Kunnon kansalaisia : Viisitoista tarinaa

By Kálmán Mikszáth

The Project Gutenberg eBook of Kunnon kansalaisia
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kunnon kansalaisia
        Viisitoista tarinaa

Author: Kálmán Mikszáth

Translator: Niilo E. Vainio

Release date: November 20, 2024 [eBook #74766]

Language: Finnish

Original publication: Pori: Adolf Allardt

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNNON KANSALAISIA ***

language: Finnish




KUNNON KANSALAISIA

Viisitoista tarinaa


Kirj.

KÁLMÁN MIKSZÁTH


Unkarin kielestä suomensi

Niilo E. Vainio





Porissa,
Axel Bergbom'n kirjapainossa,
1888.




SISÄLLYS:

Karitsa.
Annan velka.
Kahden tytön kauniista hiuksista.
Pikku saappaat.
Elävänleski..
Tuo pakana suutari.
Ihme.
Paavon kosioretki.
Noita-akka.
Neitsy Maria.
Kahden karjatalo romaani.
"Kuningattaren hame".
Juho paran hevoset.
Lapset.
Minne joutui Galluksen Leena?




Karitsa.


Alan kertomukseni siitä päivästä, jolloin Bodokin kylässä koetettiin
pilviä karkottaa kirkonkelloja soittamalla. Ruuko-Jooseppi paran
kämmenet rakoille kävivät, niin ahkeraan hän ajoi pois seudulta Jumalan
vihan synkkiä merkkiä, joita salamat turhaan koettivat punaisiksi
juovitella.

Kaikki tunsivat taivaan kurituksen olevan tulossa; hanhet huutelivat
yösijoillaan ja kaakottivat siipiänsä räpytellen; puut rätisten
häilyivät, tuuli pieksi maantien pölyä ja pyöritteli sitä vihaisesti
ilmaan. Vartelan muorin ruskea kukko lensi talon katolle ja kiekueli
sieltä; hevoset hirnuivat tallissa, ja lampaat määkyelivät tiheissä
laumoissa talojen pihoilla.

Mutta kellojen soitto, joka kaikui juhlallisesti keskellä myrskyä,
karkotti kun karkottikin vaaran, lukuun ottamatta pientä sadekuuroa,
joka oli enemmän hyödyksi kuin vahingoksi. Kamalan rajusti häilyvä
vehnä-elo ja hirssiolki tyyntyi, vähitellen selkeni taivas ja vain
tulvivan Bágy-joen aaltoileva vesi, joka hurjaa vauhtia, suhisten kiiti
puutarhojen alatse, osoitti, että tuolla ylempänä Majornokin ja Csoitón
tienoilla on tullut rakeita, ehkä on ollut kova rankkasadekin.

Ja jollei tällä kertaa joki tulvi yli äyräittensä eikä pese Bodokin
kylää, niin on sentään hyvä, kun ollaan kristittyjä katolilaisia
keskellä luterilaista maakuntaa.

Joen rannalle kokoontui väkeä, sieltä täältä vilahti välistä lapio tai
kuokka. Vanha Suola-Paavo oli tuonut mukanansa sauvoimenkin. Miehet
kalvoivat ojia, joita myöden sadevettä laskettiin jokeen. Kun se ei
vain tulisi takaisin entistänsä runsaampana!

Likainen tulvavesi aaltoili jokea alas, vieden mukanansa rannan
tiheistä pensaista sekä lehtiä että kuortakin, sieltä täältä irtaantui
pehmeästä maasta palasia, jotka hajosivat veteen. Hirsiä, ovia ynnä
muita huonekaluja uiskenteli laineilla, näkyi siellä leipälapio,
kattopäreitä, ikkunaluukku. (Vesi oli mahtanut jostain viedä muassaan
kokonaisia huoneitakin!)

Sitté tuli heinälappo, sen jälkeen vierittelivät laineet puupölkyn
näköistä esinettä alaspäin....

Kuu paistoi veteen. Ei se ollutkaan pölkky, vaan punaiseksi maalattu
arkku, ja kas ihmettä, kuinka sirosti sen kannella istui pikkuinen
karitsa.

Kas nyt, tuuli tuo sen rantaa kohden; Kyven-Johanan ikkunasta selvästi
näkyy, miten elukka, takajalat allansa etujaloillaan pitää kannesta
kiini. Valkovillainen on pikku karitsa, kaksi mustaa pilkkua selässä ja
kaulassa punainen nauha. Totta siitä joku on jolloin paljon pitänyt!

Siinä se kärsivällisesti istuu sinne, tänne heitahtelevan arkun
kannella, ikäänkuin olisi ehdoin tahdoin vesille lähtenyt, ja joskin
hän välistä määkyy, niin on se vain nälän tähden. Mutta pian hän
ehkä saa syötävääkin, kun arkku vain saavuttaa heinälapon tuossa
tanssiellessansa. Eikä se siitä kaukana enää olekaan.... kas tuolla
pyörähti Tappuraisen ladon kohdalla, Riennäpäs nyt perässä arkku
pahainen!

Katseltiin tuota kotvasen, odoteltiin, eiköhän se jo pistäy esiin tuolta
polvekkeen takaa, mutta eipä näkynyt. Pimeä oli sen ihan miellyt tai
ehkäpä oli Suola-Paavo sen sauvoimellansa saanut kiini.... kuten
aamulla varmaan on asia selviävä.

Mutta hänpä sanoo, että hän tosin oli rannassa, mutta ei nähnyt
vihiäkään koko kalusta, ja sitenhän laita lienee ollutkin, koska
niin äveriäs ja mahtava mies sen sanoo, joka mennä vuonna vähäksyi
lautamiehen virkaa, kun hänestä kumminkin tänä vuonna, jos eletään,
tulee kylän vanhin.

Mutta tuon karitsan puheeksi tullen, on kumminkin omituista, että
kylän yläpäässä kaikki ovat sen nähneet, mutta Suola-Paavon puutarhan
kohdalla katoo se kuulumattomiin eikä alapäässä kukaan tiedä karitsasta
niin mitään.

Heti seuraavana päivänä kaikki pahat kielet liikkeelle, tuskin ne sitä
aikaa alallansa olivat, kun jumalanpalvelus kirkossa kesti, vaikka
olisi ennen kaikkia tullut kiittää Jumalaa, joka oli armahtanut kylää
veden uhriksi joutumasta... kaikki pahat kielet tulivat liikkeelle
toisten hyvää nimeä ja kunnista panetellaksensa.

Enimmän epäiltiin Suola-Paavoa; ei kenkään muu kuin hän ollut korjannut
arkkua! Mutta eipähän Jumala torku, vaan paha on pahan palkka, ei asia
voi sillensä jäädä. Tottahan arkun omistaja vielä jostain ilmestyy!

Juteltiin, kuiskaeltiin (kukapas saattaisi olla sellaisesta asiasta
sanaa hiiskumatta?) että arkussa oli niin ja niin suuri läjä vanhoja
hopeataalareitakin.

Kyllä totuus sentään totuutena pysyy, eikä ukko Paavonkaan asiat
mahda kaikki niin aivan oikein olla, koska tuo "rapajuoppo" Mooseksen
Yrjänä, Gózonin räätäli, sanoi tuonnoin täällä käydessään; että jollei
hänen suunsa olisi salvassa, niin... Kukapa tietää? On tuo sentään
merkillistä puhetta, tuo taalarijuttu.

Ei siinä arkussa ollut äyriäkään rahaa, vaan kuten jo on tullut
selville, sisälsi se majornokilaisen Agnes Pallosen myötäjäiset: kolme
sarssihametta, joista yksi neljänkaistainen, kuusi huivia, niistä kaksi
kaulassa pidettävää, hopeahakainen liivi, kymmenen aivinaista paitaa,
päällysnuttu sekä vielä pieksut, ihka uudet, ei ollut vielä korkoihin
ehditty kiskojakaan lyödä. Agnes parka! Siinä arkussa oli koko hänen
omaisuutensa.

Samoin kuin tulvavesi vei mökkiläisen asunnon, vei se sieltä
naimapuuhatkin. Ilman vaatteitta ei voi mennä vihille häpeemään. Ja
oli hänellä riittävästi tavaraa, pala palalta työllä ja tuskalla
piikana ollessaan koottua. Ensi syksynä olisi jo pantu kulutukseen,
niin ainakin sulhanen itse sanoi viime lauvantaina, — mutta nyt, Herra
tiesi, koska siitä mitään tulee?

Olisipa maar Mikko Pallosen huoneessa surua, jos näet mökki vielä
seisoisi, eikä surua vain olisi sentähden, että vesi töllin vei.
Agnes itkee, jotta kirkkaat silmänsä punaisiksi käyvät, vaikka hänen
pitäisi lohdutta nuorempaa sisartansa, pikku Annia, jonka karitsa sai
niin pahan lopun, tuo pikku Sokuri, jonka kanssa hän leikitteli, jopa
makasikin... ei ole enää hienon ruohon syöjää, kun kiltti Sokuri on
hukkunut...

Vielä viimeisenä päivänä oli se sirosti häntäänsä heilutellen
hyppiellyt päivänpaisteessa, nuoleskellut Annin pientä kätöstä ja
katsellut häntä lempeillä silmillään, ikäänkuin aavistaen hänet
viimeisen kerran näkevänsä.

Mutta entä jos karitsa löytyy vielä, jos se tuodaan takaisin...!

Viikon, parin perästä tulikin huhu uiskentelevasta arkusta, jonka
kannella istui karitsa niin vakaana, ikäänkuin olisi se ollut siinä
aarteita vartioimassa. Se oli nähty Csoltóssa ja Badokissakin; noin
puoliyön aikaan oli tuima virta sen sinne tuonut.

Jos asiassa vain jotain perää on, niin ei se saata olla muu, kuin
Pallosen tyttöjen aarre!

Heti lähtikin Mikko Pallonen matkalle. Lupasi hankkia takaisin
tytärtensä laillisen omaisuuden, vaikka jalat polviin asti kuluisivat.

Ja täten tapahtui Bodokin kylässä se kamala tapaus, kun äveriäimmän
miehen talo tutkittiin. Herrainen aika; on se laki sentään sangen
mahtava! Siellä oli itse tuomari sekä nimismies, sillä Mikko oli
kulkupuheitten mukaan kääntynyt esivallan puoleen.

Mutta ei hän siitä suuria hyötynyt, sillä Paavon luota ei mitään
löydetty. Suutuksissaan lähti Pallonen kotia; tytöt tulivat jo kylän
rajalla vastaan, ei häntä olisi hartaammin odotettu, vaikka olisi
markkinoilta tullut.

— Onko teillä karitsaa? — kysäsi Agnes arasti. Kuinka olisikaan tyttö
ensin tohtinut kysellä arkun perään! Olisi ehkä mennyt tainnoksiin, jos
äkkiä olisi saanut kuulla, että se on löydetty.

— Ei karitsaa, eikä arkkua. Vaikka tuomari kaikki paikat nuuski tuon
miehen luona, jota epäilen. Hän kertoi juurta jaksain kaikki mitä
tiesi. Agnes pudisti pahaa luullen päätänsä.

— Te olette voimallinen, menitte väellä häntä kohden, nyt lähden minä
heikko, puhui hän rohkeasti, ja viekkaus on oleva minun aseeni.

Nuorin tytär ei puhunut mitään; hän oli heikoin joukosta.

Viikon päivät viipyi Agnes poissa, etsieli, tutkieli, urkki joka
haaralta, kävi Gózonissakin, missä yksi Suola-Paavon tyttäristä on
naituna, jos ehkä sieltä löytyvät hänen vaatteensa. Mutta ei päästy
jäljille, vaan vielä hän päälle päätteeksi sairastui, jotta täytyi
mennä häntä hevosella Bodokista noutamaan.

Turha oli siis Agneksenkin matka. Ei auttanut väki eikä viekkaus. Pahan
valta on molempia suurempi.

Mutta entä jos totuus olisi lähtenyt liikkeelle, ilman valepukua,
suoraa tietä, ilman mestaajan miekkaa, vain paljain käsin...?

Täytyi jo luopua toivostakin. Turhaa olisi ollut kahta oljenkortta
enään tämän asian hyväksi ristiin panna; se vain olisi hullummaksi
käynyt.

Nyt eivät yksin Agneksen myötäjäiset ole mennyttä kalua, vaan myöskin
hänen terveytensä.

Lähdettäissä häntä noutamaan, tyynyjä ja vaippoja rattailla, otti ukko
pikku Anninkin mukaansa; antaa hänen nähdä vähän maailmaa. On ennen
pitkää kahdeksan vuotias, eikä vielä ole omasta kylästä ollut, kovin on
häntä lellitelty... mitä puhuinkaan, onhan tyttö paran äiti jo aikoja
sitten kuollut!

Enemmän Agnesta vaivasi pelko kuin sairaus; kun kolmen hengen astuivat
jalkaisin pitkin kylän kivikatua, aikoen vasta kellokastarin edustalla
nousta kärryille, käveli Agnes niin rivakkaasti, kuin olisi hän
jaksanut jalkaisin kotia saakka.

Juuri kun he olivat Kulmalan Yrjön talon kohdalla, tulee Paavolan
aitan takaa heitä vastaan koko kylän esimiehet ja päävaarit, heidän
joukossansa Suola-Paavokin, juhlatamineissa, ihka uudet turkit yllä.
Sepä totta — tänään oli täällä uusi kirkko vihittävä.

— Katsos Anni! Näetkös tuota isoa, pitkätukkaista miestä — kuiskaa
Agnes sisarellensa — hän se karitsan vei.

Saattojoukko saapui tällä välin kunnanhuoneelle, ja kun eräs miehistä
sattui huomauttamaan, että katto tarvitsisi laittaa uudestaan, niin
seisahtuivat kylän päämiehet lähemmin sitä tarkastamaan. Omituista
sentään on, kun kaikki tässä maailmassa vanhenee ja rappeutuu; vielä
kunnanhuonekin!

Anni katseli arasti tuota miestä, ja hänen suuret sinisilmänsä tulivat
kyyneliin.

-— Mitä tuossa tutiset! — tiuskasi hänelle Agnes ja päästi irti hänen
kätensä.

— En minä... pelästyin... Olin näkevinäni Sokurin liitävän ilmassa
minua päin.

Tällä välin saapuivat hekin kunnanhuoneelle; Mikko juuri aikoi mennä
Agneksen kanssa ohitse, mutta kas sitä hupsua lasta, kun menee
aivan lähelle tuota mahtavaa miestä ja puhuttelee häntä. Mitä sekin
hyödyttänee?

— Setä! — sanoo tyttö sointuvalla, lempeällä äänellä. — Antakaa
takaisin karitsani!

Toiset lautamiehet katsahtivat-toisiinsa. Kenen lienee tuo kaunis,
alakuloinen tyttö?

— Antakaa takaisin karitsani! — toisti hän ja kirkas lapsen ääni kaikui
kuin kulkunen.

Suola-Paavo vilkaisi vihaisesti tyttöön, sitte sivalsi hän kerran
vaaleata, taaksepäin kammattua tukkaansa ja kysyi ystävällisesti:

— Mikä karitsa, lapsukaiseni?

— Oma Sokuri-niminen karitsani, jolla on mustat pilkut selässä ja
punainen nauha kaulassa. Kyllä sen hyvin tunnette...

— En ole koskaan karitsaasi nähnytkään — vastasi hän nähtävästi
närkästyen. — Laita itsesi täältä, sanon minä...

Sitté kääntyi hän lautamiehiin:

— Todellakin on katto jo vanha ja rappeutunut, herra tuomari, se
vuotaa...

— Niin vuotaa, — mutta teillä näyttää olevan parasta katsella omia
nurkkia ensin.

Paavo punastui korviin saakka tästä ivallisesta syytöksestä. — Vannon,
herra tuomari; tuon karitsan suhteen...

Tyttönen kummastellen katseli, kun Paavo kiivaasti veti esiin
lammasnahka-turkkien alta kätensä ja nosti kaksi lihavaa sormea päin
taivasta.

— Vannon tässä vapaan taivaan alla, elävän Jumalan kautta, että...

Hänen kättänsä kohottaessaan antoi kaulusrihma edestä myöden, se
kun oli itsestään auennut ja uudet, raskaat turkit alkoivat luisua
vähitellen alas, kunnes äkkiä kokonaan putosivat maahan.

Huudahtaen hypähti Anni pudonneen vaatteen luokse.

Kaikki katsoivat tyttöön. Paavonkin suuhun jäi toinen puoli valaa,
jonka aikoi tehdä. Hyvä olikin, että sinne jäi.

— Kulta karitsaiseni! Sokuriseni! — huudahti tyttö surullisesti.

Hän kumartui turkkien päälle. Painoi päänsä siihen kohtaan, missä näkyi
vuorissa kaksi mustaa pilkkua...

Hyvin olivat turkit tehdyt, puhtaiksi pestyistä karitsannahoista oli
koko vuori, missä nuo kaksi pilkkua vielä sentään selvästi näkyivät.

Pikku Anni sitä kyynelillänsä pesi vielä puhtaammaksi.




Annan velka.


Oikeus paraikaa istui. Ulkona piiritti sumu suurta lakitupaa ja miltei
sysäsi kokoon sen seiniä, hälvensi ikkunoista jääkukat. Mitäpä kukista
täällä?

Salissa oli ilma raskas ja tukahuttava, rasvanahan ja paloviinan haju
ylinnä, verkalleen pyöri ylimmäisessä ikkunaruudussa oleva lyijyinen
venttiili.

Lautamiehet istua könöttivät väsyneinä kukin tuolillansa; yksi heistä
oli ummistanut silmänsä, ja kädet riippuivat hervottomina, kuunteli
notariuksen kynän rapinaa; toinen piteli haukotellen lyijykynää
hyppysissään. Tuomari veti lasisilmät nenän päähän ja pyyhki hikistä
otsaansa. Hänen harmaat, terävät silmänsä olivat kääntyneet tutkivasti
ovea päin, mistä juuri äsken astuivat ulos viimeiseksi esillä olleen
jutun henkilöt, kantaja, kutsutut todistajat ja vastaajat.

— Onko siellä ulkona vielä joku? —- kysyy hän verkkaan ja kylmästi
oikeuden palvelijalta.

— On eräs tyttö, — vastaa tämä.

— Anna tuon tytön tulla sisään.

Ovi aukeni ja tyttö astui saliin. — Raitis ilmavirta aaltoili samassa
sisään ja silitteli lempeästi kasvoja, kutitteli silmäluomia; näkyipä
auringonsäteenkin läpi sumu tunkeutuvan ikkunaan ja siinä tanssivan
jääkukkien keskellä, sekä jakautuvan sitte oikeussalin seinille ja
esineille.

Siinä oli neitonen. Soma, solakka vartalo, jota peitti uusi lammasnahka
— mutta niin sirosti, kuin olisi se hänen yllensä ollut valettu.
Tummat silmät kainosti maahan luodut; korkea, kaunis otsa murheellisen
näköisenä, koko olento miellyttävänä, liikkeet sievät, hameen kahina
hurmaava.

— Mitä asiaa, lapsukainen? — kysyy tuomari jäykästi. (Tuollaisella
piintyneellä, ankaralla virkamiehellä ei näy ollenkaan olevan hellempiä
tunteita).

Tyttö oikaisee mustaa huivia päässään ja vastaa syvästi huo'aten:

— Kovin on ikävä asia.

Hänen äänensä on vieno ja surullinen, tunkeuu sydämmeen saakka,
ikäänkuin soitto, joka vielä vaiettuansakin on ilmassa väräjävinänsä
ihmisten mieliä lauhduttaen.

Tuomarin katse ei ole enään niin ankara; kuninkaan kuva ja kuvernöörin
tuolla seinällä ystävällisesti tyttöä hiljaa kehoittavat sanomaan vain
asiansa.

Kirjat ovat mukana; kyllä, ne sen kertovat. Mutta ne täytyy ensin hakea
esiin povesta, pitää aukaista nutun ylimmäiset ha'at ja käsin vetää ne
ulos.

Oi tuota pahaa hakaa! Jo aukesi... putosi maahan. Ihana näky, kun tyttö
kumartuu kainosti sitä ottamaan lattialta, jolloin paperikin putoo
esiin povesta.

Tuo armoton harmaja pää, tuomari näetten, kääntyi poispäin; vain iso,
lihava käsi on ojennettuna paperia kohden.

— Tuomio! — murahtaa hän, tutkivan katseen pitkin paperia kiitäessä,
— Anna Bede kutsutaan tästä päivästä alkain kärsimään puolivuotista
kuritushuone-rangaistusta.

Tyttö nyökkäsi suruisesti päätä ja kun hän painoi sitä alas, solui
musta suruhuivi niskaan ja iso suortuva paksuista mustista hiuksista
pääsi irti sekä tuli kasvoille. Paras olisikin ollut näitten joutua
peittoon, sillä joskin ne ennen olivat olleet vaaleat, niin kyllä ne
nyt olivat tulipunaiset häpeästä.

— Viikko sitte saimme paperin, — virkkoi hän katkonaisesti. —
Kylätuomari itse toi, selitti sisällön; äiti parka silloin sanoi: "mene
tyttöseni, laki on laki, ei sen kanssa saa leikkiä laskea". Sentähden
olen tullut kärsimään rangaistuksen.

Tuomari pyyhkii kahdesti lasisilmiänsä, vilkaisee tuimasti toisiin
läsnäoleviin, ikkuniin, laattiaan, suureen rautaiseen kakluuniin,
jonka pesästä tulikipinät välähtelevät läpi kalterioven, ja murahtaa
ehdottomasti: "laki on laki".

Hän lukee läpi toiseen kertaan tuon tuomiopäätöksen, noita
monimutkaisia variksenvarpaita valkoisella paperilla; mutta selvästihän
ne sanovat, että Anna Bede on tuomittu puoleksi vuodeksi vankeuteen
varkaankalun kätkemisestä.

Lyijypyörä ikkunassa alkaa pyöriä hurjaa vauhtia. Varmaan on ulkona
ruvennut tuulemaan, tuntuupa se jo jyskyttävän ikkunaluukkuja ja
puhaltaa kylmästi joka raosta sisään, ikäänkuin aave, selkäpiitä
väristyttäen, suhisten: "laki on laki".

Tuo armoton pää nyökkää hyväksyvästi tuulen huminalle; iso, lihava
käsi tarttuu pöydällä olevaan kelloon kilistääkseen oikeudenpalvelijaa
sisään:

— Viekää Anna Bede vankilanpäällikölle.

Palvelija ottaa paperin käteensä, tyttö tekee vaieten lähtöä, mutta
pikku punahuulet vielä suonenvedontapaisesti mutuelevat, ikäänkuin
sanoja puuttuen.

— Ehkä on sinulla vielä jotain sanottavaa.

— Ei... ei mitään, vain että minä olen Liisa, nimeni on Liisa Bede,
sillä tietäkäät, että sisareni se on Anna. Viikko sitte haudattiin
sisko parka.

— Ethän sinä siis olekaan tuomittu?

— Hyvä Jumala! Mistähän minua olisi tuomittu? En ole tehnyt pahaa
hyttysellekään.

— Miksi olet siis tänne tullut, sinä hupsu?

— Pyydän, asian laita oli se, että sisareni kuoli sillaikaa kun tuo
juttu kävi senaatissa. Kun hän jo makasi laudalla kiikkakamarissamme.
niin tuli käsky: "puoleksi vuodeksi vankeuteen". Oi, kuinka hän oli
tuota odottanut! Hyvä oli, ettei hän jaksanut niin kauvan varrota. Ei
odottanut...

