Kreetan harha-askel

By Juho Koskimaa

The Project Gutenberg eBook of Kreetan harha-askel
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kreetan harha-askel

Author: Juho Koskimaa

Release date: March 23, 2024 [eBook #73238]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1922

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KREETAN HARHA-ASKEL ***





KREETAN HARHA-ASKEL Y.M. KERTOMUKSIA


Kirj.

Juho Koskimaa





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1922.




SISÄLLYS:

Järki ja periaate
Kreetan harha-askel
Carl Eneas Brovallin naiminen
Sara-Niilan lapsen kuolema
Pororuhtinas kuolee
Anselmi Kaarretahon vaivojen loppu
Liian myöhään
Suurten jokien varsilta
Jokihulluutta
Kohtaus joella
Mikko Puuperä
Tiltu
Erämaan henkeä
Kunnia




JÄRKI JA PERIAATE


Ulkona on kuuma kesäinen päivä, mutta sisällä, konttorihuoneistossa,
on viileää. Kirjoituskoneet naksuttelevat, isojen konttorikirjojen
lehdet kahisevat, kun niitä käännellään, kuljetaan varovasti ja
melkein varpaillaan, puhelu on asiallista, virallisensekaista ja
puoleksi kuiskaavaa. Konttoriaika ei ole leikintekoa varten, täällä
pitää tehdä työtä, täältä hallitaan kahtakymmentäkolmea sahanraamia,
kymmeniätuhansia vähäpätöisiä ihmiskohtaloita, satoja taloja ja
kymmeniätuhansia hehtaareja. Tämä on pääkonttori, täällä istuu pitkä
rivi sileäksi kammattuja herroja, joilla on siisti kesäpuku ja
sileäksi prässätyt housunlahkeet; jos heillä sattuu olemaan joitakin
persoonallisia mielitekoja ja inhimillisiä pyyteitä, niin olla hyvä ja
jättää ne kello viideksi, jolloin konttori suljetaan. Äsken kulki herra
konttoripäällikkö ja antoi kalankatseensa liidellä yli salin, sitten
kulki herra osastopäällikkö kotkankatseineen läpi huonerivin, ja nyt
viimeksi meni herra alijohtaja ystävällisille hymyilleen ja nauravine
silmineen, jotka eivät olleet näkevinään mitään, mutta näkivät kaikki.
Täällä on kumarruksia ja täällä on kohteliaisuutta, sillä täältä
ohjataan kohtaloita. Ja kesäinen aurinko paistaa, mutta paahde kykenee
vain viileänä ja kaukaisena tunkeutumaan sisään läpi alaslaskettujen
uudinten.

Mutta mikä siellä nyt romisee sisään. Kolinaa ja meteliä, aivan kuin
tulossa olisi joku lakkolaisten lähetystö. Lähinnä istuva konttoristi
nostaa hermostuneen kysyvänä päätään, ja yksi juoksupojista rientää
opetuksen mukaisesti avaamaan ovea.

Tulijat eivät kuitenkaan kuulu mihinkään lakkolaisten lähetystöön,
mutta muutenkin se on varsin murheellinen kulkue. Vastaanottajana
ja ilmoittajana toimiva konttoristi ei tiedä suhtautuako vai ollako
suhtautumatta: mies ja poika saattavat hyvinkin olla kerjäläisiä, mutta
eikö miehellä, peijakkaalla, ole pyhäpuvuntapainen yllään.

Se on hyvin omituisen ja säälittävän näköinen mies, toisen jalan
sijalla on puujalka, itsetehty, valkea, aivan uusi puujalka, ja toisen
jalan sijalla on vain tynkä, joka päättyy jonnekin entisen polvensijan
yläpuolelle. Hän liikkuu kainalosauvojen varassa, harvennut tukka on
liimautunut hikiselle otsalle, kasvot ovat kalpeat ja hermoherkät, ja
silmissä on omituinen kiiluva, kyyneleinen katse. Ja poika on niinkuin
isänsä ilmeinen säestys, pelokkaan näköinen, laiha, silakalla ja
perunoilla ruokittu ilmestys. Hänellä ei ole mitään pyhäpuvuntapaista,
ja on kuin hänen vaatteistaan erittyisi se ruoan ja lian sekainen haju,
joka vallitsee hänen kodissaan.

"Istukaa!" sanoo asiapoika, ja mies istuutuu, mutta poika jää
seisomaan, älyttömästi tuijotellen suurilla vaaleanharmailla silmillään
ympäri huoneen.

Se on merkki siitä, että miehellä on jotakin muuta asiaa kuin pelkkä
kerjääminen, ja nyt näkee vastaanottajakonttoristi velvollisuudekseen
keskeyttää osoitteidenkirjoittamisensa ja mennä puhuttelemaan.

"Onko teillä asiaa?" kysyy hän.

"Olisi minulla päätirehtöörille... vähän... tuota", vastaa mies
omituisen inisevällä, surkealla äänellä.

"Päätirehtöörille... Mistä te sitten olette?"

"Tuolta minä olen Kiviluoman sahalta... teidän puulaakin sahoja...
Minun nimeni on Jeremias Kähkönen..."

"Jaha. Onko teillä suosituskirjettä?"

"Ei... Käski se meidän sahan tisputentti vain tulla tänne... Lupasi
soittaa edeltäkäsin herra päätirehtöörille... Liekö sitten soittanut..."

"Otetaan selvä. Minkälaatuista asiaa teillä on herra päätirehtöörille?"

Hikikarpalot miehen otsalla näkyvät entistä selvemmin, ja hänen
olemuksensa näyttää vavahtavan.

"Minä puhuisin sen kernaammin herra päätirehtöörille itselleen... Sanoi
se tisputentti, että vain itselleen päätirehtöörille..."

Vastaanottajakonttoristi rypistää otsaansa, kohauttaa olkapäitään ja
menee. Sehän on selvää, joku kerjäysjuttu taas: Kiviluoman sahalta,
koivet poikki.

Muutaman minuutin kuluttua hän tulee takaisin, ja mies, tämä Jeremias
Kähkönen, vääntäytyy seisomaan.

"Istukaa. Saatte pian puheillepääsyn."

Jeremias Kähkönen istuutuu taas ja kokoaa ajatuksiaan. Pitää asettaa
sanansa koreasti, sanoa, että on ollut yhdeksäntoista vuotta puulaakin
töissä, että näin se nyt on käynyt, ikävä kyllä, molemmat kintut
yhdellä kertaa... Ei koskaan ottanut osaa lakkoihin, ja seitsemän
lasta...

"Herra Kähkönen!" kuuluu ovelta.

Kähkös-Jeremias kavahtaisi seisoalleen, jos voisi. Vai herraksi ne
oikein, häntä sanotaan ensimmäisen kerran eläessään herraksi. Mutta
samalla kutsujakin huomaa erehdyksensä ja käy lähemmäksi.

"Kähkönen tekee hyvin ja käy sisälle", sanoo hän ystävällisesti, "herra
vuorineuvos odottaa".

Se on kaikin puolin ystävällinen ja höyli herra ja saattaa
Kähkös-Jeremiaksen ja hänen poikansa korkean, ruskean oven taakse.
Vieläpä naputtaakin oveen valmiiksi ja avaa oven.

"Menkää sisään nyt", kehoittaa hän, "ja puhukaa lyhyesti ja selvästi".

Sitten ovi painuu kiinni hänen takanaan ja hän huomaa kompuroineensa
sisään.

Kähkös-Jeremias menee hetkeksi sekaisin. Huone on laaja, ja lattiata
peittää kesälläkin paksu, pehmeä matto. Uutimet ovat täälläkin
alaslasketut, mutta aurinko paistaa veripunaisena niiden lävitse
ja ikkunoiden poikkipuiden varjot muodostavat tummia ristejä
tummanpunaiselle lattialle. Kookas, harmaja mies istuu pöydän ääressä,
ja hänen kynänsä rapisee paperia vasten, hän ei huomaakaan Jeremias
Kähkösen tuloa, vaan jatkaa kirjoittamistaan, aivan kuin ei huoneessa
olisi ketään muuta.

"Istukaa!" kuuluu viimein, mutta kirjoittamista jatkuu.

Jeremias Kähkönen ajattelee, että on vähän rohkeata noin ensi käskyllä
istuutuakin, mutta seistakaan ei tällä kertaa tahdo jaksaa. On saanut
kävellä niin kovin paljon.

"Tehkää hyvin ja istuutukaa!" kuuluu toinen kerta, ja nyt Jeremias
Kähkönen tunsi kuin hyvän tunnetta ja lämpöä ja istuutui.

"Te olette Jeremias Kähkönen", kuului taas.

"Joo, Jeremias Kähkönen..."

"Kiviluoman sahalta?"

"Niin, Kiviluoman sahalta..."

Nyt vanha, kookas herra laski pois kynänsä ja kääntyi päin Jeremias
Kähköstä. Hänen suuret, lempeät silmänsä tarkastelivat häntä tutkivasti
välkkyvien silmälasien takaa, ja kasvoilla kuvastui vilpitön,
sydämellinen osanotto.

"Ai-ai", sanoi hän pehmeästi ja lämpimästi. "Huonosti, kovin huonostipa
teidän on käynyt."

Jeremias Kähkönen liikahti tuolillaan: kentiespä asia luonnistuu. Mitä
se nyt oli, kuusisataa markkaa.

"Raameissa pitää olla varovainen, ehdottomasti varovainen sekä
raameissa että sirkkeleissä", jatkoi herra päätirehtööri kipakammin,
"ettei satuta itseään tuolla tavoin... No mikäs tämän pikku miehen nimi
on?"

Poika vie sormen suuhun, mutta isä vastaa hänen puolestaan.

"Mattihan se on."

"Vai Matti. Ja kuinka vanha hän on?"

"Kahdentoista."

"Vai kahdentoista. No, pianhan hän kykenee auttamaan isää. Onko
Kähkösellä muita lapsia?"

"Onhan niitä kuusi muuta, yksi on vanhempi, nelitoistavuotias, se on
merkkaajana sahalla... Markka seitsemänkymmentäviisi päivältä..."

"Sehän on sentään hauskaa. Vaikka kyllä tämäkin — Mattihan se hänen
nimensä oli — kyllä rullapojaksi kelpaisi."

"Kyllä minä koetin, mutt’ei se työnjohtaja luvannut huolia."

"Miks'ei sitten?"

"Liian nuoreksi katsoi."

Herra päätirehtööri, vuorineuvos, teki torjuvan liikkeen kädellään:

"Ä-äsh, maailman kevein työ..."

Sitähän se Kähkös-Jeremiaskin, että maailman kevein työ. Ei sitä
kukaan tähänkään mennessä ollut rullilla jäseniään katkonut ja
tuskinpa kunnollisesti väsynytkään. Ja herra vuorineuvos on pelkkää
alamielisyyttä ja höyliyttä. Vähitellen alkaa Jeremias Kähkösen vallata
kodikas, toivorikas mieliala. Sitä olikin saanut koko alkukesän,
melkein siitä asti kuin lasareetista pääsi, juosta kaikenlaisten
herrojen puheilla, isojen ja pienten, köyhyytensä ja vaivojensa kanssa.
Eiköpä tehnyt lopultakin oikein, kun tuli tänne, itse pääherran
puheille, eivätköhän mahtane nyt asiat selvetä? Ja eivätköhän mahtane
nyt kumijalat, joista tohtori oli puhunut, hellitä, että tästä jollakin
tavalla pääsee elämisen alkuun. Ei sitä suotta ole yhdeksäätoista
vuotta ollut yhtiön palveluksessa.

Huoneessa on nyt vähän aikaa leppeä, sovinnollinen hiljaisuus. Herra
vuorineuvos ottaa isosta laatikosta itselleen savukkeen ja tarjoaa
Kähkös-Jeremiaksellekin, mutta Kähkös-Jeremias ei ole oppinut
tupakoimaan. Asiat näkyvät suoltuvan kuin itsestään.

"No", kysyy herra vuorineuvos, vedettyään muutamia savuja, "olisiko
Kähkösellä joitakin toivomuksia ja pyyntöjä?"

Kähkös-Jeremiaksen täytyy koota ajatuksensa, ennenkuin osaa aloittaa
selvityksensä. Tuntuu hiukan ikävältäkin noin höylille miehelle esittää
mitään vaatimuksia, mutta toiselta puolen sen tekee vähän niinkuin
vapaammin. Ei tarvitse peljätä eikä vavista niinkuin oli luullut.

"Kai Kähkönen tietää, että Kähkönen on tapaturmavakuutettu ja saa
apurahan joka vuosi?" kysyy herra vuorineuvos vielä.

"Joo, kyllähän minä olen jo vähän saanutkin", vastaa Kähkös-Jeremias.
"Ja lasareetissa oli kaikki vapaata."

"Niinhän se täytyy ollakin, tietysti", hymyilee herra vuorineuvos,
kelloaan vilkaisten. "Mitä toivomuksia Kähkösellä sitten olisi?"

Asian täytyy lopultakin esille, ja Kähkös-Jeremias alkaa selvittää
kurkkuaan. Sisimmässään hän on toivonut, että herra vuorineuvos itse
ottaisi asian puheeksi, sillä kai tisputentti on siitä soittanut.
On vaikeata istua tässä ja kerjätä, ei ole tarvinnut ennen sitä
tehdä, vaikka on puutettakin ollut, mutta kun nyt sattui tämmöinen
onnettomuus, että molemmat koivet yhdellä kertaa... Eikä hän nytkään,
mutta kun on perhe, muija ja seitsemän lasta...

Kähkös-Jeremias tapailee sanoja, ja viimein hän löytää itsensä
puhumasta. On ollut puhetta sairaalan lääkärin kanssa, että jos
saisi sellaiset kumijalat, jollaisia tohtori kertoi olevan... Se
vähän helpottaisi toimeentuloa... Hän osaa nikkarintyötä, sellaista
keveämpää, eihän hänestä sahallekaan enää... Ja se kun on se perhekin
sellainen kuin on, eikä muita työmiehiä kuin hän... Niin hän
ajatteli pyytää, että jos puulaaki tai herra päätirehtööri... tuota,
vuorineuvos... että jos herra vuorineuvos hyvinkin armeliaisuudessaan
avustaisi... Herra tohtori siellä lasareetissa sanoi, että kuusisataa
markkaa, korkeintaan seitsemänsataa...

Nyt se on sanottu ja Kähkös-Jeremias tuntee kylmän hien otsallaan ja
selässään. Herra vuorineuvos on häntä kuunnellut mitä suurimmalla
mielenkiinnolla, korjannut silmälasejaan, sytyttänyt uuden savukkeen ja
kuunnellut taas. Eikä hän pitkään aikaan vastaa mitään.

"Katsokaa nyt, Kähkönen", sanoo hän sitten lempeästi, "tapahtuman
johdosta pidetyssä kuulustelussa ei millään tavalla ilmennyt, että
yhtiö tai sen laitteet olisivat olleet Kähkösen onnettomuuteen syynä.
Kuulustelupöytäkirjassa sanotaan selvästi, että tapaturman syynä on
ilmeinen varomattomuus."

Aurinkoinen huone tummeni Kähkös-Jeremiaksen silmissä, mutta hän kokosi
malttinsa. Eihän häneltä vielä oltu mitään kielletty.

"Saattaa olla varomattomuus", myöntää hän nöyrästi. "En minä sitä itse
osaa sanoa. Mutta en minä sen varomattomampi ollut kuin muulloinkaan
omasta mielestäni. Sitä kun on työssä, niin sitä hosuu silmät
ummessa..."

"Jaa-jaa. Mutta varovainen täytyy myöskin olla."

Kähkös-Jeremias ei vastaa mitään, mutta mielessään hän myöntää herra
vuorineuvoksen huomautuksen oikeaksi: varovainen täytyy olla. Mutta
mistä sen arvaa, kun on toista vuosikymmentä seisonut samalla paikalla,
millä hetkellä onnettomuus tulee.

"Ja toiseksi", jatkaa herra vuorineuvos, "olemme me vakuuttaneet
työväkemme tapaturman varalta. Kähkönen tietää, että meillä on tuhansia
työmiehiä ja että se siis maksaa paljon rahaa. Vastuu on siis siinä
suhteessa siirtynyt tapaturmavakuutusyhtiölle."

"Niin, niinhän se voi olla", myöntää Kähkös-Jeremias hiljaisesti.
"Mutta kun sitä on yhdeksäntoista vuotta ollut yhtiössä ja
siitä toistakymmentä vuotta samalla paikalla... Eikä koskaan
lakkoillut eikä rekkuloinut... Niin minä ajattelin, että jos yhtiö
armeliaisuudessaan..."

"Minä olen kyllä kuullut", keskeytti herra vuorineuvos, "että Kähkönen
on ollut hyvä työmies. Mutta Kähkösellä on ollut koko ajan palkka...
Niin, paljonko se nyt viimeksi oli?"

"Kolme ja seitsemänkymmentäviisi."

"Siis kolme ja seitsemänkymmentäviisi...! niin Kähkösen olisi pitänyt
muistaa, että paha päivä voi joskus tulla ja säästää..."

"Voi hyvä herra inspehtuuri", pääsee Kähkös-Jeremiakselta
hätääntyneesti, "ei siitä ole paljon liiennyt säästöön. Perhe on ollut
suuri ja hätäpäiviä on tahtonut tuon tuostakin tulla..."

"Pitäähän Kähkösen tietää, että perheen laittaminen on itsekunkin oma
asia", sanoo herra vuorineuvos totisesti. "Kuinka on, asuuko Kähkönen
yhtiön huoneissa?"

"En. Kyllä mull' on oma mökki. Se on siellä Sotisaaren maalla."

"Onko se ollut Kähkösellä jo kauan aikaa?"

"On se ollut velattomana viitisen vuotta."

"No niin. Ajatelkaapa, kuinka monta työmiestä on, joilla ei ole omaa
mökkiä. Ja kuitenkin Kähkönen väittää, ettei palkka ole ollut riittävä."

Kähkös-Jeremias joutui ymmälle, hänen omat sanansa olivat ajaneet
hänet umpikujaan. Eikä hän tullut siinä muistaneeksi, kuinka monta
ylityötuntia ja unetonta yötä tuo mökki oli tullut maksamaan ja että
lapsia oli silloin vähän ja akkakin kulki päivisin työssä. Kai sitä
aikaa myöten olisi päässyt paremmille päiville, kun kakaroista olisi
tullut työhön pystyviä, vaan kun nyt tuli tämä onnettomuus, tapaturma,
mikähän lienee. Mutta vieläkään hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että
yhtiö lähettäisi hänet kunnan vaivaishoidonesimiehen luo.

"Kähkösen täytyy ajatella", puhui herra vuorineuvos, "että yhtiö
on tehnyt velvollisuutensa ja että suuren yhtiön, jolla on
tuhansia palkkalaisia huollettavanaan, ei sovi eikä se saa poiketa
periaatteistaan. Antaa yhdelle etuoikeus olisi suuri vääryys toisia
kohtaan. Ymmärtäähän Kähkönen sen?"

Kähkös-Jeremias ei myöntänyt eikä kieltänyt. Kainalosauvat kalahtivat,
ja hän lysähti kokoon istuimellaan. Pikku poika vetäysi vaistomaisesti
lähemmäksi isäänsä, ja hänen suuret silmänsä saivat entistä
pelokkaamman ilmeen.

Mutta vieläkään hän ei älynnyt, että oli tullut jyrkkä, auttamaton
kielto. Kuinka se olisi voinutkaan tulla? Yhdeksäntoista vuotta
puulaakissa, ei kertaakaan lakkoillut, perhe odotti siellä kotona,
ja matkakin maksoi niin paljon. Vain kuusisataa markkaa, enintään
seitsemänsataa... Ja hän oli kotona selittänyt, että kun hän oikein
toimittaa sille päätirehtöörille...

Vuorineuvos oli ottanut viivottimen ja naputti sillä ajatuksissaan
polveansa.

"Vaikka minä kuinka ajattelisin", sanoi hän vihdoin melkein kuin
itselleen suuttuneena, "niin minä en katso voivani suostua Kähkösen
pyyntöön..."

Nyt se lopullisesti jymähti niin, että Jeremias Kähkönenkin sen älysi.
Hän tunsi huimausta ja häntä vilutti. Tässä se nyt oli ja matkaankin
oli mennyt niin ja niin paljon. Eikä hän ajatellut sen enempää, hän
katsoi poikaansa, ja poika rupesi auttamaan häntä seisoalleen.

"Ei, Kähkönen istuu vielä", ehätti herra vuorineuvos, "eikä Kähkönen
saa pahastua siitä, että asiat ovat sellaiset kuin ne ovat. Me emme voi
niille mitään, ja elettävähän tässä maailmassa kuitenkin on."

Kähkös-Jeremiaksessa syttyi taas pieni toivon kipinä. Herra vuorineuvos
rypisti kulmiaan ja mietti.

"Kähkösellä on poika Kiviluoman sahalla, — eikö se niin ollut?" kysyi
hän muistellen.

"Joo", vastasi Kähkös-Jeremias.

"Jonka palkka oli markka seitsemänkymmentäviisi?"

"Niin."

"No", sanoi herra vuorineuvos rohkaisten, "minä pidän huolen siitä,
että tämä pikku mies pääsee rullapojaksi ja saa toisen markka
seitsemänkymmentäviisi. — Ei se kyllä ole oikein lainmukaista", jatkoi
hän vetäen harmajat kulmakarvansa kokoon, "mutta minä teen sen Kähkösen
takia".

Sitten hän nousi ja taputteli ystävällisesti pikku Matin päätä ja
koetteli hänen käsivarsiaan.

"Mitä!" nauroi hän, kun Matti ujona koetti piiloutua isänsä taakse.
"Vahva mieshän sinä olet, kyllä sinä sen viran kestät. Eikö totta?"

"Kyllä kai", vastasi poika ujosti hymyillen.

"Niin, ja ansaitset veljesi kanssa yhtä paljon kuin isä terveytensä
päivinä. Se on kaunistakin."

"Niin, valitettavasti en voi muuta tehdä", jatkoi hän taas
Kähkös-Jeremiakseen kääntyen, "Kähkönen saa sen kyllä yksinkertaisen
laskennon avulla selville. Yksi edellyttää tuhansia. Mutta
ettei Kähkönen tästä matkasta mitään kärsisi, niin annan
seitsemänkymmentäviisi markkaa. No niin, Jumalan haltuun nyt, Kähkönen,
eikä saa menettää uskoansa elämään..."

       *       *       *       *       *

Ja niin Jeremias Kähkönen kompuroi kainalosauvojensa varassa
pois. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, niinkuin se paistaa
hyvien ja pahojen ylitse, ja kylmänhikisessä kädessään puristi hän
seitsemääkymmentäviittä markkaa. Mitään kumijalkoja hän ei kylläkään
ollut saanut, mutta olihan hän saanut täysin luotettavan lupauksen
siitä, että hänen poikansa pääsee yhtiön rullapojaksi, ja — mikä on
vielä enemmän — uskoa elämään ja järkkymättömään oikeuteen.




KREETAN HARHA-ASKEL


"Tiedätkö sinä, Kreeta, oikein, mitä rakkaus on?" oli se muun muassa
kysynyt.

Se oli ollut korea poika, puulaakin metsänleimaajia, eikä Kreeta oikein
muistanut sen liikanimeäkään. Mutta ristimänimi oli Wilhelmi. Ja
kotoisin se oli, mistä lienee, Tornion puolesta.

"Niin että tiedätkö sinä, Kreeta, mikä on rakkauden syvin olemus?"

Kyllä se poika osasi puhua, ja silmänluonti sillä oli lempeä ja vilkas.
Miten lieneekin sellainen näin kauas selkosiin osunut. Mutta rakkauden
syvin olemus oli jäänyt Kreetalle ja Kreetalta selvittelemättä. Miksikä
suotta kuluttaa lyhyttä aikaa turhuuksiin. Rakkaus, mitä se on? Kaksi
ihmistä pitää toisistaan, nukkuvat vierekkäin, halailevat käsin ja
jaloin. Siinä se on. Ja menevät naimisiin, jos passaa.

Niin se oli ollut Kreetan kohdalla ja niin se on monen muunkin
kohdalla: kun pisara elämää sattuu eteen, niin se pisara on
juotava. Ei siinä ole aikaa niitä syvimpiä olemuksia mietiskellä.
Ja poika oli nätti, ja Kreeta oli turmeltumaton ja terveverinen,
ja päivät ja yöt kuluivat kuin lennossa, kunnes poika, Wilhelmi,
eräänä päivänä lähti. Reilu poika se oli ollut, ja Kreetalle oli
noussut kyynel silmänurkkaan, sillä hän aavisti, ettei se enää hänen
tielleen sattuisi. Oli se nimensä ja osoitteensa antanut ja oli se
kirjoittanutkin, mutta hän, Kreeta, ei ollut tullut sanoneeksi, ettei
hänestä ole kirjoitusta lukemaan eikä viitsi muillakaan luetuttaa.
Mihinkäpä hänestä, piiasta.

       *       *       *       *       *

"Lupasiko se sinut ottaa?" oli emäntä kysynyt, kun asia oli alkanut
hänelle selvitä.

Pitkään aikaan ei Kreeta ollut vastannut mitään, vaan kuorinut
perunoita ja katsellut ynseästi eteensä.

"Ei siinä mistään ottamisista ollut kysymys", oli hän viimein tokaissut.

Ja vähän ajan kuluttua:

"Eikä se syrjäisille kuulukaan."

Silloin emäntä oli kimpautunut.

"Joo, mutta meidän pirttiin ei vaan huorilapsia laiteta", oli hän
ärjäissyt.

"On sitten parasta ottaa toinen piika, kyllä minusta pääsee", oli
Kreeta vastannut.

"Lutka!" oli emäntä kiljaissut ja rientänyt ulos.

Mutta Kreeta oli suhtautunut asiaan tylysti. Kovalle taitaisi
Konelovaaralaisille ottaa piian saanti kauas selkosiin, peninkulman
päähän muista ihmisistä. Suurilla rahoilla otit, jos sait, mutta
mistäpä ensinnäkin otit ne rahat. Kyllä hän kelpaa Konelovaaraan, kun
tekee työnsä. Ja mikäpä siinä on, kunhan tästä nyt ensinnäkin päästään
sen yli ja sitten kevääseen.

       *       *       *       *       *

Näin silloin, vajaat kolme kuukautta sitten, näin silloin vielä. Mutta
nyt oli tylyys ja ajallinen korskeus poissa.

"Herra Jumala, eikö se ollut niin, että synnin palkka on kuolema!"

Kreeta kieriskeli heinikossa Konelovaaran navetanvinnillä, ja taivaan
tähdet vilkuttivat hirsien raosta. Talvi alkaa jo painua kevääksi,
mutta äärettömät metsät huokailevat, ja Konelovaaran tummat ääriviivat
erottautuvat hämärästi taivasta vasten. Navetasta kantautuu ylisille
eläinten ja lannan lämmintä hajua sekoittuen heinien lemuun, pihamaa on
autio ja pimeä, pirtissä nukutaan, ja vain kytkyitten kolina alhaalta
navetasta, eläinten äännähdykset ja heinien kahina kuuluvat Kreetan
korviin.

Mutta Kreeta ei niitä kuuntele. Päätä pakottaa ja sydänalaa riipaisee
ja vihloo kuin tulessa.

"Tämä siitä nyt tuli, siitä pitkästä ilosta..."

Kreeta puree hampaansa yhteen ja tarrautuu molemmin käsin heiniin.
Nuoranpätkä on eksynyt hänen käsistään ja kadonnut jonnekin heinien
sekaan.

"Huorilapsia! Ei, jumaliste sentään..."

Kun poltteet alkoivat, oli hän hiipinyt tänne vakaassa aikomuksessa
ottaa itsensä hengiltä. Mitäs yksi tämmöinen Kreeta, huora, maailmassa.
Eikähän se tapahdu ensimmäistä eikä viimeistä kertaa: Lompolon Sylvi
hyppäsi viimeisillään ollessa järveen, ja hymyssä oli suu ollut, kun
pois vedettiin. Ja koskeen meni Hietojan Lissu. Eikö tuo liene piian
kunnia saman arvoinen kuin talollisten tytärtenkin. Mitäs siinä:
helvetti se on huorintekijällä edessä kuitenkin, sama tuo, tulipa se
ennemmin tai myöhemmin.

Mutta käsi ei ollut saanut silmukkaa kaulan ympärille. Ensin huoruuden
synti, sitten itsemurha: kaksinkertainen kuolemansynti.

Ja Kreeta puree entistä tiukemmin isot, terveet hampaansa yhteen,
pyyhkii hikeä otsaltaan ja koettaa vaistomaisesti tarttua kiinni
ensiksi tulevaan, selvään ajatukseen.

"Kuinka tämä nyt tällaiseksi meni... Eri tavalla minä ajattelin sitä
vielä kuukausi sitten, viikko sitten, vielä toissa päivänä. Tekee
sikiönsä ja on sitten ihminen niinkuin ennenkin..."

