Ja sitten jätkä kuoli

By Juho Koskimaa

The Project Gutenberg eBook of Ja sitten jätkä kuoli
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ja sitten jätkä kuoli

Author: Juho Koskimaa

Release date: April 8, 2024 [eBook #73360]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: Gummerus Oy, 1986

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JA SITTEN JÄTKÄ KUOLI ***





JA SITTEN JÄTKÄ KUOLI

Kirj.

Juho Koskimaa





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1921.




I


Kankkus-Hilemoonille sattui sellainen onni ja ylellisyys, että hän
syntyi saunassa.

Tämä ei suinkaan edellytä, että häntä millään tavalla olisi
valmistauduttu tähän maailmaan juhlallisuuksin ja menoin
vastaanottamaan, että hänelle edeltäkäsin olisi ommeltu flanellisia
vaippoja, mantteleita, kapaloita ja napavöitä tai että hänen isänsä,
Kankkus-Sakari, olisi ollut peloissaan vaimonsa Hiltan terveydentilasta
ja kieltänyt häntä ahertamasta liiaksi. Suoraan sanoen sattui
Kankkus-Hilemoonin tulo hiukan liian aikaisinkin, niinkuin herra
pastori vihillä käydessä oli ennustanut. Minkäpäs sille! Ne eivät, ne
Hilemoonin tapaiset tulijat, ennenkään olleet katsoneet tulonsa aikaa
ja paikkaa eivätkä odottaneet sopivaa hetkeä. Kun olivat tullakseen,
niin tulivat.

Kankkus-Hilemoonin syntymä sattui syyskesän loppupuolella tukinuitonkin
ollessa loppumaisillaan. Häntäpää oli vielä Javaruksella, mutta kun
tänne, Kirkkoniemen kohdalle, ehti, silloin oli kaikki näiltä seuduin
tälle vuodelle loppunut. Alusta kesää oli Sakarikin ollut kovassa
puuhassa lähteä tukkijoelle, mutta Hilta oli sanonut, että se nyt
tältä kesältä saa jäädä. Ja jäihän se. Sakari meni töihin Sörensenin,
norjalaisen, sahalle, vaikka päiväpalkka siellä olikin kuuttakymmentä
penniä pienempi kuin joella. Vaistosi Hiltan ajatukset ja vastaan
mukisematta jäi.

Kankkusilla oli velkainen mökki Kirkkoniemen takalistolla. Sakari oli
hankkinut sen viikkoa myöhemmin kuin Hiltan, ja Sörensenin konttorissa
pidätettiin sen hintaa kymmenen markkaa tilissä. Tuntuihan se, kympin
poisvetäminen, mutta toiselta puolen tuli pidetyksi tönöä melkein
omanaan ja sitäpaitsi siihen kymmenen markan menettämiseen tottui.
Kuuden vuoden kuluttua vetäminen loppuisi ja mökki olisi oma saunaa ja
puuvajaa myöten.

       *       *       *       *       *

Esikoinenhan se Hilemooni tuli olemaan, esikoinen hyvinkin, mutta
ei ollut arvannut Kankkus-Sakari enemmän kuin Hiltakaan, niinkuin
alussa mainittiin, sen vastaanottamiseksi mihinkään toimenpiteisiin
ryhtyä. Elämisen puolikin vei aikaa ja eivät he olleet oikein asiasta
selvilläkään. Sakari marssi kuudetta käydessä aamulla töihin kuten
aina muulloinkin. Aurinko oli jo noussut, mutta ohutta usvaa oli
vielä ilmassa ja jätkät hoilasivat joella. Ja mitä lienee ollut
tunteellisuutta: Sakarista tuntuivat nämä joka-aamuiset kolmatta
kilometrin marssimiset jollakin tavoin mukavilta ja hauskoilta.
Aurinkonsäteet leikkivät vaarojen laella ja mäntymetsä tuoksui. Kulki
siinä vain ja killisteli niinkuin mikäkin inspehtoori ja tuntui,
niinkuin kaikki olisi ollut maailmassa hyvin ja oikein eikä huolia
lainkaan. Korkalon vaiheilla jo sitten alkoi nokkaan tuntua kuivamassa
olevien lankkujen ja sahamuhien tuttu, kostea haju, ja Sakarikin alkoi
muistella, että töihinhän tässä oltiinkin menossa. Kaksi ja hilkku
päivältä. - Niin käveli Sakari töihin sinäkin lauantaisena aamupäivänä,
joka oli määrätty Hilemoonin syntymäpäiväksi.

Hilta joi vielä kahvia Sakarin lähdettyä ja siistaili ja lakaisi vähän
huonetta. Piti ovea auki pihalle asti niinkuin oli metsäherralla
palveluksessa ollessaan oppinut. Syödä nutuutteli sitten porstuassa ja
ajatteli asioita. Ei ollut tästäkään avioliitosta mitään nautintoa,
kun oli tässä kunnossa ollut koko sen neljä kuukautta, mitkä yksissä
leivissä oli asuttu. Milloinkahan tuo sitten on puhjetakseen? No,
mitäpä minä hänestä, kylläpähän tulee, kun aikansa on täysi.

Sakari ei ehdi ruokatunneiksi kotiin. Vähitellen, itse tietämättä,
Hilta alkaa ajatella saunaa. Ja kun hän siinä aikansa on hämärästi
mietiskellyt, kääntyy ajatuksen aivoitus päätöksen kirkkaudeksi: saahan
tuon taas lämmittää pitkästä aikaa. Taitaisi Sakarikin siitä olla
mielissään. Ja Hilta alkaa ripeästi kantaa puita kiukaan alle, sytyttää
tulen ja alkaa sitten vintata vettä.

Silloin pistää rinnan alle ja vatsan pohjaan. Karmaisee noin oikein
niinkuin riivirauta ja yltyy sitten polttamaan.

— Jokohan se nyt... ajattelee Hilta vaisusti, istahtaa ja katselee
naapurin mökkiä.

Ei tainnut olla sen kummempaa. Polte häviää, ja Hilta jatkaa veden
vinttaamista.

Mutta hetken kuluttua polte yltyy taas. Taisi se sittenkin... Nyt Hilta
lopullisesti heittää vinttaamisen ja menee naapuriin.

Kaisan-Sohvi on toimelias ja ymmärtäväinen tällaisissa asioissa.
Hänellä on neljä lasta, joiden isästä ei ole tietoa, mutta huhuavat
sen viimeisen olevan Sörensenin puukhollarin. Sohvi edustaa siis
jonkunlaista asiantuntemusta näissä asioissa ja on heti juonessa kiinni.

— No jo minä sen olen aikaa huomannut, touhuaa hän, - vaikken ole
viitsinyt... Ajattelin, että jos suotta ennen aikojaan pelotan... No,
ei se niin kauheaa ole...

— Vai on sinulla saunakin lämminnä, jatkaa hän sitten. - No, sen
parempi. Mutta pompotahan nyt, Jumalan luoma, kotiisi... ei se tielle
tipahda. Tulen heti perässä, vyöliinan vain muutan...

Kello käy kolmatta ja ennen viittä on Kaisan-Sohvi tehnyt tehtävänsä.
Hilemooni näkee ensi kerran saunan pimeän, piukaisee vimmatusti, mutta
asettuu sitten aloilleen kuin miehinen mies ainakin.

       *       *       *       *       *

Kun Sakari Kankkunen illalla palaa kotiin, on mökissä oudoksuttavan
hiljaista. Ruoka on pöydän nurkalla, mutta Hilta makaa valkeana ja
vaiteliaana yhteisessä sänkysohvassa.

Melkein pelottaa astua vaimon vuoteen viereen. Hän puhdistaa puseron
muhista ja jättää lakin tuolille.

— No, joko sinä nyt...? hän kysyy melkein arasti.

— Jo. Poika on.

— Vai poika.

Kankkus-Sakari melkein kuin ilostuu ja nostaa varovaisesti peitettä.

— Ka, niinpä on, hän sanoo hymyn väristessä suupielessä. — Onpahan
olleeksi... tuollainen... pääkin niinkuin kahvikuppi.

— Kyllä se siitä kasvaa, vakuuttaa Hilta.

— Mikä ettei. Kasvaahan se muittenkin. No on siinä...

Sakari rupeaa syömään. Kun hän on syönyt, hän aikoo mennä Nikulasta
ostamaan nisua ja keittää kahvit. Mutta kahvit on jo keitetty ja
nisutkin haettu, oikein sellaiset korvapuustit.

— Kas, kun hoksasitte, sanoo Sakari. - Mutta mitäs tuolle nimeksi,
pojalle...

— Ajattelin, että Hilemooni, vastaa Hilta.

— Älä nyt ylpisty... Vai Hilemooni. Aivanhan siitä tulisi pehtoorin
kaima.

Sakari nauraa hihittää. Hänen on hyvä olla. Aivan kuin lämmittäisi
jostakin. Se on hänen poikansa. Siitä tulee jätkä...

— Mitäs siitä, sanoo Hilta vuoteestaan. -Ei se kuulu keneenkään, vaikka
sille panisi nimeksi Nikolai tai Heertinanti. On siinä vähän osaa
minullakin.

Se osaa olla navakkaa, tuo Hilta.

— No, onpa on, myöntää mies. — Pannaan sitten se Hilemooni. Pitkä se
kyllä vähän on, mutta meneehän se.

Ja niinpä, muutamana sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen, ristittiin
Kankkus-Sakarin ja -Hiltan poika Hilemooni Kankkuseksi.

— Se on nyt sitten, sanalla sanoen, Hilemooni Sakarinpoika
Kankkunen, selitti Sakari illalla Kaisan-Sohville, joka oli kutsuttu
ristiäiskahville, ja näytti hiukan itsetietoiselta.




II


Kirkkokankaan takalistolla todettiin yksimielisesti, että se Kankkusen
väki on sikiävää sorttia. Kun Hilemooni, esikoinen, jota nyt yleisesti
sanotaan Hiluksi, on kymmenvuotias, on Kankkusen perheeseen siunautunut
kuusi nuorempaa. Siinä on Väinöä, Santtua ja Aapia, on Marjaa, Liisaa
ja Pirjettaa. Ja uutta odotetaan.

Kankkus-Sakari kulkee edelleenkin töissä Sörensenin sahalla ja kun
hän iltaisin tulee kotiin, hän kiroilee itsekseen. Ei silti, että
hän luonnostaan olisi paha, vaan siksi, että elämän helle, niin
sanoaksemme, tuntuu hänen kohdallaan auttamattomasti liian tukalalta,
ja tukeva kiroileminen tuntuu tuottavan ohutta virkistystä ja
ikäänkuin keventävän painetta. Koti on sitäpaitsi ainoa paikka, missä
Kankkus-Sakarin tapaisten eläjäin kiroilemiset ja mielenpurkaukset
pääsevät täysiin oikeuksiinsa. Maailmalla ne hukkuvat ilmaan niinkuin
sääsken surina, ellei niille yksinkertaisesti naureta ja sanota:
Tukihan jo toki turpas!

— Pirkule, sanoo Kankkus-Sakari, pistettyään kokonaisen perunan
suuhunsa, - pirkule, kun sinä osaisit tehdä muutakin kuin lapsia.

Hilta kuulee tämän sadannen, ellei tuhannennen kerran, ja toivomus on
niin ollen menettänyt kärkensä. Ei se vaikuta tuvassa vallitsevaan
mielialaankaan: kukaan lapsista ei vetäydy ovelle, Hilta häärää vatsa
pingoittuneena puuhissaan kuten ennenkin, kärpäset pörräävät kilpaa
sääskien kanssa ja keitetyn ruuan lemu sekoittuu pirtin ummehtuneeseen
hajuun.

— Kolme ja hilkku, jatkaa Kankkus-Sakari ja jokainen arvaa, että hän
puhuu palkastaan. - Kolme ja hilkku päivältä ja seitsemän kakaraa. Jos
ei kunta auttaisi, niin elävä saatana veisi...

Tänä iltana painaa elämän taakka kovin raskaasti Kankkus-Sakaria, mutta
Hilta vaikenee yhä. Hän on jo siihen tottunut eikä vaivaudu vastaamaan.
- Aikansa marisee, sitten lopettaa, hän ajattelee.

Kankkus-Sakari syö kuin mies, röyhtäisee ja etsii uutta sanomisen
aihetta. Mutta hän on jo kymmeniin kertoihin sanottavansa sanonut eikä
tällä kerralla keksi tuoreita käänteitä.

— Kun tuo Hilu jo kelpaisi rimojen kärräykseen, sanoo viimein Hilta. —
Saisihan siitäkin jo markan tai toista.

— Niin kun kelpaisi, mutta kun ei kelpaa vielä. Ja tuommoinen
unimestari.

Hilemoonilla on valkoinen, pörröinen tukka, kalvakka iho ja pyöreät,
avonaiset silmät, joiden ilme vaikuttaa pelästyneeltä. Hän istuu oven
suussa ja vuoleskelee tikkuja Liisu-siskolleen. Kun tulee puhe hänestä,
hän näyttää pelästyvän ja heittää vuoleskelemisen. Pienempänä ollessaan
häntä on paljon kuritettu aiheellisesti jos aiheettomastikin.

— Jos minä menisin kysymään pehtoorilta... hän sanoo, silmissään sama
pelästynyt ilme ja sen näköisenä kuin tuossa paikassa kapaisisi ovesta
ulos.

— Kysymään, virkahtaa isä ylenkatseellisesti. - Niinkuin ei tässä
paremmat osaisi kysellä, jos siinä mitään kysymistä olisi.

Hilu vaikenee ehdotuksineen ja jatkaa vuolemistaan, mutta hetken
kuluttua hän hiljaa painuu ovesta ulos. Kankkus-Sakari huomaa sen
kuitenkin ja ajattelee, että tiedä häntä vaikka menisikin pehtoorille
häpäisemään itsensä.

— Meneppäs siitä vaan! huutaa hän mennen portaille ja heristäen
nyrkkiään.

— Antaisit mennä, sanoo Hilta.

— Joo, kun entisiäkin löysätään...

Hilu seisoo keskellä pihaa ja juoksee ulkohuoneen taakse nähdessään
isänsä, istuutuu siellä perunamaan laidalla olevalle kivelle ja
alkaa aprikoida asioita. Eiväthän ne hänen pienessä päässää selviä.
Pitäisi mennä sittenpähän sitäkin rähinää pääsisi kuulemasta, mutta
kun kiellettiin. Hän innostuu ajatellessaan, että hän olisi työssä
Sörensenin sahalla ja toisi kotiin rahaa. Iltaisin hän tulisi kotiin
muhaisena ja hikisenä, äiti laittaisi ruokaa yhtaikaa hänelle ja isälle
ja sanoisi pienemmille: - Olkaapa nyt hiljemmin, että isä ja Hilu
saavat nukkua. Hän olisi miehinen mies, aamulla hän lähtisi kuudetta
käydessä ja talvella hänellä olisi pitkävartiset saappaat. Joskus,
ruokatunnilla, tarjoaisivat miehet hänelle paperossin ja hän juttelisi
heidän kanssaan palkkojen huonoudesta. Rippikoulusta päästyä hänestä
tulisi jätkä, hänellä olisi morsian ja joskus hän lauantaisin kävisi
Kaisan-Sohvin mökillä ostamassa viinaa. Tarjoaisi isällekin, äitikin
ottaisi ryypyn, ja juttelisivat hauskasti asioita. - Kyllä se puulaaki
osaa köyhän hiellä elää, sanoisivat.

Kuta enemmän ja kuta pitemmälle Hilu asioita miettii sitä enemmän hän
innostuu ja lopuksi hän nousee kiveltään varmana päätöksessään mennä
pehtoorin puheille. Se on nyt, se Hilun luonto, sellainen.

Mutta Kaisan-Sohvin Iinan ilmestyminen hänen eteensä pysähdyttää
hetkeksi hänen suunnitelmansa. Iina on kahta vuotta vanhempi Hilua,
hänellä on virkeät siniset silmät ja hän on se Kaisan-Sohvin
tyttäristä, jonka isä kuuluu olevan Sörensenin puukhollari. Tällä
kerralla hänelle näyttää tapahtuneen jotakin aivan erikoista, sillä
silmät loistavat nyt tavallista sirkeämmin ja hän hypistelee viiden
kruunun seteliä.

— Sinäpä et tiedä, että minä olen herrallista lähtöä, hän sanoo Hilulle
suu veikeässä hymyssä.

Hilun kehittymätön ajatuskoneisto joutuu epäkuntoon ja toisen ylemmyys
loukkaa häntä.

— Kyllä meidän äiti on sanonut, että sinä olet huorilapsi, hän vastaa
töykeästi, - ja että sinun äitisi myy viinaa. Sakotettukin on.

Iina joutuu toisen ynseydestä ymmälle, muttei loukkaannu.

— Pörjeseeni, puukhollari, itse sanoi, vastaa hän hetken kuluttua
totisena ja asiallisesti. - Ja tämän antoi, tämän viisikruunusen. Se on
seitsemän markkaa, ettäs tiedät. Pöhnässä oli vähän. Sitten ne menivät
äidin kanssa kamariin.

Iinan jokapäiväisiin kokemuksiin kuuluu, että joku tulee ja menee
äidin kanssa kamariin. Se ei millään tavalla ole häirinnyt häntä eikä
häntä toistaiseksi hävetä siitä kertoa. Kirkkokankaan takalistolla on
vuosikymmenien kuluessa tapahtunut ja tapahtuu asioita, joille siellä
vain nauraa tirskahdutetaan.

Hilu kuuntelee Iinaa kädet housujentaskuissa ja pelokkaat silmät
tarkkaavaisesti narrillaan. Mutta tytön esittämiä tosiseikkoja hän
ei millään tavalla osaa kumota, eivätkä hänen tietämyksensä riitä
osoittamaan äpärän ja avioliitosta syntyneen lapsen oleellista
eroavuutta. Sitäpaitsi hän pitää Iinasta ja, kääntääkseen huomion omaan
itseensä, hän alkaa nyt puhua itsestään ja suunnitelmistaan.

— Minäpä menen kyselemään pehtoorilta töitä, ja sitten kun pääsen
rippikoulusta rupean jätkäksi.

— Liian hontelo sinä olet jätkäksi.

— Niin, vielä. Mutta viiden tai kuuden vuoden kuluttua.

— Eivätkä sahalaiset kelpaa tukkijätkiksi, huomauttaa Iina
asiantuntevasti.

— Sitä sinä et pysty sanomaan.

— Niin, mutta kaikki ukkoherrat ja kympit ovat sanoneet...

— Päissään ovat törisseet, niinkuin teillä aina töristään, lopettaa
Hilu halveksivaisesti.

Iina ei todellakaan osaa kieltää Hilun väitteitä ja vaikenee. Ensin
hän aikoo sanoa, että juo se sinunkin isäsi, kun vain rahaa sattuu
liikenemään, mutta huomaa, ettei se vaikuttaisi mitään pääasiaan.

Iinalla on herkkä mieli ja nopeasti vaihtelevat ajatukset.

— Milloin sinä menet sinne pehtoorille? kysyy hän.

— Nyt tästä paikasta.

— Älä!

— Menen.

— Minä lähden sinun kanssasi.

Hilu katseli tyttöä epäillen ja miettiväisenä.

— Lähde nyt sitten, — päätti hän, — mutta sisälle et saa tulla.

— Miksen?

— Saattaa olla, ettei pehtoori hyvinkään siitä tykkäisi.

Hilemoonin ja Iinan iällä ei ole pitkä matka sanoista tekoihin.
Minuuttia myöhemmin he jo kapaisevat paksuhiekkaista kujaa myöten
isännöitsijän asuntoa kohden. Iinan ajatuksenjuoksu on vapautuneempi
ja keveämpi, hän on muutenkin vanhempi ja kehittyneempi ja hän alkaa
ajatuksissaan rakennella.

— Kyllä sinusta vainkin voi tulla jätkä, myöntää hän auliisti, - kunhan
vain vähän kasvat ja miehistyt.

— Mutta ensin minä ansaitsen paljon rahaa, ettei kotona tule nuusaa
sillä aikaa kuin olen joella.

— Niin. Ja sitten kun sinulla on jo tarpeeksi omaakin, niin sitten minä
tulen sinulle.

Hilu miettii hetkisen ja vastaa sitten lyhyesti:

— Niin.

— Ei sitä köyhistä ole mihinkään, jatkaa Iina innostuen ja toistaen
ajatuksia, joita harva se päivä on ympäristössään kuullut.

— Ei, vastaa Hilu myöntäen. - Rahaahan sitä pitää olla.

Iinan ajatukset jatkavat yhä leikkiään ja lopuksi hän, ikäänkuin
peläten rohkeuttaan, kuiskaa pojalle tosiasian, jonka hän,
kuulemistaan, tietää varmasti tapahtuvaksi.

— Sitten, sanoo hän, — nukumme me yhdessä.

Hiluun ei lause vaikuta lainkaan häkellyttävästä sillä Iinasta hän on
monessa asiassa jäljessä.

— Meillä nukkuvat isä ja äiti melkein aina yhdessä, hän vastaa
vilpittömästi ja melkein ylpeästi.

Silloin jo alkavatkin puiden takaa häämöttää kirkonkylän suuret
rakennukset ja isännöitsijän valkea talo saha-alueen toisella laidalla.

Sahan isännöitsijä ei huolinut Hilua töihinsä.

— Menehän kotiisi, poika-rukka, sanoi hän, - ja kasva vielä muuan vuosi.

Ja rouvalleen hän lisäsi:

— Pitäisihän niitä auttaa, mutta mitäpä tälläkin... Laittavat lapsia
enemmän kuin kykenevät kunnolla elättämään.

Viimeksimainittua lausetta Hilu ei kuullut, mutta muutenkin hän jo oli
pettynyt tarpeeksi. Tämä pettymyksen tunne tarttui Iinaankin.

— Arvasinhan minä, että hontelo olet, hän sanoi viisaasti, mutta
vaistosi samalla tehneensä Hilulle vääryyttä ja jatkoi lohdutellen:

— Välipä tuosta, kun kerran myöhemmin kelpaat.

Hilun silmät olivat kuitenkin entistä enemmän narrillaan ja naama
entistäkin valkeampi. Ei siinä kyllin, ettei töitä lähtenyt, mutta
lisäksi oli isä nyrkkiä puiden kieltänyt lähtemästä.

— Älä sano niille mitään, neuvoi Iina.

— Kyllä ne kuitenkin arvaavat.

— No jos lyövät, niin huuda. Aina kun äiti yltyy minua pieksämään, niin
nostan sellaisen melun, että kyllä heittää.

Kankkusen mökillä jäi kuitenkin sinä iltana Hilun asia tutkimatta.
Kaisan-Sohvin mökillä on nimittäin syntynyt pieni rytäkkä,
kirkkokankaan takaliston jokapäiväisimpiä ja tuskin mainitsemisen
arvoisia asioita. Usein ne päättyvät "perheen kesken", joskus, niinkuin
tälläkin kertaa, sekaantuu apulaisnimismies parin poliisin kanssa
asiaan.

Tällä kertaa on rytäkän aikaansaanut Joki-Pekan Lauri. Illansuussa on
hän viinalasteineen ja kaksine saattomiehineen tullut Kaisan-Sohvin
tönölle panemaan varastoaan kätköön. Poliisit, joilla on jo ennakolta
ollut vihiä asiasta, ovat kyttäämässä metsänreunassa ja kun huomaavat
aikansa tulleen, astuvat hekin näyttämölle. Tappelun kulku on niitä
kaikkein tavallisimpia: ensin kiihtyvää sananvaihtoa, sitten käsirysy,
jota Kaisan-Sohvi harjaantuneella sanatulvalla säestää, ja joka päättyy
siten, että Joki-Pekan Lauri livahtaa kuin livahtaakin seuralaisineen
veneelleen ja sitten tiehensä. On tunnettu tosiasia, ettei häntä joella
mikään tavoita, varsinkin kun uitto on parhaassa käynnissä. Hänellä on
liian paljon suojelijoita jätkien ja heidän pomojensa joukossa.

Kun Hilu ja Iina saapuvat paikalle, on asia jo loppuvaiheissaan.
Uteliaita ihmisiä seisoskelee aidanvierillä vilkkaasti vaihdellen
mielipiteitä ja Kaisan-Sohvi selittelee heille jotakin kimeällä
äänellä. Sahan kirjanpitäjä on punaisena ja pohmeloisena ilmestynyt
portaille, hän on nukkunut sisällä koko ajan ja tiedustelee nyt
ympärillä olevilta, mitä on tapahtunut. Kun hän saa sen kuulla, hän
köpittää hiljaa ja huomaamattomasti tiehensä. Toinen poliiseista istuu
kaivon kannella ja pesee veressä olevia kasvojaan tuon tuostakin
lausuen synkeitä uhkauksia, jotka eivät kuitenkaan näytä vaikuttavan
läsnäoleviin.

— Mitäs sitä pistää paitaansa toisen pyykkiin, vastataan hänelle.

— Mene perässä, jos uskallat, lisää toinen. — Kyllä ne vielä tavoitat.

Kankkus-Sakarilla on suu salaperäisessä hymyssä ja silmät viirullaan,
sillä hänelläkin on oma, tärkeä osansa juonessa: hän on nähnyt
poliisien kyttäävän metsänreunassa ja siitä hyvän sään aikana mennyt
ilmoittamaan Sohville. Kunhan tästä väki vähenee, niin se merkitsee
hänelle muutamia ryyppyjä ja mahdollisesti viisikruunusen tai
kymmenmarkkasen.

Ja asiat ovat selvät ja aurinko paistaa ja suuri sovinnollisuus ja
yksimielisyys vallitsee taas kirkkokankaan takalistolla.

— Kyllä se vain on mies, se Joki-Pekan Lauri, sanoo Iina syvällä
vakaumuksella päästyään selville tapahtumasta.

— On se, myöntää Hilu innostuksesta melkein hengähtämättä.

Vähän ajan kuluttua äiti vie hänet nukkumaan. Mutta Hilu valvoo
ja aprikoi kauan. Mielessään hän ylentää Joki-Pekan Laurin
saavuttamattomaksi sankariksi, suureksi maineeltaan ja verrattomaksi
voimiltaan. Sellaiseksi hän kuvittelee tulevaisuutensa: myy viinaa,
tienaa lujasti ja antaa poliiseja selkään. Näin hän valvoo ja
suunnittelee vielä kun isä puolen yön jälkeen hiukan keikahdellen ja
tuoksahdellen astuu sisään ja huomaa hänen valvovan.

— Piruakos siinä enää tirsotat, tiuskaisee hän. — Nuku!

Örähtää ja mässähtää sitten vaimonsa viereen.




III


Kun Hilu tuli viisitoistavuotiaaksi, kelpasi hän rimojen ja sahamuhien
kärrääjäksi Sörensenin sahalle.

Hilulle tämä merkitsi miehistymistä. Hänestä tuntui kuin häntä olisi
nyt kotona kohdeltu eri tavalla. Hän ansaitsi rahaa, jonka vei
kotiinsa, joskus hän sai päähänsä ostaa itselleen jotakin pientä eikä
häntä koskaan siitä sanottavammin estetty.

— Mitä sitä nyt turhia, isä sanoi kun Hilulle tuli tällainen
päähänpisto.

— Anna sinä Hilun... eihän tuo paljon kuluta, puolusti äiti. — Ja
itsehän tuo ansaitseekin.

Siihen se jäi ja Hilun itsetunto kasvoi merkillisesti. Ensi kesänä hän
menisi rippikouluun ja sitten, niin, sitten hän menee joelle. Hänestä
tulee jätkä.

