Onnen vaiheet

By Juho Laine

The Project Gutenberg eBook of Onnen vaiheet
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Onnen vaiheet

Author: Juho Laine

Release date: May 7, 2024 [eBook #73561]

Language: Finnish

Original publication: Pori: Adolf Allardt, 1888

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNEN VAIHEET ***





ONNEN VAIHEET

Kirj.

Juho Laine





Porissa,
Adolf Allardt.
1888.






I.


    "Kun heitä oli kaksi,
    Poika ja neitonen
    Niin tuli rakkahaksi
    Tuo laakso hiljainen".

Korven helmassa, kaukana kylästä, Tarvaslammin rannalla piilivät Sahin
torpat, joita oli kaksi, pienuudessa ja köyhyydessä toisensa vertaista.
Sahin puro, joka juoksi Tarvaslammista, oli raja-aitana niiden välillä.
Synkkä kuusikko, joka torppia ympäröi itäpuolella, kesti maantielle
saakka ja peitti torpat matkustajain utelijailta silmäyksiltä.

Tietä, joka torpista vei maantielle, ja sieltä erkani Niemelän kylään,
sanottiin kirkkotieksi, koska se oli oikotie kirkolle, johon maantie
teki pitkän kierroksen.

Komeat koivut varjosivat toisen näistä torpista, sen, joka oli
lähempänä rantaa. Siinä asui kunnon metsästäjä Lassi Huosio
tyttärillensä. Toinen torppa oli huonommin rakennettu. Tuvan malkokatto
oli lahoutunut. Muhkea pihlaja kohosi vaatehuoneen edessä ja rannalla
verkkomökin vastapäätä yleni mahtava kuusi. Sahin Sanna asui siinä
poikansa Hiskin kerällä. Hiskin isä oli ollut Lassin metsästystoveri.
Torppain asukkaat olivat ystävyksiä. He viettivät yksinkertaista,
hiljaista elämää, kuten metsätorpissa ainakin. Vähän siellä tiedettiin,
mitä muualla maailmassa tapahtui. Ainoastaan suuret maailman tapaukset
lähettivät sinnekin joskus vienon, murtuneen kaikunsa. Päivä meni,
toinen tuli, mitään merkillisempää tapahtumatta. Mutta sydämet
sykähtelivät täälläkin riemusta ja voivat käsittää, mitä on onni, mitä
onnettomuus.

Eräänä talvipäivän aamuna aikaisin jätti Sahin Lassi pienen tupansa ja
pyssy olalla suuntasi askeleensa toiseen torppaan, josta sitten yhdessä
nuoren Hiski naapurinsa kanssa ajoivat jäälle ja katosivat Tarvaslammin
taakse kuusikkoon. Sieppi seurasi heitä ja juoksi häntäänsä heilutellen
milloin edellä, milloin jälessä.

Annukka, Lassin tytär, jäi kotiin. Hän emännöitsi yksin torpassa, sillä
äitinsä oli kuollut. Hän oli kahdennenkymmenennen ikävuotensa juuri
täyttänyt ja oli näöltänsä viehättävä, täysikasvuinen neito.

Hetken ulkona katseltuansa miesten lähtöä ja kuunneltuansa, kuinka
ruunan tiu'ut helisivät ja reen anturat ratisivat aamupakkasessa,
palasi hän sisälle ja istui kehräämään. Monta neuvoa olisi hän
tarvinnut, sillä lapsettaapa häntä tahtoi monessa asiassa. Kuitenkin
täytyi hänen tulla toimeen ilman niitä. Ainoastaan vaikeimmissa
tapauksissa juoksi hän neuvoa kysymään kummiltaan Sannalta.

Annukka oli jo pienenä jäänyt äidittömäksi. Yhden mielipiteen oli
äitinsä kuitenkin ehtinyt häneen juurruttaa. Palvellessansa pappilassa
oli hän tottunut siisteyteen ja siihenpä totutti hän tyttärensäkin
jo pienenä. Siksipä ne harvat vieraat, jotka joskus kävivät Annukkaa
tervehtämässä, tapasivat tuvan siistinä ja Annukan puhtaassa puvussa.

Työ sujui köykäisesti Annukan käsissä. Se olikin hänen ainoa
huvinsa. Ainoat ystävänsä olivat, paitsi isäänsä, Sanna ja Hiski.
Sieppi ja navettansa asukkaat. Enempää ei hän kaivannut, sillä hän
rakasti sydämestänsä heitä, miten hekin häntä. Tätiänsä Kaisaa, joka
asui Niemelän kylässä, ja kävi joskus Annukan toimia ja taloutta
tarkastamassa, ei hän saattanut juuri sanoa ystäväkseen. Kaisalla
oli harvoin muita tuomisia, kuin nuhteita. Ystävällistä sanaa tyttö
harvoin sai häneltä kuulla. Hän syytti Annukkaa turhamaisuudesta
ja herrasmaisuudesta, jonka hän oli perinyt muka äidiltään. Sillä
tarkoitti hän varsinkin Annukan taipumusta puhtauteen, joka meni hänen
mielestään liiallisuuksiin.

Päivä oli kulunut jo puoleen ja Annukka kantoi isäänsä varten
päivällisen pöydälle. Sitten kävi hän karjaansa katsomassa. Sieltä
palattuaan alkoi hän taas kehrätä, iloisesti laulellen lempilauluansa:
"Honkaen keskellä mökkini seisoo, Suomeni soreassa salossa". Se oli
hänen mielestänsä niin ihana ja sopi niin hyvin hänen kotiseutuunsa.
Toisinaan, kun hän haaveksien katseli akkunasta tuuheita kotikoivuja,
jotka kuuraan pukeuneina kimaltelivat loistavan valkoisina auringon
paisteessa, tunsi hän olevansa hyvin onnellinen sen ihanuuden keskellä.
"Koivujen keskellä mökkini seisoo", lauleli hän silloin. Hänellä
oli suloinen, sointuva ääni. Hän rakasti iloisia lauluja, sillä hän
itsekin oli ilomielinen. Ystävänsä nimittivätkin häntä ilolinnuksi.
Kumminsa Sanna piti hänestä paljon ja Hiski vielä enemmän. Mutta Kaisa
ei pitänyt hänestä hänen ilomielisyytensä vuoksi. Hän ei itse koskaan
voinut hymyillä. Vielä vähemmin saattoi hän kärsiä naurua toisten
huulilla. "Naura nyt vaan, vielä sinulle itkukin kelpaa!" sanoi hän
ennustavaisesti Annukalle.

Miesten viipyminen alkoi tuntua Annukasta oudolta, sillä ilta alkoi jo
pimetä eikä heitä vielä kuulunut. Hän aikoi mennä ulos katsomaan, eikö
heitä jo näkyisi jäällä tulevaksi, kun kuuli Siepin haukkuvan ja ruunan
tiu'ut soivan. Hetipä olivatkin miehet pihalla ja Annukka kiiruhti
reelle, mutta juoksi heti kirkaisten takaisin ja pakeni takan uunille.
Hiski astui tupaan hänen jälessään.

— Mikä siellä reessä oli, jota minä niin säikähdin? kysyi Annukka.

— Etkö sinä vielä karhua tunne? kysyi Hiski ylpeän näköisenä.

— Karhuko siellä oli? Mistä minä mokoman tuntisin.

— Sanothan tuon kerran nähneesi, kun Mäentaan kylästä palasit.

— Luuletkos sinä, että minulla oli aikaa sitä tarkastella, minkälainen
se oli? Kiitin, kun pääsin silmän siintämättömiin sieltä.

— Oletpa aika pelkuri. Etkö muista, mitä sanoit, kun viime kesänä
olimme muuramessa Kisunevalla ja minä arvelin, että karhukin voisi
tulla hupilaiseksemme? kysyi Hiski.

— Sanoin, ett’en yhtään pelkäisi. Karhu ei tee pahaa lapsille eikä
marjamiehille, vastasi Annukka.

Lassi astui samassa tupaan ja kysyi tytärtään.

— Täällähän minä olen uunilla! vastasi Annukka pelästyksissään.

— Tulehan sieltä alas ja tuo minulle kivivati, käski Lassi.

— Hän on peloissaan, muistutti Hiski.

— Hah! hah! lapsi raukka! nauroi Lassi. Sinäkö olet pelkuri, tyttöseni?
Lienet tuskin nähnyt pedon hännän, kun jo seisot pelosta kalpeana. Vaan
sen minä sanon, ett’ei karhuntappajan tytär saa säikähtyä elävääkään,
vielä vähemmän kuollutta kontiota!

Annukka laskeutui alas uunilta, laski kivivadin isänsä eteen pöydälle
ja ikäänkuin osoittaaksensa, että hän tuota moitetta ansaitse, rohkeni
käydä reelle katsomaan miesten saalista. Komealta näytti siinä metsän
kultainen kuningas, joka vielä siihen aikaan oli hyvin yleinen
Keski-Suomen metsissä. Punanen veri juoksi vielä haavasta, jonka Hiskin
keihäs oli lävistänyt eläimen rintaan.

Annukka palasi tupaan ja loi Hiskiin silmäyksen, josta poika tunsi
tulevansa ylen onnelliseksi. Lassi oli jo mitä iloisimmalla tuulella.
Viinavalkea leimusi kivivadissa ja hän murenteli siihen sokeria.
Sinisten liekkien lieskatessa lauleli ukko vanhaa laulua, joka
ylistelee otson maasta taivaasen.

Viimein puhalsi hän liekin sammuksiin ja alkoi maistella juoman
makua. Lippi kallistui lipin perästä. Se oli pienen pieni, visapuusta
veistetty korvakuppi, joka entiseen aikaan toimitti pikarin virkaa.
Nyt se on jo pantu pois viralta. Vahinko vaan, ettei se jättänyt
tuota pientä, sievää nimeänsä jälkeisillensä. Lippi olisi kauniilla
kielellämme sointunut suloisemmin kuin "pikari" ja "lippis" olisi ollut
niin sievä sanoa, kun maljoja olisi kilistelty.

Lassin lipitellessä kertoi Hiski tytölle, miten karhu oli kaadettu.
Hiski oli edellisenä päivänä ollut hiihtelemällä Risunevalla. Yht’äkkiä
oli Sieppi alkanut vainustella kummallisesti erään pellon ympärillä ja
viimein oli ruvennut karvat porhossa kovasti haukkumaan. Rytinää oli
kuulunut risukosta ja kontio oli ilmestynyt kiljuen nevalle. Hiskiä
se ei ollut huomannut, vaan oli lähtenyt Sieppiä ajamaan, että lumi
tuiskuna pölysi jälissä. Hiski oli kiirehtien hiihtänyt kotiin ja
kertonut havaintonsa Lassille. Sieppikin oli saapunut terveenä kotiin.
Aamun tultua läksivät he sitten etsimään pedon jälkiä, jotka pian
löysivätkin. Vahvassa lumessa ei se ollut pitkältä viitsinyt kulkea
ja Sieppi etsi pian sen. Karhu läksi taas ajamaan koiraa ja miehet
seurasivat pedon kintereillä suksineen. Siinä tuoksinassa mentiin hyvän
matkaa. Sieppi vihdoin tunsi tulevansa ahtaalle, kun oli vaikeata
hypätä lumessa ja pyörähti äkkiä pedon sivuitse miesten luokse.
Karhukin teki äkkinäisen käänteen ja oli siis äkki-arvaamatta miesten
vastassa. Näyttipä siltä, kuin olisi se nyt vasta huomannut, että
hänellä on tekemistä muidenkin kun Siepin kanssa. Se seisahti äkkiä
ja silmäsi pitkään vastustajiansa. Hiski oli huomaamattansa hiihtänyt
hiukan edelle ja se olikin onneksi, sillä keihäs oli hänellä, Lassilla
oli pyssy.

— Pidähän nyt tukevasti keihäsvartta, minä laukaisen! muistutti Lassi,
osottaen pyssyänsä kontiota kohden. Mutta ennenkuin hän ehti lau'aista,
kohosi otso takajaloillensa, löi kämmenensä yhteen ja kiljasi niin,
että metsä raikui. Rajusti hyökkäsi se Hiskiä kohden, mutta sai keihään
rintaansa. Ankara ottelu syntyi. Tuimasti riehui kontio, koettaen
päästä Hiskiin käsiksi, mutta keihäsvarsi oli tarpeeksi pitkä ja
luja. Lassi kerkesi ladata pyssynsä uudestaan ja ampua. Nyt sattui
luoti selkään, vaan latinki ei ollut kuolettava. Vihaisemmasti alkoi
karhu rimpuella ja koetti puremalla saada poikki keihäsvarren. Sen
huomasi Lassi ja ojensi pyssyn sen kitaan ja laukasi. Peto tarttui
pyssyyn ja väänteli piipun aivan vääräksi. Vähitellen alkoi karhu
jo väsyä. Viimeinen laukaus oli sattunut vaaralliseen paikkaan ja
Hiskin keihäs tunki aina syvemmälle. Peto itsekin veti sitä rintaansa
päin, päästäkseen siten miehiin kiinni. Mutta voimansa loppuivat.
Tempoeltuansa vielä pari kertaa, kaatui se pitkällensä ja huokasi
viimeisen kerran.

Annukka kuunteli pelon ja ihastuksen sekaisilla tunteilla Hiskin
kertomusta. Lassikin huomasi heidän keskustelunsa ja lausui:

— Joko se "Pahin joukko" on taas yhteen päässyt! No, no! Tuskinpa
voisin parempaa vävyä toivoa, kuin sinä olet, Hiski.

Annukka punastui. Isänsä tosin aina laski leikkiä ja oli iloinen, mutta
sellaista ei hän vielä ennen ollut sanonut Annukan kuullen. Lapsena oli
hän vapaasti leikitellyt Hiskin kanssa, mutta nyt heidän välinsä oli
jo vuosikausia ollut kuten nuorukaisen ja neidon. Tyttö meni rukkinsa
taakse ja alkoi kehrätä.

— Tulethan aina kanssani, kun mieleni tekee otson kanssa voimia
koetella? kysyi Lassi Hiskiltä.

— Tulenpa kyllä mielelläni, vaan mitä äiti siihen sanonee, vastasi
Hiski reippaasti.

— Mitä hän siitä sanoisi? Tokkopa hän estäisi sinua tästä
kunniallisesta toimesta, johon ei joka jollikka kykenekään, luulen mä.

— Mutta hänellä on niin katkeria muistoja sellaisilta retkiltä, rohkeni
Annukka muistuttaa.

— Isäni sai kuolemansa karhuntapossa, vastasi Hiski.

— Niinhän hänen polosen kävi. Tottapa olette siitä kuulleet kerrottavan?

— Onhan sitä äiti meille useinkin jutellut, vastasi Hiski.

Lassi huokasi pitkään, pyyhkäsi sitten pari kertaa otsaansa ja
silmiänsä hihalla sekä alkoi kertoa ystävänsä kuolemaa. Hän sanoi sen
olleen surullisimman päivän elämässänsä, kun hän Hiskin isän kanssa
kävi viimeisen kerran metsästämässä. Risunevalta he silloinkin löysivät
kontion ja ajelivat sitä päiväkauden. Kierreltyänsä salot halki, toiset
poikki, saapuivat he Ristimäen juurelle. Ilta alkoi jo hämärtää. Kontio
kiipesi kukkulalle. Hiskin isä hiihti edellä eikä kuullut kun Lassi
huusi suksensa rikkoutuneen. Otso rupesi tekemään hänelle vastarintaa.
Lassi ei lumelta päässyt apuun. Keihäs petti — ja rikki oli toverin
rinta, kun Lassi paikalle saapui.

Lassista oli vaikeata pitkittää kertomustansa. Taas hän pyyhkäsi paidan
hihalla otsaansa ja silmiänsä, tuijotellen hetken aikaa synkästi
eteensä. Tyhjensipä vielä lipin, tuli taas iloiselle mielelle ja alkoi
laulella, nimitellen karhua kaikilla niillä lempi-nimillä, joilla
kunnon metsästäjäin on tapana puhutella tuota arvollista vihollistansa.
Nuoret vaihtelivat sill’aikaa lempeitä silmäyksiä keskenänsä. Tuota ei
nyt ukko ollut huomaavinaankaan. Tyttö miellyttää kun miellyttääkin
poikaa ja päin vastoin. Eipä siinä sen kummempaa. Niin oli ennen, niin
tulee vastakin olemaan, mietti hän hyvillä mielin.

Hiski oli ainoastaan hiukkaa vanhempi Annukkaa. Hän oli sinisilmäinen,
valkotukkainen ja hänellä oli kauniit, ahavoittuneet kasvot. Hän oli jo
vuosia sitten ehtinyt kasvunsa päähän, mutta voimia lisääntyi hänelle
päivä päivältä. Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä harvapuheisemmaksi kävi
hän. Liikkeissäänkin ilmestyi omituinen, juhlallinen kömpelyys, jolle
Annukka usein nauroi, vaikka hän muutoin pitikin paljon Hiskistä.

Hiski arveli, missä olisi paras kettää karhua, koska ulkona oli
pakkanen. Annukka lupasi mennä lämmittämään saunaa sitä varten. Lassi
ihastui kovin tästä tuumasta ja nuhteli Annukkaa, joka tiesi niin vähän
kunnioittaa kontiota. Hän arveli otson häpeästä vielä henkiin virkoavan
ja pakenevan metsään, jos sitä lähdettäisiin viemään kylpemään.

— Tupani on jo ennen nähnyt kuusi kontiota ketettävän. Saakoon siis
nytkin sen kunnian! lausui hän juhlallisesti. Annukka ei ollut
mielissään siitä, että aiottiin liata puhdas laattia, mutta hän ei
uskaltanut vastustaa, sillä siihen hän ei ollut tottunut. Hän toi
ladosta suuren olkikuvon ja levitti sen laattialle ja siinä alkoivat
miehet riistää kallista turkkia metsän mesikämmeneltä.