Tytön silmät kyyneliin kävivät, tuskin sai puhettansa jatketuksi:

— Kun hän siinä makasi liikkumatonna, silmät ummessa, ikuiseen
uneen vaipuneena, lupasimme me, äiti ja minä, että korvaamme
kaikki, mitä hän lemmittynsä tähden rikkoi. (Paljon hän rakastikin
tuota Kattuuni-Kaapoa, jonka tähden hän rikoksentekijäksi joutui).
Ajattelimme siis, että...

— Mitä, lapseni?

— Että hänen pitää saaman rauhan haudassaan. Ei kenenkään pidä sanoa
hänen jääneen kellekään velkaa; äiti korvaa vahingon ja minä kärsin
puolenvuotisen vankeuden hänen sijassaan.

Tuomari ja valamiehet katselivat toisiansa hymyillen: "mikä naivi,
yksinkertainen tyttö!" Eivät tuomarinkaan kasvot enää niin juhlallisen
jäykiltä näyttäneet. Ahkeraan hän pyyhki keltaisella nenäliinalla
otsaansa; taisi vähän alempaakin...

— Hyvä on, tyttöseni, — puhuu hän hiljaa ja lempeästi, — mutta
odotapas, nyt muistuu mieleeni...

Hän nostaa leveän kämmenensä otsalle ja näkyy vaipuvan syviin
ajatuksiin.

— Aivan niin; tässä on suuri erehdys tapahtunut. Olemme lähettäneet
teille väärät paperit...

Tyttö nosti suuret, haaveilevat silmänsä tuomariin ja virkkoi
vilkkaasti:

— Kuinka, kuinka?

Hänen äänessään on niin sattuva nuhde, että vanhan tuomarin taas täytyy
nenäliinaan turvautua. Tuo armoton mies on ihan pehmeäksi käynyt. Astuu
tytön luo, silittää hellästi hänen mustaa tukkaansa.

— Ylioikeus on paremmin tuominnut. Mene kotia, tyttöseni, vie
terveiseni äidillesi ja sano, että sisaresi Anna oli viaton.

— Sitäpä mekin ajattelimme! — kuiskasi tyttö, kätönen sydämmellä.




Kahden tytön kauniista hiuksista.


Varinaan olisi ollut parasta, etteivät Tappuraisen tytärten kuuluisat
kullankellertävät hiukset olisi kasvaneet niin kauniiksi, vaan että
olisivat ennemmin muuttuneet pellaviksi tai pudonneet yksittäin päästä.

Jos olisivat pellavia olleet, niin olisi niistä palttinaa kudottu.
Mutta näin ollen, kuinka kävi? Sitä ukko Tappurais-parkaa!... mutta
miksi hän päästi heitä kotoa niin kauvas, ilman kenenkään vaarinpitoa?

Jossain naapuripitäjässä olivat päiväpalkalla elossa molemmat neitoset.
Siellä se suuri häpeä tapahtui.

Vanhempi Katri niitti sirpillä, kun nuorempi sisarensa Judit kokosi
pivollisia jalallisiksi, joita tuo uljas Tahvo Solkinen asetti hänen
jälkeensä jäntevin käsin kuhiloihin; ja joka kerta kun tyttö kumartui
maahan, olivat hänen irtonaiset hiuksensa niin huikaisevat Tahvon
silmissä, ikäänkuin olisivat ne olleet kultahattaroiksi muuttuneita
vehnäjalallisia.

Nämät taasen olivat hänen mielestänsä muuttuvinaan Juditin kauneiksi
hiuksiksi.

Mutta Tahvo Solkisen ei ollut lupa noin nähdä harhaan, hän kun on
nainut mies, eikä hänen vaimonsa ole naisten huonoimpia; se on tuo
pulska ihminen tuolla Katrin rinnalla. (Kunpa vainen ei leikkaisi
käteensä sirpillä!). Katsoo tavan takaa levottomasti mieheensä. Joko
rakastaa hän paljon häntä, tai epäilee kovin.

Sirpit ovat vilkkaassa liikkeessä eloväen käsissä, olki rapisee, sänki
laajenee ja elosta tulee näkyviin linnunpesä; pikkuiset, keltaiset
peltopyyn poikaset katselevat uteliaina, minne joutui varjostava
olkimetsä? Kovinpa on äitiparkakin; ihmettelevä, kun saa tämän nähdä!

Judit otti huivin päästänsä ja levitti sen pesän yli. Tuosta hän sen
kyllä löytää, kun illalla kotia mennään; — antaa sen siksi aikaa
suojella poikasia.

Mutta Tahvo ottikin sen sieltä ja kätki poveensa. Oi, kuinka suloinen
oli tuo huivi. Se poltti, kutitti hänen povessansa. Linnunpojat olivat
sitä äsken lämmittäneet ja tytön silkkisuortuvien lemu tuntui vielä.

— Viekää heti takaisin se huivi — tiuskasi hänelle Judit äkäisesti.

— Annan sen suukosta! — ähisi Tahvo intohimoisesti.

— Menkää tiehenne! Ettekö häpee! — virkkoi Judit punastuen. — Ei,
vaikken ikinä huivia enää näkisi.

Hän kääntyi ynseästi hänestä poispäin, ikäänkuin suutuksissaan moisesta
rohkeasta, puheesta.

Olkoon menneeksi, eihän tuo koko mailina ole, vieköön huivin, on niitä
samanmoisia jälellä siellä, mistä tämäkin on kotoisin.

— Kelpaa sentään linnun elää — huoahti Tahvo.

Judit ei kysynyt, miksi linnun kelpaa elää. Hän oli vaiti.

— Saa tehdä uuden pesän, kun on vanhaan kyllästynyt.

Ei Judit nytkään kysynyt, mitä hän tuolla tarkoitti, vaan loi silmänsä
maahan.

Turhaan pyyteli Tahvo seuraavana päivänä suukkoa, mutta kun kolmantena
oltiin kotia menossa, kiersi Tahvo metsäpolulla, missä pensaat
estivät perässä tulijoita näkemästä heitä, kätensä ympäri Juditin
hoikan ampiais-vartalon eikä häntä ennen päästänyt, kuin oli saanut
vaihdetuksi huivin kuumaan suuteloon.

Olkoon menneeksi, eihän tuo koko mailma ole, on niitä suukkoja
samanmoisia kyllin jälellä siellä, mistä tämäkin oli kotoisin.

Mutta Tahvo vain nauroi partaansa: "kyllä jo käy, kun kerran on alkuun
päästy."

Sitté sanoi hän tytölle:

— Ole puoliyön aikana metsikössä kirkon takana. Minä olen siellä
odottamassa.

Tyttö katsahti pelästyneenä taaksensa. Entä jos olisi joku kuullut?

— Tule avojaloin, — kuiskasi Tahvo, — jotteivät kenkäsi kastuisi; siitä
saisivat ihmiset aamulla vihiä. Pane lyhyt hame yllesi; kaste tekisi
pitkän liepeet märiksi.

Viisi, kuusi tyttöä ja vaimoa makasi tuvassa. Yö peitti heidän sulonsa.
Vain tähdet taivaalta heitä katselivat, kun heidän silmänsä olivat
ummessa. Ainahan tähdet valvovat!

Jo ennen kukonlaulua heräsi kerran Katri, hän makasi Juditin ja
Solkisen vaimon välissä sekä huomasi, ettei kumpikaan nukkunut.

Solkisen muorin päänalusen alta vilahti, hänen siinä käännellessään,
esiin joku kiiltävä kapine. — Katri piteli: ne olivat sakset. "Varmaan
jotain noitakonsteja."

Kukonlaulun jälkeen heräsi Katri toisen kerran, mutta Juditin ja
Solkisen muorin sijat olivat tyhjät ja kylmät. Pelästyneenä hyppäsi
Katri pystöön ja meni ulos: missä sisar lienee? Oli kuulevinaan
epäselviä ääniäkin ulkoa, juoksi vaistomaisesti metsikköä päin, siellä
tapasi Juditin tiedotonna maassa makaavana.

Ympärillä oli nurmi aivan kuin kullalla kirjaeltu, Juditin pitkät
hiukset ne siinä välkkyivät. Olivat poikki leikatut juuria myöden.
Kostajan käsi oli heittänyt ison tukun ilmaan, tuuli oli saanut
valtaansa ja leikkisästi viskellyt sinne tänne niitä, ikäänkuin olivat
hajonneen pyrstötähden suortuvia olleet. Nurmen tallattu ruoho tunsi
siskosensa ja antoi suortuvien ympärinsä kiertäytyä.

Katrille kävi asian laita selväksi.

— Herää! Mennään pois täältä! Mennään kotia isän luo.

Vain läheiseen kaupunkiin he jaksoivat kulkea. Judit sairastui
kuumeesen, hänen täytyi pitkät ajat maata vierasten ihmisten parissa,
kaukana kodostansa. Katri häntä hoiteli ja piti hänestä huolta.

Jo loppuivat heidän rahansa eikä ollut jälellä liikoja vaatteitakaan.
Ei ollut heillä enää muuta omaisuutta, kuin hiukset, jotka Katri oli
kerännyt metsiköstä, nuo kauniit kullankellertävät suortuvat, joihin
Tahvo Solkisen sydän takertui ja jotka hänen vaimonsa leikkasi poikki;
tai oikeammin sanoen, vain puolet niistä hiuksista. Kun noista syntyi
häpeä, jotka olivat heidän ihanuutensa olleet, niin eiköhän niistä
mahtaisi tulla rahaakin.

Katri meni vavisten, toivoen juutalaisen kauppamiehen luo.

— Ostakaa nämät hiukset! Ne ovat sairaan sisareni. Hän tarvitsee
lääkkeitä eikä ole rahoja. — Ostakaa pian. Minun on kiire. Jätin hänet
yksin.

Puotimies kohautti olkapäitä. Ei voi hiuksia käyttää, sillä niitä on
sangen vähän, ja sitä paitsi on niillä omituinen väri, jottei voi
sekoittaa toistenkaan kanssa. Mutta koska Katrilla on ihan samanväriset
hiukset, niin ostaisi puotimies molempain yhdessä ja hyvästä hinnasta.

Tyttö vaaleni, heitti surullisen katseen peiliin, huokasi ja loi
kauniit silmänsä maahan, ikäänkuin vehnän tähkä sirppiä odottaessaan.

Hengästyneenä saapui hän ennen pitkää kotia, mutta sairas ei enään
ollut yksin. Ukko Tappurainen asteli synkän näköisenä edestakaisin
kamarissa. Hän oli lähtenyt tyttäriänsä hakemaan ja löytänyt heidät
täältä; huhu oli jo hänen korvaansa huiskaissut, miten heidän oli
käynyt ja suru oli häntä matkalle pakottanut.

— Missä on sisaresi ruunu? — kysyi hän suuttuneena sisään tulijalta.

— Poikki leikattu! — vastasi Katri ynseästi, astuen vuoteen ääreen,
ikäänkuin aikoen puolustaa häntä, joka siinä tiedotonna makasi.

Isä vaikeni; mutta äkkiä seisahtui hänen tuima katseensa tuijottamaan
Katria.

— Ja minne ovat sinun hiuksesi joutuneet?

-— Olen leikannut poikki! — vastasi hän arasti, ja otti esiliinansa
alta rohtopullon.

Ukko huoahti, sitte katseli, kauvan aikaa katseli tyttäriänsä vuoroin
toista, vuoroin toista. Vanhempi heistä seisoo tuossa ruusunpuna
poskilla, nuorempi makaa vuoteella kalman kalpeana.

Ja kumminkin tuli isän ruusua ensin surko. Meni hänen luoksensa,
silitti hellästi tuota kutrista päätä, lohduttaen:

— Katri parka! Sinun hiuksesi kasvavat vielä!




Pikku saappaat.


Kapeita, vaaleanharmaita pilvensuikaleita liikkui yli seudun. Yöllä
oli mahtanut olla kova myrsky, tuulta, sadetta, salamoita sekaisin.
Kaikkialla näkyy vielä sen jälkiä, puista on oksia murtunut, lehdillä
ja ruohossa kimaltelevat sadepisarat; kirkon edustalla kohisee vesi
ojassa. Vävylän Juhon portin kohdalla on kokonaisia lammikoita,
Sakeuksen Mikon puutarhassa taasen — niin äsken tiesi Silmäpuoli Leena,
— oli rankkasade hajottanut linnunpesänkin puusta.

Sumu on laskeutunut lokaisen seudun yli, vaalea ja läpikuultava,
ikäänkuin musliinihame; talojen savupiipuista nouseva savu kohouu
ylöspäin, kaikki varmoja merkkejä, ettei enää sadetta tule, vaikka
taivas vieläkin uhkaavalta, pilviseltä näyttää, aivan samoin kuin ukko
Luottosen kasvotkin, hänen kumarassa ja horjuvin askelin kävellessään
pitkin tanhuata Tapani Turkkurin kanssa, tuon kivenhakkaajan,
tiedättehän.

Oli maar ukko kokoon käynyt! Eikä ihmekään, kun on häntä onnettomuus
toisensa perästä kohdannut. Tytär kuoli, härjät sairastuivat, aitta ja
riihi paloi, rosvot veivät hevoset laitumelta.

Kyllä hän sai tuntea Jumalan "vasemman käden" raskasta painoa, kun ei
tunnustanut hänen oikean kätensä hyvyyttä. Kyllä hän nyt tekee itsensä
ystäväksi Jumalan kanssa, kun vanhin poikakin kamppailee kuoleman
kielissä; on jo luvannut käyttää kaiken tavaransa hyväntekeväisiin
tarkoituksiin.

Mutta eipä taivas ole tuollaisista millänsäkään. Kummia kuuluu. Kun
kuletettiin neitsy Maarian kuvaa, jonka hän osti kirkkoon, — niin
särkyi rattaitten alla Bágy-joen yli vievä silta, ja sinne jäi hevonen;
rattaat ja kuva meni pieniksi pirstaleiksi.

Ihmiset pihoiltansa ja aitojen takaa katselevat, kun hän kulkee pitkin
tietä, avara viitta yllä ja paljas pää hartioitten väliin vedettynä.

— Pois siitä! Mitä siinä! — otti Terttu-Anna puheeksi — älkää te
ruvetko häntä loukkaamaan. Jumala häntä on jo kovin rangaissut. Panepas
pari halkoa kattilan alle, kun minä liikutan.

— Nämät puut ovat märkiä, puuttui Ruukku-Matin leski puheesen. — Ennen
muinoin, kun minä olin nuori, paloivat puutkin paremmin. Mutta entä
tuon Luottosen asia! Tiedätkö, mitä taas viime yönä tapahtui?

— Ehkä kävi kiviristin hullusti hautausmaalla?

— Salama iski siihen, naapuriseni, ja särki sirpaleiksi. Vasta eilen se
suurilla kustannuksilla sinne saatiin.

— Ooh, ooh! — Terttu-Anna oikein äimistyi. Varmaankin olivat ukot
nyt sinne menossa. Lähdepä, Antti, katsomaan, minne päin kääntyvät
kivennäiskaivon luota?

"Kylän lapsi" (niin nimitettiin pientä kiltinnäköistä orpopoikaa) istua
kyyristeli pihalla kattilan ääressä, mikä oli hänelle sangen mieluisa
asema, sillä hän sai sekä lämmitellä jalkojansa valkean luona että
anteliaalta Terttu-Annalta välistä palan suuhunsakin.

Mutta pianpa täytyi hänen jättää vanhan Luottosen tähden tämä
onnellisuus!

Harmistuneena lähti poika tallustamaan miesten perässä.

Akat olivat oikeassa. Kaunis punainen kiviristi makasi kahtena
kappaleena kellastuneella nurmella. Kas, minne olivat joutuneet
kullatut kirjaimet sanoista: "Jumalan kunniaksi pystytti Josef
Luottonen?" Juuri näitten kirjainten kohdalta oli Jumalan ilma särkenyt
ristin, ikäänkuin ilmoittaen: "en huoli kunnioituksestasi, Josef
Luottonen, yhtä vähän kuin Maarian-kuvastasikaan".

Ukko kohotti katseensa maasta, missä hänen lahjansa makasi särjettynä,
mutta ei rohjennut katsoa taivaasen, missä hänelle niin oltiin
suuttuneita. Hänen harhaileva silmäyksensä kohtasi vihdoin lapsen,
ikäänkuin olisi tämän pörröinen pää ollut välittäjänä taivaan ja maan
kesken.

Antti nojasi lähellä olevaa saarnipuuta vasten ja nosteli vuoroin
lihavaan hautausmaan multaan vajoovia jalkojansa, sekä ällistellen
katseli Luottosta ja hänen kumppaniansa.

— Mennään pois... — virkkoi Tapani.

— Entä mitä ristin tehdään? — kysäsi Luottonen ääntänsä hilliten. —
Kittaatko palat yhteen?

— En maar! — vastasi Tapani tylysti. — Minkä Jumalan käsi on särkenyt,
sitä ei ihmissormien ole lupa yhteen liittää. Onpa Jumalan kuritus
teitä kerrassaan kohdannut...

Ukon hampaat alkoivat kalista.

— Jospa olisikin vain kerran kohdannut! — huudahti hän suruissaan — on
ottanut luonani asumasijansa, Tapani, ihan on ottanut asumasijansa.

— Täytyy kärsiä, Luottonen!

— Mutta usko pois Tapani, en minä ole paha ihminen.

— Saituri olette ollut, tyly ja ylpeä. Olette luullut olevanne mailman
paraimpia. Ja totta puhuen, olette tavaranne koronkiskomisella koonnut.

— En minä niitä enää pidä missään arvossa.. mutisi Luottonen. Minun
on oikein vilu; oikein värisyttää. Tunnen pahoja enteitä. Ikäänkuin
joku lujin kourin runtelisi sydäntäni. Saas nähdä, että taas joku
onnettomuus on tulossa... Oi? sinä kaikkivoipa Jumala, millä sinut
lepyttäisin?

Miehet läksivät pois hautausmaalta.

— Kas vaan! — huudahti Tapani. — Tuota poikaressua, joka on
kintuillamme! Ja sääret niin punaiset kylmästä! Korjaa heti luusi,
könsikkä!

— Älä toru lasta, Tapani! Tekee minulle niin hyvää, kun se sipsuttaa
perässämme. Tulepas lähemmäksi, poikaseni!

Ukko ehkä arveli, että tuolta pilviseltä taivaalta on vielä toinenkin
salama alas iskevä, jos he ajaisivat lapsen luotansa.

— Noh, tulepas lähemmäksi!

— Antaa hänen mennä kotiansa, — tuumi Tapani, — palelluttaa vain
jalkansa!

— Miks'et ole pannut saappaita jalkaasi, poika? — kysyi Luottonen
lempeästi.

— Ei ole saappaita, — vastasi poika surullisna.

— Miksei isäsi ole saappaita laittanut?

— Ei ole isääkään! — vastasi lapsi huolettomasti.

Tämä vastaus kävi ukko Luottosen sydämmelle. Miten tuokin lapsi saanee
kasvaa, kun ei edes tunne isän rakkautta...?

Sanaa sanomatta otti hän pikku Anttia kädestä ja talutti häntä pitkin
tietä aina kirkolle asti.

Siellä sitte poikettiin erääsen taloon, jonka portille oli maalattu
kaksi kannuksilla varustettua saapasta, alla seuraava kirjoitus:
"Tapani Filtsik, Suutari-Mestari".

—- Ottakaa tuon lapsen jalasta mitta ja tehkää hänelle pari saappaita,
minun kustannuksellani! — virkkoi sisällä ukko Luottonen.

Filtsik katseli lasta kotvasen ja virkkoi:

Minulla sattuu par'aikaa olemaan valmiina semmoiset saappaat. Panen
vetoa, turkkini vanhaa liiviä vastaan, että ne sopivat pojalle.

Saappaat tuotiin, sopivat todellakin aivan hyvin; ihan kuin valetut
jalkaa varten.

Lapsikos iloitsi, kasvot riemusta loistivat ja hauskasti hän käydä
tepasteli ukon perästä pihalle.

Ulkona olivat pilvet sill'aikaa hälvenneet. Ukko Luottosen astuessa
pihalle paistoi jo päivä täydeltä terältänsä ja taivas loisti
kirkkaana. Ruohotkin tien varrella hänelle hymyilivät, jopa sadevesi
lammikotkin.

Ukko tunsi rintansa kevenevän, aivan kuin olisi uutta ilmaa hengittänyt.

— Annapas tänne kätesi, poikaseni! Sinulla on niin lämmin käsi. Tuletko
minun luokseni?

Lapsi katseli ihaillen saappaitansa ja vastasi:

— Menisin Anna tädin kattilan luo!

— Älä mene; tule minun kanssani. Kas nyt ollaan kotona jo, tässä me
asutaan, tässä talossa, jossa tiilikatto on.

Portilla tuli kuski vastaan tuoden sen tiedon, että hevoset ovat saadut
takaisin: rappusilla seisoi tohtori vastassa, kasvot ilosta loistaen,
poika ei enää ollut hengenvaarassa.

Ukko Luottonen katsahti kiitollisna taivaasen.

Merkillistä, kuinka se taivas on kaukana ja kumminkin niin lähellä...

Tieni saapaspari vaikuttaa tunnin kuluessa sinne saakka.




Elävänleski.


Nuo sievät kapineet, nuo vaaleanveriset vaimot, näetten, ovat niin
hyviä, niin lakeita kuin lampaat. Ainakin on Parkkarin Sohvi aivan
sellainen.

Siitä asti kuin hän miehelään pääsi, ei ole hänen nähty muuta kuin
hymyilevän. Ennen se oli onnellista hymyilyä, nyt se on muuttunut
surulliseksi.

Hänen onnellisuutensa ei ollut kenenkään tiellä, eikä nyt ole
surunsakaan. Ennen hän ei ylvästellyt, eikä nyt liioin ruikuttele.
Mutta nuo vaaleat kasvot, jotka päivä päivältä vaaleammiksi käyvät,
yhtä mittaa kertovat, mitä jokainen muutenkin tietää.

Miehensä on hänet armottomasti, julkeasti hylännyt. Muuten oli hän
kunnon mies, ahkerin ja taitavin salvaaja koko seudulla. Kenpä olisi
luullut hänen pettävän uskollista vaimoansa, ja kahden petollisen,
mustan silmäparin niin mustuttavan hänen sielunsa... kun karkasi tuon
toisen kanssa mailmaa kiertämään.

Eikä heistä hivaustakaan kuultu; Herra tiesi, minne olivat joutuneet.
Maantien tomu, johon heidän jälkensä katosivat, ei mitään virka, tuuli
ei ilmaise, missä he ovat, humisevat puut eivät puhu ymmärrettävää
kieltä, vaikka ehkä asiasta kuiskailevat.

Kunhan mies olisi edes sanan sanonut jäähyväisiksi kotoa lähteissänsä,
niin ei kauniin vaimon mieli olisi niin karvas, hänen, jota nyt
nimitetään "elävänleskeksi". Kunhan edes olisi häntä kerran suudellut,
vaikka kylmästikin; kun olisi väkillisestikin sanonut lähteissänsä:
"minua et enää saa nähdä, rakastan toista ja lähden hänen kanssansa".

Mutta hän karkasi salaa, he olivat itsensä yhteen puhuneet. Niin
hän meni eikä ole takaisin palannut. Ja siitä on jo vuosi kulunut,
kokonainen vuosi.

