Viisas Mary

By Joseph Crosby Lincoln and Väinö Nyman

The Project Gutenberg eBook of Viisas Mary
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Viisas Mary

Author: Joseph Crosby Lincoln
        Wäinö Nyman


        
Release date: October 9, 2026 [eBook #79754]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1922

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79754

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIISAS MARY ***
language: Finnish




VIISAS MARY

Kirj.

Joseph C. Lincoln


Englannin kielestä suomentanut

Wäinö Nyman





Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1922.






JOSEPH CROSBY LINCOLN.


Joseph Crosby Lincoln, jonka tällä teoksella esittelemme suomalaiselle
lukijalle, on amerikkalainen kirjailija. Hän on syntynyt v. 1870, ja
esiintyi kirjailijana v. 1902, julkaisten silloin runokokoelman »Cape
Cod'in ballaadeja». Sen jälkeen on hänen tuotantonsa ollut sangen
runsas, sisältäen suuren joukon romaaneja ja kertomuksia.

Lincoln ei suinkaan ole »amerikkalainen» kirjailija siinä
merkityksessä, että hän käyttelisi teoksissaan joitakin Amerikan
elämälle erikoisia, tunnusmerkillisiä aiheita, kuten esim. »Suuren
lännen» kirjailija Zane Grey. Hän hakee päinvastoin aiheensa tavallisen
elämän yksinkertaisista ja arkipäiväisistä oloista, pikkuporvarillisten
ihmisten keskuudesta, iloista ja suruista, joiden saattaa sanoa olevan
yhteisiä kaikille ihmisille, asuivatpa he missä hyvänsä. Onpa hän
vielä niinkin vaatimaton, että tyytyy käsittelemään pienen rannikkoseudun,
Cod'in niemen kaupunkien ja kylien asukkaita, tarkastellen
heidän elämäänsä aina eri puolilta ja eri valaistuksessa, hakematta
siinäkään suhteessa minkäänlaisia häikäiseviä vaikutelmia. Nuo
yksinkertaiset vanhat merikapteenit, kalastajat, sekatavarankauppiaat,
maaseutuvirkamiehet ja muut samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvat
ihmiset esiintyvät Lincolnin kirjoissa ilmielävinä omissa puuhissaan
ja erikoisvalaistuksessaan niin selvästi, että lukija voi sanoa heihin
tutustuttuaan tuntevansa heidät perinpohjin. Mikä sitten on viehättänyt
kirjailijaa tällaisten aiheiden valintaan?

Kuvatessaan näitä yksinkertaisia oloja ja ihmisiä Lincoln on saanut
tilaisuuden käyttää huomattavinta kirjailijaominaisuuttaan, nimittäin
ehtymätöntä, leppoisaa HUUMORIAAN. Sen valaistuksessa näistä sinänsä
vaatimattomista ihmisistä ja asioista tulee yleisten inhimillisten
ominaisuuksien, valo- ja varjopuolien edustajia, tavalla, joka
saa lukijan tuntemaan heidät itselleen läheisiksi. Koko tuon
pienoismaailman ylle, kun sitä katsellaan Lincolnin ymmärtävällä,
leppoisalla ja iloisella silmällä, laskeutuu kaikkien ihmisten puuhia
sovittavasti ja leikillisesti valaiseva hohde, joka jää väräjämään
lukijan mieleen huvittavana tunnelmana. Tästä huumorista Lincolnin
paraat teokset saavat sen omituisen, jo ensi sivuilta viehättävän
ja mieltymystä herättävän tenhon, joka houkuttelee lukijan tarkoin,
lause lauseelta, asioiden kehitystä seuraamaan, nauttien kirjastaan
tyynesti ja rauhoittavasti, ilman epäterveen, keinotekoisen jännityksen
kiihoitusta.

»Amerikkalaisuudella» on totuttu kirjallisuudessa käsittämään
jonkunmoista »revolverityyliä», hurjaa jännittävyyttä ja uskomattomia
seikkailuja. Joseph C. Lincoln todistaa, että tuon suuren maan
kirjallisuudessa on toisiakin arvoja, sellaisia, joihin tutustuminen
rikastuttaa lukijaansa pysyväisesti. Toivomme, että Lincoln saavuttaisi
Suomessa ystäviä samassa määrässä kuin kotimaassaan, jossa hänen
teoksensa ovat kaikkien hyvää ja arvokasta lukemista hakevien
mielikirjoja. Ne voi antaa erotuksetta kaikkien käsiin, niin lasten
kuin aikuistenkin.

Kustantaja.




I.


Huhtikuun kahdentenakymmenentenä päivänä vuonna 19— keskustelivat
ihmiset — tarkoitamme suurinta osaa Ostablen kaupungin täysikasvuisista
asukkaista — Marcellus Hallista ja Mary-'Gustasta.

Tämä ei nyt mahtane ihmetyttää ketään, sillä tavallisestakin ihmisestä,
vaikka hän olisi ollutkin niin nöyrä ja vähäpätöinen kuin suinkin,
puhutaan useimmiten hänen hautauspäivänään, ja Marcellus aiottiin
haudata iltapäivällä. Mutta nyt ei Marcellus ollut ollutkaan mikään
nöyrä eikä vaatimaton henkilö, minkä vuoksi hänestä oli puhuttu
paljonkin hänen yhdeksänkuudetta vuoden oleskelunsa aikana tällä
taivaankappaleella. Senvuoksi ei voidakaan ihmetellä, että hänestä
keskusteltiin nyt, kun hänen oleskelunsa täällä oli loppunut. Ja
hämmästyttävää oli huomata, kuinka kaikki Ostablen, niin, ja melkein
kaikki South Harnissin asukkaat ihmettelivät nyt, millaiseksi
Mary-'Gustan tulevaisuus tulisi muodostumaan, vaikka aikaisemmin aina
Marcelluksen kuolemaan asti hyvin harvat Hallin talouden ulkopuolella
olivat uhranneet hänen tulevaisuudelleen edes ajatustakaan.

Tänä päivänä kumminkin, milloin ja missä Marcellus Hallin nimeä
vain mainittiinkin ja kun oli keskusteltu Marcelluksen omien luiden
sijoittamisesta ja kaikista hänen kuolleista sukulaisistaan, muuttui
puhe vähintäänkin kahdeksassa tapauksessa kymmenestä arvailukilpailuksi
ja kaikki tekivät seuraavan kysymyksen:

»Mihinkähän tuo lapsi nyt mahtanee joutuakaan?»

Esimerkiksi:

_Ostable Enterprisen_ paikallinen uutistenkerääjä, herra Bethuel
Sparrow, istuutui pöytänsä ääreen toimituksen pyhäkössä ja rupesi
kirjoittamaan muistokirjoitusta seuraavan viikon lehteen pannen
kirjoituksen otsikoksi:

»Huomattava kaupunkimme asukas poistunut joukostamme.»

Tavallinen toimittaja olisi varmaankin kirjoittanut »kuollut»,
mutta herra Sparrow, joka oli vielä nuori ja maaseudulla ilmestyvän
viikkojulkaisun aivan uusi selostaja, kirjoitti »poistunut
joukostamme», koska se hänestä tuntui kauniimmalta ja lukijaa vähemmän
järkyttävältä.

Poistuminen onkin paljon tyynnyttävämpää ja hienompaa kuin kuoleminen
— ellei vain satu olemaan se henkilö, jota asia eniten koskee jolloin
siinä ei ole suurta eroa.

»Kuolemanenkeli», kirjoitti herra Sparrow, »liiteli keskuudessamme
viime tiistaina ja kutsui pois joukostamme kapteeni Marcellus Hallin,
erään Ostablen tunnetuimmista ja vaikutusvaltaisimmista asukkaista.»

Tässä hän hieman liioitteli, sillä Marcellus oli asunut Ostablessa
kaikkiaan vain viisi vuotta eikä hän viimeisten kolmen vuoden kuluessa
ollut ollenkaan ottanut osaa kaupungin valtiollisiin, uskonnollisiin
eikä yhteiskunnallisiin asioihin. »Vaikutusvaltainen» on kumminkin hyvä
sana ja hyvin tavallinen muistokirjoituksissa, minkä vuoksi Bethuel
antoi sen olla muuttamatta. Hän lisäsi:

»Kapteeni Hallin äkkinäinen kuolema —»

Hän raapi pois »kuolema»-sanan ja kirjoitti sen sijalle: »poismeno».

»— järkytti kaikkia kaupungin-asukkaita. Sen aiheutti —» Tässä
raapi Bethuel jälleen ja muutteli. — »Tauti sai alkunsa kovasta
vilustumisesta viikko sitten sattuneiden rankkojen kaakkoissateiden
aikana, ja muuttui keuhkokuumeeksi. Hän huononi nopeasti ja poistui
luotamme kello kolme ja kuusi minuuttia tiistaina iltapäivällä jättäen
keskuuteemme tyhjän paikan, jota on vaikea täyttää. Vaikka kapteeni
Hall olikin asunut Ostablessa verraten lyhyen ajan, oli hän hyvin
tunnettu ja häntä kunnioitettiin sekä miehenä että —»

Tässä hänen kuvittelukykynsä loppui ja hänen oli pyydettävä apua.

»Kuulehan nyt, Percy!» huudahti hän toverilleen, herra Percy Clarkille,
joka latoi ahkerasti, »millainen hyvä sana tähän nyt sopisikaan?
Kirjoitin, että Marcellusta kunnioitettiin sekä miehenä että jonakin —
muuna.»

»Mitä?» kysyi Percy hajamielisesti katsellen tarkasti ladontaansa.
»Mitä sanoitkaan?»

»Kysyin sinulta, mikä sana sinusta parhaiten sopii 'miehenä'-sanan
seuraksi?»

»Mikäkö? En tiedä. Luultavasti 'naisena'.»

»Ole vaiti! Mutta viis siitä, minä keksin sen jo.» — »kansalaisena.
Kapteeni Hall oli yhdeksänkuudetta ikäinen poistuessaan. Hän oli
syntynyt South Harnississa ja purjehti merillä aina vuoteen 1871 asti,
jolloin hän perusti Hall ja Kumppanit-nimisen liikkeen, joka muutamia
vuosia johti tuoreen ja suolaisen kalan kauppaa tämän valtion tässä
osassa. Kun liike —»

»Kuulehan, Percy! Emme kai voi sanoa, että Marcellus epäonnistui
liikeasioissaan, vai mitä? Sellaista voitaisiin ehkä luulla
vihjaukseksi hänen ja hänen sisarensa ja muiden välisiin liikeasioihin,
ja se ehkä aiheuttaisi meille ikävyyksiä, vai mitä luulet?»

»Hm! En ymmärrä kuitenkaan, miten. Kaikkihan siitä nyt kumminkin
puhuvat. Hänen kuolemansa jälkeen ei ruokalassakaan ole keskusteltu
juuri muusta.»

»Tiedän, mutta keskusteleminen ei ole samaa kuin kirjoittaminen. En
mainitse siitä mitään.»

»Kun yhtiö lopetti liikkeensä vuonna 1879, lähti kapteeni Hall merille
jälleen, ollen fregattien _Farawayn, Fair Windin_ ja _Treasure
Seekerin_ sekä _Apollo_-nimisen parkin päällikkönä. Myöhemmin hän
luopui merimiesammatistaan ryhtymättä siihen enempää kuin muihinkaan
hommiin sen jälkeen. Vuonna 1894 hän meni naimisiin tämän kaupungin
seurakunnan kirkon entisen kunnioitettavan pastorin Charles Lathropin
lesken, Augusta Bangs Lathropin, kanssa. Kapteeni Hall oli siihen asti
asunut syntymäkaupungissaan South Harnississa, mutta mentyään naimisiin
hän muutti asumaan Ostableen ostaen täältä Elnathan Phinneyn entisen
talon, jossa hän asui valitettavaan poistumiseensa asti. Rouva Hall
poistui jo luotamme vuonna 1896. Kapteeni Hallin äkillisen eroamisen
vuoksi joukostamme jäi hänen seitsenvuotias ottotyttärensä, Mary
Augusta Lathrop orvoksi. Tyttö —»

Tässä herra Sparrowin ajatukset törmäsivät samaan vastukseen, joka
oli vienyt niin monen muunkin Ostablen ja South Harnissin asukkaan
ajatukset syrjäpoluille.

»Kuulehan, Percy», hän huomautti, »mihin luulet tuon Marcelluksen,
tarkoitan, hänen vaimonsa lapsen nyt joutuvan? Marcelluksella ei
ole sukulaisia, ei ainakaan sellaisia, joista on kuultu puhuttavan,
eikä hänen vaimovainajallaankaan. Kuka rupeaa nyt pitämään huolta
Mary-'Gustasta?»

Percy pudisti päätään. »En tiedä», hän vastasi. — »Sitä kyselevät nyt
kaikki. Luulen kumminkin, ettei hän joudu hunningolle. Marcellukselta
jäi paljon rahaa jäljelle, vai mitä? Ja sellaiset lapset, joilla on
rahaa, saavat tavallisesti holhoojia.»

»Aivan niin. Mutta kumminkin, kuka hänet nyt sitten ottaneekin
hoidettavakseen, hän saa kyllä tarpeeksi tekemistä, sillä Mary-'Gusta
on vanhanaikaisin ja omituisin tyttönen, mitä ikinä olen nähnyt.»

       *       *       *       *       *

Lopetamme nyt puheemme herra Sparrowista, hänen toveristaan ja
_Enterprisestä_. Kuunnelkaamme sen sijaan hetkisen tuomari Baxteria,
joka piti huolta Ostablen lakiasioista, ja hänen rouvaansa, jonka
yleisesti luultiin pitävän huolta tuomarista. Pari oli eräässä oman
talonsa yläkerroksen huoneessa pukeutumassa hautajaisiin.

»Daniel», sanoi rouva Baxter, »en ole elämässäni kuullut kummempaa.
Sanot, etteivät he tiedä, eivät kumpainenkaan, eikä tyttönen itsekään
tiedä siitä mitään.»

»Juuri niin Ophelia. Ei kukaan muu kuin minä tiedä asiasta. Kapteeni
Hall luki kirjeen minulle ja antoi sen haltuuni vuosi sitten.»

»Voi hyväinen aika sentään!»

»Niin, kyllä tiedän. Sanoin samaa silloin ja olen toistanut sitä siitä
alkaen. Kirjeellä ei todellisuudessa ole mitään merkitystä, tarkoitan
tietysti, ettei se sido ketään laillisesti. Siinä esitetty keino ei ole
ollenkaan liikemiesmäinen epäkäytännöllisyytensä vuoksi. Hän pyytää vain
tuossa kirjeessä noita vanhoja ystäviään suostumaan toivomukseensa,
mutta tahtovatko he, vai eivät, sen tietää, ainoastaan Jumala.»

»No niin, Daniel, mielestäni ei sinun hänen asianajajanaan olisi
pitänyt antaa hänen tehdä sellaista. En tietystikään tunne heitä
kumpaakaan hyvin, mutta siitä vähästä, minkä olen kuullut, voin
päättää, että he ovat yhtä vähän perillä siitä, mihin heidän toivotaan
ryhtyvän kuin sinä kaulaliinan solmiamisesta. Taivaan nimessä, anna
nyt minun solmita se! Tarkoitus kai on, että solmu tulee leukasi eikä
korvan alle, kuten hirttonuorassa.»

Tuomari kohotti kuuliaisesti leukaansa ja hänen vaimonsa käänsi solmun
oikealle paikalle.

»No niin», sanoi rouva, »he voivat siis myöntyä tai kieltäytyä tahtonsa
mukaan?»

»Niin, se on kokonaan heidän vallassaan.»

»Mutta otaksuhan, että he kieltäytyvät, niin mihin tuo lapsi silloin
joutuu?»

»En voi sanoa sitä sinulle. Kapteeni Hall oli kumminkin melkein varma,
etteivät he kieltäydy.»

»Kas niin, nyt olet hieman esiintymiskelpoisempi. Onko sinulla puhdas
nenäliina taskussasi? Ah, millainen odottamaton ihme! En ymmärrä, miten
se on juolahtanut mieleesi. Milloin aiot puhua heille siitä?»

»Tänään, jos he vain tulevat hautajaisiin, kuten luulen.»

»Olen varmasti hyvin hermostunut, kunnes saan kuulla, myöntyvätkö
vai kieltäytyvätkö ne. Ja sanokootpa he sitten mitä tahansa, en voi
olla rauhallinen, ennenkuin saan tietää, mitä sitten tapahtuu. Pieni
Mary-'Gusta raukka! Ihmettelenpä, mihin hänkin maailmassa joutuu.»

Tuomari pudisti päätään.

       *       *       *       *       *

South Harnissin ja Ostablen välisellä tiellä olivat juuri tulossa
hidasta vauhtia vanhan valkoisen hevosen vetämät kevyet rattaat. Niissä
oli pari miestä, kapteeni Shadrach Gould ja Zoeth Hamilton. Suuri,
komea ja parrakas kapteeni Gould ajoi. Pieni ja hento, sileäkasvoinen
ja valkotukkainen herra Hamilton istui hänen vieressään. Molemmat
olivat selvästi pukeutuneet sunnuntaivaatteihinsa, kapteeni Shadrach
sinisiin ja herra Hamilton mustiin. Kummallakin oli kaulassaan hyvin
epämukava, korkea kaulus, ja molempien kengät oli hangattu kiiltäviksi
kovalla työllä. Heidän kasvonsa, jotka olivat aivan erilaiset
useimmassa suhteessa, olivat hyvin juhlalliset.

»Hm!» huokaisi herra Hamilton.

Kapteeni Shadrach puhisi kärsimättömästi.

»Taivaan nimessä, Zoeth, älä enää toista tuota!» varoitti hän. »Tuo
oli jo kymmenes 'Hm' peninkulman matkalla. Tiedän, että olemme menossa
hautajaisiin, mutta sinun ei senvuoksi tarvitse huokailla koko aikaa.
En pidä sellaisesta eikä luullakseni Marcelluskaan, jos hän vain voisi
kuulla.»

»Mutta ehkä hän kuuleekin, Shadrach», vihjaisi hänen toverinsa
lempeästi. »Ehkä hän onkin kanssamme nyt, kukapa sen tietää.»

»Hm! No niin, jos hän onkin, tiedän kumminkin hänen vihaavan
tuollaista. Marcellus ei juonitellut milloinkaan mistään eikä hän
juonittele sen enempää omissa hautajaisissaankaan kuin kenenkään
muunkaan. Hänen tapansa ei ollut sellainen. Marcellus oli mies, joka
ohjasi suoraan sanomatta mitään. Tuskin voin uskoakaan mahdolliseksi,
että hän on poissa.»

»En minäkään, Shadrach. Ja kun ajatellaan ettet sinä enkä minä, me
hänen vanhat toverinsa ja elinkautiset ystävänsä, kuten sinä ehkä
sanoisit, ole nähneet emmekä puhutelleet häntä pariin vuoteen. Mieleni
on sen vuoksi paha. Paha ja jollakin tavoin vaivattu.»

»Tiedän sen, sillä minunkaan laitani ei ole juuri parempi. Mutta se
ei ollut kumminkaan meidän syytämme, Zoeth. Tiedät yhtä hyvin kuin
minäkin, ettei Marcellus halunnut tavata meitä. Olimme viimeksi hänen
luonaan, ja hän puhui tuskin sanaakaan ollessamme siellä. Saimme
jutella keskenämme koko ajan, ja hän katsoi vain meihin silloin kun
hän ei tuijottanut lattiaan. En ole nähnyt milloinkaan ihmisen niin
muuttuvan. Me pyysimme niin, hitto vieköön, me rehellisesti rukoilimme,
että hän tulisi luoksemme lyhyeksi aikaa, mutta hän ei suostunut
pyyntöömme milloinkaan, vaikka Ostablesta ei ole sen pitempi matka
South Harnissiin kuin South Harnissista Ostableen. Jos hän olisi
halunnut tulla luoksemme, ei häntä olisi mikään estänyt, ja jos hän
olisi halunnut tavata meitä, ei mikään olisi ollut sen helpompaa.
Me kävimme kuin kävimmekin kumminkin hänen luonaan, vaikka meidän
olikin jätettävä kauppamme ja liikkeemme vieraan haltuun. Hänellä ei
ole ollut minkäänlaisia liikeasioita sen jälkeen kuin hän lopetti
merimiesammattinsa. Hän —»

»Sshh!» keskeytti herra Hamilton lempeästi, »älä puhu noin, Shadrach.
Älä hae vikoja kuolleesta.»

»Vikojako? En minä mitään vikoja hae. Pidin Marcellus Hallista yhtä
paljon kuin joku muukin, eikä kukaan sure syvemmin hänen poistumistaan
kuin minä. Sanon vain sen, minkä me molemmat tiedämme todeksi.
Hän ei halunnut tavata meitä sen enempää kuin keitään muitakaan.
Hänen vaimonsa kuoleman jälkeen asui hän yksinään tuossa talossa,
lukuunottamatta emännöitsijää ja tuota ottotytärtä, menemättä
milloinkaan mihinkään ja ottamatta ketään vastaan, jos hän vain voi
sen estää. Hän oli todellinen erakko, sitä ei nyt voida kieltää,
samanlainen kuin Setuckit P'intissä asuva Peleg Myrick. Ja kun
muistelen, millainen hän oli, reipas, vilkas ja kykenevä, paras merellä
tahi maalla elävä kapteeni ja liikemies, en ymmärrä, miten ihminen voi
muuttua niin. Tuo nainen sen teki, tuo nainen, joka houkutteli hänet
miehekseen.»

»Sshh! Shadrach, hänkin on kuollut. Ja hän oli sitäpaitsi luullakseni
hyvin hyvä nainen. Kaikki sanovat niin.»

»En ole sanonutkaan, ettei hän ollut, vai olenko? Sanon vain, ettei
hänellä ollut mitään etua mennä naimisiin parikymmentä vuotta vanhemman
miehen kanssa.»

»Mutta», huomautti Zoeth lempeästi, »sinähän sanoit hänen houkutelleen
Marcelluksen naimisiin. Nyt emme tiedä —»

»Zoeth Hamilton, tiedät sen itsekin, että nainen houkutteli hänet.
Olithan samaa mieltä kanssani, että niin hän juuri menetteli. Ellei
hän olisi houkutellut Marcellusta — virittänyt todellista verkkoa hänen
tielleen ja haalannut häntä laivaan kuin makrilliparvea — ei ole
luultavaa, että Marcellus olisi mennyt naimisiin hänen enempää kuin
muidenkaan kanssa. Minä en ole nainut ketään, vai olenko? Ja Marcellus
oli kumminkin monta vuotta vanhempi minua.»

»Hyvä on, Shadrach!»

»Ei se mikään hyvä ole, vaan paha. Hän on nyt poissa, emmekä me,
jotka olimme hänen elinaikaiset ystävänsä, hänen parhaat ystävänsä
maailmassa, kuten sinä ehkä sanoisit, olleet hänen luonaan hänen
kuollessaan. Ellei tuota naista olisi ollut, olisi hän pysynyt South
Harnississa, josta hän oli kotoisinkin. Kirotut naiset ne saavat
enemmän pahaa aikaan kuin rokko! 'Kun mies menee naimisiin, alkavat
hänen huolensa', sanotaan ja se on myöskin jonkunlaista evankeliumia.»

Zoeth ei vastannut.

Kapteeni Gould irroitti toisen kätensä ohjaksista ja laski sen
Hamiltonin polvelle katsahdettuaan häneen ensin sivulta.

»Olen pahoillani, Zoeth», sanoi hän katuvaisesti. »En halua kaivaa
menneitä esille, vaan vähensin vain höyryä, siinä kaikki. Suo minulle
anteeksi.»

»Tiedän, Shadrach. Kaikki on hyvin.»

»Eikä ole, vaan pahoin. Jonkun pitäisi aina vahtia minua ja nostaa
minut silloin hellille tahi jonnekin muualle istumaan, kun alan
kiivastua. Olen aina taipuvainen innostumaan ja kohdistamaan kiukkuni
väärään ihmiseen. Olen ollut sellainen koko ikäni. Olen pahoillani,
Zoeth. Ymmärrät kai, etten tarkoittanut —»

»Ymmärrän, ymmärrän! Hm! Marcellus raukka! Nyt tuli ensimmäinen aukko
entisen liikkeemme isännistöön.»

»Aivan niin! Hall ja Kumppanit-nimisestä liikkeestä ei ole nyt muita
jäljellä kuin sinä ja minä. Tarkoitan —»

Hän keskeytti juuri ajoissa karjaisten hevoselleen: »Soh ruuna!»
Hän oli ollut sanomaisillaan jotakin, joka olisi ollut paljon
turmiollisempaa kuin hänen selostuksensa avioliiton aiheuttamista
huolista. Mutta Zoeth ei nähtävästi ollut ollenkaan utelias. Hänen
ystävänsä suureksi helpotukseksi ei hän näyttänyt odottavankaan lauseen
lopettamista eikä tehnyt hämilleen saattavia kysymyksiäkään. Hän sanoi
vain:

»Ihmettelenpä, mihin tuo lapsi, Mary Lathropin tytär, nyt joutuu.
Luuletko kenenkään mielellään rupeavan pitämään hänestä huolta?»

»En tiedä. Olen ihmetellyt sitä itsekin, Zoeth.»

»Muistaakseni hän on pieni terävä tyttönen. Luultavasti hän on jo
kasvanutkin melkoisesti. Muistat kai, miten hän istui katsellen meihin
ollessamme viimeksi Marcelluksen luona?»

»Enkö nyt sitä muistaisi. Tarkoitat kai tapaa, jolla hän katsoi
_minuun_? En voi sitä milloinkaan unhottaa. Tuo uusi parturi, Sim
Ellis, joka silloin asui South Harnississa, oli juuri leikannut
tukkani, ja olin sanonut ohjeeksi että hän tekisi työnsä kunnollisesti.
Nukahdin tuoliin, kuten tavallisesti aina ennenkin, ja kun heräsin,
oli pääni aivan vanhan _Farawayn_ suurimman väkipyörän näköinen.
Takaraivoni ei ollut muuta kuin kultaamista vailla. Annan sinulle
kunniasanani, että ellen olisi syntynyt päässä sellaiset korvat,
jotka ovat kuin kuunarin levällään olevat purjeet myötätuulessa,
olisin tukehtunut pannessani hattuni päähäni, elleivät korvani olisi
pysäyttäneet sitä nenäni tasalle. Muistat kai sen tukanleikkauksen,
Zoeth? No niin, koko ajan, jonka olimme Marcelluksen vierashuoneessa,
tarkasteli tuo hänen ottotyttärensä minun päätäni. Hän ei kääntänyt
silmiään hetkeksikään muualle. Jos hän olisi sanonut jotakin, ei se
olisi tuntunut niin ilkeältä kuin tuo katseleminen. Tunsin kaljun
päälakeni punastuvan niin kovasti, että luulin sen lopulta halkeavan
kuin rakon. 'Et ole luullakseni milloinkaan tavannut ketään minun
näköistäni, vai oletko?' kysyin häneltä, kun en enää voinut sietää
tuota tuijotusta. 'En herra', vastasi hän vakavasti kuin pöllö. Hän
oli oikeassa ja vastasi rehellisesti, sanoin sen hänen kunniakseen.
Silloin Marcelluskin nauroi ensimmäisen ja viimeisen kerran ollessamme
hänen luonaan. En moiti häntä siitä. Ho, hoi! Hän ei ole täällä
nauramassa nyt emmekä mekään, tahi meidän ei ainakaan pitäisi. Ei
tuota tyttöstäkään nyt luullakseni naurata, tuota pientä raukkaa.
Ihmettelenpä, mihin hän nyt joutuu.»

       *       *       *       *       *

Ja sillä aikaa lapsi itsekin ihmetteli epämääräisesti ja lapselliseen
tapaansa samaa asiaa. Hän oli Hallin kartanon vaunuvajassa — jos nyt
noita muutamia Marcellus-vainajan omistamia aareja maata ja niillä
olevia rakennuksia voidaan sanoakaan kartanoksi — kyyristyneenä
vanhojen vaunujen takaistuimelle, vaunujen, joita ei oltu käytetty
juuri ollenkaan hänen äitinsä, Augusta Hallin, vuosia sitten sattuneen
kuoleman jälkeen. Vaunut olivat kokonaan tomuisen valkaisemattoman
muslinin peitossa, jonka läpi vajan ikkunoista tulevat auringonsäteet
tunkeutuivat muuttaen valaistuksen salaperäiseksi hämäräksi. Nämä
katetut vaunut muodostivat Mary-'Gustan mieleisen piilopaikan. Hän oli
löytänyt ne itse — mikä teki ne tietysti monta kertaa lumoavammiksi
— eikä hän juuri milloinkaan käskenyt nuoria ystäviään sinne
jakamaan sen suojattua yksinäisyyttä hänen kanssaan. Ne olivat hänen
leikkitovereinaan, hänen telttanaan ja hänen lumottuna linnanaan,
joka oli liian pyhä luovutettavaksi yleiseksi omaisuudeksi. Sinne
hän pakeni sateisina lauantai- ja muina kirkkainakin päivinä, kun
muut lapset, joilla oli veljiä ja sisaria, leikkivät ulkosalla.
Hän halusi mielellään leikkiä yksinään ja keksiä leikkejä omasta
päästään, ja muut lapset — normaalilapset, kuten niiden vanhemmat
heitä nimittivät — nauroivat niille paljon mieluummin kuin uskoivat
niihin vakavasti, kuten hän. Mary-'Gusta ei ollut mikään normaalilapsi,
vaan 'tuo omituinen Lathropin penikka', kuten hän oli kuullut
itsestään sanottavan useammasti kuin kerran. Hän ei pitänyt tuosta
lauseesta. »Omituinen» ei tuntunut hänestä niinkään pahalta — sillä
ehkä hän olikin omituinen — mutta hän kammoi vaistomaisesti tuota
»penikka»-nimitystä. Linnuilla on poikasia ja koirilla penikoita, mutta
hän ei ollut karvainen eikä höyhenpeitteinenkään.

Niin ollen tunsivat hyvin harvat naapurien lapset noiden vanhojen
vaunujen varjoisan sisuksen. Hänen nukkensa — kaikki viisi — viettivät
suurimman osan ajastaan siellä ja David, hänen kilpikonnan värinen
kissansa, tuli sinne tavallisesti pakosta. Kun Davidilla oli penikoita,
mikä mielenkiintoinen kotoinen tapahtuma sattui melko usein, kieltäytyi
se lujasti tulemasta koko vaunuihin sähisten ja raapien silloin aivan
sopimattomaan tahi epänaiselliseen tapaan. Mary-'Gusta oli pari kertaa
koettanut saada Davidin tyytyväisemmäksi tuomalla penikatkin vaunuihin,
mutta niiden äiti oli heti tarttunut hampain niiden niskakarvoihin
kiinni ja työläästi hilannut ne takaisin heiniin.

Mutta nyt ei sillä kumminkaan sattunut olemaan penikoita, ja se
nukkuikin käpertyneenä karvaiseksi tukoksi Mary-'Gustan vieressä
istuimen toisessa päässä, Rosetten, joka oli pienin noista viidestä
nukesta, ja Rosen, suurimman istuessa ylpeästi suorana istuimen
toisessa päässä. Tuon pienimmän ja uusimman nuken ristiminen oli
osaltaan sen omistajattaren luonteenomaisen ajattelemisen tulos. Hän
piti Rose-nimestä senkinvuoksi, että se oli »Kahdeksan Serkusta»
-nimisen kirjan sankarittaren nimi, kirjan, jota rouva Bailey,
Marcellus Hallin viimeistä edellinen emännöitsijä, oli lukenut ääneen
lapselle. Kun hän sai joululahjaksi uuden nuken, halusi hän ristiä
senkin Roseksi. Mutta perheessä oli jo entuudestaan toinen, hyvin
rakastettu Rose. Senvuoksi rupesi Mary-'Gusta ajattelemaan ja tekemään
huomioitaan, ja hän älysikin, että tuollaista paksua tupakkakääryä,
joita hänen kasvatusisänsä polttaa, sanotaan sikariksi, kun taasen
tuollaista ohutta, joita kauppiaan kohtelias konttoristi, Eben Keeler,
polttaa, sanotaan sikaretiksi. Sentähden, koska tuon suuren nuken nimi
jo oli Rose, risti hän pienemmän Rosette'ksi.

Mary-'Gusta ei nyt kumminkaan leikkinyt Rosettella eikä Rosellakaan,
eikä kiinnittänyt huomiotaan Davidin rauhalliseen uneenkaan. Hän
ei leikkinyt ollenkaan, vaan istui ajatellen jalat ristissä allaan
istuimella ja kädet ristissä toisen polven ympärillä. Ja vaikka hän
muistelikin kasvatusisäänsä, jonka hän tiesi menneen Taivas-nimiseen
epämääräiseen paikkaan, josta edellinen emännöitsijä, rouva Bailey,
ja nykyinen, rouva Susan Hobbs, ja sunnuntaikoulun johtaja herra
Hower, olivat kertoneet kaikenlaisia juttuja, ajatteli hän kumminkin
enemmän itseään, Mary Augusta Lathropia, jonka oli oltava mukana isänsä
hautajaisissa tänään iltapäivällä ja josta ei sen jälkeen kukaan
näyttänyt oikein tietävän, mihin hän joutuisi.

Oli kaunis huhtikuun päivä. Vaunuvajan ja tallin suuret ovet olivat
auki. Mary-'Gusta voi kuulla kanojen ja ihmisten puheen. Emännöitsijä,
rouva Hobbs, ja hautausurakoitsija, herra Abner Hallet, siellä vain
keskustelivat. Mary-'Gusta ei pitänyt herra Halletin äänestä, hän
ei pitänyt siitä eikä sen omistajan käyttäytymisestäkään, sillä ne
molemmat olivat hänen mielestään »liian imartelevia». Molemmat karmivat
hänen selkäänsä.

Herra Hallet koetti nyt puhua hillitysti eikä hänen äänensäkään
kuulostanut niin imartelevalta kuin tavallisesti. Hän ja rouva Hobbs
keskustelivat kumminkin melko kiihkeästi, ja vaikka Mary-'Gusta ei
voinut kuullakaan kuin sanan silloin tällöin, oli hän kumminkin aivan
varma, että nuo tuolla pihalla puhuivat hänestä. Hän oli aivan varma,
että jos hän vain menee tällä hetkellä tallin ovelle, lopettavat
nuo tuolla pihalla keskustelunsa heti nähdessään hänet. Jokainen,
jonka hän oli kohdannut viime päivien kuluessa, oli katsonut häneen
kummallisesti. Se pani hänet ajattelemaan, että hänessä on jotakin
tarttuvaa, kuten tuhkarokkoa esimerkiksi, ja tuntemaan, että hänen on
sen vuoksi tavalla tahi toisella hävettävä.

Hän totesi hämärästi, että hänen pitäisi olla hyvin, hyvin suruissaan
kasvatusisän kuoleman vuoksi. Rouva Hobbs oli sanonut, että se oli
hänen velvollisuutensa, ja rouvan mielestä hän oli omituisempi kuin
milloinkaan ennen, koska hän ei itkenyt. Mutta emännöitsijän sanojen
mukaanhan kapteeni Hall oli päässyt huolistaan ja mennyt sinne,
jossa hän saa elää onnellisena iankaikkisesti. Senvuoksi tuntuikin
Mary-'Gustasta omituiselta, että hänen pitäisi itkeä kapteenin vuoksi.
Kapteeni ei ollut ollut onnellinen täällä Ostablessa, hän ei ollut
ainakaan näyttänyt tuota onnellisuuttaan samoin kuin muut ihmiset.
Hänestä oli kapteeni näyttänyt suurelta parrakkaalta jättiläiseltä,
jonka hän oli nähnyt silloin tällöin päivän kuluessa ja aina iltaisin
ennen nukkumaan menoaan. Kapteenin huone vanhanaikaisine seinään
nojautuvine kirjoituspöytineen, jonka hyllyllä oli täytetty lokki,
astiakaapilla olevine kirjoineen ja nurkassa olevine kiilloitettuine
miekkavalaan miekkoineen, tuntui hänestä mitä pyhimmältä paikalta,
jonne hänet vei joka ilta yhdeksän aikaan ensin rouva Bailey ja sitten
rouva Hobbs puristamaan tuon suuren miehen kättä, joka katsoi häneen
hajamielisesti silmälasiensa yli ja sanoi hänelle hyvää yötä melko
ystävällisesti, mutta kumminkin erikoisemmatta mielenkiinnotta. Muihin
aikoihin oli häntä kovasti kielletty menemästä tuohon huoneeseen.

Joskus, mutta hyvin harvoin, hän oli syönyt sunnuntaisin päivällistä
Marcelluksen kanssa. Hän söi tavallisesti emännöitsijän kanssa, ja
herra Hallille katettiin pöytä »tupakkahuoneeseen», kuten tyttönen
nimitti tuota juuri kuvailtua huonetta, joka aina tuoksui hirveästi
tupakalta. Sunnuntai-päivälliset olivat jäykkiä ja muodollisia
tilaisuuksia, jolle valmistauduttaessa emännöitsijä aina käski
häntä, että hänen silloin on istuttava seurana eikä vaivattava
kapteeni Hallia pitkillä puheilla. Todellisuudessa oli Mary-'Gusta
melkein aina hyvin iloinen, kun päivällinen oli syöty. Hän ei
kyllä pelännyt kasvatusisäänsä, sillä kapteeni ei kohdellut häntä
milloinkaan raa'asti eikä vihaisesti, mutta hän karttoi kumminkin
aina kapteenia tuntiessaan, että tämä piti häntä jonkunlaisena
»kirottuna vastuksena», jota oli ruokittava ja sitten hätistettävä
pois jotenkin samoin kuin rouva Hobbs kohteli Davidia. Tyttösen päähän
ei milloinkaan juolahtanutkaan, että hänen pitäisi rakastaa häntä,
kuten muut lapset näyttivät rakastavan vanhempiaan. Hän oli varma,
ettei kapteenikaan rakastanut häntä siten, ja vielä varmempi siitä,
ettei kapteeni kaivannut hellyyden osoituksia hänen puoleltaan. Hän
oli oppinut tietämään syyn tahi ainakin luuli sen tietävänsä: hän oli
vain ottotytär, ja olla ottotyttärenä on melkein yhtä pahaa kuin olla
vaihdokkaana keijukaissaduissa.

Hän muisti vain hämärästi äitiään, mutta tuohon muistoon liittyi
muisto päivistä, jolloin sekä äiti että kapteeni Hall rakastivat ja
hellivät häntä. Hän kyseli rouva Baileyltä, jota hän oli rakastanut ja
jonka poistuminen heidän luotaan oli ollut hänen suurin surunsa hänen
elämänsä aikana, hieman noista muistoista. Rouva Bailey oli syleillyt
häntä ja kertonut paljonkin kapteeni Hallista, miten kapteeni oli
muuttunut kokonaan toiseksi mieheksi rouvan kuoleman jälkeen. »Hän oli
ennen aivan erilainen, iloinen, hyväluontoinen ja seuraa rakastava,
suoraan sanoen sellainen, ettet tuntisi häntä nyt samaksi mieheksikään.
Hän sairastui kovasti ja kun hän tuli paremmaksi, oli hän samanlainen
kuin nytkin. Tuntuu siltä, kuin hän olisi kuollut silloin myöskin,
eikä hän todellisuudessa ole elänytkään sen jälkeen. Olen hyvin
pahoillani kapteeni Marcelluksen vuoksi. Sinun on oltava hänelle hyvin
ystävällinen kasvettuasi suureksi, Mary-'Gusta.»

Ja nyt oli kapteeni kuollut, ennenkuin hän oli ollut tilaisuudessakaan
kasvamaan suureksi, ja järjetön häpeän tunne sai hänet valtoihinsa.
Mutta tuollaista todellista surua, tuota hirveätä lamauttavaa kuoleman
aiheuttamaa kaihoa, jota täysikasvuinen tuntee jonkun rakkaan omaisen
kuollessa, ei hän tuntenut.

Hän oli kauhuissaan ja hieman peloissaan, mutta ei voinut itkeä
kumminkaan. Ja miksi hän sitten itkisikään?

»Mary-'Gusta, missä sinä olet?»

Rouva Hobbs siellä kuului huutavan. Mary-'Gusta suoristi nopeasti
jalkansa ja ryömi vaunujen tomuisen suojuksen alitse päivänvaloon.
David, jonka uni tuli näin häirityksi, nousi myöskin, haukotteli ja
ojenteli jäseniään.

»Täällä minä olen, rouva Hobbs!» huusi hän vastaan.

»Olen juuri tulossa sinne.»

Rouva Hobbs seisoi tallin ovella. Mary-'Gusta huomasi, ettei rouvan
yllä nyt ollutkaan tuota tavallista puuvillakangaspukua, vaan
parhaimmat kirkkovaatteet.

»Tulen heti sinne», sanoi tyttönen.

»Vai tulet sinä jo! Mutta missä maailmassa sinä olet ollutkaan?
Olen etsinyt sinua kaikkialta. En voinut uskoa sinun menneen tuonne
vaunuvajaan tällaisena päivänä tuon elukan kanssa.» Hän tarkoitti
Davidia, joka ilmestyi näkyviin unisin silmin.

»Minun on todellakin pakko sanoa, etten luullut sinun voivan
kuljeskella kissan kanssa tällaisena päivänä», toisti rouva Hobbs.

»Mutta minäpä voin», sanoi Mary-'Gusta. David haukotteli ilmaisten
nähtävästi synnynnäisen halveksimisensa kaikkia emännöitsijöitä kohtaan
yleisesti.

»Tule nyt suoraan kanssani huoneeseesi», lisäsi rouva Hobbs. »On juuri
sen verran aikaa jäljellä, että ennätät pukeutua hautajaisiin.»

»Pukeutuako? Miten sitten?» kysyi Mary-'Gusta.

»Vaihtamalla vaatteesi toisiin, tietysti.»

»Pukeutuvatko ihmiset tavallisesti hautajaisiin?»

»Tietysti. Millainen hullunkurinen kysymys!»

»En tiennyt sitä, sillä en ole milloinkaan ollut mukana.»

»Etkö?»

»Tarkoitan, ettei minua milloinkaan ole kutsuttu sellaisiin. Miksi on
pukeuduttava uudestaan?»

»Miksi, miksi, senvuoksi, että tapa on sellainen. Älä nyt kysele enää,
vaan kiiruhda. Mihin sinä nyt, taivaan nimessä, aiot vieläkin mennä?»

»Aioin mennä hakemaan Rosea ja Rosettea. Niiden kai on myöskin
pukeuduttava?»

»Millainen päähänpisto! Oletko leikkinyt nukillasi tänäänkin? En ole
milloinkaan nähnyt tuollaista lasta, en totisesti! Olet todellinen
pieni pakana. Haluaisitko, että joku leikkisi nukillaan sinunkin
hautajaisissasi, tahtoisin sen tietää?»

Mary-'Gusta mietti. »En tiedä», sanoi hän ajateltuaan asiaa. »Mutta
luullakseni en panisi vastaankaan. Onko niillä nukkia taivaassakin,
rouva Hobbs?»

»Siunatkoon! Ei tietystikään. Nukkia taivaassa? Millainen päähänpisto!»

»Eikö kissojakaan?»

»Ei! Älä nyt kysele tuollaisia hullutuksia.»

Mary-'Gusta ei sitten enää kysellytkään tuollaista, mutta hänen
vakaumuksensa, että taivas — rouva Hobbsin taivas — on kyllä
luultavasti hyvä paikka emännöitsijöille ja muille täysikasvuisille,
mutta huono lapsille, varmistui.

He menivät taloon keittiön ovesta ja nousivat sitten takaportaita
Mary-'Gustan huoneeseen. Kaikkien huoneiden varjostimet olivat
alhaalla, ja talo oli senvuoksi pimeä ja synkkä. Lapsi olisi halunnut
kysyä kaiken tämän syytä, mutta kuullessaan ensimmäisen sanan käski
rouva Hobbs häntä vaikenemaan.

»Et saa puhua mitään», sanoi hän.

»Miksi en?»

»Senvuoksi, ettei sellainen nyt sovi. Kiiruhda pukeutumaan.»

Mary-'Gusta luikerteli vapaaksi arkipuvustaan. Sitten vei rouva Hobbs
hänet pesutelineen luo ja hankasi hänen kasvonsa puhtaiksi melko
kovakouraisesti. Kammattuaan ja letitettyään hänen »sianhäntänsä»,
kuten rouva Maryn palmikoita nimitti, sitoi hän mustan rusetin
kummankin päähän.

»Kas niin!» huudahti rouva. »Olet nyt kerrankin elämässäsi puhdas
kumminkin! Kiiruhda nyt ja pue nämä vuoteellasi olevat vaatteet yllesi.»

»Näihin» sisältyivät Mary-'Gustan parhaat kengät ja puku sekä pari
uusia mustia sukkia.

Kun pukeutuminen oli loppunut, asetti emännöitsijä hänet huoneen keskelle
ja kiersi hänet monta kertaa tehden lopullisen tarkastuksensa.

»Kas niin», sanoi hän tyytyväisesti huoahtaen. »Kukaan ei voi sanoa,
etten ole nähnyt niin paljon vaivaa sinusta, kuin kukaan ikinä vain
voi. Nyt lähdet alakertaan ja istuudut juuri siihen, mihin käsken,
kunnes palaan luoksesi. Et saa puhua sanaakaan, et sittenkään, vaikka
mitä tapahtuisi.»

Hän tarttui tytön käteen ja talutti hänet alakertaan, pääportaita.
Kun he laskeutuivat sinne, oli Mary-'Gustan vaikea olla huudahtamatta
hämmästyksestä. Pääovi oli auki — jota Mary-'Gusta ei ennen milloinkaan
ollut nähnyt avattavan. Hän oli jo aikoja sitten päättänyt mielessään,
ettei se olekaan mikään oikea ovi, vaan jonkunlainen oven kuva,
kuten hänen nukketalonsa ikkunat. Mutta nyt se oli selkoselällään,
ja herra Hallet, joka on pukeutunut mustaan, kainaloiden alta hyvin
rypistyneeseen pukuun, seisoi kynnyksellä ollen lempeämmän näköinen
kuin milloinkaan ennen. Vastaanottohuoneen ovet olivat myöskin auki,
ja oli se, ollen muuten paljon pyhempi ja kielletympi paikka kuin
tupakkahuone — aina mikäli Mary-'Gusta voi nähdä, täynnä tuoleja.

Rouva Hobbs vei hänet vastaanottohuoneen takana olevaan pieneen
huoneeseen ja viitattuaan jouhikankaalla päällystettyyn mustaan
saksanpähkinäpuusohvaan kuiskasi hän Mary-'Gustalle, että hän
istuutuisi siihen eikä liikahtaisi.

»Muista nyt», kuiskasi hän, »ettet puhu etkä liikahda. Tulen takaisin
heti.»

Jäätyään yksikseen katseli Mary-'Gusta suurin silmin pientä
vierashuonetta. Sekin oli muuttunut, ei kuitenkaan niin paljon kuin
vastaanottohuone, vaan muuttunut kumminkin. Useimmat huonekalut oli
viety sieltä pois. Nuo mitä mukavimmat nojatuolit, niiden joukossa
kiikkutuolikin, jonka selustaa oli peittänyt komea, papukaijan kuvalla
koristettu suojusliina, oli viety muualle. Siellä ei ollut enää kuin
pari kolme tavallista suoraselkäistä tuolia ja »soittotuoli», joka oli
siirretty muutamaan nurkkaan.

Kun Mary-'Gusta huomasi soittotuolin, karmivat hänen selkäänsä
rikollisen pelon väristykset. Tuo tuoli oli hänestä aina ollut talon
suurin ja erikoisin komeus. Ei senvuoksi, että se olisi ollut kaunis,
sillä sellainen se ei selvästikään ollut, vaan sentähden, että se
kätki täytetyn istuimensa alle niin ihmeellisen salaisuuden. Kapteeni
Marcellus oli tuonut sen kotiin monta vuotta sitten, kun hän oli
meriäkyntävä poikamies ja teki matkoja Hampuriin. Normaalitilassaan se
oli hyvin hiljainen ja ruma tuoli, mutta sen toisen käsipuun alla oli
jarrusäppi ja istuimen alla soittolaatikko. Kun tuo säppi aukaistiin
ja joku sattui siihen silloin istuutumaan, rupesi koneisto soittamaan
»Campbellit ovat tulossa»-nimistä kappaletta hilpeästi ja kilisevästi.
Se soitti sitäpaitsi kappaleen loppuun, ellei säppiä työnnetty jälleen
kiinni.

Mary-'Gustan mieli pyöri tuossa tuolissa alinomaa. Häntä oli kielletty
jyrkästi koskemasta siihen ja useammasti kuin kerran oli hänet
pistetty pimeään vaatekomeroon senvuoksi, ettei hän ollut malttanut
pysyä siitä erillään. Kiusaus oli kumminkin aina olemassa eikä hän
voinut sitä vastustaa, semminkään silloin, kun rouva Hobbs ja isäpuoli
sattuivat olemaan poissa. Kun hän viimeksi oli pannut sen soimaan,
oli hän katkaissut säpin. Kuunneltuaan sen soittoa oli hän vetänyt
sen, mutta säppi, joka täydellisesti lopetti soiton ja esti sen ettei
tuoli muuttunut minkäänlaiseksi ansaksi varomattomalle, ei mennytkään
enää paikoilleen. Ja nyt se oli tuossa ladattuna ja valmiina, niin
sanoaksemme, ja hän oli siitä vastuussa. Jos nyt otaksutaan — oli
miten hirveätä sellainen olisikaan — että joku istuutuisi siihen nyt
iltapäivällä — niin —!

Hän huohotti ja laskeutui nopeasti sohvalta lattialle. Sitten hän
muisti rouva Hobbsin erikoisen määräyksen ja epäröi. Herra Hallet, joka
seisoi lämpiön toisessa päässä olevan pääsisäänkäytävän vieressä, kuuli
hänen liikkuvan ja tuli, varpaisillaan vierashuoneeseen.

»Mikä sinua vaivaa, pieni tyttöseni?» kuiskasi hän rauhoittavasti.

»Ei mikään», huohotti Mary-'Gusta.

»Aivanko varmasti?»

»Aivan, herra Hallet.»

»No hyvä sitten. Istuudu nyt sohvaan ja ole aivan hiljaa. Et saa
hiiskahtaakaan. Vieraat tulevat nyt. Istu nyt siinä paikoillasi kuin
hyvä tyttö ainakin.»

Mary-'Gusta palasi senvuoksi paikoilleen sohvaan vapisten pelosta.
Paikaltaan voi hän nähdä koko lämpiön ja sen toisessa päässä olevan
oven kautta suureen vierashuoneeseen, jossa oli myöskin pitkiä
tuolirivejä. Ja hänen kauhukseen alkoi nyt noille tuoleille ilmestyä
istujia. Vieraat, joista useimmat olivat pukeutuneet kahiseviin ja
ratiseviin kirkkopukuihinsa, tulivat varpaisillaan huoneeseen istuutuen
niin, että hän voi katsella heitä ja he häntä. Hän ei uskaltanut nyt
liikahtaakaan, puhumattakaan siitä, että olisi mennyt soittotuolin
luo, vaikka sellainen teko ehkä olisi ollut hyödyksikin, vaan jäi
paikoilleen sohvaan ja värisi.

Hetkisen kuluttua tuli rouva Hobbs huoneeseen hyvin juhlallisesti
sunnuntaipuvussaan ja istuutui hänen viereensä. Sitten ohjattiin
tuomari ja rouva Baxter tuohon pieneen huoneeseen, ja he ottivat pari
jäljellä olevaa tuolia haltuunsa. Tuomari kumarsi ja hymyili, ja rouva
Baxter nojautui taputtamaan Mary-'Gustan kättä. Mary-'Gusta koetti
myöskin hymyillä, mutta onnistuikin vain muuttamaan kasvonsa yhä
surkeamman näköisiksi. Rouva Hobbs kuiskasi hänelle, että hän istuisi
suorassa.

Pääovesta tuli nyt alituisesti uusia vieraita. Kaikki tulivat aluksi
vastaanottohuoneeseen ja useat sinne jäivätkin toisten mentyä
suureen vierashuoneeseen. Siellä oleva tuolimäärä osoittautui pian
riittämättömäksi, ja herra Halletin oli pakko hakea lisää pienestä
huoneesta. Siellä oli enää jäljellä vain pari tuolia, muudan korkea,
vanhanaikainen vieteri-istuimella varustettu perhekalleus ja sitten
soittotuoli. Mary-'Gusta tuijotti siihen ja toivoi toivomistaan.

Nyt saapui pastori, herra Sharon, tervehtien tuomaria, rouva Baxteria,
rouva Hobbsia ja Mary-'Gustaa. Hänkin taputti tyttösen kättä. Rouva
Hobbs kuiskasi pastorille hyvin ylpeästi, että hautajaisista näytti
muodostuvan suurimmat, mitä milloinkaan oli Ostablessa vietetty,
jolloin pastori Sharon nyökäytti päätään. Odotettuaan sitten hetkisen
meni pastori varpaisillaan lämpiön poikki pysähtyen pääoven viereen.
Kuului pukujen ja sunnuntaipaidanetujen lopullista kahinaa, ja sitten
muuttui kaikki painostavan hiljaiseksi.

Hiljaisuuden rikkoi kumminkin kartanolta kuuluva pyörien ratina, ja
ovella seisova herra Hallet kohotti varoittaen kättään. Hetkistä
myöhemmin toi hän ovesta pari vierasta lisää ja johti heidät
vastaanottohuoneen poikki suureen vierashuoneeseen. Mary-'Gusta
voi selvästi nähdä nämä viimeiseksi saapuneet. He olivat molemmat
miehiä, toinen suuri, punakka ja parrakas, ja toinen pieni, hento ja
harmaapäinen. Vieraat liikahtelivat paikoillaan ja jokainen kääntyi
katsomaan tulijoita. Muutamat olivat sen näköisiä, kuin he olisivat
tunteneet tulijat, mutta he eivät kumartaneet, sillä nähtävästi ei
sellainen tuttavallisuus sopinut hautajaisissa.

Herra Hallet liukui tietysti varpaisillaan tuohon pieneen huoneeseen
katsellen ympärilleen. Sitten hän Mary-'Gustan suunnattomaksi
hämmästykseksi otti tuon vieteripohjaisen tuolin toiseen ja
soittotuolin toiseen käteensä, ja hiipi varpaisillaan pois. Hän
sijoitti nuo tuolit pienemmän huoneen oven vieressä olevan tuoliryhmän
takimmaiseen riviin ja viittasi noille molemmille miehille, että he
istuutuisivat niihin.

Mary-'Gusta ei voinut sietää sitä enää. Hän pelkäsi kyllä rouva
Hobbsia, herra Halletia, Baxtereita ja koko tuota tuijottavaa joukkoa,
mutta hän pelkäsi vielä enemmän tulossa olevaa onnettomuutta. Hän
tarttui emännöitsijän hihaan.

»Rouva Hobbs», kuiskasi hän värisevällä äänellä. »Voi rouva Hobbs!»

Rouva Hobbs irroitti hänen sormensa hihasta.

»Sshh!» hän kuiskasi. »Hshh!»

»Mutta — kuunnelkaahan nyt toki, rouva Hobbs.»

»Sshh! Et saa puhua. Ole vaiti, taikka —»

Tuo pieni harmaahapsinen vanhus istuutui vieteripohjaiseen tuoliin.
Suurempi mies epäröi hetkisen, levitti sitten hännystakkinsa helmat ja
istuutui myöskin.

Ja tuolin pohjassa oleva soittovehe rupesi silloin iloisesti ja
reippaasti soittaen ilmoittamaan, että »Campbellit ovat tulossa,
hurraa, hurraa!»

Jolloin kapteeni Shadrach Gould nousi tuosta tuolista nopeasti ja
epäröimättä. Herra Zoeth Hamilton nousi myöskin, kuten monet muutkin
läheisyydessä istuvat. Hälistiin ja kolisteltiin tuoleja samalla
kun kuiskaillen huudahdettiin. Mutta uutinen Campbellien pikaisesta
saapumisesta vain leveni soiton tahdissa. Joku tirskui ja pian
seurasivat muutamat muutkin hänen esimerkkiään toisten suhistessa
varoittavasti: »Hush!»

»Taivas ja maa!» sanoi tuomari Baxterin rouva.

Rouva Hobbs oli sen näköinen, kuin hän olisi halunnut sanoa hyvinkin
paljon.

Kapteeni Shadrachin kalju päälaki punastui tulipunaiseksi, kun hän
katseli avutonna ympärilleen.

Herra Hallet, joka oli tottunut kaikenlaisiin odottamattomiin
tapauksiin hautajaisissa — vaikka, ollaksemme oikeudenmukaisia,
meidän onkin ilmoitettava, ettei hän milloinkaan ennen ollut
joutunut tällaiseen tilanteeseen — riensi niin nopeasti kuin suinkin
onnettomuuspaikalle, ja rouva Hobbs kiiruhti hänen avukseen. Yhdessä
he sitten koettivat kuiskaillen saada vastahakoista säppiä paikoilleen
koneiston yhä vain soittaessa.

Herra Hallet antautui kumminkin lopulta. Hän tarttui tuoliin ja
kiidätti sen ruokasaliin. Kapteeni Shadrach Gould kuivasi kasvonsa
nenäliinallaan ja seisoi, koska hänellä ei ollut tuolia, johon hän
olisi voinut istuutua. Rouva Hobbs, joka oli melkein yhtä punainen
kuin kapteenikin, peräytyi ja pyörtyi sohvalle. Pastori Sharon rykäisi
selvittääkseen kurkkunsa.

Ja yhä vieläkin kuului ruokasalin suljetun oven takaa soittotuolin
kilkatus:

»Campbellit ovat tulossa! Hurraa, hurraa!»

Pieni, rikollinen ja pelästynyt Mary-'Gusta raukka kätki kasvonsa
käsiinsä.




II.


»Ja nyt, herrat», sanoi tuomari Baxter, »olemme siis täällä. Istuutukaa
ja olkaa kuin kotonanne. Minulla on teille paljon puhuttavaa ja
toivoakseni voin hämmästyttää teidät. Täällä olisi tuoleja.»

Kapteeni Gould ja herra Hamilton olivat tuomarin kirjastossa.
Hautajaiset olivat ohi ja kaikki, mikä oli ollut ruumiillista Marcellus
Hallissa, oli haudattu Ostablen hautausmaahan. Hänen entiset ystävänsä
ja liiketoverinsa olivat poikenneet hautausmaalta palatessaan tuomarin
luo tämän erityisestä pyynnöstä. Hän halusi, kuten hän oli sanonut,
keskustella heidän kanssaan tärkeästä asiasta.

»Miksi ette istuudu, kapteeni?» kysyi tuomari huomattuaan, että vaikka
Zoeth olikin istuutunut hänelle tarjottuun tuoliin, Shadrach kumminkin
seisoi.

Kapteeni Shadrach laski kätensä nojatuolin selustalle ja katsoi
tuomariin hyvin vakavasti, mutta samalla kumminkin hieman
veitikkamaisesti.

»Sanoakseni teille totuuden, tuomari», hän sanoi hitaasti, »en
luullakseni voi enää milloinkaan istuutua mihinkään niin huolettomasti
kuin ennen. Puhuitte hämmästyksestä, ettekö puhunutkin? Olen jo
hämmästynyt kerran tänään iltapäivällä ja olen taipuvainen luulemaan,
etten sitä niinkään helposti voi unhottaa. Tavallisesti en epäile
juuri mitään, mutta tämän jälkeen en mene sanomaan, kuinka käy.
Sanokaa, oletteko yhdistänyt tuohon tuoliin jonkun soittokoneen tahi
ilotulituksen?»

Tuomari Baxter nauroi sydämellisesti. »En», hän sanoi heti voidessaan
taas puhua. »Ei, kapteeni, huonekalujani ei ole ladattu.»

Kapteeni pudisti päätään. »Huh!» hän huokaisi istuutuen varovaisesti
nojatuoliin. »Sehän tuo toki on siunattu asia. En ole niin nuori kuin
ennen enkä luullakseni voisi sietää muutakaan tuollaista mieliharmia.
Huh! Älkää puhuko minulle! Kun tuo piruullinen soitto alkoi kuulua
altani, lyön vetoa, että hyppäsin kolme jalkaa korkealle. Hidastelen
ehkä hieman istuutuessani mutta saatte ajaa minut pellolle, ellen voi
nousta seisoalleni nopeasti tarpeen vaatiessa. Ja sitten luulin, ettei
tuo tyhmä kapine milloinkaan lopettaisikaan.»

Herra Hamilton liikahteli levottomasti. »Hush, hush, Shadrach!» hän
pyysi. »Ajattele nyt toki mitä puhut. Muista, että olet juuri tullut
kirkkomaalta.»

»Tullut kirkkomaalta! Koira vieköön! Halusin jo kerran noissa
hautajaisissa mennä sinne ikuisiksi ajoiksi. Tahdoin vain päästä
pois tuosta huoneesta ja kätkeytyä jonnekin, missä ihmiset eivät
olisi voineet minua katsella. Annan sinulle sanani, että tunsin
kuumenevani kuin tiivis kamiini. Kiitin onneani, ettei minulla ollut
selluloidikaulusta kaulassani, sillä sellainen olisi varmasti syttynyt
tuleen. Kaikista kirotuista tilanteista, joihin ihminen voi joutua, oli
—»

»Shadrach!»

»Kuulen, kuulen, Zoeth! Kyllä minä rauhoitun. Mutta puhuaksemme
kiroilemisesta, niin jos tietäisit, miten paljon tuollaisia sanoja
silloin siellä pyöri kielelläni, kiittäisit minua, etten niitä
lausunut. Minun oli kumminkin pakko purra hampaani kovasti yhteen
voidakseni olla sen tekemättä, sanon sen sinulle.»

Herra Hamilton kääntyi nyt isännän puoleen. »Annatte kai Shadrachille
anteeksi, ettekö annakin, tuomari», sanoi hän pyytävästi. »Hän ei
todellisuudessa tarkoita mitään pahaa ja Marcelluksen kuolema surettaa
häntä varmasti yhtä paljon kuin minuakin.»

»Tietysti», pisti kapteeni väliin. »Zoeth on aina hirmuisesti
peloissaan, että minä lopulta joudun helvettiin. Hän unhottaa, että
olen ollut merillä melkein koko ikäni, eikä muista, että laivassa on
käytettävä puhuessa voimakkaita sanoja. Tavallinen puhetapa voi kyllä
kelvata kaupanteossa, mutta sillä ei saada purjelaivaa mihinkään, sillä
ellei puhetta suolata, ei siinä ole minkäänlaista makuakaan. Olen nyt
sanonut sanottavani tällä kertaa, Zoeth. Säästän loput siihen asti,
kunnes tapaan sen haaskan, joka latasi tuon tuolin minun varaltani.»

Tuomari nauroi jälleen. Sitten hän aukaisi kirjoituspöytänsä laatikon
ja otti sieltä pari kokoon taitettua paperiarkkia.

»Herrat», hän sanoi vakavasti, »pyysin teitä tulemaan tänne kanssani,
koska tiedossani on eräs tärkeä asia, josta minun, koska olin kapteeni
Hallin lainopillinen neuvonantaja, on pakko keskustella kanssanne.»

Kapteeni Shadrach ja Zoeth katsoivat toisiinsa. Shadrach pureskeli
viiksiään.

»Hum!» hän mumisi. »Luultavasti koskee asia Marcelluksen liikeasioita,
vai mitä?»

»Kyllä.»

»Hyvähän tuo on, että saamme nekin tietää. Koskevatko ne jotenkin
Zoethia ja minuakin?»

»Kyllä, teitä molempia. Tässä», hän näytti toveruksille toista
taitettua paperia, »on kapteeni Hallin testamentti. Kirjoitin
sen hänen pyynnöstään vuosi sitten ja hän on määrännyt minut sen
toimeenpanijaksi.»

Zoeth nyökäytti päätään. »Otaksuimmekin sitä», hän huomautti.

»Hän ei olisi mistään saanutkaan siihen parempaa miestä», lisäsi
Shadrach korostavasti.

»Kiitoksia. Kapteeni Hall lahjoittaa koko omaisuutensa — tarkoitan
melkein, sillä hänen emännöitsijälleen, rouva Hobbsille, on annettava
parisataa dollaria ja eräille muille muutamia pienempiä lahjoja —
kasvattityttärelleen Mary Lathropille.»

Molemmat kuuntelijat nyökäyttivät jälleen. »Odotimmekin sitä,
luonnollisesti», sanoi kapteeni. »Muuten hän ei tietysti olisi voinut
menetelläkään. No niin, tyttö saa kai melko suuren perinnön, eikö
saakin?»

Tuomari Baxter pudisti päätään. »Ei, ei ollenkaan», sanoi hän
surullisesti. »Tämä on osa noista hämmästyttävistä tiedoista, joista
alussa mainitsin. Kapteeni Hall oli kuollessaan köyhä mies, kun
puhutaan rehellisesti.»

Oli ilmeistä, että tuo ennustettu hämmästys oli nyt muuttunut
todellisuudeksi, sillä molemmat toverukset eivät tahtoneet uskoa
korviaan.

»Ette suinkaan tarkoita sitä, tuomari?» huohotti Zoeth.

»Köyhä! Marcellusko köyhä!» huudahti Shadrach. »Mitä puhetta se
sellainen on? Hänellä ei kyllä ollut enempää, kuin meillä muillakaan»,
— hän epäröi, katsahti Zoethiin ja jatkoi: — »silloin kun liikkeemme
lopetettiin vuonna 79, mutta hän läksi merille jälleen ja kokosi
melkoisesti rahaa. Sittenhän ansaitsi hyvin arvopaperikaupallakin.
Tiedän sen kuten sinäkin Zoeth. Kuinka hän niin ollen voi olla köyhä?»

»Koska hän, kuten monet muutkin onnelliset keinottelijat,
jatkoi keinotteluaan, kunnes joutui häviölle. Hän menetti
voitonmahdollisuutensa osakemarkkinoilla, ja sanoakseni suoraan,
kapteeni Hall on ollut murtunut mies sekä sielultaan että ruumiiltaan
hänen vaimonsa kuoleman jälkeen. Huomasitte kai itsekin hänessä
tapahtuneen muutoksen? Tarmokkaasta liikemiehestä muuttui hän
melkein erakoksi. Hän ei seurustellut juuri kenenkään kanssa, erosi
kaikista vanhoista ystävistään ja eleli yksinään emännöitsijänsä ja
Mary-'Gustan, tuon pienen tytön, kanssa. Huomasitte kai, miten hänen
suhteensa teihinkin muuttui?»

Herra Hamilton huokasi. »Kyllä», hän sanoi. »Totesimme, ettei hän
milloinkaan tullut vieraisille luoksemme eikä —»

»Eikä ollut juuri kovinkaan ystävällinen tullessamme hänen luokseen»,
lopetti kapteeni Shadrach. »Niin, huomasimme sen kyllä. Sanon sen
kumminkin, tuomari, etteivät hänen varansa voi vielä olla lopussa,
sillä mihin hän ne kaikki olisi voinutkaan tuhlata.»

»Jumala sen tietää. Mitä raha-asioihin tulee, suhtautui hän niihin
kuin lapsi viimeisinä ikävuosinaan. Mahdollisesti hän tuhlasi niitä
epäedullisiin arvopaperikeinotteluihin ja tiedän hänen ostaneen
paljon arvottomia kaivososakkeita. Kaikissa tapauksissa ovat ne nyt
menneet, lukuunottamatta muutamia tuhansia. Tilukset ja rakennukset
on kiinnitetty viimeistä tikkua myöten ja luullakseni on vielä
paljon maksamattomia velkojakin. Mutta kaikki, mitä jää jäljelle, on
lahjoitettu Mary-'Gustalle. Kaikki nimittävät häntä niin ja tuo tapa
näyttää tarttuneen minuunkin. Loput on säilytettävä hänelle.»

Kapteeni Shadrach ajatteli kuulemaansa. »Luultavasti teidän
säilytettäväksenne», hän huomautti. »Kuten jo äsken sanoin, ei hän
mistään olisikaan löytänyt parempaa miestä siihen toimeen.»

»Hän luuli kumminkin tietävänsä parikin parempaa sellaista, ja
mielestäni hän oli oikeassa. Tarkoitan teitä, herrat.»

Tämä ilmoitus ei tehnytkään sitä vaikutusta kuin tuomari oli odottanut.
Hän oli odottanut huudahduksia ja vastaväitteitä, mutta sen sijaan
hänen vieraansa katsoivatkin toisiinsa ja häneen hämmästyneinä.

»Mitä sanoittekaan?» kysyi herra Hamilton. »Jostakin minulle
tuntemattomasta syystä en ymmärtänyt sanojanne.»

Tuomari Baxter kääntyi nyt kapteenin puoleen.

»Te kai ymmärsitte sanani, ettekö ymmärtänytkin, kapteeni Gould?» kysyi
hän.

Mutta Shadrach pudisti päätään.

»En, en ollenkaan», hän änkytti. »Olen jostakin syystä aivan kuin
pyörällä päästäni. Luullakseni ei järkeni enää ollenkaan juokse, sillä
tuo äskeinen mieliharmi katkaisi ehkä pääsuonen. En tiedä tällä haavaa
mitään muuta, kuin että Campbellit ovat tulossa. Mitä sanoittekaan?»

»Kerroin, että kapteeni Marcellus Hall on lahjoittanut koko
omaisuutensa kasvattityttärelleen. Hän on jättänyt sen säilytettäväksi,
kunnes tyttö vanhenee, ja hän pyytää teitä tuon omaisuuden
säilyttäjiksi ja lapsen holhoojiksi. Ymmärrättekö nyt?»

Selitys oli tarpeeksi valaiseva ja he ymmärsivät. Mutta tämä
ymmärtäminen halpasi selvästi jollakin tavoin heidän puhe-elimensä.
Zoeth kalpeni ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Shadrachin suu aukeni
ja sulkeutui monta kertaa, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan.

»Tietysti», jatkoi Baxter, »ennenkuin sanon enempää, on minun
luullakseni ilmoitettava teille eräs asia. Kapteeni Hall nimittäin
toivoi, että te yhdessä rupeaisitte Mary-'Gustan holhoojiksi,
sallisitte hänen asua luonanne ja käyttäisitte hänen perintöään hänen
kasvattamiseensa ja hänen vaatetukseensa. Sitäpaitsi maksetaan teille
joka viikko muutamia dollareja hänen ylöspidostaan. Marcelluksen toivo
oli sellainen, mutta se on vain toivo eikä mitään muuta. Se ei sido
teitä millään tavalla. Teillä on täysi oikeus kieltäytyä ja —»

Kapteeni Shadrach keskeytti.

»Odottakaa nyt hieman», hän sanoi huohottaen. »Kääntäkää nyt kokka
vastatuuleen hetkiseksi. Herran nimessä! Tarkoitatteko, että minun ja
Zoethin on vietävä tuo tyttönen mukanamme kotiimme, pidettävä huolta
hänestä, puettava hänet, syötettävä häntä ja kasvatettava häntä, ja —
ja —?»

Hän keskeytti osaamatta kiihkoissaan sanoa enempää. Tuomari nyökäytti
päätään.

»Kyllä», hän vastasi. »Juuri sellaiseen hän toivoi teidän suostuvan.
Mutta, kuten jo sanoin, teidän ei ole pakko suostua sellaiseen, sillä
siihen ei ole minkäänlaista laillista pakkoa. Voitte kieltäytyä, jos se
teistä tuntuu paremmalta.»

»Jos meistä tuntuu! Koira vieköön, Baxter, mikä Marcellusta oikeastaan
vaivasikaan? Oliko hän niin pyörällä päästään, että hän tuli lopulta
hulluksi?»

»Ei. Hän oli silloin aivan terve.»

»No silloin, Zoeth», hän kääntyi nopeasti herra Hamiltoniin päin,
joka yhä istui kalpeana ja sanatonna tuolissaan. »Zoeth», hän
huudahti, »oletko elämässäsi kuullut hullumpaa? Oletko ikinä kuullut
mahdottomampaa ehdotusta?»

Mutta Zoeth pudisti vain päätään. Hänen vaitiolonsa näytti vain
enentävän hänen ystävänsä kiihtymystä.

»Oletko?» karjaisi kapteeni.

Zoeth mumisi jotakin tavalliseen tapaansa, ettei hän tiennyt.

»Etkö tiedä? Kyllä sinä tiedät! Lausu vain julki ajatuksesi äläkä
ollenkaan kursaile. Älä istu siinä kuin mikäkin laivan kokkakoriste,
tuijottaen ilmaan. Tiedät aivan yhtä hyvin kuin minäkin, miten mahdoton
tuo ehdotus on. Herran nimessä, puhu nyt jotakin! Kuuletko?»

Mutta herra Hamilton sanoi vain:

»Hush, Shadrach», hän änkytti, »älä viitsi kiroilla!»

»Kiroilla! Kiroilenko minä? Istut siinä kuin — Voi kiemurteleva
hirtetty Judas, haluaisin —!» Häneltä — niin häneltäkin puuttui sanoja
tunteittensa ilmaisemiseen eikä hän voinut muuta kuin heristellä
nyrkkejään ja ähkiä. Baxter käytti tilaisuutta hyväkseen.

»Ennenkuin teette lopullisen päätöksen, herrat», hän sanoi, »toivon,
että ajattelisitte tilannetta vakavasti. Tyttö on vain seitsenvuotias
eikä hänellä meidän tietääksemme ole sukulaisia missään. Ellette suostu
hänen holhoojikseen, määrää luullakseni oikeus hänelle sellaisen. Mutta
kuka tuoksi holhoojaksi määrätään ja mihin tuo tyttö-raukka joutuu,
en todellakaan tiedä. Ja kirjoittaessaan määräyksensä oli kapteeni
Marcellus aivan terve, ja hän tiesi mitä hän teki.»

Shadrach keskeytti.

»Tiesikö hän?» huudahti hän. »Silloin on minun pakko sanoa, että —»

»Odottakaa hetkinen, olkaa niin hyvä. Minulla on hallussani kirje,
jonka hän kirjoitti samoihin aikoihin kuin testamenttinsakin. Se on
osoitettu teille molemmille. Tässä se on. Luenko sen teille, vai
haluatteko mieluummin lukea sen itse?»

»Mielestäni on parasta, että luette sen meille, tuomari», sanoi Zoeth.
»Luullakseni ei Shadrach enkä minäkään voi lukea juuri mitään tällä
hetkellä. Olkaa niin hyvä ja lukekaa se meille. Shadrach, ole nyt
hiljaa ja kuuntele.»

Kapteeni avasi suunsa ja kohotti toisen kätensä.

»Ole nyt hiljaa, Shadrach», toisti Zoeth.

Käsi vaipui alas ja kapteeni huokaisi.

»Hyvä on, Zoeth», hän sanoi. »Pidän suuni kiinni niin kauvan kuin vain
voin. Antakaa nyt kuulua, tuomari.»

Kirje oli pitkä, sillä tuomari levitti eteensä monta suurta täyteen
kirjoitettua arkkia. Se alkoi:

  »Shadrach Gouldille ja Zoeth Hamiltonille, vanhoille tovereilleni ja
  ystävilleni!

  Kirjoitan nyt teille senvuoksi, että olen tuntenut teidät hyvin
  koko ikäni, ja sentähden, että olette ainoat todelliset ystäväni
  maailmassa.»

»Minäkin olin hänen ystävänsä tahi koetin ainakin tulla sellaiseksi»,
sanoi Baxter keskeyttäen lukemisensa, »mutta hän luotti teihin ja puhui
aina teistä kuin vanhimmista ja läheisimmistä ystävistään. Hän sanoi
minulle usein, että hän voi varmasti luottaa teihin. Kuunnelkaahan nyt.»

Kirjoittaja kertoi nyt, että hänen terveytensä oli huonontunut, ja
sanoi luulevansa, että hän voi kuolla milloin tahansa, johon hän
mainitsi täydellisesti alistuvansa.

  »Olisin iloinen päästessäni pois (Kapteeni Hall oli kirjoittanut),
  ellei muudan asia minua huolettaisi. Vaimoni kuoltua olen välittänyt
  vähän elämästä ja kuta nopeammin se päättyy sitä parempi. Suhtaudun
  siihen siten. Mutta minulla on tytärpuoli, Mary Augusta Lathrop, ja
  hänen vuokseen on minun pakko pysytellä laivassani niin kauan kuin
  suinkin. En ole osannut olla hänelle oikea isä. Olen kyllä koettanut,
  mutta en näytä oppivan taitoa, ja luullakseni olen jo liian vanhakin
  sellaiseen. Kuoltuani ei hänellä ole ainoatakaan sukulaista, joka
  voisi pitää huolta hänestä. Tämä asia on huolestuttanut minua
  suuresti ja olen ajatellut sitä melko paljon, sanon sen teille.
  Lopulta olen kumminkin päättänyt jättää hänet teidän haltuunne.
  Toivon että otatte hänet luoksenne ja kasvatatte hänet hyväksi
  tytöksi ja hyväksi naiseksi, samanlaiseksi kuin hänen äitinsäkin oli.
  Tiedän, että olette ainoat sopivat henkilöt siihen hommaan.»

»Kirkas tuli ja leimaus!» ei Shadrach voinut olla huudahtamatta.

»Hush, Shadrach!» varoitti herra Hamilton, »jatkakaa, tuomari.»

Baxter jatkoi lukemistaan. Kirjeessä puhuttiin nyt testamentista
ja omaisuudesta, senverran kuin sitä nyt tuli jäämään lapselle.
Kirjoittaja toivoi, että se käytettäisiin, sitten kuin se oli
muutettu rahaksi, lapsen kasvattamiseen. Sitten seurasi pari sivua
epäjohdonmukaisia muistiinpanoja osakekaupoista ja muista rahojen
sijoittamisista, joista selvästi voitiin huomata, miten kapteeni Hallin
järki ja liikemieskyky olivat heikentyneet viimeisten vuosien kuluessa.
Sitten seurasi:

  »Kun saatte kuulla tämän ensimmäisen kerran, tiedän teidän molempien
  ajattelevan, ettette ole päteviä pitämään huolta tytöstäni. Sanotte
  varmaankin, ettei teillä kummallakaan ole ollut omia lapsia, ja
  huomautatte, että olette aivan kokemattomia sellaiseen. Mutta
  olen ajatellut asiaa ja tiedän olevani oikeassa. En voisi löytää
  parempia luotseja maalta enkä mereltä. Shadrach on ollut merillä
  purjelaivojen kapteenina. Hän on tottunut käskemään ja näkemään
  että hänen käskyjään totellaankin. Hän oli perämiehenäni monilla
  matkoillani ja sitten toverinani maissa. Tunnen hänet kannesta
  köliin asti. Hän on rehellinen ja kätevä, ja voi komentaa vaikka
  minkälaista laivaa. Hän pitää kyllä tytön siinä suunnassa, jota
  tytön on purjehdittava käydessään koulua, ja varoo, ettei tyttö
  ajaudu karille eikä lähde risteilemään huonossa seurassa. Zoeth
  taasen on hankkinut kokemuksensa maissa. Hän on hurskas mies, yhtä
  hyvä kirkon ulkopuolellakin kuin sen sisässäkin, mikä kokemukseni
  mukaan ei ole niinkään tavallista. Hän on saavuttanut kaikkialla Cape
  Codissa rehellisen kauppiaan maineen. Hän on pitävä huolta Maryn
  uskonnollisesta kasvatuksesta ja opettava Marylle, miten on tehtävä
  oikein ja ajateltava rehellisesti. Olette toistenne vastakohtia
  melkein kaikissa suhteissa, mutta kumpainenkin olette rehellisiä
  ja suorasukaisia omalla tavallanne. En anna Marya toiselle enkä
  toiselle, vaan teille molemmille yhteisesti. Tiedän olevani oikeassa.»

»Hän puhui tästä asiasta minulle monta kertaa», sanoi tuomari. »Koska
teillä kummallakin on erilaiset kokemukset ja tottumukset, tuntui
hänestä tällainen suunnitelma ja yhdistelmä aivan ihanteelliselta.
Hän näytti ajattelevan, ettei tyttö seurassanne voi saada muuta kuin
oikean kasvatuksen. Olen melkein lopussa, sillä tässä ei ole kuin pieni
palanen enää.»

  »Toivon toverit, että suostutte pyyntööni minun vuokseni. Ja
  tiedänkin teidän suostuvan, kunhan vain ajattelette asiaa tarpeeksi.
  Olemme olleet tovereita sekä huonoina että hyvinäkin aikoina.
  Olemme ansainneet rahaa, mutta olemme myöskin nähneet sen liukuvan
  käsistämme nopeammasti kuin ansaitessamme. Shad on nähnyt säästöjensä
  häviävän senvuoksi, että luotin silloin ihmisiin, kun hän epäili,
  mutta hän ei ole minua milloinkaan moittinut eikä penkonut vikojani.
  Zoeth on jakanut suurimman suruni kanssani, ja vaikka hänen osansa
  olikin paljon suurempi kuin minun, ei hän kumminkaan antanut minun
  sortua siihen. En ole seurustellut kanssanne niin paljon viime
  aikoina kuin ennen, mutta se on ollut kokonaan minun syytäni, tai ei
  oikeastaan minunkaan, vaan onnettomuuteni. En ole ollut enää sama
  mies kuin ennen, ja seurassanne sen huomasin selvästi. Senvuoksi en
  ole käynyt luonanne South Harnississa ja sentähden käyttäydyin niin
  omituisesti ollessanne luonani. Luullakseni minua hävetti jollakin
  tavoin. Muistatte kai, että kun vanha Hall ja Kumppanit aloittivat
  liikkeensä siellä, meitä oli neljä, jotka lupasimme tukea toisiamme
  sekä kauniilla että rumilla säillä kunnes kuolemme? Mutta eräs noista
  neljästä rikkoi lupauksensa ja oli vähällä tuhota meidät muutkin
  samoin kuin hän tuhosi liikkeemmekin. Nyt pyydän teitä auttamaan
  minua ja tytärtäni. Luotan ja uskon siihen, että suostutte siihen
  tähän kirjeeseen kirjoittamieni toivomuksien mukaisesti. Kun luette
  tätä, en ole silloin enää olemassa, mutta jos joudun sellaiseen
  paikkaan, josta voin nähdä ja kuulla, uskon jatkuvasti, että täytätte
  tämän vanhan toverinne viimeisen pyynnön.

  _Marcellus_.

Tuomari Baxter taivutti jälleen nuo suuret arkit kokoon ja laski
ne pöydälle. Sitten hän otti silmälasinsa nenältään ja hankasi ne
kirkkaiksi nenäliinallaan.

»No, mitä tästä arvelette, herrat?» hän kysyi hetkisen kuluttua.

Kapteeni Gould veti syvään henkeään.

»Mielestäni se on hullutusta», huomautti hän. »Se on niin mieletöntä,
kuin se vain voikin olla, ja luullakseni Zoeth ajattelee samoin kuin
minäkin, vai mitä, Zoeth?» Mutta herra Hamilton ei vastannut. Hän ei
puhunut eikä liikahtanutkaan.

»Teidän ei tietystikään», sanoi tuomari, »tarvitse tehdä lopullista
päätöstä nyt. Haluatte varmaankin saada muutamia päiviä miettimisaikaa
ja sitten vasta ilmoittaa minulle päätöksenne. Olette nyt kuulleet
kirjeen sisällön ja minä olen selittänyt teille tilanteen. Haluatteko
kysellä vielä jotakin?»

Shadrach pudisti päätään.

»Minulla ei ainakaan ole mitään kyseltävää», hän sanoi. »Olen jo tehnyt
päätökseni. Luulin, ettei olisi ollut mitään, jota en olisi halunnut
tehdä Marcelluksen hyväksi, ja olisin suostunutkin jokaiseen järkevään
pyyntöön, mutta tämä ei ole järkevää, vaan kuten jo alussa sanoin —
sulaa hulluutta. Minä ja Zoeth emme voi ruveta hulluttelemaan kenenkään
pyynnöstä.»

»Siis kieltäydytte?»

»Niin, herra tuomari. Olen hyvin pahoillani, mutta emme tietystikään
voi suostua sellaiseen. Miten me, joista toinen on ollut poikamiehenä
koko ikänsä ja toinen leskenä parikymmentä vuotta, voisimmekaan ottaa
lasta kasvatettavaksemme? Sieluni autuuden nimessä, koska olemme
olleet järkeviä tähänkin saakka, emme ole nytkään niin hulluja, että
suostuisimme mielettömyyksiin! Emme voi menetellä muuten.»

»Entä te, herra Hamilton?»

Zoeth näytti epäröivän. Sitten hän kysyi:

»Millainen tyttö Mary on?»

»Mary-'Gustako? Hän on viisas ja kiltti lapsi yleisesti puhuen.
Hän on ehkä hieman pikkuvanha ja — omituinen. Mutta sitä ei voida
ihmetelläkään, kun muistetaan, millaista hänen elämänsä on ollut äidin
kuoltua. Hän on kumminkin hyvä tyttö ja kaunis kuin keijukainen. Pidän
hänestä yhtä paljon kuin vaimonikin.»

»Hän oli mukana hautajaisissa, eikö ollutkin? Muistaakseni näin erään
tyttösen rouva Hobbsin seurassa.»

»Kyllä.»

»No sitähän minäkin. Shadrach ja minä näimme hänet ollessamme täällä
pari vuotta sitten. Otaksuin tuota hautajaisissa näkemääni tyttöä juuri
häneksi. Pikkuraukka! Missä hän nyt on? Onko hän vielä Marcelluksen
talossa?»

»On; luulen ainakin niin.»

»Luuletteko, että saisimme puhutella häntä, jos menemme sinne nyt?»

»Varmasti.»

Zoeth nousi.

»Tule, Shadrach», hän sanoi. »Lähtekäämme sinne.» Kapteeni tuijotti
häneen.

»Sinnekö?» hän toisti. »Mihin sitten? Tarkoittanet kai, että lähtisimme
kotiin?»

»En, ei vielä. Aion mennä Marcelluksen taloon katsomaan tuota pientä
tyttöä.»

»Zoeth Hamilton, aiotko sanoa minulle —? Miksi haluat puhutella häntä?
Aiotko tehdä asian vaikeammaksi hänelle, meille ja kaikille muillekin?
Mitä hyötyä meillä on hänen tapaamisestaan? Eikö ole monta kertaa
helpompaa kieltäytyä nyt ja päästä siten vapaaksi koko asiasta?»

»Luultavasti se olisi kyllä helpompaa, mutta se ei olisi oikein.
Marcellus on toivonut, että suostuisimme tähän hänen vuokseen, emmekä —»

»Voi kiemurteleva Judas! On toivonut! Aiotko sanoa, että aiot suostua
hänen pyyntöönsä? Oletko sinäkin hullu? Oletko —?»

»Shh, Shadrach! Hän pyysi viimeiseksi suosionosoitukseksi, että
ottaisimme tytön luoksemme. Olen samaa mieltä kuin sinäkin, ettemme voi
suostua siihen, sillä sellainen ei ole järkevää eikä mahdollistakaan,
mutta —»

»Siinä ei ole mitään muttaa.»

»Voimme kumminkin mennä katsomaan ja puhuttelemaan häntä.»

»Miksi? Tunnemme vain sitten kieltäytyessämme menettelevämme vielä
halpamaisemmasti ja raukkamaisemmasti. Minä en ainakaan lähde!»

»Hyvä on. Minä menen kumminkin. Voit odottaa minua täällä, kunnes tulen
takaisin.»

»Älä tee sitä, Zoeth! Älä Herran nimessä! Kuuletko?»

Mutta herra Hamilton oli jo mennyt ovelle eikä kääntynyt enää takaisin.
Tuomari Baxter, joka seurasi häntä, sanoi:

»Odottakaa vain täällä, kapteeni. Koettakaa saada aikanne kulumaan
niin hupaisesti kuin suinkin. Emme luullakseni viivy siellä pitkääkään
aikaa.»

Shadrach jäi hetkiseksi paikoilleen, mutta sitten nousi hänkin nopeasti
seisoalleen. Hän saavutti tuomarin juuri kun tämä oli livahtamaisillaan
pihalle sivuovesta.

»Halloo, kapteeni», huudahti Baxter. »Oletteko muuttanut mieltänne?»

»En ole muuttanut mitään! Zoeth on tekemäisillään hullutuksia, ja minä
tiedän sen, mutta hän ei tule tekemään niitä yksinään. Olen nähnyt
hänen ryhtyvän sellaiseen ennenkin omaksi vahingokseen.»

»Mitä tarkoitattekaan?»

Kapteeni naurahti ivallisesti.

»Tarkoitan, että on turvallisempaa ryhtyä johonkin monissa miehin kuin
yksinään, olivatpa sitten nuo yksituumaiset hulluja tahi muita», hän
sanoi. »Kun hullu ryhtyy johonkin yksinään, tekee hän tavallisesti
päättömiä, mutta kun heitä on pari kolme yhdessä, voivat he vartioida
toisiaan. Tulkaa mukaan, tuomari, kolmanneksi.»




III.


Phinneyn kukkulalla oleva valkoinen talo näytti autiolta ja
surulliselta, kun metsästysvaunut, joissa istui tuomari Baxter
tovereineen, saapuivat pihalle. Hautausurakoitsijan herra Halletin
vaunut olivat pääoven edustalla ja Hallet apulaisineen istui
pari-istuimella. Herra Hallet vihelsi jotakin tuttua säveltä, mutta
viheltäminen enensi vain jollakin tavalla autiuden tuntua, sillä
tuollaisen hautausurakoitsijan vihellys ei juuri voi olla iloistakaan.

Seuraten tuomarin ohjeita ohjasi kapteeni Gould hevosen takapihalle.
Hevonen sidottiin kiinni taka-aitaan ja nuo kolme miestä laskeutuivat
vaunuista ja menivät talon sivuovelle.

»Kuulkaahan, tuomari», kuiskasi kapteeni heidän pysähtyessään ovelle,
»voitteko te paremmin kuin minä arvata, kuka veti tuon soittotuolin
vireisiin minun varalleni? Jos saisin puhutella sitä ihmistä pari
kolmekaan minuuttia, suhtautuisin tyynemmästi siihen seikkaan, että
olen tarpeeksi hullu tullakseni takaisin tänne.»

Kun rouva Hobbs kuuli heidän naputuksensa, pyysi hän heitä sisälle, ja
kun he kertoivat tulleensa puhuttelemaan Mary-'Gustaa, tuhahdutti rouva
nenäänsä.

»Hän on huoneessaan», sanoi hän melko tiukasti. »Oikeastaan hän ei
saisi poistua sieltä, mutta jos te, tuomari Baxter, haluatte puhutella
häntä, on hänet tietysti noudettava sieltä. Minä menen hakemaan hänet
tänne.»

»Odottakaahan hieman, rouva Hobbs», sanoi Baxter. »Miksi on tyttönen
suljettu huoneeseensa? Onko hän käyttäytynyt huonosti?»

Rouva Hobbs väänteli laihoja käsiään. »Käyttäytynytkö huonosti?» hän
toisti. »Kyllä totisesti! Minua ei ole ennen milloinkaan niin loukattu.
Ja kaiken hyvän lisäksi hänen oman isänsä hautajaisissa vielä.»

»Mitä hän sitten on tehnyt?»

»Tehnytkö? Hän —» Rouva Hobbs rupesi epäröimään. »Viis' siitä, mitä
hän on tehnyt», hän jatkoi. »En voi kertoa sitä teille, sillä minuakin
hävettää. Nyt menen hakemaan hänet tänne.»

Hän poistui huoneesta. Zoeth siveli otsaansa.

»Hän näyttää olevan jollakin tavalla suunniltaan, eikö näytäkin?» Zoeth
huomautti lempeästi.

Baxter nyökäytti päätään. »Susan Hobbsista sanotaan, että hän on
suunniltaan useasti», hän sanoi. »Hänellä on kiivas luonto ja hän
menettää hyvin pian malttinsa.»

»Onko hän pitänyt huolta Marcelluksen tytöstä?» kysyi Zoeth.

»On — niin paljon kuin tytöstä nyt on pidetty huolta.»

Kapteeni Shad murahti. Oli selvää, ettei emännöitsijän käytös ollut
tehnyt häneen edullista vaikutusta.

»Hm!» hän sanoi, »hänen näöstään päättäen en haluaisi häntä missään
tapauksessa emännöitsijäkseni. Luuletteko», hän lisäsi toivovasti,
»että hän veti tuon tuolin vireeseen?»

He kuulivat nyt rouva Hobbsin huutavan ylikerrassa.

»Mary-'Gusta, Mary-'Gusta, missä sinä olet? Vastaa minulle heti!»

»Tyttönen ei näytä olevankaan tuossa hänen mainitsemassaan huoneessa»,
mumisi Shadrach. »Voi Judas sentään, millainen ääni hänellä onkaan!
Sehän krahisee viiltävästi kuin ruostunut saha.»

Rouva Hobbs kuului nyt tulevan portaita alas. Hänen kasvonsa, kun hän
palasi vastaanottohuoneeseen, olivat punaiset ja hän näytti enemmän
malttinsa menettäneeltä kuin milloinkaan ennen.

»Hän ei ole siellä», sanoi hän vihaisesti. »Minne lienee mennytkään.»

»Mennytkö?» huudahtivat Zoeth ja Shadrach yhteen ääneen.

»Mennytkö?» toisti tuomarikin. »Tarkoitatteko, että hän on paennut?»

»En. Hän ei juoksisi tiehensä mistään hinnasta, sillä sen verran on
hänellä nyt kumminkin järkeä. Hän on luullakseni vain livistänyt ulos
ja piiloutunut. Tiedän kuitenkin, missä hän on. Tuon hänet tänne
minuutin kuluttua.»

Rouva aikoi kiiruhtaa pois jälleen, mutta kapteeni kielsi.

»Odottakaa hieman!» hän komensi. »Mitä sanoittekaan? Tiedätte siis,
missä hän on?»

»Kyllä, tahi luulen ainakin arvaavani. Lyön vaikka vetoa yhdeksän yhtä
vastaan, että hän on vaunuvajassa.»

»Vaunuvajassako? Mitä hän tekee siellä? Onko hän hevosilla?»

»Eikä ole! Hän vain piilottelee siellä. Näyttää aivan siltä, kuin hänen
olisi pakko mennä tuohon tomuiseen paikkaan ja kiivetä istumaan noihin
vanhoihin vaunuihin. Hän sanoo niitä leikkihuoneekseen, ettekä voi
uskoakaan, miten mielellään hän oleskelee niissä. Mutta tänään olisi
hänen kumminkin pitänyt tehdä poikkeus, semminkin kun hänellä on paras
pukunsa yllään. Varoitinkin häntä vielä aivan erikoisesti, että —»

»Niin, niin, kyllä ymmärrämme. Hm! No, Zoeth, mitä nyt sanot? Menemmekö
hakemaan häntä tuolta vajasta? Ehkä tämä on ainoa mahdollisuus
muutamille meistä päästä kerrankin sinne, sitähän ei voida milloinkaan
tietää», lisäsi hän iskien silmää Baxterille.

»Hush, Shadrach, mitä sinä nyt taasen puhutkaan!» varoitti hämmästynyt
herra Hamilton.

»Mennään kolmisin hakemaan tyttöstä tuolta vaunuvajasta», ehdotti
kapteeni. »Minusta se on yksinkertaisinta, vai eikö olekin?»

Rouva Hobbs keskeytti kumminkin.

»Teidän ei tarvitse mennä sinne ollenkaan», hän selitti. »Haen hänet
käsiini ja tuon hänet tänne. Ehkä hän ei olekaan siellä, kun oikein
ajattelen.»

»Ellei hän ole siellä, voimme tulla tänne takaisin. Tulkaa nyt kanssani
vain, veikot», sanoi kapteeni.

Hän meni edellä ovelle. Emännöitsijä olisi seurannut heitä, mutta hän
kielsi.

»Älkää huoliko vaivautua, rouva», hän sanoi. »Kyllä me löydämme hänet.
Olen kyllä vanhempi kuin ennen, mutta olen kumminkin vielä niin
selvänäköinen, että voin nähdä vajan kiikarittakin.»

»Siitä ei ole minulle minkäänlaista vaivaa», vastusti rouva.

»Tiedän sen, mutta siitä voi koitua. Menemme sinne kolmisin.»

Kun he olivat saapuneet takapihalle ja tyytymätön emännöitsijä katseli
heitä ovelta, lisäsi hän:

»En ymmärrä, miksi tuon naisen käytös karmii selkääni, mutta
sen se kumminkin tekee. Isaiah Chase sanoo, ettei hän pidä
moskiittihyttysistä, koska ne hermostuttavat häntä. En olisi
milloinkaan uskonut, että arimmat hermoni olisivat niskassani, johon
hyttyset Isaiahta enimmäkseen pistelevät, mutta olkootpa ne nyt missä
tahansa, tuo Hobbsin rouva järkyttää niitä kumminkin. Tuollahan tuo
vaja nyt on vai eikö olekin? Se ei näytä hyvinkään taivaalliselta,
mutta se voi ehkä ruveta näyttämään sellaiselta lyhyen oleskelun
jälkeen tuossa toisessa paikassa. Missähän siellä säilytetäänkään noita
vaunuja?»

Vajan ovi oli auki ja he menivät sisään. Kevyet rattaat ja nuo
muslinilla verhotut vaunut olivat siellä, mutta ei ainoatakaan elävää
olentoa ollut näkyvissä. He kuuntelivat, mutta eivät kuulleet mitään.

»Mary! Mary-'Gusta!» huusi Baxter. »Oletko siellä?»

Vastausta ei kumminkaan kuulunut. Mutta sitten ilmestyi vaunujen
verhojen takaa lihava kilpikonnan värinen kissa näkyviin, hyppäsi
kevyesti lattialle, haukotteli, ojensi sääriään ja katseli epäilevästi
tulijoita.

»Hm!» murahti kapteeni Shadrach. »Tuossa on kumminkin muudan
salamatkustaja. Ehkä siellä on toinenkin, sillä olen aina huomannut
niiden tulevan laivaan parittain.»

Tuomari meni vaunujen luo ja kohotti verhoa. Sen takaa kuului
pelästynyt heikko huudahdus.

»Ah, siellähän sinä oletkin!» sanoi Baxter. »Mary-'Gusta, oletko
siellä?»

Kuului kolinaa, nyyhkytystä ja sitten sanoi pelästynyt ääni
katkonaisesti: »Olen, setä Baxter.»

»No tule nyt sieltä sitten pois», sanoi tuomari ystävällisesti. »Täällä
on muutamia ystäviä, jotka haluavat puhutella sinua.»

Nyyhkytykset uudistuivat ja sitten: »En minä halua kumminkaan!»

»Kyllä sinä haluat. Emme kovistele sinua ollenkaan. Haluamme ainoastaan
nähdä sinut ja puhutella sinua emmekä muuta. Tule nyt, niin olet hyvä
tyttö.»

»En ole ollenkaan hyvä.»

»Älä nyt ole milläsikään. Haluamme puhutella sinua kaikissa
tapauksissa. Luullakseni et ole kovinkaan paha.»

»Olen minä. Onko rouva — Hobbs siellä?»

»Ei. Ole nyt niin kiltti ja tule sieltä pois.»

Hetkisen kuluttua ilmestyivät suojuksen alta näkyviin pieni jalka
ja mustaan sukkaan verhottu sääri. Jalka haparoi sinne tänne
tunnustellen askelmaa. Lopulta se löytyikin, suojus viskattiin syrjään
ja Mary-'Gusta laskeutui vaunuista hyvin surkean näköisenä, tukka
epäjärjestyksessä ja kyynelien kostuttamin poskin. Hän oli puristanut
nuo molemmat nukkensa, Rosen ja Rosetten, kovasti syliinsä.

Tuomari Baxter taputti häntä päälaelle. Zoeth ja Shadrach olivat hyvin
vakavia ja vaivautuneen näköisiä. Mary-'Gusta katseli lattiaan ja
nyyhkytti surkeasti.

»Mary-'Gusta», sanoi tuomari, »nämä molemmat herrat ovat isäsi vanhoja
ystäviä ja», hän lisäsi tähän anteeksisuotavan pienen valheen, »he
ovat tulleet tänne South Harnissista tapaamaan sinua. Sinun on nyt
tervehdittävä heitä. He pitävät pienistä tytöistä.»

Mary-'Gusta tuli tottelevaisesti lähemmäksi, muutti Rosetten samalle
käsivarrelle kuin Rosenkin ja ojensi kätensä. Hän kohotti hitaasti
katseensa, näki herra Hamiltonin lempeät ja ystävälliset kasvot, ja
sitten niiden vieressä kapteeni Shadrach Gouldin hieman ankarammat
piirteet. Huudahtaen heitti hän silloin molemmat nukkensa menemään ja
juoksi takaisin vaunuihin haparoiden hurjasti tomusuojusta voidakseen
piiloutua sen alle.

Hämmästynyt ja järkytetty Baxter riensi hänen jälkeensä pidättäen
hänet, ennenkuin hän ennätti kiivetä vaunuihin takaisin.

»No mutta, Mary-'Gusta», huudahti hän, »mikä sinua oikeastaan
vaivaakaan?»

Tyttönen taisteli vastaan, mutta purskahti sitten kiihkeään itkuun ja
kätki kasvonsa tomusuojukseen.

»En minä sellaista tarkoittanut», hän nyyhkytti hurjasti. »En
todellakaan! En tehnyt sitä sellaisessa tarkoituksessa. Älkää antako
hänen tehdä minulle mitään. Voi, älkää!»

Tuomari puristi hänet rintaansa vasten ja teki kaikkensa saadakseen
hänet tyyntymään.

»No, no, tyttöseni», hän sanoi. »Ei sinulle ole kukaan aikonutkaan
tehdä pahaa.»

»Onpahan. Rouva Hobbs ei sanonut ollenkaan ihmettelevänsä, vaikka tuo
herra katkaisisi kaulani.»

»Kaulasiko? Kuka sitten?»

»Hän tuolla.»

Mary-'Gusta kohotti kätensä ja viittasi vapisevin sormin suoraan
kapteeni Gouldiin.

Kaikki kolme kuulijaa hämmästyivät tietysti, mutta kapteenin
hämmästykseen sekoittui vielä todellista harmiakin.

»Mitä, mitä?» hän änkytti. »Kuka niin on sanonut? Millaista puhetta
sellainen on? Sanoiko hän minun katkaisevan kaulasi? Vie sinun...!»

Baxter nauroi. »Ei, ei, Mary-'Gusta», hän sanoi, »olet kokonaan
erehtynyt. Rouva Hobbs ei ole voinut sanoa mitään sellaista. Olet
kuullut väärin, kultaseni.»

»Enkä ole, sillä niin hän juuri sanoi», nyyhkytti Mary-'Gusta.
»Hän sanoi, että tuo herra katkaisee kaulani ja pistää minut vielä
vankilaankin. En kumminkaan tarkoittanut mitään pahaa, en todellakaan.»

Tuomari katsoi tovereihinsa pudistaen päätään, kuin hän ei mitenkään
olisi voinut ratkaista arvoitusta. Kapteeni Shad oikein voihki.

»Tulimmainen sentään!» hän huudahti. »Kaikki ovat nyt tulleet
hulluiksi, sekä nuoret että vanhat. Eikä minustakaan ole enää
takeita», lisäsi hän painokkaasti.

Zoeth Hamilton tuli lähemmäksi ojentaen kätensä.

»Tule tänne, kultaseni», hän sanoi ystävällisesti, »ja kerro minulle
tuo asia kokonaisuudessaan. Emme aio kumpainenkaan tehdä sinulle mitään
pahaa. Pidämme molemmat pienistä tytöistä. Tule nyt vain pelkäämättä
juttelemaan kanssani!»

Mary-'Gustan nyyhkytykset lakkasivat ja hän katsoi puhujaan epäilevästi.

»Tule nyt vain äläkä ollenkaan pelkää», houkutteli Zoeth. »Aikomuksemme
on ruveta hyviksi ystäviksesi. Tunsimme isäsi ja hän tunsi meidätkin
oikein hyvin. Et suinkaan pelkää meitä, isäsi parhaimpia tovereita?
Tule nyt vain keskustelemaan asiasta.»

Mary-'Gusta meni hitaasti huoneen poikki. Zoeth istuutui oven vieressä
olevalle tyhjälle laatikolle ja nosti tyttösen polvelleen.

»Et suinkaan pelkää nyt minua, vai pelkäätkö?» hän kysyi tyynesti.

»E—en», änkytti Mary-'Gusta. »En luullakseni. Mutta en tehnytkään sitä
teille, vaan hänelle.»

Kapteenin kasvojen ilmeestä päättäen alkoi hänen vakaumuksensa, että
kaikki, hänkin mukaan luettuna, olivat tulleet hulluiksi, tulla
vähitellen lujemmaksi.

»Minulleko?» hän huohotti. »Olet tehnyt siis minulle jotakin enkä minä
— Koira vieköön, tämä on —»

»Hsh, Shadrach! Mitä olet tehnyt sellaista, Mary, että senvuoksi
pelkäät kapteeni Gouldia? Kerro se minulle. En tee sinulle mitään, enkä
salli muidenkaan kovistella sinua.»

»Etkö, Zoeth Hamilton? Peijakas sentään, kyllä minä —?»

»Ole nyt Herran nimessä vaiti, Shadrach! Mitä aioit kertoakaan,
kultaseni?»

Mary-'Gusta epäröi. Sitten hän kätki kasvonsa herra Hamiltonin takin
rintamuksiin ja tunnusti nyyhkyttäen:

»Panin sen käymään!» hän huudahti. »Katkaisin ha'an ja se rupesi
käymään, koska se oli vedetty. En tiennyt kumminkaan enkä tarkoittanut.»

»Kas niin, kas niin, et tietystikään. Tiedämme, ettet tarkoittanut
mitään sellaista. Minkä kapineen panitkaan käymään?»

»Tuon soittotuolin. Se oli muutamassa nurkassa ja herra Hallet otti sen
minun voimatta sanoa sanaakaan, koska rouva Hobbs oli kieltänyt minua
puhumasta hautajaisissa. Hän vei sen saliin ja se rupesi soimaan — ja —
Voi, älkää salliko hänen viedä minua vankilaan, älkää millään muotoa!»

Seurasi toinen kyynelten tulva ja Mary-'Gusta painautui lujasti
Hamiltonin rintaa vasten. Tuomari Baxter oli sen näköinen, kuin joku
valo olisi äkkiä valaissut hänen järkensä pimeyttä.

»Ymmärrän», sanoi hän. »Sinä siis olit syyllinen noiden Campbellien
tuloon?»

Shadrach vetäisi syvään henkeään.

»Huh!» hän vihelsi. »Vai hän sen aiheuttikin. Tulimmainen, etten tuota
—»

Zoeth siveli tytön tukkaa. »Nyt on kaikki hyvin, kultaseni», hän sanoi.
»Älä ole enää senvuoksi pahoillasi. Emme kyllä tienneet, kuka sen teki,
mutta nyt kun sen tiedämme, on kaikki hyvin. Tiedämme, ettet sitä
tarkoittanut.»

»Eikö hän siis katkaisekaan kaulaani?»

»Ei tietystikään. Sano se hänelle, Shadrach.»

Kapteeni Shadrach siveli partaansa ja purskahti sitten nauruun.

»En halua kovistella sinua milloinkaan, tyttöseni», hän sanoi
sydämellisesti. »Nyt on kaikki hyvin äläkä ole senvuoksi enää
milläsikään. Tuollaista voi sattua parhaitenkin järjestetyissä
hautajaisissa, mutta», hän lisäsi leveästi hymyillen, »toivon
kumminkin, että säästyisin sellaiselta vastedes. Älä nyt itke enää.»

Mary-'Gusta kohotti päätään ja katsoi häneen vakavasti.

»Eikö minua lähetetäkään vankilaan?» kysyi hän jo toivovammasti.

»Ei totisestikaan! En ole vielä elämässäni lähettänyt ketään vankilaan,
vaikka», hän nyökäytti päättäväisesti päätään, »se muutamille
tuntuisikin olevan sopivin asunto, koska he peloittelevat lapset
suunniltaan. Sanoiko tuo rouva Hobbs sinulle, että — miten se nyt
taasen olikaan — katkaisen kaulasi ja kaiken tuon muunkin roskan?»

»Kyllä, herra kapteeni.»

»No niin, hän on — niin hän on sellainen kuin hän on. Sanoiko hän
sinulle vielä muutakin?»

»Hän sanoi minua pahaksi ja oikulliseksi lapseksi, ja sanoi toivovansa,
että minut lähetettäisiin orpolasten kotiin. 'Jos minun on pidettävä
huolta sinusta', hän sanoi, 'ajan minä sinut pois tahi opetan muuten
tietämään huutia.' Sitten hän käski minun mennä huoneeseeni eikä
sanonut antavansa minulle illallista.»

Zoeth ja kapteeni katsoivat toisiinsa, ja Baxterin kasvot synkistyivät.

»Tuollaista on siis tyttönen saanut kärsiä oman isänsä hautauspäivänä»,
hän mumisi.

»Voinko saada hieman illallista?» rukoili Mary-'Gusta. »Olen hirveästi
nälissäni enkä saanut juuri mitään päivälliseksikään.»

Zoeth nyökäytti päätään. Hänen äänensä ei ollut niin lempeä kuin
tavallisesti, kun hän sanoi:

»Kyllä sinä saat illallista.»

»Pitääkö minun sitten lähteä orpokotiin?»

Kaikki kolme viivyttelivät hieman vastaustaan. Zoeth ja kapteeni Shad
katsoivat jälleen toisiinsa, ja tuomari katsoi heihin molempiin.

»Pitääkö minun?» toisti Mary-'Gusta. »Minulla ei ole ollenkaan halua.
Kuolisin mieluummin luullakseni ja menisin taivaaseen, kuten äiti ja
isäkin. Mutta rouva Hobbs sanoo, ettei taivaaseen saa viedä nukkia eikä
kissoja, joten en oikein tiedä, haluanko sinne todellisuudessa.»

Baxter meni katsomaan ikkunasta pihalle. Kapteeni Shadrach hapuili
taskuaan, löysi sieltä rypistyneen nenäliinan ja niisti äänekkäästi
nenänsä. Zoeth siveli tyttösen hiuksia.

»Mary-'Gusta», hän sanoi hetkisen kuluttua, »haluaisitko lähteä
kanssamme South Harnissiin vierailemaan minun ja kapteeni Gouldin
luokse lyhyeksi ajaksi? Haluamme sinut vain vieraaksemme, ymmärtänet
sen? Pitäisitkö siitä?»

Kapteeni säpsähti. »Herran nimessä, Zoeth», hän huudahti, »ajattele nyt
toki ensin, mitä puhut!»

»En puhu mitään ratkaisevaa, Shadrach. Tiedän, miten suhtaudut asiaan.
Halusin vain nähdä, miltä se tyttösestä itsestään tuntuu. Luullakseni
pitäisit siitä, Mary-'Gusta?»

Mary-'Gusta punnitsi ehdotusta. »Ehkä minä tulisin mielellänikin», hän
sanoi, »jos saisin ottaa nukkeni ja Davidin mukaan. En halua jättää
Davidia tänne, sillä rouva Hobbs ei pidä kissoista.»

Samassa ilmestyi rouva Hobbs vaunuvajan ovelle. Kun hän huomasi tytön,
muuttui hänen katseensa vihaiseksi.

»Hän oli siis täällä», hän sanoi. »Arvasinkin sen jo. Mary-'Gusta,
miksi pakenit huoneestasi? Enkö kieltänyt sinua poistumasta sieltä? Hän
on ollut pahankurinen lapsi, tuomari Baxter», hän lisäsi, »enkä voi
saada häntä käyttäytymään kiltisti. Koetan kyllä parastani, mutta en
varmaankaan osaa menetellä oikein.»

Kapteeni Shadrach työnsi molemmat kätensä taskuihinsa.

»Sanon teille, mitä teidän on tehtävä», hän sanoi tiukasti. »Te menette
nyt heti takaisin rakennukseen ja sullotte nopeasti hieman hänen
vaatteitaan johonkin vakkaan tahi matkalaukkuun. Ja koettakaakin joutua
niin nopeasti kuin suinkin.»

Rouva Hobbs hämmästyi.

»Matkalaukkuunko?» hän toisti. »Miksi? Mihin hän sitten lähtee?»

»Hän lähtee minun ja Zoethin luo viimeistään puolen tunnin kuluttua.
Kiiruhtakaa nyt!»

»Mutta — mutta —»

»Siinä ei ole mitään muttaa. Meillä ei ole nyt aikaa kuunnella niitä.»

Herra Hamilton katsoi ystäväänsä omituisin ilmein.

»Shadrach», hän sanoi, »tiedätkö todellakin, mitä puhut?»

»Kuka tässä puhuu? Sinähän sen sanoit enkä minä. Ja vaikka me
veisimmekin hänet mukanamme kotiimme tänään, ei se merkitse mitään,
vai merkitseekö? Tämä vierailu ei vahingoita meitä ollenkaan, sillä
sellainen ei sido ketään mihinkään. Koira vieköön, talossamme on
luullakseni sen verran tilaa, että tuollainen tyttönen voi tulla
vieraisille luoksemme pariksi päiväksi, jos vain haluamme hänet sinne.
Miksi siitä sellaista melua pitää? Kuulkaahan», hän kääntyi nyt
emännöitsijään päin, »ettekö ole vielä mennytkään? Teillä on jäljellä
juuri kolmetoista minuuttia tuon matkalaukun täyttämiseen.»

Rouva Hobbs poistui näyttäen kävelyssään ja käytöksessään loukattua
arvokkaisuutta.

»Pitääkö minun lähteä?» änkytti Mary-'Gusta.

Zoeth nyökäytti päätään.

»Kyllä», hän sanoi, »ellet mieluummin halua jäädä tänne.»

»Haluan mieluummin lähteä, jos saan ottaa mukaan Davidin ja nukkeni.
Sanokaa, saanko?»

»Saako hän, Shadrach?»

Kapteeni Shad, joka käveli rauhattomasti, kääntyi kiivaasti.

»Miksi kysyt sitä minulta?» hän tiuskasi. »Tämä on sinun aikaansaamaa
eikä minun. Sinähän sitä ensin ehdotit, vai etkö ehdottanutkin? Kyllä,
anna hänen vain ottaa mukaansa nukkensa ja kissansa, ja lehmänsä ja
sikansa myös, jos hän vain haluaa. Tulimmainen sentään, mitä se minuun
kuuluu? Jos joku ihminen haluaa olla enemmän tahi vähemmän hullu,
ei se muuta häntä sen kummemmaksi. Herra siunatkoon, nyt rupeaa hän
luullakseni jälleen itkemään! Älä tee sitä. Mikä sinua nyt taasen
vaivaa?»

Kyyneliä alkoi virrata kerran vielä tyttösen silmistä.

»Luullakseni ette minua haluakaan», hän änkytti. »Jos haluaisitte minut
luoksenne, ette puhuisi noin.»

Kapteeni tuli hyvin noloksi. Hän epäröi ja pureskeli viiksiään, mutta
meni sitten tytön luo ja otti tämän käden omaansa.

»Älä ole milläsikään minun puheistani, Mary-'Gusta», hän sanoi. »Puhun
melkein aina tähän tapaan, mutta en tarkoita sillä mitään. Pidän
pienistä tytöistä, kuten Zoeth jo sanoikin, enkä ole enää vihoissani
tuolle soittotuolillekaan. Kuulehan nyt», lisäsi hän näyttäen nopeasti
huomaavan jotakin, »täällä me vain istumme, vaikka muudan matkustajamme
on poistunut telakasta. Mennään hakemaan tuota kissaa, vai mitä? Miksi
sanoitkaan sitä nimitettävän — Salomoniksiko?»

»Ei kuin Davidiksi?»

»Niin, Davidiksipa tietenkin. Jos olisin niin perillä raamatusta kuin
Zoeth — herra Hamilton — tuossa on, en olisi erehtynyt näin, vai
olisinko? Tule nyt mukaani hakemaan Davidia, että saamme kertoa uutisen
sillekin. Se hämmästyy varmaan suuresti kuullessaan, että sekin saa
matkustaa ulkomaille, vai mitä luulet? No, lähdetäänpä nyt etsimään
sitä.»

Mary-'Gusta laskeutui hitaasti herra Hamiltonin polvelta. Hän katsoi
kapteeniin vakavasti hetkisen ja sitten he poistuivat käsikädessä
vajasta.

Tuomari Baxter vihelsi. »Hyvä!» hän huudahti. »Minun on pakko
tunnustaa, etten odottanut tällaista.»

Zoeth hymyili. »Maailmassa on hyvin vähän Shadrach Gouldia parempia
miehiä», hän huomautti tyynesti.




IV.


Vaikka Mary-'Gusta eläisikin hyvin vanhaksi naiseksi, ei hän kumminkaan
ikinä voisi unhottaa matkaansa South Harnissiin. Matka oli pisin,
minkä hän milloinkaan oli tehnyt, ja sekin asia teki jo yksinään
sen unhottumattomaksi. Sitten hän oli menossa vieraisille eikä hän
ennen kuunaan ollut käynyt missään kylässä. Sitäpaitsi sai hän nyt
poistua rouva Hobbsin luota ainakin lyhyeksi ajaksi, jonka kuluessa
ei tuo rouva voinut moittia häntä pahaksi eikä oikulliseksi. Mutta
kaikista enimmän kiinnitti hänen mieltään kumminkin se, että hän sai
lähteä matkalle — oikealle matkalle, kuten joku aikuinen tahi jonkun
kertomuksen päähenkilö, ja hänen perheensä — David ja nuket — oli
päässyt matkalle hänen kanssaan. Mitä tämä matka hänelle merkitsi
tahi millaiseen paikkaan hän oli menossa — nämä kysymykset eivät
huolettaneet häntä ollenkaan. Lapsien tavoin hän oli tyytyväinen
ihmeelliseen nykyisyyteen tuhlaamatta ajatustakaan tulevaisuudelle tahi
tuolle pelätylle orpokodille.

Istuessaan pienten vaunujen istuimella kapteeni Shadin ja herra
Hamiltonin välissä katseli hän suurin silmin tien varsilla olevia
taloja, peltoja ja metsiä. Hän ei puhunut, ellei hänelle jotakin
sanottu, ja nuo molemmat miehet puhuivat vain harvoin, sillä he
ajattelivat molemmat nähtävästi hyvin tiukasti. Kapteeni huokaili,
vihelsi ja vaikeroi silloin tällöin, kuin hänen ajatuksensa olisivat
olleet hyvin hämmentäviä ja tavattomia. Kerran hän kysyi tyttöseltä,
istuiko tämä mukavasti.

»Kyllä, kapteeni», sanoi Mary-'Gusta.

»Onko tämä sinusta hauskaa? Taidat pitää matkustamisesta, vai mitä?»

Mary-'Gusta vastasi niin aikaihmisen tapaan kuin suinkin:

»Kyllä. Pidän hyvin paljon matkustamisesta, sillä se on ollut aina
muudan elämäni unelma.»

»No mutta, kaikkia sitä nyt kuuleekin!» huudahti hämmästynyt Shadrach,
pudisti sitten päätään, naurahti ja kiiruhti hevosen nopeampaan
juoksuun.

Nuket oli asetettu riviin vaunujen perälautaa vasten. Niiden edessä,
kapteenin ja Zoethin jalkain välissä, oli tuo rypistynyt matkalaukku,
johon oli sullottu tyttösen arki- ja juhlapuvut. Mary-'Gustan jalat
pistivät suoraan esille ja lepäsivät matkalaukulla. David, joka oli
työnnetty kannelliseen vakkaan, oli saanut sijansa noiden viimeksi
mainittujen jalkojen välissä. Se ei näyttänyt jakavan omistajansa
ihastusta matkaan, koska se naukui hyvin surullisesti silloin tällöin.

Zoeth teki seuraavan yrityksen keskustelun aloittamiseksi.

»Oletko milloinkaan ennen käynyt South Harnississa, Mary-'Gusta?» kysyi
hän.

»En», vastasi Mary-'Gusta vakavasti, »mutta», ja tässä hän muisti
emännöitsijän viimeisen kehoituksen, että hän käyttäytyisi hyvin, jos
hän vain sellaista suinkin osasi, »varmasti tulen pitämään siitä hyvin
paljon.»

»Niinkö luulet? Siinä teet kiltisti. Miten tiedät olevasi siitä niin
varma?»

Mary-'Gusta mietti. Sitten hän muisti, mitä rouva Bailey oli sanonut
oltuaan viikon Bayportissa, joka sijaitsee neljäntoista peninkulman
päässä Ostablesta, ja huomautti: »Luullakseni jokainen pitää ilman
vaihdoksesta.»

»Kautta sieluni ja ruumiini!» huudahti herra Hamilton.

Kapteeni Shad katsahti pieneen matkustajaan.

»Kuinka vanha oletkaan, siskoseni?» hän kysyi.

»Olen seitsenvuotias. Mutta en ole mikään sisko, sillä minulla ei ole
ainoatakaan veljeä eikä sisarta.»

»Ah, ai niin! Kun nyt ajattelen asiaa lähemmin, niin tottahan se on.
Kuinka vanha sanoit taasen olevasikaan? Seitsenkymmenvuotiasko, vai
mitä?»

»En kuin seitsemän. Olitteko kuulevinänne minun sanovan
seitsemänkymmentä?»

»Oh, en muista nyt enää sitä niin varmasti.»

»En minä voisikaan olla seitsenkymmenvuotias. Minähän olisin silloin
paljon suurempi, enkö olisikin?»

»Aivan niin. Myönnän sen vastustelematta.»

Mary-'Gusta tuumi asiaa vielä ja huomautti sitten: »Jos olisin ollut
niin vanha, ette luullakseni olisi kysynytkään minulta.»

»Soo, vai niin! Miksi en?»

»Koska aikuiset eivät pidä siitä, että heidän ikäänsä tiedustellaan.
Kysyin kerran rouva Hobbsilta, kuinka vanha hän on, ja silloin hän
suuttui.»