Mutta Kreetalle on puhuttu Jumalan sanaa, hänelle on puhuttu
ajallisesta häpeästä ja helvetin piinasta, ja nyt, tuskan hetkellä, hän
näkee ne kaikki edessään.

"Portto sinusta tulee kuitenkin, etkä enää kulje ihmisten kirjoissa."

"Se on sitten vale, että portto."

"Olethan jo kerran langennut."

"Sekin on vale, että langennut. Itse annoin, itse tahdoin."

"Sinua paatunutta. Ei sinua edes Jumalan sana kirkasta..."

Kreeta tuntee nyt todellakin itsensä syntiseksi ja paatuneeksi. Kun se
nyt tapahtuisi pian... tappaisi... istuisi sitten linnassa ja jäisi
loppuiäkseen etelään, jossa ei tiedettäisi.

Ajatus tuntuu helpottavan, ja Kreeta istuu pitkän kotvan paikallaan,
odottaen, että pian se nyt tulee. Ja alhaalla kalisevat kytkimet.

Mutta mitään ei tule, ja poltteet yltyvät entisestään. Häneen menee
vimmattu halu juosta talon taakse metsään ja nääntyä sinne, mutta ei
saa vartaloaan oikaistuksi eikä siirretyksi jäseniään. Se olisi kaiken
loppu, pääsisihän näkemästä ihmisiä, ja ihmiset hänen häpeäänsä. Siihen
loppuisivat sanomiset Kreetasta.

Tuskiensa aikana ei Kreeta ole muistanut niiden alkuperäistä
aiheuttajaa, mutta nyt hän äkkiä kuin salaman välähdys tulee mieleen.
Mutta sekuntiakaan ei hän tunne vihaavansa häntä, Wilhelmiä. Hän
näkee hänet edessään lempeänä ja haastelevana, ei houkuttelijana ja
viettelijänä. Wilhelmi.

"Kahdesti kirjoittanutkin, mutta kun ei tullut sanotuksi, ettei minusta
lukijaksi ja vielä vähemmän vastaajaksi..."

Korean pojan muistuminen mieleen tyynnyttää taas hetkiseksi
sekaantuneet ajatukset.

"Wilhelmi... Ei kai se näin olisi tahtonut, vaan näin sen nyt piti
käydä. Ja käy aina sellaisten hommien jälkeen."

Ja päästyään kunnollisen ajattelemisen alkuun tuntee Kreeta yht’äkkiä
mielenvireensä muuttuvan. Entinen kovuus ja tylyys astuu hetkellisen
heikkouden sijaan, ja hampaat kirskahtavat yhteen.

"Ei kai se ensimmäinen äpärä ole eikä ole viimeinenkään. On ollut
hauska, jos on nyt ikävääkin, mutta itsepähän kärsin..."

Hampaat puristautuvat vieläkin kiinteämmin yhteen, kasvojen juonteet
pingoittuvat, ja kädet vetäytyvät nyrkkiin.

"Ei minun luitani sen asian takia kyllä enää poltata. Vaan tekemällä se
on tehty, eikä vahingossa... Ehdoin tahdoin... Ja se on herran poika
eikä minkään kulkujätkän..."

Kipu on taas hetkeksi kokonaan kaikonnut, ja Kreeta nousee seisomaan.
Saa tästä mennä ihmisten ilmoille tekemään tehtävänsä, ei siitä sen
pahempaa kuitenkaan tule kuin tulee. Sitten hän aikoo mennä tikapuita
alas navettaan.

Mutta silloin kuuluu ulkoa tassutusta.

"Eivätkö ne antaisi penikoidakaan rauhassa!"

Hän tuntee huimaavaa suuttumusta: kulkevat vielä yökaudet väijymässä,
niinkuin ei päivien haukkuminen riittäisi.

"Menkäähän vain, kyllä minä täältä tulen", tiuskaisee hän.

Tassutus ei kuitenkaan lakkaa. Nyt tuntuu siltä, kuin raapittaisiin
navetanovea, niinkuin hypähdettäisiin ometan ikkunaa vastaan.

"Hula, rakki", ajattelee Kreeta ja asettaa silmänsä seinänraon kohdalle.

Samassa hän tuntee vihlaisun sydänalassaan ja koko hänen olentonsa
jähmettyy, mutta vain hetkeksi. Se ei ollut Hula, vaan susi, kenties
sama susi, joka kolme päivää sitten ahdisti Örvelön renkiä.

"Susipa se on", toteaa hän koneellisesti ja muistaa, että navetan oven
suussa on kirves, jolla hän päivällä on kalkutellut jäätyneitä astioita.

Mutta poltteet yltyvät, eikä Kreeta enää huoli ajatella ja aprikoida:
selvä on asia muutenkin. Hän astuu varovaisesti tikapuita alas, ottaa
kirveen ja raoittaa varovaisesti navetan ovea. Silloin, lämmön ja
hajun uhotessa pihamaalle, peto tekee hyökkäyksensä. Mutta kuuluu
vain särähtävä lyönti, ulvahdus, ulina ja sitten se kaatuu, tehtyään
syrjähyppäyksen vasempaan.

Ja siihen kaatuu myöskin Kreeta ja siihen hän synnytti.

       *       *       *       *       *

Seuraavalla viikolla alkavat Konelovaarassa kinkerit, — saavat
kinkerikuntalaiset kerran vaivautua Konelovaarallekin. Saapas nähdä,
mitä pappi sanoo, kun Kreeta muksunsa kanssa pannaan talon ainoaan
kamariin, ettei ihmisillä sitten ole mitään jälkipuheita. Ja mitä
muuten sanoo Kreetan asiasta.

"Minne me papin oikein panemme nukkumaan?" tuskittelee emäntä.

"Pitänee nostaa Kreeta pirttiin, jos pappi käskee", vastaa isäntä. "Ja
sinne tuo joutaa jäädäkin."

Mutta pappi keskustelee Kreetan kanssa pitkään, lempeästi ja
laatutuumaisesti.

"Eikö Kreeta tiennyt, että se on suuri synti?" kysyy hän.

Kreeta ei vastaa mitään, ja pappi käsittää sen myöntymiseksi.

"Ja syntiä seuraa katkera katumus ja tunnonvaiva", jatkaa pappi.
"Katuuko Kreeta?"

Silloin Kreeta puhuu.

"En", vastaa hän hampaittensa raosta.

Pappi ei vielä suutu. Hän kohottaa vain kulmakarvojaan ja katsoo
pitkään ja säälivästi Kreetaa.

"Kyllä sinun pitäisi katua", sanoo hän vihdoin, "eikä paaduttaa
sydäntäsi. Miks'et sinä voi katua?"

Kreeta vaikenee, ja pappi uudistaa kysymyksensä hiljaa ja lempeästi.

"Ajattele, Kreeta hyvä, iankaikkisuutta ja tunnusta syntisi
ajallisuudessa."

Kreetan suupielet vavahtavat, ja hän kääntää päänsä poispäin
salatakseen kyyneleensä.

"En minä voi, pastori", vastaa hän katkonaisesti. "Ei se ollut
sellaista..."

Nyt pastorin kulmat rypistyvät. Kyllä hän tietää, millaista haureus on,
mutta tietää myöskin, ettei synnintuntoa voida paatuneeseen sydämeen
ajamalla ajaa. Ja hän hillitsee itsensä. Pitkän aikaa on huoneessa
hiljaista, lapsi vain äännähtelee naisen vieressä, ja kinkeriväen
puheensorina kuuluu tuvasta.

"Onko Kreeta kuullut hänestä sen jälkeen kuin... kuin teitte syntiä?"
kysyy pappi vihdoin.

"On se kaksi kertaa kirjoittanut."

"Voiko Kreeta sanoa, mitä hän kirjoitti?"

"Kun en minä osaa kirjoitusta lukea."

"Eikö Kreeta ole muilla luetuttanut?"

"En. Mitäpä siinä syrjäisillä."

Pappi miettii hetken, sillä asia tuntuu kovin kummalliselta.

"No mistä Kreeta ensinnäkään tietää, että kirjeet ovatkaan häneltä?"

"Kyllä minä sen tunnen. Eikä minulle kukaan muu kirjoittaisikaan."

"Eikö Kreeta voisi antaa minun lukea niitä?" kysyy pappi taas kotvan
mietittyään.

Kreeta näyttää vaipuvan ajatuksiinsa. Viimein hän osoittaa seinällä
riippuvaa hamettaan.

"Kirstun avain on tuolla taskussa ja kirstu on pirtissä", sanoo hän.
"Ne kirjeet ovat siellä pohjimmaisina, paperin alla."

Pappi poistuu, mutta tulee pian takaisin.

"Pitkiähän se osaakin", mutisee hän, otettuaan kirjeet esille. "Luenko
minä nämä Kreetalle?"

"Mitäpä minulle... Pastori lukee vain itsekseen ja sanoo minulle, jos
niissä on jotakin asiallista..."

Ja pappi alkaa itsekseen lukea. Kuta pitemmälle hän pääsee, sitä
enemmän hänen kasvojensa muoto muuttuu, ja kun hän aloittaa toista
kirjettä, niin hän huokaisee.

Viimein hän kääntyy Kreetaan päin.

"Hän vannottaa sinua ilmoittamaan, jos jotakin tulee", puhuu hän, "hän
sanoo rakastavansa sinua ja tahtoo naida sinut. Mutta sinä et ole
vastannut mitään."

Kreetan ääni värähtää.

"Enhän minä ole osannut", vastaa hän.

"Mutta nyt me vastaamme", sanoo pappi reippaasti.

Kreeta kääntää päänsä taas poispäin, mutta pappi huomaa, kuinka hänen
hartiansa alkavat nytkähdellä. Ja viimein hän purskahtaa suureen,
voittavaan itkuun.

Papinkin silmät kostuvat, ja hän koettaa tyynnyttää Kreetaa.

"Äläpäs nyt, lapsi hyvä, itke, vaan miettikäämme mitä vastaamme. Hyvä
mies hän näkyy kaikesta päättäen olevan."

Mutta Kreeta jatkaa nyyhkimistään ja puuskuttamistaan.

"Ei siitä mitään tule, pastori hyvä", sanoo hän itkunsa lomassa. "Eihän
se mitenkään käy, että minä hänen taakakseen..."

"Mutta lapsi, Kreeta, lapsi..."

"Kyllä me toimeen tulemme, kun alkuun päästään... Parempi, että hän on
siellä ja minä täällä. Kylläpä sitten ehtii omansa nähdä, jos joskus
kohdalle sattuu..."




CARL ENEAS BROVALLIN NAIMINEN


Muutamana yönä metsänhoitaja, filosofianmaisteri Carl Eneas Brovall
heräsi hiukan epämieluisaan tunnelmaan. Hän oli nähnyt unta, että
hän oli kuollut ja joutunut tietysti helvetin vaivaan ja kuumuuteen.
Karaistakseen luontoaan pyysi metsänhoitaja Brovall, että herra piru
olisi hyvä ja toisi hänelle lasillisen kylmää vettä, mutta piru toi
hänelle, ystävällisesti hymyillen, lasillisen puhdasta spriitä ja käski
nauttimaan terveydekseen.

Ja siihen metsäherra Brovall heräsi.

Hänen päänsä oli raskas ja hänen ruumiinsa hiukan turtunut, mutta pian
hän sai kiinni selvistä ajatuksista. Jaha, vai tässä sitä taas oltiin.
Hän oli herännyt helvetti-tunteeseen ja siihen tunteeseen, että nyt
on talvi ja pimeys, että ulkohuoneiden ovet repsottavat tuulessa ja
että puustellinpihan lumeenluodut käytävät ovat yöllä hangettuneet,
että autius lepää yli valkoisten aapain ja että ikkunasta erottautuvat
epäselvästi aamunkoittoa vastaan tunturin ääriviivat. Mutta nyt
ei ollutkaan talvi. Auringon heijastus tunkeutui vaaleanpunaisena
läpi alaslasketun rullauutimen ja muodosteli kuvioita vastapäiselle
seinälle, ilmassa oli lämpöä, ja lommollaan olevat seinäpaperit
näyttivät entistä savuttuneemmilta ja tummemmilta kirkkaassa
valaistuksessa.

Eikö hän ollut joskus pannut merkille, että kun on heräävinään talveen,
autiuteen ja helvettiin ja herääkin kesään, niin, eikö hän vuosien
kuluessa ollutkin pannut merkille, että se tietää jotakin erinomaista
onnea. Niin, onnea juuri, sillä miksipä ei uskoisi onneen ja sen
enteisiin ja tunnustähtiin, vallankin kun on itse, vuosien kuluessa,
pannut merkille, kokenut ja tehnyt havaintoja. Onhan selvää, että
vaistot käyvät yksinäisyydessä herkemmiksi ja näkemiskyky suuremmaksi,
lähenee jollakin tavalla luonnonihmistä. Ei silti tarvitse olla millään
tavalla taikauskoinen.

Kello osoitti kuutta, joten ei enää mikään yö ollutkaan. Metsänhoitaja
Brovall pisti jalkansa tohveleihin, nosti rullauutimet ja kallisti
itselleen asiaankuuluvan aamuryypyn. Ohoh sentään, nyt on kesä
ja auringonpaistetta, ei mitään pimeyttä, kulkustenkilinää ja
helvetillisyyttä, nyt on kesä ja ensi viikolla mennään Arajärven
vartiopiiriin leimaamaan.

"Amanda!" huusi hän sitten kajahtavalla äänellä.

Minuutin kuluttua lensi ovi selälleen, ja emännöitsijän pyylevä olemus
täytti oviaukon.

"Mitä te nyt taas keskellä yötä kiljutte", sanoi emännöitsijä,
"herätätte suotta herra ylihosmestarin".

Metsänhoitaja Brovall havahtui; ylimetsänhoitaja Gyllenmarck oli eilen
saapunut tarkastukselle ja nukkui viereisessä huoneessa.

"Kuulepas, Amanda!" kuiskasi hän terävästi. "Paroni Gyllenmarck
saattaa yhtä hyvin kuulla, millaista puhetapaa sinä käytät herraasi ja
isäntääsi kohtaan. Mene nyt ja hae kahvia."

Manta — virallisessa puhuttelussa ja vieraiden kuullessa: Amanda —
nytkäytti niskojaan ja meni. Tiedä häntä, kuusitoista vuotta jo herraa
passannut eikä sen oikkuihin sittenkään osannut tottua.

Mutta metsänhoitaja Brovall alkoi vähitellen pukeutua ja kallisti
itselleen toisen, entistä tukevamman aamunaukun. Vai niin, vai
Gyllenmarck, tarkastusmatka, sen hän oli kokonaan yön kuluessa
unohtanut. Mutta olkoon: taidettiinhan sitä eilisillan kuluessa
parlamentteerata toista jos toistakin; hän, Brovall, oli tullut
ottaneeksi aiheettoman paljon, kun paroni Gyllenmarck sen sijaan
ei nauttinut juuri lainkaan. Sitä unohtaa niin pian isännän
velvollisuudet, kun saa jonkun ihmisen luoksensa. Eikähän sitä
metsittyneeltä saa kovin paljon vaatiakaan. Sen veli Gyllenmarck
ymmärtää paremmin kuin kukaan muu.

Kaikesta huolimatta tunsi Brovall kuitenkin epämääräistä levottomuutta
ja otti kolmannen, molempia edellisiä muhkeamman naukun. Se yöllinen
unikin: hän pyytää kauniisti ja kohteliaasti lasin vettä ja hänelle
tuodaan lasillinen spriitä. "Olkaa hyvä!" Mutta uni voi hipoa totuuden
ja todellisuuden rajoja, jonakin päivänä hän kupsahtaa puustellissa
sängyn loukkoon tai kerta kaikkiaan metsään, petäjän juurelle, ilman
omaisia, ilman ystäviä. Terve silloin kanssasi, Carl Eneas Brovall,
terve nyt vain, — ja sielu mereen.

Metsänhoitaja Brovall tunsi itsensä totiseksi ja häntä melkein
värisytti. Viime vuosina hän oli tarpeettoman usein ajatellut näitä
asioita: eihän hän sentään ollut kuin neljänkymmenenkahdeksan.
Ennättipä niiden kanssa vielä, ennätti tulla vaikka uskovaiseksi.
Ajatuksissaan hän otti neljännen ryypyn.

Samassa Manta toi kahvia.

"Älkää nyt itseänne liian täyteen tintatko", sanoi hän, "ennenkuin
herra ylihosmestari herää".

"Älä sekaannu minun asioihini!" tokaisi metsänhoitaja Brovall äreästi.

"En kai minä muuten... Varjelkoon! Itsenne takia minä vain."

"Tiehesi!" tiuskaisi metsänhoitaja Brovall.

Manta meni, mutisten mennessään jotakin siihen tapaan, että "pääsee kai
tästä", ja metsänhoitaja Brovall kaatoi itselleen viidennen naukun.
Ruokasalissa, jossa ylimetsänhoitaja Gyllenmarck nukkui, kuului kello
lyövän seitsemää.

Vähitellen saavat metsänhoitaja Brovallin ajatukset siivet. Se on
tunnettu ja koettu asia. Aamuryypyt: maailma näyttää valoisalta ja
sovinnolliselta, ajatuskoneisto toimii, ja joskus tuntee tulevansa
melkein toimintatarmoiseksi. Eikä mitään kohmeloa ja ikävää
jälkitunnelmaa, vain yksinkertainen, melkein huomaamaton siirtyminen
"tavalliseen päiväjärjestykseen", selvään olotilaan. Iltaryypyt
sitävastoin: filosofeeraamista, muistelemista, tilaisuuden tullen
riidanhalua. Ja murheelliset aamuyöt.

Silloin paroni Gyllenmarck raoittaa ovea.

"Hyvää huomenta", sanoo hän. "Sinä olet aamunvirkku, sinä."

"Tule sisään vain!" vastaa metsänhoitaja Brovall iloisesti.

"Ja aamunaukkusi sinä myöskin näyt jo ehtineen ottaa", jatkoi paroni
Gyllenmarck. "No niin, voithan kaataa minullekin lasin, ei enempää.
Hyvää huomenta!"

"Huomenta!"

Metsänhoitaja Brovall joi melkein kunnioituksella lasinsa pohjaan.

"Se on käynyt minulle melkein tavaksi, tuo aamutuikku", sanoi hän
sitten. "Se antaa vähän niinkuin schwungia koko päiväksi."

"Sen tavan minä, veli hyvä, kyllä tunnen, paremmin kuin luuletkaan.
Siinä on vain se pieni vika, että sillä pettää itseään ja että siitä on
vaikea luopua. Minulla se kyllä kävi melkein itsestään."

"Niin, sinulla kai olivat omat, erikoiset olosuhteesi", myönsi
metsänhoitaja Brovall hiljaisesti.

"Mutta", jatkoi hän hetken kuluttua ikäänkuin reipastuneena, "on se
parempi kuin selvänä ja kylmänä katsella koko tätä viheliäisyyttä".

"Niinhän sinä illalla vakuutit", naurahti paroni Gyllenmarck, "ja minä
puolestani olen esteellinen sanomaan sinne taikka tänne. Ei, nyt minä
menen lopullisesti pukeutumaan..."

Metsänhoitaja Brovall jäi yksin. Gyllenmarckin lyhyt pistäytyminen
oli hiukan häirinnyt hänen ajatuksiaan ja hänen mielikuviaan, mutta
hän saavutti ne jälleen. Ja mikäpä ne oli saavuttaissa: ne tulivat
kutsuttuina tai kutsumattomina joka ainoa päivä, ne olivat kasvaneet
kiinni hänen olemukseensa ja seurasivat häntä kuin osa hänestä
itsestään.

Herra Jumala, oliko järkeä siinä, että hän, maisteri Carl Eneas
Brovall, tuli hyljätyksi jonkun luutnantin, biljaardisankarin, takia.
Mutta maailman kylmyys on sellainen, sälli voi jollakin näkyväisellä
ja näkymättömällä ominaisuudellaan viedä aarteen, joka on tarkoitettu
prinssille. Ja, lopuksi, eiköhän ole mahtanut Sigrid katua, hänkin.

Tähän metsänhoitaja Brovall päätti järjelliset mietteensä ja antoi
vallan mielikuvilleen. Sitten hän kallisti itselleen lasin, joi ja
ähkäisi kuin vastapainoksi kaikille hempeyksille:

"Saakeli!"

"Mitä sinä sanot?" kuului viereisestä huoneesta.

Metsänhoitaja Brovall säpsähti.

"Itsekseni minä vain..."

Nyt paroni Gyllenmarck tuli huoneeseen täysin puettuna.

"Ja sinä et pääse niistä ajatuksistasi minnekään?" kysyi hän, mutta
vastasi itse omaan kysymykseensä: "Oikeastaan et voikaan päästä
minnekään ajatuksista ja mielikuvista, joita kolmatta vuosikymmentä
olet viljellyt."

"Viime yönä näin unta, että olin kuollut ja olin helvetissä,
luonnollisesti", virkkoi metsänhoitaja Brovall. "Mutta kun heräsin,
oli vihreyttä, kesää ja auringonpaistetta: Uskotko sinä enteisiin,
Constantin? Helvetti-unet kesällä merkitsevät minulle hyvää."

Paroni Gyllenmarck kohautti olkapäitänsä eikä vastannut mitään.

"Luuletko", kysyi metsäherra Brovall epäluuloisesti, "luuletko, että
olen humalassa?"

"En", vastasi paroni Gyllenmarck kylmästi. "Voit täyttää minunkin
lasini."

"Ei sinun tarvitse minulle seuraa pitää, jos se on vastoin
periaatteitasi", sanoi Brovall uhkamielisesti. "Ei, veljeni, minä tulen
helkkarin hyvin yksinkin toimeen lasini kanssa."

"Terveydeksesi!"

Paroni Gyllenmarckin totinen, selittämätön katse harhailee pitkin
huoneen seiniä; metsäherra Brovall huojuskelee hiljaa ja tuskin
huomattavasti tuolissaan. Paroni Gyllenmarck tietää, ettei toisen,
tuon vastapäätä istuvan toverin, ajatus- ja mielikuvamaailmaa mikään
tule muuttamaan ja että hän tulee pitämään sen hautaan asti. Ja hän
tuntee tarvetta sanoa sen hänelle, osoittaa sen käsin tunnettavan ja
silminnähtävän erotuksen, minkä aika on tuonut nuoruuden, runon, ja
nykyisyyden, toden, välille, mutta nyt, niinkuin niin monasti ennenkin,
häneltä puuttuu sanoja. Ja mitäpä hänellä oikeastaan on Brovallin
asioiden, jotka mielikuvitus on koristanut ja aika vain vahvistanut, —
mitäpä hänellä on Brovallin asioiden kanssa tekemistä.

Aika kuluu vaiti ollessa; kello lyö kahdeksaa. Kun Manta tuo postin,
tuntuu se kevennykseltä.

"Kas vain, sanomalehtiä!" sanoo paroni Gyllenmarck.

"Kun posti tulee vain kerran viikossa, tulee niitä kerrallaan niin
hiivatinmoinen pakka", selittää metsänhoitaja Brovall.

"Aivan niin!"

"Saahan noita katsella aamiaista odotellessa."

Ja taas tulee huoneeseen hiljaisuus, nyt kuitenkin erivivahduksinen
kuin äskeinen. Vain lehdet kahisevat lukijainsa käsissä.

Äkkiä metsänhoitaja Brovall hypähtää pystyyn, ja värit hänen
kasvoillaan ovat vaihtuneet. Hän kaataa itselleen lasillisen, tyhjentää
sen yhdessä hengenvedossa ja istuutuu uudelleen.

"No?" kysyy paroni Gyllenmarck.

Mutta Brovall ei vastaa. Lehti vapisee hänen kädessään, ja katse viipyy
yhdessä ainoassa kohdassa.

"Mitä nyt?" toistaa paroni Gyllenmarck hämmästyneenä.

Silloin metsänhoitaja Brovall työntää hänelle lehden ja osoittaa
muuatta kuolinilmoitusta.

"Siinä se on", sanoo hän ääni vavisten. "Se on hän."

"Kuule, mitä sinä oikein tarkoitat?"

"Mutta, Herran nimessä, etkö osaa lukea?"

"Niin, niin, katsotaanpas nyt: Täten ilmoitetaan, että ylimääräinen
kielenkääntäjä, luutnantti Gustaf Friberg kuoli... Tätäkö sinä
tarkoitat?"

"Sitä juuri. Se on hänen miehensä."

Paroni Gyllenmarck luki ilmoituksen tarkkaavaisesti loppuun. "Minulle
ja kolmelle lapselle."

"Niin, siinä se oli", lopetti Brovall.

"Niin, hm..."

Metsänhoitaja Brovall ei voinut enää istua. Hän nousi ja alkoi kävellä
edestakaisin, otsa rypyssä ja kädet selän takana.

"Nyt menen minä!" sanoi hän pitkän ajan kuluttua painavasti.

Paroni Gyllenmarck ei vastannut, hän ymmärsi toisen ajatukset, mutta
ymmärsi myöskin, että tämä nyt oli vuosikymmenien ajatusten purkaus.

"Älä rakenna hiedalle", lausui hän vihdoin. "Muista, ettei hän enää ole
sama kuin ennen."

"Minä kyllä muistan sen."

"Että manalle mennyt kieltämättä on häneen jotakin jättänyt. Ajattele,
kahdenkymmenen vuoden yhteiselämä, kolme lasta, — kuinka monta lienee
kuollut. Raa'asti sanoen tapahtuu, että menet hakemaan jotakin, jota
kerran nuoruudessasi rakastit, ja löydät raunion, jonka toinen on
jättänyt jälkeensä..."

Metsänhoitaja Brovall löi nyrkkinsä pöytään.

"Perkele sentään!" tuli hänen huuliltaan.

Mutta hetken kuluttua olivat hänen kasvonsa rauhalliset ja hänen
äänenpainonsa lempeä ja surunvoittoinen.

"Ajattelepas sentään, Constantin Gyllenmarck", sanoi hän, "ajattelepas
sentään, että minä kolmattakymmentä vuotta uskollisesti olen häntä
ajatellut."

"Mutta hän ei näy ajatelleen sinua yhtä uskollisesti. Voitko sanoa,
muistaako hän enää vaatimatonta olemassaoloasikaan?"

"Muistaa kyllä, Gyllenmarck, ole varma siitä."

"Ja jos hän sinut ottaa vastaan, niinkuin oletat, voi se tapahtua
siksi, että hän ja hänen perheensä tarvitsevat huoltajan.
Kielenkääntäjillä ja lakkautuspalkalla olevilla luutnanteilla ei ole
niinkään loistavat mahdollisuudet."

"Ooh, Gyllenmarck, sekin osa, sekin osa riittää minulle kirkkaan
hyvästi."

Paroni Gyllenmarck puraisi huultaan: kaikki yritykset vaikuttaa tuon
miehen ajatusmaailmaan ja mielikuviin olivat tuloksettomat. Niin,
todellakin, eihän hän ollut suotta niitä vuosikymmeniä kasvattanut ja
viljellyt.

"Amanda!" huusi metsänhoitaja Brovall, ja emännöitsijä tuli ovelle.

"Amanda menee kievariin sanomaan, että laittavat minulle hevosen
kahdeksitoista. Ja sitten Amanda säälii hiukan kokoon tavaroitani."

"Mutta..." aloitti Manta hämmästyneenä.

"Ei viisastella nyt, vaan mennään", keskeytti Brovall jyrkästi.

Metsänhoitaja Brovallin äkilliset käytännölliset toimenpiteet
hämmästyttävät paroni Gyllenmarckia, mutta eivät saa häntä suunniltaan.

"Et suinkaan sinä voi hoitoaluettasi noin jättää, ilman muuta", sanoo
hän.

"Minä uskon, että asia on sinun veljellisellä avullasi
järjestettävissä", vastaa Brovall kerkeästi ja toimellisesti.

Gyllenmarck katseli häntä pitkään ja tutkivasti: mieheen oli äkkiä
tullut jotakin nuorekasta ja joustavaa, joka ei johtunut pienestä
humalasta.

"Mutta pitäähän lesken saada pitää lainmukainen surukautensa", väitti
hän kuitenkin kuivasti. "Ymmärrät itsekin, ettei sinun äkillinen
ilmestymisesi vaikuta erikoisen tahdikkaalta. — Minä en väitä", jatkoi
hän hiukan vaivautuneesti, "että se hänessä herättäisi turhia luuloja,
ei tietystikään, mutta..."

"Kuule, veli Gyllenmarck", keskeytti Brovall hänet, "tällä kaikella
sinä et horjuta minua vähääkään. Minä olen yli kahdenkymmenen vuoden
joka päivä ajatellut häntä, ja sen pitäisi riittää..."

Eikä paroni Gyllenmarck enää vastustellut. Hän ymmärsi tai koetti
ymmärtää. Kentiespä Brovall matkan varrella huomaa, ettei ole mikään
nuorukainen, ja palaa takaisin. Mutta ellei huomaa, niin minkäpä
ihminen oikeastaan voi patoutuneille ajatuksilleen, joita ympäristö ei
ole kyennyt kuluttamaan pois; voihan olla, että hän oppii ajattelemaan
ja toimimaan yksipuolisesti. Ja lopuksi: menköön vain, kenties hän oli
nähnyt unta niin kauan aikaa, että oli hyvä aika herätä.

