Piilopirtissä : Kertomus Ison-vihan jälkeiseltä ajalta

By John Bergh

The Project Gutenberg eBook of Piilopirtissä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Piilopirtissä
        Kertomus Ison-vihan jälkeiseltä ajalta

Author: John Bergh


        
Release date: April 29, 2026 [eBook #78568]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1910

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78568

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIILOPIRTISSÄ ***




PIILOPIRTISSÄ

Kertomus Ison-vihan jälkeiseltä ajalta


Kirj.

JOHN BERGH



Käsikirjoituksesta suomennettu





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1910.






SISÄLLYS:


   I. Miehen jäljet.
  II. Mies.
 III. Morsiuslahja.
  IV. Kapina.
   V. Pako.
  VI. Uutisasukas.
 VII. Metsästys.
VIII. Kellojen soidessa.
  IX. Syksy.
   X. Talvi.
  XI. Jälleennäkeminen
 XII. Temppeli.




I.

Miehen jäljet.


Tytön ääni helkkyi yli sisäjärven pinnan. Kaiku lennätti laulun sanoja
niemestä niemeen.

Aurinko oli äsken noussut, ja pitkämäinen lahti, jolla pieni vene
lipui, väreili aamutuulessa.

Tyttö oli vetänyt airot sijoiltaan ja heittäytynyt selkäkenoon veneen
keulaan nostaen sirot, paljaat jalkansa tuhdolle. Juhannusaurinko
paistoi suoraan hänen kasvoihinsa, ja ruskeat silmät välkkyivät
ainoastaan kapeana viiruna pitkien ripsien takaa. Irrallinen tukka
peitti kaulan ja rinnan, jotka piikkopaita, tytön ainoa puku, jätti
melkein paljaiksi. Hänellä oli lapsen kasvot ja neidon povi, ja hänen
ikänsä saattoi olla kuusi- tai seitsemäntoista vuotta.

Liplattelevat laineet ajelivat kotvan aikaa venettä laulun sävelen
noustessa sinistä kesätaivasta kohti. Vihdoin katkesi laulu, ja tytön
täytyi nauraa ääneen kaiulle, joka niin ihmeellisesti niemien kärjistä
vastaili hänen ilonpitoonsa. — Hänen mieleensä nousi ajatuksia,
valkeita ja utuisia kuin taivaan pilvenhattarat.

— Miksi tunsi hän itsensä aina niin iloiseksi ja vahvaksi, kun
sitävastoin hänen toverinsa kotona olivat alati suruissaan?

Tuhat kertaa ennenkin olivat hänen ajatuksensa kulkeneet tätä samaa
latua, kun hän viheltäen tai laulaen tuli hämärään saunaan, jossa he
asuivat, ja tunsi raskaan painon laskeutuvan mieleensä nähdessään savun
läpi neljät alakuloiset kasvot.

Vanha Miina istui siellä kokoonpainuneena tuolillaan, pyyhki alati
vetisiä, punaisia silmiään ja huokaili poikaansa, joka oli seurannut
kuningasta kauheaan sotaan ja josta ei senjälkeen ollut mitään
kuulunut. Tilda itki miestään, jonka viholliset olivat lävistäneet
aseillaan polttaessaan hänen kotitalonsa, ja itkunsa sekaan hän syyti
puoliääneen lausutuita kirouksia, tehden hurjia, kulmikkaita liikkeitä.
Maija ja Ulla puhuivat kaivaten miehistä, joita eivät he koskaan olleet
tunteneet, kuninkaista ja sotamiehistä, korkeista aatelisherroista,
jotka aina olivat riidassa keskenään, kunnianarvoisista papeista,
jotka saarnasivat Jumalan sanaa ja joille koko pitäjä maksoi veroa,
rikkaista kauppiaista, jotka laskivat kultaansa päivät päästään,
talonpojista, jotka leveinä ja pyylevinä istuivat suurissa tuvissaan
ja vallitsivat renki- ja piikalaumoja. He kuhisivat ja kuiskuttelivat
taukoamatta keskenään ja aina he puhuivat miehistä ja ikävöivät heitä.
Mutta hän — hän ei voinut muistaa milloinkaan miestä nähneensä — eikä
välittänytkään siitä.

Tuhat kertaa olivat hänen ajatuksensa seuraavaankin suuntaan kulkeneet.
Minkälainen sitten oikeastaan oli mies? Vahva ja suuri, ihana ja
hurja ja kauhistuttava, hellä ja suojeleva sellainen, joka teki työtä
heikkojen naisraukkojen edestä ja holhosi heitä. Niin oli hänelle
kerrottu, mutta ei hän oikein voinut sitä käsittää. Eihän kenenkään
tarvinnut tehdä työtä hänen edestään. Osasihan hän itse virittää
ansoja ja loukkuja jäniksille ja lihaville metsäkanoille. Hän osasi
kutoa ja laskea rysiä ja verkkoja ja tehdä ohuista puusäleistä
katiskoita, joihin kalaraukat eksyivät. Ne uivat edestakaisin
tietämättä enää, mistä olivat sokkeloon tulleet, ja pysyivät siellä
epätoivoisen liikkumattomina, kunnes hän työnsi lipponsa sinne
nostaakseen ne veneeseen; sillä tavalla sai hän enemmän kaloja kuin he
tarvitsivatkaan. Hän osasi käsitellä jousta ja nuolta eikä pelännyt
sutta eikä karhua. Monta kertaa ulkona harhaillessaan oli hän kohdannut
metsän kuninkaan, mutta milloin oli se ollut lauhkea ja hyvänsuopa,
milloin taas helposti petettävissä. Monasti oli hän istunut korkealla
puussa, nälkäisen susilauman ulvoessa ympärillä, ja haavoittanut
nuolillaan yhtä toisensa perästä, kunnes pedot nälän ja verenhimon
hurjistamina olivat käyneet toistensa kimppuun.

Ei, hän ei voinut ymmärtää puheita miesten suojelevaisuudesta eikä
miesten työstä — sitäpaitsi ei maksanut vaivaa miettiäkään asiaa, sillä
kaikki miehethän olivat nyt kuolleet. Sota ja rutto oli heidät kaikki
vienyt. Jos hänen mielensä joskus tuntuikin surulliselta ja raskaalta,
ei se ainakaan miehistä johtunut, vaan syy oli joku toinen, jota hän
ei oikein itsekään voinut käsittää — kenties vaan se, että toisetkin
olivat aina niin surullisia ja itkuisia.

Hän koetti muistella kaikkia heidän kertomuksiansa entisten aikojen
elämästä, jolloin miehiäkin vielä oli olemassa ja jolloin ihmiset
elivät suurina yhteiskuntina aivan kuin, muurahaiset keoissaan. Mutta
hän ei koskaan voinut saada siitä oikein selvää kuvaa. Mitähän se
sitten merkitsi, että he sanoivat hänen olevan hienon ja ylhäisen
miehen tyttären? Eivätkö kaikki ihmiset olleet yhtä hyviä? Ja mitä se
merkitsi, että hän oli kotoisin kaupungista? Kuinka voi tuhansittain
ihmisiä asua yhdessä ryhmässä talo talossa kiinni, maata viljelemättä,
kalastamatta ja metsästämättä? Se oli niin luonnonvastaista, ettei
hän Miinan parhaistakaan selityksistä huolimatta koskaan voinut sitä
käsittää. Eikö nälkä ja kurjuus ollut tuloksena siitä, että niin
suuri ihmispaljous antoi maalaisväestön elättää itseään ja kuinka oli
maalaisilla voimaa ja halua niin monen edestä viljellä vastahakoista
maata? Ja eikö ollut alhaista ja halveksittavaa että täysikasvuiset
ihmiset antoivat toisten tehdä työtä edestään? Seköhän sitten oli
hienoa ja ylhäistä? Siinä tapauksessa ei hänellä ollut mitään kunniaa
vanhemmistaan eikä hän huolinut kaivata heitä. Mutta hän oli varmaankin
käsittänyt väärin toisten kertomukset — eiväthän he sellaista
saattaneet tarkottaa. Sitäpaitsi olisi mahdotonta, että maalaisihmiset
suostuisivat sillä tavalla tekemään työtä kaupungissa laiskottelevien
puolesta.

Kummallisinta kuitenkin kaikista hänen kuulemistaan oli se sota, joka
oli ajanut heidät tänne erämaahan. Kuinka voivat ihmiset surmata
toisiaan kuin villipedot, kuinka voivat samat miehet, joita hän oli
kuullut ylistettävän, tappaa ja ajaa takaa heikkoja naisia, minkätähden
polttivat he sen kaupungin, jossa hänen äitinsä asui — hänen äitinsä,
jota hän ei voinut muistaa, mutta jonka kaikki sanoivat olleen taivaan
enkelin näköisen. Hän oli usein kysynyt vanhemmilta kaikista näistä
asioista, mutta he eivät voineet muuta selitystä antaa kuin että kaiken
täytyi olla niinkuin oli ja että niin oli ollut siitä asti kuin maan
päällä ensi kerran oli kaksi miestä yhtaikaa... sitten oli hänelle
kerrottu Kainista ja Abelista — niinkuin hän siitä muka olisi tullut
viisaammaksi.

Pitkinä talvi-iltoina sutten ulvoessa oven takana, oli hän istunut
silmät kauhusta selällään kuunnellen vanhan Miinan kertomuksia
viimeisistä julmista sota-ajoista. Ensimäisinä vuosina kaikki olivat
ylpeilleet siitä, että vihollinen, joka joka taholta oli hyökännyt
maahan, oli lyöty, ja kaikki ylistivät nuorta kuningasta, kun hän
kulki sankarijoukkonsa etunenässä heiluttaen säkenöivää kalpaansa
ja hävittäen laajalti vihollisen maata; mutta pian kerrottiin, että
kuningas ei muistanutkaan suojella omaa maatansa ja että julmia
ratsujoukkoja tunkeutui metsien läpi, ja missä ne kulkivat, hävisivät
kylät ja talot liekkeihin, ja ihmisten täytyi paeta välttääkseen
kuolemaa ja pelastaakseen kalleimman omaisuutensa. Hänen yksinäinen
ja turvaton äitinsä oli, puolisonsakin seurattua kuningasta sotaan,
koonnut kalleutensa ja tavaransa ja lapsi sylissään, ainoastaan
yhden palvelijattaren seuraamana liittynyt talonpoikaisvaimo- ja
lapsijoukkoon, joka hätääntyneenä suin päin pakeni erämaihin.

Itkien, valittaen, parkuen ja mitä suurimmassa epäjärjestyksessä
olivat he vihdoin saapuneet tämän järven hiljaiselle rannalle, jonne
ei minkäänlaista tietä johtanut ja joka oli niin soitten ja rämeitten
ympäröimä, että siellä saattoi olla turvassa. Mutta ruttoa eivät he
voineet paeta. Tämä hirvittävä nälänhädän tuoma tauti oli seurannut
heitä tänne ruveten vähitellen pienentämään heidän lukumääräänsä.
Hänen puutteisiin ja kärsimyksiin tottumaton äitinsä kuoli melkein
heti. Palvelijatar seurasi häntä pian senjälkeen, samaten monet muut
— varsinkin lapset — kunnes ainoastaan muutamia harvoja oli jäljellä.
Miina ja Tilda olivat hoitaneet häntä niinkauvan kuin hän voi muistaa
ja Maijan ja Ullan kanssa oli hän leikkinyt, vaikka he olivatkin
muutamia vuosia häntä vanhemmat. Hänen äitinsä sanottiin kutsuneen
häntä Eleonoraksi, täällä metsässä oli hän vain Ella.

Mutta hän ei eronnut muista niin paljon ikänsä kuin luonteensa
puolesta. Hän oli heistä ainoa, joka voi nauraa oikein raikkaasti ja
hillittömästi niin että kangas ja järvi kaikuivat. Maijan ja Ullan
surumieliset laulut eivät olleet hänen mielialojensa mukaisia, ja siksi
sepitteli hän itse uusia, hilpeämpiä ja reippaampia. Sekin oli ollut
itsestään selvä, että hän jo kahdentoistavuotiaasta asti oli ottanut
huolekseen metsästyksen ja kalastuksen, kun taas toiset kalvoivat ja
viljelivät pientä ohra- ja naurismaata ja hoitivat karjaa ja pientä
lammaslaumaa, jotka oli saatu pelastettua, vihollisen kymmenen vuotta
sitten löytäessä heidän turvapaikkansa.

