The Project Gutenberg eBook, Eino Leino lyyrikkona, by Juhani Siljo
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Eino Leino lyyrikkona
Author: Juhani Siljo
Release Date: March 2, 2013 [eBook #42244]
Language: Finnish
***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK EINO LEINO LYYRIKKONA***
E-text prepared by Tapio Riikonen
EINO LEINO LYYRIKKONA
Kirj.
Juhani Siljo
Otava, Helsinki, 1912.
Sankarin sopii
laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot,
miten kipinät syttyy
ja jälleen sammuu
ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.
Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu,
riemuja muita
ja murheita muita?
Taida en lukea tähtiä taivahan kannen
en kaloja meren,
en kukkia nurmen.
Laulan mä siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.
I.
Nämä säkeet, jotka Eino Leino on pannut Väinämöisen suuhun, opastavat
meidät luullakseni oikeimpaan käsitykseen kaikista hänen runoutensa
pyrkimyksistä. Niissä on lausuttu mahdollisimman laaja ja perin
lyyrillinen runoilija-ohjelma, -- laajempi ja lyyrillisempi kuin
Ibsenin: »runoilla on: pitää käräjiä itseään vastaan». Eino Leino on
ainakin käytännössä osoittanut, että hänen ohjelmaansa sisältyy tuokin
suuren runoilijatuomarin vaatimus; mutta hän ei ole sallinut lain
syrjäyttää evankeliumia, eikä myöskään usko lain yksinään tehoavan
evankeliumina, niinkuin kai Ibsen uskoi. Eino Leinon käsitys runoudesta
ei ole yhtä persoonallisesti keskeistävä, mutta se on nuorekkaammin
positiivinen, inhimillisempi: se antaa vapauden ihmismielen kaikille
liikunnoille. Siten lyriikka muuttuu tilapäärunoudeksi sanan
persoonallisessa mielessä, kuten Goethen runous, ja voi sulkea
rajoihinsa inhimillisyyden kaikki vastakohtaisuudet. Milloin sellainen
runoilija käy käräjiin omassa sydämessään, on hänellä aina omat
välittömät todisteensa sekä myötä että vastaan, elettyjen hetkien
todisteet.
Eino Leinon ohjelma oli alkujaan sama kuin J.H. Erkon, hänen jälkeensä
tuotteliaimman suomenkielisen lyyrikon, joka »tiesi siksi laulavansa,
kun sävelehet soivat rinnassansa». Kumpikaan heistä ei kauan pysynyt
tällä älyllisesti naiivin luonnonlaulajan kannalla: Erkko vahingokseen,
Eino Leino voitokseen. Kun Eino Leino runoili ylhäisen lakinsa
laulajalle, oli hän juuri kohoamassa siltä asteelta, jolle Erkko on
jättänyt parhaan osan omaa itseään, mieskohtaisemman runon asteelle.
Niinpä hänen ohjelmansakin on itsetietoisempi, rohkeampi, väkevämpää
elämäntarvetta todistava. Eino Leinon säkeisiin sisältyvät ikuisen,
rohkean nuoruuden lunnassanat, sen nuoruuden, joka voi olla
lapsenmielinen, olematta lapsellinen, joka uskaltaa heittäytyä elämän
aaltojen kannettavaksi ilman sovinnaisuuksien korkkivyötä, joka on joka
hetki valmis käymään tuomiolle oman itsensä kanssa.
Tarkastakaamme, miten hän on toteuttanut ohjelmaansa runsastuotteisen
runoilijakehityksensä aikana, miten hänen lyriikassaan
»vaihtuvi vuodet ja viikot
miten kipinät syttyy
ja jälleen sammuu
ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki».
II.
Eino Leinon runoudesta yleensä, mutta varsinkin hänen lapsuus- ja
nuoruusrunoistaan voi sanoa, että ne ovat karkausvuoden lapsia: hänen
ei koskaan ole tarvinnut kosia runotarta, runotar itse on tullut
kyllin usein hänen luokseen. Ja hänen ovensa on aina ollut avoin
niille käynneille. Harvoin hänellä nuoruusvuosina surun tahi ilon
tunne ehti tiivistyä mieskohtaiseksi tunnoksi »kuolon ja elämän
laeista», ennenkuin se jo lehahti lentimilleen. Nämä runot
»_Maaliskuun lauluista_» (1896) aina »_Kangastuksiin_» (1902) ja
»_Helkavirsiin_» (1903) asti, ovat ennenkaikkea sointuvia,
musikaalisia laulelmia, kuin tanssin tahdissa syntyneitä. Niillä ei
ole mitään päämäärää, muuta kuin helkkiä vain ja iloita itsekseen.
Tyypillisimmillä niistä ei ole mitään suhdetta paremmin tekijänsä kuin
lukijansakaan yksilöllisiin sieluntarpeisiin. Niissä vaihtuvat viikot
ja vuodet samassa, ajanpitkään sangen yksitoikkoisessa poljennossa,
kuvastaen virkeätä, mutta epäyksilöllistä nuoruutta.
Mutta Eino Leinon inspiratsio on synnynnäinen, kuten Kiven, ei oman
kohtalon tunnon sytyttämä, kuten esim. Kramsun oli. Leinolla oli
verissä runsas sanamusiikki, joka ei tarvinnut syviä mielenliikutuksia,
helähtääkseen soimaan. Niin tyypillistä koulupoikarunoutta kuin ovatkin
sisällöltään, viehättävät esim. »Maaliskuun laulut» sanallisen
inspiratsionsa tuoreudella. Tuollaisia säkeitä kuin esim.:
Yli metsän koitti jo päivän koi,
kun nurmella neitonen kulki,
kukat kukkivat auki jo umput loi
jotk' eilen illalla sulki,
lukee vieläkin vain sanasoinnun takia. Seitsentoistavuotiaalle
runoilijalle oli onneksi, ettei hän pyrkinyt kätkemään mitään vakavia
ajatuksia keveisiin säkeihinsä. Korkeintaan hän lennättää jonkun
kärkevän komman -- tähdäten etupäässä lahjattomia Parnassolle
pyrkijöitä, kilpaveikkojaan --; ne, kuten myös hänen varhaisempi vaalea
ja haalea lemmenlyriikkansa suurelta osaltaan herättävät ajatuksen,
että Heinellä tuskin missään lienee ollut näppärämpää opetuslasta.
Runon lähtökohta sama kuin Heinellä: mielialan laulava poljento;
sielulliset tuntomerkit samat: vallan vaaraton kaihomielisyys,
leikinhalu, sekä teeskennelty varhaisvanhuus. -- Leinon esikoisteos on
varmaankin kosmopoliittisin hänen runokirjoistaan; vähän siinä on
suomalaista: tuskin muuta kuin puhdas kielituntu, läheinen -- vaikka
vielä ulkopuolinen -- suhde luontoon, jotkut Runebergin idyllejä ja
epigrammeja muistuttavat sirpaleet, joissa on hiukan kotoista sävyä.
Seuraavassa kokoelmassa, »Tarina suuresta tammesta y.m. runoja» (s.v.
1896), ovat suomalaiset ja leinolaiset tuntomerkit jo vahvemmat. Paitsi
sitä ulkonaista seikkaa, että kalevalainen mitta on osittain
syrjäyttänyt tieltään esikoiskokoelman germaaniset mitat, huomaa näissä
runoissa jo rohkeampaa mielikuvitusta sekä näköalojen avartumista. Eikö
ole suomalaista fantasiaa esim. seuraavassa tunnelmakuvassa kansamme
nuoruudenajoilta:
Kuuhut kulki taivahalla
kuusten lomitse kurkistain --
kansa se kasvoi kuusten alla,
käköset oksilla kukkui vain.
Pari onnistunutta »ajan-runoa» -- »Kun kello seisoo» ja »Vanhoille» --
osoittaa runoilijan nuorekasta tarvetta käydä käsiksi ympäröivään
elämään, tuntea ajan mukana, tukea nuorten aatteitten lippuja, samalla
kuin niissä ilmenee kyky löytää sattuva kuva valaisemaan ajatusta.
Kahden seuraavan vuoden vuolas tuotanto kuljettaa mukanaan samat
sävelet eri vivahduksina. Ilmaisukeinot ovat entistään vaivattomammin
hallitut, sana iskee paikalleen yhä nasevammin ja ajatus alkaa kiertää
päässä aina eloisammin, -- suuri osa Eino Leinon nuoruuslyriikkaa
kantaa nim. pikemmin leikkivän älyn kuin temperamentin leimaa. Näitä
satalauluisia sikermiä lukiessa ehtii kerrankin tuskastua siihen
turhanpäiväisyyteen, joka on kymmenien luritusten ainoa sisällys; mutta
sitten sinkoaa laulaja suustaan runon, joka on valmis ja pyöreä ja
puhdas kuin Hesperian kultainen omena -- ja mielemme herahtaa kohta
hyväksi. Tuollainen runo kuin:
Hän kulkevi kuin yli kukkien,
hän käy kuni sävelten siivin,
niin norjana notkuvi varsi sen,
kun vastahan vaiti ma hiivin.
Ja kunis mun voimani kukoistaa
ja soi minun soittoni täällä,
sinis laulujen laineilla käydä hän saa
ja kulkea kukkien päällä!
-- se on jo aitoa leinolaista, se tempaa poljentonsa keväiseen nousuun
penseimmänkin sydämen, se harjoittaa hyväntekeväisyyttä tehokkaammin
kuin suuret yhdistykset. Samantapaista perhoslyriikkaa voisi poimia
»Yökehrääjästä», »Tuonelan joutsenesta», »Sadan ja yhden laulun»
lehdoista paljon: »Marjatan laulu», »Lepän lehdet», »Indiaani»,
»Näkinkengät», -- ne ovat jo sellaisinaan sävellettyä sanaa. Ja
tavallisesti huomaa vielä -- ja pitkältä eteenkinpäin, -- että kuta
heleämpi sävel, sitä luotettavampi runoilijan sydämentunnustus; hän voi
kyllä olla olevinaan kuolemaan saakka onneton, mutta pian hän itsekin
siinä keksii vain »sydämen kepposen»: sydän tahtoo olla omaa kukitettua
hautaansa »ilolla imehtimässä». -- Ei oman kansankaan tulevaisuus,
josta Eino Leino, periaatteellinen individualisti, aina on
vilpittömällä rakkaudella laulanut, ja joka noina vuosina oli omiaan
herättämään yhä vakavampaa huolta, -- ei sekään paina mitään jäytävää
surua hänen sydämeensä. Hän on vielä liian nuorekas luonnonlapsi
osatakseen edes antaa oikeutusta epäilykselle, suven nouseva aurinko
heiastelee silmään liian heleästi, jotta runoilijan kansallinen
uskontunnustus voisi tulla vähääkään ankea tahi jylhä (»Legenda»,
»Nuorten usko»), Milloin todellisuus irvistää rumana hänen edessään,
hän voi kyllä yltyä pistävään huumorinsekaiseen ivaan, kuten
poliittisia kiipeejiä vastaan »Kuvernöörin koirassa».
