Ihinen ja peto

By Jr. Samuel Scoville and Väinö Nyman

The Project Gutenberg eBook of Ihinen ja peto
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ihinen ja peto

Author: Jr. Samuel Scoville
        Väinö Nyman

Release date: July 1, 2025 [eBook #76424]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1929

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IHINEN JA PETO ***

language: Finnish




IHMINEN JA PETO

Kirj.

Samuel Scoville, Jr.


Englanninkielestä ["Man and Beast"] suomentanut

Väinö Nyman





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1929.




SISÄLLYS:

Punainen Rooi
Kolme, jotka kohtasivat toisensa jälleen
Hunajaa
Karsikkopuu
Timarti
Babirussa
Khambu
Lodi
Vuoriston pahahenki
Pelkuri
Maanalainen
Surma
Valkoinen tiikeri




PUNAINEN ROOI


Järkevänä ja julmana kuin iso veljensä susi, viekkaana ja nopeana
kuin pieni serkkunsa kettu, mustaselkä sakaali kulki tasangon poikki
kuin pilven varjo. Sen piti erityisistä syistä kiiruhtaa kotiin sinä
iltapäivänä, todellisuudessa yhdeksästä erityisestä syystä, koska rouva
Mustaselkä ei kannattanut lasten luvun rajoittamista. Lukuunottamatta
tätä liikkuvaa olentoa kaikki näytti vaipuneen uneen Etelä-Afrikan
auringon paahteessa. Tasangoilla on kuitenkin aina joitakin sellaisia
olentoja, jotka eivät milloinkaan nuku, vaan vaanivat äänettöminä ja
murhanhimoisina kuin kuolema itse.

Kun sakaali kiersi punaisen kallion ympäri, joka hehkui kuumana kuin
kamiina, sen sierainten ihmeelliseen verkostoon siivilöityi kuvottavaa
myskin hajua, niin heikkoa, että metsänväestäkään vain harvat olisivat
vainunneet sen — ja kuitenkin se sai nopean eläimen pysähtymään,
jähmettymään paikoilleen kuin kiveksi muuttuneena. Mustien turmaliinien
tavoin kimaltelevilla silmillään se tarkasteli jokaista ruohomätästä,
jokaista ympärillään olevaa kuivunutta sananjalkapensasta, voimatta
kuitenkaan huomata mitään, mikä olisi uhannut sen turvallisuutta.
Melkein varmana siitä, ettei sitä huolimatta vainuamastaan hajusta
ollut mikään vaara uhkaamassa, se jo kohotti toista etujalkaansa
lähteäkseen jatkamaan matkaansa, kun tuulen henkäys jälleen kantoi
sen sieraimiin saman hajun ja saman viestin: »Ole varuillasi! Ole
varuillasi!»

Hetkisen sakaali seisoi kuin paikalleen jähmettynyt setteri, toinen
etujalka ilmassa, tuuhea häntä suorana ja ohut kuono suunnattuna
uhkaavaa vaaraa kohti, jonka se tunsi, mutta jota se ei nähnyt. Kun se
sitten painoi päänsä alemmaksi, se huomasi katselevansa suoraan kahteen
kauhean valkoiseen silmään ja niiden soikeihin teriin, jotka kiiluivat
kuin lasipalaset hiekasta, johon ne olivat hautautuneina tuskin kuuden
jalan päässä siitä. Näiden tuhoa ennustavien luomettomien silmien takaa
näkyi hiekalla kiemurassa luonnoton ruumis, jota koristivat komeina
kirjauksina seepianruskeat vinoneliöt, rikinkeltaiset ympyrät ja
kahdeksikon muotoiset tummat granaatit.

Nelijalkaisen pedon julma katse kesti hetkisen käärmeen verta
hyydyttävää tuijotusta, mutta ei ainoakaan imettäväinen voi masentaa
katseellaan gaboonilaista kyytä. Kun sakaalin täytyi kääntää silmänsä
pois, ponnahti hiekalla lepäävä hirveä pää taaksepäin, kunnes se
kosketti luonnottoman, jännittyneen ruumiin kiemuraa. Sitten julmat
leuat aukenivat selkoisen selälleen, ja valkoisen kitalaen reunasta
työntyi esiin kaksi liikkuvaa myrkkyhammasta kuin käyrää, välkkyvää
neulaa, ja samassa silmänräpäyksessä käärme iski. Kuin heittokeihäs
sen iso ruumis syöksyi eteenpäin niin nopeasti, että se näytti ilmassa
pelkältä epämääräiseltä väriläiskältä. Ainoastaan se seikka pelasti
sakaalin hengen, ettei se ollut astunut aloittamaansa askelta, sillä
kun käärmeen kirjava ruumis iski maahan, leuka ja myrkkyhampaat olivat
vain muutaman tuuman päässä mustaselän kuonosta.

Murhanhimoisen sukunsa koko viekkaudella ja nopeudella käärme
oli tehnyt aloitteen kaksintaistelussa elämästä ja kuolemasta ja
menettänyt sen. Nyt oli sakaalin vuoro. Osoittaen rohkeutta, jota
monelta suuremmalta pedolta olisi puuttunut, mustaselkä syöksyi,
käärmeen yrittäessä uudelleen kiertyä kiemuraan, sen kimppuun
nopeasti kuin salama. Sen toinen känsäinen käpälä painautui lujasti
litteän pään päälle, toinen naulasi paksun ruumiin maahan kiinni,
ja ennenkuin raivostunut käärme pääsi irroittautumaan, sakaali oli
moneen kertaan lävistänyt sen suomuisen nahan terävillä hampaillaan.
Kiemurrellen ja luikerrellen käärme sähisi hirmuisesti, ja sen
litteän pään kuviot supistuivat ja laajenivat, niin että näytti siltä
kuin käärme olisi irvistellyt viholliselleen. Mutta juuri kun sen
voimakas ruumis oli pääsemäisillään luiskahtamaan sakaalin raskaina
painavien käpälien alta, mustaselän veitsenterävät hampaat lävistivät
myrkyllisen matelijan selkärangan, jolloin se heti meni hervottomaksi
ja oli aivan avuton. Kuoleman uhkaus, joka oli leimunnut noissa
umpeen menemättömissä hopeanvalkoisissa silmissä, himmeni ja sammui
vähitellen. Taistelu oli päättynyt. Sakaali ei kuitenkaan hetkeksikään
irroittanut otettaan, ennenkuin käärmeen hirvittävä pää oli irti
kiemurtelevasta ruumiista. Sitten se, heilauttaen raskaan ruumiin
selkäänsä, lähti jatkamaan keskeytynyttä matkaansa.

Kymmenen minuuttia myöhemmin se katosi akaasian niukkaan varjoon
tuskin huomattavaan koloon ja kierteli toisiaan leikkaavien käytävien
kautta soikeaan holviin, jonka pohjalla oli kuivaa ruohoa ja jossa
yhdeksän pyöreää, pehmeää, nälkäistä penikkaa tervehti sitä iloisesti
vikisten. Ne oli vieroitettu vasta edellisenä päivänä ja nyt ne saivat
ensimmäiseksi tukevaksi ateriakseen syödä kyllikseen tasangon kaikkein
myrkyllisimmän käärmeen lihaa.

Siitä päivästä alkaen ei sakaalivanhemmista kumpikaan enää astunut
jalallaan luolaan, vaikkakin toinen oli aina vartioimassa jossakin
lähellä pensaikossa. Alussa ne toivat saaliinsa luolan suulle;
milloin kaniinin kokoisen sokerirotan, milloin afrikkalaisen riekon,
kalliomurmelin tai jyrsijän, joka puree kuin kärppä ja hyppää kuin
kirppu Mutta olipa saaliina mitä tahansa, jokin odottavista penikoista
sieppasi sen aina suuhunsa ja laahasi suureen alhaalla sijaitsevaan
arkihuoneeseen, jossa kaikki yhdeksän hiljaa ja vihaisesti murahdellen
jakoivat saaliin keskenään.

Eräänä iltana penikat kuulivat taaskin ulkoa tuttua hiljaista hillittyä
haukuntaa, joka merkitsi: »Päivälliselle!» Ryömien toistensa yli ne
tulivat luolan suulle, mutta siellä ei näkynytkään mitään. Mutta ne
kuulivat vieläkin kutsun, ja niiden tarkkaan pieneen kuonoon tunkeutui
vasta tapetun riistan heikkoa, lämmintä hajua. Nuuskien nälkäisesti
työntyi yhdeksän teräväkuonoista päätä ensi kerran luolan ulkopuolelle
ja vainusi, että ruokaa oli jossakin kauempana.

Vihdoin uskaltautui poikueen isoin ja rohkein pois luolasta uuteen
maailmaan. Se näytti siitä niin merkillisen autiolta ja tyhjältä.
Punaisen maakaton asemesta, joka oli niin matalalla, että siihen
ylettyi koskettamaan, häämötti ylhäältä tähdekäs taivas Epäselviä
hahmoja keinui ja kahisi yötuulessa, ja villejä, kimeitä ääniä kuului
ylhäältä, raakkui läheisessä viidakossa ja kantautui vaikeroivina ja
valittavina päivän paahtamalta tasangolta.

Se oli seikkailijalle liikaa, ja se kääntyikin jo palatakseen takaisin,
kun läheisyydessä piileskelevän mustaselkänaaraksen hiljainen
rohkaiseva kutsu kuului vielä kerran ja herkullista ruoan hajua
löyhähti kuivasta lehtikasasta parin kolmen metrin päässä luolan
suusta. Penikan jännittynyt pieni ruumis värähteli kiihkosta kuin
äänirauta, ja se hiipi askel askeleelta kasaa kohti kahdeksan mustan
silmäparin seuratessa sen kulkua.

Penikka ei ollut milloinkaan ennen metsästänyt eikä nähnytkään
mitään sellaista, mutta ei ainoakaan sen sakaali-esi-isistä olisi
väijynyt saalistaan taitavammin kuin tämä pikku pedonalku väijyi
tuota lehtikasaa sinä yönä. Se hiipi tuuma tuumalta sitä kohden,
riistan hajun käydessä yhä voimakkaammaksi. Sitten se kyyristyen äkkiä
ponnahti ilmaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se oli vihaisesti
muristen upottanut pienet hampaansa lihavaan kalliomurmeliin, jonka emo
Mustaselkä oli tappanut ja piilottanut lehtien alle harjoittaakseen
penikoitaan.

Nähtyään urhoollisen penikan pääsevän voitolle kuolleesta murmelista
muutkin poikueen jäsenet rohkaisivat mielensä, hyökkäsivät ulos ja
jakoivat saaliin jäännökset sen kanssa.

Kun ne raastoivat ja pureskelivat ja jyrsivät saalistaan, tuli perheen
emäkin esille ja tarkasteli ylpeänä niitä, päätellen luultavasti
kaikkien muiden sakaaliäitien tapaan, että hänen lapsensa olivat koko
tasangon parhaimmat, rohkeimmat ja reippaimmat penikat.

Mutta juuri silloin, kun pieni poikue lopetteli päivällistään, tapahtui
jotakin, mikä täydellisesti muutti toisenlaiseksi tämän merkillisen
uuden maailman, jonka ne vastikään olivat löytäneet. Kaukana mustan
sinipunervan taivaanrannan yläpuolella näkyi heikkoa kajastusta,
ja itäinen taivas alkoi hohtaa hopeakenttänä, johon kaukaiset puut
muodostivat seepianruskeita läikkiä. Sitten äkkiä maan laita alkoi
kiiltää kuin kultainen päärme, ja hunajanvärinen kuu vieri hitaasti
taivaalle. Sen valossa etelän kirkkaat tähdetkin, kuten Centaurin
Bangula ja Etelän Ristin Adena, jopa itse suuri Canopuskin vaalenivat
ja himmenivät. Kun varjojen maailma muuttui hyytyneen kullan
satumaaksi, isä sakaali aloitti läheisessä viidakossa heimonsa yölaulun.

Alkaen hiljaisella, matalalla valituksella se nousi puoli oktaavia,
kunnes pääsi jylisevään crescendoon, joka vaiensi hyenojenkin
mielettömän naurun. Sitten sen puoliso liittyi lauluun, ja vuorotellen
yhtyivät siihen penikoidenkin kimeät äänet Ylös ja alas, eteen- ja
taaksepäin, nämä villit äänet värisivät nousevan kuun valossa kunnes
laulajia kohti liiteli varjo, josta kiiluivat vihaiset silmät, punaiset
kuin sula kupari. Sillä hetkellä perheen pää oli nähtävästi syventynyt
merkillisen läpitunkevan ulvontansa huippukohdan tulkitsemiseen.
Järkevä sakaali on kuitenkin oppinut tietämään, että valppaus niin yön
kuin päivänkin joka hetkenä on hengen hintana tasangolla, koska kaikki
ajattelemattomat siellä joutuvat surman suuhun. Niinpä tapahtui, että
juuri varjon liitäessä kohdalle, vanha sakaali keskeytti laulunsa äkkiä
ja päästi lyhyen haukahduksen, mikä sen rodulla on vaaran merkki.

Nopeasti kuin tuulen heilauttaman oksan varjot penikat livistivät
niiden ja luolan välisen alueen poikki, samalla kun ylhäältä kuului
sellaista ääntä, kuin joku olisi särkenyt pähkinöitä. Siellä pimeässä
vaaniva kuolema, iso huuhkaja, napsutteli vihaisesti käyrää nokkaansa,
kunnes syöksyi poikueen viimeisen kimppuun. Juuri kun sen käyrät
kynnet olivat tunkeutua syvälle penikan selkään, urossakaali hyökkäsi
sitä vastaan selkäkarvat pystyssä. Pensaikosta kuului kahinaa, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi puoliso sen vieressä; sen hampaat
kimaltelivat kuin valkoiset tikarit sen muristessa linnulle, joka oli
uskaltanut uhata sen penikoita. Sellainen ylivoima oli jo liikaa julman
huuhkajankin karaistuneelle rohkeudelle. Napsauttaen nokkaansa vielä
kerran se häipyi pimeään.

Muutamia päiviä myöhemmin emo Mustaselkä kutsui penikkansa ulos niin
hyvin päivällä kuin yölläkin, ja jälleen sama penikka johti toisia.
Kun se livisti tuon viittäkymmentä metriä leveän alueen poikki, joka
oli luolan ja sen päivällisen välissä, vanha sakaali katseli sitä
hämmästyneenä. Kaikilla sen veljillä ja sisarilla oli ruskeankeltaiset
kyljet ja hopeanmusta selkä, mistä niiden heimo oli saanut nimensä,
mutta jostakin merkillisestä sattuman oikusta poikueen johtaja oli
kuin susi-esivanhempien jälkeläinen. Se oli lähes kolmattaosaa isompi
kuin muut penikat ja niin punainen kuin punainen kettu, eikä sen
ruumiissa ollut ainoaakaan mustaa karvaa. Se näytti myös perineen
kokonsa ja värinsä mukaisen rohkeuden ja sellaisen ripeyden, joka vielä
jyrkemmin erotti sen sukulaisistaan. Mutta huolimatta sen väristä, emä
hyväksyi sen todelliseksi _rooiksi_, kuten hollantilaiset nimittävät
mustaselkiä, ja siitä päivästä alkaen se alkoi opettaa sille ja muille
pennuilleen niitä elämän ja kuoleman läksyjä, joista jokaisen eläimen
täytyy olla täydellisesti perillä, joka haluaa elää koko ikänsä
tasangolla.

Siispä sakaaliemo opetti pennut pensaikossa, jota suojelivat
tuulenkaadot ja kuuden tuuman pituisista piikeistä muodostuneet
säleiköt, valkoiset kuin vaalenneet luut. Ne oppivat käyttämään
juomavetenään kaktuksien ja erämaan meloonien kullankeltaista mehua,
ja kun ruokaa oli vähän, tulemaan toimeen päiväkausia vatsa tyhjänä.
Se opetti niitä pelkäämään ylhäältä kuuluvaa siipien havinaa ja maasta
kuuluvaa sihinää, jotka molemmat ennustivat pienille sakaaleille
kuolemaa. Ne oppivat tietämään senkin, että peloittavan myrkyllinen
sarvikyy väijyy tavallisesti kuumassa hiekassa, siihen silmiään myöten
hautautuneena, että maasika, jolla on muulin korvat, suden pää ja
kengurun jalat, on vaaraton, mutta että mesimäyrä, ainoa eläin koko
maailmassa, jonka selkä on harmaa ja vatsa musta, on jätettävä rauhaan,
Samoin on asian laita pitkäjalkaisiin servaleihin, isoihin punaisiin
kissoihin nähden, ja penikoiden piti erittäinkin varoa täplikästä
kuolemaa, leopardia. Ne oppivat tietämään, että vaikka juovikas
maasusi onkin sakaalia paljoa suurempi, se on tosiasiassa hampaaton
ja haluton taisteluun, sekä että hyenat ovat huolimatta hirveistä
leuoistaan, joilla voi purra vaikka kiven murskaksi, arkoja pelkureita.
Faaraorotat ja genettikissat ovat oivallista riistaa, jos väijyjä vain
on kyllin nopea sieppaamaan kynsiinsä sellaisen eikä välitä muutamista
salamannopeista puraisuista. Lopuksi ne oppivat sen ensimmäisen ja
viimeisen ehdon että niiden koko ajan täytyi olla varuillaan ja silmät
auki.

Asuessaan vielä luolassaan pieni perhe sai tutustua kaikkein
verenhimoisimpaan, julmimpaan ja vaarallisimpaan elävistä olennoista —
ihmiseen. Koettaessaan hankkia nälkäiselle perheelleen parisenkymmentä
naulaa lihaa päivässä urossakaali oli tunkeutunut muutamien
mailien päässä sijaitsevaan uudistaloon ja tuonut sieltä muutamia
kananpoikia ja pari angorakiliäkin Maanviljelijä tiesi sellaisen
häikäilemättömyyden merkitsevän, että jossakin lähistöllä majaili
sakaaliperhe, ja pitkään haettuaan hän löysikin luolan.

Varhain eräänä aamuna, kun taivas oli ylt'yleensä sininen ja
kullanvärinen ja kun aurinko loisti kuin majakka juuri taivaanrannan
yläpuolella, mustaselän perhe heräsi maan kaivamiseen ja koirien
haukuntaan, joita mustat ja valkoiset metsästäjät olivat tuoneet
mukanaan. Mutta kaikissa sakaalien luolissa on takaovikin. Metsästäjät
tiesivät sen ja tutkivat paikkaa tarkkaan, kunnes löysivät ja
tukkesivat pari pientä aukeassa tasangossa näkyvää aukkoa. Mutta
sitä he eivät kuitenkaan tienneet, että vanha viekas sakaali-isä oli
kaivanut ne vain näön vuoksi ja kätkenyt todellisen pakoaukon keskelle
tiheikköä.

Kun penikat kuulivat kuoleman lähestyvän niitä pimeässä, ne livahtivat
kuin varjot käytävään ja ryömivät vuorotellen okaisten mimosapensaiden
väliin, missä ne kohtasivat molemmat vanhat mustaselät, jotka olivat
levottomina hiiviskelleet luolan läheisyydessä. Tällä kertaa Punainen
Rooi, joka oli sisaruksiaan urhoollisempi, poistui viimeiseksi
luolasta. Kun metsästäjien äänet alkoivat kuulua lähempää, se kiiruhti
toisiaan leikkaavien käytävien kautta liittyäkseen veljiensä joukkoon,
mutta silloin tapahtuikin jotakin kauhistuttavaa.

Kun se aikoi lähteä ryömimään pitkin kapeaa käytävää, joka johti
turvaan, se huomasi olevansa liian iso mahtuakseen aukosta. Kaivaen
hurjasti käpälillään se alkoi suurentaa sitä, mutta ei ollut enää
aikaa. Lapioiden kolahtelu alkoi kuulua yhä selvemmin sen takaa, ja
ennenkuin se olisi ehtinyt kaivaa itselleen tien ulos vapauteen,
miesten ja koirien kirjava joukko olisi saanut sen kiinni.

Silloin jokin vainotuilta varhaisemmilta sukupolvilta periytynyt
itsesäilytysvaisto tuli sille avuksi. Ei kukaan ollut opettanut sille
maan alla asuvien viimeistä keinoa, mutta se oli tänä epätoivon
hetkenä yhtä tyyni kuin vanha ja kokenut sen rotuun kuuluva olisi
ollut. Kiiruhtaen takaisin sellaiseen kohtaan, jossa käytävä teki
mutkan, se kaivoi sen seinään juuri mutkan taakse niin ison kuopan,
että sen notkea täyteläinen ruumis mahtui siihen. Sitten se raapien
maan takaisin kaikilla neljällä käpälällään sai aukon suun suljetuksi
viimeisessä silmänräpäyksessä.

Noudattaessaan käytävän suuntaa metsästäjät sivuuttivat mutkan koirien
vainuamatta sakaalia, jonka erotti niistä vain kuuden tuuman vahvuinen
löyhä maakerros. Makuupaikassaan Punainen Rooi saattoi kuulla kaivajien
huutoja ja kiroilemista heidän tullessaan aukolle, josta perheen muut
jäsenet olivat paenneet. Vasta sitten kun äänet olivat häipyneet
kuulumattomiin, Punainen Rooi kaivautui esille piilopaikastaan ja
livahti pois liittyäkseen toisiin, jotka olivat piiloutuneet tiheimpään
pensaikkoon.

Sen päivän jälkeen eivät pojat milloinkaan enää palanneet hajoitettuun
luolaansa, vaan elelivät aukealla tasangolla vanhojen sakaalien
silmälläpidon alaisina ja vartioimina, jotka opettivat niille erämaiden
kaiken viekkauden ja viisauden.

Melkein heti sen jälkeen kuin ne alkoivat asua aukealla tasangolla,
vanhat sakaalit opettivat niille joukkometsästystä. Ne aloittivat
kääpiöantiloopista, _duikerista_, joka on lautasten kohdalta vain parin
jalan korkuinen eikä paina tuskin kymmentä kiloa. Vanhempien ohjatessa
nuoret mustaselät hajaantuivat ketjuun ja kiitivät tasangon poikki,
kunnes jäniksen tapaan ruohikkoon piiloutunut kääpiöantilooppi, jolla
on ohuet neulanterävät sarvet, syöksähti esille kätköstään. Kuin pommi
se ponnahti ilmaan ja suuntasi kulkunsa lähintä tiheikköä kohti ja
pomppi kuin kumipallo yli pensaiden, voidakseen pitää takaa-ajajansa
näkyvissään. Ehdittyään pensaikkoon se sukelsi tiheään lehvistöön ja
tehden suoran kulman alkoi kulkea polvissa läpi pensaikon, kunnes luuli
päässeensä piiloutumaan niin hyvin, ettei sitä mikään voinut löytää.
Kuin kettukoirakatraan johtaja vanha urossakaali vei penikoistaan
puolet viidakon läpi suoraan pienen antiloopin piilopaikkaan, sen
terävän vainun milloinkaan erehtymättä suunnasta, toisenpuolen jäädessä
vartioimaan viidakon laitoja ja emä Mustaselän sijoittuessa kauaksi
tukimieheksi siltä varalta, että antilooppi ehkä murtautuisi toisen
puolustuslinjan läpi. Yhä uudestaan takaa-ajettu eläin ponnahti pakoon
aivan lauman edestä ja hyökkäsi aukealle, mistä yksi tahi useammat
vartiossa olevat sakaalit karkoittivat sen takaisin. Vihdoin se pääsi
pujahtamaan huonosti vartioidusta paikasta ja syöksyi vilahduksessa
vihollisketjun läpi ja kiiti sitten tasangon poikki, emäsakaalin
enää ollessa sen ja vapauden välissä. Kun tämä lähestyi, se pysähtyi
paossaan valmistautuen pujahtamaan naarassakaalin ohi sellaisilla
salamannopeilla käännöksillä, joista duikeri on tunnettu. Mutta juuri
kun se hiljensi vauhtiaan, vilahti läheisen pensaan takaa jotakin
ruskeaa, ja Punainen Rooi syöksyi antiloopin niskaan hämmästyneen
emänsä odottavien leukojen edessä.

Myöhemmin lauma oppi metsästämään suurempaa punaista antilooppia, jonka
rengasmaisin kohoutumin varustetut sarvet taipuvat eteenpäin ja joka
ahdistettuna piiloutuu vesikuoppiin niin syvälle, että vain sieraimet
ovat näkyvissä. Vihdoin koitti sellainenkin päivä, jolloin sakaalit
erottivat johtajahärän nopeiden säiläantilooppien laumasta. Sellainen
iso eläin on lautasiltaan viiden jalan korkuinen, ja sen komeat käyrät
lähellä toisiaan sijaitsevat sarvet ovat terävät kuin pistimet; niitä
pelkää leijonakin. Säiläantilooppi-uros oli niin nopea ja kestävä, että
viekkaat sakaalivanhemmat tavoittivat sen vasta myöhään iltapäivällä
ajettuaan sitä moneen vuoroon. Kun se ryhtyi pitämään puoliaan, oli
mustaselkien koko rohkeus ja taito tarpeen sen kaatamiseen, ja lopussa
juuri Punainen Rooi iski jälleen ensimmäisenä hampaansa sen kurkkuun.

Siitä päivästä alkaen Punainen Rooi alkoi metsästää yksinään, ja
toisetkin noudattivat kukin vuorostaan sen esimerkkiä, kunnes koko
lauma hajaantui n. sadan neliömailin laajuiselle tasangolle. Tämän
jälkeen toveruus oli lopussa, ne eivät enää tunteneet toisiaan.

Jonkin ajan kuluttua sakaaliperheen hajaantumisesta rupesi villin väen
keskuudessa raivoamaan nälänhätä, jollainen silloin tällöin sattuu
tasangolla. Laitumet paahtuivat paljaiksi, monet ruohonsyöjät muuttivat
muualle, riistaa oli vähän ja sekin kovin arkaa. Mustaselän perheen
hajaantuneiden jäsenten oli pakko henkensä pitimiksi syödä sammakoita,
toukkia, sisiliskoja ja muita nälkäannoksia. Vain Punainen Rooi, joka
oli nyt kookkaampi maasutta, halveksi moista ravintoa. Kun se lopulta
ei itse enää löytänyt riistaa, se uskalsi ruveta »kärkkyjäksi».

Valkoiset miehet, jotka tekevät johtopäätöksiään, ovat tuhat vuotta
luulleet kaikkien sakaalien seuraavan leijonaa sen metsästysretkillä.
Jo kauan sitten bushmannit, järkevät mustat kääpiömetsästäjät,
jotka tietävät villistä väestä enemmän kuin muut ihmiset, koska he
elävät niiden parissa, saivat selville, että vain urhoollisimmat ja
järkevimmät sakaalit uskaltavat seurata eläinten kuninkaan jälkiä.
Kaikkien niiden, jotka tahtovat saada osansa kuninkaan tappamasta
riistasta, täytyy kulkea kuolema kupeellaan, koska leijona herkeämättä
vaanii jokaista kutsumatonta vierasta, joka syö itsensä kylläiseksi sen
pöydästä; ja vaikk'ei kärkkyjän tarvitsekaan kärsiä puutetta eläessään,
sen elämä saattaa tosiaankin muodostua hyvin lyhyeksi.

Valittuaan komean mustan leijonan isännäkseen Punainen Rooi pani
henkensä alttiiksi jokaisella metsästysretkellä.

Tämä tarkasti rajoitettu leijonan ja sakaalin välinen toveruus alkoi
erään seebran taposta. Eräänä paahtavan kuumana iltapäivänä muuan
tuollainen viisas kesytön juovikas eläin suuntasi kulkunsa myötätuuleen
kohti akaasiametsikköä, jonka varjo loi kuivuneelle ruoholle tummia
läikkiä. Kun yksinäinen olento lähestyi puita, irtaantui äkkiä keskeltä
katvetta tumma hahmo, joka osoittautui mustaksi leijonaksi, ja syöksyi
sitä kohti kuin salama. Verrattomana kilpajuoksijana seebra kääntyi
oitis ja lähti kiitämään pakoon tasangon poikki.

Onnettomuudeksi ei mikään eläin, lukuunottamatta pitkäjalkaista
metsästävää leopardia, jaksa laukata kahtasataa metriä nopeammin kuin
takaa-ajava leijona. Pitkillä vaivattomilla hypyillään tasangon Musta
Kuolema kiiti kolme jalkaa samalla aikaa kun seebra kaksi ja sai sen
kiinni ennen kuin oli päättänyt pitkän syöksysarjansa, johon leijona
hyökätessään melkein aina lopettaa takaa-ajonsa. Pudottuaan pakenevan
eläimen selkään tuo suuri kissa ojensi toisen voimakkaan etukäpälänsä
ja väänsi seebran pään sivulle katkaisten heti sen kaulan; sitten
se tarttui hirvittävillä leuoillaan uhrinsa raskaaseen ruumiiseen,
laahaten sen takaisin varjoon, nauttiakseen sen siellä kaikessa
rauhassa.

Kesken ateriansa tasangon musta kuningas sattui kohottamaan päätään
parhaiksi nähdäkseen ruskean varjon katoavan pensaikkoon, jolloin
se totesi, että sen tämän jälkeen täytyi metsästää kahden puolesta,
ellei sen onnistuisi tappaa tahi karkoittaa pois tuota kärkkyjää.
Kamalasti murahtaen se painoi päänsä alas, kunnes suuri harja muodosti
kehän sen ympärille. Sitten se paljastaen kaikki terävät hampaansa
karjaisi uhkaavasti vertahyydyttävän haasteensa, joka tähän saakka oli
aina karkoittanut kaikki sen tapaamat eläimet. Mutta omituista kyllä
sillä ei näyttänyt olevan mitään vaikutusta tuohon kärkkyjään, joka
kieltäytyi lähtemästä hurjaan pakoon.

Murahtaen hurjasti leijona palasi ateriansa ääreen ja syödessään
vartioi leimuavilla silmillään sakaalia. Kun tuo kylmäverinen ruskea
peto ryömi lähemmäksi, musta hallitsija ponnahti ilmaan karjaisten
toisen kerran hirvittävästi ja hyökkäsi kuin lumivyöry Punaista Rooita
kohti. Leijonan vauhti lyhyellä matkalla on suurempi kuin sakaalin ja
jos vain viimemainittu olisi hätäytynyt silmänräpäykseksikään, se olisi
menettänyt henkensä. Mutta hätäytyminen oli sellaista ylellisyyttä,
johon Punaisella, Reoilla ei ollut milloinkaan varaa, ja vaikka se
kiitikin eteenpäin niin kovaa vauhtia kuin suinkin pääsi, se piti
kuitenkin olkansa yli silmällä takaa-ajajaansa. Juuri kun leijona
oli päässyt melkein iskumatkan päähän, sakaali kääntyikin äkkiä ja
kiiti samassa halki tasangon toiseen suuntaan. Leijonan jalat olivat
liian pitkät niin jyrkkien käännösten tekemiseen; ennenkuin se ehti
hidastuttaa vauhtiaan sen verran, että pääsi kääntymään sakaalin
perään, tämä oli jo päässyt monta metriä edelle. Sama toistui yhä
uudestaan. Joka kerta kun leijona oli saavuttamaisillaan tuon notkean
nopean olennon, tämä pääsi jyrkällä käännöksellä tahi ristihyppäyksellä
pitkän matkan päähän.

Jättiläiskissa ajoi takaa koiraa, edestakaisin poikki tasangon.
Punainen sakaali olisi milloin tahansa päässyt turvaan viidakkoon,
jossa leijona ei olisi voinut seurata sitä, mutta se piti parempana
panna henkensä nopeutensa ja ovelien syrjähyppyjensä varaan. Ja se
voitti, sillä leijona luopui vihdoin takaa-ajosta ja palasi äreänä
päivällisensä ääreen. Lopetettuaan ateriansa se poistui keinuvaan
tapaansa, niinkuin sen on tapana tehdä, kun sillä ei ole kiirettä
mihinkään. Kuljettuaan ohi puun painautui se äkkiä pitkäkseen
korkeaan ruohoon ja katosi silmänräpäyksessä näkyvistä. Piilostaan se
katseli, kuinka sakaali lähestyi raatoa niin turvallisesti kuin jos
se itse olisi tappanut seebran, ja kuinka se valmistautui aloittamaan
herkullista ateriaansa.

Erinomaisen huolellisesti ja kärsivällisesti, jotka ominaisuudet ovat
tehneet leijonasta niin kuuluisan metsästäjän. Musta Kuolema alkoi
väijyä sakaalia, mutta tulos oli aina sama. Säännöllisesti kävi niin,
että kun leijona oli päässyt niin lähelle kuokkavierastaan, että juuri
aikoi syöksyä sen niskaan, sakaali pyörähti rauhallisesti, mutta
nopeasti päivällispöydästään aukealle tasangolle, missä leijona ei
voinut saavuttaa sitä; sen se jo oli oppinut näkemään.

Tällainen oli tämän metsästystoveruuden alku, joka oli hyödyksi
sakaalille, mutta toivottomaksi kiusaksi leijonalle. Hiljaa, nopeasti
ja kylmäverisesti Punainen Rooi seurasi isäntäänsä kaikilla sen
tekemillä pyyntimatkoilla ja söi säännöllisesti osansa sen surmaamasta
eläimestä.

Mielisuosiolla ei tasangon herra kuitenkaan alistunut moiseen
järjestykseen. Yhä uudestaan se asettui väijyksiin palaten takaisin
omia jälkiään pitkin hiiviskellen koettaessaan, vaikka turhaan,
päästä eroon kiusallisesta loisestaan. Aina kuitenkin sakaalin terävä
vainu ilmaisi ajoissa leijonan tarkoitukset, ja juuri kun se oli
joutumaisillaan kauhean kissan kynsiin se livahtikin turvaan aukealle
tasangolle, jonne se vielä saattoi pysähtyä iloisesti irvistelemään,
kun pettynyt leijona tuli äkeänä esille piilopaikastaan ja poistui
majesteetillisesti, ikäänkuin maailmassa ei olisi olemassakaan
sellaisia olentoja kuin sakaaleja.

Sitten kevät saapui nopeasti, kuten aina troopillisessa vyöhykkeessä.
Uusi ruoho levisi pitkin kuivunutta tasankoa kuin viheriä tuli, ja
viikon kuluttua se oli aivan täynnä kukkia, tuoksuja ja värejä.

Ja juuri silloin, lokakuisessa lemmenhurmassaan, Punainen Rooi
tapasi sen. Ihmissilmistä se olisi näyttänyt tavalliselta nopealta
mustaselkä-sakaalilta. Mutta Rooin mielestä se oli kaikki, mikä on
kaunista, hienoa ja ainakin toistaiseksi saavuttamatonta. Turhaan
se lauloi sille öisin laulunsa, jotka olivat täynnä mitä kauneimpia
ulvahduksia, värähtelevää vaikerointia ja nopeita haukahduksia,
musiikkia, joka pakotti täplikkäät hyenatkin vetäytymään pois
kilpailusta. Rooi ajoi naarasta takaa päiväkausia, mutta se karttoi
Rooita melkein aina ja murahteli ja näykki tätä, kun tämä sattumalta
tavoitti sen. Mutta Rooi suhtautui kaikkeen tyynesti. Joskus se, eroten
leijonasta, metsästeli omaan laskuunsa ja lahjoitti naarakselle lihavia
jäniksiä ja meheviä portimoita, itse koskematta niihin. Joskus se
salli sen, molempien hengen ollessa vaarassa, jakaa kanssaan leijonan
tappaman saaliin, mutta vasta karkoitettuaan pois kaikki muut sakaalit,
jotka rohkenivat yrittää samaa.

Mutta ei mikään näistä huomaavaisuudenosoituksista näyttänyt pystyvän
liikuttamaan kaunottaren sydäntä. Se salli niiden tapahtua, mutta siinä
olikin kaikki.

Sitten oli muutamina päivinä äkillinen, mahdoton helle, jollaista
joskus sattuu Afrikassa loppukeväästä. Metsästeleminen ei ollut koko
tasangolla milloinkaan ollut huonompaa, ja kaikki riista pysytteli
kuopissaan ja luolissaan. Kuin laiha ruskea varjo Punainen Rooi seurasi
mustan leijonan kintereillä, ja sen takana, kaukana taustalla, näkyi
sen valitun sakaalinaaraksen terävä kuono ja pieni pää. Hiljaisina ja
valppaina ja nälissään nämä kolme metsästelivät tasangolla ja tutkivat
turhaan tiheiköt ja viidakot. Ei minkäänlaista syötävää näyttänyt
olevan missään liikkeellä.

Kerran leijona tapasi muurahaissiilin, haarniskavarusteisen
muurahaisten syöjän, jonka kovasuomuinen ruumis on ananaksen
tahi maissin tähkän näköinen. Kylmäverinen eläin kiertyi heti
läpitunkemattomaksi palloksi, johon eivät leijonankaan hampaat
pystyneet. Kun leijona oli jatkanut matkaansa, molemmat sakaalit
jyrsivät nälkäisinä turhaan matelijamaista eläintä ja seurasivat sitten
leijonaa.

Vihdoin, kun kaikki kolme juuri aikoivat pujahtaa surkastuneen
orapihlajametsikön siimekseen, pysähdytti kuumassa ilmassa äkkiä
tuntuva haju leijonan ja sakaalit kuin naulattuina paikoilleen. Ihmisen
sieraimista se olisi tuntunut raskaalta, kuumalta, kummalliselta ja
oudolta, mutta äkkiä pysähtyneelle kolmikolle se merkitsi äkkikuolemaa
ja sellaisen vihamielisen voiman läheisyyttä, jota ei edes eläinten
kuningaskaan uskaltanut uhmata.

Koska oli henki kysymyksessä, leijonan keltaiset ja sakaalien mustat
silmät tarkastelivat edessä leviävän maan jokaista neliöjalkaa,
kunnes ne samanaikaisesti äkkiä keksivät vähemmän kuin viidentoista
jalan päässä parinkymmenen jalan pituisen, paikoitellen ruskeaksi
palaneeseen, paikoitellen vielä viheriään ruohikkoon piiloutuneen
kalliopythonin äärettömät kiemurat. Levätessään siinä tuo kuoleman
kehä oli vaipuneena kuin syviin mietteisiin. Tuossa suuressa
satulanruskeassa ruumiissa oli siellä täällä mustareunaisia ruskean
lehden karvaisia läikkiä, ja koko liikkumaton kasa sekoittui ja
sulautui täydellisesti kuihtuneeseen kasvullisuuteen, jonka varjossa se
oli melkein piilossa.

Suuren käärmeen kiemuroiden muodostaman ympyrän halkaisija oli ainakin
seitsemän jalkaa, ja sen keskellä, ruumiin paksuimman kohdan varassa,
lepäsi pitkäkäinen vihainen pää, suu täynnä taaksepäin taipuneita
hampaita, jotka olivat litteät ja terävät kuin keihäät. Kiemuraläjän
keskeltä kiiluivat punaiset, luomettomat silmät, joiden terät olivat
kohtisuorassa. Ei edes petojen terävä katsekaan kyennyt saamaan
selville, nukkuiko python vai ei. Siitä kuitenkin riippui elämä
tahi kuolema, sillä kun kalliopython kerran tekee hyökkäyksen, ei
ainoakaan sen hirmuisten hampaiden saavutettavissa oleva ihminen eikä
eläin voi vapautua niiden otteesta. Jouduttuaan kerran kiinni ei edes
leijona, huolimatta jättiläisvoimistaan ja ketteryydestään, voi mitään
teräksenlujille kiemuroille, jotka suuri käärme kietoo sen ympärille.
Se puristaisi leijonan yksinkertaisesti kasaan, sen kaikki ruhjovat
kiemurat murskaisivat sen ruumiin jokaisen luun. Maailmassa ei ole enää
olemassa montakaan eläintä, jotka pelkillä voimillaan saattavat uhmata
tuota pariakymmentä jalkaa pitkää kiinteää lihaskimppua, joka muodostaa
jättiläiskäärmeen ruumiin. Kuningaskäärme, julma etelä-amerikkalainen
vesikäärme anaconda ja intialainen python kasvavat pitemmiksi,
mutta parinkymmenen jalan pituinen ja noin sadan kilon painoinen
kalliopythonkin on jo tarpeeksi suuri peto leijonankin kartettavaksi.

Musta kuningas tuijotti hetkisen nälkäisesti kiemuroihin kiertyneeseen
kuolemaan pysytellen kuitenkin tarpeeksi kaukana siitä kuolemanrajasta,
johon kymmenen jalan säteellä piirretty käärmeen hyökkäyspiiri ulottui,
ja katseli sitten surullisesti pitkin tasankoa.

Silloin otti sen kuokkavieras, punainen sakaali, joka niin usein oli
paennut henkensä edestä leijonaa ja hyvillä mielin tyytynyt juhlimaan
sen aterian jäännöksillä, vastaan taisteluhaasteen, johon eläinten
kuningas ei ollut uskaltanut suostua. Ehkä se johtui nälästä tahi sen
suonissa virtaavasta suden verestä, tahi mahdollisesti tuon toisen,
solakan, sorean sakaalin läheisyys antoi Punaiselle Rooille sen
äkillisen, mielettömän rohkeuden puuskan, jollaista ei ainoakaan sen
heimolainen ollut milloinkaan osoittanut. Sen sijaan, että Rooi olisi
sivuuttanut vaanivan surman turvallisen matkan päässä, se ryömikin
kuolemanrajan laidalle jokainen lihas jännittyneenä ja pingoittuneena,
niin että sitä katselivat ihmetellen sekä sen takana piileskelevä
sakaalinaaras että kauemmaksi pysähtynyt leijona, joka oli keskeyttänyt
matkansa huomatessaan kärkkyjänsä omituiset puuhat.

Aivan sen merkitsemättömän kohdan viereen, jonka takana odotti
äkillinen, hirvittävä kuolema, punainen sakaali ryömi. Koska se vielä
oli hengissä, se tiesi suuren pythonin nukkuvan.

Ryömien melkein litteänä se laahautui lähemmäksi matelijan kuolettavien
tuomion-silmien tuijottaessa siihen näkemättä mitään. Suuri käärme
saattoi kuitenkin herätä milloin tahansa ja musertaa sen muodottomaksi
murskatun lihan ja katkenneiden luiden muodostamaksi kasaksi, sillä
pythonin suuri ruumis on niin herkkä, että se tuntee sen maan
pienimmänkin värähdyksen, jolla se lepää. Ehkä sakaali ymmärsi sen,
sillä niin pian kuin se oli ryöminyt tarpeeksi lähelle ollakseen varma
hypystään, se singahti läpi ilman kuin nuoli ja putosi aivan kuoleman
ympyrän keskukseen. Samassa kun päivän paisteessa välkkyvät kiemurat
jännittyivät sen kosketuksesta, se upotti kulmahampaansa, neljä
valkoisenkimaltelevaa tikaria, syvälle pythonin litteän pään juureen
aivan siihen paikkaan niskaan, missä selkäranka liittyy aivoihin.
Sekunnin murto-osassa se painoi neljä solakkaa käpäläänsä hirviön
suomuista, värähtelevää nahkaa vasten, puri murahtaen hampaansa yhteen
käärmeen aivoissa ja ponnahti sitten tehden korkean hypyn henkensä
edestä taaksepäin. Se sai kiittää sekunnin murto-osaa ja tuuman
välimatkaa siitä, että se pelastui yhden kiemuran otteesta, joka
kiertyi äkkiä ylöspäin, ikäänkuin metallijousi, Sitten haavoittuneen
käärmeen koko suuri ruumis kiemurteli ja kieppuroi hirmuisesti repien
juurineen maasta pensaita, raastaen turpeita ja painaen ruohon maahan,
niin raivoavan uhkan näkyessä vääntelevissä kiemuroissa, että musta
leijonakin perääntyi kiireesti muutamia askelia. Seisten turvassa
okaisen pensaan takana Punainen Rooi ei liikahtanutkaan, ennenkuin
kuolevan käärmeen rajut tempoilut olivat muuttuneet avuttomaksi
vääntelehtimiseksi. Sitten se tavalliseen luottavaiseen tapaansa
vilahti sukkelaan mustalle mullalle kynnetyn taistelutantereen poikki
kiinnittämättä lainkaan huomiota leijonaan ja toiseen sakaaliinkaan,
jotka molemmat katselivat sitä jonkin matkan päässä. Repien kuolleen
käärmeen sitkeän, täplikkään nahan palasiksi terävillä hampaillaan
se paljasti sen alla piilleen kiinteän, valkoisen lihan ja kohottaen
päätään katsoi vakavasti naarassakaaliin. Siinä katseessa piili
varmaankin jokin salattu tarkoitus, koska naaras heti lähti piilostaan
pensaikosta ja kiiruhti tallautuneen ruohon ja irtireväistyjen
pensaiden peittämän ympyrän keskelle. Molemmat alkoivat syödä punaisen
sakaalin tappaman käärmeen kiinteää, valkoista lihaa.

Pysytellen syrjässä musta leijona kiljaisi, kun troopillisen vyöhykkeen
pimeys alkoi levitä tasangolle. Jostakin tuntemattomasta syystä se
ei pienimmälläkään tavoin yrittänyt häiritä sakaalien ateriaa eikä
lähestyä osaksi jo syötyä käärmettä, ennenkuin molemmat pikkupedot
olivat kylläisinä juosta sipsuttaneet tiehensä. Silloin, ja vasta
silloin se ryömi paikalle tyydyttäen nälkänsä sillä, mitä matelijan
suuresta ruumiista oli jäljellä.

Ehkä leijona epäili jotakin juonta käärmeen puolelta eikä uskaltanut
lähestyä kuollutta hirviötä, ennenkuin oli nähnyt jonkin toisen
eläimen syövän sen lihaa. Ehkä se pelkäsi vaarallista voimannäytettä
tahi sotajuonta sakaalin puolelta, joka oli sen omien silmien edessä
muuttunut nöyrästä kärkkyjästä louhikäärmeen tappajaksi. Olipa sen
asian laita miten tahansa, se tosiseikka säilyy mainehikkaana lukuna
Punaisen Rooin elämäkerrassa, että kerran tasangon musta leijona
tyydytti nälkänsä sillä, mitä oli jäänyt tähteeksi Rooin surmaamasta
eläimestä.

Liekö johtunut kunnioituksesta punaisen sakaalin rohkeutta kohtaan
tahi ihanasta tyydyttävän aterian aiheuttamasta kiitollisuudesta,
joka tapauksessa, oli syy mikä tahansa, kävi niin, että kun molemmat
sakaalit juoksivat tiehensä tasangon poikki ensimmäisten tähtien
syttyessä, pienemmän sakaalin hento terävä pää painautui luottavaisesti
suuremman hartioiden kaareutumaan. Naaras seurasi nöyrästi koirasta,
sen pujahtaessa turvaan okaiseen viidakkoon.

Punainen Rooi oli vihdoinkin voittanut itselleen puolison.




KOLME, JOTKA KOHTASIVAT TOISENSA JÄLLEEN


— Varmasti uskon aaveihin, sanoi Red Swope, ratavartia Uitenhagessa
Natalin ja Capetownin linjalla. Olen kerran nähnyt sellaisen. Ja hän
koputteli hajamielisesti suuren bruyère-piipun tyhjää koppaa.

— Sinun ei olisi pitänyt tehdä tuota, hän kohteliaasti väitti vastaan
hetkistä myöhemmin, kun olin saanut kyseessä olevan kopan täytetyksi
sekoittamattomalla, rouhitulla tupakalla, johon Red oli ihastunut.

Asetin pyssyni pienen viidakkoaseman seinää vasten nojalleen, hyppäsin
siimeksessä olevaan tavaravaunuun ja istuuduin kuuntelemaan.

— Et suinkaan muista vanhaa Jim Tullya? hän aloitti haikujen lomassa.
»Hän oli asemamiehenä täällä minun itseni toimiessa ratavartiana
muutamalla välillä, jonka varmaankin paholainen itse oli kylvänyt
täyteen käärmeitä. Monta kertaa olen niiden käräjäaikana juossut
henkeni edestä kiskojen välissä kymmenen jalan pituisen _mamban_,
joka on viheriä kuin ruoho ja hengenvaarallinen kuin helvetti,
luikerrellessa kintereilläni. Varhain aamuisin näin reiden paksuisten
kyykäärmeiden, joilla on pari tuumaa pitkät myrkkyhampaat, kiertyneen
kokoon ratapölkyille lämmittelemään. Kuulehan mies, sinun ei tarvitse
kuin kerran vain tallata tuollaisen pienokaisen päälle jäädäksesi heti
siihen paikkaan. Sitten siellä oli kobria, seitsemän jalan pituisia,
keltaisia kuin kulta ja punasilmäisiä, ja noita kirottuja sylkeviä
kobria, joita hollantilaiset nimittävät rengaskauloiksi, ja puulinkoja,
jotka osaavat piiloutua puihin niin ovelasti kuin olisivat vääriä
oksia. Niin, se väli ei ollut mieluinen käveltäväksi, ei alunkaan.

»Jim oli kunnon toveri, Red jatkoi puhaltaen suustaan kokonaisen pilven
kitkerää savua, joka sai minut kaipaamaan kaasunaamaria. Olen juonut
hänen luonaan monta kuppia kahvia poiketessani hänen majaansa kylminä
aamuina. Hän oli menettänyt molemmat jalkansa jarrumiehenä ollessaan,
ja yhtiö oli lahjoittanut hänelle kaksi puupalikkaa jalantynkien
jatkoksi sekä ratavartian toimen, arvellen sitä riittäväksi
korvaukseksi.

Koska Jim asui jonkin matkan päässä asemalta, hän oli hankkinut
itselleen käsivaunut ja opettanut ison koiransa vetämään niitä. Juuri
siinä minä sekauduin leikkiin, vaikka toisten ihmisten asioihin
sekaantuminen onkin vaarallista peliä. Olenko oikeassa vai en?»

Herra Swope keskeytti kertomuksensa odottaen vastausta.

Hän odotti kuitenkin turhaan. Olin jo aikoja sitten oppinut huomaamaan,
että vastaaminen Redin johonkin kaunopuheiseen kysymykseen vei tarinan
kauaksi syrjäpoluille.

Koska hänen ei onnistunut houkutella minua vastaamaan, hän jatkoi
vihdoin:

— Tarkastelin juuri rataa Motchellin solan kohdalla kolmipäiväisen
myrskyn jälkeen, kun näin kokonaisen pataljoonan hyppiviä, ulvovia ja
haukkuvia paviaaneja, _tsakmoja_, kuten kafferit niitä nimittävät.
Ne olivat laskeutumassa suoraan vuoren rinnettä pitkin. Myrsky
oli ajanut niiden luolat vettä täyteen ja nyt ne olivat lähteneet
liikkeelle. En ollut milloinkaan ennen elämässäni nähnyt niin suurta
paviaanilaumaa. Niitä oli siinä ainakin viisisataa. Etumaisina hyppivät
suuret taistelevat koirakset, viiden jalan pituiset vanhat ja kokeneet
veitikat, joiden terävät torahampaat voivat sekunnissa viiltää ihmisen
tahi koiran vatsan halki. Sitten tulivat nuoremmat urokset ja vuoden
vanhat elukat sekä kaikkein viimeiseksi naaraat, naaras _tsakmat_,
joilla kaikilla oli pentu selässään, koska paviaanirouvat eivät ole
lapsirajoituksen kannattajia.

Päästyään kertomuksensa tähän kohtaan herra Swope keskeytti
vaikuttavasti.

— Tukkani on punainen, ja niin on verenikin, hän ilmoitti, mutta
mieluummin ryhdyn tekemään mitä muuta tahansa kuin vastustamaan
tuollaista paviaaniarmeijaa. Siirryin rataa pitkin noin neljännesmailin
päähän, en kylläkään kävelemällä. Kun pysähdyin, paviaanit syöksyivät
radan poikki juuri siitä kohti, missä äsken olin seissyt, matkallaan
Varny-vuorille, Little Riverin toiselle puolen. Sateet olivat saaneet
virran tulvimaan, niin että se kohisi ja pauhasi äyräitään vasten kuin
leijona. Parinkymmenen jalan päässä rannasta oli pyöreä, liukas kallio,
joka kuvastui mustana vaahtoa vasten. Viidentoista jalan päässä sen
takana oli toinen, ja jotenkin yhtä pitkän matkan päässä siitä vielä
kolmas. Sen ja rannan välissä oli parinkymmenen jalan levyinen kuilu,
jossa vesi kohisi ja kiehui.

»Tiesin, että paviaanit ovat mainioita hyppääjiä, ja olen nähnyt
niitä kokonaisen lauman laskeutuvan tuhat jalkaa korkeaa kohtisuoraa
kallioseinämää alas, missä ei näyttänyt olevan kiinnekohtaakaan, mutta
tuntui mahdottomalta ajatella, että mikään eläin uskaltaisi hypätä
noille kallioille ja varsinkaan pysyisi niillä, vaikka uskaltaisi
hypätäkin. Jos jalat vain luiskahtaisivat tahi hyppy olisi liian lyhyt,
paviaani, joka oli uskaltanut yrittää, putoaisi kivien väliin kuohuvaan
veteen ja ilmestyisi näkyviin vasta mailin päässä alempana, ruumiin
jokainen luu murskautuneena kallioihin, jotka matalan veden aikana
näkyivät virrasta kuin sahan hampaat.

»Kookkain vanha uros, mitä milloinkaan olin nähnyt, jonka rinta
oli kaareva kuin tynnyri ja iso naama kiukkuisessa irvistyksessä,
tuli ensiksi joen rannalle ja tarkasteli sitä kauan aikaa vaahdon
kastellessa sen mustan turkin läpimäräksi. Sen takana tuli koko armeija
ulvoen kuin susilauma. Iso johtajarumilas haukahti vain kerran niin
kumeasti, että sen ääni kuulosti tulevan maan alta. Silmänräpäyksessä
lauma muuttui niin hiljaiseksi, etteivät emänsä kaulassa riippuvat
pennutkaan uskaltaneet äännähtääkään. Vanha uros mittasi välimatkaa
katseellaan aivan kuin ihminen. Sitten se otti vauhtia, kiiti
parikymmentä jalkaa ilmassa ja putosi ensimmäisen kallion pyöreälle
huipulle, sormien ja varpaiden tarrautuessa siihen kiinni kuin
rautarenkaat, ja ponnahti sitten ilman halki toiselle kalliolle. Siihen
se tarrautui kiinni kuin lehtisammakko ja hyppäsi samalla viimeiselle
kalliolle. Sitten hetkeäkään viivyttelemättä se kyyristyi matalaksi
ja ponnahti rantaa kohti pannen suuren ruumiinsa jokaisen voiman
hivenenkin liikkeelle. Hetkisen jo luulin, ettei se onnistuisikaan
yrityksessään, mutta se liikutti jalkojaan ilmassa kuin tottunut
pituushyppääjä ja putosi rannalle metrin päähän vedestä.

»Et ole varmaankaan milloinkaan kuullut sellaista kiljuntaa, jonka nuo
rannalle kokoontuneet apinat silloin päästivät. Ne eivät kaivanneet
muuta kuin johtoa, ja tuossa tuokiossa ilma oli täynnä kalliolta
kalliolle hyppiviä uroksia. Hetkisen kuluttua oli jo naaraksien vuoro.
Minusta näytti mahdottomalta, että naaraksetkin voisivat suoriutua
siitä, mutta yli ne vain menivät, muutamilla penikkansa kaulassaan
toisilla kainalossaan. Ne eivät hypänneet niin ketterästi kuin urokset,
koska pentujen paino haittasi niiden liikkeitä, mutta ne vei virran
poikki huolenpito, ei niinkään paljon itsestään kuin pienokaisistaan.
Jokainen emä ponnahti silmät välkkyen vihreinä ja huutaen kuin nainen,
vapisevan pienen penikan pitäessä kiinni henkensä edestä, ikäänkuin
kuolema olisi tahtonut tarttua siihen takaapäin, halki ilman pudoten
kivelle liukuen ja lipuen ja tarrautuen siihen kiinni ja jatkaen sitten
matkaansa ikäänkuin jonkin näkymättömän voiman auttamana. Jokainen
pääsi onnellisesti joen poikki, vaikka vesi kohosikin niin nopeasti,
että kaikki kivet olivat jo veden alla, kun viimeinen teki hyppynsä.
Miten sen onnistui löytää ne ja pysyä niissä kiinni, ne kun olivat jo
tuuman verran vedenpinnan alapuolella, sitä en ikinä ymmärrä, mutta se
onnistui joka tapauksessa ja liittyi toiselle rannalle kokoontuneeseen
laumaan märkänä ja vapisten, mutta vahingoittumattomana.

»Se oli parahiksi päässyt maihin, kun koko armeija, urokset ja
naarakset, alkoi kiljua ja ulvoa niin hirveästi, että ihminen harvoin
saa kuulla sellaista hornan melua. Alussa luulin niiden ulvovan ilosta
päästyään joen poikki, mutta niiden äänessä ei kuitenkaan ollut
iloa. Kuulosti aivan siltä kuin jos viisikymmentä ylämaalaista olisi
soittanut hurjaa sotamarssia säkkipilleillään, sillä niin kovasti ne
huusivat ja ulvoivat. Sitten äkkiä, kun ne vetivät henkeään, kuulin
samantapaista, vaikka heikkoa vaikerointia, aivan kuin loukkautunut
lapsi olisi itkenyt hiljaa itsekseen — ja se kuului joen minun
puoleiseltani rannalta. Ja siinä juuri edessäni, kuohuvan, vaahtoavan
veden partaalla, niin lähellä kuin se vain uskalsi mennä seisoi pieni
paviaanin pentu naurettavilla käsijaloillaan ja ojenteli pieniä
käsivarsiaan emäänsä kohti, joka hyppeli ja huusi toisella rannalla.
Ei ollut ihmekään, etten ollut ennen huomannut sitä, koska se ei ollut
kahta jalkaa pitempi. Eräällä naaraalla oli ollut kaksoiset. Koska se
oli voinut viedä mukanaan vain toisen, se oli jättänyt luullakseni
tämän odottamaan ja aikonut tulla uudestaan noutamaan senkin. Se ei
ollut kuitenkaan voinut toteuttaa aikomustaan veden kohotessa niin
äkkiä, sillä sen päästyä toiselle rannalle, toimitettua ensimmäisen
pentunsa turvaan ja odottaessa viimeisen naaraan pääsyä joen yli, kivet
olivat jo joutuneet niin syvälle veteen, ettei se voinut enää edes
nähdä, missä ne olivat.

»Tuo pieni raukka itki ja uikutti niin säälittävästi, etten voinut
sietää sitä. Se ei voinut päästä joen poikki, eikä sen emäkään
saattanut palata sen luo; ja jos se olisi jäänyt tuohon paikkaan
koko yöksi, olisi hiiviskelevä servali tahi pyydystelevä sakaali
varmasti siepannut sen suuhunsa. Lähdin kävelemään sitä kohti. Sinun
olisi pitänyt olla kuulemassa sitä meteliä, jonka toiselle rannalle
kokoontuneet urokset nostivat. Ne hyppivät ja narskuttelivat suuria
torahampaitaan ja ulvoen ilmoittivat minulle joen yli, mitä ne
tekisivät minulle, jos vain notkistaisin karvaakaan penikan turkista.
Pikku apina säpsähti nähdessään minun lähestyvän, mutta se ei päässyt
pakenemaan mihinkään. Sen edessä oli vesi, ja takana olin minä. Niinpä
se pysyi paikallaan; ja kun pääsin sen viereen ja kumarruin ottaakseni
sen syliini, pieni rohkea veitikka hyppäsi selkääni, kietoi hennot
käsivartensa kaulaani ja painoi untuvaisen pienen päänsä poskeani
vasten, ikäänkuin se olisi ollut minun oma penikkani. Vanha Jim Tully
sanoi jälkeenpäin, että minä muka olen niin punainen ja pisamainen
ja ruman näköinen, että se luuli minua suureksi urokseksi, joka oli
tullut pelastamaan sitä. Mutta olipa asianlaita kuinka tahansa, se teki
varmasti viisaasti turvautuessaan minuun, ja päätinkin sillä hetkellä,
että tämä paviaanin penikka on kasvatettava, jos vain miehinen mies
kykenee siihen.