Lassi leikkeli paraita paloja otuksesta ja käski Annukan valmistaa
rokkaa, että saataisiin nähdä, tulisiko hänestä karhuntappajan emäntää.
Annukka otti lihan liikkiöt käteensä ja pujahti ulos tuvasta. Hän
kiiruhti Hiskin äidille kertomaan miesten saaliista ja siellä, hänen
avullaan, valmisti hän karhunpaistia. Sitten juoksi hän käskemään
miehiä ruualle. Sanna sill’aikaa kantoi pöydälle paistin ja mitä
parasta löysi aitastansa. Miehet noudattivat mielihyvällä kutsumusta.
Sanna onnitteli heitä saaliin johdosta ja he istuivat herkullista
ateriaa nauttimaan.

Sanna oli jo vanhentunut, lempeä vaimo. Ikänsä ei vielä ollut kovin
korkea, mutta huolet olivat muuttaneet hänen hiuksensa harmaiksi.
Hän oli kyllä hyvillään miesten metsästysonnesta, mutta kuitenkin
pöyristytti häntä ajatellessaan, kuinka lähellä vaaraa Hiski
oli ollut. Kuitenkin kuunteli hän ilomielin Lassin kertomuksia
poikansa urhoollisuudesta. Pää pystymmässä kuin ennen, istui nuoren
karhuntappajan äiti. Annukkakin näytti entistä ylpeämmältä, vaikk'eivät
toiset tienneet, miksi. Hiski luuli hänen ylpeilevän keittotaidostaan,
jota Lassi tuon tuostakin ylisteli.

Lassi vei seuraavana päivänä lihat ja nahan kaupaksi kirkonkylään.
Nahan osti pastori Saarni, sama, jonka palveluksessa Annukan äiti oli
ollut. Pastori Saarni oli aina ollut hyvin ystävällinen Sahilaisia
kohtaan ja Lassi lahjoitti hänelle paraita paikkoja lihoista sekä myi
loput muualle. Maine Sahilaisten urostyöstä leveni ympäri pitäjää.

Hiski oli sill'aikaa naulannut karhun pään tuohon komeaan kuuseen
rannalle, niiden kuuden, entiseltä siellä olevain, lisäksi.

       *       *       *       *       *

Ristimäki kohosi juhlallisesti korkeuteen Tarvaslammin läntisellä
rannalla. Sen kaikilla muilla rinteillä kasvoi muhkeata koivikkoa,
mutta eteläinen rinne oli ahona. Tuo pelätty halmeviljelys ei ollut
tehnyt sitä alastomaksi. Se oli vaan muuttanut entisen jylhän kuusikon
kauniiksi koivumetsäksi.

Mäen kukkulalla oli kaksi korkeata koivua muutaman sylen päässä
toisistaan. Ken kirkkotietä matkusti Niemelän kylään, hän saattoi jo
etäältä nähdä korkean, puisen ristin koivujen välillä. Siitä mäen nimi.
Tie kiersi mäen, risti katosi metsän suojaan, mutta länsipuolella,
missä kirkkotie kävi maantien poikki, alkoi se jälleen näkyä. Kauas
itään ja länteen loisteli risti illoin ja aamuin. Aika oli kuluttanut
siitä mustan vesimaalin ja se välkkyi auringon paisteessa kuin
kultainen tai hopeainen olisi ollut.

Mikä risti siellä loisteli? Oliko se pystytetty seudun suojelukseksi ja
kävikö joku siellä suojeluspyhiä rukoilemassa?

Niistä ei siellä tiedetty mitään, sillä luterilaisia olivat kaikki
seudun asukkaat. Rukous, tuo harrasten sydänten uhri, kohosi kuitenkin
täällä usein särjetystä sydämestä korkeuteen. Lassi oli pystyttänyt
ristin kaatuneelle ystävälleen siihen paikkaan, missä karhu oli repinyt
hänet, niinkuin seudulla on tapana pystyttää risti siihen, missä joku
saa tapaturmaisen kuoleman. Sanna vuodatti usein sen juurella sydämensä
Herralle. Sovinnon kallis merkki näytti antavan koko seudulle omituisen
pyhyyden ja juhlallisuuden.

Ristimäki oli ollut Hiskin ja Annukan mieluisin leikkipaikka. Siellä
uudistivat he sukset ja kelkat, kun talvi heitti ensimäiset lumen
höytäleet maille. Sen rinteiltä poimivat he kevään ensimäiset mansikat.
Siellä olivat kaikki heidän ensimäiset muistonsa. Suuri kivi tuolla
metsän laiteella oli ollut kirkkona. Alempana rinteellä näkyi vielä
kiviaita ja maantie, jonka lapsena olivat tehneet. Siellä kävi vielä
Annukan kivikarja laitumella, mutta Hiskin puuhevoset olivat jo
hävinneet. Kaikki oli siellä niin tuttua, jokainen puu ja pensas oli
heille rakas, jokainen kivi ja kanto tuntui ystävältä.

Vaikka he jo kauan sitten olivat heittäneet lapsuutensa leikit,
kiipesivät he vieläkin usein sinne, varsinkin kesä-aikoina. Sieltä
levisi avara, ihana näkö-ala joka suunnalle. Etäältä siinti kyliä,
kukkuloita ja järviä. Kalarikas Keitele soreine rantoinensa, nieminensä
ja saarinensa välkkyili niin viehättävästi kirkasta sinitaivasta
kuvaellen. Vaaleanpunainen kirkontorni häimötti kaukaa metsien lomasta,
ja tyynellä saattoi sinne kuulla kaukaa iltakellon juhlallisen
kai'unnan.

       *       *       *       *       *

Tuo talvi, jona Sahin miehet tappoivat karhun, muuttui kevääksi
niinkuin muutkin talvet, kun aika tuli. Kesä tuli liiankin pian,
sillä Hiski olisi vielä ajellut hirsiä metsästä uutta tupaa varten.
Syystalvella oli hän metsästellyt, ampunut lintuja ja oravia eikä ollut
silloin kerinnyt hirsien toimeen ryhtymään. Tuvan teko täytyi jättää
toiseen vuoteen, kun lumi suli maalta ja hirret jäivät metsään.

Kevät tuolla sisämaassa on sanomattoman ihana. Se ei ala aikaisin
ja edisty vitkaan, kuten rantamailla. Muutamina päivinä huhti- ja
toukokuun vaiheilla tuntuu erittäin lämpimältä, ilma näyttää väräjävän
päivän säihkyvissä säteissä ja parin päivän kuluttua jo virtailevat
vahvat kinokset vetenä laaksoihin ja kokoutuivat lampeihin, joista
sitten puroset hyrskien hyppivät järviin. Lahnankukat — rentukat —
puhkeavat purojen partailla ja viikon, parin kuluttua jo vihannoivat
laaksot, niityt ja metsät. Uusi elämä on alkanut kaikkialla.

Annukalla oli tänä keväänä ollut entistä enemmän työtä. Kumminsa
Sanna oli muuttunut hyvin kivuloiseksi ja hän kävi auttamassa siellä
joka päivä. Olipa vielä eräs seikka, joka lisäsi Annukalle työtä.
Tähän aikaan oli hallitus kieltänyt yksityisiltä viinanpolton.
Torppareilla ei sitä oikeutta ennestäänkään ollut. Mutta kuitenkin
valmistettiin sitä usein salaisesti metsätorpissa, koska siitä saatiin
helposti rahoja eikä sitä silloin vielä kansan kesken kovin suurena
rikoksena pidetty. Lassi oli ennenkin sellaista tointa harjoittanut.
Kevättalvella juolahti se taas mieleensä ja Annukka auttoi siinä
isäänsä. Hän tiesi saavansa osan rahoista ja istui siis mielellänsä
öillä polttimon ääressä Tarvaskosken rannalla kuusikossa ja kohenteli
tulta viinapannun alle. Pimeyden keskellä luvattomassa työssä olisi
hänen luullut pelkäävän, vaan siitä ei hän mitään tiennyt. Hänestä
oli niin hauskaa katsella roihuavia liekkejä, jotka valaisivat niin
juhlallisen ja salaperäisen näköisiksi lumiliinoissaan lepäävät kuuset.
Koski kuohui, pakkanen paukkui oksissa, tähdet kiiluivat taivaalla
ja kirkkaina, kuin timanttihelmet, tippui kielletty hedelmä astiaan.
Annukka vaipui sulo-unelmiin liekkien loistossa. Hän iloitsi rahasta,
jolla sai ostaa koreuksia. Hiskikin oli luvannut tehdä uuden tuvan ja —
— —

Niin, Hiski! Oliko siinä mitään ihmeteltävää, ettei hänkään voinut
viihtyä kotonaan, vaan kiiruhti korpeen Tarvaslammin rannalle,
vaikka hän ei ollutkaan mielistynyt koko siihen toimeen, jota siellä
harjoitettiin? Mutta kaunis keittäjätär veti häntä puoleensa. Ja siellä
sitä juteltiin totta ja pilaa ja laulettiin ja vietettiin hupaista
elämää kirkkaina kevätöinä — — —

Hiskin tupa, josta Annukka oli uneksinut, jäi kesken, kun kevät tuli
niin aikaisin. Annukka oli käynyt isänsä asioilla kevään kuluessa
useita kertoja Niemelässä, jonka maalla Sahin torpat olivat. Hän oli
sievä, sorea tyttö eikä siis ollut ihmettä, että hän oli alkanut
herättää Niemelän Jukan, talon tulevan isännän, huomiota. Jukka tulikin
usein puhuttelemaan häntä. Vaikka kylässä tiedettiin puhua paljonkin
pahaa Jukasta, osasi hän kuitenkin miellyttää tyttöjä puoleensa.
Kummallisilla tunteilla Annukkakin palasi usein Niemelästä. Hiski oli
hänelle rakas. Mutta hän ei ollut koskaan puhellut hänelle mitään
rakkaudesta. Hiski oli kauniimpi kuin Jukka — mutta Jukka oli rikas!
Hän oli aivan totisen näköisenä kysynyt kerran, eikö Annukan tekisi
mieli päästä Niemelään emännäksi. Annukka ei muistanut, että Jukka oli
tehnyt monta nuorta tyttöä onnettomaksi.

Annukka oli koko kevään odotellut Laukku-Pekkaa tulevaksi heille.
Nuo hohtavat markat, joita isänsä hänelle oli antanut valvojaisista,
polttivat hänen taskussaan ja hänen olisi välttämättömästä ollut
saatava uusi huivi paimenpäiviksi päähänsä.

Tulipa viimeinkin tuo odotettu vieras. Tervehdittyänsä avasi hän
laukkunsa ja lateli, levitteli pöydälle kirjavia tavaroitansa. Annukan
silmät loistivat ilosta, valikoidessansa huivia ja esiliinoja. Löysipä
viimein mieleisensä ja pitkä tinkiminen alkoi. Venäjän mies huojensi
huojentamistaan ja Annukka antoi hänelle rahat. Hän sai huivin,
esiliinan ja muita koreuksia, "silkkiliinat silmillensä, punapaulat
päänsä päälle".

— A onhan sulla rahoah, tenkoah on kuin jeätä. Osta sie vielä! Silkkiä
on, shoaliah on.

— Ei minulla enää ole rahaa, millä ostan, vastasi tyttö.

— A tiiänhän mie, että on. Rikashan sulia on sulho. Tuo huomenna
kihlat. Komean osti silkin, punalaitaisen, ja sormuksen osti.

— Heittäkää pilkka ja menkää tiehenne! Ei minulla ole sulhoa ja
vaikkapa olisikin, niin ei sen kannattaisi sellaisia ostella.

— A puhuhan pois! Luulet mun ei tietävän ja tiiän kuitenkin kaikki!
sanoi kaupitsija mennessään. Annukka mietti pitkään, mitä hänen sanansa
merkitsivät, vaan ei voinut niitä käsittää.

Laukku-Pekka meni Hiskin luokse ja osti häneltä oravannahat. Hiski
seurasi häntä kirkkotielle, tinki siellä vähän aikaa, maksoi rahat ja
pisti mustan kääreen taskuunsa. Sitten he erkanivat.

Annukka hääräili askareissansa iloisena kuin lintu. Oli lauantai ja hän
teki puhdasta, pesi tuvan pöydän, penkit sekä akkunat. Hänen tarvitsi
mennä noutamaan vettä lähteestä ja hän pani ostamansa uuden huivin
päähänsä. Yksi tie, kaksi asiaa, ajatteli hän. Kuvastinta hänellä
ei ollut eikä tuolla Laukku-Pekallakaan sattunut sellaista olemaan.
Lähteen kirkkaassa vedessä hän toisinaan kurkisteli kuvaansa. Siellä,
hän tahtoi nähdä, miten uusi huivi vaatettaisi häntä. Ja hän tuli
entistä iloisemmaksi nähdessään, miten hyvin se sopi hänelle.

Hän täytti astiansa ja läksi kiiruhtain astumaan kotiinsa. Mutta
samalla näki hän jonkun tulevan kirkkotiellä. Se oli täti. Annukka
säpsähti. Varmaankin oli täti nähnyt hänen kurkistelevan kuvaansa
lähteessä ja hän pelkäsi saavansa taas saarnan kuulla. Töin tuskin
kerkesi hän kätkeä uuden huivinsa, ennenkuin Kaisa astui sisälle.

— Hyvää päivää, Annukka! sanoi hän läähättäen lammasnahkaturkissaan ja
kätteli Annukkaa. Mutta torumisia ei tullutkaan tällä kertaa. Hän vaan
kertoeli Annukalle kylän uutisia ja näytti niin ystävälliseltä, että se
Annukkaa kummastutti. Ja mielessään hän jo iloitsi siitä, ettei tätinsä
ollut mitään huomannut.

— Näytäppäs sitä uutta huivia, joka oli päässäsi ja jota kurkistelit
tuolla lähteessä, sanoi Kaisa äkkiä, ennenkuin tyttö oli kerinnyt
ihmettelemisensä lopettaa. Annukan ei auttanut vastustella, sen tiesi
hän entiseltä. Täti oli niitä ihmisiä, joilla on omituinen voima
anastaa itsellensä kuuliaisuutta. Vaikka Annukka oli usein päättänyt
olla tottelematta tätinsä kieltoja ja käskyjä, ei hän kuitenkaan
saattanut olla vetämättä auki pöydänlaatikkoa, jossa ostoksensa olivat.

— Taas noita hullutuksia! Mistä ilmoisna ikänä olet sinä tuon turhuuden
oppinut? Eiväthän nuo ostoksesi sinua lämmitä kipenettäkään. Ja entäs
tuo väri sitten!

Annukka pelkäsi saavansa kuulla enemmänkin, vaan siihenpä se ankaruus
loppui sillä kertaa. Täti tosin piti vielä pientä murinaa siitä,
ettei Annukka kysy häneltä mitään, vaan tuhlailee rahansa tuollaisiin
turhuuksiin.

— Selvästi näkyy, ettet ole syntynyt köyhän miehen vaimoksi. Ei
vähät riitä kaiken sen riman ja rihkaman ostamiseen, jota sinä näyt
tarvitsevan, sen minä sanon ja sanonpa vielä senkin, että jollet
parempia saa, niin älä torppareitakaan huoli! lausui hän lopuksi ja
näytti koittavan hymyillä. Hän oli Annukasta todellinen arvoitus.

Kaisa tarkasteli Annukan käsi-aloja huomaamatta niissä mitään
moitittavaa. Ainoastaan tuo puhtaan teko oli hänen mielestään melkein
liikanaista niin usein sellaisessa metsätorpassa. Taloissa tuolla
kylässä, jossa käy paljon vieraita, on se paikallansa, vieläpä on
tarpeellistakin. Kuitenkin myönsi hän sen olevan hyvän tottumuksen,
joka voisi vielä tulla tarvituksikin.

Vierailtuaan aikansa, jätti Kaisa Annukan hyvästi ja käski sunnuntaina
tulla vieraaksensa. Annukka lupasi tulla kirkkoon ja siltä tieltä
poiketa katsomaan tätiänsä, joka nyt ensikerran oli osottanut hänelle
huomattavampaa ystävyyttä.

       *       *       *       *       *

Paljon oli jo ihmisiä kokoutunut sunnuntaiaamuna Niemelän
venehuoneelle, kun Lassi ja Annukka sinne saapuivat. Kaisakin oli
kirkkoon menossa ja kun jo luultiin kaikkien saapuneen, lykättiin
vesille vene, johon mahtui paljo väkeä. Kukin istui paikallansa.
Niemelän isäntä istui perää pitämään. Jukka houkutteli Annukkaa
rinnallensa soutamaan, johon hän suostuikin, enemmän tätinsä
kehoituksesta kuin omasta halustaan. Veneessä-olijat kuiskailivat siitä
sitä ja tätä. Rantalan Mari, jota kaikki luulivat Jukan morsiameksi,
katseli karsain silmin Annukkaa, joka posket punoittavana souteli Jukan
rinnalla.

Selällä yhdytettiin muitakin veneitä ja perämies kehoitti
venekuntalaisiaan ottamaan vähän ”kirkko-kopunaa". Soutajat tiesivät,
mitä sillä tarkoitettiin ja alkoivat soutaa tarmonsa takaa" Kilpasoutu
syntyi oikein kiivas, mutta Niemelän vene jäi tappiolle ja perämiestä
suututti.

— Kuka tässä viitsii soutaa, kun tuo lihapieles perässä istuu!
kuiskailivat muutamat.

— Olisipa vaan Hiski ollut muassa, niin olisimme heille näyttäneet,
kuka voiton pitää, tuumaili Lassi.

— Parasta oli, että pysyi kotona eikä tullut; painoa sellaiset vaan
lisäävät, jupisi Jukka. Hän oli olevinansa voimakas eikä tahtonut
kuulla mitään Hiskistä.

— Puhu muille, vaan älä minulle sellaisia! Et ole nähnyt Hiskin voimia.
Hän ei käytä niitä, ennenkuin tarpeen tullessa, muistutti Lassi.

— Olisipa niitä joskus hauska nähdä noita Hiskin voimia, pilkkaili
Jukka, mutta lopetti kuitenkin siihen, sillä Lassin kanssa häntä ei
haluttanut sanasotasille ruveta.

Veneet saapuivat kirkkorantaan, jossa jo ennestään oli paljon niitä.
Miehet vetivät veneen maalle ja naiset rupesivat pukeutumaan puiden
juurella kirkko-koreuksiinsa. Muutamat silmäilivät pilkallisesti
Annukkaa ja parjaileminen alkoi. Rantalan emännän mielestä oli Annukan
käytös kokonaan sopimatonta.