Joskus sentään Eino Leinon runo jo tähän aikaan saa todellista
mielialaa vastaavan syvän, tumman värityksen, vaikka siitä silloinkin
puhuu yhtä voimakkaasti elämän hurma kuin suru. Silloin hän runoilee
muutamia nuoruutensa komeimpia mieskohtaisia ponsisäkeitä:
Mitä siitä jos nuorna ma murrunkin
tai taitun mä talvisäihin,
moni murtunut ompi jo ennemmin
ja jäätynyt elämän jäihin.
-- -- -- -- -- --
Mitä siitä jos en minä sammukaan
kuin rauhainen, riutuva liesi,
jos sammun kuin sammuvat tähdet
vaan ja vaipuvi merillä miesi.
Taikka hän luo sellaisen tunnelmakylläisen ballaadin kuin »Mieron
nuotioilla», ensimäisen mestarinäytteensä kuvailevan lyriikan alalla.
Se on läpikypsä runo, vaikka ennemmin nerokkaan, täysivaltaisen
inspiratsion kypsyttämä kuin elämänkokemusten. Sen varsin
arkipäiväiseen runomittaan kiinnitetyssä poljennossa, sen kuvakielessä,
sen mielialassa on jotakin jalostettua. Ja aluksi ja lopuksi se on
suomalaista kotitekoista runoutta, aineksiltaan niinkuin
elämäntunnoltaankin, ensimäisiä täysipätöisiä todisteita Eino Leinon
suomalaisuudesta. Kuinka kotoinen tuntu onkaan noissa kuvissa
kodittomien yötulilta:
-- -- --
Maantien varteen me yhdyimme yössä,
siinä oli toiset jo tulenteon työssä.
Kohta me istuimme veljien lailla
ympäri valkean, huolia vailla.
Sanaleikit lensit ja eväsviinat kulki,
toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.
-- -- --
Toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki,
Otava se kääntyi ja yön hetket kulki.
Ja Otavan kääntyessä muuttuu vähitellen mielialakin:
-- -- --
Yksi mietti kavaluutta ystävän armaan,
toinen suri syksyä sydämensä harmaan.
Orpo itki emoa ja murhamies rauhaa,
kaikki kaipas kotia ja lapsuutta lauhaa.
Ei ole apu suuri mieron nuotioista,
toista puolta polttaa, kun jäätää jo toista.
Koristeellisemmalta vaikuttaa »Tuonelan joutsenen» niin sanoen
metafyysillinen kaihomielisyys, vaikka siinäkin tapaa korvaa moni
puhdas sointu, joka palaa runoilijan myöhemmässä tuotannossa
voimakkaampana, -- voi verrata esim. Lemminkäisen säkeitä siv. 20
»Tumman» (»Helkavirsissä») loppupuoleen, »Tuonen tytön laulua» s. 23
»Niniven lapsiin», j.n.e. -- »Syystunnelma» (»Yökehrääjässä») on myös
täysi herkkää eleegistä mielialaa, vaikka sen ensi säkeistöä ei
tarvinne ottaa ylen vakavasti.
Kun Eino Leino tilapäisesti tulkitsi ajan tunnelmia oikealla hetkellä,
voi hän saada kanteleeseensa voimakkaan äänen, jonka nuorekkuus vain
kaunisti asiaa. Mutta kun hän sitten asettui vartavasten kyhäämään
kokonaista runokirjaa kansan hereillä-pitämiseksi, tuli siitä vain
pateettisuudessaan yksitoikkoista kollektiivista ohjelmarunoutta,
joka kyllä ilmaisee laulajan lahjakkuuden, mutta ei hänen
yksilöllisyyttään. »Ajan aalloilla» on Leinon karuin ja sovinnaisin
runokirja; siellä täällä tuntuu voimakas suonentykintä, kuten esim.
muutamissa säkeistöissä »Nuorten laulua», mutta ajan tunteiden rytmiä
tuskin on muualla tavattu kuin runossa »Helsinki sumussa», jonka
ryhdikäs, raskaasti nouseva ja laskeva poljento todella virittää
alkavain pimeitten vuosien tunnelmaan. Kokoelman ohjelmasuomalaisuus on
väritöntä eikä siinä ole sitä kansallistunnon voimaa, joka tuollaisella
hetkellä olisi kansalle antanut yhteiset tunnussanat.
Muutamista toisen kokoelman -- »Tarina suuresta tammesta y.m.r.» --
runoista voi todeta, että Eino Leinon juuret jo silloin olivat syvällä
kansanrunoudessa. Teos teokselta huomaa tämän juonteen hänen
runoudessaan vahvenevan. Laulaessaan kansainvälisin mitoin hän on usein
perin yksitoikkoinen ja voimaton ja tuon tuostakin sattuu hänelle
kiireessä etsittävän loppusoinnun tai muun muodollisuuden takia hirveä
lapsus calami. Käytellessään kalevalaista muotoa tai tyylitellessään
muita kansanrunouden mittoja hän nähdäkseni sensijaan useimmiten
välttyy ikävyyksistä, tulee raikkaaksi ja eloisaksi taas. Silloin hän
vilkkaimmin elää itse sanoissaan. Pitkäveteisyyttä ei kyllä niistäkään
puutu, ja kuvakieli on usein kansanrunouden yhteisomaisuutta, jota
runoilijamme käyttelee vain onnellisena perillisenä; mutta hän
käyttelee sitä synnynnäisellä taidolla, hän saa siihen väriä ja
kärkevyyttäkin, ja harva se tämänlaatuisista runoista, missä joku
mielikuva ei yllättäisi alkuperäisen välittömän näkemyksen teholla.
Esim. »Ilmarisen vaellus» (»Yökehrääjässä») välähtelee humoristisia
kansansadunomaisia mielikuvia; se on itsessäänkin hauska runo ja
erityisesti huomattava tyylillisenä harjoitelmana »Helkavirsiin».
Sellainen yksinkertainen näkemys kuin seuraava (runosta »Tuijotin
tulehen kauvan»):
»Vierin maita, vierin soita,
vierin suuria saloja,
_salossa savu sininen,
savun alla armas mökki_»,
sykäyttää mieltä nerokkuudellaan ja todistaa, kuinka välittömästi Eino
Leino antautuu intuitsiolleen. Eiköhän joku reflektiivinen runoilija
olisi tuohonkin maisemaan ensin ajatellut mökin ja sitten savun sen
päälle?
On jo edellä viitattu Runebergin idylleihin ja epigrammeihin näistä
Leinon Kantelettaren-tapaisista laulelmista puhuttaessa. Runebergiin
verraten Leino on subjektiivisempi, puhuu enemmän omissa nimissään
näissä idylleissään ja epigrammeissaan, joista läpi hänen koko
tuotantonsa löytää monta aitoa runohelmeä. Runebergilla on varmempi
artistinen taituruus, ja mainittuunkin sikermään kuuluu muutamia
laatukuvia, joiden kantavuutta Leinon vastaavat runot eivät saavuta.
Sensijaan Leino tehoo jo näinä vuosina väkevämmin tummakuteisella
arkaistisella fantasiallaan, joka luo esim. sellaisen perisuomalaisen
pikku ballaadin kuin »Kuoleman renkinä» (»Hiihtäjän virsissä»).
Sanonnan juureva kansanomaisuus näyttää näinä vuosina saavan yhä
vapaamman pääsyn Eino Leinon runouteen, eikä yksinomaan kansanrunouden
vaikutuksen kautta. »Yökehrääjässä», »Hiihtäjän virsissä», »Pyhässä
keväässä» tapaa korva tuon tuostakin vereksen kansanomaisen
sanakäänteen tai runoon kätevästi pyöristetyn sananlaskun.
Aina »Helkavirsiin» saakka on siten Eino Leinon runoudessa huomattavana
vastakohtaisuus ilmaisukeinoissa, alkuperäisten kotoisten ainesten ja
vierasten muotokaavojen vastakohtaisuus. Onhan tietysti yksi ja toinen
runoaihe, joka sointuu täsmällisesti kansainvälisiin mittoihin, jonka
verhona ulkolaistyylinen puku istuu kuin valettu; mutta verrattain
harvoin aihe, ainekset ja muoto sulavat Leinon tähänastisessa
runoilussa täydellisesti yhteen. Lukemattomia esimerkkejä tällaisesta
tyylittömyydestä voisi poimia, alkaen esim. »Kevätkantaatista» ja
»Suuren tammen tarinasta». Puku valuu höllänä, luomatta mitään ryhtiä
runolle, jonka rakenne kokonaan häviää näkyvistä verhon satunnaisten
laskosten epäjärjestykseen. Tällaiset sepitelmät, olipa niissä ajatus
kuinka »kansallinen» tahansa, eivät kuvasta mitään suomalaisen luonteen
tyypillisyyttä, niinkuin kyllä muodoltaan kosmopoliittinenkin runo voi
kuvastaa, -- siitä on todistuksia myös Leinon runoudessa, varsinkin
myöhemmässä, kun kielelliset ainekset ovat täydellisesti sulatetut
rytmiin ja runomitta noudattaa kiinteästi ja ilmehikkäänä mielialan
sisäistä poljentoa.
Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta huomaa Eino Leinon tähänastisten
runojen lähteneen laulavasta rytmistä. Sointu on vielä säkeen
varsinainen teho, ei kuva. Ajatuksen kuvaperäisyyden voi kyllä usein
selvästi todeta, mutta kuva tule säkeeseen ikäänkuin ohimennen, usein
vain alkusoinnun t.m. kielellisen tyylikeinon armosta, --
kansanrunouden herättävästä vaikutuksesta Leinon kuvalliseen
inspiratsioon on jo huomautettu. Luullakseni tästä runon
voittopuolisesta taipumuksesta vapaaseen, helkkkyvään rytmiin johtuu se
sanonnan sovinnaisuus, joka on silmiinpistävä suuressa osassa Leinon
nuoruusrunoutta. Sointuva poljento ei aina vaadi sanonnan
yksilöistämistä, sanallisten ilmaisukeinojen tarkistamista siihen
määrään kuin kuvin puhuva tyyli, varsinkaan niin musikaalisessa
kielessä kuin meidän. -- Havainnollisen esimerkin siitä, kuinka vähän
luonteenomainen Leinolle on yhtä keskeistä kuvaa vaativa runomuoto,
antavat hänen n.s. sonettinsa, joissa sonettia ei ole muuta kuin
säkeitten luku. Ylimyksellisyys niistä on perin vähissä. Rytmi voi olla
tällainen:
Minä katselen illan taivasta
ja muistelen tyttölasta.