»Suuttuiko hän?»

»Suuttui. Hän käski minun pitää huolta omista asioistani.»

Kapteeni nauroi nyt ääneen. Sitten hän sanoi herra Hamiltonille:

»Kuulehan, Zoeth, Isaiah hämmästyy luullakseni melkoisesti, kun hän
näkee tämän laivan laskevan satamaan, vai mitä?»

Zoeth hymyili. »Minua se ei todellakaan ihmetyttäisi», hän vastasi.

»Hm! Haluaisinpa saada Isaiahin naaman silloin ikuistetuksi. No niin,
siskoseni — tarkoitan Mary-'Gusta — South Harniss on nyt juuri tuolla
edessämme. Miltä se sinusta nyt näyttää?»

He olivat nyt katkaisseet pitkän metsätaipaleen ja saapuneet muutaman
pienen kukkulan laelle, josta tie lähti viemään heitä erään vanhan
hautausmaan ohi, joka oli täynnä harmaita, sammaltuneita ja litteitä
hautapatsaita, muutamalle sillalle, joka oli rakennettu eräästä
suurehkosta lammesta virtaavan puron yli, ja sitten muutaman männikön
läpi Cape Codin eteläisen rannan päätielle, joka taasen vuorostaan
mutkitteli ja kiemurteli — Cape Codilla on hyvin vähän suoria teitä
— toisten vielä matalampien kukkuloiden välitse, kunnes se muuttui
South Harnissin pääkaduksi. Aurinko oli jo vaipunut matalalle
länteen, kultasi yhteen sulloutuneiden talojen kattoja lämpimällä
hehkullaan, liekehti ikkunoissa ja nimikilvissä ja kimalteli ja säteili
Nantucketin salmessa, joka täytti koko eteläisen taivaanrannan.
Tuuli niin heikosti, että piipuista tupruava savu kohosi melkein
niin kohtisuorasti ilmaan kuin etäisyydestä näkyvien höyrylaivojen
ja hinaajienkin savu. Kauempaa näkyi vielä pari kolme kuunariakin ja
lähempänä rantaa oli muudan purjevene. Näköala oli kaunis. Taiteilijat
olivat sen maalanneetkin monta kertaa ja kesävieraat olivat sitä
ihailleet ihailemasta päästyäänkin.

Tämä kaikki oli Mary-'Gustalle uutta ja ihmeellistä. Hän oli nyt
sellaisella tuulella, että hän olisi pitänyt melkein mistä tahansa.
Rouva Hobbs oli peninkulmien päässä ja soittotuolin, oman epäsuosion
ja häpeän aiheuttamat muistot olivat enää vain muistoja. Hän hengähti
syvään ja katsoi katsomistaan.

»Pidätkö siitä?» kysyi Zoeth toistaen ystävänsä kysymyksen.

Mary-'Gusta nyökäytti päätään. »Kyllä», hän sanoi. »Täällä näyttää
kaikki niin viehättävältä.»

Kapteeni Shadrach nyökäytti myöskin. »Paras paikka maailmassa ainakin
minun mielestäni», hän sanoi korostavasti. »Vai näyttää se sinusta
viehättävältä?»

»Kyllä.» Sitten hän viittasi ja kysyi: »Onko tuo teidän talonne?»

Kapteeni naurahti. »Ei oikeastaan», hän sanoi. »Se on kaupungintalo.
Siellä eivät asu muut kuin valtuusmiehet, eivätkä hekään asu
siellä vakinaisesti, sillä toivonpa jonkun heistä muuttavan ensi
vaalikokouksen jälkeen. Meidän talomme on tuolla rannalla.»

Vanha hevonen höristi korviaan nähdessään kotinsa, ja rattaat läksivät
vierimään nopeammasti eteenpäin. He ajoivat nyt pääkatua, ja kapteenin
ja herra Hamiltonin oli ahkerasti vastattava kaupunkilaisten, sekä
miesten että naisten, huutoihin ja tervehdyksiin. Vähitellen he
saapuivat kaupungin tiheimpään asutuskeskukseen ja sieltä sitten
lopulta muutaman kapean syrjäkadun kulmaukseen sivuutettuaan
harvemmassa olevat ja vanhemmilta näyttävät kaupat ja talot. Siinä
he pysähtyivät erään rakennuksen edustalle, jonka otsikossa olevassa
kilvessä oli: »Hamilton ja Kumppani. Manufaktuuritavaroita, mausteita,
kenkiä, saappaita ja työvälineitä.» Rakennuksen edustalla oli kapea
kuisti, jossa oli muutamia keski-ikäisiä miehiä. Mary-'Gusta huomasi,
että useimmat noista miehistä tupakoivat. Jos hän olisi ollut vanhempi,
olisi hän huomannut senkin, että miehet joko istuivat kuistin portailla
tahi nojautuivat kattoa kannattaviin pylväisiin. Kukaan ei ollut oikein
omien lihastensa varassa, vaan istui tahi nojautui johonkin tukevampaan.

Kun rattaat pysähtyivät kuistin edustalle, näytti miesten mielenkiinto
heräävän melkoisesti, ei kumminkaan niin paljon, että he olisivat
suoristautuneet tahi lakanneet nojailemasta, vaan kuitenkin hieman.

»Halloo, Shad!» huusi muudan. »Olet siis saapunut jälleen kotiin?»

»Hautajaiset taisivat olla melkoiset, vai mitä?» tiedusteli toinen.

»Kenen olette tuoneet mukananne?» kysyi kolmas.

Kapteeni Shadrach ei vastannut. Herra Hamilton kumartui eteenpäin ja
kysyi:

»Missä Annabel on?»

»Tuolla sisällä», vastasi ensimmäinen kysyjä. »Haluatteko puhutella
häntä? Hei, Jabe», hän käänsi päätään ja sanoi muutamalle oven
läheisyydessä olevalle: »sano Annabelille, että Zoeth ja Shad ovat
tulleet.»

Jabe, joka nojautui erääseen pylvääseen, irtautui siitä veltosti, avasi
takanaan olevan oven ja huusi: »Annabel, tulehan tänne!» Sitten hän
maleksi takaisin nojautuen pylvääseen jälleen.

Ovi aukeni ja kookas punakka nuori nainen ilmestyi kynnykselle. Hän
oli paljon enemmän Elisen kuin Annabelin näköinen seisoessaan siinä
sanomalehti kädessään.

»Hei», hän sanoi venytellen, »kuka täällä huusi? Sinäkö, Jabez Hedges?»

Mutta Jabez ei vaivautunut vastaamaan. Hän vetäisi vain toisen kätensä
housujensa taskusta ja viittasi rattaihin päin. Annabel katsoi sinne ja
tuli sitten portaille.

»Halloo», hän sanoi, »huomaan, että olette päässeet onnellisesti
takaisin.»

Zoeth nyökäytti päätään. »Miten olet tullut toimeen kaupassa?» hän
kysyi levottomasti. »Kuinka ovat kaupat onnistuneet?»

»Niistäpä ei ole juuri paljon sanomista», vastasi Annabel
huolettomasti. »Olen myynyt muutamia lankarullia, hieman suolaista
sianlihaa ja sokeria. Ezra Howland osti tuon lihan. Hän ei ollut
tyytyväinen, sillä palasessa ei ollut tarpeeksi lihaa hänen mielestään,
mutta kun lupasin sen hänelle senttiä halvemmalla, otti hän sen
kumminkin.»

Herra Hamilton näytti hieman tyytymättömältä.

»Eikö muuta?» hän kysyi huokaisten.

»Kyllä, kun oikein muistelen. Rastus Youngin vaimo tuli tänne
nuorimpainsa kanssa ostaen niille hatut ja kengät.»

»Maksoiko hän käteisellä?» kysyi kapteeni Shadrach tiukasti.

»Ei, vaan hän käski minun kirjoittaa ne muistiin. Ettekö tule tänne
piakkoin? Illalliseni aika on jo melkein käsillä.»

Zoeth avasi jo suunsa vastatakseen, mutta kapteeni ennätti ennen häntä.

»Niin on meidänkin», hän sanoi. »Kun olemme syöneet, saat sinäkin
osasi. Sooh, Januaru!»

Hevonen, jonka oikea nimi oli Majuri, mutta joka oli tottunut
kaikenlaisiin nimityksiin, läksi liikkeelle. Herra Hamilton huokaisi
vielä kerran.

»Pelkään, että jommankumman meistä olisi pitänyt jäädä kauppaa
hoitamaan, Shadrach», hän sanoi. »Annabel tarkoittaa hyvää, hän on
todellakin kohtelias, mutta hän ei kykene tekemään kauppoja.»

Shadrach puhisi. »Kohteliasko?» hän vastasi. »Me vain olimme
kohteliaita, kun suostuimme maksamaan hänelle seitsemänkymmentäviisi
senttiä siitä, että hän istuu myymäläpöydän takana ja lukee lehteä.
Sanoinhan sinulle jo silloin, kun palkkasimme hänet, ettei hänestä ole
muuksi kuin painolastiksi.»

»Tiedän sen, Shadrach. Minun olisi pitänyt pysyä kotona hoitamassa
kauppaa. Mutta minusta tuntui, että minunkin oli lähdettävä
Marcelluksen hautajaisiin.»

»Myydä nyt noille Youngeille niin paljon tavaraa laskuun!»
jatkoi Shadrach. »He ovat meille nyt jo niin paljon velkaa,
että tavallinen perhe voisi elää sillä talven. He ovat oikeita
kaupunkilaisvetelehtijöitä eivätkä muuta. Et voi saada Rastus Youngilta
mitään takaisin, vaikka vetäisit pohjanahan hänen selästään.»

Herra Hamilton vaikeroi pahoillaan. »Kunpa vain olisin pysynytkin
kotona!» hän sanoi.

»Jos olisit pysynyt kotona, olisit kirjoittanut tavarat laskuun yhtä
helposti kuin hänkin. Olet sieniä lukuunottamatta pehmein kapine tässä
kaupungissa. Jokainen voi vaikuttaa sinuun, ja sinä tiedät sen itsekin,
Zoeth.»

Zoethin tavallinen lempeys muuttui nyt lempeäksi suuttumukseksi.

»No mutta, Shadrach», hän vastasi, »miten sinä nyt taasen puhutkaan?
Sinähän juuri itse kirjoitit laskuun Rastuksen viimeiset ostokset.
Muistat kai sen itsekin?»

Kapteeni oli sen näköinen kuin hän olisi joutunut kiinni torkkumisesta.

»No mitä se sitten tähän kuuluu?» hän tiuskaisi. »Eihän hän silloin
saanut muuta kuin hieman maissijauhoja ja muutamia metrejä kangasta.
Miten minä olisin voinutkaan kieltäytyä kirjoittamasta sitä muistiin
vaimon itkien valittaessa, ettei heillä ole mitään syötävää eikä ylleen
puettavaa koko talossa? En voinut antaa heidän kuolla nälkään enkä
viluunkaan, vai voinko?»

»Mutta tuohan tapahtui viime viikolla», huomautti hänen toverinsa.
»Minusta tuntuu, ettei ihmisiä enää huhtikuussa palele.»

»Ole nyt jo vaiti äläkä viitsi tyhjästä moittia. Tulimmainen sentään»,
hän muutti nopeasti puheenaihetta ja huudahti innostuneesti.
»Katsohan tuota hevosta, kuulitko! Se kääntyy suoraan portille minun
tarvitsematta nykäistäkään ohjaksista ja suullisetta kehoituksetta. Tuo
hevonen on yhtä viisas kuin kristitty ihminen.»

Rattaat olivat kolisten ja vajoten pyörineet kapean kadun kumpujen ja
hiekan yli muutamalle ruohoiselle pienelle töyräälle. Töyrään juurella
oli meriruohoa kasvava ranta ja kauempana salmi, jonka vesi nyt näytti
ruusunpunaiselta laskeutuvan auringon valossa. Töyrään rantaan päin
viettävällä rinteellä oli matala ränsistynyt valkoinen asuinrakennus,
talli ja muutamia vajoja ja ulkohuoneita. Rakennuksen pääoven edustalla
oli muutamia kukkapensaita, näkinkenkäinen polku vei tieltä tuolle
ovelle ja koko komeuden ympärillä oli valkoinen säleaita. Rakennuksen
takapuolelta ja tallin edustalta vei hiekoitettu ajotie suurelle
portille, joka nyt oli selkoselällään. Viisas Majuri veti juuri
rattaita tuosta portista sisään.

Mary-'Gusta katseli rakennusta, ja hänen katsoessaan aukeni talon
takaovi, josta muudan pitkä ja laiha mies ilmestyi pihalle. Hän oli
paitahihasillaan ja hänen käsivartensa olivat paljaat kyynärpäitä
myöten. Mary-'Gustan suureksi hämmästykseksi oli miehellä yllään
esiliina kuin rouva Hobbsillakin silloin, kun hän työskenteli
keittiössä.

»Päivää, Isaiah!» huusi kapteeni. »Täällä me nyt taasen ollaan!»

Tuo esiliinaa käyttävä mies otti suuren nikkelikellon liivinsä
rintataskusta, katsoi siihen ja pudisti päätään. Hänen kasvonsa, jotka
olivat pitkät ja laihat, kuten hänen muukin ruumiinsa, näyttivät
huolestuneilta.

»Olemme ehkä hieman myöhästyneet, Isaiah, vai emmekö olekin?» sanoi
Zoeth nopeasti. »Toivoakseni emme ole antaneet illallisen odottaa
pitkääkään aikaa?»

Pitkä mies pisti kellon takaisin taskuun.

»Ainoastaan kolmekolmatta minuuttia, ei sen pitempää aikaa», hän sanoi
venytellen ja alistuvaisesti kuin marttyyri. »Kolmekolmatta minuuttia ei
ole kyllä paljon ihmiselämässä, ehkä — mutta paistettuja perunoita ei
tuo aika ainakaan paranna. Nuo perunat olivat valmiit syötäviksi puoli
kuusi.»

»Mutta eihän kello ole vielä kuuttakaan», vastusti kapteeni Shad.

»Ehkä ei, mutta se on kumminkin kolmekolmatta minuuttia yli
puolikuuden. Lähtiessänne sanoitte minulle viimeiseksi: 'Valmista
illallinen puolikuudeksi!' Ja minä valmistinkin. Panin perunat
paistumaan —»

»Kas niin, kas niin!» keskeytti kapteeni. »Viis' noista perunoista nyt!
Rupeamme syömään niitä minuutin kuluttua. Auta meitä nyt tämän lastin
purkamisessa. Täällä on muudan matkalaukku ja hieman muutakin tavaraa.
Kuta nopeammasti saamme tämän laivan lastin puretuksi, sitä nopeammasti
joudumme syömään. Kaikki maihinaikovat poistukoot.»

Zoeth kiipesi rattailta maahan ja nosti sitten matkustajankin alas.

»Mary-'Gusta», hän sanoi, »tässä on kapteeni Gouldin ja minun yhteinen
asunto. Tämä tässä on herra Isaiah Chase. Isaiah, tämä on Mary Lathrop,
kapteeni Marcelluksen pieni tytär. Hän on tullut —»

»Lyhyelle vierailulle luoksemme», pisti kapteeni nopeasti väliin.
»Sinun on tutustuttava Isaiahiin, Mary-'Gusta, sillä on hän meidän
kokkimme ja hovimestarimme. Kas niin, tervehtikää nyt toisianne älkääkä
siinä ujostelko.»

Mary-'Gusta ojensi kätensä ja herra Chase heilutteli sitä ylös ja alas
kuivattuaan ensin kätensä esiliinaansa.

»Olen iloinen saadessani tutustua teihin», hän sanoi juhlallisesti.

»No nyt lastin kimppuun», sanoi kapteeni Shad. »Tuossa on matkalaukku
ja kaikki muutkin kapineet. Varo tuota vakkaa, kuulitko?»

Herra Chase oli tarttunut vakkaan ja kiepsautti sen pois rattailta.
David, joka säikähti nopeata ilmaan tempautumista, rupesi kovasti
naukumaan, jolloin Isaiah pudotti vakan maahan kuin tulikuuman raudan.

»Mikä hiton elävä siinä on?» hän huudahti.

»Kissa vain», selitti kapteeni. »Ei se sinulle mitään tee.»

»Kissa! Kenenkä kissa?»

»Minun», sanoi Mary-'Gusta rientäen apuun. »Se on melko hyvä eikä
ollenkaan vihainen, mutta nyt se on vain hieman peloissaan. Se ei ole
todellakaan vihainen, vai oletko, David?»

David naukui ja repi vakan kantta. Herra Chase peräytyi.

»Kissa!» hän toisti. »Toitte siis kissankin tänne.»

»Niin, totisesti toimmekin!» Kapteeni Shadrach oli nähtävästi
menettämäisillään kärsivällisyytensä. »Luulitko meidän tuoneen tänne
norsun? Ota nyt sieltä rattailta nuket ja muutkin tavarat.»

Isaiah tuijotti nukkiin. Mary-'Gusta lopetti vakan hyväilemisen ja
kiiruhti rattaiden viereen. »Otan kyllä nuket», hän sanoi. »Nekin ovat
minun.»

Hetkistä myöhemmin menivät he taloon sisälle. Mary-'Gusta kantoi kolmea
nukkea herra Hamiltonin kantaessa loppuja, ja Isaiah meni edellä
kantaen matkalaukkua toisella ja naukuvan Davidin vakkaa toisella
kädellään pitäen sitä ainakin käsivarren päässä itsestään. Luvattuaan
saapua »laivaan» niin pian kuin suinkin ajoi kapteeni Shad talliin.

Aluksi he tulivat keittiöön. Se oli melko likainen komero, joka tuoksui
kovasti kalalta ja paistetuilta perunoilta.

»Tule vain minun jäljessäni, Mary-'Gusta», sanoi Zoeth. »Tuo sinä tuo
matkalaukku, Isaiah.»

»Odottakaa nyt hieman!» huudahti tuo hämmentynyt kokki ja hovimestari.
»Mihin ihmeeseen minä tämän elukan panen?»

Elukalla hän tarkoitti Davidia, joka nähtävästi oli tehnyt kuperkeikan
vakassa.

Zoeth epäröi, mutta Mary-'Gusta ratkaisi kysymyksen.

»Laskekaa vakka vain lattialle», hän sanoi. »Se tyyntyy sitten kyllä
heti. Se kun ei ole milloinkaan ennen matkustanut, tuntuu sellainen
siitä hieman oudolta. Kyllä se pian rauhoittuu ja hetkisen kuluttua
tulen päästämään sen pois vakasta. Enkö saakin tulla, herra Chase?»

»Kyllä luullakseni, jos vain haluat. Minä en ainakaan halua koskea
siihen.»

Hän laski vakan jalkainsa viereen lattialle. Mary-'Gusta katseli sitä
melko epäilevästi ja näytti jo aikovan sanoa jotakin, mutta jätti
sen tekemättä ja lähti herra Hamiltonin muassa keittiöstä viereisen
huoneen kautta, joka oli nähtävästi ruokasali, kapeita portaita myöten
yläkertaan.

»Luullakseni viemme hänet vierashuoneeseen, vai mitä, Isaiah?» kysyi
Zoeth hieman epäröiden.

Isaiah murahteli. »Sinne tietenkin», hän sanoi töykeästi. »Tietääkseni
ei täällä ole muutakaan paikkaa. Siellä oleva vuode on kumminkin vielä
korjaamatta.»

Vierashuone oli melko suuri, tuoksuen ummehtuneelta ja
tunkkaantuneelta, kuten maaseudun vierashuoneet tavallisesti tekevät.
Kalustoon kuuluivat lipasto, pesukaappi ja pari tuolia, jotka oli
maalattu sinisiksi ja koristettu sitten keltaisia ruusukiehkuroita
esittävillä maalauksilla. Seinillä oli muutamia painokuvia, jotka
esittivät jotakin surullista, raamatullista aihetta. Vuodetta ei oltu
korjattu, kuten herra Chase oli sanonutkin, ja se oli todellakin sen
näköinen, kuin ei siihen olisi koskettukaan pitkiin aikoihin.

»Tuon vuoteen korjaaminen on pyörinyt mielessäni jo toista kuukautta»,
tunnusti Isaiah. »Viimeksi korjasin sen silloin, kun tuo Trumetista
kotoisin oleva pappi oli täällä vieraana lauantain ja sunnuntain. Olen
joka päivä aikonut korjata sen, mutta minulla ei näytä olevan senkään
vertaa liikaa aikaa. Olen niin töiden rasittama, ettei minulta näytä
liikenevän aikaa muuhun.»

»Kyllä minä voin sen korjata», selitti Mary-'Gusta innostuneesti.
»Osaan korjata vuoteet melko hyvin. Rouva Hobbs sanoi minulle kerran
niin.»

Nuo molemmat miehet katsoivat toisiinsa, mutta ennenkuin kumpikaan ehti
sanoa mitään, kuului alakerrasta peloittava jymähdys, joku tahi jonkun
ääni, joka oli kaatunut, raivostuneita huutoja ja kissan naukumista.
Mary-'Gusta hyökkäsi portaille.

»Tiesin sen tapahtuvan», sanoi hän säikähtyneenä. »Pelkäsin sitä jo,
koska vakka jää juuri oven eteen. Voi, David kultaseni, minä tulen niin
pian kuin suinkin!»

Kapteeni Shadrachin ääni kuului keittiöstä. Se kuulosti kiihoittuneelta
ja vihaiselta.

»Kuka tulimmainen asetti tuon tyhmän eläimen juuri jalkoihini?» hän
kuului huutavan. »Koira vieköön, olen luullakseni katkaissut joko oman
niskani tahi sen, kumman tahansa.»

Kun Zoeth ja Isaiah saapuivat keittiöön, näkivät he kapteenin istuvan
muutamassa tuolissa ja hierovan polviaan, Mary-'Gusta istui lattialla
avonaisen vakan vieressä ja koetti rauhoittaa pelästynyttä ja
tempoilevaa Davidia.

»Luullakseni ei sille ole tullut mitään vahinkoa», huohotti tyttönen.
»Pelkäsin niin, että se olisi kuollut. Et suinkaan ole kuollut, David?»

David näytti olevan huomattavasti terve ja toimintakykyinen. Se
riistäytyi irti omistajattarensa sylistä ja riensi hellin alle.

»Kyllä se näyttää olevan aivan terve», sanoi Mary-'Gusta. »Eikö olekin
hauskaa, ettei sille tapahtunut mitään vahinkoa, herra — tarkoitan,
kapteeni Gould?»

Kapteeni Shad hieroi polveaan. »Ah, mikään ei tunnu minusta sen
ihanammalta!» sanoi hän hyvin ivallisesti. »En olisi tietystikään ollut
millänikään, vaikka olisin katkaissutkin molemmat sääreni, mutta jos
tuolle kissalle olisi tapahtunut jotakin, olisin tullut pahoilleni. No,
Isaiah», hän lisäsi happamasti kääntyen nauravan hovimestarin puoleen,
»ovatko nuo paistetut perunat vielä jossakin täällä läheisyydessä?»

»Perunatko? Tuossahan nuo ovat hellillä, kapteeni Shad.»

»Halusin vain tietää sen. Ehdotan nyt, että toisit ne tänne pöydälle.
Olen nälissäni ja haluan syödä tukevan aterian, ennenkuin minulle
taasen sattuu jotakin, joka lopettaa minut kokonaan. Tulimmainen,
millainen päivä tämä on ollutkaan! Ensin tuo tuoli, sitten Marcelluksen
testamentti ja viimeinen kirje ja nyt tämä. Hm! Tulkaa nyt kaikki
syömään. Olen jonkun tukevan tarpeessa rohkaistakseni mieleni huomisen
varalta. Jos huominenkin päivä on samanlainen kuin tämä, tarvitsen
voimia kestääkseni kaiken. — No, tulkaahan nyt!»

Ensimmäinen illallinen rannalla olevassa valkoisessa talossa lisäsi
Mary-'Gustan kokemuksia. Rouva Hobbs oli, huolimatta kiivaasta
luonteestaan ja toisten vikojen löytämisestä, ollut kykenevä ja
huolellinen emäntä. Hänen valmistamansa ruoat olivat olleet hyvin
keitettyjä ja siististi tarjoiltuja. Tämä ateria erosi kumminkin
huomattavasti niistä. Pöydällä oli kyllä tarpeeksi ruokaa, liiankin
runsaasti, jos totta puhutaan — paistettua turskaa ja paistettuja
perunoita, kuumia keksejä ja omenapiirakoita — mutta kaikki tuotiin
pöytään yhtäaikaa ja herra Chase istuutui muiden joukkoon irroittamatta
edes esiliinaa yltään. Pöytäliinaa ei voitu juuri sanoa puhtaaksikaan
eivätkä veitset, haarukat eivätkä lusikat kimallelleet niinkuin ne,
joihin tyttönen oli tottunut.

Herra Hamiltonkin, josta useimmat seikat maailmassa, lukuunottamatta
tuota jumaloitua kauppaa, näyttivät tuntuvan epätodellisilta
mitättömyyksiltä, kiinnitti huomionsa liinaan.

»Minusta näyttää», hän huomautti ystävälliseen ja epäröivään tapaansa,
»tämä pöytäliina hieman liian pilkulliselta. Eikö sinustakin, Shadrach?»

Kapteeni Shadrachin vastaus oli vakaumusta täynnä ja paikalleen osuva.

»Se näyttää melkein siltä kuin siinä olisi vesirokko», hän vastasi.
»Eikö kaapissa ole enää puhtaita, Isaiah?»

Herra Chase näytti loukkautuvan.

»Tietysti siellä on», hän vastasi, »mutta en tiennyt meille tulevan
vieraita.»

»Emme mekään, mutta siitä huolimatta voit kumminkin vaihtaa pöytäliinaa
silloin tällöin.»

»Minulla on muutakin tekemistä kuin vaihdella pöytäliinoja jokaiseksi
uudeksi päiväksi.»

»Jokaiseksi päiväksikö? Jokaiseksi kiitossunnuntaiksi, tarkoittanet.
Tämä on nyt ainakin ollut pöydällämme —»

»Kuunnelkaahan nyt, kapteeni Shad, tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin,
ettei Sarah J. pessytkään meille pyykkiä viime viikolla. Hänellä oli
vatsanväänteitä eikä hän kyennyt mihinkään. Jos luulette minun vielä
kerkeävän pesemään pyykinkin keittämisestä, lakaisemisesta, talouden
hoidosta ja lumenluomisesta huolimatta, niin —»

»Lumenluomisesta! Mitä sinä nyt puhutkaan? Lumihan suli pois jo
helmikuussa.»

»Se ei muuta kumminkaan asiaa. Kun sitä oli, loin sen vai enkö luonut?
Tästä ei ole mitään hyötyä. Minä koetan koettamasta päästyänikin,
mutta en voi tyydyttää vaatimuksianne ja senvuoksi lieneekin parasta,
että lopetan. Minun ei ole pakko raataa itseäni täällä kuoliaaksi.
On täällä kaupungissa muitakin, jotka ottavat minut mielellänsäkin
palvelukseensa.»

Kapteeni Shadrach murisi jotakin, että kuta enemmän Isaiah suostui
työskentelemään heidän hyväkseen, sitä nopeammasti hekin luultavasti
kuolevat. Silloin herra Chase nousi paikoiltaan.

»Hyvä on», hän sanoi arvokkaasti. »Tämä ratkaisee asian. Olen nyt
vapaa. Kaikkien niiden vuosien kuluttua, jolloin purjehdin kokkina
mukananne, Shad Gould, ja siitä huolimatta, että pyysitte minua,
pyysitte minua melkein polvillanne, jos sanon asian suoraan, hoitamaan
talouttanne kuolemaanne asti — kaiken sen jälkeen en — Hyvästi. Koetan
olla lykkäämättä syytä niskoillenne.»

Hän läksi keittiön ovea kohti hyvin hitaasti, mutta hän läksi
kumminkin. Zoeth, joka oli selvästi hyvin pahoillaan, nousi ja laski
kätensä hänen käsivarrelleen.

»Kas niin, Isaiah», hän pyysi. »Älä nyt ole hullu. Emme moiti sinua
ollenkaan, vai mitä, Shadrach?»

»Emme tietystikään! Älä nyt puhu tyhmyyksiä, Isaiah. Ei meistä
kumpikaan halua, että poistuisit. Sanoin vain — Tule nyt istumaan
paikoillesi jälleen. Teesi vain jäähtyy.»

Mary-'Gustasta tuntui, että tee oli ollut jo kylmää syömään
ruvettaessakin. Isaiah mukautui kumminkin, että hänet talutettiin
pöytään takaisin, ja murjottaen alkoi hän jatkaa syöntiään. Mary-'Gusta
teki silloin muutaman ehdotuksen.

»Luullakseni voisin minäkin pestä pöytäliinoja», hän sanoi. »Pesen aina
itse nukkieni vaatteet.»

Nyt näyttivät toverukset selvästi hämmästyvän. Kapteeni oli
ensimmäinen, joka sai jotakin sanotuksi.

»Niinkö?» hän huudahti.

»Niin juuri. Ja», Mary-'Gusta katsahti hopeihin, »minä osaan hangata
veitset, haarukat ja lusikatkin kirkkaiksi. Autoin rouva Hobbsia joskus
niiden puhdistamisessa.»

Nyt ei Shadrachillakaan ollut enää mitään huomauttamista. Hän katsoi
ensin tyttöseen ja sitten Zoethiin, ja hengähti syvään.

Heti aterian jälkeen tekivät kapteeni ja herra Hamilton lähtöä kauppaan.

»Sinun on paras mennä nukkumaan niin pian kuin suinkin, Mary-'Gusta»,
sanoi Zoeth. »Olet väsyksissä, tiedän sen. Isaiah korjaa kyllä
vuoteesi. Tulemme tapaamaan sinua heti aamulla. Isaiah tulee kanssasi
huoneeseesi ja sammuttaa sitten kynttilänkin. Hyvää yötä nyt.»

Kapteenikin toivotti hyvää yötä ja toverukset kiiruhtivat pois.

Kun he palasivat kymmenen aikaan, odotti Isaiah heitä. Hänellä oli
muudan juttu kerrottavana.

»En ole milloinkaan maailmassa tavannut tuollaista lapsukaista»,
selitti hän. »Haluatteko kuulla, mitä hän teki teidän mentyänne? Hän
auttoi minua astioiden pesussa. Niin juuri! Hän kuivasikin ne minun
tyytyväisyydekseni. Ja tehän tiedätte sen merkitsevän jotakin, sillä
minua ei niinkään helposti tyydytetä. Ja kuunnella sitten hänen
puhettaan! En ole milloinkaan kuullut lapsen puhuvan siten kuin hän
juttelee. Kuinka vanha hän on, sanokaa se minulle Herran nimessä!»

Zoeth ilmoitti hänelle vieraan iän.

»Ehkä», jatkoi Isaiah, »mutta hän ei puhu kuin seitsen-, vaan
paremminkin kuin seitsentoistavuotias. Hän kyseli minulta
hautajaisista, ihmisten kuolemasta ja niin edespäin. Hän sanoi
tuumanneensa pitää nukkehautajaiset joskus. 'Herran nimessä, miksi?'
kysyin minä. 'Etkö voi keksiä mitään hauskempaa leikkiä? Tuollainen
leikki karmisi jo minun selkääni.' Hän tuumi asiaa — hän näyttää
muuten ajattelevan kutakin asiaa ainakin viisi minuuttia, ennenkuin
hän lausuu siitä mielipiteensä — ja sanoi sitten: 'Ymmärrän sen kyllä,
mutta kunkin on pakko olla joskus mukana hautajaisissa ja senvuoksi on
parempi, että niihin tottuu ja tietää, miten niissä on käyttäydyttävä.
En haluaisi, että nukkeni', lisäsi hän, 'tekisivät jotakin sellaista
hautajaisissa, joka häiritsisi muita ja jolle muut nauraisivat'. En
ymmärtänyt, mitä hän sillä tarkoitti. 'Mutta jos niistä tuntuu pahalta,
eivät suinkaan ne silloin naura, vai kuinka?' kysyin. 'Eivät kyllä — ne
joista tuntuu pahalta, eivät naura, vaan muut voivat nauraa niille ja
silloin joutuvat nuo henkilöt sietämättömään asemaan.' Mitä hän tuolla
mahtoikaan tarkoittaa? Onko siinä mielestänne ollenkaan järkeä?»

Kapteeni Shadrach hymyili kainostellen. »Luullakseni Zoeth ja minä
ymmärrämme hänen tarkoituksensa», hän sanoi. »Jatka, Isaiah, ja kerro
hänen muutkin puheensa.»

»Hänenkö muutkin puheensa? Hän halusi tietää, luulenko minä Jumalan
katkaisevan jonkun kaulan, jos on tehnyt tarkoituksettakin jotakin
pahaa. Hän kysyi juuri niin, että katkaiseeko Jumala jonkun kaulan.
Minun kaulani oli jo melkein katketa silloin kun hän sanoi tuon. Sanoin
hänelle, vaikka en sitä varmasti tiedäkään, ettei Jumalan tapa ole
luullakseni tehdä sellaista. Hän kertoi rouva Hobbsin sanoneen hänelle,
että jollei ihmistä rangaista jo tässä maailmassa, rangaistaan häntä
tulevassa. Hän näytti minusta hieman pelkäävän sitä. Mitä hän sitten,
tuollainen pikku-raukka lieneekään tehnyt pahaa?»

Zoeth ei sanonut mitään, näytti vain olevan vihoissaan ja pahoillaan.

»Minä kyllä tietäisin, kenen kaulan katkaisisin, jos vain saisin
menetellä mieleni mukaan», huomautti Shadrach. »Tahi ellen sitä
tekisikään, haluaisin kumminkin. Missä hän nyt on, Isaiah?»

»Hän on vierashuoneessa nukkumassa, luullakseni. Hän otti nukkensakin
mukaansa vuoteeseen asettaen kolme toiselle ja kaksi toiselle
puolelleen. Mentyään vuoteeseen varoitti hän minua käskien minun
herättää heidät kaikki hyvissä ajoin huomenna. Hän riisui vaatteet
jokaisen nuken yltä, ennenkuin he menivät vuoteeseen. Niin, hän auttoi
minua vuoteen korjaamisessakin. Hän osaa sen taidon, sitä ei voida
epäilläkään. Askarrellessaan puhui hän koko ajan, toisin ajoin kuin
lapsi ja toisin ajoin kuin nelikymmenvuotias nainen. Omituisempaa
tyttöstä ei ole olemassakaan.»

»Luullakseni hän on saanut hieman omituisen kasvatuksen», sanoi Zoeth.

»Missä tuo Saul — Eliah — mikä sen nimi nyt taasen olikaan — David on?»
kysyi kapteeni. »Mihin tuo kissa on joutunut?»

»Se on tallissa lukkojen takana. Tyttönen tuli mukaani silloin kun vein
sen sinne, suuteli sitä toivottaessaan sille hyvää yötä, käski sen olla
pelkäämättä ja Jumala ties' mitä kaikkea muuta. Kun olisitte olleet
kuulemassa hänen puheitaan, olisitte varmasti luulleet häntä tuon
kissan äidiksi. Kuinka kauan luulette hänen viipyvän täällä?»

»En tiedä», vastasi Shadrach nopeasti. »Sitä ei ole vielä päätetty.»

»Kuinka tulitte tuoneeksi hänet tänne? Olette sellaisia, etten olisi
milloinkaan uskonut teidän voivan tuoda lasta tänne vierailemaan
luoksenne. Aiotteko ottaa hänet omaksi lapseksenne muitta mutkitta?»

Zoeth epäröi, mutta Shadrach vastasi painokkaasti:

»Emme tietystikään!» hän tiuskaisi. »Mitä Zoeth ja minä tietäisimmekään
lapsen kasvatuksesta? Ottaa hänet lapseksemme noin vain, hullutusta!»

Isaiah nauraa hihitti. »Minun tietääkseni ei teidän ainakaan pitäisi
tietää siitä asiasta juuri mitään, eikä teidän tarvitse kasvattaakaan
häntä. Ellei hän ole kasvattanut teitä ja minua aivan erilaisiksi
kuukauden kuluessa, en mitään. Hän on nimittäin syntynyt kasvattajaksi.
Teidän on vain seurattava, miten hän kohtelee meitä, nukkiaan ja
kissaansa.»

Kun Hamilton ja Kumppanin omistajat menivät yläkertaan omiin
makuuhuoneihinsa, avasivat he vierashuoneen oven ja tirkistivät sisään.
Mary-'Gustan ja kaikkien nukkien päät olivat rivissä tyynyllä. Näky oli
tälle huoneelle ja talolle hyvin omituinen.

»No vie minua ja viipota», kuiskasi Zoeth. »Tänä aamuna emme osanneet
aavistaakaan tällaista. Kuinka pitkä tämä päivä on ollutkaan!»

»Hermoistani ja polvistani päättäen ainakin parin vuoden», vastasi
Shadrach. »Olen vanhentunut ainakin niin paljon, koira vieköön. Hm!
Ihmettelenpä, tietääkö Marcellus, mitä on tapahtunut.»

Hän ei puhunut kovasti, mutta kun lampun valo sattui nukkuvan
kasvoihin, heräsi Mary-'Gusta. Hän liikahti, avasi silmänsä ja tuijotti
heihin unisesti.

»Onko nyt jo aamu?» hän kysyi.

»Ei», vastasi Zoeth. »Kello on vain kymmenen. Kapteeni Shadrach ja minä
olimme menossa nukkumaan ja mennessämme tirkistimme tänne, nähdäksemme,
puuttuiko sinulta mitään. Sinun on nukuttava jälleen, kultaseni.»

»Kyllä», vastasi Mary-'Gusta kuuliaisesti. Sitten hän lisäsi: »Rukoilin
iltarukoukseni yksinäni, mutta luen sen uudestaan, teidän kuultenne,
jos vain haluatte.»

Hämmästynyt kapteeni aikoi vastustella, mutta tyttönen näytti tehneen
päätöksensä.

»Luullakseni toistan sen», hän sanoi. »Siinä on jotakin sellaista,
jonka te ehkä olette oikeutetut kuulemaan.» Hän ummisti silmänsä.
»Rakas Jumala, siunaa isää — ah, minä unhotin — siunaa rouva Hobbsia,
kapteeni Gouldia ja herra Hamiltonia. Mielestäni minun piti pyytää
häntä siunaamaan teitäkin, koska olen nyt teidän vieraanne. — Siunaa
myöskin Davidia, Rosea, Rosettea, Emmaa, Christabeliä ja Minnehahaa. —
Ne ovat kaikki nukkiani. — Rakas Jumala, anna minulle anteeksi, että
katkaisin soittotuolin säpin ja panin sen käymään, koska tiedät minun
katuvan sitä niin katkerasti, etten halua uudistaa tuota tekoani. —
Ja, ja, ah niin, siunaa herra Chasea myöskin, Amen. — Ette suinkaan
ole vihoissanne, vaikka liitin teidät ja herra Chasenkin rukoukseeni,
ettehän?»

»Emme, kultaseni, emme ollenkaan», sanoi Zoeth.

Kapteeni Shad, ollen hämmästyneemmän näköinen kuin milloinkaan ennen,
pudisti päätään. »Hyvää yötä», sanoi Mary-'Gusta. Zoeth epäröi hieman,
mutta meni sitten suutelemaan tyttöstä.

»Hyvää yötä, tyttöseni», hän sanoi.

»Hyvää yötä, herra Hamilton», sanoi Mary-'Gusta jälleen. Sitten hän
kääntyi odottavasti kapteeniin päin. Shadrach hermostui aikoen poistua,
mutta kääntyikin mennen vuoteen luo ja painoi karkean poskensa tytön
pehmoista poskea vastaan kiiruhtaen sitten käytävään. Zoeth seurasi
häntä kantaen lamppua. Kun he saapuivat kapteenin huoneen ovelle, he
pysähtyivät.

»No hyvää yötä nyt, Zoeth», sanoi Shadrach lyhyesti.

»Hyvää yötä, Shadrach. Tämä on omituista hommaa sekä sinulle että
minulle, eikö olekin?»

»On kyllä. Hm! Sanoit tänä aamuna, että ehkä Marcellus on kanssamme
tänään. Jos hän on ollut, on hän nähnyt, mitä on tapahtunut, vai
kuinka?»

»Ehkä hän on nähnyt sen ja enemmänkin, Shadrach. Ehkä hän voi nähdä
senkin, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Ehkä hän tietää senkin.»

»Hm! Jos hän tietää sen, tietää hän totisesti paljon enemmän kuin minä.
Hyvää yötä!»




V.


Kun Mary-'Gusta heräsi seuraavana aamuna, paisto aurinko hänen
huoneensa ikkunoihin. Hän ei voinut saada mitenkään selville,
paljonko kello oli, mutta hän oli aivan varma siitä, että oli jo
melko myöhäinen. Sen vuoksi hän olikin jo melkein pukeutunut, kun
Isaiah koputti oveen ja ilmoitti hänelle, että aamiainen on pian
valmis. Muutamia minuutteja myöhemmin ilmestyi hän keittiöön kantaen
pesukaapista ottamaansa kannua kädessään.

»Mitä sinä sillä teet?» kysyi Isaiah nojautuessaan oven pieleen ja
katsellessaan pihalle.

»Aion täyttää sen», sanoi tyttönen. »Siellä ei ollut ollenkaan
pesuvettä.»

Isaiah tuhautti nenäänsä. »Minulla ei ole ollut aikaa vesikannujen
täyttämiseen», selitti hän. »Tuonkin täyttäminen on pyörinyt mielessäni
jo toista kuukautta, mutta minulla on ollut muutakin tekemistä. Voit
pestä kasvosi tuossa pesupöydällä olevassa maljakossa. Niin teemme me
muutkin.»

Mary-'Gusta pesi tottelevaisesti itsensä tuossa sinkkivadissa ja
kuivasi sitten kasvonsa ja kätensä kaapin vieressä olevaan rullalla
pyörivään pyyheliinaan.

»Tulenko liian myöhään aamiaiselle?» hän kysyi levottomasti.

»Et. Emme me muutkaan ole vielä syöneet. Kapteeni Shad on tallissa
ruokkimassa hevosta ja Zoeth syöttää kanoja. He tulevat kyllä pian,
jos meitä vain onnistaa. Aamiaisen aika on jo tietysti ohi, mutta
mitä he siitä välittävät. Olen tässä talossa ainoa, joka pidän huolta
ajastakin.»

Tyttönen katsoi häneen miettiväisesti ja sanoi:

»Teidän on kai pakko työskennellä hirmuisen kovasti, vai mitä, herra
Chase?»

Isaiah katsoi häneen epäilevästi.

»Minunko?» hän murahti. »Kuka sinulle sellaista on puhunut?»

»Ei kukaan. Päätin sen vain puheistanne.»

»Hm! Silloin olet arvannut oikein. Minulta ei liikene montakaan
minuuttia levähtämiseen.»

»Eikö? Silloin olette kai todellinen orja?»

»Mikä?»

»Rouva Hobbs sanoi itseään todelliseksi orjaksi, koska hänen oli pakko
työskennellä niin kovasti.»

»Kuka rouva Hobbs on?»

»Hän on emännöitsijä, tarkoitan, että hän oli isäni emännöitsijä
Ostablessa. Luullakseni lopettaa hän nyt, kun isäni on kuollut. Hän
on varmasti oikein iloinenkin. Ehkä hänen ei enää tarvitsekaan olla
tuollaisena orjana. Hän käytti samanlaisia esiliinoja kuin tekin. En
ole ennen milloinkaan nähnyt miehellä esiliinaa. Onko teidän pakko
käyttää sellaista?»

»Pakkoko? Ei tietystikään, ellen halua.»

Mary-'Gusta ajatteli.

»Luullakseni», sanoi hän hetkisen kuluttua, »se suojelee housujanne.
Ne tulevat täyteen pilkkuja, ellette käytä esiliinaa. Pneumonialla
lähtevät kaikki pilkut hyvin helposti.»

Isaiah hämmästyi.

»Mitä sinä sanoitkaan?» hän kysyi.

»Pneumonia... Ei, luullakseni olen nyt erehtynyt. Pneumonia on
jonkinlaista tautia. Jotakin muuta käytetään pilkkuja poistaessa. Voi,
nyt minä sen jo muistankin, että ammoniakkiahan se onkin! Parempaa
pilkkuvettä ei ole juuri olemassakaan, mutta pulloa ei saa haistella.
Haistelin kerran sellaista pulloa ja se meni suoraan päähäni.»

»Mistä maailmassa sinä nyt puhutkaan? Menikö pullo päähäsi?»

»Ei kuin ammoniakin haju. Se on kauheata, samanlaista kuin — kuin
—» hän keskeytti nähtävästi keksiäkseen sopivan vastauksen, »kuin
sisäänpäin menevä aivastus. Niin hirveätä se on.»

Isaiah nauroi. »Olet varmasti oikeassa», hän sanoi. »Sisäänpäin menevä
aivastus! Kyllä sinä osaat.»

Mary-'Gusta katseli vieläkin esiliinaa.

»Herra — tarkoitan kapteeni Gould sanoi teitä kokiksi ja stewardiksi»,
hän huomautti. »En tiedä oikeastaan, mikä stewardi on. Onko hän
sellainen, joka muhentaa [engl. »stew» = muhentaa] jotakin?»

Isaiah nauroi kuollakseen ja Mary-'Gustan arvokkaisuus loukkautui.
Hänen poskensa punastuivat.

»Sanoinko jotakin hullunkurista?» hän kysyi. »En tiennyt. Tiedän vain,
että kokki keittää jotakin ja leipuri leipoo jotakin, ja senvuoksi
ajattelin, että stewardi mahdollisesti muhentaa jotakin.»

Isaiah jatkoi vain nauruaan ja tyttö harkitsi.

»Ymmärrän nyt», hän sanoi nyökäyttäen vakavasti päätään, »että puhuin
päättömiä. Muistan nyt, ettei munkkikaan [engl. »friar»; »fry» =
paistaa] paista, vaan on jonkunlainen pappi. Robin Hoodissa puhutaan
eräästä Tuck-nimisestä munkista, kuten tiedätte. Rouva Bailey luki
hänestä minulle. Tiedättekö Robin Hoodista, herra Chase?»

Isaiah sanoi muistelevansa, ettei hän tiedä mitään koko miehestä.
Keskustelu keskeytyi nyt senvuoksi, että Zoeth tuli keittiöön ja
hetkistä myöhemmin kapteeni Shadrach. Aamiainen tuotiin ruokasalin
pöydälle ja kaikki neljä istuutuivat syömään.

Aterioidessa oli Mary-'Gusta hyvin rauhallinen. Hän vastasi, kun
häneltä kysyttiin jotakin, ja ainoat hänen tekemänsä kysymykset
koskivat Davidia.

»Se voi hyvin», sanoi kapteeni Shad. »Vilkkaampi se ei juuri voisikaan
olla. Tallissa on niin paljon hiiriä, että sillä tulee olemaan oikein
hyvät päivät siellä. Se kai pitää hiiristä, vai mitä?»

»Kyllä. Se pyytääkin niitä ahkerasti. Oliko se sen näköinen, kuin sillä
olisi ollut minua ikävä?»

»Ikäväkö? En kiinnittänyt siihen erikoisempaa huomiota. Se ei siitä
ainakaan mitenkään huomauttanut, vaikka se olisi ollutkin ikävissään.
Voit mennä sen luo aamiaisen jälkeen. Voitko keksiä Marylle sopivaa
työtä täksi päiväksi, Zoeth?»

Herra Hamiltonkin oli jo nähtävästi ajatellut asiaa.

»Ajattelin, että ehkä hän haluaa tulla kanssamme kauppaan», hän
ehdotti. »Haluatko, Mary-'Gusta?»

Mutta Mary-'Gusta epäröi. »Haluaisin hyvin mielellänikin, mutta —»

»Mutta mitä?»

»Minun on vain mentävä katsomaan Davidia ensin ja hoidettava sitten
nukkiani. Enkö voi tulla sinne hieman myöhempäänkin?»

»Voit kyllä aivan hyvin», vastasi kapteeni. »Sinun tarvitsee vain mennä
suoraan katua ylöspäin nurkkaan asti. Voit nähdä kaupan rakennuksen
takana olevalta kukkulalta. Isaiah neuvoo sinulle kyllä tien. Hoida nyt
vain — mikä tuon kissan nimi taasen olikaan — David ensin. Isaiah antaa
kyllä kissalle aamiaista ja nuket voivat kai odottaa puoleenpäivään,
vai kuinka?»

Mary-'Gustan mieli heilui nähtävästi halun ja velvollisuuden välillä,
mutta velvollisuus voitti.

»Niitä ei ole vielä puettukaan», hän sanoi vakavasti. »Ja sitäpaitsi
voivat ne luulla minun poistuneen kokonaan talosta ja pelästyä. Tämä
paikka on yhtä outo heille kuin Davidille ja minullekin. Ei ainoakaan
meistä ole ollut ennen missään vieraisilla.»

Päätettiin senvuoksi, että hän odottaisi, kunnes hän saisi perheensä
hoidetuksi ja tulisi sitten kauppaan yksinään. Toverukset lähtivät
kauppaansa ja Isaiah jäi kotiin. Noustuaan pöydästä meni Mary-'Gusta
heti talliin ja palasi sieltä kissa sylissään. David sai tukevan
aamiaisen ja sitten kuin Mary-'Gusta oli sitä äidillisesti neuvonut
käyttäytymään hyvin ja varoittanut eksymästä, sai se mennä pihalle
jälleen.

Tyttönen seisoi ovella katsellen lemmikkinsä jälkeen.

»Toivottavasti täällä ei ole missään koiria läheisyydessä», hän sanoi.
»Olisi kauheata, jos täällä olisi niitäkin.»

Isaiah koetti lohduttaa häntä. »Luullakseni täällä ei ole sellaista
koiraa, joka voi tehdä jotakin pahaa», hän sanoi. »Sitäpaitsi voivat
useimmat kissat juosta tarpeeksi nopeasti pakoonkin.»

Tyttönen pudisti päätään. »En tarkoittanut sitä», hän sanoi. »Tarkoitin
vain, että silloin voisi tuolle koiralle käydä huonosti. David ei
kärsi niitä ollenkaan. Se ei odota nähdäkseen, ovatko ne kilttejä,
vai eivätkö, vaan hyökkää suoraan niiden kimppuun ja silloin, ah! Se
menettelee melkein aina niin, etenkin silloin kun sillä on poikasia.»

Kuultuaan tämän kuvaavan selostuksen sanoi Isaiah haluavansa nähdä sen
tapahtuvan.

»Niin se vain on», sanoi Mary-'Gusta. »David ei kärsi koiria ollenkaan
jostakin syystä. Miksi eivät kissat pidä koirista, herra Chase?»

Isaiah sanoi luulevansa, että kissoilla on sellainen luonto ja
Mary-'Gusta yhtyi hänen mielipiteeseensä.

»Luonteet ovatkin niin omituisia useinkin», huomautti hän vakavasti.
»Luullakseni kaikilla eläimilläkin on luonne, kissoilla niinkuin
muillakin. Millainen luonne teillä on, herra Chase?»

»Ettekö luulisi voivanne», sanoi hän muutamia minuutteja myöhemmin,
kun kokki ja hovimestari alkoi näyttää oireita, että hän vähitellen
ehkä ryhtyy johonkin muuhunkin kuin pesupöytää vasten nojailemiseen ja
viheltelemiseen, »tulla toimeen muutamia minuutteja, että saisin mennä
huoneeseeni pukemaan nukkiani?»

Isaiah kääntyi tuijottamaan häneen.

»Ehkä minä voin, kun kovasti koetan», hän änkytti. »Viet totisesti
voiton kaikista näkemistäni tytöistä. Mitä aiot tehdä tuolla kannulla?»

Tyttönen piti juuri kannua pumpun alla.

»Aion sen täyttää», hän vastasi. »Silloin voitte tekin heittää sen
täyttämisen mielestänne kokonaan. Tulen takaisin niin pian kuin
suinkin.» Hän kiiruhti pois kantaen täysinäistä kannua molemmin käsin.
Isaiah katsoi hänen jälkeensä mumisten jotakin ja alkoi sitten
tyhjentää aamiaispöytää.

Mary-'Gusta palasi melkein heti molemmat lemmikkinsä, Rose ja Rosette,
käsivarsillaan. Hän asetti ne huolellisesti tuoliin istumaan, käski
niiden käyttäytyä kiltisti ja katsella, kun äiti pesee astioita.

»Toiset saivat jäädä vielä makuuhuoneeseen», hän selitti. »Minnehaha
ei ole oikein terve tänään. Jännitys oli luullakseni hänelle hieman
liikaa, koska hän on hyvin herkkätunteinen lapsi.»

Isaiahin peittelemätön riemu sai hänet nyt muuttamaan lapsellisen
kuvittelunsa aikaihmisten puheeksi.

»Tietysti», hän lisäsi vakavasti, »tiedän, ettei hän todellisuudessa
ole ollenkaan herkkätunteinen. Hän on yhtä täynnä sahajauhoja kuin
muutkin nukkeni eikä hänellä sen vuoksi voi olla ollenkaan hermoja.
Mutta minusta on hauskaa kuvitella, että hän on hermostunut ja
herkkätunteinen. Tuntuu niin käytännölliseltäkin vedota siihen silloin,
kun en halua ottaa häntä mukaani. Olen hermostunut ja herkkätunteinen
lapsi itsekin. Rouva Hobbs sanoi minulle sen. Senvuoksi luullakseni ei
minua ole ennen vietykään mihinkään.»

Hän halusi välttämättä kuivata astiat sitten kun Isaiah oli ne
pessyt. Hän muistutti Isaiahia siitäkin, ettei pöytäliinaa, jota
edellisenä iltana oli niin vakavasti arvosteltu, oltu vieläkään
vaihdettu puhtaaseen. Isaiah oli taipuvainen suhtautumaan asiaan
välinpitämättömästi.

»Viis' siitä, vaikka sitä ei olekaan», hän sanoi. »Se välttää kyllä
muutamia päiviä vielä. Anna sen vain olla siinä. Sitäpaitsi», hän
lisäsi, »ei pyykkiä ole pesty tällä viikolla eikä kaapissa ole muuta
puhdasta.»

Mary-'Gusta hymyili iloisesti.

»Onpahan!» hän sanoi. »Kaapin alimmaisessa laatikossa on oikein
kaunis sellainen. Etsiessäni sellaista löysin sen sieltä. Tulkaa vain
katsomaan.»

Hän vei Isaiahin ruokasaliin ja näytti hänelle löytämäänsä liinaa.

»Mielestäni se on melko kaunis», hän sanoi. »Levitämmekö sen pöydälle,
herra Chase?»

»Emme tietystikään! Tämä on meidän paras pöytäliinamme. Emme käytä sitä
muulloin kuin sunnuntaisin, jolloin meillä on vieraita.»

Mary-'Gusta mietti ja laski sormillaan.

»Kuinka kauan olemme nyt käyttäneet tuota likaista?» hän kysyi.

»Käyttäneetkö? En oikein muista, ehkä neljä tahi viisi päivää.» Sitten
nähtävästi huomattuaan, että tuo »olemme» merkitsi jonkunlaista
epäoikeutettua sekautumista taloudenhoitoon hän lisäsi arvokkaasti:
»Tarkoitan, etten ole vaihtanut sitä, koska se on mielestäni välttänyt
vielä.»

Mutta hänen ivallisuutensa ei vaikuttanut mitään, sillä tyttönen vain
nyökäytti hymyillen päätään.

»Se muuttaakin kaiken taasen hyväksi», hän selitti. »Jos levitämme
tämän nyt pöydälle, tulee sunnuntai ja paljon aikaisemmin kuin se
jälleen on vaihdettava. Ja tuon toisen voimme pestä tänään tahi
huomenna.»

»Voimmeko todellakin?»

»Voimme kyllä.»

Isaiah oli sen näköinen, kuin hän olisi halunnut sanoa jotakin, jos
hän vain olisi löytänyt sopivia sanoja. Sunnuntai-liina levitettiin
pöydälle hänen koettaessaan keksiä sellaisia.

»Ja nyt», sanoi Mary-'Gusta, »menisin mielelläni katsomaan kauppaa,
ellette ole enää apuni tarpeessa. Saanko?»

Hänestä oli Hamilton ja Kumppanin kauppa hyvin mielenkiintoinen paikka.
Zoeth ja hänen toverinsa tervehtivät häntä sydämellisesti ja sitten hän
istuutui myymäpöydän päässä olevalle laatikolle katselemaan laitosta.
Se ei ollut kyllä suuren suuri, vaikka siellä olikin hämmästyttävän
paljon erilaisia tavaroita. Muslinia, nauhoja, kalikokankaita,
nastoja, ryytejä, kenkälaatikoita, naulakko, jossa oli köysirullia,
taskuveitsiä, tynnyreitä, muutamia katosta riippuvia suolattuja
turskia, jotka heiluivat sinne tänne, muutamia niiden vieressä
riippuvia öljyvaatteita, suuri läjä lasten lakkeja ja hattuja ja sitten
lasikannella varustettu laatikko makeisrasioineen, joihin oli merkitty:
»Sentin kappale» tahi »Kolme sentillä».

»Pidätkö makeisista?» kysyi herra Hamilton huomattuaan hänen katselevan
laatikkoa ja sen sisällystä.

»Kyllä», sanoi Mary-'Gusta.

»Haluatko näitä sassafras-pastilleja? Pidätkö niistä?»

»Pidän.»

Hänelle annettiin rasiallinen tuollaisia pastilleja, ja hän imeskeli
niitä hyvin vakavasti. Kapteeni Shad, joka oli palvellut erästä
ostajaa, katsahti häneen huvitettuna.

»Sassafras-pastillit välttävät kyllä kenelle tahansa, vai mitä?» hän
huomautti.

»Kyllä», vastasi Mary-'Gusta. Sitten hän lisäsi kohteliaasti: »Ne
ovatkin erinomaisen maukkaita.»

Hän viipyi kaupassa kello kahteentoista asti. Sitten hän käveli
kotiin kapteenin kanssa, jonka vuoro oli sinä päivänä syödä ensiksi
päivällistä. Annabelin palkkaaminen oli tavattomasti häirinnyt heidän
kaupallisia tottumuksiaan, sillä tavallisuudessa olivat he vain
vuorotellen poissa liikkeestään.

»No», kysyi kapteeni heidän kulkiessaan kadulla, »mitä pidit siitä?
Oikein kaunis kauppa South Harnissin tapaiselle kaupungille, eikö
olekin?»

»Kyllä.»

»Varmasti. Se eroaakin suuresti Ostablen kaupoista, vai mitä?»

»Kyllä luullakseni.»

»Hm! Miten tuo ero sinusta ilmenee siinä?»

»Luullakseni siellä on enemmän tavaroita, joista kullakin on oma
hajunsa», vastasi Mary-'Gusta.

Kapteeni Shad ei tiennyt vähään aikaan, mitä sanoa. Mary-'Gusta oli
kumminkin halukas olemaan mieliksi.

»Ne haisevat hyvältä», kiiruhti hän lisäämään. »Pidän tuosta hajusta,
vaikka en ole ennen milloinkaan haistellut sitä kaikkea näin samalla
kertaa. Ja nuo pastillit olivat hyviä.»

Nuo pari kolme päivää, jotka kapteeni oli määrännyt tyttösen
vierailuajaksi, kuluivat ja samoin seuraavatkin pari kolme. Tyttönen
oli ahkera ja oli nähtävästi hyvin huvitettu olostaan heidän luonaan.
Hän auttoi Isaiahta taloudenhoidossa ja vaikka ei Isaiahsta apu
tuntunutkaan kokonaan tarpeettomalta, oli hän kumminkin taipuvainen
murisemaan tuon »sekautumisen» vuoksi, kuten hän sitä nimitti.

»En ole milloinkaan tavannut sellaista tyttöä», sanoi hän isännilleen.
»En käske häntä pesemään astioita, en täyttämään vesikannuja enkä
muuhunkaan, vaan hän tekee sen kumminkin omasta halustaan.»

»Hm!» murisi kapteeni Shadrach. »Sen olen minäkin huomannut kaikesta.
Hän näyttää sitäpaitsi tekevän tehtävänsä oikein hyvin, vai mitä?»

»Tarpeeksi hyvin, luullakseni. Ja ikäisekseen tekee hän ne mainiosti»,
lisäsi Isaiah vilpittömästi.

»No miksi sitten muriset?»

»En minä murise. Kuka niin on sanonut? Ainoastaan — no niin, pesköön
hän vain astiat ja tehköön muutakin sellaista, jos hän vain haluaa,
kunhan hän ei vain —»

»Kunhan hän ei vain mitä?»

»Kunhan hän ei vain vihjaile, mitä minun olisi tehtävä. Tässä laivassa
on jo kaksi kapteenia ja se riittää kyllä. Koira vieköön», lisäsi hän
voimatta enää hillitä itseään, »tuo tyttönen on varmasti syntynytkin
äidiksi. Hän hoitelee jo äidillisesti tuota kissaansa, nukkiaan ja
kanojakin, ja luulenpa, koira vieköön, että hän on valmis ottamaan
minutkin ottolapsekseen. Mutta minä en aiokaan kärsiä, että tuollainen
tytön tyllerö minua hoitelee, sanoo minulle, mitä minun on tehtävä ja
vie minut lopulta vuoteeseen! Mieluummin eroan koko paikasta.»

Hän oli aikonut erota toimestaan aina siitä asti, kun hän purjehti
kokkina kapteeni Shadrachin kuunarissa. Kun kapteeni palasi meriltä
viimeisen kerran ja rupesi Zoethin toveriksi ja yhtiökumppaniksi,
palasi Isaiah hänen kanssaan ja suostui rupeamaan noiden kahden
miehen taloudenhoitajaksi. Kapteeni ei ollut suostunut ottamaan
naisemännöitsijää taloonsa.

»Naiset ovat laivassa vain vastuksina», oli hän selittänyt. »Olen
kuljettanut niitä luokkamatkustajina, ja minä tiedän sen. Isaiah Chase
on hyvä kokki ja elleivät keksit kelpaa muuksi kuin siiman painoiksi,
voin sanoa sen hänelle kursailematta. Me emme halua naisemännöitsijää
taloomme, kuuletko sen nyt, Zoeth?»

Vaikka kapteenin merimieskieli loukkasikin Zoethin lempeätä kirkollista
mieltä, myöntyi hän kumminkin toverinsa vaatimukseen pääasiallisesti.
Hänenkin kokemuksensa toisesta sukupuolesta olivat sellaiset, ettei
hän halunnut ryhtyä uusiin kokeiluihin. Isaiah joutui siis siten
heidän palvelukseensa ja oli nyt ollut heidän South Harnississa olevan
kotinsa kokkina ja taloudenhoitajana monta vuotta. Mutta hänellä oli
tullut tavaksi vahvistaa riippumattomuuttaan melko usein, vaikka hän
todellisuudessa uneksi yhtä vähän poistumista ystäviensä ja isäntiensä
luota kuin nämäkin todellista eroamista hänestä. Herra Chase kuului
yhtä kiinteästi tuohon taloon kuin ruokasalissa oleva kronomeetterikin,
joka oli ruuvattu seinään kiinni.

Ja huolimatta hänen murinastaan alkoi hänestä ja Mary-'Gustasta tulla
nopeasti hyviä ystäviä. Shadrachia ja Zoethia alkoi jo myöskin hänen
seuransa huvittaa. He pitivät hänen odottamattomista kysymyksistään,
hänen kiintymisestään taloon ja kauppaan, ja hänen omituisista
vanhanaikuisista mielipiteistään ihmisistä ja asioista. He yhtyivät
Ostablen asukkaiden mielipiteeseen, että hän on omituinen tyttönen,
vaikkakin herra Hamilton oli taipuvainen ajattelemaan, että hän on
paremminkin »pikkuvanha», mitä ei kapteenikaan kieltänyt. Hän ei
kumminkaan halunnut milloinkaan myöntää, että tytön vierailu, jota nyt
jo oli jatkunut pari viikkoa, olisi muuta kuin vierailua.

»Minusta tuntuu kumminkin siltä», vihjaisi Zoeth, »että sinun ja minun
on vastattava tuomarille jotakin melko pian, vai mitä luulet? Hän
odottaa kuitenkin meiltä tietoja piakkoin.»

»Millaisia tietoja?»

»Millaisiako? Hän haluaa tietysti kuulla, vastaammeko myöntävästi, vai
kieltävästi Marcelluksen kirjeessä oleviin toivomuksiin.»

»Mutta hänhän tietää sen jo ainakin minun luullakseni. Sanoin hänelle
mielipiteeni niin suoraan, että sen olisi pitänyt mahtua paksuimpaankin
kalloon.»

»Niin, niin, tiedän sinun tehneen sen. Mutta, Shadrach, ellei hän saa
jäädä tänne ainiaaksi, niin minne hän joutuu? Hänellä ei ole keitään
muitakaan ystäviä, joiden luo hän voisi mennä.»

»Hänhän on jo jäänytkin tänne, vai eikö ole? Hän on vieraisilla
luonamme, kuten silloin ehdotinkin. Vieläkö haluat enempää? Tulimmainen
sentään! Tämä on sinun syytäsi kaikki, eikä minun. Jos olisit
kiinnittänyt huomiosi minun puheisiini, ei tyttönen olisi tullut tänne
ollenkaan.»

»Kuulehan nyt, Shadrach, sinähän juuri halusit tuoda hänet luoksemme
heti.»

»Tietysti lykkäät syyn minun niskoilleni.»

»En syytä ketään. Mutta hän on nyt täällä, ja meidän on päätettävä,
lähetämmekö hänet pois, vai emme. Sano sinä.»

Mary-'Gusta keskeytti nyt itse heidän riitansa tullen talliin, jossa
tämä keskustelu tapahtui, nukke kainalossaan ja kasvot hyvin vakavina.

»Halloo!» huudahti Zoeth. »Mikä nyt on hätänä?»

Mary-'Gusta istuutui tyhjälle karpalokorille. Toverukset olivat
osakkaina muutamassa pienessä karpalomaassa, ja tuo kori oli jäänyt
käyttämättä edellisenä poimintakautena, kuten niin monet muutkin.

»Ei minulla ole mitään hätää», vastasi hän vakavasti. »Olen vain
ajatellut, siinä kaikki.»

»Voi minun päiviäni!» huudahti kapteeni. »Mikä pakotti sinut ryhtymään
johonkin niin uskallettuun hommaan?»

Mary-'Gustan otsa rypistyi.

»Leikin Jimmie Bacheldorin kanssa eilen», hän sanoi, »ja hän pani minut
ajattelemaan.»

Abner Bacheldor oli heidän lähin naapurinsa. Hänen kukistumaisillaan
oleva talonsa oli kahdeksasosan peninkulman päässä Gould-Hamiltonin
rakennuksista. Abneria sanottiin kaupungin ilkeimmäksi mieheksi.
Hänellä oli paljon lapsia, joista kahdeksanvuotias Jimmie oli nuorin.

»Hm!» tuhautti kapteeni Shad nenäänsä. »Vai pani Jimmie Bacheldor sinut
ajattelemaan. En olisi uskonut sellaista kenestäkään tuon perheen
jäsenestä. Kuinka hän menetteli?»

»Hän kysyi minulta, onko minulla sukulaisia», sanoi Mary-'Gusta, »ja
kun sanoin hänelle, ettei minulla ole ainoatakaan, hämmästyi hän
hirmuisesti. Hänellä taasen on sellaisia hirveän paljon, sisaria,
veljiä, tätejä, serkkuja ja — ah, vielä kaikenlaisia muitakin. Hänestä
se tuntui naurettavalta, ettei minulla ole ainoatakaan. Mielestäni
pitäisi minunkin saada muutamia, eikö pitäisikin?»

Toverukset, jotka näyttivät melko tyhmistyneiltä, eivät sanoneet mitään
vähään aikaan. Sitten Zoeth mumisi, ettei hän ollut sitä tiennyt,
vaikka Mary-'Gusta olikin ollut selvillä asioista.

»Niin», sanoi Mary-'Gusta, »luullakseni olen oikeassa. Olin tytärpuoli
niin kauan kuin isäni oli hengissä, mutta nyt kun hänkin on kuollut,
en ole sitäkään. Enkä ole sitäpaitsi kenenkään serkku, en kenenkään
sisarentytär enkä kenenkään miniäkään. En ole todellisuudessa mikään.
Olen erilainen kuin kaikki muut, tiedän sen. Eikä minusta tunnu
ollenkaan hauskalta olla niin paljon muita erilaisempi», lisäsi hän
vakavasti.

Hänen huulensa vapisivat, kun hän sanoi sen. Istuessaan siinä
karpalokorilla nukke sylissään näytti hän hyvin surkuteltavalta
olennolta. Jälleen tuntui toveruksista vastaaminen vaikealta. Herra
Hamilton katsoi kapteeniin, ja kapteeni koetti väistää hänen katsettaan
kierrellen samalla sormillaan kellonperiään. Tyttönen jatkoi:

»Minusta tuntuisi niin hauskalta, jos minulla olisi veli tahi jokin
muu, jota voisin sanoa aivan omakseni. Minulla on tietysti lapsia,
mutta nekin ovat vain nukkia ja kissoja. Ne ovat kyllä hauskoja,
mutta ne eivät ole kumminkaan oikeita. Haluaisin muutamia oikeitakin.
Luuletteko, jos minut viedään orpokotiin, että siellä on sellaisia,
jotka haluavat ruveta oikeiksi sukulaisikseni? En oikein tiedä, mutta
siellähän voi olla joku toinenkin orpo, jolla ei ole ketään, ja silloin
me voisimme kuvitella, että olemme serkuksia, tahi sellaisia. Se olisi
kumminkin parempi kuin ei mitään, eikö olisikin?»

Zoeth astui lähemmäksi ja kumartui suutelemaan hänen poskeaan. »Älä ole
milläsikään, Mary-'Gusta», sanoi hän. »Et ole mennyt sinne vielä ja
ennenkuin sinut sinne viedään, olemme me, kapteeni Shad ja minä, ehkä
löytäneetkin sinulle jo muutamia sukulaisia.»

»Oikeita sukulaisiako?» kysyi Mary-'Gusta kiihkeästi.

»Ei, ei oikeastaan, sillä luullakseni emme sellaiseen kykene. Mutta
kuviteltujakin sukulaisia voi olla monenlaisia.» Hän epäröi hetkisen,
katsahti kapteeniin ja jatkoi sitten: »Sanon sinulle, mitä sinun on
tehtävä. Sinun on kuviteltava minua sukulaiseksesi, jonkinlaiseksi
enoksi, joka on kumminkin tyhjää parempi. Sinun on nimitettävä minua
tästä alkaen 'Eno Zoethiksi'. Se on kumminkin jonkunlainen alku.
Luullakseni haluatkin sanoa minua 'Eno Zoethiksi'?»

Mary-'Gustan silmät loistivat. »Haluanpa tietenkin!» hän huudahti.
»Silloin voin sanoa Jimmie Bacheldorille, että minulla on ainakin yksi
sukulainen. Ja saanko sanoa kapteeni Gouldia 'Eno Shadrachiksi'?»

Zoeth kääntyi toverinsa puoleen. »Saako hän, Shadrach?» hän kysyi
hymyillen vahingoniloisesti.

Ellei hän olisi hymyillyt, olisi kapteenin vastaus ollut kenties
erilainen, mutta tuo hymy ärsytti häntä ja hän meni ovelle.

»Zoeth Hamilton», hän tiuskaisi, »kuinka kauan aiot istua täällä? Ellei
sinulla ole muuta tehtävää, on minulla ainakin. Menen kauppaan. Kello
on jo melkein kahdeksan aamulla eikä kaupan ovia ole vielä aukaistu.»

»Haluatko tulla mukaamme, Mary-'Gusta?» kysyi Zoeth. »Hän kai saa
tulla, Shadrach?»

»Tietysti hän saa», vastasi kapteeni sydämellisemmästi. »Luullakseni
on siellä vielä noita sassafras-pastillejakin jäljellä. Tule vain,
Mary-'Gusta, jos sinua vain haluttaa.»

Mutta tyttönen pudisti päätään. Hän oli miettiväisen ja hieman
pettyneen näköinen.

»Luullakseni on minun parasta pysyä kotona», hän sanoi. »Minun on
hoidettava Minnehahan kipeätä kurkkua. Aion kääriä hänen kaulaansa
hieman punaista flanellia. Herra Chase luulee tietävänsä, missä
sellaista on. Hyvästi eno Zoeth, hyvästi kapteeni Gould.»

Toverukset eivät puhelleet kauppaan mennessään. Zoeth yritti kyllä,
mutta kapteeni ei vastannut. Hän käveli vaitiollen ja murjotti sitten
koko aamupäivän, harvinaista kyllä. Kului toinen pari viikkoa,
ennenkuin kumpikaan toveruksista rupesi taasen puhumaan päätöksestä,
josta oli lähetettävä tuomari Baxterille tieto ennemmin tahi myöhemmin.




VI.


Mary-'Gusta alkoi vähitellen tottua tuohon South Harnissin kodin
elämään. Hänestä se tuntui paljon kehittyneemmältä kuin Phinney
Hillillä Ostablessa vallitsevat olot. Täällä ei ollut rouva Hobbsia
vaikuttamassa eikä vikoja etsimässä, ei yksinäisiä aterioita eikä
moitteita silloin kun sukat olivat menneet rikki tahi kun korvat
ja kädet olivat likaiset. Ja mitä sitten rantaan tulee, oli se
leikkikenttänä aivan ihanteellinen.

Hän ja Jimmie Bacheldor poimivat näkinkenkiä, rakensivat
hiekkalinnoituksia, heittivät voileipiä nousuveden aikana ja noukkivat
kampasimpukoita ja silloin tällöin jonkun äyriäisen matalan veden
aikana. Jimmie oli, noin yleisesti puhuen, tyydyttävä leikkitoveri,
vaikka hän tavallisesti tahtoikin pitää oman päänsä, ja kun he
tämän vuoksi joskus riitautuivat, ei hän pysynyt totuudessa ja voi
joskus sanoa olleensa silloin kokonaan muualla. Mary-'Gusta, jolle
tuo rakastettu rouva Bailey oli opettanut, että harkittu valhe on
kuolemansynti, suhtautui toverinsa rikkomuksiin hyvin surullisin
mielin, mutta hän oli liian tasapuolinen väittääkseen vastaan ja otti
useammasti kuin kerran osakseen moitteet, vaikka syy ei ollutkaan
hänen. Hänellä oli lyhyen elämänsä aikana ollut vain muutamia
leikkitovereita, ja Jimmie, vaikka hänessä olikin paljon vikoja, oli
hänelle sen vuoksi iloksi.

He penkoivat talon kaikki komerot yhdessä ja löysivät suurelta
ullakolta ja käyttämättömästä suuresta vierashuoneesta paljon aarteita.
Edellinen vanhoine arkkuineen ja merimieskirstuineen, jotka oli
sijoitettu räystään alle, nauhoista riippuvine hylättyine hattuineen
ja tomuisine nurkkineen, joita pienistä ikkunoista tunkeutuva
valo voi tuskin valaista aurinkoisena toukokuun iltapäivänäkään,
oli tyttösen erikoinen paratiisi. Sinne hän kiipesi leikkimään
yksinään sateisina päivinä tahi silloin kun hän ei kaivannut
seuraa. Hänen kuvitteluhalullaan ja romanttisuudellaan oli vapaat
kehitysmahdollisuudet täällä, ja koska ei Jimmie päässyt sinne
nauramaan eikä pilkkaamaan hänen kuvittelujaan, sai hän uskotella
vaikka mitä täydestä sydämestään. Ullakkokerroksen eri osat saivat
vähitellen kukin oman nimensä. Pohjoiseen päin aukeavan ikkunan alla
oleva kirkas kohta oli koti, jossa hän, nuket ja David — silloin kun
kissa voitiin viekoitella muuttamaan kuljeskelemisensa ja hiirien
metsästyksensä levoksi ja uneksi — asuivat, söivät, huvittelivat,
sairastivat, olivat terveitä ja onnellisia tahi pelkäsivät, aina sen
mukaan, mitä kunakin päivänä kuviteltiin tapahtuvaksi. Joskus sai koti
toimia linnana ja sveitsiläisenä robinsonimaisena perheluolana, joskus
muutettiin se kaupaksi, jossa myytiin tavaroita Hamilton ja Kumppanin
tapaan. Ja toisissa enemmän tahi vähemmän järjestetyissä komeroissa
ja nurkissa olivat Eurooppa, jonne perhe matkusti silloin tällöin,
Niagaran putoukset — rouva Bailey oli viettänyt kuherruskuukautensa
todellisen Niagaran rannoilla — kuninkaan palatsi, syöjättären mökki,
Sherwoodin metsä ja Jordan, Marsh ja Kumppanin kauppa Bostonissa.

Jimmie Bacheldor piti kyllä ullakostakin melkoisesti, mutta kun ei
kuvittelu ollut hänen vahvimpia puoliaan, viehätti paras vierashuone
häntä enemmän. Tuossa huoneessa olivat kapteeni Shadrachin meriltä
tuomat muistot — valaan hampaita, joiden kiillotettuun pintaan oli
maalattu laivan kuvia, muudan kiinalaisaluksen malli, merikilpikonna
jalkoineen, päineen ja kaikkineen, joka näytti aivan elävältä
lukuunottamatta sitä seikkaa, kuten Mary-'Gusta sanoi, ettei se
liikkunut, pullo, jonka sisässä oli Treasure Seeker-nimisen parkin
luonnos, eskimolainen keihäs luisine kädensijoineen ja mursunluisine
kärkineen, kokospähkinä, johon oli kaiverrettu hullunkuriselta
näyttävän ukon kuva, kubalainen miekka ja sitten norsunluiset
shakkinappulat, jotka esittivät kiinalaisia sotilaita, kuninkaita ja
kuningattaria, ja joita säilytettiin lasisen kuvun alla.

Jimmien, kuten useampien muidenkin poikain, mieltä kiinnittivät kyllä
kiinalaislaiva, keihäs, miekka ja kaikki muukin, mutta huoneen suurin
vetovoima oli kumminkin siinä, että lapsia oli kielletty siellä
leikkimästä. Zoeth ja kapteeni oli kasvatettu Uuden Englannin kodeissa
vanhanaikaiseen tapaan ja heidän mielestään oli vierashuone liian hyvä
jokapäiväiseen käytäntöön. He itsekään eivät oleskelleet siellä kuin
kolmesti vuodessa ja Isaiah käväisi siellä vain silloin kun hän meni
sinne pyyhkimään tomuja, mikä ei tapahtunut usein. Shadrach näytteli
sen aarteita lapsille eräänä sunnuntai-aamuna, kun Zoeth oli kirkossa,
mutta hän kielsi heitä menemästä sinne yksinään. »Voitte rikkoa vielä
jotakin», sanoi hän heille, »ja siellä on sellaisiakin tavaroita, joita
ei saa enää rahallakaan. Olen koonnut kapineen sieltä ja toisen täältä
melkein kaikkialta maailmasta.»

Mutta huolimatta tuosta varoituksesta tahi juuri senvuoksi oli Jimmien
pakko, kuten Isaiah olisi sanonut, tunkeutua sinne. Hän houkutteli,
viekoitteli ja pakottikin Mary-'Gustaa, että tämä käyttäisi Isaiahin
tilapäistä poissaoloa tahi ahkeraa työskentelemistä keittiössä
hyväkseen ja aukaisisi vierashuoneen oven, että he yhdessä saisivat
katsella ja kosketella aarteita. Mary-'Gusta koetti kyllä vastustella,
mutta nuori Bacheldor sanoi häntä silloin raukaksi ja selitti, ettei
hän halunnut leikkiä raukkojen eikä arkojen kissojen kanssa, ja
päästäkseen joutumasta niin halveksittujen kirjoihin, tukahdutti
Mary-'Gusta tavallisesti epäilyksensä ja seurasi kiusaajaansa
huoneeseen. Sellainen oli tietysti uskallettua, mutta samalla oli
se kumminkin oikeata seikkailua, joka loppui onnettomasti, kuten
useimmat sellaiset. He ottivat kerran Davidinkin sinne, mutta se
ryöstäytyi irti omistajattarensa sylistä, hyppäsi pöydälle, pudotti
shakkinappulalaatikon lattialle, eikä ainoastaan särkenyt lasikupua,
vaan katkaisipa vielä muutaman valkoisen sotilaankin.

Lempeä herra Hamiltonkin kauhistui, kun Isaiah kertoi uutisen heille
illallista syötäessä. Ja kapteeni Shad, joka oli ostanut nuo nappulat
Singaporesta toisen perämiehen palkasta säästämillään rahoilla, menetti
kokonaan malttinsa.

»Enkö kieltänyt teitä menemästä sinne, vai mitä?» hän tiuskaisi.

»Kyllä», myönsi Mary-'Gusta katuvaisesti.

»Tulimmainen sentään! Mutta te menitte sinne kumminkin.»

»Niin teimme.»

»Ja tekö veitte tuon kuolemattoman — Goljatin — sinne myöskin?
Ymmärrätkö nyt olleesi pahankurinen tyttö?»

»Ymmärrän.»

Zoeth vastusti. »Hän ei ole pahankurinen, Shadrach», hän sanoi. »Sen
tiedät kyllä itsekin.»

»No niin, ehkä hän ei nyt olekaan, yleisesti puhuen. Tuo Bacheldorin
mukula onkin luullakseni suurempi syyllinen, mutta huolimatta siitä,
en salli tämän enää uudistua. Mary-'Gusta, jos sinä ja tuo kirottu
— mikä hänen nimensä nyt taasen onkaan — Jimmie menette tuonne
vierashuoneeseen vielä kerran, ellei Isaiah tahi jompikumpi meistä ole
kanssanne, en — en — koira vieköön — en minä enkä Zoeth salli sinun
mennä huviretkelle sunnuntaikoululaisten kanssa. Kas niin! Tarkoitan
mitä sanon, kuten Zoethkin. Ole vaiti, Zoeth. Tiedän sinunkin olevan
samaa mieltä. Tiedät aivan hyvin, että joko sinun isäsi tahi minun
olisi nylkenyt meidät elävinä, jos olisimme lapsuudessamme tehneet
jotakin tällaista. Ja», hän kääntyi nyt rikolliseen päin, »jos viet
tuon kissan sinne, en silloin enää tiedä, mitä teen.»

Sunnuntaikoululaisten huviretki oli tapahtuva kesäkuun toisena
lauantaina ja Mary-'Gusta halusi mennä mukaan. Hän ei ollut milloinkaan
ennen ollut mukana oikealla huviretkellä, vaikka muut Ostablen lapset
olivatkin kuvailleet niitä loistavin värein. Vaikka hän ei ollutkaan
South Harnissin metodistiseurakunnan sunnuntaikoulun oikea jäsen,
koska hän vain oli vierailemassa paikkakunnalla, oli johtaja kumminkin
henkilökohtaisesti käskenyt häntä tulemaan, ja Zoeth ja kapteeni olivat
siihen suostuneet. Kielto menemästä mukaan olisi tuntunut hänestä
sydäntäsärkevältä onnettomuudelta. Hän päättikin senvuoksi lopullisesti
ruveta oikein kiltiksi ja tottelevaiseksi tästä alkaen.

Mutta hyvätkin päätökset jäävät toteuttamatta silloin tällöin, kun
on kysymyksessä aikaihmisetkin, saati sitten lapset, jotka voivat
unhottaa paljon yhdeksässä päivässä. Niinpä kymmenennen päivän iltana,
siis huviretken edellisenä päivänä, käveli Mary-'Gusta alakuloisena ja
suruissaan yksinään kentällä, joka erotti Gould-Hamiltonin tilukset
Abner Bacheldorin, Jimmien isän pelloista. Hänen mielentilansa voitiin
ymmärtää jo siitäkin, että hän oli jättänyt kaikki nukkensa, Rosen ja
Rosettenkin, kotiin. Hän tunsi olevansa syyllinen, paha ja omantunnon
vaivaama. Hän oli ollut paha tyttö, ja ainoastaan eräs toinen tiesi
kuinka paha hän oli ollut, koska tuo toinen oli myöskin syyllinen eikä
senvuoksi uskaltanut kavaltaa häntä. Mutta kotona oli Isaiah pakahtua
kiukusta, koska hänen oli pakko leipoa omenapiirakoita Mary-'Gustalle
evääksi huviretkelle. Ja kapteeni Shadrach oli ilmoittanut hänelle,
että hän tuo liikkeestä namusia ja banaaneja eväsvakassa olevien
piirakoiden, voileipien ja kakkujen lisäksi. Sitäpaitsi oli kapteeni
sanonut häntä tänään hyväksi tytöksi. Mutta miten kävisikään, jos hän
vain saisi tämän tietää?

Juuri päivällisen jälkeen oli keittiössä sattunut kiihkeä kohtaus.
Herra Bacheldor oli ilmestynyt ovelle ja sanonut haluavansa lainata
kapteeni Gouldin pyssyn. Edellisenä päivänä neljännestä yli neljän
— herra Bacheldor oli ollut aivan varma ajasta, koska hän oli
heittäytynyt pitkäkseen sohvalle muutamiksi minuuteiksi, ennenkuin
hän oli aikonut mennä hakkaamaan puita halkovajaan, ja hän oli juuri
noussut ja katsonut kelloon, ennenkuin hän oli katsonut pihalle
ikkunasta ja huomannut erään kissan tulevan hänen kanatarhastaan juuri
äsken munasta päässyt Plymouth Rock-kananpoikanen hampaissaan.

»Jos minulla vain silloin olisi ollut pyssy», selitti Abner, »olisin
näyttänyt tuolle elukalle, mitä muksu maksaa, mutta saanhan minä sen
seuraavallakin kerralla. Anna minulle vain pyssy lainaan, Isaiah.
Tiedän Shadin sanovan, että olet menetellyt oikein, kun kerrot hänelle.»

Tuo pyssy oli hyvin arvokas. Sen olivat lahjoittaneet Shadrachille
muutaman uppoavan kuunarin upseerit, jotka Shadrachin miehet Shadrachin
omalla johdolla olivat pelastaneet suuresta vaarasta Great South
Shoalin läheisyydessä. Sen tukkiin oli kiinnitetty hopealevy,
johon kapteenin nimi omistuskirjoituksineen ja päivänmäärineen oli
kaiverrettu. Isaiah ei ollut ollenkaan halukas lainaamaan sitä, mutta
kananpoikasien varastaminen on suuri rikos South Harnississa, kuten
useimmissa muissakin maaseudun kylissä ja sellaisesta rikoksesta
kiinnisaatu kissa on muitta mutkitta tapettava.

Senvuoksi meni Isaiah kapteenin huoneeseen ja palatessaan sieltä oli
hänellä pyssy mukanaan.

»Tässä se nyt on, Ab», sanoi hän. »Toivottavasti saat elukan ammutuksi.»

»Varmasti, älä ole ollenkaan huolissasi. Mutta, kuulehan nyt, Isaiah
—» Herra Bacheldor epäröi — »etkö voisi lainata minulle muutamia
patruuniakin, vai mitä? Minulla ei ole ainoatakaan sellaista kotona.»

Isaiah oli vieläkin epäröivämmän näköinen, mutta toi kumminkin
patruunat. Saatuaan varmuuden kyselemällä ja tarkastamalla, että ne
olivat ladattuja, poistui lainaaja.

»Kuulehan, Ab», huusi Isaiah hänen jälkeensä, »tiedätkö, kenen kissa se
oli?»

Herra Bacheldor ei näyttänyt kuulevan, minkä vuoksi Isaiahin oli pakko
toistaa kysymyksensä, jolloin Abner vastasi kääntämättä päätäänkään:
»Kyllä. Kyllä tiedän», kiiruhtaen vain pois. Isaiah katsoi hänen
jälkeensä, ja tuhautti ylenkatseellisesti nenäänsä.

»Kaikki muut ihmiset maailmassa», sanoi hän, »olisivat hävenneet pyytää
vielä patruuniakin sitten kuin he jo ovat saaneet pyssyn, vaan ei
Bacheldor. Ihmettelen, ettei hän halunnut lainata sunnuntai-hattuani
maalitaulukseen.»

Mary-'Gustasta oli kissan ampuminen mitä suurinta julmuutta ja
kauheutta, mutta koska hän tiesi, miten yleinen mielipide suhtautui
kananpoikasien varastamiseen, ei hän lausunut mielipiteitään julki.
Hänen oli sitäpaitsi ajateltava omaa pahuuttaan.

Hän käveli hitaasti kentän poikki erikoisemmatta päämäärättä, ajatellen
tiukasti ja ollen hyvin onneton ja surkea. Seuraavan päivän huvi, tuon
päivän, jota hän oli niin kiihkeästi odottanut, oli jo aivan piloilla,
mitä hänen osalleen tuli. Jos hän menee tuolle huviretkelle tekemättä
täydellistä ja vapaaehtoista tunnustusta, tiesi hän, että hänen
olonsa siellä olisi yhtä onnetonta ja surkeaa kuin nytkin. Ja jos hän
tunnustaa, miten sitten —?

Hänen mietelmänsä keskeytyivät nyt hämmästyttävällä tavalla. Hän
oli juuri kentän keskivaiheilla, sen toisella laidalla, jossa oli
luhistunut kiviaita, muutamia villejä kirsikkapuita ja laakeripensaita
merkitsemässä Bacheldorin maan rajaa. Aidan ja pensaikon takaa kuului
pyssyn kumea paukahdus, sitten juoksevia askelia ja innokkaita huutoja:

»Et osunutkaan!» huusi joku. »Et osu siihen milloinkaan. Tuolla se nyt
menee! Ammu nyt toisen kerran nopeasti!»

Mary-'Gusta, jonka laukaus ja huudot olivat pelästyttäneet melkein
kuoliaaksi, seisahtui kuin naulattu paikoilleen, ollen liian
hämmästynyt ja pelästynyt voidakseen edes juosta. Ja sitten syöksyi
hänen edessään olevasta pensaikosta pelästynyt kilpikonnanvärinen kissa
laukaten hurjasti häneen päin. Mary tunsi kissan Davidiksi.

»Se kätkeytyi tuonne pensaikkoon!» huusi joku jälleen. »Ole siellä
missä olet, Pop! Ajan sen sieltä esille ja silloin voit taasen
pamahduttaa.»

Mutta ei Mary-'Gustakaan enää viivytellyt. Kun hän näki jumaloidun
lemmikkinsä laukkaavan henkensä edestä, haihtui hänen pelkonsa ja
kaikki muukin heti. Hänkin juoksi, mutta ei kotiin päin.

»David!» hän huusi. »Voi, David! Tule tänne, David!»

David tunsi ehkä äänen, mutta vaikka asia niin olisi ollutkin, ei se
muuttanut kumminkaan tilannetta. Kissa laukkasi vain suoraan eteenpäin
ja tyttönen koetti rientää sitä vastaan. Mutta se kääntyi ja syöksyi
muutamaan tiheäoksaiseen luumupensaikkoon, jossa kasvoi korkeata
ruohoa. Ennenkuin kissa ennätti selviytyä niistä, sieppasi Mary-'Gusta
sen syliinsä. Se ponnisteli päästäkseen vapaaksi, mutta tyttönen piti
sitä lujasti kiinni.

»David!» hän huohotti. »Älä nyt, David! Ole nyt kiltisti! En salli,
että he tekevät sinulle pahaa, en ollenkaan!»

Aidan toisella puolella olevan pensaikon takaa näyttäytyivät nyt Con'in
— oikeastaan Cornelius Bacheldorin kasvot. Con oli Jimmien vanhempi
veli.

»Se on varmasti päässyt läpi!» hän huusi. »Ei, tuolla se on! Tyttö on
saanut sen kiinni, Pop. Käske hänen päästää se irti.»

Herra Abner Bacheldor tunkeutui pensaikon läpi poikansa viereen.
Hänellä oli pyssy kädessään.

»Laske se kissa irti!» huusi Con uhkaavasti.

Mary-'Gusta ei puhunut mitään. Hänen sydämensä sykki kovasti, mutta hän
piti kumminkin tempoilevaa Davidia sylissään.

»Hän on tuo Shad Gouldin luona oleva tyttönen», selitti Con. »Käske
häntä päästämään kissa, että saat ampua.»

Nyt rupesi herra Abner Bacheldor selittelemään tilannetta.

»Kuulehan», hän määräsi, »tuo elukka tänne, sillä haluan saada sen
haltuuni.»

Mutta Mary-'Gusta ei vastannut vieläkään. Hän oli kalpea ja hänen
hennot polvensa vapisivat, mutta hän ei puhunut eikä liikahtanutkaan
paikoiltaan. Ja hän puristi kissaa vain lujemmin syliinsä.

»Tuo nyt kissa vain tänne», toisti Abner. »Aiomme ampua sen, sillä se
on varastanut kananpoikia.»

Kuullessaan tämän syytöksen ja sitä seuraavan hirveän uhkauksen unhotti
Mary-'Gusta Bacheldoreja kohtaan tuntemansa pelon, unhotti pyssyn ja
kaiken muunkin, paitsi lemmikkinsä ja sitä uhkaavan vaaran.

»Ei!» huusi hän kiivaasti. »Ei, sillä valehtelette. Se on minun kissani
eikä se varastele kananpoikasia.»

»Varasteleepahan!» karjaisi Con. »Isä ja minä näimme sen tekevän sitä.»

»Ette nähneet! En usko sitä! Milloin näitte sen?»

»Eilen iltapäivällä näimme sen, emmekö nähneetkin, isä?»

»Näimme varmasti!» raivosi Abner. »Ja se oli maallani juuri äskenkin
varastaakseen luultavasti enemmän. Tuo se vain tänne!»

»Enkä tuo! Sitä ei ammuta, vaikka se olisi ne varastanutkin. Tiedän
sen kumminkin syyttömäksi. Jos ammutte sen, kerron eno Zoethille ja
kapteeni Gouldille. En anna sitä teille missään tapauksessa, älkää
luulkokaan. Jos ammutte sen, on teidän silloin ammuttava minutkin»,
lisäsi hän tiukasti puolustautuen.

Con kiipesi aidan yli. »Odota vain hieman, isä», hän sanoi. »Ryöstän
sen häneltä.»

Mutta hänen isänsä epäröi. Oli olemassa muutamia erikoisia syitä,
joiden vuoksi hän ei luullut voivansa olla liian mielivaltainen.

»Älähän nyt sentään, Con», hän sanoi. »Kuulehan, tyttöseni. Olen
pahoillani, että minun on pakko tappaa kissasi, mutta minun on se
kumminkin tehtävä. Se varastelee kananpoikasia ja sellaiset kissat on
ammuttava. Näin sen itse eilen iltapäivällä. Sanoin sen Isaiahille ja
olithan sinäkin muistaakseni siellä kuulemassa. Kuulit minun kertovan,
miten minä katsellessani ikkunasta neljännestä yli neljän näin tuon
kissan ja —»

Mary-'Gusta keskeytti ja hänen kasvojensa ilme muuttui. Hän oli
kyllä vielä kuolettavasti peloissaan, mutta hänen äänensä kuulosti
huojentuneelta, niin melkeinpä riemuitsevalta, kun hän sanoi:

»Ette voinut nähdä sitä!» hän huusi. »Tuo näkemänne kissa ei voinut
olla David, koska tiedän sen varmasti.»

»Mutta minähän tiedän sen yhtä varmasti. Älä kinastele nyt enää, vaan
tuo kissa tänne tahi muuten annan Con'in ryöstää sen sinulta. No,
kiiruhda nyt.»

»Tiedän, ettei se ole voinut olla David», aloitti Mary-'Gusta,
mutta kun hän huomasi Con'in alkavan lähestyä, kääntyi hän ja läksi
juoksemaan niin nopeasti kuin suinkin, kantaen Davidia sylissään. Con
läksi hänen jälkeensä.

Mutta nyt pelasti kissa sekä tilanteen että henkensä samalla kertaa.
Mary-'Gusta oli jo pääsemäisillään männikköön, kun David rupesi vielä
suonenvedontapaisesti ponnistelemaan, livahti tyttösen sylistä ja
katosi mäntyjen sekaan kuin ruskea pommi.

Mary-'Gusta kaatui ruohokkoon ja purskahti pelästyneeseen ja
hermostuneeseen itkuun. Con seurasi vielä pakenevaa kissaa muutamia
askelia, mutta luopui sitten takaa-ajosta. Aidan takana seisova herra
Bacheldor kiroili kauan sydämensä pohjasta.

»Tule tänne, Con, sinä tyhmyri!» hän huusi, kun hänen
tunteenpurkauksensa vihdoinkin loppuivat. »Tule tänne ja anna tyttösen
olla rauhassa. Emme halua riitaa, jos vain voimme sen estää. Tuon
kirotun kissan saamme kyllä ammutuksi seuraavalla kerralla. Kyllä se
vielä näkee loppunsa. Tule nyt vain nopeasti pois, sanon sen sinulle.»

Con meni vastahakoisesti isänsä luo, ja sitten he molemmat poistuivat
mumisten uhkauksia. Mary-'Gusta riensi itkien kotiin hakemaan Davidia
ja rukoilemaan Isaiahta, että Isaiah suojelisi hänen lemmikkiään noita
sen vainoojia vastaan. Mutta Isaiah olikin mennyt asioilleen kauppaan.
David oli kumminkin kyyristynyt vapisten keittiön hellin alle. Tyttö
veti sen sieltä esille, pakeni sen kanssa ullakolle ja istui siellä
lukittujen ovien takana vapisten ja itkien, kunnes kapteeni Shad tuli
kotiin syömään illallista.

Tultuaan kotiin kysyi kapteeni heti, mitä Mary-'Gusta oli hommannut.
Isaiah ei sanonut nähneensä häntä ainakaan pariin tuntiin. Mutta
silloin juuri ilmestyi tyttönen itsekin näkyviin tullen keittiöön
takaportaille johtavasta ovesta.

»Halloo, Mary-'Gusta!» huudahti Shadrach. »Luulin sinun jo eksyneen
jonnekin. Illallinen on valmis kannettavaksi pöydälle. No, mikä nyt on
hätänä? Olet luullakseni itkenyt, vai mitä?»

Mary-'Gusta meni suoraan hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.
»Kapteeni Gould», hän pyysi, »ettekö tulisi vierashuoneeseen
hetkiseksi. Haluan pyytää teiltä jotakin. Tahdon, että teette jotakin
minun hyväkseni. Tahdotteko?»

»Tahdon varmasti. Sano nyt vain.»

Mary-'Gusta katsahti Isaiahta kasvoihin. »Haluaisin mieluummin sanoa
sen teille kahden kesken», hän sanoi. »Tulkaa nyt kanssani saliin.»

Hän veti kapteenin kädestä. Tämä seurasi häntä hyvin hämmästyneenä
ruokasalin läpi saliin.

»No, Mary-'Gusta», sanoi hän ystävällisesti, »mitä asiaa sinulla on?
Millainen tuo suuri salaisuus on?»

Mary-'Gusta sulki oven. Hän oli hyvin vakava ja hänen huulensa
vapisivat, mutta hän ei silti epäröinyt.

»Haluan puhua teille Davidista», sanoi hän. »Sille on tapahtunut
jotakin. Aion kertoa sen teille, kapteeni Gould.»

Hän kertoi sitten oman seikkailunsa ja Davidin vaaran ja Shadrach
kuunteli. Kun hän kuuli syytöksen, joka oli tämän kaiken syy, pudisti
hän päätään.

»Ai, ai!» hän huudahti. »Kylläpä nyt asiat ovatkin huonosti ovat
totisesti! Minusta on ikävää, että kissasi tapetaan, Mary-'Gusta, sen
tietää kyllä Jumalakin, mutta jos se varastelee kananpoikasia niin —»

»Ei se niitä varastele! Tiedän sen!»

»Hm! Et voi sitä niin varmasti sanoa, sillä kissat ovat aina kissoja ja
—»

»Tiedän kumminkin varmasti, ettei David ole sitä tehnyt. Olen siitä
aivan varma!»

»Vai olet sinä. Hm, näytät todellakin tietävän sen, sitä ei voida
kieltää. Mutta kuinka voit olla asiasta niin varma?»

Tyttönen katsoi häneen. »Kuulkaahan, kapteeni Gould», hän sanoi, »kerron
sen mieluummin teille Bacheldorien luona. Halusin juuri kysyä teiltä,
ettekö haluaisi tulla kanssani heti Bacheldorien luokse? Sanon teille
sitten siellä, miten sen tiedän.»

Kapteeni Shadrach hämmästyi yhä enemmän. »Haluat että lähtisin kanssasi
Bacheldorien luokse, niinkö?» hän toisti. »Haluat kertoa minulle
jotakin siellä, niinkö? Miksi et voi kertoa sitä nyt?»

»Koska herra Bacheldor luulee Davidia syylliseksi ja tappaa sen. Hän
sanoi niin. Haluan saada hänet uskomaan, ettei David ole syyllinen. Ja
kun olette siellä silloin, kun hän saa sen päähänsä, tietää hän teidän
tietävän, että hänkin sen tietää, eikä hän sitten enää uskalla ampua
Davidia. Olkaa nyt niin kiltti ja tulkaa, kapteeni Gould. Mennään sinne
nyt aivan heti.»

Shadrach puri viiksiään. »Hm!» hän mumisi. »Siinä on enemmän
selvitettävää, kuin solmuja sotkeutuneessa siimassa. Haluat minua sinne
jonkunlaiseksi todistajaksi, ellen ole aivan väärässä. Niinkö?»

»Niin. Haluatteko tulla kanssani nyt heti?»

»Hetikö? Emmekö voi mennä sinne illallisen jälkeen?»

»En halua ollenkaan illallista. Tulkaa nyt!»

Aterioiminen siirrettiin siis tuonnemmaksi huolimatta Isaiahin
murahteluista, ja kapteeni ja Mary-'Gusta lähtivät heti lähimmän
naapurinsa kotiin. Herra Chase, jonka uteliaisuus oli herännyt, olisi
halunnut tehdä tuhansia kysymyksiä, mutta Mary-'Gusta ei halunnut
vastata eikä sallinut kapteeni Shadrachinkaan ilmaista mitään.

Bacheldorit söivät juuri illallista, kun vieraat saapuivat. Abner
itse aukaisi oven ja hän näytti hämmästyvän suuresti, kun hän huomasi
portailla olevan parin. Kapteeni Shad ei odottanut käskyä tulla sisään,
vaan meni kursailematta huoneeseen ja Mary-'Gusta seurasi häntä.

»Kuulehan, Ab», sanoi kapteeni tuimasti, »mitä puhetta sellainen on,
että kissamme olisi varastanut teiltä kananpoikasia?»

Herra Bacheldor ja Con, yhdessä ja kumpikin erikseen, rupesivat
syyttämään kauheasti rikollista Davidia.

»Kyllä kuulen; kuulen sen jo vähemmälläkin», sanoi kapteeni tuimasti.
»Jos tuo kissa on varastanut kananpoikasianne, on se ammuttava, mutta
oletteko varma, että kissa on juuri tuo luulemanne? Tiedättekö meidän
kissan varastaneen niitä? Tämä tyttönen tässä väittää, ettei kissamme
ole syyllinen.»

»Kyllä minä tiedän sen asian paremmin», aloitti Abner vihaisesti, mutta
nyt keskeytti hänet Mary-'Gusta.

»Kapteeni Gould», hän sanoi, »kysykää häneltä, mihin aikaan hän eilen
iltapäivällä näki kissan juoksevan pois kananpoikanen suussa.»

Mutta Bacheldor ei odottanut kysymystä.

»Näin sen neljännestä yli neljän eilen iltapäivällä», hän selitti.
»Tiedän ajan varmasti oikeaksi.»

»En ymmärrä, mitä tuolla ajalla on tässä tekemistä», sanoi Shadrach.

»Voi, paljonkin», sanoi Mary-'Gusta. »Sen toteaminen on todellakin
hyvin tärkeätä.»

»Vai on. Miksi?»

»Senvuoksi, että — Kysykää häneltä, onko hän aivan varma.»

Abner ei odottanut nytkään. »Tietysti olen!» hän vastasi. »Kerroin
Isaiah Chaselle ja tälle nuorelle tytöllekin, että katsoin kelloon
juuri ennenkuin katsoin ikkunasta, jolloin näin tuon elukan juuri
työssä. Con näki sen myöskin.»

Mary-'Gusta polki jalkaansa riemuissaan. »Silloin ei kissa ollutkaan
David», hän sanoi. »David ei ole ollut täällä eilen ollenkaan. Kissa on
ollut jonkun toisen, herra Bacheldor.»

»Jonkun toisenko? Luuletko, etten tiedä —»

»Odota nyt hieman, Ab. Mary-'Gusta, mistä tiedät, ettei se ollut meidän
kissamme?»

»Siitä, että David oli minun kanssani kello neljästä melkein kello
viiteen asti. Se oli mukanani meidän talossamme. Silloin», lisäsi hän
riemuiten, »ei se voinut olla missään muualla, vai voiko?»

Con ja hänen isänsä alkoivat molemmat vastustaa, mutta Shadrach tukki
heidän suunsa heti.

»Olkaa nyt vaiti, Herran nimessä!» määräsi hän. »Tämä ei ole mikään
huutavien metodistien ulkoilmakokous. Tutkikaamme asiaa. Nyt,
Mary-'Gusta, sanoit kissan olleen sinun kanssasi kello neljästä
viiteen. Oletko varma siitä?»

»Olen. Tiedän sen siitä, että herra Chase meni ulos ja me tiesimme,
ettei hän palaa, ennenkuin viiden aikaan, koska hän sanoi niin.
Senvuoksi katsoimmekin kelloa, ennenkuin menimme sisään.»

»Menimme sisään. Minne sitten?»

Tyttö näytti alakuloiselta. Oli ilmeistä, että hän pelkäsi vastata
tuohon kysymykseen. Mutta hän vastasi kumminkin.

»Ennenkuin menimme vierashuoneeseen», hän sanoi hiljaa.

Kapteeni Shad oli kuulijoista ainoa, joka täydellisesti ymmärsi tämän
tunnustuksen merkityksen. Ei, siellä oli eräs toinenkin, joka ensin
punastui ja sitten kalpeni.

»Vierashuoneeseenko?» toisti kapteeni hitaasti. »Parhaimpaanko
vierashuoneeseen?»

»Niin.»

»Tarkoitatko, että menitte talomme parhaaseen vierashuoneeseen ja
otitte tuon kissan mukaanne sinne?»

»Tarkoitan.»

»Tulimmainen sentään! Oletko unhottanut, mitä sanoin sinulle
tapahtuvan, jos menet tuonne vierashuoneeseen jälleen? Ja erittäinkin
silloin kun viet tuon kissan mukanasi sinne? Oletko unhottanut sen?»

»En. En ole unhottanut sitä. Sanoitte, etten saa silloin lähteä
huviretkelle.»

Shadrach pudisti päätään. »Tämä on nyt aivan käsittämätöntä», hän
vaikeroi. »Miksi koira vieköön sinne sitten menit?»

»Koska halusimme leikkiä merirosvoja noilla miekoilla ja muilla
kapineilla», änkytti Mary-'Gusta. »Ja otimme Davidinkin sinne, koska
sen piti ruveta matkustajaksi johonkin valloittamaamme laivaan. Mutta»,
hän palasi nyt nopeasti riita-asian pääkohtaan, »se todistaa, ettei
David ollut tuo hänen näkemänsä kissa, joka varasti kananpoikasen.»

Kapteeni katsoi häneen. »Tulimmainen sentään, niin se tekeekin, siinä
olet aivan oikeassa», hän mumisi. Abner Bacheldor kähisi vihasta.

»Se ei todista mitään!» hän huusi. »Ei ainakaan muuta kuin että
tuo tyttö valehtelee. Hän valehtelee pelastaakseen tuon kirotun
varastelevan kissan hengen. Kaikki lapset valehtelevat silloin, kun he
luulevat sen heitä hyödyttävän.»

Shadrach naurahti. »Ehkä niin», hän sanoi, »mutta en ole saanut tätä
milloinkaan kiinni valheesta. Ja luullakseni ei hän valehtele nytkään.
Kuulehan nyt, Mary-'Gusta, voitko mitenkään todistaa, että olit
vierashuoneessa tuon — mikä sen nimi taasen onkaan — Davidin kanssa
ilmoittamaasi aikaan? Sano, voitko?»

Mary-'Gusta epäröi jälleen. Hänen katseensa vaelsi huoneessa olijoiden
kasvoista kasvoihin, kunnes se pysähtyi Jimmie Bacheldoriin. Ja Jimmie
näytti pelästyneeltä ja kalpealta.

»E-en, en luullakseni», hän änkytti.

»Niin minäkin luulen», huomautti Conkin naurahtaen ivallisesti.

Mutta kapteeni epäili vieläkin, sillä hän oli huomannut tyttösen
katseen.

»Tuki suusi!» hän ärjäisi. »Tässä on enemmän takana, kuin sokea mies
voi nähdä lauta-aidan takaa. Mary-'Gusta, oliko vierashuoneessa
kanssasi muitakin kuin David? Sano, oliko?»

Mary-'Gusta katsoi lattiaan.

»Oli», hän änkytti.

»Vai oli! Minä jo arvasinkin sen. Kuka muu siellä oli?»

Nyt seurasi samanlainen katse kuin äskenkin ja sitten: »En — en aio
ilmaista sitä.»

Con rähähti jälleen nauramaan. »Sen kyllä uskonkin», hän huudahti.
»Tyttö ei voi, sillä hän on valehdellut koko ajan. Älä kiinnitä hänen
puheisiinsa mitään huomiota, isä.»

Shadrach kääntyi nopeasti häneen päin ja tiuskaisi: »Kun minä kiinnitän
siihen huomioni, niin se riittää kyllä.»

»Vai et aio kertoa sitä meille, Mary-'Gusta. Ajattele nyt, että
kertomuksesi voi todistaa puheesi todeksi ja silloin on Davidkin
pelastettu. Mietihän sitä.»

Mary-'Gusta miettikin sitä nähtävästi. Hänen silmänsä täyttyivät
kyynelillä, mutta hän pudisti päätään.

Kapteeni katsoi häneen. »Aiot siis vaieta, vai mitä?» hän sanoi.
»No, siinä teetkin oikein. Mutta luullakseni olemme melko hyviä
arvaajia, ainakin muutamat meistä. Jim», hän käänsi katseensa nopeasti
naapurinsa perheen nuorimpaan jäseneen, joka leikki lusikallaan ja
näytti muutenkin hyvin hermostuneelta, »mitä sanomista sinulla on?
Oliko sinulla hauskaa tuolla vierashuoneessa silloin, kun leikitte
merirosvoja, vai mitä?»

Jimmie hämmästyi. Hyökkäyksen nopeus musersi hänen puolustuksensa. Hän
nieleskeli, änkytti ja rupesi sitten vaikeroiden puolustautumaan.

»En minä halunnut mennä sinne», hän nyyhkytti kiivaasti, »vaan Mary.
Hän houkutteli minut sinne, vaikka —»

»No mutta, Jimmie Bacheldor!» huomautti Mary-'Gusta voimatta olla
vastustamatta kuultuaan kanssarikollisensa totuuden vääristelyn.
»Kuinka voitkaan niin sanoa? Sinähän vasta osaatkin valehdella! Tiedät
vallan hyvin, että —»

»Luullakseni hän tietääkin», keskeytti Shadrach, »ja otaksuttavasti
tiedän sen minäkin. Kuulehan nyt, Jim, paljonko kello oli silloin, kun
siihen katsoit? Ole vaiti, Abner, ja anna pojan vastata. Sano nyt se
vain, Jim, sillä emme aio tehdä sinulle mitään pahaa.»

»Kello oli silloin neljä», huohotti Jim tuskissaan. »En tehnyt sitä
suinkaan tarkoituksella ja lupaan, etten tee sitä enää toistamiseen.»

»Et teekään, sillä luullakseni et saa siihen enää tilaisuutta. No niin,
Ab, mielestäni on nyt turvattimme syyttömyys todistettu. Kun taasen
lähdet ampumaan kissoja, ammukin silloin oikeaa äläkä väärää. Tule nyt
pois, Mary-'Gusta.»

Con Bacheldor hyppäsi seisoalleen.

»Isä», hän huusi, »aiotko antaa niiden poistua noin vain? Aiotko
sallia, että tuo kissa varastelee kananpoikasiamme nenämme edestä? Sano
nyt heille toki, että ammut eläimen heti, kun se tulee sinun maallesi.»

Mutta Abner vaikeni. Hän näytti omituisesti levottomalta, kuin hän
olisi toivonut, että vieraat poistuisivat niin pian kuin suinkin.
Kapteeni sanoi kumminkin hänen sijastaan tiukasti:

»Ei, Con, hän ei tule sanomaan minulle sitä. Ja kuuntele sinäkin, kun
sanon sinulle jotakin. Jos kissallemme sattuu joku onnettomuus tahi
ellei se enää ilmesty näkyviin, tiedän kuka on syyllinen. Ja silloin —
niin, silloin rupean ehkä minäkin ampumaan. Hyvää yötä nyt kaikki.»

Kun he kulkivat kotiin kentän poikki ja metsikön läpi, ei kapteeni
puhunut sanaakaan. Mary-'Gusta, joka piti hänen kädestään kiinni, oli
myöskin vaiti, koska hän pelkäsi tekonsa varmoja seurauksia. Kun he
tulivat keittiöön, kääntyi Shadrach hänen puoleensa.

»No niin, Mary-'Gusta», hän sanoi, »olen iloinen, ettei kissasi näytä
olevankaan mikään kananpoikasien varas, mutta se ei muuta kumminkaan
tekoasi, vai mitä?»

»Ei», änkytti tyttönen.

»Pelkään asian olevan niin. Sanoin sinulle, miten käy, jos menet
vielä kerran vierashuoneeseen, ja sinä menit sinne kumminkin siitä
huolimatta. Luullakseni tiedät, mitä sinulla nyt on odotettavana, vai
mitä?»

»Kyllä», vastasi Mary-'Gusta hiljaa. »Tarkoitatte, etten saa mennä
sunnuntaikoululaisten kanssa huviretkelle.»

Shadrach kakisti kurkkuaan. Tämä tapaus ei häntä ollenkaan ilahduttanut
ja todellisuudessa hän oli melkein yhtä onneton kuin tyttönenkin. Mutta
hän oli kasvatettu vanhanaikaiseen tapaan ja hän tunsi, että hänellä
oli muudan velvollisuus täytettävänä.

»Pelkään tarkoittavan juuri sitä», hän sanoi vakavasti. »Istuudu nyt
syömään illallistasi.»

Mary-'Gusta koetti parastaan voidakseen olla urhoollinen, mutta hänen
pettymyksensä oli kumminkin liian suuri. Kyyneleet rupesivat virtaamaan
hänen poskilleen ja hän juoksi pois huoneesta. Shadrach meni hänen
jäljessään.

»Kuulehan!» hän huusi. »Mary-'Gusta, mihin olet menossa? Tule nyt vain
takaisin syömään.»

Mutta Mary-'Gusta ei tullut. Hän oli jo päässyt portaille.

»En minä halua illallista», hän nyyhkytti. »Älkää, voi älkää pakottako
minua syömään sitä.»

Kapteeni epäröi, kääntyi takaisin ja siirsi oman tuolinsa pöydän
viereen.

»No niin», sanoi hän tuimasti, »koska illallinen on valmis, on jonkun
se syötäväkin. Tuo se vain pöydälle, Isaiah! Miksi tuijotat minuun kuin
mikäkin pöllö?»

Isaiah toi illallisen pöydälle. Sitten hän halusi tietää, mitä tämä
hälinä oikeastaan merkitsi, jolloin Shadrach kertoi hänelle. Isaiahin
päähuomio näytti kumminkin kääntyvän ampumiseen.

»Voi tuota köysiluudan vartta!» huudahti hän kiihkeästi. »Kaikista
ennen kuulemistani häpeämättömyyksistä vie tämä Abner Bacheldorin teko
kumminkin voiton! Lainata nyt miehen oma pyssy ja vieläpä ammuksiakin,
ja ammuskella sitten miehen omaa kissaa! Tulimmainen sentään! Hän ei
maininnutkaan tarkoittavansa meidän kissaa. Hän halusi vain lainata
teidän pyssynne ja muutamia ammuksia. Jos olisin tiennyt —?»

Hänen isäntänsä keskeytti hänet nyt. »Mitä?» hän karjaisi.
»Tarkoitatko, että Abner Bacheldor tuli tänne ja lainasi pyssyni
tehdäkseen sen, mitä hän on tehnyt?»

»Tarkoitan. Hän kävi täällä tänään iltapäivällä.»

»Ja tiesikö hän, kenen kissa on kysymyksessä?»

»Kyllä hän sanoi tietävänsä. Mary-'Gusta oli täällä silloin, kun
hän tuli. Kysyin: 'Tiedätkö, kenen kissa se oli?' ja hän vastasi:
'Tiedän kyllä!' Minusta hän tosin käyttäytyi hieman lammasmaisesti ja
naurettavasti. Mutta kuulkaahan, mihin te nyt aiotte mennä?»

Kapteeni oli noussut seisoalleen ja ottanut lakkinsa käteensä.

»Mennäkö?» hän kähisi. »Menen uudestaan Abnerin luo. Ja», hänen kätensä
oli jo lukon kahvassa, »jos kuulet siellä murhan tapahtuneen, ei sinun
tarvitse mennä hakemaan poliisia.»

»Mutta, mutta, älkäähän nyt, kapteeni Shad! Ette ole lopettanut
omaakaan illallistanne vielä, ja Zoeth odottaa kaupassa paluutanne,
että hänkin saisi tulla syömään.»

Kapteenin vastaus oli kumminkin jyrkkä ja lopullinen.

»Vie siniliekkiseen rikkihemmettiin koko illallinen!» raivosi hän.
»Voin odottaa ja niin voi Zoethkin. Ellei hän voi, niin olkoon
odottamatta.»

Hän oli poissa puoli tuntia. Kun hän palasi, oli herra Hamilton jo
ruokasalissa. Shadrach tuli sinne myöskin kantaen tuota kallisarvoista
pyssyä kädessään. Hän sijoitti sen huolellisesti huoneen nurkkaan hyvin
tyytyväisen näköisenä.

»Herran nimessä, Shadrach!» huudahti Zoeth, »mitä olet nyt
ajatellutkaan? Siellä minä odotin ja odotin, ja ikävöin ja ikävöin,
mutta sinua ei vain kuulunut enkä senvuoksi voinut lähteä syömäänkään.
Lopulta oli minun pakko sulkea kauppa kokonaan. Minun täytyi joko tehdä
se tahi kuolla nälkään. En ole mikään vikojen hakija, yleisesti puhuen,
mutta olen kumminkin ruoan tarpeessa kuten muutkin ihmiset.»

Hänen toverinsa ei kiinnittänyt kumminkaan hänen puheihinsa mitään
huomiota. Hänen ensimmäiset sanansa muodostivat vain Isaiahille tehdyn
kysymyksen.

»Kuulehan, Isaiah, muistaakseni sanoit minulle, että Mary-'Gusta oli
silloin keittiössä, kun tuo renttu tuli lainaamaan pyssyäni?»

»Niin sanoinkin.»

»Ja tiesikö hän, että Abner aikoi ampua sillä jonkun kissan?»

»Kyllä, koska hän kuuli Abnerin sanovan niin.»

Shadrach meni uunin luo, otti sen reunustalta lampun, sytytti sen,
poistui sitten se kädessään huoneesta ja alkoi nousta portaita
yläkertaan. Zoeth huusi hänen jälkeensä, mutta hän ei vastannut.

Hän meni Mary-'Gustan huoneeseen. Tyttönen oli vuoteessaan nuket
vieressään. Hän ei kumminkaan nukkunut. Hänen itkettyneet kasvonsa
ja tyynyn kosteus ilmaisivat, miten hän oli kuluttanut aikansa
ruokasalista poistumisensa jälkeen.

Shadrach laski lampun pesukaapille, siirsi tuolin vuoteen viereen ja
istuutui. Hän puristi Mary-'Gustan käden omaansa.

»Mary-'Gusta», hän sanoi lempeästi, »tiesit siis, että Ab Bacheldor
aikoi ampua Davidin minun pyssylläni?»

Mary-'Gusta käänteli päätään tyynyllä.

»Kyllä», hän sanoi.

»Olit siis keittiössä, kun hän lainasi sen?»

»Kyllä. Ja tunsin sen silloinkin omaksenne, kun hänellä oli se mukanaan
tuolla kentällä. Näin sen tukissa olevan hopealevyn. Se loisti
auringonpaisteessa.»

»Hm, niin, niin, ymmärrän. Tietysti sinä tunsit sen, mutta et kertonut
kumminkaan minulle. Miten maailmassa jätitkin sen tekemättä? Etkö
tiennyt, että jo se olisi riittänyt, jos olisin tiennyt, että tuo
varsiluuta oli lainannut pyssyni ampuakseen sillä kissani? Vaikka tuo
elukka olisikin varastanut vaikka miljoonan kananpoikaa, ei se olisi
tehnyt mitään, jos vain olisin tiennyt sen. Tuo petollinen tolvana! No
niin, nyt hän ei tule ampumaan mitään meille kuuluvaa ainakaan vähään
aikaan, sen takaan. Mutta miksi et kertonut minulle?»

Mary-'Gusta vastasi heti.

»Juuri senvuoksi. Tiesin, että jos olisitte tiennyt sen, ette olisi
välittänyt, vaikka David olisikin varastanut kananpoikasia. Ja minä
halusin saada teidät uskomaan, ettei se varastele.»

»Ymmärrän. Mutta jos olisit kertonut sen minulle, ei sinun silloin
olisi tarvinnut puhua mitään vierashuoneesta. Muistaakseni en kysynyt
sinulta mitään.»

»Ette kyllä. Halusin kumminkin näyttää teille, ettei David ole varas.»

Shadrach nielaisi muutamia kertoja. »Ymmärrän sen nyt», hän sanoi.
»Pelastaaksesi kissasi, olit siis valmis luopumaan huviretkestä ja
kaikesta muustakin?»

