Voimaihminen: Vaiheita Chilen vapaussodasta

By Joseph Conrad

The Project Gutenberg EBook of Voimaihminen, by Joseph Conrad

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.


Title: Voimaihminen
       Vaiheita Chilen vapaussodasta

Author: Joseph Conrad

Translator: Väinö Hämeen-Anttila

Release Date: September 9, 2014 [EBook #46819]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VOIMAIHMINEN ***




Produced by Juha Kiuru






VOIMAIHMINEN

Vaiheita Chilen vapaussodasta


Kirj.

JOSEPH CONRAD



Englanninkielestä ["Gaspar Ruiz"] suomentanut V. Hämeen-Anttila

Kariston 50 p:n romaaneja N:o 17.



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1913.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.




Joseph Conrad on puolalaista sukujuurta, syntynyt jouluk. 6 p:nä
1857, ja varsinaiselta kansalaistoiminnaltaan kauppalaivan kapteeni.
Alituisilla kiertelyillään maapallon etäisimmissäkin satamissa
on hän harvinaisessa määrin tutustunut maailman eri seutuihin ja
kansoihin, ja se tuntemus on luonut pohjan hänen v. 1895 alkaneelle
jokseenkin tuotteliaalle kirjailijatyöskentelylleen. Hän on harvinaisen
mielenkiintoinen kertoja, nykyään sillä alalla Englannin etumaisia,
yleensä pyrkien esittämään keskinkertaisilta näyttävissä luonteissa
olosuhteiden esillepakottamaa suuruutta, suuntautukoonpa se taholle
tai toiselle. Hän osaa luontevasti eritellä ihmisissä ansiot ja viat,
voimakkaat ja heikot piirteet, kuvaustensa näyttämöinä käyttäen enemmän
tai vähemmän outoja oloja. Hän on julkaissut näytelmän, romaaneja ja
novellikokoelmia, joiden viimeksimainittujen joukossa "Voimaihminen" on
ilmestynyt "A Set of Six"-sikermään kuuluvana v. 1908.




I


Vallankumouksellinen sota nostaa monia omituisia olentoja esille
huomaamattomuudesta, joka on tavallisten kansalaisten asemana
häiriintymättömässä yhteiskunnassa.

Erityisiä yksilöitä kohoaa kuuluisuuteen paheittensa tai hyveittensä
johdosta, taikka pelkästään tekojensa takia, joilla saattaa olla
tilapäistä tärkeyttä, ja sitte he unohtuvat. Ainoastaan joidenkuiden
johtajien nimet säilyvät aseellisen kiistan päätyttyä ja jäävät
historiaan, niin että ne ihmisten suorasanaisesta muistista hävittyään
esiintyvät yhä kirjoissa.

Kenraali Santierran nimi saavutti tuon kylmäkiskoisen, paperilla
ja musteella ikuistetun kuolemattomuuden. Hän oli hyväsukuinen
etelä-amerikalainen, ja hänen elinaikanaan julkaistut teokset lukivat
hänet sen mannermaan vapauttajiin Espanjan sortovallasta.

Tuo pitkällinen kamppailu, jota käytiin riippumattomuuden hyväksi
toiselta puolen ja vallan pelastamiseksi toiselta puolen, kehittyi
vuosien kuluessa ja vuorottelevan onnen vaihteissa vimmatuksi
ja epäinhimilliseksi ponnisteluksi elämästä. Kaikki säälin ja
armeliaisuuden tunteet kuoleutuivat valtiollisen vihan kiihkoon.
Ja kuten on sodassa tavallista, se kansanjoukko, jolla on vähimmin
voitettavaa ratkaisusta, kärsi enintä raskautusta syrjäisessä
elämässään ja vaatimattomassa asemassaan.

Kenraali Santierra alotti palveluksensa luutnanttina siinä
isänmaallisessa armeijassa, jonka johdettavakseen keräsi kuuluisa San
Martin, sittemmin Liman vallottaja ja Perun vapauttaja. Vastikään
oli Bio-Bio-joen varrella ollut suuri taistelu. Saarretusta
kuninkaallisesta osastosta saatujen vankien joukossa oli muuan sotamies
nimeltä Gaspar Ruiz. Roteva rakenne ja iso pää tekivät hänet huomatuksi
vankikumppaniensa parissa. Mies tunnettiin erehtymättömästi. Muutamia
kuukausia aikaisemmin oli hänet huomattu kadonneeksi tasavaltalaisten
joukkojen riveistä tuollaisen kahakan jälkeen, joita sattui tiheään
ennen suurta taistelua. Ja jouduttuaan nyt kiinni ase kädessä
kuningaspuoluelaisten joukosta ei hän voinut odottaa muuta kohtaloa
kuin tulla ammutuksi karkurina.

Gaspar Ruiz ei kuitenkaan ollut luopio; hänen mielensä saattoi tuskin
olla kyllin vireä harkitsemaan kavalluksen etuja tai vaaroja. Miksi
olisi hän vaihtanut puoluetta? Hänet oli vain siepattu vangiksi, hän
oli kärsinyt kovaa kohtelua ja kaikenlaista puutetta. Kumpaisellakaan
puolella ei osotettu hellätuntoisuutta vastustajia kohtaan. Tuli
päivä, jolloin hänet muutamien muiden vangittujen kapinoitsijain
mukana komennettiin kuninkaallisten joukkojen eturiviin. Musketti oli
työnnetty hänelle käteen. Hän oli ottanut sen. Hän oli marssinut.
Hän ei tahtonut julmaa rääkkäystä kuolintavakseen eikä senvuoksi
kieltäytynyt marssimasta. Hän ei ymmärtänyt sankaruutta, mutta hänen
aikomuksenaan oli heittää muskettinsa pois ensi tilaisuudessa.
Sillävälin oli hän lataillut ja laukoillut, jotta joku Espanjan
kuninkaan aliupseeri ei olisi ensimäisen vastaanhangottelun
johdosta ampunut hänen päätänsä mäsäksi. Hän yritti selitellä näitä
alkeellisia perusteita vartionsa kersantille, se piti silmällä häntä
ja pariakymmentä muuta sellaista karkuria, jotka oli summamutikassa
tuomittu ammuttavaksi.

Se tapahtui linnotuksen nelikulmaisella pihalla patterien takana,
jotka vallitsevat Valparaison ulkosatamaa. Upseeri, joka oli
todentanut hänet Ruiziksi, oli mennyt matkaansa hänen vastaväitteitään
kuuntelematta. Hänen tuomionsa oli vääjäämätön; häneltä oli kädet
kytketty tiukasti selän taakse; hänen ruumiinsa oli kauttaaltaan
hellänä monista muskettien kolhaisuista, joilla häntä oli hoputeltu
tukalalla taipaleella vangitsemispaikalta linnotuksen portille. Tämä
oli ainoata järjestelmällistä huomaavaisuutta, mitä saattue oli
osottanut vangeilleen nelipäiväisellä matkalla vedestä köyhän seudun
halki. Satunnaisten jokien yli mentäessä sallittiin heidän hätäisesti
lipoa janoonsa vettä kuin koirat. Iltasin viskattiin joitakuita
lihanrippeitä heidän keskeensä, kun he ihan menehdyksissään lysähtivät
pysähdyspaikkansa kivetylle kamaralle.

Seistessään linnan pihalla varhain aamulla, kun häntä oli tuimasti
ajettu koko yö, tunsi Gaspar Ruiz kurkkuansa kurovan ja kielensä
kummallisesti paisuneeksi.

Ja paitsi polttavan janon tunnetta tajusi Gaspar Ruiz sekavaa
suuttumusta, jota hän ei kyennyt oikein ilmaisemaan, ikäänkuin ei hänen
henkinen tarmonsa olisi mitenkään vetänyt vertoja hänen ruumiinsa
voimakkuudelle.

Toiset tuomitun ryhmän vangit tuijottelivat pää painuksissa
hellittämättömästi maahan. Mutta Gaspar Ruiz hoki yhä: "Minkätähden
minä olisin kuningaspuoluelaiseksi karannut? Mitä varten minä olisin
karannut? Sanokaa, Estaban!"

Hän oli kääntynyt kersanttiin, joka sattui olemaan kotoisin samalta
tienoolta kuin hänkin. Mutta kersantti vain kerran kohautti laihoja
olkapäitänsä eikä sen enempää välittänyt takanansa kumisevasta äänestä.
Oli todellakin kummallista, että Gaspar Ruiz olisi karannut. Hänen
omaisensa olivat liian halvassa asemassa, tunteakseen suurestikaan
minkäänlaisen hallitusmuodon haittoja. Ei ollut olemassa mitään
syytä, miksi Gaspar Ruiz olisi halunnut omalla toiminnallaan
kannattaa Espanjan kuninkaan valtaa. Eikä ollut hän myöskään ollut
erityisen innokas ponnistelemaan sen kukistamiseksi. Hän oli yhtynyt
vapausmiehiin mitä järjestelmällisimmällä ja luonnollisimmalla tavalla.
Joukko isänmaan ystäviä saapui eräänä aamuna varhain hänen isänsä
maatilalle, saarsi talon, keihästi vahtikoirat ja pisti lihoiksi
pulskimman lehmän ihan käden käänteessä, "_Viva la Libertad_!"-huutojen
raikuessa. Pitkällisen ja virkistävän unen jälkeen puhui heidän
upseerinsa innostuneesti ja kaunopuheisesti vapaudesta. Kun he
poistuivat illalla, ottaen mukaansa muutamia isä Ruizin parhaita
hevosia omien rampautuneiden ratsujensa sijalle, läksi Gaspar Ruiz
heidän matkassaan, sitte kun kaunopuheinen upseeri oli painavasti
kutsunut häntä samaan joukkoon.

Vähän jälkeenpäin tuli kuninkaallinen osasto rauhottamaan piirikuntaa,
poltti maatalon, vei saaliinaan loput hevoset ja karjan ja siten
riistettyään vanhalta pariskunnalta kaiken maallisen omaisuuden jätti
heidät istumaan pensaan juurelle elämän arvaamattoman kalliin lahjan
nautintoon.




II


Tuomittuna karkurin kuolemaan ei Gaspar Ruiz ajatellut syntymäseutuansa
eikä vanhempiansa, joille hän oli ollut hyvä poika luonteensa säveyden
ja raajojensa tavattoman voimakkuuden johdosta. Viimeksimainitusta
tuotti hänen isälleen vielä suurempaa etua käytännössä hänen
tottelevainen luonnonlaatunsa. Gaspar Ruizilla oli mukautuva sielu.

Mutta vastahakoisuus päiviensä päättämiseen kavaltajana oli nyt
yllyttänyt sen jonkunlaiseen puolitajuiseen kapinaan. Hän ei ollut
kavaltaja. Hän sanoi taas kersantille: "Te tiedätte, että minä en
karannut, Estaban. Tiedättehän, että minä jäin jäljemmä puiden suojaan
kolmen muun kanssa pidättelemään vihollista, osaston juostessa pakoon!"

Luutnantti Santierra, joka ei siihen aikaan ollut juuri muuta kuin
poika ja oli vielä tottumaton sotatilan verisiin järjettömyyksiin, oli
viivyskellyt lähettyvillä ikäänkuin lumoutuneena katselemaan noita
miehiä, jotka aiottiin piammiten ampua -- "esimerkin vuoksi", kuten
_commandante_ oli sanonut.

Suomatta vangille katsettakaan puhutteli kersantti nuorta upseeria
ylimielisesti hymyillen.

"Kymmenenkään miestä ei olisi riittänyt hänen vangitsemisekseen, _mi
teniente_. Ja päällepäätteeksi palasivat ne kolme muuta osastoon pimeän
tultua. Miksi olisi hän, haavottumattomana ja kaikista väkevimpänä,
jättänyt sen tekemättä?"

"Minun voimani eivät merkitse mitään suopungilla varustettua
ratsumiestä vastaan", intti Gaspar Ruiz kiihkeästi. "Hän laahasi minua
hevosensa perässä puolen penikulman matkan."

Tälle pätevälle syylle kersantti vain nauroi halveksivasti. Nuori
upseeri kiirehti tavottamaan _commandantea_.

Tovin kuluttua saapui paikalle linnan ajutantti. Hän oli risaiseen
univormuun puettu karkea, luiseva mies. Änkkäilevä ääni soperteli
latuskaisista, kelmeistä kasvoista. Kersantti kuuli häneltä, että
tuomitut miehet ammuttaisiin vasta päivänlaskun aikana. Hän pyysi
silloin määräystä, miten menetellä heidän suhteensa sillävälin.

Ajutantti tähysteli äkeästi pitkin pihaa ja sanoi sitte, viitaten
pienen luolamaisen vartiohuoneen oveen -- koppiin pääsi valoa ja ilmaa
yhdestä tukevien rautakankien sulkemasta ikkunasta: "Ajakaa ne hylyt
tuonne."

Kersantti puristi lujemmin sauvaa, jota hän kantoi arvonsa tunnuksena,
ja pani toimeen käskyn rivakasti ja innokkaasti. Hän hosui Gaspar
Ruizia, jonka liikkeet olivat hitaita, päähän ja hartioihin. Gaspar
Ruiz seisoi tuokion alallaan iskujen sadellessa, miettivästi purren
huultansa kuin aprikoimista antavaan pulmaan syventyneenä -- sitte hän
kiirehtimättä seurasi toisia. Ovi lukittiin, ja ajutantti vei mukanaan
avaimen.

Puoleltapäivin oli kuumuus käynyt sietämättömäksi matalassa
holvikomerossa, joka oli sullottu tukehduttavan täyteen. Vangit
likistäysivät ikkuna-aukkoa kohti, rukoillen vartijoiltaan vesitilkkaa;
mutta sotamiehet pysyivät veltoissa asennoissaan lojumassa, missä muuri
soi hiukankin siimestä, vahdin istuessa selkä ovea vasten poltellen
savuketta ja tuon tuostakin järkeilevästi kohautellen silmäkulmiaan.
Gaspar Ruiz oli vastustamattomalla voimalla työntynyt ikkunan ääreen.
Hänen tilava rintansa tarvitsi enemmän ilmaa kuin muiden; hänen leveät
kasvonsa, leuka alipienaan painuneena, pistäysivät rautakankiin
kiinni ja näyttivät kannattelevan muita kasvoja, jotka ahtautuivat
ylös hengitystilan puutteessa. Vaikertavat pyytelyt olivat muuttuneet
epätoivoisiksi huudoiksi, ja janoisten miesten surkea hälinä pakotti
pihan poikki kulkevan nuoren upseerin huikkaamaan, saadakseen sanansa
kuuluviin.

"Minkätähden ette anna vangeille vettä?"

Kummastuneen viattomaksi tekeytyen puolustausi kersantti
huomautuksella, että olivathan kaikki nuo miehet tuomittuja kuolemaan
muutaman tunnin kuluttua.

Luutnantti Santierra polki jalkaa. "Heidät on tuomittu kuolemaan,
muttei kidutukseen", huusi hän. "Antakaa heille heti vettä."

Hänen suuttumuksensa sai sotamiehet jalkeille, ja muskettinsa siepaten
nousi vahti asentoon.

Mutta kun oli saatu käsiin pari sankoa ja käyty kaivolla, huomattiin
mahdottomaksi pujottaa niitä rautakankien liian ahtaista raoista
sisälle. Janon sammuttamisen toiveiden esiintyessä kävivät niiden
kirkaukset sydäntäsärkeviksi, jotka tallattiin maahan rynnistyksessä
ikkuna-aukkoa kohti. Mutta kun sotamiehet, jotka olivat nostaneet
sangot ikkunaan, taas neuvottomina laskivat ne maahan, oli pettymyksen
ulvahdus vielä kamalampi.

Vapausarmeijan sotamiehet eivät olleet kenttäleileillä varustettuja.
Saatiin käsille pieni tinapikari, mutta sen lähentäminen aukkoon
aiheutti sellaisen rynnistyksen, sellaisen raivon ja kivun kirkunan
ikkunaan sulloutuneiden kasvojen takana sätkivässä raajakasassa, että
luutnantti Santierra huudahti hätäisesti: "Ei, ei -- teidän täytyy
avata ovi, kersantti."

Hartioitaan kohauttaen selitti kersantti, ettei hänellä ollut oikeutta
avata ovea, vaikka hänellä olisi ollut avainkin. Mutta avainta hänellä
ei ollut. Sitä talletti varusväen ajutantti. Nuo miehet tuottivat
paljon tarpeetonta vaivaa, koska heidän täytyi kumminkin kuolla päivän
laskiessa. Minkätähden heitä ei oltu ammuttu heti aamusella, sitä ei
hän voinut käsittää.

Luutnantti Santierra seisoi vasiten selin ikkunaan. Hänen
hartaasta pyynnöstäänhän _commandante_ oli lykännyt telotuksen.
Tämä suosionosotus oli suotu hänelle sen johdosta, että hän oli
ylhäistä syntyperää ja että hänen isällään oli huomattu asema
tasavaltalaisen puolueen johtajien joukossa. Luutnantti Santierra
luuli ylipäällikön käyvän linnotuksessa johonkin aikaan ehtoopäivällä
ja toivoi yksinkertaisesti, että hänen lapsellinen välityksensä
saisi tuon ankaran kenraalin armahtamaan ainakin muutamia noista
rikollisista. Tunteitten vastakuohussa ilmeni hänen auttamishalunsa
nyt paheksuttavana ja joutavana sekaantumisena. Hänestä tuntui
päivänselvältä, ettei kenraali suostuisi edes kuuntelemaan hänen
anomustaan. Hän ei mitenkään voisi pelastaa noita miehiä, ja hän oli
vain toimittanut vastuulleen kärsimykset, jotka olivat lisääntyneet
heidän kovaan kohtaloonsa.

"Menkää siis heti hakemaan avain ajutantilta", sanoi luutnantti
Santierra.

Kersantti pudisti päätänsä ujonlaisesti hymyillen ja luoden
syrjäsilmäyksen Gaspar Ruizin liikkumattomiin ja äänettömiin kasvoihin,
jotka tuijottelivat rautakankien välitse toisten laihojen, vääntyneiden
ja kirkuvien kasvojen alapuolelta.

Hänen arvoisuutensa ajutantti, jupisi kersantti, oli ottamassa
ettonettaan; ja jos hänet, kersantti, päästettäisiinkin hänen
arvoisuutensa luokse, saattoi hän odottaa tulokseksi ainoastaan
hengellekäypää selkäsaunaa hänen arvoisuutensa levon julkeasta
häiritsemisestä. Hän teki puolustelevan liikkeen käsillään ja seisoi
hievahtamattomana, kainosti katsoen taas ruskeihin varpaihinsa.

Luutnantti Santierra hehkui suuttumuksesta, mutta epäröitsi. Hänen
sievät soikeat kasvonsa, sileät kuin tytön, punehtuivat hävettävästä
pulasta. Sen laatu tuntui hänestä kovin nöyryyttävältä. Hänen
haiveneton ylähuulensa vapisi; hän näytti olevan puhkeamaisillaan joko
raivonpurkaukseen tai masennuksen kyyneliin.

Viittäkymmentä vuotta myöhemmin kenraali Santierra, vallankumouspäivien
kunnianarvoisa jäännös, kykeni hyvin muistamaan nuoren luutnantin
tunteet. Luovuttuaan kokonaan ratsastuksesta ja havaittuaan työlääksi
kävellä puutarhansa rajoja ulommaksi piti kenraali suurimpana
hauskuutenaan kestitä talossaan satamaan ankkuroineiden ulkomaalaisten
sotalaivojen upseereita. Englantilaisia hän suosi etusijassa, entisinä
asekumppaneinaan. Kaikenarvoiset englantilaiset laivastomiehet
vastaanottivat hänen vieraanvaraisuuttaan uteliaina, syystä että
hän oli tuntenut loordi Cochranen ja tuon erinomaisen merisoturin
johtamassa isänmaallisessa laivastossa ottanut osaa pidätys- ja
sulkemistoimiin Callaon edustalla -- nämä seikkailut ovatkin noiden
vapaustaistelujen loistavimpia muistoja ja tuottivat loppumatonta
kunniaa englantilaisten sotakunnolle. Hän tuli hyvänlaisesti toimeen
kielissä, tämä viimeisiä vapausarmeijasta eloonjääneitä. Pitkän
valkoisen parran silitys, aina kun häneltä puuttui joku ranskalainen
sana, antoi hänen muistelmiensa sävylle huoletonta arvokkuutta.