— Mitäpä se niin sopimatonta oli? Useinhan sellaista tapahtuu ja mitäpä
sillä sitten on väliä, missä mikin soutelee? sanoi Kaisa, joka sattui
kuulemaan Rantalan emännän sanat.

— On se sentään sopimatonta että Annukka tuppautuu Jukan rinnalle
soutamaan. Olisihan, siihen ollut parempiakin menemään.

Eukoille tuli sanasota. Kaisa sanoi, että Rantalan Marikin olisi
mielellään mennyt siihen, jos vaan Jukka olisi huolinut. Sepä suututti
kovin Rantalan emäntää, mutta hän koetti hillitä mieltään, sillä
hän tiesi, ettei Kaisaa ole suukavissa helppo voittaa, varsinkaan
kirkkoväen keskellä. Keskustelu Annukasta ei kuitenkaan siihen loppunut.

— Suostukoon vaan Jukan ystävyyteen, niin kyllä sitä vielä katuukin,
sanoi yksi.

— Niin aina. Pitäisipä hänen toki ymmärtää, ettei Jukka häntä
todenteolla suosittele, vastasi toinen.

— Mutta ihmeitä on ennenkin tapahtunut. Kaisa on taitava noita. Jukan
sanotaan jo Laukku-Pekalta kihlatkin ostaneen, muistutti joku joukosta.

— Kaisa on keittänyt lempijuoman! Hän on noitunut Jukan rakastamaan
veljensä tytärtä! kuiskaeltiin nyt ääneensä.

Rantalan Mari punoitti kuin kukon heltta. Hän koki hillitä toisia
pitämästä suurta suuta niin pienestä asiasta ja arveli, ett’eiköpä
tuo liene ollut vaan leikkiä niin Jukalta kun Annukaltakin. Kaisa oli
kuullut kuitenkin kaikki ja lausui, vahingon ilo kasvoillaan:

— Ellei Mari olisi edes sen vertaa pitänyt minun puoltani, niin
olisin sanonut tässä teille, kuka minulta on lempijuomia tilannut
Jukkaa varten. Kaikki silmäsivät Maria, joka kadottautui kiireesti
väkijoukkoon.

Annukka ei näistä kiistoista tietänyt mitään. Hän astui kukoistavana
kuin ruusu hautausmaalla hautakumpuin välillä, hartaudella kuunnellen
aamukellon kaikumista tyynessä aamu-ilmassa. Omituinen juhlallisuus
vallitsi kaikkialla, Lehdet olivat juuri pukeuneet puihin ja kevään
herttaisissa verhoissa lepäsi ihana luonto. Annukan mielen täytti
kummalliset, sekaisen mielen ihastuksen tunteet. Aina vaan tuli
mieleensä Jukan ystävyys ja istuminen hänen vieressään kirkkoveneessä.
Nyt alkoi hän ruveta käsittämään Laukku-Pekan ja tätinsä omituisia
puheita ja hänestä tuntui niin hupaiselta olla edes olevinaan, vaikkapa
ei vielä olisikaan, Jukan morsian.

Ihmisiä käveli joukoissa haudalta haudalle juhlapuvuissa, valkoiset
nenäliinat käärittyinä suurien virsikirjain ympärille. Annukkakin alkoi
kulkea ristiltä ristille, lukien hautakirjoituksia ja virren värsyjä.
Yht’äkkiä huomasi hän erillään muista pienen, valkean ristin, jossa
oli vaan nimi: _Emma Tuomi_ ja Raamatunlause: Jos pahanjuoniset sinua
houkuttelevat, niin älä heihin suostu!

Tuntui siltä, kuin olisi suuri kivi taivaalta pudonnut hänen päähänsä.
Hänen polvensa eivät voineet kannattaa häntä, vaan hän putosi
voimatonna istumaan ruohomättäälle ja suuria kyyneleitä vieri hiekkaan
hänen silmistään. Tuota ristiä ei hän muistanut ennen nähneensä.
Ainakaan ei hän ollut ennen lukenut kirjoitusta siinä. Sen allako siis
lepäsi Emma Tuomi, tuo keskellä kukoistustansa kuihtunut, suruun ja
häpeään sortunut orpotyttö. Nyt vasta Annukka muisti, että Jukan nimi
oli eroamattomasti yhdistetty Emman onnettomuuteen ja häpeään. Hänestä
tuntui ikäänkuin Emma olisi haudastaan varoittanut häntä — — —

       *       *       *       *       *

Kirkosta palattuaan ei Annukka mennyt enää Jukan rinnalle soutamaan,
vaikka tämä houkutteli häntä.

— Mene vaan, vaikka rikasten kiusallakin! kuiskasi tätinsä. Mutta
Annukka souteli isänsä rinnalla. Vastenmielisesti poikkesi hän
tätinsä tuvalle eikä aikonut siellä ensinkään viipyä. Kun Annukka oli
väkisinkin lähtemäisillään sieltä, toi Kaisa arkustaan kääreen, jonka
levitteli juhlallisesti pöydälle. Siinä oli suuri punalaitainen silkki
ja sen sisässä pienessä paperissa kultasormus. Annukka joutui hämille
nähdessään ne kauniit tavarat.

— Tiedätkös, ketä varten minulla näitä on? kysyi Kaisa?

— En. Mahdotontahan minun on sitä tietää! vastasi Annukka.

— No niin, niitäpä ei joka poika jokaiselle tytölle tarjoakaan. Ne ovat
sinulle aiotut. Ota ja korjaa ne!

— Mahdottomia puhutte! Kukapa minulle tuollaisia antaisi!

— No, tiedä sitten, hupakko, että Niemelän Jukka tahtoo sinua
morsiamekseen ja on pyytänyt minua puhemiehekseen!

Annukka oli kuin puulla päähän lyöty. Nyt selvenivät hänelle
Laukku-Pekan sanat. Nyt arvasi hän, mistä tuo tätinsä ystävyys oli
kotoisin.

— En minä niitä voi ottaa! vastasi hän epäileväisesti.

— Vai et huoli! Vai katsot ylön sellaiset kihlat, jotka olen sinulle
toimittanut. Enpä luullutkaan sinua noin typeräksi, että hylkäisit
onnesi ja saattaisit vielä häpeään!

— Älkää olko vihainen. Arvaattehan te itsekin, etten minä voi niitä
ottaa.

— Miksi et voi! Eikö tee mielesi Niemelään emännäksi? Vai tahdotko
mieluummin nälkää nähdä metsätorpassa.

— En niinä aio ruveta rikasten narriksi. Vieköön kultansa ja silkkinsä
muille. Minusta hän ei kuitenkaan huolisi.

— Oletkos mieletön! Tottapa hän sinut ottaisi, koska kihlatkin antaa!
jatkoi Kaisa.

— Hän kyllä ne vaatisi jälleen — sitten kun olisin petetty.

— Sinä oletkin petetty! Eikä se karhunpenikka siellä naapurissa
ole kaikkea järkeä päästäsi kiehtonut? Jos vähänkin ajattelisit,
niin huomaisit, kuinka suuri etu se olisi, että pääsisit Niemelään
emännäksi. Et tarvitseisi itse puutosta kärsiä ja voisit vielä köyhää
sukulaistasikin auttaa!

— Jukka astui samassa sisään.

— Tuletpa kuin tuulen tuomana, lausui Kaisa. Kepillä toinen toisen
asiaa ajaa, minkä minäkin. Koeta itse parastasi, sanoi hän hymyillen ja
jätti heidän kahden kesken.

Jukka istui tytön viereen ja alkoi sovitella sanojaan. Hän sanoi jo
kauvan silmäilleensä, Annukkaa sillä mielellä, että ottaisi hänet
vaimokseen. Annukka kielsi hänen tekemästä pilkkaa köyhän lapsesta
eikä luvannut uskoa häntä. Mutta Jukka kehui hänen kauneuttaan, hänen
siivouttaan ja toimellisuuttaan ja vakuutti aikomuksensa olevan
totisen. Annukka tunsi, ettei hänellä enää ollut voimaa vastustella
ja oli jo vähällä ottaa silkin Jukan kädestä. Mutta kun Jukka samalla
laski toisen kätensä hänen kaulallensa, tunsi hän ikäänkuin käärmeen
piston kaulassaan, hypähti äkkiä ylös ja jätti tuvan, ennenkuin Jukka
kerkesi häntä siitä estää. Kaisa ja Jukka jäivät ihmettelemään hänen
pikaista lähtöään.

       *       *       *       *       *

Eräänä kauniina aamuna laskettiin Sahin torppain eläimet ensikerran
laitumelle ja Annukka kävi niitä paimentamaan. Karjaa on siellä tapana
kaitsea vaan ensimäisenä ja toisena päivänä, kolmantena ne jo jätetään
oman onnensa nojaan samoilemaan Tapiolan tanhuvia.

Ilosta hyppelivät lehmät ja lampaat juoksennellen ympäri peltoja ja
niittyjä ja etenivät viimein Ristimäen rinteille. Muurikki puski
puita, kiviä ja kantoja ja Mäyrikki kiersi ympäri Sieppiä sarviinsa
tavoitellen, mutta se pahan ilkinen kerkesi aina väistää takapuolelle
ja haukkui, räyskytteli sieltä. Nuoremmat elukat taas kippasivat häntä
korkealla ja tömistivät pitkin ketoja, ryhtyen tuon tuostakin voimain
koetuksiin keskenään. Olipa siinä urheilua! Vuonaset hyppelivät kiville
ja mättäille niin varomattomasti ja hillimättömästi, että äideiltä
pääsi kimakka hätähuuto — vai ilohuutoko lienee ollut? Pienokaiset
siihen vastasivat vielä kimakammilla äänillään, mutta jatkoivat
kuitenkin vallatonta leikkiään. Vapaudestaan ne kaikki niin iloitsivat.

Annukka istahti korkealle kivelle Ristimäen kukkulalla ja silmäili
sieltä avaraa, ihanaa laaksoa, joka leveni silmäinsä edessä. Rauha ja
tyyneys vallitsi kaikkialla. Eläimetkin olivat viimein, temmellettyään
aikansa, laskeutuneet lounasta lepäämään paisteiselle rinteelle. Siellä
ne nyt kilvassa lekottelivat, torkkuivat ja märehtiä nieputtelivat.
Tarvaslampi nukkui tuolla alhaalla ja sen syvyydessä kuvastihe
sinitaivas ja rannan korkeat koivut ja Sahin torpat ja koko keväinen
luonto yhtä suloisena ja viehkeänä, kuin todellisuudessa. Annukka
solmei seppeleen ruohoista ja lehdistä ja kiinnitti sen ristiin,
katseli sitten kaukaisia seutuja, jotka näyttivät niin ihanilta hennon
autereen sinisten uutimien läpi. Siellä täällä kohoili kaukaisuudessa
synkkiä savupilviä palavista ohrakaskista. Hiski veisteli hirsiä tuvan
takana paitahihasillaan. Tarvaskosken pauhu kuului korvesta ja kilvan
helkytteli hellää ääntänsä metsän siivillinen soittokunta.

Hiski huomasi Annukan karjoineen olevan miten rinteellä. Eipä hänkään
enää malttanut pysyä työssään, vaan löi kirveensä hirren päähän ja
läksi astumaan Ristimäelle päin. Kävellessänsä valmisti hän suuren
pajupillin, josta päästeli iloisia säveliä, kuten paimenessa on tapana.
Ilosta sykähti sydämensä. Hän aikoi paljonkin puhella Annukan kanssa.
Hän aikoi kysyä, mitä oli tullut heidän välilleen, kosk'eivät he enää,
niinkuin ennen lapsena, saattaneet puhella toistensa kanssa. Päättipä
hän suoraan kysyä, oliko siinä puheessa perää, kun sanottiin Annukan
olevan Jukan morsiamen. Hänellä olisi ollut niin paljon sanottavaa
— noina kevään herttaisina hetkinä heräjää niin kummallisen helliä
tunteita, varsinkin tuollaisten vilpittömäin luonnonlasten sydämissä.
Mutta kukkulalle päästyään huomasi hän olevan niin vaikean päästä
alkuun. Hän kysyi, oliko Annukalla hauskaa, kuinka hän voi, ja muuta
sellaista, tavallista, jokapäiväistä. Hän päästeli muutamia iloisia
säveliä pajupillistään, taittoi pari pientä lepän oksaa, joita alkoi
pureskella ja jäi neuvottomana ja surumielisenä katselemaan viehättävää
paimentyttöä, joka hänelle hymyili veitikkamaisesti. Sitten alkoi
hän puhutella Sieppiä, vuoli männyn latvasta sievän hierimen, jonka
lahjoitti Annukalle. Sitten palasi hän jälleen työhönsä tyynen
näköisenä. Mutta sydämensä sykki kiivaasti.

Annukka paimensi karjaansa laulellen ja vispilöitä valmistellen
Ristimäen rinteellä. Kun hän iltapuoleen saattoi karjaa kotiin, meni
hän Hiskin äidille kertomaan, mitä paimenesta kuului. Varovasti
silmäili hän ympärilleen, kulkiessaan tuvan nurkan ohitse. Mutta
etehiseen jalkansa astuttuaan, sai hän vettä vasten silmiään. Hiski
sitä sieltä nakkasi ja lausui: Hyvää maito-onnea! Vaikka Annukka vähän
kastui, huvitti se häntä kuitenkin suuresti. Eihän leikistä auta
suuttua. Sellainen on tapa, että ensi päivän paimenet kastellaan.
Sitten lehmät lypsävät — niin luultiin ennen. Mutta nyt harjoitetaan
kastelua vaan hupaisuuden vuoksi.

       *       *       *       *       *

Oli eräs sunnuntai kesäkuun lopulla. Ilma oli lämmin ja tyyni. Ruohikko
oli jo ehtinyt kasvaa pitkäksi Tarvaslammin rannoilla ja valkeat
lummekukat leijailivat veden pinnalla. Sahin miehet olivat aikaisin
aamulla olleet ongella ja tuoneet hyvän joukon ahvenia. Mutta Sanna
oli yöllä tullut hyvin kipeäksi. Hän ei tuskitellut, sillä hän oli
kärsivällinen luonteeltaan. Muutamia tyytymättömyyden huokauksia pääsi
kuitenkin huuliltaan ja ne sisälsivät Hiskille pienen viittauksen. Hän
toivoi Hiskin olevan tyttären, että voisi itse valmistaa ruokansa ja
vaatteensa, sitten kun hän on poissa, johon luultavasti ei olisi pitkää
aikaa, sillä niin pahoin tunsi hän voivansa.

Ruokailtuansa astui Hiski ulos ja näytti hyvin miettiväiseltä.
Tässä täytyy tehdä päätös, menköönpä syteen eli saveen, tuumaili
hän itseksensä ja meni vaatehuoneesensa. Arkustansa otti hän mustan
kääreen, jonka keväällä oli ostanut, pani sen poveensa ja astuskeli
rantaan päin. Pitkään aikaan ei hän ollut mistään vakavista asioista
puhellut Annukan kanssa. Kerran oli hän kysynyt, pitikö Annukka
Jukasta, ja siitä aikain oli Annukka ollut häntä kohtaan erittäin
vallaton. Hän sysäsi veneen järvelle ja alkoi soudella Annukan
kotorantaa kohden. Siellä näki hän Annukan keräilevän kukkia
pyörtänöllä ja pyysi häntä soutelemaan kanssaan. Annukka puolestaan
pyysi Hiskin auttamaan häntä kukkain poiminnassa ja lupasi sitten
tulla. Siihen Hiski mielellään suostuikin, nenästi veneensä hiukan
maalle ja alkoi poimia kukkia.

— Mitä kukkia sinä tahdot, kysyi hän.

— Tuohan vaikka noita ruiskukkia, vastasi Annukka.

Hiski toi keräämänsä kukkaset ja kysyi, mitä hän niillä niin paljoilla
tekisi, koska entiseltäänkin oli niitä jo koko joukko. Annukka ei
siihen vastannut mitään, vaan solmieli kukista kiehkurata.

— Kuinka kummini jaksaa? kysyi hän viimein.

— Hän sairastui viime yönä. Miksi et enää useammin käy häntä katsomassa?

— Miksi sinä teet pilkkaa minusta?

— Eikö se sitten ollut mieleesi, että kysyin sinulta, oletko Jukan
morsian?

Hiski kysyi tätä hyvin totisena. Mutta Annukka heitti kukkasilla
häntä kasvoille, hypähti veneesen ja sysäsi sen kauas järvelle. Hän
heilutteli kädessänsä kiehkurata ja käski Hiskin tulla soutelemaan
kanssansa.

Hiski ei ollut milläänkään, hymyili vaan ja antoi hänen ilvehtiä. Vene
eteni rannasta jo hyvän matkaa ja pieni tuulen vihuri alkoi kuljettaa
sitä kauemmaksi järven selälle. Sitä päätti Annukka estää ja aikoi
tarttua airoihin soutaakseen takaisin rannemmalle, mutta silloin pääsi
häneltä hätähuuto, sillä hän huomasi, ettei veneessä ollutkaan airoja
eikä melaa. Hiski oli ne tullut nostaneeksi maalle. Hiski rauhoitti
häntä ja sysäsi hänelle airon, jolla hän meloi rannalle. Hiski astui
veneesen ja alkoi soudella pitkin ruohikkorantaa, mutta Annukka istui
mietteissään veneen perässä, kukkakiehkura päässä. Hän oli hyvin
kaunis, ihana kuin kesän haltijatar kukkasilla koristettuna. Hiski jäi
lumottuna katselemaan häntä, unohtaen soutunsa. Vieno tuulen henki vei
veneen Ristimäen alle, jossa he nousivat maalle. Hiski astui suoraan
kukkulalle, jossa istui kivelle tuumimaan. Mutta Annukka kierteli
pitkin mäen rinnettä, etsien mansikoita, joita sinne jo oli ilmestynyt.
Sitten tuli hän ristin luokse ja koristi sen sillä kukkakiehkuralla,
jota äsken oli päässään pitänyt.

Hiski aikoi sanoa hänelle jotakin hyvin kaunista, vaan ei tietänyt
miten alkaa.