»Minua haluttaa kumminkin sinne niin kovasti», nyyhkytti Mary-'Gusta
vaikeroiden.

Kapteeni nosti hänet pieluksilta ja kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen.

»Sinä saatkin mennä sinne», sanoi hän painavasti. »Saat olla siitä
aivan varma.»

»Ah, saanko? Saanko todellakin? Tiedän, etten ole sitä ansainnut, sillä
olinhan paha tyttö.»

»Sinäkö? Olet päinvastoin oikein hyvä tyttö! Paras, rehellisin ja
reippain pienin tyttönen maailmassa. Olet oikea aarre!»

»Olen hirveästi pahoillani, että menin tuonne vierashuoneeseen,
kapteeni Gould.»

»Viis' koko vierashuoneesta! En välitä, vaikka olisit siellä viikon ja
särkisit siellä olevat kapineet tuhannen nuuskaksi. Ja kuulehan nyt,
Mary-'Gusta, älä sano minua enää kapteeni Gouldiksi. Sano minua 'Eno
Shadiksi', niin olet kiltti.»

       *       *       *       *       *

Juuri ennen nukkumaanmenoaan sinä iltana rupesi herra Hamilton puhumaan
eräästä asiasta, joka oli vaivannut häntä koko päivän.

»Shadrach», hän sanoi arasti, »luullakseni minun on kerrottava sinulle
jotakin. Tiedän, ettet halua puhella siitä, mutta minusta tuntuu
kumminkin siltä, kuin minun olisi juteltava siitä sinulle. Sain kirjeen
tänä aamuna tuomari Baxterilta. Hän sanoo, ettei hän voi odottaa
enää vastaustamme pitkääkään aikaa. Hän haluaa tietää, mitä olemme
päättäneet tyttöön nähden.»

Shadrach, joka tupakoi, otti piipun suustaan.

»No, vastaa hänelle sitten», hän sanoi lyhyesti. »Tiedät, miten se on
kuuluva yhtä hyvin kuin minäkin.»

Zoeth näytti vaivautuneelta.

»Tiedän, ettet halua pitää häntä luonamme», hän sanoi, »mutta —»

»Kuka niin on sanonut?»

»Kukako? Kuulehan nyt, Shadrach Gould. Sinähän juuri itse —»

»Olen sanonut ehkä paljonkin, mutta se ei merkitse mitään. Olet tiennyt
kumminkin todellisen tarkoitukseni yhtä hyvin kuin minä itsekin.»

»No mutta, Shadrach! Et suinkaan tarkoittane, että haluat pitää hänet
luonamme kokonaan? Et voi tarkoittaa sitä.»

Kapteeni tuhautti kärsimättömästi nenäänsä. »Älä nyt ole niin
lapsellinen, Zoeth», hän sanoi. »Tiedät vallan hyvin, etten ole
milloinkaan tarkoittanutkaan muuta.»




VII.


Seuraavana päivänä matkusti kapteeni Shadrach Ostableen ja neuvotteli
siellä monta tuntia tuomari Baxterin kanssa. Asioiden järjestäminen
kirjeenvaihdon avulla on kaikissa tapauksissa hyvin hidasta eikä
kapteeni, joka oli antautunut ehdottomasti, sietänyt viivyttelyä.

»Voin saada enemmän aikaan kymmenen minuutin keskustelulla», sanoi
hän toverilleen, »kuin me kaikki kolme yhteensä kuukauden kestävällä
kirjeenvaihdolla. En ole milloinkaan ollut mikään taitava kirjeiden
kirjoittaja, sen tiedät sinä kyllä, Zoeth. Ja kun joskus kirjoitan
jollekin, voi sattua, että tuo joku tulee luokseni pyytämään,
että lukisin kirjeen, koska hän ei saa siitä selvää. Jos sen
kirjoittamisesta on sattunut kulumaan jo vähän aikaa, en minäkään osaa
enää sitä lukea emmekä silloin ole päässeet alkua pitemmälle. Ei,
matkustan mieluummin tuomarin luo, ja kun palaan kotiin tänä iltana,
olen saanut varmasti jotakin toimitetuksikin.»

Tämä ennustus toteutuikin, sillä ennenkuin kapteeni lähti ajamaan
Ostablesta kotiin, oli hän saanut aikaan paljonkin. Tuomari Baxter,
joka oli määrätty pesänselvittäjäksi, oli jo tarkastanut viimeisen
klienttinsä raha-asiat, jotka, kuten hän oli luullutkin, olivat hyvin
huonolla kannalla. Kun kaikki velat maksettaisiin, jäisi vain hieman
jäljelle, tuhannen tahi pari ehkä, vaan ei varmastikaan enempää.

»Kas siinä sen nyt kuulitte, Shadrach», hän sanoi. »Olen hyvin iloinen,
että te ja Zoeth haluatte pitää tyttösen luonanne, mutta pelkään, ettei
hän voi tuoda mukanaan suuriakaan omaisuuksia. Jos sitäpaitsi aiotte
antaa hänelle sellaisen hyvän kasvatuksen ja kaiken muunkin, minkä
Marcellus toivoi hänen saavan, saatte luullakseni maksaa sen omasta
kukkarostanne. Tämä on aivan totta ja mielestäni on teidän saatava se
kuulla.»

Kapteeni nyökäytti päätään. »Aivan niin», hän sanoi. »Odotinkin juuri
tätä sen perusteella, mitä sanoitte hautajaisissa. Minä ja Zoeth
olemme kyllä niin kaukana rikkaudesta kuin laivan kissa kapteenin
arvosta, mutta olemme kumminkin säästäneet hieman, ja kauppa antaa
meille riittävän toimeentulon. Otamme tyttösen luoksemme ja koetamme
tehdä parhaamme hänen hyväkseen. Mutta Jumala ainoastaan tietää miten
siitä suoriudumme», lisäsi pudistaen epäilevästi päätään. »Sanoakseni
totuuden itsestäni, olen yhtä huono kasvattamaan lapsia kuin simpukka
lentämään.»

Baxter nauroi. »Marcellus näytti kumminkin luulevan, että te ja
Hamilton olette kuin luodut siihen toimeen», hän sanoi.

»Hm! Tiedän Marcelluksen luottaneen hyvin moneen asiaan, kuten
esimerkiksi tuohon arvopaperikauppiaankin. Kumminkin, mikä on tuleva
ja tulee, kumminkinhan kaikkien meidän on yritettävä, kuten sekin mies
sanoi, joka oli juuri mennyt naimisiin, iskiessään kiinni vaimonsa
valmistamaan ensimmäiseen lihapiirakkaan. Teidän on laitettava
nuo holhouspaperit, tahi miksi niitä sanotaankaan, valmiiksi,
ja lähetettävä ne minulle ja Zoethille allekirjoitettaviksi. Ja
puhuaksemme kelvollisuudesta, no niin», hän naurahti, »on tyttönen
kelvollisempi kuin kukaan meistä. Aavistan, että viiden tahi kuuden
vuoden kuluttua tästä päivästä on tyttönen kasvattanut meidät siihen
suuntaan, johon meidän on kehityttäväkin. Minusta tuntuu melkein siltä
kuin olisin suostumaisillani lähtemään pitkälle matkalle sellaisin
edellytyksin, että palaan siitä perämiehenä kapteenin asemasta.»

»Kuulkaahan, tuomari», lisäsi hän juuri ennen kotiinlähtöään,
»haluan sanoa teille vielä erään asian. Melkein kaikki ihmiset kai
luulevat, että Marcellus jätti tytärpuolelleen melko suuren omaisuuden
perinnöksi, vai kuinka?»

»Kyllä, luullakseni.»

»No antakaa niiden sitten ollakin siinä luulossa. Silloinhan niillä
on jotakin puhumista. Ne arvailevat, kuinka rikas tyttönen mahtaakaan
olla, sen sijaan, että laskisivat almanakasta, milloin Zoeth ja minä
joudumme köyhäinhuoneeseen.»

»Hm! Ymmärrän. Ette halua tulevan tiedoksi, että te ja toverinne
otatte hänet lapseksenne ja rupeatte kasvattamaan häntä paljaasta
ystävällisyydestä ja myötätunnosta.»

»Joutavia! Vai myötätunnosta! Marcellus oli sitäpaitsi ystävällinen
ja antelias meille ennen vanhaan. Olisihan surkeaa, ellemme kykenisi
tarttumaan ruoriin vuorostamme nyt.»

Tuomari hymyili. »Olette paljon halukkaampi siihen nyt kuin viimeksi
tavatessamme, kapteeni Shad», hän huomautti. »Nähtävästi olette
muuttanut mielenne kokonaan.»

Kapteenikin nauroi. »Niin olenkin», hän myönsi. »Ehkä minussa ei
kumminkaan ole tapahtunut niin suurta muutosta kuin luulette. Minulla
on tapana antaa tuulen ensin hieman puhaltaa, ennenkuin valmistaudun
tyyntymään. Mutta olkoon asia nyt miten tahansa, tuo tyttönen voi
kyllä muuttaa jokaisen mielen. Hän on erilainen kuin kaikki muut hänen
ikäisensä tytöt. Hän on kaunis kuin pieni taulu, suloinen ja raikas
kuin makea kesäomena. Hän ei kiusaa eikä ärsytä ketään, eikä hän
valehtelekaan, ei edes silloinkaan, kun asianhaarat minunkin mielestäni
oikeuttaisivat parin piirun verran silloin tällöin. Hän on hiipinyt
sydämeeni tavalla tahi toisella, vaikka olen luullutkin sydäntäni
näkinkengän kuortakin kovemmaksi. Mary-'Gustassa ei totisesti ole
mitään vikaa. Olenpa melkein valmis sanomaan: 'Kiitoksia, Marcellus'.»

Niin se sitten päätettiin eikä Mary-'Gusta Lathrop ollut enää vieras,
vaan tuon South Harnississa olevan omituisen perheen oikea jäsen.
Hän oli iloissaan kuullessaan uutisen, vaikka hän luonteenomaisesti
sen johdosta sanoikin vain enoilleen, että hän aikoo tulla hyväksi
tytöksi, luvaten samalla, ettei hän vie Davidia vierashuoneeseen
enää milloinkaan. Tuomari lähetti sitten loput hänen tavaroistaan
ja kapineistaan, ja aikoinaan tulivat nuo holhouspaperitkin
allekirjoitetuiksi.

»Kas niin!» huudahti Zoeth laskien kynän kädestään. »Tämä ratkaisee sen
lopullisesti, luullakseni. Nyt, Mary-'Gusta, olet pieni tyttömme, minun
ja Shad-enosi, kokonaan ja ikuisiksi ajoiksi.»

»Ei varsin niin pitkäksi ajaksi, Zoeth», sanoi kapteeni hymyillen.
»Saamme kyllä pitää hänet luonamme melko kauan, olen siitä melkein
varma, mutta jonakin kauniina päivänä, ehkä noin sadan vuoden kuluttua,
on luultavaa, että joku kaunis nuorukainen rupeaa kiertelemään häntä
ja haluaa mennä naimisiin hänen kanssaan viedäkseen hänet jonnekin
muualle. Kun asiat ovat kehittyneet niin pitkälle, mitä silloin sanot,
Mary-'Gusta?»

Mary-'Gusta mietti hetkisen. »Jos se tapahtuu vasta sadan vuoden
kuluttua», hän sanoi, »ei hän luullakseni huolikaan minusta.»

Kapteeni nauroi kuollakseen. »Ehkä voimme kumminkin vähentää tuosta
sadasta vuodesta melkoisesti», hän myönsi. »Supistakaamme se kahdeksi-
tahi viideksitoista vuodeksi. Otaksukaamme sitten, että joku», hän iski
tässä silmää Zoethille, »esimerkiksi Jimmie Bacheldor tulee silloin ja
pyytää sinua meiltä, niin mitä silloin sanot, Mary-'Gusta?»

Vastaus tuli nyt odottamattoman nopeasti.

»Kieltäytyisin», sanoi hän päättäväisesti. »Jimmie Bacheldor ei halua
pestä edes käsiäänkään. Hän kertoi minulle sen.»

Koko kesän leikki hän sitten joko kotona, kaupassa tahi rannalla, ja
kun syyslukukausi alkoi, panivat toverukset hänet kouluun. He olivat
onnellisia ja ylpeitä miehiä, kun johtajatar, neiti Dobson, sanoi, että
tyttö on liian kehittynyt ensimmäiselle luokalle, minkä vuoksi hänet
on pakko siirtää toiselle. »Vain luonnollista terävyyttä», selitti
kapteeni Shadrach. »Luonnollista terävyyttä eikä mitään muuta. Hänellä
ei ole ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia, vaan hän edistyy siitäkin
huolimatta. Miksikö? Opettaja sanoi minulle, että hän luulee tyttöä
oikeaksi parakuntiksi.»

»Eikö parakuntti tarkoita jotakin sellaista kapinetta, joka putoaa
alas?» huomautti Zoeth muistaen ilmapallon nousun, jota hän oli ollut
katsomassa piirikunnan markkinoilla.

»Hm! Niin tarkoittaakin. Hän ei luullakseni sanonutkaan parakuntti,
vaan —»

»Parasolli», keskeytti Isaiah, joka kuunteli tarkkaavaisesti.

»Ei, eikä paralysiskaan. Niin, nyt muistankin, hän sanoi tyttöä
paragoniksi.»

»Mikä tuollainen paragon sitten on?» kysyi Isaiah.

»En tiedä. Sellaiseksi hän tyttöä kumminkin sanoi.» Ja paragoni
edistyi vain luvuissaan. Hän kiinnitti myöskin yhä enemmän huomiotaan
talouteen ja enojensa ja Isaiah Chasen hommiin. Perheen elämä
muuttui vähitellen aivan toisenlaiseksi. Muutamana muistettavana
sunnuntaina meni kapteeni Shadrach jo kirkkoonkin. Sellaista ei ollut
tapahtunut vuosikausiin ja ratkaisematta jäi, seurakuntalaisetko,
Zoethko vai kapteeni itse enemmän hämmästyivät viimeksimainitun
tulosta sinne. Mary-'Gusta ei ällistynyt suurestikaan, sillä se
oli vain hänen huolellisten suunnitelmiensa tulos, suunnitelmien,
joiden tarkoitus oli huojentaa herra Hamiltonin mieltä. Zoeth ei
ollut milloinkaan sunnuntaisin poissa kirkosta eikä perjantaisin
iltajumalanpalveluksesta. Ja koska hän oli vakavasti uskonnollinen,
oli hän hyvin pahoillaan senvuoksi, ettei hänen ystävänsä ja toverinsa
välittänyt niistä asioista juuri ollenkaan.

Shadrachin vastenmielisyys kirkkoa kohtaan johtui muutamasta
entisen papin saarnasta. Saarnan aiheena oli ollut 'Jonas valaan
vatsassa'. Kapteenilla, joka oli ollut nuoruudessaan mukana
valaidenpyyntimatkoilla, oli omat mielipiteensä profeetan kuuluisaksi
tulleesta seikkailusta.

Jos pappi olisi ollut nuorempi ja hienotunteisempi mies, olisi ehkä
saarnan aiheuttama väittely loppunut hauskasti ja tuo eristäytyminen
olisi voitu välttää, mutta saarnaaja sattuikin olemaan jo vanha mies,
joka pysyi yhtä lujasti kiinni mielipiteissään kuin kapteenikin
omassaan, ja senvuoksi tulikin ero lopulliseksi.

»Tuo mies on sitten paksupäinen, jos kukaan», selitti Shadrach
kiihkeästi. »Koetin olla kohtuullinen ja olin taipuvainen myöntämään,
että tuo Jonas oli ehkä ollut niin pyörällä päästään, että hän
pudottuaan laivasta ja ajauduttuaan maihin oli ehkä voinut luulla
olleensa valaan tahi jonkun muun suuren kalan vatsassa. Pelastin kerran
muutaman merimiehen, joka oli ajelehtinut valtamerellä veneessään
viikon, eikä hän muistanut mitään, mitä oli tapahtunut ensimmäisen
päivän jälkeen. Jos olisitte sanoneet hänelle, että hän oli ollut
makrillin vatsassa, ei hän olisi voinut kieltää. Mutta minä olen ollut
mukana siksi monen valaan tapossa ja paloittelemisessa, että tiedän,
miltä ne sisäpuolelta näyttävät. Ei ainakaan mies, olkoonpa hänen
nimensä joko Jonas tahi Jehoshaphat, voi elää kolmea päivää valaan
vatsassa. Kuinka hän voisi siellä hengittää, sanokaapa se minulle?
Onko valaan selässä nyt venttiilejä ja kajuutanikkunoita? Kuinka voisi
valas elää koko tuon ajan, jos sillä olisi tuollainen hyppivä mies
vatsassaan? Ei mitenkään! Joko sen tahi tuon miehen olisi kuoltava,
panen siitä vaikka pääni pantiksi. Olen kyllä nähnyt valaan vatsasta
kaivettavan esille kaikenlaisia kapineita, joissa muutamissa oli kerran
ollut henkikin, mutta silloin niissä ei ollut enää hengen pihaustakaan,
vaan ne olivat yhdessä kasassa ja osaksi jo sulaneita. Jonas ei ollut
sulanut, vai oliko? Eikä valaskaan ollut kuollut vatsanväänteihin, vai
oliko? Sanoin kaiken tämän tuolle papille. 'Koettakaa itse, ellette
usko', sanoin hänelle. 'Parinkymmenen peninkulman päässä Orhamista
Crab Ledgen luona on kyllä valaita tarpeeksi siihen tarkoitukseen',
huomautin hänelle vielä. 'Voin melkein vannoa, että niitä nähdään
siellä jokaisena kauniina kesäpäivänä. Matkustakaa sinne laivassa ja
hypätkää mereen, niin saatte nähdä, mitä tapahtuu. Ensiksikin, ei
ainoakaan valas haluaisi teitä nielaista, toiseksi, jos se haluaa,
jauhaa se teidät ensin hienoksi hampaissaan; ja kolmanneksi jos se
nielee teidät kokonaan ja elävänä, kuolee se kymmenessä minuutissa.
Yrittäkää vain koetteeksi.' Ehdotukseni oli rehellinen, eikö ollutkin?
Mutta luuletteko hänen suostuneen siihen? Ei sitten likikään. Hän sanoi
minua ivaajaksi ja uskottomaksi, ja lisäsi, etten ymmärrä raamatusta
halkaistua sanaakaan. 'Tunnen kumminkin valaat', sanoin hänelle. Mutta
hän maleksi matkaansa haluamatta keskustella kanssani enempää. Minulle
ei kenenkään tarvitse puhua joutavia! En mene tuohon kokoushuoneeseen
enää milloinkaan.»

Eikä hän mennytkään ennenkuin Mary-'Gusta sai hänet siihen
houkutelluksi. Mary kävi säännöllisesti sunnuntaikoulua, mutta
sunnuntai-aamuisin, kun oli kaunis ilma, hän meni tavallisesti
kävelemään Shadrachin kanssa. He pitivät molemmat hyvin paljon näistä
kävelyretkistä, mutta eräänä kirkkaana aamuna selitti Mary, ettei
hän aikonutkaan lähteä kävelemään, vaan kirkkoon Zoeth-enon kanssa.
Shadrach tuli pahoilleen ja hämmästyi.

»Koira vieköön, miksi?» hän huudahti. »Luulin sinun pitävän kävelystä
kanssani.»

»Pidän paljonkin, mutta luullakseni en tee oikein, kun tulen mukaanne
joka sunnuntai. Eno Zoeth menee aina kirkkoon ja hänestä tuntuu oikein
pahalta, kun ette te tule sinne. Hän sanoi minulle niin. Hän kertoi
seurakuntalaisten luulevan, ettette kuoltuanne haluakaan päästä
taivaaseen, ja senvuoksi on hän hirveästi pahoillaan. Hän pääsee kyllä
taivaaseen, tiedätte kai sen?»

»Tiedän kyllä.»

»Tietysti hän pääsee. Hän on niin hyvä, ettei hän voi sille mitään.
Ettekö luule hänen pääsevänkään sinne, eno Shad?»

»Zoethinko? Luulen kyllä. Ellei hän sinne pääse, ei sinne sitten pääse
kukaan.»

»Eikö teistä tuntuisi ikävältä, jos pelkäisitte, ettei hän pääsekään
sinne?»

»Hm! Mutta minäpä en pelkääkään.»

»Tiedän sen, mutta hän pelkää teidän vuoksenne. Hän ajattelee paljon
teitä, aivan yhtä paljon kuin tekin häntä. Eno Shad, aion mennä
kirkkoon Zoeth-enon kanssa tänään ja haluan, että tekin tulette sinne
meidän kanssamme.»

Kapteeni siveli partaansa.

»Kuulehan nyt, Mary-'Gusta», hän sanoi. »Mihin sinä oikeastaan tähtäät?
Luuletko, että ottaisin sinut mukaani kävelemään sunnuntaisin, jos se
olisi väärin? Sano, luuletko?»

»En, mutta Zoeth-enon mielestä ei kirkossakäynti ole mitään väärää. Jos
te ja minä menemme kirkkoon hänen kanssaan, tulee hän hyvin iloiseksi.»

»Ehkä, mutta jos hän lähtee kävelemään kanssamme, tulemme me iloisiksi.
Olen pyytänyt häntä monta kertaa. Miksi hän ei voi tehdä, kuten minä
tahdon, vaan haluaa, että minun on mukauduttava hänen tahtoonsa?»

»Senvuoksi, että se hänen mielestään on väärin. Onko teidän mielestänne
kirkossakäynti jotakin rikollista, Shad-eno?»

Shadrach pudisti päätään. »Tulimmainen!» hän huudahti. »Olet todellinen
nuori asianajaja, Mary-'Gusta. Tuomari Baxter ei voisi sinulle mitään,
jos olisit hänen vastustajanaan. Kuulehan nyt kumminkin ja vastaa
rehellisesti: Etkö kuitenkin mieluummin lähtisi kävelemään kanssani,
kuin menisit tuonne kirkkoon?»

»Kyllä, paljon mieluummin.»

»Niinkö? Mutta kumminkin haluat, että luopuisimme tuosta tavasta ja
menisimme kirkkoon Zoethin kanssa sunnuntaisin hänen mielikseen.
Niinkö?»

Mary-'Gusta tarttui hänen käteensä. »Ei», hän sanoi ujosti, »vaan
luulin meidän voivan jakaa aikamme rehellisesti. Voisimmehan mennä
kirkkoon joka toinen ja kävelemään joka toinen sunnuntai. Silloin
menettelisimme oikein. Olen hänen pieni tyttönsä yhtä hyvin kuin
teidänkin, Shad-eno, enkö olekin?»

Shadrach oli masennettu ja hän meni kirkkoon tuona sunnuntai-aamuna.
Pappi ei saarnassaan puhunut halkaistua sanaakaan Jonaksesta eikä
valaasta, joten Shadrachin tunteita ei loukattu. Zoeth oli hyvin
tyytyväinen ja Mary-'Gusta oli onnellinen, koska hänkin oli.
Suunnitelma sunnuntai-päivien jakamisesta hyväksyttiin. Tämä oli vain
yksi tytön kasvattamiskyvyn näyte. Isaiah selitti, että Mary-'Gusta
kietoi heidät kaikki pikkusormensa ympärille, mutta hänkin näytti
olevan sellaiseen asioiden tilaan tyytyväinen.

Kuta vanhemmaksi Mary-'Gusta tuli, sitä enemmän hän oppi tuntemaan
enojaan, heidän tapojaan, heidän vastahakoisia luonteitaan ja heidän
mennyttä elämäänsä. Hän sai tietää vähän Hall ja Kumppanin, tuon heidän
entisen yhteisen liikkeensä vaiheista, jonka johtajana Marcellus
Hall, hänen isäpuolensa, oli ollut. Isaiah kertoi hänelle hieman
tuosta liikkeestä. »Cape Codin alueella ei ollut sen suurempaa», hän
selitti. Mary-'Gusta kysyi, miksi se ei ollut jatkanut liikettään,
jolloin Isaiah lyhyesti vastasi, ettei se ollut siinä kaikki,
rupeamatta sen tarkempiin selityksiin. Hän koetti kysellä vielä
Isaiahilta Shadrachista ja Zoethista. Edellinen ei ollut milloinkaan
ollut naimisissa, mikä Mary-'Gustasta tuntui hullunkuriselta ja hän
halusi tietää syyn siihen. Isaiah ei sanonut sitä tietävänsä. »No,
onko Zoeth-eno sitten ollut naimisissa?» kysyi hän ja Isaiah vastasi
myöntävästi.

»Kuka oli —» aloitti Mary-'Gusta, mutta Isaiah lopetti lyhyeen hänen
tiedustelunsa.

»Et saa kysellä sellaista», hän sanoi.

»Miksi en?»

»Senvuoksi, ettet saa. Enosi eivät pitäisi siitä ollenkaan, jos he
saisivat tietää, että otat selkoa heidän entisyydestään. Et saa puhua
sanaakaan milloinkaan siitä, että Zoeth-enosi on ollut naimisissa.»

»Eikö hän pitäisi minusta sitten enää, jos sen tekisin?»

»Ei, saat olla siitä aivan varma. En tiedä varmasti, mutta hän
voisi ruveta vaikka vihaamaan sinua. Et saa puhua siitä kapteeni
Shadillekaan.»

Edellytys, että Zoeth-eno voisi ruveta vihaamaan häntä, tuntui
hirveältä ja senvuoksi varoikin Mary-'Gusta koskettamasta tuohon
rauhoitettuun puheenaiheeseen, vaikka hän ajattelikin sitä melkoisesti.
Hän totesi, ettei hautausmaalla oleville kummallekaan perhehaudalle,
joista toiseen oli haudattu Gouldit ja toiseen Hamiltonit, oltu
pystytetty patsasta Zoeth Hamiltonin rakkaalle vaimolle, vaikka
edellisten polvien muita rakkaita vaimoja kyllä oli muistettu. Se
tuntui hänestä omituiselta. Kuta enemmän hänen kasvatuksensa edistyi,
sitä enemmän hän luki ja sepitti lukemisensa perusteella monta
kuviteltua romaania, joiden sankarina oli Zoeth ja sankarittarina
kauniita naisia, jotka olivat kuolleet nuorina ehkä jossakin
haaksirikossa ja joiden nimiä ei saatu mainita senvuoksi, että... Hän
ei voinut keksiä mitään tyydyttävää ratkaisua tuolle senvuoksi-sanalle.
Haaksirikon ja sitä seuraavan muun hautaamisen sai hän siitä,
ettei hautausmaalla ollut minkäänlaista muistomerkkiä. Monen hänen
koulutoverinsa vanhemmat oli haudattu mereen ja ehkä viimeinen rouva
Hamilton oli haudattu myöskin sinne. Mutta eihän Zoeth milloinkaan
ollut ollut merillä.

Muutamana lauantai-iltana, hän oli silloin noin kymmenvuotias, oli hän
ullakolla. Ullakko oli tullut nyt hänelle samanlaiseksi pyhäköksi kuin
Ostablessa nuo vanhat vaunut. Hän vetäytyi sinne aina silloin, kun hän
halusi olla yksinään lukeakseen, leikkiäkseen tahi kirjoittaakseen.
Tänä iltapäivänä penkoi hän arkkuja ja merimieskirstuja löytääkseen
jostakin sopivan puvun Roselle. Puku oli tietysti oleva miehelle
aiottu, sillä ullakolla ei ollut minkäänlaisia naisvaatteita, mutta
niissä leikeissä, joita hän leikki yksinään nukkineen, sai Rose, joka
oli perheen suurin jäsen, usein vaihtaa pukunsa miesmäiseksi.

Mary-'Gusta oli kyllä penkonut arkut ja kirstut jo läpi ennenkin,
mutta nyt hän kumminkin löysi taasen jotakin uutta. Muutaman vanhan
arkun, jossa oli nähtävästi kapteeni Shadrachin omaisuutta, kannen alta
löysi hän jonkunlaisen taskun, jonka voi sulkea kannella ja säpillä.
Tuossa taskussa oli vanhoja papereita, vanhoja lääkemääräyksiä ja muuta
sellaista, ja eräs valokuva, joka kiinnitti suuresti hänen huomiotaan.
Se oli kyllä kellastunut ja vaalennut, mutta se oli kumminkin vielä
aivan selvä.

Kuva esitti hiekkaan isketyille paaluille rakennettua suurta
rakennusta, jonka takaa näkyi lastaussilta ja purjehtivia kuunareita.
Sillalla ja rakennuksen päässä oli korkeita tynnyri-pinoja. Oven
yläpuolelle oli maalattu: »Hall ja Kumppanit. Kalojen tukkukauppa.»

Kilpi yksinään oli jo hyvin mielenkiintoinen. Selvästi esitti tuo
kuva rakennusta, jossa hänen isäpuolensa, kapteeni Gouldin ja herra
Hamiltonin kauppa oli sijainnut vuosia sitten. Mutta vieläkin
mielenkiintoisempi oli sillalla kilven alla seisova miesryhmä. Tuossa
ryhmässä oli neljä miestä, joiden puvut ja hatut, erittäinkin hatut,
näyttivät omituisilta ja vanhanaikaisilta. Mary-'Gusta tunsi tahi
luuli ainakin tuntevansa heistä pari, nimittäin kapteeni Shadrachin
ja herra Hamiltonin. He näyttivät tietysti paljon nuoremmilta, heidän
hiuksensa eivät olleet vielä harmaat ja Zoethilla oli leukaparta,
mutta Shadrachilla ainoastaan viikset. Huolimatta kumminkaan noista
omituisuuksista ja kummallisista vaatteista, luuli hän kuitenkin
varmasti tuntevansa heidät. Ja tunnettuaan heidät tunsi hän myöskin
ryhmän keskimmäisen miehen, isäpuolensa, kapteeni Marcellus Hallin.
Mutta tuota neljättä, paitahihasillaan olevaa, joka oli muita selvästi
nuorempi, kaunis ja harteikas nuorukainen, hän ei tuntenut.

Hän katsoi valokuvan taakse, johon oli kirjoitettu: »Hall ja Kumppanin
omistajat. Otettu elokuun 19:nä päivänä 1877.

Marcellus Hall.

Zoeth J. Hamilton.

Edgar S. Farmer.

Shadrach B. Gould.»

Nimet oli kirjoitettu eri käsialoilla. Selvästi oli kukin kirjoittanut
nimensä kuvan taakse.

Mary-'Gusta tarkasteli valokuvaa vielä kerran. Sitten hän otti sen
mukaansa ja meni keittiöön. Isaiah istui hellin vieressä olevassa
tuolissa ja luki sanomalehteä.

»Herra Chase», sanoi Mary-'Gusta, »kuka on Edgar S. Farmer?»

Jos Chasen tuoli olisi ollut tuo milloinkaan unhottumaton huonekalu,
jonka pohjaan soittolaatikko oli sijoitettu, ja jos tuo soittolaatikko
olisi äkkiä ruvennut soimaan, ei Isaiah olisi voinut nousta seisoalleen
sen nopeammasti. Hän kirjaimellisesti hyppäsi jaloilleen ja lehti lensi
lattialle hänen kynsistään. Hän pyörähti kysyjään päin.

»Mitä?» hän huudahti. »Mitä sanoitkaan?»

Hän oli kalpea, todellakin kalpea. Mary-'Gusta pelästyi.

»Kysyin vain —» hän änkytti. »Kysyin vain, kuka — mikä teitä vaivaa,
herra Chase?»

Isaiah heilautti kättään. »Mitä sinä kysyit?» hän tiukkasi.

»Kysyin, kuka Edgar S. Farmer on, en muuta. En tarkoittanut mitään,
sillä en tiennyt —»

»Ole vaiti, Herran nimessä! Mitä tiedät Edgar S. Farmerista? Kuka on
kertonut sinulle hänestä?»

Tyttö pelästyi yhä enemmän, sillä Isaiahin seuraava teko ei
rauhoittanut häntä ollenkaan. Hän meni nimittäin ovelle, katsoi kadulle
ja sulki sitten sekä lukitsi oven, ennen kuin Mary-'Gusta ennätti
vastata sanaakaan.

»No nyt», sanoi hän tullen aivan Mary-'Gustan viereen ja katsoen häntä
suoraan silmiin, »kuka on kertonut sinulle Ed Farmerista?»

»Ei kukaan, vannon sen.»

»No jonkun kai on täytynyt kertoa sinulle hänestä, sillä miten sinä
muutenkaan tietäisit?»

Mary-'Gusta ojensi hänelle epäröiden valokuvan. »Hänen nimensä on
kirjoitettu tähän», hän sanoi.

Isaiah sieppasi sen hänen kädestään. Hän katsoi ensin kuvaan ja sitten
tyttöön.

»Hm», hän sanoi epäilevästi. »Näen sen. Kuka antoi tämän sinulle?»

»Ei kukaan. Löysin sen muutamasta ullakolla olevasta vanhasta arkusta.»

»Hm! Löysitkö todellakin? Tulimmainen sentään! Oletko näyttänyt sitä
muille kuin minulle?»

»En, vannon sen. Löysin sen juuri äsken.»

»No, olipa kumminkin onni! Oliko se jossakin arkussa? Kenen arkussa?»

»Jossakin Shad-enon luullakseni.»

»Hm! Se voi kylläkin olla mahdollista.
Mutta mikä pani sinut tekemään tuon äskeisen kysymyksen?»

»Tunnen nuo toiset. Tunnen isäpuoleni, Zoeth- ja Shad-enon, mutta en
tunne tuota Farmeria. Siinä on: 'Hall ja Kumppanin omistajat', ja
sitten kaikkien nimet. Senvuoksi ajattelin, että ehkä herra Farmer on —»

»Älä välitä ollenkaan, kuka hän on. Hän oli suuri roisto, jonka
nimeä ei saa mainita tässä talossa. En voi kertoa sinulle muuta etkä
saa kyselläkään enempää. Jos Zoeth- tahi Shad-enosi kuulisi sinun
kyselevän hänestä, eivät he, luullakseni, tietäisi, mitä he silloin
tekisivätkään. Aion repiä tämän valokuvan kappaleiksi.»

Hän oli jo repäisemäisillään kuvan rikki, kun tyttö tarttui hänen
käteensä.

»Ei, ette saa!» hän huudahti. »Voi älkää, sillä eihän se ole minun,
vaan Shad-enon. Ette saa repiä sitä. Antakaa se minulle.»

Isaiah epäröi. »Sinulleko?» hän sanoi. »Mitä aiot sillä tehdä?»

»Panen sen sinne, josta sen löysinkin. Varmasti! Panen sen varmasti
sinne, Isaiah.»

Isaiah mietti. Sitten hän ojensi valokuvan tytölle melko
vastahakoisesti.

»No, tässä saat sen», sanoi hän, »kunhan vain panetkin sen sinne. Ja
kuulehan vielä, Mary-'Gusta. Älä koske siihen milloinkaan enää äläkä
kerro kummallekaan enollesi, että olet löytänyt sen. Ymmärrätkö?»

Mary-'Gusta lupasi. Hän riensi takaisin ullakolle ja pisti kuvan arkun
taskuun. Hän ei puhunut siitä sitten enempää kuin Isaiahkaan, mutta
kun hän sen jälkeen sepitti jonkun kuvitellun romaanin, jonka sankari
oli herra Zoeth Hamilton, lisäsi hän nyt sen henkilökuntaan erään
roistonkin, jonka nimi oli Edgar S. Farmer. Ja Hall ja Kumppanilla,
hänen isäpuolensa liikkeellä, oli ollut neljäskin hyvin salaperäinen
osakas, joka oli suuri roisto.




VIII.


Kesät ja talvet tulivat ja menivät, ja Mary-'Gustan syntymäpäivät
tulivat ja menivät niiden mukana. Hän tuli pitemmäksi ja
naisellisemmaksikin. Hänen paikkansa apulais-emännöitsijänä
tunnustettiin nyt ja Isaiahkin neuvotteli hänen kanssaan
talousasioista. Ja mitä hänen enoihinsa tulee, johti hän heitä,
kysyttiinpä häneltä neuvoa tahi ei. He pääsivät nyt noiden hylättyjen
nukkien paikalle: Mary oli jo liian vanha leikkimään nukilla, mutta
Davidia hän kyllä kasvatti ja helli yhtä paljon kuin ennenkin. Jos
Zoeth-eno vilustui, vaati hän häntä pukeutumaan lämpimästi, ja hän
piti myöskin huolta siitä, että nuo lämpimät vaatteet olivat käsillä
tarvittaessa. Jos hän taasen huomasi, että Shad-enolla oli rikkinäiset
sukat, torui hän enoaan lempeästi ja toi hänelle heti puhtaat ja
ehyet sijaan. Hän valitsi heille puvut ja vaati, että heidän kenkänsä
kiilloitettiin sunnuntaisin. Hän auttoi heitä kaupassa ja joskus
voi tapahtua, että he voivat poistua kaupasta yhdessä tarvitsematta
turvautua Annabelin apuun. Alussa vastustivat toverukset, erittäinkin
kapteeni Shadrach, tuota ylivalvontaa ja sekautumista, mutta
Mary-'Gusta ajoi hienotunteisesti ja valtioviisaasti kaikki aikeensa
läpi, ja jonkun ajan kuluttua lakkasi kapteeni vastustamasta ja
mukautui tuohon välttämättömään melkeinpä mielellään.

»Aivan hyödytöntä, Zoeth», hän sanoi muutamassa tilaisuudessa, »olen
puhunut puhumasta päästyänikin, mutta siitä huolimatta käytän kumminkin
kaulahuivia. Sanoin hänelle, että se on liian hyvä jokapäiväiseen
käytäntöön, ja huomautin, että olen hankkinut sen sunnuntaipäiviä
varten, mutta nyt ei ole mikään sunnuntai, ja kumminkin on se
kaulassani. Hän sanoi tätä kauniiksi, mutta tuota toista rumaksi,
sanoen nyplänneensä tämän minulle, enkähän muistakaan, mitä kaikkea
hän puhui. Asiat näyttävät nyt olevan sillä kannalla, etten saa enää
hallita omaa kaulaanikaan.»

»Kaunis se onkin», huomautti Zoeth, »ja hän on nyplännyt sen sinulle.
Huomasin, ettet estänyt häntä sitomasta sitä kaulaasi, vaikka
vaikeroitkin, ettet halua käyttää sitä.»

Shadrach huokaisi. »Kun ajatellaan», vaikeroi hän, »että kapteeni Shad
Gould, mies, joka on komennellut sellaista suurta matruusilaumaa,
joutuu lopulta tuollaisen tyttö-heilakan komennettavaksi, ei sitä koira
vieköön voi oikein uskoa. Mikään ei voi olla nolompaa.»

Zoeth hymyili. »Ah, ole vain tyytyväinen, Shadrach», sanoi hän.
»Voit tuon komennon alaisena yhtä mainiosti kuin kaikki muutkin
tuntemani henkilöt. Tiedät vallan hyvin, ettei mikään tuntunut sinusta
mieluisemmalta kuin se, että hän sitoi tuon huivin kaulaasi. Irvistelit
kuin kissa koko ajan.»

»Enpähän. Yskin, vaan en irvistellyt. Et osaa erottaa rykimistä
irvistyksestä.»

Zoeth muutti nyt puheenaihetta. »Kaulahuivisi on hyvin kaunis», hän
selitti. »Tässä kaupungissa ei ole muita kuin ehkä Philander Bearsen
vaimo, joka osaa nyplätä paremmin kuin Mary.»

Shadrach tuhautti nenäänsä. »Mitä sinä nyt puhutkaan?» hän tiuskaisi.
»Että Bearse ei tule milloinkaan näkemään sitä päivää, jolloin hän voi
nyplätä näin. Eikä hän kykene tekemään muutakaan paremmin. Ajattele
vain, miten makeiskauppamme on edistynyt sen jälkeen kuin Mary-'Gusta
järjesti näytelaatikon uudestaan. Sinusta oli entinen tapa kyllin hyvä
ja mielestäsi tuntui muutos joutavalta, mutta hän muutti sen kumminkin
ja nyt olemme myyneet kolme kertaa enemmän makeisia kuin ennen.»

Zoeth hymyili yhä sydämellisemmin. »Muistelen sinun puhuneen
paljon tuosta näytelaatikosta», hän huomautti. »Annoit minulle
vihjauksen, että sallisin hänen järjestää sen. Annabel käväisi
täällä eräänä päivänä ja sanoi ihmisten kummastelevan, että sallimme
kolmentoistavuotiaan tytön hoitaa kauppaamme.»

»Vai sanoi hän niin. Hän on kateellinen ja puhui sen mukaan.
Ja ajattele, että juuri hän sanoi sen. Tuo Annabel on paljasta
messinkiä, kuten laivan kiikarikin. Tulimmainen sentään, olen ylpeä
tuosta näytelaatikosta samoin kuin Mary-'Gustastakin. Hän ei erehdy
milloinkaan, en ainakaan muista, että hän olisi erehtynyt.»

»En minäkään, en kaulahuiveissakaan. Kas niin, Shadrach, tunnen sinut.
Puhut nöyryytyksestä ja sellaisesta, mutta olet yhtä hullautunut
Mary-'Gustaan kuin, kuin —»

»Kuin sinäkin, Zoeth. Ehkä olenkin. Kun hän ensin eksyi luoksemme,
kuten sinä ehkä sanoisit, oli tapanani ihmetellä, miten me tulisimme
toimeen hänen kanssaan, mutta nyt ihmettelen, miten me ennen voimme
tulla toimeen hänettä. Jos hänet nyt vietäisiin pois luotamme, en
ymmärrä —»

»Ssh, Shadrach, älä nyt viitsi puhua sellaista.»

Mary-'Gusta edistyi koulussa hyvin. Neljäntoistavuotiaana hän pääsi
alkeiskoulusta ja syksyllä hänen piti mennä jatko-opistoon. Hänen
toverinsa pitivät hänestä, vaikka hän ei milloinkaan hakenutkaan heidän
ystävyyttään.

Huviretkillä ja kirkollisissa juhlissa oli hänellä aina pieni seurue
ympärillään, ja tuon seurueen muodostivat pääasiallisesti South
Harnissin pojat. Mutta Mary-'Gusta, vaikka hän pitikin paljon pojista
ja tytöistä, ei näyttänyt milloinkaan pitävän enemmän toisesta kuin
toisestakaan, ja hän työskenteli siksi ahkerasti taloudessa ja
kaupassa, ettei hänellä ollut aikaa seurustella paljonkaan nuorten
ystäviensä kanssa. Hän sanoi niiden seuraa ikävystyttäväksi. Hän nauroi
sellaiselle, että hänellä olisi joku erikoinen poikaystävä, kuten
muutamilla hänen ikäisillään tytöillä, jotka olivat samalla luokalla
kuin hänkin, ja joiden mielestä sellainen oli välttämätön heidän
ikäisilleen neitosille. Hänellä oli enonsa ja Isaiah, joista hänen oli
pidettävä huolta, ja poikaystävät olivat hänen mielestään naurettavia
ja puheleminen niistä, kuten nuo tytöt tekivät, oli vieläkin
naurettavampaa.

Seuraava kesä — kesä ennen Mary-'Gustan viidennettätoista syntymäpäivää
— oli vilkkaampi South Harnississa kuin milloinkaan ennen. Sen
myöhemmän loistokauden, jolloin siitä muodostui kuuluisa kylpylä,
ensimmäiset merkit alkoivat jo näkyä. Uusia huviloita oli rakennettu
Bostonin, New Yorkin ja Chicagon raharuhtinaille, ja puhuttiin myös
uusista hotelleista. Oli myös liikkeellä huhuja uusista kaupoista,
mutta toverukset olivat taipuvaisia uskomaan, että ne olivat vain
paljaita huhuja, ja suhtautuivat niihin senvuoksi tyynesti. Kauppa oli
tavattoman vilkasta ja Mary-'Gustan myyjättärenä olo häiritsi kovasti
hänen apulais-emännöitsijän velvollisuuksiaan.

Muutamana kauniina ja kirkkaana heinäkuun aamuna hän tuli kauppaan
varhain senvuoksi, että toverukset voisivat mennä kotiin syömään
aamiaista. He menivätkin ja Mary-'Gusta alkoi levitellä tahmeita
kärpäspapereita myymäpöydälle ja muihin samanlaisiin paikkoihin.
Kärpäset ovat suureksi vaivaksi South Harnissin asukkaille
keskikesällä, ja erittäinkin kapteeni Shad inhosi niitä. Juuri kun hän
sai viimeisen paperin sijoitetuksi, tulivat muudan nuorukainen ja nuori
tyttö kauppaan. Mary-'Gusta tunsi heidät molemmat. Tyttö oli erään
varakkaan kesävieraan, herra Keithin Chicagosta, seitsentoistavuotias
tytär. Keitheillä oli hieno huvila kaupungin toisessa päässä olevalla
jyrkällä kalliorannalla. Hänen seurassaan oleva nuorukainen oli
tytön veljen ylioppilastoveri, kuten kerrottiin. Hänellä oli hyvin
tavallinen sukunimi, Smith, mutta hänen ristimänimensä oli Crawford ja
hän oli kotoisin jostakin kaukaa Lännestä. Hän oli kookas ja kaunis,
ja Bostonin lehdet kertoivat, että hän oli Harvardin yliopiston
jalkapallojoukkueen parhaimpia pelaajia. Urheilulehdet kirjoittivat
ja ennustivat, että hän seuraavana vuonna tulee olemaan aivan
ylivoimainen. Useimmat Mary-'Gustan tyttöystävät ja tuttavat arvioivat
hänet aivan erinomaiseksi ja kadehtivat Edna Keithiä.

Tänä aamuna olivat sekä hän että Keithin tyttö pukeutuneet hienoimpiin
kesäpukuihinsa. Nuoren Smithin valkoiset flanellihousut olivat
huolellisesti silitetyt taitteelle, hänen sininen sarssikangasnuttunsa
oli aivan rypytön, hänen kaulahuivinsa ja sukkansa olivat
moitteettomat ja hänen lakkinsa oli sellaista kuosia, että South
Harnissin nuorukaiset tulisivat luonnollisesti käyttämään sellaisia
seuraavana kesänä, vaan ei nyt. Katsottuna noin kokonaisuudessaan,
kuten kapteeni Shadrach olisi sanonut, oli Crawford Smith puhdas ja
kaunis ilmestys, jonka hän epäilemättä tiesikin, koska hän oli vain
kahdeksantoistavuotias.

Mary-'Gusta kuuli, että hän ja Keithin tyttö olivat muiden valitsemina
tulleet ostamaan muutamia tarpeita, ostereita ja altteekakkuja,
suunniteltua Setuckit Point'ille tehtävää huviretkeä varten. Ednan
veli, Sam Keith, ja muut huviretkeilijät olivat menneet Jabez Hedgesin
asuntoon, koska Jabez oli luvannut antaa heille sieltä simpukat ja
muut tarvittavat välineet. Sitten kuin Edna toverineen oli toimittanut
ostoksensa Hamilton ja Kumppanilla, oli heidän määrä tavata muut
simpukankauppiaan luona. Sitten piti koko joukon mennä laivasillalle ja
sieltä purjeveneeseen.

Neiti Edna, joka oli hyvin puhelias, kertoi tämän kaiken Mary-'Gustalle
heti. Sitten hän ilmoitti myöskin, että heillä on tulinen kiire.

»Sanoimme Samille ja muille, että tulemme simpukankauppiaan luo
kymmenen minuutin kuluttua», hän sanoi, »ja ellemme joudu sinne
ajoissa, suuttuu Sam kovasti. Hänestä on odottaminen kaikista ikävintä
ja me olemme jo viipyneet liian kauan. Tämä on kaikki sinun syytäsi,
Crawford. Miksi jäitkään kuuntelemaan tuon hedelmäinmyyjän puheita,
vaikka kielsin?»

Hedelmäinmyyjällä tarkoitti hän herra Gaius Smallia, joka piti omasta
äänestään, vaikka hän änkyttikin. Kahdentoista appelsiinin myynnistä
sai Gaius pitkän esitelmän aiheen — »neljäkymmentä venyttelyä ja
kymmenen änkytystä jokaiselle appelsiinille», kuten kapteeni Shad olisi
sanonut.

»Sanoinhan sinulle jo, ettet saa päästää häntä alkuun», jatkoi
neiti Keith hellästi. »Hän puhuu iankaikkisesti, jos hän vain saa
tilaisuuden. Mutta sinä et kumminkaan totellut. Kysyit häneltä, onko
hänellä varastossa granaattiomenia ja leipäpuun hedelmiä. Hullutusta!
Olen varma, ettei hän tiedä, mikä granaattiomena onkaan. Olit
niin vakava ja hän oli niin naurettava. Luulin jo kuolevani. Olet
lystillisin olento maailmassa, Crawford Smith! En tiedä oikein, mitä
sinulle tekisin.»

Oli selvää, etteivät hänen mielipiteensä nuoresta Smithistä eronneet
ollenkaan muiden hänen ikäistensä tyttöjen katsantokannasta. Crawford
itsekin näytti olevan melko selvillä noista mielipiteistä. Kun ihminen
kahdeksantoistavuotiaana nostetaan jalustalle kunnioitettavaksi ja kun
hänen huonointakin pilaansa pidetään järjen mestarinäytteenä, joutuu
epäjumalankuva vaaraan ja valloitetun aseman hallussapidon aiheuttamat
ponnistukset voivat aiheuttaa luhistumisen. Crawford ei ollut kuin
kahdeksantoistavuotias melko hyvä poika, mutta häntä oli kunnioitettu
jo melkoisesti. Hän oli aivan yhtä herkkätunteinen kuin muutkin hänen
ikäisensä nuorukaiset, millä toteamisella tarkoitamme juuri sanomaamme
emmekä muuta.

»No niin», hän sanoi tyytyväisesti hymyillen, »opimme joka tapauksessa,
miten sana granaattiomena on lausuttava. Aluksi on äännähdeltävä
jotensakin kuin koiraa houkuteltaessa ja sitten lopetettava röhkinällä
kuin sika. Minun olisi pitänyt kysyä häneltä persikoita, jolloin hän
luultavasti olisi ruvennut sähisemään kuin kissa.»

Sitten kuin neiti Keith oli toipunut naurunpuuskastaan, selitti hän,
että Crawford aivan tappaa hänet.

»Mutta meidän on kiiruhdettava», sanoi hän. »Tarkoitan todella, mitä
sanon. Crawford, osta nyt nuo tavarat, silla minä en voi muuta kuin
muistella tuota hedelmienmyyjää ja nauraa.»

Hän jäi ovelle ja nuorukainen tuli myymäpöydän luo. Hän tarkasteli
huvitettuna kauppaa, jossa olevat tavarat eivät Mary-'Gustan
alituisesti uusiutuvien siistimisien vuoksi enää olleet sellaisessa
epäjärjestyksessä kuin silloin, jolloin toverukset ainoastaan olivat
niistä vastuussa, mutta niiden monenlaisuus oli vieläkin hyvin
huomattava.

»Hm», huomautti Crawford, »olen unohtanut, mitä meidän piti
ostaa, mutta vaikka se nyt olisi ollut mitä tahansa, voidaan se
varmasti löytää täältä. Millainen suurenmoinen varasto! Esitä minut
omistajattarelle, Edna.»

Edna nauraa hihitti.

»Hän ei ole mikään omistajatar», hän sanoi, »vaan apulainen. Hänen
nimensä on — olen unhottanut nimenne, kultaseni. Sanokaa se meille.»

»Mary Lathrop», vastasi Mary-'Gusta lyhyesti. Hän ei pitänyt, että
häntä sanottiin kultaseksi, ja vielä vähemmän hän piti tuosta
suojelevasta tavasta, millä se lausuttiin. Edna Keith oli kyllä
vanhempi kuin hän, mutta ei kumminkaan tarpeeksi vanha voidakseen
kohdella suojelevasti muita.

»Ah niin, niinhän se olikin», sanoi tuo nuori neiti. »Mutta ihmisethän
nimittävät teitä tavallisesti jotenkin muuten, jotenkin hullunkurisesti
— ah, nyt sen jo muistankin — Mary-'Gustaksi, eikö niin? Tiesin, että
se kuulostaa hullunkuriselta. Mary-'Gusta, tämä on herra Smith. Hän
haluaa ostaa jotakin, ja hänellä on hirveän kiire.»

»Olen lumottu, Mary-'Gusta», sanoi Smith, mutta Mary-'Gusta ei ainakaan
näyttänyt lumotulta. Hän kysyi vain, mitä nuorukainen haluaa.

»Kunpa sen nyt muistaisin», sanoi tuo nuori herrasmies iloisesti.
»Muistaakseni meillä oli ne kirjoitettuina muistiin, eikö ollutkin,
Edna? Luettelo on sinulla, luullakseni.»

Edna kaivoi luettelon, muutaman töhrityn kirjekuoren, esille. Crawford
tarkasteli sitä.

»Samin käsiala ei näytä juuri painetultakaan», hän huomautti, »mutta
luullakseni voin kumminkin arvata sanat. No niin, tässä on ensiksikin
naula voita. Missä tämän kaupan voi-osasto on, Edna?»

Edna selitti uuden naurunpuuskan jälkeen, ettei hän tiennyt.

»Epäilemättä neiti Mary-Jane tietää», jatkoi hänen toverinsa. »Tietysti
hän tietää. Se näyttää olevan tuolla tuon öljytakin takana. Siirtäkää
takkia ja avatkaa ovi, niin siellä on jäälaatikko voineen. Kääryt ovat
sieviä, kiinteitä ja mukavia. Naula vain, Elizabeth Eliza. Kiitoksia.»

»Hänen nimensä ei ole Elizabeth Eliza», tiuskaisi neiti Keith. »Eikö
hän ole hirveä, Mary-'Gusta? Älkää vain suuttuko hänelle.»

»En minä suutukaan», sanoi Mary-'Gusta nopeasti. »Mitä muuta haluatte?»

Crawford katsoi luetteloon. »Seuraava laji näyttää olevan», hän sanoi,
»jonkunlaista liikkiötä. Punastun lausuessani sen nimen, mutta minun
kai on pakko. Pippuroitua liikkiötä. Onko teillä sellaista liikkiötä,
Mary-'Gusta?»

Mary-'Gusta otti liikkiölaatikon hyllyltä. Crawford pudisti päätään.

»Kun ajattelen, että noin nuori tuntee tuollaisenkin liikkiön niin
hyvin, niin minua aivan hirvittää», hän sanoi. »Hän ei kuitenkaan lausu
sen nimeä. Otaksukaamme kumminkin, että olisin kysynyt, millaista
liikkiötä teillä on, niin mitä olisitte silloin vastannut?»

Mutta Mary-'Gusta ei vastannut mitään. Hän oli hyvin vihoissaan, mutta
hän oli päättänyt, ettei hän näytä sitä kiusaajalleen.

»Olette harvapuheinen nuori nainen», totesi herra Smith. »Seuraava
näyttää olevan kuusi purkkia altteekakkua. Missä sellainen osasto on,
Mary-Jane?»

Mary-'Gusta epäröi. Altteekakkupurkit olivat myymäpöydän alla olevalla
hyllyllä makeislaatikon alla. Mutta sivuhuoneessa oli avaamaton
laatikko tuoretta sellaista, jota oli juuri saapunut Bostonista
tukkukauppiaalta. Zoeth-eno oli sanonut pelkäävänsä, että nuo
myymäpöydän alla olevat ovat jo vanhentuneet.

Neiti Keith hermostui. »Voi, kultaseni», hän huudahti, »tämä käy niin
hitaasti. Tiedän, ettei Sam eivätkä muutkaan rupea odottamaan meitä
enää pitempää aikaa.»

Hänen toverinsa vihelsi. »Onko tuo sana 'kiire' South Harnissinkin
sanakirjassa, Edna?» hän kysyi. »Mitä luulette, Mary-Jane?»

Mary-'Gusta oli kumminkin päättänyt, ettei hän kiiruhda. Tuo
ylimielinen nuorukainen halusi että hän joutuisi, ja siinä oli jo
tarpeeksi viivyttelemisen aihetta.

Nuori Smith huokaisi alistuvaisesti: »Edna», hän sanoi, »ehdotan, että
istuudumme. Tuota sanaa ei löydy sanakirjasta.»

Kaupassa ei ollut muuta kuin yksi tuoli, lukuunottamatta
myymäpöydän takana olevia. Neiti Keith istuutui siihen huudahtaen
kärsimättömyydestä. Crawford Smith, joka vihelsi surullista
valitusvirttä, maleksi myymäpöydän päähän ja istuutui muutamalle
naulalaatikolle.

Mary-'Gustakin huudahti. On hyvä katsoa aina ennen eteensä kuin hyppää
ja joskus voi olla terveellistä tehdä se ennen istuutumistakin. Tuossa
laatikon kannella oli arkki tuota tuoretta tahmeaa kärpäspaperia.
Ennenkuin Mary-'Gusta ennätti varoittaa ja vaikka hän olisi halunnutkin
sen tehdä, joutuivat tuon nuoren herrasmiehen pilkuttomat valkoiset
flanellihousut ja kärpäspaperi kosketuksiin keskenään, läheiseen ja
tarttuvaan kosketukseen.

Mary-'Gusta peitti suunsa kädellään. Crawford katsoi häneen, huomasi
hänen katseensa suunnan ja silmäsi sitten itsekin siihen suuntaan.
Hänen vihellyksensä loppui muutaman säkeen keskelle ja hänen kasvonsa
muuttuivat heti samanvärisiksi kuin hänen sukkansa ja huivinsakin
olivat, nimittäin karmosiinin punaisiksi, joka on hänen yliopistonsa
valittu väri.

Istuessaan oven vieressä ei neiti Keith voinut nähdä myymäpöydän
päähän. Hän ei siis aavistanutkaan noille valkoisille flanellihousuille
tapahtunutta onnettomuutta. Mutta Mary-'Gusta sekä näki että tiesi sen
ja hän huomasi myöskin, että herra Smithkin tiesi.

»Ah, kultaseni», huudahti Edna kärsimättömästi. »Olemme nyt hirveästi
myöhästyneet. Emme pääse sinne mitenkään ajoissa. Sam ei odota meitä
enää, tiedän sen varmasti. Missä nuo altteekakut nyt ovatkaan? Ettekö
voi kiiruhtaa, Mary-'Gusta?»

Mary-'Gustan silmät säteilivät ja hänen liikkeensä olivat hirveästi
harkittuja. Hän otti pöydän alta laatikollisen noita altteekakkuja.

»Täällä on muutamia purkillisia», hän sanoi, »mutta pelkään, että ne
ovat vanhentuneita. Tuoreet, joita juuri äsken saapui, ovat muutamassa
laatikossa tuolla varastohuoneessa. Tuota laatikkoa ei ole kumminkaan
vielä avattu. Jos teillä on aikaa odottaa, avaan sen.»

Nuori Smith ei sanonut mitään, mutta neiti Keith puhui sitä enemmän.

»Emme tietystikään voi odottaa», hän sanoi. »Olen varma, että nuokin
kyllä kelpaavat, eivätkö kelpaakin, Crawford?»

Mutta Crawford ei vastannut nytkään. Mary-'Gusta, jota huvitti
tilanteen muuttuminen yhtä paljon kuin sen alku oli häntä suututtanut,
ehdotti nyt jotakin.

»Olkaa nyt hyvä ja tulkaa katsomaan näitä», sanoi hän pahansuovan
vakavasti laatikolla istuvalle nuorelle herrasmiehelle, »niin voitte
ehkä sanoa, ovatko nämä tarpeeksi tuoreita.»

Mutta tuo nuori herrasmies ei noussut. Hänen kasvonsa säilyttivät
kirkkaan värinsä ja hänen huulensa liikkuivat, mutta hänen vastauksensa
ei ollut niin kova, että se olisi kuulunut. Hänen iässään tuntuu
pelko näyttää naurettavalta, erittäinkin nuoren ja viehättävän naisen
seurassa, kamalammalta kuin mikään muu. Eikä Edna Keith ollut ainoa
tyttö huviretkeläisten joukossa, vaan siellä oli muitakin. Edna
kertoisi varmasti kaiken heille. Crawford Smith odotti hirveätä päivää,
oikeata vastusten ja nöyryytyksien päivää, jonka kuluessa hän oli oleva
naurunaiheena voimatta itse ottaa nauruun osaa. Ja Sam Keith, joka oli
kiinnittänyt muiden huomion hänen pulskaan ulkomuotoonsa, rupeaisi
varmaankin ivailemaan — ei ainoastaan täällä South Harnississa, vaan
muuallakin — Cambridgessä esimerkiksi. Joku vanhempi mies olisi vain
noussut, naurahtanut, vaikka häntä ei olisikaan naurattanut, ja
lausunut mielipiteensä kärpäspaperista. Mutta Crawford ei ollut vielä
mies, vaan ylimenoiässä oleva nuorukainen, poika, joka suuresti toivoi,
että muut pitäisivät häntä miehenä. Hän istuikin senvuoksi, kunnes
nouseminen oli jo myöhäistä, jolloin hän toivoi, että hän olisi heti
noussut.

»No Herra siunatkoon», huudahti nyt hermostunut neiti Keith, »miksi et
nouse katsomaan niitä, Crawford? Mitä sinä oikeastaan odotat?»

Kannattaen altteekakkulaatikkoa käsillään katseli Mary-'Gusta
naulalaatikolla istuvaa nuorukaista. Heidän katseensa sattuivat
yhteen, ja Crawfordin silmien ilme oli niin sanomattoman surkea, että
Mary-'Gusta heltyi. Hänen tyydytetty kostontunteensa muuttui melkein
sääliksi. Hän oli itsekin joutunut naurunalaiseksi monta kertaa
nuoressa elämässään ja hän muisti, miltä sellainen tuntuu. Kuten jo
ennenkin on mainittu tässä kertomuksessa, oli Mary-'Gusta ikäisekseen
hyvin kehittynyt.

Hän mietti hetkisen ja työnsi sitten laatikon takaisin myymäpöydän alle.

»Luullakseni on parasta, etten myy näitä teille kumminkaan», sanoi hän
päättäväisesti. »Zoeth-eno sanoi niitä vanhentuneiksi. Aukaisen tuon
varastohuoneessa olevan laatikon.»

Edna polki jalkaansa.

»Emme voi odottaa sitä», selitti hän. »Meidän on lähdettävä niittä,
luullakseni. Ah, ja he luottivat meihin saadakseen ne. Tämä on nyt
vasta noloa. Nyt emme voi valmistaa tuota herkkua ollenkaan, ja se
olisi kumminkin ollut niin hauskaa.»

Mary-'Gusta katsoi vielä kerran laatikolla istujaan.

»Juolahti mieleeni», hän sanoi hitaasti, »ettei teidän molempien
tarvitse odottaa, ellette halua. Ehkä neiti Keith voi mennä kertomaan
muille ja herra Smithhän voi odottaa, kunnes saan laatikon auki. Sitten
hän voi tulla luoksenne laiturille.»

Edna epäröi. »Menenkö, Crawford?» hän kysyi.

Hänen toverinsa ei kumminkaan epäröinyt vastatessaan: »Mielestäni on
parasta, että lähdet, Edna. En luullakseni viivy täällä enää pitkääkään
aikaa.»

Neiti Keith kiiruhti pois, ja Mary-'Gusta kiinnitti huomionsa jälleen
jäljelle jääneeseen vieraaseensa.

»Voitte nousta nyt», hän sanoi. »Siitä jää kumminkin hieman jäljelle
kaikissa tapauksissa ja jos kiiruhdatte, ennätätte kyllä rientää kotiin
vaihtamaan vaatteitanne.»

Crawford oli selvästi hyvin hämmästynyt eikä hänen hämmennyksensä
vähentynyt vieläkään, mutta hän nousi kumminkin.

»Silloin — te tiesitte sen?» hän änkytti.

»Tietysti minä tiesin, sillä näinhän teidän istuvan sille. Jos olisin
tiennyt, mitä aioitte tehdä, olisin varoittanut teitä, mutta te teitte
sen niin nopeasti, etten ennättänyt. Repikää nyt pois niin paljon kuin
suinkin.»

Nuorukainen totteli määräystä. »Jääkö siitä paljonkin näkyviin?» hän
kysyi. »En voi nähdä. Onko sitä siellä vielä paljonkin?»

Mary-'Gusta hymyili, koska herra Smithin väänteleminen oli yhtä
kiihkeää kuin hyödytöntäkin. »Kyllä sitä siellä vielä on tarpeeksi»,
hän sanoi vaatimattomasti. »Tässä on ostamanne tavarat. Poistukaa nyt
takaovesta ja sitten eteenpäin kenttien poikki. Lyhin tie kotiinne vie
niiden kautta.»

Herra Smith otti eri ostoksensa, joihin nyt kuului altteekakkua
kuusi purkillista, jotka Mary-'Gusta kaivoi esille myymäpöydän alta.
»Muistaakseni sanoitte näitä vanhentuneiksi», huomautti herra Smith
ihmetellen.

»Sanoin, ettei se ole aivan tuoretta, vaan kyllä se sentään on
tarpeeksi tuoretta aikomaanne tarkoitukseen. Sanoin sen vain senvuoksi,
ettei tuo Keithin tyttö jäisi odottamaan. Otaksuin, että tekin
halusitte samaa.»

»Niin halusinkin, koira vieköön! Senkövuoksi te vain sanoittekin, että
haluatte avata tuon toisen laatikon? Teitte sen siis auttaaksenne
minua?»

»Niin. Älkää nyt enää viivytelkö pitempää aikaa. Teidän on juostava,
kuuletteko? Poistukaa taka-ovesta.»

Crawford meni varastohuoneen ovelle, mutta pysähtyi sinne.

»Kuulkaahan», hän sanoi lämpimästi, »olette menetellyt nyt hyvin
kauniisti, tiedätte kai sen? Ja teitte tämän huolimatta siitä, että
laskin leikkiä kustannuksellanne tullessani tänne. Luullakseni
käyttäydyin kuin mikäkin keltanokka, vai mitä?»

»Kyllä.»

»Sen arvasinkin. Luulin teitä tavalliseksi maalaistytöksi, mutta nyt
sanon, ettei kunnollisempaa tyttöä ole olemassakaan. Teidän sijassanne
olisin käyttäytynyt toisin. Teillä oli siihen tilaisuus ja minulle
olisi tapahtunut vain oikein, jos olisin saanut kärsiä ylimielisyyteni
vuoksi. Pyydän teiltä anteeksi. Teissä ei ole mitään vikaa. Olen
hirveästi pahoillani, että olin sellainen pölkkypää.» Anteeksipyyntö
oli rehellinen ja kunniallinen, koska se sisälsi tunnustuksen.
Mary-'Gusta oli tyytyväinen, mutta hän ei näyttänyt sitä. Herra Smith
oli vedonnut häneen kuin lapseen, eikä hän pitänyt siitä.

»Ellette kiiruhda — ei, ellette juokse kuin mieletön», hän sanoi, »ette
ennätä mennä kotiinne muuttamaan pukuanne ettekä ennätä muiden luokse
veneelle. Ja sitten voi sattua, että joku muukin saa teidät vielä
nähdä. Teidän on nyt parasta lähteä.»

Ja nuorukainen poistui viivyttelemättä enää. Kun Mary-'Gusta katsoi
taka-ovelta, näki hän herra Smithin juoksevan ketojen poikki Keithin
huvilaa kohti. Hän ei puhunut enoilleen mitään koko tapauksesta
heidän palattuaan kauppaan. Hänestä tuntui se kyllä naurettavalta,
mutta hän tiesi Crawford Smithin olevan toista mieltä, ja oli myöskin
varma, ettei salaisuuden ilmitulo tuntunut herra Smithistä ollenkaan
suotavalta.

Seuraavan iltapäivän kuluessa saivat Hamilton ja Kumppanin omistajat
ottaa vastaan vieraan kaupassaan. Shadrach kertoi sitten illalla tuosta
vierailusta Mary-'Gustalle.

»Tuo nuori Smith, joka on vieraisilla Keithien luona, käväisi kaupassa
tänään», sanoi kapteeni. »Hän ei halunnut ostaa mitään, vaan sanoi
tulleensa sinne vain sattumalta. Hän kysyi sinua. En tiennyt hänen
tuntevan sinua, Mary-'Gusta.»

Mary-'Gusta, joka tyhjensi reippaasti illallispöytää, vastasi
kääntämättä päätään. »Hän ja Edna Keith kävivät meillä ostoksilla
eilen.»

»Hän sanoi sen. Hän käski minua kertomaan sinulle, että kaikki on hyvin
ja että hänellä oli hyvin hauskaa huviretkellä. Hän näytti luulevan
sinua hyvin reippaaksi tytöksi. Tiesimme sen jo tietysti entuudestaan,
mutta hän teki kumminkin kauniisti sanoessaan niin. Hän matkustaa
täältä huomenna aamujunassa jonnekin länteen, Nevadaan, jossa hän asuu
isänsä kanssa. Hän kertoi meille, että hänen äitinsä on kuollut. On kai
ikävää elää niin kaukana suolaisen veden rannoilta. Minä en ainakaan
kestäisi sitä, tiedän sen. Tuossa nuorukaisessa oli jotakin muutakin
kummallista. Minusta ja Zoethista tuntuivat nimittäin hänen kasvonsa
hyvin tutuilta. Meistä hän oli jonkun tuntemamme henkilön näköinen,
vaikka emme tietystikään tunne hänen omaisiaan, sillä tuolla Nevadassa
saakka ei meillä ole Smith-nimisiä tuttavia.»

Keskustelu nuoresta Smithistä lopetettiin nyt tähän mutta pari päivää
myöhemmin toi lähetti taloon erään kääryn, joka oli osoitettu: »Neiti
Mary Augusta Lathropille» ja sisälsi viiden naulan painoisen rasian
herkullisia suklaati- ja muita namusia. Rasiaa seurasi kirje, jossa oli:

  »Toivoakseni pidätte näistä. Nämä ovat tuoreita, Huylerin apulaiset
  vannoivat sen, mutta luullakseni nämä eivät ole kumminkaan niin hyviä
  kuin nuo altteekakut, puhumattakaan siitä, että ne olisivat niin
  'tuoreita' kuin muudan erityinen henkilö kerran esiintymisessään.
  Imeskelkää näitä, olkaa nyt niin kiltti, ja unhoittakaa muu.

  C. S.»

»Olitte todellakin kiltti, kun ette kertoneet muille.»

Mary-'Gustan oli nyt kyllä pakko kertoa kaikki, mutta hän pakotti
enonsa ja Isaiahin lupaamaan, että he vaikenisivat. Hän söi sitten
muiden perheen jäsenien avulla rasian sisällön aikanaan. Rasia vietiin
sitten vierashuoneeseen, jossa se sijoitettiin muiden harvinaisuuksien
joukkoon. Kirje katosi kumminkin jäljettömiin. Mutta jos joku olisi
uskaltanut penkoa Mary-'Gustan pienen lipaston ylimmäistä laatikkoa,
jossa hän säilytti kaikki suurimmat ja salaisimmat aarteensa, olisi sen
katoamisen aiheuttama salaperäisyys kenties selvinnyt.

Se olikin muuten ainoa sellainen Mary-'Gustan tähän saakka saama kirje,
ja kaikissa tapauksissa ovat nyt kauniit ylioppilaat sellaisia kuin
he ovat. Ja Mary-'Gustakin oli naisellinen ja inhimillinen huolimatta
omituisuuksistaan.




IX.


Kun Mary-'Gusta oli seitsentoistavuotias, tapahtui eräs tärkeä
seikka. Se aiheutui kyllä vain eräästä mitättömästä syystä, mutta
sen seuraukset olivat merkitykselliset ja kauaskantoiset, sillä ne
aiheuttivat toisen suuren muutoksen hänen elämässään, yhtä huomattavan
kuin silloinkin, jolloin hän lähti tuolle muistettavalle oleskelulleen
South Harnissiin.

Hän oli vielä kyllä kasvava tyttönen, mutta pitkä ikäisekseen ja
ajatustavaltaan ja käytökseltään melkein nuori nainen. Enojen
ja Isaiahin kasvatus oli nyt suoritettu loppuun. He eivät enää
vastustaneet sitä, eivät toistensakaan kuullen, vaan todellisuudessa
riemuitsivat siitä. Nyt hyväksyi kokki ja hovimestari hänen
päivittäiset ostomääräyksensä ja kahden he nyt aina tarkastivat
kuukautiset laskut. Tuo rannalla oleva valkoinen talo oli nyt kokonaan
erilainen, ja »vesirokkopöytäliinat» ja mustuneet hopeat kuuluivat
ehdottomasti menneisyyteen. Hänet oli hyväksytty jäseneksi kauppaan
melkein vastustelematta, ja Hamilton ja Kumppanin »tapulipaikka» oli
nyt, kiitos hänen arvostelukyvylleen ja aistilleen, ellei nyt vielä
aivan nykyaikainenkaan, niin ainakin sellainen kauppa, jossa myytäviksi
aiotut tavarat olivat sellaisissa paikoissa, joista halukkaat ostajat
voivat ne selvästi huomata ja omistajat ne helposti löytää.

Hän kulutti suurimman osan vapaasta ajastaan siellä sekä myyden että
ostaen melkein kaikkia tavaroita. New Yorkin ja Bostonin suurten
kauppojen matkustajat tunsivat hänet ja kunnioittivat suuresti hänen
valitsemis- ja ostokykyään.

»Kuulkaahan», sanoi muudan tuollainen herra melkoisen ajan kuluttua,
kun hänen kokeensa myydä erilaisia solkia raukenivat Mary-'Gustan
terveen järjen ja arvostelukyvyn vuoksi, »tuo tyttönne on aivan
ihmeellinen, tiedättekö sen? Tänne päin tekemilläni matkoilla en ole
milloinkaan tavannut niin terävää ostajaa. Mitä tavarain myyntiin
tulee, en myönnä olevani muita huonompi, eikä sellaista ole juuri
olemassakaan, jota en voi saada kaupaksi; häntä en kumminkaan voi
pettää, sillä hän tietää, mikä on mitäkin.»

Shadrach, jolle tämä huomautus tehtiin, nauraa hihitti. »Varmasti!»
sanoi hän innostuneesti. »Jokaisen, jolla on aikomus olla Mary-'Gustaa
etevämpi, on noustava työhönsä varhain aamulla. Hän on todellakin
kätevä. Minua ja Zoethia ei voida verratakaan häneen.»

»Ei totisesti! Hänen kanssaan ei kukaan voi laskea leikkiäkään.
Useimmat hänen ikäisensä tytöt, jotka ovat niin hyvännäköisiä kuin
hän, eivät pane pahakseen pientä pilaa, sillä he ovat tottuneet
sellaiseen ja pitävät siitä, mutta hän ei ole sellainen. Hän ei
kalastele makeisrasioita eikä tanssiaiskutsuja. Jos hänelle sellaisesta
mainitseekaan, on samalla parasta sanoa jäähyväiset, sillä silloin ei
kaupoista tule mitään. Hän ei ajattelekaan muita kuin liikeasioita
ollessaan täällä kaupassa. Kauanko aiotte pitää häntä luonanne?»

»Kauanko? Alituisesti, toivoakseni. Mitä oikeastaan tarkoitattekaan?»

Kauppamatkustaja iski silmää. »Hyvä on», hän huomautti. »En epäilekään,
että haluatte pitää hänet luonanne, mutta jonakin päivänä lähimmässä
tulevaisuudessa tulee joku tarvitsemaan häntä enemmän kuin te. Kun se
oikea tulee jolloinkin, niin silloin saatte sanoa hänelle jäähyväiset.
Hän on vielä nuori, mutta parin vuoden kuluttua on hänestä kehittynyt
kuningatar ja silloin — niin, silloin voin ehkä minäkin päästä paremmin
erilleni noista viimekesäisistä lakeista, joita liikkeellämme on
varastossa. Hänenlaisensa tytöt eivät saa olla yksinään myyjättärinä,
sillä kysyntä on liian suuri verrattuna kilpailuun. Koira vieköön,
ellen olisi jo vanha ja naimisissa, rupeaisin minäkin koettamaan
onneani, luullakseni. Tarkoitan, mitä sanon.»

Kapteeni Shadrach oli melkein suuttua, mutta vaikka hän ei
halunnutkaan sitä myöntää, oli hänen kumminkin pakko todeta tuon
suoran puheen totuus. Mary-'Gusta oli kaunis, kauniimpi kuin
ehkä haluttiin myöntääkään, ja ihailijain lauma alkoi jo kasvaa.
Jimmie Bacheldorin oli kyllä jo aikoja sitten ollut pakko luopua
kilpailusta, sillä Maryn ja hänen välinen ystävyys oli loppunut äkkiä
silloin, kun David töin tuskin pelastui kuolemasta, mutta toisia oli
ilmestynyt sijaan sitä enemmän. Paikkakunnan puutavarakauppiaan ja
hautausurakoitsijan Solomon Higginsin poika, Daniel Higgins, oli
rakastunut korviaan myöten. Dan työskenteli Bostonissa, jossa hän oli
saanut tuon iloisen ja hyötyisän toimen myyskennellä ruumisarkkuja
Ameriikkalaisen Lipas-yhtiön puolesta. Hän oli ahkera ja oppivainen,
ja hänen tulevaisuutensa näytti muodostuvan valoisaksi, ainakin hänen
ylpeilevän isänsä puheitten mukaan. Hän tuli kotiinsa lupapäiviksi
ja loma-ajoiksi, jolloin hänen pukunsa oli kaikkea muuta kuin
hautajaismainen, mutta Mary-'Gustaan vaikutti puku yhtä vähän kuin
sen sisällä oleva henkilökin. Hän kohteli tuota itsepäistä Danielia
kuin poikaa ja entistä koulutoveria. Kun Daniel koetti käyttäytyä
miehekkäästi, nauroi Mary hänelle, ja kun Daniel pyysi häntä mukaansa
Ostablen karjamarkkinoille, kieltäytyi hän sanoen menevänsä sinne
Zoeth-enon kanssa.

Dan Higgins ei ollut kumminkaan ainoa nuorukainen, jonka
mielestä Hamilton ja Kumppanin kauppa tuntui puoleensavetävältä
laiskoittelemispaikalta. Muutamat nuoret herrasmiehetkin, jotka eivät
olleet South Harnissin vakituisia asukkaita, näyttivät pitävän sitä
hupaisena paikkana, jonne oli mukava pistäytyä kesäiltaisin. He tulivat
tietysti ostamaan jotakin, mutta jäivätkin sitten juttelemaan sinne.
Mary-'Gusta olisi saanut purjehtia ja olla mukana huviretkillä muiden
kanssa paljonkin ja mitä parhaimmassa seurassa, yhteiskunnallisesti
puhuen, jos häntä vain olisi haluttanut, mutta hän ei välittänyt
sellaisesta.

»He eivät halua minua mukaansa, Shadrach-eno», hän sanoi. »Enkä minä
sinne haluakaan.»

»Tietysti he haluavat», selitti Shadrach ylpeästi. »Elleivät he
haluaisi sinua mukaansa, eivät he pyytäisikään sinua, olen siitä
melkein varma. Kuulinhan itse, miten tuo nuori Keith pyysi sinua
purjehtimaan nyt iltapäivällä.»

»Mutta ette kuullut hänen sisarensa pyytävän minua, vai kuulitteko? Kas
niin, Shadrach-eno, älkää olko ollenkaan huolissanne minun vuokseni.
Minulla on hauskaa, paljon hauskempaa kuin purjehtimassa Keithien
kanssa.»

»Mitä vikaa noissa Keitheissä sitten on? Hehän ovat kilttejä ihmisiä,
kun he tulevat tänne South Harnissiin.»

»Tietysti he ovat.»

»No, miksi sitten meluat? Ja sinä olet yhtä hyvä kuin hekin, vai etkö
ole?»

»Olen toivoakseni. Mutta Shad-eno, miksi ette käytä valkoista
flanellipukua näin kauniilla ilmoilla? Samin isällä, herra Keithillä,
oli sellainen yllään kirkkojuhlassa muutamia päiviä sitten.»

Kapteeni tuijotti häneen. »Miksi en käytä — mitä?» hän änkytti.

»Valkoista flanellipukua. Olette aivan yhtä hyvä kuin herra Keithkin,
vai ettekö ole?»

»Luullakseni olen. En ymmärrä, miksi en olisi. Mutta millaisia
kysymyksiä sinä nyt oikeastaan teetkään? Jos tuollainen puku olisi
ylläni, näyttäisin houkkiolta tahi ainakin tuntisin olevani sellainen.
Valkoiset flanellipuvut eivät sovi minulle. En ole mikään mukailtu
keikari.»

»Enkä minäkään sovi Sam Keithin kutteriin. Herra Keithistä ja Ednasta
tuntuisi ainakin siltä enkä minäkään halua jäljitellä ketään.»

Shadrach pudisti päätään. »Et ole kenenkään muun kaltainen», hän sanoi.
»Olet kummallinen tyttö, Mary-'Gusta.»

»Luullakseni olen, mutta en ole kumminkaan niin kummallinen kuin
olisin, jos koettaisin muuttua joksikin muuksi. Ei, Shad-eno, teidän
on siedettävä minua sellaisena kuin olen, kummallisuuksineni ja
kaikkineni.»

Muutamia päiviä myöhemmin tuli vanhempi Keith kauppaan. Hänellä ei
ollut nyt yllään tuota valkoista flanellipukua, vaan melko nuhrautunut
mukava tweedkangastakki ja housut, ja päässään sellainen valkoinen
purjekangashattu, joita Hamilton ja Kumppani myyvät viidelläkymmenellä
sentillä kappaleen. Hänen paidassaan oli pehmeä kaulus ja hänen
kenkänsä olivat tuollaiset, joita South Harnissin asukkaat sanovat
sandaaleiksi.

John Keith vieraili Cape Codilla vain harvoin ja silloinkin vain
lyhyen ajan kerrallaan. Hänen vaimonsa ja muukin perhe tulivat sinne
kesäkuussa jääden sinne syyskuun loppuun, mutta hänen omat vierailunsa
olivat harvoin viikkoa pitemmät ja usein voi niiden väliä olla toista
kuukauttakin. Hän oli Chicagossa olevan suuren kaupan omistaja ja tuon
kaupan hoitaminen vei melkein kokonaan hänen aikansa. Silloin kun hän
poistui sieltä, jätti hän huoletkin jälkeensä sinne ja huvitteli sitten
omalla tavallaan. Tähän tapaan sisältyivät vanhat vaatteet, golfpeli,
purjehtiminen ja muutamia tee- ja puutarhajuhlia, joita hänen vaimonsa
pani silloin tällöin toimeen.

Hän suunnitteli juuri kalastusmatkaa ja pistäytyi kauppaan ostamaan
hieman tupakkaa. Toverukset olivat menneet kotiin päivälliselle
ja Mary-'Gusta palveli yleisöä. Hän puheli juuri muutaman
Providencen liikkeen matkustajan kanssa, liikkeen, jolla oli kaupan
paperitavaroita, kortteja ja kaikenlaisia uutuuksia. Oli elokuu,
mutta matkustaja, herra Kron, kokosi jo tilauksia jouluksi. Hän oli
levittänyt näytteensä myymäpöydälle ja keskusteli nyt innokkaasti
Mary-'Gustan kanssa.

»Tällaisia on teidän välttämättä hankittava», selitti herra Kron
innokkaasti. »Uskokaa minua, että tänä vuonna on näiden kysyntä oleva
melkoinen. Liikkeemme ei voi suorittaa kaikkia tilauksia tarpeeksi
nopeasti.»

»Mitä ne sitten ovat?» kysyi Mary-'Gusta. »Mihin niitä käytetään?»

»Tähän on yhdistetty almanakka ja kauneusvälineitä sisältävä rasia»,
selitti herra Kron. »Teidän on ripustettava se seinälle lipastonne
viereen — ymmärrättekö? Aamulla ette voi muistaa päivänmäärää, mutta
silloin voitte katsoa sitä almanakasta. Sitten alatte laittautua
valmiiksi — valmiiksi niihin kutsuihin, joihin olitte aikonut mennä —»

»Sinä samana aamuna?» keskeytti Mary-'Gusta.

Herra Kron hymyili. Hän oli vielä nuori mies ja tämä oli hänen
ensimmäinen matkansa tänne päin. Hänen pukunsa ei ollut vaatimaton
eikä vanhanaikainenkaan, eikä hänen omakaan luonteensa kärsinyt noista
puutteista. Hän ylpeili menestyksillään naisten, erittäinkin nuorten
sellaisten keskuudessa. Ja Mary-'Gusta oli varmasti viehättävin nuori
tyttö, minkä hän tällä matkallaan oli kohdannut.

Hän nauroi hyväksyvästi pilalle.

»Kuulkaahan», hän huomautti ihailevasti, »olette sukkela, ettekö
olekin! Olette todellakin sievä tyttönen. Onko tässä kylässä montakin
teidänlaistanne? Jos on, tulen tänne jäädäkseni tänne asumaan. Mitä?»

Mutta Mary-'Gusta ei nauranut eikä vastannutkaan mitään, vaan kääntyi
kauppaan viimeksi tulleen herrasmiehen puoleen.

»Hyvää huomenta, herra Keith», hän sanoi. »Mitä haluatte?»

Keith hymyili. »Ei ole mitään kiirettä», hän sanoi. »Minun on ostettava
vähän aikaa ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan, odotan täällä.
Istuudun tuonne, jos vain saan. Soutajani saapuu kai piankin.»

Hän istuutui oven vieressä olevalle tuolille, ja herra Kron rupesi
jatkamaan selitystään tuosta almanakan ja kauneusrasian yhdistelmästä.

»Niin, aiotte mennä vieraisille, joko tuona iltapäivänä, illalla tahi
jolloinkin muulloin. Varmasti aiotte. Teidänlaisenne tytöt eivät ole
luullakseni poissa monestakaan tällaisen kolkan kutsusta, vai kuinka?
No niin, kun hetki koittaa, vetäisette tämän kannen alas ja siinä on
teillä sitten kauneusvälineet edessänne — kuvastin, jauhetupsu ja
jauhetta, kaikki täydellisessä kunnossa. Tällaista uutuutta voidaan nyt
myydä —»

»Emme tarvitse sellaisia», keskeytti Mary-'Gusta. »Näyttäkää minulle
jotakin muuta.»

Herra Kron, joka tunsi pettyneensä, mutta ei silti menettänyt ollenkaan
rohkeuttaan, näytti hänelle jotakin muuta — niin, paljonkin muuta.
Hän kehui kaikkia innokkaasti, laski leikkiä ja oli tuttavallinen,
mutta Mary-'Gusta ei kiinnittänyt ollenkaan huomiotaan hänen intoonsa
eikä leikkipuheisiinsa ja tuttavallisuutta hän ei ollut ollenkaan
huomaavinaankaan. Hän valikoi muutamia uutuuksia, joiden joukossa oli
paljon kauniita joulukortteja, ollen hintoja ja maksuaikaa määrättäessä
viisas ja liikemiesmäinen. Keith katseli ja kuunteli, ensin huvitettuna
ja sitten kasvavalla ihailulla, tytön vaatimattomuutta ja tervettä
järkeä.

Mutta herra Kron lausui ihailunsa ääneen.

»Kuulkaahan», hän sanoi sulloessaan näytteitään laukkuunsa,
»olette hyvin taitava ostaja, tiedätte kai sen. Nuo ostamanne
tavarat muodostavat kerman eivätkä mitään sen vähempää. Erehdyitte
kumminkin, kun ette ottaneet tusinaa tahi paria noita yhdistettyjä
kauneusrasioita, mutta muuten on kaikki hyvin. Tässä saatte yhden
itsellenne. Ottakaa se vastaan onnittelujen keralla.»

Mutta Mary-'Gusta kieltäytyi. »Ei kiitoksia», hän sanoi.

»Miksi ei? Minun ei tarvitse sitä maksaa. Liike päinvastoin
toivoo, että jakelisin ostajille tällaisia pieniä muistoja. Olen
lahjoitellutkin niitä tytöille pitkin matkaani tänne.»

»Ei kiitoksia», vastasi Mary-'Gusta vieläkin.

Herra Kron, joka oli nyt lopettanut olemasta liikkeensä edustaja,
koetti omaa onneaan.

»Kuulkaahan», hän sanoi, »minulla on nyt tämä ilta vapaa, sillä en
matkusta seuraavaan kaupunkiin ennenkuin huomenna. Orhamissa on
kuulemma uusi, vasta avattu elävienkuvien teatteri, jota kehuttiin
minulle kovasti. Voin vuokrata ajopelit täältä ja sitten voimme ajaa
sinne illalla. Suostutteko, neitiseni?»

»Ei kiitoksia», sanoi Mary-'Gusta jälleen.

»Mutta —»

»Ei kiitoksia. Ja hyvästi nyt.»

Mary-'Gusta kääntyi kirjoittaakseen muistiin vasta tekemänsä tilauksen
myymäpöydällä olevaan kirjaan. Herra Kron koetti vieläkin, mutta
Mary-'Gusta ei näyttänyt kuuntelevankaan hänen sanojaan. Hän hymyili
happamasti, huomautti: »Jahah, hyvä on!» ja viitattuaan herra Keithille
poistui tavaralaukkuineen.

Keith nousi tuolistaan ja mentyään myymäpöydän luo pyysi saada
sellaista tupakkaa, jota hän oli tullut ostamaan. Mary-'Gusta antoi sen
hänelle. Tytön posket olivat punaiset ja Keith hämmästyi huomatessaan,
että tyttö oli melkein itkuun purskahtamaisillaan. Hän arvasi syyn.

»Tuo nuori mies saa kyllä vielä kerran oikein kovasti selkäänsä», hän
huomautti. »Luulenpa melkein, että velvollisuuteni olisi ollut tehdä se
nyt jo. Pelkään hänen loukanneen teitä.»

Mary-'Gusta vastasi katsomatta häneen:

»Nyt on jo kaikki taasen hyvin», hän sanoi. »Luullakseni olen tyhmä,
sillä hän koetti kai vain olla ystävällinen. Muutamat tytöt voivat ehkä
pitää tuollaisesta ystävällisyydestä, mutta minä en!»

»Miksi ette käskenyt häntä menemään ulos?»

»Halusin katsella hänen näytteitään. Meidänkin on valittava
joulutavaramme, joiden oston haluan suorittaa itse, siinä kaikki.»

»Ah! Entä herra Hamilton ja kapteeni Gould, eivätkö he —?»

»He olisivat ehkä ostaneet jotakin sellaista, jota emme tarvitse.»

»Noita kauneusrasioita esimerkiksi?»

Mary-'Gusta hymyili. »Ehkä niitäkin», hän myönsi.

»Ymmärrän. Mutta tilanne oli teille todellakin hyvin kiusallinen. Onko
teidän pakko kärsiä paljonkin tuollaista?»

»Ei luullakseni enempää kuin muidenkaan myyjättärien.»

Herra Keith muisteli sitten päivällispöydässä samana iltana, mitä hän
oli kuullut Hamilton ja Kumppanin kaupassa.

»Tuo tyttö, jolla on niin omituinen nimi», hän sanoi, »tuo noiden
molempien vanhuksien kasvattitytär, joilla on tuo kauppa, on mainio.
Tiedätkö mitään hänestä, Gertrud?»

Mutta ennenkuin rouva Keith ennätti vastata, sanoi Edna pahansuovasti:

»Kysy Samilta, isä. Sam tuntee hänet hyvin. Hän vallan ihailee tuota
kauppaa, sillä hän viettää puolet ajastaan siellä.»

»Älä puhu joutavia, Edna», vastusti Sam punastuen. »Syytät minua aivan
suotta.»

»Enpähän. Ja sinä tunnet Mary-'Gustankin hyvin. Hän sanoo tyttöä
kirsikaksi, isä.»

»Älä hulluttele!» murahti hänen veljensä vihaisesti. »Hän on kumminkin
sellainen kaikesta huolimatta. Kauneudessa voittaa hän kaikki
täkäläiset tytöt. Muuten en tietystikään tiedä hänestä sen enempää.»

Nyt sekautui rouva Keith keskusteluun. »Voittaa täkäläiset», hän toisti
kohauttaen hartioitaan. »Sam, miten sinä puhutkaan! Niin, John», hän
lisäsi kääntyen mieheensä päin, »tunnen tuon tytön hyvin. Hän on kaunis
ja järkevä. Kun otetaan huomioon, ettei hänellä ole ollut minkäänlaisia
tilaisuuksia ja kun muistetaan, että hän on elänyt koko ikänsä täällä
South Harnississa, on hän todellakin melko mielenkiintoinen. Miksi
rupesit puhumaan hänestä, John?»

Herra Keith kertoi nyt osan Mary-'Gustan ja herra Kronin välisestä
keskustelusta.

»Hän käsitteli tuota herrasmiestä mainiosti», hän sanoi. »Hän puhui
vain liikeasioista miehen kanssa sallimatta miehen hiiskahtaakaan
muusta. Jokainen voi kumminkin selvästi huomata, että hän oli
loukkautunut ja vihainen. Minua säälittää, että hänenlaisensa tytön on
pakko kärsiä tuollaista. Ihmettelenpä, tietävätkö hänen enonsa, vanha
herra Hamilton ja kapteeni Gould, mitä kaupassa voi tapahtua heidän
poissa ollessaan? Millaisiin toimenpiteihin luulet heidän ryhtyvän, jos
vihjaisen heille asiasta?»

Edna nauroi. »Sinun on oltava hyvin varovainen, isä», hän sanoi.
»Herra Hamilton ja kapteeni ihailevat Mary-'Gustaa ja hän kunnioittaa
taasen puolestaan heitä. Hän ei olekaan sitäpaitsi todellisuudessa
heidän sisarensa tytär, tiedät kai sen, vaan kuten kaikki sanovat,
riippumattomassa asemassa oleva nuori neiti.»

Hänen isänsä hämmästyi ja kysyi, mitä Edna tarkoitti sanoillaan
»riippumattomassa asemassa», jolloin rouva Keith vastasi:

»Luullakseni hän ei ole hyvinkään varakas. Kerrotaan, että Mary-'Gusta
— en ymmärrä, miksi ihmiset itsepäisesti haluavat käyttää tuota
inhoittavaa nimeä — on erään entisen ystävän ja liiketoverin tytär.
Herra Hamilton ja kapteeni Gould ottivat ystävän kuoltua hänet
tyttärekseen ja hän on asunut heidän luonaan siitä asti. Hänellä on
kyllä omiakin varoja, vaikka ei kukaan kaupungin asukas tiedä, kuinka
paljon. Joskus olen kuullut sanottavan hänen omaisuuttaan viiden- ja
joskus taasen viidenkymmenentuhannen dollarin suuruiseksi. Hän ei puhu
siitä milloinkaan eivätkä nuo hänen omituiset enonsakaan ilmoittele
juuri asioitaan muille. Olen kumminkin samaa mieltä kanssasi, John,
että on synti ja häpeä, jos hänen on vietettävä koko elämänsä täällä
South Harnississa. Mielestäni on meidän tehtävä jotakin hänen
hyväkseen, jos vain voimme. Aion miettiä asiaa.»

Rouva Keith aikoi aina tehdä jotakin jonkun hyväksi. Kotikaupungissaan
Chicagossa hän oli naiskerhon puheenjohtaja ja sitäpaitsi lukemattomien
hyväntekeväisyysyhdistysten jäsen. South Harnississa hän harrasti
kirkollisia asioita ja kävi ahkerasti ompeluseuroissa. Hänen
innostuksensa oli aina suuri, mutta hänen hienotunteisuutensa oli
silloin tällöin hieman niin ja näin. Muutamat South Harnissin asukkaat
sanoivat häntä vallanhimoiseksi naiseksi, joka sekautui asioihin,
joissa hänellä ei ollut mitään tekemistä.

Hänen miehensä kasvojen ilme muuttuikin epäileväksi.

»Muistakin olla varovainen, Gertrud», hän varoitti. »Käyttäydy
niin, ettet loukkaa ketään. Nämä cape-codilaiset ovat itserakkaita
ja ärtyisiä, kuten tiedät. Jokainen, joka sekautuu heidän
yksityisasioihinsa, voi joutua ikävyyksiin.»

Hänen vaimonsa pahastui varoituksesta. »Älä sotkeudu estelevästi
kaikkeen, John», hän sanoi. »Tunnen nämä ihmiset paremmin kuin sinä,
sillä sinähän seurustelet heidän kanssaan vain muutamia viikkoja
kunakin kesänä. Imartelen itseäni, että tunnen heidät, ja luulen, että
hekin tuntevat minut ja luottavat minuun. Aion tietysti olla hyvin
varovainen. Lupaan ajatella tätä Mary-'Gustan asiaa tarkemmin.»

Hän ajattelikin sitä ja tuli miehensä luo viikkoa myöhemmin suunniltaan
innostuneena erääseen suurenmoiseen aatteeseen. Hänen serkkunsa, muudan
kuusikymmenvuotias vanhapiika, varakas ja puoleksi raajarikko, joka
hemmotteli sairauttaan, oli seuranaisen tarpeessa. Rouva Keith oli
aivan varma, ettei tuohon toimeen voitu löytää Mary-'Gustaa sopivampaa
henkilöä.

Mutta herra Keith ei ollut siitä ollenkaan varma. Hän rupesikin
vastustelemaan.

»Hm!» hän sanoi. »Kuulehan Gertrud, sanoakseni suoraan, en pidä
suunnitelmastasi ollenkaan. Clara-serkulla on ollut tuollaisia
seuranaisia lukemattomia kolmenkymmenen vuoden kuluessa. Ei ainoakaan
heistä ole pysynyt hänen luonaan pitempää aikaa. Hän on sellaisen
seuranaisen tarpeessa, joka on samalla sekä ystävätär että kamarineito,
sihteeri ja tarjoilijatar, eikä luullakseni Mary-'Gustaamme ollenkaan
ilahduttaisi tuollainen toimi. Minä en ainakaan tulisi päivääkään
toimeen Claran kanssa.»

Hänen vaimonsa suuttui. »Minun olisi pitänyt jo arvatakin, että rupeat
vastustamaan», hän sanoi. »Clara on kyllä sairas ja oikullinenkin,
mutta tilaisuus on kumminkin suurenmoinen. Tyttö saisi matkustella ja
tutustua huomattaviin henkilöihin sekä —»

»Myönnän, että hän voisi useinkin ottaa vastaan heidän
päällysvaatteensa.»

»Joutavia! Jos Clara vain rupeaa pitämään hänestä, voi hän kuollessaan
lahjoittaa tytölle suuren summan rahaakin.»

»Ehkä, ellei vain tyttö kuole ennen häntä. Ei, Gertrud, olen
pahoillani, että minun on pakko tuottaa sinulle pettymystä, mutta
mielestäni on suunnitelma aivan mitätön. Luullakseni olet kaikissa
tapauksissa ruvennut ajattelemaan tätä asiaa aivan väärästä päästä.
Sinun ei pidä koettaa taivuttaa tyttöä itseään, vaan hänen enojaan,
holhoojiaan tahi miten heitä nyt nimitetäänkään. Jos tunnen hänet
oikein kyselyjeni perusteella, ei hän halua poistua heidän luotaan.
Hänen mielestään he tarvitsevat häntä kotona ja kaupassa eikä hän sen
vuoksi suostu lähtemään mihinkään. Enot on saatava taivutetuiksi, siinä
kaikki. Jos tytön onnea ja tulevaisuutta kuvaillaan heille oikeassa
valossa, suostuvat he ehkä uhrautumaan hänen hyväkseen.»

»Lorua! Tiedän olevani oikeassa. Hän ottaa kyllä vaarin tilaisuudesta.
Keskustelen hänen kanssaan siitä jo tänään iltapäivällä.»

»Panen vaikka pääni pantiksi, ettei hän suostu siihen.»

Pääsyy, miksi hän ei luullut Mary-'Gustan suostuvan, oli hänen vaimonsa
hienotunteisuuden puute. Tyttö ei voinut päättää itse eikä hän
sitäpaitsi ollut minkäänlaisten armeliaisuudenosoitusten tarpeessakaan.
Tuollainen yhdistetty ystävättären ja palvelijattaren toimi ei
viekoittelisi häntä ollenkaan. John Keithillä oli omat suunnitelmansa
Mary-'Gustaan nähden, mutta nuo suunnitelmat voivat odottaa, kunnes
hänen vaimonsa oli epäonnistunut.

Rouva Keithin suunnitelmat eivät tietystikään onnistuneet, ja rouva oli
tuona iltana pahastunut ja vihainen.

»Minua ei ole milloinkaan elämässäni kohdeltu siten», hän selitti. »Tuo
tyttö ei käsitä ollenkaan asemaansa. Olen tehnyt kaikkeni ja pesen nyt
käteni, mitä tähän asiaan tulee.»

»Eikö hän ollut kohtelias?» kysyi Keith.

»Ah, hän oli kyllä tarpeeksi kohtelias, ellei kiinnitetä huomiota
muuhun, mutta hän ei ruvennut punnitsemaankaan ehdotustani. Hän ei
halunnut kuunnella minua loppuunkaan asti, vaan sanoi, ettei hänen
päähänsä pälkähtäisikään poistua South Harnissista. Hän kertoi olevansa
täydellisesti tyytyväinen täällä oloonsa. Minusta tuntui lopulta, että
olin tullut pyytämään jonkunlaista suosionosoitusta sen sijaan, että
olin tullut tarjoamaan sellaista. Näytti, kuin suunnitelmani olisi
tuntunut hänestä melkein naurettavalta.»

»Sanoiko hän niin?»

»Ei tietystikään. Hän kiitteli minua asianmukaisesti, mutta nolasi
minut kumminkin samalla. Minua harmittaa. Olin tehnyt voitavani
lopullisesti auttaakseni tuota tyttöä.»

Keith ei sanonut: »Johan minä sinulle sanoin», eikä hän todellisuudessa
puhunut juuri mitään sillä kertaa. Parin päivän kuluttua hän meni
kumminkin jälleen kauppaan. Zoeth ja kapteeni Shadrach olivat siellä
silloin yksinään, sillä Mary-'Gusta oli mennyt kotiinsa, seikka, jonka
Keith hyvin tiesi.

Toverukset pitivät John Keithistä. Heidän mielestään hän oli, kuten
kapteeni Shad sanoi, »hyvin jokapäiväinen mies», joka ei esiintynyt
suojelevaisesti eikä ylpeillyt, vaikka hän olikin »kesävieras» ja
rikas. Hän keskusteli heidän kanssaan sellaisista asioista, joita
hekin ymmärsivät, kuten paikallisista tapahtumista, karpalosadosta,
kalastuksesta ja valtuusmiesten päätöksistä. Hän oli yhtä halukas
kuuntelemaan kuin puhumaankin eikä hän sanonut kaupungin vakituisia
asukkaita »alkuasukkaiksi», kuten hänen vaimonsa teki kapteenin suureksi
harmiksi.

»Tulimmainen», sanoi tämä viimeksimainittu muutamassa tilaisuudessa,
»aina, kun tuo nainen sanoo meitä kaupunkilaisia 'alkuasukkaiksi',
tuntuu minusta, että hän luulee minun elävän puussa ja heittelevän
kokospähkinöillä ihmisiä. En ihmettele ollenkaan, että muutamat
Etelämeren saarien pakanat syövät lähetyssaarnaajia. Jos söisin tuon
naisen, soveltuisi hän ehkä minulle, sillä tähän asti olemme aina
olleet eri mieltä. Silloin kun minä olen sanonut: niin, on hän sanonut:
ei, ja senvuoksi olen ajatellutkin, että myöntyminen on nyt vaikeampaa
kuin milloinkaan ennen.»

South Harnissin asukkaat eivät niin ollen pitäneet rouva Keithistä,
ehkä senvuoksi, että hän niin kovasti koetti päästä heidän suosioonsa.
He pitivät sen sijaan hänen miehestään, joka ei ollenkaan koettanutkaan
lähennellä heitä. Hänestä ja hänen mielipiteistään pidettiin, ja
kumpiakin kunnioitettiin. Zoeth ja Shad lausuivat hänet senvuoksi
tervetulleeksi, kun hän tuli kauppaan, pyysivät häntä istuutumaan
ja alkoivat aluksi keskustella hänen kanssaan rantatonttien hinnan
hämmästyttävästä noususta, josta he vähitellen siirtyivät muihin
sopiviin ja yleisiin puheenaiheisiin.

Kuinka sitten puhe lienee siirtynytkään Mary-'Gustaan ja hänen
tulevaisuuteensa, eivät kummatkaan toverukset voineet sanoa, mutta
häneen se siirtyi kumminkin ja he huomasivat pian ylistävänsä hänen
avujaan vieraalle, joka kuunteli hyvin tarkkaavaisesti.

»Hän on erinomaisen pystyvä tyttö», huomautti herra Keith. »Mutta
ennenkuin huomaammekaan, on hänestä kasvanut nuori nainen. Oletteko
suunnitelleet, että hänen pitää hoitaa kauppaanne ja talouttanne lopun
iästään tahi teidän iästänne?»

Zoeth pudisti päätään ja sanoi lempeästi: »Emme luullakseni ole
suunnitelleet sellaista juuri ollenkaan. Minusta on aina tuntunut
siltä, että tuollaiset asiat selvenevät itsestään tahi sitten pitää
Kaikkivaltias huolta niistä meidän puolestamme.»

Vieras hymyili. »Ellei joku toinen ole halukas ja kiihkeä pitämään
huolta hänestä muutamien vuosien kuluttua, en tunne ollenkaan
maailmaa», hän sanoi. »Hän joutuu varmasti naimisiin, tiedätte kai sen.
Täälläkin on kai ainakin muutamia lupaavia nuorukaisia.»

Shadrach tuhautti nenäänsä. Hän ei keskustellut tästä asiasta
milloinkaan toverinsa kanssa eikä hän halunnut sitä ajatellakaan.
Tuon hattu- ja lakkimatkustajan huomautus »Herra Oikean» tulosta oli
vaivannut häntä melkoisesti.

»Huh!» hän murahti, »tuollaisia lupaavia on täällä aivan tarpeeksi.
Useimmat niistä, jotka ovat tyytyväisiä oloonsa täällä South
Harnississa, eivät ole kumminkaan muuta kuin lupaavia, sillä he eivät
kelpaa oikeastaan mihinkään. Kun Zoeth ja minä olimme nuoria, olivat
olot aivan erilaiset. Nyt matkustavat kaikki kätevät ja kunnianhimoiset
pojat suurempiin kaupunkeihin työskentelemään.»

»Ja muutamat tytöt kai myöskin, vai mitä? Johonkin kouluun tahi
yliopistoon. Muistelen kuulleeni, että Christopher Mullet'in tytär on
ollut koulussa Bridgewaterissa.»

»Huh!» murahti Shadrach jälleen. »Luultavasti olette kuullut
puhuttavan siitä, mutta ellette ole, olette varmasti ainoa tietämätön
tässä kaupungissa. Becky Mullet ja Chriskin eivät ole tehneetkään muuta
kuin kehuneet, miten heidän Irenensä on ollut 'lopettamassa kouluaan',
kuten he sanovat. Näen, koira vieköön, miten hän lopettaa. Hän ei ole
saanut — vannon, ettei tuo tyttö ole saanut päähänsä muuta kuin kaasua,
ja joka kerta kun hän avaa suunsa, virtaa sitä niin paljon ulos, että
sillä voitaisiin valaista majakka koko yöksi.»

»Shadrach», mumisi Zoeth, »älä puhu noin tylysti ihmisistä. Koeta olla
niin tasapuolinen kuin suinkin.»

»Koira vieköön, niinhän minä olenkin. Ellen olisi tasapuolinen tuota
Mullet'in tyttöä kohtaan, puhuisin vieläkin. Ellen kääntäisi tuuleen,
voisin tuskin päästä pois tieltä.»

Nyt pisti Keith muutamia sanoja väliin. »Tuollaista koulun lopettamista
ei voida mitenkään halveksia», hän sanoi. »Noita jatko-opistoja on
tietysti monenlaisia ja -arvoisia, mutta hyvä yksityiskoulu tytöille
on tarpeellinen laitos. Siellä opetetaan heitä kohtelemaan ja
arvostelemaan kaikenlaisia ihmisiä, samalla kuin heille näytetään,
etteivät hienot vaatteet aina ilmaise ihmisten kelvollisuutta. Sitten
on tuollaisessa hyvässä koulussa käyvän tytön mukauduttava ankaraan
kuriin ja hänen tuttavansa, erittäinkin miespuoliset, valitaan
huolellisesti. Kuudestatoista kahdeksaantoista on vaarallinen ikä
tavallisille tytöille.»

»Näin sivumennen sanoen», lisäsi hän sitten, »haluaisin tietää,
kertoiko kasvattityttärenne teille, miten tuo kauppamatkustaja,
tuo joulu-uutuuksien kaupustelija, häntä kohteli? Eikö? No niin,
satuin olemaan täällä silloin ja kohtaus oli mielestäni melko
mielenkiintoinen.»

Hän kertoi sitten Mary-'Gustan ja herra Kronin välisen keskustelun,
jota toverukset kuuntelivat kasvavalla suuttumuksella.

»Tulimmainen sentään!» huudahti kapteeni Shad. »Oletteko elämässänne
kuulleet röyhkeämpää puhetta? Toivonpa, koira vieköön, että olisin
ollut silloin täällä. Silloin olisi tänne pian ilmestynyt hyvin huono
sairas lääkärin käsiteltäväksi eikä tuo sairas olisi ollut mikään South
Harnissin alkuasukas. Mutta Mary-'Gusta ei kumminkaan välittänyt hänen
nenäkkyyksistään, sanon sen teille suoraan, sillä tyttömme on liian
viisas sellaiseen.»

»Niin, sellainen hän kyllä on, mutta hän ei pitänyt kumminkaan
tuosta kokemuksesta, huomasin sen selvästi, ja ymmärtääkseni saa hän
vielä alistua moneen samanlaiseen. Tässä ei minulla kyllä ole mitään
tekemistä, tiedän sen, ja tietysti saatte käskeä minua vaikenemaan ja
poistumaan milloin haluatte, mutta menettelettekö mielestänne oikein
kasvattityttärenne kaltaista tyttöä kohtaan, jos määräätte hänet
kuluttamaan elämänsä myyjättärenä tahi menemään naimisiin jonkun
tuollaisen lupaavan nuorukaisen kanssa, joista olette kertoneet?
Eikö mielestänne hänenlaisensa tyttö ansaitse, että hän saa käyttää
hyväkseen jokaista edullista tilaisuutta, jonka voitte suoda hänelle?»

Toverukset tuijottivat häneen hämmästyneinä ja Shadrach puhui ensiksi,
kuten tavallista olikin.

»Määräämme hänet», hän toisti. »Määräämme Mary-'Gustan! Tilaisuus! Mitä
—»

»Hsh, Shadrach!» keskeytti Zoeth. »Herra Keith ei ole vielä lopettanut.
Hän aikoo ilmaista meille tarkoituksensa. Jatkakaa, herra Keith, että
saamme kuulla.»

Murrettuaan jään ja huomattuaan veden lämpimämmäksi kuin oli
luullutkaan, syventyi herra Keith rohkeasti asiaan.

»No niin, kuunnelkaa nyt sitten», hän sanoi. »Tunnustan rehellisesti,
että olen suuresti kiintynyt kasvattityttäreenne. Hän on harvinainen
tyttö — harvinaisen kaunis tietysti, mutta vielä paljon enemmänkin,
sillä hän on vaatimaton, urhoollinen, järkevä ja rehellinen. Jos hän
olisi tyttäreni, olisin hyvin ylpeä hänestä, kuten tiedän teidänkin
olevan. Minusta tuntuu, että hän erittäinkin on tuollaisen tilaisuuden
arvoinen, että hänen varsinkin on kehitettävä taipumuksiaan ja
lahjojaan niin paljon kuin suinkin. Tuon kaupassa käyntini jälkeen
olen ajatellut häntä paljonkin, tunnustan sen, ja nyt tuon teille
erään ehdotuksen. Voitte suostua siihen tahi olla suostumatta, mutta
vannon kumminkin tekeväni sen parhaimmassa tarkoituksessa ja ainoastaan
hänen onneaan silmällä pitäen, kuten minä sen ymmärrän. Toivon teidän
suostuvan siihen ajateltuanne sitä ensin tarpeeksi. Tällainen se on.»

Hän jatkoi nyt puhettaan ilmaisten suunnitelmansa. Toverukset
kuuntelivat, Zoeth vaitiollen, mutta Shadrach silloin tällöin
murahdellen ja huudahdellen.

»Kas niin, siinä sen nyt kuulitte», sanoi Keith lopuksi. »Koulu on
hyvä, sillä se on Bostonin parhaimpia. Parin vuoden oleskelu siellä
merkitsee maailmoja holhokillenne, kuten muillekin tuntemilleni
tytöille, jotka ovat olleet siellä. Siellä oleskeleminen tulee tietysti
melko kalliiksi, mutta ymmärtääkseni Maryllä on omiakin varoja, joita
te, hänen holhoojansa, hoidatte. Hän ei voi käyttää osaa noista
rahoista parempaankaan tarkoitukseen.»

Zoeth ei puhunut mitään, katsoi vain kapteeniin, kuten kapteenikin
katsoi häneen.

»Hänellä on kai omiakin varoja, vai kuinka?» kysyi herra Keith.
»Olen kuullut kerrottavan, että hän sai periä isältään melko suuren
omaisuuden.»

Nyt seurasi toinen keskeyttävä vaitiolo. Toverukset tiesivät hyvin,
mitä Mary-'Gustan omaisuudesta yleensä puhuttiin, eivätkä he olleet
oikaisseet tuota luuloa. Siinä asiassa ei ollut muilla tekemistä
kuin heillä, ja heidän kunnioituksensa ja rakkautensa Marcellus
Hallia kohtaan oli estänyt heitä ilmaisemasta Marcelluksen omaisuuden
suuruutta. Tuota salaisuutta ei Mary-'Gustakaan tiennyt, vaan luuli,
että rahat, joilla maksettiin hänen vaatteensa, asuntonsa ja kaikki
muukin, olivat hänen omiaan. Hänen enonsa olivat opettaneet häntä
ajattelemaan niin.

Kun vieras teki tuon merkitsevän kysymyksen, katsoi Zoeth Shadrachiin,
joka pudisti päätään.

»Kyllä se on totta», hän vastasi ripeästi. »Marcellus jätti hänelle
perinnöksi koko omaisuutensa. Mutta kuulkaahan nyt, herra Keith. Onko
minun ymmärrettävä puheenne niin, että neuvotte meitä lähettämään
Mary-'Gustan kouluun pariksi vuodeksi? Tulimmainen sentään, miten me
voisimme suostua sellaiseen? Hän — niin, miten me nyt enää voisimme
tulla toimeen hänettä?»

»Tietysti olisi teidän vaikeampi tulla toimeen täällä kaupassa.»

»Täälläkö kaupassa? En ajattele nyt kauppaa, vaan itseäni ja Zoethia.
Mihin me joutuisimmekaan hänettä? Hän — niin, ei oma tytärkään voisi
olla meille rakkaampi kuin hän, ja vaikka Zoeth ja minä olisimme hänen
omaisiaan — hänen vanhempiaan esimerkiksi, emme voisi rakastaa häntä
enemmän. Jos Mary-'Gusta matkustaa pois luotamme, joudumme tuuliajolle
ja maa katoaa pian näkyvistämme. Ei, ei, emme voi ruveta mitenkään
ajattelemaankaan sellaista.»

»Ettekö hänenkään vuokseen? Hänenlaisensa tyttö on suurenkin uhrauksen
arvoinen.»

Nyt seurasi pitkä keskustelu, jonka silloin tällöin keskeyttivät
kauppaan tulevat ostajat, mutta joka uudistettiin aina heti niiden
poistuttua. Zoeth teki erään kysymyksen:

»Onko tuon neidin, mikä hänen nimensä nyt taasen olikaan, koulu
sellainen, jossa oppilaat saavat asua ja syödäkin?»

»On, mutta siinä on päiväoppilaitakin. Tarkoitukseni oli siinä
tapauksessa, että te molemmat suostutte kuuntelemaan ehdotustani,
esittää, että Mary rupeaisi päiväoppilaaksi. Hänhän voi asua jossakin
koulun läheisyydessä sen sijaan, että hän asuisi siellä. Se tulisi
siten paljon halvemmaksi.»

»Hm», mumisi Shadrach, »mutta hänenhän on nyt kumminkin asuttava
jossakin, ja minä ainakin olen hyvin vaativainen siihen nähden,
millaisen paikan hän valitsee asunnokseen.»

»Luonnollisesti. Olen ajatellut sitäkin ja nyt teen teille kolmannen
ehdotuksen. Minulla on muudan serkku tahi hän on oikeammin ensimmäisen
vaimoni serkku, joka asuu Pinckney-kadun varrella melko lähellä tuota
neitien Cabot'n koulua. Tuo serkku — häntä sanotaan muuten rouva
Wyethiksi — on leski eikä hänen varallisuutensa ole suuri. Hänellä ei
ole oikeastaan täysihoitolaakaan, mutta hänellä tiedetään aina olevan
muutamia 'maksavia vieraita', kuten hän sanoo. Hän on syntyperäinen
bostonilainen ja hyvin vaativainen, mitä noiden vieraiden suosituksiin
ja perhesuhteihin tulee, mutta luullakseni voin järjestää senkin asian.
Jos holhokkinne joutuu hänen hoidettavakseen, saa hän todellisen kodin
ja tutustuu ainoastaan sellaisiin henkilöihin, jollaisten seuraa tekin
hänelle toivotte.»

Hän olisi voinut lisätä, että rouva Wyeth tarvitsee vain vihjauksen
häneltä suodakseen Mary-'Gustalle vanhemman — oikean bostonilaisen
ylimysnaisen — rakkauden ja huolenpidon, koska rouva Wyeth oli
suuressa kiitollisuuden velassa, sekä rahallisesti että muuten,
rikkaalle chicagolaiselle sukulaiselleen; mutta koska Keith oli aivan
erilainen kuin nykyinen vaimonsa, ei hänellä ollut tapana puhua
laupeudentöistään, vaan piti hän ne omina tietoinaan.

Zoeth huokaisi. »Mielestäni olette menetellyt hyvin kiltisti kaikessa
tässä, herra Keith», hän sanoi. »Tiedän teidän olevan varman, että tuo
koulu on oleva suureksi hyödyksi Mary-'Gustalle. Mutta minä en voi
juuri sietää sellaista ajatustakaan, että sallisimme hänen poistua
luotamme.»

»En ihmettele sitä ollenkaan. Ajatelkaa nyt asiaa, niin keskustelemme
siitä jälleen joskus myöhemmin.»




X.


Tämä myöhempi keskustelu tapahtui herra Keithin ja kapteenin kesken —
todellisuudessa keskustelivat he tästä asiasta useinkin — ja viikon
kuluttua ensimmäisestä neuvottelusta ilmoitti kapteeni Shadrach äkkiä,
että hän aikoi matkustaa Bostoniin päiväksi liikeasioissa, ja sanoi
toivovansa, että Mary-'Gusta seuraisi häntä sinne toverina. Zoeth saisi
hoitaa kauppaa ja tulla toimeen miten vain, kunnes he palaisivat.
Mary ei ollut ollenkaan varma enon kykeneväisyydestä, mutta kun herra
Hamilton ja kapteeni eivät antaneet perään, myöntyi hän vihdoin.
Tällainen Bostonin-matka ei ollut kyllä mikään uutuus hänelle, sillä
hän oli käynyt siellä monta kertaa viimeisten vuosien kuluessa, mutta
lepopäivän vietto Shad-enon seurassa oli aina hauskaa.

He lähtivät aikaisimmassa aamujunassa ja saapuivat Bostoniin noin
kymmenen aikaan aamupäivällä. Shadrachin liikeasiat tuntuivat
tällä kertaa olevan hyvin epämääräistä laatua. He kävivät parissa
kolmessa hänen vanhojen ystäviensä konttorissa Commercial-kadun ja
Atlantic-avenuen varrella, ja sitten kapteeni katsottuaan kelloaan
ilmoitti keskipäivän pian olevan käsissä, sanoen samalla, että heidän
oli ehkä parasta lähteä risteilemään Pinckney-katua kohti. »Minulla on
muudan asia toimitettavana sillä leveysasteella», hän lisäsi.

Pinckney-katu oli kukkulalla kunnallis- ja kaupungintalon takana. Se
oli kapea, mutkainen ja vanhanaikainen.

»Mitä maailmassa meillä on täällä tekemistä?» kysyi Mary-'Gusta.
»Täällä ei ole varmastikaan ainoatakaan kauppaa. Etkö ole erehtynyt,
Shad-eno?»

Shadrach, joka oli juuri tutkinut erästä muistikirjansa lehteä, vastasi
luulevansa, että hän oli oikealla tiellä, ja pysähtyi tytön suureksi
hämmästykseksi muutaman tiilitalon edustalle, jossa oli vanhanaikainen
sisäänkäytävä ja valkoiset kiviportaat, jotka oikein loistivat
hankaamisesta. Kapteeni soitti ovikelloa.

Tytöllä, joka tuli avaamaan, oli valkoinen esiliina, joka oli silitetty
niin kovaksi, että se ratisi. Hänkin oli sen näköinen, kuin häntäkin
olisi hangattu muutamia minuutteja aikaisemmin.

»Tämä kai on numero — eikö olekin?» kysyi kapteeni. »Hm, niin
luulinkin. En ole siis vielä sellainen hylky, etten osaisi purjehtia
Bostonissa luotsitta. Onko herra Keith tavattavissa?»

Palvelijatar, joka oli kuunnellut kapteenin puhetta luotsista
hämmästyneenä ja ymmärtämättä sitä ollenkaan, huokaisi helpotuksesta.

»Kyllä», hän vastasi. »Herra Keith on täällä. Odottaako hän teitä?
Käykää sisään, olkaa niin hyvä.»

He menivät taloon, joka oli sisältä yhtä puhdas ja siisti kuin
ulkoakin. Palvelijatar vei heidät saliin, jossa oli paljon vanhoja
mahonkisia huonekaluja ja vanhoja maalattuja muotokuvia.

