Ylhäiset ja alhaiset

By K. J. Gummerus

The Project Gutenberg EBook of Ylhäiset ja alhaiset, by K. J. Gummerus

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Ylhäiset ja alhaiset

Author: K. J. Gummerus

Release Date: November 30, 2004 [EBook #14214]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YLHÄISET JA ALHAISET ***




Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.





YLHÄISET JA ALHAISET.

ALKUPERÄINEN ROMAANI KAHDESSA OSASSA.


Kirjoittanut

K. J. Gummerus.


Edellinen osa.


Kolmas painos.


      Toisin tiesin, toisin luulin,
      Toisin toivotin ikäni,
      käkesin käkenä käyä,
      kukahella kukkuroilla;
      Enpä nyt käkönä käyne,
      kukahelle kukkuroilla,
      Olen kuin alli aallokossa,
      Tavi laajalla lahella.

      _Kalevala_.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Hagelberg 1870




I.

Näkymätön vieras.

      Korvessa oli kotomme,
      Maantiellä majasijamme:
      Karhut kanssa-kumppanimme.
      Ei mieli mesiä tehnyt,
      Kylki kuuta kasvattanut
      Pahan pakkasen käsissä,
      Kovan ilman kouratessa,
      Hengen hädäss', heltehessä.

      Vanha runo.


Satakunnassa oli tämän vuosisadan alkupuolella tölli, jonka pellot
kertomuksemme alkaessa halla viisi vuotta oli peräksyttäin typi tyhjäksi
pannut. Kuudes kesä oli tullut, oli kulunut puoleksi.

Tämä tölli oli sijansa saanut synkässä metsän korvessa, kaukana muista
ihmisistä. Tölli itse ei ollut mikään eriskummallinen; ei, päin vastoin
oli se aivan tavallinen. Tölli oli sisustansa puolesta semmoinen kuin
useat muut töllit siihen aikaan olivat; se on: huone, jonka ovinurkassa
oli takka, katon keskellä lakeinen eli räppänä, josta savu pääsi
kulkemaan, lavitsat ja vuoteet seiniin kiini isketyt; peräseinän
vieressä kaitainen, pitkä, haarajalkainen pöytä -- siinä oli kaikki,
ainakin Metsämaassa.

Paikka paikan nimittää. Tölli oli metsän korvessa, siitä sen nimi:
Metsämaa.

Pane tähän lisäksi pari arkkua, muutama puinen lusikka, pata, härkin,
ruhmo ja pari kirvestä, niin on siinä kaikki huonekalut, ellet lehmää,
joka oven suussa seisoo, ja porsasta, joka kaadetun kätkyen alle
nuuskii, tahi päreitä orrella taikka apeastiata ja petäjäammetta lue
huonekaluiksi.

Metsämaata nimitettiin kirkonkirjoissa torpaksi, vaan se oli niin
vähäinen, että sen isäntä teki ainoastaan yhden päivätyön viikossa
kartanoon. Muita maksuja oli voinaula joka kesä lehmästä kirkkoherralle
ja päivätyö kirkkoherran ruuassa pappilaan. Tuohon lisäksi maksettiin
isännältä, emännältä ja appiukolta henkiraha kruunulle. Lapsia oli
Metsämaassa kuusi, vaan ne olivat vielä nuoria, vanhin 18, nuorin 7
vuotinen.

Appiukon nuoruudessa kylvettiin Metsämaassa puolen tynnyriä ja kaksi
kappaa, ja kaskeen kappaa neljätoista. Nyt kylvettiin viisi kappaa,
väliin kahdeksan kaikestaan.

Muutamia vuosia takaperin saatiin pellosta viisi tynnyriä. Nyt
kuorittiin petäjät pellon ympärillä leiväksi.

Hallalla on nälkä; halla pitää paljon rukiista, ohrista ja kauroista.
Jos se ennen viljeliää pellolle ehtii, syö se pellot puhtaiksi. Halla
rakastaa ylöllisyyttä; se imee mehun ja jättää kuivan kuoren. Kuori
myllyssä käytetään, kuori jauhona leivotaan: mutta tämä jauho, jos
toimelias emäntä on saanut leivän koossa pysymään, on leipänä karkeaa,
imelää, pahaa syödä, mustaa nähdä. Luonnollista tuo on. Halla vei
sydämen.

Niin kuin jo sanoimme, on peräksyttäin viisi vuotta halla sirppiä ennen
Metsämaan pelloille ennättänyt. Se on kovaa!

Nyt on kevät ollut ihana ja kesä kaunis. Jo toivovat Metsämaan asukkaat.
«Jumala on viimoin hätämme huomannut, kuullut hartaat rukouksemme. Vai
onko pappia kiittäminen; pappia, joka aina pyhin saarnastuolissa on
rukoillut: Varjele, O Jumala, meitä hedelmättömistä vuosista, näljästä
ja kalliista ajasta?«

Päivät ovat kauniit, yöt lämpimät. Moni talollinen, joka viime vuonna
näki otsansa hiessä tehdyn työnsä turhaksi, toivoo jo tämän vuoden
runsaasta saaliista maksavansa velkansa ja silmäilee iloiten Jumalan
taivasta. Tölliläinen kiittää kaikkivaltiasta luullen saavansa vielä
kerran nähdä jyväleipää pöydällänsä. Ilo on surua seurannut. Isännät
kulkevat kilvan seppien luona teettämässä itselleen ja työväelleen
vankkoja sirppejä.

Viikon päivät vielä, ja kauniit pellot ovat kuhilaita täynnä. Nyt ei
ennätä halla, nyt on sirpin vuoro korjata, jyvät!

Päivä on ollut kaunis; ei ole taivaalla pilvenhattaraa näkynyt. Ilta
ehtii.

Jo pudistaa vanhus päätänsä; jo silmäilee hän surullisesti kirvestä,
jolla hän on monta leipäpetäjää kaatanut. Ehtimiseen käy hän ulkona
katsomassa, eikö pilviä taivaalla näkyisi, eikö vähäinenkään tuuli
alkaisi puhaltaa.

Turhaan!

Taivas on selkeä, tuuli uneksii.

«Jo on toivomme hukassa!« sanoo vanhus huoaten. Nyt lentää pitkän
tulevan vuoden suru ja nälkä epäileväisten silmäin edessä. Kaikki ovat
tähän saakka toivoneet. He eivät toivo enää, sillä vanhuksen sanat eivät
valehtele. Vanhus on vankka ennustaja.

Tänä yönä ei tule unta kenenkään silmiin.

Ilta joutuu, ilma kiihtyy, jähtymistään jähtyy yö. Yö kuluu. Kuten yö
kuluu, siten valitus kuuluu.

Jo koittaa alkavan, uuden päivän aamurusko idässä taivaan rannalla. Jo
nousee aurinko, jo ovat säteet tervehtineet tähkiä; vaan oljet, jotka
illalla kuormaansa kumarsivat, seisovat nyt mahtavasti suorina.

Halla on käynyt, on runsaat kymmenykset ottanut! --

Sama aurinko herätti eilen työhön iloisia; tämän aamupäivän loiste näkee
epäilyksen-alaisia. Voiko aurinko kummeksia tätä? Se on tuohon tottunut.
Se laskee säteensä puitten välistä järvelle. Jo ymmärtää se. Järven
rannat ovat jäätyneet.

Näkymätön vieras on käynyt.




II.

Hallayön seuraukset.

      Ruoka oli ruumenista,
      -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
      mämmi männyistä mäeltä.

      Vanha runo.


Kalajärven rannalla oli tuo Metsämaan tölli. Muuta huonetta ei rannalla
ollut; mutta vähän matkaa töllistä metsäänpäin näkyi lato, karjalato.

Viime yönä ei nukkunut Metsämaassa muut kuin nuorin poika.

Töllissä oli vuosi takaperin ollut useita lampaitakin. Jaakko, Metsämaan
isäntä, myi ne, sai jyviä, kylvi jyvät, -- niitti olkia.

Yö on kulunut, päivä on puolessa. Tähän saakka ovat tölliläiset istuneet
tuvassaan melkein sanaa toisilleen sanomatta. Nuorin poika ei tuvassa
ollut; hän keikkui ruuhessa järven rannalla.

Suuri on aina tuon näkymättömän vieraan seura. Mistä se on kulkenut,
siellä on sillä aina ollut jättää joka tölliin, joka ihmisen sydämeen
joku seurastaan, useampiin paikkoihin useampiakin.

Metsämaahan jätti se viime yönä: surun, nälän, epäilyksen.

Kun on suru rinnassa, nälkä vatsassa, epäilys sydämessä, ei silloin
miehen mieli työhön vie.

Jaakko istui lavitsalla pöydän vieressä, nojaten käsiin kasvojansa.
Anoppi ja Eeva, emäntä, olivat takalla. Lapset itkivät ja valittivat.

Ruhmo on kaadettu, on vyörynyt sairastavan lehmän jaloille; porsas on
kaatanut apeastian ja heittänyt sen sisällyksen lattialle.

Tuota ei kukaan huomannut. --

«Kova on kohtalo!« sanoi viimein anoppi.

«Ei ole jyväkouraa!« valitti Eeva.

«Kova on kohtalo!« kertoi Jaakko.

Anoppi oli surullinen, Eevalla oli nälkä, Jaakko epäilyksen kahleissa.
--

Lapset? Mutta lapsen suru ei ole katkera.

«Mikäs nyt neuvoksi?« lausui vihdoin Jaakko ja nousi lavitsalta. «En
suinkaan tiedä muuta kuin että myymme lehmän ja porsaan ja uudestaan
lähdemme petun keruulle«.

«Jos lehmän ja porsaan myisitkin, kuinka kauvan luulet niillä saatujen
jyväin piisaavan? Maitopisara on välttämätön Metsämaassa; petäjäinen on
sittenkin karvasta«.

«Oikein, Eeva; mutta luuletko meidän petäjäleivällä tulevaan syksyyn
jaksavan, ja jos meissä henki pysyisikin, luuletko petäjässä tallentuvan
voimia?«

«Jumala tiennee, mitä nyt on tehtävä?« huokasi vaimo --.

«En juuri paljon huolisi itseni tähden syötävästä«, lausui Jaakko;
«mutta millä aijot kylvää pellon? Olisi toivo kumminkin parempia päiviä,
jos vaan siemeniä löytyisi. Tämä vuosi kuluisi niinkuin muutkin«.

«Minä lähden palvelemaan«, sanoi jäykästi vanhin poika.

«Ja minä, ja minä, ja minä!« huusivat kaikki lapset.

«Kyösti, Sakari ja Liisa voisivat juuri palvelukseen kelvata«, sanoi isä
suruisesti; «ja jos itse tahdotte, luulen sen sekä teille että meille
hyödyksi«.

Äiti itki.

«Taidamme saada lehmän pitää, jos nuo saavat palveluspaikan«, puhui
Jaakko vähän ajan kuluttua.

«Ja jos sitten porsaan viemme Turkuun, niin saadaan aina joku kappa«,
sanoi Eeva.

«Vähän porsaalla saa«, lausui anoppi.

Tämänvuotinen halla sai toimeen paljon muutoksia Metsämaassa. Ensimäinen
muutos oli muuttaminen. Kyösti, Sakari ja Liisa läksivät palvelemaan.
Halla oli ollut pakottajana; se ajoi pesästä pojat kenties useampia
vuosia ennemmin kuin tähän aikaan näillä seuduin muuten tavallista oli.
-- Kyösti, Sakari ja Liisa muuttivat, jotta lehmä sai ovensuuhun jäädä
seisomaan.

Mutta porsas myytiin. Nuorimman pojan kyyneleet eivät tuota estäneet.
Halla oli antanut lapsenkin tuntea seurauksiaan. Porsas oli pojan paras
ystävä. He söivät petäjäleipää molemmat, he hyppelivät yksissä; he
rakastivat toisiansa. Nyt oli poika leikkikumppanitta. Se oli ensimäinen
seuraus.

Joulun edellä kuoli anoppi. -- Sekin oli hallan seuraus. Petäjä ei häntä
enää elättänyt. Hän kuivui kuin kaadettu puu; väsyi väsymistään, kunnes
hänen ruumiinsa voimat loppuivat.

Jaakko, Eeva, pikku Jaakko ja Kaisa olivat vaalean keltaiset. Surullista
oli nähdä köyhää perhettä! Nuorin poika oli ainoa, jonka poskilla vielä
vaalea kukoistus asui.

Ellei lehmää olisi ollut, ei olisi kukaan uutta kevättä nähnyt. Ellei
lehmää olisi ollut, olisi halla voiton voittanut.




III.

Muutamia vähäpätöisiä seikkoja.


Moni silmäili ihastuen poikaa, joka äitinsä sivulla kulki Turun katuja.
Ja poika olikin silmäiltävä. Hänen suurista, ihanista, taivaan sinisistä
silmistänsä loisti sydämen hyvyys ja lapsellinen ilo. Hänen otsansa oli
korkea ja kaunis; musta, kiherä tukka valui alas hänen hartioilleen.
Hänen huulillansa lepäsi aina hymy; hänen poskensa olivat saaneet
kukoistuksen ja terveyden värin siitä ihastuksesta, minkä tämän suuren
kaupungin näkeminen hänessä vaikutti.

«Kuka on tuo kaunis poika?« kysyi moni ihminen; mutta tuota eivät tietää
saaneet, elleivät suoraan pojalta kysyneet, ja kun sen tekivät, vastasi
poika kohta:

»Minä olen Johannes, Metsämaan Jaakon nuorin poika«.

Johannes oli iloinen lapsi. Kun halla pani hänen isänsä pellot ja muut
valittivat, istui Johannes ruuhessa rannalla ja leikitteli, tahi hyppeli
hän metsiä porsaan kanssa. Hän ei ymmärtänyt surun syytä niin kauvan,
kun petäjä kasvoi ja metsä kasvatti marjoja. Mutta kun porsas myytiin,
ruuhi jäätyi kiini järveen ja marjat jäivät lumen alle, silloin ymmärsi
Johannes, ettei syyttä isä surrut kesällä, ettei äiti syyttä itkenyt.
Kun anoppi joulun alla kuoli, kadotti Johannes ajaksi ilonsa. Hän ei
voinut ymmärtää, miksei anoppi huutanut ja pannut vastaan, kun isä ja
äiti panivat hänet ahtaaseen arkkuun ja kelkalla vetivät kirkolle. Hän
ei voinut ymmärtää, miksi anoppi maan kuoppaan laskettiin, ja kun hän
vanhempainsa kanssa kirkolta palasi, itki hän katkerasti. Johannes
raukka! Hän oli tähän saakka elänyt viattomuuden tilassa, -- hän ei
kuolemasta tietänyt mitään. Hän oli tosin kuullut kuolemasta puhuttavan,
mutta hän ei ensinkään tiennyt sitä noin kauheaksi. Anoppi-eukon kuolema
pysyi kauvan Johanneksen mielessä.

Talvi on vihdoin kulunut. Kalajärven jää suli. Lumi juoksi vetenä
metsästä. Maa oli paljas.

Mutta köyhyys ja kurjuus oli Metsämaassa yhä hirmuisempi.

Eräänä päivänä, kun Jaakko kävi kirkossa, kuuli hän puhuttavan, että
köyhille Turussa annettaisiin apua, jos heillä on papinkirja köyhyyden
todisteena. Jaakko tiesi, ettei häntä köyhempää juuri voisi löytyä. Kun
hän nyt kuuli nimitettävän, kutka jo apua olivat saaneet, oli hän
päättänyt lähteä -- hänkin. Saman pyhän illalla meni hän pastorin luo
pyytämään tuota köyhyyden todistusta. Pastori koetti kauvan näyttää
hänelle, ettei puheessa perää ollut, eikä saattaisikaan olla, sillä
olisihan hänen, pastorin, pitänyt tietämän siitä. Mutta Jaakko ei
uskonut papin sanoja -- tahi jos uskoikin, toivoi hän kumminkin pastorin
olevan väärässä. Jaakko oli suomalainen talonpoika, eikä Suomen
talonpojan päästä hevillä saa lähtemään, mitä sinne kerta on päässyt.
Suomen talonpoika on usein aivan itsepäinen. Pastorin täytyi myöntyä, ja
Jaakko sai papinkirjan.

Eevalla oli Turussa naimisissa sisar, jota hän ei kymmeniin vuosiin
ollut nähnyt. Kun ei Jaakko suuresti mielinyt lähteä vaivaloiselle
jalkamatkalle, niin Eevan hallussa oli jo samana pyhänä papinkirja, ja
Johanneksen kanssa oli hän valmis lähtemään.

Tuosta syystä nyt tapaamme Johanneksen Turussa.

Kahdeksanvuotinen oli peräti väsynyt, kun Suomen vanhimpaan kaupunkiin
tultiin. Mutta nähdessään, mitä täällä oli nähtävänä, kadotti hän
väsymyksensä ja nälkänsä. Hän oli koko matkan kysellyt äidiltään ja
koettanut mielessään kuvailla itselleen kaupunkia; vaan kaupunki oli,
kun hän nyt sen näki, aivan toisellainen.

Eevan sisar eli miehensä kanssa ei juuri varoissa, mutta ei myöskään
sanottavassa köyhyydessä. Heillä oli ainoastaan yksi lapsi, nelivuotias
tytär elossa.

Tiina täti ei ensin tuntenut sisartaan: mutta kun viimein tunsi, otti
hän hänen iloisesti vastaan, ja Johannes pääsi pian nelivuotisen Annan
ystävyyteen, vielä samana iltana.

Eeva sai surukseen heti kuulla, että hänen matkansa oli turha. Hän jäi
kuitenkin muutamaksi päiväksi sisarensa luo, Johanneksenkin vuoksi, joka
tuskin olisi jaksanut heti lähteä kotimatkalle.

Näinä päivinä sitten kulki Johannes äitinsä sivulla Turun kaduilla
kummastellen mitä näki.

Tämä Turun retki eli aina Johanneksen muistossa. Unessaan näki hän
uudestaan, mitä hän päivällä oli nähnyt. Etenkin kummallinen oli hänen
mielestään kirjakauppa; sillä niin paljon kirjoja ei hän osannut
aavistaa koko maailmassa löytyvän.

Tiina täti ansaitsi vaatetten pesulla paljon rahaa. Toisen päivän
iltapuoleen tuli hän kamariin, jossa Eeva ja Johannes istuivat, suuri
vaatemytty mukanaan. -- Johannes oli ihastuneena jutellut kirjakaupasta,
johon hän oli uskaltanut astua sisään ja jossa oli hänelle näytetty
kauniita kuvia. Lienee täti kuullut hänen viimeisiä sanojansa, sillä
tuskin ovesta tultuaan sanoi hän:

«Sinä osaat kirjakauppaan, Johannes?«

«Osaan«, vastasi poika iloisesti.

«No, ota tämä vaatemytty ja vie se majuri --selle, joka asuu vastapäätä
kirjakauppaa. Kysy vaan majuri --sta, niin kyllä löydät. Muista nyt!«

Vastapäätä kirjakauppaa asui majuri --s, vanha Suomen sotilas. Ukko oli
jäykkä ja kova katsella, mutta tuskin on milloinkaan kovannäköisen
pinnan alla parempaa ja hellempää sydäntä tykyttänyt. Hän oli jo
vanhanpuolinen mies. Tyttärensä, nuoren Marian kanssa, joka tähän aikaan
oli vähäinen lapsi, eli hän viratonna syntymätalossaan. Hän oli
saattanut Marian syntyessä nuoren rakastetun puolisonsa viimeiseen
lepokammioon ja eli nyt yksin Mariansa tähden.

Maria istui isänsä sylissä. Hän oli vähäinen, kaunis ruusu, elämänsä
keväimessä; hän piti molemmin käsin ukon suurista viiksistä kiini ja
nauroi iloisesti, kun ukko irvisteli. Ukko suuteli tytärtään. Silloin
tarttui tyttö hänen poskipartaansa molemmin käsin ja suuteli sotilasta.
Ukko syleili hellästi tytärtään. Mitä olisi hänen elämänsä ollut ilman
tyttöä?

Salin ovi aukeni, ja Johannes astui sisään.

«Oletteko te majuri --s?« kysyi hän.

«Olen«, vastasi majuri kerkeästi, niinkuin oli aina hänen tapansa, johon
hän sodassa oli tottunut.

«Tässä on vaatteita teille«, sanoi Johannes. «Tätini on pessyt ne;
maksun tulee hän itse noutamaan«.

«Pane tuonne«, sanoi majuri, «ja mene...«

Vaan Johannes ei mennyt; hän jäi seisomaan. Maria oli hypännyt alas
isänsä sylistä, tarttunut Johannesta käteen ja huutanut samassa: «Et saa
mennä; sinun pitää tulla katsomaan minun uutta nukkeani«.

Majuri nauroi. Kummastellen huoneitten kauneutta kulki Johannes Marian
kamariin Marian sivulla.

«Tässä on minun uusi nukkeni, ja sen nimi on Sohvia Maria; se oli
äitinikin nimi, mutta hän kuoli. Eikö Sohvia Maria ole kaunis?«

Johannes piti nukkea kädessään ja silitti sen posliinipäätä.

«Onko sinulla nukkea ollut?« kysyi Maria.

«Ei! -- -- O--on!« vastasi Johannes. «Minun nukkeni osasi käydä ja
puhua, vaikkei kukaan hänen kieltänsä ymmärtänyt«.

«Voi, anna minulle se nukke, joka osaa käydä ja puhua, niin saat sinä
tämän!» -- Eikä nyt Marian uusi nukke ollut hänen mielestänsä minkään
arvoinen enää.

«Ei sitä ole minulla enää. Kun halla kävi Metsämaassa, myi isäni sen«,
sanoi Johannes huoaten.

»Mikä sinun nukkesi nimi oli?« kysyi Maria.

«Porsas«, vastasi Johannes.

«Hyi, kuinka ruma nimi!«

«Mutta kun se oli porsas...«

«Mutta ei porsas ole nukke«.

«Eikö se ole nukke, jolla leikimme?«

»Ei, tämä ... tämmöinen on nukke; mutta koska sinulla ei nukkea ole,
saat sinä tämän, ja tämä on aivan uusi. Ja -- ja sitte saat sinä
kätkyen, jossa Sohvia Maria saa nukkua, ja vaatteet, että saat muuttaa,
kun se on liannut entiset, ja tämän huoneen, jossa se saa asua -- --. Ja
sitte saat tuoda sen muassasi, kun tänne tulet«.

Majuri nauroi tytön innolla. «Mutta millä sinä sitten itse leikit,
Maria?«

«Minulla on Anna Karolina ja Johanna; mutta, mutta ... mikä sinun nimesi
on?«

«Johannes!«

«Mutta Johanneksella ei ole yhtään nukkea«.

«Mistä olet sinä kotoisin?« kysyi majuri, joka oli illastellen katsellut
kaunista poikaa.

«Metsämaan torpasta«, vastasi Johannes.

Majuri kysyi nyt yhtä ja toista ja sai pian tietää kaikki, mitä Johannes
itse tiesi. Hän kuuli Johanneksen kertovan lapsen yksinkertaisuudella
köyhyydestä ja anopin kuolemasta, porsaasta ja miten vanhemmat
sisaruksensa olivat muuttaneet kotoa pois.

Johanneksen puhuessa oli Maria äkkiä juossut toiseen kamariin. Pian tuli
hän takaisin, ja hänellä oli suuri nisuleipä kädessään. «Tässä saat
leipää; kyllä meillä leipää on, ja kun tuo loppuu, niin tule tänne
noutamaan enemmän«.

«Mutta Metsämaahan on niin pitkä matka, että menee koko päivä, ennenkuin
Johannes sieltä tänne ennättää«, sanoi majuri uteliaana odottaen mitä
Maria tuohon vastaisi.

«Vaan meillä on hevonen. Iisakki saa näyttää minulle missä asut, niin
tuon minä joka päivä leipää sinulle«.

Majuri nauroi. «Kyllä sinä keinoja tiedät ... Mariani. Mutta Johannes,
nyt rupee jo olemaan ilta; ehkä tätisi ja äitisi jo kaipaavat sinua.
Mene nyt kotiisi! Tuossa saat rahan, osta sillä mitä tahdot, ja
nisuleivän Marialta«.

«Ja nuken ja kätkyen ja vaatteet ja huoneen, mutta et sinä jaksa niin
paljon kantaa; minä tulen auttamaan sinua -- --«.

«Ei pojat nukilla leiki«, sanoi majuri; «tytöt nukilla kujailevat?«

«Etkö sinä huoli minun nukistani?« kysyi Maria itkusilmin, ja majuri,
joka näki Johanneksen mielittelevän nukkea, ei saattanut enää kieltää.
Mutta kun ei Maria saanut seurata Johannesta, täytyi tämän luvata
seuraavana päivänä tulla takaisin noutamaan loput.

«Muista nyt vaan, että tulet huomenna!« huusi Maria ja uhkasi vakavasti
etusormellaan, kun Johannes raha ja nisuleipä yhdessä, nukke toisessa
kädessä lähti pois.

Kummallinen tunne heräsi majurissa Johanneksen mentyä. Poika ei lähtenyt
hänen mielestänsä. Minne hän silmäilikään, oli hän aina näkevinänsä
pojan kauniit, siniset silmät. Maria puhui hänestä koko illan, ja hänen
ensimäiset sanansa seuraavana aamuna olivat: «Onko Johannes täällä?«

Kun Maria kutsui Johannesta seuraavaksi päiväksi tulemaan takaisin, oli
hän unhottanut, että hän itse oli kutsuttu vieraisille. Hän oli,
ennenkuin Johannes vaatemyttyineen tuli, iloinnut siitä; mutta lapsen
mieli, tuulen kieli. Maria oli vasta viidennellä vuodella.

Majuri oli antanut kokonaisen hopeariksin Johannekselle. Johannes tiesi
rahalla olevan arvon, mutta kuinka suuren, sitä hän ei tiennyt. Hän ei
ymmärtänyt, että raha voi maailmassa kaikki. Nisuleivällä oli hänen,
mielestänsä paljon suurempi arvo kuin riksillä.

Tultuansa kadulle näki Johannes kirjakaupan ja sen akkunassa kauniin
kuvakirjan. Marian nukkea katseli Johannes äsken oudoksuen; tätä
kuvakirjaa katseli hän ihastuen. Hänellä oli rahaa. Hän ei saattanut
olla kirjakauppaan menemättä.

Johannes ei ollut kaupungin lapsia; hän oli tuonut muassaan kaupunkiin
korven tavat, rehellisyyden, joka ei tiedä mitään pelätä, joka luulee
kauniin, kalliin nuken ja suuren herkullisen nisuleivän säilyvän kadulla
oven edessä yhtä hyvin kun Metsämaassa isän tuvan ulkopuolella. Johannes
ei saanut kirjakaupan ovea auki laskematta maahan, mitä hän käsissään
kantoi. Hän pani portaalle nisuleivän ja Marian uuden nuken ja astui
kirjakauppaan. Hän muisti majurin sanat: «Osta rahalla mitä tahdot!«

«Antakaa minulle kuvakirjoja tällä rahalla« -- sanoi hän ja pani
riksinsä kirjanmyyjän eteen.

Kirjakauppias katsoi pitkään poikaa. «Mitä kirjoja sinä tahdot? Mistä
olet tuon rahan saanut?« kysyi hän.

Johannes jutteli, mistä hän oli sekä miten hän oli rahan saanut, ja
kirjakauppias, joka hyvin tunsi majurin ja näki pojan kasvoista, että
hän totuutta puhui, nyykäytti päätään ja kertoi kysymyksensä, mitä
kirjoja Johannes tahtoi.

Johannes ei osannut sanoa minkään kirjan nimeä, vaan hän muisti kotona
nähneensä vanhan aapiskirjan. Hän vastasi:

«Minä tahtoisin semmoisen kirjan, jossa on kukko takana, ja sitte
tahtoisin minä sen kirjan, joka tuolla akkunalla on«.

Kirjakauppias oli rehellinen mies; hän ei käyttänyt hyväkseen pojan
tietämättömyyttä. Hän antoi aapisen, jossa oli suuri kukko viimeisellä
sivulla, vaan kuvakirjan sijaan antoi hän Uuden Testamentin ja
kaupantekiäisiksi suuren kuvapaperin, joka Johanneksen mielestä oli
enemmän arvoinen kuin kaikki kirjat yhteensä kirjakaupassa.

Kirjat toisessa kädessä ja toisessa pienet rahat, jotka hän oli takaisin
saanut kauppaa tehdessään, lähti Johannes iloisesti ulos. Mutta kun hän
portaalle tuli ja kyykistyi ottamaan nisuleipää ja nukkea, ei niitä enää
ollut. Hän katseli kummastellen ympärillensä; mutta kun ei niitä
näkynyt, ymmärsi hän vihdoin, että ne olivat varastetut.

Ja nyt rupesi hän katkerasti itkemään.

Kirjakauppias koetti lohduttaa häntä, mutta nisuleipä ei lähtenyt
Johanneksen mielestä. Katkerasti itkien tuli hän kotia.

Että äiti torui poikaa, on luonnollista, semmenkin kun hän takaisin
tulleista rahoista tädin avulla ymmärsi, että poika oli saanut
kokonaisen riksin. Äiti oli tosin jumalinen ihminen, mutta ennen hän
olisi pannut riksin luonnolliseen ruokaan kuin kirjoihin. Sitä paitsi
olisi hänen mielestänsä vanha aapinen kyllä kelvannut Johannekselle.
Uuden Testamentin otti hän kumminkin varovasti talteen; semmoinen oli
tosin Metsämaassa, mutta niin likainen ja rikkinäinen, ettei sillä enää
mitään virkaa ollut.

Kun Johannes seuraavana päivänä lähti majuri --sen luo, käski äiti hänen
kohta tulla kotia ja tuoda muassaan kaikki, mitä majuri tahi Maria
antaisi. Mutta jos Johanneksen onni eilen oli ollut odottamaton, niin
oli se nyt odotettuna mennyt. Majurin taloon tultuansa sai hän kuulla
sekä isännän että neidin lähteneen vieraisille. Johannes sai pahoilla
mielin palata äitinsä luo, joka toivoi Johanneksen tuovan tiesi mitä.




IV.

Siemen kylvetään.


Tuli tuo odotettu aika, jona pelto tarjousi leikattavaksi. Kesä oli
kulunut, ja kauniimpia oli se ollut. Metsämaan töllissä riippui seinällä
kirveen vieressä uusi sirppi, ja Jaakko silmäili sitä ilolla.
Huomispäivänä leikataan jyvärikas, vaikka vähäinen pelto. Halla tuskin
pystyisi jyvään enää, sillä jyvä on valmis. Mutta hallaa ei näkynyt
tulevankaan, sillä ilma oli kaunis ja lämmin ja taivas yleensä pilvessä.

Johannes istui äitinsä vieressä takalla ja tavaili aapista. Hän oli nyt
vihdoin ruvennut lukemaan.

Tämä työ oli Johannekselle outoa. Hän oli ennen vapaana saanut hypätä
metsäjärven rannat, kiivetä puissa ja olla omana herranaan. Hän oli
unhottanut aapiskirjan ja kukon, pianpa koko Turun matkansakin. Hän oli
luullut saavansa aina elää näin työttä onnellisena.

Eräänä päivänä tarttui äiti, joka Turun matkallaan oli tullut niin
kivuloiseksi, ettei hänestä juuri ulkotöihin ollut, Johannesta
käsivarteen, istui takalle ja avasi aapisen.

«Tämä nyt on a«, sanoi hän.

«A«, kertoi Johannes ja silmäili sirkkaa, joka lattialla hyppeli.

«Ja tämä on p --«.

«P«, kertoi Johannes.

«No, mikäs tämä nyt oli?« kysyi äiti ja viittasi sormellaan a-ta.

«P«, vastasi Johannes.

«Oletko villissä, poika? A se on. Entä tämä?« Äiti viittasi b-tä.

«A«, sanoi Johannes.

«Jumala siunatkoon; ei ole kukaan sisaruksistasi noin tyhmä ollut!«

«P«, sanoi Johannes, joka ei ensinkään kuullut mitä äiti sanoi.

«No, sen sanon minä, ennenkun sinä ö-n erotat, ennättää varmaankin
maailman loppu tulla«.

-- Näin kävi Johanneksen ensimäisenä lukuhetkenä. Hän ei alkaessa
tuntenut a-ta, ja kun äiti pani huomiseksi pois kirjan, ei hän ollut
b-tä viisaampi. --

Joka päivä luki hän; juoksi eilisen viisaana äitinsä luo kirjoineen, ja
hetken aikaa luettuansa juoksi hän yhtä viisaana kuin ennen ruuhen tykö
rannalle.

«Tiesi Jumala mikä pojalla on!« sanoi äiti. «Ei hänen päähänsä pysty
mikään«.

Kun Jaakko iloisena silmäili sirppiään, istui Johannes äitinsä vieressä
ja luki. Tämä lukeminen kävi tavallansa. Äiti oli väsynyt kirjaimiin, ja
vaikkei Johannes tuntenut muuta kuin i-n -- sillä i oli seipään
näköinen, jonka päässä varis istui -- oli äiti ryhtynyt «Isä meidän«
rukoukseen.

«Isä meidän«, sanoi äiti ja viittasi sormellaan paikkaa.

«Isä meidän«, matki poika ja katsoi, miten isä otti sirpin seinältä.

»No, katso kirjaan!« huusi äiti ja käänsi tukasta Johanneksen kasvot
kirjaa kohden.

«Joka olet taivaissa«.

«Joka olet taivaissa« -- kertoi Johannes; mutta nyt oli vähäinen mato
sattunut konttaamaan kannen ja kukkolehden välistä ylös, eikä Johannes
saattanut olla sitä katselematta.

«Pyhitetty olkoon«, sanoi äiti.

«Pyhitetty olkoon«, kertoi Johannes; mutta nyt tuli veli Jaakko tupaan
tuoden suuren ahvenen, joka oli tarttunut hänen onkeensa. Johanneksen
silmät kääntyivät ahveneen, joka vielä kimpuroitsi ongessa, ja hänen
piti nyt ajatella kävikö ahven raukan suupieluksiin kipeästi tuossa
riippuessa.

«Sinun nimesi«, luki äiti.

Nyt sattui Jaakko yskimään, niin ettei Johannes kuullut oikein äitinsä
sanoja.

«Mitä?« kysyi hän.

«Sinun nimesi«, kertoi äiti.

«Nimesi«, sanoi poika.

«No, lue nyt kaikki! Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon
sinun nimes«. Ja äiti pani kiini kirjan.

Vaan poika katseli niin tarkasti ahventa, ettei hän kuullut mitään. Kun
äiti siis pani kirjan kiini, luuli hän pääsevänsä ja lähti ilolla
juoksemaan ahvenen luo.

«Onko poika villissä!« huusi äiti. Ja nyt oli hän tuskaantunut. Hän
nousi, ja ennenkuin Johannes osasi pahaa aavistaa, oli äiti hänen
tukassaan kiini, ja Johannes sai nyt havaita, ettei lukeminen leikkiä
ollut. Hän rupesi itkemään ja huutamaan niin kovasti, että isä ärjäsi
häntä olemaan vaiti.

Mutta Johannes ei ollut tavallinen lapsi. Hänen «Vanha Aataminsa« oli
päässyt valloille; hän ei huolinut isänsä sanoista; hän, tottumaton
kuritukselle, jota hän ei ikänä ollut saanut, huusi yhä julmemmasti.

«Ole karjumatta, poika!« huusi isä.

Vielä kipeämmästi itki poika.

«Ellet ole ääneti, niin saat minun tukkaasi«.

Ei auttanut.

Nyt suuttui isä. Hän sieppasi takalta vähäisen kepin, ja Johannes sai
oppia, ettei elämä pelkkää leikkiä ole. Vaan hän ei lakannut huutamasta.
Vihdoin, kun äiti pelkäsi isän pilalle lyövän lapsen, meni hän väliin ja
kantoi pahasisuisen pojan ulos tuvasta.

Johannes oli yhdeksänvuotinen silloin.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä, kun isä, Jaakko veli ja Kaisa sisar menivät
pellolle, jäi Johannes, joka ei vielä ollut leppynyt, äidin kanssa
tupaan. -- Lukuhetki lähestyi, mutta äiti oli niin kovassa päänkivussa,
ettei jaksanut. Hän makasi, ja Johannes istui nyrpeänä takalla.

«Tule tänne!« sanoi äiti.

Johannes ei liikkunut.

«Kuulitko, tule tänne!« kertoi äiti.

«Kuulin!« vastasi Johannes, mutta jäi istumaan.

«Tule tänne, minä puhun sinulle sadun«.

Ei vaikutusta äidin sanoilla.

«Jumala siunatkoon, mikä sinustakin tullee! Noin pahasisuista lasta en
ole tässä maailmassa nähnyt!« Ja äiti itki, kuitenkin enemmän päänkivun
kuin pojan uppiniskaisuuden tähden.

Katso kummaa!

Kun Johannes näki äitinsä itkevän, luopui «Vanha Aatami« hänestä, ja nyt
hän kutsumatta tuli äidin vuoteelle. «Miksi itket, äitini?« kysyi hän.

«Kun sinä olet paha, uppiniskainen, etkä opi mitään».

«En minä enää ole paha. Elä itke, hyvä äiti! Puhu nyt minulle satu!«

«Jos minä jaksaisin... No, avaa arkkuni, siellä on kuvapaperisi alla
pikkuinen kirja, jonka Turussa palvellessani kadulta löysin. Siinä on
paljo satuja; tuo se tänne!«

Johannes totteli sukkelasti.

Äiti otti kirjan, käänsi muutamia lehtiä ja luki sadun kissasta[1].

      Kerran kissa kiivennynnä
      Oli pajahan osannut,
      Siellä viilan viekkahimman,
      Raudan rasvaisen tapasi,
      Jota joutu nuolemahan
      Kielen kanssa kiirehesti.
      Koska kielestä kipinät
      Veri viilahan vetäy,
      Kissa isosti iloitsi,
      Mieli hyvissä hyrisi,
      Luuli viilasta lujasti
      Veren ulos vetäyvän,
      Jonka tähden joutumalla
      Sitä nuoli siihen asti,
      Että kieli kipeneiksi
      Kaikki kulu ja katosi. --

[1] Caxi Neljättä Kymmentä Satua, Suomalaisiin Runoihin Käätty Vuonna
1774.

Johannes nauroi. «Onko tuo oikein totta?« kysyi hän.

«Se on satu«, vastasi äiti.

«Onko kirjassa monta satua?«

«Kaksi neljättä«, vastasi äiti.

Johannes otti kirjan, katsoi siihen. A-n ja i-n hän tunsi. Vihdoin
rupesi hän katkerasti itkemään. «Voi, kun en osaa lukea!« Ja nyt juoksi
hän aapisen luo.

«Tuossa, äiti, opeta minua lukemaan!«

Tiesikö äiti, mitä nämä kyyneleet olivat, mitä ne merkitsivät?

Ei, äiti ei olisi uskonut, jos olisi joku sanonut: Sinä olet
tietämättäsi sattunut saamaan käsiisi Johanneksen sydämen avaimen; sinä
olet tietämättäsi kylvänyt siemenen Johanneksen sydämeen, siemenen,
jonka hedelmää ei tiedä muut kuin Kaikkivaltias.

Johannes oli vielä liian nuori työhön. Hän sai olla kotona, ja koto oli
hänelle nyt rakas. Hän ei muuta tahtonut kuin lukea, ja kun äidillä ei
ollut aikaa istua hänen vieressään, juoksi hän satukirjoineen milloin
ruuheen rannalla, milloin latoon, milloin kiipesi hän lehtevään puuhun
tavaillen siellä satuja, kunnes sai selville ne.

Siemen oli itänyt. --

Vaan jo taitanet, hyvä lukiani, kyllästyä näihin lapsen käytöksiin ja
mitättömiin tahi aivan jokapäiväisiin tapauksiin. En kumminkaan saata
olla mainitsematta vielä yhtä tapausta, joka, vaikka vähäarvoinen,
kumminkaan ei ole jokapäiväinen ja kenties paremmin näyttää, mikä
nukkuva henki Johanneksessa oli herännyt. --

Talvi oli tullut. Kaunis on aamu, tähdet tuhannet palavat, valkeassa
puvussa seisoo maa; kuuset ovat saippuaa saaneet partaansa. Vielä on
pitkä aika, ennenkuin kevät-aurinko säteillänsä pesee pois sen. --

Lumi kitisee käveliäin jalkain alla.

Mihin nyt Metsämaan asukkaat?

Lukukinkereille.

Johanneskin on muassa. Hän osaa aapisen; hän on köyristä
kynttilänpäivään oppinut ulkoa katekismuksensa. Hän on viime kesästä
lukenut Uuden Testamentin läpi ja omalla nuotillansa laulaa hän äitinsä
kaksineljättä satua. Hän on paras lukemaan Metsämaassa. --

«Paras koko kylässä!« on äiti sanonut.

Hän on saanut yllensä anoppivainajan lammasnahkaiset turkit; liepeet
lakaisevat lumista polkua; turkit ovat vallan raskaat. Johannes raukka
hikoilee. Äidin huivi, joka hänellä on päässä, on siirtynyt alas hänen
kaulalleen. Matkaa kinkeritaloon on neljä runsasta neljännestä. -- Mutta
vähät kaikista, jos hän vaan saisi hyvän lukutaitonsa tähden jonkun
kirjan kirkkoherralta.

Äiti on sanonut, että hyville lukioille annetaan kirja.

Vihdoin ollaan perillä, kinkeritalossa. Johannes näkee kummakseen suuren
ihmisjoukon ja monta lasta, jotka isommaksi osaksi ovat häntä vanhempia.
Vaan nyt tulee se mies, joka Johanneksen mielestä on lähes Jumalaa
suurin maailmassa; se on kirkkoherra.

Miehet ottavat nöyrästi lakin päästään. Johannes seisoo ja miettii
pitäisikö hänenkin ottaa huivinsa -- olipa hänkin mies. Mutta silloin
näkee hän lukkarin, joka kantaa kirkkoherran suurta raamattua. Niin
suurta kirjaa ei ollut Johannes ikinä ennen nähnyt, ja kymmenvuotinen
unhottaa kirkkoherran, ihmisjoukon ja kaikki. Hän seuraa lukkaria.

«Antakaa minun katsella tuota kirjaa!« sanoo hän lukkarille, ja tämä,
joka ei mielellään tahtoisi panna kirjaa lumiselle portaalle, että voisi
auttaa kirkkoherraa reestä, sanoo: «Vie kirja sisälle tuvan pöydälle!«

Johannes seisoi ihmisjoukossa raamattu kädessä. Hän oli avannut
ensimäisen sivun, jolla olivat Mooses ja Aaron kuvattuina. Hän luki
kuvan alla: «Niinkuin Mooses ylensi käärmeen korvessa, niin myös Ihmisen
poika pitää ylennettämän«. Tuo innostutti häntä; hän unhotti lukkarin
käskyn. Hän meni äkkiä kirjoineen kivenheiton päässä olevaan tölliin ja
rupesi lukemaan. Kuta enemmän hän luki, sitä enemmän halusi hän lukea.

Päivä oli puolessa. Vanha väki oli luetettu, lasten vuoro alkoi.

Johanneksen sisarukset, Metsämaan Jaakon poika Jaakko ja tytär Kaisa
tulivat kirkkoherran eteen. Vaan näiden lukutaito oli aivan kehno.
Kirkkoherra nuhteli heitä ja käski heidän tulevaksi talveksi parantaa
lukuaan.

Kirkkoherra katsoi kirkonkirjaan. «Teillä on vielä poika -- Johannes,
nuorin; onko hän saapuvilla?«

«Tuli se kanssamme aamulla«, sanoi Eeva, joka turhaan oli Johannesta
hakenut; «mutta mihin hän on kadonnut, en minä ymmärrä«.

«Johannes Jaakonpoika Metsämaa!« huusi kirkkoherra.

Ei vastausta.

«Ellei se vaan ole sama poika, joka äsken vei raamattuni ja jota turhaan
olen hakenut«, sanoi lukkari.

«Kyösti-suutarin töllissä istuu poika ja lukee raamattua«, sanoi joku
joukosta.

Eeva riensi kiireesti sinne. Vaan hän tapasi jo tiellä kaivatun.
Kyösti-suutari oli tullut kotiin ja herättänyt lukian hänen innostaan.

Mutta Johanneksen tullessa kinkeritupaan oli jo toisen perheen lapset
esillä.

«Odota!« sanoi kirkkoherra Eevalle, joka puoliväkisin tahtoi saada
Johanneksen luetettavaksi. Kun luettaminen oli päättynyt ja rukouskin
oli pidetty, nuhteli kirkkoherra vakavasti kyläläisiä, sanoen ei
löytäneensä koko kylässä ainoatakaan hyvää lukiaa, joka palkintoa tahi
kiitosta ansaitsisi, ja samalla nousi hän lähteäkseen pois.

«Tässä olisi minun poikani Johannes, jota äsken kaipasitte. Hän on,
vaikka nuori, paras lukemaan koko kylässä«.

«Pitkittäköön, niin hän tulevana talvena on paras koko seurakunnassa«,
vastasi kirkkoherra, joka oli tuskaantunut.

Niin kävi Johanneksen kinkereillä.




V.

Touko on nääntyä.


Vuodet kuluivat. Metsämaassa oli köyhyys, mutta kurjuuden aika oli
ohitse mennyt. Johannes oli viidentoista vanha. Hän oli petäjää syönyt
elinkautensa. Vielä nytkin tuntui karvas petäjä leivässä, vaikka se
vuosi vuodelta oli vähentynyt. Hän kulki nyt työssä, vaan työ ei
tahtonut sujua häneltä. Hänen sydämensä oli rauhaton. Hän ei alussa itse
tuohon syytä tiennyt. Kirjoja oli hänellä hyvin vähän, ja ne, mitä
hänellä oli, oli hän jo monin kerroin lukenut. Hän halusi uusia, mutta
kun hän jonkun vähäisen kirjan sai, oli hänellä ainoastaan pyhinä aikaa
sitä lukea. Hän ajatteli usein, kuinka onnellinen hän olisi, jos saisi
päivin pitkin niinkuin herrat lukea ja kuulla maailman asioita. Täällä
hän eli erämaassa näkemättä viikkokausiin ketään. Hän kyseli itseltään
syitä asioihin ja tapauksiin, joita hän näki, vaan ei osannut niitä
selvittää, ja yhä rauhattomammaksi muuttui hän päivä päivältä.

Kerran istui hän myöhäisenä kevät-iltana ruuhessa järven rannalla.
Siellä oli hän ennen onnellinen ollut. Hän keikutteli sitä edes takaisin
ja silmäili aaltoja, jotka lainehtivat, vähenivät, katosivat.

«Muut ihmiset saattavat olla iloisia«, puhui hän. «Mikä minun on, etten
minäkin saata iloita? Veli Jaakko on onnellinen, sisar Kaisa on
onnellinen; minä yksin olen surullinen«. Äkkiä selkeni hänen
katsantonsa.

«Minä tiedän syyn, minä tiedän!« huusi hän ja riensi kiireesti tupaan.

Vanhempainsa ja sisaruksiensa kummaksi kokoili Johannes kaikki kirjansa.
Mutta kun sattui hänen käteensä Uusi Testamentti ja aapinen, jonka hän
majuri --sen rahoilla oli ostanut, seisahtui hän ikäänkuin häveten.
Ottaessaan muut kirjat kainaloonsa loi hän vielä silmänsä noihin, jotka
hänessä epäröimistä olivat herättäneet.

Hän katseli niitä, ja hän otti nekin.

«Mihin viet kirjat?« kysyi isä.

Johannes ei vastannut mitään.

«Hän kujailee taasen joutavissa«, sanoi isä.

Johannes meni, ja hän kulki kiireesti metsään. Hän katsoi usein
taaksensa, nähtävästi hyvillä mielin nähdessään, ettei kukaan seurannut
häntä. Hän kulki kauvas. Äkkiä seisahtui hän vähäiselle mäelle. Hän
laski maahan taakkansa, kokoili risuja, sytytti ne, seisoi kirjat
kädessä valmiina heittämään ne tulelle. Kuivat risut paloivat, valkean
liekki nousi kohdastaan ylöspäin.

Johannes seisoo vaaleana vieressä, ja hänen kätensä lähestyy tulta.

Hän seisoo siinä kauvan. Hän seisoo liikkumatta. Valkea on sammunut,
vaan kirjat ovat tallella. Johanneksen silmistä valuu kyyneleitä kuumaan
tuhkaan.

Johannesta ei ole vielä kukaan, ei mikään kukistanut. Nyt seisoo hän
kukistettuna ensi kerran. Kukistaja oli hänen oma sydämensä. Hän oli
päättänyt uhraamalla, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, rauhoittaa
mieltänsä; vaan uhrata, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, ei hän
kuitenkaan voinut. Yö oli puolessa, kun hän kirjoinensa tuli tölliin
takaisin.

Heinänteon aika tuli. Jaakko veli oli Metsämaan jättänyt, oli mennyt
mierolle hakemaan palvelusta.

Eräänä päivänä tulivat isä ja poika tavallista aikaisemmin niityltä. Isä
oli vallan vihainen, Johannes vaalea kasvoiltaan.

«Mikä teidän on?« kysyi Eeva.

«Se perhanan poika«, ärjäsi isä ja iski Johannesta viikatteen varrella
-- «on molemmat viikatteet taittanut! Nuo mokomat kirjat ovat hyvän alun
pilanneet«. Ja suuttuneena yhtä julma kuin tavallisesti kohtelias ja
rauhallinen, iski Jaakko poikaa taasen varrella.

Johannes ei ollut katsonut kirjoihinsa sitten sen keväimen, jolloin hän
oli aikonut ne polttaa. Hän ikäänkuin häpesi nähdä heikkoutensa
todistajia. Nyt kun isä Johanneksen mielestä syyttömästi kirosi kirjoja,
punastuivat hänen kasvonsa. Viha liikkui hänen suonissansa.

Vaan isä lisäsi: «Perhanan Kaisa, kun ei saattanut auttaa tuota nahjusta
kirjain polttamisessa keväällä!«

Johannes vaaleni. Hänen heikkoutensa oli vieras silmä nähnyt. Hän kätki
käsiin kasvonsa.

«Sinusta ei ole mihinkään!« ärjäsi isä. «Nyt pane yllesi ja mene
kirkonkylään sepän luo, että hän keittää palaset yhteen. Joudu, tahi
Jumal' auta...« Ukko puristi nyrkkiään.

_Touko oli nääntyä. Ihmiset, joiden pellolla touko kasvoi, luulivat sitä
rikkaruohoksi._




VI.

Toukoa kastetaan.


Metsäpolkua kulki nuorukainen alakuloisena. Hän katseli eteensä
uneksien. Hänen kuvituksensa maalasi hänelle elämän niin surullisen,
niin mustan kuin synkän syksyisen yön. Ei tähteä näkynyt hänen elämänsä
taivaalla. Hänen lapsuutensa ihanat unennäöt olivat haihtuneet. Hän
tunsi sielunsa haluavan virvoitusta, vaan virvoittavaa lähdettä ei
erämaassa ollut. Tulevaisuus; astui hänen eteensä mustana kuin hauta,
kumminkin haudan levotta.

«Mikä minä olen?« kysyi nuorukainen. «Hallan panema jyvä olen minä. Minä
olen mitätön maailmassa; mihin minä ryhdyn, pilaan minä kaikki. Työ,
työ! Miks'en työhön pysty? Minun ruumiini on luja, minun käteni voi --
ja kumminkin teen minä aina haittaa. Minä en ansaitse työlläni
petäjäistäkään syödäkseni«.

«Ei«, lisäsi hän vähän matkaa käveltyänsä, «tässä on tapahtuva muutos.
Minä olen isälleni haitaksi, minä tahdon pois, pois -- kauvas pois
maailmaan. Minä tahdon hakea paikan, jossa menestyn, jossa voin olla
iloinen, niinkuin muut«.

Nuorukainen lähestyi kylää, ja kuta likemmäksi hän lähestyi, sitä
alakuloisemmaksi meni hänen mielensä. «Isäni löi minua!« sanoi hän.
«Minä ansaitsin sen, minä taitin viikatteet«.

Vielä kulki hän vähän matkaa. Nyt ei sulku enää pitänyt. Kuohuvan
sydämen lähde oli noussut partaittensa yli. Kyyneleitä virtasi
nuorukaisen silmistä; kuumia olivat ne, katkerampia, kipeämpiä kuin isän
kuritus äsken; mutta kyyneleet lievittävät kumminkin.

Suru sulaa kyyneleisiin.

Metsäpolku yhdistyi maantiehen. «Mitä itken minä?« kysyi Johannes.
«Itkulla ei asia parane. Vaikka silmät päästäni itkisin, minusta ei
kumminkaan ole mihinkään«.

Hän pyyhki pois kyyneleensä, mutta yhä runsaammin niitä virtasi.

Johannes huomasi nyt kohta olevansa matkan päässä. Siellä oli paja;
takominen kuului jo. Johannes katseli viikatteitten kappaleita.
Tyvipuolia piti hän kädessänsä, latvapuolet -- missä ne olivat? Ne oli
hän jättänyt kotia tahi pudottanut.

Hän pysähtyi; kyyneleitä ei enää tulvannut.

«Näin käy aina!« sanoi hän. «Työtä alkaessani tiedän minä
kykenemättömyyteni, mutta vasta työn tehtyäni minä havaitsen sen«.

Tuo vanha kirkkoherra, jonka Johanneksen ollessa kinkereillä
mainitsimme, oli kuollut ja nuori, oppinut mies astunut hänen sijaansa.
Tämä kirkkoherra oli monesti tavannut Johannesta, oli usein
kummastellut, että tämän laatuinen ihmis-alku voi löytyä metsänkorvessa.
Hän oli ihmistutkia, tämä kirkkoherra, ja vaikka hän oli saarnamiehenä
tavallinen, oli hän kohteliaisuudellaan voittanut pitäjäläisten sydämet.
Hän neuvoi, hän opetti, hän ohjasi, ja luottamuksella kääntyi jokainen
häneen. Johannesta oli hän usein kiittänyt: niinä hetkinä oli Johannes
ollut iloinen. Johannes oli väliin aikonut avata tälle rakastetulle
miehelle itselleen ymmärtämättömän sydämensä, vaan hän oli tuohon liian
arka, semmenkin niinä hetkinä, joina hänellä olisi ollut suurin tarve.
Hän oli tiellä muistanut kirkkoherraa; hän oli luonut silmänsä tämän
asuntoon päin, mutta silmänluontiin jäi meneminen kirkkoherran luo.

Aurinko oli lähellä taivaanrantaa, kun Johannes kääntyi palatakseen
etsimään kadonneita viikatteenpalasia. Silloin oli aivan lähellä hänen
vastassansa tuo rakastettu herra. Johannes otti nöyrästi lakin päästään,
ja kirkkoherra tervehti ystävällisesti kätellen nuorukaista.

Kirkkoherra kysyi häneltä, mihin hänen matkansa vei. Johannes sanoi sen.
Mutta nyt, seisoessaan kirkkoherran vieressä ja havaiten tämän
ystävällisyyden, tunsi Johannes sydämessään halua puhua asiansa
sielunpaimenelleen.

Sydämen sulku oli auvennut; tunteet olivat murtaneet sen. Mitä he
puhuivat, miten kirkkoherra suuresti kummastellen väliin silmäili
nuorukaista; miten moni iloinen ja samalla surullinen hymyily laskeusi
hänen huulilleen ja taas katosi, emme tarvinne mainita -- sillä tämän
keskustelun seuraukset näkyvät pian.

Aurinko oli laskeunut. Kirkkoherra, joka oli antanut pojan puhua ja aina
uusia kysynyt, mitään lohdutusta tahi neuvoa antamatta, tarjosi kätensä
jäähyväisiksi. Taputtaen toisella kädellään Johannesta olalle sanoi hän:
«huomenna tahdon minä vastata sinulle«.

Iloisella mielellä läksi Johannes hakemaan kadonneita viikatteenpalasia.
Hänellä oli nyt rauha; hän oli saanut sen ilmoittamalla sydämensä
salaisuuden.

Seuraavana päivänä heräsi Johannes oudoilla ajatuksilla. Hänelle oli nyt
maailma ihana ja kaunis, ja hän ihmetteli, miten hän oli saattanut olla
surullinen ja rauhaton ennen. Hän meni riemuiten työhön -- ja työ kulki;
mutta ei hän ilmoittanut kirkkoherraa eilen tavanneensa.

«Huomenna tahdon vastata sinulle!« Nämä sanat soivat Johanneksen
korvissa, kun hän kotoväen kummaksi ikäänkuin kokonaan toisellaiseksi
muuttuneena astui puolisen aikana tupaan. Hän mieli iltapuoleen lähteä
kirkkoherran luo. Niin oli hän ymmärtänyt kirkkoherran sanat.

«Onpa kummaa nähdä Johannesta iloisena!« sanoi Kaisa sisar, kastaen
kuivan leipäpalansa suolakuppiin. «Eilen vielä oli hänen katseensa musta
kuin Kalajärven vesi; lienee hän nähnyt keijukaisia eilen illalla tahi
somaa unta viime yönä«.

«Tänä vuonna saa petäjä kuorensa pitää«, vastasi Johannes, joka hyvällä
ruokahalulla nautti samaa ruokaa kuin Kaisa.

«Minun on iltapuoleen meneminen katsomaan lintuansojani, ja paras lintu
saaliistani on kirkkoherran«, puhui Jaakko. «Jos sinua haluttaa,
Johannes, saat illalla taasen lähteä kylään«.

«Niinpä kyllä, Jaakko!« lausui Eeva. «Semmoista kirkkoherraa, kuin
meillä nyt on, ei liene joka pitäjässä«.

«Senkö vuoksi, että saitte voinaulanne takaisin viime viikolla, äiti,
vai miksi?« kysyi Kaisa.

«Ole ilveilemättä«, vastasi äiti. «Vähät minä voinaulasta, josta ei sen
suurempaa hyötyä ollut kuin että siitä saadulla rahalla saatiin
viikatteenpalaset eilen yhteen keitetyiksi. Ei, kaikin puolin on
kirkkoherra hyvä. Minä voin taata, että jos olisi anoppi kuollut hänen
aikanansa, ei kirkkoherra -- tämä nykyinen -- olisi äyriäkään ottanut«.

«Kas, siinäpä se kumminkin oli!« sanoi Johannes, joka iloisena oli
kuullut isänsä käskyn. «Minä pidän kirkkoherrasta, vaikka hän olisi
ottanut koko lehmän; sillä hän ymmärtää olomme ja elomme, tuntee itse
aivan hyvin tilamme, ja nähdessänsä hädän on hän kohta apuna neuvoilla
ja töillä, näyttäen väsymättömästi hyvää ja hellää sydäntänsä. Minä
pidän hänestä, sillä hänelle uskaltaa tölliläinenkin vapaasti puhua
vaivansa ja saa lohdutusta«.

«Oli entinenkin kirkkoherramme kohtelias«, puhui Jaakko.

«Mutta liian äkkipäinen, kärtyinen, pikavihainen«, sanoi Eeva, joka
muisti Johanneksen ensimäistä kinkerikäyntiä.

«Jätetään kirkkoherrat sikseen!« virkkoi Jaakko. «Pane kiinni lakeinen,
Johannes; luulen tottamari että rupeaa satamaan«.

Johannes nousi, mutta jäi seisomaan. Kaikkein silmät kääntyivät
oveenpäin, josta herrasmies astui sisään.

«Kirkkoherra!« huusivat kaikki yhdellä suulla.

«Jumalan rauha! Oh hoh! Olipa tänne matkaa!« sanoi tullut ja antoi
ystävällisesti kättä Johannekselle, joka sattui seisomaan häntä lähinnä.

Kaikki nousivat seisomaan ja tervehtivät iloisina rakastettua vierasta.
Tämä kirkkoherran tulo oli niin outo, ettei Eeva tahtonut uskoa sitä
todeksi. Kirkkoherra ei ollut täällä ikinä käynyt ja entinen ainoastaan
kerran, anoppia ripittämässä. Hän laitettiin istumaan, ja kaikki
odottivat kummeksien tietoa, mikä oli ollut syynä kirkkoherran tuloon.
Johannes yksin aavisti, että kirkkoherra hänen tähtensä oli tämän vaivan
nähnyt.

«Katselette oudostuen minua«, sanoi kirkkoherra nauraen, «Enkö minä
saisi tulla katsomaan sanankuulioitani, vaikka korvessakin asuvat?«

«Mutta käyden olette vaivannut itseänne...« sanoi Eeva.

«Käyden! Käydenhän tekin tämän matkan kulette«. -- Ja nyt alkoi
kirkkoherra puhua Jaakon kanssa vuodentulosta sekä tiedustelemaan, miten
Jaakko aikaan tuli. Mutta vähitellen rupesi hän puhumaan Jaakon
perheestä, anoppivainajasta ja pois muuttaneista lapsista.

«Teillä on nyt Johannes pojistanne kotona?«

«Niin, kunnioitettava kirkkoherra; muut poikani ovat palveluksessa«.

«Ja Johannekselle aiotte jättää Metsämaan, vai miten?«

«Tuota en ole vielä ajatellut... Minä luulen, että Johannes ei
Metsämaassa menestyisi, sillä hänen halunsa ei vie työhön; hän istuu
mieluummin ja lukee«.

«Niin minäkin luulen. Mikäs on sitten tehtävä Johanneksesta --
annetaanko hänen mennä palvelemaan, vai miten?«

«Hm!... Jumala tiennee huolisiko kukaan hänestä!«

«No, mutta sillä tavalla tulee hänestä joutoihminen?« Kirkkoherra
hymyili.

«En ... minä ole tuota ajatellut...« vastasi miettien Jaakko.

«Jumala varjelkoon!« huusi Eeva.

«Teillä on oikein«, sanoi kirkkoherra nyt vakavasti. «Johanneksesta ei
tässä maailmassa voi tulla työmiestä, mutta Jumala on hänet kumminkin
jotakin varten luonut. Tiedättekö, mitä varten? Mihin luulette
Johanneksen kelpaavan?«

Jaakko mietti kauvan. «En tiedä ... ellei lukumieheksi, mutta...«

«Aivan oikein«, sanoi kirkkoherra; «muuksi kuin lukumieheksi ei Johannes
kelpaa. -- Totta puhuakseni olen minä täällä nyt juuri Johanneksen
tähden. Minä tahdon ottaa hänet luokseni ja opettaa hänelle tiedon
alkeet, sitten saanee hän Turussa asua maksutta tätinsä tykönä; hänen
elatuksestaan kyllä Jumala murheen pitää«.

Jaakko katsoi kummastellen kirkkoherraa. Hän mietti. Mutta Johannes,
joka oli kaikkia aivan tarkasti kuunnellut, ei nyt saattanut hillitä
iloansa. Hänen silmistänsä virtasi kyyneleitä; hän lähestyi kirkkoherraa
ja puristi hellästi tämän kättä.

Jaakolla oli muutamia esteitä, köyhyys etukynnessä. Mutta kun
kirkkoherra sanoi: «elä pelkää; tuon asian minä paremmin ymmärrän, sillä
minäkin olen omalla huolellani saanut nuoruudessani elää«, niin ei ollut
Jaakolla enää mitään sanomista. Hellästi kiitti hän kirkkoherraa, ja
ajatus, että hän kerran ehkä saisi nähdä poikansa saarnatuolissa, oli
puristaa kyyneleitä jäykän ukon silmistä. Eeva itki ja nauroi.
Hänessäkin oli sama ajatus herännyt.

Iltapuoleen saakka istui kirkkoherra Metsämaassa. Eevan iloksi oli
puolis-ateria, kupillinen velliä, kelvannut kirkkoherralle.

Koko Metsämaan perhe kävi kirkkoherraa ja Johannesta saattamaan, kun
tämä lähti. Minkälainen Johanneksen mieli oli, voinee jokainen arvata.

Eilen oli hän kulkenut tätä samaa tietä; nyt taasen kulki hän sitä. Vähä
aika voi paljon muuttaa; vähässä ajassa paljon muuttua. --

Töllin lapsi on nyt ensimäisen, suurimman askeleen ottanut. Kaikista on
alku pahin, vaikein. Vaan kun on alku tehty, ei _mies_ työtänsä heitä,
niinkauvan kuin voi vähintäkään hyötyä odottaa.

Johannes oli alkanut -- alkanut astua uudelle tielle. Töllissä olisi hän
kuivunut, nääntynyt, niinkuin touko sateen puutteessa lakastuu. Johannes
tarvitsi taluttajan, alkavaisten askeleittensa johdattajan, nääntyväisen
touvon kastajan. Johannes tapasi johdattajan, löysi kastajan. -- Ei
kummaa, että luulemme touvon edistyvän.

Mikä ei ole tavallista, se näkyy pian. Mikä ei ole tavallista, sitä
rakastamme tai vihaamme, aina miten se on hyvä tai paha. Johannes ei
ollut tavallinen lapsi, sen olivat Metsämaan asukkaat huomanneet, vaikka
eivät viitsineet tuota ajatella. Mutta he rakastivat häntä. Kun hän nyt
meni, jätti syntymätöllinsä, tuntui Jaakollekin tämä autiolta, Jaakolle,
joka oli ilman suurta kaipiota lähettänyt muut lapsensa maailmaan.
Johannesta, josta hänellä oli vähimmän hyötyä ollut, kaipasi hän.

Että Eeva ikävöitsi, ei ollut kummaa.




VII.

Touko edistyy.


Se on pysyvä totuus, että kuta vaikeampi työ on, sitä enemmän voimia
siihen vaaditaan, etenkin alussa, jolloin työn hedelmä vielä on kaukana,
näkymättömissä.

Johannes rakasti tietoa ja taitoa; hänen tuli näyttää työssä tämä
todeksi, työssä, jossa monen voimat olisivat laimistuneet.

Johannes ei osannut ruotsinkieltä, ja sitä oli siihen aikaan
välttämättömästi osaaminen jokaisen, joka tieteen tielle tahtoi
antautua. Siinä tuli kohta kova hänen eteensä. Kirkkoherra antoi hänelle
ruotsalaisen kirjan ja sanoi:

«Lue ulkoa ensimäinen lehti!«

Ja Johannes luki väsymättä, vaikka hän ei pitkään aikaan ensinkään
ymmärtänyt mitä luki. Hänen päivänsä olisivat tulleet varsin ikäviksi
tuossa raskaassa työssä, ellei kirkkoherra aina illoin olisi tullut
hänen luoksensa ja usein puoleen yöhön saakka jutellut hänelle maailman
ja ihmiskunnan historiasta. Nuo hetket olivat ihanat Johannekselle.
Hänen silmäinsä edessä aukeni uusi maailma; hän kuuli tapauksia, joita
hän ei tahtonut saattaa uskoa, hän näki ihmisiä, joiden avuja hän
suuresti ihmetteli, ja kirkkoherra, joka havaitsi Johanneksen,
töllinpojan, sydämen avoimeksi vastaanottamaan suurten yleväin tekoja ja
toimia, ei lakannut puhumasta, eikä poikakaan kuuntelemasta.

Johannes oli onnellinen. Kun hän aina väliin kävi syntymätöllissä
vanhempiansa tervehtimässä, puhui hän heille, mitä kirkkoherra hänelle
oli puhunut. Hänen muististansa ei unohtunut vähinkään seikka, jonka hän
oli kuullut. Kun kirkkoherra väliin käski Johanneksen jutella, mitä hän
viikkoja takaperin oli kertonut, ei hän voinut olla ihmettelemättä;
silla Johannes osasi innostuneena asiat vielä elävämmästi selittää kuin
itse kirkkoherra.

Mutta kaikessa onnellisuudessa on myöskin usein pistävä orjantappura.
Johanneksen täytyi havaita tuo. Kirkkoherralla oli paljo pieniä lapsia.
Hänen rouvansa ei katsonut Johanneksen tuloa näiden lisäksi samalta
kannalta kuin kirkkoherra. Johannes kuuli usein, miten rouva soimasi
miestään, ja vaikka hän kirkkoherran puolustuksessa usein kuuli oman
kiitoksensa, niin se häneen koski kipeästi. Hänen luonteensa ei sallinut
hänen teeskennellä ystävyyttä, jota hänen sydämessään ei ollut, ja
rouva, joka tölliläiseltä etukynnessä vaati orjallista nöyryyttä,
vihastui usein Johannekselle, kun tämä -- tosin nöyrästi, mutta samalla
miehen vakavuudella kohteli häntä. Hän vei usein kanteita
kirkkoherralle, mutta tämä puollusti aina Johannesta.

Puolentoista vuotta oli Johannes ollut kirkkoherran luona. Hän oli
sanomattomalla vaivalla, mutta samalla sanomattoman vähässä ajassa
oppinut ruotsia, latinan ja kreikan kielten alkeita, kirjoittamaan,
laskemaan, ja kirkkoherran iltapuheista oli hänelle historia tullut
tutuksi. Hän rakasti enin maailmassa opettajaansa, mutta kumminkaan ei
hän saattanut itseltään salata, että entinen rauhattomuus aina väliin
liikkui hänen rinnassaan. Hänelle oli pappila ahdas, hän halusi ulos
maailmaan; hän halusi kuulla niiden oppineiden opetuksia, joista
kirkkoherra oli innolla puhunut. Kun hän istui kreikkalainen teos
kädessä ja hänen ajatuksensa tunkeusi siihen menneesen aikaan, josta hän
nyt kädessään piti muistomerkkiä, kun koko nykyaika katosi hänen
mielestänsä ja hän itse oli istuvinansa gymnasiossa kuunnellen kuuluisan
viisaan opetuksia, tahi kun hän ehtooauringon valossa kulki metsässä ja
hänen ajatuksensa juoksivat lentämällä tulevaisuuteen, jolloin hän itse
olisi Parnasson kukkulan saavuttanut ja siellä kokoillut ympärillensä
viisautta ja tieteitä rakastavaisia nuorukaisia, -- silloin hän oli
onnellinen, silloin hän oli rauhattomuutensa unhottanut. Mutta välin
taasen epäili hän kaikkia, luuli voimansa aivan mitättömiksi -- ja
silloin ei onnettomampaa löytynyt.

Hän oli aikonut puhua kirkkoherralle mitä hän ajatteli, mitä hän tunsi,
mutta tuo entinen ujous esti häntä. Tätä paitsi luuli hän loukkaavansa
kirkkoherraa tuollaisella tunnustuksella. -- Hän ei tiennyt, että
kirkkoherra aivan hyvin tunsi hänen sydämensä tilan, että kirkkoherra
oli aikeissa saattaa hänet sinne, mihin hänen sydämensä halusi.

«Minä tarvitsen herätystä, minä näännyn omani sydämeni rauhattomuuteen«,
puhui Johannes eräänä päivänä ja sulki Ciceronsa. «Minun pitää päästä
kouluun, Turkuun, yliopistoon, minun pitää saada nähdä ihmisiä --«.

Onneton nuorukainen!

Mutta ilta tuli, ja levoton oli taas levollinen. Kirkkoherra puhui
hänelle kreikkalaisesta viisaudesta, Sokrateesta, ja Johannes huokasi
ajatellen: «Milloin voin minä niinkuin Sokrates hillitä sydäntäni,
milloinka on aatteillani se voima, joka tyynnyttää myrskyn rinnassani«.
Kirkkoherra silmäili häntä tarkasti; hän näkyi havainneen, mitä
nuorukaisen rinnassa liikkui. Hän sanoi: «Silloin, kun on alus elämän
myrskyssä musertunut ja henki herännyt viehkeyden unesta«.




VIII.

Tietoja entisestä tuttavasta.


Mutta meidän on jättäminen nuori sankarimme hellän hoitajansa huostaan,
missä hän on työtänsä suurimmalla ahkeruudella toimittanut. Olemme
nähneet, minne hänen halunsa on palanut. Sinne, minne se on palanut, on
se hänet vienyt. Mutta ennenkuin häntä taasen käymme tapaamaan, on
meidän kääntäminen silmämme toisaanne.

Keitä ovat nuo nuoret herrat, jotka vieretysten kulkevat Turun
Linnakatua kauniina kesäpäivänä? He ovat upseeripukuun puetut. Heidän
käytöksestään näkee, että he ovat ylhäistä sukua.

He kulkevat hiljaa. He puhelevat hiljaisella äänellä. Toinen heistä on
innostunut, ja kun hän innostuneena puhuu, hymyilee aina väliin toinen.

Innostunut puhuja on nuori luutnantti. Toinen, hymyiliä, on kapteini. He
ovat veljekset: Kaarle ja Teodor Leist.

«Sano mitä sanot«, kuulemme luutnantin sanovan; «hän on kumminkin
kauniin Turussa; hänen silmänsä ovat kauniimmat koko Suomessa; hänen
huultensa hymyily kauniin, suloisin koko maailmassa».