Hilu oli näihin aikoihin pitkä, hontelo poika, jota sahalaiset
nimittivät Kankkusen nukkujaksi. Ei hän silti sen kummempi nukkuja
ollut kuin muutkaan, kulki vain muuten niin omissa ajatuksissaan,
että asia saatiin sanoa kahteenkin kertaan, ennenkuin hän oivalsi,
mistä oli kysymys. Ehkä oli tähän Hilun hajamielisyyteen syynsä
kirjoissakin. Sahan lautatarhan työnjohtaja oli nimittäin pannut
kouluakäyvän poikansa kesäksi rimahommiin "koulurahoja ansaitsemaan"
ja tällä pojalla oli maan ihmeellisiä kirjoja, joista pojat joskus
olivat joutuneet keskusteluihin ja joita Hilu sitten sai viedä kotiinsa
luettavaksi ehdolla, ettei sotke niihin rasvapilkkuja. Sellaisia
ihmeellisiä kirjoja ei Hilu ollut tiennyt olevankaan. Niissä puhuttiin
rakkaudesta ja tytöistä, suurista metsänkävijöistä ja suurista
rikkauksista ja sitten eräässä puhuttiin Aladinista, joka lamppunsa
kylkeä kihnuuttamalla sai mitä vain näki hyväksi pyytää. Lienevätkö nuo
kaikki edes olleet tosiakaan, mutta mukava niitä vain oli lukea ja Hilu
tankkasi iltakaudet.

— Parempi olisi sinunkin olla ylitöissä, sanoi Kankkus-Sakari, - ei
sinusta kuitenkaan mitään rohvessooria tai tirehtööriä tule. Aika vain
kuluu hukkaan.

Tähän ei Hilulla ollut mitään asiallista vastaanväittämistä, mutta
Hilulle sopivaa ylityötä ei sattunut olemaan. Seuraavana iltana hän
muutti nukkumaan puuvajan yliselle, saadakseen olla rauhassa kirjojensa
kanssa, sillä kesä alkoi kallistua syksyksi, työnjohtajan pojan oli
mentävä kaupunkiin ja silloin kirjojen lukeminen loppui.

       *       *       *       *       *

Sahamuhien ja rimojen kärräys oli omituisesti Hilulle mieleistä työtä.
Kaikista sahoissa esiintyvistä töistä on se huonoimmin palkattua,
helpointa ja ala-arvoisinta. Siihen sanalla sanoen kelpaa "ukko kun
ukko". Järkeä se ei vaadi lainkaan, ruumiillisia voimiakin vain
nimeksi, siinä kaikki. Kulkea vain rullavaunujen perässä kuin kone,
kuormata ja purkaa, purkaa ja kuormata aamusta iltaan.

Mutta miettimiseen ja järkeilemiseen siinä jää aikaa.

Ylhäällä soivat ja surisevat raamit ja sirkkelit, edustalla pitää
kiramo, tukinnostokone, ikuista kitinäänsä, kolinaansa ja ulvontaansa.
Vierestä kuuluu koneiden taukoamaton jyminä, kolkkona ja ikäänkuin
etäisyyteen häipyvänä. Tähän sekaantuvat miesten kehotus- ja
varoitushuudot, silloin tällöin joku karkea kirosana ja ontto kumahdus,
kun katkaistu tukinpää putoaa lattialle. Mutta alhaalla on viileätä
ja hiukan kosteantuntuista. Elämä ylhäältä, sahahuoneesta, sekaantuu
täällä yhdeksi, korvia huumaa taukoamaton jyminä, johon harvoin
sekaantuvat mitkään sivuäänet, sahamuhat putoilevat yhtäjaksoisesti
määrätyistä puutorvistaan ja rimat määrätyistä aukoistaan ja on vain
pidettävä huoli siitä, etteivät ne pääse kasautumaan. Joskus pistäytyy
työnjohtaja katselemaan, kuinka työt sujuvat, mutta työ on niin
vähäpätöistä ja halpa-arvoista, että kuluu päiviä, joskus viikkokin,
jolloin hän ei viitsi näyttäytyä.

Kankkusen Hilu ei millään tavalla tunne itseään työn orjaksi.
Päinvastoin on hänen mielestään hänen asemansa niitä kaikkein
mukavimpia ja viihdykkäimpiä. Hänen mielikuvituksensa on saanut
jostakin sysäyksen ja hänen on hyvä olla kun ei tarvitse kuulla, tai
oikeammin: ei kuule mitään. Kulkee vain ja tekee työnsä ja ajattelee
omia asioitaan, jotka vaihtelevat joka toinen hetki.

Joskus soutelevat jätkät tukkien päällä kiramon eteen, lauleskelevat,
naureskelevat ja heidän hampaansa välkkyvät auringonpaisteessa.
Ilmaantuvat joskus sahanruuman ovellekin ja huutelevat pojille veikeitä
asioita tytöistä ja viinasta ja väliin muustakin. Hilun veret joutuvat
silloin liikkeelle ja vaistomaisesti hänen ajatuksensa lentävät Iinaan
ja näihin ajatuksiin on tullut jotakin, joka poikkeaa entisistä. Niihin
on tullut jotakin kuumentavaa ja sykähdyttävää ja joskus Hilusta tuntuu
niinkuin hänen pitäisi likistellä ja puristella Iinaa.

— Kyllä se jätkä sentään on eri mies kuin tavallinen törsiäinen,
selittelevät pojat innostuneina.

Ja eri mieshän se onkin. Kulkea korttipakka taskussa kylästä kylään,
narrailla tyttöjä, juoda viinaa ja lauleskella kauniita lauluja. On se,
on totisesti.




IV


— Kuule, perkele, mikä sinä oikein luulet olevasi?

— Häh?

— Niin että mikä sinä luulet olevasi?

Hilu pysähtyy ja pistää katkismuksen povitaskuunsa. Syysilta alkaa
pimetä, ollaan tulossa rippikoulusta.

— Kyllä minä aina saman asian ajan kuin sinäkin, vastaa Hilu vavisten
ja katselee ympärilleen, mutta yhtään kirkkokankaan takaliston poikaa
ei näy joukossa.

Hilu ei vapise pelosta, vaan vihasta. Aamupäivällä, koulutuntien
alkamista odotellessa, on jo ollut pientä sananharkkaa ja nyt se
jatkuu. Vitikan Arviiti, talollisten poikia, oli kertonut, että tänä
iltana sitä mennään kutittelemaan Iinaa, ja Hilu oli sanonut, että no
siitä ei ainakaan sinulta tule mitään. Oli käynyt vähän verille ja
Arviiti oli muutenkin sellainen isänsä rikkauksilla kerskuja.

— Vai ajat! sanoo Arviiti ja astuu lähemmäksi.

— Tuollainen kymmenen pennin mies.

— Anna olla vain. Ei se sinulle paista.

Pojat ryhmittyvät tiiviimmin riitelevien ympärille. Asia alkaa käydä
mielenkiintoiseksi.

— Ole sinä vain luja Iinan puolesta, kehottaa joku Hilua, mutta Hilu
käsittää, että tämän kehotuksen saa ottaa siltä kannalta kuin itse
tahtoo.

— Anna turpiin, sanoo toinen Arviitille. - Ei se koikale kuitenkaan
muuten usko paremmaksensa.

Kuokan herastuomari ajaa ohi emäntineen ja poikarykelmä väistyy
hetkeksi syrjään. Hän huomaa, että jotakin on tekeillä ja heristää
nyrkkiään.

— Hävetkää, rippikoulupojat! hän sanoo äkäisesti. - Rovastille pian
menen juttelemaan.

— Ei tässä mitään ole, selittää Hilu.

— Ettenkö minä näe! Pitäisi Kankkus-Sakarin pojankin muistaa, mistä on
kotoisin. Paremmin se tie muille on kuin sinulle.

Veri kuohahtaa Hilun päähän ja silmät iskevät tulta, mutta herastuomari
on sanonut sanottavansa ja lyö hevostaan selkään. Poikajoukko rähähtää
nauramaan.

— Pitäisi sille antaa, kerskuu Arviiti, - mutta pelkään, että peittoan
kunnan housut.

— Anna naamalle, sillä siitä pääset.

— Mutta jos et pääsekään...

Hilun silmissä on pimennyt ja ajattelematta sen enempää lyö hän toista
ensin kasvoihin, sitten sydänalaan.

Näky tyrmistyttää läsnäolijat, tämmöistä he eivät olleet osanneet
Hilulta odottaa. Joku tekee liikkeen ikäänkuin poimiakseen kiven
maantieltä, mutta jättää sitten aikomuksensa, Vitikan poika seisoo
ensin kalman kalpeana, veri valuen suusta ja sieraimista, mutta alkaa
sitten painella kasvojaan ja sydänalaansa.

— Tämän sinä vielä muistat, pirun juippi, kiristelee hän hampaittensa
raosta.

Hilu on nyt kokonaan menettänyt malttinsa, hän on kuin kuumeessa ja
valmis tappelemaan vaikka kaikkien kanssa.

— Ja jos kerrot kenellekään uhkaa hän, astuen aivan toisen eteen ja
pitäen nyrkkiään hänen nenällään, - niin lisää tulee, tulee niin kauan,
että loppuu halut...

Poikalauma huomaa, että Kankkusen Hilussa on tällä hetkellä jotakin
pirullista ja että käsi uhkaavasti pitelee puukonkahvaa. Mikseikäs se
voisi mitä tahansa!

       *       *       *       *       *

Sinä iltana tuntuu Kankkusen Hilusta kuin hän kulkisi unessa. Yhdellä
iskulla hän on saavuttanut jotakin, jota kuka tahansa saattaisi
kadehtia. Samalla kun hän tuntee olevansa ystävä koko maailman kanssa
hän tuntee olevansa kyllin voimakas lyömään maahan kenen vastaantulijan
tahansa.

Kun nyt olisi viinaa! Hihkaisisi! Kovalla äänellä ja remsseesti
niinkuin miehiset miehet joskus maantiellä tai kirkkokankaalla.

Mutta mitäpä siitä. Eihän se ole, viina, heikäläisiä, köyhiä varten.
Niinkuin ei moni muukaan asia. Ja Hiluun menee hetkiseksi katkeruus,
kun hän ajattelee osattomuuttaan, mutta sitä katkeruutta kestää vain
hetken.

— Sanoi kutittelevansa Iinaa. Mutta saipas, saipas piru vie.

Tämä kummallinen, onnentäyteinen mielentila ei jätä Hilua kotonakaan.
Eivät pysy ajatukset katkismuksessa. Täytyy mennä ulos, on kuin pakko
panisi liikkeelle.

— Lukisit nyt, huomauttaa äiti. - Ei siellä kannata toista vuotta
juosta.

— Eipähän tuota ole moitittu osaamattomuudesta.

— Niin, mutta... Jokuhan sinne aina jää. Ja tavallisesti se on joku
vähempiosainen.

— Aina te siitä iankaikkisesta köyhyydestä, ärmähtää Hilu ja painuu
ovesta pihalle.

       *       *       *       *       *

Hilu kiertelee kirkkokankaan tutuissa mökeissä eikä hänen juhlamielensä
katoa. Hän tietää, ettei kukaan edes aavista tapausta, joka muuan tunti
sitten sattui pappilan ja kirkkotörmän välisellä maantiellä, mutta
siitä huolimatta hänestä näyttää kuin ihmiset antaisivat hänelle eri
arvon kuin esimerkiksi eilen.

— Istuhan, Hilu!

— Martta, katsoppas, olisiko Hilulle vielä kahvia.

Näin on kyllä tapahtunut kymmeniä kertoja ennenkin, mutta nyt hänestä
tuntuu kuin kaikessa sittenkin olisi jotakin tavallisuudesta poikkeavaa
ja samalla hän tuntee, että hänen kasvojensa juonteet ovat tavallista
jäykemmät ja hoikan varren ryhti suorempi.

Lopuksi hän ei saata olla poikkeamatta Kaisan-Sohvin mökkiin. Juhlavire
ei jätä häntä täälläkään ja sattuukin niin mukavasti, että Iina istuu
yksin kotosalla. Iinalla on isot, voimakkaat kädet, punaiset, pyöreät
posket ja leveät lanteet. Kun Hilu nyt istuu ja katselee häntä,
joutuvat hänen verensä liikkeeseen ja sydän alkaa levottomasti tykkiä,
mutta hän pysyttelee asiallisena ja muistelee, mitä Vitikan poika
jutteli maantiellä inittävällä äänellään.

— No mikäs sinut nyt pani liikkeelle? kysyy Iina rauhallisesti.

— Mikäpäs minut, vastaa Hilu hiljaisesti. - Muuten vain kuljeskelen.

Ja kuta kauemmin hän katselee Iinaa, sitä todenmukaisemmalta hänestä
tuntuu Vitikan pojan puhe ja hienokseen hänessä alkaa viha nousta.
Mutta hän istua jurnuttaa vain pitkät kotvat eikä puhu mitään. Viimein
hän, jotakin puhuakseen, kysyy:

— Missäs äitisi on?

— Kesiön puolella ovat siskon kanssa. Tulevatkin vasta huomenna.

Viimeinen lause pistää omituisesti Hilua. Kului taas pitkiä minuutteja.
Iina tekee työtään, mutta vilkaisee tuon tuostakin kysyvästi Hiluun.

— No kun äitisi on poissa, Hilu sanoo viimein, — niin kai Vitikan
Arviiti tulee illalla.

Iina naurahtaa.

— Suututtaisiko se sinua sitten?

— Mitäpä se minua... Mutta kun pitkin teitä sitä huutelee.

Iina lentää punaiseksi ja luo Hiluun pitkän, kysyvän katseen.

— Tässä juuri äsken kirkui tulevansa sinua kutittelemaan.

Silloin Iina lyö kädellään pöytään.

— Olisit sanonut sille, että saatana... huutaa hän.

Nyt Hilun tulee hyvä olla, hän ikäänkuin kylpee lämmössä.

— Mitäs tuosta nyt kiljut, hän lohduttaa leppoisasti. — Sai se sen,
minkä tarvitsikin.

— Sinäkö se...? kysyy Iina henkeäkään pidätellen ja melkein kuin
epäillen.

Hilu ei vastaa mitään, hymyilee vain umpinaista hymyä, ja Iina arvaa
asianlaidan.

— Et suinkaan sinä vaan liikaa takonut...?

— Sattuisiko se sinuun? kysyy nyt Hilukin vuorostaan.

Huoneessa vallitsi nyt puhuva hiljaisuus. Iinan rinta nousi ja laski ja
kun hän katseli Hilua, kiilsivät hänen silmänsä.

— Vähän vanhempi saisit olla, hän sanoi viimein naurahtaen väkinäisesti.

— Mitä sinä sillä tarkoitat?

— Sitä vain.

Eikä Iina sanonut mitään muuta. Hetkisen

Hilu istui paikallaan ja ihmetteli, mutta sitten hän otti lakkinsa ja
alkoi kävellä ovea kohden.

— No hyvästi nyt sitten.

Iina ehätti hänet.

— Jäisit nyt sitten, hän sanoi melkein kuin itsestään ja hänen äänensä
oli verhottu ja tukahtunut kun hän lisäsi: Ei ole sitä pelkoa, että
kukaan tulisi.

Tämä on Hilun juhlatunnelman korkein hetki, joka menee yli hänen
tajuntansa. Veri nousee päähän, suonet alkavat polttaa ja lukkoa
pitelevä käsi vavahtaa. Hän ei osaa eikä uskalla ajatella ajatusta
loppuun, mutta hän koettaa näyttää tyyneltä ja järkevältä, kun hän
katkonaisesti vastaa:

— En... en minä nyt tällä kertaa.

Ja painuu huumautuneena ovesta ulos.




V


— Kyllä minä olin koko nauta, ajattelee Hilu kokoellessaan yhteen
kasaan kaatamiaan koivurunkoja, - niinkuin siinäkin Iinan asiassa...
Toinen käski jäädä ja minä lähden niin vain kävelemään. Olisipa ollut
toinen poika...

Hiki valuu pitkin hänen kasvojaan ja tuontuostakin hän pyyhkäisee
otsaansa paidanhihaan. Kevätkesän aurinko paistaa kirkkaasti, muttei
vielä kuumasti eikä sääskienkään aika ole vielä tullut. Koivuissa on
jo pienet, vaaleanvihreät lehdet ja metsästä kantautuu ruohikkoiselle,
koivuja kasvavalle jokitörmälle voimakas havuntuoksu.

Hilu on käynyt pyrkimässä sahalle töihin, mutta kun ei sinne vielä ole
sopinut, hän on ottanut urakalla raivatakseen niittymaan Mäntyniemen
isännälle. Täällä hän on jo ollut parisen viikkoa ja kun hän tarkemmin
ajattelee niin paremmin tämä sopiikin. Pääsee paremmille palkoille ja
saa järjestää työnsä kuinka itse parhaaksi näkee. Saattaa vielä mennä
vajaa kuukausi ja sitten on kaksi ja puoli sataa irti. Harva sitä
nykysin sellaisille palkoille pääsee.

Raivattava koivikko on pari peninkulmaa kirkolta ylöspäin juuri niillä
seuduin, missä talot loppuvat. Lähin talo, Kraatari, on viitisen
kilometriä ylöspäin, sitten alkavat peninkulmien välimatkat. Alussa on
Hilu kävellyt yön seuduksi taloon, mutta viime yöt hän on viettänyt
rakonuotion ääressä ja syönyt laukustaan. Mikä sitä aikaa turhaan
haaskaamaan.

— Niinkuin sekin Iinan asia, hän jatkaa ajatuksiaan, istahtaa hetkeksi
ja panee tupakaksi. — Mikä sitä ne naisten meiningit arvaa. Saattoipa
hyvinkin tarkoittaa totta.

Siitä kohtauksesta oli nyt kulunut syksystä toista vuotta. Sen jälkeen
Hilu ei ollu Iinaa paljon nähnyt, mutta ajatus oli viime aikoina
ruvennut vaivaamaan ja kaikertamaan. Kun olisikin ollut puheisilla
pitemmältä, mutta melkein karttaa oli pitänyt. Luonto vaati niin. Ja
suurimman osan aikaansa Iina oli viettänyt ompelumatkoilla ympäri
kirkonkylää ja kaukaisemmissakin kylissä. Välistä meni kuukausia, ettei
kotona nähtykään. Töitä teki, ei ollut tullut Kaisan-Sohviin, äitiinsä.

Mitenkä se ajatus niin taas tällä kertaa sytyttikin. Oikein työstä piti
heretä, kun mietityttämään rupesi. Mokomakin asia.

Hilu naurahti suuttuneesti ja kävi taas työhön käsiksi. Ei tässä auta.

Edessä virtaili joki leveänä, tyynenä ja rauhallisena. Vastapäätä
kohosi metsäinen hiekkaranta, jolla joku sortunut puu juurestaan
roikkui latva melkein vedessä, ympärillä muutaman tynnyrinalan raivio,
sitten taas metsää ja metsien takana tummat vaarat. Päivä alkoi
kallistua illaksi ja jossakin kukahteli käki. Kuulosti, niinkuin
metsässä olisi joku hiljaa hakannut kiveä, mutta se saattoi olla vain
harhakuuloa. Mikäpä siellä...

Kankkusen Hilu innostui taas työhönsä ja entistä runsaammin valui
hiki pitkin kasvoja. Ei malttanut keskenkään heittää, kun vielä hyvin
jaksoi. Kaksisataaviisikymmentä markkaa, sillä sitä jo saa aikaan
jotakin. Kotonakin tarvittiin kun ei, paitsi isää, ollut muita työhön
pystyviä kuin hän ja minkä Väinö vähän.

— Parissa viikossa minä tämän suoritan, jos vain repimään rupean, hän
päätti innostuneena. - Mutta mikä sitä suotta, ja saattaa jälkikin
tulla sen mukaista.

Kraatarista piti tyttären mennä Marjalaan miniäksi ja emäntä oli
sanonut, että jos Hilulla tulee käyntiä kirkolla, niin voisi kysyä
siltä Sohvin Iinalta, kerkiäisikö se heille neulomaan. Mutta Hilu oli
vastannut, että eipä taida tulla käytyä, ennenkuin tuo niittysouvi
loppuu. Miten lieneekin tullut niin ajattelemattomasti ja karskisti
vastatuksi. Emäntä oli silloin arvellut, että saattaisihan tuolle
lähettää sanan Autiokyläläisten mukana kun sattuisi huomaamaan, milloin
soutelevat ohi.

Niin kun huomaisi. Hilukin on varmuuden vuoksi peräillyt joelle, muttei
ollut huomannut muita kuin jonkun yhtiön venheen, eikä niiden mukana
voinut sanaa lähettää. Taisivat muuten pian ruveta laskemaan johtoja
ja puomeja. On se, tuo Kannanlahti-yhtiö, sentään vähän toista kuin
Sörenseni.

— Kun nyt Iina olisi Kraatarissa!

Hilua sykähdytti taas. Mutta kun ei ole, niin ei. Voitaisiin kuitenkin
jutella. Kävisi siellä aina kun päähän pistäisi ja kysyisi, että
mitä sinä silloin oikein ajattelit. Jos tuo nyt vastaisi muuten kuin
nauramalla. Ja parempi ehkä onkin, ettei ole. Puominlaskun kun alkavat,
niin jätkät kortteeraavat Kraatarissa ja nekö antaisivat olla rauhassa.
Taitaisi olla heistä hiukan vaikeampi selvitä kuin Vitikan Arviitista.

       *       *       *       *       *

Muutamana päivänä puominlaskijat saapuvat. Niitä on monta
venekunnallista iloisia poikia, joilta työ käy kuin siimaa, joilla
aina on vastaus puheeseen valmiina ja joitten laulu ja hoilotus kaikuu
päivin ja öin. Mistä he tulevat ja minne he menevät, sitä ei kukaan
tarkalleen osaa sanoa. Lienevätkö lähimmät päällikötkään selvillä
monenkaan oikeasta nimestä. Kevät heidät tuopi ja syksy heidät vie,
mutta paennevatko sitten suuriin metsiin tai etelän lihavammille
talvimaille, sitäkään ei kukaan varmasti tiedä. Nämä ovat jätkiä,
sinipuseroisia, pitkävartisilla saappailla ja heiluvalla tuppihoidolla
varustettuja, samoja jätkiä, joista puhutaan ja kerrotaan niin paljon
hyvää ja huonoa, joita pelätään ja vihataan, mutta joita rakastetaan
myöskin ja joiden elämän lukemattomat nuorukaiset Pohjolan suurten
jokien varsilta asettavat ihanteekseen. Heissä on sentään tuulahdusta
suurista metsistä, he ovat rypeneet rantakaupunkien hämäräperäiset
kapakat, heillä on tuntemattomia seikkailuja takanaan ja on edessä
myöskin, heitä ympäröi romanttisuuden houkutteleva sädekehä.

Jätkä on jo poikasena lumonnut Hilun ja kykenee lumoamaan hänet nytkin.
Hän laskee kirveensä ja sahansa maahan ja jää katselemaan elämää
joella. Siinä on elämää, vilskettä ja ääntä. Kaikki käy eri tavalla
kuin sahalla, käy niinkuin luonnonvoiman pakosta. Nyt on vielä kevät,
ollaan toivorikkaita ja ollaan innostuneita, vielä ei olla syksyssä,
jolloin mahdollisimman hiljaisessa tahdissa soudellaan eteenpäin
pomojen veneitä.

— Älä mulkoile siellä, poika! huudetaan Hilulle. - Tule mukaan, jos
lystää.

Hilu poistuu rannasta ja ryhtyy työhönsä, mutta se käy nyt hitaammin
kuin aikaisemmin. Vähän ajan kuluttua soutaa muuan venekunta maihin ja
pari miestä astuu laukku kädessä hänen luokseen.

— Keitäs, poika, kahvia! Tulemme vähän ajan kuluttua juomaan.

Hilun luonto nousee eikä hän vastaa mitään. Hän ei ole mikään jätkien
kahvikokki.

— Mitäs katselet! tiuskaisee toinen miehistä. — Ei sinun sitä
ilmaiseksi tarvitse tehdä.

— Välipä tuolla, vastaa Hilu yksikantaan ja ottaa vastaan laukut.

Miehiä on kolmattakymmentä ja kahvia juodessaan ennättää yksi roikka
lyödä korttiakin.

— Omaa maapalastasiko sinä tongiskelet? kysytään Hilulta.

— Toisen se on.

— Eikö vähän kismitä rikastuttaa talonjussia? Hilu naurahti.

— Toistahan tekin rikastutatte, vastaa hän.

— Joo, mutta se on ero asialla ja asialla, poika. Hilu ei huoli jatkaa
keskustelua, sillä ellei hän tiedä, niin hän vaistoaa eroavaisuuden.
Erohan on aina ollut rengillä ja jätkällä.

— Paljonkos ollaan vaivoista velkaa?

— Ei mitään.

— No, onhan sinulla sisua, jos on suutakin. Muttei tästä maksamatta
lähdetä. Tuossa on viitonen.

— Ei se kannata.

— Ota pois kun käsketään.

Hilulta käy, kuten sanottu, työ nyt entistä hitaammin. Vähitellen
siirtyy jätkäjoukko alemmaksi, muutaman päivän kuluttua se on kokonaan
kadonnut näköpiiristä, mutta työn vauhti ei ota parantuakseen. Sen,
minkä saa tehdyksi, tekee kuin puoliväkisin, vängällä.

Eivät ne luvassaolevat puolenkolmattasataa markkaakaan häntä enää
innostuta. Saahan niillä jotakin, mutta menevät sen tien, jonka
tulevatkin ja saa taas alkaa miettiä, mistä uutta. Ja sitten taas
miettiä. Sillä tavalla elämän loppuun asti eikä kaiken lopuksikaan ole
tullut yhtään kummemmaksi. Perkele! On se köyhän osa kanssa yksi osa.

Ja entistä vihaisemmin, mutta vähemmällä voimalla iskee kirves puun
juureen. Työ tuntuu nyt taakalta.




VI


Työ on juuri vähän vailla loppumistaan, kun Hilu saa aatteen. Ensin se
aate häntä säpsähdyttää, mutta sitten se alkaa hyväilevästi lämmittää
mieltä ja sydäntä.

Kun olisi omaa maata!

Mutta mistä sitä? Velaksiko? Kukaan viisas ihminen ei antaisi.
Torppariksiko? Olisihan sekin jotakin, mutta verot ovat nykyisin
niin suuret, eikä se olisi ollut kummempaa kuin nykyisinkään. Olihan
isälläkin oma tönö ja hiukkasen perunamaata ympärillä, mutta jos pää
kesken kaatui, niin siinä oltiin. Ei muuta kuin kunnan vieraiksi niin
kauaksi, että kakarat tulivat työkuntoon.

Katseleppas Vitikan isäntää, Mäntyniemen isäntää, Kuokan herastuomaria
tai vaikka mitä pikku-isäntää tahansa. Eikö ollut heti eri meininkiä
kävelyssä ja kaikessa, piipunlataamiseen asti. Minkä töitä tekivät,
olipa se vaikka rahdinvetoa kauppiaille, niin omaan pussiinsa päin
tekivät, lehmät lypsivät, niityt ja pellot kasvoivat ja jos nuusapaikka
tuli, niin myy rojahduta vähän metsää — sillä siitä pääset. Samat
ominaisuudet siirtyvät lapsiin. Kirkonkylään tullessaan he ovat
vaiteliaita ja vähän tollon näköisiä, mutta eiköpä olekin heissä
toisenlaista varmuutta ja kilahdusta kuin kirkkokankaan takaliston
pojissa, jotka tekemättä suoranaisesti mitään laihanaamaisina ja
paljaskinttuisina luikkivat pitkin nurkkia ja kauppiaitten pihan
perillä.

Hilu iski lujemmin kirveensä koivun kylkeen ja huokasi. Lentojätkän osa
oli sittenkin parempi kuin hänen, tekee ja suunnittelee niinkuin itse
tahtoo, ei kumartele ketään ja jos on niitä miehiä, niin panee rahaakin
säästöön. On niitä sellaisiakin. Ja toiset naivat taloista, jätkällä
kun on luonnostaan sellainen puoleensaveto.

