Kertomuksia Suomen historiasta 2

By Julius Krohn

Project Gutenberg's Kertomuksia Suomen historiasta 2, by Julius Krohn

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license


Title: Kertomuksia Suomen historiasta 2
       Katolinen aikakausi

Author: Julius Krohn

Release Date: May 31, 2015 [EBook #49094]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA 2 ***




Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen






KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA 2

Katolinen aikakausi


Kirj.

J. KROHN



Hämeenlinnassa,
painanut G.E. Eurén,
v. 1868.






      Näytetty! K.G. Renvall.



SISÄLLYS:

Katolinen aikakausi.

    I. Warsinais-Suomen valloitus.
         1. Pyhän Eerikin retki v. 1157.
         2. Pyhä Henrikki, Suomalaisten apostoli.
   II. Tuomas piispa ja Hämeen valloitus.
         1. Suomen seurakunta Henrikin kuoltua.
         2. Tuomas piispa.
         3. Tuomas piispan taistelut Wenäläisten kanssa.
         4. Tappelu Nevajoella.
         5. Birger Jarlin retki.
  III. Karjalan valloitus.
         1. Karjalaisten ja Novgorodin väli.
         2. Torkel Knuutinpoika ja Wiipurin linna.
         3. Torkel Knuutinpojan retki Nevajoelle.
         4. Sodan viimeiset vuodet ja Pähkinänlinnan rauha.
   IV. Lapin kansa ja Pohjanmaan valloitus.
         1. Lappalaiset muinaisaikoina.
         2. Kuningas Maunu Ladonlukko ja Pirkkalaisseuran synty.
         3. Matti Kurki ja Potko.
         4. Pirkkalaiset Pohjanmaalla.
         5. Ruotsalaiset asujamet Pohjanmaalla.
    V. Kaupankäynti Suomessa ja Hansaseura.
   VI. Kuningas Maunu Liehakko.
         1. Maunun retki Wenäelle.
         2. Suomalaiset tulevat Ruotsin lain ja valtiopäiväin
            osallisuuteen.
  VII. Piispa Hemminki.
 VIII. Kalmarin liitto.
         1. Albrekt Meklenburgilainen.
         2. Margareta yhdistää Skandinavian vallat liitolla.




I. Warsinais-Suomen valloitus.


1. Pyhän Eerikin retki, v. 1157.

    Kaks oli pyheä miestä
    Kaksi kansan ruhtinasta,
    Ristiveljeä jaloa;
    Yksi kasvoi Ruotsinmaalla,
    Toinen maalla vierahalla.
    Lapsi maalta vierahalta,
    Se on Hämeen Henrikki,
    Waan joka Ruotsissa yleni,
    Se on Eerikki ritari,
    Ruotsin kuuluisa kuningas.

Näin laulaa mainittu runo. Tämä Eerikki kuningas, jonka runo
mainitsee, oli sitä nimeä yhdeksäs ja valittu v. 1150. -- Ruotsissa
oli vanha tapa, että kun kuningas Moran keräjissä oli valittu, niin
nostivat hänet miehensä kilpien päälle, ja sitten vannoi hän valan
kansallensa. Eerikki oli vannonut kolme valaa. Ensiksi oli hän
vannonut kristin-uskoa vahvistaa ja kirkkoja rakentaa, toiseksi oli
vannonut hallita kansaa lailla ja oikeudella; kolmaspa valansa oli
ollut _lähteäksensä sotahan pyhän uskon puolesta ja maan vihollisia
vastaan_. Tämä viimeinen vala uhkasi esi-isiämme, Suomen kansaa!

Siihen aikaan kaikui kaikissa kristikunnan kirkoissa kiivas saarna,
että muka Jumalalle otollisin työ on sota pakanoita ja uskottomia
vastaan. Kuka semmoiseen sotaan läksi, sille Jumala antoi anteeksi
suurimmatkin synnit; ken siihen sotaan kaatui, pääsi suoraa tietä
taivaasen. Tuhansia ja satoja tuhansia oli tämä saarna nostattanut
intoon. He möivät maansa ja tavaransa, ompelivat punaisen ristin
rintaansa ja riensivät pyhään sotaan. Näitä retkiä sanottiin
_ristiretkiksi_ ja niille lähteviä joukkoja _ristimiehiksi_.

Alussa olivat ristijoukot kaikki menneet Palestinan maalle, missä
julmat Muhamedilaiset olivat haltijoina ja estelivät kristityitä
käymästä Kristuksen pyhällä haudalla. Mutta nyt oli Palestina
pelastettu vihollisten käsistä ja Jerusalemissa hallitsi kristitty
kuningas. Sentähden rupesi pohjoisempain kristittyin kansain
sota-into kääntymään toisahalle. Idässä päin Ruotsista ja Saksan
koillisilla rajoilla istui vielä lukemattomat kansat pakanallisessa
pimeydessään. Nekin nyt on saatettavat kristinkirkon laumaan, ja jos
eivät hyvällä taipuneet, piti heitä tulen ja miekan avulla siihen
pakoittaa. Saksalaiset karkasivat slavinsukuisiin kansoihin Itämeren
etelärannoilla ja heimolaisihimme Wirossa. Ruotsalaiset puolestansa
läksivät Ahvenan meren yli esi-isiämme vastaan. Pappien saarnasta
kiihtyneenä päätti heidän nykyinen kuninkaansa Eerikki lähteä

    paikalle papittomalle,
    Maalle ristimättömälle;
    Kivikirkot teettämähän,
    Kappelin rakentamahan.

Mutta oli Eerikillä toinenkin syy, minkätähden piti lähteä
Suomalaisia vastaan. Ennen muinoin kun Ruotsalaiset vielä palvelivat
epäjumaloita, olivat olleet mahtavaa ja pelättävää kansaa. Heidän
laivansa kävivät kaukana hävittämässä ja ryöstelemässä Etelän
kristityitä maita. Silloin olivat myöskin pitäneet kurissa
merentakaisia suomalaisia heimoja ja välin heiltä ajaneet veroa.
Mutta Eerikin aikana oli se valta jo kauan ollut rauenneena.
Kristin-usko oli näet ensin levinnyt ja juurtunut Etelä-Ruotsiin
eli Gotimnaalle. Pohjois-Ruotsissa sitä vastaan pysyivät Svealaiset
pakanoina melkein Eerikin aikaan asti. Siitä oli Ruotsin kansassa
syntynyt eripuraisuutta. Gotilaiset ja Svealaiset valitsivat
kumpaisetkin kuninkaita ja kävivät sotaa keskenänsä. Tästä syystä
heidän sotalaivansa saivat lahota teloilleen ja unouksiin joutuivat
veron otot Suomen maasta. Päinvastoin nyt Suomalaiset vuoronsa
kävivät vierahilla Ruotsissa. He purjehtivat pursillansa yli meren ja
laskivat rantaan, missä heitä ei arvattu tulevaksi. Siinä tappoivat,
polttivat, ryöstivät, riistivät, ja käänsivät sitten purtensa
kotipuoleen.

    Tuoden täytensä rahoja,
    Alaisensa aartehia.

Wielä on monta paikkain nimeä Ruotsin rannikoilla, jotka näitä
esivanhempaimme retkiä muistuttavat mieleen, ja kansa niistä
tietää jutella julmia tarinoita. Semmoisia ovat esim. _Estaskär ja
Estaklippa_ Tukholman saaristossa, sillä siihen aikaan kutsuttiin
usein Suomen maata _Österlanden_ (Itämaa) ja kaikkia suomensukuisia
kansoja _Ester_ (Itäläiset).

Kuninkaaksi tultuaan Eerikki ensin vahvisti kristin-uskon Svealaisten
maassa, missä vielä oli ollut pakanuuden jälkiä. Sitten kokosi
miehensä sekä laivansa, ja lähti Ahvenan meren yli Suomeen. Hän laski
maalle Aurajoen rantaan, jossa Suomalaiset heille olivat vastassa.
Kuin paljon heitä oli ja kuka päällikkönä, siitä ei ole mitään
tietoa. Se vaan on muistossa säilynyt, että suuri joukko kaatui, ja
loput antoivat kastaa itsensä Kupittaan lähteessä likellä nykyistä
Turkua. Mutta Eerikki kuninkaasta tarina vielä tietää, että kun muut
kaikki voitosta iloitsivat hän yksinänsä rupesi katkerasti itkemään.
Sitä hän niin katkerasti itki, että niin monta Suomalaista tappelussa
oli kaatunut, joiden kastamattomat sielut hänen luulostansa olivat
uhratut ikuiseen kadotukseen.


2. Pyhä Henrikki, Suomalaisten apostoli.

Pyhä Eerikki kuningas oli miekalla nöyryttänyt Suomalaisten jäykät
niskat ja pakoittanut heidät kumartamaan Wapahtajan ristiä. Sen
tehtyä hän läksi pois omille maille. -- Mutta toinen tärkeämpi työ
nyt oli tehtävä. Suomalaisten mielet ja sydämet olivat vielä yhtä
lujasti kiinni pakanuudessaan kuin ennen Eerikin tuloa, ja yhtä
kaukana Kristuksen uskosta, johon heidät oli väkisen kastettu.

Kenen piti nyt heille tehdä tutuksi evankeliumin suloiset sanat,
kenen taivuttaa heitä mielelläänkin suostumahan siihen mitä
kielellänsä olivat tunnustaneet? Sen otti tehdäksensä Upsalan
arkkipiispa Henrikki, joka Eerikin seurassa oli Suomeen tullut.

Englannin jumalisesta ja rohkeasta kansasta on kaikin ajoin lähtenyt
innokkaimmat, urhoollisimmat uskonsaarnaajat pakanoiden maille.
Sieltä oli meidän Henrikkikin kotoisin. Pelkäämättä astui hän Suomen
synkkiin saloihin, vaelteli talosta taloon, kylästä kylään, saarnaten
ja kastaen joka paikassa. Kokemäen pitäjässä Ylistaron kylässä
näytetään vielä nytkin vanhaa tupaa, mikä muinoin oli Henrikillä
ollut saarnahuoneena. Näin karttui karttumistaan kristittyin joukko
ja yhä syvemmällä sydänmaissa kaikui saarna Kristuksesta. Mutta
Köyliönjärven saaressa asui mahtava ja rikas Suomen mies nimeltä
Lalli. Tämä ei tahtonutkaan millään muotoa suostua siihen uuteen
oppiin, jonka vieraalta maalta tulleet viholliset olivat tuoneet
mukanaan. Hän vihasi kovasti kristin uskoisia ja Henrikkiä kaikkein
enimmän. Sillä hän oli kerran murhan tehnyt ja piispa hänelle siitä
sakkoa päälle pannut.

Kerran matkaeli piispa talvella niillä seuduin, missä Lallilla oli
talonsa. Hän ajoi, ajoi, niin kuin runo laulaa:

    Kaksi päiveä kesäistä,
    Kaksi yötä järjestänsä,
    Eikä syödä, eikä juoda,
    Eikä purtua pidetä.

Tuli sillä tavoin Lallin talon sivutse ja poikkesi siihen ruokaa
pyytämään. Lalli itse ei ollut kotona ja

    Kerttu kelvotoin emäntä
    Suitsi suuta suunnatointa,
    Keitti kieltä kelvotointa,

eikä ruvennut ruokaa antamaan. Silloin piispan palveluspiltti [piltti
= poika] herransa käskystä

    Otti kyrsän uunin päältä
    Otti heiniä hevosen,
    Heitti penningin sijahan;
    Otti kellarist' olutta,
    Rahan vieritti sijahan.

Syötyänsä, juotuansa läksi sitten piispa matkalle jälleen, ajoi
pitkin Köyliönjärven jäätä.

Wierasten lähdettyä tulee Lalli kotia, ja heti juoksee hänelle emäntä
vastaan, valehtelee:

    Jo kävi meillä vierahia,
    Ruoka-ruotsi, syömä-saksa:
    Joivat olven kellarista,
    Weden viskasin sijahan;
    Otin kyrsän uunin päältä,
    Kiven vyörytin sijahan.
    Ladoin heiniä ladosta,
    Heitin hiekkoja sijahan.

Lalli, tämän kuultuansa, suuttui silmittömäksi. Hän

    Heti lappoi laapurinsa [= keihäs],
    Koppoi pitkän keihä'änsä.
    Lykkäsi lylyt lumelle,
    Joilla hiihti hirmuisesti:
    Tuli suitsi suksen tiestä,
    Savu sauvan somman tiestä,

Piispan piltti pikkarainen kuulee Lallin lähenevän, kysyy säikähtyen:

    Ajanko tätä hevosta?
    Jo kuuluu kumu takana,
    Lalli hiihtäen tulevi,
    Pitkä keihäs kainalossa.

Mutta Henrikki tiesi tuhon hetken nyt olevan likellä eikä
yrittänytkään pakoon päästä. Hän vaan neuvoi pilttiänsä:

    Pilttiseni pienoiseni,
    Äl' aja tätä hevosta,
    Karkoittele konkaria:
    Kun mua tavoitetahan
    Tahikka tapettanehen,
    Käy sinä kivien taakse,
    Kuultele kiven takoa,
    Katsele takoa tammen
    Kuhunka luuni lentänevi,
    Suoneni siroittanevi.
    Ne sinä verkahan vetele,
    Sinilankoihin sitele,
    Aseta oriin rekehen.
    Kuu oronen uupunevi,
    Sitten härkä pantakohon;
    Kuhunka härkä uupunevi,
    Siihen kirkko tehtäköhön,
    Kappeli rakettakohon,
    Pappein saarnoja sanella
    Kansan kaiken kuultavaksi.

Näin lausuen lähetti piispa pojan piiloon, itsepä pysyi reessä
ja surmattiin. Mutta piltti pikkarainen teki tarkoin mitä herra
vainajansa oli käskenyt. Hän korjasi hajalle silvotut luut ja lihat
kokohon ja vedätti ne hevosella, sitten härällä. Mihin härkä uupui,
siihen rakennettiin kirkko. Se oli Nousiaisten kirkko, ensimmäinen
Suomen maassa.

Kaikki jäsenet oli piltti pikkarainen korjannut, yksi vaan sormi
kultasormuksen keralla ei löytynyt lumelta.

    Niin sitten kesäsydännä
    Pienen jään palasen päällä
    Tuuli aalloissa ajeli
    Sormea pyhän urohon,
    Tunnusmerkiksi jaloksi
    Jottei suonut suuri Luoja
    Eikä sallinut Jumala
    Weden alle vaipumahan,
    Hukkahan tuleumahan
    Pyhän miehen peukaloa
    Sormea ison isännän.

Wielä tietää runo kuinka sitten kävi Lallin, piispan murhaajan:

    Lalli, pahin pakanoista,
    Julmin juutasten seassa,
    Otti korkean kypärän
    Pyhän miehen, piispan päästä;
    Pani päähänsä omahan,
    Kallohonsa ilkeähän,
    Meni kilttinä [= ylpeä] kotihin.

    Lausui paimen patsahalta:
    Mistäs on Lalli lakin saanut
    piispan hiipan hirtehinen?