Hän tulee takaisin. Varmaan tulee. Pekka ei ole paha mies. Hänellä on
aina ollut hyvä sydän; se ei saata olla vielä peräti turmeltunut. Tuo
nainen on tehnyt hänen kieropäiseksi, on saattanut tunkeutua hänen
sydämmeensä; mutta hänen on laitansa sama kuin huonon maalauksen, jonka
aika panee ja kuluttaa pois. Kyllä Pekka vielä tulee.

Sohvi oli hyvässä toivossa ja joka kerta kun sakset hänen neuleessaan
putosivat laattiaan, huokasi hän toivoen, että ne jäisivät pystöön
kärki lattiaan, sillä se olisi ollut näet hyvä enne; nähdessään
harakan lentävän ikkunan ohitse, katseli hän, eikö tuo istahtane hänen
aidallensa.

Mutta sakset eivät ottaneet valhetellaksensa eikä harakkakaan...

Iltaisin auringon läskeissä istui hän tupansa kynnykselle, mistä näkyi
kauvas, kauvas mutkikkaalle maantielle, aivan sinne asti, missä pilvien
ääret maan päälle ulottuvat.

Hän varjosti kauneita, vaaleita kasvojaan kädellä ja katsoa
tuijotti tuohon suureen, salaiseen kirjaan, missä olivat kirjaimina
kuorma-ajurien rattaat, kaupungista palaavat matkamiehet ja Herra
tiesi, mitä kaikkia.

Kyläläiset ohi käydessään häntä tervehtelivät, mutta ei hän heitä
huomannut.

— Sohvi odottaa miestänsä! — kuiskailivat he keskenänsä ja nauraa
hihittivät.

Mutta Sohvi parka oli kun olikin oikeassa. Hänen sydämmensä tiesi,
aavisti enemmän, kuin koko mailman viisaus olisi voinut selittää.

Hänen eräänä aamupäivänä paraikaa tupakanlanttuja kastellessaan, (jos
mies tulee kotia, niin on mitä poltella talven pitkän) poikkesi pihaan
rupuliarpinen, vanha eukko, joka toi hyviä sanomia.

— Tulen miehesi luota, Sohvi! Hän pyytää, että antaisit hänelle
anteeksi. Hän on kovasti katunut tekoansa. Tuolla hän on työssä
kolmannessa pitäjässä Gózonissa: siellä laitetaan sinkkipellillä
katettua kirkontornia. Hän ei tohtinut itse tulla, pelkäsi näet, että,
olet hänelle kovin suuttunut. Hän pyytää, että jos hänelle anteeksi
annat, niin lähdet sinä hänen luoksensa.

— Mennään yhdessä! — virkkoi tuo lempeä, vaalea vaimo.

Hän otti päästänsä mustan huivin ja vaihtoi sen punaiseen matkaa
varten. Se oli Pekan lempiväri, ja muuten tähän tilaisuuteen sopivakin.

       *       *       *       *       *

Kullattu risti piti asetettaman kirkontornin huippuun. Armollisen
ruununvoudin rouva oli onnellisesti synnyttänyt kaksoiset, ja siitä
iloissaan oli hän lahjoittanut kirkolle tuon ristin.

— Kuka ottaa työn tehdäksensä, pojat? — kysyi salvumestari Mikko Turvas.

— Minä! — vastasi Pekka. Minä menen, mestari.

— Ehkä Samuli olisi soveliaampi. Sinä olet liian raskas.

— En ole koskaan itseäni keveämmäksi tuntenut kuin tällä hetkellä.

— Vai niin. Joko olet tuosta taakasta päässyt. Olethan hänet ajanut jo
tiehensä? Hm! Olipa aika hetale nainen. Eikö totta, Samuli?

Pekka katsoi maahan ja virkkoi nyreillä mielin, verkalleen:

— Rupesin häntä inhoomaan. Mutta totta puhuen, aika liukas hän oli ja
eläväinen.

-— Liukui pois kynsistäsi, heh? Kuulepas Samuli: Kyllä sinä saat
sentään mennä asettamaan ristiä.

— Annetaan Samulin olla, herra mestari! Minä kyllä ristin paikallensa
saan. Odotan tässä erästä henkilöä. Olen hieman levoton, kun en tiedä,
tuleeko hän vai ei. Senkin vuoksi menisin tornin päähän, voidakseni
sieltä nähdä kauvemmaksi Bágy-jokea päin vievää maantietä pitkin.

— No, olkoon menneeksi. Lähde siis kiireesti ylös: viimeisestä luukusta
annan käsiisi ristin, kun ensin olet paikalla.

Ei aikaakaan, niin oli Pekka jo tornin päässä, vikkelästi kun orava hän
sinne kiipesi.

— Tänne se risti! — huusi hän kumartuen alas luukkua päin — pian se
paikallensa on pantu.

— Tuoss' on, poikaseni!

Risti kädessä kiipesi Pekka ihan huipulle asti ja oli jo perillä kun
vielä kerran katsahti maantielle päin.

Tuolta tulee! Se on Sohvi! Vanha eukko tallustaa rinnalla; juuri nyt
kääntyvät kylään päin.

Pekan sydän kovin sykähti, häntä vavistutti, kädet hermottomiksi
kävivät, silmät himmenivät.

— Ohoi Pekka! Joko sait paikallensa?

Huumaantuneena vastasi hän vapisevalla äänellä:

— Kumpaan läpeen se pitää pantaman?

Vanha salvumestari kalpeni, silmäsi sielunsa ja vastasi surullisesti:

— Pane kumpaan tahdot!

Ei ollut muuta kuin yksi läpi. Pyörtyvä näkee silmissään kaksin,
kolmin. Mestari tiesi, mitä siitä seuraa.

Suin päin riensi hän tikapuita alas; tiesi että ennenkuin hän ehti
alas, Pekka jo on maassa... ja kauvempanakin — toisessa mailmassa.

Yhtä haavaa saapuivat tornin juurelle mies ja vaimo, mutta edellinen
torain huipulta hengetönnä.

Paras olisi sentään ollut tätä yhtymistä varten panna musta huivi
päähän!

Ääneti lankesi Sohvi miehensä ruumiin yli, suuteli ja syleili sitä
kauvan.

Kun hän vihdoin väkisin pois talutettiin, niin olivat hänen kasvonsa
yhtä lempeät, levollisen näköiset kuin ennenkin. Ei löytynyt sanoja, ei
kyyneliä.

Hän kääntyi taaksensa vielä kerran luodakseen silmäyksen miehensä
ruumiisen ja meni tainnoksiin.

Mutta pian hän tointui taasen, tarttui rautakourin vanhan eukon
olkapäähän ja kysäsi, muoto hurjana, turvonneena, synkällä äänellä:

— Miksi toittekaan minut tänne? Mistä häntä nyt enää odotan.

Ja vasta nyt alkoivat kyyneleet viljalta vuotaa pitkin kalpeita poskia.




Tuo pakana suutari.


On levinnyt Csoltón, Majornokin ja Bodokin kyliin semmoinen paha luulo,
ettei ukko Filesikin kuuluisia turkkeja olekaan olemassa muualla kuin
hänen mielikuvituksessaan; hän kyllä niistä puhuu ja ylvästelee, lupaa
niistä vetoakin lyödä, mutta ei hänellä oikeastaan turkkeja olekaan,
lieneekö edes milloinkaan ollut?

Mutta olipa niinkin. Gózonilaiset (hän muutti näet Bágy-joen tuolta
puolen tänne) sen aivan hyvin muistavat, viitoten ijäkkäämmät.

Pitkä, keltainen vaate se oli, leveä kaulus mustasta lampaannahasta,
kummassakin kulmassa riippui "in natura" lampaankoivet tupsun asemasta
ja edessä oli kaksi hopeista hakaa. Turkkien kumpaankin alakulmaan oli
ommeltu tulppaania viheliäisellä langalla. Ylempänä näkyi kaikenlaisia
lintuja, enimmäkseen punaisen värisiä; selässä taasen oli koko
Miskolezin kaupunki lukemattomine taloineen ja kaikkine kirkkoineen,
istuipa kalvinilainen kukkokin siellä yhden kirkontornin päässä.

Turkit olivat todellinen taideteos, joita tehdessään turkkuri ei ollut
säästänyt vaivaa eikä ainetta.

Mutta ei sitä ollut mikään Gózonin räätäli tehnytkään, vaan kuuluisin
turkkuri koko Miskolezin kaupungissa. Kun Filesik kumartuu edes
puolen kyynärän verran maahan päin, esimerkiksi alhaalta nappia kiini
pannessaan, niin jo lakaisee tämän mailman kahdeksannen ihmeen lieve
maata. Sanalla sanoen ovat Venäjän keisarin turkit näihin verraten vain
kurjia arki-tamineita.

Mutta vaikka vaate olikin niin merkillinen ja Tapani Filesik siitä
kyllä kerskaili, niin ei ajan rautahammas sille arvoansa antanut,
vaan oli turkeille yhtä tyly kuin notariuksen pojan, tuon juristin,
pulssillekin. Koruompelu virttyi, rappeutui, keltainen pohjaväri kävi
likaiseksi, rasvaiseksi. Koitkin niihin muniansa pistelivät, eritoten
vuorissa ja kauluksessa paljo vahinkoa tehden.

Mutta aivan kuin rakastava aviomies, joka ei huomaa, kuinka ruusut
kuihtumistaan kuihtuvat puolison kasvoista, vaikka hän itse niitä
hävittää... ei Filesik ukkokaan havainnut tätä turkkiensa surullista
muuttumista. Vanhat turkit olivat hänen silmissään yhä vielä uudet
ja hänen tavallinen lausetapansa: "otan turkit ylleni", ei ollut
menettänyt tuumaakaan ylpeästä luonteestansa.

Tuossa ne riippuivat seinällä kiillotetussa naulassa suvet, talvet.
Kun isäntä istui suutarintyössä lestinsä ääressä, olivat turkit häntä
vastapäätä, jotta niitä sopi katsella milloin tahansa.

Tosin ei hän ollut useinkaan lesti kädessä. Häntä sanottiinkin pilan
päiten "taivaan taaton suutariksi", kun hänellä ei ollut muita
työnantajia kuin ehkä itse isä Jumala.

Ukko olikin kovin laiska. Kun hän joskus neuloi jollekulle saapasparin,
teki hän sen melkein armosta. Eikä häntä liioin tilauksilla
vaivattukaan, sillä hän silloin useinkin morkkasi ihmisiä: "mitä
talonpoika saappailla tekee? Käykää te avojaloin!"

Hän oli äreä, jörö mies, ei rakastanut mailmassa ketään eikä mitään —
paitsi noita turkkejansa.

Ei saata ihminen armottomammin menetellä, kuin hän teki ainoalle
lapsellensa Teresalle.

Ja mitä oli tyttö rikkonut? Isänsä pakotti häntä menemään Csoltón
ontuvalle myllärille. Eihän käy istuttaminen samaan ruukkuun resedaa ja
nokkosta.

Ei ihmekään, jos tyttö kovin kävi murheelliseksi, sydäntä kivisti,
päätä huimasi ja harhaan kävi jalka. Hän meni, pakeni kotoa nuoren
varatuomarin kanssa.

Tosin oli se kovin pahasti tehty, mutta nuoruus ja hulluus... Vaikka
koko mailma olisi saanut häntä kivittää, niin ei isän kumminkaan olisi
sitä pitänyt tehdä.

Sen jälkeen tuli ukko vieläkin harvapuheisemmaksi, tylymmäksi. Kun
muutaman ajan kuluttua Teresa palasi kotia katuen rikostansa ja
vanhempiaan lepyttääksensä, niin kääntyi ukko Filesik hänestä poispäin
murahtaen: "en tunne neittä", otti turkit yllensä naulasta ja läksi
kotoa eikä tullut takaisin, ennenkuin tytär oli mennyt.

Sen erän perästä ei Teresa parka tohtinut kotia tulla. Kaikkiaan
yhden kerran hän vielä näki isänsä, kun hän muutamana päivänä ajoi
varatuomarin kanssa vaunuissa läpi kylän. Filesik kun silloin asteli
"Palttinapaidan" kapakkaan, niin kuuli hänen huutavan vaunuista: "isä,
isä kulta!"

Ukko katsahti ääntä päin, otti sangen nöyrästi lakin päästä, ja asteli
edemmäksi sanaa suustansa sanomatta. Varmaan on tuolla miehellä kivi
sydämmen sijassa.

Kaikki majornokilaiset, jotka olivat varatuomarin luona asialla
käyneet, kilvan kehuivat, miten siellä on hyvät päivät Filesikin
Teresalla. Olipa se veitikka siellä herrastapoihinkin tottunut. Ja
sitä kunniata sitte, joka kylälle tapahtuu! Majornokilaisten oikeus
täst'edes painaa varmaan vaa'assa yhtäpaljo kuin toisten kuntien
yhteensä. Sanottiinpa sekin ukolle, että tytär oli kuiskaissut,
pyytänyt isäänsä tulemaan häntä katsomaan; lupasi lähettää vaunut häntä
noutamaan, panna istumaan silkkityynyille, antaa juoda makeata viinaa
yöt, päivät: häntä kunnioitetaan, pidetään arvossa, itse herrakin on
hänen kanssansa sanoja vaihtava, kun hän vain tulisi mitä pikemmin;
sillä Teresa muka ei tohdi enään mennä kotiin.

Mutta Filesik ukkoon ei mikään pystynyt.

Jos hänellä olisi ollut järkeä tässä asiassa, niin hän ei ainoastaan
olisi saanut paranemaan oman asemansa, vaan olisi ikuisiksi ajoiksi
myöskin perustanut koko seurakunnan onnen.

Sillä... meidän kesken puhuen, on Majornok huonoin kunta koko näillä
tienoin, osaksi sentähden, että kansa on köyhää, mutta erittäin siitä
syystä, kun siellä ei ole palaistakaan maantietä, ei yhtään siltaa, ei
edes kunnanhuonetta.

Eikä ihmekään, kun ei piirikunnan herroilla koskaan ole ollut
lemmityitä Majornokista; niihin paikkoihin ovat näet rakennuttaneet
maanteitä, minne heillä on ollut asiata.

Tuossa on esimerkiksi Csoltón maantie, tasainen kuin permanto; siitä
saavat kiittää Bitron Liisaa, kun taasen Karanesaljan kunta saa samasta
syystä kehua Juhana Verisen vaimon ihania kasvoja.

Semmoinenhan tämä mailma on, että kauniin naisen kasvot voivat antaa
koko paikkakunnalle somemman muodon.

Mutta Majornokin kylä teki poikkeuksen tällä kertaa.

Piirikunnan varamaamittari, joka piirsi maakarttaa, jätti, kuten
kerrotaan, siitä pois maantien. Komitaatin [komitaatti, kreivikunta;
vastaa johonkin määrin meidän läänejä. Suom.] esimiehet jo lupasivat
maksaa satakahdeksankymmentä floriinia setelirahaa läheiselle Hontvárin
komitaatille, jos tämä ottaisi rakentaaksensa maantien; mutta eipä se
siitä huolinut, vaikka olisi maksettukin. Kyllä vielä saa niskoillensa
kaikki haukkumiset ja kiroukset tuo jalo komitaatti Majornokin tien
tähden!

Mutta jos Filesik vain olisi tahtonut, niin olisi Majornokiin saatu
tie, vaikka punaisella marmorilla kivitetty... Ja kaikki olisivat
tyytyväisiä. Mutta hän hylkäsi herra varatuomarin jalon tarjouksen.
Olisipa hänelle itsellekin hyvää tehnyt. "Taivaan taaton suutarilla"
olivat näet maalliset asiat sangen huonolla kannalla. Viime viikolla
tarvittiin turkeista hopeinen solkikin "paitaan". Siellä se on siitä
saakka ollut Saara-muorin arkussa.

Mutta häntä ei niinkään joutavasti pilkattu taivaan taaton suutariksi,
sillä hänen "kundinsa" auttoi häntä hädän suurimmallansa ollen. Alkoi
näet tulla postissa nimettömiä kirjeitä, jotka sisälsivät kymmenen,
kaksikymmentä, jopa viisikinkymmentä floriinia rahaa. Entiset
tuntemattomat, äkkiä rikastuneet velalliset täten muka lähettivät
lainaamansa rahat, samalla sulimmat kiitokset, lausuen. Onpa sentään
mailmassa rehellisiäkin ihmisiä.

Alussa hän uskoi asian todellakin niin olevan, kuin kirjeessä kuului;
jolleivät olleetkaan hänelle itselle velkaa, niin saattoivat olla hänen
isällensä, jonka nimi myöskin oli Tapani. Kummallista vain, mistä
isävainaja oli voinut noin paljo rahoja lainaksi antaa?

Ja kun kerran epäilykset heräsivät, niin selkeni koko asiakin päivän
selväksi. Hän lähetti takaisin jokainoan rahakirjeen varatuomarille.

Kun tohtiikin lahjoja Filesikille lähettää? Pitäisipä miehen tietää,
että Filesikin iso-äiti oli tuota kuuluisaa Beeskyn sukua, ja niin
edespäin.

Eipä enää rahakirjeitä tullutkaan, mutta kyllä alkoi sen sijaan olla
runsaasti surullisten sanomain tuojia.

Filesikin kaunis Teresa muka on vaarallisesti sairastunut. Kaikki mitkä
häntä ennen huvittivat on hän hylännyt: mukavuuden, prameuden, kalliit
ruo'at, rohtopullot; vain rakasta isäänsä tahtoisi hän nähdä. Eipähän
Teresa parka niin paha tyttö olekaan!

Hänen kaihonsa kävi niin kovaksi, että vihdoin täytyi itse varatuomarin
lähteä ukkoa noutamaan.

— No, vaari: nyt otan teidät mukaani, jos tahdotte tai ette. Älkää
estelkö sairaan tyttärenne tähden.. .

— Minulla ei ole tytärtä!

— Tulette kanssani, mars!

— Pyydän nöyrimmästi, en voi lähteä. Kovin on töitten kiire. En voi
tulla!

— Tulkaa sentään edes minun tähteni! — puhui varatuomari ystävällisesti.

Filesik huokasi. Ehkä se oli ensimmäinen huokaus hänen eläissään.

— Ettekö tule? Kiellätte siis oman lapsenne?

— Niin, pyydän nöyrimmästi.

— Te olette yhteiskunnan hylkyläinen!

— Ei ole sekään mahdotonta. Mitäs minunmoinen vanha suutari muuta
olisikaan.

Nuori herra sekä lupasi että uhkasi, mutta kaikki puheet kimpoilivat
turhaan takaisin tuosta kivikovasta sydämmestä.

— Vangitkaa, armollinen herra, pankaa rautoihin, niin tulen vaikka
minne, kun vain voitte.

Vihdoin täytyi kuin täytyikin lähteä kotiansa ilman suutaria tuon
mahtavan herran, joka hallitsee koko paikkakuntaa.

Mutta hänellä oli viekas heitukka Mikko Huotra, joka kotimatkalla
keksei oivan sotajuonen.

— Hyvinpä tunnen Filesik ukon, armollinen herra! Tulisipa perässämme,
kuten porsas jyvävakan perässä, jos...

— Puhupas!

— Jos varastaisimme hänen turkkinsa. Hän, näetten, niistä enimmän
pitää. Kovin omituinen mies...

— No varasta ne häneltä mitä pikemmin!

Eipä entinen sotamies enempää käskyä tarvinnut. Vallankumouksen ajoista
asti ei hänen haltuunsa oltu näin tärkeätä tointa uskottu. Toista oli
silloin... mutta hän ei viitsi kertoa, ei häntä kumminkaan uskottaisi.

Sillä välin kääntelihen sairas levottomasti hienossa vuoteessaan,
vavahtaen joka kerta, kun rattaitten rapinaa kuului. Hän nousi toisen
kyynäspäänsä nojaan kuuntelemaan, laihtuneet kädet pitkien hiuksien
peittäminä, jotka levisivät valkoiselle yöpuvulle.

Kaikkea on yllin kyllin, mitä suu, silmät toivoa saattavat, mutta
kumminkin hän on köyhin olento mailmassa, sillä häneltä puuttuu terveys
ja vielä jotain muutakin, nimittäin rakkaus.

Lempi vain polttaa, on hänetkin jo polttanut; oikea rakkaus taasen
lämmittää, eikä hänen ole koskaan ollut niin vilu kuin nyt.

Ei mikään ole mieleistänsä; miestä, jota hän on lempinyt, ei hän nyt
voi kärsiä; parasta olisi hänen olla valvomatta vuoteen ääressä ja
jättää sairas yksin. Vuodekin on kova, vaikka vaatteet ovat silkkiset,
pehmeitä höyheniä sisällä; turhaan sitä tavan takaa palkolliset
laittavat.

Aivan toista olisi maata kotona köyhän isän asunnon uuninpankolla,
paljon parempi iltaisin avoimen ikkunan ääressä saada, kuulla
Majornokin kirkonkellojen iltaläppäystä ja peittää palelevat jalkansa
isän kuuluisilla turkeilla.

Sitä hän ajatteli, siitä näki yöllä unta ja kas kummaa — kaitselmus oli
hänen anomisensa kuullut; aamulla herätessään oli kauniin, punaisen
peitteen päällä leveänä vanha tuttu: turkit.

Tuossa näkyivät samat kukat, punaiset tulppaanit, jotka sitä niin
kaunistivat, ja samallaisia ilmestyi Teresan vaaleille poskillekin.
Viimeinen ilo on ihan yhtä suloinen kuin ensimmäinenkin on joskus
aikoja sitten saattanut olla.

Mikko Huotra oli näet pitänyt sanansa ja hyvin asian arvannut. Kun
Filesik yöllä tuli kotia "Palttinapaidasta", huomasi hän asuntonsa oven
auki murretuksi ja turkkien paikan olevan tyhjänä. Tuo suuri naula oli
paljaana, orpona, koko komeudeltansa riistettynä. Ja almanakka sanoi
lokakuun viimeiset päivät olevan käsissä. Talvi jo teki tuloansa.

Epätoivoissaan, synkällä mielin, hattu syvälle päähän painettuna käveli
Filesik kylässä. Ei syönyt, ei juonut, ei puhellut. Tuo onnettomuuden
kohtaus oli ukon peräti murtanut. Hän ei tohtinut katsoa ihmisiä
silmiin, sillä jokaisen huulilla oli hän huomaavinansa tuon ivallisen
kysymyksen: "minne teidän kuuluisat turkkinne ovat joutuneet?"

Mutta kaikkea toivoa hän ei vielä menettänyt. Aavisti, että tuon
kalliin kalun pitää varhemmin tai myöhemmin löytymän. Ei se ole
hukkuva, varas ei sitä voi käyttää, sillä koko seutu tietää turkkien
olevan hänen omansa.

Eikä hän toivossaan pettynytkään. Tuli tieto, että pahantekijäin
jälille oli todellakin päästy ja että turkit tätä nykyä ovat
varatuomarin virastossa. Omistaja tulkoon neljän päivän kuluessa
ne noutamaan, taikka myydään ne muussa tapauksessa huutokaupalla
omistajattomana omaisuutena sairashuoneen hyväksi.

Heti tämän kuultuansa lähti ukko kartanoon. Ei epäröinyt hetkeäkään.
Menihän vain hakemaan laillista omaisuuttansa.

Varatuomari ei vastaan pannut, vaan myönsi turkkien täällä olevan sekä
viittasi Filesik ukkoa tulemaan perässänsä.