»Kun joen toiselle rannalle kokoontunut lauma huomasi pennun selässäni
ja näki minun taputtelevan sen pyöreää, poskeani vasten painautunutta
päätä, se lakkasi huutamasta ja emä vikisi omituisesti, ikäänkuin se
olisi tahtonut kiittää. Seuraavassa silmänräpäyksessä koko lauma oli
hävinnyt näkyvistäni jättäen minut kahden kesken _Jokin_ kanssa. Annoin
näet heti sille sen nimen erään vanhan toverini kunniaksi, joka oli
niin paviaanin näköinen, että häntä olisi voinut luulla laumastaan
karanneeksi.

»Vein sen kotiini, mutta se ei halunnut koskeakaan ruokaan ja itki
kuin lapsi koko yön. Vein sen seuraavana aamuna Jimin luo ja kerroin
hänelle, ettei pieni mies halua syödä mitään.

»Ehkä se sen sijaan haluaa juoda, senkin pölkkypää, Jim sanoi ja nouti
huoneeseen emäkissan, joka oli juuri menettänyt poikasensa. Et ole
milloinkaan nähnyt ketään niin hyvillään kuin tuo vanha kissa oli. Se
kehräsi kuin kahvimylly ja nuoleskeli nuoren Jokin kauttaaltaan, tämän
imiessä imemistään, ikäänkuin se ei aikoisi milloinkaan lopettaa.

»Sellainen oli vanhan Tullyn perhe-elämän alku, sillä hän ei halunnut
luopua Jokista. Minä en olisi voinut pitääkään sitä luonani, koska
minun oli pakko olla linjalla päivät pitkät.

»Tuo pieni veitikka alkoi heti kasvaa kuin rikkaruoho, ja tuskin
tiesimmekään, kun se oli tullut täysikasvuiseksi; ja siitä kehittyi
niin oivallinen tsakma kuin ikinä vain on ollut laumaa johtamassa.
Sanotaan paviaanilla olevan viiden miehen voimat, ja Jok todisti sen
varmasti todeksi.

»Kerran muuan jarrumiehen roikale suuttui vanhalle Jimille ja ajoi
hänet karjuen asemalta, Jok sattui kuulemaan sen ja hyökkäsi tuon
raakalaisen kimppuun. Jarrumies oli kuuden jalan neljän tuuman
pituinen, Jok vain neljä jalkaa kuusi tuumaa, mutta tappelu loppui
hyvin lyhyeen. Jok vain tarttui miehen rumilaan polvitaipeisiin ja
heitti hänet laiturilta päälaelleen maahan. Jarrumies oli joltinenkin
nyrkkeilijä, ja päästyään pulikoilleen hän hyökkäsi uudelleen Jokia
kohti — mutta eipä toteuttanutkaan aikomustaan. Jok seisoi laiturin
reunalla odottaen häntä. Se irvisteli ja näytteli yläleukansa suuria
veitsenteräviä torahampaita ja ojenteli pitkiä käsivarsiaan, joiden
lihakset jännittyivät kuin teräsköydet. Kookas jarrumies pysähtyi kuin
naulattuna paikalleen, ja se olikin hyvin terveellistä hänelle. Tiedät
kai, kuinka paviaanit tappelevat?» Red kysyi.

Pudistin vaieten päätäni, uskaltamatta lausua halaistua sanaa.

— Se tarttuu aina vastustajaansa, olipa se ihminen, käärme tahi muu
peto, teräksenlujilla käsivarsillaan, ystäväni selitti. Sitten se
upottaa parin tuuman pituiset torahampaansa viholliseensa aivan juurta
myöten ja nykäisee taaksepäin ponnistaen samalla käsillään. Siten
se kiskaisee irti suuria lihakappaleita. Senvuoksi onkin paviaanien
torahampaiden takalaita terävä. Ne eivät pure, vaan viiltävät, ja
sellainen viilto voi olla melko pitkä.

»Tämän pienen kahahduksen jälkeen ei kukaan enää uskaltanut ahdistella
Jim Tullya.

»Oli hullunkurista katsella, kuinka vanha Jim ja tuo tsakma kiintyivät
toisiinsa. Ellei ketään ollut läheisyydessä, Jok istui aina käsivarret
kiedottuina vanhan Jimin ympärille. Se taputteli hänen kasvojaan ja
päästeli hullunkurisia kukertelevia ääniä. Eikä Jok voinut sietää, että
Jim poistui hänen näkyvistään.

»Vähitellen vanha Jim teki itselleen apulaisen Jokista, joka varmasti
oli hyvä oppimaan. Alussa se veti käsirattaita koiran kanssa. Kun
sitten vanha haukkuparka sattui tallaamaan kyykäärmeen päälle ja
muutti autuaammille metsästysmaille, Jok veti rattaita yksinään.
Jonkin ajan kuluttua se huomasi työntämisen vetämistä helpommaksi,
ja niinpä se sen jälkeen työntelikin rattaita kaikkien vastamäkien
päälle tarttuen kiinni kiskoihin käsimäisillä jaloillaan ja työntäen
pitkillä käsivarsillaan kuin höyrykone. Kun sattui alamäki, Jok
saattoi mielissään naurahtaa ja hypätä vaunuun ajamaan kietoen
samalla käsivartensa Jimin ympärille, joka istui vaunun etuosassa,
puujalkojen törröttäessä eteenpäin. Sitten Jok oppi yksinään siirtämään
vaunun kiskoille ja nostamaan sen niiltä pois. Vielä Jim opetti sen
pumppuamaan vettä puutarhaan, lukitsemaan oven, kun he aamuisin
lähtivät asemalle ja ojentamaan Jimille avaimen, kattamaan pöydän ja
pesemään astiat ja toimittamaan melkein kaikki muut talon askareet,
paitsi keittämisen. Siitä vanha Jim itse huolehti.

»Sitten vähitellen Jok alkoi auttaa vanhaa Jimiä asemallakin. Jim oli
aina ollut taitava eläinten opettaja, mutta hän ei olisi milloinkaan
päässyt sellaisiin tuloksiin, ellei Jok olisi ollut niin tavattoman
innokas oppimaan. Aloitettiin hiilipihasta. Kun veturinkuljettaja
halusi sen vaihteen avaimen, joka avasi radan hiilipihalle, hänen piti
viheltää neljästi, jolloin vanha Jim kompuroi paikalle avainta tuomaan.
Kun mies oli ottanut tarpeeksi hiiliä, hänen piti viheltää jälleen,
jolloin Jim tuli ottamaan avaimen haltuunsa. Muutamana päivänä taaskin
veturinkuljettaja vihelsi, mutta ennenkuin Jim ehti liikahtaakaan,
Jok kiiti tiehensä kuin pyssyn luoti, otti avaimen naulasta, kiiruhti
radalle ja ojensi sen veturinkuljettajalle niin taitavasti kuin olisi
tehnyt sitä työtä koko ikänsä. Jimin ei sen jälkeen tarvinnut enää
milloinkaan vaivautua hiilipihan vuoksi.

»Ja sama oli asianlaita muihinkin töihin nähden. Asemamiehen pitää
päivät pääksytyksin käännellä eri vipuja, antaa pysähdysmerkkejä
ja avata vaihteita. Ennen pitkää tsakma piti huolen joka vivusta,
alkaen kotivivusta, jonka lapsikin jaksaa asettaa paikoilleen, aina
kaukovipuun saakka, joka kääntelee melkein mailin päässä sijaitsevaa
merkkitankoa. Väitän olevani miehinen mies, ja minussa on parisataa
naulaa kiinteätä lihaa, mutta kun minun piti asettaa tuo kaukomerkki,
täytyi minun tarttua siihen kiinni molemmin käsin ja vääntää kovasti,
ennenkuin se sulkeutui. Kuitenkin olen nähnyt tuon apinan tarttuvan
siihen toisella kädellään ja asettavan sen paikalleen vain rannettaan
kiertämällä.

»Ihmiset olivat alussa hieman vihoissaan siitä, että paviaani hoiti
merkkiasemaa, mutta koska se ei milloinkaan erehtynyt ja koska Jim aina
piti silmällä kaikkia sen töitä, he lakkasivat vihdoin ajattelemasta
mitään sen pahempaa.

»Asiat pysyivät sillä kannalla lähes kolme vuotta, ja vähän kerrassaan
Jok alkoi suorittaa melkein kaikki vanhan asemamiehen työt. Se ei olisi
voinut pitää ukosta parempaa huolta, vaikka se olisi ollut hänen oma
poikansa; ja luulen Jokin rakastaneenkin häntä kuin poika isäänsä.
Äreä galwaylainen suoasukas ja villistä laumastaan haihtunut tsakma
rakastivat varmasti toisiaan. Jim ei milloinkaan puhunut mitään siitä,
koska häntä ei haluttanut puhua, eikä Jok koskaan lausunut sanaakaan,
koska se ei osannut; mutta kun näki heidän katselevan toisiaan, tiesi
kyllä heti, mitä he tunsivat mielessään.

»Kun Jok teki jotakin, Jim saattoi katsella sitä tavallaan ylpeä ilme
vanhoilla ryppyisillä kasvoillaan; ja heti kun Jok oli lopettanut
työnsä, se kääntyi Jimiin päin kuin lapsi, joka toivoo saavansa
kiitosta. Jim hymyili sille, taputteli sen leveää selkää, saattoipa
joskus sanoakin: 'Hyvin tehty, poikaseni!' Silloin tsakma ihastui niin,
että lopetti oitis työnsä, olipa se mitä tahansa, tuli lähemmäksi ja
syleili vanhaa Jimiä, niin että kylkiluut rusahtelivat. Muita se aina
ujosteli ja karttoi, mutta minulle se oli melko ystävällinen; niinkuin
sen sieti ollakin, koska kerran juuri minä olin alkujaan tuonut sen
herra Tullyn hyvään ja hienostavaan seuraan.

»Eräänä päivänä olin sitten parhaillaan tarkastamassa rataosuuteni
tuonnimmaista pätkää kymmenkunnan mailin päässä Tullyn asemalta. Hidas
tavarajuna kiivetä kolisteli vastamäkeä matkallaan Kapkaupunkiin. Bill
Doriss oli jarrumiehenä viimeisessä vaunussa.

»'Hoi, Red!' hän huusi. 'Mene takaisin Jim Tullyn asemalle niin pian
kuin suinkin. Kun ajoimme ohi, ukko istui vaunussaan pää kumarassa eikä
katsonut minuun, vaikka huusin hänelle.'

»Palasin sinne oitis, eikä minun tarvinnut muuta kuin katsahtaa häneen
ymmärtääkseni koko asian. Jok oli työntänyt Jimin vaunun siimekseen.
Ukko istui kokoonlysähtäneenä tuolissaan. Hänen päänsä oli kallistunut
eteenpäin, ja käsivarret riippuivat velttoina sivuilla. Tsakma taasen
työskenteli herkeämättä ja nopeasti tavalliseen tapaansa, kääntäen
ensin toista, sitten toista vipua, asetellen merkkejä, kääntäen
vaihteita ja toimitellen kaikkia rautatieasemalla kysymykseen tulevia
tehtäviä totuttuun tapaansa.

»Silloin tällöin se työnsä lomassa kiiruhti Jimin tuolin ääreen, siveli
hänen päätään ja taputteli häntä olalle hieman levotonna, sitten odotti
odottamistaan, että Jim kohottaisi päätään entiseen tapaansa, mutta
vanha mies ei äännähtänyt eikä liikahtanutkaan.

»Menin hänen luokseen, ja Jok seurasi kintereilläni kumeasti
murahdellen. Kiersin käsivarteni Jimin ympärille ja koetin nostaa
hänet pystyyn. Hän oli kuollut sydänhalvaukseen ainakin pari päivää
sitten, ja Jok oli aina tuonut hänet kotoaan tänne ja vienyt hänet
takaisin sinne ja koettanut herättää häntä ja houkutella syömään, sillä
näimme jälkeenpäin sen kattaneen pöydän ja latoneen Jimin lautaselle
kaikenlaista ruokaa.

»Koskettaessani ruumista olin varmaankin tullut sysänneeksi sitä, koska
se luiskahti tuolilta ja kaatui suoraksi vaunun lattialle, ennenkuin
ehdin tarttua siihen kiinni.

»Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin Jokin pitkien sormien kiertyvän
kaulaani, ja lensin ulos vaunusta takaperin laiturille, ikäänkuin
olisin ollut pahainen lapsi. Sitten minut riipaistiin jaloilleni
jälleen ja pyöräytettiin ympäri, niin että jouduin silmäkkäin tsakman
kanssa.

»Olen ollut monessa tukalassa tilanteessa, Red keskeytti kuivaten hikeä
otsaltaan, mutta en milloinkaan niin lähellä kuolemaa kuin silloin.
Suuri tsakma luuli minun tehneen Jimille pahaa. Sen silmät hehkuivat
vihreinä ja niissä oli murhanhalua. Se aukaisi ison suunsa paljastaen
neljä raateluhammastaan, jotka olivat kuin valkoiset tikarit, ja alkoi
vetää minua lähemmäksi itseään.

»Tiesin sen seuraavassa sekunnissa upottavan ne kurkkuuni ja
riistävän minulta hengen yhdellä ainoalla hirvittävien käsivarsiensa
peloittavalla nykäisyllä. Huusin sille silloin samalla tavalla kuin
olisin huutanut ihmiselle:

»'Hän on kuollut, Jok, mutta minä en tehnyt sitä. Mene hänen luokseen,
poika raukka'. Ja nyökäytin päätäni sinnepäin, missä Jim makasi.

»Ja aivan varmasti eläin ymmärsi. Sen silmien hehku sammui, ja se
päästi minut irti. Sitten se meni vaunuun ja nosti Jimin ruumiin
syliinsä ja rupesi hirmuisesti nyyhkyttämään, samalla tavalla kuin jos
voimakas mies olisi itkenyt. Kiiruhdin rataa pitkin hakemaan apua, ja
onnekseni tapasinkin tarkastajan seuraavalla asemalla.

»Hän otti mukaansa pari ratsupoliisia, ja kaikin kiiruhdimme takaisin
siihen paikkaan, mihin olin jättänyt tsakman ja Jimin.

»Kun saavuimme paikalle, Jok oli tipo tiessään, ja Jimin ruumiskin oli
hävinnyt tietymättömiin. Tsakma oli asettanut kaikki merkit ja vaihteet
paikoilleen, niin että kaikki oli kunnossa muutamiksi tunneiksi, ja
se oli hävinnyt viidakkoon vieden parhaan ystävänsä käsivarsillaan
mennessään. Vaikka panimme pari bushmannia seuraamaan sen jälkiä,
emme koskaan nähneet merkkiäkään Jokista emmekä Jimin ruumiista.
Piilottiko se ruumiin viidakon sydämeen vai hautasiko se sen, sitä emme
milloinkaan saaneet tietää.

»Tarkastaja pyysi minua rupeamaan Jimin seuraajaksi ja tarjosi minulle
hänen talonsa asuttavaksi. En ollut kovinkaan halukas siihen, mutta
koska ei ketään toistakaan ollut käsillä, otin toimen vastaan, ja siitä
lähtien olen ollut täällä.

»Koko sen vuoden asuin Jimin majassa ja nukuin hänen vuoteessaan,
söin hänen astioistaan ja toimitin Jimin työt, mutta en milloinkaan
nähnyt merkkiäkään Jokista. Minusta tuntui kuitenkin aina siltä, ettei
se ollut hyvinkään kaukana. Muutamina öinä heräsin sikeästä unestani
tuntien vaistomaisesti, että jokin olento seisten ikkunan kaihtimen
takana oli tuijottanut minut hereille. Ja joskus kuun peittyessä
pilviin, kun yö oli niin pimeä, että viidakko näytti yhdeltä ainoalta
suunnattomalta nokimöhkäleeltä, kuului pieneltä raivaukseltani aina
loiskinaa ja latkimista, sitten jokin tahi joku saattoi ruveta itkemään
hyvin hiljaa ja surkeasti. Jokin elävä olento kärsi ja murehti ja
oleskeli alituisesti tuon majan läheisyydessä, mutta en milloinkaan
nähnyt missään jälkeäkään paviaanista. Joskus ajattelin tuota
salaperäistä olentoa Jokiksi. Mutta joskus kuvittelin sitä joksikin
aivan muuksi, mikä oli pahinta kaikista. Aioin jo monesti luopua koko
hommasta ja ryhtyä jälleen ratavartiaksi, mutta jostakin syystä pysyin
vain toimessani».

Redin ääni hiljeni vähitellen kuiskaukseksi, eikä tuossa paahtavassa
kuumuudessa kuulunut vähään aikaan muita ääniä kuin räätälilinnun
»vilkaise-vilkaise-minuun»-piipityksiä ja Redin piipun rätinää.

Olin ääneti kuin kala, koska tiesin, että jos lausuisin yhden
ainoankaan sanan, koko tarina katkeaisi siihen paikkaan.

— Kun Jimin kuoleman vuosipäivä oli jälleen käsissä, oli paahtavan
kuuma ilma, Red aloitti äkkiä uudelleen. Koko maailma oli kuin kuuma,
märkä sieni, ja hiki valui virtanaan koko päivän. Illan suussa sain
sähkösanoman, että suuri huvijuna sivuuttaisi tämän paikan hieman
puolenyön jälkeen.

»Se tarkoitti sitä, että asemanhoitajan piti kovan päivätyönsä
päätyttyä huvikseen palata takaisin asemalle järjestämään rata
selväksi tuolle kirotulle huvijunalle samalla tavalla kuin
pikajunille. Tavallisesti asetin iltaisin vaihteen valmiiksi
myöhäiselle paikallisjunalle, 'Huuhkajalle', joten minun ei tarvinnut
sormellanikaan koskea mihinkään, ennenkuin seuraavana aamuna yhdeksän
pikajunan tulolle. Annoin tuolle huvijunalle ja sen huvittelijoille,
öitsijöille, muutamia lempinimiä, vaikka olikin niin kuuma, ettei
jaksanut kunnolleen kiroillakaan. Sitten maleksin kotiini.

»Illallisen jälkeen istuuduin kuistille. Ilma tuntui käyvän joka
minuutti tukahduttavammaksi ja kuumemmaksi. Taivaanrannalla
välähtelivät salamat kuin tuliset käärmeenkielet, ja aina jonkin ajan
kuluttua kuului jyrähdyksiäkin monien mailien päästä. Koska minun ei
tarvinnut palata asemalle ennenkuin vasta neljän tunnin kuluttua,
istuuduin vanhaan nojatuoliini odottamaan. — Sinun ei tarvitse
lörpötellä näistä kertomistani asioista kenellekään», hän sanoi äkkiä
tiukasti.

Uskalsin vain murahtaa jotakin vastaukseksi.

— No niin, jos kerran käsität sen, Red jatkoi pienen keskeytyksen
jälkeen odotettuaan turhaan väittelyä, voin ilmoittaa sinulle muitta
mutkitta nukkuneeni siihen tuoliin. Hänen äänensä oli kuin murhaajan,
joka tunnustaa tappaneensa turvattoman lapsen.

— Sitten näin unta, että joku pudisteli minua, ja koira vieköön, ettei
joku ollut sitä tehnytkin, koska seuraavana päivänä olkapäässäni siinä
kohdassa, johon oli tartuttu, oli suuria mustelmia. Katsoin kelloani.
Se oli viisitoista minuuttia yli yhdentoista, ja asema oli ainakin
parin mailin päässä.

»Voi minua, voi minua! Red oikein vaikeroi vielä muistellessaankin
sitä. Millaisen sysäyksen se minulle antoikaan! Ponnahdin heti
seisoalleni ja lähdin sitten juoksemaan pitkin rataa ehtiäkseni
ajoissa perille, enkä ottanut lyhtyänikään, jota pimeällä tavallisesti
aina kannoin mukanani käärmeiden pelosta. Luulin joka hetki astuvani
kyykäärmeen tahi kobran päälle, mutta onnekseni ei niin käynyt, ja
saavuin asemalle vahingoittumattomana siksi ajoissa, että oli vielä
muutamia minuutteja aikaa junan tuloon.

»Juuri silloin kohtasi minua se kovan onnen kolahdus, joka oli
vainonnut minua koko päivän. Laskeuduin juuri portaita laiturilta
alemmalle sillalle, jossa merkki- ja vaihdevivut ovat kahdessa rivissä,
kun jalkani sattui johonkin liukkaaseen ja suomuiseen, joka kiemurteli
ja sihisi kauhistuttavasi. Se oli tosin vaaraton, myrkytön myyräkäärme,
joka vaani rottaa, mutta kuinka olisin silloin voinut tietää sitä?

»Tuntiessani sen ruumiin ensi kosketuksen tein heti parisen metrin
pituisen hypyn pimeään ja putosin tavaravaunun rautapuskurien päälle.
Tunsin samalla reisiluuni katkeavan, ikäänkuin se olisi isketty poikki
moukarilla. Tuskat olivat niin ankarat, että maailma musteni silmissäni
muutamiksi silmänräpäyksiksi, ja kun tulin tajuihini, huomasin
makaavani radalla vain noin viidentoista jalan päässä vivuista.
Välimatka olisi yhtä hyvin voinut olla viidenkymmenen mailin pituinen,
sillä niin vähän hyötyä sen lyhyydestä oli minulle. Koetin yhä
uudestaan päästä vipujen luo, mutta kun mieheltä on reisiluu poikki, ei
voi seisoa eikä ryömiä.

»Ja sitten puhkesi rajuilma, joka oli kierrellyt asemaa koko illan.
Ensin kuului hiljaista jyrinää ja kuminaa, sitten seurasi sellainen
räsähdys, kuin kaikki viidakon puut olisivat kaatuneet. Ja sen jälkeen
kuulin toisen äänen; hiljaisen, mutta kauhistuttavamman kuin minkään
ukkosen jyrähdyksen. Se oli kiskojen natinaa ja merkitsi, että
Kapkaupungin huvijuna, joka oli tupaten täynnä naisia ja lapsia, oli
tulossa. Ja vaihde oli auki!»

Red keskeytti jälleen ja kuivasi kasvonsa suurella huivilla.

— Muistelin silloin Indunan pikajunan kerran syöksyneen avonaisen
vaihteen ohi, jolloin viisikymmentä matkustajaa oli palanut kuoliaaksi,
hän jatkoi hetkisen kuluttua. Muistin myös, että vaihdemies tuli
hulluksi, koska hän alituisesti oli kuulevinaan kuolevien naisten
ja lasten huutoja. Toivoin tämän junan tappavan minut ensimmäiseksi
kaikista, syöksyessään pois niiltä kiskoilta, joiden vieressä lojuin
maassa.

»Sitten kiskot alkoivat soida ja helistä, ja parin mailin päässä,
Gembokin leikkauksen kohdalla, näin kapkaupunkilaisen veturin
lyhdyn kimaltelevan kuin tähti. Mutta se kasvoi kasvamistaan,
kunnes oli kuun kokoinen. Sitten se kirkastui kuin aurinko muuttuen
suureksi liekehtiväksi silmäksi, joka leimusi yhä lähempänä. En
ollut milloinkaan tiennyt, millaisia kärsimyksiä ihminen voi joutua
kestämään, ennenkuin maatessani siinä avutonna ja katsellessani junaa,
joka kuljetti matkustajiaan kohti kuolemaa, vaikka minut olikin
palkattu suojelemaan heidän henkeään.

»Veturin lyhty vain suureni suurenemistaan, kunnes se näytti täyttävän
koko taivaan. En ollut milloinkaan ennen rukoillut, Red tunnusti
hämillään, mutta silloin rukoilin. Huusin ainakin 'Hyvä Jumala!' niin
kovasti kuin vain jaksoin.

»Sitä ei juuri voi väittää rukoukseksi, mutta me molemmat olimme
sentään toimessa. Hän ymmärsi sen kaikissa tapauksissa, sillä
seuraavassa silmänräpäyksessä kuulin pikajunan raiteiden vivun helinää
ja narinaa. Joku oli hakenut avaimen, joka riippui aseman päädyssä,
aukaissut vivun ja väänsi nyt tuota vaihdetta paikalleen, joka
siirtäisi huvijunan pikajunien raiteelle ja pelastaisi sen. Vaikka
olikin niin kuuma, pursusi ruumiini joka huokosesta kylmää hikeä.

»Silloin juuri välähti niin kirkas salama, että näin kaiken, ikäänkuin
esineet olisivat olleet valkohehkuista rautaa. Aivan edessäni seisoi
Jok suurilla käsijaloillaan. Sen suu oli puolittain auki, silmät
leimusivat, ja se väänsi pikajunien vaihteen vipua, niin että sen
kyhmyisten käsivarsien lihakset jännittyivät kuin teräsköydet. Ja usko
tahi ole uskomatta, mutta aivan tsakman takana, molemmat kädet Jokin
olkapäillä ja katsellen sitä kuin ylpeillen oppilaastaan tavalliseen
tapaansa, seisoi vanha Jim Tully. Minun katsellessani heitä kuului
äkkiä hirmuista jyrinää ja tärinää, ja Kapkaupungin juna kiiti ohitseni
heiluen ja tärskyen pikajunien raiteella porhaltaessaan kuudenkymmenen
mailin nopeudella tunnissa — turvallisena ja vahingoittumattomana kuin
Herran kukkarossa.

»Sitten pimeys jälleen peitti kaiken, koskenaan ryöppysi vettä
pilvistä, ja minä vaivuin yhä synkempään pimeyteen tuntematta enää
mitään, ennenkuin heräsin Kapkaupungin sairaalassa. Reiteni oli
lastoissa, kaikki kustannukset oli maksettu, eikä minulla ollut muuta
tehtävää kuin syödä ja juoda ja tulla terveeksi.

»Ratavartia oli löytänyt minut seuraavana aamuna tajutonna ja pahasti
loukkautuneena maasta makaamasta, ja hän oli ilmoittanut minun
kääntäneen vaihteen ja pelastaneen huvijunan, vaikka reisiluuni oli
poikki. Yhtiö oli vähältä lahjoittaa minulle kultamitalin ja...»

Red vaikeni kesken lauseen vedellen haikuja piipustaan.

— Sallikaa minun kysyä teiltä erästä asiaa, lausuin arasti.

Se riitti. Red näytti äärettömästi katkeroituvan.

— Miksi ihmeellä sinä, hän huusi, koko ajan väittelet ja keskeytät, kun
mies yrittää kertoa sinulle jonkin tarinan! Minä olen väsynyt — niin,
sir, lopen väsynyt.

Ja hän käveli pois majesteetillisesti ottamaan vastaan tulevaa
tavarajunaa ja kuunnellakseen juoruja ylemmiltä uudisviljelyksiltä.




HUNAJAA


Oli juuri sen lyhyen kasteisen hetken aika, joka viilentää paahtunutta
tasankoa vähää ennen auringonnousua, Viidakossa huuteli pensasapina,
jonka pehmeässä kuonossa on valkoinen täplä, kuin eksynyt lapsi.
Mustan ja valkoisen kirjava sarvilintu alkoi ennen auringonnousua
hokea puolisolleen tavalliseen tapaansa: »_Ole_ varovainen! _Ole_
varovainen!», ja tiheiköstä perheenpää vastaili sille samoin totuttuun
tapaansa paljoa matalammalla äänellä: »Hyvä _on_, Ma-ari! Hyvä _on_
Ma-a-ri!»

Sitten äkkiä, kuin sulatusuunin ovi olisi auennut, aurinko rupesi
liekehtimään taivaalla. Uusi päivä oli alkanut. Tuskin valo oli ehtinyt
leimahtaa tasangolle, jonka pinta oli ruskea kuin leijonan talja ja
jonka laidassa joki kiemurteli kuin hidas ruskea käärme, kun äkkiä
aukealle kentälle ilmestyi villikoira.

Kun tuo vaalean punakellervän värinen, verikoiran kokoinen peto,
jolla on valkoinen häntä ja pyöreät pystyt korvat, seisoi siinä
auringonpaisteessa, ei se ollut juuri ollenkaan sen eläimen näköinen,
jonka mukaan se oli saanut nimensä. Todellisuudessa villikoira
ei olekaan mikään koira, koska sen etukäpälistä puuttuu viides
varvas, joka on kaikilla oikeilla koirilla, vaan se on viimeinen
niiden susimaisten karhun kokoisten eläinten jälkeläinen, jotka
muutamia miljoonia vuosia takaperin ahdistelivat kirahvikameeleja ja
sapelihammastiikereitä nykyistä maata nuoremmassa ja kuumemmassa maassa.

Tämä elukka, ovela, vanha uros, oli noussut varhain, kuten nälkäisen
lauman johtajan sopiikin. Sen vainuava kuono johti sen piakkoin
paikalle, missä maasika oli joskus kaivanut luolan marjakuusen alle.

Aukosta tunkeutui voimakas lämmin lemu, mikä ilmaisi jonkin muun
eläimen vuokranneen muurahaissyöjän hylätyn asunnon. Villikoira alkoi
heti kaivaa. Mikä tahansa tasangon pyytömies ei olisi uskaltanut
kaivautua sellaiseen luolaan, ottamatta ensin tarkan selon sen
asukista. Luolassahan olisi saattanut vaania kuuden metrin pituinen
kylmä kuolema kalliopytonin hahmossa tahi kirjava hyena, jonka
leuat murskaavat reisiluun kuin sellerinvarren. Mutta afrikkalainen
villikoira, jolla on koko lauma tukenaan, väistää tuskin leijonaakaan.

Äkkiä pitkän käytävän syvyyksistä alkoi kuulua kumeaa murinaa,
ikäänkuin olisi kihnutettu rautaa viilalla; kiiluva silmäpari alkoi
hehkua pimeässä luolassa, ja esille auringonpaisteeseen vääntäytyi
ratteli eli mesimäyrä, joka ei pelkää mitään jaloin juoksevaa, siivin
lentävää eikä maassa matelevaa eläintä. Kun sen pyöreä, karvaton pää,
jonka kuono on musta ja päälaki valkoinen, näyttäytyi luolan aukossa,
viekas villikoira perääntyi vikisten ja painoi valkoisen häntänsä
koipiensa väliin salaten siten tulisen rohkeutensa ja houkutellakseen
mäyrän ulos. Mutta sellainen houkuttelu ei olisi ollut tarpeenkaan,
koska mesimäyrä on pahimpia tappelupukareita niiden monien petojen
joukossa, joita tasangolla elää. Sitäpaitsi tällä oli erikoinen syy,
minkävuoksi kannatti taistella — neljä palleroista, ruskeaa penikkaa,
jotka se vasta äskettäin oli vieroittanut ja jotka tällä hetkellä
nukkuivat pyöreäksi palloksi kääriytyneinä heinillä verhotussa
kammiossaan syvällä marjakuusen juurten alla.

Mäyrän kulkiessa tai paremminkin kieriessä vihollistaan kohti, ilmestyi
tiheiköstä kolme ruskeaa otusta katkaisten sen paluutien. Pari muuta
liittyi lauman johtajaan, sillä villikoira on oikea rosvo, jonka
joukkiosta aina muutamia on jossakin piileskelemässä, läheisessä
viidakossa tahi sopivan pensaan takana. Nopeasti nuo kuusi koiraa,
jotka kaikin olivat toista vertaa painavampia kuin mäyrä, kiersivät
sen ympärille kuolemanrenkaan ja alkoivat ryömiä kohti. Ylivoima ei
kuitenkaan merkitse mesimäyrälle mitään. Kiinnittämättä lainkaan
huomiota muuhun laumaan se kieri kuin pieni tankki sitä vaalean ruskeaa
rosvoa kohti, joka oli koettanut murtautua sen luolaan.

Turvautuen rodulleen ominaiseen pirulliseen sotajuoneen koira
laahautui eteenpäin sivuttain mäyrää kohti yhä vikisten ja laahaten
häntäänsä koipiensa välissä, ikäänkuin joka hetki valmiina kiitämään
pakoon. Mutta päästyään tarpeeksi lähelle se luopui teeskennellystä
pelkuruudestaan kuin naamiosta ja hyökkäsi sivulta mäyrän kimppuun kuin
susi, jollainen se onkin, mutta saikin silloin kokea yllätyksen, jota
merkillisempää se ei ollut kertaakaan kokenut pitkän, veren tahraaman
elämänsä aikana.

Vetäisten taipuisan ruumiinsa hyökkääjän otteesta samalla tavoin kuin
mies vetää kättään taaksepäin lapa sen sisässä mäyrä jätti vain poimun
höllää, sitkeää nahkaansa sen leukoihin. Sitten se kääntyi sellaista
vauhtia, että näytti mahdottomalta uskoa moista sen kömpelöstä
ruumiista ja iski hämmästynyttä koiraa ensin toisella, sitten toisella
käpälällään. Tämän pedon kynnet, jotka ovat suuret kuin harmaalla
karhulla, tunkeutuivat kuin terässirpit nahan ja lihan läpi luihin
saakka, ennenkuin lauman johtaja verissään ja kerrankin toden perästä
ulvoen hellitti otteensa ja juoksi pakoon.

Sitten alkoi niin suurenmoinen ja julma taistelu, ettei edes
tasangollakaan, kaikenlaisten eläinten taistelutantereita, oltu
milloinkaan nähty sen vertaista. Ei Wake, ei Grettir Väkevä, ei Gunna
Lithendiläinen eikä Shammah ole taistelleet urhoollisemmin otellessaan
yht'aikaa monta vastaan kuin tuo pieni, taisteluissa harmaantunut
pikimusta hyökkäysvaunu sinä aamuna susikoiralaumaa vastaan.

Joka taholta saarrettuna, pakotie katkaistuna, monien yht'aikaa
ahdistamana, näköjään painossa voitettuna, mutta pitäen yhä vimmatusti
puoliaan leveä, litteä mäyrä peittyi kokonaan koirien alle, lauman
haavoittuneen johtajan luovuttaessa paikkansa toisille. Läpitunkematon
nahka oli sinä päivänä pienelle taistelijalle hyväksi avuksi. Se kun
oli höllällä mutta samalla sitkeä se kesti hyökkääjien terävät hampaat
kuin De Bracyn espanjalainen rintahaarniska Robin Hoodin nuolet.

Koira toisensa perästä iski siihen hampaansa, jotka olivat
voimakkaammat kuin suurimmankaan tanskalaisen tahi brittiläisen
verikoiran hampaat, mutta yhtä hyvin ne olisivat voineet yrittää purra
kynnysmattoa. Mäyrä oli pieni, koirat isoja ja niitä niin monta,
että ne tapellessaan olivat toistensa tiellä. Ei yksikään niistä
kuitenkaan mennyt mäyrän ulottuville kuin yhden kerran. Painaen
pyöreän, korvattoman päänsä lyhyiden etujalkojensa väliin se jakeli
koko laumalle iskuja, joista ainoakaan ei mennyt hukkaan. Painautuen
litteäksi maata vasten ja koirien kiskoessa sen nahkaa, johon hammas
ei pystynyt, se käyristyneiden etujalkojensa jännittyneiden lihaksien
voimalla iski kaarevat, kauheasti repivät kyntensä jokaiseen koiraan,
joka tuli sen ulottuville, kuin teräsveitset voihin. Taistellessaan
tuo harmaanmusta eläin yhtämittaa murisi sähisten, mikä keskeytyi
vain siksi aikaa, kun sen julmat leuat pureutuivat kuin terässangat
vihollisen ruumiiseen. Silloin sen terävät torahampaat toimivat kuin
sahanterät tunkeutuen yhä syvemmälle, kunnes peto, johon ne olivat
tarttuneet, joko kellistyi maahan tahi riistäytyi irti hirveästi
raadeltuna.

Puoli tuntia kestäneen, niin silmittömän ja raivoisan taistelun
jälkeen, ettei moista milloinkaan oltu nähty tasangolla, mäyrä oli
vieläkin jaloillaan. Vaikka sen harmaa selkä olikin punaisia täpliä
peittonaan, ei punavärissä ollut lainkaan sen omaa verta. Vaikka
ahdistavien koirien leuat olivatkin sitä kolhineet ja iskeneet,
väännelleet ja riuhtoneet, ei sen teräsjäntereinen ja sitkeän nahan
suojaama ruumis, joka oli erikoisesti luotu määrättyjen perusteiden
mukaisesti, ollut mistään kohdasta pahasti vahingoittunut. Useimmat
sen vastustajat olivat kuitenkin horjuneet tiehensä tahi piiloutuneet
läheiseen viidakkoon kuollakseen siellä säädyllisesti ja yksinään
villinväen tapojen mukaisesti.

Kaksi koiraa ahdisteli vielä tuota mustanharmaata raivotappelijaa, kun
lauman johtaja teki viimeisen yrityksensä. Maattuaan hetkisen piilossa
akaasiapensaiden juurella sen oli onnistunut pysähdyttää verenvuoto
mäyrän kynsien repimistä haavoista, ja nyt se palasi toimintaan
juuri kun pienen taistelijan vihdoinkin onnistui viiltää kumpaakin
vastustajaansa käyrillä kynsillään, jotka olivat terävät ja raatelevat
kuin druidien sotasirpit.

Turhaan ne iskivät ja repivät sen läpitunkematonta ruumista, mutta
kun ne vihdoin hirveästi haavoittuneina horjuivat tiehensä, lauman
johtaja hiipi mäyrän taakse, työnsi terävän kuononsa sen litteän
ruumiin alle ja väänsi niin kovasti kuin suinkin jaksoi. Mäyränruumiin
suojaamattomat alaosat paljastuivat silmänräpäykseksi. Silloin
villikoira upotti viimeisellä epätoivoisella ponnistuksella terävät
hampaansa syvälle pienen amatsonin lihaan käyttäen julmasti hyväkseen
ensimmäistä etua, jonka eräs laumasta vihdoinkin oli saavuttanut
taistelussaan sitä vastaan sinä päivänä.

Tuntiessaan pistävien hampaiden ensimmäisen kivun haavoittunut
mäyrä pyörähti ympäri, ponnisti käyriä sääriään ja riistäytyi irti
koiran otteesta saaden ammottavan haavan. Huolimatta vammastaan se
iski torahampailla varustetut leukansa kuin sankaraudat susikoiran
voimakkaaseen niskaan painaen sahamaiset hampaansa nahan ja lihan ja
luiden läpi, kunnes ne tapasivat toisensa ison pedon selkäytimessä.

Käheästi ulvahtaen iso koira kohottautui takajaloilleen heilahduttaen
mäyrän korkealle ilmaan ja horjui taaksepäin heittäen henkensä jo
ennenkuin lysähti maahan.

Useimmat eläimet olisivat sellaisen tappelun perästä ja saatuaan
sellaisen haavan kaatuneet uupuneina maahan ja pian kuolleet
verenvuotoon. Mutta mesimäyrä polveutuu sitkeästä, taistelunhaluisesta
rodusta; niinpä ei tämäkään halunnut kuolla haavasta, joka olisi tehnyt
lopun mistä muusta eläimestä tahansa. Kääpeltäen takaisin luolaansa se
järjesti sairaalan sen etäisimpään nurkkaan, voidellen siellä haavaansa
ensimmäisen ja viimeisen kerran notkealla punaisella kielellään.

Sen puoliso tuli sinä aamuna myöhään kotiin onnistuneelta öiseltä
pyyntiretkeltä, johon oli sisältynyt kova kaivamisurakka ja sitten
vilkkaan gerbilla-jyrsijän perheen tuhoaminen. Se huomasi heti, ettei
kotona ollut kaikki kunnossa, koska se näki kolmen täpläisen hyeenan
hiiviskelevän luolan suun tienoilla maahan virranneen veren paikalle
houkuttelemina. Vaikka hiiviskelevät pedot olivat sitä paljoa isompia
ja vaikka niiden leuat ovatkin voimakkaammat kuin minkään muun tunnetun
nisäkkään, ne maleksivat tiehensä vaikeroiden kuin ruumiiden syöjät
häväistyn haudan reunalla, kun kuulivat mäyrän sähisevän murinan ja
näkivät sen lyhyen ja paksun ruumiin valmistautuvan hyökkäykseen.

Kun mesimäyrä-isän ottivat vastaan luolan pohjalla nälkäisesti
vikisevät penikat ja uhkaavasti muriseva puoliso, se ymmärsi heti, että
sen velvollisuutena oli siitä alkaen ravinnon hankkiminen kuudelle
yhden asemesta, kunnes asiasta toisin määrättäisiin.

Kun se myöhemmin puikkelehti mimosapensaan alitse, jonka parinkymmenen
sm:n pituiset piikit ovat kuin valkoiset tikarit, sen oksien alta alkoi
kuulua vihaista ja kammottavaa ääntä, joka on niin täynnä kiukkua ja
sielutonta julmuutta, että se hyydyttää ihmisen veren ja pysähdyttää
siihen paikkaan kiukkuisimmankin pedon — suuren käärmeen sihinää. Mutta
mäyrälle ei tämä uhkaus merkinnyt muuta kuin aamiaiskutsua. Sen syvällä
olevat pienet silmät leimusivat viheriöinä pensaan varjossa, kun iso
käärme, jonka mustassa ruumiissa oli kaksi leveää valkoista rengasta,
kohosi vaaksa vaaksalta polulla uhkaavasti pystyyn. Sen paisuva,
kimaltelevan musta hilkka, jonka jatkona oli sysimusta kurkku ja pää,
ilmoittivat sen kuuluvan hirveän myrkyllisten silmälasikäärmeiden
heimoon. Nähdessään käärmeen harmaa mäyrä pysähtyi äkkiä, vaikka se
olikin kokenut tappelija. Ja _rengaskaula_ — kuten hollantilaiset
nimittävät eteläafrikkalaista sylkevää silmälasikäärmettä — on
todellakin tarpeeksi vaarallinen pysähdyttämään minkä eläimen tahansa.
Ainoastaan musta _mamba_, puukobra, ja kaukaisen Idän hirmuinen
silmälasikäärme voivat kilpailla vaarallisuudessa ja myrkyllisyydessä
tämän puoltatoista metriä pitkän ruumistuneen kuoleman kanssa.

Mäyrä oli tuskin ehtinyt pysähtyä, ennenkuin käärme sähähti vihaisesti
toisen kerran laskien hilkkansa alemmaksi ja hyökkäsi salamana
odottavaa eläintä kohti. Vajaan kahden metrin päässä se kohosi jälleen
uhkaavasti pystyyn kiiluvin silmin, jotka välkkyivät auringonpaisteessa
kuin mustat turmaliinit. Hieman raottaen julmaa suutaan se paljasti
neljä uurteista myrkkyhammastaan, jotka sijaitsevat parittain sen
yläleuan kummassakin laidassa Sitten suuri käärme äkkiä taivuttaen
kaulaansa syöksyi mäyrää kohti pusertaen samalla ilman pois ainoasta
keuhkostaan ja puristaen kokoon ne lihakset, jotka peittävät sen
litteän pään takaosassa sijaitsevia myrkkyrauhasia. Oitis kiiti ilman
halki suoraan mäyrän syvällä sijaitsevia, pieniä silmiä kohti kaksi
ohutta, käyrää, vaaleankeltaista suihkua, jotka olivat todellista
kuoleman nestettä. Mäyrä nähtävästi kuitenkin tunsi rengaskaulan
sotatavat, sillä juuri ennenkuin nuo kuolettavat tipat tulivat perille,
se painoi tylpän päänsä maahan ja kohotti kummallisella, melkein
inhimillisellä liikkeellä molemmat etukäpälänsä silmilleen.

Kerran vielä vihaisesti sihisten käärme ruiskahdutti myrkkyään, mutta
suihkut eivät nytkään tehneet tehtäväänsä, vaan kuivaen pian kuumassa
auringonpaahteessa näkyivät mäyrän turkissa pieninä keltaisina
hiutaleina.

Sitten iso käärme syöksyi, tehden kuin kaksinkertaisen hyökkäyksen,
äkkiä eteenpäin ja iskien alaspäin painoi myrkkyhampaansa mäyrän
niskaan koettaen tunkea ne syvälle merkillisellä, käärmeille
ominaisella liikkeellä, mutta sen ei onnistunut lävistää mäyrän sitkeää
nahkaa.

Kun raivoisa käärme yritti perääntyä keltaisen myrkyn valuessa
sen julmista suupielistä, käänsi mäyrä, joka vieläkin suojeli
silmiään etukäpälillään, äkkiä päätään ja tarttui salamannopeasti
mustaan hilkkaan leuoillaan, jotka olivat lujat kuin sankaraudat
ja täynnä kiiltävän valkoisia tikareita, kaksiteräisiä miekkoja ja
partaveitsenteräviä poskihampaita. Suuri käärme sihisi kerran vielä;
sen äänessä oli kuvaamatonta uhkaa, sen toivottomasti iskiessä yhä
uudestaan hampaansa mäyrän läpitunkemattomaan nahkaan, samalla kuin
mäyrän raatelevat hampaat hitaasti tunkeutuivat nahan ja lihasten läpi
yhä syvempään, kunnes niiden kärjet sattuivat yhteen käärmeen aivojen
juuressa. Matelijan pitkä musta ruumis kiemurteli hirmuisesti, kunnes
äkkiä jäykistyi liikkumattomaksi. Mutta vaikka vihollinen jo olikin
täysin avuton, järkevä harmaa mäyrä puri huolellisesti sen turmantuojan
pään kokonaan irti ruumiista, ennenkuin se nosti pitkän raadon
selkäänsä ja lähti palailemaan takaisin luolaansa.

Useimmat tasangon asukkaat ovat tottuneet kulkemaan eksyttävästi ja
vaatimattomasti, varsinkin kun ne kuljettavat kotiinsa päivällistään,
mutta mäyrä ei tehnyt niin. Se palasi luolaansa lyhyintä tietä
ja sileintä polkua. Se vielä hyräilikin kulkiessaan hiljaista,
sihisevää, kaakattavaa laulua hampaittensa lomasta. Kerran se kohtasi
mustaselkäisen sakaalin, jolla myös on leuoissaan suuri asevarasto
teräviä, leikkaavia hampaita ja joka liikkuu nopeasti kuin varjo. Kun
se näki riippuvan käärmeen, se höristi ihmeellisiä korviaan, mutta
painoi ne luimuun ja kiiti tiehensä kuin tuulen puuskassa, kun tukeva,
mustanharmaa mäyrä kieri näkyviin.

Kun ilta pimeni, mäyrä meni jälleen ulos ja metsästeli viidakon
pensaiden ja puiden runkojen lomassa ja aavalla, laajalla tasangolla
sitä riistaa, josta kuuden mäyrän henki riippui. Äkkiä tumma varjo
kiiti halki keskiöisen sinipunaisen mustan taivaan, missä etelän tähdet
tuikkivat kuin pienet lamput, ja pysähtyi hetkiseksi litteän mäyrän
kohdalle, joka kohotti pyöreää päätään ja murahti sähisten. Ylhäältä
alkoi heti kuulua sellaisia ääniä kuin joku olisi särkenyt pähkinöitä,
ja varjo liukui pois. Jättiläishuuhkaja, jonka käyrä nokka on kuin
kimalteleva veitsi ja jonka terävät kynnet ovat kuin teräskoukut,
oli ajoissa tuntenut tuon murinan. Tämäkin pimeässä vaaniva kuolema,
joka ei pelkää juuri mitään ja jonka siipien väliä on ainakin metrin
verran, ei halunnut iskeä kiinni mäyrään, ja napsahdutellen vihaisesti
nokkaansa se kiiti pois hakemaan heikompaa uhria.

Ennen kuun nousua, joka sulatti ja sekoitti kaikki viidakon värit
toisiinsa, kuten kuutamo tekee, mäyrällä ei ollut ollenkaan onnea
metsästysretkellään. Silloin se äkkiä kompastui kaniinin kokoiseen
sokerirottaan, jonka nahassa on piikit karvojen asemesta. Jyrsijän
isot, lujat etuhampaat eivät voineet mitään mäyrän aseille, vaan
vähemmässä kuin minuutissa sen lihava ruumis oli matkalla marjakuusen
alla piilevän nälkäisen perheen syötäväksi.

Näin tätä metsästämistä kuudelle jatkui niin päivin kuin öinkin.
Sitten tuli sellainen yö, jolloin ei minkäänlaista riistaa näyttänyt
olevan liikkeellä. Viidakon sydämessä mäyrä vain kohtasi känsäsian,
joka teroitti käyriä gurkhien [gurkhat, hindulaisheimo Nepalissa]
veitsien näköisiä torahampaitaan hiomalla niitä viikunapuuhun,
ja sitten tasangolla se tapasi muurahaiskävyn, matelijakaudelta
polveutuvan nisäkkään, joka on aivan kuusenkävyn näköinen, sillä se
on kokonaan limittäisten, luisten suomujen peittämä. Kummastakaan ei
ollut ravinnoksi mäyrän perheelle, mutta muitakaan eläimiä ei ollut
liikkeellä. Pensasmurmelit, hyppyrotat, jättiläisrotat ja kaikki muut
jyrsijät ja pienet antiloopit, jotka tavallisesti kuuluvat mäyrän
ruokalistaan, näyttivät sinä yönä kadonneen maan pinnalta kokonaan
olemattomiin.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun mäyrä palasi pesälleen.
Nyt se ei hihittänyt kieriessään eteenpäin, ei edes mennyt luolaan
kuullessaan sieltä nälkäisten pentujen vikinää, vaan kääntyi takaisin
ja lähti jälleen aukealle tasangolle. Kun se kulkea taaperteli ruskeaa,
surkastunutta ruohikkoa ohi pensaiden ja tiheikköjen, tapahtui jotakin
merkillistä. Mesikäki, tuollainen harmaa, kottaraisen kokoinen lintu,
ilmestyi äkkiä jostakin näkyviin alkaen kiihkeästi kutsuen lennellä
mäyrän rinnalla. Mäyrä pysähtyi hetkiseksi, nelijalkainen ja lintu
tuijottivat ääneti toisiinsa. Sitten mesilintu-opas lähti lentoon,
mutta pysähtyi aina vähän päästä houkuttelemaan mäyrää liidellessään
siivet lerpallaan aivan sen edessä.

Hitaasti, ikäänkuin vasten tahtoaan, mäyrä alkoi seurata kutsuvaa
lintua. Juuri silloin ponnahti aivan sen jalkojen juuresta takkuiseen
ruohoon kaivamastaan kuopasta sinertävä _duiker_, eteläafrikkalaisten
antilooppien pienintä lajia, joka tuskin on kaniinia isompi. Se
korskahti kimakasti, ja sen harmaansinertävä ruumis katosi näkyvistä
pitkään, sotkuiseen heinikkoon, jonka alitse se alkoi kierrellä
salaisia polkujaan ja mutkitella kuin ahdistettu jänis. Huomatessaan
antiloopin mäyrä lakkasi seuraamasta lintua ja huolimatta sen hurjista
kutsuista lähti seuraamaan nelijalkaisen otuksen jälkiä häntä pystyssä
ja kuono maassa kuin metsäkoira. Mesikäki seurasi sitä jonkin aikaa
tirskuttaen ja visertäen sen pään päällä, mutta liiteli vihdoin
tiehensä, kutsuen ja katsellen taakseen lentäessään.

Metsästys tuntui ensi näkemältä toivottomalta. Duiker on pienimmistä
antiloopeista ketterin, jotavastoin mäyrän mylleröivä käynti
tuskin sujuu ihmisen juoksua nopeammin. Mutta nyt toistui taaskin
vanha tarina kilpikonnan ja jäniksen kilpajuoksusta. Peto seurasi
itsepäisesti duikerin jälkiä. Vaikka antilooppi olisi hypähdellyt
sivulle ja mutkitellut kuinka tahansa, se kuuli aina uudelleen,
ennemmin tahi myöhemmin, takaa-ajajansa sihisevän murinan, kun tämä oli
erehtymättömällä vainullaan saanut selville takaa-ajettavansa jokaisen
mutkan ja polvekkeen. Joskus duiker hädissään uskaltautui aukeallekin
ja haihtui näkymättömiin kuin sininen viiru ruskeaksi paahtuneen
tasangon poikki; mutta kuten kaikkien sen heimoon kuuluvien eläinten,
tämänkin kääpiön oli mahdoton juosta suoraan, joten se kääntyi aina
takaisin päästessään jonkin tuntemansa alueen rajalle, sallien siten
mäyrän oikaista mutkat ja halkaista ympyrät, joita se yhä teki.

Vähitellen mäyrän pahaenteinen, väsymätön vauhti alkoi uuvuttaa
antilooppia, kunnes pikku pukki vihdoin kuumuuden uuvuttamana
ja huomatessaan paon mahdottomaksi ryhtyi vastarintaan juuri
saman marjakuusen juurella, jonka juurten välissä mäyrän luolan
sisäänkäytävän suu oli. Sen neulamaiset sarvet ja pienten terävien
kavioiden iskut eivät voineet mitään mäyrän kynsien puristukselle
eivätkä sen hirmuisten hampaiden peloittavalle otteelle, vaan hetkistä
myöhemmin pesässä odottavat nälkäiset pennut tervehtivät iloisesti
muristen sen lihavaa ruumista. Kun puoliso ja lapset olivat syöneet
kyllikseen, iso mäyrä pisti tähteet poskeensa ja kiertyen käppyrään
nukkui kellon ympäri.

Seuraavana yönä se oli onnekkaampi ja sattui tapaamaan maaoravalauman.
Lopettaessaan kaivamisensa se oli surmannut ne kaikki kooten muonaa
nälkäiselle perheelleen ainakin niin pitkäksi ajaksi, kunnes rouva
Mäyrä jälleen kykenisi omalta osaltaan hankkimaan ruokaa.

Sitten tuli iltapäivä, jolloin mäyrä lähti vaeltamaan tavallista
aikaisemmin jättäen luolaan hyvin ruokitun perheensä. Akaasiasta
pyrähti jälleen äkkiä sen kohdalle mesikäki. Satojatuhansia vuosia
takaperin oli jokin tämän harmaan linnun esivanhemmista keksinyt
taikasanan, jonka vaikutuksesta harmaa peto tänään samosi sen perässä
tasangon poikki vastaten omituisella raksuttavalla murinallaan linnun
kiihkeihin kutsuihin. Ruskean tasangon poikki, pitkin sakeaa pensaikkoa
kasvavaa kuilua ja suoraan tiheän viidakon halki vievää polkua lintu
opasti mäyrää, ja tämä seurasi sitä.

Kilometrikaupalla nuo merkilliset liittolaiset matkasivat yhdessä,
kunnes jonkin matkan päästä alkoi häämöttää korkea _krantsi_, kuten
buurit nimittävät sellaisia harmaita kallioita, joita kohoaa siellä
täällä tasangolla. Kutsuva lintu lensi suoraan sen rapautunutta
seinämää kohti, jossa noin viidentoista metrin korkeudella maasta parvi
viidakon raivoisia, mustia mehiläisiä kuhisi kallionhalkeaman suulla.
Lintu toisti vielä kerran kutsunsa, saman, joka oli houkutellut pedon
kilometrejä laajan tasangon poikki ja viidakon halki paikalle, jossa
oli tuota villinväen nestemäistä, kullankeltaista herkkua, hunajaa.
Samaa kuin kissanminttu on kissansukuisille eläimille, samaa on hunaja
mäyrälle; niinpä se onkin sellainen syötti, sellainen kiihkeästi
himoittu herkku, että ne sen vuoksi uhmaavat millaista vaaraa tahansa.

Mäyrä kiiruhti eteenpäin kalliota kohti sihisten kuin teekattila ja
kaakattaen kuin kana, ja sen edellä harmaa lintu räpytteli kiihkeästi
siipiään ikäänkuin yllyttäen sitä kovempaan vauhtiin pitkän matkan
lopputaipaleella.

On olemassa ainoastaan muutamia eläimiä, jotka uskaltavat uhmata
villimehiläisparven lukemattomia pistoja. Mesimäyrä on niitä harvoja.

Tarttuen vuoroin kummallakin tukevalla käpälällään kallion halkeamiin
mäyrä alkoi rohkeasti kiivetä suorastaan vetäen itseään ylöspäin
melkein kohtisuoraa kallionseinämää, kunnes se vihdoin pääsi seinämästä
aukeavan rotkon suulle pienelle pengermälle, josta jyrkkä polku vietti
alaspäin upoten näkymättömiin pensaiden ja köynnösten joukkoon. Kuuden,
seitsemän metrin päässä ylempänä ammotti hunajaa täynnä oleva halkeama,
sen ponnistusten päämäärä.

Juuri kun sen piti harpata penkereen laidan yli, kuului
syvemmältä rotkosta vihaista ulvontaa, ja näkyviin ilmestyi äkkiä
eteläafrikkalaisen ilveksen vihainen pää. Hetkisen ilveksen
karviaismarjanviheriät silmät tuijottivat leimuten mäyrän silmiin,
jotka välkkyivät kuin musta lasi auringonpaisteessa. Sitten
suuren kissan tiilenpunainen ruumis ponnahti eteenpäin. Toisella
teräväkyntisellä etukäpälällään se lyödä sivalsi mäyrää. Äkillinen
hyökkäys irroitti mäyrän täpärän otteen kalliosta, niin että se
alkoi vieriä jyrkännettä alas. Mutta pudotessaankin se iski toisen
etukäpälänsä kaikki viisi käyrää kynttä syvälle ilveksen pehmoiseen
nahkaan kiskaisten samalla kaikin voimin. Koska punainen kissa oli
viime lyönnillään menettänyt tasapainonsa, sekin horjahti penkereeltä,
ja raivokkaasti muristen sen oli pakko seurata mäyrää. Molemmat
putosivat melkein pystysuoraan alas kallioille.

Painaen pyöreän päänsä turvaan etukäpäliensä väliin mäyrä kiertyi
kokoon palloksi, ja vaikka se putosikin kovalle kalliolle, ei sen
sitkeäluiseen, paksunahkaiseen ruumiiseen tullut pienintäkään vammaa.
Silmänräpäyksessä se taas oli pystyssä lyhyillä jaloillaan sihisten ja
kaakattaen raivosta.

Ilves oli heimonsa eläinten nopeaan tapaan suoristautunut ilmassa ja
pudonnut kevyesti jaloilleen kuin teräsjousille. Se ei kuitenkaan enää
halunnut käydä toiseen »erään» mustanharmaan tappelupukarin kanssa,
vaan hävisi pensaikkoon kuin punainen viiru mäyrän kieriessä sitä kohti
muristen sotahuutoaan.

Mäyrä oli juuri lähtemässä kulkemaan ilveksen jälkiä, kun sen
yläpuolelta alkoi jälleen kuulua mesikäen huutoa. Lentää rapistellen
alemmaksi, kunnes oli vain metrin päässä mäyrän tylpästä kuonosta,
harmaa lintu alkoi houkutella sitä takaisin kallioille niin kiihkeästi,
ettei moista voinut vastustaa.

Kuullessaan linnun äänen pieni tappelupukari näytti kokonaan unohtavan
ilveksen raa'an käyttäytymisen. Muristen ja kitisten kuin herätyskello
se kerran vielä kiskoi itsensä pelkillä voimillaan kallion kuvetta
ylös. Tällä kertaa se ei pysähtynyt, ennenkuin pääsi sen halkeaman
suulle, joka oli ahdettu täyteen kiinteitä vahakakkurivejä, jotka
olivat täynnä tuhannen tuhansista kukista koottua kullankeltaista
hunajaa.

Kun mustanharmaa peto käydä kääpelsi pieneen luolaan, josta kuului
miljoonien siipien sirinää ja mustien aaltojen surinaa, sotaiset
mehiläiset hyökkäsivät pistimet sojossa sen kimppuun. Tuo raivostunut
parvi olisi tappanut melkein minkä muun eläimen tahansa siihen
paikkaan, mutta oivallisesti varustautunut mäyrä ei näyttänyt
huomaavankaan niitä.

Ojentaen ensin toisen, sitten toisen käpälänsä se raastoi irti
kasoittain vahakakkuja ja ahmi tyytyväisyydestä kaakattaen kupunsa
täyteen hunajaa, mehiläisiä, vahaa ja toukkia heittäen tähteet alas
kallioille.

Juuri sitä hetkeä mesikäki oli odottanutkin. Visertäen äänekkäästi
ihastuksissaan se iski kiinni hautomakennoihin, jotka olivat täynnä
ihania, lihavia, valkoisia toukkia, joista oli määrä kehittyä
työmehiläisiä, kuhnureita ja kuningattaria, ja ahmi ne kupuunsa, koska
ne olivat sen osa ryöstösaaliista tässä uskaliaassa yrityksessä,
joka oli tehty yksissä tuumin mäyrän kanssa. Sen juhlimista eivät
perhehuolet häirinneet sen enempää kuin eurooppalaista käkeä tai
amerikkalaista lehmälintua. Jo monta viikkoa sitten se oli sijoittanut
viisi täplikästä munaansa viiteen eri pesään, toisten lintujen
haudottaviksi, jotka saivat ilmaiseksi ruokkia ja kasvattaa sen
poikaset, jotta se itse saattoi viettää päivänsä vapaana ja etsiä
mehiläispesiä ja, löydettyään sellaisen, houkutella joko mäyrän tahi
ihmisen tutkimaan sen löytöä ja luovuttamaan sille toukat.