Minä tahtoisin, tyttö, sun temmata
pois turhasta maailmasta.
Ei mikään kuva kokoa näissä »soneteissa» runon neljäätoista säettä
orgaaniseksi kokonaisuudeksi; säkeitä voisi olla yhtähyvin viisi
vähemmän tai enemmän. Leinon kuvallinen inspiratsio, milloin se saa
puhua, tarvitsee tilaa aina kunkin hetken tarpeen mukaan, enkä huomaa
vielä sattuneen, että se olisi tarkalleen sopeutunut neljäntoista
jambisäkeen aristokraattisesti suljettuun tilaan.
III.
Uuden sataluvun alkuvuosina huomaa Eino Leinon runouden vähitellen
muuttavan luonnetta. Aika alkaa olla ankarampi, se herättää jo
väkevämpää elämäntuntoa juuri miehenikään ehtineessä runoilijassa. Sekä
yhä voimistuva osanotto oman kansan kohtaloon että nähtävästi myös
mieskohtaiset elämykset luovat pohjan todellisemmille tunteille,
niinhyvin tummamieliselle murheelle kuin voimantunnon haltioittamalle
riemulle. »Lapsi laulavainen» hän edelleenkin on, mutta laulu saa jo
silloin tällöin herooisen, suuriin luonteenviivoihin nojautuvan ryhdin.
Runoilija alkaa katsoa yli aaltojen, tuntea synteettisesti elämää:
»Hautalaulu» ja »Laulu onnesta» (»Hiihtäjän virsissä») ovat vienompia
alkusäveliä siitä komeasta sinfoniasta, jonka osia ovat »Virta venhettä
vie» ja »Hymni tulelle» (»Pyhässä keväässä») sekä »Väinämöisen laulu»,
»Jumalien keinu», »La tricoteuse» (»Kangastuksissa».) Niissä on katse
avartunut metafyysillisiin näkyihin, niissä on suurta kosmillista
kaihomieltä ja mieskohtaista elämän intohimoa, jollaista Leinon
runoudessa ei ennen tapaa. »Väinämöisen laulun» ja »Jumalien keinun»
kaikuvat poljennot sekä korkeat, yksinkertaiset ääriviivat, joihin
säkeiden äänteellinen yhdenmukaisuus hyvin sointuu; »La tricoteusen»
tummasti hehkuva verenpalo; muodollisesti aivan keskeneräisenäkin
suggestiivisen »Virta venhettä vie»-runon kaihomieliyys -- kaikki se on
uutta. Näiden runojen kautta Eino Leino ikäänkuin kirkastaa itsestään
esiin uusia sielullisia arvoja, jotka hän vähän senjälkeen liittää
uusiin, täysin omaperäisiin aineksiin muodostamaan »Helkavirsien»
sankarirunoutta;
Että runoilijan mielen pohjalla pesiytyvät jo ankaramman laulun
ennuslinnut, sitä todistavat myös seuraavat kalevalaiset säkeet:
Toista on soitella somasti
kesken viinin viljelysten
alla täyden päiväntähden.
Toista laulella runoja,
pystyttää pyhätulia,
kesken kiljuvain kinosten,
maassa hallan harmajassa.
-- Tuuman jos sulatit täällä,
vaaksan pakkanen pakasti.
Ja runoista »Lapin kesä» sekä »Tahtoisin nähdä mä Kartagon naisen»
talven ja kangistumisen kauhu puhuu kauniina paatoksena.
Kiihkeä sisäinen liikunta alkaa vaatia yhä vapaampia ja samalla
sisäisesti kiinteämpiä rytmejä. Runoilija alkaa myös yhä
itsetietoisemmin tehostaa säkeitänsä kuvallisin ilmaisukeinoin. Tosin
hän vieläkin vain erittäin onnellisina hetkinä saavuttaa kuvakielen
loogillisen yhdenmukaisuuden, mutta runolla on kuitenkin selvä
taipumus entistään täsmällisempiin ääriviivoihin, monumentaaliseen
esineellisyyteen. Hänelle alkaa »kangastella» vallan uusia, syntymässä
olevia kuvamaailmoita.
IV.
Huomattava enteellinen seikka »Kangastuksissa» on ballaadien runsaus.
Useimmat, kuten laaja sikermä »Perman taru», ovat tosin köyhällä
mielikuvituksella luodut sekä tyylillisesti perin väljiä. Mutta
joukossa on muutamia runoja, jotka todistavat kuvakielen kasvavaa
voimaa: paitsi »La Tricoteuseä», varsinkin kaksi plastillisella
näkemyskyvyllä suoritettua runotarinaa: »Kimmon kosto» ja »Luojan
leipä». Ne ovat jo verrattomasti itsetietoisempaa taidetta kuin Eino
Leinon aikaisemmat taruaiheiset sepitelmät. Niitä hallitsevat lujat
ääriviivat, jotka eivät salli mielikuvituksen leiskahdella satunnaisten
sana-assosiatsioitten mukaan. »Kimmon kosto» on hiukan koristeellinen
tyyliharjoitelma ja sellaisena, varsinkin draamallisen jäntevyytensä
takia, sangen onnistunut. Sanonnaltaan yhtä täsmällinen, mutta
sävyltään omintakeisempi sekä täydempi sisäistä elämää on »Luojan
leipä»; siinä on samaa seesteistä legendan-hohdetta kuin Edelfeltin
taulussa »Kristus ja Mataleena». -- »Kimmon kosto» on ikäänkuin siltana
siihen eristettyyn maailmaan, johon jälkimäinen ballaadi täydellä
oikeudella jo kuuluu: »Helkavirsien» legenda- ja tarumaailmaan.
Rohkeampaa yritystä ei yhdenkään suomalaisen lyyrikon mielikuvitus ole
suorittanut kuin Eino Leinon hänen »Helkavirsissään» (1903). Luoda niin
vegetatiivisen rehevän mielikuvamaailman kuin kalevalaisen naapuruuteen
kerrassaan uusi, ennen olematon mikrokosmos; herättää edellisestä eloon
nimettömiä henkilötyyppejä, selkeennyttää niitä sisäisesti ja
tyylitellä ulkonaisesti sekä siirtää ne uuteen ilmapiiriin, korkeamman
ja kuulaamman taivaan alle -- siinä teko, joka edellytti sellaista
kalevalaisten laulajien nykyaikaista jälkeläistä kuin Eino Leino on.
Niinkuin nuorallatanssijan täytyy korkealla teräslangallaan vakauttaa
mieleensä värähtämätön tyyneys, jotta ei suistu turmioonsa, niin tuntuu
Eino Leinokin suorittaneen tämän tekonsa yhtenäisellä ja tyynellä
luomistahdon jännityksellä. Ero hänen ja nuorallatanssijan teon välillä
on vain se, että runoilija teki sen kylläisellä sydämellä eikä
näyttääkseen taituruuttaan jumalien leikissä.
Vaarallisin teko houkuttaa voimakasta väkevimmin. Nämä oudot, syvältä
rotumme mystillisimmästä menneisyydestä kumpuilevat näyt avasivat
parhaaseen voimaansa ehtineelle runoilijalle maailman, jonka
valloittamiseen hänen kannatti koota koko henkinen mahtinsa, ei
ainoastaan synnynnäinen alkusuomalainen mielikuvituksensa vaan myös
runsas, elämysten ja runoilijaintuitsion kautta voitettu
elämänviisautensa. Siinä hänelle tarjoutui riemu, joka ei tule monen
runoilijan osaksi: koettaa oman rodun ja omien mieskohtaisten elämysten
läpi avata perspektiivi koko yleisinhimilliseen elämään sekä noita
elämyksiä selvittämään kehittää perinnäisrunouden pohjalta kuvakieli,
joka on sekä omintakeinen että nykyaikaisen taiteellisen viljelyksen
tasalla.
Ja runoilija suoriutui erittäin onnellisesti suuresta yrityksestään.
»Helkavirret» ovat pätevin todiste siihen, että aivan kotoisista
aineksista ja kotona viljeltyihin muotoihin voidaan luoda ei ainoastaan
omintakeisinta, vaan myös persoonallisesti kehittyneintä runoutta.
»Helkavirret» ovat homogeenisimmin suomalaista lyriikkaa, ja samalla
niiden kantavuus nykyaikaiseen henkiseen elämään on voimakkaampi kuin
minkään muun suomalaisen runokokoelman. »Helkavirsillä» on
klassillisuuden tuntomerkit.
* * * * *
Eino Leinon ei tarvinnut huolia ajan ja paikan määrittelemisestä,
saadakseen runokertoelmiinsa varman muinaisajan tunnun. Kaksi
luotettavaa opasta teki sen hänelle mahdolliseksi: hänen
mielikuvituksensa alkuperäinen suomalaisuus, joka oli vuosi vuodelta
vahventunut, sekä hänen historiallinen vaistonsa. »Helkavirret» eivät
ole nimenomaan historiallista runoutta, mutta niillä on vuosisatain
henkisen viljelyksen sävy ja niiden sisällyksenä ovat vuosisatain
elämykset, ikäänkuin atavistisesti runoilijallemme periytyneinä. Niiden
takana seisovat menneitten sukupolvien taajat rivit. Harvoin lienee
koko maailman runoudessa niin individualistinen runoilija niin täydellä
antaumuksella joutunut tulkitsemaan kokonaisen rodun kohtaloita.
»Helkavirsissä» Eino Leino -- tai hänen henkilönsä -- eivät nim. puhu
vain omasta puolestaan: heillä on epäilemättä harmaasta muinaisuudesta
nykypäiviin saakka ollut lukemattomia veljiä ja siskoja, joiden
kohtalot, onni ja murhe ovat olleet samat kuin heidän.
Ehkä kauimmas taaksepäin ulottuvat »Tumman» perspektiivit. Siinä on
suomalaisen luonteen elämäntuska ja tyyntymys runoiltu syvemmällä
ymmärtämyksellä kuin ehkä missään muualla.
»Tuo oli tumma maammon marja
syntymässä säikähtänyt,
näki kauhut kaikkialla,
haltiat pahat havaitsi,
ei hyviä ensinkänä.»
Mahtavalla kuvausvoimalla runoilija kertoo elämää vierastavan pojan
pelonalaisuudesta, mikä ei antanut hänelle rauhaa ei työhön, ei kisaan.