Tuota päivää täytyi hänen aina ajatella kauhulla ja pelolla. Silloin
oli hänen itsensä täytynyt seisoa silmästä silmään sen sanomattoman
ja käsittämättömän julmuuden ja alhaisuuden kanssa, jota kutsutaan
sodaksi. Hän muisti hyvin, kuinka Ulla ja hän olivat paimentaneet
lehmiä kaukana suurella Heinäsuolla, jossa saraheinä oli voimakkaampaa
ja vehmaampaa kuin missään muualla metsässä ja jossa muuramet loistivat
kullankeltaisina tai punertavina pettävillä mättäillä. He olivat
juosseet metsässä ja poimineet mustikoita, ja aurinko oli paahtanut
niin että kuuma höyry leijaili suon päällä, kunnes illan saapuessa
oli tullut aika ajaa karja kotiin yöksi. He olivat huhuilleet ja
maanitelleet, ja lehmät olivat vastanneet ystävällisesti ja pitkään.
Kun he juuri olivat päässeet karjapolulle, oli Maija äkkiarvaamatta
ilmestynyt puitten takaa ja kasvot vaaleina kuin liina, vavisten
kertonut, että vihollisparvi oli eksynyt metsään ja löytänyt heidän
talonsa. Tilda oli kaukaa kuullut kavionkapseen ja heidän raa'at
huutonsa; silloin he kaikki olivat hiipineet metsään paitsi vanhaa
sairasta vaimoa, joka ei voinut kävellä ja hänen tytärtänsä, joka
ei tahtonut jättää äitiään. Pian olivat he piilopaikkaansa kuulleet
raakoja naurunhohotuksia ja molempien naisten läpitunkevia hätähuutoja.

Useita tunteja olivat hirviöt mellastaneet talossa etsien koko ajan
ympäristöltä pakolaisia ja karjaa. He olivat tappaneet siat ja vieneet
mukanaan molemmat hevoset, mutta onneksi olivat lehmät niin kaukana,
etteivät he voineet kuulla kelloja. Lopulta olivat he panneet toimeen
oikean lammasmetsästyksen ja kun eivät he saaneet niitä kiinni, olivat
he ampuneet suurimman osan, mutta niin monta oli kuitenkin pelastunut,
ettei lauma päässyt kokonaan sukupuuttoon häviämään. Nauru ja valitus
ja tuskan huudot ja eläinten pelokkaat äännähdykset olivat kestäneet
useita tunteja, ja kun pakolaiset olivat katsonet taloon päin, olivat
he nähneet tulen leiskahtavan esille joka luukusta. Vaimoraukan huudot
kävivät yhä käheämmiksi vaieten vihdoin kokonaan, mutta tyttären
valitus kuului aina kauvempaa etenevän kavionkapseen keralta. Mutta
kukaan ei ollut vielä uskaltanut mennä taloon, sillä eihän voinut
tietää, olivatko viholliset todella jo lähteneet, vai olivatko he
piiloutuneet lähiseudulle houkutellakseen pakolaiset esiin kätköstään.
Nyt oli Maija tullut varottamaan tyttöjä, etteivät laulaisi eivätkä
muutenkaan olisi liian kovaäänisiä. Hänellä oli maitoastiat mukanaan
niin että saattoi lypsää metsässä ja jättää lehmät sinne.

Hän muisti vielä selvästi, kuinka kauhu ja tuskainen uteliaisuus olivat
vallanneet hänet kuunnellessaan Maijan kertomusta. Ja näihin tunteisiin
oli sekottunut mitä tietoisin katkeruus, melkeinpä viha niitä miehiä
kohtaan, jotka eivät näyttäneet tekevän muuta kuin murhaavan ja
polttavan, sillä jos kohta nämä olivatkin vihollisia, olivat hänen
omat maantiehensä vieraassa maassa samoilla verisillä asioilla ja
kenties juuri nyt polttivat vaimoja ja lapsia heidän palavien kotiensa
liekkeihin. Miesten täytyi poikkeuksetta olla petollisia, pahoja ja
julmia naisten kertomuksista huolimatta.

Kytkettyään lehmät puihin, lypsettyään ne ja otettuaan kellokkaan
kaulasta kellon, hiipivät he metsänrajaan, missä tapasivat Miinan
ja Tildan itkemässä pensaikossa. Talon kohdalla leijaili paksu,
musta savupilvi sumentaen kokonaan iltaruskon loiston ja estäen
sen kuvastumasta peilikirkkaaseen järveen. Silloin tällöin pistihe
savupilven seasta punainen tulikieleke ja hämärtyvään iltaan nousi
taajoja kipunaparvia palavasta rakennuksesta. He istuivat hiljaa
ja kokoonlyyhistyneinä tuijottaen tuleen ja katsellen kuinka
hirsi toisensa jälkeen romahti mustana törröttävän savutorven ja
uuninjäännösten ympärille muodostuneeseen kekälekasaan. Onneksi oli
ilma niin tyyni, ettei tuli tarttunut heidän nykyiseen asuntoonsa,
pieneen saunaan, eikä navettapahaseen.

Hänen siinä istuessaan kesäyön hiljaisuudessa painuivat hänen silmänsä
kiinni, ja hän vaipui uneen nojaten päätään vanhan Miinan syliin.
Hän ei enää tuntenut vanhuksen kyyneleitä kasvoillaan, ei kuullut
hänen hiljaisia rukouksiaan, ei rastaan laulua eikä hirsien ryskettä.
Avatessaan silmänsä, paistoi aurinko suoraan hänen kasvoihinsa ja käki
kukkui aivan lähellä, mutta savun ja palaneen katku toi jälleen kauhean
todellisuuden hänen mieleensä ja hänen hiivittyään palopaikalle, olivat
toiset siellä jo täydessä työssä. Savuavien hirsien joukosta olivat
he löytäneet palaneen ruumiin. Se oli kai vanhan vaimon, sillä tytön
olivat vainolaiset vieneet mukanaan.

Nyt kasvoi vehmaita, reheviä vadelmapensaita kivijalan ja kallellaan
kenottavan savutorven ympärillä, mutta kukaan ei tahtonut syödä niitten
marjoja niin punaisina ja mehevinä kuin ne syksypuoleen helottivatkin.
Vähän matkan päässä talosta, keskellä metsää oli pieni, autio torppa,
jonka asukkaat rutto oli vienyt. Sieltä he saivat uusia tarvekaluja
vihollisen viemien ja polttamien sijaan. Olipa siellä rukki ja
kangaspuutkin.

Pitkän aikaa olivat he sitten eläneet ainaisessa pelossa odottaen vain
uutta vihollisen hyökkäystä, mutta kun ei sitä kuulunut, alkoi elämä
vähitellen palata entiseen arkiuomaansa, ja päivisin olivat he tehneet
uutterasti työtä, öisin uneksineet rauhan palaamisesta.

Niin kuluivat vuodet — tuli versoavia keväitä ja aurinkoisia kesiä,
pimeitä syksyjä, jolloin puut huokailivat ja ryskyivät myrskyssä,
kipenöivän kylmiä talvia, jolloin elämä oli ihmeellisen ihanaa, vaikka
luonto tuntuikin kuolleelta.

Hän tuskin tunsi onni-sanaa, hänen vanhemmat toverinsa olivat niin
harvoin onnesta puhuneet, mutta hänellä oli hämärä aavistus, että
jokainen muutos heidän elämässään olisi käännös pahempaan päin ja
sentähden ei hän saattanut käsittää toisten alituisia valitusvirsiä.

Hänen siinä miettiessään ja unelmoidessaan tunsi hän veneenpohjan
töksähtävän hietikkorantaan; vene kulki vielä pari otetta eteenpäin ja
pysähtyi. Mutta hän jäi entiseen asentoonsa siksi, kunnes oli ajatellut
ajatuksensa loppuun, ponnahti sitten joustavasti pystyyn ja oli yhdellä
hyppäyksellä rannalla.

Vene oli ajelehtinut matalan kallioniemekkeen luo. Hän veti sen
paremmin maalle ja alkoi kavuta sammaleista kalliorinnettä, kunnes
pääsi korkeimmalle huipulle. Silloin kääntyi hän katsomaan taakseen
suojaten kädellään silmiään kirkkaalta päivänpaisteelta.

Hänen järvensä oli tänään sanomattoman kaunis! Tuolla, kokonaan
auringossa kimmelsi pitkä lahti, jota myöten hän oli tullut tänne.
Hän tiesi, sen kauvempana kapenevan joeksi, joka vei vielä suurempaan
järveen. Sillä tavalla ainakin kertoivat toiset, vaikka eivät he
koskaan antaneet hänen kulkea niin pitkälle jokea myöten.

Vasemmalla laajeni järvi ulottuen kauvas sinisiin, autereisiin
etäisyyksiin, missä se taas haarautui lahdelmiksi, ja kaukana
taivaanrannalla siinsi metsäisiä saaria, jotka kuten jättiläiskokoiset
vesilinnut uivat sinisellä pinnalla. Hirvisaaren salmen luona oli
varmaankin lokeilla kalastuspaikkansa, koska sieltä kuului sellainen
kirkuna ja meteli.

Vastakkaisesta rannasta pistihe veteen pitkä, kapea, hiekkainen
niemi jakaen järven melkein kahteen yhtä suureen selkään ja päättyen
pyöreään, korkeavartisia honkia kasvavaan kumpuun. Se oli salaperäinen
niemi, sillä sen kärkeen oli kätketty aarre, jota maanalaiset
henkiolennot vartioivat. Juhannusyönä saattoi siellä nähdä virvatulien
palavan, — niin olivat ainakin Tilda ja Miina kertoneet — mutta
aarteenetsijän tuli varoa lausumasta ainoatakaan sanaa, mitä tahansa
hänelle tapahtuikin, sillä muuten vajosi aarre vielä syvemmälle maan
sisään. Kerran oli kaksi miestä yrittänyt sitä ylös, he olivat saaneet
sen jo melkein maanpinnalle, mutta toinen oli iloissaan huudahtanut:
siinä se nyt on! ja silloin oli se ollut tipo tiessään. Nyt, kun kaikki
miehet olivat poissa, oli yhdentekevää, löytyikö aarteita vai ei, sillä
mitäpä naiset sellaisilla.

Järveä ympäröivässä metsässä näki hän ainoastaan yhden aukon. Se oli
ikäänkuin pieni, vaaleanviheriä täplä järven oikealla rannalla ja
sieltä nousi ohut, tuskin huomattava savupatsas sinistä taivasta kohti.
Hän tiesi kodin olevan siellä, vaikka tuuheat koivut peittivät katon,
viheriäinen täplä oli heidän peltotilkkunsa.

Kaunis oli hänen järvensä, se oli kaikkien myönnettävä — vedenrajassa
leikkivien lokkien, kilpaa rantapuussa kukkuvien käkien, vastaisella
niemellä viheltelevän kuhankeittäjän ja korkealla ilmassa, valkeitten
pilvenhattaroitten alla kirkuvien tiirojen... hänenkin täytyi vielä
kerran huikata laulunsa viime sanat niin että kaiku vastasi järven
toiselta puolen.

Sitten jatkoi hän matkaansa metsään. Ensimäisen männyn juurella loikoi
musta kyykäärme päivää paistattaen; nähtävästi oli se äskettäin
niellyt hiiren, koska se oli niin pullollaan ja täyteläinen. Tyttö
otti puunoksan ja musersi sen pään — miksi sen pitikin ilmaantua tänä
ihanana päivänä onnettomuutta ennustamaan! Silloin remahti harakka
hänen päänsä päällä ilkkuvaan pilkkanauruun. Entistä suuttuneempana
asetti hän nuolen jouseensa ja lennätti sen nenäkkääseen lintuun.
Siipiään lyöden putosi se oksalta oksalle ja makasi vihdoin maassa
käärmeen vieressä loppua tehden.

— Siitä saa olla varma, että kaikki pyydykset ovat tänään tyhjät,
mutisi tyttö vetäen nuolen harakan rinnasta; hänellä ei ollut varaa
tuhlata ainoatakaan.

Mutta kauvaa ei hän saattanut olla nyrpeissään. Hänen täytyi
välttämättä maiskauttaa suutaan puun oksien lomasta uteliaana
tirkistävälle oravalle ja viheltää metsässä laulavalle rastaalle.
Molemmat olivat hänen vanhoja tuttaviaan ja vastasivat hänelle samalla
tapaa. Kuinka tänä vuonna olikin paljo mustikan raakiloita ja kuinka
raikkaalta suopursu tuoksui!

Täällä juhlallisten honkien varjossa kävi mieliala hiljaisemmaksi ja
vakavammaksi. Kuikkien parkuna eteni kaukaiseksi eikä käen kukuntaa
kuulunut. Ainoastaan rastaan laulu ja metsäkyyhkysen kuherrus
häiritsivät syvää hiljaisuutta. Täällä kävi hänen mielensä niin
ihmeelliseksi — hän tunsi itsensä onnelliseksi ja voimakkaaksi, mutta
metsäkyyhkysen kuherrus herätti hänessä outoja kaihontunteita. Täällä
nautti hän yksinäisyydestä, mutta kaipasi samalla jotakuta, jonka
kanssa voisi puhella — jotakuta, joka ei olisi Maija eikä Ulla, vaan
viisaampi ja voimakkaampi, — joku, jota hän ei vielä tuntenutkaan —
kenties oli hänen kaivattunsa joku metsän henki, joita silloin tällöin
häämötti puitten lomista, mutta joiden lähelle ei koskaan päässyt.

Harjun toisella puolen oli hänen paras metsästysmaansa, jonne hän oli
virittänyt pyydyksensä.