Mutta kun olisi oma maa! Tämä mielikuva ei antanut Hilulle nyt
pahaistakaan rauhaa.

Eri tavalla siellä kirves heiluisi ja raiviomaat puhdistuisivat.
Asuinrakennuksessa olisi tupa ja kaksi kamaria, edessä olisi joki ja
takana huokailisi kuusikko. Joo, ja sunnuntaisin tulisi joku vieras,
Iina keittäisi kahvia ja ylikuohuvasta pannusta leijailisi kahvinlemu
yli koko tuvan. Saisi ottaa vaikka Santun ja Aapin avuksi ensi aluksi
ja vaikka Pirjetan ja Eevankin, nuorimman. Eiväthän ne tiellä olisi,
töitäkin vain tekisivät ja olisivat avuksi, ja kotiväellekin olisi
helpompi. Äiti kertoisi akoille kahvia juodessa: - Meidän Hilemooni,
jolla on talo...

Hilun mielikuvitus loi ja rakenteli. Hän unohti nykyisyyden ja unohti
lopuksi työnsäkin raskauden. Joskus hänellä oli sellainen tunne kuin
heiluisi omalla niityllään, mutta kun hän siitä havahtui, täytti hänet
raskas, kalsea tunne.

Viikkoa ennen juhannusta työ loppui ja Hilun mieleen tuli, että hänellä
on ahdas, väkeä täynnä oleva, ummehtunut koti siellä kirkkokankaan
takana, jossa lyödään korttia, juodaan, tapellaan ja käytetään naisia.
Siellä oli hänen kotinsa ja siellä oli Iinakin ja sinne oli nyt
palattava ja ruvettava etsimään uutta souvia.

Siinä se nyt sitten oli, se oma talo.

       *       *       *       *       *

Nyt sattuikin niin, ettei Mäntyniemen isäntä ollut Hilun työhön oikein
tyytyväinen ja tahtoi vähentää palkkiosta kaksikymmentäviisi markkaa.

— No näyttäkää, missä vika on, niin kyllä se tulee korjatuksi.

Mutta Mäntyniemi katseli ikkunasta ulos ja sanoi, että mitäpä siitä nyt
enää, kun juhannuskin on näin lähellä.

Hilua rupesi pistämään vihaksi. Vaikka lyhty kädessä hakisit, niin
liian pitkiä kantoja et löytäisi.

— Kyllä minä sen arvasin, sanoi Mäntyniemi, - että kun tottumattoman
miehen otan, niin ei siitä hyvä tule. Mutta kun olit työtä vailla, niin
ajattelin, että menköön. Tuleepahan autetuksi.

Se oli uskovainen mies, tämä Mäntyniemi, piti joskus seurojakin ja
osasi asettaa sanansa sulavasti.

— Ja pian sinä sieltä jouduitkin. Minä heti ihmettelemään, että jopa
nyt.

— Joutuu kai sitä kun tekee yötä päivää, vastasi Hilu äkäisesti. — Ja
eri tavallahan sitä urakkamies tekeekin kuin päiväpalkkalainen.

— Enpä eri. Ota nyt ne kaksisataaviisikolmatta niin ollaan kuitit.
Sittenkin olet ansainnut kuin senaattori.

Hilu puri hampaitaan. Vikaa ei voinut osoittaa, mutta kitsaudessaan
vain piti yrittää vähentää sovittua palkkaa. Ahnehti ja kadehti kun
köyhä ansaitsi. Vai sellaista se nyt oli, sekin Mäntyniemen huudettu
kristillisyys. Teki melkein mieli sanoa vasten naamaa, mutta kun vie,
niin vieköön. Toista viikon palkan. Kun Hilu tätä ajatteli, niin veri
pakeni kasvoista. Viidelläkolmatta markalla sai jo hyvät, pohjatut
saappaat.

— No, ellei teillä ole sitä viittäkolmatta markkaa, niin antakaa sitten
se loppu!

Mäntyniemen punertavat kasvot tulivat entistä punaisemmiksi.

— Kyllä se on parasta, että hillitset suusi, hän tiuskasi. - Ensin
ihmiset koettavat sinua auttaa ja sitten rupeat vielä suukoilemaan.

Hilu ei vastannut mitään, istui vain paikallaan tuijottaen isäntään
jäntevä ruumis vavisten.

— Se on nyt sillä tavalla, isäntä, sanoi hän viimein, nousten
seisomaan, - että joko te osoitatte minulle vian tai maksatte sen, mikä
on sovittu. Ja se on siitä poikki.

Mäntyniemi vavahti. Mies seisoi tuossa aivan hänen edessään, silmät
kiiluen ja kirves kädessä. Kuka käski kutsua sitä kamariin, mutta hän
luuli, että asia selviäisi parhaiten viisaasti puhumalla. Kun tuli
luvatuksikin liikoja.

— Ota Herran nimeen rahasi, päätti hän, työntäen setelitukun Hilun
kouraan, - ota ja mene matkaasi, mutta älä vasta tule kyselemään töitä.

— Kun löydätte vian, niin lähettäkää sana, vastasi Hilu mennessään
ulos, mutta Mäntyniemi naurahti katkeran ivallisesti.

— Mene, mene veikkonen, sanoi hän vain painaen oven kiinni.

       *       *       *       *       *

Mäntyniemestä kuljetaan kesäisin kirkolle kapeata polkua pitkin.
Milloin se seuraa jokitörmää tai vie jonkun kohdalle sattuvan talon
pihan läpi tai ikkunoitten alitse, milloin se, omia oikkujaan
noudattaen, työntyy vahvaan havumetsään vaaran juurelle etsiäkseen
sieltäkin jonkun talon, jota voisi palvella, milloin se taas halkaisee
jonkun vetisen luonnonniityn, kunnes se niillä tienoin, missä joki
levittäytyy Apukan seläksi, yltyy kulkemaan pitkin metsäistä harjua,
sivuuttaa harjulta laskeuduttuaan viimeisen taloryhmän ja päättyy
yhtäkkiä jokirantaan, mistä kulkija lautturilla saa soudattaa itsensä
kirkonkylän puolelle.

Tätä polkua kulkee nyt Hilu kotiinsa. Alussa hän on sadatellut
tämän maailman menoa ja Mäntyniemen uskovaista isäntää, mutta jo
Konelonojalla on hän unohtanut molemmat. Mitäpä hyödyttikään niitä
oikeastaan ajatella. Sellaista voi sattua itsekullekin ja täytyy
vain pitää varansa, että tulee toimeen. Vaikka, suoraan puhuen, ei
Jumala liene antanut Mäntyniemen isännälle erikoisvapautta vääryyden
tekemiseen, vaikkapa joskus pitikin seuroja ja kävi vanhurskaasta.

Kesä alkaa nyt olla kukkeimmillaan ja Hilu laskee, että nyt on
tiistai-ilta. Ensi maanantaina on sitten juhannus. Sääsket ovat jo
vironneet elämään, mutta kulkijaa ne eivät paljoa pysty häiritsemään.
Toista on jos istuu tai on seisovassa työssä... Tukinlaskukin on
jo alkanut. Puut soluvat verkalleen suvantopaikoissa eteenpäin
kasaantuakseen koski- ja nivapaikoissa sumiksi tai ruuhkiksi. Silloin
tällöin saattaa jokitörmältä tai puiden lomista erottaa joella
soutelevan venekunnan.

Niin painelee Hilu verkalleen kotiansa kohden ja alkaa jo vähitellen
olla siinä mielentilassa, jolloin ei ajatella suoranaisesti mitään,
vaan nautitaan kuluvasta hetkestä. Taskussa on kaksisataaviisikymmentä
markkaa ja tukkijoellehan tästä taisi tulla meno. Varustuksiin voi
mennä viitisenkymmentä markkaa, vähän taskurahaa lisäksi ja lopun saa
kotiväki. Hyvän niittymaan se sai, mäntyniemeläinen, satoja, ehkä
tuhansia leivisköitä korjaa ja sittenkin viitsi... Mutta mitäpä siitä.

Karvon haavikosta erkauduttuaan polku tekee pienen mutkan Vitikan
ulkoniitylle, ja kun Hilu niityltä alkoi nousta harjulle, tuli Iina
vastaan. Hän kantoi pientä nyyttiä vasemmassa kädessään ja kenkiään
oikeassa eikä ollut huomatakaan Hilua ennenkuin melkein pahki töksähti.
Hilu värähti ja hän tunsi, että kasvoja alkoi polttaa, mutta hän
huomasi, että Iina oli käynyt leveämmäksi ja pyöreämmäksi ja että hän
koetti salata hämmentymistään.

— Minne sinä nyt? kysyi Hilu.

— Kraatariin. Lähettivät viime viikolla sanan. Ja sinäkö tulet
sieltäpäin?

— Niin.

— Oikein myötyriksi?

— Niin. Johan se lysti loppui.

— Vai jo loppui.

Siihen keskustelu pitkäksi aikaa taukosi.

— Eiköhän istuta vähän, ehdotti Hilu lopuksi.

— Mihinkähän tässä niin hengenhätä on. Istutaan vaan.

Ensi kerran Hilu istui näin lähellä Iinaa ja hänen hengityksensä
salpautui. Koetti keksiä asiallista sanottavaa, ei voinut. Veret vain
kävivät ja kohisivat, sydän löi. Hilu naurahti hämillään ja rykäisi.

— Tässä sitä nyt ollaan.

Iina ei vastannut mitään. Hilu näki, kuinka hän veti polvensa koukkuun
piiloittaakseen paljaat jalkansa. Ennen hän ei ollut niin tehnyt, nyt
hän sen teki, ja näky kiihotti Hilua vieläkin enemmän. Hän rupesi
hypistelemään Iinan hihaa, sitten hän tarttui häntä vyötäisiin ja veti
vieläkin lähemmäksi eikä Iina puhunut mitään. Lopuksi hän veti Iinan
puoleensa pitkäkseen ja painoi suunsa hänen suulleen.

— No, älähän nyt, hokee Iina hengästyneenä, mutta koettamattakaan
irtaantua. — Mikä sinuun nyt on mennyt?

— Kyllä minä tiedän, mitä sinä silloin tarkoitit, kuiskaa Hilu.

Iinan kasvot hohtavat.

— Anna olla. Joku saattaa tulla.

— Eikä tule.

— Niin, mutta... Eikä meistä kuitenkaan mitään tule.

— Etteikö tule! Varmasti tulee.

— Voi sinua kuitenkin...

Vastarannalla, Apukan selän toisella puolella, on kylä ja puomin täytyy
näillä paikoin olla vahdittu yötä päivää. Nykyisin ei muuten yöllä ja
päivällä suurta eroa olekaan. Aurinko peittyy hetkeksi, mutta taivas
romottaan punaisena niinkuin maailmanlopun edellä. Virta kimaltelee ja
vilkkuu kuvastaen taivaan kaikkia värejä ja näyttää kuin se keskiyön
hetkinä virtailisi hitaammin ja ikäänkuin juhlallisemmin, tuntien
oman, salaperäisen voimansa. Mutta puominvahtina on nuori poika ja
hänen tulee aika pitkäksi yön yksinäisyydessä. Hiljakseen hän kulkee
kaksoispuomilla ja työntelee syrjään venereiälle pakkautuvia puita.
Puiden tulo on kuitenkin tänä yönä hidasta ja ikäänkuin jollakin
tavoin vaivalloista eikä puominvahdilla ole juuri muuta tekemistä
kuin seisoskella ja katsella luontoa. Lopuksi hän ei malta olla
kajahduttamatta ilmoille laulua. Hänen äänensä ei ole lainkaan huono ja
laulussa on syvä, surunvoittoinen sävel.

    Eikä ollut mulla ulsteria yllä
    niinkuin paremmilla sälleillä,
    vaan minä poika pikkutakkisilla,
    lähdin maailmaa kiertelemään...

Laulu kuuluu selvästi Apukanselän molemmille rannoille.

— Niin sitä meilläkin lähdetään, sanoo viimein Hilu melkein kuin
itsetiedottomasti ja posket hehkuen.

— Tullaankos teillä takaisin kanssa? kysyy Iina.

— Tullaan ja tullaan rytinällä.

Ja ennen juhannusta Hilu lähti.




VII


Oli niinkuin miehet tänä yönä olisivat villiintyneet, vaikka tuskin oli
sivuutettu viikon puoliväli. Olivat eilen illalla saaneet pirtua ja nyt
joivat, rähisivät, pelasivat korttia ja pitivät pahaa elämää.

Hilu oli jo vaipunut uneen, mutta heräsi siihen, että muuan pari ryhtyi
tappelemaan. Menivät toki ulos, mutta unesta ei enää tullut mitään.

Ja nyt Hilu makasi laverilla ja mietti. Yö oli jo melkein puolivälissä,
mutta jokseenkin kaikki olivat vielä jalkeilla. Siellä täällä näkyi
vain joku mies pitkällään, useimmat häärivät valkean ääressä, toiset
istuivat ritsien reunoilla silmillään ja koko sielullaan seuraten remua
ja silloin tällöin huudahtaen jonkun kiihotus- tai hyväksymissanan;
vain parilla kolmella oli luontoa nukkua, mutta vähän väliä he
heräsivät, mutisivat jonkun tukahdutetun kirosanan ja käärivät sitten
päänsä yhä tiukemmin huppuun.

Seinän takaa, herrain puolelta, kuului äänekästä melua, naurua ja
puheensorinaa. Kuulosti, niinkuin olisivat yrittäneet tanssiakin, mutta
kesken se aina jäi. Henelli, ukkoherra, koetti aloittaa laulua, hänen
rämisevä äänensä hukkui kuitenkin muitten nauruun ja metakoimiseen ja
hän heitti kesken, mutta aloitti taas uudelleen. Eilen, ruokakuormien
mukana, olivat kämpälle tulleet Raahen Iita ja Kulppi-Tiltu. Ne olivat
nyt herrain puolella.

— Viitsii sekin, Henelli, ajatteli Hilu, - akka ja kakaroita kyllä
kotona...

Muutamat käristelivät pannuissa silavaa ja silavan lemu leijaili yli
kostean huoneen sekoittuen hien ja märkien vaatteiden hajuun. Oven
reunat olivat jäässä, enimmin alhaalta, kynnyksen kohdalta, ja jää teki
ikuista sulamistaan muodostellen suuria vesilammikolta lattialle oven
eteen, mutta loppuun se ei pääsisi ennenkuin keväthankien aikana.

Hilu tiesi millaista oli ulkona. Tähdet kiiluvat korkealla taivaalla,
pakkanen tuntuu kiljuvan ja paukahtelee kuusikossa, äskeinen pari
tappelee pihamaalla kirkkaassa kuutamossa, mutta kukaan ei viitsi edes
mennä heitä katsomaan. Moinen välien selvittely kuuluu jokaviikkoisiin,
ellei jokapäiväisiin asioihin. Kaikkeenhan sitä tottuu, kaikkeen.

Ovi paukahtaa seljälleen, oven edusta on hetkisen harmaan, kylmän
huurun vallassa, mutta hetken kuluttua näkyvät huurun takaa Penttilän,
kirjurin, juopuneet, punakat kasvot. Viimein hän astuu toisella
jalallaan sisään ja kääntyy valkean edessä istuvan synkännäköisen
jätkän puoleen.

— Hei, Suutarinmäki! Tuleppas tuonne toiselle puolelle hetkeksi
soittelemaan.

Mutta Suutarinmäeksi puhuteltu on nyt saanut päänsä täyteen eikä ole
soittotuulella.

— Kyllä te sen konstin osaatte musiikittakin, hän tokaisee päätään
kääntämättä.

— Mitä sinä kenkkuilet, Suutarinmäki. Tule pois, se tekee kaksikymmentä
kruunua.

— En, vastaa Suutarinmäki itsepintaisesti ja tuijottaa tuleen.

Penttilä uskoo nyt ja painaa oven kiinni jälkeensä. Hän ymmärtää, ettei
jätkää tänä yönä komennella. Mutta nurkat paukahtelevat ja pakkanen
kiristyy. Porolauma tolvaa ohitse, koparat napsahtelevat, ja intohimot
ovat päässeet valloilleen keskellä erämaata.

       *       *       *       *       *

Tätä kaikkea seuraa Hilu silmät puoliummessa laveriltaan. Kun joku
tulee lähelle, hän painaa silmänsä kiinni ollen nukkuvinaan, mutta
raottaa ne sitten taas. Ei tule enää uni, kun se kerran on mennyt, ei
ainakaan tällä kuulumalla. Viinapulloja avataan, Suutarinmäki ottaa
esiin hanurinsa, pian alkaa kaikua laulunrenkutus. Korttien läiskettä
säestävät navakasti lausutut kirosanat. Tänä yönä vaihtavat viikkojen
ja kuukausien ansiot nopeasti omistajaansa. Aamulla alkaa taas toinen
laulu ja saa tarpeekseen nähdä synkkiä naamoja. Viimein Suutarinmäki,
synkkä katsannoltaan, kertomusten mukaan paljon kokenut, laskee
hanurinsa pois ja yltyy laulamaan.

    Eikä ollut mulla ulsteria yllä
    niinkuin paremmilla sälleillä...

Laululla on Hiluun oma, lämmittävä vaikutuksensa. Sitähän se lauloi, se
puominvahti, neljättä vuotta sitten. Hilu nostaa päänsä ja kuuntelee,
vähältä pitää, ettei pyydä ryyppyä noilta toisilta. Innostuttaa niin ja
tuo muistiin Iinan. Mutta ei, olkoon nyt tällä kertaa.

Annappas olla, vai oli siitä jo neljättä vuotta. Senjälkeen ei ollut
tullut kotipuolessa käytyä, kirjatkin oli viime kesänä siirrättänyt
Sallaan, ties sitten, mitä oli meinannut. Rahakipeneen oli silloin
tällöin lähettänyt.

Hilu ei kernaasti ajatellut niitä aikoja, jotka olivat menneet. Tai
jos väkisinkin tulivat mieleen, koetti hän palauttaa muistiinsa vain
mieleiset tapaukset ja antaa muiden mennä sen tiensä.

Vaikka eihän niitä, joita mieleensä saattoi hyvillä mielin palauttaa,
ollut monta. Miten olikin niin sattunut. Ensin oli ollut arka, oli
niinkuin kaikkia olisi pitänyt pelätä, piileksinyt, väijynyt, vahtinut
rahojaan ja tehnyt naurettavuuteen asti ylitöitä.

— Kapitalistiksiko meinaat tulla, oli hänelle sanottu. - Älä sinä
luule, että sitä näillä palkoilla... Hyvä, että henki naukuu luitten
välissä...

Ja muutenkin oli haukuttu. Akaksi ja nahjukseksi. Kyllä sitä
kirkkokankaan takalistolla olisi pitänyt oppia.

Sitten oli vähitellen alkanut tottua ja lopuksi oli kaikki alkanut
aivan kuin nousta päähän. Tämä reilu meininki ja tämä vapaus! Teki mitä
itse tahtoi. Saisi nyt kotiväki olla katselemassa. Ja Iina.

Kemissä, kun miehiä löysättiin, meni kaikki jo niinkuin vähän sekaisin.
Tuntuivat hymyilevän ihmiset ja naureskelevan kalsea, pikku kaupunki.
No nyt, Kankkus-poika, ryypylle. Joo, sehän kuuluukin asiaan, vaikka
onkin vain tämmöinen Kankkus-Sakarin poika kirkkokankaan takaa,
harmajasta töllistä. Ja sitten Tornioon, siellä kuuluu olevan töitä
tiedossa jossakin Korpilompolon takana, Ruotsin puolella.

Muutamana iltana istutaan Haaparannan krouvissa ja aamulla herätään
putkassa. Eikä äyriäkään, ei yhtään penniä. Siinä olivat neljättä
kuukauden ansiot ja reilusti oli luvattu lähettää kotiinkin. Vesi,
vesipä oli pyrkinyt vertyneeseen silmään.

Mutta jätkien yhteistunto on eräissä tilanteissa suurenmoinen.

— Ei tässä auta, perrr...Tienaa uutta! Sillä siitä pääset.

Ja joku paremmin varustettu työntää hänelle kymmenkruunusen. Mutta
maksa se, piru vie, myöskin kun saat tai muuten, tavattaessa, niskat
nurin. Hä, että minnekö? Lähetä vaikka jonnekin puulaakin konttoriin,
käynpähän joskus tiedustelemassa.

Eikä muuten kuin apostolin kyydillä Korpilompoloon ja vähän äkäisesti
sittenkin ennenkuin nälkä yllättää. Mikäpä siinä, marssitaan vain,
säästöähän se on sekin. Insinöörit ja muut herrat kuuluvat erämaissa
saavan markan kilometriltä.

Rahoja alkaa taas kerääntyä, viisikolmatta kruunua on lähetetty
kotiinkin, ja ollaanpa jo helmikuussa. Saapa nähdä, eiköhän tässä
lopultakin päästä käsiksi rahoihin. Hilu on miehekäs mies, hän on
tullut puheliaaksi, ottaa ryypyn ja lyö "markan sättiä", mutta pitää
varansa, ettei menetä kaikkia rahojaan. Ei auta, kun on joutunut tähän
kelkkaan, vaikka takki menisi.

Maaliskuun puolella Hilu törrää päissään ja on pontevaa poikaa. Pistää,
kun sattuu, pieneksi tappeluksikin, ei anna periksi, ei vaikka henki
menisi. Ja sitten tulee muutamana päivänä, muonantuojain mukana,
niinkuin tavallisesti, joku nainen, joka mukamas pyrkii kahvikokiksi.
Hilu on aamupäivällä ollut poissa työstä ja pörrännyt Lars-Heikin,
viinakuskin, kanssa. Nyt hän nousee pystyyn ja lyö nyrkin pöytään.

— Se nyt on se, ettei tässä ruotupekan vuoroa tulekaan.

Mutta mikä ettei tule. Naisihminen tykkää hyvinkin Kankkus-Hilusta ja
viikkoa myöhemmin sanoo ruotsalainen järjestysmies, että "kun sine ole
Suomen alammaine, pärkkele, niin sinun pittä mennä Suomi tekemä ittes
tarve". Puhuu ja kiekuttaa niinkuin kukko laulaisi ja lisää vielä, että
"kuinkka jo helveta me voisis tuollaist kärssi".

Sairaalassa Hilu ikäänkuin herää. Siellä on monta samanlaista kuin
hänkin, siellä on sekin mies, joka on Hilulle lainannut kymmenen
kruunua.

— Et suinkaan sinä tullut velkaasi maksamaan?

Leikkipuheet, karskiudet ja viisastelut eivät nyt tehoa Hiluun. Hänestä
tuntuu melkein kuin olisi linnassa.

— Heitä pois vain tuo miini, poika. Kun kymmenennen kerran pääset
täältä, saat pitää jupileeumin.

— Että minkä?

— Jupileeumin. Etkös sitä tiedä? Yhdennellätoista kerralla ei tarvitse
lähteä pois lainkaan.

Muistuvat siinä mieleen kotitönö kirkkokankaan takana, muistuvat
isä ja äiti ja muistuu ennen kaikkea Iina. Mitähän sanoisivat, jos
tietäisivät? Mitäpä ne, kyllä kai ne käsittävät. Ja mikä sen Iinankin
tietää... Kovin oli valmis. Ja äitinsäkin sellainen. Eikä nuo
Iinallekin liene menneet näkemänsä veriin...

Mutta seuraavassa hetkessä Hilu katuu ja ajattelee Iinaa
kiihkonsekaisella hellyydellä. Eipä voineet syyttää Iinaa mistään, eikä
ollut Iina tehnyt itseään puheenalaiseksi niinkuin sisaret. Näki sen
silmistäkin, että eri maata oli.

Ja kun pappi sitten puheli synnistä ja syntisistä ja armosta ja
lunastuksesta, kuunteli Hilu tosin asiallisen näköisenä, mutta
ajatukset olivat muualla.

— Kuinka tekin, noin siivon näköinen mies, eksytte syntiin, jolla on
tällaiset seuraukset jo ajallisuudessa?

Mitäpä sellaiseen kysymykseen osaa vastata? Kuinka sitä syntiin
ylimalkaan eksyy, hitto vie. Eikä Hilu osaa muuta kuin katsella
poispäin ja murista jotakin epäselvää toisten nauraa tirskahdellessa.

Ei se sentään sen vaarallisempaa ollut kuin että kuuden viikon kuluttua
sai lähteä kävelemään. Kevät teki silloin täydellä todella tuloaan
ja raitis ilma ja vapaus menivät päähän kuin viina. Miten lieneekään
niitä rahoja liiennyt ylijäämään asti, samana iltana hän jo toikkeroi
humalassa Rantakadulla. Ei se sentään teetättänyt typeryyksiä ja
seuraavana aamuna hän löysi itsensä erään toverin seurassa painelemassa
kairan poikki. Kotiinkin olisi voinut poiketa, mutta mitä iloa siitä
olisi ollut sen enempää toiselle kuin toisellekaan. Ehkä Iinan
vuoksi? Joo, pennittömänä, surkeana ja kertoen, että nyt sitä tullaan
lasareetista.

       *       *       *       *       *

Näitä asioita Hilu mietiskeli maatessaan silmät puoliummessa
laverilla ja miesten temutessa lattialla. Yksi ja toinen alkoi jo
uupua, tappelupari oli jo aikoja sitten tullut pirttiin sulassa
sovinnossa ja huuto, laulu ja meteli olivat vaipuneet humalaisten
veljelliseksi, hyväileväksi puheenhyminäksi. Suutarinmäki nukkui
lopullisesti rahillaan suojelevasti kumartuneena hanurinsa yli,
jotkut olivat pitemmittä mutkitta pötkähtäneet kosteutta ja likaa
uhoavalle permannolle. Valkea oli hiipumassa, mutta joku muisti sentään
humalansakin keskellä käydä väliin lisäämässä puita.

    Suri pappa ja suri mamma
    ja molemmat suri.

Laululla ei ollut enää tehoa, yrittäjä torkahti ja heitti kesken,
päättäen laulunsa korahdukseen. Sitä oltiin jo sillä asteella. Päät
retkahtelivat, hymy, milloin se jonkun kasvoille ilmaantui, oli tylsää,
pingoitettua ja lähenteli irvistystä. Eikö ollutkin huoneessa lopulta
täysi hiljaisuus ja hiilloskin teki loppua.

Hilu ei kuitenkaan saanut unta.

Huonosti olivat asiat menneet senkin jälkeen. Joskus tuli työn puute,
niin että sai viikkokausia luppoilla Niemelän pirtin loukossa, joskus
taas... no niin, mitäpä siitä. Se oli nyt sillä tavalla, että siihen
joskus vastoin kaikkia päätöksiään sortui. Yhtä kaukana oltiin omasta
talosta kuin nelisen vuotta sitten ja mahtoiko tuo Iinakaan enää koko
juttua... Se nyt oli sellaista kuin se oli.

Hilu kääntää kylkeä ja päättää nukkua. Kyllä sitä saa alkaa eri
tavalla, jos mieli tulla johonkin. Mutta samalla hän havahtuu ja nousee
istumaan. Hänellähän on lompakossa viitisensataa. Jos lähettäisi ja
kysyisi, että muistatko? Ei suinkaan se Iina niitä turhaankaan...
Antaisi sitten takaisin, ellei passaisi pitää säästössä. Ajatus
innostuttaa Hilua, hän vetää takin ylleen ja nousee istumaan ritsin
laidalle.

Silloin naiset raoittavat ovea ja astuvat sisään. He joutavat nyt
herrain puolelta.

— Nukkuvathan täällä kaikki, sanoo toinen, mutta huomaa samassa Hilun.
— No nyt, poika!

Hetkeksi menee Hilu sekaisin ja tuijottaa tyttöjä.

— Menkää helvettiin... loput, sähähtää hän sitten hampaittensa raosta
ja menee heidän ohitseen ulos.