III


"Niin, hyvät ystävät", kertoili hän vierailleen, "mikäs auttoi! Olin
vasta seitsemäntoista täyttänyt, maailmallista kokemusta vailla, ja
saanut arvoni yksinomaan isäni loistavan isänmaallisuuden ansiosta,
Jumala hänen sielulleen rauhan suokoon. Kärsin suunnatonta nöyryytystä,
en niin suuresti tuon käskynalaiseni tottelemattomuuden takia,
sillä kersantti oli lopultakin vastuussa vangeista, vaan etupäässä
siitä kiusaannuksesta, että minua nuorella iälläni pelotti itse
lähteä pyytämään ajutantilta avainta. Olin aikaisemmin kokenut hänen
raakaa ja pisteliästä puhetapaansa. Ollen aivan jokapäiväinen mies,
ainoana ansionansa hurjamielinen urheus, pani hän minut tuntemaan
halveksumistansa ja vastenmielisyyttään ensimäisestä päivästä alkaen,
jona yhdyin linnotuksen varusväkenä käytettyyn pataljoonaani. Siitä oli
vasta kaksi viikkoa! Olisin astunut häntä vastaan miekka kädessä, mutta
minua arkailutti hänen ivansa ilkkuva törkeys.

"En muista olleeni niin surkeana koko elämässäni, ennen tai jälkeen.
Herkkätuntoisuuteni kidutus oli niin suuri, että minä toivottelin
kersanttia kaatuvaksi kuolleena jalkoihini ja ällisteleviä sotamiehiä
muuttumaan patsaiksi ja noitakin poloisia, joille pyytelyni olivat
toimittaneet hetkellisen armahduksen, toivottelin nyt kuolleiksi, koska
en voinut häpeättä katsella heitä. Heidän pimeästä säilytyspaikastaan
tuli löyhkäävää kuumuutta kuin tuulahduksena helvetistä. Ne
ikkuna-aukkoon tunkeutuneet, jotka olivat kuulleet mitä oli tekeillä,
pilkkasivat minua epätoivonsa katkeruudessa, ja muuan mies, joka
epäilemättä oli menettänyt järkensä, kehotti minua innokkaasti
käskemään sotamiesten ampua ikkunaan. Hänen mieletön puheliaisuutensa
särki sydäntäni. Ja jalkani olivat kuin lyijyä. Ei ollut saapuvilla
ketään ylempää upseeria, johon olisin voinut vedota. Minulla ei ollut
edes sen vertaa mielenlujuutta, että olisin muitta mutkitta mennyt
matkoihini.

"Pahotteluni puuduttamana seisoin selin ikkunaan. Älkää luulkokaan, että
tätä kaikkea kesti kauvan. Kuinka kauvan kenties? Minuutin? Jos mittasi
sielullisen kärsimyksen mukaan, niin se tovi oli kuin sata vuotta --
pitempi aika kuin on ollut koko elämäni siitä asti. Ei, varmaankaan ei
sitä kestänyt edes minuuttia. Kurjien vankien käheä kirkuna kuoleutui
heidän kuiviin kurkkuihinsa, ja sitten äkkiä puhui ääni, levollisesti
mutiseva kumea ääni. Se pyysi minua kääntymään.

"Se ääni, _senjores_, läksi Gaspar Ruizin päästä. Hänen ruumiistaan
en nähnyt mitään. Joitakuita vankikumppaneita oli kiivennyt hänen
selkäänsä. Hän kannatteli heitä. Hän räpytteli silmiään, katsomatta
minuun. Se ja huulten liikkuminen tuntui olevan hänen kaikkena
mahdollisenaan noin kytketyssä tilassa. Ja kääntyessäni tämä pää,
joka näytti inhimillistä kokoa isommalta monien muiden alapuolelta
paistaessaan, kysyi minulta, halusinko todella sammuttaa vankien janon.

"Minä myönsin kiihkeästi ja astuin ihan lähelle ikkunaa. Olin kuin
lapsi, enkä tiennyt mitä oli tulossa. Mieleni kaipasi viihdytystä
avuttomuudessani ja tuskittelussani.

"'Onko teillä valta, _senjor teniente_, kirvottaa siteistä ranteeni?'
kysyi minulta Gaspar Ruizin pää.

"Hänen kasvonpiirteensä eivät ilmaisseet mitään huolestumista, mitään
toivoa; hänen raskaat silmäluomensa rävähtelivät silmille, jotka
katselivat ohitseni suoraan pihalle.

"Puhuin kuin ilkeässä unessa sopertaen: 'Mitä tarkotatte? Ja miten voin
ylttää käsiksi rannesiteisiinne?'

"'Yritän sovittaa', sanoi hän; ja sitte tuo iso tuijottava pää
vihdoinkin liikkui, ja kaikki aukkoon sulloutuneet hurjat kasvot
katosivat, sortuen alas. Hän oli pudistanut pois kuormansa yhdellä
liikkeellä, niin väkevä oli hän.

"Ja hän ei ollut ainoastaan pudistanut sitä pois, vaan pääsi erilleen
tungoksesta ja katosi näkyvistäni. Hetkiseksi ei ketään näkynyt
ikkunassa. Hän oli heilahtanut ympäri, puskien ja hartioillaan
työnnellen sekä siten raivaten itselleen tilaa ainoalla tavalla, jolla
se kävi päinsä käsien ollessa sidottuina selän taakse.

"Lopulta hän, selkä edellä ikkuna-aukkoon työntyen, ojensi rautakankien
lomasta minua kohti ranteensa, jotka oli köytetty monella kierroksella.
Turvonneet ja solmusuoniset kädet näyttivät muodottomilta karhun
käpäliltä. Näin hänen kumaran selkänsä. Se oli tavattoman leveä. Hänen
äänensä oli kuin härän mörinää.

"'Leikatkaa, _senjor teniente_. Leikatkaa!'

"Vedin miekkani, uuden tylsymättömän miekkani, jota ei oltu vielä
mihinkään käytetty, ja katkaisin nahkanuoran kierteet. Tämän tein
ihan koneellisesti, ikäänkuin sen uskon pakottamana, jota mies oli
herättänyt mielessäni. Kersantti näytti olevan huudahtamaisillaan,
mutta hämmästys lamautti häneltä äänen, ja hän jäi seisomaan suu auki
kuin äkillisen tylsämielisyyden yllättämänä.

"Pistin miekkani huotraan ja käännyin sotamiehiin. Peljästyneen
odotuksen sävy oli tullut heidän tavallisen haluttoman unteluutensa
sijalle. Kuulin Gaspar Ruizin äänen huutavan kopissa, mutta sanoja
en erottanut selvästi. Luultavasti lisäsi hänen voimakkuutensa
vaikutusta se, että hänet nyt nähtiin vapain käsivarsin: tarkotan sitä
henkistä vaikutusta, joka tietämättömien ihmisten keskuudessa kuuluu
poikkeuksellisiin ruumiillisiin voimiin. Itse asiassa ei hän ollut
pahemmin peljättävä kuin ennen, käsivarsiensa ja käsiensä puutumisen
takia, jota kesti jonkun aikaa.

"Kersantti oli saanut puhelahjansa takaisin. 'Kautta kaikkien
pyhimysten!' huusi hän, 'meidän tulee pakko hankkia ratsumies taas
kytkemään hänet suopungilla, jos tahdomme saada hänet telotuspaikalle.
Häntä ei pysty taltuttamaan sen vähempi kuin hyvä _enlazador_ hevosen
selässä. Teidän arvoisuutenne suvaitsi tehdä kovin hullun tempun.'

"Minulla ei ollut mitään sanottavana. Olin itsekin ihmeissäni ja
lapsellisen utelias näkemään, mitä tapahtuisi. Mutta kersantti
ajatteli, miten vaikeaksi kävisi pitää kurissa Gaspar Ruizia sitte kun
rangaistushetki oli käsissä.

"'Tai kenties', pitkitti kersantti kiusaantuneesti, 'joudumme ampumaan
hänet, kun hän ryntää ulos ovea avattaessa'. Hän aikoi edelleen purkaa
huoliansa tuomion kunnollisesta täytäntöönpanosta, mutta keskeytti
puheensa äkillisellä huudahduksella, sieppasi viereiseltä sotamieheltä
musketin ja seisoi valppaana, katse kohdistettuna ikkunaan."




IV


Gaspar Ruiz oli kohottautunut ikkunalaudalle ja istuutunut siihen,
jalat paksua seinää vasten ja polvet hiukan koukussa. Ikkuna ei
ollut aivan kyllin leveä hänen raajojensa pituudelle. Nolostuneelle
havaitsemukselleni näytti siltä, että hän tahtoi pitää koko ikkunan
yksin hallussaan. Hän näytti ottavan mukavan asennon. Sisäpuolelta
ei kukaan uskaltanut lähestyä häntä nyt, kun hän kykeni iskemään
nyrkeillään.

"'_Por Dios_!' kuulin kersantin jupisevan vieressäni, 'minä lasketankin
luodin hänen kalloonsa nyt ja suoriudun koko pulasta. Hän on hengiltä
tuomittu mies.'

"Vilkaisin häneen vihaisesti. 'Kenraali ei ole vahvistanut tuomiota',
sanoin -- vaikka sydämessäni hyvin tiesin, että ne olivat vain turhia
sanoja. Tuomiohan ei kaivannut mitään vahvistusta. 'Teillä ei ole
oikeutta ampua häntä, jollei hän yritä paeta', lisäsin lujasti.

"'Mutta _sangre de Dios_!' kiljaisi kersantti, kohottaen musketin
olkaansa vasten, 'hän on juuri pakotouhussa. Katsokaa!'

"Mutta ikäänkuin olisi Gaspar Ruiz lumonnut minut löin minä musketin
ylöspäin, ja luoti lensi kattojen yli jonnekin. Kersantti kolautti
aseensa maahan ja tuijotteli. Hän olisi voinut käskeä sotamiesten
ampua, mutta sitä hän ei tehnyt. Ja jos hän olisi käskenytkin, niin
häntä ei olisi luullakseni toteltu juuri silloin.

"Jalat seinää vasten ja karvaiset kädet rautakankeen kiertyneinä istui
Gaspar alallaan. Se oli huolellinen asento. Mitään ei tapahtunut vähään
aikaan. Ja äkkiä valkeni meille, että hän oli suoristamassa kumaraa
selkäänsä ja vetämässä käsivarsiaan kokoon. Huulet olivat vääntyneet
irviin. Seuraavana ilmiönä havaitsimme, että takorautainen kanki oli
alkanut verkalleen taipua hänen valtaisesta kiskomisestaan. Aurinko
paahtoi täydeltä terältään hänen kyyristynyttä, vavahtelematonta
vartaloaan. Hikipisarat pusertuivat ryöppynä hänen otsalleen.
Katsellessani rautakangen käyristymistä huomasin hiukan verta
tiukkuvan hänen kynsiensä alta. Sitte hän hellitti. Tuokion pysyi
hän lyyhistyneenä, pää riipuksissa, uneliaasti katsellen jyhkeitä
kämmeniään. Hän ihan näytti torkahtaneenkin. Äkkiä hän käännähti
taaksepäin ikkunalaudalla, laski paljaat jalkapohjansa toista
keskitankoa vasten ja taivutti senkin, päinvastaiseen suuntaan kuin
edellisen.

"Niin suuri oli hänen voimakkuutensa, joka tässä tapauksessa huojensi
tuskallisia tunteitani. Ja mies ei näyttänyt tehneen mitään.
Lukuunottamatta jalkojen käyttämiseksi tapahtunutta asennonmuutosta,
joka hätkähdytti meitä kaikkia nopeudellaan, jäi muistiini pelkkä
liikkumattomuus. Mutta hän oli vääntänyt rautakanget leveälle
toisistaan. Ja nyt saattoi hän työntyä ulos, jos tahtoi; mutta
hän pudotti säärensä sisäpuolelle ja olkansa yli katsoen viittasi
sotamiehille. 'Ojentakaa tänne vettä', hän sanoi. 'Minä annan heille
kaikille juoda.'

"Hänen pyyntöään noudatettiin. Hetkiseksi arvelin miehen ja sangon
katoavan kiihkeän rynnäkön painosta; luulin heidän repivän hänet maahan
hampaillaan. Vangit tekivätkin rynnäkön, mutta pitäen sankoa sylissään
torjui hän poloisten hyökkäyksen pelkillä potkuilla. Kivusta kiljuvina
poukkoilivat he taaksepäin, ja sotamiehet nauroivat, tuijotellessaan
ikkunaan.

"He nauroivat kaikin kylkiään pidellen, paitsi kersantti, joka oli
synkkänä ja yrmeänä. Hän pelkäsi vankien nousevan kapinaan ja karkaavan
ulos -- ja se olisi ollut paha esimerkki. Mutta se oli turhaa huolta,
ja minä seisoin itse ikkunan edessä, paljastettu miekka kädessä. Kun
Gaspar Ruizin jäntevyys oli heidät riittävästi taltuttanut, saapuivat
he yksitellen kurkottamaan kaulansa ja laskemaan huulensa sangon
laidalle, jota väkevä mies kallisti heitä kohti sylistään erinomaisen
armeliaana, hellänä ja säälittelevänä sävyltään. Tuo näennäinen
suopeus johtui luonnollisesti siitä, että hän varoi läikyttämästä
vettä, ja hänen istuvasta asennostaan ikkunalaudalla; sillä jos
joku viipyi huulet kiinni sangon laidassa sitte kun Gaspar Ruiz oli
sanonut: 'olet saanut kylliksi', ei tuntunut vähintäkään hellyyttä
tai armahtavaisuutta jalan survaisussa, jolla hänet ähkyen ja kaksin
kerroin väännähtäneenä sinkautettiin tyrmän taustalle, missä hän
tölmäsi kumoon pari kolme muuta ennen kuin itse kellahti nurin. He
tulivat hänen luokseen uudestaan ja yhä uudestaan; näytti siltä kuin
olisivat he aikoneet juoda kaivon kuiviin ennen kuolonvaellustaan;
mutta sotamiehiä huvitti niin suuresti Gaspar Ruizin järjestelmällinen
puuha, että he reippaina kanniskelivat vettä ikkunaan.

"Kun ajutantti ilmestyi ruokalevoltaan, syntyi tästä jutusta metakkaa,
sen takaan. Ja pahinta oli, että odottamamme kenraali ei laisinkaan
saapunut linnotukseen sinä päivänä."

Kenraali Santierran vieraat lausuivat yksimielisesti pahottelunsa
siitä, että noin voimakas ja kärsivällinen mies ei ollut pelastunut.

"Hän ei pelastunut minun välitykselläni", sanoi kenraali. "Vangit
vietiin telotettavaksi puolta tuntia ennen päivänlaskua. Vastoin
kersantin aavistelua ei Gaspar Ruiz tuottanut mitään pulaa. Ei
tarvinnut toimittaa ketään ratsumiestä lannistamaan häntä suopungilla,
niinkuin olisi hän ollut villi härkä. Luullakseni marssi hän kädet
vapaina sidottujen kumppaniensa joukossa. Minä en nähnyt. Minä en ollut
paikalla. Minut oli pantu arestiin siitä syystä, että olin sekaantunut
vankivartion velvollisuuksiin. Hämärän tullen, kun surkeissani
värjöttelin majassani, kuulin kolme yhteislaukausta ja luulin Gaspar
Ruizin ainiaaksi hävinneen tietopiiristäni. Hän kaatui muiden
mukana. Mutta kuitenkin jouduimme vielä kuulemaan hänestä, vaikka
kersantti kerskui vihlaisseensa häneltä niskan poikki miekallaan,
hänen maatessaan kasvot maata vasten henkitoreissaan tai hengettömänä
teurastettujen kasassa. Tämän sanoi hän tehneensä varmemmaksi
vakuudeksi, jotta maailma pääsisi eroon niin vaarallisesta petturista.

"Tunnustan teille, _senjores_, että ajattelin tuota rotevaa miestä
jonkinlaisin kiitollisuuden ja ihailunkin tuntein. Hän oli käyttänyt
voimakkuuttaan kunniallisesti. Hänen sielussaan ei siis ollut mitään
rajuutta ruumiin jäntevyyden vastineena."




V


Gaspar Ruiz, joka kykeni helposti taivuttamaan erilleen vankilansa
raskaat rautakanget, vietiin muiden mukana umpimähkäiseen telotukseen.
"Jokaisella luodilla on maalinsa", sanoo sananlasku. Sananlaskujen
kaikkena ansiona on suppea ja kuvannollinen ilmaisumuoto. Mielemme
yllätys on niiden vaikuttavana tehona. Toisin sanoen, meidät saa
uskotelluksi ällistys.

Meidät yllättää muoto, ei sisältö. Sananlaskut ovat taidon tuotteita
-- halvan taidon. Yleensä ne eivät ole tosia, elleivät satu suorastaan
olemaan typeriä selviöitä, kuten: "parempi puoli kannikkaa kuin
leivättömyys", tai: "nälkäinen syö jänistäkin". Jotkut sananlaskut
ovat kerrassaan älyttömiä, toiset siveellisesti tuomittavia. Suuren
venäläisen kansan yksinkertaisesta sydämestä sukeutunut väite: "ihminen
laukaisee, Jumala kuulan kantaa", on hurskasta kataluutta ja jyrkässä
ristiriidassa laupiaasta Jumalasta omaksutun yleisen käsityksen kanssa.
Köyhien, viattomien ja avuttomien Suojelijalle olisi todellakin
epäjohdonmukaista toimintaa kuulan kantaminen esim. jonkun isän
sydämeen.

Gaspar Ruiz oli lapseton, hänellä ei ollut vaimoa, eikä hän ollut
koskaan rakastunut. Hän oli tuskin milloinkaan puhutellutkaan naista,
paitsi äitiänsä ja talon iällistä neekeripalvelijatarta, jonka
kurttuinen hipiä oli tuhankarvainen ja kuihtunut vartalo vanhuuden
koukistama. Jos jotkut noista musketeista viidentoista askeleen
matkalta ammutut luodit olivat erityisesti aiottuja Gaspar Ruizin
sydämeen, niin ne osuivat kaikki harhaan maalistaan. Yksi sentään
sipaisi palan hänen korvastaan, ja toinen nirhasi olkapäätä.

Purppuraiseen valtamereen painuva punainen ja pilvetön aurinko
katseli tulisella tuijotuksellaan Kordillerien vuoriston
jättiläismuuria, joka oli sen loistavan sammumisen arvokkaana
todistajana. Mutta mahdoton on ajatellakaan, että se olisi nähnyt
noiden muurahaispienten ihmisten puuhailua heidän järjettömissä
ja mitättömissä tappamis- ja kuolemiskoettelemuksissaan, joiden
perusteet olivat yleensäkin lapsellisia, mutta lisäksi vaillinaisesti
ymmärrettäviä. Se valaisi kuitenkin ampumajoukkueen selkiä ja
tuomittujen kasvoja. Jotkut näistä olivat vaipuneet polvilleen,
toiset pysyivät seisaallaan, muutamat käänsivät päänsä ojennetuista
pyssynpiipuista poispäin. Gaspar Ruiz seisoi tanakasti, heitä kaikkia
kookkaampana, iso pörröinen pää painuksissa. Alhaalla kilottava aurinko
huikaisi häntä hiukan, ja hän piti itseänsä jo kuolleena miehenä.