— Tietysti olivat ne kaikki tyhjiä! Hän kulki toisen luota toiselle,
mutta kaikki olivat säilyneet koskemattomina paitsi yhtä, joka
aivankuin kiusalla oli lauennut ilman että siihen oli mitään tarttunut
ja toista, jonka karhu oli röyhkeästi viskannut sijoiltaan ja jonka
hän suurella vaivalla oli keväällä saanut valmiiksi. Suuri koirasmetso
lensi pauhinalla pensaasta ja katosi aivan hänen nenänsä edestä.

Nyt harveni metsä, ja korkeitten pylväsmäisten honkien sijalle
ilmaantui vaivaisia suomäntyjä, joiden oksilta naava riippui kuin
harmaa parta maahan asti. Mättäillä kasvoi muuramia, juolukoita ja
suopursua, ja mättäitten välinen, kirkkaan viheriä karhunsammal oli
pehmeätä ja vetistä. Kauvempana loppui mäntymetsäkin, ja suo avautui
hänen eteensä autiona ja raskasmielisenä tummat suosilmät sammaleen
välissä välkkyen. Äärimäisten mäntyjen luona oli hänen viimeinen
pyydyksensä, josta hän ei ollut vielä mitään saanut.

Mutta nyt näytti onnenpyörä kääntyneen, sillä jo kaukaa huomasi hän
satimen lauenneen. Hyppien mättäältä mättäälle riensi hän kiireesti
sinne.

— Kettuko vai taasenko karhu oli käynyt ryöstämässä hänen saaliinsa?
Sadin ei ollut millään tavalla epäjärjestyksessä, kuten karhun jäliltä,
saalista ei myöskään oltu jätetty puoliksi raadeltuna paikalle eikä
syöttiä kuljetettu pois niinkuin silloin, kun kettu tai susi olivat
pyydyksellä käyneet. Entä jäljet sitten!... Eivät ne mitenkään voineet
olla karhun?... Pitkät ja raskaat ne kyllä olivat, mutta missä olivat
varpaitten jäljet? Sensijaan oli siinä ison koron sija, jonne oli
kokoontunut vettä... Siinä oli ihmisen jäljet, mutta pelottavan,
kauhistuttavan suuret...

Kalpeana ja vapisten tuijotti hän vähän aikaa merkillisiä jalansijoja,
kunnes äkkiä sellainen tuska valtasi hänet, että hän juoksi sieltä
kuin petojen ajama otus. Jos se olisikin ollut karhu, mutta ei ollut
epäilemistäkään siitä, että mies oli käynyt hänen pyydyksellään.

Tuska ahdisti hänen kurkkuaan ja hänen kauhusta avoimet silmänsä olivat
kyyneleitä täynnä. Hän juoksi kuin henkensä edestä uskaltamatta katsoa
taakseen. Joka silmänräpäys oli hän kuulevinaan raskaita askeleita
perässään, mutta hän ei henkensä uhallakaan olisi kääntänyt päätään
— hän vain juoksi mättäitten ja kivien, kantojen ja kaatuneitten
puunrunkojen yli. Pyyn pyrähtäessä lentoon hänen vierestään, kirkasi
hän kuin haavoitettu eläin painautuen kuolemantuskassa puunrungon
taakse piiloon, mutta huomattuaan erehdyksensä, jatkoi hän hurjaa
pakoaan pistävien katajapensaitten tarttuessa hänen liehuvaan paitaansa
estääkseen hänen juoksuaan, puunrunkojen uhkaavina asettuessa hänen
tielleen ja harakoitten nauraessa pilkkanaurujaan hänen päänsä päällä.

— Hä hä hä, hää, sanoimmehan sen, sanoimmehan sen!

Vihdoin loppui metsä, ja hän pääsi talon entisille rikkaruohoa
versoville pelloille, joitten viljelemiseen naisten voimat olivat
olleet riittämättömät ja joitten ojat nyt kasvoivat ihmisen korkuista
koivua ja leppää. Ja vihdoin häämötti saunan harmaa seinä koivujen
välistä.

He olivat kaikki täydessä työssä naurismaalla. Miina ripotteli siemeniä
pienestä savilautasesta mustaan, hyvin muokattuun maahan, ja toiset
kolme sekottivat haravoilla kylvön multaan.

Nähdessään Ellan hurjan juoksun, jäivät he ällistyneinä seisomaan.

— Ella — Ella... Mitä on tapahtunut?... Vihollinenko on tulossa?...
Onko karhu liikkeellä?... Oletko nähnyt metsänpeikon?... kysymyksiä ja
huudahduksia sateli sekaisin.

Mutta Ella vain läähätti ja vapisi, kunnes Tilda oli tuonut kylmää
vettä, ja hän oli juonut muutaman siemauksen.

— Mies on tulossa! Minä olen nähnyt miehen jäljet! — sai hän vihdoin
sanotuksi.

Savilautanen kirposi Miinan kädestä, ja hänen hampaaton suunsa jäi
ammolleen. Toisten käsistä hellisivät haravat, ja Tilda tarttui rajusti
Ellan käsivarteen. Hänen pienet harmaat silmänsä kiiluivat omituisesti
rumissa, rokonaroisissa kasvoissa.

— Mies — kuiskasi hän melkein sähisten, — sinä valehtelet, tyttö, tai
olet vain nähnyt näkyjä — kenties ne olivat vihollisen jälkiä?... Kerro
pian! Jumalan tähden, puhu!...

— Minä olen nähnyt yhden ainoan miehen jäljet, suuret, hirveät jäljet
suon luona... läähätti Ella.

Eivätkö ne sentään olleet hevosen jälkiä! — huusi Tilda hädissään.

— Ei, ei, intti Ella, — mutta hän on ryöstänyt minun saaliini.

— Herra Jumala — sittenhän hän ainakin oli meikäläinen, — voivotti
Miina, — viholliset harhailevat aina parvissa. Kiiruhtakaa nyt.
Rientäkäämme heti hänen luokseen!... Jumala minua auttakoon! Mitä te
kuhnitte? —

Yhtäkkiä laukesi tuo omituinen lumous, joka ensin oli vallannut kaikki,
ja Maija ja Ulla alottivat hurjan riemuhypyn naurismaan ympärillä.
Sitten kävivät he käsiksi Ellaan ja alkoivat laahata häntä puoliväkisin
metsään päin. Lakkaamatta kiirehtivät he Miinaa ja Tildaa, jotka
tulivat jäljessä, edellinen liikutuksesta nyyhkien, jälkimäinen rajusti
huitoen luisevilla, laihoilla käsivarsillaan.

Siunatkoon, vartokaa, tytöt! Ettekö te kuule! Pysähtykäähän toki! —
huusi Miina äkkiä. — Eihän meillä ole hänelle mitään tarjottavaakaan ja
hänen on varmasti nälkä, kun on kulkenut metsää niin pitkältä!

— Hänhän on varastanut minun saaliini — nurisi Ella, mutta kukaan ei
ottanut kuuleviin korviin hänen sanojaan.

Kaikki syöksyivät samaa vauhtia takaisin kotiinpäin, Tilda etunenässä.
Sysien ja tyrkkien toisiaan riensivät he suin päin sisään itkien ja
nauraen, hapuillen sinne tänne pimeässä, kaataen kumoon penkkejä ja
rukkeja ja vetäen esiin kaiken ruuaksi kelpaavan. Miina oli saanut
käsiinsä suuren voipytyn, Tildalla oli savustettu lampaanlapa, Maija
oli siepannut leivät, ja Ulla kantoi piimäkannua, josta hänen nopeasti
kulkiessaan läikkyi ehtimiseen. — Ja taas samaa vauhtia metsään, Tilda
toruen Ellaa, joka ei puolestaan tehnyt mitään.

— Siunaa ja varjele, — huudahti hän äkkiä surkealla äänellä heidän
ehdittyään metsänrajaan, — eihän Ella saata paidallaan näyttäytyä
hänelle!

— Eihän se taida sopia — huokasi Miina silmäten neuvotonna ympärilleen.
Mutta Tilda oli jo taas kotiinpäin menossa laahaten mukanaan Ellaa,
jonka pää oli kokonaan pyörällä.

Vapisevin käsin etsi hän ruskeaksi maalatusta arkusta kotikutoisen
hameen ja heitti sen Ellan ylle.

— No, nyt sinä kelpaat, — mutisi hän. Nopeasti nyt vain!

Toiset odottivat kärsimättömästii polkien jalkaa ja heidän mielestään
olivat Tilda ja Ella viipyneet matkallaan sanomattoman kauvan.




II.

Mies.


Vasta suolle ehdittyään, tyyntyivät naiset hieman ja pysähtyivät
pyyhkimään hikeä otsaltaan. Ella oli väsymyksestä nääntymäisillään,
mutta toiset vetivät hänet jälleen mukaansa, ja matka kävi nyt
muurainmättäitten yli.

— Näytä nyt meille jäljet — missä ne ovat? — kuiskasivat he toinen
toisensa jälkeen.

— Tuolla, tuolla, — vastasi Ella vihdoin osottaen ryöstettyä pyydystään.

Toiset syöksyivät sinne kuin janoinen lammaslauma lähteelle. Ahnain,
palavin katsein tutkivat he Ellan osottamaa paikkaa kunnes Tilda itkien
lankesi maahan ja suuteli tallattua sammalta. Maija ja Ulla seurasivat
esimerkkiä, ja suuret kyyneleet vierivät pitkin vanhan Miinan ryppyisiä
poskia; Ella katseli tätä kaikkea suurin, hämmästynein silmin — hän ei
voinut sitä käsittää.

Vihdoin rauhottuivat he senverran, että kykenivät lähemmin tarkastamaan
paikkaa. Vieras oli nähtävästi tullut suolle päin, mennyt niin pitkälle
kuin oli saattanut ja äkännyt pyydyksen, jonne lintu oli tarttunut.
Sitten oli hän kääntynyt vasemmalle kiertääkseen suon, huomattuaan
ettei sen yli voinut kulkea. He saattoivat helposti seurata hänen
syvälle sammaleeseen painuneita jälkiään.

Nyt kuljettiin hitaasti eteenpäin, Tilda etunenässä tunnustellen
ja vainuten kuin jahtikoira. Ella jättäytyi viimeiseksi piiloutuen
arkana Miinan taakse. Näin kulkivat he puolisen tuntia hiljaisina ja
varovaisina; eihän ollut aivan varmaa, vaikka mies olisikin ollut
vihollinen. Äkkiä pysähtyi Tilda, veti syvään henkeään ja kohotti
kättään. Toisetkin tunsivat nyt hienoa savun katkua ilmassa, ja
päästyään avonaisemmalle paikalle, näkivät he savupatsaan nousevan
kierrellen taivasta kohti toisella puolen suota.

— Jumala meitä auttakoon, siellä hän on, — kuiskasi Tilda vieden käden
sydämelleen.

Melkein henkeään pidättäen hiipivät he eteenpäin, kasvot jännityksestä
kalpeina. Jos oksa rasahti jonkun jaloissa, katsoivat toiset moittien
syylliseen. Savun katku kävi yhä tuntuvammaksi, ja pian saattoivat he
eroittaa senkin, mistä se tuli.

Suuren kiven luona savusi melkein loppuun palanut nuotio, ja maassa
sen vieressä nukkui mies muuraintuohinen pään alla, jalat tulta kohti.
Kuluneesta verkapuvusta päättivät vanhemmat naiset heti, ettei hän
ollut vihollinen, ja he hiipivät yhä lähemmäksi.

Vaikka Ella näki heidän kasvojensa säteilevän iloa ja toivoa, pysyi
hän edelleenkin Miinan selän takana piilossa, ja kun eukko oli häntä
lyhyempi, kulki hän pää kumarassa kurkistellen Miinan olkapään yli.
Hänen uteliaisuutensa oli niin suuri, että hän melkein kokonaan unohti
pelon. Hän näki oudossa puvussa olevan olennon, jolla oli karkeat,
rumat, harmahtavan harvan ja takkuisen parran ympäröimät, keltaisen
kalpeat kasvot ja ulkonevat poskipäät. Kaula ja kasvot olivat laihat,
hiukset lyhyet ja tuuheat. Vielä unissaankin piti hän käsissään pitkää,
ruostunutta kivääriä, ja sammalilla tulen vieressä näkyi linnun
sisälmyksiä. Omituisen vastenmielinen haju lähti hänestä.

— Hän on juonut, — kuiskasi Miina, ja Tilda nyökäytti ymmärtäen päätään.

— Niinhän kaikki miehet tekevät, sanoi hän aivankuin puolustellen.

Mies tuntui olevan herkkäuninen kuin metsän peto, koska hän äkkiä
havahtui, nousi istumaan ja katseli hurjasti ympärilleen veristävillä
silmillään. Ulla kyykistyi kauhuissaan entistä syvempään Miinan taakse
ja kuuli karkean äänen puhuvan.

— Kylläpä on paljon naisväkeä, — nauroi ääni — oletteko pudonneet
kuusta, vai mistä tähän pöllähditte? —

Hän kuuli Maijan ja Ullan tirskuvan ja näki heidän lentävän
tulipunaisiksi.

