Jälleennäkeminen : Novelleja

By Juho Hoikkanen

The Project Gutenberg eBook of Jälleennäkeminen
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Jälleennäkeminen
        Novelleja

Author: Juho Hoikkanen

Release date: August 24, 2024 [eBook #74311]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1924

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JÄLLEENNÄKEMINEN ***





JÄLLEENNÄKEMINEN

NOVELLEJA


Kirj.

JUHO HOIKKANEN





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1924.




SISÄLLYS:

   Jälleennäkeminen.
   Kello kaksitoista.
   Veto.
   Härkävieraita.
   Hiilimiilulla.
   Petäjän kosto.






JÄLLEENNÄKEMINEN


I

Mäntylän tölli alkoi vähitellen vapautua talvisista kinoksistaan.
Kattojen keralla pälveytyi ensin läheisen mäen päivän puoleinen rinne,
sitten suli lumi tasaisiltakin mailta ja huuhtoutui lirisevinä puroina
läheiselle nevalle. Illoin aamuin kuhersivat teeret petäjien latvoissa
mäen harjalla, kunnes toraisat rastaat myöhemmin anastivat männikön
haltuunsa. Eräänä aamuna keikutteli västäräkki pyrstöään tuvan katolla,
eikä aikaakaan, kun jo pääskynen lentää suihkasi navetan ovesta sisään.
Pimpula ja pässi tuotiin akkunattomasta läävästä kirkkaaseen päivään.
Vilkaistessaan aurinkoon seitsenkuukautisen eron jälkeen lupsautti
lehmä silmänsä kiinni ja jäi kuin pökertyneenä paikalleen. Mutta
yht’äkkiä se ylenpalttisen ilon yllättämänä päätänsä pudistaen tuhautti
voimakkaasti sieraimiinsa, mölähti ja potkaisten takajalkansa taivasta
kohti lähti häntä pystyssä laukkaamaan metsään, väliin aina takaisiaan
ilmaan lingoten. Pässi seurasi päkättäen jäljessä, seiväsjäykillä
säärillään hypäten koppina korkealle. Vasta mäen harjalla Pimpula
pysähtyi ja puhalsi rinnastaan talvisen ikävänsä pariin pitkään,
sydänmaata raiuttavaan ammuntaan. Sitten lehmä ja pässi painautuivat
mäen taakse, viettääkseen siellä avarilla laitumilla eroamattomina
toveruksina kesäiset päivänsä, niinkuin olivat talvensakin pimeässä
navetassa yksissä eläneet.

Mökin haltijat Antti ja Annastiina nauroivat ääneen.

Kesä oli tullut.

Mutta Mäntylän torpassa oli vielä kolmaskin ihmiseläjä, johon suvi
ei näyttänyt tehneen erikoisen ilahduttavaa vaikutusta. Hän oli
yhdeksissä oleva tyttären tytär, Susanna, jolla ei ollut isää ollenkaan
eikä äidistäkään mitään muistoa, ei tietoa edes sen vertaa, elikö
hän vielä vai oliko jo kuollut. Tytöllä oli läheisiä vain vaari ja
mummo, mutta ennen kaikkea Leppaheltta. Samoin kuin Pimpula ja pässi
olivat myöskin Susanna ja Leppaheltta eläneet yhdessä eroamattomina
tovereina ja näyttivät vuosi vuodelta kiintyvän yhä lujemmin toisiinsa.
Lyhyen elämänsä aikana oli Susannan sydämelle ehtinyt kertyä jo yhtä
ja toista painavaa, mutta mitään niin järkyttäviä elämyksiä eivät
toverukset olleet ennen kokeneet, kuin nyt alkaneen kesän aikana tulisi
tapahtumaan.

Juhannuksen tienoissa istutti Antti tupakan taimia navetan taakse.
Muutamaa päivää myöhemmin sattui niin onnettomasti, että kana pääsi
hetkiseksi Susannan silmän alta ja meni raaputtamaan tupakkamaata.
Antti ei ollut milloinkaan jaksanut ymmärtää Susannan ja Leppaheltan
läheistä kiintymystä toisiinsa; se tuntui hänestä luonnottomalta,
jonka vuoksi hän melkein vihasi kanaa. Kun häntä nyt lisäksi suututti
se, että kana oli turmellut osan hänen kessumaatansa, sai hän tästä
riittävän aiheen panna aiemmin kypsyneen päätöksensä täytäntöön. Hän
ahdisti Leppaheltan navettaan vangitakseen sen siellä, mutta kun
kanalla oli siivet, ei vanhan miehen ollut niinkään helppoa saada sitä
kiinni. Hien valuessa virtana otsalta ja kasvot punaisina hän vihdoin
huohottaen raahasi rimpuilevaa ja kaakattavaa kanaa siivestä ulos ja
käveli kiivaasti havupölkylle, painaen sille uhrinsa pään. Havurauta
kohosi jo ylös katkaistakseen kanan kaulan, kun Susanna, joka oli
kuullut surkean kaakatuksen kuin avunhuudon, vihurina kiiruhti hätään,
tarrasi Antin kohotettuun käteen ja kirkaisi:

»Vaari!»

Antti hätkähti ja kana riuhtautui irti hänen kainalostaan.

»Jääköön nyt tällä kertaa, mutta jos minä sen raaputtajan vielä kerran
näen tupakkamaallani, niin silloin sen pää putoaa», sanoi hän jyrkästi
ja löi raudan pölkkyyn.

Susanna ei vastannut mitään, mutta hän heitti vaariin niin leimuavan
silmäyksen, että tämän katse kilpistyi. Tyttö lähti tavoittamaan
kanaa, joka äskeisen ahdistelun jälkeen oli vielä niin arkeissaan,
että epäili ystäväänsäkin. Saatuaan sen kiinni Susanna sulkeutui
tyhjään aittaan, johon oli laittanut kanalle pesän, itki ja hyssytteli
siellä Leppahelttaa kuin pientä lasta. Silmät raollaan kurahteli kana
tyytyväisenä hänen sylissään. Mummon oli käytettävä kaikki keinonsa
saadakseen tytön lähtemään aitasta yöksikään tupaan.

Tämän jälkeen Susanna päivisin paimensi Leppahelttaa, jättämättä sitä
tuskin hetkeksikään näkyvistään, ja makuutti öisin vieressään, niin
että se ei kertaakaan päässyt tupakkamaalle. Mutta kun hänen kerran oli
lähdettävä kylään asialle, sulki hän kanan tyhjään heinäkoppeliin, ja
sieltä se pääsikin seinähirren alitse tunkeutumaan ulos ja meni taas
vaarin taimia raaputtamaan.

Toinen kohtaus muodostui samanlaiseksi kuin ensimmäinenkin, kuitenkin
sillä eroituksella, että Antti, joka oli saanut uuden tuuman päähänsä,
ei nyt vienytkään kanaa pölkylle, vaan pisti sen vasuun, kietaisi
vaaterääsyä peitteeksi ja koppa kainalossa lähti painaltamaan
Kuorelahteen, jonne päästyään laski Leppaheltan talon kanojen joukkoon
ja heitti palatessaan vanhan kopparäyskän tiepuoleen.

Kun Susanna vähän jälkeen vaarin saapumisen tuli kotiin, meni hän heti
vapauttamaan Leppahelttaa heinäkoppelista, mutta kun sitä ei siellä
enää ollutkaan, säikähti hän niin, että kalpeni ja alkoi vapista.
Toinnuttuaan hiukan hämmästyksestään hän ensi työkseen juoksi navetan
luo tutkimaan havupölkyn päätä ja hakkurin terää, olisiko niissä
verta näkyvissä. Etsi sitten kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat
lähiympäristöstä, mutta kun kanaa ei löytynyt, meni hän vaarin luo ja
kysyi niin raivoisena ja samalla järkytettynä, että Antin huulilta oli
luiskahtamaisillaan salaisuus ilmi:

»Missä Leppaheltta on?»

»Le-leppahelttako?» sammalsi vaari, kuten ainakin se, jonka tunto ei
ole puhdas.

»Vaari on tappanut sen!»

»E-eh!» koveni nyt vaarikin. »Sinnehän sinä salpasit sen heinäkoppeliin
lähtiessäsi.»

»Mutta sitä ei enää ole siellä.»

»Sitten on toista — käydäänhän katsomaan.»

Mentiin katsomaan ja havaittiin, että kana oli ryöminyt ulos
seinähirren alitse, koskapa hirren säröön oli jäänyt pari höyhentä,
jotka Susanna otti käteensä.

»Mutta minnekäs se sitten on joutunut, kun sitä ei näy tupakkamaalla
eikä missään?» kysyi Susanna.

Vaari mietti tuokion ja sanoi sitten:

»Olisiko haukka vienyt.»

»Haukka!» kiljasi tyttö ja karkasi molemmin käsin rintaansa,
ikäänkuin olisi sinä hetkenä tuntenut omassa ruumiissaan pedon
kynsien kouristusta. Vaarin otaksuma tuntui niin luonnolliselta, että
sitä ei voinut epäillä. Hän oli nähnyt miltei joka päivä haukkoja
ja valkeasiipisiä kotkia kaartelevan ilmassa mökin yläpuolella ja
istuksivan kelohonkien latvoissa, ja ellei hän olisi pitänyt kanaa niin
tarkan valvonnan alaisena, olisivat ne sen varmasti jo ennenkin vieneet.

Susanna sulkeutui taas aittaan, jossa oli Leppaheltan pesä ja siinä
kuin muistona kaksi valkoista munaa, eikä mummo saanut houkutelluksi
häntä tällä kertaa yöksikään tupaan. Siinä hän istui lattialla, pesän
vieressä, polvet koukussa ja itki, mutta kun kyyneliä ei enää tullut,
katsoi hän vain murheellisena pesään, silitteli noita hirren säröstä
ottamiaan kahta höyhentä ja hiveli niillä poskeansa.

Seuraavana päivänä Susanna istui mäellä suruissaan, vihasi variksia
ja rakasti rastaita — siksi, että edelliset olivat sortajia,
jälkimmäiset sorrettuja. Keskeytymättä pitivät rastaat rattoisaa,
meluavaa rupattelua keskenään, mutta ykskaks leimahti kuin tulena
jossakin hirveä rähinä ja siinä tuokiossa oli koko metsä yhtä ainoaa,
korvia vihlovaa räkätystä ja säkätystä. Susanna taputti ilosta käsiään
nähdessään variksen kiireen kaupalla pyrkivän pakoon rastaiden
pesimäpaikalta, mustat siivet tuulimyllynä viuhtoen, kun takaa-ajajat
yht'aikaa joka puolelta ahdistivat. Vielä suurempi oli hänen ilonsa
nähdessään yhden ainoan rastaan rohkeasti hyökkäävän sydänmaalta päin
lentää lonkkivaa varista vastaan ja käännyttävän takaisin sitä itseänsä
niin paljon isomman linnun, ryövärin. Niin hänkin tahtoisi tehdä! Ei
syyttömille, vaan kaikille niille, jotka olivat pahoja.

Mutta sattui joskus niinkin, että joku vanha, kokenut varis, jonka
päässä oli arpia entisistä tappeluista, ei lähtenytkään pakoon, vaan
äkäytyi istumaan paikallaan ja hyökkäysten uusiutuessa vetäytyi vain
yhä syvemmälle oksien tiheikköön kuin linnoituksen suojaan. Silloin
Susanna meni rastaiden avuksi ja käsiään yhteen läiskyttämällä tai
kiviä nakkelemalla pakoitti variksen jättämään tukipaikkansa ja
antautumaan avoimeen ilmataisteluun, jolloin rastaat kyllä helposti
suoriutuivat. Huomatessaan haukan kaartelevan ilmassa Susanna kiristeli
hampaitaan ja pui nyrkkejään sitä kohti. Saisin sen murhaajan käsiini,
niin repisin elävänä kappaleiksi, ajatteli hän.

Monta päivää peräkkäin Susanna kierteli metsissä etsimässä Leppaheltan
surmapaikkaa; sillä hän arveli, ettei haukka ollut saalistaan kovinkaan
kauaksi kynsissään kantanut, ja syöntipaikalle oli varmaankin jäänyt
höyheniä merkiksi. Hänen tarkoituksensa oli pystyttää rakkaan vainajan
kuolinpaikalle risti tai muu muistomerkki, jonka luona hän sitten
salaa kävisi suremassa ja itkemässä. Kävellessään etsintämatkoillaan
kerran Kuorelahteen päin hän löysi polulta vaaterääsyn, johon oli
tarttunut muutamia valkoisia höyheniä, ja vähän sivusta oman vanhan
perunakoppansa. Hän juoksi kiireesti kotiinsa, meni vaarin eteen ja
silmät vihasta säihkyen kysyi:

»Missä Leppaheltta on?»

»Leppahelttako?» yritti vaari jälleen tekeytyä tietämättömäksi, mutta
nähdessään Susannan kädessä kumoamattomat todistuskappaleet, ei hänen
lopuksi auttanut muu kuin tunnustaa totuus.

Tuskin oli Susanna sen ehtinyt kuulla, kun hän jo juoksujalkaa riensi
Kuorelahteen, jonne päästyään hän oli niin väsynyt ja hengästynyt,
että piti hetkiseksi heittäytyä maahan pitkäkseen levähtämään. Vuosien
kuluessa hän oli tullut niin ihmisaraksi, että näin yksin ollen ei
uskaltanut mennä kartanolle, vaan jäi riihen nurkan takaa salaa
kurkistamaan, olisiko kanoja näköisällä. Hänen onneksensa olivat ne
navetan takana tanhualla. Niitä oli paljon, mutta tuosta ruskeasta
parvesta oli hänen helppo huomata oma pieni, valkoinen kanansa, joka
aran näköisenä pysyttelihe muista erillään. Kun talon tyttönen kävi
ripottelemassa kanoille siemeniä ja Leppahelttakin yritti tulla
yhteiselle aterialle, niin hirmuisen iso kukko oli heti komentamassa ja
kanat äkäisinä hänkimässä loitolle. Tämän nähdessään Susannan silmiin
tuli kyyneliä ja kädet puristuivat nyrkkiin.

Miten hän nyt uskaltaa mennä kanaansa tuolta aukean yli ottamaan,
sattuisi vielä joku talonväestä näkemään? ajatteli Susanna. Hän päätti
houkutella sen luokseen huutamalla.

»Leppaheltta, Leppaheltta — tipo, tipo.»

Kana kurkotti kaulaansa ja käänteli päätänsä, mutta ei nähtävästi ollut
selvillä, mistä päin tuttu, kutsuva ääni kuului.

»Leppaheltta — tipo, tipo, tipo...»

Siivet haralla lähti nyt kana juosta kaahittamaan ääntä kohti ja
Susannan sylissä otti ymmärtäväisesti kurahdellen vastaan tämän
liiankin kiihkeitä hyväilyjä.

Kotiin palattuaan näytti Susanna Leppahelttaa vanhuksille ja itku
kurkussa puhui vaarille soimaten:

»Tässä tämä nyt on, tämmöisenä tätä vierasta siellä on pidetty —
niskakin revitty höyhenistä ihan paljaaksi. Mutta minkä tähden minua
ja Leppahelttaa kaikki sortavat? Minkä tähden meidän ei anneta olla
yhdessä, kun meillä kummallakaan ei ole isää eikä äitiä, eikä muuta
ystävää kuin toinen toisemme?»

Vaari ei vastannut mitään, mutta mummo sanoi liikutettuna:

»Annetaanhan olla, annetaanhan Susannan ja Leppaheltan yhdessä olla —
vaarikin on luvannut ja katunut. Eihän tuo ole elämältä liian paljon
pyydetty.»


II

Kesä oli mennyt.

Mäntylän tölliin vievää polkua myöten kulkee eräänä myöhäisenä
syysiltana yksinäinen naishenkilö, kantamuksia käsissään. Ilma on
jotenkin tyyni, mutta aika-ajoin kohahtaa pimeydessä yksinäinen
tuulenpuuska kuin raskas huokaus erämaan sydämestä, kulkee
hiljaisena huminana puitten latvojen yli ja häipyy jossakin etäällä
kuulumattomiin. Pilvinen taivas vähin kajastelee, niinkuin aikoisi
seestyä, tuikauttaa repeämästään jonkun tähdenkin näkyviin, mutta
muuttuu pian taas entistä synkemmäksi, pudotellen harvakseen alas
suuria, yksinäisiä pisaroita, jotka moksahtelevat raskaasti maahan tai
hajoavat läiskähtäen kiviin ja puitten kylkiin.

Pimeän metsäpolun taivaltajasta tuntuu, niinkuin tällainen syksyinen
yö olisi kuva hänen omasta sielustaan. Niinkuin korven kohahdukset
olisivat hänen oman rintansa huokauksia. Niinkuin taivas olisi suuren
suuri kuvastin, joka hetkisen heijastaa hänen sydämensä heikosti
kajastavaa, valoisamman tulevaisuuden toivoa, peittyen jälleen
epätoivon synkkään pilveen. Ja niinkuin nuo vetensä jo loppuun sataneen
pilven harvat jälkipisarat olisivat hänen silmiensä kyyneliä, jotka
vuosien itkujen jälkeen eivät enää olleet vuolaita nekään, mutta sitä
raskaampia.

Hän on kulkenut pitkän matkan, ensin rautatietä junassa, sitten
maantietä kyytihevosella ja lopuksi tätä metsäpolkua myöten jalkaisin.
Ja vaikka hänellä on painavia kantamuksia, ei hän väsymystä muistakaan,
sillä hänellä on niin paljon muuta mietittävää. Mutta päästessään
vihdoin männikkömäelle, likelle matkansa päätä, tunsi hän yht’äkkiä
voimansa herpautuvan ja tarvitsevansa hetkisen levähtää, ennenkuin
jaksaisi jatkaa tiensä viimeisen nikaman. Istuutuen kivelle polun
varteen hän teroitti katseensa alapuolellansa olevaan laaksoon, mutta
silmä ei eroittanut sieltä juuri muuta kuin heikosti kuumottavan valon
akkunasta. Tuvassa siis vielä valvottiin. Kun hän aikoinaan oli salaa
lähtenyt lapsensa vierestä yön selkään, oli hän silloinkin pysähtynyt
tällä samalla paikalla ja raastanut tukkaansa tuskissaan, kun ei
ollut tahtonut päästä ratkaisuun, menisikö eteenpäin vai kääntyisikö
takaisin. Nyt kahdeksan vuoden kuluttua palatessaan oli hän jälleen
kahdenvaiheella, eikö ehkä olisikin parasta katkaista matkansa tähän
ja pyörtää takaisin. Eihän hänellä ollut varmuutta edes siitä, oliko
lapsensa enää elossakaan. Mutta jos se olisi kuollut eikä hän olisi
tietoinen siitä, niin olisi lapsi hänelle elävä kuten ennenkin.
Olisihan silloin pienenä lohdutuksena kuvitelma, että kuitenkin
oltaisiin samassa maailmassa, hengitettäisiin samaa ilmaa saman
auringon alla. Jos taas lapsi on elossa, niin kestävätkö kuvitelmat
todellisuutta? Voisihan hänen kauan kaipaamansa jälleennäkeminen
koitua pettymykseksi, ja niin olisi siinäkin tapauksessa parempi, että
hän ei saisi nähdä lastansa ollenkaan. Ristiriidan sai lopuksi järki
ratkaista. Olisi mieletöntä kääntyä kynnykseltä takaisin, kun kerran
oli niin pitkän matkan tullut.

Hän laskeutui mäen rinnettä. Mutta kartanolle tultuaan hän ei mennyt
heti tupaan, vaan pysähtyi katsomaan akkunasta sisään, osittain
äärimmilleen kiihtyneen uteliaisuuden pakottamana, osaksi tarkatakseen,
olisiko sisällä sattumalta joku vieras; hän ei tahtoisi näyttäytyä
täällä kotipuolessa kenellekään tutulle, vaan odottaisi ulkona, kunnes
tämä poistuisi.

Ensimmäisenä pisti hänen silmiinsä karsinaorrella nukkuva valkoinen
kana. Vanha äiti näkyi istuvan jakkaralla takkatulen ääressä ja
kutovan sukkaa tai lapasta, mitä lienee pistellyt. Mutta naisen katse
ei joutanut viipymään kauan äidissä, se harhaili tuvan hämärillä
laitapuolilla, kunnes löysi etsimänsä, tyttösen, joka toimettomana
istui pöydän takana penkillä ja näytti katsovan karsinaorrella
nukkuvaa kanaa, niinkuin miettisi jotakin. Nuori äiti oli säilyttänyt
lapsensa kuvaa sydämessään semmoisena kuin oli sen viimeksi nähnyt.
Tämä nyt näkemänsä ei ollut se vuoden vanha kapalovauva, jonka hän oli
jättänyt, ja kuitenkin se mahtoi olla sama. Hänen silmänsä tuijottivat
värähtämättä lapseen. Vähitellen alkoi ruumis kumartua eteenpäin, kädet
kurkottautua akkunaa kohti ja huulet kiihkeästi kuiskailla:

»Susanna — Susanna — lapseni, — lapseni!»

Kun Annastiina takan ääressä ajatuksissaan istuessaan kuuli muutamia
hiljaisia naputuksia ovelta, jysäytti hänen sydäntänsä niin, että
silmä putosi kutimesta. Hän oli illoin odottanut niitä ääniä jo
kahdeksan vuotta. Tosin oli Antti poissa ja hänkin voisi tulla, mutta
paljon käskevämmin koputtaa Antti. Nämä naputukset olivat niin arkoja
jäänteeksi pyytäviä, että hän niistä aavisti, kuka sisäänpyrkijä oli.
Hän mennä köpitti kiireesti ovelle, mutta kun hänen kätensä alkoivat
vapista, meni hiukan aikaa, ennenkuin hän sai haan auki. Pimeydestä
lensi odotettu hänen kaulaansa.

»No, no... älähän, älähän, rakas Esteri — tukeuta», hoki Annastiina
tukahtuneella äänellä, tyttären pusertaessa hänen päätänsä poveaan
vasten.

Eikä Esterillä ollutkaan nyt aikaa kauan äitiänsä halailla. Hänen
rinnassaan, käsivarsissaan, koko ruumiissaan ja sielussaan leimahti
liekkiin kauan kytenyt halu saada painaa omaa lastansa ikävän
näännyttämää sydäntänsä vasten, ja huulille vuosien kuluessa vangitut
suudelmat pyrkivät polttavina vapautumaan kuvitelmista todellisuudeksi.
Hän kuiskasi äidilleen, että tämä muutamalla sanalla esittelisi heidät,
tuntemattomat, toisilleen.

»Tää vieras on sinun äitisi, Susanna. Oleppa kiltti ja tule
tervehtimään äitiäsi», pyysi mummo melkein rukoillen, äänessä epäilevä
sävy.

Mutta kun Susanna ei liikkunut paikaltaan, käsitti äiti sen metsäläisen
ujoudeksi ja alkoi varpaillaan hiipiä lattian yli häntä kohti,
ikäänkuin tavoittaisi syliinsä arkaa lintua, joka voi pyrähtää
lentoon. Tyttö katsoi herkeämättä ja terävästi tuota vierasta naista,
joka kädet ojossa ja silmät palavina läheni niin ahneen näköisenä
kuin aikoisi nielaista hänet. Hän oli kuvitellut äitiään jos jonkin
näköiseksi, mutta ei koskaan tuollaiseksi, jolla oli kalpeat kasvot,
herrahtava puku yllä ja sinisestä sametista kurottu lakki päässä.
Äidin päästyä käden ulottuville kallistautui Susanna poispäin ja alkoi
vähän kerrallaan siirtyä istuallaan penkkiä myöten edellä sitä mukaa
kuin kiinniottaja hiljalleen läheni. Mutta kun nurkassa tuli seinä
vastaan ja kun mummo näytti tarkoituksella asettuneen suluksi lattialle
johtavan solan suulle pöydän päässä, nousi hän penkille seisoalleen,
nähtävästi aikoen hypätä pöydälle ja sitä tietä ulos. Esteri ei
uskaltanut jännittää jousta enää kireämmälle. Päättäen turvautua
toiseen, houkuttelevampaan kesytyskeinoon hän aukaisi kantamuksensa,
otti esiin monenlaisia leivoksia ja makeisia ja antaen ensin äidilleen
tarjosi niitä sitten Susannalle, joka yhä seistä murjotti nurkassa
liikkumattomana kuin kuvapatsas.