Hän kaatui ensimäisestä laukauksesta. Hän kaatui syystä että ajatteli
olevansa hengetön. Hän mätkähti raskaasti maahan. Tärähdys kummastutti
häntä. "En taida kuollut ollakaan", tuumi hän itsekseen, kuullessaan
telotusjoukkueen lataavan uudestaan aseitansa käskysanan johdosta.
Silloin kajasti hänelle ensi kertaa pelastuksen toive. Hän jäi virumaan
pitkin pituuttaan, kankein jäsenin, kahden ruumiin painamana, jotka
olivat kaatuneet poikittain hänen selkänsä yli.

Sotamiesten ampuessa kolmannen yhteislaukauksensa teurastettujen
hiukan liikahteleviin kasoihin oli aurinko kadonnut näkyvistä, ja
melkein heti kun ulappa tummui, levisi iltahämärä nuoren tasavallan
rannikolle. Alankomaan hämyn yläpuolella pysyivät Kordillerien lumiset
huiput pitkän aikaa valoisina ja tulipunaisina. Sotamiehet istuutuivat
tupakalle, ennenkuin marssivat takaisin linnotukseen.

Paljastettu miekka kädessään käyskenteli kersantti yksinään
loitommaksi, pitkin ruumisriviä. Hän oli hyväsydäminen mies ja
tähyili, näkyikö missään liikahdusta tai jäsenen värvähdystä, siinä
sääliväisessä mielessä, että hän syöksee säilänsä kärjen vähintäkin
elonmerkkiä osottavaan kaatuneeseen. Mutta näistä ei ainoakaan suonut
hänelle tilaisuutta tämän armeliaan aikomuksen toteuttamiseen. Ei
lihaskaan vavahtanut koko joukossa, eivät Gaspar Ruizinkaan lihakset,
hänen yrittäessään näyttää muita elottomammalta naapuriensa veren
tahraamana ja kuolleeksi tekeytyneenä.

Hän makasi kasvot maassa. Kersantti tunsi hänet koosta, ja ollen
itse hyvin pienikasvuinen katseli hän kateellisena ja halveksivana
noin suuren voiman loppua. Hänestä oli se erityinen sotamies aina
tuntunut vastenmieliseltä. Vaistomaisen äkeyden valtaamana sivalsi
hän Gaspar Ruizia niskaan pitkän haavan, epämääräisesti ollen siten
varmistautuvinaan tuon väkevän miehen kuolemasta, ikäänkuin olisi
voimakas ruumiinrakenne kyennyt paremmin vastustamaan luoteja. Sillä
kersantti ei ollenkaan epäillyt, että Gaspar Ruiz oli saanut monta
reikää ruumiiseensa. Sitte hän asteli edelleen ja marssi piankin pois
miehinensä, jättäen ruumiit variksien ja korppien huostaan.

Gaspar Ruiz oli pidättänyt kiljahduksen, vaikka hänestä oli tuntunut
kuin olisi häneltä pää isketty irti; ja pimeän tullen hän pudisti pois
ruumiit, joiden paino oli ollut tukala ja ryömi matkaansa tasangon
yli nelinkontan. Juotuaan matalasta purosta pitkin siemauksin kuin
haavottunut peto kömpi hän pystyyn ja hoippui eteenpäin sekapäisenä ja
tylsänä, ikäänkuin eksyneenä selkeän yön tähtien tuikkeeseen. Pieni
talo näytti nousevan maasta hänen edessään. Hän kompuroi kuistille ja
kolkutti oveen nyrkillään. Ei näkynyt valon pilkahdustakaan. Gaspar
Ruiz olisi voinut luulla asukkaiden paenneen sieltä, niinkuin monista
muista ympäristön taloista, jollei hänen jyskytykseensä olisi vastattu
sättivin huudahduksin. Hänen kuumeisessa ja heikontuneessa tilassaan
tuntui tuo vihainen ärähtely kuuluvan kummalliseen, unimaiseen
harha-aistimusten sarjaan, joka alkoi hänen aavistamattomasta
kuolemantuomiostaan ja johti sietämättömän janontunteen jälkeen
laukauksiin jotka oli tähdätty häneen viidentoista askeleen päästä,
kunnes häneltä oli kaula katkaistu yhdellä iskulla. "Avatkaa ovi!"
huusi hän. "Avatkaa Jumalan nimessä!"

Raivokas ääni ilkkui sisäpuolelta: "Tulkaa sisälle, tulkaa sisälle.
Tämä talo kuuluu teille Koko tämä maa kuuluu teille. Tulkaa ja ottakaa
se."

"Jumalan rakkauden tähden", mutisi Gaspar Ruiz.

"Eikö koko maa ole teidän isänmaanmiesten omaa?" kirkui ääni oven
toiselta puolelta. "Ettekö ole isänmaanmies?"

Gaspar Ruiz ei tiennyt. "Olen haavottunut", sanoi hän tylsästi.

Talossa tuli hiljaista. Gaspar Ruiz menetti toivonsa sisällepääsystä
ja laskeutui pitkäkseen kuistille ihan oven eteen. Hän ei huolehtinut
rahtuakaan siitä, miten hänen kävisi. Kaikki hänen tietoisuutensa
tuntui keskittyneen niskaan, jota säjöili tuimasti. Hänen
välinpitämättömyytensä kohtalostaan oli todellista.

Aamu sarasti, kun hän havahtui kuumeisesta torkahduksesta; ovi,
johon hän oli kolkuttanut pimeässä, oli nyt selki seljällään, ja
kynnyksen yli kumartui nuori nainen, ojennetuin käsivarsin pysytellen
tasapainossa. Seljällään lojuen tuijotti Gaspar Ruiz häneen. Kasvot
olivat vaaleat ja silmät hyvin tummat; hiukset valuivat sysimustina
suortuvina pitkin valkoisia poskia; huulet olivat täyteläiset ja
punaiset. Hänen takanaan näki haavottunut toisen pään ja sen pitkät
harmaat hiukset sekä laihat ryppyiset kasvot ja kädet, jotka olivat
hätääntyneesti liittyneet ristiin leuan alle.




VI


"Minä tunsin ne ihmiset ulkonäöltä", kertoili kenraali Santierra
vierailleen päivällispöydän ääressä. "Tarkotan sitä väkeä, jolta
Gaspar Ruiz sai suojaa. Isä oli vanha espanjalainen, varakas mies,
joka oli joutunut häviöön vallankumouksen takia. Hänen maatilansa,
kaupunkitalonsa, talletuksensa, kaikki maallinen omaisuutensa oli
otettu takavarikkoon julistuksen perusteella, sillä hän oli meidän
itsenäisyytemme katkera vastustaja. Oltuaan suuressa arvossa pidetty
ja vaikutusvaltainen varakuninkaan neuvoskunnan jäsen tuli hänestä
vähäpätöisempi henkilö kuin hänen omat orjansa, jotka meidän kunniakas
vallankumouksemme vapautti. Hänellä ei ollut edes varoja paetakseen
maasta, kuten monien muiden espanjalaisten oli onnistunut tehdä.
On mahdollista, että hän kuljeskelussaan perikadon kohtaamana ja
kodittomana, ainoana rasituksenaan henkensä, jonka hän oli saanut pitää
väliaikaisen hallituksen armosta, oli vain mutkattomasti kävellyt
tuohon rapistuneeseen tiilikivirakennukseen. Se oli yksinäinen
paikka. Taloon ei näkynyt kuuluvan edes koiraa. Mutta vaikka katossa
oli aukkoja kuin parin kanuunankuulan puhkaisemina, olivat puiset
ikkunaluukut tukevat ja kaikin ajoin tiukasti ummessa.

"Matkani vei minut usein pitkin polkua, joka sivuutti tuon viheliäisen
_ranchon_. Ratsastin linnotuksesta kaupunkiin harva se ilta
huokailemaan erään naisen ikkunan alla, jota rakastin, silloin. Kun on
nuori -- ymmärrättehän... Hän oli hyvä isänmaanystävä, sen vakuutan.
_Caballeros_, uskokaa tai älkää, valtiollinen kiihtymys oli siihen
aikaan niin suuri, että kuningaspuoluelaisen naisen sulojen olisi
varmastikin ollut mahdoton tenhota minua..."

Pöydän ympäriltä kuuluva leikkisän epäuskoisuuden sorina keskeytti
kenraalin, ja sen kestäessä hän siveli valkoista partaansa totisena.

"_Senjores_", intti hän, "kuningaspuoluelainen oli meidän ärtyneille
tunteillemme hirviö. Tämän huomautan teille, jotta minua ei epäiltäisi
vähäisimmästäkään hellyydestä tuon kuningaspuoluelaisen tytärtä
kohtaan. Ja tunteenihan olivatkin suuntautuneet toisaanne, kuten
sanottu. Mutta minä en voinut olla huomaamatta häntä niinä harvoina
kertoina, jolloin hän seisoi kuistilla ulko-oven ollessa auki.

"Se vanha kuningaspuoluelainen, tietäkääs, oli pähkähullu. Valtiolliset
vastoinkäymiset sekä täydellinen kukistuminen ja häviö olivat
hämmentäneet hänen järkensä. Osottaakseen ylenkatsettaan meidän
isänmaanmiesten saavutuksille oli hän nauravinaan vankeuttansa,
tiluksiensa menetystä, talojensa polttamista ja sitä kurjuutta, mihin
hän oli joutunut naisväkensä kanssa. Tämä naureskelu oli hänellä
kehittynyt vallitsevaksi mieleenlyöttymäksi, niin että hän alkoi
hohottaa ja hihkua heti kun vain näki jonkun vieraan. Se oli hänen
hulluutensa muotona.

"Minä en luonnollisesti ollut millänikään mielipuolen hälystä, sillä
asiamme menestys oli herättänyt meissä amerikalaisissa ylemmyyden
tunnetta. Luulen tosiaan halveksineeni häntä syystä että hän oli
vanha kastilialainen, Espanjassa syntynyt ja kuningaspuoluelainen. Ne
eivät tietenkään olleet kunnollisia perusteita miehen huonoksumiseen,
mutta kautta vuosisatojen olivat Espanjassa syntyneet osottaneet
halveksivansa meitä amerikalaisia -- yhtä hyvää syntyperää kuin hekin
-- pelkästään syystä että me olimme heidän määritelmänsä mukaan
siirtolaisia. Meitä oli pidetty nöyryytetyssä asemassa ja pantu
tuntemaan alemmuutemme seuraelämässä. Ja nyt oli meidän vuoromme.
Turvallisesti saimme me isänmaanmiehet ilmaista samoja tunteita, ja
ollen nuori vapaustaistelija ja vapaustaistelijan poika, halveksuin
minä tuota vanhaa espanjalaista enkä senvuoksi ottanut huomioon hänen
räiväystään, vaikka se loukkasikin tunteitani. Toiset eivät kenties
olisi olleet niin suvaitsevaisia.

"Hän tapasi alottaa huikealla huikkauksella -- 'minä näen
isänmaanmiehen! Taas tulee yksi sellainen' -- aikaa ennen kuin saavuin
talon kohdalle. Naurunhohotusten keskeyttelemät järjettömät sättimiset
kaikuivat väliin sähisevän käheinä. Sulaa hulluutta kaikki, mutta minä
tunsin arvoni vaativan pidättämään hevoseni kävelyyn, vilkaisemattakaan
taloon päin, niinkuin olisi tuon miehen herjaava häly kuistilla ollut
mitättömämpää kuin rakin luskutus. Aina ratsastin ohi, säilyttäen
korskean välinpitämättömyyden sävyn kasvoillani.

"Se oli kyllä sangen arvokasta; mutta minun olisi ollut parempi pitää
silmäni auki. Sota-aikana ei soturi saisi koskaan ajatella olevansa
vapaa palvelusvuorolta, ja olletikaan jos se sota on kapinaliikettä,
jolloin vihollinen ei ole toisen ovella, vaan ihan huoneissa.
Sellaisina aikoina poistaa vihaksi paatuva kiihkeiden vakaumusten
hehku kunnian ja inhimillisyyden pidäkkeet monilta miehiltä sekä
herkkätuntoisuuden ja pelon sulut joiltakuilta naisilta. Ja kun naiset
kerran heittävät sukupuolensa arastelun ja eristäytymisen, tulevat
he vilkkaan älynsä ja säälimättömän äkeytensä rajuuden johdosta
vaarallisemmiksi kuin aseistetut jättiläiset."

Kenraalin ääni kohosi, mutta hänen iso kätensä siveli valkoista
partaa kahteen kertaan, ja se kuvasti kunnianarvoisaa tyyneyttä.
"_Si senjores!_ Naiset ovat valmiita nousemaan meille miehille
saavuttamattomaan hellän kiintymyksen korkeuteen tai vaipumaan
sellaiseen alennuksen kuiluun, joka hämmästyttää miehisiä
ennakkokäsityksiä. Puhun tietysti poikkeuksellisista naisista..."

Muuan vieraista huomautti, että hän ei ollut vielä milloinkaan tavannut
naista, joka ei olisi kyennyt kääntymään aivan poikkeukselliseksi
tunteisiinsa voimakkaasti vaikuttavissa olosuhteissa. "Tuollainen
huimapäisyyden ylemmyys, mikä heillä on meihin verraten", lopetti
keskeyttäjä, "tekee heistä ihmiskunnan mielenkiintoisemman puoliskon".

Vakavasti kuunnellut kenraali nyökkäsi kohteliaaksi myöntymykseksi.
"_Si. Si_. Olosuhteiden johdosta ... aivan. He voivat aikaansaada
suunnattoman paljon pahaa joskus ihan aavistamattomalla tavalla. Sillä
kuka olisi osannut kuvitella, että nuori tyttö, häviölle joutuneen
ja ainoastaan vihollistensa ylenkatseen johdosta henkiinkään jääneen
kuningaspuoluelaisen tytär, pystyisi tuottamaan kuolemaa ja hävitystä
kahdelle vauraalle maakunnalle ja aiheuttamaan raskaita huolia
vallankumouksen johtajille juuri heidän menestyksensä hetkellä!" Hän
pysähtyi antaakseen sen ihmeen tunkeutua mieleemme.

"Kuolemaa ja hävitystä", jupisi joku kummastuneena; "sepä kamalaa!"

Vanha kenraali katsahti ympärilleen ja pitkitti kertomustaan, "Niin.
Sotaa nimittäin -- turmiota. Mutta minusta, joka olen nähnyt hänet ja
puhellut hänen kanssaan, tuntuu vielä luonnottomammalta se keino, jolla
hän sai vallan tuottaa tätä tuhoa eteläisellä rajallamme. Se seikka
herätti minussa järkyttävää ällistystä, jota kaikki elämänkokemukseni
runsaasti viidenkymmenen vuoden ajalta ei ole laisinkaan heikentänyt."
Hän silmäsi vieraitaan kuin varmistautuakseen tarkkaavaisuudestamme
ja jatkoi, äänensä sävyn muuttuessa: "Minä olen, kuten tiedätte,
tasavaltalainen, vapausmiehen poika. Verraton äitini -- Jumala hänen
sielulleen rauhan suokoon -- oli ranskatar, kiihkeän tasavaltalaisen
tytär. Poikana taistelin vapauden puolesta; aina olen uskonut ihmisten
tasa-arvoisuuteen; ja heidän veljeytensä taasen on mielestäni vieläkin
varmempi totuus. Katsokaa, miten tuimaa vimmastusta he osottavat
erimielisyyksissään! Ja mitä tiedätte maailmassa katkeramman kiukkuista
kuin veljesten riidat?"

Huomautuksessa ei ilmennyt vähäistäkään ivan sävyä, joten seurue ei
saanut hymyillyksi tälle ihmiskunnan veljeyden käsitykselle. Päin
vastoin tuntui puhujan äänessä kaihomielisyyttä, luonnollista miehelle,
joka oli säveänä ja hyväsydämisenä joutunut velvollisuuden pakosta,
vakaumuksen ja välttämättömyyden ajamana, esittämään osaansa armottoman
väkivallan kohtauksissa.

Kenraali oli nähnyt paljon veljesvihoja. "Niinpä niin. Ei ole
epäilystäkään heidän veljeydestään", vahvisti hän. "Kaikki miehet ovat
veljeksiä ja sellaisina tuntevat toisensa melkein liiaksi. Mutta" --
ja vanhassa patriarkallisessa päässä, jota verhosivat hopeanharmaat
hapset, välähtivät mustat silmät leikkisästi -- "jos olemmekin kaikin
veljeksiä, eivät kaikki naiset ole sisariamme".

Nuoremmista vieraista kuultiin erään mutisevan tyytyväisyyttään sen
tosiasian johdosta. Mutta kenraali jatkoi harkitun vakavasti: "He ovat
kovin toisenlaisia! Tarina kuninkaasta [kuningas Kofetuan rakkaustarina
on englantilaisen ritariromantiikan tunnetuimpia piirteitä. Suom.],
joka otti kerjäläistytön valtaistuimensa jakajaksi, saattaa olla
kylläkin kaunis siltä kannalta kuin me miehet ajattelemme itsestämme ja
rakkaudesta. Mutta että nuori tyttö, ylväästä kauneudestaan kuuluisa
ja vielä hiljakkoin varakuninkaan palatsin tanssiaisissa yleisesti
ihailtu, ottaisi kumppanikseen _guasson_, tavallisen maalaisen, se on
sietämätöntä meidän mielipiteellemme naisista ja heidän rakkaudestaan.
Se on mielettömyyttä. Niin kävi kuitenkin. Mutta täytyy sanoa, että
hänen tapauksessaan se oli vihan eikä rakkauden mielettömyyttä."

Ritarillisen oikeudentunnon nimessä esitettyään tämän puolustuksen
vaikeni kenraali toviksi. "Ratsastin talon ohi melkein joka päivä",
alotti hän taas, "ja tällaista tapahtui sisällä. Mutta miten se
kehittyi, sitä ei yksikään ihminen kykene oivaltamaan. Tytön
toivottomuuden täytyi olla tuskastunut yli kaikkien rajojen, ja Gaspar
Ruiz oli mukautuva mies. Hän oli ollut kuuliainen soturi. Hänen
voimakkuutensa oli kuin maassa makaava valtainen kivenjärkäle, valmis
lingottavaksi suuntaan tai toiseen poimijansa kädellä.

"On selvää, että hän kertoi vaiheensa ihmisille, joilta sai
tarvitsemansa suojan. Ja hän kaipasikin kipeästi apua. Hänen
haavansa ei ollut vaarallinen, mutta hän oli henkipatto. Vanha
kuningaspuoluelainen oli nauravan hulluutensa pimittämä, mutta molemmat
naiset järjestivät haavottuneelle piilopaikaksi yhden niistä mökeistä,
joita oli hedelmäpuiden joukossa talon takana. Se hökkeli, yltäkyllin
raikasta vettä kuumekohtauksien ahdistaessa ja muutamia sääliväisiä
sanoja -- siinä kaikki, mitä he kykenivät antamaan. Arvatenkin sai hän
osuutensa ruuasta, mitä oli tarjolla. Ja niukastihan sitä tietysti
oli: hyppysellinen paahdettua maissia, kulhollinen papuja kenties, tai
leivänkannikka ja muutamia viikunoita. Sellaiseen puutteeseen olivat
nuo ylpeät ja ennen varakkaat ihmiset joutuneet."




VII


Kenraali Santierra osasi oikeaan oletuksessaan. Juuri senlaatuista oli
apu, jota talonpoikainen Gaspar Ruiz sai kuningasmieliseltä perheeltä,
sitte kun tytär oli avannut heidän viheliäisen turvapaikkansa oven
äärimäiseen hätään ahdistetulle. Tyttären synkkä päättäväisyys hallitsi
isän hulluutta ja äidin vapisevaa hämminkiä.

Hän oli kysynyt kynnyksen eteen sortuneelta tuntemattomalta: "Kuka
teitä haavotti?"

"Sotamiehet, _senjora_", oli Gaspar Ruiz heikolla äänellä vastannut.

"Isänmaanmiehet?"

"Miksi?"

"Karkaamisesta", voihkasi toinen, nojautuen seinään tytön tummien
silmien tarkastelemana. "Minut jätettiin kuolleeksi tuonne."