— Jumalan rauhaa, — tervehti Miina ystävällisesti ja toiset seurasivat
hänen esimerkkiään.

Mies nousi ja tervehti heitä kaikkia vuorotellen, mutta saapuessaan
Ullan luo, nipisti hän hänen pyöreää poskeaan, ja tyttö lensi entistä
punaisemmaksi.

— Kuka olisi keskellä erämaata uskonut tapaavansa näin kauniita
tyttöjä! — huudahti mies käheästi nauraen.

Miina astui nopeasti syrjään.

— Tule nyt, Ella, sinäkin tervehtimään, — virkkoi hän, ryppyiset kasvot
loistaen ystävällisyyttä ja tyytyväisyyttä.

— Kas minun päiviäni, — ihmetteli vieras, tehden karhean äänensä
mahdollisimman ystävälliseksi, luulenpa, että olette säästäneet
kauneimman viimeiseksi! Päivää, kultaseni! —

Ja hän ojensi tytölle suuren, känsäisen kätensä, joka oli kuin mädännyt
kaarnanpalanen, mutta Ella ei antanut hänelle omaa pientä kättään.
Hän tunsi koko ruumiissaan vaistomaista kauhua tuon miehen kosketusta
kohtaan.

— Ei kukaan ole vielä hylkinyt Aappo Terhosen kättä, — kerskaili mies
pöyhistellen kuin kukko, — se on kunniallisen sotamiehen käsi, joka on
ollut monessa pyykissä ja monta vihollista kaatanut. — Tilda tuuppasi
silloin Ellaa eteenpäin, niin että mies voi tarttua hänen vapiseviin
sormiinsa.

− Kuti kuti pieni sokeripala, — räkätti mies koettaen nipistää
Ellaakin poskesta, mutta tämä vetäytyi äkkiä taaksepäin pelosta ja
vastenmielisyydestä kalpeana.

Veristävillä pedonsilmillä oli ihmeellisen pelottava ja herpaiseva
voima. Mies katsoi tyttöön aivankuin olisi tahtonut syödä hänet. Ella
ei enää uskaltanut kohottaa silmiään, ja ellei Tilda olisi seisonut
hänen takanaan, olisi hän kenties juossut tiehensä.

— Hän on niin ujo, hän ei ole koskaan vielä miestä nähnyt, — selitti
Miina anteeksi pyytäen.

— Siinä tapauksessa täytyy hänen suudella Aappo Terhosta, — nauroi mies
ilmeisesti huvitettuna ja koetti uudelleen vetää häntä luokseen, mutta
tyttö syöksähti nopeana kuin nuoli puun taakse piiloon.

Kaikki nauroivat paitsi Ulla, joka suuntasi Ellaan raivostuneen katseen.

— Kyllä meistä vielä hyvät ystävät koituu, — irvisteli mies.

Onnistunut pako poisti tytöstä herpaavan tuskan tunteen ja hänen
sydämeensä tulvi sen sijaan vihaa ja katkeruutta sekä vierasta että
kaikkia muita kohtaan, jotka niin sokeasti osottivat hänelle ihailuaan.

— Mitä uutta sodasta kuuluu? — kysyi Miina vihdoin. — Kuinka kuningas
jaksaa — eikö hän vieläkään ole ajanut ryssää maasta?

— Kuningasko! — huudahti Terhonen ihmeissään — kyllä näkee, ettette ole
pitkiin aikoihin olleet ihmisten kanssa tekemisissä. — Kuningashan on
aikoja sitten kuollut — jos nimittäin tarkotatte sitä kuningasta, joka
tappeli koko maailman kanssa. Nyt meillä on uusi, joka on tehnyt rauhan
kaikkien valtakunnan vihollisten kanssa — sellainen kamariherra, joka
ei osaa miekkaa heiluttaa. Nyt on rauha maassa, ja ryssä on lähtenyt
tiehensä vieden mukanaan kaikki, minkä irti sai.

— Rauha, — huudahti eukko ja vaipui liikutuksen valtaamana polvilleen.

— Rauha, rauha, — kertasivat toiset naiset ja ristivät kätensä. —
Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!

Iloinen, päivänpaisteinen ja keväinen tunnelma laskeutui jokaisen
mieleen. Rauha oli palannut maahan tuoden muassaan aurinkoisen onnen
kotien liesiin, kirkonkellojen kutsuvan äänen, joka sunnuntai-aamuisin
väräjävänä vieri tyynien järvien ja vihertävien, kukkivien seutujen
yli, kylvön ja tuleentuvan viljan autioille pelloille, leikkivien
lasten huudot ja nuorison ilonpidon uutistupiin, kaskensauhun ja
paimentorven äänet ahoille, laulun ja uutteran työn ihmisten ilmoille.
Ihana sana tuo rauha! Sinä paratiisin aikuisten päiväin pienoinen
rauhanjäännös, joka vielä maanpinnalla viivyt! Milloin opimme me
ihmiset täyden arvosi tajuamaan, ettemme rikkoisi sinun pyhää
olemustasi!

Syvällä sydämessään tunsivat kiitokseen polvistuneet naiset tämän,
mutta kun vieras mies kiroten mutisi jotakin akkaväen pehmeydestä,
katsoivat Maija ja Ulla häneen ihaillen ja kuiskasivat toisilleen:

— Siinäpä vasta miesten mies!

— Tahtooko Aappo seurata meitä kotiin, vai nautitteko syömiset täällä
metsässä? — kysyi Miina pyyhkien kyyneleet silmistään.

— Kiitoksia vain, — vastasi Aappo — halusta minä niin hyvässä seurassa
teidän kotiinnekin tulen. Onkin jo pitkä siitä, kun viimeksi olen katon
alla unia vedellyt.

Hän otti pyssynsä ja läkkipeltisen pullonsa, joka oli ollut hänen
vieressään — eikä saata sanoa, kumpaako hän hellemmin ja varovammin
piteli. Miina ja Tilda kulkivat vieraan kummallakin puolella, mutta
Maija ja Ulla juoksentelivat ympärillä vallattomasti leikkien keskenään,
eikä Ella koskaan ennen ollut heidän niin kovaäänisesti ja kirkkaasti
kuullut nauravan. Vähän väliä katsahtivat he salavihkaa Aappoon,
huomasiko hän heitä, mutta kun tämän katseet vain etsivät Ellaa, joka
hiljaisena ja yksin kulki kappaleen matkaa toisten jälessä, väsyivät
he leikkiinsä ja lyöttäytyivät hänen seuraansa. Ullan silmät olivat
käyneet kosteiksi ja vaivoin sai hän nieltyä nyyhkytyksen. Hän näytti
kärsivän salaista, syvää tuskaa.

— Mikä sinun on, Ulla, miksi olet niin allapäin? Oletko satuttanut
itsesi? — kysyi Ella osaaottaen, mutta sai vastaukseksi niin kiivasta
vihaa ja katkeruutta leimuavan katseen, että peljästyneenä vaikeni.

— Mitä tämä oli...? Mitä hän oli tehnyt Ullalle?

Hänen omatuntonsa ei häntä vähääkään soimannut. Miksi kävivätkin
kaikki asiat niin huonosti tänä onnettomuuksien päivänä? Hän asetti
empimättä asiain nykyisen tilan yhteyteen vieraan saapumisen kanssa.
Siitä astihan olivat toiset olleet kuin vaihdokkaita. Väsynein askelin
ja raskain ajatuksin seurasi hän heitä yhä suuremman välimatkan päässä
kuunnellen välinpitämättömänä ja välistä vihaan leimahtaen Terhosen
kovaäänistä, kerskailevaa puhetta. Pitkän aikaa antoi hän sen liukua
korviensa ohi ajatellen yksinomaan Ullan käytöstä. Mutta vihdoin alkoi
hänen huomionsa kiintyä milloin mihinkin keskustelun kohtaan.

Alituisesti kuuli hän sanat: »löin kuoliaaksi sen paholaisen», »pistin
puukon häneen», »ammuin kuulan hänen otsaansa», »hän kirkui kuin
tapettava sika», ja muuta senkaltaista. Ja vähitellen alkoi hän melkein
vasten tahtoaan seurata kertomuksen menoa kokonaisuudessaan:

Kuinka Terhonen ja muutamat hänen samanmieliset toverinsa olivat
väijyneet pahaa aavistamatonta vihollista, tappaneet koko väen,
ettei kukaan pääsisi sanaa viemään vihollisen leiriin, ryöstäneet
kuolleet paljaiksi ja jättäneet ne susien raadeltaviksi, kuinka he
olivat ryöstäneet kuormastoita ja saaneet runsaita saaliita, tahi
surmanneet korkeampia upseereita tai polttaneet heidät, kun he
nukkuivat; ilkitöittensä jälkeen olivat he suinpäin paenneet erämaihin
ja jättäneet viattomat talonpojat vihollisen hirvittävälle kostolle
alttiiksi. Järjestynyttä Ruotsin sotajoukkoa ja sen taistelutapaa
koetti hän kaikin tavoin halventaa ylistäen samalla pilviin saakka omia
tovereitaan ja heidän urotöitään. Puheillaan tähtäsi hän nähtävästi
siihen, että koko sota olisi käynyt aivan toisin, jos sotajoukko olisi
noudattanut samaa menettelytapaa kuin hän.

Mutta toisten partioretkeläistenkin varalle oli hänellä aina paha sana
— milloin olivat he raukkoja, jotka eivät uskaltaneet iskeä silloin kun
iskettävä oli, milloin mitäkin nahjuksia, jotka säästivät ryssänverta,
milloin itsekkäitä ja vallanhimoisia, niin etteivät toverilleenkaan
suoneet hänen kunnialla ansaitsemaansa osaa saaliista. Kukaan ei
osannut käydä sotaa niinkuin Aappo Terhonen, ja sentähden olivat kaikki
kadehtineet häntä — niin suomalaiset ja ruotsalaiset kuin ryssätkin.

Ja naiset kuuntelivat hartaina ja katselivat ihaillen kertojaan silloin
tällöin huudahtaen ihastuksesta ja ollenkaan huomaamatta, kuinka onttoa
tuo oman itsensä kehuminen oli. Ella ei saattanut tätä käsittää.

Tuollainen oli siis mies, hänen aavistuksensa oli osunut oikeaan.
He olivat kaikki kuten hän oli luullutkin — julmia ja verenhimoisia
— sitäpaitse olivat he halveksittavan itserakkaita, oikeita
suurkerskureita, jotka eivät muuta ajatelleet kuin itseään — eivätkä
muusta puhuneet. Nyt hän ei enää nähnyt valon välähdystäkään siinä
kuvassa, jonka hän ennen oli itselleen luonut naista suojaavasta ja
vaalivasta miehestä.

Kaipauksella ja surulla ajatteli hän tyyntä, aurinkoista aamua, jolloin
rauha vallitsi kaikkialla. Nyt oli heidän keskuudessaan vihaa, kateutta
ja surua — pahan haltijan noitasauva tuntui myrkyttäneen ilman, ja
luonto, joka aamulla onnekkaasti hymyili, näytti nyt uhkaavalta ja
synkältä. Harakka vain nauroi käheästi ja riemuiten metsän syrjässä.

Hänen oli mahdoton seurata toisia sisään. Hän ei tahtonut istua
siellä matalassa, ahtaassa huoneessa tuon miehen kanssa, jota hän
yhä enemmän alkoi pitää vihollisenaan. Ilma tuntui pilaantuvan
hänen hengityksestään ja kerskailustaan. Hän empi silmänräpäyksen,
kääntyi äkkiä päättävästi ja riensi järvelle. Hänen täytyi olla yksin
ajatuksineen ja hänen täytyi päästä näkemään eikö luonto sittenkin
ollut yhtä ihana kuin aamulla. Kenties ei hänen tarvinnutkaan kulkea
kuin muutamia askeleita vieraan läheisyydestä, ennenkuin hän tapaisi
kaiken samanlaisena kuin ennen.

Hän kulki oikotietä ruohottuneitten peltojen poikki, hypähti puron
yli ja kiersi pienen lahden rantaa saapuen pian sille niemelle, jonka
luo hänen veneensä aamulla oli ajautunut. Voimakkaalla ja reippaalla
potkaisulla sai hän veneen rannasta ja ohjasi sen ulapalle tarttuen
ripeästi airoihin aivankuin olisi lähtenyt vihollista pakoon.
Aamullista järveä leikkivine laineineen ei hän enään tavannut. Tuuli
oli nostanut vaahtopäisiä aaltoja, jotka kuohuivat pitkin lahtea —
täällä oli toista kuin ahtaassa tuvassa, täällä oli raikasta, avonaista
ottelua eikä salaperäisiä, väijyviä vaaroja kuten siellä. Ihanaa oli
ponnistella aaltoja vastaan myrskyn uhallakin ja hän tunsi, kuinka
hän aina mieluummin valitsisi taistelun kuin sen elämän, jota hän oli
lähtenyt pakoon. Aaltojen voittaminen toi itseluottamusta ja hän tunsi
siipiensä kasvavan.