— Etteikö kelpaa, kuulee hän takanaan. - Onpas siinä kopperaa poikaa,
saakuti.

Sekuntia myöhemmin hän koputtaa herrakamarin ovelle.

— No, mikä siellä nyt keskellä yötä, kuuluu äreä, uninen ääni
sisäpuolelta. — Sisään, perhana!

Vaisuvaloinen tuiju valaisee himmeästi höyryistä, viinalle tulevaa
huonetta. Penttilä, joka on kirjuri ja kasööri, istuu pää käsien
varassa pöydän luona. Silmät ovat vetisinä ja koko naama sairaan
näköinen. On tullut juoduksi liikaa.

— No? kysyy hän melkein vihaisesti.

— Olisin pyytänyt vähän paperia ja kynää... Kirje, tuota,
ruuankuljettajain mukana huomiseksi...

— Etkö tuota sitten aikaisemmin keksinyt! Ja osaatko sinä edes
kirjoittaa?

— Huonostihan se käy, mutta eikö tuota nyt senverran...

Penttilä on nyt melkoista ystävällisempi. Jos Hilu tahtoo, niin
kyllähän hän kirjoittaa. Taitaa käydä vähän nopeammin.

— Mikäs siinä.

— No anna kuulua sitten.

Se olisi vain neiti Iina Juovikkaalle. Siihen pitäisi panna, että tässä
nyt olisi kolmesataa markkaa sitä hommaa varten, jos muistaa. Kyllä se
sen siitä ymmärtää. Ja sen yhden satasen olisi hyvä ja antaisi kotiin.
Sitten vain että paljon terveisiä, muttei ole tietoa, koska käymään
pääsee. Alle ei tarvitse panna muuta kuin Hilu.

Penttilä oli vielä huomattavasti juovuksissa, mutta kirjoitti, niinkuin
näytti, mielellään.

— Onko se sinun morsiamesi? kysyi hän sitten.

— Mikä lienee.

Penttilä istui hetken vaiti, mutta sitten hän näytti muistavan jotakin
ja pudisti päätään.

— On tämä kanssa yhtä hornaa, hän sanoi ikäänkuin puoleksi itselleen. —
Minullakin on mukamas morsian, ja liian hyvä onkin, mutta eikös pidäkin
vain ruveta saikkaamaan kaikenlaisten naaraitten kanssa. Helvetti!
Mutta sitä tämä yksinäisyys ja villiytyminen tekee. Eikä siinä auta
katuminen sitten enää... Annas rahat, niin pistän ne sinne sisään.

Oli Penttilä totista poikaa ja ellei toinen olisi ollut paikalla, niin
eivät vedet olisi olleet kaukana.

— Tulivatko ne sinne teidän puolelle? kysyi hän sitten äkisti. — Ne
naiset, tarkoitan.

— Näkyivät tulevan.

— Käske niiden laputtaa hornan tuuttiin.

— Mikäpä käskijä minä olen.

Ulkona on nyt aivan pimeä ja pakkanen tuntuu hiukan lauhtuneen. Hilu ei
malta mennä sisään, eikäpä nukkumisen kanssa kiirettä olekaan, sillä
harva aamulla ehtii aikoinaan metsään. Hän seisoksii pihamaalla ja
menee sitten talliin katselemaan hevosia, vaikkei hänellä ole niiden
kanssa mitään tekemistä. Tuntuupa hänestä kuin olisi hän koko joukon
puhtaampi kuin ennen ja jossakin suhteessa melkein niinkuin parempi
ihminen. Oikein tuppautuu ajatuksenjuoksu käymään juhlalliseksi.




VIII


Keskikesän kuumin aika, heinäkuun jälkipuolisko, on menossa, ja
Kankkus-Hilu on juuri riisunut vettyneet pieksunsa ja asettanut
ne varjoisaan paikkaan kuivamaan. Sääsket ovat nyt illan tullen
pahimmillaan, pitää tämän tästäkin lyödä saamaansa pikiöljyä eikä
sittenkään tahdo saada pahaista rauhaa. Tunkeutuvat hihan- ja
kaulantiestä vaatteiden alle ja siellä takertuvat pistimineen ihoon.

Hilu on linjahakkuussa ja työt ovat juuri loppu. Mittanauhat on
kääritty kokoon, öljykankaiset teltat levitetty ja miehet ovat
äskettäin saaneet kuntoon rakovalkean. Nyt toiset jo oijentelevat
telttakatoksen alla, antaen tulen hohtaa vettyneisiin koipiinsa, toiset
karistelevat Amerikan läskiä vartaan nokassa tai keittävät kaurapuuroa
kauhassa, elleivät kerta kaikkiaan ole saaneet päähänsä paistaa
itselleen vehnäjauhoista, vedestä ja sokerista valmistettuja ohukaisia
eli "plättyjä". Ilma on edelleenkin raskas ja tyyni. Savu leijailee
alhaalla sekoittuen haihtuvaan pikiöljyn- ja paistetun ruuan tuoksuun.

Insinööri Trampenfelt makaa pitkin pituuttaan kankaalla ja parantelee
millimetripaperille päivemmällä piirtämiään karttakuvioita. Hänellä on
likaantunut, olkapäille asti ulottuva sääskilakki päässään, kädenselkä
yltyleensä pikiöljyssä ja tuontuostakin hän kohentelee nenäkakkuloitaan
samalla jahdaten pois tunkeilevia sääskiä. Se on mukava mies ja
alhainen mies, tämä insinööri Trampenfelt, koettaa kaikessa mukaantua
ympäristönsä kanssa ja jäljitellä heidän puhetapaansa, vaikkeihän se
tahdo onnistua. Herruus siinä kuitenkin lopuksi pistää esiin, vaikka
kuinka koettaisi olla vertainen.

Hilu on nyt toista kesää insinööri Trampenfeltilla teodoliitinkantajana
ja on häneen jollakin tavalla kiintynyt. On ollut puhetta siitäkin
talohommasta, mutta insinööri on sanonut, ettei jätkästä ole
talokkaaksi. Paras kun pysyy lestissään. Eikä hänen naamastaan voinut
päättää, puhuiko leikkiä vai totta, mutta masentanut se Hilua ainakin
oli. Tässä nyt mukamas yrittää koota rahaa ja muutenkin kekkuloida,
mutta kai se köyhän osa on sellainen. Tuskin kuolinpäiväänsä mennessä
saisi talon hintaa kokoon. Perhana, parasta olisi ollut ruveta
viinakauppiaaksi, ei sitä rehellisellä työllä kuitenkaan koskaan talon
hintaa saa irti. Selväähän se on.

Aurinko pohottaa vielä kuumasti. Ei pilven hattaraakaan näy
Puitsitunturin takana. Kuivana kohisee valkoinen jäkäläkangas ja
Sankariojan läpikuultava, kirkas vesi on haalea. Puolisokea, surkean
näköinen räkkäporo ilmestyy kankaanlaitaan sääskien ja paarmojen
ajamana, hyppelee hetkisen edestakaisin niinkuin hullu ja painuu sitten
takaisin metsään.

Ajatus, joka Hiluun iskeytyi joskus Mäntyniemen niittymaalla, ei
ole häntä jättänyt. Joskus se on unohtunut, mutta sitten se taas
on palannut entistä voimakkaampana. Kuta enemmän hän sai rahoja
säästetyksi, sitä selvemmäksi tuo ajatus hänessä kävi. Mutta toisinaan
sattui niin, että hän oli oivaltavinaan sen mahdottomuudenkin. Mitäpä
sitä, hänenlaisestaan! Eiväthän ne toki paremmatkaan. Sitten se
kuitenkin aina ja yhäti tuli uudelleen. Johan hän tunsi tämän jätkän
elämän, ei sitä tästäkään mihinkään. Ja jonkunlaisella kammolla hän
ajatteli kirkkokankaan takaisia asumuksia, sellaiseen sitä loppuiäkseen
joutuu, ellei kohtalo määrää niin, että kellistyy metsään jonkun puun
juurelle. Iinakin voi pitkäksyä ja ottaa jonkun toisen. Ellei jo ole...

Hilu vaipui alakuloisiin mietteisiin. Niin, ellei jo tosiaankin ole.
Se on sellainen terveverinen nainen, se Iina. Kyllä sillä ottajia on.
Eikä kirjettäkään ole tullut pariin vuoteen. Mutta vikahan oli hänessä,
Hilussa. Oli joskus vähän niinkuin kirjoituttanut, mutta oli ajatellut,
että mitäpä sitä töhertämään. Ja mitä ansioihin tulee, niin kyllä ne
pysyvät säiliössä täälläkin. Nykyisin.

Tänne tullessa oli taloasia taas tullut puheeksi insinööri
Trampenfeltin kanssa. Liinahatun tällä puolen oli sivuutettu hyvä
luonnonniitty.

— Kumma, kun ei sitä kukaan ole huomannut, oli insinööri sanonut.

Sitten hän oli pysähtynyt ja silmällään mittaillut aluetta.

— Joo, vietävä, ainakin viidelle lehmälle, oli hän jatkanut. —
Ja tarpeellinen peltomaa kankaanlaidassa. Onkohan tuo kenenkään
nautinnossa? Mitä vielä, liian kaukana on kirkonkyläläisille ja
korjalaisille.

Insinööri oli puhunut enemmän itselleen kuin muille — insinööri
Trampenfelt suunnitteli usein ääneen itsekseen ja nautti jo senkin
takia jätkäkansan erikoista kunnioitusta, mutta Hilu seisoi aivan hänen
takanansa. Hänen rintaansa oli pistänyt omituisesti, hän oli melkein
hengästynyt ja hän olisi kovin kernaasti ottanut asian puheeksi, muttei
uskaltanut. Ei toistenkaan takia.

Ja yhä se sama asia häntä kiusasi ja vaivasi.

Insinööri Trampenfelt laski nyt pois ylöspanonsa ja heittäytyi maahan
pitkin pituuttaan antaen auringon paahtaa itseään. Voiteli kasvonsa
ja kätensä kokonaan pikiöljyllä ja sulki silmänsä. Saipahan nyt edes
hetken olla rauhassa. Mutta kauan hän ei siinä viihtynyt. Ensin hän
aikoi koota paperinsa ja mennä juttelemaan miesten kanssa, mutta jäi
nyt, niinkuin monasti ennenkin, tarkastelemaan heitä syrjästä. Häntä
huvitti etsiä heidän joukostaan tyyppejä.

Eniten häntä oli miellyttänyt ja miellytti Kankkus-Hilu. Kookas,
vaaleaverinen, reipas meiningeissään, mutta hiukan omituisella tavalla
sulkeutunut. Mahtoikohan silläkin olla joku historia takanaan? Ei
sitä oikein uskoisi, kasvot olivat liian avoimet ja sitäpaitsi: kyllä
hän olisi jotakin vihiä saanut. Insinööri Trampenfeltin nuoruuden
heikkoutena olivat olleet naiset ja kun hän tarkasteli Hilua
syrjästäpäin, tuli hän ajatelleeksi, että Hilulla saattaisi olla laulun
arvoinen menestys kyläpaikoissa, mutta mitään sellaista hän ei ollut
huomannut eikä sellaisesta kuullut. Ei ollut tärkeä suustaankaan,
siisti suunsa ainakin ihmisten kanssa puhuessaan.

— Hilu, hän huusi, — tulepas tänne hiukan.

— Mitenkä sen sinun talojuttusi kanssa oikein on? Tarkoitatko sinä
täyttä totta?

— Kyllähän minä olen sellaista itsekseni aprikoinut.

— Mutteihän sinulla ole edes akkaakaan.

— Kaipa tuon sellaisen saisi.

Insinööri Trampenfelt vaikeni. Vai niin, vai sillä tavalla.

— Juotko sinä? hän tiedusteli hetken kuluttua.

— Enpä nykyisin. Olen pannut viina- ja korttirahat säästöön.

Insinööri Trampenfelt paransi silmälasiensa asentoa ja vaikeni taas
hetkiseksi.

— Enhän minä mikään kyselijä ole, jatkoi hän sitten, - mutta paljonko
sinulla niitä säästörahoja oikein on?

— Saattaa olla kahdeksan-, yhdeksänsadan markan vaiheilla.

— Ja nekö ovat pankissa?

— Ei, vaan omissa hoteissani. Ja sitten...

— No, mitä sitten? Laula ulos vaan.

— Ja sitten muutaman toisen takana. Vihellys. Asia selveni hiukan
insinööri Trampenfeltille.

— Mikset pidä pankissa?

— Ajattelin, että jos hyvinkin joutuvat hukkaan.

— Lorua! naurahti insinööri. - Sinulta itseltäsi ne saattavat joutua
hukkaan, mutta pankissa ne kasvavat korkoa.

Saattoihan se niinkin olla, mutta mikä pankkiiri hän, Kankkus-Hilu,
oli ja toisekseen hän ei ollut täysin selvillä tällaisista asioista.
Saattoi hyvinkin olla, niinkuin insinööri sanoi. Mutta mihinkähän
se näillä puheillaan oikein tähtäsi? Hilu paloi kuin odotuksesta ja
toivosta, muttei uskaltanut kysellä.

— Ja nyt sinä kuljet täällä kuin sadun orja, kuuli hän taas insinööri
Trampenfeltin äänen, - ja kokoot mukamas rahaa omaa taloa varten. Se on
kyllä periaatteessa kaunista, mutta se on pitkällistä ja pelkään, että
ennenkuin saat tarpeelliset rahat kokoon, saat vaatimattoman ristin
hautakummullesi.

Hilun sisässä jokin ikäänkuin loksahti. Vai tätä se olikin,
pilkantekoa. Äreä sana oli tulossa, mutta hän peruutti sen. Saahan sitä
suunnitella, ei se silti pilkkaa siedä.

— Kyllähän sinä olet työlläsi elävä ja varoistasi hyvin toimeentuleva,
niinkuin asetus edellyttää, jatkoi insinööri Trampenfelt, - mutta ei
sitä jätkästä ole maanviljelijäksi. Ei, saamari, irvikuva se on. Mene
nyt ensin maatöihin jonnekin. Mene vaikka Niemelään tai Sallansuuhun,
niissä tehdään jotakin muutakin kuin kärrätään rahtia ja tapetaan
poroja. Sitten hankit itsellesi mökin, pari lehmää ja akan. Lapsia voit
hankkia, jos itse tahdot. Senjälkeen olet valmis uutistalokasehdokas.
Hilu kuunteli kasvot hehkuen.

— Luuleeko insinööri tosiaankin, että...?

— Luulen. Käy juoneen vaan, mutta yritä oikein miehen tavalla, ettet
jää roikkumaan niinkuin monet, jotka eivät sitten koskaan saa talojaan
perintölunastetuiksi. Minä puhun kyllä heti, kun tullaan kirkolle,
metsäherran kanssa siitä Liinahatun paikasta. Se on sitten riivatun
hyvä paikka...

Nyt Kankkus-Hilu ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vaiko nauraa. Häneen
meni innostuttava tunne, joka melkein lähenteli raivoa, hän olisi ollut
valmis melkein vaikka mihin. Yhtäkkiä tuntui taas kaikki niin selvältä
ja suoraviivaiselta, ettei muuta kuin käy käsiksi vaan.

— Viitsitkö vetää nuo saappaat koivistani, sanoi insinööri kuivasti,
- reumatismi, vietävä, se taas... Sanoinhan minä ettei se eilinen
yöpaikka ollut hyvä, siinä oli, pahuksessa, jotakin kosteutta alla.
Kyllä sitä pitää aina hakea kangaspaikkoja, vaikka olisi kymmenen
rakonuotiota...

Ilta oli jo myöhäinen ja miehet olivat jo aikoja sitten menneet
yöpuulle.

— Kuulehan, kysyi insinööri, köntystäessään telttakatoksia kohden, —
mikä se sinun morsiamesi oikein on?

— Se on vain sellainen... sen nimi on Iina Juovikas.

Insinööri, joka puolen miesikää oli viettänyt Lapissa, paljon
oleskellut Hilun kotipaikallakin, ja siis hyvin tunsi asiakkaansa,
rypisti hiukan kulmiansa.

— Juovikas, Juovikas, toisti hän itsekseen, -ei kai se ole Liisu tai
Agneeta Juovikas?

— Ei, vastasi Hilu hämmästyen, - samoja sisaruksia se kyllä on, mutta
ei... tuota... niin sanoakseni... ole sitä maata.

— No, hyvä on, ellei ole. Itsepähän parhaiten tunnet.

Mutta Hilun riemuun sekaantui nyt pieni pisara pelkoakin, pelkoa,
jollaista hän ei ennen ollut tässä määrin tuntenut.




IX


Eiväthän ne, Kankkus-Hilemoonin tapaiset eläjät, joilla on
ränsistynyt mökkirähjä vuokralla jossakin Keinuvaaran kupeella,
kaksi lehmänkantturaa ja vanha akka hoitamassa taloutta, eiväthän
ne, sellaiset eläjät, lähde matkoille tärkeissäkään asioissa sillä
tavoin kuin suuremmat eläjät. Annappas, että intikseen lähtevät:
ensinnäkin kuluvat rahat, toiseksi menetetään pitkiä työpäiviä ja
kolmanneksi saattaa sillä aikaa mikä paikka tahansa joutua rempalleen.
Kauan, kovin kauan, oli Kankkus-Hilemoonikin tätä matkaa aikonut ja
oinastellut, mutta vaikka kuinka oli sisua polttanut, niin ei passannut
kolmattasataa markkaa heittää menemään kun ei hengenhätää ollut.
Taivaan Jumalakin siitä olisi ollut pahoillaan. Mutta nyt sattui Mutkan
Eerolle, jonka ammattina oli kuljettaa puulaakin kuormia edes ja
takaisin, että hän sai poltteen sydänalaansa ja tarvitsisi etulaisen.
Hilemooni tarjoutui lähtemään, viitonen päivältä, eikä siitä sen
enempää.

Ei osannut syrjäinen arvata, mitkä tunteet Hilemoonin täyttivät, hänen
lähtiessään tälle matkalle, jolla yhtä mittaa sai ajaa kolme päivää ja
kolme yötä, ennenkuin oli perillä. Tuskin sitä täysin tajusi Hilemooni
itsekään, tuntui melkein kuin olisi liikkunut unissaan.

— On sillä jotakin meininkiä, tuolla Kankkus-Hilemoonilla, sanoivat
kyläläiset, — mökin vuokraa ja lehmiä laittaa. Sanovat sen yrittävän
uutistaloa Liinahatun tienoille, ei sitten tiedä...

— Hulluja! vastasivat suurivaraiset. - Ei sitä kaikenlaisille anneta
ja sitäpaitsi akaton mies. Muuten vain koettanee saada elämäänsä
paremmalle kannalle kuin muut jätkät.

Mutteivät hekään voineet Hilemoonissa sanottavia vikoja keksiä. Ei
kulkenut ryssän puolella viina-asioissa, ei pelannut korttia, ei
kärsinyt pahaa elämää. Ihmisiksi oli elänyt koko sen ajan, minkä
täällä oli ollutkin, työmiehen penskoja kuului olevan. Ei edes
Kannanlahtiyhtiön ison lakon aikana ollut mihinkään muiden mukana
erehtynyt, oli vain yksinkertaisesti siirtynyt Kurtin töihin. Niin,
ettei sen puolesta... Mitä tuohon mökkiin tuli, jonka oli Sallansuun
Santerilta vuokrannut, niin kaipa ei viihtynyt muitten pirtin loukossa.
Mikäpä sitä esti, kun hiljainen ja työtätekeväinen mies oli lisäksi.
Aina jotakin souvia keksi. Nyt se mökki oli sillä ollut vuoden verran,
kaksisataa kuului olevan vuokraa niittyineen kaikkineen, ja hyvin se
oli sitä korjannut ja laitellut.

Mutta, - ja tässä metsänmyyjät ja poronomistajat menivät tärkeän
ja ymmärtäväisen näköisiksi, korottivat äänensä, sylkäisivät ja
naurahtivatkin hiukan, - ei sitä vain joka pekasta talokkaaksi ole, ei
edes uutistalokkaaksikaan, jos lie perää muuten koko jutussa. Tarvitaan
siihen muutakin kuin hyvää tahtoa. Ei sitä jätkästä, se on jo koettu
asia! Hyvä että talokkaat saavat, kovasti auttelemalla, uutistaloja
asuvat omaisensa pysymään kintuillaan.

Jo karkaisi Saijan Aarieli luontonsa ja tiedusteli asiaa
metsäherra-paroonilta. Mutta parooni sattui olemaan synkällä
tuulella, tuoksahti hiukan väkeville ja sanoi, ettei häntä saa
vaivata sellaisilla kysymyksillä. Metsäherran puustelli ei ole mikään
tietotoimisto, se piti kerta kaikkiaan olla selvillä.

Saijan Aarieli laputti mitä kiireimmiten tiehensä. Ota siitä sitten
selvä.

       *       *       *       *       *

Ja hiukan niinkuin unenäöltää tuntui Hilusta vaellus kirkolta
kirkkokankaan taakse. Talvinen päivä alkaa hämärtää, joelta päin
puhaltelee vieläkin jäätävä viima. Sörensenin saha on maalattu
punaiseksi ja entisen, rautaisen savupiipun sijaan on rakennettu
uusi, huimaavan korkea, tiilinen. Sahan ympärillä on asutus tihennyt,
isännöitsijän talo on saanut kerroksen lisää, uusia valkeita taloja on
ilmestynyt ympärille, nyt tuikkivat kaikista tulet. Jossakin kankaan
takana huikkaa juna, siitä ei ollut tietoa lähtiessä...

Kankaan taakse vievää tietä on ehkä laitettu uuteen uskoon, se tuntuu
leveämmältä kuin ennen ja puita on kaadettu tien molemmin puolin, mutta
tien takana häämöttää mökkiläisasutus samanlaisena kuin ennenkin;
muutamia, muita varakkaammilta näyttäviä tönöjä on ehkä tullut lisää,
muuten on kaikki aivan samanlaista kuin ennenkin. Sinervon tönöstä
kantautuu tielle hanurinsoittoa ja ikkunat ovat vetiset hiestä; niin,
siellä juodaan kaljaa ja pannaa ehkä jotakin muutakin sekaan. Hanuri
soi, yön päälle saattaa tulla pientä nahinaa. Aivan niin, se on niin
tuttua sinervolaisille. Mistä lienevät itselleen keksineet sellaisen
korean nimen!

Mutta — nyt ei Hilu tahdo uskoa silmiään — Kankkusen mökkiä on
jatkettu. Hän pysähtyy katselemaan tätä merkillistä näkyä. Mökkiä on
tosiaankin jatkettu. Katto on liitekohdasta kupera kuin kissan selkä ja
kaksi pientä ikkunaa on tullut lisää. No niin, Hilu ei ehdi muistamaan,
että aika on kulunut ja nuorimmatkin tulleet työkykyisiksi. Mutta
minuutin kuluttua hän sen muistaa ja hätkähtää, kun Kaisan-Sohvin
mökki, muinoin punaiseksi sivuttu, tienpolvesta päästyä pilkistäiksen
esiin Kankkus-Sakarin mökin takaa. Aika on tosiaankin kulunut ja on
kulunut myöskin Iinan ja hänen kohdallaan.

Pitkän aikaa seisoo hän ja katselee molempia asumuksia ja jos olisi
valoisa, saattaisi huomata, että hänen kasvonsa värähtävät oudosti.
Lopuksi hän ikäänkuin tekee päätöksensä ja kävelee hiljaa ja
epävarmasti Kaisan-Sohvin mökkiin sydämen ankarasti takoessa.

Lämmin ilma lyö tulijaa vasten kasvoja. Kirkkaasta valosta silmät
hetkeksi huikaistuvat. Ompelukoneen ääressä, selin tulijaan, istuu
nainen. Neljän tai viiden vuoden vanha lapsi leikkii lattialla.

— Iltaa.

— Iltaa.

Nainen ompelee palteen loppuun ennenkuin kääntyy.

— Herra... Eikö se ole Hilu?

— On.

Iinan kasvot eivät ole sanottavasti muuttuneet, varsi on ehkä käynyt
entistä täyteläisemmäksi. Silmien alle on tullut tuskin huomattavia,
hiuksen hienoja uurteita.

— Nytkö sinä sitten tulit?

— Nyt.

Iina kävelee kohti, hänen kasvonsa alkavat vertyä ja huulet vapisevat.
Hilun valtaa omituinen, poissaolevan mielentila. Hän huumaantuu, mutta
kuitenkin on hänessä joku aisti kylmästi ja huomiokykyisesti vireillä.
Tällä hetkellä on hänen elämänsä eräässä ratkaisevimmista kohdistaan.
Hän tuntee, kuinka Iinan kädet kiertyvät hänen kaulansa ympärille ja
kuinka Iinan povi lämmittää hänen poveaan ja hetkeksi hän menettää koko
tajuntansa ja, jos niin voi sanoa, uppoaa onnentunnelmaan, mutta pian
alkaa taas virkeänä oleva aisti kylmästi toimia ja hän huomaa taas mitä
tapahtuu. Saavutettu lämmin, kodikas tunnelma ei kuitenkaan häntä jätä.

— Sinä olet vanhentunut, sanoo Iina. - Ja olet kai pulskistunutkin.

— Niinkö arvelet?

— Niin minusta näyttää.

Hilu istuutuu puusohvalle ja Iina alkaa puuhata hellan luona. Lattialla
leikkinyt lapsi katselee vierasta setää suurin, pyörein silmin,
seinäkello nakuttelee. Muuten on huoneessa odottava hiljaisuus.

— Minä tulin nyt sitten... niinkuin tiedät, pääsee viimein Hilulta.

Iinan kasvot jäykistyvät ja menevät valkeiksi. Pitkään aikaan hän ei
vastaa mitään.

— Olihan siitä puhetta, tulee lopuksi katkonaisesti, — mutta... eiköhän
se nyt ole myöhäistä...?

Veri pakkautuu Hilulla jäseniin, on kuin koko ruumis kauhusta
jäykistyisi.

— Mitä sinä tarkoitat?

Iina purskahtaa itkuun ja lyhistyy tuolille. Lapsi lattialla käy
levottomaksi, tuijottaa molempiin ja helähtää sekin itkuun. Se ei ole
tällaisiin tilanteisiin tottunut. Hilulle käy olo oneaksi, hän ei osaa
aluksi ajatella mitään. Tahtomattaan luo hän vihaisen katseen lapseen,
ja tämän itku käy entistä äänekkäämmäksi.

— No, älähän nyt, Iina, äännähtää hän, - puhellaan...

Mutta hänen olonsa käy entistä tylymmäksi ja oudommaksi. Vaisto sanoo,
mistä on kysymys ja ruumista alkaa jäädättää.

Iina koettaa hillitä itkuaan, mutta ajatukset ja tunteet ovat
ylivoimaiset. Piinallinen hiljaisuus ja epävarmuus jatkuu. Hilu koettaa
puhua uudelleen, muttei ole itsekään selvillä siitä, mitä sanoo. Se on
vain jotakin, jotakin epäasiallista.

Viimein Iina rauhoittuu, pyyhkii silmiään ja puhaltelee pesään.

— Kyllä se on parasta, että menet, Hilu, sanoo hän. — Ei siitä
kuitenkaan enää tule mitään.

Äkkiä Kankkus-Hilu tuntee itsensä odottamattoman tyyneksi ja
rauhalliseksi. On, niinkuin se merkillinen pelko, jota hän ajoittain
on tuntenut, nyt olisi toteutunut. Hän osoittaa Iinan luokse
turvautunutta, pelkäävää lasta.

— Onko se tuo?

Iinan valtaa taas itkunpuuska ja hän likistää lasta hermostuneesti
itseään vasten.

— On, vastaa hän.

Kuullessaan totuuden Iinan omasta suusta valtaa Hilun sittenkin raivo,
silmät pullistuvat ja kädet puristuvat nyrkkiin.