Aurinko oli jo painumassa mailleen, kun nelijalkainen ja lintu jakoivat
keskenään viimeisen hunajakakkupalasen ja hävitetyn parven viimeisen
toukan. Sitten mesikäki lensi laiskasti lähimmän puun latvaan ja
livertäen vielä kerran liiteli tiehensä, mäyrän turkki tahmeana, mutta
vatsa täpö täynnä ja tämän tästä tyytyväisenä murahdellen palaillessa
pitkää tietään takaisin marjakuusen juurten alla sijaitsevaan luolaansa.




KARSIKKOPUU


Harvoilla valkoisilla miehillä on milloinkaan ollut karsikkopuuta.
Mutta Red Bennis Circle T:stä on niitä harvoja. Kun luoteiset
cree-intiaanit haluavat kunnioittaa suurta päällikköä tahi rohkeaa
tekoa, he kiipeävät pisimpään mäntyyn, minkä löytävät, ja karsivat
sen oksat jättäen ainoastaan latvaan pienen vihreän tupsun. Sellainen
karsikkopuu saattaa säilyä muistomerkkinä vuosisatoja.

Kolmivarpainen karhu, muuan parlamentin jäsen sekä kääntöpääveitsi
aiheuttivat yhdessä sen, että sellainen kunnia tuli Redin osaksi.

Siellä, missä Kalliovuorten tyvikukkulat kuvastuvat korkeina sinoberin,
indigon ja viheriän värisinä kumpuina taivaanrantaa vastaan ja
missä kuitenkin valkoiset huiput kohoavat korkealla kuin joutsenet
niiden takana, sijaitsee Circle T-karjakartano. Siellä Red Bennis
paimensi karjaa henkensä elatukseksi. Muistettiin vielä sekin aika,
jolloin häntä kaikkialla Meksikon rajan tienoilla ylistettiin siitä
ilmiömäisestä nopeudesta, jolla hän vetäisi esiin revolverinsa
vasemmalta kupeeltaan, minkä moni ilkeä mies oli saanut kokea. He
heittivät kuitenkin henkensä heti sen huomion tehtyään, joten siitä
tiedosta ei ollut heille vähintäkään hyötyä. Circle T:ssä Red sentään
oli luopunut sotaisista tavoistaan, vaikka revolverin kotelo vieläkin
riippui hänen kupeellaan. Mutta kun mies on parhaimmillaan ja kun
hänellä on sulan kuparin värinen tukka ja leimuavat punaisenruskeat
silmät, on viisainta, ettei pane häntä liian kovalle koetukselle. Silas
N. Butterick, parlamentin jäsen, tuli sen asian tuntemaan.

Mr Butterick oli sen englantilaisen yhtiön varajohtaja, joka omisti
Circle T:n, ja oli nyt saapunut tarkastamaan karjakartanoa.

Tulonsa jälkeisenä aamuna kookkaan isännöitsijän Sandy Stewartin
laittaessa tilikirjojaan valmiiksi tarkastettaviksi mr Butterick
maleksi karjakartanon satulavajaan. Hän kiinnitti huomionsa sen
perimmäisessä nurkassa istuvaan, punatukkaiseen, kuluneeseen
flanellipaitaan ja kuluneisiin sinisiin mekkohousuihin pukeutuneeseen
nuoreen mieheen, joka koetti kiilloittaa kuluneita saappaitaan,
vihellellen samalla surullisesti. Tästä johtui varajohtajan mieleen,
että hänen omat jalkineensa olivat suuresti kiilloituksen tarpeessa.
Hän istuutui raskaasti lähimmälle tuolille ja nosti paksun jalkansa
maassa lojuvalle laatikolle.

— Kuulkaahan, hyvä mies! hän huudahti. Red herkesi viheltämästä.

— Puhutteko minulle?

— Puhun, mr Butterick vastasi. Tarvitsen hieman apuanne.

Nuori lehmäpaimen tuli musterasia toisessa ja harja toisessa kädessään.

— Kiilloittakaa kenkiäni hieman, olkaa niin hyvä,

Circle T:yhtiön varajohtaja käski. Nuori mies katsoi häneen hetkisen.

— Tahdotteko, että kiilloittaisin kenkänne? hän kysyi lempeästi.

— Tahdon! mr Butterick vastasi äreästi. Ja pyydän myös tekemään sen
nopeasti.

Vastaamatta sanaakaan Red polvistui, pisti harjansa rasiaan ja
osoittautui sangen taitavaksi kengänkiilloittajaksi. Kun työ oli tehty,
mr Butterick nousi seisoalleen, työnsi välkkyvät kenkänsä kauemmaksi ja
katseli niitä hyväksyvästi.

— Erittäin hyvin, erittäin hyvin, hän huomautti ja pisti kätensä
taskuun kaivaen sieltä Redille kirkkaan neljännesdollarin rahan.
Nuori mies otti sen vastaan puhumatta sanaakaan ja istuutui samalle
tuolille, jolta brittiläinen ylimys oli juuri noussut, ja asetti toisen
saapasjalkansa laatikolle.

— Kuulkaahan nyt, hyvä mies, hän iloisesti huomautti, kun mr Butterick
lähti maleksimaan tiehensä, kiilloittakaa tuo.

— Mitä tarkoitatte? Circle T:n varajohtaja jyrähdytti vaikuttavimmalla
tavallaan.

— Juuri sitä, mitä sanoin, Red vastasi huolettomasti. Kiilloittakaa
saappaani ja tehkää se kirotun nopeasti!

Ja kun hän äkkiä heilahdutti oikeaa kättään, lepäsi 45-kaliberin
revolveri hänen polvellaan, ja sen piippu suuntautui suoraan mr
Butterickin ohimoa kohti.

Käsityksensä Lännestä tämä ylimys oli suurimmaksi osaksi koonnut
synnyinmaassaan näkemistään elokuvista, ja nyt hän totesi joutuneensa
auttamattomasti vastakkain tuollaisen murhamiehen kanssa, joiden
epätoivontekoja hän usein oli katsellut valkoisella kankaalla.
Puhumatta sanaakaan hän polvistui, murahtaen jotakin, lattialle ja
uurasti seuraavat kymmenen minuuttia hirmuisesti nuorukaisen taitavien
neuvojen ja ohjeiden mukaisesti. Kun hän vihdoin sai työnsä valmiiksi,
hänen kauluksensa oli muuttunut jälleen pehmeäksi, hiki virtasi pitkin
hänen kasvojaan ja hän itse oli hervoton ja vapisi, mutta Redin
saappaat loistivat kuin kuvastimet.

— Niin juuri, tämä »olio» huomautti mr Butterickin noustessa lattialta.
Erittäin hyvin tehty, todellakin, hyvä mies. Tässä on vähän teille.
Varokaa hävittämästä sitä.

Ja hän ojensi englantilaiselle saman kiiltävän rahan, jonka äsken oli
tältä saanut.

Circle T:n varajohtaja horjui heikkona ovesta pihalle, mutta Red
maleksi karjakartanon konttoriin, jossa Sandy sadatteli kirjojensa
ääressä.

— Tahdon palkkani, Red sanoi äkkiä.

— Mitä helkkarin puhetta tuo on? Sandy murahti. Ensin minun pitää
tarkastaa näihin kirjoihin merkityt summat, jotka yhteensä kohoavat
ainakin miljardiin dollariin, ja nyt tahtoo paras mieheni palkkansa.
Mikä sinua vaivaa?

— No niin, yksi tämän kartanon omistajista on kiilloittanut saappaani,
joten minun pitää luullakseni lähteä nyt tieheni.

Ja hän selitti tapahtuman muutamilla lyhyillä, äreillä lauseilla. Sandy
kuunteli ilmeenkään muuttumatta hänen kasvoissaan.

— Et saa mitään palkkaa täältä, kuuletko! hän sanoi päättävästi.
Cree-intiaanit, Saanak ja Nunku, ovat tuolla pihalla koirineen. He
tahtovat eväitä lähteäkseen ajamaan vanhaa Kolmivarvasta. Sinä lähdet
heidän mukaansa. Karjanomistajien liitto on luvannut tuhannen dollarin
palkinnon sen kirotun karhun tappamisesta. Sinä et kyllä kykene
siihen, mutta se vie sinut pois isännän näkyvistä hänen vierailunsa
loppuajaksi. Painu nyt matkoihisi, ja jos vain kuulen sinun vielä
tehneen tällaisia tyhmiä kepposia, potkin kyllä ne halut pois sinusta
revolveristasi huolimatta.

On huomattava, että harmaakarhu on suurin, vihaisin ja viisain kaikista
Pohjois-Amerikan pedoista. Se on samalla tavattoman epäluuloinen ja
hyvin petollinen. Se saattaa painaa yli kolme ja puolisataa kiloa, olla
lautasiltaan metrin ja neljänneksen korkuinen ja hyvinkin kolme metriä,
kun se kohoaa pystyyn iskeäkseen heimonsa tavallisen musertavan iskun.
Se voi kuitenkin puikkelehtia tiheän viidakon läpi äänettömästi, sotkea
jäljiltään kymmenen miestä metsässä hehtaarin alalla ja juosta koko
päivän epätasaisessa maastossa nopeammin kuin hevonen laukkaa.

Kerran miespolvessa tahi niille main vanha yksinäinen uroskarhu rupeaa
kaatamaan karjaa. Kun niin käy, siitä tulee niin paha peto, etteivät
karjanomistajat tiedä pahempaa. Kolmivarvas oli juuri sellainen.
Kymmenen vuoden aikana se oli alueella, joka oli ainakin puolentoista
sadan kilometrin pituinen ja joka käsittää luoteis-Amerikan jylhimpiä
ja vaikeapääsyisimpiä seutuja, tappanut keskimäärin sonnin viikossa.
Metsästäjät sekä satimilla ja myrkyllä pyytäjät olivat turhaan
väijyneet sen henkeä. Kerran siltä oli jäänyt rautoihin varvas,
jonka menettämisestä se oli saanut nimensä. Sen päivän perästä se
ei milloinkaan enää palannut haaskalle, joten sen onnistui välttää
sekä raudat että strykniini, jotka usein vievät hengen henkipatolta
karhulta. Luonnon oikusta se ei ollut harmaa, kuten muu sukunsa, vaan
musta kuin musta karhu.

Juuri tätä petoa, jonka päästä oli luvattu tuhannen dollarin palkinto
ja jonka peloittava maine oli kantautunut Alaskaan saakka, nuo
pohjoisesta kotoisin olevat intiaanit olivat tulleet ajamaan heimonsa
parhaat karhukoirat mukanaan.

Red ei vastannut sanaakaan Sandyn ehdotukseen, kiiruhti vain asuntoonsa
valmistautuakseen matkaan, sulloi muutamia esineitä selkäreppuunsa,
sieppasi huopapeitteen, pyssyn ja ammusvyön mukaansa ja liittyi
hetkisen kuluttua metsästäjiin, jotka juuri olivat lähtemässä
aitauksesta. Intiaanit ja heidän koiransa olivat paimenen vanhoja
ystäviä, sillä hän oli metsästellyt heidän kanssaan sellaisina aikoina,
jolloin karjakartanossa oli vähän työtä.

— Päivää, Saanak — päivää, Nunku, Red sanoi ystävällisesti tavatessaan
intiaanit portilla. Lähden mukaanne katsomaan, etteivät karhut syö
teitä suuhunsa. Älkää siis mukisko vastaan!

Metsästäjien vakavat, vaskenväriset kasvot vetäytyivät äkkiä iloiseen
hymyyn.

— Vai niin! he murahtivat yhteen ääneen, mikä oli paljon sanottu, sillä
cree-intiaanit ovat hyvin vaiteliaita.

Kumpikin koira seisoi hiljaa isäntänsä takana. Saanakin koira oli
pohjoisgrönlantilainen ja nimeltään Nodu, joka creenkielessä merkitsee
pahaahenkeä. Mutta sen ulkomuoto ei vastannut lainkaan sen nimeä. Sillä
oli suurenmoisen paksu, valkoinen turkki, jonka selkäkarvat olivat
ainakin parinkymmenen senttimetrin pituiset ja hieman punertavat, ja
valkoisen, sulkamaisen hännän karvat vieläkin pitemmät. Se painoi
lähes kolmekymmentäviisi kiloa, sillä oli avoin naama, musta kuono ja
ruskeat silmät, ja kun se heristi korviaan ja näytti irvistäen punaista
kieltään, se muuttui vastustamattomasti inhimillisen näköiseksi. Mutta
joutuessaan tekemisiin eläinten kanssa se oli täydellisesti nimensä
kaima. Se oli voittanut kovissa tappeluissa kaikkiin rotuihin kuuluvat
koirat, joita pohjoisessa asuvat intiaanit ja eskimot käyttävät,
jotapaitsi se tunnettiin parhaimmaksi karhukoiraksi napapiirin
eteläpuolella.

Toinen koira, Yed, oli aitoalaskalainen harmaa piski, jonka
oljenväriset silmät olivat kuin vaaleaa tulta, perintöä
susi-esi-isiltä. Se oli julma, voimakas, hiljainen peto, jolla oli
pitkät jalat, tanakka ruumis ja suuri pää. Sen paksukarvainen niska,
pystyt korvat ja sulkamainen häntä ovat ominaisia susikoirille, jotka
ovat tehneet elämisen mahdolliseksi kaukana pohjoisessa asuville
ihmisille. Vaikka Yed olikin paljoa vihaisemman näköinen kuin Nodu,
jälkimmäinen oli sentään huolimatta ystävällisestä naamastaan ja
säyseästä olemuksestaan sen tunnustettu herra.

Red oli molempien koirien suosikki. Nodu näytti irvistäen
punaista kieltään ja tuli häntäänsä heiluttaen niin lähelle kuin
pohjoisgrönlantilainen koira yleensä voi tulla, eikä piskikään
murissut, mikä on suuri ystävyydenosoitus sen äreään rotuun kuuluvien
otusten taholta.

Juuri kun metsästäjät katosivat näkyvistä kukkuloiden taakse, hyökkäsi
varajohtaja Butterick kalpeana ja vavisten Sandyn konttoriin syyttämään
Rediä, mutta vanha skotlantilainen ehti ennen häntä.

— Älkää puhuko sanaakaan, hän sanoi parhaimmalla skotlantilaisella
korostuksellaan kohottaen kättään, joka oli hieman pienempi liikkiötä.
Olen jo kuullut hänen häpeällisestä käyttäytymisestään, mr Butterick,
ja karkoitin heti tuon nuoren roikaleen koko karjakartanosta. Täällä ei
kukaan saa pistolilla uhaten pakottaa isäntiä kenkiä kiilloittamaan.

Ja Sandy katseli raivostunutta ylimystä parin metrin korkeudelta
tietoisena oikeudenmukaisuudestaan.

Kun pieni seurue ratsasti hämärään, vyöryi sumuverho heitä kohti
alhaalla virtaavasta joesta vedenviheriöinä, tummuneeseen hopeaan ja
kirkkaan punasinervään vivahtelevina röykkiöinä. Sitten alkoi läntisen
taivaan sulan kullan yläpuolelta tuikkia äkkiä pieni, kellertävä tähti.
Suuret puut kohosivat korkeina kuin kirkon pylväät.

Heidän ratsastaessaan joen poikki kaalamon kohdalta pimeys tulvi heidän
ympärilleen kuin musta nousuvesi ja tummansininen taivas näytti tulevan
niin lähelle, että melkein luuli sen hipovan puiden oksia, joihin oli
takertunut tuikkivia tähtiä.

Kaukana kukkuloiden rinteillä he ratsastivat naapurikarjakartanon
laidunrajan poikki juuri kun tuhannet lampaat alkoivat kulkea
makuualueelle kuin valkoiset varjot. Pari koiraa laukkasi lähemmäksi
katsomaan matkamiehiä päästäen kumean murinan huomatessaan Nodun
ja Yedin. Ne olivat vanhoja englantilaisia lammaskoiria, suuria,
hännättömiä, karhumaisia eläimiä, joilla on tuuhea turkki ja
ymmärtäväiset silmät. Ne olivat niin raskaita ja voimakkaita, että vain
harvat koirat olisivat uskaltaneet ruveta niitä vastustamaan. Mutta
kaukaisen pohjolan uroot suhtautuivat tulijoihin niin halveksivasti,
että se vaikutti, ja lammaskoirat perääntyivät sallien toisten
mennä ohitseen. Nodu irvisteli iloisesti, ja Yed oli yhtä vakava ja
välinpitämätön kuin ennenkin juostessaan niiden ohi parantamatta
vauhtiaan.

Siksi yöksi metsästäjät asettuivat leiriin laajalle pengermälle
syvään rotkoon. Kun nuotion rätisevät liekit leimahtivat korkealle,
kuului kallioiden lomasta metsäsuden vaikeroivaa, uhkaavaa ulvontaa.
Kuullessaan sen alkoivat seipääseen kiinnitetyt hevoset korskahdella,
ja koirat heräsivät unestaan ja tuijottivat korvat pystyssä pimeään,
kunnes verenhimoiset petojen äänet lakkasivat kuulumasta.

Pieni joukko taivalsi nopeasti kolme päivää, kauas halki outojen,
karujen tienoiden. Korkeat kalliot, syvät kuilut ja jylhät louhikot
vuorottelivat peloittavina sokkeloina. Huippujen, solien ja tiheiden
viidakkojen yllä oli kuin ilmassa uhkaavan vaaran tuntua, mutta
mustasta henkipatosta itsestään, jota he olivat lähteneet etsimään,
he eivät nähneet jälkeäkään. He ratsastivat pienen kuohuvan virran
poikki, jonka vedet ryöppysivät hirmuista vauhtia jyrkännettä alas kuin
estääkseen heitä pääsemästä etemmäksi. Intiaanit olivat ajatelleet
pysähtyä sen toiselle rannalle. Heidän pannessaan leiriä kuntoon lähti
Red koirineen maleksimaan kauemmaksi virran rannalta jättäen pyssynsä,
reppunsa ja raskaan vyönsä sinne.

Ilmassa oli pakkasen tuntua, puiden lehdet olivat jo alkaneet
kellastua. Jokivarsilla olivat mustien pajujen lehdet jo käyneet
vaaleankeltaisiksi ja niiden kalvo oli heikosti punertava.
Koivut olivat ruosteenruskeita ja suklaanvärisiä, siellä täällä
hunajankeltaisia täpliä. Niiden takana kasvavat haavat olivat heleän
keltaisia ja kimaltelivat kuin kulta syyskuun ilmassa, kun taas
vaahteranlehdet olivat päältä karmiinin, alta räikeän punaiset.
Orjantappurapensaatkin loistelivat viidakoissa punaisina läiskinä.

Kun nuori karjapaimen käveli yhä etemmäksi virran rannalta ihaillen
edessään leviävää väriloistoa, hän huomasi äkkiä vuoren rinteessä parin
kolmen metrin syvyisen kuopan, josta jokin suuri peto oli kaivanut
esille kokonaisen lauman hopeanharmaita murmelin sukuisia jyrsijöitä,
jotka ovat toista vertaa isompia kuin Idässä elävät murmelit.
Veripilkut, pitkien kynsien jäljet savessa ja siellä täällä näkyvät
harmaat karvatukot osoittivat, missä pelästyneet eläimet oli siepattu
kiinni niiden yrittäessä kiivetä kuopan laitoja pitkin ylös. Kaikkialla
pehmeässä sorassa oli kuin leveän, paljaan ihmisjalan jälkiä, jotka
suippenivat kantapään kohdalta ja joissa jalkapohjan keskustaa
osoitti nahkapoimun painama uurre. Nähdessään ne Red säpsähti. Nuo
olivat karhun jälkiä, ja suippo kantapää on erikoisesti harmaankarhun
tunnusmerkki.

Redin tuijottaessa jälkiin aivan hänen edessään oleva paksu, musta
kanto liikahti osoittautuen suureksi, muurahaiskeon vieressä seisovaksi
karhuksi. Kun kookas peto kääntyi päin, Red huomasi, sydämensä äkkiä
noustessa kurkkuun, että pedon vasemmasta etukäpälästä puuttui yksi
kynsi. Hän kirosi hiljaa itsekseen:

— Tuhat dollaria, eikä minulla ole pyssyä mukanani!

Kolmivarvas teki silloin puolestaan lopun sen enemmistä valituksista.
Mutta se ei livahtanut nopeasti kuin varjo läheisimpään tiheikköön,
vaan laskeutui äkkiä nelinkontin ja hyökkäsi ärjähtäen Redin kimppuun
kuin lumivyöry. Se karjui kuin leijona tullessaan kohti pää ojossa ja
korvat luimussa ja purra louskutti hampaitaan, niin että vaahtopallot
lentelivät suupielistä silmien kiiluessa murhanhimosta kuin harmaa
teräs.

Red kääntyi ja lähti juoksemaan henkensä edestä, mutta samassa karhu
oli hänen kintereillään. Vain harmaankarhun merkillinen hyökkäystapa
pelasti sinä päivänä nuoren paimenen hengen. Hyökkäävä harmaakarhu
luottaa etukäpäliensä hirveiden kynsien musertaviin iskuihin ja
turvautuu hampaisiinsa vasta sitten, kun ahdistettava on maassa.
Kolmivarvas siis perääntyi ja suuntasi Rediin iskun, joka olisi
tappanut härän. Kuitenkin se silmänräpäyksen murto-osa, joka kului
pedon varustautuessa iskemään, sai iskun jäämään tuuman verran liian
lyhyeksi osuakseen mieheen. Syöksyen eteenpäin epätoivoisesti Red
saavutti pienen etumatkan. Mutta vauhdin ollessa kovimmillaan hänen
jalkansa tarttui puun juureen, ja hän kaatui suulleen maahan, juuri
kun karhu oli saavuttamaisillaan hänet jälleen. Kääntyen selälleen
Red veti polvensa koukkuun ja puristi kätensä nyrkkiin odottaen joka
hetki tuntevansa pedon käyrien kynsien tunkeutuvan hänen lihaansa. Kun
karhu jo oli kita ammollaan hänen yläpuolellaan ja pelastus näytti
mahdottomalta, oli apu samassa lähellä.

Harjaantuneina monissa taisteluissa valkoisten jääkarhujen kanssa
pohjolassa koirat olivat ponnahtaneet sivulle harmaankarhun hyökätessä
ja sitten syöksyneet sen kimppuun sivulta. Valkoinen, irvistelevä
Nodu oli joutunut aivan raivoon. Sen mustanpuhuvat huulet vetäytyivät
syrjään terävien, valkoisten hampaiden tieltä, suippo kuono oli
kiukusta rypyssä, silmät leimusivat taisteluintoa, josta se oli
saanut nimensä. Päästäen murahduksen, joka ilmaisi murharaivoa, se
hyökkäsi kuin pantteri, ja samassa sen hampaat yhtyivät harmaankarhun
reisilihaksessa.

Toiselta puolelta taasen Yed puri karhun koipia kuin susi, kunnes
karhu kääntyi, voimatta enää kärsiä tuskaa, kiduttajiinsa päin jättäen
rauhaan miehen, joka makasi avutonna sen käpälien välissä.

Peto liikkui niin nopeasti, että sen kumpikin isku olisi sattunut
tavallisiin koiriin, mutta Nodu ja Yed olivat ennenkin tapelleet yhtä
nopeiden karhujen kanssa, joten ne saivat helposti väistetyksi sen
suurten käpälien iskut. Ja samassa silmänräpäyksessä kun se kääntyi, ne
olivat jälleen sen kummallakin kupeella.

Käyttäen hyväkseen väliaikaa Red ponnahti jaloilleen ja juoksi piiloon
lähellä huomaamansa kannon taakse. Kun koirat lakkaamatta ahdistivat,
karhu perääntyi vihdoin kahden kaatuneen puun muodostamaan nurkkaukseen
ja kääntyi uhkaavasti muristen päin vihollisiaan.

Samassa Nodu hyökkäsi tuijottavin, leimuavin silmin ja punaisia täpliä
kaikkialla valkoisessa turkissaan sen kimppuun ja iski hampaansa juuri
suuren karhun takakoiven kinnerjänteeseen. Kääntymättä harmaakarhu iski
niin odottamattoman nopeasti, että äkkiä ilmestyi punainen juova koiran
valkoiseen kylkeen, jota karhun terävät kynnet olivat raapaisseet.

Yed yritti tehdä saman tempun toiselta puolelta. Ja jälleen,
liikahduttamatta lainkaan varoittavasti ruumistaan ja päätään, karhu
työnsi äkkiä etukäpälänsä syrjään ja tarttui kiinni suureen koiraan
päästämättä sitä enää irti.

Yedin tappelut olisivat päättyneet siihen paikkaan, jollei Red olisi
ehtinyt hätään. Penkoessaan epätoivoisesti taskujaan hän sai käteensä
ainoan aseensa, kääntöpääveitsen, jonka terä oli ainoastaan kymmenen
senttimetrin pituinen. Kumartuen eteenpäin puun rungon yli hän iski
veitsensä koko voimallaan pedon etulavan juureen ja ponnahti samassa
silmänräpäyksessä taaksepäin, ehtien juuri parhaiksi perääntyä. Piston
vihlaisevan tuskan tuntiessaan peto pyörähti ympäri ja läimähdytti
iskun, joka kiskaisi paksulta kaarnaa ja puuta rungon siitä kohdasta,
johon Red juuri oli nojautunut. Jälleen koirat hyökkäsivät sen kimppuun
kummaltakin puolelta sen syöksyessä miehen jälkeen, ja taas se kääntyi
niihin päin iskien tyhjään etukäpälillään ja peräytyi sitten tuohon
runkojen nurkkaukseen, jossa se oli kutakuinkin suojassa ahdistajiensa
hyökkäyksiltä.

Tappelijoiden tuijottaessa toisiinsa Red huusi apua voimiensa takaa
saamatta kuitenkaan vastausta. Leirin vieritse ryöppyävän puron kohina
vaimensi kaikki muut äänet.

Miehelle selvisi, että hän voisi livahtaa tiehensä ja pelastua, koska
koirat eivät päästäisi karhua seuraamaan häntä kauaksikaan. Mutta hän
ymmärsi nyt, että jos hän tekisi niin, olisi varmaa, että toinen,
ehkä kumpikin hänen nelijalkainen toverinsa olisi mennyttä, ennenkuin
hän ehtisi tuoda apua. Niiden haavat olivat kiihoittaneet niiden
taisteluinnon sellaiseksi vimmaksi, ettei niitä saisi karhun luota
pois, ja jos hän vain lähtisi tiehensä, niin viekas karhu ennemmin tahi
myöhemmin houkuttelisi ne käpäliensä ulottuville.

Kun Red katseli huohottavia ja veren tahraamia koiria, jotka olivat
oman henkensä uhalla pelastaneet hänen henkensä, ja näki niiden
silmissä ehdotonta luottamusta ja kiintymystä niiden katsoessa häneen,
hän päätti taistella toivottomalta tuntuvan taistelun loppuun saakka.
Hän ei voinut jättää niitä surman suuhun oman henkensä lunnaiksi
paremmin kuin jättää koeteltuja, uskollisia ihmistovereita pulaan.

Ja niin alkoi julma, suurenmoinen taistelu. Mies lakkasi huutamasta,
koirat eivät murisseet, eikä karhukaan enää äännähtänyt. Siitä tuli
sellainen taistelu, jonka kivikauden ihminen ehkä olisi voinut käydä
hirmuista luolakarhua vastaan aikoina, jolloin maa oli nuorempi kuin
nyt. Miehen viekkaus joutui siinä vastustamaan pedon voimaa, ja hänen
kymmeniä vuosituhansia sitten eläneiden esi-isiensä hurjuus liekehti
kuin tuli läpi sivistyksen kuoren hänen ryhtyessään uhmaamaan pedon
raivoa. Sekä karhun että koirat oli vallannut sellainen epätoivon
rohkeus, jonka vain kuolo saattoi sammuttaa, eikä ainoakaan sotilas,
ainoakaan viikinki ja sankari Redin kaukaisten esi-isien joukossa
ollut käynyt kamppailuun urhoollisemmin kuin heidän myöhäsyntyinen
punatukkainen jälkeläisensä tuona päivänä.

Yhä uudestaan hän upotti lyhyen ja tehottoman aseensa päätä myöten
pedon mustaan ruumiiseen, kun se kääntyi koirien kimppuun. Ja yhä
uudestaan hurjistunut peto pyörähti ympäri ja ryhtyi kiipeämään rungon
yli, joka erotti sen miehestä, kääntyen taas takaisin päästäkseen
koirien raatelevien hampaiden tuottamista sietämättömistä tuskista.
Eteenpäin, taaksepäin, huohottaen ja läähättäen, kiertäen ympyrässä,
taistelu jatkui, kunnes Redistä näytti aivan siltä kuin koko maailma
olisi kutistunut kokoon tuoksi pieneksi tantereeksi, tallatuksi
maakaistaleeksi, ja hän näki kuin punaisen usvan läpi karhun kiiluvat
ja Nodun ruskeat, leimuavat silmät ja Yedin tulena palavien silmien
vaaleat liekit.

Karhu oli kauan aikaa paremmalla puolella. Sillä näytti olevan
loppumattomat varastot kestävyyttä ja voimaa, eikä se välittänyt
veitsenviilloista enempää kuin neulanpistoista. Muuttaen äkkiä
taistelutapaansa musta peto oli hyökkäävinhän etäisimmän koiran
kimppuun ja kun Red nojautui melkein konemaisesti eteenpäin antaakseen
iskunsa, se läimähdytti häntä suuren ruumiinsa koko voimalla. Miehen
onneksi karhu käännähti sekunnin murto-osaa liian aikaisin, joten isku
osui tuuman verran harhaan. Mutta vaikka niinkin kävi, leikkasi yksi
käyrä kynsi Redin peukalon kokonaan halki, niin että veitsi kirposi
hänen kädestään. Hänen oikea kätensä oli tullut käyttökelvottomaksi
taistelun loppuajaksi.

Hänen aseettomana horjuessaan taaksepäin molemmat koirat hyökkäsivät
jälleen karhun kimppuun, ja niiden onnistui parhaiksi estää sitä
käyttämästä hyödykseen saavuttamaansa etua. Redin onneksi ilmaan
lennähtänyt veitsi putosi pensaasen hänen taakseen melkein hänen
jalkoihinsa, ja hän sai sen käteensä ajoissa pelastaakseen Nodun
hengen. Odottamattomalla iskulla karhu oli lennättänyt grönlantilaisen
koiran rungon yli ja kapusi juuri sen perästä, kun Red kumartui
eteenpäin ja pisti sitä taaskin, tällä kertaa vasemmalla kädellä ja
vähän matkan päähän siitä kohdasta, johon oli suunnannut edelliset
iskunsa. Vaikka isku näyttikin heikolta ja tehottomalta, se tuntui
kuitenkin tuottavan karhulle kovempia tuskia kuin ainoakaan aikaisempi,
ja kääntyen kuin välähdys peto hyökkäsi Rediä kohti ja murahti nyt
kumeasti, ensimmäisen kerran taistelun alkamisesta. Kun hirviö syöksyi
miehen jälkeen, Nodu kohottautui horjuen jaloilleen ja hyökkäsi sen
kimppuun. Alaskalainen piski ehti kuitenkin karhun kimppuun ensin
ja puri sitä terävillä hampaillaan niin kauan, että karhu kääntyi
raivoissaan sitä ahdistamaan.

Kun nuori paimen laahautui eteenpäin, hän tunsi ruumiinsa omituisen
puutuneeksi. Musta pilvi sumensi hitaasti hänen ajatuksensa.
Pitkällinen taistelun jännitys ja verenvuoto uuvuttivat.

Ponnistaen kaikki voimansa hän kurottautui vielä kerran rungon yli.
Pilven jo sumentaessa hänen järkeään koetti vielä piintynyt ajatus
estää häntä menemästä kokonaan tajuttomaksi. Hänen täytyi iskeä vielä
viimeinen kerta. Ojentautuen täyteen pituuteensa hän pisti veitsen
karhun vasemman etulavan taakse melkein samaan kohtaan kuin ennenkin,
ja asettaen loukkautuneen oikean kätensä vasemman tueksi hän työnsi
veitsen lihaan viimeisillä voimillaan, kunnes kärki, terä ja pääkin
upposivat näkymättömiin pedon ruumiiseen. Sitten ponnistaen vielä
viimeisen kerran voimansa Red vetäytyi takaisin ja painautui puun
runkoa vasten, joka oli hänen ja hänen vihollisensa välissä.

Viimeisessä silmänräpäyksessä hän pääsi heikon esteen suojaan, sillä
aivankuin hänen viimeinen pistonsa olisi irroittanut jousen karhun
ruumiissa, se ponnahti koholle maasta ja putosi poikittain rungolle
terävien kynsien heiluessa vaaksan, parin päässä paimenen ruumiista.

Suuri peto kurotti silmät lasimaisina ammottavaa kitaansa alempana
lepäävää miestä kohti. Mutta samassa se lyyhistyikin kokoon vaikeroiden
kuin kuoleva ihminen, hengettömänä, sillä miehen viimeinen isku oli
lävistänyt sen sydämen.

Silloin Red pyörtyi eikä tiennyt mitään, ennenkuin Nodu herätti hänet
henkiin nuolemalla hänen kasvojaan. Ponnistaen voimansa äärimmilleen
hänen onnistui kohottautua pystyyn, ja kutsuen koirat mukaansa hän
lähti kävelemään takaisin joelle.

Intiaanit olivat juuri lopettaneet illallisensa, kun paimen horjui
nuotiolle.

Red hymyili heikosti nojautuessaan Saanakin kannattavaan käsivarteen:

— Pojat, minulla oli niin paljon puuhaa vanhan Kolmivarpaan
tappamisessa, etten muistanut ollenkaan illallista.

Intiaanit katsahtivat toisiinsa, ja Saanak kosketti merkitsevästi
otsaansa.

— Ei! En minä ole hullu, Red väitti. Seuratkaa jonkin matkaa jälkiäni,
niin löydätte sen sieltä helposti.

Pari tuntia myöhemmin, kun Red oli levännyt ja syönyt ja saanut
haavoittuneen kätensä sidotuksi, intiaanit palasivat tuoden mukanaan
tapetun karhun taljan, jossa oli yhdeksäntoista puukon haavaa.
Puhumatta sanaakaan Saanak tarttui kirveeseensä ja kiipesi pisimpään
näkyvissä olevaan mäntyyn. Hän nousi aivan sen latvaan saakka, ja
laskeutuessaan hän hakkasi poikki jokaisen oksan, kunnes pitkä puu
kohosi kuin suuri sulka virran partaalta.

Siellä se on vielä tänäkin päivänä, tämän Circle T:n Red Benniksen
karsikkopuu, ja creet ovat antaneet hänelle nimeksi »Thel-lee-ah-djees»
— »Mies, joka ei jätä ystäviään pulaan».




TIMARTI


Tähdettömänä, sumuisena yönä syntyi muuan Maikal-viidakon monista
lapsista maailmaan. Sen emä oli viisas, vanha naarasnorsu; tämä kuului
laumaan, joka käytti laitumenaan tuhansien neliökilometrien laajuista
aluetta Sumatran metsissä. Sillä oli sisäänpainuneet ohimot ja risaiset
korvat, jotka ovat yhtä luonteenomaiset vanhalle norsulle kuin harmaat
hiukset vanhoille ihmisille.

Vaikka vastasyntynyt poikanen olikin vain metrin korkuinen seisoessaan
horjuvilla jaloillaan ja sen maitosyöksyhampaat juuri ja juuri näkyivät
naurettavan punaisen suun kummallakin puolen, se oli kuitenkin
kuninkaallista rotua, sillä sen isä ei ollut kukaan muu kuin Maikalin
lauman johtaja, koko suuren saaren vanhin, viisain ja isoin eläin.

Syntymäpäivästään saakka tuo pieni tulokas rupesi näyttämään
sellaista elämäniloa, joka tekee norsun poikasesta metsänväen
lapsista kaikkein onnellisimman, ja ennenkuin se oppi kävelemään,
se jo alkoi opetella heimonsa taitoja. Sen elintavat olivat aivan
erilaiset kuin ihmislapsen; se meni nukkumaan auringon noustessa,
kun sammakot kurnuttivat ja kiljuivat ja kun tuhannet muut äänet
toivottivat nousevan auringon tervetulleeksi. Kuuden kuukauden vanhana
se vieroitettiin, ja emä opetti sen syömään ruohoa ja poimimaan metsän
hedelmiä notkealla kärsällään ja ruiskuttamaan sillä yli koko ruumiinsa
vettä, aina kun lauma saapui lammikon tai muun vesistön rannalle.
Sitten se jonkin ajan kuluttua pudotti maito-syöksyhampaansa, niin
että niiden tilalle jäi vain pienet nystyrät, joista sitten oli määrä
kehittyä nuo mahtavat puolentoista metrin pituiset täysikasvuisen
norsun torahampaat.

Emä opetti poikasen uimaankin. Eräänä päivänä, kun auringon säteet
paahtoivat viidakkoa kuin sula laava, vanha johtaja opasti laumansa
salaisia polkuja pienelle järvelle, joka piileskeli aarniometsän
sydämessä kuin vihreään sädekiveen upotettu akvamariini. Kiivettyään
jyrkälle rannalle kookas uros laskeutui juhlallisesti takamuksilleen ja
äärettömän suuret jalat tönkköinä suoraan eteenpäin liukui veteen kuin
kelkka ja toitotti iloisesti syöksyessään alhaalla välkkyvään siniseen
veteen. Naarakset ja nuoremmat urokset noudattivat kukin vuorostaan
sen esimerkkiä kirkuen kuin lapsilauma, kunnes vain norsun poikanen ja
sen emo olivat jäljellä. Yhä uudestaan vanha naaras koetti houkutella
nuorta eläintä liukumaan alas muiden tavalla, mutta se peräytyi joka
kerta peläten alempana kimaltelevaa vedenpintaa. Vihdoin emo menettäen
kärsivällisyytensä töytäisi sitä äkkiä suurella päällään, jolloin se
kiiti vaikeroiden jyrkännettä veteen. Sätkytellen hädissään jaloillaan
se huomasi osaavansa uida, ja heti kun se pääsi järven toiselle
rannalle, se kääntyi takaisin, ja senkin jälkeen kun vanhemmat eläimet
jo olivat aikoja väsyneet urheiluun, se ui vielä kauan aikaa järvessä
yksinään kirkuen ja toitottaen iloissaan.

Sitten koitti päivä, jolloin Maikal-lauman nuorin oppi tietämään, että
kuolema aina väijyy viidakossa jokaista varomatonta ja tottelematonta.

Oli aamuhämärä juuri ennen auringonnousua. Suuret kämmekät hohtelivat
kaikkialla vihreiden sananjalkojen joukossa kuin värikkäät tähdet, ja
vihreäsilmäiset sininokkaiset sadelinnut lentää räpyttelivät puiden
välissä.

Erottuaan muusta laumasta pieni norsu ja sen emä joutuivat vihdoin
kattilamaisen syvennyksen reunalle. Sen toista reunaa rajoittivat kapea
puronen ja sileä hiekkaranta, joiden takaa näkyi valkoisia hedelmiä
täynnä oleva lansat-puu.

Nähdessään sen pieni norsu ryntäsi eteenpäin, välittämättä suuren
emänsä varoittavasta murahduksesta, kahlasi puron poikki ja aikoi
kiivetä rannalle. Mutta silloin sen jalat vajosivat lentohiekkaan,
ihmisille ja eläimille yhtä vaaralliseen loukkuun.

Hetkisen kuluttua se jo oli hiekassa polviaan myöten. Turhaan se yritti
kiskaista siitä irti ensin toista, sitten toista jalkaansa vajoten joka
ponnistuksella yhä syvemmälle ja kirkuen emäänsä avuksi tempoillessaan.
Emä oli tuokiossa paikalla tunnustellen varovasti petollista hiekkaa
suurella jalallaan. Vetäistyään sen pois se painautui rantakalliota
vasten ja kiersi harmaansinertävän kärsänsä, joka oli kyhmyinen ja
rosoinen kuin vanhan puun kaarna, poikasen ruumiin ympäri. Sitten se
painaen ruumiinsa kallioon veti voimakkaasti. Kuului imaiseva ääni,
ikäänkuin lentohiekka olisi maiskauttanut huuliaan, ja pieni norsu
vajosi yhä syvemmälle.

Kun märkä hiekka raapi poikasen pientä, pyöreää vatsaa, se vaikeroi
surkeasti. Näytti aivan siltä, kuin tämä ääni olisi herättänyt eloon
uusia voiman lähteitä emän suuressa ruumiissa. Kiertäen kärsänsä niin
tiukkaan hädässä olevan ympärille, että se melkein näytti uppoavan sen
pehmeään nahkaan, se istuutui maahan samalla äkkiä nykäisten, mihin
se keskitti äärettömien voimiensa jokaisen hivenen. Poikanen lakkasi
vajoamasta, mutta jäi hetkiseksi liikkumattomaksi pysyen yhä kiinni
surman rannan hellittämättömässä otteessa. Vasta kun suuren eläimen
hirmuiset lihakset venyivät ja jännittyivät kuin teräsköydet, nuo
peloittavat syvyydet luovuttivat vastahakoisesti saaliinsa. Ja vielä
pikku norsun seisoessa turvassa rannalla lentohiekka kohoili ja hyllyi
kuin vahingonilosta.

Tuskin viikkoa myöhemmin viidakon lapsi oppi tietämään, että paitsi
lentohiekkaa on olemassa muitakin vaaroja, joille eivät edes sen
suuren emän voimat voineet mitään. Jälleen sen suurenmoinen ruokahalu
saattoi sen pulaan. Eräänä päivänä, kun muu lauma torkkui viileässä
paikassa viidakon tiheikössä, se lähti hakemaan ruokaa ja huomasi
pienen rambuta-puun alimmista oksista riippuvan harmaan pallon, jonka
imelä mausteen tuoksu kutkutti sen sieraimia. Ojentaen pienen kärsänsä
niin korkealle kuin yletti se vetäisi pallon maahan, niin että hunaja
roiskui ylt'ympäri. Heti oli sen kimpussa kokonainen parvi mustia,
raivoisia viidakkomehiläisiä, jotka tunkeutuivat sen nahan poimuihin ja
pistelivät sen ruumiin jokaiseen näkyvissä olevaan osaan niin kuin vain
villit mehiläiset saattavat pistää.

Toitottaen ja kirkuen pieni norsu töytäili sinne tänne viidakossa
paeten vihdoin lammikkoon, jossa se oli oppinut uimaan. Siellä se
pysytteli päivän ja yön, vain kärsän pää veden pinnalla, kunnes pisto
vihdoin lakkasi kirvelemästä.

Kuukaudet kuluivat, ja nuori norsu alkoi oppia viidakon lait.
Lauma vaihtoi laidunpaikkaa joka päivä sadan vuoden vanhan uroksen
johdolla. Joskus eläimet kulkivat leveän joen äyräitä, joka virtasi
läpitunkemattomien, vihreiden seinämien välitse, jossa valkoiset kurjet
katselivat niitä juhlallisina hiekkamatalikoilta ja jossa wahwah-apinat
hyppelivät kirkuen rantapuiden latvoissa. Sitten ne saattoivat käydä
syömässä tiheimmän viidakon salaisimmissa sopukoissa, joiden hämärässä
kuului metsästävän tiikerin valitusta tahi sellaisia raapivia, sahan
sihinää muistuttavia ääniä, joita nälkäinen leopardi päästelee
kierrellessään saaliin haussa.

Sitten tuli yö, jolloin lauma ei pysähtynytkään laitumelle, vaan
liikkui eteenpäin askelin, joita shikarit, intialaiset metsästäjät,
nimittävät »pitkiksi askeliksi» ja jotka vievät eteenpäin nopeasti kuin
kulovalkea. Aamun koitteessa, juuri kun nouseva aurinko alkoi pilkottaa
puiden lomasta kuin jos sulatusuunin ovi olisi aukaistu, niitä vastaan
kantautui lämpimässä ilmassa ihmeellistä, imelää hajua, johon samalla
oli sekoittuneena omituista löyhkää, jota ihmisen sieraimet eivät olisi
sietäneet.

Tuo haju vaikutti laumaan silmänräpäyksessä. Parantaen jo ennestäänkin
kovaa vauhtiaan norsut hetkisen kuluttua kiitivät niin kovaa kyytiä,
että poikasen oli pakko laukata voimiensa takaa, ja lopulta se saattoi
pysytellä toisten mukana vain tarttumalla pienellä kärsällään kaikin
voimin emänsä häntään kiinni.

Norsujen syöksyessä viidakon halki tuo kummallinen haju kävi yhä
voimakkaammaksi, ja äkkiä alkoi edestäpäin kuulua sekavia ääniä.
Apinoiden kaikuvat huudot, laiskiaisten murahdukset ja villisikojen
röhkinä sekaantuivat muihin ääniin ja kutsuihin, ja kaikki eläimet
olivat keräytyneet amerikkalaista jalavaa muistuttavan puun ympärille;
se oli lähes kahdenkymmenenviiden metrin korkuinen, ja sen oksat
olivat täynnä ananaksen kokoisia hedelmiä, joiden vihreässä kuoressa
oli puolen tuuman pituiset piikit. Silloin tällöin kuului kumahdus,
kun sellainen hedelmä putosi maahan, mikä sai puun ympärille
kerääntyneet eläimet hyökkäilemään ja meluamaan, sillä palkintona,
josta ne tappelivat, oli _duriani_, maailman pahimmalta haiseva, mutta
parhaimman makuinen hedelmä. Sitäpaitsi sen herkullinen, kermanvärinen
sisus vaikuttaa eläimiin kiihdyttävästi ja tekee ne mielettömän
rohkeiksi, niin että durianipuun ympäristö näyttää hedelmien
kypsymisaikaan useinkin oikealta taistelutantereelta.

Juuri kun norsulauma pääsi puun juurelle, putosi suuri duriani maahan
melkein hipoen mustan pukin kierteisiä sarvia, jonka samoinkuin pari
sen naarasta taikavoimainen hedelmä oli houkutellut tuoksullaan puun
alle. Pukin kuopiessa terävillä etukavioillaan saalistaan norsulauman
vanha johtajauros hyökkäsi sen kimppuun vihaisesti mylvähtäen.

Musta pukki on nopein neljällä jalalla liikkuvista eläimistä,
sitäpaitsi suuren heimonsa taitavin tappelija, mutta ei suurimmastakaan
vauhdista eikä taidosta ole rahtuakaan hyötyä taistelussa viidakon
jättiläistä vastaan. Vihaisesti sähähtäen pukki livisti tiehensä
luovuttaen durianin norsulle.

Painaen kevyesti suurella jalallaan, jonka anturan ympärysmitta oli
lähes kolme metriä, johtaja halkaisi piikkisen hedelmän kahtia ja alkoi
ahmia sen herkullista sisusta. Sitten se kohotti kärsänsä ja toitotti
kimeästi. Se ääni sai kaikki puun ympärille kokoontuneet pienemmät
eläimet hajaantumaan kuin tuhka tuuleen. Ainoastaan yksi eläin
kieltäytyi tottelemasta uhkausta.

Kun inhoittavin kaikkien villien eläinten äänistä jyrisi ilmassa,
kuului durianipuun takaa pensaikosta murahtelevaa kirkunaa, ja parin
tonnin painoinen sarvikuono syöksyi sieltä esiin. Sumatralaisella
sarvikuonolla on samoinkuin afrikkalaisella mustalla sukulaisellaan
kaksi sarvea, joista turpaa lähinnä sijaitseva on käyrä, peloittava,
lähes metrin pituinen ase, kun taas lyhyempi takasarvi työntyy esiin
pedon kallosta kuin valkoinen pistin.

Yleensä norsu ja sarvikuono eivät tappele keskenään, sillä niiden
kamppailu saattaisi käydä tuhoisaksi molemmille. Sinä päivänä oli
kuitenkin lemmenjuoma haihduttanut kaiken varovaisuuden sarvikuonon
huumaantuneista aivoista, eikä toisaalta ainoakaan elävä eläin olisi
voinut pakottaa norsua peräytymään sen lauman ollessa saapuvilla.

Jälleen kajahti suuren uroksen varoittava toitotus, ja se varustautui
sellaiseen hirviöiden taisteluun, jollaisia kai useinkin tapahtui niinä
aikoina, jolloin maa oli nuorempi kuin nyt.

Sarvikuonon hyökätessä pensaikosta tuskin viidenkymmenen metrin
levyinen tasainen kenttä erotti sen norsun mustasta, korkeasta
ruumiista. Laskiessaan peloittava-aseisen, haarniskoidun päänsä melkein
maahan ja kömpelöiden, kolmivarpaisten jalkojen painaessa syvät
kuopat tantereeseen, se oli kuin panssarilaivan kimppuun hyökkäävä
torpedovene, ja näytti mahdottomalta, että norsu-uroksen suunnattoman
suuri ruumis voisi kestää sen hyökkäystä, sillä jos vain sarvikuonon
onnistuisi tunkeutua norsun paksujen etujalkojen väliin, jotka olivat
kuin mustasta basaltista veistetyt, uurteiset pylväät, sen sarvet
uppoaisivat auttamattomasti norsun suureen vatsaan. Jos sen vain
onnistuisi vahingoittaa suuren eläimen polvea, se voittaisi taistelun,
sillä raskasruumiinen norsu ei kykene liikkumaan, jos yksikään sen
jaloista joutuu käyttökelvottomaksi.

Vanha uros odotti kuitenkin vastustajaansa tyynenä ja varmana,
ikäänkuin osoittaakseen, että se oli sata vuotta kestäneen elämänsä
aikana oppinut vastustamaan sarvikuononkin peloittavaa hyökkäystä.
Kiertäen kärsänsä leukojensa väliin suojaan se käänsi suunnattoman
ruumiinsa niin, että se saattoi ottaa vastaan viidakkojen
hyökkäysvaunun, joka syöksyi sitä kohti. Ehkä kaikki muut eläimet
olisivat koettaneet väistää hyökkäystä vielä viime hetkessä, mutta
vanha uros tiesi, etteivät moiset temput sovi niin suurille eläimille
kuin se. Se siis seisoi liikkumattomana, kunnes sarvikuono oli melkein
siinä kiinni. Mutta juuri ennen korskahtelevan hirviön suuren ruumiin
musertavaa töytäystä se polvistui. Sarvikuono oli tavalliseen tapaansa
ummistanut ilkeät silmänsä hyökkäyksensä viime silmänräpäyksessä,
joten se ei tiennyt mitään väistöliikkeestä, jonka norsun viisaat
aivot olivat keksineet. Laskien väistämisajan hiuskarvalleen
oikein suuri uros työnsi eteenpäin pitkät syöksyhampaansa, joita
tuki viiden tonnin painoinen kasa luita ja lihaksia, niin että ne
suuntautuivat suoraan hyökkäävän hirviön haarniskoituun rintaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului repivää ääntä, kun sarvikuono
kirjaimellisesti naulautui norsun hirmuisiin aseisiin, jotka
lävistäen sen toistakymmentä senttimetriä paksun nahan tunkeutuivat
syvälle hyökkäävän pedon arkoihin elimiin. Kiljahtaen hirmuisesti
haavoittunut eläin koetti epätoivoisesti iskeä norsun etujalkoihin
käyrällä sarvellaan, mutta pitkät syöksyhampaat, joilla oli tukena
uroksen suurempi paino ja voima, pitivät sen asemillaan. Toitottaen
sitten vielä kerran raivoisasti vanha uros ponnistautui jaloilleen ja
hirmuisella tempauksella kohotti kuolevan sarvikuonon suuren ruumiin
koholle maasta, heittäen sen läheiseen tiheikköön ja seisoi korkeana
kuin kiistämätön viidakon kuningas laumansa keskellä, veren tahraamien
syöksyhampaiden erottuessa räikeinä sen mustasta nahasta.

Taistellessaan sarvikuonon kanssa norsu-uros oli osoittanut olevansa
rohkea, niin kuin johtajan pitääkin olla. Mutta koko lauma oli joka
tapauksessa ollut sen takana, eikä eläin, jonka se oli tuhonnut,
ollut puoltakaan sen koosta eikä painosta. Mutta vanhan naaraksen,
jonka seitsemänkymmenenviiden vuoden aikana tapahtuneet synnytykset
ja taistelut olivat uuvuttaneet, täytyi yksinään ryhtyä taisteluun
Maikal-viidakon kauheinta, voimakkainta ja peloittavinta hirviötä
vastaan, joka julmuudessa voittaa maailman kaikki nisäkkäät ja joka
kooltaan ja voimiltaan on melkein norsun vertainen.

Kerran hämäränä iltana joen kalvo kiilteli safranin keltaisena ja sen
rantoja reunustivat vaaleat lummeryhmät. Äyräiden heiluvat papyrukset
kahisivat tuulessa, ja tulipunainen kuu kumotti himmeänä sumun läpi.
Suuret tähdet loivat siltojaan oranssin ja kuparin väriseen välkkyvään
veteen, joka solisi ja kohisi, tummien haamujen liikkuessa hiljaa
sen synkissä syvyyksissä. Kun laihtunut naarasnorsu joi pitkään,
tuijottivat ilkeät, keltaiset silmät siihen topaasinvärisen veden
läpi. Eivät krokodiilitkaan, joilla on kaksi riviä ristissä olevia
hampaita ja kuuden, seitsemän metrin pituinen panssaripeitteinen
ruumis, uskalla käydä norsun kimppuun. Poikanen sammutti janonsa emon
suuren ruumiin takana, ja kun molemmat olivat juoneet tarpeekseen, ne
lähtivät palailemaan viidakon halki vuorenrinteelle, jossa laumalla oli
laidunmaansa.

Paluumatkalla nuori norsu kulki edellä, niin että emä saattoi nähdä
sen, sillä viidakossa on norsunkin paras pitää poikasensa alituisesti
näkyvissään.

Niiden matkatessa eteenpäin vanha emä kohotti silloin tällöin kärsäänsä
nuuhkien jokaista tuulenpuuskaa, joita leyhähteli viidakoista ja
tasangoilta. Vaikka norsu onkin huonokuuloinen ja -näköinen, sen vainu
on sentään niin terävä, että harvat eläimet sen siinä voittavat.
Äkkiä tunkeutui emän laajentuneisiin sieraimiin läheisestä viidakosta
sellaista hajua, joka pysähdytti sen siihen paikkaan ja sai sen
ääntämään varoittavasti poikaselle, joka tallusteli edellä.

Kuullessaan äänen tämä kääntyi ja kiiruhti takaisin, mutta liian
myöhään. Viidakosta syöksyi suklaanvärinen peto, joka lautasiltaan oli
ainakin parin metrin korkuinen ja jolla on päässä sellainen terävä,
käyrä sarvipari, että se tekee urosseladangista eli biisonihärästä
nykyisen maailman vaarallisimman eläimen.

Seladangi on suurin ja julmin kaikista villeistä nautaeläimistä,
kooltaan pienempi vain norsua ja valkoista sarvikuonoa. Se on
luonnostaan surmaaja, kun vielä kaikki sen aistitkin ovat harvinaisen
terävät. Ennenkuin norsunpoikanen ehti emänsä luo, tunkeutui hirviön
toinen käyrä sarvi sen pulleaan kylkeen saaden pakenevan eläimen
vaikeroimaan tuskasta. Tuo ääni ja poikasen vaaran näkeminen
haihduttivat kerrassaan vanhan emän arvelut. Kärsä koholla ja
toitottaen raivoissaan se syöksyi taisteluun, jota lauman johtajakin
olisi karttanut, jos se vain olisi ollut mahdollista.

Hyökkäys oli kiihoittanut suuren biisonihärän samanlaiseen
tappeluvimmaan, joka oli saanut valtaansa sen esi-isät metsähärät
silloin, kun ne olivat hyökätessään majoittaneet keisarillisen Rooman
legioonat Schwarzwaldissa parituhatta vuotta aikaisemmin.

Hiljentämättä lainkaan vauhtiaan nähdessään norsun mustan ruumiin
syöksyvän kohti kuutamossa seladangi hyökkäsi eteenpäin kuin
kilpa-auto. Juuri kun sen pitkät, käyrät sarvet näyttivät tunkeutuvan
norsun rintaan tahi iskevän sen pylväsmäisiin jalkoihin, suuren emän
onnistui astumalla syrjään melkein väistää hyökkäys — melkein, mutta
ei täydellisesti. Hyökkäävän biisonin vasen sarvi iski välähtävän
iskunsa ja viilsi norsun kylkeä, halkaisten paksun nahan kuin paperin
ja tunkeutuen syvälle kiinteään lihaan.

Karjahtaen raivosta ja tuskasta suuren pedon hyökätessä ohi norsu
työnsi pitkän käärmemäisen kärsänsä suoraan sen ruumiin alle, kiersi
sen toisen etujalan ympärille ja väänsi sitä itseensä päin. Kuin
taitavan painijan puolinelsoni tämä äkillinen nykäys keikautti
seladangin kumoon, niin että se sätkytteli koipiaan selällään. Ja
nopeasti kuin salama, ennenkuin kaatunut härkä ehti päästä jaloilleen,
norsu polvistui sen päälle kuin suuren hydraulisen puristimen
musertavalla voimalla. Kuului hirvittävää, rasahtelevaa ääntä, yksi
ainoa tuskallinen mylvähdys; sitten suuri norsuemä seisoi jälleen
pystyssä seladangin hengettömän ruumiin vieressä, jonka sen viiden
tonnin painoinen luu- ja lihamöhkäle oli ruhjonut muodottomaksi kasaksi.

Norsuemä oli pelastanut poikasensa lentohiekasta ja seladangin
sarvista, mutta eivät edes senkään rohkeus, voima eikä viisaus voineet
mitään seuraavalle viholliselle.

Maikal-viidakko sijaitsee Trengganun sulttaanikunnassa, ja sulttaani
oli äkkiä päättänyt hankkia uusia eläimiä norsulaumaansa, joka
oli uudistettu viimeksi hänen isoisänsä päivinä. Kokonaiset kylät
tyhjennettiin työläisistä, kokonainen armeija miehiä pantiin
kaatamaan puita, ja ihmeellisen lyhyessä ajassa oli rakennettu pyöreä
norsunloukku, jonka halkaisija oli kaksikymmentäviisi metriä ja jossa
oli kaksi kolmenkymmenen metrin pituista siipeä, jotka yhtyivät
saman käytävän suussa. Se oli parhaiksi niin suuri, että yksi norsu
kerrallaan mahtui siitä kulkemaan. Sen seinät ja siivet tuettiin
ja sidottiin yhteen rottingista punotuilla köysillä ja peitettiin
köynnöksillä, mutta aitauksen sisään jääneeseen viidakkoon ei koskettu.

Kun pyydys oli valmis, vihki kyläpappi sen uhraamalla valkoisen kukon;
kesy naarasnorsu vietiin sinne syötiksi, ja kuutamossa aloitti tuhat
miestä ajon. Hajaantuen pitkään, puolikuun muotoiseen ketjuun he
ryhtyivät hälisemään ja huutamaan ja kovasti rummuttamaan, jolloin
pelästynyt lauma alkoi siirtyä laitumeltaan lähestyvien ajomiesten
tieltä. Ajajat olivat siksi varovaisia, etteivät he milloinkaan
menneet niin lähelle, että pelästyneet norsut olisivat kääntyneet ja
lähteneet pakoon. Meluamista kesti koko yön, ja auringon noustessa oli
lauman kärki saapunut loukon köynnöksillä peitettyjen siipien luo.
Syöttinorsu toitotti aitauksessa tyynnyttävästi, samalla kun lauman
takaa lähestyvien ajajien melu kävi vain äänekkäämmäksi. Kulkien
pyydyksen toisiinsa liittyvien siipien vierustaa pujahtivat johtavat
norsut vuorotellen kapeasta portista viidakkoalueelle, joka oli
ympäröity puunrungoista rakennetulla aidalla. Päästyään sinne ne eivät
enää löytäneet takaisin kapeaan mutkaiseen käytävään, josta ne olivat
tulleet.