    Lalli nosti lakkiansa:
    Hivukset himahtelivat,
    Liukes luista irrallensa
    Kaikki kallosta kamara [= nahka].

    Näin tämän pahantapaisen
    Piispa raukan raatelijan
    Tuli kosto korkealta,
    Makso maailman valtiaalta.

Toisellainen oli pyhän marttyrin, piispa Henrikin palkka. Häntä on
Suomen kansa ijäti muistava ja kunnioittava uskon apostolinansa.
Ja paavin uskoiset esivanhempamme hänelle osoittivat suuremmankin
kunnian, kuin mitä kellekään ihmiselle oikeastaan sopii. He häntä
lukivat pyhäin miesten joukkoon, he häntä pitivät Suomen maan ja
kansan omituisena suojelus-pyhänä, joka muka Jumalan edessä seisoen
yhä puhuu Suomen puolesta. Häntä rukoiltiin avuksi kaikellaisissa
tuskissa, häneen luotettiin melkein yhtä lujasti kuin itse Jumalaan.
Monta hoettiin ihmettä, jotka hän muka oli tehnyt. Niin esim.
tarinoittiin eräästä munkista, nimeltä Erland, että hän kovasta pään
kivistyksestä heti pääsi vapaaksi, luvattuansa Henrikin alttarin
viereen ripustaa vaksipään. Sokea vaimo Kyrössä lupasi joka vuosi
vaeltaa pyhän Henrikin haudalle rukoilemaan ja samassa sai hän
näkönsä jälleen. Monta sairasta siitä paikalla parani, kun lupasivat
Henrikinpäivänä pitää paastoa j.m.s.

Henrikin luut oli ensin haudattu Nousiaisten kirkkoon; mutta kun
Suomen piispat n. v. 1300 muuttivat asuntonsa Turkuun, niin vietiin
luutkin silloin uuteen tuomiokirkkoon. Niille teetätiin 14:llä
vuosisadalla kallis hopeinen arkku, ja vielä sata vuotta myöhemmin
silautti piispa Maunu Tavasi hopealla Henrikin pääkallon sekä
käsivarret. Turun tuomiokirkossa saivat piispan luut levätä vuoteen
1713 asti, jolloin Wenäläiset ne ryöstivät sieltä ja veivät Pietariin.

Muutkin Suomen kirkot, jotka eivät saaneet sitä kunniaa mitä
Turun tuomiokirkko, hankkivat koristukseksensa edes pyhän miehen
kuvan. Tavallisesti näkyy hän maalattuna täydessä piispapuvussaan,
sotatappara kädessä ja jaloin Lallia polkien. -- Kaksi juhlapäivää
vietettiin ympäri Suomea ja pian muillakin Pohjan mailla pyhän
Henrikin kunniaksi. Toinen oli Tammik. 19:s, Henrikin kuolinpäivä,
toinen 18:s Kesäkuuta, jona hänen luunsa vietiin Nousiaisten kirkosta
Turkuun. Komeimmin näitä juhlia vietettiin itse Turussa. Siihen
keräysi väkeä läheltä ja kaukaa, kirkossa pidettiin juhlallista
menoa, virsiä veisattiin Henrikin kunniaksi, ja hartahasti rukoeltiin
häntä, että yhä edelleenkin puolustaisi Suomen kansaa; arkku luineen
tuotiin esiin kansan katseltavaksi ja suudeltavaksi, aneita [syntein
anteeksi antokirjoja] jaettiin j.n.e. Tälle juhlalle tullen, toi
rahvas aina myöskin tavaroita kaupaksi, ja kirkkomenoin jälestä
syntyi täten aina suuret markkinat. Pyhän Henrikin kunniaksi ei
messuja enää pidetä Turussa, mutta Heikin markkinoille virtaa nytkin
vielä kansaa läheltä ja kaukaa kaupunkiin. Ja Turun tuomiokapitelin
sineetissä on hiippakunnan perustajan muistoksi vieläkin nähtävänä
Henrikin peukalo kultasormuksineen.




II. Tuomas piispa ja Hämeen valloitus.


1. Suomen seurakunta Henrikin kuoltua.

Kristin uskon siemenet nyt olivat kylvetyt maamme lounaisrannikoille;
mutta Eerikin kuoltua näytti siltä kuin pitäis hänen raivaamansa
pelto jälleen jäädä kylmille. Ruotsissa riehui koko seuraava
vuosisata viihtymätön riita kahden hallitsijasuvun välillä; sentähden
ei voineet Ruotsin kuninkaat varjella uutta voittomaatansa Suomessa
ja vielä vähemmän voivat laajentaa alueensa rajoja.

Toiselta puolen yltyi yltymistään Suomen heimokuntain viha ja
vastustus Ruotsalaisten tuumia vastaan. Ja mikä muu, kuin halvin
orjakansa oliskaan toisin tehnyt! -- Siihen asti olivat Suomen heimot
eläneet vapaana ja palvelleet jumaloitaan isiltä perityllä tavalla.
Nyt oli meren takaa tullut rautamiehiä ja niiden seurassa toiset
mustat miehet. Nämät heille juttelivat outoja tarinoita ja käskivät
palvella erästä Kristusta, josta ei Suomalaiset koskaan olleet
kuulleet ennen. Useimmat näistä saarnaajoista eivät kansan kieltä
ymmärtäneet vähääkään, niin että tulkin kautta täytyi selitellä
joka sana. Tulkit puolestaan eivät selitettävää asiaa aina tarkoin
tunteneet ja vääntelivät pappein oudot jutut vielä oudommaksi. Niin
kerrotaan erään papin kerran sanoneen että Jesus on syntynyt _Jessen
juuresta_ (suvusta). Sen tulkki kansalle selittää sukaisi, sanoen
Jesuksen syntyneeksi _hanhen juuresta_ (gäss, näet, Ruotsiksi on
hanhet, ja tulkki pettyi äänen yhtäläisyydestä). Kuulijat siitä
tietysti purskahtivat nauramaan ja kun pappi käski tulkin paremmaksi
kääntää, niin huusi mies parka tuskissansa: "No, jos ei lie ollut
hanhen juuresta, niin tottahan oli hanhen varpaasta!" Semmoisia
saarnoja Suomalaisille usein pidettiin ja ainoa minkä ymmärsivät
uudesta opista oli että heidän täytyisi kumartaa niskansa vieraan
vallan alle ja maksaa papeille kymmenekset kaikesta saaliistaan.

Sentähden ponnistivatkin Suomen pakanat kaikin voimin ettei heidän
kävisi niinkuin veljiensä Turun rannikolla. Hämäläisiä vaara ensin
uhkasi; he senvuoksi unhottivat vanhan vihan, joka oli ollut
heidän ja Karjalaisten välillä, ja tekivät liiton näiden kanssa
Ruotsinvaltaa vastaan. Siihen liittoon yhtyi vielä kolmanneksi
Wenäläinen, joka myöskin pelkäsi Ruotsin vallan karttumista,
varsinkin koska Ruotsalaiset v. 1164 jo olivat käyneet Laatokalla
hänen omaa maataan ryöstämässä. Näin yhdistynein voimin rupesivat he
Suomen pientä seurakuntaa ahdistelemaan. Kristityiksi käännetytkään
Suomalaiset eivät olleet luotettavia liittomiehiä Ruotsille. Joka
kerta kun heidän itäiset heimolaisensa heitä tulivat ahdistelemaan,
he kyllä pakenivat Ruotsalaisten turviin, lupasivat vasta pysyä
kristin-uskossa ja pyysivät opettajia sekä pappeja. Mutta tuskin oli
puuska mennyt sivutse, niin ajettiin papit jällen pilkkaamalla heidän
tyköänsä.

W. 1200:n paikoilla oli pyhän Henrikin työstä tuskin _jälkeäkään
tallella_. Henrikin jälkeisen piispan, Rudolfin, olivat Karjalaiset
vieneet vangiksi ja kotonansa sitten tappaneet. W. 1198 polttivat
Novgorodin Wenäläiset Turun alkavan kaupungin tuhkaksi, jossa
tilaisuudessa Suomen kolmaskin piispa Folqvinus tuli tapetuksi, ja
v. 1187 olivat Karjalaiset käyneet itse Ruotsin sydänpaikkojakin
hävittelemässä. Mälarijärven rannikko oli silloin Ruotsin paraten
viljelty seutu; siellä oli tuo pakanuuden aikana kuuluisa _Sigtuna_.
Se kaupunki hävitettiin silloin peräti, niin ettei ole koskaan
sen perästä vironnut entiselleen. Woittosaaliinsa seassa veivät
Karjalaiset, kansan tarun mukaan, Sigtunan hopeiset portit, ja
onpa vielä nytkin Sofian kirkossa Novgorodissa nähtävänä kaksi
ruotsalaisiksi sanottua kuori-ovea vaaleasta pronsista, joiden
jutellaan olevan juuri sillä retkellä saadut. Silloin tapettiin
myös Ruotsin arkkipiispa Juhana, joka asui Almarstäken linnassa
Mälarin rannalla. Niin hirveä oli ollut Karjalaisten hävitys,
että Ruotsalaiset vastaiseksi miettivät uusia varjeluskeinoja. He
rakensivat linnan Mälarin suussa olevaan saareen ja siitä linnasta on
sitten paisunut nykyinen Tukholman kaupunki.


2. Tuomas piispa.

Monta vuotta oli Suomen seurakunta myös paitsi kaitsijata sillä
piispan virkaan siellä ei haluttanut ketään. Kylmä ja kolkko ilma
teki elämän vallan vaivaloiseksi ja paimennettava kansa oli niin
tyly ja uppiniskainen, että piispaksi pantu pikemmin oli vihitty
marttyrikuolemaan kuin kunnia-istumelle nostettu. Wiimeinkin löytyi
n. v. 1220 taas niin rohkea ja usko-intoinen mies että tähän virkaan
uskalsi ruveta. Tämä mies oli _Tuomas_ kuuluva Mustainveljein
eli Dominikon munkistoon. Tuomaskin, Suomen toinen apostoli, oli
Englannista kotosin; hän oli tavoilta, avuilta sekä taidoltansa
ylistetty mies, joka jo oli monta vuotta saarnannut Suomessa ja
kristin-uskon tähden kärsinyt vainoa ja vaivaa.

Tuomas piispan oli nyt aivan uudestaan tehtävä se työ, minkä
pyhä Henrikki 50 vuotta ennen oli saanut toimeen, eikä hän yllä
mainituista syistä voinut toivoakaan sitä apua Ruotsista, mitä Suomen
ensimmäisellä apostolilla oli ollut. Mutta hänen sydämessään näkyy
syntyneen uljas ajatus -- se ajatus nimittäin että Suomeen perustaisi
itsenäisen vallan, samalla lailla kuin juuri oli perustettu Liivin- ja
Wironmaalle toisella puotia Suomenlahtea. Niitäkin maita par'aikaa
käännytettiin, minkään kuninkaan tai muun hallitsijan avutta,
ainoasti vapaehtoisilla sotureilla, joita sinne houkutteli pappein
lupaama syntein anteeksi antamus sekä toivottu osa valloitetussa
maassa. Samalla keinoin näkyy Tuomaskin toivoneen saada Suomen
pakanat kukistetuksi. Liivin ja Wiron saarnaajat saivat apumiehensä
Saksan ritareista; Tuomas puolestaan taisi hankkia väkensä enemmiten
Skandinavian maista.

Askele askeleelta ja päivä päivältä edistyt hän sillä tavoin
toimessaan, niin että katolisen kristikunnan ylimmäinen pappi
eli paavi _Honorio III_ pian saattoi riemutellen mainita: suuren
kansan, joka ennen oli epäjumaloita palvellut, nyt tulleen
uudestaan käännetyksi Suomessa ja läntisissä maakunnissa (s.o.
Warsinais-Suomessa ja Hämeen maassa). Mutta samassa kirjeessä
eli bullassa paavi myöskin kovasti valittaa, että pakanalliset
naapuriheimot jälleen yrittivät hävittää tätä uudispeltoa. Sen
estämiseksi kieltää paavi kristityitä kauppamiehiä pakanoiden kanssa
kauppaa käymästä ja varsinkin heille viemästä sota-aseita, hevosia,
laivaksia ja ruokavaroja. Tätä kieltoa sitten vielä uudistettiin
useammin kerroin.


8. Tuomas piispan taistelut Wenäläisten kanssa.

Näin voitti Tuomas vähitellen Hämäläisten vastarintaa ja kihlakunta
kihlakuntansa perästä taipui uuteen uskoon ja kasteesen. Siitä
suuttuivat Wenäläiset, jotka heitä siihen asti olivat auttaneet,
ja kesällä 1227 kävi Novgorodin ruhtinas _Jaroslav_ Hämeen maata
hävittelemässä. Kotiin tultuansa hän sitten lähetti pappinsa
Karjalaan, jotka kastivat melkein koko kansan Kreikan uskoon.
Samassa tilaisuudessa myös _Walamon_ luostari perustettiin.
Wenäläisillä oikeastaan oli tapana antaa alamaistensa pysyä kunkin
omassa uskossansa, ja tyytyä paljaisin veron maksuihin; mutta tällä
kertaa he siitä tavasta poikkesivat, luullen että Karjalaiset
paremmin pysyisivät heidän liitossaan, kun kumpaisillakin olisi
yksi usko. Muuten oli tämä käännytys ainoasti nimeksi, sillä
Karjalaiset vielä kauan pysyivät täydessä pakanuudessansa. Seuraavana
vuonna varustettiin Suomen puolelta kostoretki. Kaksituhatta
miestä, Hämäläisiä paraastaan, purjehti Nevajoelle ja sitä myöten
Laatokkajärven vesille. Siellä Suomalaiset sitten hävittelivät
Aunuksen rantoja ja saivat paljon saalista sekä vankeja. Mutta
Laatokan kaupungin posadnikka (linnan isäntä) _Wladislav_ ei pelännyt
Suomalaisten joukkoa, vaan läksi laivoinensa heitä vastaan. Koko
päivä tapeltiin ja illalla vetäysi Wladislav saareen Nevajoen
niskassa. Sinne panivat Suomalaiset yöllä lähettiläänsä käymään,
tarjoten rauhaa ja sovintoa, sillä tieto oli heille tullut että
Jaroslav ruhtinas Novgorodilaisten kanssa oli tulossa Wladislavin
avuksi. Mutta kun ei Wladislav rauhan tarjomukseen suostunut,
tappoivat Suomalaiset vankinsa, polttivat laivansa ja läksivät saloja
myöten kotimailleen osoittelemaan. Waan harva heistä sinne pääsikään;
sillä Inkerin ja Karjalan miehet tappoivat pakenijoista enimmät.