"Herran nimessä", sanoi paroni Gyllenmarck, "jos sillä tavalla
ajattelet, niin minunkaan mielestäni ei ole muuta kuin kohtuullista,
että suoriudut matkaan".

Ja niin lähti metsänhoitaja, maisteri Brovall, huonokulkuisilla
kyytihevosilla koluamaan etelää kohti. Ei hän huomannut sitä, että
hän oli vanha ja juoppo, ei hän huomannut sitä, että hänen vaatteensa
olivat vanhanaikaiset ja hänen juhlapukunsa kiiltävä ja kulunut, —
eihän hän ollut sitä vuosikausiin nähnytkään, — eikä hän osannut
muistella vanhanpojanpuustellinsa puutteellisuuksia. Ei hän nyt
riidellyt ylikyytimaksuista eikä haukkunut kievarinemännille huoneitten
siivottomuudesta, vaan hän ajeli yöt päivät eteenpäin kuin unissaan ja
makseli kyytipojille runsaat juomarahat, jotta nämä ajaisivat nopeammin.

"Mikähän meidän hosmestariin on mennyt", sanoivat ihmiset toisilleen,
"ei ollut mies entisellään".

"Arvaa sen, vähemmästäkin juomisesta", arvelivat toiset.

Vasta rautatieasemalle tultua hän säpsähti. Omien laskujensa mukaan
hänen olisi vielä ollut ajettava kolmetoista peninkulmaa eteläänpäin,
mutta nyt tulikin rautatie vastaan. Kas, kuinka ennättävätkin niiden
kulkuneuvojensa kanssa, ja kas, kun ei tullut tuota tarkemmin
ajatelleeksi. Vaikka muistelihan hän selostukset niistä suurista
vihkiäisistä ja tiesihän hän sitäpaitsi, mikä on lähin asema. "Mutta
sitä käy vähän hajamieliseksi."

Ja kyytipoika nauraa tirskutti.

       *       *       *       *       *

Niin Carl Eneas Brovall meni, ja syystalvesta hän palasi. Se uusi
forstmestarinna oli kuluneen näköinen, hermostunut ja laiha eikä
lainkaan salannut kärsimättömyyttään. Mutta maisteri Brovall
ei nähnyt eikä huomannut. Häneltä meni koreat rahat puustellin
uudelleensisustamiseen, mutta mitä siitä: olihan hänellä rahaa,
perittyä ja säästettyä. Häneltä meni yhtä kauniit rahat toisen
miehen lasten kouluttamiseen, mutta sehän kuului asiaan. Hän tuli
hyvänsävyiseksi, ukkomaiseksi ja kiltiksi, ja ihmiset sanoivat, että
hän tylsistyi. Mutta hän ei ollut tylsistynyt, hän oli onnellinen
omalla vaatimattomalla tavallaan, olihan hänellä nyt omansa, —
"Fenix-lintu", niinkuin paroni Gyllenmarck, ylimetsänhoitaja, sanoi.




SARA-NIILAN LAPSEN KUOLEMA


Ulkona on helteinen heinäkuun päivä, mutta pirtissä on varjoisaa,
joskin tukahduttavan kuumaa. Ovenvieruspöydällä venyy vielä
ruoanjätteitä: kalvettu poronluu ja lihamurenoita, leivänkappaleita,
puoleksi tyhjennetty viilipunkka. Tyhjä, rievuilla täytetty komssio
riippuu kattohirressä, ilmassa on oksennuksen, kosteiden vaatteiden
ja ruoan lemua, kärpäset pörräävät ikkunaruuduilla, silloin tällöin
katkaisee hiljaisuuden sairaan lapsen valitus tai sääsken ohut surina.

— On se ikävää, kun lapsi on sairas.

— On, — vastaa Kulkuri hetken kuluttua yksikantaan. Mitäpä hän muuta
osaisi sanoa.

Hiljaisuus, entistä pitempi. Jos kuolema on helteisenä heinäkuun
päivänä tullakseen keskelle paahtavaa, auringonpaisteista erämaata,
niin se tulee. Sille ei voi mitään.

Kaijalla, lapsen äidillä, on syvät, ruskeat silmät ja säännölliset
piirteet. Kulkuri tulee itsestään ajatelleeksi, että jos hän joskus
hoitelisi itseään eivätkä jalkaterät olisi sisäänpäin kääntyneet, voisi
häntä pitää oikein kauniina.

— Onko se jo kauan ollut sairaana?

— On se... viikon toista...

— Hm. Missä miehet ovat?

— Tunturilla.

— Jaa, tunturilla.

Kulkuri toistaa tietoisesti sanan, aivan kuin hän sanomatta käsittäisi,
mitä tekemistä miehillä on tunturilla keskellä heinäkuuta. Hän on vielä
nuori ja turmeltumaton, mutta hänellä on kulkijan vaistot: kaikki
miehet ovat tunturilla, ja ellei lapsi olisi sairas, niin... Hetkisen
hänen mielikuvituksensa luo ja askartelee, mutta äkkiä hän pysähtyy
järkkymättömän, edessä olevan tosiseikan eteen, ja hän tuntee, että
hänessä jokin aivan kuin sammuu.

Kaijalla on kirjava puku ja punavalkoinen hartiahuivi, jota rinnan
kohdalta pitää kiinni kullanvärinen solki. Mies, Sara-Niila, on
joskus hakenut uutistaloa, nyt hän elää Eerik Eiran, pororuhtinaan,
huonemiehenä ja pororenkinä. Sara-Niila on tunturilla, lapsi kotona
kuolemaisillaan. Ja minkäpä hän sille voisi, jos kotona olisikin.
Tapahtukoon Ibmelin tahto.

Sairas lapsi vingahtaa ja antaa äsken juotetun maidon juustona ylen.
Kulkurilla itsellään on sisar ja nuorempia veljiä, hän muistaa heidät,
hätkähtää ja koettaa olla asiassa mukana.

— Annatteko te sille keittämätöntä maitoa? — kysyy hän.

— Annamme.

Äiti luo pitkän, kysyvän katseen Kulkuriin.

— Eiköhän olisi paras keittää ja sitten jäähdyttää. Voisi pysyä
paremmin sisällä.

Lappalaisäiti näyttää vilkastuvan ja rupeaa tekemään tulta takkaan.

— Sinä taidat olla lukenut? — sanoo hän.

— Et kai sinä näistä sairausasioista ole lukenut?

— En, enkä paljon muutakaan.

— Mutta kyllä sinä sentään tiedät niistä enemmän kuin me.

Kulkuri ei vastaa mitään. Tuli takassa viriää ja tuo synkäntuntuiseen
huoneeseen jonkunlaista eloa.

Tunti, toista sitten Kulkuri ajatteli kaikenlaisia muita asioita,
vaan ei kuolemaa. Ilma oli polttava ja näytti ikäänkuin väreilevän
auringonpaisteessa. Luonto tuntui pysähtyneen, jäkälä kahisi jalkojen
alla, vesi joessa virtasi haaleana ja laiskana, sääskien surina
oli väsynyttä ja melkein olematonta, tunturien huiput näyttivät
ystävällisiltä kirkkaassa kilossa. Helteisenä, hehkuvana heinäkuun
päivänä ei ajatella kuolemaa, sillä ajatus pysähtyy ja vain vaistot
ovat vireillä.

Pororuhtinaan tuvan portailla akat punovat poronjänteitä. Hiki valuu
pitkin ruskeita kasvoja, kädet tekevät koneellisesti työtään. Puhe
ei nyt luista, kuumuus on ylivoimainen, ja sisällä tuvassa tekee
Sara-Kaijan poika, kaksivuotias, kuolemaa. Kuivamassa olevat poronlihat
lemuavat ulkohuoneiden katolla. Oli se hyvä, että tuo Kulkuri tuli,
lantalainen, herra, mihinpä ne naiset kuoleman kanssa.

Kangasaukealle, valkealle jäkälikölle, on sijoittunut kaksi vähäistä
tönöä, ja siellä, missä kankaannokka päättyy suohon, nousee savu
Marjaanan turvekodasta. Pian se alkaa nousta myöskin lähimmästä
tönöstä. Kulkurille pitää keittää kahvia, ei kai se Kaija sairaan
lapsen kanssa ... Hyvä että tuli...

       *       *       *       *       *

Niinpä niin, kuolema se tulee itsekullekin aikanaan.

Kulkuri on jo vajoutunut siihen ajatukseen, että tuo lapsi on
ehdottomasti kuoleva, mutta että hänen puolestaan on tehtävä, minkä hän
voi, sen estämiseksi. Hän on muutattanut sille puhtaat vaatteet, hän
on juonut kahvia ja tuntee itsensä niinkuin talonväkeen kuuluvaksi.
Edustaa korkeinta arvovaltaa lappalaiskylässä.

— Jos se nyt pääsisi nukkumaan, niin ehkäpä se hiukan voimistuisi...

Äidin silmät välähtävät, ja hän katsoo Kulkuria kiitollisesti ja
luottavaisesti.

Kadja, pororuhtinaan vanhin tytär, on tullut huoneeseen, Kadja, jolla
on kapeat kasvot, siniset, levottomat silmät, kauniisti piirtynyt
suu ja hennot, kapeat kädet. Kulkurin silmät seuraavat hänen
hiljaisia liikkeitään, ja taas hänen aivoissaan välähtää mielikuva
siitä, että hänellä, kenties, voisi olla joitakin ennen kokemattomia
mahdollisuuksia... Mutta mielikuvat sykehtyvät taas siihen. Tunnotonta
ajatellakaan sellaista. Ja epäritarillista.

Lapsi parahtaa heikosti, ja äiti rientää sitä hyssyttelemään.
Kulkurista näyttävät äidin liikkeet aroilta ja epävarmoilta.

Kun oltaisiin jossakin muualla, niin lääkäri olisi jo tehnyt
tehtävänsä, lapsi paranisi ja pelko olisi poissa. Mutta viepäs täällä
sairas yhdentoista peninkulman päähän lääkärille, kanna ensin neljä
sylissäsi ja souda sitten seitsemän. Miks'eivät ne rakenna teitä...

Kulkuri nousee ja katsoo ikkunasta ulos, äänetön erämaa tirkistelee
vastaan joka taholta. Hohoijaa!

— Et suinkaan sinä aio lähteä? — kysyy lapsen äiti pelästyneesti.

— Niin, kun minusta vain olisi apua...

— Ole nyt sentään.

Itse asiassa ei Kulkuri ole aikonutkaan lähteä, mutta hän pelkää
näyttää saamattomuuttaan. Minnekkäpä hän sitäpaitsi lähtisi?
Hänet viedään maitokamariin ja hänen eteensä kannetaan paistettua
poronkieltä, tuoretta leipää ja viilipytty. Niin juuri, vähitellen hän
on tullut tärkeäksi, määrääväksi henkilöksi pororuhtinaan talossa.

Ovensuuhun kerääntyneet akat katselevat häntä hiljaisella
kunnioituksella.

— Luuletko sinä, että se paranee? — kysyvät he.

— En tiedä, saahan toivoa.

— Ibmelistähän se kaikki sentään lopuksi riippuu.

— Niinpä, Ibmelistä.

Mutta kituvan lapsen hengitys käy yhä hiljaisemmaksi ja valitus
vaisummaksi. Äiti on jo valvonut monet päivät ja yöt, hän on ehtinyt
turtua, mutta hänen silmiinsä nousevat kyynelet.

— Kuolee se, kuolee...

— Älä nyt, Kaija, eihän sitä...

Akat saavat sen päähänpiston, että viina mahdollisesti auttaa, panee
veret liikkeelle.

— Onko sinulla viinaa?

— Ei.

Ihmettelyä. Millainen Kulkuri se on, jolla ei laukussaan ole viinaa.
Kaikki herrat pitävät viinaa mukanaan, jos sattuisivat vilustumaan.
Vilustunut se on tämä Kaijankin poika.

— Missä se heinäkuussa olisi vilustunut, ellei ole vesisateessa pidetty?

— Ei ole. Mutta mistä sen tietää, lapsen... Kyllä viina hyvinkin...

— Olkaa vaiti. Liian väkevääkin se olisi.

Puhelu herkeää vähitellen, lapset seisovat sormi suussa, ja toinen
toisensa jälkeen menevät akat tönöihinsä. Kulkuri tulee ajatelleeksi,
että jotakin todellakin saisi olla, ellei viinaa, niin jotakin muuta
sitten.

— Kun te nyt olette syöttäneet sille raakaa maitoakin, — sanoo hän
kärsimättömästi. Tiesi, ovatko elukatkaan täysin terveitä...

— En minä ymmärtänyt, — vastaa äiti avuttomasti ja kysyy sitten itku
kurkussa: — Ei suinkaan se sitä tapa?

Kulkuri huomaa varomattomasti koskettaneensa arkaa kohtaa ja näkee
velvollisuudekseen lohduttaa.

— Ei nyt sentään, — myöntää hän, — vaikka keitetty luonnollisesti olisi
ollut parempaa.

       *       *       *       *       *

Illansuussa alkaa auringon polte heiketä, ja talon pikku pojat tulevat
sisään jokirannasta. Tytär on siistinyt pirtin, takassa räiskyy
valkea. Sairaan lapsen tilassa ei ole tapahtunut huomattavaa muutosta,
kenties hengitys on vieläkin ohennut ja valitukset käyneet entistäkin
hiljaisemmiksi. Kun Kulkuri ohimennen luo siihen katseensa, valtaa
hänet tukahduttava säälin tunne ja hän tulee ajatelleeksi, että joku
hänen nuoremmista veljistään mahdollisesti samaan aikaan... No, mitäpä
heistä, terveitä poikia ne ovat. Ja Kulkuri koettaa näyttää karskilta
ja tunteettomalta.

Aurinko käy yhä kalpeammaksi, vaikka se näihin aikoihin ei laskeudu
lainkaan. Silloin tällöin pistäytyy joku akka pirtissä, mutta menee
pois nähtyään, että kaikki on entisellään.

Talon pikku pojat käyvät levolle porontaljoille rankisen alle.

Silloin se tapahtuu, niin, ettei sitä oikein havaitakaan. Äiti on
juuri ruvennut syömään talon tyttären kanssa, hän on, tiesi mistä
syystä, virkistynyt ja vapautunut kuoleman ajatuksesta; kenties kaikki
lopultakin käy hyvin ja ehkä miehetkin pian tulevat tunturilta. Kulkuri
sytyttää savukkeen, ja Kadja, pororuhtinaan tytär, tahtoo myöskin
yhden: hän on poroaidalla monasti polttanut paperosseja.

— Et kai sinä sentään viinaa ole ryypännyt?

— En.

Kas vain, keskustellaan aivan maallisia asioita, ja sillävälin on
laiha rinta herennyt hengittämästä ja tuoni siepannut omansa. Kulkuri,
joka istuu lapsen vieressä, huomaa sen ensiksi, häkeltyy eikä uskalla
sanoa mitään. Salavihkaa hän pitää kättään kuolleen suun edessä: ei,
hengitystä ei tule, mutta antaa noiden syödä loppuun.

Vasta sitten hän sanoo:

— Kyllä se nyt on kaikki.

Hän sanoo sen hiljaisesti ja lempeästi, aivan kuin maanitellen:
se on nyt kaikki, ikävä kyllä, mutta sehän oli toiselta puolen
odotettavissakin ja toiselta puolen, niin, parempi on, ettei tarvitse
kärsiä ja kitua.

Äiti kalpenee ja katsoo häneen suurin, lasittunein silmin, sitten
hän parahtaa ja vaipuu tuskalliseen itkuun. Kulkuri tuntee asemansa
tuskalliseksi ja noloksi, hän ei ole ennen ollut saapuvilla
tämäntapaisessa kohtauksessa. Jotakin tehdäkseen menee hän ja taputtaa
äitiä olalle.

— Mitäpäs... — sanoo hän, — sehän se kuitenkin joskus tulee meille
kaikille.

Huoneessa on nyt hetken hiljaisuus, äiti nielee kyyneleitänsä ja
koettaa päästä selville ajatuksistaan.

— Onko sillä edes silmät kiinni, — kysyy hän äkkiä. — Sulkekaa sen
silmät.

Ja Kulkuri koettaa painaa yhteen luomet, joiden alta katse on
ainaiseksi sammunut.

Mitäpä hän voi enempää tehdä? Kuolema on käynyt, sillä hyvä. Mutta
häntä odottavat uudet, ennen kokemattomat kokemukset.

Alkaa jo olla keskiyö, mutta aurinko paistaa. Tähän vuodenaikaan
mennään levolle milloin väsymys tulee, kellon lyönneistä ei pidetä
vaaria. Akat tönöistä ovat taas kokoontuneet ovensuuhun, mutta he eivät
siunaile eivätkä surkuttele, vaan lohduttelevat.

Joku sanoo, että nyt olisi veisattava, ja kaikkien katseet kääntyvät
Kulkuriin. Tupakkahyllyllä on raamattu, katkismus ja kaksi
vanhanaikaista virsikirjaa.

— Veisaa sinä edellä, lannan mies.

Mutta nyt ei "lannan mies", Kulkuri, osaa yhtään hautavirttä, ei
uudesta eikä myöskään vanhasta virsikirjasta. "Ah autuasta, näin hän
pääsi varhain" — se menisi kyllä, mutta kun hän ei kuolemakseenkaan
muista säveltä. Tilanne on kieltämättä jonkun verran piinallinen.

— Jos minä ensin luen jotakin, — ratkaisee hän.

— No niin, lue nyt sitten. Ensiksi.

Hän alkaa olla siinä vireessä ja mielentilassa, että hän voisi pitää
vaikka pienet seurat. Lukemista kuunnellaan hartaudella, mutta virsi
puuttuu.

Ah nyt — "Integer vitæ", se sopii.

— Minä osaan kyllä virren, mutta se on vierasta kieltä. Ette te voi
sitä seurata.

— Veisaa vain. Kyllä me kuuntelemme.

— No niin sitten.

Akat kuuntelevat uteliaisuudensekaisella hartaudella. Joku ei malta
olla kuiskailematta toiselle. Mutta Kulkuri veisaa, veisaa sellaisella
antaumuksella, että unohtaa olevansa jonkunlainen esiintyjä.

— Mitä kieltä se oli?

— Latinaa.

— Latinaa. Missä sellaista kieltä puhutaan?

— Ei sitä enää missään puhuta.

— No mutta kuinka sinä osaat sellaista kieltä, jota ei kukaan puhu?

— Olen joskus lukenut.

— Kirjoista?

— Niin.

— Mutta kuinka osataan kirjoihin painaa sellaista kieltä, jota ei
missään puhuta?

Hartaus uhkaa ellei haihtua, niin saada jonkunlaisen sivutunnelman.
Kulkuri antaa pitkiä, tyhjentäviä selityksiä, jotka näyttävät ainakin
osaksi tyydyttävän. Sairaus on päättynyt kuolemaan, jännitys on
lauennut, mieliala on vississä määrin vapautunut. Kuoleehan niitä,
varsinkin pieniä lapsia.

— Osaisitteko te virren "Autuas, ken sydämensä"?

Osataan. Naisten äänet kaikuvat kimeinä ja epävarmoina laakeassa
pirtissä.

Nyt katsoo Kulkuri kaiken olevan lopussa. Tapaus on kieltämättä ollut
surullinen, mutta muuta päätöstä tuskin olisi voinut odottaakaan. Hyvä,
että näinkin on päästy ohi. Ja Kulkuri sorvailee mielessään mietelmiä
kuolemasta ja kaiken katoamisessa ylimalkaan, hän tuntee itsensä
väsyneeksi ja rasittuneeksi ja päättää mennä levolle.

Mutta naiset hätääntyvät. Ruumis on pestävä ja sitten se on vietävä
pois. Ei kuolleesta ole elävien toveriksi.

— Niin kai se on. Alkakaa pestä sitten, minä katselen.

Naiset alkavat katsella toinen toistansa, ja vähän aikaa vallitsee
epävarma hiljaisuus. Lopuksi he alkavat puhua. Ei heistä ole ruumiin
kanssa tekemisiin. Kernaammin he paikkaisivat rannassa olevan
turvekodan, jonne ruumis voitaisiin viedä talvikeliin asti.

Kulkuri luo katseensa lapsen äitiin ja talon tyttäreen.

— Minkäpä se teille tekee, pikkuraukka, — sanoo hän.

— Niin, mutta vainaja on sentään aina vainaja, — vastaa yksi eukoista.

— Mutta kuka teille sitten pesee ruumiit?

— Me haemme jonkun lannan kylistä.

Kulkuri alkaa arvata heidän ajatustensa juoksun, mutta hän ei
hermostu. Tarkoitus on, että hänen on suoritettava peseminen. Ajatusta
ei uskalleta lausua julki, vai pidättäisikö sitä jonkunlainen
hienotunteisuus, mutta se siinä kuitenkin on pohjalla.

— Te kai tarkoitatte, että minun olisi pestävä tämä pikku vainaja, —
sanoo hän vihdoin.

Hänen ajatuksiaan ja mielialaansa koetetaan arvailla silmien katseesta.
Viimein yksi rohkaisee itsensä, — onhan mies mukavan ja alhaisen
näköinen.

— Jos sinä vain viitsisit, — lausuu hän epävarmasti, ja toinen lisää
kerkeästi:

— Kyllä me maksamme, mitä vain tahdot.

Vastausta odotetaan jännityksellä, ja Kulkuri, josta tämä kaikki rikkoo
tunnelman, alkaa tulla tyytymättömäksi.

— Hakekaa vettä ja saippua, — komentaa hän viimein, — ja te muut:
menkää paikkaamaan kotaa. Ei tässä vieraitamiehiä tarvita.

Äiti on koko ajan istunut kuin kuollut. Kun hän kuulee viimeiset sanat,
alkaa hän hiljaa itkeä.

— Saanko minä mennä pois? — kysyy hän itkunsa lomassa.

— Kyllä minä autan minkä voin, — ehdottaa talon tytär.

Pirttiin tulee vähitellen hiljaisuus. Tuli loimuaa takassa, talon tytär
alkaa hiljaa ja epävarmasti riisua ruumista. Työ on outoa, eikä hän
tahdo uskaltaa oikein suoraan katsoa ruumiiseen.

— Et suinkaan sinäkin pelkää? — kysyy Kulkuri.

— En, — vastaa puhuteltu, mutta jatkaa tovin kuluttua:

— Vaikka kaameahan se on ruumis, pienikin.

Kulkuri ei löydä aihetta vastata. Vaatekappale toisensa jälkeen
irtautuu, pian on pieni, kangistuva ruumis alastomana.

Juuri silloin pistää äiti päänsä oven raosta sisään.

— Joko se on riisuttu? — tiedustelee hän.

Ja odottamatta vastausta hän ottaa kuolleen vaatteet kainaloonsa, käy
vielä vuoteen ääressä ja ottaa hänen vuodevaatteensa ja rientää kuin
peläten ulos.

— Mitähän se niillä? — ajattelee Kulkuri.

Alastoman ruumiin käsitteleminen vaikuttaa häneenkin
vastenluontoiselta. Hän tietää, ettei mikään vaara ole uhkaamassa,
mutta sittenkin hän pitelee sitä varovaisesti ja kuin itseään varoen.

Mutta ulkona kankaalla palaa räiskyvä nuotio. Ja nuotion ääressä
seisoo äiti kyyneleet silmissä ja heittää vaatekappaleen toisensa
jälkeen tulen omaksi. Joskus hän nähtävästi on kuullut puhuttavan
"tartunnasta", nyt se on hänen mielessään kammottavana käsitteenä, ja
hän koettaa varjella itseään ja muita niin hyvin kuin voi.

Ja sisällä pestään ruumista...

       *       *       *       *       *

On siinä kokemuksia yhden päivän osaksi.

Aurinko ei laske, uusi päivä on tullut huomaamatta, ja Kulkuri istuu
yksin pirtin ikkunan luona ja johdattelee mieleensä päivän tapauksia.
Pieni vainaja on talvikeliä odottamassa turvekodassa, kaikki on
nyt lopullisesti ohi, on vain odotettava talvea ja käytävä kylältä
tilaamassa arkku. Niin, äidillä on vielä jäljellä ilmoittaa miehelleen,
kun tämä tulee tunturilta, että kuolema on käynyt. Mutta se on hänen
huolensa, Kulkurilta ovat huolet tähän asiaan nähden loppuneet.

Toisen rankisen alla nukkuvat lapset rauhallisesti hengittäen, toisen
alta kuuluu supatusta ja silloin tällöin tukahdutettu nyyhkytys, äiti
ja Kadja, talon tytär. Kulkurille on laitettu vuode maitokamariin,
äsken hän oli väsynyt, melkein uupunut, aamun tullen on tunne hävinnyt.
Ruumis on turtana, mutta ajatukset kiertelevät sitä vilkkaammin. Mutta
vaistot, ne aamulliset, eivät ota palatakseen. On niinkuin olisi suuri
pyhäpäivä ja kaiken yli lepäisi äänetön rauha. Miksi hän ylimalkaan
oli jäänyt tähän istumaan vai odottaako hän kenties jotakin uutta
kokemusta, kolkon totista, mutta ei ilman surullisen humoristista
sivumakua.

Hän kävelee ovea kohden ja ennättää lattian puoliväliin. Silloin
rankisessa liikahtaa.

— Menetkö sinä pois?

— Kyllä, nukkumaan.

Äänetön epätietoisuus. Kulkuri seisoo siinä keskellä permantoa, ja
äkkiä hän tuntee melkein toivovansa, että nuo tuolla rankisessa
pelkäisivät.

— Pelkäättekö te? — kysyy hän.

— Kyllä me vähän pelkäämme, — tulee rehellisesti ja avuttomasti.

Hm. He luottavat häneen kuin johonkin Isä-Jumalaan. Äskeinen toivomus
tuntuu taas käden käänteessä vastenmieliseltä, melkein raa'alta. Hän on
näkevinään oman itsensä syrjästäpäin.

— Turhaa pelkoa se on, — sanoo hän viimein.

— Kyllä hän antaa teidän nukkua rauhassa.

Taas hiljaisuus, sitten pientä, kiihkeää supatusta. Kulkuri ottaa pari
empivää askelta ovea kohden.

— Älä mene.

Jälleen supatusta. Viimein tulee melkein rukoilevasti:

— Etkö sinä voisi tulla tänne?

— Hm... mahtaneeko se oikein sopia.

— Emme me tiedä, mutta...

No niin. Tilanne on jo itse asiassa selvä. Kulkuri nostaa rankisen
reunan taljan alta ja kömpii sisään. Mitäpä hän oikeastaan muutakaan
voi. Vilkaisee naisten avoimia silmiä ja heidän säikähtyneitä kasvojaan
ja paneutuu sitten pitkäkseen mahdollisimman kauas heistä.

Siinä hän makaa, katselee rankisen valkeata kangasta, katsahtaa
ohimennen vierustovereitansakin ja miettii. Toinen on nukkunut pitkistä
valvomisistaan ja suureen suruunsa, toinen nukkuu niinkuin väsyneen,
nuoren ihmislapsen on tapana nukkua. Unissaan hän liikahtaa lähemmäksi
Kulkuria, ja Kulkuri vetäytyy loitommaksi, kunnes taljan vierestä tapaa
kovan lattian. Hänen mielensä on tällä kertaa vakavassa vireessä,
päivällä on ollut monta vaihetta, ja hän miettii ja aprikoi, kuinka
monta niitä eilisenkin kohdalle kaiken kaikkiaan on sattunut.




PORORUHTINAS KUOLEE


Nyt pitäisi surukellojen soida yli lumipeitteisten aapojen, yli
tunturien, yli vaarojen ja kiveliöiden, sillä Eerik Nikonpoika,
pororuhtinas, on kuolemaisillansa. Vielä hän hengittää, mutta pian,
aivan pian, on viikatemies tehnyt tehtävänsä, eivätkä surukellot soi.
Kuinka ne voisivatkaan soida, — vasta neljän päivän kuluttua ehtii
kuolinsanoma kirkolle.

Mikäpäs oikeastaan on Eerik Nikonpojan erota tästä maailmasta ja sen
hyörinästä. Ei ole hän koskaan kukkaronsa kurenauhoja kiristänyt
tarvitsevan edessä, ei ole hän yösijaa kieltänyt väsyneeltä
matkamieheltä, ei ole hän itsetietoisesti vääryyttä tehnyt, ei korkoja
kiskonut eikä poroja varastanut, ei myöskään käräjöinyt eikä antanut
ahneuden pistää nenäänsä asiallisiin asioihin. Neljättätuhatta poroa
tolvaa pitkin maita ja tuntureita, uudistila on perinnöksi lunastettu,
ja rahaakin on pankossa, on rahaa kotona kiisussa, on maailmalla, ja
povella on rahakiisun avain. Äsken sinne juuri pisti kuutisentuhatta.
Kyllä varmaan on elämistä ja olemista.