»Susanna, lapseni, kullanmuruseni, kauan kaivattuni, otappa tästä pikku
kännälläsi äidin tuomisia, äidin sydämen tuomisia», houkutteli Esteri,
mummon säestäessä arkisemmin ja hyvin epäileväisenä:

»Kuinka Susanna ilkiää olla tuommoinen. No, ota nyt, kun äiti antaa.»

Mutta vaikka Susanna ei ollut ennen noin makean näköisiä herkkuja
aavistanut olevankaan, nielaisi hän suuhunsa valahtaneen syljen ja
torjui äänettömänä tarjouksen. Äiti otti nyt esiin viimeisen valttinsa:
kauniin punaposkisen nuken, jota hän Susannan edessä tanssitti ja
kallisteli niin, että se vuoroin aukoi ja sulki isoja sinisiä silmiään.
Hän oli nukkea ostaessaan ajatellut sitä yksivuotista tyttöä, ja tuntui
nyt hiukan hullunkuriselta tarjota sitä noin isolle tytölle, joka
näytti paljon vanhemmalta kuin olikaan. Susannan kädet liikahtivat,
kuin aikoisivat kohoutua ottamaan lelua ja tiukasti yhteenpuristuneilla
huulilla häivähti hymyn tapainen, mutta melkein samalla hän näytti
katuvan tätä hetkellistä heikkouttaan, käyden entistä jäykemmäksi.
Nukke tanssi yhä vallattomammin, vilkutteli ja lupsautteli silmiään
kuin ilkkuen, mutta kun se viimein uskalsi tulla niin lähelle, että
poski poskea hipaisi, nykäisi Susanna päänsä nopeasti taaksepäin,
kuin se kosketus olisi ihoa polttanut ja salamannopealla liikkeellä
lyödä livautti äidin mairittelemalla pikku »kännällään» nukkea niin
kiivaasti, että se lensi kauas lattialle, jääden sinne raajarikkona
selälleen, porsliinipää kahtena kappaleena, molemmat kädet ja toinen
jalka singonneina loitolle ruumiista.

Tämän odottamattoman kohtauksen jälkeen oli tuvassa hetkisen
hiiskumaton hiljaisuus. Torttupala tuntui juuttuvan mummon kurkkuun, ja
hän laski puoleksi syömänsä leivoksen salaa pöydälle, ikäänkuin hänellä
ei olisi oikeutta syödä sitä enää. Esteri vaipui penkille istualleen.
Susannan isku ei ollut särkenyt ainoastaan haurasta lelua, se murskasi
samalla äidin arat unelmat jälleennäkemisen ilosta. Esteri oli niin
masentunut, että vanha äitinsäkään ei kyennyt häntä enää lohduttamaan,
surkuttelihan vain alistuvana:

»Minkäs sille mahtaa, minkäs sille mahtaa: — kohtalolleen.»

Annastiinan aivoissa oli jo ehtinyt välähtää ajatus, että olisi
keitettävä kahvit, jota sitten Esterin leivosten kera joukolla
juotaisiin. Mutta tuliaiskekkerit saivat nyt jäädä, sillä kummallekaan
ei tällä kertaa tuntunut maistuvan ruoka ei juoma. He kiiruhtivat
maata sillä tekosyyllä, että ilta oli jo myöhäinen ja Esteri matkasta
väsynyt. Todellinen syy oli kuitenkin se, että heillä pitkän eron
jälkeen oli paljon kyseltävää ja kerrottavaa molemmin puolin, mutta
kun ei voitaisi karttaa koskettelemasta sellaisiakin asioita, joita
Susannan ei sopinut kuulla, oli ensin odotettava hänen nukkumistaan. Ja
kun Esteristä himmeänkin lampun valo tuntui liian kirkkaalta, halusi
hän siitäkin syystä siirtää keskustelun yön pimeyteen, välttyäkseen
katsomasta äitiänsä silmiin ja säästyäkseen näyttämästä tälle
punastumistaan.

Antin yöpyessä Kuorelahden talossa nuotan korjuussa makasivat mummo ja
Susanna samassa sängyssä. Esterille kyhättiin vuode lattialle aivan
sängyn viereen. Kun sitten hiljaa maaten oli kulutettu kappale yötä,
kuiskasi Esteri lattialta:

»Äiti, jokohan Susanna nukkuu?»

»Siltä tuntuu — pianpa se nyt uinahtikin. Toisinaan makaa valveilla
puolille öin ja ylikin», sanoi Annastiina, mutta varmuuden vuoksi
tutkaisi kuitenkin:

»Susanna!»

Kun tyttö vastauksen asemesta hengitti erikoisen raskaasti, voi päättää
hänen vaipuneen sikeään uneen. Huoletta saattoi siis Esteri pyytää
äidiltään, tosin hiukan alennetulla äänellä, jota jo yön hiljaisuuskin
tuntui vaativan:

»Kertokaa nyt minulle Susannasta, oikein paljon — kaikki, kaikki!»

»Mitäpä erikoista minä hänestä voisin kertoa. Mutta jos tuo Leppaheltta
osaisi puhua, niin sillä voisi olla sinulle Susannasta hyvinkin paljon
tarinoitavaa.»

»Leppaheltta?»

»Niin, tuo orrella nukkuva kana. Minä luulen, että se on Susannalle
kaikkein rakkain. Sitä syöttelee, sille puhelee, sen kanssa seurustelee
päivät pitkät ja sille sydämensä salaisimmat asiat uskoo. Talvella
pitää sitä täällä tuvassa ja makuuttaa usein öisin vieressään. Mutta
nyt tänä kesänä sai Susanna hoidokkinsa takia suurta surua.»

»Oi voi! Minkä tähden, mistä syystä?»

Annastiina kertoi pääpiirtein ne raskaat koettelemukset, joita
ystävyksillä oli kesän aikana ollut.

»Mutta minkä tähden Susanna käyttäytyi minua kohtaan sillä tavalla kuin
se äsken teki? Miksi se ei huolinut makeisista eikä nukesta?» kysyi
Esteri.

»Susannan käytös johtui kai pohjaltaan samoista syistä kuin sen monet
muutkin menettelyt — niinkuin esimerkiksi sekin, että hän monen
monituista kertaa on tullut kylältä kotiin itkien, parkuen, silmät
punaisina kuin särellä», sanoi Annastiina.

»Herra varjelkoon! Mutta minkä tähden?»

»Sen tähden, että sitä siellä on haukuttu äpäräksi ja lehtolapseksi.»

»Hui!»

»Ja vielä paljon rumemmillakin sanoilla on se saanut kuulla
itseänsä nimiteltävän. Susanna on siitä syystä tullut niin araksi,
epäluuloiseksi, nurja- ja vihamieliseksi, että hän epäilee kaikkia
vieraita, syyttömiäkin, sillä hän arvelee —- eikähän lapsi taida siinä
kovin väärässä ollakaan — että kaikki ajattelevat hänestä samoin,
vaikka kaikki eivät lausu ajatuksiaan ilmi. Siellä kylillä on Susannan
sydämeen kylvetty niitä ohdakkeen siemeniä, joiden taimia hän on
kyynelillään kastellut ja jotka ovat kasvaneet jo niin isoiksi, että
niiden piikit alkavat terävinä pistää: tyttö ei enää usein itke, nyt
se kyynelten sijasta puree hammasta ja lyö — niinkuin äsken näit.
Minun on melkein mahdoton saada sitä lähtemään kylälle asialle. Kun
Susanna tuli siihen ikään — ja se tuli siihen liian aikaisin — että
rupesi hiukan ymmärtämään asioita ja alkoi muun ohella udella sitäkin,
missä hänen isänsä ja äitinsä ovat, niin täytyi minun lopulta sanoa,
että Susannalla ei isää olekaan — eikä oikeastaan äitiäkään. Mutta
kun se sitten alkoi kysellä, miksi hänellä ei ole isää eikä äitiä,
vaikka sillä ja sillä on, niin siihen minä en osannut vastausta antaa.
Myöhemmin hän lienee saanut kylältä jonkinlaisen selon siitäkin
seikasta, koskapa kerran kotiin palattuaan heitti vauvansa palavaan
uuniin eikä ole sen koommin nukkea tai muuta leikkikalua pitänyt.»

»Eikö Susannalla sitten ole yhtään ystävää?» kysyi Esteri itkevällä
äänellä.

»No, eihän hän ole minua näihin asti ainakaan vihamiehenään pitänyt»,
vastasi Annastiina.

»Niin, että yksi ystävä siis kuitenkin on. Minä olen siellä maailmalla
nähnyt sellaisiakin lapsia, joilla ei ole yhtään ystävää.»

»Se on hyvin niukka lohdutus. Mutta lie niitä ystäviä Susannalla toki
pari muutakin lisäksi.»

»Ketäs ne ovat?»

»Paitsi Leppahelttaa on niihin Susannan harvoihin ystäviin luettava
vielä Kuorelahden Kalle.»

»Milläs keinoilla Kalle on onnistunut pääsemään armollisen neidin
suosioon?»

»Kalle oli näiden yhdessä kiertokoulua käydessä asettunut Susannan
puolelle, kun muut pakkasivat pilkkailemaan, kuuluipa kerran
livauttaneen jotakin suulainta korvalle suojattiansa puolustaessaan. Ja
sitä hyvää väliä näyttää yhä vain jatkuvan. Ties, vaikka Susanna vielä
Kuorelahdessa emäntänä keikkuisi... Älä!»

Susanna punkkasi kyynärpäällään mummoa kylkeen, niin että tämä hiukan
älähti ja keskeytti puheensa. Mutta kun tyttö taas hengitti syvään ja
raskaasti, arveli mummo hänen unissaan tyrkänneen.

»Ohhoh! Onpa sillä äidillä suuret tuumat. Saattaahan sitä hyvää
väliä Kallen puolelta jatkua vielä niin kauan, kun ollaan viattomia,
voidaanpa vielä aikuisinakin salaa seurustella, mutta julkisuudessa ei
olla tuntevinaankaan. Ja kun pitäisi lähteä vihille, — ja vaikka siihen
olisi painava pakko, niin... Voi voi... mitä minä nyt!»

»Mitä voi voi?... Puhuitko sinä nyt itsestäsi?»

»Ei, ei — en minä mitään... Mutta mitenkäs isä? Onkos se minun asiani
isälle vielä yhtä raskas kuin silloinkin, alussa?»

»Eipä se taida paljon muutakaan olla. Muistathan sinä, kuinka
isäsi rakasti ja helli sinua, niinkuin ainoaa lasta rakastetaan,
leikkikätkyet teki, vieläpä puodistakin vähillä varoillaan leluja
osti. Ja muistathan sinä, kuinka se koetti sinun mieleesi jo pienestä
pitäen takoa sitä käsitystä, että kunnia, kunnia on köyhän ainoa
rikkaus. Senpä vuoksi isäsi ei ole sitä häpeääsi, joka samalla on
hänenkin häpeänsä, voinut vieläkään sulattaa. Sitä yhtä ja samaa asiaa
se on hengessään vuosien kuluessa pureksinut kuin koiruohoa ja kerran
jos toisenkin koettanut nielaista sitä. Mutta kun on luullut sen jo
sydämensä syvyyksiin unhoon hautautuneen, on se sieltä aina omalla
voimallaan röyhtäytynyt ylös kuin märepala lehmän suuhun, katkeran
mielen uudelleen pureksittavaksi ja taas alas nielaistavaksi.»

»Mitäs tänne muuta kuuluu?» tutkaisi Esteri.

»Mitäpäs sitä muuta kuin vanhuutta ja heikkoutta. Mutta mitenkä sinun
laitasi on, lapsi parka? Missä olet nämä monet vuodet ollut, kun et ole
edes kirjelippua lähettänyt?»

»Kaupungit ja muut liikepaikathan ne ovat maaseudun rikkatunkioita»,
sanoi Esteri. »Ensin palvelin pari vuotta piikana ja sen jälkeen olen
ollut tehtaan työläisenä.»

»Ilmankos kasvosi ovatkin käyneet niin kalpeiksi — ennen punoittivat
poskesi kuin pihlajantertut. Mutta sanoppas, mikä sinut, kaikesta
huolimatta, pakotti kotoa lähtemään, vieläpä yön selkään, hiiskumatta
menostasi sanaakaan edes minulle — äidillesi?»

»Se oli kai tämä korven kunnia, joka pakotti.»

»Kyllähän minä sen oikeastaan kysymättänikin arvasin. Sinä olet siinä
kunnia-asiassa yhtä arka ja tunnontarkka kuin isäsikin, ja hyvähän
se on. Mutta onko kunniasi siellä maailman rikkatunkiolla peseytynyt
puhtaammaksi? Ja onko kaupunki häpeäänsä piileksivälle suojaisampi
paikka kuin tämä Mäntylän mökki?»

»Ei suinkaan kunniani siitä sen puhtaammaksi ole tullut, jos ei
likaisemmaksikaan, mutta onhan siellä vieraissa ihmisissä kuitenkin se
— hyvä puoli, että jokainen vastaantulija ei ole sormellaan sitä tahraa
osoittamassa, niinkuin täällä olisi ja Susannalle on ollutkin. Enkähän
minä, kun toden sanon, alkujaan aikonutkaan niin pitkälle matkalle — ja
kuitenkin paljon pitemmälle: minulla oli kotoa lähtiessäni aikomuksena
huuhtaista se pyykkini rutosti ja kertakaikkiaan lumivalkeaksi.»

Annastiina nosti päänsä pieluksesta.

»Että kuin...? Mitäs sinä puhut nyt?»

»Sitä vain, että kun silloin yöllä läksin ja pääsin Kuorelahden ohi
Rotkolammen rannalle, niin minä löin siinä arpaa elämästä ja kuolemasta
aamuun asti, mutta rohkeus petti, ja minä jatkoin matkaani, kun en enää
voinut kääntyä takaisin.»

Mummon pää painui jälleen pielukseen ja hän mietti kotvan aikaa.

»No olisiko pyykkisi sillä teollasi tullut valkoisemmaksi? Eiköhän
niissä sydämen asioissa liene laita samoin kuin näissä ulkonaisissakin,
että jos mieli puhdasta tehdä, niin on pyykki ensin lipeässä
kiehutettava, sitä väkevämmässä kuta pinttyneempi pestävä on, ja sitten
vasta kylmällä huuhdeltava. Sinä olet arvatenkin niitä peseitäsi
kiehuttanut sydämesi tulella häpeän ja katumuksen lipeässä jo kymmenen
vuotta, mutta sinun on niitä kiehutettava vielä niin kauan, kunnes
kutsumattasi tulee se kylmällä valelija, joka lopullisesti valkaisee
niin ruumiin kuin sielun.»

»Oikeinhan äiti puhuu ja kauniisti, mutta niitä asioita ei kykene
täysin tajuamaan kukaan muu kuin se, jolla on itsellä niitä peseitä
pyykissä ollut.»

»Eipä tietenkään. Täällä kotipuolessasi on sinua pidetty melkein kuin
kuolleena, kun ei ole tiedetty, oletko enää elävien maillakaan. Sen
silloisen lähtösi syyn minä kyllä ymmärrän. Mutta minkä tähden sinä nyt
tulit takaisin?»

»Minun täytyi lähteä pakoon sitä samaa itkua, jota kerran täältä
pakenin. Noustessani vuoteeltani aitassa silloin syyskesän yönä,
heräsi Susanna ja alkoi itkeä. Se oli viimeinen ja kaikkein vaikein
este, joka vielä viime hetkellä oli tekemäisillään lähtöaikeeni
tyhjäksi. Päästäkseni kuulemasta lapsen itkua ja estääkseni sen tyyten
järkyttämästä horjuvaa päätöstäni, minun piti käsin tukkia korviani,
ja lopuksi kääräistä vaatteet kainalooni ja juosta paitasillani tuonne
mäelle, jossa vasta puin ylleni. Istuin siellä sitten, kuinka kauan
lienen istunutkaan, ja jatkoin taas matkaani. Mutta se itkupa ei
lakannutkaan kuulumasta, se nyyhkytti puitten huminasta ja Rotkolammen
lipattavista laineista. Lähtöni, matkani ja kaikki oli minulle silloin
ja on vielä nytkin kuin hämärää unennäköä, kuin jonkin näkymättömän
kuljettamana olisin elänyt ja liikkunut jossakin toisessa maailmassa.

Kun sitten täältä sydänmaan hiljaisuudesta jouduin maailman meluun
ja suuren kaupungin humuun, vaikeni itku joksikin aikaa. Mutta kun
vuosien kuluessa tutustuin ja kyllästyin siihen kaikkeen, eikä sillä
ollut minulle enää mitään uutuuden viehätystä, aloin tuntea suurempaa
yksinäisyyttä ja tyhjyyttä kuin milloinkaan täällä kotona. Silloin
alkoi lapsen itku taas kuulua korviini, se valitti tehtaan pillin
kimakassa vihellyksessä ja satojen pyörien ja rattaiden huumaavassa
surinassa. En voinut sitä enää kestää ja niin täytyi viimeinkin
lähteäkseni — paetakseni taas täältä ensi yönä.»

»Ensi yönäkö jo!»

»Niin, en minä voi nyt täälläkään olla. Ja jos näin tiesin olevan,
olisi ollut onnellisempaa, etten olisi ollenkaan tullut, että sittenkin
olisin pyörtänyt tuolta mäeltä takaisin, niinkuin aioin.»

»Jos sinun tarkoituksesi oli löytää täältä lapsesi, se Susanna, jonka
silloin jätit, niin sinun olisi pitänyt palata vuosia aikaisemmin.
Miksi et ennemmin tullut?»

»En ole voinut, sillä minunhan täytyy täällä kotipuolessa kulkea
tuttujen paikkojen ohi öisin kuin pahantekijä.»

Kun keskustelu tuntui jo loppuneen ja oli vaiettu niin kauan, että
kumpikin luuli jo toisensa nukkuneen, kuiskasi Esteri:

»Äiti!»

»No?»

»Olisikohan se väärin, jos vaihtaisimme vähäksi aikaa vuoteita. Te
tulisitte tänne ja minä tulisin sinne, että saisin vielä edes kerran,
vaikka varkainkin, maata Susannan vieressä ja suudella salaa sen
poskea. Minä en ole vielä kuullut sen ääntäkään, kun se koko iltana ei
ole puhunut halkaistua sanaa.»

»Voi, rakas Esteri, kuinka mielelläni minä soisin sinulle sen pienen
ilon, mutta ei se taida nyt käydä päinsä. Susanna on niin herkkäuninen,
että se voisi herätä, ja jos huomaisi petoksen, niin se varmasti
livistäisi ovesta ulos, ja otappas se jänis sitten kiinni pimeässä
yössä.»

»Voisipa niin olla. Mutta jos minä sittenkin koettaisin houkutella
Susannan mukaani. Panisin sen kaupungissa kansakouluun.»

»Mutta minä en lähde!» kivahti Susanna niin kirkkaalla äänellä, että
voi päättää hänen maanneen koiranunta koko keskusteluajan ja kuulleen
kaikki. »Ja mummo puhui pitkää: Kallen ja minun välit alkavat olla jo
kylmenemään päin.»

Esteri sai kuulla lapsensa äänen, mutta sen jälkeen alkoi tuvassa
henkeä pidättävä hiljaisuus. Tovin kuluttua kuului lattialta syvä
huokaus ja hiljaista, pidätettyä nyyhkytystä. Ulkona pimeässä yössä
huokaili tuuli, ja silloin tällöin putosi raskas sadepisara helähtäen
rikkinäiseen akkunaruutuun.




KELLO KAKSITOISTA


I

Mustalaisakka Riitta Hagertin viime käynnin jälkeen oli
palstatilallisen Matti Pellonpään elämässä tapahtunut outo käänne.
Kuin maailmanloppua odottaen hän kesken kesäkiirettä jätti miltei
kaiken työnteon ja huolenpidon talon asioista vaimonsa ja lastensa
haltuun. Itse hän istui tuntikausia kädet ristissä ja tuijotti milloin
lattiaan, milloin kellon tauluun, synkkänä tarkaten osoittimien hidasta
kiertokulkua. Siitä asemastaan hän saattoi äkkiä ponnahtaa seisaalle
ja huitaista kiivaasti käsiänsä kuin karkoittaakseen luotansa jotakin
vastenmielistä tai lausuakseen: turhaa lorua!

Oli taas hetken aikaa melkein entisensä, raatoi työtä kuin orja,
mutta lamautui pian jälleen, istuskeli vähän paikassaan tai käveli
rauhatonna metsissä ja kartanolla. Ajoittain Matin valtasi peloittava
raivonpuuska, ikäänkuin hän olisi tahtonut taistella näkymättömiä
voimia vastaan, mutta samassa heilahti tunne niin kauas hellyyden
äärimmäisille rajoille, että hän kyynelsilmin halaili kissaa, koiraa ja
muitakin kotieläimiä.

Vastoin entisiä tapojansa Matti ajaa körötti kirkkoon joka sunnuntai.
Ei viinan pisaraa mennyt enää hänen kurkustansa alas eikä ainoatakaan
kirosanaa kuultu hänen huuliltansa. Hänen kamarinsa pöydälle ilmestyi
rinnan raamattu ja almanakka. Edellistä hän luki ääneen, että muutkin
kuulisivat, jälkimmäisestä näytti laskevan vuorokausien lukua. Alkaen
kuluvasta päivästä hän siirsi sormeansa eteenpäin rappu rapulta,
kuiskaten samalla yhä ylenevän lukusanan, kunnes vihdoin ikäänkuin
viimeiselle puolapuulle päästen iski sormensa johonkin salaperäiseen
kohtaan almanakan lehdellä, hokien puoliääneen: kello kaksitoista,
kello kaksitoista...! Näytti siltä, että samalla kun hänen lukemisensa
taival raamatussa päivä päivältä piteni, se almanakassa aina askelen
lyheni.

Kun Matilta itseltänsä ei saatu urkituksi tiedon muruakaan hänen
merkillisen muuttumisensa aiheuttajasta, kun hänen ajatuskykynsä tuntui
jotenkin selvältä eikä liioin huomattu hänessä ruumiillista sairautta,
arveltiin syyn olevan syvemmällä: joku raskas rikos, joku salainen
synti sydäntä painamassa. Unennäkijän avulla rohkeni emäntä vihdoin
etsiä henkien maailmasta avainta miehensä sydämen lukittuun kammioon.
Mutta ainoastaan sen verran raotettiin unennäkijällekin salaisuuden
ovea, että hän saattoi selvästi nähdä vain »mustan akan». Hänelle
oli kyllä näytetty paljon muutakin, merkillistä, mutta oli käynyt
niin, että kun hän aamulla avasi silmänsä näkyvälle maailmalle, oli
laskeutunut kuin sumu sen näkymättömän eteen, josta hämärästi häämötti
muistiin vain autio tupa ja jokin silitysrautaa muistuttava esine.

Salamana välähti emännän mieleen, että Matin elämä oli tullut
toisenlaiseksi heti mustalais-Riitan käynnin jälkeen. Näillä kahdella
seikalla täytyi siis olla jotakin keskinäistä yhteyttä. Mutta mitähän
se voisi olla? Mahdollisesti on isäntä loukannut ylpeää, pelättyä
noita-akkaa ja tämä kostoksi siitä syytänyt hänen sieluunsa koko
mustalaissydämensä synkät kirot; tai hän on luikertanut viekkaana
käärmeenä ja houkutellut uhrinsa ottamaan taikapullosta turmion ryypyn.
Mutta kun emäntä muisteli tarkemmin Riitan lähtöä talosta, ei tällainen
johtopäätös tuntunut oikeutetulta. Hyvästellessään mustalainen oli
kaksin käsin pusertanut pitkään ja lämpimästi isännän kättä, katsonut
häneen kummallisesti, niinkuin sellaiseen, jota ei enää saa nähdä, ja
— niin uskomattomalta kuin tuntuikin — mummon pikimustista silmistä
oli tipahtanut kyyneliä maantien hiekkaan. Niin ei menettele se, joka
vihassa eroaa.

Lisäksi: mitä merkitsivät autio tupa ja silitysrauta?

Loppujen lopuksi näkijän uni loi hämäryyteen pikemmin pimeyttä kuin
valoa.

       *       *       *       *       *

Kuta pitemmälle aika kului, sitä arvoituksellisemmaksi muuttui Matti.
Kerran hän teki kaupunginmatkan, mutta kukaan ei saanut tietää,
millä asioilla hän siellä liikkui. Eräänä päivänä hän toi kotiinsa
kirjoitusmiehen, luovutti kirjallisesti talonsa vanhimmalle pojalleen,
määräsi perintöosuudet nuoremmille lapsilleen ja elinkautisen eläkkeen
vaimollensa. Kun kirjantekijä kummeksien kysyi, eikö isäntä itsellensä
mitään eläkettä vaadikaan, vastasi tämä, että on olemassa toiset
kirjat, joissa hänen eläkkeestänsä on huoli pidetty.