Kapteini ei enää hymyillyt, Hän katseli surullisesti veljeään. «Sinä
olet rakastunut. Veli raukka, minä pidän sinua onnettomana!«

«Minäkö onneton? Sinä et ymmärrä! Olisit nähnyt hänet eilen!«

«Kovan, jääkylmän sydämen olen minä tavannut ennenkin kiiltävässä,
loistavassa kauneudessa. Minä varoitan sinua! Jos sinulla siihen voimia
on, pakene häntä, pakene niinkuin kuolemaa!«

«Häntä? Jumalan enkeliäkö minä pakenisin!«

«Häntä! Jumalan enkeliä! Vai täytyykö minun sinulle ilmoittaa, mitä
ainoastaan kaksi maailmassa tietää. Sinä olet minun veljeni, ystäväni.
Kuule... Minä rakastin häntä!«

«Mariaa! Sinäkö olet rakastanut häntä; sinä?«

«Minä!«

«Ja hänkö on rakastanut sinua?«

«Minä luulin niin«, vastasi kapteini hiljaa. «Minä luulin saattavani
lukea sen hänen silmistänsä, samalla kuin hänen kätensä tanssissa vapisi
minun kädessäni... Minä uskoin, mitä minä toivoin. Minä uskoin, että hän
minua rakasti«.

«Sinä uskoit!«

«Minä uskoin sitä. Hullu olin minä; hullu, mieletön, samaten kuin sinä
nyt. Vielä hullumpi, sillä minua varoitettiin, mutta minä en
varoituksista huolinut; en niitä kuunnellutkaan. Minä tiesin, että hän
minua rakasti ... luulin tietäväni sen ... luulin. Minä tahdoin näyttää
varoittajalleni, että hän oli väärässä. Minä tahdoin voittaa tämän
ihanan ja rikkaan neidon. Minä tunnustin Marialle rakkauteni. Mitä
luulet hänen minulle vastanneen? Hän nauroi minulle; hän pilkkasi minua!
Minä rukoilin... Kuule! Minä rukoilin! Minä lankesin polvilleni hänen
edessänsä. Hän nauroi vielä enemmän. Nyt vasta huomasin, ettei hän minua
rakastanut, että hän vaan teeskenteli. Se särki sydäntäni. Se kukisti
minut, ja siitä hetkestä alkaen olen minä häntä vihannut«.

Kapteini lopetti. Toinen seisoi vaaleana hänen vieressänsä.

«Teodor! Minä uskon sinua, vaikka sydämeni on pakahtua. Mitä sanot, mitä
arvelet? Huomiseksi olen minä kutsuttu pitoihin hänen isänsä luokse.
Menenkö?«

«Veljeni, minä sanoin jo ajatukseni. Pakene häntä, pakene! Ja olet
näkevä, että hänen sydämensä on tunteeton. Pakene häntä, kunnes voit
nähdä tätä pahaa keijukaista ilman sydämen tykytystä«.

Näin puhui kaksi veljestä. Kenestä puhuivat he?

Olemme jo kerran tavanneet sen, jolla tällainen jääkova sydän oli.

Kuka on hän?

Maria, majuri --sen ainoa tytär.




IX.

Ruusu.


Hampunkehrääjä-kadun varrella oli vähäinen talo, matala ja vanha. Siinä
asui kirvesmies Jonssonin leski tyttärensä Annan kanssa; siinä asui myös
lesken sisarenpoika Johannes.

Rakennuksessa on kaksi kamaria. Missä Johannes ennen lapsena istui
jutellen äidilleen kirjakaupasta, siinä asuu hän nyt. Kamari on vähäinen
ja osoittaa köyhyyttä. Mutta mitä köyhässä majassa ei tapaa usein,
tavattiin täällä -- kirjoja, paljo kirjoja! Johannes on viisi vuotta
tässä kamarissa asunut, ja jokainen uusi vuosi on nähnyt kirjojen luvun
milloin enemmällä milloin vähemmällä enentyneeksi.

Johannes on jo vuoden kolmannella kymmenellä. Jos olisimme eräänä
kauniina talvis-iltana astuneet hänen kamariinsa, olisimme nähneet hänen
istuvan pöytänsä edessä ja lukevan. Väliin luo hän suuret, siniset,
ajattelevaiset silmänsä ylöspäin; väliin pyhkii hän pois kasvoiltaan
kiheräiset hivuksensa, väliin vaipuu hän syviin ajatuksiin.

Äkkiä nousi hän ylös. «Tädillä on oikein. Anna tarvitsee tämän kamarin;
minä saan muuttaa«. -- Hänen vaaleat kasvonsa punastuivat. »Anna! --«

Taasen istuikse hän, ja nyt luki hän muualle silmäilemättä, huolimatta
että kynttilä oli pitkälle karrelle palanut.

Iltaa oli jo paljon kulunut. Johannes ei lakannut lukemasta. Silloin
aukeni ovi hiljaa; kuusitoistavuotinen tyttö astui sisään ja istuikse
arkulle oven suussa. -- Tyttö oli Johanneksen näköinen, mutta hänen
silmissänsä ei näkynyt sitä syvämielisyyttä kuin nuorukaisen, jota hän
hellillä silmäyksillä katseli.

Hän istui ja kutoi kudelmaa. Hän näkyi aikovan istua näin koko illan,
liikkumatta silmäillen nuorukaista, jonka takana hän istui.

Nuorukainen sulki kirjan.

«Anna!« jupisi hän itsekseen, ja hänen silmäyksensä lensivät ulos
pimeään iltaan.

«Johannes! Joko olet lopettanut?« kysyi tyttö, kun Johannes mainitsi
hänen nimensä.

Johannes ei kuullut, hän oli vaipunut ajatuksiinsa; hän ikäänkuin uneksi
valvoen. Hän nojausi tuolin selkää vastaan ja silmäili ulos.

«Niin on se?« puhui hän. «Nyt on maisteri kohta valmis; töllin poika on
kohta seppelöittävä. Mitä on töllin poika sillä voittanut... Kenties
olisi hän nyt onnellinen töllissänsä, iloinen, levollinen. Nyt, nyt!
Kuta enemmän hän tunkee Jumalan luomakuntaan, kuta enemmän viisautta hän
omistaa, sitä enemmän haluaa hän. Hän on niinkuin mies, joka löytää
kalliin kappaleen, vaan tyytymättä siihen hakee edelleen yhä, luullen
vihdoin löytävänsä koko aarteen, kunnes hän hakiessaan niin innostuu,
ettei hän enää voi palata... Minä aijoin kerran polttaa kirjani! Mitä!
Jos minä nyt tekisin sen ja kätkisin itseni korpeen ... rupeisin
ammattiin, johon luoja minut asetti!... Ei, ei! Minä olen onnellinen
nyt, minulla on avain kädessäni -- tiedetten lukko aukeaa -- ja -- aarre
on minun... Anna, orpanani -- hän on onnellinen, hän... Hm! Minun pitää
muuttaa täältä. Suokoon Jumala, etteivät levottomuuden aaveet, jotka
minua ovat vaivanneet, jäisi tänne, vaan seuraisivat levotonta«.

Näin puhui Johannes, ja hänen ajatuksensa lensivät maailman ympäri.

«Johannes!« sanoi tyttö.

Nyt kuuli ylioppilas; hän kääntyi ja punastui.

«Anna! Oletko kauvan ollut täällä?«

«Pian kokonaisen tunnin«.

«Oletko onnistunut?«

«Olen, jos sinä vaan suostut«.

«Missä?«

«Majuri --sen talossa, kamari tallin vieressä«.

Himmeä muisto Mariasta lensi Johanneksen mieleen.

«Hyvä!« sanoi hän. «Huomenna minä muutan. Puhuttelitko majuria?«

«Puhuttelin, ja hän antaa mielellänsä sinulle kamarin. Saat itse puhua
ehdoista«.

«Anna! Sinä olet taasen nähnyt vaivaa minun tähteni. Kiitos, armain
serkkuni!«

«Sinä tiedät«, sanoi Anna surullisesti, «etten minä tahdo muuttamistasi;
sinä tiedät sen!»

«Minä tiedän sen«.

«Lupaatko käydä täällä illoin, kun olet päivän luettavasi lukenut?«

«Sen tiedät kysymättäkin«.

Anna sanoi yöhyväiset ja meni. Johannes vaipui taasen entisiin
ajatuksiinsa.

«Miksi on minulla niin vaikea muuttaa täältä?« puhui hän. «Miksi en
luule menestyväni tuossa majurin tallikamarissa?... Jos eläisi
kirkkoherra! Hm! Tänä päivänä on kolme vuotta siitä, kun hän kuoli.
Häntä tulee minun kiittää tahi vihata. Hän haki minut töllistä, hän pani
kirjan käteeni... Hän kuoli. Minä olen yksin, sillä hän yksin ymmärsi
minua... Anna! Minä luulen, että hänkin ymmärtäisi tulen sydämessäni,
rinnassani, jos hän saisi nähdä sen... Anna! Rakastanko minä häntä!...
Ei, ei! Rakkaus ei saa häiritä minun unelmiani... Minä en rakasta...«

Johannes pyyhki kiherät silmistänsä, hän siveli kädellään kasvojansa;
hän ikäänkuin repäisi itsensä irti ajatuksistaan. -- Hän luki taasen.

Johanneksella oli oikein, kun hän sanoi kirkkoherran kolme vuotta ennen,
juuri tänä päivänä kuolleen. Kirkkoherra oli itse vienyt Johanneksen
Turkuun syksyllä ennen kuolemaansa. Johannes kirjoitettiin yliopiston
kirjoihin. Huolimatta rouvansa nuhteista oli kirkkoherra maksanut
Johanneksen edestä Turussa, oli ollut hänelle isänä. Kun Johannes
ollessaan talvella kirkkoherran luona oli nähnyt tämän rauhallisesti
laskevan päänsä levolle ja kuullut rouvan sanovan hänelle, ottopojalle:
«Sinä saat mennä«, oli hän kuumaa otsaansa jäähdyttänyt kirkkoherran
haudalla ja siellä tuntenut olevansa yksin maailmassa. Hän palasi
Turkuun. Tätinsä tykönä sai hän asua maksutta, mutta elatuksensa täytyi
hänen kerjäämällä hakea. Tuo oli koetus, jossa Johanneksen voimat olivat
loppua. Mutta ihmisten hyvyys, toverein auttavaisuus lievitti tätä
kovuutta, vaikka Johannes tunsi hävyn kukkia poskillaan lahjoja
ottaessaan. Hän oli koettanut, niinkuin moni muu köyhä ylioppilas,
lasten opettajana ansaita elatustaan, mutta tuossa ammatissa ei hän
menestynyt; hänellä ei ollut kärsivällisyyttä. Hän ei kärsinyt
itseänsäkään. Niin oli hän kirkkoherran kuoltua elänyt enimmät ajat
Turussa, jossa Anna, hänen serkkunsa, usein oli saanut hänen
synkkämielisyytensä hälvenemään lapsellisilla jutuillaan ja leikillään.
-- Lukeminen ja ajatteleminen olivat Johanneksen työtä, kun hän
aamuruskon noususta keskiyöhön saakka kirjainsa ääressä istui. Hänen
kamarinsa oli hänelle rakas, eikä hän olisi tahtonut muuttaa siitä;
mutta hän ymmärsi, ettei tupa, jossa täti päiväkaudet pesi, ollut sopiva
asunto Annalle, joka ompelulla ansaitsi leipäänsä. --

Seuraavana päivänä, kun aurinko loi aamusateitansa kamariin, jossa
Johannes istui samaten kuin eilen, nousi hän ja puki yllensä
pyhävaatteet -- Eevan kutomasta sarasta tehdyt vaatteet.

«Nyt olen valmis«, jupisi hän ottaen lakkinsa ja avasi kamarinsa oven.

Töllin poika muuttaa asuntoa; se on pian tehty. Niskoillaan kantaa hän
omaisuutensa.

Anna istui tuvassa ja ompeli. «Tule kanssani; mennään katsomaan
tullikamaria!« sanoi Johannes.

Anna pani kiireesti pöydälle ompelunsa ja seurasi ylioppilasta.

«Tallikamari!« sanoi Johannes itsekseen, kun hän Annan rinnalla kulki.
«Ennen lapsena oli porsas minulla leikkikumppalina; nyt olen minä
aikamies, ja nyt saan tovereikseni hevosia«.

Sanaa toisilleen sanomatta lähestyivät he majurin asuntoa. Päivä oli
pian puolessa.

Muutama askele vielä, ja he olisivat olleet matkansa päässä. Silloin
tuli heitä vastaan joukko herroja ja naisia majurin asunnosta.

Näiden seassa oli veljekset, jotka tapasimme Linnakadulla. He kulkivat
nyt vähän erikseen toisista. He kulkivat hiljaa puhellen.

«Minä olen onnellinen«, kuiskasi nuori luutnantti veljelleen, kapteini
Teodor Leistille. «Et sinä nähnyt hänen silmäyksiänsä eilen illalla, kun
tanssimme! Minä en voinut olla hänelle tunteitani tunnustamatta«.

«Ja hän?« kysyi kapteini pilkallisesti nauraen.

«Hän! Hän ei vastannut mitään, mutta rintaansa pani hän ruusun, jonka
hänelle annoin«.

«Veliparka! Olisit paremmin pitänyt kesäiset lupauksesi, olisit paennut
häntä...«

«Hän rakastaa minua«, sanoi nuori upseeri innokkaasti, kyllin kovalla
äänellä, unhottaen seuransa.

«Kuka?« kysyi kapteini.

«Maria!« vastasi veli.

Pari askelta upseerien edellä kulki erään vanhan rouvan rinnalla heidän
puheensa aiheena oleva henkilö, majuri --sen tytär, kaunis Maria. Hän
oli ehkä aavistanut, kentiesi kuullut veljesten puhetta, sillä hän
punastui heitä katsellessaan. Talvikappansa alle laski hän kätensä,
juuri kun Johannes ja Anna menivät hänen ohitsensa. Hän kääntyi ja,
ikäänkuin vastaten upseerin viimeiseen lauseeseen, otti hän rinnaltansa
ruusukukkasen ja pudotti sen maahan.

Se oli pudonnut Johanneksen kohdalle. Johannes otti sen. Hän tarjosi sen
majurin tyttärelle. «Tässä! Te pudotitte kukan«, sanoi hän.

Maria loi silmänsä nuorukaiseen. «Pitäkää se!« vastasi hän.

Johannes otti kukan ja silmäili antajaa kummastellen. «Ennen annoitte
minulle nuken, nyt annatte ruusun«, sanoi hän.

Nyt oli Marian vuoro punastua. Hän nyt vasta huomasi, ettei Johannes
ollutkaan talonpoika, kuten hän oli luullut. Hän havaitsi erehtyneensä,
mutta hän kääntyi pois kylmästi vastaamatta mitään.

«Ota tämä kukka!« sanoi Johannes ja antoi kukan Annalle. «Muista, että
onni on vaihteleva, että se muuttuu kuin kukkanen; muista että toivo on
kuin tämän kukan lehdet; ne ovat punaiset, kauniit, ne eivät lakastu,
sillä ne ovat kädellä tehdyt«.

Maria punastui yhä enemmän, mutta vaaleni samassa. Hän oli arvottomalle
antanut lahjansa, jota toinen olisi suudellut ja painanut rintaansa
vasten. -- Hän näki vihastuen, etteivät kaikki pitäneet hänen
suosiostansa.

Kapteini ja hänen vaalea veljensä sanoivat seuralle jäähyväiset.

«Kuka oli tuo nuori mies, joka kukkani sai; mitä puhui hän nukesta?
Tunsiko kukaan häntä?« kysyi Maria.

«Hän on oppineimpia ylioppilaita yliopistossamme«, sanoi maisteri Kustaa
...ll. --

Seuraavana päivänä istui Johannes tallikamarissa, samaten kuin ennen
tätinsä kamarissa. Hän luki, muistamatta ruusua, muistamatta maailmaa,
taistellen vaan sydämensä levottomuuden kanssa.




X.

Kuori ja sydän.


Majuri --s oli vanhentunut; hänen hiuksensa olivat harmaan valkeat,
hänen selkänsä köyry. Eikä kummakaan. Hän oli jo seitsemänkymmenen
vanha. Mutta sama muuttumaton, sama oli hänen sydämensä hyvyys ja --
äänen karkeus.

Mariaa, tytärtään, rakasti hän aina vaan yhä enemmän, sen mukaan kuin
tämä kasvoi äitinsä kuvaksi. Mutta majurin hellä sydän ja
teeskentelemätön luonne ei osannut pitää isällisiä ohjia tarpeellisen
kiinteällä. Majuri voi komentaa sotamiehiä; hän oli jäykästi katsellut
sotakentällä kuolemaa silmiin; mutta naisen silmiin hän ei voinut katsoa
tuntematta itseänsä voitetuksi. Maria oli isäntä majurin talossa. Marian
mielen mukaan kävi kaikki. Majurin täytyi itsekseen kyllä tunnustaa,
että hänen tyttärensä kauneus ei vastannut hänen töitään; mutta kun
Maria iloisesti laski kätensä isänsä kaulan ympäri, kun Maria, niinkuin
ennenkin, käänsi harmaat viikset syrjälle ja nauraen suuteli vanhusta,
oli tämä voitettu. Maria tiesi suudelmalla saavansa mitä tahtoi. --
Tuolla lailla oli Maria oppinut kaikissa kysymään tahdoltaan neuvoa ja
tätä neuvoa aina seuraamaan.

Majuri oli huokeata vuosivuokraa vastaan antanut tuntemattomalle,
köyhälle ylioppilaalle tallikamarin asuttavaksi. Kun ylioppilas oli
tullut hänen kanssaan puhumaan huoneesta, oli majuri tarkasti silmäillyt
häntä, oli kysellyt hänen sukuansa ja kummeksuen kuullut, mitä Johannes
tiesi kertoa ensimäisestä Turun retkestään. Majuri antoi hänelle kättä
niinkuin vanhalle tutulle, alensi Johanneksen pyytämättä vuokran, ja
kutsui häntä joka pyhäksi puoliselle luoksensa. -- Johannes kiitti,
mutta arveli, ettei neiti Maria ehkä voisi suvaita häntä. Oliko hän
oikeassa siinä?

Jos olisi Johannes voinut nähdä majurin sydämeen, olisi hän havainnut,
että majuri oli mielihyvillään nähnyt hänet. Mutta Johannes luuli tuon
kutsun pyhinä tulla puoliselle tulevan ainoastaan siitä, että majuri oli
kuullut hänen köyhyydestään ja tahtoi tuolla tavalla lievittää sitä, ja
Johannes meni vähäiseen kamariinsa sanottavasti mitään hyvää majurista
ajattelematta.

Tämän kamarin ainoa akkuna oli pihalla olevaan vähäiseen puutarhaan
päin. Kun Johannes kirjoistansa väliin loi silmänsä ulos, näki hän
Marian kävelevän siellä.

«Oletkohan sinä onnellinen?« kysyi hän itsekseen.

Eräänä päivänä astui majuri tallikamariin Johanneksen luo. Tämä istui
vähäisen arkun ääressä syöden puolistansa -- kuivaa leipää, jota hän
veteen kasteli. Ovi aukeni Johanneksen kuulematta, ja tietämättä vieraan
miehen läsnäolosta istui Johannes selin oveen päin syöden.

Majuri näki, mitä hän ei ollut aavistanut. Hän seisoi kauvan tuossa;
mutta kun Johannes ei kääntynyt, vetäytyi hän ulos yhtä hiljaa kuin hän
oli tullutkin.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Johannesta puoliselle majurin luo, vaan
hän ei mennyt. Hän kiitti ja ilmoitti esteitä.

«Kummallinen ihminen!« sanoi majuri ja pudisti liikutettuna päätään; ja
Johannes oli nyt majurin mielessä usein.

«Anna hänen olla!« sanoi Maria, ja hänen kauniit huulensa vetäysivät
rypyille. «Koska hän halveksii meitä, niin syököön kuivaa leipäänsä!«

Mutta Maria ei voinut olla muistamatta ylioppilasta tallikamarissa. Hän
vihasi tuota «kirjatoukkaa«, ja kumminkaan ei hän voinut kieltää, että
tuossa nuorukaisessa oli jotakin, mikä hänen sydäntänsä veti hänen
puoleensa. «Oh, mitä minä hänestä huolin!« sanoi hän usein itsekseen.
Mutta kun hän kadulla tapasi Johanneksen ja tämä lakkia nostamatta,
huomaamattakaan häntä, meni hänen ohitsensa, vihastui hän ja päätti
kovasti kostaa. --

Kevät oli jo tulossa. Vielä ei tiennyt Maria, miten hän voisi tämän
kostonsa tehdä oikein tuntuvaksi. -- Silloin vanha eukko, joka kävi
Johanneksen kamaria väliin siivoamassa, kun ei Anna, joka enimmiten tätä
teki, siihen joutunut, kertoi eräänä päivänä, tavatessaan pihalla
majurin, Johanneksen kurjuudesta. Ja kun majuri puhui tästä kurjuudesta
Marialle, lausui tämä: «Kutsutaan hän puoliselle tänne tänä päivänä«.
Majuri itse oli samaa mieltä, ja Johannes, entisen oman itsensä varjo,
kuuli kummeksien kutsumusta.

«Minä tulen«, sanoi hän heti.

»Minä olen pettynyt«, puhui hän pukiessaan päällensä tuon tätinsä
tekemän kauniin sarkatakin; «kuori on pettänyt minua. Jos olisi tuo
Maria semmoinen, kuin hänen ihmisten nähden tehdyt työnsä näyttävät,
niin minä en ikinä tahtoisi häntä nähdä... Hm! Kenties on hänellä aivan
oikein... Hänellä on sydän, hellä sydän. Enkö minä itse omin silmin sitä
ole nähnyt? Viimeksi eilen ehtoopäivällä, kun hän hämärässä kysyi,
näkemättä minua, tuolta köyhältä tytöltä, kuinka hänen äitinsä voi, ja
antoi tytölle vaatteita ja ruokaa, lohduttaen suloisilla, hellillä
sanoilla itkeväistä. Minä menen; minä tahdon nähdä kumpi puoli voittaa,
sydämenkö vai kuoren --«.

Ja Johannes meni.




Kuori.


Salissa istui Maria ja ompeli. Majuri käveli lattialla.

Johannes oli täällä nyt aivan tuntematon. Majurin kanssa oli hän
ainoastaan kerran puhunut.

Marian kanssa?

Maria ei ensin muistanut sitä. -- Lasten tuttavuus ei hetkeä etemmäs
ulotu, ja kumminkin on lasten tuttavuus omituinen. Sana, puhuttu
vanhempain, toisilleen tuntemattomain välillä, jättää puhujat yhä
entiseen tuntemattomuuteen, ellei jokapäiväinen kanssakäyminen viritä
heidän mieltänsä ja vähitellen saa heitä lähestymään toisiansa, Lasten
ei niin; lapsellinen tuttavuus, vaikkapa äkkipikaa tehty, vaikkapa vähän
aikaa kestäneenä, jättää aina sydämiin jonkunmoisen tuttavuuden tunteen,
joka vielä vanhoilla päivin pian viriää. Niin tässäkin Marian puolelta
-- ja Johanneksen, jos hän olisi ollut tavallinen nuorukainen. -- Maria
muisti Johannesta, vaikka himmeästi. Johannes taasen muisti Marian
vallan hyvin; mutta hänen kummalliset, rauhattomat tunteensa, jotka
usein aikaansaivat töitä ja ajatuksia, mitkä pian suoraan sotivat hänen
luonnettaan vasten, kätkivät tämän muiston mustaan pilveen, jonka
puhteesta kova myrsky uhkasi.

Maria nousi Johanneksen lähestyessä.

«Minun tyttäreni!« esitti majuri.

«Me olemme nähneet toisemme väliin«, sanoi Johannes, ja hänen
lumivalkoisille poskilleen ilmaantui punaisen hohtava kukoistus.

«Herra maisteri muistaa...« sanoi Maria.

«Muistan«, lausui Johannes, kun Maria äkkiä katkaisi puheen; «muistan
tässä salissa hetken, jolloin ... kaikki oli toisin kuin nyt...«

«Toisin!« kertoi Maria. «Te sanotte tuon sanan niin kummallisella
äänellä«.

«Toisin», pitkitti Johannes ja silmäili vakavasti neitiä; «sillä nyt en
minä tiedä, millä mielellä katselette minua?«

Maria punastui. Johannes näkyi tahtovan ottaa puheeksi ruusun, ja tuo
oli Marian mielestä sopimattomasti tehty.

«Te ette vastaa!« sanoi Johannes, ja hänen silmänsä näkyivät tahtovan
tunkeutua Marian sydämen pohjaan.

«Vastaa? Mihin?« Maria punastui yhä enemmän.

«Minä kysyin, millä mielellä te katselette minua täällä?«

Mutta nyt närkästyi Maria. «Mitä oikeutta teillä on tuota kysyä?« kysyi
hän jotenkin kiivaasti.

«Ei mitään«, sanoi Johannes. «Saatatte vastata, ettette tahdo sitä
ilmoittaa«. Eivätkä Johanneksen silmäykset eronneet Mariasta.

«Kuka te olette, ja millä oikeudella nuo kysymykset?«

«Minä olen jo vastannut --«.

«Jumalan nimessä!« huusi majuri. «Joko olette riidoin? -- Minä, minä
tahdon vastata, koska Maria -- --«.

«Rakas isäni!« rukoili Maria.

«Suora sana paras! Maria ottaa teidät vastaan samalla mielellä kuin
ennen lapsena, sillä hän on tahtonut tavata teitä«.

«Isä!« sanoi Maria ruusunpunaisena.

Johannes kumarsi.

Majuri havaitsi pian tehneensä hullusti, kun hän sekausi nuorten
puheeseen, sillä puhe lakkasi nyt, eikä majuri saanut kysymyksiinsä
Johannekselta muuta vastausta kuin «on« tahi «ei«, kunnes hän vihdoin
otti puheeksi sen ajan, jolloin Johannes oli ensikerran käynyt tässä
salissa.

Silloin katsahti Johannes ylös. «Herra majuri!« vastasi hän. «Kun täällä
silmäilen ympärilleni, johtuu tuo aika muistooni, niinkuin olisi se
ollut eilen. Mutta minä näin täällä silloin kauniin kasvin«.

Johanneksen ääni oli hänen tätä sanoessansa niin kummallisen viehkeä,
että majuri ei tietänyt, pitikö hänen tässä lauseessa näkemän loukkausta
vai leikkiä. Hän ei siis vastannut mitään. Mutta Maria ymmärsi paremmin,
mitä ylioppilaalla oli mielessä, ja hän suuttui.

«Oletteko tullut tänne närkästyttämään minua? Teidän pistosananne eivät
minuun pysty«, sanoi hän äänellä, jota hän koki tehdä vakavaksi.

Johannes hymyili. «Te olette suuttunut«, sanoi hän.

«No, mutta Jumalan nimeen! Mitä te puheellanne tarkoitatte?« huusi
Maria, joka ei osannut enää hillitä ääntänsä.

«Minä en tarkoita mitään«, vastasi Johannes.

Maria nyykähytti päätään ja otti ompelunsa.

Kun asema rupesi käymään tukalaksi salissa, silloin tuli käsky
puoliselle.

Johannes piti tarkoin silmällä neitiä, jonka kasvoista suuttumuksen
ruusut eivät kadonneet. Johannes näkyi vaipuneen niin syviin ajatuksiin,
että hän usein unhotti syömisen. Mutta äkkiä puhkesi hän puhumaan --
puhumaan ihmisistä yleensä. Hän pani sanoihin sydämensä levottomuuden,
puhuessaan kolkosti, ilvehtiväisesti ja katkerasti ihmiskunnasta. --
«Minä tiedän ajan«, lopetti hän puheensa, «jolloin taivaan kaste viritti
kasvin, jolloin taimi voi avata sydämensä, kukka ruusunsa, mutta kun
halla pani taimen ja kaste jäätyi, sulkeusi sydän kauniin kuoren sisään
-- palanut, tyhjä sydän«. Hänen tuota sanoessaan tunsi Maria nuorukaisen
silmäysten kohtaavan häntä. Maria ymmärsi vertauksen tarkoittavan juuri
häntä. Hän oli äsken vastannut kovasti, mutta Johanneksen sanoista
ymmärsi hän tällä ylioppilaalla olevan sydämen, joka elämässä oli
pettynyt, jossa asui alku vihaan ihmisiä kohtaan, ja hän silmäili
suruisesti Johannesta.

«Minä en saata olla surkuttelematta teitä«, vastasi Maria. «Jumalan
ihanassa luonnossa ette näe muuta kuin sumua, ihmisissä kauniiden
kuorten kätkevän palaneita sydämiä. Voisi uskoa, että teidän oma
sydämenne on hallan panema; sillä itsemme mukaan me olemme taipuvaiset
muita tuomitsemaan».

Johannes hymyili. «Jos minun sydämeni on palanut, niin on se itsensä
polttanut. Jos minä luulisin muita itseäni onnellisemmiksi -- minä
puhuin palaneesta ja tyhjästä sydämestä; niiden välillä on eroitus --
niin työt pian sanovat, että ellei sydän ole palanut, on se tyhjä, sillä
nähdessään toisessa tunteita, joita se tyhjyytensä vuoksi ei voi
käsittää, se näitä tunteita pilkkana pitää ja heittää niiden helmet
tyköänsä, enkä minä semmoisia ihmisiä sano onnellisiksi«.

«Tunteet ovat monellaisia«, vastasi Maria punastuen.

«Monellaisia, mutta eivät ole syntyneet kevytmielisen pilkattaviksi«.

Maria suuttui taasen. Hän ymmärsi nyt, että Johannes oli hänestä puhunut
koko ajan. Hän suuttui itsellensä, eikä hän voinut hillitä tätä vihaa
näkymästä. Hän ei osannut sanoa tuohon Johanneksen lauseeseen mitään.
Hän tunsi silmäänsä astuvan kyyneleen, jonka hän ainoastaan vaivoin sai
pysymään kätkössänsä. -- Hän nousi äkkiä ja jätti kamarin.

«Kuori ja sydän!« -- jupisi Johannes. -- «Idä, siemen! -- hän ymmärsi«.

Mutta joka tästä puheesta ei sanaakaan ymmärtänyt, se oli majuri. Hän
söi vaan, aina väliin mielihyvin silmäillen Johannesta ja Mariaa,
milloin kumpikin puhui. Mutta Marian noustessa säikähti majuri; hän
pelkäsi tyttärensä tulleen sairaaksi, ja hän säntäsi pois Marian
jäljessä.

Vähän ajan kuluttua istui Johannes taas kirjainsa parissa
tallikamarissaan.




Sydän.


Kevät oli tullut; toukokuu oli jo puolessa. Vähäinen puutarha kartanolla
rupesi jo vihertämään. Johannes istui niin kuin ennenkin kirjainsa
ääressä, mutta entistä useammin käveli hän kumminkin ulkona näillä
ajoilla. Hän oli väitellyt «pro gradu«.

Johannes oli tuttavainsa -- se on tätinsä ja Annan -- mielestä paljon
muuttunut tultuansa majurin luo asumaan. Hänen puheensa, joka ennen oli
ollut suoraa ja sydämellistä, sillä hän piti sydämensä levottomuuden
salassa, muuttui ankaraksi kanteeksi ihmiskuntaa vastaan, hänen mielensä
syksyn kaltaiseksi, jossa ei auringon paiste ensinkään loista.

Ketä tuli Johanneksen syyttää?

Itseänsä.

Hän haki viisautta, hän oli luullut viisaitten parissa viisastuvansa;
mutta kun hänen silmänsä, jotka tarkasti katselivat mitä näkivät,
näkivät viisaissa, viisaimmassakin, jonka suurta oppia ei hän saattanut
olla kunnioittamatta, paljon sulaa turhuutta, niin hän ymmärsi, ettei
suurin viisauskaan voi ihmisluonnetta muuttaa. Hän luki viisauden syyksi
sen, mitä hän elämässä näki viisauden harrastajilta puuttuvan.

Saavuttaa korkein viisaus, omistaa kaikki, mihin ihmisnero voi pystyä,
lähestyä ijankaikkista niin lähelle kuin kuolevainen voi, tämä oli ollut
Johanneksen elämän päämaali. Hänen elämänsä ohje oli: «minkä hyväksi
tiedät, sen mukaan elä ja ajattele!« Mutta Johannes näki kohta, ettei
tieto ja elämä niin sopineet yhteen, kuin hän olisi tahtonut -- vielä
vähemmin tieto ja ajatteleminen. Ja kuta enemmän hän viisautta haki,
kuta enemmän hänen ajatuksensa selveni, sitä paremmin näki hän
eroituksen, sitä levottomammaksi muuttui hän.

Johannes oli nuorempana, kirkkoherran luona semminkin, ollut jumalinen,
mielellään kuullut ja itse lukenut jumalisia kirjoja. Mutta kuta enemmän
hän edistyi viisaustiedossaan, sitä enemmän muuttui hänen ajatuksensa
jumalisista, vaikka jumaluusopin siveys oli hänestä vieläkin korkein
maailmassa. Hän näki Vapahtajassa tuollaisen valekuvan, jonka olemiseen
ihmiset, väsyneinä korkeimmissa pyrinnöissään, olivat työntäneet koko
täydellisyyden, kuvailleet hänet ihmisenä itsellensä, saadakseen nojata
hänen täydellisyyteensä. Hän piti ihmiskunnan tuossa suuresti
pettyneenä, sillä hän luuli jokaisen ihmisen voivan muuttua yhtä pyhäksi
kuin tuo kuvattu esikuva Raamatussa. Hän piti siis Raamattua, ellei
suorana valheena, niin kumminkin ainoastaan lohduttajaksi annettuna
niille, jotka omain voimainsa riittämättömyyden näkivät. Hänen
mielestänsä ei millään muulla ollut Raamatussa arvoa kuin yksin siveyden
opilla. Mutta kuinka katkeraksi, kuinka levottomaksi ihmisen mieli
joutuu, omin voimin koettaen tuota taivaallista oppia seurata, tietänee
jokainen, joka sitä on koettanut. -- Johannes tunsi levottomuuden --
tunsi sen aina yhä enenevän. -- Mutta hän ei tietänyt, ei tahtonut
tietää oikeata syytä tuohon. Hän haki syytä erinäisillä tavoilla --
itsestään.

Eräänä kauniina pyhäaamuna kuuli Johannes kellojen soittoa. Hän loi
silmänsä ulos. Puutarhassa istui Maria ja luki. Johannes silmäili häntä
kauvan. Hänen suuret, siniset silmänsä näyttivät surullisilta. «Maria!«
kuiskui ääni hänen sydämessänsä: «Sinä olet kaunis, sinua saattaisi outo
luulla enkeliksi, ja kumminkin ... sinussa vallitsee paha. Sinun
sydämesi on tyhjä. Mutta sinä säälit ihmisten onnettomuutta. -- Minä
olen tuon nähnyt; se on sinun luontosi, joka käskee sinua hyvää
tekemään... Sinä ansaitsisit tulla tuntemaan varsinaisen, oikean
totuuden«.

Kellojen suloinen kutsumus kirkkoon kuului toisen, kuului kolmannen
kerran. Majuri tuli nyt puutarhaan. «Tyhjä on sinunkin sydämesi,
vanhus«, puhui Johannes. «Tyhjä, ja tyhjyyden olet sinä istuttanut
tyttäresi sydämeen«.

Johannes sattui silmäilemään kirjojansa. Hän näki muiden alla erään
kirjan. «Mikä tuo kirja on?« sanoi hän, nousi, otti sen esiin ja näki
majurin rahoilla muinoin ostetun Uuden Testamentin.

Lapsuuden aika vilahti Johanneksen mieleen. Kirkonkellot soivat juuri
nyt yhteen. Johannes tunsi halun mennä Herran huoneeseen. Hän silmäili
kirjaansa, jota hän aamulla oli lukenut, laski sen kiinni, otti
sarkatakin yllensä -- ja meni.

«Meneekö herra maisteri kirkkoon?« kysyi majuri Johanneksen mennessä
puutarhan ohitse.

«Menen«, vastasi Johannes. Nyt tervehti hän Mariaa nostaen lakkiansa.

«Ihmeellinen ihminen!« sanoi majuri ja silmäili menevää.

«Hän on onneton!« sanoi Maria suruisesti.

Vaan Johannes kulki kirkkoon. Hänen mielensä katkeruutta ei voinut
kaunis, kesäinen aamuaurinko poistaa.

Hän tuli kirkkoon; hän kuunteli tarkasti kuin yliopistossa luennoita,
vaan mitä hän kuuli, se ei tyydyttänyt häntä. «Töllin lapsi!« ajatteli
hän, «sinulle ovat nuo sanat sanotut, sinulle ovat ne paikallansa, mutta
ei viisaustieteen tutkialle, sillä ne nojauvat luonnolle, järjelle
ymmärtämättömiin». Hän näki jaettavan Herran ehtoollista; hän hymyili.
«Kaunis juhlameno!« sanoi hän itsekseen.

Jos olisi Johannes elänyt toisessa aikakaudessa, olisivat kentiesi hänen
ajatuksensa kääntyneet toisaalle hänen tullessaan yliopistoon. Mutta
ulkoakaan ei saanut hänen levoton sydämensä muuta kuin yllytystä
rauhattomuuteen. Ei ollut kumma, että hänen uskonsa Jumalaan oli
horjuvainen. -- Niin oli laita oppineimpainkin, ja kuten ajan
oppineemmat, siten heidän oppilaansa aina yhä enemmän erosivat kansan
uskonnosta, vaikka he ylipäänsä teeskentelivät sitä noudattavansa. Tämä
aikakausi onkin tunnettava juuri siitä uskonnon harhauksesta, joka
muutamia vuosikymmeniä ennen oli Ranskanmaalla julkisesti kumonnut
kristinuskon ja Kaikkivaltiaan istuimelle nostanut ihmisjärjen. Tuo
uskonto, joka ulkomailla kansaankin leveni, tunkeusi vähitellen
meidänkin kaukaiseen maahamme, vaikka se täällä ainoastaan sivistyneissä
vaikutti -- ja salaisesti.

Mutta palatkaamme takasin Johannekseen.

Kirkossakäynti ei hänessä vaikuttanut mitään, ei edes kääntänyt hänen
ajatuksiansa pois jokapäiväisistä pyrinnöistä. Samanmielisenä kuin hän
kirkkoon meni, palasi hän sieltä, ihmetellen itsekseen, mikä into hänen
oli saanut menemään tuohon huoneeseen, jossa hän ei vuosikausiin ollut
käynyt.

Hän tuli kotipihalle. Maria ei enää ollut puutarhassa, vaan paikka
ruohosohvalla, missä hän oli istunut, näkyi vielä.

Portailleen tultuaan silmäili Johannes tuota paikkaa, muistaen olevansa
ruuatta. Hän seisoi siinä kauvan, ja hänen mielensä muuttui viehkeäksi
kuin ennen lapsena. Hän tunsi nälän kalvavan. Hän silmäili ylös majurin
huoneeseen, johon häntä ei oltu kutsuttu sitten, kun hän puheellaan oli
suututtanut Marian.

«Ehkä on arkunpohjalla vielä leipämuru«, ajatteli hän ja vetäysi vihdoin
kamariinsa.

Hän avasi arkun. -- Hän säpsähti ja silmäili kummastellen ympärillensä.
«Täällä on joku käynyt! -- Olisiko Anna? Anna! Hän ei olisi salaa
hiipinyt tänne. -- Jumalan nimeen! Mikä kumma!«

Arkussa oli leipää ja muuta ruokaa. Vähäisellä paperilla, joka leivän
päällä oli, seisoi: «Leipävaras antaa takaisin korkoineen, mitä lapselta
otti, pyytäen anteeksi».

Taasen riensivät hänen ajatuksensa lapsuuden päiviin. Hän istui siinä
kummastellen kirjelappu kädessään.

Hän sattui samassa katsahtamaan ulos. Maria istui taas kirja kädessä
samassa paikassa kuin aamullakin. Vilahdukselta tapasivat heidän
silmäyksensä toisiaan. -- Maria loi alas silmänsä.

Johannes leikkasi palan leipää ja kaasi pullosta vettä lasiin. -- Vaan
taasen säpsähti hän, taasen silmäili hän neitoa puutarhassa, taasen
sattuivat heidän silmäyksensä yhteen; taasen loi Maria ensiksi alas
silmänsä. -- Vesipullossa oli viiniä.

«Sydän!« sanoi Johannes.




XI.

Syntymäpäivä.




Aamupuoli.


Tuli kesäkuun 1 päivä 18..

Johannes istui puutarhassa, ja hänen vieressänsä istui Maria.

Maria! Kaksi -- vähän kolmatta kuukautta oli kulunut siitä päivästä,
jona Johannes oli ollut puolisella majurin luona. Mutta ennenkuin
ryhdymme kertomaan, minkä tunnustuksen Johannes tänä päivänä, Marian
seitsemäntenätoista vuosipäivänä teki itselleen, on muutama sana
sanottava Mariasta.

Maria tahtoi kostaa, mutta hän tuli itse häpeään. Hän, kaupungin kauniin
ruusu, jota kaikki nuorukaiset kiittivät, jonka huulten hymyilystä he
olivat valmiit tekemään mitä mahdollista tahansa, hän näki kauneutensa
arvottomaksi töllin pojan silmissä; hän ei häneltä kuullut ainoatakaan
kiitoksen sanaa; hän kuuli totuuden puhetta, kuuli sen suorana, kuuli
sen vertauksena. Oliko kummaa, että hän suuttui, että hän luuli
Johanneksen tahallaan suututtaneen hänet? Kun hän aterialta kiireesti
läksi, tapasi majuri hänet itkevänä. Mutta kun Maria sittemmin koetti
nauraa, pudisti majuri päätään ja kirosi väliin; sillä Mariaansa ei hän
enää tuntenut. Marian naisellinen ylpeys oli pahasti loukattu, ja syytä
tietämättä palasivat hänen ajatuksensa aina Johannekseen, miten hän
voisi tämän huulilta kuulla samat kiitoksen sanat, kuin muiltakin. Tuota
ajatellessansa muisti hän aina, miten Johanneksen suuret, vakaat silmät
järkähtämättä olivat katselleet häntä, ja kuta enemmän hän niitä muisti,
sitä selvemmin täytyi hänen itsekseen myöntää, että ne eivät
vaikuttamatta olleet.

Eräänä päivänä, kun hän oli menossa puutarhaan, tapasi hän pihalla
Annan, joka tuli Johanneksen kamarista. Tytöt rupesivat puhelemaan, ja
Maria sai nyt kuulla paljon Johanneksesta. Mutta se, minkä hän kuuli,
synnytti hänessä halun saada yhä enemmän tietää. Maria kuuli puhuttavan
Johanneksen suuresta kurjuudesta, kuuli kuinka hänen koko intonsa oli
kirjat -- yhä vaan kirjat. Ja tämän kuultuansa antoi Maria sydämessään
Johannekselle anteeksi kaikki. Hän sekä kunnioitti että surkutteli
Johannesta.

Pitkät hetket istui hän puutarhassa, kun päivät rupesivat lämpenemään,
ja silmäili Johannesta, joka ajatuksissaan kirjoihinsa vaipuneena ei
huomannut häntä. Kun hän näki Johanneksen lähtevän ulos, ei hän ollut
häntä näkevinään; mutta kun Johannes oli mennyt hänen ohitsensa,
seurasivat hänen silmäyksensä häntä. Kun majuri puhui Johanneksesta,
niin ei Maria sanonut mitään, mutta itsekseen kuunteli hän ilolla
majurin hyviä lauseita. Näin oli majurin tytär vähitellen ruvennut
suosimaan töllin lasta.

Majuri puolestaan ei ymmärtänyt ensinkään Johannesta.

«En minä saata olla hänestä huolimatta, vaikka hän ei minusta huoli
mitään«, sanoi majuri eräänä päivänä -- samana pyhänä, jona Johannes
kävi kirkossa. -- «Jos minä tietäisin, miten saattaisin auttaa häntä --
-- Hm! Hän ei ota vasaan tarjottua apua, vaikka hän on pian nälkään
kuolemaisillaan«. -- Ja majuri mietti itsekseen keinoa, miten saattaisi
Johannesta auttaa tämän tietämättä.

Tuon lauseen oli Maria kuullut.

Kuta likemmäksi kesä ennätti, sitä tukalammaksi muuttui tallikamari,
jonka akkunan läpi aurinko melkein koko päivän paistoi. Johannes oli
lupaa kysymättä monet kerrat vetäynyt kirjoinensa puutarhaan, monet
kerrat istunut aidan varjossa vähäisellä tuolillaan, kun Maria
ruohosohvassa ompeli tahi luki. Sanaa sanomatta oli hän tullut, sanaa
sanomatta mennyt.

Tuli silloin, niinkuin jo mainitsimme, kesäkuun 1 päivä.

Aamuinen aurinko loisti Johanneksen otsalle. Hän silmäili ulos. Maria
istui sohvassa. Hän otti kirjan käteensä, tuolin toiseen, ja meni
tavalliselle paikalleen puutarhaan.

Samassa tuli majuri. Nähdessään Johanneksen tervehti hän nyykäyttäen
päätään ja meni Marian luo.

«Täälläkö sinä istut, minun rakas seitsentoistavuotiseni! -- Täälläkö
aijot ottaa vastaan vieraitasi tänäpäivänä?«

Nuo sanat kuuli Johannes. Hän nousi; hän otti tuolin käteensä tahtoen
lähteä samaa tietä takaisin kuin oli tullutkin.

«No, mihin nyt, maisteri?« huusi majuri. «Ette suinkaan tahdo mennä
toivottamatta onnea Marialle hänen seitsemäntenätoista vuosipäivänään?«

Maria punastui. Johannes laski tuolin maahan, taitti kukkaansa vielä
ummessa kätkeväisen varren jalkainsa vierestä, lähestyi ja sanoi:

«Minä toivon, että sydämenne tämän uuden alkavan vuoden kuluessa
muuttuisi kauniiksi ja puhtaaksi kuin tämä kukka«. Hän avasi kukan,
taitti syrjälehdet pois ja tarjosi kukan Marialle.

«Onko minun sydämeni teidän mielestänne nyt sitten musta ja paha?« kysyi
Maria hiljaisella äänellä ja loi kauniit silmänsä Johannekseen.

«Olenko minä sitä sanonut? En, mutta luonnon puhtaudelle ei saata
vertoja vetää kukaan ihminen, sillä mikä tykyttävä sydän on puhdas?« --
Johannes tahtoi nyt vetäytyä pois.

«Te menette! Ettekö tahtoisi kerta jättää kirjanne ja Jumalan kauniissa
luonnossa ihailla luonnon kauneutta?« kysyi Maria hiljaa, punastuneena.

Johannes jäi seisomaan. Hänen silmäyksensä lensivät ehtimiseen Mariaan.
-- «Te käskette«, sanoi hän vihdoin, «minä tottelen«.

«Niin, niin!« huusi majuri. «Minä tiedän nyt, mikä auttaa... Herra
maisteri, minä en ole ymmärtänyt, miten voisin tuttavuuteeni houkutella
teitä, jota koko kaupunki kunnioittaa. Nyt toivon minä, ett'ette
tarjottua kättä heitä syrjälle«. Majuri ojensi kätensä; Johannes puristi
sitä sanaa sanomatta.

«Ja nyt ehkä uskallan minä sanoa, mitä kauvan olen miettinyt«, lisäsi
majuri. «Tallikamari on pieni ja vähäinen. Muuttakaa minun luokseni,
siellä on sijaa kyllin!«

Johannes katseli majuria, jonka vanhoista, rehellisistä silmistä sydämen
hyvyys loisti; silmäili kauvan. Vihdoin sanoi hän: «Antakaa minun
miettiä illaksi!«

«Miksi niin?« kysyi majuri.

«Sen vuoksi, että minä tahtoisin vastausta kysymykseeni: Mikä on syynä,
että te, herra majuri, ja te, neiti Maria, minua holhootte tuollaisella
hyvyydellä? Mikä oli syynä, että te, neiti Maria, astuitte nuoren
ylioppilaan kamariin ja -- -- mutta te tiedätte, mitä tarkoitan. Kun nuo
kysymykset saan selville, niin tahdon vastata«.

Maria punastui. «Hm!« arveli majuri teeskentelemättä, niinkuin hänen
tapansa aina oli, «tuohon on paha vastata. Minä kerran kohotin pyssyni
nuorta upseeria vastaan sodassa; mutta kun piti laukaisemani, käänsin
minä pyssyni suun ja ammuin vanhan kapteinin, jonka tunsin hyväksi...
Miksi minä niin tein, en minä tiedä... Miksi te olette minulle
mieluinen, en minä tiedä ... enkä huoli sitä kysyäkään.

«Niin«, sanoi Johannes innokkaasti. «Teidän virkanne on toinen, minun
toinen. Teidän vaikutusalanne oli sota, minun on tuollaisten kysymysten
selvittäminen».

Johannes loi silmänsä Mariaan.

«Te olette oikein arvannut, kun minua syytätte«, sanoi Maria punastuen.
«Minä sanon puolustuksekseni: Minä olisin niin tehnyt jokaiselle
muullekin«.

«Te ette puhu totta nyt«, sanoi Johannes kiivaasti.

Maria punastui yhä enemmän. «Te olette omaan itseenne rakastunut, näen
minä«, sanoi hän. «Vaan olisiko teidän mielestänne minun ollut
velvollisuuteni auttaa yksin teitä ja jättää, jos toinen olisi sattunut
saamaan tuon kamarin, hänet nälkään. Siinä pettää viisautenne teitä«.

«No?« kysyi majuri.

«Niinkuin sanoin, illalla --«, vastasi Johannes kolkosti.




Ilta.


Ilta tuli.

Tämä päivä oli aina ollut majurin talossa juhlapäivä. 1 päivänä
kesäkuuta oli majurin rouvavainaja syntynyt; 1 päivänä kesäkuuta olivat
majurin häät olleet; 1 päivä kesäkuuta oli Marian syntymäpäivä.

Mitä Turussa suurta ja rikasta oli, nähtiin nytkin tänä iltana majurin
salissa. Rouvat ja neitoset istuivat puettuina toinen toistaan
kauniimmasti sohvissa ja tuoleilla. Tanssi ei ollut vielä alkanut.

Sivuhuoneissa kävelivät herrat ja polttivat tupakkaa, jutellen Euroopan
suuresta sodasta, jota paraikaa käytiin. Itse isäntä, majuri --s, istui
vähäisessä sohvassa vanhan sotilaan vieressä, puristaen tämän kättä
ystävällisesti. Tämä vanha sotilas oli majurin nuoruuden ystävä,
vapaaherra K.. Harmaalan kartanosta. Sodan jälkeen, jota he molemmat
nuoruudestaan saakka olivat käyneet ja rivissä, missä pula kovin oli,
vieretysten seisoneet, olivat nämä ystävät harvoin toisiansa tavanneet.
Heillä oli nyt paljon puhumista.

Pöydän ääressä samassa kamarissa seisoo kapteini Theodor Leist puhuen
nuoremman, kauniin luutnantin kanssa. Heidän takanansa on koko joukko
kaupungin varakkaimpia kauppamiehiä. Uunin vieressä melkein kätkössä
istuu yksinäinen nuorukainen, jonka silmäykset lentävät yhdestä
vierasparvesta toiseen.

«Kuka tanssin alkaa?« kysyi lihava raatimies ja nousi pöyhistellen
tuolilta ikäänkuin tahtoen sanoa, ettei hän katsoisi tuota kunniaa
itsellensä liian suureksi.

«Luultavasti kreivi G--«, vastasi toinen, pieni, laihakinttuinen
naapuri, myöskin Turun kuuluisimpia porvareita. «Hän puhelee tuolla
kapteini Leistin kanssa«.

Nuorukainen uunin ääressä loi silmänsä kapteini Leistiin ja tuohon
kauniiseen upseeriin, joka nyt suunsa täydeltä nauroi. Hän otti äkkiä
taskustansa vähäisen paperipalasen, johon hän kirjoitti jotakin. Tuon
tehtyään istui hän taasen liikkumatta.

Nyt nousivat kaikki, jotka olivat istuneet. Nuoret herrat vetivät
hansikat käsiinsä, koettivat vääntää kasvojansa onnea osoittaviksi,
siirsivät huulensa puolihymyyn; ja -- nyt alkoi tanssi.

Nuorukainen uunin nurkassa naurahti hänkin; mutta siinä naurussa oli
halveksimista ja pilkkaa. Kun herrat olivat hajonneet mikä minnekin
salissa, siirtyi hän ovelle.

Hän näki -- hän näki -- ja hänen poskensa menivät vaaleiksi, hänen
sydämensä alkoi tykyttää rajusti.

Tuo nuori kreivi G-- ja majuri --sen ihana helmi tanssivat.

Maria oli pukeunut valkoiseen hameeseen, hänen kaulallansa oli paksut
kultavitjat, hänen rinnassansa erinomaisen ihana ruusu, osittain
kullasta, osittain kalliista kivistä. Mutta näitä ei kukaan suuresti
huolinut katsoa. Kaikki hämmästyivät, itse Harmaalan vanha paroonikin,
sitä kauneutta, jonka Luoja oli antanut tälle naiselle. Kun hän kreivi
G--n sivulla lensi ympäri huonetta, koskivat tuskin hänen pienoiset
jalkansa lattiaan. Hän paremmin näytti ilman keijukaiselta kuin
Marialta, majurin tyttäreltä.

«Sinulla on kaunis lapsi!« kuiskasi Harmaalan parooni majuri --sen
korvaan. «Tietämättäkin hänen olevan pitäisi outo häntä aina päivän
ruhtinattarena».

Majuri väänsi hyvillä mielin hymyillen viiksejään.

Johannes oli kuullut tuon puheen, mutta hänen silmänsä eivät eronneet
Mariasta, ja kun kreivi G-- vei kukoistavan, punastuneen neidon hänen
istuimellensa, seisoi hän liikkumatta kauvan silmäillen milloin Mariaa,
milloin taasen kreiviä. Äkkiä katosi hän kamariin, johon myös majuri --s
ja Harmaalan parooni olivat vetäineet. Hän lähestyi majuria ja sanoi:

«Antakaa anteeksi minun käytökseni aamulla! Jos herra majuri vielä
tarjoaa minulle kamarin, niin minä kiitollisena otan hyvyytenne
vastaan«.

«Se on oikein!« vastasi majuri. «Ja nyt, herra maisteri, karkoittakaa
luotanne kaikki kalvavat ajatukset; näyttäkää, että tekin osaatte
pyöriä!«

«Minä en osaa tanssia«, sanoi Johannes kääntyen taasen ovelle ja repien
palasiksi paperin, mille hän äsken oli kirjoittanut.

Ensimäinen tanssi oli loppunut. Herrat tulivat kamariin. Kreivi G--,
Theodor Leist ja neljä, viisi muuta, joita ruotsalainen nimittää
«kurtisöreiksi«, jäivät saliin puhelemaan kuka minkin naisen kanssa.

«Kuka on tuo nuorukainen?« kysyivät naiset toisiltaan, kun Johannes
vakavin askelin kulki salin poikki Marian luokse, jonka edessä kreivi
G-- kumarteli.

Niin, kuka oli hän? Tuohon kysymykseen ei Johannes itsekään olisi
osannut vastata. --

-- -- «Huu! Kuinka kauheaa se mahtoi olla?« kuuli Johannes Marian
sanovan, kun tuli hänen viereensä. «Mutta kreivi, ettekö pelännyt
teidänkin vuoronne tulevan kuulain lentäessä, kanuunain paukkuessa?«

Kreivi G-- nauroi. «Jos sotilas sodassa rupeisi ajattelemaan omaa
vaaraansa, niin olisi tappio valmis kaikissa sodissa -- -- --«.

Johannes kumarsi. Maria tarjosi hänelle kättä niinkuin vanhalle
tuttavalle ainakin. «Kreivi G-- ja maisteri Johannes», esitti hän,
»elleivät herrat tunne toisiansa«.

Kreivi G-- ja Johannes kumarsivat toisilleen kylmästi.

«Kuten kuulitte«, sanoi Maria kääntyen Johannekseen, joka aikoi vetäytyä
syrjälle, «on täällä kysymys sodasta. -- Niin, mitä aioitte sanoa, herra
kreivi?«

Johannes jäi seisomaan Marian viereen.

«Minä sanoin«, puhui kreivi, «että sodissa, olkoot ne mitä laatua
tahansa, sotilas ei saa katsoa omaa vaaraansa, jos toivoo voittoa. Miten
linnaan rynnistettäisiin, jos sotilas jäisi miettimään pääseekö haavatta
pulasta? Miten naisen rakkauden nuori mies voittaisi, jos pelkäisi
saavansa kylmyyttä tulensa palkaksi eikä tuota peläten uskaltaisi
piirittää naisen sydäntä«.

Maria nauroi. «Te vertailette, kuulen minä, kanuunilla varustettua
linnaa naisen sydämeen; mitä te sanotte, herra maisteri?«

Kreivi G-- silmäili kylmästi Johannesta.

«Minä sanon«, vastasi Johannes, «että se, joka aikoo rynnistykseen,
olkoon linna naisen sydän tai kivistä rakennettu, tekee hullusti, ellei
hän houkuttele linnassa puolelleen jotakuta vartiaa, joka hänen
rynnistäessään avaa portit --«.

«Mutta jos ei hän tapaa linnassa pettureita?« sanoi Maria.

«Niin taivuttakoon linnaa piirittämällä, kunnes se antautuu«.

«Mutta jos hän itse on välttämättömäin tarpeessa, jos ei hänellä olisi
aikaa piirittää?« kysyi kreivi.

«Niin olkoon vakuutettu, ettei rynnistyskään menesty«, sanoi Johannes
huolimattomasti. -- «Neiti Maria«, lisäsi hän, «minä olen päättänyt«.

Johannes oli keskeyttänyt kreivin ja neidin puheen.

Maria punastui. Vihan ruusut nousivat kreivinkin poskille. Hän huomasi,
että jotakin oli Marian ja tämän nuorukaisen välillä. Hän vetäysi
takaisin kamariin, jossa hän kovasti laski kätensä kapteini Leistin
olalle.

«Mikä sinulla on; sinähän olet suutuksissa?« kysyi kapteini kääntyen
kreiviin.

«Sano minulle, kuka tuo töllö on, joka Marian vieressä seisoo?«

Kapteini silmäili Johannesta. -- «Hm! Häntä en minä tunne -- -- Olisiko?
-- -- On tosiaankin! -- -- Sinä muistat veljeni ruusun; tuossa näet
miehen, jolle Maria kadulla sen antoi. Hän on ylioppilas, maisteri,
tohtori tahi jotakin semmoista. Elä sinä hänestä huoli; hän on
puolihullu, niinkuin kaikki nuo kirjatoukat. Tule, majurin viini on
ihanaa!«

Kreivi ei siirtynyt, vaan hän seisoi tarkastellen Mariaa ja Johannesta,
ja hänen mustat silmänsä iskivät tulta.

«No, jo ymmärrän«, sanoi kapteini suruisesti; «sinäkin! Palaa, veljeni,
aikanasi, sillä kohta lienee myöhäistä. Tuo tyttö, joka sinun sydämesi
on tuleen sytyttänyt, oli tuskin täyttänyt viisitoista vuottansa,
ennenkuin hänellä jo oli kosioita. -- Kaunis kuori, kova sydän«.

«Sano, neuvo! Minä tahdon kostaa«, puhui kreivi; «hän on häväissyt
minua, hän on neiti Marian läsnäollessa häväissyt minua«.

«Ole hiidessä, tulinen ihminen; luuletko sinä Marian pitävän mitään
tuosta kirjapöllöstä -- -- ha, ha, haa!«

«Elä naura! -- Vereni rupee kiehumaan; näe miten ilveillen hän tänne
katselee -- --. Mutta sinulla on oikein, minä olen tyhmä;
korvaläiskäyksen hän ansaitsisi, tuo nokkaviisas maisterisi«.

Nyt oli uusi tanssi alkanut, ja Johannes jätti Marian tanssimaan. Hänen
silmänsä loistivat ilosta; hänen sydämensä levottomuus oli hälvennyt.
Hän oli sanonut Marialle: «Antakaa minulle anteeksi, mitä olen sanonut
ja tehnyt teitä vastaan! Minä olin erehtynyt, kun luulin sydämenne
tyhjäksi; minä tunnen nyt käytöksenne syyn. Te halveksitte sydämessänne,
niinkuin minäkin, maailman turhuutta ja ihmisten ulkokultaisuutta. Tuo
kreivi tuolla on suuttunut minulle, minkä vuoksi? Koska minä uskalsin
antaa hänelle teidän puolestanne neuvon«.

«Minun puolestani? Mistä te tiedätte minun ajatukseni tuossa
sota-asiassa?«

«Neiti Maria! Ystävällinen sana! Minua on majuri tänä iltana kutsunut
tänne asumaan; minä en hylkää isänne hyvyyttä. Me tulemme useammin kuin
ennen tapaamaan toisiamme; sopu meidän välillämme olisi suotava. Minä
pyydän teitä puhuessamme jättämään pois kaikki turhat sanat, kaikki
turhat kysymykset, joihin itse osaatte hyvin vastata. Te tunnette osaksi
minun. Minä haen totuutta, enkä voi kärsiä turhuutta. Sanokaa minulle
totuus, suokaa minun sanoa totuutta teille! Olkaa vakuutettu, että me
molemmat voitamme enemmän, kuin jos aamusta iltaan turhia puhuisimme«.

Maria kummeksui tätä puhetta. «Kuka on sanonut, että me toisiamme
tapaamme, kuka on sanonut, että minä aion teidän kanssanne puhua?« Näin
oli hän kysyä, mutta kysymykset jäivät kysymättä. Hän vastasi vakavasti:
«Siihen minä suostun, mutta luvatkaa, että sanoessanne minulle totuutta
puette sananne keveään pukuun, ja ettette vertauksilla, vaan suoraan
sanotte mitä ajattelette. -- Muistakaa, että minä olen nainen!«

Tuon puheen jälkeen luuli Johannes saaneensa kyllin tanssista ja
pidoista. Hänen sydämensä oli täynnä, hän tahtoi päästä rauhassa
ajattelemaan, miten nyt oli hänen sydämensä laita ja miksi elämä tuntui
hänelle nyt niin kokonaan oudolta.

«Olkaa hyvä ja väistykää vähän!« sanoi hän kreiville, joka ovensuussa
seisoi.

Kreivi ei ollut kuulevinaan.

«Olkaa hyvä ja väistykää vähän!« kertoi Johannes kovemmalla äänellä.

Kreivi katsahti halveksien Johannesta, näytti kuulleen pyynnön, mutta
seisoi kumminkin liikkumatta.

Johannes ei enää huolinut kreivistä; hän meni ikäänkuin ei kreiviä olisi
ollut ovella, töytäsi voimallisesti hänet syrjälle ja poistui kamariin.

«Herra!» huusi kreivi tulisen vihaisena.

Johannes oli tullut lähelle pöytää, jolla oli monenlaatuisia viiniä; hän
tarttui lasiin, ja kreiville, joka kiiruhti hänen jälkeensä, sanoi hän
kumartaen: «Maljanne, herra kreivi!«

«Herra!« huusi kreivi. «Te olette kolme kertaa peräksyttäin häväissyt
minua, te olette loukannut minun kunniaani ja...«

«Antakaa anteeksi!« vastasi Johannes vakavasti. «Se on tapahtunut
tietämättäni. Jos loukkasin teidän kunniaanne, niin pyydän nöyrimmästi
anteeksi!«

«Kuka te olette?« huusi kreivi semmoisella äänellä, joka vaikutti, että
kamarissa olevat kokoontuivat riitaisten ympärille.

«Se, minkä näette«, vastasi Johannes.

Yhä enemmän suuttuneena astui kreivi pari askelta likemmäksi
riitaveljeään.

«Ja minkä näen minä? Kehtaatteko sen ihmisten kuullen sanoa?»

Johannes ei ennättänyt vastata, sillä majuri samosi nyt kiroten
riitaisten välille. «Herra kreivi, maisteri Johannes! Mitä tuhannen
perhanaa riitelette? Eikö maisteri Johannes kehtaa sanoa kuka hän on,
herra kreivi? -- Minä tahdon sanoa, että hän asuu minun luonani ja
kuuluu tästä päivästä minun perheeseni«.

Kreivi G-- kumarsi. «Se ei estä minua vaatimasta häneltä
anteeksipyyntöä«.

«Minä olen sen jo tehnyt«, sanoi Johannes.

«Te olette talonpoika!« huusi kreivi yhä enemmän vihastuneena.

Kaikki kamarissa olevat kokoontuivat heidän ympärilleen.

«Jumal'auta, herrat!« huusi majuri ja hyppäsi kohoksi vihasta. «Minun
luonani tämmöistä! Te olette, herra kreivi, häväissyt minun huonettani
-- -- --«.

«Kuullaan ensin, mistä riita on alkunsa saanut«, sanoi Harmaalan
parooni, joka metelin lopulla oli saapuville tullut. «Herra kreivi,
arvonne antaa teidän ensin puhua«.

Kreivi G-- oli vähän tointunut. Hän häpesi. Hän yritti puhua. Hän
änkytti, vaan kaikki, mitä hän sai sanotuksi riidan selvitteeksi, oli:

«Hän on talonpoika!»

Johannes naurahti kuullessaan tuota syytöstä; mutta vaadittuna
selvittämään hän ei virkannut sanaakaan; hän tarttui lasiin ja joi.

Harmaalan parooni, majuri ja kaikki ymmärtäväisemmät olivat suuttuneet.
Kun kreivi G-- pian otti lakkinsa ja kapteini Leistin ja monen muun
upseerin kanssa oli lähdössä, lähestyi majuri Johannesta ja kysyi
häneltä riidan syytä. Johannes kuiskasi majurin korvaan sanan, joka
majuria tyydytti, mutta josta kreivi näkyi yhä kovemmasti suuttuneen.

«Ensimäinen syy lienee minussa, jos aivan tarkalle rupeamme«, jatkoi
Johannes. «Joutava sana, jonka neiti Maria kyllä muistanee, lienee
suututtanut kreiviä«. Ja Johannes jutteli nyt, miten kaikki oli
tapahtunut, ja vetäysi sitten saliin.

Majuri nyykäytti päätään ja käveli pari kertaa kamarinsa poikki. Äkkiä
naurahti hän, tarttui lasiin ja vaati herrat juomaan. «Mitä me nuorten
riidoista, me vanhat miehet --«.

Kreivi G-- tuli sanomaan jäähyväisensä. Majurin kasvot menivät taasen
vakaisiksi, mutta hän ei sanonut mitään.

Kreivi kumarsi. Hän sattui katsahtamaan saliin auki olevasta ovesta. Hän
näki Johanneksen, ja hänen kasvonsa vaalenivat. -- Hän jätti sanaa
sanomatta seuran.

«Hyvä sydän, mutta pikavihainen ja äkkipäinen kuin tuli«, sanoi
Harmaalan parooni. «Minä olen vakuutettu, että hän huomenna katkerasti
katuu, mitä hän tänä iltana vihassa teki«.

«Hm!« mumisi majuri. «Jompikumpi; se ei paremmaksi voinut muuttua«.

Nyt oli puhumista naisten puolella. Kaikki tiesivät, mitä oli
tapahtunut, mutta syytä siihen ei kukaan tiennyt, eivät herratkaan,
sillä tuo kreivin ilmoittama syy ei ollut mitään. Havaitessaan majurin
pitävän tuon nuorukaisen puolta, jota ei kukaan tuntenut, närkästyi
moni; mutta majurin oikeudentunto ja rehellisyys olivat niin tunnetut,
että kaikki ajattelevaiset ymmärsivät kreivin olleen syypään riitaan,
koska majuri antoi hänen kieltämättä mennä.

Oli ainoastaan yksi nainen, joka kummastelematta kuuli mainittavan, että
kreivi G--n ja maisteri Johanneksen välillä oli riita syntynyt. Hän
ymmärsi riidan syyn. Tämän naisen sydän toi esiin syyn näin: «Sinun
tähtesi ovat he riidelleet. Sinun tähtesi!« Eikä nainen sitä ottanut
pahakseen.

Tämä nainen oli Maria. Hänen sydämensä ei nyt tyhjä ollut. Mutta missä
on se nainen, joka ei mielihyvin näkisi tai kuulisi olevansa riidan
aiheena nuorten miesten välillä? --

Tämä tapaus häiritsi ilon, vaikka tuota totuutta jokainen koitti salata.
Tanssittiin kyllä vielä, mutta tanssi ei tahtonut käydä entiselleen.
Tapaus oli sitä kummempi, kun se oli Turun ylhäisimmissä piireissä
tapahtunut, jotta se tietysti sai alkuun puheita, käännöksiä ja
väännöksiä keskisäätyläisten seuroissa.

Aamupuoleen yötä, kun vieraat olivat jättäneet pitosalin, istui majuri
puhellen Harmaalan paroonin kanssa. Mitä ukot puhuivat, se on yön
kätkössä; mekään emme paljon pidä siitä lukua, kun kohta saamme nähdä,
mitä tästä keskustelusta seurasi. Majuri oli näet suostunut erääsen
paroonin ehdotukseen; suostunut, koska Johannes, majurin kysyessä, mikä
heidän riitansa sai matkaan, oli vastannut: «Maria«.

Vaan käykäämme maisteri Johanneksen kamariin. Hän istuu silmäillen uuden
päivän koittoa. Hänen otsansa ja poskensa ovat vaaleat, mutta hänen
silmistänsä loistaa kummallinen valo. Hän on ikäänkuin unesta herännyt.
Hänen sielunsa on ikäänkuin saanut herätyksen. Hän havaitsee kummeksien
muuttuneensa. Hän tuntee sydämensä tykyttävän tosin rauhattomasti
niinkuin ennenkin, mutta tuota rauhattomuutta lievittää kummallinen
tunne, jolle hän turhaan nimeä hakee. Hän ei aiokaan heittäytyä uneen.
Hän istuu yhä paikallaan, kun alkavan päivän aurinko nousee. Hän istuu
yhä paikallaan, kun uuden päivän huolet herättävät ihmiset. Hän istuu
yhä paikallaan, kun Anna astuu hänen huoneesensa. Mutta silloin, Annan
tultua, leimahtavat hänen silmänsä, hänen ruumiinsa vapisee, hän tarttuu
kummeksivan tytön käteen: «Ystäväni Anna«, sanoo hän viehkeästi. «Sinä
et enää tunne Johannesta; Johannes ei tunne itseään; Johannes rakastaa«.

Anna vaaleni. Hän koetti hymyillä. «Ja kuka on rakastettusi?« kysyi hän
vapisevalla äänellä.

«Maria! Maria!« huusi Johannes innokkaasti.

Mutta hänen ruumiinsa voimat olivat nyt loppuneet. Anna katseli häntä ja
huomasi, että hän nukkui.

Anna seisoi kauvan hänen vieressänsä. Vihdoin tuli kyyneleitä hänen
silmiinsä; hänen sydämensä oli siteensä katkaista. «Ole onnellinen,
armaani, rakastettu!« sanoi hän tuskin kuuluvasti ja jätti nukkuvaisen.

Mutta Maria! Hän oli iloinen. Hän nauroi Johannekselle. Hän näki unessa,
miten kreivi G-- riiteli Johanneksen kanssa. Hän taputti käsiänsä.




XII.

Uusi päivä, uusi mieli.


Vielä nukkui Johannes sikeässä unessa, kun majuri astui hänen
kamariinsa. Nukkuvan nuorukaisen kasvoilla lepäsi rauha, hänen huulensa
hymyilivät jollekulle, jota hänen sielunsa katseli. Hän oli tuossa
sangen suloinen ja kaunis. Majuri seisoi hänen vuoteensa vieressä kauvan
herättämättä häntä.

«Hm!« Ja majuri kirosi itsekseen. «Mikä piru minulla on, että minä tuota
nuorukaista noin rakastan? Vieras, outo on hän. Kummallinen on hän ja
kiittämätönkin, ja kumminkin pidän minä hänestä. Kunpa sen ymmärtäisi
--«.

Hän oli juuri herättää Johannesta, kun tämän huulet taasen hymyilivät,
ja majuri kuuli nukkuvaisen sanovan: «Maria«.

Majuri säpsähti; hän hieroi silmiänsä... «Kiitos Jumalan, että se on
päätetty!« sanoi hän itsekseen, ja nyt laski hän kätensä Johanneksen
otsalle.

«Herätkää!«

Johannes avasi silmänsä, ja nähtyään majurin hypähti hän äkkiä ylös.
«Antakaa anteeksi!« sanoi hän.

«Se oikein; ei sotilas sukkelampi... Minä tulin jatkamaan eilistä
puhettamme«.

«Kreivistä?«

«Ei, vaikka minä teidän tähtenne suututin maamme korkeimpia sukuja ja
oman virkaveljeni. -- Teidän kamarinne on valmis; saatte muuttaa sinne
milloin teitä haluttaa. Minä tahdon myös ilmoittaa, että me, Maria ja
minä, aiomme lähteä Harmaalaan. Maria lähtee huomenna, minä pääsen vasta
tämän kuun lopulla. Minä pyydän teitä poissa ollessani hoitamaan isännän
tointa.

Johanneksen katse kadotti kirkkaan valonsa. «Harmaala! -- -- Eikö se
kartano ole K--n pitäjässä minun syntymäpitäjäni naapuripitäjässä?«
kysyi hän.

«On, mutta mitä vastaatte? Saanko teidät isännäksi?« kysyi majuri
kummastellen mitä Johanneksella oli Harmaalan kanssa tekemistä.