Tyttö ohjasi hänet talon läpi pieneen savesta ja ruo'oista kyhättyyn
mökkiin, joka oli peittynyt metsittyneen hedelmäpuutarhan pitkään
heinikköön. Haavottunut vaipui maissinolkikasalle nurkkaan ja huokasi
raskaasti.

"Kukaan ei hae teitä täältä", sanoi tyttö, katsellen hänen
avuttomuuttaan. "Yksikään ei tule lähellemme. Meidätkin on jätetty
kuolleiksi -- tänne."

Mies liikahti levottomasti likaisella olkiläjällään, ja niskan
kirvellys pusersi häneltä houreisen voihkauksen.

"Näytän minä vielä Estabanille, että olen elossa", jupisi hän.

Hän vastaanotti tytön avun ääneti, ja monet kivun päivät kuluivat
verkalleen. Tytön käynnit mökissä tuottivat haavottuneelle huojennusta
ja liittyivät kuumeisiin unelmiin enkeleistä, jotka saapuivat hänen
sairasvuoteensa ääreen, sillä Gaspar Ruiz oli saanut valaistusta
uskontonsa salaperäisissä kysymyksissä -- ja olipa kylän pappi yksin
vaivoin opettanut hänelle hiukan luku- ja kirjotustaitoakin. Hän
odotteli hoitajatartaan kärsimättömästi ja tunsi syvää mielipahaa,
kun näki hänen poistuvan pimeästä hökkelistä ja katoavan kirkkaaseen
päiväpaisteeseen. Siinä kovin heikkona viruessaan huomasi hän
kykenevänsä melkoisen selvästi kuvittelemaan esille tytön kasvot,
kun ummisti silmänsä. Ja tämän kyvyn keksiminen viehätti hänen
toipumisaikansa pitkiä yksinäisiä hetkiä. Myöhemmin, alkaessaan saada
voimansa takaisin, hiipaili hän hämärän tullen majastansa talon luo ja
istuskeli puutarhan puoleisen oven kynnyksellä.

Sekapäinen isä käyskenteli omassa huoneessaan edes takaisin,
katkonaisesti mutisten ja naurahdellen itsekseen. Käytävässä istui
tuolilla äiti huokaillen ja voihkien. Karkeaan hiukioimeen vaatetukseen
puettuna ja valjut laihat kasvot puolittain kätkeytyneinä halpaan
_mantaan_ seisoi tytär nojaillen oven pihtipieleen. Kyynäspäät polviin
tuettuina ja pää käsien varassa puheli Gaspar Ruiz matalalla äänellä
noille kahdelle naiselle.

Puutteen yhteinen kurjuus olisi kääntänyt katkeraksi ilveilyksi
yhteiskunnallisen aseman erilaisuuden tahallisesti yritetyn
ylläpitämisen. Gaspar Ruizin yksinkertainen sielu tajusi tämän. Oltuaan
kuningaspuoluelaisten vankina tiesi hän uutisia ihmisistä, joita he
tunsivat. Hän kertoili heidän vaiheitaan, ja kun hän kuvaili taistelua,
jossa hänet oli toistamiseen otettu vangiksi, valittivat naiset
puolueensa kärsimää iskua ja salaisten toiveittensa häviötä.

Gaspar Ruizilla ei ollut mitään puoluekantaa. Mutta hän tunsi
syvällistä kiintymystä nuoreen tyttöön. Haluten osottautua hänen
alentuvaisuutensa arvoiseksi kerskui hän hiukan ruumiillisista
voimistaan. Hänellä ei ollut muuta ylvästeltävää. Tuon ominaisuuden
johdosta kohtelivat kumppanit häntä yhtä suurella huomaavaisuudella,
selitti hän, kuin olisi hän ollut kersantti, sekä leirissä että
taistelussa.

"Sain aina miten monta vain halusin seuraamaan itseäni minne hyvänsä,
_senjorita_. Minusta olisi pitänyt tehdä upseeri, koska osaan lukea ja
kirjottaa."

Hänen takanaan äännähti vaitelias vanha rouva voihkaisevan huokauksen
tuon tuostakin; järkensä menettänyt isä marssi kamarissaan jupisten ja
hohotellen; ja Gaspar Ruiz kohotti tuolloin tällöin katseensa näiden
ihmisten tyttäreen.

Hän silmäili tyttöä uteliaasti syystä että tämä oli elävä olento,
mutta myöskin pelonsekaisen kunnioittavasti ja silti tuttavallisesti,
niinkuin hän oli kirkoissa katsellut pyhimysten elottomia ja
voimallisia patsaita, joiden suojelusta anotaan vaaroissa ja
vaikeuksissa. Hänen asemansa oli kovin vaikea.

Hän ei voinut ikuisesti piileksiä puutarhassa. Hän tiesi myös varsin
hyvin, että ennen kuin hän olisi päässyt puoltakaan päivämatkaa
millekään suunnalle, sieppaisi hänet kiinni joku tienoolla
parveilevista ratsuväen patrulleista ja toisi johonkin niistä
leireistä, joihin Perun vapauttajaksi ryhtynyt isänmaallinen armeija
oli kokoontunut. Siellä hänet lopulta tunnettaisiin Gaspar Ruiziksi
-- kuningaspuolueeseen yhtyneeksi karkuriksi -- ja epäilemättä
telotettaisiin tehokkaasti tällä kertaa. Maailmassa ei näkynyt olevan
mitään sijaa viattomalle Gaspar Ruizille. Ja tätä ajatellessaan hänen
yksinkertainen sielunsa antautui karvaaseen synkkyyteen ja katkeruuteen.

Hänestä oli tehty väkisin sotamies. Hän ei pitänyt sotilas-urasta. Ja
hän oli ollut asialleen hyvä sotamies kuten vanhemmilleen hyvä poikakin
säveytensä ja voimakkuutensa johdosta. Mutta nyt ei kumpaisellakaan
ollut käytäntöä. Hänet oli riistetty vanhemmiltaan, eikä hän voinut
enää olla sotamiehenäkään -- ei ainakaan kunnon sotamiehenä. Kukaan
ei tahtonut kuulla hänen selityksiään. Kuinka kohtuutonta! Kerrassaan
kohtuutonta!

Ja murheellisesti mutisten selosti hän kiinnijoutumistaan ja uutta
vangitsemistaan kahdenteenkymmenenteen kertaan. Sitte hän kohotti
katseensa oviaukossa seisovaan äänettömään tyttöön. "_Si, senjorita_",
pahotteli hän syvään huoaten, "vääryys on saattanut vaivaisen hengen
ruumiissani ihan arvottomaksi minulle ja kaikille muillekin. Enkä pidä
väliä, kuka sen riistää minulta."

Eräänä iltana, hänen siten huokuessa haavottuneen sielunsa valitusta,
alentui tyttö huomauttamaan, että jos hän olisi mies, ei hän pitäisi
arvottomana mitään elämää, jossa oli jäljellä koston mahdollisuus.

Hän näytti puhuvan itsekseen. Hänen äänensä oli matala. Gaspar Ruiz
nautti vienosta, ikäänkuin haaveellisesta äänestä, tuntien siitä
kummallista riemastusta, jotakin parhaan viinin lailla lämmittävää
rinnassaan.

"Totta, _senjorita_", sanoi hän, hitaasti kohottaen kasvonsa häntä
kohti; "Estabanille pitää näyttää, että minä en lopultakaan ole
kuollut".

Hullun isän jupina oli aikaa tauonnut; huokaileva äiti oli vetäytynyt
johonkin tyhjään huoneeseen. Talossa oli kaikki hiljaista kuten
ulkopuolellakin, kirkkaana kuin päivä helotti kuutamo mustien varjojen
täplittämässä pensastuneessa puutarhassa. Gaspar Ruiz näki donna
Erminian tummien silmien katsovan alas häneen.

"Hm! Kersantti", äännähti tyttö vähäksyvästi.

"Ka, hän haavotti minua miekallaan", selitti toinen sen ylenkatseen
hämmentämänä, joka näytti paistavan hänen valjuista kasvoistaan.

Tyttö musersi hänet katseellaan. Hänen tahtoessaan tulla ymmärretyksi
oli tämä tahto niin voimakas, että se herätti Gaspar Ruizin tajuamaan
lausumattomiakin asioita.

"Mitä muuta odotitte minun tekevän?" huudahti hän kuin äkkiä epätoivoon
ahdistettuna. "Onko minulla voimia enempään? Olenko minä kenraalina
johtamassa armeijaa? -- minä vaivainen syntinen, jota lopuksi piti
teidän ruveta halveksimaan."




VIII


"_Senjores_", kertoili kenraali vierailleen, "vaikka ajatuksissani
silloin asui rakkaus lumouksineen, vaikutti tuon talon näkeminen
minuun aina vastenmielisesti, etenkin kuutamolla, kun sen suljetut
ikkunaluukut ja aution yksinäisyyden leima tuntuivat kaamealta. Silti
käytin edelleenkin rotkon reunaa myöten kulkevaa polkua, koska se oli
oikotie. Hullu kuningaspuoluelainen herjasi ja nauroi minua joka ilta
suunnattomaksi mielihyväkseen; mutta jonkun ajan kuluttua hän lakkasi
ilmestymästä kuistille, ikäänkuin kyllästyneenä välinpitämättömyyteeni.
En tiedä, miten hänet saatiin herkeämään. Mutta Gaspar Ruizin
oleskellessa talossa olisi ollut helppo pidättää hänet väkisinkin.
Varovaisuus vaati heitä nyt välttämään kaikkea, mikä saattoi ärsyttää
minua. Niin ainakin arvelen.

"Vaikka Chilen säihkyvin silmäpari olikin minut tenhonnut, niin huomasin
vanhuksen poissaolon viikkokauden kuluttua. Näin meni taas muutamia
päiviä. Aloin ajatella, että nuo kuningasmieliset olivat kenties
lähteneet jonnekin muuanne. Mutta eräänä iltana, kiirehtiessäni
kaupunkia kohti, näin taas jonkun kuistilla. Se ei ollut mielipuoli,
vaan hänen tyttärensä. Hän seisoi pidellen puupylväästä, solakkana ja
valjuna, isot silmät puutteen ja surun painamina syvälle kuoppiinsa.
Katselin häntä tiukasti, ja hän kohtasi tuijotukseni omituisella,
kysyvällä silmäyksellä. Kun sitten ohitse ratsastettuani käänsin pääni,
näytti hän kokoavan rohkeutensa ja toden totta viittasi minua takaisin.

"Minä tottelin, _senjores_, melkein ajattelematta, niin suuri oli
hämmästykseni. Vielä suuremmaksi kävi se kuullessani, mitä hänellä
oli sanottavaa. Hän alotti kiittämällä minua isänsä heikkouden
suvaitsemisesta, niin että minua hävetti. Olin tahtonut osottaa
ylenkatsetta enkä suopeutta! Jokainen sana varmaankin poltti
hänen huuliansa, mutta hän ei kertaakaan horjahtanut säveästä ja
surumielisestä arvokkuudesta, joka vastoin tahtoanikin saavutti
kunnioitukseni. _Senjores_, meissä ei ole naisen vastusta. Mutta tuskin
uskoin korviani, kun hän pääsi varsinaiseen kerrottavaansa. Kaitselmus,
lopetti hän, näytti säilyttäneen henkiin tuon vääryyttä kärsineen
sotilaan, joka nyt luotti upseerikunniaani ja sääliväisyyteeni.

"'Vääryyttä kärsinyt mies', virkoin minä kylmäkiskoisesti. 'No, samaa
ajattelen minäkin: ja te olette suojelleet puolueenne vihollista'.

"'Hän oli onneton kristitty, joka Jumalan nimessä rukoili apua
ovellamme, _senjor_' vastasi hän yksinkertaisesti.

"Aloin ihailla tyttöä. 'Missä hän on nyt?' kysyin jäykästi.

"Mutta hän ei taipunut vastaamaan siihen tiedustukseen. Erinomaisen
viekkaasti ja miltei pirullisen hienotuntoisesti sai hän muistutetuksi
minulle ylpeyttäni loukkaamatta, miten onnistumattomasti olin yrittänyt
pelastaa vartiohuoneeseen teljettyjen vankien henkeä. Hän tietysti
tunsi koko jutun. Gaspar Ruiz, sanoi hän, rukoili minua hankkimaan
nimelleen suojeluskirjan itse kenraali San Martinilta. Hänellä oli muka
tärkeä ilmotus tehtävänä ylipäällikölle.

"_Por Dios_, hyvät herrat, hän pani minut uskomaan tuon kaiken, ollen
esiintyvinään mies-paran pelkkänä puhetorvena. Kohtuuttoman menettelyn
murjomana odotti muka Gaspar Ruiz saavansa minulta osakseen yhtä paljon
jalomielisyyttä kuin oli hänelle osottanut kuningasmielinen perhe,
jolta hän oli saanut turvapaikan.

"Haa! Se oli hyvin ja ylväästi sanottu minunlaiselleni nuorukaiselle.
Pidin häntä suurena. Voi, hän oli vain leppymätön!

"Lopuksi ratsastin matkaani hyvin innostuneena hommasta, vaatimatta edes
nähdäkseni Gaspar Ruizia, jonka päättelin oleksivan talossa.

"Mutta tyynemmin harkitessani aloin nähdä muutamia vaikeuksia, joiden
kohtaamiseksi minulla ei ollut kylliksi luottamusta itseeni. Ei ollut
helppo lähestyä ylipäällikköä sellaisella kertomuksella. Pelkäsin
huonoa menestystä. Vihdoin katsoin paremmaksi esittää asian oman
divisionani kenraalille, Roblesille, perheeni ystävälle, joka oli
hiljakkoin määrännyt minut ajutantikseen.

"Mutkattomasti otti hän sen heti käsistäni.

"'Talossa! tietysti on mies talossa', sanoi hän halveksivasti. 'Sinun
olisi pitänyt mennä miekka kädessä sisälle ja vaatia häntä antautumaan,
sen sijaan että pakisit kuningasmielisen tytön kanssa kuistilla. Nuo
ihmiset olisi pitänyt häätää tiehensä aikaa sitten. Kuka tietää,
kuinka monta vakoojaa on majaillut heidän luonaan ihan leirimme
keskellä? Suojeluskirja ylipäälliköltä! Sen miekkosen julkeutta! Ha!
ha! Nyt sieppaamme hänet tänä yönä, ja sitten otamme ilman mitään
suojeluskirjaa selville, mitä hänellä on niin ylen tärkeätä sanottavaa.
Ha, ha, ha!'

"Kenraali Robles -- rauha hänen sielulleen -- oli lyhyt, pönäkkä mies,
tuima ja rattoisa, pyöreissä silmissä kova tuijotus. Surkeuteni
nähdessään hän lisäsi:

"'No, no, _chico_ -- lupaan sinulle hänen henkensä, jollei hän tee
vastarintaa. Ja se ei ole luultavaa. Emmehän toki nitistä hyvää
soturia, jos asiasta muulla pääsee. Maltas! Olen utelias näkemään
voimaihmistäsi. Veitikalle ei kelpaa vähempi kuin kenraali -- hyvä, hän
saakoon kenraalin puhutellakseen. Ha! ha! Lähdenpä itse pyyntiin, ja
sinä tulet tietysti mukaan.'

"Ja se tehtiin samana yönä. Aikaisin illalla piiritettiin hiljaisesti
talo ja puutarha. Myöhemmällä läksimme kenraali ja minä tanssiaisista,
joihin olimme ottaneet osaa kaupungissa, ja ratsastimme kevyttä laukkaa
taipaleelle. Pysähdyimme vähän matkan päähän talosta; palvelusupseeri
piteli hevosiamme. Hiljainen vihellys varoitti pitkin rotkon reunaa
vartioitsevia miehiä, ja me astuimme hiljaa kuistille. Saarrettu talo
näytti kuutamossa autiolta.

"Kenraali koputti ovelle. Tuokion kuluttua kysyi sisältä naisen ääni,
kuka koputti. Päällikköni tölmäsi minua lujasti kyynäspäällään. Minä
ähkäisin.

"'Minä täällä olen, luutnantti Santierra', sopersin kuin
tukehtumaisillani. 'Avatkaa.'

"Ovi avautui hitaasti. Nähdessään toisen miehen olevan mukanani alkoi
ohutta vahakynttilää pitelevä tyttö peräytyä vitkallisesti edellämme,
varjostaen valoa kädellään. Hänen jähmettyneet, valjut kasvonpiirteensä
näyttivät aavemaisilta. Minä astuin sisään kenraali Roblesin perässä.
Hänen katseensa olivat tähdätyt minuun. Tein päällikköni selän takana
avuttoman liikkeen, yrittäen samalla kertaa antaa tyynnyttävää sävyä
kasvoilleni. Yksikään meistä kolmesta ei äännähtänytkään.

"Olimme huoneessa, jonka lattia ja seinät olivat paljaat. Siellä oli
järeätekoinen pöytä ja pari tuolia, ei yhtään mitään muuta. Vanha
vaimo, jonka harmajat hiukset riippuivat hajallaan, väänteli käsiään
meidän ilmestyessämme esille. Äänekäs naurun rähähdys kajahteli
tyhjässä talossa kovin hätkähdyttävänä ja kaameana. Tällöin yritti
vanha vaimo päästä ohitsemme.

"'Ketään ei ulos huoneesta', sanoi kenraali Robles minulle.

"Heilautin oven kiinni, kuulin säpin raksahtavan, ja nauru heikkeni
korvissamme.

"Ennen kuin sen enempää ennätettiin virkkaa huoneessa kuulin
hämmästyksekseni etäisen ukkosen jymyä.

"Huoneeseen tullessani oli minulla selvä vaikutelma kauniista ja
selkeästä kuutamoyöstä; pilven hattaraakaan ei ollut näkynyt taivaalla.
En voinut uskoa korviani. Minut oli aikaisin lähetetty ulkomaille
opiskelemaan, joten en ollut tutustunut synnyinmaani kammottavimpaan
luonnonilmiöön. Sanomattomaksi ihmetyksekseni näin päällikköni silmien
kuvastavan kauhistusta. Äkkiä tunsin päätäni huimaavan! Kenraali
horjahti raskaasti minua vasten; tyttö näytti huojuvan keskilattialla,
vahakynttilä kirposi hänen kädestään ja sammui; korviani vihlaisi
vanhan vaimon kimeä kirkaus: '_Misericordia!_' Pilkkopimeässä kuulin
laastin rapisevan seinistä lattialle. Onneksi ei katto ollut laastittu.
Pidellessäni oven säpistä kuulin kattotiilien ryskeen taukoavan pääni
yllä. Tärähdys oli päättynyt.

"'Ulos talosta! Ovi! Pakoon, Santierra, pakoon!' kiljui kenraali.
Tiedättehän, _senjores_, etteivät meidän maassamme urhoollisimmatkaan
häpeä pelkoa, jolla maanjäristys järkyttää ihmisen kaikkia aisteja.
Siihen ei koskaan totu. Uudistunut kokemus vain kartuttaa tuon
nimettömän kauhun valtaa.

"Se oli minun ensimäinen maanjäristykseni, ja olin levollisin heistä
kaikista. Käsitin ulkopuolelta kuuluneen jyskähdyksen johtuneen siitä,
että kuisti oli sortunut puupylväineen ja ulkonevine tiilikattoineen.
Seuraava tärähdys kenties tuhoaisi talon. Tuo ukkosenjymy läheni taas.
Kenraali ryntäili ympäri huonetta, tavotellen kai ovea. Hän rapisteli
kuin yritellen kavuta ylös seiniä, ja selvästi kuulin hänen rukoilevan
useitakin pyhimyksiä avukseen. 'Ulos, ulos, Santierra!' karjui hän.

"Ainoastaan tytön ääntä en kuullut.

"'Kenraali', huusin minä, 'en saa ovea hievahtamaankaan. Me olemme
teljetyt huoneeseen.'