»Istuutukaa, olkaa niin hyvä», hän sanoi. »Ilmoitan herra Keithille,
että olette saapuneet.»

Hän poistui huoneesta, ja Mary-'Gusta kääntyi kapteenin puoleen
suunniltaan hämmästyksestä.

»Shad-eno», hän kysyi tiukasti, »miksi maailmassa tulit tänne
puhuttelemaan herra Keithiä? Etkö olisi voinut tavata häntä South
Harnississa?»

Shadrach pudisti päätään. »En tänään», hän vastasi. »Herra Keith on
tänään täällä.»

»Mutta miksi haluat puhutella häntä juuri tänään?»

»Liikeasioiden vuoksi, Mary-'Gusta. Aion ryhtyä herra Keithin kanssa
pieneen yritykseen. Olemme saaneet kanan satimeen, kuten entinen mies
sanoi. Kuulehan, eikö tämä olekin hieno koti, vai mitä? Ja niin
puhdas sitten! Tulimmainen, nyt liikautin tuon tuolin paikoiltaan!
Tarkoitukseni ei ollut sellainen. Näyttää melkein siltä, kuin se olisi
ollut tuossa samassa paikassa sata vuotta.»

Nyt tuli Keith huoneeseen ja häntä seurasi eräs vanhahko nainen,
jonka puku oli melkein yhtä vanhanaikainen kuin kalustokin. Hän oli
melko laiha, mutta hänen kasvonsa, vaikka ne olivatkin terävät, eivät
näyttäneet vihaisilta. Hiukset, jotka oli kammattu sileäksi, olivat
harmaat. Mary-'Gusta piti hänen ulkomuodostaan, sillä hän aavisti, että
tuo nainen on hyvin ystävällinen sellaisille henkilöille, joista hän
pitää ja jotka hän tuntee hyvin. Hän oli kumminkin melkein varma siitä,
että tuo rouva haluaa oppia tuntemaan sellaisen henkilön perinpohjin
ensin.

»Halloo, kapteeni Gould!» huudahti Keith. »Olen iloinen tavatessani
teidät. Huomaan teidän löytäneen paikan heti.»

»Kyllä, herra Keith.»

»Otaksuinkin, ettei tämän hakeminen aiheuta teille minkäänlaisia
vaikeuksia. No, Mary, mitä kuuluu?»

Mary-'Gusta ja herra Keith tervehtivät toisiaan.

»Kapteeni», sanoi Keith, »saanko esitellä teidät serkulleni, rouva
Wyethille.»

Rouva Wyeth kumarsi arvokkaasti.

»Mitä kuuluu, kapteeni Gould?» hän sanoi.

»Pal — paljasta hyvää, kiitoksia vain, rouva», änkytti Shadrach,
jota nämä muodollisuudet hämmästyttivät melkoisesti. »Olen iloinen
saadessani tutustua teihin, rouva.»

»Ja tämä nuori neiti tässä», jatkoi Keith, »on neiti Mary Lathrop.
Neiti Lathrop, tässä näette rouva Wyethin, serkkuni.»

Mary-'Gusta, joka tunsi olevansa hämillään sen vuoksi, että rouva oli
katsonut häneen koko ajan huoneeseen tulonsa jälkeen, kumarsi sanomatta
mitään.

»Ja nyt», sanoi herra Keith sydämellisesti, »menemme syömään
väliateriaa. Saavuitte juuri oikeaan aikaan ja rouva Wyeth on odottanut
teitä.»

Kun kapteeni kuuli tämän pyynnön, hämmästyi hän melkein sanattomaksi.

»Ei, ei», hän änkytti, »emme voi suostua siihen mitenkään. Emme voi
ajatellakaan sellaista, ymmärrätte kai sen. Emme ole sitäpaitsi
ollenkaan nälissämme, sillä söimme aamiaisen ennen lähtöämme, vai mitä,
Mary-'Gusta?»

Keith nauroi. »Kyllä tiedän», hän sanoi, »mutta tehän läksitte kotoanne
puoli kuusi. Minäkin olen joskus tullut tuossa aikaisimmassa junassa.
Ellette ole nälissänne, on teidän tultava nälkäisiksi, sillä ateria on
valmis. Emily — rouva Wyeth — on odottanut teitä. Hän pahastuu, jos
kieltäydytte.»

Rouva Wyeth sekautui nyt itse keskusteluun. »He eivät tietystikään
kieltäydy, John», hän sanoi päättäväisesti. »He ovat varmasti
nälissään. Kieltäytyä. Kaikkea vielä! Kapteeni Gould, herra Keith
keskustelee kanssanne ja holhokkinne saa tulla minun kanssani. Ateria
on valmis viiden minuutin kuluttua. Tulkaa nyt, Mary. Nimennehän
on Mary, eikö niin? Olen iloinen kuullessani sen. Se on selvä ja
järkevä, ja minä pidän siitä. Paikanvälitystoimisto lähetti minulle
palvelijattaren viikko sitten, mutta kun kuulin hänen nimensä, lähetin
hänet takaisin. Häntä sanottiin Florinaksi. Muuta en tarvinnut.
Siunatkoon! Kuultuani sen en voinut ajatellakaan muuta kuin aamiaista.
No tulkaahan nyt, Mary. John, kiiruhda sinäkin.»

Tämä ateria painui Mary-'Gustan muistiin yhtä lähtemättömästi
kuin hänen ensimmäinen illallisensa South Harnississa. Nämä olivat
molemmat muistettavia aterioita, vaikka ne kaikissa muissa suhteissa
olivatkin aivan erilaiset. Rouva Wyeth oli tietysti emäntänä. Hän luki
ruokasiunauksen ja tarjoili teetä arvokkaasti ja liikemiesmäisellä
nopeudella. Kupit ja lautaset olivat ohutta läpinäkyvää kiinalaista
porsliinia, ja niihin oli maalattu mandariinien ja pagodien kuvia.
Ne näyttivät vanhanaikaisilta, jollaisia ne olivatkin. Rouva
Wyethin isoisä oli itse ostanut ne Hongkongista niihin aikoihin,
jolloin hän oli laivan päällikkönä ja purjehti kaukaisessa Idässä.
Teelusikat olivat omituisia pieniä koristeltuja kapineita, erään
esi-isän valmistamia, joka oli ollut kultaseppänä Cornhillissa ennen
kenraali Gagen armeijan tuloa Bostoniin. Kaikki nämä kupit, lusikat
ja lautasliinat olivat niin puhtaita, että tuntui melkein pyhyyden
loukkaukselta liata ne käyttämällä niitä.

Alussa ei kapteeni Shadrach uskaltanut niihin juuri koskeakaan. Emännän
käyttäytyminen ja komea ympäristö peloittivat häntä, nähtävästi. Herra
Keith oli kumminkin hyvin levollinen ja leikillinen, ja hetkisen
kuluttua muuttui kapteeni Shadrachkin hieman rohkeammaksi. Kun hän
kuuli, että rouva Wyethin isoisä oli ollut merimies, katosi hänen
jäykkyytensä melkoisesti ja hän kertoi herra Keithin pyynnöstä muutaman
oman Hongkongissa tapahtuneen seikkailunsa, unohtamatta kumminkaan
kertaakaan kertomuksensakaan kestäessä sanoa emäntää »rouvaksi»; eikä
hän kertaakaan sanonut »tulimmainen», kuten hänen tapansa oli.

Aterian jälkeen poistuivat kapteeni ja herra Keith talosta yhdessä.
»Lähdemme nyt panemaan alulle tuota pientä liikeyritystämme, josta
kerroin sinulle, Mary-'Gusta», selitti Shadrach yksityisesti hänelle.
»Tulemme pian takaisin. Luullakseni on sinun parasta odottaa täällä,
ellei», hän katsahti rouva Wyethiin, »teillä ole mitään sitä vastaan.»

»Ei tietystikään», vastasi rouva Wyeth heti. »Olen päinvastoin iloinen
saadessani pitää hänet luonani.»

»Kiitoksia, rouva, mutta jos hän kumminkin on haitaksi, vien —»

»Jos hän olisi haitaksi, sanoisin sen suoraan. Älkää olko ollenkaan
huolissanne.»

»Aivan niin, rouva», änkytti Shadrach. »Kiitoksia, rouva.»

Kun hän pääsi herra Keithin kanssa kadulle, vetäisi hän syvään henkeään.

»Koira vieköön sentään!» hän sanoi painavasti. »Tuo serkkunne ei
varmaankaan tuhlaa sanojaan hukkaan. Kun hän aikoo sanoa sanottavansa,
ei hän turhaa kiemurtele, vaan on yhtä suora ja järkkymätön kuin
kuunarin etumasto.»

Keith nauroi sydämellisesti. »Emily on hieman töykeä ja suorasukainen»,
hän sanoi. »Hän ylpeilee sillä. Mutta hän on muuten niin rehellinen
kuin kelpo ihmiset yleensä. Hän ei milloinkaan puhu toista silmien
edessä eikä toista selän takana.»

»Niin minäkin luulen. Ei minullakaan ole juuri taipumuksia sellaiseen.
Mutta kuulkaahan kumminkin, jos nyt kaikki naiset olisivat
hänenlaisiaan, ei luullakseni maailmassa olisi montakaan ompeluseuraa
olemassa, vai mitä? Tavallisissa ompeluseuroissa kulutetaan neljäsosa
ajasta ompelemiseen ja kolme neljättä osaa keskusteluun siitä, mitä
Se-ja-se on sanonut.»

Kun tuo pieni liikeyritys oli pantu alulle ja pari palasi Wyethin
taloon, löysivät he rouva Wyethin ja Mary-'Gustan odottamassa heitä
salista. Tytöstä tuntui, kuin hän olisi saanut käydä läpi melko tiukan
ristikuulustelun. Rouva Wyeth ei ollut kyllä puhunut paljonkaan, ja
hänen käytöksensä, vaikka se olikin ollut suoraa ja asiallista, oli
ollut hyvin ystävällistä, mutta hän oli silti kysellyt Mary-'Gustalta,
miten Maryn kotona elettiin, millaisia kapteeni Gould ja herra Hamilton
olivat, miten Mary oli menestynyt koulussa ja millaisia ystäviä ja
tuttavia Maryllä oli. Hänen huomautuksensa, kun hän teki sellaisia,
olivat suoria ja asiallisia.

Kun herra Keith tuli huoneeseen, katsahtivat he toisiinsa. Keith
kohotti kulmiaan kysyvästi ja rouva nyökäytti päätään kuin antaakseen
selvän suostumuksensa hänen mykkään kysymykseensä.

Shadrach ja Mary-'Gusta poistuivat talosta pian sen jälkeen. Sillä
aikaa kuin kapteeni ja herra Keith kuiskailivat toisilleen lämpiössä,
sanoi rouva Wyeth tytölle jäähyväiset.

»Pidän teistä, kultaseni», sanoi rouva. »Näytätte olevan suloinen ja
järkevä tyttö, jollaisia en nykyään tapaa niin paljon kuin haluaisin.
Meistä tulee varmasti oikein hyvät ystävät.»

»Mitä hän sillä tarkoitti?» kysyi Mary-'Gusta kävellessään kapteenin
rinnalla Pinckney-katua alaspäin. »Miksi juuri meistä pitäisi tulla
niin hyviä ystäviä? Luultavasti en tapaa häntä milloinkaan enää.»

Shadrach hymyili. »Ah, sitä ei voida näin ennakolta sanoa», huomautti
hän. »Joskus tapaa vanhoja tuttuja useammasti kuin luuleekaan tässä
maailmassa.»

Mary-'Gusta katsoi häneen. »Kuulehan nyt, Shad-eno, mitä tämä
kaikki oikeastaan tarkoittaa? Miksi menit tuohon taloon? Ja mikä tuo
salaperäinen liikeyrityksesi herra Keithin kanssa on?»

Kapteeni pudisti päätään. »Saimme kanan loukkuun, kuten sinulle jo
sanoin», selitti hän. »Kun lintu ilmestyy näkyviin pesästään, huomaat
silloin yhtä hyvin kuin mekin, mitä se on hautonut. Piditkö tuosta
rouva Wyethistä? Hänellä on melko terävä kieli, eikö niin?»

Mary-'Gusta mietti. »On kyllä», hän myönsi. »Hän oli tietysti
suorasukainen ja viileä, mutta hän on hieno nainen — oikein ylhäinen
nainen luullakseni — ja olen varma, että pitäisin hänestä melkoisesti
opittuani tuntemaan hänet lähemmin. Luulen myöskin hänen toivovan, että
jokainen ihminen osaisi käyttäytyä — kuten hänkin, tarkoitan.»

»Tulimmainen sentään! Niin minäkin luulen. Älä puhu enää mitään. Tunsin
koko ajan olevani niin vähäpätöinen henkilö, kuin olisin vielä ollut
koulupoika. En tiedä, mihin tautiin hänen miehensä on kuollut, vaan
lyön kumminkin vetoa, ettei hän kuollut selkärangan mutkistumiseen.
Ellei hän voinut seisoa suorana, ei se ollut hänen vaimonsa syy.»

Mary-'Gustan uteliaisuus saada tietää se salaperäinen asia, miksi
he olivat matkustaneet kaupunkiin, kiihtyi kiihtymistään, ennenkuin
kotiinlähdön hetki koitti. Millainen tuo asia sitten lienee ollutkaan,
suoritettiin se nähtävästi kokonaan silloin, kun hänen enonsa ja
herra Keith tekivät tuon lyhyen kävelyretken väliaterian jälkeen.
Kapteeni Shadrach näytti suorittaneen kaikki asiansa, ja he kuluttivat
puolet odotusajasta ennen junan lähtöä kävelemällä Tremont- ja
Washington-kaduilla ja katselemalla näyteikkunoita, ja toisen puolen
eteläisen aseman odotushuoneessa.

Vaikka hänen uteliaisuutensa olikin suuri ja lisäytyvä, ei hän
kumminkaan tehnyt useampia kysymyksiä, sillä hän oli päättänyt olla
niitä tekemättä. Eikä kapteenikaan, ei kaupungissa ollessaan eikä
matkallaankaan, enää puhunut sanaakaan tuosta »kanasta», johon hän ja
hänen chicagolainen ystävänsä olivat keskinäisesti osalliset. Vasta
yhdeksän aikaan sinä iltana, kun illallinen oli syöty ja kun Zoeth oli
tullut heidän luokseen vierashuoneeseen kaupan sulkemisen jälkeen, tuli
tuo tähän asti niin salaperäinen lintu pois pesästään.

Silloin Shadrach luotuaan toveriinsa katseen ja saatuaan samanlaisen
takaisin puhdisti kurkkunsa ja sanoi:

»Mary-'Gusta, minulla ja Zoeth-enollasi on sinulle muutamia uutisia.
Luullakseni olet ihmetellyt melkoisesti, millainen tuo liikeasiani
herra Keithin kanssa oli, vai mitä?»

Mary-'Gusta hymyili: »Olen todellakin arvaillut — sitä hieman»,
huomautti hän vähän ivallisesti.

»Niin, en sitä ollenkaan ihmettelekään. No niin, tuo asia on nyt
toimitettu ja päätetty, ja se koskee sinua.»

»Minuako? Miten niin, Shad-eno? Miten se voi koskea minua?»

»Senvuoksi, että se yksinkertaisesti voi. Mary-'Gusta, minä ja
Zoeth olemme ajatelleet sinua melko paljon viime aikoina ja olemme
ikäväksemme huomanneet, ettemme ole kohdelleet sinua oikein.»

»Ettekö ole kohdelleet minua oikein? Tekö?»

»Niin, me juuri. Olet hyvä ja viisas tyttö, viisain ja parhain tämän
kaupungin tytöistä. Sellaisen tytön pitää tehdä jotakin parempaa kuin
asua täällä South Harnississa ja toimia kauppa-apulaisena. Sellainen
toimi sopii kyllä sellaisille vanhoille laivahylyille, kuin minä ja
Zoeth olemme, mutta sinä et ole vielä mikään hylky, vaan matkalle
lähtevä uusi laiva, jonka on päästävä risteilemään maailman selvemmille
vesille.»

»Eno Shad, mitä sinä nyt puhutkaan? Risteilemäänkö selville vesille?»

»Juuri niin. Sinun pitää tutustua hyviin ihmisiin, saada hyvä kasvatus
ja seurustella muidenkin kuin kauppamatkustajien ja Sol Higginsin pojan
kanssa. Ruumisarkkujen myynti on ehkä hyvinkin kannattavaa hommaa,
sillä en mitenkään voi sanoa, ettei se sitä ole. Jonkun on tehtävä
sitäkin, ja meidän kaikkien on jolloinkin sijouduttava tuollaiseen
laatikkoon, siitä ei päästä yli eikä ympäri. Dan Higgins on kumminkin
vielä melkein poikanen eikä hän ole sinun arvoisesi.»

»Minunko arvoiseni? Eno Shad, mitä maailmassa minulla on tekemistä Dan
Higginsin, ruumisarkkujen ja kaiken tuon muun kanssa?»

»Ei mitään, ei hitoistakaan. Sitähän minä juuri koetan sinulle
selittää, kunhan annat minun vain puhua. Mary-'Gusta, enosi Zoeth
ja minä olemme päättäneet, että sinun on mentävä Bostoniin, siellä
olevaan neitien Cabot'n kouluun. Saat asua tuon rouva Wyethin luona,
johon tutustuimme tänään. Hän on luullakseni hyvä nainen, vaikka hän
onkin niin hirveästi suorasukainen. Saat asua hänen luonaan ja kulkea
koulussa noiden neitien Cabot'n luona, ja —»

Mutta Mary-'Gusta keskeytti. Kana oli nyt poistunut pesästään, sitä
ei voitu epäilläkään, ja kaikista odottamattomista ja mahdottomista
hautomistuloksista oli tämä täydellisin. Suunnitelman mahdottomuus
haihdutti tytön mielestä sen aiheuttaman hämmästyksen.

»Mitä?» hän huudahti. »Eno Shad, mitä —? Tarkoitatko, että sinä ja
Zoeth-eno olette vehkeilleet lähettääksenne minut kouluun Bostoniin?
Minutko Bostoniin?»

Shadrach nyökäytti päätään.

»Emme ole vehkeilleet ollenkaan», hän sanoi. »Minä, Zoeth ja herra
Keith olemme vain —»

»Herra Keithkö? No nyt minä ymmärrän. Herra Keith on iskenyt tämän
aatteen teidän päähänne. Kuinka äärettömän naurettavaa!»

»Naurettavaako? Miksi se on naurettavaa?»

»Senvuoksi, että se on. Oikein hullunkurista.»

»Eikä ole, vaan hyvin järkevää. Muutkin tytöt menevät kaupunkien
jatko-opistoihin, eivätkö menekin? Esimerkiksi tuo Irene Mullet'kin on
juuri mennyt. Luuletko, ettemme voi tehdä yhtä paljon tyttömme hyväksi
kuin Becky Mullet'kin? Tulimmainen sentään! Ellet sinä ole arvokkaampi
kuin härkätynnyrillinen tuollaisia Irene Mullet'in laisia tyttöjä, en
ymmärrä mitään.»

»Hsh, Shad-eno, ei suinkaan se vaikuta mitään erotusta.»

Mutta nyt sekautui Zoeth keskusteluun. »Mary-'Gusta», hän sanoi,
»tiedät, mitä tuollainen hyvä koulu, josta Shad on puhunut, voi merkitä
tytöille. Tiedän sinun ymmärtävän sen. Vastaa nyt minulle rehellisesti,
haluatko opiskella pari vuotta tuollaisessa koulussa, jos vain voit
tehdä sen suuremmitta kustannuksitta? Sanoithan itsekin pari viikkoa
sitten olevasi iloinen, että Irene Mullet saa sellaisen tilaisuuden
kehittää itseään.»

Mary-'Gusta oli todellakin sanonut niin, eikä hän voinut sitä kieltää.

»Tietysti sanoin niin», hän vastasi. »Ja olen iloinen. Mutta Irene
onkin aivan erilaisessa asemassa kuin minä. Ireneä ei tarvita kotona,
kuten minua, eikä —»

Shadrach keskeytti nyt. »Niin, Zoeth», hän huudahti riemuitsevasti,
»enkö sinulle jo sanonut, että hän sanoo noin? Tiesin hänen sanovan,
ettei hän halua lähteä sinne, senvuoksi, että hänen on jäätävä tänne
pitämään meistä huolta. Kuulehan nyt, Mary-'Gusta, kun sinulle sanon.
Zoeth ja minä olemme sinun holhoojiasi, laillisesti hyväksyttyjä siihen
toimeen. Olemme sinun isäntiäsi, nuori neitiseni, ainakin vähän aikaa
vielä. Ja sinun on tehtävä, kuten me sanomme.»

»Mutta —»

»Siinä ei ole mitään muttaa, kaikki mutat ovat olleet ja menneet. Herra
Keith on järjestänyt sinulle ruoan ja asunnon rouva Wyethin luona, ja
me olemme järjestäneet, että saat mennä kouluun noiden Cabot'n neitien
luo. Kas niin, nyt sen kuulit lopullisesti.»

Mutta tietystikään se ei siihen loppunut. Mary-'Gusta meni huoneeseensa
sinä iltana selitettyään, ettei hän halua poistua enojensa luota
mennäkseen johonkin jatko-opistoon, mutta enot vannoivat, että hänen on
pakko. Asia päätettiin lopullisesti vasta seuraavana päivänä, kun Zoeth
esitti hänelle sen uudessa valossa sanomalla:

»Kuulehan nyt, Mary-'Gusta. Kuuntele nyt esitystäni muutamia minuutteja
ja ajattele. Otaksu nyt, että kenkä puristaakin toista jalkaa, otaksu
nyt, että jos haluat meidän tekevän jotakin ilahduttaaksemme sinua,
niin etkö toivokin, että tekisimme sen, vai mitä? Tiedät kumminkin
aivan varmasti, että teemme sen. Nyt haluamme, että teet tämän
ilahduttaaksesi meitä, sillä emme toivo mitään niin hartaasti.»

Mary-'Gusta istui vaitiollen minuutin tahi pari toveruksien katsellessa
häntä levottomasti. Sitten hän teki tavattoman kysymyksen saadakseen
tietää omat raha-asiansa.

»Onko minulla varoja sellaiseen? Onko minulla vielä tarpeeksi rahaa?»

Zoeth näytti levottomalta, mutta Shadrach vastasi hyvin valtioviisaasti.

»Enkö ole sanonut sinulle, että Zoeth ja minä olemme sinun holhoojiasi?
Ja muistat kai minun sanoneen senkin, että olemme ryhtyneet tähän
asiaan huolellisesti ja harkitsevasti. Maksoin jo eilen ensimmäisen
vuoden koulumaksun. Etkö jo kaikesta tästä huomaa, miten me suhteudumme
rahoihin? Ole vaiti, Zoeth, sillä tämä riittää jo. No Mary-'Gusta?»

Mary-'Gusta mietti hetkisen vielä, mutta sitten hän nousi, käveli huoneen
poikki ja suuteli heitä kumpaakin.

»No siinä tapauksessa lähden», hän sanoi vaatimattomasti. »Lähden sinne
senvuoksi, että luulen teidän haluavan sitä ja siksi, että siten voin
ilahduttaa teitä. Sen — enkä minkään muun vuoksi lähden.»




XI.


Neitien Cabot'n koulun piti alkaa toimintansa syyskuun
viidentenätoista päivänä, mutta jo neljännentoista päivän aamuna
sanoi Mary-'Gusta jäähyväiset holhoojillensa South Harnissin
rautatienasemalla. Shadrach olisi halunnut lähteä hänen kanssaan
Bostoniin, mutta hän halusi tiukasti matkustaa sinne yksinään.

»Minun on totuttava olemaan poissa luotanne», hän sanoi, »ja teidänkin
on totuttava eroamaan minusta. Kun sanomme jäähyväiset toisillemme
täällä, on se parasta meille kaikille. Eromme ei tule olemaan kovinkaan
pitkäaikainen, sillä tulen kotiin jouluksi, kuten tiedätte.»

Nuo muutamat viikot ennen tuota kohtalokasta neljännettätoista
oli työskennelty kovasti. Mary-'Gusta ja kapteeni Shadrach olivat
pari kertaa käyneet Bostonissakin, missä he rouva Wyethin kanssa,
joka oli tarjonnut apuaan lyhyessä mutta ystävällisessä kirjeessä,
kulkivat kaupasta kauppaan valiten ja ostaen — tarkoitamme, että
seurueen naispuoliset jäsenet valitsivat ja kapteeni maksoi — pukuja,
liivejä, hattuja ja muita sellaisia tavaroita, jotka näyttivät olevan
tarpeellisia nuoren jatko-opistoon aikovan neidin pukuvaraston
täydennykseksi. Shadrach olisi ostellut tuhlaavaisesti, mutta rouva
Wyethin terve järki ohjasi valintaa ja Mary-'Gusta oli hyvin tarkka
hintoihin nähden. Alussa teki Shadrach muutamia vihjauksia väreihin
ja kuoseihin nähden, mutta niitä ei hyväksytty. Kapteenin väriaistilla
ei ollut minkäänlaisia rajoja, vaan hän piti melkein kaikista
vivahduksista, kunhan ne vain olivat tarpeeksi kirkkaita. Hänen
holhokkinsa olisi ollut kuin mikäkin eloisa hullunkurisen värinen
vuodepeite, jos hän vain olisi saanut määrätä.

Hän murisi hieman heidän matkustaessaan takaisin South Harnissiin.

»Tuo rouva Wyeth voi olla kylläkin oikeassa», hän sanoi, »mutta hän on
liian suorasukaisen vaatimaton tyydyttääkseen minua. Ajatelkaamme nyt
esimerkiksi tuota hattua, jonka sinä ja hän valitsitte. Se oli niin
yksinkertainen, ettei siinä ollut sen enempää koristuksia eikä höyheniä
kuin papin rouvan päähineessäkään. Et ole mikään vanhapiika vielä etkä
bostonilainen ylimysleskikään. Mutta tuo hattu, josta minä pidin, tuo
keltainen ja sininen, oli jotakin vallan toista. Jos sinulla olisi se
päässäsi kulkiessasi Tremont-katua, kääntyisivät ihmiset katsomaan
sinua.»

Mary-'Gusta nauroi ja pani kätensä ristiin. »Sinä tyhmä Shad-eno», hän
sanoi, »etkö tiedä, että juuri sellainenhan minusta tuntuu kaikkein
vastenmielisimmältä?»

Shadrach käänsi katseensa häneen. Mary istui penkin toisessa päässä
lähellä ikkunaa ja laskeutuvan auringon valossa näyttivät hänen
kasvonsa ja päänsä hyvin kauniilta. Kapteeni huokaisi.

»No niin», hän sanoi filosoofisesti, »meidän ei luullakseni tarvitse
ruveta inttämään. Otaksun, että ihmiset katsovat sinuun kaikesta
huolimatta.»

Erotessaan antoi Mary enoilleen paljon erilaisia määräyksiä. Zoethin
oli pakko luvata, että hän varmasti muuttaa paksut flanellialusvaatteet
ylleen marraskuun ensimmäisenä päivänä. Hän käski enon käyttää
kalosseja silloin kun maa on märkä ja sateenvarjoa sateella. Jos hän
vilustuu, on hänen otettava tohtori Harleyn määräämää lääkettä. Hän
ei saa valvoa kymmenen jälkeen iltaisin, eikä lukea sanomalehteä
ilman silmälaseja. Tällaisia olivat hänen määräyksensä, joita hän
antoi Shadrachille vielä enemmän. Hänen piti mennä kirkkoon joka
toinen sunnuntai ja kiilloittaa sunnuntai-kenkänsä, hänen piti vaihtaa
kaulus joka aamu ja leikkauttaa hiuksensa ainakin kerran kuuden viikon
kuluessa, hän ei saanut syödä piirakoita ennen nukkumaanmenoaan, »koska
tiedät, että jos sen teet, ahdistaa sinua sitten yöllä painajainen,
jolloin vaikeroit, voivotat ja herätät kaikki muut koko talossa, paitsi
itseäsi», eikä sanoa »tulimmainen», eikä »koira vieköön» useammasti
kuin oli tarpeellista, häntä varoitettiin alentamasta tavaroiden
hintoja, vaikka joku ostaja sellaista haluaisikin — ja Jumala tietää,
millaisia muita määräyksiä hän vielä sai.

Isaiah Chase taasen sai niin paljon monenlaisia määräyksiä, että
vastuunalaisuus oli aivan musertaa hänet.

»Jumala Kaikkivaltias!» huudahti hän toivottomasti. »En voi milloinkaan
noudattaa kaikkia näitä purjehdusmääräyksiä, ja minä tiedän sen.
Kirjoitin muutamia niistä muistiinkin paperipalalle, mutta en muista,
tulivatko nekään oikein, puhumattakaan noista parista miljoonasta
muusta, joista minulla ei ole hajuakaan. Minun pitää pyyhkiä tomut
joka päivä ja lakaista joka toinen, minun on vaihdettava pöytäliina
säännöllisesti ja huolehdittava vaatteiden pesusta, että se tapahtuu
aikoinaan, minun on ruokittava hevosta kissalla — ei kun kissaa
kauroilla — Ah, tulimmainen sentään, ei niinkään! Minun pitää antaa
kissalle, hevoselle ja kanoille ruokaa oikeaan aikaan ja — ah — minun
sieluni! Minun on tehtävä tämä kaikki yksinäni ja sitäpaitsi pitää
minun vielä katsoa, että kapteeni Shad ja Zoeth noudattavat myöskin
määräyksiä. Voi minua miesraukkaa! Olen kyllä elämässäni saanut tehdä
työtä enemmän kuin monet muut, mutta en ole enää niin nuori kuin ennen
ja olen ihminen enkä mikään liikkuva höyrykone. Teen voitavani, mutta
ensimmäiseksi työkseni saan varmasti erota toimestani. Silloin saa tämä
laiva loistavan lopun, vannon sen. Silloin antavat he minulle kyllä
arvoa, kun se on liian myöhäistä.»

Jäähyväiset asemalla olivat lyhyet. Ne olivat vaikeat lausua, eivätkä
toverukset eikä Mary-'Gustakaan uskaltaneet puhua enempää kuin oli
tarpeellista. Juna ajoi asemasillan viereen ja lähti sitten jälleen
liikkeelle. Muudan käsi heilutteli heille vaunun ikkunasta, ja Shadrach
ja Zoeth heiluttivat takaisin. Lopulta katosi viimeinen vaunu Solomon
Higginsin karpalomaan katoksen luona olevan mutkan taakse.

Herra Hamilton huokaisi raskaasti.

»Nyt hän on mennyt, Shadrach», hän sanoi. »Mary-'Gusta on mennyt.»

Shadrach toisti huokauksen.

»Niin, hän on mennyt», hän myönsi. »Minusta tuntuu kuin parhain osa
meistäkin olisi mennyt hänen mukanaan. Mutta luullakseni on muidenkin
ollut joskus pakko palata kauppaan odottamaan ostajia. Tehkäämme mekin
niin. Hm! Mielestäni saamme olla kiitollisia, Zoeth, että meillä on
jotakin tehtävää. Se auttaa meitä karkoittamaan alakuloisuutemme.
Päivät tulevat nyt tuntumaan ikäviltä sekä sinusta että minusta,
laivatoveri.»

Päivät tuntuivat ikäviltä Mary-'Gustastakin ainakin ensimmäisen
kuukauden aikana hänen asuessaan rouva Wyethin luona ja käydessään
neitien Cabot'n koulussa. Ensimmäisen kerran elämässään oppi hän nyt
tietämään, millaista koti-ikävä on. Mutta niihin kirjeihin, joita hän
kirjoitteli enoilleen, ei hän sallinut tulla sellaista sanaakaan, joka
olisi ilmaissut sen, ja vähitellen haihtuivatkin sen terävimmät pistot.
Hänkin oli kiitollinen työstä, joka piti hänen ajatuksensa poissa
muista asioista.

Hän huomasi, että Cabot'n neidit — heidän ristimänimensä olivat
Priscilla ja Hortense — olivat keski-ikäisiä vanhojapiikoja, erittäin
kainoja ja omituisia, joiden omistama kasvatuslaitos oli jonkunlainen
protestanttinen nunnaluostari, jota ohjattiin seurakunnallisen kirkon
ja Uuden Englannin ylimystön määräysten mukaan. Neiti Priscilla
oli pitkä ja laiha, ja hänen lempikirjailijansa oli Emerson, jonka
teoksista hän lainaili paljon säkeitä ja oli varma, että oikea
kirjallisuus loppui Emersonin kuollessa. Neiti Hortense oli nuorempi,
lihavampi ja romantillisempi. Hän lausui Longfellow'n ja joskus
Oliver Wendell Holmesinkin runoja, vaikka hän myönsikin, että hänestä
viimeksimainittu tuntuikin joskus hyvin kevytmieliseltä. Molemmat
sisaret olivat oppineita, arvokkaita ja ankaraa kuria vaativia.
Molempien mielestä olivat kaikki neljääkymmentäviittä vuotta nuoremmat
miehet hyvin vaarallisia olentoja, joista oli pysyteltävä kaukana.
Eräs mies oli kumminkin opettajana heidän koulussaan, nimittäin
harmaatukkainen tohtori Barnes, kuolleitten kielien professori.
Oppilaat luulivat yleisesti, että tohtori Barnes ollessaan kotonaan
asui taidemuseon kreikkalaisessa osastossa, jossa hän nukkui ja aterioi
aikalaistensa kuvapatsaiden ja rintakuvien keskellä.

Mitä taasen itse oppilaihin tulee, niin oli heitä siellä noin
neljäkymmentä tyttöä tahi nuorta neitiä — neidit Cabot sanoivat heitä
aina nuoriksi neideiksi — jotka olivat kotoisin Bostonista, New
Yorkista, Philadelphiasta tahi Chicagosta, vieläpä niinkin kaukaa
etelästä kuin Baltimoresta. He olivat melkein kaikki varakkaiden
vanhempien ja kaupunginlapsia. Heidän joukossaan oli vain muutamia,
jotka olivat asuneet koko ikänsä maaseudulla, kuten Mary-'Gustakin.
Muutamat olivat kauniita ja muutamat rumia, muutamat olivat
huikentelevaisia ja ajattelemattomia, muutamat vakavia ja ahkeria, kukin
luonteensa mukaan, muutamat halusivat pukeutua komeasti ja muutamat
taasen olivat vaatimattomia ja jokapäiväisiä. Koulu oli siis lyhyesti
sanoen melkein samanlainen kuin kaikki muutkin sellaiset laitokset.

Kun Mary-'Gusta tuli kouluun, lakattiin häntä nimittämästä
Mary-'Gustaksi, sillä hänen opettajansa sanoivat häntä neiti
Lathropiksi ja tutuimmat toverit Maryksi. Rouva Wyethin luona oli hän
taasen joko Mary tahi neiti Lathrop tahi neiti Mary riippuen siitä,
millaisessa yhteiskunnallisessa asemassa se henkilö oli, joka häntä
puhutteli. Hän itse nimitti itseään kumminkin vielä aina Mary-'Gustaksi
ja ne kirjeet, joita hän kirjoitteli joko Shad- tahi Zoeth-enolleen,
oli aina niin allekirjoitettu.

Työskenneltyään alussa kovasti huomasi hän sitten, että hän voi
pysytellä muiden toveriensa tasalla opinnoissa tarvitsematta
liiallisesti ponnistella. Hän huomasi senkin, että Cabot'n neitien
koulussa olevat tytöt, lukuunottamatta kiemailijoita, olivat
toverillisia ja ystävällisiä. Hän ei pyytänyt heidän ystävyyttään,
koska hän oli itseään kunnioittava uusi henkilö, jolla jäljittelemisen
viha oli yhtä voimakas kuin ennenkin. Ehkä kumminkin juuri senvuoksi,
ettei hän sitä pyytänyt eikä jäljitellyt ketään, vaan oli yhäkin
vaatimaton ja vilpitön, hän saikin ystäviä. Useimmat näistä saivat
kuukausittain paljon enemmän käyttövaroja ja käyttivät komeampia pukuja
kuin hän, mutta hän ei ollut kateellinen eikä pyydellyt anteeksi,
ja jos hän joskus halusikin, sillä eihän hänkään ollut muuta kuin
ihminen, että hänen pukuvarastonsa olisi ollut hieman suurempi, ei hän
kumminkaan ilmaissut tuota toivoaan kenellekään.

Hänen tunteensa rouva Wyethiä kohtaan muuttuivat vähitellen
todelliseksi rakkaudeksi, ja tuo kainosteleva ja käytännöllinen rouva
rupesi pitämään Mary-'Gustasta yhä enemmän. Tyttöä ruvettiin pitämään
perheeseen kuuluvana henkilönä, ja hän rupesi itsekin luulemaan melkein
samaa. Tähän perheeseen kuuluivat rouva Wyeth, Mary, neiti Pease, joka
oli toinen maksava vieras, palvelijatar Maggie ja kokki Nora. Neiti
Pease oli vanhahko vanhapiika, jolla ei ollut läheisiä sukulaisia.
Hänellä oli melkoiset tulot ja koska hän piti matkustamisesta, tyydytti
hän tuon halunsa käväisemällä usein Euroopassa. Hän ja hänen läheisin
ystävänsä, rouva Wyeth, olivat kyllä eri mieltä monessa asiassa,
mutta siitä, että Boston on paratiisin etukaupunki ja että William
Ellery Channing on suurin uskonnollinen johtaja, eivät he milloinkaan
riidelleet. He kuuluivat Arlington-kadun Unitaria-seurakuntaan ja Mary
meni usein heidän mukanaan kirkkoon sunnuntai-aamuin tahi johonkin
iltajumalanpalvelukseen.

Cabot'n neitien mielipidettä, että nuoret miehet ovat vaarallisia
henkilöitä, joita on kartettava kuin ruttoa, ei suurin osa heidän
koulussaan olevista nuorista neitosista ollenkaan kannattanut, kuten
Mary pian oppi huomaamaan. Jos neiti Priscilla ja neiti Hortense
olisivat saaneet määrätä, olisi Harvardin yliopisto ja teknillinen
korkeakoulu saatu siirtää jonnekin kaukaiseen seutuun, esimerkiksi
Pohjoisnavalle tahi San Franciskoon. Oli kumminkin olemassa tarpeeksi
monta serkkua tahi perheen vanhojen ystävien poikia, jotka toivat
terveisiä vanhemmilta, holhoojilta tahi noilta äsken mainituilta
ystäviltä. Näitä lähettejä, jotka olivat nuoria herrasmiehiä orastavine
viiksineen ja moitteettomine pukuineen, tarkastettiin kylmästi ja
heidän vierailuitaan seurattiin huolellisesti. Kirjeitä tuli kumminkin
ja ne pantiin talteen sitten kuin niiden iloinen sisällyksettömyys oli
tietysti kerrottu hyvin salavihkaa jollekin helmaystävälle.

Mary ei saanut milloinkaan tuollaisia kirjeitä. Hänen luokseen ei
tullut ainoatakaan serkkua eikä perheen ystävää tuomaan hänelle
terveisiä. Hänen tavaroittensa joukkoon ei oltu piiloitettu ainoatakaan
kirjaimilla varustettuun kudottuun ihonuttuun pukeutuneen nuorukaisen
valokuvaa. Hänen ystävättäriensä mielestä tuntui tällainen asioiden
tila hyvin omituiselta ja senvuoksi he tekivätkin joskus hyvin
häikäilemättömiä kysymyksiä.

Neiti Barbara Howe, jonka koti oli Brooklynissä ja jonka isä oli erään
vanhan ja tunnetun liikkeen vanhempi osakas, oli innokkain kyselijä.
Hän piti Marystä ja Mary piti hänestä. Barbara oli kaunis ja hyvin
vilkas, ja vaikka hän olikin ainoa lapsi ja melko pilalle hemmoiteltu,
koska hänen vanhempansa olivat varakkaita, ei hän kumminkaan esiintynyt
keikarimaisesti.

»Mutta minä en ymmärrä», hän sanoi, »mitä olet tehnyt koko ikäsi. Missä
olet ollutkaan piilossa? Etkö todellakaan tunne ketään?»

Mary hymyili. »Ah, tunnen kyllä paljonkin ihmisiä», hän vastasi.

»Kyllä sinä tiedät, mitä tarkoitan. Etkö tunne ketään Harvardissa,
Techissä tahi Yalessa opiskelevista ylioppilaista? Minä tunnen heitä
tusinoittain ja kai sinäkin tunnet muutamia. Sanoit minulle kerran
tuntevasi Sam Keithin.»

Mary myönsi tuntevansa Samia hieman.

»Eikö hän olekin hauska? Sam ja minä olemme hyviä tovereita. Eikö hän
tanssikin jumalallisesti?»

»En tiedä. En ole milloinkaan nähnyt hänen tanssivan.»

»Silloin olet menettänyt jotakin. Tunnetko hänen ystävänsä, tuon
jalkapallon pelaajan Crawford Smithin? Sano, tunnetko hänetkin?»

Mary nyökäytti päätään. »Olen tavannut hänet», hän sanoi.

»Oletko? Eikö hän sinustakin ole suurenmoinen?»

»En tiedä. Onko hän?»

»On tietystikin. Etkö ole lukenut hänestä sanomalehdistä? Hän teki tuon
pitkän hyökkäyksen Yalen kilpailussa. Ah, sinun olisi pitänyt nähdä
hänet! En voinut puhua pariin päivään tuon kilpailun jälkeen. Hän oli
yhtä tyyni kuin rauhallinenkin. Kaikki Yalen miehet koettivat saada
hänet kiinni, mutta hän väisti aina. En ole milloinkaan nähnyt ketään
muuta, joka olisi ollut niin tyyni ja joka olisi kyennyt pitämään
ajatuksensa niin koossa.»

»Olen luullut, että sanomalehdet kertovat enemmän siitä, miten
tuollainen pelaaja osaa käyttää jalkojaan.»

»Silloinhan sinäkin olet lukenut hänestä. Niin, tietysti sinä olet!
Haluaisin mielelläni tutustua häneen. Kaikki tytöt ovat aivan
hullautuneita häneen. Missä tapasit hänet? Kerro se minulle.»

Mary hymyili. Tuossa ainoassa tilaisuudessa, jolloin hän oli kohdannut
Crawford Smithin, oli tuo nuorukainen ollut kaikkea muuta kuin tyyni.

»Tapasin hänet enojeni kaupassa South Harnississa», hän vastasi, »noin
kolme vuotta sitten.»

»Etkö ole nähnyt häntä sen jälkeen? Hän on Samin paras ystävä. Samin
vanhemmilla on kesähuvila Cape Codilla. Ehkä kohtaat hänet siellä
jälleen?»

»Ehkä.»

»Jumalani, voisinpa melkein luulla, ettet halua!»

»En ymmärrä, miksi sitä niin erityisesti haluaisin. Minkä vuoksi,
sanopas?»

»Minkä vuoksiko? Mary Lathrop, olet todellakin omituinen tyttö. Et
puhu ollenkaan, kuten muut tytöt. Joskus luulen, että olet niin vanha
kuin Prissy.» Prissy oli halventava lempinimi, jota nuo nuoret neidit
käyttivät puhuessaan neiti Priscilla Cabot'sta hänen selkänsä takana.

Mary nauroi. »En aivan, toivoakseni», hän sanoi. »En kumminkaan
ymmärrä, miksi minun niin hartaasti pitäisi haluta, että saisin tavata
herra Crawford Smithin. Ja olen varma, ettei hän halua sen enempää
tavata minuakaan. Jos kaikki muut tytöt ovat hullaantuneita häneen,
riittää se mielestäni jo.»

Tämä hämmästyttävä tunnustus, kuinka välinpitämätön Mary oli tuota
jumaloitua jalkapallourhoa kohtaan ja jota välinpitämättömyyttä Barbara
sanoi vain teeskentelyksi, tehtiin eräänä lauantaina. Seuraavana
päivänä, kun rouva Wyeth ja Mary palasivat kirkosta, ilmoitti edellinen
erään asian.

»Meille tulee eräs vieras, ehkä useampiakin, päivälliselle tänään»,
hän sanoi. Sunnuntai-päivällinen syötiin rouva Wyethin kodissa
englantilaisen tavan mukaan kello yksi päivällä.

»John Keithin poika, Samuel, tulee päivälliselle luoksemme», lisäsi
rouva Wyeth. »Hän voi tuoda jonkun opistotoverinsa mukanaan. Olet kai
tavannut Samuelin, vai kuinka, Mary?»

Mary myönsi. Mahdollisuus puhutella Sam Keithiä tässä uudessa
ympäristössä hämmästytti häntä hieman. Kotona, South Harnississa,
olivat he tavanneet toisensa monta kertaa, mutta aina kaupassa.
Sam oli hauska ja leikillinen, ja hän piti Samista melko paljon,
vaikka hän olikin kieltäytynyt lähtemästä mukaan purjehdusretkille
ja muille huvimatkoille. Hän tiesi nimittäin aivan hyvin, ettei
hänen äitinsä eikä sisarensa olisi hyväksyneet noita kutsuja, sillä
nais-Keithien mielestä oli suuri ero kesävierasten ja synnynnäisten
paikkakuntalaisten välillä. Viimeksimainittuja oli vain opetettava ja
kehitettävä, mutta ei yhteiskunnallisesti rohkaistava varmaa rajaa
kauemmaksi. Mutta Mary ei ollut sellaisen avun eikä kehittämisen
tarpeessa. Sam ei ollut kyllä milloinkaan osoittautunut armolliseksi
eikä ylpeillyt paremmuudellaan, mutta hän ei ollut myöskään tullut
vieraisille Maryn kotiin eikä Maryakaan oltu pyydetty käymään Samin
kotona.

Ja nyt oli hänen kohdattava Sam talossa, jossa häntä kohdeltiin kuin
perheen jäsentä ainakin. Samin isä oli käyttänyt vaikutusvaltaansa
saadakseen hänet sinne asumaan. Tiesikö Sam sen ja jos hän sen tiesi,
niin miten tulisi tuo tietoisuus vaikuttamaan hänen käyttäytymiseensä
Marya kohtaan? Olisiko Sam ylpeä ja alentuvainen, vai vetoaisikohan hän
jonkunlaiseen lähempään tuttavuuteen, jollaista ei ollut olemassakaan
heidän välillään. Päästyään yksikseen huoneeseensa hän mietti näitä
kysymyksiä, mutta karkoitti ne sitten mielestään. Millaista Samin
käytös tulisi olemaankin, päätti Mary, ettei hän ainakaan muuttaisi
entistä käyttäytymistään rahtuakaan. Ja vaikka hän tiesikin, että muut
tulisivat hämmästymään tästä kohtauksesta, päätti hän kumminkin pysyä
tyynenä.

Kun hän tuli alakertaan, kutsui rouva Wyeth hänet saliin. Hänen
tullessaan huoneeseen nousi pari nuorta miestä mahonkisen keskuspöydän
vieressä olevilta tuoleilta. Toinen noista nuorista miehistä oli Sam
Keith, joka oli tietysti odottanutkin saavansa nähdä hänet, mutta
toinen — niin, tuo toinen oli juuri sama henkilö omassa persoonassaan,
jonka rohkeihin tekoihin ja jumaloituun olentoon hän oli kiinnittänyt
niin vähän huomiota juuri edellisenä päivänä, tuo nuorukainen, jonka
hän viimeksi oli nähnyt juoksevan hurjasti ketojen poikki Hamilton ja
Kumppanin kaupan takana suuri kärpäspaperin puolikas lujasti kiinni
tarttuneena valkoisiin flanellihousuihin. Herra Crawford Smith oli nyt
pitempi ja harteikkaampi kuin tuossa muistettavassa tilaisuudessa,
mutta Mary tunsi hänet kumminkin.

Oli aivan ilmeistä, ettei herra Smith tuntenut häntä. Rouva Wyeth tuli
Marya vastaan.

»Mary», hän sanoi, »sinä kai luullakseni tunnetkin Samuelin? Olettehan
tavanneet toisenne ennenkin. Samuel, esitä ystäväsi, ole niin hyvä.»

Samuel tuijotti Maryyn silmin, jotka ilmaisivat monenlaisia tunteita,
joista suunnaton hämmästys oli vallitsevin. Hän oli sellaisessa
tilassa, jota Barbara Howe olisi sanonut »hädäksi» ja jollaiseen hän
ei tavallisesti joutunut. Hän oli kyllä tiennyt, että Mary asuu tädin
luona, sillä sittenkuin asia oli päätetty, oli John Keith kertonut
perheelleen, mitä hän oli tehnyt, suhtautuen vakavan filosoofisesti
vaimonsa pettymykseen, ennustuksiin ja pahoitteluihin. Samilla oli
eloisat ja hauskat muistot tuosta south-harnissilaisessa kaupassa
palvelevasta kauniista maalaistytöstä. Hän ei ollut kertonut
ystävälleen, että he tapaisivat Maryn tänään, ensiksikin senvuoksi,
ettei hän ollut ollenkaan varma, tapaisivatko he toisensa, ja toiseksi
erään salaisen epäilyksen pelosta, että oli ehkä parasta ensin odottaa,
tarkastella ja kuunnella, ennenkuin rupeaa kerskailemaan vanhalla
tuttavuudella. Samin äiti oli puhunut hänelle asiasta varoittavasti
ennen hänen lähtöään kotoa. »Älä ole liian tuttavallinen, Sam», oli hän
sanonut. »Jos olet, voit joutua ikävyyksiin. Tuo tyttö voi kyllä tulla
toimeen täällä South Harnississa, jossa hän on tottunut ympäristöönsä,
mutta Bostonissa hän on varmasti aivan väärässä seurassa ja mahdoton.
Olen sanonut sen isällesikin, mutta hän ei ole tietysti kuulevinaankaan
puhettani. Koeta nyt sinä ainakin olla hieman järkevämpi minun
vuokseni.»

Mutta tässä ei ollutkaan nyt kysymyksessä mikään saamaton maalaistyttö.
Tämä hyvin itsensä hillitsevä nuori nainen, joka seisoi hänen edessään,
ei näyttänyt olevan sen enempää väärässä ympäristössä eikä mahdoton
rouva Wyethin arvokkaassa ja ylimyksellisessä salissa kuin tuolla
kaupassakaan, jossa Sam oli viimeksi puhutellut häntä. Hänen pukunsa
oli kyllä yksinkertainen ja vaatimaton, mutta kumminkin kuosikas ja
lumoava. Ja hänen käytöksensä — niin, hänen käytöksensä oli selvästi
paljon rauhallisempaa tällä hetkellä kuin Samin. Mary ei ollut
kyllä vielä ollut kuin kahdeksan viikkoa Cabot'n neitien nuorien
tyttöoppilaiden joukossa, mutta hän oli käyttänyt silmiään ja järkeään
tuon ajan kuluessa, ja koska hän oli oppivainen, oli hän oppinut
muitakin kuin luentosalissa opetettavia asioita. Hän oli sitäpaitsi
valmistautunut tähän kohtaukseen ja päättänyt, ettei mikään saisi häntä
hämmästymään.

Siten joutui siis tuo tavallisesti niin rohkea Samuel näyttelemään
hämmästyneen osaa. Hän katsoi ja änkytti niin, että rouva Wyeth sekä
hämmästyi että pahastui.

»Samuel», hän sanoi tiukasti, »mikä sinua oikeastaan vaivaa? Miksi
seisot siinä tuijottaen etkä puhu?»

Sam ponnisti ja onnistuikin tyynnyttämään hieman mieltään.

»Tuijotinko minä?» hän kysyi. »Pyydän anteeksi, serkku Emily. Mitä
kuuluu, neiti Lathrop?»

Rouva Wyeth tuhautti nenäänsä.

»Siunatkoon!» hän huudahti. »Onko tuttavuutenne noin muodollinen?
Luulin teidän tuntevan toisenne. En ymmärrä ollenkaan nykyajan tyttöjä
enkä poikia. 'Neiti Lathrop', todellakin!»

Mary hymyili. »Ehkä hän ei odottanutkaan kohtaavansa minua täällä,
rouva Wyeth», hän sanoi. »Kuinka voitte, Sam?»

Hän ja Sam tervehtivät toisiaan. Rouva Wyeth teki nyt toisen kysymyksen.

»Etkö tiennyt Maryn asuvan täällä luonani, Samuel?» hän sanoi.

»Tiesin tietysti, serkku Emily. Mutta en, koira vieköön», hän ei voinut
hillitä todellisia tunteitaan, »ollut tuntea häntä sittenkään. En
todellakaan!»

Mary nauroi. »Olenko sitten niin paljon vanhentunut parissa
kuukaudessa?» hän kysyi.

»Ah, ette ole muuttunut siten. Minä —» Nuorukainen, joka huomasi
olevansa joutumaisillaan syvälle vedelle, keksi keinon päästä pulasta.
»Voi, minä unhotin kokonaan!» huudahti hän. »Olen pahoillani, Crawford.
Mary — neiti Lathrop, haluan esitellä teille ystäväni, Crawford
Smithin. Hän on huonetoverini yliopistossa.»

Mary ja Crawford tervehtivät toisiaan.

»Olen tavannut herra Smithinkin ennen», hän sanoi.

Molemmat nuorukaiset näyttivät hämmästyvän.

»Oletteko?» huudahti Sam. »En ole tiennyt sitä ollenkaan. Milloin se
tapahtui?»

Hänen ystävänsäkin näytti selvästi olevan hämillään. »Voin sitä tuskin
uskoa», hän sanoi. »En luullakseni olisi voinut unhottaa sitä. En
muista —»

»Ettekö muista, kun tulitte enojeni kauppaan South Harnississa Samin
sisaren, neiti Keithin, kanssa? Ostitte muutamia» — Mary iski silmää
vahingoniloisesti — »altteekakkuja ja jotakin muutakin. Myin ne
teille.»

»Tekö? Suuri Jumala! Oletteko te tuo sama — mikä tuon tytön nimi nyt
taasen olikaan — no sanokaa nyt?»

»Sama kuin minunkin, Mary Augusta Lathrop. Mutta minua sanotaan
kumminkin South Harnississa Mary-'Gustaksi.»

»Aivan niin! Ja tekö olette tuo Mary-'Gusta? Niin, tietysti te olette!
Minun pitäisi luullakseni hävetä, mutta en todellakaan tuntenut
teitä. Minä häpeänkin. Olin hirveän kiitollinen teille tuona päivänä.
Pelastitte minut silloin pahasta pulmasta.»

Sam, joka oli kuunnellut kasvavalla uteliaisuudella, sekautui nyt
keskusteluun.

»Mitä tämä kaikki tarkoittaa?» hän kysyi. »Milloin se tapahtui,
Crawford? Mistä pulasta? Et ole kertonut sitä minulle milloinkaan.»

»Ethän sinäkään ole kertonut minulle, että neiti Lathrop on täällä. Et
ole puhunut hänestä sanaakaan.»

»Enkö? Olen varmasti unhottanut mainita siitä. Kuten nyt näet, on hän
täällä.»

Rouva Wyeth pudisti päätään.

»Samuel, olet aivan pyörällä päästäsi tänään», hän sanoi. »Tietysti
hän on täällä. Jokainen, jolla on silmät päässään, voi nähdä sen. Hän
on vieraani samalla, kun hän käy Cabot'n neitien koulussa. Kas niin!
Toivoakseni herra Smith ymmärtää nyt. Päivällinen on muuten valmis.
Teistä ei ainoakaan saa sanoa sanaakaan, ennenkuin istumme pöydässä.
Isälläni oli tapana sanoa, että haalea liemi on pahimmanlaisen kylmän
vastaanoton merkki, ja minä yhdyn häneen.»

Päivällistä syötäessä oli Sam hyvin utelias tietämään, missä hänen
ystävänsä ja Mary olivat tavanneet ja millainen tuo pulma oli
ollut, josta Crawford oli maininnut. Mutta hänen uteliaisuuttaan ei
tyydytetty. Herra Smith kieltäytyi kertomasta ja kun Maryltä kysyttiin,
hymyili hän vain ja pudisti päätään.

Nuoret saivat enimmäkseen pitää huolta keskustelusta aterian
kestäessä. Puhuttiin tietysti viimeisestä jalkapallokaudesta, sen
loistavasta lopusta, ja sitten siirtyi keskustelu vähitellen tuleviin
hockeykilpailuihin. Sam tuntui olevan hyvin perillä niistä.

»Teidän on tultava katsomaan jotakin kilpailua, Mary», hän sanoi.
»Hankin pääsyliput sekä teille että serkku Emilylle. Olette
muistaakseni hullautunut urheiluun, ettekö olekin, serkku Emily?»

Rouva Wyeth katsoi häneen silmälasiensa läpi.

»Otaksun», hän huomautti, »että tuon huomautuksesi tarkoitus oli olla
leikillinen. Olin kerran katsomassa erästä jalkapallokilpailua ja
noiden nuorukaisten toimeenpanema ilveily, kun he potkivat toisensa
melkein kuoliaiksi silmieni edessä, ja kun sinä, Samuel Keith, hypit
ylös ja alas ja huusit: 'Repikää ne palasiksi ja murskatkaa ne!'
olivat niin lähellä mielipuolisuutta, etten ollut nähnyt sellaista
ennen milloinkaan. Aina siitä asti on minusta tohtori Eliot tuntunut
paremminkin parantolan kuin yliopiston johtajalta.»

Sam oli hyvin ihastunut kuultuaan sen. »Jalkapallo on sellaista», hän
sanoi. »Myönnän, etteivät muut kuin hullut, kuten Crawford tuossa,
pelaa jalkapalloa. Hockey on kumminkin erilaista. Minä pelaan hockeyta.»

Crawford näytti hämmästyvän.

»Pelaatko?» kysyi hän hyvin innostuneesti. »Sitä ei ole tiennyt ennen
kukaan, ei opettajakaan. Sinun ei pitäisi salata sitä häneltä, Sam.»

Neiti Pease, joka oli kutsuttu jonnekin sinä päivänä, ei ollut mukana
päivällisillä. Kun kahvi oli juotu, ehdotti tuo vastustamaton Sam
kävelyretkeä.

»Luultavasti ette halua tulla mukaan, serkku Emily», hän sanoi, »mutta
olen varma, että Mary haluaa. Iltapäivä on kaunis ja hän tarvitsee
raitista ilmaa. Crawford ei ole mikään kävelijä ja hän saakin senvuoksi
jäädä serkku Emilyn seuraksi. Emme viivy pitkääkään aikaa.»

Ennenkuin Mary ennätti kieltäytyä tästä epäitsekkäästä kutsusta,
pelasti rouva Wyeth hänet pulasta.

»Kiitoksia, Samuel», hän sanoi nopeasti. »Panemme arvoa
ystävällisyydellesi, erittäinkin herra Smith ja minä. Huomaan, että hän
on hyvin ihastunut suunnitelmaasi. Mutta Mary ja minä aiomme kumminkin
mennä iltajumalanpalvelukseen Arlington-kadun varrella olevaan
kirkkoon. Sinun on senvuoksi annettava meille anteeksi.»

Tämän piti olla musertava ilmoitus, mutta ei ollutkaan. Sam sanoi vain,
että hän ja Crawford haluavat tulla mukaan. »Meillä oli aikomuskin
mennä kirkkoon, eikö ollutkin, Crawford? Muistanet kai, että ehdotin
juuri sitä?»

Rouva Wyeth sanoi: »Hm!» eikä mitään muuta. Hän ja Mary menivät
huoneihinsa pukeutumaan. Sam, jota hämmästytti oman nopean
innostuksensa odottamaton menestys, oli äärettömästi hyvillään
ja nauraa hihitti riemuissaan. Mutta hänen iloisuutensa väheni
huomattavasti, kun kvartetti poistui talosta.

»Käytävät ovat liian kapeat neljälle», selitti rouva Wyeth. »Samuel,
sinä voit kävellä rinnallani. Mary, sinun ja herra Smithin on
pysyteltävä aivan kintereillämme ja käveltävä nopeasti. En salli
milloinkaan, että itse ja vieraani myöhästyvät kirkosta.»

Heidän kävellessään kyseli Crawford kyselemästä päästyäänkin. Kuinka
kauan oli Mary ollut jo kaupungissa? Kuinka kauan hän aikoi viipyä?
Suunnitteliko hän palaamista kouluun toiseksi vuodeksi? Missä hän aikoi
viettää joululoman? Mary sanoi, että hän aikoi matkustaa kotiin, South
Harnissiin, lupa-ajaksi.

»Cape Cod on mukava vanhanaikainen paikka», sanoi Crawford. »Minulla ei
milloinkaan ole ollut hauskempaa kuin ollessani Samin vieraana siellä.
Toivon, että voisin tulla sinne jälleen jolloinkin.»

»Miksi ette voisi?»

Nuorukainen pudisti päätään. »Olen saanut määräyksiä kotoa», hän
sanoi. »Isä vaatii, että minun pitää tulla hänen luokseen lukukauden
loputtua. Tein tuon vierailun Samin luo omalla vastuullani ja sain
koirannuuskaa senvuoksi. Isällä tuntuu olevan ennakkoluuloja Itää
vastaan. Hän ei halua matkustaa tänne itsekään eikä tahdo, että viivyn
täällä pitempää aikaa kuin on aivan välttämätöntä. Kun kirjoitin
hänelle oleskelevani South Harnississa, sähkötti hän minulle, että
tulisin nopeasti kotiin. Hän on kyllä syntynyt Idässä itsekin ja asunut
täällä jossakin nuoruudessaan, mutta hän ei puhu siitä ja hänellä on
voimakkaammat ennakkoluulot Idän tapoja ja ihmisiä vastaan kuin jos
hän olisi asunut koko ikänsä Carson Cityssä. Hän ei halua edes tulla
katsomaan, kun pelaan jalkapalloa. Epäilen, tuleeko hän tulevana
keväänä tutkintoonikaan.»

»Ihmettelen, että hän on sallinut teidän tulla opiskelemaan
Harvardiin», sanoi Mary.

»Hänen oli pakko. Olen halunnut Harvardiin aina siitä asti, kun
suunnittelin yliopistoon lähtöä. Isä oli kyllä kokonaan Lännen
yliopistojen puolella, mutta minä seisoin lujasti jalustimissa
kannustaen Harvardiin päin ja lopulta hän suostui. Hän suostuukin
tavallisesti aina silloin, kun en anna perään. Hän on hauska vanha
isä ja me olemmekin hyviä tovereita, melkeinpä kuin veljeksiä. Emme
ole muussa eri mieltä kuin tuossa kirotussa paikalliskysymyksessä.
Hän ajattelee, ettei aurinko ainoastaan laske länteen, vaan nouseekin
sieltä.»

Mary kuuli, että Crawford aikoi syksyllä kirjoittautua Harvardin
lääkeopilliseen tiedekuntaan.

»Minun oli pakko taistella senkin vuoksi», hän sanoi nauraen. »Olen
aina halunnut ruveta lääkäriksi, mutta isä ei ole tahtonut suostua
mitenkään. Hän on muutamien kaivoksien osakas tuolla kotona ja hänen
tarkoituksensa oli, että ryhtyisin auttamaan häntä lopetettuani
kouluni. En kumminkaan suostunut, sillä halusin ruveta opiskelemaan
lääketiedettä. Isä sanoo, että on olemassa melkein yhtä monta huonosti
toimeentulevaa lääkäriä kuin puutteessa elävää asianajajaakin. Hän
sanoo, että jos yhdyn häneen, saan varman toimeentulon ja voin koota
varoja vanhojen päivienkin varalle, mutta sellainen ei miellytä minua.
Haluan työskennellä ja toivon onnistuvanikin. Haluan meloa omaa
kanoottiani. Minusta voi tulla huonoin lääkäri, mikä milloinkaan on
ripustanut kilpeään ovenpieleen, mutta minä aion ripustaa tuon kilven
kaikesta huolimatta. Ja jos näen nälkää, en aio pyytää häneltä enkä
muiltakaan apua.»

Hän nauroi jälleen sanoessaan sen, mutta hänen äänensä kuulosti niin
päättäväiseltä ja hänen suunsa oli niin tarmokkaan näköinen, että
Mary huomasi sen ja piti siitä. Oli selvää, että hän tarkoitti totta
puheellaan.

»Mielestäni on lääkärin ammatti maailman jaloin ja hienoin», sanoi Mary.

»Onko? Kelpaako se teille? Niin minustakin! Sillä ei kyllä ansaita
dollareita niin nopeasti kuin muutamilla muilla ammateilla, mutta
minusta tuntuu se kumminkin miehen hommalta. Kuuluisat erikoistuntijat
ansaitsevat kyllä paljonkin rahaa, mutta tarkoitukseni ei ole juuri
sellainenkaan. Muutamat niistä parhaista miehistä, jotka tunnen, ovat
maalaislääkäreitä, jotka saavat työskennellä kovasti vuorokaudet
läpeensä huolimatta ilmasta, saaden tahi jääden ilman palkkaa, miten
milloinkin sattuu. Tuo kylässänne asuva vanha lääkäri Harley on juuri
sellainen, luullakseni. Seurasin hieman hänen hommiaan ollessani
siellä.»

»Niinkö? En olisi uskonut teiltä riittäneen aikaa sellaiseen, sillä
olittehan alituisesti huvi- ja purjehdusretkillä.»

»Tein sen kumminkin. Tutustuin häneen Samin kotona. Rouva Keith oli
vilustunut tahi saanut yskää tahi jotakin. Hän rupesi keskustelemaan
kanssani ja pyysi minua sitten käymään luonaan. Menin sinne, tietysti.
Olin mukana, kun hän kävi muutamien potilaittensa luona. Hän kertoi
minulle paljon asioita. Hän on kunnon mies.»

»On omituista», hän jatkoi hetken kuluttua, »mutta minusta tuntuu
todellakin, kuin olisin kotonani tuossa pienessä paikassa. On,
kuin olisin ollut siellä ennenkin, ja minusta tuntuu, kuin olisin
kotoisinkin sieltä. Sellainen oli ensimmäinen kokemukseni meren
rannikosta ja merestä, mutta se tuntui luonnolliselta. Ja asukkaista,
tarkoitan paikkakuntalaisia enkä kesävieraita, pidin äärettömästi.
Nuo molemmat hienot vanhat ukkelit, jotka omistavat tuon kaupan — Ah,
pyydän anteeksi, he ovat varmaankin sukulaisianne, eikö niin? Unhotin
sen kokonaan.»

»He ovat enojani», sanoi Mary vaatimattomasti. »Olen asunut heidän
luonaan melkein koko ikäni. Parempia miehiä ei maailmassa olekaan.»

»He ovatkin sen näköisiä. Haluaisin oppia tuntemaan heidät paremmin.
Halloo, tuolla tuo kirottu kirkko nyt on! Tämä kävely on huvittanut
minua äärettömästi. Luullakseni olemme kumminkin puhelleet tarpeeksi.
Toivoakseni en ole ikävystyttänyt teitä kuoliaaksi puhumalla vain
omista asioistani?»

»Ette ollenkaan. Minusta on tämä ollut hauskaa.»

»Todellako? Niin, luulen teidän puhuvan totta, sillä muuten ette
sanoisi niin. Ette osaa luullakseni teeskennellä ollenkaan.
Tulimmainen sentään, tuntuu oikein hauskalta, että on olemassa joku,
jolle voi puhua peittelemättä, joku sellainen, joka osaa panna
arvoa sille, mitä miehet ajattelevat. Useimmat tytöt haluavat puhua
vain jalkapalloilusta, tanssista ja muusta tuollaisesta. Pidän
jalkapalloilusta ja tanssimisesta kyllä äärettömästi, mutta onhan
elämässä muutakin. Sam, hän on kyllä, sellainen kuin tahdotaan, mutta
hän ei halua kuunnella mitään vakavaa, ei ainakaan pitkää aikaa.»

Mary mietti. »Minusta kuunteleminen on hauskaa», hän sanoi. »Ilostuin
kuullessani, että pidätte South Harnissista ja enoistani.»

Kun jumalanpalveluksen jälkeen lähdettiin kotimatkalle, kulki Sam
Keith Maryn rinnalla rouva Wyethin kävellessä herra Smithin kanssa.
Samin keskustelusta oli vakavuus kaukana. Hän jutteli vain hockeysta,
tanssimisesta ja muista huvituksista. Pitääkö Mary tanssista? Haluaako
Mary tulla hänen kanssaan joskus koulun tanssiaisiin? Siellä kuluu aika
hyvin hauskasti. Rouva Wyeth voi tietysti lähteä Maryn kaitsijaksi
sinne.

Mary sanoi pelkäävänsä, että hänellä on liiaksi työtä ehtiäkseen sinne.
Ja koska hän sitäpaitsi tunsi Samin äidin mielipiteet, ei hän olisi
hyväksynyt ainoatakaan Samin kutsua, vaikka ei muita syitä olisi ollut
olemassakaan.

»Opintoni vievät melkein kaiken aikani», hän sanoi.

Sam nauroi. »Sellainen on ohimenevää», hän sanoi. »Minäkin lueskelin
hurjasti alkuvuosina, mutta senjälkeen en ole viitsinyt vaivata
päätäni liiaksi. Olen iloinen, että tulin tänne tänään. Tulen varmasti
uudestaankin. Saatte minusta vakituisen ruokavieraan.»

Nuorukaiset sanoivat jäähyväiset rouva Wyethin asunnon edustalla. Rouva
Wyeth ei pyytänyt heitä sisään, vaikka tuo itsepäinen Sam tekikin
muutamia selviä vihjauksia.

Crawford Smith ja Mary hyvästelivät toisiaan kädestä.

»Minulla on ollut hirveän hauskaa», selitti edellinen. Sitten hän kysyi
rouva Wyethiltä: »Saanko tulla joskus toistekin?»

Rouva Wyethin vastaus oli, kuten tavallisestikin, suora ja rehellinen.

»Kyllä», hän sanoi. »Olen iloinen saadessani teidät luokseni silloin
tällöin.»

Nyt kääntyi Crawford Maryn puoleen.

»Saanko?» hän kysyi.

Mary tuskin tiesi, miten hänen piti vastata. Ei ollut olemassa
mitään todellista syytä, miksi hän kieltäisi, sillä hän
alkoi pitää Crawfordista. Hänen suoruutensa ja hänen vakavat
tulevaisuudensuunnitelmansa herättivät hänessä myötätuntoa. Hän ei
ollut kumminkaan ollenkaan varma, oliko viisasta jatkaa tuttavuutta.
Hänen mielestään oli tämä Bostonin koulussa käynti hyvin vakava asia.
Hänen enonsa olivat lähettäneet hänet tänne opiskelemaan, vaikka he
tarvitsivatkin häntä kotona. He olivat kumminkin uhrautuneet, että hän
saisi opiskella ja kehittyä. Ei mikään muu, eivät ystävyyssuhteet,
eivät huvit eikä muukaan, saa senvuoksi häiritä päämäärää, minkä vuoksi
hän oli hyväksynyt tuon uhrauksen.

Senvuoksi hän epäröi.

»Saanko?» toisti Crawford.

»En oikein tiedä. Luullakseni on minun oltava hyvin ahkera suurimman
osan ajastani.»

»Aivan oikein. Ellei teillä ole aikaa ottaa minua vastaan, on teidän
lähetettävä sana, etten tulisi. Se on oleva osa sopimuksestamme.
Hyvästi.»

Kun he olivat tulleet sisälle, koski rouva Wyethin ensimmäinen
huomautus Samin ystävää.

»Pidän melkein tuosta nuorukaisesta», hän sanoi. »Samuel ihannoipi
häntä tietysti, mutta Samuel kunnioittaisi hyenaakin, jos tuo hyena
vain pelaisi jalkapalloa. Mutta tuo Smithin poika» — rouva Wyeth sanoi
kaikkia kolmeakymmentä vuotta nuorempia miehiä pojiksi — »tuntuu olevan
järkevä nuorukainen, jolla on hieman omaa tahtoakin. En pidä hänen
nimestään enkä tuosta tuntemattomasta erämaasta, josta hän on kotoisin,
mutta noille vioille ei hän luullakseni mahda mitään. Kumminkin, jos
hän aikoo tulla tänne vieraisille silloin tällöin, pitää meidän tietää
hänestä jotakin. Aion ryhtyä tiedusteluihin.»




XII.


Lukukausi päättyi eräänä lauantai-aamuna joulukuun puolivälissä.
Maryn arkku oli jo ennen täytetty ja valmis, ja hän saapui se
mukanaan asemalle paljon ennen junan lähtöä. Hän oli matkalla kotiin
lupa-ajaksi, ja vaikka hän olisi ollut lähdössä matkalle maailman
ympäri, ei hän olisi voinut olla onnellisempi. Ja hänen onneensa ja
odotukseensa otettiin South Harnississa sydämellisesti osaa. Hänen
enojensa kirjeissä ei viimeisten neljäntoista vuorokauden kuluessa
ollut ollut juuri muuta kuin iloisia ilmoituksia valmistuksista hänen
vastaanottamisekseen.

  »Laskemme jo minuutteja (kirjoitti Zoeth). Ensimmäiseksi työkseen
  repii Shadrach joka aamu lehtisen liikaa pois almanakasta. En ole
  nähnyt häntä milloinkaan ennen niin kiihtyneenä ja levotonna,
  ja luullakseni on minunkin laitani melkein samoin. Koetan olla
  kiintymättä maailmallisiin asioihin enempää kuin minun on pakko,
  mutta nyt näyttää kumminkin siltä, etten voikaan ajatella muuta
  kuin tyttösemme paluuta kotiin. En ole kumminkaan niin levoton kuin
  Shadrach, joka on huolissaan, pääsetkö turvallisesti tänne perille.
  Jumala on ollut meille hyvin hyvä, ja olen varma, että hän luo sinut
  luoksemme terveenä. Olen tyytyväinen, kun saan uskoa sinut hänen
  haltuunsa.

  J. K. Jompikumpi meistä tulee sinua vastaan asemalle.»

Kapteeni Shadin kirje oli maailmallisempi, mutta yhtä johdonmukainen.

  »Koeta nyt päästä sellaiseen junaan, joka tulee tänne suoraan (hän
  kirjoitti). Älä vain mene siihen, joka menee Woods Holeen. Zoeth on
  niin levoton ja hermostunut pelosta, että erehdyt, ettei hän anna
  minulle siunattua rauhaa. Isaiah on melkein samanlainen. Hän lakaisi
  salin pari kertaa viime viikon kuluessa, ja ellei hän paista kissaa
  sen kananpoikasen asemesta, jonka hän aikoo tappaa, saamme kiittää
  onneamme. Olen ainoa laivassa, jolla on vielä järki tallella, ja minä
  koetankin rauhoittaa heitä. Koeta nyt toimia, että pääset tuohon
  tarkoittamaani junaan, ja ole varovainen sähköraitiotievaunussa,
  jos tulet sellaisessa asemalle. Parasta on, ettet mene ensimmäiseen
  aikomaasi, vaan edelliseen, voidaksesi olla varma, ettet myöhästy.
  Junasi lähtee asemalta neljännestä yli neljän. Woods Holeen menevä
  lähtee pari minuuttia aikaisemmin. Varo, ettet mene siihen. Zoeth
  pelkää sinun erehtyvän, mutta minä nauran hänelle. Älä nyt vain mene
  väärään junaan.»

Mary nauroi lukiessaan noita kirjeitä, mutta hänen henkensä tahtoi
kumminkin salpautua. Huolimatta vaarasta matkustaa sähkövaunussa
ja huolimatta New Havenin rautatiestä, saapui hän South Harnissiin
turvallisesti ja terveenä ja oikeaan aikaan. Ensimmäinen henkilö, jonka
hän huomasi asemasillalla, oli kapteeni Shadrach. Hän oli kävellyt
edestakaisin siellä viimeiset neljäkymmentä minuuttia.

Kapteenikin huomasi hänet heti ja riensi tervehtimään häntä ojennetuin
käsin.

»Ja siinä sinä siis olet!» huudahti hän riemuissaan.

Mary nauroi onnellisena.

»Niin, Shad-eno, tässä minä nyt olen», hän sanoi.

»Oletko iloinen nähdessäsi minut?»

Shadrach katsoi häneen.

»Tulimmainen sentään!» oli ainoa, mitä hän sanoi, mutta hän sanoi sen
lämpimästi ja päättäväisesti.

He ajoivat kotiin yhdessä vanhoilla rattailla. Kun he saapuivat siihen
nurkkaan, jossa kauppa oli, luuli Mary, että rattaat pysähdytettäisiin
siihen, mutta hän erehtyikin. Kapteeni kiiruhti hevosta ja ajoi vain
suoraan eteenpäin.

»No mutta, Shad-eno!» huudahti hän. »Etkö aio pysähdyttääkään?»

»Mitä? Pysähdyttääkö? Miksi?»

»Tervehtiäksemme Zoeth-enoa, tietysti. Hän on kai kaupassa, vai mitä?»

Shadrach pudisti päätään.

»Eikä ole», hän sanoi. »Hän on kotona.»

Mary hämmästyi ja tuli hieman levottomaksi. Toinen Hamilton ja
Kumppanin osakas oli hänen kanssaan rattailla, jolloin toisen kaikkien
entisten lakien ja South Harnissin liikeperiaatteiden mukaan olisi
pitänyt olla kaupassa. Hän tiesi, etteivät enot olleet palkanneet
ketään konttoristia eikä apulaista hänen lähtönsä jälkeen.

»Mutta — mutta onko Zoeth-eno sitten sairas?» hän kysyi.

»Sairasko? Ei tietystikään. Ellei hän osaa käyttäytyä järkevämmin kuin
sairastua sinä päivänä, jolloin tulet kotiin, luulen melkein, että
voisin hukuttaa hänet. Hän ei ole sairas, ellei», hän lisäsi kuin
huomaten jotakin, »hän ole saanut tanssitautia juostessaan ikkunaan ja
ikkunasta pois odottaessaan meitä.»

»Mutta ellei hän ole sairas, niin miksi hän ei ole kaupassa? Kuka
siellä on?»

Kapteeni nauraa hihitti.

»Siellä ei ole ristinsielua», hän vastasi. »Kauppa on suljettu ja
saa ollakin suljettuna koko tämän siunatun illan. Olen sopinut siitä
Zoethin kanssa. En tiedä, mutta me halusimme mieluummin saada Abel
Snow'n pojan kuin tuon kirotun Annabelin tahi jonkun muun illallisen
ajaksi kauppaan, mutta emme saaneetkaan. Katsohan, me haluamme
molemmat syödä illallista kanssasi tänään huolimatta kaikista maailman
kaupoista, ja Isaiah halusi sitä yhtä hartaasti kuin mekin. Mutta
sitten sai Zoeth äkkiä erään päähänpiston. 'Shadrach', hän sanoi,
'vanhan testamentin aikana, kun ihmiset olivat hyvin onnellisia, kuten
me nyt, oli heillä tapana uhrata Jumalalle näyttääkseen hänelle, kuinka
onnellisia he olivat. Uhratkaamme mekin tämän iltapäivän tulot ja
sulkekaamme kauppamme senvuoksi, että tyttösemme tulee kotiin.' 'Mainio
suunnitelma', sanoin minä, ja niin me panimme sen toimeen.»

Mary katsoi häneen moittivasti.

»Ah, Shad-eno», hän sanoi, »teidän ei olisi pitänyt tehdä sitä. Teitte
kiltisti ja rakastettavasti ajatellessanne sitä, mutta teidän ei olisi
pitänyt toteuttaa aiettanne. Teidän ei olisi tarvinnut uhrata mitään
minun vuokseni todistaaksenne, että olette iloiset saadessanne minut
kotiin.»

Shadrach viittasi olkansa yli.

»Älä ole milläsikään tuosta uhrauksesta», hän huomautti. »Tuo uhraus
on pääasia Zoethin mielestä ja tietysti minäkin yhdyn siihen täydestä
sydämestäni. No niin, Jabez Hedges sanoi minulle Rastus Youngin eilen
kertoneen hänelle, että hän aikoo tulla ostamaan kaupastamme jonakin
iltana kautsukkisaappaat ja uudet öljyvaatteet. Myimme hänelle nuo
entiset, joita hän on käyttänyt, neljä vuotta sitten, mutta hän ei ole
maksanut niitä vieläkään. Ei, ei, Mary-'Gusta, älä ole milläsikään
koko tuosta uhrauksesta. Voin uhrata Rastus Youngilta saamani rahat
kahdeksana päivänä viikossa ja ansaita kumminkin jotakin. En ole
tietystikään puhunut tästä Zoethille mitään. Meidän on koetettava olla
tuollaisten hurskaiden ihmisten mieliksi niin paljon kuin suinkin,
ymmärrät kai sen.»

Mary hymyili, mutta pudisti päätään. »On hyödytöntä, että puhut minulle
tuolla tavoin, Shad-eno», hän sanoi. »Tunnen sinut liiankin hyvin.
Nythän on sitäpaitsi joulu jo melkein ovella.»

Zoeth tervehti häntä yhtä sydämellisesti, mutta ei kumminkaan niin
remuisasti kuin kapteeni Shadrach. Hän tuli Marya vastaan ovelle,
ja ensimmäisten suukkosten ja syleilyjen jälkeen työnsi hän tytön
käsivarren päähän itsestään ja katsoi häneen.

»No voi minun päiviäni!» hän huudahti. »Ja tämäkö nyt on meidän pieni
Mary-'Gustamme, joka on tullut takaisin luoksemme? Minusta tuntuu
jotenkin, ettei se voi olla mahdollista.»

»Mutta se on, Zoeth-eno», sanoi Mary nauraen. »Ja eikö täällä olekin
hyvä olla! No Isaiah», lisäsi hän kääntyen herra Chaseen päin, joka
esiliina yllään ja paitahihasillaan, kuten tavallisesti, seisoi nauraen
kauempana, »eikö teillä ole mitään sanottavaa minulle?»

Isaiahilla oli jotakin sanottavaa ja hän sanoikin sen.

»Olen iloinen, kun tulit kotiin», hän ilmoitti. »Taidat voida oikein
hyvin? Olet saanut uuden hatun, etkö olekin? Illallinen on valmis.»

Aterian aikana sai Mary vastata ahkerasti kysymyksiin, jotka koskivat
hänen koulunkäyntiään ja hänen oloaan rouva Wyethin luona. Hän oli
kyllä koettanut kertoa kirjeissään kaikki mahdolliset seikat, joiden
hän oli luullut huvittavan enoja, mutta nyt nuo seikat muistettiin
jälleen, niitä arvosteltiin ja niistä keskusteltiin.

»Sepä sattuikin mukavasti silloin, kun tuo nuori Smith tuli luoksenne
päivällisille», huomautti herra Hamilton. »Luullakseni hämmästyit
hieman nähdessäsi hänet, vai mitä?»

Mary hymyili. »Tietysti», hän myönsi, »mutta luullakseni hän hämmästyi
enemmän, Zoeth-eno.»

Kapteeni Shad nauroi sydämellisesti. »En ihmettele sitä ollenkaan»,
hän sanoi. »Hänellä ei kai nyt ollut kärpäspaperia housuissaan, vai
oliko? Eikö? Mutta sehän oli sulaa laiminlyöntiä. Ehkä hän ajatteli,
että kärpäsaika on ollutta ja mennyttä. Hän näytti minusta todellakin
kiltiltä nuorukaiselta, kun hän oli täällä tuona kesänä. Hän on
vanhempi nyt. Onko hän vielä entisen näköinen?»

»On, luullakseni. En saanut keskustella hänen kanssaan pitkää aikaa.»

Isaiah näytti ajattelevan, että oli jo aika hänenkin kysyä jotakin.

»Hän on kai yhtä hyvännäköinen kuin ennenkin, vai kuinka?» hän
huomautti.

Maryllä oli hyvin hauskaa. »On, luullakseni», hän vastasi. »Mutta mitä
maailmassa hänen ulkomuotonsa teitä liikuttaa, Isaiah?»

Isaiah pani parastaan voidakseen olla niin salaperäisen näköinen kuin
suinkin. Hän iski silmää isännilleen.

»En minä siitä nyt niin erikoisesti välitäkään», hän selitti, »mutta en
tiedä, miten muutamat ihmiset siihen suhtautuvat.»

Hän nauroi aivan katketakseen. Mutta kapteeni Shadrachia ei naurattanut
ollenkaan.

»Muutamat ihmisetkö?» hän toisti purevasti. »Mitä sinä oikeastaan
puhutkaan? Mitkä ihmiset?»

»En aio ilmaista sitä. Sanoin vain — muutamat ihmiset. Tiedät, mitä
tarkoitan, etkö tiedäkin, Mary-'Gusta?»

Mutta ennenkuin Mary ennätti vastata, sanoi kapteeni jälleen:

»Ei hänkään ymmärrä tarkoitustasi», sanoi hän painavasti. »Tämä riittää
jo siitä asiasta, Isaiah. Älä tee itseäsi tyhmemmäksi kuin olet,
Isaiah.»

Itsetyytyväisyyden hymy hävisi Isaiahin kasvoilta ja sitä seurasi
hämmästynyt ja oikeudenmukainen suuttumus.

»Mitä, mitä sanoittekaan?» hän änkytti. »Miten nimitittekään minua?»

»En ole nimittänyt sinua miksikään. Neuvoin sinua vain hieman, siinä
kaikki. No niin, Mary-'Gusta, jos olet syönyt jo tarpeeksesi, menemme
sinä, minä ja Zoeth saliin, jossa saamme keskustella ja minä voin
tupakoida. Voin aina puhua paremmin silloin kun on täysi höyry päällä.
Tule nyt, Zoeth, Isaiah haluaa tyhjentää pöydän.»

Mutta herra Chasen ajatukset eivät olleet juuri kiintyneet pöydän
tyhjentämiseen nyt. Hän riensi kapteeni Shadrachin ja saliin vievän
oven väliin.

»Kapteeni Shad Gould», hän sähisi, »puhuitte äsken jotakin
tyhmeliinistä. Kuka tässä on tyhmeliini? Haluan tietää heti, ketä
tarkoitatte.»

Kapteeni murisi.

»Ole vaiti!» hän huomautti. »En ole milloinkaan osannut ratkaista
arvoituksia. Ole nyt järkevä, Isaiah. Siirry pois tieltä, että pääsemme
menemään.»

»Ette mene minnekään, kapteeni Shad! Te vastaatte minulle, ennenkuin
poistutte tästä huoneesta. Kuka on tyhmeliini? Haluan tietää, kuka
sellainen on.»

Kapteeni Shad hymyili.

»Mene postitoimistoon ja kysy joltakin virkamieheltä», hän ehdotti.
»Sano heille, että aiot esittää heille kolme arvoitusta. Kas niin», hän
lisäsi hyväntuulisesti työntäen vihaisen Isaiahin pois tieltä. »Älä
sulje pääväylää enää. Kaikki on nyt hyvin, Isaiah. Olemme olleet siksi
kauan laivatovereita, ettemme rupea nyt tappelemaan. Suututit minut
hieman, siinä kaikki. No, tulkaahan nyt.»

Pari tuntia myöhemmin, kun Mary oli vastannut kaikkiin kysymyksiin,
joita kapteeni Shad oli keksinyt, ja kun hän oli saanut vastaukset
kaikkiin omiinsa ja mennyt huoneeseensa yöksi, kääntyi herra Hamilton
toverinsa puoleen ja huomautti lempeästi:

»Shadrach, miksi suutuit Isaiahille niin hirveästi illallispöydässä?
Luulin sinun jo tarttuvan häntä tukasta kiinni.»

»Joskus minä siihen vielä tartunkin», murahti Shad, »ellei hän pidä
leipämyllyään kiinni silloin kun hänen pitää. Kuulit kai, mitä hän
sanoi?»

»Kuulin kyllä. Tarkoitat hänen puhettaan tuon Smithin pojan
ulkomuodosta?»

»Aivan niin. Ja Mary-'Gustan ilmoitusta, miten kaunis hän on. Sellaista
moskaa!»

»Niin, kyllä ymmärrän, mutta Isaiah laski vain leikkiä.»

»Leikkiäkö? No niin, olkoon hän vaikka leikillinen almanakka,
mutta hänen ei tarvitse koettaa laskea moista leikkiä tyttösemme
läsnäollessa. Sopiiko nyt sellainen, että hän puhuu miehistä, niiden
ulkomuodosta ja toveruudesta hänelle? Sellaista voidaan kyllä odottaa
noilta kauppamatkustaja-toljakkeilta, jotka tulevat kauppaamme, mutta
tuollaisen parkkinahkaisen kuvapatsaan kuin Isaiah Chase on, pitäisi
ymmärtää enemmän. Emme halua, että tytön päähän ajetaan sellaisia
mielikuvia.»

Zoeth hieroi leukaansa. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen vaitiolonsa
tuntui ärsyttävän hänen toveriaan.

»Sano nyt, haluammeko?» toisti kapteeni tiukasti.

Zoeth huokaisi. »Emme, Shadrach», hän myönsi.

»Emme, luullakseni, mutta —»

»Mutta mitä?»

»No niin, meidän on kumminkin mukauduttava siihen, että tuollaiset
huomautukset löytävät vastakaikua sellaisten nuorten sydämissä kuin
Mary-'Gustakin on.»

»Lorua! En luule, että tyttösellämme on ollenkaan taipumusta
sellaiseen.»

»Ehkä ei nyt, mutta se tulee kumminkin jonakin kauniina päivänä.
Emme saa olla itsekkäitä, Shadrach. Tulee olemaan hirveän vaikeata
luovuttaa hänet jollekin toiselle, mutta jos tuo joku toinen on hyvä
mies, ystävällinen, suora ja rehellinen, koetan minä ainakin olla
valittamatta. Mutta, Shadrach, jos sitten näyttäytyisikin, että hän
onkin toisenlainen. Otaksukaamme, että hän tekee samanlaisen erehdyksen
kuin minäkin, ja —»

Hänen ystävänsä keskeytti.

»Ssh, ssh!» hän kuiskasi nopeasti. »Älä puhu niin, Zoeth. Tule nyt
jo nukkumaan», hän lisäsi nousten tuolistaan. »Juuri äsken moitin
Isaiahta, että hän puhuu miehistä ja sellaisesta, ja täällä me nyt
olemme istuneet puhumattakaan muusta. Jos kuulet minun sanovan unissani
tänä yönä 'tyhmeliini', on sinun ymmärrettävä, että puhun itselleni,
siinä kaikki. Tule nyt yläkertaan, Zoeth, ja rupea nukkumaan.»

Seuraavana aamuna hämmästytti Mary enonsa ilmoittamalla heille, että
niin pian kuin hän on auttanut Isaiahta aamiaisastioiden pesussa ja
vuoteiden korjaamisessa, hän tulee kauppaan.

»Mutta miksi?» kysyi kapteeni Shadrach tiukasti. »Tietysti olisimme
hyvin iloisia, jos saisimme sinut toveriksemme sinne, mutta Zoeth ja
minä otaksuimme kumminkin, että aiot käydä vieraisilla toisten tyttöjen
luona tänään.»

»Enkä aio. Jos he haluavat puhutella minua, voivat he tulla tänne. Aion
lähteä kauppaan sinun ja Zoeth-enon kanssa. Haluan auttaa teitä myymään
noita joulutavaroitanne.»

Toverukset katsoivat toisiinsa. Zoethkin oli halukas vastustamaan.

»Kuulehan nyt, Mary-'Gusta», hän sanoi, »sellainen ei voi tulla
kysymykseenkään, että minä ja Shadrach-enosi antaisimme sinun
myydä tavaroita tuolla kaupassa. Emme halua kuulla puhuttavankaan
sellaisesta.»

»Emme mitenkään, ei vaikka mikä olisi?» selitti Shadrach kiihkeästi.
»Kaikkea sitä nyt kuuleekin!»

»Miksi ei? Olenhan myynyt siellä ennenkin paljon tavaraa.»

»En välitä siitä, vaikka oletkin, mutta nyt et myy enää. Siinä
ei ollut mitään moitittavaa silloin kun olit vielä tyttönen,
south-harnissilainen, kuten me muutkin, mutta nyt se ei enää sovi, kun
olet bostonilainen nuori neiti, joka opiskelee siellä jatko-opistossa
tahi miten sitä nyt sanotaankaan, lop —»

»Lopettelee kouluaan, Shadrach», korjasi herra Hamilton.

»No olkoonpa nyt miten tahansa, tiedän kumminkin, että loppuni olisi
käsissä, jos minun pitäisi mukautua sellaisiin hienouksiin. Nyt olet
kumminkin siellä, Mary-'Gusta, kuten muutkin nuoret neidit, ja niinkuin
jo sanoinkin —»

Mutta Mary keskeytti. »Hsh, Shad-eno!» hän komensi. »Vaikene heti,
sillä sinä puhut paljasta tyhjää. Olen south-harnissilainen tyttö enkä
mikään muu neiti. Pääsyy, miksi olin niin onnellinen päästessäni kotiin
joululomaksi, oli ensiksikin se, että saan puhutella sinua, Zoeth-enoa
ja Isaiahta, asua taasen kotona, hoitaa hevosta, kissaani ja kanoja, ja
sitten se, että saan auttaa teitä noiden joulutavaroiden myymisessä.
Tiedän vallan hyvin, että olette apuni tarpeessa. Olen aivan varma,
että olette olleet kuin seitsemän syllän vedellä, kun en ole ollut
auttamassa teitä. Sanokaa nyt rehellisesti ja suoraan, ettekö olekin?»

»Emme ollenkaan», väitti kapteeni ylpeästi, turmellen kumminkin kiellon
vaikutuksen sanomalla lisäksi, vaikka hänen toverinsa ei aikonutkaan
puhua mitään: »Ole vaiti, Zoeth! Emme ole kumpikaan olleet hänen apunsa
tarpeessa.»

Mary nauroi. »Shad-eno», hän sanoi, »en usko sinua. Aion kaikissa
tapauksissa lähteä sinne heti katsomaan. Tulkaa kanssani!»

Hän ei sanonut mitään siitä, mitä hän näki kaupassa, vaan työskenteli
kovasti puoleen päivään saakka. Huolimatta toveruksien vastaväitteistä
ja kiinnittämättä sen enempää huomiota noihin harmistuneihin
liikemiehiin kuin häiritseviin kärpäsiin, joita aina hätistellään
pois, hän jatkoi vain työtään järjestäen, uudistaen, tomuttaen,
kirjoittaen hintalappuja ja selkänimiöitä, tehden kaikkea ja palvellen
väliajoilla ostajia. Keskipäivällä, kun hän Zoeth-enon kanssa lähti
kotiin päivälliselle, tunsi hän olevansa jokseenkin tyytyväinen.
»Tietysti siellä on vielä paljonkin tekemistä», hän sanoi, »mutta nyt
ovat tavarat kumminkin enemmän sen näköisiä, kuin ne olisi aiottu
myytäviksi, eikä sellaisia, kuin ne olisi koottu valmiiksi kasaan pois
vietäviksi ja haudattaviksi.»

Iltapäivän kuluessa kävivät Hamilton ja Kumppanin kaupassa melkein
kaikki South Harnissin asukkaat ja illalla oli siellä melkein tungos.
Uutinen, että Mary-'Gusta Lathrop oli tullut kotiin ja auttoi nyt
enojaan kaupassa, oli levinnyt nopeasti ja siitä puhuttiin yleisesti.
Suurin osa niistä, jotka tulivat kauppaan, eivät tulleet sinne
ostaakseen, vaan senvuoksi, että he halusivat nähdä, mitä tuo muodikas
koulunlopettaminen on vaikuttanut tyttöön. Ihmiset näyttivät kumminkin
yleisesti ajattelevan, ettei se ollut muuttanut tyttöä ollenkaan.
Suurimmasta osasta oli tuollainen tulos hyvin toivottava, mutta
muutamat arvostelivat kumminkin sitä. Noiden arvostelijoiden joukossa
oli rouva Rebecca Mullet, jonka tytär, Irene, oli myöskin tuollaisessa
koulussa lopettamassa opintojaan.

»No niin!» sanoi rouva Mullet päättäväisesti, kun hän miehensä kanssa
poistui kaupasta. »No niin, jos Mary-'Gusta on näyte siitä, mitä tuo
koulu voi saada aikaan jossa hän käy ja johon he uhraavat rahansa,
olen hyvin iloinen, ettemme lähettäneet Renaamme sinne. Eikö niin,
Christopher?»

Herra Christopher Mullet, joka oli juuri muutamia päiviä sitten saanut
laskun tyttärensä opinnoista, sanoi kiihkeästi:

»Voit olla siitä aivan varma. Renan kouluuttaminen maksaa nytkin jo
tarpeeksi meidän tarvitsematta lähettää häntä mihinkään kalliimpaan
oppilaitokseen.»

Hänen vaimonsa ei ollut kumminkaan odottanut aivan tällaista vastausta.

»Hm!» hän murahti kärsimättömästi. »Toivon, että voisit olla parikaan
minuuttia puhumatta turhia. Luultavasti kerrot jokaiselle, ettet
senvuoksi voi hankkia itsellesi uutta päällystakkia, kun Rena käy
koulua. Sinun pitäisi olla ylpeämpi tytöstäsi kuin uudesta palttoosta,
ainakin minun mielestäni.»

Herra Mullet mumisi jotakin siinä tarkoituksessa, että hän oli aivan
varma, ettei hän voinut ylpeillä nykyisellä palttoollaan. Hänen
vaimonsa ei ollut kuulevinaankaan tuota valitusta.

»Saat olla ylpeä Irenestä, kun hän tulee kotiin», sanoi hän. »Hän ei
ole silloin samanlainen kuin tuo Mary-'Gusta, joka seisoo tiskin takana
myymässä tavaroita.»

»Kuulehan, Becky, miksi hän ei saisi tehdä sitä? Hän on aina
myyskennellyt tavaroita, ja juuri tuon saman tiskin takana. Ja hän
osaakin myydä niitä», lisäsi hän nauraa hihittäen muistaessaan jotakin.

Rouva Mullet katsoi häneen. »Kyllä», hän sanoi venytellen ja
ivallisesti, »ainakin muutamille ihmisille. Sen huomaa, kun katselee
sinuakin, jolla on sylillinen kaikenlaista joulurihkamaa mukanasi. Sinä
et ollut enemmän noiden tavaroiden tarpeessa kuin lentokoneenkaan.
Miksi ostit ne? Kerro se minulle.»

Christopher pudisti päätään. »Herranen aika, enhän minä tiedä», hän
myönsi. »Minulla ei ollut aikomustakaan ostaa niitä, mutta ryhtyessämme
keskusteluun näytteli hän samalla minulle noita tavaroita. Minä
katselin niitä ja —»

»Häntä myöskin! Älä puhu minulle turhia! Maailmassa ei mikään
tyhmeliini voita vanhaa tyhmeliiniä — ja tuollainen vanha tyhmeliini on
pahin kaikista.»

Hänen miehensä, joka oli tavallisesti taipuvainen ja hyvin
kärsivällinen avioliitossaan, osoitti nyt olevansa odottamattoman
kiihkeä.

»No niin, sanon sinulle tämän, Becky», hän sanoi. »Ainakin, mitä minä
ymmärrän, on Mary-'Gusta oikeassa. Ensiksikin hän on kaunis kuin kuva,
ja toiseksi hänellä on omiakin rahoja käytettävänään ja sitten hän
on oleskellut ihmisten luona, joilla on paljon enemmän. Kaikki nuo
asiat riittävät turmelemaan melkein jokaisen tytön, mutta hänelle ne
eivät ole voineet mitään. Hän on tullut kotiin olematta ollenkaan
pöyhkeä, keimaileva, ajattelematon ja ylpeä, vaan hän on yhtä järkevä,
käytännöllinen ja ystävällinen ihmisille kuin ennenkin, ja se on paljon
se. Jos Renamme vain osoittautuu olevansa samanlainen tyttö kuin
Mary-'Gusta Lathrop, olen kyllä ylpeä hänestä äläkä sinä sitä unhota.»

Ja näin päättyi keskustelu Mullet'in perheessä sinä iltana.

Mutta jos olikin muutamia, jotka olivat taipuvaisia arvostelemaan,
kuten rouva Mullet'kin, oli kumminkin toisia, jotka olivat samaa
mieltä kuin herra Mullet'kin, ettei Maryssä ollut mitään vikaa. Ja
järjestämällä joulutavarat uudestaan ja näyttelemällä niitä auttoi
hän enojaan pääsemään niistä erilleen. Todellisuudessa piti heidän
kolme päivää ennen joulua palkata Annabel apulaismyyjättäreksi noiksi
päiviksi. Kaupassa oli oikea tungos, erittäinkin iltaisin, ja Zoeth ja
kapteeni Shad huomasivat ensimmäisen kerran moneen kuukauteen olevansa
tuottavan kauppaliikkeen johtajia.

»Näyttää hyvältä, kun näkee niin paljon nuoria täällä, vai mitä,
Zoeth?» huomautti kapteeni. »Eikä ainoastaan tyttöjä, vaan myöskin
nuorukaisia. En muistakaan, milloin olisin nähnyt niin paljon nuoria
miehiä täällä. Kuka tuo nuori keikari on, jota Mary-'Gusta juuri
palvelee? Tarkoitan tuota, jolla on niin hullunkurinen päällysnuttu.
Salomon ei kaikessa kunniassaan ollut niin vaatetettu kuin hän. Hän on
kai joku bostonilainen, vai mitä? En tunne häntä kumminkaan.»

Zoeth katsoi Maryyn ja ostajaan.

»Hm!» hän sanoi. »Luullakseni et ole puhdistanut silmälasejasi
äskettäin, Shadrach. Dan Higginshän siellä on.»

Niin, herra Higginshän siellä todellakin oli. Hän oli tullut kotiinsa,
saatuaan muutamia päiviä lomaa tuosta väsyttävästä ruumisarkkujen
myynnistä. Hän oli pukeutunut kuten ennenkin kaupunkilaisvaatteihin,
joiden loisto, kuten kapteeni Shad sitten jälkeenpäin huomautti, »olisi
varmasti huikaissut sokeankin silmät». Danielin syli oli jo täynnä
tavaroita, ja hän ja Mary seisoivat nyt sen pöydän ääressä, jolle oli
asetettu näytteille leikkikaluja ja pelejä. Mary katseli leikkikaluja,
mutta herra Higgins — ei.

Toverukset katsoivat pariin hetkisen ja Shadrachin muoto synkistyi.

»Hm», hän murahti.

»Daniel koettaa etsiä jotakin, josta hänen pieni veljensä voisi pitää»,
selitti Zoeth.

»Aivan niin», huomautti kapteeni kuivasti. »Minusta hän on paremminkin
sen näköinen, kuin hän olisi löytänyt jotakin, josta hän itse pitää
hyvin paljon. Kuulehan, Mary-'Gusta, minä lopetan kaupat Danin kanssa.
Tiedustele, mitä rouva Nickerson haluaa, ole nyt niin kiltti.»

Aattoiltana loppui tuo suuri liike Hamilton ja Kumppanin kaupassa.
Seuraava viikko, viimeinen Mary-'Gustan lomasta, oli varmastikin
muodostuva ikäväksi. »Meillä ei ole silloin muuta tekemistä kuin
vaihtaa ihmisten saamia lahjoja», ennusti kapteeni Shadrach. »Meidän
on annettava heille jotakin, jota he haluavat, ja otettava takaisin
sellaista, jota emme halua. Tuollainen kauppa on samanlaista kuin
lapioisi sumua vuorille, enemmän liikuntoa tuottavaa kuin hyödyttävää.»

Joulu muodostui hauskaksi tuossa rannalla olevassa valkoisessa talossa
ja toi mukanaan monta yllätystä. Aluksi on meidän mainittava lahjat,
jotka oli asetettu lautasten viereen aamiaispöydälle. Mary oli ostanut
lahjoja kaikille, kapteeni Shadrachille, Zoethille ja Isaiahille.
Niiden joukossa ei tietystikään ollut mitään kallisarvoista tavaraa,
mutta jokainen niistä oli valittu lahjan saajan makua ja taipumuksia
silmälläpitäen, ja oli aivan varmaa, että valinta oli onnistunut.
Isaiah näytteli ylpeänä taskuveistään, joka oli kuin työvälinelaatikko
pienoiskoossa. Siinä oli neljä terää, korkkiruuvi, meisseli, taltta,
nappikoukku ja paljon muutakin, minkä Luoja vain tietää.

»Katsokaahan tätä!» huudahti Isaiah näytellen veistään, joka lepäsi
kuin siili hänen kämmenellään. »Oletteko nähneet milloinkaan tällaista?
Jos tulee kysymykseen, niin ei ole olemassa mitään, mitä ei voi
tehdä tällä veitsellä. Joka kerta, kun tarkastelen sitä, löydän
siitä jotakin uutta. Nyt arvailen juuri, mikä tämäkin on», hän sanoi
viitaten muutamaan hyvin suureen ja julman näköiseen välineeseen, joka
pisti esille tuosta terässekasotkusta. »Luullakseni olen selvillä,
mihin näitä muita välineitä tarvitaan, mutta en ymmärrä, mihin tätä
käytetään. Mihin luulette tätä käytettävän, kapteeni Shad?»

Shadrach katsoi.

»No mutta onhan se vallan selvää», hän sanoi vakavasti.

»Sehän on korppusorkkarauta.»

»Mikä?»

»Korppusorkkarauta. Sillä voidaan avata tuollaisia kivikovia
piirakoita, jollaisia leivoit meille viime viikolla. Sinun pitää vain
porata reikä piirakan toiseen päähän, pistää sitten tuo sinne sisään ja
vääntää kuori irti. Kätevä ase, Isaiah! Minä —»

»Ah, menkää suolle!» keskeytti suuttunut Isaiah. »Mielestäni syötte
aivan tarpeeksi piirakoitani, kuoriani ja muutakin.»

Sitten seurasi tuo suuri yllätys, jonka toverukset olivat valmistaneet
ihailemalleen kasvatille. Mary löysi lautasensa vierestä pienen soikean
kääryn, joka oli kiedottu hopeapaperiin ja johon oli kirjoitettu:
»Mary-'Gustalle Shadrach- ja Zoeth-enoilta. Hauskaa joulua!» Tuossa
kääryssä oli pahvikotelo, kotelossa nahkarasia ja rasiassa kaunis
kultakello ketjuineen. Mary huudahti ihastuksesta ja kiitteli
onnellisena lahjoittajien selitellessä ja hymyillessä mielissään.

»Mutta teidän ei olisi pitänyt olla niin tuhlaavaisia, ei ollenkaan»,
vastusteli Mary. »Se on hyvin sievä ja toivoinkin kelloa enemmän kuin
mitään muuta, mutta tämänhän on täytynyt maksaa äärettömästi.»

»Eikö mitä», vastusteli kapteeni. »Saimme sen alennetulla hinnalla.
Edgar Emeryn veljenpoika matkusti liikeasioissa Providenceen ja
hän valikoi sen sieltä meille. Se ei maksanut hetikään niin paljon
kuin olimme luulleet, vai mitä, Zoeth? Kun ostetaan tavaroita
tukkuhintoihin, voidaan melkein aina otaksua, että ne saadaan vielä
halvemmalla kuin oli luultukaan.»

Mary hymyili tälle hieman mutkalliselle selitykselle, mutta pudisti
kumminkin päätään.

»Olen varma, että se on maksanut paljon enemmän kuin teidän olisi
pitänyt siitä maksaa», sanoi hän.

»Mutta sinähän pidät siitä, etkö pidäkin?» kysyi Zoeth toivovasti.

»Kysyitkö, pidänkö? Ah, Zoeth-eno, et voi käsittääkään, miten siitä
pidän! Voisiko kukaan olla pitämättä noin kauniista kapineesta?»

»Miltähän se näyttää noihin muihin kelloihin verrattuna, jollaisia
muilla tytöillä on tuolla Bostonin koulussa?» kysyi Shadrach huonosti
salatulla levottomuudella. »Emme halua, että tyttösellämme on huonompi
kello kuin heillä.»

Vastaus oli kumminkin niin innostunut, että se tyydytti kapteenin ja
herra Hamiltonin täydellisesti.

»Olen varma, ettei koulussamme ole ainoatakaan tyttöä, jonka kello on
omistajalleen niin arvokas kuin tämä on minulle», selitti Mary. »Lupaan
käyttää sitä ja pitää siitä koko ikäni.»

Toverukset huokaisivat helpotuksesta. Oliko kello tarpeeksi hieno
heidän Mary-'Gustallensa, se kysymys oli aiheuttanut heille paljon
huolta ja ollut monen keskustelun aiheena. Ja sitten Isaiah, puhuen
tavalliseen tapaansa hyvin sopimattomia, heitti tiilenpalasen yleisen
tyytyväisyyden vesilätäkköön.

»Niin se on, Mary-'Gusta», hän sanoi. »Voit käyttää sitä koko ikäsi
ja sitten kun sinusta tulee vanha nainen ja joudut naimisiin, ja kun
sinulla on lastenlapsia, voit antaa sen niille.»

Kapteeni Shadrach, joka oli jo tarttunut lautasliinaansa
kiinnittääkseen sen leukansa alle, kääntyi tuolissaan ja tuijotti
mitään aavistamattomaan kokkiin.

»Tulimmainen sentään», hän huudahti painokkaasti, »tuo mieshän on aivan
hullu. Hän on varmaankin rakastunut, sillä muuta vaivaa ei hänellä
nähtävästi ole. Hän ei voi puhuakaan muusta kuin naimisiinmenosta.
Aiotko solmia avioliiton jonkun kanssa, Isaiah?»

»Minäkö? Mitä roskaa te nyt taasenkin puhutte?»

»Kuka on tuo onnellinen nainen?»

»Sellaista onnellista naista ei ole olemassakaan. Älkää nyt olko
naurettava. Sanoin vain, että kun Mary-'Gusta tulee vanhaksi, menee
naimisiin ja —»

»No siinähän sitä nyt taasen ollaan! Menee naimisiin ja saa lapsia?
Eikö sinun mieleesi ole milloinkaan juolahtanut, että olet hieman liian
ennenaikainen?»

»En ole milloinkaan puhunut lapsista. Sanoin vain, että kun hän tulee
vanhaksi ja saa lastenlapsia, niin —»

»Lastenlapsia? Tuohan on vieläkin ennenaikaisempaa. Ruvetkaamme nyt
kaikki, Herran nimessä, syömään aamiaista! Muuten rupeaa Isaiah
muutamien minuuttien kuluttua puhumaan meille kolmannesta tahi
neljännestä polvesta. Minä puolestani olen hyvin tyytyväinen tähän
nykyiseenkin.»

Samana iltana levolle menon aikaan, kun toverukset erosivat
ylävälikössä mennäkseen kumpikin omaan huoneeseensa, sanoi Zoeth:

»Shadrach, tämä on ollut hyvin hauska joulu meille kaikille, eikö
olekin?»

Kapteeni Shadrach nyökäytti tarmokkaasti päätään. »On varmasti!» hän
myönsi. »En muista, olenko milloinkaan elämässäni viettänyt hauskempaa.»

»En minäkään. Ihmettelenpä —»

»Ah, anna tulla vain. Mitä odotat? Mitä siinä ihmettelet?»

»Ihmettelinpähän vain, onko meillä oikeutta olla näin onnellisia.»

»Oikeuttako?»

»Niin. Olemmeko olleet tarpeeksi hyviä tänä vuonna ansaitaksemme näin
täydellisen onnen?»

Shadrach nauroi.

»En aio ruveta todistelemaan mitään omasta puolestani», hän sanoi
kuivasti, »mutta muistaakseni et sinäkään, Zoeth, ole tehnyt mitään
suurempia syntejä. Olet tietysti voinut olla juovuksissa ja rähistä
sillä aikaa kuin olin Mary-'Gustan kanssa Bostonissa, mutta uskallan
kumminkin epäillä sitä.»

»Hoh, hoh, Shadrach! Älä laske leikkiä vakavista asioista. Tarkoitan,
olemmeko noudattaneet Jumalan tahtoa niinkuin meidän olisi pitänyt?
Olemme kyllä koettaneet, minusta ainakin tuntuu siltä, mutta en tiedä,
olemmeko onnistuneet. Kumminkin on minulla koko tämän illan ollut
kummallinen tunne siitä, että nousuvesi on virrannut kaikkien näiden
vuosien kuluessa, jotka Mary-'Gusta on elänyt kanssamme, sinun, minun
ja hänen ylitseen, mutta että se nyt alkaa virrata takaisin päin.»

Kapteeni nauroi. »Ja tuotako sinä sanot kummalliseksi tunteeksi?» hän
huudahti. »Zoeth, minullakin on ollut kummallinen tunne, mutta minä
ainakin tiedän sen syyn. Sen ovat aiheuttaneet paistettu kalkkuna,
luumuputinki, lihapiirakat ja Herra ainoastaan tietää, mitkä muut.
Kun pari sellaista vanhaa ruhoa kuin sinä ja minä tukimme nahkaamme
tuollaista törkyä, ei voida ollenkaan ihmetellä, että meillä on
tunteita. Hyvää yötä, laivatoveri.»




XIII.


Uudenvuoden jälkeisenä päivänä palasi Mary Bostoniin ja kouluun.
Pitkä talvilukukausi, jota Madeline Talbott, jonka isä oli tuomari,
sanoi »kovaksi rangaistukseksi», alkoi. Bostonin kuuluisat itätuulet,
jotka ovat niin tervetulleet kesällä ja niin raa'at ja läpitunkevat
talvella, lupasivat entiseen tapaansa lunta ja lumisohjua, joten
käveleminen Pinckney-kadulta kouluun ja koulusta takaisin ei tuntunut
aina kovinkaan hauskalta. Rouva Wyeth sai kaulansa hieman kipeäksi
ja neiti Pease vilustui ja sai yskän, mutta he selittivät kumminkin
yksimielisesti, että nuo taudit johtuivat kokonaan heidän omasta
typeryydestään eivätkä ollenkaan ilmastosta, jonka, ollen kuten hekin
kokonaan bostonilaista, piti ollakin sopivassa määrin kylmää.

Onneksi säästyi Mary sekä kylmältä että sairaudelta. Kävelyt
kaikenlaisessa ilmassa tekivät hänelle hyvää, ja hänen punaiset
poskensa ja kirkkaat silmänsä olivat päteviä todistajia siitä, että hän
oli terve. Hän edistyi hyvin opinnoissaan, ja Cabot'n neidit, joita
ei ollut niinkään helppo tyydyttää, olivat selvästi hyvin mieltyneet
häneen. Kotona taasen — hän oli oppinut nimittämään rouva Wyethin
mukavaa taloa kodikseen, jota ei tietystikään voitu verratakaan South
Harnississa olevaan todelliseen kotiin, pidettiin hänestä enemmän
kuin milloinkaan ennen. Hän ei ollut ainoastaan emännän, vaan myös
neiti Peasenkin suosikki, neiti Peasen, joka oli melko oikullinen ja
jonka ystävyyttä oli melkein mahdoton saavuttaa. Nuo molemmat naiset
keskustelivat usein tytöstä.

»Hän on erikoinen», sanoi neiti Pease muutamassakin tilaisuudessa. »Kun
otetaan huomioon hänen aikaisemmat mahdollisuutensa, ovat mielestäni
hänen käytöksensä ja itsehillitsemiskykynsä täydelliset. Hän on aivan
ihmeellinen.»

Rouva Wyeth tuhautti nenäänsä. Häntä ilahdutti kyllä, että Marya
kehuttiin, mutta hän ei voinut hyväksyä ystävättärensä käyttämiä sanoja.

»Herran nimessä, Letitia», hän sanoi, »älä nimitä häntä niin. Tuo sana
'ihmeellinen' tuo aina mieleeni Crummelin lapsen kertomuksesta Nicholas
Nicklebyn, tuon, jolla oli viheriä auringon varjostin ja valkoinen
puku.»

Neiti Pease hymyili sellaisen ylevää hymyä, jota on oikaistu, mutta
joka itse aikoo neuvoa toista.

»En ymmärrä, miksi juuri tuon sanan pitää tuoda tuo mainitsemasi
henkilö mieleesi», hän sanoi. »Jos muistan oikein, ja minut on
kasvatettu Dickensin hengessä, oli hän 'ilmiö' eikä mikään 'ihme'.
Se ei kumminkaan vaikuta suuriakaan, miten sinä ja minä nimitämme
Mary Lathropia, sillä sitä ei kuitenkaan voida kieltää, että hän on
erinomaisen hyvin kasvatettu, sieväkäytöksinen ja kohtelias tyttö,
jonka —»

»Hän on sitäpaitsi suloinen ja terve», keskeytti rouva Wyeth lopettaen
lauseen. »Tiedän sen yhtä hyvin kuin sinäkin, Letitia Pease. Ja sinä
tiedät minun tietävän sen. No, mitä sinulla on mielessäsi sellaista,
joka koskee Marya? Tiedän siellä olevan jotakin, koska olet vihjaillut
siitä jo toista viikkoa. Sano se nyt.»

Neiti Pease oli salaperäisen näköinen.

»Ah, minulla on vain muudan suunnitelma», hän sanoi. »En voi
kertoa sinullekaan, Emily, vielä millainen se on. Katso, se ei ole
todellisuudessa mikään suunnitelma, vaan jonkunlainen aate. Marykaan ei
tietysti tiedä siitä vielä mitään.»

»Hm! Onko tuo suunnitelma tahi aate, sano sitä nyt miksi vain haluat,
hauskakin? Tarkoitan, tuntuuko se hänestäkin hauskalta, kun hän kuulee
sen?»

»Toivon ainakin niin.»

»Kuulehan nyt, Letitia», sanoi rouva Wyeth epäilevästi, »et suinkaan
suunnittele mitään naurettavaa hentomielistä yllätystä tuolle lapselle,
ethän? Toivoakseni et suunnittele avioliittoa hänelle?»

»Avioliittoako? Mitä sinä nyt puhutkaan? Jos tarkoitat, että koetan
saada hänet naimisiin jonkun miehen kanssa», hän korosti ivallisesti
mies-sanaa, »on minun totisesti torjuttava sellainen luulo.»

»Hm! No niin, jos hän joskus menee naimisiin, toivon hänen saavan
oikean miehen eikä miehen jäljennöstä. Hyvä on, Letitia. Olen iloinen,
ettei suuri aatteesi, olkoon se nyt millainen tahansa, koskenut sitä
asiaa!»

»Ei tietystikään. Tunnet ajatukseni avioliitosta, Emily Wyeth. Ja mitä
tuollaiseen puhemiehen toimeen tulee, voidaan sinua epäillä paljon
enemmän sellaisesta kuin minua. Tuo nuori sukulaisesi Sam Keith on
ruvennut käymään täällä hyvin usein viime aikoina. Hän voi uskotella
tulevansa tänne vain puhutellakseen sinua, mutta minä uskallan
kumminkin epäillä sitä suuresti.»

Rouva Wyeth hymyili julmasti.

»Samuel on kyllä ollut täällä nykyään melko usein», hän myönsi, »mutta
älä ole huolissasi senvuoksi, Letitia. Olen pitänyt tuota nuorukaista
silmällä. Samuel on yhtä herkkä kauniille tytöille, kuin lapset
tuhkarokolle. Ja hänen kohtauksensa muistuttavat minua tuhkarokosta
yhtä paljon kuin jostakin muusta nopeasti tulevasta taudista, joka
alussa aiheuttaa korkean kuumeen ja vie ihmisen hourioon, mutta
jonka tuottama kuume pian laskee, potilaan parantuessa sitten
nopeasti. Tätä puuskaa emme tarvitse ollenkaan pelätä, sillä tässä
ei ole mitään vaaraa eikä tartuntaa olemassakaan. Mary ei suhtaudu
hänen kosiskeluunsa ollenkaan vakavasti.»

»Entä sitten tuo toinen nuorukainen, Smith, vai mikä hänen nimensä nyt
taasen onkaan? Hän on ollut täällä pari kertaa joulun jälkeen.»

Rouva Wyeth näytti nyt menettävän kärsivällisyytensä.

»No, mitä hänestä?» hän kysyi tiukasti.

»Ei mitään minun tietääkseni, mutta ehkä —»

»Siinä ei ole minkäänlaista ehkää. Tuo Smithin poika näyttää
olevan melko kiltti nuorukainen ja melko järkeväkin noin nuoreksi
rasavilliksi. Kuulemani mukaan ovat hänen vanhempansa, vaikka he
asuvatkin tuolla Lännessä jossakin kaivoksessa, karjatalossa tai
jossakin sellaisessa, kunnioitettavia henkilöitä. Miksi hän ei saisi
tulla katsomaan Marya silloin tällöin ja miksi ei Mary saisi puhutella
häntä? Armollinen Luoja, millainen tästä maailmasta mahtaisi tullakaan,
elleivät nuoret henkilöt saisi seurustella keskenään! Älä sano minulle,
ettei sinulla ole ollut nuoria miestuttuja ollessasi nuori tyttö,
Letitia, sillä en usko sinua kumminkaan.»

Neiti Pease suoristautui tuolissaan.

»Ei ole ollenkaan luultavaakaan, että sanon sellaisia mahdottomuuksia»,
hän tiuskaisi.

Siis sai tuo nuori miestuttava tulla silloin tällöin, ei kumminkaan
liian usein, sillä siitä piti rouva Wyeth huolta. Vaikka hän ei
saanut tullakaan niin usein kuin häntä ehkä olisi haluttanut, hän
tuli kumminkin ja tuttavuus muuttui vähitellen ystävyydeksi. Silti
ei kukaan, lukuunottamatta ehkä tuota hentomielistä neiti Peasea,
voinut aavistaakaan, että tuo tuttavuus voisi kehittyä muuksikin kuin
ystävyydeksi. Ei Mary sitä varmastikaan aavistanut eikä luultavasti
Crawfordkaan silloin vielä. Hän piti kyllä Mary Lathropista. Hän oli
hyvin kaunis tyttö, mutta ollen erilainen kuin muut kauniit tytöt,
jotka hän tunsi ja koska kauniit ylioppilasjalkapallokuuluisuudet
ovat aivan erikoisasemassa muihin ihmisiin nähden, tunsi Crawford
sellaisia paljonkin — ei Mary katsonut ihailevasti hänen silmiinsä, ei
pitänyt hänen leikkipuheitaan »kuolettavan hauskoina» eikä kiemaillut
hänelle millään tavalla. Jos nuo leikkipuheet olivat hauskoja, nauroi
hän niille iloisesti ja miellyttävästi, mutta jos ne sattuivat
olemaan mitättömiä, kuten joskus tapahtui, oli hän valmis sanomaan
sen hänelle. Mary ei aina yhtynyt hänen mielipiteihinsä, koska
hänellä oli useammasta asiasta omansa, ja jos Crawford tiedusteli
hänen mielipidettään jostakin asiasta, oli hänen vastauksensa aina
rehellinen, jolleikaan juuri sellainen, kuin hän oli odottanut ja
toivonut.