Hänet pannaan paimeneen, mutta hän palaa pian takaisin »outona»,
haastellen metsän kauhuista:
»Lempo seisoi suo selällä,
Hiidet hirnui kankahalla,
Juuttahat jälestä juoksi,
maasta maahinen kohosi.»
Kylän kisoilta hän pakenee yhtä säikähtäneenä:
»Kolkkoja kotona näin mä,
kamalampia kylässä!
Veräjällä Vento seisoi,
Vennon poika portahalla,
loukossa Vahinko vaani,
Kouko kohtasi ovella.»
Tämä ei ole kauhu-vaikutusten tavoittelemista, vaan mieskohtaisten
elämysten herättämiä symboolisia mielikuvia. -- Ahdistuksessaan tahtoo
poika »piillä Tuonelan pihoille», eikä äitikään muuta vapahdusta keksi,
vaan neuvoo häntä menemään:
»tuvan taakse taaton saaman,
lempeän lepotiloille,
missä seisoo puut pyhäiset,
hongat himmeät puhuvat
ollehista, mennehistä,
murehessa yön ikuisen.»
Mutta silloin havaa taatto haudassaan, neuvoakseen eksyvää lastaan.
»Säikkyivät isätkin ennen, toki aikansa elivät.» Luonto on lahjoilla
lepytettävä tai kahlittava rohkealla voimalla. Ahdistuksesta ei Manalla
pääse, ellei siitä ole päässyt elämässä.
»Pirtit on pienet Tuonelassa,
maan alla kaitaiset kamarit.
Kuu ei loista, päiv' ei paista,
yksin istut, yksin astut,
toukka seuloo seinähirttä,
itse seulot itseäsi
ikävässä ainaisessa,
haikeassa, vaikeassa.»
Hiljaisena miehenä palaa poika tuttuhun tupahan. Nyt hän osaa jo
tyynellä mielellä toimitella talon töitä:
»meni merelle, metsähänkin,
vei verkon, asetti ansan,
niin eli ikänsä kaiken,
ei iloiten eikä surren,
pannen päivät päälletyksin,
niin paremmat kuin pahemmat;
päällimmäiseksi paremmat.»
Tuollaisessa resignatsiossa on jotakin perin suomalaista uskollisuutta
elämää kohtaan: ei mitään kuohahtamista tuhmiin sanoihin tai tekoihin,
jollaisiin esim. germaanilainen luonne helpommin joutuu; ei myöskään
slaavilaisen alennuksessaan hekumoivaa murjotusta; mistään
vaikertelemisesta puhumattakaan. --
Suuri melankolia liittää »Tuuri»-runon läheisesti »Tummaan», vaikka
molemmat ovatkin sävyltään erilaisia. Tuuri on älyllisesti täysin
kehittynyt mies, sankari, jolla on selvät suhteet kohtalonvaltoihin.
Hän luulee voivansa hyvällä luottamuksella turvautua jumalien suosioon,
jotka ovat hänen ystäviään; mutta hän ei vielä tiedä, ettei hän kestä
juhlan huumausta niinkuin jumalat. Hän »talonpoika taidollinen», juopuu
kesken juhlien, ja hänen nukuttuaan yli kalliin armonajan, odottaa
Tuoni ankarana hänen ovensa edessä. Tuurin juhlallisesta lähtölaulusta
ennen kaikkea voi luullakseni päätellä runoilijamme läheistä
mieskohtaista suhdetta henkilöihinsä, siksi ehdottomalla äänenpainolla
näissä säkeissä on julkilausuttu eletty kokemus:
»Älköhöt sinä ikänä,
älköhöt juhliko jumalat
kera kansan kuolevaisen!
Jumalill' on juhlat pitkät,
ikä kerkeä inehmon,
nopsa niinkuin pyörän kehrä.
Päivät kultaiset kuluvi,
aika armas lankeavi,
köyrtyvi urohon selkä
noissa pitkissä pidoissa,
jumalaisten juomingeissa.»
Runo päättyy erinomaisen jylhään tunnelmakuvaan, kun Tuuri
»istui Kuolon korjasehen,
kuului kulkusten helinä
hämärässä talvi-aamun;
kuului vielä viittatieltä,
jäälle järvien hävisi.»
Hämärä viittatie yli laajan järven jään -- siinä suomalainen
Tuonen-tie!
Tuurissa on jotakin länsisuomalaista selväpiirteistä aateluutta. --
Aatelismiehen raju suvereniteetin-vaatimus on Ylermissä, »ylpeässä
isännässä», tullut lihaksi ja vereksi.
Nerokkainta tässä ballaadissa on ehkä sen loistava tyylitaide. Tuskin
koskaan on suomenkieltä niin teräksisellä energialla puserrettu
tiukoiksi, draamallisiksi säkeiksi, joissa kukin sana putoaa kuin
vasaranisku naulanpäähän:
»Ylermi ylpeä isäntä
ajoi orhin akkunasta
messurahvahan rakohon;
tulta tuiski orhin turpa,
valoi silmät valkeata,
enemmän ylpeän isännän,
satulassa seisovaisen.
Täss' on mies tämänsukuinen,
ei anele armahdusta,
itse raudalla rakasti.»
Ja tuskin koskaan on kirkkaammin leikattu runokuvaa materian järeään
alkukallioon:
»Ylermi ylpeä isäntä
tunsi lattian lahovan,
näki lieskan leimahtavan,
veti miekkansa verisen,
heitti kintahan kivehen
käden kanssa poikki lyödyn.
_Kannusti oritta, liekit
löi yli kultaisen kypärän_.
-- Vielä on kivessä kinnas.»
Mutta olisi alentavaa sanoa, että tällainen runo on vain -- tai
etupäässä -- tyylinäyte. Sen kiihkeä sisäinen intensiteetti on muuta
kuin koristeellista tekouhmaa. Eino Leinon sielullinen asteikko on
laajempi kuin ainoankaan suomalaisen lyyrikon; senvuoksi hän voi yhtä
täydellä mieskohtaisella tietoisuudella omaksua itselleen niin
erilaisia kohtaloita kuin Tumman ja Ylermin. Hän voi molemman kautta
puhua jotakin omasta itsestään.
»Helkavirsistä» kohoaa kolme suurta sankarihaahmoa, jotka olemuksensa
perusjuonteiden vetäminä joutuvat Manalle: Ylermi, Kouta ja Pyhä
Yrjänä. Tuuri on kyllä samoja veljeksiä, mutta hän on passiivisempi
eleskelijä kuin nämä. Hänen elämäntuntonsa on yhtä syvä ja
sankarillinen kuin toistenkin, mutta hänellä ei ole määrättyä
lähetystehtävää elämässä, kuten Ylermillä -- täysikäisyyden vaatimus --
Koudalla -- intohimoinen elämänselitys -- sekä Pyhällä Yrjänällä --
uskonsankarin ja uhripapin tehtävä.
Yhtä valtavalla näkemysvoimalla kuin Kalevala Antero Vipusensa, on Eino
Leino runoillut Koudan, suurimman Lapin tietäjistä. Vertailu näiden
kahden tietäjä-kuvan välillä valaisee hyvin Eino Leinon suhdetta
runoutemme peruskirjaan. Kalevala kuvaa Antero Vipusta näin (17:s r.,
v. v. 57-67):
»Haapa kasvoi hartioilla,
koivu kulmilla yleni,
leppä leukaluun nenässä,
pajupehko parran päällä,
otsalla oravikuusi.»
Eino Leinon Kouta-kuva on myös alkuperäinen näky; se ei ole
jäljittelyä, vaan tyylittelyä. Se liittyy koko »Helkavirsien» tummaan
perussävyyn. Kalevalan fantasia on idyllisempi, leppeämpi kuin Leinon
jylhä näkemys:
»Kyyt viherti katsehesta,
suusta lenti yölepakot,
jalan alta ahmat nousi,
käden päällä kärpät juoksi,
korppi koikkui päälaella,
haaskalinnut hartioilla».
Samalta kalevalaiselta maapohjalta, mutta toiselta tasolta ja oman
mieskohtaisen mielialan valaistuksessa on nähty myös Koudan
etsintäretki. Sellaiset fantasiat kuin:
»parahti Lapissa lapset,
kovin koirat vingahteli,
meni viima usta myöten,
hiilos himmeni kodassa;»
ja yhä suurempi mielikuvituksen tehostaminen kauempana:
»tähdet tippui taivahilta,
maan alla vainajat vapisi,
oli tuska Tuonelassa,
pelko pirteissä jumalten»,
säestävät voimakkaasti tietäjä-titaanin intohimoista kilvoittelua. Ja
kun kilvoittelu tällä puolen Rutimon rotkon on lauennut Ajattaren
kovaan julistukseen, että vain manalla tutkitaan menneen elämän
tarkoitus, silloin rajusti kuohuvat kuvat vaihtuvat toisiin,
juhlallisen verkkaisiin, ja säkeitten poljento laantuu pitkiksi
mainingeiksi:
»Tuo oli Kouta, kolkko miesi,
tunsi kaikki tietävänsä,
astui rotkohon Rutimon,
kulki kuolon porraspuita,
niinkuin pitkän pilven lonka,
niinkuin jäisen kosken kopru;
ei hän taakse katsahtanut,
katsoi kohden kalman usta,
ei hän kilvan kiirehtänyt,
astui askel askeleelta,
kun oli tuima Tuonen kulku,
elo kuoloa kovempi.» 30 33.
Mielikuvituksen vahva arkaistisuus liittää Pyhän Yrjänän ballaadin
Kouta-runoon. Mutta edellisen kuvatyyli on freskomaisempaa ja sen
rakenne tiukemmin draamallinen, kuten »Ylermin». Jo runon lähtö on
draamallisen ponteva, niinkuin jousen viskaaman nuolen. Elementtien
liikkeet on tiivistetty lyhyiden säkeitten rajoihin, siirtyminen
tuokiotilasta toiseen käy nopeasti. Syvä uskonnollinen tunto kohottaa
tämän omituisen, monta assosiatsiota sisältävän legendan erittäin
korkealle.