"En tuntenut hänen ääntään siinä sadatuksen ja epätoivon huudossa, joka
puhkesi häneltä. Tiedän maassani -- etenkin niissä maakunnissa, joissa
maanjäristyksiä sattuu useimmin -- monia ihmisiä, jotka eivät suostu
syömään, nukkumaan, rukoilemaan tai edes istuutumaan korttipöytään
suljetuin ovin. Vaarana ei ole ajan hukka, vaan se seikka, että seinien
liikkuminen saattaa likistää oven kerrassaan avaamattomaksi. Näin oli
meille käynyt. Me olimme loukussa, ja keneltäkään emme voineet odottaa
apua. Maassani ei ole ainoatakaan, joka astuisi rakennukseen maan
vapistessa. Ei ole koskaan ollut -- paitsi yksi: Gaspar Ruiz.

"Hän oli tullut jostakin lymykolostaan talon ulkopuolelta ja kiivennyt
luhistuneen kuistin hirsien yli. Tulevaista tuhoa ilmottavan
kamalan, maanalaisen jyrinän yli kuulin mahtavan äänen huutavan
jättiläiskeuhkoin: 'Erminia!' Maanjäristys on suuri säätyerotusten
tasottaja. Keräsin kaiken päättäväisyyteni kohtauksen kauhua vastaan.
'Hän on täällä' huikkasin takaisin. Minulle vastasi ikäänkuin
raivostuneen pedon karjahdus -- sillävälin kun päätäni pyörrytti,
hengitykseni salpautui ja tuskan hiki kihoili otsalleni.

"Hän jaksoi nostaa raskaan kannatuspylvään aseekseen. Pidellen sitä
kainalossaan kuin peistä, mutta molemmin käsin, hän vimmatusti rynnisti
muurinmurtajan voimalla heiluvaa rakennusta vasten, murtaen auki oven
ja hyökäten päätäpahkaa sisälle meidän kuukertuneiden ruumiittemme yli.
Kenraali ja minä kavahdimme jalkeille ja säntäsimme ulos yhtaikaa,
katsahtamatta kertaakaan taaksemme ennen kuin pääsimme tien toiselle
puolelle. Tarraten kiinni toisiimme näimme sitte talon äkillisesti
muuttuvan muodottomaksi kasaksi miehen takana, joka hoippui meitä
kohti, kantaen naista sylissään. Hänen pitkä musta tukkansa riippui
kantajaa melkein jalkoihin. Kunnioittavasti laski hän kantamuksensa
kohoilevalle maalle, ja kuutamo paistoi pelastetun ummistuneille
silmille.

"_Senjores_, me pääsimme vaivoin ratsaille. Jaloilleen nousten
hypähtelivät hevosemme rajusti, sotamiesten piteleminä, jotka olivat
juoksujalkaa saapuneet joka taholta. Kukaan ei silloin ajatellut Gaspar
Ruizin kiinniottoa. Ihmisten ja eläinten silmät kiiluivat hurjasta
pelosta. Kenraalini lähestyi Gaspar Ruizia, joka seisoi liikkumattomana
kuin patsas vartioiden tyttöä. Hän antoi pudistaa itseään hartioista,
siirtämättä katsettaan tytön kasvoista.

"'_Que guape!_' huusi kenraali hänen korvaansa. 'Sinä olet maailman
uljain mies. Olet pelastanut henkeni. Minä olen kenraali Robles. Tule
asuntooni huomenna, jos Jumala armossaan sallii meidän nähdä sen
päivän.'

"Toinen ei hievahtanutkaan -- ikäänkuin kuurona, tunteettomana,
tajuamattomana.

"Me ratsastimme pois kaupunkia kohti, huolissamme omaisistamme,
ystävistämme, joiden kohtaloa tuskin uskalsimme ajatellakaan.
Sotamiehet juoksivat hevostemme vieressä. Kaikki unohdettiin koko maata
kohdanneen onnettomuuden lamaannuksessa."

Gaspar Ruiz näki tytön avaavan silmänsä. Silmäluomien kohoaminen
näytti herättävän hänet horroksista. He olivat yksinään; kodittomien
ihmisten kauhun- ja hätähuudot kuuluivat rannikkoalangoilta
etäisenä ja suunnattomana kohuna, tunkeutuen kuiskeen tavoin heidän
yksinäisyyteensä.

Pelastettu kohosi nopeasti seisaalle, luoden pelokkaita katseita joka
taholle. "Mitä nyt?" huudahti hän heikosti ja tirkisti Gaspar Ruizia
kasvoihin. "Missä olen?"

Sanaakaan hiiskumatta painoi toinen päänsä alas.

"... Kuka sinä olet?"

Gaspar Ruiz polvistui hitaasti hänen eteensä ja kosketti hänen karkean,
mustan poijihameensa helmaa. "Orjasi", sanoi hän.

Tyttö sai silloin näkyviinsä rauniokasan, joka oli ollut talo;
epäselvästi häämötti se pölypilvestä. "Voi!" parkaisi hän, painaen
kädellään otsaansa.

"Minä kannoin sinut ulos tuolta", kuiskasi pelastaja hänen jalkainsa
juuressa.

"Ja he?" kysyi tyttö tuskaisesti nyyhkyttäen.

Gaspar Ruiz nousi, tarttui häntä käteen ja talutti hänet hellästi
rauniokasaa kohti jonka oli maanvieremä puolittain peittänyt. "Tule ja
kuuntele", hän sanoi.

Rauhallinen kuu näki heidän kompuroivan kivien, hirsien ja tiilien
kasaamalle röykkiölle, josta oli tullut hautakumpu. He painoivat
korvansa rakoja vasten, kuullakseen jonkun voihkaisun tai huokauksen.

Viimein virkkoi Gaspar Ruiz: "He kuolivat nopeasti. Sinä olet yksin."

Tyttö istuutui katkenneen hirren pätkälle ja laski toisen käsivartensa
kasvoilleen. Kumppani odotti -- mutta lähensi sitte huulensa hänen
korvaansa. "Menkäämme", kuiskasi hän.

"En koskaan -- en koskaan lähde täältä", huudahti tyttö, kohottaen
kätensä pään yli.

Gaspar Ruiz kumartui hänen ylitseen, ja tytön kohotetut käsivarret
putosivat hänen hartioilleen. Hän kohotti tytön syliinsä, suoristi
ryhtinsä ja alkoi kävellä, katsellen suoraan eteensä.

"Mitä teet?" kysyi toinen heikosti.

"Pakenen vihollisiani", vastasi sotilas, edes vilkaisematta keveään
kantamukseensa.

"Minun kanssani?" huokasi tyttö avuttomasti.

"En ikinä ilman sinua", vastasi Gaspar Ruiz. "Sinä olet väkevyyteni."

Hän painoi tytön rintaansa vasten. Hänen kasvonsa olivat totiset ja
askeleensa vakaat. Tuhoutuneiden kylien raunioissa puhkeavat tulipalot
hohtelivat punaisina pilkkuina tasangolla, ja kolkkona sorinana
kaikuivat hänen korvissaan etäiset valitukset, huudot: _Misericordia!
Misericordia!_ Hän asteli edelleen, juhlallisena ja maltillisena,
ikäänkuin kantaen jotakin pyhää, haurasta ja kallisarvoista.

Aika-ajoin notkui maa hänen jalkainsa alla.




IX


Koneellisen huolellisin liikkein ja hajamielisen näköisenä sytytti
vanha kenraali Santierra pitkän ja paksun sikaarin.

"Kesti monta tuntia ennen kuin saimme lähetetyksi patrullin takaisin
rotkolle", jatkoi hän. "Olimme tavanneet kolmanneksen kaupunkia
luhistuneena, muun osan järkkyneenä; yhteinen onnettomuus oli syössyt
yhtäläiseen hätäännykseen kaikki asukkaat, rikkaat ja köyhät. Toisten
teeskennelty reippaus oli räikeänä vastakohtana toisten epätoivolle.
Yleisessä sekasorrossa joukko hurjaluontoisia varkaita, jotka eivät
peljänneet Jumalaa tai ihmisiä, koitui vaaraksi niille, jotka olivat
saaneet kotinsa häviöstä pelastetuksi joitakin arvokapineita. Huudellen
'_Misericordia!_' äänekkäämmin kuin kukaan muu jokaisen tärähdyksen
tullessa ja lyöden rintojaan toisella kädellään nämä roistot rosvosivat
onnettomia uhreja toisella, häikäilemättä murhaakaan.

"Kenraali Roblesin divisiona oli kaikin voimin ryhtynyt suojelemaan
kaupungin tuhoutuneita osia noiden epäinhimillisten heittiöiden
tihutöiltä. Käskyläisupseerin velvollisuuksien pidättelemänä pääsin
vasta aamulla varmistautumaan oman perheeni turvallisuudesta. Äitini
ja sisareni olivat hengissä pelastuneet tanssisalista, johon olin
heidät jättänyt aikaisin illalla. Muistan nuo kaksi tyttöä -- Jumala
heidän sieluilleen rauhan suokoon -- kuin näkisin heidät tällä
hetkellä, tuhoutuneen talomme puutarhassa, kalpeina, mutta toimeliaina,
auttelemassa muutamia kovaonnisia naapureitamme, tahrautuneissa
tanssipuvuissaan ja sortuneiden seinien tomu hiuksille kerrostuneena.
Äidilläni oli horjumaton sielu heikossa ruumiissaan. Puolittain
verhoutuneena kallisarvoiseen shaaliin lepäsi hän puutarhalavitsalla
koristealtaan ääressä, jonka suihkulähde oli sinä yönä ainiaaksi
lakannut lirisemästä.

"Minulla oli tuskin ollut aikaa syleillä heitä kaikkia suunnattomassa
riemastuksessani, kun päällikköni saapui paikalle ja lähetti minut
muutamien sotamiesten kanssa rotkolle noutamaan voimaihmistäni, kuten
hän sanoi, ja valjua tyttöä.

"Mutta siellä ei ollut ketään noudettavaksemme. Maanvieremä oli
peittänyt talon rauniot; paikalla oli pelkkä multakumpu, josta siellä
täällä näkyi hirrenpäitä.

"Siten olivat vanhan kuningasmielisen pariskunnan koettelemukset
päättyneet. Valtainen ja vihkimätön hauta oli niellyt heidät elävältä,
heidän onnettomassa niskuroimisessaan kansan vapautumistahtoa vastaan.
Ja heidän tyttärensä oli tipo tiessään.

"Että Gaspar Ruiz oli vienyt hänet mukanaan, sen käsitin hyvin. Mutta
kun tätä tapausta ei oltu ennakolta otettu lukuun, ei minulla ollut
mitään määräystä heidän takaa-ajostaan. Eikä minulla totisesti
ollut siihen haluakaan. En enää luottanut välitykseeni. Se ei ollut
koskaan tuottanut menestystä eikä edes näyttänyt kunniakkaalta. Hän
oli mennyt matkoihinsa. No, menköön. Ja hän oli vienyt mukanaan
tuon kuningasmielisen tytön! Se sopi oivallisesti. _Vaya con Dios_.
Nyt ei ollut aika piitata karkurista, jonka olisi syystä tai syyttä
pitänyt olla kuollut, ja tytöstä, jonka olisi ollut parempi pysyä
syntymättömänä.

"Marssitin siis mieheni takaisin kaupunkiin.

"Muutamien päivien kuluttua, kun järjestys oli palautettu, muuttivat
kaikki huomattavammat perheet Santiagoon, minunkin. Meillä oli siellä
komea talo. Samalla kertaa siirrettiin Roblesin divisiona uuteen
asemapaikkaan lähelle pääkaupunkia. Tämä muutos soveltui hyvin minun
kotoisiin ja lemmentunteisiini.

"Eräänä iltana, jokseenkin myöhään, kutsuttiin minut päällikköni
luo. Tapasin kenraali Roblesin asunnossaan lepäilemässä, univormu
riisuttuna, ja siemailemassa raakaa konjakkia pikarista --
varokeinoksi, kuten hänellä oli tapana selittää, unettomuutta vastaan,
jota moskiitojen puremat tuottivat. Hän oli kelpo soturi, ja hän antoi
minulle käytännöllistä kuten tietopuolistakin sotataidon opetusta.
Varmaankin on Jumala ollut armollinen hänen sielulleen, sillä hänen
vaikuttimensa eivät milloinkaan olleet muuta kuin isänmaallisia, jos
hän olikin kiivasluontoinen. Moskiitoverkkojen käyttämistä hän taasen
piti hentomielisenä, häpeällisenä -- soturille sopimattomana.

"Huomasin ensi silmäyksellä, että hänen jo melkoisesti punehtuneilla
kasvoillaan oli erinomaisen hyväntuulinen ilme.

"'Ahaa, _senjor teniente_', huusi hän kovaa, kun tervehdin ovelta.
'Katsopas! Sinun voimaihmisesi on taas sukeltanut esiin.'

"Hän ojensi minulle kokoontaitetun kirjeen, jonka näin osotetuksi
'Tasavaltalaisten armeijan ylipäällikölle'.

"'Tämän', pitkitti kenraali Robles kaikuvalla äänellään, 'työnsi joku
poika vartiosoturin kouraan pääkortteerin edustalla, miehen seistessä
siinä kai hempukkaansa ajatellen -- sillä ennen kuin hän älysi mitään
oli poika kadonnut markkinaväen sekaan, ja hän väittää, ettei hän
henkeänsäkään pelastaakseen kykenisi tuntemaan nulikkaa.'

"Päällikköni kertoi minulle edelleen, että sotamies oli antanut kirjeen
vartion kersantille ja että se oli lopulta joutunut ylipäällikkömme
käsiin. Hänen ylhäisyytensä oli suvainnut ottaa omin silmin
huomatakseen sen sisällön. Sitten oli hän kahdenkeskisenä luottamuksena
kertonut asian kenraali Roblesille.

"Kirjettä, _senjores_, en enää kykene tarkalleen muistamaan. Näin
Gaspar Ruizin nimikirjotuksen. Hän oli häikäilemätön miekkonen.
Maanjäristyksestä oli hän temmannut itselleen sielun, muistattehan. Ja
se sielu nyt oli sanellut tuon kirjeen lauselmat. Sen sävy oli hyvin
itsenäinen. Muistan sen tuntuneen minusta silloin erityisen ylväältä
-- arvokkaalta. Se oli ehdottomasti donna Erminian kirje. Nyt minua
värisyttää kirjeen kaksimielisyyden oveluus. Gaspar Ruiz saatiin
valittamaan vääryyttä, jonka uhriksi hän oli joutunut. Hän vetosi
aikaisemmin osottamaansa uskollisuuteen ja urheuteen. Pelastuttuaan
kuolemasta Kaitselmuksen ihmeellisellä välityksellä ei hän voinut
ajatella mitään muuta kuin maineensa puhdistamista. Tähän -- kirjotti
hän -- ei hän voinut toivoa kykenevänsä riveissä, yhä epäluulon
alaiseksi jäävänä huonoon huutoon tulleena sotamiehenä. Hänellä oli
tilaisuutta antaa vaikuttava todistus uskollisuudestaan. Ja hän lopetti
ehdottamalla ylipäällikölle kohtausta puoliyön hetkellä vastapäätä
rahapajaa sijaitsevalla torilla. Merkiksi piti kolmasti iskeä
tuluksilla valkeata; se ei ollut liiaksi silmäänpistävä tunnus, mutta
riitti kuitenkin tekemään asian selväksi.

"San Martin, suuri vapauttaja, piti rivakoista ja rohkeista miehistä.
Sitäpaitsi oli hän oikeudentuntoinen ja sääliväinen. Kerroin hänelle
mitä miehestä tiesin ja sain käskyn tulla hänen mukaansa määräyönä.
Merkit vaihdettiin sovittuun tapaan. Oli keskiyö, ja koko kaupunki
oli pimeänä ja hiljaisena. Levättiin verhoutuneina tapasivat molemmat
miehet toisensa keskellä laajaa toria, ja hienotuntoisesti pysytellen
loitompana kuuntelin heidän ääntensä sorinaa hyvinkin tunnin. Sitte
kenraali kutsui minua lähemmäksi, ja tullessani kuulin San Martinin,
joka oli kohtelias sekä ylhäisille että alhaisille, tarjoavan Gaspar
Ruiz'ille pääkortteerin vieraanvaraisuutta siksi yötä. Mutta sotamies
kieltäysi sanoen, ettei hän ansainnut sitä kunniaa, ennen kuin oli
tehnyt jotakin.

"'Teidän ylhäisyytenne ei sovi ottaa tavallista karkuria vieraaksenne',
huomautti hän naurahtaen, astui hitaasti takaperin ja hävisi yöhön.

"Ylipäällikkö virkkoi minulle, kun käännyimme pois: 'Hänellä oli joku
matkassaan, Ruiz-ystävällämme. Näin vilahdukselta kaksi henkilöä. Se
oli häiritsemätön kumppani.'

"Minäkin olin huomannut toisen haamun yhtyvän Gaspar Ruizin katoavaan
varjoon. Se näytti lyhytkasvuiselta mieheltä, jolla oli yllään _poncho_
ja päässään iso hattu. Ja minä kummastelin älyttömästi, kenen hän
olikaan rohjennut ottaa uskotukseen. Minun olisi pitänyt arvata, ettei
se saattanut olla muu kuin tuo kohtalokas tyttö -- sen pahempi!

"Missä Gaspar Ruiz piilotteli häntä, sitä en tiedä. Hänellä oli -- kuten
tuli jälkeenpäin tiedoksi -- eno pikku rihkamakauppiaana Santiagossa.
Kenties sai orpo sieltä suojan ja hoivan. Joka tapauksessa oli
hänen elämänsä kyllin köyhää, katkeroittaakseen hänen ylpeyttänsä
ja pitääkseen vireillä hänen mielenkarvauttaan ja vihaansa. Varmaa
on, että hän ei seurannut Gaspar Ruizia urotyössä, jonka tämä otti
ensimäiseksi suoritettavakseen. Aikeena ei ollut sen vähäisempi yritys
kuin sotatarvevaraston hävittäminen, jonka espanjalaiset viranomaiset
olivat salaa keränneet etelässä Linares-nimiseen kaupunkiin.
Gaspar Ruizille uskottiin vain pieni joukkue johdettavaksi, mutta
he osottivat ansainneensa San Martinin luottamuksen. Vuodenaika
ei ollut suotuisa. Heidän täytyi uida tulvineiden jokien yli. He
näyttivät kuitenkin nelistäneen yötä päivää, edeten nopeammin kuin
tieto heidän partioretkestään ja suunnaten kulkunsa suoraan kaupunkia
kohti, sataviisikymmentä kilometriä syvälle vihollisen maahan, kunnes
päivän sarastaessa karauttivat sen kaduille miekka kädessä, yllättäen
pikku varusväen. Se pakeni ryhtymättä vastarintaan, jättäen useimmat
upseerinsa Gaspar Ruizin haltuun.

"Suuri ruutiräjähdys lopetti varastohuoneiden tulipalon, jonka
partioretkeläiset olivat siekailematta sytyttäneet. Vajaan kuuden
tunnin kuluttua olivat he ratsastamassa takaisin samaa huimaa vauhtia;
he eivät olleet menettäneet ainoatakaan miestä. Niin kelpo sotamiehiä
kuin he olivatkin, ei sellaista tekoa saada suoritetuksi vielä
paremmatta johtajatta.

"Olin päivällisellä pääkortteerissa, kun Gaspar Ruiz itse toi tiedon
menestyksestään. Ja se oli raskas isku kuningaspuolueen joukoille.
Todisteeksi näytti hän meille varusväen lipun. Hän otti sen
viittansa alta ja heitti pöydälle. Mies oli kerrassaan muuttunut;
hänen kasvojensa ilmeessä oli jotakin ylvästelevää ja uhkaavaa. Hän
seisoi kenraali San Martinin tuolin takana ja katseli ylpeästi meitä
kaikkia. Hänellä oli ympyriäinen sininen lakki päässä, hopeapäärmeellä
reunustettu, ja me näimme kaikki leveän valkoisen arpijuovan hänen
päivänpaahtamassa niskakuopassaan.

"Joku kysyi häneltä, miten hän oli menetellyt vangittujen espanjalaisten
upseerien suhteen.