Tämän onnettoman retken perästä kiihtyi Itä-Suomalaisten vaino vielä
tuimemmaksi. Karjalaiset, Inkerikot, Laplakot ja ja Watjalaiset
[viimemmainitut kolme olivat Inkerinmaan asukkaita] hävittelivät
yhä hirveämmin Suomen kristittyjen maata. Jopa vihdoin v. 1237
Hämäläisetkiin nousivat uuteen kapinaan. Armottomalla julmuudella
raivoelivat he niitä vastaan, jotka kristin-uskostaan eivät
luopuneet. He eivät säästäneet lapsiakaan, jotka uuteen uskoon olivat
kastetut ja aika-ihmisiltä viiltelivät suolet vatsasta sekä uhrasivat
heidät sitten epäjumaloilleen. Monesti myös he ajelivat heitä pyhäin
puiden ympäri kunnes raukat nääntyivät kuoliana maahan. Papeilta
silmät puhkaistiin, kädet ja jalat silvottiin ja sitten heidät
poltettiin olkikupuihin käärityinä.

Monta kertaa olivat paavit Tuomas piispan anomuksesta kehoittaneet
milloin Linköpingin ja Upsalan piispoja, milloin Kalpa-ritareita
Liivinmaalla Suomen seurakunnan avuksi. Mutta tällä kertaa
tarttui paavi _Gregorio IX_ tehollisempaan aseesen. Hän lähetti
Ruotsin papeille käskyn saarnata ristisotaa Suomen pakanoita ja
uskonheittiöitä vastaan. Ken pyhälle retkelle lähtisi, sen piti saada
yhtä täydellinen anteeksi anto synneistään kuin Palestinan maalla
sotimassa käynyt. Tämä käsky ja lupaus keräytti Tuomas piispan luokse
summattoman joukon sotamiehiä: siihen oli tullut Ruotsin ritareita,
siihen Norjan uroita, siihen myöskin uskollisuudessansa pysyneitä
miehiä Warsinais-Suomesta ja Hämeenmaasta, Wirostakin yhdistyi
ristijoukkoon Kalpa-ritareita.


4. Tappelu Nevajoella.

Tätä joukkoansa ei Tuomas piispa vienytkään luopuneita Hämeen
lampaitansa vastaan. Niin suurin voimin toivoi hän saavansa
tärkeämmät työt tehdyksi ja kykenevänsä itse sitä lähdettä tukkimaan,
josta aina valui Suomen pakanoille apua ja yllytystä. Hän päätti
mennä itse Wenäjälle sotimaan; sen kukistettua, oli Hämäläisten
vastustus raukeeva itsestänsä.

Wenäjän tila olikin silloin semmoinen, että suuri syy oli toivoa
retkelle hyvää onnea. Wenäjän ruhtinailla oli ollut tapana
jakaa valtansa perinnöksi pojillensa. Siitä oli Rurikin valta
murennut moneksi ruhtinaskunnaksi, jotka keskenään yhä elivät
sodassa. Juuri vähä ennen Tuomaan retkeä oli toinen tapaus vielä
heikommaksi masentanut Wenäläisten voimat. Keski-Aasian kedoilta oli
Itä-Europan päälle vyörynyt lukemattomat joukot Mongolin kansaa.
Niinkuin heinäsirkkain pilvet syövät nurmen paljaaksi, että maa
peninkulmittain on mustana multana, niin olivat nämät lukemattomat
_Mongoli_-laumat peittäneet pian koko Wenäjän. Kaupunkien ja kylien
tuhkat ja asukasten veriset ruumiin näyttivät joka paikassa mitä
tietä he olivat kulkeneet. _Novgorodin_ mahtava vapaakaupunki, jonka
liitossa tai alamaisuudessa suomensukuiset heimot Pohjois-Wenäjällä
seisoivat, oli yksinään säilynyt Mongolien hävityksistä, mutta senkin
täytyi heille maksaa vuotuista veroa.

Nytpä näkyi tätäkin Wenäläisyyden viime tukea tuho lähestyvän
länsipuolelta. Wuonna 1240 tuli ristijoukko sangen monessa laivassa
ja useampain piispain ja suurten herrain kanssa Nevajoen suuhun,
siihen missä se ottaa Inkerijoen vedet yhteyteensä. Siinä oli
ruhtinas _Aleksanteri Jaroslavinpoika_ heille vastassa, Novgorodin
ja Laatokan kaupunkien väen kanssa. Nyt syntyi Heinäk. 15 p. tuima
tappelu, jossa vihdoin Wenäläiset pääsivät voitolle. Ristimiehet
mättivät kaksi laivaa täyteen suurten herrainsa ruumiita, muut
tapetut hautasivat suureen hautaan rannalla, ja läksivät sitten
yöllä matkoilleen. Tämä tappelu pelasti Wenäjän perikadosta ja uljas
Aleksanteri ruhtinas on siinä voittanut ikuisen kunnian. Wenäläiset
hänet ovat panneet pyhäin miestensä joukkohon ja palvelevat häntä
vielä nytkin _Aleksanteri Nevskin_ (Nevalaisen) nimellä. Pietarin
kaupungissa, joka tappelutanterelle on rakettu, näytetään Nevskin
luostarissa Aleksanteri ruhtinaan arkkua, joka on puhtaasta hopeasta
ja koristettu Nevan tappelun kuvilla.

Näin oli Tuomas piispan toivo ratki rauennut. Samassa oli myöskin
tyhjäksi käynyt hänen tuumansa saada Suomea eri valtakunnaksi.
Olisko sen toteen tulo ollut Suomen kansalle vahingoksi vai onneksi,
siitä Wiron esimerkki tuskin sallinee epäilyksen sijaa. Itsenäinen
pappisvalta Suomessa olisi niinkuin sielläkin tarvinnut rautaiset
ritarit tuekseen. Niille olis täytynyt palkinnoksi antaa maat ja
manteret, ja Suomen kansaa olisi sorrettu orjalaumaksi, niinkuin on
käynyt Wirolais-veljiemme Suomenlahden eteläpuolella.

Nevajoen tappelusta yltyen alkoivat nyt pakanat vieläkin tuimemmin
ahdistella Suomen seurakuntaa. Waan Tuomas piispa, siitä tuskissaan
ja kristin-uskon voitosta Suomessa epäillen, pyysi vihdoin paavilta
luvan piispaviraltaan erota. Tähän tekoon ei häntä saattanut
ainoasti tuska toivonsa tyhjäksi menosta, vaan myöskin omantunnon
kalvava vaiva. Hän oli nimittäin yhden paavin kirjeen vääristänyt ja
silvottanut viattoman ihmisen kuoliaksi. Näin murretulla mielellä
ja voimalla vetäysi väsynyt vanhus v. 1245 Gottlantiin. Siellä hän,
Mustain Weljein luostarissa vielä kolme vuotta elettyään, viimeinkin
pääsi levolle vaivoistansa ja laskettiin Wisbyn kaupungissa hautaan.


5. Birger Jarlin retki.

Tuomaan jälkeen tuli Turun piispaksi _Bero eli Björn_. Tämä ei
yrittänytkään enää tulla toimeen omilla voimillansa, vaan kääntyi
kohta Ruotsin kuninkaasen, Eerikki XI:een, pyytäen häneltä turvaa ja
apua. Jos sen saisi, lupasi hän antaa kuninkaan omaksi sen veron,
minkä Suomalaiset siihen asti olivat suorittaneet piispalleen.

Ruotsissa oli tuo pitkä eripuraisuus nyt viimein viihtynyt ja
mahdollista oli siis taaskin kääntää kansan voimat ulospäin,
Sentähden suostuikin Eerikki Xl piispan pyyntöön ja lähetti
nostokäskyn ympäri koko Ruotsin maan. Kuninkaan käskyä noudatettiin
kiivaasti; aateliset ja talonpojat varustivat kilvan itsiään.
Seinästä temmattiin isien vanhat miekat, jotka siinä kauan olivat
riippuneet ruostumassa; rautakypärät, paidat ja kintaat hiottiin
kirkkaaksi ja laivat työnnettiin vesille. Päämieheksi pani kuningas
lankonsa _Birgerin_, joka oli mahtava ja miehuullinen _Jarli_ eli
ruhtinas Folkungein suurta sukua.

Myötäistuulella lähdettiin sitten v. 1249 merta kyntämään ja pian
hohtivat laivain kullatut kokat _Hämeen satamassa_, joka luullaan
olleen nykyisessä Pohjan pitäjässä. Hämäläiset tiesivät heidät
tulevaksi ja olivat valmiit vastustamaan, vaan Ruotsin ritarein
rautapaidat kestivät pakanain nuolia ja voitto jäi viimein vieraille.
Saaliiksi saivat Ruotsalaiset paljon kultaa, hopeaa ja karjaa.
Mitkä Hämäläisistä taipuivat kristin-uskoon ja kasteesen, ne saivat
elää rauhassa; mutta vastahakoiset karkoitettiin taikka tapettiin.
Heidän sijaansa asetti Birger pitkin rantamaata ruotsalaisia
asukkaita. Siitä sai Hämeen etelärannikko nimen Uusimaa, koska siihen
uusia asukkaita oli tullut. Birger ei rannikolle pysähtynyt, vaan
meni talvella myös Hämeen sydänmaille. Siellä rakensi hän linnan
Wanajaveden rannalle, joka pitäisi voitetut Hämäläiset kurissa. Tämä
oli Hämeenlinnan alku.




III. Karjalan valloitus.


1. Karjalaisten ja Novgorodin väli.

Hämeen valloitettua pyysivät Ruotsalaiset levittää valtaansa vielä
idemmäksi, Karjalaisten maahan. Wuonna 1256 purjehti suuri joukko
Ruotsin, Warsinais-Suomen ja Hämeen sotureita Narvajoelle, joka oli
Inkerin ja Wiron välillä rajana. Siihen he yksin neuvoin Wiron ritarein
kanssa rakensivat Narvanlinnan ja heittivät sen näiden liittomiestensä
haltuun. Ruhtinas Aleksander Nevski silloin oli kaukana Wenäjän
sydänmailla; mutta sieltä takaisin tultua päätti hän kohta kostaa
vihollisten retken. Waikka jo talvi läheni, läksi hän Novgorodin väen
kanssa liikkeelle. Hän ei ollut virkkanut kellekään mihin oli mentävä
ja väkensä luuli heitä vaan vietävän lyhyelle retkelle Wiroa vastaan.
Kun sitten ruhtinas, Inkerinmaalle tultua, ilmoitti aikovansa mennä
Hämeesen asti, palasi metropolita (ylimmäinen pappi) ynnä enin osa
Novgorodilaisia kotiinsa, heitä kun, näet, peloitti tuo pitkä matka
näin myöhään syksyllä. Mutta Aleksanteri ei siitä ollut milläänkään;
hän keräsi Inkerinmaalta ja Karjalasta suuret joukot lisäksi ja kulki
pitkin merenrantaa edelle. Tätä retkeä kertoelevat Wenäjän aikakirjat
kovin vaivaloiseksi. Teitä ei ollut minkäänlaisia, vaan täytyi mäkiä,
louhikoita myöten osoitella. Sen lisäksi oli melkein koko vuorokausi
syksyinen pimeys ja senkin vähän mitä päivää oli, pimensi sakeat sumut.
Monta miestä Aleksanterin joukosta nääntyi kesken tietä. Mutta vihdoin
päästiin kuitenkin perille, hävitettiin pitkin meren rannikkoa Sveain
maata (Ruotsalaisten uudispaikkoja Uudella maalla) ja Hämettä. Asukkaat
osaksi tapettiin, osaksi vietiin vangiksi, varsinkin pienet lapset.
Talot poltettiin, kirkot saastutettiin ja saalista saatiin runsaasti.

Hävitys oli niin suuri ollut, että tieto siitä tuli Romaan asti paavin
korviin. Tämä lähetti käskyn Pohjanmaiden papeille että saarnattakoon
ristisotaa pakanoita vastaan. Lieneekös tätä käskyä noudatettu vai ei,
siitä ei meillä ole tietoa; mutta se on varmaa ainakin, ettei seurannut
mitään uutta retkeä silloin eikä koko kolmeen vuosikymmeneen sen
perästä. Luultavasti olivat Ruotsalaiset viimeinmainitusta ja
entisistäkin retkistänsä havainneet, että sodista Karjalassa aina vaan
seurasi heidän omille alusmaillensa kostoa ja hävitystä. Juuri näinä
kolmena kymmenenä vuonna kallistuivat asiat Karjalassa semmoiselle
kannalle, että sen maakunnan valloitus sitten onnistui paremmin.
Lujasti olivat Karjalaiset tähän asti aina seisoneet Novgorodin
puolella ja olleet osallisna kaikissa sen sodissa. Kun Novgorodille
välin syntyi riitaa omain ruhtinainsa tai muiden Wenäen pienten
hallitsijain kanssa, niin seurasi sen sotajoukkoja aina Karjalankin
uroita. Ja Novgorodin tähden olivat Karjalaiset, veren siteistä
huolimatta, eläneet alituisessa sodassa heimolaistensa Hämäläisten
kanssa. Mutta nyt alkoi jostakusta meille tuntemattomasta syystä
epäluulo ja viha purkaa Karjalaisten ja Wenäen ystävällistä väliä. Jo
vuonna 1269 arveli ruhtinas _Jaroslav_, Aleksanteri Nevskin veli, käydä
Karjalaisia kurittamassa; sen kerran kuitenkin estivät hänet
Novgorodilaiset pyynnöillään. Mutta 1278 meni ruhtinas _Dimitri
Aleksanterin poika_ Novgorodin ja Susdalin miesten kanssa Karjalaan,
ryösti koko maan ja vei paljon asukkaita vangiksi. Siitä päivin alkoi
Karjalaisten mieli kääntyä länteenpäin.


2. Torkel Knuutinpoika ja Wiipurin linna.

Ruotsalaiset tätä eripuraisuutta kohta käyttivät hyväkseen. Heitä tuli
v. 1284 _Trundan_ johdon alla Nevajokea myöten Laatokkaan. Siellä he
alkoivat Karjalaisilta ajaa veroa; mutta Novgorodilaiset paneutuivat
väijyksiin Nevajoen suuhun ja kun Ruotsalaiset saaliinensa palasivat
sinne, tapettiin enin osa heitä.

Paremmin onnistui toinen yritys, joka tapahtui muutamia vuosia
myöhemmin. Ruotsissa oli silloin kuninkaana _Birger_, Birger Jaarlin
pojanpoika. Hän oli vielä ala-ikäinen ja hänen nimessään hoiti
hallitusta lankonsa, marski (sotapäällikkö) Torkel Knuutinpoika. Tämä
keräsi koko Ruotsinmaalta suuren joukon sotaväkeä ja läksi v. 1296
Karjalan maata Ruotsin vallan alle laskemaan. Hän astui maalle
Suomenveden pohjukassa ja rakensi lujan kivilinnan saareen, joka oli
kaitaisen salmen suussa; sille linnalle pani hän nimeksi Wiborg
(Wiipuri). Sen piti olla turvana Wenäläisten päällekarkauksia vastaan
ja samassa ikeenä, joka pitäisi Karjalaiset kurissa. Nämät eivät näy
tehneen suurta vastarintaa Ruotsalaisille, ja Torkelin sanotaan, ennen
kuin samana kesänä läksi Ruotsiin, saaneen 14 kihlakuntaa valtansa alle
taipumaan. Torkelin muassa oli tullut Westeråsin piispa Pietari; se
kasti Karjalaiset kristin-uskoon.