— Miksi koristelet isäni ristiä? kysyi hän viimein.

— Siksi kun sinä et osaa sitä tehdä, vastasi Annukka.

Hiski hiipi hiljaa hänen taaksensa ja sulki hänet syliinsä. Mutta
liukkaana kuin ankerias pujahti Annukka pois hänen syleilyksestänsä.
Hän oli saanut entisen uhkamielisyytensä jälleen ja, seisoen etäällä,
kysyi hän:

— Mitä sinä mielit tehdä minulle?

— Aion syleillä sinua, kun olet niin hyvä!

— Vai sanot minua hyväksi! ilkkui hän ja alkoi juosta veneelle
päin. Mutta silloin sai Hiskikin jalat allensa eikä Annukka kauas
kerinnytkään, ennenkuin oli jälleen hänen sylissään ja tunsi pysyvänsä
siinä.

— Hullu poika, päästätkö minut irti! huudahti hän.

— Turhaan pyrit! käsissäni on kylliksi voimaa pidellä sinua.

— Minä suutun ja huudan ja teen vaikka mitä!

— Etpä nyt voi muuta, vaan sinun täytyy istua hetkinen minun polvellani.

— Minä kantelen äidillesi, että sinä olet paha.

— Ja minä sanon isällesi, että sinä olet raivo.

— Päästä minut heti irti!

— Istu nyt vaan siinä, hyvä Annukka, ja kuule muutama vakava sana,
lausui Hiski. Ja hän muistutti miten he ennen usein olivat leikitelleet
siellä rinteellä, kuinka silloin oli ollut hauskaa, kun he olivat
olleet talosilla, hän isäntänä ja Annukka emäntänä.

— Ja mitäpä näistä sitten? Ethän toki enää tahtone, että rupeaisimme
talosille.

— Nythän minä vasta tahtoisinkin. Minä tahtoisin olla isäntänä, suostu
sinä olemaan emäntänä. Rupea vaimokseni, ei ainoastaan leikin vuoksi
niinkuin silloin, vaan todellisuudessa!

Sanat sattuivat raivon tytön hellimpiin tunteisin. Hän aivan masentui,
kätki kasvonsa käsiinsä ja itki, itki niin rajusti, että Hiski pelästyi
ja luuli tehneensä hänelle hyvin pahasti. Hän päästi tytön irti ja koki
lohduttaa häntä. Annukka kuivasi kyyneleensä, kiersi kätensä Hiskin
kaulaan ja kiharoinen päänsä nojasi Hiskin tukevaa rintaa vastaan.

— Minä rupean vaimoksesi! kuiskasi hän. Peipponen lähimmällä oksalla
kuuli sen, kertoi uutisen laulurastaalle, joka lennellessään kertoi
sen leivoselle. Tämä vuorostaan lauleli sen pääskyselle, joka lensi
kotiräystäälle ja kertoi asian siskoillensa. Mutta perhot ja mehiläiset
vaikenivat pihan kukkasilla, kuulivat uutisen ja kuiskailivat joka
kukalle ja kukkain tuoksussa leveni tieto heidän onnestansa ihanan
luonnon kaikille aloille.

Kun tämä onnen kylläisyyden ensi hetki oli ohitse ja tunteet vähän
asettuneet, rupesivat he keskenään puhelemaan. Annukka silmäsi ujosti
Hiskiä, joka vielä oli aivan punastunut. Hän nosti tytön jälleen
polvelleen. Nyt ei heillä kiirettä ollut. Päin vastoin teki heidän
mielensä viipyä siellä, missä kaikki näytti ikäänkuin iloitsevan heidän
kanssansa. Annukka muisti vihdoin mansikat esiliinassaan ja kehoitti
Hiskin niitä maistamaan, sillä ne olivat kesän ensimäiset tuotteet.
Loput lupasi hän viedä sairaalle kummillensa. Hiski puolestansa otti
povestansa mustan silkin, jonka antoi kihloiksi morsiamellensa. Silkkiä
ei Annukalla ennestään ollut. Se oli siis hänestä sanomattoman kallis
lahja.

       *       *       *       *       *

Mitä enemmän Hiski miehistyi, sitä jäykemmäksi ja harvapuheisemmaksi
muuttui hän. Tavallisesti pysyi hän mieluummin kotosella; mutta
toisinaan, kun mieleensä juontui, meni hän sunnuntai-illalla Niemelän
kylässäkin käymään. Siellä oli paljon hänen ikätovereitaan ja kun
yhteen tultiin, niin syntyi aina voimankoetuksia. Woiton toisista
oli näihin asti saanut Rassin Roisto, Niemelän Jukan hyvä toveri,
joka äitineen asui loisena Niemelän saunassa. Rassin Roistoksi häntä
tavallisesti nimitettiin konnan kuriensa vuoksi, vaikka nimensä
oikeastaan oli Risto. Hän olikin jo kärsinyt julkisen rangaistuksen
ilkitöistänsä.

Kokoontuipa taas poikia, muiden muassa Hiskikin, kylän tanhualle,
ja voimankoetus alkoi. Heitettiin painia, vedettiin kissanhäntää ja
väkikarttua sekä nostettiin väkikiveä. Rassin Roisto voitti toiset
aivan järestään; mutta Jukka ei ottanut osaa koetuksiin. Jukkaa ei
Roisto ollut koskaan voittanut. Sanottiin hänen tahallaan jättävän
voiton aina ystävälleen eikä Jukka ruvennut kilpaan kenenkään muiden
kanssa, vaan arveli, että koska hän voittaa Roiston ja Roisto voittaa
toiset, niin tietäväthän he koettamattakin kutka heistä ovat väkevimmät.

Molemmat ylvästelivät voimistansa, kuten Goliat muinoin. Hiskille tuo
ei ollut mieleen ja hänkin sanoi haluavansa koetella.

— Tule vaan tänne, niin kyllä minä tuollaisen metsäpukin pian ketistän!
pilasi Roisto.

— Suuret sanat eivät suuta halkaise! virkkoi Hiski.

Siinä sitä sitten tömisteltiin ja puserrettiin, että kamara kimpoeli
kankaasta. Roisto oli tottuneempi paininheitossa kuin Hiski ja hän
käytti vielä viekkauttakin avukseen, pistäen äkkiä jalkansa Hiskin
jalkoihin, koettaen siten edes saada häntä säkeytymään. Matta ei
siitä mitään tullut. Hiski viimein kohotti hänet korkealle ilmaan
ja keikautti pitkäkseen nurmelle. Ääretön naurun rähähdys seurasi
Hiskin voittoa, sillä se oli kaikkein mieleen. Roisto kiljui ja puhkui
vihoissaan, vaatien Hiskiä väkikartun vetoon, mutta yhtä huonosti kävi
hänen siinäkin. Hiski veti hänet helposti puolelleen. Poikajoukko
väitti, ettei Jukkakaan Hiskille riittäisi. Hänen ei auttanut muuta,
kun koettaa, mutta alle kynsin jäi hänkin. Silloin toiset poiat
tarttuivat Hiskiin, kohottivat hänet korkealle käsissään ja hurraten
ja huutaen julistivat hänet "väkimieheksi". Sellainen menestys täytti
Juhan ja Roiston kateudella ja he nauroivat pahaa naurua, kuiskaelleen
keskenään, sill'aikaa kun toiset vielä jatkoivat touhuilemistaan.

Kun Hiski erkani heistä mennäkseen kotiinsa, lyöttäytyi Roisto hänen
toverikseen. Hän sanoi aina haluavansa pysyä Hiskin ystävänä ja
kehoitti häntä yhtymään kolmanneksi Juhan ja hänen liittoonsa, koska
he olivat kaikki rotevia poikia. Hiski hymyili noille kauniille
sanoille ja poikkesi kirkkotieltä eräälle metsäpolulle, joka oikasi
matkaa. Yksinäistä lautaa myöten päästiin joen poikki. Hiski kysyi,
eikö Roisto jo tahtoisi kääntyä takaisin; mutta hän arveli vieläkin
saattavansa tulla, koska häntä huvitti Hiskin seura. Hiski kulki edellä
joen yli vievää lautaa. Kun he olivat päässeet joen keskikohdalle,
tarttui Roisto äkkiä Hiskin vyötäisiin ja koki sysätä hänet syvällä
juoksevaan veteen. Hiski oli aavistanut jotakin sellaista ja tiesi olla
varuillaan. Roiston koe ei onnistunut. Hiski käännähti äkkiä taaksepäin
ja tarttui lujasti matkatoverinsa rintapieliin.

— Mitä sinulla oli mielessä? kysyi hän.

— Se oli vaan leikkiä. Minä tahdoin vaan vähän peljättää sinua, vastasi
toinen.

— Tämä on myöskin leikkiä. Eihän koira siitä pahene, vaikka karvat
kastuvat! lausui Hiski ja sysäsi toverinsa jokeen. Nyt on liittomme
vahvistettu. Mene ja kerro terveisiä Jukalle uudelta liittoveljeltä!
lisäsi hän, jatkaen levollisena matkaansa, kuulematta Roiston pahaa
ennustavia uhkauksia.

       *       *       *       *       *

Hiskin äiti sairastui kovasti ja tunsi kuolemansa lähestyvän. Annukka
istui uskollisesti hänen vuoteensa vieressä, holhoen häntä. Hiski oli
lähtenyt pappia noutamaan.

Huomattuaan sairaan nukahtaneen, alkoi Annukka siistiä tupaa, lakaisi
laattian, pyyhkieli tomut, korjasi pois liiat tavarat ja asetti
angervan kukkia akkunalle veteen sekä jätti oven auki, että raitis ilma
pääsi sisälle virtaamaan.

Kun sairas heräsi, tuntui hänestä siltä, kuin olisivat hyvät
hengettäret käyneet tuvassa. Ilma tuntui niin raikkaalta ja angervan
kukat levittivät suloista tuoksuansa.

— Jopa sinä, hyvä lapsi, olet taas siinä, sanoi hän, huomattuansa
Annukan.

— Enhän voi toki jättää teitä yksin, kun olette niin heikko, vastasi
Annukka.

— Heikkohan minä olen enkä enää kauan viivy tässä maailmassa. Olisin
kumminkin suonut niin kauan eläväni, että olisin nähnyt sinut
miniänäni. Hiski ei koskaan huoli kenestäkään, ellei hän sinua saa,
vastasi sairas.

Annukka olisi heti, kun Hiski kihlasi hänet, mielellään ilmoittanut
sen, vaan ei ollut uskaltanut siitä ruveta puhumaan, kun sairas oli
niin heikko. Nyt hän sen ilmoitti ja pyysi kumminsa siunausta.

— Mitäpähän minä muuta voisinkaan teille antaa? Suokoon Jumala teille
onnea! huokasi Sanna ja vaikeni hetkeksi.

— Yhden asian tahtoisin mieleesi painaa, alotti hän sitten. Sinä autoit
keväällä isääsi viinanpoltossa. Älä sitä enää koskaan tee, sillä siitä
voi seurata paljo onnettomuutta. Et tule enää olemaan isäsi vallassa ja
voit siis kieltäytyä siitä, sillä se on synti.

— En, en koskaan suostu siihen enää, vakuutti Annukka, otti pöydältä
savustuneen Uuden Testamentin ja alkoi lukea siitä sairaalle.

Illemmalla tuli pappi ja ripitti sairaan. Pastori Saarni oli
herttainen opettaja. Mielellään hän lohdutteli murheellisia ja käveli
mielihyvällä pitkiäkin matkoja, saadaksensa ojentaa pyhän sakramentin
ijankaikkisuuteen astuville. Sanankuulijansa rakastivat häntä kuin
isäänsä. Annukan äiti oli aikoinaan ollut palveluksessa hänellä ja
siitä syystä oli hän aina osoittanut erityistä ystävyyttä Annukkaa
kohtaan.

Vierashuonetta ei torpassa ollut. Kipitettyään sairaan, astui pastori
ulos tuvasta ja ihanteli tyyntä, kaunista luontoa. Hiski vei tuolin
aitan eteen pihlajan juurelle ja pyysi häntä istumaan. Annukka tarjosi
hänelle virvokkeiksi mansikoita maidon keralla. Kahvia ei vielä siihen
aikaan käytetty metsätorpissa.

Lähtiessään kävi pastori vielä sairasta puhuttelemassa. Lassi
meni häntä saattamaan kotiin. Sieltä palattuaan tapasi hän vanhan
naapurinsa, jonka kanssa aina oli ystävyydessä ja sovinnossa asunut,
kylmänä. Hiski ja Annukka istuivat itkusilmin kuolinvuoteen ääressä.
Syvä surun ja kaipauksen tunne valtasi Lassinkin mielen.

Pienten hautajaisten pidettyä ryhtyivät Sahilaiset jälleen töihinsä.
Kiiru heinänteko alkoi. Annukka auttoi uskollisesti miehiä. Suloisissa
mietelmissä, vaikka tosin kummiansa kaivaten, asteli hän työpaikoille
kudelmaansa kutoen. Valkeat sukat ja punaista suissa — ne tulivat niin
kauniit hänen mielestänsä. Mitäpä siitä, vaikka hän käyttikin hiukan
tuota ilon ihanata väriä. Eipä hän niitä itselleen kutonut. Pastorille
hän ne aikoi antaa, kun kuulutuskirjaa mentäisiin teettämään. Tapa on
sellainen. Talollisten tyttäret vievät paidan, torpan tytär vie sukat.

Pidettiin sitten tuonnempana pienet häät Sahin torpassa. Niemelän
isäntäväki oli myös käsketty häihin. Isäntä suostui siihen, että
molemmat torpat yhdistettäisiin, joten Sahilaisten työalat paranivat.
Kaisakin oli häihin käsketty, mutta hän ei tullut eikä siitä hää-ilo
paljoa vähentynyt, vaikka hän poiskin jäi.




II.


    "Muruja on elon onni,
    Suurin osa suruja."

Muutaman vuoden kuluttua pistäytykäämme vielä Tarvaslammin rannalla.
Huonompata torppaa ei enää näy. Sen sijaan on toinen tuolla koivujen.
keskellä tullut entistä ehompaan kuntoon. Kovasti ovat torpan
asukkaat tehneet työtä, sen näkee jo kaukaa; metsä on paennut, aidat
uudistuneet, uusi tupakin on rakennettu. Ja kuuseen verkkomökin edessä
on vielä yksi karhun pää ilmestynyt niiden entisten lisäksi. Mutta
rikkaus ei eksy korpiin eikä erämaihin. Se ei tahtonut koteutua Sahin
torpassa.

Ilmestyipä eräänä aamuna torppaan pieni tytär, josta tehtiin äitinsä
kaima. Pikku Anni toi tullessansa paljon iloa, mutta paljon työtä
ja huoliakin äidilleen. Hellää hoitoa häneltä ei puuttunut, sikäli
kun olot sen myönsivät. Isä, äiti ja Lassi kilvan hyväilivät ja
hypittelivät häntä milloin kerkesivät. Mutta usein sai hän jäädä yksin
kehtoonsa, ensimältä lyhemmiksi, vaan sittemmin pitemmiksikin ai'oiksi.
Siihen hän tottuikin pian. Nukuttuansa tarpeeksi, heräsi hän iloisena,
"hymyili enkeleille" ja katseli pieniä, valkoisia käsiänsä. Tosin ne
sietivätkin ihmettelemistä, sillä luonto oli oikuissaan muodostanut
molempiin käsiin kuusi sormea. Toisinaan taas, kyllästyneenä käsiinsä,
katseli hän mustunutta kattoa ja valkeaksi pestyjä seiniä ja
akkunanpeiliä. Tyynenä ja tyytyväisenä tapasi äitinsä hänet useimmiten,
palattuaan askareiltaan.

Tulipa sitten kesä taas ja Annukankin täytyi ruveta jälleen ulkotöissä
käymään. Ristimäen läntiselle rinteelle hakattiin suurta ohrakaskea.
Annukka kassaroitsi pois vesat ja alimmat oksat puista, joita miehet
sitten kaatoivat tulen ruuaksi valmistumaan. Pikku Anni vietiin myötä.
Hiski oli jo talvella sitä varten tehnyt päreistä soikean lapsenvakan.
Siihen pistettiin pienonen, ja äiti otti vakan selkäänsä ja kuteimen
käteensä. Miehet kantoivat eväitä ja työkaluja. Kun paikalle päästiin,
niin kumarrettiin hoikka, kasvava koivu, jonka latvaan lapsenvakka
kiinnitettiin ja peitettiin hurstilla. Sitten sai tuuli tuuditella,
ilman henki heilutella uneen pikku Annin, kuten niin monen muunkin
köyhän lapsen, sill'aikaa kun vanhempansa hikoilivat raskaassa työssä
kauniina kesäpäivänä.

Raskaita töitä seurasi joku levon hetki. Sunnuntaina käytiin kirkossa
tai luettiin kotona perittyä Uutta Testamenttia. Pikku Anni kasvoi
isommaksi, oppi käymään ja puhelemaan ja tuli kaikille päivä päivältä
rakkaammaksi. Nuo liiat sormet eivät näyttäneet kasvavan. Lapsi tuotti
vanhemmilleen paljon iloa ja häntä hyvitellessään muuttui Hiskikin
puheliaammaksi. Työt näyttivät menestyvän hyvin ja onnen kylläisyydessä
vierivät kultaiset päivät.

Mutta onni usein pettää, sen saivat Sahin asukkaat huomata. Kaksi hyvää
lehmäänsä sekä vanha, uskollinen ruuna olivat heidän paras rikkautensa.
Huolellisesti he holhoivat luontokappaleita, jotka kiitollisina
palkitsivat hyvän hoidon.

Annukka meni eräänä iltana syksyn puoleen kytkemään lehmiänsä, jotka
näki koteutuvan kujalla. Pian palasi hän sieltä itkien ja valittaen.
Karhu on repinyt Mansikin! sai hän tuskalla sanotuksi tupaan päästyään.
Miehet sattuivat olemaan kotona ja kiiruhtivat katsomaan lehmää. Sen
selkä oli täynnä syviä haavoja ja vatsa oli puhki. Töin tuskin saattoi
se pysyä pystyssä.