Hän souti aavan selän yli lahdelle päin, mistä aamulla oli tullut.
Vähitellen tyyntyi vesi. Rannat lähenivät yhä enemmän toisiaan
aivankuin olisivat tahtoneet ojentaa kättä toisilleen, ja lopulta
kimmelsi lahti ainoastaan pienenä kapeana viiruna kaislojen ja kortteen
välissä. Ja rannan hongat nyökkäsivät toinen toisilleen ja niitten
latvat yhtyivät veden kuvastimessa. Täällä lahden pohjukassa lekotti
aurinko niin kuumasti, että hänen täytyi heittää tarpeeton hame yltään.
Nyt rupesi vähitellen tuntumaan siltä, että kaikki oli taas ennallaan,
ja hän oli melkein taipuvainen luulemaan aamun tapahtumia vain pahaksi
uneksi.

Kun väreily järven pinnalla oli tauonnut, alkoi hiljainen virta vetää
venettä joelle päin, niin että hän sai lakata soutamasta ja ainoastaan
toisella airolla ohjata venettä.

Joen suussa oli hänellä rysiä ja ne tahtoi hän nyt aikansa kuluksi
kokea, vaikka hän jo aamulla oli saanut niistä enemmän kaloja
kuin talossa tarvittiinkaan. Ja kun hän alkoi nostaa pyydystä
vedestä, haihdutti jännittynyt odotus ja saaliintoivo kaikki hänen
ikävät ajatuksensa ja kuten tavallista, oli hänessä joka hermo
jännittynyt. Jos pyydys oli tyhjä, muutti hän sen harmistuneena
toiseen kalarikkaammalta näyttävään paikkaan, mutta tuntiessaan, että
siellä liikkui ja temmelsi, hehkuivat hänen kasvonsa lapsellisesta
mielihyvästä — mitä sieltä mahtoi tulla? Kenties oikea vesihirviö,
jonka vertaa ei hän koskaan ollut nähnyt, tahi kenties joku satuolento,
josta Miina oli kertonut pitkinä talvi-iltoina ja joka muuttaisi koko
hänen elämänsä. Hän kyllä tietäisi, mitä toivoisi itselleen, jos hän
vain saisi siihen tilaisuuden.

Mutta todellisuus oli melkein hänen haaveittensa veroinen. Pyydys
oli kuin olikin täynnä elämää, siellä heittelehti pitkin, voimakkain
pyrstöiskuin limaisia haukia, ahvenet hyppelivät vilkkain, tulisin
liikkein veneen pohjalla ja lahnoja oli koko parvi eksynyt petollisiin
silmuihin, joihin takertuneina ne sätkyttelivät niin että koko rysä ja
vene vapisivat. Siinä oli temmellystä ja molskinaa, suomusten kiiltoa
ja kaikenvärisiä tylsästi ja lasimaisesti tuijottavia silmiä.

Vihdoin pääsi hän siihen kohtaan, missä joki jakaantuen kahteen
haaraan muodosti pienen riippakoivuja kasvavan saaren, joka kauniina
ja vihreänä nousi virrasta. Keskellä saarta oli pieni nurmikenttä,
jonka pehmeällä ruoholla ja mansikankukilla auringonsäteet ilakoiden
leikkivät. Tänne oli hän usein noussut saalistaan perkaamaan, ettei
sen pitkiä aikoja tarvitsisi kitua veneen pohjalla, ja niin hän nytkin
teki. Hänellä ei ollut pienintäkään halua palata kotiin, vaikkakin
aamullisen mielenliikutuksen vaikutus alkoi hälvetä, ja tasapaino
vähitellen laskeutua hänen sieluunsa. Tulusten avulla, jotka aina
olivat hänen mukanaan, sytytti hän pienen nuotion ja paistoi itselleen
pari kalaa. Aterioituaan heittäytyi hän pehmeälle sammaleelle ja sulki
silmänsä voidakseen paremmin ajatella. Mutta ajatukset olivat tällä
kertaa hämäriä unikuvia ja himmeitä toiveita entisten onnellisten
olojen palaamisesta sekä vielä himmeämpiä taistelusuunnitelmia
rauhanhäiritsijää vastaan. Kunnes ne vihdoin siirtyivät satumaailmoihin
ja tyttö haaveili kaloiksi noidutuista prinsessoista ja noita-akoista,
jotka olivat ilkkuviksi harakoiksi loihdituita.

Raskas läähätys ja painavien askelten jyminä herättivät hänet äkkiä
horrostilastaan ja avattuaan silmänsä, kohtasivat ne vanhan hirven
ihmettelevän katseen, joka uteliaana seurasi hänen pienintäkin
liikettään. Auringon säteet lankesivat rannan toisella puolella
kasvavaan männikköön värjäten puitten latvat veripunaisiksi; siitä hän
tiesi, että ilta oli saapunut ja kotiinmenon aika käsissä.

Reippain vedoin souti hän nyt vastavirtaa takaisin järvelle. Tuuli oli
hiljentynyt ja järven pinta rasvatyyni. Vain silloin tällöin loiskahti
kala, ja kimmeltävät renkaat rikkoivat hetkeksi vedenkalvon, tahi
viilsi hiljalleen uiva sorsa siihen pitkän kirkkaan juovan.

Hän nousi maalle ohrapellon luona, josta kuului rääkän yksitoikkoinen
iltalaulu. Pujotettuaan kalat notkeaan pajunoksaan, lähti hän hitaasti
taloa kohti. Illan rauha viihdytti hänen sielunsa lepoon ja hänen
aamullinen pelkonsa tuntui melkein käsittämättömältä. Kuinka oli hän,
joka oli kamppaillut karhun ja nälkäisten sutten kanssa, saattanut
peljätä yksinäistä miestä, jota toiset vielä pitivät ystävänäänkin.
Mitä hän miehestä ajattelikin, — peljätä ei häntä ainakaan tarvinnut.
Ja jos se sikseen tuli, osasi hän kyllä pitää puoliaan. Ehkä oli Aappo
Terhonen jo lähtenyt sinne, mistä oli tullutkin! Eikä hän missään
tapauksessa saattanut ainiaaksi heidän luokseen jäädä.

Mutta puoliavoimesta ovesta kuuli hän jo loitolle hänen vastenmielisen
äänensä. Se oli jos mahdollista vieläkin meluavampi, häikäilemättömämpi
ja käheämpi kuin aamulla, Ja kiroukset vyöryivät oikein virtana hänen
suustaan.

Takassa räiskyi kuten tavallisesti iloinen tuli, ja sen kirkasta loimua
vastapäätä istui Aappo Terhonen viinalekkeri polviensa välissä. Hän
viittoili käsillään, kohautteli olkapäitään, virnisteli ja vilkutti
silmää katkeamattoman sanatulvan säestäessä hänen eleitään. Naiset
istuivat hänen ympärillään huvitetun ja ihastuneen näköisinä ja
kuuntelivat niin hartaasti, että käsityöt kokonaan unohtuivat. Välistä
he naurahtivat, katsoivat salavihkaa toisiinsa ja kuiskuttelivat
keskenään.

Vieras ei heti huomannut Ellan tuloa, mutta Ulla katsahti ylös ja
heitti häneen tyytymättömän silmäyksen. Hän istui Terhosen vasemmalla
puolella ja painautui mahdollisimman lähelle häntä.

Ajatteles, Ella, — kuiskasi Maija kiiluvin silmin Aappo jää tänne
meidän luoksemme ja auttaa meitä maanviljelyksessä.

Nyt kääntyi mieskin ovelle päin, huomasi tulijan ja koetti vääntää
kasvonsa hyväntahtoiseen irvistykseen.

— No tuossahan se minun hempukkani tulee, — sammalteli hän ja nousi
ylös horjuvin epävarmoin liikkein. — Nyt täytyy hänen käydä polvelleni
istumaan siksi aikaa, kun minä kerron.

Ellan silmät säikkyivät uhkaavina tulen loimossa.

— Jos en saa olla rauhassa, palaan takaisin metsään, vastasi hän
päättävästi ja terävästi.

Terhonen hervahti hölmistyneenä paikalleen.

— Tulimmaisen tyttö, — murisi hän vihoissaan, — mutta kyllä minä hänen
kanssaan toimeen tulen. Pahempiakin villikissoja on Aappo Terhonen
eläissään kesyttänyt!

Tilda nousi tekasten asiaa Ellalle, ja kuiskasi uhkaavasti, ottaessaan
kalat tytöltä.

— Kuules, Ella, varo sinä saamasta aikaan epäsopua ja kinaa täällä.
Näethän kuinka hyvin tässä sovitaan eikä hän käytöksellään mitään pahaa
tarketa. Niin tekevät kaikki miehet, kun tahtovat olla ystävällisiä.

— Minä en välitä hänen ystävällisyydestään enkä ollenkaan aio alistua
siihen, — vastasi Ella kiivaasti polkien jalkaa.

— Mutta sinä saat luvan alistua, — tiuskasi Tilda — sinähän kuulit,
että hän aikoo jäädä tänne. Sitäpaitsi väsyt aivan pian metsissä
jurottamasta uppiniskaisena ja vihoissasi.

Terhonen ei näyttänyt kuulleen tätä sananvaihtoa ja näytti jo
unohtaneen äskeisen harminsa. Kun Ella oli istuutunut saunan nurkkaan
erilleen muista, alkoi mies jälleen käheällä äänellään.

— Niinkuin jo mainitsin, — sanoi hän nähtävästi jatkaen aljettua
kertomusta — sissit eivät katselleet minua hyvin silmin siksi, etten
turhanpäiten pannut henkeäni alttiiksi heidän typerien päähänpistojensa
vuoksi, jotka olisivat tuottaneet vain sapeliniskuja ja lyijykuulia
nahkaan, ja sitten osasin aina niin roimasti pitää puoliani saaliin
jaossa. Pelkkää kateutta luonnollisesti. Majuri Luukkonen uhkasi
hirttää minut, jos hän vain saa minut kiinni, mokoma narri, —
sentähden, että minä hieman kopeloitsin kuolleitten taskuja... Hehe...
Niinkuin kuolleet muka tarvitsisivat matkarahoja! — Mutta tuon
pässinpään mielestä oli väärin ryöstää kaatuneelta viholliselta, ja
halpamaista käydä kuolleen ystävän taskuissa. Tuo kaikki todistaa,
kuinka typerä ja saamaton hän oli. Hehe... sotamies on palkkansa
ansainnut, eikä kuningas antanut meille vaivoista äyriäkään. Ja koska
minulla oli älyä katsoa eteeni, on minulla myös keinoa elääkseni nyt,
kun ansio on loppunut, − jotavastoin kaikki muut ovat köyhiä kuin
kirkonrotat.

Hän kiskasi povestaan paksun nahkakukkaron ja löi sen istuinrahiinsa
niin että helähti. Otettuaan kelpo kulauksen lekkeristään, jatkoi hän:

— Ensimäiseksi ostan tästä talon... suuren talon, jolla on vähintäin
kaksikymmentä torppaa — piru vieköön —... otan komean ruotsalaisen
nimen ja minua kutsutaan patruunaksi... ja sitten menen naimisiin...
hehe...

Hän katseli voitonriemuisena kuulijattariaan ja iski merkitsevästi
silmää Ellalle. Ja otti taas kulauksen.

Ella ei voinut olla itsekseen naurahtamatta miehen sanoista
johtuneelle ajatukselleen, vaikka hän tunsi melkein pahoinvointia.
Siinä siis oli Maijan ja Ullan unelmoima sankari, joka — kuten he
olivat haaveilleet — urhoollisesta ja taitavasta soturista muuttuisi
uutteraksi maanviljelijäksi, vapaaksi, itsenäiseksi suurtilalliseksi
— sellaiseksi, jota palvellaan ja kunnioitetaan, ja jolle kuuluessaan
nainen olisi onnellinen koko pitkän elämänsä ajan.

Kuullessaan tytön hiljaisen naurun, hän säpsähti ja katsoi vihaisen ja
epäluuloisen näköisenä ympärilleen.

— Kuka nauraa — sähisi hän uhkaavasti — luuletteko, ettei Aappo
Terhonen saa emäntää irti mistä hyvänsä? Vai pelkäättekö rahojen
loppuvan kesken? Kirottu akkaväki!

— Sehän oli vaan Ella,— sanoi Ulla katkeralla ja halveksivalla äänellä,
joka loukkasi Ellaa sieluun asti. − Me muut tiedämme kyllä Aapon
puhuvan totta.

— Vai sinä — sinä kullanpala, — änkytti hän ja levitti käsivartensa —
sinä olet hieno ja pehmyt — aivan kuin hän. Sinulla — piru vie — ne
näyttäisivät korealta. Odotahan, niin saat nähdä!

Hän pisti kätensä nahkakukkaroon, kopeloi hetkisen sen pohjalla ja
veti esiin jotakin, joka kiilsi ja hehkui tulen loisteessa. Kauhun
ja ihastuksen sekaisella tunteilla täytyi Ellankin tulla lähemmäksi
katsomaan. Nyt saisi hän nähdä niitä aarteita, joista toiset olivat
kertoneet. Totisesti oli siinä mies, sillä hänellä oli kaikkea sitä,
mistä toiset olivat unelmoineet; mutta sittenkään ei hän voinut
käsittää, mitä ihailtavaa hänessä oli.