— Saatana! sähisee hän. - Ja kuinka helvetissä se on mahdollista...

Hänen tekisi mieli hyökätä Iinan kimppuun, rusikoida hänet kappaleiksi
ja nakata hänet talvipakkaseen. Hän nousee jo seisoalleen ja Iina
kyyristyy lapsineen pesäkulmaukseen.

— Minä aavistin jo sellaista, perkeleen... Tässäkö nyt sitten ovat
kaikki minun...

Iina ei puhu mitään ja Hilu seisoo kuin tiedoton keskellä lattiata,
mutta sitten hän peräytyy, menee ensiksi ovelle, vaan palaa sitten
takaisin ja näyttää kuin miettisi hän jotakin.

Niin, se on nyt vain muuan Kankkus-Hilu elämänsä ratkaisevimmassa
käänteessä. Hänen ajatuksensa juoksu ei ole niitä syvällisimpiä,
ongelmallisimpia, hermostuneimpia eikä monimutkaisimpia. Hän
muistelee vain entisiä aikoja ja varsinkin muuatta kohtalokasta
kesäiltaa, jolloin muun muassa eräs tuntematon puominvahti sattui
surunvoittoiselle tuulelle ja lauloi muutaman surunvoittoisen laulun.
Sitten hän muistelee niitä vuosia, jotka ovat siitä lähtien kuluneet
ja tapauksia, jotka niiden varrella ovat sattuneet, niiden joukossa
olemista eräässä sairaalassa. Edelleen hän ajattelee, että yhtä hyvin
tuo lapsi voisi olla muuatta vuotta vanhempi eikä sitä luonnollisesti
olisi kukaan muu vaalinut kuin Iina eikä tietysti kukaan muu kantanut
siitä häpeääkään. Ja vielä hän mielessään otaksuu, että onpa se Iina
mahtanut tuota samaista lasta vihatakin, mutta eipä ole tehnyt sille
mitään. Kun hän sitten näin melkein tiedottomasti on käynyt käräjää
itsensä kanssa, tapahtuu niin, että myrsky hänen mielessään ensin
tyyntyy, sitten se kokonaan lakkaa ja lopuksi sen sijaan astuu rajaton,
melkein itkettävä hellyys ja sääli. Hän menee Iinan luo ja laskee
vavisten kätensä hänen olkapäilleen.

— Älähän nyt... Iina... tuota, hokee hän neuvottoman ja lapsellisen
näköisenä, — ei tuo... tosiaankaan... kannata. Itse olen paljon
huonompi...

Ja kun toisen nyyhkytykset yltyvät, yltyy hänkin, vaikka tarmokkaasti
pinnistelee vastaan, samantapaiseen ja eräässä välissä hän kysyy:

— Et suinkaan sinä... tuota... rakastanut häntä?

Sana rakastaa tuntuu hänestä liian juhlalliselta, on melkein vaikea
sanoa sitä.

Iina voittaa vähitellen mielenmalttinsa ja istuutuu Hilun viereen
sohvalle.

— Ei se sellaista ollut, vastaa hän ja sana sanalta hänen mielensä
keventyy. — Se oli rakennusaikana... muuan rautatien mestareita...
Tiedäthän kyllä, millaista täällä oli...

Itku valtaa Iinan taas.

— Kerro vaan, kyllä minä kestän, sanoo Hilu, vaikka ruumis vavahtelee.

— Tulen muutamana iltana kotiin... juovat täällä. Äiti ja se mestari
ja sisaret ja Väinö-veljesi. En tiedä, kuinka tulin minäkin, vaikka
olin aina pysynyt erilläni... Taisivat ikävätkin painaa. Sekosin kai ja
sitten... En tiedä itse mitään, vannon sen vaikka...

— Ei sinun vannoa tarvitse.

— Se sattui sitten sillä tavalla. Ei ole senjälkeen tässä mökissä
elämää pidetty. Kuollut on äitikin ja sisaret maailmalla. Mutta kun
sattui, eihän siitä minnekään päässyt...

— Eipä kylläkään, myönsi Hilu alistuvaisesti. Hetken kuluttua hän kysyi:

— Voisitko sinä nyt sitten keskiviikkona lähteä mukaan? Se on nyt sillä
mallilla...

— Miksenkäs, kun sinä kerran... Ja taas Iina pillahti itkuun.

— Eipähän tässä enää mitään itkemisiä näistä asioista, sanoi
Kankkus-Hilu. — Tulee uudet murheet.

       *       *       *       *       *

Vuosien kuluessa ovat Kankkusen Hiltan kasvot saaneet ryppyjä ja
silmiin saattaa joskus asettua haljakka ilme, mutta Kankkus-Sakari on
melkein piristynyt, sillä elämän helle ei enää kuumota niin polttavana
hänen kohdallaan. Joskus hän ottaa ryypynkin ja jää päiväksi tai
pariksi pois työstä. Aletaan jo tulla vanhoiksi, vaikkei olla iällä
pilattuja. On niistä lapsistakin hyötyä, ei ole enää täysin saamattomia
muita kuin tuo Eeva.

— Väinö on maailmalla, meni kerran tukkijoelle ja sille reissulle
jäi. Mutta tulee kyllä, tulee kyllä niinkuin sinäkin. Viinanmyynnistä
olivat kerran sakottaneet, sahalaiset olivat lehdestä lukeneet,
ja minä ajattelin, että katsoppas poikaa. Kaipa tuo sentään oli
moninkertaisesti sakkonsa voittanut.

— Kaipa, vastaa Hilu jurosti.

— Kyllä minä sentään Väinöä joka päivä muistelen, pisti Hilta
huokaisten väliin.

— Ja minä sanon, että turhaan siinä naukuu. Kyllä miehinen mies hoitaa
itsensä.

— Kyllä se sentään, oma lapsi... aloittaa äiti taas, mutta isä on nyt
puheliaalla tuulella ja katkaisee.

Äiti menee keittämään uutta kahvia.

Kankkusella eletään nyt suhteellisen hyvin ja Kankkus-Sakari tahtoo,
että pidettäisiin pienet pidot. Hän kävisi Käpylässä hakemassa ainetta.
Kun tässä nyt kerran ollaan, niin otettaisiin, isä ja poika.

— Eiköhän jätetä toiseen kertaan, vastaa Hilu. - Tulee sitä käyntiä
vastakin ja asioillakin on pitkin päivää laukattava...

Kankkus-Sakari katselee ihmetellen poikaansa. Ei hän nyt saata
olla oikein tyytyväinen, ellei sanan varsinaisessa merkityksessä
tyytymätönkään. Vähän kummalta tuntuu. Ja Kankkus-Sakari istua
jurnuttaa pitkät ajat äänettömänä.

— Tuota noin... niin se naiminen, aloittaa hän taas, - kyllä kai sinä
olisit parempiakin saanut. Kun se teki sen lapsenkin.

Ei Hilua vihlaise. Häntä melkein huvittaa isän huolenpito.

— Kyllä se minulle kelpaa, hän toteaa yksikantaan.

Äiti pyyhkii astioita, mutta sekaantuu nyt hänkin keskusteluun.

— Kyllä se Iina hyvä ihminen on, sanoo hän. - Kenellepä ei tässä
maailmassa erehdystä sattuisi... Jos nyt tuon kerran... Ei ole
huudonalaisena ollut ennen eikä jälkeen.

Äidin sanat lämmittävät omituisesti Hilun mieltä.

— Joo, niin se on, että erehtyy, päättää hänkin.

Ja Kankkus-Sakarikin, joka tällä välin on hiukan muuttanut mieltään,
lisää:

— Niin, mitäpä se oikeastaan. Omassa vallassasihan on, tästä eteenpäin,
meinaan, vaikka pirtin täyteen kakaroita sorvaisit... he... On se Iina
sellainen, että kestää...

       *       *       *       *       *

Niinpä sitten, keskiviikkona iltapuhteella, tekee Kankkus-Hilu
Iinoineen lähtöä. Iina on saanut mökkinsä myydyksi Juopperin Matille
ja tavaransa ympäri kankaantakaliston. Vain ompelukone ja pieni
laatikollinen pienempiä tavaroita nostetaan kuormalle.

Santtu ja Liisa lähtevät mukaan. Kankkus-Sakari on sitä mieltä, että
tarvittaisiin heitä kotonakin, mutta Hilta sanoo, että antaa niiden
mennä. Kylläpähän täällä sen puolesta toimeen tullaan ja osaavatpahan
takaisin, jos ikävystyttämään rupeaa.

Lähdön hetki on, kuten aina, hiukan nolo. Olisi sanomista, mutta
ei tule sanotuksi, puhellaan kaikkein jokapäiväisimpiä asioita,
kiinnitellään köysiä ja kukin odottaa itsekseen, että tämä nyt pian
ratkeaisi ja olisi ohi.

Ja viimein kuorma kitisten lähtee liikkeelle. Kalle, Iinan poika,
sijoitetaan kuorman päälle, muut taivaltavat jalkaisin jälessä.
Ihmiset menevät huoneisiin, Kankkus-Sakari ensimmäisenä, mutta Hiltan
haalistunut, kuiva katse seuraa lähtijöitä niin pitkälle kuin saattaa.

Kulkue ajaa jäätyneen joen yli, matkaa sitten vaarojen yli pari päivää
melkein suoraan pohjoiseen, kääntyy suurten järvien luona itään ja
kuljettuaan vielä kaksi päivää ohjaa se kulkunsa suoraan kolkkoa,
asumatonta koillista kohden. Eikä tämä ole ensimmäinen eikä viimeinen
tällainen kulkue korkeassa pohjolassa. Monta tällaista kulkuetta on
samaa tietä kulkenut aikaisemmin, monta tulee kulkemaan myöhemminkin ja
kaikkia niitä on elähdyttänyt sama toivo.






II




I


Jonakin päivänä — se saattaa olla kirkas ja auringonpaisteinen, mutta
se saattaa yhtä hyvin olla kylmä, sateinen ja sumuinen — niin, jonakin
päivänä menee mies metsään. Hänellä on viikon muona laukussa ja kirves
pistettynä laukunkielen alle. Näky on niitä kaikkein jokapäiväisimpiä
eikä se siis herätä kenenkään huomiota. Ihmiset tulevat vastaan
niinkuin aina ennenkin, tervehtivät jos ovat tunnettuja, mutta
sivuuttavat toisessa tapauksessa luoden vain lyhyen silmäyksen
kulkijaan. Lehmiä viedään metsään tai laitumelle, varhaisessa
aamuilmassa kuulostaa niiden kellojen kalkatus tavallista kirkkaammalta
ja selvemmältä. Luonnossa ei ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Ruohikko on märkänä aamukasteesta, tunturit seisovat harmaina ja
korkeina, niinkuin jo ovat seisoneet vuosituhansia, metsän kostea
lemu kantautuu kivisten vainioiden ja ahontapaisten yli maantielle.
Se on sellaista täällä päin. Jokainen näkee, että metsien, vaarojen
ja tunturien takana siintävät toiset vaarat ja tunturit, jokainen
tietää, että siellä levitteleivät silmänkantamattomat, vellovat aavat
ja että näitä maanmuodostuksia leikkaavat epälukuiset joet, purot
ja ojat, milloin leveinä, tyyninä ja hitaasti virtaavina, milloin
äkkiä kaventuen ja muodostuen kohisevaksi koskeksi tai pauhaavaksi
putoukseksi ja milloin levittäytyen siintäväksi järveksi, jota kapea,
matala suoranta reunustaa, mutta heti suorannan takana metsät, vaarat
tai tunturit.

Kirkonkylässä alkavat ihmiset jo olla valveilla. Ne kulkevat
aamuvarhaisina ja toimeliaina pihojen poikki kiuluineen ja sankoineen.
Jätkät alkavat kokoontua joelle ja jotkut heistä pesevät kasvonsa
jokirannassa. Mutta pappilassa ja metsäherran puustellissa ovat
uutimet vielä alasvedettyinä, sillä kirkonkylän aamujärjestys ei ulotu
pappilaan eikä metsäherran puustelliin.

Mies siis kulkee metsään, kulkee sinne aivan niinkuin jokapäiväiseen
leipätyöhön kuljetaan. Syrjäinen, jos sattuisi lähemmin tarkastelemaan,
ei saattaisi nähdä hänen kasvoissaan mitään tavallisuudesta poikkeavaa
intoa tai mitään erikoista tulevaisuudentoivoa tai elämänuskallusta.
Jos syrjästäkatselijassa heräisi joku vaikutelma kulkijan suhteen, niin
hän ajattelisi, että siinä nyt menee joku sallalainen jätkä töihinsä ja
varhainpa onkin liikkeessä.

Tämä kulkija saattaa olla jonkunverran yli kolmenkymmenen, hänellä
on pitkähkö, karaistunut vartalo, vaaleat, umpimieliset kasvot ja
hänen käyntinsä on etukumaraa, muttei raskasta. Juuri siitä huomaa,
että hän on kävellyt paljon ja tehnyt myöskin paljon raskasta työtä.
Hän on tavallisista jätkäeläjistä niitä kaikkein tavallisimpia eikä
sellaisella suurin piirtein ole mitään menetettävää, vaan sensijaan
hänellä saattaa olla koko joukon voitettavaa.

Tämä menee nyt raivaamaan itselleen uutistaloa.

       *       *       *       *       *

Liinahatun koskelta on kuusi neljännestä lähimpään taloon. Sinne johtaa
vain kapea, vaarojen yli kiipeävä ja suopaikkoja kiertelevä polku.
Kosken alajuoksussa vie kapea porras yli virran. Kevättulvat ovat
sen monta kertaa hajoittaneet, mutta yhtä monta kertaa ovat ihmiset
rakentaneet sen uudelleen. Porrasta tarvitaan sentään kesäisin, vaikka
seutu näyttää autiuden juurikuvalta.

Liinahatun rannat ovat korkeat ja kallioiset. Itäpuoli kasvaa
petäjikköä, jonka välistä polku kiemurteleikse, mutta länsipuoli on
kuusikkokangasta, paksusammaleista, kovasta pohjastaan huolimatta
hiukan kosteata. Näiden korkeiden rantojensa välissä pitää Liinahattu
iankaikkista kohinaansa. Valkoisena vaahtona ja jyrkästi laskien se
vyöryy eteenpäin kymmeniä syliä, mutta portaan tienoilla, siinä,
mihin yhtiö aikoinaan on rakentanut tukkipirtin, se vähitellen alkaa
tyyntyä, tyyntyen tyyntymistään, kunnes lopulta levittäytyy tasaiseksi
suvannoksi. Tämän suvannon länsiranta on rehevää heinikkoa, mutta
itäpuolella on kankaanranta ohuen mullan peitossa.

Kankkus-Hilu istuu kivellä ja antaa katseensa harhailla yli rehevän
heinikon. Hän on juuri saapunut perille, parin, kolmen tunnin kuluttua
on päivä puolessa. Hän on kävellyt runsaan kuusi neljännestänsä,
mutta häntä ei väsytä eikä hänellä myöskään ole nälkä. Jonkunlainen
herpaannus on kuitenkin vallannut hänen jäsenensä, hän istuu siinä vain
ja katselee ja antaa ajatusten toimia miten itse tahtovat.

Tuo, tuossa edessä, se tulee siis olemaan kotiniittynä, tässä,
kankaanlaidassa on rakennusten paikka ja tähän raivataan kotipelto.
Niin, niin se tulee olemaan, niin on suunniteltu.

Hän on nyt, tänä aamuna, tullut tänne lyödäkseen ensimmäiset
kirveeniskut ja iskut olivat seuraavat toinen toistansa, kunnes
suunnitelma oli toteutettu. Se voi kohdata vaikeuksia, voipa tulla
ylitsepääsemättömiä vaikeuksia, mutta niiden pelko ei estä yrittämästä.

Mitään hillitöntä riemua tai ylitsevuotavaa, teräksistä työintoa
Hilu ei tunne, sen sijaan on hänen mielensä tyyni ja rauhallinen,
ehkä toivorikas myöskin. Aivot ja mielikuvitus ovat jo niin paljon
ehtineet näissä asioissa askarrella, että nyt, kun suunnitelmat ovat
toteuttamisasteella, on kylmä järki ottanut ehdottoman ylivallan.

Kivet on jo talvella vedätetty paikalle, talolliset ja muutkin
kyläläiset ovat katsoneet pitkään, ajatteleeko se tosiaankin... Nuo
katseet ovat hiukan hätkähdyttäneet Hilua, mutta hän on jatkanut
niinkuin ei mitään olisi. Hänellä on nyt rahaa niin ja niin paljon,
vierasta voimaakin voisi palkata joksikin aikaa, mutta koettaa nyt
näinkin ensiksi; ruokaa on kotona niin ja niin pitkäksi aikaa. Kyllähän
sitä sentään koko kesän täällä heiluu ja menee sitten talveksi vaikka
metsiin vähäksi aikaa. Pitää vain pitää se vara, ettei välipäätä tule
rahan eikä ruuan suhteen. Mitähän syrjäinen nyt mahtaisi sanoa, kun
näkisi hänet näissä hommissa ja kuulisi hänen hiljaiset mietteensä...

Annappa olla ensi kesänä: eikö olekin kankaanranta erinäköinen ja
eivätköhän paistane valkeat salvokset polulle...

Hilu katkaisee mietteensä ja nousee seisaalleen, kasvoissaan omituinen,
hiljainen kirkkaus, nousee, riisuu takkinsa ja asettaa sen kivelle,
riisuu puseronsa ja asettaa sen takin päälle. Sitten hän huomaa, että
aurinko on jo miltei korkeimmillaan ja että se lämmittää ja paahtaa
eväslaukkua ja hän nostaa laukun varjopaikkaan, koettelee vielä
kirveensä terää ja astuu metsään. Iskut alkavat kajahdella ja pian
kaatuu räiskien ja jymisten ensimmäinen puu.

Hilemooni Sakarinpoika Kankkunen on alkanut luoda uutistaloa.




II


Hilu tekee työtä niin pitkälle kuin jaksaa, lepää vain sen, mikä
välttämätöntä on, ja jatkaa sitten taas. Alussa tuntuu jäsenissä hiukan
pakotusta, työn päätyttyä ne joskus tuntuvat lopen puutuneilta, mutta
se johtuu vain tottumattomuudesta. Jonkun ajan kuluttua käy kaikki kuin
itsestään, hän ei huomaa, kuinka aika kuluu ja kun hän sen viimein
huomaa, ei hän malta lopettaa. Se on nyt sellaista.

Vähitellen, hän ei huomaa itsekään kuinka, valtaa hänet samanlainen
into kuin silloin kerran Mäntyniemen raiviomaalla. Innostuksen
tunteessa on nyt kuitenkin se ero, että se tällä kertaa on selvempää,
tyynempää ja määrätietoisempaa. Tähän intoon liittyy ohut annos
pelkoakin jonkun seikan väliintulemisesta ja siitä, että jokin nyt
voisi lopettaa kaikki kun juuri ollaan päästy käsiksi. Mutta se tunne
väistyy kuitenkin kaikkivoittavan innon edestä, ja yhä navakammin iskee
kirves puun kylkeen.

- On se kruunu sentään... ajattelee Hilu, - antaa köyhälle pirullekin
tilaisuuden tällaiseen...

Niin, onhan se kruunu ja on aina ollut. Yhdenveroisia, sanottakoonpa
mitä tahansa, ovat sen edessä herrat ja jätkät, työmiehet ja
asessoorit, poliisit ja kruununvoudit. Ja puulaakitkin. Tietenkin
ne herrat krateerailevat ihmiset oman mielensä mukaan ja hyvinkin
kohtelevat eri tavalla herroja, talonpoikaa ja työmiehiä, mutta ne nyt
ovat vain herroja. Mutta kun oikein kruunun eteen joudutaan, niin saman
arvoisiapa ollaan, siitä ei päästä yli eikä ympäri.

Rippikouluajoista Hilu muistaa, että kaikki valta on lähtöisin
Jumalasta.

— Jumalasta, Jumalastapa hyvinkin, päättää hän sydämen vakaumuksella
ja hartaudella. - Ei toisin voisi ollakaan, tietenkään. Ja Jumala
on antanut osan maallista valtaansa keisarille ja keisari taas on
luovuttanut valtaansa, mitä metsiin tulee, metsäherralle ja metsäherra
osaltaan metsänvartijalle. Onhan se metsänvartijakin olevinaan joku
herra, mutta tuskin se tosiasiallisesti on puulaakin kymppiä kummempi
eikä ainakaan ukkoherraa parempi...

Ja hän, Hilu siis on keisarin maalla ja keisarin metsässä perustamassa
uutistaloa. Tietää hän keisarin, on kuvissa monastikin nähnyt.
Sellainen vähän pujopartainen, hiukan pystynokkainen mies. Iho kuin
samettia ja muutenkin mies mukavan näköinen. Mitähän sanoneekaan kun
paperit näkee, jos nuo nyt sinne asti menevät. Majesteetti...

Hilu pyyhkii hikeä otsaltaan, huoahtaa hetkisen ja siirtyy seuraavan
puun juurelle.

Niin, ja nyt sitä ollaan yhdessä Iinan kanssa. Iinalla on kyllä lapsi
jonkun rakennusmestarin kanssa, mutta se nyt on sen lapsenkin kohta
niinkuin se on. Alkujaankaan ei ole syytä Iinaa moittia ja sitäpaitsi
se asia on jo niin moneen kertaan sovittu. Oli syytä hänessäkin,
Hilussa, ja mikä tietää, vaikka hänestäkin olisi siinnyt lapsi
jonnekin... Mutta mitäpäs näitä, turhaan tulevat mieleen. Ollaan nyt
tässä, mihin ollaan pyrittykin. Siellä, kotona, Keinuvaaran kupeella,
on Iina. Aurinko paistaa tällä hetkellä suoraan ikkunoista sisään ja
pölyhiutaleet leijailevat valojuovissa. Iina odottaa häntä kotiin
myöhään lauantai-iltana, saattaa siksi tehdä juustonkin. Heittäydytään
levolle yhdessä... Ja kun heille lapsiakin tulee, niin ei Kalle sen
huonommalle osalle joudu. Ei tahdo aina muistaakaan, ettei se ole omia,
on päässyt siitä pitämäänkin niin... No, joko se taas!

Kun ihmiset kyläpaikoissa ovat jo aikoja sitten menneet levolle
kaikuvat Hilun kirveen iskut vielä autiossa erämaassa, saavuttavat
vaaran seinämän, ponnahtavat takaisin ja kantautuvat moninkertaisena
kaikuna huokailevaan, varjottomaan yöhön.

       *       *       *       *       *

Muutamana päivänä Hilun työ äkkiä keskeytyy.

— No, mies! Mitäs sinä jyystät?

Hilu nostaa katseensa. Hänen edessään seisoo lihavahko mies,
punanokkainen, sänkipartainen, ja miehen takana laukunkantaja ja muuan
toinen mies. Mitä lienevät ohikulkijoita.

— Päivää, vastaa Hilu. — Talon tapaistahan tässä koetetaan rustata.

— Vai talontapaista!

Mies naurahtaa eikä näytä lainkaan ystävälliseltä. Saattaa olla joku
yhtiön herroista.

— Entä kenen luvalla? Hilu suutahtaa.

— Ei kenenkään maantienkulkijan luvalla, vastaa hän tiuskaisemalla. —
Eikä ainakaan teidän luvallanne.

Vastaus näyttää hiukan ällistyttävän puhujaa ja hän miettii hetken,
mutta kokoaa sitten koko mahtipontisuutensa.

— Kyllä sen kuulee, että entinen jätkä on puhuttelemassa ihmisiä, hän
sanoo sitten levollisesti. — Mutta sitä ei pidä mennä peukaloimaan
yhtiön lanssimaita.

Hilu tarttuu kirveeseensä.

— Se on vale.

— Se on totta, vastaa vieras. - Ja paras, että lopetat tähän paikkaan.

Veri nousee Hilun päähän ja viha taistelee ällistyksen ja nousevan
epätoivon kanssa. Tähänkö sen nyt sitten piti loppua!

— Lupa on paremmasta paikasta, sanoo hän näennäisesti rauhassa. - Eikä
työtä jokaisen kulkijan käskystä lopeteta.

— No lähde kysymään metsäherralta.

Nyt Hilu jo saa naurahtaa. Jos vain siitä on kysymys, niin lähdetään
vain. Mutta synti on heittää työtä kesken, sillä nyt on vasta tiistai.
Tulee melkein päivän tappio.

— Kyllä se asia on jo sovittu, naurahtaa hän tyyntyneenä. - Jos
metsäherra tahtoo kieltää, niin kyllä hän lähettää sanan kun ilmoitatte.

Mutta samalla hän ajattelee, että jos tässä sittenkin on koira
haudattuna ja epäilyksen aavistus täyttää hänen mielensä. Saattaa
tuolla toisella sittenkin olla jotakin pontta puheilleen tai sitten on
hän erehtynyt paikasta.

— Saatan minä teidän kanssanne lähteä metsäherrallekin, jatkaa Hilu
mietittyään, - mutta sillä ehdolla, että maksatte ajan hukan, jos
olette väärässä.

— Olkoon niin sitten.

— Se on sitten sata markkaa.

— Vaikkapa!

— Kuulkaa tarkasti, vieraat miehet, sanoo Hilu herran takana seisoville
miehille. Ei häntä vain niin juoksuteta.

Hilu oli huomannut, että ihmisten luonteenomainen korskeus, pöyhkeys ja
itserakkaus väheni sitä mukaa kuta lähemmäksi he tulivat metsäherran
puustellia ja kun he viimein astelivat verkalleen portaita ylös, olivat
he nöyriä poikia. Mutta kauhukseen hän pani merkille, että tämän
herran luonto ei ottanut laskeakseen edes sittenkään kun portti oli
auennut, vaan käski vielä miehensäkin sisään. Jospa sittenkin... Ajatus
väristytti Hilua.

Metsäherran työhuone on varjon puolella, mutta huonekalujen kiiltävät
pinnat välkähtelevät. Viipyy aikoja ennenkuin metsäherra tulee näkyviin.

— Keitä te olette?

Metsäherran katse pysähtyy ensin mieheen, jota Hilu luulee yhtiön
herraksi, viivähtää sitten molemmissa seuralaisissa ja pysähtyy oven
suussa seisovaan Hiluun.

— Kankkunen istuu, hän sanoo Hilulle.

Mies alkaa selittää asiaansa. Hän on yhtiön päälliköitä ja on tavannut
tämän Kankkusen kaatamassa puita yhtiön lanssimaalla.

— Mitä asiaa näillä toisilla on? kysäisee metsäherra vastaamatta yhtiön
herralle vielä mitään.

— Me olemme vain tämän Kotkasen, tämän ukkoherran, saattomiehiä...

— Vai niin. Sittenhän teillä ei ole täällä mitään tekemistä.

Se oli niin metsäherran-paroonin tapaista. Ei olla tekemisissä
ihmisten kanssa muissa kuin asioissa. Mutta ukkoherran kasvot lensivät
tulipunaisiksi. Ei nyt taidettu tulla oikealle asialle.

— Jaha, lanssimaa, sanoi metsäherra sitten kääntyen yhtiön miehen
puoleen. — Mihin te tahdotte tulla?

Yhtiön herra koettaa selvittää asiaansa. Hän on tavannut tämän
Kankkusen kaatamassa puita paikalla, jonka yhtiö on katsonut
lanssimaakseen. Yhtiö kai se sittenkin on suurin metsänostaja näillä
main.

— Ensinnäkään teillä ei ole mitään lanssimaata Liinahatun tienoilla,
vastaa metsäherra vähän ajan kuluttua. - Toiseksi ei Liinahatun
vartiopiiristä ainakaan viiteen vuoteen myydä runkoakaan, joten
on hyvin epävarmaa, tuletteko siellä koskaan mitään lanssimaata
tarvitsemaankaan. Ja kolmanneksi minä tulen kyllä neuvomaan tai
neuvottamaan teille lanssimaan, kun te sitä tarvitsette.