Pienen norsun emä huomasi ensimmäiseksi joutuneensa satimeen. Juosten
aidan vierustaa kuin mieletön se heittäytyi yhä uudestaan noita paksuja
puunrunkoja vasten, kunnes ne ritisivät ja ratisivat sen painosta, ja
toitotti samalla varoittavasti, mikä tunkeutui ulkopuolella vallitsevan
melun läpi kuin höyrypillin vihellys. Kuullessaan varoitusäänen pakotti
vanha uros, joka johti jälkijoukkoa, loput laumasta kääntymään, ja
murtautuen ajajien ketjun läpi ne pakenivat viidakon kaukaisimpiin
soppiin.

Silloin aidalle sijoittuneet vartiat katkaisivat köydet, jotka
pitivät ylhäällä satimen luukkua. Tämä putosi kuin suojaristikko
riistäen viimeisetkin pakenemismahdollisuudet aitaukseen joutuneilta
norsuilta. Syntyi pakokauhu, kun vangitut eläimet töytäilivät sinne
tänne yhtenä ainoana mustien, jättiläismäisten ruumiiden pyörteenä.
Samassa ajajat kiipesivät pylväiden päähän ja pitivät ne palavilla
soihduilla ja pitkillä keihäillä loitolla seinämistä. Heti päivän
valjettua vangitut norsut ajettiin kesyttämiskarsinoihin, joissa
ne sidottuina ja kahlehdittuina pakotettiin nälällä ja lyönneillä
tottelemaan. Nuori norsu päästettiin viimeisten joukossa satimesta;
se taisteli ääntä päästämättä jokaista kesyttämättömän luonteensa
lannistamisyritystä vastaan. Koska se oli lauman kuninkaan poika, sen
ei tietystikään sopinut alistua ihmisten komennettavaksi. Yhä uudestaan
se yritti epätoivoisesti päästä kiduttajiensa kimppuun saaden vihdoin
sivalletuksi kärsällään liian lähelle tullutta miestä niin kovasti,
että tämä retkahti tajutonna puuta vasten. Nähdessään sen kesyttäjien
päällikkö menetti kokonaan kärsivällisyytensä.

— Viekää tuo nuori paholainen pois ja ampukaa se, ennenkuin se tappaa
jonkun meistä, hän määräsi.

Kun sidottua ja avutonta, mutta vieläkin vastaan rimpuilevaa eläintä
vietiin pois, huudahti harjoittaja äkkiä ääneensä.

— Timarti! hän huusi viitaten nuoren norsun jalkaan ja kumarsi
kunnioittavasti eläimelle, joka oli juuri tuomittu kuolemaan.

Kerran sadassa vuodessa, niin alkuasukkaat uskovat, syntyy norsu, jonka
jokaisessa jalassa on kuusi varvasta viiden asemesta. Sellaista eläintä
luullaan Ganushin, suuren norsujumalan ruumistumaksi, jonka patsaiden
jokaiseen jalkaan aina kaiverretaan kuusi varvasta. Tämä Maikal-lauman
nuori norsu oli juuri sellainen.

Kaksikymmennelivarpaiselle Timartille alkoi nyt uusi elämä. Se ei
saanut enää vaeltaa viidakon tuoksuvassa hämärässä, jossa Etelän
tuikkivat tähdet näyttivät riippuvan puiden oksilla ja jossa kuu kohosi
kuin kiiltävä kultainen kilpi tummanvihreiden latvojen yläpuolelle.
Chakoran äänien asemesta, linnun, joka huutelee niin korkealta
yötaivaalta, että dajakit luulevat sen pesivän kuun luolissa, se sai
kuunnella Trengganun hopeisten temppelikellojen helinää. Se kulutti
päivänsä puistossa syöden mielin määrin paloiteltua sokeriruokoa ja
tuoretta ruohoa ja nukkui marmoritallissa, suuren palvelijajoukon yötä
päivää vartioidessa sitä.

Kului vuosi. Timarti kasvoi kasvamistaan, niin että se oli suurempi
kuin ainoakaan sen ikäinen Sumatrassa konsanaan nähty norsu.

Sitten tuli jälleen kevät. Kaikkialta kuului kuiskauksia ja kasvavien
kasvien kahinaa, ja viidakko oli täynnä uuden elämän värähtelyä.
Durianipuut olivat jälleen täynnä hedelmiä, ja tuhansia salaisia
teitään, maitse, vesitse ja ilmojen halki viidakon asukkaat riensivät
elämään ja rakastamaan sadekauden ikävien kuukausien päätyttyä.

Kaikkialta koko maakunnasta kiiruhti tuhansittain miehiä, naisia ja
lapsia kukkulalla sijaitsevaan suureen temppeliin, sillä siellä oli
määrä viettää Ganushin, norsujumalan, juhlaa ja samalla osoittaa
kunnioitusta Timartille, pyhälle kaksikymmennelivarpaiselle norsulle.

Kun juhlapäivä koitti, Timartin selkään levitettiin suuri, punainen
silkkivaippa, joka oli koristettu kullalla ja helmillä. Sen
syöksyhampaat kullattiin, ruumis maalattiin sinoberilla, ja sen suureen
päähän kiedottiin punaisista hibiscuksista sidottuja seppeleitä ja
köynnöksiä. Soittimien helinän ja kansanjoukkojen huutojen ohjaamana
ja sulttaanin itsensä palvelemana nuori norsu käveli hitaasti
marmorikäytävää pitkin. Kun ylipappi sitten kohotti kuihtuneet
käsivartensa lausuakseen rukouksen, soittokunta lakkasi soittamasta, ja
kuunteleva kansanjoukko muuttui haudan hiljaiseksi.

Äkkiä rikkoi hiljaisuuden kukkulan takaa näkyvän vihreän viidakon
reunasta kuuluva villin norsun toitotus. Vain juoksuaikana, kun lauma
hajaantuu ja töytäilee onnellisena versovassa viidakossa, tuo kutsu
joskus kuuluu.

Timartin korvat kääntyivät eteenpäin kuin suuret kilvet. Unohduksissa
olleet muistot alkoivat liikkua sen mielessä. Kutsu kajahti vielä
kerran, ja kuin hulluus iski sen vereen entisen riehakan, vapaan
elämän, auringonnousujen, kuutamoiltojen, lauman toveruuden ja viidakon
tuoksujen ja äänten kaipuu.

Mylvähtäen kumeasti se pyörsi takaisin pitkälle tielle, joka vei
portille. Palvelijat koettivat pysähdyttää sitä heiluttamalla
norsukeksejään sen edessä ja tuikkaamalla sitä kunnioittavasti niiden
terävillä kärjillä. Toitottaen kovasti, mikä peitti kansanjoukon melun,
se hyökkäsi temppelin porttia kohti. Kuullessaan pappien varoitushuudot
vartiat paukahduttivat portin kiinni juuri kun se pääsi sen edustalle.
Karjahtaen raivosta nuori norsu syöksyi eteenpäin ja töytäisi porttia
kuin muurinmurtaja. Sen kaikki ruhjovan voiman tieltä pirstoutui
kaiverrettu marmori palasiksi. Huumaantuneena ja murjoutuneena, mutta
vapaana Timarti pääsi temppelin alueen ulkopuolelle, ja ennenkuin
kesyt, harjoitetut norsut ehdittiin tuoda avuksi ajamaan sitä takaa, se
katosi metsään johtavalle pitkälle tielle. Kerran vain välähti punaista
ja keltaista viheriää metsää vasten; Timarti oli turvassa takaa-ajolta.

Mutta se ei sentään vieläkään päässyt esteettömästi viidakon
vapauteen. Kun se tunkeutui tiheän alakasvullisuuden läpi, johon oli
kietoutunut kaikenlaisia köynnöksiä, sen herkkiin sieraimiin kantautui
sellaista kuumaa, pistävää löyhkää, joka merkitsee kuolemaa viidakon
kaikille pienemmille eläimille ja hengenvaaraa norsullekin. Pitkät,
turvallisissa oloissa ja helpossa työssä ihmisten parissa vietetyt
kuukaudet eivät olleet pystyneet vaientamaan hälytyskelloa, jonka tuo
pahanenteinen haju pani kilisemään Timurtin korvissa. Pysähtyen kuin
naulattuna paikoilleen se tarkasteli edessään kasvavaa pitkää ruohoa
pienillä, räpyttelevillä silmillään.

Äkkiä näytti juuri sen edessä liikkuvan ruskea läiskä. Kuului uhkaavaa
murinaa, ja varjoisasta, kellertävästä ruohikosta, joka sulautui
yhteen pedon juovikkaan nahan kanssa, ponnahti ilmaan kahden metrin
pituinen tiikeri hirvittävä suu ammollaan ja upotti ojossa olevat
kyntensä syvälle Timartin silkillä peitettyyn nahkaan. Julma kissapeto
oli tuntenut terävällä vaistollaan, että norsu oli vasta kasvuiässä
oleva temppelinkasvatti, joten se toivoi voivansa kaataa sen maahan
odottamattomalla, rajulla hyökkäyksellään.

Mutta tiikeri ei tiennyt, että Timarti oli syntynyt viidakossa, eikä
sitäkään, että se ennenkin oli nähnyt lauman ottelevan tiikereiden
kanssa. Vaikka se horjahtikin suuren pedon ruumiin painosta, se pysyi
sentään jaloillaan eikä menettänyt malttiaan, mikä oli aivan yhtä
tärkeää. Toitottaen tuskissaan ja raivoissaan se pyörähti sivulle
ja kiersi pitkän kärsänsä kuin teräsköyden tiikerin juovikkaan.
jäntevän ruumiin ympärille. Tiukentaen otettaan, kunnes tiikerin
kylkiluut rutisivat, Timarti vetäisi suuren kissan maahan ja iski sitä
kullatuilla syöksyhampaillaan. Vaikka tiikeri pyörähtikin nopeaan
tapaansa syrjään, ei sen onnistunut täydellisesti väistää iskua,
vaan toisen syöksyhampaan kärki viilsi sen kyljen halki naulaten sen
hetkiseksi maahan. Pysytellen tasapainossa kolmen käpälän varassa
julma peto läimähdytti heimonsa vasenkätisen iskun, keskittäen siihen
teräksenlujan ruumiinsa koko voiman. Lyönti oli niin hirvittävä, että
nuori norsu horjui hetkisen ja sen suuri ruumis huojui, samalla kuin
punaisia viiruja ilmestyi sen harmaan sinertävään kylkeen. Seuraavassa
silmänräpäyksessä Timarti painoi toisen suuren etujalkansa kuin juntan
viidakon hirmun ruumiille. Kuului musertuvain luiden rusketta ja
tukahtunutta murinaa, kunnes nuori norsu hetkisen kuluttua paiskasi
muodottoman, juovaisen möhkäleen pitkään ruohikkoon.

Vankeuden aikainen silkkivaippa oli repeytynyt irti, ja veri oli
huuhtonut kultauksen syöksyhampaista; kyljet olivat aukiviilletyt ja
raadellut, mutta nyt puhalsi vapaa norsu sen kaikuvan toitotuksen,
johon vain voittajalla on oikeus.

Siihen kuului kaukaa heikko vastaus, ja toitottaen uudelleen Timarti
syöksyi viidakon halki takaisin laumansa luo.




BABIRUSSA


Pieni nuuhkiva porsas oli yksi kymmenestä, sillä sen emä, vanha
babirussa, Maikal-viidakon villisika, oli suurten perheiden kannattaja.

Kylmänä talviaamuna, kun malaijienkin maassa lehdet olivat huurteessa,
vanha _babirussa_ tunsi hetkensä koittaneen. Kiskoen maasta juurineen
pitkää ruohoa se laittoi pesänsä tiheään rottinkiviidakkoon asettaen
ruohon juuret sisäänpäin, niin että syntyi pyöreä kasa, joka oli aivan
jättiläismäisen tuhatkaunokin näköinen. Sitten se kaivautui kasan alle
ja kohotti sitä ylöspäin, niin että syntyi kömpelötekoinen maja, jota
toisiinsa kietoutuneiden köynnösten terävät, käyrät piikit rajoittivat
ja suojelivat.

Sinne vanha sikaemokin vetäytyi piiloon, ja siellä nuo kymmenen
porsasta syntyivät päivää ennen sateiden alkua. Poikueen viimeinen
ja pienin oli vaaleanpunertava, eikä harmaa tahi ruskea, kuten muut.
Sitäpaitsi se osoittautui siitä hetkestä alkaen, jolloin se avasi
terävät, räpyttelevät, pienet silmänsä, viisaammaksi, rohkeammaksi ja
nopeammaksi kuin ainoakaan noista toisista. Viisautensa ja rohkeutensa
se oli saanut luonnollisella tavalla perinnöksi, sillä villisika
on toiseksi urhoollisin ja kolmanneksi viisain kaikista viidakon
eläimistä. Ainoastaan mesimäyrä on urhoollisempi, ja vain norsu sekä
äreä, murahteleva laiskiainen ovat viisaampia. Mutta porsaan valppaus
oli kokonaan sen omaa, sillä vaikka jokainen villisika ponnahtaakin
silmänräpäyksessä jaloilleen, vain harvat niistä oppivat ajattelemaan
ja toimimaan niin nopeasti kuin tämä Maikal-viidakon vaalea babirussa.

Jo pienten porsaiden syntymäpäivänä varovainen vanha babirussa, niiden
emo, alkoi opettaa poikueelleen tietoja ja taitoja, jotka kaikkien
villiinväkeen kuuluvien eläinten täytyy oppia. Ne opetettiin lepäämään
hiljaa kuin hiiret mukavassa pesässään ja pakotettiin makaamaan
liikkumattomina huolimatta kaikesta, mitä tapahtui ulkopuolella, kunnes
emon hiljainen röhkäisy ilmaisi kaiken olevan jälleen hyvin. Tämä ääni
oli hiljennetty ihmiskorvalle kuulumattomaksi, samalla tavoin kuin
ilmassa liitelevän lepakon vikinä, mutta pieni babirussa kuuli sen
uskomattoman pitkän matkan päähän.

Joskus, kun pimeys oli kietonut tuoksuvan viidakon vaippaansa kuin
mustaan samettiin, kuulivat pienet porsaat, jotka olivat kääriytyneet
lämpimäksi, pieneksi pyöreäksi palloksi ruohokatoksen alle, omituista
ääntä, ikäänkuin tylsällä sahalla olisi kihnutettu sitkeää puuta. Niin
valittelee leopardi nälkäänsä, joka pakottaa sen samoilemaan öisin.
Harvinaisempaa oli saalista hakevan tiikerin kaamea, pitkäveteinen
vaikerrus. Kuullessaan nuo pahaenteiset äänet ruohikkoon piiloutuneet
viidakon lapset painautuivat lähemmäksi toisiaan kuin vaiston pakosta,
joka oli niissä yhtä syvällä kuin elämä itse ilmoittaessaan kuoleman
kulkevan ohi.

Sitten koitti päivä, jolloin babirussaperhe huolimatta yhtämittaisesta
nälkäisestä vikinästään vieroitettiin, ja jolloin porsaat ensi
kerran poistuen pesänsä hämärästä turvallisuudesta uskalsivat lähteä
katselemaan ulkopuolella olevaa maailmaa. Niistä se näytti kovin
suurelta ja vaaralliselta. Matalan ruohokaton asemesta oli korkealla
niiden yläpuolella heiluvista oksista muodostunut vihreä telttakatos,
jonka läpi näkyi paikoitellen sinistä taivasta ja untuvaisia
pilvenhattaroita. Kun ne liikkuivat viidakossa, niiden vierestä kuului
äkkiä rääkynää, joka pakotti ne kerääntymään lähemmäksi emää, kunnes
tämä jollakin ihmisille tuntemattomalla tavalla ilmoitti, että huutaja
oli vain fasaani, joka huolimatta kovasta äänestään ei ole pienille
porsaille vaarallinen.

Hetkisen kuluttua ne oppivat viidakon toisen opetuksen: vaara ei ole
milloinkaan kaukana. Pienen matkueen edessä kuului ruskeasta ruohikosta
äkkiä sihinää, kirkasta ja kylmää kuin jää; pitkien ruohonkorsien
lomasta kohosi suuren käärmeen tuhoa ennustava ruumis. Harmaana
kuin kuolema ja mustana kuin yö julma matelija huojui niiden edessä
auringonpaisteessa. Pienten babirussien mielestä ei tuossa solakassa,
miellyttävässä olennossa, joka heilui niiden edessä, näyttänyt olevan
mitään erikoisen vaarallista. Mutta varovainen vanhus, niiden emä, oli
aivan toista mieltä. Se tiesi liiankin hyvin, ettei nuori porsas voi
kestää kaikista käärmeistä vaarallisimman, kuningaskobran, luomettomien
silmien katsetta joutumatta sen uhriksi. Mutta itsestään se oli oppinut
tietämään jo aikoja sitten, että sen sitkeä nahka ja nahanalainen
paksu rasvakerros kykenevät suojelemaan sitä täydellisesti kaikkien
käärmeiden myrkkyhampaiden pistoilta.

Kun käärme kohotti vaarallisen päänsä hyvän matkaa toista metriä
maasta, vanha babirussa tyrkkäsi kerran vain pyörähdyttämällä suurta
päätään pienet porsaat, jotka tunkeutuivat eteenpäin, kierimään
suinpäin taakseen. Sitten se lähti painaen kärsänsä alemmaksi tuota
huojuvaa uhkaavaa olentoa kohti. Kobran solakka ruumis litistyi
niskan kohdalta niin litteäksi, että se oli ohut ja kova kuin taottu
teräs, samalla kuin sen synkät, tuhoa ennustavat silmät kiiluivat
kuin musta lasi. Äkkiä käärme iski eteen- ja alaspäin sukuunsa
kuuluvien matelijoiden tavalliseen nopeaan tapaan. Sellaisetkin
ammattikäärmeentappajat kuin faaraorotta ja haisumäyrä, jotka on
luotu nopeiksi, voivat vain vaivoin väistää täysikasvuisen kobran
iskua jouduttuaan kerran sen ulottuville. Mutta babirussa ei edes
yrittänytkään väistää. Painaen kärsänsä syvälle ruohikkoon ja nostaen
jokaisen harjaksensa pystyyn se otti vastaan käärmeen iskun niskaansa
hartioittensa väliin. Kun käärmeen kaksinkertaiset, ontot myrkkyhampaat
tunkeutuivat villisian lihaan, niistä pirskahti neljä ohutta,
vaaleankeltaista myrkkysuihkua babirussan nahan alle. Jokainen tippa
tuo kuoleman jokaiselle nisäkkäälle, suurille ja pienille, jos se vain
pääsee koskettamaan hermon päätä. Kun sellaista tapahtuu, myrkky leviää
hermostoon, lamauttaa hermosolmun toisensa perästä, kunnes se pääsee
niihin, jotka hallitsevat sydäntä ja keuhkoja, jolloin haavoittunut
eläin heittää henkensä.

Tämä hyökkäystapa oli aina ennen tehonnut kobran mielestä hyvin
tyydyttävästi. Se epäonnistui kuitenkin babirussaan nähden
pääasiallisesti siksi, ettei villisialla ole pinnalla hermoja, ei
ainakaan sellaisia, joiden kimppuun helposti pääsee. Ne ovat piilossa
syvällä paksujen nahkakerrosten ja kiinteän silavan alla.

Ennenkuin kobra ehti ponnahtaa takaisin asentoon suunnatakseen toisen
iskun, babirussan leuat pureutuivat lujasti sen teräksen lujan ruumiin
ympärille. Käärmeen raivosta sihisevä pää iski yhä uudestaan. Sitten
babirussan terävät hampaat tunkeutuivat läpi suomuisen nahan ja
lihasten, jotka olivat kovat kuin piiskansiima, eivätkä hellittäneet
otettaan, ennenkuin matelijan julma pää oli irti lähes neljän metrin
pituisesta ruumiista.

Painaen maahan päättömänä kiemurtelevan käärmeen terävillä sorkillaan
vanha emäsika kiskoi irti sen sitkeän nahan paljastaen kiinteän
valkoisen lihan perheelleen ravinnoksi.

Seuraavan elämän ja kuoleman tiedon oppiminen maksoi porsaille
paljoa enemmän kuin ensimmäisen opetuksen mieleen painaminen.
Silloin ne oli opetettu varovaisiksi muutamilla mustelmilla, mutta
silmänräpäyksellinen, ehdoton tottelevaisuus oli opittavissa ainoastaan
itsensä kuoleman hinnalla.

Niinä viikkoina, jotka olivat seuranneet ottelua kuningaskobran kanssa,
niiden paino ja viisaus olivat lisääntyneet kaikille villieläimille
ominaiseen tapaan, jotka kasvavat ja varttuvat tropiikin auringon
paisteessa. Erään tukahduttavan kuuman päivän iltana ne seurasivat
vanhaa babirussaa hyvin tallattua polkua veden partaalle auringon
laskiessa rusottavaan, vanhan kuparin väriseen utuun. Veden kalvo oli
kuin vaaleaa kultaa vivahtaen toisen rannan puolella tumman viheriään,
missä viidakko ulottui vesipiihin saakka. Kun janoinen lauma pääsi
viettävälle rantapenkereelle, ei vaaraa näkynyt, ei kuulunut eikä
tuntunut missään, ja koko poikue kiiruhti röhkien ja vikisten juomaan
kylmää vettä. Juuri ennenkuin vanha babirussa pääsi vedenpartaalle,
sen laajentuneet sieraimet tunsivat myskin hajua ja sen terävät silmät
huomasivat kaksi litteää kyhmyä, jotka olivat kuin ajopuun oksat ja
jotka alkoivat liikkua rantaa kohti. Heti tuntiessaan tuon vaarallisen
hajun ensi leyhkäyksen ja huomatessaan nuo mustat kyhmyt vanha sika
röhkäisi tavalla, joka babirussien kielessä merkitsee: »Takaisin!»
Kuullessaan merkin kaikki porsaat pysähtyivät paikalleen, paitsi kaksi.
Poikueen suurimmat ja voimakkaammat, täplikkäät johtajat, epäröivät
hetkisen, mutta lähtivät sitten jatkamaan matkaansa päättäen nähtävästi
juoda siemauksen, tapahtuipa mitä tahansa. Kaikki muut keräytyivät
yhteen joukkoon ja juoksivat vastahakoisesti, mutta tottelevaisina
emänsä turviin.

Juuri kun ne pääsivät emon luo, tapahtui jotakin hirvittävää. Niiden
silmien edessä tyyni vesi kuohahti äkkiä vaahdoksi kuuden metrin
pituisen krokodiilin hyökätessä kohti. Peto oli uinut joen poikki,
niin että vain sen ilkeiden keltaisten silmien kohdalla sijaitsevat
luukyhmyt olivat näkyneet veden pinnan yläpuolella. Sen musta,
harjareunainen pyrstö, jossa oli teräviä kohoutumia kuin sahan
hampaita, kuljetti sitä veden läpi kuin potkuri, ja vaikka sen musta
ruho oli paksu kuin hevosen ruumis ja vaikka sen jalat olivat lyhyet
ja käyrät, se syöksyi penkereelle niin kovaa vauhtia, että vain harvat
eläimet olisivat päässeet sitä pakoon. Kirkuen kauhusta molemmat pienet
porsaat livistivät emäänsä kohti juuri noiden julmien leukojen edellä,
jotka ammottivat aivan niiden kintereillä.

Huomatessaan, ettei se saanut kiinni pakenevia porsaita, suuri
sisilisko käytti hyödykseen sen sukuisten eläinten viimeistä, tuhoisaa
temppua, joka on kellistänyt monta näköjään jo turvaan päässyttä
eläintä. Pyörähtäen sivuittain se sivalsi pitkällä, harjareunaisella
pyrstöllään kuin viikatteella porsaita ja singahdutti ne korkealle
ilmaan, niin että ne putosivat molskahtaen veteen. Melkein samassa
krokodiili jo oli peräytynyt takaisin jokeen, eivätkä pienet babirussat
kohonneet enää milloinkaan pinnalle.

Tämän viimeisen tottelevaisuuden opetuksen jälkeen babirussaemä näytti
perheelleen, kuinka käydään loppumatonta taistelua nälkää vastaan, jota
kaikki villiinväkeen kuuluvat olennot saavat kärsiä. Ei ainoallakaan
eläimellä — lukuunottamatta ihmistä itseään — ole niin vaihteleva
ruokalista kuin babirussalla. Niin hyvin kalat, liha ja linnut kuin
käärmeet, hyönteiset, juuret, taimet ja kaikenlaiset hedelmät kuuluvat
villisian ruokajärjestykseen. Ja sitäpaitsi niiden vanha vakava emä
uskalsi, kuten pienet porsaat jo olivat saaneet selville, hankkia
niille sellaistakin ravintoa, jota ei ainoakaan muu viidakon eläin
uskaltanut lähestyäkään.

Muutamien päivien kuluttua krokodiilin tapaamisesta, kun nuo kahdeksan
porsasta liikkuivat hiljaa viidakon halki, kuten niiden johtaja oli
opettanut ne kulkemaan ruoanhakumatkoilla, vanha babirussa pysähtyi
äkkiä nuuskien tarkkaan ilmaa. Sen verrattomat sieraimet ilmoittivat
sille kuolleen puhvelin lepäävän piilossa lähipensaikossa. Ne tunsivat
myöskin ilmassa sellaista tiikerin hajua, joka olisi karkoittanut pois
jokaisen muun eläimen, paitsi kylmäveristä babirussaa. Villisialla ei
kertakaikkiaan ole hermoja ja vain muutamia pelonaiheita. Tämäkin kätki
aluksi poikueensa huolellisesti okaisen viidakon sydämeen ja alkoi
sitten tutkia, oliko tiikeri asettunut väijyksiin kaatamansa eläimen
läheisyyteen. Kovasti rohkaisten sika äkkiä hypähti aukealle sen
pensaan läheisyyteen, jossa puhvelin raato oli piilossa, ja ponnahti
heti takaisin turvaan akaasiaviidakon käyrien piikkien alle aikoen
nähtävästi houkutella tiikerin esille, jos se vain piileskeli jossakin
lähistöllä. Se toisti kolmesti tämän tempun juovikkaan murhamiehen
näyttämättä elon merkkiä. Päästyään vihdoin varmuuteen siitä, ettei
vaaraa ollut mailla halmeilla, se kutsui poikueen esiin kätköstään.
Hitaasti ja järjestelmällisesti, heimolaistensa tapaan, nuo kahdeksan
porsasta täyttivät vatsansa kuolleen puhvelin lihalla, kunnes raadon
kylkiluut olivat paljaina.

Kun tiikeri sinä iltana palasi haaskalle, se näki raivokseen ja
hämmästyksekseen suurimman osan siitä lihasta, jonka se oli varannut
toiseksi ateriakseen, hävinneen olemattomiin. Lukuisat pienten sorkkien
pehmoiseen maahan painamat jäljet osoittivat, millainen eläin oli
uskaltanut rosvota siltä sen tappaman eläimen.

       *       *       *       *       *

Kuukausia myöhemmin koitti viidakkopalon päivä, jolloin nuori babirussa
kohtasi ensimmäisen ja viimeisen kerran sen suuren Maikal-viidakon
villikarjun, joka oli sen isä. Kuinka tuli syttyi, sitä ei kukaan
tiennyt. Ehkä se pääsi leviämään kuljeksivan metsästäjän nuotiosta,
tahi ehkä pelkkä tropiikin auringon kuumuus sytytti palamaan kuivan
viidakkoruohomättään, joka oli paahtunut tulenaraksi. Nuori babirussa
ei tiennyt muuta kuin että äkkiä aamupäivällä hyökkäsi viidakon
keskustan läpi tulilinja, joka rätisi ja sihisi ja vaikeroi puiden
latvoissa. Kaikki metsän tiet ja polut ja salaiset kujanteet olivat
heti tungokseen asti täynnä viidakon asukkaita, jotka kiiruhtivat
soiden takaisille paljaille, turvallisille kukkuloille. Pohjoisissa
seuduissa pakolaiset olisivat kiiruhtaneet joelle ja uineet turvaan
sen toiselle rannalle, mutta kaikki Maikal-viidakon asukkaat tiesivät
vallan hyvin, että oleskeleminen liekkien keskellä on turvallisempaa
kuin antautuminen alttiiksi joen synkissä syvyyksissä piileville
vaaroille.

Ensin tulivat pienimmät, heikoimmat eläimet. Pienet sarvettomat
hiirikauriit, jotka olivat tuskin parinkymmenen senttimetrin korkuisia,
kiitivät ääneti ohi; harmaat siipioravat heittäytyivät ilmaan puiden
ylimmiltä oksilta jännittäen ruumiinsa niin litteäksi, että olivat
kuin ilmassa liitäviä kivilevyjä. Niiden jäljessä tulla touhusivat
langurit, suuret, kauniit harmaaturkkiset ja mustanaamaiset apinat
hyppien latvasta latvaan, ja pitkin maata syöksyi laumoittain
täplikkäitä haarasarvisia kääpiöhirviä ja pieniä haukkuvia hirviä,
jotka narskuttelivat hampaitaan mennessään, mustia nilgaiantilooppeja
ja joukoittain muita eläimiä. Laumoittain sakaaleja, susia, leopardeja,
kettuja ja ilveksiä, viidakon sydänseutujen punaisia kissoja, oli
suostunut yleiseen aselepoon, joka kulovalkean uhatessa oli solmittu
viidakossa.

Kokeneen, vanhan emänsä saattamana, joka elämänsä aikana oli nähnyt
monta viidakkopaloa, babirussaperhe jatkoi matkaansa soiden takaiseen,
turvalliseen piilopaikkaan, laajaan, okaiseen tiheikköön, josta ne
saattoivat nähdä viidakosta sen takana kohoaville kukkuloille vievälle
päätielle.

Pienempien eläinten joukossa laukkasi iso babirussakarju, jonka
harjaksisten leukojen kummallakin puolen kaartuvat neljännesmetrin
pituiset torahampaat olivat kuin käyrät tikarit. Kun se kiiti eteenpäin
kukkulan laelle kiiruhtavien, pelästyneiden eläinten joukossa, se
sattui törmäämään punaisen hallavaan suteen, joka oli melkein yhtä
suuri kuin pohjoisessa asustava harmaa veljensä. Tottuneena näkemään
kaikkien sorkkaeläinten pakenevan sen tieltä punaturkkinen metsästäjä
kääntyi metsäkarjuun päin murahtaen, niin että sen valkoiset
hampaat naksahtivat yhteen kuin terässangat. Babirussa näytti vain
hieman pudistavan päätään, mutta kuitenkin pitkähäntä seuraavassa
silmänräpäyksessä vääntelehti kuolemankielissä tiheikössä. Babirussien
julma johtaja oli viiltänyt sen kurkun auki pelottavilla tikareillaan.

Kun karju sitten alkoi kiivetä rinnettä ylös, murtui ja hajaantui
äkkiä sen edessä kiiruhtava pakolaislauma paeten tiheikköihin ja
tunkeutuen pensaikon läpi jättäen tien tyhjäksi. Kuin liukuen
sitä pitkin tuli alaspäin tavattoman suuri tiikeri. Sen kirkkaan
punakellervä, sysimustien juovien koristama turkki näytti liekkinä
loimuavan auringonpaisteessa, eivätkä sen suuret käpälät synnyttäneet
pienintäkään ääntä tallatessaan tietä. Sen naamassa oli sellainen
julmuuden ja säälimättömän voiman ilme, joka tekee tiikerin niin
hirvittävän näköiseksi. Kävellessään se piti suurta päätään melkein
maahan painettuna, eivätkä sen synkät, vihertävät silmät näyttäneet
kiinnittävän lainkaan huomiota sen ympärillä liikkuviin eläimiin, vaan
niiden katse oli suunnattuna kaukaisiin kukkuloihin. Karju oli ainoa
eläin, joka kieltäytyi koko ajan väistymästä hivenenkään vertaa uuden
tulokkaan tieltä, ja se pysytteli äreän uhmaavana keskellä polkua.
Näytti aivan siltä, ettei mikään muu kuin viidakkopalon pakotuksesta
solmittu aselepo voinut suoda babirussalle tätä itsepäistä rohkeutta,
että se uskalsi kulkea rinnakkain tiikerin kanssa. Tämä eriskummainen
pari kulki tietään tiikerin kellanvihreiden silmien vilkuillessa
sivulta babirussan pieniin, punaisiin silmiin, niin läheltä, että
jälkimmäisen torahampaat väliin melkein hipoivat toisen hirvittäviä
leukoja.

Äkkiä tie tukkeutui sellaiseltakin parilta kuin tiikeriltä ja
babirussalta. Pakenevien eläinten herättämä urosnorsu, joka oli päivän
kuumimmiksi tunneiksi paneutunut nukkumaan kukkulan rinteelle, toi
mustan ruhonsa ja pitkät, terävät syöksyhampaansa poikittain tielle.

Sanottakoon mitä tahansa, mutta norsu on silloin, kun se tahtoo käyttää
kuninkaallisia oikeuksiaan, maailman kaikkien eläinten kuningas.
Savun haju, pakenevien eläinlaumojen pakokauhu ja liekkien rätinä
olivat herättäneet tuon suuren rumilaan ja saaneet sen raivoihinsa.
Kun se liikkui eteenpäin, sen pienet siansilmät kiiluivat verestävinä
kuin babirussan silmät, ja se toitotti kimeästi kohottaen kärsäänsä.
Kuullessaan sen äänen tiikeri pysähtyi paikalleen, katsahti kerran
vain eteensä ilmestyneeseen jättiläiseen ja kääntyi kumeasti
murahtaen syrjään kadoten tiheikköön, mutta babirussa ei ollut
tietääkseenkään. Pakokauhu, uhkaava palo, taistelu suden kanssa ja
sen kaikkein katkerimman vihollisen, tiikerin, läheisyys olivat
hitaasti kiihoittaneet sen äreää luonnetta. Tarvitaan paljon, ennenkuin
babirussan kylmä veri kuumenee taistelunhaluiseksi, mutta kun sellaista
tapahtuu, eläin on kuin raivohullu ja riehuu silmittömästi. Vastustajan
ylivoimaisuudesta se ei välitä vähääkään, eikä sen oma henki ole
minkään arvoinen, kun vihollinen on saatava surmatuksi.

Röhkäisten pari kertaa sillä tavoin, mikä osoittaa babirussan joutuneen
murharaivon valtaan, karju hyökkäsi kohti. Syntyi merkillinen
kaksintaistelu. Suuri paksunahkainen, joka sulki tien villisialta,
painoi viisi tonnia ja oli yli kolmen metrin korkuinen. Villisika
painoi ehkä puolitoistasataa kiloa ja oli kippuran häntänsä päästä
ylöspäin työntyvän kärsänsä päähän saakka tuskin puolentoista metrin
pituinen. Mutta vastustajan suhteettomasti suurempi paino ja koko
samoinkuin oma kuolemanvaara olivat lakanneet merkitsemästä sille
mitään. Kuin ammuttu se hyökkäsi, ja ennenkuin suuri eläin ehti
liikahtaakaan, karju oli työntänyt terävät torahampaansa norsun toiseen
etujalkaan polven kohdalle sitkeän nahan läpi. Niiden partaveitsen
terävät reunat viilsivät paksun nahan halki kuin paperin, veren
tulvahtaessa silmänräpäyksessä haavoista. Toitottaen kimakasti norsu
yritti tallata pienen kiusanhenkensä jalkoihinsa ensin toisella, sitten
toisella etujalallaan, mutta babirussa oli liian ketterä jäädäkseen
sitä odottamaan ja vastasi viiltämällä syvän haavan norsun toiseenkin
etujalkaan. Nostaen aran kärsänsä vaaran ulottuvilta musta liikkuva
vuori yritti sitten iskeä runsaasti puolentoista metrin pituiset
syöksyhampaansa villisian ruumiiseen, mutta tämä pysytteli lähellä
norsun ruumista kääntyillen niin nopeasti, että se väisti jokaisen
iskun viiltäen samalla viiltämistään käyrillä torahampaillaan,
kunnes norsun ryppyiset, mustat, patsasmaiset etujalat olivat aivan
verestä punaisina. Tuskien hurjistuttaman paksunahkaisen aivot, jotka
ovat melkein yhtä kehittyneet kuin ihmisen, keksivät kohta uuden
hyökkäystavan, jolle ei babirussan nopeuskaan voinut mitään. Nojaten
eteenpäin suuren ruumiinsa, kun sen hurjistunut vastustaja jälleen
hyökkäsi syöksyhampaiden ulottuville, norsu äkkiä polvistui. Karju
olisi yhtä hyvin voinut vastustaa romahtavaa seinää. Sen läheisyydessä
ei ollut paikkaa, johon norsun suuret jalat eivät olisi ylettyneet;
vertahyytävään kiljaisuun, jonka babirussa aina päästää joutuessaan
surman suuhun, villisikalauman vanhan johtajan elämä sammui.

Kolmen kuukauden kuluttua viidakkopalosta iski se miekka, joka
aina uhkaa kaikkia villiinväkeen kuuluvia, pieniä ja suuria, vielä
kerran villisikaperheen niskaan. Vanha babirussa ei enää vienytkään
poikuettaan joelle juomaan. Siellä väijyi niin monta kuolemaa, etteivät
porsaat olleet siellä turvassa keskellä kirkasta päivääkään. Sen
sijaan se opasti ne salaisia polkuja viidakon sydämeen, missä syvällä
vihreiden puiden ja toisiinsa kietoutuneiden köynnösten siimeksessä
oli tummansininen vesilammikko. Sinne kaikki nuo kahdeksan saapuivat
kerran kuuman päivän päättyessä, kun koko lammikko hohteli safranin ja
purppuran värisenä länteen painuvan hehkuvan auringon valossa. Sinä
päivänä, kuten aina ennenkin, vanha emä kiersi lammikon ympäri, ennen
kuin se salli poikueen tulla lähelle. Kun ei vaarasta näkynyt eikä
kuulunut merkkiäkään, hajaantuivat janoiset pikku elukat pitkin rantaa
ja joivat tarpeekseen kylmää vettä.

Niiden takana huojui korkea papyrusryhmä heikossa tuulen hengessä,
joka liikutteli viidakon ylimpiä oksia. Lumpeet hohtelivat kuin
suuret tähdet sinistä vettä vasten. Sikojen juodessa liikahtivat
kaislat hieman, tuskin enempää kuin heikossa tuulessa, ja lumpeiden
valkoista taustaa vasten kuvastui epäselvästi jotakin, jossa oli
keltaisia, ruskeita ja mustia pilkkuja. Sitten, hitaasti kuin kellon
minuuttiosoitin, kohosi tyynestä vedestä tuhoa ennustava kolmikulmainen
pää, jonka kohtisuorat, punaiset silmät olivat luomettomat.
Silmänräpäystä myöhemmin, äkkiä kuin kierretty jousi laukeaa, sininen
vesi kuohahti valkoiseksi vaahdoksi, kun ilman halki singahtivat kuin
heitetty keihäs _ural-sawan_, kuningaspytonin, kaikista käärmeistä
suurimman ja voimakkaimman litteä pää ja jäntevä, teräksenvoimakas
ruumis.

Ennenkuin käärmettä lähinnä oleva porsas ehti edes kohottaa päätään,
jättiläiskäärme oli upottanut käyrät litteät hampaansa sen lihavaan
ruumiiseen ja kietoutunut sen ympäri kahteen kertaan puristaen kuin
teräsköysi.

Kuullessaan porsaan pelästyneen vinkaisun vanha babirussa syöksyi
rinnettä alas niin kovaa vauhtia, ettei niin raskaan eläimen olisi
luullut moiseen kykenevän. Vaikka sillä ei ollutkaan lajinsa koiraksen
peloittavia aseita, se ahdisti kuitenkin käärmettä niin salamannopeilla
iskuilla, että suuren raatelijan nahka repeytyi kappaleiksi ainakin
metrin pituudelta ja pitkät, veriset lihasuikaleet osoittivat, kuinka
syvälle emän pienet torahampaat olivat tunkeutuneet.

Kuninkaallinen käärme sähisi raivoissaan. Päästäen irti pikku porsaan
hervottoman ruumiin se yritti kietoa raivostuneen babirussaemän
kiemuroittensa ruhjovaan syleilyyn. Mutta ison sian ruumis oli
kuitenkin niin kulmikas ja paksu ja se pyörähteli niin nopeasti,
ettei pyton päässyt kietoutumaan sen ympärille, kun taas sika yhä
tunki torahampaansa matelijan täplikkään nahan läpi syvälle sen alla
piileviin teräksenlujiin lihaksiin.

Käärme näytti äkkiä huomaavan taistelun turhaksi. Viuhahduttaen
ruumistaan kuin suurta ruoskaa se kiemurteli äyrästä ylös ja katosi
tiheään viidakkoon.

Vanha babirussa nuuski pientä ruumista, jonka jättiläiskäärme oli
päästänyt irti. Mutta sen jokainen luu oli murskana, joten emä kiiruhti
johtamaan pois seitsemää porsasta, jotka sillä vielä oli jäljellä.

Sitä mukaa kuin kuukaudet kuluivat, valkoinen babirussa oppi viidakon
lakeja, toisen toisensa perästä. Sitten se äkkiä alkoi kasvaa kuin
korvatakseen menetetyn ajan, ja kun nuo seitsemän vuoden vanhoina
erosivat elääkseen siitä alkaen erillään toisistaan ja emästään, se oli
kookkain ja viisain kaikista.

Liekö johtunut valkoisen sian väristä vai sen luonteen merkillisestä
erakkomaisuudesta, että se vuosien vaihtuessa pysyi yksinäisenä
vielä sittenkin, kun se oli varttunut täydelleen urhoollisen ja
taistelunhaluisen vanhan isänsä kokoiseksi. Se ei ollut milloinkaan
mukana keväisissä taisteluissa, jolloin urokset kohtasivat toisensa
jossakin _maidanissa_, merkillisessä ympyränmuotoisessa aukkopaikassa,
joita näkee siellä täällä viidakon sydämessä ja joissa villikarjut
tappelevat keskenään valitsemistaan naaraksista.

Kun babirussa oli viiden vuoden vanha ja tullut täysikasvuiseksi ja
-voimaiseksi, koitti kerran kevätyö, jolloin taivas oli ylt'yleensä
kullankeltainen ja vaaleanpunainen, jolloin tummat puut kuvastuivat
sitä vasten keskiöisinä vihreinä läiskinä ja jolloin joen poikki
kiemurtelevat köynnökset loivat kummallisia sinisiä varjoja sepian
väriseen veteen. Oli hyvin hiljaista, ikäänkuin yö ja taivas ja
äänettömät puut olisivat kaikki odottaneet jotakin tapahtuvaksi.
Äkkiä ilmestyi idän taivaalle hehkua kuin aamunsarastusta: täysikuun
laita kurkisti näkö piirin reunalta. Vaaleana kuin vesikupla se
kieri taivaanrannan yläpuolelle, sen värin muuttuessa samalla
punakeltaiseksi. Viidakko muuttui valkoisen hohtavaksi kuin jos siihen
olisi satanut lunta.

Ilma oli silmänräpäyksessä täynnä ääniä. Sammakkojen alttoäänet
raksuttivat pimeässä, tiukulintu heräsi, ja sen viehättävät äänet
helisivät puiden välissä; gibbonit, hyvin pitkäkäsivartiset
ihmisenmuotoiset apinat kajahduttivat kaikuvan huutonsa, viidakon
ilosävelen, hyppiessään oksalta oksalle. Tiheiköt olivat täynnä
kuiskauksia ja kutsuja, villinväen jalkojen tassutusta ja töminää
niiden rientäessä sinne tänne keväisissä asioissaan.

Unikot availivat hitaasti kermanvärisiä terälehtiään täyttäen
viidakon tuoksuaalloillaan heikkojen hyvähajunpuuskien leyhkiessä
neilikanmustista puunrungoista. Viidakko oli täynnä tuoksua ja soittoa
villinväen sukeltaessa kuutamon taikakehään.

Viidakon piiloisimpiin tiheikköihin, jonne eivät
alkuasukasmetsästäjätkään milloinkaan tunkeutuneet, kokoontuivat kaikki
babirussalaumat suureen kokoukseen. Siellä karjut taistelivat keskenään
torahampaat kalisten, naaraksien pysytellessä katselijoina. Ilma oli
täynnä uhkaavaa röhkinää ja tuskan kiljuntaa, kun pari parin jälkeen
kohtasi toisensa kehän muotoisella taistelutantereella ja tappeli kärsä
kärsää vasten nopeasti pyörähdellen, väistellen ja iskien toisiaan
naamaan, niin että koko tienoo kajahteli niiden käyrien torahampaiden
kalinasta. Ja lähitienoon puut olivat täynnä langur-apinoita, joita
tulla touhusi viidakon kaikilta kulmilta katselemaan taistelua.

Pari toisensa perästä taisteli, kunnes jompikumpi haavoittuneena ja
murjoutuneena ja saamistaan haavoista vuotavan veren sokaisemana pakeni
kehästä jättäen voittajan uuden tappelijan uhmattavaksi.

Äkkiä, kesken tulisinta kamppailua, kuului nopeaa jalkojen kapsetta,
ja aukealle hyökkäsi valkoinen babirussa, joka oli kaikkia muita
kookkaampi. Siitä saakka kuin Maikal-viidakon villisikojen johtaja oli
menettänyt henkensä norsun kanssa tapellessaan, ei ollut sellaista
kilpailijaa ilmestynyt kevätkokoukseen. Sen sileä pinta hohteli
valkoisena kuutamossa, ja huolimatta suuresta koostaan se pyörähteli
kehässä yhtä nopeasti kuin karjujen nuorin.

Tappelijoiden kääntyessä katsomaan tulokasta ja apinoiden hälistessä
ja rykiessä kiihkoissaan tukahdutti äkkiä urostiikerin kiljunta kaikki
muut viidakon äänet. Tiikeri tavallisesti vaikeroi tahi naukuu. Joskus
se röhkii kuin sika, ja juoksuaikana sen ääni on merkillisen helisevä
kuin sambar-uroshirven. Ainoastaan harvoin se kiljahtaa täydellä
voimalla; silloin sen äänessä on kauhistuttavaa jylinää ja samalla
kuitenkin murhanhimoista murinaa.

Tiikeri seisoi kirkkaimmassa kuunvalossa korkealla pengermällä
kiistatantereen laidalla kuin kultapuitteissa jokaisen onyksinmustan
viirun näkyessä selvästi sen turkin punakellervää pohjaväriä vasten.
Sen häntä, jonka ympäri täplät kiersivät renkaina, pieksi juovaisia
kupeita tuhoa ennustavasti, ja kun se tuijotti villisikalaumaan, se
näytti säälimättömän julmuuden ruumistumalta. Suuren pedon silmät
paloivat kuutamossa viheriöinä kuin hehkuvat smaragdit ja niiden
hirvittävissä syvyyksissä piili kaikki se verenhimo ja hävittävä
hurjuus, jotka ovat tehneet tiikeristä viidakon hirmun.

Jälleen tuntui koko maa vavahtavan sen kiljunnasta. Apinat katosivat
puiden latvoista kuin varjot, ja aukean ympärille kokoontuneitten
villisikojen piiri hajosi kuin akanat tuulessa harjasniskojen
kiiruhtaessa turvaan lähitiheikköön. Vain valkoinen babirussa ja
muutamat muut suurimmat ja urhoollisimmat karjut kääntyivät äreinä
jättiläiskissaan päin. Ennenkuin suuren pedon hirvittävän äänen kaiku
oli lakannut kuulumasta, se jo hyökkäsi. Se oli seisonut hetkisen
julmana ja liikkumattomana paikallaan kuutamossa. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä se jo kiiti rinnettä alas kuin kauneuden ja voiman ja
pelon ihme. Vaikka sen vauhti olikin nopeampi kuin kilpajuoksijan, se
liikkui kuitenkin notkeasti, vaivattomasti ja kuin kävellen. Sen pitkä
ruumis näytti aivan kuin häviävän sen luonnottoman suuren pään taakse,
samalla kuin sen ammottavasta suusta kuului sähisevää murinaa ja sen
harvassa olevat hampaat kimaltelivat ja välkkyivät kuutamossa.

Harjasniskojen pieni ryhmä seisoi hetkisen silmäkkäin raivostuneen
pedon kanssa, mutta juuri kun tämä oli ne saavuttamaisillaan, ne
hajaantuivat ja pakenivat suin päin. Kaikki, paitsi yksi. Valkoinen
babirussa pysyi paikallaan sen pienten, punaisten silmien hehkuessa
kuin granaatit, ja se painoi päänsä alemmaksi, voidakseen paremmin
heiluttaa pitkiä torahampaitaan. Liekö ainoakaan seikkailija tahi
ritari konsanaan astunut kilpakentälle vaarallisempaa vihollista
kohti tahi osoittanut peloittavampaa rohkeutta ylivoimaa vastaan kuin
villisika tuona keväisenä yönä.

Tiikeri oli oikea hirviö. Se oli hyvinkin kahden metrin pituinen ja
painoi pitkän matkaa yli kahdensadan kilon. Babirussan ruumis ei
vastannut puoltakaan vastustajan painosta ja pituudesta. Sitäpaitsi
tiikerillä oli varusteina kynnet, jotka olivat kuin terässirpit,
ja hampaat, joiden voittaneita ei ole ollut siitä lähtien kun
sapelihammastiikeri kuoli sukupuuttoon; painoonsa nähden se on nopein
kaikista pedoista ja niin voimakas, että se tappaa täysikasvuisen
puhvelin yhdellä ainoalla käpälänsä iskulla ja kantaa raatoa
hampaissaan pitkät matkat.

Sellaista hirvittävää nopeuden ja voiman yhdistymää vastaan suuri
karju asetti teräksestä ja kovista jänteistä luodun ruumiinsa, jota
suojeli mitä parhain harjaksinen siannahkapanssari, Sitäpaitsi ei
maailmassa ole ainoaakaan jaloiltaan nopeampaa villikarjun painoista
eläintä, jos sillä vain on jalkojensa alla sellainen luja pohja kuin
tantereeksi tallattu tappeluaukion pinta. Valkoisen karjun julmien
leukojen kummankin puolen olivat partaveitsenterävät torahampaat,
joiden kärjetkin olivat terävät kuin pistomiekka. Niskan ja
hartioiden sitkeiden lihasten antaessa pontta hampaiden iskuille ne
saattoivat viiltää yhtä peloittavia haavoja kuin gurkhojen veitset
ja malaijisoturien aaltoteräiset käyrät tikarit. Metsäkarju saattoi
sitäpaitsi asettaa viidakkojen juovikkaan surmanhengen villille
raivolle vastapainoksi kylmäverisen hurjuutensa, joka oli aivan yhtä
vaarallinen.

Kolmen metrin päässä paikasta, jossa babirussa seisoi asennossa kuin
nyrkkeilijä, suuri kissa teki hyppynsä. Kun sen pitkä, notkea ruumis
lennähti karjun kohdalle, loimuavan oranssinvärisenä hopeanvalkoisessa
kuutamossa, ja sen monisirppiset käpälät olivat vetäytyneet taaksepäin
valmiina hirvittävään, kaapivaan iskuun, johon tiikeri luottaa, karju
hyökkäsi eteenpäin kammeten samalla sivulle ja kohotti äkkiä päätään.
Heti tiikerin nahka kylkiluiden alapuolelta tahraantui vereen.
Murahtaen peloittavasti juovikas murhamies suuntasi iskun, joka, jos
se vain olisi sattunut kohdalle, olisi riistänyt hengen babirussankin
teräksisestä ruumiista. Mutta viimeksimainitun nopeus pelasti sen
jälleen. Pyörähtäen salaman nopeasti se väisti iskun, ja vaikka
tiikerin käyrät kynnet viilsivätkin verisiä viiruja sen valkoiseen
nahkaan, eivät haavat sentään olleet hengenvaarallisia.

Sitten alkoi suurenmoinen ja julma taistelu. Tiikeri hyökkäsi jälleen
läheltä, ja sen onnistui tällä kertaa pudottautua karjun viettävään
selkään. Se aikoi upottaa torahampaansa syvälle ahdistettavansa
kurkkuun ja samalla katkaista niskan vääntämällä sen päätä taaksepäin.
Sellainen temppu kaataa kyllä puhvelin, mutta tiikerin oli sallittu
ainoastaan kerran yrittää sen sovelluttamista babirussaan. Karjun
niska oli niin lyhyt ja paksu, että siitä oli mahdoton saada otetta,
ja vaikka tiikerin kynnet tunkeutuivat syvälle karjun lihaksiin, ei
se voinut pitää kiinni tuota viettävää, liukasta, pyörivää ruumista.
Kun tiikeri liukui maahan, babirussa olisi tarvinnut vain tuuman
verran voittaakseen taistelun siinä paikassa. Kirkaisten kimeästi
raivosta valkoinen karju riistäytyi irti tiikerin otteesta ja vastasi
hyökkäykseen suuntaamalla ahdistajaansa kaksinkertaisen iskun
tikarimaisilla torahampaillaan, jotka tunkeutuivat syvälle suuren
kissan kurkkuun sivuuttaen nipin napin kaulavaltimon.

Salamannopeasti juovaturkki ponnahti taaksepäin ja alkoi hirmuisesti
muristen kiertää babirussaa hyökäten aina väliin, iskien nopeita
kaapaisevia iskujaan Karju väisti joka kerran hyökkäyksen hyppäämällä
syrjään ja vastasi terävien torahampaittensa viiltävällä ylöspäin
suunnatulla pistolla, ja sen raivoisa röhkinä sekaantui tiikerin
sähinään ja apinoiden hälinään ja kiihkeihin kirkaisuihin.

Babirussan leukapielistä tippui verta ja vaahtoa. Sen punaiset silmät
kiiluivat kuin rubiinit sen tarkatessa tiikerin jokaista notkahdusta
ja liikettä, ja vaikka sen monet haavat vuosivatkin verta, se oli
käänteissään yhtä salamannopea kuin ennenkin.

Taistelusta tuli äkkiä loppu. Vaikka babirussa kiljuikin raivosta,
ei se sallinut taistelun punaisen usvan hetkiseksikään lamauttaa
varovaisuutta ja kylmäverisyyttä, joihin villikarju aina turvautuu
taistellessaan, olipa se kuinka raivostunut tahansa.

Kissapedon ylenpalttinen ärtyminen koitui lopulta sen tuhoksi. Koska
se ei ollut tottunut siihen, että ainoakaan sen vastustaja kykeni
pitkälliseen vastarintaan, babirussan iskut ja väistöt kiihoittivat sen
vähitellen sellaiseen raivoon, että se vihdoin pani kaikki viimeisen
hypyn varaan — ja hävisi.

Tiikerin ponnahtaessa koholle babirussa hyppäsi syrjään sen käpälien
tieltä juuri ja juuri väistäen niiden iskun; samassa se pyörähti
solakoiden, jäntevien, nopeiden jalkojensa potkaisulla ympäri,
ja jättiläiskissan pudotessa maahan se viilsi käyrillä repivillä
torahampaillaan tiikerin vatsan halki pitkin pituuttaan. Suuri
punakellervä mustaviiruinen ruumis seisoi hetkisen liikkumatta
paikallaan, kuuman veren ruiskutessa haavoista suurina suihkuina.
Sitten se vaipui hitaasti kasaan.

Samassa tuokiossa karju jo ehti polkemaan tiikerin ruumista jaloillaan
iskien välähtelevät torahampaansa yhä uudestaan sen juovikkaiseen
turkkiin, kunnes suuri peto käheästi kiljahtaen retkahti pitkäkseen,
sen leimuavat silmät peitti kuoleman kaihi; ja ruumiin värähdellessä
kauan aikaa suonenvedon tapaisesti sen hurja henki lähti autuaammille
metsästysmaille.

Suuri babirussa seisoi hetkisen tiikerin voimakkaan ruumiin vieressä
vapisten heikkoudesta ja väsymyksestä, mutta yhä jaloillaan.
Toiset karjut ryhmittyivät vähitellen penkereen juurelle, jossa se
seisoi haavoittuneena, veren tahraamana ja uupuneena, mutta silti
Maikal-viidakon babirussien kiistämättömänä johtajana.




KHAMBU


Ehkä siksi, että poika oli pieni, nopea ja viisas, hänen äitinsä
oli kuukautta ennen kuolemaansa ristinyt hänet »Khambuksi», joksi
masailaiset nimittävät tasangon nopeaa pientä hiirtä.

Lochan, »Leijona», Induna [induna = alkuasukaspäällikkö], joka oli
erään masai-heimon osaston päällikkö, oli hänen isänsä; ja Khambu uskoi
lujasti, ettei maailmassa ollut olemassa hänen isänsä vertaista miestä,
sillä tämän kasvot olivat niin ylpeät ja pelottomat ja hänen vartalonsa
niin komea.

Kun Induna johti komppaniansa juhlalliseen tanssiin Ghamban, suuren
kuninkaan eteen, joka hallitsi mahtavia masailaisia, Khambu piiloutui
pensaikkoon leimuavien nuotioiden muodostaman kehän taakse, ja kun
hänen isänsä hypähti kehään leopardin talja uumillaan ja mustia
kotkansulkia päälaelle kootussa tukassaan, pienen pojan sydän oli
haljeta ylpeydestä. Kun puurummut nyyhkyttivät ja jyrisivät ja
_kuuduu_-torvet rämisivät räikeästi, Hiiri huusi toisten kanssa
»Bajetel», kuninkaallisen tervehdyksen, jonka vain kuningas on
oikeutettu kuulemaan, mutta kun tuhannet äänet huusivat »Ghamba!» tuon
pyhän sanan jälkeen, Khambu piipitti piilostaan pensaikosta »Lochan!»,
vaikk'ei kukaan muu kuullut hänen ääntään kuin Etelän tähdet, jotka
välkkyivät tummansinervällä taivaalla kuin lamput.

Sitten koitti leijonanmetsästyspäivä. Julma mustaharjainen,
voimakkaimmillaan oleva peto oli kaatanut kuninkaan karjalaumasta
hiehon. Tapahtumasta tuotiin seuraavana aamuna sana Ghamballe, joka joi
pombeaan (oluttaan) kuninkaallisen majan edustalla.

— Kuka vartioi kylää tänään? hän kysyi äänensä helähtäessä ikäänkuin
rautaovi olisi paiskattu kiinni.

— Lochan, kuului tusinan verran ääniä vastaavan, ja hetkisen kuluttua
Induna saapuikin paikalle palveluksessa olevan masailaisen soturin
täydessä aseistuksessa. Sarvikuonon nahasta valmistetun pitkän kilpensä
päällä hän kantoi heimonsa hirvittävää keihästä, ja toinen, lyhyempi
pistokeihäs oli pistetty hänen vyönsä alle. Vaikka hän kumarsi
kunnioittavasti, Ghamba huomasi närkästyksekseen hänen ryhdissään
jonkinlaista pelotonta huojuntaa ja keinuntaa ja kiinnitti huomionsa
siihen, että hän pelkäämättä uskalsi katsoa hallitsijaansa silmiin.
Sellaiset soturit, jotka katsovat kuningastaan silmiin, voivat saada
masailaisten keskuudessa äkillisen ja ikävän lopun.

— Kokoa sotilaasi ja tuo minulle ennen iltaa sen ruskean koiran pää ja
vuota, joka on uskaltanut tappaa minulta hiehon! hallitsija komensi.
Lochan kumarsi syvään ja poistui nopeasti ehtien kuitenkin vaihtaa
muutamia sanoja Hiiren kanssa, joka valmisti Indunalle aamiaista
samalla tavalla kuin oli nähnyt äitinsä tekevän menneinä päivinä.

— Lähden nyt, poikani, metsästämään leijonaa, hän sanoi hitaasti. Jos
kävisi niin, etten palaa, matkusta äitisi sukulaisten matabeleläisten
luo. He pitävät kyllä huolta Hiirestäni hänen vuokseen.

Ja Induna antoi suuren käsivartensa levätä hetkisen pojan hennoilla
hartioilla pienokaisen seisoessa hänen edessään ja kuunnellessa
vakavasti.

— Enkö minä saa lähteä mukaan? Khambu kysyi vihdoin nyökäyttäen pientä
pyöreätä päätään merkiksi, että hän ymmärsi.