— Mistäs karhu mokoma nyt olisi tullut seutuville, kun minä en koko
syksynä ole nähnyt pienintäkään jälkeä metsiä käydessäni? tuumaili
Hiski epäileväisesti.

Lassi katseli tarkemmin eläintä ja lausui:

— Hui, hai, vai kontion töitä! Sitä on kaksijalkainen karhu pidellyt.
Aivanhan nuo ovat selviä puukon haavoja.

— Kuka onneton olisi tuommoisen julmuuden kehdannut tehdä! Emmehän ole
tehneet kenellekään mitään pahaa! huudahti Annukka kauhistuneena.

Siihenpä oli vaikea vastata. Hiskin mieleen muistui tosin Rassin
Roiston uhkaukset, joita hän oli tuon tuostakin lausunut, mutta eipä
ollut mitään, millä hän olisi voinut todistaa epäluulonsa.

Annukka tiedusteli isältänsä millä eläintä olisi lääkittävä. Lassi
tarkasteli vielä haavoja ja sanoi että eläin on lopetettava, koska
sille kuitenkin kuolema tulisi. Se oli työläs toimi ja sahilaiset
tunsivat olevansa puolta köyhempiä, kun paras maidon antaja oli poissa.
Vastenmielisesti he taipuivat sen onnettomuuden alle, joka heitä
kohtasi.

       *       *       *       *       *

Tuo "viimeinen kova aika" oli käsillä. Missäpä halla taisikaan
surkeampia jälkiä jättää, kuin juuri Sahin torpassa? Metsän kulmassa,
läbdetten ja purojen ympäröimänä, tunsivat ne maat vähimmänkin kylmän
hengähdyksen.

Halla oli kyllä edellisinäkin syksyinä käynyt siellä vieraana, vaikka
tosin vaatimattomampana, tyytyen vaan perunan varsiin, pellaviin sekä
joutumattomiin ohran päihin. Nyt se vei kaikki — kaikki koko maasta!
Kysymys: Mitä syödään? tunkeutui väkisenkin kaikkien huulille. Sen
surun ja epätoivon, johon kaikki ihmiset vaipuivat silloin, muistavat
vielä hyvin ne, jotka silloin elivät. Jokainen voi sen mielessään
kuvitella, mutta hyvin on mahdoton kertoa sitä sanomatonta surkeutta.

Mutta jalo kansamme on kärsimystenkin aikoina tottunut Luojaansa
luottamaan ja saanut siitä Voimaa kestämään koetuksissa. Tosin Hiski
ja Annukka vaipuivat moneksi päiväksi sanattomaan suruun eivätkä
näyttäneet enää mistään huolivan. He eivät oikein tienneet, olisiko
vielä ajateltava elämää, vai pitäisikö jo heittää pois kaikki toivo.
Toimeentulo näytti aivan mahdottomalta. "Kuollaan pois, jo Herra meidät
hylkäs" — se ajatus tahtoi väkisenkin saada voiton. Lassi, joka oli
kokeneempi, pysyi rohkeampana. Hän käveli päivät päästänsä vainioilla
etsien, eikö yhtään tähkäpäätä olisi säilynyt. Se oli turhaa. Kuitenkin
tiesi hän kokemuksesta, että nöyrtyminen Jumalan väkevän käden alle on
paras keino hädässä. Hän sai toisetkin vähitellen tointumaan.

— Elää tässä kuitenkin täytyy, niin mahdottomalta kuin se näyttäneekin,
tuumaili hän. Näin on kyllä ennenkin tapahtunut. Jospa hinkalomme
jäivätkin tyhjiksi, niin onpa otusta metsässä ja petäjiä kankaalla.
Uskallusta vaan!

— Uskallusta vaan! sanoi Annukkakin, etsi käsille Uuden Testamentin,
josta luki. Ja Sahin murheelliset asukkaat päättivät vieläkin jatkaa
sitä vaivaloista tointa, jota elämiseksi sanotaan.

Kiiruimmiten leikattiin ja korjuusen toimitettiin paleltunut vilja.
Ohrahalmetta Ristimäen rinteellä ei ollut kukaan käynyt katsomassa
hallayön jälkeen. Sanomaton oli siis heidän ilonsa, kun he, mentyään
sitä leikkaamaan, näkivät että se oli suurimmaksi osaksi hallalta
säilynyt. Se oli päivänpuolella ja niin korkealla ettei halla
harmaaparta ollut sinne ulottunut. Ainoastaan alasyrjällä, missä
metsän varjossa kasvanut vilja oli vihantaa, näkyi hallan jälkiä.
Tämä oli niin odottamaton onni, etteivät he pitkään aikaan tahtoneet
voida uskoa silmiään. Mutta tultuaan siitä vakuutetuksi, kiittivät he
sydämellisesti Jumalaa tästä laupeudesta.

Säilyneen viljan he päättivät tallettaa, jos se vaan suinkin oli
mahdollista, tulevan kevään siemeneksi. Siitä sitten taas olisi ehkä
toivoa. Tämähän tuntui jo onnelta onnettomuudessa.

Syyskylvön aika tuli, mutta siementä puuttui. Ainoastaan suurella
vaivalla sai Hiski Levä-Helliltä, eräältä loismieheltä, joka edellisinä
vuosina oli toimittanut Lassin viinan kaupaksi kylänä, puolen tynnyriä
itäviä rukiita, luvaten niistä moninkertaisen hinnan. Talven tultua,
kun tukinajosta saisi rahaa, lupasi hän ne maksaa.

Sääli oli heitellä maahan kultaisia jyviä, jotka leiväksikin olisi
niin tärkeästi tarvittu. "Elää maansa myynyt, vaan ei elä siemenensä
syönyt", ajatteli Hiski ja kylvi.

       *       *       *       *       *

Eräänä aamuna otti Hiski suitset olalleen ja läksi hevosta niityltä
noutamaan. Annukka meni isänsä kanssa Tarvaslammille verkkoja
katsomaan. Pikku Anni jäi tupaan nukkumaan ja tavallisuuden mukaan
pönkitettiin ovi, ett’ei hän pääsis ulos.

Hevonen ei ollut kaukana, ei puolenkaan virstan matkalla kotoa. Sitä
enemmän ihmetytti toisia, kun Hiski viipyi viipymistänsä. Annukka oli
jo valmistanut ruuan ja Lassi kaivanut monta perunapenkkiä, vaan Hiskiä
ei kuulunut.

— Ikäänköhän ovat asiat oikein, sanoi hän viimein. Hiski viipyy liian
kauan. Lieneekö hevonen joutunut vaaraan. En muista koko yönä kuulleeni
kellon kalausta

— Mitä sanoitte? kysyi Annukka pelästyneenä.

Hiski astui samalla tupaan, kovin alakuloisen näköisenä. Hän istui
perä-akkunan pieleen synkästi tuijotellen eteensä. Lassi jätti
ruokailunsa ja astui ulos, palaten pian sieltä yhtä murheellisen
näköisenä kuin Hiskikin. Annukka aavisti mitä pahinta ja kiiruhti ulos.
Pikku Anni seurasi häntä. Molemmat palasivat itkien tupaan.

— Voi, voi, kuinka ruuna on nyt ruma! Ei ole päätä eikä jalkoja ja veri
juoksee. Miksi tapoit, isä, ruunan? valitteli Anni.

— Miksi tapoit ruunan? kysyivät. Lassi ja Annukkakin, nähtyään verisen
nahan seipäällä, ulkona.

— Ei tapetussa ollut tappamista. Riisuinhan tuon nahkarääsyn pois,
kun ei enää muuta ollut pelastettavissa, vastasi Hiski katkerasti ja
kertoi, kuinka oli löytänyt Rimpinevalta ruunan kuolleena valta-ojasta.
Enempää hän ei jutellut eikä toisetkaan enempää saattaneet kysellä
häneltä. He ymmärsivät kysymättäkin, että kova onni oli taas kohdannut
heitä, ja he näyttivät vallan vaipuvan maahan sen alla. Taivaskin
vetäytyi pilveen ja vettä alkoi sataa rajusti. Sahin torpassa
vietettiin taas yksi noita pitkiä pilvisiä päiviä, josta onnen
lempilapset eivät tiedä uneksiakaan.

       *       *       *       *       *

Tiet täyttyivät jo syystalvella kerjäläisistä. Useiden ennen
varallisten ihmisten täytyi turvautua vierasten apuun. Almun-anojia oli
kaikkialla, mutta harvassa oli niitä, jotka jotakin voivat antaa, sillä
kullakin oli työtä ja tietämistä oman henkensä ylläpidosta. Moni kurja
nääntynyt saapui Sahinkin torppaan. Siellä ei heidän puutoksensa paljoa
parantunut. Kuitenkin läksi moni köyhä sieltä tyytyväisempänä kuin
useista rikkaammista paikoista. Ystävällisiä sanoja ainakin riitti,
vaikk'ei muuta ollutkaan paljoa antaa.

Kurjuus lisääntyi yhä hirvittävämmäksi, mitä pitemmälle talvi kului, ja
sitä enensi varsinkin se hirveä kuumetauti, joka ruton tavalla leveni
kaikkialle. Hiskikin kääntyi vuoteen omaksi ja virui viikkoja, jopa
kuukauden aivan tunnotonna. Hän parani kumminkin vähitellen, vaikk'ei
enää päässyt entiseen terveyteensä.

Eräänä päivänä oli erittäin kova rajuilma raivonnut ulkona, eikä vielä
yönkään tultua tyyntynyt. Sahin asukkaat tuumailivat jo monta menoa,
kun kova kolkutus kuului ovelta. Rukoileva ääni kuului pimeässä ulkona.

— Kukahan onneton lienee ulkona tällaisessa ilmassa? lausui Annukka,
ja Hiski meni avaamaan oven. Kokonainen perhekunta, mies, vaimo ja
kolme lasta tuli sisälle, mutta pikku Annista näyttivät he ilmeisiltä
lumi-ukoilta, niin lumen vallassa he olivat. Sydäntä särkevällä äänellä
pyysivät he yösijaksensa jotakin lämmintä loukkoa, sillä heidän oli
mahdotonta pitemmältä matkustaa sellaisessa ilmassa. Nuorin lapsi
sairasti kuolemaisillaan. Kovilla sanoilla oli heidät ajettu pois
Niemelästä ja samoin muistakin taloista kylässä.

— Onhan tuota toki lämmintä; Jumalan kiitos, köyhinäkin aikoina,
vaikk'ei muuta ole, sanoi Lassi ja käski heidän riisua vaatteensa.
Hiski toi sylillisen halkoja, joista Annukka sytytti aimo lieskan
liedelle palamaan ja sen loistossa saivat onnettomat lämmitellä ja
kuivaella itseään.

He kertoivat olevansa Pohjanmaalta, jossa heillä oli ollut torppa. Kun
ei ollut halla jättänyt mitään, millä elää, niin oli täytynyt lähteä
kerjäämään. Heillä oli muassaan hevonen ja lehmä! He eivät pyytäneet
muuta kun eläimen ruokaa. Sitä oli sahilaisilla hyvin runsaasti, kun
eläimet niin tapaturmaisesti olivat hävinneet. Annukka sytytti tukon
päreitä ja läksi vierasten kanssa ulos. Lehmän taluttivat he navettaan
ja hevosen sai mies viedä talliin, koska se oli tyhjä. Tyytyväisyydestä
hyräili lehmä, kun emäntänsä päästeli sen sarvista ja jaloista pois
kääreet ja otti loimen pois selästä. Olikin jo pitkä aika siitä, kuu
se oli saanut seista lämpimässä navetassa, kukkanurmia edessään.
Tavallisesti oli se mieron tiellä saanut vaan olkia eteensä. Jos
joskus oli heinätukkokin annettu, niin sen oli hevonen tarvinnut saada
osakseen, että jaksoi vetää kuormaa talosta taloon. Eukko lypsi lehmän
ja jakoi tupaan tultuansa lapsille maidon, josta pikku Annikin sai
osansa.

Lämmitellessään valkean loisteessa tunsivat matkustavaiset
sydämmensäkin sulavan siitä ystävyydestä, jota heille torpassa
osotettiin. Hetken kuluttua puhelivat he kuin vanhat ystävät asioistaan
ja huolistaan. Wanhemmat lapset, Mari ja Hilma alkoivat leikitellä
Annin kanssa, mutta nuorin, joka ei vielä ollut vuodenkaan vanha,
valitteli kovasti. Annukka arveli sillä olevan nälkä.

— Eipä sillä vilukaan liene, arveli lapsen äiti. Emme ole päivään
syöneet mitään. Ainoastaan lapset saivat tuon maitopisaran.

Monta päivää ruuatta — se oli hirveää kuulla. Annukka ei voinut olla
vähistä varoistaan tuomatta heille ruokaa, jota he saivat nauttia
illallisekseen. Kiitollisuuden kyyneleet vuotivat vierasten silmistä.

He saivat luvan pysähtyä torppaan muutamiksi päiviksi. He saivat ruuan
apua ja Hiski ajeli halkoja kotiin heidän hevosellaan. Lassi oli
nyreissään, kuu vieraita ihmisiä ruokittiin, vaikka itselläkin oli
puute, mutta Hiski ja Annukka eivät voineet heiltä kieltää muutamaa
ateriaa, koska heistä hyötyäkin oli ja kun lapsi tuli yhä kipeämmäksi.

Kolmantena päivänä kuoli lapsi ja Hiski auttoi heitä sen hautaan
toimittamisessa. Mutta he viipyivät vielä useita päiviä Sahilla.
Lehmä, jonka he jo hädissänsä olivat aikoneet tappaa, alkoi paremmille
päiville päästyään lypsää kelpo lailla. Maito tasattiin, samoin muutkin
ruoka-aineet. Mies kävi kylässä työtä hakemassa, vaan ei kukaan
antanut. Mutta he olivat onnellisia, kun olivat saaneet edes hiukan
levähtää määrättömällä matkallaan. Muutaman päivän kuluttua läksivät
he taas mittelemään mieron tietä, kiitellen sahilaisia ja toivotellen
heille Jumalan siunausta. He olivat tulleet sahilaisille rakkaiksi ja
lausuivat syvällä liikutuksella jäähyväiset. Hiski oli vielä täyttänyt
heidän kuormansa heinillä matkavaraksi.

Vaikka ei sahilaisilla vielä ruokavaroista kovin kovaa hätää ollut,
niin olivat he kuitenkin hyvin huolissaan, sillä Levä-Hellin rukiit
olivat maksamatta. Tukin-ajosta ei tullut mitään, kun hevosta ei ollut
ja Hiski oli sairas. Rahaa oli aivan mahdoton saada. Eräänä päivänä
hakkaili Hiski halkoja tuvan takana. Rantalan herrastuomari tuli ja
puhutteli häntä. Keskustelu ei kestänyt kauan. Herrastuomari kääntyi
jälleen kirkkotielle ja Hiski pirstoili vihan vimmassa puita niin että
lastut korkealle kimpoilivat. Surullisena söi hän sitten illallisensa
ja kävi nukkumaan. Unta ei tahtonut tulla silmiinsä. Toisetkin olivat
hyvin murheellisia, vaikka eivät vielä tietäneet, että Hiski oli saanut
haasteen Levä-Hellin jyvistä.

Alinomainen murhe valtasi nyt noiden ennen niin hilpeiden ja iloisten
ihmisten mielet. Yhä uudistuneet onnettomuudet saattoivat heidät
köyhyyden ja epätoivon äärimmäiselle partaalle ja heidän rohkeutensa
lannistui. Monta päivää salasi Hiski murheensa, mutta Annukka huomasi
sen kuitenkin ja tahtoi tietää sen syyn. Hiski ilmoitti saaneensa
haasteen velasta. Se oli uusi isku ja pitkä, työläs neuvottelu tuli
kaikille siitä, mistä rahat otettaisiin.

— Ei! Rahoista ei puhettakaan tänä aikana! lausui Hiski. Jospa hän
ottaisi edes lehmän, niin senkin antaisimme.

— Sehän olisi mahdotonta! huudahtivat Lassi ja Annikka yhdestä suusta.
Siitähän rippuu koko elämämme toivo, varsinkin kesän tullessa.

— Eikä hän huolikkaan mistään muusta, kun rahaa hän vaan tahtoo, jatkoi
Hiski. Rahat on meidän hankkiminen, tulkootpa vaikka tuulesta!

— Onhan kuitenkin ahdistus kohdannut meitä! huokasi Annukka. Pikku
Annikin alkoi itkeä, kun näki kyyneleet vuotavan äitinsä silmistä.

Monta ikävää päivää kului, kunnes Lassi viimein ilmoitti keksineensä
keinon, millä pulasta pääsisivät. Hän oli käynyt Levä-Hellin puheilla
ja esitteli, että Ristimäen ohrat, joita oli siemeneksi säästetty,
keitettäisiin — viinaksi! Levä-Helli oli luvannut ottaa sitä velastaan.
Se oli tavaraa, joka kelpasi.

— Voi, isä, mitä puhutte! Älkäätte johdattako meitä kiusaukseen!
vaikeroitsi Annukka. Mutta Hiski loi appeensa niin vihaisen katseen,
ettei Lassi sillä kertaa uskaltanut suutansa avata koko asiasta. Puhe
päättyi siihen.

Päiviä kului eikä pulma näyttänyt ensinkään selvenevän. Lassi
kuiskutteli Annukan korvaan asioita, joita ei julki uskaltanut
lausua, Annukka kielsi ensin jyrkästi eikä aikonut rikkoa anoppinsa
kuolinvuoteen ääressä tekemäänsä lupausta.

Mutta kiusaus tuli yhä kovemmaksi. Keräjäin aika lähestyi. Eihän siihen
monta viikkoa viipyisi, ennenkuin Hellillä olisi tuomio kädessään ja
mikäs siitä sitten muu oli, kun ryöstö seurauksena? Lassi muistutti
ehtimiseen Annukalle, kuinka helppoa siten olisi poistaa tuo kova
kohtalo, joka heitä odotti, elleivät saisi velkaansa maksetuksi. Eikä
ainoatakaan muuta keinoa näyttänyt olevan.