Niinkuin »Pyhä Yrjänä» liittyy laajaan kansainväliseen tarusarjaan
täysin omintakeisesti uuteen suuntaan kehitettynä muunnoksena, niin
herättää Katrinaisen legenda (»Sininen risti») mielleyhtymän toisesta
maailmanhistoriallisesta sankaritarinasta: Jeanne d'Arcin. Eroitustahan
on runsaasti: Katrinaisella ei ole ranskalaisen sisarensa isänmaallista
paatosta, hänellä on vain uskonnollinen lähetystehtävänsä; hän on
rauhan ja rakkauden hengen apostoli, Jeanne d'Arc sodan. Mutta tämä
eroitus on ulkonainen. Jeanne d'Arc'kin oli varsinaisesti uskonnollinen
sankari. Molemman neidon ainoa voima on sama: uskonhartaus, kuuliaisuus
näkymätöntä käskijää kohtaan. Kumpikin herää pyhään tehtäväänsä samoin:
mystillisten luonnonnäkyjen kautta. Molemman vaellus muuttuu
vastustamattomaksi voittokuluksi, ja kumpikin pelastuu ihmeellisesti
riettaiden seuralaistensa puolelta uhkaavasta turmiosta, vaikka
suomalaisessa legendassa se kohta tulee päämomentiksi.
Sekä »Pyhän Yrjänän» että »Sinisen ristin» fantastiset näyt viittaavat
itäisemmille alueille kuin »Tuuri» ja »Ylermi». Samoin tuntuvat Pyhä
Yrjänä ja Katrinainen luonteensävynsä puolesta kuuluvan itäisempiin
heimoihin. Sekin vahventaa, varsinkin jälkimäisessä ballaadissa,
kuvauksen väkevää keskiaikaista tunnelmaa. -- Kuten Kouta-runossa,
noudattaa ympäristönkuvaus »Sinisessä ristissäkin» tehokkaasti
kertomuksensisäistä kehitystä. Esim. Katrinaisen lähtö oudonlumoavalle
matkalleen:
»Kulki, kulki korpimaita,
puut piteni, koti eteni,
pyhät kasvoi pylvähistöt,
kaartui kappelit hämärät,
kuului kaunis kuorolaulu,
kellot kultaiset kilisi
Katrinaisen kulkiessa,
hyvän marjan matkatessa.»
Melkein groteskimainen on kuvaus Katrinaisen saapumisesta
luostarisaarelle, ja hänen alettuaan vaarallisen unissakävijänretkensä
pimitettyjä periä kohti, äskeinen rauhallinen maisema vaihtuu
hillittömien intohimojen näyttämöksi:
»Salot sakeni, kosket kiihtyi,
virrat vuoltui, maat yleni,
jylhistyivät jyrkät vaarat,
kolkostuivat korpilaaksot,
kontiot kovin möräsi.»
Viimeisten säkeiden kuulas näky virittää taas kirkkaan, lempeän
loppuakordin.
Yksi idylli on »Helkavirsissä»: Kristus-legenda »Tyyrin tytti». Yhtä
tuoksuva ja valoisa on jumalihmisen kuva siinä kuin »Luojan leivässä».
Nämä Kristus-miniatyyrit, niin vaatimattomat kuin ne ovatkin, ovat
alkuperäisen runoutemme ainoita onnellisesti syntyneitä Kristuksen
luonnekuvia. Molemmassa ballaadissa on hänen rinnalleen asetettu mitä
herkimmällä kädellä piirretty tytönkuva. Toisessa runossa Mestari
esiintyy nöyryyden esikuvana ja sydämen lempeyden palkitsijana,
toisessa hyljätyn ilona. Ei ole mitään teennäistä näissä kuvauksissa;
ne ovat syntyneet synnynnäisen lyyrikon lyyrillisimmillä hetkillä.
Lyyrillisessä mielialassa, ajatuksessa, tarinassa on aina oma
mystiikkansa: näkyväisten asiain ja sisäisten tuntojen salainen
yhteys. Edellisten legendain mystiikka on sydämen välittömällä
ymmärtämyksellä omaksuttavaa. Hämärämpiä tiehyeitä saa ajatus kulkea
»Ihalempi»-runossa, joka taas on Neitsyt Maaria-legenda, uudesta
maanäärestä keksittynä. Siinä kyllä sykäyttää voimakkaasti sydäntä
hyvän Jumalan julistus metsän viemälle immelle:
»Kun lie pilvi kulkenunna,
olet tytti pilven tytti,
kun lie kaste langennunna,
olet siunattu kaponen,
kun lie pudonnut tähti,
olet tähden synnyttävä,
sankarin sotasukuisen,
miehen suuren, miekkalemmen.»
Mutta tämä ballaadi jää sittenkin kauniiksi saduksi: pilvi,
kaste, tähti ovat _vain_ pilvi, kaste, tähti, ne eivät kohoa
symbooleiksi, jotka antaisivat kiinnekohtia syvemmälle psykoloogiselle
ymmärrykselle. Ei käy selville, mitä todellista yhteyttä pilvellä,
kasteella, tähdellä on immen sisäiseen tilaan; on kuin runon
rakenteesta puuttuisi joitakuita soluja. Sen vaikutus jää satumystiikan
varaan, -- tai korkeintaan reflektiivisen ajatuksen, joka tähden ja
kastepisaran heiastuksista kutoo hennon sillan sadun ja toden välille.
Samanlainen taipumus liian suppeaan, viittauksittain etenevään
kertomatyyliin on jättänyt »Orjan poika»-ballaadin keskeneräiseksi.
Siinä tämä oraakkelimaisuus on sitä valitettavampaa, kun runo on aivan
loppupuolelle saakka erittäin voimakkaasti ja kirkkaalla inspiratsiolla
kirjoitettu; aihe olisi ollut täydellisen työn arvoinen. Runo tehoaa
kyllä yksityisillä, mahtavilla eepillisillä näyillä, kuten seuraavalla
vainoajan kuvalla:
»Lappi laajalti savusi,
kylät jäivät kylmillensä,
poikaset porossa itki,
koirat vuorilla vaelti.»
Ja siinä on ripeä tempo, joka laantuu lyyrilliseen väreilyyn orjan
pojan heleässä unennäyssä:
»Puikoivat punaiset pulkat
punaisilla kukkuloilla,
siukoivat siniset petrat
sinisillä virransuilla,
jolui joutsenet hopeiset,
käet kukkui kultahiset,
käet kukkui, linnut lauloi,
vihannoivat viidat kaikki
Lapin suuressa suvessa
yössä päivän paistamassa.»
Mutta seuraavat säkeet eivät jatka edellä punottuja psykoloogisia
säikeitä, vaan jättävät perspektiivin eteenpäin hämäräksi. Kertomuksen
selvä draamallinen kehitys katkeaa lyyrilliseen tunnelmakuvaan, sillä
loppusäkeissä ei ole sitä impressionistista välähdystä, joka niihin on
koetettu saada.
Pieni, perustunnoltaan hyvin nykyaikainen keskusteludraama
»Merenkylpijä-neidot» on taas luotu yhtenäisellä intuitsiolla.
»Helkavirsissä» on monta kantavampaa runoa, mutta ei monta, jossa niin
muinaisaikainen fantasia herättäisi niin herkästi nykyaikaisen
mielialan; ei myöskään monta niin vähin elein suoritettua draamaa. --
Lippo linnustaja on vanginnut kauneimman öisin kylpevistä
Hiiden-neidoista, varastamalla tämän siivet. Lunnaiksi niistä hän
vaatii hätääntyneeltä immeltä suunantoa. Impi kieltää ja rukoilee, ja
sitä mukaa kuin päivä nousee vuorten takaa, sitä mukaa jännitys kasvaa.
Päivän kohoittaessa päätään neito vihdoin taipuu. Mutta idylli päättyy
syvään traagilliseen tuntoon:
»Sai pukunsa peilikylki,
antoi suuta sulhoselle
linnunluisella nokalla,
veen suulla verettömällä:
hymy hyytyi, silmä sammui,
pois kulki kultainen elämä,
muuttui mieli miehen nuoren.
-- Neiti lentohon lehahti
noustessa kesäisen päivän.»
Tämä allegoria on rakennettu välittömistä havainnoista ja elämyksistä;
asioilla ja henkilöillä on vain symbooliset nimet.
Sekä rakenteeseensa että mielikuvituksensa voimaan nähden alemmalla
asteella on toinen lemmentragedia, »Impi ja pajarin poika». Siitä
puuttuu tiivistys ja sen tyyli on karumpaa, sisäisistä näyistä
köyhempää kuin useimpain »Helkavirsien». Lopussa sen tunnelma kuitenkin
kohoaa sangen voimakkaaksi.
»Oterma» ja »Katerma» on »Helkavirsistä» ainoa, missä eroottiset
intohimot varsinaisesti johtavat elämänsuhteet väkivaltaiseen
taitteeseen. Se on ehkä pikemmin taitavasti sepitetty näytelmä kuin
sydämen syvimmästä puhjennut runo, mutta se on täysivaltaisella
näkemysvoimalla luotu. Luonnonvaistojen herääminen sekä asteettainen
selkeentyminen mieskohtaiseksi intohimoksi veljeksissä on ainakin
erittäin kehittyneellä dramaattisella keksintäkyvyllä esitetty. Ja
varsinkin Oterman manaus herättää ehdottoman draamallisen
päätöstunnelman:
»Mik' on verta veljessäni,
painu paatena merehen,
mikä nuorta naisessani,
nouse siipenä kajavan,
etteivät toistansa tavanne,
eivät syyllistä syliä! -- --»
Näiden eroottisten »virsien» ryhmään kuuluu vielä ballaadi
Kaleva-kuninkaasta. Tässä runossa on vähimmän sydäntä-sykähdyttäviä
momentteja, vähimmän tunteen nousua ja laskua. Sitäpaitsi se on
»Helkavirsien» ainoa sepitelmä, joka aiheeltaan tuntuu olevan selvästi
riippuvainen vieraasta esikuvasta. Tarkoitan »Tannhäuser»-tarua
(T. Venus-vuoressa). Sekä saksalaisen että suomalaisen tarinan sankari
joutuu vuoren haltijattaren viettelemänä rikollisuuteen, jota katuen
lähtee vihdoin sovitusretkelle pyhään paikkaan. Mutta Eino Leino on
käsitellyt tarinaa -- niinkuin tuntuu -- vähällä inspiratsiolla: hänen
runonsa on aivan suoraviivainen juoneltaan, ja se päättyy siihen, mistä
Tannhäuser-tarun sisäinen kohoaminen oikein alkaa (paavin ankaruus T:ia
kohtaan, näkymättömän voiman ihmetyö).
On vielä mainitsematta kaksi kuvausta, joissa inhimillinen ympäristö
elää välittömästi kertomuksen kulun mukana: »Räikkö Räähkä» ja »Mantsin
laulu». Ne ovat molemmat vainoajan-kuvia, kuten »Orjan poika». Joskaan
eivät aatteelliselta kantavuudeltaan, niin kuitenkin elämäntuntonsa ja
kuvauksensa täyteläisyyden takia ne kuuluvat »Helkavirsistä»
voimakkaimpiin. Ne tulvehtivat lyyrillistä paatosta, eepillisiä näkyjä,
niissä draamallinen tunne kohoaa ja kirkastuu väkevästi loppua kohti.