Hän vei usean komeasti sisustetun huoneen läpi ukon, joka lokaiset
saappaat jalassa arasti sipsutti hänen jäljissään pitkin hienoja
mattoja, kunnes vihdoin saavuttiin puolihämärään huoneesen.

— Tuoss' ovat turkkinne! — puhui herra väräjävällä äänellä, osoittaen
erääsen nurkkaan — ottakaa pois.

Ukon silmät vähitellen tottuivat hämärään. Vaistomaisesti löysi hän
sinne, mistä hiljaista ähkymistä kuului.

Varatuomari astui luokse, veti syrjään uutimet. Filesik peräytyi pari
askelta.

Siinä makasi Teresa kalpeana kuin taitettu lemmenkukka, silmät ummessa,
nuo kuuluisat tulppaaneilla koristetut turkit jalkojen puolessa
peitteenä.

Kaunis oli hän näin kuoleman kielissäkin. Mailman hyvästi jättävä
enkeli. Minne lienee matka? Onhan jo kerran taivaista langennut?

Saattaa niinkin käydä, ettei hän enää koskaan avaa noita sulosilmiänsä,
jotka ennen osasivat niin viekkaasti vilahdella, eikä noita ihania
huulia, joita oli niin somaa suudella.

Ääneti, liikkumatonna seisoi siinä Filesik hetkisen, ikäänkuin
ajatuksiin vaipuneena; mutta sitte läheni hän vakavin askelin vuodetta,
otti kuoleman kielissä olevan päältä tuon peitteen, jota sairas niin
oli kaivannut. Ei tyttö sitä enää ehkä tarvitsekaan.

Kuoleva enkeli ei liikahtanut. Filesik ukon käsi ei myöskään vavissut.
Eikä hän taaksensakaan katsahtanut tytär-raukkaansa. Ääneti, sanaa
sanomatta astui hän ulos huoneesta, ikäänkuin hän ei olisi mistään
piitannut.

Ei hän silloinkaan taaksensa vilaissut kun varatuomari kauhistuen
äännähti: "pakana".

Ulkona heitti hän hartioilleen laillisen omaisuutensa, ja vaikka ilta
joutui, lähti hän kotia raivaamattomia polkuteitä. Ei tahtonut kohdata
ihmisiä. Ehkä tunsi hän, etteivät asiat kaikki aivan oikein olleet.

Kasvoista ei kumminkaan näkynyt mitään, vaan hän näytti levolliselta.
Ehkäpä oli hän vähän tyytyväinenkin, kun oli saanut turkkinsa takaisin.
Toden totta on tuolla miehellä kivi sydämmen sijassa.

Saavuttuansa metsään Majornokin vuorten juurelle (sinne, missä öisin,
kuten kerrotaan, kuolleet kummittelevat, ajelevat vauhkojen hevosten
selässä) sattui jotain hänen jalkoihinsa keskellä polkua.

Se oli kerjäläispussi, täynnä kuivia leivänpalasia. Hyvinpä oli
omistaja mahtanut rukoilla isämeitänsä, koska oli jäänyt jokapäiväistä
leipää huomiseksikin.

Mutta kas, kas; tuolla makaa puun juurella omistajakin: repaleinen
kerjäläis-akka, lapsi sylissä.

Hän laski pussin heidän viereensä ja sytytti tulitikun nähdäkseen,
ovatko vielä elossa?

Syvä hengitys osoitti, että sekä äiti että lapsi ovat sikeästi
nukkuneet. Vain kova väsymys oli heidät saattanut näin nukuttaa. Ilma
on viileä, tuuli kylmä eivätkä repaleiset vaatteet anna makaaville
tarpeeksi suojaa. Vain kovin uupunut voi noin nukkua. Kasvot, eritoten
lapsen, ovat jo vilusta siniset ja pienet jäsenet kovasti värisevät.

Filesik otti esiin piippunsa takin taskusta, pani siihen tupakkaa,
sytytti palamaan ja istui maahan — nukkuvien viereen.

Katseli heitä ukko, kauvan katseli. Hyvinpä hän saattoi nähdäkin.
Taivas oli tähtösiä täynnä. Nuo tähdet häntä katsoivat, ehkäpä hänelle
viittoilivat ja häntä kehoittivatkin.

Nyt hän kumartuu nukkuvien puoleen; otsa oli hiessä, pää alas
painuneena, kuuluisat turkit luisuivat alas hartioilta. Hyväpä olikin;
muutenkin oli niin lämmin. Eivätkä ne koskaan ennen näin painaneet,
eivät nuo turkit milloinkaan hänestä olleet niin raskaat.

Hän otti ne ylös maasta ja levitti äkkiä yli nukkuvien.

Samassa hypähti hän seisoalle ja lähti ajatuksiin vaipuneena astumaan
pitkin polkua. Vielä kerran seisahti hän ja kääntyi palataksensa
takaisin. Entä jos hän sentään menisi niitä noutamaan?

Ei, ei! Mitä sanoisivatkaan nuo tuhannet silmät taivaalla.

Hän alkoi rientää, milt'ei juosta kotiapäin.

Yö oli tyyni, mutta kylmä; ukko oli ilman turkeitta, mutta hänen ei
sentään ollut vilu.

Yksi ajatus häntä sisältä lämmitti, siinä paikassa, missä muilla
ihmisillä on sydän, mutta minne — yleisen luulon mukaan — kaitselmus
oli kiven luonut.

Siitä ajasta saakka ei hänellä ole turkkeja ollut. Mutta kumminkin
puhuu hän yhäti, aivan kuin hänellä vielä olisivat. Lyö niistä
vetoakin...

Ihmiset hänen tuntevat ja jolleivät pelkäisi hänen pahaa suutansa, niin
hänelle nauraisivat, mutta näin ollen eivät he hänestä suuria piittaa.
Sekä Jumala että ihmiset ovat hänen ylönantaneet; on näet Jumalaton
mies, kovin huono kristitty. Kun hän jonakin päivänä kuolee oman
aitansa taa, niin korppi ja varis ovat häntä suremassa, hautausmaan
laita hänen viimeinen leposijansa.




Ihme.


Pieni on Bágy-joki. Vuosien kuluessa yhä kapeammaksi käynyt uoma on
saanut leveät hiekkaranta-reunukset, joitten takana taasen on laveita
laidunmaita.

Bágyin vesimylly ei jauha. Piha on viljakuormia täynnä, levottomia
miehiä ja naisia Gózonista ja Csoltósta istuskelee pitkin jokirantaa
vettä odottamassa.

Kun ei tule, niin koetetaan omia keinoja. Myllärin renki, Paavolan
Yrjö jo koetti noitakonstejakin, varasti näet Majornokin hautausmaalta
paaret, kun näitten polttaminen muka välttämättömästi taivuttaa taivaan
valtoja päästämään sadekuurot irroillensa.

Hyödyttipä sekin keino, sillä kun sulkuportit ovat alas laskettuina,
niin pato kokoo yön kuluessa sen verran vettä, että mylly käy pari
tuntia aamuisin, — mutta mitä se on näin paljolle kansalle? Home ehtii
raiskata viimeisen säkin, ennenkuin sen vuoro -tulee.

Kaikki ovat harmissaan, vain myllärin vaimo, tuo kaunis Klaara kävelee
hymysuin myllyllä olevien keskellä, vaikka tällainen kuivuus häntä
enimmän vahingoittaa.

Jos tätä kestää, niin joutuu Bágyin mylläri ihan maantielle, eritoten
jos hänen vielä kauvankin täytyy olla sotamiehenä, sillä arenti on
sangen suuri ja — vaimo kyllä vaimona pysyy, vaikka kultavyöllä itsensä
vyöttäisi.

Tämän mielipiteen lausui julki Mikko Pillerin muori Gózozista.

-— Tuskinpa tuo vaimo miehestänsä pitää. Etkö sinäkin niin arvele,
Sohvi? Vaikk'en mene itse mylläriäkään takaamaan, sillä punainen
tukka... jaa, jaa, tuo punainen tukki... Eiköhän, Sohvi kulta?

— Ei niinkään Sanna täti! Hän on hyvä vaimo, vaikka onkin kaunis.

— Sinäkös sitä näet mustan huivisi alta?

— Olin täällä, kun hänen miehensä läksi asevelvollisuuteen... vaimopa
itki, syleili häntä satoja kertoja.

— Kukin järkevä nainen pitää hamettansa korea puoli ulospäin. Vai
niin... jäähyväiset olivat siis vain sangen hellät?

— Mylläri kysyi vaimoltansa Klaaralta: "pysytkö minulle uskollisna?"
Klara vastasi: "ennen juoksee Bágy-joki ylöspäin, ennenkuin sydämmeni
sinusta luopuu".

Bágy-jokiko ylöspäin? — naurahti Pillerin muori ivallisesti. — Ota
vaari noista sanoista, Juho Oksanen?

Toisetkin tälle puheelle nauroivat. Sepä vielä puuttuisi, että tämäkin
vähä vesi alkaisi takaisin kääntyä... Kunnon joki sentään alaspäin
vielä juosta kihnustelee. Piankin saattaa sen hiekkapohjaan ilmestyä
halkeama, joka nielee veden maan sisään yhdellä nielauksella.

Päivänpaisteen säteet tanssielevat pitkin aitaa, missä märkiä
liinavaatteita on kuivumassa, valkenemassa.

Juhon silmät myöskin sinnepäin säteilevät ja niistä punastuvat Klaaran
kasvot.

Toiset vaimot... mikseivät... huomaavat kummankin katseen. Saavat
puheen aihetta... kuinkas muuten... ja kaikki, mihin heidän kielensä
koskee, käy heti mustemmaksi.

Mutta kas vaan! Aivan kuin olisivat akat noituneet esiin tuon synkän
pilven, joka lännestä päin leviää koko taivasalle. No ihmiset,
gózonilaiset, majornokilaiset, kyllä nyt rupee mylly käymään koko
päiväksi.

Samassa, alkoi semmoinen rankkasade, että ojatkin puroiksi paisuivat.
Eipä tuo Paavolan Yrjö sentään ollut niinkään tyhmä mies, kun
ruumispaaret poltti.

Kolme päivää, ja kolme yötä kävi mylly; jo olivat vähenemässä sekä
jyvät että jauhajat. Kolmannen päivän illaksi ei jäänyt muuta kuin
Juhon kymmenen säkkiä nisuja.

Ehkä oli nuori vaimo ehdoin tahdoin jättänyt ne viimeiseksi, jotta Juho
viipyisi kauvemmin? Tai ehkäpä hän vain härsytteli miestä? Kenties
olivatkin hänen silmäniskunsa vain akatsiapuun kukkien kaltaisia, joita
kyllä runsaasti maahan putoaa, mutta ei voi poimia, kun ovat niin
ylhäällä...

Heti kun kaunis myllärinvaimo tuli näkyviin, virkkoi Juho:

— Kuulepas Klaara... Ollaan kahdenkesken. Hyvinpä teit, kun jätit minut
viimeiseksi...

— En minä sinua jättänyt. Vanhemmilla ihmisillä on etusija myllyllä,
vastasi Klaara närkästyneenä ja käänsi selkänsä Juholle.

Tämä tanakka ja harteva mies astui hänen eteensä, ja silmät omituisessa
tulessa paloivat.

— Älä mene. Tahdon vain sanoa, että olen kuormineni ollut täällä
jo neljä päivää; ape on loppu ja hevosten on nälkä. Anna parmas
hylkyheiniä tuolta parvelta.

— Saat vaikka kaksi.

— Minä taasen olen jo kaksi vuotta himonnut suukkoa sinulta — kuiskasi
hän ja silmät tuota solakkaa vartaloa katsoa tuijottivat. Annas suukko,
Klaara!

— En sinulle puoltakaan. Pidin sinusta ennen muinoin, mutta en
silloinkaan suuteloa antanut. Nyt olen toisen miehen vaimo.

Juhon rinnasta nousi huokaus.

— Voi sinua, kun taasen olet mieleni rauhan vienyt!

Vaimo juoksi sisään, sulkipa ovenkin perässänsä. Eikä enää ulos tullut,
mutta sisäpuolelta kuitenkin pyyhki hien pois ikkunaruudusta.

Juho katsahti sinne.

— Hoi, myllärin muori! Koskas nisuni jauhetuiksi tulevat? — kysyi hän
hieman ivallisesti, astuen ikkunan alle.

— Etköhän ryyniksi tahtoisi — vastasi Klaara viekkaasti hymyillen.
Par'aikaa ovat myllyllä, puolet ovat jo jauhoina.

Juho puraisi huultansa ja mutisi ujosti:

— Entä toinen puoli?

— Parin tunnin perästä ovat kaikki jauhetut ja saat mennä Jumalan
nimeen.

— Mutta päästäpäs minut ainakin siksi aikaa sisään lämmittelemään.
Unhotin pälssini kotia; minun on vilu.

Klaaran tuli häntä surku; pyysi niin surullisella, ruikuttavalla
äänellä. Ja ulkona oli todellakin kylmä ilma... tuli Klaaran itsenkin
vilu, oikeinpa värisyttää, kun vastasi:

— Käy siis sisään, jos siivosti olet...

Juho pääsi sisään eikä olisi ollenkaan sieltä tahtonut lähteä. Sitä
pulskaa vaimoa! Niin sievä käynti, niin kauniit silmät, huulet, niin
suloinen hymyily! Kunhan eivät nisut tulisi aivan pian jauhetuiksi!

Mieleen johtui hyvä tuuma ja Juho pujahti ulos myllärinrengin luo.
Löysi hänet viheltämisestänsä pimeästäkin.

— Kuules Yrjö! Saat luikurini, jos mylly seisahtuu käymästä aamuun asti.

— Hm! Mutta kun on niin runsaasti vettä!

— Sano emännällesi, että vesi on vähentynyt, jotta pitää koota, ja
päästät alas sulkuportit.

Myllyn kolinaan katosi Juhon hiljainen puhe, mutta Yrjö ymmärsi
kuitenkin tarkoituksen.

— Hm! Mutta sitte vesi tulvii yli sulun...

— Älä sinä siitä huoli; saat vielä silkillä ommellun tupakka-massinikin.

— Koristimineen, tulirautoineen?

— Kaikkineen päivineen.

Päästettyänsä alas sulkuportit jäi Yrjö odottamaan. Entä jos myllyn
seisahtuminen herättää emännän mieleen epäilyjä ja hän tulee käskemään
panna myllyn liikkeelle?

Ei pitkään aikaan ketään kuulunut. Äkkiä sammui sisältä huoneesta
kynttilän valokin. Yön tyyneydessä oli Yrjö kuulevinaan, että ovi
hiljaa väännettiin lukkoon sisäpuolelta.

Nauraen irvistellen avasi Yrjö suuren suunsa selki selälleen, hampaat
näyttivät hänen päätä pudistaessansa jonkinlaisilta yöperhosilta, jotka
vilkkuivat pimeässä. — — —

Puoliyön aikaan kokoontui myllynsulun eteen runsaasti vettä. Se nousi
jyrkkien kallioisten rantojen välissä, mutta kun ei voinut tulvia yli
äyräittensä, niin sysäsi se kotvasen aikaa sulkua ja rantoja, mutta
piti pian viisaampana — palata koreasti takaisin.

Kuu pilkisti tällä hetkellä esiin pilvien takaa ja loi säteensä joen
vedenkalvoon.

Ihmeissään puhalsi yötuulikin, tuli jokea pitkin alas, aikoi
silittää veden pintaa — mutta tekikin päinvastaisen vaikutuksen.
Ruohot, kaisla, pähkinäpensaat nyökkäelevät päätänsä, ja kuiskaavat
ivallisesti: "ylöspäin juoksee Bágy-joki...!"




Paavon kosioretki.


Saavuttuansa vanhan Luottosen ison niityn päähän, istahti Paavo
Turkkinen hetkiseksi rajapyykille levähtämään. Omituisia ajatuksia
liikkui hänen mielessänsä. Eiköhän olisi parasta kääntyä takaisin?

Jos tahtoisikin palata, niin ei se enää kävisi laatuun. Kaikki
tietävät hänen olevan matkalla Gózoniin kosimaan Beden Liisaa. On
nähty hänen menevän läpi kylän juhlatamineet yllä, napinlävessä
punainen silkkihuivi, jonka hän aikoo vaihtaa tuolle tytölle. Ja kotona
arvellaan, aprikoidaan, millainen onni hänellä lienee?

Paha, painava aavistus rasitti jalkoja, päätä. Entä jos käy huonosti
tälläkin kertaa? Kolme vuotta takaperin hän jo kosieli Liisaa,
mutta silloin sanoi tytön äiti suoraan, ettei hän anna tytärtänsä
hupihaitolle.

Tosin oli Paavo siitä ajasta asti parantanut tapansa, tullut
raittiiksi, ahkeraksi mieheksi, ja joskin hänen olisi välistä tehnyt
mieli ruveta irstailemaan, niin olivat näkymättömät suitset aina
häntä hillitsemässä: oma sydämmensä teki suitsien virkaa. Ja kun
päälle päätteeksi mennä syksynä Anni Bede kuoli, niin lisääntyi Liisan
omaisuus. Ehkä rupee kerskailemaan, kun kosiomies on niin köyhä. ..
Jospa hän ei olisi edes toisen palveluksessa, niin voisi hän ehkä
rohkeammin mennä kosimaan — mutta näin ollen... näin renkimiehenä...
Parempi olisi palata takaisin!

Tummanviheriä ruoho, joka aamutuulen puhaltaessa päätään nyökkäeli,
suhiseva ruoko, jonka pilvet varjollansa tekivät synkän näköiseksi,
yksissä neuvoin kehoittivat häntä palaamaan.

Vain pieni apilatukku jalkojen juuressa nauroi tuolle pahalle neuvolle,
kun pilven takaa esiin pilkistävän auringon säteet sen kohtasivat. Ne
hyppielivät iloisesti lehdeltä lehdelle, nuo pienet, täyteläiset lehdet
hymyillen aukenivat lämpimistä säteistä ja saivat kultavärin, mutta
niistä samassa katosivat nuo kiiltävät kastehelmet.

Paavo huomasi joukossa nelilehtisen apilan; hän kumartui sitä
poimimaan... se tietää onnea... ja otti sen käteensä.

Todellakin oli neljä lehteä saman varren päässä. Ja niin kauniit olivat
nuo lehdet, raikkaan väriset, täysikasvuiset, ei yksikään nutipää eikä
ruosteenkarvainen, eipä ollut niissä keltaista pilkkuakaan...

Huolellisesti pisti Paavo onnenlehden lompakkoonsa hopeakolikkojen
keskelle ja luodessaan katseensa ylös taasen, paistoi jo päivä
täydeltä terältänsä ja koko Bágy-joen laakso hänelle hymyili. Etäältä
näkyi Gózonin sinkkipellillä katettu kirkontorni, joka hänestä oli
ystävällisesti säteilevinään...

Ei nyt enää saata kotia palata, kun on onnenIehtikin taskussa!

Vihellellen jatkoi Paavo matkaansa aina Bodokiin asti, missä Gózonin
kuorma-ajureita tuli kapakan kohdalla vastaan.

— Minne matka, Paavo? — puhutteli häntä Yrjänä Valmu.

— Gózoniin.

— Sen näen päältäsikin. Mene, mene vaan, siellä ollaan kotona —
virkkoi hän — ja seisahti hevosensa. Kuules, Paavo; tuli mieleeni eräs
seikka! Olet ehkä jo kuullutkin, että pääsen herrasväelle heitukaksi
Pyhäinmiesten päivästä. Ja kun nyt sinun asiasi ovat tuolla kannalla,
niin voisithan ottaa taloni arennille.

— Sanoittepa jotain... mutta siihen tarvitaan rahaa, — lisäsi Paavo
surullisesti.

—. Maksat sitte, kun itse talosta hyödyt. Tunnen sinut kunnon mieheksi.
Olet saanut jo maistaa pahaakin etkä ole toista kertaa langennut.
Kernaammin annan taloni sinun haltuusi kuin muitten. Tule meille
sunnuntaina, niin tehdään kontrahti.

Paavon sydän paisui toivosta. Eipä juttu onnenlehdestä aivan perätön
olekaan...! Hän luotti tulevaisuuteen ja riensi miltei juoksujalassa
Gózonia päin. Puolenpäivän aikaan astui hän Beden portista sisään.

Muori parhaillansa loukutti hamppuja pihalla, vastasi ystävällisesti
Paavon tervehdykseen ja pudisti päistäret pois helmastaan, kuten
arvoisan vieraan tähden tulee ja sopii.

— Astutaan sisään, Paavo! Tulit hyvään aikaan: Liisa juuri laittaa
päivällistä.

Todellakin hääri tyttö ruuan toimessa tuvassa, kun he astuivat sisään,
mutta ei hellittänyt sentään kädestänsä kauhaa, vaikka kyllä hämmästyi
ja varmaa oli, että posket punastuivat.

Ja varmaa oli sekin, että äidin mentyä Paavon kanssa kamariin, tyttö
otti syliinsä kissan, jota hän äsken oli rangaissut kujeistaan,
silitteli sitä hellästi ja antoi eteen lautasellisen ruokaa.

— Älä suutu, kissa parka... saat oman osani. Oi, jos tietäisit, pikku
kissa, ken on meillä...? Tule, annas kun taputan poskeasi.

Kissa näytti sangen älykkäältä, jotta teki mieli ruveta keskustelemaan
sen kanssa, niin Paavo oli huomaamatta pujahtanut tupaan ja seisoi
äkkiä tytön edessä.

— Tiedätkö Liisa, mikä on asiani? — kysäsi hän hiljaa, kaulahuivinsa
hetaleita hypistellen.

— Hys, pahikko kissa! — huudahti Liisa ja ajoi ilman ymmärrettävää
syytä elukan tiehensä, sekä juoksi ikäänkuin sille kovinkin suuttuneena
itse vielä perässä ulos käsittämään.

Olisipa odottaa saatu! Vaikeata oli houkutella häntä takaisin.
Piiloutui kukkatarhaan, seljapensasten taakse, ja kun häntä kutsuttiin
takaisin, veti hän valkoisen, punapilkullisen huivinsa palaville
kasvoilleen.

Mutta juuri tuon huivin aikoi Paavo saada vaihtaa omaansa.

Eikä se sittemmin vaikeata ollutkaan. Liisakin samaa tahtoi eikä
äitikään vastaan pannut, sillä olihan Paavo parantanut tapansa ja tuo
Yrjänä Valmun ehdotus tuli vielä päälle kaupan. Paavo oli onnellisin
sulhanen mailmassa palatessaan kotia, tuo punapilkullinen huivi
napinlävessä.

Kasvot ilosta heloittivat ja ehkäpä viinistäkin, sillä ei sitäkään
päivällispöydästä puuttunut; riemun säteet silmistä tuikkasivat ja
pieniä paholais-vekaria tanssi hänen edessään: edelliset ilosta,
jälkimäiset viinistä.

Saavuttuansa Bodokin kapakan kohdalle, pujahtivat nuo pikkupirut kaikki
kapakan ovesta sisään.

— Ah, miks'en menisi minä myös? — tuumi Paavo. Ei toista tämmöistä
päivää ole koko elämässä!

Hän meni, joi. Ensimmäisestä lasista tuli hän vieläkin onnellisemmaksi,
seuraavista hurjaksi, lopuista meni järki.

— Vedäpäs lempinuottiani, vanha Martti musikantti!

Ikkunasta näki hän päälle päätteeksi viekkaat, punatut kasvot, jotka
häntä ulkoa vilkistivät.