Lähtiessään oli Torkel pannut uuden linnan isännäksi uljaan ritarin,
jonka nimi ei ole meille säilynyt. Tätä hätyyttämään tuli jo ensi
talvena vähäinen Novgorodilais-joukko ruhtinas _Roman Gliebovitshin_
johdossa. Wenäläiset yrittivät Maalisk. 10 p. rynnäkköä linnaa vastaan.
Mutta juuri tappelun aikana lauhtui pakkanen, ja salmet linnan kummin
puolin, missä väkevänlainen virta käypi, tulivat sulaksi, niin ettei
vihollinen pääsnyt yli. Kun sen lisäksi hevosilta loppui heinät, niin
läksivät Wenäläiset sillään kotia. Ruotsalaiset heidän lähdettyään
jatkoivat valloitustointansa ja joutuivat viimein Laatokan rannalle,
missä Karjalaisilla oli Wuoksen suussa pienoinen Käkisalmen linna
(Wenäen aikakirjat sitä mainitsevat nimellä Korela = Karjalan linna).
Sen valloittivat Ruotsalaiset v. 1295. Siihen jätettiin _Sigge Lake_
pienen joukon kanssa ja muu Ruotsin väki palasi jälleen Wiipuriin,
luvaten sieltä lähettää ruokaa ynnä muita tarpeita. Mutta avun lähetys
viipyi kovin kauan ja sillä välin kerkesivät Wenäläiset sinne tulla.
Linnaväki piti urhoollisesti puoltansa, mutta ruoka heiltä pian loppui.
Kuusi vuorokautta olivat melkein ruo'atta, ja kun ei Wiipurista
kuulunutkaan apua, niin päättivät raivata itsellensä tien vihollisten
läpi. He ryntäsivät ulos linnasta, tappoivat suuren joukon Wenäläisiä,
mutta itsekin siihen kaikki kaatuivat, paitsi kaksi miestä, jotka
saattoivat pahat sanomat Wiipuriin. Wenäläiset voitostaan olivat niin
riemuissaan, että Jumalalle kiitokseksi rakensivat uuden kirkon
Novgorodin kaupunkiin. Käkisalmen linnan he vahvistivat vielä
entistäänkin lujemmaksi ja varustivat vahvalla joukolla, ettei jälleen
joutuisi Ruotsalaisten käsiin.


3. Torkel Knuutinpojan retki Nevajoelle.

Tästä surkeasta seikasta tiedon saatuansa varusti marski Torkel
Knuutinpoika kohta toista retkeä. Hän kokosi vielä suuremman sotajoukon
kuin ensikerralla, niin että sillä täytyi 1,100 alusta, jonka vertaista
laivastoa ei vielä koskaan ollut nähty Itämeren vesillä. Näillä
laivoillaan purjehti hän v. 1300 Karjalaan. Tällä kertaa laski hän
Nevajoen suuhun ja rakensi linnan sen varrelle, juuri siihen
niemekkeesen joka Ohtajoen yhtymäpaikassa pistää Nevaan. Hänellä oli
joukossaan taitava, Romasta tullut mestari, joka linnaan laittoi vahvat
kivimuurit, muuriin kahdeksan tornia, ja torneihin ampumareijät, mistä
kaikellaisilla nakkauskoneilla sopi ampua kiviä vihollista vastaan.
Linnalle pantiin uhka-ylpeä nimi _Maankruunu_ (Landskrona), koska sen
piti hallita ja kurissa pitää koko Karjalan maa.

Noin 800 miestä väkeään lähetti Torkel Nevajokea myöten Laatokkaan
tiedustelemaan eikö jo Wenäen väkeä näkyisi tulevaksi. Tämän joukon
ajoi kova myrsky Laatokan Karjalanpuoliselle s.o. pohjoiselle rannalle
ja pidätti heitä siinä viisi vuorokautta, jolla ajalla he kävivät
rantakyliä polttamassa. Kun sitten kuudentena vuorokautena myrsky
asettui, palasivat miehet Pähkinänsaareen, joka on Nevajoen niskassa.
Tuskin olivat sinne joutuneet, niin näkivät Wenäläisten lähenevän
tuhannella aluksella. Heidän ei siis ollut siinä viipymistä, vaan
täytyi vetäytyä takasin pääjoukon luokse.

Lähemmäksi tultuaan Wenäläiset kyhäsivät suuria lauttoja, latoivat
niihin korkeita risu- ja havuröykkiöitä, sytyttivät lauttansa tuleen ja
laskivat ne virtaa myöten menemään, niin polttaaksensa Ruotsalaisten
laivat. Mutta nämät olivat varoillaan; he vetivät vahvat rautavitjat
poikkipuolin jokea, niin ettei tulilautat pääsneetkään laivain luoksi,
vaan paloivat siinä typötyhjään poroksi. Wenäläiset tuosta astuivat
maalle ja kävivät rynnäköllä käsiksi. Heitä oli 30,000 ja Ruotsalaisia
paljoa vähemmän. Wenäläiset harppasivat ojan yli, jolla linna oli
ympäröitty ja pyrkivät päästä muurille. Mutta eipä sinne ollutkaan
pääsemistä niin helpolla. Ruotsalaisten päälliköt: _Matti Kettilmundin
poika, Henrik von Kyrnen, Pietari Porsse_ y.m. töytäsivät heille
uljaasti vastaan ja muu väki perässä. He syöksivät vihollisen muurin
luota, harppasivat itsekin heidän jäljissään ojan yli ja kävivät
pelkäämättä kimppuun. Nyt nousi melkoinen meteli ja monta urosta vaipui
veriinsä kummin puolin.

Wähä erillä muista seisoi Wenäläisjoukko, noin tuhat miestä luvulta.
Sitä vastaan ajaa karahutti nuori Matti Kettilmundinpoika huutaen:

    Oisiko sitä urosta
    Kuka kanssani tulisi
    Teräsmiekan mittelöhön
    Rautakalvan katselohon?

Waan ei uskaltanut kukaan tulla hänen kanssaan miekkasille, vaikka hän
siinä seisoa kokotti illan pimeään asti. Ja aamulla kun luultiin
tappelun alkavan tuimemmalta, niin ei yhtään Wenäläistä enää näkynyt,
eikä kuulunut. Kaikki olivat yöllä lähteneet kotia.

Tämän tappelun perästä palasi marski Torkel Knuutinpoika väkinensä
takaisin Ruotsiin, mennessänsä vielä polttaen kyliä Inkerin rannikkoa
pitkin. Mutta Maankruunun linnaan hän jätti rohkean ritari _Stenin_ ja
hänen kanssaan 300 vahvaa miestä. Syksyn tullen alkoi tämän linnaväen
käydä pahasti. Wastaraketun linnan muurit olivat vielä kovin kosteana;
siitä ruokavarat kävivät pilalle ja väkeen tarttui kerpuuki, johon
monta miestä kuoli ja jäljelle jääneistäkin tulivat useimmat
kykenemättömiksi. Juuri silloin, v. 1301, tulivat Wenäläiset taas
linnaa piirittelemään. He löivät vaajoja eli paaluja Nevajoen suuhun,
ettei apua pääsisi tulemaan, ja sitten kävivät linnan kimppuun.
Wähäinen Ruotsalaisjoukko tappeli tuimasti puolestaan ja kun lopulla
linna syttyi tuleen, niin ettei muureilla enää voitu seisoa, he
kellariin vetäytyen vielä tekivät jonkun aikaa vastarintaa. Siinä he
melkein kaikki tapettiin; jotkut henkiin jääneet vietiin vangiksi
Wenäelle. Waan linnan tasoittivat voittajat tantereksi. Näin raukesivat
Ruotsalaisten suuret tuumat. Jos Maankruunu olis pysynyt pystyssä, niin
olis Ruotsi kenties ijäksi päiväksi tullut koko Karjalan ja Inkerinkin
valtiaaksi.


4. Sodan viimeiset vuodet ja Pähkinänlinnan rauha.

Kukaties olisi Torkel Knuutinpoika kolmannenkin kerran tullut
Karjalaan; mutta pari vuotta tämän perästä hän sai urhotöistänsä pahan
palkinnon. Birger kuninkaan käskystä pantiin häneltä kaula poikki.
Mutta sota ei sentähden siihen loppunut. Tuon tuostakin kävivät
Ruotsalaiset Wenäjän alaista Karjalaa hävittämässä ja Wenäläiset
puolestansa ryöstelivät Länsi-Suomea. Niin tulivat Ruotsalaiset v. 1313
Laatokan kaupungin eteen, juuri kun linnan isäntä paraan väen kanssa
oli sotaretkellä Suomessa, polttivat kaupungin ja veivät paljon vankeja
ja saalista. Seuraavana vuonna nousi Käkisalmen läänissä suuri kapina
Wenäläisiä vastaan. Karjalaisia oli siellä asuva venäläinen pajari
(herra) _Boris Konstantinin poika_ kovasti sorrellut, niin että suurin
joukoin pakenivat Ruotsin puolelle. Wiimein nousivat tuskissansa,
tappoivat Käkisalmessa asuvat Wenäläiset ja kutsuivat avuksi Ruotsin
väkeä. Mutta Novgorodilaiset päällikkönsä Feodorin johdossa riensivät
sinne, valloittivat kaupungin uudestaan ja teloittivat Karjalaiset ynnä
heidän ruotsalaiset auttajansa. Turhaan yrittivät Ruotsalaiset sitten
v. 1322 Käkisalmea valloittaa.

Wenäläiset puolestaan tulivat v. 1313 Uudenmaan rannalle, kulkivat
jotakin jokea myöten _Wanai_ nimiselle linnalle (kukaties Hämeenlinna
Wanajan pitäjässä) ja palasivat runsain saaliin Pernajanjokea myöten.
Wiisi vuotta tämän retken perästä uskalsivat mennä Turkuun asti, jonka
polttivat ynnä myös Kuusiston kartanon, joka Suomen piispalla oli
asuntona. Joku aika näkyy Wiipurinkin linna olleen Wenäläisten käsissä,
koska sen takaisin saamisesta hieroeltiin kauppaa vuosina 1320 ja 1321
venäläisen linnan isännän _Effleron_ kanssa. Hän näkyy antaneen sen
suurenmoisesta rahasummasta. W. 1322 meni ruhtinas _Juri_ (Yrjö)
Novgorodin väen kanssa sitä uudestaan valloittamaan. Mutta sillä kertaa
sitä ei saatukaan, vaikka Wenäläisillä oli kuusi suurta nakkauskonetta
muassansa.

Seuraavana vuonna teki viimein rauha lopun näistä kumminpuolisista
retkistä. Saksan kaupungit Itämerellä, joiden kaupalle tästä
lakkaamattomasta sodasta oli haittaa, rupesivat sovinnon välittäjiksi.
Wenäjän ja Ruotsin lähettiläitä yhtyi Pähkinäsaareen, johon Wenäläiset
juuri olivat rakentaneet linnan, ettei viholliset enää pääsisi Nevajoen
kautta Laatokkaan. Siinä sovittiin sillä lailla, että ijanikuista
rauhaa kestäisi Ruotsin ja Novgorodin välillä. Wiipuri sekä Karjalan
kolme läntistä kihlakuntaa, _Äyräpää, Jääski ja Savo_ jäisivät
Ruotsille, vaan Novgorodin alla pysyisi itäinen Karjala Käkisalmen
linnan kanssa. Silloin määrätty raja kävi merestä pitkin Rajajokea sen
lähteisin asti, sieltä pohjoseen päin kääntyen Sääjokea myöten
Wuoksijokeen, sen perästä Antrein ja Ruokolahden pitäjien itäreunaa
myöten Sääminkiin, ja sitten nykyistä Savon ja Karjalan rajaa pitkin.
Wielä määrättiin että ulkomaan kauppiaat Wiipurin linnaväen ja
porvarien estämättä saakoot purjehtia Novgorodiin Nevajoen kautta.
Uutta linnaa älköön rakettako kummallekaan puolelle rajaa, ja jos
pahantekijöitä pakenee puolelta toiselle, niin lähetettäköön ne
takaisin siihen valtakuntaan mihin kuuluvat. Tämä sovinto vahvistettiin
Wenäläisten tavalla ristiä suutelemalla ja niin oli Ruotsi saanut
valtaansa Suomen maan.




IV. Lapin kansa ja Pohjanmaan valloitus.


1. Lappalaiset muinaisaikoina.

Lapin kansa tätä nykyä elää hitustelee Pohjan perimmässä nurkassa.
Niinpä ei ole aina ollut. Aikoja on ollut, jolloin Lappalainen
yksinänsä samoeli Suomen saloja ja yksinänsä hiihti Skandinavian
harjanteita myöten. Ei ole sitä seutua Suomenmaassa eikä koko
Skandinavian saarennossakaan, mistä ei löytäisi jotakin jälkeä näistä
Pohjan alku-asukkaista. Lapin nimi on monin paikoin kiintynyt järviin
ja vuorihin. Niin on esim. muita lukematta, Suomen eteläisimmällä
liepeelläkin Lappiveden selkä Saimaan järveä ja Lappträski Uudella
maalla. Monin paikoin saloin sydämessä ovat nytkin vielä näiden
poloisten kylmille jääneet kodat nähtävänä, taikka kaivelemme maasta
heidän kalujaan ja aseitansa.

Mutta sitten oli etelästä tullut vierahia Lapin laajoille rajoille;
väkevämmät, viekkahammat olivat Lappalaisen perinnöstä vieneet palan
palansa perästä. -- Siihen aikaan koska Birger Jaarlen miekka kukisti
Hämeen kansan, oli Lappalainen, miesparka, jo kauan jättänyt Ruotsin
sekä Norjan eteläiset seudut. Hän oli jo aikaa sitten siirtänyt majansa
perimmäiseen Pohjahan, Rutjan kolkoille rannikoille. Eikä ollut
sielläkään enää täyttä turvaa. Wanhastaan jo kävi Norjan miehet joka
vuosi veroa kiskomassa hänen saaliistaan.

Suomessakin olivat jo eteläiset rannat toisen kansan, Suomalaisten,
hallussa. Mutta runsas puoli Satakuntaa, Hämettä ja Savonmaata oli
vielä Lappalaisen omana ja koko Pohjanmaata rantoinensa hallitsi hän
yksinään. Näissä avaroissa autioissa, näissä äärettömissä erämaissa sai
hän mielin määrin kuljeskella peuroinensa. Metsät ja vedet olivat
hänellä tyhjentymättömänä aittana, jonka aarteet täytti kotitarpehet
ynnä myöskin riitti kaupiteltavaksi. Wirrat vilisi lohista, järvet
haueista ja muista kaloista. Soita myöten luntusteli haarasarvet hirvet
suurin laumoin; karhut loikkui joka korvessa; joka puussa kapsahteli
näätää, kärppää, oravaa; teiri-, pyy- ja metsoparvet pyrähteli joka
lehdossa; järvein, jokein pinta oli täynnä vesilintuja.