»Herranen aika, olettepa te todellakin suorapuheinen!» hän huomautti
melko surullisesti kysyttyään Maryn mielipidettä käyttäytymisestä ja
saatuaan vastauksen heti.

»Ettekö sitten halua, että olisin sellainen?» kysyi Mary. »Kysyitte
minulta, mitä mielestäni teidän olisi pitänyt tehdä ja minä vastasin
teille suoraan.»

»Aivan niin. Sanoitte sen minulle todellakin.»

»No, ettekö sitten sitä halunneetkaan?»

»En tiedä, halusinko, että sanoisitte minulle juuri sen.»

»Mutta tehän kysyitte, mitä ajattelen siitä asiasta, ja vastaukseni
sisälsi vilpittömän mielipiteeni. Eikö teidän mielestänne olisi pitänyt
menetellä juuri niin?»

Crawford epäröi, mutta nauroi sitten. »Kyllä, tulimmainen sentään, kun
sitä oikein ajattelen», hän myönsi. »Toivoin kumminkin, että olisitte
myöntänyt tekoni oikeaksi.»

»Vaikkako en olisi ajatellutkaan niin?»

»Niin juuri. Sanokaa nyt minulle rehellisesti, tiesittekö, että halusin
kuulla toisenlaisen vastauksen?»

Nyt oli Maryn vuoro epäröidä, mutta sitten hänkin nauroi.

»Kyllä; luullakseni —» hän aloitti, mutta lopetti sanomalla: »Niin,
kyllä minä sen tiesin.»

»No, miksi ette sitä sitten sanonut? Useimmat tytöt olisivat tehneet
mielikseni.»

»Ehkä juuri senvuoksi. Luullakseni useimmat tytöt, jotka ovat
tuttavianne, sanovat juuri sen, mitä haluattekin kuunnella. Eikö
mielestänne ole teillekin terveellistä, että saatte kuulla totuudenkin
joskus?»

Tietysti se oli terveellistä hänelle ja noin joskus sanottuna oli
sillä uutuudenkin viehätys. Tuossa oli tyttö täynnä leikillisyyttä,
tyttö, joka voi kuunnella leikkipuheita ja sanoakin sellaisia, joka
ei kiemaillut eikä halunnutkaan sellaista, maalaistyttö, joka oli
ollut myyjättärenä kaupassa ja joka puhui vieläkin tuosta ajasta yhtä
vapaasti kuin Cabot'n neitien kuuluisasta koulusta, joka ei ollenkaan
hävennyt tunnustaessaan, ettei hänellä ollut varaa siihen tahi tähän,
vaatimaton ja luonnollinen, mutta itseään kunnioittava ja ylpeä
tyttö, joka oli koko ajan omintakeinen ja joka pysyi mielipiteissään
ja säilytti järkensä tuollaisen nuoren kauniin puolijumalankin
läheisyydessä, joka oli tehnyt pari maalia Yalea vastaan otellessa.

Mikään ei ollut Crawford Smithille sen terveellisempää kuin sellaisen
tytön tuttavuus. Mary auttoi häntä pysymään maan pinnalla ja
vaikutti, ettei hänen päänsä päässyt paisumaan. Ei senvuoksi, että
tuota viimeksimainittua olisi juuri tarvittukaan pelätä, sillä tuo
pää oli melko hyvä, mutta Mary Lathropin järki oli jonkunlainen
virkistävä ja lumoava vahvistus Crawfordin ajatuksille. Kuten hän oli
sanonutkin tuona sunnuntai-iltana Bostonissa silloin kun he olivat
kohdanneet toisensa ensimmäisen kerran, tuntui hänestä suunnattomalta
helpotukselta, että hänellä oli joku, joka ymmärsi ja osasi panna
arvoa miehen sekä vakaville että leikillisille ajatuksille. Hänen
lähestyvä erotutkintonsa Harvardista ja työ, johon hän aikoi ryhtyä
syksyllä lääkeopillisessa tiedekunnassa, askarruttivat hänen
ajatuksiaan melkoisesti nykyään. Hän kertoi Marylle suunnitelmansa ja
he keskustelivat niistä. Marylläkin oli omat suunnitelmansa, jotka
pääasiallisesti koskivat sitä, mitä hän aikoi tehdä saattaakseen
enojensa elämän helpommaksi sitten kuin koulu loppuu. Siitäkin he
keskustelivat.

»Mutta», sanoi Crawford, »tuo kai on todellisuudessa joutavaa, eikö
olekin?»

»Mikä sitten?»

»Tuo aie, että rupeatte myyjättäreksi jälleen. Ette voi mukautua
sellaiseen enää milloinkaan.»

»Voin kyllä. Miksi en voisi?»

»Senvuoksi, että —»

»Minkävuoksi?»

»Senvuoksi, etten luule teidän haluavan, siinä kaikki. Teidänlaisianne
tyttöjä ei ole luotu maalaiskauppojen myyjättäriksi, ei ainakaan
pitkäksi ajaksi.»

Tämän huomautuksen tarkoitus oli miellyttää Marya, ja se olisikin ehkä
miellyttänyt useampia tyttöjä, mutta ei häntä. Maryn arvokkaisuutta oli
loukattu. Kaikki tuollainen, mikä halvensi hänen rakastettuja enojaan,
heidän kauppaansa, South Harnissia tahi cape-codilaisia, synnytti
hänessä vihaa. Hänen silmänsä salamoivat.

»Minun ei ole pakko olla myyjättärenä», hän sanoi tiukasti, »maaseudun
kaupoissa eikä muuallakaan, vaan minä toimin sellaisena, koska se minua
huvittaa, ja minä jatkan sitä niin kauan kuin haluan. Elleivät ystäväni
ymmärrä sitä seikkaa, eivätkä kunnioita syitäni, eivät he ole enää
ystäviäni, siinä kaikki.»

Crawford kohotti molemmat käsivartensa. »Huh!» hän huudahti. »Älkää
ampuko, sillä minä kyllä antaudun. Suuri Jumala, jos kohtelette
meitä miehiä tuolla tavoin silloinkin kun me koetamme sanoa teille
kohteliaisuuksia, niin mitä silloin mahtanette tehdäkään, jos
uskaltaisimme ruveta arvostelemaan teitä.»

»Oliko tuo huomautuksenne sitten oleminaan jonkunlainen kohteliaisuus?»

»Ei aivan, vaan paremminkin jonkunlainen tosiasiain toteaminen.
Tarkoitin — tarkoitin — Ah, tulkaa nyt avukseni, Mary, sillä
tiedättehän vallan hyvin, mitä tarkoitan! Antautukaa nyt.»

Mary koetti kaikkensa voidakseen olla juhlallinen ja vakava,
mutta hänen silmiensä kimmellys oli tarttuvaa ja huolimatta hänen
ponnistuksistaan rupesi hänen huuliaan nykimään.

»No antautukaa nyt», vaati Crawford. »Tiedätte kyllä, mitä tarkoitin.
Ettekö tiedäkin?»

»Kyllä luullakseni. Mutta mielestäni oli tuo huomautus hyvin tyhmä.
Niin puhuu vain Sam Keith.»

»Eikö mitä! Puhutteko totta?»

»Puhun. Hän ainakin puhuisi, jos sallisin. Ja hän suoriutuukin siitä
paljon paremmin kuin te.»

»No niin, minä pidän sellaisesta.»

»Mutta minä en. Senvuoksi en haluakaan, että te tekisitte niin. Toivon,
että olisitte järkevämpi. Enkä sitäpaitsi halua, että te ja muut
pilkkaatte enojeni kauppaa.»

»Pilkkasinko minä sitä? Mielestäni syytätte nyt minua aiheettomasti.
Minulla on päinvastoin hyvin eloisa ja kunnioittava muisto siitä, kuten
tiedätte. Mutta näin sivumennen sanoen, tehän kerroitte, että enonne
ovat lähettäneet teille valokuvansa. Saanko katsella niitä?»

Mary haki valokuvat huoneestaan. Ostablen valokuvaaja oli ne ottanut
Maryn määräysten mukaisesti ja tulokseksi oli saatu pari vanhahkoa
marttyyria, jotka olivat pukeutuneet hyviin, mutta epämukaviin
sunnuntaipukimiin, ja jotka selvästi odottivat teloittamista. Noiden
surullisten tekeleitten taakse oli kirjoitettu: »Mary Augustalle
rakkain tervehdyksin.»

»Ei, älkää naurako!» komensi Mary ojentaessaan valokuvat Crawfordille.
»Tiedän niiden näyttävän hullunkurisilta, mutta jos nauratte, en anna
teille milloinkaan anteeksi. Nuo ukkokullat ovat antaneet valokuvata
itsensä ilahduttaakseen vain minua, ja olen aivan varma siitä, että
kumpainenkin olisi mieluummin antanut vetää hampaan suustaan. Parempia
ihmisiä kuin he ei ole maailmassa ja minä tulen yhä varmemmaksi siitä
joka päivä.»

Crawford ei nauranut valokuville. Hän oli nuori herrasmies ja melko
hienotunteinen, joten hän ei edes hymyillytkään, ei kapteeni Shadin
käsillekään, joista vasemman sormet olivat haarallaan polven ympärillä,
kuin estämässä sitä vapisemasta, oikeaan levätessä kömpelösti
loistavasti sidotulla kirjalla. Naurun asemasta kehui hän kuvien
esittämiä henkilöitä, puhui muistellen omasta vierailustaan South
Harnississa ja lopulta etsi lompakostaan pienen valokuvan, jonka hän
laski pöydälle toisten viereen.

»Otin tämän mukaani näyttääkseni sen teille», hän sanoi. »Kyselitte
minulta kerran, minkä näköinen isäni on, jolloin kerroin, ettei
minulla ole hänestä kunnollista valokuvaa. Se olikin totta, sillä
minulla ei olekaan. Isällä on muitakin omituisuuksia, paitsi tuota
hänen vastenmielisyyttään Itää, Idän tapoja ja elämää kohtaan. Hän
pelkää nimittäin hirveästi mennä valokuvaajalle. Älkää kysykö minulta,
miksi, sillä en voi kertoa sitä teille, koska en tiedä. Ei se ole
senkäänvuoksi, että hän on ruma, sillä hän on hyvin hyvän näköinen
ikäisekseen, ainakin minun mielestäni, mutta hänellä on sellainen
vastenmielisyys omia valokuviaan kohtaan, ettei hän salli minunkaan
ottaa hänestä pikavalokuvaa, jos hän vain voi sen estää. Hän sanoo,
että ihmiset, jotka usein otattavat valokuvia itsestään, ovat
turhamaisia ja itserakkaita idiootteja ja niin edespäin. Olen kumminkin
onnistunut valokuvaamaan hänet silloin tällöin hänen tietämättään, ja
tämän kuvan otin hänestä viime kesänä. Olin silloin hänen kanssaan
kalastusmatkalla vuoristossa. Olemme hyviä tovereita, isä ja minä,
enemmän kuin useimmat isät ja pojat, luullakseni.»

Mary otti valokuvan ja katseli sitä hyvin tarkasti. Herra Smith
vanhempi oli kookas mies, harteikas ja suuri harmaine partoineen ja
viiksineen. Hänellä oli päässään leveälierinen hattu, joka hieman
varjosti hänen otsaansa, mutta hänen silmänsä ja nenänsä olivat
samanlaiset kuin pojallakin.

Mary tarkasteli valokuvaa ja Crawford katsoi häneen.

»No, mitä ajattelette hänestä?» kysyi tuo nuori mies hetkisen kuluttua.

»Mitäkö ajattelen?» toisti Mary hajamielisesti tuijottaen yhä
valokuvaan. »En oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte.»

»Tarkoitan vain, että millaiselta kunnioitettava isäni teistä näyttää.
Olette varmasti muodostaneet hänestä jonkunlaisen mielipiteen jo.
Teillä on yleensä omat mielipiteenne kaikista asioista, ja nyt te
olette jo katsellut tuota kuvaa ainakin viisi minuuttia.»

»Olenko todellakin? Pyydän anteeksi, sillä en ole ollenkaan huomannut
sitä. Kuva herättää minussa mielenkiintoa. En suinkaan ole milloinkaan
nähnyt isäänne, vai mitä? Ei, en tietystikään, mutta minusta tuntuu
kumminkin melkein siltä, kuin olisin. Ehkä olen nähnyt jonkun toisen
hänen näköisensä henkilön.»

»Mikä ihme se nyt olisi. Minut, esimerkiksi.»

»Tietysti. Puhun tyhmästi, vai mitä? Hän on hyvin mielenkiintoisen
näköinen mies, sellainen, jolla on paljon elämänkokemuksia.»

»Hänellä onkin niitä. Isä ei puhu kyllä itsestään paljonkaan, ei
minullekaan, mutta hänellä on luullakseni ollut paljon vastoinkäymisiä,
ennenkuin hän saavutti menestystä. Hän on luullakseni saanut
ponnistella kovasti.»

»Hän on sen näköinen, mutta hän on kumminkin saavuttanut päämääränsä
lopulta, ainakin mikäli minä kuvittelen. Hän ei näytä sellaiselta, että
hän antaa perään hädässä.»

»Ei hän annakaan. Isä on joskus hyvin taipumaton, mutta hän on
kumminkin hyvin hyvä minulle, eikähän minun tarvitse muusta
välittääkään.»

»Oliko äitinne kotoisin täältä, Idästä?»

»Ei. Hän oli kotoisin Lännestä, Californiasta. Isä on ollut naimisissa
kaksi kertaa. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli luullakseni kotoisin
jostakin täältä Uudesta Englannista. En tiennyt, ennenkuin viidentoista
vanhana, että hän oli ollut ennenkin naimisissa, ja silloinkin sain
sen tietää sattumalta. Huomasin hänen nimensä hautapatsaassa ja
se kiinnitti huomiotani senvuoksi, että se oli niin omituinen ja
vanhanaikainen — 'Patience, Edwin Smithin vaimo'. Mainitsen tästä
vain näyttääkseni teille, miten vähän isä puhuu itsestään, mutta oli
kumminkin omituista, että sain sen tietää siten, vai mitä? Kas niin,
nyt juttelen turhia, sillä luullakseni eivät sukulaissuhteet kiinnitä
teidän mieltänne ollenkaan. Pyydän anteeksi. Minulla ei juolahda
mieleenikään puhua perheasioistani muille kuin teille, ei Samillekaan.
Mutta te — no niin, jostakin syystä on minun kerrottava teille kaikki.
Ihmettelen, miksi?»

»Ehkä senvuoksi, että kyselen niin paljon.»

»Ei ollenkaan, vaan sentähden, että te todellakin käyttäydytte
niinkuin te haluaisittekin kuulla minun puhuvan omista asioistani.
En ole milloinkaan ennen tavannut ainoatakaan tyttöä, joka olisi
menetellyt niin. Nyt haluan kysyä teiltä tuota kerhoasiaa. Siitä
kehittyy hitonmoinen selkkaus, puhumattakaan kustannuksista, ellen ole
varovainen. Oletteko ajatellut sitä? Mihin toimenpiteihin ryhtyisitte
minun sijassani?»

Kysymyksessä oleva asia oli hieman arka ja mutkallinen, ja koski
muutaman miehen ottamista tahi hylkäämistä erääseen Harvardin
yhdistykseen. Voimakas mahti oli toiminnassa, että hänet
hyväksyttäisiin, mutta toiselta puolen oli olemassa muutamia päteviä
syitä, joiden perusteella hänet voitaisiin hylätäkin. Crawford, joka
oli kerhon puheenjohtaja ja sen vaikutusvaltaisimpia jäseniä, ei
voinut tehdä varmaa päätöstä. Hän oli selittänyt tilanteen Marylle
viime kerralla ja pyytänyt hänen neuvoaan. Mary oli tietysti pyytänyt
miettimisaikaa — hän oli tuo entinen Mary-'Gusta sellaisissakin
asioissa — ja nyt hän oli valmis antamaan tuon neuvon.

»Minusta tuntuu», hän sanoi, »että menettelisin tuossa asiassa
seuraavalla tavalla.»

Hän kertoi sitten suunnitelmansa. Crawford kuunteli, alussa
epäilevästi, mutta sitten yhä suurenevalla innostuksella.

»Tulimmainen sentään!» hän huudahti Maryn lopetettua puheensa.
»Luulen varmasti, että siten voimme suoriutua siitä asiasta. Miten
maailmassa voitte keksiäkin sellaisen suunnitelman? Olette todellakin
ihmeellinen järjestämään asioita. Voisitte varmasti hoitaa suurta
liikettä menestyksellisesti, olen siitä aivan varma. Miten oikeastaan
menettelettekään? Mistä saatte kaikki ajatuksenne?»

Mary nauroi. Crawfordin kehuminen miellytti häntä.

»En tiedä», hän vastasi. »Minä vain ajattelen ne valmiiksi,
luullakseni. Minusta on niin hauskaa järjestää ihmisten asioita. Joskus
teen siinä ehkä enemmän kuin on tarpeellistakaan. Isaiah Chase raukka
tuolla kotona South Harnississa sanoo, että kiusaan hänet kuoliaaksi.
Enonikin sanovat, että komentelen heitä, mutta he näyttävät pitävän
siitä kumminkin», hän lisäsi.

»En ihmettele sitä ollenkaan, sillä minustakin se on hauskaa.
Tahdotteko auttaa minua asioiden järjestämisessä lähimmässä
tulevaisuudessa? Siinä tulee olemaan melko paljon hommaa, ennenkuin
kerhon asiat, tanssiaiset ja kaikki muutkin ovat järjestyksessä. Ja kun
tulette tutkintoon, saatte itse nähdä, kuinka kaikki on menestynyt.»

»Tutkintoonko? Pitääkö minun tulla vihkiäisiin?»

»Tietysti. Toivon, että tulette sinne kanssani. Luulin sitä jo
sovituksi asiaksi. Sinne on kyllä vielä melko pitkälti, mutta älkää nyt
Herran nimessä kieltäytykö. Kaikki suunnitelmani perustuvat siihen.»

Maryn kasvot näyttivät, miten ihastunut hän oli. Hän sanoi kumminkin
vain:

»Kiitoksia hyvin paljon. Tulen sinne hyvin mielelläni.»

Mutta tutkintoon oli vielä pitkälti aikaa, kuten Crawford oli
sanonutkin, ja noiden viikkojen kuluessa oli luettava ahkerasti. Ne
kuluivatkin vähitellen ja sitten seurasi pääsiäisloma. Mary vietti
tietysti sen South Harnississa, ja koska siellä ei nyt ollut mitään
joulukiirettä aiheuttamassa hänen oloaan kaupassa, hän lepäsi, kävi
ajelemassa, vieraili ja kulutti siis lomansa hyvin hauskasti ja
hyödyllisesti. On kai tarpeetonta mainita, että enot ottivat täydestä
sydämestään osaa tuohon hauskuuteen ja hyötyyn. Kun hän kysyi heiltä
liikeasioita ja tulevan kesän myynnin edellytyksiä, näyttivät he
toivorikkailta ja iloisilta.

»Mutta Isaiah kertoi, että tänne tulee keväällä avattavaksi pari uutta
kauppaa», sanoi Mary. »Ettekö luule niiden tuottavan hieman vauriota
liikkeellenne?»

Kapteeni Shadrach kuittasi koko jutun ja vastaiset epäilijänsä
viittaamalla armollisesti kädellään. »Ei hituistakaan, Mary-'Gusta.
Hamilton ja Kumppanin vanha laiva on vielä melko hyvässä kunnossa.
Siinä ei ehkä ole niin paljon kultauksia eikä messinkiheloja kuin
noissa uusissa vasta vesille lasketuissa, mutta sen matkustajat
tietävät sen luotettavaksi eivätkä luovu siitä. Isaiah kertoi meille
juuri eilen erään henkilön sanoneen hänelle, ettei se vaikuta mitään,
kuinka monta uutta kauppaa tänne avataan, sillä hän tulee aina ostamaan
ostoksensa meiltä. Siitähän sen huomaa selvästi, vai kuinka?»

»Kuka niin sanoi, Shad-eno?» kysyi Mary.

»Kukako? En tiedä. Kun Isaiah kertoi sitä meille, tapahtui siinä joku
keskeytys. Kuka se oli, Isaiah?»

»Rastus Young», vastasi Isaiah heti.

Kapteeninkin oli nyt pakko nauraa, vaikka hän selittikin, että Rastus
Youngin kestävyys osoittaa vain, miten hyvät liikkeen edellytykset ovat.

»Rastus poistuu aina uppoavasta laivasta», hän sanoi, »ja jos minä
ja Zoeth olisimme joutumaisillamme vararikkoon, olisi Rastus Young
ensimmäinen, joka luopuisi meistä.»

Kun Mary kysyi Zoethilta, sanoi Zoeth luottavansa siihen, etteivät nuo
uudet kilpailijat tule olemaan hyvinkään vaarallisia. »Kaikkivaltias
on pitänyt meistä huolta näin kauan», hän lisäsi, »vaikka emme ole
sellaista ansainneetkaan, ja senvuoksi luulen, ettei hän jätä meitä
vieläkään pulaan. Luota sinäkin vain häneen, Mary-'Gusta. Toivoakseni
opetetaan sinulle sellaista koulussa.»

Senvuoksi Mary, joka oli ollut melko huolissaan kuultuaan noista
Hamilton ja Kumppanin kilpailijoista, tukahdutti pelkonsa luullen sitä
perusteettomaksi. Hänen enonsa olivat kyllä hieman vanhanaikaisia ja
hieman jäljellä ajastaan, mitä liiketapoihin tulee, mutta oli kumminkin
aivan varmaa, että nuo liiketavat sopivat south-harnissilaisille, eikä
senvuoksi ollut mitään syytä huolehtia liikkeen tulevaisuudesta. Hän
pakotti Isaiahin lupaamaan, että Isaiah silloin tällöin lähettäisi
hänelle tietoja liikkeen kehityksestä. Tehtyään sen palasi hän
Bostoniin ja koulutyöhönsä.




XIV.


Kevätlukukausi oli hyvin mielenkiintoinen koulutyöhön nähden, ja sitten
oli Maryllä vielä muitakin harrastuksia. Crawford kävi vieraisilla
yhä useammin ja tutkintosuunnitelma oli melkein ainoa aihe, josta
keskusteltiin. Maryn halu järjestellä tuli nyt, tahi olisi ainakin
pitänyt tulla, tyydytetyksi, sillä hänen taitoansa tarvittiin
alituisesti. Sam Keith, joka tavattuaan Maryn serkkunsa talossa oli
aluksi näyttänyt olevansa hyvin mieltynyt sukulaisensa seuraan, tuli
nyt harvemmin vieraisille. Hän oli nyt kaunis-tyttö-sairauden toisessa
asteessa, kuten hänen tätinsä oli sanonutkin, kuume ja hourailu olivat
jo haihtuneet ja hän oli nyt jäähtymäisillään. Kukaan ei voinut
sanoa, että tuota kuumetta olisi millään tavalla kiihoitettu. Kun hän
tuli vieraisille, oli Mary iloinen ja miellyttävä, mutta ei halunnut
kohdella Samia kuin uskottua eikä kuin ystävää. Hän hylkäsi kaikki
hänen kutsunsa tanssiaisiin ja teatteriin eikä halunnut keimailla
hituistakaan. Tämä viimeksimainittu seikka oli mitä epätyydyttävin
ilmiö, koska tuo tunteellinen Sam piti hyvin paljon hakkailusta
ja onnistuikin tavallisesti pitämään voimassa kolme sellaista
suhdetta samalla kertaa. Senvuoksi olikin tuo kylmenemisprosessi
tässä tapauksessa nopeampi kuin tavallisesti. Samin vierailut ja
päivälliselletulot olivat vähentyneet parista tahi kolmesta kerrasta
viikossa epävarmaan yhteen parin viikon kuluessa. Mary huomasi sen
tietysti, mutta se ei pahoittanut ollenkaan hänen mieltään. Samin
huonetoveri, Crawford, huomasi kai sen myöskin, mutta jos hän oli siitä
pahoillaan, onnistui hän kätkemään tunteensa melko hyvin.

Toukokuun alkupuolella tuli kapteeni Shadrach kaupunkiin ostamaan
kesätavaroita kauppaan. Hän kieltäytyi jyrkästi ottamasta päämajakseen
rouva Wyethin asuntoa, vaikka tuo rouva lähetti pyytävän kutsun
hänelle, että hän suostuisi siihen. Ja vaikka Marykin liitti mukaan
oman pyyntönsä, kieltäytyi kapteeni kumminkin.

  »Älä pyydä minulta sellaista, Mary-'Gusta (hän kirjoitti). Älä Herran
  nimessä pyydä minua tulemaan siihen paikkaan ja jäämään sinne
  asumaan. Teen melkein vaikka mitä sinun vuoksesi ja suostun tähänkin,
  jos nyt sitä niin välttämättömästi haluat, mutta toivoakseni muutat
  mieltäsi. Minä tulen tietysti käymään siellä saadakseni puhutella
  sinua ja jään sinne illallisellekin, jos minua pyydetään, mutta älä
  pyydä minua laskemaan ankkuria ja jäämään sinne yöksi. En voisi
  kestää sitä. Niskanikamani katkeaisivat nyt, jos minun pitäisi istua
  niin suorana kuin viime kerralla.»

Senvuoksi sääli Mary häntä ja hän vuokrasi asunnon Quincy Housesta,
jossa hänen ei tarvinnut pitää nenäänsä aina oikeassa suunnassa,
kuten hän sanoi, vaan voi levätä ja oleskella mukavasti, jos vain
halusi. Hänet kutsuttiin kumminkin rouva Wyethin luo illalliselle
ja hänen ollessaan siellä sai rouva Wyeth tilaisuuden viedä hänet
syrjään ja puhua hänelle eräästä asiasta, joka kapteenista tuntui
mielenkiintoiselta ja hieman levottomuutta herättävältä.

»Muistakaa nyt», sanoi rouva, »etten ole ollenkaan varma, voidaanko
suhdetta sanoa muuksi kuin paljaaksi pojan ja tytön väliseksi
ystävyydeksi, ja tietämätöntä on, kehittyykö siitä milloinkaan mitään
muuta. Ajattelin kumminkin, että velvollisuuteni on kertoa siitä
teille, ja otaksuin, että minun on annettava teille tilaisuus tutustua
tuohon nuorukaiseen. Sanoitte tavanneenne hänet ennenkin?»

»Kyllä, rouva», sanoi Shadrach, »olen tavannut hänet. Sitä ei voida
kyllä sanoa miksikään tutustumiseksi, koska se supistui vain siihen,
että hän kävi kaupassamme tuolla kotona. Olen kumminkin nähnyt hänet,
ja mielestäni hän oli melko miellyttävä nuorukainen.»

»Olen iloinen kuullessani sen. Niin minustakin. Onko Mary kirjoittanut
hänen vierailuistaan teille?»

»On tietysti, rouva. Hän ei ole sellainen tyttö, että hän salaisi
meiltä jotakin. Jos hän nyt kumminkin on tullut sellaiseksi, on hän
muuttunut paljon tultuaan tänne kouluun. Hän on kirjoittanut meille
tuon nuorukaisen vierailuista, teistä ja hänestä, ja siitä, kun hän oli
katsomassa tuota, miksi sitä nyt taasen sanotaankaan, hockeykilpailua.
Hän kirjoitti meille kaikesta tuosta viime helmikuussa.»

»Niin, me kävimme todellakin katsomassa noita hockeykilpailuja.
Serkkuni John Keithin poika, Samuel, oli pelaajien joukossa. Nyt,
kapteeni Gould, teen teille erään ehdotuksen. Siitä on kulunut jo
muutamia vuosia, kun tapasitte Crawford Smithin ja mielestäni, kun
otetaan kaikki seikat huomioon, on teidän tavattava hänet jälleen
ja päätettävä itse, onko hän mielestänne vieläkin sellainen kunnon
nuorukainen, joka saa käydä tervehtimässä holhokkianne. Ehdotan, että
tulette tänne huomenna jälleen päivällisille, joille kutsun nuoren
Smithinkin. Silloin —»

Mutta kapteeni keskeytti. Hänellä oli omat suunnitelmansa
huomis-illaksi eikä toinen ateria rouva Wyethin luona kuulunut niihin.

»Suokaa minulle anteeksi, rouva», sanoi hän nopeasti, »mutta aioin
pyytää Mary-'Gustaa illalliselle kanssani johonkin ravintolaan
huomenna, ja sitten oli aikomukseni viedä hänet johonkin teatteriin
mukanani. En oikein ymmärrä, mutta voinhan pyytää, että tuo nuori
Smith tulisi kanssamme sinne. Ja — ja —» hän muisti kohteliaisuuden
vaatimukset — »tietysti tulisimme hyvin iloisiksi, jos tekin
haluaisitte tulla», hän lisäsi.

Mutta rouva Wyeth, vaikka hän kiittelikin kapteenia ja ilmaisi
hyväksyvänsä täydellisesti tuon suunnitellun illallisen ja teatterissa
käynnin, kieltäytyi kumminkin tulemasta mukaan. Kapteeni suhtautui
kuitenkin kieltoon miehekkään alistuvaisesti, sanoaksemme totuuden.
Hän kunnioitti rouva Wyethiä suuresti ja piti rouvasta senvuoksi, että
hänen lemmikkinsäkin Mary-'Gusta piti hänestä niin paljon, mutta hänen
mieltymykseensä sekoittui pelkoakin ja senvuoksi olikin rouvan kieltävä
vastaus oikea helpotus.

Seuraavana iltana kuuden ajoissa tapasivat Mary ja hänen enonsa
Crawfordin Quincy Housessa. He aterioivat kolmisin ja menivät sitten
Tremont-teatteriin katsomaan »Mestarisoittajan» esitystä. Crawfordista
tuntui illallinen melkein yhtä hauskalta kuin kappalekin. Kapteeni
Shadrach oli loistavalla tuulella ja hänen huomautuksensa aterian
aikana olivat luonteenomaisia. Hän nimitti itsepäisesti arvokasta
tarjoilijaa »stuvartiksi» ja puhui hotellin keittiöstä kuin laivan
keittokopista. Hän neuvotteli nuorten vieraittensa kanssa ennen
määräyksiään, hyväksyen heidän valintansa kiitollisesti, ellei nyt aina
aivan vaieten.

»Aivan niin, Mary-'Gusta», hän huomautti. »Aivan niin, kuten sinäkin
sanot. Sinä olet tämän laivan kapteeni tänään, ja minä ja Crawford
tuossa olemme matkustajia. Jos sinä käsket meidän syödä — mitä se
nyt taasen olikaan — häränhäntälientä, niin luullakseni meidän on se
tehtävä. Minä antaudun kaiken mahdollisuuden varaan, jos Crawford
vain haluaa. Tietysti, jos olisin yksin täällä, tilaisin luultavasti
ostereita ja patapaistia. Tiedän kumminkin, mitä ne ovat. Minusta on
niin tyynnyttävää, kun tietää, mitä saa, kuten tuo sairas mieskin sanoi
lääkärin kertoessa hänelle, että hänellä on vesirokko eikä tuhkuri.
Onko teillä mitään sitä vastaan, että sanon teitä Crawfordiksi?» hän
lisäsi kääntyen nuoren toverinsa puoleen. »Olen ensiksikin tarpeeksi
vanha voidakseni olla isänne ja toiseksi, ripa on hyvä olemassa
ruukussa ja kauhassa, mutta minusta ei tunnu ystävän sukunimen
mainitseminen ollenkaan tarpeelliselta. Ja toivoakseni meistä kolmesta
tulee oikein hyviä ystäviä, kunhan tässä vain ehditään.»

Crawfordkin sanoi toivovansa sitä, ilmaisten mielipiteensä
innostuneesti.

»Hyvä!» huudahti kapteeni päättäväisesti. »Ja me sementöimme tämän
ystävyytemme — kirjailijat puhuvat aina ystävyyden sementöimisestä —
tällä illallisellamme, vai mitä? Jos meillä vain olisi täällä Isaiahin
valmistamaa putinkia, voisimme varmasti tehdä tuon sementtityön sillä.
En ole milloinkaan nähnyt tarttuvampaa ainetta pöydälle pantuna. Kysyin
häneltä, aikooko hän täyttää piirakkansa muurauslaastilla, ja teidän
olisi pitänyt olla kuulemassa, miten hän puhisi nenäänsä. Muistat kai
Isaiahin, Crawford, vai kuinka? Hän on tuo pitkä ja hontelo mies, joka
hoitaa Zoethin ja minun taloutta tuolla kotona. Hän ei ole mikään
Adonis, mutta hänellä on sydän oikeassa paikassa. Sekin on kyllä melko
omituista», lisäsi hän nauraa hihittäen, »kun ajatellaan, kuinka
lähellä hänen lapaluunsa ovat hänen lanteitaan.»

Tarinoidessaan ja laskiessaan leikkiä ennätti hän kumminkin tehdä
miesvieraalleen muutamia kysymyksiä, ja nuo kysymykset, vaikka ne
eivät olleetkaan millään tavalla persoonallisesti loukkaavia, olivat
kuitenkin asiallisia. Hän kyseli nuorukaisen kotielämää, tiedusteli
hänen kunnianhimoisia tulevaisuuden suunnitelmiaan ja otti selville,
millaisia ystäviä ja uskottuja hänellä oli yliopistossa. Crawford,
joka ei ollenkaan aavistanutkaan, että häntä tutkisteltiin, kertoi
peittelemättä, ja kapteeni Shadrachin arvosteleva huomiokyky, joka
oli tottunut arvostelemaan ihmisiä sekä maalla että merellä, näki
enemmän kuin kerrottiin. Arvostelu oli kumminkin nähtävästi edullinen
nuorukaiselle, sillä sitten kuin hän oli poistunut ja kun kapteeni ja
Mary toivottivat toisilleen hyvää yötä rouva Wyethin salissa, sanoi
Shadrach:

»Kiltti poika, en voi muutakaan sanoa. Niin, hyvin kiltti nuorukainen,
jos nyt kaikki seikat otetaan huomioon. Kiinnyin häneen heti.»

»Olen iloinen, Shad-eno», sanoi Mary, »sillä minäkin pidän hänestä.»

Shadrach katseli häneen melkein yhtä kysyvästi kuin Crawfordiin
illallisen aikana.

»Pidätkö?» hän mumisi. »Kuinka paljon?»

»Kuinka paljonko?» toisti Mary hämmästyneenä. »Mitä oikeastaan
tarkoitat?»

»Tarkoitan, pidätkö hänestä paljonkin? Pidätkö hänestä esimerkiksi
enemmän kuin Zoeth-enostasi ja minusta?»

Mary katsoi häntä silmiin, mutta se, mitä hän niissä näki, punastutti
hänen poskensa. Shadrach olisi sanonut vielä lisääkin, mutta Mary
painoi sormensa hänen huulilleen.

»Lorua!» hän sanoi kiihkeästi. »Paljasta joutavaa ja tyhmää lorua,
Shad-eno! Älä enää milloinkaan puhu sellaisista asioista minulle. Sinun
pitäisi ymmärtää enemmän.»

Shadrach hymyili ja pudisti päätään.

»Hyvä on, Mary-'Gusta», hän sanoi. »Lupaan, etten puhu sinulle siitä,
ennenkuin itse rupeat siitä keskustelemaan. Kas niin, kultaseni! Älä
viitsi olla minulle vihainen. Laskin vain leikkiä, kuten Isaiah silloin
tuona iltana, jolloin tulit kotiin joululomalle.»

»En pidä sellaisesta leikistä. Minusta se on tyhmää.»

»Ehkäpä se onkin — nyt vielä kumminkin — Heittäkäämme kaikki
leikkipuheet sikseen. Niin, kiinnyin tuohon Crawford Smithiin heti.
Hänessä on kuitenkin omituisinta se, että hän muistuttaa minua jostakin
toisesta. En voi kumminkaan saada selville enkä muistaa, kuka tuo
toinen on. Ehkä sen muistankin vielä joskus, mutta nyt ainakin pidän
hänestä hänen itsensä vuoksi. Pyydän häntä tulemaan vieraisille
luoksemme joskus tulevana kesänä. Ihmettelenpä, tuleeko hän.»

Mary-'Gusta ihmetteli sitä myöskin, mutta hän olisi ihmetellyt vieläkin
enemmän, jos hän vain olisi aavistanut, mitä tuleva kesä tulisi
merkitsemään hänelle. Seuraavana aamuna teatterissa käynnin jälkeen
tuli kapteeni Shadrach sanomaan jäähyväiset rouva Wyethille. Rouva
teki muutamia kysymyksiä, ja kuunteli tarkkaavaisesti ja hyväksyvästi
kapteenin arvostelua Crawford Smithistä.

»Olen iloinen, että poika teki teihin niin hyvän vaikutuksen», hän
sanoi. »Kerroin teille jo, että minäkin pidän hänestä. Te hyväksytte
siis hänen ja holhokkinne ystävyyssuhteen?»

Kapteeni hieroi leukaansa. »Kyllä, rouva», hän sanoi. »Hyväksyn sen
täydellisesti eikä luullakseni Zoethillakaan ole mitään sitä vastaan.
Se ei ole todellisuudessa Mary-'Gustan puolelta muuta kuin ystävyyttä,
ei ainakaan vielä, ja luullakseni se on samanlaista hänenkin
puoleltaan. Mutta jos tuo ystävyyssuhde joskus muuttuu muuksi, niin
silloin, jos hän osoittautuu olevansa sellainen kuin hänen pitääkin
olla, en ymmärrä, onko meillä vanhoilla ihmisillä juuri oikeutta
sekautua asiaan, vai mitä luulette, rouva Wyeth?»

Ehkä rouva Wyeth oli jo väsynyt koko asiaan, tahi hän ei pitänyt siitä,
että hänet luettiin vanhoihin ihmisiin kuuluvaksi, olipa nyt asia miten
oli, hän ei vastannut, vaan kysyi sen sijaan jotakin.

»Kapteeni Gould», hän sanoi, »millaiseksi te ja herra Hamilton olette
suunnitelleet Maryn kesän?»

»Suunnitelleetko, rouva? Emme ole muistaakseni suunnitelleet mitään.
Olemme tietysti laskeneet, että hän koulun loputtua tulee luoksemme
South Harnissiin ja —»

»Odottakaa hetkinen, kapteeni. Minulla on eräs ystävätär, joka haluaa
kiihkeästi, että vaihtaisitte tuon suunnitelmanne hänen tekemäänsä.
Tule tänne, Letitia. Kapteeni Gould, tässä näette ystävättäreni, neiti
Peasen. Ilmoita nyt, Letitia, kapteenille suunnitelmasi, jonka kerroit
minulle eilen illalla.»

Neiti Pease kertoi ja kapteeni kuunteli, ensin hämmästyneenä, sitten
miettiväisen näköisenä, ja lopuksi oli hänen kasvojensa ilme sekoitus
molemmista.

»Kas niin», sanoi neiti Pease lopuksi, »sellainen on suunnitelmani. Se
merkitsee hyvin paljon minulle ja toivoakseni se merkitsee Maryllekin
jotakin.»

»Mielestäni on tilaisuus aivan ihmeellinen hänelle», selitti rouva
Wyeth korostavasti.

»Mitä ajattelette siitä, kapteeni Gould?» kysyi neiti Pease.

Shadrach veti syvään henkeään. »En ymmärrä ollenkaan, mitä minun on
sanottava siitä, rouva», hän vastasi. »Minusta tuntuu, etten voi sanoa
siitä vielä mitään ratkaisevaa. Varmasti olisi se ihmeellinen tilaisuus
hänelle ja sitäpaitsi sellainen, etten minä eikä Zoethkaan voi hänelle
tarjota milloinkaan sellaista. Mutta — mutta —»

»Tietysti», sanoi neiti Pease huomattuaan hänen epäröimisensä, »jos
häntä tarvitaan välttämättömästi tuolla kotona ja ellette luule
voivanne olla erossa hänestä, niin —»

»En minä senvuoksi epäröi, rouva», keskeytti kapteeni nopeasti. »Herra
tietää, että Zoeth ja minä tulisimme kaipaamaan häntä hirveästi, mutta
se ei kumminkaan estäisi meitä suostumasta eivätkä muutkaan sellaiset
seikat. Mutta — mutta — no niin, sanoakseni rehellisesti, rouva, en
oikein tiedä, haluammeko, että aivan vieras henkilö uhraa niin paljon
hänen hyväkseen. Emme tietystikään ole rikkaita, tarkoitan itseäni ja
Zoethia, mutta emme ole vallan köyhiäkään. Olemme tottuneet maksamaan
puolestamme ja —»

Mutta silloin juolahti muudan asia neiti Peasen mieleen.

»Hyvänen aika!» huudahti hän äkkiä. »Toivoakseni ette ole erehtynyt,
kapteeni Gould. Toivoakseni ette ajattele, että teen tämän
armeliaisuudesta tahi mieltymyksestä Marya kohtaan. En todellakaan.
Pyydän tätä suosion osoitukseksi itselleni. Minun on saatava joku
toveri mukaani, sillä muuten en voi matkustaa. Ja Mary on juuri
sellainen toveri, jota tarvitsen. Pidän hänestä hyvin paljon ja
luullakseni hänkin pitää minusta. En aio kiusata teitä liiaksi,
kapteeni Gould, mutta toivon teidän keskustelevan asiasta herra
Hamiltonin kanssa ja sitten ilmoittavan minulle päätöksenne niin pian
kuin suinkin. Ja toivon myöskin, että suostutte. Lupaan pitää hyvää
huolta tyttösestämme ja tuoda hänet takaisin syyskuussa turvallisesti
ja terveenä. Lupaan senkin, etten puhu hänelle sanaakaan suuresta
suunnitelmastani, ennenkuin ilmoitatte minulle suostumuksenne
kirjeellisesti.»

Kapteeni Shadrach matkusti iltapäivällä junassa South Harnissiin hyvin
miettiväisen näköisenä ilmoittaakseen ystävälleen ja toverilleen neiti
Peasen suunnitelman. Mary, joka saatteli häntä Bostonin asemalle,
ihmetteli, miksi hän oli niin hajamielinen ja vaitelias. Mutta jos hän
olisi aavistanut, missä asioissa kapteenin ajatukset askartelivat, ei
hän olisi ihmetellyt kauempaa.

Neiti Pease aikoi matkustaa Euroopan ristiin rastiin kesäkuukausien
kuluessa, ja hän oli pyytänyt kapteenilta, että hän saisi ottaa Maryn
mukaansa vieraakseen, ystäväkseen ja toverikseen.




XV.


Elleivät aika ja välimatka merkitseisi mitään ja elleivät
merkityksellisemmät tapaukset Mary-'Gustan elämässä olisi olleet
niin lähellä, että niihin olisi pitänyt kiinnittää huomiota, olisi
mielenkiintoista kuvailla sen kevään ja sitä seuraavan kesän
tapahtumia. Kun nuo tapahtumat merkitään aikajärjestyksessä, olivat ne
seuraavat: Ensiksikin keskustelivat toverukset usein ja kauan neiti
Peasen suunnitelmasta sillä seurauksella, että Zoeth, joka oli vanhempi
osakas, kirjoitti neiti Peaselle:

  »Shadrach ja minä myönnymme. Meidän olisi pitänyt myöntyä jo aikoja
  sitten, mutta liha on heikko ja meistä tuntui hyvin vaikealta
  mukautua sellaiseen ajatukseen, että meidän on luovuttava tyttösemme
  seurasta koko kesäksi. Mutta nyt me ymmärrämme, että meidän on
  luovuttava siitä, koska tilaisuus on liian edullinen hänelle
  hylättäväksi. Sallimme siis hänen matkustaa ja kiitämme teitä enemmän
  kuin osaamme ilmaistakaan. Hän tarvitsee vaatteita ja muutakin
  mukaansa, ja Shadrach ja minä kysymme nyt teiltä, haluatteko olla
  niin ystävällinen ja auttaa häntä niiden valitsemisessa. Ehkä rouva
  Wyethkin tahtoo auttaa. Teette meille suuren hyväntyön, jos te kaksi
  haluatte tehdä sen, sillä Shadrach ja minä emme ole juuri perillä
  sellaisista asioista. Lähetämme sitten rahaa ja maksamme kaiken.»

Sitten seurasi suunnitelman ilmoittaminen Marylle itselleen. Alussa ei
hän voinut uskoakaan, että ehdotus tehtiin vakavassa tarkoituksessa,
ja ymmärrettyään, että matka Eurooppaan — hänen lempiunelmansa jo
pienenä tyttönäkin ja useimmiten leikitty leikki nukkien kanssa
South Harnississa olevan talon ullakolla — niin, kun hän vihdoinkin
uskoi, millainen tilaisuus hänelle oli tarjona, epäröi hän kumminkin
vielä silloinkin suostumasta siihen. Enot olivat niin suuresti hänen
apunsa tarpeessa kaupassa ja he tulisivat varmaankin kaipaamaan häntä
hirveästi. Hän ei luullut mitenkään voivansa matkustaa pois heidän
luotaan. Neiti Peasen ja rouva Wyethin yhteiset ponnistuksetkaan eivät
voineet muuttaa hänen päätöstään jäädä kotiin. Ainoastaan yhteinen
selitys, joka oli melkein kuin käsky ja jonka alla oli molempien
Hamilton ja Kumppanin osakasten nimet, sai sen aikaan. Hän suostui
silloin, mutta hyvin vastahakoisesti.

Laiva lähti Bostonista — neiti Peasen kansalaisuskollisuus esti
häntä matkustamasta New Yorkista lähtevässä laivassa — kesäkuun
kolmantenatoista päivänä, viikon kuluttua tutkinnosta. Rouva Wyeth ja
Mary olivat olleet läsnä tutkintojuhlallisuuksissa ja niitä seuraavissa
huveissa Crawfordin vieraina. Crawfordin isä, Edwin Smith, ei tullut
Carson Citystä katsomaan, miten hänen poikansa sai pergamenttinsa Alma
Materilta. Hän oli kyllä aikonut tulla — Crawford oli jo ollut siitä
melkein varma — mutta viime hetkellä sattunut sairaus oli kumminkin
estänyt matkan. Hän kirjoitti, ettei se ollut mitään vaarallista, ja
sanoi toivovansa, että hän silloin on jo terve ja hyvässä kunnossa, kun
Crawford palaa Länteen graduoimisen jälkeen.

  »Jumala sinua siunatkoon, poikani (kirje loppui). Jos tietäisit,
  miltä vanhasta isästäsi tuntuu poissaolo sieltä, antaisit varmasti
  anteeksi hänelle, että hänen on ollut pakko turvautua lääkäreihin.
  Tule heti kotiin, kun juhlallisuudet loppuvat. Tuolla järviseudulla
  jossakin on neljän naulan painoinen forelli odottamassa jompaakumpaa
  meistä. Sen pyydystäminen on joko sinun tehtäväsi tahi minun.»

Crawford näytti kirjeen Marylle. Hän oli pahoillaan, mutta ei
kumminkaan niin kovasti kuin tyttö oli luullut.

»En todellisuudessa uskaltanut milloinkaan varmasti otaksuakaan, että
hän tulisi», hän selitti. »Näin on käynyt monta kertaa ennenkin.
Aina silloin, kun isä on aikonut matkustaa tänne Itään, on jotakin
tapahtunut, joka on estänyt matkan. Nyt taasen on käynyt niin ja minä
olinkin siitä melkein varma. Millainen vahinko! Toivoin niin, että
olisin saanut esittää teidät hänelle ja hänet myöskin teille», hän
lisäsi.

Marykin oli hieman pahoillaan, sillä hän oli melkein odottanut tuota
tutustumista herra Smithiin. Hän oli hänen ystävänsä isä, ja yksistään
jo se asia teki hänestä mielenkiintoisen henkilön, mutta oli olemassa
kumminkin jotakin muutakin — jonkunlaista tuohon mieheen liittyvää
salaperäisyyttä, jonka oli aiheuttanut Crawfordin hänelle näyttämä
valokuva. Tuo mies tuossa valokuvassa muistutti tietysti Crawfordia,
mutta Marystä tuntui kumminkin siltä, että se muistutti jotakin toista
paljon enemmän, jotakin, jonka hän joko tunsi tahi jonka valokuvan hän
oli nähnyt. Mary oli pahoillaan, ettei hän saanut tavata häntä.

Nuo tutkintojuhlallisuudet olivat suurenmoiset. Ainakin tusina
nuorukaisia pyysi Marya sinne, hän oli mukana päivällisillä,
konserteissa ja muissa juhlissa, tanssi paljon, mutta olisi saanut
tanssia vielä enemmänkin, jutteli, nauroi ja huvitteli siten kuin
vain terve, onnellinen ja kaunis tyttö voi huvitella. Ja seuraavana
tiistaina hän ja neiti Pease katsoessaan laiturille höyrylaivan
yläkannelta heiluttelivat nenäliinojaan rouva Wyethille, Zoethille,
kapteeni Shadrachille ja Crawfordille, jotka seisoessaan laiturilla
heiluttelivat omiaan vastaukseksi suuren laivan liukuessa hitaasti
pois satamasta ja kääntäessä keulaansa Minot'n majakkaa ja aavaa
merta kohti. Molemmat toverukset olivat nyt tulleet Bostoniin yhdessä
ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin Hamilton ja Kumppanin liikekilpi
oli ripustettu kaupan seinälle.

»Annabel on myyjättärenä kaupassa», selitti Shadrach, »ja Isaiah auttaa
häntä. Siinä olemme kyllä luullakseni panneet sokean auttamaan toista
sokeaa, mutta emme siitä välitä, emmehän, Zoeth? Päätimme vakavasti,
että tulemme katsomaan lähtöäsi, Mary-'Gusta, vaikka meidän sitten
olisi pitänyt uida tänne ja ampua raketteja ilmaan Race Point'ilta
näyttääksemme sinulle, missä olemme. Älä nyt unhota, mitä sinulle
sanoin. Jos matkustatte niin kauas kuin Leghorniin asti, hae silloin
kaikin mokomin käsiisi Peroti-niminen laivanvarustaja. Kysy häneltä,
muistaako hän vielä Shad Gouldia, jonka hän tunsi vuonna '65. Ellei hän
ole kuollut, lyön vaikka vetoa kanssasi, että hän muistaa.»

Niin purjehti Mary-'Gusta tiehensä, ja kymmenen ihmeellisen viikon
unelmat muuttuivat todellisuudeksi ja nuo ullakkokuvitelmat eivät
olleet enää mitään kuvitelmia. Sota ei ollut vielä tullut kylvämään
teräsviljaansa eikä tultansa Ranskan ihaniin laaksoihin eikä
kukkuloille, eikä korjaamaan veristä kuolemansatoaan, ja senvuoksi
huvimatkailijat matkustivatkin mukavasti kaupungista kaupunkiin ja
Seinen rannoilta Loiren äyräille. He viettivät kolme viikkoa Sveitsissä
ja pari Italiassa, ja palasivat loppuviikoiksi Lontooseen, jossa Mary
neiti Peasen taitavalla johdolla kulki kaupoissa, sekä noissa suurissa
Regent- ja Oxford-katujen varsilla olevissa että pienemmissäkin,
jotka olivat yhtä puoleensa vetäviä ja joissa tavarat olivat vieläkin
kalliimpia. Hän tutki useimmat kaupat Bond-kadun varrella ja
Piccadillyssä ostaen lahjoja ja muistoja kotona oleville. Ja vihdoin
koitti sitten sekin päivä, jolloin hän nojautuessaan laivan partaaseen
näki Irlannin sumuisen rannikon katoavan taivaanrannan taakse ja
totesi, että hänen ihmeellinen lupa-aikansa oli ohi, ja huomasi
olevansa matkalla kotiin.

Matka meren yli oli melko vastenmielinen ja myrskyinen, kuten matkat
länteen tavallisesti ovatkin, mutta laiva oli mukava ja nopeakulkuinen,
ja heidän aikansa kului siellä hauskasti. Mary ei ollut Bostonissa
kuin päivän matkustaen jo seuraavana aamuna South Harnissiin. Hänellä
oli vielä viikko käytettävänään ennen koulun alkamista, ja tuon viikon
hän aikoi viettää enojensa luona. Hän lupasi pyhästi, ettei hän tuhlaa
siitä muiden hyväksi minuuttiakaan.

Tuossa rannalla olevassa talossa vallitsi sinä päivänä suuri ilo
ja ihmeellinen oli se päivällinen, jonka Isaiah valmisti juhlan
kunniaksi. Maryn oli pakko kertoa matkansa vaiheet alusta loppuun
saakka noiden kolmen kuulijan nyökäytellessä päätään, huudahdellessa
myötämielisyydestä tahi keskeyttäessä kysyäkseen jotakin. Hän oli
kyllä kirjoitellut heille ahkerasti, mutta kuten Isaiah sanoikin,
»kirjoittaminen ei ole puhumista». Maryn oli sen vuoksi kerrottava,
ja hänen enonsa ja Isaiah kuuntelivat. Kello oli jo kaksitoista sinä
iltana, ennenkuin he rupesivat ajattelemaan levollemenoa, ja seuraavana
aamuna aamiaista syötäessä alkoi kyseleminen jälleen.

»Otaksun, että rouva Wyeth tuli kai satamaan teitä vastaan, kun
laivaanne odotettiin tulevaksi?» kysyi Zoeth.

»Kyllä», vastasi Mary.

»Oliko siellä muitakin? Oletko kuullut mitään tuosta nuoresta
Smithistä? Oliko hänkin siellä?» kysyi kapteeni Shadrach hyvin
viattoman näköisenä.

Mary punastui hieman. Hän tiesi sen olevan tyhmää, sillä ei ollut
olemassa minkäänlaista syytä maailmassa, miksi hänen olisi pitänyt
hämmästyä, mutta hän ei voinut sille mitään.

»Ei, eno Shad», hän vastasi. »Hän ei ollut siellä. Hän ei ole palannut
Lännestä vielä, mutta hän tulee kyllä Bostoniin tulevalla viikolla, kun
opinnot lääkeopillisessa tiedekunnassa alkavat.»

»Hän on kai kuluttanut lomansa hyvin hauskasti tuolla Lännessä, vai
mitä?» kysyi kapteeni vieläkin aivan muina miehinä.

»Kyllä. Hän on kumminkin kirjoittanut minulle niin.» Katsoen
vuorotellen kuhunkin kuulijaansa erikseen lisäsi hän: »Minulla on
muutamia hänen kirjeistään mukanani täällä. Jos haluatte kuunnella,
luen ne teille ääneen.»

»Ei, ei, ei sinun tarvitse tehdä sitä», vastasi kapteeni Shadrach
nopeasti. Mutta katsottuaan häneen vielä kerran sanoi Mary:
»Luullakseni teen sen kumminkin», ja poistui hakeakseen kirjeet esille.

Kapteeni Shad, jolla näytti olevan hieman paha omatunto, katsoi
toveriinsa.

»Hänen ei tarvitse lukea niitä, ellei hän halua, vai tarvitseeko,
Zoeth?» hän sanoi. »En tarkoittanut, että hän tekisi sen.»

Herra Hamilton näytti epäilevältä ja huolestuneelta.

»Hm!» hän sanoi jatkamatta sitten enää.

Mary palasi tuoden mukanaan kirjeet, joista hän aikoi lukea muutamia.
Crawford oli viettänyt kesänsä osaksi kotonaan Carson Cityssä ja osaksi
isänsä kanssa vuoristossa, jossa hän oli metsästellyt ja kalastellut,
ja nähtävästi huvitellut kovasti. Kirjeet olivat vilpittömiä ja
suorasukaisia, hyvin leikillisiä ja liioittelevia, lyhyesti sanottuna,
juuri sellaisia, jollaisia voimakkaiden ja puhdasmielisten nuorukaisten
pitääkin kirjoittaa, ja joskus kirjoittavatkin. Ne eivät olleet
ollenkaan hentomielisiä, eikä Isaiahkaan rakastuneine kuvitteluineen,
kuten Shadrach sitä nimitti, voinut sanoa niitä sellaisiksi.

Toverukset ja Isaiah kuuntelivat tarkkaavaisesti kirjeiden
lukemista, ilmaisten sitten mielipiteensä. Shadrachin hyväksyminen
oli äänekkäintä, mutta hänen oli kumminkin hyvin vaikea katsella
holhokkiaan silmiin. Juuri ennen levolle menoa, sittenkuin Zoeth ja
Isaiah olivat menneet yläkertaan nukkumaan ja kun hän sulki ovet yöksi,
tuli Mary, jonka hän luuli myöskin poistuneen, takaisin ruokasaliin ja
seisahtui hänen eteensä.

»Eno Shad», hän sanoi vakavasti, »tule tänne muutamiksi minuuteiksi ja
istuudu. Haluan puhella kanssasi.»

Hän talutti enon suureen keinutuoliin, istuutuen sitten itse sen
vieressä olevaan pienempään.

»Katso nyt minua silmiin», hän komensi. »Ei, älä koetakaan katsella
ikkunasta pihalle. Niin, en ihmettele ollenkaan, että punastut. Minusta
sinun pitäisi hävetä.»

»Mi-mitä sinä oikeastaan sanotkaan!» änkytti Shadrach punastuen yhä
enemmän. »Mitä tarkoitat? Punastun! Kuka tässä punastuu?»

»Sinä juuri», sanoi tuo nuori neiti tiukasti. »Ja sinä tiedät sen.
Katso nyt minua suoraan silmiin. Eno Shad Gould, eikö sinustakin olisi
ollut paljon rehellisempää kysyä minulta vihjauksien asemasta, olenko
kirjeenvaihdossa Crawford Smithin kanssa, jos nyt kerran haluat saada
sen tietää? Eikö sinustakin sellainen menettely olisi ollut parempi?»

»Vihjauksien asemastako? Mitä maailmassa — No mutta, Mary-'Gusta.»

Hänen kasvonsa olivat todellakin katsomisen arvoiset. Mary puri
huultaan voidakseen olla nauramatta.

»Niin, vihjauksien asemasta juuri», hän sanoi, »olisit voinut kysyä,
kirjoitammeko toisillemme. Nyt sinä tiedät, että kirjoitamme, ja nyt
kun olet kuullut, millaisia hänen minulle kirjoittamansa kirjeet ovat,
niin sano, onko sinulla mitään sitä vastaan?»

»Vastaanko? Ei tietystikään. Mielestäni se on päinvastoin hauskaakin.
Minäkin haluan saada kirjeitä paljon mieluummin kuin kirjoittaa
sellaisia», lisäsi hän vakuuttavasti.

»No, miksi sitten —»

»Mitä? Minä —»

»Eikö sinua ollenkaan hävetä?» sanoi Mary.

»Minuako? Tulimmainen sentään, hävettääpä tietenkin! Kas niin! Minua
rupesi hävettämään heti tehtyäni tuon kysymyksen.»

»No, miksi sitten teit sen?»

»Katsohan nyt, Mary-'Gusta, halusin vain saada sen tietää. Zoeth-enosi
ja minä olemme luotsanneet sinua jo melko kauan aikaa, mutta nyt alat
olla jo niin suuri, että voit ruveta risteilemään omalla vastuullasi
— tarkoitan järkevästi, ymmärrät kai sen — mutta, no niin, olemme
niin tottuneet tekemään havainnoita aina keskipäivällä nähdäksemme,
millainen sinun suuntasi aina on, että on vaikea luopua tuosta
totutusta tavasta. Zoethilla ei ollut kumminkaan mitään osaa tähän»,
hän lisäsi rehellisesti. »Hän ei vihjaillut ollenkaan, kuten sinä
sanot. Luullakseni saarnaa hän pääni mäsäksi senvuoksi jouduttuamme
kahden kesken.»

»Olet ansainnutkin, että hän tekee sen — ainakin osittain. Pyydätkö
minulta anteeksi?»

»Varmasti! Pyytäisin sitä polvillanikin, ellei minulla olisi tuota
kirottua reumatismia.»

»Lupaat siis, ettet vihjaile enää?»

»En totisesti tee sitä vasta.»

»No hyvä sitten. Jos haluat, että kertoisin sinulle jotakin, niin ole
hyvä ja kysy. Sinun pitää luottaa minuun, Shad-eno. Lupaan kertoa
sinulle aina, kun minulla on jotakin kerrottavaa.»

»Tiedän sen, Mary-'Gusta. Minua hävettääkin tuo vihjailemiseni. Jumala
sinua siunatkoon, kultaseni. Suutele nyt minua toivottaessasi minulle
hyvää yötä.»

Kapteeni suuteli häntä ja pitäen häntä sylissään katsoi häntä hellästi
silmiin. Ja kun Mary vastasi hänen katseeseensa, punastui Mary kovasti
ja kätki nopeasti kasvonsa kapteenin takin rinnuksiin. Sitten hän
riistäytyi irti, ja toivotettuaan hyvää yötä juoksi pois huoneesta ja
pakeni portaita pitkin yläkertaan.

Shadrach katsoi hänen jälkeensä, huokaisi ja lopetettuaan ovien
lukitsemisen meni itsekin yläkertaan. Koska hänen toverinsa huoneesta
näkyi valoa, meni hän sinne ja näki herra Hamiltonin istuvan pienen
pöydän ääressä, jolle hän oli levittänyt monta paperiarkkia, jotka
olivat täynnä numeroita. Kapteeni oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa,
ettei hän heti huomannutkaan papereita.

»Zoeth», hän sanoi, »Mary-'Gustastamme on jo tullut täysikasvuinen
nainen. Tämäkin kesä on muuttanut häntä. Hän ei kyllä näytä vanhemmalta
ja on kauniimpi kuin milloinkaan ennen, mutta hän ajattelee eri tavalla
ja minusta tuntuu siltä, ettemme saa pitää häntä enää kauan luonamme,
vaikka toivoisimmekin sitä miten paljon tahansa. — No mutta?» huudahti
hän sitten huomaten äkkiä ystävänsä hommat. »Askarteletko vieläkin
noiden kanssa? Sanoinhan sinulle, ettei sinun pidä huolehtia enää, vaan
mennä nukkumaan.»

Zoeth pudisti päätään. Hänen tavallisesti niin tyynet ja ystävälliset
kasvonsa olivat nyt menettäneet osan tuosta tyyneydestään. Hän näytti
väsyneeltä ja huolestuneelta, ja lampun heittämät varjot tummensivat
hänen otsassaan olevia ryppyjä. Hän katsoi silmälasiensa yli.

»Shadrach», hän sanoi, »en voi auttaa sitä. Koetan olla huolehtimatta
ja koetan luovuttaa kuormani Kaikkivaltiaan kannettavaksi, niinkuin
meidän on käskettykin tehdä, mutta minä en näytä kumminkaan voivan
luovuttaa niitä kaikkia. Elleivät asiat selvene hyvin pian, en
tiedä — en todellakaan tiedä enkä uskalla ajatellakaan», hän lisäsi
toivottomasti.

Kun hänen kätensä vapisi, rapisi siinä oleva paperi. Kapteeni Shadrach
rypisti otsaansa.

»Ellei meidän olisi pakko tehdä noita talviostoksiamme», hän mumisi.
»Sehän kuitenkin on jonkunlainen lohdutus, että luottomme on hyvä.»

»Niin onkin vielä nyt, koska Bostonin kauppiaat eivät tiedä mitään.
Mutta me tiedämme kumminkin tahi ainakin pelkäämme tietävämme ja se
muuttaa asian yhä pahemmaksi. Kuinka me voimme enää ostaa ihmisiltä,
jotka ovat olleet ystäviämme koko sen ajan kuin meillä on ollut kauppa,
tietäessämme, että —»

Hänen toverinsa keskeytti:

»Emme tiedä mitään ratkaisevaa vielä», hän sanoi. »Pysy vain tiukasti
paikoillasi, Zoeth. Panen vetoon yhdeksän yhtä vastaan, että me kyllä
suoriudumme kaikista vaikeuksista. Millainen kesä tämä on ollutkaan!
Ja kun ajattelen», hän lisäsi vihaisesti, »kuinka hyvin me suoriuduimme
ennen noiden uusien kauppojen avautumista, tulen melkein hulluksi. Otan
jonakin yönä tulitikkuja mukaani ja sytytän ne palamaan. Nuo kirotut
rosvot! He ovat ottaneet itselleen hyvät cape-codilaiset nimet, joihin
heillä ei ole minkäänlaista oikeutta. 'Bakerin Basaari!' Hyi hitto!
'Rheinsteinin Ryöväriluola' olisi mielestäni paljon sopivampi nimi.
Kuulehan nyt, Zoeth, emme saa vihjaistakaan Mary-'Gustalle tästä.
Meillä on niin paljon rahoja hallussamme, että voimme maksaa hänen
menonsa tuolla koulussa, vai mitä?»

»On kyllä, Shadrach. Olen pitänyt huolta siitä. En tiedä kumminkaan,
olisiko minulla ollut oikeutta sellaiseen. Rahat olisi ehkä pitänyt
lähettää jonnekin muualle, mutta olkoon se nyt joko oikein tahi väärin,
ne menevät nyt kumminkin Maryn tarpeisiin, ja toivoakseni antaa Jumala
sen minulle anteeksi. Ja sinä puhuit totta sanoessasi, ettei meidän
pidä ilmaista hänelle huoliamme. Hän on niin tunnollinen, että hän
silloin mahdollisesti lopettaa koulunsa ja tulee tänne meitä auttamaan.
Hän ei epäröisi ollenkaan päättäessään sen.»

»Olet oikeassa sanoessasi, että hän tekisi niin. On siunattu asia,
että hän luulee omistavansa omiakin varoja, ja otaksuu, että hänen
kouluuttamisensa maksetaan niistä. Ellei asia olisi niin, olisi hän
koko ajan nurissut kustannuksista. Meidän pitää teeskennellä, että
kaikki asiat ovat mainiossa kunnossa, ja kun hän on läheisyydessä,
pitää meidän olla iloisia. Emme saa sanoa Isaiahillekaan sanaakaan.»

»Ei tietystikään. Isaiah on kysellyt minulta monta kertaa viime
aikoina, vahingoittavatko nuo uudet kaupat liikettämme. En ihmettele
ollenkaan, vaikka hän mielessään hieman epäilisikin.»

»Hm! Kaikki on hyvin niin kauan kuin hän malttaa olla lausumatta julki
noita epäilyksiään. Jos huomaan merkkiäkään siitä, että nuo epäluulot
alkavat nousta Aatamin omenan yläpuolelle, painan ne varmasti jälleen
alas. Pistän kirpun Isaiahin korvaan ja kostutan liimalla tuon kirpun
jalat, että se pysyy siellä.»

Vaikka Mary-'Gusta huomasikin, että nuo kylässä olevat pari uutta
kauppaa näyttivät menestyvän, ja vaikka hän totesikin, ettei Hamilton
ja Kumppanin tavaranvaihto suurennut syyskuussakaan, olivat vastaukset
hänen kysymyksiinsä niin tyynnyttäviä, että hänen levottomuutensa
haihtui. Hänen Zoeth-enonsa karttoi kyllä suoraa vastausta, mutta
kapteeni Shadrach etsi tekosyitä hyväsydämisesti ja iloisesti.
Isaiahkin sanoi, että »kaikki menee vallan mainiosti». Mutta Mary pani
hänet lupaamaan, että hän kirjoittaa Marylle heti, jos asiat alkavat
hiemankaan näyttää toisenlaisilta. Isaiah antoi tuon lupauksen hieman
vastahakoisesti.

»Luulen, että kapteeni Shad ryhtyy toimiin ja lyödä läimäyttää minua
päähän pleissausnaulalla, jos hän vain huomaa, etten voi pitää suutani
kiinni», sanoi Isaiah siten, että Mary huomasi hänen vain toteavan
asian todellisen laidan.

Mary nauroi. »Voi, eikö mitä!» hän huudahti. »Lupaan puolustaa teitä
silloin, Isaiah. Muistakaa nyt, että teidän on kirjoitettava minulle
vilpittömästi, miten asiat täällä luistavat.»




XVI.


Mary matkusti takaisin Bostoniin kouluun, jossa vanhat tuttavuudet
uudistettiin ja uusia solmittiin. Cabot'n neidit lausuivat hänet
tervetulleeksi ylevän ja arvokkaan armollisesti. Barbara Howe syleili
ja suuteli häntä sanoen, ettei hän ollut nähnyt koko kesänä niin
suloista tyttöä.

»Miksi maailmassa ei kukaan ryöstä sinua ja mene naimisiin kanssasi
tuossa tuokiossa, en ymmärrä», sanoi tuo vilkas nuori neiti. »Jos
olisin mies, tekisin sen heti paikalla.»

Mary, joka oli tottunut neiti Howen purkauksiin, vain hymyili.

»Voi, et sinäkään tahtoisi», hän vastasi. »Minä ainakin toivoisin, että
käyttäytyisit järkevämmästi. Ei kukaan halua ryöstää minua mukaansa
enkä minä sitäpaitsi lähtisikään.»

»Miksi et? Eikö sinustakin tuollainen karkaaminen tuntuisi hyvin
suurenmoiselta, koska sellainen on niin romantillista ja harvinaista?
Otaksu nyt, että jos olisit korviasi myöten rakastunut johonkin,
jonka vanhemmat eivät mitenkään haluaisi sinua miniäkseen, niin etkö
silloinkaan karkaisi?»

»En luullakseni. Koettaisin arvatakseni saada selville, miksi he eivät
minusta huoli. Ehkä syy olisi hyvinkin pätevä. Mutta ellei se olisi
sellainen, en silloin olisi ollenkaan varma, mitä tekisin. Epäröisin
kumminkin kauan, ennenkuin tunkeutuisin jonkun henkilön ja hänen
omaistensa väliin. Sellainen menettely on varmaankin hirveätä.»

Barbara nauroi. »Joutavia!» hän huudahti. »Sellaista tapahtuu joka
päivä parhaimmissakin perheissä, kultaseni. Ja sitten tuntuu sovinto
kaikkein suloisimmalta. Odotahan vain. Muutamien päivien kuluttua
toivon saavani lukea lehdistä: 'Karkaustapaus South Harnissin ylhäisön
keskuudessa. Muudan kaunis hienostoon kuuluva neito on mennyt salaa
avioliittoon erään kuuluisan entisen jalkapallonpelaajan' ja —
ja — haluan liittää vielä pari sanaa — ah niin, 'erään kuuluisan
entisen jalkapallonpelaajan ja yleisön suosikin kanssa.' Eikö se
kuulostakin kauniilta? Herranen aika, miten sinä punastut! Vai onko
se päivettymistä? Se näyttää kumminkin kaikissa tapauksissa hyvin
lumoavalta.»

Tuo kuuluisa entinen jalkapallonpelaaja ja yleisön suosikki tuli
vieraisille rouva Wyethin luo seuraavan päivän iltana Maryn palattua
Bostoniin. Hän oli yhtä pitkä ja ruskea kuin ennenkin selittäessään,
että hänellä oli ollut ihmeellinen loma-aika.

»Ja te olette hyvin terveen näköinen myöskin!» hän huudahti
tarkastellen Marya päästä jalkoihin asti. »Eikö totta, rouva Wyeth?»

Rouva Wyeth myönsi olevansa samaa mieltä. Crawford nyökäytti päätään
painokkaasti.

»Herranen aika, olette todellakin!» hän toisti.

Hänen vakavuuttaan ei voitu epäilläkään. Todellisuudessa oli
hänen äänessään ja katseessaan ilmenevä ihailu niin huomattava ja
peittelemätön, että Mary, vaikka hän ei voinut ollakaan ihastumatta,
hämmästyi kumminkin hieman. Tuo hämmästys haihtui kumminkin, kun
Crawford alkoi kertoa kesän vietostaan vuoristossa ja kysellä kaikkia
Maryn Euroopanmatkan erikoiskohtia. Hän oli rouva Wyethin luona sinä
iltana kauemmin kuin tavallisesti ja tuli jälleen muutamien päivien
kuluttua — näyttämään heille muutamia valokuvia, jotka hän oli ottanut
vuoristossa, kuten hän sanoi. Ja seuraavana sunnuntaina ilmestyi hän
sinne äkkiä seuratakseen heitä kirkkoon. Ja — mutta miksi kertoisimme
kaikki erikoiskohdat? Ehkä riittää, kun ilmoitamme, että tuon syksyn
ja seuraavan talven kuluessa pojan ja tytön välinen ystävyys kehittyi,
kuten sellaiset suhteet tavallisesti tekevätkin. Neiti Pease, joka oli
romantillinen, nyökäytteli päätään näyttäen salaperäiseltä, eikä rouva
Wyethkään suhtautunut enää ystävättärensä ennustuksiin ja vihjauksiin
niin vihaisen kieltävästi.

»En tiedä, mitä minun pitää ajatella, Letitia», hän myönsi. »En
todellakaan ymmärrä. Alan jo melkein luulla, että Crawford rakastaa
häntä, ja otaksun, että hänellä on hyvin vakavat aikomukset. Rakastaako
Mary taas häntä, vai ei, on aivan eri asia, enkä minä uskalla ruveta
sitä arvailemaankaan. Jos hän rakastaa, ei hän ilmaise sitä sen
paremmin kuin monta muutakaan asiaa. Hän tietää, miten hänen on
pidettävä huolta omista asioistaan, ja sellaiseen kykenevät vain
harvat, Letitia.»

Mary matkusti kotiin joululomaksi ja vietti lupa-aikansa samoin
kuin edellisenäkin vuonna, auttamalla enojaan kaupassa. Vaikka ei
myynti ollutkaan niin suuri, kuin hän oli tottunut näkemään, ei se
kumminkaan ollut niin huono, että hän olisi tullut levottomaksi, ja
toverukset olivat yhtä toivorikkaita kuin ennenkin. Isaiah, jolle
kapteeni Shad oli puhunut kuin hollantilaiselle, pelkäsi hirveästi
kapteenia ja selitti luulevansa, että kaikki on niinkuin sen ollakin
pitää. Niin ollen poistui Mary South Harnissista ja palasi kouluun ja
kevätlukukauden aiheuttamiin velvollisuuksiin, olematta juuri ollenkaan
huolissaan kotiasioista. Crawford oli tullut häntä vastaan asemalle ja
tuli sitten samana iltana vieraisille kuuntelemaan Cape Codin uutisia.
Tuntui vallan ihmeelliseltä, miten Cape Codin asiat olivat ruvenneet
kiinnittämään tuon nuorukaisen mieltä viime aikoina.

Kun Mary eräänä päivänä kiiruhti kotiinsa, rouva Wyethin luo,
koulusta, oli siellä kirje odottamassa häntä. Katsottuaan leimaa
huomasi hän sen tulleen South Harnissista ja tunsikin sitten kuoressa
olevan kirjoituksen Isaiahin käsialaksi. Hän pani sen syrjään
lukeakseen sen jolloinkin sopivampaan aikaan. Monien hyökkäyksien ja
melkoisen vastustuksen jälkeen hän oli vihdoinkin suostunut tulemaan
päivälliselle Barbara Howen luo tämän kotiin Brooklineen, ja tänä
iltana oli se sitten tapahtuva. Se tulisi olemaan hänen ensimmäinen
ilmestymisensä seuraelämään — tarkoitamme tuollaiseen kotoiseen
seuraelämään. Howet olivat vanhaa sukua, rikkaita ja hienoja, eikä Mary
senvuoksi voinut olla oikein levollinen ajatellessaan tuota tukalaa
tilannetta, joka häntä odotti. Hän tiesi jotakin niiden loistavien
pukujen luvusta ja erilaisuuksista, jotka olivat hänen nuoren emäntänsä
omaisuutta, ja hänen oma pukuvarastonsa tuntui hyvin rajoitetulta ja
mitättömältä niihin verrattuna. Mutta hän kutsui terveen järkensä
avukseen ja löysi lohdutusta siitä tosiseikasta, että Barbara ja hänen
vanhempansa tietävät, kuka hän on, että hän verrannollisesti puhuen on
vain köyhä tyttö. Hän oli senvuoksi melkein varma siitä, etteivät he
olleet kutsuneetkaan häntä sellaisin edellytyksin, että hänellä sinne
tullessaan olisi yllään komeat vaatteet. Mutta jos he olivat tehneet
sen siinä luulossa — tässä seuraa nyt hieman Mary-'Gustamme vanhaa
filosofiaa — ei heidän arvosteluaan kannattanut ajatella ollenkaan, ja
kuta pikemmin hän ja he tuntisivat vastenmielisyyttä toisiaan kohtaan
ja eroaisivat, sitä parempi.

Mutta vaikka hänen paras pukunsa ei ollutkaan uusi eikä loistava ja
vaikka hänen jalokivensä olivatkin silmiinpistäviä senvuoksi, ettei
niitä ollut ollenkaan, ei kumminkaan kuva, jonka hän näki kuvastimesta
järjestäessään lopullisesti tukkaansa, ollut ollenkaan epämiellyttävä.
Palvelijatar, Maggie, joka tuli huoneeseen ilmoittamaan jonkun vieraan
tulosta, kehui häntä kehumasta päästyäänkin.

»Ah, neiti, olette kieltämättä hienon näköinen», hän sanoi. »Olette
niin suloinen, ettei kukaan, joka teidät vain näkee, kaipaa sokeria
teehensä. Ah, hän tulee olemaan ylpeä teistä ja hänen pitääkin olla!
Mutta hän onkin hieno nuorukainen, ja —»

»Kuka? Mistä sinä nyt puhutkaan, Maggie?» keskeytti Mary. »Kuka tulee
olemaan ylpeä minusta ja kuka on tuo hieno nuorukainen?»

»Kukako? Kukapa muu kuin herra Smith tietysti? Hän on tuolla salissa
odottamassa teitä. Sanon hänelle, että tulette pian.»

Ennenkuin Mary ennätti pidättää hänet, poistui hän huoneesta ja
laskeutui portaita alakertaan. Mary seurasi häntä vähän ajan kuluttua.
Hän ei ollut osannut odottaakaan Crawfordia, joka oli jo käynyt
vieraisilla tämän viikon kuluessa. Mary arvaili, miksi hän oli tullut.

Hän löysi Crawfordin salista. Rouva Wyeth oli mennyt ostoksille neiti
Peasen kanssa, ja he olivat senvuoksi kahden kesken. Kun Mary tuli
huoneeseen, nousi Crawford tervehtimään.

»No, Crawford», hän kysyi, »mikä nyt on hätänä? Onko mitään tapahtunut?
Miksi olette niin vakavan näköinen?»

Crawford hymyili surullisesti. »Luullakseni senvuoksi, että olenkin
vakava», hän vastasi. »Olen saanut muutamia uutisia ja olen tullut
kertomaan ne teille.» Sitten huomattuaan hänen pukunsa, hän lisäsi:
»Mutta tehän olette menossa jonnekin?»

»Lähden piakkoin. Menen päivälliselle Barbara Howen luo ja vietän
siellä koko illan. Mutta en lähde kumminkaan vielä. Ettekö halua
istuutua?»

»Haluan varmasti, jos vain voitte suoda minulle muutamia minuutteja.
Toivoakseni voitte, koska haluan keskustella kanssanne. Olen saanut
huonoja uutisia kotoa. Isäni on sairas, ja lääkärit hoitavat häntä.»

»Ah, olen niin pahoillani! Toivoakseni se ei kumminkaan ole mitään
vakavaa?»

»En tiedä, onko se, vai ei. Mutta luultavasti se ei kumminkaan ole
toivottoman vakavaa, koska hän on kirjoittanut kirjeen itse. Se on
kumminkin tarpeeksi vakavaa minulle. Hän haluaa, että lopettaisin
opintoni täällä Harvardin lääkeopillisessa tiedekunnassa ja tulisin
sinne Länteen.»

Mary huohotti. »Lopettaako lukunsa!» hän toisti. »Pitääkö teidän
lopettaa opintonne ja luopua koko lääketieteestä? Hän ei voi
varmastikaan vaatia teitä suostumaan sellaiseen.»

Crawford pudisti päätään. »No, ei nyt aivan niinkään», hän vastasi. »En
suostuisi sellaiseen hänenkään vuokseen. Mutta hän kirjoittaa, ettei
hän ole terve, ja sanoo luulevansa, ettei hän parane pitkiin aikoihin,
tuskin milloinkaan. Hän kirjoittaa, että hän senvuoksi tuntisi itsensä
paljon onnellisemmaksi, jos olisin hänen läheisyydessään. Hän toivoo,
että lopettaisin lukuni täällä Harvardissa ja aloittaisin ne jälleen
joko Denverissa, Salt Lake Cityssä tahi jossakin muualla siellä. Hän
sanoo, että Chicagokin on paljon lähempänä. Kirje tuntuu minusta
hyvin surkealta. Tuo vanha veikko tuntuu olevan hyvin raskasmielinen.
Hän ikävöi minua, mikään ei voi olla sen selvempää, ja hän näyttää
luulevan olevansa apunikin tarpeessa. Hän sanoo, että jos opiskelisin
Denverissa, voisin käväistä kotona silloin tällöin, mikä nyt on
mahdotonta. Mitä minun on tehtävä? Minusta tuntuu ikävältä kieltäytyä,
mutta myöntyminenkin on minusta yhtä vastenmielistä.»

Mary mietti.

»Luullakseni teidän on päätettävä se itse», sanoi hän hetken kuluttua.
»Teidän on tietysti ajateltava uraanne.»

»Niin minun onkin. Mutta, puhuakseni rehellisesti, ei eroamiseni
täältä tee juuri suurtakaan haittaa uralleni. Lännessä on paljon hyviä
lääketieteellisiä yliopistoja. Epäröin vain senvuoksi, että olen
Harvardin miehiä, ja sentähden, että olin toivonut saavani lopettaa
opintoni täällä, siinä kaikki. Mutta voisin kumminkin lähteä. Mitä
neuvotte minua tekemään?»

Jälleen pyysi Mary ajatusaikaa. Hän näytti yhtä vakavalta kuin Crawfordkin.
Vihdoin hän sanoi kohottamatta katsettaan: »Luullakseni pitää teidän
lähteä.»

Crawford vaikeroi. »Pelkäsin, että sanoisitte niin», hän myönsi. »Ja
luullakseni olette oikeassakin.»

»Niin minäkin luulen. Jos isänne on apunne tarpeessa ja kaipaa teitä
ja ellei eronne vaikuta haitallisesti uraanne, on teidän luullakseni
tehtävä kuten hän toivoo.»

»Ja otaksuttavasti eivät omat toivomukseni saa tulla ollenkaan
kysymykseenkään?»

»Eivät tässä tapauksessa, eivät ainakaan paljon. Ajatteletteko, että
niiden pitäisi?»

»Ehkä ei, vaan teidän.»

»Minunko?»

»Niin. Haluatteko, että matkustaisin?» Hän kumartui eteenpäin tuolissaan
ja toisti vakavasti: »Haluatteko, Mary?»

Mary katsoi häneen ja painoi sitten katseensa maahan hänen katseensa
pakotuksesta. Hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeammin ja hän katsoi
pelokkaasti raollaan olevaan oveen. Crawford nousi ja sulki sen ja
tuli sitten aivan hänen viereensä.

»Mary», hän sanoi, »tiedätkö, miksi tämä isäni pyyntö on koskenut
minuun niin kovasti? Tiedättekö, miksi minun on niin hirveän vaikea
myöntyä ja matkustaa täältä? Syy ei ole sellainen, että poistuminen
Harvardista tuntuisi minusta vastenmieliseltä. Tietysti se tuntuisi
minusta hyvin ikävältä, mutta suostuisin siihen kumminkin epäröimättä
isäni vuoksi. Vastahakoisuuteni ei siis johdu siitä, vaan siitä, että
minusta tuntuu niin hirveän vaikealta eroni teistä. Olette tullut
minulle —»

Mary keskeytti. »Voi, älkää», hän pyysi. »Älkäähän nyt!»

Mutta Crawford jatkoi kiinnittämättä ollenkaan huomiotaan hänen
vastustukseensa:

»Olette ruvennut merkitsemään minulle kaikkea, mitä elämällä on
minulle hyvää tarjottavana. Näiden viimeisten kuukausien kuluessa en
ole työskennellyt ansaitakseni rahaa, kunniaa ja mainetta, vaan olen
uurastanut teidän vuoksenne. En ajatellut niin ennen, sillä luulin
sellaista tapahtuvan vain kirjoissa, mutta nyt minä tiedän. Rakastan
sinua, Mary.»

Mutta Mary vastusti jälleen. »Voi, Crawford», hän pyysi, »älä nyt
viitsi.»

»Ei, sinun pitää kuunnella minua. Rakastan sinua todellakin ja
jos sinäkin rakastat minua, aion mennä naimisiin kanssasi. Ei nyt
tietystikään, sillä minunhan on suoritettava tutkintoni ensin, mutta
jolloinkin tulevaisuudessa, jos saan elää.»

Hän puri hampaansa yhteen niin päättäväisesti, että Mary tiesi hänen
päätöksensä olevan peruuttamattoman. Hän katsoi Crawfordiin, näki tämän
kasvojen ilmeen ja unhotti hetkiseksi kaiken muun paitsi ylpeytensä
hänen vuokseen ja ilonsa, että hän oli voinut herättää toisessa
sellaisia tunteita. Sitten hänen mieleensä muistuivat muut asiat, joita
hän oli punninnut ja miettinyt tuntikausia monina öinä. Kun Crawford
kumartui hänen puoleensa, hän väisti ja nousi.

»Voi älä, Crawford! Ole nyt niin kiltti!» pyysi hän jälleen. »Et saa
puhua minulle tuollaista. On väärin, että teet sellaista.»

Crawford hämmästyi. »Miksi en?» hän kysyi. »Mutta olkoonpa se nyt
oikein tahi väärin, on minun kumminkin sanottava se. Ne ovat painaneet
mieltäni kuukausia ja nyt minun on pakko sanoa ne. Rakastan sinua ja
haluan mennä naimisiin kanssasi. Saanko?»

»Voi ei, Crawford! Mahdotontahan sellainen on.»

»Mahdotontako? Miksi? Senkö — senkö vuoksi, ettet rakasta minua? Etkö
pidäkään minusta, Mary?»

Mutta Mary ei vastannut.

»Etkö?» toisti Crawford. »Katso minuun. Etkö voi rakastaa minua, Mary?»

Mary vaikeni, mutta kun Crawford astui askeleen häntä kohti, kohotti
hän kätensä vastustavasti.

»Voi, älä!» hän rukoili. »Ei, et saa! Emme saa ajatellakaan sellaista,
sillä se on aivan mahdotonta.»

»Ei se ole ollenkaan mahdotonta. Jos rakastat minua niin paljoa kuin
minä sinua, on se ainoa mahdollinen asia maailmassa. Kuuntelehan nyt
minua, rakkaani —»

»Hs! En saa kuunnella sinua. Ole nyt järkevä, Crawford! Ajattele!
Olemme molemmat vielä niin nuoria. Sinäkin aloittelet vasta lukujasi.
Kuluu vuosia, ennenkuin voit — ennenkuin voit ajatellakaan avioliittoa.»

»Mutta mehän voimme odottaa. Suostun odottamaan, kunhan vain lupaat
minulle, että haluat odottaa minua. Tahdon tehdä työtä — et voi
uskoakaan, miten aion työskennellä ja —»

»Tiedän kyllä, mutta meidän on ajateltava muitakin kuin itseämme.
Minulla on enoni. He ovat tehneet kaiken voitavansa puolestani. Ja
sinunkin pitää ajatella isääsi. Tietääkö hän minusta mitään ja onko
hänellä aavistustakaan siitä, mitä nyt olet minulle sanonut?»

Ja nyt rupesi Crawford epäröimään. Sitä ei kestänyt pitkää aikaa, vaan
kumminkin niin kauan, että Mary selvästi käsitti, millainen vastaus
tulisi olemaan, ennenkuin se lausuttaisiinkaan julki.

»Hän ei siis tiedä tästä mitään», hän sanoi. »Otaksuinkin sellaista.
Luuletko hänen suostuvan?»

»Toivon ainakin niin. Kaikki syyt ovat sellaisia, että hänen ainakin
pitäisi, eikä ole olemassa ainoatakaan, jonka perusteella hän voisi
kieltää. Tietysti hän suostuu, sillä hän on järkevä mies.»

»Niin, mutta hänellä on ehkä omat suunnitelmansa sinuun nähden
eikä avioliitto Idästä kotoisin olevan tytön kanssa kuulu ehkä
ollenkaan niihin. Olet kertonut minulle usein, miten voimakkaat hänen
ennakkoluulonsa Itää ja Idän ihmisiä vastaan ovat. Hän voi ehkä ruveta
kovastikin vastustamaan.»

Crawford suoristi hartioitaan. Hänen seuraavissa sanoissaan ei ollut
ollenkaan epäröimistä eikä epäilyä.

»Jos hän tekee sen, ei se vaikuta ollenkaan asiaan», hän sanoi. »Pidän
isästäni hyvin paljon ja olen valmis tekemään melkein mitä tahansa
hänen pyynnöstään, lukuunottamatta kumminkaan seuraavaa: En aio luopua
sinusta — edellyttäen nimittäin, että pidät minusta — hänen enkä
kenenkään muun vuoksi. Nyt se on sanottu.»

Ja hän oli todellakin sen näköinen kuin se olisikin ollut niin, mutta
Mary pudisti vain päätään. Niihin uusiin ajatuksiin ja kuvitelmiin,
jotka olivat vallanneet hänen mielensä viime talven kuluessa,
oli liittynyt epämääräinen aavistus jonkunlaisesta mahdollisesta
tällaisesta tilanteesta, ja senvuoksi olikin hänellä vastaus valmiina.

»Ah, eikä ole», hän sanoi. »Olet hänen poikansa, hänen ainoa lapsensa,
Crawford. Hän rakastaa sinua niin äärettömästi. Olet usein kertonut
minulle siitä ja minä tiedänkin, että hänen on pakko. Olette molemmat
olleet niin onnellisia ollessanne yhdessä. Luuletko, että haluan
tunkeutua väliinne erottamaan teitä?»

Crawford syrjäytti kumminkin kysymyksen sanomalla:

»Rakastatko minua, Mary?»

»Et saa kysyä minulta sellaista, Crawford. Kirjoita isällesi ja kerro
hänelle kaikki. Lupaatko tehdä sen?»

»Lupaan. Olisin tehnyt sen kaikissa tapauksissa. Jos matkustan kotiin,
kuten luullakseni minun on pakko, kerron sen hänelle suullisesti, sillä
kirjoittaminen ei ole milloinkaan puhumisen arvoista. Haluan kumminkin
kuulla vastauksesi ennen poistumistani. Etkö halua antaa sitä minulle?»

Kun hän seisoi siinä rukoilevassa asennossa, oli hän hyvin kaunis ja
miehekkään näköinen. Mutta Mary oli tehnyt päätöksensä.

»En voi, Crawford», hän sanoi. »Ehkä en tiedäkään sitä vielä. En tiedä,
tekisinkö oikein, jos sanoisin sinulle sen nyt, mitä haluat kuulla.
Matkusta kotiisi isäsi luo, koska hän kaipaa sinua. Kerro hänelle
kaikki ja kirjoita sitten minulle.»

Crawford katsoi häneen pitkään. Sitten hän nyökäytti päätään.

»Hyvä on», hän sanoi. »Teen niin. Kerron hänelle, että aion mennä
naimisiin kanssasi. Jos hän vastaa myöntävästi, kuten luulen varmasti,
kirjoitan sinulle heti, ja jos hän ei hyväksy valintaani, kirjoitan
sinulle senkin. Mutta kummassakin tapauksessa, Mary Lathrop, aion mennä
kumminkin naimisiin kanssasi. Oma kieltosi on oleva ainoa seikka, joka
sen voi estää. Ja nyt, saanko tulla luoksesi huomenillalla?»

»Ei huomenna, Crawford. Milloin aiot lähteä kotiisi?»

»Lauantaina, luullakseni. Saanko tulla ylihuomenna? Tulen vain sanomaan
jäähyväiseni, kuten ymmärrät.»

Mary epäröi. Hän ei voinut kieltääkään, vaikka hän olikin varma, että
jos Crawford pysyisi poissa, olisi se parempi heille molemmille.

»Ehkä», hän sanoi epäillen. »Mutta saat sanoa vain jäähyväiset. Sinun
pitää luvata se minulle.»

Ovikello kilahti ja palvelijatar, Maggie, tuli ilmoittamaan, että Howen
auto odotti oven edustalla. Hetkistä myöhemmin oli Mary jo huoneessaan
sovittamassa uutta hattua päähänsä kuvastimen edessä. Tavallisissa
oloissa olisi tuon hatun sijoittaminen ollut mielenkiintoista ja
huolellista hommaa, mutta nyt hän suoriutui siitä kiinnittämättä
siihen tuskin ajatustakaan. Hän toivoi sydämestään, että Howen auto ja
päivällinen odottaisivat jotakin muuta kuin häntä. Hän ei halunnut
tutustua outoihin ihmisiin, hän ei halunnut lähteä minnekään ja
kaikista vähimmän hän halusi syödä. Tämän illan olisi hän halunnut
viettää yksinään mieluummin kuin minkään muun illan elämässään.
Kumminkin ovat hyväksytyt kutsut velvoittavia tilaisuuksia, ja Mary,
kiinnitettyään hattua kostutti viimeisen kerran kasvojaan kylmässä
vedessä kostutetulla pyyheliinalla ja kiiruhti alakertaan mukautuakseen
seuraelämän aiheuttaman marttyyriuden vaatimuksiin.

Tuo päivällinen Howen ruokasalissa ei muodostunut kumminkaan
sietämättömäksi kidutukseksi sellaiselle nuorelle neidillekään, jota
oli juuri äsken kosittu ja joka nyt halusi kuunnella jotakin vähemmän
merkityksellistä. Herra Howe oli kookas ja hauska mies. Rouva Howe oli
harmaatukkainen ja miellyttävä, ja Barbara oli — Barbara. Siellä oli
muudan herra Howen ystäväkin, eräs Green-niminen vanhahko herrasmies,
joka tuntui olevan erään Bostonissa olevan tukkukaupan omistaja.
Hän kertoi hullunkurisia juttuja, ja todistaakseen, että ne olivat
hullunkurisia, nauroi hän niille sydämellisemmästi kuin kukaan muu. Hän
istui aterian aikana rouva Howen vieressä, mutta myöhemmin, kun kaikki
siirtyivät kauniiseen saliin, istuutui hän Maryn vieressä olevalle
sohvalle ja rupesi keskustelemaan Maryn kanssa.

»Ymmärtääkseni ette ole synnynnäinen bostonilainen, neiti Lathrop»,
hän huomautti. »Olette tullut tänne muualta, vai mitä? No niin, mitä
pidätte meistä?»

Mary hymyili. »Pidän Bostonista melkoisesti, herra Green», hän vastasi.
»Tunnen tämän paremmin kuin minkään muun amerikkalaisen kaupungin
ja ehkä se juuri senvuoksi minua miellyttääkin. Vasta äsken olin
tilaisuudessa näkemään muitakin suuria kaupunkeja. Olen kumminkin
kotoisin täältä läheisyydestä, sillä kotini on Cape Codilla.»

Herra Green katsoi häneen tarkkaavaisesti.

»Vai niin», hän sanoi. »Vai Cape Codilla. Onpa se melko omituista.
Ajatukseni ovat askarrelleet melko paljon sen niemen asioissa viime
päivinä. Sattui nimittäin jotakin liikettäni koskevaa, jonka vuoksi en
ole saanut tuota Cape Codia karkoitettua mielestäni. Massachusettsin
voimakas oikea käsi, kuten ehkä sanoisitte, on kääntänyt huomioni
puoleensa. Eikö niin?»

Hän nauraa hihitti omalle pilalleen. Mary oli melko ikävystynyt, mutta
hän koetti olla näyttämättä sitä.

»Mihin Cape Codin paikkaan on huomionne kiintynyt, herra Green?» kysyi
hän sanoakseen jotakin.

»South Harnissiin. Se on muudan pieni kauppala siellä niemen mutkassa.
Oletteko käynyt siellä?»

Mary hämmästyi tietysti suuresti. Vastaus, joka pyöri hänen kielellään,
oli kumminkin luonnollinen. »Olen tietysti, koska asun siellä.»
Mutta hän ei vastannut kuitenkaan niin, ja ihmettelikin sitten usein
jälkeenpäin, miksei. Hän sanoi vain: »Tunnen South Harnissin hyvin.»

»Tunnetteko todellakin?» jatkoi herra Green. »Minä en tunne, vaan
olen ollut tuttu muutamien siellä asuvien henkilöiden kanssa kauan
aikaa. Isäni tunsi heidät ennen minua. He olivat hänen liiketuttaviaan
ja he ovat ostaneet liikkeestämme paljon tavaraa vuosien kuluessa.
Tarkoitan puheellani paria vanhaa ukkelia, joilla on luullakseni
jonkunlainen sekatavarakauppa siellä. Molemmat ovat vanhoja kunnon
miehiä, luonteeltaan ja käytökseltään aivan erilaisia, mutta paljasta
kultaa sisältä. Mutta nyt olen saanut kuulla huonoja uutisia, jotka
koskevat heitä. He ovat joutuneet vaikeuksiin ja olen hyvin pahoillani
senvuoksi.»

Maryn mielenkiinto heräsi eikä hän ollut enää ikävystynyt. Hän nojautui
eteenpäin ja kysyi huohottaen:

»Mikä heidän nimensä on, herra Green?»

»Nimikö? Liikkeen nimi on Hamilton ja Kumppani. Se kuulostaa
yksinkertaiselta ja järkevältä kylläkin, mutta osakkaiden nimet on
luullakseni otettu raamatusta, sillä toisen ristimänimi on Zoeth ja
toisen Shadrach. Onko nyt hullumpaa kuultu? Ajatelkaahan nyt, että
avuttomalle lapselle annetaan nimeksi Shadrach. Viranomaisten pitäisi
estää sellainen mielettömyys kokonaan.»

Hän nauroi ääneen, mutta Marya ei naurattanut ollenkaan.

»Kerroitte heidän joutuneen vaikeuksiin», hän sanoi hitaasti.
»Millaisiin vaikeuksiin?»

»Millaisiinko? Tuollaisiin tavallisiin vain. Niin, nuori neitiseni,
sellaisiin vaikeuksiin joudumme me liikemiehet aina, ellemme ole
varuillamme, ja tuollaisia vaikeuksia sanomme me rahahuoliksi. Hamilton
ja Kumppanin liike on jäänyt jäljelle ajastaan, siinä kaikki. Heidän
liikkeensä menestyi hyvin monta vuotta, mutta sitten tuli sinne
muutamia uusia kilpailijoita muodinmukaisine aatteineen ja — silloin
saivat nuo ukkorahjukset sanoa jäähyväiset tuloilleen. Pelkään heidän
joutuneen pahaan pulaan ja heidän on tehtävä vararikko, ellei —. Mutta
luullakseni ei tämä asia kiinnitä teidän mieltänne henkilökohtaisesti.
Puhumisenne Cape Codista pani kieleni laulamaan.»

»Mutta tämä asia kiinnittää todellakin mieltäni. Sanoitte, että heidän
on tehtävä vararikko. Tarkoititte kai sitä?»

»Sitä, juuri. Olen hyvin pahoillani. Liikkeemme on kyllä valmis
myymään heille tavaroita vieläkin melkein rajattomasti, sillä he ovat
vanhoja liiketuttaviamme ja tavallaan vanhoja ystäviämmekin, kuten jo
sanoin, mutta he ovat perin rehellisiä eivätkä halua ostaa sellaista,
mitä he eivät voi maksaa. Olemme saaneet heiltä muutamia säälittäviä
kirjeitä, ei ollenkaan rukoilevia, vaan suorasukaisia ja rehellisiä.
He eivät pyydä apua, vaan esittävät meille liikkeen tilan ja jättävät
meidän päätettäväksemme luoton kieltämisen heiltä, jos huomaamme sen
välttämättömäksi. Tämä on vain eräs noita elämän pieniä surunäytelmiä,
neiti Lathrop, mutta minun käy kumminkin kovasti säälikseni noita isäni
ja minun vanhoja ystäviä. Olen tiedustellut asiaa ja pahinta kaikesta
on, että he luullakseni ovat joutuneet tuohon pulaan uhrautumalla
jonkun hyväksi. He ovat tuhlanneet rahansa aivan hyödyttömästi. Heillä
on holhokki, jonkunlainen ottotytär tahi jokin sellainen, ja tyytymättä
siihen, että hänet olisi kasvatettu samoin kuin muutkin kunnioitettavat
maalaistytöt, pukivat he hänet kuin miljoonainomistajan perillisen
ja lähettivät hänet johonkin ylhäisön tytöille aiottuun kalliiseen
kouluun, jossa —. No mutta, mikä teille nyt tuli? Herra siunatkoon!
Mitä olen puhunutkaan? Ette suinkaan tunne heitä, vai tunnetteko?»

Mary käänsi hyvin kalpeat kasvonsa häneen päin.

»He ovat enojani», hän sanoi. »Asun South Harnississa. Suokaa minulle
anteeksi, herra Green.»

Hän nousi ja meni tiehensä. Kun herra Howe muutamia minuutteja
myöhemmin lähestyi sohvaa, näki hän ystävänsä istuvan siinä, katsovan
sinne tänne ja kiihkeästi mumisevan hiljaisella äänellä: »Piru vieköön!
Piru vieköön! Piru vieköön!»

Mary poistui talosta niin pian kuin suinkin. Hänen kasvojensa ilme
kiinnitti Barbaran huomion puoleensa, ja tuo nuori neiti tiedusteli,
voiko hän pahoin. Hän vastasi kieltävästi, mutta pyysi kumminkin, että
hänen sallittaisiin lähteä heti kotiin. Hänet vietiin sinne autossa,
ja ensimmäiseksi työkseen, kun hän pääsi omaan huoneeseensa, haki hän
käsiinsä ja aukaisi Isaiahin kirjeen, joka oli saapunut iltapäivällä.
Vapisevin sormin piti hän sitä kaasulampun valossa ja luki:

  »Rakas Mary Augusta!

  Minun ei pitäisi kirjoittaa sinulle, ja enosi tappaisivat minut
  melkein varmasti, jos he saisivat tämän tietää, mutta teen sen
  kumminkin. Liike kaupassa on kokonaan loppunut. Hamilton ja Kumppani,
  kiitos noiden toisten kirottujen kauppojen, ei voi enää ansaita
  senkään vertaa, että sielu ja ruumis pysyisivät yhdessä, ja enonne
  surevat itsensä senvuoksi sairaiksi. En ymmärrä, mikä tästä seuraa,
  ellei joku keksi jotakin keinoa, jolla heidät voidaan pelastaa
  pulasta. He eivät puhu asioistaan kenellekään, ja vähimmin kaikista
  he haluavat, että sinä saisit ne tietää, mutta mielestäni sinun on
  kuultava kaikki. He ovat tehneet paljon sinun hyväksesi. Etkö voi
  keksiä jotakin keinoa auttaaksesi vuorostasi heitä? Vastaa Herran
  nimessä heti. Uskollinen

  Isaiah Chasesi.»




XVII.


Ihmiset vanhentuivat Cape Codissakin, missä kiirettä — lukuunottamatta
kesävieraiden autoja — ei katsottu soveliaaksi ja mihin Ajan luultiin
asettuneen lepäämään. Tuomari Baxter, Ostablen johtava lakimies, oli
elänyt rauhallisesti ja mukavasti ne vuodet, jotka olivat kuluneet
siitä, kun hän Marcellus Hallin asianajajana oli lukenut tuon
hämmästyttävän kirjeen Hamilton ja Kumppanin omistajille. Hän oli
nyt seitsenkymmenvuotias ja hänen selkänsä takana sanoivat Ostablen
asukkaat häntä »Vanhaksi tuomari Baxteriksi». Mutta vaikka hänen
silmälasinsa olivatkin väkevämmät kuin siihen aikaan, eivät hänen
henkiset voimansa olleet kumminkaan huomattavasti heikentyneet ja hän
käveli yhtä tarmokkain, ellei juuri niin nopein, askelin. Kun tuomari
tuossa yhdentoista aikana aamupäivällä sen päivän seuraavana päivänä,
jolloin Mary oli ollut Howeilla päivällisellä, kuuli jonkun tulevan
konttorihuoneistonsa, joka oli Ostablen kaupungintalon vieressä,
etumaiseen huoneeseen, nousi hän toisessa huoneessa olevasta tuolistaan
ja odottamatta konttoristinsa ilmoitusta, kuka tulija on, avasi oven
itse.

Vieras, jonka kysymyksiin konttoristi juuri vastaili tahi olisi ainakin
vastannut sitten kuin hänen pelonsekainen ihastuksensa olisi haihtunut,
oli eräs nuori neiti. Tuomari katsoi häneen ensin silmälasiensa yli ja
sitten niiden läpi tullen sellaiseen tulokseen, että vieras oli outo.
Hän tuli lähemmäksi.

»Minä olen tuomari Baxter», hän sanoi. »Haluatteko puhutella minua?»

Neiti kääntyi häneen päin. »Kyllä», hän vastasi vaatimattomasti.
»Haluaisin keskustella kanssanne muutamia minuutteja, jos teillä vain on
aikaa.»

Tuomari epäröi hetkisen. Viime viikolla oli muudan itsepäinen ja
liukaskielinen nuori neiti saanut hänet tilaamaan »Kuuluisien
Lakimiesten Elämäkertoja»-nimisen teoksen, jonka sai maksaa
kolmessakymmenessäviidessä osassa, kaksi dollaria kerrallaan. Rouva
Baxter oli ennustanut, että tuo kirja tulisi olemaan paljasta roskaa,
ja hänen miehensä, vaikka hänestä nuo elämäkerrat tuntuivatkin
mielenkiintoisilta, yhtyi kumminkin salaa hänen mielipiteeseensä.
Senvuoksi hän epäröi. Mutta tuo nuori nainen, joka selvästi huomasi
hänen epäröimisensä, lisäsi:

»Ellei teillä ole aikaa juuri nyt, voin odottaakin. Tulin
keskustelemaan kanssanne eräästä asiasta saadakseni muutamia
lainopillisia neuvoja.»

Tuomari Baxter koetti olla sen näköinen kuin ei sellaista ajatustakaan,
että vieras olisi voinut tulla muussakin tarkoituksessa, olisi voinut
juolahtaa hänen mieleensäkään.

»Tietysti minulla on aikaa», hän sanoi nopeasti ja lisäsi: »Ettekö
halua tulla sisään?»

Neiti tuli tuomarin yksityiskonttoriin. Tuomari seurasi häntä ja
sulki oven. Hänen kirjurinsa tuijotti toivovasti ainakin minuutin
tuohon oveen, huokaisi sitten raskaasti ja ryhtyi jälleen työhönsä
kirjoittamaan otetta muutamasta talouskalujen luettelosta,
talouskalujen, jotka olivat kuuluneet viimeiselle kaivatulle. Hän oli
testamentannut ne, sekä erityisesti että henkilökohtaisesti, Herra
tiesi kuinka monelle serkulleen, ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa
polvessa.

Päästyään yksityiskonttoriinsa pyysi tuomari vierastaan istuutumaan.
Neiti otti vastaan hänen tarjoamansa tuolin ja sanoi:

»Ette luullakseni muista minua, tuomari Baxter. Olen Mary Lathrop.»

Tuomari hämmästyi. Nimi kuulosti kyllä tutulta, mutta hän ei tuntenut
sen omistajaa.

»Ehkä muistatte minut sitten kuin sanon teille koko nimeni», sanoi
vieras. »Olen Mary Augusta Lathrop. Ehkä tekin sanoitte minua
Mary-'Gustaksi, kuten useimmat muutkin ihmiset.»

Silloin tuomari muisti ja hänen hämmästyksensä oli ääretön.

»Mary-'Gusta Lathrop!» hän toisti. »Oletteko todellakin Mary-'Gusta?
Minusta tuntuu sellainen melkein mahdottomalta. Mutta nyt kun katson
tarkemmin, huomaan sen olevan totta. Herra varjelkoon sieluani ja
ruumistani. Mitä sinulle kuuluu? En ole nähnyt sinua luullakseni
seitsemään tahi kahdeksaan vuoteen. South Harniss on kyllä vain
muutamien penikulmien päässä, mutta minä alan jo vanhentua enkä
matkustele niin paljon kuin ennen. Olen hyvin iloinen saadessani
puhutella sinua nyt. Kuinka kapteeni Gould ja herra Hamilton jaksavat?
Minun ei tarvitse kysyäkään, kuinka sinä voit. Ulkomuotosi on paras
vastaus siihen.»

Mary kiitteli häntä sanoen voivansa hyvin. Hän lisäsi, että enotkin
voivat hyvin, tahi ainakin voivat, kun hän viimeksi oli heidän luonaan.

»Olen matkalla kotiin heidän luokseen nyt», hän sanoi. »Olen käynyt
koulua Bostonissa, nämä pari viimeistä vuotta. Lähdin sieltä tänä
aamuna junassa tänne, koska halusin välttämättä puhutella teitä,
tuomari Baxter. Eilen illalla minulle kerrottiin jotakin, joka, jos se
on totta, on —»

Hän puri huultaan. Hän ponnisteli nähtävästi toivottomasti voidakseen
hillitä mielensä. Tuomari hämmästyi ja tuli pahoilleen.

»No mutta, Mary!» hän huudahti. »Otaksun, että saan sanoa sinua Maryksi
vieläkin, sillä olenhan vanhin ystäväsi. Mikä sinua vaivaa? Mitä
sinulle kerrottiin? Miksi halusit puhutella minua?»

Mary oli saanut mielensä tyyntymään nyt, mutta hänen vakavuudestaan ei
voitu erehtyä.

»Kuulin jotakin, joka koskee minua ja enojani ja joka hämmästytti ja
säikähdytti minut kokonaan», hän sanoi. »En voi sitä juuri uskoakaan,
mutta minun on kumminkin saatava selville, onko se totta vai valetta.
Minun on saatava se selville heti! Voitte kertoa minulle totuuden,
tuomari Baxter, jos vain haluatte. Senvuoksi tulin tänne tänään.
Tahdotteko kertoa sen minulle? Lupaatteko, että vastaatte kysymyksiini,
kaikkiin niihin, rehellisesti ja peittelemättä? Lupaatteko minulle sen?»

Tuomari näytti hämmästyvän ja joutuvan yhä enemmän hämilleen. Hän
hieroi leukaansa ja hymyili epäilevästi.

»No niin, Mary», hän sanoi, »luullakseni voin luvata sen. Vastaan
kysymyksiisi rehellisesti, mutta voin tuskin luvata vastata niihin,
ennenkuin tiedän, millaisia ne ovat. Me lakimiehet saamme kuulla niin
paljon salaisuuksia, että meidän pitää olla hyvin varovaisia.»

»Tiedän sen, mutta tähän salaisuuteen olen minäkin osallinen. Se
kiinnittää mieltäni nyt enemmän kuin mikään muu. Minun pitää saada
selville koko totuus. Ellette te halua ilmaista sitä minulle, on minun
otettava se selville jotenkin muuten. Lupaatteko kertoa?»

Tuomari Baxter hieroi jälleen leukaansa.

»Eikö mielestäsi olisi johdonmukaisempaa, että ryhtyisit kyselemään?»
hän ehdotti.

»Kyllä. Teen sen. Kuinka paljon rahaa oli isäpuolellani, kapteeni
Marcellus Hallilla, kuollessaan?»

Tuomari lopetti leukansa hieromisen ja hänen kulmakarvansa vetäytyivät
ryppyyn.

»Miksi haluat saada sen tietää?» kysyi hän hetkisen kuluttua.

»Muuten vain. Senvuoksi, että se on minulle hyvin tärkeää. Minulla on
oikeus siihen. Oliko hän rikas mies?»

»Ei. Ei ainakaan minun mielestäni. Kaukana siitä.»

»Oliko hän sitten aivan köyhä?»

»Mary, en ymmärrä todellakaan, miksi —»

»Mutta minä ymmärrän. Ah, tuomari Baxter, älkää nyt luulko, että
kyselen tätä itsekkäissä tarkoituksissa. En tee tätä senvuoksi, en
todellakaan! Olen koko ikäni, aina siitä asti kun aloin ymmärtää
sellaisia asioita, ollut siinä luulossa — minulle on uskoteltu, että
isäpuoleni jätti minulle perinnöksi suuren omaisuuden — että minulla
on tarpeeksi rahaa maksaakseni enoilleni asunnostani, vaatteistani
ja ruoastani ja nyt näiden parin viime vuoden kuluessa opinnoistani
Bostonissa. En olisi milloinkaan, kuuletteko, en milloinkaan, suostunut
lähtemään tuohon kouluun, jos olisin tiennyt, etten itse voi maksaa
kustannuksia. Tiesin, etteivät enoni ole rikkaita, ja ymmärrän,
etteivät he voi suorittaa niitäkään kuluja, joita kasvatukseni jo sitä
ennen oli vaatinut. Ja nyt eilen illalla minulle kerrottiin, että he
ovat vaikeassa rahapulassa, minkä vuoksi heidän ehkä on pakko tehdä
vararikko, ja kaikki tämä vain senvuoksi, että he ovat kuluttaneet
rahansa minun hyväkseni, uhranneet itsensä, mukavuutensa ja onnensa
senvuoksi, että 'holhokki, jolla on kohtuuttomat vaatimukset', voisi
saada vertaisiaan paremman kasvatuksen, kuten tuo herrasmies, joka
kertoi minulle tämän, sanoi. Hän ei tietysti aavistanutkaan, että hän
puhui juuri tuolle holhokille», hän lisäsi surullisesti hymyillen.
»Ettekö nyt ymmärrä, tuomari, että minun pitää saada tietää totuus —
peittelemättä?»

Hän pani sylissään lepäävät kätensä ristiin, mutta avasi ne jälleen
heti. Tuomari laski omansa rauhoittavasti niille.

»Kas niin, kas niin, kultaseni», hän sanoi tyynnyttävästi. »Mitä
puhetta tuo nyt on, ettei enojesi liike menesty? Se ei voi olla
mahdollista, vai mitä? Kerro nyt minulle koko asia niin kuin se
kerrottiin sinullekin.»

Mary kertoi sen mainiten lopuksi vielä Isaiah Chasen kirjeestä.

»Kuten tästä nyt kuulette, täytyy asioiden siellä olla aivan hullusti»,
hän sanoi. »Isaiah ei olisi milloinkaan kirjoittanut, ellei se olisi
totta. Minusta tuntuu hirveän vaikealta ajatellakaan sitä, että
sillä aikaa kuin minä huvittelin Euroopassa ja koulussa, he olivat
sellaisessa ahdingossa ilmaisematta sitä kenellekään. Se tuntuu vallan
kauhealta, kun tiedän, miten suuresti he ovat olleet apuni tarpeessa.
Mutta jos se osoittautuu todeksi, että olen tuhlannut tuolla Bostonissa
heidän rahojaan, joitta he eivät ole mitenkään voineet tulla toimeen,
niin —. Kertokaa nyt minulle, tuomari Baxter, olkaa nyt niin kiltti.
Onko minulla ollenkaan omia rahoja? No, sanokaa nyt.»

Tuomari nousi ja rupesi kävelemään edestakaisin lattialla. Hänen
kulmakarvansa vetäytyivät ryppyyn ja hän läjähytti aina kääntyessään
oikealla kädellään reiteensä. Käveltyään huoneen poikki seitsemän tahi
kahdeksan kertaa istuutui hän jälleen tuoliinsa ja katsoi vierastaan
silmiin.

»Mary», hän sanoi, »jos otaksutaan, että tämä juttu enojesi
rahallisista ja liikehuolista on totta, niin millaisiin toimenpiteihin
aiot ryhtyä?»

Mary kesti hänen katseensa urhoollisesti. Hänen silmänsä olivat
kosteat, mutta hän ei epäröinyt ollenkaan vastatessaan:

»Jään kotiin ja koetan auttaa heitä niin paljon kuin vain voin»,
hän sanoi. »Silloin loppuvat oloni Bostonissa ja koulunkäyntini. He
tarvitsevat minua tuolla kotona ja minä matkustankin sinne jäädäkseni
sinne kokonaan.»

»Huolimattako siitä, sinunko vai heidänkö rahoja on käytetty opintojesi
aiheuttamiin kustannuksiin?»

»Niin. En olisi tietysti milloinkaan suostunutkaan lähtemään
sinne, ellen olisi ollut siinä luulossa, että saan itse suorittaa
kustannukset. Tuomari, ette ole vielä vastannut kysymykseeni, ja
kumminkin minusta tuntuu, että olette tehnyt sen. Nuo kustannukset
suoritettiin heidän varoistaan, eikö niin?»

Tuomari Baxter vaikeni hetkiseksi, kuin harkitakseen lopullisesti
asiaa. Sitten hän nyökäytti päätään vakavasti.

»Niin, Mary», hän sanoi, »kyllä siihen on käytetty heidän rahojaan
ja todellisuudessa on melkein kaikki menot elämäsi aikana suoritettu
heidän varoistaan. Shadrach Gould ja Zoeth Hamilton eivät ole ehkä
maailman parhaita liikemiehiä, mutta he ovat kumminkin ehdottomasti
parhaimpia ihmisiä sekä liike- että muissakin asioissa, mitä
seitsemänkymmentä vuotta kestäneen elämäni aikana tässä maailmassa olen
tavannut. Luullakseni on ehkä hyväkin sinulle, että saat kuulla, miten
hyviä he ovat olleet sinua kohtaan. Kuuntele nyt tarkkaavaisesti.»

Hän aloitti alusta, Marcellus Hallin hautauspäivästä, jolloin hän
oli lukenut tuon kirjeen Shadrachille ja Zoethille, joka uskoi
Mary-'Gustan heidän hoitoonsa. Hän kertoi Marcelluksen onnettomista
liikeyrityksistä, joissa Marcellus menetti melkein koko omaisuutensa,
ja ilmoitti, että sittenkuin kiinnitys oli maksettu, jäi jäljelle vain
muutamia satoja luultujen tuhansien asemesta.

»Erehdyksien välttämiseksi ilmoitan sinulle, Mary», hän sanoi
vakavasti, »että enosi tiesivät pennilleen, paljonko sinulle jäi rahaa
perinnöksi, kun he päättivät ottaa sinut luokseen. He ottivat sinut
kasvatikseen yksinkertaisesti sinun oman itsesi vuoksi, koska he
rakastivat sinua niin suuresti, eivätkä senvuoksi, että he luulivat
ansaitsevansa holhoojantoimellaan. He ovat maksaneet kaikki menosi
parin viime vuoden kuluessa ja voit olla aivan varma siitä, etteivät
he ole nurisseet senvuoksi ollenkaan. Kun puhuttelin kapteeni Gouldia
viimeksi, loisti hän aivan tyytyväisyydestä senvuoksi, että hänen
tyttönsä on paras ja viisain Ostablen piirikunnassa, ja herra Hamilton
—»

Mutta Mary keskeytti hänen puheensa. »Voi, älkää nyt viitsikö!» hän
sanoi änkyttäen. »Älkää kertoko nyt mitään minulle vähään aikaan, sillä
haluan ajatella.»

»Minulla ei olekaan enää juuri mitään kertomista», hän sanoi hiljaa.
»Menen tuonne toiseen huoneeseen. Tulen takaisin muutamien minuuttien
kuluttua. Sitten voimme keskustella hieman enemmän, jos vain haluat.»

Kun hän palasi, oli Mary noussut ja seisoi nyt ikkunassa katsellen
takapihalle. Mary oli tyyni ja hymyilikin hieman tuomarin tullessa
huoneeseen, vaikka tuo hymy näyttikin surkealta. Noista kahdesta näytti
tuomari levottomammalta.

»Huh!» hän huudahti suljettuaan huolellisesti takanaan olevan oven.
»Olen hieman ajatellut sen jälkeen kuin poistuin luotasi, nuori
neitiseni, ja saanut selville, että minun on parasta lähteä joko
Kanadaan, Kiinaan tahi jonnekin muualle, ja lähteä heti. Kun enosi
saavat kuulla, että olen kertonut sinulle tämän asian, jonka he ovat
onnistuneet salaamaan sinulta näin kauan, ei minulla luullakseni ole
paljonkaan aikaa ennättääkseni pakoon jonnekin.» Hän nauroi, mutta
lisäsi sitten vakavasti: »Mutta mielestäni tein kumminkin oikein
kertoessani sen sinulle. Kuultuani tilanteen tuntui minusta, että sinun
pitää saada se tietää.»

»Tietysti minun piti. Ellette olisi kertonut sitä minulle, olisin sen
kyllä nyt saanut muutenkin selville, kun epäluuloni kerran olivat
heränneet. Kiitoksia nyt vain, tuomari Baxter. Nyt on minun pakko
lähteä.»

»Lähteäkö? Mihinkä sitten?»

»Kotiin — South Harnissiin.»

»Joutavia! Et sinä vielä vähään aikaan sinne lähde. Sinun pitää tulla
päivälliselle meille.»

»Kiitoksia vain, mutta minä en voi. Minun pitää lähteä heti
ensimmäisessä junassa.»

»Sinne ei lähde ainoatakaan junaa ennen kello neljää.» Mutta
huomattuaan, miten pettyneen näköiseksi Mary tuli, hän jatkoi: »Se ei
vaikuta kumminkaan ollenkaan asiaan. Lähetän sinut sinne sisarenpoikani
autossa. En ole itse niin nykyaikainen, että omistaisin tuollaisen
kirotun — suo minulle anteeksi — vehkeen, mutta hän omistaa ja minä
lainailen sitä joskus. En ohjaa sitä itse, Herra varjelkoon, en, vaan
hänen miehensä saa viedä sinut sinne, ja minä takaan, että olet siellä
ennen kuin juna. Ellet joudu sinne ennen, ei se tapahdu kulun hitauden
vuoksi ainakaan. Nyt sinä tietysti jäät päivälliselle.»