Paria päivää myöhemmin Matti valjasti hevosen ja lähti ajamaan kirkolle
päin, ilmoittamatta tälläkään kertaa matkastansa muuta kuin sen, että
hän saattaa palata kotiin vasta illalla.

Päästyään perille pappilaan hän astui rovastin virkahuoneeseen ja
ilmoitti haluavansa nauttia herranehtoollista nyt heti.

Rovasti katsoi hetken aikaa ääneti tulijaa ja sanoi sitten:

»Minulla ei ole mitään sitä pyyntöänne vastaan. Mutta kun meillä on
nyt torstai ja ensi sunnuntaina on kirkossa yhteinen rippi, niin
ettekö voisi odottaa muutamaa päivää ja nauttia ehtoollista yhdessä
seurakunnan kanssa?»

»Minä tiedän ehkä paremmin kuin kukaan muu, että tänään on torstai ja
huomenna perjantai. Tiedän myöskin sen, että ensi pyhänä on kirkossa
yhteinen rippi ja ehtoollinen, mutta minulla ei ole aikaa odottaa niin
kauan», sanoi Matti.

»Teillä on kaiketi jokin painava syy, joka kiirehtii?» kysyi rovasti.

»On — painava kuin vuori.»

Rovastin ääni muuttui virallisen juhlalliseksi:

»Jumalan palvelijana ja kuolemattoman sielunne autuuden nimessä minä
kysyn: mikä se on?»

»Se on se, että minä huomenna, perjantaina, kellonkahtatoista lyödessä
eroan tästä elämästä.»

Hänen täytyi pitää pieni väliaika ennenkuin jaksoi jatkaa:

»Kun on edessä näin pitkä matka, olisi eväät tarpeen, ja rovasti
ymmärtää nyt, että minä en enää ensi sunnuntaina tarvitse muuta kuin
multaa.»

Joku toinen olisi ehkä hymyillyt Matin vastaukselle, mutta rovasti
oli ollut monen kuolinvuoteen ääressä ja nähnyt enemmän kuin moni
muu. Hän katsoi kiinteästi Mattia silmiin, sitten miettivästi
jonnekin toisaalle. Oliko tuo mies, jonka silmistä iankaikkisuus
näytti kurkistavan kuin akkunoista, henkisesti raajarikko, taikauskon
pimennoissa kituva kahlevanki — vai oliko hän kenties yksi niitä
harvoja, joille jo armon ajassa on kohotettu kuoleman esirippua ja
sallittu silmätä sellaista, mikä muilta on salattua.

»Oletteko ruumiillisesti terve?» kysyi rovasti vihdoin.

»En voi sanoa, olenko terve vai sairas, mutta kaupungin lääkäri, jolla
vartavasten kävin itseäni tutkituttamassa, ilmoitti, että kaikki on
niinkuin ollakin pitää.»

»Sydän myös?»

»Sydän käy kuin ronomeetteri, sanoi tohtori.»

»Hm... Ettehän aikone tehdä itsellenne väkivaltaa?» jatkoi rovasti
epäluuloisena.

»Väkivaltaa... Olen käsitellyt köysiä elämäni iän, ja jos minulla olisi
itsemurhan aikeet, niin minun ei olisi tarvinnut tulla rovastilta
kysymään neuvoa, miten silmukka tehdään», vastasi Matti loukkaantuneena.

»No, mistä lähteistä olette saanut tietää kuolinhetkenne niin
minuutilleen?»

»On ennustettu.»

»Kuka on ennustanut?»

»Mustalainen — Riitta Haakertiksi sitä sanotaan.»

»Vai niin...! Minä olen kuullut siitä naisesta paljonkin, vaikken
ole häntä ikinä nähnyt, sillä se ihminen kiertää kirkkoa ja pelkää
pappia kuin rienaaja ristiä. Ja jos tuo pimeyden palvelija olisi
syntynyt muutamaa sataa vuotta aiemmin, olisi hän päättänyt päivänsä
polttoroviolla. 'Kirjoistaanko' hän katsoi vai kämmenestäkö löysi
elämänne rajapyykin?» kysyi rovasti ankarana.

»Sitä en tiedä mistä, mutta sen tiedän, että toisen oli sanat
mustalaisen suussa. Ja eikös ole yhdentekevää, vaikka ne olisi koira
korvaani haukkunut, kun vain on totta haukkunut. Onhan aasikin...»

»Kyllä: onhan aasikin puhunut totuuden sanoja, mutta kuka takaa, että
mustalainen on tehnyt samoin?»

Matti taputti kädellä vasemmalle puolen rintaansa:

»Täällä on takaaja.»

»Jos siellä lienee.»

»On — on itsellänikin sellainen tunne ja vaikutus.»

Kyselemättä enempää asioita, joista ei voinut selvyyttä saada, rovasti
puki virkamerkit yllensä ja nosti vihkipallin keskelle kamarin lattiaa.
Kun Matti viittauksen saatuaan polvistui sille, tapahtui se niin
raskaasti kuin isketty teuras olisi lysähtänyt lattialle polvilleen.
Rovasti ryhtyi nyt valmistamaan rippivierasta pyhälle aterialle.
Suljetuin silmin ja painunein päin Matti kuuli jostakin yläpuoleltansa
putoilevan sanoja kuin pilvistä ikään, väliin villana liihoittelevina
lumihiutaleina, vähin ukkosen säestämänä rankkana raesateena. Joka
syntikuuron jälkeen Matin pää painui entistä alemmaksi, niinkuin painuu
hennon puun latva talvella yhä kasvavan lumitaakan alla.

Kun laki ja evankeliumi olivat, näin vuorotelleet jonkun aikaa, löi
kuin salvan Matin aistien eteen, niin että hän enää vain puolella
korvalla kuuli, mitä rovasti puhui. Lämpimänä kesätuulena leyhähti
kaukainen muisto hänen olentonsa lävitse, pyyhkäisten hartioilta
kolmekymmentä vuotta, niinkuin niitä ei olisi ollutkaan. Ei ole enää
torstai, vaan lauantai. Hän on tässä samassa kamarissa näinikään
pallille polvistuneena, pappi edessänsä ja Eeva-Loviisa rinnallansa
nuorena ja rakkautta hehkuvana, kruunu päässä.

Sitten katosi Eeva-Loviisa yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin ja
punaiselle sametille polvistui joku toinen. Matti pusersi silmiänsä
lujemmin kiinni nähdäksensä paremmin, kuka se tuntematon tulija oli.
Mutta hän ei saanut syntymään selviä piirteitä, ainoastaan jotakin
epämääräisen mustaa ja kalpeaa, jonka läheisyys huokui kylmää kuin
jäävuoren henkäys, niin että Matin ruumis ja sielu alkoi väristä.

Tämän havaittuansa rovasti ajatteli, että sana on jo tehnyt tehtävänsä,
nostanut lämmön kiehumapisteeseen ja ripitettävä tarpeeksi kypsynyt
sakramentin osallisuuteen. Antaessaan leipää ja viiniä hänen täytyi
hiukan kohottaa Matin päätä leuan alta, niinkuin tehdään heikolle
sairaalle lääkettä annettaessa, minkä jälkeen se jälleen tahdottomana
nuokahti alas. Hetkistä myöhemmin Matti tunsi rovastin käden
laskeutuvan hiljaa päänsä päälle ja kuuli sanoja niin hartaasti
lausuttuja, kuin hänen iäinen autuutensa olisi riippunut niiden varassa:

»Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri kätkeköön sinun ruumiis
ja sielus iankaikkiseen elämään. Amen.»

Matin kohottua vaivoin seisaalle rovasti ojensi hänelle vihkipallin yli
oikean kätensä, pitäen yhä ehtoolliskalkkia vasemmassa, ja lausui kuin
jäähyväisiksi:

»Minä en tiedä, miten asia on, eikä se ole tarpeellistakaan tietää.
Täyttyköön ennustus tai jääköön tällä kertaa täyttymättä, kerran se
kuitenkin toteutuu. Joka tapauksessa on teille huominen päivä pitkä
perjantai. Muuta neuvoa en osaa antaa kuin kehoittaa teitä turvautumaan
Häneen, joka on jo läpikäynyt oman pitkänperjantainsa... Jumalan
haltuun.»

»Jumalan haltuun.»


II

Matin pappilasta lähdettyä oli hänen rintaansa jäänyt tuikuttamaan
pieni toivon kipinä. Hän oli saanut sellaisen käsityksen, että
rovasti ei uskonut mustalaisen ennustukseen, ja se keventäen horjutti
hiukan hänen omaakin uskoansa. Mutta kun hän paluumatkalla johtui
ajattelemaan, että ehkä rovasti uskoi, vaikka tahtoikin puheissansa
kierrellä kautta rantain, samoin kuin lääkärikin kuolemansairaalta
toivon läpinäkyvällä harsolla verhoaa alastoman totuuden.

       *       *       *       *       *

Yö perjantaita vasten oli Matille oikea Getsemanen yö.

Seuraavana aamupäivänä hän toimitti kotiväkensä heinäntekoon
ulkoniitylle; sillä hän tahtoi ratkaisevan hetken tullessa olla yksin,
niinkuin oli pitkän odotusajankin tuskat yksin kantanut. Hän oli
monta kertaa miettinyt päänsä ympäri, missä hän tuon kutsumattoman
vieraan vastaanottaisi, ulkonako vai sisällä, mutta ei vieläkään ollut
päässyt siitä päätökseen. Tähän epäröintiin kätkeytyi tiedottomana
itsesäilytysvaistona jokin kaukainen pelastuksen toivo, samanlainen
kuin lienee kaikilla hukkuvilla, niilläkin, jotka eivät voi edes
oljenkorteen tarttua.

Paljon oli ajatteluttanut myöskin epätietoisuus siitä, missä muodossa
surma häneen vasamansa iskee. Äkillinen halvaus voisi tehdä lopun
silmänräpäyksessä. Saattaisi nousta ukonilma, sinkauttaa salaman
pilvistä alas, ja tuho olisi yhtä nopea. Ja onhan niitä putoillut
taivaalta palavia kiviäkin maahan; eipä tarvitsisi muuta kuin että
sellainen suuri möhkäle mätkähtäisi päähän — ja kuka tietää, vaikka se
hirveällä vauhdilla jo olisikin kaukaisista avaruuksista tulossa. Jos
hän jäisi sisälle, voisi huoneen katto sortua alas ja tuottaa Simsonin
kohtalon, tai ylen ankara tuulispää romahduttaa seinätkin sisään ja
haudata allensa kuten Jobin pojat.

Sillä oli aseita lukematon paljous, eikä sen silmää voinut välttää
kukaan, jonka se oli tähystimeensä ottanut.

Vielä hetkistä aiemmin Matti oli päättänyt asettua ratkaisevan hetken
lähetessä aukealle niitylle, taskukello kädessä. Mutta kun semmoinen
pakoileminen tuntui rikolliselta petosyritykseltä, istui hän tupansa
penkille akkunan pieleen ja päätti siinä odottaa kohtaloansa.

Tik-tak-tik-tak ‒ ‒ ‒

Kun hän oli hätäisesti vilkaissut kelloon, alkoivat hänen silmänsä
tarkoituksetta harhailla ympäri tupaa. Se oli alkujaan ollut
savupirtti, jonka kiuas oli kauan sitten hajoitettu ja sijaan
muurattu uloslämpiävä uuni, tukittu räppänä ja veistetty seinien
alapuoli valkeaksi, ylimmän hirsikerran ja laipion jäädessä mustina
muistuttamaan mennyttä aikaa.

Mennyttä aikaa....

Niinkuin hän olisi pitänyt toista silmäänsä kiinni ja toisella
kurkistanut pyöreästä lasista sisään, ja kuvakaapin näyttäjä
pyörittänyt konettansa ja samalla esittänyt kuvien johdosta selventäviä
huomautuksiansa.

‒ ‒ ‒ Mies, jonka elämänjuoksua olet kuvissani seurannut lapsuudesta
alkaen tähän asti, sanoi näkymätön näyttäjä, on nyt vaihdokaskoniansa
ruoskien tullut markkinoilta kotiin. Hoiperreltuaan talvisena
pakkas-iltana tupansa ovesta sisään hän tuliaisiksi ottaa kuuraisen
turkkinsa taskusta... Kas!... Sinun tukkasi, Matti Pellonpää, seisoo
pystyssä kuin harjan terä... Ehkei sen aikomuksena sentään ole
vaimoansa tyyten tappaa, ehkä se vain pelotellakseen tapailee pullolla
puolisonsa päätä ja näyttääkseen kuka isäntä on... Lapsetko?...
Siinähän äiti painaa pienintä suojaten rintaansa vasten, toisella
torjuu miehensä uhkaavia iskuja. Isompia lapsia ei näy, ne ovat
arvattavasti kipaisseet paitasillaan uunille piiloon ja päät yhdessä
nurkkaan kyyristyneinä vapisevat pelosta.

‒ ‒ ‒ Tässä kuvassa se äskeinen hurjistunut markkinamies makaa vaimon
vieressä rakkaassa syleilyssä... Ei, ei se naisihminen ole Eeva-Loviisa.

‒ ‒ ‒ Edelleen...

— Seis! Minä en jaksa nähdä enempää, olen nyt jo märkä kuin uitettu
koira, huudahtaa katsoja tuskaisena ja pyyhkii paitansa hihalla kylmää
hikeä otsaltansa.

— Saattaa olla, että kuvani eivät oikein miellytä, mutta jaksat tai
et, katsottavasi on kaikki mitä rullalla on, vastaa esittäjä ja jatkaa
koneen pyörittämistä niin vinhasti kuin hänellä olisi erikoinen kiire
päästä loppuun.

— Sehän näyttää, tuo mies, rikkoneen kaikki kymmenen käskyä, sanoi
katsoja, kun kaappi vihdoin pysähtyi.

— Sen verran vain siitä syystä, että katekismuksessa ei ole useampia,
kuului ivallinen vastaus.

— Mutta miten voi olla mahdollista, että ne ovat niin suuria, ne
rikkeet, joita ennen ei ole huomannutkaan?

— Vesipisaran salaisuus. Olethan kuullut koulupojilta: kaikkea ei voi
nähdä paljain silmin — linssi suurentaa.

Tik-tak-tik-tak — — —

Sitten se kuvakaapin näyttäjä, ikäänkuin lähemmäksi siirtyen, sanoo
hajanaisesti:

— Turhaa on murehtia siitä, onko kello edellä vai jäljessä, oikeasta
ajasta tullaan toisaalla huoli pitämään... Oh!... Ei sentään, ei
vielä — yhtätoista se vasta paukuttaa... Niinkö — että kuulostaa
kuin kirkonkelloa soitettaisiin... Yksi tunti voi olla lyhyt kuin
silmänräpäys ja pitkä kuin ikuisuus... Kaikki nyt päähäsi pälkähtääkin,
niinkuin se mustalais-Riittakin. Ämmä kai kiertää maailmaa niinkuin
ennenkin ja ennustaa kuten ennenkin. Voi olla, että tapaatte toisenne
vielä, te kaksi... Vaikeata on tietää, mitä ne siellä ulkoniityllä
tekevät juuri nyt, kääntelevätkö karhoja vielä vai ajavatko jo heiniä
latoon. Olisihan kyllä sopinut heittää hyvästit Eeva-Loviisalle ja
anteeksi pyytää — niin, ja lapsilta myös. Mutta ei linnunsiivilläkään
ehtisi ulkoniitylle enää... Hm — se siinä pöydällä syö piimänjätettä
onnellisena tuopin laidalta, sillä on huoleton elämä, russakalla.
Rattoisampaa kai sittenkin, että on läheisyydessä joku elävä olento
ja silminnäkijä... Kyllä: aurinko paistaa vielä huomennakin ja
ylihuomenna. Vai luuletko olevasi niin tärkeä henkilö, että auringon
pitäisi itkien kätkeä kasvonsa sen vuoksi, että sinua ei enää ole.

— Ei enää ole...!

Tik-tak-tik-tak ‒ ‒ ‒

— Älä koske kelloon!... Ei aika siitä pysähdy tai peräänny, vaikka
seisotatkin heilurin tai siirrät osoitinta takaisin... Ja mitä
hyödyttää törmäillä edestakaisin tupansa lattiaa, takoa nyrkeillä
päätään ja raastaa tukkaansa... Eivät valhettele, totta puhuvat
silmäsi: kyllä haivenet kourissasi ovat omiasi, vaikka ovatkin
vähän väriänsä vaihtaneet. Yhdessä tunnissa voi elää ja vanheta
vuosikymmeniä... Hahaha...! Sinä naurat, Matti Pellonpää. No,
pienemmistä syistä ja lujemmista päistä on ruuveja höltynyt... Itket —
lapsena jälleen...

Tik-tak-tik ‒ ‒ ‒

Jopa vihdoin taisit löytää oikean otteen, Matti. Parastapa on painautua
polvillesi siihen penkin viereen, kätkeä kasvosi käsiisi penkkiä
vasten ja — miten se sanoikaan rovasti: turvautua häneen, joka on
jo läpikäynyt oman pitkänperjantainsa... Kello kuului jo nostaneen
lyömähakansa...


III

Pellonpään tupa oli uteliasta väkeä puolillaan. Nimismies istui pöydän
päässä ja piti tutkintoa eilisen järkyttävän tapahtuman johdosta. Hänen
edessään pöydällä oli vanha ruostunut silitysrauta, jonka muuan kulma
oli veressä.

»Kaikki merkit viittaavat siihen, että tässä ei voi olla kyseessä muu
kuin murha. Ja kun emäntä oman ilmoituksensa mukaan on ensimmäisenä
tavannut vainajan, pyydän teidän totuuden ja omantuntonne mukaan
kertomaan, mitä asiasta tiedätte», kehoitti nimismies.

Tehtyään aluksi selkoa miehensä maallisen vaelluksen kummallisista
loppuvaiheista jatkoi emäntä:

»Kun Matti eilisaamuna toimitti minut ja koko väkensä heinäntekoon
ulkoniitylle, oli minulla jo lähtiessäni outo aavistus, että hänellä
on tänään jotakin entistä erikoisempaa mielessä. Vaikka meillä oli
eväät mukana ja oli määrä viipyä iltaan asti, en saanut tunnoltani
rauhaa, vaan täytyi lähteä yksin kotiin ennen muita. Tupaan tultuani
näin mieheni polvillaan penkin edessä, pää penkkiä vasten kumartuneena.
Ajattelin ensin, että hän on vaipunut rukoukseen, niinkuin hänen
tapansa oli tehdä viime aikoina. Mutta kun katsoin lähemmin, huomasin,
että Matti oli kuollut, ja hänen vielä aamulla ruskea tukkansa oli
nyt lumivalkea, paitsi niistä kohdin, mistä se oli punaisen veren
tahraama. Lattialla vainajan vieressä oli kauan sitten kadonnut
silitysrauta. Kaiken tämän nähtyäni pelästyin niin, että tuskin jaksoin
seisaalla pysyä, mutta kun siitä hiukan toinnuin, lähdin henki kurkussa
juoksuttamaan sanaa naapuriin.»

»Emäntä siis on vakuutettu siitä, että tämä on talon silitysrauta?»
kysyi nimismies virallisesti, pitäen murha-asetta kädessänsä.

»Kyllä. Mutta, niinkuin jo sanoin, se on ollut hukkateillä ties kuinka
kauan.»

»Näkee kyllä, että tätä ei ole pitkiin aikoihin alkuperäiseen
tarkoitukseensa käytetty. Omituista, että se juuri nyt on tähän
tarpeeseen löytynyt», jatkoi nimismies.

»Tähän tarpeeseen...?» kertasi emäntä, joka nimismiehen äänensävystä
oli vainuavinaan tämän epäilevän häntä syylliseksi rikokseen tai
ainakin osalliseksi siihen.

»Minä en toistaiseksi syytä ketään, mutta varmaa on, että _jonkun_ on
täytynyt käyttää tätä surma-aseena. Tutkimuksessani en ole löytänyt
pienintäkään johtolankaa, joka viittaisi etsimään rikollista talon
ulkopuolelta», sanoi nimismies.

Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Sen jatkuessa kumartui muuan vanha mies
ja otti lattialta jonkin esineen, kysyen kuin itsekseen:

»Mikäs tämä on?»

»Katkennut rautanaula», totesivat lähinnä olijat.

Vanha mies pani silmälasit nenälleen ja tarkasteli miettivän näköisenä
löytöänsä.

»Näkyy olevan suurimmaksi osaksi ruosteen syömä, mutta murroskohdasta,
mitä siinä hivene kirkasta sydäntä jäljellä on, huomaa, ettei ole
kulunut Aaprahamin aikoja siitä kun se on katkennut.»

»Mitäs otusta Malakias tuolla naulantyngällä oikein ajaa takaa?»
kysyttiin kummastellen.

Vastaamatta siihen mitään Malakias kääntyi emännän puoleen kysyen:

»Voitko muistaa missä kohdin Matti oli polvillaan tupaan tullessasi?»

»En ikinä voi sitä unhottaa. Tuossa se oli, tuossa noin akkunan
vasemman pielen kohdalla», sanoi emäntä, aavistaen jotakin
pelastuskeinoa.

»Saisinko tikkaat?» pyysi Malakias.

»Tässä on, tässä ne on», touhusi emäntä lennättäen miehelle poikansa
ulkoa tuomat portaat. »Nousisit taivaaseen asti ja pyytäisit itseltänsä
isältäjumalalta todistuksen, kuka on syyllinen, kuka viaton.»

»Voisihan tuotakin yrittää, kun olisi tässä Jaakopin tikapuut ja
enkelin siivet hartioillani», sanoi Malakias ja asetettuaan portaat
neuvotulle kohdalle seinää vasten alkoi kavuta kattoa kohti, emännän
kiirehtien työntäessä häntä takaa.

Kun mies tulitikun valossa oli hetkisen tarkastanut pikimustaa
seinähirttä laipion rajassa, kuului hänen äänensä ylhäältä:

»Pyytäisin hohtimia.»

»Tässä on, tässä on. Kisko, hyvä Malakias, totuus esiin vaikka
kalliosta», kiihkoili emäntä yhä toiveikkaampana.

»Lujillepa tuntuu ottavan ruostuneen 'totuuden' kiskominen ikivanhasta
luutuneesta seinähirrestäkin», vastasi Malakias.

Laskeuduttuaan vihdoin alas hän sovitti vaivoin saamansa naulankärjen
ja lattialta löytämänsä kantapuolen taitekohdista yhteen. Pitäen
liitettä nimismiehen silmien edessä hän kysyi:

»Mitäs herra vallesmanni tästä arvelee?»

Nimismiehen täytyi myöntää, että osat kuuluivat toisiinsa.

»Yksinkertaisen ymmärrykseni mukaan on asia näin: silitysrauta on
joskus maailmanaikoina, ehkäpä juuri entisen savutuvan seiniä,
valkaistessa, joutavana romuna ripustettu alempaa seinältä
veistäjän tieltä tuonne ylös, ollut siellä noen peittämänä ja katon
kannatinparrun suojassa näkymättömiin piiloutuneena ja unohtuneena.
Naula on ajan oloon ruostunut, kannatusvoima heikentynyt, kunnes se
viimein on katkennut.»

Asian valkeneminen — yksinkertainen kuin auringonnousu syysyön jälkeen,
kosketti niin läheltä sivullistenkin sydämiä, että emäntä ei ollut
ainoa, jonka silmissä välkkyi kyyneliä.

»Mutta _jonkun_ on kuitenkin täytynyt käyttää silitysrautaa
surma-aseena — niinhän nimismies arveli», kuului huomautus väkijoukosta.

»Epäilemättä; sillä miten vuosikymmeniä seinässä ollut naula olisi
osunut itsestänsä taittumaan juuri sillä sekunnilla, jolloin Matti sen
alle päänsä penkkiin painoi», lisäsi toinen.

»Kun minä eilisiltana pesin isännän ruumista, oudoksutti minua muun
ohella se, että vainajan nyrkkiin puristetut kädet olivat turvoksissa
ja kynsien alla musta veri. En ymmärtänyt syytä silloin, mutta olenpa
nyt näkevinäni polvistuneen, järkensä menettäneen miehen tuossa penkin
edessä jyskyttävän nyrkeillänsä seinään ja siten aiheuttamallaan
tärinällä jouduttavan sen hiuskarvan katkeamista, jonka varassa
silitysrauta enää riippui», arveli Malakias.