Lappalainen oli tarkka ampumaan. Pienestä lapsesta hän jo jännitteli
jousta ja palttinapalanen oli palkintona sille, kuka paraten pilkkuun
laski. Pojat ja tytöt tätä harjoittivat kilvan, ja vaimot eivät olleet
huonompia metsänkävijöitä kuin miehetkään.


2. Kuningas Maunu Ladonlukko ja Pirkkalaisseuran synty.

Muutamia vuosikymmeniä Birger Jaarlen retken perästä tuli hänen
poikansa Maunu Ladonlukko Ruotsin kuninkaaksi. Tämä kohta alkoi
miettiä, millä keinoin myös saisi Pohjanmaan ynnä Lappalaiset
valtikkansa alle. Sotaretkellä ei heitä käynyt kukistaa; sillä heillä
ei ollut vakavia asuntoja taloissa ja kylissä, ja tavoitappas kiinni
kansaa, joka yhä muuttelevi saloissa ja korvissa. Jos heitä mieli saada
alamaisiksensa, ei ollut muuta kuin istutella uutisasukkaita heidän
maahansa, niin että heitä likeltä voi pitää silmän alla. Sen nähden
Maunu itse ei lähtenytkään sotaan heitä vastaan, vaan julisti sen
lupauksen, että ken saattaisi Lappalaiset Ruotsin kruunun alle, se
omanaan ne saisi pitää. Ainoasti joku määrä nahkakihtelyksiä piti siitä
vuotuisesti maksettaman kruunulle.

Tämä kehoitus ei ollut turhaan lausuttu. Sen kuultuansa yltyi joukko
miehiä Pirkkalan ja Rengon pitäjistä, kuten vanha nimistö tietää. He
yhdistyivät tätä tointa varten seuraksi tai yhteydeksi ja saivat
nimeksensä _Birkarlit_, Pirkkalaiset (Birkarlaboa) eli _Lapinkävijät_.
Lieneekö nämä miehet olleet Suomalaisia vai Ruotsin sukua, siitä on
vielä tätä nykyäkin riita oppineilla. Ehkä oli kumpiakin joukossa. Se
vaan on varmaa että vähän ajan perästä me tämän seuran näemme olevan
aivan suomalaisen.


3. Matti Kurki ja Potko.

Wesilahden pitäjässä Satakunnan maakunta asui silloin väkevä ja
urhoollinen mies, _Matti_ nimeltään. Siitä miehestä ja hänen nimestänsä
kuuluu kansan suusta tämä tarina. Wenäen suurruhtinaalla palveli Potko
niminen sotamies, joka varrelta ja voimiltansa oli enemmän Hiiden sukua
kuin ihmisen. Tämän miehen oli suuriruhtinas kerran lähettänyt Ruotsin
kuninkaan luoksi, Ruotsin uljainta urosta kaksimiekkasille vaatimaan.
Sen oli, näet, Wenäläinen tehnyt Ruotsin miesten pilkaksi ja
häväistykseksi, kun ei luullut sitä miestä löytyvän, ken uskaltaisi
Potkon kimppuun käydä. Ei Ruotsin ritareista tähän tappeluhun kukaan
rohjennutkaan ruveta. Waan hädissänsä muisti toki kuningas, että onhan
Matti tuolla Wesilahdella, joka ei itse perkelettä pelkää.

Matin luoksi Potko nyt käskettiin menemään ja Matti kohta olikin
tappeluhun valmis. Sen vaan pani hän ehdoksi, että sotaleikki lykättiin
huomisaamuun asti. Wenäläisen koko ruumis oli, näet, kovin lumottu,
niin ettei siihen pystynyt rauta eikä teräs. Sen tempun Matti tiesi ja
tiesi myös, että Potkon nukkuessa voisi tämän taian tyhjäksi tehdä. Kun
sitten Potko yöllä oli uniin vaipunut, niin Matti luki väkevimmät
loihtunsa ja lamautti sillä hältä taian.

Järven lahden keskellä oli pieni luoto, jota nytkin vielä mainitellaan
Kurjen kiveksi. Siihen miehet aamusella soutivat kumpikin veneellänsä.
Matti rantaan hypättyään survasi Wenäläisen venettä niin kovasti, että
se vilisten meni yli koko selän toiseen rantaan asti. "Miksi niin
teet?" kysyi Potko vihastuen. "Ken luodossa on lepopaikan saava,"
vastasi siihen Matti, "ei tarvitsekaan venettä palataksensa."
Wimmoissansa sivalsi nyt Potko Mattia, niin että oikea käsi lensi
maahan ja Matti itse painui polvilleen. "Kah, sinä hyppäät niinkuin
kurki!" pilkkasi Potko Mattia. "Wielä minä lentääkin taidan!" huusi
puolestansa Matti ja silpoi vasemmalla kädellä Potkon kaulan poikki. --
Tästä urhotyöstä sai Matti kuninkaalta Laukon kartanon Wesilahdella ja
mainittiin siitä päivin Kurjen nimellä. Hänestä sikesi mainio
Kurkisuku, josta sitten on kasvanut Suomelle niin monta kuuluisata
miestä.


4. Pirkkalaiset Pohjanmaalla.

Tämän Matti Kurjen valitsivat Pirkkalaiset päällysmiehekseen ja
karasivat sitten n. v. 1280 paikoilla Lappalaisten päälle. Sota alkoi
ensin Satakunnassa, jossa vielä muistellaan monta paikkaa
toratantereiksi. Niin esim. on saari Wesilahden järvessä, joka kuuluu
olleen sen seudun Lappalaisten viime turvapaikkana. Se on siitä saanut
nimen _Wapaa Luoto_. Ei aikaakaan niin samosivat Pirkkalaiset yli
Maanselän Pohjanmaalle. Ensi-yrityksellään he valloittivat koko
eteläkulman Pohjanmaata ja panivat ensimmäiselle pitäjälle siellä nimen
Kyrö, jotta muistettaisiin mistä paikoin siihen asukkaita oli tullut.
Muutamia vuosia sen perästä he toisella yrittämällä etenivät
Tornion- ja Keminjoen suuhun asti, johonka myöskin perustettiin
uutisasunnot. Näin täytyi Pohjanranta suomenkielisillä asukkailla ja
Lappalaiset karkoitettiin sydänmaihin syrjälle. Siinä saivat vielä
jotkut vuosisadat kalastella, metsästellä, vaan saaliistansa täytyi
maksaa runsaat verot Pirkkalaisille.

Tätä veroa Lappalaiset suorittivat nahkoina ja kaloina, jotka
Pirkkalaiset sitten veivät Pohjanlahden rannoille. Siellä syntyi
virtain suussa vireä liike ja monesta maasta keräytyi kansaa kaupalle.
Kaikkein kuuluisinna Pohjanrannan kauppaloista oli Tornionjoen suu,
jota silloin mainittiin nimellä _Satama_. Lapinverosta ja kaupastansa
paisuivat Pirkkalaiset ylen rikkaiksi ja mahtaviksi. He elivät
ylellisesti ja koreilivat aina punaisissa pukuimissa. Tätä heidän
valtaansa Pohjanmaalla kesti melkein kolme sataa vuotta, kunnes Ruotsin
kuningas Kustaa Waasa heiltä oikeudet hävitti.


5. Ruotsalaiset asujamet Pohjanmaalla.

Noin 1300 v:n paikoilla, tai joku vuosikymmen myöhemmin kuin
Pohjanmaalle oli asettunut Hämäläisiä, jo tuli sinne toisiakin
asukkaita Ruotsista. Alussa ainoasti kalastivat meren rannikoilla sekä
luodoilla. Waan vihdoin asettui sinne moniaita asumaan. Wähitellen
kasvo Ruotsalaisten määrä, kun Länsi-Pohjanmaalta, Taalaenmaalta ynnä
muista maakunnista yhä virtaeli heitä lisäksi. Tietysti ei Hämäläiset
perinnöstään peräyneet hyvällä. Werisiä tappeluita kesti kauan heidän
kesken ja nytkin vielä kytee näillä tienoin viha erikielisten asukasten
välillä. Ruotsalaiset, joita kuninkaatkin puolustivat, tulivat vihdoin
voitolle ja valloittivat kaidan kaistaleen pitkin Waasan läänin rantaa,
Siellä kansa nytkin puhuu Ruotsinkieltä, mutta paikkain suomalaiset
nimet vielä muistuttavat, keitä niillä mailla alkuansa oli asunut. Kun
Ruotsalaiset saivat Suomen väen pakohon, näin kertoo kansain tarina, niin
riemuissansa hurrasivat heidän jäljestänsä, ja siitä saivat liikanimen
_Hurrit_, jolla heitä suomalaiset naapurinsa nytkin vielä mainitsevat.




V. Kaupankäynti Suomessa ja Hansaseura.


Koska Saksan kauppamiehillä oli niin suuri osa Pähkinälinnan
rauhasovinnossa, niin lienee tässä sopivainen tilaisuus vähän puhua
näistä Saksalaisista ja heidän kaupastansa Suomen maassa.

Ammoisista ajoin oli Saksan laivoja käynyt kauppaa Suomen rannikoilla.
Sen todistavat täällä löydetyt Saksan ja Anglosaksin (Englannin) rahat,
joissa vanhimmissa on noin 800 vuosilukuna. Siitä ajoin on kielessämme
sana saksa tullut merkitsemään yhtä kuin kauppamies. Siitä ajoin
on sekin puheenparsi peritty, että ulkomaalta tänne tuotuja
luontokappaleita ja kaluja mainitsemme Saksan nimellä. Nytkin vielä
kuuluu Saksan lammet, Saksan kuuset, ja vanhoissa runoissamme yhä
puhutaan Saksan palttinasta, Saksan saipuasta y.m. Kaupankäynti
Saksalaisten kanssa on myöskin tuottanut kieleemme koko joukon Saksan
sanoja, niinkuin esim. mylly, leiviskä, naula, haahlat, y.m.m.

Saksalaiset toivat tullessansa suolaa, kankaita ja kaikellaisia kaluja,
mitä ei Suomessa osattu sepitellä; Suomesta he sen sijaan veivät karjan
antimia, kaloja ja metsän nahkoja. Etenkin näkyy Suomalaisilla olleen
runsaasti oravan nahkoja kaupaksi, joita silloin sanottiin _rahoiksi_.
Oravan nahkoina verot maksettiin, oravan nahkoilla vaiheteltiin muita
kaluja. Kun sitten myöhempinä aikoina yleisemmin ruvettiin käyttämään
kulta- ja hopeapalasia ostoissa ja maksuissa, niin oravan nahkan
alkuperäinen nimi _raha_ siirtyi niihin.

Tavallisesti taisivat ulkolaisten laivat tulla ja mennä kesäaikana;
mutta jäi niitä aina joitakuita talveakin pitämään. Pitkää, pimeää
talvikautta viettäessä tuli näiden _kestein_ eli vierasten kovin ikävä.
Moni heistä sentähden sen ikävän lievitykseksi viekoitti itsellensä
Suomen neitosen morsiameksi. Punalangat petti, kultakihlat vietti
monesti viisahankin tytön mielen, niin että oli kovin kärkäs oudolle
kättä antamaan, kysymättä kuinka kosijan laita oli. Sitten kun kevät
tuli ja vedet suli, katosi usein sulhanenkin jäiden kanssa. Se oli
purjehtinut takaisin omille maille, missä hänellä istui entinen emäntä,
istui entiset lapset kodissa. Näin kertoo vanha runo talvikestein
tavoista.

Kauppapaikkoina olivat Suomessa varsinkin jokien suut; siihen oli
kestein hyvä laskea laivoillansa, siihen myöskin Suomen miesten helppo
tuoda tavaransa sydänmailta. Semmoisena ikivanhana kauppapaikkana oli
Kokemäenjoki, jonka varrella, Kokemäen pitäjässä kuuluu olleen
muinainen _Teljän_ kaupunki. Se sanotaan olleen juuri siinä paikassa,
missä Pyhän Henrikin saarnahuone vielä seisoo. Tämän saarnahuoneenkin
tietää tarina alkuperiänsä olleen kauppapuotina ja sen lattian alta on
nyky-aikana löydetty rautapaino vuosiluvulla 12-- (viimeiset kaksi
numeroa ovat kuluneet tuntemattomaksi). Näillä paikoin näkyy muutoin
vieläkin vähän kalkki- ja tiiliruhkaa. Kokemäen virrassa on useammin
paikoin Saksankiven nimisiä paasia, missä muistellaan ennen muinoin
kauppaa pidetyksi. Myöskin on niillä seuduin monta taloa _Saksan_ ja
_Kestin_ nimellä.

Samanimisiä kyliä ja taloja on monessa paikoin pitkin Uudenmaankin
rannikkoa, todistaen että siellä on ollut kaupankäyntiä Saksalaisten
kanssa. Kymijoen suussa näkyy kanssa olleen tavallinen kauppapaikka,
koska sitä jokea muinaisissa kirjoissa välistä nähdään _Ankoperjoen_
(Ostaja-joen) nimellä. Mutta kaikkein vilkkainna oli epäilemättä
kauppaliike Nevajoella. Nevajokea myöten purjehtivat lännestä tulevat
laivat Laatokkajärveen, siitä sitten kääntyivät etelään ja menivät
_Welhojokea_ (venäjäksi: Wolchov) ylös Ilmenjärveen, jonka
pohjoisrannalla kohosi Novgorodin korkeat kirkot ja avarat vara-aitat.
Novgorodin torilla vaiheteltiin Lännen taitavain ja ahkeroiden
mestarein käsialat niihin aarteisin, mitä luonto Itämailla lahjoitti
anteliaalla kädellä. Paras voitto tästä kaupasta vuosi tietysti
Wenäläisten hyväksi; mutta pirahteli siitä aina pisaroita Suomenkin
heimokunnille, varsinkin Karjalaisille, joiden maassa tämän
kauppaväylän portti oli. Nevajoen suussa ja Koiviston saaressa, vähän
matkaa Wiipurista, huo'ahtelivat Saksan kauppiaat pitkästä
merikulustaan, ja pitivät kauppaa asukasten kanssa.

Yhteinen etu ja yhteinen vaara yhdisti näitä kauppiaita 13:lla
vuosisadalla liittokunniksi. Siihen aikaan oli varsinkin Saksanmaa
täynnä pieniä linnoja, joista vapaaherrat ja ritarit väijyivät niinkuin
haukat vuoripesästänsä. Sivutse kulkevista kauppa-kuormista ja
laivoista he vaativat itsellensä veroa taikka ryöstivät tavarat kaikki
tyyni. Tätä väkivaltaa vastaan ei kyenneet yksityiset kauppamiehet eikä
kaupungitkaan suojelemaan tavaraansa. Sentähden rakensivat liitot
keskenänsä, yhdistynein voimin pitääksensä suurisukuiset rosvot
kurissa. Kuuluisimmaksi ja mahtavimmaksi näistä liitoista on
tullut _Hansaliitto_, johon vähitellen yhdistyivät kaikki kaupungit
Pohjois-Saksassa, Liivissä ja Wirossa ynnä Wisbyn kaupunki Gottlannin
saaressa.