Mutta Mary pudisti päätään. »Olette hyvin ystävällinen, tuomari, ja
minä kiitänkin teitä suuresti, mutta —»

»Mutta mitä?»

»Minä en voi! Minä — ah, ettekö nyt ymmärrä? En voi syödä mitään,
vaikka kuinka koettaisin. Haluan lähteä kotiin heidän luokseen.»

»Ja niin sinun pitääkin, kultaseni, ja aivan siekailematta. Kuulkaahan,
Jesse», sanoi hän konttoristille avatessaan oven toiseen huoneeseen,
»menkää sanomaan Samuelille, että haluan lainata hänen autonsa ja Jimin
pariksi tunniksi. Sanokaa hänelle, että haluan ne heti, mutta jos hänen
autonsa ei ole kotona, menkää Cahoonin autotalliin ja vuokratkaa sieltä
sellainen vehje kuljettajineen. No, kiiruhtakaa nyt!»

»Ja nyt, Mary», sanoi hän, »voit kertoa minulle hieman enemmän
suunnitelmistasi, jos sinulla nyt on ollut aikaa tehdä sellaisia.
Jos tuo juttu enosi huonoista liikeasioista on tosi, millaisiin
toimenpiteihin aiot ryhtyä? Etkö tiedä sitä vielä?»

Mary vastasi, että hänen suunnitelmansa ovat hyvin epämääräisiä ainakin
vielä.

»Minulla on kyllä muutamia suunnitelmia», hän sanoi, »jotka olin
aikonut panna toimeen lopetettuani kouluni ja palattuani kauppaan. Ne
voivat kyllä olla melkein arvottomia, sillä aikomukseni oli vain saada
liikevaihto suurenemaan ja sitten aioin lisätä kauppaamme muutamia
uusia osastoja. Aluksi aion kumminkin tarkastaa tilannetta, millainen
se todellisuudessa on.»

»Toivoakseni se ei ole niin huono kuin sanotaan. Zoeth-raukalla on
kyllä muutenkin ollut tarpeeksi huolia elämässään.»

Hänen äänessään oli sellainen sointu, ettei Mary sitä oikein ymmärtänyt.

»Millaisia huolia tarkoitatte?» hän kysyi.

Tuomari katsoi häneen, rykäisi ja sanoi sitten nopeasti: »Ah, ei
minkäänlaisia erikoisesti, sillä jokaisellahan meistä on aina
jonkunlaisia huolia, luullakseni. Mutta, Mary, jos nyt huomaat tuon
jutun todeksi ja — niin — ja jos pieni rahallinen apu voi auttaa
heidät jaloilleen jälleen, luulen — niin luulen, että se ehkä voidaan
järjestää siten —»

Lauseen lopettaminen näytti tuntuvan hänestä hyvin vaikealta, mutta
Mary ei ruvennutkaan sitä odottamaan.

»Kiitoksia vain, tuomari», hän sanoi nopeasti. »Kiitoksia, mutta
toivoakseni eivät asiat kumminkaan ole niin huonosti. Lähden nyt sinne,
ja luullakseni voimme pelastaa laivamme vielä, kuten Shadrach-eno
ehkä sanoisi. Emme kumminkaan turvaudu muiden apuun, ennenkuin viime
tingassa.»

Tuomari Baxter katsoi ihailevasti häneen.

»Muutamassa suhteessa ovat Shadrach ja Zoeth kumminkin rikkaita», hän
sanoi, »koska he omistavat sinut. On kumminkin suuri vahinko, että
sinun on lopetettava koulusi ja luovuttava noista tilaisuuksista, jotka
—»

Mary kohotti kätensä.

»Voi, älkäähän nyt», hän pyysi. »Jos vain tietäisitte, miten iloinen
olen voidessani tehdä jotakin ja miten mielelläni senvuoksi luovun
opinnoistani, niin —»

Jim toi auton oven edustalle muutamia minuutteja myöhemmin, ja
Mary, sanottuaan jäähyväiset tuomarille ja luvattuaan kirjoittaa
hänelle kaikesta, kiipesi siihen ja ajaa huristi tiehensä. Kun
ohjaaja Jim muutamien turhien keskusteluyritysten jälkeen, jotka
pääasiallisesti kohdistuivat ilman huonouteen, huomasi, että Mary
vastaili harvoin ja hajamielisesti, vaikeni hänkin. Mary ei toivonut
muuta kuin hiljaisuutta, hiljaisuutta ja vauhtia, ja Jim täytti hänen
toivomuksensa ainakin mitä vauhtiin tuli.

Hän matkusti nyt samaa tietä, jota hän oli kulkenut noissa vanhoissa
ajopeleissä kaksitoista vuotta aikaisemmin. Kuten nytkin oli hän
silloinkin arvaillut, mitä hän tulisi löytämään matkansa päästä.
Hän muisti tuosta matkasta kumminkin vain sen, että kun hän katsoi
tulevaisuuteen lapsellisesti odottaen, ei hän nähnyt siellä muita kuin
uusia näköaloja ja uusia hyvin hauskoja seikkailuja, eikä, kuten nyt,
jotakin salaperäistä, hän ei tiennyt oikein mitä. Suurta rakkautta,
levottomuutta ja huolia varmaankin parhaimmassa tapauksessa, ja
pahimmassa taasen puutetta, pettymyksiä ja sydänsuruja. Ja taakseen
oli hän nyt jättämäisillään kaikki tilaisuudet, hauskan kouluelämän ja
ystävät ikuisiksi ajoiksi.

Hän oli nyt eroamaisillaan Crawfordistakin, eroamaisillaan aivan
selityksittä, sillä hänellä ei ollut ollut aikaa kirjoittaa
Crawfordille sanaakaan. Rouva Wyeth, joka oli vastustanut turhaan
vieraansa päätöstä matkustaa kotiin ensimmäisessä junassa aamulla,
oli auttanut häntä välttämättömimpien matkatavaroiden kokoamisessa
laukkuun. Jäljelle jäävät piti hänen koota ja lähettää myöhemmin
uudistetusta pyynnöstä. Nuo kolme, rouva Wyeth, neiti Pease ja Mary,
olivat keskustelleet, väitelleet ja suunnitelleet melkein aamuun
asti. Sitten seurasi parin tunnin levoton lepo, nopea aamiainen ja
matka asemalle. Mary ei ollut kirjoittanut Crawfordille, sillä tuon
Howein luona hänelle kerrotun jutun aiheuttama järkytys ja hänen suuri
levottomuutensa saada puhutella tuomari Baxteria ja saada selville,
olivatko nuo hänen kuulemansa puheet tosia, olivat karkoittaneet
hänen oman rakkautensakin hänen mielestään. Nyt hän kumminkin muisti
luvanneensa, että Crawford saa tulla sanomaan hänelle jäähyväiset
huomenna ennen lähtöään Länteen. Miten suuresti tuo poikaraukka nyt
pettyisikään! No niin, hän ei saa ajatella sitä nyt. Hän ei saa
ajatella nyt mitään muuta kuin enojaan, lukuunottamatta tuota suurta
rakkauden ja kiitollisuuden velkaa heille ja tuota uhrautumista,
jonka he ovat tehneet hänen vuokseen. Hän luuli voivansa maksaa tuota
velkaansa hieman nyt, ja hän teki sellaisen päätöksen, että hän ainakin
koettaa. Hän tahtoi ajatella vain sitä eikä mitään muuta.

Ja sitten hän arvaili, mitä Crawford mahtaakaan ajatella ja sanoa, kun
hän huomaa hänen poistuneen.




XVIII.


Kun auto säksytti South Harnissin pääkatua eteenpäin, näytti katu aivan
luonnolliselta. Maryn viimeisestä käynnistä siellä ei kyllä ollut
kulunut vielä kuin muutamia kuukausia, mutta tuo aika tuntui kumminkin
hänestä paljon pitemmältä. Hän tunsi olevansa paljon vanhempikin kuin
joululoman aikana. Kun Hamilton ja Kumppanin kauppa tuli näkyviin,
painautui hän auton nurkkaan, jottei häntä nähtäisi. Hän tiesi, että
enot ovat melkein varmasti kaupassaan, ja halusi puhutella Isaiahia
ennenkuin heitä.

Kun hän aukaisi oven, seisoi Isaiah keittiössä hellan vieressä. Isaiah
kääntyi, huomasi hänet ja seisahtui kuin kivettynyt paikoilleen.
Mary tuli sisään ja sulki oven. Silloin oli Isaiahkin jo tointunut
melkoisesti mykkyydestään.

»Tulit oikeaan aikaan!» hän huohotti. »Minut saadaan hirttää, ellei tuo
ole Mary!»

Mary nyökäytti päätään. »Isaiah», kysyi hän nopeasti, »oletteko yksin?
Ovatko molemmat enoni kaupassa?»

Mutta kokki ja stuuartti ei ollut vielä täydellisesti tointunutkaan
hämmästyksestään, vaan tuijotti Maryyn yhä.

»Sinä kai se sittenkin olet, vai mitä?» hän änkytti. »Uskon nyt, että
olet tullut kotiin, kuten pyysinkin.»

»Tietysti olen tullut! Miten maailmassa voisin olla täällä, ellen
olisi tullut? Älkää tuijottako minuun noin avoimin suin kuin — turska.
Sanokaa minulle nyt, ovatko Shad- ja Zoeth-eno kaupassa?»

»Ovat, luullakseni. Ei kumpikaan heistä ole vielä tullut syömään
päivällistä. Odotan kumminkin toista minä hetkenä hyvänsä. Juoksen
hakemaan heidät tänne. Sano, juoksenko? Miten maailmassa olet voinut
tulla tänne tähän aikaan päivästä?»

»Kerron teille sen heti. En halua, että haette enoni tänne, sillä
haluan puhutella teitä ensin. Istuutukaa nyt, Isaiah, tuolle tuolille.
Tahdon, että kerrotte minulle avoimesti, miten huonolla kannalla asiat
ovat. Kertokaa minulle kaikki mitä tiedätte, älkääkä koettakokaan
kuvailla tilannetta paremmaksi kuin se on.»

Isaiah oli aivan ymmällä, mutta hän istuutui kumminkin. Kuultuaan, että
hänen piti kiiruhtaa, hermostui hän niin että, vaikka hän puhuikin
tarpeeksi mitä mutkallisimmankin tilanteen kuvailemiseksi, hänen
puheensa oli hyvin epäjohdonmukaista ja Maryn oli pakko keskeyttää
hänet silloin tällöin täyden selvyyden saamiseksi. Hänen kertomansa
uutiset eivät kumminkaan olleet mitään ratkaisevia. Kaikki kaupungin
asukkaat tiesivät, että myynti kaupassa oli supistunut hirveästi viime
aikoina. »Kaikki ostavat nyt noista uusista kaupoista, joissa hinnat
ovat alhaisemmat, joissa on enemmän nykyaikaista tavaraa ja joiden
myyntitavat ovat paljon muodinmukaisemmat kuin Hamilton ja Kumppanin»,
sanoi Isaiah ja jatkoi:

»Sellaiset ostajat kuin Rastus Young ja muut hänen laisensa ovat
ainoat, jotka eivät muuta meiltä pois», selitti Isaiah. »He eivät
poistu mistään hinnasta, koska he eivät tavallisesti maksakaan
ostoksiaan.»

Toverukset eivät olleet puhuneet Isaiahille huolistaan, mutta puhuminen
olikin tarpeetonta, sillä Isaiah oli kuullut ja nähnyt tarpeeksi.

»He ovat juuri joutumaisillaan tyrskyihin, jotka paiskaavat heidät
kallioita vasten», vaikeroi hän. »Zoeth on murtunut ja laihtunut niin,
että sairas nuori kanakin näyttää häntä lihavammalta, ja kapteeni Shad
kulkee edestakaisin kädet housujensa taskuissa ja —»

»Missä?»

»Housujensa taskuissa puhumatta tuskin sanaakaan moneen tuntiin.
He valvovat melkein joka yö tarkastellen kirjojaan ja kirjoitellen
kirjeitä. On aivan selvää, mikä tässä on tulossa. Kaikki kaupunkilaiset
ymmärtävät sen jo. Käväisin tuolla kaupassa muutamia päiviä sitten ja
istuuduin lopulta portaille levähtämään. Silloin tuli Ab Bacheldor
juttelemaan kanssani. Hän vihaa kapteeni Shadia enemmän kuin mitään
muuta, kuten tiedät. 'Halloo, Isaiah!' hän sanoi minulle ja lisäsi:
'No näkeehän tuota sinuakin vielä joskus.' 'No mitenkäs?' sanoin minä.
'Oletko luullut minun kuolleen?' 'Luulin sinua ensin sheriffiksi', hän
sanoi. 'Ymmärrän, että hän odottelee jotakin juuri näinä päivinä.'
Zoeth oli silloin niin lähellä, että hän kuuli Abin puheen.»

»Ah!» huudahti Mary vihaisesti.

»Niin hän juuri sanoi», jatkoi Isaiah. »Mutta silloin sanoin minäkin
jotakin puolestani. 'Sheriffillä ei ole varmaankaan milloinkaan asiaa
sinun taloosi, Ab, vai mitä?' kysyin. 'Saat lyödä vaikka vetoa, ettei
hänelle ole', sanoi hän. 'Jos hänen pitäisi odottaa siellä, kuolisi
hän varmaankin nälkään', sanoin minä. He, hee, hänen vaimonsa on Cape
Codin ahnein ihminen, kun ruoan valmistaminen on kysymyksessä. Kerran
hän aikoi ruveta tarjoilemaan ruokaa ruokavieraille, ja Henry Ryder,
tuo hedelmien kaupustelija, rupesi syömään siellä. Hän ei kestänyt
kumminkaan kuin pari päivää. Ensimmäisenä päivänä sai hän ruoakseen
keitettyjä munia ja toisena munankuorista keitettyä lientä. Ehkä se
ei olekaan totta, sillä Henry on hirveä valehtelemaan, mutta kaikissa
tapauksissa —»

»Viis Henry Ryderistä ja Abner Bacheldorista myöskin!» keskeytti Mary.
»Kuinka tulitte ajatelleeksi kirjoittaa minulle, Isaiah?»

»Se tapahtui melkein itsestään, kuten ehkä sanoisit. Kun huomasin,
mihin päin asiat alkoivat olla kallellaan, väsyin ja huolestuin yhä
enemmän ja rupesin toivomaan sinua tänne, jotta minulla ainakin
olisi joku, jonka kanssa voisin puhua asioista. Mutta en uskaltanut
kirjoittaa ja kun olit täällä kotona joululomalla, en uskaltanut kertoa
sinulle mitään, koska kapteeni Shad uhkasi antaa minulle selkään, jos
kerroin sinulle jotakin näistä kotihuolista. Kaiken tämän kestäessä
ovat he kaikin keinoin koettaneet olla huolestuttamatta sinua. 'Meidän
on salattava häneltä kaikki, jotta hän pysyisi rauhallisena', sanoo
Zoeth ja kapteeni on aivan samaa mieltä kuin hänkin. He rakastavat
sinua äärettömästi, Mary-'Gusta.»

Mary ei uskaltanut katsoa Isaiahiin.

»Tiedän sen», hän sanoi. »Jatka, Isaiah.»

»No niin, minä ajattelin ja ajattelin, ja eräänä päivänä viime viikolla
Ezra Hopkins, tuo voinkuljettaja, ja minä keskustelimme, jolloin hän
sanoi: 'Liike ei näytä olevan kovinkaan vilkasta tuolla kaupassa, vai
mitä? Kaikki sanovat, ettei se ole.' 'Kun kaikki tietävät niin paljon,
niin miksi kyselet minulta?' sanoin siihen. 'No, älähän nyt suutu
sentään', sanoi hän. 'Sanon sinulle kumminkin sen, Isaiah, että jollei
Mary-'Gusta Lathrop olisi mennyt tuohon joutavaan kouluun Bostoniin,
olisivat Hamilton ja Kumppanin asiat aivan erilaisella kannalla. Hän
on teräväjärkinen tyttö ja taitava liikenainen. Luulen, että hän olisi
voinut pelastaa nuo molemmat vanhukset.' Mietin sitten hänen sanojaan
ja kirjoitin vihdoin sinulle. Älä Herran nimessä ilmaise Shadille äläkä
Zoethille, että olen kirjoittanut sinulle, vaikka olenkin iloinen, että
tein sen. En tiedä, kykenetkö kaikkeen enemmän kuin muutkaan, mutta
olen kumminkin hyvin iloinen, että olet tullut, Mary-'Gusta.»

Mary huokasi. »Minäkin iloitsen tulostani tänne, Isaiah», hän myönsi,
»vaikka en tiedäkään, voinko tehdä mitään. Mutta», hän lisäsi
vakavasti, »minä koetan kumminkin parastani. Nyt emme saa antaa
Shad- emmekä Zoeth-enon aavistaakaan, että olen kuullut puhuttavan
heidän huolistaan. Meidän pitää uskotella heille, että olen saanut
ylimääräistä lomaa käydäkseni täällä kotona. Silloin voin tarkastella
asioita ja ehkä keksiä jonkun suunnitelmankin. Kun olen valmis
ilmaisemaan, mitä aion tehdä, voin ilmaista loputkin. Ssh! Tuolla
tulee nyt toinen heistä. Zoeth-eno luullakseni. Olkaa nyt iloisen
näköinen, Isaiah! Kuuletteko? Tehän olette sen näköinen kuin olisitte
tukehtumaisillanne. — No, Zoeth-eno, ettekö hämmästynyt nähdessänne
minut?»

Hämmästynyt hän todellakin oli eikä voinut aluksi käsittää sen enempää
kuin Isaiahkaan äsken, että Mary todellakin seisoi siinä hänen
edessään. Sitten hän halusi luonnollisesti tietää, miksi Mary oli
tullut. Mary koetti vastailla kysymyksiin niin hyvin kuin hän vain
osasi, ja Zoeth, joka oli yhtä viaton ja luottavainen kuin ennenkin,
hyväksyi epäilyksettä hänen epämääräisen selityksensä, että hänelle
oli sattunut sopiva tilaisuus matkustaa kotiin lyhyeksi ajaksi heidän
luokseen. Päivällinen tuotiin pöydälle ja sitten kiiruhti Isaiah
kauppaan vapauttamaan Shadrachia, jotta toverukset ja Mary voisivat
syödä yhdessä.

Kapteeni saapuikin muutamia minuutteja myöhemmin punastunein poskin
äänekkäänä ja iloisena.

»No mutta!» hän huudahti, puristi Maryn syliinsä ja suuteli häntä
niin äänekkäästi, että se kuului varmasti Abner Bacheldorin pihalle.
»Olipa tämä iloinen yllätys! Zoeth sanoikin tänä aamuna, että hänestä
tuntuu kuin jotakin tulisi tapahtumaan, ja silloin juuri kaatoi Isaiah
teekattilan sisällön molemmille jaloilleen, jolloin sanoin, että minun
luuloni mukaan se jo tapahtuikin. Mutta nyt se ei näytä kumminkaan
siltä. Tuntuu niin sanomattoman hauskalta katsella sinua taasen,
Mary-'Gusta! Miten sinulle sopi tulla tänne tähän aikaan vuodesta?
Onko koulurakennusta kohdannut joku onnettomuus?»

Mary toisti saman jutun, jonka hän oli syöttänyt herra Hamiltonillekin,
ja se riitti. Toverukset olivat niin onnellisia saatuaan hänet
luokseen, etteivät he udelleet sen tarkemmin hänen tulonsa syitä.
Kapteeni Shad puhui, laski leikkiä ja nauroi, ja Zoeth nyökäytteli
päätään ja hymyili tyyneen tapaansa. Ellei Mary olisi tiennyt heidän
salaisuuttaan, ei hän olisi voinut arvatakaan sitä, mutta koska hän
tiesi sen, huomasi hän, miten kalpealta herra Hamilton näytti ja miten
kapteeni aina silloin tällöin vaipui ajatuksiinsa, joista hän heräsi
ponnistamalla voimiaan, katsahti sitten Maryyn ja alkoi puhua ja nauraa
äänekkäämmästi kuin milloinkaan ennen. Kerran Mary uskalsi kysyä, miten
liike menestyi, ja olisi ollut melkein hullunkurista, ellei samalla
olisi ollut niin surullistakin katsella sitä nopeutta, millä molemmat
toverukset vakuuttivat, ettei se ollut juuri siitä muuttunut.

Päivällisen jälkeen hän ilmoitti aikovansa lähteä kauppaan. Toverukset
katsahtivat toisiinsa ja Zoeth sanoi:

»Miksi sinne tulisit, Mary-'Gusta? Tällaiset kauniit päivät viettäisin
minä ulkosalla sinun sijassasi. Emme tarvitse sinua ollenkaan siellä,
vai tarvitsemmeko, Shadrach?»

»Ei enemmän kuin kala on kylpypuvun tarpeessa», sanoi kapteeni
jyrkästi. »Sinun pitää mennä tapaamaan tovereitasi, Mary-'Gusta, ja
pitämään hauskaa.»

Mutta Mary kieltäytyi kumminkin menemästä kenenkään luokse. Hänellä
on hauskempaa siellä kaupassa kuin missään muualla, selitti hän. Hän
tulikin kauppaan ja kulutti koko iltapäivän siellä kuunnellen ja
tarkastellen. Siellä ei ollut kyllä paljonkaan katseltavaa, sillä
kaupassa ei käynyt koko aikana kuin muutamia ostajia, joiden tekemät
kaupat olivat hyvin mitättömiä. Tukalimmalta tuntui hänestä katsella,
kuinka innokkaasti enot koettivat olla jokaisen ostajan mieliksi
ja kuinka levottomasti kumpikin piti silmällä toisen ponnistuksia
ja tulosta. Hänestä tuntui yhtä vaikealta katsella tiskin vieressä
seisovaa Zoethia, joka tuijotti hyllyihin vapisevin huulin ja
kynää pitelevin tärisevin käsin, kuin kapteeni Shadrachiakin, joka
synkin ilmein käveli kädet housujen taskuissa takaovelta ikkunan
luo, pysähtyi, katsahti kadulle, veti syvään henkeään, melkein kuin
vaikeroiden, kääntyi ja palasi takaisin.

Kello kuuden aikaan Mary, jolla oli omat syynsä, miksi hän halusi jäädä
kauppaan yksikseen, ehdotti, että hän jäisi sinne niin kauaksi aikaa
kuin enot viipyivät illallisella. Mutta kumpikaan ei suostunut, joten
hänen oli pakko lähteä kotiin itse ja lähettää Isaiah vielä kerran
hoitamaan kauppaa. Mutta kello yhdentoista aikaan sinä iltana, kun
toveruksien huoneista kuuluvat selvät äänet ilmaisivat, että Hamilton
ja Kumppanin molemmat omistajat olivat vaipuneet unen helmoihin,
laskeutui hän varpaisillaan alakertaan, puki nutun ja hatun ylleen,
otti kaupan avaimet naulasta, johon Zoeth ne aina ripusti, ja meni
ulos. Hän ei palannut ennen kuin kello kolmen aikana.

Seuraavan päivän vietti hän melkein kokonaan kaupassa. Hän kirjoitti
monta kirjettä ja huolimatta enojensa vastustuksesta palveli monta
ostajaa. Sitten illalla, kun hän istui tiskin takana mietteissään,
hyökkäsi muudan poika, jonka kapteeni tunsi Zenas Atkinsin nuorimmaksi
vesaksi, huohottaen kauppaan ja ilmoitti hengästyneenä, että
Mary-'Gusta Lathropia pyydetään puhelimeen. »Meille on melko pitkä
matka, ja teidän on kiiruhdettava, koska ei puhelua katkaista ennen
tuloanne», lopetti poika. Mary kiiruhti puhelimeen. Hän ei ennättänyt
vastata Shadrachin kysymykseenkään, kuka tuo soittaja hänen luulonsa
mukaan mahdollisesti on. Hän ei sitä tietystikään tiennyt, mutta hän
epäili kumminkin, ja vaikka hän olikin kylmäverinen nuori liikenainen,
joka oli karkoittanut mielestään kaikki muut ajatukset, paitsi
sellaiset, jotka koskivat liikettä, sykki hänen sydämensä kumminkin
hämmästyttävän nopeasti, kun hän tuli kamariin, joka sai toimittaa
jonkunlaisen puhelinkioskin virkaa, ja tarttui kuulotorveen. Hänen
äänensä oli kumminkin tyyni, kun hän sanoi tuon tavanmukaisen »Halloo!»

Puhelin humisi ja vihelsi, hän kuuli katkelmia keskustelusta ja sitten
vihdoin äänen, jota hän oli odottanutkin, mutta jota hän kumminkin
jollakin tavoin pelkäsi. Ääni kysyi: »Halloo, onko neiti Lathrop
puhelimessa?»

»On. Crawford?»

»Mary, sinäkö siellä olet?»

»Niin.»

»Kävin juuri rouva Wyethin luona ja kuulin sinun matkustaneen. Olen
hirveästi pettynyt. Lähden kotiin huomenna, mutta toivoin kumminkin,
että saisin tavata sinua ennen matkustamistani. Miten voitkaan lähteä
sanomatta minulle sanaakaan?»

»Eikö rouva Wyeth ole kertonut sinulle?»

»Hän kertoi minulle paljonkin, mutta haluan kuulla vielä lisää. Onko
tuossa enojasi koskevassa huhussa perää?»

»Pelkään olevan.»

»Suuri Jumala, sepä on ikävää! Olen hyvin pahoillani kuullessani sen.
Kuulehan nyt, enkö voisi auttaa sinua jollakin tavoin? Ovatko he —»

»Ssh, emme voi puhella siitä näin puhelimessa. Et voi tehdä mitään
hyväkseni. Minulla on omat suunnitelmani osittain valmiina ja ne
kelpaavat ehkä johonkin. Älä viitsi kysellä mitään erikoiskohtia nyt.»

»Ymmärrän, enkä kyselekään, mutta enkö saa tulla käymään luonasi? Voin
matkustaa Länteen ylihuomennakin yhtä hyvin, ja niin ollen saan aikaa —»

»Ei, Crawford, ei mitenkään. Et saa tulla.»

»Kiellostasi huolimatta haluttaa minua kumminkin suuresti.»

»Jos tulet, en halua tavata sinua, en nyt enkä vastaisuudessakaan.
Mutta et suinkaan sinä tulekaan, kun kiellän?»

»En, Mary, en uskalla. Se on kumminkin hyvin vaikeaa.»

Ehkä se tuntui yhtä vaikealta Marystakin, joka ei kumminkaan vastannut.

»Lupaatko kirjoittaa minulle joka päivä?» hän jatkoi. »Miksi et vastaa?»

»Ajattelin juuri, mikä on mahdollisesti parasta minulle», Mary sanoi,
»tarkoitan, parasta meille molemmille. Kirjoitan sinulle varmasti
ainakin yhden kirjeen.»

»Yhdenkö vain?»

»Niin, varmasti. Haluan, että käsittäisit, mitä tuloni tänne tarkoittaa
ja miten se mahdollisesti vaikuttaa tulevaisuuteeni. Sinulla on oikeus
saada se tietää. Riippuu sitten asianhaaroista, kirjoitanko sinulle
enää.»

»Riippuu! Tietysti sinun pitää kirjoittaa minulle. Mistä se riippuu?»

»Siitä, mikä minusta tuntuu oikealta sitten kuin olen ajatellut asiaa
tarpeeksi ja sitten kuin sinä olet puhutellut isääsi. Nyt minun on
pakko lopettaa, Crawford. Kiitoksia, että muistit minua. Teit minut
oikein iloiseksi. Hyvästi!»

»Odota nyt hieman. Mary, et saa vielä mennä. Salli minun sanoa, että —»

»Voi, älä nyt, Crawford! Haluan mieluummin, ettet sano mitään enää.
Olen varma, että ymmärrät syyni. Toivotan sinulle hauskaa kotimatkaa.
Toivottavasti on isäsi jo paljon parantunut taudistaan. Hyvästi!»

Hän ripusti kuulotorven paikoilleen ja kiiruhti takaisin kauppaan.
Shadrach ja Zoeth katsoivat häneen kysyvästi. Vihdoin sanoi edellinen:

»Oliko se jotakin merkityksellistä, vai mitä?»

»Ei, Shad-eno, ei hyvinkään.»

»Vai niin.»

Seurasi lyhyt väliaika ja sitten:

»Rouva Wyethkö soitti?»

»Ei, Shad-eno.»

Shadrach ei kysellyt enempää eikä Zoeth tehnyt ainoatakaan kysymystä.
Ei kumpikaan puhunut enää milloinkaan koko puhelinkeskustelusta,
ei hänelle eikä toisilleen. Ei Marykaan maininnut siitä enää ikinä.
Hän oli luvannut Shadrach-enolle, kun eno viime vuonna oli kysellyt
Crawfordista, että hän kertoo enolle kaikki sittenkuin hänellä on
jotakin kertomista. Mutta oliko tässä nyt mitään kerrottavaa? Ottaen
huomioon työnsä, jonka hän oli ottanut tehdäkseen, ja odottavan
epävarmuuden tunsi hän, ettei siinä ollut. Vaikeneminen kiusasi häntä
kumminkin. Aina näihin aikoihin asti ei enojen ja hänen välillään ollut
ollut minkäänlaisia salaisuuksia, mutta nyt oli olemassa salaisuuksia
kummallakin puolella.




XIX.


Eräänä yönä seuraavalla viikolla kello kahdentoista aikaan heräsi
kapteeni Shadrach, joka kuorsasi kovasti mukavassa vuoteessaan, siitä,
että hänen toverinsa tuli huoneeseen kantaen lamppua kädessään.
Kapteeni räpytti silmiään, kohosi kyynärpäänsä varaan, katsoi
kelloonsa, joka oli tuolilla hänen päänaluksensa vieressä, ja kuiskasi
sitten melko kiukkuisesti:

»Mitä tulimmaista sinä hiiviskelet huoneeseeni tähän aikaan yötä?
Toivoakseni et halua puhella noista pirullisista laskuista, luotosta
etkä muustakaan sellaisesta. Mitä sellaisesta on apua? Puhuminen ei
auta ketään! Tulimmainen sentään, menin vuoteeseen voidakseni unhottaa
ne, ja olin juuri nukahtanut, kun sinä —»

Zoeth kohotti kätensä. »Ssh!» hän kuiskasi. »Ssh, Shadrach! En tullut
puhumaan sellaisista asioista. Shadrach, parhaillaan tapahtuu jotakin
omituista. Nouse ja pue yllesi.»

Kapteeni hyppäsi vuoteestaan silmänräpäyksessä.

»No mitä nyt?» hän kysyi kuiskaten. »Mitä omituista nyt tapahtuu?»

»En tiedä oikein tarkasti. Kuulin jonkun laskeutuvan alakertaan ja —»

Shadrach murahti. »Isaiah!» hän huudahti. »Hän kävelee jälleen
unissaan. Uskallan dollarin, että olen oikeassa.»

»Ei, ei! Isaiah nukkuu. Hän ei ole kävellyt unissaan sitten kuin
lapsena.»

»No, mutta hän on hyvin lähellä toista lapsuuttaan nyt ainakin niistä
teoista päättäen, joita hän suorittaa silloin tällöin. Tietysti se on
Isaiah. Kuka muu voisi laskeutua alakertaan tähän aikaan yöstä?»

»Niin minäkin ajattelin ja senvuoksi menin katsomaan. Shadrach,
kulkija oli Mary-'Gusta. Ssh! Anna minun kertoa sinulle. Hän puki
päällysvaatteet ylleen, hatun ja kaikki, otti lyhdyn seinältä, sytytti
sen ja meni ulos.»

»Ulosko?»

»Niin ja sitten kadulle. Nyt on meidän —»

Vastauksen asemesta meni Shadrach ikkunaan, veti verhon syrjään
ja katsoi ulos. Hän huomasi kujalla tulen, joka heilui edetessään
kaupunkia kohti.

»Tuolla hän nyt menee», hän mumisi. »Hän on jo ehtinyt melkein
nurkkaukseen. Mitä maailmassa hänellä mahtaneekaan olla mielessä? Mihin
hän on menossa kahdentoista aikaan yöllä?»

Zoeth ei vastannut. Hänen toverinsa kääntyi katsoen häneen.

»Hm!» hän huudahti. »Miksi et kerro minulle koko asiaa, vaikka sen
tiedät? Salaat minulta jotakin. Anna vain kuulua! Tiedätkö, minne hän
on menossa?»

Zoeth näytti huolestuneelta ja syylliseltä. »No, no, Shadrach», hän
änkytti, »en tiedä, vaan epäilen kumminkin. Katsohan, hän menetteli
samoin viime yönäkin.»

»Menettelikö? Miksi et ole puhunut minulle siitä sanaakaan?»

»En ymmärtänyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Kuulin hänen menevän,
jolloin katsoin ikkunasta ja huomasin hänet. Hän palasi takaisin tuossa
kolmen ajoissa. Luulin varmasti, että hän kertoo sen meille tänä
aamuna, mutta hän ei kertonutkaan ja —. Pidin varani jälleen tänäkin
iltana ja, Shadrach, hän otti mukaansa kaupan avaimet. Ne ovat kaikissa
tapauksissa hävinneet naulasta.»

Kapteeni siveli otsaansa. »Hän on siinä tapauksessa mennyt kauppaan»,
hän mumisi. »Tulimmainen sentään! Se on kumminkin jonkunlainen helpotus.
Pelkäsin jo, kun en tiennyt —. Huh, en tiedä sitäkään, mitä en tiedä!
Mutta mitä maailmassa hänellä on tekemistä kaupassa? Sanoit, että hän
kävi siellä viime yönäkin.»

»Niin. Shadrach, olen miettinyt sitä enkä voi ymmärtää muuta kuin —»

»No, mitä sitten?»

»— kuin että hän aavistaa, miten hullusti asiamme ovat. Hän on ruvennut
jotenkin epäilemään ja mennyt nyt kauppaan ottaakseen —»

»Ottaakseen mitä? Heitä se laidan yli! Etkö voi sanoa sitä? Ottaakseen
mitä?»

»— ottaakseen selville kirjoista, miten asian laita todellisuudessa
on. Muistat kai, että hän osaa avata kassakaapin lukon?»

Kapteenin suu ja silmät aukenivat samalla kertaa. Hän ojensi kätensä
makuuhuoneen seinällä olevaa naulakkoa kohti.

»Voi tulimmainen sentään!» hän ähki. »Anna minulle vaatteeni.»

Puoli tuntia myöhemmin olisi joku utelias — ja puhuaksemme rehellisesti
olisi joka toinen Harnissin asukas ollut utelias, jos hän olisi
tiennyt, mistä oli kysymys — ja tietysti häikäilemätön ihminen nähnyt
omituisen näyn, jos hän olisi hoksannut tirkistää sälekaihtimien
alitse Hamilton ja Kumppanin kauppaan. Tuo henkilö olisi nähnyt, miten
nuo pari vanhahkoa miestä, joista toinen istui tuolilla ja toinen
muutamalla puulaatikolla, näyttivät rikollisilta, melkeinpä noloilta,
erään nuoren naisen seisoessa heidän edessään, puhuessa heille ja
tehdessä henkilökohtaisia huomautuksia.

Seurattuaan holhokkiaan kauppaan olivat kapteeni Shadrach ja Zoeth
kurkistaneet ikkunasta ja huomanneet hänen istuvan tiskin ääressä.
Kassakaappi oli auki ja hän oli avannut eteensä liikkeen kirjat ja
muut paperit. Muudan kuistin lattialankku narahti kapteenin raskaan
painon alla, jolloin Mary katsoi ylös ja huomasi heidät. Ennenkuin
he ennättivät peräytyä ja päättää, millaisiin toimenpiteihin heidän
pitäisi ryhtyä, juoksi Mary ovelle, aukaisi sen ja käski heidän tulla
sisään. He eivät voineet sillä hetkellä vastata kieltävästikään.
Varmuus, että Mary tiesi sen, jota he olivat koettaneet niin
huolellisesti salata, tukki heidän suunsa.

»Tulkaa sisään vain», toisti Mary. »Tulkaa sisään ja sulkekaa sitten
ovi.»

He tulivat sisään ja kapteeni Shadrach sulki ovenkin. Hän ei olisi
voinut sanoa, miksi he tottelivat niin vastustelematta. Heidän
holhokkinsa antoi heille niin vähän ajattelemisen aikaa.

»En oikeastaan osannut odottaakaan teitä», sanoi Mary, »vaan
itse asiassa olen kumminkin iloinen, että tulitte. Istuutukaahan
nyt molemmat ja kuunnelkaa, mitä sanon. Mitä oikeastaan olette
tarkoittaneetkaan kaikella tällä?»

Zoeth ei vastannut sanaakaan. Shadrach koetti kumminkin heikosti
vastustella.

»Mitäkö me olemme tarkoittaneet kaikella tällä?» hän toisti. »Mitä
sinä tarkoitat puheellasi ja käytökselläsi? Hiivit tänne keskiyöllä
sanomatta sanaakaan Zoeth-enollesi ja minulle, avaat sitten kassakaapin
ja —»

Mutta Mary keskeytti jälleen.

»Ole nyt jo vaiti, Shad-eno!» hän komensi. »Istuudu tuolle laatikolle
ja kuuntele minua. Kas niin. Sanokaa nyt minulle, miksi olette
syöttäneet minulle pajunköyttä melkein vuoden ajan? Vastatkaa minulle,
miksi?»

Zoeth katsoi Shadrachiin ja viimeksimainittu katsoi Zoethiin.

»Pajunköyttäkö?» änkytti herra Hamilton. »Miten voitkaan sanoa niin,
Mary-'Gusta?»

»Niin, pajunköyttä juuri! Voisin käyttää vieläkin voimakkaampaa sanaa,
enkä sittenkään liioittelisi. Olette uskotelleet minulle, että liike
menestyy hyvin, ja sanoneet, että liikevaihto on ainakin yhtä hyvä,
ellei parempi, kuin minun ollessani täällä kanssanne. Olen kysynyt
sitä teiltä lukemattomia kertoja ja te olette vastanneet minulle aina
samoin. Mutta nyt minä tiedän, ettette koko tuon ajan kuluessa ole
ansainneet senkään vertaa, että tulot ja menot olisivat menneet tasan.
Olette huolehtineet itsenne sairaiksi, ettekä —»

Mutta nyt ei kapteeni Shad voinut sietää enempää.

»Emmekä ole!» hän sanoi. »En ole ollut terveempi milloinkaan
elämässäni. En ole ollut lääkärin avun tarpeessa moniin vuosiin, ja
silloinkin kutsuin hänet luoksemme vain hevosen vuoksi — tarkoitan
nimittäin eläinlääkäriä. Mistä sinä nyt oikeastaan puhutkaan? Kuka
tässä on sairas? Jos tuo Isaiah onneton vain on —»

»Lopeta jo, Shad-eno! Minähän käskin sinun kuunnella. Sinun ei tarvitse
koettaakaan eksyttää minua eikä sanoa, etten tiedä, mistä puhun.
Tiedän sen varmasti. Ja mitä uskotteluun tulee, on tässä jo uskoteltu
tarpeeksi. Mitä tarkoititte — sinä ja Zoeth-eno — lähettäessänne minut
kouluun ja Eurooppaan ja sanoessanne minulle jyrkästi, ettette ole
apuni tarpeessa täällä kotona?»

»Emme sinua tarvinneetkaan, Mary-'Gusta», vaikeroi Zoeth. »Tulimme
kyllä alussa toimeen sinuttakin. Halusimme, että menisit kouluun, ja
soimme sinulle sydämestämme tuon Euroopan matkan. Katsohan, olemme
ylpeitä siitä, että tyttösemme saa hienon kasvatuksen ja saa nähdä
maailmaa. Hän on sen täydellisesti ansainnut, ja me olemme hirveästi
mielissämme, tietäessämme, että hän saakin sen.»

»Ja mitä taasen tähän kauppaan tulee», sanoi kapteeni, »olet
luullakseni selaillut noita kirjoja niin paljon, että olet joutunut
aivan pyörälle päästäsi. En ihmettele sitä ollenkaan, kun otetaan
huomioon, mikä aika vuorokaudesta nyt on. Hamilton ja Kumppanin
liike on vakavalla pohjalla. Olemme ehkä jättäneet muutamia laskuja
maksamatta, mutta — mutta —. Älä katso minuun noin, Mary-'Gusta. Miksi
noin tuijotat? Lopeta se, ole niin hyvä.»

Mutta Mary pudisti päätään.

»En, Shad-eno», hän sanoi, »en lopeta sitä ollenkaan, tiedän ehkä
paremmin kuin te, millainen Hamilton ja Kumppanin liikkeen tila nyt
on. Tämä on jo viides yö, joka minulta on mennyt noiden kirjojen
tarkastamiseen, ja vihdoinkin on minulla kaikki selvillä.»

»Viides yökö? Tarkoitatko, että —»

»Tarkoitan tienneeni sen, ettette halua kertoa minulle, mitä halusin
saada selville. Senvuoksi oli minun pakko tarkastaa nuo kirjat
yksinäni, mutta en voinut tehdä sitä muulloin kuin öisin. Se on
kumminkin yhdentekevää nyt», hän lisäsi. »Puhumme siitä myöhemmin,
sillä on muita tärkeämpiäkin asioita olemassa. Shad- ja Zoeth-eno, en
tiedä ainoastaan Hamilton ja Kumppanin liikkeen tilaa, vaan minulla on
myöskin selvillä omat raha-asiani.»

Zoeth kumartui eteenpäin ja tuijotti häneen. Hän tuntui ymmärtäneen
huomautuksen merkityksen, koska hän näytti pelästyvän. Kapteeni
Shadrach näytti vain hämmästyneen.

»Mitä sinä sanoit tietäväsikään, Mary-'Gusta», änkytti Zoeth.
»Tarkoitatko —?»

»Tarkoitan», jatkoi Mary, »että tiedän, mistä nuo rahat ovat tulleet,
joilla on maksettu kouluni, vaatteeni, matkani ja kaikki muukin.
Tiedän, keiden rahoilla on maksettu kaikki menoni aina siitä asti, kun
olin seitsenvuotias.»

Shadrach nousi tuoliltaan. Hän oli nyt yhtä peloissaan kuin Zoethkin.

»Mistä sinä nyt oikeastaan puhutkaan, Mary-'Gusta Lathrop?» hän
huudahti. »Sinä tiedät! Sinä et tiedä mitään! Sinun pitää vaieta
sellaisista asioista. Miksi et käske häntä olemaan hiljaa, Zoeth
Hamilton?»

Mutta Zoeth ei voinut sanoa sanaakaan, ja Mary jatkoi kuin ei
keskeytystä olisi tapahtunutkaan.

»Tiedän», hän sanoi, »ettei minulla ole penniäkään omaa rahaa eikä ole
milloinkaan ollutkaan. Tiedän, mitä olette tehneet hyväkseni. Tiedän
sen nyt vihdoinkin.»

Jos nuo molemmat vanhukset olisivat joutuneet kiinni varkaudesta, eivät
he olisi voineet olla syyllisemmän näköisiä. Jos heitä olisi syytetty
siitä, että he ovat tuhlanneet holhokkinsa rahat sen sijaan, että heitä
muistutettiin siitä, että heidän holhokkinsa on tuhlannut heidän
varojaan, eivät he olisi voineet tulla enemmän järkytetyiksi eivätkä
nolatuiksi. Kapteeni Shad seisoi Maryn edessä punastunein poskin
ja koettaen turhaan sanoa jotakin, vaikka hänen suunsa avautuikin
ja sulkeutui yhtämittaa. Zoeth, joka oli ojentanut rukoilevaisesti
kätensä, sai kumminkin sanotuksi:

»Mary-'Gusta», hän änkytti, »älä puhu niin. Älä nyt viitsi.»

Mary hymyili. »Puhun varmasti, Zoeth-eno», hän sanoi. »Aion tehdä
muutakin kuin puhua, tästä alkaen, mutta minun on puhuttava hieman
ensin. En aio koettaakaan ilmaista teille, miltä minusta tuntuu
saatuani nyt lopultakin näiden kaikkien vuosien kuluttua selville, että
olen kiitollisuuden velassa teille kaikesta, mitä minulla on ollut,
kodista, ylellisyyksistä, kasvatuksesta ja tilaisuuksista. Totean nyt,
millaisia suuria uhrauksia teidän on pitänyt tehdä ja —»

»Emme ole uhranneet kumpikaan mitään!» raivosi kapteeni hurjasti
vastustaen. »Sanon sinulle, ettemme ole! Joku on valehdellut sinulle,
eikö olekin, Zoeth?»

»Hsh, Shad-eno! Kuten jo alussa sanoin, olen kuullut hätävalheistanne,
mutta kukaan ei voi syöttää minulle sellaisia enää. Tiedän totuuden
kokonaisuudessaan, tiedän, miten isäni menetti omaisuutensa ja —
Shad-eno, mihin aiot nyt lähteä?»

Kapteeni Shad oli jo melkein ovella. Hän vastasi olkansa yli.

»Menen kotiin», hän vaikeroi, »ja päästyäni sinne muuraan Isaiah Chasen
kirotun leipälaukun kiinni ikuisiksi ajoiksi. Sitten kuin olen tehnyt
sen, haluan jutella kanssasi.»

Mary juoksi hänen jälkeensä ja tarttui hänen käsivarteensa.

»Tule takaisin, Shad-eno!» hän määräsi. »Tule takaisin, istuudu äläkä
ole tyhmä. En halua kuunnella juttujasi ollenkaan. Aion puhua sinulle,
enkä ole vielä päässyt puoliväliinkään. Isaiah ei sitäpaitsi ole
kertonutkaan minulle, vaan tuomari Baxter.»

»Tuomari Baxterko? Voi tuota vanhaa parantumatonta juoru —»

»Hsh, hän ei voinut sille mitään, sillä pakotin hänet siihen. Olkaa nyt
aloillanne, siivosti molemmat, niin kerron teille kaikki.»

Hän kertoi sitten heille aloittaen tutustumisestaan herra Greeniin
Howen päivällisillä ja lopettaen käyntiinsä Ostablessa tuomari Baxterin
luona.

»Kuten nyt tästä näette, olen saanut kaiken selville», hän sanoi.
»En koeta kiittääkään teitä, sillä en voisi, vaikka yrittäisinkin,
vaan aion puolestani ruveta työskentelemään ja otan osani huolista
kannettavakseni. Ymmärrätte kai sen, että ensimmäiseksi työkseni
lopetan koulunkäyntini Bostonissa ikuisiksi ajoiksi?»

Toverukset vastustivat tietysti kiihkeästi ja äänekkäästi, mutta Mary
ei ollut kuulevinaankaan heidän käskyjään eikä kehoituksiaan.

»Lopetan sen varmasti», hän sanoi. »Jään tänne auttamaan teitä. Olen
vain tyttö enkä ehkä voi saada paljoakaan aikaan, mutta luullakseni
voin kumminkin tehdä jotakin. Olen jonkunlainen mykkä osakas nyt,
ymmärrätte kai sen?»

Shadrach näytti epäilevältä ja levottomalta.

»Jos saisin määrätä», hän sanoi, »käskisin sinun mennä heti takaisin
tuonne kouluun ja olla siellä niin kauan kuin me voimme kerätä sen
verran rahaa, että voimme maksaa puolestasi sinne. Tiedän Zoethinkin
ajattelevan samoin.»

»Varmasti», sanoi Zoeth.

Mary nauroi hiljaa. »Mutta teilläpä ei nyt olekaan määräysvaltaa, kuten
näette», hän sanoi. »Te olettekin saaneet määrätä hirmuisen kauan,
mutta nyt aionkin minä ottaa ohjakset haltuuni. Uusi mykkä osakkaanne
aikookin ruveta komentelemaan teitä.»

Shadrach hymyili nyt ensimmäisen kerran tulonsa jälkeen kauppaan sinä
yönä. Hymy ei ollut kumminkaan leveää eikä iloistakaan, vaan se oli
kuitenkin hymyä.

»Vai niin», hän sanoi venytellen. »Haluaisin kumminkin tietää erään
asian, Mary-'Gusta. Olen kyllä jo melko vanha, mutta muistini ei ole
vielä sanottavasti huonontunut. Jos voisin muistaa ainoankaan sellaisen
päivän, tunnin tahi minuutin siitä alkaen, kun Zoeth ja minä nostimme
sinut vanhoihin ajopeleihimme tuodaksemme sinut Ostablesta tänne, niin,
jos muistaisin ainoankaan sellaisen minuutin tuosta ajasta, jolloin
et ole komennellut meitä, kirjoitan sen hetken laivan päiväkirjaan
ja vedän punaisen renkaan sen ympärille. Ei, neitiseni. Olet ollut
kapteenimme alusta asti.»

Zoethkin hymyili nyt ja Mary nauroi ääneen.

»Mutta tehän ette ole vastustelleet ettekä ole — miten sen nyt
sanoisinkaan — paenneet minua, vai kuinka?» hän kysyi.

Kapteeni nauroi. »Vastustelleetko?» hän huudahti. »Huh! Emme ole
paheksuneet sitä muulloin kuin näiden parin vuoden kuluessa, jolloin
olemme saaneet tulla toimeen ilman sitä. Kaipasimme sitä ja senvuoksi
olimme pahoillamme.»

»No, nyt ei teidän tarvitse kaivata sitä enää. Auttakaa nyt minua
näiden kirjojen sijoittamisessa takaisin kassakaappiin, jotta pääsemme
lähtemään kotiin. Niin, kotiin juuri! Huomenaamulla — ei kun tänä
aamuna, tarkoitan — sitten keskustelemme ja minä ilmaisen teille
muutamia suunnitelmiani. Juuri niin! Minulla on suunnitelmia ja toivon
niiden saavan suuria aikaan Hamilton ja Kumppanin asioissa. Älkäämme
kumminkaan keskustelko enää tänä yönä. Muistakaa, että kapteeni on
palannut laivaan.»

Ja he menivätkin kotiin nukkumaan kapteenin ja herra Hamiltonin
vastustuksesta huolimatta.




XX.


Ei Mary, ei kapteeni eikä herra Hamiltonkaan nukkuneet juuri
nimeksikään näiden muutamien tuntien kuluessa ennen päivänkoittoa.
Kapteeni Shadrach, jota vaivasi uteliaisuus kuulla suunnitelmat, rupesi
kyselemään erikoiskohtia aamiaista syödessä, mutta Mary ei ollut
kuulevinaankaan noita kysymyksiä. Vasta aamiaisen jälkeen, kun he
olivat palanneet kauppaan, suostui hän keskustelemaan asiasta.

Kassakaappi avattiin ja kirjat ja paperit levitettiin tiskille. Mary
otti käteensä muutaman paperiarkin, joka oli täynnä hänen käsialallaan
kirjoitettuja numeroita.

»Nyt tuntuu minusta», hän sanoi, »että ensimmäiseksi työksemme meidän
on saatava tarkoin selville, millainen liikkeemme tila todellisuudessa
on. Kun sanon 'me'», hän lisäsi nyökäyttäen päätään hyvin mahtavasti,
»tarkoitankin sitä, koska olen nyt liikkeen mykkä osakas, kuten jo
teille sanoinkin viime yönä.»

»Minusta ei tuo osuutesi tunnu kovinkaan mykältä», sanoi kapteeni
kuivasti.

»Hsh! Jos teet vielä toisen tuollaisen huomautuksen, Shad-eno, saat
ruveta lakaisemaan lattiaa. Nyt, Zoeth-eno, olemme velkaa noiden
kirjojen mukaan näin paljon.»

Hän luki kädessään olevasta paperista.

»Tuo on koko summa, Zoeth-eno, eikö niin?» hän kysyi. Zoeth vaikeroi ja
myönsi siinä olevan jo tarpeeksi.

»Niin kyllä, mutta», hän näytti heille toista paperia, »tähän olen
taasen merkinnyt saatavamme, ja niitä on melkein yhtä paljon kuin
velkojakin.»

Nyt oli Shadrachin vuoro vaikeroida. »On kyllä, jos vain saamme
ne perityiksi», hän mumisi. »Noilla ihmisillä, joiden nimet olet
merkinnyt tuohon luetteloosi, ei ole puolillakaan penniäkään eivätkä
loputkaan omista niin paljon kuin he ovat velkaa, vaikka he haluaisivat
maksaakin.»

Mary nyökäytti päättäväisesti päätään.

»Niiden joukossa on kumminkin muutamia, jotka voivat maksaa», hän
sanoi. »Esimerkiksi Jeremiah Cliffordkin. Kirjojen mukaan hän on meille
velkaa satakymmenen dollaria, ja ensimmäiset merkinnät ovat jo kolmen
vuoden vanhoja. Herra Cliffordilla on omaisuutta. Hän ei voi olla
mikään köyhä mies.»

Kapteeni tuhautti nenäänsä. »Hänen vaimonsa omistaa tuon omaisuuden»,
hän sanoi. »Jokainen tikkukin siitä on hänen nimissään. Jerry
Cliffordilla on kyllä tarpeeksi, mutta hän rakastaa sitä liian paljon
voidakseen luopua siitä. Hän on saita. Miksikö? Vanhaan aikaan, kun
kalastajakuunareilla oli tapana purjehtia tänne, omisti Jerry muutaman
pienen aluksen, ja Solon Black lähti eräälle purjehdusmatkalle hänen
kanssaan. Aluksessa oli vielä joku kolmaskin mies paitsi Jerryä ja
Solonia, ja Solon vannoo, ettei Jerry ottanut muuta evästä laivaan
neljän päivän varalta kuin pari vartaallista savustettuja sillejä.
Solon kertoi, että sillit riittivät pariksi päiväksi, ja lisäsi,
että lopun ajasta he saivat jyrsiä noita vartaita. Hän voi kyllä
liioitellakin hieman, mutta siitä voidaan kumminkin nähdä, ettei Jerry
Clifford levittele rahojaan, kuten kissa karvojaan.»

Nyt pisti Zoethkin muutamia sanoja väliin.

»Hän on luvannut maksaa hyvin pian», hän huomautti surullisesti. »Hän
on ainakin lörpötellyt sitä jo toista vuotta.»

»Hm!» murahti Shadrach. »Puhumisen ja maksamisen välillä on pienempi
ero kuin luoton ja kiellon.»

»Viis siitä!» sanoi Mary. »Otan herra Cliffordin omalle osalleni ja
muutamia noista toisista, myöskin. Tarkastelkaamme nyt näitä omia
laskujamme, paljonko olemme velkaa. Minulla on luettelo suurimmista
velkojista. Herra Greenin liike on muudan niistä, ja minusta näyttää,
että olemme velkaa sille enemmän kuin muille. Luullakseni matkustan
puhuttelemaan herra Greeniä itse.»

»No mutta miksi, Herran nimessä?» huudahti Shadrach. »Hän tietää,
millaisessa ahdingossa olemme, sillä Zoeth kirjoitti jo hänelle.»

»Niin kyllä, mutta haluan kumminkin keskustella hänen kanssaan.»

»Mutta miksi? Et suinkaan aio pyytää —»

»En aio pyytää mitään. Kun keskustelin hänen kanssaan Howein
luona, sanoi hän, vaikka hän ei tiennyt ollenkaan, kuka olin eikä
aavistanutkaan minua teidän holhokiksenne, tuntevansa myötätuntoa
Hamilton ja Kumppania kohtaan ja toivovansa, että meidät vielä jollakin
tavoin voitaisiin pelastaa pulasta. Olen nyt melkein varma, että hän
voi tehdä hyväksemme jotakin. Matkustan ainakin kaikissa tapauksissa
puhuttelemaan häntä. Lähden Bostoniin huomenaamulla.»

Zoeth uskalsi tehdä erään huomautuksen.

»Hän hämmästyy luullakseni melkoisesti nähdessään sinut jälleen, vai
mitä luulet?»

Mary nauroi. »Olen melkein varma siitä», hän vastasi. »Hän hämmästyy
ja joutuupa vielä hieman hämilleenkin. Mutta kuvittelen, että hänen
hämmästyksensä muuttaa hänet vieläkin halukkaammaksi palvelemaan
minua, enkä häneltä muuta pyydäkään.»

Tietysti tekivät toverukset vielä lukemattomia muita kysymyksiä
saadakseen tietää hänen suunnitelmansa, mutta Maryn vastaukset olivat
vieläkin hyvin epämääräisiä. Ennenkuin hän voi kertoa, mitä hän aikoo
tehdä, on hänen saatava varmuus kaikesta eikä hän ollut varma vielä.
Tuosta Bostonin matkasta riippuu hyvin paljon. Heidän pitää olla
kärsivällisiä, kunnes hän palaa sieltä.

Ja he koettivatkin olla kärsivällisiä — se on, Zoeth oli todellakin ja
Shadrach niin paljon kuin hän vain voi. Mary oli poissa melkein viikon,
ja kun hän palasi, oli hänellä paljon kerrottavaa. Hän oli käynyt
herra Greenin puheilla tämän konttorissa Commercial-kadun varrella.
Herra Green oli hämmästynyt ja joutunut hämilleen, kuten Mary oli
ennustanutkin, ja pyytänyt kauniisti anteeksi Howein luona tekemäänsä
erehdystä.

»Tietysti, jos olisin tiennyt suhteenne kapteeni Gouldiin ja herra
Hamiltoniin», hän aloitti, »en olisi milloinkaan —. Todellakin, olen —
vannon teille, ettei minulla ollut pienintäkään aavistusta —»

Hän piehtaroi kuin rannalle ajautunut kala. Mary auttoi hänet pulasta
hyväksymällä empimättä lopun hänen anteeksipyynnöistään.

»Ette tietystikään olisi», hän sanoi. »Olen kumminkin hyvin iloinen,
että sanoitte sen minulle, herra Green. Sain sen tietää aivan viime
tingassa. Älkää puhuko siitä enää mitään, olkaa niin kiltti. Olen
tullut pyytämään teiltä neuvoja ja ehkä jonkunlaista apuakin. Saanko
kuluttaa vähän aikaanne?»

Herra Green tarttui tuohon siten tarjottuun tilaisuuteen. Hän lupasi
Maryn kuluttaa hänen aikaansa niin paljon kuin Mary vain haluaa. Hän
lupasi tehdä kaiken voitavansa ja niin edespäin. Ollen poikamies tahi
jonkunlainen vanhahko keikari, joka ylpeili siitä, että hänellä oli
onnea naisten joukossa, oli häntä harmittanut äärettömästi, että hän
oli tehnyt niin suuren erehdyksen. Hän oli selvästi ihastunut Maryyn
ja halusi nyt kiihkeästi päästä jälleen Maryn suosioon. Hänen halunsa
hyvittää oli senvuoksi hyvin suuri.

»Tämäpä sattuikin hyvin mukavasti», hän sanoi, »sillä minulla ei
olekaan juuri mitään tehtävää iltapäivällä. Voin uhrata sen teille
kokonaan, jos vain haluatte. Mitä voin nyt tehdä auttaakseni teitä?»

Mary selitti tulleensa keskustelemaan hänen kanssaan enojensa
liikeasioista, koska hänen liikkeensä oli suurin Hamilton ja Kumppanin
velkojista. Hän kertoi herra Greenille tarkoista tutkimuksistaan ja
ilmaisi, millainen liikkeen tila oli, salaamatta päätöstään, että hän
aikoo jäädä South Harnissiin auttamaan enojaan liikkeen uudestaan
vaurastumisessa.

»En tietystikään ole sellainen liikeihminen kuin te, herra Green»,
sanoi hän, »sillä olenhan vain tyttö. Mutta olen kumminkin
työskennellyt enojeni kaupassa ja hoitanut sitä jollakin tavoin pari
vuotta, ennenkuin tulin tänne Bostoniin kouluun. Sitäpaitsi olen
puhellut näiden viime päivien kuluessa muutamien South Harnissin
vaikutusvaltaisimpien asukkaiden kanssa. Tarkoitan vakituisia asukkaita
enkä kesävieraita. Heidän ja muidenkin puheista olen tullut sellaiseen
käsitykseen, että ainoa syy, miksi enojeni liike on huonontunut, on
se, etteivät he ole pysyneet aikansa tasalla kilpailuun nähden. Kaikki
ihmiset pitävät Zoeth- ja Shadrach-enoistani ja toivovat heille hyvää,
mutta kuten ymmärrätte, he eivät ole voineet sitä auttaa.»

Hän sanoi tämän sellaisella selvästi huomattavalla ylpeydellä ja
vilpittömällä luottamuksella, että herra Greenistä, vaikka häntä
haluttikin hymyillä, tuntui kumminkin sellainen hyvin huonolta
arvostelulta. Hän myönsi senvuoksi, ettei Shadrachin eikä Zoethin
yleistä kansansuosiossa olemista voida epäilläkään.

»Niin», jatkoi Mary, »he ovat kultaisia molemmat, ja he luulevat
kaikkia muitakin yhtä rehellisiksi kuin he itsekin ovat, mikä on
luonnollisesti suurin erehdys. Senvuoksi muutamat ihmiset pettävätkin
heitä jättämällä laskunsa maksamatta. Tarkoitukseni on tehdä siitä
loppu.»

Koska hän nähtävästi odotti, että herra Green tekisi jonkun
huomautuksen, sanoi tämä: »Ah, todellako?»

»Kyllä», jatkoi Mary. »Tarkoitukseni on kieltää luotto kaikilta
ihmisiltä taivaan alla, ja teen voitavani saadakseni saatavamme niiltä,
joille he ovat uskoneet jotakin velaksi. Noita saatavia on niin paljon,
että voimme niillä maksaa melkein kaikki velkamme, ja luullakseni
voidaankin niistä koota kaksikolmatta osaa, jos vain tarmokkaasti
ryhdytään asiaan.»

»Otaksun, että te aiotte ottaa sen huoleksenne.»

»Minun on luultavasti pakko. Te hymyilette, herra Green. Luultavasti
kuulostaakin se melko hassulta, että minunlaiseni tyttö puhuu näin
sellaisista asioista, joita luullaan vain miesten ymmärtävän ja joista
ei naisten otaksuta tietävän mitään. Mutta tästä on nyt kumminkin
leikki kaukana, koska luulen ymmärtäväni enojeni liikeasiat paremmin
kuin he itse. Luullakseni voin koota saatavamme, maksaa, mitä olemme
velkaa ja ansaita rahaa tuolla South Harnississa. Mutta voidakseni
tehdä sen, on minun saatava aikaa ja luottoakin, sillä me olemme
tavaroiden tarpeessa. Ja siitä juuri olen tullut keskustelemaan
kanssanne.»

Hän oli ottanut mukaansa otteen Hamilton ja Kumppanin tilinpäätöksestä
ja luettelon velkojista ja velallisista. Hän levitti ne pöydälle
herra Greenin eteen kuljettaen sormeaan sarakkeita pitkin ja tehden
selittäviä huomautuksia, sellaisia esimerkiksi kuin: »Tämä on varma,
tiedän sen.» »Tämäkin voidaan saada, mutta silloin on meidän ehkä pakko
turvautua johonkin lakimieheen», tahi sellaisessa tapauksessa kuin
Rastus Youngin pitkäaikainen velka oli: »Tämä ei ole minkään arvoinen
eikä sitä senvuoksi voidakaan laskea.»

»Kuten näette», sanoi hän lopuksi, »ei liikkeemme tila ole niinkään
huono, eikä sitä mitenkään voida sanoa toivottomaksi. Tässä on luettelo
velkojistamme. Te olette niistä suurin ja tässä ovat muut. Kuten jo
sanoin, on meidän pakko maksaa kaikki nämä laskut, mutta niitä ei voida
maksaa ollenkaan, ellen saa aikaa. Olen ajatellut ja miettinyt tätä
asiaa melko kovasti, herra Green, ja —»

Green nyökäytti päätään. »Näen sen», pisti hän hyvänluontoisesti väliin.

»Niin. Haluan nyt kysyä teiltä seuraavaa: Suostutteko pidentämään
maksuaikaa vielä kuudella kuukaudella, jotta voisimme maksaa koko
laskun? Luullakseni emme tarvitse niinkään pitkää aikaa, mutta
haluan olla varma asiasta. Jos voimme maksaa puolet siitä parin
kuukauden kuluttua, suostutteko silloin antamaan meille hieman
luottoa kesätarpeittemme ostoa varten, jotta voisimme olla valmiit
ja varustetut sen varalta? Kesä on paras myyntikautemme, kuten kai
ymmärrätte», hän lisäsi.

Herra Green nyökäytti päätään. Häntä huvitti Maryn liikemiesmäinen
käytös, vaikka hän ei ollenkaan uskonutkaan tulevaisuudesta samaa kuin
Mary.

»Olemme hyvin iloisia voidessamme pidentää maksuaikaa», hän sanoi.
»Muistatte kai sanani teille tuona iltana, että mitä meidän
liikkeeseemme tulee, olemme luullakseni valmiit myymään heille melkein
rajattomasti entisten aikojen vuoksi.»

Hänen vieraansa kasvot synkistyivät.

»Emme pyydä sitä entisten aikojen vuoksi», sanoi hän. »Mielenkiintoni
on kohdistunut kokonaan tulevaisuuteen. Ja muistakaa, olkaa niin
hyvä, etteivät tässä ole nyt kysymyksessä tunteet, vaan liikeasiat.
Ellette voi luottaa siihen, että tekemäni tarjous on teille turvallinen
liikeyritys, sellainen, jonka kaikki voisivat hyväksyä teidän
liikkeeseennekin nähden, niin silloin ette saa suostua siihen.»

Herra Green epäröi. »Jos nyt otaksumme, ettei halua antautua sellaiseen
vaaraan», hän sanoi, »niin miten silloin käy?»

»Silloin menen muiden velkojain luokse ja teen heille samanlaisen
tarjouksen.»

»Otaksukaamme, etteivät hekään suostu.»

»Luullakseni he suostuvat, ainakin useimmat. Elleivät he suostu, on
minulla vielä toinenkin keino jäljellä. Talo ja kauppa ovat enojeni
omaisuutta. He ovat ajatelleet myydä omaisuutensa maksaakseen velkansa,
mutta minusta tuntuu sellainen hirmuiselta enkä usko sen olevan vielä
tarpeellistakaan. Olen keskustellut Ostablessa asuvan tuomari Baxterin
kanssa — pysähdyin sinne matkallani tänne — ja hän ehdotti, että he
ottaisivat kiinnityksen taloonsa saadakseen rahaa. Sellainen voi kyllä
käydä päinsä, eikö niin? Nuo kiinnitykset ovat kumminkin sellaisia
liikeasioita, joista en tiedä mitään. Ne tuntuvat minusta
peloittavilta.»

»Sellaisia ne ovatkin joskus. Neiti Lathrop, jos olisin teidän
sijassanne, en myisi enkä kiinnittäisi vielä. Olen taipuvainen uskomaan
tämän tilinpäätöksen ja puheittenne perusteella, että te voitte
pelastaa Hamilton ja Kumppanin liikkeen. Olen sitäpaitsi varma, että
voitte tehdä sen paremmin kuin kukaan muu. Aiotteko viipyä kaupungissa
päivän tahi pari? Hyvä! Sallikaa minun siinä tapauksessa miettiä asiaa
torstaihin asti. Silloin olen tehnyt päätökseni ja silloin on minulla
ehkä jotakin sanottavakin, jonka voitte ottaa huomioon. Voitteko tulla
tänne tuorstaina iltapäivällä kello kahden aikaan? Haluatteko? No,
hyvä on! Ah, älkää kiitelkö minua! En ole tehnyt vielä mitään. Ehkä en
voikaan, mutta toivokaamme kumminkin parasta.»

Mary meni suoraan rouva Wyethin kotiin Pinckney-kadun varrelle ja otti
vielä kerran haltuunsa hauskan huoneensa kolmannessa kerroksessa.
Huolimatta päätöksestään olla välittämättä mistään muusta ei hän
kumminkaan voinut olla tuntematta pientä pistosta sydämessään
kävellessään Cabot'n neitien koulun ohi ja muistaessaan, ettei hän
milloinkaan enää saa nauttia tuon erinomaisen laitoksen eduista eikä
oikeuksista. Hän arvaili, mitä hänen luokkatoverinsa olivat ajatelleet
kuullessaan uutisen, että hän on eronnut heistä ja matkustanut
myyjättäreksi Cape Codille. Hän tiesi, että muutamat ovat ivailleet ja
nauraneet, mutta hän oli myöskin varma siitä, että muutamat ovat hieman
surreetkin. Kaikki tietysti unhottaisivat hänet pian, ja epäilemättä
olivat jo useimmat sen tehneetkin.

Mutta tosiasia, etteivät kaikki olleet häntä vielä unhottaneet, sai
vahvistuksensa sinä samana iltana hänen, rouva Wyethin ja neiti
Peasen istuessa salissa juttelemassa, kun Maggie, joka oli mennyt
avaamaan ovea kuultuaan kellon kilahduksen, johti huoneeseen, neiti
Barbara Howen. Barbara oli pukeutunut tavalliseen tapaansa kuin liljat
kedolla, mutta hänen hienot terälehtensä rypistyivät melkoisesti hänen
syleillessään Marya heti, kun hän huomasi hänet.

»Sinä paha tyttö!» hän huudahti. »Miksi et ole soittanut minulle, että
olet kaupungissa? Ja miksi et ole vastannut tuohon kirjeeseeni, jonka
kirjoitin sinulle South Harnissiin? En ole kuullut sinusta sanaakaan,
mutta tänä iltana juolahti mieleeni soittaa rouva Wyethille saadakseni
tietää, missä oleskelet ja mitä tarkoitat eroamalla kaikista vanhoista
ystävistäsi. Maggie oli puhelimessa ja ilmoitti sinun olevan täällä,
jolloin sieppasin nutun ylleni — niin, sieppasin juuri, sillä mikään
muu sana ei kelpaa kuvailemaan tekoani — ja tulin suoraan tänne. Mitä
sinulle kuuluu? Ja mitä olet hommannut?»

Mary sanoi voivansa hyvin ja ilmoitti olleensa niin ahkerassa työssä,
ettei hän ollut ennättänyt vastata kirjeeseen. Mutta neiti Howe ei
tyytynyt tuohon selitykseen. Hän halusi kuulla, miksi Mary oli tehnyt
niin kovasti työtä, jolloin Mary kertoi hänelle päätöksestään jäädä
South Harnissiin ja aikomuksestaan ruveta liikenaiseksi. Barbara kiihtyi
ja innostui hirmuisesti.

»Eikö se olekin suurenmoista?» hän huudahti. »Toivon vain, että minäkin
voisin sen tehdä, tarvitsematta olla tuossa erinomaisessa koulussa
kuuntelemassa Prissyn esitelmiä Emersonista. Tässä eräänä päivänä oli
hän kertonut aliluokkalaisille, että hänellä on ollut kunnia tutustua
herra Emersoniin nuorena — hän tarkoitti tuolla nuori-sanalla itseään;
kuten tiedät, kertoo hän aina uusille tulokkaille tuon saman jutun
— jolloin muudan uusi tulokas oli noussut ja kysynyt, eikö Prissy
ole tavannut herra Emersonia ollenkaan vanhuuden päivinään. Tytöt
sanoivat, että hänen kasvonsa olivat silloin näkemisen arvoiset, ja
toivon suuresti, että olisin nähnyt ne. Mutta kerro nyt minulle enemmän
tuosta ihmeellisestä kaupastasi. Olen varma, että se on miellyttävä,
sillä kaikki, johon vain ryhdyt, muuttuu sellaiseksi. Aiotko avata
teetarjoilunkin?»

Mary pudisti päätään. »En», sanoi hän nauraen. »En luullakseni.
Kilpailu on liian suuri.»

»Ah, mutta sinun pitäisi kumminkin avata sellainen. Ei tuollaista
tavallista, ymmärrät kai sen, vaan tuollainen toisenlainen —
harvinainen. Minulla on eräs serkku tahi onko hän nyt pikkuserkku, isän
sukulainen hän ainakin on. Hän oli sairas ja melko varaton, ja lääkäri
määräsi hänet asumaan maaseudulle ja elämään siellä koko iäkseen.
Ajattele nyt! Ah, nythän minä unhotin kokonaan, että aikomukseni on
tehdä samoin. Suo minulle anteeksi. Olen niin pahoillani. Millainen
täydellinen hölmö minä olenkaan! Ah, herranen aika, siinä sitä nyt
taasen ollaan! Ja sittenkin, vaikka tiedän, että te inhoatte murretta,
rouva Wyeth.»

»Kerro minulle enemmän tuosta serkustasi, Barbara», sanoi Mary,
ennenkuin hämmästynyt rouva Wyeth ennätti vastata.

»Niin, hän matkusti tuonne maaseudulle ja osti sieltä muutaman vanhan
talon, hullunkurisimman vanhan rakennuksen, mitä milloinkaan olet
nähnyt. Hän naulasi sitten sen seinään omituisimman pienen kyltin ja
avasi Tarjoilun ja lahjakaupan. En ymmärrä, miksi ihmiset nimittävät
sellaisia 'lahjakaupoiksi', sillä ei varmastikaan maalaisista heltiä
milloinkaan minkäänlaisia lahjoja. Kaukana siitä, kultaseni! Isä
sanoo tuota Estherin omistamaa 'ryövärin luolaksi', koska Esther
ottaa teelasista neljäkymmentä senttiä antamatta siihen muuta leipää
kuin pari palasta kahdeksaan osaan jaetusta tortusta. Sanoin hänelle
kumminkin, ettei siellä makseta ainoastaan teestä ja leivästä, vaan
paikan suomasta miellyttävästä tunnelmastakin. Isä sanoi, että
jos hänen olisi pakko maksaa jokaisesta henkäyksestä niin paljon,
tukehtuisi hän muutamissa kuukausissa. Mutta hän ihailee Estheriä
kumminkin melkoisesti, koska Esther ansaitsee suunnattomasti rahaa.»

»Siinä tapauksessa on siis tuo hänen teeravintolansa ja lahjakauppansa
hyvä liikeyritys?»

»Hyvä liikeyrityskö? Ah, herranen aika, se on liikeyrityksien
huippu! Melkein kaikkina päivinä kesällä on sen edustalla ainakin
toistakymmentä autoa samalla kertaa, jokainen käy siellä, sillä
sellainen kuuluu asiaan. Tiedän tämän senvuoksi, että se on melko
lähellä Claytonissa olevaa huvilaamme tuolla vuoristossa, tiedäthän.»

»Vai onnistuivat hänen aikeensa niin hyvin», mumisi Mary. »Onko siinä
läheisyydessä muitakin teeravintoloita?»

»On tusinoittainkin, mutta ne eivät ole sellaisia erikoisia kuten
hänen. Niissä ei ole tuota — tuota erikoisuutta, ymmärrät kai, mitä
tarkoitan. Estherillä on makua, kätevyyttä ja — en osaa sanoa sitä,
mutta kai sinä sen ymmärrät? Ja sinulla olisi sellaista myöskin, olen
siitä aivan varma.»

Mary oli selvästi hyvin kiintynyt asiaan.

»Toivon, että saisin puhutella serkkuasi», hän sanoi.

»Sinä saatkin. Hän on täällä Bostonissa nyt ostelemassa kesätarpeita.
Soitan hänelle ja sitten me kolme syömme väliaterian jossakin
yhdessä huomenna. Et saa kieltäytyä, sillä en suo sinulle ollenkaan
valitsemisen varaa.»

Mary suostuikin osakkaaksi tuohon ateriaan, vaikkakin hyvin
vastahakoisesti, mutta jälkeenpäin oli hän hyvin iloinen
myöntymyksestään, koska Esther Hemingway — serkun nimi oli sellainen —
oli hyvin mielenkiintoinen henkilö. Hän kertoi Marylle niin paljon kuin
suinkin teeravintolastaan ja lahjakaupastaan, kuinka hän sen aloitti,
millaisia erehdyksiä hän teki alussa ja kuinka kokemus oli häntä
opettanut. Barbaran pyynnöstä oli hän ottanut mukaansa valokuvia tuosta
laitoksesta, sen puoleensavetävästä ja omituisesta ulkopuolesta ja sen
yhtä miellyttävästä sisäpuolesta.

»Koko salaisuus on vain siinä», hän sanoi, »että kaikki laitetaan
aistikkaasti ja vaatimattomasti. On valittava sopiva huoneisto
sopivalta paikalta, huoneet on sisustettava aistikkaasti ja iloisin
värein, vieraille on tarjottava parasta, mitä voidaan hankkia, ja
heille on myytävä mielenkiintoisia ja harvinaisia esineitä, joita ei
muilla ole kaupattavana, tahi jos onkin, niin hyvin harvoin. Sitten on
tavaroista otettava riittävä hinta.»

»Tuo merkitsee jotakin sellaista, jota sinä et vielä käsitäkään», sanoi
Barbara merkityksellisesti.

Kun Mary erosi neiti Hemingwaysta, oli hänellä mielessään uusi
suunnitelma, jonka hän aikoi toteuttaa jolloinkin.

Tuorstaina iltapäivällä meni hän jälleen herra Greenin luo. Saatuaan
miettimisaikaa oli tuolla herrasmiehellä muudan ehdotus valmiina.
Lyhyesti kerrottuna oli se tällainen: Hän oli henkilökohtaisesti
käynyt puhuttelemassa Hamilton ja Kumppanin suurimpia velkojia — ne
olivat kaikki bostonilaisia kauppiaita — ja hän ja he olivat suostuneet
tekemään seuraavan tarjouksen: Hamilton ja Kumppanin luottoa entisten
velkain maksamiseksi pidennetään kuudeksi kuukaudeksi. Maryn pitää
matkustaa kotiin, koota niin paljon rahoja kuin suinkin ja ostaa sitten
käteisellä kaikkea, mitä he tarvitsevat kesäkautta varten. Jos tuo
kausi osoittautuu hyväksi ja liikkeen toiveet tulevaisuuteen nähden
paranevat, järjestetään sitten uudet ostokset tulevaisuutta varten ja
suostutaan siihen, että vanhat velat voidaan maksaa vähitellen.

»Kaikissa tapauksissa», lopetti herra Green, »tämä siirtää
kiinnityksen oton tahi talon myymisen ainakin tuonnemmaksi, ja
teillähän on aina se keino jäljellä, ellei tämä uusi yritys rupea
onnistumaan. Mutta luullakseni se onnistuu. Neuvon teitä hyväksymään
ehtomme. Toisetkin velkojanne ajattelevat samoin kuin minä.»

Hän ei lisännyt, vaikka hän olisi voinutkin, että noiden toisten
velkojien suostumus johtui kokonaan hänen omasta menettelystään, eikä
ilmaissut, että hänen parissa tapauksessa oli ollut pakko kirjallisesti
taata Hamilton ja Kumppanin velka, ennenkuin hän sai noiden velkojien
suostumuksen. Hän oli keskustellut herra Howen kanssa, joka vuorostaan
oli kutsunut tyttärensä neuvotteluun, ja Barbaran innostunut ylistys
oli vahvistanut tuota miellyttävää vaikutusta, jonka Mary oli jo
tehnyt noihin molempiin herrasmiehiin. »Olen melkein varma, että hän
onnistuu», huomautti herra Howe.

»Tietysti hän onnistuu!» selitti Barbara kiihkeästi. »Kukaan, joka vain
tuntee hänet, ei ole niin yksinkertainen, että hän sitä epäilisikään.»

Tästä pääasiallisesti johtuivat herra Greenin kiertokäynti velkojien
luona ja sitten hänen ehdotuksensa Marylle, joka edusti Hamilton ja
Kumppania.

Mary suostui tietysti. Hän oli kiitollinen ja sanoikin sen.

»En oikein ymmärrä, miten kiittäisin teitä, herra Green. En voi luvata
mitään varmasti, mutta jos kova työ voi saada jotakin aikaan, lupaan
sen», sanoi hän.

»Hyvä on, se riittääkin täydellisesti. Tiedän teidän haluavan koettaa
ja luullakseni te onnistuttekin. Nyt voisitte mennä valitsemaan
liikkeestämme noita kesätavaroita. Ette kyllä ole sellaisten tarpeessa
vielä eikä teidän tarvitse maksaakaan niitä vielä, mutta nyt on
kumminkin sopivin valitsemisaika. Tervehtikää enojanne puolestani
tultuanne kotiinne ja ilmoittakaa heille, että toivotan teille onnea.
Käyn ehkä autollani Capella tulevana kesänä, ja jos teen sen, käyn
tervehtimässä teitä ja heitä.»

Kun Mary saapui South Harnissiin, oli hänellä paljon uutisia
kerrottavana. Toverukset kuuntelivat niitä tarkkaavaisesti voimatta
kumminkaan kokonaan vaieta. Kapteeni Shadrachin huudahdukset: »No,
älähän sano!» »Haluaisinpa sen tietää!» ja »Tulimmainen sentään, miten
sinä puhut!» olivat merkityksellisiä välihuudahduksia kertomuksen
aikana. Lopetettuaan sen lisäsi Mary:

»Ja nyt, Zoeth- ja Shad-eno, nyt kun olette kuulleet koko jutun ja
tiedätte suunnitelmani, niin mitä ajattelette niistä?»

Molemmat vastaukset olivat luonteenomaisia. Zoeth veti syvään henkeään.

»Kaikkivaltias on lähettänyt sinut luoksemme, Mary-'Gusta», hän sanoi.
»Vähän aikaa sitten olin jo melkein siinä luulossa, että hän on
hylännyt meidät. Olin melko alakuloinen ja se järkytti uskoani melko
kovasti. Mutta nyt huomaan hänen vain koetelleen meitä pelastaakseen
meidät sitten hyvissä ajoin tyrskyistä. Hän tekeekin sen, tiedän sen,
ja aion kiittää häntä tänä iltana polvillani.»

Shadrach pudisti päätään. »Tulimmainen sentään!» hän huudahti. »Olen
aina sanonut sinua ihmeelliseksi, Mary-'Gusta. Olet antanut meille
mahdollisuuden pelastua tyrskyistä kaikissa tapauksissa, ja se on
jotakin sellaista, johon emme itse olisi kyenneet. Jos nyt vain voit
saada Jeremiah Cliffordinkin maksamaan velkansa, uskon, koira vieköön,
kaiken mahdolliseksi, senkin, että Jonas nielaisi tuon valaskalan.»

»Voi, Shadrach!» varoitti hänen toverinsa. »Kunpa et olisi aina niin
halveksiva!»

»Hyvä on, koetan muistaa sen. Mutta kuten jo sanoin, jos Mary-'Gusta
voi saada Jerry Cliffordin maksamaan, suostun nielemään sekä Jonaksen
että tuon valaankin. Eikö se ollut Moses, joka löi kallioon niin, että
siitä rupesi pursuamaan vettä, vai mitä? Hm! Sitä voidaan kyllä sanoa
jo ihmeeksi, mutta vielä suurempi ihme on, jos Jerry Cliffordilta saa
takaisin kymmenen senttiä sitten kuin hän on saanut sen lainaksi.
Niin, hänellä on samanlaiset kourat kuin nuo herkkätuntoiset kasvit
olivat, jollaisia äitini kasvatti vierashuoneemme ikkunain laudoilla
poikasena ollessani. Kun kosketti tuollaisen kasvin lehteen, käpristyi
se heti kokoon. Jerryn kourat ovat samanlaiset. Jos koskettaa niihin
nikkelillä, sulkeutuvat ne, mutta eivät ennenkuin nikkeli on kourassa.
Ei ollenkaan!»

»Jos olet ollut selvillä tuosta kaikesta, Shadrach», vihjaisi Mary,
»niin miksi maailmassa olet sitten myynyt herra Cliffordille velaksi
niin paljon? Miksi myit hänelle, kun hän ei kerran halua maksaa?»

Herra Hamilton vastasi:

»Hän maksaa kyllä aina. Katsohan, hänkin tarvitsee tavaroita, vaatteita
ja muuta tuollaista, ja kun hän tarvitsi sellaisia enemmän ja tiesi
olevansa velkaa meille jo entuudestaan, emme suostuneet antamaan
hänelle lisää, ellei hän lyhentänyt hieman entistä velkaansa. Siten
onnistuimme aina suoriutumaan hänestä.»

»Emme aivan lopullisesti kumminkaan», jatkoi kapteeni. »Olimme aina
hieman jälkihännässä, mutta onnistuimme kumminkin pysymään näkösillä.
Nyt, kun nuo uudet kaupat on avattu ja hän voi saada luottoa niiltä, ei
hän osta enää meiltä eikä maksa entistäkään. Eihän sellainen kannata.
Hän ajattelee luullakseni niin.»

Mary mietti. »Tuo saita vanha syntinen!» hän sanoi. »Mutta siitä
päättäen, Shad-eno, mitä kerroit minulle ollessani pieni tyttö, että
vapaamuurariutta voidaan verrata herra Cliffordin lompakkoon, koska
mies jouduttuaan heidän kynsiinsä ei milloinkaan pääse vapaaksi, ei
herra Cliffordin lompakostakaan heltiä milloinkaan dollariakaan.»

Shadrach nauraa hihitti. »Ei varmastikaan», hän myönsi. »Siinä on
enemmän perää kuin missään muussa. Ja mikäli minä tiedän, avataan
tuollainen vapaamuurarien kokous aina rukouksella, mutta lyön vetoa
vaikka kuin suuresta summasta, ettei Jerryn lompakko aukene sellaisilla
keinoilla, ei sitten likikään!»

»Mutta kumminkin», sanoi Mary nauraen, »aion panna hänet maksamaan.»

Ja hän pakottikin tuon saiturin maksamaan vihdoin, vaikka kuluikin
kuukausia, ennenkuin tuo toivottu tulos saavutettiin. Tuon väliajan
kestäessä ryhtyi hän kokoamaan muita Hamilton ja Kumppanin saatavia
ja vaurastuttamaan liikettä. Tuo kokoaminen ei ollutkaan niin vaikeata
kuin hän oli luullut. Kapteeni ja herra Hamilton olivat olleet hyvin
vastahakoisia pyytämään ystäviltään ja naapureiltaan pikaista maksua,
ja tuollaisen huolimattomuuden vuoksi olivat laskut suurimmaksi
osaksi jääneet perimättä. Mary meni henkilökohtaisesti velallisten
luokse ja lupaamalla hieman alennusta ja hyväksyen vähittäismaksut
onnistui hän lopulta kokoamaan suurimman osan noista saatavista.
Muutamissa tapauksissa ei hän kylläkään voinut saada mitään, eikä
toivonutkaan mitään, mutta noita tapauksia, niiden joukossa tuo Rastus
Younginkin velka, voitiin pitää hyvinä poistoina niiden aiheuttamista
tappioistakin huolimatta. Kuten Shadrach sanoikin, maksoi siitäkin jo
mielellään muutamia dollareita, ettei tarvitse kuunnella Rastuksen
ja rouva Rastuksen valituksia onnettomuuksistaan silloin kun tuo
pariskunta aikoi kannattaa liikettä ryöstöillään.

»Viime kerran kun Rastus oli täällä ostoksilla», selitti kapteeni,
»vuodatti hän niin paljon kyyneliä kautsukkisaappaihini, että minun
oli pakko lähettää ne suutarille pohjattaviksi, koska luulin niiden
vuotavan. En huomannut silloin ollenkaan, että Rastus noiden kyynelten
voimalla sai houkutelluksi minulta neljän dollarin edestä tavaraa.»

Kokoaminen onnistui siis tyydyttävästi, lukuunottamatta Rastus
Youngia ja hänen laisiaan. Mary voi niin ollen ostaa täyden
varaston kuosikkaita kesätavaroita, jotka hän oli jo valinnut
Bostonissa ollessaan, ja maksaa ne käteisellä. Kauppahuoneisto oli
kokonaan puhdistettu ja uusittu. Ikkunoihin asetettiin näytteille
puoleensavetäviä tavaroita, joiden lipuille kirjoitetut hinnatkin
olivat puoleensavetäviä. Liike alkoi vilkastua vähitellen, ja kun
toukokuu toi mukanaan ensimmäiset kesävieraat South Harnissiin, odotti
Hamilton ja Kumppanin mykkä osakas liikkeen suurinta myyntikautta
toivorikkaasti ja luottavaisesti.




XXI.


Koko tämän ajan kuluessa sai hän tietoja Crawfordilta ainakin kerran
viikossa. Hän olisi kirjoittanut useamminkin, mutta Mary oli
kieltänyt. Ja huolimatta päätöksestään, jonka hän oli niin rohkeasti
ilmaissut tuossa puhelinkeskustelussaan, oli hän kirjoittanut
Crawfordille useasti tuon yhden lupaamansa kirjeen asemesta. Tuossa
kirjeessään — ensimmäisessä — hän kertoi Crawfordille rehellisesti koko
tilanteen — huomionsa, että enot olivat joutuneet vaikeuksiin, että tuo
pieni, mutta heille niin välttämätön liike, jota he olivat hoitaneet
niin kauan, oli vaarassa, ja mainitsi päätöksestään lopettaa koulunsa
ja jäädä South Harnissiin, jossa hänen apunsa on hyvin tarpeen. Sitten
hän kertoi tuosta vielä merkityksellisemmästä huomiostaan, ettei hän
ollutkaan mikään riippumattomassa asemassa oleva nuori nainen, vaan
sellainen, joka oli aina ollut riippuvainen enojen hyväntekeväisyydestä.

  »Voit kuvitella, miltä minusta tuntui saatuani sen selville», hän
  kirjoitti, »kun ajattelin kaikkea tuota heidän puoleltaan osakseni
  tullutta ystävyyttä, jonka olin ottanut vastaan melkein kuin minulle
  kuuluvankin edun, koska luulin maksavani kaiken omilla rahoillani.
  Ja sitten sainkin kuulla, ettei minulla koko tuon ajan kestäessä
  ollut ollutkaan mitään, vaan että he olivat antaneet minulle
  omistaan, vaikka heillä oli ollutkin niin vähän, ja antaneet sen
  niin iloisesti ja vastustelematta. Ja, Crawford, kun kerroin heille
  huomiostani, eivät he halunneet kuunnellakaan kiitoksiani eivätkä
  sallineet minun puhuakaan tuosta suuresta velastani heille. He
  käyttäytyivät päinvastoin kuin he olisivat olleet minulle velkaa ja
  kuin minä olisin saanut heidät kiinni jostakin häpeällisestä teosta.
  Jos he vain olisivat saaneet määrätä, olisivat he lähettäneet minut
  takaisin Bostoniin kouluun ja jääneet itse tänne tekemään työtä
  ja huolehtimaan, kunnes tuo heidän odottamansa vararikko olisi
  tapahtunut.

  Ihmetteletkö nyt mielipidettäni, että ensimmäinen velvollisuuteni on
  auttaa heitä, ja kummasteletko sitä, etten salli minkään, kuuletko,
  en minkään, estää aikeitani? Aion jäädä nyt tänne ja koetan auttaa
  niin paljon kuin suinkin. Ehkä onnistun, ja ehkä, mikä on yhtä
  luultavaa, epäonnistunkin, mutta kaikissa tapauksissa aion kumminkin
  olla heidän luonaan niin kauan kuin he ovat hengissä ja tarvitsevat
  minua. He antoivat silloin minulle kaiken, mitä heillä oli, vaikka
  sellainen ei ollut välttämätöntäkään. Vähin, minkä nyt voin tehdä,
  on, että jään heidän luokseen ja teen työtä heidän puolestaan nyt,
  kun he alkavat vanhentua.

  Olen varma, että ymmärrät tämän. Senvuoksi pitää sinun unhottaakin —»

Hän keskeytti, sillä tuo »unhottaa» tuntui niin vaikealta kirjoittaa.
Onneksi oli hän kirjoittanut sen sivun yläreunaan, minkä vuoksi hän
repi sen lehden pois ja aloitti uudestaan.

  »Olen varma, että ymmärrät tämän, ja tiedän, että näet
  velvollisuuteni samoin kuin minäkin. Se tuntuu minusta niin
  selvältä. Jokaisella ihmisellä on luullakseni velvollisuuksia,
  mutta mielestäni on sinun ja minun näytelty meille hyvin selvästi.
  Sinun velvollisuutesi on auttaa isääsi ja minun taasen on autettava
  enojani.»

Kirjeen lopettaminen tuntui kumminkin hyvin vaikealta. Oli olemassa
asioita, joista hänen olisi pitänyt kirjoittaa, mutta joita oli niin
vaikea panna paperille. Yritettyään monta kertaa jatkoi hän kumminkin
vihdoin:

  »En ole muistuttanut sinua ollenkaan siitä, mitä sanoit minulle viime
  kerralla ollessamme yhdessä. Minusta tuntuu melkein hyödyttömältä
  muistuttaakaan siitä, vai mitä? Näet nyt, millaiseen tilanteeseen
  olen joutunut, ja olen nyt kirjoittanut sinulle, mitä aion tehdä.
  Käsitä se niin, ole niin hyvä, että teenkin sen mielelläni,
  sillä olen onnellinen saatuani tilaisuuden siihen. Se merkitsee
  kumminkin sitä, että elämäni ja kaikki harrastukseni kohdistuvat
  nyt heidän hyvinvointiinsa vuosikausiksi. Vaikka olisinkin aivan
  varma omista tunteistani, joita en ehkä niin varmasti tiedäkään,
  en voisi varmastikaan pyytää ketään odottamaan niin pitkää aikaa.
  Sinunkin pitää ajatella tulevaisuuttasi, Crawford, ja ajatellakin
  sitä vakavasti. Ja sitten on sinun otettava isäsikin lukuun. En
  tietystikään tiedä, vaan olen kumminkin jostakin syystä varma, ettei
  hän salli sinun naida minua. Eikö sinustakin tunnu viisaimmalta, että
  lopetamme tämän suhteemme nyt? Se näyttää niin toivottomalta.»

Mary koetti sanoa itselleen, että se oli urhoollista, järkevää ja
oikein. Ja tultuaan tuohon kiitettävään päätökseen ja sinetöityään ja
vietyään kirjeen postiin palasi hän takaisin kotiinsa, meni yläkerrassa
olevaan huoneeseensa ja heittäydyttyään suulleen vuoteelleen itki
katkerasti monta minuuttia.

Jossakin suhteessa vuotivat hänen kyyneleensä kumminkin turhaan.
Kaupantekoon tarvitaan aina vähintäänkin kaksi henkilöä ja vaikka hän
ilmoittikin Crawford Smithille, että Crawfordin toiveet ovat turhat,
ei siitä kumminkaan millään tavoin seurannut, että Crawfordin olisi
pitänyt hyväksyä tuo ilmoitus lopullisesti. Hän vastasikin tuohon
kirjeeseen heti hyvin vakuuttavasti. Hän työnsi kylmästi syrjään
kaikki Maryn puheet suhteen lopettamisesta. »Ei ole olemassa muuta
kuin kaksi lopettamismahdollisuutta, joista toinen, nimittäin meidän
avioliittomme, on tietysti loogillinen ja selvä, ja toinen mahdollinen
vain siinä tapauksessa, ettet rakasta minua», kirjoitti hän. Muu
kaikki oli hänen mielestään sellaista joutavuutta, jota ei kannattanut
ajatellakaan. Odottaa! Crawford lupasi odottaa viisikymmentä vuotta,
jos vain Mary suostui odottamaan häntä. Hän aikoi ruveta jälleen
lueskelemaan, mutta halusi samalla tuntea, että hän nyt työskentelee
Maryn vuoksi. Hän pahoitteli sitä, ettei hänen isänsä ollut vielä
oikein parantunut. »Hän on hyvin hermostunut, heikko ja ärtyisä»,
kirjoitti hän ja jatkoi:

  »Tulin kotiin sellaisin vakavin päätöksin, että kerron hänelle jo
  samana iltana sinusta ja aikomuksestani mennä naimisiin kanssasi,
  tietysti vain siinä tapauksessa, että haluat ottaa minut. Mutta
  huomattuani, miten isä-raukkani voi, ja kuultuani lääkäriltä, kuinka
  välttämätöntä on, ettei hänen hermostoaan mitenkään kiihoiteta,
  päätin odottaa. Ja niin olen nyt odottanutkin ja ehkä en voi kertoa
  sitä hänelle vielä tulevaan kuukauteenkaan, mutta heti kun hän voi
  kuunnella minua, aion puhua, ja olen varma, että hän sanoo: 'Olkoon
  onneksi ja Jumala siunatkoon sinua.' Mutta ellei hän tee sitä, ei
  se vaikuta ollenkaan asiaan. Jos haluat vain ottaa minut, Mary
  kultaseni, ei mikään mahti maailmassa voi estää minua ottamasta
  sinua. Se on niin päätetty ja lujalla pohjalla oleva asia kuin
  Kalliovuoret.»

Hän pyysi kirjettä ainakin kerran viikossa.

  »Sinun ei tarvitse puhua niissä sanaakaan rakkaudesta. Tiedän, miten
  omantunnontarkka olet ja tiedän senkin vallan hyvin, ettei, ennenkuin
  olet tehnyt päätöksesi, sinusta voi tuntua ollenkaan oikealta
  rohkaista minua hitustakaan. Mutta kirjoita nyt kumminkin, ellet
  muunkaan vuoksi, niin ainakin antaaksesi minulle tietoja Hamilton
  ja Kumppanin menestymisestä. Toivon vain, että saisin olla siellä
  luonasi auttamassa sinua, kun koetat pelastaa nuo hienot vanhat enosi
  hukkumasta. Tiedän sinun siinä onnistuvankin. Sillä aikaa valmistelen
  minä täällä asiaa ja muistelen sinua. Kirjoita nyt useammin.»

Mietittyään asiaa tarpeeksi ja tietämättä sittenkään, mitä hänen
pitäisi tehdä, kirjoitteli Mary kumminkin, vaikka hän seurasikin
Crawfordin vihjausta, ettei hänen tarvitse panna kirjeihin sanaakaan
rakkaudesta, hyvin tarkasti. Ja niin risteilivät kirjeet kesän kuluessa
ja sen loputtuakin, ja tiedot siitä, että Hamilton ja Kumppanin liike
vähitellen vaurastui, vaihdettiin uutisiin, että Edwin Smith vähitellen
paranee ja voimistuu.

Ja Hamilton ja Kumppanin liike vaurastuikin, sen voi jo
heikkouskoinenkin huomata. Tuo vilkastuminen alkoi jo ennen
kesävieraiden tuloa South Harnissiin, mutta sittenkuin ne saapuivat
ja huvilat aukenivat, ei sitä voitu enää epäilläkään. John Keith
auttoi sitä aluksi suurenmoisesti. Rouva Wyeth kirjoitti hänelle ja
kertoi, että Mary on lopettanut koulunsa ja matkustanut kotiinsa
pelastaakseen enonsa vararikosta. Tytön rohkeus ja tuo empimätön sen
työn hyväksyminen, jonka hän luuli saaneensa osalleen, panivat Keithin
silmät loistamaan ihailusta, kun hän luki kirjettä. Perhe muutti sinä
vuonna aikaisin South Harnissiin ja Keith tuli muun perheensä mukana.
Ensimmäiseksi työkseen tulonsa jälkeen lähti hän kauppalaan ja meni
suoraan Hamilton ja Kumppanin kauppaan. Mary ja toverukset olivat
siellä tietysti. Hän tervehti heitä sydämellisesti.

»No, kapteeni», hän sanoi kääntyen Shadrachiin päin, »mitä pidätte
uudesta apulaisestanne?»

Shadrach naurahti. »Uudesta apulaisestammeko?» hän toisti. »En tiedä,
onko meillä ketään sellaista, herra Keith. Vai onko, Zoeth?»

Zoeth ei ymmärtänyt pilaa. »Luullakseni hän tarkoittaa Mary-'Gustaa,
Shadrach», hän sanoi. »Hän on mainio, herra Keith! En ymmärrä, miten
olisimme voineet tulla toimeenkaan hänettä.»

»Mutta minäpä ymmärrän», sanoi hänen toverinsa nopeasti, »ettemme
olisi mitenkään selviytyneet. Mutta, herra Keith, teidän ei olisi
pitänyt sanoa Mary-'Gustaa 'apulaiseksi'. Zoeth ja minä olemme tämän
liikkeen apulaisia, mutta hän on kapteeni, koneenkäyttäjä, perämies
ja luotsikin. Kun hän viheltää, on meidän toteltava nopeasti. Huh!
Älkäämme puhukokaan siitä.»

»Hän on siis päällikkö täällä, vai mitä?» huomautti Keith.

»Päällikkökö? Niin luullakseni! Hän on saanut meidät oppimaan. Minäkin
hyppään usein vuoteestani yöllä ja juoksen ympäri huonetta unissani,
koska olen kuulevinani hänen huutavan, että ostajat odottavat. Hän
on ankara päällikkö, tuo Mary-'Gusta. Ei milloinkaan ensimmäinen
perämieskään laivassa komentele niin ankarasti kuin hän. Ja se tuntuu
vaikuttavankin meihin, kummallista kyllä. Katsokaa nyt esimerkiksi
tuota Zoethia. Hän vanhenee nopeasti, sillä hän on vuotta vanhempi kuin
kaksitoista kuukautta sitten.»

Keith nauroi, Mary hymyili ja herra Hamilton, joka luuli huomaavansa
toverinsa käytöksestä, että tässä laskettiin leikkiä, hymyili myöskin.

»Ette saa pahastua Shad-enon puheista, herra Keith», sanoi Mary. »Hän
puhuu niin paljon.»

»Kasvoni eivät saakaan nykyään muuta liikuntoa», selitti kapteeni heti.
»Mary pakottaa minut tekemään niin paljon työtä, etten ehdi syödäkään.
Mitä pidätte kaupasta, herra Keith? Siihen näkyy tehdyn muutamia
parantavia lisäyksiä.»

Keith, joka oli jo huomannut kaupan siisteyden ja pannut merkille,
miten sievästi ja puoleensavetävästi tavarat oli pantu näytteille,
ilmaisi vilpittömän hyväksymisensä.

»No, onko liike vilkasta?» hän kysyi.

»Eipä siinä ole juuri moittimista», vastasi Shadrach.

»Se on lisäytynyt melkoisesti», sanoi Zoeth.

»Kyllä se on hieman vilkastunut, mutta sen pitää tulla paljon
paremmaksi, ennenkuin olen tyytyväinen», sanoi Mary.

»Ostavatko huviloiden omistajat teiltä paljonkin?» kysyi Keith.

»No eipä juuri. Mutta täällähän onkin vielä hyvin vähän kesävieraita.»

Kun Keith tuli kotiin, kutsui hän vaimonsa neuvotteluun.

»Gertrud», hän kysyi, »mistä ostamme taloustarpeemme, kuten mausteet
ja muut sellaiset?»

»Bostonista enimmäkseen. Ne, jotka minun on pakko ostaa täältä South
Harnissista, tilaan tuosta uudesta Bakerin kaupasta.»

»Haluan, että ostat ne tästä alkaen Hamilton ja Kumppanilta.»

»Noiltako vanhoilta typeriltä ukoiltako? Mutta miksi?»

»Senvuoksi, että nuo toverukset, kapteeni Gould ja tuo toinen vanha
ukkeli, saavat nyt ponnistella kovasti voidakseen selviytyä vararikosta,
ja minä haluan auttaa heitä.»

Rouva Keith keikautti päätään. »Hm!» hän puhisi. »Tiedän mielenkiintosi
syyn. Teet sen vain tuon pöyhkeilevän tytön vuoksi, joka sinusta on
niin ihmeellinen ja joka on asunut Emily Wyethin luona.»

»Olet oikeassa, että teen sen juuri hänen vuokseen. Hän on luopunut
opinnoistaan ja kaikista mahdollisuuksistaan tuolla Bostonissa ja
tullut tänne auttamaan enojaan. Emily on kirjoittanut minulle, että
hän oli hyvin pidetty tuolla koulussa, ilmoittaen samalla, että kaikki
parhaimmat henkilöt ovat hänen ystäviään, ja sinähän tiedät tuon hänen
matkansa Eurooppaan Letitia Peasen seurassa. Letitiaa ei ole helppo
miellyttää, ja hän on suunnattomasti ihastunut Mary Lathropiin. Ei
mikään tavallinen tyttö voisi luopua kaikesta tuollaisesta ja palata
tällaiseen kauppalaan, jossa kaikki tuntevat hänet, tavalliseksi
kauppa-apulaiseksi jälleen iloisin mielin, järkevästi ja vähääkään
valittamatta. Hän ansaitsee kaiken sen avun ja kannatuksen, mitä me ja
ystävämme voimme hänelle antaa. Aion pitää huolta siitä, että hän ne
saakin.»

Rouva Keith näytti pettyneeltä. »Tuo tyttö on lumonnut sinut kokonaan,
John Keith», hän sanoi. »Tuollainen on jo vallan naurettavaa! Jos
olisin samanlainen kuin muut naiset, olisin mustasukkainen.»

»Ja jos minä olisin samanlainen kuin muutamat miehet, saisit ollakin.
Nyt, Gertrud, ostat kai tästä alkaen kaikki tarpeesi Hamilton ja
Kumppanilta, eikö niin?»

»Minun on luullakseni pakko. Kun leukasi muuttuu tuon näköiseksi,
tiedän, ettet silloin anna perään, ja senvuoksi on kai minun parasta
myöntyä heti. Suostun suosimaan tuota sinun mainiota Mary-'Gustaasi,
mutta en suostu seurustelemaan hänen kanssaan. Sinun ei tarvitse
pyytääkään sellaista.»

»Eikö mielestäsi meidän pidä odottaa, kunnes hän pyytää sitä ensin?»

»Joutavia! Sinä kiusaat minua todellakin, John. Ihmettelen, miksi et
käske Samia menemään naimisiin hänen kanssaan.»

»Emilyn kirjeistä päättäen ei Sam olisi kaivannut minkäänlaista käskyä,
jos Mary vain olisi hiemankaan rohkaissut häntä. Sam voi tehdä vielä
jotakin paljon pahempaakin, sillä luullakseni häneltä ei puutu halua
sellaiseen.»

Ja koska John Keithin leuka muuttui tarmokkaan näköiseksi, rupesi
rouva Keithkin ostamaan taloustarpeensa Hamilton ja Kumppanilta. Ja
koska Keithit olivat varakkaita ja vaikutusvaltaisia ja koska perheen
päämies piti huolta siitä, että tuota vaikutusvaltaa käytettiin
naapurien ja tuttavien taivuttamiseksi, seurasivat nämä piakkoin heidän
esimerkkiään. Hamilton ja Kumppani hankki jakeluvaunut — käytetyt
tietysti — ja palkkasi jostakin selvästi potkun saaneen pojan ajamaan
niitä ja viemään tavaroita ostajille. Iltaisin saivat Mary, Zoeth,
Shadrach ja tuo poikakin kiiruhtaa kovasti voidakseen palvella kaikkia
ostajia. Kirjat näyttivät tuon mykän osakkaan yhdyttyä liikkeeseen
todellista ja huomattavaa ylijäämää. Saatavien kokoaminen ja vanhojen
velkojen maksaminen jatkui alinomaa.

Toverukset Shadrach ja Zoeth eivät olleet enää niin hiljaisia eivätkä
synkkiä. Kapteeni vihelsi ja lauloi ja oli mainiolla tuulella melkein
aamusta iltaan. Kotona oli hän samanlainen kuin ennenkin, ivaili
Isaiahin taloudenhoitoa, nauroi vahingoniloisesti onnistuttuaan
suututtamaan ystävänsä ja toverinsa halveksivilla huomautuksilla
Jonaksesta tahi jostakin muusta vanhan testamentin henkilöstä,
ja vihjasi ujosti silloin tällöin, mutta ei usein, niihin moniin
kirjeihin, joita Marylle saapui Lännestä. Mary oli kertonut enoilleen,
että Crawford oli poistunut Bostonista ja matkustanut Nevadaan sairaan
isänsä luokse. Ainoa merkityksellinen seikka, jonka hän oli jättänyt
kertomatta, oli tuo avioliittoehdotus. Hän ei voinut puhua siitä
heillekään. He olisivat kysyneet, millaisen vastauksen hän oli antanut,
ja tiedustelleet, rakastiko hän Crawfordia. Kuinka hän voisikaan
vastata sellaiseen kysymykseen rehellisesti aiheuttamatta luuloa, että
he ovat hänen avioliittonsa tiellä? He tietävät sen tarpeeksi hyvin
kumminkin siitä huolimattakin.

Kun kapteeni kertoi South Harnissin postimestarin sairaudesta — hän
oli vuoteessa lannevian vuoksi — ja ilmoitti, että postimestari
oli saanut sen kumartuessaan ottamaan lattialta erästä tuollaista
yhdeksättäkymmentä sivua pitkää Villistä Lännestä Marylle tullutta
kirjettä, joka oli ollut niin raskas, että hänen lonkkansa oli
nyrjähtänyt, Mary vain nauroi ja uskalsi huomauttaa, että postimestarin
lonkkavika on paremminkin tullut siitä, että hän koettaessaan lukea
postikortin kumpaakin puolta samalla kertaa on liiaksi vääntänyt
ruumistaan. Tämä selitys, joka oli melkein samanlainen kuin kapteenin
omatkin leikkipuheet, huvitti kapteenia äärettömästi.

»Ehkä oletkin oikeassa, Mary-'Gusta», hän nauraa hihitti. »Ehkä hän
juuri loukkasikin sen siten. Seth (postimestari) onkin todellinen
kautsukkiäijä silloin kun ovat kysymyksessä toisten kirjeet. Ehkä hän
venytti itseään liiaksi tällä kertaa ja katkesi.»

Zoeth ei laskenut leikkiä juuri ollenkaan, sillä sellainen ei ollut
hänen tapaistaan, vaan näytti mielensä huojennuksen tyynemmällä ja
selvällä tavalla, kun liikkeen asiat alkoivat parantua. Kun Mary
iltaisin istuutui tiskin viereen kirjoittelemaan kirjoihin liikkeen
sulkemisen jälkeen, tuli hän tavallisesti istumaan hänen viereensä.
Hän ei puhunut juuri mitään, vaan laski silloin tällöin ystävällisesti
kätensä Maryn olkapäälle, taputteli Maryn käsivartta ja katsoi Maryyn
niin kiitollisesti ja rakastavaisesti, että Mary tunsi olevansa melkein
syyllinen ja kokonaan arvoton.

»No, älähän nyt, Zoeth-eno», vastusti hän kerrankin sellaisessa
tilaisuudessa. »Älä katso minuun noin. Enhän minä —. Sinä saatat minut
todellakin hämilleni. En ole tehnyt mitään. En ole työskennellyt
hetikään kylliksi.»

Mutta Zoeth pudisti päätään.

»Pelkään sinun työskentelevän aivan liiaksikin», hän sanoi. »Olet
luopunut kaikesta, mitä sinunlaisesi tytön pitäisi omistaa ja mitä
Shadrach-enosi ja minä aioimmekin sinulle antaa. Olet luopunut
tuosta kaikesta meidän vuoksemme eikä sellainen ole oikein. Emme ole
ansainneet sitä.»

»Hsh! Zoeth-eno! Älä nyt viitsi! Kun ajattelen, mistä kaikesta te
olette luopuneet minun vuokseni, niin —»

»Joutavia, Mary-'Gusta. Tulit Shadrach-enosi ja minun luokseni juuri
silloin kun me tarvitsimme jotakin, joka voisi sulostuttaa meidän
elämämme. Minun elämäni erittäinkin oli hyvin katkeraa, ja sellainen
vaara oli olemassa, että se aina pysyisikin sellaisena. Mutta silloin
me toimme sinut luoksemme Ostablesta noissa vanhoissa ajopeleissämme,
ja Kaikkivaltiaan auringonpaiste tuli kanssasi matalaan majaamme.
Olit kuin Jumalan enkeli. Juuri niin! Olit Jumalan enkeli, mutta emme
tienneet sitä silloin. Olin hyvin pahastunut ja katkera niihin aikoihin
ja luulin, etten milloinkaan voi unhottaa, mutta kumminkin, nyt alan
todellakin unhottaa, tahi ellei se ole unhotusta, olen kumminkin tullut
sovinnollisemmaksi. Ja sinä olet saanut sen aikaan, Mary-'Gusta.»

Mary hämmästyi. »Unhottaa mitä?» hän kysyi. »Tarkoitatko liikehuolia,
Zoeth-eno?»

Zoeth näytti heräävän kuin jonkunlaisesta unesta. »Liikehuoliako?» hän
toisti. »En ollenkaan, sillä tuo tapahtui paljon ennen näitä huolia,
Mary-'Gusta. Mutta älkäämme puhuko siitä. En voi puhua siitä kumminkaan
nyt enkä saa sitä muistellakaan. Maailmassa on sellaisiakin huolia,
joista —» Hän vetäisi syvään henkeään ja hänen äänensä muuttui. »Sanoin
sinua enkeliksi äsken, kultaseni», hän jatkoi. »Niin sellainen sinä
olet ollutkin ja olet. Maailmassa on sekä enkeleitä että paholaisia,
sitä ei voida epäilläkään. Kas niin, antakoon Jumala minulle anteeksi!
Mistä minä nyt puhuinkaan? Unhottakaamme kaikki entinen ja olkaamme
kiitollisia nykyisestä. Suutele vanhaa enoasi, Mary-'Gusta.»

Hän oli onnellinen Maryn seurassa ja iloinen siitä, että liike
vaurastumistaan vaurastui. Mutta Mary ja kapteeni Shadrach olivat melko
huolissaan hänen terveytensä vuoksi. Hän ei ollut milloinkaan ollut
mikään voimakas eikä työkykyinen mies, mutta nyt hän oli kalpeamman ja
heikomman näköinen kuin milloinkaan ennen. Hän kulki kaupan ja kodin
väliä monta kertaa päivässä, mutta hän vetäytyi huoneeseensa iltaisin
melkein heti kotiin tultuaan eikä hänen ruokahalunsa ollut mikään hyvä.

»Hänen hermostonsa ei ole sellaisessa kunnossa kuin sen pitäisi
olla», sanoi Shadrach. »Hän säikähti silloin hirveästi, kun luulimme,
että Hamilton ja Kumppanin on tehtävä vararikko. Hän ei puhallellut
höyryä ulos samoin kuin minä — minun varaventtiilini ovat aina auki
— vaan piti kaikki sisässään ja se pani hänen koneensa epäkuntoon.
Hän kyllä selviytyy kaikesta hyvin niin kauan kuin hän on selvillä
vesillä, mutta pelkään kanavaan ilmestyvän kallion ja silloin —.
Lääkäri sanoi minulle, ettei Zoeth saa huolehtia enää eikä työskennellä
liikaa, ja lisäsi, että häntä on kaikin mokomin varottava kaikilta
mielenliikutuksilta ja sellaiselta.»

»Meidän on koetettava pitää huolta, ettei hänen mieltänsä
järkytetäkään», sanoi Mary.

»Niin meidän pitääkin, mutta sellaista ei voi huomata aina niin
ajoissa, että voi sen estää. Puhutaanpa nyt esimerkiksi minusta.
Säikähdin kovasti tänä aamuna. Rastus Young antoi minulle dollarin
velkansa lyhennykseksi.»

»Mitä? Antoiko Rastus Young sinulle dollarin?»

»No niin, ei hän sitä minulle oikeastaan antanutkaan. Hän lainasi
tuon dollarin muutamalta kesävieraalta Cahoonin ruokalassa ja
kertoi juuri siitä Ab Bacheldorille postikonttorin kulmassa. Ab
ei luonnollisestikaan uskonut, että kukaan järkevä ihminen lainaa
Rastukselle mitään, ja tahtoi todistuksia. Silloin vetäisi Rastus
dollarin taskustaan näyttääkseen sitä Abille, ja minä, joka satuin
seisomaan heidän takanaan heidän tietämättään, ojensin käteni ja
sieppasin sen.»

»Sieppasitko? Mutta miksi, Shad-eno?»

»Sanoin Rastukselle, että lyhennän hänen velkaansa sillä, mutta en ole
varma, olisiko minun pitänyt viedä se takaisin lainanantajalle. Sen
saaminen järkytti minua kumminkin, kuten jo äsken sanoin. Rastus aikoi
haastaa minut oikeuteen, jolloin sanoin hänelle, että olisin haastanut
hänet oikeuteen jo aikoja sitten, jos vain olisin luullut, että hän
osaa varastaa dollarin, eikä ainoastaan lainata.»




XXII.


Vasta elokuun lopulla sai Mary Crawfordilta kirjeen, jossa hän kertoi
päätöksestään olla odottamatta kauempaa, vaan kertoa rakkaudestaan
isälleen. Edwin Smith oli jo paljon parantunut. Näytteeksi lähetti
hänen poikansa valokuvan, jonka hän oli ottanut isästään, isän istuessa
nurmikolla erään puun juurella heidän kotinsa edustalla. Herra Smith
oli kuvassa ilman partaa, joka oli ajeltu pois hänen sairautensa
aikana. Ei se eikä sairauskaan olleet muuttaneet häntä sanottavassa
määrässä. Hän näytti kyllä laihemmalta ja, mikä oli omituista niissä
olosuhteissa, nuoremmaltakin. Kun Mary tarkasteli valokuvaa, tunsi hän
voimakkaammin kuin milloinkaan ennen sellaisen mahdottoman vakaumuksen
valtaavan itsensä, että hän tavalla tahi toisella oli joskus elämässään
tavannut herra Edwin Smithin.

  »Senvuoksi onkin minulla seuraavassa kirjeessäni», kirjoitti
  Crawford, »kerrottavana sinulle paljon uutisia. Ja olen varma, että
  ne ovat hyviä. 'Kysy isältäsi ensin!' käskit. Tietysti sinä muistat
  sen, jota minä en ole voinut hetkeksikään unhottaa. Nyt aion kysyä
  häneltä. Sitten kai sinäkin annat minulle vastauksesi? Eikä se voi
  olla muuta kuin myöntävä, koska en anna sen tulla toisenlaiseksi.»

Miltä Marystä tuntui, kun hän sai tuon kirjeen, nukkuiko hän vai
ei yhtä levollisesti tuon yön kuin muutkin seuraavat ja aiheuttiko
Isaiahin palaaminen postikonttorista postinjakeluaikoina sen, että
hän rupesi hengittämään hieman nopeammin ja tunsi huumausta — ovat
kysymyksiä, joiden vastaukset on arvattava. Sekin kai jo riittää,
kun ilmoitamme, ettei hän tuon viikon kuluessa ollut juuri sen
kärsimättömämpi eikä levottomampi kuin muulloinkaan, ja kun Isaiah
vihdoinkin ojensi hänelle toisen kirjeen, jossa oli Carson Cityn
postileima, vapisi sitä vastaanottava käsi niin vähän, ettei Isaiah
sitä huomannut.

Hän pisti kirjeen syrjään illaksi, jolloin hän voi lukea sen kaikessa
rauhassa yksinään. Silloin hän aukaisi sen ja luki, mitä Crawford oli
kirjoittanut. Hänen isänsä ei ollut ainoastaan kieltänyt suostumustaan
poikansa suunniteltuun avioliittoon, vaan oli sitäpaitsi tullut niin
kummallisesti liikutetuksi ja vastustanut sitä niin hurjasti ja
mielettömästi, että Crawford oli melkein taipuvainen uskomaan, että
hänen viimeinen sairautensa oli jollakin tavoin pimittänyt hänen
järkensä.

  »En voi selittää sitä muuten», hän kirjoitti. »Näyttää aivan siltä
  kuin hän olisi menettänyt järkensä. Ja kumminkin hän näytti hyvin
  järkevältä ensimmäisen keskustelumme aikana ja melkein koko ajan
  seuraavankin kestäessä. Silloinkin kun kerroin hänelle, että on
  olemassa muudan tyttö, johon olen erikoisesti kiintynyt, en huomannut
  hänessä mitään merkkiä tuosta raivosta, joka puhkesi jälkeenpäin.
  Vasta sitten kuin rupesin kertomaan hänelle, miten olin tutustunut
  sinuun South Harnississa, jossa silloin oleskelit, ja juttelemaan,
  keitä kapteeni Gould ja herra Hamilton ovat, huomasin hänen
  käyttäytyvän omituisesti. Olin juuri parhaassa vauhdissa koettaessani
  selittää hänelle, miten toivoton asiani on, ja yrittäessäni saada
  hänet ymmärtämään, kuinka hirveän onnellinen hänen poikansa
  olisikaan, jos hänellä olisi vain pieninkin mahdollisuus saada sinun
  laisesi tyttö vaimokseen, kun kuulin hänen päästelevän omituisia
  ääniä kurkustaan. Katsoin häneen — en muista kuolemaksenikaan,
  minne sitä ennen olin katsonut, mutta en ainakaan häneen — ja siinä
  hän istui nojautuen taaksepäin tuolissaan kasvot niin kalpeina
  kuin hänen kauluksensa on ja heiluttaen kättään minulle. Luulin
  hänen olevan tukehtumaisillaan tahi ainakin sairastuneen uudestaan
  kovasti, ja senvuoksi riensin hänen luokseen, mutta hän viittasi
  minulle, että pysyisin kauempana. 'Pysähdy! Odota!' hän sanoi tahi
  änkytti tahi yski, sillä se kuulosti paremminkin murinalta kuin
  ihmisääneltä. 'Älä tule tänne! Anna minun olla rauhassa! Mitä koetat
  kertoa minulle? Kuka tuo tyttö on?' Koska hänen ulkomuotonsa ja
  käytöksensä pelottavat minua, kysyin häneltä, mikä häntä vaivaa,
  mutta hän ei halunnut vastata, vaan käski minun jälleen kertoa,
  kuka olet. Kerroin hänelle silloin, että olet pastori Charles
  Lathropin ja hänen puolisonsa Augusta Lathropin tytär, jättämättä
  mainitsematta äitisi toistakaan avioliittoa kapteeni Marcellus Hallin
  kanssa. 'Mutta hän kuoli, kun Mary oli seitsenvuotias', jatkoin,
  'ja siitä alkaen on hän asunut holhoojiensa luona, noiden kunnon
  vanhuksien seurassa, jotka ottivat hänet tyttärekseen, nimittäin
  kapteeni Shadrach Gouldin ja Zoeth Hamiltonin. He asuvat Cape
  Codissa South Harniss-nimisessä paikassa.' En päässyt etemmäksi,
  kun hän keskeytti minut. 'Onko hän asunut Zoeth Hamiltonin luona?'
  hän huusi. 'Zoeth Hamilton! Ah, Jumalani! Lähettikö Zoeth Hamilton
  sinut luokseni?' Hän sanoi juuri niin. 'Lähettikö Zoeth Hamilton
  sinut luokseni?' Tuijotin häneen. 'Ei, isä', sanoin heti kun voin
  puhua. 'Ei, tietystikään. En ole tavannut herra Hamiltonia kuin
  kerran elämässäni. Mikä sinua oikeastaan vaivaa? Istuudu nyt jälleen.
  Eikö sinustakin olisi parasta, että kutsuisin lääkärin?' Luulin
  hänen varmasti tulevan hulluksi. Mutta hän ei halunnut vastata
  eikä kuunnellakaan minua, vaan katsoi minuun sen sijaan hurjin ja
  mielettömin ilmein ja sanoi: 'Onko Zoeth Hamilton kertonut sinulle?'
  'Hän ei ole kertonut minulle mitään, isä', sanoin niin ystävällisesti
  kuin suinkin. 'Miten hän olisi voinut tehdä sellaista? Olen melkein
  outo hänelle. Ja sitäpaitsi, mitä maailmassa siinä sitten olisi
  ollutkaan kertomista? Tulin luoksesi, koska minulla oli sinulle
  jotakin kerrottavaa. Aion mennä naimisiin Mary Lathropin kanssa, jos
  hän vain huolii minusta —'. En päässyt kumminkaan pitemmälle. 'Ei!'
  hän oikein huusi. 'Ei, ei, ei! Ah, Jumalani, ei missään tapauksessa!'
  Silloin tuli lääkärikin juosten sisään, saimme isän vuoteeseen ja
  kaikki loppui siksi päiväksi, paitsi että olin hirveästi liikutettu
  ja omantunnonvaivaama. Voin huomata lääkärin käytöksestä, että hän
  luuli minua syylliseksi, ja luultavasti hän otaksuikin, että olin
  tunnustanut jotakin rikollista isälle, jotakin sellaista, joka
  oli noin järkyttänyt tuota vanhaa veikkoa. En voinut selittääkään
  hänelle, koska tuo, mitä olin kertonut isälleni, ei ollut aiottu
  muiden kuultavaksi.