Eerik Nikonpoika, pororuhtinas, on täysissä pukineissaan heittäytynyt
pirtin sänkyyn, ja hengitys käy puuskutellen. Ruumis on hiessä, kasvot
ovat hiessä, ja kuuma, vapiseva käsi tapailee kaulanauhasta rinnalla
riippuvaa rahakiisun avainta. Tallellapa on, tallella, eikä sitä siitä
niin vain viedä.

Näin sitä voi ihminen, moninaisissa heikko ja puutteellinen, yht’äkkiä
joutua kurkistamaan kuolemaa vasten kasvoja. Maanantaina olet vielä
täysissä voimissa, toimittelet kirkolla asioitasi ja käyt nimismieheltä
nostamassa kruunun kestikievarirahat, torstai-iltana haukot henkeäsi.

Vaikka eipä sen puolesta, — pororuhtinas ei lainkaan itse tiedä, että
hänen pian on kuoltava. Viime talvena tappoi tauti ihmisiä taloittain
ja kyläkunnittain, mutta kas, hänpä säilyi. Ja kummakos säilyessä:
viinaa, puhdasta pirtua, aina saatavissa, ja kun entinen loppui, niin
tohtori kirjoitti uutta. Se on ainoa lääke sellaista kulkutautia
vastaan. Mutta kyllä olikin sen asian takia saanut tehdä viikon
kestäviä matkoja kirkolle.

Sydän lyö ja takoo niinkuin ei koskaan ennen, ja Eerik Nikonpoika,
pororuhtinas, on auttamattomasti päissään. Hän ei tiedä, että hän on
viimeisillään, sillä silloin hän ryhtyisi tilintekoon kaikkivoivan
Ibmelin kanssa, hän luulee vain, että kolmannen päivän yhtämittainen
humala vaikuttaa. Päissään hän toissa aamuna lähti kirkolta ja päissään
hän ajeli kotiinsa poiketen tutuissa taloissa välillä. Kuinkapa
sellainen mihinkään itsetutkistelemuksiin ja tilintekoon, selkänsä
Ibmel sellaiselle kääntäisi, päihtyneelle rukoilijalle. "Kehtaatkin
vielä siinä, juomari..." Se on niin heikko, liha, tuohon juomisen
syntiin, heikko, vaikka seuroissa on monta kertaa tullut synnintuntoon
ja tehnyt katumuksen. Heikko on ihmisen liha. Ja vielä vaikeampi on
vastustaa kiusausta, kun kirkonkylän herra tohtori höylisti kirjoittaa
pirtua, kun vain yksinkertaisella Lapin miehellä on uskallusta pyytää.
Katsoo vain totisesti suurilla silmillään, alkaa kirjoittaa ja sanoo,
että "voinhan minä nyt kirjoittaa, ja onhan se hyvä lääkkeeksikin
siellä tunturien takana, kunhan te ette vain sitä sitten käyttäisi
väärin..."

       *       *       *       *       *

Eerik Nikonpoika on siis maanantaista asti ollut nousuhumalassa, jota
hän ei ole päästänyt keskeytymään, ajanut kotiinsa ja tunti sitten
heittäytynyt kotipirttinsä sänkyyn. Senjälkeen kuin uusi maantie
valmistui, on hänen talossaan ollut kestikievari, ja hän tuntee
tyydytystä ajatellessaan, että niin monet suuret herrat, sotaherrat,
senaattorit, kuvernöörit ja tirehtöörit, hänet tuntevat ja ovat hyvin
nukkuneet hänen vieraskamarissaan. On se vain jonkunlainen mies,
tämäkin Eerik Nikonpoika, ilman ylpeyden henkeäkin ajatellen. Poroja
on, talo on ja on rahaakin, Ibmelin siunaamaa. Kun kerran aika jättää,
niin lapset saavat periä...

Pororuhtinas huokaisee ja raoittaa silmiänsä. Öljylamppu tuikuttaa
katossa, piisissä on valkea ja huone on täynnä keitetyn lihan ja
kosteiden säpäkkeiden ja heinän hajua. Ihmiset puuhailevat piisin
luona, nuorimmat lapset leikkivät lattialla, matkustajia ei ole
kuulunut. Ja mistäpä niitä kuuluisikaan, sotahommien päätyttyä enää
harvoin liikuskellaan. Kaikki on niinkuin pitääkin, ja pororuhtinas
painaa taas silmänsä umpeen. Sydän lyö ja jo alkaa ahdistaa henkeäkin.
Saisihan se tulla unikin, tultava sen kuitenkin on, vaikka herääminen
sitten onkin vähän vaikeaa kohmelossa. Ja taas alkaa sydämen lyönti
kiihtyä, — ei sitä ylettömästä juomisestakaan mihinkään, rajansa pitää
olla sillä niinkuin kaikella muullakin.

Pirtissä on hiljaista, ja jokainen puuhaa omia askareitaan, mutta
ilmassa on aavistusta siitä, että jotakin on pian tapahtuva Eerik
Nikonpojan, pororuhtinaan kohdalla. Sillä tällainen ei pororuhtinas
koskaan ole ollut, — ajaa ensin yksitoista peninkulmaa kirkolta ja
heittäytyy sitten sanaa puhumatta, kuulumisia kertomatta, vuoteeseensa.
Kyllä ennen, kirkolta tullessa, suu kävi.

Maria, kotona-oleva tytär, kahdenkolmattavuotias, hämmentää pataa ja
heittää salavihkaa silmäyksiä isäänsä. Posket punoittavat, ja ruskeissa
silmissä on hehkua, jollakin tavoin on isän levoton sydämenlyönti
tarttunut tyttäreen, ja hänestä tuntuu, kuin hän odottaisi jotakin,
vaistoaa ja pelkää, mutt’ei rohkene pukea ajatuksiaan sanoiksi.

Molemmat rengit jurnuttavat äänettöminä, piippujaan imeskellen,
sivupenkeillä. Isäntä, Eerik, on päissään, olisi tuo saanut vähän
säästää kotiväellekin. Siinä se nyt sitten makaa, kapitaali, eikä henki
tahdo kulkea sen viinanpaljouden takia.

"Siin' on keitto, syökää!" sanoo Maria melkein kuin vihamielisesti ja
jättää kapustan pataan.

Mutta kukaan ei liikahda, toistaiseksi.

"Siin' on", toistaa Maria ja menee vieraspuolelle. "Inger-Maarjetta,
panes niille astioita pöytään."

Pororuhtinaan hengitys käy yhä vaivalloisemmaksi, käsi menee
rinnantiestä kiisunavaimeen ja jää sinne. Sitä sitä vain pitää
vartioida selvänä jos humalassakin.

Syrjäisillä on heikko aavistus siitä, etteivät asiat nyt ole oikein.
Siinä istuu Jouni, vanhin poika, ja seuraa isänsä jokaista liikettä,
siinä istuu Aslakka, vävy, katsettaan apestaan kääntämättä; vähä väliä
kohtaavat langosten katseet toisensa, ilmeettömät, mutta tarkkaavaiset,
kovat katseet. Sillä on, pororuhtinaalla, käsi kiisunavaimessa, äsken
se pisti sinne entisten lisäksi kuudettatuhatta niitä kievarirahoja.
Sitä ei leikillään olla Eerik Nikonpojan vanhin poika eikä vanhimman
tyttären mies.

Ulkona paukahtelee pakkanen, ja pohjoistaivas alkaa vaihtaa väriä,
paukahtelee nurkissa ja paukahtelee metsässä. Olisi jo pian oikeastaan
maatamenon aika.

"Isä taitaa olla oikein sairas", sanoo viimein Jouni, poika.

"Taitaa", vastaa Aslakka. "Mitähän sille oikein osaisi tehdä?"

"Emmehän me mitään osaa..."

"Niin, mitäpäs... Se on sillä tavalla, että mitäpä me ymmärtäisimme..."

"Katso nyt, se avaa suunsa ja haukkoo henkeään. Ei se hyväksi ole, tuo
tuollainen..."

Ja Jounin, pojan, kiiltävät silmät seuraavat isän pienintäkin liikettä,
mutta yhtä paljon ne seuraavat lankoa, Aslakkaa. Mikä senkin nyt juuri
tänne lähetti?

Aslakka koettaa olla välinpitämättömän näköinen. Sattuipa kerrankin
tulemaan hyvään aikaan, Jouni olisi tietenkin ryövännyt koko kiisun
sisällön ja sanonut, että "mitäpä meille jäi". Niinpä niin, se on
Jounissa korkealle noussut, se ahneuden henki.

Pororuhtinas kääntelehtii taljoillaan, hengitys näyttää käyvän
raskaasta työstä. Poika ja vävy kurottautuvat istuimillaan: ei suinkaan
se nyt lähde.

Mutta pororuhtinas ei vielä lähde eikä hän tiedä, että hänen
on lainkaan lähdettävä. Huomenna taas nousee, hiukan sairaana,
pahantuulisena ja katumuksessa ja synnintunnossa. Se on sellaista,
kristityn elämä, lankeemusta, nousua ja yhtämittaista anteeksisaamista.

"Kun ei se vain olisi kuolemaksi", sanoo Uula-renki.

Ei vävy eikä poika käännä katsettaan makaavasta, eivät käännä muuta
kuin mitä toisiaan salavihkaa tarkastelevat.

"Ei suinkaan se nyt... kuolemaksi", pääsee molemmilta yht’aikaa.

Ja taas vallitsee ummehtuneessa, lemuavassa pirtissä pitkän aikaa
odottava hiljaisuus. Vain kattolamppu käryää ja halot rätisevät ja
paukahtelevat piisissä.

Uula-renki tupruttelee piippuansa ja katselee poikaa ja vävyä. Hän on
seurannut Eerik Nikonpoikaa Kaaresuvannosta Suomeen, nähnyt Jouni-pojan
varttuvan mieheksi ja myöskin läheltä seurannut Aslakan askeleita.
Eipä saanut Eerik Nikonpoika poikaansa ja vävyynsä omaa henkeään,
ahneuden hengen heihin kasvatti, kentiespä vasten tahtoansa. Kuta
kauemmin Uula-renki heitä katselee, sitä varmemmaksi hänestä käy, ettei
kumpikaan heistä surisi isännän kuolemaa, vaan päinvastoin kumpainenkin
sitä odottaa, päästäkseen rahakiisuun käsiksi. Joo-joo, pojat, kyllä te
kiisun avaimen isännän rinnalta riistäisitte, ellette kalmaa pelkäisi.

Ja kun Uula siinä aikansa katselee, niin häntä alkaa suututtaa ja
vistottaa. Kehtaavatkin siinä istua ja odottaa toisen kuolemaa.

"Tule, Niilo!" sanoo hän puoleksi torkkuvalle toverilleen.

"Mihin sitten?"

"Hevosia katsomaan."

Niilo nousee laiskasti ja lähtee perässä. Äsken, ennen isännän tuloa,
hevoset ruokittiin, mutta saattaa Uulalla olla jotakin muuta alla.

       *       *       *       *       *

Mariaa ei kuulu takaisin.

Ulkona loimuavat revontulet, ja nyt alkaa pororuhtinaalle itselleenkin
selvitä, että hän on siirtymässä ajasta iankaikkisuuteen. Se selviää
kuin välähdyksenä, hyvin etäisesti ja kuin läpi sumun. Herra Jeesus,
ota minut vastaan synteineni kaikkineni, olenhan minä sentään
koettanut... Eikä hän enää muista, että hän on ja on kolme päivää ollut
auttamattomasti humalassa, hän vain tuntee, että lähtö tästä nyt pian
tulee. Puhuakin pitäisi, pojille tuossa, mutta ei käänny kieli eikä
liiku sormikaan.

Jouni-poika ja Aslakka-vävy seuraavat herkeämättömällä
tarkkaavaisuudella vuoteessa makaavan pienintäkin liikettä.

"Isä!" sanoo viimein Jouni-poika, mutta isällä liikkuu vain peukalo
eikä hän vastaa mitään.

"Appi-isä", sanoo Aslakka-vävy, mutt’ei hänkään saa vastausta.

"Ei se kuule mitään", toteaa Jouni.

"Ei", myöntää Aslakka.

Pororuhtinas makaa edelleen värähtämättä, viimein alkaa käsi
vaistomaisesti avata peskin kaulantietä ja huulilta tunkeutuu kuin
väkisten: "Ahdistaa!"

"Sitä ahdistaa", sanoo Jouni.

"Niin, mene auttamaan", kehoittaa Aslakka. Mutta Jouni pelkää kuolemaa
eikä mene auttamaan. Ei mene Aslakkakaan. Istuvat siinä vain molemmat
ja katselevat, katselevat salavihkaa toisiansa ja kuolevaa, mutta
kumpikaan ei liikahda paikaltansa.

Pororuhtinas liikahtelee ja koettaa kääntyä vuoteellansa.

"Nyt!" sanoo Jouni, henkeään pidätellen.

"Nyt", toistaa Aslakka kuin kaiku.

Mutta se, mitä kumpainenkin odottaa, ei vielä tapahdu. Pororuhtinas
näyttää nukkuvan, nukkumaan ovat myöskin menneet nuorimmat lattialta.

Ja taas Eerik Nikonpoika liikkuu, mutta tällä kertaa hän liikahtaa
viimeisen kerran. Kasvot käyvät veripunaisiksi, silmäluomet avautuvat,
ja verestävät silmät katselevat katon lakea, sitten käsi herpautuu ja
vaipuu pitkin vuoteen laitaa.

"Jeesus Kristus", pusertautuu huulilta.

Sitten on kaikki hiljaa, ja hengitys lakkaa kulkemasta. Eerik
Nikonpoika, pororuhtinas on kuollut.

       *       *       *       *       *

Nuorukaiset istuvat paikallaan oikeastaan käsittämättä, mitä on
tapahtunut. Kuolema on käynyt, niinpä niin, käy se kerran meidän
kaikkien kohdalla. Ja kuolleet osaavat kurkistella.

Mutta viimein Jouni-poika hyökkää esiin. Kädet haparoivat kuolleen
kaulassa olevaa nauhaa ja nauhassa olevaa kiisunavainta. Samassa on
Aslakka-vävykin pystyssä, silmät pyöreinä ja suu vaahdossa etsii hänkin
pientä, rautaista avainta.

"Pois kämmenet!" ähkii Jouni-poika.

"Älä yhtään luule... laillista perintö-osuuttani", ähkii Aslakka-lanko
takaisin.

Ja molempien kädet kopeloivat kuolleen kylmenevää, karvaista rintaa,
kopeloivat ja etsivät, ja molempien silmät kiiluvat kateutta ja vihaa.

"Aäh, sinäkin... Rakkaudesta puhelit, rahaa aioit..."

"Älä yhtään... Laillinen perintöosuus, niin sisaresi niinkuin
sinunkin..."

Kädet, kaksi paria, haparoivat kilvan pitkin kuolleen rintaa, mutta
Jouni-poika saa avaimen ja pienen nuoranpätkän. Ja samassa hän on
kiisun ääressä ja lennättää kannen auki. Heti on Aslakka-lanko hänen
vieressään.

"Älä yhtään yritäkään...", läähättää hän. "Tasajako..."

"Tasajako! Mikä sinä oikeastaan olet: vävy, jälkeenpäin tunkeutunut..."

Jouni-poika kahmii seteleitä kiisusta, ja Aslakka-vävy lohmuaa
toiselta puolen nahkakukkaronsa täyteen, tuhatmarkkasia, viisisatasia,
satakruunusia.

"Näytä!" tiuskaisee Aslak.

"Mikä näyttäjä minä olen! Odota pesänkirjoitusta!"

Setelit sulloutuivat kummankin kukkaroon, osa leijailee pitkin
vetoista lattiata, mutta kummallakaan ei ole aikaa sitä huomaamaan.
Siinä he seisovat, vävy ja poika, käsi kummallakin leukunkahvassa, ja
silmänräpäyksen näyttää siltä, kuin syntyisi paikalla tiukka ja verinen
ottelu. Tavarat kiisusta ovat sinkoilleet ympäri lattiata; siinä on
Hangasojalta huuhdottuja kultamurusia, siinä on solkia ja heloja, siinä
on myöskin seteleitä siellä ja täällä. Mutta hengitys läähättää, posket
hehkuvat, eikä kumpikaan ennätä sitä huomaamaan. Ja kuollut makaa
hiljaa vuoteessaan: häntä ei enää maallisuus eikä mikään, mitä siihen
kuuluu, liikuta.

Niin, kiisu on tyhjä, siinä ovat kievarirahat ja siinä on kaikki
muukin rahallinen omaisuus langosten nahkakukkaroissa. Vasta silloin
he huomaavat olleensa ryöstämässä, katselevat toisiansa silmiin ja
vaikenevat.

Samassa Maria astuu pirttiin.

"Isä on kuollut", sanoo Jouni oneasti.

"Niin, — kuollut hän on", toistaa Aslakka melkein juhlallisesti.

Marian silmät välkähtävät.

"Maitokamarissa olisi ruokaa", virkkaa hän vain, katseen ollessa
kääntyneenä piisiin.

Ja kun veli ja sisarenmies ovat menneet, alkaa hän hiljaa nyyhkytellen
poimia pitkin lattiata varisseita satakruunusia, rintasolkia ja
kultajyväsiä.

Pororuhtinas, Eerik Nikonpoika, on kuollut. Nurkat paukahtelevat,
paukahtelevan tuntuvat korkeat Nattastunturitkin, lumi narskuu ja
vinkuu, ja taivaantulet loimuavat.

Viikon kuluttua hänet haudataan ja surukellot soivat.




ANSELMI KAARRETAHON VAIVOJEN LOPPU


Eipä se Anselmi Kaarretahon elämä parantunut, ei vaikka uskoi,
toivoi ja odotti ajalta ihmeitä. Mitäs vielä. Jos hetkeksi helpotti,
niin uusi puute jo, ellei juuri tuijottanut vasten silmiä, niin
mulkoili ainakin matkan päässä, että koska käydä kiinni. Sitä kun on
syntynyt köyhäksi, niin sitä tällaiset eläjät, niinkuin tämä Anselmi
Elsanpoika Kaarretahokin, myöskin kuolevat köyhinä. Ja lapset jatkavat
kuvailemista, elleivät kuole.

Anselmi Kaarretaho ajatteli, että mistäpä sitä, kun on penikasta
asti masennettu ja maahan painettu, mistäpä sitä otti sitä yritystä
ja riuskuutta edesottamisiin ja meininkeihin, sitä suoraan sanoen
pientä hävyttömyyttä, jota rikkaaksi tulemiseen välttämättömästi ja
kieltämättömästi vaadittiin. Kun sitä edes suuttuisi ja kimpautuisi,
mutta tässä vielä kapinoimaan itseään ja Jumalan sallimusta vastaan,
syntikin se olisi, synti ja häpeä. Parasta, kun uskoo ja panee
luottamuksensa ylhäällepäin. Jos paranee, niin paranee, ellei parane,
niin älä siinä istu ja rähise, vaan rukoile ja usko. Ja Anselmi
Kaarretaho oli sekä rukoillut että uskonut.

Nyt hän taas, tapansa mukaan, istui penkillä ja hunteeraili ja arssinoi
asioita joka kohdalta ja kaikin puolin, hunteeraili, vetäisi välillä
henkisavun ja kopahdutti tarpeen tullen piippua penkinlaitaan. Täytyi
tässä koettaa olla edes tärkeän ja asiallisen näköinen, noin aivan
niinkuin sydäntä painaisi suuri suru ja murhe, ettei akka pääse
sanomaan, että siinä sinä taas istut aivan kuin ei muuta murhetta
olisikaan.

Oli se tuttu tilanne, tämä istuminen ja hunteeraileminen Anselmi
Kaarretaholle. Vaan ei nyt passannut mennä ampumaan toisen poroa,
niinkuin tässä kerran takavuosina tuli hädän hetkellä tehdyksi,
kukaties eivät nyt päästäisikään korvauksella ja pienellä
haukkumisella. Se on se herrojen kärsivällisyys sellaista lyhyttä ja
itseensä ottavaa. "Vai vielä sinä tässä armon päälle syntiä tekemään."

Ei, kyllä tässä taas täytyy jotakin keksiä. Ellei työtä, niin joku
koukku tai kommervenkki, jolla rekkuloisi viikon tai pari eteenpäin.
Ehkäpä sitten taas joku läpi löytyisi, josta pääsisi pujahtamaan
pitemmäksi.

Kun joukkokin oli taas lisääntynyt yhdellä. Se oli nyt kolmen viikon
vanha ja kitisi ryysyjensä välissä nurkkasängyssä. Sen nimi oli muuten
Hesekiel Eljas Anselminpoika, sairaalassa kastettu ja toppakahvit juotu
päälle.

Niinpä niin, sairaalassa, kunnan sairastuvalla, virallisesti sanoen. Ei
käynytkään tällä kertaa se synnyttäminen noin vain, pyörähdyttämällä.
Eipäs. Tuli kipua ja tuskaa, valitusta ja suurta poltetta niinkuin
ei koskaan ennen. Ei auttanut, oli pitänyt Anselmin juosta kolme
neljännespeninkulmaa Mikkolaan pyytämään hevosta, että saisi viedä
muijan kirkonkylän sairaalaan, kolmen peninkulman päähän. Olisi edes
sattunut kesäksi, niin pianhan tuota olisi veneellä soutaa nytkytellyt,
mutta kun juuri talveksi piti sattua, sydäntalveksi.

— Antakaa, hyvät ihmiset, hevosta, — oli hän hätäillyt. — Kuolee se
kynsiin.

Mikkolan Iivari oli pannut piippuun huolettomana miehenä. Kyllä sekin
piippuun pano, saakuti, Iivaria vielä helvetissä kärventää ja korventaa.

— No mikä se sitten kuolee? — oli hän kysynyt.

— Muijapa muija. Synnytystuskissa on niin, että pahaa tekee.

Taas Mikkolan Iivari oli imenyt piippuaan.

— Ja teillä ei sitten kans tehdä muuta kuin kakaroita, — oli hän
viimein tokaissut.

— Minkäpäs, kun tulee.

Anselmi oli aikonut sanoa, että tekisit itsekin, jos pystyisit, mutta
etpä ole yhteentoista aviovuoteen yhtään saanut, heh. Vaan tällä kertaa
ei ollut sopinut ärsyttää Iivaria.

— Ja sinä sitten tarvitsisit hevosta?

— Niin. Eihän sitä sairasta ihmistä jalkaisin... metsässä pian tekisi
ja mikäs sitten... Eikäpä sitä kelkallakaan... ei taitaisi kerjetä...

— Olisit lähtenyt päivää, paria aikaisemmin.

— Ka, mistäpä sen arvaa näin edeltäkäsin.

— Olisit vetänyt piirun annakkaan.

— Mitäpä niistä piiruista... ja kun ei toisekseen ole annakkaakaan.
Vaikka olenhan minä häntä yrittänyt räknäillä.

— Joopa-joo. Ne sinunkin rätinkisi. Kyllä tiedetään...

Mikkolan Iivari oli katsellut ikkunasta ulos, ja Anselmi oli vavissut.
Antaneekohan tuo vai eikö anna. Antaa sen täytyy, eikö se lakikin kuulu
sanovan, että tässä tapauksessa ei muuta kuin anna pois hevosesi, jos
on. Olihan se muuten mukava ja auttava mies, tämä Mikkolan Iivari,
mutta liiaksi lastiksi oli taidettu olla hänellekin.

Viimein oli Iivari kuitenkin kääntynyt päin.

— Se on nyt niin, että kun on sota, — oli hän sanonut, — ja leipää ei
tahdo olla ihmisillekään... Onkos sinulla heiniä?

— On, on toki. Vaikka lehmän turvan edestä otan.

— No niin sitten. Ruoki myöskin hyvin. Saakeli, jos vähänkään
laiminlyöntiä tai ramautumista huomaan, niin luissasi sen tunnet. —
Niin, ajattelin sanoa, että kun on tällainen aika, niin saat sinäkin
maksaa ajosi. Se olisi kolmekymmentä markkaa.

— Niin vain. Hyvä mies olet, mutta minulla kun ei nyt ole rahoja.

— Kyllä minä sen arvasin, mutta maksat sitten ensi tilassa.

— Maksan, hyvä mies, kyllä minä maksan, kunhan tästä nyt vain...

Ja niin oli pakkasen paukahdellessa ajeltu kirkolle, ajeltu niinkuin
mitkäkin patruunat. Sattuu se joskus onni köyhällekin, kun oikein
lujalle ottaa. Anna siinä vain hevosen juosta hölkyttää ja istu itse
heiniin tukkeutuneena hautumassa.

       *       *       *       *       *

Siinä istuessaan palauttaa Anselmi mieleensä kaikki ne elämykset ja
tuntemukset, mitä oli kokenut kolmipeninkulmaisella ajomatkalla. Ei
sitä usein hänen kohdalleen satu, mitä kerran, kaksi elämässä. Kun ei
vain akka olisi sattunut olemaan sairas. Kyllä niiden rikkaiden sopii:
istu reen perään ja herkeä ajattelemasta maallisia... Siinäpä se, siinä.

Mutta sairaalan eteisessä, lysolin lemussa, oli jo tie noussut pystyyn.
Ei sitä niin vain kruununtorpparien emäntiä ilmaiseksi.

— No eipä ei, — oli Anselmi vastannut jotakin vastatakseen, — vaan
eipähän tullut tähän hätään otetuksi massia matkaan.

Annappahan olla, kuinka tästä oikein selviytyy. Kruununtorppari,
niinkuin mukamasten tämäkin Kaarretaho! Lääni. Petkulan Sakeri, joka
oli sairastuvan toimitsija tai mikä inspehtuuri lienee ollut, on kovaa
miestä. Viikon päästä sen jälkeen kuin muijasi on päässyt niin maksat.
Hae raha vaikka kiven kolosta. Ja taksa on yhdeksän markkaa päivältä,
ettäs tiedät...

Tähän asti Anselmi mietiskelee verkalleen ja paikoittain
nautiskellenkin, mutta nyt hän hiukan vavahtaa ja lyö piippuansa penkin
syrjään. Viikon perästä: eikö se ollut tänään! Onpa tosiaankin, mutt'ei
suinkaan Petkulan Sakerinkaan tänään, tulipalopakkasella, muutaman
sadanseitsemäntoista markan takia.

— Mutta, — jatkaa hän hiljaisia mietteitään, — jospa tuo nyt tuleekin,
niin eiköpä häntä jotakin sanottavaa keksi. Ei suinkaan sekään nyt
purematta mahtane nielaista... Vaikka onkin Petkulan Sakeri...

Vaan millä tavalla hän saisi Petkulan Sakerin asettumaan, sitä hän ei
ryhdy suunnittelemaan. Se on sitten sen ajan murhe.

Nuorin, Hesekiel Eljas, inahtaa nurkkavuoteessa. Anselmi kohottautuu
istualtaan, mutta samassa on akka siinä.

— Paras, kun annat olla, — sanoo hän.

No annetaan toki, annetaan. Anselmi istuutuu jälleen ja alkaa imeä
piippuaan. Kalvakaksi ja riutuneeksi on käynyt muijakin, mutta riuska
on sentään vielä ja topera. Annahan olla, eikö tuo vielä samaa vertaa
pyöräyttäne...

Ja saattaa hyvinkin vielä puoli tusinaa pyöräyttää, jos niikseen
sattuu. Minkäpäs sille voi! Eivät ne, sellaiset asiat, ole
ihmisten eivätkä varsinkaan meikäläisten määrättävissä eivätkä
edes harkittavissakaan. Kirkonkylän herra hosmestari, joka oli
kristillismielinen ja auttavainen mies, oli kyllä sanonut, että on
syntikin, kun tekee niin paljon lapsia, etteivät tule kunnollisesti
elätetyksi ja kasvatetuksi.

Vai synti. Mutta mitäpä muutakaan nautintoa sitä köyhällä on, sen kuin
touhuaa akkansa kanssa. Liekö tuota missään kielletty. Ja kun lapsia
tuli, niin tulivat ne. Minkäs teet!

— Niin, mutta katsoppas, Anselmi, — oli metsäherra sanonut, — ihmisen
pitää pitää lihansa kurissa. Kyllä se on sanottu sanassa. Etkä siitä
pääse minnekään, että ryvet lihallisuudessa. Toimeentulo on huono,
vaimosi käy surkeaksi ja vielä vihoitat Jumalankin...

Se osasi puhua, se hosmestari. Ja hyvähän sitä on puhua, mutta
minnekäpä sitä, sanalla sanoen, luontonsa panee...

Tähän Anselmi taas pysähtyi.

"Pitää pitää lihansa kurissa..."

Joopahan joo. Saattoi hyvinkin heittäytyä synniksi, mutta mistäpä
hänkään, Anselmi, kaikkea oli hoksannut... Mutta täytyi, täytyi ruveta
koettamaan sitä lihan kuritusta...

Talvinen päivä painuu pian illaksi. Et huomaakaan: yht’äkkiä on hämärä,
samassa pimeä, kuusikko paukahtelee, taivas on tähdissä, ja pohjoisella
taivaalla roihuavat revontulet.