Hiski istui vaimonensa eräänä iltana pimeässä tuvassa asioistansa
haastellen. Kyllä oli huolta heillä, mutta ilon päiviä ei muullakaan
vietetty, sen he tiesivät. Maantiellä tapasivat he joka päivä
joukottain nääntyviä ja kaikkialta kuului kamalia uutisia. Eräs
tuntematon vaimo oli kolmen lapsensa kanssa löydetty kuolleena jäältä
kirkonkyliin ja Niemelän väliltä. Samoin olivat Niemelän miehet
tavanneet eräänä aamuna rantamäessä vanhan ukon, joka yöllä oli
siihen kuollut. Hänellä oli ollut palanen raakaa jäistä hevosen lihaa
pussissa. Nälkä ja väsymys näännyttivät ensin onnettomat ja sitten teki
pakkanen lopun tuskista.

Tiedettiin jo kertoa useista muistakin yhtäläisistä onnettomuuksista.
Hätä ja hämmästys vallitsi joka paikassa.

— Miksi vaan yhä tätä kuolettavaa tuskaa ja epätoivoa, jonka vielä
voisimme poistaa! huokasi Annikka ja kietoi kätensä Hiskin kaulan
ympäri. Suostu isäni tuumaan, niin kaikki on taas hiukkaa paremmin!
rukoili hän.

— Jos se lienee ainoa keino, jolla voimme poistaa uhkaavan ryöstön —
ja siitäpä se nyt näyttää, ettei muuta keinoa ole — niin tehkää sitten
sekin. Nähtävästi ei onnettomuus meistä luovu, ennenkuin syvimpään
syvyyteen olemme vaipuneet! vastasi Hiski kotvan mietittyään.

Seuraavana aamuna läksi Hiski metsään. Lassi ja Annukka menivät
aittaan, josta kantoivat ohrat saunaan. Siellä ne tehtiin maltaiksi.
Lassi laahasi ullakosta alas kummallisen puukolhon, jossa oli
rinnatusten kaksi reikää. Outo ei olisi voinut sitä miksikään
ymmärtää, mutta Lassi tiesi, mihin se kelpaa. Hän toi aitasta vanhat
vaskipiiput, liitti ne tarkasti noihin reikiin, meni kotaan ja laski
tuon piipuitetun kummituksen padan päälle. Ken hyvänsä olisi jo voinut
arvata, mikä sen tarkoitus oli. Viinapannu oli valmis. Lassi aikoi
Riihimäen ohrista pusertaa mehua, joka ilahduttaisi ihmisten mielet ja
riemastuttaisi surkastuneet sydämet.

Taas istui hän iloisena Tarvaskosken kuusikossa, taas räiskyi valkea
tervaksissa viinapannun alla ja kirottu neste juoksi astiaan kirkkaana
kuin timantti. Näistä on köyhinäkin aikoina rikkaita, joilla on
markkoja uhrata iloliemeen, vaikka ei ole penniäkään, millä auttaa
kurjaa tarvitsevaa, joka antaisi vaikka osan sydänvertansa, jos vaan
saisi maksetuksi velkansa.

Varovaisuuden vuoksi hiihteli hän suksilla työpaikallensa aina samaa
latua, kantaen selässänsä sinne kaikki, mitä luuli tarvitsevansa.
Suksilla täytyi Annukankin kulkea sinne, sillä hänen apuansa tarvittiin
siellä. Hän olikin jo lapsena tottunut taitavaksi hiihtelijäksi.

Hiski oli sanomattoman levoton ja tyytymätön mainittuun toimeen. Hän
ei ollut vieläkään täydellisesti parantunut sairaudestaan. Hän aavisti
jotakin lähestyvää vaaraa. Rikoksen ilmi tulo ei häntä niin paljo
huolettanut, sillä korvessa ei ollut kenelläkään mitään liikkumista ja
tulta pidettiin vaan öillä. Kuitenkin tuntui hänestä kuin joku tuho
taas uhkaisi heitä.

Syötyänsä päivällisen ja lasta hyvitettyänsä, läksi Hiski eräänä
päivänä taas metsätöillensä. Annukka jäi kotiin. Pikku Anni nukkui
sänkyyn ja äitinsä asetti hänelle ruokaa, tuolille. Sitten hiipi
hän hiljaa ulos ja pönkitti oven lujasti ulkopuolelta. Aitasta otti
hän lekkerin selkäänsä ja hiihteli Tarvaskoskelle isänsä luokse.
Hän ei näyttänyt enää tuolta siistiltä, sievältä Annukalta, joka
vuosia takaperin öillä uneksi onnestansa ja riemuitsi liekkien
loisteessa Tarvaskosken kuusikossa. Kasvonsa olivat kalpeat ja pukunsa
epäjärjestyksessä. Ennen niin iloinen ja naurunsekainen puheensa kuului
nyt surulliselta ja vakaantuneelta.

Vastenmielisesti hän lähestyi isänsä työpaikkaa. Syvät huokaukset
puhkesivat rinnastansa. Joka olisi nähnyt hänen sydämeensä, hän
olisi tavannut siellä ankaran tunteiden riehun. Hän inhosi vanhaa
isäänsä, vaikka hän rakkaudesta heihin tiesi hänen esitelleen tuon
ilkeän keinon. Annukka tiesi, kuinka Hiski halveksi heitä ja näytti
ikäänkuin vieraantuneen heistä sen rikoksen tähden. Ja se kirveli hänen
sydäntänsä niinkuin kuolema, että hän oli rikkonut lupauksensa.

Metsästä, palattuansa näki Annukka tuvan oven olevan auki. Hän kiiruhti
hätäisesti ovelle ja huusi Anniansa, mutta vastausta ei kuulunut. Hän
juoksi katsomaan sänkyä, mutta se oli tyhjä. Tuvassa ei ollut ketään.
Annukka huuteli ulkona lastaan, mutta turhaan. Vavisten hän juoksi
avannolle ja sieltä takaisin, juoksi pitkin kirkkotietä huutaen, palasi
sieltä ja etsi navetat, saunat, tallit, kaikki — ei mitään missään!
Äänensä sortui eikä kuulunut enää mihinkään, kun hän koki huutaa miehiä
avukseen. Hän koetti saada askeleista selvää, mutta kovettuneilla
iljanteisilla teillä ei niitä tuntunut. Mistä etsisi hän vielä! —
taas entisistä paikoista uudelleen, monta monituista kertaa, kaikista
paikoista, mistä vaan mieleensä juohtui. Kaikki turhaan! Viimein muisti
hän metsätien, jota myöten Hiski oli halkoja ajanut metsästä. Sen
perille hän kiiruhti, mutta palasi sieltä yksin.

— Jumalani! — — — missä on lapseni! — — — kultaseni! — — —
hirmuista—armahtakaa! — — — voi! — — — kuolema! — — — yö joutuu! — — —
Hiski — — — armahtakaa! — — —

Tuollaisia katkonaisia, sydäntä vihlovia sanoja saattoi hän enää
juostessaan lausua. Rintaansa rupesi kovasti ahdistamaan ja hänen
täytyi heittäytyä hangelle pitkäkseen. Hiskin ääni kuului tuvan luota
ja hän kiiruhti sinne.

— Etsi lastamme, hän on kadonnut! huusi hän ja sylki verta suunsa
täydeltä.

Kahdesti ei tarvinnut Hiskille sanoa tätä.

— Oletko päästänyt lapsen silmäisi alta! huudahti hän juostessansa
avannolle, jota oli aina pitänyt lapselle vaarallisena. Palattuansa
sieltä tapasi hän Annukan voivotellen juoksentelevan pitkin pihaa.

— Missä olit, kun laskit lapsen hukkateille? kysyi hän vihaisesti.

— Hän jäi nukkumaan, kun minä, pönkitettyäni oven, läksin käymään
tuolla korvessa. Kun sieltä palasin, näin oven avattuna ja lapsen
olevan poissa!

Hiski ei enempää kerinnyt kuulemaan. Haikealla äänellä huusi hän Lassia
pari kertaa. Sitten juoksenteli hän, aivan niinkuin Annukkakin äsken,
sinne ja tänne, avannolle, saunaan, talliin, joka paikkaan. Viimein
alkoi hän juosta pitkin kirkkotietä maantielle, juoksenteli sitä
sekä kylään että korpeen päin, palasi vihdoin kotiin, mutta Annia ei
löytynyt missään.

Lassi ja Annukka olivat sill'aikaa kotona etsineet, minkä olivat
tainneet. Lassi huomasi, että hänen pyssynsä oli viety. Varas oli
arvattavasti oven auki jättänyt.

— Missähän se koirakaan on, kun ei sitä missään näy, että edes
sen avulla voisi paremmin löytää? kysyi Lassi. Vaan kukapa siitä
tiesi? Sieppi oli jo tullut vanhaksi eikä enää pitänyt paljon lukua
virastansa, vaan makaili päivänsä laiskana eikä viitsinyt edes
vieraitakaan haukkua.

Yö yllätti Sahin onnettomat asukkaat. Ilma muuttui pilkkosen pimeäksi
ja lunta alkoi sadella. Täytyi vihdoin kaikkien tulla tupaan
hengähtämään ja Annukka muistutteli uudelleen, kuinka hän oli lähtenyt
Tarvaskoskelle.

— Kirottu olkoon Tarvaskoski ja ne työt, jotka sinua sinne vetivät!
lausui Hiski tuimasti, sivalsi tukon päreitä kouraansa, sytytti
ne ja syöksyi jälleen ulos. Hänen viimeiset sanansa vihlaisivat
kuin veitsi Annukan sydäntä, joka jo ilmankin oli särkymäisillään,
ajatellessansa lapsensa kohtaloa. — Missä on lapseni! — — — Annini! — —
— paleltuneena! — — — nälkään nääntymässä! — — — Tule — — — Anni kulta
— — — jälleen! huudahti hän toivotonna.

Hauskaa ei Lassillakaan ollut. Huonolla menestyksellä koki hän
lohdutella tytärtänsä, omistaen itsellensä kaiken syyn.

— Antakaa minulle lapseni! Yhden tekevää, kuka tässä on syypää!
Tuokaahan vaan lapseni minulle! vaikeroitsi hän viskellen käsiänsä
epätoivosta.

Hiski kulki ympäristöllä tulisoittoinensa. Tielle oli satanut tuoresta
lunta, joten jälistä oli mahdoton selkoa saada. Hän pistäysi taas
tuvassakin, vaan tapasi sen tyhjänä. Lassi ja Annukkakin olivat
lähteneet ulos etsimään. Aamupuoleen kiiruhti hän Niemelään, jossa
herätti koko talon väen ja kertoi onnettomuutensa. Sieltä luvattiin
levittää sanaa toisiin taloihin ja päivän tultua sanoivat hekin
tulevansa lasta etsimään. Kaisakin, Annukan täti sattui olemaan
Niemelässä. Hänkin otti kovin pahakseen lapsen katoamisen, vaikka hän
muutoin hyvin vähän oli huolinut sahilaisten kohtalosta.

— Rakastinpa sitä tenavaa enemmän, kuin luulinkaan, lausui hän,
pyyhkien kyyneleitä silmistään.

Hiski läksi Niemelästä ja Kaisa kiiruhti hänen perässään.

— Äläs mene! Mieleeni johtuu jotakin, lausui hän Hiskille. Lapsi ei ole
kadonnut oikeita teitä. Ennen tuloasi näin unta. Ilma oli täynnä mustia
höyheniä ja se merkitsee noituutta. Eikös sieltä ole kadonnut muitakin?

Hiski ei tiennyt, oliko muuta kadonnut, kuin lapsi.

Kaisa neuvoi Hiskiä menemään kirkolle ja soittamaan heti Annille
kirkonkelloja. Se tekisi noituuden voimattomaksi ja palauttaisi heti
lapsen hiisien vallasta.

— Ei tyttönen ole missään muualla kun metsässä jonkun pensaan juurella.
Ei siellä ole kylmä eikä nälkä. Sillä on karhunnahka peittona ja
poron voita ruokana. Mutta kun ihmiset saavat hänet nähdä, muuttuu
karhunnahka heti sammaliksi ja voi muuttuu puolipalanneiksi tulitikun
päiksi.

— Saisihan tuota soittamistakin koettaa, jos siitäkään edes apua
olisi. Saisihan tuota samalla käydä pastoriltakin neuvoa kysymässä,
arveli Hiski ja läksi. Kaisa kiiruhti Sahille, jossa jakeli viisaita
neuvojansa Lassille ja Annukalle. Hän otti kerrassaan ohjataksensa
asiain menon torpassa.

— Noituutta! Noituutta! Koko ilma oli täynnä mustia höyheniä. Lapsi on
hiisien vallassa. Mutta pannaan kova kovaa vastaan! huudahteli hän ja
sillä käskevällä tavallaan, joka oli hänelle niin omituista, pakotti
hän Annukan kanssansa nostamaan sängyn akkunan eteen, että auringon
noustuansa sopi paistaa siihen. Hän kysyi, oliko Annukka käsin pidellyt
sänkyvaatteita sitten, kun lapsi katosi, joka olisi ollut kovin paha.
Annukka ei muistanut koskeneensa niihin.

Kaisa etsi pikku Annin vaatteet, mitä löysi, puetti ne luudan
ympärille, joten siitä syntyi vauvan tapainen, ja asetti sen sänkyyn
pitkäkseen. Luudan varvuista teki hän kolme ristiä, solmiten varvut
toisiinsa punalangoilla. Ristit hän asetti kolmioon vauvan ympärille ja
kävi odottamaan päivännousua.

Annukka ei seurannut tätinsä toimia, vaan huupotteli kuin hullu
vuorotellen ulos ja sisälle. Lassia ei missään näkynyt.

— Älä siinä suotta huutele ja hoilaele! Luuletko sen siitä paranevan?
lausui Kaisa Annukalle. Kun päivän tulikerä valaisee paikan, missä
lapsi viimeksi nukkui, ja kun siunattu malmi ensikerran helähtää, niin
kukistuu hiisien mahti. — ‒ ‒

       *       *       *       *       *

Aamu oli tullut. Pastori Saarni oli jo ehtinyt nousta vuoteeltansa
ja heittää yöjakun yllensä, kun Hiski tuli pappilaan ja pyysi
saada puhutella häntä. Pastori tuli kovin liikutetuksi sahilaisten
onnettomuudesta. Hän kehotti Hiskiä miehenä kestämään onnettomuudessa,
joka vaikkapa tuntuikin sangen raskaalta, oli kuitenkin kärsivällisesti
kannettava.

Pieni Kalle, pastorin kuusi vuotias poika, kuunteli tarkasti kertomusta
lapsen katoamisesta ja kysyi, oliko pikku Anni ollut kiltti. Hiskin
täytyi myöntää se.

— Kyllä se sitten vielä löytyy! vakuutti Kalle vilpittömästi. Hänen
sanansa kuuluivat kummalliselta isänsä korvissa, vaikka ei niihin
suurempaa huomiota auttanutkaan panna, puhuihan lapsi vaan, mitä
mieleen sattui tulemaan.

— Siinä on luottamusta, jota meiltä vanhoilta usein puuttuu, lausui hän
Hiskille ja koki lohdutella häntä Jumalan sanalla.

Hiski ilmoitti pastorille Kaisan neuvon ja pyysi saada soitattaa
kelloja, että hiisien mahti kukistuisi, jos, kuten arveltiin, lapsi
olisi niiden vallassa.

Hämmästyksestä ei pastori tahtonut saada sanaa suustansa.

— Jos en tuntisi sinua ja tietäisi sinun olevan niin yksinkertaisen,
niin tuosta minä antaisin ja ajaisin sinut hiisinesi paikalla tiehesi!
lausui hän viimein kiivastuksissaan ja näytti tukevaa kuhmusauvaansa.

— Rankaisematta et olisi, sen sanon vieläkin, tuonut esille niin
törkeätä taikauskoa minun huoneessani! jatkoi pastori. Mutta silloin
olikin hänen vihansa ohitse ja lempeydellä alkoi hän neuvoa Hiskiä
luopumaan niin hirveistä ja perättömistä luuloista ja toivoi, että
Hiski rukoilisi Jumalalta ymmärrystä ja valaistusta eikä uskoisi
taikoja.

Hiskikin oli hämmästynyt. Oliko se siis vaan pelkkää luuloa, kun
sanottiin hiiden vievän lapsia, vaikka hän jo pienestä pitäin oli
kuullut sitä totena juteltavan! Hän luotti kuitenkin siihen, että
pastoripa sen paremmin tietää, joka on niin oppinut. Hän lausui
jäähyväiset ja lupasi mennä nimismiehelle asiaa ilmoittamaan. Pastori
sanoi, että hänellä oli tärkeitä asioita nimismiehelle, jonka luokse
aikoi pian lähteä, ja lupasi samoin tein toimittaa Hiskinkin asian.

Tuskin oli Hiski ehtinyt Sahille, johon kylästä jo useita miehiä oli
saapunut, kun nimismieskin tovereineen tuli sinne. Etsiminen alkoi.
Miesjoukko hajaantui Tarvaslammin ympärille. Jäällä oli ollut lunta
tuskin nimeksikään ennen viimeöistä lumisadetta ja epäiltiin lapsen
kulkeneen jäätä myöten metsään, sillä hänellä oli ollut erinomainen
halu päästä jäälle. Kun ei sieltä mitään löytynyt, kokoontuivat
etsijät taas torpan pihalle. Roistokin näkyi olevan joukossa. Toisten
neuvotellessa, mistä vielä olisi etsittävä, hiihteli hän ympäri peltoja
ja tutki tarkoin kaikkia metsään viepiä jälkiä. Hän näytti olevan
erittäin innostunut etsimään ja silmänsä vilkkuivat kummallisesti.

— Hoi, miehet! Mihinkäs tämä tie vie? huusi; hän, huomattuansa vähän
lumen alta tuntuvia suksen latuja, jotka veivät Lassin työpaikoille
Tarvaskosken rannalle.

— Ei se vie erittäin mihinkään. Minä siellä olen vaan toisinaan
hiihdellyt, ehätti Lassi hämillään vakuuttamaan. Mutta se oli jo
myöhäistä. Miesjoukko hiihti kilvassa, Rossin Roisto edellä, ja pian
olivat he hänen keittimönsä ääressä.