«Minä kiitän teitä luottamuksestanne, mutta en saata käyttää
hyvyyttänne. Minä olen kesäsydännä aikonut käydä vanhempaini luona«,
sanoi Johannes. Itsekseen liitti hän: «Ja Metsämaasta ei ole
penikulmaakaan metsän poikki Harmaalaan«.

Tämä Johanneksen lause ei ollut majurille mieleen. »Kenen saan minä nyt
taloni vartiaksi, kenen, johon uskallan luottaa?« kysyi hän.

«Minä tiedän«, lausui Johannes äkkiä. «Täällä asuu serkkuni, joka
mielellään ottaa katsoakseen taloanne ja johon saatte luottaa pelotta«.

«Hyvä!« sanoi majuri. «Minä luotan myöskin häneen ja jätän pelotta
taloni hänelle«.

Tosin tämä majurin lähteminen Harmaalaan oli jo kauvan ennen päätetty,
mutta Harmaalan paroonin tulo ja äskeisen illan tapaukset kiiruhtivat
sen pikaista toteuttamista, semminkin kun majuri nyt havaitsi, mitä
hänen olisi pitänyt osaaman aavistaa, mutta mitä hän ei ollut tullut
ajatelleeksi, että nimittäin nuori nainen, ihana kuin Maria, ja
nuorukainen, kaunis kuin Johannes, harvoin kauvan ovat yksissä,
ennenkuin he toisissaan sytyttävät tuon tunteen, joka kerran oli
majurinkin onnelliseksi tehnyt, vaikka hän sen ajan oli vähitellen
unhottanut. Majuri tunsi tyttärensä kevytmielisyyden rakkausasioissa;
majuri oli kuullut hänen pilkkaavan kosioitaan ja ilvehtien puhuvan
lemmestä, ja nyt, kun majuri huomasi Johanneksen sydänsalaisuuden, oli
hän iloinen, luullen eron pian sammuttavan alkavat tunteet.

Majuri meni hyvillä mielin Johanneksen kamarista. Hän ei nähnyt
silmäyksiä, joilla Johannes seurasi häntä. Hän ei vielä tuntenut
Johannesta.

Tuskin oli kolme tuntia kulunut siitä, kun majuri oli lähtenyt
Johanneksen tyköä, kun Maria valmistellessaan itseänsä matkalle
punastuneena näki nuorukaisen kiiruhtavan ulos kaupunkiin. Majuri oli
tyttärelleen kertonut Johanneksen aikomuksen, ja Maria aavisti, että
Johannes meni nyt Annan luo. Maria arvasi oikein.

Anna istui Johanneksen entisessä kamarissa. Hänen poskensa olivat
vaaleat, hänen silmissään kiilsivät kirkkaat kyyneleet. Ompelu oli
pöydällä; neula oli tänä päivänä saanut levätä.

«Minä lähden huomenna kotia«, sanoi Johannes istuessaan Annan viereen.
«Mutta, Anna, oletko sairas; mikä sinua vaivaa, sinä olet itkenyt?«

Anna hymyili. «Ei minua vaivaa mikään«.

«Et syyttä, iloinen tyttö, ole itkenyt. Sinulla on oma salaisuutesi«,
sanoi Johannes iloisesti; «ja mikä muu sydänsuru saattaa naisella olla
kuin -- -- sinä tiedät!«

Anna loi kummastellen silmänsä Johannekseen. Ääni, puhe ja sanat olivat
oudot Annan kuulla; vaan Anna ei kauvan Johannesta silmäillyt, ennenkuin
hänen suuret silmänsä täyttyivät kyynelillä.

«Jumalan nimeen! Mikä sinun on?« kysyi Johannes nyt vakavasti.

«Ei mikään. -- Entäs sinun? Oletkos Mariaa nähnyt tänä päivänä?«

«Mariaa?« -- Johannes punastui.

«Niin, Mariaa, armastasi?«

«Armastani?«

«Niin! Vai tahdotko kieltää, mitä aamulla tunnustit, että rakastat
majurin tytärtä. -- Se oli oma sanasi«.

«Jumalan nimeen! Anna! Olenko sitä sanonut? Aamulla? Unessa siis. -- --
Se on totta --«, sanoi hän hiljaisella äänellä. »Sinä tiedät sen. Rakas
Anna, pidä salassa, mitä tuskin uskallan itselleni tunnustaa -- --. Vaan
minulla on asiaa sinulle. Minä lähden kotia, majuri ja Maria menevät
Harmaalaan. He tahtovat sinua kotimieheksi poissa ollessaan«.

Anna painoi käsiänsä rintaansa vastaan. Kyyneleet kuivuivat, mutta
kalman valkeiksi menivät hänen kasvonsa. «Ei, en minä voi ... en minä
voi liikkua niissä huoneissa, missä neiti Maria on liikkunut«.

«Sinä olet niin kummallinen. Anna! Luota minuun, minulle tohdit sinä
pelotta aukaista sydämesi«, sanoi Johannes ja tarttui Annaa käteen. --
«Sinä et voi! -- -- Miks'et voi? -- Minä olen sinun kumminkin luvannut
majurille hänen talonsa katsojaksi.«

«Sinä olet luvannut -- -- sinä tahdot! -- -- No, minä lupaan, minäkin.
Saat sanoa majurille, että hän saa luottaa minuun«. -- -- -- --

Johannes ei tietänyt, miten hänen sanansa kävivät Annaan. Haava oli
Annan sydämessä. Kuuman raudan työnsi Johannes siihen, kun vaati hänet
elämään siinä, missä Maria oli elänyt; vaati hänet liikkumaan, missä
Maria oli liikkunut; vaati hänet yöt päivät muistamaan iloisen unelmansa
herättäjää. -- --

Jo voit ymmärtää Annan surua. Anna oli kauvan rakastanut töllin lasta.

Vaan töllin lapsi ei sitä tietänyt.

Hän eli nyt. Uuden päivän koi oli hänen sydämessään koettanut.
Lainehtivina kävivät vielä hänen vanhan levottomuutensa tunteet, mutta
vähän miettiessään tilaansa, kun hän Annan luota palasi, tiesi Johannes
selityksen.

«Rakkautta olen hakenut, rakkautta olen kaivannut. Rakkaus on se totuus,
jota kohden olen pyrkinyt. Maria -- nyt olen kuullut, ettet minua
halveksi, että sinun sydämesi tuntee samaa kuin minun nyt. -- Maria! Nyt
on levottomuus luopunut minusta, eronnut sydämestäni ijäksi --«.

«Johannes parka! Harhatielle olet joutunut. Äkkinäinen kun olet, tartut
sinä olkeen, kun sinun pitäisi väkevin käsin uida maalle -- jos tahdot
välttää sydämesi uupumista. Nyt on sydämesi meri tyyni. Varo itseäsi!
Kun taivas taasen menee pilveen, kun aurinko, joka nyt kirkkaana
paistaa, peittyy, kun uudelleen myrsky alkaa... Johannes, Johannes,
silloin taittuu olki, ja sinun elämäsi alus joutuu elämän myrskyssä
haaksirikkoon pinnan alla nyt piileksivän elämän salakareja vastaan». --
Näin olisi sinulle varottajasi, kirkkoherra, sanonut, jos hän olisi
elänyt. -- Ja Johannes olisi vertauksen ymmärtänyt.

Nyt lepäsi kirkkoherra maan povessa -- ja Johanneksen elämän alus riensi
kenenkään vastaan pitämättä kohisevaa, pyörteilevää, vaahtoista koskea
alas. -- Anna seisoi rannalla ja itki.




XIII.

Lehti Marian päiväkirjasta.


«Minä olen vielä liian nuori«, -- sanoo Harmaalan parooni, --
«ymmärtämään mitä elämä vaatii. Ei hän tiedä, että nuorella Marialla on
sydän, joka puhuu, joka selittää kaikki. -- Kaikki -- sanoin minä! Ei.
-- Yksi asia on, jota olen sydämeltäni kysynyt, mutta johon sydämeni ei
vastaa. Minä en uskalla paperille antaa säilytettäväksi, mitä sydämeni
yksin tallentakoon --«.

«Johannes tuli tänne eilen. Parooni otti kylmästi hänet vastaan. Hän
saarnaa huomenna. -- Tuliko hän -- uskallanko sanoa -- minun tähteni?
Oliko hänen tulonsa sattuma? Maisteri, vanhan pastorin apulainen, sanoi
nauraen: Johannes saarnaa juhannuspäivänä; mutta minä pahoin pelkään
jonkun salaisuuden piilevän siinä. Mikä salaisuus se olisi? -- Niin, kun
hän eilen tuli, sanoi hän tahtovansa käydä kirkkoa katsomassa, pyysi
saada juhannuspäivän yli asua Harmaalassa. Täällä hänellä olisi
rauhallisempi ... ja Jumala tiesi, mitä hän jutteli. -- Mutta nyt olen
minä paha. Lupasinhan minä Johannekselle aina puhua totuutta, ja
kumminkin puhun minä hänestä, kuin olisi hän... Ei, Johannes on suuri,
ylevä sielu, sen tiedän minä niinkuin tiedän, että -- miksi punastutte,
poskeni? Eikö Maria saisi kerran puhua vakavasti? -- Minä tiedän, että
minä ra--. No, olkoon sana sanomatta! Sana ei vie sinne, ei tänne. Minä
tunnen, mitä minä tunnen«.

«Parooni suuttui äsken Johannekselle ja sanoi häntä itsekkäiseksi.
Johannes ei suuttunut; hän vastasi vaan: «Kenessä, herra parooni, ei
itsekkäisyyttä ole? Oletteko te vapaa siitä?« Parooni ei osannut
vastata. -- Parooni sanoi: «Te sanotte totuutta hakevanne, vaan minä
pelkään, että te viekkauksilla kulette«. Mutta mitä lienee Johannes
tarkoittanut, kun vastasi: «Totuus, herra parooni, on aina, on ijäti
sama, muuttumaton, vaikka se meille kuolevaisille näkyy muuttuvaiselta
--. Jokainen luulee, -- luulette tekin, herra parooni, löytäneenne
totuuden. Jos niin on, jos olette löytänyt sen, täytyy minun tunnustaa,
että mikä teissä on totuutta, se on minun silmissäni jotakin toista.
Niin voi, herra parooni, totuus meidän katsoen muuttaa muotonsa, vaikka
se on ijäti muuttumaton. -- Sallikaa siis minun pitää totuutena, minkä
minä siksi olen nähnyt!» Niin puhui hän nyt. Kun hän tuli asumaan meille
Turussa, sanoi hän hakevansa totuutta; nyt on hän totuuden löytänyt. --
Johannes! Aina Johannes! -- Eikö minulla ole muusta puhumista kuin
hänestä! -- Ei, nyt minä lopetan. Niin, vielä olkoon se mainittuna, että
Johannes... Taasen Johannes! Ei, nyt loppu!«

Näin kirjoitti Maria vähäiseen muistikirjaansa juhannus-aattona.

       *       *       *       *       *

Maria raukka! Vähän tunsi hän omaa itseänsä. Vähän tiesi Maria, mitä
ylioppilas mietti kävellessään Harmaalan ylikamarissa samaan aikaan, kun
hän, Maria, näitä rivejä kirjoitti. --

Johannes oli tullut Harmaalaan. Hän ei tietänyt, että muut silmät kuin
Annan olivat päässeet hänen sydämensä salaovesta silmäilemään sitä
kuvaa, joka nyt loistavan kirkkaana istui hänen sydämensä entisen
levottomuuden alttarilla. Jos hän olisi tuon tiennyt, ei hän olisi
tullut Harmaalaan. Nyt oli hän siellä. Ja hänen, viisaustieteen
rakastajan, piti saarnaaman, julkisesti tunnustaman sitä uskoa, jota hän
itse ei uskonut -- --.

Sanotaanpa, että rakkaus on sokea. Eikö Johanneksen koko luonne sotinut
teeskentelyä vastaan? Ja kumminkin on hän nyt satojen kuullen valmis
teeskentelemään.




XIV.

Juhannus-aatto.


Kun Johannes tuli Metsämaahan, tuli hän niinkuin ennenkin kävellen
metsäpolkua. Rauhaton oli hän nyt, niinkuin ennenkin, mutta hänen
rauhattomuutensa oli muotoansa muuttanut. Hän oli eroitettu rauhastaan.
Maria oli hänen rauhansa. Metsämaassa kulki hän niinkuin ennenkin
ruuhessa Kalajärveä, mutta veden pinnassa ei hän nyt nähnyt kirkasta,
pilvetöntä taivasta, ei loistavaa aurinkoa, ei omaa kuvaansa. Hän näki
kaikissa Marian.

Päivän oli hän ollut Metsämaassa, ja jo mietti hän lähteä Harmaalaan,
kun hänen äitinsä, hänen vanha, harmaapäinen äitinsä hellästi rukoili
häntä: «Sinä saat nyt saarnata, vaikka et vielä ole papiksi vihitty.
Salli, armas poikani, minun nähdä sinut saarnatuolissa, ja minä sanon
niinkuin Simeon: Nyt, Herra! Laske palvelias rauhaan menemään!« Ja isä,
vanha Jaakko, sanoi: «Olisi tuota mukava kuulla!« -- Tuollaiset
rukoukset, joiden sanoja Johannes ennen ei olisi ottanut
kuullakseenkaan, löysivät hänessä puollustajansa. «Minä tahdon täyttää
tahtonne«, sanoi hän. «Mutta omassa kirkossamme en minä saarnaa«. Eevan
rukoukset eivät muuttaneet tätä päätöstä, Eevan, joka mielessään jo
kirkossa Johanneksen saarnattua äidin ylpeydellä vastasi kysymykseen:
Kuka on tuo nuori pappi? -- Se on minun poikani! -- Mutta kun Eeva kuuli
Johanneksen aikovan saarnata naapuripitäjän kirkossa, oli se hänestä
vihdoin otollinen.

Johannes ajatteli: «Minä saan käydä Harmaalassa, minä pääsen paroonille
tutuksi. Ehkä saan Marian kanssa siellä viettää kesäni. Jos minä
saarnaan, mitä en usko, tahdon minä sanoa: «Se on meidän uskontomme«.
Mutta ehkä löytynee aine, josta saattaisi saarnata sydämestäkin? Rakkaus
on semmoinen aine«. --

Perustukset olivat löyhät. Mutta eikö vanhan äidin rukouksia pidä
totteleman, vaikka ne omaa tahtoa vastaankin ovat? -- Siinä myöskin
perustus Johanneksen mielestä.

Näin oli Johannes vähässä ajassa muuttunut ikään kuin toiseksi
ihmiseksi; mutta hänen luonteensa pääominaisuus oli kumminkin
järkähtämätön sama. Minne hänen intonsa kääntyi, sinne vei se hänen
ajatuksensa, hänen mielensä, hänen ruumiinsa ja sielunsa. Vakinaista
perustetta ei hänellä ollut. Laine merellä, nyt myrskyinen, vaahtoinen,
vihainen, nyt lauhkea, hyökyvä, hiljainen -- on hänen kuvansa.

Kummeksuen otti Harmaalan jäykkä parooni hänet vastaan. Mutta Johannes
osasi, itse siitä tietämättä, innollaan, jolla hän puhui, kun parooni
sai aineeksi jotakin Johannekselle mieluista, ja vakavalla
hiljaisuudellaan, kun ei parooni osannut löytää semmoista ainetta, niin
miellyttää tätä vanhaa kunnon ukkoa, että tämä jo ensi päivänä luopui
entisistä ajatuksistaan hänestä. Parooni, jonka järki ulottui seuraamaan
Johanneksen kuvituksia ja arveluksien juoksua pitemmälle kuin majurin,
näki tässä töllin lapsessa pian eriskummallisen Luojan rakastetun -- ja
kun Johannes tiesi pitää syvänä salaisuutena varsinaisen syyn, jonka
tähden hän oli tullut Harmaalaan, sai hän paroonin unhottamaan entiset
ajatuksensa hänestä.

Juhannus-aattona istui Harmaalan herrasväki puutarhan lehtimajassa
iloisilla mielin nähden, miten aurinko järven tyyneen punaisena
laskeusi, miten aituuksen takana kylän nuoriso tanssi koivun ympärillä,
suuret, pienet pitäen käsissään pihlajanoksia. Ilta oli kaunis, ja se
kehoitti kauneudellaan iloitsemaan koko luonnon. --

Harmaalan kartano on suuri, suurimpia mitä Turun-läänissä on. Se on
vanha; muinaisaikaan ulottuvat sen muistot. Se on viimeisiin aikoihin
samassa suvussa pysynyt, ja sen omistajat ovat muinaisajan
yksinkertaisia tapoja säilyttäneet. Vanha parooni nauraa iloisesti. Hän,
vanha sotilas, on täällä niinkuin ennen muinen patriarkat teltoissaan.
Hänen vieressään istuvat hänen poikansa ja tyttärensä, iloisesti
katsellen hänen ystävällisiin silmiinsä.

Vanhan pihlajan alla istuu Maria solmien kukkaseppeleitä, ja Marian
vieressä istuu luutnantti Klaus, paroonin poika. Hän on kukat poiminut,
hänen päälaellensa on Maria luvannut laskea sen seppeleen, jota hän
paraikaa solmii. Juuri tälle nuorelle kauniille parille parooni nyt
naurahtelee, ja ajatuksien selittäjä olisi sanonut, että hän näkee isän
ystävyyden sitovan lapset yhteen.

«Missä on meidän maisterimme?« kysyi Maria äkkiä. «Lupasihan hän tulla
tänne nauttimaan luonnon ihanuutta. Mutta hänellä taitaa huominen saarna
olla vielä tekeillä... Minkä arvostelun annatte te, parooni Klaus,
Johannes maisterista?«

«Hm! Minä en tunne häntä. -- Mutta eihän hän ole maisteri, ylioppilas
vaan --«.

«Varokaa vain!« sanoi Maria naurahtaen. «Te muistatte, miten kävi kreivi
G--lle --. Ette tekään näy kärsivän maisteria«.

«En, sillä te pidätte hänen puoltansa niin, että --. Vaan nyt on seppele
valmis«. Klaus laskeusi polvilleen. «Täyttäkää nyt lupauksenne!«

«Mutta sillä ehdolla, ettette rapea riitaan maisterin kanssa«.

«Minä lupaan sen«, vastasi Klaus. Ja Maria laski nauraen seppeleen hänen
otsallensa.

Pitkä, mutkainen käytävä vei kartanosta ruohosohvalle, jossa Harmaalan
herrasväki istui. Puut oksineen ja pensaat kätkivät ruohosohvan
näkymästä, ennenkuin tulia oli miltei istuimen edessä. Maria oli aamulla
säikäyttänyt Johannesta, joka siinä miettien istui, kun hän juoksi äkkiä
oksain suojasta hänen eteensä. --

Kaikkien silmät olivat ihastuksesta kääntyneet Mariaan, joka
sanomattoman suloisesti laski polvillaan olevan nuorukaisen päälaelle
seppeleen. Ei huomannut kukaan, että käytävällä -- mutkassa, aivan
lähellä, seisoi toinen nuorukainen vaaleana kuin haamu Mariaa katsellen.
Ei huomannut kukaan hänen kolkkoja silmäyksiänsä, miten ne lensivät. Ei
huomannut kukaan hänen ruumiinsa vavistusta, kun hän äkkiä kätkeysi
puiden suojaan takaisin; ei huomannut kukaan, kuinka hänen huulensa
värisivät, kun hän kuuli paroonin iloisella äänellä sanovan: «Maria! Nyt
on Klaus sinun ikuinen vankisi --«.

«Saanko olla sinun vankisi?« kuiskasi Klaus hiljaa Marialle. Vaalea
nuorukainen, joka muutaman askeleen kuljettuaan oli seisahtunut, ei
tuota kysymystä kuullut; vaan tuntui kuin olisi hänen sydämensä kuullut
sen, ja hänen sydämensä oli tykyttämästä lakata.

Mutta ennenkuin Maria ennätti mitään vastata, ennenkuin vaalea
nuorukainen oli saanut silmissänsä mustuneen maailman entiseen
muotoonsa, nousi sohvalta parooni, joka Klaus herran kysymystä ei
aavistanutkaan. «Nyt laskee aurinko. Nyt, nuoret! Tekin tanssiin koivun
ympärille! Niin on tapa ollut Harmaalassa minun muistinaikanani, niin on
se ollut aikoja ennenkuin nämä käytävätkään olivat perustetut, ja siitä
on jo vuosia kulunut --«.

Klaus yritti pyytää Mariaa tanssiin; mutta Maria ennätti sanoa: «Joka
kauniimman kukan minulle antaa ja kukan merkityksen sanoo, sen kanssa
tahdon minä tanssiin mennä«.

«Jos minä olisin nuorempi«, huusi parooni, «niin näkisit, Klaus! -- No,
no! Virkku on poikanikin, ja joka hänet voittaa, sen tahtoisin nähdä
--«.

Puutarhan käytävää pitkin riensi Klaus tuulen kiivaudella kartanon
toisella puolella olevasta kukkatarhalta kukkia noutamaan. Siellä olikin
kaikkia kukkia, mitä Suomessa siihen aikaan tunnettiin, ja kauniimmat
sieltä -- olivathan ne kauniita! --

Käytävä oli kaitainen. Käytävän keskellä seisoi Johannes vaaleana kuin
lumi, vaaleampana vielä. Nähdessään hänet seisahtui Klaus, ja juoksi
taasen sitä kiireemmin.

«Mene!« jupisi vaalea ja hieroi kädellään otsaansa, ikäänkuin
poistaakseen jonkun julman ajatuksen.

«Kukkia hän vaatii; ken kauniimmat kukat hänelle antaa, sen kanssa menee
hän tanssiin« -- kertoi Johannes tuskin kuultavasti. Sitten seurasi hän
Klausta, mutta raskailla askelilla. --

Käytävällä oli pihlajankukka; Klaus oli astunut sen päälle. Johannes
otti sen, puhalsi pois hiedan ja tomun ja oikoi varren.

«Kauniin on tämä«, jupisi hän --.

Hän kääntyi, lähestyi hiljaa sohvaa, jossa Klausta odotettiin. Hän kuuli
Marian sanovan: «Huomenna saamme ehkä kuulla mokoman saarnan, koska ei
maisteria vielä näy«.

«Hän näkyy«, sanoi Johannes, jonka kasvoille vaalea hohde nyt oli
levinnyt. «Hän panee neiti Marian eteen kilpakukkasen, hänkin«.

«Te olette ollut kätkössä, puitten suojassa, luulen minä», sanoi Maria
ja ottaen käteensä Johanneksen kukan kysyi hän ilvehtien ja päätään
nyykäyttäen: «Eikö parempaa, kauniimpaa löytynyt pihlajakukkain seassa?
Tämähän on kuiva ja multainen. No, mitä tämä merkitsee? Ehkä on juuri se
syynä teidän valintaanne«.

Johannes huokasi katsellen kummallisesti neitoa, ja hiljaisella äänellä
vastasi hän: «Jos kukka puhua osaisi, sanoisi se: Metsässä olen minä
syntynyt, aamurusko minun herätti, hyvän hajuni vuoksi minut taitettiin
annettavaksi sille, joka ei arvoani ymmärtänyt. Se heitti minun hietaan.
Tuli sitten tunnoton, astui minun päälleni ja ryvetti minun lehteni.
Mutta, neiti, -- minä olen sama, kuivana tosin rumempi. Ryvetettynä ei
minusta kukaan huoli; vaan puhdista minut, ja lehteni saavat entisen
puhtautensa, viruta vedellä minua, ja minä elän -- _puhtaalla_ sydämellä
elinaikani. Selitä nämä sanat itsellesi! Ne ehkä opettavat sinulle,
ettei maailmassa kaikki ole kultaa, mikä kiiltää«.

Maria oli Johanneksen puhuessa luonut silmänsä häneen, havainnut hänen
vaaleutensa, ja hän tunsi itsensä liikutetuksi, vaikka ei tietänyt
miksi. Hän vastasi: «Kiitoksia, herra maisteri!« -- «Vaan«, lisäsi hän,
«parooni Klaus tuo minulle myös kukkia. Kauniimmat voittavat«.

Johannes vetäysi sivulle. Hän kuuli jo Klaus herran tulevan. Hän tunsi
taasen pian samanlaista tuskaa rinnassaan kuin äsken seisoessaan
käytävällä. Tämä tuska yhä eneni, kun hän näki Klaus herran kukat. Mitä
puutarhassa kauniimpia oli, ne oli Klaus taittanut, ja niin yhdistänyt,
että valkoisten kukkain keskellä oli kauniista punaisista vähäinen, soma
M.

«Tässä ovat kilpakukkani«, sanoi Klaus ja antoi saaliinsa ihastuneelle
Marialle. «Ne ovat tosin vähäpätöiset; parempia, kauniimpia olisi ehkä
löytynyt, mutta aika ei pitkää tarkastusta myöntänyt«.

Maria otti vasempaan käteensä Klaus herran kukat, pitäen oikeassa
Johanneksen: «No, ja näiden merkitys?«

«Sen näyttänee ehkä punaiset kukat valkoisten keskellä«.

«Mitä ne näyttävät?«

«Että kaunis neiti Maria aina on kulkeva surutta, murheetta kukkien
keskellä --«.

Maria hymyili. «Valitseminen on vaikea«, sanoi hän, «sillä minä en
ymmärtänyt maisteri Johanneksen selitystä kukkansa puolesta. Minä luulen
kumminkin, että hän itse jo havaitsee olevansa tappiolla«.

Johannes vaaleni yhä enemmän. «Tappiolla! Jo näen sen«, virkkoi hän.

Mutta nyt hypähti Maria ylös säikähtyen ja heitti Klaus herran kukat
kauas kädestään: «Huu!« huusi hän.

Kauniimmasta kukasta oli suuri, musta mato kontannut ja pitkin tuota
punaista M--ää ryömien lähestynyt Marian kättä.

Johannes oli voittanut. Maria pisti kätensä hänen käsivartensa alle
sanoen Klaus herralle: «Teidän kukkanne olivat kauniit, mutta ruma oli
niiden sydän«, -- lähti hän nuorison luo kentälle.

Parooni Klaus vaaleni nyt vuorostaan. Mutta Johanneksen poskille olivat
ruusut nousseet, ja hänen silmistänsä loisti ilo.




XV.

Tunnustus.


R--vesi on kirkas ja tyyni. Vähäistäkään lainetta ei näy. Maa on
viheriäisessä puvussa, ruusut ja kukkaset ovat avanneet kupunsa. Aurinko
lämmittää niitä suloisilla säteillään. Vuorten haltiat ovat päivää
peläten paenneet luoliinsa. Jopa ruma, kolkko Louhenvuorikin hymyilee
alkavalle aamulle. Saaret kuvastuvat järven tyyneen pintaan; linnut
tuhansittain laulavat ja visertelevät. -- Kaikki on kaunista, suloista
R--vedellä ja R--veden seuduilla. -- Mutta tämä aamu onkin --
juhannus-aamu, keskikesän juhlapäivä.

Souda, nuorukainen, tällaisena aamuna rakastettusi kanssa tyynelle
selälle! Avaa siellä sydämesi, kerro siellä sielusi tunteet! Siellä,
kussa luonnon ihanuus ympäröitsee sinua, voi sinun kielesi löytää sanat
tunteesi selitykseksi -- ja jos kielesikin olisi lukittu, jos sanoja
kaipaisit, niin silmäsi ei saata olla selvittämättä, mitä sydämesi
pohjalla liikkuu; sillä silmä on sielun peili, -- niin ajatteli eräs
nuorukainen R--veden rannalla seisoessaan erään juhannuspäivän aamuna.

Niin ajatteli hän. -- Ajatteliko vaan?

Tänään tahi ei koskaan!

Puolen tuntia on kulunut. Jo kulkee vähäinen vene R--järvellä, kulkee
lähellä tuon ihanan saaren rantaa, jonka kaunis kuusikko näkyy
Harmaalaan.

Ei ole usein veneellä Harmaalasta Kuusiston saaren sivu kuljettu. Kuuset
ikäänkuin kutsuvat: «Tule tänne! Täällä meidän oksaimme alla saat
siimestä ja varjoa; täällä on kukkanen kaunis, ja tuoksuva on pehmeä
ruoho; tule kuuntelemaan lintujen laulua; tule laulamaan niiden kanssa!«

Vaan veneen soutaja ei huomannut tätä sanatonta kutsua. Hän ei nyt
saaresta välittänyt; hän katseli naista, joka veneen perässä istui.

Kalat hyppelivät iloisina vedessä: «Katso tänne! Täällä on iloa ja
riemua. Me iloitsemme Jumalan rakkaudesta, joka veden on auringon
säteillä lämmittänyt. Katso tänne, ihana neito, ja kiitä meidän
kanssamme Jumalaa!«

Vaan nainen katseli nuorukaista, joka souti.

Hiljaa kulki vene. -- Sana ei häirinnyt äänetöntä matkaa -- --.

Ympäri saaren kulki vene, kiersi lahdet ja salmet. Vieläkään ei
häirinnyt puhe luonnon hiljaisuutta.

Alangossa seisoi ikivanha kirkko. Sen ovet olivat kiinni, mutta rannalla
poimivat rippilapset kukkia ja taittelivat pihlajanoksia. Veneessä
istujat katselivat kaukaa niitä. Soutaja antoi airojen levätä. Sitten
loi hän silmänsä saarelle. He olivat nyt rannan lähellä.

Rannalla oli huone.

«Näettekö huonetta saarella?« kysyi nuorukainen.

«Miksi en sitä näkisi. Huvihuoneemmehan se on?« -- vastasi neito.

«Lasketaanko maalle?« kysyi nuorukainen.

«Lasketaan. -- -- Mutta milloin -- --?«

«Kohta saatte selityksen, miksi minä olen tälle kummalle retkelle teitä
pyytänyt«.

«Kohta! Aina kohta! Aamu joutuu, päivä ehtii, tuskin enää ennätämme
Harmaalaan takaisin«.

Nuorukainen ja neitonen nousivat saarelle. --

«Joko kadutte, että minua seurasitte? -- Te olette alakuloinen, te ehkä
oudoksutte päivän valoa unettoman yön jälkeen?« kysyi nuorukainen sitoen
venettä rantapuun oksaan.

«Taisinpa ajattelemattomuudessani taasen tehdä tyhmästi«, sanoi nainen
nauraen, ja ajattelemattomasti juoksi hän kukkaiskenttää tuon vähäisen
huoneen luo.

Nuorukainen seurasi häntä.

«Kuinka ihana on täältä näköala!« ajatteli nainen; mutta kuuluvasti
kysyi hän: «Tämäkö nyt on se muita ihanampi näköala, jonka tahdoitte
näyttää minulle?«

Nuorukainen huokasi. «Eikö tämmöisellä paikalla, tämmöisenä aamuna ole
ihanuutta kylliksi? Neiti Maria! Teidän sydämenne ei ole niin kova kuin
sananne. Tekin ihailette aamun ja seudun kauneutta. Vähän aikaa vielä,
ja järvi täyttyy veneillä. Te saatte nähdä, mitä ette ennen ole nähnyt:
kymmenhankaiset veneet kilpaa pian linnun kiivaudella rientävät
jäljettömällä radallaan. Te saatte nähdä, miten Harmaalan kirkkoveneen
antura vesipinnan kuohulla halkaisee. -- Mutta kaste ei ole vielä
kuivunut. Käykäämme tuohon huoneesen --«.

He istuivat tuossa huoneessa, joka vielä nytkin lahoneena Kuusiston
saarella seisoo.

«Neiti Maria!« sanoi nuorukainen.

«Johannes!« sanoi nainen hymyillen. -- «No nyt?«

«Maria!« kertoi nuorukainen, ja hänen äänensä vapisi. «Te olette
kysynyt, miksi minä teitä houkuttelin seuraamaan minua. Te ehkä tiedätte
syyn«.

«Minä? En!« vastasi Maria, mutta hänen äänensä oli toinen, sanansa
toiset.

«Maria, te tiedätte sen. Te olette nähnyt, miten olen muuttunut. Te
olette muutoksen minussa vaikuttanut. Miksi olen minä Harmaalaan,
outojen ihmisten pariin tullut, minä, joka ennen ihmisiä melkein
vihasin? -- Miksi? Teidän, yksin teidän tähtenne. -- Maria, minun
silmäni ovat jo aikoja sitten sanoneet, että minä teitä rakastan. Nyt
ovat korvanne kuulleet, mitä luulen sydämenne kauvan tietäneen. Nyt,
Maria, vaadin teiltä vastausta, ovatko minun silmäykseni havainneet
totta, kun ne minulle ovat kuiskuneet: Maria ei sinua halveksi, hän
suosii sinua, hän ehkä rakastaakin sinua. Nyt, minun nimipäivänäni, nyt,
kun kaikki luonnossa rakastaa, nyt, Maria, kysyn minä: saako
halpasukuinen töllin poika korkeasukuisen neidon morsiamenaan tanssiin
viedä, kun pitäjän herrasväki illalla Louhensaarelle kokoontuu? -- --
Saako?«

«Johannes! Miten käy saarnasi, kun kirkkoon tulet?» kysyi Maria nauru
huulillaan. -- «Miten käy saarnatuolissa, kun nyt jo saarnaat suusi
puhtaaksi. -- Sinä rakastat minua... Se hyvä! Sinä olet vähintäinkin
neljäskolmatta, joka minulle on samaa sanonut. -- -- Aina samaa, samaa,
niin leppeästi, niin hellästi: «Minä rakastan sinua!«

Maria nauroi ja katseli Johannesta, joka vaaleana seisoi hänen
vieressään.

Jos olisi Johannes tuntenut Marian, niinkuin hän luuli, olisi tämä puhe
ilahuttanut häntä. Hän olisi Marian äänestä kuullut, että hänen
toiveensa olivat täytetyt; hän olisi suudellut majurin tytärtä
morsiamenaan. --

Mutta Johannes, joka oman luulonsa mukaan oli suuri ihmistuntia, ei omaa
asiataan ajaessaan ensinkään tuntenut Mariaa. Hän, joka tiesi kerran
eroittaa kuoren ja sydämen, ei nyt enää sitä osannut; hänen intonsa
sekoitti hänen muuten selvät ajatuksensa. -- Hänen olisi pitänyt havaita
Marian mielen siitäkin, että Maria nyt ensikerran häntä _sinuksi_
nimitti.

«Maria! Minä olen erehtynyt!« oli ainoa mitä hän Marian puheeseen
vastasi. «Nyt lienee aika, että palaamme.«

Maria havaitsi loukanneensa Johannesta. Hän luuli vielä kyllä saavansa
tilaa sitä parantaa; hän ajatteli: kuta enemmän minä häntä kiusaan, sitä
suurempi on hänen ilonsa sitten. -- Mariakaan ei tuntenut Johannesta.

«Huomenna tulee kapteini Leist Harmaalaan«, vastasi Maria, eikä ollut
kuulevinaan Johanneksen sanoja. --

Mutta Johannes lähti huoneesta, lähti veneen luo. Maria seurasi häntä
hyräillen, hyppien. Maria tiesi nyt, mitä hän varmaan oli tietää
tahtonut. -- Maria oli onnellinen. --

Kun he tulivat rantaan, oli Harmaalan kirkkovene valmis lähtemään.
Parooni näki Johanneksen, näki Marian. «Kevytmielinen, ajattelematon
lapsi!« sanoi hän. «Suokoon Jumala, ettei ajattelemattomuutesi vie sinua
onnettomuuteen vielä!« --

Parooni Klaus, joka eilen illalla oli myös saanut tanssia Marian kanssa,
oli siitä hyvillään, että hän pian pääsisi näkemästä tuota maisteria.
Parooni Klaus, joka luuli Marian aamupuoleen yötä menneen levolle,
samaten kuin muut, oli aamulla kuullessaan palkollisilta maisterin ja
neiti Marian jo lähteneen järvelle, hirmustunut Johannekselle; mutta kun
hän nyt näki riitaveljensä vaaleana rannalla ja Marian hyppelevän
puistossa, ymmärsi hän, Klaus, voivansa toivoa. --

Parooni Klaus naurahti. «Nyt kelpaa mennä saarnaamaan, kun olette koko
yön valvonut ja tanssinut!« -- sanoi hän. Parooni Klaus ei tietänyt,
että Johannes voi valvoa ja oli valvonut usein enemmän kuin vuorokauden
väsyttävämmässä työssä kuin tanssissa ja soutamisessa. --




XVI.

Saarna.


Ken voi tietää, kenen silmät ovat syvän meren pohjalle saakka
silmäilleet, mitä siellä on? Ehkä on siellä uusi, tuntematon meripetojen
valtakunta; ehkä elää siellä eläimiä, joita emme osaa ajatella? -- Ken
voi tietää, mitä siellä elää, kun meren pinta tyynenä kuvailee auringon
säteitä?

Ken voi tietää, mitä ihmisen sydämessä liikkuu, kun polttavat silmät
tirkistelevät eteensä, kun vaaleat huulet vapisevat, kun poskista
viimeinen veri katoo. Ken voi tietää, kenen silmät ovat ihmisen sydämeen
katsoneet?

Kysyä saanee ihminen, vaan yksin Jumala tietää sen.

Nuori mies astui saarnatuoliin. Ihmiset, jotka kirkossa istuivat tahi
sijan puutteessa seisoivat, kuiskuivat toisilleen: «Se on Metsämaan
Jaakon poika!«

Oven suussa istui vanha pariskunta. Vaimo itki; mieskin oli liikutettu.
-- Tämä pariskunta oli saarnaajan isä ja äiti.

«Onpa se ihmeellisesti vaalea, tuo pappi!« sanoi pieni rippikoulutyttö.

«Hän on kauniin mies, minkä ikänäni olen nähnyt«, kuiskasi pappilan
rouva naapurilleen. «Katso, hänen hivuksensa ovat kuin kultaa!
Suloisesti paistavat auringon säteet hänen päälaelleen«.

Niin tekivät ihmiset muistutuksiaan. Ken oli nuorukaisen sydämeen
katsonut!

-- «Kuule!«

_"Rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ei veden paljous taida rakkautta
sammuttaa, ei virrat sitä upottaa"_.[1]

[1] Kork. Veisu 8: 6, 7.

«Kuule! Hän alkaa ilman tavallista rukousta; tästä ei mahda tulla
tavallista saarnaa«.

Nuo sanat kuuli neiti Maria; hän tiesi saarnaajan vaaleuden syyn, vaan
hän hymyili.



Nuorukainen saarnasi, hän saarnasi sydämen sanat. Hän selitti rakkauden,
hän selitti sen niin, että sitä kaikki ymmärsivät. Hän sanoi sen taivaan
ja maan voimista olevan voimallisimman, hän näytti sen luonnon, sen
salaisuuden, sen riemun, sen ilon; hän näytti miten Ijankaikkinen,
Kaikkivaltias saattoi tulla ihmiseksi, kuolla pahantekiäin kuoleman. Hän
näytti Hänessä voimallisesti tuota vaativan rakkauden.

«Niin yksinkertaisia sanoja, mutta samalla niin syvämielisiä ei liene
usein kuultu«, sanoi kirkkoherra apulaiselle, kun saarnaaja esipuheensa
lopetti. --

Kiertämällä saarnansa tekstin sai saarnaaja aineekseen rakkauden.

«Mikä on oikea rakkaus?«

«Sekö lemmen suosio, jota ihmiset tavallisesti nimittävät rakkaudeksi,
sekö side, joka saa kaksi ihmistä yhteen sidotuksi, sekö into, joka
tietämättämme, mistä se tulee, hetkeksi vie tunteemme taivaaseen, sekö
riemu, jonka sanomme olevan korkeimman, minkä tunteneet olemme? Niin,
maallisesti katsoen tämä on rakkaus. Mutta onko tämä rakkaus siltä
oikea, todellinen?«

«Rakkauden lähde on Jumala. Taivas on rakkauden koto, vasta siellä voi
rakkaus olla oikea, todellinen. Mutta ihminen voi jo täällä olla autuas,
olla taivaassa. Hän voi tuntea ijankaikkisen, kirkkaan lähteen kuohun
sydämessään. Jokapäiväinen rakkaus kohoo pian korkeutensa kukkulalle,
josta se vähitellen ajan pitkään vyöryy alas, lähestyy taasen maata ja
joutuu niin maailman huolen, maallisten huolten tukahutettavaksi. Niin
ei oikea, taivaallinen. Se kiihtyy, se enenee, se nousee, se vanhenee
niinkuin ikämme, ja lujenee samassa. Koetukset kaikki se kestää. Ei ole
mikään sille mahdoton, ei ole kuolema sille katkera rakastettunsa
tähden«.

«Muista Jumalan rakkautta ihmisiä kohtaan! Meidän rakkautemme ei voi
Jumalan rakkaudelle vertoja vetää; mutta meidän rakkautemme voi lähestyä
sitä«.

«Mitä rakastamme? Vastaus tuohon kysymykseen on erinkaltainen«. --

«Ahne rakastaa rahojansa. Ajan pitkään kiihtyy hänen rakkautensa. --
Onko hänen rakkautensa oikea? -- Meille sanotaan: «Älkää maailmaa
rakastako, eikä mitään kuin maailmassa on!«

«Toinen rakastaa kunniaa ja ylhäisyyttä. Kuta enemmän kunniaa hän saa,
sitä enemmän kiihtyy hänen kunnianpyyntönsä vaan Jumala hänet
tuomitsee«.

«Niin on kullakin ihmisellä rakkautensa. Yksi on oikea rakkaus«.

«Kun henkemme, sielumme rakastaa sielua -- niin on tämä rakkaus
ijankaikkinen, sillä se sitoo yhteen, mitä kuolematonta on meissä. Sen
tiesi kuningas Salomo, kun hän sanoi: «Minun ystäväni on minun, ja minä
olen hänen«.

«Yksi on oikea rakkaus, rakkaus, joka ei petä -- rakkaus Jumalaan«. --

Vaan ken voi kertoa mitä saarnaaja puhui, kun hän sydämensä syvyyden
sanoihin puki? Kuunneltiin ja kummeksuttiin, miten tavallisimmatkin
sanat hänen suussansa saivat ikäänkuin pyhäpuvun yllensä.

Johanneksen ääni oli ollut tähän saakka lempeä, hellä, sydämellinen.
Mimmoisesta rakkaudesta hän puhui, ei tietänyt koko kirkossa muut kuin
Maria. Kuta enemmän Johannes tunkeusi rakkauden sisusperustukseen, sitä
enemmän tunsi Maria oman itsensä.

Vaan nyt kävivät Johanneksen vaaleat kasvot melkein himmeän punaisiksi.
Hänen äänensä muuttui kovaksi, karkeaksi; hänen ruumiinsa vapisi, kun
hänen sanansa kajahtivat Herran temppelissä.

«Me haemme tätä rakkautta. Me luulemme löytäneemme sen maallisessa
olennossa. -- Me luulemme!«

Hän puhui hyljätyn rakkaudesta; tulesta, joka polttaa loppumatta;
rakkaudesta, joka luulee löytäneensä vastineen, vaan näkee erehtyneensä.

«Sinä kysyt: voiko semmoista helvettiä maan päällä löytyä?«

«Ei ainoastaan voi, mutta on, -- Jumala yksin näkee mitä sydämessä on«.

«Oi ihminen! Kova on koetus, jolla Jumala koettaa, rakastatko häntä.
Epäilyksien mustien vuorten läpi kuljettaa hän usein sinua, ja kun sinä
huudat: «Minä epäilen, sillä ei ole yhtään Jumalaa! niin et sinä
vastausta saa. Vaan hänen on koetus; me uneksimme«.

Jo nyt ymmärsi parooni Klaus saarnaajaa. Hän näki epäilyksen loistavan
saarnaajan silmissä. Hän tunsi sydämensä hirmustuvan. --

«Kun kaikki sinut pettää, kun näet, etteivät avusi mihinkään kelpaa, kun
ihmiset halveksivat sinun pyhimpiä tunteitasi -- mikä olet sinä? Ruoko
ja kaisla olet sinä -- vaan ruoko ja kaisla katoo«.

«Kun aurinko pimenee ja epäilyksen laineet käyvät vaahtoisina pääsi
ylitse; kun pimeässä on pelastus kokonaan kateissa -- mikä olet sinä? --
Mitätön pisara olet sinä kuohussa; sinun rakkautesi Jumalaan on ollut
ulkokullatun. Sentähden häälyt sinä niinkuin haaksi suuressa myrskyssä
merellä«.

«Jumalaan yksin turvaa! Häntä, yksin häntä rakasta! -- Amen«.

Kyyneleet valuivat Eevan silmistä; vanha Jaakkokin oli syvästi
liikutettu. «Semmoista saarnaa ei kahdesti kuulla«, sanoivat he
toisilleen.

Mariaa ei näkynyt; hän oli kumartunut penkkiin. Itkikö hän, sitä ei
kukaan nähnyt; mutta kun hän Johanneksen astuessa saarnatuolista kohotti
päätänsä, olivat hänen poskensa vaaleat, hänen silmänsä punaiset. Nauru
oli nyt kaukana hänen huuliltaan.

Sanankuuliat olivat luulleet saarnaajan pelosta olleen vaalean
saarnatuolissa; mutta kun hän oli «amen, amen« sanonut ja hän yhtä
vaaleana, ehkä vielä vaaleampana kävi alas saarnatuolista, sanoivat he:
«Hän on puhunut totta. Katso, kuinka totiset hänen kasvonsa ovat!« --

Mariasta tuntui kuin olisi Johannes vielä puhunut. Rippilapset kävivät
Herran ehtoolliselle. Maria tuskin havaitsi tuota. Hänen ajatuksensa
eivät alttaria lähestyneet; ne olivat saarnaajan luona: «Jumala, suuri
Jumala! Kuinka hän minua rakastaa! Anna minulle anteeksi, Johannes, minä
olen pahasti tehnyt!« -- näin ajatteli hän.

Väki samosi kirkosta, jumalanpalvelus oli loppunut. Maria istui vielä
paikallaan, hänen silmänsä olivat kääntyneet sakaristoon päin. Hän
odotti. Vihdoin aukeni sakariston ovi, ja papit tulivat sieltä kirkkoon.
Heistä ei Maria välittänyt. Hän silmäili tuota nuorukaista, joka
viimeisenä tuli. --

Vaan nuorukainen ei luonut silmiänsä häneen. Hän tirkisteli eteensä; hän
kulki kirkkomaalle, ja siellä seisahtui hän väen sekaan.

Maria havaitsi tämän välinpitämättömyyden, ja nyt nousi kyynele hänen
silmäänsä. Hän riensi ulos toisesta ovesta, ja hän saavutti
kirkkopihalla muun herrasväen. Hän seurasi sitä pappilaan raskaalla
mielellä. «Ainakin Louhensaarella illalla saan minä häntä kahdenkesken
puhutella« -- ajatteli hän.

Nyt oli majurin tytär kukistettu. Kukistaja oli hänen rakkautensa
Johannekseen. --

Kirkkoherran vieressä käveli Harmaalan parooni. «Kuule, veljeni!» sanoi
vanha sotilas. «Me saimme tänään kuulla saarnan, jonka vertaista eivät
suinkaan minun korvani ole ennen kuulleet, vaikka saarnaaja sillensä
jätti evankeliumin selityksen. Minä nyt ymmärrän, miksi majuri --s häntä
niin suosii; mutta yhtä minä en ymmärrä; sano minulle se, ja sinä
selvität samalla päivän evankeliumin: _Minkä luulet tästä lapsesta
tulevan?_»

«Sen tiennee yksin Jumala; sillä nuorukaisella on suuria lahjoja«.

«Minä olen pitänyt häntä tämän uuden ajan apostolina, niiden
kummallisten uusien oppien harrastajana, joita rupee levenemään
meidänkin maassamme», sanoi apulainen; «mutta se, joka näin saarnaa kuin
tämä, ei saata Jumalan oloa kieltää«.

«No mitäs Kärmälä piti saarnasta?« kysyi kirkkoherra kääntyen
talonpoikaan, joka hänen vieressänsä kulki.

«Kylläpä se pani ihmisen ahtaalle«, vastasi ukko.

»Mitä saarnaaja käski rakastaa?«

«Pirua«, ajatteli Kärmälä, joka vihoissaan oli kuullut kirkossa
ahneudesta puhuttavan; mutta kuuluvasti sanoi hän: «Jumalaa, senhän
jokainen tietää ennenkin«.

«Saarna ei siis teidän mielestänne ollut hyvä?«

«Olipahan tavallinen«, mumisi Kärmälä.




XVII.

Kirkkomaalla.


Johannes oli jäänyt kirkkomaalle seisomaan väen joukkoon. Johannes
seisoi siinä, koska väkikin seisoi, siirtymättä eteenpäin tahi takaisin.

Äkkiä hän ikäänkuin unesta heräsi. Hänen edessänsä, pari syltä siitä
paikasta, missä hän seisoi, oli avonainen hauta. Hän lähestyi sitä ja
silmäili sinne.

Haudassa oli musta ruumisarkku.

«Kuka on se, joka tässä viimeisen leponsa löytää?« kysyi hän.

«Kärmälän torpparin poika«, vastasi joku joukosta. Eräs kristillinen
vanhapiika, kuuluisa jumalinen, lisäsi: «Hän kuoli rakkaudesta
maallisiin; hän oli helläsydäminen, melkein naisellinen, mutta mitä se
auttoi häntä! Hänen olisi pitänyt olla kirkossa tänäpäivänä, niin ei
paha henki olisi saanut häntä valtaansa«.

«Kuka olet sinä, joka häntä tuomitset?« sanoi Johannes kiivaasti, ja
kääntyen mieheen, joka ensin oli kysymykseen vastannut, kysyi hän:
«Nuorukainen siis rakasti! Mitä?«

«Hän rakasti isännän tytärtä; mutta hän oli köyhän torpparin poika,
niinkuin minä, hänen veljensä. Isäntä on rikas, mutta ahne mies.
Antti-vainaja, jonka haudan peitämme, kun isä tänne ehtii, ei kärsinyt
nähdä, miten isäntä naitti tyttärensä miehelle, jota tytär ei
rakastanut; ja miten olisi saattanut rakastaakaan, kun hän Anttia
rakasti! Antti sai tästä kuoleman, niin sanoi hän ainakin itse. Keväällä
sairastui hän, ja rakastettunsa hääpäivänä viime viikolla, meidän
ollessamme morsianta katsomassa, hiipi hän vuoteeltaan Kärmälään, jonka
saunassa hän saman päivän iltapuoleen tavattiin kuolleena«.

«Rakastiko tyttö häntä? Miten sanoit?«

«Saatte itse nähdä; tuossa hän tulee«.

Johannes näki haamun, lumivaalean naisen lähestyvän hautaa. Johannes
vetäysi sivulle. Nainen meni haudan partaalle, loi alas silmänsä ja näki
arkun. Sanaa eivät sanoneet hänen huulensa, kyyneltä eivät vuodattaneet
hänen silmänsä. Hän seisoi liikkumatta kuin patsas, jota vastaan hän
nojausi.

Kuolleen isä tuli tuoden lapioita. Isä ja veli rupesivat kätkemään
haudan syvyyteen, mikä haudan oli. Kun ensimmäinen lapiollinen multaa
saavutti arkun, säpsähti nainen; hänen rintansa vetäysi kokoon.
Liikkumatta seisoi hän sitten, katsellen miten arkku multaan vähitellen
katosi.

Jo oli arkku kätkettynä; lapiollinen multaa vielä, eikä näkyisi mitään
enää.

Isä heitti sen lapiollisen, mikä puuttui.

Nuorukainen oli ijäksi maan päältä kadonnut.

Nyt liikkui nainen. Hän vaipui maahan, hän pyörtyi; hän olisi pudonnut
hautaan, ellei Johannes olisi tarttunut häneen.

«Tyttö rakastaa!« sanoi Johannes itsekseen. --

Veneitä oli paljon kirkkorannalla, useampia jo järvelläkin.

Johannes lähestyi rantaa. --

Harmaalan pieni vene, millä pehtoori aamulla oli tullut, kulki
Harmaalaan päin. Sitä souti yksinäinen.

Tämä soutaja oli Johannes. Kuusiston saarelle silmäili hän surullisesti.
«Minun onneni hauta!« jupisi hän.

Nyt ei hän ihaillut seudun kauneutta. Kun oli Kuusiston saari näkyvissä,
katseli hän sitä. Kuu se katosi, loi hän katseensa alas, veneen pohjaan.

«Mikä maisterilla on? Onko hän sairas?« oli kirkkomaalla suntio kysynyt
lukkarilta; tämä samaa Johannekselta.

«En!« oli Johannes vastannut.

«Hän on tottamaarian sairas«, oli väki kirkkomaalla sanonut; niin hän on
kuin haudasta noussut«. --

«Mikä hänen nyt on? -- Muut herrat menivät niinkuin ainakin pappilaan
kirkkoherran nimipäivää viettämään; mihin maisteri menee?« kysyttiin.

«Harmaalaan«, oli Johannes vastannut.

«Antakaa minun tulla soutamaan teidän venettänne?» oli vanha ukko
pyytänyt. --

«Minä pääsen yksinkin«, vastasi Johannes hänelle.

«Oho!« mörisi itsekseen ukko. «Kirkossa hän puhui niin suloisia sanoja,
nyt ärkkyy hän kuin suuttunut. --«

Mitä hänelle oli sanottu, mitä hän oli vastannut, siitä ei Johannes
tietänyt mitään.

Hän oli kuin mielipuoli.




XVIII.

Kevytmielisyyden ensimäinen hedelmä.


Louhenvuori on ruma ja kolkko. Kolkon vuoren juurella, kiviheittämä
maasta, on Louhen saari. Se on kaunis ja ihana. Suuri se ei tosin ole;
ei, päin vastoin vähäinen. Se on ruohoinen kenttä; ainoastaan rannoilla
kasvaa niinkuin sen vähäisellä kukkulallakin pohjoispäässä kauniita
koivuja. Tämän kukkulan kenttäpuolella on huone, vähäinen, mutta soma.
Sinne on R--järven herrasväki aina juhannuspäivän ehtoopuolella
kokoontunut. Sinne on toista virstaa pappilasta, johon se kuuluu.

Nyt on tämä huone sisä- ja ulkopuolelta pihlajan oksilla ja kukilla
kaunistettu, niin taajaan kuin on ollut mahdollista. Sisällä, keskellä
lattiaa höyryää vähäisellä pöydällä suuri kahvipannu, oudollainen kalu
näillä ajoin papinkin majassa. Pöydän ympärillä istuu vanha väki, joka
jo on nuoruutensa päivät taaksensa jättänyt ja nyt iloitsee nähdessään
nuorten leikkiä kentällä. Siellä istuu Harmaalan parooni, pitäjän
kirkkoherra, vanha nimismies, jonka rouva auttaa kirkkoherran puolisoa
kahvikuppien pesemisessä, ja kirkkoherran veli, kruununvouti, joka asuu
samassa pitäjässä. Ovi on auki, ja iloisina katselevat vanhat milloin
nuorten leikkiä kentällä, milloin kokevat väittäen ja kiistellen voittaa
toistensa ajatuksia.

Päivä on jo kulunut; mutta nyt alkaa väittely, jossa Harmaalan parooni
ja kirkkoherra eivät koskaan ole päässeet loppuun. He puhuvat, näet,
siitä miehestä, joka näillä ajoin oli ollut maailmassa voimallisin. He
puhuivat ensimäisestä Napoleonista.

«Sen sanon minä«, puhui kirkkoherra, «ettei Venäläisten sotatemppujen
tähden Napoleon-keisari saanut valtansa loppua; ei, ei, Jumalan sallimus
se oli. Hän nousi alhaisuudesta, alhaisuuteen oli hän jälleen astuva.
Ijankaikkisen neuvossa oli Helenan saari hänelle asuinpaikaksi määrätty,
ennenkuin saari perustettukaan oli«.

«Mutta sen sanon _minä_«, huusi innossaan parooni, «että Helenan
saaressakin on Napoleon yhtä suuri kuin Ranskan keisari-istuimella. Hän
ei ole vielä kukistettu. Luonnonvoimain kanssa taistellessa ihminen ei
kestä. Luonnonvoimat kukistivat ennen kukistumattoman sankarin, ja
silloin uskalsivat koko Euroopan kansat rynnätä hänen päällensä. Lähinnä
Vapahtajaamme on Napoleon suurin ihminen maailmassa».

«Hän on ihminen ja -- --«.

«Ja«, huusi parooni, «ellen olisi kristityksi kastettu, kunnioittaisin
Napoleonia jumalanani. Todeksi saanet vielä nähdä aavistukseni, jos
Jumala meidän elää suo. Napoleon ei Helenan saarelle jää, eipä hän
Elbaankaan jäänyt«.

«Minä en voi kumota ajatuksiasi, mutta en myöskään tunnusta omiani
kumotuksi. Napoleon on konna, murhaaja, maailman suurin peto, josta
Jumala varjelkoon meitä!«

«Hiljaa! Vaiti!« huusi parooni ja hypähti seisaalle.

Näin riitelivät vanhat herrat. Ulkona laskivat nuoret leikkiä. Parooni
Klaus kätki sormusta ja oli itse ilo, ainakin olevinaan. Hän hyppeli
hyräillen kentällä, mutta lähestyi usein rantaa, josta sopi nähdä
järvelle.

Parooni Klaus ei syyttä ollut iloinen, Maria oli käskenyt hänen
Louhensaarella olla häntä vastassa. Tosin Mariaa ei vielä näkynyt, mutta
käytyänsä tervehtimässä vanhaa neitsyttä, joka heillä oli Turussa monet
vuodet palvellut, oli hän Ellenin, kirkkoherran nuorimman tyttären,
kanssa luvannut tulla saarelle jäljestäpäin. Parooni Klaus kyllä oli
tinkaellut päästäkseen Marian kanssa tuota vanhaa neitsyttä katsomaan,
mutta kun Maria lupasi Louhensaarella tanssia hänen kanssansa, suostui
hän jättämään rakastettunsa Ellenin haltuun. Klaus raukka ei tietänyt,
että Marian sydämessä asuivat toiset tunteet kuin ennen, että kun Maria
nauroi, hänen sydämensä itki.

«Kenellä on sormus?« kysyi parooni Klaus, lakaten kätkemästä.

«Neiti Marialla, sanoisin, jos Maria olisi täällä. Mutta nyt, kun Maria
ei täällä ole, niin«... neiti, jolta Klaus oli kysynyt, silmäili
ympärilleen.

«Herra parooni! Teidän sijassanne en minä olisi neiti Mariaa jättänyt«,
sanoi apulainen.

«Jättänyt! Enhän minä jättänyt, lupasihan hän tulla... Kuulitte sen
itse«.

«Niin, ja näimme kuinka suloisesti hän teille nauroi«, virkkoi
apulainen.

Parooni Klaus punastui... «Kenellä on sormus?«

«Ha ha!« nauroi neiti Anna, kirkkoherran vanhin tytär, jolta apulaisen
sanottiin jo kahdesti saaneen rukkaset. «Ha, ha! Parooni Klaus pitää
itse sormuksen, kun ei ole täällä sitä, jolle hän sen antaisi«.

Klaus punastui, yhä enemmän. Luullen antaneensa jollekin sormuksen, oli
hän siirtänyt sen omaan sormeensa.

«Ellen tulee! Vene tulee!« huusi pieni tyttö, joka rannalla oli istunut.

Kaikki kiiruhtivat rannalle. Järvellä tuli vene; mutta keitä veneessä
istui, ei silmä vielä eroittanut.

Klaus oli hypännyt vähäiseen veneesen ja sysännyt sen järvelle. Hän oli
luvannut neiti Marialle olla ensimäinen häntä vastassa. Hän tarttui
airoihin ja lähti odotettua vastaan.

Päivä oli ollut erinomaisen kaunis. Nyt oli ilta tulossa. Ilta oli vielä
kauniimpi, sillä päivän kuumuus ei enää niin rasittanut. Mutta jos
olisivat Louhensaarella olevat luoneet silmänsä taivaan rannalle, olisi
siellä näkynyt pieni musta pilvi, joka yhä isonemistaan isoni.

Vanha väki tuli nyt huoneesta rannalle. Parooni oli tullut siihen
päätökseen, ja sen hän myös suoraan sanoi kirkkoherralle, ettei hän
ikinä enää aikonut ruveta väittelemään pappien kanssa, sillä ne muka
puolustavat tahi pitävät halpana vallan usein asioita ja seikkoja, joita
eivät laisinkaan ymmärrä.

«Älä suutu, veli kirkkoherra!« lausui hän rannalle tullessaan,
kuiskaten. «Neiti Maria tulee ja -- tuolla on Klaus -- --«.

«Häntä vastassa!... Niin, minä ymmärrän«. Kirkkoherra hymyili. -- «Se
olisi sinun mieleesi..?«

«Minä ja majuri --s olemme, niinkuin tiedät, veli kirkkoherra, vanhat
sotatoverit; en ole kysynyt majurilta, onko tämä vanhempain ystävyys
lapsissa hänen mieleensä, sillä minä tiedän sen. Itse puolestani voin
suoraan sanoa, etten minä maailmassa toivo muuta kuin nähdä Klaus ja
Maria... Mutta, mitä perhanaa! Klaus nostaa niin kylmästi lakkiaan. Näet
tuolla --. Se on kyllin teräväkielinen, tuo Maria... Minä Klauksena en
välittäisi suuresti tuosta maisterista«, jupisi parooni itsekseen.

«Jos minä olisin Klaus«, lausui apulainen, joka kirkkoherraa ja paroonia
oli lähestynyt, «niin, niin hyppäisin minä neiti Marian veneesen, ha,
ha!«

«Niin sinä, joka osaat niin keveästi laskeutua polvillesi naisten
eteen«, sanoi kirkkoherra nauraen ja silmäili tytärtään, jolta hän tiesi
apulaisen saaneen rukkaset«.

Apulainen punastui ja huokasi. «Mutta ehkä ei veneessä olekaan neiti
Mariaa?«

«No, kuka sitten... Mutta älä, virkaveljeni, vielä jätä asiaasi
tappiolle... Tuossa seisoo Anna, koeta kerta vielä! Kolmas kerta paras,
sanoo sananlasku --«.

Vene oli nyt tullut niin lähelle, että rannalla seisojat näkivät siinä
naisen.

«Missä Ellen on?« huusi kirkkoherra.

«Missä Maria?« huusi Harmaalan parooni.

Molemmat huusivat sitä, jonka toivoivat veneessä olevan.

Vene laski rantaan. Ellen hyppäsi rannalle; hiljaa soutaen, alakuloisena
seurasi Klaus veneellään.

«Missä Maria!« huusi vanha parooni pelästyneenä.

Ellen huokasi. «Jumala tiennee, mikä Marialle tuli! Hän muuttui aivan
toisellaiseksi kohta teidän lähdettyänne. Hän ei isoon aikaan vastannut
minulle mitään, kun minä vaadin häntä lähtemään Anna-neitsyttä
katsomaan, niinkuin hän itse oli tahtonut. Hän istui ääneti silmäillen
Kuusiston saarta kohden, ja vihdoin puhkesivat kuumat kyyneleet hänen
silmistänsä. «Älä koskaan, Ellen, tee niinkuin minä!« sanoi hän vihdoin,
ja kun minä kysyin, mitä hän mielestänsä oli niin väärin tehnyt,
viittasi hän saarelle päin ja sanoi: «mennään sinne!« Kun tulimme sinne,
istui hän kauvan kätkien kasvojaan käsillänsä, mitään sanomatta.
«Maria!« huusin minä. «Mikä sinun on?« Silloin pudotti hän alas kätensä,
nauroi ja sanoi: «Minä olen tyhmä, minä vaivaan vaan sinua, ja
Louhensaarella pilaisin minä ilon muilta. Minä palaan Harmaalaan; mene
sinä saarelle ja sano, etteivät mitään pelkää, minulla on isääni ikävä«.
Tuon sanottuaan hän koetteli taasen nauraa, mutta hänen naurunsa oli
niin surullinen, etten pelkäämättä voinut kysyä oliko hän sairas. «Ei,
ei, minulla on ikävä, sano se Harmaalan paroonille«, vastasi hän. Minä
koetin kieltää häntä menemästä kotia; minä houkuttelin häntä tulemaan
kanssani tänne, mutta kaikki turhaan. Hän hyppäsi pieneen veneesen ja
uhkasi lähteä yksin, ellen hänelle antaisi toista soutajistani. Minä
tahdoin seurata häntä Harmaalaan, vaan siihen ei hän suostunut. «Jos
teet niinkuin minä tahdon, niin mene ja käske Harmaalan herrasväen olla
murheetonna. Minulla on vaan ikävä«. Näin hän sanoi lähteissään.

Parooni Klaus vaaleni tätä kuullessaan. «Tietääkö kukaan, mihin maisteri
Johannes meni?« kysyi hän.

«Vene, vene!« huusi vanha parooni. «Minä olen onneton, jos jotakin
sattuu Marialle; meidän täytyy lähteä kohta«.

Nyt olivat leikit loppuneet. Kaikkein teki mieli kysyä Elleniltä, mitä
hän luuli, ja Ellen parka ennätti tuskin vastata, ennenkuin hän taasen
sai kaikki uudesti kertoa.

«Mikähän tuli Marialle?« -- «Ja niin äkkiä!« ihmettelivät kaikki.

Parooni Klaus oli ainoa, joka oikein aavisti, vaikka ei hänkään
ymmärtänyt oikein asian laitaa. Vanha parooni oli lähtötuumissa, seisoi
mantereen puolisella rannalla huutaen soutajiaan, jotka, luullen vielä
kauvan saavansa olla kotomatkasta murheetonna, olivat menneet kylään.
Kirkkoherra pudisti päätään arvellen, ettei kukaan ymmärrä naisväkeä,
mutta ettei sen taudit kumminkaan ole niin vaarallisia. Apulainen seisoi
suu auki eikä tietänyt, mitä piti ajatteleman.

«Herra Jumala!« huusi vanha parooni. «Maria on sairas. Maria kuolee!
Mitä Jumalan nimeen sanon majurille! Minä olen onneton! Soutajat! Mihin
ovat soutajat joutuneet?« --

Ellenin soutaja läksi hakemaan Harmaalan paroonin palvelioita. Huutaen,
hikoillen ja kiroten käveli parooni edes takaisin rannalla. Kirkkoherra
koetti lohduttaa häntä, mutta parooni pudisti yhä vaan päätään. «Minä
olen onneton! Jos hän olisi ollut oma tyttäreni, mutta majurin! Minä
olen onneton!«

«Oletko hullu! Eihän mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut«, sanoi
kirkkoherra tuskin saattaen nauramatta olla. «Maria meni Harmaalaan,
siinä on koko asia«.

Tunti kului; soutajia ei kuulunut. Parooni oli yhä levottomampi. Klaus
ja apulainenkin olivat lähteneet hakemaan kadonneita palvelioita.

Tämän ajan kuluessa oli ilta tullut. Tuo vähäinen musta pilvi oli
levinnyt yli taivaan, ja kun Klaus soutajain kanssa vihdoin tuli, kävi
jo ankara tuuli ja ukkosen ensi jyrähdykset kuuluivat.

Nelihankainen oli vene, neljä miestä oli sitä soutamassa; mutta tuuli
kiihtyi kiihtymistään, ja se oli vastainen. Kirkkoherran viehättävät
koetteet saada paroonia jäämään, kunnes oli ukkonen ohitse mennyt,
olivat turhia. «Minä tulen nytkin myöhään -- minä onneton!« huusi hän.

«Hän on hullu!« mumisi apulainen. «Ennen puolta yötä ei hän Harmaalaan
ennätä, ja silloin on hän vesiliekona märkä«.

Parooni Klaus ei puhunut mitään. Näkyi hyvin, että rauha oli hänen
sydämestään kadonnut.




XIX.

Ukkos-ilma.


Kala laskee leikkiä ja ui iloisena verkon vieressä. Kärpänen lentelee
hämähäkin verkon syrjällä. Kumpanenkaan ei ymmärrä, että paula on
vaarallinen, etteivät heidän voimansa ulotu silmää rikkomaan. Kidukset
tarttuvat kiini paulaan, ja taistellessaan kiertyy kala verkkoon. Siivet
koskevat kinaan, ja kärpänen on hukassa.

Älä koske valkeaan, valkea polttaa! Älä leikittele tunteiden kanssa,
tunteet kostavat! Pidä pyhänä toisen sydämen syvyydet; jos syvyys
sydämen nielee, kuka auttaa silloin?

Jos olisi joku näin ennen puhunut Marialle, olisi hän nauranut. Vaaran
suuruutta ei kukaan tiedä, ennenkuin vaaraan on joutunut.

Ihmisjärki on lyhyt. Se ei usko toisen kokemuksia ja havainnolta.

Mitä itse on tuntenut, itse havainnut todeksi, sen se uskoo.

Maria ei ollut paha. Hän ei ollut ylpeä eikä kadehtiva. Hän tiesi itse
kauneudestaan, mutta hän ei siitä suuresti lukua pitänyt, vaikka hän,
jos näki jonkun häntä halpana pitävän, siitä närkästyi. Hän oli tottunut
kuulemaan kiitoksensa, ja hän suuttui, elleivät tätä kaikki hänelle
antaneet. Se oli tosin vika, mutta se vika ei aivan syvällä ollut. Se
oli kasvatuksen vika. Harvat olisivat, kasvatettuna niinkuin Maria,
olleet niin vähäisen ylpeät ja mahtavat kuin hän.

Mainitsimme kasvatuksen. Siinä oli myöskin toinen suurempi vika, jonka
juuret nähtävästi yhdistyivät tuohon ensimäiseen. Tämä vika oli Marian
kevytmielisyys, Hän pilkkasi, mitä hän ei ymmärtänyt. Pyhää hänellä ei
mitään ollut. Hän nauroi kaikelle. Tämä oli hänen tapansa. Marian
luonteessa ei näille vastinetta löytynyt. Vakavalla kasvatuksella ei hän
olisi näiden alaiseksi joutunut. Mutta nyt oli hän lapsuudestaan saakka
näihin vikoihin tottunut, niitä vääriksi tietämättä; sillä ei kukaan
vakavasti hänelle näyttänyt, kuinka väärin hän teki. Hänen pilkkansa ei
tosin ollut vaarallista, eikä liioin sillä ollut mitään merkitystä;
mutta se närkästytti kumminkin sitä, johon se sattui.

Maria raukka! Hän lensi liian likelle tulta. Hän poltti siipensä ja
uhrasi samalla oman onnensa.

Johanneksen saarna kirkossa oli hänet herättänyt. Hän pelästyi ensin;
hän rupesi katumaan, ja kun hän kirkosta tultuaan havaitsi Johanneksen
luopuneen seurasta, rupesi hän suremaan. Hän olisi kaikki parantanut,
jos olisi saanut Johannesta puhutella; mutta nyt, kun tämä oli
mahdotonta, yltyi hänen surunsa ja itsekanteensa. Hänen halunsa ei
vienyt leikkiin. Hän ymmärsi syyn, jonka tähden häh tahtoi olla poissa
Louhensaaresta ja, yksinään miettien asiata, päätti hän, niinkuin jo
kuulimme, lähteä Harmaalaan. Hän päätti rukoilla Johannekselta anteeksi.

Maria rakasti töllin lasta.

Jos olisi Klaus sanonut hänelle, mitä Johannes Kuusiston saarella sanoi,
olisi Maria vastannut samoin kuin hän Johannekselle vastasi; mutta hänen
sydämensä ei olisi tuntenut, mitä se silloin tunsi. Maria ei olisi
tuntenut katumusta. Maria olisi Louhen saarella iloinnut. Marian oma
sydän tarvitsi olla kiini; hänen täytyi itse tuntea sanainsa katkeruus,
ennenkuin hän heräsi.

Marialla oli kiivas luonto. Häneen koski pian. Hän suuttui äkkiä, leppyi
yhtä pian. Hän luuli kenties niin olevan kaikissa.

Hän pettyi.

Löytyy haavoja, jotka eivät ihmis-ijässä kasva pohjasta umpeen. Turha
sana voi avata tämmöisen haavan. Se sana on myrkyllinen; se ei saa
verelle, mutta se saa ilon sammumaan, se saa murheen heräämään; se saa
ihmis-ikuisen katumuksen matkaan.

Kun jyrkkää vuorta vastaan kivi kovasti heitetään, palaa se takaisin ja
haavoittaa heittäjänsä. --

Harmaalassa vallitsi yön hiljaisuus. Juhannuspäivän juhla oli loppunut.
Aamu oli ollut kaunis ja tyyni; ilta oli kolkko ja myrskyinen. Järvellä
vaahtosi vesi laineissaan; sininen taivas peittyi mustiin pilviin.
Lintujen laulua ei enää kuulunut; linnut olivat hakeneet pesiään. Vanhat
nukkuivat sikeässä unessa. Nuoriso, joka kedolla oli leikkiä laskenut,
pakeni kedolta ja pitkitti leikkiänsä huoneissa, kunnes Jumalan ilma
leikin häiritsi.

Tavan takaa kuului jyrinää. Se kiihtyi sen mukaan kuin yö kului. --

Se oli ukkosen ääni.

Yö joutui, myrsky alkoi.

Harmaalassa oli tuulenpuolimainen akkuna auki. Maria istuu akkunan
edessä. Tuuli kuivaa hänen kuumat kyyneleensä.