  No niin, hirveästi levottoman yön ja vaikean aamupäivän kuluttua
  sanoi lääkäri minulle, että isä on jälleen entisellään ja haluaa
  puhutella minua heti. 'Olen vastustanut sitä niin paljon kuin
  suinkin', sanoi lääkäri. 'En tiedä, mitä kahinaa teillä oli
  välillänne eilen, mutta se oli tehdä kokonaan lopun hänestä. Se ei
  saa kumminkaan uusiutua, muistakaa se!' Koetin vakuuttaa hänelle,
  etten minä ainakaan pane toimeen minkäänlaista kohtausta, ja menin
  sitten isäni huoneeseen. Hän oli kyllä kalpea ja sairaan näköinen,
  mutta hän oli järkevä ja hänen ajatuksensa olivat terävät ja selvät.
  Hän pani minut kertomaan koko jutun alusta alkaen uudestaan ja teki
  minulle paljon kysymyksiä. Jouduin totta puhuen oikein tiukkaan
  ristikuulusteluun. Kun lopetin, oli hänen äänensä tyyni, mutta
  huomasin hänen kätensä vapisevan, ja näin, miten hän koetti hillitä
  mieltään. 'Ajattelet siis voivasi mennä naimisiin tuon kaukaisesta
  idästä kotoisin olevan tytön kanssa?' hän sanoi. 'Aion varmasti!'
  vastasin. Hän nauroi pakotetusti sillä tavalla, ettei se kuulostanut
  ollenkaan hänen naurultaan, ja sanoi: 'Luullakseni, poikaseni,
  menee tuo kyllä pian ohi. Parasta on unhottaa se nyt heti, eikä
  tuonnempana, jolloin se voi olla jo liian myöhäistä. Oli siunattu
  asia, että kutsuin sinut kotiin silloin kun sen tein. Sinun on
  jäätäväkin tänne jatkamaan lukujasi, ja minä koetan myöskin parantua
  entiselleni. Tulevana kesänä, kun lähdemme kalastusretkellemme, olet
  jo varmasti unhottanut tuon lemmittysi.' Tuo kuulosti jonkunlaiselta
  epäröimiseltä hänen puoleltaan eikä se ollut ollenkaan hänen
  tapaistaan, joten luulin jälleen, että hän on menettänyt järkensä.
  Katsohan, Mary, en ole pyytänyt isältäni milloinkaan mitään
  sellaista, jota en ole saanut — en milloinkaan. Nyt en kumminkaan
  pyytänyt mitään, vaan kerroin hänelle, mitä aioin tehdä, ja hän
  kohteli minua noin. Vastasin hänelle tyynesti ja kylmästi, etten aio
  luopua suunnitelmastani, ja ilmoitin hänelle samalla, miten kallis
  olet minulle. Hän ei halunnut kuunnellakaan puhettani ensin, ja
  sitten kuin hänen oli pakko, ei hän halunnut myöntyä. Hän rukoili
  minua sanoen olevansa niin yksinään, minä olen hänen ainoa poikansa,
  jonka avun tarpeessa hän on, hän ei voi jakaa minua kenenkään kanssa
  ja niin edespäin. Näiden erikoiskohtien kertominen ei hyödytä
  kumminkaan mitään. Emme päässeet minkäänlaiseen sovintoon, vaan minä
  aloin jo lopulta suuttua ja hän hermostua ja huudahdella. Poistuin
  senvuoksi hänen luotaan, Mary. Tuo tapahtui eilen illalla. Tiesin,
  että isä on itsepäinen silloin kun hän sellaiseksi rupeaa, ja olin
  selvillä siitäkin, että hänellä on voimakkaita ennakkoluuloja, mutta
  en ollut voinut milloinkaan kuvitellakaan, että hän voi käyttäytyä
  noin minua kohtaan. Ja olen varma, ettei hän sitä tekisikään, jos hän
  vain olisi entisellään. En puhu senvuoksi hänelle mitään koko asiasta
  pariin päivään. Sitten kuin hän hieman paranee, kuten toivon hänen
  pian tekevän, keskustelen hänen kanssaan vielä kerran. Mutta sinun
  pitää kumminkin ymmärtää, Mary kultaseni, että päätökseni oli jo
  tehty, ennenkuin rupesin puhumaankaan hänelle asiasta. Hänen puheensa
  ja hänen tekonsa eivät voi aikaansaada minkäänlaista muutosta meidän
  keskinäiseen suhteeseemme. Tiedän sinun täyttävän velvollisuutesi
  uskollisesti ja sen teen minäkin. Haluan olla isäni mieliksi 'joka
  säällä'. Jos tiedän hänen olevan oikeassa pyytäessään minua tekemään
  jotakin tahi jättämään sen tekemättä, ja vaikka tiedänkin hänen
  olleen väärässä pyytäessään jotakin muuta, koetan olla hänelle
  mieliksi ja tehdä siten kuin hän haluaa. Mutta en tässä.

  Rakastan kyllä isääni, Jumala sen tietää, mutta rakastan sinuakin,
  Mary, ja kuten olen sanonut itselleni joka päivä eroamisemme jälkeen,
  aion mennä naimisiin kanssasi, jos vain huolit minusta, ja mitä
  isääni tulee, toivon, että minulla on sinulle päivän tahi parin
  kuluttua kerrottavana parempia uutisia.»

Mary luki yhä uudestaan tuon pitkän kirjeen. Sitten hän nojautui
taaksepäin tuolissaan kirje sylissään ja rupesi miettimään. Hänen
aavistuksensa olivat toteutuneet, oli käynyt aivan niinkuin hän oli
ennustanutkin: ettei Edwin Smithiä, tuota varakasta, mielivaltaista
ja oikullista liikemiestä, joka oli tottunut saamaan tahtonsa läpi ja
jolla oli omat kummalliset ennakkoluulonsa ja vain yksi ainoa poika,
jonka tulevaisuus oli epäilemättä lopullisesti ja suurenmoisesti
suunniteltu, voitu pyytää, että hän tyynesti luopuisi noista
suunnitelmistaan ja antaisi poikansa mennä naimisiin tuon kaukaisesta
idästä kotoisin olevan köyhän tytön kanssa. Mary oli aavistanut niin
paljon jo heti alussa eikä hän ollut milloinkaan yhtynyt Crawfordin
järkkymättömään luottamukseen, että Crawfordin isä suostuu empimättä
heidän liittoonsa. Hän oli senvuoksi valmistautunutkin lukemaan, että
Crawfordin isä on kieltäytynyt myöntymästä.

Mutta valmistautuminen johonkin mahdollisuuteen on aivan eri asia kuin
varmuuden saaminen siitä. Maryn oli nyt katsottava totuutta silmiin.
Ellei herra Smith muuta mieltään, jossa asiassa mahdollisuudet olivat
kymmenen yhtä vastaan, riitautuu hän poikansa kanssa. Crawford oli
perinyt osan isänsä itsepäisyydestä ja oli hyvin päättäväinen, sen
Mary tiesi. Hän rakasti Marya ja hän tarkoittikin, mitä hän sanoi.
Jos Mary vain haluaisi ottaa hänet, menisi hän naimisiin Maryn
kanssa isän vastustuksesta huolimatta. Mary tunsi olevansa ylpeä ja
onnellinen tietäessään sen. Mutta Marykin oli päättäväinen ja hänkin
oli tarkoittanut totta puheellaan. Hän ei halunnut ruveta isän ja
pojan eroamisen syyksi. Ja sitäpaitsi oli hänen aikomuksensakin mennä
avioliittoon siirtynyt kaukaiseen tulevaisuuteen, sillä nykyään ei hän
voinut ajatellakaan poistumista South Harnissista.

Mitä hänen oli tehtävä? Tämä oli ikävää Crawfordille, tuolle
poika-raukalle, jos se oli ikävää hänellekin. Ei kukaan muu kuin hän
voinut ymmärtääkään, miten ikävää. Crawford kirjoittaisi hänelle
jälleen, että hänen päätöksensä oli muuttumaton, rukoilisi häntä
ilmaisemaan rakkautensa ja pyytäisi häntä odottamaan. Ja hän tahtoikin
odottaa. Ah, miten mielellään ja iloisesti hän odottaisikaan, jos hän
vain tietäisi tekevänsä oikein salliessaan Crawfordin odottaa häntä!
Jos hän vain olisi tiennyt varmasti, että hän salliessaan Crawfordin
luopua isänsä rakkaudesta, kodistaan, rahoistaan ja kaikesta siitä,
mitä rahalla voidaan ostaa, tekee oikein, olisi hän sallinut sen
tapahtua. On rakkautta, joka vaatii, mutta on sellaistakin lempeä,
joka antaa vaatimatta mitään takaisin. Tuo viimeksi mainittu on
jalompaa rakkautta, ja Maryn oli juuri sellaista. Hän oli kirjoittanut
Crawfordille, ettei hän ehkä vielä ole oikein varma tunteistaan
Crawfordia kohtaan. Se ei ollut kumminkaan totta. Hän oli varma,
mutta koska hän pelkäsi, että Crawford saatuaan sen tietää tekee
jonkun suuren uhrauksen hänen vuokseen, ei hän halunnut ilmaista sitä
Crawfordille.

Mitä hänen olikaan tehtävä? Hän mietti, kuten tuolla pienellä
Mary-'Gustallakin oli ollut tapana miettiä pieniä vaikeuksiaan
tässä samassa huoneessa. Mutta hänen mietteittensä tulos oli hyvin
epätyydyttävä. Hän ei voinut ryhtyä nyt mihinkään, hän ei voinut tehdä
muuta kuin odottaa, kunnes Crawford jälleen kirjoittaisi. Sitten hänkin
aikoi vastata.

Hän pyyhki kasvonsa kostealla pyyheliinalla ja luki kirjeen uudestaan.
Siinä oli paljon sellaistakin, jota hän ei voinut ymmärtää. Hän oli
melkein taipuvainen yhtymään Crawfordin mielipiteeseen, että sairaus
oli vaikuttanut herpaisevasti Crawfordin isän järkeen. Miksi hän oli
suhtautunut niin välinpitämättömästi uutiseen, että hänen poikansa
oli rakastunut, ja kumminkin suuttunut niin kovasti sitten saatuaan
tietää poikansa lemmityn nimen? Herra Smith ei tuntenut häntä, Mary
Lathropia, joten tuossa vastenmielisyydessä ei voinut olla mitään
henkilökohtaista. Ja mitä hän oli mahtanut tarkoittaakaan kysymällä,
oliko Zoeth Hamilton lähettänyt Crawfordin hänen luokseen? Sellainenhan
oli aivan mieletöntä! Zoeth ja Shadrach olivat kyllä keskustelleet
Maryn kanssa Crawfordin Lännessä asuvista omaisista, mutta noin
vain ylimalkaan kuin aivan vieraat henkilöt, jollaisia he tietysti
olivatkin. Kaikki oli hyvin omituista, mutta kumminkin selitettävää,
jos ajateltiin, että herra Smith oli silloin ollut heikko, sairas ja
ehkä hourailevakin. Hän ei saanut ajatella koko asiaa nyt enää tällä
kertaa — se on, hänen oli koetettava olla sitä ajattelematta. Hän ei
saanut murtua eikä hän missään nimessä saanut saattaa enoja sellaiseen
luuloon, että hän oli huolissaan. Hänen pitää karkoittaa se kokonaan
mielestään, kunnes Crawfordin seuraava kirje saapuu.

Mutta tuota kirjettä ei kuulunutkaan. Se viikko kului ja sitten
toinenkin, mutta Crawfordilta ei tullut sanaakaan. Maryn levottomuus
lisäytyi. Joka kerta kun Isaiah toi postin, odotti hän saavansa häneltä
kirjeen tuolla tutulla käsialalla kirjoiteltuine osoitteineen, mutta
ei saanutkaan. Hän alkoi hermostua, niin, melkeinpä pelätäkin. Mutta
silloin tapahtui jotakin, jonka aiheuttama järkytys karkoitti kaiken
muun hänen mielestään ja muutti tuon pelon toisenlaiseksi.

Oli tiistai ja kello oli yksi päivällä. Mary ja kapteeni Shadrach
olivat syöneet aikaisen päivällisen ja palanneet kauppaan. Heidän
tultuaan läksi Zoethkin kotiin saadakseen jotakin suuhunsa. Liike, joka
oli ollut melko vilkasta viime aikoina, oli juuri silloin lamassa, ja
Shadrach ja Mary juttelivat keskenään. Äkkiä he kuulivat kumminkin
nopeita askelia kadulta.

»Kukahan sieltä nyt tulee sellaista vauhtia?» sanoi kapteeni nojautuen
laiskasti ikkunanpieleen. »Onko kaupungin pumppu syttynyt palamaan vai
hakeeko joku lääkäriä?»

Hän nojautui katsomaan, jolloin hänen velttoutensa katosi.

»Tulimmainen sentään», hän huudahti poistuen ovelle, »Isaiahhan sieltä
tulee, ja hän juoksee niinkuin hänellä olisi piru kintereillä! Hoi,
Isaiah, mikä nyt on hätänä?»

Isaiah hyökkäsi kuistin portaita ylös ja nojautui horjuen ovenpieleen.
Hänen kasvonsa olivat niin punaiset, että oli ihme, ettei hän hikoillut
sappea, kuten kapteeni sitten jälkeenpäin huomautti.

»Minä, minä —» hän änkytti. »Voi, herranen aika! Mitä minun pitää
tehdä? Hän on pitkänään lattialla ja — ja —. Voi minun päiviäni! Olen
aivan pyörällä päästäni! Mitä minun on tehtävä?»

»Puhua!» karjaisi kapteeni. »Puhu ja käytä loput hengestäsi siihen!
Mitä on tapahtunut? Anna nyt vain kuulua!»

»Hän on aivan yksinään siellä!» huohotti Isaiah. »Hän ei voi enää
puhuakaan, vaikeroida vain. En tiedä, vaikka hän olisi jo kuollutkin.»

»Kuka on kuollut? Kuka, kuka, kuka?» Vihastunut kapteeni tarttui
kokkinsa takinkaulukseen ja pudisteli häntä melko kovasti. »Kuka on
kuollut?» hän karjui. »Joku kuolee kyllä varmasti muutamien minuuttien
kuluttua, ellet puhu suutasi puhtaaksi. Sinähän puhiset kuin röhkivä
sika. Mitä on tapahtunut?»

Isaiah nieleskeli, huohotti ja heilutteli toivottomasti käsiään.
»Päästäkää minut irti!» hän vastusteli. »Zoeth on yhdessä läjässä
keittiön lattialla. Hän sai jonkunlaisen kohtauksen.»

»Herra siunatkoon!» huudahti Shadrach ja kiiruhti ovesta kadulle. Mary
seurasi häntä ja muutamia minuutteja myöhemmin seurasi Isaiah Marya.
Kauppa jäi niin ollen pitämään huolta itsestään.

He löysivät Zoeth-raukan keittiön lattialta, ei nyt aivan yhdessä
läjässäkään, vaan osittain nojautumassa muutamaan keittiön tuoliin.
Hän oli tajuissaan, mutta voi puhua vain hyvin vaikeasti. He kantoivat
hänet makuuhuoneeseen, ja Isaiah sai rientää noutamaan lääkäriä. Kun
lääkäri saapui, tutki hän sairaan hyvin tarkasti ja poistui sitten
sairashuoneesta hyvin vakavan näköisenä.

»Teidän pitää hankkia hoitajatar», hän sanoi. »Tuo ei ole nopeasti
ohimenevää sairautta. Hän on saanut lievän halvauskohtauksen, mutta
en tiedä ollenkaan, mikä sen on aiheuttanut. Onko herra Hamilton
pelästynyt tahi säikähtänyt jotakin, vai onko hänen mieltänsä muuten
järkytetty?»

Kukaan ei sanonut tietävänsä sellaisesta mitään. Kun Isaiahilta
kysyttiin, kertoi hän Zoethin tulleen syömään päivällistä ja ottaneen
tultuaan häneltä aamupostin.

»Hain sen itse tuolta postikonttorista», sanoi Isaiah. »Se sisälsi
pari Hamilton ja Kumppanille tullutta kirjettä, jonkun hintaluettelon,
muutaman kiertokirjeen tapaan laaditun ilmoituksen Sen-ja-Sen
keksimästä hevoslinimentistä ja — ja — niin, siinä oli kai myös joku
kirje Zoethille itselleenkin. Hän otti ne kaikki ja istuutui tuonne
keittiöön lukemaan niitä. Minä menin ruokasaliin. Sitten en muista
mitään, ennenkuin kuulin hänen huudahtavan 'Jumalani!' enkä mitään
muuta.»

»Puhut joutavia, Isaiah!» sanoi kapteeni Shadrach. »Olet poikennut pois
suunnastasi. Zoeth ei ole milloinkaan sanonut niin. Minä puhun niin,
vaan ei hän.»

»Mutta hän teki sen kumminkin tällä kertaa», sanoi Isaiah itsepäisesti.
»Käännyin ja katsoin ovesta häneen, kun hän seisoi keskellä keittiön
lattiaa. Minusta näytti aivan siltä kuin hänellä olisi ollut kädessään
valkoinen paperipalanen. Ja sitten, ennenkuin ehdin sanoa sanaakaan,
hän ikäänkuin vaikeroi ja vaipui yhteen kasaan lattialle, kuten jo
äsken kerroinkin. En voinut saada häntä nousemaan, en puhumaan enkä
tekemään muutakaan. Hän virkistyi kai kumminkin sen verran sen jälkeen
kuin poistuin hänen luotaan, että hän voi ryömiä tuon tuolin luo ja
nojautua siihen.»

Hevoslinimenttiä koskeva kiertokirje ja hintaluettelo olivat vieläkin
keittiön pöydällä aivan siinä paikassa, johon herra Hamilton oli ne
laskenutkin. Siellä olivat myöskin nuo pari Hamilton ja Kumppanille
osoitettua kirjettä. Mutta tuosta kirjeestä, joka Isaiahin sanojen
mukaan oli osoitettu suoraan Zoethille, ei näkynyt jälkeäkään.

»Oletko varma, että niiden joukossa oli sellainenkin kirje?» kysyi Mary.

Isaiah ei ollut varma, se on, hän ei ollut varma mistään asiasta
enemmän kuin minuutin kerrallaan. Seuraavan minuutin kuluessa voi hän
jo luulla, että hän oli erehtynyt. Ehkä hänen isäntänsä saikin tuon
kirjeen eilen tahi toissapäivänä tahi jolloinkin viime viikon kuluessa.

Nyt menetti kapteeni Shadrach kärsivällisyytensä.

»Se ei nyt varmastikaan tapahtunut viime kiitospäivänä, vai mitä?» hän
tiukkasi. »Oletko sinä varma mistään? Oletko varma iästäsikään?»

»En olekaan, Herra paratkoon!» sanoi Isaiah toivottomasti. »Olen ollut
niin suunniltani aina siitä asti, kun katsoin tuonne keittiöön ja näin
tuon mies-raukan makaavan lattialla, etten ole varma mistään muusta
kuin siitä, etten ole varma mistään.»

»No niin, en tiedä, voinko olla sinulle vihoissanikaan sen vuoksi,
Isaiah», murahti kapteeni. »Mitä taasen tuohon kirjeeseen tulee, on
minusta samantekevää, onko sellainen ollut olemassa, vai ei. Miksi
haluat sen tietää, Mary?»

Mary epäröi. »Ehkä puhun tyhmästi», hän vastasi, »mutta kun lääkäri
sanoi jotakin sellaista, että jonkunlainen mielenliikutus on
aiheuttanut tämän kauhean asian, ajattelin, että ehkä tuossa kirjeessä
on ollut jotakin, joka on järkyttänyt Zoeth-enoa. On tietysti aivan
mahdotonta, että siinä on ollut sellaista.»

Shadrach pudisti päätään.

»Niin minustakin», hän sanoi. »En voi uskoa, että hän on saanut
sellaisen kirjeen. Kuka sellaisen olisi voinutkaan kirjoittaa? Hänellä
ei ole muita sukulaisia kuin muutamia pikkuserkkuja. Emme saa nyt
kumminkaan lopettaa arvailuamme. Haen tuon kirjeen pian käsiini, jos
nyt sellainen on saapunut ja jos satun sen muistamaan. Nyt on meidän
hankittava hoitajatar hänelle.»

Hoitajatar saatiinkin, muudan rouva Deborah Atkins Ostablesta. Hän
saapui samana iltana kimpsuineen ja kampsuineen ja rupesi hoitamaan
sairasta. Deborah ei ollut mikään kaunotar, koska hän oli jo vanhahko
ja — kuten kapteeni Shadrach sanoi — rakennettu enemmän rahti- kuin
huvilaivaksi, mutta hän oli järkevä ja hyvin toimeensa sopiva. Hänen
vaatimuksensakin olivat melko kohtuulliset, vaikka sillä asialla ei
ollut mitään tekemistä hänen valitsemisessaan.

»Viis siitä, mitä se maksaa», sanoi Mary. »Hanki vain niin taitava kuin
voit saada. Muista, että Zoeth-eno on sellaisen tarpeessa.»

Shadrachin ääni vapisi hieman, kun hän vastasi:

»En minä sitä luullakseni unhotakaan. Zoeth ja minä olemme purjehtineet
yhdessä monta vuotta, ja minun pitäisi oikeuden mukaan ensin tulla
hylyksi, jos nyt sellainen tulee kysymykseen. Kaikki käyttämäni rahat
ovat olleet hänen ja loput on uskottu minulle velaksi. Mutta, kas niin,
älkäämme olko pahoillamme, Mary-'Gusta», lisäsi hän toivovammasti. »Ei
meistä kumpikaan vielä kuole. Haalaamme Zoethin taasen kannelle parin
viikon kuluttua puhaltamaan pilliinsä.»

Mutta pian kumminkin selveni kaikille, kapteenillekin, että monta
kertaa pari viikkoa saa kulua, ennenkuin herra Hamilton voi nousta
kannelle jälleen, puhumattakaan pilliin puhaltamisesta. Hän makasi
päiväkausia melkein tajutonna, houraili joskus ja puheli hyvin harvoin
tietämättä nähtävästi ollenkaan, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut.

»Luullakseni hän kumminkin paranee», sanoi lääkäri. »Mutta se tulee
käymään hitaasti.»

Mary ei puhunut enää tuosta kirjeestä, josta Isaiah ei ollut muistanut
mitään varmaa. Hän unhotti sen todellakin kokonaan, kuten kapteeni
Shadrachkin. Zoethin sairauden aiheuttamat huolet ja kaupan hoitaminen
riittivät karkoittamaan kaiken muun heidän mielestään.

Ja sitäpaitsi oli Maryllä omiakin huolia, sellaisia, joita hän ei
voinut ilmaista muille. Crawfordin viimeisen kirjeen saapumisesta oli
kulunut jo kolme viikkoa, tuon kirjeen, jossa Crawford oli kertonut
noista kohtalokkaista keskusteluistaan isänsä kanssa, eikä vieläkään
kuulunut sanaakaan häneltä. Mary ei voinut ymmärtää hänen vaitioloaan.
Turhaan kutsui hän filosofiaansa avukseen koettaessaan ajatella, että
se olikin parasta, ettei hän milloinkaan enää kuulekaan Crawfordista
mitään, parasta, että sellainen rakkaussuhde, joka ei voi loppua
onnellisesti, loppuu heti, parasta, että Crawfordkin suhtautuu
asiaan samoin kuin isäkin, parasta Crawfordillekin sen vuoksi, että
silloin Crawfordin tulevaisuus muodostuu helpoksi ja onnelliseksi.
Mary ajatteli tuota kaikkea, mutta huomasikin sitten hetken kuluttua
arvailevansa, miksi Crawford ei kirjoita, ja kuvittelevansa
kaikenlaisia surkuteltavia tapahtumia, joista hän tunsi olevansa
vastuussa.




XXIII.


Eräänä iltana noin viikon kuluttua herra Hamiltonin äkillisestä
sairastumisesta sattui Mary olemaan yksinään huoneessaan. Hän oli
jälleen lukenut Crawfordin viimeisen kirjeen ja istui nyt tuolissaan
koettaen kuvitella tuota kohtausta Crawfordin kuvauksen mukaan. Hän
koetti kuvitella Edwin Smithiä, tuota miestä, joka, kuten hänen
poikansa oli usein kertonut, täytti tuon pojan jokaisen toivomuksen ja
oli kuin henkilöitynyt ystävällisyys ja rakkaus, mutta joka kumminkin
oli raivonnut ja riehunut kuin hullu senvuoksi, että hänen poikansa
halusi naida hänet, Mary Lathropin.

Hän nousi, aukaisi lipastonsa ylimmäisen laatikon ja haki sieltä
käsiinsä herra Smithin valokuvan, tuon, jossa Smith oli ilman partaa ja
joka oli otettu hänen sairautensa kestäessä. Crawford oli kirjoittanut
ottaneensa tuonkin valokuvan salaa.

»Isän vastenmielisyys valokuvia kohtaan on yhtä voimakas kuin
ennenkin», hän kirjoitti. »Hän tappaisi minut siihen paikkaan, jos hän
vain tietäisi, että olen näpsäyttänyt kuvan hänestä.»

Tuossa valokuvassa olevan miehen kasvot eivät olleet samanlaiset kuin
vanhoissa näytelmäkappaleissa esiintyvien vihaisten ja taipumattomien
vanhempien, joilla oli tapana tehdä poikansa perinnöttömiksi ja
ajaa tyttärensä sokaisevaan lumimyrskyyn senvuoksi, että he olivat
uskaltaneet vastustaa vanhempien järkkymättömiä määräyksiä. Edwin
Smith oli kieltämättä kaunis mies, harmaatukkainen tietystikin ja
voimakaspiirteinen, mutta kumminkin enemmän ystävällisen kuin ankaran
näköinen. Kuten Mary oli sanonutkin nähdessään hänet ensimmäisen
kerran, oli hän sen näköinen kuin hänellä olisi ollut kokemuksia. Tässä
kuvassa hän oli hyvin vakavan, melkeinpä surullisen näköinen, mutta se
johtui ehkä vain hänen viimeisestä sairaudestaan.

Hän katseli juuri kuvaa, kun Isaiahin ääni kuului oven takaa.

»Kuulehan, Mary-'Gusta», kuiskasi Isaiah. »Et suinkaan ole mennyt vielä
nukkumaan, vai mitä? Saanko puhella kanssasi hetkisen?»

»Kyllä, Isaiah», sanoi Mary. »Tulkaa vain sisään.»

Isaiah avasi oven ja tuli huoneeseen. »Minulla ei ole mitään sen
erikoisempaa juteltavaa, tulinpahan vain kertomaan, että Debby T.
luulee huomaavansa, että Zoeth on hieman parempi tänä iltana», hän
sanoi. »Hän sanoi juuri äsken niin ja minä otaksuin, että haluaisit sen
kuulla.»

Debby T:llä tarkoitti Isaiah rouva Atkinsia. Mary ymmärsi.

»Kiitoksia, Isaiah», hän sanoi. »Olen hyvin iloinen kuultuani sen.
Kiitoksia, että kerroitte sen minulle.»

»Hyvä on, Mary-'Gusta. Halloo, kenenkä valokuva tuo on?»

Hän oli huomannut Maryn tuolin käsipuulla olevan valokuvan. Hän otti
sen käteensä ja tarkasteli sitä. Mary kuuli hänen huohottavan. Kun
hän kääntyi katsomaan, huomasi hän Isaiahin tuijottavan kuvaan hyvin
hämmästynein ja kauhistunein ilmein.

»No mutta Isaiah!» hän huudahti. »Mikä teitä vaivaa?»

Isaiah, joka ei kääntänyt katsettaan kuvasta, ojensi kuvan toisella
kädellään kauemmaksi itsestään ja viittasi kiihkeästi siihen toisella
kädellään.

»Jumala meitä kaikkia varjelkoon!» hän huudahti. »Mistä olet tämän
saanut?»

»Minkä? Tuon valokuvanko?»

»Niin! Mistä olet saanut sen? Mistä se on ilmestynyt näkösälle?»

»Olen saanut sen postitse. Mutta miksi niin? Mikä nyt on kysymyksessä?»

Isaiah ei vastannut kumpaankaan kysymykseen. Hän ei näyttänyt kuulleen
muuta kuin ensimmäisen lauseen.

»Saanut sen postitse!» hän toisti. »Mary-'Gusta Lathrop, oletko
koettanut saada selville —. Kuulehan nyt, kuka on lähettänyt sinulle Ed
Farmerin kuvan?»

Mary tuijotti häneen. »Kenen kuvan?» hän kysyi. »Mistä te nyt
oikeastaan puhuttekaan, Isaiah?»

Isaiah toi vielä kerran kuvan lähemmäksi nenäänsä eikä lopettanut
viittaamistaan siihen.

»Kuka on lähettänyt sinulle Ed Farmerin kuvan?» hän toisti. »Mistä,
mistä olet sen saanut? Kerro minulle heti!»

Mary tarkasteli häntä päästä jalkoihin asti.

»En ymmärrä, pitääkö minun lähteä hakemaan Shad-enoa vai lääkäriä»,
hän sanoi hitaasti. »Ellette lakkaa hyppimästä ja lopeta tuota
käsivarsienne heiluttamista, lähden luullakseni hakemaan molempia.
Isaiah Chase, koettakaa nyt käyttäytyä siivosti! Mikä teitä oikeastaan
vaivaakaan?»

Isaiah oli oppinut tottelemaan määräyksiä ollessaan vuosikausia
laivankokkina. Maryn käskyt tekivät tehtävänsä häneen nähden. Hän laski
toisen käsivartensa alas, mutta piti kumminkin valokuvan toisessa
tuijottaen siihen, kuin siinä olisi ollut jotakin kauhistuttavaa lumoa,
joka sekä hurmasi että peloitti häntä samalla kertaa. Mary ei ollut
milloinkaan nähnyt häntä niin kiihkoissaan.

»Ed Farmer!» hän huudahti. »Voi minua, mies-raukkaa, kun en ymmärrä,
miten —. Sano, eikö tämä ole hänen kuvansa, Mary-'Gusta, vai mitä?
Tietysti tämä on! Näenhän sen omilla silmilläni. Herra minua
varjelkoon!»

Mary pudisti päätään. »Ellen olisi varma, että olette täysijärkinen,
Isaiah», hän sanoi, »ryhtyisin epäilemään. Tuo valokuva on lähetetty
minulle Lännestä. Se on muutaman Edwin Smith-nimisen herrasmiehen
kuva, henkilön, jota en ole milloinkaan nähnyt. Olen aivan varma,
ettette tekään ole nähnyt häntä ikinä. Mutta miten maailmassa se pani
teidät käyttäytymään kuin olisitte pakkopaidan tarpeessa, en ymmärrä.
Muistuttaako herra Smith mielestänne jotakin tuntemaanne henkilöä?»

Isaiahin suu aukeni ja jäikin siihen asentoon, kun hän katsoi ensin
valokuvaan ja sitten häneen.

»Ed — Edwin Smith!» hän toisti. »Edwin Smith! En tunne ketään Edwin
Smithiä. Sano nyt vain rehellisesti minulle, Mary-'Gusta, että tuo on
Ed Farmerin valokuva.»

Mary nauroi. »Ei tietystikään ole», hän sanoi. »Kuka tuo Ed Farmer
sitten on?»

Mutta Isaiah ei vastannut. Hän piti nyt valokuvaa hyvin lähellä
nenäänsä, tarkasteli sitä innokkaasti ja mumisi samalla:

»Ellei tämä esitä häntä, on tämä parempi kuva kuin muut ennen
näkemäni», kuului muudan hänen hämmästyttävä huomautuksensa.
»Minusta tuntuu mahdottomalta, että maailmassa voisi olla kahta
niin samannäköistä henkilöä. Ja kumminkin — voin minä nyt nähdä,
että tämän miehen tukka on melkein harmaa sen sijaan, että Edin oli
tummanruskea. Mutta jos tämä mies on Ed, pitäisi hänen olla — annahan
kun minä muistelen — kolmeakymmentä viittä vuotta vanhempi kuin
kolmekymmentäviisi vuotta sitten, ja silloin se lyö yhteen.»

Mary purskahti nauruun.

»Älkäähän nyt särkekö aisoja, Isaiah!» hän sanoi. »Olette aivan
mieletön! Minähän sanoin teille jo, että tuon miehen nimi on Smith.»

Isaiah huokaisi. »Oletko aivan varma siitä?» hän kysyi.

»Tietysti minä olen.»

»Silloin on asia ehkä niin. Mutta jos Ed Farmer olisi elänyt kaikki
nämä vuodet, lyön vetoa, ettei hänestä voitaisi mitenkään ottaa
parempaa valokuvaa kuin tämä on. Nähdessäni sen niin odottamatta
säikähdin kovasti.»

»Mutta kuka tuo Ed Farmer sitten on?» kysyi Mary. Nimi ei ollut
herättänyt hänessä vielä minkäänlaisia muistoja. Mutta nyt puhuessaan
hän sen muistikin. Hänen kasvojensa ilme muuttui.

»Tarkoitatteko —» hän huudahti kiihkeästi. »Isaiah, tarkoitatteko tuota
miestä tuossa vanhassa valokuvassa, jonka löysin enon arkusta niin
kauan aikaa sitten? Tarkoitan tuota, jota sanoitte roistoksi?»

Isaiah, joka yhä tuijotti herra Smithin kuvaan, vastasi innokkaasti:

»Tarkoitan. Tarkoitan juuri häntä. Tämä mies on hyvin hänen näköisensä
tahi hän olisi tämän näköinen, jos hän olisi elänyt näin kauan.»

»Onko hän sitten kuollut?»

»En tiedä. Meistä täällä olevista ei tiedä sitä kukaan. Näin hänet
viimeisen kerran päivää ennen tuota tapahtumaa. Muistan sen kumminkin
yhtä hyvin kuin eilisetkin asiat. Hän tuli konttorista telakkaan,
jossa työskentelin, ja sanoi minulle: 'Isaiah', hän sanoi koputtaen
nyrkillään muutaman tynnyrin pohjaan — muistaakseni teki hän sen
oikealla kädellään, jossa oli tuo koukistunut sormi, joka murskautui
muutaman suolatynnyrin alla eikä milloinkaan enää oiennut — 'Isaiah',
hän sanoi, 'nyt on kaunis päivä.' Ja minä vastasin nopeasti, sillä
pidin hänestä kovasti, kuten muutkin niihin aikoihin. 'On kyllä',
sanoin. 'Tällaisena päivänä voi jokainen mennä lemmittyään tapaamaan.'
En tarkoittanut sillä mitään, ymmärrät kai sen, sanoin sen noin muuten
vain, mutta se näytti kumminkin säpsähdyttävän häntä. Hän katsoi minuun
tiukasti. 'Onko kukaan kertonut sinulle, minne olen menossa?' kysyi
hän minulta tiukasti. 'Eikä ole?' sanoin hänelle. 'Kukapa sen olisi
tehnyt?' Mutta hän ei vastannut, tuijotti vain minuun. Sitten hän
purskahti nauruun ja poistui. En tiennyt silloin, mihin hän oli menossa,
mutta tiedän sen nyt, ja piru hänet vieköön. Ja seuraavana päivänä
poistui hän — ikuisiksi ajoiksi.»

Hän lopetti puheensa. Mary odotti hetkisen ja kysyi sitten tyynesti:
»Poistui minne, Isaiah? Minne hän matkusti?»

Isaiah, joka seisoi pitäen valokuvaa kädessään, säpsähti, kääntyi ja
katsoi häneen.

»Mitä sanoitkaan?» hän kysyi.

»Kysyin vain, minne tuo herra Farmer matkusti.»

»Vai sitäkö? Ah, en tiedä. Hän vain matkusti, siinä kaikki. Älä kysele
minulta enää muuta. Olen luullakseni puhunut jo liiankin paljon.
Kapteeni Shad nylkisi minut elävältä, jos hän tietäisi, että olen
puhunut niin paljon kuin olen. Kuulehan, Mary-'Gusta, et saa sanoa
mitään tästä kummallekaan heistä, et Zoethillekään. Tämä on näetkös
jonkunlainen keskinäinen pieni salaisuus, josta eivät muut tiedä
mitään. Tuo kirottu valokuva sai minut vain puhumaan. No, sitä ei nyt
voida ihmetelläkään. En ole milloinkaan nähnyt kahta niin samannäköistä
ihmistä. Kas niin, kas niin! Hyvää yötä, Mary-'Gusta, hyvää yötä!»

Hän heitti valokuvan lipastolle ja kiiruhti ulos huoneesta. Mary huusi
hänen jälkeensä, mutta hän ei halunnut pysähtyä eikä vastata.

Hänen poistuttuaan otti Mary valokuvan jälleen käteensä, istuutui vielä
kerran tuolilleen ja tutki kuvaa kauan aikaa. Sitten hän nousi, otti
lampun käteensä, poistui huoneestaan ja kulki varpaisillaan kapteeni
Shadin huoneen oven sivu kapeille portaille, jotka veivät ullakolle,
tuonne hänen vanhaan leikkipaikkaansa.

Hänen leikkikalunsa olivat siellä vielä järjestettyinä säännöllisiin
riveihin pitkin seinien vieriä. Rose, Rosette, Minnehaha ja muut nuket
istuivat joko tuoleillaan tahi nukkevaunuissa tahi nojautuivat kapteeni
Shadin merimieskirstuun. Hän ei ollut milloinkaan vienyt niitä pois
näkösiltä. Hänestä tuntui paljon kodikkaammalta, kun hän tiesi niiden
odottavan häntä tuolla vanhassa paikassa, vaikka hän ei aikonutkaan
leikkiä niillä enää milloinkaan. Lähtiessään kouluun oli hän peittänyt
ne lakanalla suojellakseen niitä tomulta, mutta nyt hän oli ottanut
lakanan pois ja tomuutti nukkensa joka toinen aamu ennen kauppaan
lähtöään. Kuten Shadrach sanoikin, ei kukaan muu kuin Mary olisi ikinä
tullut ajatelleeksikaan sellaista. Mutta sen hän teki senvuoksi, että
hän oli Mary-'Gusta.

Nuket eivät kiinnittäneet kumminkaan hänen mieltään nyt. Hän hiipi
varpaisillaan ullakon poikki varoen sellaisia palkkeja, jotka narisivat
enimmän, ja aukaisi tuon vanhan arkun kannen, jonka hän oli avannut
ensimmäisen kerran eräänä lauantaina iltapäivällä noin kymmenen vuotta
sitten. Hän löysi kannen alapuolella olevan taskun, aukaisi sen ja
työnsi kätensä sinne. Hall ja Kumppanin osakkaista otettu valokuva oli
vieläkin siellä, sillä hän tunsi koskettavansa siihen kädellään.

Hän vetäisi sen sieltä pois, sulki taskun ja sitten arkun ja hiipi
varpaisillaan jälleen portaita alas huoneeseensa. Hän sulki oven,
vieläpä lukitsikin sen, jota hän ei ollut tehnyt milloinkaan ennen
elämässään, ja sijoitti arkusta ottamansa valokuvan tuon toisen
viereen, jonka Crawford oli lähettänyt, voidakseen verrata niitä
toisiinsa.

Ja katsoessaan noita molempia valokuvia lakkasi hän ihmettelemästä
Isaiahin kummallista käytöstä. Hän ei kummastellut enää ollenkaan,
että Isaiah nähtyään herra Smithin samannäköisyyden hämmästyi,
eikä ihmetellyt Isaiahin epäilyäkään, kun Isaiah ei ollut tahtonut
uskoa, että kuva on otettu kokonaan toisesta henkilöstä eikä tuosta
salaperäisestä Ed Farmerista. Sillä tuossa vanhassa kellastuneessa
valokuvassa, joka oli otettu »Hall ja Kumppanista, Kalojen
Tukkukaupasta», oli Edgar S. Farmer ja tuossa Crawfordin lähettämässä
oli Edwin Smith. Mutta vaikka Edgar S. Farmer olikin nuori mies ja Edwin
Smith jo yli viidenkymmenen viiden, olivat he melkein samannäköiset.
Joka kerta kun Mary oli nähnyt herra Smithin valokuvan, oli hänestä
tuntunut aivan varmalta, että hän jolloinkin oli nähnyt miehenkin
elävänä. Tässä oli nyt selitys tuohon luuloon — tämä tuossa toisessa
valokuvassa oleva mies. Ainoa erotus oli erotus iässä. Edwin Smithin
nenä oli aivan samanlainen kuin Edgar Farmerinkin ja leuka ja silmät
myöskin. Ja Isaiahhan oli juuri äsken sanonut, että Edgar Farmerilla
oli oikeassa kädessään koukistunut sormi, joka oli tullut sellaiseksi
murskauduttuaan suolatynnyrin alla. Mary muisti Crawfordin kertoneen
hänelle, että Crawfordin isällä on oikeassa kädessään myöskin sormi,
joka oli loukkautunut kaivoksessa jo monta vuotta ennen Crawfordin
syntymistä.

Sellainen ei voi tietenkään olla mahdollista — ei mitenkään — mutta
kumminkin. — Ah, mitähän se tarkoittikaan?




XXIV.


Toisen varastohuoneen takana keittiön yläpuolella olevassa omassa
huoneessaan istui Isaiah lukien paikallislehteä ennen nukkumaan
menoaan. Hänellä oli sellainen tapa, jota kapteeni Shadrach oli
suuresti kunnioittavinaan. »Paras tapa maailmassa, Isaiah», sanoi hän.
»Nukkuminen tekee jokaiselle hyvää enkä tiedä parempaa unilääkettä kuin
South Harnissin uutisten lukeminen on.»

Emme tiedä ollenkaan, ansaitsiko Isaiah tuollaista moitetta vai ei. Hän
luki nyt kumminkin parhaillaan tuota lehteä, kun hän säpsähti kovasti
kuullessaan oveen koputettavan.

»Kuka — kuka siellä on?» hän änkytti.

»Mary vain», kuuli hän äänen kuiskaavan oven takaa. »Haluan puhella
kanssanne, Isaiah. Ette suinkaan ole mennyt vielä nukkumaan, ettehän?»

Isaiah pani vastahakoisesti lehden syrjään. »En», hän vastasi. »En ole
vielä vuoteessa. Mikä nyt on hätänä? Ei suinkaan Zoeth ole huonontunut,
vai mitä?»

»Päästäkää minut sisään, että voin kertoa.»

»Tule vain. Ovi ei ole lukossa.»

Mary tuli huoneeseen. Hän oli hyvin totinen ja vakava.

»Miksi Herran nimessä», aloitti Isaiah, »sinä vaeltelet huoneesta
huoneeseen tähän aikaan yöstä?»

»Hsh, Isaiah, teidän on kerrottava minulle kaikki nyt. Ei kannata
sanoa, ettette halua, sillä teidän on pakko. Kuka tuo Edgar Farmer on
ja mitä vääryyttä hän teki enoilleni?»

Isaiah ei sanonut mitään eikä koettanutkaan vastata. Sen sijaan
tuijotti hän Maryyn niin syyllisen, hämmästyneen, pelästyneen ja
säikähtyneen näköisenä, että muulloin milloin tahansa Mary olisi
purskahtanut nauruun. Mutta nyt ei hänellä kumminkaan ollut halua
ollenkaan sellaiseen.

»Niin, niin!» sanoi Mary kärsimättömästi. »Tarkoitan, mitä sanon.
Haluan, että kerrotte minulle tuosta Edgar Farmerista.»

»Mutta, Mary-'Gusta, minähän kerroin sinulle jo, että —»

»Kerroitte minulle niin vähän ja nyt haluan kuulla loput. Jokainen
muu perheemme jäsen tietää sen, ja on jo aika, että minäkin saan sen
kuulla. En ole mikään lapsi enää. Kertokaa nyt minulle koko juttu,
Isaiah.»

»Enkä kerro! Voi, Herra paratkoon, tämän siitä nyt sain, kun kerroin
enemmän kuin minun olisi pitänyt! Mutta miten olisinkaan voinut olla
puhumatta nähtyäni tuon valokuvan? Minulla on aina sellainen huono
onni! Ei kukaan muu kuin minä olisikaan saanut sellaista kirottua
onnea osakseen, että tuo kuva olisi pistetty hänen nenänsä eteen aivan
odottamatta. Juuri niin kävi silloinkin, kun löysit tuon toisen vuosia
sitten ullakolta. Jouduin silloinkin välikäteen. Niin käy aina! Mutta
nyt en aiokaan kertoa sinulle mitään.»

»Aiottepahan! Teidän pitää kertoa minulle kaikki.»

»Enkä kerro!»

»No hyvä sitten. Silloin menen suoraan Shad-enon luokse.»

»Kenenkä? Kapteeni Shadinko? Herra siunatkoon! Mene vain hänen
luokseen, niin saat kuulla, mitä hän sanoo. Mene vain! Hän sulkisi
suunsa lujempaan kuin simpukka kuorensa matalassa vedessä ja syöttäisi
sinulle sitäpaitsi pajunköyttä. Mene vain kyselemään kapteeni Shadilta
Ed Farmerista! Voi minun sieluani! Koeta vain sitä keinoa! Älä nyt ole
mieletön, Mary-'Gusta.»

»En olekaan mieletön, Isaiah. Jos menen Shad-enon luo, kerron hänelle,
että juuri teiltä olen saanut kuulla tuosta Ed Farmer-nimisestä
henkilöstä, ja ilmoitan saaneeni teiltä selville, että häneen liittyy
joku hirveä salaisuus ja —»

»Hsh! Vaikene nyt jo, Herran nimessä! Mary-'Gusta, älä puhu niin! Jos
kerrot sen kapteeni Shadille, niin hän — en tiedä, mitä hän silloin
tekeekään minulle. Jos hän saa kuulla, että olen kertonut sinulle Ed
Farmerista, luulen, että hän silloin melkein tappaa minut, mies-paran.»

»No niin, saatte pian tietää, mitä hän tekee teille, sillä jollette
kerro minulle koko juttua, menen varmasti hänen luokseen.»

»No mutta, Mary-'Gusta!»

»Menen varmasti. Ja ellei hän halua kertoa, menen jonkun muun luokse,
joka ei kuulu perheeseemme, tuomari Baxterin luokse esimerkiksi. Jos
kysyn häneltä, kertoo hän minulle varmasti. Nyt, Isaiah, pitää teidän
kertoa. Ja jos kerrotte minulle koko jutun rehellisesti ja suoraan,
salaamatta mitään, lupaan, etten sano mitään Shad- enkä Zoeth-enolle.
He eivät saa milloinkaan tietää, kuka minulle on kertonut.»

Isaiah väänteli käsiään. Koko ajan, kun hän oli ollut kokkina
tuossa rannalla sijaitsevassa valkoisessa talossa, oli hänen
velvollisuuksiinsa kuulunut Edgar Farmerin nimen ja tuohon nimeen
liittyvän tapauksen salaaminen. Kun kapteeni Shad oli ottanut
hänet palvelukseensa tähän nykyiseen toimeen, oli kapteeni kovasti
varoittanut häntä, ettei hän milloinkaan saa lausua tuota nimeä
eikä puhua noista sen aikaisista tapahtumista mitään. Ja sitten
kuin pienestä Mary Lathropista oli tullut perheen vakituinen ja
vaikutusvaltainen henkilö, uudisti hän tuon varoituksensa. »Hän ei
ole saapa sitä milloinkaan tietää, jos vain voimme sen estää», sanoi
Shadrach vakavasti. »Tunnet Zoethin ja hänen tunteensa. Hänen vuokseen,
ellei minkään muun, ei meistä kukaan saa vihjaista sinnepäinkään, että
Mary rupeaa epäilemään. Luullakseni saa hän sen kumminkin tietää sitten
kuin hän vanhenee, sillä otaksuttavasti kertoo sen joku ystävällinen
sielu tästä kaupungista hänelle, piru sellaiset vieköön, mutta me
emme ainakaan kerro hänelle, ja jos sinä, Isaiah Chase, ilmaiset sen
hänelle, heitän sinut laivasta mereen.»

Ja nyt kaikkien näiden tietämättömyyden vuosien kuluttua, joiden
kuluessa ei tuota odotettua ollutkaan tapahtunut, koska eivät
kaupungissa kulkevat juorut olleet paljastaneet salaisuutta Marylle,
tuli hän tänne vaatimaan, että hän, Isaiah Chase, kertoisi sen
hänelle, ja uhkaamaan, että hän muussa tapauksessa menee ilmoittamaan
kapteeni Shadille, kuka hänet on vienyt jäljille. Ei voida senvuoksi
ihmetelläkään, että kokki ja stuuartti väänteli käsiään, koska tuo
mereen heittäminen näytti niin uhkaavalta.

Vaikka Mary olikin vakavasti päättänyt ottavansa selvän koko
totuudesta, jota hän alkoi uskoa hyvin merkitykselliseksi
tulevaisuudelleen, ei hän kumminkaan voinut olla säälimättä Isaiahia.

»No, no, Isaiah», hän sanoi, »älkää nyt olko noin surkean näköinen.
Siinä ei ole mitään niin hirmuista. Oletteko luvannut, oletteko antanut
sananne, ettette kerro? Jos olette, en halua pakottaa teitä rikkomaan
lupaustanne. Menen siinä tapauksessa joko tuomari Baxterin tahi
Shad-enon luokse. Silloin on minun kyllä pakko kertoa heille, miten
olen saanut sen selville, nimittäin sen vähän, minkä tiedän.»

Oli aivan selvää, ettei Isaiah pitänyt tuosta uhkauksesta mennä
kapteenin luokse. Hänen vastahakoisuutensa tuntui nyt rupeavan
ensimmäisen kerran järkkymään.

»En muista, olenko sellaista milloinkaan luvannutkaan», hän myönsi.
»En lupaa tavallisesti ikinä mitään. Kapteeni Shad käski vain minua
vaikenemaan ja —»

»Niin, niin, tietysti on hän sen tehnyt, mutta nyt rupean minä
antamaan teille määräyksiä. Ja minä lupaan teille, Isaiah, että jos
sellainen milloinkaan osoittautuu tarpeelliseksi, suojelen teitä
Shad-enon vihalta. Voitte siis huolehtimatta kertoa.»

Isaiah istuutui vuoteensa reunalle ja pyyhki hikeä otsaltaan.

»Ah, Jumalani!» hän vaikeroi. »Toivon, että suuni olisi ommeltu kiinni,
ennenkuin rupesin puhumaan sanaakaan koko asiasta... Mutta — mutta...
no niin», lisäsi hän toivottomasti, »mitä sitten oikeastaan haluat
tietää?»

»Haluan tietää kaikki. Aloittakaa alusta ja kertokaa minulle, kuka tuo
Edgar Farmer oli.»

Isaiah tömisytti lattiaan jaloillaan, joissa oli tohvelit, ja aloitti
sitten:

»Hän tuli alussa tuolta Cape Annin puolelta luoksemme», hän sanoi.
»Muut liikkeen osakkaat olivat cape-codilaisia, mutta ei hän. Hän
oli kumminkin ollut kalastajana ja tunsi kaikki kalastusta koskevat
asiat, ja silloin kun liike perustettiin, tarvittiin ylimääräistä
konttoristia, jolloin hän haki virkaa ja saikin sen. Niitä oli kolme,
jotka omistivat Hall ja Kumppanin liikkeen aluksi, ja he olivat kaikki
nuoria miehiä vielä sen lisäksi. Isäpuolesi, kapteeni Marcellus Hall,
oli liikkeen johtaja, herra Zoeth oli toinen osakas ja kapteeni
Shadrach kolmas. Vasta kolmen tahi neljän vuoden kuluttua otettiin Ed
Farmerkin osakkaaksi liikkeeseen. Hän oli niin reipas ja kätevä, että
he antoivat hänelle osan ja ottivat hänet toverikseen.

Kaikki pitivätkin hänestä. Hän oli noita muita nuorempikin ja
sitäpaitsi hyvin kaunis mies, jonka olennossa oli jotakin sellaista,
mikä miellytti muita. Liikettä hoidettiin jotenkin seuraavaan tapaan:
Isäpuolesi, kapteeni Marcellus, ja kapteeni Shad suorittivat kaiken
ulkopuolisen työn, komentelivat miehiä — meillä oli paljon sellaisia
siihen aikaan telakassamme, jossa oli aina kuunareita sekä purkamassa
lastiaan että ottamassa sellaista, miehet pyörittivät tynnyreitä —.
Niin, Hall ja Kumppanin kauppa ja telakka olivat siihen aikaan tämän
eteläisen rannikon rikkaimmat liikepaikat. Voit kysyä kaikilta, jotka
muistavat sen ajan, ja he sanovat sinulle samaa.

Niin, kapteeni Marcellus ja kapteeni Shad olivat jonkunlaisia
päällysmiehiä ulkotöissä, kuten jo sanoinkin, ja Zoeth oli jonkunlainen
liikepäällikkö, joka osteli tarpeita ja maksoi ne, hankki rahoja ja
teki muuta sellaista. Ed — Edgar Farmer oli taasen konttoripäällikkö,
joka piti huolta kirjoista, varastosta, pankkitilistä ja niin edespäin.
Marcellus, Zoeth ja kapteeni Shad olivat vanhoja tovereita menneiltä
ajoilta. He olivat kuin veljeksiä, olivat aina olleet, mutta ei
kulunut pitkää aikaa, kun he jo katsoivat Farmerinkin samaan joukkoon
kuuluvaksi. Hän oli sellainen, ettei häntä voitu mitenkään syrjäyttää.

Kun rupean puhumaan Hall ja Kumppanin liikkeestä, voisin puhua siitä
kuukauden yhtämittaa. Nuo ajat olivat South Harnissin ja kalakaupan
suuruuden aikoja. Olen nähnyt monena lauantai-aamuna makrillikauden
kuluessa usein neljäkymmentäkin miestä maissa samalla kertaa. Heillä
oli rahoja taskuissaan ja hatut olivat takaraivolla, kun he hakivat
huvituksia tahi hieroivat riitaa, miten aina milloinkin sattui.
Kapteeni Marcellusta ja hänen tovereitaan pelättiin ja kunnioitettiin,
vaikka he eivät ottaneetkaan palvelukseensa juuri muita kuin poikasia.
Mutta nuo pojat olivat silti tarmokkaita miehiä, sen saat varmasti
uskoa, ja heillä oli joka miehellä majavannahkalakki päässään, kun
he menivät kirkkoon sunnuntaisin. Usko tahi ole uskomatta, mutta
minullakin oli silloin sellainen, muistan sen nyt, kun niistä tuli
puhe. Oli varmasti! Siinä oli jonkunlaiset hyvin kuperat lierit ja —»

»Älkää nyt välittäkö tuosta lakista, Isaiah», keskeytti Mary. »Kertokaa
minulle vain tuosta herra Farmerista.»

Isaiah näytti loukkautuvan. »Minähän kerronkin sinulle, vai mitä?» hän
kysyi vihaisesti. »Enkö kerro sinulle niin nopeasti kuin suinkin?»

»Ehkä. Emme rupea nyt väittelemään siitä. Jatkakaa nyt vain.»

»Kyllä, kyllä, mutta missä minä nyt taasen olinkaan? Olet ohjannut
minut pois suunnastani.»

»Kerroitte minulle viimeksi, mitä herra Farmer teki liikkeessä.»

»Mitäkö hän teki? Sinun pitäisi paremminkin kysyä, mitä hän ei tehnyt.
Tuo roisto! Hän tuhosi koko liikkeen ja karkasi sitten tiehensä
Marcelluksen sisaren kanssa.»

»Marcelluksenko sisaren? Isäpuoleniko sisaren kanssa? En ole
milloinkaan tiennyt, että hänellä on sellaista ollutkaan. Oletteko
varma, että hänellä oli sisar?»

»Olenko varma! Millaista puhetta tuo nyt taasen on? Olen tietysti
varma! Hän oli Marcellusta nuorempi ja kaunis — kuuletko, hyvin kaunis.
Kaikki sanoivat, että hänen kokkakoristeensä ulkopuoli on melkein
vertaa vailla, mutta sen sisäpuoli oli jollakin tavoin lahonut, kuten
ehkä sanoisit. Hän nauroi, puhui ja lörpötteli, ja Ed Farmer oli
mennä nenälleen tiskin yli tuolla konttorissa katsoessaan häneen.
Farmer oli aivan hurmautunut häneen eikä voinut muuta, kuin katsoa.
Näin sen lukemattomia kertoja. Se meni jo niin pitkälle, että ihmiset
alkoivat jo juorutakin siitä hieman. Marcellus ei ollut kumminkaan
siitä tietääkseenkään, sillä hän jumaloi tuota tyttöä ja kunnioitti
häntä kuin mitäkin epäjumalaa, niin sanoakseni. Eikä kapteeni Shadkaan
halunnut sanoa mitään, koska hän on aina vihannut juoruamista ja
valehtelijoita, mutta olen kumminkin aina ollut sitä mieltä, että hän
silloin hieman epäili ja oli huolissaan. Ja mitä taasen Zoeth-raukkaan
tulee, niin hänen laisensa miehet epäilevät aina viimeksi. Ja Zoeth oli
silloin yhtä viaton kuin nytkin, ja yhtä hyväkin.

Ja sitten eräänä päivänä se tuli ilmi, kaatui niskaamme kuin isomasto
myrskyssä. Ei, kun ajattelen tarkemmin, emme sentään saaneet tietää
kaikkea heti. Saimme kuulla vain alun, mutta emme loppua. Lopun saimme
tietää vasta vähitellen, ja se muuttui yhä pahemmaksi päivä päivältä.
Muistan sen yhtä hyvin kuin se olisi tapahtunut eilen. Marcellus
ja Shadrach menivät konttoriin tarkastamaan kirjoja ja laskemaan
samalla yhteen paperipalasille asian muuttuessa yhä vain pahemmaksi.
Koko kaupunki puhui siitä. Zoeth-raukka makasi vuoteessaan kotonaan
järjettömänä, houraillen, rukoillen ja pyytäen, etteivät toverit
ryhtyisi ajamaan niitä takaa, vaan antaisivat heidän livistää hänen
vuokseen. Muistan lääkärin tulon ja —»

Marystä alkoi myöskin tuntua siltä, että hänkin on vaarassa tulla
mielipuoleksi. Kuunnellessaan kiihkeästi kertomusta, rupesi hän
aavistamaan jotakin, hänen epäluulonsa lisäytyivät ja lopulta hän
hermostui kokonaan Isaiahin jatkaessa kertomustaan.

»Odottakaahan nyt hieman, Isaiah!» hän pyysi. »En ymmärrä. Mitä silloin
tapahtui?»

Isaiah katsoi häneen hämmästyneenä ja kärsimättömästi.

»Enkö ole kertonut sitä sinulle?» hän tiuskaisi lyhyesti. »Kerroinhan
sen sinulle juuri. Tuo Ed Farmer pakeni vieden mukanaan kaikki Hall
ja Kumppanin rahat, jotka hän vain oli onnistunut kokoamaan. Saatiin
selville, että hän oli varastanut ja keinotellut vuosikausia. Liikkeen
on kiittäminen vararikostaan ainoastaan häntä, tuota kirottua varasta,
häntä ja hänen varkauksiaan. Eikö siinä ole jo kylliksi yhdeksi
tapahtumaksi, haluaisin sen tietää? Mutta siinä ei ollut vielä kaikki,
sillä pahin on minulla vielä kertomatta.»

Hän keskeytti odottaen selvästi, että Mary sanoisi jotakin. Mary istui
etukumarassa ja katsoi Isaiahta silmiin, mutta ei puhunut mitään.
Isaiah, joka Maryn kasvojen ilmeestä oli huomaavinaan, että hän
kertomuksellaan oli saanut aikaan sellaisen vaikutelman, jota hän oli
tarkoittanutkin, jatkoi:

»Ei, se ei ollut kumminkaan vielä pahinta. Sinä ja minä ajattelisimme
ehkä, että ropojemme menettäminen on pahinta kaikista, mutta Marcellus
ja Shadrach eivät ajatelleet niin. Marcellus oli melkein murtunut
itsekin, sillä hän ei rakastanut maailmassa mitään niin paljon kuin
tuota sisartaan, mutta kun hän ja kapteeni ajattelivat Zoeth-raukkaa,
eivät he voineetkaan ajatella sitten muuta. Shadrach oli pitänyt
hänestä ja Marcellus oli rakastanut häntä, mutta Zoeth oli kumartunut
maahan asti ja kunnioittanut maatakin, jolla hän käveli. Mitä ikinä
maailmassa hän vain halusikaan, sai hän sen, jos vain Zoeth kykeni sen
hänelle hankkimaan. Hän koetti huvittaa tyttöä ja hemmoitteli häntä
kuin pientä lasta tahtomatta muuta palkakseen kuin jonkun hyväilyn
silloin tällöin, samanlaisen kuin sinä annat joskus jollekin koiralle.
Mutta sitten hän pakenikin tuon varkaan kanssa! Emme —»

Mary keskeytti jälleen. »Odottakaahan nyt, Isaiah!» hän huudahti.
»Sanoinhan teille jo, etten ymmärrä. Sanoitte, että kapteeni Hallin
sisar pakeni herra Farmerin kanssa, mutta —»

»Varmasti hän pakeni tuon roiston kanssa, eikä kukaan ihminen ole heitä
sen jälkeen nähnyt. Senvuoksi —»

»No, no, pysähtykäähän nyt! En ymmärrä, miksi tuo uutinen järkytti niin
kovasti Zoeth-enoa. Miksi hän huvitti ja hemmoitteli tuota naista?
Rakastiko Zoeth-eno häntä?»

Isaiah tuijotti häneen hyvin hämmästyneenä.

»Rakastiko hän häntä!» hän toisti. »Tietysti hän rakasti. Miksi hän ei
olisi rakastanut? Eikö hän ollut Zoethin vaimo?»

Kertomuksen aiheuttamaa vaikutelmaa ei voitu enää epäilläkään. Väri
pakeni hitaasti Maryn poskista.

»Hänen vaimonsako?» hän toisti hitaasti.

»Niin juuri. He olivat jo olleet naimisissa melkein viisi vuotta. Enkö
kertonut sitä sinulle? Hän oli kyllä paljon nuorempi Zoethia, mutta —»

»Odottakaahan nyt! Muistatteko hänen ristimänimeään?»

»Muistanko? Enkö ilmoittanut sinulle sitäkään? No, tämäpä nyt vasta on
hullunkurista! Hänen nimensä oli Patience — Patience Hall.»

Viimeiset epäilyksetkin haihtuivat nyt. Mary muisti hyvin selvästi
muutaman Crawfordin lauseen: »Huomasin aluksi hänen nimensä
hautapatsaassa, ja se teki kummallisen vaikutuksen minuun, koska se oli
niin omituinen ja vanhanaikainen — 'Patience, Edwin Smithin vaimo'.»

Tämän jälkeen ei hän enää juuri kuunnellutkaan Isaiahin kertomusta.
Katkonaisia lauseita kantautui silloin tällöin hänen korviinsa. Isaiah
kertoi, ettei pakolaisia koetettukaan ajaa takaa, koska Zoeth rukoili
ja pyysi, että koetettaisiin karttaa kaikkia mahdollisia yleisiä
häväistysjuttuja.

»He matkustivat jonnekin tuonne länteen», sanoi Isaiah. »Sitä voitiin
ainakin epäillä, koska muudan Orhamista kotoisin oleva mies, joka tunsi
Farmerin, oli nähnyt heidät Chicagoon menevässä junassa. Kaikki muut
paitsi Marcellus ja enosi, Mary-'Gusta, olisivat usuttaneet sheriffin
heidän jälkeensä ja tuotattaneet heidät takaisin tänne ja pakottaneet
tuon Farmer-roiston luovuttamaan takaisin kaikki varastamansa rahat.
Luulen kumminkin, ettei hänellä ollut enää niitä paljonkaan jäljellä,
sillä hän oli tuhlannut luullakseni suurimman osan niistä keinotteluun,
mutta hänellä oli kumminkin vielä jotakin, jonka he olisivat voineet
saada takaisin. Mutta ei, koska Zoeth sanoi: 'Älkää ajako heitä takaa!
Hänen ja minunkin vuokseni älkää tehkö häpeää suuremmaksi kuin se jo
on.' Zoeth oli silloin samanlainen kuin nytkin, ja jos olisit kuullut
hänen puhuvan, olisit voinut luulla syyn olleen hänessä. Hän ei sanonut
pahaa sanaakaan vaimostaan silloin eikä sen jälkeenkään. Enosi Zoeth
Hamilton on äärettömän hyvä mies, Mary-'Gusta. Minä sanonkin häntä
pyhimykseksi.»

Hän kertoi sitten, miten Marcellus ja Shadrach olivat taistelleet
voidakseen pelastaa liikkeen, ja ilmoitti, miten he jonkun aikaa olivat
ponnistelleet entisen toverinsa tekemää velkataakkaa vastaan siinä
kumminkaan onnistumatta.

»Marcellus kaatui liikkeen mukana, niin sanoaksemme», jatkoi Isaiah.
»Menetettyään sisarensa ja varansa ei hänestä milloinkaan enää tullut
samaa miestä kuin hän oli ollut ennen, vaikka hän ansaitsikin sitten
melkoisesti rahaa toisilla keinoilla. Hän ja kapteeni Shadrach lähtivät
merille jälleen ja jonkun ajan kuluttua lähdin minäkin heidän mukaansa.
Sitten kuin Zoeth-raukka pääsi jälleen jaloilleen, mikä vei melkoisesti
aikaa, perusti hän pienen kaupan, joka pian, sitten kuin kapteeni
Shad yhtyi häneen, muuttui Hamilton ja Kumppanin liikkeeksi, tuoksi
samaksi, joka on vieläkin olemassa. Ja kun Shadrach tuli, tulin minäkin
ja rupesin heidän kokikseen ja stuuartikseen. Mutta tuosta päivästä
aina tähän päivään saakka ei tässä talossa ole mainittu milloinkaan
kahta nimeä, nimittäin Patience Hallin ja Ed Farmerin. Ymmärrät kai
nyt, Mary-'Gusta, miksi säikähdin luullessani tuota valokuvaa hänen
kuvakseen? No mutta, minne aiot lähteä?»

Mary oli noussut tuoliltaan, ottanut lampun käteensä ja oli nyt menossa
ovelle.

»Menen huoneeseeni», hän sanoi. »Hyvää yötä, Isaiah.»

»Miksi sinun juuri nyt pitää lähteä? Voin kertoa sinulle paljon
enemmän erikoiskohtia, jos vain haluat kuunnella. Nyt kun olen kertonut
näin paljon, voin kertoa loputkin. Jos minut heitetään mereen tämän
kertomuksen vuoksi, voin yhtä hyvin syöksyä sinne komeasti kuin
nolosti. Jos sinulla on jotakin kysyttävää, niin anna vain kuulua. En
välitä ollenkaan, vaikka kyseletkin», lisäsi hän rauhattomasti.

Mutta Mary pudisti päätään. Hän ei edes kääntynyt katsomaankaan
Isaiahta.

»Ehkä teen nuo kysymykset jolloinkin toiste», sanoi hän, »enkä nyt.
Kiitoksia kumminkin, että kerroitte minulle niin paljon. Hyvää yötä.»

Päästyään oman huoneensa yksinäisyyteen istuutui hän vieläkin
miettimään. Kaikki oli kumminkin tarpeeksi selvää nyt. Arvoituksen
kaikki osat sopivat nyt yhteen. Kun oli saatu todistetuksi, että
Edwin Smith oli Edgar Farmer, voitiin kaikki selittää. Marystä oli
tuntunutkin omituiselta tuo herra Smithin vastenmielisyys Itää kohtaan
ja hänen kieltonsa tulla poikansa tutkintoon, mutta nyt ei hänestä
tuntunut ollenkaan kummalliselta, että Edgar Farmer, tuo kavaltaja,
tunsi tuollaista vastenmielisyyttä tahi kieltäytyi lähtemästä
seuduille, jossa hänet ehkä voitaisiin tuntea näiden monien vuosienkin
kuluttua. Ei sekään ollut enää ollenkaan omituista, että hän inhosi
valokuvaamista. Ja tuo ei varmastikaan ollut lainkaan ihmeteltävää,
että hän käyttäytyi, kuten hän teki, silloin kun hänen poikansa
ilmoitti hänelle aikovansa mennä naimisiin hänen, Mary Lathropin,
kanssa, joka on erään hänen entisen toverinsa ja uhrinsa tytärpuoli ja
noiden toisten ottotytär ja holhokki.

Miten kauheasti hän oli mahtanutkaan säikähtyä ja hämmästyä kuultuaan
Crawfordin ilmoituksen! Kuollut menneisyys, jonka hän epäilemättä oli
luullut tulleen haudatuksi ikuisiksi ajoiksi, oli noussut haudastaan
kuulustelemaan häntä. Hänen ainoa poikansa, jota hän jumaloi, joka piti
häntä kunnon miehenä ja jonka rakkaus ja kunnioitus merkitsivät hänelle
enemmän kuin koko maailma, pyytää häneltä lupaa saada mennä naimisiin
sen miehen holhokin kanssa, jolle hän on tehnyt enemmän vääryyttä kuin
voidaan anteeksi antaa, pyytää saada naida hänet ja ilmoittaa samalla,
että hän tulee sen kumminkin tekemään kaikissa tapauksissa. Ja tuota
salaisuutta, jota hän oli säilyttänyt niin huolellisesti ja jonka
hän oli salannut pojaltaan ja koko muultakin maailmalta sellaisella
äärettömällä tuskalla, uhattiin äkkiä huutaa ääneen kaduilla kaikille,
hänen pojalleenkin. Marya värisytti, kun hän totesi, miltä miehestä
olikaan mahtanut tuntua. Sen oli täytynyt näyttää hänestä kuin kostavan
kohtalon leppymättömältä sormelta. Ei voida ollenkaan ihmetelläkään,
että hän aluksi luuli sitä vain jonkinlaiseksi sattumaksi tahi
yhdenmukaisuudeksi, eikä kummastella sitäkään, että hän kysyi, onko
Zoeth Hamilton lähettänyt Crawfordin hänen luokseen ja mitä Zoeth
Hamilton oli sanonut.

Se oli hirveätä ja surkeatakin. Mary tunsi säälivänsä Edwin Smithiä eli
Edgar Farmeria, vaikka hän tiesikin, että kosto, joka oli saavuttanut
hänet, oli ansaittua.

Niin, hän sääli miestä, mutta nyt hän voi kumminkin sääliä niin vähän
toisia, koska hän kaipasi itsekin paljon sääliä. Kun hän minuutin
minuutin jälkeen istui siinä ajattelemassa tätä vaikeata asiaa samoin
kuin pieni Mary-'Gustakin oli tavallisesti ajatellut omia mitättömiä
vaikeuksiaan, rupesi hän yhä selvemmin ymmärtämään velvollisuutensa.
Edgar Farmerin salaisuutta ei saa paljastaa. Crawfordin vuoksi on
se säilytettävä. Hänen ei tarvitse saada tietää, ettei tuo isä,
jota hän oli kunnioittanut ja rakastanut koko ikänsä, ansaitsekaan
hänen kunnioitustaan eikä rakkauttaan. Eikä hän saa ilmaista tätä
enoilleenkaan. Tuota vanhaa luurankoa ei saa kaivaa esille haudastaan.
Hänen Zoeth-enonsa oli kertonut hänelle muutamia viikkoja sitten, että
hän on oppimaisillaan unhottamisen taidon, tahi ellei hän opi sitä,
oppii hän ainakin sovinnollisemmaksi. Mary ei ollut ymmärtänyt häntä
silloin, mutta nyt hän ymmärsi. Jos Zoeth-eno saisi kuulla, että Edgar
Farmer elää, ja huomaisi, että hänen poikansa —. Ah, ei, hän ei saa
kuulla sitä milloinkaan! Koska hän oli sairas ja tuli luultavasti
olemaankin hyvin heikko koko loppuikänsä, voisi tuollainen järkytys
tappaa hänet. Mutta kumminkin saa hän sen ehkä tietää ennemmin tahi
myöhemmin, ellei salaisuus jää paljastamatta.

Mary ymmärsi selvästi, että hänen velvollisuutensa on säilyttää tuo
salaisuus salaisuutena yhä edelleenkin. Hän voi kyllä ehkä ruveta
kapinoimaan, hänestä voi ehkä tuntua väärältä ja julmalta, että hän
uhraa elämänsä noiden toisten vuoksi, mutta sellainen oli nyt kerta
kaikkiaan hänen velvollisuutensa. Koska hän rakasti Crawfordia — ja
hän tunsi rakastavansa häntä nyt niin äärettömästi, ettei maailmassa
milloinkaan tulisi olemaan hänelle toista rakkautta — oli hänen
luovuttava hänestä ja lopetettava tämä suhde heti. Jos hän menettelee
niin, ei Crawfordin silloin tarvitse kuulla isänsä rikoksesta mitään,
tuo muuten niin välttämätön riita ei uudistu ja hänen uransa ja
tulevaisuutensa ovat silloin varmat. Ja Maryn enotkin ovat onnellisia,
kun ei tuota luurankoa liikuteta.

Niin, juuri niin on hänen meneteltävä, vaikka se tuntuukin niin
vaikealta. Filosofia ei auttanut tässä ollenkaan. Hän oli koettanut
sanoa itselleen silloin kun hän oli lopettanut koulunsa, että hän
silloin lopettaa myös rakkaussuhteensa. Hän oli koettanut sanoa sen
Crawfordillekin, mutta hän oli ollut heikko, koska hän oli kumminkin
toivonut. Hän oli ymmärtänyt, että hänen pitää nyt ja ehkäpä vielä
vuosikausiakin työskennellä noiden vanhusten kanssa, jotka olivat
olleet hänelle isän ja äidinkin asemassa, mutta Crawford oli sanonut
odottavansa häntä, ja jonakin päivänä — ehkä —

Mutta nyt hän tiesi, ettei siinä ollut mitään ehkää. Hän ei saa ottaa
enää vastaan kirjeitä Crawfordilta eikä hän saa tavata Crawfordia enää
milloinkaan. Hänen pitää erota Crawfordista kokonaan ja lopullisesti.
Eikä siihen ollut muuta kuin yksi ainoa keino olemassa. Crawford oli
sanonut monta kertaa, että ainoastaan Maryn ilmoitus, ettei Mary
rakasta häntä, voi estää tuon hänen suunnittelemansa avioliiton. No
niin, silloin pitää hänen Crawfordin vuoksi valehdella ja kirjoittaa
hänelle niin. Hänen pitää kirjoittaa Crawfordille, että hän mietittyään
asiaa on huomannut, ettei hän rakasta Crawfordia tarpeeksi voidakseen
tulla hänen vaimokseen.

Kello oli jo melkein kaksi, kun hän teki tuon päätöksen, ja sitten hän
istuutui pöytänsä ääreen kirjoittamaan heti Crawfordille ilmaistakseen
sen hänelle. Sen jälkeen ei hän tulisi kirjoittamaan Crawfordille enää
milloinkaan. Mutta kun aamun sarastus alkoi virrata ikkunoista sisään,
istui hän vieläkin paikoillaan ja kirje oli yhä kirjoittamatta. Hän
oli kyllä aloittanut sen montakin kertaa, mutta ei ollut saanut sitä
lopetetuksi. Hänen oli koetettava uudestaan; hän oli liian väsynyt,
liian hermostunut, liian toivoton ja liian järkytetty voidakseen tehdä
uuden kokeen sinä aamuna, mutta ennen iltaa aikoi hän sen kumminkin
tehdä. Hän heittäytyi vuoteelleen, mutta ei voinut nukkua. Miksi
olikaan hänet valittu kantamaan tätä taakkaa? Mitä hän olikaan tehnyt,
että Jumala katsoi hyväksi kiduttaa häntä tällä tavoin?




XXV.


Hänen ei tarvinnut kumminkaan kirjoittaa tuota vaikeata kirjettä
milloinkaan. Kun liike iltapäivällä muuttui melko hiljaiseksi ja
hoitajatar, rouva Atkins, halusi tunnin lomaa voidakseen käydä
kaupungilla, suostui Mary ottamaan hänen paikkansa sairashuoneessa.
Zoeth parani vähitellen, lääkäri sanoi niin. Sairas ei kumminkaan
kiinnittänyt huomiotaan tapahtumiin, hän puhui harvoin, kysyi
silloin tällöin jotakin eikä näyttänyt olevan kuin osittain
tietoinen ympäristöstään. Lääkäri sanoi, että on parasta olla häntä
kiihoittamatta. »Hän paranee kyllä vähitellen sekä sielullisesti että
ruumiillisesti, nousee lopulta ylös ja ryhtyy työhönsä. Voimme toivoa
sellaista tulosta. Ehkä hän ei kumminkaan enää milloinkaan tule niin
voimakkaaksi kuin hän oli ennen tuota äkillistä kohtausta, jonka syytä
— jos nyt sellaista on ollutkaan varmasti olemassa — emme vielä tiedä»,
sanoi hän.

Hän nukkui juuri silloin, kun Mary, joka istui vuoteen vieressä
olevassa nojatuolissa, ajatteli päänsä ympäri. Kunpa hän vain olisi
voinut olla ajattelematta vähänkään aikaa! Vuoteessaan lepäävä
Zoeth-eno näytti niin tyyneltä ja rauhalliselta. Kunpa hänkin olisi
saanut leponsa ja rauhansa takaisin jälleen! Kunpa hänkin voisi
unhottaa!

Ovi avautui hiljaa ja Isaiah näyttäytyi. Hän viittasi Marylle, että
Mary tulisi ulos. Katsahdettuaan potilaaseen hiipi Mary varpaisillaan
huoneesta välikköön.

»No mitä nyt, Isaiah?» hän kysyi.

Isaiah näytti olevan kiihkoissaan jostakin.

»Minulla on iloinen yllätys sinulle, Mary-'Gusta», hän kuiskasi.
»Tuolla alakerrassa on joku, joka haluaa puhutella sinua.»

Hän käyttäytyi niin merkillisesti ja salaperäisesti, että Mary
hämmästyi.

»Joku haluaa puhutella minua!» hän toisti. »Kuka sitten?»

Isaiah viittasi.

»Joku, jota varmasti olet toivonutkin saavasi nähdä, lyön vaikka
vetoa», hän sanoi. »Tiedän kumminkin, etten minä sitä halua. Kun
aukaisin oven ja huomasin hänen seisovan portailla, olin —»

»Huomasitte hänet? Kenen sitten? Kuka siellä on? Isaiah? Lopettakaa tuo
hullunkurinen viittailemisenne aivan heti ja sanokaa, kuka siellä on.»

»Siellä on tuo nuori Crawford Smith tuolta kaukaa Lännestä. Ahaa,
sanoinhan minä jo, että hämmästyisit.»

Mary hämmästyikin, sitä ei voitu epäilläkään. Hetkisen hän seisoi
kuin kivettynyt paikoillaan. Ellei välikkö olisi ollut niin hämärä,
koska myöhäisen iltapäivän varjot alkoivat jo tummeta, olisi Isaiah
huomannut, kuinka kalpeaksi hän muuttui. Oli ilmeistä kumminkin, ettei
Isaiah sitä nähnyt, koska hän nauraa hihitti.

»Sanoinhan sinulle jo, että varmasti hämmästyt», hän raakkui. »Etkö
aio tulla alakertaan puhuttelemaan häntä? Minusta tuntuu, että jos
minulla vain olisi tuollainen kavaljeeri — ei, suo minulle anteeksi —
tuollainen herrasmiesystävä, joka on risteillyt koko matkan maapallon
toiselta laidalta saadakseen puhutella minua, en antaisi hänen odotella
pitkääkään aikaa, en totisesti.»

Mary ei vastannut heti. Kun hän sen teki, hämmästyi hän itsekin, että
hän voi puhua niin tyynesti.

»Tulen alakertaan hetken kuluttua», hän sanoi. »Isaiah, menkää te
Zoeth-enon luokse niin kauaksi aikaa kuin palaan takaisin.»

Isaiah näytti suuttuneelta ja pettyneeltä. Kaukaisesta Lännestä tulevat
vieraat olivat harvinaisia, ja erittäin harvinainen oli tuollainen
suuri herrasmies, jota Isaiah »rakastuneen kuvittelullaan», kuten
kapteeni Shadrach sanoi, otaksui Maryn lemmityksi. Hän toivoi saavansa
katsella häntä enemmän.

»Kuulehan nyt, Mary-'Gusta», hän pyysi, »mutta minulla on niin
hirmuisesti työtä. En oikein tiedä, voinko mennä Zoethin luo. Ellei
sinulla, Mary-'Gusta —»

Mutta Mary oli jo poistunut. Hän kiiruhti parhaillaan välikön poikki
omaan huoneeseensa. Kun Isaiah muisti lääkärin määräyksen, ettei herra
Hamiltonia saa jättää yksikseen, totteli hän Maryn määräystä ja meni
istumaan Zoethin vuoteen viereen.

Saavuttuaan omaan huoneeseensa pysähtyi Mary hengähtämään kalpeana
ja vapisten ja koettaen tyynnyttää mieltään. Hänen pitää saada se
rauhoittumaan, hänen pitää olla kylmä ja tyyni voidakseen kunnialla
suoriutua siitä tukalasta tilanteesta, jonka hän tiesi olevan tulossa.
Crawfordin tulo voi vain merkitä sitä, että hänen isänsä oli vieläkin
kieltäytynyt suostumasta, minkä vuoksi Crawford oli nyt tullut
kertomaan sitä hänelle ja pyytämään, että hän suostuisi odottamaan
häntä siitä huolimatta. Jos vain Crawford olisi kirjoittanut edeltäpäin
tulostaan, jos hän vain olisi osannut sitä odottaa, olisi hän ehkä
ollut valmiimpi ja valmistautuneempi. Mutta nyt oli hänen pakko
koota kaikki päättäväisyytensä voidakseen olla luja ja järkkymätön.
Hänen aikomuksensa oli olla yhtä jyrkkä ja taipumaton kuin ennenkin,
mutta ah, sitä oli niin vaikea ilmoittaa hänelle! Tuon kirjeen
kirjoittaminen, jonka hän oli aikonut lähettää, olisi ollut helppoa
verrattuna tähän, joka oli kumminkin tehtävä ja tehtävä heti. Hän meni
portaita pitkin alakertaan ja sitten saliin.

Crawford istui keinutuolissa ikkunan vieressä, mutta kun Mary tuli
huoneeseen, hyppäsi hän seisoalleen ja tuli Marya vastaan. Marystä
näytti, että hänen kasvoissaan oli niiden huolien ja levottomuuden
uurtamia jälkiä, joita hän viime aikoina oli saanut kokea. Hän oli
hieman laihempikin eikä niin poikamaisen näköinen kuin ennen. Hän
ojensi kätensä.

»No, Mary», hän huudahti kiihkeästi, »tässä minä nyt olen! Etkö ole
iloinen nähdessäsi minut?»

Hän tarttui Maryn molempiin käsiin, mutta Mary veti ne hiljaa pois.
Maryn käytös näytti tuntuvan hänestä oudolta ja hän katsoikin senvuoksi
Maryyn hämmästyneenä.

»Etkö olekaan iloinen?» hän toisti. »Kuule, Mary, mikä sinua oikeastaan
vaivaa?»

Mary hymyili surullisesti ja pudisti päätään. »Voi, Crawford», hän
sanoi, »miksi tulitkaan tänne? Miksi et edes kirjoittanut minulle
edeltäpäin, että aiot tulla?»

Crawford nauroi. »En kirjoittanut senvuoksi», hän vastasi, »että
pelkäsin sinun kieltävän minua tulemasta, jos olisin kirjoittanut.»

»Sen olisin varmasti tehnytkin.»

»Niin tietysti. Senvuoksi en jättänytkään mitään sattuman varaan, vaan
tulin sen sijaan.»

»Mutta miksi sen teit?»

»Miksikö? Tulin tapaamaan sinua, tietysti.»

»Voi, Crawford, älä nyt laske leikkiä. Muistat kai, kun pyysin, ettet
tulisi tänne? Kun viimeksi keskustelimme puhelimitse, sanoin sinulle,
että jos tulet tänne, en ota sinua vastaan.»

Crawfordin käytös muuttui. Hänen vakavuuttaan ei nyt ainakaan voitu
moittia.

»Tulin senvuoksi», hän sanoi, »senvuoksi, että minun oli pakko. Minusta
ainakin tuntui siltä. Minulla on sinulle paljon kerrottavaa, Mary, ja
jotakin sinulta kysyttävääkin, enkä voinut kertoa sinulle enkä kysellä
sinulta kirjeellisesti. Olen riidellyt isäni kanssa ja eronnut hänestä.»

Mary oli odottanutkin kuulevansa sen, mutta siitäkin huolimatta se
järkytti ja suretti häntä. Hän tiesi, kuinka suuresti Crawford rakasti
isäänsä.

»Istuudu, Crawford», hän sanoi hiljaa. »Istuudu ja kerro minulle
kaikki.»

Ja Crawford kertoi. Siinä ei ollut kumminkaan juuri enempää kertomista
kuin hän oli kirjoittanut. Hänen isänsä ei ollut muuttunut sen
myöntyväisemmäksi hänen suunniteltuun avioliittoonsa nähden. Hänen
vastustuksensa oli päinvastoin yhtä kovaa ja hänen poikansa mielestä
yhtä mieletöntäkin. Crawford oli odottanut päiviä, jopa viikkojakin,
toivoen, että aika aiheuttaisi jonkunlaisen muutoksen, ja odottaen,
että hänen omat todistelunsa vaikuttaisivat jotakin, mutta ei aika
eivätkä nuo todistelut olleet voineet pehmittää Edwin Smithin
vastahakoista mieltä.

»Hän käyttäytyi joskus aivan kuin mieletön», sanoi Crawford, »joskus
taasen oli hän melkein valmis rukoilemaan minua polvillaan, että
luopuisin sinusta. Kysyin häneltä, miksi. Sanoin hänelle sanomasta
päästyänikin, että hän voi olla ylpeä saadessaan sellaisen tytön
miniäkseen. Sanoin hänelle kaikki, mitä vain voin. Sanoin, että olen
valmis tekemään hänen vuokseen mitä muuta tahansa, mutta en luopumaan
sinusta. Siihen en aikonut suostua. Mutta minusta näytti siltä, ettei
hän muuta toivonutkaan. Hän puhui, että aiheutan teollani häpeää ja
pettymystä sekä hänelle että itselleni, ja lörpötteli kaikenlaista
muiltakin joutavaa. Kun kysyin, mitä hän tuolla pettymyksellä
tarkoittaa, ei hän voinut vastata. Se olikin tietysti mahdotonta.»

Ja totta se olikin, ettei hän voinutkaan vastata. Mary tiesi sen, ja
hän aavisti vieläkin kerran sen kidutuksen kauheuden, jota tuon miehen
oli pitänyt kärsiä ja jota hän luultavasti parhaillaankin kärsi.

»Ja vihdoin me erosimme», sanoi Crawford. »Kirjoitin hänelle kirjeen,
jossa ilmoitin hänelle, että mielestäni on parasta meille molemmille,
että matkustan tieheni. Emme nähtävästi voineet sopia tuosta ainoasta
asiasta, joka ainakin minun mielestäni on merkityksellisin päätös
elämässäni. Tuon päätöksen olin jo tehnyt. Kerroin hänelle, miten
hirmuisen vaikealta minusta tuntuu erota hänestä, ja ilmoitin
rakastavani häntä yhtä paljon kuin ennenkin. 'Mutta', sanoin, 'en aio
luopua onnestani enkä tulevaisuudestani sinun järjettömän oikkusi
vuoksi.' Sitten poistuin ja matkustin tänne Itään luoksesi.»

Hän lopetti odottaen nähtävästi, että Mary sanoisi tahi kysyisi
jotakin, mutta Mary vaikeni. Hetken kuluttua hän jatkoi:

»Minulla ei ole vielä minkäänlaisia määrättyjä suunnitelmia», hän
sanoi. »Minun pitäisi opiskella vielä muutamia vuosia lääketiedettä, ja
toivoakseni voinkin palata Harvardin yliopistoon Bostoniin jatkamaan
lukujani. Muutkin nuorukaiset ovat tehneet niin, ja varmasti voin
minäkin siitä suoriutua. Ja kaiken sen jälkeen on minun etsittävä
sopiva paikkakunta ja ruvettava harjoittelemaan, kuten muutkin nuoret
lääkärit. Mutta ennen kaikkea muuta, Mary, haluan kuulla sinun sanovan,
että haluat odottaa minua. Se ei ole mikään vähäpätöinen pyyntö,
tiedän sen. Mutta haluatko, Mary kultaseni? Olen tullut tänne juuri
sen vuoksi, että antaisit minulle tuon lupauksen. Saatuani sen voin
suoriutua kaikesta kunnialla.»

Mary katsoi häneen. Vakavuus oli punannut hänen kasvonsa ja kun hän
lopetti puhumisen, värisi hänen äänensä. Hän nousi ja ojensi kätensä.

»Haluatko, Mary?» hän pyysi.

Mary ei katsonut häneen enää. Hän ei uskaltanut tehdä sitä, koska
hän pelkäsi omaa heikkouttaan. Mutta tuosta heikkoudesta ei näkynyt
merkkiäkään hänen äänessään, kun hän vastasi.

»Olen pahoillani, Crawford», hän sanoi hiljaa. »Toivoisin voivani tehdä
sen, mutta en saata.»

»Etkö? Etkö voi odottaa minua?»

»Voin kyllä odottaa sinua, mutta en tarkoita sitä. Jos olisi vain
kysymyksessä tuo odottaminen eikä muuta, niin miten helppoa se
olisikaan. Mutta tässä on kysymyksessä muutakin. Crawford, sinun pitää
palata isäsi luokse. Sinun pitää matkustaa takaisin hänen luokseen ja
unhottaa minut kokonaan. En voi mennä naimisiin kanssasi, en mitenkään!»

Crawford tuli lähemmäksi.

»Mutta Mary!» hän huudahti. »Minä — minä —. Tiedän tietystikin, ettet
voi tehdä sitä nyt. Tiedän, miten suhtaudut velvollisuuteesi enojasi
kohtaan. Tiedän heidän tarvitsevan sinua. En pyydäkään sitä, että
poistuisit heidän luotaan. Pyydän vain, että lupaat odottaa minua,
kunnes — kunnes piakkoin —»

»Voi, Crawford, en voi!»

»Mary! Sinä —. Ah, mutta luullakseni on sinun pakko sanoa niin. Älä
sano minulle, ettet rakasta minua!»

Mary vaikeni. Crawford laski kätensä hänen olkapäilleen, ja Mary tunsi,
miten ne vapisivat.

»Etkö rakastakaan minua, Mary?» hän toisti. »Katso minuun. Sano,
rakastatko minua?»

Mary ei kohottanut katsettaan, pudisti vain päätään.

»En, Crawford», hän sanoi. »Pelkään, etten rakasta sinua tarpeeksi.»

Hän kuuli Crawfordin vetävän syvään henkeään, ja halusi, ah, miten hän
halusikaan, kietoa käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoa hänelle, että
hän valehtelee. Mutta hän koetti kaikin voimin olla ajattelematta omaa
rakkauttaan ja yritti kohdistaa ajatuksensa niihin, jotka rakastivat
häntä. Hän tiesi suostumisellaan aiheuttavansa häpeää, suuria
pettymyksiä ja surkeutta heille kaikille.

»Tarpeeksiko?» kuuli hän Crawfordin toistavan hitaasti. »Etkö siis
rakastakaan minua, Mary?»

Mary pudisti päätään.

»Olen niin pahoillani, Crawford», hän sanoi. »En voi sanoakaan sinulle,
miten pahoillani olen. Älä ajattele minusta kovin huonoa, ethän?
Toivon, että voisin vastata eri tavalla.»

Ei kumpikaan puhunut mitään vähään aikaan, mutta sitten sanoi Crawford:

»Pelkään, etten ymmärrä. Onko olemassa joku muu?»

»Ah ei! Ei ole olemassa ketään muuta.»

»No silloin —. Mutta sinähän sanoit minulle — Olet antanut minun olla
sellaisessa luulossa, että —»

»Voi, älä! Sanoin sinulle, etten ole varma omista tunteistani. Mutta
nyt olen. Olen pahoillani, että tulinkaan tänne. Olisin kirjoittanut
sinulle. Aloitinkin jo tuon kirjeen, mutta —»

Molemmat vaikenivat jälleen. Sitten Crawford naurahti lyhyesti ja
katkerasti:

»Olen tyhmeliini», hän sanoi. »Millainen ääretön houkka olen ollutkaan!»

»Voi, Crawford, älä puhu niin. Ah, mutta minne aiot lähteä?»

»Minäkö? En tiedä. Mitä sen on väliä, minne minä menen? Hyvästi!»

»Pysähdy, Crawford! Odota! Isäsi on oikeutettu saamaan tiedon siitä,
minne menet, ja samoin olen minäkin. Pidän ystävyyttäsi hyvin suuressa
arvossa. Luulin saavani omistaa sen. Toivoin, että saan olla ystäväsi,
vaikka tuosta toisesta ei tullutkaan mitään.»

Muutamia minuutteja aikaisemmin oli Mary pyytänyt, että Crawford
unhottaisi hänet, mutta Mary ei muistanut sitä nyt sen paremmin kuin
Crawfordkaan. Crawford seisoi ovella katsellen ulos. Hän seisoi siinä
paikoillaan hetkisen, mutta sitten hän kääntyi ja ojensi kätensä.

»Suo minulle anteeksi, Mary», hän sanoi. »Pelkään käyttäytyneeni kuin
kissa. Kun ihminen on rakennellut ilmalinnoja, jotka sitten äkkiä
luhistuvat yhteen kasaan, unhottaa hän helposti monet asiat. Suo
minulle anteeksi.»

Mary puristi hänen kättään. Hän ei voinut pidättää kyyneliään enää,
vaan antoi niiden vuotaa.

»Minulla ei ole sinulle mitään anteeksi annettavaa», hän sanoi. »Kunpa
sinä vain voisit antaa anteeksi minulle, olisin onnellinen. Ja salli
minun vieläkin olla ystäväsi.»

»Tietysti. Jumala siunatkoon sinua, Mary. En voi puhua enempää nyt.
Sinun», hän koetti hymyillä, »on suotava minulle hieman aikaa, että
voin löytää suuntani jälleen, kuten Shad-enosi ehkä sanoisi.»

»Lupaatko matkustaa takaisin isäsi luo? Jos teet sen, tunnen itseni
paljon onnellisemmaksi.»

Crawford epäröi, mutta nyökäytti sitten päätään.

»Jos toivot sitä, niin matkustan», hän sanoi. »Luullakseni pitää
minun se tehdäkin. Isä ilostuu kaikissa tapauksissa. Voi, Mary, etkö
sittenkin voisi —?»

»En, Crawford. Niin, isäsi ilostuu varmasti, ja vähitellen tulet
sinäkin onnelliseksi, tiedän sen. Nytkö aiot lähteä?»

»Niin. Luullakseni se on parasta. En halua nyt tavata ketään, ja
Shad-enosi tulee pian kotiin. Palvelijanne, Isaiah, kertoi minulle
herra Hamiltonin sairaudesta. Olen pahoillani.»

»Niin, Zoeth-eno raukka! Hän on kumminkin jo hieman parantunut.
Crawford, en pyydä sinua viipymään. Ehkä on parasta meille molemmille,
että poistut. Lupaa kumminkin, että kirjoitat minulle kerran vielä.
Vain ilmoittaaksesi minulle, että olet sopinut isäsi kanssa. Haluaisin
sen niin mielelläni tietää. Ja suo minulle kaikki anteeksi! Minun oli
pakko menetellä niin, Crawford.»

»Annan sinulle mielelläni anteeksi, Mary. Tietysti oli sinun sanottava
se minulle... Mutta... No niin, viis siitä! Tietysti minä kirjoitan.
Toivoakseni... Ei, en voi sanoa sitä nyt. Minun on paras lähteä heti,
ennenkuin... Hyvästi!»

Hän tarttui Maryn käteen, puristi sitä kovasti, otti hattunsa pöydältä
ja matkalaukkunsa lattialta ja kiiruhti pois. Mary seisoi ovella
katsellen hänen jälkeensä. Crawford pysähtyi portilla, heilautti
kättään ja jatkoi sitten nopeasti matkaansa katsomatta enää taakseen.

       *       *       *       *       *

Kun kapteeni Shadrach puoli seitsemän aikaan tuli syömään illallista
jätettyään kaupan Annabelin ja pojan haltuun, oli Isaiahilla
kerrottavana hänelle paljon hämmästyttäviä uutisia.

»No, älähän muuta!» huudahti kapteeni. »No, kaikkea sitä kuuleekin!
Koko tuon matkanko Lännestä? Vai niin. Missä hän nyt on?»

Isaiah pudisti päätään.

»Se onkin jutun kummallisin puoli, sillä hän matkusti jälleen», hän
sanoi.

»Matkustiko? Minne sitten?»

»En tiedä. Tiedän vain, että hän tuli ja sanoi haluavansa puhutella
Mary-'Gustaa. Menin silloin yläkertaan ilmoittamaan Marylle ja Mary
tulikin tänne alas tapaamaan häntä. Jäin Zoethin luokse, kunnes Debby
T. palasi ostoksiltaan. Sitten tulin alas jälleen, mutta hänen hattunsa
ja matkalaukkunsa olivat kadonneet. Täällä ei ollut ristin sieluakaan.»

»Missä Mary-'Gusta sitten oli? Missä hän nyt on?»

»Huoneessaan, luullakseni. Kuulin hänen liikkuvan siellä äsken.»

Shadrach meni portaita yläkertaan, käveli välikön poikki ja koputti
Maryn oveen.

»Kuka siellä on?» kysyi heikko ääni sisältä.

»Shad-enosi, Mary-'Gusta. Saanko tulla sisään?»

»Kyllä.»

Shad meni huoneeseen. Lampussa ei ollut tulta, ja huone oli senvuoksi
pimeä.

»Missä sinä oletkaan?» hän kysyi.

»Täällä ikkunan luona, Shad-eno.»

Mary istui ikkunan luona olevassa nojatuolissa. Shadrach ei voinut
nähdä hänen kasvojaan, mutta kun hän kumartui suutelemaan tyttöä, tunsi
hän, että tytön posket olivat märät.

»Siunatkoon! Olet itkenyt!» hän huudahti.

»Ah, enkä ole! Olen —»

»Joutavia! Oletpahan. Istua nyt yksin täällä pimeässä ja itkeä!
Mary-'Gusta Lathrop, tulehan tänne.»

Mary oli jo noussut nojatuolista, mutta Shadrach otti hänet syliinsä,
istuutui itse tuoliin ja nosti Maryn polvilleen aivan samoin kuin
silloinkin, kun Mary-'Gusta oli pieni tyttö.

»Kas niin, kultaseni», hän sanoi. »Kerro nyt kaikki Shad-enolle. Mikä
sinua vaivaa?»

»Ei mikään, rakas Shad-eno. Olen vain ollut hieman alakuloinen tänään
iltapäivällä. Et saa ruveta kyselemään minulta.»

»Hyvä on. En haluakaan kysellä, vaan aion sen sijaan kertoa. Tuo
nuorukainen tuolta Lännestä, tuo, jolla on niin tavaton nimikin — Brown
— Jonas — ah ei, Smith, niinhän se olikin — saapui risteillen tänne ja
—»

»Shad-eno, miten sinä sen tiedät?»

»Muudan pieni lintu kertoi minulle. Eräs pitkäsäärinen lintu, jonka
päälaella ei ole paljonkaan höyheniä — muudan kaljupäinen kotka se
luullakseni oli, joka puhui siitä minulle. Se hyppelee keittiössämme
päivisin ja lepää ullakolla yönsä!»

»Isaiah! Tietysti piti hänen se kertoa.»

»Tietysti hän teki sen, koska hän on Isaiah. No niin, tuo Smith tuli
siis ja — ja — ja luullakseni pitää sinun kertoa minulle loput.»

»Eipä siinä ole juuri mitään kertomista. Hän tuli ja matkusti sitten
jälleen.»

»Minne hän matkusti?»

»Carson Cityyn, luullakseni.»

»Tuleeko hän vielä joskus takaisin?»

»Ei.»

»Miksi ei? Etkö halua häntä tänne, Mary-'Gusta?»

»Voi, Shad-eno, älä nyt viitsi. Minusta tuntuu, etten voi vastata. Älä
senvuoksi kysele.»

»Kas niin, kas niin, kultaseni, ei sinun tarvitsekaan vastata. Istu nyt
vain kiltisti siinä ja ole minun pikku tyttöseni. Minulla ei ole ollut
tilaisuutta kiikuttaa sinua pitkiin aikoihin, vaikka tämä onkin minusta
niin mieluista hommaa.»

Seurasi lyhyt väliaika, mutta sitten tunsi kapteeni nopeasti, että
hänen olkapäähänsä nojautuva pää liikahti.

»Shadrach-eno», sanoi Mary-'Gusta, »mitä silloin teet, kun haluat
unhottaa jotakin?»

»Kunko haluan unhottaa jotakin? En oikein tiedä. Luullakseni teen
silloin kovemmin työtä kuin muulloin. Mutta miksi sitä kysyt?»

»Muuten vain. Olen kumminkin hyvin kiitollinen neuvostasi. Niin aion
minäkin tehdä. Aloitan jo huomenna. Toivon, että aamu olisi jo käsissä.»

»Älä hiidessä! Tulimmainen sentään! Älä toivo aikaa niin nopeasti
kulumaan, sillä muutamilla meistä ei ole sitä muutenkaan paljon
jäljellä. Mutta, Herra siunatkoon, etkö sitten ole mielestäsi
tehnytkään tarpeeksi työtä! Minä ainakin luulen niin.»

Nyt seurasi toinen väliaika ja sitten sanoi Mary:

»Shad-eno, silloin kun kauan aikaa sitten kysyit minulta hänestä,
lupasin kertoa sinulle, jos minulla on jotakin kerrottavaa. Aion nyt
täyttää tuon lupaukseni. Hän tuli tänne tänään kysymään minulta,
tahdonko mennä naimisiin hänen kanssaan, ei tietysti nyt, vaan
piakkoin.»

Shadrach ei hämmästynyt suurestikaan. Kului kumminkin hetkinen,
ennenkuin hän voi puhua. Mary tunsi hänen otteensa tiukkenevan ja
käsitti hieman hänessä tapahtuvaa taistelua. Kapteenin ääni oli
kumminkin vakava ja iloinen, kun hän sanoi:

»Vai niin. Olen luullutkin sen tapahtuvan jonakin kauniina päivänä.
Siinä ei ole mitään moittimista, Mary-'Gusta. Zoeth ja minä olemme
keskustelleet siitä emmekä me halua muuta kuin nähdä sinut onnellisena.
Jos annoit hänelle myöntävän vastauksen, Zoeth ja minä sanomme teille
molemmille: 'Jumala teitä siunatkoon!'»

Mary tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. »Tiedän sen», hän
sanoi. »Olette koko ikänne ajatelleet vain muita ettekä milloinkaan
itseänne. Mutta minä en vastannutkaan myöntävästi, Shad-eno. En
aio mennä naimisiin nyt enkä tulevaisuudessakaan. Sellainen ei voi
tulla kysymykseenkään. Olen Hamilton ja Kumppanin mykkä osakas. Olen
liikenainen ja aion ruveta työskentelemään oikein kovasti tästä
alkaen. Ei, et saa kysellä minulta enempää. Koettakaamme kaikki
unhottaa se. Suutele minua, rakas Shad-eno. Kas niin. Nyt on sinun
mentävä syömään illallisesi. Minä jään tänne, sillä en ole ollenkaan
nälissäni tänä iltana.»




XXVI.


Kapteeni Shad ei tietystikään kysellyt enempää. Hän ei kysellyt enää
mitään sinä iltana, koska se hänenkin mielestään oli parasta, mutta
seuraavana päivänä käytti hän tilaisuutta hyväkseen, kun hän oli
kahden holhokkinsa kanssa, saadakseen hieman enemmän selkoa noista
syistä, joiden perusteella Mary oli hylännyt Crawfordin. Kapteeni piti
tuosta nuoresta Smithistä ja hän oli luullut Marynkin pitävän tuosta
nuorukaisesta melkoisesti, ja vaikka hän ei voinut olla tuntemattakaan
syyllisyyttään, koska vaara, että hänen ja Zoethin olisi pitänyt jakaa
Maryn rakkaus jonkun kolmannen kanssa, oli ainakin joksikin ajaksi
siirtynyt kokonaan pois päiväjärjestyksestä, hämmästytti ja huoletti
häntä kumminkin suhteen liian nopea loppuminen. Hän oli aivan varma
siitä, että sen alla piili jotakin, jota hän ei ymmärtänyt.

»En tietystikään, Mary-'Gusta», hän sanoi, »aio ruveta kyselemään
sinulta enkä aio pistää airoani siihen, mitä kerroit minulle eilen
illalla, mutta katsohan, Zoeth ja minä aloimme jo luulla, että tuo
alkoi olla jo melkein päätetty asia välillänne.»

Mary istui tiskillä — hän oli enonsa kanssa kahden kaupassa — ja
kohotti katseensa pääkirjasta, jota hän oli tarkastellut, pudistaen
päätään moittivasti. Hän oli väsyneen ja raukean näköinen, minkävuoksi
kapteeni luuli, ettei hän ollut nukkunut hyvin viime yönä, ja ehkä ei
monena muunakaan yönä.

»Shad-eno», hän sanoi, »muistatko, mitä sinulle sanoin?»

»Muistanko? Sanoit minulle —. Sinä tiedät kyllä, mitä minulle sanoit,
Mary-'Gusta. Miksi sitä kysyit?»

»Koska luulin sinun unhottaneen merkityksellisimmän osan siitä. Sanoin
sinulle, että meidän on kaikkien koetettava unhottaa se. Ja sen me
teemmekin. Emme rupea keskustelemaan siitä enää.»

»Mutta, Mary-'Gusta, miksi —»

»Ei, Shad-eno!»

»Mutta sinun pitää kertoa minulle ainakin se, jos tahdot, että
kuoltuani saan levätä rauhassa, ettet lähettänyt häntä pois minun
etkä Zoethin vuoksi. Haluan sen kuulla senvuoksi, että luulet meidän
tarvitsevan sinua.»

»En, Shad-eno.»

»No mutta sitten —»

»Siinä kaikki. Se on nyt ollutta ja mennyttä eikä sitä enää voida
muuttaa. Jos todellakin pidät minusta, Shad-eno — ja joskus minä
melkein luulenkin, että sinä todellakin pidät minusta — et saa enää
milloinkaan puhua sanaakaan tästä asiasta. Tule nyt katsomaan tätä
Herman Rodgersin tiliä. Eikö mielestäsi ole jo aika, että rupeamme
häntä karhuamaan?»

Vaikka kapteeni oli vieläkin levoton ja hyvin tyytymätön, ei hän
kysellyt enää mitään holhokiltaan. Oli ilmeistä, ettei hän siten
kumminkaan saisi mitään tietää. Hän kysyi kumminkin Isaiahilta, oliko
Isaiah huomannut mitään tavatonta Crawfordin käytöksessä tahi oliko
Crawford sanonut jotakin, miksi hän niin odottamatta oli saapunut,
mutta Isaiah ei ollut huomannut mitään.

»Huh!» murahti Shadrach melko kärsimättömästi, sillä asian
salaperäisyys ärsytti häntä. »Sinä et tietystikään huomannut mitään.
Sinä et huomaisi sitäkään, vaikka sinulta katkaistaisiin kaula.»

Isaiah suoristautui. »Jos sanoisin jotakin tuollaista», hän huomautti
ivallisesti, »sanoisitte minua houkkioksi. Jos minun kaulani
katkaistaisiin! Kuinka minä silloin voisin huomata jotakin, jos kaulani
katkaistaisiin? Sanokaa minulle se!»

Hänen isäntänsä nauroi. »Luullakseni voisit tehdä sen yhtä hyvin ilman
sitäkin kuin sen kanssa, Isaiah», sanoi hän ja poistui jättäen kokin
ja stuuartin ristiriitaisen levottomaksi vastaamaan, mutta kumminkin
ampumavarojen puutteeseen.

Shadrachin oli senvuoksi pakko luopua koko arvoituksen ratkaisemisesta.
Rakastavaisten riidat ovat hyvin tavallisia, hän tiesi sen, ja moni
nuori rakkaussuhde loppuu kokonaankin. Mary ei ollut milloinkaan
sanonutkaan hänelle, että hän rakastaa Crawfordia. Mutta hän ei ollut
milloinkaan sanonut sitäkään, ettei hän rakasta. Ja nyt hän ei halunnut
sanoa mitään muuta kuin sen, että se on ollutta ja mennyttä. Kapteeni
pudisti päätään ja ikävöi Zoethin neuvoja. Mutta Zoeth ei kykenisi
vielä kuukausiinkaan neuvottelemaan eikä neuvomaan.

Ja nyt näytti Mary rupeavan toteuttamaan päätöstään, että hän tästä
alkaen antautuu kokonaan liikenaiseksi. Kun kesä loppui — ja se oli
ollut, kun kaikki otettiin huomioon, hyvin menestyksellinen Hamilton ja
Kumppanille — koitti aika, jolloin syys- ja talvitavarat oli ostettava
ja hankittava myytävää myös joulun ajaksi. Mary matkusti Bostoniin
valitsemaan noita tavaroita. Kun hän palattuaan ilmoitti enolleen, mitä
ja kuinka paljon hän oli ostanut, oli eno melkein sen näköinen kuin hän
olisi kuunnellut oman kuolemanilmoituksensa lukemista.

»Tulimmainen sentään!» hän huudahti. »Et suinkaan aio uskotella
minulle, että olet ostanut kaikki nuo tavarat velaksi?»

»Olen tietysti, Shad-eno. Minulla ei ollut muuta keinoa saada ne
ostetuiksi, ja puhuakseni totta olivat kaikki iloisia saadessaan myydä
minulle. Kun maksoimme laskumme paljon lyhyemmässä ajassa kuin olin
pyytänyt, teki se siellä hyvin hyvän vaikutuksen. Olisin voinut ostaa
vielä ainakin puolta enemmän, jos olisin katsonut sen tarpeelliseksi.»

»Koira vieköön! Olen kumminkin iloinen, että maltoit mielesi. Mutta
mitä maailmassa teemme kaikella tuolla töryllä?»

»Mitäkö teemme? Myymme sen tietysti.»

»Niin, ehkä tarkoitus on sellainen, mutta keiden luulet sitä ostavan?»

»Useimpien ihmisten. Saatpa vain nähdä! Aion ruveta ilmoittelemaan tänä
syksynä sanomalehdissä. Ah, Bakerin basaarin omistaja ja muutkin saavat
kynsiä hieman päätään, ennenkuin lopetamme.»

Kapteeni oli kumminkin taipuvainen olettamaan, että tuossa
päänkynsimisessä tulevat Hamilton ja Kumppanin omistajat viemään voiton
muista, mutta ei sanonut sitä kumminkaan. Hän oli sitäpaitsi aivan
varma siitä, ettei Mary-'Gustan veroista tuollaisen tavaran myyjää
ollut olemassakaan. Hän uskoi, että Mary-'Gusta kykenee tekemään
minkälaisia ihmeitä tahansa. Eikö hän ollut pelastanut liikettä
perikadosta silloin kun hän ja hänen toverinsa olivat melkein
saattaaneet sen vararikkoon? Eikö hän ollut maailman ihmeellisin nuori
nainen? Vaikka kapteeni Shad olikin jo vanha, olisi hän kumminkin
luultavasti hyökännyt jokaisen kimppuun, joka olisi uskaltanut epäillä
sitä.

Ja kaikki nuo tavarat myytiinkin ja vielä paljon muutakin lisäksi.
Ilmoitukset, jotka laadittiin hyvin houkutteleviksi, julkaistiin
maakunnan viikkolehdissä, ja kiertokirjeitä lähetettiin postitse.
Osaksi yritteliäisyydellään ja osaksi suositusten avulla — herra Keith
auttoi häntä — sai Mary aikaan sen, että Hamilton ja Kumppani saisivat
tehtäväkseen hankkia kaluston ja verhot muutamaan uuteen hotelliin,
jota eräs newyorkilainen yhtymä rakennutti Orham Neckiin. Liike toimi
tietysti siinä vain välittäjänä — kaikki tavarat ostettiin Bostonista
— ja liike sai siitä palkkiokseen vain määrätyn prosentin, mutta
pienikin prosentti niin suuresta kaupasta oli kunnioitettava summa
maksuosoituksessa, ja sillä voitiin maksaa yhä enemmän liikkeen entisiä
velkoja. Ja nuo vanhat velat olivat jo muutenkin supistuneet melko
mitättömiksi.

Tuon huonon hevosen vetämät jakeluvaunut tekivät yhä kierroksiaan,
mutta pojan sijaan oli otettu muudan Crocker-niminen toimelias
nuorukainen, joka osasi ottaa vastaan tilauksia yhtä hyvin kuin jaella
tavaroitakin. Kun kapteeni Shadrachille sanottiin — hänen kanssaan ei
oltu neuvoteltu ollenkaan asiasta, vaan hänelle ainoastaan kerrottiin
— kuinka suuren palkan tuo nuorukainen tulee saamaan »katkesivat»,
kuten hän sanoi Isaiahille sitten jälkeenpäin, »hänen mastonsa, uuni
rupesi savuamaan sisään, hän vajosi kokalleen ja alkoi vaipua pohjaan
nopeasti.»

»Mary-'Gusta Lathrop», hän huudahti hämmästyneenä, »oletko tullut
hulluksi? Aiotko maksaa tuolle Simmie Crockerille neljätoista dollaria
viikolta siitä, että hän ajaa vaunujamme ja jakelee hyvää sokeriamme ja
jauhojamme ompeluseurojen valehteleville jäsenille talojen aitojen yli?
En ole milloinkaan elämässäni kuullut puhuttavankaan sellaisesta. Baker
ei maksa miehelleen muuta kuin kymmenen dollaria viikolta. Tiedän sen
varmasti, koska hän kertoi sen minulle itse. Ja Bakerin basaarilla on
suurempi liike kuin meillä.»

»Niin onkin. Senvuoksi juuri tarvitsemmekin paremman miehen kuin
heillä on, jotta meidänkin kauppamme vilkastuisi. Simeon Crocker on
kunnianhimoinen nuorukainen. Jonkun ajan kuluttua haluaa hän jo enemmän
kuin neljätoista dollaria viikolta.»

»Eikö mitä! Sanon sen sinulle kumminkin suoraan, etten ole tyytyväinen
siihen nyt. Neljätoista dollaria viikolta vaunujen ajamisesta!
Tulimmainen sentään! Vaunutkaan eivät maksa juuri enempää kuin
viisitoista dollaria ja viisikolmatta dollaria tuosta hevosesta on
jo melkein liikaa. Sellaista mahdollisuutta ei kumminkaan tule, että
saisin sen myydyksi siihen hintaan», lisäsi hän, »ellen tee tuota
kauppaa pimeässä.»

Mary nauroi ja taputti hänen olkapäätään.

»Viis siitä, Shad-eno!» hän sanoi luottavaisesti. »Sim Crockerin saama
neljätoista dollaria viikolta on hyvä sijoitus. Hän hankkii meille
paljon uusia ostajia nyt, ja tulevana kesänä — niin, minulla on omat
suunnitelmani kesän varalta.»

Joulun aikana vilkastui liike tavattomasti. Shadrach, Mary, Annabel ja
Simeon saivat työskennellä ahkerasti. Ostajia saapui, ei ainoastaan
South Harnissista, vaan myöskin West ja East Harnissista, Orhamista
ja Bayportistakin. Alussa olivat sanomalehti-ilmoitukset syynä tähän,
mutta sitten ensimmäiset ostajat kertoivat muille, että parhaimmat
joulutavarat Ostablen piirikunnassa voidaan saada vain Hamilton ja
Kumppanin kaupasta South Harnississa. Siten nuo välilliset suulliset
ilmoitukset, jotka ovat parhaimmat ja vakuuttavimmat, levisivät ja
tuottivat tuloksia.

Joulupäivä oli kumminkin melko ikävä. Vaikka Zoeth olikin jo parempi,
ei hän kumminkaan ollut vielä niin voimissaan, että hän olisi voinut
poistua huoneestaan, eikä hän senvuoksi voinut ollakaan läsnä
juhlapäivällisillä. Mary ja Shadrach istuivat hänen luonaan noin
tunnin pitäen mielessään lääkärin ja hoitajattaren varoitukset, ettei
Zoethia saa mitenkään kiihoittaa. Vaikka kapteeni laskikin leikkiä
jatkuvasti, olivat nuo leikkipuheet melko kuivia, eikä hän voinut olla
muistelematta toverinsa pari vuotta sitten lausumaa ennustusta, että
nousuvesi, joka aina siihen asti oli virrannut heidän mukanaan, rupeisi
pian laskeutumaan. Shadrach ei voinut olla tuntematta, että se olikin
jo ruvennut laskeutumaan ainakin Zoeth-raukkaan nähden. Lääkäri oli
kyllä sanonut sen rupeavan nousemaan jälleen, mutta ah, miten hitaasti
se tapahtuikaan! Ja kuinka kauaksi se nousisi? Tämä oli ensimmäinen
sellainen joulupäivällinen moniin vuosiin, jota hän söi näkemättä
herra Hamiltonin ystävällisiä ja kärsivällisiä kasvoja pöydän toisella
puolella.

Eikä Mary, vaikka hän koettikin olla iloinen ja huoleton, nauraa enonsa
pilajutuille ja sanoa muutamia omiaankin väliin, ollut ollenkaan
onnellinen. Työ, kapteeni Shadin neuvoma lääke unhotukseen, oli kyllä
auttanut, mutta ei parantanut. Ja silloin kun oli tällaisia vapaapäiviä
kuin tämäkin tahi kun hän iltaisin meni vuoteeseensa, hän muisti
liiankin hyvin. Crawford oli kirjoittanut hänelle, kuten hän oli
luvannutkin, kotiintulonsa jälkeen. Crawford ilmoitti sopineensa isänsä
kanssa ja sanoi ruvenneensa jälleen lukemaan. Kirje oli reipas ja
iloinen, siinä ei ollut vaikeroimisen eikä valituksen sanaakaan. Mary
oli ylpeä hänestä, ylpeä hänen rohkeudestaan ja hillitsemiskyvystään.
Mary voi kumminkin lukea rivien välistä, miten yksinäinen ja toivoton
hän kumminkin oli, vaikka hän olikin tehnyt parhaansa voidakseen
salata sen Maryltä. Jos Crawford olikin vihoissaan hänelle, ei hän
kumminkaan sitä näyttänyt. Ollen itsekin yksinäinen ja toivoton, lensi
hänen sydämensä Crawfordin luo, mutta hän ei muuttanut kumminkaan
päätöstään. Oli paljon parempi, että asiat olivat näin. Crawford
unhottaisi kyllä ja tulisi onnelliseksi vähitellen saamatta milloinkaan
tietää isänsä häpeällistä entisyyttä. Eikä Zoeth-eno raukkakaan saisi
sitä milloinkaan tietää. Ja mitä Maryyn itseensä tulee, on hänen
työskenneltävä kovemmin kuin milloinkaan ennen. Jumalalle kiitos, että
viikossa on kuusi työpäivää!

Hän ei vastannut tuohon kirjeeseen. Harkittuaan asiaa perusteellisesti
tukahdutti hän kiusauksen ja päätti, ettei hän tee sitä. Mitä se
olisikaan hyödyttänyt? Jos toinen haluaa unhottaa jonkun toisen ja
jos tuo halu on todellista eikä teeskentelyä, saavutetaan tulos vain
siten, ettei tehdä mitään, mikä voi aiheuttaa muistelemista. Kirjeet,
ystävienkin kirjeet, jotka voivat olla mitä jokapäiväisimpiä, olivat
muistuttajina. Hän oli pyytänyt Crawfordin ystävyyttä — hän ei ollut
voinut päästää Crawfordia menemään kuulematta sitä, että Crawford antaa
hänelle anteeksi ja pitää häntä edelleenkin ystävänään — mutta nyt hän
vannoi, ettei hän ole niin yksinkertainen ja lapsellinen, että hän
rupeaa kiduttamaan häntä ja itseään tarpeettomasti. Hän ei halunnut
tehdä sitä eikä senvuoksi vastannutkaan.