Yhtiön herra hikoili. Tällaiseksi hän ei ollut metsäherraa kuvitellut.

— Minä olen sieltä kulkenut katselemassa metsää, hän vastasi, oston
varalta. Ja minä ajattelin, että juuri siinä oli kaikkein parhaimpia
lanssimaita...

— Vai niin, sanoi metsäherra ilmeisen ylenkatseellisesti. - Vai
te ajattelitte, jaha. Ja sitten te juoksutatte tätä Kankkusta
peninkulmittain juuri silloin kun aika on tärkeintä. Se on kaunista ja
yhtiönne tapaista.

— Hän lupasi minulle sata markkaa, jos häviää, kiiruhti Hilu lisäämään.

— Olkaa hyvä ja maksakaa, lopetti metsäherra, - ja menkää sitten
tiehenne. Mutta Kankkunen tekee hyvin ja jää vähäksi ajaksi.

Yhtiön herran oli nuopean näköinen ja Hilun tuli häntä melkein sääli.

— Kyllä se puolikin sentään riittää, sanoi hän nähdessään edessään
sileän satamarkkasen.

— Antakaa olla vain, huomautti metsäherra kuivasti. — Ottakoon yhtiöltä
takaisin.

Ja Hilu otti satamarkkasen, jonka ansaitsemiseen häneltä tukkijoella
olisi mennyt kolme viikkoa ellei ylikin. Eihän hän muutakaan voinut,
kun kerran metsäherran oli käsky. Kumma mies tuo metsäherra,
tavalliselle ihmiselle ei tehnyt hyvää ellei pahaakaan, mutta yhtiötä
kohtaan oli kuin paholainen.

— Kai Kankkunen on hakannut osoitusteni mukaan? kysyi metsäherra yhtiön
miehen mentyä.

— Kyllähän minä olen koettanut.

— Hyvä on.

Metsäherra istui pöydän ääressä ja Hilu luuli, että hän katseli häntä,
mutta kun hän nosti silmänsä, huomasikin hän, että metsäherra katseli
ilmeettömin silmin ikkunasta ulos.

— Ja työt sujuvat hyvin, luonnollisesti? Kysymys tuli pitkän ajan
kuluttua ja aivan kuin ohimennen. Metsäherra nähtävästi ajatteli muita
asioita, ja Hilu odotti jännityksellä.

— Hyvinhän ne tietenkin menevät, myönsi hän.

— Rakennuksiin olisi pian päästävä, jatkoi metsäherra taas pitkän tovin
kuluttua.

Sitten hän nousi ja käveli muutaman kerran edestakaisin, pistäytyi
välillä toisessa huoneessa ja tuli taas takaisin.

— On paras, että Kankkunen laittaa hakemuspaperinsa kuntoon jo tänään,
sanoi hän melkein vilkkaasti ja katseli Hilua koko ajan kiinteästi
silmiin. — Hankitte tarpeelliset todistukset varallisuudestanne ynnä
muusta ja lähetätte sitten nimismiehen kautta kuvernöörille.

— Nytkö jo tänään?

— Nyt. Kankkus-Hilu teki lähtöä.

— Voi käydä niin, jatkoi metsäherra hiukan empien, että yhtiö muuten
haetuttaa jollakin juipillaan ellei samalle paikalle, niin ainakin
niille seuduin uutistalon ja siitä on sitten kaikenlaista ikävyyttä.
Niin että Kankkunen on hyvä ja toimii nopeasti nyt. Saatte ehkä
syksyksi katselmuksen.

Hilu sai mennä ja hän riensi sydän pamppaillen portaita alas. Vai
ovat asiat niin täpärällä. Hilu ei nimittäin tiennyt, että joskus
oli tapahtunut sellaistakin, että yhtiö oli jollakin jätkällään
haetuttanut uutistalon, auttanut kaikin puolin sen asianmukaiseen
kuntoon saamisessa niin että se mahdollisimman pian tuli perinnöksi ja
sukeltautui sitten metsään. Mutta metsäherra, hän oli kyllä tietoinen
konstista jos toisestakin, vaikka hän enimmäkseen piti suunsa kiinni.




III


Nyt sattuu niin, että Erkkilän Juhani, kunnallislautakunnan esimies,
on päissään, kun Hilu tulee häneltä pyytämään todistusta siitä, että
hän on "varoistaan elävä ja työllään hyvin toimeentuleva". Miehet ovat
hiljakkoin olleet käymässä Knjäsöissä, tuoneet tuomisia tullessaan,
ja Erkkilän Juhani on tehnyt itselleen useita puolikuppisia Venäjän
pirtusta, siitä sinileimaisesta. Pari miestä, toinen Erkkilän renki,
on tuupertunut aidan viereen ja he makaavat naamat punoittavina ja suu
auki auringon helteessä. Näky hiukan ellottaa Hilua eikä hän saata olla
ajattelematta, että hän on tullut vähän sopimattomaan aikaan.

Erkkilän Juhanilla on kaverina Könkään Sanhriiti ja hän istuu
kamarissaan ja tavailee kirjoitusta pullon kyljestä.

— On se ainetta tuokin, hän puhuu ja vetää pullon lähemmäksi silmiään,
— on se... Katsoppas, ei sitä sopisi näin kunnan miesten, mutta
piruakos... Mitä se oiken tuo kirjoitus tuossa kyljessä?

— Kazjonnij spirt, vastaa Sanhriiti ponnekkaasti ja mojovasti, sillä
hän on ollut joskus hommissa Kuolassa. -Se merkitsee, että valtion
pirtu. Katsos, se ryssä, ymmärräthän, kyllä se tietää, millä rahat
omaan taskuun kierii.

— Ymmärtää. Jaha, että valtion viinaa. No on se...

Erkkilän Juhani katselee viheriälasista pulloa syvällä hartaudella ja
kääntyy sitten Hilun puoleen.

— Niin, että mistäpä minä sinun varallisuutesi ja työkykysi tiedän.

— Enhän minä ole ollut kunnan vastuksina enkä paljon muidenkaan,
huomauttaa Hilu.

— Et, se on totta... Korkkikin niin mukavasti laitettu, ettei muuta
kuin vähän pullon pyrstöön kämmenpohjaan tömähdyttää, niin lentää kuin
limlaatipullosta. Eikö se samppaniia ole samanlaista?

— On, vakuuttaa Sanhriiti, vaan ei siinä väkevyyttä ole, tai kyllä sitä
on, mutta se on sellaista salaista. Särvit kuin limlaatia ja yhtäkkiä
olet petleheemissä.

— Vai petleheemissä... kas pirulaista. Mutta otahan vähän sinäkin,
Kankkus-Hilu.

— En minä tällä kertaa, tokaisee Hilu kärsimättömästi. - Puhutaan jo
taas siitäkin todistuksesta.

— Puhutaan, myöntää esimies ja koettaa olla asiallisen näköinen.

Sitten hän kääntyy Könkään Sanhriitin puoleen.

— Mitä minä teen? hän kysyy.

— Se on sinun asiasi. Mikäs tietäjä minä olen.

— Etpä tietenkään. Kysynkin sinulta vain vähän niinkuin esimiehenä.
Hyvää neuvoa, ettäs älyät. Minulla on niin herkkä omatunto.

Hilu istuu kuin tulisilla hiilillä. Tuleekohan tästä koko päivänä
mitään.

— Herkkä omatunto, jatkaa Erkkilän Juhani odottamatta vastausta. —
Se tulee viran mukana. Jolle Herra viran antaa, sille hän antaa myös
viisautta...

— Joo, niin se on, vahvistaa Sanhriiti. - Koetahan nyt harkita,
meinaan omantunnon mukaan ja laajaperäisesti, tätä Hilemooni Kankkusen
edesottamista. Sillä on vähän kiire, näyttää.

— Kiire, muttei niin kiire, ettei virkakunta ehtisi suorittamaan
tehtäviään. Harkitaan.

Hilua alkoi yhä enemmän kyllästyttää ja hermostuttaa, mutta sitä ei
saanut näyttää. Erkkilän Juhani oli sen suunnan miehiä, että otti pian
nokastuakseen ja sitten hänen kanssaan ei tullut toimeen kukaan.

— Pitäisi vähän kylältäkin tiedustella, sanoi hän, tehden
puolikuppisen, olen niin vähän sinua seurannut.

Tähän ei Hilulla ollut mitään sanottavaa. Mutta aika kului ja kului.

— Kyllähän te minut tiedätte, yritti hän. - Ei ole koskaan tarvinnut...

— Ei ole tarvinnut, ei. Mutta jos taloon joudut, piru tiennee, vaikka
tarvitsisikin. Joo, se on sillä tavalla, Kankkus-poika. Pitää olla
kaukonäköinen. Tule huomenna.

— Ei passaa. Metsäherra sanoi, että tänään pitää.

— Sanoiko herra hosmestari ja paruuni...

— Kyllä se sanoi.

Erkkilän Juhanin vahvimpia puolia ei ollut erikoinen kunnioitus
virkamiessäätyä kohtaan, mutta tämä metsäherra oli pitänyt itsensä
niin kaukana ja korkealla, että se oli väkevästi vaikuttanut
esimieheenkin. Hän ikäänkuin selveni ja koetti harkita, mitä metsäherra
kiiruhtamisellaan tarkoitti. Lopuksi hän jo kysäisi:

— No mitäs herra hosmestari meinaa?

— Mitäs se, selvässä asiassa.

Könkään Sanhriitikin alkoi jo sekaantua asiaan.

— Mitäs, sanoi hän Erkkilälle, annat plakaatin. Oikealle miehelle se
tulee.

— Pappilaankin pitäisi vielä tänä iltana ennättää, ehätti Hilu vähän
innostuen. — Ja sitten vielä nimismiehelle.

— No, annahan nyt, kun minä mietin. Eihän sitä tällaisessa tilanteessa
kuin räkkäporo... Haes kynää ja paperia, Sanhriiti, ne ovat tuossa
kaapin päällä.

Erkkilän Juhani iski silmää viekkaasti ja kieli pyrki lallattelemaan,
vaikkeivät ajatukset tahtoneet pysyä koossa. Hilun mieliala paranee,
mutta samalla hänen mieleensä muistuvat monet lapsuudenaikaiset
kohtaukset kankaan takaa ja myöhemminkin. Tällaistahan se on, kun
ollaan päissään.

— Hyvä mieshän se Hilemooni on ollut, sanoo esimies, saatuaan kirjoitus
vehkeet. - Kirjoltahan sinä, Sanhriiti, joka olet siihen parempi. Minä
sitten vain pistän nimeni alle kuin kuvernööri.

— Mitä minä siihen kirjoitan?

Hilun olo käy jännittäväksi. Erkkilän Juhani on tärkeän näköinen ja
miettii.

— Ei sitä pitäisi näin piiput hampaissa, sanoo hän vihdoin, - mutta
menköön nyt tämä kerta. Autetaanpas Hilua korvilleen, vähän niinkuin
säätyyn, kun et sitten vaan kunnan niskoille... pirkele...

— Mitäs minä, melkein yksinäinen mies.

— Niin ne kaikki sanovat. Sanoi Kieringin Mattikin. Vähän jyrkkä
askel...

— Kyllähän se sitä on, myöntää Hilu antaumuksella.

— Mitäs se muuta on. No, kirjoltahan, Sanhriiti, niinkuin pruukataan.
Kirjoita että työllään hyvin toimeentuleva ja varoistaan erinomaisesti
elävä...

— Erinomaisesti? kysyy Sanhriiti keskeyttäen puuhansa. — Onko se nyt
laillista?

— Eiköhän se ole liikaa sanottu? kysyy Hilukin.

— Anna olla, että erinomaisesti. Sittenpähän näkevät herrat ja
kuvernööritkin. Ja soman kajahduksen se antaa. Autetaanhan nyt
Hilemoonia...

— Sama minulle, sanoo Könkään Sanhriiti ja kirjoittaa todistuksen
loppuun. - Alappas piirrellä nimeäsi.

Erkkilän Juhani tarttuu tarmokkaasti kynään ja piirtää nimensä alle.
Sitten hän aikoo lyödä kunnallislautakunnan sinetin alle, mutta
värityynystä on väri poissa ja uutta ei ole saatavissa.

— Kaadahan vähän pirtua tyynylle, Sanhriiti.

— Auttaisikohan tuo. Jos rupeaa koko todistus haisemaan pirtulle.

— Anna haista. Kyllä se tekee hyvää herrain nokkaan. Minä kaadan itse,
koskei sinussa ole miestä...

Väripula tulee autetuksi ja kunnallislautakunnan sinetti ilmestyy
koristamaan Erkkilän Juhanin painavaa nimikirjoitusta.

— No siinä on sitten sellainen paperi, että talo lähtee vaikka olisi
keisarin pörssissä, kehuu Erkkilä ojentaessaan paperin Hilulle. - Eikä
maksa mitään. Paitsi ryypyt, jos tahdot asian kunniaksi Sanhriitin ja
minun kanssa...

— Eiköhän se jo meille riitä, väittää Könkään Sanhriiti.

— Mitä kanssa! Nyt se vasta alkaa, kun ei ole noita virkatoimiakaan.

— Kyllähän minä kernaasti, myöntää Hilu kiitollisena, — mutta kun ei
tahdo olla aikaa.

— Sepä, mutta käy tuolta pihalta hakemassa pullo. Kyllä me tämän
Sanhriitin kanssa...

Hilu epäröi, mutta menee pian. Onhan hän senverran kiitollisuuden
velassa. Kun hän palaa takaisin on hänellä pirtupullo kädessä.

— Siinon, äijät.

— Kiitos. Kyllä sinusta rento isäntä tulee. Ja sitten kun pirttirehtosi
on valmis, tulemme me tämän Sanhriitin kanssa ryypylle kuin vertaisiin.
Eikö niin.

— No niin. Tervetuloa!

— Joo, niinkuin vertaisiin tullaan. Joskus talvella. Mutta tästäkään et
puhu kenellekään.

— En. Hyvästi nyt.

— No, hyvästi nyt sitten ja voi hyvin. Joko sinä ajattelet syyniä eli
katselmusta, niinkuin sanotaan, tänä vuonna?

— Kyllä kai.

— Menehän nyt sitten. Kyllä talo irtausi. Kevein mielin astelee Hilu
pappilaa kohden.

Onpahan taas tehty yksi tärkeä askel. Ei siitä puulaakin herran
häiriöstä lopuksikaan ollut muuta kuin hyvää. Mutta sitten hän alkaa
ajatella, että mahtoikohan se viinan osto sittenkään olla otollista.
Ei hän sen asian vuoksi eikä rahamenon vuoksikaan, eihän siihen mennyt
kuin kahdeksan markkaa... Mutta jos syrjäläinen tiesi, niin lahjukseksi
käsitti. Saattoi sanoa, että viinan voimalla se Kankkusen Hilukin...
Vaikkeihän siitä aikaisemmin mitään puhetta ollut. Päissään olivat
muutenkin, varsinkin Erkkilän Juhani, joka harvoin kuului maistelevan.
Mutta eipähän hän omasta aloitteestaan, itse olivat esittäneet, eikä
hän iljennyt vastaankaan panna. Hilusta tuntuu kuin olisi hän jossakin
suhteessa tullut entistä herkemmäksi. Siinä viinanostojutussa hän teki
väärin, se ajatus ei jätä häntä kirkkoherran virkahuoneessakaan.

Muuten Hilun asiat sujuvat tänä iltana hyvin. Kirkkoherra pyytää saada
nähdä kunnallislautakunnan esimiehen todistuksen ja sanoo, että hyvänpä
se kirjoittikin. Toivottaa vielä onnea ja kättelee, kun Hilu lähtee.
Eipä seurakunnalla ole Kankkusesta ollut haittaa, siivo ja työteliäs on
ollut.

Nimismies ottaa itse kirjoittaakseen hakemuksen. Kuuluu, sanoo hän,
virkaankin. Huomisaamuna lähtee posti ja toimittaa sen siinä menemään.
Vai sellainen kiire se nyt tuli. Mikäpäs siinä, metsäherra ne asiat
parhaiten ymmärtää. Kyllä talo lähtee, ei siitä puhettakaan, mutta
saattaa se joskus lujalle panna...

Se on mukava mies, tämä nykyinen vallesmanni, eikä sellainen kuin se
poikanen, joka tässä takavuosina edusti kruunun komentoa, mukava mies
ja laatutuumainen mies ja köyhää kansaa kohtaan ymmärtäväinen ja höyli.

Hilu on siis tehnyt tehtävänsä ja päivä alkaa kallistua illaksi.
Saattaisi mennä kotonakin käymään, mutta ennättääpä sitten lauantaina.
Voisi Iina aluksi säikähtää, että mitä se nyt, keskellä viikkoa...
Hetken seisoo Hilu epätietoisena tien käänteessä, mutta kulkee sitten
päättäväisesti takaisin metsään. Eikä se johdu mistään ahneuden
hengestä, vaan siitä, että päivät on käytettävä tarkkaan. Aamusta pitää
taas aloittaa.




IV


Syksy tulee näille main aikaisin. Elokuun alkupuolella saattaa jo veden
mukana heittäytyä lumensekaista, jonakin aamuhetkenä voi tunturinlaki
olla valkeana kuin käärinliina. Maa on kosteana sateesta, kuusikot
uhoovat kosteutta, jängät vettyvät ja murheellisina töröttävät harvat
ohrakuhilaat laihoilla, pienillä pelloilla. Syksyinen alakuloisuuden
leima kantautuu huoneisiinkin. Lattiat kantautuvat täyteen kosteata
likaa, ihmiset pysyvät nurkissaan umpimielisinä ja tympeinä.

Ikävänä, sateisena syyspäivänä saapuu insinööri Trampenfelt Keinuvaaran
kupeelle parin uskotun miehen kera, astuu tupaan ja tekee hyvän päivän.
Sitten hän viskaa lakin penkille, pyyhkii erinomaisen huolellisesti
silmälasinsa ja ilmoittaa, että katselmuskokous aloitetaan nyt pian.
Kai ovat kuulleet kirkossa luetun kuulutuksen.

Onhan se kuultu.

Iina kantaa insinöörille ja uskotuille miehille kahvia ja insinööri
juttelee hauskasti ja mukavasti kaiken maailman asiat. Taitaa tuntua
hauskalta päästä joskus itse emännöimään.

— Mahtaako tuo niin varmaa olla, että pääsee, vastaa Iina.

— En minä ainakaan huomaa mitään estettä, sanoo insinööri.

Insinööriä käsketään kamariin, mutta hän sanoo, että kyllähän sitä
tässäkin. Kumma, ettei muita ihmisiä saavu, vai jokohan on sallittu
katselmuksen mennä vastaanpanijoitta.

— Iso poikakinhan teillä on, huomauttaa insinööri katellen Kallea. —
Pian pystyy töihin sekin.

Insinöörin sanat herättävät sekunnin piinallisen ällistyksen. Iina
kääntyy takkaan päin salatakseen ilmettään.

— Isohan se on, vastaa viimein Hilu. - Sen nimi on muuten Kalle. Ja
pian kai siitä on apuakin.

— Eikä uutta väkeä ole tiedossa. Hilu käy sylkäisemässä takkaan.

— Eipähän ole tällä tiedolla.

Puolen tunnin kuluttua saapuu metsänhoitaja, kättelee insinööriä ja
talonväkeä ja istuutuu sitten sanaa puhumatta ikkunan ääreen. Synkät,
totiset silmät viipyvät kauan aikaa yhdessä paikassa ja kun hän on
juonut kahvinsa, nyökähdyttää hän vain lyhyesti päätään. Viimein
insinööri katsoo kelloaan, sanoo jotakin ruotsinkielellä metsäherralle
ja metsäherra vastaa puoliääneen samalla kielellä.

— Me kai voimmekin sitten aloittaa toimituksen, sanoo insinööri viimein.

Arkiset askareet tuvassa pysähtyvät. Insinööri siirtyy pitkän
pöydän taakse, kutsuu uskotut miehet lähemmäksi ja alkaa sitten
lukea asiakirjoja aloittaen hakemuksesta ja lopettaen kuvernöörin
välipäätöksellä.

Tuvassa vallitsee muuten outo hiljaisuus. Hilun sisässä ailahtelee,
hänet valtaa tunnelma, joka lähentelee itkua. Kun hän katsahtaa Iinaan,
huomaa hän tämän jännittyneesti hypistelevän esiliinaa ja tarkkaavasti
seuraavan insinöörin lukemista. Viimein hän kääntää katseensa Hiluun
ja Hilu huomaa, että se on kostea ja että siinä väikkyy onnea ja
kiitollisuutta. Hilu itse erottaa lukemisesta vain sanan silloin,
toisen tällöin. Ne menevät ohi korvain ja hän itse on kuin huumeessa.
Hän ajattelee vain kuluvaa hetkeä ja jollakin epäselvällä tavalla
myöskin tulevaisuutta.

— Onko asianosaisilla mitään muistuttamista toimituksen laillisuutta,
toimitusinsinööriä tai uskottuja miehiä vastaan?

Kukaan ei vastaa mitää eikä insinööri näytä mitään erikoista vastausta
odottavankaan.

— Mitäpäs tässä, tulee Hilulta viimein puoliääneen.

Sitten Hilu saa tehdä selkoa maista, joita hän on viljeltäväkseen
aikonut.

Hilu on moneen kertaan asian miettinyt ja sanansa sommitellut, mutta
nyt, kun kysymys totisessa tarkoituksessa hänelle tehdään, hän joutuu
hämilleen ja sekoaa. Hetken juhlallisuus tehoaa häneen liiaksi, hänestä
tuntuu siltä, kuin ei kaikki tämä olisi oikein tottakaan. Viimein hän
sentään saa asiansa puhutuksi ja insinööri katselee läsnäolevia.

— Onko kenelläkään mitään sanomista? Ainoastaan metsäherra pudistaa
päätään. Se on merkki siitä, että korkea kruunu on asian puolella.

Toimituksen edellinen osa päättyy tähän. Insinööriä pyydetään syömään.
Hän on kyllä aikonut aterioida kestikievarissa, mutta koska talonväki
pyytää, niin voihan hän jäädä. Sanoo taas jotakin puoliääneen
metsäherralle ja metsäherra hymähtää, hyvästelee ja lähtee.

Ulkona yltyy sade, mutta tuskin on insinööri saanut syödyksi, kun hän
jo alkaa tehdä lähtöä. Täytyy vielä tänään ennättää toimittaa katselmus
talon paikalla ja huomenna ajatelluilla ulkopalstoilla. Hilu saa lähteä
mukaan näyttelemään omuuksiansa.

       *       *       *       *       *

Kun viimeinen pilkahdus lähtijöistä oli kadonnut puiden taakse, ei
Iina voinut muuta kuin istahtaa ja panna kätensä ristiin. Liisa sai
korjata ruuat pois pöydältä ja pestä astiat, Kalle leikki rauhallisena
lattialla.

— No mikä sinuun nyt meni? kysyi Liisa.

— En minä käsitä. Kaikki tuntuu niin kummalta, niinkuin ei hyvä
seuraisi.

— Kaikkea! naurahti Liisa.

Pitkään aikaan ei huoneessa kuulu muuta kuin astioiden kalinaa ja
sähähdys, kun takalla oleva kahvipannu kuohuu tuhkaan.

— Eikö sinustakin tunnu vähän omituiselta? kysyi Iina vihdoin.

— En minä ymmärrä. Aluksi kai se tuntui, tuo puuha, vähän semmoiselta
olemattomalta, en oikein osaa sanoa, miltä. Mutta nyt kun olen läheltä
seurannut, niin se on minusta niinkuin sen pitääkin olla.

— Niin, mutta ajattele, miksi tämän juuri meille piti sattua. Miksei
jollekin muulle. Onhan niitä ansiokkaampiakin.

— On kai, ei sen puolesta, myönteli Liisa hiljaisesti. — Mutta teillä
kai on ollut sellainen onni.

— Kuule, Liisa. Ei se ole onni, vaan Jumala se on, usko pois.

— Saattaa hyvinkin olla Jumala. Mutta ettehän te vielä ole siellä
Liinahatussa.

— Ei kylläkään, mutta sittenkin...

Eikä Iina enää saata hillitä itseään, hän pillahtaa itkuun. Omaa
onneaan hän itkee ja lankeemustansa myöskin eikä hän oikein osaa
itsekään selvitellä, mitä hän itkee. Täytyy, eikä hän mahda sille
mitään.

Liisa katselee häntä ihmetellen.

— Sinäpä nyt merkillinen olet, - sanoo hän, — mitä tuossa. Ja nyt
suotta...

Mutta kuluu pitkät ajat ennenkuin Iina pystyy vastaamaan mitään.

— Kun sitä on ollut niin huono, nyyhkii hän viimein, kun sitä on ollut
niin kovin kurja...

— Märehdi sitä nyt, tokaisee Liisa kärsimättömästi. -Kenelleppä sitä
ei sattuisi ja jos olet saanut katua, niin onpahan Hilu jo kymmenesti
antanut anteeksikin.

— Niin, mutta Jumala, Jumala. Häntä ei ole tullut ajatelluksi niinkuin
pitäisi ja kuitenkin... Voi sentään!

Nyt ei Liisa enää ymmärrä Iinaa sitäkään vähää, mitä ennen. Kovin onkin
Iina ollut kummallinen koko sen ajan, mikä täällä on oltu. Ja muuttunut
on Hilukin, aina on puuhassa ja toimessa, mutta nyt, kun pitäisi olla
reilu ja iloinen jos koskaan, hän on harvapuheinen, melkein nöyrä,
aivan kuin joka hetki pelkäisi jotakin. Tällaista ei Liisa jaksa
käsittää ja hän pyyhki astioitaan hiukan tyytymättömänä ja apean
näköisenä ja antaa Iinan itkeä. Kun itkee, niin itkeköön nyt sitten
niin, että saakin tarpeensa kerrakseen.

       *       *       *       *       *

Mutta ulkona tuulessa ja sateessa kuljeskelevat insinööri uskottuine
miehineen ja Hilu suolta niitylle ja niityltä kankaiden ja ojien poikki
uusille, heinää kasvaville jängille. Insinööri katselee ja puhelee
itseksensä ja joskus hän tekee jonkun kysymyksen uskotuille miehille,
muttei näytä suurestikaan pitävän väliä sillä, mitä nämä milloinkin
vastaavat. Kyseleepähän noin vain, muodon vuoksi. Joskus Hilu henkeään
pidätellen kuuntelee insinöörin lausuntoja ja taaskin hänestä tuntuu
uskomattomalta, että oikein todellakin ollaan näillä asioilla.
Talonpaikalla on jo sauna valmiina. Santun ja parin apumiehen avulla
ovat rakennusten peruskivetkin jo paikoillaan, mutta salvaminen voidaan
aloittaa vasta ensi syksynä.

— Hevonen sinun on hankittava, sanoo insinööri. - Sitä sinä tulet aina
tarvitsemaan. Nyt, kun veljesikin on täällä, menette talveksi metsään
ja kun sitten pääset taloon, tarvitset sitä, varsinkin talvisin, aina.

— Luuleeko insinööri sitten, että tästä tulee mitään? kysyy Hilu.

— Epäiletkö vielä itsekin! Ei ole sinun uskosi vahvuudella pilattu.
No, kyllä sinä tähän pääset, mikäli minä ymmärrän, mutta oma asiasi on
sitten, miten tulet toimeen.

Ja insinööri otattaa muilla ja ottaa itsekin askelmittoja, mittauttaa
väliin oikein nauhallakin ja kumartuu joskus tutkimaan maan laatua.

— Ei suinkaan tässä vain ole muitten nautinnossa olevia maita? kysyy
hän joskus.

— Ei ole. Kyllä minä olen selvän ottanut ja ne kiertänyt, vastaa Hilu.