Hansalaisilla oli asiamiehiä kaikissa pohjaisten valtakuntain
kaupungeissa, heidän lippunsa oli laivoilla tukevana turvana. Heillä
oli suuret sotajoukot ja hyvin varustetut sotalaivastot; niillä he
monta kertaa uskalsivat ruveta riitoihin ja sotiin Pohjan
kuningastenkin kanssa ja tulivat tavallisesti voitolle. Lybekin
kaupungissa yhteiset neuvottelut ja kokoukset pidettiin. Tätä liiton
kukoistusaikaa kesti melkein 300 vuotta, siksikuin 1500 vuoden
paikoilla uutten kauppateitten keksiminen ynnä muut syyt alkoivat sitä
rauentaa.




VI. Kuninps Maunu Liehakko.


1. Maunun retki Wenäelle.

Pähkinälinnan sovinnon perästä pysyi rauha pari vuosisymmentä
rikkomatta Wenäjän ja Ruotsin välillä. Ruotsin kuninkaana oli
silloin ala-ikäinen lapsi, Birger kuninkaan veljenpoika _Maunu_,
jonkatähden Matti Kettilmundiupoika, meille jo tuttu Nevan retkeltä,
piti valtakunnan ohjat käsissään. Niin kauan kuin tämä urhokas ja
viisas herra hallitusta hoiti, kävi kaikki hyvin Ruotsinmaalla.
Mutta kuu sitten kuningas itse hallitsemaan rupesi, niin sai
Ruotsin kansa parka kärsiä monta kovaa rasitusta. Sillä Maunu
eleli aika ylellisellä tavalla ja oli muutenkin niin löyhämielinen
ja turhamainen luonteeltaan, että siitä on saanut _Liehakko_
liikanimeksensä.

Turhamaisessa kunniahimossansa sai hän viimein senkin mielen
päähänsä, että hänen pitäisi mennä Wenäjäin maata valloittamaan ja
kastamaan sen kansan kristin-uskoon. [Katolin uskoiset eivät silloin
pitäneet Kreikanuskoa pakanuutta parempana.] Se toivo häilyi vaan
Maunun mielessä, että tämmöisellä uroteolla tulisi maailman mainioksi
ja senlisäksi vielä kentiesi pantaisiin häntä pyhäin miesten
joukkoon. Sitä vastaan ei hän punninnut vähääkään oliko hänellä ja
Ruotsin kansalla kykyä niin suurta tuumaa toimeen saamaan.

Ruotsissa eli siihen aikaan korkeasukuinen rouva, nimeltä Brigitta,
joka maailman turhiin menoihin kyllästyneenä asui perustamassansa
Wadstenan luostarissa. Häntä pidettiin erinomaisen pyhänä vaimona ja
luultiin hänen unissa sekä näöissä yhä saavan ilmestyksiä Jumalalta.
Koska nyt tieto levisi kansaan kuninkaan aikomuksesta, tuli Pyhä
Brigitta häntä siitä epäämähän. "Ensiksi", lausui hau, "laittele
mitä on laittamista omassa maassasi, sitten vasta pyydä muiden maata
lisään. Waan jos et sittenkään malta olla lähtemättä tälle retkelle,
niin älä kumminkaan vie mukaasi muukalaista väkeä eikä omaa kansaasi
muita kuin vapaehtoisesti parveen pyrkiviä. Jos edes tätä neuvoani
tahdot noudattaa, niin olet saava suuren voittosaaliin!" Mutta
kuningas vaan nauroi Pyhän Brigitan neuvoja ja varoituksia, sanoen
ne ämmän joutaviksi loruiksi. Hän läksi kun läksikin sotaan v. 1348,
vei kaikki omat miehensä mukahan ynnä niiden lisäksi suuret joukot
Saksan ja Tanskan sotaväkeä, joiden palkkaamiseksi täytyi panna
panttaukseen kuninkaan linnoja ja rasittaa kansaa raskailla veroilla.

Tultuaan Koiviston saareen Wiipurin tienoolla, lähetti Maunu
semmoisen sanan Novgorodin kaupunkiin: "Laittakaa te tänne pappi ja
minäkin panen papin puolestani; ne väitelkööt keskenänsä kenen lie
usko parempi. Jos voittanee teidän pappinne niin minä kansoineni
teidän uskoon rupean; vaan jos meidän voittaa niin pitää teidän
kääntyä minun uskooni". -- Mutta Novgorodilaiset eivät siihen
suostuneet, panivat vaan tämän vastaukseksi: "Konstantinopolista me
olemme saaneet uskomme; sinne saat lähettää pappisi väittelemään
patriarkan (ylimmäisen papin) kanssa. Me emme sinun kanssas huoli
sanasotaan ruveta".

Tästä suutuksissaan läksi tuosta kuningas Inkerinmaalle, kastatti
Inkerikot katolin uskoon ja sai Pähkinälinnan valtaansa. Linnassa
oli koko joukko Wenäläisiä joutunut vangiksi ja ruvettiin nyt
aprikoimaan, arvelemaan mitä niillä oli tehtävä. Ruotsin miehet
neuvoivat ne kaikkityyni tappamaan, niin ei muka olisi heistä enää
vasta vastusta. Mutta Saksalaiset ja Tanskalaiset, joiden mieli
teki suurempaa saalista, käskivät ottaa kultaa, hopiaa lunnaiksi
ja päästää miehet kotiin. Kuningas noudatti muukalaisten neuvoa,
ajatti parrat Wenäläisiltä, kastatti heidät katolin uskoon, ja laski
kotihin menemään, sillä välipuheella että toisivat kultaa lunnaikseen
ynnä muunkin kansansa kastettavaksi. Näille toimille Wenäläiset
muka läksivät, ja Maunu jäi leiriinsä odottamaan, kulutellen siinä
ruokavarojansa joutilaisuudessa. Wenäläiset vihdoin palasivatkin
Maunun luokse, mutta kullan sijasta heillä oli teräsmiekat kädessä,
ja muun kansansa he toivat muassaan ei kastettavaksi, vaan
tappelemaan. Pian tuli Maunu tuosta semmoiseen ahdinkoon, että kiitti
onneansa kun vähäisen joukon kanssa pääsi eheänä pakoon. Sentähden
tästä laulaakin Ruotsin riimikronika:

    Siitä nähdä sai Maunu parka,
    Ett' oli kasvanut uusi parta;
    Jos olis ajanut heiltä poikki kaulan,
    Eip' olis joutunutkaan siihen paulaan.

Kuninkaan paettua rupesivat Wenäläiset Pähkinälinnaa piirittämään,
joka vielä oli Maunun väen hallussa. Siihen aikaan ei vielä tiedetty
mitään ruudista eikä tykeistä. Linnaväki varjeli itseänsä nuolilla,
jotka lennätettiin suurista, pontevista rautajoutsista, tai raskailla
kivillä, jotka nakattiin omituisilla nakkauskoneilla. Samoilla
neuvoilla koettelivat piirittäjätkin puolestansa tehdä vahinkoa.
Mutta jos ei linnaa ollut aikaa niin kauan pitää piirityksessä
kunne väen täytyi ruoan puutteesta heittäytyä vangiksi, niin oli
ainoana varmana keinona väkirynnäkkö. Sen estämiseksi oli linnoilla
aina syvät vesi-ojat ympärillänsä, josta talvella lohkoeltiin jäätä
rikki. Muureille sitä vastaan vettä valettiin siks että pysyisivät
liukkahana. Jos sitten vihollinen kuitenkin pääsi muurin edustalle ja
rupesi tikapuilla ylös pyrkimään, niin ampui ja hakkasi heitä muurin
päällä seisova linnaväki, ja vaimotkin sekä lapset auttelivat sillä
että ryntääjien päälle pudottivat suuria kiviä tai valoivat kuumaa
tervaa ja öljyä. Piirittäjät puolestaan vierittivät muurin edustalle
suuria röykkiöitä risuja ja puita, jotka sitten sytyttivät, niin
että tuuli ajoi liekin sekä savun linnaan ja linnaväen oli pakko
muurilta väistyä. Tällä keinoin Wenäläiset tässäkin saivat Ruotsin
miehet muurin päältä ja pääsivät sitten linnaan sisään. Suurin
osa linnaväkeä oli tappelussa kaatunut, loppu vietiin vankeuteen
Wenäjälle. Sota sitten vielä kesti pari vuotta edelleen, mutta v.
1351 tehtiin Tartossa Liivinmaalla uusi rauhasovinto 23:ksi vuodeksi.

Näin onnettomasti päättyi Maunu kuninkaan retki Wenäjätä vastaan,
mutta Wenäen munkkein tarinoissa se on vieläkin onnettomammaksi
kuvattu. Ne, näet, hokevat että Maunun laiva muka myrskyn ajamana
oli rikkounut Walamon saaren rantaan Laatokan järvessä. Kuninkaan
sanotaan silloin ypö yksinänsä pelastuneen surman suusta ja
ylimielisyyttänsä katkerasti katuen kääntyneen Kreikan uskoon, ynnä
eläneen lopun ikäänsä munkkina Walamon saaren luostarissa. Ennen
kuolemaansa hän vielä oli muka testamentin kirjoittanut, jossa kaikin
mokomin varoittaa Ruotsin kansaa ja kuningasta sotaan rupeamasta
Wenäjän valtaa vastaan, koska siitä aina Jumalan kaikkivaltias käsi
kostaa. Walamon luostarin kirkkotarhassa näytetään tätä nykyäkin
vielä hautakiveä, johon on piirretty Maunun nimi ja kuolinpäivä.


2. Suomalaiset tulevat Ruotsin lain ja valtiopäiväin alaisuuteen.

Loppupuoli Maunu Liehakoin hallitusta oli vielä rasittavampi hänen
kansoilleen. Ruttotauti raivosi niin kauheasti Pohjan perillä,
että koko pitäjistä kuoli asujamet aivan sukupuuttoon. Sotavelkain
maksamiseksi ynnä tuhlari-elämänsä ylläpidoksi kiskoi kuningas
raskaat verot rahvaalta. Kaiken tämän pahan päälliseksi syttyi
vielä viimein kapinoita ja keskinäistä sotaa valtakunnassa. Mutta
Suomalainen ei voi kuitenkaan muilla kuin riemulisimmilla tunteilla
muistella tätä aikaa, sillä sehän se on kansallemme tuottanut
oikeuden, että saa itse olla päättämässä laeistaan ja veroistaan.

Kurja on useimmiten niiden kansain kohtalo ollut, jotka väkisen
on käännytetty uuteen uskoon. Tuskin yksikään on saanut pitää
itsenäisyytensä, juuri harva oman kielen ja kansallisuutensa,
useimmat on sorrettu viheljäisimpään orjuuteen taikka juurta jaksain
hävitetty niinkuin metsän petoja. Me vaan tarvitsemme silmät luoda
tuolle puolle Suomenlahtea, nähdäksemme kuinka siellä on käynyt
Wirolais-veljiemme. Wähää myöhemmin kuin Ruotsalaiset tulivat meille
levittämään kristin-uskoa ja valtaansa, saapui Wiron ja Liivinkin
maalle pappeja ja ritareita Saksasta. Näiden maiden kansa kastettiin
väkisen kristin-uskoon, heidän maansa ryöstettiin ritarien omaksi ja
asukkaat itse kukistettiin Saksalaisten orjiksi. Otsansa hiessä on
siitä päivin maan omain lasten täytynyt raataa maata, ja viljan on
sitten vieras aittoihinsa korjannut, antaen palkinnoksi ylenkatsetta
ja ruoskaa. Ja ettei yksikään taitais tästä kurjuudesta päästä, niin
säättiin kova kielto ettei saisi Wirolainen tulla edes porvariksikaan
kaupunkeihin. Tämmöisestä onnettomuudesta on Jumalan armo meidän
kansamme varjellut. Esi-isiemme täytyi kyllä myöskin antaa
itsenäisyytensä kristin-uskon palkaksi. Mutta se vieras valta, minkä
alle he joutuivat, oli jalon, vapaan kansan, joka heille soi saman
vapauden mikä sillä oli itsellään. Suomen talonpoika pysyi vapaana
miehenä omalla tahollaan, häntä ei estänyt mikään sääntö pääsemästä
mihin virkaan ja paikkaan vaan kunnollansa kykeni. Ruotsin valta ei
siis ole ollut sorroksi, vaan kasvatus-kouluna Suomalaisille, jossa
eri heimokunnat ovat yhdeksi kansaksi liittyneet ja tämä Suomen kansa
sitten täydellisemmin, kuin kenties muuten olis mahdollista ollut,
tehnyt kristillisen sivistyksen omakseen. Wasta saamme nähdä kuinka
Kaikkivaltiaan käsi, joka kaikkina aikoina on niin ihmeellisesti
kainnut pientä kansaamme, jälleen lopetti tämän koulun, koska se
kansallisuudellemme alkoi tulla vahingolliseksi.

Birger Jaarli ja hänen sukunsa, joiden hallitessa Suomi joutui
Ruotsin valtaan, ovat ikimuistettavat niiden lakein suhteen, jotka
he säätivät varjelukseksi alamaistensa hengelle ja tavaroille.
Ihmiset siihen aikaan olivat kovin väkivaltaiset, niin että
yhtenään tappoivat toisensa pikamielissään. Kun semmoinen murha
oli tapahtunut, piti Ruotsalaisten tavan mukaan murhatun likimmän
sukulaisen tappaa murhaaja kostoksi. Sen tehtyä hän vuorostansa
joutui koston-alaiseksi, ja sillä lailla kesti sotaa vuosikymmeniä
molempien sukujen välillä. Tätä tapaa kerrassansa poistaa olis ollut
turha yritys. Mutta saadaksensa väkivallan edes vähän hillityksi,
kielsi Birger Jaarli ihmistä tappamasta _kirkossa, keräjissä tai
hänen omassa kodissaan_. Samaten piti naisten aina olla täydessä
turvassa, vaikka heidän sukunsa kuinkin vihoin elivät. Näitä
rauhalakeja sitten jokainen uusi kuningas vannoi pitää voimassa
ja siitä niitä sanottiinkin _kuninkaan valaksi_. Ken sitä vastaan
rikkoi, oli kuninkaan voimalla rangaistava.

Birger Jaarlin poika, Maunu kuningas, näitä rauhalakeja vielä lisäsi.
Hän otti turvihinsa kaikki _lesket, orvot_ sekä kykenemättömät
_vanhukset_; myöskin kielsi hän _maksutta vaatimasta yösijaa ja
ruokaa talonpojilta_, niin kuin sen ajan mahtavilla oli tapana tehdä
matkoillansa. Tästä Maunu saikin liikanimensä _Ladonlukko_, ja
syyllä sanoo vanha ruotsalainen historioitsija että siitä nimestä
on Maunu kuninkaalle paljon suurempi kunnia kuin jos hän olis ollut
Ladonrikkoja niinkuin muut hänen aikuisensa kuninkaat.