Hän on tuossa kauvan istunut. Ilma kamarissa on hänelle tukalaksi
tullut. Hän on yksin koko huoneessa; hän on akkunan avannut, jotta illan
henki jäähdyttäisi häntä. Illan henki on kiivastunut; tuimemmasti tuulee
tuuli akkunasta. Hän ei sitä tunne; hän ei huomaa, että hänen pitkät
hiuksensa sinne tänne tuulen käsissä liehuvat; hän itkee yhä
katkerammasti.

Hänen edessänsä akkunalla on kirje. Hän on sen monta kertaa lukenut; se
on kyynelistä märkä. Hän lukee sitä yhä uudestaan; hän kastelee sitä
uusilla kyynelillä.

«Mitä olen, kurja, tehnyt!« huokailee hän kerta toisensa jälkeen.
«Jumala! Mitä olen tehnyt! Tuon hyvän, tuon kauniin, tuon ylevän
Johanneksen sydämen olen haavoittanut sanoillani! Oi, minä en ole
tietänyt paljaiden sanojen saavan niin paljon matkaan. Johannes,
Johannes! Jos sinä tietäisit, miten tämä sydän sinua rakastaa ja on jo
kauvan rakastanut! Tuuli, vie minun sanani hänelle; vie sydämeni sanat!
Missä olet sinä ... minne sinä menit? Oi, jos joku sen minulle sanoisi!
Minä tahtoisin polvillani pyytää sinulta anteeksi, ja jos sydämesi
minusta nyt on luopunut, tahtoisin ikäni sinun onneksesi Jumalaa
rukoilla«.

Maria tarttui taasen kirjeesen. Hän luki:

«Maria! Nyt on lumous kadonnut, jolla sinä minun sydämeni sidoit.
Elämäni kauniin uni on loppunut, minä olen herännyt! Sinä olit minun
elämäni; sinä olet ehkä minun kuolemani, vaan -- minä en sinua syytä.
Rakkautta ei voi kukaan herättää. Sinun sydämesi on kylmä; sinä et
ymmärrä minua, sentähden tunteeni eivät löydä vastinetta sydämessäsi.
Sentähden minä lähden -- mihin, en itse tiedä. Elä onnellisena, toivoo
Johannes«.

Yö kului, ja sen kuluessa koveni yhä ilma. Vuoret kaikuivat ukkosen
jyrinästä; sade valui taivaan täydeltä.

Maria oli vetänyt akkunan kiini.

«Nyt ne muut iloitsevat Louhensaarella«, puhui hän, unhoittaen ilman
hirmuisuuden. «Minäkin olisin saattanut olla iloinen ja riemuita siellä;
minun iloni olisi saattanut suurin olla! Minä olisin istunut hänen
vieressään, pitänyt hänen kättänsä kädessäni! Minä olisin saattanut olla
onnellinen!... Vaan nyt! -- Nyt on kaikki toisin! Minä, minä itse olen
niin tahtonut! Voi minua tuhmaa, vaivaista!«

Salamat ympäröivät hänen; rakeet rikkoivat akkunan.

Maria säikähtyi. Huone oli kuin valkeaa täynnä.

Maria seisoi keskellä lattiaa. Hän oli katumuksen tuskassa niin
murheeseen uupunut, että unhoitti missä hän oli. Salama ja hirmuinen
tärähdys herätti hänet. Rikkoutuneesta akkunasta tirskusi vettä hänen
kasvoilleen. «Oi, kiivas Jumala!« huusi hän.

Juhannusyö Harmaalassa oli kamala.

Pilvet pimittivät ilman. Luonnonvoimat kävivät sotaa. Maria muisti nyt
olevansa yksin. Hän kauhistui. Sotasankarin tyttö vapisi.

Taasen leimahti salama entistä kirkkaampana. Taasen kuului jyrähdys
entistä hirmuisempi. Tuulen tuimuus löi pirstaksi akkunat.

Silloin meni maailma mustaksi Marian silmissä, niinkuin eilis-illalla
Johanneksen. Viimeinenkin verenpisara katosi onnettoman naisen
kasvoista. Hänen jalkansa tuskin enää kannattivat häntä.

«Jumala! Jumala! Sinä rankaiset«, -- jupisi hän.

Ja vielä kirkkaampi salama leimahti.

Nyt näki Maria kaikki selvästi. Ummistanein silmin, hiukset hajallaan
seisoi hän.

Hän näki kumminkin!

Hän näki nuorukaisen sohvalla makaavan. Nuorukaisen sydämessä näki hän
suuren, avonaisen haavan, josta veri tulvasi. Hän näki, miten
nuorukaisen silmäys, ensin palavana, vähitellen sammui. Hän näki, miten
huulet kuolemassa irvistelivät. Hän tunsi lämpimän veren haavasta
juoksevan ja hyytyvän. Hän seisoi kauhistuneena, liikkumatta. Mutta
vähitellen näki hän veren lakkaavan juoksemasta. Sydän, josta se oli
juossut, oli puhdas. Siinä näki hän oman kuvansa, joka timanttipuvussa
hymyili. -- Nyt avasi nuorukainen sylinsä. Hän levitti kätensä. Hän loi
Mariaan silmänsä. Ne olivat kirkkaat, kauniit. Nuorukainen kuiskasi
sanan: Maria!

Maria riensi avattuun syliin. «Johannes! Johannes!« huusi hän. --

Salama taittoi samalla suuren koivun Marian kamarin edessä. Huone vapisi
järähdyksestä, joka heti salamaa seurasi. Vaan Maria ei salamaa nähnyt,
ei järähdystä kuullut. Maria oli satamassa, Johanneksen turvallisessa
sylissä. --

«Herra, Herra Jumala!« kuului ääni pihalta. «Mikä kauhea yö, mikä
hirmuinen yö! Missä, missä on Maria!«

Se oli vanha parooni, joka näin puhui. Vaivoin oli hän yhä kiihtyvässä
ilmassa saavuttanut Harmaalan.

Hän havaitsi akkunat pirstana. Hän näki taittuneen koivun, joka vielä
savusi. Hän samosi epäilyksen alaisena huoneesen.

«Maria, Maria!« huusi hän. --

Kalman karvaisena Klaus jätti isän huutamaan ja meni suoraan Marian
kamariin.

Hän kolkutti ovelle, ja vapisevalla äänellä sanoi hän: «Maria!»

Hän kertoi tuon sanan kovemmalla äänellä, vaan hän ei vastausta saanut.

Hän meni sisälle.

Keskellä lattiaa makasi Maria, veden ja lasipalasien keskellä. Hänen
otsassansa oli haava, josta juoksi verta.

Ei epäilemistä enää.

Maria oli kovassa ilmassa pyörtynyt, kaatunut ja tuoliin otsansa lyönyt.

Sanaa sanomatta, varovasti otti Klaus rakastetun syliinsä ja kantoi
hänet saliin. --

Tunsiko, tiesikö Klaus, että hän toisen omaa kantoi?

       *       *       *       *       *

Juhannuspäivän yö oli Harmaalassa kamala. Aina aamupuoleen saakka piti
ukkonen pilvissä valtaansa, ja kun se vihdoin lakkasi, kun aurinko
seuraavana aamuna taasen kirkkaana loisti, se ei ketään Harmaalan
herrasväestä herättänyt. Marian vuoteen vieressä löysi se kaikki
kokoontuneena. Vanha parooni itki kuin lapsi. Parooni Klaus istui
liikkumatta vaaleana tuolillaan. Naisväki hautoi kylmillä kääreillä
Marian otsaa.

Maria makasi yhä vaan tainnuksissa.

Heti oli lähetetty Turusta lääkäriä noutamaan. Vanha parooni pelkäsi
majurin nuhteita, joihin tällä ehkä olikin syitä. Hän kirosi itsekseen
tyhmyyttänsä, kun hän Harmaalaan Marian kutsui. Hän, ukkoparka, piti
naisia yhtä hellästi kuin miehiä kovasti ja miekkaa lujasti.

Salassa ei enää ollut keneltäkään, mikä tauti Mariaa vaivasi. Kamarissa,
missä Maria makasi, oli uunin edessä paperipalasia. Ne olivat kuuluneet
yhteen, ja eheänä oli paperi ollut kirje Johannekselta paroonille.

Kirje oli ollut tällainen:

«Herra parooni! Erityisten syitten tähden, joita en tässä voi kertoa,
täytyy minun suullisia jäähyväisiä sanomatta lähteä. Minä kiitän teitä
niistä päivistä, joita tykönänne olen viettänyt. Johannes«.

Tuo kirje oli ollut Johanneksen kamarin pöydällä. Paroonille oli se jo
yöllä annettu. Kirjeen luettuaan repi parooni sen palasiksi. --

«Sinä lemmon tuoma olet syypää minun onnettomuuteeni!« oli silloin
parooni huutanut.

«Kuka olisi uskonut, että Maria rakasti Johannesta?« ihmetteli ukko, ja
Klaus sitä kuullessaan meni yhä vaaleammaksi.

Puolessa oli jo päivä. Jo pelättiin Marian kuolevan. Hän makasi yhä
liikkumatta, vaaleana. Hänen sydämensä tykytys tuntui, mutta aina
hiljemmin. Klaus nousi usein tuoliltaan ja lähestyi häntä. Maria oli
tuossa kuolemaisillaan, vaaleudessaan vielä kauniimpi kuin terveenä,
nauravana. Hänen otsallansa lepäsi ylevyys; hänen huulensa olivat
jääneet hymyyn, kun hän oli tainnuksiin mennyt. Kuolema tässä ei
näyttänyt ensinkään kauhistavalle.

«Hän kuolee, Jumala, hän kuolee!« änkytti parooni, väännellen käsiään.
«Sanokaa, Jumalan tähden, mitä sanon minä majurille, kun hän lastansa
minulta vaatii?«

«Hän elää, hän liikkuu!« sanoi Klaus, joka ei silmäyksiään ollut
Mariasta eroittanut.

«Hän elää!« huusi vanha parooni ja lähestyi vuodetta. «Hän elää, niinkö
sanoit? Ei ei, hän makaa miten on maannut!« --

Klaus ei vastannut. Hän oli nähnyt Marian huulten liikkuvan, ikäänkuin
olisivat sanoneet jotakin.

Hän laski suunsa Marian korvalle, ja matkien Johanneksen ääntä kuiskutti
hän: «Maria!«

Tämä ääni, tämä sana juoksi niinkuin sähkövirta läpi Marian jäseniä.
Hänen sydämensä alkoi tykyttää kovemmasti, hänen poskiltaan katosi tuo
peloittava kuoleman vaaleus; henki, joka lähdössään oli ollut, palasi
jälleen, ja vähän ajan kuluttua avasi hän silmänsä.

Vanha parooni hyppäsi kohoksi ilosta. «Hän elää, hän elää! Jumalalle
kiitos, hän elää!«

Maria eli -- mutta minkälaista elämää! --




XX.

Anna.


Sillä aikaa kuin nämä tapahtuivat Harmaalassa, eli Anna, Johanneksen
serkku, hiljaista elämää Turussa. Anna itse oli ujon ruusun kaltainen,
joka punastuneena kuuntelee kauneutensa kiitosta. Mutta Annan poskilta
oli ruusun kukoistus kadonnut. Hiljaista elämää oli hän elänyt elämänsä
aamusta. Elämän pahuudesta, sen myrskyistä, sen intohimosta ei Anna
tietänyt mitään. Vähitellen, Annan tietämättä, oli Johanneksen kuva
astunut hänen sydämeensä. Annan tietämättä oli rakkaus Johannekseen
juurtunut, ja vasta silloin, kun Anna tunsi Johanneksen koskevan näihin
juuriin, vasta silloin, kun Johannes tunnusti rakastavansa majurin
tytärtä, vasta silloin heräsi Anna. Ruusun kaltaisena, joka reväistynä
maasta valittamatta lakastuu ja nääntyy, lakastuivat ruusut Annan
poskilta. Hänen silmänsä, jotka ennen loistivat niin kirkkaasti, uivat
nyt usein kyynelissä, ja mielen rauhan, jonka nautinnossa Anna oli
onnellinen ollut, olivat nyt mustat, kolkot ajatukset häirinneet.

Aamusta iltaan istui hän ommellen. Hän sai kiini ompelunsa saumat, mutta
sydämessään aina isonemistaan isonevaa haavaa ei hän voinut umpeen
saada.

Hänen kyyneleensä juoksivat näinä päivinä runsaasti -- sitä
runsaammasti, kuta vähemmän kateutta ja sukkamielisyyttä hänen
sydämessään vallitsi. Ja kun hän äitinsä tähden väliin koetti nauraa,
oli hänen naurunsa verrattava pensaasen, joka vuorella kukkii, vaikka
tietää pian kuivettuneena kuolevansa.

Hänen salaisuuttaan ei kukaan tiennyt. Hänen äitinsä näki hänen
muuttuvan; mutta sen syytä ei äiti tiennyt. Hän kysyi, ja Anna nauroi;
mutta naurussa oli surua. Hän vaati vastausta, ja silloin itki Anna; hän
siunasi, ja silloin kätkeysi Anna Johanneksen kamariin.

Maailma ei Annasta tiennyt, Anna ei maailmasta.

Tapaukset maailmassa näkyvät, tapaukset sydämessä eivät näy; ja
kumminkin ovat nuo salaiset tapaukset usein sanomattoman suuret.

Majuri --sta oli Anna väliin puhutellut, juhannuspäivän aattona
viimeiseksi. Majuri oli silloin sanonut olevansa valmis lähtemään
Harmaalaan; hän pyysi Annan muuttamaan taloonsa. -- Anna lupasi
uudestaan, mutta kun hän oli yksin, astui entinen kukoistus hänen
silmiinsä; ne olivat usein kyynelistä punaiset.

Juhannuspäivän aatto-iltana kaunisti Anna Johanneksen entisen kamarin
kukilla. -- Tuota tehdessään ei Anna itkenyt. Hän oli päinvastoin tänä
iltana iloisempi. Huomenna oli Johanneksen nimipäivä; hänen kamarinsa
oli juhlapuvussa.

Juhannuspäivänä Anna, äitinsä kirkossa ollessa, itki ja Jumalaa rukoili
Johanneksen puolesta.

Mutta jumalanpalveluksen jälkeen tuli majuri --s hänen luoksensa. Anna
peitti ensin käsillään kasvonsa, ikäänkuin luullen majurin arvanneen
hänen salaisuutensa. Majuri ei osannut sitä aavistaakaan; mutta
nähdessään kukat ja kamarin puhtauden, kiitti hän Annaa ja piti itseään
onnellisena, kun sai semmoisen kotimiehen.

-- «Huomenna lähden minä Harmaalaan«, puhui majuri. «Hyvä, jos teidän
sopisi jo tänä iltana muuttaa minun luokseni«. --

«Minä tulen«, vastasi Anna.

Kuin kukka, istutettuna vieraaseen maahan, on nääntyä, kulki Anna
juhannuspäivän illalla majurin huoneissa. Mitä tunsi Anna, mitä hän
ajatteli nähdessään Marian asunnon, Marian, joka oli hänen onnensa
ottanut, -- sano sinä se, rakastava nainen. -- Ja kun vihdoin majuri
rupesi valmistaumaan matkalle -- mitä mietti Anna, kun hän, silmissä
kyyneleet, jotka kumminkaan eivät valuneet alas, silmäili pihassa
puutarhaa, jossa Johannes keväällä oli nähnyt Marian istuvan?

Anna raukka! Hän ei puhunut mitään; hän kärsi vaan.

Ja aamulla, kun jo vaunut olivat valmiina rapun edessä ja majuri häneltä
hyvästi sanoen kysyi: «Eikö sinulla ole mitään sanomista Johannekselle,
jonka ehkä tapaan?« -- mitä liikkui Annan sydämessä, kun hän vaaleana
vastasi: «Sanokaa, että minä voin hyvin«. -- Majuri oli mennyt. Anna oli
asukkaana majurin huoneissa. Anna ompeli Marian kamarissa. Kohtalo oli
suonut näitten kahden neidon, jotka niin eri tavalla, eri säädyissä
olivat kasvatetut, kokea samaa. Muutama vuosi takaperin, jos olisi Anna
tämän talon vartiaksi jätetty, olisi hän, jonka sydän silloin oli vapaa,
kenties kadehtinut Mariaa, pitäen häntä onnellisena, joka tällaisessa
talossa aina sai elää. Nyt ei hän ulkonaisista oloista pitänyt mitään.
Hän olisi elänyt Metsämaassa Johanneksen kanssa tuhansia kertoja
mieluummin, kuin tässä hovissa Johanneksetta. Hän ei nyt kadehtinut
Marian onnea ulkonaisen olon suhteen; hän kärsi vaan siitä varmasta
tiedosta, mitä hänellä oli -- että Johannes rakasti Mariaa.

Anna oli ylevä neito. Hän rukoili Johannekselle onnea. Jos hän olisi
tiennyt, mitä Harmaalassa eilen oli tapahtunut, olisi hän ollut
onnettomampi. Hän olisi tehnyt kaikki sitoakseen näiden sydämet yhteen
oman sydämensä haavoittamisellakin.

Marian kamarin pöydän alla oli kori kaikenmoisia roskapapereita, jotka
majuri Marian lähdettyä oli sinne nostanut. Tämä kori oli kukkurapäällä,
ja sieltä oli muutamia papereita pudonnut lattialle. Ommellessaan
havaitsi Anna tuon, ja hän nousi pannakseen ne jälleen koriin. Hän oli
jo tekoansa ajattelematta saanut sinne melkein kaikki, kun hän äkkiä
seisahtui ja pieni paperi kädessä lähestyi pöytää. Hän oli nähnyt rivin,
jonka hän tunsi Johanneksen kirjoittamaksi. Hän luki sen, ja hänen
sydämensä tunsi oudon pelon. Paperilla ei ollut monta sanaa. Paperille
oli kirjoitettu ainoastaan:

«Varo sydäntäsi, Maria!«

Anna seisoi kauvan miettien. Oliko tämä lause leikillinen, vai oliko se
totta? Paperi oli ollut roskapaperien seassa. Eikö siis Marian silmissä
Johanneksen kirjoituksella suurempaa arvoa ollut! Outo pelko nousi Annan
sydämeen. -- «Jos ei Maria rakastaisikaan Johannesta -- -- --«. Ensin
oli tämä outo ajatus ihana Annalle, mutta hänen ylevään sydämeensä pisti
samalla kipeästi -- «silloin olisi Johannes onneton«.

Vielä Annan tuossa seisoessa paperi kädessä tuli joku kiivaasti ajaen
pihalle. Anna ei kuullut tuota. Yhtä vähän kuin hän tiesi tämän
paperitilkun historiaa, yhtä vähän osasi hän aavistaa, mikä tarkoitus
tällä varoituksella oli.

Vielä ei Anna ollut kädestään laskenut paperia, kun ovi äkkiä aukeni ja
majuria kysyttiin. Anna kätki paperin ja meni tullutta vastaan, sanoen
majurin lähteneen Harmaalaan.

Mutta kun hän nyt sai kuulla, mitä varten majuria haettiin, olivat hänen
voimansa jättää hänet. Tullut ei ollut kukaan muu kuin ensimäinen
sanomantuoja Harmaalasta.

«Ettekö majuria tavannut tiellä?« kysyi Anna vavisten.

«En«.

«Onko maisteri Johannes Harmaalassa?« kysyi hän sitten hiljaisella
äänellä.

«Eilen hän saarnasi, ehtoopäivällä tuli hän Harmaalaan yksin, sittemmin
lähti hän sieltä, ennenkuin herrasväki oli palannut Louhensaarelta«.

«Puhuiko hän mitään silloin?«

«Ei minun tietääkseni, enkä minä hänen tähtensä ole tänne tullut. Olkaa
hyvä ja etsikää lääkäri, joka lähtisi kanssani Harmaalaan! -- --
Luullaan viime yön ukkos-ilman vahingoittaneen neiti Mariaa...«

«Jumala! Ja Johannes oli silloin jo poissa, eikä tiedetä mihin hän on
mennyt?«

«Ei! Hän oli poissa, eikä hänestä tiedetä mitään. Mutta parooni käski
minun kiireesti kulkea«.

Anna pani huivin päähänsä ja käski miehen seurata häntä. Hän kyseli
tiellä Johanneksesta, Mariasta ja kaikista mitä mieluimmin halusi
tietää; mutta aivan vähän tiesi Harmaalan palvelia vastata. Anna ei
saanut minkäänlaista todellisempaa tietoa. Hän sai päättää näistä
vaillinaisista mitä tahtoi. Hän päättikin. --

Kahden tunnin kuluttua istui Anna taasen Marian kamarissa. Hän ei nyt
ommellut. Tuo äskeinen paperitilkku oli pöydällä hänen edessänsä, ja
itkevin silmin Anna sitä katseli. Anna oli levoton, eikä se kummakaan.
Hänen ajatuksensa kuvailivat hänelle, niinkuin ainakin, mitä hän ei
varmaan tietänyt. Hänen sydämensä oli nyt melkein kuin vaaka, joka oli
jommoiseenkin tasapainoon tullut, kun hän oli kuullut uutisen: «Maria on
kuoleman käsissä, ukkosen uhri«. Jos Maria kuolisi, ei Johannes enää
saattaisi häntä rakastaa; se polttava ajatus, että Johannes olisi toisen
kuin hänen, Annan, olisi Marian kuoleman kautta liekkinsä kadottanut.
Kentiesi voisi Johannes unhottaa Marian ja rakastua häneen, Annaan.
Mutta toiselta puolen: Kuinka sanomattoman suuri olisi Johanneksen
kaipaus; kuinka suuri hänen onnettomuutensa; kuinka vähäinen hänen
onnensa toista rakastaessaan, hänen, joka sydämensä koko innolla oli
Mariaa rakastanut; kuinka onneton Johanneksen elämä hänen äskeisen
onnellisuutensa rinnalla! Nuo kaksi ajatusta asuivat Annan sydämessä
hetken. --

Annakin oli ihminen. Ihmisen itsekkäisyys ei ollut kokonaan Annasta
luopunut. Mutta niinkuin aina ylevissä hengissä, ei tämä taistelu
pitkällinen ollut. Parempi puoli voitti, ja vaaka oli tasapainonsa
kadottanut. Anna ymmärsi nyt, ettei hän missään tapauksessa saanut eikä
saattanut olla Johannekselle muu kuin ystävä. Anna tutki sydäntänsä ja
havaitsi olevansa erehtymäisillään. «Varo sydäntäsi!« huokasi hän ja
puhkesi katkeraan itkuun.

Vaan Anna parka huomasi jo, ettei sydämensä varominen ollut niin helppo
enää. Varomisen aika oli mennyt ohitse; varominen ei nyt enää auttanut.
Hän tunnusti katkerasti tuon itselleen. --

Hän oli tuota ruusua, jonka hän ennen oli Johannekselta saanut,
silmäteränään tallentanut. Hän otti, niinkuin tapansa oli suruisina
hetkinä, ruusunsa esiin, ja rintaansa vasten painoi hän kukkaa. Hän itki
nyt katkerammasti.

Näitä kyyneliä ei nähnyt kukaan.

Annan kasvot olivat vaalenneet. Tämä vaaleus oli laskenut hänen
poskilleen jotakin kaunista, hänen otsalleen jotakin ylevää, hänen
silmiinsä jotakin viehkeää. Kun hän ennen oli kaupungilla kulkenut, ei
kukaan ollut häntä huomannut; nyt jos olisi Anna silmäillyt ympärilleen,
kun hän kadulla kulki, olisi hän havainnut, kuinka moni kaupungin
nuorista herroista tarkasti silmäili häntä.

Näin eräänä päivänä, kun hän turhaan odottaessansa uutisia Harmaalasta
levottomana meni äitinsä luo, seisoivat kadulla muitten herrain joukossa
kreivi G. ja luutnantti Kaarle Leist. He puhuivat kapteini Leististä,
joka eilen oli lähtenyt vähäiselle maatilalleen ja joka luultavasti
samalla matkalla kävisi Harmaalassa. Kun Anna sivumennessään kuuli
Harmaalaa mainittavan, seisahtui hän, ja herrat kääntyivät kaikki häneen
päin. Vaan kun puhe heidän välillänsä samassa loppui, lähti Anna taasen
matkalleen.

Kreivi G. ja luutnantti Leist olivat nähneet Annan. «Kuka oli tuo
nainen? Hänellä oli jotakin kummallista silmissä«, sanoivat he molemmat
yhtaikaa. --

Palatessaan illalla äitinsä tykö tapasi Anna luutnantti Leistin melkein
samalla paikalla kuin mennessäänkin. Anna olisi mielellään seisahtunut
nytkin ja kysynyt sydämensä kysymyksen, tiesikö luutnantti mitään
Harmaalasta, mitään Johanneksesta, vaan ujous esti hänen sitä tekemästä.
Hän huokasi ja meni -- itkemään Marian kamariin.

Kun hän sinne tultuaan katseli ulos kadulle, seisoi luutnantti Leist
hänen akkunansa alla ja näki hänet. --

Päivät kuluivat. Anna parka eli tunteissaan. Hänelle olivat hetket
aamusta iltaan pitkät, illasta aamuun melkein loppumattomat. Hän kysyi,
vaan ei kukaan vastannut; hän itki, vaan kyyneleet kuivuivat hänen
poskillensa. -- Harmaalasta ei kuulunut mitään. Niin onnellinen oli
majuri --sen kotimies.




XXI.

Aaveko vai ihminen?


Oli viikko kulunut siitä päivästä, jona luutnantti Leist ensikerran oli
nähnyt Annan. Viikon päivät oli Anna alati ollut luutnantin mielessä.
Aamuin ja illoin seisoi hän Annan akkunan edessä...

Aurajoen laineet lainehtivat. Kiivas tuuli puhalsi, ja taasen jyrisi
ukkonen pilvissä.

Hampunkehrääjä-kadulle on luutnantti Leist seurannut Annaa tämän
tietämättä. Hän seisoi tirkistellen vähäistä huonetta, johon oli nähnyt
Annan katoovan.

«Se olisi pirua, jos en tänäänkään onnistuisi saamaan häntä puhutella«,
ajatteli hän ja kirosi ilmaa, joka sateella uhkasi. --

Kauvan on hän jo tuossa seisonut tahi kävellyt edestakaisin, aina
tarkoin silmällä pitäen porttia, josta Annan pitäisi tulla.

«Tuhannen perhana! Eikö hän jo tule! Ukkonen lähestyy jyryinensä...
Ellei hän vaan jäisi tuonne nyt!« Hän katsoi kelloansa. «Kohta on aika
mennä kreivin luo... Siellä odottaa hupainen ilta«.

Anna raukka ei tiennyt, kuinka häntä odotettiin, kun hän viimein tuli
kotoansa. Hän kulki kiireesti, melkein juoksemalla, päästäkseen majurin
taloon ennen pilvien puhkeemista. Mutta yht'äkkiä seisahtui hän. Hän
tunsi jonkun laskevan kätensä hänen olalleen.

Hän kääntyi ja tunsi luutnantti Leistin.

«Suokaa anteeksi«, alkoi luutnantti, «että minä näin pelotan teitä!
Mutta minä en saattanut olla teitä puhuttelematta, kun näin teidät. Minä
tiedän, että te asutte majuri --sen kartanossa ja olette hänen talonsa
vartia. Te tiedätte kenties miten Harmaalan parooni voi ja miten on
neiti Marian laita? Minulla on teille uutisia sieltä, sillä minä sain
vastikään kirjeen veljeltäni, joka tätä nykyä on Harmaalassa... Mutta
minun aikani ei myönnä nyt pitkiä puheita; sallikaa siis, että
myöhemmin, kun joudun, tulen teidän luoksenne«.

Anna oli ensin vähän pelästynyt. Mitkä sanomat luutnantilla olivatkin,
niin varma tieto parempi kuin vaivaava tietämättömyys. Anna ei huomannut
mitään kummaa luutnantin pyynnössä. Hänellä oli edessään lähettiläs
Johannekselta.

Havaitsematta, että hän pian oli päästää ilmi sydämensä salaisuuden,
kysyi hän innokkaasti: «Onko maisteri Johannes Harmaalassa? Miten voi
neiti Maria?«

Illan hämärä esti Leistiä tarkoin näkemästä, miten Anna meni kalman
vaaleaksi, kun hän vastasi, tietämättä, minkä jänteen hän Annan
sydämessä piukoitsi: «Tuo Johannes, josta kysytte, on surmannut itsensä.
Mutta minulla ei ole nyt aikaa pitemmältä puhua; minä tulen illalla
teidän tykönne«.

Ja luutnantti meni matkaansa, meni kreivi G--n luo. Hän nauroi
mennessään: «Hyvä on alku!«

Luutnantin sanoma lankesi Annan sydämelle niinkuin olisi koko vuori
kaatunut sen päälle. Anna tunsi sydämensä vetäytyvän kokoon; hän painoi
käsiään rintaansa vastaan, ja hän luuli sielunsa kirpoovan kahleistaan.
Anna, Anna parka! --

Aurajoen laineet vaahtosivat; kiivas tuuli puhalsi kiivaammasti, ukkonen
jyrisi likempänä.

Kun luutnantti kadulta poikkesi kreivi G--n asuntoon, tuli häntä vastaan
mies. Leist loi silmänsä häneen. Mies ei näkynyt nähneenkään
luutnanttia. Mutta Leistin silmäykset seurasivat häntä.

Sama mies tuli Annaakin vastaan. Mies ei Annaakaan huomannut; mutta kun
hän oli Annan sivu päässyt, kääntyi neiti, silmäsi taaksensa ja pyörtyi.

       *       *       *       *       *

Naurua, kirouksia ja sadatuksia kuului kadulle kreivi G--n asunnosta.
Kreivi G. vietti suurella juhlallisuudella nimipäiväänsä. Hän oli itse
ilo ja riemu; hän nauroi, joi itse ja kehoitti vieraitansa juomaan. Hän
kulki salin, jossa joukko sota- ja kaupungin herroja löi korttia, ja
kamarien välillä, joissa toiset istuivat tupakoiden ja juoden. Hän huoli
yhtä vähän kuin hänen vieraansa sateesta, joka tulvanaan valui alas, ja
ukkosesta, joka jyrisi leimuten pilvissä; hän korotti ääntänsä, jotta
kuuluisi. Hän huusi ukkosen jyrinää kovemmin.

Täällä hänen luonaan tapaamme monta herraa, jotka viimeksi näimme majuri
--sen salissa Marian syntymäpäivänä. Täällä on tuo lihava raatimieskin.

«Hi, hi, hi, hoo!« kuului nauru salista, ja pian astui kamariin, missä
kreivi nyt oli, tuo laihakinttuinen raatiherra. Hän taputtaa takkinsa
taskua; hän on sinne vastikään laskenut 100 riksiä kortilla voitettua
rahaa.

«Missä hiidessä on Leist?« kysyi kreivi. «Sija meidän pöytämme ääressä
on tyhjä. Leist on aina ennen ollut ensimmäisiä tällaisissa menoissa.
Onko kukaan teistä tänään nähnyt häntä?«

«Hi, hi, hi ... hoo! Leist, hi, hi!«

«Niin Leist!«

«Hän pitää enemmän naisista kun herrain nimipäivistä; hi ... hii!...«

«Se on pelkkää valhetta«, lausui lihava raatimies. «Puolustakaa
itseänne, luutnantti!«

Kaikki kääntyivät. Luutnantti Leist seisoi oven suussa, vaaleana kuin
kuolema.

«Leist!« huusi kreivi. «En minä näe mitään savun tähden; mutta sen
sanon, että jos se olisi Leist, ei hän tulisi noin hiljaa kuin hiiri«.

«Onnea, kreivi!« sanoi tullut liikutetulla äänellä.

«Mitä perhanaa nyt, Leist? Sinä, joka ennen olit itse virvatuuli siellä,
missä Jumalan vetisiä lahjoja löytyi, mikä sinun nyt on?«

Luutnantti ei puhunut mitään. Hän otti kirjeen taskustaan ja luki:

«Veljeni!«

«Minä olen nyt Harmaalassa. Minä näen mitä täällä tapahtuu, mutta minä
en tosiaankaan ymmärrä mitään. Vanha parooni ja majuri ovat nyt mykkiä.
Klaus on vaalea kuin kuolema; hänen sisarensa itkevät -- ja neiti Maria!
Hän on syypää kaikkiin. Hän on, minä arvaan sen, rakastunut tuohon
maisteriin; mutta maisteri on kadonnut, kukaan ei tiedä mihin. Asia on
lyhykäisesti puhuen tällainen: Juhannus-iltana oli Maria jostakin syystä
yksin kotona Harmaalassa; muu herrasväki oli Louhensaarella, jonka
muistanet. Kun parooni aamupuoleen yötä tulee kotia, makaa Maria
verissään keskellä lattiaa; ukkonen on särkenyt lasit ja luultavasti
iskenyt häneen. Hän tointuu seuraavana päivänä, ja hän huutaa
Johannesta. Parooni panee hakemaan maisteria, jolta hän on lyhyen
jäähyväiskirjeen saanut. Kaikki Harmaalan hevoset, miehet selässä,
rientävät metsät ja maantiet ristiin rastiin, vaan turhaan. Majuri tulee
Harmaalaan. Maisteria haetaan uudestaan, vaan yhtä turhaan. Se on nyt
varmaa, että tuo maisteri on surmannut itsensä, vaikkei ole hänen
ruumistaan vielä löydetty. Maria ei sano sanaakaan. Aamusta iltaan,
illasta aamuun hän vuoteessaan istuu ja tirkistelee eteensä. Lääkäri,
joka täällä on käynyt, sanoo, että ellei kohta muutosta tapahdu, on hän
kuoleman oma. Ymmärtänetkö majurin surua? Parooni itse on kuin
puolihullu. Hän syyttää tästä onnettomuudesta itseään. Juokaa
Johanneksen malja! Hän ei enää tee kiusaa kreiville. Tämä on kiireessä
kirjoitettu. Muutaman päivän kuluttua olen minä Turussa. Terveisiä!
Veljesi Theodor!«

Kirjeen luettuaan laski luutnantti sen hiljakseen taskuunsa.

«Tapahtukoon Theodorin tahto!« huusi kreivi. «Maisteri Johanneksen
malja! Hän on surmannut itsensä! Vai niin! Hän teki oikein. Hänestä ei
ollut elämään«.

«Mutta minä olen vastikään nähnyt hänen«, sanoi luutnantti kolkosti.

«Sinä nähnyt! Tästä tulee hupainen juttu! Luutnantti Leist uskoo
aaveita«, nauroi kreivi.

«Hi, hi, hi, hoo!« nauroi raatimies.

«Minä olen hänen nähnyt, ja se, joka minua valehteliaksi sanoo, saa
minun kimppuunsa!«

«Milloin näit sinä hänen?« kysyi kreivi vakavammasti.

«Tänne tullessani. Hän kulki tästä kiireesti ohi«.

Hirmuinen tärähdys kuului nyt. Se rikkoi salissa akkunan. Leimaus
seurasi samassa.

«Jumala siunatkoon!« änkytti lihava raatimies.

«Olkoot aaveet arvossansa!« lausui kreivi. «Nyt, herrat, kädet suoriksi,
malja käteen; sanovathan oppineet, että lasi suojelee ukkos-ilmaa
vastaan«.

Vastahakoisesti tottelivat vieraat kreivin käskyä. Luutnantti vapisi,
kun hän joi. «Minä en tiedä, mikä minun on; minussa sanoo joku, ettei
minun pitäisi juoman«, puhui hän kreiville.

Kreivi nauroi. «Juo sitä enemmän, että tuo _joku_ sinussa saisi vähän
hänkin!«

«Kenties sinulla on oikein«, lausui alakuloisella äänellä Leist. «Viini
on ennen maistunut. Kummaa ettei se nyt maistu«. --

Ilta kului, ja sen kuluessa yhä iloisemmiksi muuttuivat vieraat. Ukkonen
oli lakannut jyrisemästä, ja kuta etemmäs se vetäysi, sitä enemmän
melskettä nousi kreivin asunnossa. Luutnantti Leistkin oli aaveensa
unhottanut. Hän nauroi nyt itselleen.

Vähän ennen puolta yötä otti kreivi maljansa. «Ystäväni!« sanoi hän.
«Toivokaa minulle, että se onnistuisi, mikä minulla on tekeillä!«

Maljoja kilistettiin yhteen. «Onnea, onnea!« kuului.

Luutnantti Leist katsahti kelloaan. «Nyt on aika«, jupisi hän itsekseen,
nosti maljansa ja puhui: «Suokaa myös onnea minulle älkääkä antako minun
poismenoni estää teidän iloanne! Ehkä vielä tulen aamupuoleen katsomaan
teitä«.

Turha oli yritys estää Leistiä. Hän otti lakkinsa, tyhjensi vielä
muutamia viinilasia ja jätti seuran.

Leistin mentyä nousi ilo yhä suuremmaksi. Melskeen keskellä kuulemme
kreivin kuiskaavan erään upseerin korvaan: «Minä olen taitavasti
laskenut koukkujani; olisi kumma, jos ei kala tarttuisi«.

«Onnellinen sinä!« vastasi upseeri. «Sinua kaikki naiset suosivat; sinä
olet, tottamari, onnen lapsi!«

«Semmenkin kun te minulle olette onnea toivottaneet«. --

Kun aamu koitti, olivat herrat saaneet kyllänsä. He vetäysivät pois,
miten parhaiten voivat. Kello löi kolme, kun kreivi oli saattanut ulos
viimeiset.

«Hi, hi, hi, hoo! Hupainen, hauska ilta!« virkkoi laiha raatimies
mennessään.

«Uh! Sinulla on tänään ollut onnen päivä!« vastasi lihava.

Kreivi G. käveli yksin jääneenä pari kertaa salinsa poikki. Hänen
poskensa olivat punaiset, hänen silmänsä loistivat, hänen huulensa
nauroivat. Viini oli vaikuttanut tuon.

«Saas nähdä, saas nähdä!« lauloi hän.

       *       *       *       *       *

Marian kamarissa istui Anna.

Sanotaan ajan lievittävän surun, ja totta se onkin. Niinkuin aika
parantaa haavan, parantaa aika myöskin usein sydämen haavat. Ajan tuulet
puhaltavat kiini haavan laidat, ja aina vähitellen, melkein huomaamatta,
paranee haava syvemmältä. -- Mutta sydämessä löytyy haavoja, joita aika
ei voi parantaa, jotka aina ovat haavoja, vaikka paranemaan päin. Tätä
laatua ovat semmenkin ne, jotka aika itse on syönyt. Ne menevät tosin
umpeen, mutta ellei riennä auttamaan se ainoa auttaja, joka auttaa voi,
on varsinainen apu hukassa; haavan pohja on aina verinen, auki.

Annan sydämessä tiedämme semmoisen paranemattoman haavan olevan. Teräase
ei sitä ole tehnyt; aika kasvatti sydämeen kasvin; hetki repäsi sen
juurineen ylös, mutta juuret ulottuivat sydämen pohjaan. Tämä kasvi
sisälsi Annan onnen; ei kumma siis, etteivät juurten sijat pohjasta
umpeen kasva.

Anna läksi suruisena äitinsä luo. Hän itki kamarissa, missä hän ennen
oli arkulla istunut, silloin iloisin mielin silmäillen nuorukaista, joka
pöydän ääressä työtä teki. Hän muisteli itsekseen, mitä tämä nuorukainen
oli hänelle puhunut, ja sen jälkeen sanoi hän hyvästi äidilleen, joka
turhaan kysyi häneltä, miksi hän suri, ja sitten hän taas palasi majurin
taloon. Tiellä tapasi hän luutnantin, ja tämän sanat kaasivat katkeraa
tulta hänen sydämeensä. Annan kyyneleet eivät nyt juosseet; ne olivat
kuivuneet lähteisiinsä. Hän vapisi kuin haapa tuulen käsissä; hänen
onnettomuutensa nousi partaittensa yli ja oli kokonaan niellä hänen. Kun
luutnantti hänen jätti, seisoi hän muutaman minuutin rauhassa
liikkumatta niinkuin patsas, ja vihdoin, kun hän rupesi kääntymään
kotiinsa päin, ei hän tiennyt, että hän kulki. Silloin, kun hänen
silmänsä eivät muuta nähneet kuin kuolleen rakastettunsa haamun, kun
hänen sydämensä ei muuta tiennyt kuin Johanneksen, tuli pitkillä
askelilla kävellen tämä rakastettu hänen vastaansa. Anna näki hänen.
Anna seisahtui; hän yritti mainitsemaan Johanneksen nimeä. Mutta
ennenkuin ääni pääsi hänen huuliltansa, olivat hänen tunteensa aaveet
syleilleet rautakourilla häntä ja saatettuaan hänen vaivoista
tainnuksiin, jättäneet hänen suruista vapaana pyörryksiin.

Taakseen katsoessaan oli luutnantti nähnyt Annan kaatuvan. Hän palasi
silloin Annan luo. Hän luuli olevansa syypää tähän onnettomuuteen. Hänen
omantuntonsa ääni kuului. Kuolleista nousneen näky oli saanut luutnantin
vapisemaan. Hän unhotti aikeensa; hän otti syliinsä Annan ja kantoi
hänet majurin taloon. Kun hän pääsi pihalle, avasi Anna silmänsä. --
Luutnantti havaitsi tuon; mutta vasta sitten, kun hän Marian sohvalle
oli hänen laskenut, vetäysi hän takaisin. -- Leist meni nyt kreivin luo;
hänen himonsa olivat sammuneet; hänessäkin oli Johanneksen näkeminen
herättänyt jotakin -- itse hän ei tietänyt, mitä se oli.

Anna makasi kauvan osaamatta mitään ajatella. Tuo hirmuinen
ukkosenjärähdys herätti hänen. Muisto rupesi vähitellen palaamaan
takaisin, ja kuta enemmän muisto heräsi, sitä enemmän rupesi haava
sydämessä kihelmöitsemään. Monet tunnit makasi hän sohvalla silmät
ummessa, kädet rintaa vastaan puristettuina, ja vasta silloin, kun
päivän alkava koi heitti ensi säteensä hajaantuneiden pilvien välistä,
hän silmänsä avasi.

Hänen pöydällänsä oli Johanneksen antama ruusu. Hän otti sen käsiinsä;
hän suuteli kukkaa.

Silloin luuli hän kuulleensa salin oven aukenevan. Hän kätki rintaansa
vastaan kukan; hän muisti hämärästi, että luutnantti oli luvannut tulla
hänen luoksensa. Hän silitti hiuksiansa ja meni tulevaa vastaan,

Vaan Anna ei luutnanttia nähnyt. Hänen edessänsä oli herrasmies; mutta
tämän miehen kanssa ei ollut Anna sanaakaan ennen puhunut.

Tämä mies, joka nyt Marian kamarissa seisoi, oli Annalle outo.

«Antakaa anteeksi rohkeuteni!« alkoi herra suloisella äänellä. «Minä en
tahdo nuhdella teitä; mutta mikä hirmuinen vaara teille, jättää kaikki
ovet auki yöksi. -- Minä hain teitä, juuri teitä. Minä havaitsin ovet
olevan auki; en luullut löytäväni teitä täällä, ja -- -- Vaan te ette
vastaa?«

Anna tirkisteli vaan tuntematonta vierastaan.

«Se on totta«, alkoi herra taasen; «te ette tunne minua. Mutta, neiti,
minun sydämeni tuntee teidän, vaikken minä teistä muuta tiedä kuin
nimenne. Minä olen nähnyt teidän, ja minun sydämeni on syttynyt.
Tiedättekö, neiti Anna, mitä todellinen rakkaus on? Jos sen tiedätte,
niin tiedätte miten minä teitä rakastan. Anna, minä olen tunnustanut
sydämeni salaisuuden; minä lasken teidän jalkainne eteen tämän sydämen.
Astukaa sen päälle, musertakaa se, tahi antakaa sille elämän henki ja
ilo! Tuo on, Armas Anna, teidän vallassanne. Minä odotan tuomiotani«.

Kuulla muiden puhuvan rakkaudesta, jonka ymmärtää turhaksi, kun itse
omassa sydämessään tuntee samallaisen rakkauden -- antaa kummallisen
lohdutuksen. Anna ei ollut valhetta elämässään vielä havainnut. Hän ei
tiennyt, että petosta maailmassa löytyi. Hän kuuli herran kauniit,
innokkaasti puhutut sanat, ja hän uskoi niitä todeksi. Anna ei tuntenut
herraa. Hän oli ainoastaan joskus nähnyt hänen kadulla.

Sanottuaan viime sanansa odotti herra taasen vastausta. Anna painoi
rintaansa vastaan vapisevat kätensä; mutta hän ei nytkään puhunut
mitään.

«Kylmä sydän!« jatkoi herra innokkaasti ja suruisella äänellä. «Mitä
parasta ihmisellä on, sydämeni rauhan, olen minä sinulle uhrannut, ja
sinä et vastaa?«

«Herra, jättäkää minut!« pyysi Anna hiljaisella, äänellä.

«Jättää sinut! Sinut, josta elämäni onni riippuu! Ei, en ikinä! Minun
olet sinä, kaunis enkeli! Minun olet sinä, puhdas sydän!« Ja levittäen
sylinsä tahtoi herra siihen sulkea Annan.

«Herra!« huusi Anna työntäen hänen luotaan suuremmalla voimalla kuin
olisi luullut Annassa löytyvän.

Silmänräpäyksen seisoi herra liikkumatta.

«Vastusta sinä! Minun sydämeni lempi on suurempi, on palavampi kuin
sinun kylmyytesi. Anna, Anna!« Hän koitti taasen syleillä neitoa, mutta
vielä kovemmasti työnsi tämä häntä tyköään.

«Hullu lapsi!« lausui herra. «Sinä olet itse jättänyt ovesi auki; tänne
ei nyt tule ketään. Sinä näet, että olet minun vallassani«. Herra seisoi
selin oveenpäin, jottei hänen uhrinsa karkaisi.

«Minä vallassanne! Herra, armahtakaa vaivaista, jonka sydän on
musertunut! Minä en koskaan saata rakastaa teitä. Menkää, menkää Jumalan
tähden!«

Annan ääni oli rukoilevaisen, mutta niinkuin rukoilevaisen, sydämellinen
ja hellä. Hän ehkä nyt ymmärsi herran aikomuksia, tahi sanoi hänen
aavistuksensa, ettei herralla ollut hyvää mielessä.

Herra ei enää vallastansa puhunut. Hänen sanansa olivat taasen hunajan
makuiset; mutta nyt soi niiden suloisuus inhokkaasti Annan korvissa.

Vaan vielä kerran koetti Anna pyynnöllä ja nöyrällä rukouksella saada
vierasta jättämään hänet. Anna parka ei tuntenut tätä herraa.

«Sinä uppiniskainen nainen, pilkkaatko sinä minua!« Ja nyt oli Anna,
jonka voimat olivat loppuneet, herran sylissä.

«Viattomuuden apu, orpoin auttaja, joko jätät lapsesi!« huokasi Anna.

Anna ei viattomain apua turhaan huutanut; orpoin auttaja lähestyi jo.

«Sinä olet minun, minun olet sinä!« sanoi herra ja tahtoi suudella
vaaleaa naista.

Vaan kynnyksellä seisoi jo auttaja, vaikka häntä ei herra eikä Anna
nähnyt.

«Jumala! Johannes! Auta minua!«

Silloin liikkui auttaja; hän lähestyi hiljaa. Hän tuli herran taakse;
hän otti häntä kauluksesta kiini, ja yhdellä heittämällä heitti hän
hänen suoraksi lattialle.

«Kunnoton heittiö!« sanoi hän.

Ukkosen lyönnistä ei olisi herra niin hämmästynyt kuin nyt tästä. Hän
luuli näkymättömän käden tarttuneen häneen. Hän nousi häveten
hiljoilleen, ja kun hän loi silmänsä odottamattomaan vastustajaansa,
seisoi parooni Klaus hänen edessänsä.

»Klaus!« huusi hän. «Sinä täällä!«

«Sinä täällä, kreivi!« huusi Klaus, joka nyt vasta tunsi herran. «Sinä
neiti Marian kamarissa!«

«Ha, ha! Nauraa saa! Enpä todellakaan ole kummemmassa ollut!« ilveili
kreivi.

«Mene katsomaan kummempaa! -- Luutnantti Leist oli luultavasti illalla
luonasi. Mene katsomaan kummempaa! Hän vedettiin vastikään ylös
Aurajoesta. Hän on hukkunut«.

Nyt vaaleni kreivi. Hän ei puhunut mitään. Kiireesti samosi hän ulos
taaksensa katsomatta. Kun hän kadulle tuli, näki hän paljon ihmisiä joen
toisella puolen. Hän mieli päästä niiden sivu. Hän pääsikin; mutta kun
hän oli taaksensa jättänyt enimmät, näki hän vähäiset rattaat edessänsä;
niitä veti kaksi yövartiaa. Niillä makasi sinisenä luutnantti Leist.

Miten hän oli hukkunut ei tiennyt kukaan.

«Turhaan ei hän elävin silmin ollut nähnyt kuolleitten elävän«,
sanottiin.




XXII.

Maria.

      Ei ole lepoa lehossa,
      Eikä onni oksapuiden
      Asu mustan varjon alla.
      Vaiva vaivuttaa levolle,
      Vaiva vaivaapi uneni,
      Vaiva herättää valolle,
      Uuden päivän paistehelle.

      Vanha runo.


Me leikimme usein tunteillamme. Me sytytämme uusia, kun vanhat
haihtuvat, tahi toisin sanoen: me annamme uusien syntyä miettimättä mitä
laatua ne ovat. Surulliset saavat meidät surullisiksi, iloiset
iloisiksi. Tunteet ovat meille se Pyörtäjä-koski, joka vie meidät
mukanansa. Ja miksikä? Surullisten syntyessä emme voi estää niitä,
iloisten syntyessä taasen emme sitä tahdo. Tunteet ovat meidän herramme.
Me sodimme turhaan niitä vastaan. Me saatamme ainoastaan vähäksi ajaksi
hillitä niiden valtaa; -- se on kaikki.

Suurin maailmassa se, joka vähin on tunteittensa orja.

Tunteet, kun ei järki enää laisinkaan voi hillitä niitä, ovat
hirmuvaltiaista hirmuisimmat. --

Me palaamme hetkeksi Harmaalaan. Siellä tapaamme Marian; hänessä näemme
tunteiden vallan.

On ilta. Vanha parooni ja majuri kulkevat edes takaisin lattialla.
Molempain kasvoissa asuu syvä suru. He eivät puhu, he ovat ääneti; mutta
väliin pudistavat he päätänsä ja silmäilevät Klausta, joka pöydän
ääressä istuu ja kirjoittaa.

«Nyt on elokuun toinen päivä«, sanoi vihdoin vanha parooni.

Majuri ei vastannut mitään. Hän katsoi kelloaan.

Kului pitkä aika, jona syvä hiljaisuus vallitsi salissa. Vihdoin
ikäänkuin unesta heränneenä majuri lähestyi Klausta, ja laskien kätensä
tämän päälaelle sanoi hän: «Minun käy sääliksi Annaa. Minun tähteni
pitää hänen kärsimän tuollaisia hävyttömyyksiä. -- Sinä sanoit
tavanneesi kreivin?«

«Tapasin; mutta Anna on nyt tallessa. Hänen äitinsä asuu hänen luonaan
teidän talossanne«.

«Te kuulustelitte Johannesta?«

«Minä tein kaikki, mitä voin, löytääkseni hänen; mutta kaikki oli
turhaa. Anna sanoo varmaan nähneensä hänen, ja luutnantti Leist on
samana iltana, jona hän sai onnettoman loppunsa, nähnyt hänen, niinkuin
kaikki, jotka kreivin pidoissa olivat, todistavat«.

«Kummallista!« jupisi majuri.

Samalla aukeni ovi, ja nuori mies astui saliin. -- «Miten on Marian
laita?« kysyivät parooni, majuri ja Klaus yhtaikaa.

«Hän nukkuu nyt, mutta kuume ei ole vielä alentunut. Minä saatan
kumminkin vakuuttaa, ettei hän kuole, mutta...«

«Mitä«, huusi parooni, joka näki nuoren lääkärin katseesta, ettei
parasta ollut toivomista.

«Mutta mitä?« huusivat Klaus ja majuri.

«Hän olisi kuollut, ellei parooni Klaus olisi aikanansa saanut minua
hänen luoksensa. Nyt minä vakuutan, ettei hän kuole. Tuleeko hän
entiselleen enää, sitä en minä takaa«.

«Maria ei kuole! Maria ei jätä vanhaa isäänsä! Kiitos Jumalalle tästä
sanomasta!« Ja majurin silmistä juoksivat kirkkaat kyyneleet.

Lääkäri kuiskasi muutaman sanan Klaus herran korvaan, ja Klaus, joka
tähän asti oli istunut kirjoituspöydän vieressä, nousi hirmustuneena
ylös.

«Niin, ellei maisteri Johannesta löydetä« -- lisäsi lääkäri. «Ja
minä...«

Mutta nyt kääntyivät kaikkein silmät ovelle päin. Kummallinen näkö!
Maria, jonka lääkäri juuri oli jättänyt nukkumaan, seisoi siinä. Hänen
hivuksensa olivat hajallaan, hänen poskensa paloivat kuumeesta, hänen
silmänsä tirkistelivät kummallisesti. «Haa, petturi! Sinä istuit minun
vieressäni; sinä luulit minun nukkuvan. Sinä lupasit estää nuo mustat
aaveet karkaamasta minun päälleni. -- Sinä menit pois«. Näin huusi hän.

Majuri oli vaipunut alas sohvalle; hän kätki käsiin kasvonsa.

«Maria! En minä mennyt pois; minä olen tässä«, sanoi nuori lääkäri, ja
lähestyen neitiä, joka liikkumatta kynnyksellä seisoi, otti hän hänet
syliinsä ja kantoi hänen kamariin.

«Johannes, Johannes! Minä tiesin, ettet sinä minua hyljää«, lausui Maria
iloisella äänellä.

«Johannes pitää löytymän! Minä vannon, että vaikka hän olisi maailman
ääressä, hän pitää löytymän!« huusi Klaus, joka Marian nähtyään vapisi
liikutuksesta.

«Kiitos, kiitos, rakas Klaus!« vastasi majuri. «Sinä olet minulle
antanut enemmän kuin henkeni, jos sinä tuot Johanneksen tänne. Minä olen
jo sinulle velassa kuolinpäivääni saakka siitä, että niin nopeasti sait
lääkärin Marialle, kun kuume uudestaan tarttui häneen!« Ja majuri riensi
kamariin Mariansa luo.

Klaus oli kahden isänsä kanssa. Vanha parooni ei sanonut mitään. Hän
istui nyt kädet ristissä hiljaa rukoillen.

«Minä lähden; lopettakaa kirjoitukseni! Ellei Johannesta pian löydetä,
menettää Maria järkensä«, sanoi Klaus, ja hän meni, huolimatta siitä,
mitä hänen sanansa vaikuttivat hänen isäänsä.

«Herra Jumala; tähän olen minä syypää!« voivotti parooni.

Marian vuoteen vieressä istui majuri ja lääkäri. Naiset, paroonin
tyttäret, jotka koko viime yön ja päivän olivat valvoneet, olivat
antauneet levolle, kun näkivät Marian nukkuvan, Marian, joka yhtä jaksoa
enemmän kuin vuorokauden oli houraillut.

Nyt nukkui Maria. --

Kaikista omantunnon soimauksista, kaikista vaivoista ovat ne surkeimmat,
joiden alaisiksi itse kevytmielisyydessämme olemme antauneet. Vaivalla
ja omantunnon soimauksella on se nuoli pistävin, jonka tutkaimessa
seisoo: Omat työsi teroittivat minun. Se nuoli ei tylsy. Jos se
tylsymään rupee, teroittavat sitä omat tunteemme, ja teräväksi tultuaan
sama nuoli tunkeutuu juuri meidän tunteittemme pohjaan. Se asia, joka
saa meidät suremaan ja jonka syyt meidän täytyy tunnustaa löytyvän
itsessämme, ei riisu meidän nähden yltään mustaa surupukuansa, ennenkuin
olemme parantaneet, mitä olemme väärin tehneet, ja jos emme tätä voi,
seuraa ajatus musta ja kalvava meitä aina kuolemaamme saakka. --

Saarnan sanat herättivät Marian. Hän lupasi parantaa, mitä pahaa hän
kevytmielisyydellään oli saanut matkaan. Kun hän ei sitä voinut, laukesi
se jousi, jonka nuolen tutkaimessa tuo vasta mainittu lause oli
kirjoitettuna. Rauhattomuuden tunne heräsi. Kun hän oli yksinänsä tuona
hirmuisena yönä, sai myrsky ja rajuilma tämän rauhattomuuden pelkoon
liittyneenä nousemaan epäilyksen rajojen yli. Marian puhdas, pohjasta
rehellinen sydän näki ensi kerran elämässään, että hän oli tehnyt
väärin, että hän oli tehnyt pahoin. Katumuksen tunne oli siis nyt ensi
kerran tunkeunut hänen poveensa. Mutta sen valta oli sitä hirmuisempi,
kuta oudompi se oli. Marian tulinen mielikuvitus pääsi paisumaan
partaittensa yli; eikä hänen heikko ruumiinsa voinut sietää tämän
voimallista karkausta hänen sydäntänsä vastaan. Vielä ylläpiti häntä
heikko tunne, joka loisti hänen silmistänsä ikäänkuin mustaan yöhön ja
sanoi hänen vielä olevan elävien joukossa. Mutta kun tuo julma leimaus
ympäröitsi hänen, kun ukkosen jylinä täytti hänen korvansa, silloin
hänen voimansa lamaantuivat. Hänen heikko ruumiinsa ei kannattanut enää
tätä sielun kuormaa. Hänen täytyi vaipua, uupua murheesensa, vaikka tämä
murhe, niinkuin usein tapahtuu, ruumiinvoimain loppuessa menetti
muotonsa ja muuttui hourailussa päinvastaiseksi kuin se todellisuudessa
oli.

Tässä unessaan, jonka kestäessä elämä lähestyi kuoleman rajaa, lepäsi
Maria kauvan. Kun hän avasi silmänsä ensi kerran, eivät ne osoittaneet
muuta kuin sen paksun sumun, jonka hänen sielunsa uni oli vetänyt hänen
sydämensä yli. Mutta vähitellen sai ruumis voimansa takasin, ja
varsinaisuuteen, vaikka vastahakoisesti, täytyi sielun ihanasta unestaan
herätä.

Kolmeen pitkään vuorokauteen ei ollut Maria sanaakaan sanonut. Ja
vihdoin, kun hänen kielensä lumouksestaan vapautui, oli hänen ensi
sanansa sama kuin se, joka kolmea päivää ennen oli ollut viimeinen.

«Johannes! Johannes!« huusi hän.

Ken nyt olisi hänen tuntenut samaksi Mariaksi, joka niin nykyisin vielä
oli ollut ilon kuva!

Kun hän heräsi, istui hänen isänsä ja parooni hänen vieressään, ja
lääkäri piti hänen kättänsä kädessään. Maria silmäili ympärillensä, ja
joka tarkoin olisi katsellut nyt hänen silmiinsä, olisi nähnyt, miten
niissä yhä enemmän, sen mukaan kuin hänen ajatuksensa, järkensä ja
muistonsa palasi, surun ja kauhistuksen ilme kävi huomattavammaksi. Ja
vihdoin, kun tuo paksu unenhuntu oli kadonnut, välkkyivät niissä -- ei
enää surun, vaan epäilyksen leimaukset.

Näin lepäsi hän muutaman minuutin.

«Isäni«, sanoi hän hiljaisella äänellä vihdoin, ja kädellään viittasi
hän paroonille ja lääkärille. He ymmärsivät, mitä hän tarkoitti, ja he
jättivät hänen isänsä kanssa kahden.

Isälliseen helmaan laski Maria surunsa. Hän tunnusti vapisevalla
äänellä, miten hän oli leikkinyt oman sydämensä kanssa, miten hän
ajattelemattomasti oli uhrannut Johanneksen kevytmielisyydellensä, ja
vasta silloin, kun oli sydämensä syvyydet saanut purkaa, sai hän vähän
rauhaa. Majuri lupasi kaikki parantaa, lupasi tuoda Johanneksen Marian
luo, ja kyyneltensä valuessa syleili silloin Maria isäänsä.

Toivon koi oli valjennut Marian rinnassa.

Maria oli nyt rauhallisempi. Hän odotti Johannesta. Ja Johannekselle
olisi Maria nyt osoittanut vielä suurempaa rakkautta kuin ennen
kevytmielisyyttä. Maria parani nyt päivä päivältä, vaikka hänen vähäiset
voimansa ja taudin tuottama viehkeys eivät sallineet hänen päästä
entiselleen. -- Hänen elämänsä oli nyt toivo. Mutta Johannesta ei
kuulunut. Klausta, joka Johannesta oli lähtenyt hakemaan, ei myöskään
kuulunut. Mutta niinkauvan kuin ei Klausta kuulunut palaavaksi, oli
Marian toivo voimissaan.

Silloin eräänä päivänä, kun hän akkunan edessä istui, nyt jokseenkin
parantuneena, näki hän Klaus herran tulevan -- tulevan yksinään. Hän
nousi, ja rientäen Klausta vastaan ennätti hän kuulla sanat: «Turhaa on
hakea, Johannesta ei löydy tässä maailmassa«.

Nämä sanat, jotka Klaus väsyneenä ja ajattelematta luuli sanoneensa
ainoastaan majurille ja paroonille, vaikuttivat väkevästi Mariassa.
Hänen toivonsa sammui ja samalla se luonnoton, jäseniä jännittävä rauha,
joka hänessä oli asunut. Hän huusi kimeästi ja -- tunnotonna kannettiin
Maria samaan vuoteesen, mistä hän muutamia päiviä ennen oli noussut.
Silloin Klaus, jonka mielialan se arvannee, joka muistaa, mitkä tunteet
hänessä Mariaa kohtaan elivät, väsymyksestä huolimatta riensi noutamaan
samaa lääkäriä, joka paria päivää ennemmin oli, Mariasta parasta
toivoen, Harmaalasta lähtenyt. Tällä retkellä juuri Klaus, tullen
aamupuoleen yötä Turkuun, niin äkkiä ilmestyi majurin talossa ja pelasti
Annan.

Lääkärin tullessa makasi Maria kovassa kuumeessa. Hänen hourailunsa oli
hirmuinen. Houreissaan piti hän lääkäriä Johanneksena, ja rauhallisesti
makasi hän, kun lääkäri hänen vuoteensa vieressä istui. Pari kertaa oli
hän houreistaan herännyt; mutta nähdessään silloin lääkärin, joka piti
hänen kättänsä kädessään, oli hän samoin kuin ensimmäisenä iltana
huutanut kimeästi ja jälleen vaipunut houreisiin. Lääkäri havaitsi
ilolla näinä päivinä, ettei tämä Marian kuume ollut niin riippuva hänen
ruumiistaan kuin päin vastoin enemmän hänen tunteistaan, hänen
sielustansa, ja että tauti pian menisi ohi, jos Maria vaan saisi nähdä
sen, joka aina hänen mielessänsä asui. Mutta kun päivät kuluivat
päästämättä uhriansa hourauksista, alkoi lääkäri pelätä pahinta. Ja
eräänä iltana, kun hän Marian luuli nukkuvan, meni hän, niinkuin jo
näimme, saliin ja puhui näistä aavistuksistaan Klaus herralle.

Klaus parka! Hän oli jo tehnyt, mitä harvat nuoret miehet hänenä
olisivat tehneet. Hän oli antanut alttiiksi oman, syvään hänen
sydämeensä juurtuneen rakkautensa. Hän oli unhottanut, että samalla kuin
hän Marian onnen tähden oli valmis panemaan henkensä, hän avasi taivaan
oven maan päällä juuri sille, jota hän, hänelle tietämättömistä syistä,
ennen tuskin sieti nähdä. Hän ei muistanut muuta kuin Mariaa, ja jos hän
väliin kirosi Johannesta, joka oli astunut hänen ja hänen onnensa
väliin, palasivat hänen ajatuksensa kohta Mariaan takasin. Kun hän
muutamien päivien perästä, turhaan haettuansa Johannesta, tuli takasin
Harmaalaan ja näki Marian samallaisena kuin lähtiessään, särki se hänen
sydäntänsä. Ja nyt, kun lääkäri sanoi hänelle, mitä hän aavisti, ei
hänellä ollut muuta mielessä kuin Marian onni. Hän oli alkanut kirjeen
ystävilleen Porissa, saadaksensa heiltä kuulla oliko Johannesta siellä
näkynyt. Hän jätti kirjeen kesken, ja levähtämättä istui hän hevosensa
selkään lähtien vielä hakemaan kadonnutta.

Klaus rakasti, mutta rakasti oudolla rakkaudella. Hänelle oli oma
onnensa mitätön, kunhan vaan Maria olisi ollut onnellinen.

Klaus oli mennyt. -- Majurilta ja vanhalta paroonilta kului ilta ja yö
unetta. He kulkivat väliin salissa, väliin astuivat he kamariin, jossa
lääkäri istui Marian vuoteen vieressä. Ettei heidän mielensä ollut
iloinen, on ymmärrettävä. Paroonia kalvoi yöt päivät se ajatus, että hän
oli syyllinen Marian onnettomuuteen, ja majuri tunsi syvästi, että jos
katkeisi se side, joka piti hänen elämässä vielä, jos Maria maan poveen
menisi, olisi hänen ilonsa tähti ijäksi sammunut.

Aamuauringon ensi säteet näkivät ukot Marian vieressä; aamuaurinko
valaisi nukkuvan, ei enään nyt punanruskoisia, vaan kuoleman vaaleita
kasvoja. Kuume oli nyt loppunut ja Maria tullut tajuihinsa. Se muutos,
jota lääkäri oli ennustanut, se oli tapahtunut, ennenkuin hän aavisti
sitä, muutos, joka sai Marian varsinaisuuteen takasin. Kun lääkäri näki
Marian avaavan silmänsä, vaaleni hän; hänellä oli tuskin voimaa
silmäillä niihin; hän pelkäsi saavansa nähdä tylsän, sammuneen
silmäyksen, hän pelkäsi näkevänsä pahan aavistuksensa toteutuneeksi;
mutta kun hän vihdoin voitti pelkonsa ja katseli Mariaa silmiin, levisi
ilon hohde hänen kasvoilleen, ja liikutetulla äänellä sanoi hän:

«Pelastettu!«

Maria oli kovaa sotaa käynyt.

«Onko se totta, mitä minä unessani näin?« kysyi hän. «Onko Johannes
mennyt ja jättänyt minun tänne suremaan, itkemään elämäni
kevytmielisyyttä?«

«Olisiko se totta?« kysyi lääkäri hiljaa.

«Se on totta, se on totta... Nuku rauhallisesti, rakas, armas, ylevä
Johannes!... Minä en saa sinulta anteeksi pyytää, vaan sinä näet nyt,
miten minä suren. Sinä tiedät nyt, miten minä olen rakastanut ja
kuolemaani saakka rakastan«.

Marian silmistä katosi tummuus; silmät loistivat taivaan kirkkaasti.

«Kiitos Jumalan!« huokasi majuri laskeutuen polvilleen Marian vuoteen
viereen.

«Kiitos Jumalan!« huokasi parooni.

Kirkkaus Marian silmissä peloitti lääkäriä; vaan hänen pelkonsa oli
turha. Se kirkkaus puhkesi -- puhkesi kuumiin kyyneleisin.

Ja kyyneleet ovat luodut surun lievittäjiksi. Maria itki kauvan; mutta
hänen surunsa suli. Nämä kyyneleet olivat painaneet hänen sydäntänsä, ja
kun vihdoin lähde avautui, kun vesihelmet hänen poskiansa myöten
vieryivät alas -- silloin oli hän pelastettu. -- Ja kun majuri hellästi
pudisti hänen kättänsä, kuiskasi hän hänen korvaansa: «Sinä olet saanut
takasin lapsesi, puhdistettuna, uudistettuna. Kovaa sotaa täytyi sydämen
käydä, ennenkuin oppi tuntemaan, ettei tunteita rankaisematta loukata«.

       *       *       *       *       *

      Katsoi aamun, katsoi illan,
      Ei tiennyt mihin katosi.

      _Kalevala_.

On päivä kulunut. Maria oli terve, terve ruumiiltaan, mutta hänen
sydämensä haava oli auki; sitä ei voinut lääkäri parantaa.

Klaus oli palannut. Hän pelkäsi tullessaan; mutta hänen ilonsa oli
suuri, kun hän, ennenkuin ennättikään kysyä Mariaa, tapasi tämän jo
kartanon pihalla. -- Klaus ja Maria olivat nyt pian erkanemattomat. Mitä
Klaus toivoi, ei tarvinne meidän sanoa. Klaus oli iloinen näinä päivinä.
Että Maria mielellään kuuli hänen puhuvan, mielellään kulki hänen
kanssaan puutarhassa, ystävällisesti otti vastaan ne kukat, joita hän
hänelle tarjosi, siinä löysi Klaus runsaan palkinnon. Kipeästi pisti
kumminkin aina hänen sydämeensä, kun hän kuuli Marian puhuvan
Johanneksesta; suruiseksi meni hänen mielensä, kun hän välistä,
kysyttyään Marialta jotakin, ei saanut vastausta, tahi kun Maria väliin
ikäänkuin unesta heräsi ja lausui: «Ah! Mitä sanoitte, parooni? Minä
olin vaipunut ajatuksiini; minä muistin Johannesta?« --

Mutta Klaus toivoi kumminkin. Hän luuli, ettei Johannes enää ollut
elävien seassa. Hän ajatteli Marian sydämestä aikaa voittaen kyllä
astuvan syrjälle sen kuvan, joka nyt oli hänen elämänsä, antaen sitten
sijaa toiselle. Arvoituksena oli kumminkin hänelle, mitä Johanneksen ja
Marian välillä oli tapahtunut. Että Johannes Mariaa rakasti, sen luuli
Klaus tietävänsä; että Maria Johannesta rakasti, sen tiesi hän. Miksi
Johannes siis oli kadonnut, miksi ei hän omakseen pyytänyt sitä
keijukaista, joka Klaus paroonin mielestä oli ihanin ja ylevin
maailmassa, se nousi hänen järkeänsä korkeammalle. Hän oli kysynyt tämän
syytä majurilta, mutta majuri ei vastannut mitään, eikä hän Marialta
itseltä uskaltanut sitä kysyä. Hän pelkäsi herättää muistoja, joita
hänen mielestään oli pikemmin koetettava saada Maria unohtamaan.

Maria oli nyt terve, ja majuri halusi mitä pikimmin lähteä Turkuun
takasin. Vanha parooni ei sanonut mitään tuota vastaan. Hän ymmärsi
hyvin, että jos kohtakin Maria täällä paremmin menestyisi kuin Turussa,
ei hänen muistonsa täällä sammuisi. Vanha parooni luuli vasta silloin
saavansa takasin entisen rauhallisuutensa, kun näkisi Marian lähtevän
Harmaalasta. Klaus paroonin mieleen ei Marian lähtö ollut; hän oli
Marian vieressä ollut niin onnellinen.

Mutta parooni Klaus ei puhunut mitään.

Lähtöpäivä oli määrätty. Majuri ja parooni istuivat puutarhassa.
Viimeinen ilta oli käsissä.

«Me olemme jo vanhoja miehiä«, sanoi majuri. «Meillä pitäisi olla
kokemuksia elämästä muillekin antaa, ja kuitenkin, kun totta puhumme,
täytyy meidän tunnustaa, ettemme ainakaan naisia tunne. Kuka perhana
olisi osannut aavistaa muuta kuin hyvää siitä, että minä Mariani tänne
lähetin, kun sinun silmäsi havaitsi, mitä minun eivät nähneet, että
Johannes rakasti Mariaa. Ha, ha! Lempo vieköön! Meitä petettiin
aikalailla. Ei, veljeni! Viisaampi minä nyt jo olen. Rakastavia ei
eroita heidän välinsä pituus«.

«Myönnä nyt kumminkin, ettei minun olisi pitänyt ottaman Johannesta
talooni, kun tiesin tuon asian!«

«Hm!« mumisi majuri. «Ethän sinä voinut ajaa häntä pois, kun hän taloosi
tuli«.

«Se olisi ollut velvollisuuteni, ja jos olisin sitä seurannut, ei täällä
olisi nähty semmoisia kuin nyt«.

Näin juttelivat vanhukset. Mutta kamarissaan istui Maria akkunan ääressä
silmäillen ulos järvelle, jonka pintaa pitkin aurinko säteitänsä
levitti. Maria oli yksin. Hänen silmäripsissään välkkyi nyt kirkas
kyynele. Hän sanoi jäähyväisensä sille seudulle, jossa hän niin vähässä
ajassa oli saanut kokea ja kärsiä niin paljon. Aina aamuin, kun hän
heräsi, aina illoin, ennenkuin hän levolle laskeusi, oli hän näin
istunut, ja hänen kyyneltensä lähteellä oli näinä rauhallisina hetkinä
aina ollut tarjota kirkas helmi katkeran muiston lievittäjäksi. Mutta
aina sitä ennen riensivät hänen ajatuksensa niihin päiviin, jolloin hän
oli sotaan vaatinut ne tunteet, mitkä hänen voittivat, päiviin, jolloin
hän onneansa ymmärtämättä oli ollut onnellinen.