"Hän kohautti halveksivasti olkapäitään. 'Kannattaako sitä nyt
kysyäkään! Sissisodassa ei oteta vankeja rasituksekseen. Annoin heidän
mennä -- ja tässä ovat heidän miekankannikkeensa.'

"Hän viskasi kimpullisen niitä pöydälle lipun päälle. Silloin kenraali
Robles, jonka saattolaisena minä olin siellä, tokaisi kovalla, käreällä
äänellään: 'Vai niin! Sittepä, uljas ystävä, ette vielä tiedä, millä
tavoin tulisi johdella tällaista sotaa. Teidän olisi pitänyt tehdä
näin.' Ja hän sivalsi käsisyrjällä kurkkuaan.

"Voi, _senjores!_ Oli liiankin totta, että tätä kamppailua, laatuaan
niin sankarillista, molemmin puolin tahrattiin julmuudella.
Kenraali Roblesin sanojen herättämä sorina ei suinkaan kuulostanut
yksimieliseltä. Mutta jalomielinen ja urhea San Martin kiitti
tuota ihmisellistä toimenpidettä ja osotti Ruizille sijan oikealla
puolellaan. Nousten sitte seisaalle, täysinäinen lasi kädessä, esitti
hän maljan: "_Caballeros_ ja asetoverit, juokaamme kapteeni Gaspar
Ruizin terveydeksi.' Ja tyhjennettyämme lasimme jatkoi ylipäällikkö:
'Aion uskoa hänelle eteläisen rajamme vartioimisen, sillävälin kun me
lähdemme vapauttamaan Perussa asuvia veljiämme. Hän, jota vihollinen
ei kyennyt pysähdyttämään iskemästä vastustajiansa suoraan sydämeen,
osaa kyllä suojella rauhallista väestöä, jonka jätämme taaksemme, kun
lähdemme pyhään tehtäväämme.' Ja hän syleili Gaspar Ruizia, joka oli
ääneti istunut hänen vieressään.

"Kun myöhemmällä kaikin nousimme pöydästä, lähestyin minä armeijan
uusinta upseeria onnitteluineni. 'Ja, kapteeni Ruiz', lisäsin, 'kenties
kerrotte miehelle, joka on aina uskonut nuhteettomaan kunniaanne, mihin
donna Erminia sinä yönä joutui?'

"Hänen katsantonsa muuttui tästä ystävällisestä kysymyksestäni. Hän loi
minuun silmäkulmiensa alta _guasson_, maalaisen, raskaan ja ilmeettömän
katseen. '_Senjor teniente_', sanoi hän käheästi ja ikäänkuin hyvin
apeana, 'älkää kysykö minulta _senjoritasta_, sillä mieluummin olen
laisinkaan ajattelematta häntä teikäläisten seurassa ollessani.'

"Otsaansa rypistäen katseli hän ympäri huonetta, joka oli täynnä
tupakoitsevia ja juttelevia upseereja. Luonnollisesti mukauduin.

"Nämä olivat viimeiset sanat, mitä kuulin hänen lausuvan pitkän pitkään
aikaan. Ja seuraavana päivänä me läksimme meritse vaivaloiselle
retkellemme Peruun ja kuulimme sitte Gaspar Ruizin toimista ainoastaan
omien taisteluittemme lomassa. Hänet oli määrätty eteläisen maakuntamme
sotilassuojelijaksi. Hän keräsi itselleen sissijoukon. Mutta hänen
leppeytensä voitettua vihollista kohtaan pahastutti siviilikuvernööriä,
joka oli muodollisuuksiin piintynyt, rauhaton ja epäluuloinen mies.
Hän lähetti hallitukselle epäedullisia raportteja Gaspar Ruizista;
eräs sellainen ilmotti, että hän oli julkisesti ja prameasti viettänyt
häitänsä kuningasmielisen naisen kanssa. Noin eriluonteisten miesten
täytyi ehdottomasti riitaantua. Vihdoin alkoi siviilikuvernööri moittia
hänen toimettomuuttaan ja vihjailla kavalluksesta, mikä ei muka olisi
kummeksittavaa sellaisesta entisyydestä tunnetussa miehessä. Gaspar
Ruiz sai tästä tiedon. Hänen raivonsa leimahti, ja hänen vierellään
aina väijyvä nainen osasi kyllä kannustaa sitä kavalin sanoin. En
tiedä, lähettikö hallitus todellakin käskyn vangita hänet, kuten hän
jälkeenpäin valitti. Varmalta näyttää, että siviilikuvernööri alkoi
houkutella juoniinsa hänen upseerejaan ja että Gaspar Ruiz huomasi sen.

"Eräänä iltana, kun kuvernöörin luona vietettiin _tertulliaa_, ilmestyi
Gaspar Ruiz kuuden luotetun saattolaisen keralla ratsain kaupunkiin
ja karautti kuvernöörintalon ovelle. Hän astui saliin aseissa,
hattu päässä. Kun kuvernööri pahastuneena astui häntä vastaan,
sieppasi hän onnetonta vyötäisistä, kantoi hänet pois tyrmistyneiden
vieraitten joukosta kuin lapsen ja paiskasi hänet alas ulkoportaita
kadulle. Gaspar Ruizin vihainen puserrus riitti nitistämään hengen
jättiläiseltäkin; mutta hänen ratsumiehensä laukaisivat vielä
pistoolinsa kuvernöörin ruumiiseen, sen viruessa hievahtamattomana
portaiden juurella".




X


"Tämän -- kuten hän sanoi -- oikeudenmukaisen rankaisunsa suoritettuaan
Ruiz meni Rio Blancon yli, mukanaan isompi osa väkeänsä, ja linnotti
tyyssijakseen erään kukkulan. Häntä vastaan ajattelemattomasti
lähetetty komppania säännöllistä sotaväkeä saarrettiin ja tuhottiin
melkein viimeiseen mieheen. Toisia retkikuntia järjestettiin paremmin,
mutta niilläkään ei ollut menestystä.

"Näiden veristen kahakkain aikana alkoi hänen vaimonsa ensin esiintyä
ratsun selässä hänen oikealla puolellaan. Jatkuvasta onnestaan
ylpistyneenä ja itseluottamusta saaneena ei Ruiz enää rynnännyt
sissiensä etunenässä, vaan jäi korskeasti -- niinkuin armeijan
liikkeitä johtava kenraali -- taamma jollekin ylänteelle vankan ratsun
selkään ja liikkumattomaksi, sieltä lähetellen käskyjään. Donna
Erminia nähtiin tuon tuostakin hänen vierellään, ja kauvan aikaa
luultiin häntä mieheksi. Siihen aikaan puhuttiin paljon salaperäisestä
valkeakasvoisesta päälliköstä, jonka ansioksi meidän joukkojemme
tappiot luettiin. Hän ratsasti kuin intiaaninainen, kahareisin,
käyttäen leveälieristä miehen hattua ja mustaa _ponchoa_, viittaa.
Jälkeenpäin, heidän suurimman menestyksensä päivinä, tämä _poncho_
kirjailtiin kullalla, ja hän kantoi silloin myöskin Don Antonio de
Leyva-paran miekkaa.

"Tämä vanha chileläinen upseeri oli onnettomuudekseen joutunut
saarroksiin pienen joukkonsa kanssa; ampumavarojen loppuessa oli
hän saanut surmansa arauko-intiaanien käsissä, ne kun olivat Gaspar
Ruizin liittolaisia ja auttajia. Sitä surullista tapausta muisteltiin
kauvan jälkeenpäin 'Saaren verisaunana'. Kovaonnisen upseerin miekan
lahjotti donna Erminialle arauko-päällikkö Peneleo, sillä noihin
intiaaneihin oli niin suuresti tehonnut hänen katsantonsa, hänen
kasvojensa kalmankalpeus, johon ei mikään sää näkynyt pystyvän, ja
hänen tyyni välinpitämättömyytensä luotisateessa, että he pitivät
häntä yliluonnollisena olentona tai ainakin noitana. Tämä taikausko
suuresti lisäsi Gaspar Ruizin arvoa ja vaikutusvaltaa noiden
tietämättömien ihmisten keskuudessa. Donna Erminia varmaankin tunsi
maistavansa täydellisesti kostoansa sinä päivänä, jona hän ripusti
kupeelleen Don Antonio de Leyvan miekan. Hän ei siitä milloinkaan
luopunut, paitsi pukeutuessaan naisasuunsa -- käyttää hän ei sitä
kylläkään tahtonut tai voinut, mutta häntä miellytti sen heiluminen
sivullaan tasavallan aseiden häväistyksen ainaisena muistuttajana ja
vertauskuvana. Hänen oli mahdoton saada kylläänsä. Eikä käynytkään
pysähtyminen sillä polulla, jolle hän oli johdattanut Gaspar Ruizin.
Pelastuneet vangit -- ja niitä ei ollut monta -- kertoivat, miten hän
kykeni muutamin harvoin sanoin muuttamaan miehensä kasvojen ilmeen
ja elvyttämään hänen vaimentuvan äkänsä. He kertoivat, miten aina
kahakan jälkeen, jokaisesta partioretkestä tai muusta menestyneestä
hankkeesta suoriuduttua, Gaspar Ruiz ratsasti vaimonsa luo ja katsoi
häntä kasvoihin. Näiden korskea tyyneys ei koskaan lientynyt. Hänen
syleilynsä, _senjores_, oli varmaankin kylmä kuin patsaan. Ruiz yritti
sulattaa hänen jäistä sydäntään lämpimässä verivirrassa. Muutamat
englantilaiset meriupseerit, jotka kävivät hänen luonaan siihen aikaan,
panivat tähdelle hänen lumoutumisensa omituisuuden."

Kuulijakuntansa kummastuksen ja uteliaisuuden havaitessaan pysähtyi
kenraali Santierra toviksi.

"Niin -- englantilaiset meriupseerit", toisti hän. "Ruiz oli
myöntynyt vastaanottamaan heidät järjestääkseen joidenkuiden
teidän kansallisuuteenne kuuluvien vankien vapauttamisen. Hänen
vallitsemallaan alueella, merenrannikolta Kordillereille, oli lahti,
johon laivat siihen aikaan poikkesivat noutamaan puita ja vettä,
kierrettyään Kap Hornin. Siellä hän, houkutellen miehistön maihin,
sieppasi ensin valaanpyyntipriki _Hersalian_ ja jälkeenpäin valtasi
yllätyksellä kaksi muuta laivaa, englantilaisen ja amerikalaisen.

"Hänen huhuttiin silloin haaveilevan oman laivaston perustamista.
Mutta se oli tietysti mahdotonta. Kuitenkin hän miehitti prikin
osalla sen entistä väestöä ja pani alukseen upseerin sekä useita omia
miehiään, lähettäen heidät Chiloe-saaren espanjalaisen kuvernöörin luo,
mukanaan selostus hänen asetöistään ja avunpyyntö sodan pontevammaksi
jatkamiseksi kapinoitsijoita vastaan. Kuvernööri ei voinut paljoakaan
tehdä hänen hyväkseen; lähetti hän sentään kaksi keveää kenttätykkiä,
kohteliaan ylistyskirjeen, kuninkaallisten joukkojen everstinvaltuuden
ja ison espanjalaisen lipun. Suurin juhlamenoin kohotettiin tämä
lippu hänen talonsa katolle liehumaan arauko-maan sydämessä. Eiköhän
vain lienekin donna Erminia sinä päivänä vähemmin jäykkänä hymyillyt
_guasso_-puolisolleen.

"Rannikollamme liikkuvan englantilaisen laivaston vanhempi upseeri
teki näiden anastusten johdosta huomautuksia meidän hallituksellemme.
Mutta Gaspar Ruiz kieltäysi ryhtymästä sovitteluihin meidän kanssamme.
Silloin saapui lahteen englantilainen fregatti, ja sen kapteeni,
mukanaan lääkäri ja kaksi luutnanttia, matkusti suojeluskirjan nojalla
sisämaahan. Heidät otettiin hyvin vastaan; kolme päivää olivat he
sissipäällikön vieraina. Hallitustalossa pidettiin jonkunlaista
sotilaallista raakalaisjärjestystä. Se oli sisustettu ja kalustettu
rajakaupungeista tuodulla saaliilla. Ensin päästessään pääsuojamaan
näkivät he hänen vaimonsa lepäilemässä -- hän ei ollut silloin oikein
terve -- ja Gaspar Ruiz istui makuusijan jalkopäässä. Hänen hattunsa
oli lattialla, ja kätensä oli hän laskenut miekankahvaan.

"Koko tuon ensimäisen keskustelun aikana ei hän ollenkaan siirtänyt
isoja käsiään miekankahvasta, paitsi kerran järjestääkseen vaimonsa
peitteitä hellin, huolellisin kosketuksin. He huomasivat, että milloin
hyvänsä donna Erminia puhui, kiinnitti Gaspar Ruiz katseensa häneen
ja oli jotenkuten odottavan ja jännittyneen tarkkaavainen, näköjään
unohtaen maailman ja omankin olemassaolonsa. Jäähyväiskemujen aikana,
joissa donna oli makuusijallaan leväten saapuvilla, puhkesi Gaspar
Ruiz valituksiin saamastansa kohtelusta. Kenraali San Martinin
lähdettyä oli hänet piiritetty urkkijoilla, siviilivirkamiehet
olivat häntä panetelleet, hänen palveluksiaan ei oltu otettu lukuun,
chileläinen hallitus oli uhannut hänen vapauttaan ja henkeänsäkin.
Hän nousi pöydästä, asteli rajusti edes takaisin huoneessa sadatuksia
jyräytellen ja istuutui sitte leposohvalle vaimonsa jalkojen viereen,
rinta kohoilevana, katse lattiaan tähdättynä. Donna lepäsi puolittain
istuvassa asennossa selällään, pää pieluksilla, silmät melkein ummessa.

"'Ja nyt minä olen kunnioitettu espanjalainen upseeri', lisäsi hän
levollisella äänellä.

"Englantilaisen fregatin kapteeni käytti silloin tilaisuutta
ilmottaakseen hänelle säveästi, että Lima oli kukistunut ja että
espanjalaiset olivat tehdyn sopimuksen perusteella vetäytymässä pois
koko mantereelta.

"Gaspar Ruiz kohotti päätänsä, ja epäröimättä, hillityn kiivaasti
puhuen, vakuutti hän jatkavansa taistelua Chileä vastaan viimeiseen
veripisaraan asti, vaikka koko Etelä-Amerikaan ei jäisi ainoatakaan
espanjalaista sotilasta. Kun hän oli lopettanut tuon hullun sanelmansa,
kohotti hänen vaimonsa pitkän valkoisen kätensä ja silitti juuri
silmänräpäyksen ajan sormenpäillään hänen polveaan.

"Juhla-aterian jälkeen viipyivät upseerit enää puolisen tuntia,
jollaikaa tuo hurjan sissijoukon tuima päällikkö osottausi
ylenpalttisen herttaiseksi ja hyväntahtoiseksi. Hän oli ollut
vieraanvarainen ennenkin, mutta näytti silti kuin ei hän olisi voinut
kyllikseen pitää huolta vieraittensa mukavasta ja turvallisesta
matkustamisesta takaisin laivaan.

"Mikään, sanottiin minulle, ei olisi voinut olla suurempana vastakohtana
hänen äskeiselle rajuudelleen tai tavanmukaiselle harvapuheiselle
jäykkyydelleen. Ikäänkuin odottamattoman onnen riemastuttamana
yli kaikkien rajojen innostui hän leppeään ja sydämelliseen
huomaavaisuuteen. Hän syleili upseereja kuin veljiään, melkein
kyynelsilmin. Vapautetut vangit saivat kukin kultarahan. Viime hetkessä
hän äkkiä ilmotti, että hänen piti toki luovuttaa kauppalaivojen
kapteeneille kaikki heidän yksityinen omaisuutensa takaisin. Tämä
aavistamaton jalomielisyys aiheutti jonkun verran viivytystä seurueen
lähtövalmistuksissa, ja heidän ensimäinen päivämatkansa oli hyvin lyhyt.

"Myöhään illalla ratsasti Gaspar Ruiz vartion saattamaan heidän
leiritulilleen, tuoden mukanaan viinilaatikoilla sälytetyn muulin.
Hän sanoi tulleensa kulauttamaan piiskaryypyn englantilaisten
ystäviensä kanssa, joita hän ei enää elämässään tulisi nähneeksi. Hän
kertoili omia urotöitään, naureli kuin poika, lainasi englantilaisten
muulikuormaston johtajalta kitaran, ja istuen jalat ristissä allaan
ylen hienolla levätillään, joka oli levitetty hehkuvan nuotiohiiloksen
eteen, lauloi hän vienolla äänellä talonpoikaisen lemmenlaulun. Sitte
hänen päänsä painui rintaa vasten, hänen kätensä valahtivat maahan;
kitara kierähti hänen polveltaan -- ja syvä hiljaisuus seurasi leirissä
leppymättömän sissipäällikön lemmenlaulua, miehen, joka oli syössyt
niin monet meikäläiset itkemään hävitettyjä koteja ja tärveltyjä
lemmentarinoita.

"Ennen kuin kukaan kykeni äännähtämäänkään kavahti hän jalkeille ja
huusi hevostaan.

"'_Adios_, ystävät!' toivotti hän. 'Jumalan haltuun. Minä pidän teistä.
Ja kertokaa Santiagossa, että Espanjan kuninkaan everstin Gaspar Ruizin
ja Chilen tasavaltalaisten vareksien välillä vallitsee sota viimeiseen
hengenvetoon asti -- sota! sota! sota!'

"Hänen vartionsa huikkasi: 'Sota! sota! sota!' kun he ratsastivat
matkaansa; äänten ja kavioiden kapseen kaiku kuoleutui piankin laakson
etäisyyteen.

"Nuo kaksi nuorta englantilaista upseeria olivat vakuutettuja siitä,
että Ruiz oli mielipuoli. Miten te sen sanottekaan? -- kaira heltynyt?
Mutta lääkäri, tarkkasilmäinen ja järkevä skotlantilainen, sanoi
minulle, että se oli aivan erikoista lajia hullaannusta. Tapasin hänet
useita vuosia jälkeenpäin, mutta hän muisti sen kokemuksensa elävästi.
Hän mainitsi minulle myös mielipiteenään, että tuo nainen ei johtanut
Gaspar Ruizia verisen petoksen tekoihin suoranaisella houkuttelulla,
vaan herättämällä ja pitämällä vireillä hänen yksinkertaisessa
sielussaan polttavaa korjaamattoman vääryyden tunnetta. Kenties,
kenties. Mutta minä sanoisin, että hän valutti puolet kostonhimoista
sieluaan tuon miehen vahvaan tomumajaan, niinkuin voipi tyhjään
pikariin kaataa päihtymystä, hulluutta, myrkkyä.

"Jos Gaspar Ruiz halusi sotaa, niin sitä hän sai toden teolla, kun
voitollinen armeijamme alkoi palata Perusta. Järjestelmällisiä
toimia suunniteltiin tätä vaivalla saadun itsenäisyytemme kunnian
ja menestyksen tahraa vastaan. Kenraali Robles johti, tunnetulla
horjumattomalla ankaruudellaan. Julmia pelotuskeinoja käytettiin
molemmin puolin, ja taisteluissa ei annettu ainoallekaan armoa.
Voitettuani ylennykseni Perun tanterilla olin nyt esikunnassa
kapteenina.

"Gaspar Ruiz joutui ahtaalle; samaan aikaan kuulimme eräältä
pakolaispapilta, joka oli siepattu seurakunnastaan ja kiidätetty
sataneljäkymmentä kilometriä vuoristoon kastetoimitukseen, että heille
oli syntynyt tytär. Tapauksen kunniaksi, arvatenkin, Gaspar Ruiz
suoritti pari loistavaa partioretkeä ihan joukkojemme takana ja hajotti
osastot, jotka oli lähetetty katkaisemaan häneltä paluutietä. Kenraali
Robles oli saada halvauskohtauksen raivosta. Hän sai muuta unettomuuden
syytä kuin moskiittojen puremat, mutta sitä vastaan, _senjores_, eivät
konjakkipikarilliset auttaneet sen enempää kuin silkka vesi. Hän alkoi
piikitellä ja ahdistella minua voimaihmisestäni, ja kärsimättöminä
lopettamaan tämän nolon sotaretken lienemme me kaikki nuoret upseerit
käyneet huimaluontoisiksi ja taipuvaisiksi antautumaan tarpeettomiin
vaaroihin tehtävissämme.