Maunun pojan Birgerin hallitessa kukistettiin, niinkuin tiedämme,
Karjalakin Ruotsin vallan alle. Sekin samassa tuli Ruotsin lain
turvihin, mutta noilla rajaseuduilla näkyy kuitenkin väkivalta olleen
julkisempi kuin missään muualla, koska kuningas antoi suojelus- ja
rauhakirjan nimen-omaan sen maakunnan naisille. -- Ja Birgerin
veljenpoikakin, tuo muuten pahamaineinen kuningas Maunu Liehakko,
kuitenkin puolestansa jatkoi esi-isiensä tointa, säätäen että Ruotsin
valtakunnassa _ei saisi vasta olla orjaa eikä orjan nimellistäkään_.

Laamanni se oli joka maakunnan keräjissä lautakunnan kanssa
ratkaisi riidat ja tuomitsi rikokset. Suomikin sai jo v. 1324 oman
laamanninsa. Muuten on mainittu Ruotsin kuningasten pitäneen suurta
huolta että Suomeen pantaisiin virkamiehiksi ainoasti lempeitä ja
viisaita miehiä. Sillä Suomalaiset sanotaan silloin olleen tylyä ja
jäykkäluontoista kansaa, joita ei sopinut korskeasti kohdella; mutta
lempeästi neuvoelevaa hallitsijaa he tottelivat mielellänsä.

Lain suojassa oli Suomessa ruvettu maata viljelemään yhä enemmän ja
kansaa karttui karttumistaan lisään. Aivan toisennäköinen oli maamme
ollut Ruotsalaisten tullessa, toisennäköinen oli nyt Maunu Liehakon
aikana. Ennenkin oli kyllä vähän kaskea viljelty ja karjaa hoideltu,
mutta pää-elatuksena oli kuitenkin ollut kalastus ja metsänkäynti.
Nyt jo oli peltoa koko joukko ja toista yhä raivaeltiiin lisäksi.
Pähkinälinnan rauhasovinnon perästä alkoivat kuninkaatkin kehoittaa
uusia alamaisiansa saloihin uudistaloja perustamaan, luvaten siitä
monivuotista veronvapautta.

Niinpä oli jo Warsinais-Suomi jotenkin hyvin viljelty ja asuttu;
kirkkoja ja pitäjiä siinä jo mainitaan olevaksi koko joukko. Sama
oli myös laita Uudellamaalla, missä ruotsalaiset uudis-asukkaat
heti alusta enemmän harjoittelivat maanviljelystä ja karjanhoitoa
kuin heidän suomalaiset naapurinsa. Useampia kirkkoja alkoi jo olla
myöskin Hämeen ja Satakunnan eteläisemmissä seuduissa ynnä Ahvenan
saaressa. Waan Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa niitä vasta oli
joku harva. -- Linnojen turvissa oli vähitellen kasvanut pikkuisia
kaupungeita. Wanhin niistä oli Turku; sen lisäksi tuli v. 1365 Ulvila
Kokemäenjoen varrella joka sitten joen suuhun muutettuna on saanut
nykyisen Pori nimensä, ja parikymmentä vuotta myöhemmin mainitaan
myös Wiipurin linnan edustalla kauppala, vaikka se vasta v. 1403 sai
varsinaiset kaupungin oikeudet.

Alussa olivat tietysti papit ynnä muut virkamiehet olleet ulkolaisia;
mutta tähän aikaan alkoi jo Suomen miehiä olla korkeimmissakin
viroissa. Ensimmäinen suomensukuinen Turun piispa oli Maunu n. v.
1300 paikoilla. Epäilemättä oli silloin jo monta Suomalaista alempina
pappeina. Jopa saattoi varakas Suomalainen vaikka aatelissäätyynkin
päästä. Ruotsissa ei, näet, silloin vielä ollut vakinaista sotaväkeä,
vaan sodan tullen lähti kuninkaan käskystä yksi tai useampi mies
talolta, kukin omin aseineen, eväineen. Köyhemmät tulivat sotaan
jalkaväkenä, mutta varakkaammat ratsun selässä ja rautapuvussa, josta
he saivat palkinnoksi aatelisarvon ja veronvapautta talollensa.

Kaikessa näemme siis Suomalaisten olleen Ruotsalaisten vertaisina;
puuttuipa kuitenkin heiltä vielä yksi tärkeä oikeus: heillä ei
ollut sanan sijaa kuninkaan vaaleissa ja valtiopäivissä. Senkin
edun he nyt saivat seuraavalla tavalla. Kuningas Maunu Liehakko
oli, niinkuin jo tiedämme, järin huono hallitsija, rasitti kansaa
veroilla ja tuhlaeli rahaa juomaveljillensä. Siitä nousi viimein
kansa kapinaan ja Maunun täytyi antaa puoli valtakuntaa pojallensa,
_Eerikki_ hertualle. Tämän osaksi tuli Suomi, jolle hän teki paljon
hyvää. Mutta parin vuoden päästä Eerikki herttua äkkiä kuoli; kansa
kuiskutteli että hän muka oli saanut myrkkyä omalta isältään. Kun
Maunu tuosta rupesi entiseen elämäänsä uudestaan, niin nousi taas
kapina ja maahan kutsuttiin hänen nuorempi poikansa _Hokana_, Norjan
kuningas. Tämä tullessansa tahtoi houkuttaa Suomen miehet puolelleen
ja käski sentähden heidänkin laamanninsa ynnä kaksitoista talonpoikaa
_Moran keräjiin_, missä kuningasvaali oli tehtävä. Sama oikeus,
vakuutti vielä kuningas, olkoon heille suotu vastaiseksikin, sillä
esivanhempamme ovat heitä aina kokeneet uskollisiksi ja rakkaiksi ja
on siis kohtuullista että Itämaa (niin siihen aikaan nimitettiin koko
Suomenmaata ja Suomi silloin vaan oli Turun seudun nimenä) saa olla
samassa arvossa ja suosiossa kuin muut laamannikunnat ja hippakunnat
Ruotsinvallassa. -- Kuitenkin oli tähän pantu siihen aikaan
välttamätöin lisäys, nimittäin että kuningasvaalia ei sentähden saisi
viivyttää, jos Suomalaiset talven tai myrskyin tähden eivät pääsisi
yli meren tulemaan. Tämä ikimuistettava kirje on annettu Helmik. 15
p. 1362.

Mutta kuninkaan vaali Ruotsissa kävi seuraamalla tavalla. Noin
peninkulman päässä Upsalasta on _Moran_ nurmi, jonka keskellä seisoi
iso pyöreänmuototuen paasi matalain kivijalkain nojassa; sen
ympärillä oli ringissä kakstoista pienempää kiveä. Siinä paikassa
pidettiin _Moran keräjät_. Niihin kokoontuivat joka maakunnasta
laamanni ynnä kakstoista taitavaa ja tunnollista talonpoikaa,
jotka maakunnan rahvas oli valinnut edusmiehikseen. -- Ensiksi
antoi Uplannin laamanni äänensä, sitten muut kukin järjestänsä.
Ken enimmät äänet sai, se oli valittu Ruotsin kuninkaaksi. Hän
nyt vannoi kansalle valansa, pitäen kätensä raamatun ja pyhäin
luitten päällä. Sitten kohotti kättänsä ja vannoi pitää Jumalalle
ja kansalleen kaikki mitä oli luvannut, millään muotoa rikkomatta,
vaan päinvastoin lisäten sitä kaikenmoisella hyvällä, varsinkin
kuninkaallisella suosiollansa. Sen perästä vannoivat laamannit ja
talonpojat puolestansa uskollisuusvalan kuninkaalle, jolla valalla
nyt oli sidottu "nuori ja vanha, syntynyt ja syntymätön, hyvän ja
pahansuova, poissa ja läsnä olija." Wiimeiseksi nostettiin kuningas
sen suuren paaden päälle seisomaan. Näin Ruotsin hallitsijaksi
tultua, oli uuden kuninkaan sitten ratsastaminen ympäri valtakuntansa
ja joka maakunnassa erikseen sama vala tekeminen ja saaminen. Tätä
ratsastusta sanottiin nimellä _Eriksgata_. Suomessa eivät kuninkaat
kuitenkaan liene usein käyneet, koska matka sinne oli niin kovin
pitkä ja hankala.


VII. Piispa Hemminki.

Niissä suurissa hertoissa, jotka nimellä ja sinetillään vahvistivat
Hokana kuninkaan merkillisen kirjeen, mistä viime kertomuksesta on
ollut puhetta, oli myöskin Turun sen aikuinen piispa _Hemminki_. Tämä
oli Ruotsalainen syntyisin ja virkahansa tullut v. 1338.

Sen ajan piispat olivat aika uhkeita ja mahtavia herroja.
Summattomilla tuloillaan he saattoivat elää komeammin kuin
rikkahinkaan aatelisherra ja ritari. Kuninkaan neuvokunnassa heillä
oli ensimmäinen sija ja suurin sananvalta. Olipa usein nähty
piispojen uskaltavan taisteluhun itse kuningasten kanssa ja monasti
olivat näissä taisteluissa pääsneet voitolle. He pitivätkin itseään
Jumalan käskynhaltijoina maan päällä, joiden sanaa kaikkein ihmisten
muka täytyi totella, ja aloittivat kirjeitänsä näillä pöyhkeillä
sanoilla: _Me, se ja se, Jumalan armosta sen ja sen hippakunnan
piispa_... sillä osoittaen että mielestään olivat kuningasten
vertaisia.

Turun piispa Hemminki, jos mikin, oli ankara kaikkea sitä
kunnioitusta ja tottelemista vaatimaan mitä arveli tulevan
itsellensä. Hän piti myöskin tarkan vaarin siitä että hänen ja
kirkon saatavat lyhentämättä suoritettaisiin ja koki milloin tällä
milloin toisella keinolla niitä vielä kartuttaa. Moseksen käsiin
nojauten vaativat silloin papit kymmenekset kaikista maan antimista
ja olivat hyvin kärkkäät osansa perimään niin pian kuin joku uusi
elinkeino tuli tavaksi. Rahvas tietysti ei ollut kovin hyvillään
noista piispan keksimistä uusista lisämaksuista. Milloin missäkin
Suomen maakunnassa ilmestyi talonpojissa niskoittelemista, niin
etteivät ruvenneetkaan maksamaan mitä piispa vaati. Silloin koetti
Hemminki ensikeinonsa, että Maunu kuninkaalta, joka oli harras
pappein ystävä, hankki kirjeet, missä talonpojat kotoaan käskettiin
jok'ainoan äyrin maksamaan mitä vaan piispa oli päälle pannut. Mutta
jos ei tämä välttänyt niin olipa hänellä vielä tehosampi temppu
varalla. Tämä temppu oli _pannaan julistus eli kirkon kirous_. Pannan
alainen ei saanut käydä kirkossa, ja jos siihen astui, niin kynttilät
sammuivat, laulu vaikeni ja Herran huone pidettiin saastutettuna.
Pannan alaisessa pitäjässä tai maakunnassa ei kastettu lapsia, ei
vihitty avioparia, ei voideltu kuolevia pyhällä öljyllä, sanalla
sanoen ei annettu mitään papillista apua ja sen lisäksi oli kaikki
kanssakäyminen ja seuruus näiden onnettomain kanssa kielletty muilta
kristityiltä. Semmoinen rangaistus taivutti pian jäykimmätkin niskat
kuuliaisuuteen. Onpa kuitenkin mainittu että kerran Sääksmäkeläiset
oikein hämäläisellä uppiniskaisuudella kestivät pitkän ajan tätä
kirkon pannaa, johon heidät oli julistettu sentähden että olivat
kirkkoherransa kanssa riidelleet kymmeneksestä. Mutta lopulla
täytyi heidän kuitenkin myöntyä ja vielä päälliseksi maksaa kolme
hopeamarkkaa sakkoa joka seitsemänneltä viikolta, minkä olivat pannan
alla olleet.

Toinen kerta oli Hemminki Uusmaalaisten kanssa riidassa kymmeneksen
maksosta. Sillä kertaa piispan hyvä ystävä Maunu kuningaskin päätti
talonpoikain olevan oikeassa ja ratkaisi riidan, luultavasti hyvällä
syyllä, heidän eduksensa. Mutta mitäs siitä. Piispa paikalla kirjeen
julisti, jolla kokonaan kumosi kuninkaan tuomion, vakuuttaen että
kuningas vaan pahanilkisten rauhanrikkojain neuvosta oli sekaantunut
asiaan, jossa hänellä muka ei ollut mitään sanansijaa ollenkaan.
Sillä maallikko, arveli piispa, olkoon hän kuinka hurskas hyvänsä, ei
ole mahdollinen päättämään kirkon asioista. -- Siihen jäikin sitten
asia, sillä Maunu Liehakossa ei ollut miestä Hemmingille vastahankaa
vetämään. Hänessä ei ollut miestä edes suuttumaankaan piispalle,
sillä tämän perästä niinkuin ennenkin antoi häin Hemmingille ja
hänen kirkollensa yhä uusia etuuksia ja lahjoja. Niin esim. sai
piispa vallan antaa kelle tahtoi melkein kaikki kirkkoherran virat
Suomessa. Myöskin vapautti kuningas kaikki tuomiokirkon alla olevat
talot ynnä niiden asukkaat kruunun veroista, ja lahjoitti vielä monta
taloa lisäksi. Näitä etuuksia kartutti Maunun poika Eerikki herttua
vielä sillä että vapautti kaikki piispan palvelijat ja lampuodit
sotapalveluksesta. Samaten Albrekt Meklenburgilainen, joka v. 1363
tuli Ruotsin kuninkaaksi, vahvisti entiset etuudet ynnä vielä lisäsi
uusia, esim. että milloin joku piispan palvelijoista rikoksesta
sakkoon tuomittiin, niin menisi tämä sakko piispan kukkarohon.

Hemminki kannatteli piispa-arvoansa komealla ja loistavalla
elannolla. Epäilemättä olivat, vaikkei siitä ole meille muistoa
säilynyt, hänen aittansa ahdattuna herkuilla, hänen kellarinsa
teloilla tynnyrit tynnyreitten päällä vanhinta viiniä, hänen arkkunsa
täynnä kalleimpia kaluja. Sen me ainakin Hemmingistä tiedämme että
hän linnassansa elätti neljäkymmentä ratsumiestä eli huovia. Sitä
kysyttiinkin siihen aikaan kaikkein ensiksi, jonkun herran rikkautta
ja mahtavuutta tiedusteltaessa, monenko miehen kanssa hän ratsastaa.
Mitä suurempi joukko niitä oli, sitä korkeammassa arvossa herraa
pidettiin ja sitä suurempi oli sillä sanansija noina aikoina koska
asiat enimmiten ratkaistihin miekalla.

Mutta ei Hemminki kuluttanut kaikkia tulojansa omaksi loistokseen.
Suurella hartaudella hän myös pani rahaa kirkkojen koristamiseen ja
juhlallisiin kirkkomenoihin, jota siihen aikaan pidettiin olevan
Jumalalle otollisimpia töitä. Warsinkin karttui Turun tuomiokirkkoon
hänen aikanansa paljon uutta komeutta. Siihen rakennettiin useampia
alttareita lisään, siihen ostettiin kaikenlaisia kalleita kaluja,
joista erittäin mainitaan korea hiippa ja piispan sauva. Siihen
laitettiin uusia pappispaikkoja; sillä mitä useampia pappeja
oli läsnä jumalanpalveluksessa, sitä juhlallisempana pidettiin
kirkkomenoa.