Takassa loimuaa pystyvalkea, ja se tekee pirtin avaramman,
valoisamman ja kodikkaamman näköiseksi. Anselmi Kaarretaho melkein
unohtaa olemassaolonsa ja elämisen huolet, — onhan tässä jo tullut
mietittyäkin. Yö on edessä, saa nukahtaa, ja huomisella päivällä on
taas murheet itsestänsä.

Takassa kiehuu vesipata, ja sen poreileminen lisää tunnelmaa. Unohtuvat
resuiset ja vaatteettomat lapset, unohtuu hetkeksi nuusa ja kurjuus.
Onpahan, Luojan kiitos, tätä lämmön roskaa, kruunun antamaa. Saa
sitä sentään olla Jumalalle kiitollinen, että näinkin pärjätään,
huonommastikin voisi olla.

Silloin helisevät pihalla kulkuset... hä, mikäs siellä nyt, tähän
aikaan? Ja silloin Petkulan Sakeri astuu sisään.

— Iltaa.

— Iltaa.

Anselmille tulee hiukan vaikea olo, oli niillä hosmestarin rahoillakin,
jotka oli määrä viedä sairastupaan, tullut ostetuksi ruokaa. Ja sekin
oli melkein kaikki.

Vähän ajan kuluttua hän sanoo:

— Olisi siinä penkkiä, millä istua.

— Kiitos. Saipahan taipaleella istua tarpeekseen.

Petkulan Sakeri katselee ympärilleen ja istuutuu sitten, turkit yllään.
No niin, hän on nyt tullut sen sairasmaksun takia, kun ei Anselmia ole
kuulunut.

Anselmissa värähtää oudosti, ja hän vie palvelushaluisesti
tupakkakukkaronsa pöydän kulmalle. Vai sen takia on nyt täytynyt lähteä
liikkeelle.

— Joo. Ne kun on meillä reklementit sellaiset.

— Vai ovat.

— Joo, ovat.

Tupaan tulee hiljaisuus. Harvoin vieraita nähneet lapset kokoontuvat
äsken tulleen ympärille ja tarkastelevat häntä haalein, harmain silmin.
Sellainen uljasturkkinen vieras setä.

— Niin, että sattuisiko sinulla nyt olemaan? — kysyy Petkulan Sakeri.

— Niin, olemaan... Mistäpä ne rahat olisivat tänne lentäneet? Kyllä
minä olisin tuonut heti kun sain...

Petkulan Sakerin huulet puristuvat yhteen, se on sellainen
kopperanpuoleinen mies.

— Kyllä sinä kans huushollaat... sanoo hän päätään pudistaen.

Anselmin sisu alkaa nousta, eikä hän tiedä, mistä se johtuu. Tulevat
tänne komentamaan, aivan kuin ei hän olisi tuonut heti kun oli siihen
tilaisuus. Ei hän tahdo keltään varastaa, kunnalta eikä muultakaan,
joskin silloin kerran tuli ammutuksi se poro... Hetipähän oli mennyt
tunnustuksille, niin ettei siinä varkauden meininkiä... Mutta kun ei
souvia kunnollista koko talvena ja tuskin kesälläkään... Taivaastako ne
rahat sitten, sateen mukana... Pitäisihän tuo nyt älytä...

Mutta ei passaa röyhentää sisuaan. Pitää olla nöyrä ja koettaa
maanitella, kentiespä se hyvinkin...

— Kun ei ole sattunut mitään kunnollista souviakaan, — aloittaa
Anselmi, — ja kun tuo eläminenkin... On se yhtä pirua sekin...

— On kai se, — myöntää Petkulan Sakeri, — mutt’ei sekään sovi, että
kakarasikin laitat velaksi...

— Eipä tietenkään. Mutta senkös teet!

— Niin, mitäpäs minä. Mutta kyllä sinä nyt pääset vähistä mööpeleistäsi.

— Et kai heitä mennessäsi vie.

Petkulan Sakeri naurahtaa katkerasti ja alkaa napittaa turkkiaan.

— Kyllä viejä tulee perästäpäin, — sanoo hän. Mutta noustessaan
seisomaan hän lisää: — Saisit sinä joskus pitää oveasi raollaan ja
tuulotella. Kuinka kakarasi oikein kestävät tällaisen hajun?

— Mistäpä ne hajut... ei ole liikoja syömistäkään.

— Itsepähän kärsit.

Ja sitten Petkulan Sakeri lähtee. Kulkuset kilisevät taas ulkona, ja
pakkanen räiskää.

       *       *       *       *       *

Eikös vain pidäkin kurjuuden kasautua kurjuuden päälle. Mutta se kai on
muutamanlaisten osa. Ei ole ruokaa lärviin, ja sitten luvataan viedä
pöytä ikkunan edestä ja talon ainoa vuode.

Akka itkee, lapset, jotka eivät ymmärrä, mistä on kysymys, alkavat
itkeä, koska äitikin itkee. Petkulan Sakeri on vienyt kodin tunnelman
mennessään, eikä sitä Anselmin torpasta viedä ensimmäistä kertaa.
Anselmi istua nuojuttelee paikallaan eikä hän käsitä, miksi nuo toiset
itkevät.

— Herra Jeesus, mikä tässä lopuksi tulee, — voivottaa vaimo.

— Mikäpä tulee, ei sen kummempaa kuin ennenkään, — vastaa Anselmi
tyynesti ja selvittelee piippuaan.

— Kun vielä aikoo tavaratkin viedä. Se vielä puuttuu.

— Osaahan noita tehdä uusia, samanveroisia.

— Kyllä sinäkin taidat osata!

Anselmi ei vastaa mitään. Siihen se on aina päättynyt. Hän ei osaa
mitään eikä ymmärrä mitään. Tuskin koskaan oppiikaan mitään. Mitäpä
hänestä, Kaarretahon Anselmista.

Tuli takassa alkaa hiipua, mutta vanhin tyttö, paljaskinttuinen, lisää
puita. Minuutin kuluttua hiillos taas leimahtaa täyteen liekkiin, ja
huone käy valoisaksi. Olisi jo aika käydä levolle, mutta lapset istuvat
ylhäällä, ovat aivan kuin odottaisivat vielä jotakin.

— Ylihuomenna loppuvat jauhot, ja mistä otat uusia?

— Ainahan noita ennenkin on kaiken lopuksi saanut.

— On. Mutta joskus tulee raja siinäkin.

Anselmi kynsäisee korvallistaan. Kaikki kirkonkylän kauppiaat on
koettu, ja kesään on vielä pitkä matka. Mutta ei suinkaan sitä sentään
nälkään...

Vaimo käy viemässä lehmälle jäkälää ja lypsää sen saman tien. Näkyy
maitokin melkein tyhjiin vähenevän, joo, niin se on, että kun yksi
loppuu, niin kaikki loppuu.

— Niinpä se, — myöntää Anselmi, — kovalle se joskus ottaa, mutta ainapa
on selviydytty.

— Selviydytty! — tiuskaisee vaimo. — Kyllä on selviydytty.
Puolikerjuuta ja puutetta on ollut koko tämä aika mitä yhdessä on oltu.

— No älähän nyt, eihän se nyt sentään, — rauhoittaa Anselmi ja
naurahtaa välillä, vaikka mieli käy entistä alakuloisemmaksi. — Onpa
tuota vissimmästi joskus ollut hauskaakin.

— Tphyi! Ettet häpeä!

Vaimo tiuskaisee entistä kimakammin ja viskaa lähinnä nuorimman lapsen
luotaan, niin että se alkaa kimakasti kirkua.

— Älä nyt tuolla tavalla! — sanoo Anselmi ja hyssyttelee lasta
luoksensa.

— Kyllä minä tuolla tavalla! Voi totisesti, kyllä minä joskus
ajattelen, kuinka paljon parempi olisi, ettei sinua koskaan olisi
ollutkaan.

Anselmia pökerryttää. Hän on sen kuullut kymmeniä, satoja kertoja. Se
on aivan kuin mennyt hänelle veriin. Välistä hän uskoo, välistä ei. Nyt
irvistää puute ja kurjuus joka nurkasta, ja nyt nuo sanat hänet lyövät.
Mutta hän vetoaa kuitenkin.

— Kaipa se monasti surkeampaakin olisi ollut, ellei minua olisi ollut
olemassa, — sanoo hän.

Kun ei ole sellaisia rahatöitä. Puulaakitkin kaikki tänä talvena
seisahduksissa. Ja kun ei aina osaa oikeaan paikkaan. Tekisihän sitä,
vaikka yötä päivää, kun olisi mitä tehdä.

Vaimo luo häneen julmistuneen katseen.

— Vai surkeampaa! — toistaa hän. — Vaivoin päästään sen surkeammiksi
kuin mitä on oltu. Ja siinä sinäkin vain istut ja odotat syömistä.

Ei ole Anselmi Kaarretahon ajatusten kulku niitä kaikkein viisaimpia ja
monimutkaisimpia. Nyt ne aivan kuin sekoavat ja tunkeutuvat toistensa
päälle. Vai tässä hän istuu ja syö vielä ruoat lastensa suusta. Se
vielä puuttuu.

— Ja ellei sinua siinä olisi, — jatkaa vaimo, — niin kai kunnastakin
jotakin annettaisiin, mutta ei suinkaan se kuntakaan kaiken maailman
laiskureille, jotka eivät tee muuta kuin lapsia.

Siinäpä se oli. Ja nyt nuo lapset istuvat kyyröttävät kukin nurkassaan
ja pelkäävät. Mutta Anselmi luo pitkän, kysyvän katseen vaimoonsa, ja
äkkiä hänen ajatuksensa näyttävät selviävän.

— Olisiko tuo nyt sitten kovin paljon helpompaa, jos minua ei olisi? —
kysyy hän.

— Vielä häntä kyselet! Sano yksikään ilo, mikä sinusta on ollut?

Niin, mitäpä iloa hänestä todellakaan on ollut. Lyhty kädessä saat
hakea etkä löydä.

Anselmi istuu kyyröttää paikallaan, mutta ajatukset näyttävät
kokonaan pysähtyneiltä. Piippu kädessä sammuu, erämaan tuuli vinkuu
nurkissa. Saattaa todellakin olla, ettei hänestä ole ollut mitään
iloa, ja kenellepä sitä ylimalkaan olisi ollut. Saa siinä istua
pienenä, käpertyneenä, samalla kertaa tylsänä ja hanakkana käymään
mihin sotiviin tahansa, josta rahapennin sai! Tenavat pyytävät resuja
ympärilleen ja ruokaa suuhunsa, mutt’ei ole mistä antaa. Mutta ellei
häntä, työhön kykenevää miestä, olisi, niin kunta antaisi.

"Sano yksikään ilo, mikä sinusta on ollut?"

Aamuksi Anselmi Kaarretaho hirttäytyy vyöhihnaansa. Jumala, joka niin
paljon antaa anteeksi, antaa kyllä myöskin tämän.




LIIAN MYÖHÄÄN


Se oli katsellut veikeästi Uulaa, se tangoitusinsinöörin tytär,
katsellut, killistellyt ja nauranut niin, että poskikuopat olivat
värähdelleet ja povi hytkynyt. Ne olivat viipyneet neljä päivää Uulan
kotona, ennenkuin olivat jatkaneet matkaa Mutanivan kylään, kolmen
peninkulman päähän. Insinöörin piti tangoittaa vasta rakennettavan
maantien suunta, ja hän viipyi Mutanivan kylässä koko kesän. Niin
ainakin oli vakuuttanut tekevänsä.

Eivät ne käymässä olevat insinöörit, metsäherrat ja maanmittarit tänne
naisiaan haalanneet, mutta olipa tämä sen tehnyt. Oli kuin olikin.
Kai oli tykännyt, että tytönkin piti nähdä maailmaa, ja arvellut,
että kun hevosella pääsee puolitoistakymmentä peninkulmaa ja veneellä
kymmenisen, niin jaksaa sitä kävellä siepotella muutaman peninkulman,
levähdellen välillä. Jaksaa kuin jaksaakin, ja olipa jaksanut.

He olivat siis viipyneet neljä päivää, ja sen tyttären nimi oli Elna.
Neljässä päivässä saattaa tapahtua paljon käänteitä ja asioita, etenkin
jos ne ovat sattuakseen Niilan-Uulan kohdalle. Ja varsinkin, jos aika
on sellainen, ettei aurinko mene mailleen.

"Rikkaita te olette, rikkaita", oli Elna sanonut. "Minä luulin, että te
täällä asuisitte kodassa ja olisitte surkeita ja köyhiä ja ajaisitte
porolla..."

"Eihän kesällä saata porolla ajaa", oli Uula naurahtaen keskeyttänyt.

"... mutta teillä on talot ja lehmiä navetassa", oli tyttö jatkanut
välittämättä keskeytyksestä.

"Inarin puolessa on kyllä köyhiäkin", selitti Uula. "Kalalappalaiset
ovat melkein järkiään köyhiä."

Katsokaa, Uulan isällä on kaksituhatta poroa ja uudistalo ja rahaa
pankissa. Sen sai Elna tietää. Ja hän sai tietää senkin, että he
olivat asuneet täällä vasta kahdeksisen vuotta ja että he olivat
muuttaneet tänne Kaaresuannosta, jossa he olivat siirtyneet paikasta
toiseen paimennellen laumojaan. No, onhan sitä olemista, kun Ibmel on
armollinen eikä tule rutto eikä susia.

Isä-Niila istuu talonsa portailla, imeksii piippuansa ja katselee,
kun hänen poikansa haastelee lantalaisneitosen kanssa. Hän, pieni,
tihrusilmäinen ukko, ei ole tyytyväinen, ellei tyytymätönkään. Saa
olla näin, mutta saa olla toisinkin. Hänen mieleensä muistuu tapaus
kaukaisen nuoruuden päiviltä, jolloin Aslak Magga rakastui amtmannin
tyttäreen. Se ei ollut hauska tapaus. — Mutta on siinä poikaa hänen
ja Marja-vainajan pojaksi. Pitkä ja valkea kuin lantalainen ja nopea
käänteissään.

"Uula", kärisee hän portailta. "Miehiäkin pitäisi tunturille mennä
katsomaan."

"Kuka ne sieltä enää hakee", vastaa Uula, ja ukko huomaa itsekin
puhuneensa aiheettomia. Hän köntystelee pirttiin eikä ajattele mitään.
Heinäntekokin saa alkaa nousuviikolla.

Uula on kyllä nähnyt lantalaistyttöjä, ja herrasnaisiakin hän on nähnyt
kirkolla, mutta tällaista, näin kaukaa etelästä tullutta, hän ei ennen
ole nähnyt. Ei edes Tromsassa eikä Vesisaaressa.

Tämä panee Uulan talttumattomat veret liikkeelle, tämä outo tyttö,
kaukaa tullut. Sen silmät hehkuvat kuin hiillos pimeässä huoneessa, ja
sen posket punoittavat; kun se nauraa, niin sen hammasrivi kiiluu ja
välkähtelee ja hymykuopat värähtelevät, ja kun se kävelee, niin sen
varsi keinahtelee vallattomuuttaan, ja näyttää kuin ei jalka kävisi
maassa ensinkään.

"No on siinä Uulalla katselemista", sanovat akat.

Uula ei vastaa mitään, mutta katse on totinen ja ilmaisee, että leikki
on sattunut.

Seuraava yö oli uneton, ensimmäinen hänen eläissään. Hän makasi
silmät selällään rankisessaan, kuunteli sääskien surinaa ja ihmisten
hengitystä yörauhaisassa tuvassa, heittelehti kyljeltä toiselle ja
ajatteli, että kahden seinän takana nukkui se toinen.

Aamulla, jo ennenkuin Sara-Kaija on noussut kahvinkeittoon, menee hän
joelle ja pesee naamansa, vetää verkatakin ylleen ja panee siihen
kullatut hopeasoljet ja -helat kimmeltämään. Hänessä asuu tajunta,
jonka mukaan hänen täytyy tehdä niin.

"Sinä olet korea tänään, Uula", sanoo tyttö hänet nähdessään. "Oletko
sinä usein noin?"

"Kirkolla ja vieraissa käydessä", vastaa Uula.

"Entä miksikä nyt?"

"Siksi, että meillä nyt on vieraita", vastaa Uula totuudenmukaisesti.

Uula oli taitavasti kiertänyt kysymykseen kätketyn silmukan, ja tyttö
mukristi tyytymättömästi alahuultaan.

"Osaatte te täälläkin", sanoi hän, "osaatte totisesti".

"Mitä me osaamme?" kysyi Uula.

Nyt tyttö antoi katseensa seurata metsän vihreyteen katoavaa valkeaa
jäkälikkökangasta ja huiskeli ahdistelevia sääskiä pois kasvoiltaan,
antaen Uulan odottaa vastausta. Sitten hän äkisti kääntyi Uulaan päin,
ja taas Uulan mieleen tuli vertaus hiilloksesta.

"Luulin, että olit minua varten koristanut itsesi", virkahti hän
ohimenevästi. "Mutta mitäpä se olisi kannattanut."

Uulan täytyi punastua ja hämmentyä ja pusertaa esiin totuus.

"Olihan siinä vissiin sitäkin", myönsi hän.

Niin kuluu sitten tämä päivä ja yö ja huominenkin päivä, eikä
Niilan-Uula saa mitään säällistä tehdyksi. Aurinko paistaa lekottaa
korkealla, paahtaen valkoista kangasta, sääsket pörräävät raukeina
ilmassa, ja metsän laidasta kantautuu pihamaalle havun ja valuvan
pihkan tuoksua jollakin tavoin sekaantuen kuivamassa olevain
poronlihain hajuun.

Niinkuin sanottu, ei Niilan-Uula saa mitään saaliista tehdyksi. Hänen
nuori, kesytön verensä on joutunut liikkeeseen, ja hän kulkee ympäri
sieraimet vavahdellen ja silmänympärykset vaikeina katsellen siniseen
usvaan häipyvien tunturien huippuja. Pienempi venekin pitäisi tervata,
mutta tervaamatta se tällä kertaa jää; aika kuluu vain istuessa ja
odottaessa. Uula tuntee olevansa tilassa, jolloin pian voi ruveta
joikaamaan, vaikk'ei ole nähnytkään pirtua.

"Siitä kai on pitkä aika, kun äitisi kuoli?" kysyy se tyttö.

"Pitkä. Kuusi kesää. Hän oli Jouni Varangerin tytär", vastaa Uula,
sanoen viime lauseen ikäänkuin jonkunlaiseksi selitykseksi ja hienolla
ylpeydellä.

"Ja sinä kai olet tullut äitiisi?"

Uulalla on suora nenä, pieni suu, taivaansiniset silmät ja naisellisen
pienet ja valkoiset kädet, viimeksimainitut muuten ominaisia koko hänen
heimollaan.

"Niinhän ne sanovat", vastaa hän kotvan kuluttua. Ja sitten jatkaa
ikäänkuin itsestään: "Minun äitini oli niinkuin kuva."

"Sen kyllä uskon", myöntää tyttö lämpimästi ja istuutuu lähemmäksi
Uulaa. "Eikö sinulle koskaan heittäydy ikäväksi täällä?"

"Ikäväksi!" huudahtaa Uula. "Tähän asti en ole osannut kaivata mitään.
Hyvä on niinkuin on."

Ja Uula yltyy kuvaamaan kesäistä tunturilla oloa ja talvisia retkiä,
käyntejä Norjan puolella ja poroerotusta, joikaamista ja laulua, ja
välillä pieniä matkoja isän kanssa seuroihin ja sananselitykseen ja
kirkolle.

Tyttö katsoo itsensä oikeutetuksi kysymään, eikö Uulalla ole morsianta.
Uulahan tulee pian itse isännäksi.

Uula pusertaa huulensa yhteen ja katsoo eteensä. Hänelle on ajateltu ja
hän itsekin on ajatellut Eerik Lensmanin Kadjaa. Mutta se on nyt vain
ajateltu eikä hän puhu siitä mitään.

"Sattuiko?" kysyy tyttö kuoppien ilmestyessä poskille.

"En minä sellaista ole ajatellut", murahtaa Uula vähän kuin
väkinäisesti. "Ennättääpähän sitä, ennättää hyvinkin. Ja mitäpä te
sillä tiedolla?"

Tyttö hämmentyy, mutta hän on alamaista ja hyvin kirjansa lukenut
ja hän katsoo itsensä oikeutetuksi sanomaan viattomalle ja vähän
harkitsevalle luonnonlapselle, mitä parhaaksi näkee.

"Omaa parastasi minä vain", virkahtaa hän aivan kuin ohimennen.
"Tarkoitan, että sinun pitäisi saada hyvä emäntä."

Sitten tyttö taas menee tiehensä, ja hänen vartensa keinahtelee
vallattomasti, mutta Uula jää paikalleen kuin naulittu, ja hengitys
kulkee läähättäen. Aurinko on korkealla, sääsket surisevat
surunvoittoisesti, ja vesi pienessä joessa virtailee kuin väsyneenä
pitkästä matkasta.

Rakennusmestari Kylmänen, isä-Niilan huonemies, joka erinäisistä syistä
on paennut erämaahan ja elättää itsensä kaikenlaisella, — pienellä
kaupalla, metsästyksellä, kalastuksella ja huoneitten salvamisella, —
kulkee ohi.

"Ääh, Uula-vietävä!" sanoo hän hienosesti tullen väkeville, joita on
saanut insinööriltä. "Ääh, Uula-poika! Älä mieti suotta, älä mieti
suotta!"

"Anna minullekin ryyppy!" sanoo Uula äkisti, tuntien että hänen
ajatuksensa sekoavat.

"En anna! Hullummaksi vain tulisi. Älä usko naisväkeen!"

"Anna vaan. Rahassa maksan. Kaksinkertaisen hinnan."

"Hullu! Mikä viinakauppias minä olen. Kullakin omat murheensa."

Kylmänen lonkuttelee tiehensä Mutkaan päin. Asioilleen minne menee.

Mutta Uula jää istumaan paikalleen kiinteästi ja taukoamatta ajatellen
Elna-nimistä tyttöä, joka oli kuin taivaasta viskattu hänen tielleen.

Illansuussa tulevat saattomiehet Mutanivan kylästä insinööriä hakemaan,
neljä laukunkantajaa ja yksi, joka kuului olevan nuorempi insinööri,
pitkä, tummaverinen miehenroikale. Heti ensi näkemältä tuntee Uula
vihaa miestä kohtaan ja pahoja aavistuksia. Pieni ja mitätön tuntee hän
olevansa tuon pitkän roikaleen rinnalla.

"Lähdöksikö se nyt heti panee?" kysyy isä-Niila.

"Lähdöksipä tietenkin. Yötä myöten on helpompi kulkea."

"Niinpä vainkin. Ei ahdista kuumuus."

Uula katselee ajatuksettomasti, kun vieraat säälivät tavaroitaan
kokoon. Menoa se nyt on, menoa pitkiksi ajoiksi. Hänen sydäntään alkaa
ahdistaa, ja tuntuu kuin kurkkuun nousisi itkuntapaista.

Suurin, kuivin silmin tarkkaa Uula pakkaamistoimitusta. Ei puutu, ei
pukahda. Tuntuu niinkuin pitäisi hänen jotakin puhua, sanoa jotakin
leikkisää, niinkuin tapa on, mutta hän ei keksi mitään, katsoo vain, ja
ajatukset tekevät mitä tahtovat. Se nuorempi insinööri puhelee Elnalle,
ja tämä vastailee, milloin ylimalkaisesti ja ohimennen, milloin
pysähtyen ja nauraa puuskahtaen.

Viimein Uula huomaamatta hiipii ulos. Ei tahdo olla sitä lähtöä
näkemässä.

Mutta samassa on siinä se tyttökin.

"Oikein ikävä täältä on lähteä", sanoo hän.

"Aika on sentään kulunut niin hyvin."

Uulalla ei ole mitään sanomista.

"Aika on kulunut niin hyvin", jatkaa tyttö ja naurahtaa sitten: "Myönnä
pois, että sinunkin tulee ikävä!"

"Mikä ettei tulisi", tokaisee Uula karusti.

"Kas vaan, kun olet rehellinen. Mutta sillähän siitä pääset, kun tulet
katsomaan."

"Ei kehtaa."

"Kyllä kehtaa. Ja hyvästi nyt! Näkemiin!" Hän tarttuu Uulan
vastahakoiseen, tottumattomaan käteen ja puristaa sitä niin, että
toisen kasvoille nousevat veret.

"Et sinä osaa kunnollisesti puristaa kättä-, naurahtaa hän taas ja
tarttuu molemmin käsin Uulan käsiin.

"Näin sen pitää tapahtua", sanoo hän. "Ja muista nyt sitten."

Uulasta tuntuu, kuin hän sulaisi siihen paikkaan. Silmiin nousee
ikäänkuin kimmeltävä verho, sydän takoo, ja kun hän havahtuu, on tyttö
poissa ja edessä aurinkoinen, laakea pihamaa ja valkosalvoksinen talo.
Uula kirahtaa itsekseen ylläpitääkseen miehuuttaan ja kävelee sitten
hitaasti poispäin, metsään.

Neljässä päivässä ehtii siis tapahtua paljon asioita, ja tästä kaikesta
on nyt kulunut kaksi viikkoa. Ja aika on vieläkin sellainen, ettei
aurinko mene mailleen.

Niilan pirtissä nukutaan, mutta poika, Uula, vaeltelee teillä, joista
hän ei soisi jälkeenpäin mainittavan.

Hän on miettinyt ja palanut kaksi viikkoa, nyt hän vaeltelee, tosin
levottomuus sydämessä, mutta määrätietoisesti.

"Niinhän sinä kuljet kuin unissasi, poika", oli isä sanonut.

Uula oli miettinyt, miettimästä päästyäänkin miettinyt. Mikä hän oikein
oli? Mitä hän suotta ajatteli ja vaivasi itseään? Jos joku arvaisi,
niin nauraisi. Veneenkin oli Paulus jo ehtinyt tervata. — Mutta
ajatuksistaan hän ei päässyt minnekään, vaan vietti unettomia öitä ja
turtuneita päiviä.

Niilan talosta vie kaltainen polku Mutanivan kylään. Pihamaalta
se painuu kiveliöön, jota ei käsi eikä leimauskirves vielä ole
koskettanut, katkaisee sitten Sorkojan, jonka yli pääsee kahlaamalla,
nousee vaaralle, pudotakseen heti Päiväsen niitylle, ja kulkee pitkin
tunturin rinnettä, kunnes aavan ja metsikön takaa pilkistävät Mutanivan
talot.

Tätä tietä vaeltaa Uula Niilanpoika, milloin kiihkeästi ajatellen
ja kuvitellen, milloin havahtuen, milloin tahdottomasti kuin
unissaankulkija. Hänen täytyi näillä tuntein kulkea tämä tie, että
sekin oli suoritettu.

Tuntuu kuin suuri luonto olisi pysähtynyt katsomaan Uulan kulkua.
Aurinko on vetäytynyt jonnekin tunturin taa, se valaisee, mutta se ei
lämmitä, sen olemassaolon tuntee, mutta paljain silmin sitä ei saata
katsella. Keskiyö on jo sivuutettu. Sääskien kesän kestävä surina
sulautuu luontoon, korva on siihen jo niin tottunut, että se havahtuu
vasta kun surina hetkeksi taukoaa. Puiden latvat kimmeltävät auringon
valossa, mutta maajalassa on kosteata ja tuoksuvaa, jotakin kalmalta
tulevaa ja aavistelevaa.

Ja Uula painaltaa eteenpäin, luuvartinen leuku pompahtelee kupeella
ja helat välkähtelevät, kun auringonvalo aukeoilla niihin sattuu.
Askeleet risahtelevat, risut taittuvat, silloin tällöin sipaisee
neljäntuulen lakki, punasinikeltainen, riippuvaa oksaa, ja kulkija
vetää kärsimättömästi päänsä syrjään. Merkillisillä teillä kulkee
Niilan perillinen.

Yksinäinen hairahtunut poro risahduttaa puita metsikössä. Uula havahtuu
ja kuuntelee, vaistomaisesti käsi tapaa leukunvartta, mutta silloin
tömähtelevät ja napsahtelevat poronkoparat jo kaukana kankaalla, yhä ja
alati edeten.

Yksinäinen poro pysähdyttää hetkeksi Uulan ja ravistelee hänen
ajatuksiaan. Hän huomaa hommansa hulluuden, mutta jatkaa kuitenkin
matkaansa.

"Saahan tuota mennä", sanoo hän itsekseen.

"Siihen ei kukaan pysty sanomaan mitään."

Sillä hänen silmissään väikkyy eräs kuva, joka kiihdyttää hänen
vauhtiaan, ja hän on tuntevinaan erään kädenpuristuksen, joka
ajatellessakin pyörryttää. Saahan mennä, kukaan ei ole kieltänyt. Mutta
käsketty on. Ylösnousun ajaksi hän ehtii perille, jos näin jatkaa.