Töllin lasta muisti Maria näinä hetkinä.

Muistikirjaansa ei ollut Maria katsonut, ei siihen mitään kirjoittanut
juhannus-aaton illasta saakka. Nyt ajatuksissaan istuttuansa otti hän
esiin tuon kirjan. Hän luki, mitä hän siihen muutamia viikkoja takaperin
oli kirjoittanut, ja kun hän silloiset ajatuksensa luettua laski
kirjansa pöydälle, huokasi hän syvään: «Kuinka tyhmä minä olin!«

Hän tarttui nyt kynään, ja hän kirjoitti muistikirjaansa:

«Minun elämäni salaisuudet, minun kevytmielisyyteni perusteet ovat
tallentuneena sinussa, vähäinen kirja! Se aikakausi, jona sinä olit
minun iloni, jolloin sinuun kirjoittaminen oli minun riemuni, on nyt
loppunut. Sydämeni on nyt minun muistikirjani. Mitä sinne näinä päivinä
on kirjoitettu, se on kuumilla kirjaimilla siihen painettu. Sydämessäni
ovat luettavina ne tapaukset ja ajatukset, jotka nyt seuraavat. Sydämeni
on muistikirjani toinen osa. -- Ja tämä osa alkaa näin: «Harmaala,
Harmaala! Minun onneni hauta olet sinä. Aamuin, päivin, illoin, öin
kaikuu täällä yksi nimi, näkyy täällä yksi kuva, on täällä yksi ajatus:
Johannes! Mutta -- hän katosi«.

«Löydänkö iloa enää maailmassa? Näin olen minä sydämeltäni kysynyt, ja
sydämeni on vastannut: Et. Vaan kun kysyn: Löydänkö rauhaa? vastaa sama
sydän: Löydät. -- Minä tiedän, että minä sen löydän -- muistoissani.
Minulle on nyt maailma erämaa. Se on autio, se on auringoton; sillä
kaikki, mitä minulla maailmassa oli, on Johanneksen kanssa mennyt
puhkeemattomain pilvien taakse«. --

«Silmäni, miksi ette itke verikyyneliä? Sydän, onko painavaa kuormaasi
kukaan nostanut pois? Ei -- etkä kumminkaan uuvu painon alle! -- Et,
sillä Johannes ei kärsi enää. Maallinen rakkaus oli hänen suurelle,
ylevälle sydämelleen liian halpa. Hänen henkensä siivet veivät hänen
ylös«.

«Hän kuoli; hän kuoli minun tähteni! -- Mutta, Johannes! Sinä et
kironnut minua. Jos sinä sen olisit tehnyt, olisi kirouksen ankara paino
minun sydämelläni, enkä minä voisi sitä kantaa. Ei, ei! Johannes siunaa
onnetonta Mariaansa!«

Maria laski kiini kirjan; hän katseli kauvan ulos järvelle. Äkkiä nousi
hän ylös ja lähti kamaristansa.

Pihalla näki hän Klaus paroonin.

«Minä pyydän, älkää kieltäkö!« rukoili Maria.

«Pyydätte! Neiti Maria, luuletteko saattavani mitään teiltä kieltää?«

«Tulkaa soutamaan minua Kuusiston saarelle!«

Ja kun he saarelle tulivat, oli jo aurinko laskenut. Maria ei sitä
huomannut. Hän meni sinne, missä hän Johanneksen vieressä oli istunut.

Siinä itki hän.

Kun Klaus puheli hänelle, sanoi hän: «Älkää häiritkö minun ajatuksiani!«

Kauvan istui hän tuossa. Viimein nousi hän, ja ensi kerran puhui hän nyt
sanoja, joista Klaus sai aavistaa, mitä Johanneksen ja Marian välillä
oli tapahtunut.

«Olkaa todistajana siihen lupaukseen, jonka tässä olen tehnyt«, sanoi
hän. «Jos minä lupaukseni rikon, pitäkää minua arvottomana, ja Jumala
rangaiskoon minua, niinkuin minä sen ansaitsen. Tässä olen minä
puolestani hyljännyt onneni. Tämä paikka on nähnyt minun viimeisen
kevytmielisyyteni; tämä paikka nähköön minun parannukseni. Minä uhraan
elämäni Johannekselle; hänen kuvansa olkoon aina asuva sydämessäni ja
hänen muistonsa minun rinnassani. -- Minä olen ylkäni uskollinen
morsian, kunnes hauta ja kuolema meidät yhdistää«.

Klaus ei vastannut mitään. Hän oli vaalea kuin se voima, jonka Maria
viimeksi mainitsi.

Kun he tulivat takasin Harmaalaan, seisoivat vanhukset rannalla. --
«Hurja tyttö!« sanoi majuri. «Onko nyt, keskiyönä, aika kulkea järvellä
--?«

«Oletteko käyneet toivottamassa onnea apulaiselle? Kolmasti sai hän
rukkaset, mutta ahkera voittaa« -- sanoi vanha parooni, viimeisiä sanoja
lausuessaan silmäillen Klausta.

Maria huokasi. Hän meni ylös kamariinsa.

Vielä vähän aikaa kävelivät vanhukset käytäviä ihanassa illassa. He
näkyivät jatkavan ennen aljettua puhetta.

«Paha vieköön!« sanoi parooni ja löi keppiänsä kovasti maahan. «Sinä
olet itsepäinen kuin kirkkoherramme. Onko tuollainen rakkaus
ihmisellistä; mitä lemmon onnea siinä löytyisi?«

«Sinä tuomitset oman sydämesi mukaan; se ei voi käsittää niitä tunteita,
jotka ovat nuorissa innokkaissa ihmisissä voimalliset. Vesi tulvaa
keväällä; mikä sulku voi sitä vastustaa, kun se kiivastuu? Päästä kaksi
vastasähköistä pilveä yhteen ja estä leimaus! Jos voit niin tehdä, niin
saatat sanoa rakkautta voimaksi, jota järki voi hillitä«.

«Hiisi vieköön! Sinähän olet oikein runollinen; sitä en minä ennen
tiennyt!« huusi parooni.

«Jos minä olisin runollinen, tulee se siitä, että minäkin olen kerran
rakastanut!«

«Mutta et ikinä noin tuhmapäisesti«.

«Sitä et sinä tiedä; enkä minäkään osaa arvata, miten olisi käynyt, jos
minut olisi kultani jättänyt niinkuin Marian«.

«Lempo vieköön minut, jos minä tuota ymmärrän, ellet salaa jotakin. Minä
kiroon tuota Johannesta, ja sinä sanot, että hän teki oikein...«

«Niin, oikein! Niin minäkin olisin tehnyt...«

«Surmannut itsesi!«

-- «Jättäkäämme tämä puhe«, sanoi majuri. «Niinkuin arvasit, on
Johanneksen ja Marian välillä salaisuus, jonka minä Marialle vahvasti
lupasin salassa pitää... Minä luulen, että olisin Johanneksena surmannut
itseni«.

«Ei minua ole lyhytjärkiseksi sanottu; mutta totta tosiaan minä en
ymmärrä, mikä ihmeellinen salaisuus se olisi, joka saisi minun
surmaamaan itseni«. --

«Sinua? Mutta Johannes rakasti... Maria... Kas nyt, houkuttelia, sait
salaisuuteni«.

-- «Rakasti Mariaa!« huusi parooni. -- «Kuules, veljeni, nyt on
jompikumpi meistä hullu. Ha, ha, soma salaisuus, jonka sanottua asia on
vielä salaisempi kuin ennen«.

Kun herrat menivät levolle, oli aurinko nousemaisillaan.




XXIII.

Pirullisia aikeita.


Väsynyt ruumis lepää, missä vaan lepopaikan löytää; puiden oksat
kattona, pehmeä sammal vuoteena, tuo ei ole lepopaikoista huonoin.

Vaan vaivattu sydän, särjetty sielu -- missä ne lepoa löytävät? Tokko
unen helmassa? --

Metsässä puiden keskellä vallitsee hiljaisuus. Mutta ei hiljaisuudella
mieltä ole; hiljaisuuden kuullen sanotut salaiset asiat eivät tule ilmi.

Hiljaisuudessa keskustellaan salaisia asioita; hiljaisuuden pimeydessä
puhutaan pimeyden töistä. Hiljaisuus kuulee, vaan se ei näe. -- Kun
semmoisia salaisia asioita puhutaan, ei silloin siedetä seudussa liikaa
korvaa. --

Metsän hiljaisuudessa, suuren kuusen suojassa seisoo kaksi miestä. Vesi
tippuu heidän vaatteistansa. Heidän tänne tullessaan on satanut. -- Eikä
sade ole lakannut.

Heistä on toinen vanhempi, toinen keski-ikäinen. Toinen heistä on pitkä,
laiha; toinen lyhyt -- vielä laihempi. Hän seisoo oksain alla miettien.
--

«No, Kyösti, vieläkö mietit?« kysyi lyhyempi, vääntäen vettä lakistaan.

Kyösti, pitempi, katsoi kolkosti eteensä. «Kuulkaa, kuinka ankarasti
ukko jyrisee; nyt on oikein Jumalan ilma!« --

«Ilma! Se on minun mieleeni. Kuta julmempi, sitä parempi! Nyt ei
ainakaan kukaan kuule meitä. No, mitä mietit? Viisisataa riksiä ja aika
oivallinen torpanmaa Kärmälän vainion takana; viisi tynnyrinalaa
niittyä, kymmenen tynnyrinalaa peltoa. Hullu, ellet siihen tyydy!« --

«Mutta mitäs te saatte! Suuren kartanon, viisikymmentätuhatta riksiä! --
Minä kalvavan omantunnon ja kiinitulemisen pelon hyvässä torpassani«. --

«Ha, haa, kalvavan omantunnon! Sitä sanaa en ole kuullut sinun
maininneen, sittenkun minun tyköni tulit, ja siitä lienee jo
toistakymmentä vuotta. Kuule, Kyösti! Minun täytynee nyt, koska sinä
noin olet epäileväinen, sanoa, mitä aijoin sanoa vasta työsi tehtyä:

Tee työ, ja sinä saat Leenan vaimoksesi!« --

«Sanasta miestä, sarvesta härkää! Jos Leenan saan, niin en torpasta pidä
lukua -- --«.

«Sinä et enää epää! Se on oikein! Nyt olet taasen mies. Mutta muista,
että kaikki käy omalla vastuullasi! Jos tulet kiini, niin on se sinun
oma asiasi -- minä olen syytön. Sinä olet luvannut, ettet minun nimeäni
kertaakaan mainitse, jos noin hullusti kävisi«.

«Minä olen luvannut, ja minä pidän lupaukseni, sen olette jo ennen
nähnyt«.

«No niin! Tässä erkanee tiemme. Niinkuin puhe oli äsken, rikot sinä
tuulen puolisen akkunan; serkkuni luulee sen ukkosen ja tuulen syyksi.
Jonkun aikaa sen jälkeen, kun sade ja ukkonen lakkaa, hiivit sinä saliin
ja -- sitten -- -- -- No, kun on työsi tehty, sytytät sinä huoneen
tuleen heitettyäsi pihalle raha-arkun ja paraimmat kalut. -- Ennenkuin
palkolliset heräävät, on tuli huoneessa saanut semmoisen vallan, ettei
sitä kukaan tuumaakaan sammuttaa, ja sillaikaa pakenet sinä. -- Minä,
arvaat sen, valvon kamarissani, ja vasta silloin, kun naputat
akkunalleni, olen minä näkevinäni valkean. Ymmärrätkö! Siten ei sinua
kaivata, eikä sinua siis voi kukaan aavistaa syylliseksi«.

«Mutta, isäntä! Saattaisittehan odottaa jonkun vuoden. Vääpeli on jo
vanha ja kivuloinen. Hän voisi ehkä pian kuolla«.

«Hullu, joko taasen epäät! Olenhan minä odottanut. Vääpeli tulee tosin
päivä päivältä huonommaksi, mutta juuri sitä pelkään; jos hän olisi
terve, en sanoisi mitään; silloin voisin toivoa hänen äkkipikaa
kuolevan. Vaan nyt on hän jo usein puhunut antikirjan teettämisestä. Tuo
entinen kirkkoherra mokoma otti häneltä sen lupauksen. Pitäjän köyhät
saisivat silloin kaikki«.

«Mutta jos olisi semmoinen kirja jo tehtynä?«

«Ei, lempo vie, olekaan! Semmoinen mammonan orja on vääpeli, ettei hän
velkakirjainsa seassa tallentaisi paperia, joka niin muistuttaisi hänen
kuolemaansa. Mutta ei ole varmaa, ettei hän kuoleman käsissä sellaista
kirjaa tekisi. -- Vaan ilma kiihtyy. Nyt on aika sinun mennä«.

«Hyi perhana! Nyt on julmempi ilma kuin tarvittaisiin. Minä luulen
akkunain olevan rikottuina, minun sitä tekemättäni«.

-- «Onko sinulla...« kysyi isännäksi mainittu hiljaa kuiskahtaen -- --
«ymmärrät!...«

«On!« vastasi Kyösti kolkosti ja löi kädellään tuppeansa, josta puukon
pää näkyi.

«No, mene nyt toimeesi! Muista, että huomenna on Leena sinun, jos on
serkkuni...«

«Helvetissä...«

«Ha, haa! Oikein sanottu! No, -- Jumalan haltuun!«

«Tahi pirun!« mumisi Kyösti, lähtien puun suojasta ankaraan sateeseen.

Silloin kuului kova, kamala huokaus aivan likeltä.

«Mitä nyt! -- -- Mikä se oli, sanoitteko mitään, isäntä?«

«En -- etkö se ollut sinä? No, sitten se oli tuuli. -- Hyvästi nyt! --
Onnea!«

Kyösti vapisi ja kuunteli. Mutta kun ei enää mitään kuulunut, läksi hän
kulkemaan jupisten itsekseen:

«Perhana, kun saisin tämän päivän saarnan mielestäni!» --

Kun hän oli vähän aikaa kulkenut, oli ilma niin kiihtynyt, että Kyösti
hämmästyen tunnusti ei ikinä ennen nähneensä eikä kuulleensa semmoista.
Yltympäri häntä leimusi tuli, ja hänen päänsä päällä ilman voimat
paukkuen jyrisivät.

Semmoinen yö on mustan pimeydentyön tekiälle toivottu. Silloin
onnistuisivat aina rikokset, ellei eläisi hän, joka tietää ihmisten
vehkeet tyhjäksi tehdä.

Kyösti kulki eteenpäin metsäpolkua. Hän ei seisahtanut, ei taakseen
katsahtanut.

Mutta hänen takanansa! -- Kun Kyösti lähti puun suojasta, nousi
vierestä, ikäänkuin maasta, haamu, ihmisen muotoinen kumminkin. Tämä ei
ollut maannut minkään puun suojassa. Pienen pensaan vierestä nousi hän,
Märällä, vetisellä sammalella oli hän maannut. Hän kulki hiipien Kyöstin
jäljessä metsäpolkua, ja leimaukset osoittivat hänelle tietä. --

«Piru!« jupisi Kyösti kulkiessaan. «Jo saat sinä minun työtä tekemään!
Mutta ei syy ole minun. Miksi pitäisi minun elinaikani palveleman muita!
Miksi on rikkaita? Meidän vaivaisten täytyy elää niinkuin linnut
ilmassa; meidän täytyy rakentaa pesämme nyt sinne, nyt tänne ja joka
taholla nähdä puutetta. Ei!... Julma on työ. se on totta; mutta se on
pian tehty, ja sitten on Leena minun, viisisataa riksiä rahaa,
torpanmaa, ja kun Kärmälä kuolee, niin...«

Tällaiset olivat hänen mietteensä, kun hän metsän halki kulki.

«Saakelin heittiö, isäntä! Luulit minun purkavan kauppamme, ja sinun
täytyi itse saattaa minua tielle. Kas nyt! Tuolla on kartano...
Hiljaisuus, urhous, voimaa!«

Kyösti hyppäsi aidan yli ruispellolle. Kun hän oli kymmenkunta askelta
kulkenut, kuului hänen takanansa järähdys, joka ei ollut ukkosen.
Aidanseiväs oli taittunut. Nyt seisahtui Kyösti, pelästyi ja silmäili
taakseen.

Vaan ei hän mitään nähnyt. Hän huusi: «Onko siellä kukaan?« Hän ei
vastausta saanut. Hän jupisi: «Jos se oli ihminen, ei saattanut se olla
muu kuin isäntä. Hän tahtoo ehkä nähdä, uskallanko mennä«.

Kyösti lähti kulkemaan.

Mutta nyt kuului syvä huokaus, syvempi kuin äsken metsässä. Kyösti huusi
kovemmalla äänellä: «Onko siellä ketään? Vaan kun hän pitkän aikaa
seisottuaan ja silmäiltyään ympärillensä ei mitään nähnyt, ei mitään,
kuullut, rupesi pelko tuntuvammasti tunkeumaan häneen. Hän muisti, mitä
hän oli kuullut puhuttavan aaveista ja männinkäisistä, ja hän lähti
kiireesti juoksemaan. --

       *       *       *       *       *

Vähäisessä kamarissa lepää yksin vanha rikas ukko.

Hänestä ja hänen tavaroistaan käy kummallisia puheita. Hän on ollut
sodassa kymmeniä vuosia takaperin. Ei hän silloin ollut rikas; mutta
sodan loputtua osti hän suuren kartanon. Hänellä oli runsaasti rahoja
lainata. Taisi olla puheessa perää, ettei hän rehellisyydellä ollut
rahojaan saanut. Saattoi tuo olla valhettakin. Ken tietää!

Hän lepää kamarissa. Saliin, jossa muinen kuuluisia miehiä on asunut, on
ovi raollansa. Ukko ei nuku; ukkosen ilma ei anna unta hänen silmiinsä,
joiden ei sanottu hyvän-ilmaisellakaan yöllä ennen kukon laulua menevän
umpeen. -- Tämä mies on niitä, joissa toteutuu lause:

«Raha on hänen elämänsä«.

«Häh! Mikäs se oli! Lasi meni pirstaleiksi! Lasi, jonka keväällä
panetin!« mumisi hän. «On turhaa semmoisiin panna rahojansa; ne
rikkuvat«.

Ei ukko parka tiennyt pelätä. Eikä siinä pelättävää ollutkaan. Sade oli
särkenyt lasin; kuulihan sen, koska nyt saliin satoi...

Ukko nousi ja veti kiini salin oven.

Huone oli vanha, yksinkertainen. Sen kivijalka oli aivan matala ja
akkunat maasta tuskin kahta kyynärää korkeammalla. Salin toisesta
akkunasta on toinen puoli poissa; siitä sopii vaivatta mies sisälle
konttaamaan. --

Siinä onkin jo mies.

Hän on juuri pääsemäisillään sisälle; hän on jo vatsallansa akkunan
kynnyksellä. -- Vaan silloin...

«Häh! Mikäs se oli? Luulen, että joku kirosi«, puhui vanhus kamarissaan.
«Ne mokomat rengit, ovatko ne taasen ulkona! Nyt ne huomenna nukkuvat,
eivätkä jaksa aikanaan mennä työhön... Häh! Mikäs se oli? Luulen, että
joku huusi! Vait! -- -- Ei, ne lähtivät jo«.

Vaan toisin oli laita ulkona, salin vieressä. Siinä makasi mies
selällänsä. Hän oli juuri ollut laskea kätensä salin lattialle, kun joku
voimallisesti tarttui hänen jalkoihinsa ja veti hänet silmänräpäyksessä
takasin.

Haamu, joka oli seurannut Kyöstiä, mutta josta Kyösti ei tiennyt, teki
tuon. Ja nyt seisoi haamu Kyöstin vieressä. -- Kummallinen näky, kun
leimaukset valaisivat näitä molempia!

«Pelkää, vapise!« olivat ensimäiset sanat, jotka Kyösti kuuli.

Ei niitä olisi tarvittu; Kyösti pelkäsi ja vapisi ilmankin.

Vaan nyt huusi Kyösti nimen, huusi hirmustuen, ja haamu vetäysi
vuorostaan hämmästyen takasin. Kyösti oli huutanut:

«Johannes, veljeni!«

Vuosikausiin eivät veljet olleet tavanneet toisiaan. Nyt he tapasivat.
Molempain asema oli kummallinen.

«Pettynyt!« sanoi Johannes liikutetulla äänellä. «Sinun julma
aikomuksesi ei onnistunut«.

«Jos sinä olet minua seurannut, jos huokaus metsässä oli sinun«, sanoi
Kyösti, joka nyt oli tointunut ja noussut seisaalle, «niin tiedät syyn,
miksi minä tähän työhön ryhdyin. Sinä tiedät, että minä olen köyhä ja
siis onneton«.

«Minä tiedän syyn; mutta onnettomampi sinä olisit, jos olisi työsi
onnistunut. Nyt mene, sano isännällesi, että ilman tätäkin työtä hänen
on tili tehtävä nuorukaisesta, siitä nuorukaisesta, joka tänään
haudattiin. Mene ja sano, että tapasit minun; mene ja pysy ammatissasi,
palkollisena! Muista, että tänä yönä olet tavannut veljesi! --«

Tuon sanottuaan Johannes jätti Kyöstin.

Metsämaan Eevan nuorin ja vanhin poika -- koska tapaavat he jälleen
toisensa?

Kärmälän isäntä odotti tulisoihtua kesäyönä. Hän näki aamupuolella
katuvaisen Kyöstin. Hän kirosi. Kyösti ei sanonut oikeaa syytä, miksi
hän työnsä kesken jätti; hän sanoi vaan: «Minä tiellä tapasin pirun;
piru vahtii kartanoa, ei sinne uskalla mennä«.

Johannes kulki eteenpäin, kulki kartanon ohitse. Hän ei suojaa hakenut.
Hän kääntyi ja antausi uudelleen metsäpolulle. -- Johannes tuskin
muisti, että hän oli ollut välikappale Jumalan kädessä ihmisen
pelastukseksi. Johannes kulki kuin elävänä kuollut. --

Se polku, jota Johannes seurasi, vei Metsämaahan. Hän ei ajatellut, että
hän syntymäkotoansa lähestyi. Hän ei ajatellut mitään. Hänen sydäntänsä
poltti. --




XXIV.

Johannes.


Kalajärven laineet kävivät vaahtoisina. Ruuhi rannalla nousi ja laskeusi
laineiden läikkyessä. Kalajärven rannalla olevassa pirtissä olivat
ihmiset valveilla. --

«Nyt en minä enää köyhyyttä pelkää«, sanoi vanha Eeva. «Jos ukkonen
polttaisikin pirttimme, niin ei sekään sanottava vahinko olisi. Kyllä
Johannes meistä murheen pitää, hän kun on kohta valmis pappi... Vai mitä
luulet, ukkoseni?«

«Kyllä!«

«Johannes mahtaa itse nyt olla oikein onnellinen. Kirkkoherra vainaja
ymmärsi paremmin kuin me, ettei Johanneksesta ollut työhön. -- Hänestä
tulee, usko se, ukkoseni, oikein oiva pappi, jota kaukaa käydään
kuuntelemassa. Kuulitko, kuinka paljon hän taisi raamattua?«

«Ja sitten nai hän«, lisäsi Eeva, «jonkun rikkaan papin ihanan tyttären,
ja häissä me saamme istua hänen appensa vieressä...!« -- --

«Ole nyt jo vaiti!« lausui ukko Jaakko hiljaa, mutta huomattavasti
hyvillä mielin.

Näin oli Eeva kirkosta tultuaan yhäti kiittänyt Johannesta. Jaakko oli
väsynyt. Hän halusi nukkua; mutta Eeva ja ukkosen ilma eivät sitä
sallineet. --

Puheen oli kuullut nuori mies, joka oli seisonut harvan oven takana. Hän
oli laskenut kätensä ovelle. Mutta hän veti kätensä takasin. Hän käveli
rannalle. Ruuhta silmäili hän vähän aikaa. Sitten läksi hän menemään
metsään --.

Hän kertoi itselleen äitinsä sanat: «Johannes mahtaa nyt olla
onnellinen!« -- -- «Ha, haa!« Nauru oli kamalaa; kauhea iva oli naurajan
äänessä. -- Hän kulki polkua etemmäs muistamatta, että se vei
yksinäiseen tölliin, metsän sydämeen, penikulman korpeen isänsä
asunnosta.

Olet kait nähnyt kellon! Se vedetään, ja se käy niin kauvan kuin vitjat
riittävät. Kun ne käyvät viimeistä kerrostaan, irvistelee pyörän selkä
aina enemmän ja enemmän, kunnes luoti on matkansa päähän joutunut. Ellei
kelloa vedetä uudestaan, lakkaa se käymästä. Heiluri väsyy, napsahdukset
kuoleutuvat; kellon viisarit eivät enää näytä ajan kulkua.

Me muistamme, ettei Johannes viime yönä silmiänsä ummistanut, ja että
hän juhannuspäivänä oli paljon kokenut.

Hän kuulee lähteen porinan. Hän näkee nevan syrjässä töllin. Hän menee
lähteen luo; hän juo siitä. Hän seisahtuu töllin ovelle; hän kuuntelee.
-- Ei mitään kuulu. Ukkonen on lakannut jyrisemästä; päivä koittaa. Hän
menee tölliin. Töllissä ei ole ketään. Korven Tahvana on mennyt
eukkoinensa kylään juhannukseksi.

Täällä on hiljaisuutta; täällä menestyy onneton. Täällä saa hän purkaa
sydämensä, jos hän voi.

Paadella istui hän; siihen nukkui hän, ja siinä uneksi hän unelmiaan. --

Puolessa oli päivä, kun hän heräsi. Hän olisi antanut paljon, jos olisi
saanut muiston sammumaan, ja jos tuo olisi ollut hänen vallassansa, ei
hän kuitenkaan olisi sitä tahtonut.

Hämärästi muisti hän ensin. Mutta hänen muistonsa selkenivät, ja
takkapaadella istui hän, kasvot käsiin kätkettyinä. Oi, hänen rauhaton
sydämensä oli nyt kiehuva koski! --

Hän oli paljon toivonut; toivo oli häntä elähyttänyt. Epätoivon käsissä
on hän nyt. Minkä arvoinen on elämä, minkä arvoinen henki
epäileväiselle?

Epäileväiselle! Mutta Johannes ei saattanut epäilläkään.

Hän riisui nyt yltään märät vaatteensa. Niinkuin aave istui hän sitten
liikkumatta.

Eilen aamulla oli hän viimeksi syönyt. Nyt iltapuoleen hän kaipasi
ruokaa. Kun hän sen tunsi, nauroi hän kamalasti:

«Haa, minä olen ihminen!«

Hän haki ruokaa, ja hän löysi leivän. Hän nouti lähteestä vettä; veteen
kasti hän leivän. --

Jos joku on niin kylmä, että luulee tunteiden surua ja vaivaa ruumiin
tautiin verrattuna mitättömäksi, katselkoon tätä nuorukaista! Sanat
eivät voi kuvata hänen sydämensä tilaa. Hänen tunteillaan ei ole kieltä;
ne tuntevat vaan. Mutta niitä voi osoittaa hänen ulkomuotonsa.

Johannes oli kuoleman vaalea; se merkitsee hänen sisällänsä olevan
talven.

Hänen silmänsä ovat laskeuneet syvälle hänen päähänsä, ja niiden valo on
sammunut -- se merkitsee, että hänen toivonsa on kuollut,

Hänen nivuksensa ovat hajallaan -- se näyttää, että myrsky on käynyt.

Hänen otsaansa on ilmaantunut syviä ryppyjä -- se osoittaa, että sielu
on kärsinyt.

Hänen paljas rintansa nousee ja laskee kiireesti -- se merkitsee, että
sydämessä on tuska. --

Tämäkö tässä on se kaunis nuorukainen, se Luojan rakastettu Johannes!

Hän kärsii sanomattomasti. Hän ei kuitenkaan ole ajatellutkaan surmata
itseänsä. Hän on levottomuutensa päivinä ennen miettinyt, mitä itsensä
surmaaminen on; hän on ymmärtänyt, että ainoastaan pelkuri surmaa
itsensä, ei mies; eikä Johannes ole pelkuri. Hän kärsii; mutta kuta
kovempi hänen tuskansa on, sitä rauhaisempi on hän. Kun hänen tuskansa
uhkaa partaittensa yli kohota, silloin nauraa hän.

Sydänmaassa kaikuu kamalasti: «Ha, haa!«

Kun hän lähteen rannalla istui, näki hän korpin lentävän töllin yli.
Silloin lausui hän: «Musta mustaa rakastaa«. Vaan korppi lensi
matkaansa. Silloin huokasi Johannes: «Korppi ei eroita oikeaa mustaa;
minun tilani on sitä mustempi!« -- --

Kerran mainitsi hän, itse sitä huomaamatta, Marian nimen. Silloin
heittäysi hän maahan ja puristi kätensä rintaansa vastaan.

Kaksi leipää oli hän töllissä löytänyt, ja ne oli hän syönyt. Hän haki
enempää, vaan ei löytänyt. Silloin puki hän vaatteet yllensä. Hän
silitti käsin hivuksiansa, ja sitten huokasi hän:

«Matkalle!«

Iltapuolessa oli päivä, kun hän matkansa alkoi. Ehtoo oli ennättänyt,
kun hän kulki Metsämaan ohitse. Yö oli tullut, kun hän saavutti
maantien. Hän ei sietänyt ihmisiä nähdä. Nälkä kalvoi häntä. Hän
istuikse maantien viereen ja silmäili pappilaa. Hän nauroi nauruansa
taas.

Vaan kuta kauemmin hän pappilaa silmäili, sitä enemmän hiljeni nauru.
Viimein välkkyi viehkeä katse hänen silmistään, ja yksinäinen kyynel
haki kellastuneita poskia myöten tiensä maahan.

«Totuus, onni!« puhui hän hiljaa vähän aikaa siinä istuttuaan. «Totuus
ja onni! Siinä kaksi sanaa, joita ei maailma tarvitse, sillä niitä ei
kumpaakaan maailmassa löydy«.

Nyt voi hän ajatella.




XXV.

Johannes. (Lisää).


Korkean vuoren syrjässä on vähäinen Raisolan torppa. Sen ulkomuoto
näyttää katsojalle, että asukkaat ovat puhtautta rakastavia ihmisiä.
Tölli on laudoilla vuorattu; akkunat ovat eheät, ja vähäinen etuhuone on
katajanhavuilla kaunistettu. Puoleksi lakastuneet pihlajanoksat ja suuri
koivu kartanopihan keskellä osoittavat, että juhannuspäivä on äsken
ollut.

Pikkuinen kolmivuotinen poika hyppii matka-arkun ympärillä, joka
vastikään on nostettu etuhuoneesen. Hän nauraa ja on iloinen.

«Kun itä tulee takatin, tuo hän Takulle makeitia«, puhuu poika.

Etuhuoneen portaalla istuu kolme miestä. He ovat keski-ikäisiä. He ovat
arvattavasti puhuneet tärkeitä asioita, koska ovat unhottaneet
piippunsa, joista valkea on sammunut.

«Mikäs sinulla on ollut hätänä täällä meidän luonamme?« sanoi töllin
isäntä, nuori, iloinen Aappo. «Etkö näe, että Herran siunaus meitä
seuraa? Minä pahoin pelkään, että noiden kolmen vuoden kuluttua tulet
takasin, köyhempänä kuin lähdet. -- Vai mitä arvelet sinä, Liisa; eikö
sinun mielestäsi veljesi Sakari tee vallan tyhmästi?«

Liisa, emäntä, joka nyt tuli tuvasta, oli toimeentulevan talon emännän
kuva. Hän tuli kudelma kädessä. Kuultuaan miehensä kysymyksen vastasi
hän: «Sitähän minä olen saarnannut aina viime suvesta saakka, jolloin
nuo ajatukset ensin tulivat Sakarin päähän. Tuo kaikki on Mikon syy«.

«Olkoon syy kenen tahansa, niin sitä sanon hulluksi, joka luulee maalla
osaavansa sanoa miten merellä eletään. Saat nähdä, Sakari, että minua
vielä kiität... Täällä on nyt sinun hyvä asua; mutta ruuan murhe on
maalla aina edessä, ja siitä emme me merellä tiedä mitään. Tarkasti
eläen satamissa voimme merellä koota rahaa säästöön vanhain päiväimme
varaksi. Vaan tätä asiaa on jo niin moneen kertaan lörpötelty, ettei
minua haluta siitä puhua. Jos olisit löytänyt hevosesi, Aappo, ennen,
olisi se ollut hyvä. Huomen-iltana viimeistään pitää meidän olla
Turussa. Tulevana tiistaina lähtee laiva«. --

«No, no! Lopussa kiitos!« sanoi Aappo. «Nyt menen valjastamaan hevosen.
Voimme tänä iltana päästä ainakin Harmaalan Lassin taloon yösydäntä
pitämään«.

Sakari, josta tässä oli kysymys ollut, ei ollut virkkanut sanaakaan.
Nyt, kun Aappo meni hevosen luo ja Liisa vetäysi tupaan, sanoi hän
miettien: «Sisar Liisalla on oikein, kun hän sanoo, että sinä
houkuttelemalla saat minut merelle. Sano nyt niinkuin Jumalan edessä,
onko meri sinun mielestäsi parempi kuin maa?«

«Jumala nähköön, ei sinussa näy olevan itsessäsi kuntoa ensinkään! Nyt
tahtoisit tehdä minut valehteliaksi. Sinä muistat kuinka viime suvena
Turussa, kun setä Jonstonin kanssa läksimme Odessaan, pyysit minun
toimittamaan sinullekin sijaa laivassamme täksi retkeksi, ja nyt, kun
olen sinulle sijan saanut, olet sinä peruuttaa sanasi. Maalla eletään
niinkuin kravut. Mutta toisin on merellä. Siellä on iloa. Sinä kurja,
joka et uskalla lähteä onneasi etsimään! -- Kun tuuli vinkuu ja laineet
pieksävät laivan laitoja, kun purjeet ovat pullistuneet ja täydet
niinkuin Harmaalan paroonin jyväsäkit, silloin on hupaista merellä.
Laivassa on olla kuin keinutuolissa. Nyt ylös ilmaan, pilvien rajoille,
nyt alas syvyyteen, niin että päätä huimaa! Kas sitä! Silloin mastossa
kulkea ja köysissä riippua -- se merimiehen ilo«. --

«Saapa tuota nähdä! Jos merellä on puoleksikaan niin hupaista kuin sinä
kerrot, en totta tosiaan katuisi. Mutta kun muistan, miten Tiina tätini
miehen kävi, niin vähän pelottaa«. --

«Kuoleehan maalla kumminkin enemmän väkeä, sinä narri!... No, kävitkö
eilen Metsämaassa? Mitä isäsi sanoi?«

«Perhana! Isä oli pahalla tuulella, eikä äidistä ollut mihinkään. Sinä
tiedät, että minulla on nuorempi veli, Johannes, hän, joka saarnasi
juhannuspäivänä K--n kirkossa, jota saarnaa kaikki ihmiset sanovat aivan
erinomaisen kummaksi. Toissa päivänä oli Metsämaahan tullut Harmaalan
nuori parooni itse ja kysellyt Johannesta, joka Harmaalasta äkkiä oli
kadonnut. Eilen parooni taasen vähää ennen minua oli siellä ollut ja
sanonut Johanneksen kadonneen koko maailmasta. Lienee varmaan surmannut
itsensä, niin luuli isäni. Johannes oli niin metsämaalaisten mielessä,
etteivät liene ymmärtäneetkään, mitä minä sanoin merillemenostani«. --

Nyt tulivat Aapon rattaat pihalle.

Liisa ja pikku Sakku kättelivät Sakaria ystävällisesti... «Saas nähdä,
miten asiat ovat, kun takasin tulet«, sanoi Liisa. «Kolme vuotta on
pitkä aika«.

«Tuoko tetä makeitia pikku Takulle?« kysyi poika.

«Tuon, ja vielä päälliseksi aika suuren rinkelin«, vastasi Sakari setä.
--

He lähtivät. Metsämaan Jaakon toinen poika, Sakari, lähti merimatkalle,
Aappo, hänen lankonsa, häntä saattamaan Turkuun.

«Jumala suokoon Sakarille onnea! Hän on paras veljistäni«, jupisi Liisa.
--

       *       *       *       *       *

Aamun ensi säteet hohtivat, kun matkustavaiset läksivät yöpaikastaan
Lassin, Harmaalan torpparin, luota.

Miehet istuivat pitkän aikaa ääneti rattaillaan. Ei näkynyt kukaan
ensiksi tahtovan ruveta puheelle. -- Vihdoin, kun kylissä, joiden läpi
he kulkivat, päivä rupesi herättämään ihmisiä, sanoi Aappo, Sakarin
lanko, ikäänkuin itsekseen: «Et sinä minulle suuresti hyötyä tee tällä
merimieheksi rupeamallasi. Kuka nyt kotona työt toimittaa, kun minä
taloon päivätyöni teen, tahi kuka menee työhön sinne, jos minä kotia
jään?«

«Saatathan ottaa Kyöstin rengiksi«, sanoi Sakari.

«Kyöstin! Niin, minä häntä jo viime viikolla pyysin, mutta hän ei ole
sama Kyösti kuin ennen. Tiennee paholainen, mikä häneen on mennyt! Hän
on nyt niin alakuloinen kuin sairas eukko, eikä hän suuresti puhu
mitään. Häntä pidetään Kärmälässä hyvästi, sanoi hän. Sen minä uskonkin;
mutta ennenkuin minä Kärmälän isännän palveluksessa olisin, ennen
kulkisin kerjäten. Minä pelkään, että Kyösti muodostuu Kärmälän isännän
mukaiseksi, ja silloin on hän hukassa. Suurempaa konnaa maan päällä ei
ole olemassa kuin Kärmälä on; eikä ole toista tavaroistaan niin mahtavaa
kuin hän, semminkin jos hän saisi serkkunsa, vääpelin, omaisuuden
käsiinsä«.

»Kummaa, mihin on Johannes kadonnut!« sanoi Sakari. «En ikinä voi uskoa,
että hän olisi surmannut itsensä... Miksi olisi hän sen tehnyt! Nyt on
hän valmis papiksi, ja nyt kun olisi hänen köyhyytensä aika ohi mennyt,
olisi hän surmannut itsensä!... Se on pelkkää valhetta«.

«Mitähän Harmaalan parooni hänestä tahtoo, koska ajavat häntä takaa niin
hirmuisesti? Kuulit mitä Lassi sanoi, etteivät ole Harmaalan torpparit
kahteen päivään saaneet tehdä mitään muuta kuin hypätä metsiä tahi
kaivaa järviä«.

«Se on minusta oikein; herratpa hänet kouluttivat«, sanoi Mikko. --

Puolen tuntia kului kaikenmoisissa jutuissa. -- Meri tuli taasen
puheeksi. --

«Sinä sanoit viime suvena, että tuolla meren takana on maa, jossa
kaivamalla saa kultaa niin paljo kuin lystää... Minusta on kumma,
miks'ei sinne täältä lähde enemmän väkeä kullan keruulle. Oletko sinä
siellä itse ollut -- --?«

«En, mutta merellä olen jo viisi vuotta kulkenut ja tiedän, että
meri-elämä kelpaa. Ei siellä tarvitse huolia ruuasta; laivan pohja on
ruokaa täynnä, ja kun ilma on oikein raju, maistuu Suomen paloviina
kaksi vertaa niin hyvältä kuin maalla. Mutta totella merellä pitää ja
paikalla, muuten...« Mikko hosui kädellään selkäänsä kohden.

«Tpruu! Aappo, pysäytä! Hitto vieköön, tuossa makaa mies, herra,
päihtyneenä tahi kuollunna. Häntä ei saa siihen jättää«.

Aappo pysäytti. Miehet hyppäsivät alas rattailta. Sakari meni herran luo
ja laski kätensä hänen päälleen.

«Hän elää; hän nukkuu, hän on humalassa«.

«Maatkoon siinä, kunnes herää!« sanoi Mikko.

«Älä vielä, katsotaan kuka se on! Hän makaa pahasti silmillään; hän
joutuu aika kohmeloon, kun herää Käännetään hän, saamme nähdä tunnemmeko
häntä«.

Sanottu, tehty.

«Herra siunatkoon!« huusi Sakari silmäiltyään makaavaa. «Herra
siunatkoon, tottamari Johannes, veljeni!«

«Veljesi! Jumala nähköön, kuinka on Harmaalan väki hakenut? Tässä hän
tien syrjässä makaa, kun häntä yltympäri haetaan... Mitäs nyt tehdään?«

«Paras olisi viedä hänet Harmaalaan«, vastasi Aappo; «mutta sinne on
metsän poikki toista virstaa ja tietä penikulmaa pitempi matka«.

«Koitetaan saada henkiin ensin! Olipa kummaa nähdä Johannes humalassa!«
Ja Sakari töyttäsi nukkuvaa kelpolailla.

Johannes hypähti ylös. Hän oli unesta saanut virvoitusta. Nähtyään
miehet silmäili hän kummastellen ympärilleen. --

«Mitä nyt!« olivat hänen ensimäiset sanansa.

«Johannes! Etkö tunne minua, veljeäsi Sakaria? Mikä sinun on, kun tänne
tien syrjään maata laskeut?«

Johannes siveli käsin kasvojansa. -- «Sakari, sinäkö se olet? -- Jos
sinulla on ruokaa, niin anna; minun on nälkä«.

«Harmaalan parooni on sinua ankarasti hakenut; missä, Jumalan nimeen,
olet ollut? -- Harmaalassa saat parempaa ruokaa, kuin meillä on; meillä
on kiire«.

«Harmaalassa!« kertoi Johannes. «Harmaalaan en ikinä enää mene!«

Miehet silmäilivät toisiaan. «Hän ei ole selvinnyt vielä«, sanoi Mikko.

«Hän on sairas«, arveli Aappo. «Ei terveen ihmisen kasvot ole
tuollaiset«.

«Minun on nälkä!« kertoi Johannes.

Alkavan päivän aurinko rupesi metsän yli nousemaan. Se näki, miten
maantiellä lanko avasi langolle matka-arkkunsa ja kuinka Johannes
ahnaasti kuoletti nälkäänsä.

«Mikä sinun on; missä olet ollut?« kysyi toistamiseen Sakari. «Miks'et
mene Harmaalaan enää? -- Oletko käynyt Metsämaassa?« --

Sakari sai kysyä. Kun hän kysyi, silmäili Johannes häntä mitään
vastaamatta. Vihdoin sanoi hän:

«Minä seuraan teitä«.

Taasen katselivat miehet toisiaan, ja Sakari sanoi: «Sinä olet sairas«.

Nyt vastasi Johannes. «Minäkö sairas? En? Minä olen terve, terveempi
kuin sinä. -- Minä olen ollut sairas ... pitkä tauti on koko elämäni
ollut«. Ja Johannes huiskutti kummallisesti päätään.

«Hän on mielipuoli«, jupisi Mikko Sakarin korvaan.

Johannes kuuli Mikon sanat.

«Minäkö mielipuoli? En! Minulla on täysi järki, täydempi kuin sinulla«.

«Mitä tehdä?« -- Pappilaan ei ollut pitkältä -- ja kivenheittämä tieltä
oli paja, jossa olemme kerran ennen nähneet Johanneksen. -- «Viedäkö
Johannes pappilaan, vai sepälle, vai ottaako hänet mukaan?«

«Voit ainakin sanoa, missä olet ollut?« kysyi Sakari silmäillen tarkasti
veljeään.

«No, jos sen varmaan tietää tahdot, niin minä olen ollut Korvessa,
Korven Tahvanan töllissä«.

«Otetaan hänet Turkuun. Majuri --s pitää hänestä kyllä huolen«, sanoi
Aappo Sakarille. --

Se oli päätös. Johannes vietiin Turkuun. --

Tiellä ei Johannes puhunut mitään. Miehet päättivät, ettei hänen
laitansa ollut niin aivan oikea; mutta sen he näkivät, ettei hän ollut
hullu eikä humalassa. «Hän on muistaakseni aina ollut tuollainen«, sanoi
Sakari Aapolle syöttötalossa. --

Kun he myöhään illalla olivat Turkuun pääsemässä, sanoi äkkiä Johannes,
joka oli ymmärtänyt miesten puheet, vaikka ei ollut niitä kuulevinaan:
«Ottakaa minut kanssanne merelle; meri-ilma ehkä tekisi hyvää minulle«.
--

Taasen silmäilivät miehet toisiaan, vaan Aappo vastasi vihdoin: «Siitä
ei nyt ainakaan tule mitään. Te ette saa olla hullu, tekin, niinkuin
Sakari«. --

Ja siihen se puhe jäi.

Miehet jäivät yöksi erään merimiehen luo, jonka hyvä ystävä Mikko oli.
Heillä oli ollut aikomus mennä Jonstonille, jonka leski oli Johanneksen
ja Sakarin täti, mutta ehtoo oli jo kulunut ja ukkonen jyrisi uhaten
kovalla sateella. -- «Huomenaamuna, kun kapteeni tulee laivaan, olemme
me siellä. Ollaan täällä tulevan toverimme luona tämä yö!« oli Mikko
sanonut. --

Vaan kun Aappo oli riisunut hevosen valjaista, tuli Johannes tuvasta.
«Minä menen kaupunkiin, majurin luo«, sanoi hän. --

Aappo pudisti päätään arvellen, ettei Johanneksen järki kumminkaan ollut
oikein selvä. Hän antoi hänen kumminkin mennä, luvaten seuraavana
päivänä tulla katsomaan häntä.

Johannes meni.

Hän meni suoraan majuri --sen luo; hän silmäili Marian kamarin akkunaa.
Hän löi kädellään otsaansa ja lähti kulkemaan kiireesti tätinsä luo.

Tällä tiellään tapasi hän luutnantti Leistin ja Annan.

Kun Aappo, Mikko ja Sakari seuraavana päivänä tulivat kaupunkiin, ei
Johannesta löytynyt mistään. Tätinsä luona ei hän ollut käynyt.

«Hän oli sittenkin hullu«, sanoi Aappo, «ja nyt minä varmaan pelkään,
että hän on mennyt viimeiselle retkelleen.«

Juuri kun Aappo Jonstonin Tiinalle tätä puhui, tuli Mikko kaupungilta.

«Mitäs minä sanoin!« huusi hän. «Johannes oli hullu; hän on hukuttanut
itsensä. Eräs herra on löydetty tänä aamuna joesta. -- Eukko, joka sitä
minulle puhui, sanoi hukkunutta sotaherraksi; sen lienee hän
valehdellut. Hukkunut ei saata olla kukaan muu kuin Johannes«. --

Seuraavana päivänä lähti Turun satamasta suuri laiva. Aappo seisoi
rannalla katsoen, miten kauniisti se levitti suuret, valkoiset purjeensa
tuulelle. --

Vaan mihin Johannes oli kadonnut, sitä ei tiennyt kukaan. --

       *       *       *       *       *

Kun Maria tuli kotia Turkuun, päätettiin, ettei hänelle mainittaisi
mitään Johanneksesta. Maria saisi luulla, että Johannes oli juhannusyönä
ijäksi kadonnut. Klaus kuuli kummastellen Aapon puhuvan Johanneksesta.
Hän ei sanonut mitään siihen.

Kun Korven Tahvana tuli tölliinsä, nosti hän hirmuisen melskeen
nähdessään siellä kaikki heitetyksi mullin mallin. Ei ollut kumminkaan
viety muuta kuin leivät. Mutta Korven asukkaat pelkäsivät ensin kovasti.
He luulivat paholaisen mellastaneen töllissä, semminkin kun orrella oli
ollut punainen liinanen, jota ei Korvessa ennen ollut.

Metsämaan Jaakko ja Eeva olivat Johanneksen katoamisesta hyvin
surulliset, semminkin Eeva, joka ei koskaan saattanut unhottaa että
hänellä oli ollut poika, joka papiksi tullessaan oli surmannut itsensä.
He kuolivat molemmat kahden vuoden kuluttua tästä onnettomasta
tapauksesta.

«Olisi totellut viisaamman neuvoa«, sanoo Aappo, kun oli kysymys
Sakarista, josta ei vuosikausiin ollut kuulunut mitään.

Sakarin sanottiin, näet, Mikon kanssa Lontoossa karanneen.




YLHÄISET JA ALHAISET.

ALKUPERÄINEN ROMAANI KAHDESSA OSASSA.


Kirjoittanut

K. J. Gummerus.


Jälkimäinen osa.


Kolmas painos.


      Uituansa yön ja päivän,
      Melkein melottuansa
      Näki pilven pikkuruisen,
      Pilven longan luotehessa,
      Sepä maaksi muuttelihe,
      Niemeksi panettelihe.

      _Kalevala_.




I.

Lemmon luola.


V--n pitäjässä Satakunnassa on vesiä yltäkyllin. Vesien lomassa on
saaria -- niitä myöskin yltäkyllin. Ne kaunistavat tosin seutua; mutta
ne ovat pieniä, eikä niitä asuta. Ne eivät hyödytä omistajiaan.

Semmoinen vähäinen saari on tuo kivinen Kontio-saari, jossa tuskin
löytyy ainoatakaan puuta. Se on kumminkin enemmän kun toiset saaret
tunnettu, sillä siinä on kummallinen luola, jota kolkkoutensa tähden
nimitetään Lemmon luolaksi.

Ennen vanhaan ovat sota-aikoina ihmiset tänne turvautuneet, ja Lemmon
luola on antanut heille suojaa.

Lemmon luolaan ei osaa muu kuin se, joka siellä on käynyt. Saari ei ole
viittäkymmentä syltä pitempi, leveys ei kahtakymmentä syltä. Saari on
paljasta kivikkoa. Mutta etelärannalla on paasi kummallisesti nostettu
pystyyn. Sen luulisi kuuluvan siihen kallioon, johon se nojautuu; niin
luonnollisesti on se paikalleen sovitettu. Mutta kun sen nostaa
syrjälle, joka on aivan helppo tehdä, koska tuo paasi on varsin ohut,
näkyy vähäinen pimeä reikä, joka vie raunioiden sisälle. -- Se on Lemmon
luola.

Tätä luolaa ja luolan tähden koko saarta kammeksuu rahvas. Saaresta ja
luolasta käy, näet, kummallinen satu.

Siihen aikaan, kun kristinuskoa ruvettiin levittämään Suomeen, asui
järven rannalla, vastapäätä saarta, Ruhmo niminen mies. Hän oli nuorena
käynyt Hiiden koulussa, ja hänestä oli Hiiden avulla tullutkin
oivallinen seppä. Kerran, kun Ruhmo kävi Hiiden luona vieraisilla,
rupesi hän puhumaan miehistä, jotka saarnasivat uutta uskontoa.
«Kävivätkö sinunkin luonasi?« kysyi Hiisi. -- «Kävivät«, vastasi Ruhmo.
«Mitä he puhuivat?« kysyi taasen Hiisi. «He saarnasivat uutta Jumalaa,
joka olisi luonut maan ja taivaan ja jonka Jumalan avun osallisuuteen se
tulee, joka antaa kastaa itsensä«. -- «Noo«, sanoi Hiisi, «ja mitä sinä
vastasit?« «Minä vastasin, etten minä sitä Jumalaa tarvitse«. -- oikein,
Ruhmo! Tiedä, että jos olisit antanut noiden kastaa itsesi, et ikinä
olisi nähnyt kotoasi enää«.

-- Kun Ruhmo illalla palasi taloonsa, näki hän miten pappi rannalla
kastoi hänen poikaansa. Hän julmistui ja huusi: «Lempo vieköön teidät
kaikki!« -- Ja tuskin oli hän saanut huudetuksi nuo sanat, kun jo Lempo
seisoi rannalla ja vei, ei kastajaa, mutta Ruhmon nuorimman pojan -- ja
tuo tuli siitä, että pappi ei ollut ennättänyt sanoa mitään valaessaan
vettä pojan päähän. -- Lempo vei nyt pojan saarelle, etemmäs hän ei
jaksanut. Vesipisara pyhää vettä oli pudonnut Lemmon kädelle ja poltti
nyt sitä niin, että täytyi päästää poika ja karata itse luolaan. Mutta
pappi sanoi rannalla, kun näki Lemmon vievän lasta: «Nimeen isän« -- ja
poika seisoi elävänä saarella, josta pappi hänen nouti ja kastoi myös
Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Mutta niinkauan kuin vesipisara polttaa
Lemmon kättä, ei hän luolasta pääse. --

Kun ei ole saarella mitään arvoa ja kun siitä niin julma taru käy, ei
tee sinne mieli kenenkään mennä.

Ennen muinoin kävi V--n pitäjässä mies, joka uskalsi soutaa saarelle ja
mennä Lemmon luolaan. Mutta hän palasi sieltä hirmustuneena ja
läähättäen, ja päästyään maalle puhui hän, miten melkein luolan suussa
Lempo istui, että jos hän olisi askeleen lähemmälle mennyt, olisi Lempo
saanut hänet käsiinsä. -- Viisaammat eivät tosin uskoneet tätä miehen
puhetta, mutta kun eivät itse uskaltaneet mennä Lemmon luolaan, tuli se
puhe vallalle, että joka luolaan menee, on Lemmon oma. -- Ja tämä puhe
yltyi, kun väliin öisin kuka milloinkin näki savua nousevan törmästä ja
miehiä kulkevan rannoilla. -- --

On yö keskellä toukokuuta. Jäät ovat muutamia päiviä sitten sulaneet.
Vesi on korkeimmillaan ja ulottuu pian luolan suuhun saakka. Nyt on
paasi syrjällänsä, ja vähäinen vene, jonka tuskin luulisi ihmistä
kannattavan, on köydellä sidottu kiini rantaan. --

Kahdeksan vuotta on kulunut niistä tapauksista, joista viimeksi
puhuimme.

Vuosi saa jo paljon ihmisten elämässä muuttumaan, mitä sitten kahdeksan?
-- Kuka voipi aavistaa, miten asiat, jotka tänä päivänä ovat näin,
kahdeksan vuoden kuluttua ovat? Ja kumminkin löytyy jo tänään juuret
niihin tapauksiin, jotka kahdeksan vuoden kuluttua saavat matkaan mitä
nyt emme osaa ajatellakaan. Aika muuttaa kaikki; ajan kuluessa muutumme
itsekin.

Silmäilkäämme luolaan! Siinä istuu tänä mainittuna kevät-yönä mies ja
vaimo. -- Miehen me jo ennestään tunnemme, mutta vaimosta emme ole
puhuneet. Hän oli kahdeksan vuotta takaperin kaunis, nuori
palvelustyttö, joka silloin rehellisesti palveli isäntäväkeään. Kaksi
vuotta takaperin tuli hän tutuksi tuon miehen kanssa, jonka vieressä hän
nyt istuu. Heissä liikkui silloin samat tunteet. He alkoivat kulkea
samaa tietä; se tie on tänään vienyt heidät Lemmon luolaan. --

Että tämä tie ei ollut päivän, rehellisyyden, lienee jo lukiani
arvannut. Hän on jo ehkä arvannut, kuka tämä mies on, jos hän muuten
muistaa, että pahat ajatukset, kun ne vallan ovat ihmisessä saaneet,
eivät anna tukehuttaa itseään; että pahat ajatukset vähitellen kypsyvät
työksi ja vaativat työstä työhön, josta jälkimäinen aina on edellistä
julmempi ja vie tekiänsä vielä etemmäs pois oikealta.

Tämä mies, joka näkyy olevan neljän ja viidenkymmenen välillä, on
Metsämaan Jaakon ja Eevan vanhin poika -- Kyösti.

Hän on nyt eronnut ihmiskunnasta. -- Me olemme nähneet hänen valmiina
työhön, josta sattuma sai hänen pelastetuksi. Mutta sattuma ei voinut
kumota hänen sydämensä himoja. -- --

«Katri! Laita valkea!« huusi hän luolasta vaimolle, joka syömään arveli
ruveta.

«Laita itse, laiska; vai pitääkö minun aina sinua palvella!« --

«Laita valkea tahi... Lempo vieköön...«

«Tuo puut tänne veneestä!« sanoi vaimo hiljemmällä äänellä. -- «Älä nyt
ole kärtyinen! Mitä toki siitä, ettemme onnistuneet, että Kärmälä hakee
sinua ja pelossaan hukuttaa rahaa sinua takaa ajaen«...

«Kärmälä! Se mokoma!« ärjäsi Kyösti ja heitti vaimon eteen veneestä
noudetut puut. «Ei hänellä ole hauskoja päiviä, sen sanot oikein. Mutta
piru vieköön, ei hän vielä ole havainnut, ketä hän petti!«

«Elä taasen rupea uhkaamaan! Tiedät itse, että minulla on paljon
suurempi syy kostaa, mutta minä en puhu mitään«.

«Niin sinä! Sinä olet hullu, kun saatit uskoa herroja ja semminkin
semmoista herraa. -- Kostat omaa hulluuttasi, et, peto vie, muuta«.

«Ole vaiti, et sinä ymmärrä, miten minulla on syytä kostoon. -- -- Sinä!
No, mitä siitä, ettei Kärmälä antanut sinulle mitä lupasi, etpä sinä,
vaikka kolmasti koetit surmata vanhaa vääpeliä, saanut toimeen muuta
kuin että hän kirjoitutti testamenttikirjan...«

«Ei sekään lie ollut mitään, että toista vuotta sain istua raudoissa,
että Kärmälä, jolla olisi ollut hyöty serkkunsa kuolemasta, itse syytti
minua! -- Ja hän kuitenkin lupasi vannoen kaikissa tapauksissa
kuolinpäivääni pitää minua Kärmälässä ja vielä palkaksi 200 riksiä,
vaikka en onnistuisikaan. -- En puhu mitään siitä, että hän, jos kiini
joutuisin, lupasi tehdä tyhjiksi kaikki kanteet... No, entäs Leena, sen
se peto kihlasi jo aikoja ennen kuin sillä minua rupesi houkuttelemaan«.
-- --

«Ole vaiti, heittiö, ja syö! Olet itse tunnustanut, että minä vastaan
kymmentä Leenaa«. --

«Ha, haa!« --

«Älä naura! Vai jo olet unhottanut miten viime syksynä pelastin sinun
Antintalon jyväaitasta, jossa minutta olisit saanut jauholaarissa
odottaa aamua ja kiinitulemistasi niinkuin kala verkossa«. --

«Niin! Mutta kuka sanoi, kun olin katon repinyt: heittäydy alas! --
kuka, häh!«

«No, mitä turhia nyt puhumme! -- Sano mitä nyt aiot tehdä!«

«Kostaa, jos vaan olisin varma siitä, että tämä paikka on turvallinen«.«
--

«Ja lupaatko oman henkesikin vaaralla auttaa minua, jos minä nyt autan
sinua?«

«Senhän olet kuullut tuhansia kertoja, sorkkaluu, vai pitäisikö minun
taasen vannoa?«

«No, no! Minä uskon sinua, minä autan sinua, sinä sitten minua. Mutta
jos petät, niin! Sinä tunnet jo Katrin!« -- --

«Tunnen. Sinä olet pirua pahempi, sen olen nähnyt, vaikka leppyinen olet
olevinasi«.

Katri nauroi: «Sinä olet havainnut sen, se hyvä! -- Sinä voinet arvata,
ettei minun kostoni ole turhanpäiväinen. -- No, sano, mitä nyt aiot?«

«Minä! -- Minä en sitä sinulle sano; minä olen oppinut sinusta olemaan
vaiti. -- Mutta nyt vene on luolaan vedettävä, ja sitten tarvitsee
päivämies lepoa -- oli Kärmälän tapa sanoa, hä, hä!«

Tuntia myöhemmin astumme, lukiani, Lemmon luolaan.

Kuka on tuo nainen, joka siinä lepää, joka nukkuu rauhallisesti, kuin
olisi unensa viattomuuden? -- Kuule, minä tahdon sinulle kertoa hänen
elämänsä. Surkuttele häntä, mutta hänen työnsä, ne jätä Lemmon luolaan.
--

Sanoimme Katrin kahdeksan vuotta ennen olleen rehellisen ihmisen. Hän
lankesi siis, koska hän nyt on Lemmon luolassa. --

Mikä langetti hänen? --

Se on hänen salaisuutensa, jota hän ei Kyöstillekään ole puhunut. --

Kolme vuotta ennen tuota hirmuista hallaa, jolloin ensin tapasimme
Metsämaassa Johanneksen, on Katri syntynyt. Hänen isänsä oli pappi.
Mutta hän jätti nuoren tyttärensä, hän kuoli, ja äitinsä kanssa eli
Katri ensi vuotensa suurimmassa köyhyydessä. Kristillinen talonpoika oli
luoksensa ottanut nääntyväisen perheen, jota tosin muutkin, semminkin
papit auttivat. Mutta onni ja menestys ei näyttänyt seuraavan tätä
perhettä. Äiti kuoli murheesensa, ja kolmivuotisena seisoi Katri yksin
maailmassa -- taluttajatta, sukulaisitta. Kovana hallavuonna jäi tuon
kristillisen talonpojan pellot tyhjille, ja hänen lastensa seassa, jotka
leipää huusivat, oli vieras tyttö -- oli Katri. Emäntä kirosi orpoa ja
tahtoi ajaa hänet maantielle, vaan isäntä piti hänet luonansa niin kauan
kuin voi. Mutta ennen vuoden loppua ei ollut isännällä itsellä mitään.
Hän kulki ympäri Katrin kanssa, saadakseen hänelle paikkaa, vaan kauan
meni hänen kokeensa turhaan. Silloin kun hän jo itse melkein epäili, sai
hän äidin Katrille seurakunnan pastorin kautta, joka, vietyään nuoren
tytön Turkuun, luuli tehneensä virka-velivainaan tähden kaikki, mitä
kristitty voi.

Katri tuli Turkuun. Eräs leskirouva oli hänen ottanut, luvaten orpoa
kasvattaa omana tyttärenään. Hän piti lupauksensa. Vaan jo kuuden vuoden
kuluttua seisoi yhdeksänvuotinen Katri taasen holhoojatta maailmassa.
Pastori oli unhottanut hänen, rouvan perilliset eivät tahtoneet tietää
hänestä, ja silloin oli Katri onnellinen, kuu erään leipurin luona sai
asiatytön ammatin. -- Ei tiennyt Katri silloin vielä, ei tiennyt Katri
raukka ennen kuin se oli myöhään, mikä tämän armahtavaisuuden leipurissa
vaikutti. -- Ei tiennyt Katri, että tuon teki hänen kauneutensa, joka
päivä päivältä yhä eneni.

Isäänsä ei ollut Katri koskaan nähnyt; äitiään hän tuskin muisti; mutta
himmeästi lensi väliin hänen mieleensä se aika, jona hän oli
talonpoikaisessa talossa elänyt. Vaan siunaten puheli nuori tyttö aina
rouvasta, joka hänelle oli ollut hellä äiti.

Aika kului. Katri ihastutti kauneudellaan ihmisiä, ja moni nuori herra
kävi teeskenneltyä asiaa leipurilla, kun oli Katri ehtinyt
viidenteentoista vuoteensa. -- Vaan Katri, joka elämänsä kovassa
koulussa oli runsaan läksyn lukenut, kohteli heitä, niinkuin muitakin,
kylmästi. Hänen sydämensä oli jo elämänsä aamuna saanut päällensä sen
jääriitteen, joka tosin kerran suli -- kun ei enää auringon säteet
voineet sydäntä lämmittää. --

Katri luuli itseänsä väkeväksi ja -- niinkuin useimmiten silloin aina
käy, kun ei nainen hae väkevyyttä juuri viattomuudestaan -- hän lankesi.
Toinen, enemmän koeteltu kuin Katri, olisi myös langennut. -- Katri ei
ollut viekas, päinvastoin itse rehellisyys. Hän ei osannut aavistaa
petosta tuossa kauniissa, kiiltävässä sotaherrassa, joka ensin niin
kylmästi kohteli häntä, että hän suuttui, mutta joka sittemmin aikaa
voittaen leppyi ja vihdoin ujosti tarjosi Katrille vähäisiä lahjoja. Kun
Katri ensimäisen näistä otti vastaan, näki hän unessaan isänsä, joka
kyynelsilmin viittasi lahjaan ja sanoi rukoillen: «Polta se!« Vaan kun
Katri aamulla heräsi, huusi hän innossaan: «Isä, sinä et tunne
rakastettuani!« Katri tunnusti jo silloin itselleen, mitä hän vähän ajan
takaa punaposkisena tunnusti sotaherralle. Tämä -- kreivi G. -- oli
voittanut voiton, viattoman sydämen.

Kun Katri pian huomasi, mitä hän ei ensimältä tahtonut uskoa -- että hän
oli petetty -- kun leipurin kisällit, jotka kaikki, mutta turhaan,
olivat Katria suosineet, pilkaten kutsuivat häntä kreivinnaksi, silloin
tapahtui Katrissa suuri muutos. Hän vaaleni, niinkuin kukka, joka
huonelämpimään tottuneena heitetään ulos kylmään; hän itki, vaikka hän
ei kyyneliään kenellekään näyttänyt, ja hänen sydämessään rupesi nyt
ensimäiset kostontunteet nousemaan. -- Kun hän sittemmin havaitsi, minne
hänen luottamuksensa kreiviin oli hänen saattanut, oli hänellä elämänsä
maali maan päällä tiedossa. -- Ja kun hän kaikki ihmistunteet kuolettaen
eräänä pimeänä yönä heitti äsken syntyneen nuoren lapsensa Aurajoen
laineisin, oli hänen elämänsä ovi hänen takanansa isketty kiini. -- Hän
eli tosin vielä, mutta hänen elämänsä tarkoitus oli yksin kosto, kosto!
Se häpeä, joka häntä oli kohdannut, jota hän oli hyvin osannut salata,
oli saanut ensimäisen ja samalla hirmuisimman rikoksen matkaan. Se rikos
ei näkynyt häntä rasittavan; hän eli niinkuin ennenkin leipurin luona.
Hän nauroi, hän puhui, mutta helvettiä kantoi hän sydämessään.

Miten kostaa? Se kysymys oli aina Katrin mielessä. Miten saada kreivi
siihen vaivaan, johon hän itse oli joutunut?

Katri tapasi auttajan jonkun aikaa sen jälkeen, kun Johannes oli
kadonnut, kun kosto oli jo hänen sydämessään vallan saanut. Katri tapasi
Kyöstin. Miten he tutuiksi tulivat, ei tässä tarvinne kertoa. Jonstonin
Tiinan luona, jonne Kyösti, kun Kärmälä hänen ensikerran petti, oli
tullut hakeakseen Turussa työtä, tapahtui tuo ensi tuttavuus. Turussa
lisäytyi se, Kyöstin siellä palvellessa. Vaan Kärmälän isäntä kutsui
luoksensa taasen Kyöstin, luvaten hänelle runsaan voiton, jos hän vaan
vääpelin surmaisi. Silloin unhotti Kyösti, jota Kärmälä viekkailla
sanoilla osasi houkutella, entiset vääryydet ja meni Kärmälään. Kun
hänen voittonsa taasen tyhjään raukesi ja Kyösti tuli yleisön mielessä
kanteen alaiseksi, vaikka todistajain puutteessa häntä ei voitu kiini
panna, ajoi Kärmälä hänen pois «kotorauhan tähden, vaikka syyttömäksi
Kyöstin tiesi«. Kyösti tuli nyt takaisin Turkuun ja sai palveluspaikan
saman raatimiehen luona, jota Katri nyt palveli. --

Vaan Kyöstin mieli ei enää työhön vienyt. -- Hän ajettiin syksyllä pois
palveluspaikastaan varkauden tähden. Nyt kun Kärmälän «kävi sääliksi«
vanhaa palkollistaan, jotta otti Kyöstin uudestaan kirjoihinsa, lupasi
hän hänelle suuria antimia, jos kerta vielä ottaisi koettaakseen saada
hengiltä vääpeli. -- Kyösti nyt ei tosin suuresti uskonut Kärmälää,
mutta paikan puutteessa suostui hän kumminkin kauppaan, ja kun hän
Kärmälään muutti, seurasi Katri -- Kyöstin vaimona. -- Jouluaamuna lähti
Kyösti täyttämään surmalupaustaan, ja Katri seurasi häntä. Vaan tämä
retki sai Kyöstin rautoihin. Vuoden kuluttua pääsi hän irti, ja nyt oli
hänen kostonsa kääntynyt Kärmälään. Tekisimme Kyöstille väärin, ellemme
sanoisi tässä, että hän ei itsestään olisi kolmatta kertaa seurannut
Kärmälän kutsumusta, ellei Katri olisi häntä siihen kehoittanut. Katri
tarvitsi Kyöstiä ja teki kaikki mitä voi, yllyttääkseen hänessä toimeen
kaikki ne pahat henget, jotka jo Kyöstissä olivat saaneet suuren vallan.
-- He antausivat nyt kulkusalle. Kyösti teki työtä missä milloinkin,
mistä milloinkin varasti hän. Katri oli häntä kaikissa auttamassa. --
Katri ei kaikella tällä tahtonut muuta, kuin saada Kyösti aivotun julman
rikoksen alaiseksi. Katri oli surmannut lapsensa, jota tekoa ei kukaan
osannut aavistaakaan, Kyöstin piti surmaaman vääpeli tahi Kärmälä --
sama Katrille, kumpi niistä saisi murhaajan nimen Kyöstille. Kerran
surman tehtyään ei saattaisi Kyösti kieltää apuansa Katrilta kreiviä
vastaan. Syvä, pirullinen ajatus! Mutta Katri antoi kaikki alttiiksi,
saadakseen nähdä pettäjänsä onnettomuuden. -- He hakivat Kärmälän
likeisyydessä tuntemattoman asuntopaikan; he löysivät semmoisen
penikulman päässä Kärmälästä. He löysivät semmoisen Lemmon saarella. --
Kärmälä tiesi heistä, että he valvoivat, että heillä oli paha mielessä.
-- Hän pelkäsi sitä enemmän, kun hän tiellä oli nähnyt Katrin ja
Kyöstin, joka yllytettynä kohotti varastetun pyssyn häntä vastaan ja
ampui -- vaikka Katrin mielipahaksi ei osannut.

Tämä työ oli tehty samana päivänä, jona nämä onnettomat näemme Lemmon
saarella. He nukkuvat nyt. Huomenna miettivät he uusia.

Vaan sinä, lukiani, olet ehkä hämmästyen lukenut näitä katkelmia
väärälle tielle joutuneiden ihmisten elämäkerrasta. Saattaako semmoista
ihmistä, kuin Katri on, löytyä maailmassa? Saattaa, sen pahemmin. Hänen
elämänsä voisi yksikseen antaa ainetta julmimpaan hirmujuttuun, mitä
olla saattanee. Kahdeksan vuoden kuluessa on hän muuttunut semmoiseksi,
kuin hän nyt on. Minä olen kertonut muutamia ulkonaisia tapauksia hänen
elämästään. Hänen sydämensä oli se ahjo, jossa hänen työnsä mietteet
syttyivät; se ahjo -- ennen puhtauden -- oli nyt muuttunut pirujen
pesäksi. -- Minä olen koettanut saada nämä hänen julmat elämänsä
tapaukset supistetuiksi niin kokoon kuin olen voinut, jotta tulisi ilmi
vaan se, miten hän voi tehdä ne työt, joita hän mielessänsä kostona
pitää, omaa turhaan kulunutta elämäänsä vastaavana. --

Ja nyt, kun Lemmon luolan salaisista pimeyksistä olen vähäisen väreen
antanut tulla päivänvaloon -- käy vielä nukkuvaisen naisen luo ja näe,
mitä hän unessa näkee! Hän lentää mustana lintuna yli maailman.
Kaikilta, joita hän tapaa, kysyy hän: «Oletteko kreiviä nähneet? Hän on
käsistäni kadonnut! Minun kostoni ase on kohta terävä; nyt minä
tahtoisin tietää, missä kostoni esine on?« -- Ja taasen muuttuu hänen
unensa. Hän näkee surmatun lapsensa, joka häntä vastaan nostaa pienet
kätensä, mutta joka hirmustuneena kääntyy pois, kun äiti tahtoo häntä
syliinsä ottaa ja rintaansa vastaan painaa. Silloin kiristää Katri
hampaitaan ja huutaa: «Kohta, kohta saan minä sinua syleillä! Minä
tahdon nyt ruveta hakemaan sitä, joka sinun surmasi. Minä en ole
surmaajasi, vaikka minun käteni surman teki«.

       *       *       *       *       *

Kun he aamulla heräsivät, istuivat he kauan sanaa toisilleen sanomatta.
Kyösti oli alakuloinen, ja Katri katseli tirkistellen eteensä.

«No, mitä nyt on tehtävänä? Sano sinä, joka aina olet nerokas uusia
keksimään! Minä kadun, etten seurannut Aapon pyyntöä, kun hän Sakarin
merelle lähdettyä vaati minua Raisolaan. -- Mutta jos vielä menisin
sinne?...«

«Ja antaisit Kärmälän nauraa takanasi!« huusi Katri ikäänkuin unesta
heräten. «Silloin minä menisin Kärmälään piiaksi, saadakseni kuulla,
miten hän kiroo sitä miestä, joka uskalsi syyttää häntä osallisuudesta
surmayritykseen --«.