»Aikooko hän, haudan partaalla hoippuva mies, tehdä tyhjäksi luojan
töitä?» heitettiin Malakiaalle syyttävä kysymys, johon tämä kuitenkaan
ei pitänyt tarpeellisena vastata.

»Miten lienee. Mutta eiköhän vallesmannin virkavelvollisuus olisi
nyt, kun johtolangat näyttävät viittaavan hyvinkin etäälle, vapauttaa
syyttömät epäluulon varjostakin ja pistää kruunun kihlat sen oikean
syyllisen ranteisiin», letkautettiin nimismiehelle.

»Heh!... Panna Kuolema kahleisiin...»

Vastaamatta mitään nimismies alkoi kiirehtiä poislähtöä. Vähitellen
hajautui muukin väki, kukin itsekseen ajatellen, että yksi solmu Matti
Pellonpään sekavassa vyyhdessä oli avattu, mutta useampi oli jäänyt
avaamatta.




VETO


I

Kylvettyään viimeisen ohrasitkaimensa Suvannon isäntä istahti peltonsa
penkereelle huoahtamaan. Sattuipa hänen katseensa osumaan pellon
alla olevalle lakealle niitylle ja kun näki siellä rotevan miehen
suokirveellä iskevän ojan ääriviivaa harmaaseen rahkasuohon, vetäytyi
isännän suu hymyyn, niinkuin tämä näky olisi johtanut hänen mieleensä
jotakin huvittavaa. Hän nousi ja lähti kävelemään pellon ulkoaidan
takaa johtavaa polkua metsään päin. Jonkun matkaa kuljettuaan hän
tuli pienen aukeaman laitaan, jonka keskellä kyyhöttävä pieni harmaa
mökki erosi kaltaisistaan sikäli, että tuvan päätyyn oli pystytetty
korkeimman korpikuusen rungosta tehty suhteettoman pitkä salko.
Sen yläosaan oli kiinnitetty ristiin kaksi pitkää nuolta, joista
punaiseksi maalattu tähtäsi terävällä kärjellään pohjoista, sinisen
ampuessa länttä kohti. Näiden yläpuolella oli ristissä kaksi lyhyempää
nuolta väli-ilmansuuntia osoittamassa. Salon yläpäähän oli rautaiseen
karaan kiinnitetty vihreäksi värjätty väkkärä mustine pitkine
harakanpyrstöineen, ja ylinnä taivaan tuulissa kiekui viirinlehdellä
iso punainen kukko.

Isännän astuessa tupaan istui akkunan pielessä paitahihasillaan vanha
mies, syventyneenä kirjan tutkimiseen näköjään niin kiinteästi,
ettei ollut huomaavinaankaan vieraan tuloa. Vihdoin hän kuitenkin
heitti silmälasiensa yli katseen tulijaan, sulki arvokkaan hitaasti
punakantisen kirjansa ja ripusti sen akkunan keskipuitteeseen
riippumaan.

»Sanaa se mies vain katselee. Minkälaista kesän kuria Simon almanakka
lupaa?» kysäisi isäntä tervehdittyään.

Hetkisen mietittyään Simo ruiskautti suustansa mustan syljen yhtä
mustalle lattialle.

»Eipä juuri tuon parempaa. Vaan eikö tuo luvanne isännän almanakka
samaa kuin minunkin», vastasi hän jotenkin tylysti.

»Kylläpä niin, mutta se on tuo almanakka, niinkuin tuo raamattukin,
pienin ja isoin kirja, semmoista visaa, että niiden viisaudesta ei joka
mies urkkaa otakkaan.»

Vasemman suupielen vetäytyessä tuskin huomattavaan hymyyn Simo
nyökäytti hyväksyvästi päätänsä, mutta samalla hän heittää luinautti
isäntään epäluuloisen katseen, olisiko tämän turpeassa naamassa vilppiä
huomattavissa, ja ojensi vieraalle vaieten tupakkakukkaronsa.

»Tuntuu olevankin hyvin ruokaisaa kessua Simon kukkarossa», kehahti
isäntä. »Omia kasvuja kai?»

»Omien nurkkain tuotteita ovat.»

Vaiettiin hetkinen, piiput höyrysivät.

»Vai _sateista_ kesää se Simo ennustaa», alkoi taas isäntä, mutta hänen
ilmeessään ja äänensävyssään tuntui olevan jotakin kaksimielistä, jota
Simo ei ymmärtänyt.

»Roskaisia ilmoja enimmäkseen», vakuutti hän.

Simo piti itseään kylän ainoana oikeana ilmain ennustajana ja hymähteli
ylemmyytensä tuntien pikku tietäjäin lapsellisen haparoiville
ennustusyrityksille. Pyytämättä hän kertoi isännälle alkaneen kesän
ilmoista, milloin on poutasilmää sen verran, että kiirettä pitäen ehtii
jotenkuten saada heinät latoon, milloin ruis heilimöi ja leikattavaksi
kypsyy. Melkein huomaamatta hän siirtyi nykyisyydestä menneisyyteen,
kuvaillen pääpiirtein koko entisen elämänsä:

»Isäni, mainittava ilmain ennustaja hänkin, nukahti jo minun nuorena
ollessani. Mutta mahti ei mennyt maan rakoon, sillä ukko ehti jättää
tietonsa perinnöksi minulle — muuta perintöä hänellä, lukuun ottamatta
tätä polvesta polveen kulkeutunutta visaista piippua, ei ollut
pojallensa jättääkään. Raadoin sitten renkinä, rakensin ja raivasin
oman mökin, otin akan ja lehmän, ja niitä isältä saamiani tietoja
omilla havainnoillani ja kokemuksillani kartuttaen aloin itsekin ilmoja
ennustella, yleten sillä alalla vähitellen isän arvoon, ehkäpä askelta
ylemmäksikin. Almanakat, varsinkaan nykyaikaiset, eivät tiedä ilmoista
juuri hölynpölyä. Sen verran tuolla nyt näkyy kuitenkin harinetta
olevan, että tänä vuonna ajetaan joulukirkkoon paukkuvassa pakkasessa.»

»Mistä Simo sen tietää?» tutkaisi isäntä.

Simo otti almanakan akkunan puitteesta ja näytti tupakkakukkaronsa
neulalla isännälle kyseenalaista kohtaa.

»Jupiter, peeveli, näkyy kiertävän kuuta kuin paarma nautaa.»

»Se näet paarma siellä ylhäällä tietää pakkasta, mutta täällä alhaalla
hellettä?»

»Niinpä. Eivät yksin pienet almanakat, vaan taivas ja maa ovat ne
avarat kirjat, joista minä läksyni luen. Tosin voin minäkin joskus
erehtyä, mutta se johtuu siitä, että on niin ylen paljon muistettavaa.
Jos olisin pännämies, että voisin panna paperille havaintoni eikä olisi
pakko säilyttää niitä pelkän muistin varassa, niin olisinpa, totta vie,
näissä ilma-asioissa melkein yhtä erehtymätön kuin...»

»Kuin kuka?»

Simo ei vastannut mitään. Hänen itsekehumistaan kuullessaan isäntä oli
malttamattomana odottanut sen loppua ja itsekseen ajatellut: Lointele
mitä lointelet, mutta annahan kun minäkin laukaisen tietoni esiin, niin
eiköhän mahtisi masennu.

»On se nyt tullut uusi rohveetta tänne meidän kylään», sanoi hän
teeskennellyn välinpitämättömästi ja vilkaisi syrjäsilmällä Simoon,
nähdäkseen millaisen vaikutuksen uutinen häneen tekisi.

Simo nykäisi savua suunsa täyteen, ikäänkuin varautuen olisi tahtonut
imaista henkeensä esi-isiensä vanhaa viisautta perintöpiipustansa.
Mutta pian hän kuitenkin rauhoittui ja päätänsä halveksivasti
keikauttaen puhaltaa pössäytti savun suustansa ilmaan.

»Minulla on ollut kilpailijoita ja kadehtijoita ilmeisen ikäni.
Joku kollo on saattanut niiden ennustuksiin aluksi uskoakin — uusi
pappihan on sellaisten mielestä aina entistä etevämpi — mutta pian on
tuhmempikin tullut älyämään, että näiden nousukkaiden tiedot ovat yhtä
keveitä ja olemattomia kuin tuo ilmassa leijaileva haiku... Vai niin...
vai uusi rohveetta... No, mitä se on miehiään? Ja mistä se on tänne
tullut?»

»Pohjalainen se sanoo olevansa.»

»Pohjalainen!»

»Jaska nimeltään. Se mies on saapastanut Suomet ja saaret ja
kierrellessään kulkeutunut keväällä tänne tukinuittoon, mutta kun se
työ nyt on loppunut, niin pyysi päästä meille maatöihin.»

»Tuleeko se viipymään kauankin teillä?» uteli Simo edelleen.

»Kai meillä työtä riittää, puskekoon päälle niin kauan kuin haluaa.
Suo-ojan kaivua pyysi aluksi. Pohjalainen näkyy olevankin tekijä
siinä työssä, mutta niinpä onkin mies möyrinyt isoimman osan ikäänsä
kotipuolensa rannattomilla nevoilla. Se tämä Jaska ennustaa,
päinvastoin kuin Simo, pikemminkin poutaista kesää.»

Simo naurahti:

»Vai poutaista. Mistähän merkeistä tuo sen on tietävinään?»

»Sanoo olevan itsellänsä lapintietoa.»

»_Lapin!_» pääsi Simon suusta hänen tahtomattansa kuin tuskainen
parahdus ja visainen piippu putosi kourasta kolahtaen lattialle. Kuin
raskaan taakan hartioita painaessa köyristyi hän kumaraan penkille,
kyselemättä enää mitään. Isännän yrittäessä vielä jatkaa keskustelua ei
hän saanut mitään vastausta, kuuli vain Simon pari kertaa huokaisevan
kuin itsekseen:

»Vai uusi rohveetta... Vai lapintietoa...»

Painostavan hiljaisuuden jatkuessa alkoi ulkoa kuulua kellon
kalkahduksia ja pari pitkää lehmän ammuntaa. Mölinän havahduttamana
Simo kohoutui seisoalle ja vilkaistessaan akkunasta ulos hänen kasvonsa
hiukan kirkastuivat.

»Näkyy tulevan sade huomiseksi», sanoi hän.

»Mistä Simo sen tietää?» kysyi isäntä.

»Lehikin suupieleen näkyy laitumella heinätukko tarttuneen.»

»Niinpähän näkyy», sanoi isäntä, hyvästeli ja lähti.


II

Vaimonsa kuoltua ja lapsiensa pesiydyttyä omiin mökkeihinsä oli Simo jo
vuosikymmenen elänyt yksin tuvassaan, viljellyt pientä peltotilkkuansa,
lypsänyt lehmänsä, leiponut leipänsä, pessyt pyykkinsä, sanalla sanoen
ollut itse isäntänsä ja emäntänsä. Pienen, puutteen pyrkiessä yhtäältä
luontoa lamauttamaan, antoi hänen yksinäiselle leski-elämälleen
toisaalta tarpeellista vastapainoa voimakkaasti viehättävä tietoisuus
siitä, että hän köyhyydestään ja ulkonaisesta vähäpätöisyydestään
huolimatta oli, ainakin omasta mielestään, paikkakunnan arvokkain mies
ja ainoa merkkihenkilö.

Mutta kun Simo nyt tänä iltana Lehikin lypsettyään ja maidon
siivilöityään kallistihe maata vuoteelleen, ei uni tahtonut tulla
ollenkaan. Yön hiljaisuudessa tuli mieleen raskaita ajatuksia, jotka
kaikki lopuksi päätyivät Lappiin. Hän oli kuullut siitä maasta,
sen noidista ja tietäjistä ihmeellisiä kertomuksia, olipa hänellä
itselläkin ollut aikoinaan salainen kaipuu päästä kerran siellä käymään
ja ammentamaan viisautta suuren tiedon lähteestä. Muistellessaan
syksyisiä ja talvisia revontulia, jotka kaukana Turjan taivaalla
leimusivat, syttyivät, sammuivat, vaihtoivat väriä ja nuolaisivat
tulisilla kielillään väliin keskitaivaankin kelmeää kupua, tunsi hän
vapisuttavaa nöyryyttä, melkeinpä jumalallista kunnioitusta Lappia
kohtaan.

— Se mies, Jaska, on siellä ollut...

Verratessaan itseänsä häneen Simo tunsi käpristyvänsä kokoon ja
omat tietonsa kutistuvan melkein olemattomiksi. Kun hän vihdoin
aamupuolella yötä raukesi unentoreeseen, alkoi uunin päältä kumottaa
valonkajastusta, mutta kun hän yritti lähteä kiukaalla syttyneitä
päreitä sammuttamaan, ei hän päässytkään vuoteestaan ylös. Punaisten
ja sinisten liekkien jo mustaa kattoa lipoessa aukeni ovi ja Suvannon
isännän kera astui sisään nahkapukuinen, mustapartainen lappalainen,
kapsahti polvilleen hänen rintansa päälle ja puristi makaajaa kurkusta,
niin että henki oli salpautua, isännän penkillä nauraa höröttäessä.
Äärimmilleen voimiaan ponnistaen onnistui Simo vihdoin vapautumaan
lappalaisen otteesta ja heräsi omaan kiljaisuunsa. Painajaista peläten
hän ei uskaltanut enää nukkua.

Suvannon isännän ilmoitus uuden ennustajan tulosta kylään oli pisto
Simon arimpaan kohtaan. Mutta kun hänellä pohjalaisen ennustuskyvystä
ei ollut omakohtaista varmuutta, ei uteliaisuus ja jäytävä
epätietoisuus antaneet hänelle hetkenkään rauhaa, vaan hänen piti
heti aamuaskareensa toimitettuaan lähteä vartavasten tämän työmaalle,
urkkiakseen edes jotakin tietoa kilpailijastaan.

Aluksi molemmat ennustajat vilkuilivat uteliaina ja epäluuloisina
toisiansa, puhellen väkinäisesti vain jonkinjoutavia. Mutta kun Simo
lopuksi koetti kiertäin kaartain kääntää keskustelua ilmain ennustuksen
alalle, hymähteli pohjalainen vain salaperäisesti, käestämättä asiaan
sen enempää. Ikäänkuin huomauttaakseen, että hän ei ole halukas niistä
asioista keskustelemaan, hän alkoi ääneti pistellä lapiollaan suo-ojaa.

Simo lähti paluumatkalle. Sen sijaan, että olisi saanut mieltä kalvavan
tiedonhalunsa tyydytetyksi, tuotti hänelle vain lisää aprikoimista ja
päänvaivaa se seikka, oliko pohjalaisen vaiteliaisuuteen syynä se, että
hän pelkäsi asiantuntijan läsnä ollessa puhuvansa itsensä pussiin, vai
olisiko luullut Simon oppiakseen tietoja utelevan. Tai olisiko hän —
niinkuin vähän näytti — pitänyt Simoa niin mitättömänä, että arvonsa
ei sallinut ruveta moisen kanssa keskustelemaan niin syvällisistä
asioista. Oli miten oli, sellainen loppuvaikutelma jäi Simon mieleen,
että heille kahdelle kerran tulee yhteenotto, milloin tulleekin. Ja se
kamppailu tulee olemaan ratkaiseva ja hävinneelle niin perin musertava,
että se ei ikinä siitä notkosta nouse. Kahta tasaväkistä ennustajaa ei
voi olla samassa kylässä. Mutta kumpi kaatuu jalustaltaan? Jos kävisi
niin onnettomasti, että hän itse keikahtaisi, jos se ainoa side, mikä
häntä vielä elämään kiinnittää: ilmain ennustaminen ja sen tuottama
kunnia, katkaistaisiin, niin parasta olisi haudan aueta sinä päivänä
ja hänen, Simon, astua häpeäänsä piiloon mullan alle. Mutta eihän ole
vielä sanottu, kumpi kaatuu. On nyt vain terästettävä aseitansa, on
kiinnitettävä katseensa entistä terävämmin viiriin ja väkkärään, maan
ja taivaan merkkeihin. Mutta ikävintä on, että muisti tahtoo tylsistyä.
Ollappa nyt kirjoitustaito! Ei tullut kysyttyä, osanneeko pohjalainen
kirjoittaa, mutta jos se osaa, niin sillä on siinä terävä tutkain, jota
hänellä ei ole. Hyviä, perhana ollen, ovat koulut sittenkin, vaikka
olen aina niitä vastaan jurnuttanut.

Näin ajatellessaan Simo käveli hitaasti kotipolkuansa eteenpäin,
seisahtui viimein kokonaan ja otsan rypistyessä yhä ankarampiin
kureisiin mietti kotvan aikaa. Mutta vähitellen alkoi hymy lientää
katkeria piirteitä, kunnes yht’äkkiä onnellinen ajatus leimahti
kirkkaana salamana aivojen läpi. Lyöden sormillaan näppiä ilmassa hän
ihan ääneen huudahti:

»Raakeli!»

Iloisena tästä keksinnöstään hän tupaansa mennessään melkein hypähteli.

Saman päivän iltapuolella oli Simo taas matkalla, kulkien tällä kertaa
erästä toista polkua naapurimökkiin, jossa hänen tyttärensä emännöi
ja pyysi torpan tyttöstä Raakelia saapumaan ensi pyhänä luoksensa,
ilmoittamatta asiastaan muuta kuin että se oli hyvin tähdellistä.

Kun tyttö sunnuntai-aamuna tuli vaarin luokse, kaivoi Simo asian aluksi
piipunperät poskeensa, ripusti silmälasit nenälleen, istuutui pöydän
päähän ja sanoi juhlallisen painokkaasti:

»Raakeli!»

Tyttönen hiukan hätkähti ja katsoi kysyvästi, melkeinpä pelokkaasti
vaarin vakavaan naamaan ja välkähteleviin silmälaseihin.

»Raakeli», jatkoi vaari hetkisen vaiettuaan. »Sinä olet saanut kulkea
opintiellä, jota onnea meillä vanhoilla ei ole ollut. Vanhempasi ovat
vähillä varoillaan evästäneet ja kustantaneet sinut kiertokouluun,
josta sinulla kai on jo ulosoppineen petyykit taskussasi. Sinä
osaat kirjoittaa, luet kuin pappi, taidat useita vieraita kieliä —
kontinkielet, vitinkielet, riankielet ja mitä kaikkia lienevätkään.
Mutta en minä niistä, kielistä, minulle riittää, kunhan opin auttavasti
kirjoittamaankin.»

»Kirjoittamaan!» huudahti tyttö. »Aikooko vaarikin mennä kiertokouluun?»

Vastaamatta mitään tytön hieman pilkalliseen kysymykseen sanoi Simo
taas:

»Raakeli!»

»No mitä sitten?» kysyi tyttö hiukan kärsimättömästi.

»Otappas rihvelitauluni, jonka eilen puodista ostin, tuolta seinältä ja
tule tänne penkille minun viereeni.»

Raakeli asettui penkille polvilleen vaarin viereen, kyynärpäät pöydällä
ja kivitaulu edessänsä.

»Teeppäs nyt tuohon joku puustavi», pyysi Simo.

»Mikä puustavi?»

»Kai sitä on i:stä alettava.»

Kun Raakeli oli tehnyt kirjaimen, yllätti vaarin niin voimakas,
äkillinen mielenliikutus, että hänen leukansa tärähteli ja silmät
kävivät vesikierteelle.

»Muistui tässä mieleeni», puhui hän itkunsekaisella äänellä kuin
mielenliikutuksensa selitykseksi, »muistui mieleeni se kaukainen
sunnuntai-aamu, jolloin äitini alkoi minua opettaa lukemaan ja näytti
minulle tikulla ensi kerran i:tä aapisesta. Nyt, kun alan tulla
toistamiseen lapseksi, opettaa minulle i:tä tyttäreni tytär.»

Hän alkoi Raakelin tekemän mallin mukaan piirtää kirjainta vedet
silmissä. Kivikynä ritisi ja ylöspäin työntää juruutettaessa kirkui
niin ilkeästi, että hampaita vihloi, taulun pinnasta kirposi kirppuina
pieniä sirusia, käsi alkoi vapista ja hiki kihota otsaan. Mutta i:n
pistettä tehdessä kuului: rits! ja kivikynä oli poikki.

»Ei saa painaa kovasti, niin sanoi opettajakin koulussa», neuvoi
Raakeli.

»Eihän se kyllä kynä ole aatran kurki painettavaksi eikä sen jälkien
tarvitse olla juuri pellon vakojen syvyisiä, mutta se on raskas
työmiehen käsi», puolusteli vaari.

Käyttäen pyyhkeenä paitansa hihaa hän hankasi pois ensimmäisen
tekeleensä kyynelkarpalolla, joka hänen tietämättään tipahti silmästä
taululle, teroitti puukollaan kynän ja yritti uudestaan. Kun hän
sitten kotvan yksin harjoiteltuaan näytti ujostellen kuin koulupoika
ensimmäisiä aikaansaannoksiaan alkamallaan vaikealla tiellä, silmissä
nöyrä, melkein armoa anova ilme, täytyi Raakelin myöntää, että jotkut
noista viivoista muistuttivat i:tä, mutta useimmista ei tiennyt, mitä
ne mahtoivat olla. Pitkiä ne vain olivat, puolen taulun korkuisia,
pisteetkin päissä pitempiä kuin tavallinen i.

Siitä se alkoi. Vaarista ja Raakelista tuli siksi kesäksi hyvin
läheiset toverit. Kaiket pyhät ja usein arki-iltoinakin he istuivat
päät yhdessä tuvan pöydän päässä ja pitivät koulua, Raakeli opettajana
ja vaari oppilaana. Tytön kävi väliin oikein sääliksi vaarin väsymätön
vaivannäkö. Ei hän luullut niin iäkkään miehen oppivan enää ollenkaan
kirjoittamaan jäykillä sormillaan, jotka jo alkoivat vanhuuttaan
vapista. Mutta siitä näki, että kun on oikea peräänantamaton into ja
ahkeruus ja usko asiansa onnistumiseen, niin vuortenkin pitää tieltä
väistymän.

Mikkelin päivään mennessä oli Simo jotenkuten oppinut kaikki pienet
kirjaimet ja lisäksi numerot. Kun Raakeli silloin haukotellen
huomautti, että nyt pitäisi kai sitten alkaa isoja kirjaimia
harjoitella, sanoi vaari, että niiden oppimiseen ei taitaisi
hänen lyhyt jäljellä oleva elämänsä enää riittää, eikä se ole
tarpeellistakaan, hänen tarkoituksiinsa välttää, kunhan osaa pienetkin
puustavit ja numerot.

Simolla oli nyt bailussansa se terävä tutkain, jota hän oli kaivannut.
Urkittuaan lisäksi tietoonsa, että pohjalaiselta se puuttui kokonaan,
saattoi hän mielestänsä katsoa luottamuksella tulevaisuuteen.


III

Siitä puhuttiin ensin kotikylässä, sitten naapurikylissä ja lie siitä
kulkijoitten kera levinnyt huhu rajapitäjiin asti — Simon ja Jaskan
vedonlyönnistä. Oli vihdoinkin tapahtunut se välttämätön yhteenotto,
jota Simo oli jo vuosikauden jännittyneenä odottanut. Eräänä keväisenä
pyhäiltana oli kylän miesväkeä tapansa mukaan kokoutunut Suvannon
tupaan, Simo ja Jaska muiden mukana. Usuttaakseen ennustajat yhteen oli
muuan mies aluksi kysäissyt, tietävätkö nämä, millaisia tämän kesän
ilmat tulevat olemaan. Heidän viimekeväiset ennustuksensahan olivat
yhtä ristiriitaisia kuin kesän sekalaiset säätkin, niin että kumpikaan
ei oikeastaan voittanut, pikemminkin joutuivat molemmat häviölle.

»Kypsää tulee», oli Simo heti tokaissut, vieläpä sanonut tarkalleen sen
kesäisen yönkin, jolloin halla vierailee.

Pohjalainen oli silloin pilkallisesti nauraa hohottanut ja sanonut:

»Vai kypsää! Ei pakkasesta puhettakaan ennen syksyä.»

»Annatko tervata pääsi, jos ennustukseni toteutuu?» oli Simo
suuttuneena kysäissyt.

»Annatkos sinä tervata, jos se ei toteudu?»