Aurinko alkaa jo säteillä ja levittää lämpöä. Sääsket käyvät
virkeämmiksi ja ahdistelevat kasvoja ja käsiä, mutta Uula ei sitä
huomaa. Hän vain kulkee kulkemistaan niinkuin jonkun alkuvoiman
liikkeellepanemana.

Metsässä alkaa elää ja soida. Aamutuuli humisee puiden latvoissa,
siellä täällä alkavat linnut liverrellä, ja valo- ja varjopaikat
käyvät syvemmiksi. Tuntuu, niinkuin olisi seuraa, vaikka kulkeekin
yksin. Päiväsen kohdalla ei seeskulkijan muisto vistota eikä herätä
kaukaista kammoa. Sivuilleen katsahtamatta hän kulkee sen ohi. Hiukan
sivu puolimatkan alkaa polku tehdä nousua tunturin rinteelle, nousee
hitaasti, verkalleen ja kierrellen koivuvyöhykkeeseen ja jatkuu sitten
eteenpäin pysytellen vyöhykkeen ja kaljun rajoilla, tuontuostakin
tehden pienen syrjähypyn puolelle ja toiselle.

Näillä tienoin on matkamiehen tapa levätä, mutta Uulalla ei ole aikaa
sellaiseen. Kenties siihen on syynä pelko, että matka keskeytyy, että
hän siinä istuessaan alkaisi järkevästi harkita asioita. Tai kenties
muut vaistot, jotka vain toinen luonnonlapsi kykenee tajuamaan.

Uula jatkaa siis matkaansa. Raitis tuuli virkistää hänen hiestyneitä
kasvojaan ja antaa lisää vauhtia hänen askelilleen. Minne hän
katsookin, leviää vain silmänkantamattomia aapoja ja metsiä, jokiuoma
tuolla ja täällä, tuntureita, joista etäisimmät ikäänkuin häipyvät
sinervään savuun.

Viimein hän saavuttaa korkeimman kohdan, polku alkaa hiljalleen
viettää, ja kaukana etäisyydessä näyttää Mutaniva uivan
päivänpaisteessa.

Silloin Uula viimeisen kerran pysähtyy ja empii. Silmät harrillaan
tuijottaa hän niittyjen keskellä välkähtelevää kylää ja vakuuttaa
itselleen, ettei hänellä ole siellä mitään tekemistä. Mutta samalla
kylän näkeminen häntä myöskin kiihoittaa ja hän tuntee, että vaikka
hän onkin syöksymäisillään kuiluun, ei hän kuitenkaan saata olla sitä
tekemättä. Vielä tunti, kenties hiukan enemmän, ja hän saattaa nähdä
sen tytön ja haastella hänen kanssaan.

Uula ei rupea erittelemään, mikä tunne se on, joka juoksuttaa häntä
pitkin metsiä, ja tuskinpa hän osaisi sitä tehdäkään, mutta kun hänen
on pakko mennä, niin hän menee. Kylläpähän sitten selviää.

Mutanivan kylässä ovat aikaisimmat jo jalkeilla, ja Uula pakottautuu
huolettoman näköiseksi, kun saapuu kylätielle ja lähestyy taloja.
Insinööri kuuluu asuvan Keski-Mellassa.

"Aikaisinpa sitä Niilan-Uulaa pyöritellään", sanoo kahvinkeittopuuhissa
oleva emäntä, kun Uula asettuu penkille. "Yötä myötenkö tulit?"

"Yötä."

"No mikä se niin juoksutti?"

Uula ei vastaa. Yksi ja toinen mies ilmestyy rankisesta ja alkaa
äänettömänä kenkiä.

Viimein Ville, talon poika, saa itsensä valmiiksi ja sytyttää tupakan.

"Niin että sulhasmiehenäkö se Uula oikein", sanoo hän hymyillen ja
vetää pitkän sauhun.

Uula punastuu korvalehtiä myöten, murahtaa jotakin ja katselee
kenkiensä kärkiä, mutta emäntä purskahtaa nauramaan.

"Mikäpä siinä on", puhuu hän sitten, "vaikk'ei se insinööri taida siitä
oikein tykätä".

Uula kuuntelee joka hermo vireessä, ja hänen sisimpäänsä hiipii
hiljainen ilo.

"Tyttö täällä vikisi ja valitti sitä ikäväänsä” jatkaa emäntä
tietämättä Uulan mielenailahteluista, vikisi ja valitti, kun ei
ollut samanikäisiä, — mistäpä niitä, kun kaikki meidänkin pojat
linjalla, — mikään ei kelvannut, ja viimein insinööri kyllästyi ja
antoi metsäherran mukana palata veneellä alas. Toissa päivänä kai se
oli tai maanantaina. Sanoi se röökynä, että teillä oli kuulemma niin
mukava olla, mutta insinööri sanoi, että kyllä hän ne konstit tuntee
vanhastaan."

Siinä nyt istui Uula Mellan pirtin penkillä. Kahvi kuohuu yli,
sekoittaen lemullaan ummehtuneen hien hajun, ja aurinko paistaa
korkealla.




SUURTEN JOKIEN VARSILTA


Jokihulluutta.

Kevätaurinko sulattelee jo talven lumia, räystäät tippuvat, pihamaille
muodostuu pieniä pälvipaikkoja, ja lumipeitteisellä, jäätyneellä joella
kuultaa lumen alta esiin sininen.

Ilmassa on kevään uhoa ja lemua, auringonpaisteinen seinä hohtaa
lämpimältä, metsän havut tuoksahtelevat kaukaisesti, sulava lumi
välkkyy ja kimmeltää vaarojen laella auringon hohteessa. On kevättä ja
on uhoa, kerrakseenkin. Mutta pihamaa ja ometan tienoo alkaa näyttää
ikävän likaiselta ja ruskealta, pieninkin jalan askel jättää ruskeahkon
jäljen valkoiseen lumeen, ja lannan haju sekaantuu voimakkaasti kevään
puhtaisiin lemuihin.

Körkön Heikki, kaksikymmenvuotias, astuu pirtin portaille uudet
pieksusaappaat toisessa ja tervapötsikkä toisessa kädessä. Portailla
hän hetkeksi pysähtyy ja siristää silmiään, sillä auringon valo on
odottamattoman voimakas, mutta sitten hän istuutuu ja alkaa tervata
saappaitaan.

Terva tuoksuu, aurinko paistaa, ja viimein Körkön Heikki alkaa
itsekseen hyräillä.

— Lähden minä, lähden vaikka mikä olisi, ainakin täksi kesäksi, —
ajattelee hän. — Sittenpähän on sekin nähtynä.

Ajattelee vähän niinkuin uhmamielisesti, sivelee taitavasti tervaa
ensin teriin, sitten varsiin ja hyräilee tervatessaan. Mikä on, ettei
saisi lähteä, rahaakin tulee, eikä raha koskaan pahaa tee. Saattaa
tapahtua, että sitä Körkössäkin vielä tarvitaan.

Touhussaan ei Heikki huomaa, kuinka isä, karkeasänkinen,
matalakasvuinen, ilmestyy hänen taakseen pirtin ovesta, painaa lakin
syvemmin otsalleen ja katselee poikansa puuhia.

— No sinä vain puuhaat sitä lähtöä? — kysyy hän viimein.

Heikki vavahtaa, mutt’ei keskeytä työtään.

— Niin, — vastaa hän, — mikä siinä sitten olisi.

Isä lähtee kävelemään tallia kohti.

— Kiire sinullakin on synnin teille, — virkahtaa hän mennessään,
— aivan niinkuin ei sitä kaiken maailman pahuutta ennättäisi
vähemmälläkin oppia...

Heikki ei vastaa mitään eikä rupea mielessäänkään kumoamaan isänsä
sanomia. Koko kevättalven on hän kuullut puhuttavan maailman
riettaudesta ja pahuudesta, kuullut siitä asti kuin joelle lähdöstä
ensi kerran tuli kysymys. Alussa se puhe oli hiukan vaivannut, ja
hän oli pitänyt haluansa joelle synnillisenä ja häpeällisenä, mutta
vähitellen oli alituinen puhe ja saarnaaminen ruvennut antamaan vain
lisää virikettä mielihalulle.

Synnintuntoa, seurojen pitoa, liikutuksiin tulemista, saarnaamista ja
syntien anteeksi todistamista, — kerkesipähän niitten kanssa sitten
taas talvella.

— No, ei nyt sellaisia!

Heikki vavahti, huomatessaan ruvenneensa mielessäänkään arvostelemaan
asioita, joiden ympärillä lepäsi pyhyyden ja koskemattomuuden sädekehä.
Körkön vanhempi Heikki, isä, oli lestadiolainen ja suuri saarnamies...

       *       *       *       *       *

Aurinko paistoi, lumi suli, terva tuoksui.

Halu joelle oli tullut oikeastaan jo tammikuulla, puheen ollessa yhtiön
suurista ensikesäisistä uitoista.

Jokkalan vieressä oli lanssimaa, ja siihen oli pitkin talvea vedätetty
valtavia tukkiläjiä. Jokkalan pojat puuhasivat kaikki joelle lähtöä.

— Lähde mukaan, — oli Jokkalan Kunnari yht’äkkiä sanonut.

— Mitäpä minä siellä, kotonakin tarvitaan...

— Tarvitaan!

Jokkalan Kunnari oli ollut vähän viinoissa ja lyönyt nauraen olalle.

Mitäs hiivattia! Lähdet mukaan vain, rahan sinä saat niinkuin muutkin.
Ja me kun sanomme, että tässä nyt on sitten se Körkön Heikin ainoa
poika, jätkänä niinkuin mekin, niin sanon minä, että ovet on auki
röökynää myöten...

Oli tuntunut pientä vihlaisua sydänalassa, pientä huimausta, ja
mielikuvitus oli alkanut toimia.

Mitä nuo nyt kotonakin sanonevat...

— Arvaa kai sen jo ulkoakin. Mutta kyllä sinä ennätät seuroissa istua,
kilvoitella ja olla synnintunnossa talveltakin. Ja toisekseen on isäsi
siksi rahantunteva mies, että kun muutaman satasen tuot kotiisi, niin
on naama hyvinkin mujullaan.

Oh perh... Olihan siinä sekin puoli, eihän tuonne pelaamaan ja
menettämään mennyt, vaan ansaitsemaan. Eikä mielikuvitus siitä asti
antanut rauhaa.

       *       *       *       *       *

— Etteiköhän olisi viisainta, että vielä kerran miettisi asiaa.

Isä oli nyt palaamassa tallista ja seisahtui, ennenkuin nousi portaille.

— Mitäpä hänestä enää miettii. Koko talvihan siitä on puhuttu.

Isä ei rupea väittämään vastaan, ottaa tervaamattoman saappaan,
tarkastelee sitä arvostellen joka puolelta, suoristaa viimein varren
ja katsoo suoraan suusta sisään. Sitten hän viskaa saappaan takaisin
portaalle, huokaisee ja alkaa mennä sisään.

— Tiedä niistä ansioista ja tienesteistäkään, — sanoo hän portaiden
yläpäähän päästyään, mikä tulee, se meneekin.

       *       *       *       *       *

Körkön Heikki ei kuule isänsä sanoja, tai jos kuuleekin, niin ei ole
kuulevinaan. Kyllä kai sitä juttua riittäisi, loppumattomiin, ja aina
uusia metkuja, koukkuja ja käänteitä. Kun on mennäkseen, niin menee,
sittenpähän näkee mitä tulee.

Heikki on jo tuudittautunut siihen ajatukseen, että ennenkuin huominen
ilta hämärtää, niin lähtö tulee. Ei siinä enää auta mikään. Nyt hän
viimeistelee itseään, tervaa vasiten teetettyjä saappaitaan...

Veret ovat käynnissä, mielikuvitus askartelee. Hän on rehellinen
jätkä, hänellä on sininen pusero, sinnihousut ja tuppihoito vyöllä,
eikä kukaan tiedä, että hän on Körkön Heikin ainoa poika. Jokivarsi,
tuntematon, selittämätön, monikymmenpeninkulmainen, on tulvillaan
aavistamattomia mahdollisuuksia. Lauantai-iltana lyö kasööri viikon
tilin kouraan: "Siin' on, mene pitämään sabattiasi..." — Joella, siellä
on ilma täynnä aavistuksia ja mahdollisuuksia, tänään ei voi sanoa mitä
huomenna tulee, aamu ei tiedä illasta. Mies on vapaa vaikka lentämään
niinkuin taivaan lintu.

Ettäkö työ olisi raskasta ja ettäkö usein saisi kokea märkyyttä ja
vilua! Kestäväthän sen muutkin, onhan öitä ja lomahetkiä välissä ja
onhan, lopuksi, kesän kuluessa sentään enemmän auringonpaistetta kuin
sadetta. Iltaisin, illan viiletessä, on kyläpaikoissa tanssia ja
hanurinsoittoa, joku tyttö voi ohimennen vilkaista häneen: "Siinä on
Körkön Heikki... On kuultu puheita..." Niinpä on, Körkön Heikki se on,
ja tanssin lopusta auringon nousuun, — niitä seikkoja ei kukaan vielä
ole selvitellyt.

Kuta vapaammin Körkön Heikki antaa mielikuvituksensa lentää, sitä
enemmän hän innostuu ja kiihtyy, ja haluun joelle sekaantuu lopulta
jotakin vavahduttavaa, melkein tuskallista ja pelonsekaista. Hän
ei rupea vertailemaan Körkön ummehtunutta, mutta turvallista ja
kodinomaista ilmakehää niihin tuntemattomuuksiin, mitkä ovat
odottamassa: edellinen tunnetaan jo liiankin hyvin, jälkimmäinen
viettelee tuntemattomuudellaan...

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna isä ottaa vielä kerran asian puheeksi. Pirtin
ulkonaisessa elämässä ei mikään osoita, että jotakin tavallisuudesta
poikkeavaa on tekeillä, ja uudessa asussaan tuntee Heikki itsensä
hiukan orvoksi ja yksinäiseksi, tunne, joka melkein sivuaa häpeilemisen
tunnetta. Mutta se on vain sivutunne, joka ohimenevänä välähdyksenä
nostaa päätään, valtatunne vetää kirkolle, sinne, missä on liikettä ja
elämää. Kunhan tästä nyt onnellisesti pääsisi taipaleelle.

— Se on sitten ensimmäinen kerta, kun Körköstä ruvetaan jätkäksi, —
sanoo isä.

Ollaan syöty aamiainen ja juodaan kahvia. Heikki ei vastaa mitään.

— Ja kun ei mitään puutu, — jatkaa isä. — Kotonakin töitä yllin
kyllin...

— No eihän tuonne iäksi, jos kesäksi, — vastaa Heikki.

— Mikä pakko sinne on kesäksikään!

Ei osaa Heikki selittää. Paras, kun nousee ja lähtee mahdollisimman
pian. Ja hän rupeaakin hiljalleen ja muina miehinä säälimään kokoon
tavaroitaan. Mitäpäs tässä kaiken lopuksi: kyllä kai sen jokainen
arvaa, ettei Körkön poika pakosta...

— No, hyvästi nyt sitten, — sanoo hän.

— Tuota... etkö sinä hevosta? — kysäisee isä melkein kuin hätäytyneesti.

Nyt Heikki-poika naurahtaa keveästi.

— Mitäpä tuolla hevosellakaan, jätkämies, — vastaa hän hilpeästi. — Saa
sitä jalkaisin sieppoa pitempiäkin taipaleita...

— No niin sitten, — murahtaa isä, keventyneesti hänkin. — Omasta
halustasi menet, kun menet. Mutta saatpa välillä koettaa muistella,
että aikaa seuraa iankaikkisuus ja että yksi silmä seuraa kaikkia
meidän edesottamisiamme.

Heikki painelee talvitietä kirkolle päin. Alussa on mieli apea, mutta
askel askeleelta, kuta kauemmaksi kodista tullaan, se kevenee, ja
kun illalla tulet alkavat näkyä kirkonkylästä, on hän kuulevinaan
ensimmäisten tukkilaislaulujen soivan korvissaan.

Mutta kotiinjäänyt isä tuumiskelee itsekseen, että on sitä hulluutta
monenlaista. Rantamaissa kuuluvat poikaset joskus saavan hullutuksen
puoliväkisin mennä merille, täällä ne yhtä väkisin pyrkivät tukkijoelle.

Ja useimmiten ajaa routa porsaan kotiin.




Kohtaus joella.


Herran pojat sentään, kuinka kansakoulun läpikäyminenkin voi tehdä
paljon asiaa! Niinkuin tämänkin Ojajärven Heikin kohdalla. Viime vuonna
tavallinen jätkä, nyt kymppi, oikein sellainen konttorikymppi, joka
nostaa suoraan konttorista palkkansa tai jolle se lähetetään suljetussa
kirjeessä puulaakin muun postin mukana.

Kirkkoniemen rannasta on laiva lähdössä Lusman kylään, ja Heikki on
menossa työmaalleen, jollekin suvannolle Javaruksen tienoilla. On saatu
pieniä ohjeita konttorista ja nyt sitä ollaan menossa. Ei ole toista
työnjohtajaa paikalla, mutt’eihän siellä olekaan kuin parikymmentä
miestä.

Laiva on siis lähdössä ja irtaantuu vähitellen laiturista.
Lauantai-illan aurinko paistelee, ja laivalla on herroja. Siinä on
kirkonkylän apteekkari ja siinä on metsäherra rouvineen, siinä on
kansakoulunopettaja prässätyissä housuissaan, ja siinä on pitäjän
apupappi. Ja sitten siinä on liuta kauniita, nuoria naisia. Apteekkari
on rakennuttanut majan Vartiosaareen, kaksi peninkulmaa kirkolta, ja
sinne kai nyt ollaan menossa. Nauretaan, ilakoidaan ja joku hyräilee
laulunpätkää. Sitäpaitsi laivassa on joukko tavallista kansaa, kirkolla
käymässä olleita talollisia emäntineen, jotka Lusmankylästä jatkavat
matkaansa veneillä.

Nyt laiva jo kyntää jokea vastavirtaan, ja ihmiset alkavat ryhmittyä.
Herrat pysyvät kiinteästi yhdessä, ja talolliset pitävät pientä
juttelua piippujen kärytessä. Emännät availevat nyyttejään ja alkavat
syödä.

Heikillä on yllään uuden uutukainen sadetakki, jaloissaan äsken
ostetut pieksut ja valkoluinen iso H-kirjain, markkinakojusta
ostettu, rintapielessään. Se on korea, monikoukeroinen H ja täydentää
oivallisesti kiiltävää selluloidikaulusta ja kirjavaa kravattia.

Ja onpa Ojajärven Heikki muutenkin varustettu. Hänellä on
seitsemäntuhatta markkaa palkanmaksurahoja vasemmassa povitaskussaan ja
vähän aloitettu pullo oikeassa. Tuli vähän ryypätyksi Siljanterin, sen
ukkoherran, kanssa ennen lähtöä.

Jumaliste, kyllä se elämä sentään on elämää. Viime vuonna tavallinen
jätkä, tuollainen joka oksalla kasvava huithapeli, tänä vuonna
konttorikymppi. Ja kun hän panee työt sujumaan, niin ensi vuonna
saattaa olla ukkoherra. Hän on semmoinen poika, että hänen sakissaan
souvit sujuvat kuin rasvattu. Ukkoherra, se on melkein kuin hosmestari,
vähän parempikin, ei kenelläkään ole niin paljon komennettavia kuin
ukkoherralla. Siljanterillakin alun viidettäsataa.

Ojajärven Heikin kasvot punoittavat ja silmät kiiluvat; tavallisissakin
oloissa hän tarkoin tuntee oman arvonsa, nyt hän tuntee sen vieläkin
paremmin. Ei ole tarvinnut hänen muistikirjoistaan sanoa, että ne ovat
suttuisia, töhryisiä ja ettei hänen kraapustuksistaan vietäväkään ota
selvää. Siljanterikin juuri äsken sanoi konttorissa puhuttavan, että
Ojajärven muistikirjoja katselee oikein hauskuudekseen. Hm! Lieneekö
Siljanteri itsekään käynyt muuta kuin rippikoulun. Ylennyt vaan,
kun on ollut kauan aikaa puulaakissa, oppinut hyvin tuntemaan asiat
ja osaa tehdä itsensä krööniksi herrojen edessä. No, onhan se mies,
Siljanterikin, mutta kun hänkin, Ojajärven Heikki, oppii tarkemmin ja
perinpohjaisemmin tuntemaan asioita, niin silloin aletaan uusi virsi.

Herrojen ryhmä alkaa laulaa, ja opettaja huitoo pitkillä, laihoilla
käsivarsillansa.

"Mikähän se tuokin luulee olevansa", ajattelee Ojajärven Heikki,
pomo, katsellen opettajan huitelemista, "tavallinen hoikkasääri,
nälkäpalkkainen..."

Ja kun laulu loppuu, alkaa hän taputtaa käsiänsä. Ilman vain,
piruuksissaan! Mutta häneen yhtyy yksi ja toinen, ja opettaja kääntyy
ja kumartelee.

"Kyllä täällä osataan ja tiedetään", miettii Heikki ja tuntee tulleensa
jollakin tavalla lähemmäksi herroja.

Vaikka olihan sitä sen puolesta oltu lähellä muutenkin. Kerrankin oli
metsäherra saattomiehensä kanssa tullut jokirantaan, juuri työmaan
kohdalle. Yli piti päästä, ei venettä missään eikä auttanut metsäherran
muu kuin lakki kourassa tulla Heikin luo, jonka näki valvovan työtä.
"Voisikohan päästä teidän veneellänne toiselle puolelle?" Heikki oli
vilkaissut metsäherraan ja sitten huutanut sumalla puuhaaville miehille:

"Hei! Soutakaa tämä herra yli!" — Mutta eipä ollut metsäherra nyt
näkevinäänkään ja kuitenkin taitaisi kuipotella siellä vieläkin, ellei
hän olisi antanut — hm — määräystä miehilleen, että soutakaa tämä herra
yli.

Ja kun kaikki kävi ympäri, niin ei se metsäherrakaan mikään
taivaankaato-pomo ollut. Kruununtorppareita ja leimausmiehiään minkä
komensi, mutta kun joutui yhtiön kanssa tekemisiin, niin oli oksat
poikki niinkuin suutarin joulukuusesta. Jos puulaaki jätti puut
ostamatta, niin kruunu otti rahansa mistä sai. Ei sitä veroistakaan
kovin paljoa kerry. Mutta siellä se vain istui metsäherrakin, niinkuin
mikäkin äksän merkki, posket pököllään.

Yksitellen ja vähitellen Heikki mielessään luokittelee ja lajittelee
koko herrasakin naisineen ja tulee siihen johtopäätökseen, etteivät he
ole ihmistä kummempia. Apupappi asuu nöyrästi pappilan vinttikamarissa,
ja ellei ihmiskunta sairastaisi, niin tuskinpa apteekkarin auttaisi
muu kuin vetää hampaat naulaan. Ja heidän naisensa, — mikä talontyttö
tahansa voi vetää päällensä yhtä koreat vaatteet ja yhtä ruusuiset
rimssut, jos vain tahtoo. Niin että turhia pöyhistelevät ja tekeytyvät
muita paremmiksi.

Laiva mennä juksuttelee hiljaa eteenpäin, sivuutetaan Niemenkylä,
sivuutetaan viimeiset talot, ja jokiranta alkaa käydä asumattomaksi.
Silloin Ojajärven Heikki muistaa, että laivan koneenkäyttäjä on
tuttava, ja painuu konehuoneeseen.

"Saako tässä sinun paatissasi enää kahvia ollenkaan?" kysyy hän.

"Saa kyllä", vastaa Lomsteri, koneenkäyttäjä, "menet vain salonkiin".

"Niin, on mulla korkeimman taksan piletti."

"Niinpä tietenkin", myöntää Lomsteri asianymmärtävästi.

"Joo, vaikka muut ne parhaita paikkoja pitävät kuin omiaan. Kelpaisiko
sulle konjakki?"

"Älä kysykään!"

Juttu alkaa luistaa. Lomsteri on sitä mieltä, että jos tuosta
herrajoukosta ottaisi kenen tahansa ja panisi vaikkapa vain esimerkiksi
käyttämään tätä konetta, niin siihen jäisi.

"Siihen jäisi", vahvistaa Heikki. "Paitsi apteekkari ehkä, sillähän on
moottorivene."

"Särkenyt kai se on senkin, kalliin mööpelin, osaamattomuutensa vuoksi.
Sillä kai se muuten majallensa reisailisi eikä tällä."

Niin loppuu äkkipikaa Ojajärven Heikin konjakki, ja pullo pistetään
tarvekalulaatikkoon. Olkoon nyt siellä muistona. Ja Heikki päättää
mennä kahville.

"Paina nappia vain, niin kyllä tulee!" neuvoo Lomsteri. "Ja morjes nyt
vain ja kiitoksia. Kylläpähän joskus kostan."

Herrassakkikin on kokoontunut salonkiin ja juo parhaillaan kahvia.
Heikin keinuva saapuminen herättää hetken hiljaisuuden, mutta sitten
jatkuu puhelu niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Heikkiä tämä
loukkaa, hän lyö lakkinsa samettipenkkiin ja tervehtii kovalla äänellä.

"Päivää!"

Apteekkari vilkaisee häntä ohimennen, apupappi tuijottaa hiukan
kauemmin, metsäherra ja opettaja kohauttavat lakkejaan ilman muuta,
aivan kuin tyhjälle, joka ei heitä suuresti liikuta. Ja taas jatkuu
keskustelu. Naiset kuiskailevat keskenään, ja yksi nauraa tirskahtaa.

"Siellä on kaunis ilma", sanoo Heikki, "oikein hyvä matkailma".

Vain koneen jynkytys häiritsee hiljaisuutta. Heikki on huomaavinaan,
kuinka herrat vilkuilevat toisiaan salavihkaa.

"Työ-ilma on erinomainen", jatkaa hän. "Eivät pyydä miehet rokulia."

"Eikä rokuli rahaa teekään", vastaa metsäherra asiallisesti, vaikka
nähtävästi vasten tahtoansa.

"Ei. Hosmestari sen hyvin tietää, joka itsekin joskus on jätkien
kanssa tekemisissä. — Tuota, — enkös minä kerran Ilusjoen alajuoksulla
soudattanut hosmestaria yli?"

"Taisi olla. Minä jo vähän muistelin naamataulusta, että tuttu on mies."

"Joo, minähän se olin. Taisi loppumatka mennä hyvin?"

"Mikäs siinä, kun hyvin alkuun pääsi."

"Olisi hosmestari saanut ilmaisen kyydin ensimmäiseen kylään asti, kun
olisi hoksannut tahtoa. Ja pian se olisi käynyt, kyllä minun jätkäni
osaavat soutaa."

"Saako niitä niin vain yksityisasioissa soudattaa? Vaikka
kiitollinenhan minä olisin ollut, jos olisin saanut kyydin vaikkapa
maksustakin."

"Kyllä saa. Se on niin, että jätkän on pakko tehdä mitä käsketään."

"Niin kai se on."

"Joo. Nykyajan työmies ei tarvitse muuta kuin kuria. Ja jämttiyttä.
Siinä se on."

Herrat kuuntelevat, ja naiset kuuntelevat myöskin. Joskus keskenään
vähän supisevat.

Mutta opettaja hymyilee ja on ivallisen näköinen. Mitä vimottaa,
köyhäkaula? Pitääkö hänen mennä ja lyödä lompakkonsa sen nokan edessä
pöytään ja sanoa, että "siin' on, haista köyhä rahaa!" Taitaisi
vähemmän silloin virnistellä. Mutta olkoon rauhassaan, senkin raukka.

Heikki saa kahvinsa, ja herrat menevät salongista ulos. Tuskin ovat he
sulkeneet oven jäljessään, kun jo purskahtavat äänekkääseen nauruun.
Mutta Ojajärven Heikki ei sitä huomaa. Hän juo tyytyväisenä kahvinsa ja
ajattelee, että pitipä kohdella kuin vertaista. Metsäherrankin, vaikka
niin istui posket pököllään. Ei tässä auta kruusailla, jos haluaa pitää
silmänsä auki.

Mutta, saakeli, eikö nyt olla Javaruksen selällä. Eikä puulaakin
tuttua, punakeulaista venettä vastassa, vaikka selvästi sovittiin tästä
päivästä.

Kasvot hohtaen ryntää Heikki horjuskellen kannelle. Ahaa, ne ovat
tuolla ylempänä. Katsotaanpa, kuka täällä on herra, oikein lopuksi
se, jolla on vähän käskemistä. Heikin koko olento vapisee innosta,
jännityksestä ja odotuksesta. Viimein on vene melkein kohdalla.

Silloin hän vilkaisee ympärilleen, menee perämiehen luo ja sanoo
arvokkaasti, mutta niin, että kaikki lähellä olevat kuulevat:

"Pysähdyttäkää kone. Minä jään tähän."

Ja kone pysähtyy. Katsokaa vain, kuinka koreasti pysähtyykin.

"Näkemiin nyt sitten, kapteeni!" sanoo Heikki perämiehelle ja menee
laidalle tehden uljaan eleen kädellään veneeseen päin.