Nyt nosti hän valoa kohden pienen kultasormuksen jonka kannassa hehkui
verenpunainen kivi, sitten soljen jonka muodosti kaksi toisiinsa
kietounutta käärmettä valkeanhohtavasta metallista; tulenvalossa
kimmelsi se kuin jää. Senjälkeen otti hän kömpelöihin sormiinsa pienen
neulan, jonka pää oli kuin kirkkaista kastepisaroista sommiteltu.

— Hehe, — nauroi Aappo voitonriemuisena — vieläkö tekee mieli pilkata?

Kaikki naiset olivat syöksähtäneet paikoiltaan ja tuijottivat
lumottuina ja huikaistuina ihmeellisiä pikkuesineitä ojennelleen
vaistomaisesti käsiään niitä kohti. Heidän täytyi välttämättä saada
kosketella ja hyväillä niitä.

— Mistä Aappo nuo on saanut? — sai Miina vihdoin kysyttyä, ja hänen
vanhat kasvonsa olivat yhtä jännittyneen näköiset kuin nuorempainkin.

— Niin, niin, minä kyllä tiesin, että se naula vetää, — riemuitsi
entinen sissi käännelleen kalleuksia tulen edessä, saadakseen ne
mahdollisimman paljon kimmeltämään. — Siinä on kunnollisen sotamiehen
vaivojen ja vaarojen palkka, ja nämä kaikki koristavat kerran hänen
morsiantaan ja emäntäänsä.

Näin sanoen heitti hän vielä kerran silmäyksen Ellaan, joka nopeasti
vetäytyi takaisin nurkkaansa. Mies ei ollut näkevinäänkään Ullan
silmien kosteaa, pyytävää katsetta eikä kuulevinaan hänen rukoustaan
saada koettaa koruja päälleen.

— Kerro meille, Aappo, kuinka sait ne, — pyysi Tilda, jonka silmät
kiiluivat yhtä aavemaisesti kuin salaperäiset koristeet.

Terhonen otti taas kulauksen lekkeristään, siveli ajattelevan näköisenä
partaista leukaansa ja tuijotti kauvan aikaa tuleen synkin katsein
vastaamatta sanaakaan. Äkkiä säpsähti hän aivankuin olisi kuullut
jotakin epäilyttävää, katsahti ympärilleen hurjin silmin, mutta
purskahti sitten tavalliseen nauruunsa.

Vieköön minut piru, jos en kerro teille koko juttua, niin että saatte
tietää, mikä mies minä oikeastaan olen ja kenen olette saaneet kattonne
alle! — sanoi hän vihdoin paksulla äänellä, joka vähitellen kertomuksen
kuluessa selkeni vaihdellen lukemattomissa eri vivahduksissa. Välistä
kohotti hän kulmakarvansa korkealle otsaan, välistä näyttivät silmät
kapeilta viiruilta niinkuin kissan silmät auringonpaisteessa. — Usein
viittoili hän rajusti käsillään, tempoi ja huiski hurjasti joka
taholle, taas kesken kaiken vaietakseen ja katsellakseen ympärilleen
silmillä, joitten pohjalla väijyi pelko ja synkeä kauhu.




III.

Morsiuslahja.


— Piru vieköön, teidän pitää kuuleman, kuinka Aappo Terhonen aivan
yksinään pisti kuoliaaksi seitsemän ryssää. Ajatelkaahan vain, kuusi
kasakkaa ja yhden upserin — oikein suuren herran, jolla oli rahoja
rinnassa ja pistoolin pää kullasta ja... ja — nyt saatte kuulla...

Vanhan hyvän tapani mukaan olin ryöstömatkalla niillä seuduin, joilla
tiesin ryssien kulkevan. Kuljin ja harhailin yöt ja nukuin päivät
metsässä. Yöt olivat pimeät ja kylmät ja monasti ahdisti vilu ja nälkä,
mutta päivisin oli vielä kesäistä ja kaunista eikä ollut hullumpaa
kuorsata milloin missäkin pensaikossa, kun päiväkulta oikein lekotti...
Seutu oli melkein yhtä puhtaaksi lakaistua kuin tämäkin — siellä täällä
joku poltettu talo tahi autioitunut asumus, tyhjä kuin munankuori ja
seinät kuulia täynnä. Ihmisiä ei ollut juuri missään — ei ainakaan
miehiä eikä nuoria tyttöjä. Jos jonkun naisen tapasi, ei hän ollut
niinkuin tekään pitkään aikaan miestä nähnyt ja hullaantui kokonaan
päästä pyörälle joutuessaan joskus sellaisen kanssa tekemisiin. Olihan
niitä sellaisiakin seutuja, joiden väki oli pysynyt paikoillaan ja
alistunut vihollisen käskyvaltaan, mutta niitä mieluimmin vältin. Kuten
nälkäiset sudet kuljeskelivat suuret ryssäparvet ravintoa etsimässä,
mutta kautta kunniani eivät he paljoakaan irti saaneet, ja etupäässä
laahattiinkin noille sioille ruokaa aina Venäjältä asti rikki ajettuja
teitä myöten. Välistä tapasin jonkun noista paholaisista juopuneena
tai sairaana makaavan milloin missäkin ja lähetin häneen luodin
ennenkuin hän ennätti haukotellakaan, mutta se tuskin maksoi vaivaa,
sillä sellaisilla ei tavallisesti ollut mitään taskuissaan. Toiset
pirut — heidän toverinsa — kyllä pitivät siitä huolta, etteivät heidän
taskunsa liiaksi täysinä pullottaneet. Välistä makasi metsässä puoleksi
mädäntynyt hevosen raato, josta lähti niin paha haju, että oli tehtävä
pitkä kierros, ennenkuin ohitse pääsi, ja muutamissa kohdin oli tie
niin huonossa kunnossa, että hyllyvää suotakin oli parempi kulkea.

Eräänä iltana — oli niin kylmä, että maa oli kuurasta valkeana —
saavuin Viipurin ja Porvoon väliselle maantielle. Tuskin olin tielle
astunut, kun kuulin kavion kapsetta Viipurista päin. Minä puikahdin
pensaan taa piiloon ja jotenkin kirkkaassa kuuvalossa oli helppo nähdä,
mitä lajia väkeä tulijat olivat. Edellä ratsasti kolme kasakkaa,
ja yksi heistä talutti ohjista satuloitua hevosta, joka oli ilman
ratsastajaa: en ollut pitkään aikaan nähnyt niin jaloa eläintä,
valkoinen ja kiiltävä se oli kuin keväthanki ja jalat hoikat ja
hennot kuin hirvellä. Etujoukkoa seurasi suuret, kömpelöt, katetut
vaunut, joiden eteen kolme hevosta oli valjastettu, ja vaunujen
jälessä ratsasti taas kolme kasakka. Minä älysin heti, että siinä
matkusti rikas ylimys, nähtävästi nainen mukanaan, koska hän ei itse
ratsastanut. Aappo Terhosella on siinä suhteessa hiivatin hyvä nenä,
tietäkääs. Siksi pälkähti heti päähäni, että tässä oli toimittava.

Oletteko koskaan nähneet ketun vaanivan naarasteertä ja hiipivän sen
jälessä? Minä tein aivan samalla tavalla, vaikka annoin heidän ensin
kadota pimeään, ennenkuin uskalsin lähteä juoksemaan heidän perässään.
Pian näin loitolla suurehkoja rakennuksia, venäläiset olivat nähtävästi
jättäneet ne polttamatta, koska olivat näin kulkutien varrella ja siis
sopivia yösijaksi matkustaville. Sinne poikkesi nyt tämäkin matkue.

Minä hiivin hiljaa lähemmäksi ja saavuin aina aidan luo asti, joka
puoleksi lahonneena oli jäänyt paikoilleen. Maatessani vatsallani
ojassa aitovieressä, tuli tuvasta vanha ontuva eukko voivotellen ja
päivitellen niin että minäkin sen kuulin. Näin, että hänellä oli ämpäri
kädessään ja että hän siis aikoi kaivolle, joka oli aivan aidan takana
lähellä minua.

— Hyvää iltaa, muori, tervehdin minä. Eukko oli vähällä saada
halvauksen ja pudottaa ämpärin käsistään kuullessaan minun puhuvan
suomea. Mutta hän ei ollut niinkään tyhmä, vaan tointui heti ja alkoi
rauhallisen näköisenä vintata vettä kaivosta puhellessaan minun
kanssani.

— Herran tähden, mies, kuiskasi hän, korjaakin pian luusi täältä, sillä
jos kasakat näkevät sinut, tulet ennen pitkää riippumaan ensimäisessä
aidanseipäässä.

— No, no, muori lohduttelin minä, — niin helpolla ei Aappo Terhosesta
henki lähde. Mutta eikö matkueessa ole myös ylhäinen herra rouvineen?

— Onpa kyllä, — vastasi hän — kaunis ja hieno nuori herra ja oikea
Herran enkeli hänen seurassaan. He eivät ole ollenkaan piesseet minua,
vaan antaneet minulle rahaa ja puhutelleet ystävällisesti. He saavat
nukkua vierashuoneessa ja kasakat tuvassa.

Kuuleppas, muoriseni, — kuiskasin minä — eikö sinulla jossakin
piilopaikassa ole vielä vähän viinaa säilössä?

— Jumala armahtakoon — huudahti hän haikeasti — kuka viinaa joisi, kun
isä on poissa — enkä sitä toki ryssälle ole juottanut. Saunan lattian
alta löydät muutaman astian en niin varmasti voi muistaa, montako niitä
siellä on.

— Kuules nyt tarkoin, muoriseni, mitä sanon — neuvoin minä. — Niin pian
kuin nuori herra rouvineen on vetäytynyt vierashuoneeseen, alkavat
kasakat nuuskia talon varastoja kuin nälkäiset koirat. Aseta sinä
silloin viina-astia sellaiseen paikkaan, että he löytävät sen, ja
lopusta pidän minä huolen.

— Jeesus siunatkoon — — huokasi eukko — pitääkö minun juottaa heille
isän viina ja aijotko sinä viedä hengiltä tuon nuoren kauniin herran?
Voi sentään — — mutta totisesti ovat he maan ja kuninkaan vihollisia...
Mutta pieneen Herran enkeliin et saa koskea, muistakin se!

— Ole rauhassa, muori, vastasin minä, — ja riennä sisään, ennenkuin he
huomaavat sinun puhelevan jonkun kanssa.

Hän nilkutti tiehensä ämpäreineen ja voivotti voivottamasta päästyään
viinan kohtaloa, mutta minä painauduin ojaan ja — ala sitten odottaa.
Katsoin, että veitseni oli kunnossa, ja tarkastelin pitkien pistoolieni
hanoja, olin Isonkyrön tappelun jälkeen kahmassut aseet ruotsalaiselta
upseerilta, joka ei enää tarvinnut niitä. Sisällä oli niin hiiren
hiljaista, että luulin jo koko tuuman menneen päin helvettiä,
mutta vihdoin hiipi eukko kalpeana ja vapisten ulos kuutamoon ja
kertoi änkyttäen kaikkien kasakoitten nukkuvan sikahumalassa tuvan
permannolla. — Täytyy olla ryssä voidakseen sikahumalaisena pysyä min
ääneti... hehehe... Puolen tusinaa suomalaista olisi samanlaisessa
tilassa pitänyt sellaista elämää, että kaikki karhut peninkulman
seutuvilla olisivat heränneet. Mutta venäläinen, hän vain suutelee ja
puhua sammaltelee ja käy pehmeäsydämiseksi.

No niin, minä vedin saappaat jaloistani ja hiivin tupaan kuin
ilveskissa eukon jäädessä ulos siunailemaan ja rukoilemaan meidän
herraamme. Ovi oli raollaan ja minä livahdin sisään pitämättä
pienintäkään melua. Kun tupa oli puolihämärä, voin loistavasti panna
tuumani toimeen. Kaksi miestä maata retkotti paljaalla lattialla lakit
päässä − olivat luultavasti vahdit, — toiset neljä oljilla vähän matkan
päässä.

Kaikkeen tottuu harjoituksen avulla ja minä pistin ne kaikki
toinen toisensa jälkeen kuoliaaksi kuin jouluporsaat... leikkasin
heiltä kurkut poikki, niin etteivät he voineet huutaa... yhdessä
kädenkäänteessä... näin... Ja veri virtasi pienenä tummana purona
eukon likaisella lattialla ja miehet korisivat hieman, sätkyttivät
vähän koipiaan ja jäivät makaamaan suut ammollaan aivan kuin olisivat
haukotelleet... viisi heistä oli vanhoja partasuita, niin että minun
täytyi vaivautua siirtämään parta syrjään voidakseni tehdä tehtäväni,
mutta kuudes oli nuori poika, joka ei varmaankaan ollut juonut niin
paljon kuin muut, koska hän heräsi koskiessani häneen. Mutta kun
kohotin veitsen iskeäkseni, ei hän voinut muuta kuin ähkiä, ja silmät
melkein pullistuivat ulos hänen päästään aivankuin olisi hän nähnyt
aaveen tai koko helvetin avautuvan eteensä, ja vaikka minä iskin niin,
että melkein koko pää erkani ruumiista, jäivät silmät samalla tapaa
tuijottamaan, ja minun teki jo melkein mieleni juosta tieheni. Mutta
kun käänsin selkäni, oli tuo tunne poissa, ja minä ajattelin vain,
että siinä ne nyt makasivat kaikki kuusi ja että ylhäinen herra nukkui
vierashuoneessa ilman minkäänlaisia vahteja.