— Tules sisään, Rukki-Maija, vanha lemmittyni! Pidetäänpäs vähän
hauskaa! Saat tämän pilkullisen huivin.

Gózonin kuorma-ajurit kulkivat taasen ohitse, mutta tällä kertaa
kotiapäin, rattaat kivihiiliä täynnä.

— Paavo, Paavo! — huusi Yrjänä Valmu sisään nuhtelevasti. — Siivostipa
oletkin Gózoníssa käynyt!

— Mitä minä Gózonista! Enemmän viiniä! Kuinkas minun nuottini kuuluu?
Tämä poika maksaa; tuoss' on rahat...

Hän avasi kukkaronsa ja pudisti ulos sen sisällön. Kolikot kierielivät,
mikä minnekin, aivan kuin olisivat paholaisen kärrynpyöriä olleet.
Martti musikantti noukki ne taskuunsa, Apilaanlehtikin putosi
lattialle. Maija sen tallasi rikki...

Yrjänä Valmu pudisti päätä ja virkkoi hevosiansa hoputtaessaan:

— Kyllähän, Paavo, tuo kontrahdin tekeminen nyt myttyyn menee!

Viileä aamutuuli oli tehnyt pulleat kasvot sinisiksi, pöyristänyt
tummanruskeat hiukset sikisokin, kun Paavo aamulla heräsi kotipihalla
kohmelostaan. Ei tietänyt, ken lienee miehen vienyt kotia. Päätä särki,
mailma vieläkin silmissä pyöri; tuskin osasi tupaan astua.

Sisällä oli jo vuoteelle levitettynä punainen kihlahuivi, jonka hän
eilen iltapäivällä antoi Liisalle.

Ajatukset alkoivat herätä. Kuinka tuo lienee tänne tullut? Olisiko se
takaisin lähetetty? Mahdotonta, mahdotonta... sillä siinä tapauksessa
olisi tytön punaisenkirjava huivi myöskin hänen huostassaan, se jonka
hän eilen sai! ja entä nelilehtinen apilas? Voi, kun ei vain olisi sitä
hukannut? Kaikki mennyttä kalua, kaikki...!

Ajatuksiin vaipuneena painoi hän kohmeloisen päänsä arkkua vastaan...
Entä jollei hän ollut Gózonissa käynytkään, vaan nähnyt unta?




Noita-akka.


Kunnon kansalaisemme ovat taikauskoisia, rakastavat salakähmäisiä
asioita, uskovat perkeleesen ja aaveisiin. Korpin lentäminen yli
pään tietää kuolemaa ja sen siipien suhinasta otetaan tarkka vaari.
Paikkoihin, missä silmä ei mitään näe, vaan hämärä vallitsee, luo
mielikuvitus tonttuja, kauhistavia aaveita. Haaveellisten kansansatujen
yhteen kootut murut kovenevat heidän mielessänsä vahvaksi uskoksi.

Imettäjäni minulle taikoja opetti ja niihin uskon vieläkin. Kokemuksien
valo on tosin tuota varjopuolta paljo vähentänyt, mutta en ole sitä
kokonaan voinut hävittää, sillä muistan vieläkin, miten kävi Pekka
paran, eikä se ikinä mielestäni mene.

Hän oli meillä kuskina, ja isäni oli jostain pienestä virheestä
sulkenut hänet lukon taa yhdeksi vuorokaudeksi. Eräs pimeä kamari oli
vankilana, missä Pekka makasi yön aivan levollisesti. Vanha sotamies ei
tuollaisia minään pidäkään!

Näin omin silmin, miten piika aamulla vei hänelle ruokaa. Pekka oli
hyvällä tuulella, vihelteli vain, kun ovi lukkoon taas pantiin.

Ei kulunut täyttä tuntiakaan, niin me lapset leikitellessämme pihalla
kuulimme äkkiä tuolta kamarista kauheata kiljumista, ikäänkuin
metsähärän mylvinää.

— Pekka, Pekka! — huusin ovelle koputtaen. — Mikä teitä vaivaa? Sanokaa!

Ei kuulunut vastausta.

Tirkistin sisään avaimenlävestä.

Vinha tuulenviima löi silmiäni vasten ja tulikiven savua tuprusi ulos
lävestä; siellä sisällä tömisi laattia aivan kuin kaksi miestä olisi
painellut. Tuohon töminään sekaantui välistä kumeata ähkyntää ja
mörinää.

Pelko valtasi minut ehdottomasti. Juoksin isän luo kertomaan, että
Pekan käy huonosti siellä arestissa.

— Älä hupsuttele, poikaseni; ei häntä mikään vaivaa. Pelättelee vain
teitä, vanha jupisteri!

Ja heti todistaakseen sanojensa totuuden avasi isä arestin oven sekä
päästi Pekan vapaaksi.

Kalmankalpeana astua hoiperteli mies vähin voimin ulos, aivan kuin
olisi jo kymmenen vuotta vankihuoneen homeenhajua hengittänyt.

— Myöhäistä — ähkyi hän... Myöhäistä!

— Mikä on myöhäistä, sinä vanha karhu?

— Ehdin jo allekirjoittamaan kontrahdin paholaisen kanssa — ähisi hän
ja hampaat suussa kalisivat.

— Puhutte hullujanne, Paavo, — puutuin minä puheesen. — Mitenkä te
olisitte allekirjoittanut, kun ette osaa kirjoittaakaan?

— Piirsin verelläni omakätisesti puumerkkini — vastasi hän kolkosti
— ja kiertäen ylös karkean paidanhihan, osoitti hän pientä haavaa
vasemmassa käsivarressaan, josta vieläkin tippui pisara tummanpunaista
verta. — Tuosta pusersi saatana vertani.

— Minkä kontrahdin alle kirjoitit? — kysyi isäni naurusuin.

— Myin itseni saapas-parista sekä punaisesta silkkileningistä, jonka
paholaisen on määrä tuoda Rihmasen muoria varten markkinoilta. Vain
yhden ainoan ajastajan elinaikaa lupasi.

Syvästi painui mieleeni tämä tapaus, joka ei enää tullut koskaan
puheeksi, sillä kukin perheessä sen pian unhotti. Minä yksin
pidin silmällä Pekkaa, joka tästedes tuli päivä päivältä yhä
harvapuheisemmaksi, kävi joka sunnuntai säntilleen kirkossa ja
arkipäivinäkin näin hänen useat kerrat pujahtavan aitan taa lakki
pivossa rukoilemaan.

Pekka parka! Eivät auttaneet rukouksetkaan; niitä ei kuultu.
Täsmälleen vuosi mainitun tapauksen jälkeen eräänä myrskyisenä
aamuna herätessämme, häilytteli tuuli hänen avonaista kamarinsa
ovea, jonka yliseen saranaan hän oli itsensä hirttänyt; suurten
rasvanahka-saapasten korot kamalasti kolahtelivat toisiinsa.

Nytpä kunkin mieleen muistui, miten Paavo oli sanonut itsensä
paholaiselle myyneensä, minkä kontrahdin ehdot hän nyt olikin näin
rehellisesti täyttänyt. Muistuteltiin kaikkia hänen silloin lausumiansa
sanoja, eritoten mitä hän oli Rihmasen muorista maininnut.

Tuo Rihmasen muori oli jo aikoja sitten ollut noidan nimessä Bodokin
seuduilla. Hänpä noitui muka lehmät, jos ne lakkasivat lypsämästä;
jos taasen joku kovasti sairastui, oli se varmaan Rihmasen muorin
taikakonsteja. Kun kunnianarvoisa pastori sai vatsanväänteitä, jottei,
voinut saarnata, tai kun rakeet pieksivät seutua, niin oli se kaikki
Rihmasen muorin toimesta.

Tämä Rihmasen muori pesi Pekka paralle. Tuo sana "pesi" ei ylhäisissä
salongeissa merkitse mitään, mutta rahvaan kesken osoittaa se lähempää
suhdetta. Joka pesee vanhallepojalle, hän on tuon vanhanpojan kaikki
kaikissa; se ihminen häntä kunnioittaa kautta koko elämän ja suree
hänen haudallansa. Tämä on yhtä lajia avioliittoa, jonka siteenä ei ole
pyhä lupaus vaan tukku pesuvaatteita.

Rihmasen muori oli saattamassa Paavo parkaa hautaan.

Tämä tapahtui syksyllä. Seurasi sitte tuima pakkastalvi. Maa oli
valkoisen lumivaipan peittämänä, kuten runoilijain on tapa sanoa, ja
puitten huuteiset oksat vinhan tuulen puhaltaissa, rätisivät rapisivat,
kuin luut luurangossa.

Joka kerran on käynyt Bodokissa, ehkä muistaa aivan hautausmaan
vieressä pienen valkoisen talon, jonka ikkunat ovat hautausmaata päin.
Äitini sen sinne tahtoi rakennuttaa. Tässä talossa asuimme, missä
kaikki oli niin kolkkoa, niin surullista.

Ja päälle päätteeksi tuli Lucian päivä, jolloin noidat yöllä ovat
liikkeellä.

Elävästi muistan semmoisen päivän, sen joka seurasi Pekan hautajaisia.

Paimenpojat valmistelivat taikojansa, rengit sipulilla maalailivat
ristejä tallin ovelle estääksensä noidan voimaa sisään pääsemästä; me
lapset katselimme noita puuhia ja odotimme vavisten illan tuloa.

Mutta minun pelkoni ihan haihtui, kun illalla saimme vieraita; tuli
isäni sisar pikku tyttärensä kanssa. Minua rohkaisi tieto, että
viereisessä kamarissa makaa ihmisiä. Vain sen kautta noidat pääsevät
sisään. Tässä uskossa nukuin makeasti, unissa jatkaen äitini kertomia
satuja.

Vanhempani eivät näyttäneet mitään pelkäävän ja tuota minä silloin
suuresti kummeksin. He eivät näkyneet koko Lucian päivää edes
muistavan, ei siitä ainakaan heidän keskensä mitään mainittu.

Mutta puoliyön aikaan herätti meidät kaikki yht'äkkiä Maria tädin
huuto läheisestä kamarista. Riensimme sinne katsomaan, josko mikä ehkä
vaivasi hänen pikku tytärtänsä. Maria täti makasi hiukset hajalla
ja vavisten, puolipyörtyneenä keskellä kamarin laattiaa ja sai vain
katkonaisin sanoin huomautetuksi meille, mitä ulkona tapahtui.

Todellakin kuului ulkoa helvetillistä melua, koirain haukuntaa, ihmisen
kiljunaa, voivotuksia ja aika ajoin kovia rasahduksia.

Katsoimme ulos ikkunasta. Kuu paistoi aaveentapaisesti hautausmaahan.
Lumen peittämät hautakummut näyttivät lepääviltä valkoisilta
karitsoilta; vain korkea marmoripatsas sukuhaudaltamme punotti
kuutamossa.

Etäämpänä hautausmaan syrjässä, missä Pekka vainajan leposija oli,
seisoi ihmeen ihana nainen, pitkät tummat hiukset hajallaan, silmät
kirkkaasti tuikaten ja suuren koirajoukon kovasti ahdistamana.

Marmorivaaleassa otsassa, missä näkyi sentään jonkinlainen hornan
synkkyys, oli haava, josta vuosi verta; käsivarsilta olivat paidanhihat
peräti pois revityt ja vartalonkin vaatteet olivat ruhjotut repaleiksi.
Vieno säde punaista verta vuosi rinnasta.

Pienellä pivosellansa kokosi olento vuotavaa vertansa ja ruiskutti sitä
noita hornan koiria silmiin, jonkatähden nämät ulvoen ja surkeasti
haukkuen pakenivat hajalle, mutta vain sitä suuremmalla vimmalla pian
palataksensa.

Ja ikäänkuin olisivat sillä välin haudat auenneet, nousi noista
valkoisista mättäistä koira toisensa perästä. Ensin näkyi vain pieniä,
mustia pilkkuja, jotka kasvoivat salaman nopeudella ja laumottain
juoksivat yhtä mittaa haukkuen ja melua pitäen Pekan haudalle.

Isäni veti vavisten kiini ikkunaluukut ja vei vuoteelle sekä äidin että
meidät, jotka olimme puoli tainnoksissa.

Aamulla levisi kylässä kova huhu, että viime yönä, Lucian yönä,
olivat paholaiset koirien haahmossa repineet kuoliaaksi erään noidan
hautausmaalla.

Kun mekin puolestamme todistimme asiassa perää olevan, valitsi
maistraatti heti valiokunnan, jonka piti paikalla, missä asia oli
tapahtunut, ottaa siitä tarkempi selko.

Pyysin isältäni lupaa mennä arvoisan valiokunnan myötä hautausmaalle.
Etunenässä tepasti kunnianarvoisa kylänvanhin, hänen perässänsä
tallusti Tapani Perttunen, paksulla kirsikkapuisella sauvalla isänmaata
tonkien. Olipa joukossa Mikko Huotrakin; hän puolittain vakuutti, ettei
mailmassa noitia olekaan, mutta tämä yksinäinen tapaus saattoi muka
olla poikkeuksena.

Saavuimme Pekka vainajan haudalle ja näimme jälkiä yöllisestä
metakasta. Pekan hauta oli aivan ihka uusien koruommeltujen turkkien
näköinen. (Pekka parka koko ikänsä tuollaisia turkkia halusi). Mutta
kukat olivat verellä maalatut valkoiselle lumelle!

Tämä merkillinen paikka oli vielä täynnä vaaterepaleita. Palanen
sinistä liinaa, se oli varmaan huivista kotoisin; — kappale punaista
silkkiä, tämä taasen hametta (ehkä juuri samaa, jonkatähden Pekka
paholaisen kanssa kontrahdin teki); siellä täällä repaleita karkeampaa
kotokutoista palttinaa, varmaan paidanpalasia.

Kylänvanhin veti hattua toiselle korvalle ja virkkoi seuraavasti
(hereillä korvin kuuntelimme hänen sanojansa):

— Sen minä sanon vain, ettei viime yönä pääkaupungissakaan ole
tällaisia tapahtunut.

— Mitä asiasta muuten arvelette? — kyselivät toiset.

— Mitäkö arvelen, mitäkö, — virkkoi ukko — sitä, että tässä on yksi
sangen ikävä seikka.

— Mikäs se olisi, arvoisa herrastuomari?

— Se on pahin seikka, että paikka missä seisomme ja missä tämä
lusiferin teko on tapahtunut, on niin lähellä kylää eikä tarpeeksi
lähellä kylän rajaa; sillä jos tämä paikka, missä tuo lusiferin teko
on tapahtunut, olisi lähempänä kylän rajaa, niin lahjoittaisimme
koko paikan aina tänne asti bodokilaisille, ja siinä tapauksessa
joutuisivat Bodokin miesten päät ymmälle, vaan eivät meidän siitä, mitä
tässä asiassa on tehtävänä. Mutta näin ollen emme voi maata heille
lahjoittaa, sillä sitte ei meille jäisi mitään.

Tälle syvälle viisaudelle nyökkäsi noitalähetystö syvästi päätä, ja
heti lähetettiin yksi jäsenistä kiireesti noutamaan kunnianarvoista
pastoria kohta siunaamaan paikkaa ja vaatepalasia, sillä kristitty
ihminen tuskin muuten tohtii lähelle astua eikä, kuten tarkastus
vaatii, voi ottaa käteensä noita epäilyksen alaisia, hornan esineitä.

Sill'aikaa kun kunnianarvoisa pastori saapui ja suitsutuksella siunasi
mainitun paikan sekä esineet, niin kokoontuivat kaikki kylän "yläpään"
akat ympärille, ja miniät havaitsivat heti revityn paidan kauluksessa
olevasta pitsistä, että repaleet eivät olleet kenenkään muun kuin, —
Herra Kies' siunatkoon! — Rihmasen muorin.

— Pitää elävältä polttaa! Pitää panna vartaasen paistumaan koko vanha
noita-akka! — huudettiin usealta taholta. Minä yksin pudistin päätä,
sillä näinhän omin silmin, ikäänkuin vielä tänä hetkenä olisi näky
edessäni, että se oli kaunis, nuori tyttö, jota koirat viime yönä
raatelivat.

— Ei se pala tulessakaan! — kuulin akkojen arvelevan.

— Saadaanpa pian nähdä! — otti puheeksi kylänvanhin. — Kun Szegedin
kaupungissakin saatiin heidänmoisiansa poltetuksi, niin voinhan
minäkin... vai kuinka?

Ja näin sanoen nosti hän kämmenensä rinnalle sekä läksi kopein askelin
astumaan joukon edellä Rihmasen muorin kurjaa hökkeliä päin.

Perille saavuttuamme oli meitä koko liuta. Veräjän suussa kaksi
lähetystön jäsentä, kuten tällaisissa tilaisuuksissa sopii ja tulee,
mahtavilla tuuppauksilla pysytteli poissa roskakansaa; vain minä ynnä
asianomaiset virkamiehet päästettiin pihaan. Ensimmäisenä astui sisään
kunnianarvoisa pastori, suitsutus-astia kädessä.

Tultiin tupaan. Tuolla tulisijassa porisi mahtavissa kattiloissa
kaikenlaisia keitoksia, pirullista käryä levittäen. Nenää tukkien,
hiljaa, varpaisillamme astuimme sisään; pastori ensin avasi oven ja
päästi pyhää savua huoneesen, vasta sitte tohdimme me toiset tulla
perässä.

Tuolla ämmä makasi vuoteellansa ähkyen, voivotellen. Pään ympärillä oli
kylmiä kääreitä; rumat, ryppyiset kasvot eivät mitään ilmaisseet, eivät
uteliaisuuttakaan.

— Miten jaksatte, rakas sisareni? — kysyi herrastuomari kunnioittaen
ja hellästi, sillä eihän kukaan ole niin hullu, että suututtaisi tuota
noita-akkaa.

— Huonosti jaksan, poikaseni. Olen täynnä haavoja, puremia. Katsokaapas
ruumistani.

Näin virkkoen veti hän puoleen peitettä, paljastaen rintansa, jossa oli
haavoja, sekä laihat säärensä, täynnä koiran puremia. Luita sinisellä
pohjalla — kuten joku vaakunaintutkija sanoisi.

— Hihihi! — virnisteli akka, näyttäen muinaisten hampaittensa
asumasijoja, — olin ulkona pienellä asialla viime yönä.

Ja hän katsoa mulkoili useat kerrat punaisilla silmillään lähetystöä,
jotta miesten hampaat alkoivat kauhusta kalista.

— Toden totta on hän noita! — kuiskasi minulle Tapani Terttunen. — Ei
se hän ole...! Ei hän! — vastasin minä hiljaa. — Tiedän, että noita oli
nuori nainen. Näin hänet omin silmin.

Rihmasen muori veti peiton alta laihan riepuihin käärityn kätensä ja
uhkaili:

— Vai niin! Luuletteko, ettei vanha Rihmasen muori osaa olla kaunis,
jos niin tahtoo. Varokaa itsiänne, ett'ette vielä joskus tapaa Rihmasen
muoria kaikkein kauniimman naisen haahmossa...

Herrastuomari nykäsi lautamiestä kylkeen, lautamies nykäsi notariusta
kylkeen, nótarius taasen kunnianarvoisaa pastoria ja sanaa sanomatta
pujahtivat kaikki toinen toisensa perästä ulos huoneesta.




Neitsy Maria.


Sentähden on katolin usko niin laajalle levinnyt, nyt kun sen
jumalien joukkoon myöskin kuuluu kaunis, valkoverinen nainen. Hänen
taivaalliset, ihanat kasvonsa ovat ihmiskunnan valloittaneet. Ja
haaveksivat, uneksivat henkilöt, jotka häneen uskovat, saavat häntä
useimmin nähdä. Hän nousee lähdetien pohjasta, Bágy-joen aalloista, tai
ilmestyy hän metsien salaperäisessä hämärässä niille, jotka ovat hyviä
ihmisiä, joihin hän on mielistynyt.

Muinoin hänet näki Juhana Otuksinen, samaten Reko Turkkurin vaimo sekä
Nilkku-Mikon isä-vainaja. Mutta hän olikin velkapää ilmestymään isille,
koska Gózonin kastanjametsään hänelle on rakennettu kymmenen kappelia.

Meidän bágyilaisten joukosta on vain Kyykkä-Annan suotu saada nähdä
neitsy Maariaa sekä puhella hänen kanssaan pyhän lähteen luona joka
kerta, kun pyhissä vaelletaan, sillä hän on hurskain uskovainen ja
hyräilee virsiä niin hartaasti, että edelläveisaaja Juho Alituinen
tavan takaa vakuuttelee: "sepä vasta on veisun-ääni, meidän kanttorin
ei ole sen rinnalla mistään kotoisin".

Mutta vielä vanhaa Juho Alituista suurempi Annan äänen, tai... ken
voi tietää... ehkäpä punaposkienkin ja solakan vartalon ihailija on
Nuha-Kaapo, joka myöskin on totisen uskovaisen maineessa, eikä itse
Kyykkä-Annakaan ole häntä hartaampi pyhissävaeltaja. Mutta kummallista
on sentään, kun mies näin paljo on tullut pyhien kanssa tekemisiin.
Joka usein käräjissä käy, Hän lienee aika riitapukari!

Kerrotaan... Ken lienee huhun liikkeelle pannut...? Ehkä Luottosen
riihentappajat, että mies oli heidän kylässä Csoltóssa, missä mennä
vuonna palveli renkinä, ollut kihloissa erään Seppälän Maria nimisen
kunniallisen neidon kanssa, jonka oli saanut niin itsehensä mieltymään,
että tyttö oli tuhmuuksiin taipunut. Nuo rehelliset ihmiset ovat
kovasti suutuksissaan miehen käytöksestä; sillä tehtyänsä tytön
onnettomaksi, hylkäsi Kaapo hänet. Turhaan lähettelee Maria tietoja,
että hän on kuolla häpeästä, kun neitsyys on mennyt; mies ei ole
millänsäkään, ei ole häntä näkevinänsä edes. Asia ei suinkaan hyvin
pääty. Jonakin kauniina päivänä saamme naisen tänne äpärinensä.

Varokaa tuota Nuha-Kaapoa; hänen tirrisilmänsä kiiluvat niin
salakavalasti, vaikka hän taivaasen mulkoileekin. Kun hänelle
huomautetaan Seppälän Marian kohtalosta, niin hän selittelee kuten
kovinkin jumalinen, että... tuota... tosin on heidän keskensä
jonkinlaista puhetta ollut, mutta tyttö on luterilainen, eikä hän ole
milloinkaan aikonut Mariaa naida; hän harras katolilainen! Mutta tiedä
se, Kaapo, ettei Jumala salli moisia tekoja!

Kaikella kunnialla muuten puhuen on tuo arvattavasti Kyykkä-Annan
toimia, sillä joko on mies aika tomppeli, jota hän koettaa yllyttää
uskonvimmaan tai ovat he muuten läheisessä suhteessa keskenänsä... oi
sinua Kyykkä-Annaa! — suo anteeksi, hyvä Jumala, jos erehdyn — mutta ei
ole hänenkään pyhä elämänsä aivan puhdas.