— Et saa. Leijonanmetsästys ei sovi lainkaan Hiirelle. Jää sinä vain
tänne siksi aikaa, kunnes palaan tahi kunnes kuulet minun kuolleen. —
Sanottuaan sen hän poistui kokoamaan sotilaitaan.

— Lähden mukaan joka tapauksessa, Khambu tuumi itsekseen
uppiniskaisesti.

Niinpä tapahtui, että kun Lochanin joukkoon kuuluvat sata miestä
samoilivat edestakaisin tasangon poikki yhä laajentaen ketjuaan ja
pitäen valkoisen hiehon raadeltua haaskaa sen keskipisteenä, Khambu oli
aina heidän takanaan yhtä rauhallisena ja nopeana kuin kaimansa.

Saapuvilla oli muitakin miehiä katselemassa leijonan ajoa, valkoinen
päällikkö aseenkantajineen. Seurueen johtaja kertoi Lochanille, että
valkoinen päällikkö oli ollut neljä vuotta kaukaisen meren takaisen
maan kuninkaana. Tämä oli punakka, sinisilmäinen ja ruskeaviiksinen
mies, joka käytti silmälaseja, ja puhuessaan hän paljasti valkoiset,
tasaiset hampaansa, ikäänkuin hän olisi aikonut purra. Lochan vilkaisi
häneen ohimennen — sinä päivänä hän ajatteli enemmän leijonia kuin
kuninkaita.

Äkkiä, ajajaryhmän lähestyessä tuuheaa pensaikkoa, kuului sen uumenista
uhkaavaa murinaa. Leijona oli pensaikossa ilmoittaen murinallaan
tappavansa jokaisen, joka vain uskaltaisi häiritä sitä.

Hetkisen kuluttua masailaisten soturien ketju kiertyi pensaikon
ympärille, ja kaikkein ensimmäisenä käveli Induna itse eteenpäin
kannattaen pitkää kilpeään vasemmalla käsivarrellaan ja heiluttaen
oikealla kädellään heittokeihästään, jossa oli toista metriä pitkä
kaksiteräinen kärki ja tukeva rautainen varsi.

— Astu esiin, mustaharja! Sinua kutsuu päällikkö! hän huusi. Äkkiä
leijona olikin hänen edessään kuin ruskea pilvi, jossa piili
kuolema. Liikkumatta katsoa mulkoillen silmien leimutessa tuuheiden
kulmakarvojen varjossa, se asettui miestä päin. Sitten se painoi
päänsä alemmaksi, kunnes sen musta harja varjosti sen naamaa, ja sen
huulet kiertyivät kokoon paljastaen hampaat, jotka olivat pitkät kuin
valkoiset tikarit.

Juuri sillä hetkellä, kun suuren pedon lihakset jännittyivät hyppyyn,
välähti ilmassa jotakin kirkasta, ja toista metriä pitkä terä tunkeutui
kyyristyneen leijonan ruumiin läpi. Päästäen jylisevän kiljaisun
ruskea ruumis ponnahti ilman halki kynnet ojossa kuin mustat sirpit,
mutta suuren rumilaan ehtiessä kohdalle mies hyppäsi sivulle ja iski
pistokeihäänsä syvälle pedon kylkeen.

Kiljahtaen hirvittävästi leijona kohosi pystyyn ja tarttui pitkään
kilpeen kynsillään. Hetkisen sen leimuavat silmät tuijottivat sen
reunan yli miehen silmiin, sitten pedon paino kaatoi miehen maahan.
Kaatuessaan Lochan peitti itsensä pitkällä kilvellään vetäen päänsä ja
jalkansa sen alle kuin kilpikonna.

Leijona puri ja kynsi hetkisen turhaan sitkeää nahkaa, mutta työntäen
vihdoin mustat kyntensä sen alle se repäisi sen kuin lehden miehen
käsistä. Kun suuri peto nyt hyökkäsi eteenpäin upottaakseen hampaansa
vastustajansa avuttomaan ruumiiseen, tulikin loppu. Sen kita jäi
ammottamaan selälleen, vihaiset silmät muuttuivat lasimaisiksi,
ja syvään huoaten kuin kuoleva ihminen se tuupertui hengetönnä
suulleen ollen vähällä musertaa miehen mäsäksi painollaan. Kun Induna
ponnahti jaloilleen, huohottaen ja veren tahraamana, kotkansulkien
heilahdellessa hänen tukassaan, piipitti kimeä ääni pensaan takaa:

»Bajete! Lochan, Leijona!» Sotilaat toistivat karjuen huudon, ja
kuninkaallinen tervehdys vyöryi kuin ukkonen tasangon poikki.

Kun ääni lakkasi kuulumasta, tuli valkoinen päällikkö esille
masailaisten muodostaman kehän takaa, missä hän oli katsellut pedon ja
miehen kaksintaistelua.

— Suurenmoista! hän huudahti. Tule metsästämään kanssani, niin teen
sinusta rikkaan miehen!

— Palvelen Ghambaa, enkä ketään muuta, vastasi Lochan, kun sanat oli
tulkittu hänelle.

Kun hän seisoi siinä painaen toisella jalallaan kuolleen leijonan
päätä valkoisen päällikön onnittelujen ja omien sotilaittensa
kumeiden huutojen kaikuessa vielä hänen korvissaan, hän oli kuin
Voiton pronssipatsas. Mutta hänen sydämensä oli kuolettavan
levoton. Masailaisten keskuudessa sellaiset miehet, joille suodaan
kuninkaallinen tervehdys, eivät tavallisesti elä pitkää aikaa eivätkä
kuole miellyttävällä tavalla, ja syrjäsilmällään hän oli huomannut
tuhoaennustavien kasvojen ilkeän irvistyksen. Hän tiesi miehen
kuninkaan vakoojaksi, jollaisia oli aina pari, kolme jokaisessa
joukko-osastossa.

Saman päivän iltana, kun Lochan palasi kylään tuoden kuolleen leijonan
pään ja taljan hallitsijalle voitonmerkiksi, Ghamba otti hänet hyvin
sydämellisesti vastaan.

— Minulle on tuotu sana rohkeudestasi, hän sanoi ystävällisesti. Aiomme
mielihyväksemme järjestää sopivan palkinnon sinulle! Ja hän hymyili
synkästi.

Indunan rohkeus lannistui, sillä Ghamba, tuo suuri, musta paholainen,
hymyili vain silloin, kun hän suunnitteli murhaa.

Seuraavana päivänä Lochan istui majansa edustalla Khambun kanssa
illallisen jälkeen. Kun ilta hämärtyi, tasangon messinkinen kimallus
pehmeni ensin himmeäksi kullaksi, sitten utuiseksi punerrukseksi,
ja tasankoa ympäröivät korkeat vuoret näyttivät tulevan hämärässä
lähemmäksi.

— Elämämme on kuin lintu, joka lentää majaan pimeästä, leijailee jonkin
aikaa valossa ja palaa sitten takaisin yöhön, hän sanoi, ja Hiiri
katsoi isäänsä ymmärtäväisen näköisenä.

— Miehen pitää kuolla urhoollisesti, hän jatkoi hitaasti. Saattaa käydä
niin, että hän palaa elämään jälleen.

Kun Induna lakkasi puhumasta, rikkoi hiljaisuuden rumpujen kumea
pärinä, niiden kumahdusten vähitellen hukkuessa naisten kimeihin
huutoihin. Induna nousi huoaten jaloilleen.

— Aikani on koittanut; noidat ovat tulleet, hän sanoi pujottaessaan
kilven vasempaan käsivarteensa ja tarttuessaan toisella kädellään
keihääseen.

— Jää sinä tänne ja lähde aamulla, heti päivän valjettua, äitisi
sukulaisten luo, äläkä koskaan unohda isääsi, joka rakasti sinua hyvin
hellästi.

Sanottuaan sen hän lähti.

Nuotiot rätisivät kuninkaallisen majan ympärillä, jonka edustalla
kuninkaan suuri ruho lepäsi kantopaareilla. Soturi toisensa jälkeen
liittyi suureen kehään, joka kiersi ympäri koko aukeaman, Ghamba nousi
äkkiä seisoalleen, ja kaikki vaikenivat heti kuin lyönnistä.

Hänen kookas ruumiinsa seisoi hetkisen päin odottavia alamaisia, ja hän
katseli heitä kylmillä silmillään kuin epäjumala Sitten hänen sanansa
kaikuivat hänen eteensä kokoontuneille riveille kuin kuolinkellojen
kumina.

— Joukossamme on ilkeä velho, hänen äänensä jyrisi. Hän on vehkeillyt
kuninkaanne henkeä vastaan. Tänä iltana pitää noitieni tutkia häntä —
tutkia häntä tarkasti!

Hän vaipui takaisin kantopaareilleen.

Hänen syvän äänensä lakatessa kuulumasta riensi suureen ympyrään joukko
kauhistuttavan näköisiä naisia huutaen ja kiljuen.

Toiset olivat vielä nuoria, toiset parhaimmillaan, mutta kaikkien
kasvot näyttivät epäinhimillisen julmilta. Lyijynharmaan saven
keskeltä, jota oli tahrittu heidän otsaansa ja poskiinsa,
heidän silmänsä kiiluivat kuin hyökkäykseen valmistuneen mustan
silmälasikäärmeen silmät, ja ihmisten sormiluista tehdyt kaulanauhat
kalisivat ja kilisivät heidän liikkuessaan.

Kuin tuoreille jäljille päässeet koirat he töytäilivät edestakaisin,
ja kuta lähemmäksi he tulivat aukiota ympäröivää elävää rengasta, sitä
pelokkaammin miehet kaihtivat raivotarten käärmesilmien hurjaa hehkua,
vaikka he olivatkin karaistuneita sotureita.

Syöjätärten johtaja pysähtyi äkkiä ja nuuski ilmaa kuin saalista
vainuava koira. Sitten hän äkkiä syntyneen hiljaisuuden vallitessa,
joka oli hirvittävämpää kuin rumpujen pärinä, ryömi eteenpäin askeleen
kerrallaan kaula ojossa ja silmät liikkumattomina tuijottaen sinne
päin, missä Lochan seisoi soturiensa edessä. Vaikka tuo peloittava
olento tuli hitaasti, mutta kuolettavan varmasti yhä lähemmäksi, ei
Indunan ylpeissä kasvoissa näkynyt pelon merkkiäkään.

Kun raivotar oli noin metrin päässä Lochanista, hän pysähtyi ja
kiljaisi äkkiä kovalla äänellä:

— Kuolema velholle! puiden hänelle nyrkkiään.

Liikkeen tapahtuessa iski mustanvihreä, lähes parin metrin pituinen
puukäärme, jota noita oli kantanut muiden tietämättä käsivartensa
ympärillä, vihaisesti Indunan kasvoja kohti. Mutta vielä nopeammin kuin
käärme iski Lochan kumartui sivulle, ja kun matelijan hoikka ruumis
välähti hänen ohitseen, hän sivalsi sen poikki partaveitsen terävällä
keihäänsä kärjellä.

Noidan kasvot näyttivät tulen valossa ruumistuneen paholaisen naamalta.

— Tappakaa, tappakaa hänet! hän huusi suun ammottaessa nelikulmaisena
kuin kreikkalaisen korkokuvan raivottaren kasvoista. Hän on vehkeillyt
kuninkaan henkeä vastaan ja tappanut pyhän käärmeen!

Saatuaan Ghambalta merkin neljä hänen jättiläismäistä vartiaansa astui
lähemmäksi.

— En ole velho, vaan uskollinen mies. Jos minä kuolen, ei kenenkään
miehen henki ole turvassa! Siinä kaikki, mitä Induna sanoi vartioiden
viedessä hänet pois.

Viidakossa vallitsi jälleen yö. Tähdet tuikkivat kuin loistavat
jalokivet sinisellä taivaalla, ja laskeutuvan kuun valossa näyttivät
köynnökset himmeältä viheriältä verkolta, joka oli koristettu
valaisevilla valkoisilla kukilla. Pieni huuhkaja huhui pimeässä, ja
marakatit vaikeroivat puiden välissä kuin eksyneet lapset. Äkkiä
saalista vaanivan leopardin kumea, katkonainen yskintä vaimensi kaikki
muut äänet.

Hetkisen kuluttua pimeässä livahti kuusi tummaa varjoa. Paksujen
oksien lomitse siivilöityvä kuunvalo sattui noidan tuhoaennustaviin
kasvoihin. Hänen jäljessään, suukapula suussa ja käsivarret sidottuina,
käveli Induna kuninkaan pyövelien saattamana, jotka pakottivat häntä
kiirehtimään askeliaan, sillä leopardin ollessa saalista pyytämässä ei
ole hyvä olla ulkoisalla.

Pientä ryhmää seurasi seitsemäs olento pienenä ja äänetönnä ja muiden
tietämättä. Kun Ghamba oli luovuttanut Indunan pyöveleilleen ja
noidille surmattavaksi niin pitkällisellä kidutuksella kuin noita vain
saattoi keksiä, Khambu oli seuraillut kuusipäistä joukkoa ja sinä yönä
noudattanut sen jälkiä viidakon halki, missä kuolema väijyi pimeässä.

Syöjätär pysähtyi vihdoin vanhan, hylätyn sudenkuopan reunalle, joka
kerran oli ollut peitetty heikoilla oksilla ja ruoholla, mutta joka nyt
näytti mustalta tien keskellä sijaitsevalta rapakolta.

Saatuaan noidalta merkin neljä pyöveliä taluttivat tuomitun miehen
kuopan reunalle, ja hetkisen Induna ja nainen seisoivat vastakkain.
Vaikka suukapula oli työnnetty miehen suuhun niin raa'asti, että
molemmista suupielistä tippui verta, hän kohtasi kuitenkin pelkäämättä
syöjättären katseen, niin että syöjättären käärmeensilmät alkoivat
vilkuilla ja katsella muualle.

Kuin suuttuen heikkoudestaan hän kääntyi raivoissaan miesten puoleen
ihmisenluista kootun kaulanauhan kalahdellessa hänen liikkuessaan.

— Miksi te tuijotatte minuun, saastaiset koirat? hän kirkui. Heittäkää
velho kuolemaan!

Käskyä noudattaen pyövelit tarttuivat Indunan sidottuihin käsivarsiin
ja tyrkkäsivät hänet kuoppaan, joka ammotti mustana kuin hauta. Pudoten
vahingoittumatonna kolmisen metriä syvän haudan pehmeälle pohjalle
hän katsoi ylös ja näki noidan kasvojen tuijottavan häneen hämärässä
valossa.

— Odota siellä kuolemaasi! kuului syöjättären kuiskaus kuin käärmeen
sähinä. Ennenkuin lähden, valmistan sille tien!

Viittansa alta noita kaivoi ruukun, joka oli täynnä villimehiläisten
hunajaa. Hän siveli hunajalla maahan viiruja, jotka lähtivät säteettäin
kuopasta kuin pyörän puolapuut. Hänen takanaan seisovat neljä miestä
katsahtivat salaa toisiinsa, ja heidänkin säälimättömissä kasvoissaan
näkyi hetkisen jotakin kauhun tapaista.

Masailaisilla on monta surmaamistapaa, joista ei ole hyvä puhua. Rotan
kidutuksen ja papukaijan rankaisemisen ovat varmasti keksineet hornan
henget, mutta kumpikaan niistä ei ole niin hirvittävä loppu kuin se,
jonka noita oli valmistanut omaan heimoonsa kuuluvalle vangitulle
Leijonalle.

Kaataen lopun hunajan kuopan reunoille hän poistui apureineen
tummansinisen taivaan laajan kuvun kaartuessa tähtien täplittämänä
tutkimattomana viidakon yllä.

Äkkiä kuului tien takana kasvavien pienten marulapuiden välistä
kahinaa ja pieni tumma olento ilmestyi kuutamossa kuopan reunalle Kun
suukapulaan ja nuoriin köytetty päällikkö valmistautui kohtaamaan
kuolemansa kuin mies, kuului ylhäältä ääni, jota hän ei ollut osannut
toivoa enää milloinkaan kuulevansa tässä maailmassa.

— Isä! kuiskasi hento ääni. Täällä olen minä, sinun oma Hiiresi.

Seuraavassa silmänräpäyksessä putosi kuoppaan läheisestä puusta
leikattu köynnös, ja hetkistä myöhemmin poika seisoi isänsä vieressä.
Vetäisten Lochanin pistokeihään huotrasta Khambu leikkasi poikki
Indunan siteet sen partaveitsen terävällä kärjellä ja otti pois
suukapulan.

Molemmat seisoivat hetkisen paikallaan katsellen toisiaan; sitten
Indunan pitkä vartalo huojui ja vapisi, kun hän yritti turhaan
puristaa poikaa hajaantuneilla käsivarsillaan. Hänen kielensä oli niin
ajettunut, ettei hän saattanut puhua, mutta kun Hiiri hieroi hänen
puutuneita lihaksiaan, oli Lochanin syvällä sijaitsevissa silmissä
tuota kuolematonta rakkautta, joka liittää ihmisen, mustan yhtä hyvin
kuin valkoisenkin, jumalalliseen.

Päällikkö säpsähti äkkiä, ja epäselvä, varoittava sana tunkeutui
hänen ajettuneiden huuliensa välistä. Viidakossa vallitsi nyt outo
hiljaisuus, ja kaikki sammakkojen ja hyönteisten yöäänet olivat äkkiä
vaienneet.

Silloin tuntui hiljaisuudessa jonkinlainen kuiskaus ryömivän maata
pitkin kuoppaa kohti kuin kulovalkean ritinä. Kuullessaan äänen
päällikkö koetti epätoivoisesti tarttua köynnökseen avuttomilla
käsillään. Säikähtäen isänsä kasvojen ilmettä Khambu hieroi ja
puristeli hänen puutuneita lihaksiaan niin kovasti kuin hänen jäntevän
pienen ruumiinsa voimat vain sallivat. Hänen hääriessään tuo kaukainen
kuiskailu kävi äänekkäämmäksi ja tuntui tulevan yhä lähemmäksi.

Mutisten jotakin epäselvästi Lochan käski viitaten kädellään poikaa
pakenemaan, niin kauan kuin oli aikaa.

Mutta välittämättä isänsä merkistä Khambu hieroi vimmatusti vielä
muutamia minuutteja, kunnes hidas veri alkoi jälleen virrata miehen
suonissa pistellen kuin tuhansilla neuloilla. Kun isä vihdoinkin
saattoi liikuttaa käsiään, vieläpä tarttua kömpelösti köynnökseen,
Hiiri kääri köynnöksen Indunan rinnan ympärille kainaloiden alle ja
kiipesi sitten, siirrellen käsiään, köynnöstä myöten kuopan reunalle.

Siellä näytti kuutamossa koko maan pinta liikkuvan ja kulkevan. Hunajan
hajun houkuttelemina lähestyi kuoppaa tuollainen muurahaisarmeija,
jotka lakaisevat viidakkoa kuin tuli. Sokeina ja mustina ja
lukemattomina kuin merenhiekka ne käyrillä repivillä leuoillaan
hävittivät kuin tuli jokaisen niiden tielle sattuvan elävän olennon.
Tuo sihisevä kuiskailu, joka oli pakottanut viidakon vaikenemaan, oli
tiheikköjen läpi ponnistelevien miljoonien pienten jalkojen kahinaa.
Ei ihminen eikä eläin voinut pelastua hengissä niiden kynsistä, ja
muutamien minuuttien kuluttua ne vyöryisivät sudenkuopan laidan yli
vastustamattomasti ja tuhoisina kuin sula laavavirta.

Kuoleman armeija oli jo niin lähellä, että pienten murhamiesten
tiukkaan sulloutuneiden ruumiiden kuuma löyhkä pisteli Khambun
sieraimia kuin mehiläisparven haju. Painaen jalkansa kuopan
laitoihin Khambu kiskoi hurjasti Indunan rinnan ympärille kiedotusta
köynnöksestä, mutta hänen vähäiset voimansa riittivät tuskin
hievahduttamaan köynnöksen toiseen päähän sidotun miehen painavaa
ruumista.

Hitaasti ja hellittämättä liikkuivat tuholaisten mustat rivit päästen
jo niin lähelle, että poika kuuli heikkoa kalahtelua, kun niiden kovat,
kimaltelevat ruumiit koskettivat toisiinsa. Kumartuen kuopan laidan yli
hän huusi:

— Kiiruhda! ja jälleen hetkisen kuluttua: Joudu! Joudu!

Purren hammasta Induna koetti turhaan pakottaa puutuneita käsivarsiaan
tottelemaan, hyönteisarmeijan jalkojen kahinan ja sihinän käydessä yhä
kovemmaksi ja kuuluessa yhä lähempää.

Ylhäältä kuului jälleen Hiiren tuskallinen kuiskaus, jolloin Lochan
tarttui köynnökseen hampaillaan. Kaivaen jalkansa syvälle pehmeään
maahan kuopan seinään hänen onnistui kiivetä sen puoliväliin, ennenkuin
putosi takaisin.

Sitten hän näki, tuntien hirvittävää kammoa, kuopan reunan yli, jossa
hän oli vangittuna, tulvivan liikkuvien pienten mustien ruumiiden
virran. Hänen mieleensä muistui haavoittunut puhveli, jonka kimppuun
hän oli nähnyt vaeltajamuurahaisten hyökkäävän. Avuton eläin oli
tempoillut ja ammunut, kunnes oli menettänyt henkensä noiden hirmuisten
hyönteisten kauheiden mustien aaltojen alla, joiden repivät leuat
olivat uskomattoman lyhyessä ajassa jyrsineet jokaisen lihan hitusenkin
tuosta suuresta ruumiista.

Tämän hirmuisen muiston iskiessä kiduttavana hänen aivoihinsa ehti
ensimmäinen kiinteä rykelmä näitä pieniä mustia tuholaisia kuopan
pohjalle. Niiden sokeat päät ojentuivat ylöspäin, ja käyrät leuat
avautuivat ja sulkeutuivat kuin terävät, mustat terässakset hyönteisten
lähtiessä etenemään tuonnimmaista seinää vasten painautunutta miestä
kohti.

Silloin juuri, surman jo aukoessa suutaan, saapui pelastus. Oli kuin
hengen vaara olisi ajanut kuuman veren jälleen Lochanin käsivarsien
puutuneisiin ja puristuksissa olleisiin suoniin. Tuskallisesti
vihlaisten hänen voimansa palasivat, hän tarttui epätoivoisesti pitkään
köynnökseen ja kiipesi sitä pitkin ylös juuri samalla hetkellä, jolloin
mustan armeijan kärki saapui paikkaan, jossa hänen jalkansa olivat
seisoneet silmänräpäystä aikaisemmin.

Ylemmäs ja yhä ylemmäs hän kiipesi, kunnes hän pääsi jälleen viidakon
viileään, tuoksuvaan yöhön, missä helmiäisen valkea kuutamo väritti
puut maidonkarvaisiksi. Mutta hänen alapuolellaan kiehui suden kuoppa
kuin pata, pohja mustanaan parveilevia muurahaisia.

Induna lepäsi kauan aikaa liikkumattomana viidakon ruohikossa
hengittäen syvään ja tuskin itsekään uskoen vielä pelastumistaan
todeksi.

— Lähdetään jo pois, hyvä isä! Hiiri kuiskasi hänen korvaansa. Tiedän,
minne nuo välähtelevät hampaat ovat leiriytyneet, tuo vesien takaa
saapunut Bwana Bomba, joka katseli, kuinka sinä tapoit leijonan. Hänen
luonaan ei meidän tarvitse pelätä kuningastakaan.

Hänen puhuessaan alkoi kuulua läheisen viidakon sinipunervista
tummenneista hirvittävintä kaikista äänistä — leijonan julmaa
kehräämistä sen leikkiessä avuttomalla saaliillaan kuin kissa hiirellä,
joka ei pääse pakoon.

Kuullessaan äänen Khambu kohotti paljastettua keihästä, jonka hän
oli tuonut mukanaan, kiivetessään kuopasta. Ennenkuin hänen takanaan
lepäävä Induna huomasikaan, kuului viidakosta kahinaa, ja hetkiseksi
peitti ilman halki suhahtava tumma rumilas täydenkuun näkyvistä. Kun
hyökkäävän leijonan suuri ruumis ehti pojan yläpuolelle, pieni miehen
alku painoi vaistomaisesti keihään tukevan varren pään maahan ja piti
sitä siinä paikallaan kaikin voimin. Sitten kookas, karvainen ruumis
paiskasi hänet rajusti maahan, ja musta aalto tuntui nielaisevan hänet
kitaansa.

Kun hän palasi tajuihinsa, hän huomasi isänsä nylkevän parhaillaan
suurta petoa, joka itse oli seivästänyt itsensä keihääseen, niin että
aseen pitkä terä oli lävistänyt sen sydämen.

—- Me emme tule valkoisen miehen luo tyhjin käsin, Induna huomautti
kääriessään leijonan päätä nyljettyyn nahkaan.

— Se oli mainio pisto, hän sanoi heidän kuljettuaan viitisentoista
kilometriä.

—- Sinusta kehittyy mainio soturi, Leijonantappaja, hän tuumi vielä
kerran tuntia myöhemmin.

— Pidä vain varasi, ettet ylpisty, hän sanoi lopuksi päivällisen
jälkeen seuraavana päivänä. Jumalat rakastavat vain sellaisia, jotka
ovat nöyräsydämisiä.

Sinä iltana suuren valkoisen kansan suuren päällikön nuotiotulen
valokehään astui komea olento, jolla oli tukassa masailaisen päällikön
kotkansulat ja kädessä kaksi keihästä, ja jolla oli seurassaan pieni
poika, joka aivan horjui suuren leijonan pään ja vuodan painosta.

Kun tulkki oli kertonut Indunan tarinan, meren takaa saapunut päällikkö
iski nyrkkinsä pöytään, joka oli hänen leirijakkaransa edessä, ja
hymyili niin iloisesti, että välkkyvät hammasrivit näkyivät.

— Sanokaa Lochanille, Leijonalle, hän virkkoi, että hän on luonani
turvassa kaikilta Afrikan noidilta ja pirullisilta päälliköiltä. —
Mitä, onko tässä toinenkin leijonantappaja! hän jatkoi, kun poika laski
hänen eteensä ruskean vuodan ja irvistelevän pään.

— Ei, piipitti Khambu, joka muisti, että hänen piti olla
nöyräsydäminen. Minä olen vain Hiiri, joka auttoi Leijonaa!




LODI


Hitaasti muuttui mustanharmaiden okaisten puiden väri hopeiseksi,
Afrikan tuikkivat tähdet himmenivät, ja taivaan sini vaaleni
sinipunervaksi. Sitten täysikuu kieri apinanleipäpuiden yläpuolelle,
joita häämötti siellä täällä tasangolla kuin suunnattomia, vaanivia
hirviöitä. Alussa kuun kehrä näytti vaalealta valokuplalta, sitten
välkkyvältä kultakilveltä, ja pysähtyi vihdoin keskitaivaalle kuin
hohtava, hehkuvanvalkoiseksi kuumennettu pallo, joka loi hopeasiltojaan
pensaikkoihin ja metsikköihinkin. Erehtyen luulemaan kirkasta
kuutamoa päivän sarastukseksi alkoivat murmelit valittaa tiheiköissä,
ja mangopuista rupesi kuulumaan pienten metsäkyyhkysten sointuvaa
kuherrusta.

Äkkiä tässä merkillisessä, hiljaisessa kuutamossa, joka muutti kaikki
värit mustiksi tahi hopeisiksi, alkoi kuulua valittavaa naukumista.
Samassa ilmestyi tasangolle pitkäkoipinen kissa, jolla oli hehkuvat
silmät ja mustatäpläinen, harmaankeltainen turkki, nuuskien nälkäisestä
yöilmaa.

Pensaskissa eli servaali tulee hyvin harvoin aukealle. Tällä kuitenkin
oli pätevät syyt rohkeuteensa — neljä pyöreää, palleroista poikasta,
jotka se oli piilottanut suuren keltapuun onttoon oksaan. Senvuoksi
se uskalsi lähteä tutkimusretkelle, kun sen erehtymättömän tarkka
vainu oli ilmaissut sille, että leijona oli jossakin lähellä kaatanut
sassabyn, kaikista antiloopeista nopeimman, ja kätkenyt raadon suureen
mimosapensaaseen.

Tavallisissa oloissa servaali olisi ennemmin uskaltanut lähestyä
kiemuraan kiertynyttä kalliopythonia tahi hypätä jokeen, jossa
krokotiilit väijyvät, kuin yrittää leijonan kanssa saaliinjaolle.
Täplikkään kissan saalistus oli kuitenkin onnistunut huonosti
edellisenä yönä, ja poikasten hoitamisesta ja suojelemisesta johtunut
kaksinkertainen työ pakotti sen heti hankkimaan ruokaa. Niinpä
se ryömi, jokainen lihas jännittyneenä, valmiina pakenemaan kuin
lepattavan lehden varjo, jos vaara hiemankaan näyttäisi uhkaavan, tuuma
tuumalta sitä paikkaa kohti, johon eläinten kuningas oli kätkenyt
puoleksi syödyn saaliinsa.

Pienen kissapedon lähestyessä pensasta sen sieraimiin tunkeutui
omituista kuumaa, inhoittavaa löyhkää, ja pieni hälyytyskello, joka
aina kilisee kaikkien villiinväkeen kuuluvien korvassa, tuntui
helisevän: »Leijona! Leijona! Leijona!» Mutta servaalilla oli kova
nälkä, joka jäyti sen sisälmyksiä kuin rotta; se sai sen halveksimaan
tuota varoitusta ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään. Tuijottaen
kiinteästi se tutki jokaisen varjon, ennenkuin ryömi eteenpäin
raadeltua antiloopin ruhoa kohti, mutta eivät edes senkään kiiluvat
silmät huomanneet ruskeaa kuolemaa, joka oli painautuneena ruskeaksi
palaneeseen ruohikkoon. Sukuunsa kuuluvien eläinten hirvittävään
viekkaaseen tapaan leijona kyyristyi kaatamansa eläimen viereen
antaakseen peloittavan ja varoittavan esimerkin kaikille pienemmille
eläimille, jotka uskalsivat tulla häiritsemään sitä.

Pienen kissan jännittynyt, notkea vartalo ryömi eteenpäin, kunnes
se murahtaen hiljaa tyytyväisenä upotti hampaansa syvälle kuolleen
antiloopin reiteen. Ikäänkuin sen kosketus olisi laukaissut jousen,
suuri käpälä suhahti ilmassa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
pensaskissan täplikäs ruumis lepäsi jäykkänä sassabyn luumunvärisen
ruumiin vieressä varoituksena kaikille viidakon varkaille, ettei niiden
ole hyvä koskea niiden kuninkaan tappamaan eläimeen.

Kuolema väijyi kuitenkin yhä vielä tiheikössä tyytymättä tähänkään
veroon. Kun leijona painautui jälleen pitkäkseen kuoppaan, jonka sen
ruumis oli painanut pitkään ruohikkoon, ilmestyi kuutamossa hetkiseksi
näkyviin vain metrin ja neljänneksen pituinen, notkea mies. Hänen
vaaleankeltainen ihonsa, laiha ruumiinsa ja pieninä tupsuina kasvava
harva tukkansa ilmaisivat hänet bushmanniksi, tuohon pienten soturien
rotuun kuuluvaksi mieheksi, jotka aikoinaan karkoittivat tieltään
kivikauden ihmiset, etelä-Afrikan ensimmäiset asukkaat. Huolimatta
pienuudestaan bushmannit ovat maailman parhaimpia ja urhoollisimpia
metsämiehiä, sillä ainoastaan he uskaltavat ahdistaa luolaansa
piiloutunutta tahi kaatamansa eläimen viereen painautunutta leijonaa ja
surmata sen pelkän nahan ja teosta koituvan kunnian vuoksi.

Yksinäinen kääpiö miehekseen, joka oli voidellut ruumiinsa
kaneelinkuorikeitoksella, jottei leijona voisi vainuta häntä, oli
auringonlaskusta saakka ollut piilossa haaskan läheisyydessä ja
odottanut rotuunsa kuuluvien miesten kärsivälliseen tapaan, että
suuri kissa antaisi merkkejä läsnäolostaan. Hänellä oli aseistuksena
ainoastaan pieni, heikko jousi ja sulattomia ruoko nuolia, joissa oli
luukärki, joten tuntui mahdottomalta ajatella, että hän rohkenisi
ahdistaa eläinten kuningasta, mutta kun leijona vihdoinkin tuli
näkyviin, ei bushmanni epäröinyt hetkistäkään. Tiheiköstä, jossa hän
seisoi piilossa, kuului heikko näpsähdys, ja nuoli surisi ilman halki
kuin mehiläinen tunkeutuen leijonan ruskeaan lapaan. Murahtaen suuri
kissa sipaisi vartta käpälällään katkaisten sen heti, mutta luukärki
jäi syvälle lihaan. Metsästäjä ei ampunut toista kertaa, vaan kyyristyi
vain odottamaan tietäen, ettei ainoakaan elävä olento voi pitkää aikaa
kestää sellaisen nuolenkärjen pistoa, joka on kastettu myrkyllisen
lehtimadon ruumiiseen ja sitten vielä sivelty myrkkypuun nesteellä.

Leijona ei osoittanut moneen minuuttiin pienintäkään elonmerkkiä.
Sitten se äkkiä ponnahti seisoalleen ja suoristautuen täyteen
korkeuteensa päästi hirvittävän, kumean karjunnan, joka vapisuttaa
ilmaa kuin ukkosen jyrähdys. Sen suuri ruumis huojui hieman, vihaiset
silmät liekehtivät keltaisina, ja kiljaisten peloittavasti vielä kerran
tasangon murhamiesten kuningas kaatui kuolleena maahan.

Koko sen yön neljä pientä pehmoista palleroista servaalin penikkaa
odotti turhaan emäänsä tulevaksi. Seuraavana päivänä kolme niistä jo
naukui äänekkäästi nälissään. Neljäs penikka ei vikissyt ollenkaan.
Kun iltapäivä kului puoliväliin eikä emää vieläkään kuulunut, se pisti
pyöreän päänsä ulos oksan ontelosta ja koetti laskeutua maahan, jolloin
se äkkiä menetti tasapainonsa ja putosi puun juurelle. Sieltä baas
Vogel [baas, buureilla tilanomistajien y.m. tavallinen puhuttelusana
vastaa lähinnä isäntiä. Suom.] löysi sen ollessaan kotimatkalla
tasangon poikki plantaashilleen, joka oli suurin etelä-Afrikan koko
siinä osassa. Vaikka servaalin poikanen olikin heikko raukka ja oli
pudotessaan pelästynyt ja kolhiintunut, se yritti urhoollisesti
vastustaa vanhaa buuria köyristäen selkäänsä ja sähisten hiljaa ja
varoittavasti ikäänkuin ilmaistakseen tekevänsä jotakin hirvittävää,
jos sitä vain häirittäisiin. Baas Vogelia se huvitti suuresti.

—- Lähde minun mukanani kotiin, pikku veitikka, hän sanoi sillä
merkillisellä murteella, jota hän aina itsepäisesti tahtoi käyttää.
Saattaa olla hyvinkin mahdollista, että sinä pystyt tappamaan muutamia
noita kirottuja ruokomyyriä, jotka syövät viljani heti, kun olen
kylvänyt sen.

Kun vanha buuri saapui plantaashilleen, pieni pensaskissa oli niin
heikko, ettei se jaksanut edes seisoa, sillä se ei ollut saanut
lainkaan ravintoa kokonaiseen vuorokauteen. Oli ilmeistä, että jollei
se oitis saisi ruokaa, sen viimeinenkin elämänkipinä sammuisi. Talossa
ei ollut maitotilkkaakaan eikä muutakaan vieroittamattomalle poikaselle
sopivaa ravintoa, eikä kukaan näyttänyt tietävän, mitä oli tehtävä.
Tänä kohtalokkaana hetkenä »Pilkku», kotikissa, sattui kulkemaan
kuistin poikki ollessaan matkalla paikkaan, jossa sen oma poikue odotti
sen vierailua. Kehräten äänekkäästi ja koukistaen häntänsä korkeaksi
kaareksi selkänsä yläpuolelle se tunkeutui halveksien neuvottoman
ihmisryhmän läpi, joka katseli avutonna nälkäistä servaalin poikasta.
Jo seuraavassa silmänräpäyksessä tasangon orpo imi kiihkeästi elämää
ja voimaa ehtymättömästä lämpimän maidon lähteestä, joka niin
vieraanvaraisesti tarjoutui sen käytettäväksi.

Siitä päivästä servaalikissasta tuli plantaashin talouden tärkein
jäsen. Alkuasukastyönjohtaja Tali risti sen »Lodiksi», joka
betshuaanankielessä merkitsee »onnea».

»Pilkun» hoidossa se kasvoi nopeasti, ja se vieroitettiin ennenkuin
kotikissan omat poikaset. Plantaashin väki sai ensimmäisen tiedon
Lodin ruokajärjestyksen muutoksesta eräänä aamuna, kun se seurasi
baas Vogelia kanatarhaan. Kun kyyhkysparvi laskeutui nokkimaan maahan
heitettyjä jyviä, hyppäsi Lodi, joka oli piiloutunut buurin kookkaan
ruumiin taakse, yhdellä ponnahduksella isäntänsä pään yli ja putosi
kuin pieni tiikeri keskelle aterioivaa lintuparvea. Ennenkuin parvi
ehti lähteä lentoon, pikku peto oli aseistettujen käpäliensä nopeilla,
keveillä iskuilla toimittanut toiseen maailmaan kerrassaan neljä
niistä. Siihen Lodin vapaus loppui moniksi pitkiksi päiviksi, sillä se
pantiin sen jälkeen kahleisiin.

Muutamien kuukausien kuluttua Lodista oli kasvanut komea kissa,
joka oli lautasilta yli puolen metrin korkuinen, ja sen notkea,
harmaankeltainen ruumis, jossa oli pyöreitä, mustia täpliä, oli ainakin
metrin pituinen, mihin rengasmaisten täplien koristama häntä lisäsi
vielä kolmanneksen. Sen silmät olivat kuin kiiltävät topaasit, ja sen
jalat ja käpälät olivat punaiset.

Joskus isäntä vei sen huvikseen mukanaan tasangolle ja päästi sen
siellä irti vitjoista, jotta se sai metsästää omin päin. Kun se oli
pitkäkoipinen, notkea ja laiha, vanha buuri katseli huvikseen, miten
uskomattoman nopeasti ja varmasti sen lemmikki otti kiinni metsähiiriä
ja ruokomyyriä. Mutta ennen pitkää se alkoi väijyä jalompaa riistaa.
Kerran nuo ystävykset sattuivat yllättämään riekkoparven, ja kun ne
pyrähtivät maasta lentoon, Lodi ponnahti parin metrin korkeudelle
ilmaan ja sieppasi yhden linnun kiinni lennosta, vaikka afrikkalainen
riekko suhahtaa ilmaan nopeasti kuin luoti samoinkuin amerikkalainen
sukulaisensa. Toisena päivänä Lodi huomasi metsäkyyhkysen puhdistavan
sulkiaan läheisessä puussa. Kyyristyen matalaksi servaali ryömi
pitkin maata kuin käärme käyttäen hyödykseen pienintäkin suojaa, sen
kellanharmaan ruumiin sulautuessa täydelleen keltaiseksi palaneeseen
ruohoon ja kuihtuneisiin sanajalkoihin. Ryömien melkein litteänä
maata pitkin suuri kissa äkkiä ponnahti kohtisuoraan ilmaan ainakin
kolmen metrin korkeuteen, sieppasi linnun oksalta ja toi sen buurille
lounaaksi paistettavaksi.

Sitten koitti onneton päivä, jolloin baasin poissaollessa vanha Tali
vei Lodin saalistusretkelle. Myöhään iltapäivällä, kun taivaanrannassa
kohoavat puut piirtyivät tummanpunaisina leimuavaa oranssinväristä
taivasta vasten, nämä molemmat laahustivat kotiin päin tyhjin käsin
viileässä, vihertävässä valaistuksessa.

Äkkiä syöksähti laajasta kaislikosta, jossa kuhisi keltaisia
peipposia ja malakiitinvärisiä mesilintuja, sinertävä duiker,
eteläafrikkalaisista antiloopeista pienin, joka on ainoastaan jäniksen
kokoinen. Se liikkui niin nopeasti, että se näytti sinertävän ruskealta
läiskältä keltaista ruohoa vasten. Silmänräpäyksessä ruskea viiru
syöksyi sitä kohti, ja ennenkuin säikähtynyt Tali ehti estää, servaali
oli kadonnut. Turhaan hän matki pensaskissan pitkää, vaikeroivaa
nau'untaa, jolla hän oli tottunut kutsumaan Lodia takaisin. Kaislat
vain ritisivät, kaukaiset sanajalat heiluivat, ja pieni duiker, joka
laukkasi henkensä hädässä pensaskissa aivan kintereillään, katosi
näkyvistä. Tali etsi ja kutsui pimeään saakka, ennenkuin hän palasi
kotiin ja ilmoitti vanhan buurin lemmikin katoamisesta.

Baas Vogel suuttui kovasti kuullessaan uutisen.

— Kirottu aasi! hän jyrähdytti. Lähde huomenna matkaan, äläkä palaa
ilman Lodiani, tahi muuten minä muserran jokaisen luun vaivaisesta
mustasta ruumiistasi!

Kuten aina, niin myöskin vanhaan buuriin nähden piti paikkansa
sananlasku: haukkuva koira ei pure, mutta betshuaanalainen suhtautui
uhkaukseen vakavasti. Varhain seuraavana päivänä hän nojautuen ohueen
sauvaansa ja ottaen pussillisen jauhoja evääkseen lähti tasangolle.

Koko pitkän päivän hän kuljeskeli edestakaisin tasangolla kilometrin,
penikulman toisensa jälkeen hakien ja kutsuen kadonnutta Lodia.
Servaalista ei näkynyt jälkeäkään ennenkuin myöhään iltapäivällä,
jolloin vanhus kuuli läheisyydestä kaislikosta äkkiä ritinää, ja sieltä
loikkasi aukealle Lodi, joka oli heittänyt kuolleen duikerin poikittain
selkäänsä, Betshuaanalainen ja pensaskissa palasivat riemuiten
plantaashille, ja vanha buuri ihastui niin lemmikkinsä urotyöstä,
se kun oli ottanut juoksemalla kiinni sinisen duikerin, ettei hän
ainoastaan antanut anteeksi vanhalle alkuasukkaalle, vaan lahjoitti
hänelle vielä ylimääräisen annoksen nuuskaa edellisenä päivänä
lausumiensa kovien sanojensa hyvitykseksi.

Tuhlaajapojan paluun tuottamaa iloa vähensi jonkinverran tapaus, joka
sattui muutamia päiviä sen jälkeen. Lodi oli kahleissa aitauksen
ulkopuolella, joka oli erotettu muusta alueesta suurisilmäisellä
rautalankaverkolla. Verkon oli määrä suojella siipikarjaa servaalin
yhä uudistuvilta äkillisiltä hyökkäyksiltä. Vanha ulkomailta tuotu
Wyandotte-rotuinen valkoinen kukko ärsytti aina Lodia työntämällä
päänsä verkon läpi ja varastamalla sen ruoan tähteitä.

Eräänä aamuna Lodin ruokakuppi sattui jäämään vain parinkymmenen
senttimetrin päähän verkosta. Käyttäen hyväkseen suotuisaa tilaisuutta
valkoinen kukko työnsi päänsä verkon läpi ja sieppaili palasia kupista.
Sähisten raivosta servaali hyökkäsi joka kerran kukkoa kohti, mutta
vanha kiekuja oli laskenut ketjun pituuden tuumalleen, ja jokainen
kissapedon hyökkäys katkesi kesken, kun vitjat tempaisivat sen
aina rajusti takaisin varkaan kylmäverisesti ahmiessa kupuunsa sen
päivällistä.

Tehtyään kolmannen onnistumattoman yrityksen Lodi näytti tykkänään
heittävän toivonsa. Laskeutuen maahan niin lähelle kuppia kuin
vitjoiltaan pääsi se ummisti silmänsä, ja taivuttaen käpälänsä
kaksinkerroin alleen se vaipui nähtävästi uneen sypressin varjoon,
joka kohosi korkealle sen yläpuolelle piirtyen tummanvihreänä kesäistä
taivasta vasten.

Vanha kukko katsoi Lodiin epäluuloisesti hyvän aikaa. Vihdoin se oli
työntävinhän päänsä verkon silmästä ja nokkaisevinaan jotakin kupista.
Kissa ei liikahtanut eikä raottanut silmiäänkään. Viekas kukko toisti
saman tempun puolikymmentä kertaa servaalin osoittamatta millään tavoin
suuttumustaan. Vihdoin kukko oli nähtävästi aivan varma siitä, että
suuri kissa todellakin nukkui; silloin se työnsi päänsä kauaksi verkon
läpi, sieppasi kupista suupalan ja nieli sen kumeasti kotkottaen.
Se teki saman tempun toistamiseen. Kun sen punainen heltta ja harja
sukelsivat kuppiin kolmannen kerran, ojentautui pitkä, täplikäs käpälä
yht'äkkiä kuin salama, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kukon päätön
ruumis räpytteli aitauksen ulkopuolella kissan terävien kynsien
mestaamana.

Isäntä suuttui hirveästi, kun hänelle ilmoitettiin kukon kuolemasta,

-— Senkin täplikäs pikku paholainen! hän noitui ja manaili. Ensin
laukkaat tiehesi, niin että parhaimman mieheni täytyy olla kokonainen
päivä poissa työstä. Sitten katkaiset kaulan hienolta, suurelta,
valkoiselta kukoltani, joka oli tuhannen sinunlaisesi arvoinen. Nyt
minä sinulle näytän!

Lodi vain räpytteli karviaismarjanvihreitä silmiään ja kiehnäsi
hyvitellen päätään isännän sääreen. Mutta sen hellyydenosoitukset
eivät tuottaneet sille mitään hyötyä, sillä seuraavana päivänä se
teljettiin pienisilmäisestä rautalankaverkosta valmistettuun häkkiin,
eikä se enää päässyt juoksemaan aitauksessa kahlehdittunakaan. Ahtaalla
vankilalla oli huono vaikutus sen luonteesen; ennen pitkää se saattoi
sähähtää jokaiselle, joka yritti lähestyä sitä. Kerran aamulla Kosi,
kafferipoika, jonka tehtäviin kuului Lodin häkin puhdistaminen, härnäsi
ärtyisää eläintä harjallaan. Servaali sähisi uhkaavasti, mutta Kosi
siitä vain yltyi, kunnes peto murahtaen niin, että se kuulosti kylmän
raudan rouhimiselta, hyökkäsi raolleen jääneestä ovesta, väisti harjan,
jota poika heilutti edessään, ja ponnahti pojan kurkkuun. Jollei baas
Vogel olisi silloin sattunut kulkemaan ohi, raivostunut eläin olisi
tappanut kiusaajansa. — Vanhan Talin onnistui kuitenkin pelastaa
lemmikkinsä pälkähästä.

— Näin omin silmin, hän todisti, kuinka tämä kelvoton kafferi,
mutakokkare, härnäsi Täplää harjallaan. Tuo maasian ilkeä penikka olisi
ansainnut vielä paljoa kovemman rangaistuksen!

Alussa oli Pilkku pelastanut Lodin hengen, ja viimeinen ja pienin sen
poikasista hankki jälleen vapauden emonsa ottolapselle.

Tämä poikanen oli pienen pieni, musta kuin mustetäplä, ainoastaan
tylppä kuono oli valkoinen. Kun se ensi kerran sattui lähestymään Lodin
häkkiä, se oitis rakastui silmittömästi tähän ensi näkemältä. Juosten
häntä pystyssä verkon luo se naukui ja koetti turhaan hieroa valkoista
kuonoaan servaalin mustaan kuonoon. Lodi murisi raivoisasti ja olisi
tappanut toisen silmänräpäyksessä, jos vain olisi ulottunut siihen
Säikähtämättä tätä vastaanottoa Musti jatkoi ystävällistä lähentelyään,
kunnes Lodi vihdoin alkoi vastata sen väsymättömiin ponnistuksiin.
Suuri villikissa ja kotikissan pieni poikanen saattoivat sitten levätä
tuntikausia kerrallaan niin lähellä toisiaan kuin rautalankaverkko
vain salli kurahdellen ja kehräten ja ikäänkuin keskustellen pitkään
kissojen tavalla.

Joskus ne saattoivat leikkiä toistensa kanssa juosten edestakaisin
verkon kummallakin puolella ja ollen silloin tällöin leikillään
hyökkäävinään toistensa kimppuun verkon läpi.

Vihdoin eräänä päivänä Tali avasi varovasti oven ja työnsi poikasen
häkkiin. Lodi tuli lähemmäksi, köyristi selkäänsä, kehräsi äänekkäästi
ja loikki iloissaan sinne tänne, vieraansa yli ja ympäri, äärettömästi
ihastuksissaan. Sitten se paneutui pitkäkseen ja nuoli Mustin
ylt'yleensä ystävällisesti pitkällä, karhealla kielellään hieroen
hellien kuonoaan sen pehmeään turkkiin.

Kun Tali lopulta koetti ottaa poikasen pois, servaali tarttui heti
hampaillaan Mustin höllään niskanahkaan kuin emäkissä ja suojellen sitä
käpälällään murisi niin vihaisesti, että vanha alkuasukas oitis päätti
jättää kissanpoikasen sinne, missä se nyt oli.

Siitä hetkestä alkaen Lodin luonne muuttui kokonaan. Se ei murissut
enää vieraille eikä ulvonut öisin, ja kanat ja ankat saivat rauhassa
kävellä sen häkin läheisyydessä. Sen käyttäytyminen kävi ennen pitkää
niin moitteettomaksi, että isäntä päätti sallia sen jälleen oleskella
vapaana plantaashin alueella. Niinpä Lodi pääsi eräänä aamuna sekä
häkistään että kahleistaan kissanpoikasen seurassa.

Pilkku oli huolellisesti opettanut Mustille sen pienuudesta
huolimatta kaikki hyvin harjoitetun kotikissan perinnäistavat, ja
jollakin ainoastaan sen itsensä tietämällä tavalla se sai pian
toverinsa vakuutetuksi siitä, että kyyhkysiä ja kanoja oli pidettävä
liittolaisina, eikä vihollisina.

Lodi korvasi päivittäisen pakollisen hyveellisyytensä mellastelemalla
öisin Denessä, metsäisessä viidakkokaistaleessa, joka ympäröi joka
puolelta plantaashia. Siellä ja sen läheisyydessä sijaitsevalla
tasangolla se saattoi saalistaa yön toisensa perästä tuoden aina
tappamansa eläimen avoimesta ikkunasta herransa makuuhuoneeseen hänen
tarkastettavakseen ja hyväksyttäväkseen. Joskus saaliina oli kaniinin
kokoinen ruokomyyrä tahi murmeli tahi parin kilon painoinen hyppyjänis,
joka hyppii kuin kenguru ja puree kuin kärppä. Mutta olipa saalis
millainen tahansa, aina Lodi riepotti sen isännän vuoteen viereen ja
kehräsi kuin kahvimylly, kunnes vanhus heräsi ja taputteli ja kiitteli
sitä, minkä jälkeen se loikkasi ulos avoimesta ikkunasta vieden
saaliinsa mukanaan.

Sitten tuli kovan onnen yö, jolloin Lodi tappoi juovikkaan haisumäyrän.
Afrikan haisumäyrä vetää täysin vertoja amerikkalaiselle haisunäädälle
ja kuolleenakin löyhkää inhoittavalta. Kun Lodi toi haisumäyrän
makuuhuoneeseen, baas poistui sieltä äkkiä yhdellä ainoalla
ponnahduksella painaen kasvonsa pielukseen, eikä palannut takaisin,
ennenkuin huone oli pesty ja savustettu monta kertaa peräkkäin. Tämä
onneton tapaus oli viimeinen pisara hänen kärsivällisyytensä maljaan.

— Tuon kirotun kissan on nyt lähdettävä! hän puhisi heti kun saattoi
jälleen hengittää.

— Älkää lähettäkö sitä pois! Tali rukoili. Täplä on onnenkissa.

— Niin, kovan onnen kissa, baas vastasi julmasti. Ensin oli kyyhkyseni,
sitten suuren kukkoni — ja nyt on minun vuoroni. Olipa se onnenkissa
tahi mikä tahansa, nyt se lähtee täältä.

Ja niin sitten Lodi lähti seuraavana päivänä junassa kannellisessa
korissa, josta kuului vihaista nau'untaa, matkalle toiselle
plantaashille, joka oli kolmensadan kilometrin päässä rannikolla päin.

Baas kaipasi suurta kissaansa enemmän kuin oli osannut uskoakaan.
Melkein joka yö hän saattoi herätä säpsähtäen luullen kuulevansa Lodin
kaikuvaa kehräämistä vuoteensa vierestä, tahi hän huomasi toivovansa,
että se tulisi hankaamaan notkeaa ruumistaan hänen sääriänsä vasten
hänen kävellessään plantaashillaan. Hän ei kuitenkaan milloinkaan
kuullut eikä nähnyt jälkeäkään lemmikistään.

Vihdoin ei baas enää, haisumäyristä huolimatta, voinut kestää Lodin
poissaoloa pitempää aikaa. Hän matkusti suoraa päätä tuolle toiselle
plantaashille hakeakseen sen takaisin, mutta saikin kuulla, että se oli
kadonnut uudesta kodistaan kohta tulonsa jälkeisenä päivänä. Hän palasi
kotiinsa ilman kissaansa ja katuen kovin, että oli ehkä ikuisiksi
ajoiksi karkoittanut pois »plantaashin onnen», kuten Tali oli sanonut.

Hänen paluupäivänsä jälkeinen yö oli tavattoman kuuma ja tukahduttava,
ja vasta pitkän aikaa heittelehdittyään kuumalla vuoteellaan hän
vihdoin vaipui levottomaan uneen heräten äkkiä omituiseen, ikkunan
viereiseltä matolta kuuluvaan pehmeään kumahdukseen, ikäänkuin siihen
olisi pudonnut raskas puutarharuiskun letku. Baas luuli ensin Lodin
tulleen takaisin, mutta tämä ääni oli aivan toisenlainen kuin se kevyt
jysähdys, jonka suuren kissan käpälät synnyttivät pudotessaan lattiaan.
Puolinukuksissa hän väänsi valon palamaan ja huomasi kauhukseen
katsovansa verta hyydyttäviin, tuijottaviin silmiin, jotka kiiluivat
kuin jalokivet sydämen muotoisessa päässä. Niiden alapuolella hän näki
suuren eteläafrikkalaisen kyyn paisuneen ruumiin, joka oli puolentoista
metrin pituinen ja miehen säären paksuinen. Äkillisessä valaistuksessa
sen suomuisen nahan tummat juovat ja kermanväriset, puolikuun muotoiset
täplät muodostivat sotkuisia kuvioita, ikäänkuin lattialle olisi
levitetty tuhoa ennustavan itämaisen maton kappale, joka oli kudottu
kuoleman kangaspuissa.

Kun baas ponnahti taaksepäin, käärme veti viheltäen henkeä sisäänsä;
sitten kuului vihaista sihinää, kun suuren käärmeen paisunut ruumis
liikahti vaaksan, parin verran lähemmäksi vuodetta.

Vanha buuri oli nähnyt ennenkin, miten tuollaiset »paisuvat» kyyt
— matelijan englanninkielinen nimitys johtuu juuri siitä sen
ominaisuudesta — toimivat. Hän tiesi, että huolimatta sen näennäisestä
hitaudesta ei ainoakaan elävä olento voi väistää nopeudessa tämän
kaikkein myrkyllisimpiin kuuluvan käärmeen salamannopeita iskuja.
Painaen hikoilevan selkänsä seinää vasten mies odotti yrittäen olla
niin hiljaa kuin suinkin. Sihisten jälleen suuri käärme siirtyi taas
vaaksan verran eteenpäin, ja julma pää kohosi paisuneiden kiemuroiden
yläpuolelle. Milloin tahansa tämä kaamea yön paholainen saattoi tehdä
hyökkäyksensä eteenpäin, joka ei voinut päättyä muuta kuin yhdellä
tavalla.

Baasin puristaessa kätensä nyrkkiin niin kovasti, että kynnet
tunkeutuivat hänen tuskanhiestä kosteisiin kämmeniinsä, kuului ikkunan
alta ulkopuolelta kynsien rapsahdus ja kahinaa, ja samalla kadoksissa
ollut servaali ponnahti huoneeseen yhdellä hyppäyksellä. Sen kyljet,
jotka ennen olivat olleet kiiltävän sileät, olivat nyt niin laihtuneet,
että kylkiluut paistoivat silkinhienon nahan alta, ja siellä täällä
näkyvät veriset viirut puhuivat mykkää kieltään vaaroista, joita se oli
saanut uhmata pitkällä kotimatkallaan.

Tuntiessaan suuren kissan putoamisesta johtuneen tärinän suuri käärme
kääntyi silmänräpäyksessä tätä päin sähisten hirvittävästi. Kuullessaan
sähinän Lodi kyyristyi; sen silmät leimusivat keltaisenviheriöinä
pimennossa, se murisi kumeasti, ja sen korallinpunainen kita, joka
ilmestyi näkyviin valkoisten tikarimaisten hampaiden välistä, muutti
sen naaman raivon murisevaksi naamioksi, joka oli niiden leijonanpäiden
näköinen, joita assyrialaiset kuvanveistäjät hakkasivat mustaan
basalttiin Niniven kentillä neljätuhatta vuotta sitten.

Tuokion ajaksi, kun servaali kyyristyi ja käärme vetäytyi kiemuraan,
kissapedon leimuavat silmät kohtasivat matelijan hirvittävän,
luomettoman katseen. Lodi teki ensimmäisen hyökkäyksensä. Hypäten
eteenpäin se oli iskevinään oikealla etukäpälällään, mutta kampesikin
samalla vasemmalle ikäänkuin jännitetyn jousen lennättämänä. Käärmeen
suu aukeni, ja yläleuan valkoisesta kitalaesta pistihe äkkiä esiin
kaksi käyrää, välkkyvää myrkkyhammasta, jotka olivat terävämmät kuin
mitkään ihmisten konsanaan valmistamat neulat. Kun tuo kammottava
suu ammotti avoinna, näkyi noiden tuuman pituisten aseiden kyljessä
samanlainen pieni aukko, kuin ruiskutusneuloissa. Myrkky vuotaisi
niistä heti kun niiden kärjet olisivat uponneet syvälle uhrin lihaan.
Juuri kun kissan ruumis kampesi syrjään, suhahti käärmeen pää ilman
halki niin nopeasti, ettei ihmissilmä olisi voinut seurata sen
liikettä, mutta iski lattiaan, tuskin tuuman päähän kissan käpälästä.
Iskun vaikutuksesta myrkkyrakkoja ja -tiehyitä ympäröivät lihakset
supistuivat, ja kaksi ohutta, kirkkaan keltaista suihkua kostutti
kissan silkinhienoa turkkia todellisella kuoleman nesteellä. Sitten
julma pää vetäytyi kuin lauennut jousi takaisin käärmeen kiemuroiden
keskelle. Suuri kissa lähestyi ja perääntyi yhä uudestaan iskien,
muristen ja hyppien, houkutellen raivostuneen käärmeen iskemään yhä
uudelleen. Joka kerran vain sen mainio etäisyyksien arvioimiskyky
pelasti sen hengen, sillä matelijan kaikki iskut sattuivat vajaan
tuuman päähän sen käpälästä.

Loikkien, ponnahdellen eteen- ja taaksepäin ja yhtämittaa kiertäen
suuren käärmeen pullistunutta ruumista ei Lodi kaksintaistelun
alkuaikana yrittänytkään upottaa hampaitaan eikä kynsiään käärmeen
täplikkääseen, suomuiseen nahkaan. Se ei antautunut alttiiksi
takaiskuille, joilla eteläafrikkalainen kyy niin usein tuhoaa
varomattoman vastustajan.

Vihdoin suuren käärmeen iskut alkoivat käydä harvemmiksi. Mutta kissa
kiersi yhä nopeasti sen ympäri pakottaen vihollisensa liikkumaan
samassa tahdissa, jotta se pysyi aina päin ahdistajaansa.