»Saat tervata vaikka...»

Siitä oli kehittynyt kiivas sananvaihto, jossa kumpikaan puoli ei
peräytynyt askeltakaan väitteestään. Osoittaakseen ylemmyyttään
oli pohjalainen vedonnut ainaiseen lapintietoonsa. Mutta Simo oli
siihen vastaukseksi letkauttanut, että semmoisen miehen, joka on
niin tökerö, ettei vielä nykyisenä opin ja sivistyksen aikana osaa
kirjoittaa edes nimeänsä, olisi viisainta olla ennustelematta mitään ja
parasta pysytellä vain lapionsa ja suopiilunsa varressa. Kun väittely
ei näyttänyt johtavan mihinkään lopulliseen tulokseen, oli joku
ehdottanut, että se ratkaistaisiin vedolla.

»Lyödään vain vetoa — litra korven kyyneliä», oli Simo heti ollut
valmis.

Pohjalainen oli hiukan epäröinyt, mutta kun oli alkanut kuulua ääniä,
että Jaskaa alkaa jänistää, oli hän ojentanut Simolle kätensä ja
sanonut komeasti:

»Tuoss' on lapa, joka ei lotise.»

       *       *       *       *       *

Simo oli pitkin vuotta varustautunut tätä aavistamaansa kohtausta
varten. Hän oli tehnyt entistä tarkempia havainnolta ei ainoastaan
päivillä, vaan monena talvisena pakkasyönäkin. Hän oli seisoksinut
ulkona tarkastamassa tähtiä ja erittäinkin linnunrataa, sen kirkkautta
tai himmeyttä. Heti kirjoitusharjoituksensa päätettyään hän oli
ostanut sinikantisen vihon ja kirjoittanut siihen muistiin kaikki,
mikä ilmain ennustamisen kannalta oli vähänkin tärkeää — järvien
jäätymiset, ensimmäiset lumet, kaikki kolme kaarnatuulta, mutta ennen
kaikkea sen harsonhienon usvan, jonka hän eräänä talvisena pakkasaamuna
oli huomannut hiljaa aaltoillen ja kevyenä kuin henki kulkevan
aivan hangen pintaa pitkin, kesäistä hallaa ennustaen. Hän säilytti
muistiinpanovihkoaan arkussansa lukon takana, ettei vain kukaan
pääsisi hänen tietojansa varastamaan. Se oli kuitenkin tarpeetonta
varovaisuutta, sillä tuskin kukaan muu olisi Simon kirjoituksesta
saanut selkoa kuin hän itse — kirjoituksesta, jossa ei näyttänyt olevan
alkua ei loppua, ei sanoja eikä lauseita, ei muuta kuin rivi riviltä
jatkuen pelkkiä pieniä kirjaimia muistuttavia vapisevan käden piirtämiä
koukerolta erillään toisistansa, joukossa aina väliin numeroita
merkkipäiviä näyttämässä.

Aluksi ei oikein tiedetty, kumpaa ennustajaa pitäisi uskoa, molemmat
kun olivat arvossa pidettyjä ja tuntuivat tasaväkisiltä. Jotkut,
mielestään valistuneimmat, kohauttivat halveksien olkaansa koko jutulle
eivätkä olleet uskovinaan kumpaakaan, mutta kun leiväksien tarvitsija
meni näiltä epäilijöiltä rahallaan viljaa pyytämään, pysyivät
eloaittojen ovet tiukasti kiinni.

— Eipä tässä tiedä myyskennellä, ei olla vielä uutisessa.

Vedonlyönnistään Simo ja Jaska eivät jälkeenpäin maininneet mitään
vahingossakaan eivätkä käestäneet sanallakaan, kun muut sen puheeksi
ottivat. Karttaen toisiaan kuin ilmiviholliset he eivät sen jälkeen
vaihtaneet keskenään yhtään sanaa, mutta kaikesta näki, että he
sitä paljon ajattelivat, lienevätkö mitään muuta ajatelleetkaan.
Asianomaisten itsensä vaietessa puhuttiin heidän vedostaan sivullisten
kesken sitä enemmän. Kuta lähemmäksi kohtalokas määräaika läheni, sitä
suuremmaksi kasvoi mielten jännitys. Jakauduttiin kahteen vastakkaiseen
leiriin: Simon ja Jaskan puolueisiin, lyötiin sivuvetoja, väiteltiin
vihaan asti ja kerrottiinpa parin kiistelijän kerran kuumentuneen
siihen määrin, että iskivät toistensa takin kauluksiin kiinni. Simon
kannattajia olivat kaikki ne, jotka kotipaikan kunnian vuoksi toivoivat
voittoa oman kylän miehelle eivätkä olisi suoneet sen joutuvan
vieraalle, maailman kuljeksijalle, joka ilmankin pyrki kohtelemaan
sydän maalaisia yliolkaisesti. Pohjalaisen puolella oli taas niiden
myötätunto, joilla itsellään oli pelissä peltonsa panoksena, niin
mielellään kuin olisivat Simolle voiton suoneetkin, kun se vain olisi
voinut tapahtua heille vahinkoa tuottamatta. Kaikkein kiihkeimpiä
Jaskan puoluelaisia olivat kuitenkin Simon kadehtijat, jotka
myrtyneessä mielessään kostoa hautoen toivoivat vaikkapa vieraankin
voittavan heidän kukistajansa, kun eivät itse kyenneet sitä tekemään.

Tuli vihdoin kiistanalaisen yön aattopäivä. Jo pari edellistä
vuorokautta oli pohjoinen tuulla reuhunut kylmästi, rivauttaen väliin
rakeitakin, eikä tyyntymisestä näyttänyt olevan tietoakaan, päinvastoin
tuntui tuuli yhä vain yltyvän miltei myrskyksi. Pitkä salko Simon
rysähtelevän tuvan päädyssä heilui kuin ruoko. Kirkuen ruosteisissa
saranoissaan leipoi viirinlehti ilmaa kahdenpuolen, hullaantuipa väliin
pyörimään ympärikin, ja vonkuen hyrräävät väkkärän siivet näyttivät
harmaalta sumuympyrältä.

Simo ei yrittänytkään työhön sinä päivänä. Levottomana hän vain katseli
taivaalla ajelehtivia kolkkoja pilviröykkiöitä. Enteet olivat sekä
hyvät että huonot. Oli niin kylmä, että käsiä paleli. Tarvitseisi nyt
vain kuoraista taivaan selkeäksi ja tuulen tyyntyä, niin...

— Mutta entäpä jos ei kuoraisekaan? Entäpä jos tuuli ei tyynnykään?

Tuskaksi kasvavalla levottomuudella oli Simo päivän kuluessa tehnyt
ajatuksissaan lukemattomia kertoja nuo tärkeät kysymykset, mutta
ei vielä iltaan mennessä ollut saanut niihin muuta kuin kielteisen
vastauksen. Tosin oli tuuli melkolailla asettunut, mutta taivas pysyi
yhä pilvessä. Ja pilvessä oli Simon mielikin. Hän ei voinut viipyä enää
tupansa luona, jossa metsien ympäröimä näköpiiri oli ahdas, hän puki
turkin ylleen, painoi karvalakin korvilleen ja meni läheiselle mäelle
tähyämään, eikö etäämmältä alkaisi jo pohjoinen taivaanranta kirkastua.
Mutta seestymisestä ei näkynyt merkkiäkään.

Lämpimistä varusteista huolimatta Simoa alkoi vapisuttaa, niinkuin
hänellä olisi vilu. Hän oli itse alkanut väittelyn, ensimmäisenä
tarjonnut vetoa, vieläpä luvannut antaa tervata päänsä, jos häviölle
joutuisi. Hänelle naurettaisiin, häntä pilkattaisiin — hänen
ennustajamaineensa olisi iäksi mennyttä, vieläpä hän vetäisi samaan
häpeän kiuluun muitakin mukanansa. Simo arvasi, ettei hän ole ainoa,
joka tänä yönä valvoo. Hänen entiset kannattajansa nyt varmaankin
sadattelevat ja kiroilevat häntä, kun tuli mokomaa ennustajaa uskotuksi
ja sen puolesta vielä vetojakin lyödyksi. Mutta Jaska ja hänen
puoluelaisensa riemuitsevat. Ärjähtäen kuin sydämeen haavoitettuna
Simo sormet koukussa teki käsillään ylhäältä alaspäin voimakkaan,
repäisevän liikkeen, niinkuin olisi tahtonut kiskaista pilvet alas.
Mutta tuntien voimattomuutensa millään tavoin vaikuttaa asiain menoon
hän masentuneena käänsi tönkön, toivottoman katseensa erään läheisen
männyn oksaan, ikäänkuin viimeiseen pelastuksen kallioon, ja kouraisi
kädellään turkkinsa taskua, kunnes painui kyynäskolkkasilleen polviensa
varaan, pää alas hervahtaneena.

Siitä asennostaan Simo lysähti polvilleen, pani kätensä ristiin
rinnalleen ja kasvot pilviä kohti käännettyinä rukoili Jumalaa, että
hän armossaan antaisi taivaan seestyä ja tuulen tyyntyä. Mutta sen
pitäisi tapahtua heti, sillä — niinkuin Herrakin kai tietää — kesäinen
yö on lyhyt. Simon tapana ei ollut rukoilla eikä hän sen tehoon
nytkään jaksanut oikein uskoa, se oli hänelle vain hukkuvan viimeinen
oljenkorsi. Eihän ota, jollei annakaan.

Mutta ihme tapahtui — niin uskoi ainakin Simo. Kun hän rukouksensa
päätettyään oli hetkisen hyvin epäuskoisena odottanut sen seurauksia,
alkoi pohjoisella taivaan rannalla kimmeltää hopeankirkas juova. Sitä
mukaa kuin se pilven laidan kohentuessa laajeni, valkeni koko luonto,
vaikenivat Simon kasvot ja kirkastui sydän. Hän kiitti Herraa tästä
odottamattomasta armosta ja pyysi anteeksi äskeistä epäilystänsä.

Kun taivas oli kokonaan selkeytynyt ja Simo oli varma voitostansa, otti
hän taskustaan perintöpiippunsa ja pani tupakaksi, huulet vetäytyivät
hymyyn ja ruumista alkoi nytkäytellä hiljainen, äänetön nauru. Hän
kuvitteli, kuinka Jaskan ja hänen kannattajiensa liian aikainen ilo nyt
vaihtui vastakohdakseen ja hänen omien puoluelaistensa äskeinen parjaus
rajattomaksi ylistykseksi. Hän oli näkevinään Jaskan lapintietoineen
luikkivan kylästä öiseen aikaan häpeissään ja masennettuna, vähät
tavaransa säkissä selässään — rehtinä pohjalaisena jätettyään
kuitenkin hänelle jonkin luotettavan henkilön välityksellä häviämänsä
pontikkapullon, jonka parissa hän sitten kaikessa hiljaisuudessa
nauttii ja iloitsee tuvassaan voitostansa. Kun hän vähän myöhemmin —
huomenna ei vielä sovi — menee kylään, katsovat kaikki kunnioittavasti
häneen. Ja vielä kauan sen jälkeenkin, kun hän jo makaa vaimonsa
vieressä kunniallisessa haudassansa, puhutaan hänestä ja luetaan hänen
puisesta rististään nimet ja muistosanat: »Tässä lepää Haapalan kylän
viimeinen rohveetta Simo Siimeoninpoika Kattainen ja rakas vaimonsa
Vilhelmiina. — Simo oli eläessään niin etevä ilmain ennustaja, että hän
kerrankin ihan tunnilleen tiesi hallan tulon ja löi laudalta lapinkin
tiedot.» ‒ ‒ ‒

‒ Tiesi hallan tulon...!

Kuten äsken karmaisi Simon ruumista jälleen vilu ytimiin asti. Hänen
silmänsä suurenivat ja niissä kuvastui kauhun ilme, kuin hän yht'äkkiä
olisi nähnyt edessänsä hirveän näyn. Se näky oli kyllä jo ennenkin
pyrkinyt nostamaan päätänsä, mutta Simolle oli oma itsensä, voittonsa
ja kunniansa niin yksinvaltiaana, että kaiken muun täytyi väistyä
niiden tieltä. Hän oli onnistunut sen tukahduttamaan tunnostaan sillä
vetoomuksella, että eihän hän ole se, joka voi hallan nostaa tai sitä
estää, hänen tehtävänsä on vain ennustaa. Mutta moiset verukkeet eivät
nyt enää auttaneet. Hän oli kaiken aikaa sen vetonsa jälkeen _toivonut_
hallaa, ja kun taivas suuressa laupeudessaan nähtävästi aikoi armahtaa
ihmisparkoja, oli hän _rukoillut_ sen tuloa. Simo katsoi peltoaan,
jossa nyt vuoden leipä menee yhtenä yönä. Mutta sen lisäksi hän näki
hengessään muita peltoja valkeiksi paleltuneina, mustiksi kärventyneitä
perunamaita, nälkää, itkua, kyyneleitä. Ja syypää tähän kaikkeen oli
_hän_, Simo, onnettomine rukouksineen.

Tämän suunnattoman painon raskauttamana Simo lankesi jälleen polvilleen
ja rukoili, että Jumala kuulisi häntä vielä kerran ja antaisi pilvien
peittää taivaan tai edes pienen tuulenhenkäyksen puhaltaa eloa tähän
kauheaan kuolemanhiljaisuuteen. Ja yhtä kiihkeästi kuin hän äsken
oli odottanut pohjoisen kirkastumista, toivoi hän nyt sieltä pilveä
nousevaksi. Mutta vaikka Simon mielestä hänen tämän anomuksensa olisi
pitänyt olla Herralle edellistä otollisempi, ei sitä nähtävästi
otettu kuuleviin korviin; pilveä ei noussut eikä väkkärän siipi
liikahtanutkaan.

Simo koetti kädellään maata, se tuntui kylmältä, mutta ei ollut vielä
kuurassa näin ylhäältä. Hän kiiruhti mäen juurella olevan pienen
vesilammikon rantaan. Siellä oli kaikki jo valkean härmän peitossa ja
vesilammikon rantoja alkoi vetää hienoon jääriitteeseen. Sieltä ja
täältä kuului salaperäistä ritinää ja napsahtelua.

— Kypsää tulee...

Kuin väsymyksen näännyttämänä Simo alkoi vaivaloisesti kavuta mäen
rinnettä ylös. Päälle päästyään hän sortui maahan istualleen ja oli
siinä kotvan aikaa näköjään tylsään välinpitämättömyyteen vaipuneena.
Siitä ikäänkuin herättyään hänen seiväsjäykkä katseensa kääntyi
toistamiseen äskeiseen männyn oksaan ja käsi otti turkin taskusta kotoa
varatun nuoranpätkän. Mutta Simo ei ehtinyt kohmettuneilla käsillään
saada vielä silmukkaa valmiiksi, kun varhainen aurinko jo nousi ja
lintuset alkoivat laulaa ympäröivissä puissa. Vaikka hän tiesi, että
auringon nousu tällaisen yön jälkeen oli kuin papin astuminen haudan
partaalle siunaamaan vainajaa viimeiseen lepoon, hengähti kuitenkin
kaikesta tästä lämmin elämän tuulahdus hirteen aikovan miehen synkkiin
kuoleman-ajatuksiin. Iloinen viserrys johti mieleen: »Katsokaa taivaan
lintuja, ei he kylvä eikä niitä, ei myös kokoo riiheen, ja teidän
taivaallinen Isänne ruokkii heidät. Ettekö te paljoa enämpi ole kuin
he?» Simo päätti jättää silmukan toistaiseksi ja katsoa ensin peltonsa
valkenemista — sittenpähän selvinnee, mitä muuta on tehtävä. Eihän oksa
siitä karkaa.

Aurinko nousi nousemistaan, sen säteet alkoivat lämmittää mäkeä ja
vähitellen alaviakin maita, mutta hämmästyksekseen Simo ei huomannut
rukiissaan mitään värinmuutosta. Hän pisti nuoran keskentekoisine
silmukoineen taskuunsa, riensi pellolleen ja teki sen iloisen
havainnon, että tähkät olivat säilyneet aivan vahingoittumattomina.
Raskaan taakan pudotessa Simon sydämeltä hän rajussa riemussaan
kahmaisi sylinsä täyteen rukiinkorsia ja pusersi niitä rintaansa
vasten, hokien itsekseen:

»Jäähalla, jäähalla...»




HÄRKÄVIERAITA


I

Aattoillan auringon aletessa luoteiselle taivaan rannalle lähti
Kattila-ahon perhe: Urpo ja Ulla, peltonsa penkereelle juhannuskokkoa
polttamaan. Ulla otti aitan seinälaudalta pienen voipytyn ja ison
kivikupin, joka oli täynnä harmaata vellintapaista seosta. Urpo kantaa
roikotti varresta mustaa paistinpannua, toisessa kädessään isoa
puulautasta. Perille tultua pisteli Urpo palavia tuohikäpryjä kokon
alle, ja pian kohosivat liekit jytisten ilmaan, sininen savu puski
suorana patsaana ylös, kaareutui siellä ylhäällä ja alkoi hitaasti
kulkeutua asuttuja maita kohti kuin erämaan juhannusviestinä. Jossakin
etäämpänä kuului käki kukkua helkyttävän.

»Oikein tämä nyt tuntuu juhlalliselta», sanoi Ulla, pitäen talvisesta
tottumuksesta kämmeniään tulta vasten ja väliin hieraisten vastakkain,
ikäänkuin niitä olisi palellut.

»Juhlalliseltapa tuntuu», myönsi Urpo, seisten selin tuleen, kädet
selän takana ja piippu hampaissa, niinkuin olisi lämmitellyt talvisen
takkatulen ääressä. »Se on tämä juhannus ja tuo joulu siinä yhtäläisiä,
että aurinko niinä päivinä hipoo avaruuden äärimmäisiä rajoja,
korkeinta vuorenhuippua ja syvintä laakson pohjaa.»

»Ihan niin. Se on taas kuusi kuukautta ponnistellut mäkeänsä ylöspäin
yhä suurempaan kirkkauteen, mutta nyt se jälleen kääntää kelkkansa,
eikä sitten muuta kuin anna huristaa alamäkeä päivä päivältä sakenevaa
pimeyttä kohti, puoli vuotta.»

»Tottahan se sillekin kulkijalle mäki velkansa maksaa.»

»Ja sitä nousuansa ja laskuansa se on tehnyt hamasta maailman alusta
— oikein päätä pyörryttää sitä ääretöntä aikaa ajatellessa. Mutta
kerranhan ne senkin vaeltajan voimat väsähtävät. Kun kuusituhatta
ajastaikaa on umpeen kulunut, laskee aurinko viimeisen mäkensä, ja
silloin alkaa yhtäällä iankaikkinen, pilkkoisen pimeä yö ja toisaalla
loppumaton, lämmin juhannuspäivä.»

»Entäs' kuu?» huomautti Urpo.

»Eikö tuo kyenne sitäkin lyhtyä sammuttamaan.»

»Kuka tuo?»

»Se joka on sen sytyttänytkin.»

»Hyvähän on valo ja suopealtahan tuntuu lämpökin, mutta luulisi
yhtäkaikki alituisessa päivänpaahteessa hikiotsin joutilaana
lekottelemisen ajan oloon maistuvan vähän miedolta näin viiman ja
pakkasen puremalle eläjälle — paitsi ehkä kaikkein laiskimmalle,
joka täällä on talvensa kuuman uunin päällä raukeasilmäisenä kissana
virunut. Kuuluu olevan semmoisiakin maanpaikkoja, joissa ei lunta
ole koskaan nähty, ja taas toisia, joissa ei muuta ole nähtykään.
Olen väliin itsekseni mietiskellyt, että eiköpä pitäne sielläkin,
ikuisuudessa, olla vähän samanlaiset olot: yksillä ainaiset suvensa,
toisilla loppumattomat turjantalvensa ja kolmansilla kesänsä ja
talvensa vaihdellen, aina sen mukaan, mihin kukin täällä ajallisessa
elämässään on tottunut... Mahdettaneenko siellä, jossa on se ihailemasi
ainainen juhannus, lettuja paistaa», huomautti Urpo.

»Hyvänen aika, kun tässä rupattaessa olin ihan unohtaa»,- huudahti
mummo.

Ullalla oli tapana kahdesti vuodessa, joulu- ja juhannusaattoiltoina,
paistaa ohukaisia. Se toimitus ja ohukaisten syöminen olikin näiden
merkki-iltojen huippukohta. Hän nosti paistinpannun lopuilleen
palaneen kokon hiilille ja sen lämmittyä laski siihen lusikankärjellä
voinokareen. Rasvan kärähtäessä Ulla nielaisi jotakin ja Urpo
ruiskautti loitolle suuhunsa herahtaneen vesikirkkaan syljen. Sitä
mukaa kuin ohukaistaikina kivikupissa hitaasti aleni, kasvoi lettuläjä
puulautasella, yleten lopulta korkeaksi keoksi.

»En ole älynnyt asian sitä puolta ennen ajatella, mutta kyllä maar
sielläkin, jossa on aina juhannus, lettuja paistetaan, sillä ei luulisi
sielläkään juhlan muuten juhlalle tuntuvan», vastasi Ulla miehensä
äskeiseen kysymykseen, joka oli koko paistamisajan hänen mieltänsä
askarruttanut. »Siunataan nyt itsemme ja ruvetaan syömään», sanoi hän
lopuksi, pyyhkien esiliinallaan kuumuuden nostamaa hikeä otsaltansa.

Hiukan aikailtuaan, ettei näyttäisi ahneelta, Urpo keihästi keon
harjalta letun puukkonsa kärkeen kuin lahnan atraimeen ja aikoi pistää
sen sellaisenaan suuhunsa, mutta Ulla ehätti huomauttamaan:

»Rivautahan tuosta kahvikupista sokerijauhoa päälle, niin maistuu
paremmalta.»

»Eikö tuota ehkä voisi lainata alas sokerittakin, mutta voinhan
mieliksesi vähän rivauttaakin», vastasi Urpo.

Jauhettuaan kotvan hitaasti ruokaansa, silmät mielenliikutuksesta
vesikierteellä, Urpo keskeytti pureskelemisen ja antoi sokeroidun
puruksen maistua suussansa, ajatellen itsekseen, että ei sovi pitää
kiirettä, on niin pitkä aika juhannuksesta jouluun, tarvitsee syödä
monta silakkaa, ennenkuin taas lettuja paistetaan. Nielaista jutkautti
sen kuitenkin lopulta ja Ullan valmisteita kehuen lausui:

»Näitä tämmöisiä herkkuja syövät herrat joka päivä — _joka_ päivä.»

»Parempia, parempia toki paljonkin», oli Ulla vaatimattomasti
torjuvinaan miehensä kiitoksen.

»Mitenkä _voi_ enää mikään olla tämän parempaa — tuskinpa taivaan
mannakaan?»

Aviopuolisoitten ääneti jatkaessa harvinaisen juhla-ateriansa
nauttimista siirtyi suloinen tunne suusta vatsaan, souteli sieltä
suonistoa myöten huomaamatta kaikkiin ruumiin jäseniin ja ulotti
lopulta lämmittävän vaikutuksensa sieluunkin.

»Muistatkos sinä, Urpo, vielä niitä aikoja kun me pappilaan mentiin?»
kysyi Ulla ja hymyili hampaattomalla suullaan.

»Sehän taisi olla silloinkin näin juhannusaatto», muisteli Urpo.

»Niin oli. Ja satoi. Sinä mennä porhalsit kuin hirvi maantietä edellä
punaisine pieksuinesi, että kura roiski, tuohinen eväskontti selässä
ja hopeinen vihkisormus taskussa. Minä tulla humpsutin jäljessä, hame
säkkinä korvissa. Oltiin senkin näköisiä ruhjakkeita, kun pappilaan
tultiin. Minä pyysin, että pyörähdettäisiin ensin väentupaan edes vähän
kuivailemaan itseämme ja siivoilemaan enintä rapaa vaatteistamme, mutta
sinä vain siihen touhuissasi: 'Mene jos menet, tule jos tulet'. Niin
sitä sitten vettä valuvina astuttiin suoraa päätä rovastin eteen. Ja
kun rovasti kysyi, että mitäs teillä nyt on asiaa, näin sateella, —
vaikka kyllä se sen meidän asiamme arvasi, muuten vain kysyi — niin
muistatkos, miten sinä vastasit?»

»Enpä tuota enää niin tarkalleen muista.»