Kolmantena päivänä, katselmus on ollut tarkka ja kestänyt insinöörinkin
mielestä kauan, he ovat valmiit palaamaan kirkolle. Insinööri lukee nyt
lausuntonsa, jonka mukaan haetulle paikalle on varsin sovelias perustaa
itsensä kannattava uutistalo. Metsäherra sanoo olevansa samaa mieltä ja
lupaa laajemmin perustella kantaansa kirjallisessa lausunnossaan.

— Pidähän nyt huoli siitä, että rahavarasi ensi talvena karttuvat, hän
sanoo Hilulle poistuessaan, - ja kun pääset käsiksi, niin älä anna
kuokan tai kirveen ruostua.




V


Jo ensi lumen aikana hankki Hilu itsellensä hevosen ja laittautui
tukkimetsään. Tämä ei kuitenkaan käynyt ilman muuta päinsä. Täytyi
myydä toinen lehmistä ensinnäkin, että saataisiin lisää rahaa
ja toiseksi, jotta hevoselle säilyisi heiniä, sillä kokemus oli
osoittanut, että yhtiö otti ruokatavaroistaan minkä suinkin ilkesi.
Ennenkuin metsätöihin voitiin ryhtyä ennätti Hilu pari kertaa käydä
rahdin haussa kotipitäjässään ja kertoi, että kotona meni kaikki hyvin,
mutta että Väinöstä ei vieläkään tiedetty mitään.

Varustukset olivat Hilulla jo ennestään hyvät, mutta Santulle oli pakko
laittaa uudet alusta alkaen. Nekin nielivät lähemmäs parisataa markkaa.

— Kyllä te saatte vähän nyt alussa kiristää vöitänne täällä kotona,
puheli Hilu, — mutta kyllä me Santun kanssa teemme pitkiä ja pyöreitä
päiviä.

— Joo, kyllä se puute pakenee, lisäsi Santtu, - jos tuo nyt lainkaa
tullee.

Hilu katsahti ohimennen Santtuun. Aikaisemmin hän ei ollut tullut
ajatelleeksi, että Santtu teki hänen töitänsä melkein ilmaiseksi. Nyt
se äkkiä, aivan kuin välähdyksenä, juolahti mieleen. Se oli siivo
ja hiljainen poika, tämä Santtu, ei puhellut liikoja eikä paljon
hommistaan maininnut.

— Pitäisi meidän vähitellen ruveta sopimaan palkoistakin, sanoi Hilu
mietittyään.

— Niin palkoista, toisti Santtu. - Onhan tässä syöty ja juotu eikäpä
haitanne, jos välillä vähän paiskii töitäkin. Ei tuo vielä ole luita
rikkonut.

Santtu naurahteli itsekseen ja poltteli savukettaan. Sitten hän jatkoi:

— Ajattelen, että kun tässä aikani seuraan sinun puuhiasi ja pistelen
yhtä ja toista muistiin ja korvan taakse, niin eiköpähän, aikaa
voittaen, lohenne minullekin jonkunlainen maakappale...

Hilu kuunteli korvat höröllään.

— Vai niin kaukaa sinä, ihmetteli hän. — Mutta eiköpä tuo lohenne.
Lääniä on viljalti.

— On, onhan sitä kruunulla lääniä, jota vain riekot ja karhut ja muut
metsän eläimet viljelevät. Onhan tuo ihmispenikka samanarvoinen.

— Mikä, ettei olisi.

Santtu painuu ulos. Häntä hävettää aivan kuin olisi tullut puhuneeksi
liikoja ja asiattomia.

— On sillä tuolla Santullakin mietteensä, naurahti Hilu hänen mentyään.

— No on. Mutta samat mietteet ja hunteeraukset ne ovat olleet
itsekullakin, vastasi Iina.

Muuatta päivää myöhemmin ovat Hilu ja Santtu valmiit lähtemään.

       *       *       *       *       *

Näihin aikoihin ja hiukan myöhemmin tapahtuu kirkonkylässä suuria
asioita. Työttömyys on tänä talvena suuri ja jätkäkansa kokoontuu
kirkonkylään, jossa se luppoilee talollisten ja mökkiläisten pirteissä.
Kenelläkään ei ole rahaa, mutta siitä huolimatta kulkevat pirtukuormat
säännöllisesti Knjäsöistä kirkolle. Ollaan päissään, pelataan korttia,
tapellaan, talvi uhkaa todellakin käydä liian rauhattomaksi.

Nimismies on kaksine poliiseineen liikkeellä aamusta iltaan, mutta
hän voi hyvin vähän tai ei oikeastaan mitään. Viimein lähetetään
läänin pääkaupungista apua, yhtiö lähettää lisäksi järjestysmiehiä ja
kirkonkylä alkaa vähitellen puhdistua. Levottomat ainekset siirtyvät
eteläisempiin kirkonkyliin, kunnes järjestysvalta karkoittaa heidät
sieltäkin. Ja niin voi tapahtua, että sama mies, joka alkuaan on
pyrkinyt Tuntsan tai Tenniön tukkimetsiin, siunatuksi lopuksi päätyy
jonnekin Inhan ruukille tai Kotkan tai Pihlavan sahoille yrittääkseen
seuraavana kesänä uudelleen Pohjolassa.

Kirkonkylässä on siis näennäisesti rauhallista, mutta salaiset
viinalähteet kylän laipeilla pulppuavat yhä ja iltaisin tapella
nujuutellaan. Nimimies on päässyt vauhtiin ja kulkee poliiseineen
iltakaudet ympäri kylää, mutta kaikkialle hän ei ehdi.

Juolahtaapa silloin muutamien mieleen, että Marjaanan mökki Keinuvaaran
kupeella oli entisaikaan sellainen paikka, että siellä saatiin olla
rauhassa nimismieheltä jos poliiseiltakin. Vähän syrjässä kirkolta ja
muutenkin rauhallinen paikka. Mutta minkälainen asujain siellä nyt
mahtaa olla? Muuan Kankkus-Hilu vain, entinen jätkä sekin ja kuuluu
nytkin olevan tukkimetsissä. Mutta elleivät ne hyvinkään välitä
vieraista! Mikä on, etteivät välitä ja elleivät välitä, niin mennään
vängällä. Sellainen se on laki ja oorteri täälläpäin.

Nyt tapahtui kuitenkin niin, ettei Kankkus-Hilun mökillä oltu vieraille
lainkaan suopeita. Siellä oli tosin vain kaksi naisihmistä kotosalla,
mutta kahviakaan ei tahtonut saada pyytämälläkään.

— Mitäs tänne tulette kahvittelemaan, sanoi emäntä. - Kirkonkylähän on
paljon lähempänä.

— Saa kai se jätkäkin, perkele, juoda rahallaan kahvinsa, missä itse
tahtoo, vastattiin hänelle. — Kylläs tuon itsekin tiedät.

Mutta viinanjuontihommista ja kortinpeluusta ei tullut mitään eikä
yöksi tällä kertaa voinut jäädä väkisinkään.

Seuraavina päivinä uudistui näytelmä entistä uhkaavammassa muodossa.
Iina, joka oli kankaan takana nähnyt yhtä ja toista, käytti suutaan,
mutta se ei auttanut. Tupa pakkautui miehiä täyteen, elivät kuin
kotonaan niinkuin ei talonväkeä olisi ollutkaan. Alamaissa sai kuin
saikin sentään jotenkuten pidetyksi kurissa. Täällä niille ai auttanut
mikään. Nyt Iina todellakin rupesi pelkäämään, mutta säilytti kuitenkin
malttinsa.

— Lähtekää jo tiehenne, pyysi hän. - Ellette lähde, menen sanomaan
nimismiehelle.

— Älä väkätä! Kyllä me sinut tunnemme. Vanha hosa Sörensenin sahan
takaa... perkele... Ei kannata nostaa nokkaansa.

— Nosta ennen hameesi, lisäsi joku toinen mies joukon nauraa
rähättäessä.

Iina lensi kasvoiltaan ruumiin valkeaksi ja koko hänen olentonsa rupesi
värisemään. Ei auttanut noille puhua. Hyvä Jumala, millainen yö tästä
tulisikaan. Mutta ei, kaiken uhallakin, asua piti saada rauhassa.
Miehet rupesivat nyt laskettelemaan sukkeluuksia Liisalle eikä kukaan
pannut erikoisesti merkille, kun Iina hiljaisesti painui ovesta ulos.

Ei tässä enää auttanut mikään muu. Saattavat kyllä jälkeenpäin yrittää
jotenkin kostaa, mutta kun täytyi, niin täytyi. Herra Jeesus, että
pitikin joutua noiden huomion kohteeksi.

Iina nousi suksille ja oikaisi suoraan poikki metsän nimismiehen
asunnolle, hiihti kuin elämä olisi ollut kysymyksessä. Kukaan ei voinut
taata, mitä Liisalle sillä aikaa ennättäisi tapahtua.

Nimismies oivalsi heti asian. Oli hyvä, että tultiin sanomaan, täällä
ei juuri kukaan sitä tee. Iina odottaa vain hiukan, että hän ennättää
saada sanan poliisille ja yhtiön järjestysmiehille. Takaa, että tulee
puhdasta. Ja puolen tunnin kuluttua ajaa kahdeksan miestä metsätietä
Hilun mökille.

Täällä on tilanne sillä välin kehittynyt korkeimmilleen. Muutamat
oljentelevat jo tukkihumalassa pitkin lattioita, toiset juovat ja
pelaavat korttia, kaksi miestä riepoittaa Liisaa käsivarresta ja tämä
kiljuu, sylkee ja kynsii. Kalle on vetäytynyt uunin loukkoon ja itkee
lapsekkaan katkerasti. Huone on täynnä tupakan savua ja viinan höyryä.

Järjestysvalvojain ilmestyminen huoneeseen herätti painostavan
hiljaisuuden. Pulloja koetettiin piilottaa, kortit lakkasivat
läiskymästä, ne kaksi miestä jättivät Liisan rauhaan. Äänetön voimien
tarkastelu: jätkäjoukko huomasi järjestysmiesten luvun liian suureksi.

— No, miehet! karjaisi nimismies. - Miksikä pesäksi te olette tämän
talon tehneet?

— Emme me ole mitään tehneet, vastasi joku.

— Ette! Te olette väkivalloin tunkeutuneet toisen asuntoon ja siitä
vastataan käräjillä. Ja sitten te olette pelanneet uhkapeliä ja
särpineet nahkaanne laittomasti kuljetettua viinaa. Mutta nyt tuli
lähtö ja pitäkää se vara, etten pehmitytä teitä kaikkia tuolla
kankaalla.

— Ei ole lupa lyödä, murahtaa joku taas.

— Suu poikki. Roistoille ja lorveille saa tehdä, mitä tahtoo.

Jätkällä on se yhtäläisyys ryssän kanssa, että hän tunnustaa ainoastaan
voiman oikeuden. Luonnostaan hän ei kylläkään ole pelkuri, mutta
ehdottoman väkevämmyyden hän hienoisesti muristen tunnustaa. Vieläpä
hän voi sitä vastaan reagoidakin, mutta tavallisesti hän ei sitä
tee, vallankin, jos tietää tavalla tai toisella olevansa väärällä
puolella. Kaiken lopultakin hänessä useimmiten löytyy melkoinen annos
oikeudentuntoa, ellei maailmanranta ole sitä kokonaan hionut pois tai
ellei hän jo ole suoranainen hylky.

— Nyt, pojat, järjestäydyttiin riviin ja sitten eteenpäin, komensi
nimismies melkein iloisesti. - Ja voi sitä, joka pimeyteen turvaten
yrittää lontia tiehensä. Heti läpi, niin että paukahtaa.

Valitsemisen vaivaa ei ole. Tolkuttomasti juopuneet patistellaan ylös,
he katselevat verestynein silmin ympärilleen ja älyävät viimein, mistä
on kysymys. Vai sekö tässä tulikin, perkeleen akka, kyllä muistat!

— Ettehän te uskoneet vähemmällä, sanoo Iina.

Miehet eivät katso asiakseen vastata, mutta he luovat Iinaan katseita,
jotka saavat hänet vapisemaan. Sitten kulkue lähtee.

Vähän ajan kuluttua kuuluu kolinaa oven takana ja Liisa kiiruhtaa
pelästyneenä tiedustelemaan, ketä siellä on.

— Me sitä vain tulemme, vastataan ja kirkonkylän molemmat poliisit
astuvat sisään.

He tulevat varmuuden vuoksi, nimismiehen lähettäminä. Oli täytynyt
joitakuita päästää irti ja nimismies oli ajatellut, että jos yrittävät
vieläkin jotakin. Saa niitten kanssa aina olla sodassa.

He tekivät aivan oikein siinä, että palasivat. Jälkeen puolenyön lentää
ruutu kilahtaen rikki, välipuu katkeaa ja raskas, jäinen juurakko
jämähtää lattialle. Puolta minuuttia myöhemmin käy toisen ikkunan
samalla tavalla. Silloin poliisit virittävät aseensa, pujahtavat ovesta
ulos ja hiipivät vielä pitkän matkaa seinän vierustaakin, kunnes
lopulta ryntäävät esiin. Laukaukset kajahtelevat yön pimeydessä, mustat
varjot kahlaavat poikki hankien ja ilkityöntekijät joutuvat kiinni.
Ainoastaan yksi pääsee karkuun, mutta pitkälle hän ei tule menemään.
Veriset pilkut osoittavat hänen jälkensä.

       *       *       *       *       *

Hilu ja hänen veljensä tekevät tosiaankin pitkiä ja pyöreitä työpäiviä
ja miehet sanovat, että rikastumaan nuo tänne ovat tulleetkin. Kotona
sattuneista tapahtumista he eivät saa tietää ennenkuin jouluna, mutta
nyt, kevät-talvella, niiden uusiintumisesta ei enää ole pelkoa.

— Ei kai Väinö ollut siinä joukossa? tiedustelee Hilu ja hänen
äänessään soi pieni epäluulo.

— Ei, vastaa Iina. — Miksi sinä sitä kysyt?

— Metsissä puhutaan siitä paljon. Kuuluu yhä vain niissä
viinahommissa... Ja kuuluu täälläkinpäin liikkuneen.

— Ei ole täällä näkynyt. Tottahan minä toki olisin sen tuntenut.

— Taitaa meitä vähän kiertääkin.

Heti joulun jälkeen painuvat Hilu ja Santtu uudelleen metsään. Ei
ole aikaa laiskottelemiseen. Mutta Iinallekaan eivät talouspuuhat
anna tarpeeksi työtä. Lopuksi hän alkaa tiedustella kirkolta töitä ja
turvautuu ompelukoneeseensa.

       *       *       *       *       *

Helmikuun puolivälissä Hilu sitten kannetaan kunnan sairastupaan.
Metsässä on tapahtunut onnettomuus, puu on kaatuessaan vikuuttanut
päätä ja katkaissut jalan eikä sairaanhoitajatar osaa etukäteen sanoa,
kuinka kauan täytyy olla työttömänä.

Alussa Hilua raivostuttaa, mutta sitten hän tyynesti alistuu
kohtaloonsa. Eikäpä siinä mikään muu auttaisikaan. Maailmanjärjestys on
kai nyt sellainen, että eteenpäin pyrkivälle pitää sattua kaikenlaisia
kommelluksia ja vastoinkäymisiä. Liian hyvin kai olisikin mennyt, jos
olisi mennyt niinkuin oli suunnitellut.

Ja kai hänen hommissaan oli ollut ahneuden henki, ellei hiukan
ylpeyttäkin mukana. Se oli tuo elämänkatsomus muuttunut niin
vähitellen, hiljaa ja mukavasti, ettei ollut sitä itsekään huomannut.
Tässä nyt vain oli rangaistus siitä eikä mitään muuta.

Hilu vaipui alakuloisiin mietteisiin, laski joka päivä, paljonko olo
sairaalassa oli tullut maksamaan ja montako työpäivää oli menetetty.
Yhä kirkkaammin alkoivat auringonsäteet valaista sairashuoneen
vaaleankeltaisia seiniä ja kuta kauemmin Hilu hengitti itseensä
sairaalan lysoolin- ja karbolintuoksulla kyllästytettyä ilmaa, sitä
oneammiksi kävivät hänen mietteensä. Tokko kevääksikään pääsi täältä
pois.

— Älähän huoli, sanoi hänen vaimonsa. - Onhan siellä Santtu
ansaitsemassa.

Niin, mutta toinen mies oli poissa. Joka päivä menetettiin vähintään
yksitoista ja kuusikymmentä. Yksitoista ja kuusikymmentä, -se on jo
salvumiehen puolentoista päivän palkka.

— Niin, mutta huonomminkin olisi saattanut käydä, väitti vaimo
hiljaisesti. - Ajattele: valmistumattomana iankaikkisuuteen...

Hilu säpsähti, katseli sitten vaimoaan, mutta vaikeni. Noista asioista
heillä ei koskaan ollut Iinan kanssa puhetta.

— On se sentään, jatkoi Iina katkonaisesti ja hiukan epävarmasti, —
kallis... tuota... kaikkein tärkein asia se iankaikkisuuskysymys...

Mikähän siihen Iinaan nyt oli mennyt? Olikohan se kuinka joutunut
näihin asioihin? Ja olihan se kyllä totta, ettei kuoleman jälkeen ollut
kukaan tullut kertomaan, minkälaista se on.

— On, tärkeä kai se on, myönsi Hilu hiukan hajamielisesti.

Päivät kuluivat ja pitkinä yksinäisyyden hetkinä vaivasi Hilu
ajatuksiaan monenlaisilla mietteillä. Miten oli esimerkiksi sen
Latsaruksen laita, josta sanassa puhuttiin? Mies oli ollut jo niin
kauan aikaa kuollut, että ruumis oli mätänemistilassa ja kuitenkin
hänet herätettiin henkiin. Jos hän oli hyvä mies, niin hänen sielunsa
tietysti oli taivaassa, mutta miksi sen piti sitten autuudesta
taas palata tänne murheen ja vaelluksen laaksoon? Oliko sellainen
mahdollista? Ja kuinka kauan Latsarus senjälkeen eli? Tietenkin
kauemmin kuin sisarensa, ettei näiden tarvinnut uudelleen ruveta
suremaan.

Ajatukset vaivasivat Hilua ja muutamana päivänä hän jo pyysi
hoitajattarelta Raamattua, koetti mukamas tutkistella sitä, mutta ei
tullut sen hurskaammaksi. Päinvastoin alkoi tuntua siltä kuin ajatukset
lopullisesti sekoaisivat. Lopulta hän ei malttanut olla tiedustelematta
asiaa hoitajattarelta.

— Herralle ei ole mikään mahdotonta, hän vastasi. — Ehkä hän tahtoi
vain osoittaa olevansa Jumala.

— Niin, niinhän se onkin, päätti Hilu yksinkertaisesti. - Turhaa sitä
on ruveta ihmisjärjellä aprikoimaan ja arssinoimaan.

Ja hänen mielikuvituksensa alkoi taas maalailla suurenmoisia
tulevaisuudenkuvia, jotka läheisesti liittyivät ryteikköön Liinahatun
alajuoksulla, maalaili ja maalaili, kunnes taas omaatuntoa pisti
jostakin paikasta.

— On se kans... Ja kyllä se Iinakin asiat harkitsee.

Maaliskuu oli jo loppumassa ja auringonsäteet panivat hanget
kimmeltelemään, kun Hilu pääsi pois. Jalka oli kyllä kankea, muttei
niin kankea, ettei sillä olisi työhön pystynyt. Ei ollut enää pitkiä
aikoja, piti yrittää. Ja hän viipyi vain pari päivää kotosalla ja
painui taas savottaan.

Ennen hän oli ollut hiljainen ja ahkera mies, nyt hän toisinaan
vaikutti miltei synkältä.




VI


Kun Hilu ensi kerran menee käymään talonsa paikalla, on sauna,
jonka hän edellisenä kesänä on saanut valmiiksi, palanut poroksi ja
asuinrakennusten peruskiviä on siirretty paikoiltaan. Hän muistaa
talvellisen tapauksen, hän vainuaa kostoa ja kirskahtava kirosana
on purkautumaisillaan hänen huuliltaan. Mutta samassa hän hillitsee
itsensä. Eipähän se kiroilemisella tule takaisin ja, toisekseen,
huonomminkin olisi voinut käydä. Olisivat voineet sytyttää esimerkiksi
hirret ja sitten olisi koko työ ollut hukassa.

— Eivätpä ne sentään sitä uskaltaneet, virkahtaa veli Santtu.

— Eivät. Mutta saunasta saamme taas aloittaa.

— No, eihän tuo taivaankaato konsti ole. Ja veljekset ryhtyvät
innokkaasti työhön. Kesä on tänä vuonna tavattoman kuiva ja kuuma.
Lähteet ehtyvät, suonsilmäkkeetkin kuivuvat ja tulevat harmaalle,
halkeilevalle mullalle. Kuumuus haihtuu vain yön syvimmiksi hetkiksi.
Tuon tuostakin saa kuumuuden takia keskellä päivää pistäytyä joessa,
jonka vesi tuntuu haalealta. Jäkälikkö kahisee ja murtuu vähäisestäkin
kosketuksesta, puut purkavat pihkaa ja tuoksuvat. Yksinpä sääskienkin
into tuntuu vaisummalta ja joskus se tuntuu loppuvan kokonaan.

— Saadaan jo viikon päästä ruveta ajattelemaan timpereitä, huomauttaa
Santtu.

Hilu on sitä jo ajatellut, mutta ajatus on tuntunut niin huikaisevalta
ja oudolta, että hänestä on ollut rohkeaa pukea sitä sanoiksi. Nyt, kun
toinen sen sanoo, tuntee hän onnellisen vihlaisun sydänalassaan.

— Joo, ajattelemaanhan niitä pitää ruveta, myöntää hän kuin ohimennen.
- Minä jo muuten vähän puhelinkin Aalto-Iivarille siihen suuntaan.

— Mutta se uuninteko kuuluu tulevan kalliiksi, tietää Santtu. - Alle
kolmensadan ei kuulu saavan kiuasta minkäänlaista.

— Kestettävä kai sekin meno on, naurahtaa Hilu.

— Niin. Ei kai sitä uunitta... Hetkinen kuluu taas hiljaisuudessa.
Kumpikin tekee työtään ja miettiin omia asioitaan.

— Kyllä sinua sentään on lykästänyt, ryhtyy viimein taas Santtu
puhumaan, - niinkuin nyt talvella tuon koipesi kanssa. Annappas:
päivää myöhemmin kuin sinut olivat lasareetiin vieneet, rupesivat
miehet siihen lakkohommaan. Miehet menivät pois minkä kerkesivät
ja minäkin katselin silmät pyöreinä, että mihin tässä nyt... Jäin
kuitenkin aloilleni, arvelin, että kaipa selviää. Niinkuin selvisikin.
Kolmen päivän kuluttua olivat palkat kaksinkertaiset, mutta suurin osa
miehistä oli mennyt pois, kun eivät odottaneet puulaakin taipuvan.

— Ei kai se olisi taipunutkaan, mutta kuului olleen viimeinen talvi
käsissä. Ei passannut jättää maksettuja puita metsään seisomaan. Nyt
ottaa joella vahinkonsa moninkertaisesti takaisin. Palkat ovat hiukan
yli puolen viime kesäisistä.

— Mutta tuhansia se lakkohomma vain meille teki eikä kukaan päässyt
rikkuriksi sanomaan. Ajattelin jo, kunpa olisi kaksi hevosta... Kuta
enemmän kevät joutui, sitä enemmän puulaaki körötteli. Oikeaan aikaan
sinäkin sitten jouduit.

Santtu muistelee hymyssä suin viimetalvista rahatulvaa eikä odotakaan
veljen vastausta.

— Kyllä sinun täytyy tunnustaa, että onni sinua on potkinut, hän sanoo
enemmän itsekseen kuin toiselle.

Hilu ei vastaa vieläkään mitään. Hän tekee työtään ja tuntee
itsensä onnelliseksi, mutta samalla kertaa merkillisen nöyräksi.
Viimeksimainittua tunnetta hän olisi joku vuosi sitten reilusti
nimittänyt ämmämäisyydeksi ja koettanut siitä päästä, nyt hän ei sitä
yritäkään, sillä hän tietää, ettei hän siitä minnekään pääse. Hän
puristaa vain huulensa entistä tiukemmin yhteen, ettei syrjäinen sitä
huomaisi.

Syrjästäpäin tarkastelee Santtu veljeään. Häneltä ei ole jäänyt
huomaamatta, että Hilu viime aikoina on tasaisesti, mutta varmasti
muuttunut. Silmänluonti on aivan kuin tullut raskaammaksi, kasvot
ovat käyneet vanhemmiksi ja joskus hän tuijottaa yhteen paikkaan
silmänalukset riipuksissa. Santtu ei ole mikään havaintojen tekijä,
mutta nyt, kirkkaassa auringonvalossa, näkyvät nuo muutokset entistä
selvemmin, ne on melkein pakko huomata. Tämä ei Santusta ole oikeaa
laitaa.

— Onko sinulla jokin vaiva?

Hilu nostaa kysyväisesti katseensa.

— Ei.

— No mitä sinä sitten? Kun olet niinkuin olisit etikkaa ryypännyt.

Hilu menee hämilleen eikä tiedä, mitä vastata. Saattaa veli pitää
joutavuutena. Mutta viimein hän sanoo aivan kuin vasten tahtoaan,
pakosta:

— Minä tuota ajattelin, että on tässä vähän... johdatusta, tarkoitan...
Ei se muuten näin olisi mennyt... Tarkoitan, että Jumala... Moni on
koko ikänsä turhaan yrittänyt...

Seuraa pitkä hiljaisuus, mutta Hilusta tuntuu niinkuin ilma olisi
puhdistunut ja hänen tulee paljon keveämpi ja vapaampi olla. Santtu
vaihtaa väriä ja naurahtaa hämillään ja väkinäisesti.

— Aiotko sinä tulla uskovaiseksi? tiedustelee hän yrittäen lyödä
leikkiä ja itsekseen vähän häveten veljen lapsellisuutta.

— Enhän minä nyt sitäkään, Hilu vastaa odottamattoman selvästi, -muuten
vain olen itsekseni tullut ajatelleeksi.

Työt jatkuvat entistä vauhtia. Hiki valuu veljesten kasvoilta ja
vaatteet tahtovat takertua kiinni ruumiiseen. Kuluu tuntikausia eikä
sanaakaan vaihdeta.

Kun he seuraavana maanantaina palaavat takaisin, heillä on salvumiehet
mukana. Liinahatun väliaikainen uutistalo alkaa kerros kerrokselta
nousta.




VII


Liinahatun alajuoksuun perustetun väliaikaisen uutistalon nimeksi tuli
Alasuvanto ja sille määrättiin yksitoista verovapaata vuotta.

Ja eräänä päivänä huomasi Hilu, että hän perheineen oli muuttanut
asumaan Alasuvantoon. Silloin oli kirkas heinäkuun päivä ja ihmiset
olivat jo heinätöissä. Tavaroita ei ollut kesäisenä aikana käynyt
kuljettaminen maitse, ne oli täytynyt kuljettaa jokitietä ja se
oli tehnyt kuuden peninkulman mutkan. Ihmiset olivat kyläpaikoissa
pysähtyneet katsomaan venematkuetta.

— No nyt ne sitten muuttavat sinne Alasuvantoon, he olivat todenneet ja
taas syventyneet töihinsä.

— Joo, miten sitten tullevat toimeen.

— Mikäs niillä, nuorilla ihmisillä. Tekevä mieshän se Kankkus-Hilemooni
on aina ollut.

Viikatteet olivat taas ruvenneet heilumaan, haravat vetämään ja
uteliaat poistuneet ikkunoista. Ylimaissa oli sentään ennenkin nähty
tällaisia matkueita.