Joulun jälkeen alkoi tuo pitkä ja ikävä talvi. Hamilton ja Kumppanin
uusi osakas ei ollut ennen milloinkaan koko järjestelyaikanaan nähnyt
niin hiljaista liikekautta. Huviloiden asukkaat olivat matkustaneet
pois eikä uusia ostajiakaan ilmautunut, kaupassa ei käynyt ketään outoa
ihmistä ja tuo sama väsyttävä ja kuolettava askaroiminen jatkui aamusta
iltaan. Mary koetti kaikkensa Sim Crockerin avulla, josta näytti
muodostuvan kaupalle oikea aarre, ja onnistuikin saamaan helmikuun
myynnin suuremmaksi kuin tammikuun ja maaliskuun tulot suuremmiksi
kuin kummankaan edellisen kuukauden. Hän odotti kumminkin huhtikuuta
ja todellista kevättä kärsimättömästi, sillä hänellä oli muutamia
suunnitelmia kevään varalta.

Maaliskuun kuluessa sai hän kumminkin suuren hyvityksen ja Shadrachkin
sai kokea elämänsä suurimman hämmästyksen ja ilon, kun Mary onnistui
saamaan liikkeen saatavan Jeremiah Cliffordilta. Kuten muistamme, oli
herra Clifford ollut velkaa Hamilton ja Kumppanille satakymmenen
dollaria vuosikausia. Kaikki merkit viittasivat siihen, että Clifford
oli hyvin tyytyväinen nykyiseen asioiden tilaan eikä siis aikonutkaan
maksaa velkaansa milloinkaan. Mary oli kirjoittanut hänelle ja käynyt
häntä monesti karhuamassakin, ja hän oli käväissyt Ostablessakin
neuvottelemassa ystävänsä tuomari Baxterin kanssa. Tuomari oli luvannut
tutkia asiaa ja oli sen tehnytkin, mutta hänen kirjeensä Marylle ei
sisältänyt juuri mitään rohkaisevaa.

  »Siellä on kyllä varoja», kirjoitti tuomari. »Tuo Clifford näyttää
  tulevan melko hyvin toimeen, mutta hän on niin viekas henkilö» (tässä
  oli merkkejä siitä, että tuomari oli ensin kirjoittanut 'veijari',
  mutta raapinut sen sitten pois), »ettei siellä ole pienintäkään
  kapinetta, joka olisi hänen omissa nimissään, ei ainakaan minun
  tietääkseni. Jos hänellä olisi omaisuutta, voisimme hakea sen
  takavarikkoon teidän saatavastanne, mutta me emme voi koskea rouva
  Cliffordin omaisuuteen. Voin vain neuvoa, että lopetatte myyntinne
  hänelle kokonaan ja karhuatte tuota vanhaa saatavaanne häneltä
  niin usein kuin suinkin. Hän voi lopulta väsyä tuohon alituiseen
  karhuamiseen ja maksaa, ellei nyt aivan kaikkea, niin ainakin osan.»

Kun Mary luki tuon paikan kirjeestä Shad-enolle, ei Shadrach voinut
olla sanomatta ivallisesti:

»Väsyä! Jerry Cliffordko väsyisi karhuamiseen? Älkää nyt
puhuko joutavia! Hän lihoo vain sellaisesta, sillä se on hänen
päähuvituksiaan, se ja parin sentin tuhlaaminen lehtiin päivittäin.
Oletko milloinkaan katsellut, miten Jerry käyttäytyy ostaessaan
lehden? Etkö? Mene sitten jonain päivänä Ellisin luo, kun aamulehdet
on ladottu tiskille myytäviksi, ja tarkastele häntä. Hän tulee ajaen
oven edustalle tuolla vanhalla vannehameelta näyttävällä hevosellaan
— koni on juuri tuollaisen vanhanaikaisen vannehameen näköinen,
koska ei noissa hameissa ollut muuta kuin kehä ja ontto sisus, kuten
tuossa hevosessakin. No niin, Jerry tulee ajaen ja astuu sitten
sanomalehtimyymälään kiiluvin silmin ja jännittynein hermoin ja
toinen käsi housujen taskussa. Hän pysähtyy tiskin viereen, lukee
jokaisesta lehdestä niin paljon kuin suinkin ilmaiseksi ja vetää
samalla vähitellen housujensa taskusta kättään, jossa on yksi sentti.
Sitten ojentaa hän toisen kätensä ottamaan sitä lehteä, jonka hän aikoo
ostaa, puristaa sen lujasti sormiensa väliin, pysähtyy sitten ja seisoo
ainakin minuutin paikoillaan hieroen lanttia etusormensa ja peukalonsa
välissä. Hän haluaa näetkös saada hieman kuparin hajua sormiinsa,
ennenkuin hän raskii luopua rahasta, ja —»

Mary nauroi.

»Shad-eno», hän huudahti, »millaisia naurettavia hassutuksia sinä nyt
taasen puhutkaan?»

»Siinä ei ole mitään joutavuuksia, vaan siinä on tosi kysymyksessä.
Voit lyödä vaikka vetoa, että se Jerrystä tuntuu sellaiselta. No
niin, jonkun ajan kuluttua rohkaisee hän mielensä voidakseen täyttää
aikomuksensa, laskee rahan varovaisesti tiskille — hän ei heitä sitä
tiskille milloinkaan, sillä hän ei voi kohdella todellista rahaa niin
halveksivasti — riuhtaisee lehden ja syöksyy ovelle katsomattakaan
taakseen pelosta, että hän ehkä voi muuttaa mieltään. Kun hän sitten
lähtee ajamaan, voit selvästi nähdä, että hän on kiihtynyt ja vapisee
kuin nuo levottomat Wall-Streetin keinottelijat, joista luit minulle
äsken. Hän on tuhlannut sentin, mutta sitä tehdessään hän on saanut
tuntea miellyttävää hermokiihoitusta. Niin, ihmisen on tyydytettävä
tuokin halu jollakin tavoin, mutta Jerrylle riittää, kun hän ostaa
sentin maksavan lehden ja kiusaa velkojiaan. Luuletko nyt voivasi
väsyttää tuollaisen ihmisen karhuamalla häneltä saatavaasi? Yhtä
helposti voit väsyttää turskankin nojautumalla veneen laidan yli ja
huutamalla sille, että se hukkuu.»

Mary nauroi jälleen. »Pelkään sinun olevan oikeassa, Shad-eno», hän
sanoi, »mutta en kumminkaan lakkaa toivomasta. Minunkin vuoroni voi
tulla joskus, kun odotan ja pidän silmällä tapausten kulkua.»

Ja se tulikin odottamatta ja melko kummallisella tavalla. Muutamana
raakana ja tuulisena maaliskuun iltapäivänä hämmästyi hän melko
suuresti huomatessaan Sam Keithin tulevan kauppaan. Suoritettuaan
ylioppilastutkintonsa kulutti Sam aikaansa Bostonissa, »voihkimalla
tuomioistuimissa», kuten hän sanoi — se on, hän opiskeli Harvardissa
lakia voidakseen joskus maailmassa ruveta asianajajaksi, kuten hänen
vanhempansa toivoivat.

»Kas, Sam!» huudahti Mary. »Tekö sieltä todellakin tulette?»

Sam hymyili iloisesti. »Minä juuri», hän sanoi. »Olen nyt tullut tänne.
Aioin sanoa, että tuo kaunis nuorukainen, jonka hevosen kavioiden
kapseen kuulette lähenevän, ei ole kukaan muu kuin sankarimme. Mary,
olette, kuten ennenkin, sellainen nähtävyys, josta jokainen voi olla
kiitollinen. Mitä teille kuuluu?»

Mary kertoi voivansa hyvin ja kysyi sitten, mitä Samilla oli tekemistä
South Harnississa tähän vuoden aikaan. Sam istuutui kamiinin vieressä
olevalle tuolille ja nosti jalkansa pankolle ennen vastaamistaan.

»No, ettekö nyt sitä arvaa?» hän kysyi ollen hämmästyvillään. »Herra
siunatkoon, miten minä hämmästyinkään! Luulin, että tuulikin on jo
ilmaissut asiani. Kuulkaa, miten se humisee. Eikö se vihjaile kylpy- ja
flanellipuvuista, hyttysistä ja lepoverkkohakkailusta, vai mitä?»

Tuulen nopeus oli silloin kuusikymmentä penikulmaa tunnissa. Sam
vastasi omaan kysymykseensä.

»Kysymykseeni ei siis mielestänne kannata vastatakaan», hän sanoi.
»Oikein, lapseni, pysykää vain päätöksessänne. Mutta puhuakseni totta
olen täällä kesäasioissa. Tuo isäni ystävä, herra Raymond, joka oli
luonanne viime kesänä, on aivan hullaantunut tähän niemeen. Hän on
päättänyt rakennuttaa kesähuvilan tänne South Harnissiin. Hän tarvitsee
kumminkin välttämättömästi maata, jolle se voidaan rakentaa, ja hän on
pyytänyt isää ostamaan tuon kaistaleen, joka on meidän alueemme ja
North Inletin välissä, jos se nyt vain voidaan ostaa. Isä pyysi minua
matkustamaan tänne tiedustelemaan asiaa, ja tässä minä nyt olen.»

Mary mietti. »Ah, niin», hän sanoi hetkisen kuluttua, »nyt muistankin
tuon tarkoittamanne alueen. Kuka sen omistaa?»

»Sitäpä minä en juuri tiennytkään», sanoi Sam. »Mutta nyt minä sen
jo tiedän. Kysyin nimittäin ensimmäiseltä tapaamaltani henkilöltä
laskeuduttuani junasta, ja omituista kyllä sattui hän juuri olemaankin
tuon alueen omistaja. Tarkoitan vanhaa Cliffordia — tuota Isaiahia,
Elishaa, Hoseaa, ei kun Jeremiaa, niinhän se olikin. Tiesin hänellä
olevan saman nimen kuin jollakin profeetalla.»

»Vai omistaa herra Clifford tuon alueen. En ole sitä tiennytkään.»

»En minäkään. Hän ei ilmoittanutkaan minulle heti, että hän on sen
omistaja, vaan rupesi kyselemään, miksi halusin saada sen tietää.»

»Sanoitteko sen hänelle?» kysyi Mary.

Ensimmäisen kerran hänen tulonsa jälkeen tuntui tuon nuoren
herrasmiehen järkkymätön itseluottamus hieman horjuvan. Hän näytti
hämmästyvän melkoisesti.

»Sanoakseni suoraan tein sen», hän myönsi. »Olin tyhmä, luullakseni,
mutta kaikkihan täällä tavallisesti tiedustelevat muiden asioita,
joten en tullut sitä ajatelleeksi. Hän puhui ja kyseli minulta, ja
ennenkuin oikein tiesinkään, olin kertonut hänelle, miten mielellään
herra Raymond haluaisi tuon alueen, koska hän on siihen niin hirveästi
kiintynyt. Sanoin hänelle, että minut on lähetetty tänne ostamaan sitä,
jos se voidaan saada kohtuushinnalla. Ja sitten jonkun ajan kuluttua
hän hämmästytti minua sanomalla, että hän omistaa tuon maan itse.
Peijakas sentään! Nyt hän luullakseni nostaa hintaa kuultuaan asiani.»

»Ah, siinä tapauksessa ette ole sitä vielä siis ostanutkaan?»

»En. Halusin kyllä, mutta jostakin syystä ei hän halunnut myydä sitä
heti, eipä edes sanoa hintaakaan. Hän sanoi haluavansa ajatella asiaa.
En voi jäädä odottamaan nyt, mutta tulen takaisin maanantaina ja
silloin teemme kaupat.»

Mary kertoi sitten illalla Shadrachille, mitä Sam oli sanonut. Kapteeni
näytti hämmästyvän.

»En ole tiennytkään, että Jerry Clifford omistaa tuon alueen», hän
sanoi. »En usko sitä kumminkaan.»

»Tietysti hän omistaa sen, Shad-eno. Miten hän olisi voinut kertoa
Samille omistavansa sen, ellei se olisi hänen? Mitä maailmassa hänellä
olisi hyötyä sellaisesta?»

»Ei mitään, luullakseni. Mutta hän on varmaankin ostanut sen aivan
viime aikoina. Viimeksi kun kuulin siitä puhuttavan, omisti sen Jimmie
G. Se muodostaa osan hänen perinnöstään. Ensi kerran, kun tapaan
Jimmien, kysyn häneltä.»

Kun Jimmie G. — hänen sukunimensä oli Peters — kolme päivää myöhemmin
käveli kaupan ohi, huusi kapteeni hänelle pyytäen hänet sisälle
kauppaan ja meni suoraan asiaan.

»Milloin myit Jerry Cliffordille tuon North Inletin vieressä olevan
maapalasesi, Jim?» hän kysyi.

Jimmie G. näytti hämmästyvän. »Miten maailmassa tiedätte, että olen
myynyt sen?» hän kysyi. »Se voittaa kaiken entisen, miten asiat tulevat
ilmi tässä kaupungissa. Myin tuon kaistaleen vasta toissa päivänä
iltapäivällä ja kauppa päätettiin vasta eilen, ja kumminkin te sen
jo tiedätte. En sano sitä senvuoksi, että se minua liikuttaa, vaan
sentähden, että Jerry halusi pitää asian salassa. Kuka sen teille
kertoi?»

Kapteeni Shad vihelsi. »Ymmärrän», hän sanoi hitaasti. »Ymmärrän sen
nyt täydellisesti, koira vieköön! Kun Jerry kertoi Samille omistavansa
tuon alueen, hän... Hm! Kyllä se peijakas osaa valehdella. Kun
Jerry Cliffordin voittaminen on kysymyksessä, on lähdettävä varhain
liikkeelle, vai mitä? Toivoakseni sait hyvän hinnan tuosta palasesta,
Jim?»

»No niin, enpä voi juuri sanoa sitäkään. Mutta mikä on kysymyksessä?
Mitä tarkoitatte, kapteeni Shad?»

Mutta ennenkuin kapteeni ennätti vastata, teki Mary, joka oli
kuunnellut keskustelua, erään kysymyksen.

»Herra Peters», huudahti hän kiihkoissaan, »voitteko sanoa minulle
erään asian? Kenen nimissä hän teki tuon kaupan, omassaanko vai rouva
Cliffordin?»

Jimmie G. nauroi. »Niin, se oli hieman hullunkurista, sekin», hän
sanoi. »Tunnette kai Jerryn, kapteeni Shad? Hänellä ei ole milloinkaan
mitään omaa, vaan kaikki on hänen vaimonsa. Se kuuluu hänen
periaatteihinsa.»

»Sanoisin sitä paremminkin periaatteiden puutteeksi», murisi Shadrach.
»Viis siitä kumminkin, Jim! Jatka vain.»

»Hänellä oli kumminkin hirmuinen kiire syystä tahi toisesta
päättää kauppa», jatkoi Peters, »ja minä tyhmyydessäni kirjoitutin
kauppakirjaan Jeremiah Cliffordin ostajaksi. Hän raivostui ensin
hirveästi, mutta hänellä ei näyttänyt olevan aikaa senkään vertaa, että
olisin sen muuttanut, joten hän ojensi minulle maksuosoituksen ja —»

»Voi, odottakaa nyt hieman, herra Peters!» keskeytti Mary
mielenkiinnosta loistavin silmin. »Sanokaa minulle nyt, olenko
ymmärtänyt oikein? Olette myynyt tuon maapalasen herra Cliffordille ja
hän omistaa sen siis nyt omissa nimissään?»

»Niin varmasti omistaakin!»

Mary ei odottanut enempää. Hän riensi kaupasta kadulle ja sitten
postikonttoriin. Muutamia minuutteja myöhemmin keskusteli hän jo
tuomari Baxterin kanssa puhelimitse. Kun hän palasi, halusi kapteeni
kuulla, missä hän oli ollut, mutta hän ei tahtonut kertoa.

»Odota», hän sanoi. »Odota, Shad-eno, sillä luultavasti tapahtuu
jotakin pian.»

Se tapahtui maanantai-aamuna. Mary seisoi tiskin vieressä, Simeon
laittoi varastohuoneessa kuntoon aamutilauksia ja kapteeni Shad seisoi
ikkunassa ja katseli kadulle. Äkkiä Mary kuuli hänen huudahtavan:

»No, mikä nyt on?» hän kysyi.

»Ah, ei mitään.»

»Huudahdit kuin sinuun olisi koskenut.»

»Sitä ei voida ihmetelläkään. Katselen juuri jotakin, joka tuottaa
minulle tuskaa. Tuo ryppyinen vanha veijari Jerry Clifford on juuri
menossa postikonttoriin, luullakseni. Hän liimaa sentin postimerkin
kirjeeseensä ja antaa sen saajan maksaa tuon toisen sentin,
otaksuttavasti. Hän pyytää aina, säästääkseen vaivojaan ja kieltään,
että postimestari kostuttaisi merkin kielellään. Se on totta... Ei»,
hän lisäsi hetkistä myöhemmin, »hän ei menekään postikonttoriin, vaan
kääntyy tännepäin... Tulimmainen sentään, luulenpa melkein, että —.
Mitä maailmassa tämä tarkoittaa?»

Sillä herra Cliffordin askeleet kuuluivat jo kaupan kuistikon lattialta
ja hetken kuluttua ovi aukeni ja tuo saituri itse ilmestyi näkyviin.
Shadrach ei sanonut mitään, tuijotti vain häneen hämmästyneenä, sillä
Jeremiaan viimeisestä käynnistä oli kulunut jo kolmatta vuotta.

Mutta hän tuli sinne kumminkin nyt. Katsottuaan ympärilleen ei hän
ollut huomaavinaankaan kapteenia ollenkaan, vaan käveli suoraan tiskin
luo. Hän ei näyttänyt lainkaan iloiselta. Mary sitävastoin loisti aivan
riemusta.

»Hyvää huomenta, herra Clifford», hän sanoi.

Jeremiah, joka oli hyvin pieni laiha mies, katsoi häneen tuuheiden
harmaiden kulmakarvojensa alta ja silmälasiensa yli. Hän ei ollut
kuulevinaankaan tervehdystä.

»Hm!» hän murahti vihaisesti. »Luulet kai olevasi hyvinkin nokkela, vai
mitä?»

Shadrach lähestyi nopeasti.

»Mitä — mitä —» hän aloitti, mutta Mary ojensi varoittavasti kätensä.

»Älä sotkeudu tähän, Shad-eno», hän määräsi. »Tämä on herra Cliffordin
ja minun välinen asia. Ymmärrämme toisemme täydellisesti.» Sitten hän
kääntyi synkännäköisen Jeremiaan puoleen ja sanoi: »Kiitoksia vain,
herra Clifford, mielestäni olen melko nokkela — juuri nyt. Ettekö luule
niin itsekin?»

Vieras ei ollut nytkään kuulevinaankaan kysymystä.

»Miksi olet hakenut kiinnityksen tuohon maahani?» hän tiuskaisi.

»Teidän ei varmastikaan tarvitse kysyä sitä minulta, herra Clifford.
Teidän velkanne on satakymmenen dollaria ja kuusikymmentäkolme senttiä.
Muistan sen ja luulisinpa teidänkin sen muistavan, koska siitä on
teille tarpeeksi usein huomautettu.»

»Hm! Minä vähättelen koko tuosta vanhasta velasta. Perikää se
Siipolaiselta?»

»Hyvä on. Silloin saatte tekin tyytyä siihen, mitä tuosta maastanne
jää jäljelle. Luullakseni ette pääse siitä eroon pitkiin aikoihin,
kun kerron herra Keithille totuuden. Kuten tiedätte, saapuu hän tänne
iltapäivällä.»

Oli selvää, että Jeremiah tiesi tarkasti, milloin Sam Keith saapuu.
Hänen muutamat jäljellä olevat hampaansa loksahtivat yhteen ja, kuten
kapteeni Shadrach sanoi jälkeenpäin, hän oli sen näköinen, ettei hän
tiennyt, purisiko hän vai heittäisikö päänsä taaksepäin ja karjuisi.
Mutta nähtävästi tuntui hänestä karjuminen kumminkin turvallisemmalta.

»Olen tässä kumminkin tuumannut, että maksan pois tuon saatavanne», hän
sanoi.

»Tietysti, sillä mekin olemme tuumanneet, että haluatte sen tehdä»,
sanoi Mary lempeästi. »Sekä teidän että meidän tuumailumme toteutuvat
siis, herra Clifford. Se on hauskaa, vai mitä?»

Varastohuoneesta, jossa Simeon laittoi ahkerasti tilauksia kuntoon,
kuului tukahdutettua naurua. Shadrach, joka juuri alkoi päästä selville
tilanteesta, löi polveensa. Herra Clifford oli hyvin vihaisen näköinen.

»Jos maksan tuon — mitä se nyt taasen olikaan, satakymmenen dollaria,
jonka sanotte minun olevan teille velkaa, peruutatteko silloin tuon
kiinnityksen heti?» kysyi hän.

»Jos maksatte tuon satakymmenen dollaria ja kuusikymmentäkolme senttiä,
soitan heti tuomari Baxterille», sanoi Mary nopeasti.

Jeremiah ei epäröinyt enää. Hän oli punninnut asiaa puolelta jos
toiseltakin ennen poistumistaan kotoaan, eikä tuo satakymmenen dollaria
ollut kuin mitätön summa siihen verrattuna, mitä hän toivoi voittavansa
tuosta maakappaleesta. Hän pisti kätensä taskuunsa ja kaivoi sieltä
esille pitkän likaisen lompakon, jonka ympärille oli kääritty nauha.
Hän aukaisi tuon nauhan, avasi lompakon ja haki sieltä esille
maksuosoituslomakkeen.

»Antakaa minulle kynä ja mustetta», hän sähisi, »jotta voin täyttää
tämän.»

Kapteeni ojensi kätensä ottaakseen kynän ja mustepullon, mutta Mary
esti.

»Tahtoisin rahaa, jos se teille sopii», sanoi hän suloisesti.

Jeremiah katsoi häneen vakavasti melko kauan, niin ainakin muista
tuntui. Sitten Mary hämmästyi nähdessään, miten Jeremiaan huulet
rupesivat vapisemaan ja miten hänen silmiinsä ilmestyi julma ilme.
Hänen äänessään oli kumminkin hieman ihailua, kun hän sanoi
kuivasti:

»Ette jätä siis mitään sattuman varaan, vai mitä?»

»Emme. Emmekö mielestänne ole jo tehneet sellaista tarpeeksi?»

Herra Clifford ei vastannut. Hän tukki tuon tyhjän lomakkeen takaisin
lompakkoonsa, jonka toisesta osastosta hän sitten kaivoi esille
muutamia seteleitä, jotka oli kääritty pienelle rullalle ja sidottu
kautsukkinauhalla.

»Kas, tuossa on», hän sanoi lyhyesti. Sitten hän lisäsi kääntyen
Shadrachin puoleen: »Enkö saa ollenkaan alennusta, kun maksan rahalla?»

Varastohuoneesta kuului iloista naurua ja Marykin nauroi ääneen. Ja
mitä kapteeni Shadiin tulee, voi hän ainoastaan tuijottaa, sillä
Cliffordin rohkeus oli vienyt häneltä puhelahjan. Mary vastasi sitten
kuin hän oli lopettanut naurunsa:

»Vedämme pois koron, jonka olisimme voineet vaatia teiltä, herra
Clifford», hän sanoi. »Kiitoksia. Tuossa on jäännös takaisin ja tässä
on kuitattu lasku. Menen nyt soittamaan tuomari Baxterille.»

Kun hän palasi postikonttorista, oli Jeremiah vielä kaupassa. Shadrach
laittoi hymyillen paketteja.

»Mitä nuo ovat, Shad-eno?» kysyi Mary. Herra Clifford vastasi:

»Ah, juolahti mieleeni, että voin samalla ostaa hieman sokeria, jauhoja
ja sen sellaista. Niitähän tarvitaan aina taloudessa. Lähettäkää ne
meille, kun teillä on asiaa sinnepäin. Hyvästi.»

Hän oli jo tarttunut lukon kahvaan, kun Mary kutsui hänet takaisin.

»Herra Clifford, odottakaahan nyt hieman!» hän huusi. »Oletteko
kovastikin noiden tavaroiden tarpeessa, sokerin ja kaiken tuon muunkin?»

»En, ei niiden tuonnilla mitään niin erikoista kiirettä ole. Mutta
miksi sitä kysyt?»

»Ah, muuten vain. Mutta ellei teillä ole mitään erikoista kiirettä,
neuvon teitä ensin maksamaan ne. Kuten muistatte, sanoin teille jo,
ettemme jätä mitään sattuman varaan.»

Jeremiah seisoi hetkisen paikoillaan mulkoillen pahasti, mutta sitten
hän teki toisen hämmästyttävän teon. Hän kaivoi lompakkonsa vielä
kerran esille ja haki sieltä kahden dollarin setelin.

»No, ota se nyt sitten tuosta», hän sanoi, »ja lähetä minulle kuitattu
lasku jälkeenpäin. Haluan aina tietää, paljonko kustakin tavarasta olen
maksanut. Ja kuulehan — mikä sinun nimesi taasen onkaan — Mary-'Gusta,
jos väsyt työskentelemään Shad Gouldin ja Zoeth Hamiltonin hyväksi,
tule silloin luokseni. Minulla — tarkoitan, vaimollani on muutamia
kiinnityksiä, joista ei ole maksettu korkoa vuosikausiin. En ole
voinut saada niitä kootuiksi hänelle, mutta, koira vieköön, sinä siinä
varmaankin onnistuisit.»

Hän poistui ja seuraavassa hetkessä oli Mary melkein murskautua enonsa
syliin.

»Tämän jälkeen», kapteeni huudahti, »luulen kaiken mahdolliseksi,
jos sinä vain ryhdyt siihen, Mary-'Gusta! Jos olisit ollut Jonaksen
sijassa, olisit varmaankin pistänyt valaan taskuusi ja uinut maihin.»




XXVII.


Huhtikuun alussa, kun Mary ilmoitti aikovansa ruveta panemaan toimeen
suurinta ja kunnianhimoisinta suunnitelmaansa, jonka Barbara Howen
tekemä huomautus oli synnyttänyt viime vuonna — nimittäin tuota
teeravintola- ja lahjakauppasuunnitelmaansa — ei kapteeni pannut
hyvinkään kovasti vastaan.

»En näe siinä juuri mitään järkeä», hän myönsi. »En tiedä, tiedänkö,
millainen sellainen onkaan. Sen verran kuin puheistasi ymmärrän, aiot
avata jonkunlaisen hienon ruokalan, vai mitä?»

»En, Shad-eno, en juuri sellaistakaan», selitti Mary.

»No jonkunlaisen ryyppylänkö sitten? Sellainen siitä varmaan
tuleekin, koska sanot sitä 'teeravintolaksi'. Siis jonkunlaisen
raittiusravintolan, vai mitä? Voiko siellä saada kupin kahviakin, jos
haluaa? Kaipaan niin vähän teetä, ettei se minua juuri öisin valvota.»

»Kuulehan nyt, Shad-eno, kun selitän: Teeravintola — ainakin sellainen
teeravintola, jonka minä aion perustaa — on sellainen paikka, jonne
kesävieraat, erittäinkin naiset ja tytöt, tulevat istumaan pienten
pöytien ääreen juodakseen teetä tahi syödäkseen torttuja ja jäätelöä ja
katsellakseen merelle, jos ilma on kaunis —»

»Niin, ja tarkastellakseen sumua ja puhuakseen lähimmäistensä
vaatteista ja mustatakseen parhaimpien ystäviensä mainetta. Ymmärrän
nyt, että siitä tulee jonkunlainen ompeluseura, jossa ei ommella.
Hyvä on, anna mennä vain ja laita tuo teeravintolasi kuntoon, jos
vain haluat. Jos joku voi saada sen kannattamaan, niin ainakin sinä,
Mary-'Gusta.»

Siispä Mary, saatuaan tuollaisen rohkaisun, alkoi toteuttaa
suunnitelmaansa. Hän oli miettinyt erikoiskohtia jo jonkun aikaa.
Kaupasta kotiin vievän kadun puolivälissä oli muudan toinenkin pieni
ja vanhanaikainen cape-codilaistyylinen talo. Se sijaitsi muutamalla
pienellä kukkulalla, josta oli laaja näköala merelle, rannikolle ja
kauppalaan. Sen ympärillä oli muutamia tuulen tuivertamia puita ja
pensaita. Se oli ollut autiona jo pitkän aikaa ja oli hyvin huonossa
kunnossa.

Mary sopi sen omistajan, muutaman bayportilaisen, kanssa, että hän
saa vuokrata sen ja sen ympärillä olevan maan kolmeksi vuodeksi
mitättömästä vuokrasta. Sopimukseen liitettiin pykälä, jonka mukaan
Maryllä oli oikeus teetättää tarvittavat muutokset ja korjaukset. Sen
mukaan sai vuokralainen vielä ostaakin talon sopimuksessa määrätystä
hinnasta noiden kolmen vuoden kuluttua, jos hän vain haluaa.

Sitten saippuan ja veden, valkoisen maalin ja liituveden,
miellyttävien, mutta vaatimattomien seinäpaperien ja syrjään sysättyjen
vanhojen omituisten huonekalujen, joista suurin osa ryövättiin
Gould-Hamiltonin kodin seurustelu- ja parhaimmasta makuuhuoneesta,
avulla rupesi Mary sisustamaan tuon pienen rakennuksen huoneita.
Kaikki mereltä tuodut esineet, vanhojen purjelaivain kuvat ja muut
sellaiset harvinaisuudet asetti hän hyvin näkyville paikoille. Nurmikko
niitettiin ja nuo sotkeutuneet pensaat puhdistettiin, leikattiin
ja oksittiin; halvat mutta kauniit ristikot, jotka muistuttivat
laivan köysistöä ja joita pitkin köynnösruusujen otaksuttiin
jolloinkin kiipeilevän, kiinnitettiin seiniin, puiden varjoon ja
viiniköynnösmajaan asetettiin maalaispöytiä, ja valaistusvälineiksi
ripustettiin laivanlyhtyjä. Kadulle johtava tie silitettiin ja tehtiin
kovemmaksi, ja kyltti, jonka Josua Bernis, paikallinen »Talojen,
veneiden ja kylttien maalaja, peltiseppä ja lasimestari» — katso herra
Bernisin ilmoitusta Advocatista — oli maalannut, ripustettiin portin
yläpuolelle.

Kapteeni Shadrachin huomautukset, kun hän ensimmäisen kerran näki
tuon kyltin, ansaitsevat tulla kerrotuiksi. Mary ei ollut neuvotellut
hänen kanssaan siitä, sillä hänestä oli sellainen menettely tuntunut
parhaimmalta. Kun se oli kiinnitetty paikoilleen, vei hän kumminkin
kapteenin katsomaan sitä. Shadrach korjasi silmälasejaan ja luki:

       Etumainen Tähystysasema.
          Teetä ja Lahjoja.
       Herkkuja syötäväksi.
    Kauniita tavaroita ostettavaksi.
          »Kaikki hyvin!»

Siihen oli sitäpaitsi maalattu fregatti, jonka kaikki purjeet olivat
levällään. Se lasketteli täysin purjein tummanviheriässä, valkoista
vaahtoa kuohuvassa meressä jonkunlaista viheriää rantaa kohti, missä
kasvoi viheriöitä tomuviuhkoilta näyttäviä puita.

Shadrach tarkasteli tuota taideteosta kauan ja hyvin tarkkaavaisesti,
ja sanoi lopulta:

»Jokainen riepu on ylhäällä, ruorissa ei ole ketään, maa on melkein
keulan edessä ja tyrskyt pieksävät jo laitoja. Minusta näyttää,
että tuo matka loppuu lyhyeen ja melko äkkiä sittenkin. Mutta kun
tähystäjä, jonka pitää se tietääkin, sanoo 'Kaikki hyvin!', on kai
asia sitten niin, sillä hänellä on luullakseni enemmän kokemusta kuin
minulla tällaisten lahjakauppalaivojen ohjaamisessa. Mutta mitä nuo
harjasmaiset esineet tuolla rannalla ovat? Ovatko ne teepensaita vai
ruohoa?»

Ensimmäisten viikkojen kuluessa ravintolan avaamisesta ei siellä
ollut juuri ollenkaan liikettä eikä siis »Etumaisen Tähystysaseman»
optimistinen selitys toteutunutkaan kirjaimellisesti. Mary oli
taipuvainen ajattelemaan, etteivät asiat olleet ollenkaan hyvällä
kannalla. Suunnitellessaan tuota uutta yritystä oli hän ollut
niin säästäväinen kuin suinkin, mutta hänen oli kumminkin ollut
pakko tuhlata rahoja ja tehdä uutta velkaa. Sitten hän oli ottanut
palvelukseensa hyvän kokin ja pari tarjoilijatarta, joten hänen oli
pakko ajatella myös viikoittaisia menojaankin. Mutta niiden autojen
lukumäärä, jotka poikkesivat uudelle tielle, pysyi kuin pysyikin
harmittavan pienenä.

Mutta niiden lukumäärä kasvoi kumminkin. Kuten ihmiset olivat puhuneet
Hamilton ja Kumppanin joulutavaroista, alkoivat he nytkin puhua tuon
uuden ravintolan »omituisuuksista ja miellyttävistä erikoisuuksista».
Tee oli hyvää, tortut ja jäätelö olivat herkullisia, kauniina päivänä
oli näköala hurmaava ja lahjakaupan kauniit esineet oli asetettu
näytteille houkuttelevasti. Joten, kun toukokuu meni ja kesäkuu alkoi,
jolloin huvilat ja hotellit alkoivat täyttyä asukkaista, kasvoi tuon
uuden ravintolan liike keskinkertaisesta hyväksi ja lopulta vallan
suurenmoiseksi.

Mary jakoi aikansa kaupan ja ravintolan kesken, ollen vuorotellen
kummassakin ja koettaen pitää silmällä niitä molempia. Hän ei ollut
sellaisessa mielentilassa, että hän olisi halunnut tavata ihmisiä
ja senvuoksi hän pysyttelikin vieraista ihmisistä niin kaukana kuin
suinkin. Sellaisia entisiäkin tuttuja, jotka tulivat ravintolaan, näki
hän vain harvoin. Jollei hänellä olisi ollut niin paljon hommaa, olisi
hänestä varmaankin tuntunut hauskalta tarkastella ihmisluonteiden
vastakkaisuuksia sen perusteella, miten nuo hänen entiset tuttavansa
suhtautuivat nyt häneen.

Kun esimerkiksi herra ja rouva Christopher Mullet ja heidän tyttärensä
Irene, joka nyt oli päässyt koulusta ja lopettanut lukunsa niin
täydellisesti, että hänen ulkonainen minänsä todellakin kimalteli,
istuivat puiden siimeksessä juomassa teetä, sanoi rouva Mullet:

»Ja tällainen on siis kaiken tuon ylvästelyn, keimailun, Euroopan
matkan enkä tiedä minkä kaiken muun tulos. Täällä hän nyt hoitaa
tällaista ruokalaa. Ruokalaa — ajatelkaahan nyt! Ellei tällaista voida
sanoa taantumukseksi, niin ei mitään. Etkö sinäkin luule, Rena, että
häntä hävettää?»

Neiti Mullet ummisti väsyneet silmänsä ja huokaisi toivottomasti.

»Voi, äiti», hän sanoi venytellen, hyvin toivottomasti, »etkö voi olla
nimittämättä minua tuohon ulkomaalaiseen tapaan? Minuthan on ristitty
Ireneksi, luullakseni. Koeta muistaa se.»

»Aivan niin, Re — Irene, en unhota sitä enää. Ah, tuoltahan tuo
Mary-'Gusta nyt tuleekin! Miten hän voi näyttäytyäkään täällä näiden
kaupunkilaisten keskuudessa, kun hän ei ole muuta kuin palkattu
apulainen, jonkunlainen tarjoilijatar, niin sanoakseni? En ole missään
tapauksessa näkevinänikään häntä. Voin kyllä juoda hänen teetään
ja syödä hänen kakkujaan, mutta — ei kiitoksia. Kuka tuo on, joka
riensi hänen luokseen, suuteli häntä ja teki en tiedä mitä kaikkea?
Siunatkoon! Heitä voitaisiin luulla sisaruksiksi, ellei tiedettäisi.
Kuka hän on? Hän on mielestäni melko jokapäiväisen näköinen. Eikö
sinustakin näytä siltä, Rena — Irene, tarkoitin?»

Irene tuhautti nenäänsä.

»Tuo», sanoi hän hyvin korostavasti, »on Barbara Howe. Hänen
vanhempansa rakennuttavat tuota suurta huvilaa Ostervilleen, ja
hänen isäänsä sanotaan miljoonanomistajaksi. Hänen vanhempansa eivät
sallineet hänen tulla tuohon samaan kouluun, johon te minut lähetitte,
koska se heidän mielestään ei ollut tarpeeksi hyvä tytölle. Niin
jokapäiväinen hän on. Olin hänen seurassaan kerran, mutta hän ei tunne
minua enää, koska hän on aivan hullaantunut tuohon Mary Lathropiin.
Ah, tuolla särpää isä taasen tuota teetään! Taivaan nimessä, lähdetään
kotiin.»

Ja juuri silloin syleili Barbara ihastuneesti entistä koulutoveriaan ja
huudahti:

»Sinä teit sen! Tiesin sinun kykenevän siihen, kun vain ryhdyt toimeen.
Sanoin, että siihen tarvitaan järkeä, yritteliäisyyttä tahi jotakin
sellaista, ja olin varma, ettei sinulta niitä puutu. Tämä on suloisin
tällainen paikka, mitä milloinkaan olen nähnyt, kultaseni, ja ellei
jokainen täällä läheisyydessä asuva henkilö tule tänne ainakin kerran
viikossa tuhlaamaan suunnattomia rahamääriä, en halua olla heidän
kanssaan enää minkäänlaisessa tekemisessä. Muutan itseni kuljeksivaksi
fonograafiksi, kultaseni, ja toistan toistamasta päästyänikin: 'Jos
rakastatte minua, on teidän mentävä Etumaiselle tähystysasemalle'. Ja
tietysti kaikki rakastavat minua, sillä minkäpä he sille voivat. Odota
senvuoksi, mitä tapahtuu.»

Kun tämän uuden ravintolan kehuminen tuli kysymykseen, oli hän
enemmänkin kuin puheensa arvoinen. Elokuussa vilkastui liike niin
kovasti, että Maryn oli pakko palkata kolme uutta tarjoilijatarta
ja myyjätär lahjakaupan puolelle. Hän kulutti nyt suurimman osan
ajastaan siellä luovuttaen kaupan Shadrachin, Simeonin ja muutaman
uuden apulaisen haltuun, joka oli palkattu auttamaan kesäaikana.
Kun huvikauden loppu alkoi lähestyä syyskuun alussa, näyttivät sekä
ravintolan että Hamilton ja Kumppanin kirjat melkoista ylijäämää.

Kaiken tämän tapahtuessa parani Zoethkin vähitellen ja tuli
voimakkaammaksi. Heinäkuussa voi hän istua auringon paisteessa
kuistissa. Elokuussa kykeni hän jo kiipeämään rattaille ja ajamaan
kauppaan, jossa hän sitten istui kaiket päivät tiskin takana
nojatuolissaan katsellen liikettä ja kuunnellen toverinsa pilapuheita
— sillä Shadrach oli nyt aina hyvällä tuulella — ja sanoen silloin
tällöin sanasen itsekin. Kauniina sunnuntaipäivänä vietiin hänet
vaunuilla kirkkoon, jolloin kapteeni ja Mary seurasivat häntä. Hän oli
kyllä kalpea, raihnainen ja laiha, mutta lääkäri sanoi heille, ettei
ollut mitään syytä odottaa muuta kuin täydellistä parantumista.

Kapteeni Shadrachista tuntui kumminkin siltä, että hänen toverillaan
oli sittenkin jonkunlaisia huolia. Hän vaipui useinkin ajatuksiinsa
ja oli silloin tällöin huolestunut ja ärtyisä. Kapteeni ei ollut
milloinkaan kysynyt, hän ei ollut milloinkaan koettanutkaan kyselemällä
saada selville, mikä noiden huolien, jos Zoethilla nyt sellaisia
olikaan, syy oli. Hänelle oli sanottu tarpeeksi usein, ettei sairasta
saa mitenkään kiihoittaa, joten hän ei aikonut panna mitään vaaralle
altiiksi. Mutta Zoethin pitkäaikainen vaitiolo ja hänen kasvojensa
ilme, kun hän istui tuolissaan syvissä mietteissään, hämmästyttivät ja
huolestuttivat hänen toveriaan ja ystäväänsä. Hän huomasi tuon ilmeen
joskus silloinkin kun Mary oli huoneessa. Kun Mary liikkui, seurasivat
Zoethin silmät häntä, ja niissä oli silloin tuo ilme, jota kapteeni ei
ymmärtänyt.

Shadrach oli kertonut ystävälleen, että Mary oli antanut nuorelle
Smithille rukkaset. Zoeth oli nimittäin tiedustellut Crawfordia heti,
kun hän sai luvan ottaa osaa pitempään keskusteluun. Hän tuntui olevan
kiintynyt ja innostunut asiaan.

»Mutta, Shadrach», hän sanoi, »oletko varma siitä, että hän antoi
Crawfordille rukkaset senvuoksi, ettei hän rakasta Crawfordia? Oletko
varma, että hän teki sen senvuoksi?»

»Minkä muun vuoksi hän sitten olisi sen tehnyt?» kysyi kapteeni. »Hän
sanoi minulle itse tehneensä sen senvuoksi. Olin tietysti hieman
hämmästynyt, sillä olin luullut asian olevan melkein sovitun heidän
kesken, mutta sitten selvisikin, etten tiennyt, mitä puhuin. Sellaista
on kyllä tapahtunut ennenkin elämässäni, niin omituiselta kuin se
mahtanee kuulostaakin», lisäsi hän kuivasti.

Zoeth huokaisi. »Toivoisin —» hän sanoi hitaasti, »toivoisin, että
saisin sen tietää.»

»Mitä sinä haluaisit tietää?»

»Mitäkö? Ah, en mitään. Jos olisin hieman vahvempi, koettaisin itse
puhella Mary-'Gustan kanssa. Haluaisin, että hän kertoisi minulle koko
asian.»

»Tarkoitatko, ettet usko minua, vai mitä? Kas niin, kas niin,
laivatoveri, kaikki on hyvin. Minä laskin vain leikkiä. Mutta sinun
sijassasi en kumminkaan kysyisi Mary-'Gustalta sitä. Tietysti tiedän,
että hän pitää Zoeth-enostaan paljon tahi enemmän kuin kenestäkään
muusta maailmassa, ja olen varma, että hän kertoo hänelle kaikki, jos
häneltä kysytään, mutta en kumminkaan usko —. Niin, jos olisin sinun
sijassasi, en kysyisi.»

»Niin, niin, Shadrach, luulen ymmärtäväni. Tarkoitat, että hänestä voi
tuntua ikävältä kertoa, mitä hän sanoi tuolle nuorukaiselle, ja luulet,
ettei hän halua palauttaa sitä muistiinsa.»

»Aivan niin, Zoeth.»

Nyt seurasi muutamia minuutteja kestävä hiljaisuus, sillä molemmat
toverukset vaipuivat ajatuksiinsa. Sitten Zoeth sanoi:

»Shadrach, minä — minä —»

Hän ei lopettanut lausettaan. Kapteeni uskalsi muistuttaa häntä siitä.

»Niin, Zoeth, mitä aioitkaan sanoa?» hän kysyi.

»En mitään. En voi sanoa sitä sinulle nyt. Mutta vähitellen, jos Herra
suo minulle voimia jälleen, kerron. — Mutta viis siitä nyt. Älä viitsi
kysellä minulta.»

Shadrach ei senvuoksi kysellytkään, mutta hän hämmästyi kumminkin ja
tuli hieman levottomaksi. Mitä hänen toverillaan olikaan kerrottavaa,
kun tuo kertominen tuntui niin vaikealta?




XXVIII.


Ja vasta eräänä päivänä syyskuun puolivälissä sai kapteeni Shadrach
kuulla ystävänsä salaisuuden. Hän, Zoeth ja Mary olivat kaupassa
kolmisin. Liike oli vieläkin melko vilkasta, mutta suurimmat kiireet
olivat jo ohi. Kesähuvilat alkoivat tyhjentyä ja useimmat hotellit oli
jo suljettu. Marykin oli ottanut teeravintolansa kyltin alas jo viime
viikolla. Sen tehtävä oli päättynyt sille vuodelle. Tulos oli ollutkin
suurenmoinen.

Mary oli pahoillaan, että tuo vilkas liikekausi oli loppunut.
Hän oli kyllä melko väsynyt, sillä hän ei ollut suonut itselleen
ollenkaan lepoa eikä vapaapäiviä, vaan tehnyt kaikkensa voidakseen
olla ajattelematta muuta kuin Hamilton ja Kumppania ja teeravintolaa
koskevia asioita. Nämä olivat onneksi antaneet hänelle tarpeeksi
ajattelemista, ja hän karkoittikin muut ajatukset päättäväisesti
mielestään. Nyt hänen ei enää tarvinnut tehdä minkäänlaisia
suunnitelmia ravintolaansa varten, ja kiitos Sim Crockerin ja sen
pätevän tavan, jolla Sim oli ruvennut pitämään huolta kaupasta, ei
hänen enää tarvinnut välttämättä oleskella siellä aamuvarhaisesta
myöhäiseen iltaan. Hänen Zoeth-enonsa oli myöskin jo melkein terve,
joten Maryn ei enää tarvinnut raskauttaa mieltään huolehtimalla
hänenkään terveydestään. Hän oli nyt vaarassa joutua pakostakin
ajattelemaan itseään eikä hän sitä saanut tehdä, sen hän tiesi. Jos
hän alkaisi ajatella itseään, ajattelisi hän varmaankin silloin tuota
toistakin ja kaikkia muitakin toteutumattomia mahdollisuuksia. Ja miten
hyödytöntä ja toivotonta ajattelemista sellainen olisikaan! Ei, ei!
Hänen täytyi keksiä jotakin muuta ajattelemista.

Senvuoksi hän suunnittelikin kaupan julkipuolen korjaamista ja
suurentamista. Hän aikoi suurennuttaa ikkunat ja korjauttaa sillan. Hän
keskusteli juuri suunnitelmastaan Shadrachin ja Zoethin kanssa, kun
John Keith tuli kauppaan. Keithit aikoivat poistua South Harnissista
melko varhain tänä syksynä, ja perheen päämies oli nyt tullut sanomaan
jäähyväisiä. Herra Keith piti Marystä yhtä paljon kuin ennenkin ja
kunnioitti hänen enojaan tähän aikaan peittelemättä. Enot suhtautuivat
häneen samalla tavalla.

Keskustelu alkoi samaan tapaan kuin useimmat keskustelut tässä
maailmassa, nimittäin kohdistuen aluksi ilmaan, millainen se oli
ollut, millainen se nyt oli ja millaiseksi sen otaksuttiin muuttuvan,
siirtyi sitten teeravintolaan ja sen saavuttamaan kannatukseen ja
lopuksi vieraan viimeiseen New Yorkin matkaan, jolta hän juuri äsken
oli palannut. Päivä oli melkein puolessa eivätkä heidän keskusteluaan
keskeyttäneetkään kuin muutamat ostajat, joista herra Crocker piti
kyllä huolta.

»No, kuuluuko sieltä mitään kummempaa?» kysyi kapteeni Shadrach,
udellen tuon suurkaupungin uutisia aivan samoin kuin hän olisi
tiedustellut Harnissin tapahtumia. »Tapasitteko ketään tuttua, vai
mitä?»

Keith hymyili. »Kyllä», hän sanoi. »Kohtasin kaikki ne henkilöt, joita
olin matkustanutkin tapaamaan. Olin siellä liikeasioissa. En tavannut
ketään odottamatta, jos sitä tarkoitatte.»

Kapteeni nyökäytti päätään. »Ette varmaankaan käynyt
South-Streetilläkään, vai mitä?» hän kysyi. »No, sen arvasinkin.
Jos olisitte käynyt, olisitte tavannut montakin. Aina kun olin
lähdössä merille, en milloinkaan elämässäni risteillyt tuolla kadulla
tapaamatta jotakin henkilöä, jota en osannut odottaakaan. Luullakseni
on South-Street maailman suurin sellainen paikka, jossa aina tapaa
tuttuja. Useat merimiehet ovat sanoneet minulle samaa.»

Kun Keith kuuli tämän viisauden palasen, hymyili hän yhä
sydämellisemmästi. Sitten hän sanoi:

»Puheenne johdosta muistankin nyt, kapteeni, että sittenkin tapasin
erään tutun odottamatta. Kohtasin hänet Bostonissa enkä New Yorkissa,
ja se tapahtui eilen. Tekin tunnette hänet luullakseni ja Mary tuossa,
niin hän tunsi tuon henkilön ennen hyvin hyvästi. Tarkoitan nuorta
Crawford Smithiä, tuota Samin ystävää. Hän oli täällä South Harnississa
luonamme muutamana kesänä.»

Shadrach oli ainoa noista kolmesta kuulijasta, joka sanoi jotakin tuon
uutisen johdosta. Ei hänkään puhunut vähään aikaan mitään, vaan katsoi
Maryyn pelokkaasti, ennenkuin hän teki sen. Mary ei sanonut kumminkaan
mitään eikä Zoethkaan, joka nojautui taaksepäin tuolissaan ja jonka
kasvot olivat tiskin kulman takana, sanonut sanaakaan.

»Vai niin!» huudahti hän. »Vai kohtasitte te hänet! Bostonissako? Miten
omituista! Luulin hänen oleskelevan jossakin tuolla Lännessä.»

»Niin minäkin. Viimeksi kun kuulin puhuttavan hänestä, oli hän
lopettanut opintonsa täällä Idässä — hän lueskeli lääketiedettä, kuten
ehkä tiedättekin — ja matkustanut kotiinsa Nevadaan. Hänen isänsä, joka
oli sairas, oli pyytänyt häntä tekemään sen. Hän on kirjoittanutkin
Samille pari kertaa tuolta kaukaa. Senvuoksi hämmästyinkin melkoisesti
nähdessäni hänet Bostonissa nyt. Tapasin hänet asemalla ja me
juttelimme muutamia minuutteja. Hän kertoi minulle, että hänen isänsä
oli kuollut.»

Tiskin takaa, jossa Zoeth istui, kuului omituisia äännähdyksiä kuin
jonkunlaista huohottamista. Shadrach kumartui nopeasti katsomaan.

»Mikä sinua vaivaa, Zoeth?» hän kysyi. Mutta ennenkuin Zoeth ennätti
vastata, sanoi Mary:

»Kuollutko?» hän huudahti. »Herra Keith, sanoitteko Crawfordin isän
kuolleen?»

Hänen äänensä oli niin omituinen, ettei herra Keithkään voinut olla
sitä huomaamatta. Hän katsoi Maryyn ja näytti haluavan kysyä jotakin,
mutta vastasi sitten Maryn kysymykseen.

»Sanoin. Hän on kuollut. Hänen poikansa kertoi minulle hänen
sairastaneen jonkun aikaa ja kuolleen noin pari viikkoa sitten.
Crawford ei kertonut kumminkaan minulle mitään erikoiskohtia eikä
ilmoittanut sitäkään, miksi hän oli tullut tänne Itään. Hän ei
näyttänyt todellakaan olevan halukas puhumaan, vaan käyttäytyi kuin
hänellä olisi ollut jotakin mielessä. Tietysti sanoin hänelle olevani
pahoillani, jolloin hän kiitti minua ja kysyi, miten vaimoni, Edna ja
Sam voivat. Sitten piti minun kiiruhtaa junaani. Ah, aiotteko lähteä
jonnekin, Mary? No, silloin on minun sanottava jäähyväiset tulevaan
kesään asti, sillä me matkustamme huomenaamulla.»

Mary selitti melko hätäillen, että hänen piti keskustella Simeonin
kanssa muutamia minuutteja. Hän sanoi jäähyväiset, puristi herra
Keithin kättä ja kiiruhti ulos. Keith katsoi hänen jälkeensä.

»Toivoakseni en tehnyt mitään tyhmyyttä», hän sanoi, »puhuessani
nuoresta Smithistä. Hän ja Crawford olivat yhteen aikaan hyvin hyviä
ystäviä, vai kuinka? Ymmärsin sen niin Samin huomautuksista. Teinköhän
nyt jonkun tyhmyyden mainitsemalla tuon pojan nimen, vai mitä luulette?
Toivon kumminkin päinvastaista.»

Kun Zoeth ei sanonut mitään, kiiruhti Shadrach tyynnyttämään häntä.

»Ei, ei», hän sanoi. »Tässä yhteen aikaan luulimme mekin siinä olevan
jotakin. Emme kumminkaan tienneet mitään varmasti, mutta otaksuimme
kumminkin, että he olivat toisilleen enemmänkin kuin ystäviä. Mutta nyt
näyttää kumminkin siltä kuin kaikki olisi lopussa. He eivät luullakseni
enää kirjoitakaan toisilleen. Otaksun, että Mary-'Gusta on väsynyt
häneen», hän selitti. »Hän on kyllä hyvin kiltti nuorukainen, mutta
ehkä hän ei ole tarpeeksi hyvä Marylle. Ja mitä siihen tulee», lisäsi
hän vakaumuksella ja korostavasti, »en ole milloinkaan nähnytkään
sellaista.»

Keith näytti huojentuneelta. »Olen iloinen, etten erehtynyt», hän
sanoi. »Hän näytti niin säpsähtävän, kun sanoin miehen kuolleen, ja
hän käyttäytyikin niin omituisesti. Ettekö huomannut sitä itsekin,
kapteeni?»

Shadrach nyökäytti päätään.

»Huomasin, että hän oli jollakin tavoin hämmentynyt», hän sanoi,
»mutta mielestäni se ei ole ollenkaan ihmeellistä, kun muistamme, että
Crawford ja hän ovat olleet niin hyviä ystäviä. Luullakseni Mary on
kuullut hänen puhuvan paljonkin isästään.»

»Ehkäpä. Epäilemättä asia onkin niin. Pelkään hänen työskentelevän ihan
kovasti ja huolehtivan liiaksi näiden kaikkien yritystensä vuoksi. Hän
onnistuu ihmeellisesti niissä, mutta en pidä siitä, että hän menettää
poskiensa ruusut. Ne ovat liian kauniit menetettäviksi. Pitäkää häntä
silmällä, kapteeni, älkääkä antako hänen väsyttää itseään.»

Hän sanoikin sitten hetken kuluttua jäähyväiset. Kapteeni Shadrach
saatteli hänet ovelle. Zoeth pysyi paikoillaan nousematta edes silloin
kun hän puristi poistuvan ystävänsä kättä. Mutta kun kapteeni kääntyi,
huomasi hän toverinsa seisovan tiskin päässä puristaen sen laitaa
toisella kädellään ja viittailevan toisella. Shadrach katsahti häneen
ja harppusi sitten hänen luokseen parilla askeleella.

»Herra siunatkoon, Zoeth, mikä sinua vaivaa?» huudahti hän.

Zoeth viittasi häntä vaikenemaan. »Ssh, ssh», hän pyysi kuiskaten. »Älä
huuda niin kovasti, että Mary kuulee. Shadrach, minä —»

»Mitä sitten?» keskeytti hänen ystävänsä. »Mikä sinua vaivaa, Zoeth?
Lähetänkö hakemaan lääkäriä?»

»Ei, ei. Olen aivan täydessä kunnossa, Shadrach. Säikähdin ja
hämmästyin vain hieman äsken, siinä kaikki. En ole vielä oikein
voimissani, ja tuo uutinen järkytti minua. Mutta, Shadrach, haluan
keskustella kanssasi. Haluan kertoa sinulle jotakin heti, sillä en voi
salata sitä enää pitempää aikaa. Emmekö voi lähteä kotiin — huoneeseeni
tahi jonnekin, missä voimme jutella? Haluatko, Shadrach?»

»Kas niin, kas niin, laivatoveri, älä nyt hermostu. Kotiinko? Tietysti
voimme lähteä sinne. Hei, Sim, kuulehan?» huusi hän herra Crockerille,
joka oli varastohuoneessa. »Sinä ja Mary saatte hoitaa kauppaa vähän
aikaa. Zoeth ja minä lähdemme kotiin päivälliselle.»

Simeon vastasi, ettei Mary ollut siellä. »Hän poistui takaovesta ja
lähti luullakseni kotiinsa. Mutta menkää te vain, kapteeni Shad», hän
lisäsi, »sillä voinhan minä hoitaa tämän kaupan yksinänikin.»

Tultuaan kotiin ja herra Hamiltonin huoneeseen veti kapteeni esille
kaikkein mukavimman nojatuolin, pakotti ystävänsä istuutumaan siihen
sekä sulki ja lukitsi oven. Sitten hän istuutui vuoteen reunalle ja
sanoi:

»Kas niin! Nyt me olemme valmiit ja kaikki on mallikelpoisessa
järjestyksessä. Kukaan ei voi tulla laivaan häiritsemään meitä. Anna
siis vain kuulua, Zoeth. Mitä sinulla olikaan kerrottavaa?»

Zoeth työnsi vapisevan kätensä povitaskuunsa, otti sieltä esille
vanhanaikaisen lompakon ja etsi lompakosta käsiinsä hyvin rypistyneen
kirjekuoren.

»Shadrach», hän sanoi, »en ymmärrä ollenkaan, miten aloittaisin. Tuntuu
niin omituiselta ajatella, että sinulla ja minulla, jotka olemme olleet
niin läheisessä suhteessa toisiimme kaikkien näiden vuosien kuluessa,
on jotakin salattavaa toisiltamme. Minusta tuntuu sellainen tyhmältä.
Ja tyhmää se onkin. Olen ollut houkka, kun olen salannut sen sinulta.»

Kapteeni nauroi.

»Et voisi olla tyhmä, vaikka rupeaisit vanhan Harryn oppilaaksi
kymmeneksi vuodeksi, Zoeth», hän sanoi. »Et tiedä, miten voisit
sellaiseksi tulla eikä pirukaan voi sinua opettaa. Älä nyt tuhlaa aikaa
sanomalla minulle, että puhun kevytmielisesti pyhistä asioista», hän
lisäsi. »Eikä tuo vanha paholainen olekaan luullakseni mikään pyhä ja
sitäpaitsi haluan nyt kuulla tuon salaisuuden. Mikä se on?»

Zoeth pudisti päätään. »Olen ollut tyhmä kumminkin», hän sanoi, »mutta
luullakseni olen saanut rangaistukseni. Minulla ei ole ollut mitään
todellista syytä, miksi en olisi voinut puhua siitä jo ennenkin, mutta
se oli minulle kumminkin jollakin tavoin vastenmielistä. En voinut.
Mutta nyt aion kertoa sen sinulle, Shadrach.»

Hän näytti tuota rypistynyttä kirjekuorta.

»Muistat kai, milloin sairastuin?» hän sanoi. »Muistat kai, että
luhistuin yhteen kasaan keittiön lattialle? No niin, etkö milloinkaan
ihmetellyt, mikä minut siihen nyykisti? Kerron sen nyt sinulle. Sen
teki muudan kirje, jonka sain sen päivän aamupostissa. Tässä on
tuo kirje. Onnistuin pistämään sen liivini povitaskuun silloin kun
Isaiah riensi hakemaan teitä ja jätti minut makaamaan siihen. En
halunnut, että hän olisi huomannut sen. Enkä halunnut silloin, että
muutkaan olisivat sen nähneet. Nyt haluan kumminkin, että luet tämän,
Shadrach. Mutta ennenkuin teet sen, salli minun varoittaa sinua. Sinun
on rukoiltava Kaikkivaltiaalta voimaa siihen. Tulet hämmästymään,
Shadrach, hämmästymään ja säikähtämään. Tässä se on. Lue se nyt.»

Hän ojensi kuoren toverilleen. Shadrach otti sen ihmetellen ja katsoi
osoitetta.

»Tätä käsialaa en ainakaan tunne», hän sanoi.

»Tunsit sen kerran maailmassa hyvinkin hyvin.»

»Tunsinko? Se on leimattu Carson Cityssä, Nevadassa. Siis tuolla
samassa paikassa, jossa Crawford Smithkin asuu, vai mitä? Mitä
maailmassa tämä on?»

Hän aukaisi kuoren ja otti sieltä esille monta tiheäänkirjoitettua
paperiarkkia. Hän alkoi lukea ja kun hän luki, hänen kasvojensa ilme
muuttui uteliaasta ihmetteleväksi, hämmästyneeksi, vihaiseksi ja
lopulta noiden kaikkien sekoitukseksi. Viimeinen arkki putosi hänen
hyppysistään lattialle, kun hän katsoi Zoethiin hyvin kalpein kasvoin.

»Hyvä Jumala!» hän sanoi vakavasti.

Kului puoli tuntia ja he keskustelivat vieläkin. Shadrach ei ollut
vieläkään kokonaan tointunut hämmästyksestään, mutta voi jo kumminkin
ajatella ja puhua johdonmukaisemmasti, vaikka hän ihmettelikin vielä
tuota kaikkea suuresti.

»Tuntuu aivan siltä kuin tässä olisi toiminut Jumalan sormi», hän sanoi.

»Niin tässä onkin», myönsi Zoeth varmalla vakaumuksella. »Katsohan,
miten Herra on täyttänyt lupauksensa. Tuo vääryys menestyi jonkun
aikaa, mutta Jumalan rangaistus kohtasi kumminkin häntä lopulta. Etkö
voi nähdä jokaisesta rivistä, miten suuressa tuskassa tuo mies-raukka
eli?»

»Mies-raukka! Herra Jumala taivaassa! Zoeth Hamilton, et suinkaan sääli
häntä, vai mitä? Oletko pahoillasi hänen vuokseen?»

Zoeth nyökäytti päätään. »En ollut alussa», hän sanoi. »Aluksi se, kun
se iski niskaani kuin salama kirkkaalta taivaalta, vei kaikki voimani.
Kun lääkäri tuli, sanoi hän luulevansa, että olin säikähtänyt jotakin.
Niin säikähdinkin, ja tuo kirje oli syynä siihen. Mutta myöhemmin, kun
aloin parantua ja voin ajatella jälleen saatuani tilaisuuden lukea tuon
kirjeen uudestaan, rupesin — no niin, en voi antaa hänelle anteeksi
tuota hänen tekoaan luullakseni milloinkaan.»

»Sitähän minäkin. Piru hänet vieköön!»

»Hsh, Shadrach, hän on kuollut.»

»Niin onkin. Unhotin sen. Silloin hän on saanut tuomionsa, luullakseni,
minun tarvitsematta sitä enää vaatia.»

»Hän oli jo tuomittu täällä maailmassa, Shadrach. Koko hänen elämänsä
— ainakin sen loppupuoli — on ollut varmaankin yhtä ainoata tuskaa.
Hänen on täytynyt jumaloida tuota poikaansa. Hän sanoo niin tuossa
kirjeessään, mutta se olisi selvinnyt muutenkin tuon kirjeen jokaisesta
kohdasta hänen sanomattakaan sitä. Voit kuvitella, miltä hänestä
tuntui, kun tuo kasvoi ja he rupesivat rakastamaan toisiansa yhä
enemmän ja kun hänen täytyi joka minuutti pelätä ja vapista, että tuo
poika tavalla tahi toisella saa kuulla, että tuo isä, jota hän rakastaa
ja kunnioittaa, onkin varas ja jotakin vielä pahempaa. Minä ainakin
luulen voivani sen kuvitella. Ja silloin yht'äkkiä tulee tuo poika
hänen luokseen ja kertoo haluavansa mennä naimisiin —. Ah, Jumalani!
Shadrach, ajattelehan nyt sitä, että hän halusi mennä naimisiin
holhokkimme — Marcelluksen tytärpuolen kanssa. Tuo ilmoitus teki kai
hänet aivan hulluksi. Ja sitten he riitautuvat, ja tuo poika, tuo
ainoa, jonka vuoksi hän on elänyt, poistuu kotoaan ja eroaa hänestä.
Ja hän tietää tuon pojan matkustavan tänne — tänne meidän luoksemme,
ja aavistaa, että poika jolloinkin saa varmasti kuulla koko asian. En
ihmettele ollenkaan, että hän kirjoitti tuon kirjeen, enkä —»

Kapteeni keskeytti.

»Mutta miksi hän kirjoitti juuri sinulle?» hän sanoi. »Hän kirjoittaa
sinulle ja pyytää, ettet antaisi Mary-'Gustan mennä naimisiin hänen
poikansa kanssa; ja minkä vuoksi? Suojellakseenko tuota poikaa joltakin
pahalta? Ei! Hän tiesi nimittäin, että Mary-'Gusta onkin sellainen
kuin hän on, paras ja hienoin tyttö maailmassa. Hän rukoili vain
itsensä vuoksi, ettei hänen poikansa saisi tietää, millainen hän
todellisuudessa on, siinä kaikki. Ei, Zoeth, en voi juuri sääliäkään
häntä. Hän on nyt kuollut, ja se on hyvä asia jo sekin. Siinä ei ole
muuta ihmeellistä kuin se, että hän on ollut hengissä koko tämän ajan
meidän tietämättämme. Ja kun ajatellaan — mutta olkoon nyt. Ihmeellistä
se kumminkin on.»

Molemmat vaikenivat hetkiseksi, mutta sitten sanoi Zoeth:

»Mikä minua kumminkin on kaikkein enimmän huolettanut tässä
asiassa, Shadrach, on Mary-'Gusta itse. Millaiset hänen tunteensa
todellisuudessa mahtanevat ollakaan Crawfordia kohtaan? Kerroit
minulle, että Mary on antanut hänelle rukkaset, mutta oletko varma,
että hän teki sen senvuoksi, ettei hän rakasta Crawfordia tarpeeksi
voidakseen mennä naimisiin hänen kanssaan? Oletko varma, etteivät
siihen olleet muut syyt vaikuttamassa?»

»Hän sanoi minulle ainakin niin. Millaisia muita syitä siinä olisi
voinut olla?»

»Niin, niin, Shadrach, minusta tuntuu, että tuo johtuu vain
asianhaaroista. Tiedät, että Mary-'Gusta on viimeinen ihminen
maailmassa, joka ajattelee itseään. Jos hän pitää hiemankaan
Crawfordista tahi jos hän rakastaa häntä, ei hän salli, että Crawford
joutuu kärsimään hänen vuokseen, vai mitä? Mary tiesi ehkä, että
Crawford kunnioittaa ja rakastaa isäänsä, ja aavisti, että isän hyvä
nimi merkitsee paljon pojallekin. Sitten siinä olimme vielä mekin, sinä
ja minä, Shadrach. Hän ei halua tuottaa kärsimyksiä meillekään, jos hän
vain voi sen estää. Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan?»

»Hm!» mumisi kapteeni ajatellen ääneen. »Luullakseni ymmärrän, Zoeth.
Tarkoitat, että jos Mary-'Gusta on saanut selville kaikki Ed Farmeria
koskevat seikat, kuka hän on ja mitä kaikkea hän on tehnyt, ja jos hän
on kuullut, että Crawford Smithin isä on Ed Farmer, jota hän ei luule
Crawfordin eikä meidänkään tietävän — tarkoitat, että koska hän on
Mary-'Gusta, uhraa hän, mieluummin kuin tuottaa surua Crawfordille ja
meille, omat tunteensa teeskentelemällä, ettei hän rakasta Crawfordia
tarpeeksi, ja toimimalla, että Crawford matkustaa tiehensä. Hän luuli
siten voivansa suojella sekä häntä että meitä. Otaksun, että tarkoitat
juuri sitä.»

»Aivan niin, Shadrach.»

»Hm! Siinä on kumminkin muudan seikka, miksi se tuntuu melkein
mahdottomalta. Miten maailmassa olisi hän saanut selville, että
sellaista henkilöä kuin Ed Farmeria on ollut olemassakaan?»

»Useat South Harnissin asukkaat ovat voineet kertoa sen hänelle, jos he
vain ovat halunneet.»

»Ehkä niinkin, mutta he eivät ole kumminkaan voineet kertoa hänelle,
että Carson Cityssä asuva Edwin Smith on sama kuin Edgar Farmer. Eivät
mitenkään! Sitä ei ole tiennyt kukaan muu kuin Ed Farmer itse. Kuinka
olisi Mary-'Gusta saanut sen tietää?»

»En tiedä, Shadrach, ellei —. Hän on hirveän viisas, kuten tiedät,
ja jokin on ehkä voinut viedä hänet jäljille, joita hän sitten on
seurannut loppuun. Tiedän sen tuntuvan mahdottomalta, mutta, Shadrach,
jos hän vain rakastaa Crawfordia ja Crawford rakastaa häntä, haluan,
että he saavat toisensa. Niin juuri! Heidän on pakko!»

Shadrach tuijotti häneen.

»Zoeth Hamilton», hän huudahti, »tiedätkö, mitä puhut? Haluatko, että
holhokkimme menee naimisiin sen miehen pojan kanssa, joka —»

»Tiedän, mitä hän teki, Shadrach, sinun ei tarvitse kertoa sitä
minulle ollenkaan. Mutta on hän nyt kuollut, ja hänen poikansa on hyvä
nuorukainen, jota sekä sinä että minä rakastamme. Ja, Shadrach, olen
miettinyt tätä asiaa melkoisesti saatuani tuon kirjeen ja sittenkuin
paranin tarpeeksi voidakseni ajatella, ja minä olen päättänyt näin: Tuo
konnantyö on jo aiheuttanut tarpeeksi surua ja huolta meille kaikille,
mutta siitä pitää kerrankin tulla loppu. Se, joka tuhosi kaikkien
meidän elämän kolmekymmentäviisi vuotta sitten, ei saa turmella näiden
kahden elämää, jos vain voin sen estää. Jos Mary-'Gusta rakastaa häntä
ja hän Mary-'Gustaa, pitää heidän saada toisensa ja tulla onnellisiksi.
Ja sinä ja minäkin tulemme onnellisiksi katsellessamme heidän onneaan.»

Hän keskeytti ja lisäsi sitten:

»Haluan senvuoksi, Shadrach, saada jotenkin selville, antoiko Mary
hänelle senvuoksi rukkaset, ettei hän rakasta häntä tarpeeksi, vai
tapahtuiko se jonkun muun syyn vuoksi.»

Shadrach nousi tuolistaan ja laski kätensä ystävänsä olkapäälle. Hän
rykäisi pari kolme kertaa, ennenkuin hän puhui, mutta hänen äänensä
värähteli kumminkin, kun hän sanoi:

»Zoeth, olet parempi mies kuin minä milloinkaan tulen olemaan.
Kuunnellessani sinua rupeaa minua hävettämään.»

Kumpainenkin jätti päivällisen melkein koskemattomaksi, vaikka Isaiah
olikin valmistanut karpalopiirakan syksyn ensimmäisestä karpalosadosta.
Hän oli kirjaimellisesti hyvin pettynyt, kun hänen isäntänsä eivät sitä
maistaneetkaan.

»Ei hyödytä ollenkaan, että raadan itseni melkein kuoliaaksi
valmistaessani kaikenlaisia herkkuja tälle miehistölle», murisi hän.
»Seisoin tuon hellan vieressä tänään niin kauan, että kuumenin niin
hirmuisesti, että aivan höyrysin, kun joku raitis henkäys sattui
minuun. En kumminkaan voi tyydyttää teitä.»

»Kyllä sinä voit», huomautti kapteeni Shadrach noustessaan pöydästä.
»Voit tyydyttää meidät liian pian, siinä se juuri onkin syy. Olimme
kylläisiä, ennenkuin ehdimme tuohon piirakkaan.»

»Hm! Haluaisin sen kumminkin tietää. Mary-'Gusta oli kylläinen jo
paljon ennen sitä. Hän ei syönyt juuri mitään, vaan sanoi, ettei
hänellä ole nälkä. Kyllä tämä sentään on masentavaa! Mitä maailmassa
te oikeastaan teettekään kokilla? Jos ruokahalunne on muuttunut
samanlaiseksi kuin kanarialintujen, niin miksi ette syö siemeniä, kuten
ne? Enkä luullakseni ole milloinkaan valmistanut parempaa piirakkaa
kuin tuo on.»

»Missä Mary-'Gusta nyt on?» kysyi Zoeth.

»En tiedä. Hän meni huoneeseensa. Hän on ehkä siellä vieläkin tahi
sitten hän on tullut alas ja mennyt jonnekin jälleen. En ole kumminkaan
huomannut hänen poistumistaan.»

Shadrach katsoi ikkunasta pihalle. Aamu oli ollut pimeä ja sumuinen,
ja nyt näytti rupeavan satamaankin. Tuuli humisi poppelien latvoissa
ja tyrskyjen kohina rannalta kuului niin selvästi, että kapteeni tiesi
varmasti luodemyrskyn olevan tulossa.

»Roskailma», huomautti kapteeni. »Ja se muuttuu vieläkin huonommaksi
ennen iltaa. Sinun on parasta jäädä tänne tyyneen satamaan täksi
iltapäiväksi, Zoeth. Simmie, poika, Mary-'Gusta ja minä hoidamme kyllä
kaupan. Niin, niin, sinä jäät kauniisti tänne pysyväksesi kuivana.
Toivoakseni Mary-'Gusta otti sateenvarjon mukaansa.»

»En tiedä, onko hän mennytkään», sanoi Isaiah. »Hän voi olla
huoneessaan vieläkin. Sinne hän ainakin meni.»

Huudettuaan turhaan portaiden juurelta monta kertaa: »Mary-'Gusta!»
meni kapteeni varmuuden vuoksi katsomaan. Maryn huoneen ovi oli
kiinni, mutta kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta koputuksiinsa,
avasi hän sen ja meni huoneeseen. Mary ei ollut siellä, vaikka olikin
selvää, että hän oli ollut siellä aivan äsken.

Hän oli selvästi kirjoittanut jonkun kirjeen, koska hänen
kirjoitusvehkeensä olivat levällään pöydällä. Laatikko, jossa hän niitä
säilytti, oli myöskin jäänyt auki, mikä oli tavatonta huolimattomuutta
hänen puoleltaan, sillä yleisesti puhuen, kuten hänen enonsa Shad
sanoi: »Maryn huoneessa ei ole mikään milloinkaan poissa paikoiltaan
lukuunottamatta muutamia paikkoja, joihin puuseppä on syyllinen eikä
hän.»

Kapteeni meni lähemmäksi sulkeakseen laatikon. Kun hän teki sen,
kiintyi hänen huomionsa muutamaan valokuvaan, joka oli ylimmäisenä
muutamassa rasiassa, jossa oli muitakin valokuvia. Hän otti kuvan
käteensä ja tarkasteli sitä. Kuva oli tuo Edwin Smithistä otettu
silloin kun hän oli näyttänyt olevan parantumaisillaan taudistaan, tuo
sama, jossa hän oli ilman partaa.

Kun Shadrach katseli valokuvaa, avautuivat hänen silmänsä suuriksi. Hän
huudahti, meni ylävälikön ovelle ja huusi: »Zoeth!» Sitten hän palasi
pöydän luo ja otti laatikosta toisenkin kuvan, joka oli nyt ylimmäisenä
rasiassa. Se oli tuo vanha kellastunut kuva Hall ja Kumppanin
osakkaista.

Isaiah tuli kompastellen portaita ylös.

»Voinko auttaa teitä jotenkin, kapteeni Shad?» hän kysyi. »Zoeth meni
sulkemaan tallin ovea. Hän luuli sateen voivan vahingoittaa sitä.
Sanoin hänelle, että minäkin kyllä menen sen sulkemaan, mutta — Herra
siunatkoon!»

Kapteeni ei kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota. Tultuaan
huoneeseen oli Isaiah lähestynyt isäntäänsä selän takaa ja huomasi nyt
Shadrachin olan yli nuo molemmat valokuvat.

»Herra siunatkoon!» huudahti hämmästynyt Isaiah.

Shadrach kääntyi katsomaan häneen.

»No, mikä sinulle nyt tuli?» hän kysyi. »Miksi noin tuijotat?»

»Katselen noita valokuvia», huohotti Isaiah.

»No, mikä niissä on vikana? Tiedätkö, mistä Mary-'Gusta on ne saanut?
Oletko —. Kuulehan nyt, mihin sinä nyt olet menossa?»

»En mihinkään. Menen vain alakertaan. Minun pitää pestä astiat. Antakaa
minun mennä, kapteeni Shad. Sanon teille, että minun pitää mennä juuri
tässä silmänräpäyksessä.»

Mutta kapteeni Shad ei päästänyt häntä. Hän tarttui sen sijaan lujasti
pelästynyttä kokkiansa ja stuuarttiansa kaulukseen ja väänsi tämän pään
lopulta sellaiseen asentoon, että hän voi katsoa häntä silmiin. Se oli
kyllä vaikeaa, sillä Isaiah ei näyttänyt ollenkaan haluavan, että häntä
katsellaan sillä tavalla.

»Hm!» murahti kapteeni hetkisen kuluttua. »Hm! Luullakseni olen saanut
kerrankin oikean otuksen satimeen. Istuudu tuolle tuolille, Isaiah
Chase, sillä haluan puhutella sinua.»




XXIX.


Luodemyrsky oli kuin olikin tulossa. Nyt satoi jo kovasti ja tuuli
kiihtyi kiihtymistään. Puuskat puhalsivat tuon pienen kukkulan yli,
teeravintolan ikkunankehykset rämisivät ja vanhanaikuisten luukkujen
saranat vinkuivat. Piha, joka oli ollut niin puoleensavetävä, oli
menettänyt koristuksensa. Pöydät oli kannettu sisään, lyhdyt oli
otettu alas ja tuo ihmeellinen kyltti, joka oli tuon monipuolisen
herra Bernisin ylpeys, oli huolellisesti kannettu ullakolle. Kokki,
tarjoilijattaret ja myyjätär olivat poistuneet. Teeravintola ja
lahjakauppa oli purjehtinut talvisatamaan maatakseen siellä talviunta
seuraavaan kevääseen saakka.

Huoneet oli huolellisesti lakaistu ja puhdistettu ja parhaimmat
huonekalut ja taulut oli peitetty harsolla. Muutamia pieniä kapineita
oli kumminkin vielä lahjakaupan hyllyillä, koska Mary oli käskenyt
apulaistensa jättää ne sinne, jotta hän itse voisi ne tarkastaa,
ennenkuin panee ne säilyyn. Muutamat hänen valitsemansa tavarat
olivat menneet hyvin kaupaksi ja hänen oli ollut pakko tilata uusia
monta kertaa, mutta muutamat, joita ostaessaan hän oli ollut hyvin
luottavainen, eivät olleet menneet ollenkaan kaupaksi. Hän luetteloi
molemmat, sekä hyvästi että huonosti kaupaksi menevät, tulevan
valintansa ohjeeksi.

Hän kirjoitti tuota luetteloa nyt parhaillaan. Ollen yksinään
huoneessa, joka entiseen aikaan oli ollut tuon pienen talon parhain,
istuutui hän pöydän ääreen kynä kädessään ja muistikirjat ja
paperit edessään. Ei ollut olemassa mitään erikoissyytä, miksi tuo
luetteloiminen olisi pitänyt tehdä tänään. Hän olisi voinut tehdä
sen minä päivänä hyvänsä ennen ilmojen kylmenemistä, jolloin olisi
mahdotonta työskennellä lämmittämättömissä huoneissa. Sinä aamuna ei
hän ollut aavistanutkaan, että hän ryhtyisi siihen iltapäivällä. Hän
rupesi tekemään sitä nyt senvuoksi, että hän tunsi olevansa pakotettu
ryhtymään johonkin voidakseen kiinnittää ajatuksensa johonkin ja
saadakseen olla yksinään. Teeravintolassa voi hän tehdä molemmat —
yhdistää työn eristäytymiseen.

Kun herra Keith oli kertonut kaupassa sinä aamuna tuon uutisen Edwin
Smithin eli Edgar Farmerin kuolemasta, oli se järkyttänyt häntä
kovasti. Se tuli niin äkkiä ja odottamatta, sillä kun hän viimeksi oli
kuullut hänestä, oli hän lääkärin lausunnon mukaan ollut melkein terve.
Mary oli ajatellut häntä melko usein viimeisten vuosien kuluessa tahi
paremminkin niin, että hän oli ajatellut Crawfordin oloa isänsä luona
ja isän iloa, kun poika oli palannut hänen luokseen, ja huojennusta,
kun ei hänen omaa häpeällistä menneisyyttään tarvittu paljastaa. Ja
Mary oli otaksunut Crawfordin unhottaneen onnettoman rakkautensa
isänsä seurassa. Hän käsitti täydellisesti, että Edgar Farmer oli
ollut suuri roisto, kuten Isaiah oli sanonutkin, mutta hän tiesi yhtä
varmasti senkin, että Edwin Smith varmaankin oli ollut lempein kaikista
rakastavaisista isistä. Ja vaikka Crawford olikin ollut halukas
eroamaan hänestä hänen vuokseen, oli hän kumminkin rakastanut häntä
sydämestään.

Ja nyt hän oli kuollut ja Crawford oli jäänyt yksikseen. Mary tunsi
olevansa jollakin tavoin syyllinen hänen kuolemaansa. Varmaa tietysti
oli, että edellisen vuoden peloittava mielenliikutus ja jännitys olivat
kiiruhtaneet sitä. Mary ajatteli Crawfordia ja hänen uutta suruaan,
mutta nuo ajatukset ja hänen oma vastuunalaisuutensa olivat melkein
enemmän kuin hän jaksoi kantaa.

Hän tunsi, että hänen pitää kirjoittaa Crawfordille, jotta Crawford
saisi tietää, että hän oli kuullut tapahtuman ja ajattelee häntä.
Poistuttuaan kaupasta oli hän senvuoksi kiiruhtanut kotiin ja sitten
takaportaita pitkin omaan huoneeseensa. Siellä hän oli kirjoittanut
muutamia rivejä, pienen kirjelippusen vain, mutta senkin kyhääminen
oli ollut hyvin vaikeata. Hän olisi halunnut sanoa niin paljon, mutta
ei uskaltanut. Kirjoitettuaan sen hän muistikin, että Crawford oli
Bostonissa, ja totesi, ettei hän tiennyt Crawfordin osoitetta. Hän
päätti silloin lähettää kirjeen Nevadaan ja luottaa siihen, että se
sieltä toimitettaisiin osoitteen omistajalle.

Hän otti laatikon takaosasta rasian, jossa oli valokuvia, ja rupesi
katselemaan niitä. Tehdessään sitä kuuli hän Isaiahin huutavan häntä
syömään. Sitten hän kuuli enojensa tulevan kotiin, ja koska hän tunsi,
ettei hän nyt voi puhella heidän kanssaan, livahti hän pakoon menemällä
suuria portaita alakertaan. Hän oli syövinään hieman ja poistui sitten
talosta. Isaiah ei huomannut sitä. Poikettuaan kauppaan sanomaan herra
Crockerille, että hän menee iltapäiväksi teeravintolaan, hän kiipesi
kukkulalle, aukaisi oven, meni sisään ja aloitti työnsä.

Tuuli humisi ja vinkui, ja sade pieksi ikkunoita. Luukut rämähtelivät,
kaihtimet rasahtelivat ja puuskat vaikeroivat piipussa, ja kaikki nuo
satayksi vaikerrusta ja voivotusta, jotka kuuluvat myrskyn käsiin
joutuneiden vanhojen talojen omituisuuksiin, toistuivat. Mary kuuli
kaikki nuo äänet kuin sivumennen tehdessään työtä. Sitten, kun ne
vähitellen lähenivät, oli hän kuulevinaan muitakin ääniä, nimittäin
askelia. Joku oli tulossa taloon.

Kun ulko-ovi aukeni, ei hän noussut tuoliltaan eikä kohottanut
katsettaan työstään. Hän ei kääntänyt vielä sittenkään päätään, vaikka
askeleet kuuluivat jo hänen takanaan olevasta pienestä väliköstä.

»Niin, Shad-eno», hän sanoi, »olen täällä täydellisessä turvassa ja
aivan kuivana. Minulla on sitäpaitsi hyvin kiirekin. Miksi lähditkään
sateeseen hakemaan minua? Olen aivan varma, ettet ole pistänyt
kalossejakaan jalkoihisi.»

Mutta silloin kuuli hän äänen takaansa sanovan: »Mary!»

Hän kääntyi nyt — kääntyi ja katsoi ja nousi seisoalleen. Hänen
kasvonsa kalpenivat ensin, punastuivat sitten ja kalpenivat jälleen.

»Ah!» hän huohotti.

Crawford Smith seisoi siinä hänen edessään. Hänen kevyt päällysnuttunsa
— se ei ollut mikään sadetakki — oli likomärkä, kuten hänen kädessään
oleva hattukin.

Hän seisoi siinä paikoillaan katsoen, veden tippuessa hänen
vaatteistaan.

»Mary!» hän sanoi jälleen.

Mary veti syvään henkeään melkein nyyhkyttäen.

»Sinä!» hän huudahti. »Sinä! Ah, miten sinä voitkaan? Miksi olet tullut
tänne?»

Crawford astui askeleen häntä kohti. »Senvuoksi, että minusta se tuntui
melkein pakolliselta», hän sanoi. »Minun piti tulla. Tulin katsomaan
sinua vielä kerran. Sinun pitää antaa minulle anteeksi.»

Kun Mary ei vastannut, jatkoi hän:

»Sinun pitää antaa tämä tänne tuloni minulle anteeksi», hän sanoi
jälleen. »On olemassa muudan kysymys, jonka minun pitää tehdä ja johon
ainoastaan sinä voit antaa vastauksen. Se ei ole ollenkaan tuollainen
samanlainen kysymys, jonka tein kerran ennen, vaikka se ehkä —. Mutta
ensin on minun kerrottava sinulle, Mary, että isäni on kuollut.»

Mary nyökäytti päätään. Hän uskalsi tuskin puhua, mutta hän koetti
kumminkin.

»Niin, niin», hän änkytti. »Tie—tiedän sen.»

»Tiedätkö?»

»Tiedän, sillä herra Keith kertoi sen meille tänä aamuna. Hän sanoi
tavanneensa sinut Bostonissa.»

»Aivan niin. Olin unhottanut sen kokonaan.»

»Senvuoksi tiedän. Ah, Crawford, olen niin pahoillani sinun vuoksesi!
Kirjoitin sinulle. Mutta miksi tulit tänne jälleen? Tämä muuttaa kaiken
vielä vaikeammaksi meille molemmille.»

Mutta Crawford ei vastannut tuohon kysymykseen. »Tiesit siis, että
isäni on kuollut», hän sanoi jälleen. »Ihmettelenpä», hän puhui
hitaasti katsoen Marya koko ajan silmiin, »kuinka paljon enemmän
tiedät.»

Mary peräytyi. »Kuinka paljon —» hän toisti. »Kuinka paljon enemmän —.
Ah, mitä tarkoitatkaan?»

»Tarkoitan, että kuinka paljon tiesit isästäni ollessamme yhdessä — kun
tulin tänne pyytämään sinua vaimokseni?»

Mary siveli kädellään kurkkuaan. »Ah!» huudahti hän huohottaen, »sinä
tiedät siis! Hän on kertonut sinulle!»

»Niin, Mary, hän kertoi minulle. Ennen kuolemaansa kertoi hän minulle
kaiken. Ja sinä tiesit sen! Tiedän nyt, miksi et halunnut mennä
kanssani, varkaan pojan kanssa, naimisiin.»

Mary katsoi häneen tuskallisesti hämmästyneenä kyynelien ilmestyessä
hänen silmiinsä. »Voi, miten sinä voitkaan!» hän huudahti. »Kuinka
voitkaan sanoa noin minulle? Kuinka voit ajatellakaan sellaista?
Niinkuin se nyt voisi aiheuttaa minkäänlaista erotusta! Sain sattumalta
tietää isäsi oikean nimen ja mitä hän oli tehnyt. Se tapahtui
tulopäiväsi edellisenä yönä, mutta se ei voinut muuttaa päätöstäni.
En välitä itsestäni ollenkaan, mutta —. Voi, Crawford, kuinka voit
luullakaan minun tehneen sen senvuoksi, että isäsi oli ollut sellainen?»

Crawfordin silmät loistivat.

»En minä ole sitä luullutkaan!» huudahti hän riemuiten. »En ole
milloinkaan uskonut sitä, Mary. Uskoin saatuani sen kuulla, niin, olen
uskaltanut olla siinä luulossa, että lähetit minut senvuoksi pois, että
tahdoit suojella minua pettymyksiltä. Olit saanut selville, kuka isäni
oikeastaan on ja mitä hän on tehnyt, minun tietämättä noista asioista
mitään. Pelkäsit, että jos menisit kanssani naimisiin, salaisuus ehkä
paljastuisi, minä häpeäisin, urani keskeytyisi ja muuta tuollaista.
Olen uskaltanut olla siinä luulossa, ja nyt olen tullut kysymään
sinulta, onko se totta. Etkö nyt ymmärrä? Minun oli pakko tulla. Onko
se totta, Mary?»

Hän tuli lähemmäksi. Mary olisi juossut tiehensä, jos hän vain olisi
voinut, mutta siinä ei ollut tilaa, mihin juosta.

»Katso minuun, Mary», hän komensi. »Katso minuun ja sano minulle, ettet
lähettänyt minua pois senvuoksi, ettet rakasta minua. Se ei ollut
todellinen syy, vai oliko? Sano minulle totuus. Katso minuun nyt ja
sano se minulle.»

Mary koetti katsoa ja puhua, mutta hänen katseensa harhaili ja painui
maahan Crawfordin katseen edessä eikä hän saanut sanaakaan suustaan.
Hän tunsi veren syöksyvän kasvoihinsa. Hän nosti kätensä vastustavasti
puhumatta mitään, mutta tuo vastustus ei tehonnut. Crawford kiersi
käsivartensa hänen ympärilleen, suuteli hänen huuliaan ja kertoi
hänelle nuo asiat, joista puhutaan tällaisissa tilaisuuksissa. Mary
ei taistellut enää vastaan, vaan mukautui kuuntelemaan, uskomaan ja
hyväksymään, hän salli tuon ihmeellisen rakkauden ja onnen virran viedä
hänet mukaansa, jota vastaan hän oli taistellut niin kauan.

Mutta tuo taistelu ei ollut kumminkaan kokonaan loppunut.

»Voi, Crawford!» hän huudahti hetkistä myöhemmin. »Voi, Crawford
rakkaani, tämä ei ole oikein! Se ei voi eikä saakaan olla? Etkö
ymmärrä, ettei se saa? Olemme unhottaneet Zoeth-enon. Hän ei tiedä,
kenen poika sinä olet. Jos hän kuulee sen, tuo se takaisin hänen
mieleensä tuon vanhan tapauksen ja nuo vanhat huolet. Hän ei ole terve.
Järkytys voisi tappaa hänet.»

Mutta Crawford vain hymyili.

»Hän tietää sen, Mary», hän sanoi. »Isä kirjoitti hänelle. Kerron
sinulle koko jutun, kuten isä kertoi sen minulle. Taivas tietää, ettei
se ollut hänen pojastaan mitään hauskaa kuunneltavaa, mutta olin
kumminkin iloinen saatuani sen tietää. Hänen menneisyytensä oli ollut
kurja, mutta se oli kumminkin ollutta ja mennyttä. Sinulla ja minulla
on tulevaisuus hallussamme, ja jos Jumala antaa minulle voimia, koetan
tehdä sen puhtaaksi ja onnelliseksi meille molemmille.»

Shadrach kääntyi juuri silloin ravintolaan vievälle tielle taluttaen
Isaiahta käsivarresta. Isaiah seurasi niin vastahakoisesti kuin häntä
olisi viety mestauslavalle tahi ainakin johonkin hyvin vaikeaan
kuulusteluun.

»Pane nyt», komensi Shadrach, »tuo sateenvarjo kokoon ja tule tuonne
sisälle kanssani. Haluan sinun sanovan Mary-'Gustalle, että olet
kertonut minulle koko jutun Ed Farmerista ja hänen konnantöistään.
Sitten saat poistua, koska haluan puhella hänen kanssaan sitten itse.»

Hän aukaisi oven ja pitäen vieläkin vankiaan käsivarresta kiinni astui
hän huoneeseen. Mutta sitten hän seisahtui kuin naulattu paikoilleen
voimatta muuta kuin tuijottaa.

Crawford ojensi kätensä ja kapteeni huomasi pudistavansa sitä
lämpimästi.

»Kapteeni Gould», hän sanoi, »tiedän nyt, mitä en tiennyt pari viikkoa
sitten. Tiedän, miten hirveästi isäni teki teille ja tovereillenne
vääryyttä. Tiedän koko tuon surkuteltavan jutun. Mutta huolimatta siitä
olen tullut tänne, koska rakastan Marya ja haluan mennä naimisiin hänen
kanssaan. Hän on myöntänyt rakastavansa minua. En tiedä, miltä se
teistä tuntuu, mutta toivon —»

Kapteeni keskeytti. »Odota nyt hieman!» hän määräsi. »Käännä tuuleen
ainakin minuutiksi, että saan tässä suuntani selville. Nuori mies, jos
aiot aina pudota pilvistä niskaamme näin odottamatta, niin —. Huh!» Hän
odotti hetkisen ja lisäsi sitten:

»Mary-'Gusta, tulehan tänne.»

Hän levitti käsivartensa. Mary tuli hänen luokseen ja painautui hänen
syliinsä.

»Onko asia niin?» kysyi kapteeni. »Rakastatko tuota nuorukaista
tarpeeksi voidaksesi suostua siihen? Rakastatko, Mary-'Gusta?»

Hän pisti sormensa Maryn leuan alle ja nosti hänen päätään voidakseen
katsoa häntä silmiin. Maryn kasvot olivat aivan tulipunaiset.

»Rakastatko, Mary-'Gusta?» hän toisti.

Mary katsoi häneen kostein silmin ja hymyillen.

»Rakastan, Shad-eno», hän sanoi. »Teen sen, luullakseni.»

»Haluat siis risteillä hänen seurassaan koko ikäsi, vai mitä?»

»Kyllä, Shad-eno, mutta en, jollette te, sinä ja Zoeth-eno, siihen
suostu.»

Kapteeni kumartui ja suuteli häntä.

»Jumala siunatkoon kultaista sydäntäsi, rakkaani. Kaikki on hyvin.
Keskustelin Zoethin kanssa tästä asiasta vähän aikaa sitten. Haluatko
kuulla, mitä hän sanoi? No, kuuntele sitten: 'Se, joka tuhosi elämämme
kolmekymmentäviisi vuotta sitten, ei saa turmella noiden kahden elämää,
jos minä vain voin sen estää. Jos Mary-'Gusta rakastaa häntä ja hän
Mary-'Gustaa, pitää heidän saada toisensa ja tulla onnellisiksi. Ja
me tulemme myöskin onnellisiksi katsellessamme heidän onneaan.' Niin
hän juuri sanoi. En muista tarkasti, sanoinko siihen 'Amen', mutta
ajattelin sitä kumminkin. Jumala sinua siunatkoon, Mary-'Gusta. Nyt
pitää teidän mennä ilmoittamaan tämä Zoeth-enolle. Hän on kotona.
Rientäkää nyt sinne nopeasti kertomaan tästä.»

Mary kääntyi nyt Isaiahiin päin.

»No, Isaiah», hän sanoi, »eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?»

Isaiah katsoi Crawfordiin ja sitten häneen.

»Mielestäni pitäisi teidän molempien mennä heti jonnekin saamaan kuivaa
yllenne», hän sanoi. »Hänen päällysnuttunsa on likomärkä eikä sinun
puserosikaan ole paljon paremmassa kunnossa. En ymmärrä, millaiset
onnentoivotukset, tahi miksi niitä nyt sanotaankaan, minun pitäisi
lausua, mutta toivon kumminkin sinun tulevan äärettömän onnelliseksi,
Mary-'Gusta.»

»Kiitoksia, Isaiah», sanoi Mary-'Gusta nauraen.

»Ei ansaitse. Mutta nyt haluan puhutella kapteeni Shadia minuutin
verran.»

Hän pyörähti kantapäällään ja kun hän katsoi kapteeniin, oli hänen
riemunsa täydellinen.

»Kapteeni Shad Gould», raakkui hän, »olette sanonut minua usein näiden
viimeisten vuosien kuluessa houkkioksi senvuoksi, että olen vihjaillut
jostakin tällaisesta. Mutta entä nyt? Mitä teillä nyt on sanomista?
Kuka tässä nyt on houkkio? Sanokaa nyt, kuka?»




XXX.


Nyt on tämä kertomus Mary-'Gusta Lathropista melkein lopussa. Ennenkuin
Crawford matkusti South Harnissista, mikä tapahtui vasta seuraavan
viikon lopulla, päätettiin, että jonakin päivänä seuraavan vuoden
kesäkuussa Mary lakkaisi olemasta Mary-'Gusta Lathropina. Siinä saatiin
puhua pitkin jos poikinkin, sillä olihan nyt vastattava niin moniin
hämmästyttäviin kysymyksiin.

Ensiksikin oli heidän keskusteltava Crawfordin tulevaisuudesta. Hänen
isänsä oli jättänyt hänelle perinnöksi niin suuren omaisuuden ja
niin paljon korkoa antavia kaivososakkeita, ettei hänen olisi ollut
ollenkaan pakko jatkaa lääketieteellisiä opintojaan, jos hän vain olisi
halunnut luopua niistä. Mutta hän ei halunnut.

»Muistaakseni kerroin sinulle, Mary, tuona sunnuntai-iltana, kun
ensimmäisen kerran tapasimme toisemme rouva Wyethin luona», hän sanoi,
»että olen aina halunnut ruveta lääkäriksi. Isä ei ollut oikein
suostuvainen siihen, sillä hän olisi halunnut minusta liikemiestä,
mutta minä en suostunut. Rakastan työtäni, enkä aio siitä luopua, vaan
jatkaa sitä. Jos olisin niinkin rikas kuin tusina Rockefellereitä, ei
se vaikuttaisi mitään asiaan. Mutta ymmärtääkseni en ole ollenkaan
rikas. Olen ajatellut hyvin vakavasti, paljonko noista rahoista
oikeastaan kuuluu minulle.»

Mary nyökäytti päätään. »Luullakseni ymmärrän, mitä tarkoitat», hän
sanoi.

»Niin, luullakseni ei sitä voida epäilläkään, että melkein kaikki
isäni omaisuus on koottu tuolla Lännessä sen jälkeen kuin», hän
epäröi hetkisen, mutta jatkoi sitten, »tuo toinen kuoli ja isäni meni
naimisiin äitini kanssa. Mutta minusta tuntuu kumminkin aina siltä,
että tuo omaisuus kuuluu oikeastaan enoillesi, tuon vanhan liikkeen
elossa oleville jäsenille. Jos voisin, luovuttaisin sen heille.»

Mary hymyili. »Kiitoksia, ystäväni, että sanoit tuon», hän sanoi.
»Tiedän sinun tarkoittavankin sitä, mutta tekisit vain hyödyttömän
tarjouksen, sillä he eivät huolisi siitä.»

»Tiedän sen. Meidän on senvuoksi koetettava lahjoittaa se heille
jollakin toisella tavalla. Otaksukaamme kumminkin, että heitämme tämän
asian mielestämme joksikin ajaksi, jotta voin palata takaisin työhöni.
Aion jatkaa sitä. Se on mieliajatukseni, ja sinäkinhän sanot tahtovasi
sitä.»

»Niin teenkin. Olen varma, että tulet onnellisemmaksi tuolla
alalla kuin millään muulla, ja sitäpaitsi — olen luullakseni hyvin
epäkäytännöllinen, mutta minusta tuntuu kumminkin, että sinä siten
saat kiittää itseäsi menestyksestäsi. Tuo ajatus, että olemme jollakin
tavoin riippuvaisia noista rahoista, ei tunnu minusta miellyttävältä.
Ah, en voi selittää sitä oikein, mutta tuo ajatuskin tuntuu minusta
hyvin tympäisevältä.»

»Ymmärrän sen. Haluan meloakin omaa kanoottiani itse, jos vain voin.
Mutta tuollaisen nuoren lääkärin kanootti voi alussa olla hyvinkin
hidaskulkuinen. Ja tarkoitukseni on ottaa siihen matkustajakin, kuten
tiedät, ja minä haluan, että hän istuu siinä mukavasti.»

Mary naurahti tyytyväisesti. »Niin hän tulee tekemäänkin», hän sanoi.
»Enkö ole kertonutkaan sinulle, mitä juttelin Shad-enon kanssa tässä
muudanna päivänä? Hän huomasi minun istuvan ruokasalin ikkunassa ja
katselevan jotakin, joka ei luullakseni ollut mitään. Olin luullakseni
hyvin tyhmän näköinenkin, koska hän kysyi, mitä ajattelen. Sanoin:
'En juuri mitään erikoista', joka ei ollut totta. Hän sanoi silloin,
että se mahtaa kumminkin olla hauskaa ajateltavaa, koska näytän niin
iloiselta. Sanoin hänelle olevanikin iloinen. Sitten kysyin häneltä,
sillä kuten tiedät, on omatuntoni minua hieman soimannut, onko hän
varma, että hän ja Zoeth-eno ovat onnellisia, koska en minäkään muuten
voi olla.»

»Tuollainen on niin sinun tapaistasi. No, mitä hän vastasi siihen?»

»Ah, hän nauroi tuota leveätä nauruaan ja käski minun olla
huolehtimatta. 'Olen hyvin tyytyväinen elämääni juuri nyt tällä haavaa,
Mary-'Gusta', hän sanoi, ja mitä taasen Zoethiin tulee, kysyi hän
minulta juuri tänä aamuna, tuntuuko minusta väärältä, että olemme — hän
tarkoitti itseään ja minua, niin tyytyväisiä tämän maailman asioihin.
Tiedän senvuoksi, että hän on onnellinen. Kun Zoeth alkaa tuntea
itsensä hyvin onnelliseksi, luulee hän olevansa hyvin syntinen. 'Mutta
toivoakseni ei tuollainen synnintunto ole ainoa onnellisuuden merkki',
sanoin minä, 'koska et luullakseni tunne itseäsi ollenkaan sellaiseksi.
Et ole ainakaan sanonut sitä milloinkaan.'»

Crawford nauroi ja sitten seurasi tuollainen väliaika keskustelussa,
josta, vaikka se ehkä onkin hyvin mielenkiintoinen siihen osallisille,
asiaan kuulumattomat eivät luultavasti välitä. Kun se oli ohi, sanoi
Mary:

»En tietystikään ole niin järjetön, että vaadin sinua jättämään
kokonaan rauhaan nuo isältäsi saamasi rahat. Sellainenhan olisi
vallan naurettavaa. Tarkoitan vain sitä, ettemme saa olla siitä
riippuvaisia, se ei saa muuttaa suunnitelmiamme eikä turmella meidän
elämäntehtäväämme eikä tehdä mitään tuollaista. Se muuttaa tietysti
elämän helpommaksi meille, ja sen avulla voimme me huojentaa myös
muiden huolia. Luullakseni on meidän käytettävä sitä niin.»

»Aivan niin, kultaseni. Ja minusta tuntuu kuin ensimmäinen
velvollisuutemme olisi ajatella enojasi. Jos he suostuisivat, mutta
luullakseni ei sellaiseen ole olemassa minkäänlaisia edellytyksiä,
ehdottaisin, että he myisivät kaupan, ravintolan ja kaiken muunkin ja
tulisivat mukanamme sinne, jonne aiomme muuttaa, jotta voisimme tehdä
heidän vanhuudenpäivänsä helpoiksi ja huolettomiksi.»

Mary pudisti päätään. »He eivät pitäisi sellaisesta suunnitelmasta
ollenkaan», hän sanoi, »sillä tuo omituinen vanha kauppa on heidän
elämänsä ilo. Ellei heillä olisi sitä, eivät he tietäisi, mihin
ryhtyä, vaan olisivat yhtä avuttomia, yksinäisiä ja surkeita kuin pari
eksynyttä kissanpoikasta. Ei, jos haluamme pitää huolta heistä, on
meidän pidettävä myöskin huolta Hamilton ja Kumppanista. Ja meidän on
koetettava salata se, että teemme sen», lisäsi hän päättäväisesti.

Crawford näytti huolestuneelta. »Luullakseni olet oikeassa», hän sanoi,
»mutta jonkunlaiseen pulaan he kumminkin joutuvat, sillä me kai tulemme
joka tapauksessa matkustamaan pois heidän luotaan.»

»Ah, ei, emme voi menetellä niin, emme ainakaan heti!»

»Mutta minusta tuntuu kumminkin siltä, että meidän on pakko. Olemme
päättäneet, sinä ja minä, että matkustan takaisin Länteen lopettamaan
lukuni, ja suunnitelleet, että tulen sitten tänne ja menen kanssasi
naimisiin. Sen jälkeen — no niin, sen jälkeen olemme päättäneet, että
asetun asumaan jonnekin ja aloitan vastaanottoni. Otaksun, että tulet
silloin kanssani?»

»Joutavia! Tietysti minä tulen.»

»Toivoinkin sitä. Mutta ellemme voi poistua enojesi luota ja elleivät
he halua luopua kaupasta, niin millaisiin toimenpiteihin me silloin
ryhdymme? Nostammeko tuon kaupan rattaille voidaksemme viedä sen
mukanamme?»

Mary katsoi häneen ja hymyili. »Minulla on muudan suunnitelma»,
hän sanoi. »En ole saanut sitä vielä aivan valmiiksi, mutta jos se
osoittautuu mahdolliseksi, on se luullakseni aivan mainio. Ei, en aio
kertoa sinulle, millainen se on, joten et saa minua kiusatakaan. Et
suinkaan ole milläsikään, että suunnittelen puolestasi ja komentelen
sinua? Toivoakseni et siitä välitä, koska en voi sille mitään. Minut on
luotu sellaiseksi, luullakseni.»

»En. Komentele sinä vain.»

»Niin minä teenkin. Olen kuin tuo skotlantilainen tyttö tuossa
kappaleessa, jota rouva Wyeth vei minut katsomaan Bostonissa — Bunty
hänen nimensä oli. Hän pakotti minut ajattelemaan itseäni useammasti
kuin kerran, vaikka hän olikin minua paljon nokkelampi, kappaleen
lopussa sanoo hän sulhaselleen: 'William, minun on pakko sanoa sinulle,
että jos menen naimisiin kanssasi, rupean sinua kasvattamaan.' Hän
tarkoitti, ettei hän voi sille mitään. En minäkään. Pelkään sen olevan
synnynnäistä minussa.»

Crawford kumartui ja suuteli häntä.

»Muistatko Williamin vastauksen?» hän kysyi. »Mutta minäpä muistan. Se
kuului: 'Bunty, minä aivan loistan häpeässäni!' Komentele sinäkin niin
paljon kuin suinkin, tyttöseni; minäkin loistan siinä.»

Suunnitelmakin onnistui ja se oli tällainen: Tohtori Harley, joka
oli harjoittanut lääkärin ammattia South Harnississa yksiviidettä
vuotta, aikoi vetäytyä lepoon parin vuoden kuluttua. Hän oli halukas
myymään praktiikkansa tuon ajan kuluttua. Hän piti Crawfordista. Hän
oli kiintynyt nuorukaiseen silloin kun Crawford oli ensimmäistä kertaa
vieraillut kaupungissa Keithien luona. Sittenkuin Mary oli kertonut
suunnitelmansa Crawfordille, meni Crawford käymään tuon vanhan lääkärin
luona. Ennen viikon loppua päätettiin, että Crawford, lopetettuaan
lukunsa yliopistossa ja harjoittelunsa sairaaloissa, tulee South
Harnissiin, työskentelee siellä vuoden tohtori Harleyn apulaisena,
ostaa sitten praktiikan ja, kuten kapteeni Shad sanoi, ripustaa sitten
oman kylttinsä seinälle.

»En aio jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi», sanoi Crawford, »mutta
lyhytaikainenkin oleskeleminen täällä hyödyttää minua. Harley on mitä
kunnollisin vanhus ja hyvin pätevä tällaisen paikkakunnan lääkäriksi.
Hän on antava minulle sellaisia ohjeita, että ne pian osoittautuvat
aivan korvaamattomiksi. Tällainen maaseutupraktiikka on sitäpaitsi
paras opettaja.»

Mary nyökäytti päätään. »Niin», hän sanoi. »Ja tämän talven kuluessa
opetan minä Simeon Crockerin taitavaksi kaupanhoitajaksi, ja
teeravintolani voin luullakseni myydäkin. Enoni eivät välitä siitä
kumminkaan paljon. He ovat täydellisesti onnellisia saadessaan häärätä
tuolla kaupassaan, ja kun Simeon tekee kaikki kovimmat työt ja ottaa
suurimmat huolet omille hartioilleen, voivat he häärätä siellä
sydämensä pohjasta.»

»Mutta otaksuhan nyt, ettei Simeon saakaan sitä kannattamaan», vihjaisi
Crawford. »Sellainen mahdollisuus voidaan ainakin ottaa lukuun. Kaikki
eivät ole Napoleoneja — minun pitäisi kai sanoa kuningatar Elisabetheja
— liike- ja raha-asioissa, kuten sinä, nuori neitoseni, olet.»

Mutta Maryn luottamusta ei voitu ollenkaan horjuttaa.

»Kyllä se kannattaa», hän sanoi. »Elleivät paikkakuntalaiset ja
kesävieraat osta tarpeeksi, voimme me auttaa. Meillähän on nuo Lännen
rahat, kuten tiedät.»

Crawford nyökäytti päätään myöntävästi.

»Hyvä!» hän huudahti. »Olet oikeassa. Siinä on meillä kumminkin
jonkunlainen pieni mahdollisuus, eivätkä he saa milloinkaan tietää.»

       *       *       *       *       *

Hän matkusti tiehensä viikon lopulla, mutta hän tuli takaisin jouluksi
ja pääsiäiseksi ja jälleen toukokuun lopussa. Ja pian senjälkeen
muutamana päivänä kesäkuun alussa hän seisoi Sam Keithin vieressä
tuon rannalla olevan valkoisen talon salissa, Edna Keithin soittaessa
»Täältä saapuu morsian»-nimistä kappaletta pianolla, joka oli vuokrattu
erikoisesti tähän tarkoitukseen. Käsi Zoethin käsivarrella ja kapteeni
Shadrach ja Barbara Howe aivan kintereillään Mary käveli hymyilevien ja
kyyneliä vuodattavien ystäviensä keskitse sulhoaan vastaan.

Häät olivat hyvin hauskat, sen sanoi jokainen, ja koska ei luultavasti
maailmassa milloinkaan ole ollut sellaisia häitä, joita eivät ystävät
ja sukulaiset ole kehuneet hauskoiksi, voimme olla enemmänkin kuin
varmat näiden häiden hauskuudesta. Ja ei varmaankaan milloinkaan ole
ollut suloisempaa morsianta. Kaikki morsiamet ovat kyllä enemmän tahi
vähemmän kauniita, mutta tämä oli aivan erinomainen. Isaiah, joka
oli saanut kurkistaa harjoitukseen edellisenä iltana, oli myöhemmin
keittiössä ollessaan joutunut oikein hurmioon, kun kapteeni sattui
tulemaan sinne.

»Tulimmainen sentään», huudahti hän, »eikö hän olekin kuin enkeli
konsanaankin! Oletteko nähnyt milloinkaan kauniimpaa näkyä kuin hän on
tuossa puvussaan ja tuo — tuo — sääskiharso päässään? Hän on enkeli
— niin juuri, herra — muudan noista kerubiimeista, joista puhutaan
raamatussa. Ja ajatelkaahan nyt, kapteeni Shad, että hän on meidän
Mary-'Gustamme! Kuulkaahan, kapteeni Shad, voinko huomenna pukea ylleni
ruudulliset housuni ja sinisen takkini? Poltin reiän noihin lavendelin
värisiin, kun koetin suoristaa niihin ilmestyneitä ryppyjä. Sitäpaitsi
olivat ne ylläni viime sunnuntaina käydessäni satamassa, ja ne haisevat
nyt melkoisesti kalalta.»

Häävieraita oli vähän, mutta ne olivatkin valittuja. Tuomari
Baxter rouvineen oli siellä ja sitten Keithit — rouva Keith oli
suostunut koristamaan tilaisuutta läsnäolollaan, koska muutamat
»vaikutusvaltaiset henkilöt» olivat katsoneet sopivaksi ruveta
seurustelemaan Mary-'Gustan kanssa eikä rouva Keith ruvennut olemaan
takapajulla missään asiassa. — Rouva Wyethkin oli siellä ja neiti
Pease, samoin herra Green, joka myöskin oli saanut kutsun ja tullut
sinne Bostonista, tohtori Harley ja Simeon Crocker eroamattomine
tovereineen, jona toimi muudan teeravintolassa palvellut tarjoilijatar,
ja Annabel sekä tusinan verran vielä muita.

Kun pappi kysyi: »Kuka antaa tämän naisen tälle miehelle?» vastasi
Zoeth rohkeasti: »Minä — tarkoitan, minä ja Shadrach». Mutta ei
kukaan nauranut, koska Zoeth itsekin koetti hymyillä, vaikka
kyyneleet vuosivatkin hänen silmistään. Ja mitä kapteeniin taasen
tulee, olivat hänen kasvonsa vihkimisen kestäessä jonkunlaisessa
jäykistyneessä hymyssä, jonka hän oli omaksunut jo ennen huoneeseen
tuloaan ja jonka hän nähtävästi oli päättänyt säilyttää loppuun asti
kaikista mielenliikutuksista huolimatta. Mutta neiti Pease, joka oli
aina hyvin tunteellinen, itki, onnellisena itsekseen, ja Isaiah,
poistuttuaan välikköön, niisti nenäänsä niin kovasti, että Pollock
Ripin sumusireenin ääni on vain heikkoa melua siihen verrattuna, kuten
kapteeni sitten myöhemmin sanoi.

Mary oli tietysti suunnitellut kaiken. Hänen enonsa koettivat väittää
vastaan ja sanoivat hänelle, että on olemassa paljon muitakin, jotka
osaavat järjestää kukat ja tarjoilla virvokkeita, kuten paikkakunnan
lehti tapauksen johdosta tulisi varmaankin kirjoittamaan, ja tehdä nuo
muutkin satayksi valmistusta, jotka ovat välttämättömät niinkin pieniä
häitä järjestettäessä. Mutta Mary vain nauroi heidän vastustukselleen.

»En haluaisi luopua tästä mistään hinnasta», hän sanoi. »Olen aina
toivonut, että saisin järjestää jonkun häät, enkä senvuoksi anna muiden
missään tapauksessa järjestää omiani. En välitä ollenkaan, onko tämä
sopivaa vai ei. Haluan, ettei siitä muodostu minkäänlaista muodollista
tilaisuutta. Shad-eno, jos haluat sanoa 'Tulimmainen sentään!' kun
Crawford pudottaa sormuksen, sillä hän tekee sen melkein varmasti, on
sinulla oikeus siihen.»

Mutta Crawford ei pudottanutkaan sormusta, joten tuo kapteenin
lempihuudahdus jäikin sanomatta, koska sitä ei tarvittu. Eikä siinä
todellisuudessa tapahtunutkaan minkäänlaista onnettomuutta, vaan
kaikki sujui aivan niinkuin pitikin, vieraiden vastaanottaminen ja
tarjoileminenkin siihen luettuna, ja »kaikilla oli hyvin hauskaa»,
kuten paikkakunnan lehti kirjoitti.

Ja kun morsian ja sulhanen pukeutuneina matkavaatteihinsa laskeutuivat
portaita alas noustakseen autoon, jonka oli määrä viedä heidät
asemalle, riensi Mary vielä takaisin, huolimatta konfetti- ja
riisisateesta, suutelemaan Zoethia ja Shadrachia vielä kerran ja
kuiskaamaan heille, etteivät he pitäisi häntä todellisesti poistuneena,
koska hän menee vain lyhyeksi ajaksi ja tulee takaisin pian.

»Ja minä olen puhunut Isaiahille kalosseistanne ja öljyvaatteistanne
sateen varalta», hän lisäsi Shadrachin korvaan, »ja hän lupasi pitää
myös mielessään Zoeth-enon lääkkeenkin. Hyvästi, hyvästi! Älkää nyt
ikävöikö. Luvatkaa se minulle.»

»Lupaaminen on kyllä helppoa, mutta tuon lupauksen pitäminen on usein
hyvin vaikeaa», huomautti Shadrach Zoethille sinä samana iltana heidän
istuessaan arkihuoneessa. »Minusta tuntuu kuin tuo iltajuna olisi
vienyt muassaan koko tämän talon elinvoiman. Ja kumminkin tiedän
sen olevan äärettömän tyhmää, koska hän viipyy matkallaan vain pari
viikkoa.»

»Olen iloinen, että tuo nimijuttu ratkesi niin onnellisesti», mumisi
Zoeth. »Olin oikein huolissani senvuoksi.»

Toverukset olivat nimittäin olleet melko huolissaan siitä, oliko
Crawfordin laillinen nimi Smith vai Farmer. Jos se oli Farmer ja häntä
tultaisiin niin nimittämään täällä South Harnississa, pelkäsivät he,
että tuo vanha häpeäjuttu heräisi eloon ja aiheuttaisi loppumattomia
juoruja. Mutta kun he kysyivät Crawfordilta, sai hän heidät tyyntymään.

»Puhuin asianajajani kanssa siitä», hän sanoi. »Isäni keskimmäinen
nimi oli Smith, ja senvuoksi hän kai sen ottikin. Edwin Smith ei eroa
suurestikaan Edgar Smith Farmerista, on vain lyhyempi, siinä kaikki.
Äitini ei tiennyt ollenkaan, että isälläni on toinenkin nimi. Hän ja
äitini menivät naimisiin silloin kun isäni sanoi itseään Smithiksi.
Synnyin Smithinä, minut kastettiin Smithinä ja asianajajani sanoo, että
olen Smith. Jos siinä olisi ollut jotakin epävarmaa, olisin hakenut
oikeuden muuttaa nimeni.»

Niin joutui tuo kysymys pois päiväjärjestyksestä, ja Shadrach ja Zoeth
tunsivat senvuoksi todellista huojennusta.

»Zoeth», huomautti Shadrach vastattuaan ystävänsä huomautukseen
tuosta nimiasiasta, »tiedätkö, minkä minä olisin halunnut tänne täksi
iltapäiväksi?»

»En, Shadrach», vastasi Zoeth, »en ollenkaan. Minkä sitten?»

»Olisin ollut hyvin kiitollinen, jos meillä olisi ollut talossamme
tuollainen soittotuoli. Olisin pyytänyt tuota rouva Keithiä istuutumaan
sille ja katsellut sitten hänen kasvojaan, kun Campbellit olisivat
alkaneet tulla.»

»Miten maailmassa juolahti se nyt mieleesi?» kysyi hänen toverinsa.

»Ah, en tiedä. Ajatellessani Mary-'Gustaa muistelin kai, miten me
ensimmäisen kerran tapasimme toisemme Marcelluksen hautajaisissa.
Silloin muistui tuo soittotuolikin mieleeni. En ole ajatellut sitä
vuosikausiin.»

Zoeth nyökäytti päätään. »Shadrach», hän sanoi, »tuo päivä oli siunattu
päivä meille molemmille, tuo päivä, jolloin toimme tyttösen kotiimme
vanhoissa rattaissamme. Jumala nosti hänet niihin, Shadrach.»

»No niin, jos nyt siten halutaan sanoa, niin ehkä hän sen tekikin.
Siltä se ainakin näyttää.»

»Elämämme oli melko ikävää ja vaivalloista ennen hänen tuloaan. Hän on
muuttanut kaikki.»

»Aivan niin. Halloo, mitä tuo melu on? No, vie minua ja viipota,
Isaiahhan siellä laulaa! Hän veisaa. Mitä sinä siitä ajattelet?»

Keittiössä veisasi Isaiah kimeällä nenä-äänellään niin, ettei
astioidenkaan kolina kuulunut:

    »Nyt siunaukset virtoina ylitsemme vuotaa —»

Kapteeni keskeytti.

»Hei, mikä sinun nimesi taasen onkaan — Jenny Lind — tulehan tänne»,
hän huudahti.

Isaiah tuli huoneeseen saippuanvaahdon tippuessa käsivarsista.

»Mitä haluatte, kun ette osaa sanoa nimeänikään enää oikein?» hän kysyi.

»Haluaisin vain saada kuulla, mikä sinut pani veisaamaan siunauksista.
Luulin ensin sitä jonkun tuulimyllyn kitisemiseksi. Miksi rupesit
veisaamaan?»

Isaiah näytti melko nololta, mutta nauroi kumminkin.

»Ajattelin vain Mary-'Gustaa.»

»Vai ajattelit sinä. Niin, hän on ollut siunaukseksi meille, sitä ei
voida epäilläkään.»

»Ei totisesti», sanoi Zoethkin.

Mutta Isaiah sanoi kumminkin viimeisen sanan.

»Huh!» hän huudahti. »Hän on enemmänkin kuin yksi siunaus, hän
on kokonainen kuuro sellaisia. Senvuoksi juuri rupesinkin niistä
veisaamaan.»

Hän palasi keittiöönsä kerran vielä ja antoi falsettinsa kaikua
riemuitsevasti:

    »Nyt siunaukset virtoina ylitsemme vuotaa,
    Suo Herra niiden langeta osaksemme ain!»

Kapteeni Shad katsoi hänen jälkeensä. Sitten hän kääntyi ystävänsä ja
toverinsa puoleen ja sanoi vakavasti: »Oletko huomannut, että Isaiah
vanhoilla päivillään on muuttunut melko ystävälliseksi ja järkeväksi?»






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIISAS MARY ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.