Tosin hän rukoilee aamuin, illoin ja hänellä on aina muassa viisi
erilaista rukousnauhaa; herrainen aika, kyläläiset pitävät häntä ihan
pyhimyksenä. Eikä sovi moittia, ettei hän olisi hyvissä kirjoissa
taivaan asujanten luona; kun näet jotakuta kohtaa kiero onni, niin
hän kääntyy esirukouksilla neitsy Maarian puoleen. Mutta sangen
epäilystä herättävä seikka on, kun tuonnoin Beden Liisa tunsi omaksensa
kauppapuodissa erään lävistetyn taalarin kolikon, joka oli niitä
rahoja, joita ihmiset Annan kautta olivat lähettäneet neitsy Maarialle.
Liisa oli itse saman rahan antanut ja kysynyt vielä jälkeenpäin
Annalta, oliko tämä sen perille antanut.

— Annoin, annoin, siskoseni. Pyhä neitsy lupasi lepyttää isäsi vihan
Paavo Turkkista kohtaan. Hän vastaanotti rahan ja lausui kiitoksensa.

Kuinka asian laita lienee oikeastaan ollut, sitä ei kenkään voi selvään
sanoa, mutta sen verran on varmaa, ettei neitsy Maaria ollut saattanut
rahaa juutalaiselle puotimiehelle viedä.

Mutta viikon perästä tuli asia johonkin määrin selville
syys-toivioretken aikana Gózonissa.

Ilma oli kaunis ja suopea. Paljo väkeä liittyi Bágyistakin
pyhissävaeltajiin: Parkkarin Sohvi, musta puku yllä; vanha Jooseppi
Luottonen, Perttusen vaimo, vieläpä jumalaton Tapani Filesik suutarikin
kaikin väkinensä (jopa mailina on nurin narin!) sekä tuo kiekaileva
Myllärin Klaara (kun ei häpeekään tulla ihmisten pariin, ilkiö!), ja
ken heitä kaikkia voisi luetella; oli hyviä ja huonoja sekaisin, muiden
muassa, kuten kukin sanomattanikin arvaa, Kyykkä-Anna ja Nuha-Kaapo.

Paljo oli kansaa liikkeellä; noin kolmekymmentä juhlakulkuetta
pyhissävaeltajia. Gózonin, Bodokin, Kartalin ynnä muiden lähikylien
asukkaita; olipa katolilaista väestöä kaukaa Majornokistakin saapunut.
Tällaisina aikoina kelpaisi vuokrata pappien sivu-tulot!

Bágyilaiset saapuivat perille vasta myöhään illalla eikä heillä,
kun olivat notkistaneet polvia yhdeksässä pyhimyskappelissa, ollut
enää liioin aikaa edes makeismyymälöissä käydä, missä tavallisesti
enimmän kansaa liikkui, sillä pimeys peitti maan, vaan suurin osa
asettui yösijoilleen hartauttansa harjoittamaan. Vain muutamat jäivät
kuuntelemaan Kyykkä-Annan ihmeellisiä kertomuksia Gózonin neitsy
Maariasta.

— Kiitä sitte... kerropas enemmän, tyttöseni! — kehoitteli Filesikin
muori. — Mitä pyhä neitsy vielä ilmoitti?

— Minun täytyy kertoa hänelle kaikki, mitä teistä tiedän.

— Oh, hoo, hoo! — huokaa rupuliarpinen Terttusen Anna veisaavaisella
äänellä — autuas se ihminen, joka on niin Jumalalle otollinen,
kuin sinä! Kas, tuossa on iso huivini allesi, Annaseni. Näen, että
makuusijasi on kova. Hoidapas sinä Kaapo vähäisen tulta, jotta nähdään
armaamme kasvot hänen hertoissaan...

Kaapolla ei ollut mitään tätä vastaan sanomista, heitti muutaman
puukalikan tulelle, joka valaisi Annan mustia hiuksia ja pieniä
kuoppasia punaisissa poskissa, jotka olivat mieheltä sielunrauhan
vieneet.

— Sanopas, rakkaani, — tutkielee Filesikin muori — minkä näköinen on
neitsy Maaria?

— Voi, sitä on vaikea sanoin selittää... Ihanat, vaaleat kasvot,
kullankellertävät hiukset, jotka aaltoilevat hartioille, surulliset
sinisilmät; lumivalkealla käsivarrella, joka vuotaa orjantappuran
pistämistä verta, nukkuu makeasti pieni lapsukainen...

— Niin, niin... lapsi Jesus! Ihan samallaiseksi on hän kuvattu
rukouskirjaani...

— Ja Bodokin kirkossa! — lisäsi Kaapo, ihastuneena niellen, ahmien
Annan joka sanan.

— Kun pyhä neitsy ilmestyy, niin ympäröipi häntä välistä kirkas
loistekehä, mutta toisinaan on hänen yllänsä vain tavallinen
kattuunihame.

— Saatko häntä tänään nähdä? — kysytään.

— En tiedä; unissa hän tavallisesti minua kutsun kutsuu — vastasi Anna
ja samassa kumartui hän Kaapon puoleen sekä kuiskasi hänen korvaansa:
mutta tule sentään silloin kuin sanoin!

Nuotio oli jo sammunut, vain muutama kipinä kimalteli tuhan alta; uni
painoi vähitellen silmät umpeen, etäämpänäkin nukkuivat sekä tulet
että ihmiset Herran rauhaan avaralla nurmella metsän reunassa. Kaikki
oli hiljaa, vain Gózonin metsä suhisi vasemmalla ja räpytteli yölintu
välistä siipiänsä. Hurskaat pyhissävaeltajat näkivät unta ihanista,
vaaleista kasvoista, kullankellertävistä hiuksista... ja Nuha-Kaapo
uneksi levotonna, hereillä ollen punaisista poskista ja sysimustasta
tukasta.

Ylt'ympärillä saattoi hämärässäkin nähdä kansaa, lähempänä bodokilaisia
ja etäämpänä, Herra tiesi, keitä kaikkia. Heidän joukostansa liikahti
eräs haamu useat kerrat, ikäänkuin valvoisi hän tännepäin. Kaapo näki,
kuinka sielläkin tavan takaa käännähteli joku levoton henkilö, joka ei
myöskään saa unta silmiinsä, vaan katsoa tuijottaa avaruuteen samoin
kuin hänkin.

Sitté kului pitkä aika, kunnes etäältä alkoi kuulua kirkonkellojen
läppäys. Hän näki Annan nousevan ylös naisväen joukosta ja katoavan yön
pimeyteen; Kaapo odotti puolen tuntia, kuten oli häntä käsketty, niin
pujahti hänkin tiehensä.

Kiireisin askelin riensi hän metsän tiheiden, pistävien pensasten läpi,
ja kun hän välistä seisahtui ottaakseen piikkiä pois jalasta, oli hän
kuulevinänsä askeleita takaa. Tuleeko ehkä joku perässä? Kukapa sieltä
tulisi?

Läähöttäen saapui hän Maarian pyhien puiden luo. Anna siellä jo oli
häntä odottamassa. Siinä hän istui pyhän lähteen reunalla, leikitellen
hajallaan olevien hiustensa kanssa ja tähtösien valossa katsellen
kuvaansa lähteen peilikirkkaassa vedessä.

— Kauvanpa viivyitkin, Kaapo! Tule istumaan viereeni! — kuiskasi hän
raukeasti.

Kaapon pienet silmät suuremmaksi kävivät, hän istui tytön viereen,
mutta ei tohtinut häntä syleillä.

— Miksi olet niin arka? Laske pääsi syliini. Sinäkin olet totinen
Herran uskovainen; olen pelastanut sielusi. Neitsy Maaria on sallinut
meidän rakastaa toinen toistamme.

— Onko todellakin? — kysäsi mies taikauskoisella hartaudella, mutta
kumminkin epäilevästi.

— Jumala on todistajani...

Tällä hetkellä alkoi kuu pujahtaa esiin pilvien takaa, ja sen säteet
vienosti valaisivat nurmea.

Viileä tuuli puhalsi metsästä. Hiljaa alkoivat puiden oksat häilyä,
mutta tyyntyivät taas pian... Ja ilmestyi metsästä taivaallinen näky,
nainen; ihanat, vaaleat kasvot, kullankellertävät hiukset, jotka
hartioille aaltoilivat, surulliset sinisilmät... lumivalkoisella
käsivarrella, joka orjantappuran pistämistä vuoti verta, nukkui
makeasti pieni lapsukainen...

— Neitsy Maaria! — kiljahti Anna pelästyneenä.

Sanaa sanomatta peitti Kaapo kasvonsa käsiin.

— Voi minua, pyhä neitsy! Rukoile puolestani! — ähkyi Anna
epätoivoissaan rintoihinsa lyöden ja maahan langeten. Olen rikollinen.
Olen varastanut rahasi, valhetellut nimesi kautta...

Tuo surullisen näköinen äiti hymyili lempeästi.

— Sinulle ei ole minulla asiaa, kunnon nainen! Katsopas tänne Kaapo,
toin pikku poikasi. En tahtonut häväistä sinua kaiken kansan nähden.

Hän lisäsi vielä hiljaa, kainosti:

— Pidin sinua silmällä... tulin perässäsi ja tapasin sinut täällä.

Kaapo pyyhki karkealla kämmenellään otsaansa ja astui arasti puhujan
luokse. Lapsi avasi silmänsä ja hymyili hänelle.

— Löysit minut, Seppälän Maria, mutta et myöskään enää ikinä minua
kadota, jos annat anteeksi...

Sovinnon merkiksi ojensi Maria hänelle hellästi lapsen. Kaapo otti sen
ihastuneena käsiinsä, mutta antoi pian äidille takaisin.

— Ei, ei! Anna minun katsella sinua! Olet niin ihana kun on lapsi
käsivarrellasi!!




Kahden karjatalon romaani.


Varmaan on Yrjö parka kuoleman oma. Tuossa hän makaa vuoteella;
ympyriäisiä punaisia pilkkuja kelmeillä kasvoilla; ikenetkin ovat
ruusunpunaiset.

— Pahoja merkkejä — tietävät hoitaja-akat, jotka tällaisissa
tilaisuuksissa ovat täynnä sanoja, neuvoja. Siin' oltiin! Isien viha on
käynyt lapsille kiroukseksi. Rakkaus on syynä, jos poika kuolee... Joku
erinomainen ilonsanoma ehkä vielä auttaisi.

Samaa tuumii vanha lampurikin.

— Kuulepas, Yrjö; olen tässä tuuminut... Teen sinun tähtesi. Olkoon
menneeksi, sinun tähtesi. Enhän minä tiennyt, että niin rakastat
Boriskaa. Pidin sinua poikanulikkana, enkä ottanut huomioonikaan... en
tahtonut huomata. Älä sure; en minä enää ole vastaan, menen kosimaan
puolestasi.

Kuihtuneen nuorukaisen kasvoille ilmestyy hymy, heikko, laimea. Hän
nostaa päänsä käsivarren nojaan...

— Vielä tänäänkö, isä kulta?

— Ajan ensin karjan laitumelle ja annan paimenpojan kaita sen ajan, kun
käyn naapurissa.

Sairas katsahtaa kiitollisesti isäänsä ja kysyy ajatuksiin vaipuen:

— Koska tulette takaisin, isä kulta?

— Illan suussa... vähän ennen kuin muulloin.

— Pitkä aika odottaa! — huokaa poika. Mutta yhtä pyydän: Boriskan
isällä on neljä kelloa... tunnen ne äänestä... jos asia on käynyt
hyvin, jos saan tytön, niin pyytäkää nuo kellot ja sitokaa ne neljän
uuhen kaulaan, — jotta jo kaukaa saisin kuulla.

— Olkoon tahtosi, poikani!

— Noitten kellojen äänen luulen tekevän hyvää.

— Kyllä saat kuulla, poikaseni...

Lampuri läksi. Läksi tuon julman miehen luo, joka on hänen
verivihollisensa. Mutta mistä syystä he oikeastaan ovat vihamiehiä
keskenänsä? Turhuuksia; yhteinen laidun on ollut syynä; molemmat
lampurit syöttävät toistensa harmiksi parhaan ruohon; tuosta syntyy
harmia, harmista viha, vihasta riita.

Puolenpäivän aikaan koputti lampuri naapurinsa ikkunaan.

— Kuuletkos, vanha lurjus, Martti! Minä olen täällä, naapurisi
Demetrius. Tulin hakemaan erästä kukkaista.

— Astu sisään, koska kerran olet tänne saakka tullut!

— Annatko tyttäresi? Häh?

— Tule sisään ensin, jotta saan edes naamasi nähdä.

— Kiero mies! En tyttöä itselleni kosi, vaan pojalleni.

— Eikö hän vielä ole kuollut.

— Ei hän sairaskaan ole, vain vähän heikko.

— Sanotaan hänen sairastavan näivetystautia.

— Se on vale! vastasi Demetrius äreästi.

— Mutta eilen joku kertoi, että hän on kuoleman kielissä.

Vieras remahti nauruun, mutta kyllä se nauru väkinäistä oli.

— Tuhmia jaarituksia! Annatko tyttäresi miehelään, vai miten?

— En anna, kosk'en saa naamaasikaan nähdä, sinä kopea könsikkä!

— Tule sinä ulos!

— Enpä tule; en alenna itseäni.

— No, odotetaan sitte.

Hän istui kivelle pihassa, kuunteli mulperipuiden kuiskutuksia,
mehiläisten surinata...

— Onpa mailma sentään ihana näin keväiseen aikaan. Koko luonto
hymyilee, iloitsee. Kaikki alkaa uutta elämätä. Vain yhden elämä raukee!

Hän hypähti kiivaasti seisaalle ja meni toisen kerran ikkunan alle
koputtamaan.

— No, olkoon menneeksi...! astun sisälle huoneesesi!

Hän avasi porstuan oven salvasta ja meni sisään.

Isäntä katsoa tuijotti vierasta kasvoihin, jotka olivat juovia, ryppyjä
täynnä, mutta ei näkynyt niissä enää kopeutta, ylvästelemistä.

— Noh, olkoon menneeksi, vastasi isäntä. — Annan tyttäreni. Annan
Herran nimeen... tulkoon vaimoksi pojallesi. Tyttö kyllä on suostuva.

— Mistä sen tiedät?

— Olen sen nähnyt hänen kasvoistansa eilen ja tänään. Mennään
puutarhaan, niin saat sinäkin nähdä.

Mentiin puutarhaan, mutta Boriska ei ollut siellä. Isä huuteli hänen
nimeänsä, mutta seutu ei antanut vastausta; Ipoly-joki juoksi menojansa
hiljalleen.

— Varmaan on tyttö mennyt joelle päin kukkia poimimaan... Täällä
näkyvät jäljet hiekassa.

Lähdettiin jälkiä myöden. Tuolta tiiliruukin puolelta juoksi jäniksen
poika suoraan heitä vastaan, mutta kääntyi heti sivulle päin ja
lötkötti Galluksen lesken niittyä kohden.

— Paha merkki! — virkkoi toinen miehistä.

— Kas, Boriskan huivi! Tyttö on ehkä nukahtanut tänne puitten suojaan.

Mutta Boriskaa ei löytynyt; vain huivi. Se oli ehkä tarttunut puun
oksiin... Kummallista, kun tyttö oli huivinsa tänne heittänyt.

Lampurit saapuivat joen rannalle. Kaukaa punoitti äyräältä rehevässä
ruohossa kaksi esinettä, ikäänkuin siellä olisi kaksi suurta tulppaania
kasvanut.

Miehet menivät äyräälle. Boriskan karmosiinipunaiset kengät siellä
punoittivat.

Isä kysäsi äimistyen:

— Miksi tyttö on kengät jalastansa riisunut? Ehkä ovat ne likistäneet
jalkoja, tai ehkä...

Vanha Demetrius lausui julki tuon synkän aavistuksen.

— Tai ehkä tyttö ei tahtonut viedä niitä muassansa sinne... minne
meni...

Isän pää painui alas; ei tohtinut kysyä, mitä naapuri tarkoitti. Sanaa
sanomatta, ajatuksiin vaipuneina katsoa tuijottivat molemmat veteen.
Leikkisä Ipoly-joki ei liioin heistä piitannut, vaan juoksi iloisesti
menojaan... ei kielitellyt mitään.

Ehkäpä tiesi, miksi oli tuo suruisen näköinen, ihana neito riisunut
kengät jalastansa. Siksi, kun ei niitä enää tarvinnut; enkelit
astelevat avojaloin tuolla ylhäällä...

       *       *       *       *       *

Varpaisillaan liikutaan sairaan kodissa. Yrjö on entistänsä heikompi;
kuuntelee, odottelee: "voi, kun eivät uuhet jo tule!"

Turhaan koettavat hoitaja-akat selittää, ettei vielä ole ilta; tavan
takaa täytyy avata ikkuna, jotta sairas saisi omin silmin nähdä, miten
aurinko vielä paistaa täydeltä terältänsä.

"Voi, kuinka verkalleen aika kuluu! Menkää katsomaan, eikö tieltä jo
nouse tomua, eikö karja jo tule!"

Vielä ei ole päivä puolillakaan.

Sairas ei tuosta tyynny; ehkei selitystä enää käsitäkään. Häntä alkaa
kovasti nukuttaa, pää vaipuu voimatonna vuoteelle, silmät menevät
umpeen.

— Kuulen kellojen äänen... kuiskaa hän — kuulen, kuulen...

Suloinen hymy punastaa kasvot, mutta pian astuu taas sijaan sinertävä
lyijyn väri.

... Kellot kuuluvat yhä lähemmältä. Jo kuulee hän tulevien lammasten
jalkojen kopinankin. Neljä uuhta hyppelee iloisesti lauman edellä...

Sairas näkee, silmät ummessa, hän vielä kerran ne tahtoisi avata, mutta
vain silmälaudat näkyvät; vielä kerran aikoo hän hengittää raitista
ilmaa, mutta paljaasen korinaan se jääpi.

       *       *       *       *       *

Illan tullen saapui lauma; suruisesti kilisee vain yksi kello. Neljän
isoimman uuhen kaulassa ei ole mitään.

— Tulitpa vihdoinkin vanha Demetrius!

Äreillä mielin heitti hän takin yltänsä.

— Tulin, mutta kellot eivät soi siten, että poikani paranisi.

— Käy sisään! Poikasi on jo kuullut niitten äänen ja parantunut!




"Kuningattaren hame".


Ihanat laaksomme puhukaa, astukaa ihmisten keskelle oikeutta tekemään...

Vanha Bogátin vuori astuu näkyviin usvasta ja sen kivet ja kalliotkin
puuttuvat kunnon kansalaistemme asioihin. Metsät, niityt, järvet, joet,
ruovostot usein ankarasti syyttävät meitä lakituvassa.

Niin oli asian laita... kaikki sen vielä muistavat. Useina vuosina oli
neljä- ja viisikymmentä heinäkekoa "kuningattaren hameella", (kuten
Aivinaisen perheen kuuluisaa niittyä nimitetään), sillä se on niin
laaja niityksi kuin kuningattaren hame mahtaa olla leveä hameeksi
(etenkin juhlavaate). Tuo yksi niitty on suuremmasta arvosta kuin koko
muu Aivinaisen perheen omaisuus yhteensä.

Mutta mitä puhuinkaan Aivinaisen perheestä, kun tietty asia on, että
Tapani Aivinaisen kuoltua leski otti miehekseen Mikko Mutaisen, ja
kun tuonnoin hän itsekin ikuisiksi ajoiksi ummisti silmänsä, niin
olisi ollut oikein ja kohtuullista jakaa kolmeen osaan kaikki irtain
omaisuus, kiinteimen olisi pitänyt Emerikin saada, hän kun on vanhin
lapsi ja miespuolinen perillinen; nuorempien siskojensa osan olisi
hän sitte saanut lunastaa, nimittäin Aivinaisen Esterin ja toisesta
naimisesta syntyneen Liisa Mutaisen. Niinhän on rehellisten ihmisten
kesken tapana.

Mutta sekä talon että tuon ison niityn saikin Liisa. Ilkeä isä jätti
milt'ei osattomiksi Aivinaisen orpolapset, vaikka heillä oli sama
äiti kuin Liisallakin. Ihan mahdotonta oli vainajan olla kääntämättä
kylkeänsä haudassa!

Emerik sai Bogátin vuoren. Perintöosa oli yhtä kyttyräselkäinen kuin
omistajansakin. Kurjan kurja uutismaa, joka ei suinkaan kuivina vuosina
anna siementäkään. Ester sai osalleen "Kulmalan" ulkopalstan, täynnä
kuoppia. Ei kelpaa laitumeksikaan; verokirjaankin se on merkitty
sanalla; "hyödytön".

Kaikki rehelliset ihmiset kylässä olivat harmissaan, mutta laki ja
oikeus antoi asian olla sillänsä. Mikko osasi hyvin puhua laissa,
hänellä kun on liukas kieli.

Ei siis asia enää ollut autettavissa. Tosin voisi vielä vedota
kuninkaan tuomioon... Mutta ken tietää, minkälainen mies se kuningaskin
lienee?

Notarius sepitti niin kauniin jakokirjan, että kivikin sitä kuullessaan
olisi saattanut kyynelihin käydä. Viisas mies onkin tuo meidän notarius.

Hyvillä mielin tuli Mikko kotia kaupungista, mutta sitä surullisempi
oli Emerik, kun korkeasti kunnioitettava lääninhallituskin oli sanonut,
että asia entisellään pysyköön; Emerik saakoon Bogátin vuoren, Ester
tuon kivisen "Kulmalan" palstan, mutta Liisa paraimman niityn,
"kuningattaren hameen". Tuo hamepa vasta kylän poikain päät ymmälle
panee...

On tosin Liisakin Emerikin sisar, vaikka vain äidin puolelta, mutta
toinen sisko on vielä enemmän syrjään sysätty; veljen sydän liittyy
enemmän häneen. Eikä hän omasta puolestansa liioin asiasta olisi
millänsäkään, kun on ruma, kyttyräselkä, eikä voisi tilaa hoitaa, ja
joskin hän jonakin päivänä ajetaan talosta pois, niin voihan hän mennä
rengiksi; mutta toista on Ester paran laita.... Hän on vielä niin
nuori, heikko voimistaan; herrainen aika, onhan tyttö vielä ihan lapsi.

Emerik pudisti nyrkkiä. "Olisipa tässä kourissani se mies, joka meidät
teki kerjäläisiksi!" Hänen sydämensä oli pakahtua katkeruudesta.
Jos hän edes voisi tyhjentää tuota sydäntä, vaivojansa jollekulle
valittamalla, jospa nuo vuoret, joet ja metsät edes hänen suruansa
käsittäisivät!

Tumman viheriöinä hymyilivät Csoltón niityt, kun hän kulki pitkin
pölyistä maantietä Bogátin alatse. Näytti siltä, ikäänkuin olisi
"kuningataren hameessa" ryppyjä, pitkiä, aaltoilevia säde- ja
varjo-juovia häilyy sen pinnalla.

Aurinko laskee, ja kas, kuinka se kultaa tuota vanhaa Bogátin vuorta...
Tuolla ylhäällä on hänen kylvönsä. Kaunis koetus viljellä vuorimaata.
Tosin tähkäpäät ovat sangen pieniä, mutta ovatpa sentään täyteläisiä.
Siniset elokukat rehottavat siellä yhtä hyvin kuin muuallakin.

Hyvä Jumala, kuinka kaunis onkaan tämä Csoltón seutu! Tuskin lienee
paratiisi ihanampi...

Tosin on hänen osansa rumin, nimittäin tuo paljas vuorenselkä, mutta ei
se sentään aivan arvoton ole. Eikä niinkään huonoa maata, pitää vain
hyvin viljellä. Ei ainakaan laihoa sieltä tulva-vesi vie.

Mutta Esterin osa, se vasta ihan kelvoton on, sitä ei maksa vaivaa
kyntääkään.