Varmaankin lankesi kuun valo ikkunasta suoraan minuun, sillä astuttuani
pari askelta sisemmäksi huoneeseen näin nuoren rouvan, kasvot valkeina
kuin vaate ja silmät selällään kauhusta tuijottavan minuun. Ne silmät
olivat suuret ja mustat kuin tuon tytön ja peljästyneet kuin ammutun
hirvivasikan, jonka luo metsästäjä tulee antaakseen kuoliniskun. Hän
ei liikahtanutkaan, vaan katsoi minua kuin lumottu, minua ja pitkää
veistäni, joka kiilsi kuutamossa. Mutta kun pääsin aivan sängyn luo,
oli lumous lopussa, ja hän huusi niinkuin se huutaa, joka tietää
kuolevansa. — — —

Kertoja pysähtyi hetkiseksi kuin olisi hänen ollut vaikea jatkaa, mutta
naiset kohottivat kalpeat jännittyneet kasvonsa häntä kohti ja heidän
silmänsä kerjäsivät jatkoa. Silloin hän nähtävästi rohkaisi itsensä
ottaen vielä kerran syvän kulauksen pullostaan. Samassa kohtasi hän
Ellan kauhistuneet silmät; hän säpsähti ja jäi tuijottamaan tyttöön
kasvot vääntyneinä ja katse niin julmana ja kylmänä, että tytöstä
tuntui aivan kuin olisi veitsi lävistänyt hänetkin. Tuokion kuluttua
jatkoi mies merkitsevin elein.

— — — No niin, — nuori upseeri heräsi ja kimmahti vuoteesta, mutta
se oli luonnollisesti liian myöhäistä, sillä minä olin siinä samassa
hänen kimpussaan kuin nälkäinen susi. Hän ei edes ehtinyt kunnolla
saada silmiään auki ja hän jakeli umpimähkään lyöntejä kädellään, mutta
samassa iskin pitkän veitseni hänen rintaansa. Silloin syöksyi nuori
nainen kimppuuni notkeana ja pehmeänä ja raivoissaan kuin villikissa,
jolta on riistetty poikaset. Mustat hiukset hulmusivat valkeitten
kasvojen ympärillä ja hänen silmänsä säihkyivät ja iskivät kipinöitä.
Hän kynsi ja puri ja takertui minuun, mutta tuntiessaan hänen lämpimän,
pehmeän ruumiinsa kosketuksen tulin kuin hulluksi ja... — ja... — — —

Terhonen maiskautti huuliaan kuin nälkäinen peto, katseli ympärilleen
verestävin silmin, mutta tällä kertaa väisti jokainen hänen katsettaan
ja ainoastaan Ellan hiljainen nyyhkytys kuului huoneen nurkasta.

— — — Niin — niin — mutisi hän vihdoin puristaen kärsimättömän
näköisenä päätään — en minä ensin aikonut surmata häntä, mutta sitten
tuntui minusta, että minun melkein täytyi se tehdä, kun hän rupesi
takomaan päätään uuninreunaan niin että veri purskahti esiin. Silloin
iskin veitsen hänen kauniiseen valkeaan rintaansa ja minä näin,
kuinka suuri hyvä työ se oli hänelle ja kuinka hän nautti elämän
nopeasti virratessa hänestä pois. Mutta hänen katseensa ei tahdo mennä
mielestäni. Välistä en saa sen vuoksi untakaan ilman viinaa ja nyt
tuolla helkkarin tyttöletukalla on hänen silmänsä. — —

Nyt itkivät muutkin naiset. Koko huoneen ilma oli kuin itkua täynnä,
ja pimeä tunki joka puolelta heidän päälleen kätkien itseensä
lukemattomia vaaroja ja tuhoa tuottavia hornan henkiä, jotka väijyivät
sammuvan hiiloksen edessä istuvia ihmisiä. Välistä säpsähti joku ollen
kuulevinaan huudon pimeästä, välistä taas heitti joku puuta takkaan,
ettei tuli olisi kokonaan sammunut.

Aaponkin puhetulva oli keskeytynyt ja hän hypisteli hajamielisenä
koruja käsissään murahtaen silloin tällöin katkonaisen lauseen tai
sanan. Vihdoin pisti hän kalleudet takaisin nahkakukkaroon ja tarttui
uudelleen pulloon.

Kunniallinen soturin teko, — mutisi hän. — Vaivan palkka... Ei kuulu
kehenkään... Lemmon kuningas, kun kuoli... Rauha vaan jälellä eikä enää
mitään ansaittavaa täällä, kymmenen lehmää ja monta hevosta ja hyvät
kalapaikat... Ja ruotsalainen nimi... ja... helkkarin tyttö...

Mutta naiset istuivat hiljaisina ja alakuloisina. Ella oli lyyhistynyt
nurkkaansa ja katseli kuin pelästynyt yölintu suurin, kauhistunein
silmin pimeään, joka yhä musteni hiiloksen tummuessa. Hän saattoi
ilmielävänä nähdä edessään nuoren naisen, jonka kalpeassa kuunvalossa
yksin ja avuttomana täytyi taistella tuota miespetoa vastaan. Ja hänet
— tuon rosvon ja murhaajan oli heidän täytynyt ottaa kattonsa alle;
siinä hän nyt istui muristen kuin vanha karhu ja huojutellen ruumistaan
hereillään pysyäkseen. Vähän väliä hervahti hänen päänsä rinnalle,
mutta vimmaisesti kiroten nosti hän sen jälleen pystyyn naisten
säpsähtäessä kauhusta ikäänkuin olisivat peljänneet hänen syöksyvän
heidänkin kimppuunsa.

— Aappo saa nukkua lavalla, — sanoi Miina vihdoin väsyneellä äänellä. —
Me muut levitämme olkia lattialle ja nukumme niillä.

— Kuka nyt saa unta, — mutisi Tilda vihaisena.

− Hyvä — hyvä — on tosiaankin jo maatapanon aika — sammalsi Terhonen
puolinukuksissa. Täällä ei, tiedän mä, ole ryssien pelkoa.

Pitkään ja kuuluvasti haukotellen kömpi hän lavolle, josta pian alkoi
kuulua ukkosen jyrinän kaltaisia kuorsauksia.

Ella istui vielä hiljaa nurkassaan toisten naisten valmistaessa
vuoteita. Kaikki olivat ääneti tänä iltana ja kun makuusija oli valmis,
viittasi Miina vaieten tyttöä nukkumaan. Kuin unissakävijä totteli
Ella ja heittäytyi täysissä vaatteissaan oljille jääden tuijottamaan
savuista kattoa ja kuuntelemaan sirkkojen laulua; sekin tuntui
tänä iltana terävältä ja uhkaavalta niinkuin nuo pikku eläimetkin
olisivat tunteneet, kuinka rauha ja viihtymys olivat paenneet pois.
Ajatukset kulkivat itsepäisesti samaa rataa ja hautoivat synkkinä yhtä
ja samaa asiaa. Aina kun väsymys sai hänestä voiton ja hän jo oli
nukkumaisillaan, säpsähti hän kauhusta ja heräsi kuvitellen jonkun
seisovan hänen vieressään, pitkä terävä ja välkkyvä veitsi kädessään.
Välistä oli hän näkevinään vain kylmän, onnettomuutta ennustavan
veitsenterän, välistä ainoastaan silmäparin, joka kiilui kuin suden
silmät pakkasella ja aina täytyi hänen huutaa kuten sen, joka tietää
kuolevansa ja hänet valtasi hurja, mielipuolisuuden rajalla oleva
kauhu. Mutta hänen kurkkuaan kouristi niin ettei hän saanut ilmoille
kuin heikon vaikerruksen, johon pimeästä vastasi samanlainen, sillä
toiset naiset vääntelehtivät yhtä suuressa tuskassa kuin hänkin. Yö
tuntui loppumattoman pitkältä, vaikka se oli keskikesän lyhyt, kuulakas
yö, eikä syksyn itsepäinen, pelottava pimeys. Ja hiljaisuuden läpi
kuului kaukaa uhkaavan ukkosen jyrinän kaltaisena vieraan miehen
kuorsaus.




IV

Kapina.


Vihdoinkin näkyi ovenraosta kirkas valojuova, joka kertoi aamun
koittaneen, ja kukon laulu herätti hänet kuumeisesta unenhorroksesta.
Ehkä tänään jo rauha palaisi heidän kotiinsa.

Kun hän mahdollisimman hiljaa nousi ylös, huomasi hän, että Ullakin
oli jo hereillä; hänen silmänsä loistivat luonnottomasti ja hänen
kasvonsa olivat kalman kalpeat; hetkinen senjälkeen, kun hän hiljaa
oli avannut oven ja hiipinyt ulos, seurasivat toisetkin hänen
esimerkkiään. Ensimäisenä tuli vanha Miina surullisena ja kalpeana
kuten tavallisesti, sitten Tilda yrmeänä ja pahantuulisena heilutellen
veltosti käsivarsiaan ja vihdoin molemmat tytöt vasten tavallisuutta
värittöminä ja äänettöminä. Ei kukaan sanonut sanaakaan miehestä,
mutta selvästi saattoi nähdä, että jokaisen ajatukset pyörivät hänen
ympärillään.

— Samanlaisia kai he kaikki ovat, — virkkoi Miina vihdoin, — ja jos
heitä oikein osaat kohdella ovat he sydämellisen hyviä ihmisiä. Hyvä
vaimo voi totuttaa miehensä juomastakin. Ja onhan meillä nyt rauha,
Jumalan kiitos, niin että murha ja ryöstö loppuvat.

— Niin ehkä asiat korjaantuvat, kunhan vain keksii sen oikean
kohtelutavan, — mutisi Tilda epäillen, mutta mistä me naiset sen aina
otimme. Joka tapauksessa lienee hyvä, että saimme taloon miehen joka
korjaa raskaimman työn hartioilleen, ainahan hänestä on turvaakin
täällä metsässä, sillä mies on nyt kerta kaikkiaan mies, vaikka hän
olisi vain peukalon pituinen. Jospa sentään minun Kalleni eläisi ja
olisi täällä!

− Onhan Aapokin kunnon mies, — huudahti Ulla punastuen ja katse maassa.
— Hänhän on ollut suuri soturi ja kohta tulee hänestä rikas talonpoika.

Toiset nyökkäsivät myöntäen päätään, paitsi Ella, joka uhmaten mutisi
jotakin suurkerskureista ja villipedoista.

Senjälkeen lähti kukin aamuaskareillensa ja Maija ja Ulla kuiskuttelivat
keskenään vähääkään välittämättä Ellasta.

Hetkisen perästä laahusti Aappokin ulos, heittäytyi loikomaan lämpimään
päivänpaisteeseen ja haukotteli pitkään. Sanottuaan yhteisen hyvän
huomenen, katseli hän tarkkaavana seutua ja silmäili arvostelevan
näköisenä pientä peltotilkkaa, jonka musta multa oli kuohkeata ja
huolella muokattua tämänkeväistä nauriskylvöä varten sekä kiviaitaa,
jonka vierellä vadelmapensaat ja nokkoset kävivät leppymätöntä sotaa
valosta ja ilmasta, kilvalla kukkien ja hyötyen. Maija lypsi parasta
lehmää ja hänen kiulunsa oli jo melkein täynnä valkeata, vaahtoavaa
maitoa. Ulla syötti leipää härälle, joka hieroi valtavaa niskaansa
vanhaa mäntyä vasten, ja Miina ja Tilda jatkoivat keskeytynyttä
nauriskylvöään. Täältä lähti miehen katse kiertämään järveä pitkine
lahtinen ja kaislarantoineen, sen selkiä, joilla muikkuparvet leikkivät
ja kaukaista salaperäistä aarrenientä, jolla juhannusyönä kummitteli.

— Tämä ei ole hullumpi paikka, — sanoi hän vihdoin vitkaan ja unisesti.

— Ei suinkaan, maa on erinomaista, syvämultaista ja savipohjaista ja
jos vain jaksaisi ottaa ylös sitä, saisi peltoa kuinka paljon tahansa,
— selitti Miina iskien haravanvarren peltoon ikäänkuin vahvistaakseen
puhettaan, — mutta mitäpä me naisväki sitten saamme aikaan ilma hevosta
ja isäntää.

— Niinpä kyllä, — jatkoi Aappo yhtä unisesti kuin äsken — täällä
tarvittaisiin aura, äes ja hevonen ja lailliset talonkirjat, sillä
muuten... — kerroitteko te isännän kuolleen, vai mitä olen muistavinani?