Tämän kaiken oli Hilu huomannut ja olivat sen huomanneet muutkin,
mutta nähneet sen kuin unessa tai läpi sumun. Toisinaan sentään oli
vapauduttu painostavasta, melkein juhlallisesta tunteesta ja ryhdytty
leikinlaskuun, mutta sitä oli kestänyt vain vähän aikaa. Hiljaisuus
oli palannut, rannat olivat hiljaa liukuneet ohitse ja airot olivat
tahdikkaasti nousseet ja taas hiljaa molskahtaen painuneet veteen.
Oltiin matkalla Alasuvantoon, sai sielläkin heti ryhtyä heinähommiin...

       *       *       *       *       *

Nyt oltiin siis Alasuvannossa. Laaja pirtti tuoksui pihkalta ja
puhtaudelta. Pirtin takana oli lämmitettävä kamari ja kamarin takana
isohko tupa, joka vielä oli kylmillään. Mutta kai siihen jo ensi kesänä
saadaan ruveta muuraamaan uunia.

— On sitä nyt lääniä, vaikka sakkia tulisi vähän enemmältäkin, puhkesi
viimein Santtu puhumaan.

Iina keitteli kahvia takan ääressä, olikin ensi kerta kun kotona,
omassa kodissa, keitettiin kahvia. Takassa oli pidetty vain koevalkeita
ja minkä miehet olivat kerran tai pari kahvia keittäneet. Ulkona,
nuotiolla, he olivat sen enimmäkseen tehneet.

Hilu istui ikkunan luona ja katseli välkähtelevää ja kimaltelevaa
jokea ja auringonpaisteista niittyä. Oudolta, perin oudolta tuntui
istua tässä ja kutsua tätä omakseen. Santun lausuma jää pitkäksi aikaa
vastaamatta.

Viimein Hilu havahtui.

— On, onhan sitä, hän myönsi ja yritti laskea leikkiäkin: — Mikäpä
siitä sakistakaan vielä tietää.

— Pitäisi sitä jo vähän merkkejä näkyä, tokaisi Santtu kerkeästi.

— Älähän hätäile, poika. Kunhan tässä oman katon alla...

Puhe taukosi taas sillä kertaa. Rupesivat taas mietteet Hilua
ahdistamaan, oli olo niin onnellista ja samalla kuitenkin paha-enteistä.

Samanlainen oli tunne Iinallakin. Rajattomaan onneen ja tyytyväisyyden
tunteeseen sekoittui vierasta ja raskasta. Parempi ehkä olisi kun
elettäisiin pienessä tönössä jossakin kankaan takana, olisi silloin
omissa oloissaan, nyt tuntuu kuin olisi kiivennyt liian ylös, josta
pian oli tuomittu tipahtamaan. Kun hän sitten kuuli Santun puheet,
täytyi hänen mennä toiseen huoneeseen.

Heti kahvin jälkeen oli ryhdyttävä töihin.

— Tulehan nyt sinäkin, Iina, heinään, sanoi Hilu. - Kylläpä Liisa
täällä sillä aikaa järjestelee ja Kalle auttaa...

— Minä tulen myöskin niitylle, selitti Kalle hanakasti.

— No tule, tule veikkonen...

Viimeiset sanat kuullessaan tuli Iinan sanomattoman hyvä olla. Hän
olikin epäillyt, että kuinka se Hilu Kalleen pitemmän päälle suhtautuu,
kun muutetaan omaan kotiin ja kun Kalle aina on silmäin edessä.

Aurinko paistaa kirkkaasti ja uudet, valkeat seinät hohtavat. Mennään
heinään ensimmäistä kertaa...




VIII


Alasuvannossa eivät mitkään merkit osoita tipahtamista. Siellä tehdään
työtä syrjäisen mielestä melkein liikaakin. Kirkonkylän isännät alkavat
kohdella Hilua vertaisenaan, synkkä metsäherra pistäytyy parikin kertaa
talvessa talossa ja muutamana päivänä kysyy Nurmivaaran talokas Liisaa
pojalleen.

— Mitäpäs se minua liikuttaa, vastaa Hilu, - jos niillä sellaiset
puheet ovat olleet.

Liisan meno ei oikein sovellu Hilun tuumiin. Pitää ottaa uutta
työvoimaa, kalliisti palkattua. Nurmivaaralainen on neuvottoman
näköinen. Samalla Hilu kuitenkin muistaa jotakin ja jatkaa:

— Menköön vain minun puolestani, jos tahtoo. Mutta minä sanon
valmiiksi, ettei sitä sitten tarvitse köyhyydellä haukkua...

Mitä sitä haukkua! Eihän hän, Nurmivaaran isäntä, ollut tullut Rietille
rahoja naimaan. Olihan se tiedossa. Mutta jos asiat muuten sopeutuvat,
niin... Onhan sitä Nurmivaarassa olemista.

— Se on vain hampuusin tyttö, sanoo Hilu. - Minä ajattelen, että jos
tuhannen markkaa rahaa... on se sen palkoissakin ansainnut... ja sitten
lehmän ja nuoren...

Nurmivaaralaisen sänkinen naama paistaa ja ruskeahampainen suu on
virnallaan. Ajelee kirkonkylän kautta kotiin ja kertoo, että kyllä se
alasuvantolainen... On se kans...

Näin eletään Alasuvannossa päivästä päivään, mutta tapahtuu, että
siellä joskus vietetään unettomia öitä.

       *       *       *       *       *

Kuudankirkkaana helmikuun yönä paukahtelevat nurkat ja susien ulvonta
kuuluu Astervaisen takaa. Ei saada taas nukutuksi. Pyssyt ovat
valmiiksi ladattuina ja koira ulvoo surkeasti pihamaalla. Sopii pysyä
vain porolaumojen kintereillä eikä tulla tänne, täällä pamahtaa... On
ennenkin pamahtanut. Tarvitsee vain laskea moninkertaiset tapporahat ja
räknätä nyljetyt nahat... Paras pysyä siellä Astervaisen takana!

— Hilu!

— Jaa.

Iina ei pitkään aikaan sitten puhu mitään. Painaa vain rehevän,
lihavuuteen taipuvan vartalonsa lähemmäksi miestään.

— Etkö sinä saa nukutuksi? hän kysyy sitten.

— Kuuntelen tuota ulvomista. Tuntuu lähenevän...

— Eihän ne toki tänne...

— ... tiedä niitä.

Pitkä hiljaisuus. Kuutamossa erottaa selvästi toistensa kasvot. Pitäisi
puhua, nyt viimeinkin, muttei oikein tiedä, kuinka aloittaisi.

— Luuletko sinä, kysyy Iina viimein epäröiden, -luuletko sinä, että
meille koskaan tulee mitään...?

Hilun on vaikea vastata.

— Eihän sitä tiedä... kuuluu lopulta hiljaisesti.

— Kyllä ei tule... kyllä minä tunnen sen... Iina rupeaa hiljaa
nyyhkimään.

— Ei tule, jatkaa hän, — synnit ovat liian suuret. Muistatko: silloin
kesällä, vähää ennen kuin lähdit, silloin kun se jätkä lauloi Apukan
selällä, — se oli ensimmäinen synti... Ja sitten tämä Kallen kohta...
Voi hyvä Jumala sentään...

— Älä nyt. Eihän se enää parane...

— Ei, mutta kamalaa se sittenkin on.

Tämä ei ole Alasuvannon kruununuutistalon ensimmäinen rauhaton yö.
Valvotaan ja pelätään eikä tiedetä, mitä pelätään.

Hilu puree hampaitaan yhteen. Pitäisi hänenkin puhua totuuden ja
rehellisyyden nimessä, pitäisi puhua, vaan kun sisu panee vastaan.
Liian paljon ottaa Iina yksin omalletunnolleen, mutta vikaa, ja paljon
enemmän vikaa on hänessä, Hilussa.

— Älähän nyt viitsi, saattaa renkipoikakin kuulla, hän sanoo, mutta
aivot ajattelevat toista.

Kuta pitemmälle hän ajattelee, sitä vaikeammaksi käy hänen olonsa,
ruumis alkaa hitaasti hiestyä ja vähä väliä täytyy muuttaa asentoa.
Mutta parempihan on puhua kuin saada iankaikkinen viha ja piina... Ja
Hilu tekee jyrkän päätöksen.

— Ethän sinä tiedä, Iina, hän aloittaa vaivalloisesti, — minunkaan
synneistäni, tuota...

— Eiväthän ne minuun kuulu, mutta omani...

— Varsinkin alkuaikoina, kun lähdin kotoa... Ei se ollut kunnon elämää.
Juoduksi tuli ja pelatuksi korttia ja muutakin... huorien kimpussa...
Sairaalassakin olin... Oli se sellaista, että kauhistuttaa, kun
jälkeenpäin ajattelee...

Hilun tunnustukset eivät näytä tekevän Iinaan mitään vaikutusta.

— Kyllä minä sen arvaan, hän sanoo, - että sellaista se kai on ollut.
Mitäs sinä siitä enää...

— Niin, että minussa se päävika on, puhuu Hilu edelleen välittämättä
Iinan keskeytyksestä, - ei muusta puhettakaan. Sairaalassakin ajattelin
kaikenlaista. Ja onhan sitä sitten ollut ahneutta ja jos mitäkin.
Vanhemmatkin melkein unohtuneet...

— Kyllä sitä armon tarpeessa ollaan. Voi sentään!

Tämä yö kuuluu Alasuvannossa tuskien ja vaivojen merkeissä, puhutaan,
valvotaan, Iina itkee, tehdään katumusta. Mieli on herkkänä ja
synnintunto on suuri.

— Pitäisi puhua jollekin, sanoo Iina, - papille tai saarnamiehelle.

— Ei kai se siitä parane, vaan tehdään vain niinkuin tahdot...

Eikä sinä yönä tule nukutuksi. Mutta kun alkaa sarastaa ja kun vihdoin
tulee aamu ja päivä valkenee, Hilusta tuntuu niinkuin kaikki olisi
valoisampaa, kevyempää ja toivorikkaampaa ja niinkuin ilmakin olisi
vapaampi hengittää.

       *       *       *       *       *

Keväämmällä puhuttiin kirkonkylässä, että on se kanssa kummallista
väkeä, se Alasuvannon isäntäväki. Eivät ole kenellekään mitään
pahaa tehneet ja kuitenkin tullaan mukamas synnintuntoon ja mennään
Syväjärven saarnamiehen luo katumuksille, elleivät liene käyneet
papinkin luona. Katuisivat ja pitäisivät hairahduksensa omana
tietonaan. Ei lähde mitään hyötyä siitä, että rumpaa ne maailmalle.




IX


Juhannusaattona ilmestyy Alasuvannon Hilemooni pappilan pihamaalle.
Pappi on katselemassa perunamaataan, mutta nähdessään Hilun tulevan
pihaan, hän tulee kattelemaan.

— Mitäs sinne Alasuvantoon kuuluu?

— Eipähän tuonne erikoista.

— Hyvin mennään, sehän on hauska. Ristiäisten takiako Hilemooni tuli?

Se on kovin leikkisä ja mukava mies, tämä pappi.

— Eipähän taida meille ristiäisiä tulla, kun ei tähän mennessä ole
ollut...

— Eipä kai sitten, vaikka pitkäksihän se odottavan aika tulee, sanotaan.

— Taida kannattaa enää odottaakaan.

— Sitä ei koskaan tiedä. Käydäänpähän tuonne kanslian puolelle.

Pappi tarjoaa tupakkaa, vähän ajan kuluttua tuo palvelija kahvia.

— No mitä sillä Hilemoonilla nyt sitten on sydämellään?

— Tässä vain... Se koskisi sitä meidän poikaa, Kalle Alperttia.

Pappi käy tarkkaavaiseksi.

— No niin, hän sanoo.

— Se kai on kirkonkirjoissa jotenkin merkitty... se kai on merkitty
äpäräksi...

— Niin, niinhän se on. Pappi rykäisee.

— Mutta, hän sanoo arvokkaasti, — mikäli minä tiedän, on Hilemooni
ollut sille parempi kuin moni isä.

Hilu menee hämilleen.

— ... tiedä, virkahtaa hän. — Vähän läheinen itse sanomaan.

— Niin kai, jatkaa pappi äskeiseen tapaansa, - eihän se oma kiitos saa
olla lähellä. Mutta minä oletan, ettei lapsiraukalla ole ollut omatta
syyttään kärsimyksiä. Että Hilemooni, sanalla sanoen, on kohdellut
häntä kuin omaa lastaan.

Hilu istuu vaiti ja katsoo eteensä. Palvelija tuo toiset kupit kahvia.

— Hilemooni ottaa nyt toisenkin kupin, kehoittaa pappi.

— Nyt on asia niin, sanoo Hilu äkisti, — että se onkin minun lapseni.

Pappi ei pane pois kahvikuppiaan.

— Vai niin, hän vastaa vain hyvin pitkään ja katselee tyhjenevää kupin
pohjaa.

— Joo, niin se on, vahvistaa Hilu. — Olisi tarkoitus, että se kaiken
varalta merkittäisiin kirkonkirjoihin.

— Vai niin, sanoo pappi taas ja katsoo pitkään Hiluun. - Tarkoittaako
Hilemooni, että se nyt oikein tosiasiallisesti...

— Minä tarkoitan, että asia kyllä niin voisi olla.

— Niin — niin. Sitähän sattuu, ikävä kyllä.

— Ja ettei Kallelle, kun hän tulee siihen ikään, tule suotta kärsimystä.

— Minä ymmärrän kyllä. Tietääkö Hilemoonin emäntä tästä Hilemoonin
päätöksestä.

— Arvelen, että hän kyllä ehtii kuulla sen myöhemmin.

Pappi on nyt hyvin totisen näköinen, avaa suuren pulpettinsa laatikon,
ottaa esille paperia ja kirjoittaa sille jotakin.

— Jos Hilemooni sitten kirjoittaa tämän alle, sanoo hän. - Hilemoonihan
osaa kirjoittaa.

— Vähin.

— No, minä kyllä sitten järjestän tämän asian, virkkaa pappi, ottaen
paperin. - Hilemooni saa olla aivan huoletta.

— Tarkoitus olisi myöskin, ettei Kalle koskaan saa tietää.

— Ei saa.

Asia on nyt loppuun suoritettu ja Hilu nousee seisomaan ja hypistelee
takkinsa nappeja.

— Minulla olisi sitten vielä jotakin, lausuu hän epävarmasti ja
alkaa kaivaa povitaskuaan. - Tarkoitan, että seurakunnan hyväksi...
kirkkoherran harkinnan mukaan.

Hän laskee uuden viisisatasen pulpetin kannelle, ja pappi katselee
häntä ihmetellen ja kauan. Viimein hän kysyy:

— Tietääkö Hilemoonin vasen käsi nyt mitä oikea tekee? Hilun täytyy
punastua.

— En minä ainakaan omahyväisyydessäni, vastaa hän.

— Emme omista ansioistamme, vaan armosta saamme me syntien
anteeksiantamuksen, sanoo pappi.

— Niin, armosta, toistaa Hilemooni.

Ja sitten Hilemooni lähtee pappilasta, kulkee kujan kautta maantielle
ja kävelee majapaikkaansa. Eivät hänen askeleensa nytkään keveät ole,
mutta keveämmät sentään kuin pitkään aikaan. Eikö luullutkin hän äsken
olevansa parempi kuin muut, eikö pistänytkin ahneus nokkaansa väliin,
ennenkuin sen viisisataisen antoi ja eikö tuntenut ylpeyden henkeä kun
viimein sai sen annetuksi. Niin todellakin, armosta, armosta tulee
kaikki. Ja kun Hilu nyt ryhtyy ajattelemaan sitä armoa, käy askel
vieläkin keveämmäksi. - Mutta miten hän tällaiseen käänteeseen on
elämässä tullut, sitä hän ei ajattele. Se on tullut niin, ettei hän
sitä itsekään tiedä, hiljalleen ja vähitellen niinkuin kaikki muukin.
Toiset kääntyvät murheista ja vastoinkäymisistä, toiset myötäkäymisestä
ja kiitollisuudesta.

Pappi seisoo ikkunassa ja katselee kauan ja miettiväisenä hänen
jälkeensä. Alasuvannon isännän pitkä vartalo ja vahvat hartiat ovat
kumarassa, hänen silmissään on totinen, sisäänpainunut katse ja suun
ympärille on muodostunut kova ja jyrkkä piirre. Ennen ei pappi näin
selvään ole näitä ulkonaisia muutoksia huomannut. Ja vähitellen hänessä
herää ajatus, että kenties Alasuvannosta käsin joskus ohjaillaan
seutukunnan kohtaloita.




X


Kesä vaihtuu syksyksi ja syksystä talveksi, vuodet seuraavat
toisiaan ja ihmiset muuttuvat ja vanhenevat. Alasuvannon Kalle on
melkein täysi-ikäinen, kun Alasuvanto murretaan kruunun liikamaasta
ja muodostetaan perintötilaksi. Siitä on kustannuksia, mutta ne
kustannukset kestetään kyllä. Alasuvannossa ei enää kahdeksaan vuoteen
ole tarvinnut pelätä kustannuksia, asiat ovat menneet niin heidän
osaltaan. Niin kuluvat vuodet, päivä aina murheineen kerrallaan, ettei
huomatakaan, missä ollaan, ennenkuin jonakin päivänä ja jostakin syystä
havahdutaan, ikäänkuin herätään, ruvetaan katsomaan taaksepäin ja
ihmetellään: karja on lisääntynyt, hevosia on kaksittain, porojakin on
hankittu. Miten tähän on jouduttu?

Siihen ei osata vastata. On tehty ahkerasti työtä, pelätty ja
kärsittykin, mutta kun se on alkanut mennä, niin se menee kuin
luonnonvoiman pakosta. Väinö, se isännän hylkyheitto veli, linnassa
istunut, asuu pienessä tönössä talon takana, horisee itsekseen ja
toimittelee pieniä askareita. Joskus hän saa päähänsä mennä kyliin
juomaan, mutta hän palaa pian takaisin kohmeloisena, surkeana ja
katuvaisena, kunnes taas tulee se kiiri, että pitää lähteä. Kerrankin
oli pantu jauhojen ostoon, mutta rahat olivat menneet juomahommiin.
Senjälkeen ei oltu toista kertaa lähetetty.

Mutta heti Väinön tönön takana, kaitaisen metsäsaran erottamana, kohoaa
Santeri Kankkusen uutistalo, Korjanojaksi mainittu, vähäinen kyllä
Alasuvantoon verrattuna, mutta hyvin toimeentuleva. Oli sattunutkin
niin mukavasti, että Santeri oli saanut emännän Nurmivaarasta, samasta,
jossa sisko emännöi. Oli niitä Kankkus-poikia täällä lykästänyt, niin
että messingillä olisi Kankkus-Sakarin suu, jos hän eläisi.

— Mutta ne ovatkin niin helkutin itsepintaisia miehiä, sanoi nimismies,
- että mistä lienevät saaneetkaan sen hengen päällensä.

Sehän nyt täytyikin kaikkien myöntää, vaikka ei mitään ulkonaisen
karskiuden merkkejä näkynytkään, sillä eihän se muuten näin olisi
mennytkään.

Ja taas kuluvat vuodet. Sudet ovat nyt alkaneet kaikota näiltä main,
joskus voi kuitenkin tapahtua, että ne nälkätalvina ryntäävät suurissa
laumoissa Astervaisen takaa ja sattuu niinkin, että karhu kaataa
lehmän. Mutta Alasuvannossa on opittu ottamaan kaikki vastaan ja
ottamaan vahingotkin kaksinkertaisina takaisin. Ei nykyisin paljon
säikähdetä hallaakaan.

Yhä lyllyvämmäksi käy Iina ja yhä harvapuheisemmaksi Hilu, mutta
kuta enemmän vuosia kuluu, sitä kiinteämmästi he seuraavat toisiaan.
Annappa olla, että isäntä talvisin päivämatkalla kirkolla käydessään
myöhäisempään viipyy, niin eikö pidäkin emännän huokaista, että
"kauanpa siellä nyt viivytäänkin". Mutta kun yhteen tullaan, niin ei
ole paljon puhumista.




XI


Kuolema tapasi Alasuvannon isännän kuuman kirkkaana heinäkuun päivänä.
Aamulla pisti sydänalaan, ei siitä sen enempää. Kaipa tuo menee ohi,
onhan tuo ennenkin mennyt.

Mutta tällä kertaa ei mennytkään. Kymmenen korvissa piti mennä kamariin
maata ja vetää uutimet ikkunoiden eteen. Ei muu auttanut. Hengitys
kävi läähättäväksi, joskus piti oikein voihkaistakin. Kovallepa se nyt
ottikin, mutta kun pääsee uneen, niin ehkä se helpottaa. Siihen se
tavallisesti on asettunut.

Tällä kertaa ei kuitenkaan tule unikaan. Tuska tosin vaimenee lyhyiksi
hetkiksi, mutta palaa pian uudelleen. Ei enää kärsi maatakaan
pitkänään, täytyy ruveta istumaan. Kyllä se sittenkin niin on, että on
tullut jokin pysyväinen vika, on tullut joskus reuhdottua liikaa.

Silloin Hilussa herää ajatus, että hänen täytyy kuolla. Ajatus ei häntä
lainkaan kammota, päinvastoin tuntuu siltä kuin ruumiilliset tuskat
tyyten lakkaisivat, kun tuo ajatus hänessä selvenee ja kirkastuu.

Väet ovat heinäniityllä, ainoastaan palvelustyttö häärii pirtissä
ja emäntä istuu vuoteen vieressä levottomana seuraten isännän tilan
vaihteluita. Aurinko paistaa pohottaa kuumasti, mutta eteenvedetyt
uutimet estävät sen säteitä täydellä voimallaan tunkeutumasta
huoneeseen.

— Kuinka sinun nyt on? kysyy Iina.

Mies ei vastaa mitään. Hänen ajatuksensa harhailevat kaukana menneissä
ajoissa. Hän muistelee lapsuuttansa kankaan takana, muistelee Iinan
ja hänen suhteen alkua ja kehitystä, muistelee nuoruutensa päiviä,
jotka kuluivat tukkijoella ja suurissa metsissä, ja viimein hänen
ajatuksensa pysähtyy nykyisyyteen ja siihen, mistä se sai alkunsa. Hän
ei etsikään mitään kiinnekohtia eikä hän sellaisia löytäisikään, sillä
hänen kannustimenaan ovat olleet vain hänen omat ajatuksensa, joiden
alku on haettava Mäntyniemen raiviomaalta, eivätkä ulkonaiset seikat ja
esimerkit. Taitaa olla nyt pulska pelto sielläkin, mutta poissa mahtaa
olla Mäntyniemen isäntä, poissa monet muutkin. Siitä se sitten lähti
vyörymään ja Jumala antoi armonsa ja auttoi. Ei häntä sitä mitenkään
ollut ansainnut, mutta auttoi kuitenkin. Valmis hän nyt on lähtemään
täältä, on koettanut minkä voi, ja Jumala armossansa antaa kyllä
anteeksi sen, mitä ei ole voinut.

— Kuinka sinun nyt on, Hilu? kysyy emäntä toistamiseen.

— No, kyllähän se... vastaa isäntä vaivalloisesti. — Mutta kuulehan,
Iina.

— Sano vaan.

Isäntä luo vaimoonsa hymyilevän, sanomattoman lempeän ja kirkkaan
katseen.

— Ethän vain pelästy? hän kysyy puhuen helpommin kuin äsken.

— Älä nyt... En minä pelästy.

— Äläkä rupea itkemään. Sinä olet niin kärkäs itkemään eikä sitten saa
puhutuksi.

— No en...

— Olethan sinä jo sitäpaitsi siihen ajatukseen tottunut, itse tulet
pian jälessä... Mentävähän sitä on itsekunkin vuorolleen... Nyt on
sitten minun vuoroni...

Emäntä lentää kasvoiltaan kalman kalpeaksi, hänen kasvonsa jäykistyvät
ja hän heittäytyy itkuun purskahtaen isännän vuoteen yli. Siinä hän
lepää kauan aikaa ja Hilu silittelee hänen päätään niinkuin joskus
nuoruudessa.

— Älä nyt, Iina. Eihän tästä minnekään päästä. Kuullessaan miehensä
puhuvan emäntä rauhoittuu ja tointuu.

— Jos minä lähettäisin tytön kirkolle hakemaan lääkäriä, hän ehdottaa
pyyhkien kyyneliä silmistään.

— Ei se auta, Iina hyvä, vastaa sairas, - anna olla vain.

— Mutta jos...

— Ei, anna olla. Tuota... niille köyhille siellä kotikankaalla...

— Kyllä-kyllä. Onhan siitä ollut monta kertaa puhetta.

Hilu makaa nyt pitkän aikaa hiljaa ja hänen katseensa harhailee pitkin
seiniä. Hän käy viimeistä taistelua itsensä kanssa, sanoako vai olla
sanomatta.

— Ja sitten yksi asia, puhuu hän vihdoin, -en ole tullut sitä ennen
sanoneeksi, en tiedä, miksi. Älä vahingossakaan sano Kallelle sitä...
tiedäthän?

— Herra Jeesus, Hilu, älä puhu... Saahan hän sen kuitenkin...

— Ei saa. Se on jo papereissa toisin. Iina alkaa taas nyyhkiä.

— Mikset ole ennen?

— Ei ole tullut... Mutta älä itke. Eihän meillä kummallakaan ole siihen
syytä. Hyvä muisto jää...

Taas makaa Hilu pitkän aikaa sanattomana. Emännän nyyhkytykset
vaimenevat ja hän pitelee miehensä kylmänkosteata kättä. Huoneessa
kuuluu vain kärpästen piittaamaton surina ja kahden ihmisen hengitys,
toisen puuskittainen ja läähättävä, toisen raskas ja tasainen, mutta
nyyhkytysten keskeyttämä. Aurinko alkaa jo kallistua länteen.

— Sinä olet ollut hyvä vaimo, sanoo Hilu, -ja armo on meitä kohtaan
ollut suuri. Mutta se tulee vielä suuremmaksi... Hyvä on lähteä, sinua
jää vain ikävä, vaikkei saisi....

Hilun katse lepää kirkkaana ja tyynenä Iinassa ja suu melkein
hymyilee, mutta Iinan valtaa taas nyyhkytysten puuska ja hän pusertaa
suonenvedontapaisesti kuolevan kättä.

— On se merkillistä ajatella, että oli lentojätkä, jatkaa Hilu kuin
itsekseen, - merkillistä... Ellei Jumalan armo ja hyvät ihmiset...

Tähän Hilu pysähtyi. Kouristuskohtaus tuli uudelleen entistä
voimakkaammin, ruumis vetäytyi kokoon, kasvot vääristyivät tuskasta ja
vapiseva ruumis peittyi kylmään hikeen.

— Vettä, Iina, vettä, läähätti hän. — Joudu! Vaimo kiiruhti ulos. Kun
hän puolen minuutin kuluttua palasi takaisin, lepäsi mies tyynenä
ja rauhallisena. Hengitys kulki tasaisesti, mutta se heikkeni hetki
hetkeltä. Käsi ei kyennyt ottamaan vesilasia, mutta se tarttui hiljaa
ja hellästi vaimon käteen, hellästi ja kömpelösti niinkuin käsi, joka
ei ole tottunut hyväilemään. Huulet yrittivät puhua, mutta ääni ei enää
kulkenut.

— Nyt hyvästi, Iina, kuului viimein kuiskaten, - ja rukoile...

Sitten pää retkahti ja henki oli lähtenyt.

Sisällä tyrskivät nyyhkytykset, mutta ulkona paistoi aurinko, metsät
tuoksuivat, niitty viheriöi, ja väet olivat kaukana yökunnissa. Joelta,
talon edestä kantautui sisään tukkilaisten surunvoittoinen laulu
samanlaisena kuin se kerran muutamana kesäiltana, kauan aikaa sitten,
oli kaikunut Apukanselällä.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JA SITTEN JÄTKÄ KUOLI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.