»'Tultiin vähän vihille', sinä sanoit, ja silloin rovasti hiukan
hymähti. Kun sitten tehtiin poislähtöä rovastin kammarista, vilkaisin
minä ovensuussa taakseni ja näin, että siihen punaisen vihkipallin
ääreen jäi rinnan kaksi vesilammikkoa ja niiden keskelle kuin saarina
kahdet kuraiset jalanjäljet, sinun pieksujesi ja minun kenkieni.»

»No, ne ajat ovat olleet ja menneet, ja täällä sitä nyt eletään,
kattilan pohjalla», sanoi Urpo.

»Täällä eletään ja täällä kuollaan», lisäsi Ulla hiukan surumielisesti.

Kattila-aho oli ympyrän muotoinen aukeama, jota kaikilta tahoilta
reunusti jyrkkäseinäinen vuorikehä. Aukeaman keskellä kohoutui soikea
mäennyppylä, ikäänkuin jättiläismoukarilla olisi altapäin isketty
kuhmu tuon luonnon muodostaman kattilan pohjaan. Tämän pikku töyryn
harjannetta pitkin kulki jalkapolku, kiemurrellen jostakin reuna vuoren
takaa ja vastakkaisella puolella sen yli jonnekin luikertaen. Ikäänkuin
kunnioituksesta ehkä vuosisatoja vanhaa karjanpolkua kohtaan oli pieni
harmaa tupa hyyvistäytynyt mahdollisimman matalaksi ja kylkeänsä
poispäin kallistaen kuhmun rinteelle niin alas, että polkua kulkijan
jalat olivat päreillä paikatun pienen akkunan yläpuolella, ja saattoi
melkein astua tuohikaton räystäälle.

Kuin karsinaan aidattuina olivat Urpo ja Ulla eläneet siellä omaa
hiljaista elämäänsä. He tiesivät ja tunsivat kyllä, että etäämpänä
noiden reunavuorten takana oli ikäänkuin toinen maailma, jossa elämä
kulki kiivasta vauhtiansa eteenpäin toisilla jalaksilla kuin heidän
nuoruudessaan. Mutta eivät he milloinkaan olleet halunneet siihen
rekeen istua eikä heitä oltu kovin paljon pyydettykään. Kuitenkaan
eivät hekään voineet jäädä aivan osattomiksi ulkopuolisen maailman
rientojen kosketuksilta. Vuorten takainen elämänhirviö heitti joskus
omissa tarkoituksissaan himokkaan silmäyksen tännekin. Oli sattuma,
että sen piti ulottaa yksi tuhansista lonkeroistaan Kattila-ahoon juuri
nyt, rauhaisena juhannusaattoiltana, jolloin sitä kaikkein vähimmin
olisi odottanut ja halunnut.

Vanhusten syötyä ohukaisensa loppuun, hiipuvan hiilloksen ääressä
mahapakoillaan ja tyytyväisinä sulatellessa maukasta ateriaansa ja
lapsellisina lepertäen menneitten aikainsa muistoja, huudahti Ulla kuin
pelästyneenä ja kädellään vuorelle viitaten:

»Kukas tuolla?»

Molempien teroittaessa katseensa osoitettuun suuntaan näkivät he vuoren
harjalla pitkän mieshenkilön seisovan ja katselevan ympärilleen kuin
tutkien ja alkavan sitten juopuneen tavoin horjahdellen laskeutua
rinnettä alas. Vanhusten luokse päästyään outo mies nyökkäsi päätänsä
tervehdykseksi ja sanaakaan sanomatta lysähti maahan istualleen. Pää
kumartuneena koukussa olevien terävien polvien varaan, kädet ristissä
säärien ympärillä ja hiestä kimpuiksi liimautunut pitkä musta otsatukka
valahtaneena kasvoille takaraivolla retkottavan isolippaisen lakin alta
hän siinä silmät rakosillaan hengitti syvään ja raskaasti kuin kuoleva.
Urpo ja Ulla vilkuilivat toisiaan kysyvinä ja hätäytyneinä, mutta
olivat niin ymmällä, etteivät saaneet sanaa suustaan.

»Voi helvetti!» kähähti vihdoin kuin huokauksena miehen kurkusta niin
hiljaa, että se kuului melkein kuiskaukselta.

»Akka, vettä, ja pian!» komensi hän hetken kuluttua kuin jostakin
suuttuneena.

»Mitä se siinä akoittelee», tokeni Ulla, mutta kiiruhti kuitenkin
hakemaan raikasta vettä lähteestä isolla kivikupilla, jota hän ei
kiireessä joutanut edes huuhtaisemaan puhtaaksi lettutaikinan jätteistä.

Nostamatta kertaakaan huuliaan astian laidalta mies tyhjensi sen
yhdellä siemaisulla, käänteli ja katseli sitten tyhjää kuppia sisä- ja
ulkopuolelta ja kysyi vihdoin:

»Onko tämä porsaan kuppi?»

»Ei se ole ennen ollut — mikähän nyt lie?» pisti Ulla.

Ymmärtäen yskän vieras ei vastannut mitään. Hän kohotti päänsä, katsoi
väsyneesti ja laimein silmin kuin unesta heränneenä riutuvaa hiillosta,
paistinpannua, puulautasta ja vuoroin kumpaakin kokon jätteillä
istujaa. Pitkän laihan kaulan kiertyessä ruuviksi alkoi katse kulkea
sitten ympäri reunavuoria, kuin etsisi ulospääsyä avarammille aloille,
palaten jälleen lähtökohtaansa, jolloin vieras taas kähisi:

»Mikäs pirun paikka tämä oikein on?»

»Vieras erehtyy kokonaan, kyllä tämä on ihmisten asumus», vastasi Urpo
loukkautuneena.

»Niin, niin. Mutta missäs minä olen nyt?»

»Kattila-ahoksi tätä sanotaan. Mutta mistäs kaukaa kulkevainen on —
taitaa olla härkävieraita?»

»No ihan sonnivieras. Tuolta olen kaupungista.»

»Millä asioilla vieras liikkuu, ja miten te olette tänne joutunut?»

»Minä olen akitaattori. Mutta miten olen joutunut tänne, sitä minä,
hyvä vaari, en tiedä itsekään. Läksin jo eilisaamuna, toissa aamuna,
vai lieneekö ollut kolmaskin aamu — tuntuu niinkuin siitä olisi kulunut
iankaikkisuus — tuolta, tuolta... minulla ei ole aavistustakaan, missä
päin se penteleen kylä on, enkä minä muista enää sen nimeäkään.»

»Loilon kylää mahtanee vieras tarkoittaa?»

»Just. Minun oli määrä oikaista sydänmaan halki tänne — tänne...»

»Mäyrämäen kylään kai?»

»Niin, Mäyrämäen kylä se oli. Muuan mies lähti oppaakseni, saatteli
minua jonkun matkaa, väittelimme siinä peräkkäin kävellessämme
kiivaasti politiikasta, ja kun tulimme kahden polun haaraukseen, neuvoi
hän minut toiselle niistä ja sanoi, että vieras menee nyt vain nenäänsä
kohti, niin kyllä perille pääsee.»

»Kummalleko polulle hän neuvoi?» kysyi Urpo.

»Vasemmalle.»

»Vasemmalle! No sitten saa vieras kiittää jumalaansa, ettei joutunut
sinne, jonne sana sanoo vasemman tien vievän.»

»Jumalaa tai... Minä aloin siellä metsässä jo ymmärtää, että se
saaterin kierosilmä neuvoi minut tahallaan väärälle polulle.»

»Sanoiko vieras sillä oppaalla olleen karsot silmät?» tutkaisi Urpo.

»Sillä ei ollut ainoastaan karsot silmät, vaan koko mies oli niin
kiero, että sen silmissä voi hyvinkin näyttää vasen polku oikealta ja
oikea vasemmalta.»

»Suopellon Jussi», suhahti Urpo Ullan korvaan ja ääntänsä koroittaen
kysyi taas vieraalta:

»Minkähän, tähden tuo tuommoisen jutkun teki?»

»Me oltiin eri puoluetta ja sehän selvittää kaiken. Hänen
tarkoituksensa tietenkin oli estää minun pitämästä Mäyrämäen kylään
eilisillaksi ilmoittamaani esitelmää ja vaalikokousta. Hiton sukkela
taktillinen temppu muuten. Minun olisi pitänyt tänä iltana — mutta
mikäs ilta nyt onkaan?»

»Hm — juhannusaattoina kai.»

»Juhann...!»

Mies tempasi muistikirjan taskustaan.

»Voi saksan saakeli, voi tuhannen turkinpunainen! Minun olisi, näen mä,
jo toissa iltana pitänyt olla Mäyrämäessä, eilisiltana kirkonkylässä ja
tänä iltana... Mutta minnekäs se yksi päivä on kadonnut? Jumalaut! Se
on nyt mennyt sekaisin koko suunnitelma. Ja mitenkäs tällä äänellä enää
puhutaan ja laumoja innostetaan.»

»Vieraassa tuntuu tosiaankin olevan hyvin paha yskä, kun ääni on noin
käheä.»

»Ei se yskää ole.»

»Mitäs se sitten on?»

»Minä olen jo toista kuukautta puhunut ja pauhannut yhtä mittaa ja
lisäksi huutanut ja kironnut tämän pakanan sydänmaan perkeleitä
täyteen, toivoen että joku kuulisi, kunnes en enää saanut kurkustani
äänen pihaustakaan. Kolme viinatehdasta tapasin harhaillessani, kaksi
oli jätetty kylmille ja kolmannessa oli viina parhaillaan lirisemässä,
mutta keittäjästä en saanut nähdä muuta kuin vilaukselta pieksujen
pohjat. Kohentelin tulta padan alle, huusin ja kiljuin, että mies
tulisi takaisin ja opastaisi minut ihmisten ilmoille. Mutta kun sitä
hullua ei kuulunut, tein tuohesta lipin ja... Hm!

... Lopuksi nukuin ja siinä lienee se yksi päiväkin kirjoistani
kadonnut. Kun vihdoin heräsin, näin tehtaan paikalla vain särkyneen
tyhjän pullon ja muutamia nokisia kiviä, mutta rahoistani ei ollut
jäljellä pennin pyöreää.»

»Verotti kai viinoistaan.»

»Niinpä kai. Nälkäkin tässä tuntuu sydänalaa viiltelevän — mutta rahaa
ei ole.»

»Eihän tuota käy rahatontakaan nälkään näännyttäminen. Vieras tulee
syömään tänne tuvan puolelle,» pyysi Ulla.

»Ei, ei. Emäntä olisi hyvä ja toisi vain tänne muutamia voileipiä. Kun
tässä vähän levähdän ja virkistyn, jatkan matkaani vaikka kontaten. Ei
auta, viimeiset päivät on käsissä.»

»Hyvä isä! Joko nyt sitten tulee maailman loppu?» hätäytyi Ulla.

»Loppu siitä tulee, jollette tekin mene heinäkuun alussa vetämään
punaista viivaanne. Totta kai tiedätte, että silloin on vaalipäivät?»

»On siitä vähän kuisketta kuultu — vaikka tulleeko tuonne mentyä, kun
ei ole tullut ennenkään», sanoi Urpo.

»Mutta nyt on mentävä, nyt on porvareilla piru merrassa», innostui
vieras, jossa pelkkä porvarin mainitseminen oli väsymyksestä huolimatta
herättänyt jälleen agitaattorin eloon.

»Sakotetaanko siitä, jos ei mene?» kysyi Urpo.

»Linnaa siitä tulee, hyvässä lykyssä kuritushuonetta.»

»Taivas armahtakoon!» huudahti Ulla, mutta Urpo sanoa jurautti:

»Eipä tuosta ole tullut ennenkään.»

»Mutta nyt tulee... tai oikeastaan... riippuu siitä... Mitä uskoa te
tunnustatte? Vaikka sehän on kai selvä kysymättäkin.»

»Herra Jumala! Lutheeruksen uskoa kai», sanoi Ulla.

»Väriä tarkoitan.»

»Väriä?»

»No hitto soikoon! Mihin puolueeseen te kuulutte?»

»Ei me kuuluta mihinkään puolueeseen», sanoi Ulla, ja häneen yhtyi
äänettömänä Urpokin.

»Kuuluttava on», sanoi mies, otti viheriän paperin taskustaan, aukaisi
sen monista taitteistaan ja tökkäsi sormellaan erääseen kohtaan, johon
oli vedetty punainen viiva.

»Tuohon on teidän viivanne vedettävä, tuohon noin, jossa lukee:
Työväjen puolue.»

Ulla haki vieraan pyytämää ruokaa, ja enempää viivyttelemättä lähti
agitaattori Urvon tarkoin neuvomaa polkua myöten Mäyrämäkeen päin,
syöden ahneesti voileipiä mennessään.

Vieraan poistuttua näkymättömiin vuoren taakse lähtivät myöskin Urpo
ja Ulla kapistuksineen kotiin, rupesivat heti sänkyynsä maata ja
koettivat nukkua. Mutta pitkään aikaan ei uni tullut heidän silmäänsä,
ja entinen, oikea juhannustunnelma oli Kattila-ahon asujamilta mennyt.


II

Juhannuksen jälkipäivinä painoi Urpoa ja Ullaa raskas huoli.
Agitaattorin sanat linnasta ja kuritushuoneesta kaikuivat jäätävän
kylminä heidän korvissaan. Oliko mies puhunut totta vai valehdellut?
Ennen ei äänestyksestä poisjäämisestä ollut seurannut mitään
rangaistusta, mutta onhan voitu lakeja ja asetuksia jälkeenpäin
muuttaa. Ei ollut täällä metsien keskellä ketään, jolta olisi asiaa
kysynyt, eikä oikein tehnyt mieli udellakaan ja siten paljastaa
tietämättömyyttään.

Valkeni vihdoin heinäkuun ensimmäinen päivä. Jo aamuvarhaisesta alkoi
Loilon kylästä ja muista sen puolen kylistä lappaa väkeä polkua myöten
Kattila-ahon ohi äänestyspaikalle. Urpo kaivaa jurrasi ojaa pellollaan
— muulloin ei hän sitä juuri kaivanutkaan — ja vilkuili alta kulmain
menijöitä. Mutta sitten hänestä alkoi tuntua, niinkuin olisi pyhäaamu,
nuo tuossa juhlatamineissaan olisivat matkalla kirkkoon ja hän tässä
paikkaisissa, multaisissa rytkyissään kaivamassa ojaa sunnuntaina.
Hän polkaisi kuin kiukuissaan lapion peltoon ja meni tupaan. Ulla oli
akkunan pielessä kyyröttämässä ja kurkistamassa salaa ohikulkijoita.
Urpo istahti vakoilemaan toiseen akkunan pieleen. Siellä meni miestä ja
naista, nuorta ja vanhaa, monella jo selkä köyryssä ja keppi kädessä.
Useimpien kasvoilla kuvastui ankara vakavuus, niinkuin olisivat menossa
lukukinkereille tai rippikirkkoon. Jotkut, leikkisämmät, kuuluivat
huutaa huikahuttavan ohimennessään:

»Hei, Urpo ja Ulla — äänestämään!»

Katselijat vetäytyivät silloin hiukan syrjemmäksi, luullen tulleensa
huomatuiksi.

Nämä määrävuosin uudistuvat äänestyspäivät ohivirtaavine
kansanjoukkoineen olivat Kattila-ahon vanhuksille oikeita piinanpäiviä.
Tällöin he tunsivat enemmän kuin muulloin, kuinka eristettyjä he
olivat muusta maailmasta ja sen riennoista. He eivät voineet välttää
sitä hiukan ahdistavaa tunnetta, että olivat mielestään kuin metsän
peikkoja, jotka äkeissään murjottavat luolassaan, kun kaikki muut
ihmiset täyttivät velvollisuuttaan. Mutta toisaalta heidät vangitsi
paikalleen vielä voimakkaampi, vaistomainen tunne, että he mukaan
liittyessään olisivat vain tahdottomia välikappaleita virran vietävänä,
kadottaisivat entiset uskomuksensa ja lujan pohjan jalkainsa alta,
kuten peikko voimansa astuessaan luolastaan määrätyn rajan yli.

Ensimmäisen väentulvan sivuutettua mökin seurasi väliaika, jolloin ei
näkynyt yhtään menijää. Vanhukset vetäytyivät pois vartiopaikoiltaan.
Urpo otti kirveensä penkin alta, hioi sitä ja meni pellon aitaa
korjailemaan, tehden verukkeeksi sen, että niin vähäpätöinen askartelu
ei työtä olisikaan. Mutta hänen omatuntonsa jysäytti sitäkin vastaan:
työ kuin työ, eihän aita ollut kaivoon pudonnut aasi tai muu nauta,
jota pyhänäkin sopii auttaa. Hän palasi takaisin tupaan, heittää
kolautti kirveensä penkin alle ja paneutui sänkyyn pitkäkseen. Mutta
Urvon ei ollut hyvä olla siinäkään. Tuvan painostavassa hiljaisuudessa
hänellä oli jotenkin samanlainen tunne kuin täytyy olla sillä
miehellä, joka vihamielisyydestä on jäänyt kotiin, kun kaikki muut
ovat juoksujalkaa rientäneet hukkuvaa pelastamaan tai sammuttamaan
tulipaloa, jossa ihmishenkiä voi olla vaarassa.

Ainoana lohdutuksena Urvolla tässä, niinkuin monissa muissakin
asioissaan, oli tietoisuus siitä, että voihan vielä huomenna tehdä sen,
mikä tänään jää tekemättä. Mutta ratkaisevan päätöksen tekeminen oli
hänelle niin vaikeaa ja vastenmielistä, että se ehkä olisi siirtynyt
ylihuomiseenkin, ellei kuritushuonepelon lisäksi muuan haudan partaalla
hoippuva heikko jalka olisi antanut Kattila-ahon vanhuksille voimakasta
potkaisua äänestysuurnalle.

Vuoteella selällään maatessaan ja tuntiessaan jonkinlaista henkistä
huojennusta siitä luulosta, että kaikki tämän päivän äänestäjät ovat
jo menneet, oli Urpo kuulevinaan ulkoa kuivaa yskimisen kakomista.
Vanhukset kiiruhtivat taas akkunan pieliin kurkistamaan ja näkivät
ylhäällä harjanteella kepin kärjen ja kolmet jalat hiihtelevän rinnan
äänestyspaikkaa kohti niin lyhyesti ja hitaasti, että eteenpäin menoa
tuskin huomasi. Kun he sitten miltei peläten siirtyivät likemmä
akkunaa, nähdäkseen kulkijat kokonaan, löi Ulla kämmeniänsä yhteen ja
huudahti kuin säikähtyen:

»Herra Jumala! Johan sinne nyt menevät kuolleetkin.»

Mies ja vaimo siellä ylhäällä taluttivat käsikynkistä naiseksi puettua,
vahakasvoista luurankoa: Tiensuun Martta muoria, johon verraten Ulla
oli vielä melkein tyttönen.

»Ei kai siitä nyt linnanmatkaa mahtaisi tulla, vaikka emme äänestämään
menisikään, mutta saisihan tuon tuonkin taian kerran tehdä, ennenkuin
kuolee», sanoi Urpo, ryhtyen pitemmittä puheitta ajamaan partaansa ja
pukeutumaan pyhäpukuun.

Kun Ullakin oli aitassa pukeutunut parhaisiinsa ja pistänyt lopuksi
liinaan kääräistyn silkkihuivin kainaloonsa, lähtivät he matkalle.
Kotvasen kuljettuaan he tapasivat äskeisen hitaan kulkueen.

»Hyvää päivää. Äänestämäänkös siinä Martta-muoria talutetaan?» kysyi
Ulla puheen aluksi.

»Jumal' antakoon. Äänestämään — äänestämään», vinkui Martta muori
vastaukseksi, jaksamatta puhua enempää yhteen mittaan.

»Menee kyllä aikaa, ennenkuin olette perillä Isonkylän koululla»,
huomautti Urpo.

»Härkä jäniksen tapaa — härkä jäniksen tapaa — jos ei tänään, niin
huomenna. Aiomme olla välillä yötä — välillä yötä.»

Vähän aikaa yhdessä taivallettuaan kiiruhtivat Urpo ja Ulla jättämään
tuon hitaan matkueen, joka heistä tuntui kolkolta kuin hautaussaatto.

Äänestyspaikkaan tultuaan — Ulla silkkihuivissa — he pysähtyivät
ovensuuhun ja koettivat muitten menettelyä seuraten ottaa asioista
selkoa, ennenkuin astuisivat esille. Ihan toisenlaiseksi he olivat
äänestystä kuvitelleet — kuvitelleet, että osaavammat vetävät pöydässä
itse viivansa ja vähemmän taitavat pitävät vain kynänpäästä kiinni
jonkun kirjoitustaitoisen piirtäessä näiden viivaa, jotenkin samoin
kuin oli tapana piirtää puumerkki asiakirjaan. Mutta tästä silmin
näkemästään toimituksesta he eivät ymmärtäneet mitään. Tämähän
muistutti hiukan lukusia, hiukan markkinoita. Pitkän pöydän ääressä
istui miehiä, mikä selaillen kirjaansa, mikä muuta käsittämätöntä
toimittaen. Seinän vierellä oli kuin mitäkin pilttuita, joiden
avonaisesta alaosasta näkyi mistä miehen sääret, mistä naisen
hame, alati vaihdellen, mutta ruumiin yläosaa suojaava kangas esti
kiusallisen parhaiksi näkemästä, mitä he siellä tekivät.

Vihdoin Ulla ei enää voinut hillitä pilttuisiin kohdistuvaa
uteliaisuuttaan. Hän hiipi lattian yli erään suojuksen luo ja kaula
kurkolla kurkisti reunan yli sisään. Mutta samalla kuului sieltä
äkäinen ärähdys:

»Pois! Ei saa tulla!»

Säikähtäen nykäisi Ulla päänsä pois, sylkäisi lattiaan ja palasi nolona
Urvon luokse.

Suojuksesta poistuttuaan sanoi se mies, jonka koppiin Ulla oli
kurkistanut, eräälle seinuksella seisoksivalle joutilaan näköiselle
miehelle:

»Poliisi pitää huolen siitä, etteivät syrjäiset pääse vakoilemaan ja
urkkimaan äänestäjiä.»

— Poliisi!

Ulla pelästyi niin, että vapisi ja hapuili kuin turvaa etsien Urvon
kättä omaansa.

»Mitäs sinne menit vakoilemaan ja urkkimaan», sanoi Urpo hiljaa,
koettaen Ullaa rauhoittaakseen tekeytyä tyyneksi, vaikka hänkin tunsi
kylmää väristystä ruumiissaan.

Olivat vihdoin Urpo ja Ulla pääsevinään osapuin selville äänestyksen
kulusta, kunnes sattui tapaus, joka ensikertalaisissa sai aikaan
pelonsekaista hämminkiä. Lattialla pöydän päässä oli kummallinen astia,
joka Ullan mielestä muistutti pystyssä seisovaa kaljatynnyriä sikäli,
että se oli umpinainen ja yläpäästä suppeampi. Sen sisään pudottivat
äänestäjät lippunsa. Mutta kun muuan nuori nainen pudotti sinne
paperinsa, pudisti eräs pöydän ääressä istuvista miehistä kädessään
olevalla pikku esineellä, jolla hän oli painaa kopsauttanut merkin
kaikkien muitten lippuihin, varoittavasti naiselle ja sanoi:

»Top!... Hukkaan meni.»

»Herra Jeesus!» kirkaisi silloin nainen, kahmaisi kädellään kuin
tavoittaakseen kiinni lippuansa ja kätkien tulipunaisiksi leimahtaneet
kasvonsa käsiinsä juoksi ulos.

Mahtaneeko tyttö parka päästä rahasakolla, vai saaneeko linnaa,
ajatteli Urpo ja ihmetteli, miksi poliisi ei lähtenyt karkurin jälkeen.
Tämän käsittämättömän tapauksen järkyttämänä Urpo oli kuin kahden tulen
välissä: rangaistus voi seurata, jos äänestit tai olit äänestämättä.
Kuitenkin hän hiukan rauhoittui, kun Ulla sormellaan pöytään osoittaen
sopotti hänen korvaansa:

»Eikös se tuo, joka istuu syrjäkarein meihin ja antaa lippuja — eikös
se, jumala nähköön, ole Lepistön mökin mies, Mikko?»

»Ka perr...! Onpa, koira vie, niinkin siinä Lepistön Mikko. Jopahan
näkyy Mikostakin herra tulleen», Urpo ihan ilostui.