Lodi kiersi siten neljännestunnin verran käärmettä, joka ei ole luotu
pitkälliseen taisteluun, niin että se vihdoin alkoi liikkua yhä
hitaammin ja osoittaa väsymyksen merkkejä.

Lopulta koitti hetki, jolloin matelijan raskas ruumis kiertyi kokoon
niin hitaasti, että servaali pysähtyi paikalleen ja tuijotti hetkisen
suureen käärmeeseen leimuavien silmien ilmaistessa melkein inhimillistä
arvostelukykyä. Sitten se suuntasi viimeisen, uhkarohkean iskunsa;
käärme vastasi syöksyllä, joka juuri hipaisi sen nelijalkaisen
ahdistajan käpälää. Käärmeen pää jäi tuokioksi lepäämään lattialle.
Ennenkuin se ehti kohota taas, suuntasi kissa — ensimmäisen kerran —
kaksi salamannopeaa iskua kummallakin etukäpälällään viiltäen käyrillä,
mustilla kynsillään halki käärmeen nahan, jolloin kuului samanlaista
ääntä kuin silkkiä revittäessä. Käärme vetäytyi kerran vielä kiemuraan
ja iski viimeisen kerran kissan hypätessä ja perääntyessä. Kun käärme
lepäsi väsyneenä paikallaan, iski Lodi sitä jälleen vasemmalla
etukäpälällään, painoi sen pään lattiaan ja ponnahtaen salamannopeasti
kohoksi upotti pitkät torahampaansa yhä uudestaan käärmeen selkärangan
läpi ja raastoi kynsillään ja hampaillaan sen irvistelevän pään
kokonaan irti herpautuneesta ruumiista. Sitten se kuuluvasti kehräten
ja köyristäen selkäänsä hieroi silkinpehmeää kylkeään baas Vogelin
vapisevaa kättä vasten.

Plantaashin onni oli tullut takaisin, jäädäkseen sinne tällä kertaa
ainiaaksi.




VUORISTON PAHAHENKI


Oli kylmä, niin kylmä, että Doomsday- (Tuomiopäivän) vuorten jäätynyt
maa halkeili siellä täällä pohjakallioon saakka. Tähdet tuikkivat kuin
liekit tumman sinipunervalla taivaalla heitellen valonvälähdyksiä
kuin hapessa palava metalli. Revontulet roihusivat taivaanrannalla
tummanpunaisina, harmahtavina ja niin merkillisen sinisinä kimppuina,
ettei maanpinnalla ole sellaista väriä. Joskus ne hulmusivat kuin
värilliset suunnattoman suuret verhot, ikäänkuin maailman takainen
tuuli olisi niitä heiluttanut, puiden runkojen kuvastuessa niiden
valossa seepian- ja lavendelinvärisinä lumen koboltinsinisiä varjoja
vasten.

Äkkiä kajahti, niin hiljaa, että sitä tuskin erotti hiljaisuudessa,
saalista vainuavan suden pitkäveteinen ulvahdus. Se toistui uudestaan
yhä voimakkaampana, lähempänä synkän vuoren rinnettä, kunnes se lopulta
kajahti yössä kilometrin, puolentoista päässä. Alkaen hiljaisesta
vaikerruksesta se kasvoi ja paisui, kunnes räsähti kuin raketti
uhkaavaksi, kumeaksi ulvonnaksi.

Harmaa metsäsusi oli kolmen viimevuotisen penikkansa kanssa ajamassa
hirveä, joka suuntasi juoksunsa metsien halki Doomsday-vuoren kuruja
ja harjanteita kohti. Lunta oli niin vähän, ettei se hidastuttanut
sarvipään vauhtia, eivätkä vasta vuoden vanhat sudet olleet tarpeeksi
kokeneita oikaisemaan juostessaan, kuten vanhat susilaumat tekevät
katkaistessaan taipaleita, niin että ajoa tulisi varmaankin jatkumaan
läpi yön.

Pari kertaa ahdistettu eläin palasi takaisin omia jälkiään sadan metrin
verran. Sitten se loikkasi syrjään niin kauaksi kuin suinkin jaksoi
painautuen tiheään viidakkoon. Kun takaa-ajajat sivuuttivat sen, se
livahti tiehensä kuin varjo, juoksi mutkissa ja olisi päässyt pakoon,
jollei laumassa olisi ollut mukana vanhaa, viekasta naarassutta, jonka
terävä kuono joka kerta vainusi hirven tempun ja opasti pitkähännät
jälleen otuksen jäljille, jotka johtivat suoraan ylöspäin kapean kurun
pohjaa pitkin.

Kun susien peloittavat äänet vapisuttivat vuorenkuvetta, ne herättivät
kurun tuonnimmaisessa päässä matalassa luolassa asustavan kummallisen
lyhyen, paksun eläimen, jolla oli hylkeenruskea selkä ja kupeilla
vaaleampi viiru. Se oli tavallaan pienen karhun näköinen, mutta sen
häntä oli tuuhea ja viistävä, jollaista ei ole ainoallakaan karhulla.
Kahdeksanneljättä mitä terävintä raateluhammasta, suuret käpälät,
joissa oli sarvenväriset käyrät kynnet, ja pahaenteiset, syvällä
sijaitsevat vihertävät silmät ilmaisivat sen varmasti riistantappajien
kuninkaaksi, ahmaksi, sukupuuttoon kuolleen Erie-heimon totemiksi,
joiden vaakunaan se on kuvattu.

Vaikka ahman pienet korvat ovat puolittain piilossa tuuheassa
turkissa, ei ainoakaan villiinväkeen kuuluva eläin kuule paremmin
kuin se. Kuunnellessaan saalista ajavan susilauman kaukaista ulvontaa
vuoren erakko erotti pienten lähestyvien kavioiden kapseen lumisella
kamaralla, vaikk'ei ainoaakaan elävää eläintä vielä näkynyt.

Kiiveten kallionkielekkeelle, joka pisti esiin tallatun hirvipolun
yläpuolelle, ahma kiertyi ruskeaksi palloksi ja odotti liikkumatonna
kuin kivi esille työntyvän penkereen varjossa. Vain syvällä tuuheiden
kulmakarvojen peitossa sijaitsevien silmien hehku ilmaisi, että julma
peto oli hereillään ja varuillaan.

Nopeiden kavioiden kapse tuli yhä lähemmäksi, kunnes tien
kaukaisimmassa polvekkeessa näkyi notkeasti laukkaava hirvi. Vanha
naarassusi oli saanut selville sen viimeisen mutkan niin äkkiä, että
sen saavuttama etumatka oli supistunut muutamiin satoihin metreihin, ja
nyt se laukkasi henkensä hädässä vuoren ympäri.

Valkeaa vaahtoa oli pärskynyt hirven harmaalle talviturkille; se
hengitti huohottaen, ja sen haaraiset sarvet olivat painuneet hyvin
matalalle. Mutta huolimatta pitkistä, uuvuttavista tunneista ja kovinta
vauhtia porhalletuista lukemattomista kilometreistä sarvipään askeleet
veivät sen rinteen laelle nopeaa, kauniin tasaista laukkaa, joka on
ominaista hirven juoksulle sen viimeiseen hengenvetoon saakka.

Kun vainottu eläin lähestyi kielekettä, jolle ahma oli kyyristynyt,
viimeksi mainitun tumma ruumis näytti aivan litistyvän kalliota vasten,
Sitten, juuri samassa tuokiossa, kun hirvi oli pääsemäisillään ohi,
peto äkkiä syöksyi ilman halki niin nopeasti, varmasti ja äänetönnä
kuin suuri kissaeläin. Ennenkuin hirvi ehti muuttaa suuntaansa, julman
pedon lyhyt ja paksu ruumis putosi sen selkään. Silmänräpäyksessä
tunkeutui neljä terävää, käyrää kynsikertaa syvälle yllätetyn hirven
kupeisiin, ahman suuri suu avautui ammolleen kuin hauta, voimakkaat
leuat pureutuivat kiinni. Kesken hyppyään hirvi tuuskahti turvalleen
heittäen henkensä jo ennen kuin oli tuupertunut maahan, sillä mustan
murhamiehen kauheat hampaat olivat lävistäneet ja murskanneet sen
selkärangan.

Muristen vihaisesti ahma alkoi heti ahmia suuhunsa värähtelevää
ruumista. Kesken sen aterian livahti lumikentän poikki sitä kohti neljä
harmaata varjoa, ja se huomasi tuijottavansa neljään oljenväriseen
silmäpariin, jotka kiiluivat kuin vaaleat liekit, kun sudet asettuivat
kuolemankehään sen ympärille.

Pohjolassa on varsin harvoja eläimiä, jotka yksinään ryhtyvät
taisteluun neljää metsäsutta vastaan, mutta ahma on sellainen. Vaikka
tämä ehkä säikähtikin, se ei ainakaan näyttänyt sitä. Tuijottaen
kylmäverisesti kehään, joka pieneni susien tullessa lähemmäksi, se
painoi tylpän, ryppyisen kuononsa alemmaksi ja kiskaisi kuin uhitellen
uuden lihapalasen hirven ruumiista.

Sudet olivat ajaneet otustaan niin pitkän aikaa, että aurinko jo
oli mennyt mailleen ja kuu noussut, ja ne olivat saaneet katkaista
liian monta nälkää ja väsymystä lisäävää vihaista virstaa voidakseen
tappelematta alistua vain katsomaan, kuinka niiden tuskalla ja vaivalla
hankittu saalis joutui aivan vieraan eläimen syötäväksi. Niinpä
kuolemankehä yhä supistui näköjään välinpitämättömän, kyyristyneen
ahman ympärillä. Nuorista susista lähin hyökkäsi äkkiä notkeasti
ja äärettömän nopeasti iskien sivulta päin suunnatun, peloittavan
raapivan iskun, jollaiseen sen sukuun kuuluvat eläimet tavallisesti
turvautuvat. Mutta vaikka tämä isku olikin nopea, ahman vastaisku oli
vielä nopeampi. Kun suden pitkä, harmaa ruumis putosi maahan, ahma
iski kyyristyen matalaksi kolmelle käpälälleen ja tukien lyöntihän
peloittavan voimansa jokaisella hivenellä, olkansa takaa sutta juuri
kun sen pitkät leuat loksahtivat kiinni.

Ahman käyrät kynnet viilsivät vastustajan paksun nahan halki, ikäänkuin
se olisi ollut paperia, suupielestä etulapaan saakka. Susi kierähti
pelkästä lyönnin voimasta ympäri ilmassa ja putosi huumaantuneena ja
verissään parin, kolmen metrin päähän.

Kun penikkasusi putosi maahan, vanha naarassusi itse hyökkäsi,
huulten kohotessa välkkyvien hampaiden tieltä ja naaman ilmaistessa
hirvittävää raivoa. Hetkisen sen leimuavat silmät tuijottivat ahman
tuhoa ennustaviin silmiin. Maailmassa on harvoja eläimiä, joita
laumaansa johtava metsäsusi talvisin väistää. Mutta ahmat ovat sentään
eläneet maailmassa paljoa pitemmän aikaa kuin sudet. Ennen toista,
jopa ennen ensimmäistäkin jääkautta tämän ahman esi-isät olivat
oppineet luolaleijonien ja sapelihammastiikerien kanssa otellessaan
julmat temppunsa ja sen kylmäverisen itseluottamuksen, joita tänä yönä
revontulten roihutessa susilauman oli väistettävä.

Neljä sutta voi epäilemättä surmata yhden ahman, mutta oli yhtä varmaa,
että se ennen kuolemaansa tekisi ahdistajistaan yhden, mahdollisesti
kaksikin taisteluun kykenemättömiksi. Senpävuoksi vanha susi pakottikin
pienen laumansa hampaat irvissä ja niskakarvat pystyssä perääntymään
etäälle ahmasta, joka katseli susia tutkimattomilla silmillään, niiden
laukatessa matkoihinsa.

Kun lauma katosi näkyvistä puiden runkojen sekaan, musta kylmäverinen
peto jatkoi ateriaansa eikä lopettanut, ennenkuin hirven koko toinen
reisi oli hävinnyt sen kitaan. Sitten se hilasi raadon luolaansa ja
hautasi sen kuivien lehtien alle, joita se oli käyttänyt vuoteenaan, ja
poistui toiseen muutaman metrin päässä sijaitsevaan luolaansa varmana
siitä, että sen oma, myskiltä haiseva löyhkä, joka oli imeytynyt luolan
seinämiin, estäisi kaikkia muita eläimiä koskemasta sen kaatamaan
eläimeen.

Seuraavana yönä se saalisti vuoren toisella rinteellä tunkeutuen
kinosten läpi merkillisesti astuen, näköjään kömpelösti, mutta
kuitenkin nopeasti. Äkkiä se pysähtyi ryhtyen nuuskimaan valkoista
mätästä. Kun sen tylppä kuono kosketti siihen, lumimätäs tuprahti
hajalle kuin pommi, ja suuri metso, joka oli nukkunut nietokseen
kaivamassaan lämpimässä, pyöreässä kuopassa, pyrähti lentoon kuutamossa
metallinhohtoisten tummanvihreiden höyhenten pörröttäessä korkeina
sen kaulan ympärillä. Raatelevan pedon tummanruskea, tuuheakarvainen
ruumis ponnahti kuin teräsjousen singahduttamana ilmaan, käpälä
tavoitti pakenevan linnun juuri välkkyvän kauluksen alapuolelta, ja
silmänräpäyksessä sen niska oli purtu poikki.

Syödä ahmaisten lihavan siivekkään saaliinsa muutamilla nopeilla
hotkaisuilla musta surmanhenki lähti kiertämään suurta kehäänsä, jota
sen oli tapana kulkea korkean vuoren juuritse. Mutta vaikka se saalisti
herkeämättä koko pitkän yön, ei sen onnistunut saada kynsiinsä muuta
otusta. Kun sarastuksen ensimmäiset kelmeät valojuovat näyttivät
kohoavan varjoisasta lumesta, se lähestyi kovin nälissään luolaa, johon
se oli edellisenä yönä kätkenyt kaatamansa hirven.

Äkkiä se paljasti uhkaavat hampaansa ja murisi kumeasti. Juuri
sen edessä, syöden haaskaa, jonka oli kiskonut ulos luolasta, oli
kyyrysillään outo eläin, joka oli äärettömän suuren, vaaleanharmaan
töppöhäntäisen kissan näköinen ja jonka silmät kiiluivat
karviaismarjanvihreinä valkoista lunta vasten. Doomsdayn vuorelle oli
kaukaa pohjoisesta eksynyt vieras ilves, joka ei tuntenut ahmaa eikä
sen tapoja. Kissapedon leveä, mustajuovainen, silkinhienoista karvoista
muodostunut leukaröyhelö saattoi sen vihaisen ja kammottavan naaman
näyttämään entistäänkin peloittavammalta, ja pitkät, vinot, leimuavat
silmät, pystyt tupsupäiset korvat ja tikarinterävät hampaat kuvastuivat
sen irvistelevää, punaista kitaa vasten. Kun se kohottautui jaloilleen
uhkaavasti muristen, se näytti paljoa suuremmalta paksua ja pientä
kömpelöä ahmaa, joka tuli äänetönnä sitä kohti.

Jos ilveksellä olisi ollut enemmän kokemusta, ei se olisi ikinä jäänyt
odottamaan, vaan olisi pötkinyt leveillä, lumikengän tapaisilla
käpälillään pakoon niin nopeasti, ettei toinen olisi kyennyt sitä
seuraamaan. Suuri kissa ei kuitenkaan aikonut väistää hivenenkään
vertaa tuota kömpelöltä näyttävää eläintä, joka ikäänkuin vieri
sitä kohti. Koska ilveksellä oli ensiluokkaiset hampaat ja kynnet,
se näytti ehdottomasti ylivoimaiselta. Mutta sillä ei kuitenkaan
ollut minkäänlaisia voiton mahdollisuuksia. Tuhlaamatta aikaa
valehyökkäykseen ahma syöksyi suoraan vastustajansa kimppuun.
Kiljahtaen käheästi raivosta ilves ponnahti ilmaan haaskan vierestä,
jota se oli juuri syönyt, ja pudottuaan ahman selkään upotti kyntensä
syvälle sen tuuheaan turkkiin koettaen päästä tikarinterävillä
hampaillaan sen selkärankaan kiinni.

Ahma ei ole järjestelmällinen tappelija, eikä sen tarvitse sellainen
ollakaan. Raaka voima on sen vahvin puoli, ja se onkin kerrassaan
vahva. Ennenkuin ilves tiesi, mitä oli tapahtunut, oli suuri, tumma
käpälä, jossa oli aseina melkein yhtä terävät kynnet kuin sen omissa,
ojentautunut vinoon ylöspäin, tarttunut sen kylkeen ja paiskannut
sen maahan selälleen, aivan kuin jos se olisi ollut kaniini eikä
parikymmenkiloinen kanadalainen ilves.

Painaen riuhtovan vihollisensa takajalat maahan, jottei se päässyt
käyttämään viiltävän teräviä kynsiään, ahma iski julmat leukansa
ilveksen kurkkuun irroittamatta hetkiseksikään otettaan, ennenkuin
suuri kissa viimeisen kerran suonenvedon tapaisesti nytkähtäen vaipui
kuolleena hirven haaskan päälle. Puolen tunnin kuluttua ahma oli syönyt
kahdesti varastetun raadon loppuun ja piilottanut ilveksen ruumiin sen
äskeiselle paikalle luolaansa.

Viikkoa myöhemmin Doomsdayn julma valtias kohtasi vihollisen, joka
oli vihaisempi kuin ilves ja julmempi ja viekkaampi kuin susi.
Jokaista petoeläimen surmaamaa otusta kohden tuo pieni, kuivettunut
miehenkuvatus, sekarotuinen metsästäjä Jules Dupré kaatoi parikymmentä.
Näätiä hän tappoi ansoilla, ketut, myskirotat ja majavat hän vangitsi
terässankoihinsa; ilveksiä hän pyydysti pauloilla, ja pienet,
lumivalkoiset kärpätkin hän houkutteli surman suuhun tartuttamalla
niiden pienen, punaisen kielen rasvalla siveltyihin rautalevyihin,
joita hän asetti metsään jäätymään.

Doomsdayn vuoren synkänviheriöiden kuusten yläpuolella kaareutui
sinisen taivaan poikki kiitävistä harmaansinisistä pilvistä muodostunut
seppele, kun vanha metsämies lähestyi vuorta noudattaen virran vartta,
joka ryöppysi häntä vastaan kuin hengästynyt viestintuoja kehoittaen
häntä poistumaan. Vesiputouksen äyräällä oli pieni, autio maja, jonka
Jules valitsi päämajakseen.

Ensimmäisenä yönä loikoessaan huopapeitteisiinsä kääriytyneenä tulen
ääressä vanha pyytömies nukkui levottomasti. Yhä uudestaan hän näki
sellaista unta, että jokin pahansuopa olento katsoa tuijotti häneen
pimeästä, ja kerran herätessään hän huomasi jotakin hirvittävää ja
viheriää hehkuvan kuun valossa, joka tunkeutui majaan hirsiseinän
leveistä raoista.

Seuraavana aamuna lähtiessään ennen päivänkoittoa virittämään ansojaan
hän näki tähtien valossa kaikkialla pyöreiden jalkojen majan ympärille
polkeman kehän, jossa oli terävien kynsien merkkejä. Sekarotuinen
sylkäisi lumeen katsoessaan niitä.

— Eipä ihme, etten saanut oikein nukutuksi viime yönä, hän mutisi.
Intiaanien paholainen on ollut liikkeellä, ja saan kiittää onneani, jos
se on mennyt matkoihinsa.

Liikkuessaan aamuhämärässä loppumattomien puunrunkorivien lomassa
vanha metsämies tunsi yks' kaks' merkillisellä erämaan asukkaiden
kuudennella aistillaan, että joku tai jokin seurasi häntä. Hän pyörähti
yhä uudestaan äkkiä katsomaan taakseen ja tarkasteli kulkemaansa tietä,
mutta ei huomannut muuta kuin hiljaiset puut ja varjoisan lumen. Mutta
juuri kun ensimmäinen vaakasuora auringonsäde tunkeutui kuusten lomitse
kuin kultainen terä, hän äkkiä pysähtyi paikoilleen, juoksi vähän
matkaa takaisin pehmoista lunta pitkin ja asettui puun taakse, mistä
hän saattoi katsella kulkemalleen tielle. Hetkistä myöhemmin ilmestyi
maahan painuneiden oksien takaa näkyviin kumarainen, mustanhallava
eläin pysähtyen kolmisen metrin päähän miehestä. Hetkisen pedon tuhoa
ennustavat silmät tuijottivat miehen silmiin. Sitten ahma teki jotakin
merkillistä. Varjostaen silmiään nousevalta auringolta melkein kuin
ihminen se katsoi kauan aikaa mieheen käpälänsä alta. Heikko värähdys
vapisutti vanhan pyydystäjän ruumista.

—- Musta paholainen, vähäksytkö sinä minun voimiani? hän karjaisi
hyökäten pedon kimppuun kirves tanassa. Mutta muutamilla kömpelöillä
hypyillä ahma väisti hänen lyöntinsä helposti ja katosi sitten
näkyvistä puiden sekaan.

Jo sinä viikkona huono onni, jonka kaikki sekarotuiset metsästäjät
uskovat rupeavan vainoamaan jokaista, jonka voimia intiaanien
paholainen on vähäksynyt, alkoi hiipiä Julesin kintereillä. Hänen
satimensa oli lauottu, syötit rosvottu, ansat raastettu rikki ja, mikä
kaikkein pahinta, pyydyksiin käyneet otukset oli revitty kappaleiksi.
Yhä uudestaan hän löysi kauniita kellanruskeita näädännahan palasia
lumesta, ja jokainen turmeltu nahka merkitsi hänelle monen kauniin
dollarin häviötä.

Sitten koitti päivä, jolloin hän löysi komean kanadalaisen ilveksen
kuolleena kuparisesta langasta, jonka hän oli kiinnittänyt taivutetun
näreen latvaan ja pistänyt siihen syötiksi jäätyneen kalan. Suuri
kissa oli työntänyt päänsä silmukkaan tavoittaessaan syöttiä suuhunsa
ja silloin laukaissut vivun. Näre oli heti ponnahtanut suoraksi ja
kiskaissut ansan kireälle sen kurkun ympärille, jolloin ilves oli
joutunut samanlaisen mielettömän pelon valtaan kuin ansaan jäänyt
kotikissakin, ja rimpuiltuaan epätoivoisesti notkean näreen kimpussa se
oli muutamissa minuuteissa kuristunut kuoliaaksi.

Nyljettyään kätevästi ilveksen hopeanharmaan turkin Jules jätti raadon
tien viereen ja viritti sen ympäri joka puolelle ovelasti asetettuja
ansoja. Kun hänellä oli pitkä matka kuljettavanaan, hän kaivoi syvän
kuopan kinokseen, ja kiertäen taljan kokoon niin kovaksi kääryksi
kuin suinkin hän piilotti sen kuopan pohjaan. Mätettyään kuopan lunta
täyteen hän lähti nelisenkymmenen kilometrin kierrokselleen. Kun hän
palasi seuraavana päivänä paikalle, ilveksen jäätynyt ruumis lojui
tönkkönä ja koskematonna lumella, vaikka ahman jäljistä näkikin, miltä
suunnalta se oli tullut ja kuinka se oli osannut kiertää raudat.
Luultavasti ei se siis ollut kajonnut siihenkään paikkaan, johon
hän oli piilottanut taljan. Mutta kun Jules kaivoi lumen pois, oli
kuoppa tyhjä. Ahma oli vainunut nahan metrin paksuisen nietoksen alta,
kaivanut sen sieltä esille, täyttänyt kuopan jälleen huolellisesti ja
vienyt taljan mukanaan.

Polkunsa loppupäähän Jules oli valmistanut kätköpaikan, jossa hän
säilytti puolet pyydyksistään sekä liikkiöpalasia ja maissijauhoja,
niin että hän saattoi pyydystettyään tyhjäksi majan ympärystienoot
pystyttää talvileirinsä piilon läheisyyteen ja raivata uusia
ansapolkuja. Kaivettuaan maahan saakka ulottuvan kuopan lumen läpi
hän oli ensin latonut pyydyksiensä ja muonavarojensa peitoksi ristiin
rastiin niin suuria pölkkyjä kuin hän suinkin jaksoi liikutella
tukevalla vivulla. Sitten hän oli kantanut puiden päälle lähellä
pulppuavasta lähteestä vettä, joka oli heti jäätynyt muodostaen
pölkyistä sellaisen murroksen, että sen hajoittamiseen kirveellä olisi
voimakkaaltakin mieheltä mennyt monta tuntia.

Kolmen päivän kuluttua siitä, kun Jules oli menettänyt ilveksen taljan,
hän tapasi ansansa ja loukkunsa koskemattomina ja alkoi jo toivoa, että
hänen hiiviskelevä vihollisensa oli poistunut niiltä main ja että hän
saisi vastedes olla häiritsemättä. Kolmannen päivän iltana hän saapui
ansapolkujensa pohjoisimmassa mutkassa sijaitsevalle kätköpaikalleen.
Mutta se ei ollut enää mikään kätköpaikka. Osoittaen suorastaan
yliluonnollista kärsivällisyyttä ja voimaa ahma oli jyrsinyt ja repinyt
kynsillään pois suuret pölkyt toisiinsa sitoneen jään, ja käyrien
etujalkojensa ja lyhyen, paksun ruumiinsa rautaisilla lihaksilla
hajoittanut toistensa päälle ladotut pölkyt kuin olkikuvot, kunnes oli
päässyt käsiksi niiden alle kätkettyihin pyydyksiin ja elintarpeisiin.
Liikkiöt se oli syönyt, jauhot hajoittanut ja liannut. Mutta pahinta
kaikista oli se, että kaikki teräspyydykset olivat poissa, ne se oli
vienyt mennessään ja kätkenyt niin hyvin, että niitä oli mahdoton
löytää. Se merkitsi sitä, että kun Jules myöhemmin talvella ryhtyisi
raivaamaan uusia ansapolkuja, hänen turkissaaliinsa vähenisi
tuntuvasti, ja niin suuren muonavaraston menettäminen taas tiesi pieniä
annoksia kevääseen mennessä.

Vanhan miehen kasvot olivat synkät ja vakavat, kun hän kääntyi
takaisin, ja hänen lähellä toisiaan olevissa pienissä silmissään oli
melkein pelkoa, kun hän katseli tien kummallekin puolen, nähdäkseen
edes vilahduksenkaan tuosta mustanruskeasta otuksesta, jonka hän tunsi
aina oleskelevan jossakin lähellä.

Vaikk'ei hän nähnyt jälkeäkään ahmasta itsestään, hän huomasi majan
läheisyydessä sellaisia merkkejä sen toiminnasta, että ne, huolimatta
siitä, että hän oli melkein yhtä tyyni luonteeltaan kuin intiaani,
olivat tehdä vanhan sekarotuisen hulluksi.

Pienen lähteen yläpuolelle, joka ei jäätynyt koko talvena, hän oli
sitonut metsäkanan pään riippumaan savustetusta nauhasta, piilottanut
sen kohdalle matalaan veteen raudat ja peittänyt ne vihreällä
sammaltukolla, niin että ne näyttivät juuri veden pinnan yläpuolelle
kohoavalta kiveltä. Kettu ei mielellään kastele siroja hentoja, mustia
jalkojaan, joten saattoi otaksua jokaisen siihen rotuun kuuluvan
eläimen, joka vain sattuisi kulkemaan sen vieritse, astuvan tuolle
valekivelle, jos sitä halutti tutkia tarkemmin heiluvaa syöttiä.

Kun Jules lähestyi paikkaa, hän saattoi lukea lumesta kaiken, mitä oli
tapahtunut. Raudat olivat lauenneet, ja kaikkialla niiden ympärillä oli
hajallaan silkinhienoja, mustia karvatupsuja, joissa oli siellä täällä
hopeisia karvoja. Nähdessään ne sekarotuinen kirosi kauheasti. Hänen
oli onnistunut vangita kaikki hänen elämänsä vaivat palkitseva saalis,
hopeakettu; ja tuo pahansuopa intiaanien paholainen, joka seuraili
häntä, oli tuhonnut nahan, jonka arvo oli suurempi kuin kaikkien muiden
sinä talvena saatujen turkisten arvo yhteensä!

Siitä päivästä alkaen Jules muutti menettelytapaansa. Kaiken
tietonsa ja taitonsa, kaikki temppunsa ja viisautensa, jotka hän oli
perinyt menneiltä sukupolvilta, hän nyt keskitti päävihollisensa
surmaamiseen. Siinä pantiin miehen järki, jota oli harjoitettu ja
opetettu satojatuhansia vuosia, niin kauan kuin inhimillistä elämää on
maailmassa ollut, vielä vanhempaa eläimen viekkautta ja vaistoa vastaan
— ja eläin pääsi tässä taistelussa aina voitolle. Vaikka mies olisi
viskellyt syöttejään minne tahansa ja virittänyt rautojaan lumen alle,
puihin ja veteen, ei niistä ollut mitään hyötyä. Ahma saattoi paljastaa
mitä huolellisimmin piilotetun pyydyksen, laukaista sen viskelemällä
jääpalasia sen lukkoon ja pistää syötin poskeensa. Ansat se taasen
hajoitti halveksivasti kappaleiksi pistämättä milloinkaan kaulaansa
surmansilmukkoihin, jotka olivat kuristaneet hengiltä niin monta suurta
kissapetoa.

Vihdoin Jules koetti epätoivoissaan tappaa kiusanhenkensä viritetyllä
pyssyllä. Pienen järven rantaäyräälle hän kätki matalaan pensaikkoon
viritetyn pyssynsä ja ripusti sen piipun suun kohdalle kuolleen harmaan
oravan sidottuaan sen ensin lujasti liipasimeen kiinnitettyyn nuoraan.
Sitten hän pinosi pyssyn ympärille pensaita ja pölkkyjä pakottaakseen
ahman lähestymään syöttiä edestäpäin.

Seuraavana päivänä mies näki jäljistä, miten kaikki oli käynyt.
Ahma oli lähestynyt syöttiä, haistellut sitä, mutta jättänyt sen
rauhaan. Sitten se oli tunkeutunut pensaiden läpi, viskonut syrjään
pölkyt, jotka sulkivat siltä tien, ja päästyään pyssyn taakse
ruvennut jyrsimään poikki liipasimeen kiinnitettyä nuoraa. Pyssy
oli lauennut ensi kosketuksesta, ja ahmakin oli säikähtänyt niin,
että oli ponnahtanut esteen huipulle yhdellä ainoalla loikkauksella.
Siellä se oli pysytellyt siihen saakka, kunnes oli päässyt varmuuteen
siitä, ettei mitään vaaraa ollut enää uhkaamassa; sitten se oli
laskeutunut maahan ja hotkaissut tyynesti syötin parempiin suihin.
Sen jälkeen sen huomio oli kiintynyt pyssyyn, joka oli niin
säikähdyttänyt sitä. Piipussa oli kaikkialla terävien hampaiden jälkiä
ja saksanpähkinäpuisessa tukissa syviä uurteita, ja hana oli vedetty
taaksepäin ja väännetty aivan irti, niin että pyssy oli tullut kokonaan
käyttökelvottomaksi.

Sinä yönä vanha pyydystäjä näki jälleen unta, että uhkaavat silmät
tuijottivat häneen majan seinähirsien raoista. Pari kertaa hän heräsi
säpsähtäen levottomasta unestaan ja tarttui hyödyttömään pyssyynsä,
kun oli kuulevinaan jyrsimistä ulkopuolelta. Kummallakin kerralla
hän kuitenkin oli mielestään aivan varma siitä, että siellä oli vain
siili, joka tutki hänen vanhan silavatynnyrin pohjaan tekemiään suuria
oranssinvärisiä piirroksia omaan vihaiseen tapaansa.

Vihdoin koitti päivä. Silloin Jules tiesi, että tässä hänen ja
vuoriston paholaisen välisessä kamppailussa oli henki kysymyksessä.
Majan alimmainen hirsi oli jyrsitty melkein poikki, ja suurten,
litteiden jalkojen kaikkialle painamat jäljet osoittivat, kuka siinä
oli koko yön yrittänyt murtautua sisään. Vaikka ahman raateluhampaat
kuuluvatkin terävimpiin kaikkien nisäkkäiden hampaista, eivät ne
sentään sovellu jyrsimiseen. Kuitenkin kaikitenkin tämä oli nakertanut
melkein poikki niin paksun hirren, että siinä olisi ollut tekemistä
majavallekin, ja työskennellyt niin sisukkaasti, että tuore lovi oli
ylt'yleensä sen ikenistä vuotaneen veren tahraama. — Sinä päivänä,
jolloin sekarotuinen lähti kokemaan viimeisiä vihollisensa surmaksi
virittämiään pyydyksiä, hän otti kirveen mukaansa uskaltamatta lähteä
matkaan aseetonna keskellä päivääkään.

Kun hän keskipäivällä palasi takaisin, hän näki majan oven olevan
sepposen selällään. Hänen sulkiessaan sen aamulla kiireesti ei
salpa ollut painunutkaan paikoilleen, ja hänen vihollisensa oli
käyttänyt hyödykseen hänen poissaoloaan hävittäen kaiken. Kaikki
hänen pyydyksensä ja särjetty pyssy olivat tipotiessään, samoin hänen
huopapeitteensä; ja kaikki hänen kokoamansa taljat, sekä tuoreet
että kuivatut, oli raastettu rikki, ja mikä pahinta, elintarpeet,
joita hän välttämättä tarvitsi elääkseen, oli joko syöty tahi liattu
käyttökelvottomiksi.

Vanha pyydystäjä katseli tuhottua asumustaan voimatta uskoa silmiään.
Puolet elämänsä ajasta hän oli kuluttanut houkutellen tuhansia
heikompia veljiään kuolemaan, eikä hän nyt voinut uskoa, että yksi
niistä oli vihdoinkin rohjennut ryhtyä kilpailemaan hänen kanssaan
viekkaudessa ja rohkeudessa. Ja kuitenkin, kun hän katseli ympärilleen,
hänen oli pakko myöntää joutuneensa tappiolle. Hänen pyydyksensä,
huopapeitteensä ja elintarpeensa olivat mennyttä, eikä hänellä ollut
jäljellä muunlaista asettakaan kuin kirves, ja lähin paikka, mistä hän
voisi saada apua, oli lähes viidenkymmenen kilometrin päässä vuorten
takana sijaitseva tukkikämppä.

Kiroten karmeasti vaanivaa vihollistaan, joka oli saattanut hänet
sellaiseen pulaan, hän lähti laskeutumaan vuoren rinnettä. Kun hän tuli
ensimmäiseen tienmutkaan, hän katsoi taakseen nähdäkseen viimeisen
kerran tuhotun majan, josta hän nyt poistui. Siellä seisoi, kuvastuen
mustana valkoista lunta vasten, lyhyt ja paksu, kumarainen olento. Kun
hän tuijotti ahmaan, julma peto varjosti vielä kerran silmiään suurella
mustalla käpälällään ja katseli häntä pahansuovan tarkkaavasti.
Värähtäen heikosti pelosta vanha metsänkävijä lähti pakoon tietä pitkin
palaamatta koskaan takaisin.




PELKURI


Ennen vanhaan, niinä ikävinä aikoina, jolloin vielä mustat hallitsivat
ja vallitsivat valkoisten asemesta etelä-Afrikkaa verisen julmasti,
lähetti Cetewayo, kuuluisa zulukuningas, kaksitoista parasta
metsästäjäänsä Addon viidakkoon hankkimaan hänelle urosnorsun sydäntä.

Hänen käskynsä syy oli yksinkertainen ja pakottava. Viimeisten
tutkimusten mukaan norsu on viidakon hallitsija. Leijona saa ainoastaan
_näytellä_ kuninkaan osaa. Hirvittävä pytonkäärme saattaa ehkä
joksikin aikaa lannistaa valtaansa pienemmät eläimet, ja sarvikuono,
niin valkoinen kuin mustakin, voi joskus sattua uskomaan, ettei
ainoakaan eläin kestä sen haarniskoidun ruumiin hyökkäystä. Mutta
kun vanha urosnorsu, joka on kolmen metrin korkuinen ja jolla on
ihmisen aivot, lähes kolmen metrin pituiset syöksyhampaat ja kärsä,
joka voi tarttua kuin pihdit tahi iskeä kuin kankivasara, etujalat
kuin juntat sekä paino ja voima, jotka ovat perintöä hirmuliskojen
kadonneesta maailmasta — niin — kun sellainen norsu haluaa vakiinnuttaa
kuninkuutensa, ei ainoakaan eläin kykene vastustamaan sen vaatimuksia.

Sitäpaitsi norsu voi, jos sillä on hivenenkään verran onnea matkassaan,
elää sadan vuoden vanhaksi. Senvuoksi mies, joka syö viidakon kuninkaan
sydämen, perii sen voiman ja pitkän iän. Niin Cetewayo ajatteli, eikä
kukaan uskaltanut väittää hänen päätelmäänsä vastaan.

Koko pitkän päivän, aamunkoitosta pimeän tuloon saakka hänen
metsästäjänsä saivat kävellä, ennenkuin he saapuivat synkän, miesten
syöjän Addo-viidakon reunaan, jonne ennen heitä oli tunkeutunut monta
miestä palaamatta koskaan takaisin. Sinä yönä he uhrasivat laskevalle
kuulle ja heittivät Lamban, viidakon mustan jumalattaren arpaa, jonka
nimeä ei saa mainita pimeän tultua. Kahdesti, jopa kolmestikin maalatut
ja vääristetyt arpaluut putosivat hirvittävän jumalattaren lyhyen
ja paksun kuvan eteen, ja aina Nikanan, mustan Mamban l. puukobran
hengen arpa voitti kaikki muut, punaiset, siniset ja ruskeankeltaiset.
Kun arpomisen tulos oli sama viimeiselläkin kerralla, huokasi vanhin
metsästäjä Nijan:

— Yksi meistä, veljet, jää huomenna viidakkoon. Syödään ja nukutaan,
että voimme rohkeasti kohdata sen, mitä jumalat lähettävät meille.

Juuri ennen auringonnousua kaikki kaksitoista metsästäjää livahtivat
kuin käärmeet pensaikkoon, hajaantuakseen siellä ketjuun kuin
metsäkoirat. Heidän ruumiiseensa — he olivat alasti, lanteilla
vain leopardin hännästä valmistettu vyö, jollaista ainoastaan
kokeneet zulumetsästäjät saavat käyttää — oli hierottu kamferti- ja
myrrakeitosta, sillä vaikka norsu onkin huononäköinen ja -kuuloinen, ei
yksikään eläin vainua ihmistä nopeammin kuin se.

Jonkin matkan päässä viidakko kohosi matalaksi kumpujonoksi.
Siellä täällä hehkuivat lähes parin metrin korkuiset miekkaliljat
veripunaisina varjoisten puumaisten saniaisten lomassa, ja tiheässä
kasvavat bamburuo'ot salpasivat kummankin puolen tiestä kuin sileät
terässäleet. Kauempana oli suuria oksia raastettu maahan, suuria puita
kiskottu irti juurineen ja kaadettu kumoon, ja kaikkialla pehmeässä
maassa näkyvät syvät, pyöreät kuopat osoittivat, missä norsulauma oli
oleskellut syödessään.

Metsästäjät liukuivat kuin aaveet viidakon hämärässä hiljaisuudessa.
Silloin tällöin kiipesi joku heistä puuhun ja tähyili huojuvien
lehvien lomasta, heidän kuitenkaan kertaakaan kuulematta tai näkemättä
merkkiäkään noista suurista eläimistä, joita he olivat tulleet
ahdistamaan.

Kukkuloiden takana metsä muuttui pensaikoksi, mataloiden puiden
muodostamaksi viheriäksi mereksi, joka oli aivan täynnä norsujen,
sarvikuonojen ja vesipuhvelien polkuja.

Vihdoin pieni joukko pysähtyi Nijanin käskystä vanhan viikunapuun
varjoon. Puujättiläistä ympäröi kuin seppeleenä harmaa sammal, ja sen
kyhmyisillä oksilla kasvavat valkoiset, punaiset ja keltaiset kämmekät
loistelivat ja hehkuivat kuin jalokivet.

— Täällä on norsulauma aivan lähellä, tunnen sen, vanha metsästäjä
kuiskasi toisten kerääntyessä hänen ympärilleen. Joka miehen on oltava
valmiina, koska ne varmasti hyökkäävät heti kohti huomatessaan meidät.

Jälleen he pujottelivat kuin aaveet mataloiden puiden välitse, niin
hiljaa kuin ainoastaan metsänkävijät, jotka ovat oleskelleet koko
ikänsä ulkosalla, osaavat liikkua. Kerran he sivuuttivat syvän
lammikon, jota reunustivat valkoiset lumpeet, ja näkivät auringon
kuvastuvan tyyneen veteen, jonka partaalta ison riistan polkuja lähti
säteettäin kaikille suunnille kuin rattaan puolapuut. Juuri lammikon
takana sulkivat heiltä tien lantanaryhmän tiheässä kasvavat varret.
Äkkiä kiekaisi sen uumenissa keltarintainen, valkopyrstöinen lintu kuin
kukko, jolloin Nijan kohotti varoittavasti kättään. Hänen tehdessään
niin syöksähti tiheiköstä mustaharjainen leijona. Heti sen takaa kuului
pensaiden reunustamalta pieneltä aukealta kimeää vihaista toitotusta,
ja mustana aaltona vyöryi viidakosta naarasnorsuja kokonainen liuta,
sillä norsulaumassa hyökkäävät aina naarakset ensinnä vihollisen
kimppuun. Sitkeät, paksuksi verkoksi kietoutuneet köynnöskasvit
katkeilivat kuin hämähäkinseitti niiden tieltä, ja leijonakin luopui
tyystin arvokkuudestaan ja laukkasi kuin suuri, keltainen kissa,
henkensä hädässä.

Hyökkäävä leijona on parinsadan metrin matkalla nopein kaikista
eläimistä, kyeten sillä matkalla tavoittamaan hevosen ja antiloopin.
Vain leopardi, joka on maailman nopein pikajuoksija, vetää sille
vertoja kissaeläimistä. Sitäpaitsi ei tämä leijona juossut riistan
jäljessä, vaan henkensä hädässä. Kuitenkin hyökkäävien naarasnorsujen
tummat ruhot, niiden tunkeutuessa tiheikön läpi ja laukatessa kömpelön
näköisinä tasangon poikki äärettömän suurilla jaloillaan, joiden
ympärysmitta oli melkein kaksi metriä, saavuttivat pakenevaa petoa
niin vaivattomasti, että tämä nipin napin ehti niiltä suojaan aukean
toisessa reunassa kohoavaan tiheikköön. Ryömien vatsallaan okaisten
köynnösten alle se pelastui, kun norsut eivät ehtineet saada sen
piilopaikkaa selville.

Kun raivostuneet norsunaarakset eivät löytäneet leijonaa, ne raastoivat
puut juurineen maasta ja tallasivat viidakon lakoon. Kun ne olivat
saaneet tarpeeksi purkaneeksi naisellista raivoaan, paikka oli sen
näköinen kuin jos pyörremyrsky olisi kulkenut sen kohdalta.

Kun muutamat metsästäjät, jotka eivät olleet tottuneet norsujen
tapoihin, lähtivät liikkeelle laumaa kohti, vanha Nijan pysähdytti
heidät.

— Odottakaa! hän kuiskasi. Nyt tulee johtaja.

Hänen puhuessaan kajahti sen viidakon uumenista, jossa norsut olivat
olleet syömässä, uusi toitotus. Se erosi täydelleen naaraksien
kimeistä äänistä kumisten jyrisevänä kuin maanalainen pauhu. Sitten
lantana-pensaikon lähellä toisiaan kasvavat rungot lennähtivät
hajalle, ja aukealle ilmestyi sellainen eläin, ettei edes Nijankaan
ollut viisikymmentä vuotta kestäneen metsästyskautensa aikana nähnyt
moista. Se oli lautasiltaan lähes neljän metrin korkuinen, ja se näytti
seisoessaan heidän edessään hirviöltä, joka oli kotoisin toisesta
maailmasta. Sen nahka oli mustan sinertävä, ja sen äärettömän pitkä
kärsä, jonka kärjessä oli liikkuva sormi, kiemurteli ilmassa kuin
paksu, musta käärme. Yksi sen vasemman etujalan varpaista oli kasvanut
niin pitkäksi, että se ulottui selvästi sen laajan jalkapohjan reunan
ulkopuolelle, omituisuus, joka vuosien kuluessa tuotti sille liikanimen
»Pitkävarvas».

Kun eläin seisoi päin palaavia naaraksia, ryömi Nijan käyttäen
hyödykseen jokaista pensasta ja puuta ja sanajalkatypästä vain muutaman
metrin päähän siitä. Sitten hän tähtäsi vanhanaikaisella muskotillaan
huolellisesti ei norsun päähän, vaan sen etujalan polvitaipeeseen.
Hän tiesi, minkä moni valkoinen metsästäjä on oppinut tietämään liian
myöhään, että nim. norsun aivoja suojelevat niin paksut kyhmyiset,
luiset luukerrokset, että pyssyn luodin on vaikea tunkeutua niiden
läpi, mutta jos yksikin norsun jaloista vioittuu pahasti, elukan täytyy
seisoa hiljaa paikoillaan, koska sen muut kolme jalkaa eivät riitä
kannattamaan rumilaan suurta painoa, jos se yrittää lähteä liikkeelle.

Nijan painoi liipasinta, mutta pamahduksen asemesta kuuluikin vain
terävä napsahdus; kelvoton panos, jollaisia roistomainen kauppias
oli myönyt Zuluheimolle, ei lauennutkaan. Kun norsu kuuli äänen, se
heristi suuria riippuvia korviaan ja kohotti kärsänsä korkealle päänsä
yläpuolelle nuuskien ilmaa epäluuloisesti. Vaikk’ei eläin voinutkaan
vainuta miestä, Nijan oli kuitenkin niin lähellä, että suuren hirviön
likinäköiset silmät saattoivat erottaa hänet.

Kohottaen turvaan aran kärsänsä, kuten afrikkalainen norsu aina tekee
ryhtyessään hyökkäämään, ja toitottaen kauhistuttavasti raivoissaan
lauman kuningas syöksyi suoraan vanhaa metsästäjää kohti. Heittäen
hyödyttömän pyssynsä menemään Nijan vetäisi esille leopardinnahkaisesta
vyöstään lyhyen, partaveitsenterävän pistokeihäänsä, joka hänellä oli
ylimääräisenä aseena, ja sinkosi sen epätoivoissaan norsun polvia
kohti, jotka liikkuivat ylös ja alas kuin pumpun männät. Hän oli
tähdännyt oikein, mutta heiluva köynnös siirsi keihään pitkää terää
juuri sen verran syrjään, ettei se sattunut tarkoitettuun kohtaan.
Kun norsu oli ehtinyt lähelle, vanha metsästäjä heittäytyi tiheikköön
tien viereen. Mutta juuri sillä kohdalla kohosi polun reunassa
tiheässä kasvavia lantana-pensaita, joiden notkeat varret heittivät
hänet takaisin, ikäänkuin hän olisi syöksynyt teräslankaverkkoa
vasten. Seuraavassa tuokiossa hyökkäävän hirviön jalat tallasivat
hänet kuoliaaksi hänen toveriensa paetessa tiehensä ainiaaksi koko
kammottavasta viidakosta.

Vuodet kuluivat, ja Cetewayo meni kaiken maailman tietä. Ennenkuin
se tapahtui, oli Pitkävarpaan lauma hylännyt johtajansa, kuten usein
tapahtuu, kun norsu surmaa ihmisen.

Kun patruuna Weston seitsemänkymmentäviisi vuotta myöhemmin muutti
etelä-Afrikkaan Devonshirestä ja osti Addo-viidakon lähistöltä
plantaashin, vanha Pitkävarvas oleskeli yhä vielä niillä tienoin. Se
oli silloin varmasti toistasataa vuotta vanha ja yleensä vaarallisin
irtolaisnorsu, mitä oli koko Afrikassa. Todellakin oli Pitkänvarpaan
läheisyys niitä syitä, joiden perusteella patruuna oli saanut talon
polkuhintaan. Vuosien kuluessa oli vanhasta norsusta kehittynyt
yhtä viekas kuin vihainenkin. Painuen päiviksi viidakon kaikkein
vaikeapääsyisimpiin osiin se söi vatsansa täyteen ainoastaan öisin
väistäen kaikki kuopat ja ansat ja pyssyt, joita taitavimmat
metsästäjät virittelivät sen surmaksi. Se oli lakkaamatta, aina
vaanivana uhkana maanviljelijöille, joiden tilukset rajoittuivat lähes
parinsadan neliökilometrin laajuiseen Addo-viidakkoon, eikä ihmisistä
eikä elukoistakaan, jotka joskus sattuivat eksymään sinne, tavallisesti
enää milloinkaan näkynyt merkkiäkään.

Patruuna ei kuitenkaan osannut uskoa norsun viekkaudesta ja
julmuudesta kerrottuja juttuja, vaan saapui Englannista valmistautuen
viettämään etelä-Afrikassa samanlaista elämää kuin Devonshiressä.
Hänen kotijumaliinsa kuului pari koiraakin, puhdasrotuinen valkoinen
brittiläinen Grit niminen terrieri ja Quit, ajokoira, mustatäpläinen,
suorajalkainen dalmatsialainen pointeri. Pointterit ovat yleensäkin
arkoja, mutta Quit oli sentään saavuttanut ennätyksen pelkuruudessa. Se
pelkäsi kissoja, rottia, koiria, käärmeitä, pyssyjä, ukkosta, suoraan
sanoen useampia esineitä kuin sen valkoisessa nahassa oli täpliä.

Afrikassa, samoinkuin Englannissakin, sen velvollisuuksiin kuului —
niin se itse ymmärsi ne — kulkeminen isännän mukana joka paikassa ja
erittäinkin laukkaaminen isännän korkeiden rattaiden vieressä häntä
pystyssä ja kuono maassa ja niin lähellä hevosten kavioita kuin vain
uskalsi. Kun oli kysymyksessä tappeleminen toisten koirien kanssa tai
juovikkaan haisumäyrän ahdistaminen, joka kiljuu kuin paholainen ja
puree nopeasti ja usein, tahi ottelu kaniininkokoisen ruokorotan tahi
tuhkurin kanssa, jolla on terävät hampaat ja joka pyörähtelee nopeasti
kuin salama, Quitin vaalilause oli: Rauha mihin hintaan hyvänsä!
Pinetownin koirat oppivat piankin huomaamaan, että se oli liian ylpeä
tappelemaan, ja kun ne kolmannen kerran haukkuen ajoivat sen kauppaan,
josta patruunan oli tapana ostella elintarpeita, viimeksi mainittu
tuumi, että vaikk'ei leopardi voikaan muuttaa täpliään, terrieri
kuitenkin voi. Senpävuoksi hän seuraavana päivänä piirsi hiilipalasella
aivan samanlaisia kiemuroita ja täpliä Gritin vaaleanpunertavaan
nahkaan kuin Quitilla oli omassaan, ja sitten, sidottuaan kiinni
pointerin, joka esitti äänekkäästi vastalauseensa, patruuna ajoi
hitaasti Pinetowniin mukanaan Grit, joka laukkasi rattaiden vieressä
esittäen tietämättään Quitin osaa. Sekarotuiset piskit tervehtivät
tuttua mustan ja valkoisen kirjavaa koiraa ihastuneina haukkuen ja
ulisten. Läheltä ja kaukaa ne kokoontuivat yhteen laumaan hyppien ja
loikkien, ja jokainen oli mielessään vakavasti päättänyt puraista
ainakin kerran tuota raukkamaista ulkomaan koiraa. Antaakseen niille
vapaan vallan patruuna pistäytyi lähimpään kauppaan, ja tuskin ovi
oli paukahtanut kiinni hänen perässään, ennenkuin koko rakkilauma
hyökkäsi hämmästyneen Gritin kimppuun. Kun tämä rattaiden varjossa
torkkuva hyvässä »voiteessa» oleva sotakone pääsi selville siitä, että
tuo puoli- ja neljännesrotuinen roskaväki aikoi käydä sen kimppuun,
ryhtyi Grit, joka oli Nikin poika, Kuoleman pojanpoika ja Taistelevan
Tappelupukarin pojanpojanpoika ja jonka silmät olivat syvällä
kolmikulmaisissa kuopissa, oitis toimimaan sukunsa arvoa vastaavalla
tavalla.

Ensimmäisenä sukelsi rattaiden alle hontelo kellertävä piski.
Taivuttaen ruumiinsa kuin jännitetyksi jouseksi terrieri väisti tämän
suuntaaman iskun ja vastasi siihen tikarinterävillä hampaillaan
niin rajusti, että toinen peräytyi heti tantereelta. Sitten se
syöksyi esiin rattaiden alta kohdatakseen avoimella kentällä koko
haukkujien sekalaisen seurakunnan, joka hyökkäsi sitä kohti. Monissa
tappeluissa harjaantunut Grit oli suunnitellut taistelujärjestelmän,
joka ei milloinkaan ollut pettänyt, ja se vastasi hyökkääjien
harrastelijamaisiin yrityksiin varmasti kuin kuolema ja itseensä
luottaen kuin ammattinyrkkeilijä hämmentyneen vastustajan lyönteihin.
Koiria oli kymmenen yhtä vastaan, ja ne kerääntyivät kehään sen
ympärille haukkuen, muristen ja ulvoen, mutta se tappeli päästämättä
ääntäkään. Kuin mustan ja valkoisen kirjava muurinmurtaja se
syöksyi sekarotuisen verikoiran kimppuun, joka oli etumaisena
ahdistajien joukossa. Tarrautuen siihen, juuri kun se hyppäsi,
Grit heitti sen kumoon, viilsi sen nahan halki hampaillaan kuin
sahalla, väisti seuraavan koiran hyökkäyksen, puraisi kolmannelta
etujalan pahanpäiväiseksi teräksisten leukojensa yhdellä ainoalla
haukkauksella, ja juosten ja kyyristyen ja hyppien sivulle se murtautui
vahingoittumattomana vihollistensa rivien läpi. Piskikatras huomasi
oitis erehtyneensä kauheasti. Vieras koira, joka oli näyttänyt
halveksittavalta pointterilta, riehui kuin raivostunut leijona. Koira
toisensa perästä sai viiltoja ja haavoja ja joutui toisten jalkoihin,
kunnes kehä vihdoin hajosi ja koko lauma pötki häntä koipien välissä
pakoon nilkuttaen ja surkeasti uikuttaen pitkin kylän katua. Siitä
päivästä lähtien oikea Quit saatteli isäntäänsä ja rattaita Pinetownin
katuja pitkin, eikä yksikään koira uskaltanut kertaakaan näyttää edes
kieltään sille. Pelkkä mustien täplien ja valkoisen hännän näkeminenkin
riitti äkkiä muistuttamaan kiukkuisimmankin tappelijan mieleen, että
sillä oli juuri sillä hetkellä mitä tärkeintä tehtävää jossakin muualla.

Koska jo oli kulunut monta kuukautta siitä, kun patruuna oli ottanut
plantaashin haltuunsa, eikä Pitkävarpaasta ollut näkynyt merkkiäkään,
hän varmistui entistäänkin enemmän uskossaan, että kertomukset
norsujättiläisen mellastelusta viidakossa olivat vain alkuasukasten
aivoissa syntyneitä juttuja, joita ei kannattanut uskoa.

Sitten päivänä muutamana yksi hänen parhaimmista häristään murtautui
laitumelta ja karkasi matkoihinsa. Alkuasukaspaimen saattoi seurata sen
jälkiä viidakon reunaan saakka, mutta ei uskaltanut astua askeltakaan
kauemmaksi. Turhaan patruuna määräsi miehen toisensa jälkeen etsimään
kadonnutta elukkaa. Käskyt, houkutukset, lupauksetkaan eivät auttaneet
mitään.

— Sinne voi kyllä mennä, mutta sieltä ei pääse pois, huomautti Bazutos,
vanhimpia kafferilaisia paimenia.

Vihdoin patruuna päätti malttamatonna kuin tietämätön ainakin itse
lähteä etsimään kadonnutta härkää. Onnettomuudeksi ei plantaashilla
sinä päivänä sattunut olemaan ainoatakaan toista valkoista miestä
kieltämässä mokomaan yritykseen ryhtymästä. Työnjohtaja, karaistunut,
kokenut vanha skotlantilainen, oli Pinetownissa hankkimassa
elintarpeita, ja hänen apulaisensa makasi Port Elizabethin sairaalassa
pilkkukuumeessa. Niinpä patruuna päivän koitteessa, haulikko ainoana
aseenaan, käveli kapeata polkua, joka johti oikeanpuoleista viidakkoa
ympäröivän pensaikon läpi. Hänellä oli mukanaan Grit, joka kovin
innoissaan nuuski outoja paikkoja. Quitin teki myös mieli mukaan,
ja se tulikin, vaikka epäröiden ja vinkuen pelokkaasti kaikkien
kolmen saapuessa pensaikon reunaan. Heidän tunkeutuessaan viidakkoon
valoi juuri noussut aurinko tuhkanväriseen, piikkiseen pensaikkoon
tuota sulan ambran väristä kultaa, joka on Afrikan luonteenomainen
väri. Karanneen härän jäljet näkyivät mustina kosteassa hopeisen
hohtavassa ruohikossa kolmikon tunkeutuessa yhä syvemmälle tiheikön
pahaenteiseen hämärään. Siellä täällä kasvoi piikkisiä aaloeita, pitkiä
tyräkkikasveja ja tasalatvaisia akaasioita, joita kirahvit syövät.
Keihäsmäiset villit siaalit taas törröttivät pystyssä kuin teroitetut
paalut harmahtavien, läpitunkemattomien okaisten pensaikkojen keskellä.

Mies ja koirat kulkivat polkua lähes tunnin ajan, kunnes se päättyi
kymmenen, parinkymmenen metrin levyiseen aukeaksi tallattuun ympyrään,
jossa maan kamara oli aivan täynnä pyöreitä, syviä kuoppia. Ympyrän
toiselta laidalta kiiruhti Quit, joka oli juossut edelle, takaisin
häntä koipien välissä. Sieltä patruuna löysi karanneen härän
raadon: muodottomaksi tallatun lihakasan. Hänen vielä tuijottaessa
noihin kaameihin todistuksiin Pitkävarpaan, Addo-viidakon hirmun
olemassaolosta, aukealle ilmestyi äkkiä laiha, mustanharmaa eläin,
joka oli korkea kuin vuori, kymmenkunnan metrin päähän miehestä. Hän
ja hirviö katselivat hetkisen toisiaan silmiin. Sitten julma uros
kävi, höristäen korviaan, huiskuttaen lyhyttä häntäänsä ja päästäen
peloittavan toitotuksen, jollaisen norsu kajahduttaa joutuessaan
murharaivon valtaan, suoraan hyökkäykseen.

Ei ainoakaan ihminen ollut milloinkaan epäillyt patruuna Westonin
rohkeutta. Nuorella iällään hän oli ampunut tiikereitä maasta käsin
Intian viidakoissa, ja Afrikkaan saavuttuaan hän jo oli ehtinyt surmata
päällekäyvän leijonan. Tänä päivänä suoraan kohti hyökkäävän norsun
suuren ruhon näkeminen herätti hänessä sentään samanlaista kauhua
kuin lumivyöry tahi pyörremyrsky. Heittäen hyödyttömän haulikkonsa
menemään hän ryömi kuin käärme mimosapensaikon alle, joka oli aivan
täynnä parinkymmenen senttimetrin pituisia, neulanteräviä piikkejä.
Juuri kun hän pääsi niiden suojaan, norsukin ehti paikalle ja yritti
raa'alla voimallaan tunkeutua noiden piikkisten, sitkeiden pensaiden
läpi. Epäonnistuttuaan ensimmäisessä hyökkäyksessään viekas raivostunut
rumilas kiersi viidakon ympäri koettaen yhä uudestaan hakea aukkoa,
josta se voisi työntää pitkän kärsänsä ja vetää miehen esiin surman
suuhun, mutta okaat vain repivät kärsän verille.