Mahdotonta on kertoa sitä rähinää ja naurua, hämmästystä ja
suuttumusta, joka siinä syntyi. Ahnaimmat alkoivat maistella viinaa,
jota oli lekkereissä kuusen juurella. Kiireessään ei Lassi ollut
kerinnyt niitä edes korjata parempaan talteen edellisenä iltana.

— Kukas olisi luullut meillä tällaista onnea olevan! huudahti yksi.

— Ja kuka olisi heitä luullut näin hävyttömiksi! lausui toinen.

— Ja näin tyhmiksi! pilkkaili kolmas. Kutsutaan tänne pitäjään väki ja
ruununmiehet, vaikka tämmöiset rehkäiset ovat paraillaan toimessa!

— Mitäs te siellä piipitätte niinkuin kananpojat? Olisiko täällä
mielestänne ollut hyvinkin hauskaa hiipotella tyhjin suin ympäri
metsiä? Eikö ollut paljoa kauniimmin tehty, kun valmistettiin vähä
suunavausta tätä suurta etsikonaikaa varten? ivaili Jukka naukkuja
ottaessaan.

Muutamat alkoivat särkeä astioita ja kaadella riistoja maahan; mutta
nimismies, kuultuansa miesten huudot ja rähinän, kiiruhti paikalle ja
esti sen. Ihmetellä täytyi hänenkin tätä löytöä. Hän käski ajurinsa
ottaa vaskipiiput, padan ja viinan takavarikkoon. Piipputynnyri ja
padan puuhattu särettiin. Muutoin jäi kaikki entiselleen. Herjauksia,
pilkkaa ja uhkauksia satoi tulvanaan sahilaisten yli. Erittäinkin
Niemelän isäntä oli kiukuissansa siitä, kun hänen maallaan oli
sellaista uskallettu tehdä. Mutta hän lohdutti kuitenkin itseänsä
sillä, että torpan kontrahti loppui tulevana keväänä. Sitten lupasi hän
ottaa kunniallisempia ihmisiä alustalaisikseen.

Nimismiehen käskystä haastoi Rantalan herrastuomari Hiskin, Lassin ja
Annukan oikeuteen luvattomasta viinanpoltosta. Etsijät läksivät kukin
kotiinsa ja siihen päättyi lapsen virallinen etsiminen. Maailma muuttui
nyt entistä synkemmäksi sahilaisille. Tähän saakka oli heitä ahdistanut
ainoastaan murhe, mutta nyt tuli vielä häpeä lisäksi.

Annukka istui nurkassa täynnä tuskaa. Kyyneleetkään eivät tuottaneet
enää mitään lievitystä. Nekin olivat jo loppuun juosseet. Nyt he eivät
ruvenneetkaan vaiti suremaan. Sitä voimaa heillä ei ollut. Jokaisen
tunteet saivat vapaan toimivallan. Moniin, moniin pitkiin hetkiin ei
tuvassa kuulunut muuta, kun valitusta ja tuskan huutoja.

Ainoastaan Kaisan tunteet pitivät tasapainonsa. Hän tosin juostessansa
ja hääriessänsä pyyhkieli turkin hihalla silloin tällöin silmiänsä,
vaan muuta mielenliikutusta hänessä ei huomattu.

Hiski kertoi hänelle pastorin terveiset ja nuhteet taikomisesta, mutta
niitä hän ei kuulevaan korvaan ottanut.

— Olisipahan se mustamikko antanut vaan soittaa kirkonkelloja, niin
eiköhän lasta olisi löydetty. Kyllä sitä nyt etsiä saa. Kuka sen
tietää, kuinka monta kertaa hän on jo sivuutettu? Hän voi olla kivenä
tai hautana silmäimme edessä. Hiidet ovat taitavia silmänkääntäjiä!

Sellaisia lasketteli Kaisa eikä häntä ollut helppo auttaa uskostansa.

Lasta ei lakattu etsimästä. He tulivat viimein siihen päätökseen,
että hän oli mennyt avantoon, koska häntä ei mistään löydetty. Avanto
hakattiin hyvin suureksi ja ankara haraaminen alkoi. Olisi ollut niin
lohdullista löytää edes tuo pieni ruumis, että sille olisivat voineet
osottaa viimeisen palveluksen.

Kaisa puoliksi kielsi; puoliksi myönsi hänen olevan avannossa.
Hiisijutusta hän ei enää uskaltanut mitään lausua, sillä Hiski ja
Annukka eivät voineet sitä kärsiä. Tullaksensa vakuutetuksi siitä,
olisiko lapsi siellä, kävi Kaisa noutamassa kukon kotoansa, vei sen
avannolle, silitteli sitä ja antoi sen kurkistella avantoon, vaan kukko
oli vaiti. Hän löi sitä, repi höyhenistä ja pyrstöstä, mutta se ei
hiiskunut mitään.

— Lapsi ei ole avannossa, kosk'ei kukko laula, vakuutti Kaisa. Hän ei
muistanut sitä, että kukko oli ollut surullisella tuulella koko talven
eikä ollut ensinkään laulellut.

Lassi uskoi sisarensa taikoja, mutta Hiski ja Annukka vaan yhä
harasivat avantoa. Viimein alkoivat he etsiä yhä avarammalta toisista
kylistä, arvellen että joku matkustaja olisi hänet ottanut maantieltä,
johon hän kyllä pian olisi saat= tanut juosta ulos päästyään. Mutta
mitään tietoa ei saatu hänestä. Pikku Anni oli kadonnut tietämättömiin,
sillä hän ei ollut ainoa lapsi, joka silloin katosi. Silloin oli
kansainvaellus ja mahdoton oli kenenkään tietää, mihin mikin joutui.
Kysy lehteä, jonka syksyn myrsky tuhansien muiden kera repäsi irti ja
lennätteli avaruuden ympäri, mihin se on joutunut. Etsi lastua, joka
putosi virtaan, ja virta tulvilleen paisuneena vei muassaan. — — — Yhtä
turhaa oli etsiä pikku Annia.




III.


    "Nyt minä mielelläni
    kuolen, kun näin sinun
    kasvosi, ja ettäs vielä
    elät!"

Näiden onnettomuuksien tapahduttua hypätkäämme kertomuksessamme
puolentoista vuosikymmentä eteenpäin. Siirrymme siten parempaan
aikaan, jolloin enää vaan unen näkönä kangastelee edellisessä kerrottu
kurjuus ihmisten mielissä. Käsillä on nyt onnellisempi aika. Suruille
ja kieltäymyksille nauretaan. Puutoksien aika — se on satujen aika.
Nekin, joihin se oli iskenyt kovat kouransa, ovat sen jo melkein
unohtaneet. Viljaa tulee, rahaa tulvailee maahan, kaikki on hyvin, on
suloista, iloista, hauskaa, tyyntä ja päivänpaistetta. Pienemmissäkin,
huonommissakin metsätorpissa kuin Sahissa juodaan vaan vehnäskahvia ja
herrastuomari käy verassa ja tohvelissa. Mekään emme enää viihdy tuolla
surujen laaksossa Tarvaslammin rannalla, vaan siirrymme sieltä toisiin,
valoisempiin piireihin.

       *       *       *       *       *

Eräänä kirkkaana syysaamuna, kun kaupungin koulunuoriso oli juuri
aamurukouksista tullut ja kukin oppilas oli asettunut paikallensa
opettajaa luokalle odottamaan, tuli koulun kunnianarvoisa vahtimestari
juhlallisen näköisenä luokalle ja lausui:

— Tulen rehtorin käskystä ilmoittamaan että teillä on tänään
luistinlupaa kaksi päivää.

Iloisempaa sanomaa hän ei olisi voinut tuoda. — Jokaiselta pääsi
ilonhuudahdus, kirjat lennätettiin laatikoihin ja kilvan kiiruhti
kukin asuntoonsa. Puolen tunnin kuluttua he jo kilvassa kiitelivät
kirkasta jään pintaa ristiin ja rastiin. Tyttökouluinkin oppilaille oli
luistinlupa ja hekin ottivat iloisena osansa tuosta pohjolan nuorison
reippaasta huvituksesta.

Eräs sorea poika, nähtävästi ylimmän luokan oppilaita, otteli pitkiä
harppauksia erillään muista. Hän luo tuon tuostakin odottavan katseen
laiturille eikä näyttänyt olevan luistelemisesta yhtä huvitettu kuin
toverinsa.

— Mikäs Kallea, vaivaa, kun on noin vakainen ja totinen? kyseli muuan
toveri.

— Etkö huomaa, ettei Anna Heilina ole vielä täällä? sanoi toinen.

— Kuka on Anna Heilina? kaikui useasta uteliaasta suusta yht'aikaa.

— Te olette kaikki Sysmästä! lausui eräs poika, näyttäen
tietoviisaalta. Mutta kysyjät eivät tulleet hullua viisaammaksi siitä,
kuka Anna Heilina oli.

Kaikki tiesivät hänestä vielä ainoastaan sangen vähän, eikä ihmekään,
sillä hän oli vasta pari viikkoa ollut kaupungissa. Hänen nähtiin
säännöllisesti kulkevan kouluun vähää ennen soittoa ja sieltä taas
kotiinsa luentojen loputtua. Toisinaan hän kulkiessaan vallattomasti
heilutteli kaunista kirjalaukkuansa ja veitikkamaisesti kallisteli
kiharaista päätänsä, toisinaan taas asteli aivan vakavana kuin vanha
ihminen. Mutta aina oli jostakin tähystelemässä joku, joka häntä
ihmetteli ja ihmetteli. Siinä vähässä ajassa oli hän ehtinyt lumota jo
monta poikaa, sillä hän oli niin kaunis.

Ainoastaan Kalle Saarnilla oli ollut onni saada puhutella häntä
muutaman kerran. Sen enempää ei hänelläkään ollut kerskattavaa Annan
tuttavuudesta. Mutta paljonkos siihen tulta; tarvitaan, että tappurat
syttyvät?

Kalle oli jo tehnyt monta kierrosta jäällä. Hän oli kaunis, reipas
poika, näöltänsä paljon muistuttaen isästänsä, pastori Saarnista, jonka
Sahilla sairasvuoteen ääressä opimme tuntemaan.

Kallesta alkoi tuntua hyvin ikävältä. Tokkohan äitinsä laskenee taas
tyttöä mihinkään, arveli hän epäillen ja aikoi jo lähteä pois jäältä.
Kuitenkin teki hän vielä muutamia kierroksia kokien keksiä tilaisuutta,
missä saisi sanankaan, vaihettaa Annan kanssa.

Mutta jopa tulla keiskutteli luistimet kädessänsä eräs hoikka kaunotar,
niinkuin näytti, vast'ikään pitkän hameen saanut, pitkin kirkkokatua
alas jäälle. Kalle luisteli kiireesti häntä vastaan lumottunna
katsellen häntä kuten Wäinämöinen ennen ilman ihanata impeä.

Sievästi tervehdittyänsä ja luvan saatuansa, alkoi hän auttaa neitiä
ja asettaa luistimia hänen jalkaansa. Palkaksi siitä sai hän tarjota
hänelle kätensä ja niin he läksivät käsi kädessä luistelemaan. Kalle
oli onnellinen. Hän ei huomannut ketään muita jäällä olijoita, hänestä
tuntui kuin ei olisi ollutkaan ketään, ei ketään muita kuin he kahden
maailmassa.

Ensimältä pysyttelivät luistelijat vaan kaupungin kohdalla, mutta
etenivät vähitellen ulommaksi. Pienemmillä pojilla ei kaikilla ollut
luistimia, vaan he lainaisivat niitä toisiltaan. Täytyipä muutamain
tyytyä siihenkin, että lykkelivät kelkassa toisiaan. Koettelipa eräs
suksillakin jään liukkautta.

Kalle oli pojista paras luistelija. Hän teki lukemattomia
hämmästyttäviä, jopa peloittaviakin mutkia ja käänteitä. Jää oli jo
niin vahvaa, ettei tarvinnut epäillä sen kestävyyttä. Ainoastaan
etäällä joen suussa lahden pohjukassa oli se heikompaa. Toisten
huomaamatta oli muutamia tyttöjä, Anna Heilina etupäässä, luistellut
aivan lähelle joen suuta. Toiset sen huomattuansa huusivat heitä
pelästyneinä takaisin. Muut kääntyivät heti, mutta Anna, joka oli juuri
ottanut vahvan vauhdin, ei voinutkaan niin äkkiä kääntyä takaisin. Jää
risahti kerran ja hän upposi huutaen veteen.

Kaikki alkoivat kiiruhtaa hädissään, huutaen ja hälisten- sinnepäin.
Kalle sivalsi sukset hiihtelijältä, kuiskasi eräälle toverillensa,
että se kutsuisi ajurin rannalle ja oli jo muutamassa henkäyksessä
Annan luona. Vaikka jää oli niin ohutta ja heikkoa, että siihen joka
kerta, kun hän suksensauvansa laski, tuli reikä, pääsi hän kuitenkin
suksijalassa tytön luokse, auttoi hänet jäälle ja toi kiireesti
rannalle. Ajuri oli jo siellä ja vei märän, pelästyneen, värisevän
tytön kotiinsa.

Ihmisiä oli sill’aikaa keräytynyt paljo rannalle sitä ihmettä näkemään.
Eräs maalaisvaimo veteli ahkerasti kelkkaansa ihmisjoukossa ja tarjoili
kaupunkilaisille sukkia ja käsineitä kaupaksi ja hänen hienot, kauniit
teoksensa saivat hyvän menekin. Kuultuansa että jäähän pudonneen tytön
nimi oli Anna, kyseli hän levotonna, kenen tytär hän oli. Mutta kun hän
näki Annan istuvan ajurin rekeen ja näki hänen hienon vaatteuksensa,
arvasi hän hänen olevan ylhäisten lapsia ja lakkasi kyselemästä.

Rouva Heilina oli leski ja oli vasta muutamia viikkoja sitten muuttanut
Helsingistä uuteen asuinpaikkaansa tuonne pieneen maaseutukaupunkiin.
Hän oli kovin pelästynyt siitä vaarasta, johon Anna oli ollut vähällä
joutua. Kalle sai pian sen jälkeen kutsun Annan kotiin ja rouva Heilina
kiitti häntä lapsensa pelastuksesta. Kallen ja Annan tuttavuus muuttui
pian ystävyydeksi — ja miksi lienee muuttunutkaan!

       *       *       *       *       *

Vaimo kukkoineen on kadonnut kaupungin rannasta. Mistä hän tuli ja
mihin meni — sitäpä ei ollut niin helppo sanoa. Hän oli aina matkalla
ympäri maata ja tiesi kertoa havaintojansa Uudelta-maalta ja Savosta
yhtähyvin kuin Pohjanmaalta ja Karjalastakin. Kerjäläiseltä hän
ei näytä, vaikk'ei hänellä nähtävästi rikkauksiakaan ole. Tuossa
kelkassa on kaikki hänen omaisuutensa. Kesäksi nostaa hän korinsa
nelipyöräisille rattaille, joita on yhtä helppo vetää kuin kelkkaakin.

Näin on hän kierrellyt jo vuosikausia. Tuskinpa on pitäjää, tuskinpa
kylääkään, jossa hän ei olisi käynyt. Mitä etsii hän? Miksi kiiruhtaa
hän paikasta paikkaan?

Tultuaan taloon, lausuu hän Savon murteella: Hyvee päivee! Sitten
levähtää hän hetkisen, näytellen sukkiaan ja siinä, kun talon nais-väki
katselee ja pitelee niitä, tutkii hän tarkoin heitä katseillaan.
Vanhat eivät herätä hänen uteliaisuuttaan, eipä lapsetkaan. Mutta jos
on saapuvilla nuoria, kasvunsa päähän päässeitä tyttöjä, niin niitä
mittelee hänen katseensa moneen kertaan. Hän käy heidän luoksensa,
katselee tarkasti heidän käsiänsä, kyselee heidän ikäänsä, nimeänsä ja
vanhempiansa. — Ei! lausuu hän sitten pudistellen päätänsä pettynein
toivoin. Hänelle nauretaan. Häntä pilkataan. Ylimalkaan luulevat
kaikki, että hänellä on vika järjessä. Kukapa tietää, mitä murheet ja
tuskat ovat aikaan saaneet? — hän on äiti, joka yhä etsii kadonnutta
lastaan.— hän on Sahin Annukka.

Näin on hän kulkenut siitä saakka kun jäi leskeksi. Sen onnettoman
tapauksen jälkeen ei Hiski elänyt kauan. Lassikin kuoli pian ja Annukka
jäi yksin. Hänkin tunsi olevansa aivan tarpeeton maailmassa. Ainoa työ,
jota varten hän luuli saaneensa jäädä viimeksi henkiin noista Sahin
kova-onnisista asukkaista, oli kadonneen lapsen etsiminen. Lapsellinen
yritys! — kaikki pitivät sen aivan turhana. Yhtä hyvin voisi etsiä
menneen vuotista lunta. Vaan mitäpä huoli hän noista puheista. Hän
seurasi sydämensä vakuutusta. Hänestä tuntui, kuin olisi joku ääni
hänen sydämessään kuiskannut: Sinun tyttäresi elää! Se oli varmaankin
äidin rakkaus, joka ei uskaltanut sammuttaa viimeistä toivon kipinää
sydämestä, sillä silloin olisi sammunut elämä siitä.

Pari kertaa vuodessa kävi Annukka pastori Saarnilta, joka jo oli
päässyt kirkkoherraksi, neuvoa kysymässä ja hänelle huoliaan
haastamassa. Hänenkin mielestään näytti vaimoraukan toivo turhalta,
mutta hän vahvisti kuitenkin häntä siinä. Olihan ennenkin ihmeitä
tapahtunut. Hän lahjoitti Annukalle Raamatun, jossa erittäin
kertomukset Jaakopista ja Joosefista tulivat hänelle rakkaiksi.

Nyt on hän matkalla Pohjanmaalle, johon häntä seuratkaamme. Sielläpä
hänellä on työtä, noissa suurissa kylissä, joita on toinen toisensa
vieressä. Siellä riittää kyselemistä ja katselemista. Siellähän sitä on
helppo vetää kelkkaakin, kun tiet ovat niin mäettömiä ja tasaisia.