«Et, perhana vie, menekään! Et! Kärmälälle tahdon ensin kostaa ja...«.

«Sitten autat sinä minua! Sinä tiedät, että minä pidän sanani. -- Sinä
et enää Leenaa kaipaa«.

Puhua Kyöstille Leenasta oli sytyttää vihan vimma hänessä. -- «Ei, miten
kanssani käykin, juhannusta ei Kärmälä näe!« --

«Sinä kysyit, mitä nyt on tehtävänä? Ensiksi syödä, sitte ... sitte
lähdetään Turkuun«.

«Mitä sinne? Hyvä sinun on sanoa: _lähdetään_, kun vaan olisi maantie
minulle niinkuin muille. Voisin pian päästä kruununkyydillä Turkuun.
Sinä tiedät, että Kärmälä tekee mitä voi, saadaksensa minut kiini«.

«Niin kyllä, vaan mistä hän sinua syyttää, missä ovat todistajat? --«

Kyösti mumisi itsekseen, vaan hän oli oppinut luottamaan Katriin.

Tunnin kuluttua lykättiin vene luolasta järvelle.

Tunnin kuluttua oli Lemmon saari autio. Ihmisten jälkiä ei siellä
näkynyt. --




II.

Kaksi todellista ystävää.


Kysy häneltä, jonka tänään kuulet kyynelsilmin sanovan: «Minun suruni on
ikuinen, en minä lohdutusta löydä!« kysy häneltä vuosien kuluttua, mikä
on saanut hänen surunsa sulamaan, koska hän taasen iloisena nauraa?
Hänen täytynee myöntää, että hänen surunsa on sulanut, ja sanoa: Aika
sen teki. -- Kysy häneltä, jonka tänään näet vaaleana istuvan, kysy
häneltä sitä vuosien kuluttua, kun näet hänen melkein samallaisena,
kysy: Eikö aika ole parantanut sydämesi haavaa? Hän vastaa suruisesti
hymyillen: «Ei, aika lääkkeillään ei voi tunkeutua minun sydämeeni«.

Aika voi lievittää surun, tekee sen enimmiten aina. -- Ei aina
kuitenkaan.

Kahdeksan vuotta on kulunut. 1 päivä kesäkuuta on taas tullut. --

Salissaan kulkee majuri --s edestakaisin. Hän on nyt supistunut kokoon
pikkuiseksi äijäksi. Hänen viiksensä, hänen poskipartansa, hänen
hivuksensa ovat valkoiset kuin sydäntalven lumi; mutta hänen
uskollisissa silmissään liikkuu sama leppyinen katse kuin aina ennenkin.
--

Akkunan edessä istuu kaksi naista. He kuuntelevat majurin puhetta. Me
tunnemme nämät naiset. He ovat Maria ja Anna. --

«Niin!« jatkaa majuri puhettaan. «Kun minä ajattelen elämäni päiviä,
miten kummallisesti ne ovat kuluneet, ovat kyyneleet astua vanhan
sotilaan silmiin. Kun minä muistan Johannesta, joka sinuun niin paljon
vaikutti, en minä tiedä, mitä sanomani pitäisi. Sinä olit iloinen
perhonen ennen hänen tänne tuloaan. Hän tuli, hän tuli kuin tuuliaispää;
hän katosi pian, mutta aina, kun minä Mariani näen, muistan minä häntä.
Hän sai Mariani muuttumaan. Kahdeksaan vuoteen ei ole minun huoneissani
Marian syntymäpäivää vietetty. -- Mikä pitkä aikakausi on tämän ja
viimeisen syntymäpäiväjuhlasi välillä! Vanha Harmaalan parooni on
poissa, siinä maassa, johon minulle on jo portti aukaistuna. Minä olen
valmis jättämään kaikki. Mutta mitä minä muutoksista puhun! Te tiedätte
ne paremmin kuin minä, jonka muisti rupee himmenemään! -- Yhden
muutoksen tahtoisin vielä nähdä, ja se olisi tieto, että Marialla on
turva, on sauva, joka suojelee hänen elämäänsä, kun minä olen poissa«.

Muistot kuluneista ajoista ja sydämensä hartain toivo olivat saaneet
harvapuheisen majurin puhujaksi. --

Maria kuuli hänen sanansa. Hän hymyili suruisesti.

-- «Isä! Rakas isä, älä niin puhu! Olenhan minä nyt onnellinen; ja kun
ei sinua enää ole, olen minä onnellinen, sillä minä muistan, että
minulla on hellä isä ollut. -- Ja onhan minulla Anna, joka ei minua
jätä« -- lisäsi Maria ystävällisesti katsellen Annaa. --

«Hm hm!« mumisi majuri. «Sinä tiedät, missä toiveessa Harmaalan parooni
kuoli, sinä et saattane hänen toiveitansa pettää. Parooni Klaus on nyt
Harmaalan herra. Siellä saisit sinä elää, siellä muistaa...« --

Maria vastasi katsellen alas lattiaan: «Ei, isäni, ei! Minä en saata,
vaikka minä kiellollani tietäisinkin loukkaavani teitä. Te toivotte
hyvää minulle, mutta minä en saata täyttää toiveitanne«. -- Ja nyt,
samoin kuin ennen lapsena, nousi Maria, syleili isäänsä, käänsi harmaat
viikset syrjälle ja suuteli häntä.

«No, no! Jumala siunatkoon sinua! Minä en tahdo pakoittaa sinua«, sanoi
majuri. --

Nyt kului pitkä aika, jolloin ei sanaa virkattu. Majuri silmäili
kävellessään silloin tällöin Mariaa, ja vanhuksen silmäripsissä välkkyi
kirkas kyynele.

Annalle ei ollut näinä hetkinä puhuttu mitään. Majurin sydän oli ollut
täynnä onnentoivotuksia Marialle. Mutta nyt meni Maria Annan tykö,
tarttui häntä hellästi käteen ja vei hänen majurin luo.

«Tässä, isäni, on Anna!« sanoi hän. «Jos te tietäisitte niinkuin minä,
mikä Anna on minulle ollut, levittäisitte hänelle sylinne ja
puristaisitte häntä rintaanne vastaan. Enemmän kuin sisar, hellä kuin
äiti on Anna minulle ollut. Hän on lohduttanut minua, kun minä olen
murehtinut; hän on pyyhkinyt silmistäni kyyneleet, kun minä itkin; hänen
aina leppyinen ja hellä luonteensa on kummallisesti vakavuuttanut minua,
-- ja kumminkin, isäni, tein minä Annalle suuren murheen ja surun kun...

«Maria!« sanoi Anna väsyneellä äänellä. «Minun salaisuuteni, josta ei
tiedä kukaan!«

«Mutta josta isäni nyt pitää saaman tietää, jotta hän osaisi täydelleen
ymmärtää sinun ylevyytesi. Isä!... Mariasi on saanut monta kyyneltä
Annan silmiin, sillä Anna rakasti Johannesta«.

«Anna!« huusi Majuri. «Sinäkin!« Ja enemmän seuraten oman sydämensä
helleyttä kuin Marian käskyä vanhus sulki vapisevaan syliinsä
punastuneen neidon. «Jumala siunatkoon sinua! Ole aina Marialle sama,
mikä tähän asti olet ollut, ja haudassani minä kiitän sinua!« Ja tätä
sanoessaan majuri nyykähytti kummallisesti päätänsä, niinkuin hänen
tapansa oli, kun hän muisti jotakin, mitä hän tahtoi salassa pitää. --
«Mutta nyt, lapset, menemme ehkä puutarhaan istumaan, niinkuin kahdeksan
vuotta tätä ennen juuri tänä päivänä. -- Maria, Anna! Minä olen
onnellinen nyt!« --

Vähän aikaa keskusteltuaan illan tulevista pidoista menivät he kolmisin
alas puutarhaan. Siinä näkivät he Johanneksen entisen kamarin; mutta se
ylioppilas, joka siinä nyt asui, joka majurille ja naisille
ystävällisesti nyykähytti päätään, se ylioppilas, joka yhtä köyhä kuin
ennen Johannes, oli kesäksikin Turkuun jäänyt naapuritalon nuorille
koulupojille koulumestariksi -- ei ollut Johannes.

«Noin istui Johanneskin ja katseli tänne«, sanoi surullisesti Maria.
»Noin istui hänkin, eikä ollut näkevinänsäkään minua täällä -- ja
kumminkin näki hän!«

«Ja unessaan tunnusti hän, mitä hänen sydämessään liikkui«, lisäsi Anna.
«Tänä päivänä on kahdeksan vuotta kulunut siitä hetkestä, joka minulle
ilmoitti, että Johannes rakasti Mariaa«.

-- Ken olisi sanonut kahdeksan vuotta tätä ennen, kun Anna silloin kävi
lakaisemassa tallikamaria, ken olisi osannut sanoa Annalle: Kahdeksan
vuoden kuluttua olet sinä Marialle rakas sisar, majurille rakas lapsi?
Ja niin on kumminkin nyt.

Suruisena oli Anna muuttanut majurin taloon majurin lähdettyä
Harmaalaan. Kahdeksan vuotta on kulunut, mutta hän ei ole vielä
muuttanut takaisin sieltä. Mihin olisi hän muuttanutkaan, kun hänen
äitinsä on jo kauvan ollut saman maan suojassa, joka hänen sisartansa
Metsämaan Eevaa tallentaa! Anna jäi majurin luo, ja päivä päivältä
lujeni ystävyys Annan ja Marian välillä, sillä kumpikaan heistä ei
väsynyt puhuessaan siitä, joka heille oli kaikki ollut. Ja kun oli Anna
tunnustanut Marialle sydämensä suurimman salaisuuden, silloin se
uutinen, joka on naisten välillä maailmassa saanut matkaan niin paljon
vihaa ja vainoa, silloin se uutinen sai nämä naiset syleilemään
toisiaan. Heidän rakkautensa esine oli kuollut, niin luulivat he. Ja kun
ei enää ole olemassa sitä, joka voisi syynä riitaan olla, leppyy kateus,
sammuu viha, jos semmoista on ollut. -- Anna, joka ennen Marian näki
surunsa syyksi ja joka tuskin voi asua Marian kamarissa, rakasti hellän
sisaren rakkaudella Mariaa, ja hänen ystävyytensä oli kaikki säätyrajat
heidän väliltään lyönyt alas.

Talvis-illoin, kun majuri oli poissa, istuivat nämä entiset
hangoitteliat käsi kädessä lieden edessä puhellen entisistä asioista.
Maria sai kuulla Annalta Johanneksen ensimäiset elämänvaiheet, ja
Annalle puhui Maria, mitä Harmaalassa oli tapahtunut. -- Eläen kokonaan
näin kuluneissa ajoissa tuli heidän naisellinen luonteensa viehkeäksi;
se olisi saattanut viedä heidät kokonaan pois nykyajan varsinaisuudesta,
ellei olisi siellä ollut silmä, joka paremmin osasi lukea, mitä heidän
sydämessään liikkui. Tämä silmä oli Klaus paroonin. Niinkauan kuin hän
Turussa sotaherrana oleskeli, oli hän alituinen vieras majurin luona, ja
vielä sittenkin, kun vanha parooni oli jättänyt Harmaalan hänen
haltuunsa ja saanut hänen kapteinina eroamaan sotaväestä, oli hän usein
nähty majurin talossa. Parooni Klaus ei tosin voittanut täällä sitä,
mitä hän sydämessään toivoi, mutta hän sai Marian puhumaan muustakin
kuin vain Johanneksesta, ja vaikka hän tosin ei voinut saada Mariaa
minkäänlaiseen yhdys-elämään entisten toverien kanssa, vaikutti hän
kumminkin, ettei Maria aivan yksipäiseksi joutunut. -- Näistä
vieraskäymisistä oli paroonille useinkin ollut suuri hyöty. Klaus oli
tullut tutuksi Annan kanssa, eikä hän tiennyt, kumpaa näistä naisista
hänen piti suuremmasti kunnioittaman.

Niin olivat vuodet kuluneet. Viime aikoina oli Klaus harvemmin käynyt
Turussa. Majuri oli siitä nuhdellut häntä, oli sanonut: «Luuletko sinä
sen paremmin sopivan, että me kävisimme Harmaalassa, jossa sinä nyt
yksin emännättä asut?« -- Klaus oli tuohon vastannut: «Te tiedätte syyn,
rakas majuri, mikä estää, ettei Harmaalaan emäntää tule«.

Silloin oli majuri taputtanut Klausta olalle ja sanonut: «Sinä tiedät,
kuinka mielelläni minä sinulle emännäksi Harmaalaan antaisin sen, jota
sinä siihen ammattiin tahtoisit; mutta sinä tiedät myös, etten minä
saata Mariaa pakoittaa. Hänen tahtonsa on tuossa asiassa minun lakini«.

-- Klaus oli silloin tarttunut majurin käteen ja sanonut: «Koettakaa
saada Maria myöntämään, että hänen syntymäpäiväänsä vietettäisiin tänä
vuonna niinkuin kahdeksan vuotta tätä ennen. Jos niin käy, etten silloin
voi saada Mariaa taipumaan, niin tahdon minä, vaikka se kipeästikin
minuun käy, luopua hänestä ja kääntää silmäni toisaallepäin. -- Teillä
on oikein, Harmaala ei menesty emännättä; vaan koko maan päällä ei löydy
ketään muuta kuin Maria tahi tuo toinen hänen vertaisensa ylevyydessä,
joka minulle voi onnea maailmassa antaa«.

Majuri, koetti nyt saada Marian myöntymään paroonin pyyntöön, sanomatta
kumminkaan, että hän puhui hänen puolestaan. Maria soti kauvan vastaan,
mutta viimein hän myöntyi. Ja tämän päivän illaksi on kaikki, mitä
Turussa kuuluisaa siihen aikaan oli, kutsuttu majurin luokse.

Majuri toivoi vielä.

«Vaan kuule, Anna!« sanoi Maria jatkaen puhettaan puutarhassa. «Sen teit
väärin ja samaten teki väärin isäni«, lausui hän lyöden isäänsä hiljaa
polvelle, «että te minulta niin kauvan salassa piditte Johanneksen
ilmaantumisen Turussa, kun minä hänen kuolleen luulin. Se oli väärin
niinkuin sekin, että me nyt niin varmaan pidämme häntä kuolleena kuin
itse olisimme olleet hänen hautajaisissaan. Ehkä elää hän vielä; eipä
Aurajoki antanut mitään, kun häntä haettiin. Jos olisi Aurajoki hänet
niellyt, olisi hänen ruumiinsa pitänyt tulla näkyviin, niinkuin tuon
vähäisen lapsen luuranko, jonka vanhemmista ei tietoja saatu. -- Ei,
ehkä elää Johannes vielä jossakin, jossa hän meitä muistaa«. --

«Sitä en minä toivokaan!« sanoi Anna. «Kahdeksan vuotta on kohta kulunut
siitä päivästä, jona hän katosi. Kahdeksaa vuotta ei hän olisi saattanut
kateissa olla«.




III.

Millainen mies majuri on.


Annan tätä puhuessa tulivat suuret, komeat vaunut kartanon pihalle.

Majuri, joka ne ensin havaitsi, hymyili ja huusi iloisella äänellä:
«Parooni Klaus!« --

Maria ja Anna nousivat; mutta ennenkuin he ennättivät ryytimaasta,
seisoi parooni Klaus heidän vieressään, tarjosi Marialle kauniin
ruususeppeleen ja sanoi: «Nyt ovat kukat valitut, niin ettei...«

«Niissä matoa ole«, lisäsi Maria suruisesti hymyillen. «Kiitoksia, herra
parooni, terve tultua Turkuun!«

«Onnea, ikuista onnea toivotan minä sydämestäni! Nyt saattanen myöskin
toivoa, että teidän elämänne ... vaan te muistanette sanojani, koska
mielessänne vielä näkyy olevan juhannusaatto-illan tapaukset Harmaalassa
--«. Ja parooni istuikse naisten viereen ruohosohvalle.

«Mitä uutta, parooni? Kaikkiko entisellään: järvi kaunis, kukat ihanat?«
kysyi majuri, kun vihdoin hänelle annettiin puheen vuoroa.

«Kaikki entisellään... Se vaan uutisena on meidän paikkakunnalta, että
siellä viime viikolla tapahtui hirmuinen rikos, joka on kamalasti
kauhistuttanut kaikkia. Lienette tekin tunteneet Kärmälän isännän. Hän
sai elämälleen surkean lopun. Kymmenen kuolettavaista haavaa on hänet
surmannut«.

Naiset kauhistuivat. «Ja kuka on murhaaja?« kysyi Maria; vaan Anna
vaaleni.

«Kyösti!« sanoi hän hiljaa.

«Johanneksen veli! Suuri Jumala! Johanneksen veli«, -- huusi Maria.

«Sen pahemmin, lienee teidän aavistuksenne oikea. Minä en olisi tahtonut
sitä sanoa«, vastasi parooni Klaus.

«Miten murha tapahtui?« kysyi majuri liikutettuna.

«Niin, miten se tapahtui, se on kysymys, johon ei kukaan osaa vastata.
Te tiedätte, että Kyösti on ollut kiini ennen murhayrityksestä, vaikka
hän silloin todistajain puutteessa päästettiin irti. Luullaan nyt
varmaan, että Kärmälä toivoi saavansa periä vääpelin ja houkutteli
Kyöstin häntä surmaamaan, mutta että joku eripuraisuus Kärmälän ja
Kyöstin välillä on syntynyt, kun ei Kyösti onnistunut, ja että tuo
eripuraisuus on saanut Kyöstin kostamaan. Kärmälä oli tunnettu varsin
ahneeksi ja saituriksi, ja se on kaikkein ihmeellisintä tässä, että
vääpeli, Kärmälän serkku, nyt perii hänen, kun kuusi vuotta takaperin
hänen vanhin ja tänä kevännä nuorin tyttärensä -- ainoat lapsensa --
kuolivat. Varmuutta, että Kyösti on tehnyt surman, ei saatu, mutta
kumminkin on se luulo yleinen, semminkin kun ei Kyöstiä sitten kevään
ole missään nähty«. --

«Mutta, Jumala paratkoon!« huusi Klaus, kun näki Marian vaalistuneena.
«Mitä olen tehnyt! Ajattelemattomuudessani olen teidät murheelliseksi
saattanut, neiti Maria; antakaa minulle anteeksi, jos voitte!«

«Te olette sanonut, mitä minä olisin ennen tahi myöhemmin saanut tietää.
Parempi kuulla tuo julma sanoma teidän suustanne, kuin jonkun toisen« --
vastasi Maria.

Paroonilla oli oikein, kun hän sanoi Mariaa murheelliseksi. Maria oli
murheellinen, ja iloton oli hänen syntymäpäivänsä aamu.

Annakin oli tullut surulliseksi paroonin uutisesta; vaan hänen surunsa,
vaikka sen olisi pitänyt sukulaisuudenkin tähden olla suurempi kuin
Marian, ei kuitenkaan niin syvälle mennyt.

Anna puhkesi itkuun.

Surullisesti kului aamupäivä. Kun oli päivällinen syöty, kulkivat
parooni ja majuri salissa edestakaisin. Maria ja Anna istuivat siellä,
missä aamullakin. Klaus oli osannut kuvauksillaan kesän ihanuudesta
Harmaalassa saada vähäksi osaksi naisten alakuloisuuden poistetuksi. Hän
oli kovasti vaatinut majuria tulemaan sinne. Ja kun majuri nauraen oli
sanonut sopimattomaksi naisten tulla taloon, joka emäntää kaipaa --
nuoren naimattoman herran luo, niin silmäili parooni Mariaa, mutta Maria
katseli maata, ja parooni punastui, kun hän havaitsi Annan nähneen ne
silmäykset, joilla hän Mariaa katseli.

«Mitä uutta Turussa?« kysyi hän majurilta, vastaamatta mitään majurin
puheeseen hänen naimattomuudestaan.

«Niin, se on oikein, että muistutit minua. Minä, unhotin sanoa
teillekin, tyttäreni, että me saamme tänään vieraan, joka ei kahdeksaan
vuoteen ole täällä käynyt«.

«Kenen?« kysyivät Maria ja Anna uteliaasti.

«En tiedä, ilahuttaako tuon vieraan tulo teitä, tyttöni«, vastasi
majuri. «Mutta se oli enemmän paroonin tähden, jonka tiesin tulevan
tänään tänne, että eilen kadulla tavatessani kutsuin vanhan kumppalinsa
tervehtimään teitä, tyttöseni. «No, arvatkaa kuka hän on?«

«Majuri Leist!«, sanoi Maria.

«Ei! --«

«Eihän vaan kreivi G., jonka tiedän tulleen ulkomailta?« sanoi Klaus
ajattelemattomasti.

«Oikein, Klaus! Lienee hupaista sinun tavata häntä? Olittehan te ennen
hyvät ystävät!«

«En juuri saata sanoa«, vastasi Klaus. -- «Kyllä me toisemme tunsimme,
vaan suurta ystävyyttä ei välillämme koskaan ollut«.

Nyt oli Anna punainen kuin ruusu. Parooni Klaus rupesi puhumaan muita
asioita.

«Onpa kummallista«, sanoi hän majurille, kun naiset olivat vetäyneet
pois tanssipukuun pukeumaan -- «onpa kummallista, että minä tänä päivänä
olen niin onneton puheissani. Minä olen aamulla loukannut Mariaa, ja nyt
muistutti puheeni Annalle tapausta, jonka olisi pitänyt olla ikuisesti
unhotettuna. -- Saas nähdä, miten tämä päivä loppuu. Te teitte pahasti,
kun kreivin tänne kutsuitte«.

«Kuinka niin? Minä luulin tekeväni niin hyvästi. -- Nyt en teitä
ymmärrä. Millä olisitte Annaa loukannut, en sitäkään ymmärrä«.

«Se on itsessään vähäpätöinen asia, mutta teidän täytynee se myöntää,
että vähäiset asiat väliin saattavat olla suuriakin. -- Nimismies K. ei
ikinä olisi saanut rovastin Elleniä, ellei Ellen olisi sattunut saamaan
tietää, että nimismies kerran ryöstöllä ollessaan maksoi ryöstettävän
velan. -- Asia oli pieni ja suuri samalla«.

«Niin, rupee sinäkin filosoofiksi!«, nauroi majuri, joka samoin kuin
kaikki muut paitsi Maria oli tietämätön paroonin ja Annan ensimäisestä
tuttavuudesta. -- sen sanon nyt sinulle suoraan: elä toivokaan Mariaa!
Minä olen viimeksi nyt aamulla puhunut hänen kanssansa«. --

Klaus huokasi. Hän astui sanaa sanomatta pari kertaa salin poikki.
Sitten seisahtui hän äkkiä majurin eteen ja sanoi, vakavasti katsellen
häntä: «Minä olen jo kauan sitä aavistanut; enemmän kuin ennen muistaa
Maria nyt Johannesta. Mutta Anna! --«

«Anna!« huusi majuri ja hypähti kohoksi. «Sinä, Harmaalan parooni,
naisit Annan, murhamiehen serkun! -- Jo nyt rupeaa korkea muuri
kaatumaan!«

«Vaikka hänen sisarensa, jos murhamiehellä olisi semmoinen sisar kuin
Anna. Mutta mitä te sitä kummeksutte? Olisittehan te vastustamatta
antanut Marianne Johannekselle«.

«Se on toista. Johannes oli oppinut mies, ja hänestä olisi saattanut
tulla suuri mies maailmassa. En minä ole niin itsepäinen, että katsoisin
korkeaa ja halpaa sukuperää. Olenhan itse semmoisen isän poika, jonka
iso-isä lantaa ajoi. Nero ja työ miehelle kunnian antavat. Mutta
sittenkin vaadin minä välttämättömästi suvun puhtautta. Vai luuletko
korvani sietävän kuulla sanottavan: Tuossa menee se ja se, jonka serkku
surmasi isäntänsä! Ei, ei!«

«Nyt kumootte omat sananne. Olisitte antanut Johannekselle Marianne, ja
Johannes oli kuitenkin Kyöstille lähempi kuin serkku -- oli veli«.

«Olisin antanut! Niin olisin, se on totta. Vaan jos nyt tulisi toinen
Johannes, jonka veli olisi linnassa, luuletko, että minä hänelle
antaisin Mariani ja vävyn nimen?«

Klaus nauroi. «Niin on teidän nyt hyvä sanoa! Te tunnette Marian, eikä
Johannes tulee enään«.

«Niinkö! Eipä niinkään. Jos sama Johannes tulisi, minun saliini hän ei
tulisi. Minä tiedän, että isäsi olisi samaa sanonut, samoin tehnyt«.

«Minäkin en ainoastaan luule, että isäni niin olisi sanonut ja niin
tehnyt, vaan minä varmaan tiedän sen. Mutta onko kaikki oikein, mitä te
ja isäni sanotte? Ajatelkaa vähän: Onko Johannes sillä huonompi, sillä
halvempi, että hänellä on veli, joka ei hänen jälkiänsä käy? Pitääkö
syyttömän kärsiä syyllisen tähden? Mutta se ei ole teidän
ajatuksennekaan. Te puhutte vaan leikkiä«.

«Minäkö leikkiä? Luulen sinua riivatuksi!« huusi majuri innostuneena.
«Milloin olen minä tällaisissa asioissa leikkiä puhunut! -- Sinä kysyit:
pitääkö syyttömän kärsiä syyllisen tähden? Saman kysymyksen teen minä
sinulle. Mitä olen minä tehnyt, että minulle kaikki ihmiset nauraisivat
ja sanoisivat: tuossa menee majuri --s, jonka vävyn veli on saanut
raippoja varkauden tähden ja vihdoin kuoleman mestauspaikalla!«

«Te kiivastutte. Mutta jos olisi teillä itsellänne ollut sellainen veli,
mitä olisi majuri --s silloin tehnyt?«

«Ja sitä kysyt sinä! Hän ei olisi tiennyt semmoisesta veljestä mitään«.

Ja siinäkö hän olisi tehnyt oikein? Mutta entäs nyt... Anna on teidän
luonanne, sen tietää koko kaupunki, ja koko kaupunki sanoo: tuossa on
Anna, sen serkku, joka Kärmälän surmasi. -- Te ette kumminkaan aja pois
Annaa«.

«Ole vaiti! Se on toista... Anna on nainen, ja päälliseksi ken sen
tietää, että Anna on semmoisen miehen sukulainen?«

«Minä esimerkiksi«.

«Sinä! Se ei tee mitään«.

«Minä, enkö minä saattaisi sanoa Annan salaisuutta kenelle tahtoisin?«

«Mutta et sinä sitä sano«.

«Mutta jos sanoisin?« --

«Niin sanoisin minä sinua konnaksi ja panisin Annan...«

«Marian syliin ja sanoisitte: Sinä olet hyvä, yleväsydäminen neito! Ole
aina Marian ystävä!«

«Hm, hm!« mumisi majuri. «Nyt ei ollut kysymystä Annasta. -- «Sinulla on
siinä oikein, että Marian...«

«Tahto on teidän, ja tietäen Marialla olevan samat ajatukset ihmisen
arvosta kuin minullakin saatan minä varmaan sanoa, että jos Johannes
tulisi, niin majuri --s panisi hänen käteensä tyttärensä käden ja
siunaisi heitä. Sillä Marian onni on majurin silmissä suuremmasta
arvosta kuin kunnottomain, tyhmäin ihmisten tuomio«.

«Hm!« mumisi taasen majuri. «Se ei ole nähtynä vielä; mutta tästä sinun
lauseestasi näkyy selvästi, että Harmaalan kuuluisan suvun pää ei ole
sama kuin ennen«.

«Korkea muuri kaatuu, sanoitte äsken, ja siinä lauseessa oli enemmän
totuutta kuin luulittekaan. Muuri kaatuu, kun se liian korkeaksi
rakennetaan. Perustus pettää. Se mullistuu, ja jos kivet muurin
ylimmissä kerroksissa ovat ylpeilleet, saavat ne nyt nähdä, etteivät
nekään kiviä parempia ole. Kivi pysyy kivenä, ihminen ihmisenä, parooni
ja tölliläinen, kuningas ja kerjäläinen, kaikki ovat ihmisiä, ja
ainoastaan se ihminen on ihmisarvossa toista ylevämpi, joka on avujen
tiellä etemmäs ennättänyt -- se on minun uskontunnustukseni tässä
asiassa«.

«Herra Jumala siunatkoon! Kuningas ja kerjäläinen samanarvoisia!« huusi
majuri ja löi saappaansa korkoa kiivaasti lattiaan. «Kiitä onneasi,
parooni, ettet ole päätäsi poikki puhunut; kiitä Jumalaa, ettei ollut
täällä muita kuin minä tuota kuulemassa«.

Klaus nauroi majurin innolle. «Oletteko kuuro?« kysyi hän iloisesti.
«Vai kiellättekö, että kuningas ja kerjäläinen ovat molemmat ihmisiä,
että hurskas kerjäläinen on ihmisenä parempi kuin konna kuningas?«

«Jumala nähköön! Silmäimme edessä on esimerkki mihin sellaiset opetukset
vievät. Vaan nuoruus on aina myöntymätön nuoruus. -- Sinä muistat
tapaukset Ranskanmaalla, etkä kumminkaan ole viisaampi!«

«Ja vanhuus on aina vanhuus. Kuuluu, että olette Kustaa kolmannen
miehiä, vaikkei hänen aikakautensa turhuus ole teihin tarttunut.
Heitetään nyt riitamme tähän; me emme kumminkaan tule päätökseen«.

«Myönnä kuitenkin, että minulla on oikein!«

«Minä myönnän sen, koska koko Ranskan valtakunnan saitte näyttämään
mietteenne oikeaksi«, sanoi Klaus hymyillen.

«Uh!« puhalsi majuri hyvillä mielin. «Sinun ei olisi pitänyt ottaa tätä
asiaa puheeksi; minä olen saarnannut ääneni niin karkeaksi, että ihmiset
pelästyvät.«

»Kun korkea muuri kaatuu, kuuluu se ylt'ympäri«. Ja Klaus nauroi. Majuri
loi silmänsä häneen. Hänkin nauroi. Hän ei tiennyt tällä puheellaan
näyttäneensä sydäntänsä.




IV.

Mitä tanssihuvissa majurin luona tapahtui.


Illalla lainehti väkeä majurin huoneissa. Majuri oli sama hyvä isäntä
kuin aina ennenkin. Hänen karkea äänensä kuului ylt'ympäri. --

Parooni Klaus, joka näitten kahdeksan vuoden kuluessa oli tullut
miehekkäämmäksi ja vakavaksi, kävi huoneesta huoneesen. Hän kaipasi
jotakin. Hän ei nähnyt, miten häntä moni äiti hyvillä mielin silmäili,
kun hän silloin tällöin seisahtui puhumaan jonkun nuoren neidon kanssa.
Ja kun hän aina väliin vetäysi kamariin, missä Maria mustiin puettuna
istui, kun hän Marian kanssa kauvan jutteli, ei hän huomannut, miten
moni nainen, joka vielä toivoi saavansa toverin ja johtajan, vaikka aika
jo kauvan sitten oli ollut tuossa asiassa petollinen, kadehtien silmäili
Mariaa, joka vaaleudessaan oli yhtä kaunis ja suloinen kuin ennenkin. --

Tanssisoitto alkoi nyt, Parooni Klaus seisoi Marian vieressä, jonka
kanssa hän oli paljon puhunut, kun kreivi G., joka ennen oli ollut
kauniimpia nuorukaisia Turussa, tuli heidän luokseen. -- Kreivi G. oli
nyt oman itsensä varjo. Hänen mustat, kiherät hiuksensa olivat jo aikoja
sitten antauneet uhriksi hänen irstaiselle elämälleen. Hänen päälakensa
oli nyt paljas. Hänen poskensa olivat saaneet keltaista muistuttavan
värin. Sanalla sanoen: hän oli elävä ihmisraunio.

Kreivi G. oli useammat vuodet elänyt Ruotsissa sukulaistensa tykönä. Hän
oli jo aikoja sitten ottanut sotaväestä eronsa, ja isänsä jättämillä
varoilla oli hän himojensa orjana elänyt, kuten aika kului, sitä
irstaisemmasti. Nähtyään tavaransa supistuneen kokoon, oli hän velaksi
elänyt Ruotsissa, aikoen aina rikkaalla naimisella parantaa asemaansa;
vaan kun hän tuota todella rupesi miettimään, oli jo mennyt ohitse se
aika, jona kreivi G. oli kaikkein suosiossa. Hänen elämänsä oli jo niin
tunnettu, ettei hänen ylhäinen nimensäkään enää voinut parantaa, mitä
hän ihmisenä oli rikkonut. Silloin, havaiten aikansa kuluvan turhaan
Ruotsissa, palasi hän Suomeen varmasti päätettyään, ettei hän enää
kihlaamattomana viettäisi nimipäiväänsä. Kreivi G. oli luullut, että
mies avioliitossa joutuu orjuuteen, johon ei hänen sovi antautua,
ennenkuin täytymys pakoittaa.

Kreivi-nimensä tähden oli hän majurin vieraista etevin. Hänen tuli nyt,
niinkuin kahdeksan vuotta ennen, majurin salissa alkaa tanssit. Hän
lähestyi Mariaa hymyillen ja ajatellen hänessä löytävänsä sen asemansa
parantajan, jota hän oli kauvan takaa ajanut.

«Kuinka hän on vanhentunut!« puhui naapurilleen kreivin sivumennessä
moni nainen, joka ennen oli nähnyt hänen.

«Onko tuo kreivi G., jonka kauneudesta olen kuullut niin paljon
puhuttavan?« kysyivät kummastellen ne naiset, jotka ensi kerran hänet
näkivät.

Tietämättä näistä kysymyksistä, jotka eivät suinkaan olisi olleet
kreivin mieliin, meni hän vakavilla askelilla Marian luo.

«Kreivi G!« kuiskasi Klaus Marian korvaan, kun kreivi lähestyi. -- «Hän
tulee pyytämään teitä tanssiin«.

«Tulkoon!« vastasi Maria.

«Saanko uskoa vielä olevani neiti Marian muistissa?« kysyi kreivi
suloisella äänellä, kumartaen Marian edessä.

«Minä en saata muistaa nähneeni teitä«, vastasi Maria, ja teeskennellen
uteliaisuutta kääntyi hän paroonin puoleen kysyen: «Mutta parooni Klaus
saattaa ehkä auttaa muistiani, jos niin olisi, että olisimme ennen
tavanneet toisiamme«.

Tämä Marian vastaus oli jotenkin ilkeä, kreivi tunsi sen hyvin; mutta
hän ei sitä näyttänyt. Hän lausui äänellä, jossa piti oleman jotakin
surullista: «Oi, aika, aika! Kuinka kova olet sinä! Kahdeksan vuotta
takaperin juuri tänä päivänä seisoin minä, niinkuin nytkin, teidän
vieressänne, eikä minun silloin tarvinnut kysyä, tunteeko neiti Maria
kreivi G--n«.

«Kreivi G--n! Oi, antakaa anteeksi, etten heti tuntenut teitä! Mutta
niinkuin sanoitte, aika muuttaa kaikki«. Maria silmäili tätä sanoessaan
kylmästi kreiviä. «Vaan«, lisäsi hän, «minä olen syytön, minä en tiennyt
teidän olevan nyt Turussa«.

«Minä tulin vasta eilen aamulla«, sanoi kreivi.

Tanssisoittoa oli kuulunut ison aikaa. Hansikat käsissä seisoivat herrat
odottaen vaan alkua. Vaan alkua ei niin pian tullut.

«Minä pyytäisin saada kunnian, jota minulta kahdeksan vuotta takaperin
ette kieltänyt, minä pyytäisin saada kunnian teidän kanssanne, neiti
Maria, alkaa illan iloa«.

«Älkää, herra kreivi, pahaksuko: tänä iltana en tanssi! Älkää myöskään
kysykö syytä tuohon päätökseen, sillä en kumminkaan voi sitä sanoa«.

«Olenko minä jollakin tavalla tietämättäni vihoittanut teitä?« kysyi
kreivi, kuullen kummakseen Marian äänestä, että hän tahtoi päästä
hänestä vapaaksi.

«Kuinka niin? Olenko sanonut mitään, josta sitä voisitte päättää? Minä
en tanssi kenenkään kanssa tänä iltana«.

«No, mutta Maria!« lausui rukoilevalla äänellä majuri, joka nyt lähestyi
heitä.

«Isä!« vastasi Maria samaten rukoilevaisella äänellä. Muuta hän ei
sanonut, muuta hänen ei tarvinnut sanoa; sitä ääntä kuuli majuri
harvoin, ja kun hän sen kuuli, oli hän voitettu. «Antakaa anteeksi,
kreivi!« sanoi hän. «Naisilla on väliin kummalliset iilit, joita me
miehet emme ymmärrä«.

Kreivi kumarsi ja vetäysi herrojen kamariin. Hän oli myös päättänyt olla
tämän illan tanssimatta.

«Missä Anna on?« kuiskasi majuri tyttärensä korvaan.

«Hän ei tule näkyville tänä iltana«, vastasi Maria, «ja minä sanon
teille, isäni, niinkuin sanoin kreiville vasta, älkää kysykö syytä, mikä
hänen tulemasta estää, Hän istuu ja lukee minun kamarissani«.

Klaus loi hymyillen silmänsä majuriin. «Neiti Marialla on tuossa
asiassa, josta äsken puhuimme, samat ajatukset kuin teillä«.

«Mutta minä tahdon näyttää, ettei minulla ole semmoisia ajatuksia, jotka
kieltäisivät Marian ystävää tanssimasta Marian syntymäpäivänä. Mene,
Maria, ja sano Annalle, että hän tulee tänne«.

«Älkää, isä, häntä pakoittako, hän ei tulisi kumminkaan; ja nyt, isä,
menkää hänestä huolimatta vierastenne tykö, ne kaipaavat teitä«.

Sanaa sanomatta meni majuri. Maria oli komentosanan sanonut; majuri ei
ymmärtänyt, miten kukaan saattaisi sanoa tällaista sanaa vastaan.

Klaus ja Maria istuvat taasen kahden. He jatkavat taasen puhetta, joka
jo ennen vierasten tuloa on alkanut.

«Se on siis varma päätöksenne! Minä en voi sitä estää, vaan sanon
suoraan, ettette kiellollanne minua onnelliseksi tee«.

«Älkää luulko minua itsekkäiseksi«, vastasi Maria kokonaan toisella
äänellä kuin äsken kreiville; «minä en saata enää sitoa sydäntäni
keneenkään. Johannes sai sen, sai kokonaan, ja Johanneksen on se
kuolemaan saakka. Minä tekisin väärin teille, jos minä ottaisin teidän
nimenne; minä tekisin väärin omalle sydämelleni, ja minä tekisin väärin
Johannekselle, joka siinä elämässä, missä hän nyt on, saattaa minulta
vaatia, että palkitakseni mitä rikoin minä häntä muistaen elän ja
kuolen. Vaan ystävättären rakkauden minä annan teille koko sydämestäni;
minä en valehtele, kun sanon teitä ystävänä rakastaneeni aina. Vaan Anna
sopii teille; Annan kanssa te eläisitte onnellisena, ja minä luulen,
että Annaa odottaisi sama onni teidän sivullanne«.

Klaus huokasi syvään. «Olkoon sitten niin!« sanoi hän surullisesti.
«Annaa minä kunnioitan, kunnioitan suuresti, vaan yksin teitä minä
rakastan. Olkoon niin kuin tahdotte; minä olen asiani sanonut, te olette
vastannut. Me olemme, minä uskon sen, molemmat puhuneet sydämemme
pohjasta. Mitä muuta sitten, kuin jättää tämä asia sillensä«.

«Kiitoksia näistä sanoistanne! Vaan minä tiesin jo edeltäpäin teidän
niin vastaavan. -- No, Anna...!«

«Älkää Annasta puhuko! -- Vaan muistoksi minulle tästä illasta
nimittäkää minua, niinkuin te muitakin ystäviänne nimitätte, sinuksi!«

«Mielelläni minä sen teen; _sinä_ muistat myös, että minun nimeni on
Maria«.

He olisivat kenties vielä paljon toisilleen puhuneet, vaan nyt tuli
majuri kiireesti heidän luoksensa. «Oletko sinä riivattu, Klaus, kun et
tanssi? Kaikki nuoret herrat rupeevat jo hätäilemään«.

Klaus nousi. «Jos Maria suvaitsee niin -- -- muuten en tanssi«.

«Kuulithan itse, mitä Maria vastasi kreiville« -- sanoi majuri, mutta
tuskin hän sai sanansa sanotuksi. Hän hämmästyi. Parooni Klaus vei jo
Marian tanssiin.

«Jo nyt jotakin!« mumisi majuri. «Nyt on maailman loppu tulossa! Mikä
meteli nyt syntyy? Minä tein hullusti, kun kreivin tänne kutsuin«.
Koettaakseen, jos mahdollista olisi, lepyttää kreiviä, meni majuri
kiireesti kamariin; vaan kun hän siellä näki kreivin yksin istuvan
pöydän vieressä, josta ei sopinut nähdä saliin, ei hän mitään sanonut.
Hän jäi vaan pitkään silmäilemään kreiviä, joka tutkisteli vähäistä
kirjettä.

Syytä oli majurilla kummastellen katsella kreiviä, sillä tämä oli vaalea
ja vapisi.

Ja syytä oli kreivillä siihen.

Kun hän vihasta kuohuvin sydämin ja mahtavin askelin vetäysi kamariin
Marian tyköä ja kun hän, jos vaan olisi kumppalin löytänyt, olisi ollut
valmis antaumaan riitaan, tuli juuri hänen päästyänsä herrain kamariin
palvelia sinne kysyen kreiviä.

«Mitä sinä tahdot?« huusi kreivi vihasta värähtelevällä äänellä.

«Tässä olisi kirje teille«, vastasi palvelia kummastellen, miten niin
loistavissa pidoissa kukaan saattoi olla kärtyinen. «Kyökkiin tuli
vast'ikään mies, joka käski minun kiireesti laittaa tämä kirje teille;
se kuuluu olevan varsin tähdellinen«.

«Anna se tänne!« huusi kreivi. «Onko se tähdellinen, sinä et sitä
ymmärrä«. Ja kreivi otti kreivillisiin käsiinsä karkealle paperille
kirjoitetun kirjeen, repäsi sen äkkiä auki ja luki. --

«Hyvä!« sanoi hän, ja hänen kätensä, joka kirjettä piti, vapisi. «Saat
mennä«.

Ja palvelian mentyä istui kreivi tuolille, jossa majuri hänet nyt
tapasi.

«Pakene! Koston päivä lähestyy. Minä tiedän, että olet Turussa. Pelkää!
-- Lapsi Aurajoesta huutaa. -- Turhaan se ei enää huuda. Ruotsiin et
ijäksi jäisi, minä tiesin sen. Kosto olisi sinua sielläkin odottanut,
vaan täällä pitää koston toteenkäymän. Se on kauan odottanut, ja sitä
kovempi se on. Muista Katria!«

Semmoinen oli hänen kirjeensä. Ja kreivi vapisi. Hän oli unhottanut koko
asian. Hän ei enää Katria muistanut. Hän ei tiennyt, miten hän olisi
ollut Katriin sidottu; mutta nyt hän ymmärsi tuon. Lause: «Lapsi
Aurajoesta huutaa«, hirmustutti kreiviä. --

«Piru!« jupisi hän kätkien kirjeen taskuunsa. «Mitä olet sinä tehnyt!«

Hän nousi, ja ennenkuin majuri, joka oli kuullut kreivin sanat ja
luullut hänen niillä tarkoittaneen Mariaa, ennätti mitään virkata,
kumarsi kreivi majurille sanoen: «Suokaa anteeksi, että minun nyt jo
täytyy jättää teidät; minä en voi hyvin«.

«Minä myönnän, että Maria teki pahasti; mutta ei teillä kuitenkaan ole
syytä sitä niin pahaksi ottaa«, sanoi majuri sovinnon äänellä.

Mutta kreivi ei virkannut sanaakaan. Hän haki lakkinsa, ja silloin hän
näki, miten Klaus ja Maria tanssivat. Hän ymmärsi nyt majurin lauseen,
ja hän kiristeli hampaitaan.

Kenellekään hyvästi sanomatta samosi hän ulos, ja kun hän hiljaisena
kesäiltana kulki kartanopihan poikki portille, katsahtaen puutarhaan
päin näki hän siellä neidon istuvan. Vaan hänellä ei ollut aikaa
seisahtua Viha ja kummallinen tunne, jota ehkä saattaisi katumukseksi
nimittää, poltti hänen rintaansa.

Vaan neito puutarhassa -- Anna se oli -- oli nähnyt, oli tuntenut
kreivin, ja nähdessään hänen kiireesti kulkevan pois, iloitsi hän. --

Kun Anna oli kuullut kreivin kutsutuksi majurin luo, ei hän enää
mielinyt tanssia. Hän oli jo tanssipuvussaan seisonut Marian vieressä,
kun heidän välillään nousi puhe kreivistä.

«Luuletko että hän tuntee minun?« kysyi Anna.

«Luulen, ja luulen hänen häpeevän, jos hän enää saattaa hävetä«, vastasi
Maria.

Tästä lauseesta oli Anna ruvennut miettimään, ja hetken aikaa
mietittyään oli hän riisunut yltään tanssipukunsa. Hän oli kreivin
tähden päättänyt olla tanssista poissa. Kaikki Marian pyynnöt eivät
auttaneet. Marian täytyi myöntää, että Anna teki oikein. Tilaisuutta
olisi ollut kostaa kreiville, tilaisuus, jota ei moni olisi saattanut
olla käyttämättä. Anna saattoi tuon. -- Kun rupesi vieraita kokoontumaan
ja Maria jätti hänet, otti hän kirjan ja rupesi lukemaan. Mutta ilta oli
soma ja lämmin; kevät oli avannut kukkaset, taivaan sini oli kaunis.
Anna ei saattanut istua kamarissaan. Hän meni ulos puutarhaan. Hän luuli
saavansa siellä istua yksinäisyydessä; hän ei luullut kenenkään
malttavan jättää tanssisalia. Puutarhaan oli hän tuskin tullut, kun hän
näki kreivin menevän, ja tuon nähtyään pisti hänen mieleensä ajatus:
«Nyt voisin minäkin mennä tanssisaliin«.

Vaan Annan iloinen mieli katosi. Hän hämmästyi ja jäi istumaan. Hän näki
puutarhan aidan takaa naisen äkkiä nousevan. Hän kuuli naisen sanovan:
«Nyt, paha henki, auta minua!« Ja sitten äkkiä hän juoksi kreivin,
jälkeen. -- Vaipuneena syviin ajatuksiin jäi Anna istumaan.

Nämä tapaukset olivat semmoisia, etteivät ne vaikuttaneet muihin kuin
niihin, joilla niihin osaa oli. Ne olivat tuollaisia salakareja elämän
pauhaavassa meressä, joista ei tiedä kukaan muu kuin se, jonka elämän
alus niihin sattuu. Ne olivat salakareja, joissa elämän alus ei tosin
rikkoonnu, mutta joissa se kumminkin saa tuntuvan loukkauksen.

Mitä majurin salissa tähän saakka oli tapahtunut, ei tiennyt muut kuin
kreivi. Hän oli salakarille sattunut. Anna näki, miten hän kiirehti
pois, Anna näki laineen, joka takana hyrskysi. Mutta Anna ei ymmärtänyt,
että kreivin vuoro nyt oli tullut. Anna tiesi, että rakkaus on niin
ihana ja suloinen, ja että juuri silloin, kun se, niinkuin hiljainen
lännen henki, täyttää elämän aluksen purjeet ja saa aluksen seisahtumaan
kukkaiselle onnensaarelle, juuri silloin kolkko ja korkea laine, aluksen
tultua karia lähelle, äkkiä nostaa hyökyjen keskeltä terävän huippunsa
ja vaahtoisilla, kovilla kourillaan nielasee kaikki. Mutta Anna ei
tiennyt, että löytyy salakareja, joita ihminen itse on eteensä heittänyt
ja joita hän omin ehdoin on kasvattanut. Kun hän piti rakkautta, joka ei
rakkaudelle vastaa, hirmuisimpana maailmassa, ei hän osannut
aavistaakaan, että voisi olla vielä jotakin hirmuisempaa asemaa. Jos
Anna tuon olisi tiennyt, ei hän olisi iloinnut kreivin lähdöstä. Mutta
Anna ei tiennyt semmoisesta ihmisellisestä tunteesta, jonka katkeruutta,
vaikka erimuotoisena, Maria oli maistanut. Anna ei tiennyt, mitä se
kärsii, joka kärsimiseensä itse on syyllinen.

Anna hämmästyi, kun nainen, jonka olosta pihalla hän ei tietänyt, samosi
kreivin jälkeen. Vaan hän ei ymmärtänyt, kenelle nuo sanat olivat
sanotut. Anna ei tiennyt, mitä sana _kosto_ sisältää.

Tuo vähäinen seikka teki kumminkin sen, että Anna jäi istumaan.

Tällä aikaa nousi ilo nousemistaan tanssisalissa.

Parooni Klaus oli tavallansa onnellinen, ja Mariakin tunsi nyt itsensä
onnellisemmaksi kuin ennen. Todellinen ystävyys vaikuttaa meissä paljon.
Se oli tehnyt sen, että vähäinen jäännös Marian entisestä
kevytmielisyydestä leimahti jälleen hänessä esiin ja sai matkaan, että
hän huolimatta kiellostaan kreiville tanssi paroonin kanssa. Kun kreivi
kiristi vihasta hampaitaan nähdessään Marian kumminkin tanssivan ja
luuli Marian tahtovan hänelle näyttää suurinta halveksimistaan, lujeni
hänen päätöksensä lähteä pois seurasta, jossa hänen kreivillistä nimeään
ei tuon enempää kunnioitettu. Hän lähti, ja kreivin lähdettyä tuli Maria
vielä iloisemmaksi. Hän puhui paroonin kanssa kuin veljen. -- Hänessä ei
nyt olisi luullut asuvan sydäntä, joka kovimpia elämässä oli kokenut.

Mutta majuri ei nyt ollut oikein hyvillä mielin. Hän pudisti päätään, ja
kun hän näki Marian tanssivan, arveli hän, ettei tuosta synny hyvää. Hän
luuli yhä vielä kreivin tästä suuttuneena lähteneen. Hän oli paroonille
sanonut: «Ole varoillasi, kreivin mielessä asuu kosto! Maria on
näyttänyt, että hän sinusta pitää enemmän kuin kreivistä, ja jos osasin
oikein lukea kreivin ajatukset hänen silmistänsä, kun hän lähti, eivät
ne hyvää tarkoittaneet«. -- Mutta Klaus nauroi majurille. Klaus tunsi
paremmin kreivin. Hän tiesi kreivin urooksi, jonka urhoollisuus oli
loppunut, kun mies, joka osaa leikille, mutta myös totuudelle antaa
arvoa, seisoi hänen edessään.

Näin olivat asiat majurin talossa, kun kello löi 10. -- Siihen aikaan,
kun nämä seikat tapahtuivat, oli tämä hetki luettava jo enemmän yöksi
kuin illaksi. Kadulla ei käveliöitä silloin enää näkynyt. Turku nukkui
unessaan. Oli siis kummallista, kun ääni, jonka jo kahdessa
tilaisuudessa ennen olemme kuulleet, huusi herrain kamarissa niin
kovasti, että se saliin kuului: «Hi, hi, hoo«. --

Kaikki herrat kääntyivät raatimieheen päin, joka akkunan vieressä istui
ja katseli ulos.

«Hi, hi, hoo! Saavatko kiini hänet? Hi, hi! Hän on väkevä!«

Herrat kamarissa ja naiset salissa samosivat akkunain luo. He näkivät
kolme miestä hätyyttävän yhtä, joka voimallisesti puollusti itseään,
seisoen selin seinää vastaan akkunan vieressä kadun toisella puolella.

Klaus oli ollut keskustelussa erään herran kanssa, jonka me myös ainakin
niineksi tunnemme, entisen kapteinin, nykyisen majuri Leistin kanssa.
Uteliaisuus pakoitti hänenkin lähestymään akkunaa. Hän siirsi syrjälle
tuon laihakinttuisen raatimiehen, joka nyt oli entistä laihempi,
nähdäkseen paremmin.

«Mitä on mies tehnyt, kun häntä niin ahdistetaan?« kysyivät naiset, ja
pian sama uteliaisuuden kysymys asui herrojenkin ajatuksissa. He
seisoivat ja katselivat kummituksena, miten kaupungin vahtimiehet kaikin
mokomin koettivat saada miestä korjuunsa, ja heistä oli hupaista nähdä,
miten voimallisesti mies puollusti itseään. Mutta silloin, kun he
odottivat päätöstä ja riitelivät toistensa kanssa kumpiko puoli voittaa,
väsyi mies katsojiinsa. Hän lähti juoksemaan. -- «Olisi hupaista tietää
saavatko hänen kiini«, sanoivat herrat, ja mielestänsä pitivät he tätä
tapausta hupaisena.

Kun Klaus näki, että mies lähti juoksemaan, oli hän muita uteliaampi.
Hänellä oli syytäkin siihen.

Klaus oli heti miehen tuntenut Kyöstiksi, Johanneksen veljeksi. --

Muistaen aamullista puhettaan neiti Marian kanssa pelkäsi Klaus jonkun
muunkin tietävän, kuka tämä mies oli, jota takaa ajettiin. Hän tiesi,
miten Marian herkkä luonne ottaisi pahaksi sanoman, että mies oli
Metsämaan Kyösti. Hän pelkäsi Marian saavan tuon tietää. Mutta toiselta
puolen ei hänen uteliaisuutensa sallinut hänen jäädä kamariin. Hän
halusi saada tietää saatiinko Kyösti kiini, vai onnistuisiko hän
karkaamaan. Hän halusi etenkin saada tietää, mikä oli syynä siihen, että
Kyösti nyt oli Turussa, jossa kiinitulemisen vaara oli hänelle suurin.
Klaus ei ensinkään epäillyt, ettei Kyösti ollut juuri se, joka oli
Kärmälän surmannut.

Klaus riensi kiireesti ulos. Vaan ei hän porttia etemmäs tullut.
Portilla seisoi Anna. Ja nähtyänsä Annan seisahtui Klaus. «Te tiedätte,
mitä kadulla on tapahtunut«, sanoi hän.

«Minä tiedän sen«, vastasi Anna surullisesti. «Tänään on Kyösti
viimeisen kerran kulkenut vapaana. Hän lähti juoksemaan, vaan kompastui,
lankesi, saatiin kiini ja vietiin juuri nyt. -- Tuolla näette hänet
vielä«.

Klaus silmäili katua pitkin. Annalla oli oikein; Kyöstiä vietiin. «Älkää
ilmoittako tätä Marialle!« rukoili Klaus.

«Minä aioin samaa teiltä pyytää«, vastasi Anna, ja hiljemmällä äänellä
lisäsi hän: «Minä ehkä olen syypää Kyöstin kiinitulemiseen. Minä istuin
puutarhassa ja ajattelin tapausta, joka siellä äsken tapahtui«. Ja nyt
jutteli Anna, mitä hän oli nähnyt ja kuullut äsken. «Äkkiä kuului
puhetta kadulta. -- Mitä siinä seisot? kuulin minä sanottavan. Mitä
tuohon kysymykseen vastattiin, sitä en kuullut. Mutta kun samalla akkuna
rikkoontui ja sama ääni kiljasi: «Minä tunnen hänen, häntä on täällä
ennenkin takaa ajettu varkaudesta«, luulin minä kuulleeni Johanneksen
äänen vastaavan: «Menkää hiiteen!« Ja samalla alkoi melske. Minä
pelästyin, istuin muutaman silmänräpäyksen voimatta lähteä katsomaan
mitä mieleni teki, mutta vihdoin nousin ja kiiruhdin portille. Minä
tulin juuri nähdäkseni, miten joku kyynäspäällään oli rikkonut akkunan
ja siitä ehkä pelästyen lähtenyt pakoon. Hän olisi juossut meidän
pihalle, mutta juuri tullessaan portillemme näki hän minun, ja hän aikoi
silloin kääntyä, vaan tuossa kompastui hän; samassa olivat vahtimiehet
hänen päällänsä, ja vielä silmänräpäyksen kuluttua olivat he matkalla
linnaan. Kyösti raukka!«

«Ettekö, neiti Anna, osaa aavistaa, mitä varten hän täällä on?« kysyi
Klaus, joka kummastellen oli kuullut naisesta puutarhan aidan takana.

«En enemmän kuin tekään. -- Nyt kääntyvät he Linnan kadulle... Jumala
auttakoon häntä!«

«Neiti Anna surkuttelee Kyöstiä; ette olisi suonut hänen kiini tulevan?«

»Jos hän on syyllinen, niin kärsiköön töittensä mukaan, vaikka se minun
sydämeeni kipeästi pistää. Hän on kumminkin minun orpanani«.

«Ylevä neiti!« lausui parooni.

Näin olivat he puhelleet ison aikaa, kun Anna kuuli jonkun hiljaa
tulevan. Pikaisesti kiiruhti hän puutarhaan, jonka veräjälle hän
paroonin kanssa oli tullut. Vaan se, joka lähestyi, ei ollut kukaan muu
kuin majuri, joka Marian käskystä tuli hakemaan Annaa, ilmoittaen, että
kreivi oli mennyt. Majuri ei mitään pitänyt miehestä; se oli hänen
mielestänsä vaan huvikki huvituksen keskellä, sillä hän ei tiennyt
miestä syylliseksi. Hän näki paroonin ja hän näki Annan kiiruhtavan
puutarhaan, ja hänen ensimäiset sanansa eivät olleet Annalle, vaan
paroonille, eikä ollut kysymys miehestä -- vaan kysymys oli: «Joko nyt
on korkea muuri kaatunut?« Sen kysyi hän hymyillen.

«Jo«, vastasi Klaus. «Surmaaja ei enää surmaa. Kyösti on saatu kiini.
Vaan sitä älkää Marialle puhuko«.

«Noo!« mumisi majuri. «Vai oli se Kyösti; sitä en minä tiennyt«.




V.

Petetty.

      Olisin kuollut, kurja raukka.
      Olisin katkennut katala
      -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
      Nämät kummat kuulematta,
      Haikeat havaitsematta.

      _Kalevala_.


Kontiosaarella on Lemmon luola autio. Lakeinen on kiini, paasi suulla
paikallaan. Lemmon luolan asukkaat ovat lentäneet ulos. Mutta lemmon
ovat he luolasta mukaansa vieneet.

Ihmisen sydäntä ja naisen semminkin -- kuka on niitä tutkinut? -- Se
ylevyys, joka sitä voi täyttää, ulottuu taivaasen saakka; se julmuus,
joka sitä voi täyttää, ulottuu aina manalan mustimpiin majoihin asti. --
Ylevyyden ja julmuuden henget, ne eivät sovinnossa voi elää samassa
sydämessä. Toinen voittaa tahi toinen. Tahi jakavat he sydämen, kukin
osaansa halliten. Jos ne näin molemmat alallansa asuvat, toinen toista
voittamatta -- siinä on tavallisen ihmisen kuva.

Vaan jos toinen voittaa, mikä siitä syntyy? Kiitos tahi viha. Niin
lähellä toisiansa ovat nämä, ja kumminkin niin kaukana.

Mutta tietääkö siemen itäessään, mimmoinen sen hedelmä tulee?

Ei!

Miten siementä hoidetaan, mimmoiseen maahan se on kylvetty, siitä
riippuu sen tulevaisuus. --

Niin on ihmisenkin laita.

Minä näin kerran kolme siementä laskettavan maahan. Ne olivat
yhtäläisiä; ei toista saattanut toisesta eroittaa. Kolmen nuoren
hallussa olivat nämä siemenet. Samana päivänä ne kylvettiin. Ne
kasvoivat, mutta niitä hoidettiin eri tavalla. Ensimäinen kasvoi maassa,
jota kuivana kastettiin, ruohottuneena perkattiin, aikaa voittaen
mullattiin ja siivottiin. Toinen kasvoi ohdakkeiden keskellä, kuivana,
nääntyväisenä. Pouta sai taimen keltaiseksi, sade sai sen vetiseksi ja
rumaksi -- se kasvoi kumminkin. Kolmas kasvoi huoneiden suojassa, myös
hoidotta, roskaruohojen keskellä. -- Niin tuli syksy. Nuoret menivät
taimiaan katsomaan. Ensimäisen seisoi kauniina, se kantoi runsaat
saaliit; sen istuttaja iloitsi. «Sinä olet palkinnut vaivani«, sanoi
hän. Toisen oli keltainen, lehdetön. Suruisesti kallisti se päätänsä
maahan päin, ja ainoan hedelmän kantoi se; mutta sekin oli kuiva ja
huono. Sen istuttaja nauroi. «Et sinä istutus-vaivaani palkinnut«, sanoi
hän ja repi taimen juurineen maasta. -- Me menimme nyt kolmannen luo.
Minä ajattelin: jos toinen on korjuutta kasvanut, vielä enemmän
korjuutta kolmas. Mutta kummaa! Taimi seisoi entistä ihanampana;
mehiläiset lentelivät sen ympärillä, sen oksat olivat täynnä suuria,
ihania hedelmiä.

Istuttaja seisoi taimensa vieressä. Hän ei ollut iloinen. «Minä en saata
ilolla nauttia hedelmiäsi; minulla ei ole ollut mitään vaivaa sinusta«,
-- sanoi hän.

Minä läksin syviin ajatuksiin vaipuneena pois. Että ensimäinen palkitsi
istuttajansa ja ettei toinen sitä tehnyt, sen ymmärsin minä. Mutta miksi
kolmas oli kaikkein ihanin, sitä en silloin ymmärtänyt. Nyt ymmärrän
minä sen. --

Vertaa noita siemeniä ihmisiin! -- Tuolla leikkii vähäinen lapsi; hänen
vanhempansa hoitavat häntä. Häntä varotaan niin, ettei mikään vahinko
saa kohdata häntä, ja vasta silloin, kun hän on kasvanut mieheksi,
jätetään hän omiin valtoihinsa. Ja hän kantaa silloin runsaasti
hedelmiä. -- Mihin lapsuudessa on oppinut, sitä vanhana tekee. -- Tuolla
hyppelee pienokainen kedolla; häntä ei seuraa vanhempainsa silmät;
vanhemmat kurittavat häntä väliin ja huutavat hänelle kovia sanoja.
Pienokainen tulee mieheksi. Jätettynä omiin valtoihinsa iloitsee hän
siitä. Hän ei ole oppinut mitään hyödyllistä, Hän on niinkuin lintunen
ilmassa. Niin kauan kuin luonto häntä elättää, elää hän; mutta kun aika
talveksi joutuu ja kysymys tulee: mitä olet latoihisi talveksi
tallentanut? -- kas silloin ei siellä ole mitään muuta kuin kuiva
hedelmä, jonka nimi on nälkä. Hänen täytyisi nyt nääntyä, mutta sitä ei
hän tahdo. Hän hakee elatusta ja hänelle on samanarvoista, mistä hän sen
saa. -- Mutta tuolla hyppelee myös pienokainen järven rannalla; hän
tietää, että hän on yksin maailmassa. Hänellä on tosin vanhemmat, vaan
ne eivät hänestä huoli mitään. Hän on elämänsä aamusta aikain oppinut
itse ohjaamaan ajatuksiansa; hän _tietää_, että hänen tulevaisuutensa
onni tahi onnettomuus riippuu hänestä itsestään. Sen tietää hän, ja
asiat maailmassa auttavat häntä. Hän kulkee tietä, minkä hän tietää
vievän onnen satamaan. Hän on lapsuudesta vaivoihin tottunut; hän kulkee
tietään pelkäämättä. Hän kasvaa mieheksi, ja hänestä on miehenä
mieheksi. -- Maailma kuulee silloin vasta hänen tähän saakka oudon
nimensä, kun se hedelmät näkee. Ja maailma kiittää häntä,

Missä ihminen kasvaa, miten hän on kasvatettu, siitä riippuu kaikki. --
Mutta ei kaikki kaikissa kumminkaan. Niitä löytyy, jotka tietämättä,
missä kasvavat, kasvatuksetta miehistyvät. Näissä riippuu kaikki siitä,
mikä puoli henkien sotiessa heidän sydämessään voittaa -- sodassa, jossa
ei mikään hellä äiti eikä mikään hurskas isä ole voittoa kummallekaan
valmistanut. -- Näistä tulee väliin neroja, väliin riettaimpia ihmisiä
maailmassa.

Mutta minä näin myöskin laskettavan maahan siemenen, joka oli kaunis ja
verraton. Sen kasvaessa kävi moni sitä hoitamassa. Toinen hoiti
paremmin, toinen huonommin. Siemen kasvoi taimeksi, eikä taimen kauneus
ollut siemenen kauneutta vähempi. Silloin tuli taimen luo outo vieras;
hän silitti tainta, hän houkutteli sitä, ja taimi rakastui hoitajaansa.
Mutta tämä ei mikään hoitaja ollut. Hän leikkasi taimen poikki ja
ymppäsi siihen oksan toisesta puusta. -- Oliko se taimen syy, ettei se
hyviä hedelmiä kantanut, että hedelmät olivat karvaita ja vähitellen
juuria myöten pilasivat koko puun? --

Vaan ken tuntee ihmisen sydämen?

       *       *       *       *       *

Olen kuullut jonkun sanovan, tahi olen jossakin lukenut, että nainen
voittaa miehen sekä ylevyydessä että myöskin pahassa, ja minä luulen
että niin on. Naisen sydämessä on jänteitä, joita, jos ne loukataan, ei
elinkauden aika voi enää saada entiselleen. -- Ne soivat surullisesti
epäilyksen soittoa, ja kun soiton ääni on kajahtanut, niin musta yö
irvistelee siitä sydämestä, jossa alkuansa asui päivä. Siitä sydämestä
nousee nyt kuohuva myrsky, joka ei haltiata tunne, joka kiihtymistään
kiihtyen rientää edelleen ja musertaa kaikki, mitä sen eteen tulee.
Muistamatta, että lähteensä kerran on ollut ilosta sykkivä sydän, nousee
se ylös taivaan rajoille, ja taasen laskeupi se alas Tuonen valtaan
saakka. Se ei tiedä esteitä; se runtelee sydäntä, se sammuttaa toivon.
Mutta sydän tuntee kumminkin, ja kuta enemmän se tuntee, sitä julmemmin
myrsky riehuu. Vaan tällä myrskyllä on väliin satamansa, johon se
kiiruhtaa, satama, jossa sen valta ja kiivaus murtuu. --

Myrskyn nimi sydämessä on epäilys; sataman nimi on kosto. --

Tämän myrskyn vallan alaisena, satamaan päästäksensä, hymyilevät neidon
huulet; hänen sanansa ovat usein suloiset ja kauniit; mutta niinkuin
tyynen, kauniin, kesäisen meren pinta voi allansa kätkeä olennoita
julmia julmempia, kätkeyypi epäileväisen sydämessä sitä hirmuisempi
epäilys. Hänen sydämensä katkaistut jänteiden jäännökset ovat vielä
soivinaan; vaan se soitto on petollinen. Ja itse huultenkin hymy ja
nauru, ne eivät ole muuta kuin päivän kuuma, auringon väsyttävä loiste
ennen alkavaa ukkosen myrskyä. --

Aningaisten mäellä Turussa oli vähän matkaa maallepäin siitä, missä
siihen aikaan porvari Hellman asui, vähäinen mökki, josta aika ja ilma
olivat vieneet kukin osansa. Se oli autioksi jätetty; se oli määrätty
hävitettäväksi, mutta sen hävityksen päivä ei ollut vielä tullut. Sen
lattia oli lahonnut, sen seinät olivat mädänneet, sen akkunat olivat
pirstaleina. Se oli raunio. Siinä ei ollut kukaan moniin aikoihin enää
asunut. Ei kerjäläinenkään siinä suojaa hakenut. --

Tämä mökki suojaa nyt kesäisenä yönä ihmistä. Vaan se ihminen on itse
raunio. Hänestä on asukas muuttanut pois.

Hän ei nuku, vaikka yö on tullut; hän ei makaa, vaikka väsymys vaivaa;
hän ei hae ruokaa, vaikka nälkä kalvaa.

Jo olet arvannut. Hän on Katri.

Kaksi tuntia on hän näin istunut. --

Miten istuu hän?

Kädet ovat ristissä rinnalla, pää nojaa seinää vastaan, silmät
tirkistelevät ylöspäin.

Hän ei liiku. Olisi luullut häntä kiveksi tai puuksi. -- Mutta silmäile
hänen sydämeensä! Liikkuuko siellä mitään? --

Yövartia huutaa vakavalla äänellä: «Kello on 12 lyönyt!« Keskiyön hetki
herättää naisen. -- Onko hän nukkunut? -- Ei.

Hän hypähtää ylös; hän pyyhkäsee kasvoilleen valuneet hiuksensa
syrjälle, ja hänen nyrkkinsä ovat puristetut... Hänen silmänsä iskevät
tulta.

«Vielä osasit sinä viivyttää kostoani; vielä sait sinä suuni lukituksi,
vielä -- -- mutta _vielä_ et ijäksi«.

Kuva on hän tuossa elävä, ei ihmisen enää, -- vaan epäilyksen.

Keskiyön hetki on aaveitten. Aave oli hänkin. Nuo mainitut sanat
sanottuaan vaipui hän jälleen istumaan. Mutta sanaa ei yö kuullut hänen
sanovan.

Hän oli alkanut kostonsa. Hän oli luullut kostoa ihanaksi; hän oli
luullut sen antavan lepoa sydämelle, joka vuosia oli kärsinyt. Vaan hän
havaitsi nyt, ettei kosto niin ihanaa ollutkaan; sen vuoksi pääsee se
epätoivo valloilleen, jota kostonpyyntö tähän saakka on pidättänyt. --
--

Katri oli saanut Kyöstin kokonaan puolelleen. Hän oli saanut Kyöstin
niin kauvas pahuuden tiellä, ettei hän enää pelännyt hänen palaavan. Nyt
oli Katri valmis kostoonsa ryhtymään.

Hän tuli Turkuun.

Hän haki kreiviä. Hän olisi ollut valmis maailman ääriin saakka
kulkemaan tavatakseen häntä.

Silloin tuli Turkuun juuri se, jota hän odotti. Katri näki hänen ensi
kerran lankeemuksensa jälkeen, kun kreivi majuri --sen pitoihin meni.
Hän kirjoitti silloin kirjeen, jolla oli määrä herättää hirmua
kreivissä. Kyösti kuljetti kirjeen sille, jolle se oli tuleva. Kyöstillä
oli käsky, kun näki kreivin majurin luo poikkeevan, talon edessä
odottaa, kunnes tämä sieltä palaisi. Vaan Kyösti ei huomannut kreivin
lähtöä eikä Katrin, joka innossaan seuraten kreiviä ei muistanut
apumiestään. Kahden kulkivat he siis, pettäjä tosin sillä mielellä, mikä
kirjeellä oli ollut määrä herättää, mutta samassa vihan kuohuvalla
tunnolla, ja petetty seurasi häntä.

Lähellä mökkiä, minkä Katri oli asunnokseen ottanut, asui kreivi
talossa, minkä rakennukset yhdistyivät tuon äsken mainitun porvarin
taloon. Katri samosi kreivin jälkeen, kun kreivi astui kamariinsa. Ja
kun kreivi heittäysi sohvalleen, kuuli hän Katrin kimeän äänen:

«Tunteeko kreivi G. vielä minua?«

Kreivi hypähti ylös. Hän oli pelästynyt.

«Lapsensa surmaajan kanssa ei ole minulla mitään tekemistä«, sanoi hän
kiireesti, kiivaasti, kolkosti. --

Tuollaista vastaanottoa ei ollut Katri odottanut. Hänen huulensa menivät
sinisiksi. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumatta. Hän tunsi
kuuman tulen polttavan rinnassaan. Hän kuuli itseänsä ensi kerran
mainittavan lapsensa surmaajaksi. Kreivi silmäili häntä kolkosti. Se oli
Katrista kuin olisi hän seisonut tuomarin edessä.

Asema oli muuttunut.

Katri ei voinut kärsiä kreivin katsetta; hän kiirehti pois; hän juoksi
majaansa, ja siellä kohtasi häntä se tuska, joka olisi saanut hänen
lopettamaan vaivaloisen elämänsä, ellei himmeä käsitys siitä, että monen
vuoden vaivat silloin olisivat olleet turhat, olisi estänyt häntä.

Katri oli alkanut kostonsa; vaan tästä ei hänellä iloa ollut. Hän ei
saanut nähdä, miten hän juuri pakenemisellaan kreivin tyköä oli kreivin
nukkuvan omantunnon herättänyt paatumuksen unesta. Hän ei tiennyt, että
kreivissäkin rikoksensa julmuus tuli ilmi, nyt kun hän näki, mitä hänen
muutamat sanansa Katrissa olivat vaikuttaneet. -- Mutta ei antanut
kukaan Katrille sitä iloista sanomaa, että kreivi vääntelihe ja
kääntelihe vuoteellaan, koettaen unen helmaan nukuttaa kipeät tunteensa.
Ei ollut Katrille suotu tietää, että kreivi, kun keskiyön hetki oli
tullut, juuri näki hänen kuvansa, näki miten hän, Katri, vaalein
kasvoin, tuulessa liehuvin hiuksin rannalla seisoi ja lapsensa Aurajoen
aaltoihin upotti. -- Ei ollut sitä suotu Katrille tietää. Molempain oli
suotu kärsiä toisestaan tietämättä. --

Uuden päivän koitteessa nousivat he molemmat.