Grit katsahti vain kerran tuohon lihavuoreen, joka oli äkkiä kuin
maasta kohonnut sen eteen sen seisoessa saman tiheikön suojanpuolella,
minne isäntä oli paennut. Päätettyään äkkiä, ettei tappelevien norsujen
uhmaaminen kuulunut sen velvollisuuksiin, se harkitsi viisaimmaksi
tehdä täyskäännöksen ja lähti laukkaamaan suoraa päätä kotiin.

Suuri eläin tuijotti kauan aikaa hyvin tarkkaavasti mieheen, ja sen
pienet siansilmät hehkuivat punaisina murhanhimosta. Sitten kääntyen
ympäri se työnsi okaisia pensaita äärettömän suurilla takamuksillaan ja
istuutui painaen siten maahan osan pensaikosta ja melkein seivästäen
miehen piikkeihin. Kun Pitkävarvas kompuroi jaloilleen uudistaakseen
hyökkäyksensä, ilmestyikin kentälle patruunalle liittolainen.

Vihollisuuksien alkaessa Quit oli äkkiä peräytynyt niin kauas kuin
pääsi vikisten pelosta, mutta se ei ollut lähtenyt kotiin. Kun Grit
juoksi tiehensä, pointteri vinkui yhä kovemmin, mutta pysyi yhä
paikallaan. Kun norsu sitten alkoi istuutumalla raivata itselleen
tietä tiheikön läpi, ei leikkiin sekaantunut tappelupukari Grit, vaan
pelkuri Quit. Vinkuen ja kauhusta vapisten se puri ja näykki norsun
jalkoja, jotka suuruudestaan huolimatta ovat hyvin arat, kunnes suuri
uros äkkiä kääntyi kiljaisten raivosta ja lähti ajamaan sitä takaa.
Kun koira pakeni pelosta ulisten, patruuna livahti pois tiheiköstä sen
vastakkaisesta päästä ja lähti henkensä edestä juoksemaan mutkaista
polkua, joka johti pois viidakosta.

Patruunan onnettomuudeksi Quitin onnistui pian piiloutua okaiseen
akaasiapensaikkoon. Kadotettuaan sen näkyvistään raivostunut norsu
kiiruhti takaisin kostamaan sille viholliselleen, joka siltä oli jäänyt
selän taakse. Mutta huomattuaan tämän kadonneeksi se lähti seuraamaan
miehen jälkiä vainunsa avulla kuin koira. Pakolainen kuuli jo minuutin
kuluttua yhä lähemmäksi tulevien suurten jalkojen töminää ja oksien
ritinää suuren ruumiin tunkeutuessa pensaikon läpi, kunnes musta
rumilas ilmestyi näkyviin aukealla tuskin kahdensadan metrin päässä
hänen takanaan. Nähdessään sen patruuna Weston pysähtyi ja sytytti
viimeiseksi pelastuskeinokseen nopeasti pitkän kuivan ruohon palamaan
monesta paikasta yht'aikaa. Silmänräpäyksessä tuuli, joka puhalsi
takaa-ajajaa kohti, lietsoi tulen korkeaksi puoliympyrän muotoiseksi
liekkikaareksi.

Kaikkia muita viidakon eläimiä vastaan tuli olisi ollut varma
puolustuskeino, mutta norsulla on melkein yhtä terävät aivot kuin
ihmiselläkin. Vanha uros hyökkäsi yhä eteenpäin tietä pitkin ja kävi
raivoisasti liekkien kimppuun tallaten tulen sammuksiin suurilla
jaloillaan, kunnes vähemmän ajan kuin minuutin kuluttua ainoastaan
musta tuhkaympyrä enää osoitti, missä palo äsken oli riehunut.

Lopen uupuneena ja kovasti puuskuttaen patruuna oli juossut
eteenpäin toivoen vaistomaisesti, että liekit pysähdyttäisivät hänen
vainoojansa. Mutta katsahtaessaan taakseen hän näki norsun kuin
vierivän kalliolohkareen syöksähtävän esiin savusta ja lähtevän
hellittämättömästi hänen jälkeensä. Hänellä ei näyttänyt enää olevan
pienintäkään pelastumisen mahdollisuutta. Siellä täällä tasangolla
kasvavissa surkastuneissa puissa ei ollut ainoaakaan viidenkään metrin
pituista, ja jos hän olisi yrittänyt kiivetä johonkin niistä, norsu
olisi katkaissut sen kuin kaislan. Lähin talo, josta saattoi toivoa
apua, oli monen kilometrin päässä, ja mustan jättiläisen häämöttäessä
yhä suurempana ahdistettu mies tunsi, että kuolema oli jo hyvin
lähellä. Hän jatkoi kuitenkin matkaansa katsellen uteliaasti taivasta
ja aurinkoa ja koko maailmaa ympärillään, niinkuin vain kuolemaan
tuomittu tekee.

Kiertäessään laajan akaasiatiheikön ympäri ja päästessään
hetkiseksi takaa-ajajansa näkyvistä, hän huomasi vielä yhden
pelastamismahdollisuuden, vaikkakin sitä oli pidettävä epätoivoisen
yrityksenä. Pensaikon takana aukeavalla tasangolla oli eräässä
kohden ruoho pitempää ja tummempaa kuin muualla. Tilan työnjohtaja
oli kehoittanut patruuna Westonia ratsastaessaan tasangolla varomaan
maasian sellaisiin paikkoihin kaivamia kuoppia, sillä tuo omituinen
muurahaissyöjä, jolla on muulin korvat ja lehmän silmät, nostaa
kaivaessaan hedelmällisen mullan pinnalle, ja ruoho on sen luolan
ympärillä aina pitempää ja rehevämpää kuin muualla.

Pysähtyen hetkiseksi ja juosten sitten mutkitellen edestakaisin
suurissa polvekkeissa ahdistettu mies teki äkkiä pitkän hypyn loikaten
suoraan tuohon pitkään ruohikkoon ja ryömi jalat edellä sen keskeltä
löytämäänsä hylättyyn luolaan. Ei ole lainkaan turvallista ryömiä
vanhaan maasian luolaan, koska sinne on jo saattanut asettua asumaan
eteläafrikkalainen kyy tahi mamba, silmälasikäärme, mutta miehellä,
jolla on raivostunut norsu kintereillään, ei ole aikaa kiinnittää
huomiotaan kaikkiin mahdollisiin vaaroihin. Niinpä patruuna katosi maan
sisään kuin ketut, joita hän oli metsästellyt Devonin nummimailla.

Hän ehti tuskin kadota maan pinnalta, ennenkuin musta hirviö jo
saapui murtautuen pensaikon läpi paikalle, jossa hän oli seisonut
hetkistä aikaisemmin. Toitottaen kimeästi, höristäen korviaan ja
kohottaen lyhyen häntänsä kiemuraan leveän selkänsä yläpuolelle
suuri rumilas katseli kaikille suunnille räpyttävillä, pienillä
verestävillä silmillään. Kun se ei huomannut pakolaista missään, se
tallasi pensaikon jalkoihinsa ja tyrkki suurella ruumiillaan puuta
toisensa perästä, niin että ne ritisten kaatuivat maahan. Vainu ilmaisi
sille vihatun ihmisen piiloutuneen johonkin lähelle. Sitten hirviö
alkoi tuijottaen synkästi ympärilleen kärsä koholla seurata miehen
mutkittelevia jälkiä hänen ahdasta, huonoa piilopaikkaansa kohti.

Epätoivoisesti ponnistaen patruunan oli onnistunut ryömiä takaperin
luolaan parin metrin syvyyteen. Mutta silloin tuli eteen niin jyrkkä
mutka, ettei hän päässyt etemmäksi, vaikka olisi kuinka koettanut.
Paikaltaan hän saattoi nähdä, kuinka tuo murhanhimoinen kuvatus
tarkasteli tasangon jokaisen neliömetrin tullessaan yhä lähemmäksi
häntä. Patruuna tiesi, että jos se vain löytäisi hänen piilopaikkansa,
se vetäisi hänet kärsällään kuopasta ja tallaisi hänet kuoliaaksi
suurilla jaloillaan.

Nuuskien ilmaa herkillä sieraimillaan suuri eläin tuli auttamattomasti
kuin kohtalo yhä lähemmäksi paikkaa, jossa mies oli piilossa takkuisen
ruohikon alla. Juuri kun patruuna tietämättään jännitti lihaksensa
huudon varalta, jolla norsu varmastikin ilmaisisi löytäneensä
hänen piilonsa, hän kuuli jotakin, mikä kuulosti hänen korvissaan
suloisemmalta kuin ainoakaan hänen ennen kuulemansa ääni — eikä se
kuitenkaan ollut muuta kuin pelästyneen koiran ulinaa.

Kerran vielä, samalla kauhusta vinkuen, Quit upotti terävät hampaansa
norsun toiseen takajalkaan. Ja kerran vielä suuri paksunahkainen
näytti siirtävän kaiken raivonsa miehestä koiraan. Polkea tömistäen
epätoivoisesti se koetti yhä uudestaan tallata Quitin kuoliaaksi.
Mutta kun se ei onnistunut, se pyörähteli hurjasti paikallaan koettaen
iskeä koiraa hampaillaan tahi tarttua siihen kärsällään. Quit kieri
joka kerran sen mukana pysytellen aina sen takana ja houkutellen sitä
alituisesti yhä kauemmaksi isäntänsä piilopaikasta. Vihdoin, kun koiran
haukunta ja näykkiminen olivat kiihoittaneet norsun täydelliseen
raivoon, se luopui kokonaan piiloutuneen miehen etsimisestä ja hyökkäsi
Quitin jälkeen, kunnes molemmat katosivat näkyvistä sakeaan tiheikköön.

Patruuna Weston ei tuhlannut hukkaan hetkistäkään siitä lykkäyksestä,
joka oli jälleen suotu hänelle, vaan ryömi heti ylös luolasta ja
pakeni tietä pitkin vastakkaiseen suuntaan kuin norsu oli hävinnyt.
Kuljettuaan ja rämmittyään tunnin tahi niillä main, uupuneena ja
huohottaen, hiestä märkänä ja tahraantuneena punaiseksi savesta
hän horjui laajaan, autioon kuistiinsa ja kaatui puolipyörryksissä
riippumattoon. Hän lepäsi siinä kauan aikaa uupumuksesta horroksissa
heräten vihdoin siihen, että pieni pehmoinen pää painautui hänen
riippuvaa kättään vasten. Hän huomasi tuijottavansa Quitin ruskeisiin
silmiin, jotka katsoivat häneen täynnä rakkautta ja palvontaa.

Hetkistä myöhemmin nousi Grit viileästä nurkastaan, jossa se oli
kaikessa rauhassa levännyt, tyytyväisenä tervehtimään isäntäänsä
ymmärtämättä nähtävästi ollenkaan, että se oli jollakin tavoin
laiminlyönyt tehtävänsä. Patruuna katseli sitä hetkisen ankarasti,
kumartui sitten alemmaksi, vaihtoi koirien kaiverretut kaulapannat ja
kiersi toisen, johon oli kaiverrettu »Grit», kuin ritarilyönnin
merkiksi, pointterin kaulaan, joka ei ollut epäröinyt kovan koetuksen
hetkenä, vaikka olikin pelännyt hirveästi.




MAANALAINEN


Aurinko oli paahtanut koko pitkän päivän häikäisevän kirkkaalta,
siniseltä taivaalta tasankoa säteillään, jotka polttivat kuin
sulatusuunin hehku. Vielä nytkään, kun se kieri taivaanrantaa kohti
kuin sulasta raudasta muodostunut pallo, ei ilma ollut lainkaan
viilentynyt. Sitten päivän kehrä painui mailleen maailman laidan
taakse, ja äkkiä, ikäänkuin musta verho olisi laskettu alas, tuli
pimeä, ja kolea viileys levisi paahtuneen, janoisen maan pinnalle.
Villiväki heräsi, eläin toisensa jälkeen, elääkseen ja taistellakseen
ja rakastaakseen, ehkäpä kuollakseenkin omana »päivänään» samoin kuin
me ihmisetkin omanamme.

Viidakossa, joka kulki vihreänä, polveilevana kirjailuna tasangon
poikki, huuteli harmaa lintu, joka näytti heikolta varjolta suuren
puun tiheässä lehvistössä, mailleen painuvalle auringolle: »Mene
tiehesi! Mene tiehesi! Mene tiehesi!» Ja samassa silmänräpäyksessä yö
oli täynnä merkillisiä, ilkeitä ääniä. Servaali sähisi nälissään, ja
pari täplikästä hyeenaa kajahdutti kaamean, hurjan naurunsa. Sitten
uroskamelikurki äänteli, niin että koko tasanko jylisi, ja huuhkaja
vihelsi kuin veturi eikä huhunnut, niinkuin ne tavallisesti tekevät.
Vesipukit ääntelivät alhaalla virran partaalla, ja seebralauma hirnui
kimeästi tullessaan esille varjosta syömään tasangon ruohoa.

Äkkiä kajahti viidakon reunalta ääni, joka vaiensi kaikki muut. Se
jyrisi omituisesti, aluksi kuin maan alta tullen; se kiihtyi yhä
kovemmaksi, kunnes se ikäänkuin vyöryi pitkin maan pintaa. Se oli
täysikasvuisen leijonan hirvittävää kiljuntaa.

Kaikki muut äänet vaikenivat oitis. Hetkisen oli kaikkialla hiiren
hiljaista, vaikka tuon hirvittävän äänen viimeinen kaiku oli jo
lakannut kuulumasta. Sitten jokainen kiljunnan kuullut eläin haki
piilopaikan itselleen. Säiläantiloopit sekä näiden punaisenharmaat
sukulaiset, jotka ovat lautasiltaan melkein parin metrin korkuisia ja
joilla on terävät, lyyranmuotoiset sarvet, laukkasivat tasangolle,
jossa eläinten kuningaskaan ei voinut niitä saavuttaa.

Seebralauma, jota leijona oli jo hirvittävästi verottanut, pillastui
lähtien juosta porhaltamaan ja pysähtyen vasta monien kilometrien
päässä. Käsnäsika, joka oli hionut veitsenteräviä torahampaitaan
marjakuusen kupeeseen, painui tavalliseen tapaansa takaperin luolaansa,
ja paviaanilauma, joka oli ollut matkalla joelle juomaan, pyörsi
kiireesti takaisin samalle jyrkänteelle, josta se oli lähtenytkin.

Ainoastaan yksi eläin näytti täydelleen välinpitämättömältä. Se
oli merkillisin kaikista niistä monista omituisista nisäkkäistä,
joita asustaa tasangolla; se istui viidakon laidassa kohoavan
kuohkean maakummun katolla, jollaisia »valkoiset muurahaiset», kuten
siirtolaiset nimittävät termiittejä, olivat rakentaneet sinne tänne
tasangolle. Tähtien valossa otus oli jonkin sadun hirviön näköinen;
sillä oli sian raskas, lieriömäinen ruumis, litteä, karvainen häntä,
lehmän pyöreät mulkosilmät, ja korvat, joita se saattoi heilutella kuin
muuli. Mutta sen pitkä, kulmikas turpa ei ollut minkään muun eläimen
turvan näköinen, ja sen tukevat, käyrät takakoivet olivat kuin kengurun
jalat. Sekä etu- että takajaloissa oli lapiomaiset kynnet.

Buurit ja eteläafrikkalaiset sanovat tätä eläintä maasiaksi,
eurooppalaiset muurahaissiaksi. Mutta sanoipa sitä miksi tahansa, joka
tapauksessa se on vaatimattomin ja yksinäisin kaikista Luojan luomista
eläimistä. Päivän pituista kuherruskuukautta» lukuunottamatta se
kieltäytyy elämästä yhdessä puolisonsakaan kanssa.

Tämä otus oli muutamilla lapiomaisten käpäliensä kuopaisuilla
irroittanut tuollaisen korkean kummun kovan, auringon kuivaaman laen,
joita termiitit rakentavat tasangon huokoisesta maasta, ja se ahmi nyt
vatsaansa kuhisevaa ravintoa niin ahneesti, ettei ehtinyt kiinnittää
mitään huomiota leijoniin.

Sen tylpästä kuonosta pistäysi esiin neljännesmetrin pituinen,
tahmeiden nystyröiden peittämä kieli, joka kokosi noita tiheässä
kuhisevia hyönteisiä laumottain uurteisiinsa ja vei ne pieneen suuhun
kymmenen pehmeän, pyöreän hampaan jauhettavaksi. Ristiin kasvaneiden
karvojen muodostama aita esti muurahaisia tunkeutumasta vihamiehensä
sieraimiin sen syödessä.

Muurahaiskarhun ollessa syventyneenä tähän miellyttävään puuhaansa
livahti tasangolle läheisestä tiheiköstä pieni, juovikas maasusi
ja kiipesi sivuittain kummulle muurahaisten hajun houkuttelemana,
joista se pitää melkein yhtä paljon kuin maasikakin. Maasika katsahti
siihen vain kerran pyöreillä, totisilla silmillään ja jatkoi sitten
aterioimistaan entiseen tapaansa. Vaikk'ei maasudella olekaan sellaista
pitkää tahmeaa kieltä kuin muurahaissialla, sen onnistui kuitenkin
ahmia suuhunsa runsain määrin sakeanaan kiehuvia termiittejä, jotka se
musersi muutamilla harvoilla, tylsillä hampaillaan, jotka ovat perin
toisenlaiset kuin ne viiltävän terävät purimet, jollaiset kaikki muut
sudet ovat saaneet asestuksekseen.

Jonkin aikaa molemmat elukat herkuttelivat kaikessa rauhassa
ja ystävyydessä kummankaan kiinnittämättä vähintäkään huomiota
suuripäisten sotilastermiittiparvien nipistyksiin ja pistoihin, joita
tulvi esiin kummun syvyyksistä puolustamaan yhdyskuntaansa. Vasta kun
maasika oli kaivautunut kuningatarkennoihin saakka, syntyi jonkinlaista
erimielisyyttä sen ja sen juovikkaan pöytätoverin välille. Kun
muurahaissian suurten kynsien kuopaisu paljasti kennot, jotka olivat
pitkiä ja paksuja kuin miehen peukalo ja joissa monisatatuhantisen
yhteiskunnan varakuningattaria säilytettiin vangittuina odottamattomien
tapausten varalta, maasusi työnsi nopeasti terävän kuononsa lähemmäksi,
ja sen onnistuikin siepata muuan noista lihavista varakuningattarista
juuri maasian kuonon edestä. Toinen katsoi siihen moittivasti ja
iski sitten äkkiä voimakkaalla olkapäällään ahmattia kylkeen kuin
muurinmurtajalla. Pieni susi lennähti keolta maahan kuin tykistä
ammuttuna ja kierähti monta kertaa ympäri. Kun se pääsi jälleen
jaloilleen, ei maasika ollut syönyt suuhunsa ainoastaan jäljelle
jääneitä varakuningattaria, vaan hallitsevan ruhtinattarenkin, joka oli
kolmen tuuman pituinen ja vielä paksumpi kiinteä möhkäle.

Suden kiivetessä takaisin keon laelle leijona kiljahti jälleen, tällä
kertaa niin lähellä, että koko keko tärähteli kuin höyrylaivan kansi
koneen kohdalla. Kuullessaan tuon peloittavan äänen juovikas pikku
peto häipyi pimeään, mutta maasika jatkoi aterioimistaan mistään
välittämättä. Äkkiä leijona ilmestyi mulkoillen kuin kuolema hämärästä
tuskin kymmenen metrin päähän siitä paikasta, jossa muurahaisten
syöjä istui. Sitten suuren kissan notkea, voimakas ruumis alkoi
ryömiä, sen kiiluvat silmät hehkuivat kuin tuli, ja pitkä häntä, joka
oli suorana sen takana, heilui hitaasti edestakaisin. Muurahaissika
jatkoi kuitenkin vieläkin ateriaansa näköjään kiinnittämättä sen
enemmän huomiotaan leijonaan kuin aluksi suteenkaan. Sen mulkosilmät
olivat kuitenkin koko ajan pitäneet silmällä hirvittävän vieraan
pienintäkin liikettä, ja juuri kun leijonan lihakset jännittyivät
hyppyyn, se katosi kuin maa olisi sen niellyt. Äsken vielä se oli
selvästi kuvastunut tähtien valossa kekoa vasten, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä, kun leijona kiiti ilmassa, oli siinä paikassa, missä
muurahaisten surma oli seisonut, vain kuohkeaa multaa, joka kihisi
täynnä muurahaisia.

Yhdellä ainoalla leveiden kynsiensä hirmuisella kaapaisulla ja avustaen
samalla lapiomaisella hännällään maasika oli kaivautunut pehmeään,
huokoiseen multaan. Leijona ei saanut kiinni naksahtaviin leukoihinsa
mitään tukevampaa kuin kokonaisen parven purevia hyönteisiä, ja pedon
käyrät kynnet tunkeutuivat, saamatta vähintäkään vahinkoa aikaan,
kuohkeaan multaan, jonka läpi muurahaissika kaivautui aivan keon
pohjaan saakka. Äristen, muristen ja syljeskellen multaa ja purevia
hyönteisiä ammottavasta suustaan viidakon kuningas pötki täyttä
vauhtia pakoon keon läheisyydestä. Hetkistä myöhemmin se sai takaisin
arvokkuutensa, jota leijona ei milloinkaan menetä pitkäksi aikaa, ja
poistui majesteetillisesti viidakon halki hakemaan sellaista riistaa,
joka pysyy maan pinnalla tarpeeksi kauan, jotta sen saa suuhunsa.

Koko seuraavan päivän kuumimman osan muurahaissika makasi parin metrin
syvyydellä maan sisässä viileässä, mukavassa kuopassaan. Mistä se sai
tarpeeksi ilmaa, ettei tukehtunut, on niitä salaisuuksia, joita ihmiset
eivät ole vielä pystyneet ratkaisemaan. Vasta päivän kallistuessa
iltaan se ponnahti äkkiä piilostaan esiin kuin vieteriukko pelästyttäen
pahanpäiväiseksi mustajalkaisen kissan, joka vaani pikku antilooppia.

Antilooppi, joka oli ainoastaan kolmisenkymmenen senttimetrin
korkuinen, hioi neulamaisia sarviaan keltapuun runkoon, kun
muurahaiskarhun tuijottavat silmät ja suuret korvat ponnahtivat esiin
maasta sen ja kyyristyneen kissan välissä. Nähdessään ne kirjava kissa
hyppäsi puolentoista metrin korkeudelle ilmaan sen lyhyen hännän
paisuessa miehen käsivarren paksuiseksi, ja antilooppi taas ponnahti
yhdellä ainoalla hyppäyksellä heti toista vertaa pitemmän matkan päähän
ja katosi nopeana kuin salama.

Muurahaissika ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota kumpaankaan
elukkaan; sen tynnyrimäinen ruumis vääntäytyi rauhallisesti esille
maasta, ja sitten se alkoi tähyillä, olisiko läheisyydessä toisiakin
rosvottavia termiittikekoja. Ennen pitkää sen mulkoilevat silmät
huomasivat uuden torneiksi suippenevan muurahaiskeon, joka kohosi
viidakon päässä kahden tiheikön välissä. Kävellä kääpeltäen nälissään
sitä kohti se istua kyhjötti hetkisen kuluttua pesän suurimman tornin
huipulla parin metrin korkeudella maasta ja ryhtyi revittyhän katon
rikki taaskin kokoamaan suuhunsa keon asukkaita.

Tuskin se oli aloittanut ateriansa, kun pensaikosta jo kuului ritinää
ja maasuden pää tunkeutui näkyviin oksien lomasta. Pelkäämättä
edellisenä iltana osakseen tullutta kovakouraista kohtelua se oli
tullut jälleen jakamaan maasian kanssa tämän esille kaivamat muurahaiset.

Viidakko ei ollut milloinkaan näyttänyt turvallisemmalta ja
rauhallisemmalta. Kosteaa kuumuutta uhosi ilmaan kukkivista pensaista;
ilma oli täynnä hyönteisten uneliasta surinaa. Keltaiset hunajalinnut
aterioivat muurahaiskeon läheisyydessä kasvavissa puissa, ja
harjalinnut ääntelivät lakkaamatta iloisesti. Kuitenkin on viidakon
kauneuden ja rauhallisuuden takana kuolema aina väijymässä ja
odottamassa.

Kun maasusi livahti aukealle tiheiköstä, sen jalka tarttui köynnökseen.
Riuhtoessaan päästäkseen irti se tuli nykäisseeksi puolentoistakymmenen
metrin päässä kasvavaa puuta, johon köynnöksen lonkerot ulottuivat.
Heti ensi tärähdyksestä kohosi musta, jäntevä ruumis puolentoista
metrin korkeudelle oksasta, jolla se oli levännyt ja nukkunut
kiemurassa, ja lehvistön läpi näkyivät nyt hehkuvat silmät, jotka
kiiluivat kuin mustat timantit auringonpaisteessa.

Maailman myrkyllisimmät käärmeet ovat valinneet kodikseen
etelä-Afrikan. Siellä tavataan Kapin kobra, jonka keltainen ruumis on
runsaasti kahden metrin pituinen ja jolla on leimuavat, punaisenruskeat
silmät. Rannikon asukkaat pelkäävät mustan ja keltaisen kirjavaa
vesikäärmettä, jonka purema tuottaa kuoleman, ja metsän asukkaat
karttavat yhtä pelokkaina puukäärmettä. Siellä elävät myös sylkevä
silmälasikäärme ja paisuva eteläafrikkalainen sarvikyy. Kuitenkin
on kaikkien niiden kuningas ja kaikkein vaarallisimpia käärmeitä
maailmassa musta mamba eli puukobra. Se kasvaa lähes neljän metrin
pituiseksi, on myrkyllisempi kuin mikään muu afrikkalainen matelija ja
hyökkää ärsyttyneenä uskomattoman nopeasti ja raivokkaasti.

Sellainen oli tämä käärme, joka lähti kiemurtelemaan pientä sutta kohti
liukuen niin kevyesti pensaiden päällitse, että se näytti kiitävän
ilman halki kolmen metrin pituisilla hypyillä. Maasusi oli selin
puuhun, ja kun se kääntyi, musta kuolema oli melkein sen kintereillä.
Peto parka lähti pakoon henkensä edestä, mutta se oli liian myöhäistä.
Heittäytyen eteenpäin käärme iski ollessaan vielä ilmassa ja katosi,
sillä mamba iskee ainoastaan yhden kerran.

Susi seisoi hetkisen liikkumatonna paikallaan. Sitten se lähti
uudestaan kekoa kohti, mutta ehti astua vain pari kolme askelta, kun
se jo tuupertui suulleen pensaikkoon, heittäen henkensä ennenkuin ehti
kaatua pitkälleen maahan.

Maasika appoi vain mistään välittämättä muurahaisia kitaansa koko tämän
murhenäytelmän ajan, keskeyttämättä syöntihän silloinkaan, kun sitä
keon toiselta puolelta lähestyi antilooppi pärskyen ja puhisten kuin
hengenahdistusta poteva ikäloppu ukko pakkasessa ja kiinnittämättä
vähintäkään huomiota termiittien syöjään. Vaikka _kaarna_ onkin rumin
kaikista antiloopeista, se on kuitenkin toiseksi nopein sukunsa
eläimistä. Tällä otuksella oli pitkähkö surullisen näköinen naama kuin
lehmällä ja lyhyet, jyrkästi taaksepäin taipuneet sarvet. Se kiipesi
oitis keon päälle toimiakseen tasangon vartiana kaarna-antilooppien
omavaltaiseen tapaan.

Se seisoi koko vähitellen hämärtyvän iltapäivän kankeana paikallaan
piirtyen selvästi taivasta vasten, höristäen suuria korviaan
kuullakseen pienimmänkin risahduksen, varoen jokaista peloittavaa
liikettä ja nuuskien herkillä sieraimillaan yhtämittaa ilmaa
vainutakseen pienimmänkin vaaran.

Kerran kirahvilauma, viiden metrin korkuisia rumilaita, hölkytteli
kaukana. Niiden pitkät täplikkäät kaulat näyttivät laukkaavien hevosten
selkään kiinnitetyiltä torneilta niiden kiitäessä ohi laahustavin
askelin, jotka kuitenkin katkaisevat taivalta hämmästyttävän nopeasti.
Mustankirjavat sarvilinnut hälisivät tiheiköissä, peltopyyt vihelsivät
viiltävää kutsuaan, ja aukean tasangon etualalla laitumella käyvät
seebrat haukkuivat kuin koirat, niiden mustien ja valkoisten juovien
kiiltäessä hopeisina auringonpaisteessa.

Äkkiä näytti ruusunpunaisen ja lumivalkoisen kirjava pilvi kiitävän
poikki sinisen taivaan, kun punavalkoiset flamingoparvet liitivät
ohi matkallaan kaukaisille papyrussoille, kummallinen käyrä nokka
puoleksi auki. Vihainen, pieni kotka seurasi noiden suurten kahlaajien
vanavedessä yläilmoissa, mutta lähellä maata lentelivät siniset
kuningaskalastajat, jotka söivät hiiriä kalojen asemesta sukeltaessaan
tiheikköihin ja taas niistä esiin. Mustat drongclinnut ja lepinkäiset
huusivat ja raksuttivat, purppuranpunarintaiset satakielet liversivät
lakkaamatta hyppiessään tiheässä pensaikossa. Lähellä kasvavien
mimosapensaiden keltaisista kukista uhosi heikkoa hyvänhajuista lemua,
ja viiden merin korkuiset jasmiinipensaat kietoivat koko kummun
voimakkaaseen tuoksuunsa.

Mutta mitkään kukkien sulotuoksut eivät kuitenkaan pystyneet pettämään
kaarnan herkkiä sieraimia. Kun sen vainuava kuono äkkiä tunsi
inhoittavaa löyhkää noiden suloisten, leijailevien tuoksujen joukossa,
se ryhtyi tarkastelemaan edessään leviävää tasankoa, ikäänkuin itse
kuolema olisi ollut piiloutuneena sen pitkään ruohikkoon. Mutta vaikka
se olisi katsellut ja kuunnellut kuinka tarkasti tahansa, se ei nähnyt
eikä kuullut mitään peloittavaa. Kuitenkin tuulenpuuska toi jälleen sen
sieraimiin, jotka olivat jännittyneet ohuiksi kuin paperi, tuon saman
vaarallisen löyhkän voimakkaampana ja lähempää kuin ennen. Silloin se
loikkasi keolta maahan päästäen varoittavan korskahduksen ja lähti
kiitämään jäykästi hyppien tasangon poikki.

Silmänräpäyksessä jokainen näkyvissä oleva ruohonsyöjä parin metrin
korkuisesta hirviantiloopista pieneen siniseen duikeriin saakka, joka
ei ole jänistä suurempi, pötki pakoon uhatun keon läheisyydestä. Vain
maasika jäi paikalleen appaen pitkällä liereällä kielellään muurahaisia
suuhunsa. Saattoi olla hyvinkin mahdollista, että sen tylpän kuonon
päässä oli yhtä herkät sieraimet kuin kaarnallakin, ainakin sen
rauhalliset, pyöreät silmät näkivät vartian antaman varoitusmerkin ja
kaikkien läheisyydessä laitumella olleiden eläinten pötkivän pakoon.
Kuitenkaan se ei osoittanut pelon merkkiäkään, vaikka uhkaava haju kävi
yhä voimakkaammaksi.

Äkkiä kuului tavattoman suuresta leipäpuusta, joka varjosti kekoa
viidakon puolelta, aina perättäin muutamia heikkoja, raapivia ääniä,
ja puun jäykkä runko vavahteli hieman, ikäänkuin raskas otus olisi
kiivennyt sen toista kylkeä ylös.

Ensimmäisen kerran koko sinä iltapäivänä muurahaissika keskeytti
syöntinsä, ja sen pyöreät silmät suuntautuivat ylöspäin, kun se
tuijotti varjostavan puun lehvistöön. Se ei nähtävästi huomannut
siellä mitään, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se jälleen nuoleskeli
termiittejä suuhunsa entiseen tapaansa. Ainoastaan lapiomaiset
käpälänsä, jotka ennen olivat olleet levällään muurahaiskeon harjalla,
se oli nyt vetäissyt pyöreän ruumiinsa alle ja upottanut ne syvälle
pehmeään multaan, jonka se oli kuopinut esiin.

Kun se ryhtyi jatkamaan aterioimistaan, alkoi leipäpuusta jälleen
kuulua äskeisiä ääniä, jotka olivat vaienneet sen katsoessa puuhun.
Ihmisnenäkin olisi nyt tuntenut tuon kuuman löyhkän, joka kohosi
tallautuneesta ruohikosta keon toiselta puolelta.

Kerran vielä muurahaissian pitkä kieli kokosi suullisen termiittejä.
Sitten tapahtui jotakin hirvittävää. Ruskeankeltaisesta ruohikosta,
jossa oli tummia varjoläikkiä, ponnahti ilmaan vaskenkellertävä eläin,
jonka turkissa oli mustia kiemuroita. Niin täydellisesti sulautui
tämä täplikäs kuolema, leopardi, sen piilopaikan väriin, jossa se
oli maannut väijyksissä, että näytti melkein siltä kuin palanen
itse tasangosta olisi hypännyt ilmaan. Peto oli lajinsa suurimpia.
Täplikkään hännän päästä avonaisena ammottavaan punaiseen kitaan
saakka se oli ainakin kahden ja puolen metrin pituinen, suuri kuin
naarasleijona ja paljoa peloittavampi. Kun se hyppäsi, tunkeutuivat
kynnet esille käpälistä kuin mustat sirpit, ja sen parin tuuman
pituiset hampaat välkkyivät ilta-auringossa kuin valkoiset tikarit.

Kun suuren kissan notkea ruumis oli vielä ilmassa, singahti keon
toisella puolella kasvavasta leipäpuusta kuin kimmeltävän ruskea juova
kalliopytonin pää, joka on niin julma katsottava, että vain harvat
ihmiset ovat joskus sellaisen nähneet. Sen suuri ruumis oli seitsemän,
kahdeksan metrin pituinen; se oli noita viidakon uumenien hirviöitä,
joista sepitetyt kertomukset ovat kulkeneet perintönä polvesta polveen
lyhytikäisten alkuasukkaiden keskuudessa.

Vaikka muurahaissika onkin eläimistä haavoittumattomimpia, se ei
sentään halunnut antautua leopardin kynsien ja hampaiden raadeltavaksi
eikä pytonin kaikki luut murskaavaan puserrukseen Kun siis suuren
kissapedon täplikäs, notkea ruumis ja pytonin kuolemankiemurat
syöksähtivät yht'aikaa ilman halki sitä kohti, se väänsi maata suurten
lihastensa jokaisen hivenen voimalla, ja melkein yhdellä ainoalla
liikkeellä se hautautui pehmeään multaan, jonka se oli penkonut keon
pinnalle.

Kun muurahaissika hävisi näkyvistä, leopardi putosi pehmeästi kuin
höyhen juuri samaan paikkaan, jossa iso vajahampainen oli seissyt
hetkistä aikaisemmin. Ja kun peto upotti kyntensä vielä liikkuvaan
multaan, kuului keon viidakon puoleiselta sivulta humahdus, ja
jättiläiskäärmeen suuri ruumis kohosi keon laidan yläpuolelle. Se oli
heittäytynyt maahan puun latvasta, jossa se oli piileskellyt, aikoen
musertaa maasian teräksenvahvoilla kiemuroillaan, mutta se näkikin nyt
leopardin samassa paikassa, jossa muurahaissika oli ollut hetkistä
aikaisemmin.

Hetkisen molemmat hirviöt katselivat toisiinsa. Leopardin raivoisat
silmät, jotka olivat kuin sulaa kultaa, tuijottivat uhkaavasti käärmeen
veripunaisiin silmiin, joiden terät olivat kohtisuorat ja katselivat
vihaisesti medusamaisesta päästä, joka huojui ilmassa tuskin parin
metrin päässä.

Pytonin suurta ruumista pitkin kulki ristiin rastiin seepian ja
kivenruskean värisiä täpliä, ja sen käyrien ja litteiden hampaiden
takana häilyi sen musta, päästä haaroittunut kieli kuin liekki. Mutta
pyrstö kiertyi puunrungon ympärille niin lujasti, että sen luumaiset
piikit upposivat rosoiseen kaarnaan.

Leopardi tiesi kokemuksesta, kuinka nopeita ja vaarallisia
kalliojättiläiskäärmeen kiemurat ovat. Vaikka se olikin erikoisen
suuri sekä rohkea, kuten kaikki sukunsa eläimet, se olisi tavallisissa
oloissa karttanut pienintäkin riitaa sellaisen hirviön kanssa, joka
nyt oli sitä vastassa. Kiehuva raivo kuumensi kuitenkin sen sakeaa
verta, kun se tunsi, että sen edessä huojuva käärme oli riistänyt siltä
jollakin salaperäisellä tavalla varman saaliin. Ja päästäen kuuluviin
hirvittävän, ärsyttävän murahduksen, jollaiseen leopardi purkaa
murhanhimonsa, se kyyristyi yhä matalammaksi; sen pitkä, täplikäs häntä
heilui edestakaisin, pystyt korvat painuivat luimuun kuin vihaisen
kollikissan, ja silmät leimusivat tulena ja liekkinä.

Viidakon synkimpien tiheikköjen satavuotias valtias ei ollut moniin
vuosiin kohdannut ainoaakaan eläintä, joka olisi uskaltanut ruveta
vastustamaan sen teräksenlujia voimia ja lähes sadan kilon painoa. Kun
se oli nyt koholla kuin muurinmurtaja, sai kylmäverisen eläimen jäätävä
leppymätön viha sen valtoihinsa, ja niin nopeasti, että silmä tuskin
erotti, sen kolmikulmainen pää lennähti eteenpäin kuin sotakoneesta
lingottuna. Niin nopea ja voimakas kuin leopardi olikin, se ei saanut
väistetyksi iskua eikä kestänyt sitä, vaan kierähti monta kertaa
ympäri. Jättiläiskäärmeen käyrät hampaat viilsivät sen silkinhienoa
turkkia, matelijan miehen reiden paksuiset kiemurat kietoutuivat sen
ympärille, ennenkuin se ehti jälleen saavuttaa tasapainonsa.

Kun suuri kissa ponnistautui jaloilleen, hirmumatelijan kolmikulmainen
pää vetäytyi torahampaiden ja kynsien saavuttamattomiin, ja huojuen
ilmassa luomettomien silmien kiiluessa kuin kuoleman rubiinit, se
oli kuin viidakossa asuva hornan henki, joka ohjaili kuristavien
kiemuroiden surmantyötä.

Sinä päivänä leopardi täytti julman rotunsa perinnäistapojen kaikki
vaatimukset. Kaikki tasangon muut suuret kissat, kuten puuma
ilves ja gepardi, ovat vihaisia ja vaarallisia vastustajia, kun
niitä ärsytetään, ja voimassa ja nopeudessa ne melkein kykenevät
kilpailemaan leopardinkin kanssa, mutta ei ainoallakaan niistä ole
sitä suurenmoista, järkkymätöntä urhoollisuutta, joka polttaa tulena
taistelevan leopardin veressä. Haavoittunut leijonakin saattaa joskus
peräytyä, mutta murjoutunut leopardi haluaa vain elää tarpeeksi kauan
voidakseen surmata vihollisensa.

Vaikka käärme olikin kiertynyt suuren, täplikkään kissan ruumiin
ympärille, tämän onnistui sentään riistäytyä vapaaksi siitä yhdestä
ainoasta kiemurasta, joka piti sitä kiinni. Käärmeen hampaiden jälkien
viiltävä tuska — ne olivat repineet auki sen kyljen — oli kuitenkin
haihduttanut sen aivoista peräytymisajatukset. Murahtaen kumeasti se
iski mustat kyntensä jättiläismatelijan kylkiin, jolloin kuului ääni,
ikäänkuin olisi revitty silkkiä. Käärmeen sitkeän, suomuisen nahan alla
oli kuitenkin kimmoisia, kivikovia lihaksia, joita eivät leopardinkaan
kynnet pystyneet haavoittamaan kuolettavasti.

Kun yksinkertainen kiemura tiukkeni, leopardi taivutti sitä kohti
ammottavan suunsa aikoen purra torahampaansa neljä valkoista tikaria
yhteen käärmeen selkärangassa. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin se
taivutti täplikästä päätään, käärme kiersi toisen kiemuran puolittain
sen kaulan ympäri. Ponnahtaen äkkiä takaisin leopardi pelastui siitä
viimeisessä silmänräpäyksessä ja iski vihaisesti peräytyvää kiemuraa.

Sitten alkoi _secutorin_ ja _retiariuksen_ välinen taistelu, miekalla
asestetun gladiaattorin kamppailu verkolla varustettua vastaan.
Leopardi oli puristuksissa kuin teräsrenkaassa; se saattoi vapauttaa
itsensä ainoastaan jos se sai katkaistuksi käärmeen selkärangan.

Vetäen huohottaen henkeä keuhkoihinsa tiukkenevassa renkaassa,
joka piti sitä kiinni, suuri kissa viilteli kuin mieletön pitkillä
kynsillään, niin että jättiläiskäärmeen välähtelevä nahka lopulta
riippui riekaleina, ja verisiä naarmuja näkyi siellä täällä sen
pitkässä ruumiissa. Repiessään hurjasti kynsillään leopardi sivalsi
silloin tällöin toistakin kiemuraa, joka yhä uhkasi sitä, tahi suuntasi
nopeita, huumaavia iskuja käärmeen heiluvaa päätä kohti, kun se pyrki
liian lähelle.

Jonkin aikaa taistelu pysyi tasaväkisenä. Pyton ei jaksanut kuristaa
leopardia kuoliaaksi yhdellä ainoalla kiemuralla, eikä leopardikaan
voinut tehdä ahdistajaansa taisteluun kykenemättömäksi panematta
itseään varmalle kuolemalle alttiiksi. Vihdoin voitti matelijan kylmä
oveluus pedon raivoisan viekkauden. Vaikka suurta käärmettä oli
vihollinen sivallellut, repinyt ja raastanut, se tiukoitti yhä vain
surmansilmukkaansa, joka piti leopardia vangittuna, löyhentämättä sitä
hitustakaan tuskistaan huolimatta. Kun puserrus vihdoin oli jonkin
verran hidastuttanut vangitun pedon nopeutta, ryhtyi pyton vuorostaan
hyökkäämään.

Sähähtäen äkkiä ja vihaisesti kuin höyrykone kalliokäärme aukaisi
suunsa, niin että sen litteät, peitsen terän muotoiset hampaat
näkyivät, ja suuntasi sitten nopeasti iskun kohti leopardin päätä,
mutta ei kuitenkaan sellaista vauhtia, ettei silmä kykene sitä
erottamaan, joka muutoin kuuluu suurten matelijoiden perintöoikeuksiin.

Leopardin kannalta tämä hyökkäys oli erehdys. Vangittu eläin tiesi
vallan hyvin, ettei jättiläiskäärmeiden käyrissä hampaissa ole,
vaikka niillä voikin viiltää rumia haavoja, sellaista myrkkyä, joka
silmälasikäärmeen tahi eteläafrikkalaisen kyyn purtua aiheuttaa
varman kuoleman, ja se oli liiankin halukas, koettamaan omia
peloittavia hampaitaan käärmeen hampaita vastaan. Kun tuo irvistelevä,
kolmikulmainen pää syöksyi sitä kohti, peto ojentautui kaula
jännitettynä ottamaan sitä vastaan, ja kun se tuli ulottuville, se
tavoitti sitä suurihampaisilla leuoillaan, toivoen voivansa lopettaa
taistelun yhdellä ainoalla vihaisella puraisulla.

Mutta satavuotiaan käärmeen kylmät ja laskevat aivot eivät kuitenkaan
olleet erehtyneet. Sähähtävän pään hidas syöksy oli ollut pelkkä
valehyökkäys. Samoin kuin harjaantunut nyrkkeilijä väistää musertavan
iskun, joka päättäisi ottelun, jos se osuisi tarkoitettuun kohtaan,
pytonin notkea niska taipui kuin välähdys, ja sen pää sukelsi leopardin
pään alle. Sitten seurasi vastaisku. Kun suuren kissan vaahtoa
pursuavat leuat naksahtivat kiinni ilmassa, kiertyi toinen suuri
kiemura kylmänä ja surmantuojana kuin kuolema itse leopardin hartioiden
ympäri ja tiukentui seuraavassa silmänräpäyksessä niin lujaksi, että
pakeneminen kävi mahdottomaksi: verkkomies oli vihdoinkin vanginnut
paulaansa hyvin asestetun miekkamiehen.

Upottaen luunkovat ihokyhmynsä yhä syvemmälle puun rosoiseen kuoreen
ja kiertäen pyrstönsäkin rungon ympärille lujentaakseen vipuvoimaansa
kalliopyton kääriytyi niin tiukkaan kuolemaan tuomitun pedon ympärille,
että sen kiemurat upposivat leopardin ruumiiseen niin syvälle, että
olivat melkein sen täplikkään nahan tasalla.

Huohottaen ja rykien, kuoleman korinan kuuluessa sen kurkusta, vihainen
peto koetti epätoivoissaan turhaan vapautua noista surmankiemuroista.
Vihdoin se lakkasi ponnistelemasta ja lepäsi hiljaa paikallaan.

Varmana siitä, ettei sen enää tarvinnut pelätä vastustajaansa,
jättiläiskäärme työnsi päänsä ja niskansa lähemmäksi liikkumatonta
uhriaan, tiukentaen samalla kiemuransa äkilliseen, musertavaan
puristukseen, jonka oli määrä murskata jokainen luu leopardin ruumiissa.

Vaikka leopardi näytti avuttomalta ja hengitti yhä työläämmin, sen
lasimaiset silmät tarkkasivat kuitenkin jokaista hirviön liikettä,
jonka kiemurat olivat sen ympärillä.

Käyttäen hyväkseen viimeistä silmänräpäystä yksi leopardin käpälistä
ojentautui kauaksi eteenpäin tarttuen käärmeen niskaan, kun sen pää
heilahti lähemmäksi. Ja ponnistaen voimansa vielä viimeisen kerran
kuoleva peto sai vedetyksi matelijan kolmikulmaisen pään puoleensa.
Ja samalla kuin pytonin kiemurat musersivat leopardin muodottomaksi
lihakasaksi, pedon tikarinterävät hampaat pureutuivat yhteen matelijan
aivoissa ja jäivät niihin kiinni.

Kuolemantuskissaan suuri käärme heilahdutti suuren ruumiinsa
muurahaiskeolta ja kiemurteli hirvittävästi runnellen pensaat ja
painaen pitkän ruohon lakoon. Mutta leopardin ote ei irtautunut.

Vasta sitten kun peto ja käärme kumpikin makasivat yhtä liikkumattomina
ja jäykkinä, ilmestyivät muurahaissian lerppakorvat ja rauhalliset
silmät jälleen maan pinnalle. Halveksien viimeisimpien vihollistensa
ruumiita ja huolimatta edes onnitella itseään sen johdosta, että oli
pelastunut leijonan, leopardin ja pytonin hampaista, muurahaisten syöjä
taaperteli toiselle keolle jatkaakseen elämäntyötään, muurahaisten
syömistä.




SURMA


_Seitsenvuoret_ hohtelivat ylt'yleensä valkoisina ja opaalinvärisinä
kuin simpukan sisäpuoli ensimmäisen sinä vuonna sattuneen lumisateen
jälkeen. Lännessä painui aurinko ruusunpunaiseen pilviröykkiöön,
joka hitaasti muuttui ambranvärisestä omenanvihreäksi. Kun sitten
pimeä kietoi huiput vaippaansa, vaihtelevat vivahdukset tummenivat
joulukuisen keskiyön sinipunertavaksi rusotukseksi, ja villiväki kömpi
esiin piilopaikoistaan viettämään omaa päiväänsä.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet liikkeellä. Oli kohtalokas seitsemäs
kaniiniton vuosi, ja rutto, joka oli heimon vitsaus, ahdisti niitä
kovasti. Pumpulihännän lumeen tekemiä neljää syvää reikää ja
pohjoisessa elävän jäniksen puolisuunnikkaan muotoisia jälkiä ei
näkynyt missään. Muitakin oli poissa. Solmittuaan aselevon nälän ja
kylmän ja vaarojen kanssa eläinkunnan unikeot nukkuivat turvassa
kevääseen saakka. Harmaat, ruskeat ja punaiset lepakot nukkuivat pää
alaspäin luolien kaukaisimmissa sopukoissa. Musta karhu oli kaivautunut
lumen alle suppilomaiseen, kuivalla ruoholla vuorattuun luolaansa,
joka sijaitsi vuoren rinteessä. Maaorava oli mennyt makuulle syötyään
illallisekseen hieman jyviä ja pähkinöitä, joita se oli kasannut
vierelleen, jotta sillä olisi syömistä, jos se sattuisi heräämään ja
olemaan nälissään pitkänä yönä. Hidas haisunäätä, jonka vaalilause on:
»Älä kiiruhda, täältä tulee muitakin!» ja lihava silavasäkki, murmeli,
nukkuivat sikeästi luolassaan kääriytyneinä pehmeiksi pyöreiksi
turkispalloiksi. Neuvokas pesukarhu uinui ontossa puussa, ja pieninkin
nukkujista, hyppivä hiiri, lepäsi kuivassa ruohotukossa puolen
metrin päässä maan pinnasta kiertyneenä pyöreäksi kääröksi, jonka se
oli sitonut lujasti pitkän silkinhienon häntänsä kaksinkertaisella
kiemuralla, vaikka kaikki sen suuren heimon muut jäsenet temmelsivät ja
kisailivat hangella ja hangen alla.

Muut _Seitsenvuorten_ asukkaat, niin karva- kuin höyhenpeitteiset,
saivat olla piilosilla kuoleman kanssa koko pitkän talven kevään tuloon
saakka.

Vuoren toisella puolen lirisi pieni puro hangen alla punertavaan
kvartsiin revenneessä halkeamassa päätyen läpikuultavaan samaan
punaiseen kiveen syövyttämäänsä hiidenkirnuun, jossa se pyöri hitaasti
kuin hiljaa poreilevassa padassa pohjasammalten ja muiden vesikasvien
välähdellessä keltaisina, oliivinvihreinä ja veripunaisina kirnun
pohjalla. Lähellä kohosi kuiva hongan runko kohtisuorana kuin kynttilä
kolmenkymmenen metrin korkeudelle.

Hongan kupeesta lähellä latvaa ammottavasta reiästä ilmestyi esiin
ruskea eläin, jonka rinnassa oli valkoinen täplä, liukuen kuin käärme
paksua runkoa myöten maahan, kun ensimmäiset tähdet syttyivät tuona
talviyönä taivaalle. Tuuhean hännän päästä tylpän kuonon kärkeen otus
oli vain vähän yli metrin pituinen ja painoi tuskin kymmentä kiloa.
Mutta nämä kymmenen kiloa tiesivät tuhoa ja surmaa, sillä puissa-asuja
oli iso kärppä, jota metsästäjät nimittävät mustaksi kissaksi sekä
kalastajanäädäksi, vaikk'ei se ole suinkaan kissa eikä milloinkaan
kalastakaan. Se on painoonsa nähden Pohjois-Amerikan ehkä vaarallisin
eläin. Ensi silmäyksellä se näyttää verraten vaarattomalta; sen pää
on iso ja muistuttaa koiran päätä, korvat ovat lyhyet ja tylpät,
mutta sen ilkeät vinot silmät, jotka kiiluvat pimeässä vihreinä, ja
sen voimakkaiden leukojen tavattoman suuret, terävät hampaat, kyllä
selittävät, miksi intiaanit ovat antaneet sille nimeksi _pekani_, joka
assiniboinen kielessä merkitsee »surma».

Musta peto laskeutui pilviä hipovasta kelohongasta pää edellä, mikä
jo riitti todistamaan sen mestarikiipeäjäksi, koska karhu ja apinakin
laskeutuvat pystystä puusta takaperin. Kun suuri kärppä liikkui
hangella kuin kuoleman musta varjo, kohosi täysikuu vaaleana kuin
vesikupla sinipunervista ja opaalinvärisistä varjoista vuoren laen
yläpuolelle, himmensi sulan kullan väriä ja valoi maahan hiljaisuutta
ja loistoa.

Äkkiä rikkoi hiljaisuuden ääni, joka huusi puiden latvojen yläpuolelta
peloittavan kysymyksen:

— _Kuka, kuka — kuka, kukaa_?»

Suurta kärppää kohti liiti tumma varjo, josta erotti kaksi suurta,
hehkuvaa silmää. Kun se tuli lähemmäksi, peto koukisti äkkiä selkänsä,
ja ponnahtaen korkealle ilmaan se kiskaisi käyrillä kynsillään suuren
kasan höyheniä huuhkajan pehmeästä rinnasta, joka oli ollut niin
julkea, että oli hyökännyt _Seitsenvuorten_ Mustan Surman kimppuun.
Surman leuat loksahtivat kiinni tuuman päässä linnun kaulasta, ja
kirkaisten inhosta tämä katosi pimeään nelijalkaisen pedon jäädessä
murisemaan hangelle ja pölyyttämään untuvia, jotka olivat tarttuneet
sen kynsiin.

Sitten kalastajanäätä lähti kuin jälkiä vainuava koira jälleen
jatkamaan matkaansa vuoren juuritse, painaen lumeen litteät,
nelikulmaiset jäljet. Äkkiä se pysähtyi kesken askeleen kuuntelemaan
ääntä, joka rikkoi kuutamoisen hiljaisuuden ja joka kuulosti
yhtämittaiselta ja yksitoikkoiselta kuin jos joku olisi kihnuttanut
puuta tavattoman tylsällä sahalla. Niin kului hetkinen; sitten musta
eläin jälleen jatkoi kiipeämistään vuorelle. Rinteen puolivälissä
se pysähtyi suuren kuusen pitkien oksien alle, jonka lyhyet vihreät
neulaset olivat aivan lumen peitossa. Kymmenisen metrin päässä näkyi
ylempänä häämöttävän kuutamossa suuri harmaanruskea piikkisika, jota
kaikki tukkilaiset vihaavat, se kun tuhoaa kaikki puut ja työkapineet
heidän kämppiensä läheisyydestä.

Tämäkin otus työnsi vakavasti talttojaan kaarnaan kuin olisi ollut
työssä tuntipalkalla. Useimmat _Seitsenvuorten_ asukkaat tahtovat elää
näkymättömissä, erittäinkin silloin, kun ovat syöntipuuhissa. Mutta
piikkisika ei välitä sellaisesta vaiteliaisuudesta. Sen yksinkertainen
jyrsivä elämä oli julkista maailmalle, ja se söi kulkiessaan
äänekkäästi ja pelkäämättä, koska vain harvat eläimet uskaltavat
ahdistaa sitä. Susi ja ilves ovat yrittäneet, mutta saaneet surmansa.
Kalastajanäätä pysähtyi katselemaan vesi kielellä tuota lihavaa,
velttoa otusta, joka aterioi korkealla sen yläpuolella.

Huolimatta näennäisestä varomattomuudestaan ei piikkisika ollut
suinkaan niin suojaton kuin miltä näytti. Syödessään se käänsi päänsä
puun latvaa kohti, niin että sen häntä, joka oli täynnä teräviä,
väkäisiä piikkejä, saattoi iskeä monta myrkyllistä pistoa jokaisen
eläimen naamaan ja silmiin, joka uskaltaisi julkeasti hyökätä sen
kimppuun takaapäin. Kun ne piikit kerrankaan upposivat eläimen lihaan,
haavoittunut kohta rupesi ajettumaan ja märkimään piikkien tunkeutuessa
yhä syvemmälle.

Musta peto katseli kauan aikaa välinpitämätöntä piikkisikaa.
Tiheiden metsien musta kärppä on jollakin salaperäisellä tavalla
vastaanottamaton sen piikkien pistosten vaikutuksille. Se saattaa
nielläkin niitä suuria määriä tuntematta minkäänlaisia ilkeitä
jälkiseurauksia. Kun ne tarttuvat mustan kissan ruumiiseen, ne
putoavat tavallisesti pois, mutta vaikka ne jäisivätkin lihaan, eivät
ne milloinkaan aiheuta tulehduksia niissä kudoksissa, joiden läpi ne
kulkevat. Mutta koira, jota ne ovat pistäneet, ajettuu hirvittävästi ja
kuolee tavallisesti verenmyrkytykseen.

Huolimatta vastaanottamattomuudestaan ei tämä »surma» kuitenkaan
halunnut panna omaa suojelevaa sallimustaan liian kovalle koetukselle.
Sadat sen naamaan ja huuliin tarttuvat, väkäiset piikit eivät suinkaan
terästäisi sen näköä eivätkä ruokahalua, ja se alkoikin katsella
ympärilleen keksiäkseen jonkin keinon, jonka turvissa se saattaisi
lähestyä piikkisikaa edestäpäin.

Kymmenisen metrin päässä kasvoi pitkä honka, joka oli kuusta monta
metriä korkeampi. Poiketen syrjään polultaan musta kärppä kiipesi
männyn vastakkaista kuvetta ylös äänettömästi kuin orava eikä
pysähtynyt, ennenkuin oli päässyt puoliväliin paksua oksaa, joka
ojentautui kuusta kohti ja oli sitä paljoa korkeammalla. Ihmisestä
olisi tuntunut mahdottomalta, että mikään eläin olisi suunnitellut
sellaista hyppyä, mutta musta kissa tiesi tarkalleen, mihin se
kykeni. Siirtyen oksan latvaan se heittäytyi ilmaan kuusta kohti.
Suurenmoisessa kaaressa sen musta ruumis kiiti ilman halki noin
viidentoista metrin korkeudella maasta, alussa pyöreänä karvapallona,
mutta joka metrillä ojentuen, kunnes notkea otus hypyn tärkeimmällä
kohdalla jännittäytyi täyteen pituuteensa samalla tavoin kuin
korkeushyppääjän ruumis näyttää liitävän ilmassa riman yläpuolella.
Eteen- ja alaspäin suuri kärppä kiiti ilman halki, ja juuri kun se
näytti olevan putoamaisillaan maahan, tarttuivat sen pitkät kynnet
kuusen heiluviin ylimpiin oksiin tunkeutuen syvälle kaarnaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä piikkisian himmeät siansilmät tuijottivat
tyhmistyneinä toisiin silmiin, jotka hehkuivat kuin tuli.

Piikkisian ruumis näytti paisuvan toista vertaa suuremmaksi, kun sen
käyrät, kolmenkymmenen senttimetrin pituiset piikit kohosivat pystyyn
sen selässä ja sen peloittava häntä läimähdytteli ensin toiselle,
sitten toiselle puolelle, kun säikähtynyt jyrsijä koetti perääntyä
noiden tuhoa ennustavien silmien tieltä, jotka leimusivat sitä vastaan.
Mutta se oli jo liian myöhäistä. Äkkiä, nopeasti kuin hyökkäävä
käärme, surman lujat leuat syöksähtivät eteenpäin ja pureutuivat
kuin sangat kiinni piikkisian suojattoman kuonon ympärille. Sitten
jännittäen tukevia sääriään, niin että niiden suuret lihakset olivat
kovat kuin rautatangot, kalastajanäätä tempasi jyrsijän irti puusta
ja heilahduttaen saaliinsa ilmaan viskasi sen oksien välitse kaukana
alhaalla leviävälle jäätikölle. Musta kärppä oli maassa melkein yhtä
pian kuin sen uhrikin, ja hetkistä myöhemmin piikkisika, joka oli liian
huumaantunut putoamisesta voidakseen puolustaa itseään, heitti henkensä
raivoisan ahdistajansa hampaissa. Tämä söi piikkisian välittämättä
sen piikeistä, samalla tavoin kuin ihminen syö ostereita, kätki loput
lihavasta haaskasta tiheikköön ja palasi onkaloonsa nukkuakseen kellon
ympäri.

Myöhään seuraavana yönä surma palasi paikkaan, johon se oli kätkenyt
piikkisian tähteet. Mutta sen lähestyessä suurta kuusta alkoi syvältä
sen kurkusta kuulua sanomattoman uhkaavaa murinaa, kun jokin harmaa
eläin, joka oli yhtä suuri kuin se itse, vilahti kuin aave tiheikössä,
ja tuokion ajan ison pesukarhun irvistelevä naama oli päin mustan
kärpän hehkuvan viheriöitä silmiä.