Monta pientä torppaa, monta uljasta kaksinkertaista asuinriviä on hän
jo käynyt tutkimassa tuolla äärettömällä tasangolla. Nyt läksi hän
suuresta kylästä, jossa oli tunnustellut kaikki nuoret tytöt. Tuolla
metsän reunalla näyttää vielä olevan joku uutisasunto. Sinnekin on
poikettava. Tarkkaa on tehtävä, Kummallista kuinka nyt Sahin päivät ja
katovuoden kuvat mieleen muistuvat! Nämä täällä puhuvat juuri sellaista
murretta, kun ne vieraat, jotka Sahilla viipyivät muutamia päiviä ja
joiden lasten kanssa pikku Anni oli leikitellyt. Olivatkohan he olleet
täältä kotoisin?

Hän saapui jo pihalle ja asetteli kelkkaansa seinukselle. Talon vaimo
tuolla vei halkoja tupaan. Kummallista! Hän heitti halot sylistänsä ja
juoksi tulijaa vastaan. — Annukka! Oletko sinä Annukka! huudahtaa hän
syleillessään vierasta.

— Olen! Sahin onneton Annukka?

— Tule sisälle — tule sisälle siunattu vieras!

Ja hän taluttaa hänet kädestä sisälle ja juhla alkaa tuossa pienessä
uudistalossa. Annukka oli tavannut vanhat ystävänsä. Kaikki kiertyivät
hänen ympärilleen tervehtelemään häntä. He ilmoittivat vilpittömästi
ilonsa tästä jälleen näkemisestä. Mari ja Hilma olivat kasvaneet jo
aikaihmisiksi.

— Sellainen olisi jo pikku Annikin! huokasi Annukka ja kertoi heille,
mitä oli tapahtunut. Se teki hänen ystäviinsä erinomaisen vaikutuksen.
Mies ja vaimo katselivat hetken aikaa sanatonna toisiaan.

— Se oli siis kuitenkin hän! lausui viimein mies.

— Aivan varmaan oli se pikku Anni, kertoi vaimo. Sitte juttelivat
he Annukalle, että he monta viikkoa sen jälkeen, kun Sahilta olivat
lähteneet, olivat Savossa kuleksiessaan nähneet mustalaisjoukon
kiireesti ajavan heidän ohitsensa. Lapset olivat sanoneet silloin
kuulleensa lapsen äänen heidän joukostansa huutavan: Hilma! Mari!
Viekää minut kotiin! He eivät olleet voineet sitä miksikään uskoa, vaan
luulivat lastensa, erehtyneen.

Annukan oli mahdoton tunteitansa hillitä tätä kuullessaan. Se oli
viimeinen tervehdys pikku Annilta. Tuo sisällinen, salainen aavistus
oli siis tosi. Hän ei ollutkaan kuollut, hän oli vaan kadonnut!

— Minun tyttäreni elää! Minä etsin häntä niin kauan, että löydän,
vaikka minun tarvitseisi kulkea maailman ääriin saakka! huudahti hän
sanomattoman liikutuksen vallassa.

Hän olisi jo samana päivänä kääntänyt kelkkansa Savoa kohden, johon
hänen halunsa nyt paloi, mutta ystävänsä eivät päästäneet häntä. He
tahtoivat pitää häntä vieraanansa edes muutamia päiviä, saadaksensa
osoittaa hänelle kiitollisuuttansa. He eivät olleet enää köyhiä. He
olivat jo ostaneet itselleen maapalstan, johon uudistaloa rakensivat.
Hän vietti siis heidän luonansa muutaman hupaisen päivän. Ja hän oli
tullut aivan varmaan vakuutukseen tyttärensä löytämisestä.

       *       *       *       *       *

Tyytyväisenä istuu kirkkoherra Saarni keinutuolillansa kuistilla.
Huomenna on Juhannus ja paljon vieraita odotetaan pappilaan. Palvelijat
juoksentelevat edestakaisin. Pitäjään nuorisoa soutelee kirkkosalmella.
Veneet ovat täynnä kukkia ja lehtiköynnöksiä, joilla mennään
koristelemaan huonetta keskikesän juhlaksi.

Entistä iloisempana silmäili kirkkoherra ympärilleen ja käänteli kirjan
sivuja. Salista kuului valtaava pianonsoitto. Sitä nautintoa oli hän
jo kauvan kaivannut, melkeimpä siitä saakka kun leskeksi jäi. Miehen
ja naisen ääni kuului soiton ohella heleältä ja raikkaalta. Rakkaita
olivat laulajat siellä sisällä sillä ne olivat — Kalle ja Anna Heilina.

Tänään vasta olivat he tulleet. Rouva Heilina oli myötä. Anna ei
ollutkaan hänen oma lapsensa, vaan oli hänen ottotyttärensä. Mutta yhtä
rakas oli hän siltä hänelle. Huomenna aiottiin viettää Kallen ja Annan
kihlajaiset.

Ensimäisillä sanoillansa, jo ensi katseellansa oli Anna lumonnut
kirkkoherran mielen ja oli hänelle tytärtä rakkaampi. Jotakin
tuttavallista, ennen nähtyä oli Annan kasvoissa, jota hän ihmetteli,
vaan ei voinut käsittää, ketä se muistuttaa.

Iltakello soi juhlallisesti ja tyyneys vallitsee kaikkialla. Lauluja
kuuluu vesiltä ja karjan kellojen ääni alkaa kuulua yhä lähempää.
Vanha Tiina, tuo uskollinen emännöitsijä, joka on ikänsä palvellut
kirkkoherraa, pyysi herrasväkeä menemään puutarhaan, jossa kahvipöytä
odotti heitä. Se oli hauska käsky ja pian olivat he kaikki siellä.

Anna oli sanomattoman onnellinen. Ensikerran iässään sai hän nyt
oikein vapaasti ja kodillisesti nauttia kesän ihanuutta maalla. Kalle
talutteli häntä pitkin käytäviä ja näytteli hänelle kaikkia puutarhan
merkillisyyksiä. He olivat juuri puutarhan etäisimmässä kulmassa
tiheimmässä pensaikossa, kun Anna huomasi peipposen pesän oksalla.
Miten kaunis se oli hänen mielestänsä! Siinä oli jo muutamia pieniä
munia. Kalle nosti viheriän puutarhapöydän pensaan juurelle, että hän
ylettyisi paremmin katselemaan sitä, sillä linnun pesää ei hän ollut
ennen vielä nähnyt.

Kirkkoherra istui rouva Heilinan kanssa ruohosohvalla ja keskusteli
vakavista asioista. Pian huomasi hän, että rouva Heilina oli
ylevämielinen, ja lahjakas nainen. Tunnit kuluivat melkein huomaamatta
ja he vaipuivat yhä syvemmälle uskonnollisiin puheisinsa. Viimein
palasivat Kalle ja Anna heidän luokseen ja sitten alkoi puhe taas
liikkua köykäisemmillä, jokapäiväisemmillä aloilla, kun Anna kaatoi
kahvia heille suuresta pannusta.

— Kummallista, kuinka hän muistuttaa, ajatteli: kirkkoherra
katsellessaan Annaa, mutta kenestä hän muistuttaa.

Ratinaa kuului maantieltä, joka kulki puutarhan sivuitse. Eräs vaimo
tuli sieltä, kutoen sukkaa ja vetäen pieniä nelipyöräisiä rattaita.

— Tuon vaimon näimme tänne tullessamme, sanoi Anna.

— Missä? En minä ainakaan huomannut, sanoi Kalle.

— Sinä ajoit kovasti etkä huomannut häntä, kun hän istui tien vieressä
kirja kädessä.

— Onko se Annukka? huusi kirkkoherra ja käski hänen tulla puutarhaan.
Annukka tuli ja Anna antoi kahvia hänelle. Kirkkoherra kyseli, missä
päin hän oli liikkunut ja mitä hänelle kuului. Sitten kertoi hän rouva
Heilinalle ja Annalle Annukan historian sekä sen, mitä varten hän
niin kuleskeli ympäri paikasta paikkaan. Sitä kuullessaan olivat he
sanatonna hämmästyksestä.

— No, mistä tuntisitte tyttärenne, jos hän vielä eläisi? kysyi rouva
Heilina.

— Vaikka tuhansien joukosta! Hänellä on kuusi sormea kummassakin
kädessään. Hän elää sillä hänet on nähty mustalaisten joukossa lapsena.

Anna ja rouva Heilina silmäsivät kummallisesti toisiaan.

— Mikä oli tyttärenne nimi? kysyi rouva.

— Anni! Pikku Anni!

— Äitini! Rakkahin äitini! huudahti Anna ja syöksyi hänen syliinsä.

Kaikki olivat mykkinä ihmettelemisestä. Anna vakuutti olevansa kadonnut
pikku Anni, mutta Annukka, ei voinut sitä uskoa. Hän, joka oli luullut
vaikka kuinka monien joukosta tuntevansa tyttärensä, ei tuntenut häntä
nyt, kun se oli hänen sylissään, vaan lykkäsi hänet pois luotaan.

— Sinä olet minun äitini! Älä sysää minua pois luotasi!

Kalle oli aivan kivettynyt. Kirkkoherrakaan ei saanut sanaa suustansa.

Rouva Heilina nousi seisomaan ja kertoi, miten oli saanut Annan
hoidettavakseen. Katovuotena, kun kuolema oli ryöstänyt häneltä hänen
ainoan lapsensa ja hän oli surusta joutumaisillaan epätoivoon, oli
kerran mustalaisjoukko ajanut heidän pihalleen. He asuivat silloin
vielä maalla Savossa, josta sitten piakkoin muuttivat Helsinkiin.
Mustalaisvaimo oli tuonut lapsen heidän kyökkiinsä ja lausunut:

— Hoi rouva kulta! ottakaa omaksenne tämä lapsi! Meidän joukossamme se
kuolee viluun ja nälkään! Hoi! emme ole sitä varastaneet, me löysimme
sen jo neljä päivää sitten maantieltä kaukana ihmisistä! Ennenkuin
hän oli mitään ehtinyt lausua mustalais-naiselle, oli se jo tiessään.
Koko joukko oli kadonnut pihalta eikä hän saanut sen tarkempia tietoja
lapsesta. Hän teki kaikki mitä voi, tiedustellakseen lapsen vanhempia.
Mutta kun ei heistä voinut selkoa saada, niin oli hän ottanut hänet
hoitoonsa ja kasvattanut hänet omana lapsenaan. Liiat sormet, jotka
rumensivat lapsen käsiä, oli hän antanut lääkärin leikata pois.

— Ei epäilemistäkään, ettei Anna ole sinun tyttäresi, lausui
kirkkoherra Annukalle. Jumala, johon luotit, ei ole antanut sinun
toivosi häpiään tulla.

Kaikki poistuivat puutarhasta, jättäen sinne äidin tyttärineen, jotka
niin kauan olivat olleet eroitettuna toisistaan.

       *       *       *       *       *

Rouva Heilina ja Anna viipyivät yhä edelleen pappilassa, johon
Annukkakin jäi auttamaan vanhaa Tiinaa emännöitsemisen toimissa. He
sopivatkin hyvin yhteen, sillä he olivat vanhat tuttavat ja heillä
kesti aina puhumista ja aina ihmettelemistä niistä erinomaisista
vaiheista, jotka siten viimeinkin olivat selville tulleet. Vaikea oli
Annukan tottua siihen ajatukseen, että Anna neiti oli hänen tyttärensä,
niin suuri oli eroitus pikku Annin ja nykyisen Annan välillä. Hän
säpsähti aina kun nimitti häntä sinuksi. Mutta sitä ei kestänyt
kauan. Muutaman päivän kuluttua huomasivat he, että heidän välinsä
oli kuitenkin kaikista hellin, kaikista likeisin. Ja kaikki kilvan
riemuitsivat ja olivat onnellisia Annan rakkauden aarteesta, joka oli
tyhjentymätön, ja hän kertoi ihastuksella, kuinka onnellinen hän oli,
kun hänellä oli nyt kaksi äitiä ja isä ja — ennen kaikkia Kalle!

Anna halusi hyvin mielellään päästä näkemään Sahin torppaa, josta
äitinsä oli hänelle niin paljo kertonut Sen vuoksi tekivät he eräänä
päivänä huvimatkan sinne. Sepä oli hupainen matka varsinkin Annasta,
josta maaelämä tuntui sanomattoman viehättävältä. Tuossa sivuttiin
järvi, tässä ajettiin ikimetsäin synkkään pimentoon. Vaihetellen yleni
tie korkeille kukkuloille ja syviin laaksoihin. Heinäväki niityillä
tien varrella valkeissa vaatteissaan kokosi tuoksuvia nurmia talven
varaksi ja sievät lapset tarjoilivat maantiellä mansikoita heille
kaupaksi ja ihastuivat ikihyväksi, kun saivat muutamia hohtavia
hopearahoja kouraansa.

Mutta nyt lähestyivät he jo Sahin torppaa. Rajummasti rupesi Annan
sydän sykkimään, lähestyessään sitä paikkaa, jossa oli ensi kerran
nähnyt päivän valon, ja samoin Annukankin, sillä siellähän hän oli
elänyt niin onnellisena ja niin onnettomana.

He olivat juuri kääntymäisillään torppaan vievälle tielle, kun eräs
vaimo maantiellä tuli heitä vastaan. Kalle ja Anna eivät voineet
nauruaan pidättää, nähdessään hänen kumartavan niin syvälle, että oli
vähällä menettää tasapainonsa ja pudota istualleen.

— No, no, älä meitä niin pelästy, mummuseni! lausui kirkkoherra.

— Enhän minä teitä! Tuotahan minä vaan Annukkaa, kun se nyt noin on
kunniaan korotettu, että matkustaa teidän kanssanne! vastasi vaimo,
joka oli Kaisa, Annukan täti. He läksivät ajamaan torpalle, mutta
Annukka astui alas rattailta ja käveli Kaisan kanssa jälessä sekä
kertoi hänelle löytäneensä tyttärensä.

— Enkö sitä sanonut jo, ettei lapsi avannossa ollut! Ne mustat höyhenet
tiesivät kuitenkin jotakin! huudahti Kaisa lyöden käsiään yhteen ja
ihmetellen.

Torpalle tultuaan kävivät kaikki tervehtämään Kaisaa, joka oli kovin
hämillään nähdessään niin paljon herrasväkeä ympärillään. Hän ihmetteli
rouva Heilinan ja Annan hienoja pukuja eikä uskonut, ellei saanut
hiukan hypistää, kummoista kangasta ne olivat. Ja Anna oli hänen
mielestään aivan yhtä kaunis, kuin enkelinkuvat kirkon alttaritaulussa.

— Voi! voi! jospa Hiskikin ja Lassi heräjäisivät haudoistaan tätä
näkemään! huudahteli hän.

Sitäpä Annukkakin toivoi, vaikka hän muutoin tunsikin olevansa jälleen
onnellisin ihminen maailmassa. Olihan hänen sydämensä sisällisin
hartain toivo toteunut.

Sahin torppa oli jo hävinnyt. Pellolla kasvoi puita ja huoneet olivat
pois viedyt. Mutta koivut ja kuusi tuolla rannalla seisoivat vielä
yhtä juhlallisen näköisinä, kuin ennen. Karhunpääkallotkin rippuivat
vielä kuusessa Lassin ja Hiskin voitonmerkkeinä. Ainoastaan sauna oli
säästetty, sekin jo itsestään maahan vaipumaisillaan. Anna avasi sen
oven ja katsoi sisälle. Huudahtain paiskasi hän oven kiinni ja vetäytyi
takaisin. Kalle avasi oven ja näki kurjan olennon makaavan siellä.

— Kuka sinä olet? kysyi hän, ja kaikki tulivat ovelle katsomaan häntä.

— Etkö sinä ole Rossin Roisto! huudahti Kaisa. Mikä sinun onnettoman on
vielä tänne tuonut? Siperiassahan sinun on sanottu olevan!

Annukka meni lähemmäksi häntä

— Etkö sinä ole Annukka, Hiskin vaimo? kysyi kurja. Saatuaan myöntävän
vastauksen, kertoi hän karanneensa vankeudesta, johon hänet, samoin
kuin Jukkakin, oli tuomittu koko elinkaudeksi niistä lukemattomista
ilkitöistä, joita he yhdessä olivat tehneet. Omantunnon tuska ei
ollut antanut hänelle missään rauhaa, vaan oli ajanut häntä etsimään
Annukkaa, että saisi tunnustaa hänelle pahat tekonsa ja pyytää
niitä anteeksi. Hän se sanoi olleensa, joka Jukan palkkaamana oli
haavoittanut heidän lehmänsä, ajanut ojaan hevosen ja hänen syynsä
oli lapsenkin katoaminen, sillä hän se oli käynyt varastamassa Lassin
pyssyn ja lähteissään jättänyt oven auki.

— Nyt olet kuullut tunnustukseni, lausu voitko anteeksi antaa minulle
kaikki! Ainoastaan sitten uskallan toivoa Jumalalta anteeksi antamista.

— Sinä ajattelit minua vastaan pahaa, mutta se on käännetty hyväksi.
Tässä on tyttäreni — kaikki olkoon iäksi päiväksi unhotettu ja anteeksi
annettu! vastasi Annukka.

Kyynelistä loistivat kurjan katuvaisen silmät, kun hän pusersi Annukan
kättä. Hän pyysi saada kahden kesken puhutella kirkkoherraa ja toiset
poistuivat. Hetken kuluttua huusi kirkkoherra heidät takaisin. Mutta
silloin oli hän jo ruumiina.

Jukka kärsi Siperiassa rangaistustaan.

Vakavalla mielellä kiipesivät huvimatkailijat Ristimäen kukkulalle,
jossa puinen risti vielä oli pystyssä. Anna laski siihen seppeleen,
joka oli paljoa taiteellisemmin tehty, kuin se, minkä Annukka kerran
oli siihen pannut. Sitten he istuivat siellä ihaillen kauniita
näkö-aloja. Annukka kertoi vielä heille onnensa vaiheet ja Kalle ja
Anna lauloivat heleillä äänillänsä sen kauniin laulun, jonka nimi on

      _Onnen vaiheissa_.

                                                Eurassa 1882.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNEN VAIHEET ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.