Kuinka inhimillisesti liikuttava onkaan Räikön, kavaltajan,
sielundraama!
»Tuo turilas, Räikkö räähkä,
neuvoi tien viholliselle
kahden kallion lomasta,
syksy-yönä hiljaisena;
teki sen henkensä hädässä.»
Kylään palattuaan hän jo kalpenee oman työnsä seurauksia: hän näkee
vanhan vaimon etsivän suitsevista raunioista kullaista kotiaan;
naapurin katselevan veristä veistä: »liekö veikon, liekö langon»;
poikansa itkevän orhia iloista; tyttärensä murehtivan miestä kaunoista,
»syytä syntymättömänsä». Alkaa sisiliskona sihistä salainen kuiske,
epäluulo Räikköä kohtaan; eikä kavaltajan »valkea vaimo» jaksa kauan
salata kalvavaa tietoaan, vaan sanoo julki miehensä teon:
»Räikkö röyhkeä ärähti:
'Sen varsin valehtelitkin!
Vai onko näkijä ollut?'
Vaimo valkea todisti:
'On ollut näkijät vankat:
tähdet katsoi, kuuhut kuuli'.»
Se riittää todistukseksi Räikölle: hänen sydämessään on vielä arasti
tunteva kohta. Hänessä herää ihminen.
»Vaimo, anna anteheksi,
kun sen tein, sinua muistin!»
Mutta itse hän ei nyt voi itselleen anteeksi antaa. Hän on itse oma
tuomarinsa ja tuomionsa toimeenpanija.
Mikä traagillisen tunnon kuulaus siirtyykään tästä tarinasta tuohon
syyskesän maisemaan, joka on pattoisen miehen viimeinen näky ihmisten
asuinsijoilta:
»Näki hän kullaisen kotinsa,
kuuli hän kesäiset äänet,
savun saunasta sinisen,
karjankellojen kilinän,
kaivonvintin vingahduksen,
tuvan uksen aukeavan,
emon aittahan menevän.»
Tätä maisemaa vastaan nähtynä Räikön kohtalo kohoaa suuripiirteiseksi
murhenäytelmäksi:
»Sydän kiertyi synkän miehen,
elo kaunis kangastihe,
askar autuas inehmon
maan kovalla kannikalla;
seisoi hetken, katsoi kaksi,
metsän korpehen katosi.»
Räikön räähkän elämä on syvästi kohtalokas: hänellä oli verissään tuo
ihmiselämän autuain näky ja sen häikäisemänä (ei luonteen alhaisuuden
vetämänä) hän teki tihua työtä. Samat kohtalon vallat, jotka antoivat
lämpöä ja sadetta hänen pellolleen, lähettivät vainon monine
kauhuineen, monine ansoineen hänen maahansa, ja tuo pohjaltaan
rehellinen rauhan mies lankesi niiden salatuimpaan ansaan...
»Mantsin laulu» on eräässä suhteessa erikoisasemassa muihin
»Helkavirsiin» nähden: sen tapahtuma on ajallisesti määritelty. Siinä
nim. kerrotaan Simo Hurtan turmelleen erään nuoren neidon. Sitä
tapausta Mantsi valittaen laulaa, vielä voimakkaammin valittaen, ettei
koko urhojen parvessa ole ollut yhtä kostajaa. -- »Mantsin laulu» on
pateettisempi kuin edellinen ballaadi, ja sen draamallisuus on kuin
vyöryvä virta. Se asteettainen nousu, jonka tuntee Mantsin laulussa
tapahtuvan noiden kysymyssarjojen välityksellä:
»Hukkako sorean sorti?
Karhuko kaunihin kadotti?
-- -- -- -- -- --
Sotako sorti suuret sulhot?
Ruttoko väkevät ruhtoi.
Merikö nieli meidän miehet?»
ja joka vaikuttaa valtavasti miehiin »pirtissä helisevässä», se on sama
teknillinen keino, jolla »Kouta»-runossa kohotetaan draamallista
mielialaa. Ja se impressionistinen teho, jota »Orjan pojan» viime
säkeissä on tavoiteltu, on loistavasti saavutettu »Mantsin laulun»
kirkkaissa loppusäkeissä:
»itki sankarit väkevät,
impyet enemmän itki,
tytöt tyrski Karjalassa;
helkähtivät miesten miekat,
vainovalkeat välähti.»
* * * * *
»Helkavirsiä» lukiessa selviää, että nämä runot ovat lähtöisin samasia
näkyjen sarjasta. Ne liittyvät toisiinsa monia mielikuvituksen
tiehyeitä myöten. Ja sama elämäntunnon paatos kannattaa niiden
vaihtelevia mielialoja, eri runoissa eri ääniasteelle viritettynä,
mutta useimmiten täyteläisenä ja puhtaana.
Mutta »Helkavirret» kiinnittävät erikoisesti mieltä Eino Leinon
runoudessa, eivät ainoastaan rikkaan ja homogeenisen sisältönsä takia,
vaan myös rohkeana tyylillisenä yrityksenä. Siltäkin puolelta yritys on
kuten nähty, oivallisesti onnistunut. Sanallisen tyylin realistinen
havainnollisuus liittää »Helkavirret» tyylillisestikin elimelliseksi
kokonaisuudeksi. Ja runomuoto on inspiratsion kovan paineen alla
tiivistynyt ja tullut notkeudessaan voimakkaaksi. Eivätkä nämä runot
anna aihetta valittamaan kalevalaisen mitan yksitoikkoisuutta.
»Tumman», »Sinisen ristin», »Orjan pojan» lyyrillinen väreily on toista
kuin »Ylermin» tai »Pyhän Yrjänän» säkeitten kovanloistava tarmo;
»Merenkylpijä-neitojen» draamallinen suppeus toista kuin »Koudan»
majesteetillinen säevyöryntä tai Tuurin joutsenlaulun ja Mantsin virren
paatos.
* * * * *
Se tyylikoe, johon Eino Leino antautui »Helkavirsien» jälkeen
historiallisessa ballaadisarjassaan Simo Hurtasta, ei ollut yhtä uusi
eikä yhtä laajakantoinenkaan kuin edellinen. »Simo Hurtan» tasainen,
riimillinen trokee on aivan eepillinen runomitta, ja näissä säkeissä on
runsaasti niitä heikkouksia, joista »Helkavirret» ovat melkein vapaat:
yksitoikkoisuutta ja sanonnan sovinnaisuutta. Myöskin puuttuu aiheiden
käsittelytavasta tiivistystä.
Mutta »Simo Hurtastakin» huomaa, miten vahva suomalainen väritys,
kotoinen tuntu -- varsinkin ajempiin, »kansallisiin» sepitelmiin
verraten -- Eino Leinon tämänaikaisessa runoudessa on. Kielellinen
kansanvaltaisuus on »Simo Hurtassa» kehitetty kenties pitemmälle kuin
missään muussa hänen teoksessaan. Nämä runotarinat eivät ole
intuitsioltaan rikkaita, mutta ne ovat enimmäkseen realistisesti
tukevia, kielitunnultaan niinkuin kertomatavaltaankin. Erittäin
huomattava on se luontevuus, millä sananlaskut ja kansanomaiset
lausetavat pyöristyvät riimirunoon. Ja jos vertaa »Simo Hurttaa»
yleissävyltään »Helkavirsiin», -- vaikka edellinen ei pääasioissa
mitenkään siedä vertailua -- niin se vaikuttaa jonkun verran
leppoisammalta kuin jälkimäinen runoteos: »Simo Hurtassa» on siellä
täällä välähdys huumoria (esim. Erkki Pehrsson, Hovilan pirtti, y.m.).
Parhaita lukuja tässä sarjassa ovat edellisten lisäksi kuvaukset
Hovilan häistä sekä Hurtan matkustuksesta; »Vornan virteen» kuitenkin
kaikki tämän teoksen avut ikäänkuin kokoutuvat yhteistyöhön ja luovat
ballaadin, joka on »Helkavirsien» veroinen. Sitä lukuunottamatta voikin
sanoa »Simo Hurtasta», että se on vähemmän mieskohtaisen inspiratsion
ahjossa tiivistettyä runoutta kuin historiallista ajankuvausta,
kehittyneellä eepillisellä tyylillä suoritettua.
V.
»Helkavirsien» jälkeen Eino Leinon runoilijamahti ei ole kohonnut yhtä
korkeisiin saavutuksiin. Hänen lyyrillinen tuotantonsa on sen jälkeen
ollut yhtä moninaista, vaikka ei läheskään yhtä vuolasta kuin sitä
ennen.
Hän on yhäkin ollut runoutemme harhaileva tuhlaajapoika, usein
kevytmielinen, -- mutta myös syyllisyytensä tunteva. Hän on laulanut
»talviyöstä», mutta talviyö ei ole jäätänyt hänen sydämensä punaista
verta, hän on tunnustellut »hallan» tuloa, mutta halla ei ole pannut
hänen mielikuvituksensa tanhuainkukkeutta. Hänellä on edelleenkin ollut
varaa tuhlata, -- tuhlata rikkaita elämyksiä heikkojen säkeitten
kaaokseen, nerokkaita runonäkemyksiä sekavien ajatusten peitteeksi.
Mutta ehkäpä on niin, että Eino Leinon täytyy aina olla runoilemisen
vauhdissa, voidakseen yleensä jotakin luoda. Tuntuu melkein siltä kuin
häneltä syntyisi hyvä runo ikäänkuin varkain, -- muiden muassa. Huonot
runot voivat hänen mielessään herättää hyviä assosiatsioita. Ehkäpä
hänen ei ole otollista mennä patoamaan tulvehtivaa runovirtaansa:
hyväkin runo voi musertaa niskansa outoja aituuksia vasten... Eino
Leino on kerta kaikkiaan vuolaan inspiratsion mies, eikä harkitseva,
»taiteellisesti hillitty» runoilija.
Joka tapauksessa meidän sopii olla hänelle kiitollisia siitä, mitä hän
on meille hyvää antanut viimeiselläkin kehityskaudellaan. -- Esim.
»Talviyöstä» huomaa, että hänen asemansa on edellisen nousukauden
aikana paljon varmentunut sillä mieskohtaisen runon asteella, jolle hän
»Pyhässä keväässä» ja »Kangastuksissa» oli kohoamassa. Äänenpaino on
täyteläinen, miehinen, poljento ja väritys kiinteä. Runoilija haastaa
omista mieskohtaisista elämyksistään suggestiivisemmalla voimalla kuin
entisessä runoudessaan.
»Joikuu joutsen jäästä saatu,
rantaan kuohut kolkot lyö.