Semmoinen on se palsta tuolla puolen valtaojaa, ikäänkuin ruma paikka
viheriässä juhlavaatteessa, silmäänpistävä, kurjannäköinen; kuoppinensa
todellinen avonainen haava isänmaan ruumiissa.

Emerik johti askeleensa lähemmäksi, seisahti, paremmin katsellaksensa.

Todellakin kurjan kurjaa maata! Ei kasva muuta kuin mataraa kuoppien
partailla.

Mutta kas, mitä kauniita kasvia tuolla kivistössä! Niin meheviä
ja reheviä lehtiä, jotka ihan hymyilevät Emerikille. Ei kasva
parempia "kuningattaren hameessakaan". On tässä maassa voimaa, kun
se vaan sitä panee liikkeelle. Kas, tuolla toisessa päässä kasvaa
valkojuurikkaitakin... Ei tuota maata sovi sentään ihan ala-arvoisena
pitää.

Hän meni silittämään kasvin lehtiä. Niin puhtaat, pehmoset, aivan
kuin silkkisametti! Osannevatko nuo kasvit myöskin puhella? Mikseivät
osaisi...?

Kummallista on myöskin, että vaikka niitä säälimättä polkee jalallansa,
niin ne jo seuraavana aamuna taasen ovat pystössä, ikäänkuin ei olisi
hätää mitään ollut. Ihmeellistä, kun nuo pienet, hennot kasvit ovat
ihmisiä väkevämmät...

Emerikin kiskoitettujen saapaskorkojen alla kolisivat pikkukivet, nuo
rakkaan, voimakkaan isänmaamme kirjavat kivet. Näitä ei tosin ole
tapana sormuksiin sovitella, vaikka kyllä ovat sangen somiakin. Mutta
ihmisissä on vika, ei maassa. Yhtä kernaasti antaa maa näitä kuin
kultaakin ja hopeata, vaikk'emme anna kiville arvoa, kun emme osaa
niistä hyötyä.

Emerik kumartui maahan ja poimi taskunsa täyteen pieniä kiviä. Niitä
oli väriltään sinisiä, ruskeita, punaisia ja kullankeltaisia. Tuolla
kuopan laidassa näkyi kulma isosta mustasta kivestä; kun Emerik
saappaan korolla sitä kerran potkaisi, irtaantui palanen; sen hän otti
toisten joukkoon. Kelpaavat kotona pikku Esterille leikkikiviksi.

Keveillä mielin jatkoi hän matkaansa kotiapäin. Sekä vuori että Esterin
palsta olivat rohkaisseet häntä. Lähemmin niitä silmäiltyänsä, oli
hän niihin aivan tyytyväinen. Ehkäpä olikin sopivinta, että Liisa sai
parhaan osan. Hänen isänsä saattaa kuolla piankin, ja tyttö jää orvoksi
mailmaan. Päälle päätteeksi on Ester paljoa kauniimpi katsannoltaan;
pääsee huokeammin miehelään. Toden totta, hyvä on näinkin, niinkuin on!

Näin oli Emerik ajatuksiinsa vaipunut, jottei huomannut erästä
herras-metsästäjää, joka tuli häntä kohden vuoren puolelta, ennenkuin
tämä häntä tervehti.

— Hyvää iltaa! Mistä olet kotoisin?

— Csoltósta.

— Siis tiedät varmaankin, kenen oma on tuo vuorenselänne.

Emerik hymähti. Ei tahtonut suoraan totuutta tunnustaa, kun ei siinä
vuoressa mitään kehuvaroja ollut.

— Se on Emerik Aivinaisen — vastasi hän jörösti.

— Näyttää raivaavan siellä peltoa. Ei se saata olla siksi liioin sopiva.

Emerikiä harmitti tuo halveksivainen puhe. Eipä hän sentään anna
kenenkään puhua pahaa Bogátista.

— Ihan välttävää maata, ihan välttävää!

— Entä millainen on sieltä tie Belédin lasitehtaasen?

— Kelvoton, melkein aina kelvoton...

Metsämies tähän jotain murahti, ja kun juuri saapuivat kylään, kysäsi
hän eroa tehden:

— Missä se Aivinainen asuu?

— Täällä isäpuolensa luona. Minä olen sama mies — omisti hän punastuen.

— Siis saan sinun kanssasi kaupasta sopia.

Emerik ei osannut arvata, mistä kaupasta, vaan katsoa ällisteli, kun
vieras herra todellakin astui hänen perässänsä tupaan.

Mutainen oli jo kotona, sillä hän kulki hevosella. Katseli epäilevästi
vierasta, luuli pojan tuoneen mukanansa jonkun asianajajan. Vasta nyt
aika niitä...!

Pikku Liisa leikitteli makeisleivosten ja nukkien kanssa. Kahta vuotta
vanhempi Ester istui pöydän ääressä kyynäspäihinsä nojaten ja katseli
kateellisesti sisaren aarteita. Hän ei saanut mitään tulijaisia
kaupungista.

Tyttö loi kauniit sinisilmänsä veljen puoleen, suruisesti, toivoen,
odottaen.

Kyttyräselkä veli huomasi tämän ja hänen muotonsa synkistyi. Ei kuullut
enää, mitä vieras herra puhui. Mikko hänelle vastasi.

— Mitä? Bogátin vuorenko aiotte ostaa pojintimaltani? Onko herra oikein
viisas? Kuules Emerik, hän tahtoo ostaa sinulta Bogátin. Vastaappas,
mitä tuumit.

Näin sanoen Mikko nauroi ja löi yhteen kämmenensä. Oiva tilus. Mitä
herra tuosta sitte maksaisi?

Emerik itsekin äimistyi ja mutisi tyhmistyneenä:

— En myy vuortani...! en maar myykkään. Ei siitä herralla kumminkaan
olisi mitään hyötyä... Minä taasen olen siihen mieltynyt, olen
todellakin mieltynyt.

Mieleen johtuivat kivet, jotka hän oli taskuunsa noukkinut. Suu kävi
hymyyn ja hän viittasi salaa silmää iskien Esteriä tulemaan luoksensa.

Ilosta loistavin kasvoin juoksi lapsi veljen tykö, tarttuen esiliinansa
molempiin alakulmiin? tottapa tähän mahtuvat veikon tuomiset.

Emerik latoi kiven toisensa perästä esiliinaan, arasti katsellen, josko
ne kelpaavat siskolle? Kelpaavat kai?

Esteri iloissaan paukutteli kätösiänsä, tai ehkä senkin tähden, että
vetäisi Liisan huomiota puoleensa, aivankuin olisi sanonut: "katsos,
mitä minulla on!" Sitté istui hän pöydän ääreen takaisin, ensin aivan
erilleen Liisasta. Käteisin katsein mittaelivat pikku sisarukset
toistensa leikkikaluja, kumman olivat paremmat; mutta molempien
muodosta näkyi, että kylmä kateus on katoomaisillaan.

— Kuulepas, poikani... puhui vieras herra levotonna. En tullut pilojani
puhumaan, vaan olen vakaisella kauppa-asialla... minä olen Belédin
tehtaan isäntä.

— Tuo rikas mies — puuttui Mikko uteliaasti puheesen — jonka oma on
lasitehdas ja iso karjatalo?

— Juuri lasitehtaan vuoksi olen tullut. Tarvitsen Bogátin maata lasin
valmistukseen. Tähän asti olen tuonut tarvittavat aineet neljän
penikulman päästä, kun en ole tiennyt, että Bogátin sisusta on niitä
täynnä. Tänään olen antanut sen tutkia. Minulle on tuo vuori suuresta
arvosta, se kun on niin lähellä. Ostan sen ja maksan hyvän hinnan.

Mikon kasvot kävivät tulipunaisiksi, mutta sitä vaaleammiksi Emerikin.

— En voi luopua tuosta vuoresta — virkkoi hän estellen. — Olen saanut
sen periä, pysyköön se omanani.

— Mutta entä jos maksan hyvän hinnan?

— En myy sittekään, vaikka...

Hän mietti, suurenko summan mainitsisi.

— ... vaikka saisin koko seudun.

— No, hyvä... huomaan, että olet oikea unkarilainen... piintynyt
maahasi; — siinä tapauksessa otan sen arennille, taikka oikeastaan vain
sen sisustan. Saat mielesi mukaan kyntää ja viljellä pintaa. Maksan
vuosittain viisisataa floriinia.

Jopa Mikko Mutaisen naama kävi kateudesta ihan keltaiseksi ja Emerik
punastui ilosta. Ei niin paljoa rahaa mailmassa missään lienee yhden
miehen kukkarossa yhtä haavaa. Viisisataa floriinia! Niin paljoa ei
maksa "Kuningattaren hamekaan". Tuleepa rikas morsian tuosta...

Ester tuli kaikkein ensiksi hänen mieleensä.

— Esteriseni! Naurapas jo! Tulepas tänne, siskoseni!

Mutta Ester ei nauranut, vaan oli nyrpyssä nenin. Äsken pisti suuhunsa
yhden noista pikkukivistä ja imeskeli sitä, mutta tuosta kävikin
selville, ettei se ollutkaan sokuria.

— Nämät ovatkin kiviä! — huokasi tyttö itkussa suin. Syökää ne itse!

Ja nyreissään heitti hän kaikki maahan.

Yksi niitä, nimittäin tuo musta kivi, kieri ihan tehtailijan jalkoihin.

Hän otti sen käteensä, koputteli sitä sormillaan ja katselipa vielä
nenälasienkin takaa.

— Kas vaan, hienoa, parasta lajia kivihiiltä! Mistä tätä olette
löytäneet?

— Pikku siskoni maapalstalta mursin sitä isosta kivilohkareesta. Siellä
on maan sisusta tuollaista täynnä.

— Kuules, poikaseni, — virkkoi tehtailija seisaalle nousten, —
tiedätkö, että olette rikkaita, oikein upporikkaita ihmisiä!

Pikku tyttönen, joka vasta nyt alkoi tarkemmin katsella vierasta,
lakkasi itkemästä ja katsoa tuijotti hänen harmaata tukkaansa ja pitkää
hallavaa partaansa. Oli jossain saduissa kuullut samallaisista miehistä
kerrottavan.

Emerik taasen ummisti silmänsä eikä tohtinut niitä pitkään aikaan avata.

Mutta kyllä hän ne sentään avasi, kun asiasta tuli täysi tosi.
Tietäähän joka ihminen, mitenkä Csoltón kivihiilikaivos keksittiin ja
avattiin.

Löydettiinpä kaivokselle keskustakin... ei kansa ole niinkään tuhmaa...
osaa se miettiä, kun vain viitsii... ja on olemassa lääninhallitusta
korkeampi valta... puhukoon Filesik mitä tahansa, hän on jumalaton
mies, pakana.

Vuoret, virrat, laaksot ovat orpojen asiaa ottaneet ajaaksensa.

Sekä Bogát että Kulmalan palsta olivat niin lempeät, etteivät koskeneet
Liisan niittyyn, auttoivat vain Aivinais-vainajan orpoja.

Mutta Bágy-joki on armoton. (Tupruaa usein Bogátistakin sentään savua,
ehkä se juuri vetää pilvet alas?) Neljänä vuotena perätysten on Bágy
tulvinut niityille ja kasvattanut "Kuningattaren hameelle" ruokoa,
jotta varmaan Mikko Mutaisen viikate vuosikausia ruosteessa pysyy.




Juho paran hevoset.


Ensin isäntä sukii tallissa "Pollen" karvan sileäksi, sitte palmikoi
hän "Ihmeen" sysimustan harjan ja sen jälkeen järjestänsä tulee toisten
vuoro.

Nuo neljä viisasta eläintä ymmärtävät, että ollaan juhlapuuhissa...
kun kulkusetkin aisaan sidottiin... ihan samoin kuin mennä vuonna
tähän aikaan, jolloin tuo kaunis myllärinleski Klaara taloon tuotiin.
Senpätähden hevoset pää pystyssä hypähtelevätkin, ikäänkuin olisivat ne
kaikki neljä vara-ispaanin (vara-maaherran) ratsuja...

Mutta vaikka olisivat itse maaherran omia ja saisivat kultahinkalosta
syödä ruusunlehtiä sekä hopeisista sangoista juoda Gózonin pyhän
lähteen vettä, niin ei heillä olisi parempia päiviä kuin Juhon hoidon
alla.

Kaikki neljä ovat omaa kasvua, isännän silmäin edessä ovat ne näin
pulskiksi varttuneet; hän niitä on itse hoitanut, sukinut kaikella
huolella, pessyt kaurat ja vielä paahtanutkin, ennenkuin on niitä
antanut syödä, noukkinut pois heinistä ja ruohoista kaikki pahamakuiset
kasvit, verhonnut talvisin lämpimällä loimella, kesäisin hän heitä
uittelee, ja suutelikin heitä, kuu vielä varsoja olivat.

Tosin hän ei enää hevostansa suutele, sittekun taloon tuli nuori
emäntä, joka oli vanha mielitietty, ennen toisen miehen vaimona, —
mutta nyt tietysti kahta rakkaampi... Ei Juho enää niitä suutele,
mutta kovin on hän vieläkin hevosiinsa mieltynyt eikä vaihtaisi niitä
kahteentoista Csoltón ja Bodokin tammakartanoon.

Mailmassa saattaa löytyä kylläkin suuria asioita, mutta vähäpätöisiä
ne sentään ovat totta puhuen Csoltón ja Bodokin maineesen verraten.
Yhdeksässä komitaatissa (kreivikunnassa) tiedetään, kahdessakuudetta
huhuja liikkuu meidän hevosten kauniista kasvannosta, somista jaloista,
ihanasta kaulasta.

Kaikki suuret herrat tulevat Csoltoosen ja Bodokiin vaunuhevosia
talonpojilta ostamaan, ja käypä silloin välistä niinkin... ainakin
virkkoi muinoin Paavo Välkkyvä Belédin kreiville, kun tämä häitänsä
valmisti: "ei siitä naimisesta mitään tule tänä talvena, sillä minun
molemmat varsani ovat vielä liian nuoret ja samaten olisi aivan
varhaista valjastaa Juhana Tappuraisen varsoja; muualla ei kasva koko
mailmassa moisia hevosia."

... Kyllä jo kasvaa; Juho Oksanen on heiltä urkkinut taidon ja on
kasvattanut neljä semmoista varsaa, että kun ne kiitävät läpi Csoltón
ja Bodokin, ihmiset rientävät ulos ihmettä katsomaan ja kalpeiksi
kateudesta käyvät.

... Harjat palmikoittuansa, nosti Juho valjaat selkään. Toinen
vetohihna oli niin pahassa solmussa, että tuskin auki sai. Tuliset
oriit levottomasti polkivat jalkaa ja viuhtoilivat hännällänsä.

Tallin ovi oli auki; ilmestyi kaunis, punaposkinen nuori vaimo oven
suuhun — mutta ei huomannut Juhoa, hän kun oli "Mustan" takana.

Ei Juhokaan vaimoansa ensin huomannut, mutta ei aikaakaan, niin kuuli
hänen kuiskailevan... katkonaisia sanoja, joita ei näin kaukaa enää
oikein tähdännytkään. Kenen kanssa mahtoi puhella?

"Sano hänelle, että menen häihin, mutta sitte... en vielä tiedä, miten
käy..."

Klaaran sanat nämät olivat, sen hän kuuli selvästi. Sitte vastasi
käheä, yskänsekainen ääni, vaan sanoja ei voinut erottaa. Mutta Klaaran
kuiskutuksen hän taas kuuli:

"Kaksi ruusua on oleva rinnassani, varro siellä... ole hamppulikojen
luona."

Juho pudotti kädestänsä suitset, kovasti kolisivat permannossa soljet
ja renkaat, mutta ei vaimo siitä ollut millänsäkään.

"Jos pudotan kädestäni punaisen ruusun maantielle, niin pysy poissa,
mutta jos pudotan valkoisen, niin voit tulla."

Juho tuskin sai neljättä hevosta valjaisin, niin hänen sydämmensä sykki
ja käsi vapisi, kaikki kävi nurin narin. Synkkiä aavistuksia heräsi
mieleen. Oli hän kerran jo ennen kuullut tuon lempeän äänen tuollaisena.

— Mitä turhia! Rupeisiko mies paljaista sanoista pelkäämään? Eihän
siinä ole varjoa, missä ei ruumistakaan. Rupeisiko hän antamaan sijaa
pahoille luuloille?

Rauhoittuneena talutti hän hevoset juomaan. Tällä hetkellä Klaara
par'aikaa talutti ulos portista erästä vanhaa, kyyryselkäistä akkaa.

— Kuka tuo hiton iso-äiti oli? — kysyi isäntä puoliksi piloillaan.

— Vävylän muori se oli kirkonmäeltä.

— Mitä asiaa tuon noidan oli sinulle?

— Hm! Oli hiivaa hakemassa, jos tietää tahdot.

— No, riennäpäs jo laittamaan itsesi valmiiksi! Heti lähdetään.

Rattaat olivat jo vedetyt ulos vajasta ja seisoivat voideltuina
pihalla; kotvasen kuluttua olivat hevosetkin valjaissa. Molemmat
istuivat rattaille.

Juho kerran näytti piiskaa vilkkaille hevosille, niin ne kuorskuen,
tanssien lähtivät juoksemaan ulos pihasta.

Juho katseli hevosiansa ja nähdessään nuo soreat päät, jotka vuoroin
painuivat rintaa vasten, vuoroin kohosivat taas ylös, miten vaskisoljet
ja renkaat valjaissa kiilsivät ja loistivat, kuinka koreat vyöt hyvin
hevosille sopivat ja teräskengät olivat kavioitten alla isänmaan tuleen
sytyttää, niin paisui hänen rintansa mielihyvästä.

Paras olikin, kun ei ollut myynyt kellekään hevosiansa, vaikka oli
monta kertaa ostaa pyydetty. Ei ollut paljo aikaa siitä, kun Bodokin ja
Csoltón kyläläiset kokosivat neljätuhatta floriinia ostaakseen hänen
hevosensa, jotta voisivat ne heti tappaa. Hitto heidät kujeinensa
periköön!

Hevosista kääntyi hänen katseensa vaimon kauneisin kasvoihin,
lumivalkoiseen kaulaan ja lumivalkoisesta kaulasta rinnassa oleviin
ruusuihin, sekä punaiseen että valkoiseen.

Niin sanoi... niin hän sanoi.

Juho sivalsi kerran piiskalla, hevoset lennossa juoksivat; kaunis
vaimo nosti kätensä varjostimeksi viekkaiden silmiensä eteen, katsella
tuijottaen seutua; hänen ajatuksensa samoin muualla lensivät.

— En luullutkaan, Juho, että ottaisit minua mukaan; tiedän, ettet tee
sitä kernaasti... minusta piestään niin paljo kieltä...

Klaara odotti miehensä rupeevan puhumaan, kyselemään, mutta hän myöskin
katseli seutua, ohi kiitäviä niittyjä, lähenevää pellavalikoa, jossa
viheriä vesi kiilui ivallisesti vilkkuvien silmien lailla.

— Ajattelin myöskin, kun olet aikonut huomenna kaupunkiin, että lähdet
sinne suoraan häätalosta.

Juho ei vastannut tähänkään. Tulkoon vaimo vielä vähän lähemmäksi
pistelemään!

— Oletpa kovin laiskaksi käynyt! Et viitsi puhellakaan. Mitenkä aiot
tehdä, annas kuulla. Jätötkö minut häätaloon, vai otatko mukaasi
kaupunkiin?

— Jätän — vastasi mies äreästi. — Häät kestävätkin kolme päivää.

Nyt tultiin hamppulikojen kohdalle. Tien reunaa pitkin asteli Kulmalan
Santeri, juhlatamineissa ja oli vain sattumalta kääntyvinänsä
rattaitten ratinaa kuullessaan, — laajalti maa täriseekin, kun Juho
Oksasen hevoset ovat liikkeellä.

Mutta mitä nyt hevosista...! Juho vain tutkii vaimonsa kasvoja. Kas,
kuinka silmät kiiluivat, vaimon vilaistessa soreaan nuorukaiseen, se
katse oli niin hellä, niin raukea... Ja voi, kädestä putosi jotain; ei
ole enää valkoista ruusua rinnassa.

Ohjakset luisuivat yhä höllemmiksi Juhon hervottomista käsistä...
tuulispään nopeudella laukkaavat vauhkoina hevoset. Ei niitä enää
voi heposiksi sanoa, vaan suuriksi, kauheiksi siivillisiksi, jotka
lentävät... kiitävät... Eivät ole siivillisiäkään, vaan ehkä ovat musta
kuolema!

— Armoa, apua! Pidä ohjaksista! — kiljui Klaara. Tuossa on vuoren
halkeama...!

— Jumala sinua rangaiskoon!

— Pidä kiini ohjaksista, rakas puolisoni, kultaseni!

Hän pitikin, kunnes sai solmun auki, mutta sitte maiskahutti hän kerran
huulillansa ja huusi:

— Hei, hevoseni!

Näin huutaen heitti hän auki avatut ohjakset käsistänsä Mustan ja
Ihmeen niskaan...




Lapset.


Morsiamen kotoa lähdettäissä ulottui hääkulkue aina vesimyllyn
kohdalle, niin pitkä se oli, kun kaksi isoa sukua oli yhtynyt naimisen
kautta: Juhana Välkkyvä vainajan poika Juuso Bodokista nai näet
Kartalin karjatalon tyttären Annan.

Yhdeksät rattaat olivat paljasta hääväkeä täynnä, kymmenennessä
kulkivat musikantit. Viimeisillä rattailla olivat punaiset arkut
ja sänkyvaatteet. Ensimmäisissä istui morsian, ruunu päässä; hänen
rinnallansa ratsasti ylkä laukin selässä.

Mutta kun saavuttiin Bodokin kylän rajalle, kompastui Juuson hevonen,
vaikk'ei se suinkaan sokea ollut. Ja niin pahasti kompastuikin, että
sekä hevonen että mies menivät kumoon.

Ylkä putosi siis; tuo kelvoton eläin astui vielä rikki hänen takkinsa
liepeet; tuskin mies pääsi pystöön seisoalle, sillä suoraan sanoen...
oli hän loukannut itsensä kylmettyneissä turveskokkareissa ja alkoi
itkeä katkerasti.

Morsian vaan katsoi, katsoi hyvän aikaa, ja kun kaikki nauroivat,
kävi hänenkin suunsa vienoon hymyyn, mutta pian hän sentään tissahti
itkemään.

Juuso ei enää tohtinut ratsaille astua, vaan tahtoi päästä nuoren
vaimonsa viereen istumaan. Hevonen sidottiin kiini rattaiden
perään. Sitä ylpeämmin se vain nosteli päätänsä; lapset hellästi
itkeä vetistelivät, mikä vähitellen muuttui vienoksi, rauhalliseksi
nyyhkytykseksi.

Paavo Santanen sekä Filesikin muori ja Yläpään Kaapo — joka kielten
kantamisessa voittaa helmaväenkin — nauroivat ivallisesti koko seikalle.

Noitienkin pitää elää avioihmisiksi! Kuu ovatkin päästäneet yhteen
kahta tuommoista nulikkaa. Toiselle vielä sopisi nukki, toiselle
paperileija eikä vaimoa... Tai jos hänen holhojansa väkisin tahtoi
hänet naittaa, niin olisi hänen pitänyt etsiä puoliso, joka edes jo
olisi järkeensä tullut. Tuossa on esimerkiksi Tappuraisen vanhempi
tytär... hänestä joku saa hyvän vaimon.