Kreivi koetti kirouksilla poistaa mielestään kaikki, mutta turhaan. --

Katri seisoi vilustuneena mökissään, viluansa kumminkaan tuntematta, ja
silmäili ulos. Katri muisti nyt Kyöstiä. Hän ei tiennyt, että Kyöstikin
oli unettoman yön viettänyt Turun linnassa.

«Olisiko Kyösti pettänyt minut?« -- kysyi hän itseltään. «Olisivatko ne
siteet, joilla hänen itseeni kiinnitin, olleet niin kehnot, että katketa
olisivat voineet; vai olisiko häntä onnettomuus kohdannut?« Näin kysyi
hän, ja varhain aamulla, kun Turku vielä nukkui, hiipi hän ulos
tiedustelemaan. Hän kulki sen talon sivu, joka ei salli asujantensa
kulkea ulos ja sisälle oman tahtonsa mukaan. Hän silmäili raudoitettuja
akkunoita ja kah! Siinä särkyi yksi, ja siitä tirkistelivät Kyöstin
vaaleat kasvot.

Katri oli saanut kyliänsä siitä näöstä.

Hän palasi nyt mökkiinsä takaisin, ja siellä huokasi vaivattu sielu ensi
kerran: «Miksi olen minä syntynyt?« --

Kolmen kuukauden ja viiden päivän kuluttua Katri tuon sai tietää.




VI.

Taikauskoinen.


Kesä oli kulunut. Syksyn sateet ja myrskyt olivat alkaneet. Harmaalan
isossa kartanossa kulki Klaus yksin. Hän ei enää ollut sama mies kuin
kertomuksemme alussa. Hänen rakkautensa Mariaan oli ollut se kiirastuli,
se puhdistusvalkea, joka oli hänestä eroittanut sen kuonan, mikä hänen
ollessaan sotaväessä oli ruvennut häneen tarttumaan. Hän oli nyt vakava,
hiljainen mies, joka oli oppinut näkemään, mitä niin harva hänenä olisi
nähnyt, että kansallakin on arvonsa. Vanhan paroonin kuoltua viisi
vuotta takaperin oli hänen pyrintönsä ollut, kun nyt isäntävirka
laskettiin hänen niskoilleen, olla isä -- ei ainoastaan isäntä --
alamaisilleen. Tuossa toimessa olivat kaikki ylhäisyyden ajatukset,
joita vielä hänen isällään oli jotenkin runsaasti ollut, kokonaan
kadonneet. Hän ei pitänyt itseään parempana työmiestä, joka pellolla
kynti. Ja kun hän väliin halusi seurustella jonkun kanssa, jonka järki
ulottui etemmäksi kuin talonpojan, meni hän kirkkoherran luo. Siellä oli
suloinen Ellen aina iloisesti häntä vastassa. --

Näin oli Klaus paroonista vähitellen tullut talonisäntä, joka
parooni-nimensä heitti selkänsä taakse, tuskin muistaen, että hänen
sukunsa vaakuna ritarihuoneessa meren tuolla puolen riippui. Hänen
rakkautensa Mariaan oli tehnyt hänen alakuloiseksi; mutta kun nyt ne
vuodet olivat kuluneet, joiden kuluttua tavallisesti nuoruuden into
muuttaa muotonsa, kun Klaus nyt pyytäessään Marian sydämen rakkautta,
sai hänen sydämensä ystävyyden, oli Klaus tyydytetty. Hänen luonteisensa
ei voinut rakastaa niinkuin Johannes Mariaa eikä niinkuin Anna
Johannesta.

Nyt on tullut syyskuun 4 päivä. Klaus istuu pöytänsä edessä. Niinkuin
toimellinen maapatrooni ainakin lukee hän nyt muistikirjastaan, mitä
hänen peltonsa edellisinä vuosina ovat antaneet. Hän vertailee, paljoko
siitä riihestä, joka tänään puitiin, tuli viime ja edellisinä vuosina,
ja arviolta laskee hän tulonsa ylipään tänä vuonna. Tuota juuri
tehdessään kuulee hän kamarinsa oven aukenevan ja kääntyen näkee
kummastellen miehen, jonka kanssa hän eläessään on tuskin sanaa puhunut.
Ulkonäöltään tunsi hän kumminkin miehen.

«No, mikäs nyt on saanut vääpelin matkaan?« kysyi Klaus, kättä antaen
tulleelle ja kehoittaen häntä istumaan.

Vääpeli, tuo Kärmälän serkku, yksi niitä miehiä, joihin ei aika näy
pystyvän, puristi kovasti paroonin tarjottua kättä. --

«Mikä minun sai matkaan, häh? -- Luulen, että minä kuolen«.

Klaus säpsähti. Hänellä ei ollut vastaamista tuohon muuta kuin kysyä:
«Kuinka niin?«

«Minä tunnen sen. Te olette viisas, olen kuullut sen. Minä luulen, että
minä kuolen; mitä tekisin, etten kuolisi?«

«Olenko minä Jumala? Jumalan kädessä on elämä ja kuolema«.

«No, sitten ei auta mikään. Minä kuolen -- minua ei sure kukaan. Häh!«

«Oletteko sairas vai mistä niin varmaan tiedätte kuolevanne?« kysyi
Klaus yhä enemmän kummastellen. «Kuollahan meidän kaikkein pitää!«

«Häh? Kaikkein? Valhe! Jos löytäisin elämänkiven -- enpä kuolisi«.

«Elämänkiven?«

«Niin, elämänki--kiven. Luulisin teidän tietävän siitä. Häh? Ette tiedä?
-- Tiedätte kai. Se on musta. Korpit sen ovat munineet... Se tekee
näkymättömäksi terveen ihmisen, sairaalle antaa se terveyden... Häh?
Tiedätte kai siitä?

Klaus ei tiennyt, oliko hänellä hullu vai taikauskon kahleisiin sidottu
ihminen edessänsä. Hän ei vastannut mitään.

«Häh! Tiedätte, kosk'ette vastaa!... Mietitte paljoko teidän pitää siitä
tahtoman? Minä maksan, määrätkää hinta! Paljoko?« -- huusi vääpeli
kiihkoisena. Hänen soinnuton äänensä oli kuin haudasta tuleva.

«Olkaa vaiti!... Elämänkivi, se on yksin Jumalalla, ja Jumala ei ole
sitä ihmisille antanut, ei pyhimmällekään«, sanoi Klaus vakavasti.

«Teillä se on, teillä se on! Minä maksan, minulla on rahaa. Häh?
Piisaako Kärmälän maa? Se on hyvä maa«.

«Olkaa vaiti, hulluttelematta... Kuka on teitä opettanut uskomaan
tuollaisia?«

«Kuka... Häh? Minä olen vanha mies. Minä olen paljon kokenut. Minulla on
tässä kivi; sen omistaja elää kaksi vertaa niin kauan kuin Vapahtajamme
ja puolen hänen elämänsä ajan lisäksi, se on: 82 ja puoli vuotta... Häh?
-- Mutta silloin sen voima loppuu. Uskovaisilleen jakoi Vapahtaja noita
kiviä; 10 kappaletta niitä on maailmassa. Mutta eräälle juutalaiselle
Vapahtaja antoi elämänkiven, vaikk'ei tiedetä mistä syystä. Sen omistaja
elää niin monta tuhatta ajastaikaa kuin Vapahtaja vuosia; sitten hän
otetaan ylös taivaasen. Häh! Se kivi on useammasta kappaleesta; sen voi
jakaa osiin, ja kullakin osalla on kokonaisen kiven voima. Häh? Kuka sen
minulle antoi, tämän aikakausien kiven?... Sen antoi isäni. Häh! Ja
isäni sai sen isältään; tämä taasen isältään. Se on yksi niistä
kymmenestä maailmassa«.

«Ja ovatko kaikki sen omistajat eläneet 82 vuotta?« kysyi Klaus, joka ei
ensinkään ollut aavistanut noin paljon keskiajan taikauskoa elävän hänen
likeisyydessään.

«Kaikki, paitsi isäni... Hän ei elänyt enempää kuin 60 vuotta, sillä
kivestä oli, sen ollessa hänen hallussaan, kulunut pois tämä kulma...«
Vääpeli osoitti kulmaa, joka oli paikattu...

«Ja te paransitte sen? Millä?«

«Kun kymmenen korppilintua keittää, saa niistä oivallista lääkerasvaa.
Häh! Ulkomaalla asuu tohtori, joka osaa rasvaa kovaksi keittää ja
liittää kiveen. Mutta kiveä on varovasti pitäminen, ettei liite putoa
pois«.

«Ja te kävitte ulkomaalla?«

«Minä kävin ja tapasin tohtorin Ruotsinmaalla... Hän oli vanha pappi.
Häh! Hän keitti rasvaa kiinni kiveen«.

«Ja otti siitä aika maksun?«

«Otti«, sanoi vääpeli huoaten.

Klaus naurahti. «Heittäkää nyt tuo kivi järveen!« sanoi hän.

«Häh!« huusi vääpeli. «Se on kallis kivi, se maksaa paljon. Minä annan
sen teille, ja mitä tahdotte väliä, jos te minulle elämänkiven annatte?«

«Teitä on petetty«, sanoi Klaus, joka ei saattanut olla surkuttelematta
ukkoa. «Teitä on petetty. Se, joka esi-isillenne antoi kiven, oli konna;
tohtori, joka rasvan kiini keitti, oli konna. Uskokaa se!...«

«Minä olen sitä tallentanut silmäteränäni. En ole siitä muille kuin
tohtorille puhunut, sillä silloin olisi kivi kadottanut voimansa, häh!
Huomenna täytän minä 82 ja puoli vuotta, ja huomenna, ellen saa teiltä
elämänkiveä, minä kuolen. Kivi kadottaa voimansa nyt, sillä minä olen
siitä puhunut; mutta kun kivi voimansa kadottaa, niin tapahtuu samalla
jossakin hirmuisen suuri vahinko«.

«Kuka on sanonut teille, että tuo elämänkivi on minulla, ja jos minulla
se olisi, miten luulette minua niin hulluksi, että sen teille antaisin?«

«Kuka on sanonut? Minä olin 21 vuoden vanha, kun minä aikakausien kiven
sain. Se on minulla nyt ollut 61 ja puoli vuotta. -- Se tohtori, joka
kiven paransi, sanoi: «Mihin sinä asuntosi rakennat, siinä asuu
likeisyydessäsi oiva aatelisherra, hänellä on elämänkivi. Sen kiven
voima on ääretön, mutta se vaatii monen kovan ehdon täyttämistä
pitääkseen voimansa. -- Luopuuko hän siitä kivestä, sitä en minä voi
sanoa. Hän ei ole itse uskovinaan sen voimaa... Jos hän sen antaa, ei
anna hän sitä kumminkaan ennen kuin sinä olet 82 vuoden, 5 kuukauden ja
29 päivän vanha. Silloin antaa hän, jos antaa«.

«Viisas veitikka!« mumisi Klaus.

«Ja hän sanoo sinulle ehdot, mitkä kiven voimassa pitävät« -- «niin
puhui minulle tohtori«. -- Vääpeli lopetti ja silmäili rukoilevaisesti
paroonia.

«Sokea vanhus!« sanoi Klaus. «Teitä on suuresti petetty!«

«Minuako petetty? Häh! Niin sanoi tohtorikin teidän sanovanne«.

Klaus kulki kamarissaan edestakaisin miettien. Vääpelin silmäykset
seurasivat häntä, ikäänkuin tahtoen lukea, mitä hän ajatteli. Vihdoin
seisahtui Klaus vääpelin edessä: «Te olitte muistaakseni kerran heikkona
sairaana?«

«Sairaana, häh! Olin, olin! Siitä on nyt puolen seitsemättätoista
vuotta; silloin luulin minä kuolevani, mutta kivi auttoi. Häh!«

«Ja te kutsutitte silloin luoksenne kirkkoherran?«

«Niin, minä pelkäsin kuolemaa«.

«Menkää nytkin kirkkoherran luo! Hänellä on ehkä elämänkivi«.

«Kirkkoherralla! Häh? Ei -- -- Ei, teillä se on, teillä se on?«

«Minulla ei ole. Sitä elämänkiveä, josta puhutte, ei ole maailmassa«,
sanoi Klaus. «Mutta näyttäkää minulle tuota aikakauden kiveä!«

Peläten antoi vääpeli kiven. «Pitäkää sitä varovasti; se on kallis kivi,
minä olen sitä seitsemättäkymmentä vuotta kaulallani pitänyt«.

Klaus otti kiven. Se oli neliskulmainen, tasainen. Sen sivulla oli
kummallisia piirtoja ja merkkejä. Se oli musta, mutta tuo musta väri oli
yhdeltä kulmalta kulunut jotenkin vaaleaksi. Klaus lähestyi pöytää, otti
äkkiä veitsen ja leikkasi kiveä. Vääpeli huusi hirmustuen, vaan
naurusuin lähestyi Klaus häntä. «Tuossa on kivi«, sanoi hän. «Se on
hyvää lyijyä«.

Vääpeli ei puhunut pitkään aikaan; hän vapisi, ja hänen huulensa
sinertyivät. Painaen hellästi kiveä rintaansa vastaan huokasi hän
vihdoin: «Elämänkiven, annatteko -- häh? Kaikki, mitä minulla on, on
teidän«.

Klaus näki, miten ukko oli vaivattu. «Sinä vanhus, sinulla ei ole mitään
maailmassa muuta kuin tavarasi; ne olisit sinä valmis uhraamaan henkesi
pelastukseksi kuolemasta«, sanoi hän. «Minä olen jo sanonut, teitä on
petetty. Menkää kirkkoherran luo!«

Vääpeli ei kuullut muuta kuin ensimmäiset sanat. Hän nousi, hänen
huulensa sinertyivät yhä enemmän. «16 vuotta takaperin, kun olin 66
ikäinen, sairastuin minä, luulin tohtorin avun mitättömäksi, lupasin
sieluni pelastukseksi tulevassa elämässä tavarani. Häh! Lupasin tavarani
pitäjän köyhille. Vaan minä paranin. Häh! Kirjoittakaa minun
testamenttini; minä annan kaikki köyhille. Luulen, että minä jo kuolen!«

Klaus hämmästyi. Vääpeli oli kuolevaisen näköinen. «Heittäkää tyköänne
tuo kivi, niin ette kuole!« sanoi hän.

Vääpeli silmäili häntä kolkosti. «En!« huusi hän. «Se on kallis kivi; en
minä kuole ennenkuin huomenna... Kirjoittakaa!«

Klaus istui pöydän ääreen. «Minä kirjoitan«, sanoi hän.

«Minä, joka tämän testamentin alle nimeni puumerkin panen, annan kaikki
omaisuuteni tämän pitäjän köyhille. -- Häh, joko sen kirjoititte? -- --
mutta 1000 riksiä puhdasta rahaa annan minä Sakari Sakarinpojalle, joka
nyt on vasta 12 vuoden vanha, Raisolassa, koska hänen isänsä isä minulle
kerran ilman edestä antoi kymmenen korppia. -- Häh, joko se on?«

Klaus oli ensimmäiset ukon lauseet kirjoittanut, kun hän sattui
katsahtamaan ulos. Kynä ei enää lähestynyt paperia. Klaus oli nähnyt
ylioppilaan, joka majuri --sen kamarissa asui, vaahtoisella hevosella
tulevan ratsastaen kartanolle.

«Häh! Joko sen kirjoititte?« kysyi vääpeli.

Mutta Klaus, joka näki ylioppilaan kiireesti säntäävän hevosensa
selästä, ei enää ukkoa kuullut. «Mikä tuo ylioppilasta niin kiireesti
nyt tänne?« kysyi Klaus itseltään.

Ylioppilas kysyi kartanolla paroonia. «Hän on kamarissaan«, sanottiin,
ja ennenkuin Klaus ennätti mennä tullutta vastaan, kuuli hän ylioppilaan
tulevan ylös kamariin.

«Häh! Joko sen kirjoititte?« kysyi ukko kolmannen kerran. Mutta silloin
avasi ylioppilas kamarin oven ja astui sisälle.

Vääpeli kätki kiireesti kiven rintataskuunsa.

«Mitä, Jumalan nimeen, on tapahtunut? Te tulette juuri kuin
tuuliaispää«, huusi Klaus, lähestyen tullutta.

«Majuri --s on tullut halvatuksi«, vastasi hengästynyt nuorukainen.
«Hänellä ei ole monta hetkeä jäljellä enää; hän kuolee, vaan ennen
kuolemaansa tahtoo hän tavata teitä. Jos teillä on tilaisuutta, niin
älkää silmänräpäystäkään viipykö!« Ja ylioppilas antoi paroonille
vähäisen kirjeen.

Klaus repäsi silmänräpäyksessä sinetin auki. Hän näki kirjeessä nimen
«Maria«. Hän luki:

«Klaus! Ystäväni! Jos on sinulle mahdollista, niin tule tänne; isäni
tahtoo tavata sinua. Hän kuolee... Tule Jumalan tähden, pyytää Maria«.

«Minä lähden, minä lähden heti!« huusi Klaus. Hän kiiruhti ulos; mutta
ovella tarttui häneen vääpeli. Te jätätte testamenttini tekemättä. Häh?«

«En minä jouda, en minä jouda«, huusi parooni. «Menkää kirkkoherran tahi
nimismiehen luo, he osaavat paremmin!« Ja ulos kiiruhti parooni Klaus.

Vääpeli seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. Hän katsoi pitkään
ylioppilasta, joka väsyneenä sohvalle oli vaipunut. Hän avasi suunsa
pyytääkseen ylioppilasta kirjoittamaan, mutta samalla samosi Klaus
kamariin takaisin.

«Menkää nimismiehen tahi kirkkoherran luo!« huusi hän, nähdessään
vääpelin. «Minä lähden heti Turkuun«.

«Noo! Lähdette! Luulen teidän jäävän, aion teillekin antaa vähäsen;
häh?«

«Menkää!« ärjäsi Klaus. «Kuulette, ettei minulla ole aikaa«.

Vapisevin askelin vetäysi vääpeli kamarista, vielä kerran silmäiltyään
ympärillensä. «Minä menen, minä menen!« jupisi hän.

Puolen tunnin kuluttua istuivat Klaus ja ylioppilas hevosten selässä ja
riensivät kiireesti Turkuun päin.




VII.

Marian kirjeen syy.


Vaahtoiset hevoset laukkaavat lentäen, niiden rautaiset kaviot iskevät
tulta; ratsastajat hikoilevat ja kehoittavat, itse väsyneinä, väsyneitä
hevosiaan. Paroonin mieli palaa Turkuun, mutta sinne on matkaa vielä; se
näkyy hänelle nyt loppumattomaksi. Ylioppilaan silmät ovat hiekkaa ja
tomua täynnä; hän on nääntyä, mutta hän on nuori; hän tahtoo voimiansa
koittaa, mitä ne kestävät. Kello on jo lähes 8 ehtoolla.

Me kiiruhdamme heidän edellään Turkuun. Päivä on ollut jotenkin lämmin.
Syys-aurinko on aina väliin heittänyt helliä säteitänsä hattarapilvien
välistä. -- Ihmiset ovat tänään tehneet töitään niinkuin aina ennenkin,
mitään pahaa aavistamatta.

Majuri, Maria ja Anna ovat kukin nousseet iloisella mielellä varhain,
niinkuin heidän tapansa aina on ollut. Majuri on kulkenut edestakaisin
salinsa lattialla ja puhunut puheitaan, tuollaisia yksinäisiä sanoja,
joita Maria ja Anna väliin kuuntelivat, väliin olivat kuuntelematta.

«Minä haluan mennä puutarhaan; seuraatteko minua?« kysyi majuri,
seisahtuen Annan ja Marian eteen. «Aamu on tosin vähän kylmä, mutta te
olette nuoret eikä minuun ilma pysty«.

«Minä tulen«, vastasi Anna ja oli kohta valmis seuraamaan majuria, jonka
silmistä hän aina koitti lukea, mitä hän tahtoi, saati silloin, kun hän
sanoilla jotakin vaati.

«Entä sinä, Mariani?«

«Minä istun mieluummin täällä; minulla on jotakin miettimistä«.

«Tee sitten niin!« vastasi majuri, ja Annan kanssa meni hän alas
puutarhaan.

Aurinko välkkyi silloin kauniisti korkeain rakennusten ylitse. -- «Nyt
on aamu kaunis«, puhui majuri. «Mutta, Anna, etkö luule monen nyt
unhoittavan auringon lämpeyden ja suruisilla silmillä katselevan alkavaa
päivää vastaan? Luuletko kaikkein niin iloisesti tervehtävän päivää kuin
linnut, jotka aamuvirsiään laulavat, tahi tuo nuorukainen, joka Johannes
vainajan kamarissa jo kirjainsa ääressä istuu?«

«On onnettomia«, vastasi Anna ja istuikse majurin viereen. «On
onnettomia maailmassa, mutta harvoin me niitä muistamme, itse ollessamme
onnellisia, ja jos olisimme onnettomia, muistaisimme toisia onnettomia
vielä vähemmin«.

«Se on totta«, lausui hiljaisesti majuri, «se on totta«. -- «Vaan
kuules, Anna«, -- alkoi hän vähän aikaa ääneti istuttuaan, äänellä,
josta entinen karkeus oli niin kadonnut, että Anna kummastellen loi
silmänsä häneen. -- «Kuules, Anna! Minä tiedän, että Maria nyt on niin
onnellinen, kuin hän saattaa olla. Hän elää muistoissaan, ja jos hän
väliin unhottaisikin kuolleen ylkänsä, palaavat hänen ajatuksensa
kumminkin aina häneen... Maria on onnellinen, minä olen onnellinen.
Mutta sinä, miten on sinun onnesi laita? Ala salaa minulta mitään; sinä
tiedät, että sinä puhut hellälle isälle«.

«Minä olen onnellinen«, vastasi Anna, ja hänen silmissään välkkyi kirkas
kyynele, kun hän majuria katseli.

«Ethän sinä koskaan erkane Mariastani?«

«En. Ellei se ole Jumalan tahto«.

Majuri ei enää kysynyt mitään; hän heittäysi nojaamaan ruohosohvan
selkää vastaan, ja Anna rupesi ompeluunsa.

Muutama minuutti kului. Anna ei tohtinut luoda silmiään ylös; hän
pelkäsi majurin taasen ottavan puheeksi paroonin, jonka nimellä majuri
Marian syntymäpäivästä alkaen aina väliin oli saanut Annan punastumaan.

Mutta vihdoin, kun ei majuri pitkään aikaan mitään ollut virkkanut, loi
Anna silmänsä häneen. Ompelu putosi hänen kädestänsä; hän hypähti ylös,
hän oli nähnyt hirmustuttavan näön.

Majurin pää oli laskeunut hänen oikealle olalleen; hänen kasvonsa olivat
siniset, ja vaahto kävi hänen suustansa. Majuri oli tullut halvatuksi,
niinkuin väliin tapahtuu, niin huomaamatta, ettei Anna siitä mitään
tiennyt, vaikka hän melkein vieressä istui. --

Anna oli kovasti hämmästynyt. Hänen ensi työnsä oli juosta ylioppilaan
kamariin ja sitten ylös Marian luo.

Ja Maria! Hän vaaleana vapisi nähdessään isänsä, mutta hän ei nyt mennyt
tainnoksiin. --

Tohtori tuli pian; majurin suonta iskettiin. Maria ja Anna seisoivat
hänen vuoteensa vieressä. Silloin avasi majuri silmänsä, ja vähän ajan
takaa tunsi hän ympärillään seisovaiset.

«Isä! Voitteko puhua?« -- huusi Maria iloisella äänellä kyynelten
keskeltä.

Majuri viittasi oikealla kädellään, tarttuen sillä Marian käteen.

«Maria!« sanoi hän.

Tohtori kielsi häntä puhumasta, vaan katsoen leppyisesti tytärtään,
sanoi majuri:

«Kohta olet sinä yksin. Jos minä vielä saisin Klausta tavata! Onko
ketään, jonka voisi Harmaalaan lähettää -- --«.




VIII.

Petetyn kosto.


Vaan majurin sairasvuoteen viereen emme nyt saa jäädä, emmekä myöskään
mennä vastaan niitä, jotka kiireesti Turkua lähestyvät. -- Emme myöskään
saa jäädä sillalle katsomaan laivaa, joka kauan odotettuna nyt vihdoin
ulkomaalta tulee.

Riennämme kiireesti suuren herrasjoukon läpi, jonka keskuudesta kuulemme
tutun äänen huutavan: «Hi, hi, hi, hoo!« -- Laiva, joka tulee, on tuon
laihan raatimiehen

Kiiruhdamme erään lihavan rouvan sivu; hän on ollut saattamassa miestään
vähäiselle alukselle, jolla mies jälkeen puolenpäivän on lähtenyt
Ruotsiin lihoja viemään.

Kiiruhdamme erään sotaherran sivutse -- majuri Leist on hänen nimensä --
joka aikoo mennä maalle huvittelemaan.

Minne niin kiire? --

Kello on kohta kahdeksan. Pimeä on tulossa, ja tapaukset tänä iltana
ajavat kiireesti toisiaan.

Meidän on kiire, ennättääksemme seurata niiden virtaa. --

Kello on kohta kahdeksan. -- Kreivi G. kulkee edestakaisin kamarissaan.
Hän on saanut kirjeen, joka hänelle ei ole mieluinen... Kirje uhkaa
ryöstöllä.

Kreivi kiroilee. --

Linnassa istuu raudoitettu mies. Hänen hiuksensa ovat harmaat, eikä hän
kumminkaan ole vanha.

Hän on siis kärsinyt paljon?

On! --

Porvari Hellmanin talossa on päivällä teurastettu. Hellman itse on
lähtenyt Ruotsiin lihoja viemään; hänen rouvansa seisoo leivintuvassa
pihan toisella puolella. Palvelustyttö keittää siellä talia.

Tuo leivintupa ja kamari, missä kreivi G. asuu, ovat vieretysten.
Kreivin akkuna on Hellmanin pihalle päin. Kaksikymmentä syltä hänestä
kiehuu tali. -- --

Mutta tuohan on kaikki tavallista? -- -- On.

Vaan mökissä vähän matkaa Hellmanista on asukas. -- Se ei ole
tavallista. Me olemme tosin kesällä nähneet hänen siellä, vaan hän on
sittemmin melkein kolme kuukautta ollut poissa. Nyt on hän tullut
kotiinsa, jos mökkiä hänen kodiksensa voi nimittää.

Katri tuo on.

Vaan hän ei enää ole sama Katri, jonka viimeksi näimme. Että nuoren
naisen otsassa on suuret rypyt, että kaunis neito äkkiä muuttuu vanhaksi
eukoksi, vaikka ei tauti ole häntä vuoteesen kiinnittänyt -- se ei ole
tavallista.

Että hän terävän aseen kärkeä koettaa, pistäen sillä käsivarteensa; --
ei sekään ole tavallista. --

Hän ei nyt istu nojaten seinää vastaan. Hän seisoo suorana mökissään,
jonka kattona taivas on. --

Päivä rupee ehtoolle raukenemaan! Hämärän pimeys on jo ruvennut
kaupunkia yön pukuun pukemaan. Vielä ei näy kynttilän valoa missään. --

Vaan kohta rupee näkymään, vaikkei tänä iltana sitä paljon tarvita.

Katri raukka! Hän on sijansa saanut tässä kertomuksessa; mutta hänen
elämänsä on itse kertomus. Niinkuin varjo pitkin maata mataa, josta ei
kukaan huoli, niin on nyt ihmiskunnan hylky varjo. Varjo ei katso
eteensä; se laskeuupi milloin syvyyksiin, milloin nousee se vuorien
seiniä. Minnepäin se menee, sinne menee se, sitä ei mikään estä. Väliin
seisoo se, ja taasen hiipii se edelleen. Auringon paistaessa tulee se
ilmi, silloin näkyy se; muuten se pimeyttä rakastaa. Kumminkaan ei Katri
ollut varjo. Hänellä on tunne, hänellä on sydän, hänellä on järki. Vaan
kaikki nuo ovat nyt pimitetyt. Ainoastaan kun aurinko paistaa, ne
tulevat näkyviin. -- Vaan nyt ei paista tuo aurinko; nyt on pimeä, ja
nyt hän varjona maata mataa.

Paljon on Katri kärsinyt. Hän on uskollisesti odottanut saalistaan, vaan
saalis ei ole ansaan mennyt. Se on lentänyt pois. Katri on sitä hakenut
-- on löytänyt; sillä nyt tietää hän vihdoin saaliinsa olevan otettavana
pesästä, josta hän kerran päästi hänen lentämään. Katri oli silloin
vielä tottumaton. Nyt on hänen aseensa rautainen; saaliin kynnet eivät
enää häneen pystyisi. Hän on nähnyt miten käy, ellei varoin kulje. Hän
on nähnyt toverinsa lankeevan ansaan, kun hän sitä muille valmisti.

Katri on nähnyt päivällä kreivin tulevan Turkuun maalta, jossa hän
melkein koko kesän on ollut.

Ja nyt on kello 8. Nyt alkaa hän työnsä. Hän lähtee mökistä; hänen ei
tarvitse lukita ovea takanansa, sillä mökissä ei ole ovea. Hän lähtee;
hän on ryysyihin käärinyt oikean kätensä; siinä pitää hän terävää
asetta. Vasempaa kättä pitkin juoksee veri haavasta. Hän ei siitä huoli,
hän tietää, että -- terä vie.

Mitä ajattelee hän? -- Mitä ajattelee ilma, kun luonnon voimat tulta
iskien lyövät yhteen, kun vuoret kaikuvat ja myrsky pauhaa? --
Ajatuksien sekasotkuisuus asuu Katrin sydämessä. Hän ei enää tiedä, mitä
hän tekee. Hän tuntee vaan, että hänen pitää niin tekemän. Hän tietää,
että hän on paljon kärsinyt. --

Varovasti kulkee hän; hänen silmäyksensä lentävät milloin oikealle,
milloin vasemmalle puolelle; vaan eteenpäin kulkee hän. Hän ei näe
mitään, joka häntä voisi häiritä. Hän ei tiellään tapaa ketään. Ne,
jotka eivät ole ammattinsa toimissa, ovat vetäyneet katsomaan komean
laivan tuloa.

Turku on tänä iltana varsin rauhallinen.

Hän seisahtuu porvari Hellmanin talon pihalla. Hänen huulensa vetäyvät
julmaan nauruun, joka ei ääneen kuulu.

Hän on nähnyt kynttilän valon huoneesta, johon hän silmäilee.

Hän lähtee kadulle pihalta. Vaan kohta on hän kadonnut lähimmästä
portista. --

Kreivi G. istuu nyt sohvallaan. Pöydällä palaa kynttilä. Siinä on myös
kirje. Toinen akkunaverho kätkee puoleksi akkunan.

«Se on harmillista!« huutaa kreivi väliin. «Huomenna rahaa! 300 riksiä!
Ei niitä niin pian saa. Hullu, kun tulin tänne vielä! -- -- No, no!...
Ehkä saan raatimiehen odottamaan, kun näytän hänelle tämän sormuksen ja
sanon: «Tätä seuraa 20,000 riksiä ja vanha eukko!« Ha, ha!... Kreivi G.
menee naimisiin! Hänen koukkuunsa tarttui viimein kala. -- -- -- «Minun
suloinen Josefani! Ha, ha, haa! Karsassilmäinen, punatukkainen,
neljänkymmenen vanha neiti! Mutta itsepäinen kuin paholainen... Jos hän
näkisi tämän kirjeen, hyvästi silloin aviosatamani rakastettu syli,
johon olen aikonut upottaa, en itseäni, mutta kaikki karhulaiseni ja
sitten rahojen jäännöksillä jättää... No, noh! -- Se aika tulee, kun
joutuu. Joka nääntymäisillään on, kiittää paholaistakin, kun hän apua
tarjoo! -- Hm! Majuri Leist saa mennä takaukseen... Mutta se peto ei
mene; sen on hän minulle suoraan sanonut. -- No ... nero keinon keksii.
Huomenna on myöskin päivä. Ei hätääkään!«...

Kreivi loi silmänsä pöydälle päin. Siellä oli kirje, ja sen nähtyään hän
taasen rupesi kiroilemaan. -- Mutta äkkiä hän nousi. «Niin! Huomenna
lähtee posti. Pitäähän toki sulhasen kirjoittaa morsiamelleen, että hän
onnellisesti on kotonaan ja että hänen sydämensä palaa rakkaudesta!«

Silloin kolkutti joku ovelle. Kreivi säpsähti.

Kuka paholainen se on? kysyi hän itseltään. Kovasti huusi hän: «Astukaa
sisälle!« --

Ja kolkuttaja totteli käskyä. Hän tuli.

Katri seisoi kreivin edessä.

Kreivi hämmästyi. Hän oli vetäynyt takaisin. Hän odotti Katrin sanovan
jotakin; mutta Katri ei sanonut muuta kuin:

«Kuule!«

Hellmannin piika, joka talia keitti, istui leipomahuoneen portaalla,
kutoi ja lauloi:

      «On minullakin kulta, vaan
      Ei tiedä siitä hän.
      Sen kullan, jos sen kerran saan,
      Kuin olen iloinen!«

Laulu vaikutti kummallisesti kreiviin.

«Nyt, kreivi! Olette kuullut! Muistatteko vielä Katria? Muistatteko
sanoja, jotka taivas ja maa kuuli?«

«Mitä sinä täällä teet? Eikö lapsesi surma minua päästä
ajattelemattomasta valastani?«

Naisen silmät iskivät tulta.

«Lapseni surma!« kertoi hän. -- «Niin, surmattu on lapsi; vaan ken oli
hänen surmaajansa?«

«Kuule, Katri!« sanoi kreivi leppeästi. «Ole viisas! Mitä kerran on
tapahtunut, se on tapahtunut. Siihen emme enää voi mitään. Sano,
paljonko tahdot, ja minä olen valmis maksamaan«.

Katri astui askeleen kreiviä lähemmäksi. Verisellä kädellään pyyhki hän
kasvoiltaan hivukset. --

«Rahaako?« huusi hän. «Rahaa! Sinä tarjoot minulle rahaa!«

«Niin!« sanoi kreivi, joka ei ymmärtänyt Katrin sanoja.

«Ja minäkö olisin rahasta surmannut lapseni?« huusi hän kimeästi ja
surkeasti.

«No, mutta mitä sinä tahdot; ymmärtänethän, että minulla on muuta
tehtävätä kuin tässä jutella sinun kanssasi. -- Sano, mitä sinä tahdot!«

«Ja sitäkö kysyy kreivi G. Katrilta? Mitä hän tahtoo, hän, joka
kahdeksatta vuotta on kärsinyt enemmän kuin tuomittu helvetissä!«

Kreivi pelästyi. Katrin ääni oli hänen ytimiinsä saakka tunkeunut.
Kreivi silmäili häntä tarkemmin. Pirullinen ilo loisti Katrin silmissä.

«No, mutta Jumalan nimeen, mitä sinä tahdot?« huusi kreivi, vetäytyen
vielä etemmäs Katrin tyköä.

«Sinä pakenet! Niin et sinä silloin tehnyt, kun sormuksen, joka Aurajoen
pohjalla lapseni kanssa on, painoit minun sormeeni... Mitä minä
vaadin?... Kreivi, minä vaadin rauhani takaisin«.

«Hullu!« sanoi kreivi. «Voitko ajatellakaan, että minä sinun ottaisin
puolisokseni?«

«Niin eivät sanasi kuuluneet kahdeksan vuotta takaperin. -- -- Ja jos
nyt sillä tahtoisit parantaa mitä silloin rikoit, luuletko, että minä
nyt suostuisin? Luuletko, että lapsi Aurajoessa sillä olisi tyydytetty?
Luuletko, että hän, joka Turun linnassa odottaa tuomiotansa, olisi sillä
tyydytetty!«

«Jumalan tähden, älä huuda niin kovasti!« änkytti kreivi vavisten. --
«Mitä sinä tahdot? Minä olen valmis tekemään kaikki«. -- --

«Sinä vieläkin kysyt! Etkö jo ymmärrä? Parempi kosto oli minulla
aikeissa, mutta se, joka aikeeni olisi täyttänyt, kärsii nyt viattoman
kuolemasta«.

Tätä sanoessaan oli Katri heittänyt ryysyt pois oikeasta kädestään.

Kreivi ymmärsi nyt. Hän oli kuolemaa vaaleampi. Hän törmäsi ovelle
huutaen apua. Mutta hän törmäsi kuolemaa kohden.

Silloin töyttäsi hän pöydän kumoon, ja pöydän kaatuessa sytytti kynttilä
akkunaverhon.

Vaan valkea tuossa oli aivan vähäinen. Tuli akkunaverhossa olisi pian
ollut sammutettu, sillä tuon oli joku toinenkin nähnyt.

«Nyt on sinun kaunis kuolla!« sanoi Katri.

Kreivi ei vastannut mitään. Hänen viekas sydämensä oli puhjennut. Katrin
ase oli puhkaissut sen.

Kostaja seisoi kreivin vieressä kauvan. Näky oli hänen mielestänsä ihana
ja kaunis. Hän ei huomannut, että tuli kamarissa levisi.

Kello oli puoli yhdeksän. Hän seisoi siinä vielä. Hän ei kuullut ulkoa
huutoja, jotka enenemistään enentyivät. Vihdoin lähti hän ulos, mutta
veitsen vei hän muassaan.

Kosto, jota varten Katri seitsemän vuotta oli elänyt ja joka näiden
vuosien kuluessa oli saanut koko hänen järkensä ja mielensä pauloihinsa
-- kosto oli tehty. --

Katri raukka ei tiennyt, kuinka paljon hänen kostonsa hänelle maksoi.




IX.

Turku palaa.


Laiva, joka oli tullut kaupungin edustalle, on lähestynyt rantaa. Laiha
raatimies kävelee edestakaisin rannalla suuren ihmisjoukon keskellä. «Hi
... hi ... hoo!« nauraa hän. --

Silloin kuului, kello lähes 9 illalla, kamala huuto pohjoisesta päin:

«Valkea on irti!«

«Sammutettakoon!« sanoi raatimies kun sai kuulla Aningaisten mäellä
saakka vaaran olevan. --

Majuri --s makasi liikkumatta sairasvuoteellaan. Hän puhui väliin
muutamia sanoja; hän oli tajullansa.

«Eikö jo Klaus tule?« kysyi hän aina väliin.

«Ei vielä«, vastasi Maria huoaten, ja hänen kyyneleensä valuivat alas
majurin kädelle.

«Älä itke!« sanoi majuri silloin.

Lääkäri ja Anna sekoittivat rohtoja lähimmäisessä huoneessa. «Mitä
luulette?« kysyi Anna, jonka silmät myös olivat kyynelistä punaiset.

«Että majuri on kuollut ennen aamun koittoa«.

Silloin rupesi kello olemaan 9 paikoilla, ja nyt kuului huuto kadulta:

«Valkea on irti«.

Sen sanoman kuulivat kaikki, majurikin. «Missä?« kysyivät he kaikki
yhtaikaa.

«Aningaisten mäki palaa«, huudettiin kadulla.

Majuri, Anna ja Maria sanoivat: «Kiitos Jumalan! Ei ole meillä vaaraa«.

Nuori lääkäri hämmästyi. Hän antoi muutamia käskyjä Annalle ja riensi
kiireesti pois. Hänen kotinsa oli Aningaisten mäellä; siellä oli hänen
vanha äitinsä.

Mutta Aningaisten mäellä ei nyt kiitetä Jumalaa. Porvari Hellmanin ja
lähimäiset talot ovat yhtenä tulipesänä.. Tulen liehuva, moniteräinen
nuoli lipoo jo kieltänsä, ja ympäri Hellmanin pihaa juoksee kiehuva,
sihisevä tali.

Hätä on käsissä. Hädän keskellä kuullaan monen kiroovan sitä, joka tähän
hätään on syyllinen. Syyllisenä pidetään palvelustyttöä.

Onko hän syyllinen?

Kiehuvan talipatansa vieressä on hän istunut; hän on rouvan mentyä
vaipunut somiin unelmiin. Hiljaisessa syys-illassa on hän lauluansa
laulanut. Hän on muistanut lähestyvän Köyrin; silloin hän saa rakentaa
oman pesänsä sen kanssa, jolle sydämensä antoi. Silloin on hän avannut
leipomahuoneen oven, istunut kynnykselle ja siellä laulanut omalle
sydämelleen. Hän unhotti silloin tehtävänsä. -- Ja nyt, nyt kuulee hän
kummallisia sanoja kreivin kamarista, Hän hämmästyy, hän kuuntelee
tarkemmin. Ja hän näkee valkeanvaaran. Hän näkee kynttilän sytyttävän
akkunaverhon, samalla kuin hän kuulee kovan kolahduksen. -- Hän huutaa
silloin. Hän odottaa, että kreivi sammuttaisi tulen, vaan kun kamarin
akkuna silmänräpäyksessä kokonaan joutuu tulen valtaan, silloin säntää
hän rouvan luo.

Tyttö raukka! Jos hän olisi jättänyt kreivin kamarin sillensä, jos hän
olisi tointansa hoitanut, niin ei häntä ihmiset sittemmin olisi
syyttäneet. Hän luuli tekevänsä oikein, kun hän emäntänsä luo juoksi;
vaan kun hän tuli takaisin pihalle, kauhistui hän. Valkea oli omiin
haltuihinsa jätettynä päässyt leipomahuoneessa valloilleen. Kiehuva tali
oli syttynyt, oli halkaissut padan ja kastaa nyt kuumilla pisaroillaan
lakastumaisillaan olevaa piharuohoa.

Nyt ei enää huomattu tulta kreivin kamarissa. Se siellä rauhassa syö
seinät ja huonekalut -- syö ahnaasti.

Lähimäiset naapurit kuulivat huudon. He tulivat apuun; he pelkäsivät
omia huoneitaan. Vaan mikä voi sammuttaa tulimeren, jonka laineet
ulottuvat huippuinensa huoneiden korkeudelle saakka. Silmänräpäyksen
ratisee tuli vihoissaan, kun on joku uskaltanut ruveta sitä
häiritsemään. Sitten yltyy se yltymistään, näyttäen voimattomille
ihmisille valtansa suuruuden.

Mikä on se kaiku, joka kummallisesti säveltää tätä tulen omituista
laulua?

Tuomiokirkon kellot soivat!

Jo tietää Turku palavansa; vaan mitä voi se siihen? Yhä enemmän kiihtyy
tuli.

Jo rupeavat kauempanakin asuvaiset pelkäämään. Huoneesta huoneesen
kantavat he tulen edestä kapineitaan.

Vaan kiireesti seuraa heitä tuli! --

Joen toisella puolen on kumminkin turva! Kartanoilla Auran toisella
puolen on kaluja, on tavaroita!

Eihän joen yli valkea pääse! Pelännee toki tuli nyt niinkuin ennenkin
lainehtivaa virtaa! --

Kauhistuneina hyppelevät jo ihmiset, mikä sinne mikä tänne. -- Siellä
juoksee vanha rouva; hän on saanut käsivartensa alle Raamatun ja
Virsikirjan. -- Siellä kulkee vaalea kauppamies; hän vie laskukirjat
muassaan, vaan hän on unhottanut rahansa. Hän koettaa ehkä rahalla
lepyttää surmaavaa voimaa! -- Siellä palajaa hätääntynyt perheen isäntä
taloonsa vielä kerran. Hän tahtoo pelastaa jotakin. Hän samoo
huoneesensa tulen keskelle. Nyt tulee hän takaisin; hänellä on kissa
toisessa, hiilihanko toisessa kädessään. -- Siellä huutaa joku: «Missä
ovat lapseni, onko kukaan nähnyt heitä?« Toiset huutavat: «Missä on
äitini?«

Vaan nyt ei ennätä kukaan vastata. Kaikki on ylös-alaisin. Tuskin
tietävät ihmiset oman henkensä pelastaa.

Mikä kumma! Ilma ja tuli ovat palavia papereita täynnä, jotka liehuvat
tuulen käsissä! -- Ne ovat Suomenmaan kalliimpia muistoja, jotka
nousevat taivaalle, loistavat ja sammuvat. -- Ne ovat Akatemian
kirjaston aarteita, joita tuli lainaa.

Tuli ei ole tyytynyt vähään. Se on siltaan asti kulkenut, on tullut
Auran toiselle puolelle. Professori Hällströmin kaksikerroksiseen taloon
pistäysi se. Ei ollut kukaan sitä vastassa; se jäi sinne ja lähetti
seuralaisensa -- kiivaita tulinuolia -- ympäri. -- Silloin lakkasi
kaikuva ääni kuulumasta. Kellojen soitto ei kestänyt tulen kanssa
kilpaillessa. Ja kun ne vaikenivat, nousi tuli hirmuisempana. Mutta
tuuli ja tuli ovat aina olleet sovinnossa. Uudenmaankadun varret,
Mätäjärven kaupungin osuus yhdistyivät veljeinsä kohtaloon. Koko Turku
joi samasta pikarista.

Tuli oli yleinen.

Tänä yönä eivät nukkuneet Turussa muut kuin kuolleet. Elävät olivat
koettaneet hämmentää tulen voimaa, vaan ruiskut olivat vuotavat, mikä
poikki, mikä halki, ja tuli sai tehdä, mitä halusi; sai niinkuin melkein
kymmeniä kertoja ennenkin sanoman Suomen ympäri soimaan, sanoman: Turku
on palanut poroksi!

Vaan meidän on palaaminen niihin henkilöihin, joiden elämää tässä
kertomuksessa olemme seuranneet.

Majurin talo oli kaukana siitä, missä valkea syttyi. Olemme jo nähneet,
etteivät ne, jotka siinä asuivat, pelänneet, kun kuulivat valkean
päässeen irti.

Kun oli lähtenyt lääkäri, joka joutui parahiksi nähdäkseen, miten hänen
syntymäkotinsa paloi, valmisti Anna rohdot majurille, ja Marian kanssa,
jonka silmistä yhä kyyneleitä valui, auttoi hän ukkoa istualleen. Majuri
itse oli kankea; koko hänen vasempi puolensa oli halvattu. Hän ei itse
olisi liikkumaan päässyt. Kun hän oli ottanut rohdot, vaipui hän jälleen
vuoteelleen, ja molemmin puolin sitä istuivat nyt Anna ja Maria, pitäen
hänen molempia käsiään.

Anna, joka tiesi majurilla olevan viimeisen illan käsissä, silmäili aina
väliin Mariaa, ja nähdessään Marian katkerasti itkevän, ei hänkään
saattanut kyyneliään pidättää. Mutta majuri itse makasi levollisena.

«Kuule, kuinka soitetaan!« puhui hän hiljaisella äänellä. «Älä itke,
Maria! Kohta olen minä päässyt!«

Mutta Maria itki sitä katkerammasti.

Huuto kadulla enentyi enentymistään. Väkeä kulki edestakaisin.

«Valkea on irti!... Mene ... katsomaan, Anna ... eikö ... sammu!« puhui
majuri äänellä, joka aina sanan sanottua oli loppua.

Anna totteli. Kyyneleet pyyhki hän suruisista silmistään ja juoksi ulos,
juoksi väen joukossa, joka nyt rupesi yhä enemmän enentymään, aina
lähelle palopaikkaa. Hän näki kauhistavan näön. Valkea oli jo saanut
hirmuisen vallan. Liekit sähisivät ja rätisivät nousevassa tuulessa ja
yhtä kiireesti, kuin mennessään, samosi Anna takaisin.

«Tuli on valloittanut kaikki!« huusi hän hengästyneenä. »Onnettomat
ihmiset! Kiitetty olkoon Jumala! Se ei kumminkaan tänne saakka ennätä«.

Neljännes tuntia kului. Melske kadulla oli aina vaan enentymässä.
Rattaita kulki edestakaisin. Majuria vaivasi tuo rauhattomuus
nähtävästi.

«Mene vieläkin katsomaan, Anna!« sanoi hän. «Eikö jo Klausta ... kuulu?«

Ja Anna meni; mutta pikemmin kuin ensi kerralla hän nyt tuli takaisin.
«Herra Jumala!« huusi hän. «Valkea, on päässyt yli sillan. Professori
Hällströmin talo palaa!«

Maria nousi äkkiä. Sanaa sanomatta kiiruhti hän ulos; mutta äkkiä tuli
hän takaisin. Hän huusi epätoivoisena: «Herra Jumala! Koko Turku palaa!«

«Palaa!...« kartoi majuri syvästi huoaten. «Eikö Klausta ... kuulu?«

«Ei ... ei!« vastasi Anna, ja ulos apua hakemaan riensi hän.

Vaan mistä apua tämmöisinä hetkinä! Kaupungissa oli jokaisella omat
tavaransa pelastettavina, ja miten he omansa pelastivat, olemme jo
näyttäneet. Turhaan huusi Anna, turhaan itki hän. Ei kuullut kukaan
hänen huutoansa; tuhannet huusivat vielä kovemmin. Ei nähnyt kukaan
hänen itkuansa. Niitä löytyi, jotka itkivät vielä enemmän. Hän tunkeusi
väen joukkoon, ja vihdoin -- vihdoin onnistui hän.

Anna tapasi kaksi miestä, joiden kanssa hän ennen oli tuttu ollut, ja
niiden -- kahden nuoren miehen kanssa -- samosi Anna majurin taloa
kohden. Anna parka luotti näihin; hän ei tiennyt, että nämä miehet
toisen hädässä ainoastaan omaa etuansa katsoivat. Anna luuli saavansa
majurin pelastetuksi.

Mutta majurin palveliat? Niistä ei ollut kysymystä; sillä majurilla ei
ollut, siitä saakka kun Maria oli täysikasvuiseksi tullut, muuta kun
yksi ainoa palvelustyttö; mutta hänkin oli nyt poissa maalla, ja se,
joka majurilla oli sijaisena, oli tulen syntyessä mennyt vanhempainsa
luo.

Apumiesten kanssa tuli Anna pian majurin portille. Aika oli kallis;
tulimeren laineet lähestyivät.

«Joka auttaa tämän arkun viennissä talteen, saa 25 riksiä«, kuului huuto
siitä talosta, josta Johannes ennen oli kirjoja ostanut. Anna kuuli
huudon, vaan hän ei arvannut sanojen arvoa. Hän huusi samalla: «Tänne!«
ja vetäysi majurin taloon.

Vaan miehet silmäilivät toinen toistaan. «25 riksiä, kuulitko?« sanoi
toinen.

«Kuulin«, vastasi toinen. Ja kun Anna katsahti taakseen, hän ei
apumiehiä enää nähnyt.

Anna oli unhottanut puhua palkasta.

Silloin heittää tuuli suuren tulisen liisteen majurin talon katolle.
Siinä seisoo Anna, seisoo kuin patsas. Minne mennä, mitä tehdä?

Tuomiokirkon kellot olivat soittaneet loppusoittonsa. Ei enää kuulunut
niiden ääntä. Tuli oli kellojen vaiettua saanut vastustamattoman vallan.
Tuuli kiihtyi samassa, ja vielä Annan seisoessa kartanolla leimusi
katolla ilmi valkea.

Aavistamatta vaaran suuruutta lepäsi majuri. Mutta yhä enemmän pelkäsi
Maria, kuta enemmän Anna viipyi. Hän puristi hellästi isän kättä, ja isä
puristi oikealla kädellään Marian.

«Minun päiväni loppuvat, Maria!...« puhui Majuri hiljaa. «Minun ystäväni
ovat kaikki nukkuneet... Minä menen niiden tykö... Anna minun kuolla
siinä tiedossa ... ettet Klausta ... minun kuoltuani enää ... hylkää.

Maria painoi vaaleat kasvonsa vuoteen peitteesen. Hän ei mitään
vastannut.

«Sitä olen ... minä kauan ... toivonut. Älä ... viimeistä ... lohdutusta
... isältäsi kiellä! Vastaa, Mariani! Vastaa! Sinä ... olet yksin ...
turvatta maailmassa ... kun minä kuolen«.

Suruiset silmänsä loi Maria ylös. Hän puristi kovasti sairaan kättä.
Kyynelsilmin ja katkaistulla äänellä puhui hän:

«Teidän viimeinen tahtonne on minun lakini. Mutta vielä kaksi vuotta!
Sallikaa se aika minulle mietintöajaksi. Ellei Johannesta niiden
kuluessa kuulu, niin olen minä paroonin morsian«.

«Kiitos, lapseni, tästä tiedosta! Nyt kuolen minä lohdutettuna. Mutta
missä viipyy Klaus? Missä on ... Anna? Valkea kiihtyy... Kuule ...
kuinka se ... pauhaa!«

Marian kummalliset tunteet, jotka tämän puheen kestäessä olivat estäneet
häntä ajattelemasta tulipaloa, hämmentyivät nyt. Hän nousi, hän loi
silmänsä ulos, hän tuli akkunan eteen ja näki, miten naapuritalon katto
jo ilmivalkeassa paloi. Silloin hämmästyi hän hirmuisesti.

«Herra Jumala! Me palamme! Missä on Anna!«

Juuri silloin tuomiokirkon kellot vaikenivat.

Maria riensi kartanolle. Siellä oli Anna. Ja molemmat tervehtivät
toisiaan sanoilla: «Jumala, mistä apu?«

Mitä naisten sydämissä liikkui, se ymmärrettänee paremmin kuin kertoja
voi kertoa. Ymmärrettänee, mikä epätoivo tunkeusi niihin, epätoivo, joka
väkevänä tulvana riensi edelleen, antamatta ajatukselle ja järjelle
vähäistäkään sijaa. Mutta niin käy aina maailmassa. -- Epätoivoon
joutunut ei voi itse auttaa, nerokkaankin aivoista vie epätoivo ei
ainoastaan neron, vaan myöskin ymmärryksen.

He koettavat nyt, nämä kaksi, omin voimin auttaa sairasta. Joka jäsen on
jännitetty; heidän aikomuksensa on kulettaa halvattu hädästä pois; vaan
he eivät saa liikkumaan vuodetta, missä sairas makaa.

«Meidän talomme palaa, palaa!« huusi Maria väännellen käsiään, eikä hän
nyt enää itkenyt.

«Älä sure ... Maria! Kuolla minun kumminkin pitää... Tulessahan minä
nuoruuteni olen elänyt... Minä olen sille tuttu... Menkää... Jumalan
tähden... Pelastakaa itsenne!... Jättäkää minut!... Maria ... suudelma
vielä! Hyvästi!...«.

Vaan Maria ei kuullut isänsä ylevää neuvoa. Hän kulki edestakaisin
painaen kättänsä tykyttävää sydäntänsä vastaan.

Epätoivoisena oli Anna taasen rientänyt ulos. Yli valkean pauhinan, yli
leimujen ja tulen sähinän kuuluivat epätoivon huudot:

«Auttakaa, auttakaa! Majuri --s palaa!«

Vaan ei kukaan kuullut hänen huutoansa. -- -- Ei, he kuulivat sen --
väärin minä sanoin -- vaan he eivät olleet kuulevinaan. Kullakin oli
omistansa tekemistä.

Oli yksi, joka kuuli huudon; «Majuri --s palaa«, vaan hän oli vielä
kaukana. --

Ei ole toivomista enää. Majurin talo on ilmitulessa, yltympäri on
kiehuva tulimeri. Ei ole toivomista enää. Hirmuinen kuolema odottaa
majuria ja naisia, jotka eivät luovu hänen vuoteensa vierestä.

Jo lakaisee savu sitä palkkia, jota pitkin majuri salissaan niin usein
on kulkenut; jo hikoilevat vanhat seinät salassa säilytettyä pihkaansa;
jo seisoo sumussa vartoova kuoleman enkeli.

Rätinä ympärillä on hirmuinen.

Polvillaan majurin vuoteen vieressä ovat Maria ja Anna. Kuolevainen on
kätensä laskenut heidän päälleen. Hän siunaa heitä sanattomasti. Hän ei
enää puhu.

Ei! Sillä halvaus on nyt toistamiseen kohdannut häntä. -- Hän on
kuollut. Kuoleman enkeli on sumusta astunut vuoteelle, on katkaissut
elämän langan. Tuli ei enää häneen pysty; hän on ruumis! --

«Isä!« huutaa Maria äänellä, jota turhaan koettaisimme selittää.

Hän ei vielä tiedä, että se, jolle hän tämän nimen antaa, on muuttanut
pois murheen laaksosta. -- Majurin viimeiset sanat olivat:

«Sammuta tahi vie pois kynttilä, minä en siedä sen valoa«.

Vaan aina lähemmäksi tulee valkea, aina enemmän enenee savu huoneessa.
Maria ja Anna eivät näy siitä huolivan.

Nyt on kova kohtalo edessä, nyt ei ole ajatuksella sijaa enää, nyt on
turmio edessä. Vielä neljännestunti, ja ihmisten apu ei olisi enää
auttanut.

Katsele näitä naisia! Epätoivo kuvastuu heidän silmistänsä, jotka eivät
enää mitään näe; savu ympäröitsee heitä, ja heidän päänsä päällä pitää
valkea leikkiänsä. Heidän edessänsä makaa rakas isä; rauhan sinetti on
hänen otsallensa painettuna. Hän ei enää tämän elämän vähäisistä
murheista tiedä.

Huuto ja hälinä kadulla on loppunut. Ei palaa enää kukaan huoneistansa
mitään noutamaan. Elämä vetäytyy aina etemmäs ja etemmäs majurin
talosta, ja nyt, nyt on avun viimeinen hetki.

Vaan avun viimeistä hetkeä ei anna Ijankaikkinen ohitse kulua. Maria ja
Anna eivät auttajasta tiedä, eivät enää ajattele mitään.

Mutta auttaja tulee.

Valkeaa kiireemmin samoo hän huoneesen. Hänkään ei näe mitään; savu
täyttää hänen silmänsä, suunsa, hänen kurkkunsa, ja kumminkin saliin
tultuansa seisahtuu hän.

«Maria! Maria!« huutaa hän epätoivon äänellä.

Hän odottaa vastausta, vaan hän ei vastausta saa.

Hurjana rientää hän eteenpäin, kädet suorana edessään. Vaan hän tietää
täällä kaikki paikat; hänen ei tarvitse haparoiden kulkea. Marian
kamariin samoo hän; silmänräpäyksessä on hän havainnut, ettei siellä
ihmisiä löydy, ja nyt, jos olisit voinut nähdä hänen silmiinsä, olisit
nähnyt, kuinka kirkkaat ne olivat, kuinka hänen sielunsa läpi lensi
ajatus: «Ne ovat pelastetut«.

Vaan turhiin luuloihin tämä savussa kulkia ei tyytynyt. Kiireesti
rientää hän majurin kamariin -- -- ja siellä! -- --




X.

Pelastus.


Minne sydän palaa, sinne rientävät sen ajatukset; matkan pituus ei
esteitä tee. Ajatuksella on siivet, joita lennossa ei voita mikään, ei
tulen leimuava liekkikään, joka puhjenneista pilvistä säntää. Ajatukset,
jotka mieltä hyvittelevät, vievät kaikki, mitä meissä henkistä löytyy,
perille esineitten luo ajan ja paikkojen rajoista huolimatta.

Näin on parooninkin laita. Hänen vaahtoova hevosensa lentää eteenpäin.
Lyhenemistään lyhenee matka, vaan Klaus ei siitä tiedä mitään. Hän iskee
kannuksensa hevosen jo verisiin kylkiin; siitäkään ei hän tiedä. Hänen
ajatuksensa ovat jo aikoja olleet perillä, olleet Marian luona Turussa.
Kentiesi aavistaa hän, mikä sanoma häntä odottaa; kentiesi sanoo hänen
sydämensä, että nyt vihdoin on tullut se odotettu hetki, jona hän saa
syliinsä omanaan sulkea hänet, jonka kuvaa hän vuosia on sydämessään
kantanut.

Ylioppilaalla hänen rinnallaan ei ole Turussa mitään, joka saisi hänen
ajatuksensa sinne niin vedetyksi, että hän voisi unhottaa matkan
vaivaloisuuden. Hän on jo kauan ollut nääntyä. Hänen voimansa eivät enää
häntä ylläpidä, ainoastaan nuoruuden uhkamielisyys, joka on luonnon
voimia väkevämpi ja on ikäänkuin iskenyt hänet satulaan kiini. Mutta
tämäkin uhkaa jo jättää hänet. Hän on vaalea, ja hänen horjuvat
liikkeensä antavat aavistaa, ettei hän enää kauvan satulassa pysy.

Hänen ylpeytensä rupee jo masentumaan, ja hiljaisella äänellä sanoo hän
paroonille: «Minä en voi teitä enää seurata«.

Vaan Klaus ei kuullut hänen sanojansa. Ohjakset, jotka löysinä ovat
hevosen kaulalla olleet, vetää hän tiukalle, ja vaahtoinen hevonen
seisahtuu. Klaus oli nähnyt jotakin outoa. Hän huomaa nyt, ettei hän
vielä olekaan Turussa.

«Näettekö?« kysyy hän kiireesti ylioppilaalta, joka koettaen parantaa
asemaansa oli istunut poikkipäin satulaan. -- «Näettekö? Minä luulen
valkean olevan irti Turussa«.

Ylioppilas silmäili sinnepäin, minne Klaus viittasi; mutta samalla,
ennenkuin hän ennätti mitään vastata, huusi parooni kiivaasti:

«Herra armahtakoon, valkea on irti«.

Nyt ei ollut enää ajatuksilla suurta sijaa. Miten pikemmin päästä matkan
perille, oli nyt kysymyksenä.

Ja ylioppilaskin! Hän, joka oli ollut väsymyksestä nääntyä, ei enää
ollut väsynyt. Mitä lähemmäs he tulevat, sitä selvemmin hän näkee vaaran
suuruuden. Hänen mielensä palaa sinne, missä vaara on. Vaara on se
kannus, joka hänen väsymyksensä voittaa.

Jo lähestyvät he kaupunkia; jo kuulevat he kellojen soimista. Kylmä hiki
juoksee pitkin paroonin kasvoja. Hänen korvissaan soi ääni, vääpelin
ääni: «Ellette anna kiveä, tapahtuu onnettomuus«. -- Hän näkee nyt, että
vääpeli oli ollut oikeassa. -- Hän pelkää vielä suurempaa onnettomuutta.

«Me emme enää pääse perille«, sanoi ylioppilas, kun he Pyhän Maarian
kirkon seuduilta silmäilivät tulipesää. «Kaikki tällä puolella on yhtenä
leimuna. Paras ehkä olisi, että kohta täällä laskeutuisimme joelle.

Klaus ei kuullut mitään. Niin kuin henkeänsä rakastava kuoleman edestä
rientää pakoon, samoin riensi hän, heiluvin hiuksin, hevonen melkein
suorana pitkin maata. Marian hätä oli hänen silmäinsä edessä.

Vaan mitä nyt? Miksi ei hän enää mene, miksi ei hän siirry paikastaan?
Onko hän unhottanut, mitä hän äsken muisti?

Ei, vaan hän ei voi; hänen väsynyt hevosensa on kuolemaan saakka ollut
uskollinen. Ikäänkuin olisi se tiennyt vaaran suuruuden, on se viimeiset
voimansa pannut; nyt ovat ne loppuneet. Hevonen kompastuu, nääntyy,
kaatuu.

Ylioppilaan avulla pääsi Klaus kuolleen hevosensa alta. Hän oli
pudotessaan vähän tyrmistynyt, mutta nyt on hän taasen jalkeilla, ja nyt
esittää hän samaa kuin ylioppilas äsken.

Ylioppilaan hevonen oli vankempi; molemmat istuvat he sen selkään, ja
vähän ajan kuluttua pysähtyvät he Auran rannalle.

Paroonin vahinko on viivyttänyt heitä. Yhä kylmempi hiki valuu pitkin
paroonin kasvoja, yhä enemmän kiiruhtaa hän; vaan Aura, vaikka se
tyynikin on, nielasee kitaansa ylioppilaankin hevosen. --

Päästyänsä Aurajoen toiselle puolelle huiskutti Klaus märkää ruumistaan.
«Kiitos Jumalan! Me olemme kohta perillä«, sanoi hän.

Mitä he nyt näkivät edessänsä, se oli hirmuista.

Vaan paroonilla ei nyt ollut aikaa katsella. Hän riensi kiireesti
eteenpäin huutaen: «Onko kukaan nähnyt majuri --s'tä?«

Hän ei odottanut vastausta, ei huomannut, että ylioppilas, hänen
matkatoverinsa, jäi; hän ei huolinut ihmisistä, jotka usein estivät
hänen kulkuansa. --

Hän lähestyi yhä lähestymistään tulipesää. -- «Oletko hullu, kun sinne
vielä palaat?« huusivat hänelle maalaiset.

Mutta Klaus ei kuullut, ei nähnyt mitään. Hän ei antanut estää itseänsä;
vaikka kuoleman avoimeen syliin olisi rientänyt, ei hän siitä olisi
huolinut. Majuri on sairas, -- sen muistaa hän. Kuka tämmöisessä
melskeessä hänet pelastaisi! --

Vihdoin on hän majurin talon vieressä. Tuli tervehtii häntä täällä. Ei
ole ainoatakaan ihmistä kadulla hänen läheisyydessään.

Vaan Klaus ei mieti. Hän säntää huoneesen. Hän huutaa. Vaan ei vastaa
kukaan. Nokimusta, karvas savu on häntä vastassa minne hän kääntyykin.

Salin ja Marian kamarin on hän tarkastellut. -- Ne ovat tyhjät
ihmisistä.

Hän samoo nyt majurin kamariin. Hän haparoitsee ympärilleen; hän tapaa
vuoteen. -- Ah! Siinä makaa vihdoin ihminen. Vaan missä on Maria? Maria!
Missä on hän? Maria ja Anna ovat hyljänneet isänsä, ovat pelastaneet
oman henkensä. -- --

Mitä tekee Klaus? Hakeeko hän vielä? Jo on aika vallan tärkeä, jo uhkaa
katto pudota, jo vinkuvat tuliliekit hirmuisesti.

Peitteesen käärii Klaus majurin, sulkee hänet syliinsä, lohdutetuin
sydämin. Maria ja Anna ovat pelastetut, muuten olisi hän heidät löytänyt
täältä. Niin hän arvelee.

Kuorminensa kiiruhtaa hän ulos. Hänellä ei ole aikaa mitään majurilta
kysyä nyt. Hän on vuoteen vieressä kysynyt, vaan ei hän silloin
vastausta saanut.

Tietysti pitää sen, joka, niinkuin Klaus, näin vaarallisessa tilassa on,
joka näin vaarallisia teitä kulkee, tuntea paikat missä on, missä
kulkee. Vähäinen eksymys mustassa savussa, ja kaikki hänen työnsä olisi
turha ollut; hän olisi ollut itse kuorminensa urotyönsä uhri. Vaan näitä
paikkoja ei Klaus kulje ensi kertoja. Ne paikat, missä Maria on
liikkunut, on elänyt, ovat hänelle enemmän kuin tutut.

Yltympäri häntä palavat talot. Mustan savun keskeltä nousee lieska,
kaunis, loistava taivaalle, niinkuin hurskaan henki, joka on ollut
sidottuna elämänsä päivinä maalliseen ruumiisen ja kuolemassa nousee
murhelaakson mustan hunnun läpi ylös vapauteen. Tuli ratisee joka
haaralla; polttava on kuumuus. Tuolla romahtaa jo rakennus kokoon,
täällä toinen pian peittää sankarin tulisen raunionsa alle. Eteenpäin
rientää Klaus. Hänen märät vaatteensa höyryävät, hänen rintansa on savua
täynnä; hänen järkensä juoksu on hetkeksi tauonnut. Askeleen ottaessaan
on hän kompastua. Huoneista kadulle heitetyt ja kantajain puutteesta
sinne palamaan jätetyt huonekalut estävät hänen matkaansa. Vaan kaikkein
kummaksi lähestyy hän vihdoin niitä paikkoja, mihin ihmiset askelittain
takaperin ovat vetäyneet. Hän ei vielä tunne, että hänen ruumiinsa
vankat voimat ovat loppumaisillaan; hän ei vielä tiedä, että hän
ruumista kantaa. -- Vaan kun hän saa tuon tietää, mitä tekee hän
silloin?

Nyt nousee syvä huokaus hänen rinnastaan. Se merkitsee, että vaara on
mennyt ohitse, että hän kuorminensa on pelastettu. Joukko joutilaita
katsojia silmäilee kummastellen häntä, kun hän kysyy:

«Onko kukaan nähnyt majuri --sen tytärtä Mariaa?«

Vihdoin on Klaus saavuttanut erään noista kukkuloista, joita Turun
ympärillä on niin paljon. Sinne ei voi valkea päästä; sen rataa ei ole
tännepäin viitoitettu. Klaus laskee alas kuormansa, ja hän kysyy nyt
majurilta kysymyksen. -- Vaan hänen kysymyksensä jää kesken; hän näkee,
että hän on kantanut ruumista.

Silloin huutaa hän kolkosti:

«Suuri Jumala, mikä yö! Missä ovat Maria ja Anna?« -- Hän silmäilee
taakseen. Koko kaupunki on nyt yhtenä tulena. Ei kukaan muu kuin se,
joka tahtoo henkensä alttiiksi antaa, sinne enää palaja. Klaus näkee
tuon; hän ymmärtää, että elleivät Maria ja Anna nyt ole kaupungista
poissa, ovat he jo kuoleman tulessa kärsineet. -- Väsyneenä vaipuu hän
maahan majurin viereen. --

Turku palaa. Suomen emäkaupunki muuttuu raunioiksi, tuhaksi.

Lieska leimuaa pilviin saakka; mustan syys-yön se valollaan valaisee.
Auran vanhoista akatemian saleista muuttavat viisauden haltiat pois. Ei
kummaa, että Turku itkee; ei kummaa se, sillä tämä valo, joka vie
taivaalle kiitokset vuosisatojen siunatuista, vaikka vaivaloisista
pyrinnöistä, merkitsee enemmän kuin lyhyt ihmisjärki voi käsittää.

Katso! Itää kohden kääntyy kirkas lieska, itäänpäin tupruaa savu.

Kun Turku herää tuhasta, on nuori kaupunki Suomen lahden rannalla vienyt
sen kruunun; kun se herää, ei ole se enää Suomen ensimäinen kaupunki!

Vaan palatkaamme sankarimme luo! --

Klaus on väsyneenä heittäynyt lepäämään yhä katsellen tulta. Tuollaisia
vasta lausuttuja ajatuksia ei tosin liiku hänen aivoissaan, mutta
kumminkin saa leimuava tulimeri hänen mielikuvituksensa liikkeelle.
«Noin katoovat minunkin nuoruuteni ihanat unelmat«, ajattelee hän.
«Minun toiveeni ovat nousseet korkealle, ovat olleet mahtavat; ne
haihtuvat ilmaan kuin mahtava savu; ja kun savu on haihtunut, mitä on
jälellä! Tuhkaa vaan!«

Ihmisten huudot ja melske hänen ympärillään eivät häirinneet hänen
mielikuvituksensa juoksua, sillä ihmiset olivat hänelle outoja. Mutta
nyt, nyt kuulee hän tutun äänen. Keskellä itkua ja valitusta täytyy
hänen naurahtaa.

«Hi.. hi.. hi.. hoo! Jumalan kiitos, että sain arkkuni pelastetuksi! Ei
hätää!«

Klaus nousi ylös. Hän oli tuntenut naurusta raatimiehen. Vaan
raatimiestä eivät hänen silmänsä kauan katselleet; ne olivat nähneet
jotakin oudompaa...

Vähäisen pensaan suojassa, suuren kalukasan takana näkee hän valkean
loisteessa ihmisen, jonka muoto oli hänelle tuttu, vaikkei hän
muistanut, missä ja milloin hän ennen oli hänet nähnyt. Kummallinen
tunne heräsi hänen sydämessään; aavistus sanoi hänelle, ettei tämä mies
hänen ystävänsä ole. -- Tämä tuntematon seisoi nojaten erästä arkkua
vastaan, ja hänen silmänsä katselivat maahan, esineesen, jota Klaus ei
voinut nähdä. --

Paroonin mieli muuttui; hän ei itse tietänyt miksi. Hän koetti
tirkistellä arkun taakse, nähdäksensä, keitä sen suojassa kätkeysi, vaan
hän ei voinut. Arkku oli korkea. Taasen luo hän silmänsä tuohon mieheen,
ja yhä selvemmin muistaa hän nähneensä hänet ennen -- ja kumminkin on
mies pukeutunut ulkomaalaisen pukuun -- vaan missä, sitä ei Klaus
muista.

Silloin kuulee hän äänen, joka saa hänet unhottamaan vieraan, äänen
arkun takaa, Marian äänen. Paroonin sydän tykyttää kovemmasti; hänen
mielensä muuttuu iloiseksi. --

«Isäni, isäni!« kuulee hän Marian sanovan, ja nyt enää mitään kuulematta
säntää parooni sinne, mistä ääni kuului.

Ja Klaus ei ollut kuullut väärin. Ääni oli Marian. Arkun takana löysi
hän haetun, löysi hän Marian.