Ankara on laulun laatu,
tuima talven tähtiyö.
-- -- --
Vierii virsi tammikuinen,
kuulee mykkä metsä, maa.
Turhaan riennät, tuiretuinen,
rientos talvi taltuttaa,
antaa aika jäätä järkeen,
loihdut synkät sydämeen,
kuolon kirjat miekan kärkeen,
haudan hankeen siniseen.»
(»Talviyö».)
Runoilija on huomannut elämän ympärillään alkavan autioitua; hän on
joutunut omille taipaleilleen, jotka eivät ole samat kuin ystävien. Hän
huomaa käyvänsä kohti suurta yksinäisyyttä. Mutta koruttomalla
alistuvaisuudella hän tyytyy välttämättömyyteen:
»Astun nyt asehetonna
eteesi, elämän Talvi;
muuta ei suojusta minulla,
sydämeni sylke yksin:
muill' on kansa, ei minulla,
muilla maa, minulla korpi,
muilla ystävät ylimmät,
mulla pitkä umpipolku...»
Suurin tuska hänelle ei kuitenkaan ole tämä yksinäistyminen. Suurempi
on toinen kohtalon julmuus: sydämen ikuinen, turha rauhattomuus. Hänen
sydämensä on tuulikannel, joka on tuomittu ikuisesti, hyödyttömästi
helkkymään:
-- -- --
»se yössä, päivässä yksinään
soi ilmahan iäti väräjävään.
-- -- --
Ja tuulet taivahan soittelee!
Kevät saapuu ja syys, suvi pois pakenee,
sukukunnat kulkevat Tuonelaan,
jää kantelo jälkehen kaikumaan.
Kas, pohjoinen, kuinka se myrskyää!
Taas läntinen lempeä leyhyttää,
itä ankara itkuja pitkiä tuo,
ei hetkeä helkkymätöntä ne suo.»
Näissä säkeissä on oikeastaan runoilijan oma luonnemääritelmä. Hän
tuntee herkemmin kuin muut ilmavirtojen kulun, ja hänen elämänsä on
soida taivaan tuulten mukaan. Tai toisin kuvin lausuttuna: hän on
suuren, läikkyvän meren laine. Hän on tahtonut taistella
»kuin metsäkoski
yksin halki tiettömän tienoon;»
hän on tahtonut sammua
»kuin tähdenlento,
tien viitaten erämaan lampeen.»
Mutta syvimmällä on tunto:
»Ah, en voi, en saata!
Ma elämään tulin,
nyt täytyy mun elon laine olla.»
Mutta »tuulikanteleen» kipein tragedia on, että se soi turhaan. Ne,
jotka ovat sen kuulleet soivan lempeän länsituulen mukana, vaativat
siltä »uskollisuutta»: sen pitää aina soida läntisen säveleitä heille.
Mutta he kuulevat kohta tuulikanteleen itkevän itätuulessa:
»ah, tuulikantele on se vain,
ei sielua sillä, ei tuntoa -- -- --.»
Mutta tarkkaava, altis korva olisi pitkin matkaa kuullut säveleitä,
joissa on sielua ja tuntoa. Esim. muutamat Eino Leinon vv. 1904-5
kirjoittamista ajan-lauluista ovat teholtaan Kaarlo Kramsun väkevimpien
samanluontoisten runojen veroisia. Kuinka terveellistä sanan
rieskaa onkaan vielä tänäpänä miestä palleaa myöten pudisteleva
uudenvuodenvirsi »Tottumus» (v:lta 1904), -- jonka runoilija,
sivumennen sanoen, ihmeellisesti on unhoittanut pois »Runokirjastaan»,
ottaessaan siihen joukon mitättömiäkin sepitelmiä! Ja miten
leinolaisilta kaikuvatkaan nuo teräksennotkeat rytmit:
»Me uskoimme, että ihminen ei voi elää,
jos latva sen leikattu on, ja irti on juuret.
Me elämme sentään! Laulut ja kantelet helää,
kuin ennen, käy kirkossa kansa ja soi sanat suuret.
Sen tottumus tekee.
Oli uskomme väärä. Ei jyristen suistuta suolla,
vaan vitkaan mennään, meltona taipuvi rauta.
Jumaliste! Tunkiolla ei turhasta kuolla,
ja ainahan nauraa voi, kun itku ei auta.
Sen tottumus tekee.
Nyt uskon mä, että elää voisimme, vaikka
kyynpihdissä, pitelijällekin anteheks suoden.
Miss' ihminen lahoo, lieron on leikkimäpaikka,
ja viikon kun leikkinyt on, niin leikkivi vuoden.
Sen tottumus tekee.
Ja kun myrskyjen aika kohta saapuu, tervehtii runoilija sitä rohkein,
jäntevin säkein, joissa on kohtalostaan tietoisen nuoruuden koko
uskallus:
»Hyvästi, haaveet ja kukkaset,
terve, aika karu!
Hyvästi nuoret toivehet,
runous ja taru!
Terve, taistelo tasapää!
Pimeys meidät saarti.
Yöstä Pohjolan välkähtää
kuolon kamala kaarti.»
(»Sekasorto», v:lta 1905.)
Sellaisissa säkeissä ei ole »talviyötä», vaan täyteläisen syksyn
elämäntuska ja -hurmio. Ja kuitenkin: sama jylhä uskallus molemmassa
runossa, »Talviyössä» niinkuin »Sekasorrossa». Talviöinen, jäänhelisevä
yksinäisyys sekä raakojen alkuvoimien myrsky, -- vain karaistu veri
ottaa ne omalle osalleen!
Nimestään huolimatta »Talviyö»-kokoelma on Eino Leinon heleimmin
kukkivia kirjoja. Siinä runoilija ikäänkuin tahtoo antaa itselleenkin
todistuksen siitä veren hehkusta, jonka turvin hän uskaltaa käydä
koditonta talvea kohti. Siinä on suven koko tunneasteikko: riemukasta
aistihurmiota (»Niniven lapset», »Bajadeerit», »Atlantica»), tuoksuvan
kesäyön tunnelmaherkkyyttä (»Nocturne»), kesäaamun seesteisyyttä
(»Erotessa», »Kesäaamu»). Talven kovat tunnot ovat sulaneet,
musikaaliset poljennot ottavat taas vallan; kielellinen autosuggestio
nousee usein korkeimmilleen, -- kuvakielen logiikan kustannuksellakin
siellä täällä, --; väritys on tuore ja elävä.
Runoilija elää hetken riemua; hänellä ei ole enää ensimäisen
nuoruutensa kaukolentoista, idyllistä, epämääräistä uskoa tulevaan
»pyhään kevääseen»; mutta hänen hurmiossaan on syvempi väri. »Morituri»
laulavat:
»On laulanta meille kuin illalle rusko
me suitsuamme yössä, vaikka sammui jo usko.»
Ja jos suuri usko onkin mennyt, on kuitenkin jäänyt ylpeä tietoisuus
ihmisen menneisyydestä:
»Aution maan
antoi Herra meille,
me teimme sen viinitarhoiksi.
Myrskyisän meren
antoi Herra meille,
me aallot laivoin lannistimme.
Hehkuvat himot
antoi Herra meille,
me valjastimme ne valon varsoiksi.»
Ja elämän suruttomin karkelonilo laukeaa väkevästi keinuviin
poljentoihin »Niniven lapsissa 1 ja 3», »Bajadeereissa»,
»Atlanticassa», »Keijukaisten laulussa», jotka kuuluvat muodoltaan
notkeimpiin kaikista Leinon runoista. Ne vaikuttavat suorastaan
fyysillisesti nostattaen, niinkuin luonteva tanssinäytös. Joskus sattuu
kyllä ikävä onnettomuus; esim. heleässä »Atlantica» runossa on erään
säkeen viime sana »huudat» houkutellut seuraavaan hirvittävät
»tulipuna-horsmien luudat»!
Neutraalisempia runoja ovat koristeellisen kaunis »Karavaanikuoro»,
poljennoltaan aito-leinolainen:
»Kukka on kasvanut erämaan sannassa,
punaraakku auennut aavikon rannassa.
Erälaivat soutaa,
ihanansa Intian prinssi nyt noutaa»;
sekä ihastuttava, kuulas »Kesäaamu», joka on Runebergin parasten
idyllien veroinen. -- Samassa sikermässä »Punainen neilikka», johon
edellinen kuuluu, on pari palaa, joissa on persoonallista tuntua:
»Tuulinen sija» näyttää O. Mannisen »Orvokki»-runon hauraammalta
kaksoissisarelta; sikermän n:o 7 (»Menevät, murehtisinko»), on
runoilijan silloisen pohjimmaisen elämäntunnon tyyntyneimpiä ilmauksia:
»Tule tuuli, pohjatuuli,
tunnen keitahan keväisen,
luo lunta polulle, talvi,
tunnen palmun päivälatvan,
messua jumalan myrsky,
kuulen kukkuvan käkösen.»
Enemmän talvea on Eino Leinon viimeisessä runokokoelmassa »Halla».
Mutta ei kuollutta talvea sekään. Esim. sellaisessa rakenteeltaan
mahdollisimman yksinkertaisessa jääkukassa kuin runo »Hangen lapsia»,
on kuolematon tunteen kipinä. Siinä elää kokonaisia ihmiskohtaloita:
»Päämme päällä
taivahan uhka;
laulun lippaassa
tunteen tuhka.
Yössä, hangella
yhtyi tiemme.
Hangen lapsia
Lapista liemme.»
Tyylin yksinkertaisuus on kehittyneen ylimyksellisyyden tuntomerkkejä.
»Halla» on siihen suuntaan kauimmas kehittynyt tekijänsä riimillisistä
runoteoksista. Sen edustavimmat saavutukset ovat sanonnaltaan melkein
matemaattisen täsmällisiä, säästeliäitä, kuulaita. Niiden rytmeissä on
jotakin ylimyksellistä eleegisyyttä, -- ei liika-kultuurin tuomaa
ikävää, vaan miehen syvää kaihomieltä --, ja niiden musikaalisuus ei
ole enää sanasointujen hurmioista leikkiä, vaan ajatuksen hiljaista
yksinpuhelua.
»Hangen lapsia» on puhtaimpia tämän uuden tyylin luomia jalohelmiä.
Toinen on »Talvilaulu»; sen herkistyneiden sointujen kirkkaus voisi
tyydyttää itse Paul Verlaineä:
»On aurinko astunut meren,
meren kattanut jäykkä jää,
syys siirtynyt sankarin vereen,
pian talvikin hallapää.
Ja voittanut on epäusko,
sydän särkynyt heikosti lyö,
on sammunut viimeinen rusko,
ja pitkä on Pohjolan yö.