"Verkalleen, ikäänkuin tuuma tuumalta, olivat kolonnimme kuitenkin
tunkeutumassa Gaspar Ruizin kimppuun, vaikka hän oli saanut
nostatetuksi koko arauko-intiaanien kansan meitä vastaan. Sitte vuoden
tai vähän enemmänkin kuluttua kuuli hallituksemme asiamiestensä
ja vakoojiensa välityksellä, että hän oli lyöttäytynyt liittoon
Carrerasin kanssa, joka niin sanottuna diktaattorina hallitsi niin
sanottua Mendozan tasavaltaa vuorten toisella puolella. Oliko Gaspar
Ruizilla kaukokatseinen valtiollinen tarkotus vai halusiko hän vain
varata taatun turvapaikan vaimolleen ja lapselleen, hellittämättömästi
jatkaessaan meitä vastaan käymäänsä yllätys- ja teurastussotaa, sitä
en osaa sanoa. Liitto oli kuitenkin tositapaus. Joutuneena tappiolle
yrityksessään meidän etenemisemme ehkäisemiseksi, tunkeutuessamme
merenrannikolta päin, hän peräytyi vikkelästi kuten aina ja valmistausi
uuteen ankaraan ja vaaralliseen koitokseen, ensi työkseen lähettäen
vaimonsa ja pikku tyttärensä Pequenja-vuoriston yli, joka oli Mendozan
etelärajana."




XI


"No niin, valtiollisten aatteiden ja vapaamielisyyden valepuvussa
oli Carreras kunnoton roisto, ja Mendozan onneton valtio oli hänen
puolueekseen keräytyneiden varkaiden, rosvojen, kavaltajien ja
murhaajien saaliina. Hänellä oli ylevä ulkomuoto, mutta hän oli tyyten
vailla sääliä, kunniallisuutta ja omaatuntoa. Hän ei tavotellut
muuta kuin hirmuvaltaa, ja vaikka hän oli aikonut käyttää Gaspar
Ruizia kataliin vehkeisiinsä, oivalsi hän kuitenkin pian, että
Chilen hallituksen leppyminen vastasi paremmin hänen tarkotuksiaan.
Minua hävettää sanoa, että hän teki hallituksellemme ehdotuksen
hänen kunniaansa luottaneen soturin vaimon ja lapsen luovuttamisesta
erinäisillä ehdoilla vihollisille ja että tämä tarjous otettiin vastaan.

"Ollessaan matkalla Pequenja-solan kautta Mendozaan kavalsi donna
Erminian se saattue, joka oli Carrerasin miehistä annettu hänen
suojeluksekseen, luovuttaen hänet upseerille, joka piti hallussaan
chileläistä linnotusta ylängöllä, Kordillerien pääjonon juurella. Tämä
tunnoton teko olisi voinut käydä kalliiksi minulle, sillä minä olinkin
vankina Gaspar Ruizin leirissä, hänen saadessaan tiedon tapauksesta.
Minut oli saatu kiinni eräällä tiedusteluretkellä; hänen henkivartionsa
intiaanit olivat keihästäneet vähälukuisen ratsumies-saattueeni.
Minä pelastuin samasta kohtalosta, kun hän tunsi viime hetkessä
kasvonpiirteeni. Ystäväni varmaankin luulivat minut kuolleeksi, enkä
koko aikana pitänytkään henkeäni suuren arvoisena. Mutta voimaihminen
kohteli minua erittäin hyvin, syystä -- sanoi hän -- että minä olin
aina uskonut hänen viattomuuteensa ja yrittänyt auttaa häntä, silloin
kun häntä vääryys vainosi.

"'Ja nyt', takasi hän minulle, 'saatte nähdä, että minä puhun aina
totta. Te olette turvassa.'

"En pitänyt oloani kovinkaan turvallisena, kun minut eräänä iltana
kutsuttiin hänen luokseen. Hän harppoi edes takaisin kuin vimmastunut
peto, karjuen: 'Petetty! Petetty!'

"Hän astahti kädet nyrkissä luokseni. 'Voisin katkaista kaulasi.'

"'Antaako se teille vaimonne takaisin?' sanoin niin levollisesti kuin
kykenin.

"'Ja lapseni!' ulvahti hän kuin mielettömänä. Hän heittäysi tuolille ja
nauroi kamalaan, meluisaan tapaan. 'Oh, ei, te olette turvassa.'

"Vakuutin hänelle, että myöskin hänen vaimonsa henki oli taattu, mutta
minä en ilmaissut sitä vakaumustani, että hän ei ollut enää milloinkaan
näkevä vaimoaan. Voimaihminen tahtoi sotia viimeiseen asti, ja sen
sodan loppuna saattoi olla ainoastaan hänen kuolemansa.

"Hän loi minuun omituisen, selittämättömän katseen ja istui mutisten
ajatuksettomasti: 'Heidän käsissään. Heidän käsissään.'

"Pysyin hisahtamattomana kuin hiiri kissan edessä.

"Äkkiä hän kavahti seisaalle. 'Mitä minä täällä teen?' hän huudahti,
avasi oven ja kiljaisi ulos käskyn satuloida ja nousta ratsaille.
'Mitä se onkaan?' sopersi hän, astuen luokseni. 'Pequenja-linnotus --
paaluvarustus! Ei mitään. Minä hankkisin hänet takaisin, vaikka hänet
olisi kätketty vuoren sydämeen.' Hän hämmästytti minua lisäämällä
väkinäisesti ponnistaen: 'Minä kannoin hänet pois sylissäni, kun maa
järkkyi. Ja lapsi ainakin on minun. Lapsi ainakin on minun!'

"Ne olivat kummallisia sanoja, mutta minulla ei ollut aikaa ihmetellä.

"'Teidän pitää tulla mukaan', sanoi hän rajusti. 'Saattaa tulla
tarpeelliseksi keskustella sovinnosta, ja kuka tahansa muu henkipaton
Ruizin sanansaattaja menettäisi päänsä.'

"Se oli kyllä totta. Hänen ja muun tulistuneen ihmiskunnan välillä
ei voinut olla mitään kunniallisen sodankäynnin tapojen mukaista
neuvottelutietä.

"Vajaan puolen tunnin kuluttua olimme satulassa, huimasti karauttaen yön
selkään. Hänellä oli päämajassaan vain kahdenkymmenen miehen saattue,
mutta hän ei malttanut odottaa lisää. Kuitenkin lähetti hän sanan
Peneleolle, alavuoristossa silloin liikuskelevalle intiaanipäällikölle,
jotta tämä toisi soturinsa ylämaahan ja kohtaisi hänet Vedensilmäksi
nimitetyn järven rannalla, jonka lähelle Pequenjan rajalinnotus oli
rakennettu.

"Me samosimme alamaan halki niin väsymättömän vinhasti kuin Gaspar Ruiz
teki kuuluisia partioretkiäänkin. Seurasimme laaksoja alhaalta päin
niiden jyrkille ylärinteille asti. Ratsastus ei ollut vaaratonta.
Kohtisuoraan basalttiseinämään hakattu tie kiersi mahtavan
kalliokielekkeen kärjitse, ja vihdoin pääsimme syvän kuilun hämystä
Pequenjan ylätasangolle.

"Tasanteella kasvoi sitkeätä vihreätä ruohoa ja kituliaita kukkivia
pensaita, mutta korkealla yläpuolellamme riippui lumipälviä
majesteetillisten vuorenseinien railoissa ja koloissa. Pikku järvi
oli ympyriäinen kuin tuijottava silmä. Varusväki ajoi parhaillaan
linnotukseen pikku karjaansa, kun me ilmestyimme esille. Silloin
heilahtivat ison tammiportin puoliskot kiinni, ja tuo nelikulmainen
aituus näytti autiolta, aivan asumattomalta, turvanaan leveät,
mustuneet, kärjistään terotetut paalut, jotka tuskin kätkivät näkyvistä
sisäpuolella olevien majojen ruohokatot.

"Mutta kun linnotusta vaati antautumaan muuan mies, joka Gaspar
Ruizin käskystä ratsasti pelottomasti esiin, vastattiin sisäpuolelta
yhteislaukauksella, joka tuiskautti tantereeseen sekä hevosen että
miehen. Kuulin Ruizin vieressäni kiristelevän hampaitaan. 'Ei väliä',
sanoi hän. 'Nyt te menette.'

"Univormuni rippeet tunnettiin, niin risaiset ja kauhtuneet kuin sen
riekaleet olivatkin, ja minun sallittiin lähestyä puhelumatkan päähän;
ja sitte minun täytyi odottaa syystä että muuan ampumareiästä iloa ja
hämmästystä remuava ääni ei suonut minulle sananvuoroa. Siellä hälisi
majuri Pajol, vanha ystävä. Hän oli muiden kumppanien tavoin luullut
minun joutuneen surman suuhun jo aikaa sitten.

"'Kannusta ratsuasi, mies!' kiljaisi hän hyvin kiihtyneenä, 'me avaamme
häthätää portin sinulle.'

"Annoin ohjasten pudota kädestäni ja pudistin päätäni. 'Olen antanut
kunniasanani', huusin.

"'Hänelle!' huusi hän sanomattoman halveksivasti vastaan.

"'Hän lupaa teille henkenne.'

"'Se on meidän omamme. Ja neuvotko sinä, Santierra, meitä antautumaan
mokomalle _rastrerolle?_'

"'En!' huikkasin. 'Mutta hän tahtoo vaimonsa ja lapsensa, ja hän voi
katkaista teiltä vedensaannin.'

"'Silloin joutuisi hänen vaimonsa ensimäisenä kärsimään. Sano hänelle
se. Kuules -- tämä on pelkkää hullutusta: me teemme rynnäkön ja
sieppaamme sinut kiinni.'

"'Ette ota minua elävänä', sanoin lujasti

"'Tyhmyri!'

"'Jumalan tähden', jatkoin hätäisesti, 'älkää avatko porttia.' Ja
minä viittasin Peneleon intiaaneihin, joita järven rannat kuhisivat
mustanaan.

"En ollut milloinkaan nähnyt noita villejä niin tavattomana liutana
koolla. Heidän keihäänsä näyttivät lukuisilta kuin heinänkorret. Heidän
käheät äänensä kuuluivat epäselvältä meren meurulta.

"Pajol-ystäväni kiroili itsekseen. 'No, mene sitte -- hornan kitaan!'
huusi hän tuskastuneena. Mutta käännähtäessäni pois hän katui, sillä
minä kuulin hänen sanovan kiireisesti: 'Ampukaa sen hupsun hevonen
ennen kuin hän livistää.'

"Hänellä oli hyviä ampujia. Kaksi laukausta pamahti, ja juuri
kääntyessään horjahti hevoseni, kaatui ja makasi alallaan kuin salaman
iskemänä. Ennätin vetäistä jalkani pois jalustimesta ja kierähdin
syrjään; mutta minä en yrittänyt nousta. Eivätkä hekään uskaltaneet
hyökätä laahaamaan minua varustukseen.

"Intiaaniparvet olivat alkaneet liikkua paalutusta kohti. He
ratsastivat esille osastottain, laahaten pitkiä keihäitään maassa;
musketinkantaman ulkopuolella he astuivat ratsailta, heittivät yltään
turkisviittansa ja säntäsivät alastomina rynnäkköön, tömistellen
jalkojaan ja hoilaten poljennon mukaan. Tuliviiru välähti kolmasti
pitkin varustuksen julkipuolta, ehkäisemättä heidän tasaista juoksuaan.
He parveilivat ihan paalujen juurelle, heilutellen leveitä puukkojaan.
Mutta tätä vaajoitusta ei oltu tavallisuuden mukaan liitetty yhteen
nahkaköytteillä, vaan pitkillä rautanauloilla, joita he eivät
kyenneet katkomaan. Tavallisen murtautumismenettelynsä raukeamisesta
nolostuneina hajaantuivat pakanat, jotka olivat niin horjumattomana
rintamana marssineet luotisadetta vastaan, ja pakenivat piiritettyjen
yhteislaukausten tavottelemina.

"Heti kun he varustusta kohti rynnätessään olivat sivuuttaneet minut,
olin minä noussut jalkeille ja yhtynyt Gaspar Ruizin seuraan matalalla
harjanteella, joka pistäysi tasangolle. Hänen omien miestensä
muskettituli oli tukenut hyökkäystä, mutta nyt hän antoi merkin, ja
torventoitotus keskeytti ampumisen. Yhdessä katselimme äänettöminä
villien tappiota.

"'Siitä tulee siis piiritys', jupisi hän. Ja minä näin hänen salavihkaa
vääntelevän käsiään.

"Mutta millainen piiritys saattoi siitä koitua? Minun tarvitsemattani
kertoakaan Pajolin terveisiä ei hän rohjennut katkaista vedensaantia
piiritetyiltä. Heillä oli yltäkyllin lihaa. Ja jos heidän varastonsa
olisivat olleet vähissäkin, olisi hän ollut liiankin halukas
lähettämään paalutukseen ruokavaroja, jos olisi voinut. Mutta niin
olikin asia, että me tasangolla viivyskelevät sitä aloimmekin tuntea
nälän kiristystä.

"Peneleo, intiaanipäällikkö, kyyrötteli nuotiomme ääressä väljään
guanaco-nahkaiseen viittaansa kääriytyneenä. Hän oli harvinaisen
vanttera villi; suunnaton nelikulmainen tukkatukko muistutti muodoltaan
ja kooltaan olkista mehiläispesää, ja kasvonpiirteet olivat totiset,
yrmeät ja runsasvakoiset. Murteellisella espanjankielellään hän hoki,
muristen kuin puolikesy peto, että jos vaajoitukseen tehtäisiin vain
pienen pienikin aukko, tunkeutuisivat hänen miehensä sisälle ja
toisivat _senjoran_ -- muutoin olisi mahdotonta.

"Istuen vastapäätä häntä piti Gaspar Ruiz katseensa tähdättynä
varustukseen melkein yötä päivää, kamalan vaiteliaana ja
liikkumattomana. Sillävälin saapui jokseenkin joka päivä alamaasta
pikalähettejä, ja heiltä kuulimme, että muuan hänen luutnanttinsa
oli kärsinyt tappion Maipu-maassa. Kauvas lähetetyt vakoojat toivat
tiedon, että muuan jalkaväen kolonni oli tulossa etäisten solien kautta
linnotuksen avuksi. He olivat hitaita, mutta me saimme seuratuksi
heidän vaivaloista samoamistansa pitkin alilaaksoja ylöspäin. Minua
kummastutti, minkätähden Ruiz ei marssinut ahdistamaan ja hävittämään
tätä uhkaavaa joukkoa jossakin väijytykselle sopivassa rotkopaikassa,
sissiretkiin luontuvan lahjakkuutensa mukaan. Mutta hänen älynsä näytti
hyljänneen hänet epätoivoon.

"Minulle oli ilmeistä, että hän ei kyennyt tempautumaan pois varustuksen
näkyvistä. Vakuutan teille, hyvät herrat, että minun tuli melkein surku
nähdessäni tuon voimattoman voimaihmisen istuskelevan harjanteella,
pitämättä lukua päiväpaisteesta, sateesta, kylmästä, tuulesta -- kädet
liitettyinä polvien ympäri ja leuka niihin tuettuna: tuijotellen --
tuijotellen -- tuijotellen.

"Ja varustus, johon hän piti silmänsä suunnattuina, oli yhtä hiljainen
ja äänetön kuin hän itsekin. Varusväki ei antanut itsestään mitään
elonmerkkiä. He eivät edes vastanneet ampumareikiin tähdättyihin
hajalaukauksiin.

"Eräänä iltana astellessani hänen ohitseen hän aavistamattomasti
puhutteli minua, asentoansa muuttamatta. 'Olen lähettänyt noutamaan
kanuunaa', sanoi hän. 'Ennätän ottaa vaimoni takaisin ja peräytyä ennen
kuin Roblesinne saa ryömityksi tänne.'

"Hän oli toimittanut miehiä kuljettamaan alitasangoilta kanuunaa.

"Sitä kesti kauvan odottaa, mutta tuli se viimein. Se oli
seitsennaulainen kenttätykki. Alusestaan irrotettuna ja poikittain
köytettynä kahteen pitkään salkoon oli se kahden muulin välissä
helposti saatu ylös soukkia polkuja. Korvissani kaikuu vieläkin hänen
hurja riemuhuutonsa päivän koittaessa, kun hän näki kanuunasaaton
pistäytyvän näkyviin laaksosta.

"Mutta, _senjores_, en voi sanoin kuvata hänen hämmästystään, raivoansa,
epätoivoaan ja avuttomuuttaan, kun hän kuuli, että tykkilavaa kantava
juhta oli edellisenä yönä jotenkuten suistunut jyrkänteeltä alas. Hän
sydäntyi uhkailemaan kuolemaa ja kidutusta saattoväelle. Pysyttelin
poissa hänen tieltään kaiken päivää, makaillen muutamien pensaiden
takana ja kummastellen, mitä hän nyt aikoi tehdä. Peräytyminen oli
jäljellä; mutta hän ei voinut peräytyä.

"Näin alapuolellani tykkimies Jorgen, vanhan espanjalaisen soturin,
rakentavan jonkunlaista telinettä päällitysten pinotuista satuloista.
Valmiiksi ladattuna nostettiin tykki kasalle, mutta laukaistaessa
luhistui koko rakennelma, ja kuula lensi korkealta paalutuksen yli.

"Sen enempää ei yritetty. Ampumavaroilla sälytetyistä muuleista oli
toinen niinikään joutunut hukkaan, ja heillä oli käytettävissään
ainoastaan kuusi panosta -- mikä kyllä hyvin riitti portin
pommittamiseen mäsäksi, jos tykki tähdättiin tarkoin. Tämä oli
mahdotonta kunnollisen alusen puutteessa. Ei ollut aikaa eikä keinoja
tykkilavan rakentamiseen. Joka hetki odotin jo kuulevani Roblesin
torventoitotusten kaikua vuorenhuippujen lomasta.

"Levottomasti kuljeskellen edes takaisin turkiksiinsa verhoutuneena
istahti Peneleo hetkiseksi lähelleni murisemaan vanhaa virttänsä.

"'Tehdä _entrada_ -- aukko. Jos tehdä aukko, _bueno_. Jos ei tehdä
aukko, silloin _vamos_ meidän täytyy mennä pois.'

"Päivänlaskun jälkeen huomasin kummastuksekseni intiaanien
valmistautuvan nähtävästi uuteen rynnäkköön. Heidän rivinsä olivat
järjestyneet vuorten varjoihin. Tasangolla näin varustuksen portin
edustalla miesryhmän häilyvän paikallaan.

"Astuin alas harjanteelta kenenkään ottamatta huomatakseen minua.
Ylämaan kuulakassa ilmassa helotti kuutamo kirkkaana kuin päivänvalo,
mutta sankat varjot häiritsivät näköäni, joten en kyennyt erottamaan,
mitä he puuhasivat. Kuulin tykkimies Jorgen sanovan omituisella,
epäilevällä äänellä: 'Ladattu on, _senjor_.'

"Sitte toinen ääni ryhmässä lausui lujasti sanat: 'Tuokaa _riata_
tänne.' Puhuja oli Gaspar Ruiz.

"Syntyi hiljaisuus, jossa piiritetyn varusväen pamahtelevat laukaukset
räiskyivät kovaa. Hekin olivat huomanneet ryhmän. Mutta välimatka oli
liian pitkä, ja multaa ryöpsäyttelevien väsähtäneiden musketinluotien
ropseessa ryhmä avautui, sulkeusi, huojui, vilahdukselta paljastaen
minulle keskellään hyörivät kumaraiset olennot. Vetäysin lähemmä,
epätietoisena ihmetellen, oliko tämä kummallista harhanäkyä,
todelliselta tuntuvaa järjetöntä unta.