«Maria!« huusi hän naisen luo tultuaan. «Jumalan kiitos! Te elätte!« --

Maria loi silmänsä häneen. Vaalein huulin huusi hän: «Parooni Klaus! --
-- Isäni, minun onneton isäni!« --

«On pelastettu, on tallella, on sinua aivan likellä«, lisäsi Klaus.
«Jumalan kiitos, minä en tullut liian myöhään! Vaan te, kuka teidät on
pelastanut, -- sinut ja Annan?«

Anna, joka istui Marian vieressä ja kauan oli tarkasti katsellut
ulkomaalaista, viittasi paroonin kysyessä häneen. -- «Tuossa on
pelastajamme!« sanoi hän.

Taasen täytyi paroonin kääntää silmänsä tuohon tuntemattomaan; taasen
tunsi hän jotakin vastenmielisyyttä vierasta vastaan.

«Sinä olet pelastanut minun isäni, Klaus! Missä on hän? Vie minut hänen
luokseen; hän on sairas!« huusi Maria innokkaasti. Vaan hänen intonsa
loppui pian.

«Älkää menkö! Teidän isänne ei enää ole sairas«, lausui vakavalla
äänellä vieras. «Teidän isänne on kuollut«. --

Klaus silmäili vihaisesti ja kummastellen vierasta.

«Mistä teillä se tieto on?« oli hän kysyä, vaan hän ei saanut
tilaisuutta siihen. Hän pelkäsi Marian ottavan pahaksi kuolonsanoman.

Vaan hän jäi ihmetellen seisomaan.

Maria ei enää kysynyt isäänsä. Maria oli kääntänyt silmänsä outoon
pelastajaansa. Maria vapisi. -- Tunsiko Maria kuka oli hänet pelastanut?
--

Paroonin huulilla kuolivat sanat.

«Kummallinen asema! Maria ja Anna olivat äsken majurin vieressä
istuneet. Anna oli majurin tahdon mukaan sammuttanut kynttilän. Sitten
olivat he epätoivoisina tietämättä mistään vaipuneet siihen uneen, josta
askele ijankaikkisuuteen on aivan vähäinen ja lyhyt. Savu oli saanut
heidät kuoleman rajoille. Silloin tuli apu. -- Outo vieras oli kuullut
Annan huudon kadulla: «Majuri --s palaa«. Sitten oli hän tuulen
nopeudella tunkeunut väkijoukon läpi, oli onnistunut pääsemään! majurin
taloon, majurin kamariin, oli käsin kamarissa haparoinut ympäri, oli
tavannut naiset, oli tuntenut, ettei majurin sydän enää tykyttänyt, oli
voimallisilla käsillään kantanut ulos naiset, jotka olivat tainnuksissa,
oli kantanut heidät tänne suojaan. Tiellä jo olivat Anna ja Maria
vironneet vähitellen. He tunsivat, että heitä kannettiin, vaan kuka
heitä kantoi ja niihin, sitä eivät he tienneet; heistä oli kaikki kuin
kolkkoa unelmaa vaan. Vasta silloin, kun vieras heidät maahan laski ja
syksyiselle kylmälle maalle levitti lavean päällystakkinsa, tointuivat
naiset. He eivät pelastajaa muistaneet, he muistivat, he huusivat
majuria. Ja tuo huuto oli se, jonka Klaus, joka tuskin kolme minuuttia
vieraan jälkeen majurin huoneesta lähti, oli kuullut.

Kun vieras nyt sanoi ensimäiset sanansa, tunsi Maria kummallisen tunteen
sydämessään. Vieraan ääni oli Marialle tuttu; hän oli kuullut saman
äänen ennenkin; hän oli sen kuullut, hän tiesi kenen se ääni oli, ja sen
vuoksi vapisi hän. Hän loi silmänsä vieraasen.

Tunsiko hän vierasta?

Oi, kummalliset ovat elämän vaiheet! Miten voi kaikki niin muuttua, niin
äkkiä, niin odottamatta! Kuinka voimallinen mahtaa sen valtikka olla,
joka hallitsee korkeudessa, joka kaukaa tuo avun, kun apu lähempää ei
ennätä!

Maria tunsi pelastajansa; hän tiesi nyt, kenen sylissä hän oli ollut,
kenen sydäntä vastaan hänen sydämensä oli tykyttänyt. -- --

«Johannes! Johannes!« huusi hän, ja pelastajan syli sulki uudelleen
nuoren pelastetun naisen.

Kummallinen tapaus häviön keskellä!

Kaksi sydäntä on tavannut toinen toisensa. Klaus ja Anna olivat
todistajina, mutta vaaleat, vaaleat olivat he molemmat. --

Kuollut oli ilmestynyt elämään; hän oli niinkuin kummitus tullut, oli
saanut pelastaa lapsuutensa morsiamen.




XI.

Vähän itsekkäisyyttä; paljon rakkautta.


Syksyn puvussa on Harmaala. Lehdet puistossa kellastuvat, kukat ovat jo
lakastuneet. Peltomies on niittänyt, mitä on kylvänyt, ja taasen
kylvänyt, valmistaen uudelle vuodelle niittämistä. Puut eivät vielä ole
hedelmiään antaneet; runsaine lahjoineen ne seisovat Harmaalan
puutarhassa -- ja siitä näemme, ettei syksyn päivät vielä ole kauas
ehtineet. --

Talonpojat toimittavat askareitaan; he tekevät tehtäviänsä, he menevät
töihinsä; vaan he eivät nyt juttele toimistaan, he eivät puhu päivän
vähäisistä asioista. Heidän mielessään on se onnettomuus, joka on
kohdannut Suomen etevintä kaupunkia. He tietävät, että Harmaalan parooni
on eilen ehtoolla Turusta tullut, että hän on sieltä myötänsä tuonut
kaksi naista, jotka vähää ennen ovat rikkaita olleet, mutta jotka nyt
ovat köyhiä. He sanovat: «Niin pian voi kaikki muuttua«.

Mutta kuka on tuo herra, joka paroonia seurasi?

Hän on ulkomaalainen. Hän on pitkä, kaunis mies. Hän olisi erinomaisen
kaunis, ellei tuo hänen pitkä, paksu partansa melkein hänen koko
kasvojansa kätkisi. Parooni puhuttelee häntä tohtoriksi. Totta lienevät
he tutut. --

«Minä tiedän, minä tiedän kuka hän on«, -- sanoo eräs palvelustyttö.
«Arvatkaa nyt! Hän ei ole ulkomaalainen, hän on täysi suomalainen; hän
on ennenkin ollut Harmaalassa«.

«Se ei ole totta«, vastaa vanha voutiukko. «Minä olen viidettäkymmentä
vuotta täällä ollut, ja minä voin vakuuttaa, ettei hän ole täällä ennen
käynyt«.

«Teillä on huono muisti«, vastasi tyttö. «Ette muistane maisteria, joka
saarnasi silloin, kun minä ensikerran kävin Herran ehtoollisella?«

«Mitä! Olisiko vieras maisteri Johannes, Metsämaan Jaakko vainaan nuorin
poika? Se on mahdotonta! Näissä ei ole mitään yhtäläistä. Maisteri
Johannes kulki kuin unissa; tämä on virkku ja elävä kuin kevätlintu«.

«Saattaa Miina olla oikeassa«, lausui toinen palvelustyttö. «Miksi
olisikaan hän muuten eilen kohta tultuansa kysynyt niin tarkoin
Metsämaan Jaakosta, Kärmälän Kyöstistä ja Raisolan Aaposta! Ei,
tottamari! Hän on maisteri Johannes, joka ulkomaalla on tehty
tohtoriksi«.

«Sitä sanon vieläkin valheeksi!« ärjäsi ukko. «Maisteri Johanneksen
hivukset olivat mustat, kiherät; tämän ovat jotenkin vaaleat ja suorat.
-- -- Sanalla sanoen niissä ei ole mitään yhtäläistä!«

«Onkohan siinä perää, että Kyösti paloyönä on hirttänyt itsensä
linnassa?« kysyi toinen palvelustytöistä, «ja että Kärmälän entinen
Katri on palanut?«

«Mitäpä niistä, jos he hirttivät tahi polttivat itsensä, paholaisen he
olivat. Hän kyllä ne muutenkin olisi korjannut«, ärjäsi ukko. «Mutta
miten on kultasepän ja suutari Stenströmin laita; paloikohan heiltä
kaikki? -- -- -- Kas tuossa tulee parooni ja ulkomaalainen kamarista. --
-- -- Vai niin! Talolan vaari juttelee heille, luulen, vääpelin
kuolemasta. Kukahan hänetkin saa periä? Saakohan Talola kaikki?«

«Mene kysymään, Miina, paroonilta, kuka tuo vieras on«, sanoi toinen
palvelustyttö silmäillen herroja, jotka saattoivat ulos talonpoikaista
miestä

«Mene itse, minä sen jo tiedän! Joka ei sanojani usko, kysyköön itse!«

«Jos tuo herra olisi Johannes, Metsämaan Jaakko vainaan poika, tottamari
tietäisi Sakku siitä«, puhui nuori renki, joka oli Miinan ylkä. «Mitä
sinä sanot, Sakari, onko tuo herra sinun setäsi?«

«En suinkaan tiedä«, vastasi vähäinen, kahdentoista vuotinen poika, joka
väen puhuessa oli renkituvasta heidän luoksensa tullut. «Vastahan minut
eilen illalla tänne kutsuttiin«.

«Noh! Ei enää joutavia, olkoon kuka hyvänsä, nyt väki riiheen!« lausui
ukko. «Olemme jo turhilla puheillamme kuluttaneet hukkaan paljon aikaa«.

Vaan väki ei totellut isäntärengin käskyä.

Talolan vaari tuli portaita alas, ja kaikki tahtoivat häneltä tietoja.
Vaan he saivat niitä, ennenkuin vaari ennätti heidän luokseen tulla.

«Tule tänne Sakku!« huusi parooni. «Tule tänne setääsi tervehtimään!«

Sakku juoksi paroonin luo, ja Miina arveli ivallisesti nauraen ukolle:

«Kas nyt, oliko minulla oikein; kuka on nyt ulkomaalainen?«

«Ole vaiti, en usko sittenkään! Enkö minä maisteri Johannesta
muistaisi!« ärjäsi ukko. «Mitä tuo meihin koskee; työhön nyt!«

«Näette nyt itse«, vastasi Miina, kun vieras lempeästi syleili poikaa.
«Tuota ei hän tekisi, ellei Sakku olisi hänen sukulaisensa«.

«Ole vaiti, lipokieli!« lausui ukko. Hän kehoitti työhön, mutta jäi
seisomaan yhtä uteliaana kuin muutkin.

Vaan katsellen ulos järvelle istuu kamarissa nainen. Hänen poskillansa
lepää vaaleus, jonka takaa väliin puhdas ruusu pistää esiin. Hänen
silmänsä ovat kyyneliä täynnä, mutta kumminkin niistä loistaa autuas
hohde. Hän on syviin ajatuksiin vaipunut.

Maria on tuo nainen.

Eikö hänellä ole syytä miettiä, eikö ole syytä, että hänen silmänsä
kyynelillä täyttyvät!

Hän istuu samassa huoneessa kuin kahdeksan vuotta ennen, ja kuinka
toisin ovat nyt kaikki asiat! Silloin elivät vanhukset. Hänen isänsä
lempeä silmäys oli silloin häneen kääntynyt; vanha parooni istui hänen
vieressään. Vaan Marialla oli silloin polttava rauhattomuus rinnassaan.
Nyt on isän lempeä silmäys sammunut, vanha parooni on poissa, ja nyt
asuu viehkeä rauha Marian sydämessä. Paljon on Maria kadottanut; enemmän
on hän saanut sijaan. Tässä samassa huoneessa on hän tuntenut ja
kärsinyt mitä kovinta ihminen saattaa kärsiä, tässä on hänen nuori
henkensä taistellut kuoleman kanssa, tässä saa hän nyt lohdutuksen. Hän
muistaa kaikki, ja se on tämä muisto, joka kyyneleet on hänen silmiinsä
saanut.

Hän on saanut Johanneksensa takaisin.

Hänen unelmansa silloisena myrsky-yönä tässä huoneessa ei ole valhetta
ollut. Johanneksen sydämestä on juossut veri; mutta kun se on lakannut
juoksemasta, hymyilee puhdas kuva, Marian kuva samassa sydämessä. Maria
ei nyt ole iloinen, vaan hän on onnellinen.

Sohvalla, jossa Maria unelmissaan muinen näki Johanneksen, istuu Anna.
Hän ei virka sanaistakaan. Mutta hänen vaaleat poskensa, se kummallinen
silmäys, jolla hän Mariaa katsoo, sanoo mitä hänen sydämessään liikkuu.
Kateuden tunne siellä ei vallitse nyt enemmän kuin ennenkään, mutta syvä
suru, joka tietää, ettei sille lohduttajaa tule.

«Anna, rakas Anna, sinä kärsit! Hän on tullut, sinä olet nähnyt hänen.
Mutta, oi, kadottaaksesi hänen kohta taasen!« puhui vihdoin Maria ja
silmäili rakkaasti, mutta samalla suruisesti Annaa.

Anna ei vastannut mitään. Karvas kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän
käänsi kasvonsa pois Marian puolesta.

«Jumala! Näinkö pitää minun palkita kaikkea sinun rakkauttasi... Ei,
Anna, ei! Sinä olet ylevä, parempi kuin minä. Kun Johannes oppii
tuntemaan sinun suuruutesi, näkee hän tuon. Anna, minä luovun
Johanneksesta; hän on oleva onnellisempi sinun kanssasi«.

Olisiko Maria voinut luopua Johanneksesta?

Ken tietää?

Nyt nousi Anna. Hän meni Marian luo. Hän syleili Mariaa hellästi. «Mitä
sanoit sinä? Sinä luopua Johanneksesta, jonka Jumala niin ihmeellisesti
toi tiellemme! Ei, Maria, orpanaa lähemmäksi Johannesta minä en ikinä
tule, mutta sinä... Sinun onnesi on minun onneni!«

«Oi, rakas Anna!« lausui Maria hiljaisella äänellä. «Anna anteeksi
minulle, minä en tiennyt, mitä minä sanoin. -- Luopua Johanneksesta, se
olisi minun kuolemani«.

Syvään huokasi Anna. -- «Yhtä pyydän minä«, sanoi hän puristaen Marian
kättä ja silmäillen vakavasti hänen silmiinsä. «Yhtä pyydän minä; sinun
täytyy se minulle luvata. Kun joskus tulen luoksenne, ota vanhana
ystävänä minut vastaan! Älä luule, että minä pian tulen. Kun on aikoja
kulunut ja minä voin nähdä teidän onneanne, silloin, Maria, silloin
muista, että Anna, köyhän vaatepesiän tyttö, on ollut sinun ystäväsi?«

«Anna!« sanoi Maria, ja hänen äänessään oli paljon nuhdetta. «Anna, mitä
sinä puhut! Voisinko koskaan unhottaa sinua! Oi, minä luulin sinun
paremmin tuntevan Mariaasi. Jättää meidät! Sitä et koskaan saa!«

Taasen nousi kyynele Annan silmiin. Hän koetti estää sitä, vaan hän ei
voinut; kyynele juoksi, putosi alas ja poltti Marian kättä. Se sanoi
enemmän kuin sanat; se sanoi: «Kaikki olet sinä minulta vienyt, ja
tahdot minun jäämään onnesi todistajaksi!« --

Maria ymmärsi, mitä kyynele kertoi; hän huokasi syvään.

«Sinulla on oikein, sinun tulee jättää meidät«, sanoi hän.

«Kiitoksia näistä sanoista!« lausui Anna hiljaisella äänellä.

Syys-auringon aamu-valo pisti nyt esiin paksujen pilvien läpi; se näki,
mitä harvoin maailmassa saa nähdä.

Sankarien ylevyys on kiitoksen ansainnut; mutta ylevyys, semmoinen kuin
Annan, joka kadehtimatta, vihatta toisen helmaan vie elämänsä ainoan,
suurimman onnen, joka näin voi luopua rakkaimmista toiveistaan mitä
ansaitsee ylevyys semmoinen, verraton! --

Kaikki kiitos, mitä maan päällä on, ei kyllin palkitse sitä. Luoja
tietää sen, ja sen vuoksi ei hän ole täällä maan päällä palkkaa Annalle
antava muussa kuin Annan omassatunnossa, joka sanoo hänen tehneen
oikein.

Ymmärtäneekö kukaan, mitä Anna nyt tunsi; ymmärsikö Maria, kuinka suuri
Annan ystävyys ja rakkaus häneen oli?

Ei! --

Maria ei tullut ajatelleeksi, että jos olisi Johannes Annaa rakastanut,
Anna olisi tehnyt samaten kuin hän nyt teki; sillä Annan luonne oli
itsensä kieltävän ystävyyden. Hylätty rakkaus ei olisi Annassa koskaan
voinut vihaksi muuttua, sillä Annan sydämessä oli parempi puoli
voittanut.

Vaan tämä puhe naisten välillä ei ilahuta heitä. He istuvat taasen
kumpikin paikallaan sanaa sanomatta.

Maria ei ollut iloinen. Miten olisi hän saattanut olla iloinen! Hän
tiesi, että Anna, joka hänelle oli rakkaampi kuin sisar, kärsi; hän
muisti isäänsä, joka vielä hautaamatta oli Turkuun jätetty -- mutta hän
oli kumminkin nyt onnellinen. Näissä ajatuksissa, jotka lensivät milloin
sinne, milloin tänne, istuu hän, kun hän kuulee jonkun lähestyvän
kamarinsa ovea. Silloin katoovat kaikki hänen suruiset ajatuksensa,
hänen poskensa kukoistavat.

Anna taasen vaalenee yhä enemmän. --

«Onko lupa astua sisään?« kysyy ääni oven toiselta puolen.

Se ääni ei ollut Johanneksen, se oli paroonin.

Maria nousi ja meni avaamaan ovea.

«On lupa«, vastasi hän, ja nähtyään paroonin silmäili hän saliin
nähtävästi luullen saavansa nähdä jonkun toisenkin.

Vaan hän pettyi; Klausta ei seurannut kukaan. --

«Sinä odotat erästä toista«, sanoi Klaus suruisesti hymyillen,
nähdessään Marian silmäyksiä. «Hän, tämä toinen, tulee kohta; hän jäi
puhumaan sisarensapojan kanssa, joka eilisestä saakka on Harmaalassa
ollut. -- Maria, minulla olisi kanssasi vähän puhumista«.

Maria seurasi Klausta tykyttävin sydämin saliin.

«Minä tiedän nyt, mitä minulla on odotettavana, kun Johannes on
ilmaantunut«, sanoi Klaus hiljaisella äänellä. «Sinä tiedät, Maria,
mitkä tunteet sinua kohtaan ovat minussa eläneet. Minä koetan nyt ne
tukahuttaa; mutta anna minulle anteeksi, että pyydän sinua vastaamaan
kysymykseen: Oletko, Maria, nyt onnellinen? Minä kysyn isäsi nimessä,
koska minä hänelle olen luvannut olla sinulle isän sijassa, ellen saisi
olla muuna. Vastaa nyt, rakas ystävä, oletko onnellinen?«

Kyyneleet valuivat alas Marian poskilta: «Jos Johannes minulle antaa
kevytmielisyyteni anteeksi, niin minä olen onnellinen« -- vastasi hän.

«Sitten ei ole minulla muuta tehtävänä kuin yhdistää teidät«, sanoi
Klaus huoaten. «Elä onnellisena, niinkuin sinä ansaitset!«

Ovi aukeni, ja nuoren Sakarin kanssa tuli Johannes sisään.

«Minä olen kuullut sanasi Maria, ja minä kiitän sinua! Kaikki, kaikki on
unhotettu. -- Sinä olet nyt minun, elämässä ja kuolemassa«. Ja Johannes
syleili hellästi lapsuutensa morsianta.

Vaan tarkastelkaamme Johannesta nyt, mimmoinen on hän, joka kovaan
epätoivoon vaipuneena niin äkkiä tietämättömiin katosi. Onko hän sama
nuorukainen nyt, sama kuin se, jonka viimeksi näimme täällä Harmaalassa?

Ei! --

Kovaa koulua on hän käynyt, tutkintonsa elämässä on hän suorittanut ja
voitonseppeleen on hän voittanut.

Hänen innokas tiedonhalunsa ei tosin ole tyydytetty; mutta hän ymmärtää
nyt, että ihmisen tulee oppia koko elämänsä ajan; hänen tiedonhalunsa ei
enää ole mikään tauti.

Ja hänen rakkautensa?

Se on maailman myrskyssä puhdistunut. Se sairas viehkeys, se luuleva
itsekkäisyys, joka nuoressa innostelijassa aina pisti esiin, joka sai
hänen halveksimaan ihmissukua, sai hänen valehteliaksi itseänsä kohtaan,
on nyt kokonaan poissa. Maailma on ollut se tahko, joka hänen luonteensa
terävät syrjät on tasoittanut.

Johannes on miehistynyt, hänen ulkomuotonsa on muuttunut samalla kuin
hänen sydämensä. Hänen poskensa ovat punaiset, hänen huulensa
hymyileväiset. -- Semmoinen hän ei ollut ennen! Toinen meni, toinen
tuli.

«Minun täytyy sanoa, että tämä on Jumalan tahto«, sanoi Klaus nähden
Johanneksen syleilevän Mariaa. -- «tunnen morsiamenne, ja minä sanon
teille, Johannes, että te saatte aarteen. Pitäkää se hyvästi!« --

Maria hymyili ja loi rakkaudesta loistavat silmänsä Johannekseen. --

Ovi oli tällä välin kamariin mennyt raolleen.

Ei huomannut kukaan Annaa, joka siellä lunta vaaleampana seisoi.
Mariakaan ei häntä muistanut. Tänä hetkenä oli Maria unhottanut senkin,
että hänellä ei enää isää ollut. Marian onni oli tällä hetkellä
täydellinen.

Uteliaana pyysi Maria Johannesta kertomaan matkoistansa, vaan Johannes
vastasi hymyillen: «Minä olen itselleni luvannut elämäni tapaukset
kertoa ainoastaan istuessamme eräässä vanhassa huoneessa jollakulla
saarella; arvannet, Mariani, missä!« --




XII.

Kostajan loppu.


Töllin poika, alhaisen lapsi, oli saanut takaisin nuoruutensa morsiamen.

He kävelivät edestakaisin onnellisina salin lattialla, kun ovi äkkiä
aukeni ja nuori ylioppilas astui sisään. Että hän matkalta tuli, se
nähtiin kohta. Maria muisti nyt isäänsä, ja kiireesti, ennenkuin
Klauskaan ennätti mitään kysyä, huusi hän:

«Tuletteko Turusta?«

«Turusta«, vastasi ylioppilas. «Siellä on surkeus yleinen«.

«Onko isäni arkku valmis?« kysyi Maria suruisesti.

«On. --«

«Mitä muuta kuuluu?« kysyi Klaus, kun vihdoin hänkin sai puheenvuoron.

«Hirmuisuutta! Kauhistavia! On huomattu, että vähintäinkin viisi henkeä
on palanut«.

«Herra Jumala! Elävinä!« huusi kauhistuen Maaria. «Mutta«, lisäsi hän
surullisesti, «niin olisi meidänkin käynyt, ellet sinä, Johannes, olisi
tullut«.

«Minä näin itse yhden näistä palaneista onnettomista« -- lisäsi
ylioppilas. «Hän oli vielä elossa, mutta kokonaan palohaavoja täynnä.
Jos hänen puheessaan oli perää, on hän julmia töitä tehnyt. Kahdeksan
vuotta ennen on hän hukuttanut lapsensa, ja paloyönä on hän verisesti
kostanut houkuttelialleen kreivi G--lle«.

Anna oli ylioppilaan tultua astunut saliin. «Herra Jumala! Luultavasti
sama nainen, joka seurasi kreiviä syntymäpäiväsi ehtoona, Maria!« huusi
hän.

«Minä jo aavistan«, lausui kolkosti parooni. «Työväkeni jutteli aamulla
hänestä. Nainen ei ollut kukaan muu kuin Kärmälän Katri«.

»Hän käppyröitsi niinkuin rääkätty mato« -- lisäsi ylioppilas. «Hänen
omallatunnollansa oli sitä paitsi murha, joka samana yönä linnassa oli
tapahtunut. Kärmälän surmaaja, tuo kuuluisa Kyösti, on hirttänyt
itsensä«.

«Minun setäni!« huusi pieni Sakari, joka oven vieressä seisoi.

Johannes vaaleni. Hymy hänen huuliltaan katosi.

«Onneton veljeni!« huokasi hän. «Sinä et palannut pahoilta teiltäsi.
Sinä sait töittesi palkinnon, sinä vietelty, onneton veli! -- Vaan
jatkakaa julmaa kertomustanne, herra!«

«Hän oli vietelty, sen sanoitte oikein«, sanoi ylioppilas. «Katri
tunnusti olevansa syypää hänenkin onnettomuuteensa, tunnusti
kehoittaneensa Kyöstiä tuota tekemään. Kun Turku paloi, oli Katri
seisonut linnan edessä ja viittauksillaan kehoittanut Kyöstiä
itsemurhaan«.

«Elääkö Katri vielä?« kysyi kolkosti Klaus.

«Ei. Hän kuoli pahat tekonsa tunnustettuaan. Hän oli koettanut pelastaa
erästä vanhaa rouvaa, jonka luona hän ennen oli saanut hyvää nauttia.
Hän onnistui, mutta poltti samassa pahasti itsensä. Hän kuoli julmimman
kuoleman«.

«Jumala olkoon hänelle armollinen!« sanoi Anna hiljaa. -- «Hän onneton
eli pahasti, vaan uhraten henkensä hyväntekiänsä pelastukseksi todisti
hän samalla, ettei hänen omatuntonsa ollut kokonaan uupunut
paatumukseen«.

«Vaan mikä oli hänellä syynä, että hän petti Kyöstin ja hauet
viekoitteli?« kysyi Johannes. «Olivatko he liittolaisia?«

«Siltä näyttää«, sanoi ylioppilas. «Katri ei paljon tuosta syystä
puhunut. Hän mainitsi vaan, että olisi paremman koston saanut, jos ei
olisi Kyösti joutunut kiini«.

«Ja kreivi G?« kysyi Johannes.

«On luultavasti nyt toisessa elämässä. Ei ole epäilemistä, ettei Katri
kuoleman kourissa olisi totta puhunut. Varmaa on, ettei kreiviä ole
missään nähty, vaikka majuri Leist ja tuo naurava raatimies, jolle
kreivi oli velassa, ovat tehneet mitä ovat voineet löytääksensä hänet«.

«Jumala, Jumala, missä ajassa elämme!« huokasi Maria ja painoi päänsä
Johanneksen rintaa vastaan.

Parooni Klaus kulki edestakaisin salinsa lattian poikki. Vihdoin
seisahtui hän.

«Tällä aamulla näkyy olevan ilmoitettavana meille ihan julmia; kuulkaa
nyt vähän, mitä minullakin on sanomista. Minäkin olen pikaisuudessani
tehnyt pahasti«.

Kaikki loivat silmänsä kummastellen parooniin.

«Niin! Te olette uteliaita. Kuule, pieni Sakari, tahdotko ruveta
lukemaan? Ehkä tulee sinusta yhtä oppinut mies kuin sedästäsi?«

Poika hypähti kohoksi ilosta. «Voi, voi! Jos saisin ruveta lukemaan!»
huusi hän.

«Niin sinä saatkin«, vastasi Johannes. «Se on minun velvollisuuteni«...

«Ei! Minun se on«, lausui Klaus, ja lähestyen pöytää, jolla vääpelin
testamentin alku vielä oli, näytti hän sen Johannekselle, jutellen mitä
hänen ja vääpelin välillä oli tapahtunut. «Vääpeli olisi sinulle,
Sakari, lahjoittanut rahoja. Minun oli syy, että jäit ilman. Talolan
ukko, joka kaukaa on sukua vääpelin kanssa, perii kaikki --«.

«Hän on siis kuollut, tuo vääpeli, jonka hengen minä kerran pelastin?«
sanoi Johannes, joka kummastellen oli kuullut paroonin juttelevan
vääpelin omituisesta taikauskosta.

«Niin, kuollut samana ehtoona, jona Turku paloi«, vastasi Klaus.

«Hänellä oli niinmuodoin oikein ennustaessaan ja siinäkin, että hänen
kuolemaansa seurasi onnettomuus« -- sanoi Johannes. -- «Vaan, herra
parooni! Minä en vieläkään myönny. Sakaria tahdon minä opettaa. Tehkää
te hänelle mitä hyvää muuten tahdotte«. --

«Onneton Kyösti, onneton Katri!« huokasi Anna itsekseen, huolimatta
vääpelistä.




XIII.

Johannes ja Maria.


On ilta, kaunis, ihana, vaikka syksyinen ilta. Tyyni kuin peili on
järven pinta, ja kirkas, sininen on taivaan laki. Olisi luullut kesän
vielä olevan, ellei kaikki luonnossa olisi näyttänyt kesän jo
kuluneeksi. Huone Kuusiston saarella, vanha, rapistunut, seisoo autiona,
itse syksyn kuvana.

Tyynen järven pintaa soutaa vakava mies. Hän soutaa vähäistä venettä,
jossa myöskin nainen istuu. Hän soutaa Kuusiston saarelle. Hän ei puhu
mitään, vaan hänen silmäyksensä osoittavat, että hänellä on paljon
puhumista, että hänen sydämensä on sanoja täynnä.

He laskevat maalle. Nainen ei nyt kukkakenttää polje. Kukat ovat
lakastuneet. Nainen ei nyt nuoruutensa ilossa juokse, ei jätä toveriaan.
Ei, käsi kädessä vieretysten he kulkevat ja lähestyvät vanhaa huonetta
saarella.

«Olemme tässä ennen näin istuneet«, sanoi hiljaisella äänellä Johannes,
sillä hän soutaja oli. «Maria! Sinä muistat tuon juhannuspäivän aamun!
-- Silloin paistoi aurinko kuumasti, alkaen uutta päivää; sininen oli
silloin taivas, mutta sen sinen kätkivät pian mustat, sumuiset pilvet.
Ne ovat nyt haihtuneet. Taasen paistaa aurinko, mutta sen paiste ei nyt
polta«.

Maria puristi ylkänsä kättä; hän ymmärsi, mitä Johannes tarkoitti.

«Suruiset ovat päiväni olleet«, jatkoi Johannes. «Mutta, Jumalan kiitos,
ne puhdistivat ilman, ne antoivat minun vielä nähdä elämäni auringon,
sallivat minun omanani syleillä sydämeni omaa. Niin! Anna kätesi
minulle; minä kertoessani elämäni vaiheita muistan silloin, ettei tämä
ole mitään unennäköä, mikään valekuva, että sinä, sinä Maria, nyt olet
minun«. --

Maria ei paljon näitä Johanneksen sanoja kuullut; hänen sydämensä, hänen
sielunsa läpi lensivät ajatukset entisistä ajoista, jolloin hau
iloisena, kevytmielisenä täällä oli juossut. Vaan kun nyt Johannes
rupesi kertomaan, mitä kaikkia tämä kevytmielisyys oli saanut matkaan,
silloin kuunteli Maria tarkasti, ja kyyneleet valuivat usein hänen
poskiansa pitkin.

«Minun elämäni sopii jakaa kahteen jaksoon« -- alkoi Johannes --
«kahteen jaksoon, joilla ei ole toistensa kanssa mitään yhtäläisyyttä.
Musta, kolkko, kamala oli edellinen, jossa sinun kuvasi, Maria, hetken
aurinkona loisti, mutta joka, kun tuo aurinko pilveen kätkeysi, yhä
enemmän musteni. Siihen ei sovi verrata taistelua ja meteliä luonnossa,
joka hirmuisesti valtasi kaikki, silloin kun tuon auringon sammuneeksi
luulin. Ei! Elävänä olin minä silloin kuollut. Se aika on muistossani
nyt kuin julma, hirmuinen unelma. Mutta, Jumalan kiitos! Minä olen
herännyt tästä unesta«. Ja kummastuneelle Marialle puhui Johannes nyt,
minkä jo tiedämme. --

«Minä tulin Aapon ja Sakari veljeni kanssa Turkuun«, jatkoi Johannes
kertomustansa. «Miten sinne tulin, sitä en itsekään tiedä. Oman itseni
varjo olin minä. -- Olisin tahtonut paeta pois koko maailmasta. Minun
täytyy tunnustaa, ettei paljon puuttunut, etten surmannut itseäni. Minä
kulin, Maria, kahdesti sinun kotisi luo; ensi kerralla tapasin
luutnantti Leistin ja serkkuni Annan; toisella kerralla juoksi
luutnantti Leist minun edelläni, ja minä näin, miten hän horjui
siltapuuta vastaan, miten hän vaipui Aurajokeen. Minussa ei ollut miestä
häntä pelastamaan, vaan minä huudollani herätin väkeä. Juuri kuin olisi
omallatunnollani luutnantin surma ollut, riensin minä Auran rantoja
alaspäin. Siellä näin laivan, joka oli valmiina lähtemään; minä löysin
veneen vesillä ja soudin laivalle. Ei liikkunut, ei näkynyt ketään
laivan kannella, kun sinne tulin. Tynnyrien väliin kätkeysin minä
kokkaan, ja kun aamulla laiva purjeitaan tuulelle antoi, ei tiennyt
kukaan minusta«.

«Oi Maria! Nämä päivät olivat hirmuiset«. --

«Veljellisesti hoitivat Sakari, Mikko ja vieläpä kapteinikin minua, kun
vihdoin kummakseen saivat nähdä oudon laivassa. Minä olin sairas, minä
olin kuolemaisillani. Kaikki sisällinen vaivani oli ruumiilliseksi
taudiksi puhjennut. Tästä meriretkestä en muista mitään. -- Me tulimme
Englantiin. Ei ollut minussa paljon henkeä silloin. Minut jätettiin
sairashuoneesen. Laiva meni matkaansa, meni, niinkuin vuosia jälestäpäin
sain kuulla, perikatoonsa; minä jäin elämään«.

Johannes laski päänsä Marian olkaa vasten. --

«Minä jäin elämään. Minä paranin; mutta mitä oli elämäni! Minut
päästettiin sairashuoneesta; minun oli elättäminen henkeäni maassa,
jossa ei kukaan minua kieltäni ymmärtänyt, jossa ei minulla ystävää
ollut. Vaaleana, horjuvana, nälkäisenä kulin Lontoon suuren kaupungin
katuja. Suomeni ja sinä, Maria, olitte mielessäni. Kumminkin kiitin
Jumalaa, että olin teistä eroitettu. Koetin eroittaa teidät
mielestänikin; vaan turhat olivat semmoiset koetukset. Muistot eivät
sydämestäni siirtyneet«. --

«Olin nälkään nääntyä; rukoilin ruokaa, vaan ei ymmärtänyt kukaan minua.
He katsoivat kummastellen kerjäläistä; he tekivät pilkkaa hänestä. Ja
kerjäläinen! Hän kärsi, hän luuli nyt vihdoin kuoleman saavuttavan
hänen. -- Vaan silloin, kun oli hätä suurin, oli apu lähinnä. Kuulin
puhuttavan ruotsin kieltä; minä heräsin surullisista unelmistani. Menin
puhujan tykö. Kerjäläiselle, joka tunkeusi herran tykö, naurettiin, vaan
kerjäläinen ei siitä huolinut. Auttakaa minua, jos voitte, sanoin minä
oudolle, joka ymmärsi minun kieltäni. Hän ja se, jota hän puhutteli,
silmäilivät pitkään minua. -- Te katsotte kummaksi täällä tavata
tämmöistä miestä, sanoin minä, te ehkä tahtoisitte päästä minusta. No,
antakaa minulle leipämuru, ja te pääsette. -- Oi, väärin tein minä
näille rehellisille ihmisille. -- He eivät minulle leipää antaneet, vaan
he veivät minut sinne, missä he asuivat; he kysyivät, mistä minä olin,
he kysyivät nimeäni, säätyäni, ja he saivat tietää tuon. -- Ja nyt! Ei
hätää enää. Rakas kuin veli olin minä heille. -- Arvaa, arvaa, Mariani,
kuka tämä herra oli! -- Ei vähäarvoisempi kuin Ruotsin ministeri«. --

«Vaan tässä alkaa elämäni ensi osa loppua. Sen sumuiset pilvet rupeevat
nyt haihtumaan, ja uuden päivän koite nousee. Tämän ylevän ministerin
luona tapasin minä miehen, jota minun tulee ijäti kiittää, jos on
minussa mitään muutosta tapahtunut. Hänen nimensä oli Marthany, ja hän
oli sukuperää puolalainen. Hän oli vanha mies. Innon myrskyt eivät häntä
enää ajaneet sillä merellä, jossa minä olkena olin heilunut. Mitä
kovinta elämä saattaa vastahakoisuutta antaa, oli langennut hänen
osalleen. Hänen perheensä oli miekka vienyt kuolemaan, suvustansa oli
hän yksin jälellä; vaan hän ei nääntynyt tämän surukuorman alle. Valkeat
kuin lumi kirkkaana jouluyönä Suomessa olivat hänen harvat hivuksensa,
koukkuiseksi olivat vuodet saaneet hänen niskansa; mutta se tuli, joka
paloi hänen suurissa, aina ystävällisissä silmissään, näytti hänessä
asuvan sielun, jota tämän maailman vastatuulet eivät olleet voineet
karille heittää. -- Marthany yksin ymmärsi minun tilaani, ja isänä
tarttui hän melaan, ohjaten satamaan minun elämäni kuohussa melkein
haaksirikkoon joutuneen alukseni. Jo ensi kerran nähdessäni hänet oli
kuin olisi sieluni kauan tuntenut häntä. Hän näytti minulle avun, joka
silloin maata kämpii ja kärsii, kun into mustilla suurilla siivillänsä
sydämessä lentää. Minä juttelin hänelle elämäni vaiheet, ja hän hymyili
ystävällisesti. «Sinä olet kärsinyt enemmän kuin minä«, sanoi hän; «vaan
kuule nyt, mitä minua on kohdannut!« Ja hän levitti eteeni nähtäväksi
elämän kohtalon niin kauhean, että minun hivukseni kauhusta kohosivat.
Hän jutteli nuoruutensa innosta, jonka rinnalla minun oli aivan mitätön;
hän näytti, miten tämä into vähitellen sammui ja miten hänelle nyt oli
mahdollinen onnellisena elää. Minä häpesin itseäni; mitä olivat minun
kärsimiseni tämän miehen surujen rinnalla! Hän hymyili minulle, niinkuin
ainoastaan ylevä saattaa hymyillä, kun tämän hänelle tunnustin. «Sinä
olet kovan koulun käynyt, sinäkin; mutta Jumalan kiitos, minä näen, mitä
näen«, sanoi hän, ja laskien kätensä päälleni lisäsi hän kyyneleet
silmissä: «Minä vihin sinut elämään«.

«Ja sinua, ylevä Marthany, tulee minun kaikista kiittää. Minä tunsin sen
vuoden kuluessa, jonka elin Lontoossa hänen huoneessansa, päivä päivältä
yhä paremmin, mitä hyvää hän minussa vaikutti. Hänkin oli nähtävästi
kiintynyt minuun, jos minäkin häneen. Minä sain sittemmin tietää, että
yksin minun tähteni hän lähti pitkälle retkelle, jolla hän näytti
minulle Euroopan kummimmat ja ihanimmat paikat; minä tiedän, että
ainoastaan minun tähteni hän pitkät ajat viipyi niissä kaupungeissa,
joissa oli kuuluisia oppineita. Mutta Marthany oli itse oppinut, ja
hänen ystävälliset neuvonsa ja opetuksensa kylvettiin hyvään maahan --
minun sydämeeni. -- Ainoa asia oli, jossa emme sopineet. Marthany oli
katoolilainen, oli nuorena käynyt jesuiittain kouluissa, ja näitten
opetukset elivät nuoruuden jäntevyydellä hänessä vielä vanhoilla
päivillänsäkin. Mutta toiselta kannalta katsoen oli hän mies, joka ei
väkisin omaa uskontoansa tahtonut muihin tunkea, ja vaikka meillä näin
oli eri uskontomme, oli meidän välimme muuttumatta niinkuin isän ja
pojan. Hän, Mariani, hän oli se, joka viritti minun sammuvaiset
toiveeni. Hän puhui sinusta hellästi, ja kun minä ajatuksiini vaipuneena
alakuloisena istuin, tuli hän ja, lyöden minua ystävällisesti olalle,
sanoi hän: «Nyt muistaa Maria sinua! -- «. Sanalla sanoen: Marthany oli
kaikinpuolin minun hyväntekiäni. Hän vaikutti kummallisesti minun koko
olentooni. -- Usein kysyin itseltäni syytä tuohon, vaan nyt vasta
ymmärrän, että syy oli hänessä, hänen ylevyydessään, niissä avuissa,
joilla avun tiellä kulkeva aina vaikuttaa jokaiseen, joka hänen
kanssansa yhteen tulee. -- Vertauksilla koetti Marthany opettaa minua
tuntemaan omaa itseäni, ja kuta enemmän minä tätä opin, sitä syvemmät
olivat hänen vertauksensa. Ja kun hän näki, että minä ymmärsin mitä
luonteeni vikaa hän tarkoitti, nauroi hän ystävällisesti, eikä hän sen
enempää siitä asiasta puhunut. -- Oi, Mariani! Olisit kuullut hänen
sanojansa, kun me Italiassa korkean vuoren kukkulalla seisoimme. Allamme
lepäsi tuo ihana ikuinen maa, jonka tuhannet suuret runosankarit ovat
lauluillaan ijankaiken kuuluisaksi tehneet; meidän ylitsemme nousi
alkava päivä sanomattoman kauniina, kirkastaen aamuvalollaan kukkulat
ympärillämme. Silloin, silloin lienee vanhus tuntenut suuruutensa
enemmän kuin muulloin; sillä hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin aamun
koite, ja se kyynele, joka auringon hohteessa välkkyi hänen
silmäripsissään, oli mielestäni kauniimpi kuin kalliin helmi. Minä
katselin kummastellen häntä. Hän ei nyt ollut sama kuin ennen; hän
muisti nyt, hänkin, ja hänen kyyneleensä oli tälle muistolle pyhitetty.
Kauan istui hän tuossa ääneti. Vihdoin rupesi hän puhumaan. «Minä
muistan maan«, sanoi hän. «Galisia on maan nimi. Siellä eli nuorukainen
vanhan setänsä tykönä. Tällä sedällä oli kasvattityttö, kauniimpi kuin
ihminen saisi olla. Hänen silmänsä! Katsele, Johannes, tuonne, missä
aurinko nousee, semmoiset olivat hänen silmänsä. Hänen kasvonsa! Luo
silmäsi alaspäin; kaunis, ihana kuin tämä maa olivat hänen kasvonsa. Ja
hänen sydämensä! Se oli puhdas kuin tämä ilma, jota täällä hengität.
Nuorukainen rakasti tätä tyttöä, eikä tyttökään nuorukaiselle kylmä
ollut. Nuorukaisen vanha setä, ukko, joka paljon maailmassa oli kokenut,
yhdisti nämät rakastavaiset. Kysy, Johannes, elivätkö he onnellisina!
Vaan Puolan maa oli nuorukaisen kotomaa, ja sinne vie hän rakastettu
puolisonsa. Silloin syntyi Puolassa tuo sota, jonka uhrina nuorukainen
maastansa muukalaisena kulkee. Sinne jäi hänen puolisonsa, sinne jäi
kaikki, mitä hän elämässä rakasti. Särjetyin sydämin on tämä nuorukainen
kulkenut ympäri maailmaa. Hän ei voi unhottaa, vaan hän on nyt oppinut
luottamaan Jumalaan. Sitä hän ei ennen osannut. Se oli hänen voittonsa
Johannes, sinä tiedät, että tämä nuorukainen olen minä. -- Älä epäile,
anna ajan kulua! Minä en saa enää tässä elämässä takaisin sydämeni
helmeä, sillä hän ei täällä maan päällä enää ole; vaan sinä -- sinä saat
helmesi, kun on aika kulunut ja kun olet oppinut tuntemaan oman
sydämesi! Ole vakuutettu siitä!... Silmäile ylöspäin!« puhui hän oltuaan
hetken aikaa ääneti. «Taivas on puhdas. Semmoinen on kerran jokaisen
ihmisen sydän ollut. Vaan nuoruuden yhä kasvava into sumustaa pian
sydämen. Nuorukainen ei tyydy omaan onneensa; hän ei ymmärrä, että hänen
sydämensä on täynnä, kun se puhtautta täynnä on. Nuorukainen tahtoo
vaikuttaa elämässä. Niinkuin tämä kaunis taivas pian on pilviä täynnä,
niin on pian myös nuorukaisen sydän ajatuksia täynnä, ja niinkuin pilvet
vetäyvät kokoon, niin nuorukaisen ajatuksetkin. Vaan hän näkee pian
erehtyneensä. Kuka silloin poistaa pilvet hänen sydämestänsä, kuka voi
hallita niiden paljoutta? Myrsky nousee; kuka voi sitä tyynnyttää?
Silloin on sota ihmisen sydämessä, kova sota. Vaan niinkuin luonnossa
myrskyn jälkeen ilma väliin lämpiää, väliin jähtyy, niin on ihmisenkin
sydämen laita. -- Sinun sydämesi, Johannes, on tuntenut syvyydessään
sotaa sodittavan; vielä ei ole sota loppunut; loppumaisillaan se on. Jo
välkkyy auringon ensi säteet pilvien raosta. Varo itseäsi! Pilvet voivat
jälleen vetäytyä kokoon, ja silloin! Sinä sanoit, että elämäsi aamu oli
sumuinen; olkoon niin! Mutta oletko miettinyt, mitä ne pilvet olivat,
jotka sinun aamusi sumuun saivat? Ne olivat hattarapilviä vaan; ne
vetäysivät sivulle, kun Mariasi näit, ja kun sinä luulit hänen hylänneen
sinut, silloin musteni koko sydämesi taivas. Miksikä? Sen vuoksi, ettet
sinä voinut näitä pilviä hallita, että luottamus itseesi, sinun suuri
itsekkäisyytesi, silloin tyhjään raukeni sen vuoksi, että näit voimasi
loppuvan, näit oman itsesi mitättömyyden. Minä olen rakastanut sinua
enemmän kuin ketään nuorukaista maailmassa, olen koettanut puhdistaa
sinun sydäntäsi; mutta en tiedä, miten olen onnistunut. Jumala tietää
sen. Minä tiedän, näetsen, Johannes, minä tiedän, että sydämen sota on
terveellinen, mutta tiedän myöskin, että myrskyinen sydän on suuriin
töihin voimaton, että puhtaasta sydämestä vuotavat puhtaat työt. Tuon
tiedän minä, ja jos olen tuon tiedon voinut istuttaa sinun sydämeesi,
kun on sydämesi puhdistunut, silloin, Johannes, jos Jumala antaa minun
elää, tahdon minä viedä sinun Mariasi helmaan. -- Sinä et usko minua! No
niin, se on luonnollista! Mutta saat kerran nähdä minun aavistaneen
totta. Minä tunnen kertomuksistasi Mariasi; hau rakastaa sinua. Sinä
olit ihminen; sinä luulit hattarapilviä ukon pilviksi. Niin voi ihminen
erehtyä; mutta Mariasi rakastaa sinua«. --

Minä kuuntelin vanhusta melkein hengittämättä. Minä ymmärsin, mitä hän
tarkoitti, ja minä tiedän nyt, että hän on onnistuva. Hän ei katsonut
maailmaa matalalta katsantokannalta; hän avasi minunkin silmäni, ja
viisaasti paljasti hän minun vikojani. --

«Sinun mielestäsi, Johannes«, puhui Marthany kerran, «on rakkaus suurin
kaikista voimista maailmassa. Se on totta. Mutta ei semmoinen rakkaus
kuin sinun. Sinun rakkautesi rakastaa tuota ulkonaista kuvaa; sinä
rakastat Mariaa. Sinä et ole eroittanut, mitä hänessä on rakastettavaa,
mitä ei; sinun rakkautesi on sokea. Ja kumminkin on se juuri rakkaus,
jonka pitäisi tehdä meidät näkeviksi! Sinä olet puhunut minulle, mitä
sinä rakkaudesta saarnasit. -- Kuule! Kuka sai sinun saarnaamaan?
Luuletko, että se oli sinun rakkautesi, että se rakkaus oli todellinen.
Ei, ei! Itsekkäinen oli se, vaikka en saarnasi sanoja vääriksi sano.
Sinä et itse tiennyt, kuinka totta sinä puhuit; mutta valhetta sinun
sanoissasi oli se, ettet sinä niin olisi puhunut, ellet olisi luullut
Mariasi hylänneen sinut. Sinä aavistit olevan rakkautta, joka on tätä
maallista korkeampi, ja kumminkin olit sinä ainoastaan tähän maalliseen
rakkauteen sidottu. Johannes, etkö jo ymmärrä? Sinä näet rakkautta,
onnellisuutta maailmassa, ja kumminkin, kuinka kaukana on maallinen
rakkaus tuosta autuaasta, taivaallisesta! Sinä olet itse maallista
rakkautta kokenut; kun sen perusta vaipui jalkaisi alta, olit sinä
nääntyä. -- Näe nyt jo eroitus! Todellinen rakkaus ei näänny koskaan.
Minä myönnän, että se kärsii; sillä ihminen on ihminen niin kauan kuin
hän elää; mutta se ei kärsi, niinkuin sinä kärsit. Itse hylättynäkään ei
se hylkää. Todelliselle rakkaudelle on sama, saako se maalliselta
kannalta katsoen nimittää rakastettua omakseen tahi ei. -- -- Sinä et
usko minua. Minä myönnän, että hylätty kärsii; mutta se on ainoastaan
ihmisen maallinen, itsekkäinen osa, joka kärsii. -- -- Rakastaahan
Jumala meitä, vaikka emme häntä rakasta; ei hän sure itsensä tähden,
niinkuin me suremme, kun rakkautemme hylätään, vaan hän suree meidän
tähtemme. -- -- Sinä pudistat päätäsi, Johannes! Se on mahdotonta
ihmiselle, tuo, sanot sinä. Minä myönnän, että tämmöinen rakkaus
maailmassa on mahdoton; mutta onko rakkaus siis maallinen? Taivas on
rakkauden koti, ja juuri rakkaudella opimme me tuntemaan rakkauden isää,
Jumalaa. Ja hänen rakkautensa mukaan pitäisi meidän rakkautemme
muodostua«.

Näin oli Marthanyn tapa puhua, ja kun hän näin puhui, oli taivaan kirkas
loiste hänen silmissään. -- Niinkuin rakastettua lasta seurasi hän
minua. Hän vei minut sinne, missä riettautta näimme; siellä näytti hän
minulle riettauden julmuuden. Toiste puhui hän ylevyydestä, jonka
vertaista ei maan päällä löytynyt kenessäkään muussa kuin hänessä
itsessään.

Ja tämmöisen miehen opetuksen johdolla on Johannes muuttunut semmoiseksi
kuin hän nyt on. -- Kaksi vuotta kulettuamme ympäri Euroopassa palasimme
Englantiin takaisin. Siellä sain minä sen arvonimen, joka minulla nyt
on. Usein pyysin minä Marthanya seuraamaan minua tänne sinun luoksesi,
Mariani. Vaan aina hän hymyillen vastasi: «Ei vielä; kun aika tulee,
niin seuraan minä sinua mielelläni Suomeen«. Ja mielellänsä on hän
seurannut minua tänne, vaikka ei siinä tarkoituksessa kuin minä toivoin.
Hän on nyt elämänsä lopun saavuttanut. Hän on poissa. Kaunis unelma on
minun matkani maailmassa hänen rinnallaan ollut. -- Minä sanon vieläkin
kerran: tämmöisen miehen johdatuksella on Johannes muuttunut semmoiseksi
kuin hän nyt on. --

Vaan Mariani! Sinä tahtoisit ehkä tietää minun retkistäni, niistä
tapauksista, jotka ovat minua kohdanneet. Sinä ehkä tahtoisit tietää,
miten Marthany askelittain johdatti minua paremmalle tielle? -- Me
olemme nyt yhdistetyt; elämäni kuluessa tulee ehkä tilaisuutta vielä
kertoa tuosta. Minä tahdon nyt vaan mainita, että niinkuin kiusaaja
muinen vei Vapahtajamme korkealle vuorelle ja osoitti hänelle kaikki
maailman valtakunnat ja niiden kunnian, niin vei Marthany minut; mutta
hän ei mikään kiusaaja ollut. Hän ei käskenyt minun kumartaa maallisia;
hän käski minun nostaa silmäni ylöspäin. Hän käski minun vuorelta
silmäillä alas, ei tarttua maailman mutaan, vaan koettaa nostaa maailmaa
voimani mukaan ylös Herran luo».

«No, Mariani, mitä sanot nyt Johanneksesta; onko hän tehnyt oikein vai
väärin seuratessaan Marthanyn opetuksia? Tekeekö hän väärin siinä, että
hän omakseen koettaa saada nämä opetukset, vaikka hän tosin havaitsee
olevansa kaukana siitä, mihin hänen pitäisi ennättää?« --

Maria ei vastannut sanaakaan; hän oli vaalea, ja kyyneleet juoksivat
hänen poskiansa myöten. Vihdoin nousten ja painaen kädet rintaansa
vastaan lausui hän: «Johannes! Mitä minä olen sinulle! Oi, ennen olisit
sinä saattanut rakastaa minua; nyt et enää voi... Mutta, Johannes! Yksi
maailmassa löytyy, joka sinua rakastaa niin kuin sinä tahdot olla
rakastettu -- se yksi, se ainoa on ... Anna. --«

«Anna!« huusi Johannes hämmästyen. -- «Nyt ymmärrän minä. Niin, Anna on
ylevä, jalosydäminen tyttö. -- -- Mutta, Maria, onneni maan päällä voin
minä ainoastaan sinun rinnallasi löytää. Hän, joka oli minun isäni, hän
sanoi, kun minä viimeisen kerran hänen kättänsä puristin: «Mene, mene
nyt Mariasi luo!« --

«Sinä luulet, että minä olen sinua parempi nyt« -- lisäsi Johannes, kun
eivät Marian kyyneleet lakanneet vuotamasta; «mutta sinä luulet väärin.
-- -- Minä olen ainoastaan näyttänyt vähän sitä tietä, jonka perillä
minä tiedän rauhan ja varsinaisen onnen löytyvän; minä tiedän, että
Mariani tahtoo minua seurata, minua johdattaa sillä tiellä. --«

Nyt painoi Maria kasvonsa Johanneksen rintaa vastaan. Johanneksen
rinnalle vuotivat hänen kyyneleensä.

«Minä seurasin Marthanyn lupausta; minä astuin laivaan ja sain onnen
pelastaa sen, joka minulle rakas on. -- -- Nyt, nyt olen minä maallisen
sataman, maallisen onneni saavuttanut; kahden pyrimme nyt siihen
satamaan, jossa onnen koti löytyy«. --

«Paljon olet kärsinyt minun tähteni, rakas Johannes«, sanoi Maria ja
katseli ylkäänsä silmäyksillä, joista loisti suurin onnellisuus. «Oi,
jos sillä, että sinua tahdon seurata elämäni viimeiseen hetkeen saakka,
voin mielestäsi luovuttaa entisen ajan katkeruuden, niin, Johannes,
tässä on minun käteni; ohjaa sinä horjuvaista siihen satamaan, johon
itse pyrit. -- -- --«

«Maria!« vastasi Johannes innokkaasti. «Kiitoksia näistä sanoistasi! --
Sinä olet ollut rikas; sinä olet nyt köyhä. Kaikki mitä sinulla oli, on
tuli ottanut. Kuule! Ennen aikoina eli viisas mies; Sadi oli hänen
nimensä, Persian maa hänen kotimaansa. Tällä miehellä oli hyvä ystävä.
Tämä ystävä tuli kerran Sadia tervehtimään, ja kun hän muutaman päivän
kuluttua oli poismenossa, näki Sadi hänen kokoilleen ruusuja, narsisseja
ja muita ihania kukkia kaupunkiin vietäviksi. Sadi sanoi hänelle:
«Ruusuilla ei ole pitkällistä ikää, sen sinä tiedät, ja ruusutarhaston
kauneus katoo pian! Viisaat ovat sanoneet: «Sillä, joka katoo, ei ole
suurta arvoa«. Hänen ystävänsä kysyi: «Mitä sillä tahdot sanoa?« «Minä
tahdon«, vastasi Sadi, «kasvattaa ruusuja, tahdon valmistaa ruusutarhan,
jonka ruusut eivät koskaan lakastu, Jonka kukkiin ei syksyn myrsky
pysty«. Niin, Mariani, mekin! Tuli on polttanut kaikki; me seisomme
tyhjinä maallisista maailmassa. Mutta niinkuin Sadi tahdon minä
kasvattaa ruusuja, valmistaa ruusutarhan, jonka kukat eivät koskaan
lakastu, jonka ruusuihin ei syksyn myrsky pysty. Tämä ruusutarha on
meidän sydämemme. Itsensä tunteminen on suurin viisaus ja himojansa
voittaa on suurin voitto. Jos luulet minun saavuttaneeni tuon viisauden,
voittaneen tuon voiton, niin sinä petyt. Vielä olen kaukana siitä; mutta
minä toivon kerran omistavani tuon viisauden, voittavani tuon voiton.
--«

«Johannes!« huokasi Maria. «Nyt en minä sinua ymmärrä; mutta ehkä tulee
aika, jolloin minulle selvenee, mikä nyt on pimeydessä. Silloin, vasta
silloin on Mariasi oikein sinun. -- «




XIV.

Totuuden hetki.


Syys-yö levenihe ja pimeys laskeusi alas, kun Johannes ja Maria tulivat
takaisin Harmaalaan. Klaus ja Anna istuivat salissa. He näkivät heidän
tulevan, ja he näkivät, että Johannes ja Maria olivat onnelliset. He
eivät puhuneet mitään. Klaus vaan huokasi syvään.

Johannes ja Maria tulivat saliin.

«Nyt on töllin lapsi maallisen retkensä päähän päässyt. Klaus --
sallikaa, että minä näin teitä nimitän -- oletteko vihoissanne minulle,
kun minä olen teiltä aarteenne vienyt? Maria on tiellä jutellut, mitä
minä kahdeksan vuotta takaperin täältä lähtiessäni aavistin, että tekin
Mariaa rakastitte«.

«Minäkö vihoissani teille! Jumala olkoon todistajani tällä totuuden
hetkellä, ettei nyt vähintäkään vihaa minun sydämessäni asu teitä
kohtaan. Minä tiedän, että te olette ainoa, joka voitte tehdä Marian
onnelliseksi. Kipeästi tuo tosin pistää minuun; vaan vihasta on tuo kipu
kaukana. Kerran vihasin minä teitä; se oli silloin, kun Maria heitti
pois kädestänsä kukkani; vaan siitä ajasta on vihani monin kerroin
sammunut«.

«Minä tiesin sen, ja minä kiitän teitä, sillä te olette suurta ylevyyttä
minua kohtaan osoittanut; minä en sitä ikinä unhota. -- Nyt on totuuden
hetki, sanoitte te. Oikein, niin. Kuule, Anna! Sinullekin olisi minulla
sana sanottavana. Aurinko on nyt laskenut. Minä sanoisin sinulle: Anna
rakkautesi sammua niinkuin päivän viimeinen valo on sammunut; vaan minä
tiedän, että rakkauden säde ei ikinä voi sammua. Rakasta siis minua;
Maria lupaa sinulle sen, vaikken minä voi sinun rakkauttasi kohdata
muulla kuin veljellisellä rakkaudella. Mutta, Anna! Minä toivoisin sinun
tekevän, mitä nyt pyydän, vaikka minä tiedän, ettet sitäkään voi: sido
kohtalosi toiseen!«

Johannes silmäili Klausta.

Kummalliseen ahdinkoon saivat nämä Johanneksen sanat kaikki. Johannes
tunsi tuon; hän näki sanoillaan koskeneensa Annan arimpaan
sydänpaikkaan; mutta hänessä oli nyt miestä hillitsemään niitä voimia,
joita hän kutsui esiin. Klaus loi vakavasti silmänsä Johannekseen.
Nuhtelevaisella äänellä sanoi hän:

«Tekisittekö te Annana niin?«

«Nyt on totuuden hetki, sen olette itse sanonut«, vastasi Johannes.
«Tämä ilta ei siis saa kulua suorittamatta kaikkia, mitä meidän
välillämme on. Kummalliseen tilaan on kohtalo saanut meidät. Me kaksi,
minä ja Maria, olemme onnelliset. Te taasen tunnette paremmin kuin minä
sydämenne tilan. Minä sanoin toivovani, ettei niin olisi, vaan että
kaikki voisimme olla onnelliset; minä olen näyttänyt välikappaleen
onneen, mutta sinuna, Anna, en minä voisi tehdä, mitä sinulle olen
esittänyt«. --

«Sinulla on oikein, Johannes«, lausui nyt Anna suruisesti. «Tämä hetki
on totuuden hetki, minä tunnen sen. Minä! Minä en sido kohtaloani
keneenkään«.

Klaus ei sanonut mitään.

Maria lähestyi Annaa. Hän syleili häntä. Hämärä oli salissa, vaan Maria
tunsi kuuman kyyneleen polttavan poskeansa, kun hän Annaa suuteli.

«Ihmissydänten tiet ovat kummalliset«, sanoi vihdoin Klaus. «Intojen
myrskyt eivät enää pauhaa minun sydämessäni, niinkuin kahdeksan vuotta
tätä ennen. Minä tiedän, että sinä, Maria, olet onnellinen, se minun
onneni. Ole minulle niinkuin tähänkin saakka ystävä, enkä minä muuta
pyydä. Te, neiti Anna, jääkää te tänne, minun luokseni! Me emme voi
toinen toistamme rakastaa niinkuin sulhanen ja morsian toisiansa
rakastavat; veljen rakkauden tarjoon minä teille, antakaa sisaren
rakkaus minulle, ja ehkä saavutamme mekin hiljaisen onnen täällä«. --

Seuraavana hetkenä olivat kaikkien kädet yhdistetyt.

Kuu kumottava nousi taivaalle. Se näki, mitä tällä totuuden hetkellä
tapahtui, ja kun yön hiljaisuudessa sali vihdoin tyhjäksi jätettiin,
näki se vanhan paroonin kuvan seinällä ikäänkuin hymyilevän. --




XV.

Vuosien kuluttua.


Päivä kuluu, vuosi kuluu, ikä kuluu. Sadin kukkaset, Johanneksen sydämen
ruusutarha -- tahdotteko silmäillä niitä? --

Joko hän on saavuttanut sen viisauden, joka hänen mielestänsä suurin on
-- sen voiton voittanut, minkä hän voittaa tahtoo --?

Vuosia on kulunut, kolmekymmentä vuotta mennyt. -- Jos, arvoisa lukiani,
olet suosiolla seurannut töllin lasta hänen vaelluksessaan mustien
varjojen läpi onnensa satamaan, seuraa minua nyt hänelle jäähyväiset
sanomaan ja samalla katsomaan häntä ukkona! Niin, seuraa minua hänen
ensimäiseen kotiinsa Kalajärven rannalle.

Toisin on siellä nyt kaikki.

Metsämaa ei ole enää metsän maa. Korjaava käsi on täällä käynyt. Vanha
tölli seisoo tosin vielä rannalla, vanha, lahonnut. Johannes ei ole
tahtonut hävittää sitä. Mutta muutamia kymmeniä syliä töllistä seisoo
soma yksinkertainen puurakennus kauniin, ihanan puutarhan keskellä.
Siinä asuvat nyt vanhat tuttavamme Johannes ja Maria.

Ihmiset ovat kummeksuneet, miten tohtori rouvinensa semmoiselle paikalle
on rakentanut asuntonsa. Olisihan tohtorilla nyt ollut varoja asua
vaikka Helsingissä, sanottiin.

Astummeko taloa likemmäksi? -- Ne, joita tavata tahdomme, istuvat
puutarhassa rannalla. Heillä lienee vieraita, koska ääniä kuuluu heidän
läheisyydestään. Kah! Tuleehan tuollakin kääsit! --

«Hän tulee«, sanoo sointuva ääni, joka jotenkin lapselliselta kuuluu, ja
puitten välistä juoksee nuori kuusivuotinen tyttö ruohosohvalle
vanhuksien luo. -- «Hän tulee, isä tulee!«

Ruohosohvalla istuvat Johannes, Maria, Klaus ja eräs nainen, jota emme
ennen ole nähneet. --

Ja Anna --?

Annaa ei nyt enää maa kanna. Majuri --s'en vieressä lepää hän; hän on jo
kauan, kauan levännyt. Särjetty sydän, johon tutkain, hylätyn rakkauden
tutkain Johanneksen hääpäivänä vielä syvempään painettiin, ei jaksanut
enää kauan kärsiä. Hän, Anna, jolle tämä maa aina oli syvä murheen
laakso ollut, lakastui vähitellen. Hänen äänetön surunsa oli vuosien
kuluessa kaivanut kuolemalle sijaa hänen rinnassaan, ja Anna on nyt
viisikolmatta vuotta maan omana ollut.

Mutta kuka on tuo nainen? Kah! Hän ottaa hellästi kuusivuotisen
syliinsä; hän lähestyy tuliaa, ja kun he tapaavat toisensa, syleilevät
he toinen toistaan. --

Nainen on Johanneksen ja Marian ainoa lapsi. Tuo kääsissä vasta tullut
on -- Sakari, hänen puolisonsa. --

Me olemme kauan olleet poissa Harmaalasta ja Metsämaasta. Silloiset
nuoret ovat nyt vanhoja; mutta toisia nuoria on heidän ympärillään. --

He istuvat ruohosohvalla nyt kaikki. Kappalainen Sakarikin vaimoineen ja
lapsinensa.

He ovat kaikki onnellisia, ensi silmäys ilmaisee meille sen.

«Kiitos, Sakari, että tulit!« lausui vanha rouva. Ja tämä rouva on nyt
entinen Mariamme. -- Hän on nyt vanha; mutta kaunis hän on, niinkuin
nuorena ollessaan; hän on vielä yhtä kaunis kuin tyttärensä Maria,
vaikka toisella tavalla kumminkin.

«Ei kiittämistä, rakas täti«, vastasi Sakari. «Teidän syntymäpäivänne on
minulle juhla, jota aina tahdon viettää teidän tykönänne«.

«Oppiaksesi vielä vanhoilla päivilläsi, miten lempi voi yhdistää kaksi
sielua«, lisäsi ukko, joka Marian vieressä istui.

Ja kuka on tämä ukko?

Ei kukaan muu kuin entinen Johanneksemme. Hän on nyt vanha; hänen
hivuksensa ovat lumivalkeat, mutta hänen silmistänsä loistaa
onnellisuus.

«Niin, oppiakseni sitä«, vastasi Sakari. «Vaikka melkein tahtoisin
sanoa, etten siihen opetusta tarvitse«. Ja Sakari katseli lempein silmin
puolisotaan, nuorempaa Mariaa.

«Sakari!« sanoi Johannes ja viittasi nuhtelevaisesti sormillaan.
«Muista, miten minun on käynyt; pidä totena minun havaintojani! Ihminen
ei tässä maailmassa opi tuntemaan omaa itseänsä; ja hänen oppiaikansa
kaikissa, semminkin onnessaan, on kuolemaan saakka kestävä«.

«Te tahdotte vaan sillä sanoa, rakas setäni, ettei maan päällä
täydellisyyttä löydy, että se, jota me uskonnon miehet _synniksi_
kutsumme, seuraa ihmistä aina loppuun asti«.

«Niin! -- Sen minä _nyt_ tiedän, ja se on minun suruni, että niin on«.

«Mutta, armas isäni, anna anteeksi, että minäkin sanan sanon« -- lausui
nuorempi Maria. «Minä olen usein ajatellut, kuinka kummallisesti
maailmassa käy, miten onni täällä vaihtelee. Ilman omaa ansiotansa
toisen osalle lankee suurin onnellisuus, kun taasen toinen, joka todella
sietäisi olla onnellinen, saa kärsiä koko elinaikansa«.

«Niin, oikein, tyttäreni!« -- vastasi Johannes. «Sinä tarkoitat Annaa,
minä ymmärrän sen. Mutta jos luulet, että Anna oli onneton siinä
merkityksessä kuin tällä sanalla tavallisesti on, niin sinä erehdyt.
Puhdistettuna, irtaantuneena kaikista maallisista näki hän kuoleman
lähestyvän. Hän oli paljon kärsinyt, se on totta; mutta juuri
kärsimystensä kestäessä oli hän puhdistunut. Toisin on minun laitani
ollut. Minä olin itsekäs, itseäni rakastava nuorukainen. Kun minä luulin
rakastavani ylevää ja hyvää, rakastin minä vaan omaa itseäni. Minä olen
usein puhunut teille Marthanystä. Hän ohjasi minua vuosien kuluessa
harhateiltäni. Mutta niin syvälle sydämessäni oli itsekkäisyyden ja oman
rakkauden juuret juosseet, etten niitä vielä nytkään ole voinut
kukistaa. Ne yhä siellä kasvavat ja anastaisivat pian koko olentoni,
ellen alati koettaisi niitä kuolettaa. Tässä oli Anna onnellisempi
minua, jonka onni kumminkin on nyt niin suuri, kuin ihmis-onni saattaa
olla. Minä luulin ihmisen saattavan täällä maan päällä tulla
täydelliseksi; mutta kuta vanhemmaksi minä elän, sitä paremmin, sitä
selkeämmästi minä huomaan, kuinka väärä tämä luuloni oli«.

«No, mutta hyvänen aika, setä! Tuon asian tietää jokainoa
kerjäläispoikakin, ja te puhutte niinkuin vasta nykyään olisitte saaneet
tietää sen, ettei ihmisen täydellisyys ole mitään«.

Johannes hymyili.

»Niin! Vasta nykyään olen saanut tietää, että niin on. Sinä, Sakari,
tiedät tuon, enkä kumminkaan usko, että itse ymmärrät mitä tiedät. Tieto
on, näet, kahtalainen: järjen ja sydämen«.

Sakari ei puhunut mitään.

«En minä sinun tietojasi ymmärrä«, sanoi vähän ajan kuluttua Klaus.
«Mutta sen minä ymmärrän, ettei hyvää paremmaksi ihminen voi tulla.
Harmaalassa eli Anna, Harmaala näki, mitkä avut hänessä vallitsivat. Hän
oli suurempi, ylevämpi kuin kukaan muu ihminen maailmassa«.

«Niin! Alhainen olen minä hänen rinnallaan« -- lausui hiljaa Johannes.

Silloin tuli puutarhaan kymmenvuotinen poika. Hän oli vähäisten
rattaiden eteen asettanut porsaan.

Kaikki rupesivat nauramaan; pieni kuusivuotinen Anna taputti ilosta
käsiään.

»Älkää naurako!« sanoi Johannes itse nauramasta lakaten. «Pieni Aappo
saa muistooni elämäni aamun. Näillä samoilla paikoilla olen minä porsaan
kanssa leikkinyt, ja sinä, Mariani, kun Turussa sinut ensi kerran
tapasin, pyysit sitä omaksesi, saman ikäisenä kuin Anna nyt on«.

Johannes taputti Aappoa, sisarensa Liisan nuorinta poikaa,
ystävällisesti poskelle. «Kiitoksia, Aappo!« sanoi hän. «Sinä olet
tätisi syntymäpäivänä hyvän lahjan sedällesi antanut. Sinä olet saanut
minun selvästi muistamaan elämäni vaiheita«.

«Niin oikein, pieni veljeni!« sanoi Sakari.

Mutta Maria, tuo entinen riehakas, vallaton Maria nojausi Johanneksen
rintaa vastaan, ja suuret, kirkkaat kyyneleet välkkyivät hänen
silmissään. Hänenkin muistiinsa nousi tapauksia, joita hän
lapsuudestansa saakka oli elänyt. Ei imartelua, vaan sydämen vakaumus
ilmaantui niissä sanoissa, jotka hän lausui hiljaa puristaen Johanneksen
kättä:

«Sinä olet taistellut ja olet voittanut«.

«Minäkö voittanut?« huudahti Johannes. «En, en vielä, ennenkuin tuolla.
Siellä selkenee, mikä täällä on pimeätä; siellä töllin poika saavuttaa
sen viisauden, jota hän täällä on turhaan hakenut; tuolla, vasta tuolla
on hän voittonsa voittanut!« Ja Johannes viittasi taivaaseen päin.

«Ja siellä on se ruusutarha, jonka ruusut eivät lakastu« -- lisäsi vanha
rouva hiljaisella äänellä.

«Niin, siellä, siellä!«

«Ja siellä on jo neiti Anna!« lausui nuori kuusivuotias.

«Siellä, -- siellä hän on!« sanoi parooni Klaus.





End of the Project Gutenberg EBook of Ylhäiset ja alhaiset, by K. J. Gummerus

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YLHÄISET JA ALHAISET ***

***** This file should be named 14214-8.txt or 14214-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        https://www.gutenberg.org/1/4/2/1/14214/

Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
https://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at https://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit https://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     https://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.