Vene, kahden hengen soutamana, alkaa hiljaa lähestyä.

"Nopeammin!" karjaisee Heikki.

Mutta jätkä ei anna komentaa itseään eikä airojen tahti muutu. On
ennenkin ehditty kohtusoutamisella ja täytyy ehtiä nytkin.

"Kiiruhtakaa!" karjaisee Heikki toisen kerran.

Ei nytkään tahti muutu. Toinen soutajista alkaa päinvastoin korjata
hankavitsaa ja peränpitäjä nostaa melan vedestä. Heikin ympärille
kokoontuneiden ihmisten huulilla alkaa karehtia hymy, ja joku
Tapaninkylän isännistä naurahtaa:

"Eivätpä ne oikein ole tietääkseenkään."

Nyt Heikin sisu alkaa kiehua, naama käy kravunpunaiseksi, hän vie
kätensä torveksi suunsa eteen ja huutaa silmät pullollaan:

"Jumal'aut, jos ette, roikaleet, pääse nopeammin liikkeelle, niin
saatte tilin kouraanne joka sorkka."

Ei tahti nytkään muutu, ja ympärillä-olijat ovat yhtä iloisemman
näköisiä.

"Pirun orjat", sanoo Heikki kuin anteeksi pyydellen miestensä puolesta,
"niiden täytyy saada lisää opetusta".

Kukaan ei vastaa mitään. Vihdoin vene laskee laivan kylkeen, ja kumea
ääni sanoo veneestä:

"Kompuroihan alas sieltä."

Tukahdutettu naurunräjähdys, ja Heikkiä aletaan soutaa pois. Veneestä
hän vielä huiskuttaa nenäliinaansa laivaan päin, ja ehkäpä joku
vastaakin.

"Se oli morski mies!" sanoo apteekkari.

"Että se uskalsikin", ihmettelee joku naisista.

"Olkaa varmat siitä", lopettaa metsäherra, joka tuntee jätkänsä,
rauhallisesti, "olkaa varmat siitä, että hän vielä tänä iltana saa sen
kurituksen, jonka tarvitseekin".




Mikko Puuperä.


Mikko Puuperä, — mies, josta kaikki puhuvat, mutta jota kukaan ei
ole nähnyt, mies, joka samalla kertaa on suuri hyväntekijä ja suuri
pahantekijä, mies, joka on nostanut monta, mutta kaatanut vielä
useampia. Muualla hänen nimensä saattaa olla mikä tahansa, suurten
jokien varsilla ja napapiirin tuolla puolen hänet tunnetaan Mikko
Puuperän nimellä.

Sinä ihmettelet, kuinka Hokkas-Nikoteemuksella, puulaakin pomolla, on
ollut varaa hankkia itselleen tuollainen komea talo. Eihän hän ollut
puulaakin palveluksessa kuin vajaat viisitoista vuotta, eikä suinkaan
puulaakikaan mitään ylettömiä palkintoja ja palkkoja maksa. Ei sillä
ollut perinnöistä tietoa, köyhän ämmän poika se oli ja akka samaa maata.

Näin sinä ihmettelet, ja kuuntelija kuuntelee sinua mielenkiinnolla ja
hartaudella. Sitten hän ruiskauttaa pitkän syljen, vilkauttaa silmiään
ja sanoo:

"Lykästäähän se muutamia, joo."

Ja vähän ajan kuluttua hän lisää:

"Eiköpä tuota liene Mikko Puuperä suurimmaksi osaksi koiville auttanut."

Jonka jälkeen hän kävelee tiehensä.

Tänä keväänä näet miehen kävelevän turkeissa ja simseteissä. Henki
tulee vähän viinalle, sikari savuaa suussa, ja muistikirja pistää esiin
turkin taskusta. On siinä kävelijää kerrakseen ja sopiikin kävellä, ei
sitä jokainen mies tuollaisia varusteita ylleen vedä. Ja miehen koko
olemuksesta kuvastuu suuri itsetyytyväisyys ja rauha: ollaan puulaakin
pomoja, toistaiseksi kyllä siitä pienemmästä päästä, ja mukava on olla.

Mutta ensi keväänä, kun hän tulee vastaasi, on hänen olemuksensa hiukan
arveluttava. Henki tulee kyllä nytkin viinalle, mutta suupielessä ei
enää käryä sikari, vaan siinä roikkuu paperossi, ja jaloissa saattavat
olla sikarilaatikot, sillä patiinit on menetetty hoitopelissä tai
"syykvetissä". Eikäpä ole tietoja turkeista, ulstereista ja muista
prameuksista, hyvä, kun takinreuhka päällä ja lossituvassa saatu
lihaliemiannos vatsassa.

"Kuinka", kysyt sinä närkästyneenä, "tällainen muodonvaihdos on
mahdollinen?"

Eikä sinun nytkään tarvitse odottaa selitystä. Selityksenantaja
siirtelee kyllä hiukan jalkojaan, siirtääpä vielä pikanellinkin
toisesta poskesta toiseen, tarkastelee maata ja vaaroja ja tarkastelee
vielä taivaan merkkejäkin, mutta selittää joka tapauksessa.

"Joo", sanoo hän, "se on niin, että kaipa hänenkin oli hyvä olla
puulaakissa ja hyvä kai hänellä oli palkkakin, mutta enemmän teki
mieli. Nähkääs kun sitä pitää pelata herraa. Ja sitten tuli Mikko
Puuperä ja hän sai lähteä kävelemään. Eivät viitsineet nostaa juttua,
summa kun oli niin pieni..."

"Kuinka pieni se sitten oli?"

"Mitä lienee ollut, tuhannen, toista. Mitäpä se sellainen puulaakin
varoissa."

Kas siinä meillä sankari, tässä Mikko Puuperässä. Tänään hän esiintyy
täällä, huomenna tuolla, kaataen ja nostaen, kaataen ja nostaen.
Puulaakit yrittävät valvoa, ettei hän saisi esiintyä, mutta hän
esiintyy kuitenkin. Sillä silloin kun luotiin yhtiö ja yhtiölle
tilinmaksukirjat, silloin myös luotiin Mikko Puuperä. Joskus hän on
osoittanut taipumusta siirtyä valtiolle, mutta toistaiseksi se on
jäänyt. Mikko Puuperällä on suurempi ja kiitollisempi työmaa yhtiöllä.

Näin tapahtuu muutamana kauniina heinä; kuun päivänä latvajoen
kaukaisimmalla työmaalla, tilinmaksupäivänä muuten. Kirjat ovat
valmiit, rahat valmiina, ei muuta kuin ala maksella. Mutta juuri
ratkaisevalla hetkellä ilmestyy joku konttorin läheteistä ja seuraa
palkanmaksua. Jopa jotakin: neljä miestä näkyy antavan palttua
palkalleen. Se on kovin ihmeellistä "Missä nämä neljä ovat?" kysyy
lähetti.

Selitetään, että ne ovat muualla nyt, tällä kertaa. Mutta kenties
huomiseksi tulevat.

"No odotetaan sitten."

Vaan miehiä ei kuulu huomenna, eikä vielä ylihuomennakaan. Lähetti
alkaa epäillä ja menee työmaille kyselemään miehiltä.

"Missä ne sen ja sen nimiset miehet ovat?"

Korvantauksen kynsimistä, sitten pientä kiroilua, — selvittäkööt
herrat, p—le, itse asiansa, — viimeksi leveä, ymmärtäväinen, hiukan
pahansuopa nauru:

"Ei täällä meidän aikanamme ole koskaan sellaisia ollutkaan."

Selvä juttu, — kysymyksessä on vanha tuttavamme Mikko Puuperä, olematon
mies. Ja asianomainen palkkalistantekijä saa lähteä kävelemään.

Niin rikeeraa Mikko Puuperä suurten jokien varsilla. Toiset käyttävät
hänen apuaan viisaasti ja harkiten, ja heistä tulee vakavaraisia
kansalaisia ja kunnioitettuja ihmisiä, toiset ovat tyhmiä ja
varomattomia, ja heistä tulee yhteiskunnan mätämunia, varkaita ja
väärintekijöitä. Sama laki täällä kuin muuallakin. Ja niinkuin muutamat
karttavat pirun mainitsemista sen oikealla, laillisella nimellä, niin
puhutaan Mikko Puuperästäkin kuiskailemalla, ympärilleen vilkuillen ja
joskus pieni välke silmäkulmassa.

Vääryyttä, petostako? Mitä vielä! Juhlissa lauletaan hartaudella ja
antaumuksella:

    "Ja kuinka vilppi, viekkaus,
    siell' ompi outoa."

Ja metsien hongat huokailevat ja taitavat huoata täydestä sydämestään.




Tiltu.


Hän ei ole mikään "Tukkijoen" Maija, hänen virkansa on aivan toinen.
Hän on ollut kaksi kertaa lasareetissa, mutta hänellä kerrotaan olevan
rahoja säästössä sen Huuhkajan ukon takana, — tiedättehän, — joka on
jollakin tavalla Tiltuun kiintynyt. Ukko on lestadiolainen ja itkee
usein hänen kovaa kohtaansa, mutta tallettaa kuitenkin hänen synnillä
ansaitut rahansa ja antaa hänelle tarpeen tullen ruokaa ja yösijan.
Pappi on siitä nuhdellut Huuhkajan ukkoa, mutta ukko on vastannut,
ettei hänellä ole sydäntä ajaa Tiltua lankeemuksen tielle, sillä
voihan tapahtua, että hän ottaa sanasta, nuhteesta ja varoituksesta
ojentuakseen. "Minkä te teette yhdelle näistä pienimmistä..."

Ja Tiltu kulkee savotalta savotalle, työmaalta työmaalle, kesät talvet.
Kyläpaikoissa jokainen itseänsä vähänkään kunnioittava ihminen häntä
karttaa, mutta metsissä ja jokivarrella hän käy täydestä. Siellä on eri
laki ja eri asetukset.

Tiltu ei vielä ole vanha, papinkirjan mukaan on hän juur'ikään
sivuuttanut kolmekymmentä vuotta, mutta kun häntä tarkastelee hänen
omissa oloissaan, on hänessä jotakin raskasta, väsähtänyttä ja
kulunutta. Vähemmästäkin voi ihminen kulua.

Eikä Tiltu myöskään ole ruma. Eihän hän tietysti ole kauniskaan,
mutta hänen olentonsa aavistuttaa, että hän voisi olla hyvinkin hyvän
näköinen. Hänellä on sopusuhtainen vartalo, mutta hän ei koskaan löydä
sille oikein sopivia vaatteita. Hänellä on säännölliset kasvonpiirteet,
mutta silmien ympärillä on siniset renkaat ja huulet ovat aina kosteat,
niinkuin imisi hän karamellia. Ja käsistä näkee, ettei hän koskaan
ole tehnyt raskasta työtä, minkä joskus soutanut itsensä työmaalta
toiselle, kun muut ilkeydessään eivät ole ottaneet häntä veneeseensä.

Entisaikaan, viisi, kymmenen vuotta sitten, Tiltu vielä oli ylpeä.
Eivät hänelle kelvanneet muut kuin herrat ja nuoret ja pulskat.
Taisi joskus ajatella rakkautta ja antautuakin rakkaudesta. Mutta
sitten se alkoi mennä alaspäin, piru tiesi, kuinka, — kenties se oli
ensimmäisen lasareetireisun jälkeen. Hän otti itselleen seuralaiseksi
ja "jarrumieheksi" Sieppi-Amalian, ikivanhan tukkilaislutkan,
mutta riitaantui hänen kanssaan ja liittyi Jokipekan Lauriin,
viinakauppiaaseen. Kunnes huomasi, että edullisinta oli sittenkin
kulkea yksin, pieni puukko rinnalla.

Nyttemmin ei Tiltu enää miettinyt, kuinka hän oli tälle tielle
joutunut, eikäpä se olisi mitään hyödyttänytkään, sillä eihän hän ainoa
sellainen ihminen ollut maailmassa. Ainoastaan joskus, kun Tiltu oli
loppuun suorittanut päivätyönsä ja miehet makailivat nuotiolla, kun
syystähdet vilkuttivat ja pimenevän metsän puut huokailivat, kun tukit
joessa kumahtivat toisiansa vastaan ja hanuri alkoi soida, silloin
tunsi Tiltu epämääräistä halua itkeä.

"Antakaas pojat viinaa", sanoi hän silloin.

Mutta pojat ovat sillä kertaa saaneet hänestä kyllikseen ja vastaavat:

"Mistä sulle tässä viinat... Olethan jo saanut sen, minkä tarvitsetkin."

"Kyllä te kans olette yksiä saatanoita", sanoo Tiltu ja voi lähteä yötä
myöten samoamaan kiitollisemmille maille.

Niin, Tiltu ei enää ajattele menneisyyttänsä, ja oikeastaan hänen
historiansa onkin niitä kaikkein tavallisimpia senlaatuisista
historioista. Se ensimmäinen oli kotikylän kauppiaan poika, jota hän
oli rakastanut. Ei siitä sen enempää. Toinen oli puulaakin kiertelevä
kasööri, mutta Tiltu oli jo oppinut tuntemaan miehiä eräältä puolen,
ja kasöörillä oli ollut pitkällinen työ ja vaivannäkö, ennenkuin pääsi
pyyteittensä perille. Kolmas, — Tiltu palveli silloin Joutsjärven
kievarissa, — oli ollut kauppamatkustaja, tukeva, lihava herra, joka
oli houkutellut ja hukutellut ja tarjonnut satasen. Siitä kai se vasta
oikeastaan oli alkanut: ilman edestä, rahasta, — kuinka kulloinkin
sattui. Ja viimein Tiltu oppi sanomaan:

"Raha ensin!"

Valmis. Suuria peräytymisen teitä ei enää ollut, eikä niitä erikoisesti
tarvittukaan.

Muuan pruuviherra oli kerran vienyt hänet mukanaan alamaihin, ja
hän oli huomannut, että täällä hänellä olisi suuret mahdollisuudet
ansaita. Häntä oli syötetty ja juotettu, hän oli ottanut osaa yöllisiin
kesteihin, hänellä oli ollut kauniita vaatteita. Mutta Tiltu oli
pelännyt, hänellä oli ollut auttamaton vetovoima sinne, mistä oli
tullutkin, siellä ei ollut sähkövaloja, pika-ajureita, automobiileja
ja poliiseja. Siellä ei tapahtunut niin, että joku surkutteli hänen
tilaansa, puhui hänelle myötätuntoisia sanoja ja sai hänet sitten
halvemmalla. Siellä: otti ja maksoi ja sillä hyvä. Sitten sai olla sitä
mitä oli. Vaan ennenkuin Tiltu sai palata sinne ylös, oli hänen oltava
pari kuukautta sairaalassa ja hän älysi, että hän oli jo kaupungissa
"kirjoissa" ja ettei hänen enää ollut hyvä sinne palata. Eikä hän
sitä surrut, veri veti sittenkin suurten jokien varsille ja tunturien
juurelle.

Kolmen vuoden kuluttua Tiltu lopullisesti oppi olemaan ajattelematta
ja surematta, ja kun mietteitä joskus tuli, olivat ne laadultaan
tilapäisiä. Joskus hän saattoi jotakin kohtaan tuntea rakkauden
häivettä, mutta hän oli jo täysin tietoinen siitä, ettei häntä kukaan
omakseen ota. Ja niin hän kulki paikasta toiseen, työpaikkoja myöten,
ensin joku mukanaan, sitten yksin, rohkeammin.

Tuskinpa hän enää ajattelee vaatteitaankaan, saatikka sitten puhtautta.
Hän tietää, että hän kelpaa sellaisena kuin on ja että hänellä on
jotakin, joka merkitsee enemmän kuin koreat vaatteet. Sitäpaitsi hän ei
vielä ole niin vanha, että hän riippuisi ulkonaisen pynttäyksen varassa.

Saattaa kuitenkin tapahtua, että joku Ruotsin puolella töissä ollut
rupeaa ronklaamaan, haukkumaan ja tekemään vaatimuksia. Silloin Tiltu
remsseästi nakkaa niskojaan ja menee tiehensä:

"Ei tässä reistailemaan ruveta. Kun ei kelpaa, niin ole ilman sitten."

Muuten on Tiltu reilu tyttö. Ei hän varastele miesten ollessa pöhnässä
ja heidän nukkuessaan, niinkuin jotkut kuuluvat tekevän, ei varastele
eikä paljon juksauttelekaan. Hän ihmettelee, kuinka miehet voivat
Raahen-Iitan ja Sieppi-Amalian pikku näpistyksille ja muille konsteille
vielä nauraakin. Kokonaisen tilinkin oli Raahen-Iita kerran vienyt, ja
mies oli vain kohmelopäissään murissut, että "niin sitä käy, kun rupeaa
sellaisten kanssa tekemisiin". Ja kerran oli Sieppi-Amalia vienyt
nukkuvalta saappaat, mutta mies oli kimmastunut ja Sieppi-Amalia olisi
päässyt linnaan, ellei olisi oikeudessa saanut toteen, etteivät ne
saappaat olleet kahdenkymmenen markan arvoiset.

Ei Tiltu koskaan varasta eikä pelaa muutakaan pismarkkia. Mutta jos hän
tapaa rahattomana, kengättömänä ja kohmeloissaan värjöttelevän vanhan
tuttavan, niin hän kernaasti lainaa siksi, kunnes asianomainen saa
töitä. Ja harvoin ovat rahat kokonaan menneet.

Tiltu rakastaa tanssia, musiikkia, juomista ja repäisevää meininkiä.
Saattaa juovuspäissään heittäytyä kovaääniseksi ja tarjoilla itseään
oikealle ja vasemmalle. "Tulkaa nyt, pojat, — kerrankin kaupanpäällisiä
vuoden hitsin päälle..."

Mutta julkisissa tanssipaikoissa, kirkonkylissä, häntä ei enää
kukaan tanssita. Ihmiset eivät kärsi nähdä, että "tavara pyörii",
ja voi tulla poliisikin karkaamaan ulos. Vaan kuuntelemasta rahansa
edestä hanurinsoittoa, siitä ei kukaan voi häntä estää. Istua siinä
ja kuunnella, nähdä ihmisten pyörivän ja hemaistua omista puoleksi
tiedottomista ajatuksistaan, on sekin jotakin.

Vanhuuttaan ei Tiltu ajattele. Joskus kai se piste tulee, mutta niin se
tulee itsekullekin. Sitten kai on edessä Huuhkajan ukon mökki. Se ukko
kyllä rähisee ja puhuu sanaansa, mutta antaa olla aloillaan, kun vain
on ihmisiksi ja osaa pitää puuhansa salassa. Ja rahaakin on sentään,
mitä lienee, yhdeksäntuhannen vaiheilla. Kyllä ukko niistä huolen pitää
ja on kätköpaikankin kaiken varalta neuvonut:

"Tuoss'on sitten, ettäs tiedät... Saisit sinä, ihmisriepu, jo heittää
pois sen elämäsi..."

Ei vaan tule heitettyä, kun on tottunut. Mutta kirkonkylissä ja
liikepaikoilla ei Tiltu enää liiku. Mitä kauempana työmaat ovat, sitä
kernaammin Tiltu niihin menee, sillä hän tietää, että miehet eivät
sairaina ja vaivaisina lähde kauas metsiin. Vaikka osaa hän, sen
puolesta, selvän ottaa siitä, kuka on terve ja kuka ei. Ei hän enää
kolmatta kertaa vahingossa joudu lasareetiin. Mutta paras sittenkin
pysyä metsissä.

Nykyisin Tiltu on mieltynyt Aatsingin Iivariin, kymmenniekkaan, mutta
häntä vaivaa Suoperon Alhree, suurikokoinen jätkä länsirajalta. Eihän
Alhreessa mitään kummempaa kuin muissakaan, mutta mies on liian
suuriluinen ja ilkosilmäinen, puhuu kovalla ja repäisevällä äänellä
edessäpäin ja tirskuttaa takana. Eikä Tiltu suostu, piru tiesi, mitä
sillä on takana. Ja muutenkin on vähän tunnettu, yhden tilivälin vasta
ollut. Miehet seuraavat jännityksellä, kuinka tässä oikein käy. Ei se
Tiltu ole ennen tuollainen ollut, mutta ei Suoperon Alhree heitäkään
miellytä, se luottaa vähän liiaksi voimiinsa, ei ymmärrä sakin henkeä
ja tekee vääryyttä, jos voi, korttipelissä. Mutta Alhree tykkää, ettei
hän ole huonompi kuin muutkaan, ja jatkaa hyökkäyksiään.

Eihän Tiltukaan teräksestä ollut. Hän taipui viisikertaisesta hinnasta.
Sillä ihminenhän oli Suopero niinkuin muutkin.

Mutta heti senjälkeen nauroi Suopero täyttä kurkkua.

"Tiedätkö, mitä nyt sait?" kysyi hän.

"Häh? Mitä sinä sanoit?"

"Niin, että tiedätkö, minkä nyt sait?"

"Kyllä kai minä tiedän."

"Etpä tiedäkään. Kupan, oikein Norjasta tuodun kenraalikupan."

Saattoihan se olla leikkiäkin, mutta sitä ei Tiltu joutanut
ajattelemaan. Hän tempasi rinnaltaan puukkonsa ja iski sen sanaa
puhumatta, kahvaa myöten, miehen kylkeen.

Ja sitten Tiltu pantiin kiinni ja sai kuusi vuotta. Olisi hyvin päässyt
suoraan pakoonkin, mutta eipä sitä viitsinyt, ja lamassa oli mielikin.
Huuhkajan ukolle vain lähetti sanan, että panna rahat pankkiin. Ehkäpä
hän siellä linnassa niin puhdistuu, että joku löylynlyömä hänet nai.




Erämaan henkeä.


Aurinkoisena kesäyönä hiipii se, erämaan henki, kestikievarin
pihalle. Päivällä sitä ei huomaa, yöllä se on voittava tekijä, silmin
nähtävä, sydämin tunnettava, niin, melkein käsin kosketeltava.
Ja silloin valvova ihmislapsi vaipuu pieneen tilintekoon itsensä
kanssa, itsetietoiseen tai tiedottomaan. Tai ellei hän vielä ole
tilinteon asteella, vaipuu hän suureen ajatuksettomuuteen ja henkiseen
poissaoloon: hän tuntee eikä kuitenkaan tunne, on ajattelevinaan,
vaikka ajatus harhailee, hänen tahdostaan välittämättä, missä tahtoo,
vaistoaa jotakin, vaikka itse asiassa aavistelee.

Päivällä olemme auringonpaisteisessa kirkonkylässä, joka meistä näyttää
melkeinpä vilkkaalta. Ihmiset kulkevat maantiellä, jätkät hoilaavat
joella, asumusten ikkunaruudut välkähtelevät. Ja harmajankellertävää
maantietä pitkin pääset vaikka Roomaan, jos sinulla on tarpeeksi rahaa
ja kärsivällisyyttä. Apteekkari ja toinen metsäherra keskustelevat
vilkkaasti ja hymyillen pappilan kujan suussa, heistä näkee, että he
ovat herroja, vaikka metsäherran patiinit ovat lintassa ja apteekkarin
housunlahkeet pyöreät ja silittämättömät. Ja tuossa tulee kevein
askelin pitäjän uusi sairaanhoitajatar, joka vaikuttaa ilmestykseltä:
hänellä on uusimuotinen kävelypuku, kyynärpäihin asti ulottuvat
harmajat hansikkaat ja silmiinpistävän sirot, korkeat korot matalissa
kengissään. Metsäherra hymyilee ja apteekkari hymyilee, kun hän kulkee
ohi: kaunis hän kyllä on, mutta käyttäköön korkeampia kenkiä, sillä
sääsket löytävät kyllä tiensä hänen harsomaisiin, valkeihin sukkiinsa.
— Rovasti on paitahihasillaan katsomassa perunamaatansa, iso piippu
savuaa hänen hampaittensa raossa, ja viimein hän aitaan nojautuen alkaa
tuttavallisesti ja veljellisesti keskustella ohikulkevan kulkurin
kanssa. Joo-joo, se on mukava mies ja alhainen mies tämä nykyinen
kirkkoherra, kohtelee jokaista ihmistä ihmisenä ja myöntää, että ovat
ne itsekullakin puutteensa ja heikkoutensa, papillakin.

Päivisin on kirkonkylä täynnä toimeliaisuutta. Maantien vieressä
oleva harmaanvihreä suo näyttää auringonpaisteessa lempeältä ja
ystävälliseltä kuin kukkia kasvava niitty, ja sen takana on varjoisa,
viihdykäs metsä. Osuuskaupasta ja Peterin puodista tunkeutuu maantielle
sillin, juuston ja nahan haju. Ja kauppa käy, mutta niinhän kaupan
pitääkin tehdä. Ja syrjäkylien pororikkaat kulkevat asioillaan
nimismiehen asunnolta metsäherran puustelliin ja puustellista
pappilaan. On täällä muutakin tekemistä kuin olla olemassa.

Ah, tämäkö on erämaata! Tunturien laet uivat auringonpaisteessa, ja
talot näyttävät isoilta ja hyvinvoivilta. Ja katselkaapa vain isäntien
siistejä pukuja ja polviin asti ulottuvia saapasvarsia. Voi olla, että
erämaata, mutta erämaa on jossakin hyvin kaukana, koko maailmahan on
itse asiassa erämaata.

Mutta illan tullen ja yön lähestyessä alkaa tunnelma muuttua. Kauppiaat
lyövät ovensa kiinni, hoilaus joella vaimenee, siellä täällä,
metsikössä, viipyy vielä korttisakki. Se menee kuitenkin pian levolle,
— kuudelta alkaa uusi, totinen työpäivä.

Kestikievarin laakea, viheriänurminen pihamaa on päivisin kirkonkylän
proosallisimpia paikkoja. Ihmisiä tulee ja menee, heillä on asioita
isännän kanssa, joka on kunnallislautakunnan esimies, joskus voi tulla
kyyti ja kyydissä tullut rientää asioilleen päästäkseen mahdollisimman
pian pois. Ja ruotsalaisen yhtiön pomot asuvat kestikievarissa,
sillä heillä ei ole omia taloja, niinkuin suomalaisilla yhtiöillä.
Missäpä eivät muuten kestikievarin pihat olisi enemmän tai vähemmän
proosallisia?

Mutta kun ilta alkaa vaihtua yöksi, silloin tulee pihamaalle
hiljaisuus. Sisällä huoneissa käyvät vielä ovet, joku kulkee pihan
poikki navettaan, tuvassa majaileva jätkä käy panemassa tervatut
saappaansa aidanseipään nokkaan kuivamaan. Sitten ei kuulu enää muuta
kuin alati hiljenevät äänet kylältä ja hevosten jalkojen töminä
tallista.

Aurinko ei mene mailleen, sen valo vain käy kelmeämmäksi. Ilma viilenee
ja tulee ikäänkuin kosteammaksi, ulkohuonerivin takana alkavan
havumetsän tuoksu kantautuu nyt väkevänä ja vaativana pihamaalle.

Erämaan henki, — päivällä saapunut matkamies ei ole sitä ennen tullut
huomanneeksi, nyt hän sen huomaa sitäkin selvemmin.

Kievari on korkealla kummulla, ja sen pihalta voi selvästi nähdä yli
kylän. Äsken se vielä oli täynnä työtä ja asiallisuutta, nyt se näyttää
merkillisen pieneltä ja kokoonkutistuneelta, talo siellä, toinen
täällä, keltainen pappila, valkoinen metsäherran puustelli, kirkon
tapuli, joka näyttää vähäpätöiseltä ja pieneltä. Metsä on tummana ja
uhkaavana astunut askeleen lähemmäksi, tummanviheriät vaarat ovat
kasvaneet korkeammiksi, pohjoislaidalla kohoavan tunturin seinämä on
käynyt uhkaavammaksi, jyrkemmäksi ja ikäänkuin kasvettunut kiinni
kirkonkylän kupeeseen. Kaukaa katsottuna näyttää siltä, kuin se aikoisi
tuossa tuokiossa kaatua kirkonkylän päälle.

Matkamies huomaa, että yö on käsissä, mutta hän viipyy yhä laakealla
pihamaalla. Auringonsäteet leikkivät matalan Keinuvaaran kupeella,
Keinuvaaran, joka on jossakin soiden ja jänkien takana. Suo
purkaa höyryä ja usvaa, värit vaihtuvat harmajasta ja viheriästä
kullankeltaiseen. Jos joku nyt tulisi ja kertoisi hänelle, että
Keinuvaaran tai Särkivaaran metsiköissä parhaillaan käy keijukaisten
tanssi, niin hän ei suhtautuisi siihen ainakaan epäillen. Miks’ei,
miks’eikäs se voisi olla mahdollista.