Tule vitkaan talvinen huura
yli maan, yli puun, yli veen,
sada hiljaa kuoleman kuura
yli urhon uinahtaneen.»
Musikaalisuus ja runonäyn selkeys yhtyvät onnellisesti myös
tunnelmakuvassa »Meren maininki». »Punahilkka», vaikka muuten
epätasainen, miellyttää jonkunlaisella tasaisen poljentonsa
monotoonisuudella, johon kolmas, riimitön säe tuo vaihtelua. Tämä
runomitta vaikuttaa erittäin hienostuneelta. -- »Luonnon luotteissa»
taas juhlii Eino Leinon sanamusikaalinen inspiratsio täydellä
vapaudella; tämä runosarja, jossa on paikottain vaikuttavaakin
paatosta, on koristeellisena kuva- ja sointumaalailuna vähempiarvoinen
kokoelman puhtaasti mieskohtaisten runojen rinnalla.
»Halla» onkin ehkä subjektiivisesti mieskohtaisin runoilijan teoksista.
Lukuunottamatta eräitä sangen perifeerisiä kuvailevia tai järkeileviä
runosarjoja (»Lepaan neiti», »Lex», »Meren kaupunki», »Luonnon
luotteita»), sen sisällys on runoilijan tilintekoa omasta elämästään.
Ja sangen totista tilintekoa usein. Liian paljon siinä kyllä on
sepitelmiä, jotka tuntuvat pelkästään tyylikokeiluilta tai hämärältä
sanaleikiltä. Mutta Eino Leinoon nähden on luullakseni parasta asettua
positiiviselle kannalle, t.s. olla liikoja huolimatta siitä, mitä hän
on arvotonta jättänyt jälelleen, ja antaa arvo sille, mikä on hyvää.
Olisi liian suuri -- ja turha -- työ selostella perinpohjin hänen
heikkojen tuotteidensa kaikki heikkoudet, sillä ne ovat ainakin
enimmäkseen satunnaisuuksia, runoilijaoikkuja: niistä ei saisi
systeemiä...
On jo edellä esitetty muutamia »Hallan» uustyylisiä runoja, joihin
todella kannattaa luoda huomionsa. -- Runoilijan itsetutkisteluista
herää entistään kipeämpi kohtalontunto, joka rohkeimpana hetkenä
kiteytyy vähäsanaiseksi, tarmokkaaksi päätökseksi murtautua läpi talven
jäiden, kuten yksinäinen laiva yössä (»Railo jäässä»). Ja runoilijan
nähdään yhä uskollisena tälle päätökselleen murtavan jäätä edestään.
Toisina hetkinä hän selittää menneen elämänsä kohtalokkuutta. Hänellä
ei ole ollut »vaalin valtaa», jos muilla liekin ollut; hän kulki tiensä
niinkuin hänen täytyi. Hänen työnsä oli vain totella itseään, vaikka
tulos olikin vain pivo tuhkaa, -- »parhaan laulun», oman elämän tulos:
»Pankaa patsas haudalleni,
kiveen tämä kirjoitus:
'Synkkä niinkuin sydämeni
oli mulle sallimus.
Itse iskin piistä tulta,
sytyin, hehkuin tuokion,
paloi paras laulu multa,
tässä tuhka tumma on'.»
Tämä kohtalontietoisuus, tämä murhe kaikuu kauimmas »Elegian»
teräskirkkaista säkeistä:
»Haihtuvi nuoruus, niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini:
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.
-- -- -- -- --
Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken mä heilua jaksoin
haavehen kullat mieleni murheella maksoin.
-- -- -- -- --
Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan!
Kaikuvi kannel, lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.»
Suuremmalla nöyryydellä, suuremmalla ylpeydellä ei moni runoniekka
taida puhua itsestään.
VI.
On jo edellä viitattu siihen positiiviseen katsantokantaan, jolle tässä
esityksessä on koetettu asettua Eino Leinon lyriikkaan nähden. On
koetettu antaa välitön luonnekuvaus runoilijasta sellaisena kuin hän
esiintyy luomistyönsä parhaina hetkinä. Ei ole etupäässä pyritty
vertaileviin kirjallishistoriallisiin määrityksiin eikä ulkoisista
vaikutteista tai esikuvista -- joita epäilemättä on enempi kuin mitä
tässä on ollut syytä esittää -- huomautettu muuta kuin toisarvoisena
seikkana, sivumennen siellä täällä. Eino Leino on luonnonkyky, jolla
kyllä on ollut kulttuuri-ihmisen erinomainen alttius vaikutuksille,
mutta joka kuitenkin ratkaisevina hetkinä on pudistanut päältään sen,
mitä hänen luontonsa ei ole sulattanut itseensä. Ulkoiset vaikutteet
ovat aina olleet satunnaisuuksia hänen runoudessaan, ne eivät kule
siinä minkään periaatteen johtavana lankana. Ainoat läpikäyvät
vaikutteet ovat kansanrunoutemme, mutta ne eivät ole ulkoiset, vaan
sisäiset: ne liittyvät jo syntyperin runoilijan olemuksen elinehtoihin.
-- Ei ole myöskään ollut tarkoituksena selitellä Eino Leinon vaikutusta
muihin, joka vaikutus on ollut laajempi kuin kenenkään toisen
suomenkielisen lyyrikon, ja näyttää tapahtuneen etupäässä hänen
runouteemme tuomiensa uusien rytmien voimalla.
Synnynnäiset rytmitaipumukset ennen muuta liittävät Eino Leinon Aleksis
Kiveen, jonka lähin runoilijasukulainen hän on. Heille yhteisiä
luonteenpiirteitä on myös laaja inhimillisyys, liikuntavapaus, joka ei
muissa runoilijoissamme ole ilmestynyt niin voimakkaana. Kramsukin on
enemmän paikallaan pysyvä, omia subjektiivisia tuntojaan hautova. Yli
kaiken ratsionalismin tulvehtiva lyyrillisyys eroittaa Eino Leinon
runouden edullisesti J.H. Erkon myöhemmästä mietiskelevästä sekä
Kasimir Leinon kuivahkon artistisesta tuotannosta. Eräät viime aikojen
runoilijoista voivat vaikuttaa syvemmällä intiimisyydellä, ovat
keskitetympiä kuin Eino Leino, mutta yhdenkään runoudessa ei läiky se
elämän intohimo, joka hänen.
Nuorekkaisuus on hänen runoutensa pääperiaate: hän on usein käynyt
siinä tilille elämänsä kanssa, mutta ei koskaan tehnyt sellaista
tilinpäätöstä, joka rajoittaisi hänen liikuntavapauttaan. »Eespäin,
vaikka kuolon kautta!» on hänen viimeisiä ponsilauseitaan. Hän
jaksaa tarpoa umpipolkuja, ei koskaan jää umpikujaan. Hänen
elämänkatsomuksensa on -- Goethen sanoilla määritellen -- »oft
geründet, nie geschlossen» --, usein pyöristelty, ei koskaan päätetty.
Se pysyy aina elimellisessä yhteydessä elämän kanssa, se on aina valmis
sulattamaan itseensä uudet, loppumattomat elämykset. -- Mutta jos
tahtoo merkitä luonteenomaisimman piirteen tästä elämänkatsomuksesta,
sikäli kuin se kuvastuu hänen runoudessaan, niin se on: yksilöllisyyden
vapauttaminen ja tehostaminen. Senkin vuoksi Eino Leino on nuorison
runoilija sanan parhaassa merkityksessä, -- sen nuorison, jossa ovat
idulla inhimillisyyden kaikki todelliset tarpeet. Hän ei päästä meitä
kaikista sisäisistä pulmista, mutta hän voi vapauttaa meidät
elämän pienuuden ahdistuksesta. -- Eino Leino tulee likemmäs
maailmankirjallisuuden suuria runoilijatyyppejä kuin kukaan Kiven
jälkeisistä runoilijoistamme.
»Au destin!» -- salliman varaan --, Napoleonin kilpilause, voisi olla
Eino Leinonkin tunnus. Hänen sallimansa, johon hän onnellisimpina
hetkinään on osannut turvata, on hänen suomalainen runoilijavaistonsa.
Hänen mielikuvituksensa on imenyt ydinvoimansa kotoisesta maaperästä,
hänen runoutensa varsinaiset psykoloogiset tuntomerkit ovat
suomalaiset, hänen kaikkivaltias sanainen mahtinsa on kotiperua. Tämä
vaisto on ohjannut häntä hänen moniin kestäviin saavutuksiinsa läpi
niiden vaikutusten ja houkutusten, joita hänen vuolas lyyrillinen
inspiratsionsa on tuonut mukanaan.
Yksi perin suomalainen ominaisuus kuultaa vain heikosti Eino Leinon
runoudessa: huumori. Taipumuksia siihenkin suuntaan runoilijalta ei
suinkaan puutu, mutta niiden kärjistyminen etupäässä satiiriksi johtuu
kai siitä, että hän on luonut parhaan osan runouttaan sangen nuorella
iällä. Alituisten, monien virtausten ristiaallokossa hänen mieleensä on
jäänyt jonkunlainen ankaran kilvoittelun jännitys, jonkunlainen oman
individualiteetin tehostamisen paatos, josta puuttuu eepillisen
elämäntarkastelijan hymy. Ehkäpä sentään sekin tulee aikanaan.
Mutta Eino Leinolla on sitä, jota J.L. Runebergilla on sanottu olevan
ja josta hänenkin suomalaisuutensa on saanut oikean maun ja värityksen:
»rautaa veressä».
***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK EINO LEINO LYYRIKKONA***
******* This file should be named 42244-8.txt or 42244-8.zip *******
This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/4/2/2/4/42244
Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.
Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties. Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research. They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.
*** START: FULL LICENSE ***
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States. If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed. Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work. You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in
a constant state of change. If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges. If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form. However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that
- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is
owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
has agreed to donate royalties under this paragraph to the
Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments
must be paid within 60 days following each date on which you
prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
returns. Royalty payments should be clearly marked as such and
sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
address specified in Section 4, "Information about donations to
the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
License. You must require such a user to return or
destroy all copies of the works possessed in a physical medium
and discontinue all use of and all access to other copies of
Project Gutenberg-tm works.
- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days
of receipt of the work.
- You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg-tm works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation. The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund. If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation information page at www.gutenberg.org
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations. Its business office is located at 809
North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email
contact links and up to date contact information can be found at the
Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact
For additional contact information:
Dr. Gregory B. Newby
Chief Executive and Director
[email protected]
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit www.gutenberg.org/donate
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone. For forty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
www.gutenberg.org
This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