Kun vihdoin Mikkokin ovelle vilkaistessaan sattui huomaamaan
tuttavansa, viittasi hän kädellään kutsuvasti ja sanoi:

»Mitäs siellä pilkistelette, tulkaa ottamaan lippunne.»

Eihän ollut aviopuolisoilla enää muuta keinoa kuin sykkivin sydämin
astua ratkaiseva askel. Pöydän luo tultuaan Urpo haraisi sormin
tukkaansa tervehdykseksi ja Ulla niiasi.

»Mikä nimi?» kysyi virallisen lyhyesti se herrahtavan näköinen mies,
jolla oli kirja edessään ja joka näytti päälliköltä.

»Urpo Kaalepinpoika Tossavainen ja vaimo Ulla», vastasi Urpo, kuten oli
kuullut papin lukusilla huutavan kirkonkirjoista.. »Ehkäpä herrat ovat
jolloinkin sattuneet kuulemaan huhua Urpo Tossavaisesta?»

Lautakunta hymähti, ja puheenjohtaja alkoi selata kirjaansa.

»Mutta ei täällä näy ollenkaan Urpo Tossavaisen nimeä», sanoi
puheenjohtaja, aikansa turhaan etsittyään.

»Härkävieraita: tällä Urvolla ja Ullalla, näettekös, kun ei ole
milloinkaan ennen ollut tapana käydä näissä pidoissa, niin jos lienevät
herrat hyvinkin tuumineet, että joutaapa heidän nimensä jäädäkin
kansien ulkopuolelle», laski leikkiä muuan Mäyrämäen kyläläinen.

Mutta puheenjohtajaa ei naurattanut. Hän kysyi vakavana:

»Saatteko kunnalta vaivaisapua?»

»Vaivaisapua!... _Minäkö?_»

»Niin — tai ehkä vaimonne?»

»Itse minä olen akkani elättänyt ja elätän vastakin», sanoi Urpo
suuttuneena moisesta kunnianloukkauksesta.

»No sitten teidän kruununveronne varmaankin ovat jääneet maksamatta»,
jatkoi puheenjohtaja.

»Kruununverot — maksamatta? Johan nyt on perhana!»

Sen sanottuaan Urpo käänsi halveksien lautakunnalle selkänsä ja lähti
ulos, siunailevan Ullan jäljessä seuratessa.

»Yövy sinä nyt täällä, vaikkapa sen Lepistön Mikon mökissä, minä
pyörähdän vähän kotona ja tulen huomenna takaisin», sanoi Urpo
vaimolleen ja kiiruhti matkaan.

Kun hän huomenissa palasi, povi pullollaan, meni hän Ullan kera
uudestaan lautakunnan eteen, riuhtaisi takkinsa ja liivinsä napit
auki ja kaivoi karvaisesta povestaan kahdella hakaneulalla paidan
sisäpuolelle kiinnitetyn vaatemytyn, jonka avattuaan läjäytti
puheenjohtajan eteen pöytään paksun tukun pieniä paperilappusia.

»Herrat ovat hyvät ja selailevat hiukan näitäkin papereita, niin ehkäpä
niistä löytyy vastaus siihen eiliseen», sanoi hän mahtipontisesti.

Siinä oli kaikki Urvon lunastamat kruunun-, kunnan- ja papinkuitit
monien vuosikymmenien ajalta, ruskettuneina, russakoiden ja kärpästen
tahraamina, kukin lajinsa erikseen tarkassa aikajärjestyksessä,
neulalla lankaan pujotettuina.

»Niin, nähtävästi teillä ei ole mitään laillista estettä, mutta
kun nimenne ei ole täällä kirjoissa, emme voi antaa teidän käyttää
äänioikeuttanne», sanoi puheenjohtaja.

Tällaisesta käänteestä Urpo oli hyvinkin mielissään, mutta tekeytyen
vääryyttä kärsineeksi kysäisi hän painokkaasti:

»Minkäs tähden minun nimeni ei siellä kirjoissa ole?»

»On kai henkikirjoittajan huolimattomuuden takia jäänyt pois.»

»Missäs se asuu, se henkiherra?»

»Kaupungissa.»

»Asuisi likempänä, niin olisi minulla pari sarvipäistä sanaa sillekin
kuiskattava... Mutta mitenkäs se on nyt sen linnan laita?»

»Minkä linnan? Turhaan meitä uhkailette, sillä eihän ole lautakunnan
vika, että nimenne on jäänyt luettelosta pois», sovitti puheenjohtaja.

Urpo mietti hetkisen ja kun huomasi näin odottamatta vaihtuneensa
ikäänkuin syyllisestä syyttäjäksi, sanoi hän nuhtelevasti:

»No, jääköön nyt silleen tällä kertaa, mutta pitäkää vasta varanne,
että nimeni tulee kirjaan, ja Ullan myös.»

»Itsenne teidän on siitä huoli pidettävä», ärähti puheenjohtaja.

Urpo kääri kuittinsa myttyyn, kiinnitti sen hakaneuloilla paitansa
poveen, napitti liivinsä ja takiansa ja haraisi sormin tukkaansa
hyvästiksi. Ulla niiasi ja kiitti.

Paluumatkalla tuli heitä vastaan se eilinen hautaussaatto Urpo kohtasi
sen nyt jo neljännen kerran, aina kappaleen matkaa päämääräänsä
likempänä.

»Joko sitä te äänestitte — joko äänestitte?» vinkui Martta-muori.

»Liehän tuota tullut ääntäkin pidettyä», vastasi Urpo vältellen ja
keskustelua karttaen yritti pysähtymättä mennä ohi. Mutta kun Martta
muori käänsi keppinsä poikittain puomiksi eteen, oli hänen pakko
seisahtua.

»Oliko teillä neuvoja — oliko neuvoja?»

»Neuvoja? Miltä neuvoja?... Lie ollut neuvojakin, ei osuttu näkemään.»

»Itse veditte viivanne?... Osasitte?»

»Liehän tuota osattukin.»

»Niin, te osaatte, te ette tarvitse taluttajia siellä eikä täällä — te
nuoret — te nuoret. Te ette ole vielä seitsemänkäänkymmenen. Minulla
on menossa jo yhdeksäskymmenes yhdeksäs — yhdeksäskymmenes yhdeksäs.
Te voitte vielä äänestää monta kertaa. Mutta minun kohdaltani vedetään
tälle maailmalle nyt jo viimeinen viiva — viimeinen viiva.»

Paluumatkalla olivat Kattila-ahon vanhukset, varsinkin tuon
polulla sattuneen kohtauksen jälkeen, karttaneet koskettelemasta
äänestysasiaansa. Mutta kun Ulla kotiin tultua kiehautti kahvit ja he
rauhaisessa tuvassaan äänettöminä ryyppivät kuumaa mielijuomaansa,
huomautti Urpo ykskantaan:

»Onhan nyt sekin tullut nähdyksi.»

»No on», sanoi Ulla ja hymähti epämääräisesti.




HIILIMIILULLA


Oli lämmin syksyinen iltayö. Taivas oli kauttaaltaan synkän pilven
peittämä ja ilma niin tyyni, että pimeydestä oli kuulevinaan yön
salaperäisiä kuiskauksia. Siellä ja täällä leimahteli leveitä
salamoita, ja joskus revähti taivaan ranta auki peninkulmien
pituudelta, ikäänkuin sieltä vuorten takaa olisi myrskyssä
hulmahtanut näkyviin pitkä, hopeankirkas kankaanlieve. Kuin nukkuvan
yön vavahduksina kumotti väliin pilvenpäällinen salama pimeyden
lävitse heikosti värähtelevinä valonkajastuksina. Mutta pieninkään
ukkosenjyrähdys ei häirinnyt hiljaisuutta eikä satanut pisaraakaan.

Etäällä ihmisasunnoista loikoi Sysi-Iisu avonaisen lautakatoksen
alla ja katseli taivaan valtavaa valoleikkiä. Kuin jättiläissuuri
muurahaiskeko häämöitti hänen lähellään hiilimiilu yötäkin mustempana.
Kaukaa kuului sydenpolttajan korviin hiljaista hyminää kuin maan
alta: koski siellä lauloi sanatonta säveltänsä, lakkaamatta niellen
yhtyneitten reittien vuolaita vesiä ja antaen osan väkeänsä ison
sahalaitoksen käyttövoimaksi. Yön peitossa piilevän lahden rantamalla
palaa loimotti sammumaton »helvetin tuli».

Pehmeällä sammalvuoteella loikoessa alkoi Iisua oudosti raukaista,
ollen se hänestä liian raskasta tavallisen unen aiheuttamaksi. Vain
suurten tapausten edellä hän oli ennen sellaista tuntenut. Niinpä
kerrankin, vuosia sitten, hän oli keskellä päivää ja kesken työtänsä
nukahtanut istualle tupansa penkille. Mutta tuskin hän oli ehtinyt
herätä, kun sanantuoja oli jo ovella ilmoittamassa, että suojukseton
särmäysterä oli leikannut sahassa työskennelleen Iisun pojan keskeltä
melkein poikki.

Iisusta tuntui peloittavalta, melkeinpä luojan halveksimiselta, nukkua
taivaan tulien leimutessa. Saattaisihan singahtaa salama alas juuri
hänen kohdalleen ja siirtää sielun ajasta ikuisuuteen, ruumiin unesta
uneen. Mutta vastustuksesta huolimatta tuli uni kuin painajainen.
Kerta kerralta viipyivät Iisun silmät yhä kauemmin kiinni, rakoutuivat
hetkiseksi salaman valon kajastaessa suljettujenkin luomien lävitse,
kunnes ne vihdoin jäivät pysyvästi kiinni.

Kuinka kauan Iisu lienee nukkunut, kun hän oli tuntevinaan voimakkaan
tyrkkäyksen kylkeensä. Säikähtäen hän ponnahti istualle ja suuntasi
katseensa pelokkaana miiluun, kylmien väreitten karmiessa selkää. Hän
oli nähnyt kummallista unta: miilu oli olevinaan kuin iso hautakumpu,
jonka huipulla seisoi musta risti. Vielä herättyäänkin hän oli
vilaukselta näkevinhän ristin miilun harjalla ja sitten yht'äkkiä
painua hutkahtavan kormun sisään.

Tuulilta suojatussa paikassa sijaitseva pari syltä korkea kormumiilu
oli siten rakennettu, että pitkät hiilipuut oli ladottu nojalleen
pystyyn paksun napahirren varaan ja päällystetty turpeilla,
sahajauhoilla ja hienolla hiilenmuralla. Astuimiksi ylöspääsyä varten
oli miilun sivuilla ylt'ympäri puunaulojen kannattamia lautoja toinen
toistaan ylempinä kehinä. Lopuksi nostettiin napahirsi pois, miilu
sytytettiin kormun pohjasta ja yläpää tukittiin aukon täyttävällä
hirsipölkyllä, jota tarpeen mukaan lyötiin puunuijalla alemmaksi.
Hiilipuiksi käytettiin sahalta tuotuja rimoja. Tähän tarpeeseen
kelpaamattomat pienet rimat, joilla niinä aikoina ei ollut mitään
rahallista arvoa, poltettiin lahden rannalla, ja kun rovio siellä
loimusi yöt, päivät, kesät, talvet melkein lakkaamatta, sanottiin sitä
piloillaan helvetin tuleksi.

Salamat leimahtelivat yhä.

Iisu nousi vuoteeltaan, teki tavanmukaisen tarkastuskäynnin miilun
ympäri ja jäi kummeksien seisomaan vartioitavansa viereen. Hän uskoi,
että tällä paikalla asui haltija, joka monta kertaa oli herättänyt
hänet, kun hän oli torkahtanut uneen ja miilun salainen tuli oli
päässyt jostakin heikosta kohdasta ryöstäytymään suojuksen lävitse
ulkopinnalle ja siten »turri» uhkasi syödä koko miilun.

Mutta minkä tähden haltija oli herättänyt hänet nyt, kun mitään vaaraa
ei näyttänyt olevan?

Tosin miilu oli jo pitkälle palanut ja sen yläosassa saattoi olla
onttoja kohtia. Pitäisi ehkä kavuta ylös polkemaan jaloin päällystää
ja lyömään nuijalla kormun kiilaa alemmaksi. Mutta kun Iisu vilkaisi
miilun harjalle, muisti hän niin elävästi äskeisen hautamerkin, kuin
olisi sen jälleen siellä nähnyt Rohkenematta yön pimeydessä nousta
sille paikalle, missä risti oli ollut, hän palasi takaisin suojukseensa.

Iisun istuessa pää kumarassa katoksen alla hänen sieluaan painoi
raskas, aavisteleva tunne jostakin lähenevästä vaarasta, joka oli vielä
näkymättömiin kätkeytyneenä kuin sähkö pilviin, mutta saattoi yht’äkkiä
salaman tavoin iskeä, tietymätöntä milloin ja mistä. Kotvan kuluttua
hän kohotti äkkiä päänsä ja kuunteli henkeä pidättäen läheneviä,
hiipiviä askelia.

»Kuka siellä?» hän kysyi hiukan värähtävällä äänellä.

Vastauksen asemesta seisahti suojuksen ääreen musta haamu, kömpi siitä
katoksen alle ja vääntäytyen Iisun viereen istumaan sanoi:

»Otahan tuosta lämpimäisiä.»

»Kaaproko se... Eipä taitaisi olla väliä niillä lämpimäisillä — tällä
kertaa», vastasi Iisu, mutta haroi kuitenkin kädellään pimeyttä,
kunnes osui tarttumaan tarjotun pullon kaulaan. Kulauksen ryypättyään
hän tarjosi vastalahjaksi tupakkaa vieraan piippuun ja täytti sitten
omansa. Miesten imiessä lyhyitä nysiänsä hehkui katoksen alla kaksi
pienoishiillosta, valaisten kahta kuluvaa silmäparia, nokisten naamojen
sulautuessa yön mustaan väriin.

»Kotoa käsinkö Kaapro on kulkemassa vai muualtako on matka?» kysäisi
Iisu.

»Kotoapa niinkin: korpi kurjalla kotina. Totta puhuakseni alkoivat
nuo taivaan tuliroihut hiilestää pintaani siihen määrin, etten enää
jaksanut sitä polttoa kestää, vaan täytyi lähteäkseni ihmisten
ilmoille.»

»Mitäpä pelkäämistä noissa olisi, äänettömissä leimauksissa?» arveli
Iisu.

»Niiden aavemainen hiljaisuushan se juuri lyökin luonnon lamaan ja
kammottaa sydäntä kuin yöpöllön äänetön lento. Ajattelehan tätä:
istua kyykötät sydän kourassa tulesi ääressä synkän korven komerossa,
jossa on niin hirvittävä hiljaisuus, että veresi ääni kohisee
korvissasi kuin Imatran pauhu. Silloin yht'äkkiä leimauttaa maailman
ympärilläsi häikäisevän kirkkaaksi, niinkuin joku tuolla ylhäällä
valonheittäjällään tarkastelisi, mitä salaisia puuhia Kaaprolla
mahtanee siellä korven kätkössä oikein olla.»

»Eiköpä tuolla pilvien pitäjällä liene silmät sellaiset, että näkee ne
askartelusi pimeydenkin lävitse. Kunhan ei vain se oma virittämäsi tuli
olisi alkanut pintaasi polttaa ja oman viinasi lirinä tuomion koskena
korvissasi kollista, ajaen sinut arkana jäniksenä pakosalle.»

»Omaatuntoa kai tähtäät. Saattaapa olla puheessasi pisara perää.»

»Eikö lie siinä arkuutesi syvimmät syyt. Mutta miten sieltä korvestasi
osasit tulla tänne näin säkkipimeässä?»

»Minulla ‒ kaadahan tuosta lisää nokiseen naamaasi — minulla,
veikkonen, on yösilmät kuin kissalla. Olen näet tuijottanut elämässäni
enemmän yöhön kuin päivään. Sinä näitä miilujasi polttelet yövuorolla
vain joka toinen viikko, mutta minulla on yövuoro melkein aina. Eikä
minua ole korpi koskaan pimeässä pettänyt, mutta päivisin olen joskus
eksyneenä kiertänyt tehdastani kuin jänis ympyräänsä ja vasta yön
tullen osunut pirheilleni.»

»On voinut ohran jyvä lyödä sumua silmiisi.»

»Onpa voinut väliin olla syytä ohran jyvässäkin, mutta öistä metsää et
selväpäisenäkään tuntisi ollenkaan samaksi kuin päivän valossa.»

»Ja lie teikäläisillä, aurinkoa kammovilla eläjillä niillä pimeillä
poluillanne omat öiset opastajanne, jotka pelkäävät päivää, niinkuin te
itsekin.»

»Sarvijaakkoa meinaat — äläs mitään. Kun sitten aamuyöstä palaan
korvesta tupakölsääni päiväksi makailemaan, kuljen täällä eksyttävillä
aukeilla helvetin tulta kohti ja sen avulla löydän mökkini.»

»Sitä olet sinäkin, miesparka, kulkenut helvetin tulta kohti ilmeisen
ikäsi, ja jollet pyörrä ajoissa askeleitasi, niin pelkään pahoin, että
siinä tulessa vielä partasi kärvennät.»

»Mitenkä niin?»

»Hm... viinankeittäjä.»

»Eikö tuomiseni ole tarpeeksi suusi mukaista, vai tuntuuko siinä
pohjaanpalaneen käryä, lipeäkiven kitkeryyttä tai muuta vierasta
sivumakua? Oletko milloinkaan kuullut valitettavan, ettei Kaapron tuote
olisi sytytettäessä tulta ottanut tai että se kämmenellä hieraistessa
olisi suopana vaahdonnut?»

»Eipä sillä, eipä sillä, että olisit aineeseesi vettä sekoittanut tai
sitä alunalla kirkastanut. Laittamattomanhan olet aina tavaran tehnyt,
ja visertäen sen väki suonissa soutelee. Mutta kuitenkin kaikitenkin —
viinankeittäjä...»

»Onko sitten hiilenpolttaja mielestäsi parempi mies kuin
viinanpolttaja, vaikka miilumiehen naama onkin vähän nokisempi. Mustina
tonttuina ja saman Aatamin lapsinahan olemme täällä metsissä hyvinä
naapureina ahertaneet kumpikin uhritulemme ääressä kuin Kain ja Aapel
ennen muinoin.»

»Niinpä kyllä. Mutta millaisia silmänluonteja luulet tuolta ylhäältä
heittää mulkauteltavan sinun alttarisi puoleen? Eiköhän vain
uhrihaikusi painune pitkin maan pintaa kuin Kainin savu.»

»Voi, veikkonen, sehän tuo olisikin suotavinta näin meikäläisen
ammatissa, sillä eihän tarkoitukseni olekaan merkkitulia viritellä.
Joko muuten olet kauankin näitä miilujasi poltellut?»

»Kauankin...? Jos kaikki polttamani hiilet olisi koota yhteen kasaan,
kasvaisi siitä semmoinen keko, että aurinko pimeneisi, ja jos ottaisit
vaivaksesi kavuta sen hiilivuoren harjalle, niin päätäsi pyörryttäisi,
ja avautuisi sieltä silmiisi hyvin avarat näköalat. Mutta on maar sitä
sinunkin mahlaasi ehtinyt melko läikäys piipputynnyristäsi tippua —
ensin laillista, sitten laitonta.»

»Pisaroista meri syntyy. Jos minun keittämäni viina olisi kaataa kaikki
johonkin alavaan paikkaan, niin veneellä saisit soudella. Ja jos sen
synnyttämä mökä olisi koota yhden miehen kurkkuun ja tämä laukaiseisi
sen kidastansa yhdellä kertaa, niin sen kiljaisun voimasta sinun
hiilivuoresi lentäisi akanoina ilmaan, ja vielä peninkulmain päässä
paukahtaisivat korvat lukkoon ja alkaisivat tilliä soittaa.»

Keskustelun höysteeksi miehet hyväntahtoisesti letkauttelivat ja omalla
tavallaan imartelivat itseään ja toisiansa. Kaapro ei pelännyt enää
salamoita, ja raskaus oli kaikonnut Iisun rinnasta. Milloin hänen äsken
näkemänsä uni hautakumpuineen ja mustine risteineen pyrki synkistämään
mielen, huuhtaisi hän sen viinaryypyllä sielunsa salaisiin syvänteihin.

Vihdoin toverukset tekivät sen ikävän havainnon, että pullosta ei
herunut enää pisaraakaan, vaikka sitä kuinka olisi kallistanut. Kuin
jonkinlaiseen tunnelmalliseen hartauteen vaipuneina he istuivat tämän
jälkeen ääneti hyvän aikaa.

»Viina loppuu, kaikki loppuu — se tämä elämäkin viimein loppuu», alkoi
Iisu alakuloisesti.

»Jospa tuo nyt yhden hiilenpolttajan elämä loppuukin, kymmenen miestä
on tarjolla tilallesi, siinä se. Mutta minun paikkani ei ole niinkään
helposti täytettävissä.»

»Hiilenpolttajan, sanot... niinpä niin. Tässä katoksen alla
makaillessani olen minä, varsinkin öiseen aikaan, yksinäisyydessäni
ajatellut paljonkin tätä maailman menoa. Mietiskellyt muun muassa sitä,
minkä tähden pitää kahden syntisen ihmisen välillä olla niin iso ero
kuin usein on. Ajattelehan nyt, Kaapro, tätäkin sahan patruunan ja
minun kohtaa. Toinen tuossa pasteerailee hopeaponsinen keppi kädessä
hienoissa pukimissa, ajelee hetkuvissa vaunuissaan, silkkivuoteissa
makaa ja syö ja juo, mitä ikinä mielensä tekee. Toinen täällä nokisessa
pakkopaidassaan — ulkoasultaan ei juuri pirua parempana — hiiliä
polttaa, värjöttelee viluissaan sammalkasalla avonaisen lautakatoksen
alla ja nakertaa kuivaa kannikkaansa kuin rotta kolossaan, vuodesta
vuoteen, vuosikymmenestä toiseen, koko elämän iän — yhtä ja samaa, yhtä
ja samaa.»

»Mutta ähä: pitääpäs patruunankin kuolla, tännepäs täytyy senkin suuret
rikkautensa jättää», ähitteli Kaapro kuin hyvillään.

»Siinä on siinä kuolemassa melkeinpä vielä isompi ero kuin elämässä.
Näin sen kerran omin silmin ollessani mukana hautaamassa tämän nykyisen
patruunan isä-vainajaa. Niille semmoisille ostetaan ensinnäkin
kaupungista tuhansia maksavat ruumisarkut, niillä on kirkolle vietäessä
puolen virstan pituinen hautaussaatto jäljessään, ja ennenkuin päästään
perille, alkavat kellot pauhata tapulin tornissa. Kirkon kuorissa
ne siunataankin, soitetaan urkuja, lauletaan ja pidetään pitkiä
ylistyspuheita niiden kunniaksi. Liehuvanauhaisia seppeleitä kasataan
haudalle, niin että se lopuksi on kuin pienenläntä heinäsuova, ja
myöhemmin istutetaan kummulle senkin seitsemiä kukkasia ja vivutaan
sille pystyyn hautakivi, joka on niin sileä ja kiiltäväpintainen, että
kuvaisensa näkee. Mutta annappas kun meikäläinen oikaisee koipensa,
niin lyödään ympärille jonkinlainen mustaksi tuhrittu lautakopero,
joka sitten sujautetaan kuin salaa maan rakoon. Pappi lukee ropottaa
kirjastaan vain kaikkein välttämättömimmät lukunsa, ja lopuksi silittää
suntio lapiollaan mullan niin tasaiseksi, ettei vain pienintäkään
kohonnetta jäisi jälkeenjääneille leposijaasi ilmaisemaan.»

»Valetta, valetta kaikki!» kiivastui Kaapro. »Mutta lähellä siinä
piilee totuuskin, vain kolmen kyynärän päässä. Kun sinä ja patruuna
olette haudatut ja kun jonkun vuoden kuluttua otat ja kaivaudut sinne
alas, niin näetpä, että omassa yksinkertaisessa koperossasi, jos se on
tehty kuivista tervaslaudoista, on vähemmän toukanreikiä kuin patruunan
arkussa. Kun sitten annat kulua muutaman vuosikymmenen eteenpäin ja
kaivat päivän valkeuteen oman kallosi ja patruunan kallon ja asetat ne
vierekkäin irvistämään, niin etpä, koira vie, voisi vannoa, kumpi on
omasi, kumpi patruunan.»

Kaapro alensi ääntänsä ja suhahti kuin luonnostaan lankeavana
tosiasiana:

»Ja helvettiinhän patruuna joutuu.»