Pitipä Hemminki huolta muustakin kuin ulkonaisesta loistosta. Hän
sääti papistolleen uuden kirkkolain ja matkusteli itse ympäri
laajaa hippakuntaansa katsastamassa että tätä hänen lakiansa
noudatettaisiin. Turussa hän kustansi koulua ja lahjoitti
tuomiokirkkoon _kolmekymmentä kirjaa_. Meistä ei tämä lahja kyllä
näytä kovin suurelta, mutta toista se oli siihen aikaan. Sillä
kirjapainon taito oli vielä keksimättä ja jokainen kirja oli käsin
kirjoitettava. Sekin jo oli hyvin kallista työtä, mutta kirjat
tulivat siitä vielä kalliimmaksi kun niihin maalattiin kaikellaisia
kuvia kullalla, hopealla ja kalleilla väreillä. Yhdestä ainoasta
kirjasta silloin annettiin maksuksi 10-12 naulaa hopeaa taikka
kokonainen talo.

Me nyt Hemminki piispan toimissa näemme kiitettävää ja moitittavaa
sekaisin. Mutta hänen aikuistensa miesten silmissä oli hänessä tuskin
mitään moitteen sijaa. Ne kyllä saattoivat olla hänelle vihoissaan,
joilta hän oli kiskonut kohtuutonta maksua. Mutta ylimalkaan
pidettiin silloin rahan haalimista kirkon ja pappein omaksi hyvin
ansiollisena ja jumalisena tekona, ja piispan kopeus ei ihmeyttänyt
paljon ketäkään, sillä kaikki todellakin katselivat häntä Jumalan
sijaiseksi. Hemmingin muiden ansioitten lisäksi luettiin sekin että
hän eli hartaassa ystävyydessä pyhän Brigitan kanssa, josta jo on
ennen ollut puhetta. Kummako siis jos Hemmingin kuoltua v. 1366, se
huhu levisi kansaan, että muka hänen ruumiinsa oli ruvennut ihmeitä
tekemään. Sentähden ryhdyttiin pian hankkeisin että saataisiin häntä
pannuksi pyhäin miesten joukkoon, pyhän Henrikin rinnalle. Tähän
tarvittiin itse paavin suostumus, joka oli suurilla rahasummilla
lunastettava ja itse juhlamenossa oli sitten niin monta kallista
temppua että asia kauan aikaa jäi paljaisin hankkeisin.

W. 1514 vietettiin vihdoin viimeinkin Hemmingin _autuuttamisjuhla_,
joka ensin oli pidettävä ennenkuin itse päätoimitukseen,
_pyhitysmenoon_ saatiin ryhtyä. Tämä on Hemminki paralta jäänyt
pitämättä, sentähden että koko katolin usko pyhineen juhlineen
juuri siihen aikaan hävitettiin Suomesta. Mutta autuuttamisjuhlan
menoista on meille tarkka kertomus säilynyt. Turun tuomiokirkon
keskipaikkaan, patsasrivien välille, oli laudoista rakennettu lava,
4 kyynärää korkea ja 30 pitkä, jonka päälle oli asetettu alttari.
Tällä lavalla saivat ainoasti korkeimmat herrat seisoa, nimittäin
Upsalan arkkipiispa Jaakko Olovin poika, Turun piispa Arvi Kurki,
Strengnäs'in piispa Mattias Ryning, valtionhoitaja Sten Sture ynnä
valtioneuvokset ja arvokkaimmat pappismiehet Suomesta ja Ruotsista.
Lavan yli riippui sata lamppua ja sen päällä seisoi niin monta
kynttilää kuin vaan suinkin mahtui. Kaikkein patsasten juuressa
suitsusi lattialla pyhää savua ja myrhamia. Keskellä kirkkoa riippui
kolme suurta, kummin puolin maalattua vaakunaa: valtionhoitajan,
arkkipiispan ja niiden välillä Hemminki piispan. Joka patsas oli
koristettu Hemminki piispan muotokuvalla ja vaakunalla, valaistuna
vaksikynttilöillä. Laen keskeltä, patsaitten keskikohdasta riippui
viherjöitä lehviä ja kukkasseppeleitä, ja niidenkin väliin oli pantu
kiinni pienempiä kuvia ja vaakunoita. Eikä ollut kirkko yksinänsä
koristettuna. Kirkkotarha ynnä kirkon ja niiden taloin portit, missä
suuret herrat olivat majassa, paistoivat kirjavalta lukemattomista
viherjöistä lehvistä, kukkasista ja vaakunoista. Kaupungin
kaduille oli ripoitettu lehtiä ja ruohoja, talot koristettuna
kukkasseppeleillä ja viherjöillä oksilla; sillä sanottiin: kuka tässä
maailmassa pyhää Hemminkiä kunnioittaa, sille hän taivahassa tekee
samoin.

Itse juhlameno oli seuraavainen. Ensin kaivettiin Hemmingin luut
maasta ja pantiin kullattuun arkkuun, joka kaikin puolin oli
koristettu piispan vaakunalla. Sitten kannettiin arkku juhlallisessa
saattovaelluksessa ja virsien veisaamisella korkeasta kuorista
kirkon ympäri ja sitten lavalle. Kantamassa olivat valtionhoitaja
ja korkeimmat herrat, muulla saattoväellä oli kädessä palavia
tuohuksia. Arkkua alttarille asetettaessa veisasi arkkipiispa: _Veni
sancte spiritus_ [Tule Pyhä Henki]. Sen perästä veisattiin litania
ja Kyrie eleison, ja viimein arkkipiispa veisasi yksinään, johon
laulukunta vastasi. Sen perästä vietiin arkku taas juhlavaelluksella
ympäri kirkkotarhan ja taas takaisin lavalle. Nyt alkoi messu ja
samassa kannettiin arkku korkealle alttarille tai muulle paikalle,
mihin kansan oli helpoin päästä sitä suutelemaan, rukoelemaan ja
lahjoja tuomaan. Waltionhoitaja ja piispat antoivat kukin kullatun
ja hopeitetun leivän ynnä kullatun ja hopeitetun puolikon mesijuomaa
tai viiniä, joka kaikki tuli palvelevien pappien omaksi. Sen perästä
pidettiin lavalta puhe latinaksi ja ulkonakin kirkkotarhassa
saarnattiin pyhästä Hemmingistä. Nyt teki arkkipiispa itse pyhän
toimituksen ja samassa tehtiin "ihmeitä" kirkossa. Tulikieliä
pantiin juoksemaan laesta lavalle ja lavalta takaisin lakeen, eläviä
kyyhkysiä lenteli ympäri, tulta suussa; laesta piraeli öylättejä
ynnä suuria, keltaisia, viherjöitä ja valkoisia kukkia; kyyhkysiä,
pyitä varpusia ja muita pieniä lintuja pyrähteli sinne tänne;
ruudilla täytettyjä tappurapalloja heitettiin sytytettynä alas niin
että näyttivät salamoilta. Kun toimitus oli tehty, messu loppunut
ja rukoukset sekä siunaukset luetut, meni kansa kotiin sianlihaa
viiltämään, kellä sitä oli, ja hyvää Suomen olutta juomaan. Mutta
suurille vieraille oli juhlallinen päivällinen laitettu, missä
syötäessä luettiin vierasten kuullen pyhän Hemmingin ihmetöitä ja
suitsutettiin pyhää savua.

Tämmöisissä juhlissa oli tapana saattovaelluksen päätyttyä heittää
tuohukset käsistä rahvaalle, mutta tässä sitä ei tehty, sentähden
että muka Suomen rahvas oli niin pikamielinen ja röyhkeä ja kukaties
olis suuttunut lahjasta mitä heitettiin kuin koiralle.




VIII. Kalmarin liitto.


1. Albrekt Meklenburgilainen.

Hookana kuningas, jonka tyytymättömät Ruotsin hertat olivat kutsuneet
Maunu Liehakkoa vastaan, sopi pian isänsä kanssa, ja tämä alkoi
hallita yhä hullummasti. Wihdoin nousi siitä taas uusi kapina ja
Meklenburgin herttuan poika Albrekt, Maunu Liehakon sisaren poika
kutsuttiin maahan. Sekä Maunu että Hookana voitettiin, ja Albrekt
tehtiin kuninkaaksi v. 1364. Hän meni sitten itse sotajoukkoneen
yli Suomenmaata valloittamaan, joka hänelle onnistui sen perästä
kun Turun linna pitkällisen piirityksen perästä oli antaunut.
Albrekt koki kaikin tavoin taivuttaa Suomalaisten suosion puoleensa.
Piispalle ja papistolle vahvisti hän entiset etuudet ja lisäsi uusia.
Talonpoikasen kansan hyväksi salli hän murtaa maahan Kokemäen linnan,
jonka voimassa pito oli seudun rahvaalle rasittavainen, ja soi myös
Kokemäen joella olevalle Ulvilan kylälle kaupungin-oikeudet.

Tämän kaupungin aikana ratkaistiin pitkällinen riita Upsalan
arkkipiispan sekä Turun piispan välillä, joka on siitä merkillinen
että sen kautta Suomenmaan rajat Ruotsia kohden määrättiin
semmoisiksi kuin ne sitten vuoteen 1809 asti pysyivät. Kumpaisetkin
kirkko-ylimykset, jotka hartaasti halusivat rikasta lohitihuntia
pohjoisista virroista, tahtoivat laajentaa alustansa piirit niin
kauas kuin suinkin mahdollista. Upsalalainen väitti Helsinglannin,
joka hänen allensa kuului, aina ulottuneen Oulujoelle saakka. Hänen
virkaveljensä Turussa puolestaan toi Turun kaupungin pormestarin
ja raadin ynnä myös Pirkkalan Lapinkävijät todistajiksi että Kemi
ja Ii niin kauan aikaa ovat kuuluneet Turun hiippakuntiin, ettei
kukaan muistakkaan toisin olleen. Kuningas Albrekt ratkaisi riidan
arkkipiispan eduksi; mutta drotsi (ylituomari) _Bo Juhonpoika Grip_,
mahtavin mies valtakunnassa, koska sillä oli koko Suomi ynnä myös
paljo maata Ruotsissa läänityksenä, päätti Turun piispan olevan
oikeassa. Sillä kannalla asia pysyikin edelleen, ja Kaakamajoki, joka
Kemiin laskee, tuli molempain hiippakuntain rajaksi.

Albrekt kuningas, joka Ruotsin herrain kapinan kautta oli kruunun
saanut, menetti sen myös samalla tavalla. Ruotsin herrat suuttuivat
häneen pian, kuu havaitsivat Saksasta tulleen hallitsijan enimmiten
suosivan omia kansalaisiansa. Saksalaisille paraat läänit annettiin,
Saksalaisia pantiin linnain haltijoitsi; sillä heihin arveli kuningas
voivansa paraiten luottaa. Wiimein, koska Albrekt, mahtavan Gripin
kuoltua, tahtoi jälleen ottaa kruunun omaksi vainajan äärettömät
läänitykset, tarttuivat perilliset sukulaisineen, ystävineen
aseisin. Kun eivät voineet toivoa päästä omin voimin voitolle, niin
kutsuivat hekin apua ulkomaalta, nimittäin _Margaretan_, Tanskan
ja Norjan hallitsijan. Tämä miehevä nainen oli perinyt edellisen
valtakunnan isältään, kuningas Waldemar III:lta; Norjassa oli hän
Hookana kuninkaan leskenä, miehensä ja poikansa kuoltua, myös ottanut
hallitus-ohjat käsiinsä. Nytpä hän voitettuansa Albrektin v. 1389,
sai Ruotsinkin kruunun kolmanneksi. Kauan aikaa kesti kuitenkin
vielä rauhattomuutta. Saksalaisia merimiehiä kävi, sillä nimellä
että tahtoivat tuoda Albrektin miesten haltuun jääneelle Tukholman
kaupungille muonavaroja (siitä sanotut Witalie- eli Muonaveljiksi),
rosvoamassa Ruotsin rannikoilla. Suomessakin he tekivät samoin ja
siellä heidän liittolaisekseen nousi Bo Gripin poika, Knut, joka
näkyy tahtoneen anastaa maata itselleen. Hän nosti kapinan v. 1395
eikä saatu häntä kukistetuksi ennen kuin kolmen vuoden päästä. Olipa
yhteen aikaan koko Pohjanmaa hänen ja Witalie-veljesten käsissä.


2. Margareta yhdistää Skandinavian vallat liitolla.

Skandinavian kaikkein kolmen kruunun yhdistys hänen päähänsä synnytti
Margaretan mieleen suuren, rohkean ajatuksen. Hän päätti tehdä
tämän yhteyden ijan-ikuiseksi. Sillä laillahan oli noista kolmesta,
keskenään usein riitaisesta, pienestä valtakunnasta tuleva yksi ainoa
mahtava. Kalmarin herrainpäivillä v. 1397 saikin hän Tanskan, Norjan
ja Ruotsin herrat sitostumaan tähän tuumaan. Niiden kesken piti
vasta olla lakkaamaton rauha ja kaikilla kolmella yhteinen kuningas.
Kuitenkin oli kukin maa hallittava erinäisten lakiensa mukaan ja
virkamiehet otettavat sen omista lapsista. Se oli mainio _Kalmarin
liitto_, joka tästä lähtein toista vuosisataa määräeli Pohjan maiden
kohtaloa.

Sovun, rauhan ja enennetyn rauhan sijasta Kalmarin liitto kuitenkin
vaan tuotti entistä pahempaa eripuraisuutta, alin-omaisia sotia
ja voimattomuutta liittouneille kansoille. Kuninkaat asukselivat
enimmiten Tanskassa, pitäen sitä päämaanansa ja aina harrastellen
ennen muita sen etuja. Norjan ja Ruotsin täytyi vetää sinne raskaita
veroja, ja kärsiä Tanskalaisten ynnä muiden muukalaisten sortoa,
jotka vastoin liiton ehtoja lähetettiin hallitsemaan.

Näistä haitoista ynnä myös sodista ja hävityksistä, joihin ne olivat
syynä, sai Suomikin runsaan osansa. Mutta ylimalkaan oli kuitenkin
tämä 15:s vuosisata Suomalaisille monin puolin edullinen. Tärkeää
oli että Ruotsalaiset, juuri sinä aikana kun suurempi viljelys ja
sivistys meidän maassa alkoi varttua, olivat itse toisen kansan
vallan alla. Sen kautta sai kansamme muodostua vapaammin, vähemmän
vieraan vaikutuksen alaisna. Turun piispat olivat näinä aikoina
Suomen oikeat hallitsijat, ja he olivat tällä vuosisadalla kaikki
jaloja, rehellisiä Suomen miehiä. He pitivät hartaasti maansa ja
kansansa puolta.







End of Project Gutenberg's Kertomuksia Suomen historiasta 2, by Julius Krohn

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA 2 ***

***** This file should be named 49094-8.txt or 49094-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/4/9/0/9/49094/

Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.