Pesukarhu oli vakava ja yksinäinen, vanha uros, joka ei ollut huolinut
lähteä talviasuntoonsa muiden heimolaistensa tavoin heti ensimmäisen
lumisateen jälkeen. Etsiessään rinteiltä ruokaa se oli sattumalta
löytänyt mustan kissan piilottaman haaskan, ja kun se oli kova
tappelupukari kuten muutkin sukulaisensa, se oli nyt tullut aukealle
taistellakseen sattumalta löytämästään aarteesta. Hetkisen musta ja
harmaa eläin seisoivat tasaisella valkoisella tantereella vastakkain
kuin salamannopeat nyrkkeilijät kehässä. Ja kuitenkin oli palkinnon
voittamisessa, josta ne aikoivat ryhtyä taistelemaan ensi sarastuksen
heikossa valossa, kysymys elämästä ja kuolemasta.

Musta teki ensimmäisen hyökkäyksen. Paljoa nopeammin kuin ainoankaan
kaksijalkaisen nyrkkeilijän nyrkit sen leuat suhahtivat pesukarhun
kurkkua kohti. Pysytellen kauniisti tasapainossa neljällä solakalla
käpälällään harmaa eläin väisti vastustajansa ensi hyökkäyksen.
Viistoon suunnatulla huitaisulla se puolestaan sivalsi kalastajanäädän
mustia kylkiä, ensin toisella käpälällään, sitten toisella, vikisten
samalla vihaisesti. Suuren kärpän mustaan turkkiin ilmestyi oitis
pitkiä, punaisia viiruja. Välittämättä haavoistaan ja haluamatta
käyttää peloittavia kynsiään musta kissa ojensi tylpän päänsä vielä
kerran yrittäen jälleen mieliotettaan. Tällä kertaa se onnistui; kaksi
terävää hammasriviä pureutui kiinni nahkapoimuihin, jotka suojelevat
pesukarhun kaulaa. Hetkisen mustan surman omituiset, vinot silmät
leimusivat vihreinä aivan lähellä pesukarhun liekehtiviä silmiä.

Viimeksimainittu sai kiittää onneaan, että sen nahka oli höllä
ja sitkeä. Jos mustan surman terävät hampaat olisivat sattuneet
tuumankaan lähemmäksi kurkkua, pesukarhun henki olisi heti ollut
vaarassa. — Tarttuen kalastajanäädän kurkkuun etukäpälillään kuin
pienillä ihmiskäsillä pesukarhu koetti kaikin voimin työntää takaisin
mustaa petoa, joka tunkeutui yhä lähemmäksi. Ei kuitenkaan pesukarhu
eikä mikään muukaan sen painoinen eläin ole voimiltaan tuon julman
taistelijan, surman, vertainen. Huolimatta harmaan tappelijan
epätoivoisista ponnistuksista tunkeutuivat suuren kärpän raateluhampaat
yhä lähemmäksi kaulavaltimoa, joka oli piilossa höllän nahan poimujen
alla. Silloin äkkiä nopeasti vääntäen päätään ja kääntyen syrjään
pesukarhu riistäytyi irti, haavoittuneena ja verissään, mutta ei
vakavasti vahingoittuneena.

Ensimmäisen kerran vuosikausiin vanha, harmaantunut metsästäjä tunsi
tavanneensa ylivoimaisen vastustajan. Koettaen pelastautua pakenemalla
se pyörähti ympäri ja lähti kiitämään täyttä vauhtia hankea pitkin.
Mutta vaikka se pani parastaan, katkaisivat takaa-ajajan hypyt melkein
heti välimatkan. Yhä uudestaan tuon unikeon, joka olisi ollut turvassa
ontossa puussaan, täytyi kääntyä ja harpata henkensä edestä, mutta
aina vahingokseen. Musta kärppä oli nopeampi, sen kynnet ja hampaat
olivat pitemmät, ja mikä pahinta, sen melkein yliluonnolliset voimat
eivät suoneet pesukarhulle minkäänlaisia mahdollisuuksia säännölliseen
taisteluun. Kun molemmat pedot näin hyppivät ja loikkivat ristiin
rastiin hangella, ne sattuivat kampeamaan lähelle suurta valkoista
tammea, joka kohosi erillään muista vuoren ylimmän rinteen reunalla.
Pesukarhu heti puuhun kuin orava luullen nähtävästi voivansa pitää
paremmin puoliaan ylhäällä, koska maakamaralla taisteleminen näytti
koituvan sille turmioksi.

Kalastajanäätä seisoi hetkisen liikkumatonna. Sitten vasta, kun
pesukarhu oli pääsemässä puun latvaan, se seurasi sitä liukuen runkoa
ylöspäin notkeasti kuin tumma tulenliekki. Takaa-ajo ei tullut
pitkäksi. Pesukarhu on kyllä nopea ja varmaliikkeinen, mutta sen
kintereillä olikin sinä, aamuna Pohjois-Amerikan nopein kiipijä. Orava
saattaa kiitää puun latvasta toiseen nopeammin kuin ihminen juoksee
maassa; näätä pyydystää ruoakseen oravia, mutta mustakissa sieppaa
näädänkin kiinni yhtä helposti kuin kissa hiiren.

Ennenkuin pesukarhun harmaa ruumis edes ehti tammen latvaan,
musta murhamies hyökkäsi sen kimppuun. Tarttuen tukevaan oksaan
takakäpälillään musta kissa iski molempien etukäpälöittensä kaikki
kynnet pesukarhun luisuihin hartioihin ja veti vastustamattomalla
voimalla ponnistelevan eläimen irvisteleviä leukojaan kohti. Pesukarhu
rimpuili turhaan vapautuakseen surman otteesta, puri, repi ja raastoi,
mutta nuo teräksen vahvat käpälät vetivät sitä armottomasti yhä
lähemmäksi, kunnes suuri kärppä iski ulvahtaen hiljaa hirvittävästä
tyytyväisyydestä leukansa uhrinsa kurkkuun kuin terässangat. Muutamien
minuuttien kuluttua pesukarhun ruumis oli kätkössä samojen pensaiden
alla kuin piikkisian raatokin.

Viikon kuluttua pesukarhun kuolemasta valkeni kerran päivä, joka
oli harmaa kuin aave. Aina väliin kietoi lumikuuro vuorten korkeat
huiput läpinäkymättömään harsoonsa. Tammien kuihtuneet lehdet olivat
tummanruskeat, ja niissä oli punaisia täpliä, ja alakasvisto näytti
tummanpunaiselta lunta vasten hehkuen karmiininpunaisina täplinä
paikoissa, missä oli kuusaman vesoja. Vaaleankeltainen kuloheinä heilui
tuulessa kuin naisen tukka.

Juuri mäntyjen latvojen yläpuolella liiteli suuri haukka edestakaisin,
sen harmaansinisen ruumiin melkein sulautuessa talviseen taivaaseen.
Musta päälaki ja rinnan harmaa poikkiviiva ilmaisivat linnun pohjoisten
alueiden kyyhkyshaukaksi, jonka pakkanen ja nälkä ja ankara talvi
olivat karkoittaneet kotipaikoiltaan.

Äkkiä linnun vihaiset keltaiset silmät alkoivat hehkua kuin tuli, ja
nopeasti kuin kiitävä pilvi se leijaili kohti paikkaa, missä jokin
musta eläin näkyi makaavan lumessa aukealla matalan huipun juurella.
Kun iso haukka lähestyi liikkumatonta otusta, se leijaili hetkisen
epäröiden ilmassa. Nietoksessa tarpova eläin ponnisteli päästäkseen
pois lumesta, mutta näytti vaipuvan aina takaisin uupuneena, pää
velttona retkottaen ja silmät puoliummessa.

Kovan nälän ahdistamana kyyhkyshaukka kohotti äkkiä kuperat
siipensä ja syöksyi maahan kuin harmaa välähdys jännittäen terävät
kyntensä suoriksi pudotessaan. Mutta juuri kun käyrät kynnet olivat
tunkeutumaisillaan syvälle otuksen mustaan turkkiin, tapahtui
merkillistä.

Kuin laukaistun jousen lennättämänä suuri kärppä ponnahti parin
metrin korkeudelle maasta, tarttui kyyhkyshaukkaan ilmassa ja iski
tikarinterävät hampaansa petolinnun kaulaan. Ilmojen ylpeä rosvo oli
joutunut kuolemanloukkuun, jonka kärppä oli virittänyt oma musta
ruumiinsa syöttinä, ja kuolleen linnun komeat siivet laahasivat kohta
lumessa, kun musta kissa raastoi sitä lähimpään pyyntiluolaansa, joita
sillä oli lukemattomia.

Haukan sitkeä, jänteinen liha oli ainoa ravinto, mitä musta kissa
oli saanut moneen päivään, sillä niin huonoa oli saalistaminen
Seitsenvuorilla tuona ankarana kuukautena. Sitten kerran valkeni
sellainen kristallinkirkas päivä, jollaisia on kaikkina talvina.
Kuuset näyttivät piirtyvän melkein mustina sinistä taivasta vasten,
ja pyökkien punaisenharmailta oksilta kuului sinooberinpunaisten ja
oranssinväristen ja keltaisenruskeiden käpylintujen hälisevää ääntelyä.
Etäisyydessä vuorten seitsemän huippua kohosivat tummansinisinä
ryhmissä kasvavien kuusten synkän vihreää taustaa vasten.

Musta kärppä lähti liikkeelle kelohongan kolosta kuin varjo,
silmät kovasta nälästä kiiluen. Nälkä oli pakottanut sen lähtemään
saalistamaan päivällä. Juuri kun se pääsi maahan, ravasi komea punainen
kettu sen ohi nopeaan, kevyeen tapaansa. Talvisessa auringonpaisteessa
se oli kuin sekava rykelmä ruskeanpunaisia, ruosteenkarvaisia ja
keltaisenruskeita täpliä, ja värien kirkkautta vielä tehostivat
tummankeltaiset ja hopeiset läikät ja hentojen, solakoiden jalkojen
kiiltävän musta väri. Pitkähännän kiitäessä ohi musta kissa hyökkäsi
sitä kohti murahtaen nälissään vihaisesti. Kääntäen päätään nopeasti
sivulle kettu näytti tarkastelevan takaa-ajajaansa kuin huvikseen,
melkeinpä suopeasti, ja kun hyppivä musta peto tuli lähemmäksi, se
paransi vaivatonta vauhtiaan ja katosi vilahduksena läheisen harjanteen
taakse.

Sitten alkoi merkillinen takaa-ajo — jäniksen ja kilpikonnan
kilpajuoksu. Ketun hämmästyttävän nopeaa vauhtia, oveluutta ja
kepposia vastaan musta kissa pani rautaisen kestävyytensä ja sukunsa
hellittämättömän sitkeyden.

Alussa kettu näytti päättäneen tehdä kilpailusta suoraan suuntautuvan
kilpajuoksun. Se laukkasi metsäisen rinteen poikki, sitten suoraan
vuoren huipulle ja alas sen toista rinnettä sellaista vauhtia, että
metsiä ja vuoria jäi kilometreittäin sen ja vainoojan väliin. Vasta
kun se oli tullut etäisimpien saalistusmaittensa rajoille saakka, se
kiersi takaisin mieluummin kuin uskaltautui tuntemattomille seuduille
sellainen takaa-ajaja kintereillään.

Surma tunsi varmaankin tämän kettujen tavan, sillä kun jäljet alkoivat
kääntyä suuressa kaaressa vasemmalle, se poikkesi niiltä kokonaan
syrjään. Juostessaan suoraan vuoren juurta kohti se tapasi ne jälleen
muutamien kilometrien päästä laukattuaan vain kolmanneksen ketun
juoksemasta matkasta. Kalastajanäätä teki montakin kertaa samanlaisia
oikaisuja sinä päivänä säästäen siten monta väsyttävää kilometriä ja
käyttäen siis samaa menetelmää, jolla punainen juoksijakuningas itsekin
oli ottanut kiinni monta jänistä.

Vihdoin myöhään iltapäivällä kettu alkoi, huomattuaan ettei se voinut
päästä vainoojastaan eroon vauhdillaan, turvautua heimonsa kaikkiin
keinoihin ja temppuihin. Aluksi se laukkasi edestakaisin pitkin omia
jälkiään ja hyppien niiden toiselta puolelta toiselle koetti haihduttaa
mustan takaa-ajajansa. Sellaiset keinot olivat kuitenkin mustaan
kissaan nähden tehottomia, sillä sen erehtymätön kuono haistoi oitis
takaa-ajetun eläimen tekemän mutkan, hypyn ja käännöksen.

Kun aurinko alkoi painua läntiselle taivaalle, takaa-ajetun ketun
tie johti kohtisuoran kallionkielekkeen lähelle. Jäljet kulkivat
valkotammen oksien alitse, jotka varjostivat jyrkännettä, tunkeutuivat
sitten synkkään metsään noin neljänsadan metrin matkan ja loppuivat
sinne. Heti musta kärppä, joka yhä laukkasi nopeasti murhanhimossaan,
alkoi kiertää yhä laajenevissa ympyröissä ketun jälkiä keskittäen
jännittyneen ruumiinsa kaiken vauhdin ja vihaisten aivojensa viekkauden
jälkiin, joita se tähän saakka oli seurannut varmasti kuin itse kuolema.

Jonkin aikaa näytti aivan siltä kuin vanhan ketun viekkaus olisi
pelastanut sen. Vaikka suuri kärppä olisi kiertänyt ja nuuskinut kuinka
tarkasti tahansa, ei se löytänyt poisvieviä jälkiä ketun käpälien
lumeen painamien merkkien luota, vaikka seurasi niitä takaisinkinpäin
melkein kilometrin verran. Oikealla oli jyrkänne, joka kohosi
kohtisuorasti kalliorinteestä, ja näytti aivan siltä, että takaa-ajettu
otus oli saattanut pelastautua ainoastaan jälkien metsänpuolelle.

Musta kissa laukkasi yhä nopeammin edestakaisin muodostaen lumeen
laajoja, yhteen punoutuneita ympyröitä, joiden halkaisijana olivat
ketun jäljet, sen syvällä sijaitsevien silmien leimutessa raivosta,
kun sattui näin paha ja eksyttävä viivytys. Mutta vieläkään ei näkynyt
minkäänlaisia jälkiä pitkän tien kummallakaan puolen. Vihdoin musta
kärppä pysähtyi tammen pitkien oksien varjoon, ja sen suuri pää kääntyi
hitaasti puolelle ja toiselle, kun se tarkasteli lumikenttää nähdäkseen
edes vilahduksenkaan ketusta.

Äkkiä se huomasi, että tammesta oli pudonnut hiukan lunta kolmisen
metrin päähän siitä jyrkänteeseen päin. Hypähtäen äkkiä se tarttui
suuren oksan latvaan, joka melkein hipoi maata, ja kiipesi sitä
pitkin kuin suuri, musta orava. Hetkistä myöhemmin se oli ratkaissut
kadonneiden jälkien arvoituksen. Riippuvan oksan laajassa haarukassa
näkyivät ketun käpälien jäljet, ja juuri ne olivat pudottaneet
lumikasan, joka oli ilmiantanut sen. Pakolainen oli laukannut pitkälti
tammen sivu, kääntynyt sitten takaisin ja ponnahtanut yhdellä ainoalla
hyppäyksellä tuohon haarukkaan, josta lumi oli karissut. Seuratessaan
sen jälkiä oksaa pitkin musta kissa saapui kohdalle, jossa toinen suuri
oksa pisti kallionreunan yli. Sen oksan juuressa näkyivät ketun jäljet
jälleen, kun se oli hypännyt kolmisen metriä alempana esiinpistävälle
pienelle kallionkielekkeelle, mistä se salaista, mutkittelevaa polkua
pitkin oli laskeutunut jyrkänteen juurelle.

Ehkä jokin ahdistettu eläin, jota kettu itse oli ajanut takaa, oli
näyttänyt sille tämän vaarallisen pelastumistien. Vain viimeisenä
keinona se oli lopulta pannut oman henkensä alttiiksi tehdessään
tuollaisen hypyn sellaiselle polulle, jossa jalan vähäisinkin
lipeäminen tahi lumen luisuminen jalkojen alta olisi saanut sen
syöksymään syvyyteen jyrkänteen juurelle.

Suuri kärppä katsahti vain kerran tietä, jota pakolainen oli kulkenut,
ja suuntasi sitten katseensa syvyyksiin, jotka ammottivat sen edessä.
Huimaavan korkean jyrkänteen juurella kasvava pitkä kuusi näytti sille
suippoa latvaansa ja lumen peittämiä sitkeitä, maahan painuneita
oksiaan. Epäröimättä hetkistäkään musta kissa ponnahti ilmaan ojentaen
laajat käpälänsä suoriksi ja köyristäen lyhyttä ja paksua ruumistaan
kiitäessään suoraan alaspäin kaukana alhaalla kasvavaa puuta kohti.
Tuokiossa se oli tunkeutunut kuin paikaltaan vyörähtänyt kivi notkeiden
oksien ja kimmoisten havujen lävitse pudota tupsahtaen lopuksi syvään
kinokseen puun juurelle.

Perin harva eläin olisi uskaltanut tehdä sellaista surmanhyppyä;
vielä harvemmat olisivat kestäneet sellaisen putoamisen aiheuttaman
tärähdyksen. Musta kissa on kuitenkin kuin pelkkää karaistua
terästä ja sitkeää nahkaa, ja hetkistä myöhemmin tämä alkoi jälleen
noudattaa löydettyjä jälkiä yhtä vihaisen kiihkeästi kuin alussakin,
lyhennettyhän uhkarohkealla hypyllään monta minuuttia ketun saamasta
pitkästä etumatkasta.

Laukatessaan yhä nopeammin, kuta pitemmälle tunnit kuluivat, suuri
kärppä näki auringon häviävän taivaalta, samoin tähtien seuraavana
yönä, kunnes uuden päivän valjetessa vainooja ja vainottu kiertivät
hitaasti vuoren ympäri kuin musta-punainen valjakko, sillä niin lähellä
ne jo olivat toisiaan. Ketun harmaapäinen häntä, joka oli heilunut
koholla ylpeänä kuin kypäritöyhtö, viisti maata, ja juostessaan kettu
kulki mutkissa hoiperrellen uupumuksesta. Mutta vaikka musta kissa
olisi kuinka koettanut, ei se saanut lyhennetyksi välimatkaa.

Kun aurinko paistoi kirkkaasti keskimmäisen huipun yläpuolella,
kettu pysähtyi äkkiä ja pusersi etukäpälillään lumiveden tuuheasta
hännästään, joka oli märkä kuin pesusieni. Ja kun suuri kärppä
jo lähestyi sitä, se porhalsi jälleen juoksuun hetken levosta
virkistyneenä, ja vapautuneena painosta, joka oli hidastuttanut
sen kulkua, se jätätti heti mustan kiusanhenkensä kauas jälkeensä.
Kun kettu lähestyi pitkän harjanteen lakea, selveni sen äkillisen
loppukirin syy, sillä se pujahti ovelasti piilotetun luolan käytävään,
jota kohti se koko yön oli koettanut suunnata kulkunsa. Nähdessään sen
kalastajanäätä paljasti hampaansa äänettömään odotuksen murahdukseen,
sillä eläin, joka kaivautuu maahan, kun kärppä on sen kintereillä,
on tavallisesti kuoleman oma. Punaisella ketulla oli kuitenkin
vielä varalla viimeinen maan alla asuvien eläinten pelastuskeino,
tunkeutuessaan luolaansa minuuttia ennen kuin musta surma ehti sen
suulle.

Luolan pääkäytävä haarautui muutaman metrin päässä aukosta kolmeksi
sivukäytäväksi, jotka veivät makuuhuoneeseen, ruokakomeroon ja
keittiöön, johon laitoksen hylkytavarat oli sievästi haudattu. Lähellä
käytävän aukkoa oli kuitenkin puolittain mutkan takana piilossa
neljäs käytävä, joka johti salaiseen varauloskäytävään, jollainen
on jokaisessa oikein suunnitellussa ketunluolassa. Pujahdettuaan
tähän sivukäytävään kettu alkoi kuopia maata epätoivon vimmalla, ja
ennenkuin sen saama »lykkäys» oli puoleksikaan kulunut, se oli saanut
peitetyksi salakäytävän suun parinkymmenen senttimetrin vahvuisella
multakerroksella.

Suuri kärppä ryntäsi suinpäin luolaan juuri samassa tuokiossa kun kettu
livahti ulos kuin ruskea varjo puolensadan metrin päässä kasvavaan
tiheikköön, jonka keskelle varauloskäytävä päättyi. Kuin musta
hornan henki kiiti raivostunut surma tunnelista toiseen ymmärtämättä
kuitenkaan pysähtyä salakäytävän tukitun suun kohdalle. Kun se alkoi
jälleen lähteä ulos ruvetakseen kiertämään luolan suuta, löytääkseen
kadonneet jäljet, se huomasi pari lihavaa riekkoa ruokakomerosta.
Nähdessään ne se unohti kaiken muun, paitsi kovaa nälkäänsä, joka
jäyti sen sisälmyksiä kuin rotta, ja muutamien minuuttien kuluttua
se kylläisenä kiertyi pyöreäksi, lämpimäksi palloksi ja nukkui
pimeän tuloon saakka. Ennenkuin se oli herännyt oli jo lumimyrsky,
ahdistettujen eläinten pelastus, lakaissut jokaisen päivän kuluessa
tallatun jäljen ja polun umpeen näkymättömiin.

Samalla aikaa kaukana vuoren toisella puolen nukkui pyyntiluolassaan
punainen kettukin, lämmin häntä kääriytyneenä kuin huopapeite pehmeän
kuonon ja käpälien paljaiden pallukkakäsnien ympärille. Kettu oli
väsynyt, nälissään ja koditon, mutta kuitenkin se oli onnellisempi kuin
useimmat muut eläimet, sillä se oli sentään niitä muutamia harvoja
armoitettuja, jotka olivat pelastuneet ehein nahoin pälkähästä, vaikka
itse _Seitsenvuorten_ Musta Surma oli ollut kintereillä.




VALKOINEN TIIKERI


Ainakaan siitä lähtien, kun Salomonin laivasto purjehti Tarsokseen
ja toi sieltä kultaa ja hopeaa ja norsunluuta ja riikinkukkoja ja
apinoita, ei Malakan niemimaa ole muuttunut Vieläkin sen aarniometsien
ketterät, pienet, hiljaiset miehet pyydystävät isoja riikinkukkoja
ansoillaan ja vangitsevat langur-apinoita onttoihin kurpitsapalloihin
korkeiden puiden latvoista; vieläkin kiistelevät seladang-härät,
tiikerit, sarvikuonot ja jättiläiskäärmeet viidakon valtiudesta, ja
vieläkin ovat semarangit, kääpiökansa, niiden valtiaina sen ikuisen
sisäisen mahdin voimalla, joka tekee ihmisestä eläinten herran.

Siellä viidakossa, tyynenä yönä, kun hopeinen kuutamo siivilöity!
puiden latvojen lomitse kuin sulava lumi, syntyi Teloa Hänen äitinsä
Mala oli semaranginainen ja risti tyttärensä punakeltaisen kämmekän
mukaan Teloaksi eli Metsäntähdeksi.

Neljätoista ihmeellistä vuotta tyttö eli viidakossa heimonsa
keskuudessa luonnontilassa ja vapaana kuin hirvi, jonka ääntely
herätti hänet aamuisin. Hänen päivänsä olivat täynnä pieniä hauskoja
seikkailuja. Joskus ne supistuivat ihmeellisen, kauniin punaisen kukan
löytämiseen, jonka hän pisti kauas otsalle valuvan, sinimustan tukkansa
suureen kiemuraan tahi kiinnitti palmikoidusta kaarnasta punottuun
hameeseensa, jollainen hänellä oli vaaleankeltaisen satiinin näköisen
ihonsa verhona. Joinakin päivinä hän etsi viidakosta _lansateja_,
synkkien metsien valkoisia hedelmiä, _mangostaaneja_ ja _anona-_
l. _leirimoijapuun_ hedelmiä tahi pyydysteli _paroja_, hitaita,
hedelmiä syöviä kaloja tyynistä lammikoista, tahi kääpiöantilooppeja
lempieläimikseen.

Hänen mukanaan oli aina Nion, pienen heimon päällikön poika. Tämä
opetti, miten tytön piti kiivetä pisimpiin puihin nojaamalla
vyötäistensä ja puun rungon ympäri kierrettyyn köynnökseen ja
kuinka oli matkittava sadelintuja, joiden äänet tuntuvat putoilevan
puiden latvoista kuin sulat hopeatipat. Yhdessä he pyydystivät
linnunsiipiperhosia, joiden siivissä oli sametinmustia ja vihreitä
täpliä, _minivetejä_, jotka liitelivät metsässä punaisina kuin tulen
liekit, ja siniselkäisiä, punarintaisia _trogoneja_.

Sitten sattui Pehangin malaijien ryöstöretki. Heidän kylänsä oli
viidakon laidassa, he olivat Parakin sulttaanin alamaisia, ja heidän
oli määrä luovuttaa hänelle joka vuosi kaksi orjaa tahi kaksi norsun
syöksyhammasta. Koska oli vaarattomampaa metsästää ihmisiä kuin
norsuja, orjakauppiaat tunkeutuivat joka vuosi semarangien viidakkoon.

Kaikki tapahtui päivän koitteessa. Metsä lepäsi vielä mustana kuin
sametti, johon oli sinne tänne siroteltu valkoisia päivänkakkaroita
kuin tähtiä, ja köynnökset muodostivat himmeitä, vihreitä verkkoja
puiden seepianvärisiä varjoja vasten. Sitten aurinko puhkaisi pimeyden
ikäänkuin suunnattoman suuren sulatusuunin ovet olisi äkkiä aukaistu
selälleen, ja hiljaisuuden rikkoivat lintujen ja eläinten tuhannet
äänet. Aivan lähellä paikkaa, jossa semarangit nukkuivat nuotioittensa
ääressä niiden savu ainoana peitteenään, kajahti äkkiä urosfasaanin
huutava, kimakka ääni. Siihen kuului heti vastauksia leiripaikan
kaikilta puolilta. Tuskin äänet olivat lakanneet kuulumasta, kun heimon
vanha, harmaantunut johtaja ponnahti jaloilleen ketterästi kuin kissa.
Hänen harjaantuneet korvansa olivat erottavinaan lintujen huudossa
jotakin vierasta ja outoa.

— Ylös, ylös, veljet! hän huusi. Ihmismetsästäjät ovat kimpussamme!

Hänen niin sanoessaan oli jokainen pieneen joukkoon kuuluva äkkiä
jaloillaan, seisten hiljaa kuin säikähtynyt eläin. Samassa kajahti
malaijien hurja sotahuuto, ja ryöstäjät hyökkäsivät heidän kimppuunsa
kaikilta suunnilta. Metsäihmiset hajaantuivat kuin viiriäisparvi.
Toiset sukelsivat tiheikköön, toiset kiipesivät riippuvia köynnöksiä
pitkin puihin notkeina kuin apinat. Ainoakaan ei yrittänyt vastarintaa.
Teloa viipyi hetkisen taluttaessaan turvaan vanhaa, ryppyistä
isoäitiään. Juuri kun hän oli saanut työnnetyksi mummon piiloon
okaisen viidakon tiheimpään pensaikkoon, kiertyi voimakas käsivarsi
kuin teräsköysi hänen ympärilleen, ja hetkisen kuluttua oli hänen
ranteensa köytetty lujasti yhteen. Nion hyökkäsi miehen kimppuun,
mutta toinen orjakauppias sivalsi poikaa _barongilla_, pelottavalla
malaijilaisella veitsellä. Heiluva köynnös vähensi iskun voimaa, mutta
pojan ihossa näkyi kuitenkin heti punaista, ja Teloan viimeinen muisto
leikkitoveristaan, kun tämä hävisi puiden latvojen sekaan, olivat
tuskien ja surun vääristämät kasvot.

Hetkisen kuluttua maailma musteni hänen silmissään, eikä hän tiennyt
mitään, ennenkuin tuli tajuihinsa vanhan Ahmadin talossa. Ahmad oli sen
kylän vanhimpia, jossa häntä aiottiin säilyttää siihen saakka, kunnes
sulttaani lähettäisi hakemaan veroaan. Vaikka häntä ei kohdeltukaan
huonosti, häntä vartioitiin kuitenkin herkeämättä niin yöllä kuin
päivällä, ja hän kulutti suurimman osan ajastaan bamburuo'oista
valmistetulla pienellä parvekkeella, joka riippui katosta rakennuksen
nurkassa kuin pääskysen pesä.

Teloan oltua kylässä jonkin aikaa ilmestyi sinne ihmistiikeri. Vanha
Ahmad itse ensimmäisenä näki vilahdukselta tämän hirmuisen vieraan.
Ukko oli kävellyt mutkittelevaa polkua viidakon läpi, kun äkkiä
oli riikinkukko ilmestynyt aukealle hänen eteensä rinta loistaen
vihreänä ja sinisenä. Ahmad kyyristyi pensaan taakse katsomaan,
kuinka tuo kuninkaallinen lintu kulki pyrstö levällään pää pystyssä
hitaasti eteenpäin. Sen edessä näytti olevan tiellä levällään kuin
palanen itämaista mattoa, jossa oli ruskeita, keltaisia ja mustia
ympyröitä ja täpliä. Mutta »maton» reunassa näkyivät hirvittävän
_Russellin_-käärmeen litteä, julma pää ja tuijottavat, jäätävät silmät.
Kaikki malaijit ja eläimet pelkäävät yhtä paljon sitä käärmettä.

Kun viidakon kaunistus tuli lähemmä, käärme näytti joutuvan äkillisen
raivon valtaan. Kiertäen täplikkään puolentoista metrin pituisen
ruumiinsa säännöttömiin kiemuroihin se sähisi vihaisesti silmien
hehkuessa kuin mustat timantit.

Harvat eläimet uskaltavat uhmata Russellin-käärmeen julmien leukojen
välissä väijyvää kuolemaa. Riikinkukko on näitä harvoja. Tämäkin upea
lintu jatkoi matkaansa pysähtymättä. Kun se tuli aivan lähelle, käärme
avasi suunsa, sen heiluvat myrkkyhampaat tunkeutuivat esiin kuin käyrät
peitsen kärjet, ja tuokiossa sen litteä pää iski kumahtaen riikinkukon
pullollaan olevaan rintaan. Yksi ainoa metallinhohtoinen höyhen
leijaili hitaasti maahan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä lintu oli
lujasti tarttunut noihin paksuihin kiemuroihin terävillä kynsillään.
Käärme iski uudestaan, mutta sen myrkkyhampaat eivät päässeet
tunkeutumaan paksun höyhenpuvun läpi, joka suojeli linnun rintaa kuin
haarniska. Kun matelijan julmat leuat avautuivat kolmannen kerran,
riikinkukko näytti äkkiä menettävän kärsivällisyytensä ja erotti
yhdellä ainoalla teräksenlujien kynsiensä viilloksella käärmeen pään
paksusta ruumiista yhtä helposti kuin ihminen repäisee paperisuikaleen
poikki.

Hetkistä myöhemmin, kun komea viidakon kukko alkoi syödä käärmeen
valkoista lihaa, Ahmad ryömi eteenpäin, tuuma tuumalta, sillä
riikinkukko on viidakon valioriistaa, ja ukon ikivanhan tussarin
kantomatka oli varsin lyhyt. Suunnatessaan lopuksi kömpelön aseensa
lintua kohti hän näki jotakin, mikä kerrassaan haihdutti hänen
mielestään kaiken muun, paitsi yhtä ainoaa kiihkeää toivoa: että hän
olisi jossakin muualla. Hänen ja tuon mistään tietämättömän linnun
väliin ilmestyi äkkiä pensaikosta suuren tiikerin tuhoa ennustava
pää. Vanha Ahmed oli nähnyt tiikereitä ennenkin ja nuorena ollessaan
metsästänytkin niitä, mutta milloinkaan ei hän ollut kohdannut moista
petoa. Pari kolme kertaa vuosisadassa syntyy Malakan niemimaan
viidakoissa valkoinen tiikeri, tuollainen harvinainen albiino,
jollaisia on kaikkien nisäkkäiden, jopa ihmistenkin joukossa. Sellainen
hirviö ryömi nyt viidakosta tuuma tuumalta vanhan miehen säikähtyneiden
silmien edessä. Tavallinen tiikeri olisi ollut oranssinkeltainen ja
mustajuovainen, mutta tämä oli kermanvalkoinen kuonosta hännän päähän
saakka, ja sen turkin juovatkin näkyivät niin heikosti kuin läikesilkin
aaltomaiset kimaltavat kuviot.

Painautuen maahan vanha metsämies ryömi takaperin pitkin tietä. Samassa
tiikeri syöksyi loistavanvärisen linnun niskaan. Vaikka peto oli
ainakin kahden metrin pituinen ja painoi puolisentoistasataa kiloa,
se kohosi ilmaan kevyesti kuin höyhen. Riikinkukko ehti vain kerran
kiljaista kauhuissaan; samassa tuokiossa tiikeri jo hävisi tiheikköön
komea lintu hampaissaan.

Heti kun Ahmad pääsi ensimmäiseen tien mutkaan, hän suoristautui ja
kiiti tuulena kylään lennättäen uutisen valkoisen tiikerin tulosta.
Sinä iltana eivät heimon miehet puhuneet, istuessaan suuren leipäpuun
juurella, joka kasvoi keskellä toria, mistään muusta kuin oudosta
pedosta, joka oli saapunut heidän viidakkoonsa. Useimmat läsnäolijoista
uskoivat, ettei valkoinen tiikeri ole, samoinkuin pohjoisten seutujen
ihmissusikaan, mikään muu kuin kammottava, ilkeä ihminen, joka milloin
tahansa saattaa omasta vapaasta tahdostaan muuttua eläimeksi.

— Muistan vieläkin, sanoi Igi, joka oli heimon paras metsästäjä, että
kun olin poika ja asuin kaukana tuolla etelässä, kylässämme oli kaksi
veljestä, jotka havaitsimme ihmistiikereiksi, koska he kakistelivat
suustaan höyheniä samalla tavoin kuin tiikeritkin syötyään lintuja.

— Äitini kertoi minulle, rohkeni Toku niminen tulokas huomauttaa
väliin, että hänen orpanansa oli ollut naimisissa sellaisen miehen
kanssa. Kerran yöllä vaimo heräsi ja kaipasi miestään, ja kun hän
katsoi ikkuna-aukosta, hän näki suuren tiikerin lähestyvän majaa
pitkin polkua. Ovella tiikeri muuttui hänen miehekseen, ja vaimo ehti
parhaiksi pujahtaa takaisin vuoteeseen ja olla nukkuvinaan, kun mies
tuli huoneeseen. Seuraavana päivänä hän pakeni miehensä luota, pakeni
pois koko kylästä vaatimatta milloinkaan takaisin myötäjäisiään.
Se todistaa hänen puhuneen totta, Toku lopetti viisaan näköisenä
kertomuksensa.

Orgoba, pappi, tunsi vaistomaisesti, että julma vieras oli Shivan,
Hävittäjän, lähettämä paholaistiikeri, koska kyläläiset eivät olleet
kunnioittaneet häntä tarpeeksi eivätkä maksaneet kymmenyksiään
säännöllisesti, kun taas Ulti, parturi, oli aivan varma siitä, että tuo
outo eläin oli vampyyri.

Kukaan ei saanut varmaa selkoa siitä, oliko valkoinen peto pahahenki,
vampyyri vaiko ihmistiikeri, mutta ennen pitkää se osoitti olevansa
ainakin ihmissyöjätiikeri. Kaksi päivää sen jälkeen kuin se oli
ensikerran nähty, se hyökkäsi osapuilleen sillä hetkellä, jolle
malaijilaiset ovat antaneet nimeksi »hetki, jolloin puhvelit menevät
juomaan» ja joka on kello viiden tienoissa iltapäivällä, Barugan,
koronkiskurin, kimppuun kylän laidassa, tappoi hänet yhdellä ainoalla
hirvittävällä iskulla ja laukkasi sitten ruumis hampaissaan pitkin
kyläkatua. Asukkaat hajaantuivat silmittömässä kauhussaan sen tieltä
kuin akanat tuuleen.

Sinä iltana kylän vanhimmat kokoontuivat Ahmadin taloon. He eivät olisi
uskaltaneet lähteä niinkään kauaksi, ellei heillä olisi ollut verellä
ostettua kokemusta tiikerin tavoista. Kahteen päivään ei tuo hekumoiva
peto surmaisi ketään.

Valkoiset miehet olisivat puhuneet avoimesti, peittelemättä, porteilla
vaanivasta vihollisesta. Mutta nämä pienet, ruskeat miehet, jotka
istuivat sinä iltana rätisevän palmuöljylampun valossa, tiesivät asiat
paremmin. Ainoakaan malaiji ei nimitä tiikeriä oikealla nimellä.
peläten että se voisi kuulla ja tulla ottamaan. Sitäpaitsi he uskovat,
että kun tiikeri on surmannut ihmisen, ratsastaa vainajan haamu sen
päälaella ja opastaa sen seuraavan uhrin kimppuun. Senvuoksi kylässä
sinä iltana vallitsikin kauan aikaa hiljaisuus, jonka vain silloin
tällöin rikkoivat sovinnaiset murahdukset ja hymähdykset, joilla
malaijit usein korvaavat keskustelun. Vihdoin pappi uskalsi aloittaa:

— Mitä neuvot, isä? hän kysyi kunnioittavasti Ahmadilta. Sinä olet
kylän vanhin ja viisain metsästäjä. Mitä sinä ajattelet Valkoisesta?

Vanhus katsoi kysyjään ivallisesti.

— Sinä olet, hän vastasi vihdoin, sanonut sitä pahaksihengeksi. En
uskalla mennä sanomaan, onko asia niin. Mutta kaikki tiedämme nyt, että
se on ihmissyöjä — Kuollut mies vihasi minua ollessaan vielä hengissä,
hän jatkoi hetkisen kuluttua. Useammin kuin kolmasti olen vapauttanut
köyhiä ihmisiä hänen kynsistään ja pelastanut heidät vankilasta ja
kidutuksesta. Sitäpaitsi tämä taloni on aivan viidakon laidassa.
Senvuoksi onkin mahdollista, että se, joka ennen oli Baruga, opastaa
valkoisen surman mieluummin tänne kuin muualle. Neuvoni on se, että
kokoonnumme tänne joka ilta ja tapamme Valkoisen, kun se tulee, jottei
se tappaisi meitä, vaimojamme ja lapsiamme sukupuuttoon.

Seurasi uusi, pitkä vaitiolo Ahmadin pitkän puheen jälkeen. Sitten
miehet alkoivat hajaantua.

— Kuka voi taistella pahojahenkiä vastaan? mutisi Toku livahtaessaan
vaatimattomasti ovesta pihalle.

— Lupaan rukoilla puolestasi, Orgoba vakuutti vanhukselle hävitessään
pimeään.

Muutkin poistuivat, kuka minkin tekosyyn nojalla, kunnes lopulta oli
jäljellä ainoastaan Igi, metsästäjä.

— Miksi sinä jäit tänne? vanha Ahmad kysyi katkerasti. Mene sinäkin
noiden toisten mukaan. Saattaa käydä niin, että Valkoinen tyytyy minun
vanhaan ruumiiseeni ja jättää teidät muut rauhaan.

— Ei ihan niinkään, hyvä isä, nuorempi mies vastasi. Minäkin tiedän
jotakin Juovikkaasta Väestä. Kun sellainen kerran rupeaa tappamaan
ihmisiä, ei se herkeä siitä milloinkaan. Sitäpaitsi taistelen tätä
vastaan mieluummin kahden sinun kanssasi kuin kaikkien noiden pelkurien
kanssa, jotka livistivät pakoon.

Siitä illasta alkaen Igi asettui asumaan Ahmadin taloon. Hän toi sinne
aseensa, rihlattoman musketin, joka laukesi osapuilleen kolme kertaa
viidestä, keihäänsä, jossa oli metrin pituinen partaveitsenterävä
harmaa teräskärki, välttämättömän _baronginsa_, joka oli kuin
teurastajan veitsi, ja miekkansa, joka oli kuin aaltoilevateräinen,
kapea tikari.

Kului kolme päivää, mutta valkoisesta tiikeristä ei näkynyt jälkeäkään.
Sitten tuli yö, jolloin oli täysikuu. Sinä iltana Ahmad ja Igi istuivat
kauan aikaa pöydän ääressä, ja heitä palvelivat vanhuksen kolme vaimoa,
Teloan ollessa kuten tavallista piilossa heidän yläpuolellaan pienellä
parvekkeella.

Äkkiä kuului viidakon sydämestä ikäänkuin kaameaa naurua, joka kuulosti
hirvittävän ivalliselta. Kun se lakkasi kuulumasta, miehet nousivat
seisoalleen.

— Valkoinen! vanha Ahmad kuiskasi, ja Igi nyökäytti päätään ja
tarkasti pitkän pyssynsä sankkiruudin. Jälleen kajahti sama kammottava
nauru, mutta tällä kertaa paljoa lähempänä. Jossakin viidakon sopessa
ulvahteli sakaali merkillisiä ääniä, joita se päästelee ainoastaan
saalistaessaan tiikerin kanssa. Kolmannen kerran se kuului pimeästä
viidakosta, ja sitten seurasi hiiren hiljaisuus. Sammakotkin tuntuivat
lakkaavan hetkiseksi kurnuttamasta. Sitten rikkoi hiljaisuuden maailman
ehkä kammottavin ääni — saalista hakevan tiikerin kiljunta. Se alkoi
hiljaa ja pitkäveteisenä, mutta kohosi ja kiihtyi vihdoin niin
kovaksi, että koko viidakko vavahteli. Kun sen viimeinen kaiku häipyi
kuulumasta, naiset joutuivat hillittömän pelon valtaan ja alkoivat
parkua. Ainoastaan Teloa pysyi vaiti parvekkeellaan.

— Hiljaa, onnettomat! Ahmad sähisi. Tahdotteko houkutella Valkoisen
aivan tänne kynnykselle!

Vaikeroivat äänet taukosivat oitis, mutta se oli jo liian myöhäistä.
Tirkistellessään bambuseinään puhkaistusta reiästä Igi näki suuren,
valkoisen olennon liukuvan kuin haamu taloa kohti, näkipä pedon
hirvittävien, vihertävien silmienkin hehkuvan pimeässä kuin sula kulta.

Äkkiä kuului tuskin viidenkymmen metrin päässä majasta kumea nau'unta,
jollaisen tiikeri päästää ollessaan varma saaliistaan. Äänessä oli
kylmäveristä julmuutta, johon oli sekoittunut voitonriemuakin, mikä
teki sen yhäkin kauhistuttavammaksi. Seurasi hetkisen hiljaisuus,
sitten kuului viidakon laidasta murahtava rykäisy.

— Pysy paikallasi, veljeni, vanha Ahmad kuiskasi. Nyt se hyökkää.

Igi nyökäytti päätään ja vetäisi muskettinsa kömpelön hanan
vireeseen irroitettuaan _barongin_ vyöstään. Hänen niin tehdessään
kuului ulkopuolelta kiiruhtavien jalkojen rapsetta, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä koko kevyt bambumaja vapisi ja ritisi suuren pedon
painosta. Tiikeri oli laskenut väärin etäisyyden ja tehnyt liian lyhyen
hypyn. Nyt se riippui hetkisen viettävän katon räystäästä koettaen
etukäpälillään vetää ruumiinsa katolle. Kohta kuului kuitenkin pehmeä
tupsahdus, kun sen ruumis putosi maahan vain parin metrin päähän
miehistä, jotka olivat kyyristyneinä bambuseinän takana. Muristen
hirmuisesti tiikeri, kohosi takajaloilleen ja raastoi ovea repien
suuria sälöjä paksuista pinangilankuista.

Ennenkin Ahmad ehti estää, kohotti nuorempi metsästäjä musketin
poskelleen, tähtäsi hätäisesti ikkuna-aukosta ja vetäisi liipasinta.
Kumeaa paukahdusta seurasi heti hirmuinen karjunta ulkopuolella. Luoti
oli lävistänyt suuren kissan toisen korvan, jotka ovat tiikerin ruumiin
kaikkein arimpia osia.

Raivostunut peto hyppäsi uudelleen pudoten tällä kertaa aivan
katon harjalle ja alkoi heti heitellä maahan kokonaisina kasoina
irtonaisia olkia. Ahmad sammutti nopeasti savuavan lampun ja viittasi
nyyhkyttäville naisille, että he painautuisivat huoneen kaukaisimpaan
nurkkaan, jotta jäisi tilaa taistelulle elämästä ja kuolemasta,
jonka hän tiesi heti alkavan. Kun molemmat miehet tarkastelivat
aseitaan ja naiset kyyristyivät yhteen, tunkeutui kuunvalo huoneeseen
kattoon syntyneestä aukosta valkoisena ja rauhoittavana, ikäänkuin ei
maailmassa olisikaan mitään sellaista kuin pelko ja kuolema.

Äkkiä pimensi katossa olevan aukon sellainen kauhistuttava pää, jonka
kanssa todellakin vain harvat ihmiset ovat joutuneet vastakkain.
Tiikerin silmät tuijottivat miehiin kuin hehkuvat smaragdit, sen
hirvittävä suu oli auki, niin että kiiltävän valkoiset hampaat ja
niiden takaa kuuma punainen kitalaki näkyivät. Sen julma naama oli
vääntynyt raivosta. Kun Igi epätoivoissaan yritti panostaa uudelleen
muskettiaan pimeässä, Ahmad tähtäsi tarkasti tiikerin päähän ja
laukaisi kajahduttaen samalla heimonsa sotahuudon. Mutta kivet,
joita vanhus käytti pyssyssään luotien asemesta, eivät pystyneetkään
lävistämään pedon pään paksuja luita, ja suuri kissa, jota kipu vain
raivostutti, työnsi päänsä ja voimakkaat hartiansa kokonaan katon
läpi. Tarttuen keihääseensä Igi koetti vielä seivästää sen siihen,
mutta suuren käpälän ote kiskaisi äkkiä aseen hänen kädestään ja
heitti sen kattoon, josta se putosi sille pienelle parvekkeelle, jossa
Teloa makasi. Tyttö tarttui siihen vaistomaisesti hennoilla, mutta
jäntevillä käsillään, kun suuri peto tunkeutui huoneeseen, niin että
heikko katto ryskyi, ja pudottautui lattialle. Samalla Ahmad iski sitä
pyssynsä perällä päähän voimiensa takaa säikähtämättä sen leimuavia
silmiä ja sähisevää suuta, ja Igi yritti sivaltaa sitä barongillaan.
Mutta kumpikaan isku ei sattunut. Ponnahtaen ensin taaksepäin niin
kauaksi, etteivät miesten lyönnit ulottuneet, vihainen peto hyökkäsi
heidän kimppuunsa ennenkuin kumpikaan ehti päästä tasapainoon. Ylhäältä
katselevasta tytöstä näytti, että se antoi kummallekin vain heikon
läimähdyksen suurella käpälällään, mutta kuitenkin molemmat miehet
kierivät toiseen seinään kolhiutuneina ja taisteluun kykenemättöminä.
Kuu paistoi rikki raastetun katon läpi niin kirkkaasti, että tämän
elämän ja kuoleman kamppailun jokainen yksityiskohta tuossa pienessä
huoneessa näkyi selvästi ylhäällä olevalle katsojalle. Naiset olivat
painautuneet nurkkaan vaikeroiden hiljaa pelosta, Igi liikahti heikosti
toisen seinän vieressä ja Ahmad makasi pyörtyneenä oven suussa.
Tiikerin suuri pää näytti peittävän sen suuren ruumiin; sen pitkä häntä
heilui edestakaisin, ja suuret lihakset värähtelivät sen sileissä
kyljissä sen lähestyessä miehiä.

Peto kyyristyi hetkiseksi ennen hyppäämistään, ikäänkuin se olisi
valinnut uhrinsa. Tästä lyhyestä tuokiosta riippui nyt jokaisen
huoneessa olijan henki. Juuri silloin tarttui viidakon tyttö
voimakkaasti keihääseen, ja kurottautuen pienen parvekkeen laidan yli,
jossa hän oli ollut levolla, hän heitti aseen varmasti tähdäten ja
vakavalla kädellä suoraan alaspäin, kyyristyneen suuren pedon ruumiin
läpi. Metrin pituinen, kaksiteräinen kärki, joka oli terävä kuin
partaveitsi ja ohut kuin pistomiekka, tunkeutui valkoisen nahan ja
sitkeiden lihasten läpi juuri pedon vasemman etulavan taakse, ja kun
tyttö oli keskittänyt heittoon koko painonsa ja voimansa, keihään terä
tunkeutui tiikerin sydämeen asti. Kiljahtaen kauheasti peto ponnahti
suoraan koholle ja kierähtäen ympäri ilmassa putosi selälleen ja
vääntelehti kuolinkamppailussa avonainen kita vain parin vaaksan päässä
Igistä.

Kun nuori metsästäjä hitaasti palasi tajuihinsa, hän näki ensimmäiseksi
tiikerin ammottavan kidan, joka oli aivan hänen kasvojensa vieressä.
Huudahtaen kauhusta hän teki mitä kauneimman kuperkeikan taaksepäin,
pääsi jaloilleen ja peräytyi seinän viereen tarttuen barongiinsa
toisella ja paljastettuun miekkaansa toisella kädellään ottaakseen
vastaan hyökkäyksen, jota hän yhä odotti. Mutta kun hän näki kirkkaassa
kuunvalossa noiden peloittavien silmien, jotka tuijottivat hänen
omiinsa, muuttuneen lasimaisiksi ja himmenneen ja huomasi oman
keihäänsä tunkeutuneen poikkipienaa myöten pedon suureen ruumiiseen,
hänen lihastensa jännitys laukesi.

Kokonaisen minuutin hän tuijotti valkoiseen ruumiiseen, joka makasi
jäykkänä hänen edessään. Sitten hän lähestyi varovaisesti peloittavaa
vainajaa ja koetti vetää keihäänsä pois, mutta se oli tarttunut niin
lujaan lapaluuhun, ettei hän jaksanut kiskaista sitä irti.

— Voimakas isku totta tosiaan! malaiji mutisi itsekseen kiskoessaan
keihästään. Mutta merkillisintä on, etten muista sitä ollenkaan.

Kuullessaan hänen sanansa naiset tirskuivat väkisinkin nurkassaan, ja
heitä säesti ylhäältä kuuluva hiljainen nauru. Katsahtaessaan ylös Igi
näki ensimmäisen kerran nuoren viidakon tytön, joka hymyili hänelle
kuunvalossa.

— Kenen käsi se oli, oi prinsessa, joka tappoi Valkoisen? hän kysyi
katsellen tyttöä ihaillen.

— Minä otin keihääsi ja iskin sillä Juovien Isoisää, tyttö vastasi
heimonsa hitaaseen tapaan puheensa helistessä kuin soitto. En ole
prinsessa, vaan semarangiorjatyttö.

Ja hän heittäytyi kaiteen yli lattialle ja seisoi hänen edessään
ainoana verhonaan pitkä, ambrankeltainen huntu, jota sulttaanille
tarkoitettujen tyttöjen täytyy aina käyttää.

Ennenkuin nuori metsästäjä ehti vastata, puuttui puheeseen narisevalla
äänellään Ahmad, joka oli palannut tajuihinsa parhaiksi kuullakseen
Teloan viimeiset sanat.

— Sinä et ole enää orja, hän ilmoitti. Lähetän sulttaanille valkoisen
tiikerin nahan, joka on hänestä mieluisempi kuin tuhat orjatyttöä.
Sinä pääset vapaaksi ja saat ruveta minun neljänneksi vaimokseni ja
talouteni haltijaksi.

— Ei niin, hyvä isä, tyttö vastasi nopeasti; sinulla on jo kolme
vaimoa, jotka kykenevät ilahduttamaan minkä miehen sydäntä tahansa.
Kelpaisinko minä silloin neljänneksi?

— Mutta minulla on vain yksi vaimo, Igi virkkoi toiveikkaasti.

— Siinäkin on jo yksi liikaa minulle, tyttö vastasi, ja jälleen hänen
naurunsa helisi kuin hopeatiuku.

— Jos sinä todellakin haluat tehdä Teloan onnelliseksi, hän jatkoi
sitten kääntyen Ahmadin puoleen, salli hänen palata viidakkoon oman
heimonsa luo.

— No, olkoon menneeksi, vanhus myönsi vihdoin hieman pettyneenä. Mene
sinä herättämään kyläläiset, hän käski Igiä. Tuo tänne ne pelkurit,
jotka olivat täällä. Heidän pitää nylkeä tiikeri, jonka kanssa eivät
uskaltaneet ruveta tappelemaan.

Igi lähti kovin touhuissaan. Mutta jokainen maja, minne hän tulikaan,
oli lukittu ja teljetty, sillä kaikki kylän asukkaat olivat kuulleet
tiikerin naurun, pyssyn paukahdukset ja niitä seuranneen taistelun
rytäkän, pedon murinan ja kiljahtelut, ja kaikki järjestään olivat
päätelleet, että Ahmadin ja kaikki hänen talossaan olevat tiikeri oli
surmannut ja syönyt.

Igi oikaisi heidän erehdyksensä jyskyttämällä jokaisen majan oveen ja
haukkumalla sisälläolijoita.

— Tulkaa ulos, senkin pelkurit, senkin kolmivarpaiset laiskiaiset! hän
huusi mahtavasti. Ihmissyöjätiikeri on kuollut Tulkaa Ahmadin taloon
nylkemään sen taljaa sulttaanille, senkin etanat, mädänneet durianit,
senkin...!

Hyvistä uutisista rohkaistuneina ja Igin voimallisen puheen
vaikutuksesta kylän kaikki miehet kokoontuivat lyhyessä ajassa vanhan
metsästäjän taloon ja nylkivät hänen johdollaan tiikeriltä komean
taljan. Kun nahka vihdoin jännitettiin kuivamaan parkittavaksi, se
oli lähes kolmen ja puolen metrin pituinen kuonosta hännän päähän;
juovat muodostivat sen vaaleankellerviin silkinhienoihin karvoihin
tummanharmaan kirjailun.

Ahmad jakoi Igin kanssa kuolleen pedon jäykät viiksikarvat, joista
jokainen oli kivikynän paksuinen ja joiden sanottiin tuottavan pitkää
ikää ja onnea jokaiselle ihmiselle, jolla vain on sellainen hallussaan.

Omaan laskuunsa vanhus otti haltuunsa molemmat onnenluut, käyrät,
erilliset irtonaisten solisluiden kappaleet, jotka ovat tiikerille
ominaiset ja sijaitsevat syvällä kummankin hartian suurissa lihaksissa.
Tiikerin onnenluu on ainakin pieni omaisuus, mutta valkoisen tiikerin
onnenluuta ei voi ostaa rahallakaan.

Teloasta puheen tullen kaikki muutkin kylän vanhimmat suostuivat
Ahmadin päätökseen, ja erityinen lähetystö pantiin viemään taljaa
sulttaanille. Lähetystön oli määrä kertoa suurelle hallitsijalle tytön
rohkeudesta ja tarjota tälle valkoinen talja hänen asemestaan. Viikon
kuluttua lähetystö palasi riemuiten tuoden sellaisia uutisia, että
sulttaani oli, saatuaan haltuunsa taikavoimaisen taljan, ikuisiksi
ajoiksi luopunut kylän verotusoikeudestaan.

— Mitä taasen Teloaan tulee, Orgoba pappi ilmoitti, hallitsija suostuu
ottamaan hänet haaremiinsa, vaikka hän onkin orja.

Kokoontuneet kyläläiset huudahtivat ääneensä kuullessaan tästä tytölle,
jota he jo olivat oppineet pitämään omaan heimoonsa kuuluvana,
osoitetusta suuresta kunnianosoituksesta. Ainoastaan Teloa itse ei
näyttänyt ollenkaan osaavan arvostaa sulttaanin armollisuutta. Hänen
pieni suunsa vääristyi säälittävästi, ja hänen silmiensä samettikiillon
himmensivät kyynelkarpalot, jotka vierivät viljavina poskille.

— Voi minua! Voi minua! hän valitti. Voisiko minunlaiseni tyttö
välittää hovista ja haaremista ja kunnianosoituksista? Minä olen
valinnut viidakon, auringonnousun ihanuuden, tuoksuvien puiden
yläpuolelta loistavan suloisen valkoisen kuun, kaukaiset kukat ja
linnut ja tuulet. Älkää lähettäkö Teloaa kuluttamaan kuten rajahlintu
elämäänsä kultaisessa häkissä!

Hän takertui kiinni Ahmadiin ja nyyhkytti niin säälittävästi, että
vanhus päätti lohduttaa häntä mihin hintaan tahansa.

-— Vaikene jo, hupakko! hän sanoi vihdoin. Tämä on sellainen kunnia,
ettei yksikään muu nainen koko malaijien maassa hylkäisi sitä, mutta
minä tahdon nähdä sinut onnellisena. Lähden itse hallitsijan luo; sinä
saat jälleen ihailla auringonnousujasi ja -laskujasi ja kuutamoltasi.

Pistäytyen taloonsa vanhus kaivoi ja kopeloi kätköjään, joissa hän
säilytti vähäisiä aarteitaan, ja ilmestyi hetkisen kuluttua jälleen
näkyviin mukanaan toinen valkoisen tiikerin onnenluista. Hän kietoi
sen lujasti turbaaninsa sisään ja lähti jokea pitkin Parakiin. Viikon
kuluttua hän palasi.

— Sinä saat tahtosi perille! hän sanoi pudistaen päätään ilosta
säteilevälle tytölle. Minä olen korvannut sinut, arvottoman olennon,
niin verrattomalla aarteella, että hallitsijan määräyksestä et
ainoastaan sinä ole vapaa, vaan niin kauan kuin tuulet puhaltavat ja
vedet virtaavat, ei tässä kuningaskunnassa enää milloinkaan häiritä
eikä vangita ainoaakaan sinun heimoosi kuuluvaa. Älä unohda vanhaa
Ahmadia päästyäsi takaisin viidakkoosi.

Seuraavana aamuna taivas oli kuin tummansinistä samettia juuri ennen
auringonnousua. Äkkiä aurinko ilmestyi näkyviin viidakon vihreiden
runkojen välistä kuin kiveen upotettu suuri rubiini. Keltaisen ja
punaisen kirjava perhonen liiteli puiden latvojen yläpuolella, ja
tuoksuva ilma oli tulvillaan lintujen visertelyä, kun Teloa lähti,
vapaana kerran vielä, vaatimaan perintöoikeuttaan kauneudesta ja
ilosta. Taaskin hän oli pistänyt punaisen kukan sinimustaan tukkaansa,
ja uumillaan hänellä oli parkkihame hunnun asemesta. Kulkien pientä
salapolkua hän pujotteli toisiinsa kietoutuneiden puiden ja köynnösten
lomitse, kunnes näki kaukaisen kukkulan rinteeltä ryöppyävän
kimaltelevan vesiputouksen.

Kun tyttö näki sen, hän pysähtyi äkkiä, ja hänen raollaan olevien
huuliensa välistä kaikui sadelinnun suloinen, väreilevä viserrys.
Siihen vastattiin heti; lentäen latvasta latvaan tuli sellainen
lintu kohta paikalle. Mustan ja punaisen kirjava sininokkainen,
vihreäsilmäinen siivekäs aarniometsän asukas lenteli hänen päänsä
yläpuolella kadoten vihdoin läheiseen tiheikköön.

Putouksen juurella Teloa toisti kutsunsa. Siihen vastattiin kerran
vielä, mutta tällä kertaa maasta, eikä puiden latvoista. Tyttö
toisti vielä kerran nuo suloiset, nauravat säveleet. Kauempana
kasvavista pensaista kuului ritinää, ja tielle ilmestyi Nion. Pojan
kasvoja rumensi valkoinen arpi, mutta Teloa ei nähnyt muuta kuin
hänen silmiensä ilmeen, ei tuntenut muuta kuin vartalonsa ympäri
kietoutuneiden käsivarsien puristuksen, ei tiennyt muuta kuin huuliinsa
painautuneiden huulien sanattoman pyynnön. Sitten katosivat nämä
molemmat näkyvistä käsikädessä, tielle, joka vei vapauteen, elämään ja
rakkauteen.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IHINEN JA PETO ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.