»Minä olen ollut niin paljon tulen kanssa tekemisissä, etten soisi
koiranikaan joutuvan sen kanssa välittömään kosketukseen», sanoi Iisu.
»Mutta mistä Kaapro tietää, minne patruuna joutuu?»

»Heh — sanasta. Mitenkäs se semmoinen maha kuin patruunan mahtuisi
neulansilmän lävitse. Niin hoikaksi ankeriaaksi ei niin paksu mies
mahtaisi ujua, että voisi sujuttautua edes rautaseipäänkään silmän
lävitse.»

»Eiköpä liene sinun niinkuin minunkin kuljettava saman neulansilmän
lävitse, jos mielimme oikeille perille päästä.»

»Ei hiisku sana siinä kohden köyhistä mitään, rikkaita vain ruoskitaan.
Mutta jos niin olisi, että kaikkien olisi pakko kulkea samaa tietä,
niin minä luulen, että se silmä on sitä ahtaampi, kuta rikkaampi ja
lihavampi joku on. Näin rutiköyhät ja laihat kuin esimerkiksi me,
sujahdamme kuin säikeet neulansilmämme lävitse taivaan iloon.»

Kaapro tuli liikutuksen valtaan ja jatkoi melkein itkien:

»Vi-viinankeittäjäkin on siellä, maan povessa, tasa-arvossa
patruunain ja rovastien kanssa, nokka yhtä pystyssä kuin isoistenkin.
Viinankeittäjä, joka täällä kurjassa maailmassa elinkeinoansa
harjoittaessaan saa sydän kurkussa vilkuilla ympärilleen kuin arka
lintu oksallaan, tietämättä mistä päin pamahtaa... jota kaikki
ylenkatsovat, nekin, joiden pitäisi kiittää.. Olenhan minäkin siellä
korvessa tuleni ääressä istuessani harkinnut yhtä ja toista, niinkuin
nyt tätä neulansilmäjuttua ja sitä, ettei viinankeitto syntiä ole.
Mitenkäs se, veikkonen, se sama asia, joka eilen ei ollut rikettä, nyt
tänään olisi syntiä? Ja mitenkäs se viinanmyynti ei olisi kaupungin
porvalille syntiä, mutta minulle on? Eipä silti, etten itsekin itseäni
vähän syrjäsilmällä katselisi, varsinkin sen jälkeen, kun tuli se
rötös papinkirjaani, viinasakot ja linnareissut. Mutta en minä soisi,
että muut... etkähän sinä» — Kaapro kietaisi kätensä Iisun kaulaan —
»ethän sinä minua halveksi, vaikka minä olenkin tämmöinen linnassa
istunut roisto. Olenhan täällä usein käynyt öisin rattonasi näinikään
tarinoimassa. Mutta kuule, Iisu, kun nyt lienee vielä pitkä askel
kukon lauluun, niin mitäs sanot, jos hakisin hiukan lisää lämpimäistä
tehtaaltani ja yksin tein lisäisin puita padan alle?»

»En kiellä, en käske — tee tahtosi», myöntyi Iisu.

»Niinpä teenkin. Näkemiin!» hyvästeli Kaapro.

»Näkemiin!»

Kun Kaapro oli kulkenut korpipolkuansa jo pitkän matkan, oli hän
hiljaisessa yössä kuulevinaan kiljaisun ja sen välittömänä jatkona
kuin hukkuvan hätähuutoa, joka kuitenkin pian vaikeni, uusiutumatta
enää. Mutta kun hän tällöin sattui olemaan kahden mäen loilossa,
pyörsivät vuoret äänen niin, ettei hän päässyt selville, mistä päin se
kuului, edestä vai takaa. Koettaen hieman sekavilla aivoillaan turhaan
aprikoida huudon synnyttäjää, jatkoi hän edelleen kulkuansa. Saattoihan
kuulemansa olla rautoihin käyneen suden ulvontaa tai muita yön ääniä.

Miilulle palattuaan Kaapro kömpi katoksen alle, mutta Iisua ei siellä
enää ollutkaan. Hän huuteli ja huhuili, saaden vastaukseksi vain
oman äänensä kaiun. Hiukan harmistuneena hän ajatteli, että toveri
on voinut mennä kotonansa pistäytymään ja palaa pian takaisin Iisua
odotellessaan hän aikansa kuluksi käveli miilun luokse ja kompastui
johonkin esineeseen. Suuttuneena hän jaloilleen päästyään kopeloi
kourin lankeamisensa aiheuttajaa ja sai käsiinsä miilunpolttajan
puunuijan. Hän käänsi sameahkon katseensa miilun harjalle ja nähdessään
siellä jotakin häämöittävän, juolahti hänen päähänsä ajatus, että
Iisu on unohtanut lyödä kormun kiilaa alemmaksi. Sydenpolttajaa
auttaakseen Kaapro päätti suorittaa tuon tärkeän tehtävän. Hän lähti
varovasti kapuamaan astuimia myöten ylös ja ylimmälle laudalle
päästyään nosti nuijansa iskeäkseen kormun kiilaa. Mutta kun hän oli
juuri lyömäisillään, leimahti taivaalla laaja, viipyvä salama. Siinä
tuokiossa pääsi Kaaprolta kuin tuskan parahdus, nuija putosi kolisten
maahan ja likeltä piti, ettei hän itsekin horjahtanut alas. Salaman
kalpeassa valossa hän kiilan asemesta näki Iisun levällään olevien
käsiensä kannattamana kainaloita myöten uponneena kormun aukkoon,
vääristynyt suu ammollaan, niinkuin hän yhä vieläkin olisi apua
huutanut, ja selällään seisovissa silmissä niin kammottava kauhun ilme
kuin koko maailman tuska olisi niihin keräytynyt. — —

Hetkistä myöhemmin kuului Kaapron tehtaalle päin eteneviä kiireisiä
askelia, kaatumisen rysähtelemisiä ja hätäistä huohotusta. Mutta miilun
vaiheilla vallitsi rauhaisa, syvä hiljaisuus. Vain kosken hyminä
kantautui etäältä maan uumenista kuin hiljainen hautauslaulu, ja
öisellä taivaalla leimahtelivat salamat aamuun asti.




PETÄJÄN KOSTO


Vanhahko mies, kirves kainalossa, kävelee verkkaan honkia kasvavaa
kangasmaata, kohottaen väliin katseensa pilviä pitelevien petäjien
latvoihin, väliin kietaisten kätensä paksuimpien runkojen ympäri
niin autuaallisen näköisenä kuin rakastunut nuorukainen armaansa
vyötäisille. Kappaleen matkaa miehen jäljessä seuraa alun toisella
kymmenellä oleva poika, mäjäytellen nuijallansa kelohonkien kyhmyisiin
kylkiin ja jääden lyöntiasentoonsa hajasäärin kuuntelemaan, kuinka
onton sydämen kumea jymähdys mahtavana raikuna kiirii kevätillan
hiljaisuudessa mäeltä mäelle, lymyten jonnekin kaukaisen vuoren taakse.

Hiirolan talon isäntä Pasiljus on tavanmukaisella kävelyllään
»aarniometsissänsä». Ennen on Pasiljus kulkenut näillä retkillään
yksin, melkein salaa, mutta tällä kertaa hän on ottanut poikansa
mukaan; sillä onpa jo aika istuttaa Hiirolan isännänjatkon päähän ja
sydämeen talon ikivanhoja oppeja ja perintätapoja.

»Hei, Olavi, tuleppa tänne», huusi hän poikaansa, istuutuen mättäälle
täyttämään piippuansa.

Pojan tultua hän osoitti piippunsa varrella erästä petäjää, joka siinä
lähinnä kohotti latvaansa yli muun metsän, kysyen:

»Osaatko sanoa, Olavi, kuinka pitkä tuo jättiläinen on?»

»Osaan kyllä, kun kaadetaan puu», vastasi poika.

»Kaadetaan!»

»Niin, että voin mitata. Ja kaatuessaan se niin hauskasti parahtaa ja
latva humahtaa.»

Isä tuli ikäänkuin murheelliseksi näistä poikansa sanoista.

»Hauskasti, sanot sinä. Minusta se parahdus on kuin kuolevan rinnan
viimeinen korahdus. Ei, Olavi, ei tätä petäjää eikä näitä sen
tovereitakaan kaadeta ainakaan niin kauan kuin minun peukaloni liikkuu.»

»Mitäs varten isä sitten kirvestä mukanansa kuljettaa?»

»Otan sen kainalooni vain näkeeksi ja irvihampaitten silmien lumeeksi.
Olihan Keikkalan vanha vaari aikoinaan rakastunut kirveeseensä niin,
ettei hennonut luopua siitä koskaan, vaan kuljetti sitä mukanaan
kirkkomatkoillaankin, kesällä kärryjensä, talvella rekensä pohjalla.
Mutta eikö siellä kansakoulussa ole opetettu mittaamaan seisovia puita?»

»Ei ole opetettu?»

»Hehe...! Vai ei... vai ei tunneta kouluissa sitä viisautta», naurahti
Pasiljus kuin hyvillään. »Minä täällä metsissä kävellessäni tuollaisia
isoja aarnioita joskus huvikseni mittailen ja voinhan tässä aikaa
ollessa sen taitoni sinullekin opettaa, niinkuin isävainajani on
sen aikoinaan minulle opettanut. Rouhaiseppas tuolta metsästä joku
sormenpaksuinen puu mittakepiksi... Top! Ei sitä, tuoretta. Onhan siinä
vieressä kuivakin räippä.»

Hän teki hiukan yli sylen mittaisen kepin, teroitti sen molemmat päät
ja iski maahan pystyyn melkoisen matkan päähän mitattavasta puusta.
Oikaisihe sitten Olavin suureksi huviksi maahan selälleen, jalkapohjat
puuta kohti mittakeppiä vasten, ja suuntasi katseensa kiinteästi kepin
kärkeen. Hetkisen tähtäiltyään hän siirsi keppiä hiukan edemmäksi,
uudistaen äskeisen menettelynsä, mutta vasta kolmannella siirrolla hän
onnistui löytämään etsimänsä pisteen. Vasen silmä kiinteästi ummessa,
oikean tuijottaessa terävästi kepin kärkeen, Pasiljus kanervikossa
selällään maaten piti pienen luennon ainoalle kuulijalleen.

»Hehe... vai ei seiso kirjoissa tätä viisautta. No, kun tahdot tietää
seisovan puun pituuden, niin tee samoin kuin näit minun tässä tekevän.
Ota runsaan sylen mittainen keppi, lyö se maahan pystyyn ja asetu
näinikään selällesi, niin että silmäsi on kolmen kyynärän päässä
kepistä. Koeta sitten siirtelemällä saada keppi sille etäisyydelle,
että sen kärki, silmäsi ja puun latvahuippu ovat samassa suorassa
viivassa. Pane lopuksi merkki silmiesi kohdalle — niinkuin minä nyt
tämän tulitikkurasian.»

Pasiljus kohoutui seisoalleen.

»Mittaappas nyt sylikepillä matka puun juuresta tähän tulitikkurasiaan.»

»Kuusitoista syltä», sanoi Olavi mittauksen tehtyään.

»Niin, poikaseni, kuusitoista syltä ja vielä pari korttelia ylikin.
Uskotko, että puu on juuri niin pitkä?»

»En usko», tokaisi poika, toivoen vastaväitteellään saavansa
taivutetuksi isän kaatamaan petäjän.

Pasiljus hiukan tulistui.

»Et usko! Etkö usko sitäkään, että minä uskaltaisin seistä tässä
tulitikkurasian kohdalla saamatta karvan vahinkoa, vaikka puu
kaadettaisiin suoraan minua kohti?»

»En usko — ennen kuin näen», väitti Olavi yhä.

Isä huomasi ajautuneensa vaikeaan umpikujaan. Hän katsoi säälivästi
puuta, silmäili hyväksyvästi poikaansa.

»Olet oikeassa», sanoi hän vihdoin. »Siinä olet kaltaiseni, että näissä
maallisissa et usko muuta kuin sen, minkä silmin näet ja korvin kuulet.
— En minäkään muuta usko.»

Hän riisui takkinsa, otti kirveensä ja käveli kirvelevin sydämin
hongan juurelle. Lastut lentelivät, metsä raikui. Hakattuaan petäjän
niin ohuelle, että se hädin tuskin pysyi pystyssä, ojensi isä
kirveen pojallensa ja alkoi hitaasti poistua hongan luota, seisahti
epäröivänä hetkiseksi, kuin aikoisi pyörtää takaisin, mutta jatkoi
taas päättävästi kulkuansa, pysähtyen merkkinsä kohdalle, kasvot
puuta kohti. Seisten siinä juhlallisen vakavana kuin tuomittu hän
näytti silmillään mittaavan vuoroin petäjän pituutta, vuoroin puun
ja seisomapaikkansa välimatkaa. Otti askeleen sylikeppiä kohti, kuin
aikoisi tarkistaa äskeistä mittaustansa, mutta huomatessaan Olavin
kasvoilla ilkamoivan hymyn jätti sen kuitenkin tekemättä. Pyyhkäistyään
lopuksi paitansa hihalla hikeä otsaltansa hän sanoi pojalleen
värähtävällä äänellä:

»Annahan nyt petäjälle viimeiset iskut.»

»Mutta jos puu ei kaadukaan sinne päin», epäili Olavi.

»Täh-änne se kaatuu, hakkuupykälä on alempana tältä puolen... ja
voithan kädelläsi hiukan auttaa. Varo lyömästä kirveellä jalkaasi,
äläkä anna puun tyven kolhaista rintaasi, jos se kaatuessaan sattuisi
hyppäämään ka-kannoltaan», varoitti Pasiljus poikaansa hiukan
sammaltaen.

»Kyllä minä tyven hoidan, isä pitää vain huolen latvasta», sanoi Olavi
miehekkäästi.

Vähän aikaa hakata nirhattuaan hän työnsi käsin puuta. Se horjahti kuin
kaatuakseen, ja tyvessä hiukan narahti. Samassa näkyi isä horjahtavan
taaksepäin, puskevan molemmat kätensä kuin suojaksi eteensä ja kuului
hätäisesti älähtävän: »Älä heleh...!» Hongan huojuessa kahtaanne kuin
tunnustellen, minne päin lähtisi kaatumaan, näkyi isä vaistomaisesti
huojuvan samassa tahdissa ja pysähtyvän vasta, kun puukin seisahtui..
Sitten hän viittasi kädellä pojalleen ja saneli kuin kuoleva viimeistä
tahtoansa:

»Jos niinkuin sattuisi — sitä kun tämä ihminen ei tiedä, mikä hetki on
viimeinen — niin kaiken varalta sanon sinulle, Olavi, että kun aikanasi
tulet Hiirolan isännäksi, niin säästä — metsiä, rahaa, viljaa, kaikkea.
Älä anna kenellekään lainaksi mitään ilman pätevää takuuta. Ja köyhää
älä nai.»

Sen sanottuaan hän jälleen käden viittauksella antoi pojalleen luvan
jatkaa keskeytynyttä työtänsä. Pian alkoikin petäjä Olavin melkein
huomaamatta kallistua tarkoitettuun suuntaan. Kuin näkymättömän käden
työntämänä nojautui isä selkäkenoon, kasvojen huomattavasti kalvetessa.

Aluksi näytti hetkisen kuin isä hermostuneesti haparoisi käsiänsä
ristiin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän hujauttikin sylensä
levälleen, samalla kyykistyen kuin odottaisi iskua päähänsä tai
valmistautuisi nopeaan syrjähyppyyn.

»Leipä — unohtui!» kuului vielä viime hetkessä Olavin korviin isän
hätäinen huudahdus ja sen välittömänä jatkona tuulispään tapainen
humahdus, kipeä rääkäisy puun tyvessä, kangasta vapisuttava voimakas
rysähdys — kuoleman hiljaisuus.

Hetkistä myöhemmin Olavin kiireisiä juoksuaskelia.

»Isä.»

Jostakin etäämpää kuului käen kukuntaa ja palokärjen kimeä kirkaisu.

»Isä!»

Käen kukuntaan sekautui nyt lähempää tikan koputusta kuivan hongan
kylkeen.

»Isä!!»

»Hä-häh!» kähähti vihdoin petäjän oksien alta.

»Tarvitseeko isä apua?»

»Apua?... Missäs minä — kuka puhuu?... Aha!... Ehkä minä tästä —
ominkin avuin... Longotahan sentään tuota isointa oksaa ronkkani
päältä, että pääsen kääntymään... Siihen viisiin ... Kas niin!»

Kömmittyään vaivoin petäjän latvuksen alta Pasiljus katseli
ympärilleen, niinkuin ei olisi oikein selvillä, missä hän oli ja mitä
oli tapahtunut.

»Koskiko isään kovastikin?» kysyi Olavi.

Karttaen poikansa katsetta Pasiljus paineli kädellä lantiotaan.

»Älä itke, älähän itke — ei tainnut sentään luunvikaa tulla.»

Hän vilkaisi kuin varkain olkansa yli petäjään, jonka latva oli
huiskahtanut hyvän sylen mitan hänen merkkinsä ulkopuolelle, ja alkoi
hiukan onnahtaen poistua turmion paikalta.

»Takki!» huomautti Olavi.

Näköjään vaistomaisesti otti isä petäjän kannon luota takkinsa ja
kirveensä ja silmien katseen muistuttaessa unissakulkijaa lähti taas
etenemään poispäin. Mutta hän ei ehtinyt vielä pitkällekään, kun Olavi
jälleen älysi huomauttaa:

»Lakki!»

»Lakki?»

Pasiljus kahmaisi kourin rytäkässä pörhöytynyttä päätänsä ja pyörsi
etsimään lakkiansa oksien alta. Lähti sitten pakenemaan suoraan kuin
pyssyn suusta jotakin Olaville tuntematonta päämäärää kohti. Heidän
tultuaan erääseen lehtipuita kasvavaan notkoon laskeutui Pasiljus
vatsalleen lähteen laidalle ja joi niin kauan, että Olavia alkoi
jo pelottaa — mikähän isää nyt noin hirveästi janottaa. Äskeisen
järkyttävän koettelemuksen ruumiin ja sielun voimia herpaistessa
ja runsaan vesimäärän rankaisemana Pasiljus katsoa toljotti tylsän
näköisenä lähteen pintaan Mutta yht'äkkiä häntä riipaisi niin ankara
vilunpuistatus, että hampaat helähtivät ja pelästyneet silmät seisoivat
päässä, kuin hän olisi nähnyt hengessänsä jotakin kauheaa. Kohtauksen
ohimentyä hän pitkän vaitiolon keskeyttäen sanoi alakuloisesti
pojallensa:

»Et sinä, Olavi, olisi tainnut tulla kovinkaan murheelliseksi, vaikka
minut sieltä petäjän alta olisi saatu kiskoa ruumiina pois?»

»Mitenkä niin?» hätäytyi Olavi.

»Ajattelin vain, että ehkä ei joku toinen poika sinun sijassasi olisi
yhtäkaikki voinut niin naurussa suin kaataa petäjää, nähdessään isänsä
niin perin arveluttavassa asemassa.»

Huomautus koski Olavin ennestäänkin liikutettuun sydämeen niin
kipeästi, että hän itkien karkasi isänsä kaulaan.

»Antakaa anteeksi, isä. Enhän minä olisi kaatanutkaan, jos tiesin niin
käyvän, mutta minä luotin isän sanaan ja ajattelin, että isä viime
tingassa hyppää puun alta pois. Minkäs tähden isä ei niin tehnyt?»

»Aikapa siinä enää hypätä. Ja siksi toiseksi on minulla tuo
luonnonlaatu niin järkähtämättömän peräänantamaton, että minä kun
jotakin lupaan ja vakuutan, niin sen sanani puolesta joko seison tai
kaadun; mitään välitietä ei minulla ole. Ja samaa sielunominaisuutta
näyt sinäkin isältäsi perineen. Ajattelin muuten antaa sinulle vielä
toisenkin neuvon — jos jaksanet enää uskoa.»

»Minkälaisen neuvon?»

Ikäänkuin olisi tahtonut koota yhteen ainoaan polttopisteeseen omansa
ja esi-isiensä koko elämänviisauden Pasiljus toisti äsken hongan luona
lausumansa painavan sanan:

»_Säästä!_»

»Minkä tähden pitää säästää?» kysyi Olavi.

Isän mielestä moinen kysymys lapsenkin tekemäksi oli niin typerä, että
hän tuskastuneena heilautti kahtaanne päätänsä.

»Minkä tähden!... Vaarisi, minun isä-vainajani, tarinoi kyyneleet
silmissä suurilta nälkävuosilta — niiltä ajoilta, jolloin minä tulin
maailmaan — niin sydäntä kouristavia kertomuksia, että sinulla, Olavi,
ei sellaisista voi olla aavistustakaan. Silloin oli kalpeakasvoinen
Nälkä astunut Hiirolankin kynnyksen yli. Vanhempani söivät pettua ja
minä imin sitä äitini rinnoista. Näitä elämyksiään muistellen vaati
isäni kuolinvuoteellaan, että minä salaa kätkisin leivän hänen mukaansa
ruumisarkkuun, niinkuin sitten teinkin. Mutta ei ainoastaan isäni, vaan
muutkin Hiirolan isännät ovat vanhan perintötavan mukaan lähteneet
viimeiselle matkalleen iso rukiinen limppu rinnan päällä. Ja sanon
sinulle, Olavi, tässä neljän korvan kuullen: samoin toivon minäkin
kerran lähteväni.»

»Sitäkö leipää isä silloin hongan kaatuessa huusi?» kysyi Olavi.

»Sitä tarkoitin, kun viime silmänräpäyksessä iski mieleeni, että olin
unohtanut huomauttaa siitä sinulle.»

»Mutta eiväthän kuolleet syö», uskalsi Olavi huomauttaa.

»Kuka meistä elävistä tietää, mitä kuolleet tekevät. Ja vaikkapa eivät
söisikään, niin eihän vara venettä kaada. On tuntuvinaan ikäänkuin
rattoisammalta ja turvallisemmalta semmoinen ajatus, että sitten,
herätessä, on käden ulottuvilla jotakin suuhun pantavaa. Sitä mieltä
oli isä-vainajakin, ja viimeiseksi sanakseen kuiskasi hän korvaani kuin
haudasta: 'Säästä!' Se sana on kulkenut meidän suvussa perintönä isältä
pojalle, ja sitä on noudatettu. Meidän talon hinkaloissa on tälläkin
kertaa viljaa, joka on puitu jo ennen kuin sinä olet syntynyt. Meillä
ei koskaan koluta ainoatakaan heinälatoa kesäksikään aivan autioksi
eikä nuolla lihatiinua typösentyhjäksi. Parin, kolmen katovuoden
kuluttavat kädet eivät vielä ylettyisi Hiirolan laarien pohjaan. Meillä
hakataan halot maahaoista, kelohongista ja tuulen kaatamista puista.
Tosinhan on tarvis silloin tällöin kaataa joku tuorekin puu, mutta
tämän sydänmaapalstan petäjikköön ei tietääkseni ole kirves koskenut —
lukuunottamatta minun äskeistä... Hmmh!... Voitko sanoa, miksi äsken
kävi niinkuin kävi?»

Mielihyvin pani Pasiljus merkille, että Olavi niin ajattelevaisena
näytti kuunnelleen hänen puhettansa. Sitä suurempi oli isän hämmästys,
kun poika vastauksen asemesta kysyi:

»Mutta eikös se vierähtänyt pois hautaan vietäessä, kuoppaisella
sivutiellä?»

»Häh! Mitä? Mikä vierähtänyt?»

»Se leipä vaarin rinnan päältä?»

»Aa...! Sitäkö sinä olet miettinytkin», sanoi isä kuin pettyneenä.
»Eikä vierähtänyt. Minä sovitin vaarisi arkkuun sillä tavoin, että
hän venykevaatteen alla piti jäykistyneillä sormillaan kuin pihdeillä
kiinni molemmista leivän laidoista. Mutta minä kysyin: voitko sanoa,
miksi siinä hongan kaadossa kävi niinkuin kävi?»

»Eiköhän siksi, ettei isä osannut mitata oikein petäjän pituutta?»

»Oho! Ehei, poikaseni. Se kosti kaatuessaan, petäjä, hairautti silmäni
näkemään väärän pisteen ja löi lyöjäänsä, kun syyttä suotta menin
metsän ikuista rauhaa häiritsemään.»








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JÄLLEENNÄKEMINEN ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.