Sillä muutamassa tunnissa on kaikki muuttunut. Sallatunturi ja Rohmoiva
olivat korkeita ja kaukaisia. "Täällä me olemme yksinäisyydessämme,
eikä meillä suurin piirtein ole tekemistä teidän ja teidän elämänne
kanssa. Mutta jos teitä huvittaa vaivautua laellemme, niin te
huomaatte, että me ja veljemme hallitsemme erämaita." Niin ne olivat
äskein seisoneet korkein, auringonpaisteisin otsin; nyt ne ovat tulleet
lähemmäksi katsomaan, mitä viheliäinen ihmislapsi on saanut aikaan.
Ja ne huomaavat, ettei ihmislapsi ole saanut aikaan juuri mitään,
peltotilkun tuolla, uuden rakennuksen täällä, kaikki asioita, jotka
murusina sulautuvat suureen kokonaisuus teen.

Tänä yönä antaa erämaiden haltia aavistaa olemassaolonsa. Kyllähän ne
ihmiset puuhaavat kaikenlaista, mutta pieniä, kovin pieniä he sittenkin
ovat. Luojan aurinko paistaa kyllä, mutta pientä, vaatimatonta asutusta
ympäröi joka taholta suuri autius ja suuri asumattomuus.

Ettäkö täällä on ihmisiä? Kaikkeuden tunto on käynyt niin voittavaksi,
että matkamies unohtaa seisovansa kievarin viheriällä pihamaalla. Niin,
aivan oikein, joku aika sitten muuan jätkä toi saappaansa kuivamaan ja
muuan nainen tuli navetasta.

Matkamies istuutuu portaille, joiden alin askelma on kivestä. Hän
odottaa, että kivi vastaisi pehmeältä niinkuin puu, mutta se on
sittenkin kiveä. Aika, paikallisuus ja etäisyydet ovat käyneet
epämääräisiksi. Minä olen tässä, tämä minun ympärilläni on maailma.
Illalla minä tulin läpi erämaiden alamaista. Siellä on liikettä ja
elämää, mutta se on siellä jossakin, se ei kuulu tänne.

Kaikki näyttää yhteenkuuluvalta ja elolliselta. Laakeapintainen kivi
tuossa keskellä pihaa voisi kertoa oman historiansa, rakennukset
tuntuvat luontoon kuuluvilta, niinkuin olisivat aikojen alusta
siinä seisoneet. Ja kuitenkin on ladon seinä uusi, se tuoksuu vielä
pihkalle. Ihmiskäden töitä on kaikkialla näkyvissä, mutta se on pientä
ja olematonta sen rinnalla, mikä sitä ympäröi. Siirrä Sallatunturi
paikoiltaan ja muuta se harmaakiviseksi linnaksi, silloin voit sanoa
jotakin tehneesi.

Itsetiedottomasti kääntyvät matkamiehen ajatukset hänen omaan itseensä
ja kaikkeen siihen, mihin hän joskus on uskonut. Hänen mieleensä
tulevat lapsuuden päivät ja nuoruuden toiveet, ja ne viehättävät kyllä
muistia, mutta yhtäkaikki tuntuvat ne yhdentekeviltä ja vähäpätöisiltä.
Miksipä ylimalkaan ajatella jotakin, joka joskus on ollut. Nykyisyyshän
on kuitenkin määräävä, ja nykyisyys on jossakin kaukana, avaruudessa,
hm, erämaassa.

Lintu tirskahtaa metsässä, aurinko alkaa lämmittää, yö muuttuu aamuksi.
Matkamies katselee ihmettelevin silmin ympärilleen: tällaistako tämä
olikin, hm; elämä alkaa.

Askeleet narskahtelevat seinänvierushiekassa, ja kotiin saapuva
yökulkija hämmästyy nähdessään matkamiehen istuvan portailla. Mutta
matkamies ei hämmästy.

"Teillä on täällä ihmeelliset yöt", sanoo hän tuntemattomalle ihmiselle
toverillisesti.

"Sellaisia kai ne ovat aina tähän aikaan", vastaa yökulkija
asiantuntemuksella ja hiukan tylysti.

Aivan kuin että "suotta niitä on töllistellä".




Kunnia


Se alku oli tapahtunut sillä tavoin, ettei Juho Matinpoika sitä
itsekään oikein ymmärtänyt, ja nyt oli tapahtunut tai oli tapahtumassa
loppu. Kirje, avattuna ja rypistettynä, oli vielä hänen edessään.

— Niin vain, niin vain, — sanoo nuori Juho Matinpoika itsekseen ja
katselee ilmeettömin silmin eteensä. Mutta myöhemmin hän ajattelee,
että se on hyvä, että isä sai asiasta tiedon heti eilen, kun kirje oli
tullut.

— On se hyvä, — jatkaa hän ajatuksiaan, — hyvä sukukunnankin vuoksi, ja
isä kun osaa parhaiten tällaiset asiat ja seikat harkita.

Mutta kun hän ryhtyy miettimään itse pääasiaa, sitä, mistä tämä kirje
johtui, ei hän löytänyt siinä hakemallakaan mitään lämmittävää, ei edes
mieltäkiinnittävää. Se oli nyt tapahtunut. Tässä oli seuraus. Selvä on.

Nuori Juho Matinpoika nousee tuoliltaan ja kävelee muutaman kerran
edestakaisin kamarinsa lattialla. Sitten hän pysähtyy ikkunan luo ja
antaa katseensa harhailla yli lumisen lakeuden, jonka rantoja reunustaa
mustanpuhuva metsä. Vaaleanharmaja, ohut savu nousee talojen ja tönöjen
savupiipuista hajaantuen kylmään, teräksensiniseen avaruuteen. Nyt on
aaton aatto, ja siellä puuhataan joulukiireissä niinkuin täälläkin,
Saranpäässä, mutta talot ja tönötkin tekevät nyt Juhoon aution, kalsean
ja poistyöntävän vaikutuksen. Autiolta näyttää taaja-ikkunainen
Suuriniemi, kylmältä valkoinen, mahtava Muilu, ja tuolla, Muilun
liepeillä, pistäikse esiin Peltoniemen päärakennus. Niin, mutta
sinnehän hänen ei pitänyt katsoa.

Juho puraisi hampaitaan yhteen ja istahti uudelleen. Ei tarvinnut
Saranpään pojan katsella Peltoniemen tytärtä, jos lieneekin ennen
katsellut. Ja olihan katseltu. Lapsesta asti. Saranpään ainoa poika ja
Peltoniemen ainoa tytär. Mutta nyt tuli loppu, läjähtävä loppu.

Juho muisti, että vanhukset joskus olivat hymyilleet sellaista ohutta,
itsetiedotonta hymyä heitä katsellessaan. Hänen omat vanhuksensa ja
Peltoniemen vanhukset. Heillä kai oli heihin, Juhoon ja Peltoniemen
Anna-Liisaan, nähden omat toivomuksensa. Eivätkä ainoastaan toiveet,
vaan myöskin varmuus, joka vain odotti toteutumistaan. Tässä se nyt oli.

— Saatana vie! — pääsi Juholta, ja hän löi nyrkkinsä pöytään, mutta
samassa hän havahtui.

Ovi avautui raolleen, ja Saranpään ukko pisti päänsä sisään.

— Älä edes kiroile! — sanoi hän ja näytti siltä, kuin hän olisi aikonut
sanoa enemmänkin, mutta muutti päätöksensä ja painoi oven uudelleen
kiinni. Sitten Juho kuuli, kuinka isä avasi ja sulki toisenkin oven ja
meni tuvan puolelle. Hetken kuluttua hän ajoi ikkunan ohi kylälle päin.

       *       *       *       *       *

Nähdessään, että isä poistui, meni Juhoon jonkunlainen heikko
vapautuksen tunnelma. Hän saattoi ajatella asiata keveämmin ja
vapaammin.

Se oli silloin keväällä, kun humu kävi kautta maan ja sotatorvet
soivat. Meni muita ja meni hänkin, Saranpään Juho, ainoa poika. Koko
talo oli vakavan näköinen, äiti itkeä tihuuttelee.

— Kulje varoen, — nyyhki hän, ja pidä Jumala silmäin edessä.

Juho koettaa karaista luontoansa, ettei näyttäisi ämmämäiseltä, mutta
sydän hätkähtelee ja suupielet vavahtelevat. Isä kiiruhtaa lähtemään,
hevonen on jo valjaissa eikä juna odottele. Eteistuvassa on Peltoniemen
Anna-Liisa katsomassa Juhon lähtöä. Kukaan ei pidä sitä minään,
Anna-Liisa on jo niinkuin jotenkin Saranpäähän kuuluva.

— Muistahan nyt joskus, — sanoo Anna-Liisa ojentaen kätensä ja koettaen
hymyillä, ja Juhon sydän vavahtelee vielä enemmän, mutta hän tekeytyy
reiman ja huolettoman näköiseksi ja vastaa:

— Kyllä kyllä...

Mutta isä kiiruhtelee yhä. Saranpäässä tapahtuu harvoin, että isäntä
itse kyyditsee ketään. Ei kievariaikana kyydinnyt kuvernööriäkään,
rengin lähetti. Näin sitten mennään asemalle, ja isä on niinkuin
ei sotaa olisikaan, sanoo sanan ilmasta ja virkahtaa, että Muilun
rengit vietiin jo illalla asemalle, mutta kylläpä tästä vähemmälläkin
kiireellä ennättää. Asemalla isän mielentyyneys kuitenkin pettää,
vaikka hän kipristää silmiään ja vetää huulensa tiukempaan. Ja hyvästiä
heittäessä hän jo vähän niinkuin katkonaisesti sanoo:

— Tiedät sitten, poika, että meiltä on aina kuljettu kunniallisilla
teillä ja annettu sana on pidelty kuin lakituvassa tehty vala niin
ystävälle kuin vihollisellekin.

Mutta viimeksi isä oli ikäänkuin poistaakseen painostavan tunnelman
sanonut jonkun leikkisanankin:

— Älä nyt sitten sen kiväärin kanssa suotta päiviä... Muuta kuin
asiasta tehden...

Niinpä sitten kuluu kokemuksista ja vaiheista kyllästytetty kevät, ja
muutamana päivänä, juuri, niihin aikoihin, kun maa etelän puolessa
alkaa olla lumesta vapaa, saavuttaa sota erään huippukohtansa:
valloitetaan suuri ja tärkeä kaupunki.

Tähän asti Juho ajattelee vaivattomasti ja keveästi, mutta sitten
ajatus matelee eteenpäin aivan kuin maata tunnustellen ja koettaen
turhaan etsiä puolustusta miehen teoille. Hän huomaa nyt, että
hiukkasta myöhemmin kuin hän muitten mukana syöksyi taistelevaan ja
savuavaan kaupunkiin, muodostuu myöskin hänen yksityiseen elämäänsä
eräs solmu, jonka hän vasta nyt oivaltaa.

— Villiintyyhän sitä ihminen yhtämittaisessa huminassa ja
verenvuodatuksessa, — sanoo hän ikäänkuin alkulauseeksi ja
puolustukseksi sille, mitä nyt seuraa, ja koettaa palauttaa mieleensä
sitä ylivoimaista riemua, jota hän tunsi valloituspäivänäkin, mutt’ei
tahdo siinä onnistua. Ulkona levitteleikse totinen lakeus, ja pakkanen
paukahtelee nurkissa.

Niin, se riemu oli ollut silloin ylivoimainen, eikä Juho luullut
poikenneensa kunniallisilta teiltä, kun oli riemuinnut toisten kanssa.
Muutamana kuulakkana kevätiltana hoippuu hän asuntoonsa tuntuvasti
humalassa. Hän olisi tahtonut syleillä koko maailmaa, antaa anteeksi
ihmisille tämän verenvuodatuksen ja huutaa ilmoille sydämensä syvimmät
salaisuudet. Senkin, että siellä lakeudella, Peltoniemen paljastuvien
pihlajien takana, odotti häntä joku.

Ilta alkaa jo vaihtua yöksi, ja asuntopaikassa on se veikeäsilmäinen,
pullakka tyttö avaamassa. Juho ei ole ennen häntä edes erikoisesti
huomannutkaan, mutta nyt tyttö on ylisillään ja pitelee käryävää tuijua
kädessään. Tällä kertaa hän Juhon mielestä on suuri ja valloittamaton
kaunotar.

Päästessään tähän kohtaan ajatuksissaan Juho vavahtaa ja hänen
kasvoilleen leviää jännittynyt, tuskallinen ilme. Nyt hän ei tunne
mitään, hän kertaa vain koettuja tosiasioita ja katselee tiukasti
suurta totuutta silmiin. Silloisen humalan seasta etsii hän kylmiä
tosiseikkoja.

— No sinä kai olet tyytyväinen nyt? — oli se tyttö sitten kysynyt.

Juho oli ikäänkuin selvinnyt humalastaan eikä ollut keksinyt vastausta.

— Ja tunnet itsesi suureksi sotasankariksi? — oli tyttö keveästi
jatkanut.

Hiukan vieläkin hämillään oli Juho vain naurahtanut. Sellaista se on
sellaisen jälkeen.

— Mutta, — oli tyttö jatkanut tiukemmin nousten kyynärpäälleen ja
silmäteräin supistuessa, — jos tästä jotakin tulee, mitäs sitten teet?

Juho oli häkeltynyt.

— Mitä? — oli hän kysynyt.

— Niin että mitäs sitten teet? oli tyttö jatkanut entistäkin
kiinteämmin.

Silloin oli Juhossa herännyt suuri itsetunto ja hän oli oikaissut
itsensä.

— Kyllä minä aina teoistani vastaan, — oli hän sanonut, — ja kyllä
minussa on miestä sinut hakemaankin.

— Hakemaankin, — oli tyttö naurahtanut, — vai oikein hakemaan.

— Niin, hakemaan, — oli Juho entistä kipakammin toistanut.

Seuraavana aamuna oli tyttö naureskellut hänelle vasten kasvoja ja
oli niinkuin ei olisi mistään tiennytkään. Jonkun aikaa oli asia
Juhoa askarruttanut ja hän seurasi entistä suuremmalla tarkkuudella
toisten samantapaisia kokemuksia. Sitten hän oli oppinut ajattelemaan
sitä kylmästi ja pintapuolisesti ja viimein sen kokonaan unohtanut.
Sellaisethan ovat vain sodan välttämättömiä kokemuksia eivätkä mitään
muuta.

       *       *       *       *       *

Tällainen oli Juhon sodanaikainen ajatusmaailma, mutta se ei
valitettavasti enää kelvannut Saranpään seinien sisällä eikä soveltunut
rannattomien lakeuksien ajatusmaailmaan.

Tytön nimi oli Vera Botshkova, jonka isä oli ammuttu valloituksen
aikana, ja eilen hänen kirjeensä oli saapunut Saranpäähän. Aamu
oli kirvelevän kylmä, ja Juho oli käynyt Peltoniemessä asioimassa.
Oli siinä puolen päivän korvilla, jolloin vanhukset ja Juho kolmen
kesken joivat kahvia tupakamarissa, väestä erillään, ja neuvottelivat
asioista. Tällä kerralla Juho oli hiukan myöhästynyt, mutta vanhukset
odottivat jonkun aikaa, niinkuin hiljaiseksi tavaksi sodan jälkeen oli
tullut.

— Kirjekin sinulle olisi siinä pöydällä, — oli äiti sanonut kaataessaan
kahvia.

Juholle ei tullut usein kirjeitä. Hän pyöritteli tullutta hetkisen
kädessään ja avasi sen sitten. Vanhemmat eivät erikoisesti tarkanneet
hänen kasvojensa ilmettä.

— Mitäs ne nyt? — kysyi äiti kuin ohimennen eikä huomaa, että pojan
kasvot ovat käyneet kuolonkalpeiksi.

Juho taistelee hetken itsensä kanssa, koettaa tyyntyä ja tulla siihen
vireeseen, että voisi huolettoman näköisenä mennä ovesta ulos. Mutta
äidin kysymys, johon kai ei vastausta erikoisemmin odotettukaan, jäi
vastaamatta ja muutenkin tuntui Juhosta siltä, kuin joku ventovieras
olisi kesken kaiken astunut rauhalliseen, lämmintuntuiseen huoneeseen
ja lyönyt häntä korvalle. Hän istui paikallaan, tylsästi tuijottaen
kirjettä, ja kun isä tavanomaisesti kysyy, että "mitä siinä nyt
on", ojentaa hän sanaa puhumatta ja saamatta kiinni minkäänlaisesta
selittävästä ajatuksesta hänelle kirjeen.

       *       *       *       *       *

Mitä sitten tapahtui, muistaa Juho kuin läpi sumun. Isä sanoi jotakin,
että "annappas kun haen lasini", ja kun hän sitten palaa kamaristaan,
nostaa hän kirjeen korkealle kasvojensa eteen ja alkaa lukea äidin
välinpitämättömänä selaillessa sanomalehtiä. Kun hän sitten panee
kirjeen pöydälle, vapisee hänen kätensä ja silmät ovat terävät ja
verestävät.

Juho pelkää, että nyt se tulee lyömään, mutta isä ei tule lyömään, vaan
sanoo ainoastaan käheästi:

— Vai niin.

Sitten hän näyttää muistavan jotakin ja avaa suunsa sen sanoakseen,
mutt'ei sanokaan mitään, vaan pusertaa tiukasti huulensa yhteen.
Äiti huomaa, että jotakin on tekeillä, ja katselee tuskallisesti
kysyen vuoroin isään, vuoroin poikaan. Huoneessa tuntuu siltä, kuin
odotettaisiin jonkin putoavan tai räjähtävän.

Ja viimein isä punaiseksi lennähtäen lyö kädellään pöytään.

— Ja se on sitten helvetin varma, — sanoo hän, — että Saranpäässä ei
kukaan pysty lakia lukemaan. Ei siveä eikä huora, ei punainen eikä
valkoinen.

— Herra Jumala, mitä se nyt sitten oikein on? — huudahtaa äiti
hätääntyneesti:

— Lue! — vastaa isä tyynesti, ja äiti alkaa lukea ja nyyhkyttää... Kuta
pitemmälle hän lukee, sitä enemmän hänen nyyhkytyksensä yltyy.

— Joo, siinä se nyt sitten on, — sanoo isä.

— Herra Jeesus sentään, — nyyhkyttää äiti ja panee kirjeen takaisin
pöydälle.

Juho ei koske siihen, mutta erottaa siinä kokonaisen sivun.

"Te luuletten, että te saatten menetellä köyhän kunnian kanssa niinkuin
tahrotten", seisoo siinä, "mutta se on selvä vales niinkauan kun maas
on laki ja oikeus ja te muistatte kyllä mitä itse silloin sanoitten ja
minä olen orottanut että jos tulis kirje edes. Mutta kun ei tullut niin
kirjoitan itse ja minä tiän kyllä missä teitin asutaan niin että jos ei
tästä tule apua niin tulen itse. Eikä se merinteeraa mitikään jos mun
isäni oli punanen ja ammuttiin ja syntyny Venäjällä samaa maata oletten
kaikin ja itten te aina olette sen valkosuutenne ja lakinne kanssa..."
Siihen sivu loppui.

— Mitä sinä sille lupasit? — kysyy isä.

Juho nieleskelee tyhjää eikä pitkään toviin vastaa mitään.

— Minä olin humalassa silloin, — sanoo hän viimein.

— Siitä saa selvänä vastata. Mutta mitä sinä sille lupasit?

Juho aikoo vastata, ettei hän muista, mutta peruuttaa samassa
aikomuksensa.

— Tulla hakemaan, — vastaa hän. — Jos tarvitaan.

Nyt äiti pyyhkii kyyneleensä ja ehättää väliin.

Eihän se tässä puhu naimisesta mitään, — sanoo hän. — Kaipa siitä
kunniallisella ruokolla pääsee.

— Etkö sinä kuule, — sanoo isä pannen painoa joka sanalle, — että
Jussi sanoo luvanneensa tulla hakemaan. Saranpää saa miniän. Ryssän.
Punakaartilaispennun.

— Mutta eihän se naimisesta puhu, — inttää äiti nyyhkytystensä lomassa,
ja isä katselee ikkunasta ulos.

Pitkä, syvä hiljaisuus. Könniläinen tuvassa lyö kahtatoista.

— Se on niin, — sanoo isä viimein raskaasti, — että tässä talossa ei
ole ennen sanoja syöty. Eikä ole taidettu syödä Muilussakaan?

Kysymys oli osoitettu äidille, mutta äiti ei vastaa mitään, nyyhkii
vain.

— Herra Jumala, Herra Jumala...

— Näitkö sinä sitä muuta kertaa kuin sen yhden? — kysyy isä Juholta.

— En, — vastaa Juho hammasta purren.

Tästä on nyt kulunut vuorokausi ja kappale toistakin, välillä on ollut
yö ja sarja pieniä, jokapäiväisiä tapauksia, mutta Saranpäässä eletään
vielä raskaan tunnelman, sanattomuuden ja ällistyksen merkeissä.
Juho on kerran käynyt tuvassa, mutta ei ole huomannut väestä mitään.
Isänsä hän oli nähnyt vain loitolta, ja hänestä näyttää, kuin ukko
vuorokaudessa olisi käynyt kymmentä vuotta vanhemmaksi, harmajammaksi
ja kumarammaksi. Äidillä on vielä silmät punaisina, ja kun ei tarvitse
olla muiden kanssa tekemisissä, niin hän nyyhkii.

Jonkun kerran Juho tekee päätöksen mennä Peltoniemeen puhumaan
Anna-Liisan kanssa, mutta huomaa, ettei se pyhittäisi mitään.
Anna-Liisan kanssa heillä ei koskaan vielä ole ollut niin sanottuja
puheita, he ovat vain tunteneet. Miksi hän menisi juuri nyt. Juho
oivaltaa, että tämä on perheen keskinäinen asia ja jonkun muun, joka
asuu etelässä, suuren kaupungin syrjäpuolella, kallion juuressa. Niin,
heidän asiansa se on. Anna-Liisa on liian hyvä tähän soppaan.

Mutta sitä ei Juho saata sisällyttää tajuntaansa, että siitä tulisi
hänen vaimonsa ja joskus tulevaisuudessa Saranpään emäntä. Kaikki
hänen vaistonsa sotivat sellaista olettamusta vastaan. Vera Botshkova,
Saranpään emäntä. Ei käy, ei käy.

Hiki virtailee pitkin hänen ohimoltaan, ja hän pusertelee päätään
tuijottaessaan lakeudelle, joka alkaa käydä sinertävämmäksi. Muilun
eräisiin ikkunoihin syttyvät tulet, ja talon ääriviivat käyvät
jyrkemmiksi ja vallitsevammiksi. Juhosta tuntuu, kuin sieltä joku
salatulla ivalla katselisi vanhaa Saranpäätä. Ja valaistun Muilun
taakse hukkuu Peltoniemi hämärään.

— Minä olen tehnyt saman synnin kuin kymmenentuhatta muutakin, —
ajattelee Juho, — mutta minä saan rangaistuksen sen takia, että satun
olemaan Saranpään poika. Ne muut kymmenentuhatta tekevät jo uusia
syntejä... Eikä entisistäkään tule mitään.

Sitten hän ajattelee, mitä pitäjällä hänestä sanottaisiin. Häntä
puhuteltaisiin velvollisuudentunnosta, ohimennen, koska tapa nyt
on sellainen eikä hän muutakaan ole tehnyt. Mutta nuorisoseuralla
kävisi perheiltamissa juoru. "Se Saranpään Jussi on nainut sen
punakaartilaisryssän, johon sotareisullaan sekaantui." — Voi saatana
sentään!

Ja joku toinen lisää, että jouluksi se juuri ja juuri ennätti sen
tuodakin.

Niin, mutta hänhän oli luvannut naida sen. Saranpäässä on lupaus pyhä.
Saranpääläiset uskaltavat pitää sanansa aina. Aina! Vaikka helvetti
olisi.

Juhon ajatukset alkavat vähitellen seota. Saattaahan se olla
ihminen, vaikka onkin sellaista lähtöä ja köyhä. — Sotaheila, ehkä
vihollisleiristä, ehkä kulkunainen Saranpäähän. — Anna-Liisa itkee,
Peltoniemessä on suru. — Ei auta, ei auta. — Mutta minä en ota muita
kuin Anna-Liisan, minä rakastan häntä, kuulkaa se. — Mitä minä oikein
olen tehnyt. Herra Jumala sentään! Mitä vanhempani ajattelevat, niinkö
vai näinkö!

Äkkiä Juhon ajatukset tyyntyvät. Hän huomaa hämmästyksekseen, ettei hän
oikeastaan ajattele mitään. Tyynesti hän ottaa pöydällä häämöttävän
kirjeen, oikaisee sitä ja pistää taskuunsa. Sitten hän hakee
pöytälaatikosta revolverinsa ja rupeaa tarkastamaan makasiinia, mutta
muistaa samassa jossakin käskevästi ja tylysti sanottavan, että kanna
ristisi.

— No niin, — ajattelee hän kaukaisesti ja pistää revolverin
takataskuunsa. Ja jonkun ajan kuluttua hänen kasvonsa taas
nytkähtelevät ajatellessaan Anna-Liisaa ja mitä hän oli tehnyt, ja
ajatukset sekoavat sotkuiseksi vyyhdiksi.

Kun hän taas löytää itsensä, on ulkona jo aivan pimeä ja tähdet
tuikkivat taivaalla. Valot pilkistelevät lakeudella, mutta
Peltoniemessä on pimeää. Jokohan siellä olisi... — Niin, nyt on aaton
aatto, ja ylihuomenna on joulu.

Pimeässä sujahtaa kaksi rekeä ohi ikkunan ja kääntyy pihaan. Reet ilman
kulkusia. Talvella, pimeässä, juhlien alla. Isä ajoi äsken ohi ilman
kulkusia.

Kuluu taas pitkä tovi. Juho kuulee, kuinka eteisessä kolistaan ja
tupakamariin tulee vieraita. Ja taas hän koettelee revolveriaan ja
ajatukset alkavat käydä. Sitten kuluu jälleen pitkiä aikoja, ettei
tupakamarista kuulu mitään. Tuvan puolelta kuuluu kaukainen kellon
lyönti, ja joku tallustelee ohi.

Vihdoin kulkee joku isän kamarin läpi Juhon kamariin, ja ovea
raoitetaan.

— Onko siellä Jussi? — kuuluu äidin särkynyt ääni.

Juhon täytyy selventää kurkkuaan, ennenkuin vastaa.

— Tulet tänne tupakamariin, — sanoo äiti, mutta Juho ei kuule, kuinka
äiti itsekseen sanoo: "Luojan kiitos, ettei se ole tehnyt itselleen
mitään."

Äiti ei mene ovelta, ja Juho empii.

— Tulet heti kun isäs käskee, — sanoo äiti uudelleen.

Tahdottomasti kuin kone nousee poika ja seuraa hitaasti äitiään. Isän
kamariin lankeaa kapea valoviiru tupakamarista, ja ohut kahvintuoksu
tuntuu nenään. Näin mennään, matka tuntuu pitkältä.

Tupakamarissa Juho huomaa täytetyt kahvikupit pöydällä, isä istuu
pöydän päässä, vastaseinällä Peltoniemen haltijaväki. Juho ei nyt
hätkähdä, hän tervehtii jäykästi. Peltoniemen emäntä on itkettyneen
näköinen kuin äitikin, isäntä tuijottaa pimeään ikkunaan.

Hiljaisuus.

— Sopii ottaa siitä, — sanoo viimein äiti osoittaen kahvivehkeitä. —
Sinäkin Jussi.

Hiljainen kiitos kuuluu seinänviereltä. Juho ei hae istuinpaikkaa,
noutaa kuitenkin viimeisenä kahvikuppinsa. Niin, tällaiseksi se meni
nyt.

Isä on viimein juonut kahvinsa ja sivaltaa kerran leukaansa.

— Siell' on hevonen valjaissa, — sanoo hän viimein. — Antti tulee
kyytiin.

Juho ei hievahda paikaltaan, luo pikaisen katseen huoneessa-olijoihin,
mutta kääntää sen taas maahan ja laskee koneellisesti tyhjän kuppinsa
kaapin päälle. Äiti pyyhkii silmiään ja nousee kaatamaan uutta.

— Olemme tässä Peltoniemen kanssa tuumanneet, — jatkaa isä, — että kun
luvattua tuli, niin haettava on myös. Se on kerta kaikkiaan maailmassa
sillä tavalla.

— Joo, — sanoo Peltoniemi seinän viereltä päätään nyökäyttäen. — Sillä
tavalla se on ollut.

Peltoniemen emäntä puuskahtaa itkuun, ja äiti alkaa tuhuuttaa ja
pyyhkii esiliinalla silmiään.

— Haet turkkisi heti, että ehdit yöjunaan, — sanoo isä ja katselee
kiinteästi poispäin sekä nousee jotakin puuhatakseen.

Vaimot puuskahtelevat.

— Totta kai sieltä jouluksi ehtii, — kuulee Juho kääntyessään äidin
nyyhkytysten lomassa sanovan.

— ... tiedä...

Isä on jo kokonaan selin, ja Peltoniemi katsoo lattiaa ja huokaisee.

Ihmiset puuhaavat ja tulee joulu, tulee juhlat, kirkonkellot soivat,
ja Saranpään perintötila saa miniän. Eikö se ollutkin, että "kanna
ristisi".








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KREETAN HARHA-ASKEL ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.