"Omituisen tukahtunut ääni käski: 'Vetäkää silmukat kireämmälle.'

"'_Si, senjor_', vastasivat useat muut äänet, kuulostaen pelonsekaisen
vireiltä.

"Sitte sama tukahtunut ääni virkkoi: 'Sillä tavoin. Minun täytyy saada
vapaasti hengittää.'

"Monta huolestunutta ääntä puhui sitten yhteen suuhun. 'Auttakaa häntä
ylös, _hombres_. Riittää! Toisen kainalon alitse.'

"Tuo soinnuton ääni määräsi: '_Bueno!_ Astukaa syrjään, miehet.'

"Tunkeusin peräytyvän piirin läpi ja kuulin vielä kerran tuon
rasittuneen äänen lausuvan vakaasti: 'Unohda olevani elävä ihminen,
Jorge. Unohda minut tykkänään ja aja tehtävääsi.'

"'Olkaa huoletta, _senjor_. Ette ole minulle muuta kuin tykkilava, ja
minä en haaskaa ainoatakaan laukausta.'

"Kuulin sytytinpuikon räiskettä ja haistoin salpietarin katkua. Äkkiä
näin edessäni oudon olion nelinkontan kuin eläin, mutta miehen pää
riippui niskakuopasta ulkonevan putkimaisen kohoneman alla, ja selässä
kiilteli liereä pronssiryhmy.

"Miehet seisoivat sanattomana puoliympyränä, jonka edessä ampumakoje
kyyrötti yksinään, takanansa Jorge ja vieressään torvensoittaja
hievahtamattomana, torvi kädessä.

"Kaksin kerroin kyyristyneenä mutisi Jorge, sytytinpuikkoa pidellen:
'Tuuman verran vasemmalle, _senjor_. Liiaksi. Noin. Jos nyt laskeudutte
hiukkasen alemmaksi, antaen kyynäspäittenne taipua, niin minä...'

"Hän hypähti syrjään, alentaen sytytinpuikkoansa, ja tulenleimaus
leiskahti miehen selkään kytketyn tykin suusta.

"Sitte Gaspar Ruiz painui hitaasti alas. 'Hyvä laukaus?' kysyi hän.

"'Maaliin meni, _senjor_.'

"'Lataa sitten uudestaan.'

"Hän makasi siinä edessäni, rinta maassa, himmeästi kimmeltelevän
luonnottoman pronssitaakkansa alla, jollaista minkään ihmisrakkauden
tai -voiman ei ollut milloinkaan tarvinnut kantaa maailman surkeassa
historiassa. Hänen käsivartensa olivat ojentuneet levälleen, ja hän
muistutti maan tomuun heittäytynyttä katumuksentekijää kuutamoisella
kamaralla.

"Taas näin hänet kohotettavan käsiensä ja polviensa varaan, miesten
vetäytyvän syrjään ja vanhan Jorgen kumartuvan tähtäämään.

"'Pikkusen vasemmalle. Tuuma oikealle. _Por Dios, senjor_, lakatkaa
tuosta vapisemisesta. Missä on vankkuutenne?'

"Vanhan tykkimiehen ääni oli sorruksissa mielenliikutuksesta. Hän astui
sivulle ja painoi kipinän sankkireikään nopeasti kuin salama.

"'Oivallista!' huudahti hän kyynelsilmin; mutta Gaspar Ruiz makasi
pitkän tovin hiljaa, maahan retkahtaneena.

"'Väsyttää', sopersi hän viimein. 'Riittäneekö kolmas laukaus?'

"'Varmasti', vastasi Jorge, kumartuen hänen korvaansa kohti.

"'No -- lataa sitte', kuulin hänen lausuvan selvästi. 'Torvensoittaja.'

"'Täällä olen, _senjor_, odottaen sanaanne.'

"'Kun annan sanan, niin puhallakin sellainen tärähdys, että se kuuluu
toisesta päästä Chileä toiseen', sanoi hän erinomaisen lujalla äänellä.
'Ja te muut seisokaa valmiina leikkaamaan poikki tämä kirottu _riata_,
sillä silloin on aika minun johtaa teitä rynnäkköön. Kohottakaa minut
nyt ylös, ja sinä, Jorge -- tähtää joutuin.'

"Varustuksen muskettitulen räiske miltei kuolettanut hänen ääntänsä.
Vaajoitus peittyi savuun ja leimahduksiin.

"'Ponnistakaa voimanne eteenpäin takaisinpotkauksen varalle, _mi amo_',
neuvoi vanha tykkimies vapisevalla äänellä. 'Kaivakaa sormenne maahan.
Noin. Nyt!'

"Riemastunut huudahdus puhkesi hänen huuliltaan laukauksen jälkeen.
Toitottaja kohotti torvensa ja odotti. Mutta makaavalta mieheltä ei
kuulunut sanaa. Painuin toiselle polvelleni ja kuulin silloin kaikki
mitä hänellä oli sanottavaa.

"'Katkesi jostain', kuiskasi hän, nostaen hiukan päätänsä ja kääntäen
silmänsä minuun toivottoman rusentuneessa asennossaan.

"'Portti riippuu vain pirstaleiden varassa', kiljaisi Jorge.

"Gaspar Ruiz yritti puhua, mutta ääni kuoleutui hänen kurkkuunsa, ja
minä olin apuna vierittämässä tykkiä hänen taittuneesta selästään. Hän
oli tajuttomana.

"Minä luonnollisesti pidin suuni kiinni. Intiaanit eivät saaneet
hyökkäysmerkkiä. Sen sijaan kajahtivat ilmoille apujoukon
torventoitotukset, joita olin niin kauvan ja jännittyneenä odottanut
kuullakseni -- hirmustuttaen yllätetyt vihollisemme kuin kutsumus
viimeiselle tuomiolle.

"Tuulispäänä, _senjores_, todellisena hirmumyrskynä pyyhälsivät
säikähtäneet miehet, korskuvat hevoset ja ratsastavat intiaanit
ohitseni, kyyristellessäni maassa Gaspar Ruizin vieressä, joka virui
yhä ristin muotoiseksi levittäytyneenä kasvoillaan. Henkensä edestä
nelistävä Peneleo sohaisi minua pitkällä keihäällänsä ohimennessään
-- vanhan tuttavuuden vuoksi varmaankin. Vaikeampi on selittää,
miten pelastuin vinkuvilta luodeilta. Uskaltautuen polvilleni liian
aikaisin olivat minut vähällä seivästää pistimiinsä muutamat 17:nnen
Taltal-rykmentin sotamiehet, kiihkoissaan kun olivat tavottamaan
jotakin elävää. He näyttivät hyvin pettyneiltä, kun jotkut paikalle
karauttaneet upseerit karkottivat heidät miekkojensa lappeilla.

"Kenraali Robles siinä saapui esikuntansa kanssa. Hänen teki kovasti
mielensä saada vankeja. Hänkin näytti hetkiseksi pettyneeltä. 'Mitä!
Sinäkö siinä?' huudahti hän. Mutta hän laskeusi heti ratsailta,
syleilläkseen minua, sillä hän oli perheeni vanha ystävä. Viittasin
jalkojemme juuressa makaavaan ruumiiseen ja virkoin vain nämä kaksi
sanaa:

"'Gaspar Ruiz.'

"Hän kohotti kätensä hämmästyneenä.

"'Vai niin! Sinun voimaihmisesi! Aina viimeiseen asti voimaihmisesi
parissa. Eipä väliä. Hän pelasti henkemme, kun maan järkkyminen
sai urheimmatkin pyörtymään pelosta. Minä silloin säikähdin ihan
suunniltani. Mutta hän -- ei! _Que guape!_ Missä on se sankari, joka
sai hänestä voiton? ha! ha! ha! Mikä hänet tappoi, _chico_?'

"'Hänen oma voimakkuutensa, kenraali', vastasin minä."




XII


"Mutta Gaspar Ruiz hengitti vielä. Toimitin hänet levätissään
kannetuksi muutamien pensaiden suojaan samalle harjanteelle, jolta hän
oli niin kiinteästi tähystellyt varustusta, näkymättömän kuoleman jo
liihotellessa hänen päänsä päällä.

"Joukkomme olivat asettuneet leiritulien ääreen varustuksen ympärille.
En kummastunut aamupuhteella kuullessani, että minut oli määrätty
johtamaan vartiota, jonka piti hetimiten lähteä viemään erästä vankia
Santiagoon. Vanki oli luonnollisesti Gaspar Ruizin vaimo.

"'Olen valinnut sinut tunteittesi takia', huomautti kenraali Robles,
-- 'vaikka oikeastaanhan se nainen olisi ammuttava kaiken sen turmion
tähden, mitä hän on tasavallalle tuottanut.'

"Ja kun minä tein kauhistuneen vastustuksen liikkeen, jatkoi hän:

"'Nyt ei hän merkitse mitään, kun Ruiz on mennyttä kalua. Ties miten
nyt menetellä hänen suhteensa -- mutta hallitus häntä kuitenkin haluaa
haltuunsa.' Hän kohautti olkapäitään. 'Luultavasti on Ruiz haudannut
suuret määrät saalistansa paikkoihin, jotka ainoastaan hänen vaimonsa
tietää.'

"Päivän koittaessa näin hänen tulevan ylös harjanteen rinnettä, kahden
sotamiehen vartioimana ja kantaen lastansa käsivarrellaan.

"Minä kävelin häntä vastaan.

"'Elääkö hän vielä?' kysyi vanki, kääntäen minuun nuo valkoiset,
jähmettyneet kasvot, joita Ruizilla oli ollut tapana ihailevasti
katsella.

"Minä kumarsin ja sanaakaan virkkamatta opastin hänet pensasryhmän
taakse. Gaspar Ruizin silmät olivat auki. Hän hengitti työläästi ja
lausui vaimonsa nimen suurella ponnistuksella.

"'Erminia!'

"Vaimo polvistui pääpuoleen. Isästään tietämättömänä ja suurilla
silmillään katsellen ympärilleen alkoi pikku tyttö äkkiä leperrellä
iloisella, hennolla äänellä. Hän viittasi pienoisella sormellaan,
nousevan auringon rusohohteeseen, joka loisti mustien vuorenhuippujen
takaa. Ja niin kauvan kuin tuota lapsen jokellusta -- käsittämätöntä ja
korvalle suloista -- kesti, pysyivät nuo kaksi ääneti: kuoleva mies ja
polvistunut nainen, katsellen toisiansa silmiin ja kuunnellen vienoa
ääntä. Sitte laverrus lakkasi. Lapsi laski päänsä äidin rintaa vasten
ja vaikeni.

"'Se tapahtui sinun tähtesi', alotti mies. 'Anna anteeksi.' Hänen
äänensä petti. Pian kuulin taas mutinaa ja erotin surkeat sanat: 'En
ollut kyllin voimakas.'

"Vaimo katseli häntä tavattoman kiinteästi. Toinen yritti hymyillä ja
toisti nöyrästi: 'Anna anteeksi. Että jätin sinut...'

"Hän kumartui alas ja sanoi kuivin silmin, vakaalla äänellä: 'Koko maan
päällä en ole rakastanut mitään muuta kuin sinua, Gaspar.'

"Kuolevan pää liikahti. Hänen silmänsä elpyivät. 'Vihdoinkin!' huokasi
hän. Sitte tuskallisesti: 'Mutta onko se totta ... onko se totta?'

"'Niin totta kuin että tässä maailmassa ei ole armoa eikä oikeutta',
vastasi hänelle vaimo kiihkeästi. Hän kumartui puolisonsa kasvojen
yli. Tämä yritti nostaa päätänsä, mutta se putosi takaisin, ja toisen
suudellessa hänen huuliaan oli hän jo kuollut. Hänen lasittuneet
silmänsä tuijottivat taivaalle, jolla leijui vaaleanpunaisia hattaroita
hyvin korkealla. Mutta minä huomasin äitinsä rinnalle puristuneen
lapsen silmäluomien painuvan ja ummistuvan hitaasti. Pikku tyttö oli
uinahtanut.

"Gaspar Ruizin, voimaihmisen, leski antoi minun taluttaa hänet pois
kyyneltäkään vuodattamatta.

"Matkustusta varten olimme järjestäneet hänelle sivusatulan
hyvinkin istuimen tapaan, ja alapuolelle oli sidottu lauta hänen
levähdyttääkseen jalkojaan. Ja ensimäisen päivän hän ratsasti
virkkamatta sanaakaan ja tuskin hetkeksikään siirtäen silmiänsä pois
pikku tytöstä, jota hän piteli helmassaan. Ensimäisessä leirissämme
näin hänen käyskentelevän yöllä tuuditellen lasta käsivarsillaan ja
katsellen sitä kuun valossa. Lähdettyämme toiselle päivämatkallemme
hän kysyi minulta, kuinka pian olimme tulossa ensimäiseen asutun maan
kylään.

"Vastasin tulevamme sinne puoleltapäivin.

"'Ja onko siellä naisia?' kysyi hän.

"Selitin hänelle, että se oli iso kylä. 'Siellä on miehiä ja naisia,
_senjora_', sanoin, 'jotka ilahtuvat sydämensä pohjasta kuullessaan,
että kaikki häiriö ja sota on nyt lopussa.'

"'Niin, se on nyt kaikki lopussa', toisti hän. Sitte tovin kuluttua:
'_Senjor_ upseeri, mitä tehnee hallituksenne minulle?'

"'En tiedä, _senjora_', vastasin. 'Epäilemättä saatte hyvää kohtelua. Me
tasavaltalaiset emme ole villejä emmekä kosta naisille.'

"Kuullessaan sanan 'tasavaltalaiset' hän loi minuun katseen, jonka
kuvittelin olevan kuolematonta vihaa täynnä. Mutta noin tuntia
myöhemmin, kun pysähdyimme antaaksemme kuormamuulin mennä edeltä pitkin
syvän kuilun partaalla kiertävää ahdasta polkua, katsoi hän minuun niin
valjuin, vaivautunein kasvoin, että minun kävi häntä suuresti sääliksi.

"'_Senjor_ upseeri', hän sanoi, 'olen heikko, vapisen. Se on järjetöntä
pelkoa.' Ja hänen huulensa tosiaan värisivät, hänen yrittäessään
hymyillä, kun vilkaisi alkupäähän polkua, joka ei lopultakaan ollut
kovin vaarallinen. 'Saattaisin pudottaa lapsen. Gaspar pelasti
henkenne, muistattehan... Ottakaa hänet minulta.'

"Otin lapsen hänen ojennetuista käsistään. 'Sulkekaa silmänne,
_senjora_, ja luottakaa muuliinne', kehotin.

"Hän teki niin, ja valjuna ja kasvoiltaan riutuneena näytti hän
haamulta. Polun käänteessä, missä iso punainen porfyrihuippu sulkee
näköalan alatasangoille, näin hänen avaavan silmänsä. Ratsastin ihan
hänen takanaan, pidellen pikku tyttöä oikealla käsivarrellani. 'Lapsi
on hyvässä turvassa', huudahdin rohkaisevasti.

"'Niin', vastasi hän heikosti; ja silloin näin suunnattomaksi kauhukseni
hänen nousevan seisomaan jalkalaudalle, hirveästi tuijottaen, ja
heittäytyvän eteenpäin oikeallamme ammottavaan kuiluun.

"En voi kuvata teille äkillistä ja lamaannuttavaa pelkoa, jolla se
kamala näky minut herpaisi. Syvyys kammoksutti sieluani, kallionhuiput
tuntuivat huojuvan päälleni. Päätäni huimasi. Puristin lapsen kylkeäni
vasten ja istuin satulassa liikkumattomana kuin patsas. Kieleni oli
kahlittu, kylmät väreet karmivat selkäpiitäni. Hänen muulinsa horjahti,
astahtaen kallioseinämään kiinni, ja jatkoi sitte kulkuansa. Hevoseni
vain heristi korviansa ja korskahti. Sydämeni oli salpautuneena, ja
rotkon syvyyksissä kohisevaan virtaan vierivät kivet olivat tehdä minut
mielettömäksi kolinallaan.

"Seuraavana hetkenä olimme käänteen takana, leveällä ja ruohoisella
rinteellä. Ja silloin minä kiljuin. Mieheni juoksivat hätääntyneinä
takaisin. Minun kerrotaan ensimältä vain parkuneen: 'Hän antoi lapsen
minun käsiini! Hän antoi lapsen minun käsiini!' Vartio luuli minun
tulleen hulluksi."

Kenraali Santierra lakkasi kertomasta ja nousi pöydästä. "Ja siinä
kaikki, _senjores_", lopetti hän, kohteliaasti vilkaisten nouseviin
vieraisiinsa.

"Mutta minne lapsi joutui, herra kenraali?" kysyimme me.

"Niin aivan -- lapsi, lapsi."

Hän astui ikkunan ääreen, joka avautui hänen kauniiseen puutarhaansa,
vanhuutensa turvapaikkaan. Se oli kuuluisa koko maassa. Kohottaen
käsivartensa meidän pysyäksemme taampana huusi hän ulos: "Erminia!
Erminia!" ja odotti. Sitte hänen varottava käsivartensa painui alas, ja
me tungeksimme ikkunoihin.

Eräästä puuryhmästä oli nainen ilmestynyt leveälle kukkasien
reunustamalle käytävälle. Kuulimme hänen kangistettujen alushameittensa
kahinan ja panimme merkille hänen vanhanaikaisen mustan silkkihameensa
laskoksien väljyyden. Hän katsoi ylös ja nähdessään monet tuijottavat
silmät vastassaan hän pysähtyi, rypisti otsaansa, hymyili, heristi
sormeansa kenraalille, joka nauroi täyttä kurkkua, ja veti
päähineenänsä olevan mustan pitsikudoksen osittain peittämään ylväitä
kasvonpiirteitään, kävellen jäykän arvokkaasti pois näkyvistämme.

"Olette nähneet vanhan miehen suojelusenkelin -- ja hänet, jota saatte
kiittää kaikesta siitä, mikä vieraanvaraisuudessani on säädyllistä ja
mieluista. Vaikka rakkauden liekki on aikaisin syttynyt sydämessäni,
_senjores_, niin olen jotenkuten jäänyt naimattomaksi. Ja siitä syystä
kenties eivät sen pyhän tulen kipinät ole vielä sammuneet täältä." Hän
löi leveään rintaansa. "Vielä vireillä, vielä vireillä", hän sanoi
vakavan leikkisästi. "Mutta nyt en mene naimisiin. Hän on kenraali
Santierran kasvattitytär ja perijätär."

Muuan vierastoverimme, nuori meriupseeri, kuvasi hänet jälkeenpäin
"lyhyeksi, tanakaksi, noin neljänkymmenen vuoden ikäiseksi immeksi".
Me olimme kaikin huomanneet, että hänen hiuksensa olivat alkaneet
harmaantua ja että hänellä oli hyvin sielukkaat mustat silmät.

"Eikä hänkään ole koskaan tahtonut kuulla puhuttavankaan
naimisiinmenosta kenenkään kanssa", pitkitti kenraali Santierra.
"Vahinko kerrassaan! Sydämellinen, kärsivällinen, harras vanhan miehen
seuralainen. Yksinkertainen sielu. Mutta minä en neuvoisi ketään teistä
pyytämään hänen kättänsä, sillä jos hän ottaisi teidän kätenne omaansa,
niin se tapahtuisi vain luittenne rusentamiseksi. Niin, niin, hän ei
laske leikkiä siitä asiasta. Ja hän on isänsä oma tytär, voimaihmisen,
joka sortui omaan voimakkuuteensa: ruumiinsa, yksinkertaisuutensa --
rakkautensa voimakkuuteen!"








End of the Project Gutenberg EBook of Voimaihminen, by Joseph Conrad

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VOIMAIHMINEN ***

***** This file should be named 46819-8.txt or 46819-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/4/6/8/1/46819/

Produced by Juha Kiuru
Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.


Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.