Onpa morsian vallan kaunis; ylkäkin on sorea, solakka varreltansa, ja
he vastedes yhteen kyllä sopisivatkin, mutta nyt jo — herrainen aika! —
kuinka heidän käynee, kun häitten jälkeen karjatalon emäntä ja holhoja
lähtevät kotiansa ja nuori pari jää yksin taloon?

Niin heidän kävi, että suutelivat päiväkausia, ja iloisen hääväen
lähdettyä kuului talosta äskeistänsä raikkaampia naurun ääniä ja vielä
kovempaa ovien pauketta.

Illallisen aikaan muistui heidän mieleensä, etteivät vielä olleet
päivällistäkään syöneet.

— Annaseni! Riennäpäs! Jo riittää täksi kertaa suukkoja... Tiedätkös,
en ole tänään vielä saanut ruokaa?

— Ruokaa, — toisti Anna äimistyen — en minäkään, Juuso, en minäkään
vielä ole syönyt.

— Osaatko laittaa ruokaa? — kysyi mies huolestuneena.

Pikku Anna mietti hetkisen; valkoinen otsa kävi emäntämäisiin ryppyihin
ja vasen käsi piteli arvokkaasti kengän kärkeä.

— Miks'en osaa! — vastasi hän verkkaan ja pujahti kasvot tulipunaisina
kyökkiin.

Puolen tunnin kuluttua oli keitto pöydällä. Juuso pisti lusikallisen
suuhunsa, mutta heti ensi suun täydeltä hän jo kalpeni, hypähti
seisoalle.

— Myrkkyä! — huusi hän kalman kelmeänä.

— Voi minua onnetonta. En osaa mitään tehdä. Miksi naitkaan minut?

Kovin olivat pikkuruiset pelästyksissään, niin astui tupaan Talvelan
leski, joka keittoa maistettuansa huomasi, ettei siinä suinkaan myrkkyä
ollut, vaan oli nuori emäntä suolan sijaan erhetyksestä pannut ruokaan
alunaa.

Pian levisi kylään tieto tästä ikävästä tapauksesta ja siitä oli
seurauksena, että täytyi ottaa Talvelan muori keittäjättäreksi.
Neljäkymmentä floriinia setelirahaa, kaksitoista kyynärätä palttinaa
sekä Kynttilänpäivän aikana kenkäpari oli palkanmäärä.

Kyllä hän tämän summan olisi ansainnutkin, sillä osasipa muori panna
ruokaan sekä suolat että pippurit, selvästi huomasi hänen nuoruudessaan
olleen keittämässä kunnianarvoiselle kirkkoherralle, — jollei hän vain
olisi ollut niin paljon vaativainen ja äreä. Tuskin vielä oli ehtinyt
taloon perehtyä, niin jo oli kaikissa asioissa valtiaana ja piti nuoren
parin ankarassa kurissa.

He pelkäsivät häntä kuin surmaa. Osasi eukko kunnon lailla piestä
kieltä. Vei viestiä kylään, mutta toi myöskin yhtä paljo kotia. Ja
kaikki jutut olivat teräviä, taikka jos niistä katkeruutta puuttui,
niin osasi hän sitä omin päin lisätä, jotta loukkaaviksi tulivat.

Lapset kärsivät tätä jonkun ajan, mutta vihdoin täytti tuollainen
ilkeä käytös heidän viattomat sydämmensä katkeruudella Talvelan muoria
kohtaan.

— Olisi vain äitini täällä! — huokasi Anna useat kerrat.

— Mitä sitte?

— Saisi eukko heti matkapassin. Minun äitini on sangen ryhdikäs vaimo...

— Kas kun ei ole tuo keino ennen johtunut mieleen. Mutta parempi
myöhään kuin ei milloinkaan. Tohditko ryhtyä tuumasta toimeen?

— Minäkö? Niinkö minä? — esteli Anua itseänsä puoltaen.

—- Juuri sinä. Sellaiset ovat vaimoväen asioita!

— Vaimoväenkö? Olkoon menneeksi. Huomenna lähetän noutamaan äitiäni.

Mutta tuuleen meni tuuma. Ja Talvelan muori huomattuansa, että häntä
vastaan salaliiton hankkeissa ollaan, tuli vieläkin tuimemmaksi: eivät
ihmiset eivätkä eläimet saaneet häneltä enää rauhassa olla. Isäntä sai
piimäparran nimen, nuorta emäntää uhattiin selkäsaunallakin.

— Etpä häntä vielä ole saanut pois talosta...! puhui Juuso
nuhtelevasti. Näet... näet, miten käy...

Pikku Anna hyrähti taas itkemään, lankesi Juuson kaulaan ja kuiskasi
hellästi, silmät ummessa:

— Älä minua vaadi, Juuso kulta! En tohdi... en voi hänestä päästä.
Mutta sinä kun olet mies...

— Sen saatkin pian nähdä, — puuttui ylpeästi puheesen Juuso.

Mutta uhkaukseen tämäkin aie jäi. Hän lykkäsi toimen päivästä toiseen,
kunnes taasen muistui Annan äiti mieleen.

— Menepäs, kultaseni, noutamaan äitiäsi... Kyllä hän pahasta
palkollisesta selon saapi.

— Mitä ajatteletkaan. Koko päivän matka, tämmöisessä tammipakkasessa.

— Ei sinun vilu tule, niin käärin sinut vällyihin. Huomenna olette
molemmat kotona taas.

— Hyvä; olkoon menneeksi, mutta pannaan kulkuset myöskin valjaisin.

— Kyllä maar! En pane kulkusiani kulumaan.

— Mutta minä en lähde ilman kulkusia — virkkoi Anna nyreillä mielin
— siinä tapauksessa saa Talvelan muori jäädä taloon; kelpo vaimo hän
onkin... Jumalan kiitos, että meillä on semmoinen ihminen.

Tällainen vihastuminen on vain pieneen utupilven hattaraan verrattava.

Ei siitä sadettakaan syntynyt, niin pian se haihtui.

Anna lähti noutamaan äitiänsä, ja kuten aikomus oli, palasi seuraavana
päivänä illan suussa matkareki kulkusineen kotitalon pihalle.

Ensin hyppäsi nuori emäntä ulos reestä ja juoksi sisään miehensä luo:

— Voi, nyt on äiti täällä...! Juostaan pois. Mennään puutarhaan, sillä
heti alkaa jupakka.

Se oli jo sillävälin alkanut. Päästyänsä peittojen alta reestä ulos,
äiti jo ulkoa pihalta huusi:

— Vai niin! Missä on tuo henkilö? Kun saisin nähdä kyykäärmeen! Kyllä
minä hänelle tien ulos osoitan! Kuules, Talvelan muori! Tulepas tänne,
eukko pahainen!

Lapset menivät piiloon huoneesta kiiltävän viinimarjapensaan taakse;
heidän poskensa eivät olleet vain kylmästä punaiset, vaan enemmän
pelosta. Eivät tohtineet oikein hengittääkään; sydän sykki kummankin
sangen kovasti.

— Kuuletko? Voi, kuuletko — kuiskasi Anna, kun tuuli toi heidän
korviinsa tuvasta silloin tällöin kovempia ääniä, — hyvä Jumala, kun
vainen kunnialla päättyisi tämä kauhea päivä!




Minne joutui Galluksen Leena?


Ei sopisi bodokilaisten liioin kivennäisvettänsä kehua! Kun on totuttu
tavalliseen lähdeveteen, niin juodaan sitä vain; ei sovi kivennäistä
kaivata. Vesi kuin vesi! Turhaan on sinne heidän ruostelähteensä luokse
asetettu rajavartija, pyhimyksen Vendelinin kuva; bodokilaisilla on
vedestä ollut enemmän harmia kuin iloa.

Vesi on tosin sangen väkevää; hurmaa varpuset ja pääskyt, jos aivan
matalalta sen kohdalla lentävät, ja juovuttaa niin, että kuolleina
ilmasta maahan putoelevat. Se on ollut monen pikkulinnun surma.

Tuonnoin meni lähteen ohitse liuta slovakilaisia Bresinasta, ja kun
yhden heistä oli jano, niin ammensi hän isolla hatullansa siitä vettä
ja joi aika kulauksen.

— Hyvät ihmiset! — virkkoi mies kauhistuen — viiniä, on hitto vie
viiniä!

Mies mieheltä tuota maistelemaan. Viiniä on kun onkin, vaikka vähän
liiaksi vedellä lievennettyä.

Ahnaasti ruvettiin sitä juomaan siinä luulossa, että nyt todellakin
viiniä ahmitaan. Tuosta slovakit päihinsä tulivat, nostivat semmoisen
hypyn ja metakan lähteen luona, jotta koko Bodokin kylä kokoontui tuota
ihmettä katselemaan.

Mutta olipa tällä lähteellä "varjopuolensakin". Kun majornokilaiset
nostivat tuon tunnetun rajariidan meitä vastaan ja voittivat meiltä
äärimäiset maapalstat, jotta lähdekin joutui heidän puolellensa,
niin asianajaja otti laskuihin kivennäisveden omistuksenkin,
joka oli muka kuusikolmatta vuotta tuottanut kunkin bodokilaisen
terveydelle floriinin verran laitonta hyötyä päivässä, jonka tähden
vahingonkorvausta oli arvion mukaan joku summa tasaluvuin suoritettava
majornokilaisille.

No, jos korkea laki ja oikeus näin tuomitsee, niin rupeevat kaikki
lähdettä omaksensa riitelemään eikä bodokilaisille jää hiuskarvojakaan
omia jälelle.

Ei ollut enää menetetyistä ulkopalstoista puhettakaan. Pyhää
Vendeliniä korjattiin sekä piirrettiin alle seuraavat sanat: "Tämä
on asetettu Bodokin seurakunnan kustannuksella, vaikka se tätä nykyä
on kappelinensa kaikkinensa Majornokin puolella, mutta kuitenkin
se vartioitsee Bodokin rajaa". Mutta lähteen tai oikeammin sanoen
äskenmainitun korvausvaatimuksen tähden vallitsi yleinen kauhu kylässä.

Heraa tiesi, mitä tästä olisi lopuksi tullutkaan, jolleivät
bodokilaiset olisi malttaneet mieltänsä ja ottaneet myöskin
asianajajaa, joka sai laissa vanhan rajan takaisin.

Mutta vaikka tätä tietä ei enää vaara uhannut, niin oli sentään
paholaisella kylään vielä jalkapolku.

Kunnia morsiusseppeleelle, jos se on puhdas, mutta turhaan sitä
sievistellään, somistellaan, sillä kyllä asia entisellään pysyy, eikä
bodokilaisesta neitosesta voi muuta tulla kuin korkeintaan bodokilainen
vaimo. Toisista kylistä nuoret miehet tänne harvoin tulevat
kosioretkille, ja bodokilainenkin lähtee, jos vain on mahdollista,
muualta naimaan.

Niin herkkä on täällä helmaväen siveys kuin häilyvä ruoko, latva
taittuvainen, juuret mudassa. Ja tähän on suoraan sanoen tuo lähde
syynä.

Ruukut olalla käyvät tytöt siellä, pojat siellä heitä odottelevat.
Kivennäislähde on antanut aihetta moneen lemmenkohtaukseen, moneen
katkeraan katumukseen...

Koreasti puettuina, kahisevat hameet yllä, kohossa rinnoin,
kenokauloin, lemmen nuolia silmissä astuelevat he sinne aivan kuin
riikinkukot. Hiton oma on se tyttö, joka tuota tietä on käynyt vuoden,
pari.

Puhumattakaan Verisen Klaarasta ja Tappuraisen Juditista... on vielä
tuoreessa muistossa Galluksen Leenan kohtalo. Sillä asian laita ei
ollut niin, kuten hänen äitinsä, Galluksen muori uskoo ja kertoo...
Tuollaisella vanhalla eukolla on jo tikapuut sydämmestä aivoihin!

Niin punastuvainen ja kaino oli Leena, ihan lapsi vielä; ihme ja kumma,
kun hänkin rupesi tuolla lähteellä käymään.

Se oli siilien aikaan kun nuo hevossaksat kylässä majailivat ja
kapakassa harjakannuja tyhjentelivät. Suurin velikulta heidän
joukostansa, eräs Yrjö Kaisla niminen mies, tavan takaa tytöille iski
silmää, ja tapasipa jonkun kerran pikku Leenankin.

Hän oli pulska nuori mies. Käy täällä kerran vuodessa ja ostaa aina
parhaat hevoset. Väliin kymmenen, toisinaan yhdeksäntoistakin. Ja siitä
saattaa arvata, josko kuninkaat tänä vuonna sotaa aikovat.

Talvisin leski sanoi pitäneensä tarkasti silmällä tuota puolikasvuista
Galluksen tytärtä... Toissa päivänä illalla poika ja tyttö keskenänsä
alkoivat puhella, eilen Yrjö jo häntä nipisti poskesta. Tosin Leena
löi häntä kädelle, mutta tänään jo suudeltiin — eikä tyttö enää
koettanutkaan häntä suulle lyödä.

Ei ole aina sentään Talvisen muorinkaan sanoja uskomista, ei ainakaan
Leenasta puhuttaissa, sillä ei tyttö ole semmoista kasvatusta saanut;
hänen äitinsä on ankara vaimo ja pitää lapsensa kurissa.

Mutta hieman epäiltävää on sentään, kun jo on joku aika talossa
käytetty sangen paljo kivennäisvettä. Tuona, yllämainittuna päivänä
esimerkiksi oli Leena kolme kertaa lähteellä. Kotona ei hänellä ollut
hetkeäkään lepoa, teki kaikki askareet- nurin.

Galluksen muori kiukusta säkenöi.

— Mitä sinä taasen tuolla ruukulla kädessäsi? Minne taas aiot
juoksennella? Mitä asiaa sinulla on lähteelle niin usein? Tahtoisin
tietää, häh?

Leenan vaaleat kasvot tulipunaisiksi lensivät. Ei olisi saanut mistään
hinnasta sanaa suustansa tulemaan.

— Riisu heti paikalla yltäsi tuo pyhäröijy! Sinä, sisilisko, kehtaat
panna päähäsi silkkihuivin. Onko se arkivaate kunniallisten ihmisten
lapsille? Ota päästäsi heti! En ole ostanut sitä kylänkäymistä varten,
vaan mennäksesi sunnuntaisin Herran huoneesen.

Leena pirahti itkemään ja otti vavisten, peläten juhlavaatteet yltänsä.

— Korjaa nyt luusi näkyvistäni! Mutta sen sanon, jos rikot tuon ihka
uuden ruukun niin... Herrainen aika, kolmas ruukku laskiaisesta
asti... Jos rikot astian, niin älä tule enää silmieni eteen! Älä
palaa takaisin, sillä niin totta kuin minä olen Galluksen leski, niin
muserran sinut mäsäksi! Kuuletko, hei, riisu jalastasi kengät myöskin!

Tyttö irroitti silkkinauhan pitkistä, tummista hiuksistaan ja riisui
kengät jalasta. Läksi avojaloin, aivan kuin mökkiläisten lapset. Tuumi
ensin olla menemättä, mutta meni kumminkin. Ehdottomasti veivät jalat
hänen tuolle kirotulle lähteelle, tai oikeammin sanoen: sydämmensä vei
hänet.

Ilta alkoi joutua. Kellonsoittaja Ruuko-Jooseppi hääri jo kylän
päässä kellokastarin juurella, odottaen vain kunnianarvoisen pastorin
lehmien tuloa laitumella, sillä niitten saapumisesta riippui Bodokin
iltaläppäyksen tapahtuminen oikeaan aikaan.

— Minne matka, Leenaseni?

— Lähteelle, Juuso setä! Miten jaksatte?

— Kiitos kysymästäsi. Voimiseni on niin ja näin. Enimmän mielelle käy,
kun minun patruunani ovat menneet, nuot hevossaksat, näetten.

— Menneet? Mitä sanotte? — sopersi Leena hiljaa.

— Kas tuolla ne menevät... Yksi seikka minua vain harmittaa, se, kun
eivät ostaneet hevostani... vaikka olisin myynyt sangen halvasta.

—- Mitä hevosta? — kysäsi Leena levotonna.

— Minun, tiedäthän Leenaseni... Pyhän Mikaelin hevosta ["Mikaelin
hevoseksi" Unkarin rahvas sanoo ruumispaaria. Suom.] tarkoitan, hehehe.
Sitä heille tarjosin, hihihi!

— Aina laskettelette pilojanne, Juuso setä! — huudahti tyttö ja juoksi
oikotietä Välkkyvän riihen ohitse suoraan kivennäislähteelle.

Sinne saavuttuansa ei hän nähnyt yhtään ihmistä, sitoi nuoran
ruukun korvaan ja ensin vähän aikaa sitä ilman aikojansa nuorasta
pyöriteltyään päästi hän astian varovasti veteen.

Vesi pulppuili, kunnes ruukku tuli täyteen, mutta ei tyttö sitä
huomannut, että astia oli täynnä, sillä hän yhä vain katsoa tuijotti
maantielle päin; saksojen olisi jo pitänyt ehtiä tänne!

Tokkohan Yrjö tuntee minua tieltä! Voi, jos tuntee! Ja voi, jos on
tuntematta!

Tunsi kuin tunsikin. Eipä hänellä suotta ollut niin suurta ja vilkasta
silmäparia, jo kaukaa hän tähtäsi tytön.

Hän ajoi viimeistä hevosta, seisahti heti ja riensi lähteelle. Saapui
paraasen aikaan asettamaan ruukkua Leenan selkään.

Tyttö paran käsi vapisi, jotta töin tuskin sai sidotuksi ruukun nauhoja
vyötäisillensä. Eivät ne aivan hyvin kainalon alle tulleetkaan.

Yrjö auttoi ja laittoi nauhat. Ja kun hän kerran oli näin lähellä, niin
kiersi hän samalla kertaa kätensä solakan uuman ympäri. Vahinko olisi
ollutkin niin olla tekemättä.

— Ai, älä riko ruukkuani. Taikka en tohdi ikinä enää mennä kotia!

— Sepä minun mieleeni olisikin. Älä menekään, vaan tule kanssani, Leena!

— Älä puhu joutavia... taikka juoksen heti tieheni!

— Otan sinut mukaan, jos vain tulet. Pidän sinua kunniassa ja rakastan
sinua. En anna tuulenkaan päällesi puhaltaa, vaan lämmitänpä sijankin,
johon asetan sinut istumaan.

Hänen intohimoinen äänensä teki tuulispään tavalla Leenan kasvot
veripunaisiksi.

— Ei... Älä puhu noin. Älä murehuta mieltäni...! Olet jo nainut mies.
Niin on minulle kerrottu...

— Vannon, että rakastan vain sinua... enkä ketään toista. Tule
kanssani... vien sinut semmoiseen paikkaan, ettei kukaan tiedä. Siellä
me sitten eletään kahdenkesken.

— Älä kiusaa minua! Herra Jumala älä ylenanna!

— Huomaanpa, että rakastat sinäkin, turhaa on kieltääkiin Tulepas nyt,
älä noin vapise, istu pian rattaille, ei sitä kukaan näe.

Mutta kas... mikä harmi! Tuossa tulee karjalauma vastaan. Galluksen
Mansikan kaulassa soi kello tutusti. Ihan vierestä meni ohitse
Mansikka, katseli niin kummallisin katsein Leenaa ja pudistipa vielä
päätäkin.

— Kas Mansikka! Mansikka...! Meidän Mansikka kutsuu minua kotiin.

Väkisin irroitti tyttö itsensä miehen syleilystä ja juoksi lehmän
perässä kotiapäin.

Mutta saavuttuansa noin sadan askeleen päähän äärimäisen ladon kohdalle
ja ollen jo vaarasta milt'ei pelastuneena, ei hän malttanut olla
luomatta taaksensa katsetta Yrjöön vielä kerran... viimeisen kerran.

Ja kun hän äkisti käännähti, — niin, hyvä Jumala — töytäsi hän ruukun
vasten erästä ladon nurkasta ulos pistäytyvää hirttä. Voi, taisi ruukku
särkyä?!

Ei tyttö sitä huomioonkaan ottanut, vain katsella tuijotti Yrjöä, vain
Yrjön hän näki, tunsi hänen suukkonsa palavilla poskusillaan. Mutta
ei tuntenut sitä, että vesi pulppuili ulos ruukusta, kasteli paitaa,
juoksi alas pitkin hameita. Hieno palttina tarttui soreaan vartaloon
ihoa myöden ja toi sen todellisen muodon näkyviin... Tuolla Yrjö vielä
seisoi lähteellä ja viittoili häntä tulemaan takaisin.

— Äläs, olethan nyt... Olet rikkonut ruukkusi, lapseni! — puhutteli
häntä äkisti selän takaa Juuso setä. Kylläpä nyt saat äidiltäsi kotona
kyytiä!

Tämä kunnon mies juuri oli ollut läppäämässä, ja nähdessään, miten
Leena pelästyneenä sivalsi kädellä pitkin selkäänsä ja ihan kalpeni
pelästyksestä, tuli hänen tyttö parkaa oikein surku.

— Noh, älä viitsi noin pelätä! Minä lähden tästä edellä ja lepytän
äitisi; tiedän hänen olevan sangen tuiman muorin. Odottele sinä täällä
siksi kotvasen aikaa.

Leena jäi seisomaan, nojasi tuota hirrenpäätä vasten, johon hänen
ruukkunsa oli särkynyt, ja katsoa tuijotti kyynelsilmin avaruuteen, tai
ehkäpä kivennäislähdettäkin päin.

Iltahämärä vähitellen laskuusi talojen ja maiden yli. Se kääriytyi
myöskin Leenan ympärille.

Ehk'ei hän enää nähnytkään, miten tuo mies tuli lähteen puolelta
häntä yhä lähemmäksi. Ehk'ei Leena olisi jäänyt seisomaan, jos olisi
tuon havainnut, mutta ei sekään ole mahdotonta, että hän miestä juuri
katseli ja odotteli.

Hämärä kävi yhä pimeämmäksi ja peitti peräti Leenankin. Eikä se koskaan
häntä enää ilmoille laskenut, vaan peittää hänet vielä tänä päivänäkin.
Leena katosi jäljettömiin, ei hänestä sittemmin ole hivaustakaan
kuultu. Ei ole häntä kukaan nähnyt, ei ole kenkään sittemmin hänen
kanssaan sanaa vaihtanut.

Äiti parka on itkenyt jo vuosikausia kadonnutta lastansa, kaiho
karkottaa unenkin öisin silmistä, kun hän luuli tähän itse syypää
olevansa. Saattoiko hän arvata, että arka, viaton lapsi niin kovin
pelästyi hänen uhkauksestansa. Yhden ruukku-pahaisen tähden ei tohdi
tulla kotia, vaan on paennut avaraan mailmaan. Onko moista milloinkaan
ennen kuultu? Voi sitä ruukkua, sitä ruukkua!

Ihmiset eivät tahdo hänen suruansa lisätä, eivät väitä vastaan.

Mutta ehk'ei se ruukku yksin sentään särkynyt... ei se ollut se
heikompi astia.

... Eikä bodokilaisilla ole liioin mitään ylpeilemisen varaa tuosta
lähteestä. Parempi olisi luoda umpeen ja peittää mullalla... Liian
lähelle lentäissään on moni pikkulintu siinä hautansa saanut... ja
hautaa pahemman moni Bodokin tyttö.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNNON KANSALAISIA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.