— Kyllä hän on kuollut, — vastasi Miina, — sota ja rutto veivät koko
talonväen? — Mutta mikä liene kruunun mielipide asiasta?

— Kun viljelyksen vain saa kuntoon, ei talonkirjoja ole vaikea
lunastaa, — tuumi Aappo raappien korvallistaan. — Ja kyllä tarvittaessa
aina keinon keksii. Minä olen kuullut, että lähimpään kylään, jossa jo
on nimismies ja pappi, ei ole kuin viisi peninkulmaa.

— Herra siunatkoon, — huudahtivat Miina ja Tilda yhteen ääneen, — onko
siellä jo pappi ja kirkkokin?

— He olivat jo kuulevinaan jouluaamuisen kellojen soiton ja näkevinään,
kuinka reki toisensa jälkeen ajoi Herran huoneeseen, ja vanhoja,
melkein unohtuneita virsiä virisi heidän mieleensä.

— No no, rauhoittukaahan, — huusi Aappo äkäisenä, — venäläinen on liian
hyvä kristitty hävittääkseen kaikki kirkot, vaikka veikin kirkkojen
kalleudet mukanaan. Mutta tuosta kaikesta ehdimme vielä puhua. Nyt on
vain paras ajatella taloa. Mikä sen nimi oli ennen?

— Harjuksihan tuota sanottiin, — vastasi Miina riistäytyen väkivallalla
ihanista muistelmistaan.

− Vai niin, — ja Aappo tuijotti miettiväisen näköisenä eteensä, — siinä
tapauksessa saattaisi minun nimeni olla Harjelin. Onhan se kaunis
ruotsalainen nimi ja sellainen, johon minunkin kieleni taipuu. No, mitä
pidätte siitä?

Maija ja Ulla tirskuivat hämillään, mutta ihastuneen näköisinä
lehmiensä parissa.

— Ei Harjunen-nimeäkään mikään vaivaisi, — kuiskasi Miina arasti
Tildalle, mutta äänen ei hän sitä uskaltanut lausua.

Tilda ei edes katsahtanut häneen — hän ei näyttänyt välittävän koko
nimikysymyksestä.

— Tänä kesänä ei enää ehdi kevätkylvöjä toimittaa, — jatkoi Aappo yhä
miettiväisen näköisenä, — mutta naurismaata on laajennettava koska
taloon on tullut yksi henki lisää. Tilda ja tytöt saavat heti lypsyn
jälkeen ryhtyä työhön. Miina voi laittaa ruokaa ja hoitaa elukoita.
Ella ja minä lähdemme kalaan.

Alussa olivat naiset ihastuneina ja merkitsevästi katsoneet toisiinsa
kuin sanoakseen: mies on aina mies, mutta viimeisen lauseen johdosta
kävivät Ullan silmät kosteiksi ja hänen huulensa vavahtivat.

— Minkätähden Ella aina pääsee helpoimmalla, — nurisi hän — niinkuin
hän muka olisi meitä muita parempi.

— Siitä pälkähästä pian selvitään, — nauroi Ella, joka jo täydelleen
oli saavuttanut tasapainonsa ja joustavuutensa ja tunsi kiivasta
kapinan halua Terhosen anastamaa isäntävaltaa vastaan. — Sinä voit
lähteä Aapon kanssa kalaan, minä paljon mieluummin autan Maijaa ja
Tildaa.

Hän olisi ennemmin tehnyt vaikka kuinka raskasta työtä, ennenkuin
lähtenyt kahden kesken Aapon kanssa.

Ulla näytti hämmästyneeltä ja kiitolliselta, mutta Aappo rypisti
uhkaavasti kulmakarvojaan.

Mitä pirua te ajattelette, — kysyi hän ankarasti.

— On parasta totella minua niin kauvan kuin saatte laillisen isännän.
Muuten...

Ja hän teki pöyhkeän, käskevän kädenliikkeen, joka nähtävästi suuresti
vaikutti Tildaan, mutta tuntui Ellasta naurettavalta. — Mitä oikeutta
oli miehellä heihin nähden ja kuinka olisi hänellä valtaa pakottaa
ketään tulemaan mukaansa. Hän — Ella — oli ennenkin tottunut viemään
tahtonsa perille eikä hän nytkään missään nimessä alistuisi kävi kuinka
kävi.

— Minä en aijo tulla kanssanne, — sanoi hän päättävästi. — Jos ette
tahdo mennä yksin, ottakaa mukaanne Ulla, joka kernaasti lähtee.

— Kas niin, Ella, sinä seuraat heti Aappoa järvelle — käski Tilda
ankarasti ja päättävästi, ennenkuin Aappo ehti sanoa sanaakaan.

Mutta Ella otti lapion ja alkoi tyyneesti muokata maata katse seuraten
miehen pienintäkin liikettä pujahtaakseen heti pakoon jos tämä aikoi
tehdä hänelle pahaa. Miehen silmät säihkyivät ja kaikki muut paitsi
Ulla katsoivat paheksuvasti tyttöön.

— Eihän Aappo voi ilman sinua edes löytää pyydyksiä, — koetti Miina
välittää, ja Ellan täytyi mielessään myöntää hänen olevan oikeassa.

− Olen minä ne ennenkin yksinäni kokenut ja voin sen aivan hyvin tehdä
tänäänkin, — sanoi tyttö pilkallisesti. — Aappo voi siis käyttää
aikansa parempaan.

Terhonen heitti häneen väijyvän, uhkaavan katseen, mutta käsitti
nähtävästi epävakaisen asemansa, niin ettei uskaltanut viedä asiaa
pitemmälle.

− Olkoon menneeksi, — sanoi hän vihdoin verrattain levollisesti, —
mutta ajan pitkään me kyllä sovimme, tyttöseni. — Eihän sinulta voi
vielä vaatiakaan enempää, kun et ole koskaan ennen edes nähnyt miestä.

Ellan voitokas taistelu toi hänelle hänen entisen itseluottamuksensa
täydelleen takaisin. Sen enempiä määräyksiä odottamatta, viskasi hän
lapion käsistään ja juoksi järvelle. Aappo ei yrittänytkään häntä
seurata, vaan heittäytyi vatsalleen ojanreunalle ja alkoi ruohon kortta
pureskellen katsella naisten työtä.

Mutta Ella kulki yksinään rantaa kohti ja päästyään pienen koivumäen
suojaan, niin ettei häntä enää saattanut nähdä pellolta, alkoi
hän laulaa. Ja peipponen vastasi tytölle iloisesti, mutta rastaat
toruivat häntä, kun hänen laulunsa häiritsi heidän taloustoimiaan.
Auringonsäteet tanssivat ruohostossa, koivut heiluttelivat tuoksuvia,
vihreitä oksiaan ja kukat hymyilivät salaperäisesti aivankuin heillä
olisi ollut hänelle paljon kuiskattavaa ja kaukaa huusi haukka kimeästi
ja ylpeästi samalla kertaa sekä uhaten että varottaen pieniä ja
heikkoja.

Ja täällä kirkkaassa auringonpaisteessa tuntui eilispäivän uhkaava
pilvi kokonaan haihtuneen jättäen tosin ikävyyttä jälkeensä, mutta
koko asia alkoi hänestä vähitellen tuntua hullunkuriselta. Kuinka
uskalsikaan tuollainen kömpelö, verenhimoinen olento tulla tänne
käskemään ja hallitsemaan ja syömään heidän leipäänsä. Ihmeellisintä
kaikesta oli, etteivät naiset huomanneet kuin jaloutta ja suuruutta
hänen menettelytavassaan antaen mielisuosista ryöstää itseään, niin
ettei hänen edes tarvinnut vaivautua ottamaan heitä hengiltä kuten
muita. Ulla olisi ilolla ruvennut vaikka hänen orjattarekseen, kun
hän vaan olisi huolinut. Ei, Ella ei voinut sitä käsittää, hän tunsi,
kuinka hän tahraantuisi, jos tuo mies häneen koskisi. Hän tunsi itsensä
niin vapaaksi ja voimakkaaksi, että hän heti paikalla oli valmis
alottamaan taistelun rauhanhäiritsijää vastaan. Ei koskaan, koskaan hän
alistuisi, vaan uhmaisi häntä suoraan ja peittelemättä ja muuttaisi
ennemmin metsään yksinään asumaan, ennenkuin taipuisi.

Näin ajatellen koki hän rysänsä ja katiskansa ja muisti tuskin
iloitakaan saalistaan.

Kotiin tultuaan tapasi hän kaikki samassa kunnossa kuin lähtiessään.
Pihapihlaja oli täydessä kukassaan ja tuoksui, ja sen latvassa
istui pieni, iloinen laululintu. Aappo loikoi yhä vielä vatsallaan
ruohostossa katsellen toisten työtä ja pureskellen ruohonkortta:
nähtävästi hän yhä edelleen laati suuria suunnitelmiaan talonhoidon
suhteen. — Kuinka sallivat he tuon pitkän, laiskan miehen raskauttaa
heidän elämäänsä. Eikö hän voisi saada kaikkea entiselleen jos hän vain
oikein tahtoisi ja koettaisi.

Tällaiset ajatukset pyörivät hänen mielessään nähdessään miehen
makaavan laiskana ja naisten hikoilevan yltyvässä kuumuudessa.
Mutta samalla pisti hänen silmäänsä, kuinka ripeästi ja vauhdilla
naurismaalla työskenneltiin ja kuinka iloisia ja vallattomia kaikki
olivat. Mutta ilonpito oli niin ihmeellisen pakotettua ja vierasta,
että se vaivasi häntä.

— No, tyttöseni, käypäs nyt näyttämään saalistasi, — sanoi mies ja loi
häneen julkean, ihastuneen katseen.

Mutta hän heitti ylpeästi niskojaan ja meni suoraan Miinan luo, joka
seisoi ovella ja hymyili vanhaa, rakasta, surumielistä hymyään.

— Lapsi-kultani, — puhui hän pyytäen, älä nyt enää niskottele Aapolle,
että kaikki jälleen muuttuisi hyväksi täällä kotona.

Ella ei vastannut, vaan lähti pellolle ja otti lapion käydäkseen
käsiksi työhön. Mutta vaikka hän ei katsahtanutkaan mieheen, tunsi
hän tämän herkeämättä katselevan häntä ja tarkettavan yksinomaan
häntä puhuessaan uudesta uhkeasta talostaan, jossa hänen nuori
emäntänsä saisi vallita monilukuisia renkejä ja piikoja. Ja
vähitellen selveni hänelle, että mies ajatteli ja suunnitteli uutta
taloaan heidän monivuotisen turvapaikkansa tilalle. Kerran hän aivan
suoraan sanoikin, että päärakennuksen voisi pystyttää vanhalle
kivijalalle ja että navettaa olisi suurennettava; autioksi jääneeseen
metsätorppaan hankkisi hän torpparin, esittäen muitakin samansuuntaisia
toimenpiteitä. Monasti kääntyi hän kysymyksineen suoraan Ellan puoleen
eikä väsynyt, vaikkei koskaan saanut vastausta. Ja aina sovitti hän
puheeseensa jonkun Ellalle niin vastenmielisen hyväilysanan.

Vähitellen ymmärsi hän surulla ja kauhulla, ettei vanha koti enää
koskaan voinut muuttua entisen kaltaiseksi. Nyt ei hän enää peljännyt
hänen vihaansa, vaan jotakin aivan toista, josta hän ei oikein itsekään
ollut selvillä, jonka hän vain aavisti, ja joka täytti hänet pelolla ja
kauhulla niinpian kuin mies tuli hänen lähelleen.

— Sinähän jo väsyt, kultaseni, sanoi mies vihdoin nähdessään
hikipisaroitten helmeilevän tytön otsalla. — Heittäytyisit tänne minun
viereeni hetkiseksi levähtämään, niin voisimme paremmin jutellakin.

Ja hän siirtyi hieman paikaltaan tehdäkseen tytölle tilaa. Mutta tyttö
heitti häneen ylpeän, halveksivan katseen ja teki työtä kahta rajummin.
Silloin nousi mies, tuli hänen luokseen ja näytti hänelle, kuinka saman
työn saattoi suorittaa paljon vähemmällä vaivalla ja tyttöä suututti,
kun hänen heti täytyi tunnustaa miehen olevan oikeassa. Mutta hän
jatkoi siitä huolimatta itsepäisesti entistä työtapaansa. Silloin
pilkkasi Ulla häntä ja näytti, kuinka hyvin hän jo osasi muokata maata
uudella tavalla. — Mitä tästä kaikesta koituisi? —

Muillakaan ei enää tuntunut olevan hauskaa ja Ellan tulo näytti
häirinneen yleistä mielialaa. Kaikki työskentelivät äänettöminä
Aapon yksin puhuessa ja rehennellessä niinkuin hänellä olisi ollut
vastustamaton halu alituisesti kuulla omaa ääntään. Kaikista tuntui
helpotukselta, kun Miina tuli kutsumaan ruoalle.

Niinpian kuin Aappo oli istuutunut pöytään, alkoi hänen katseensa
levottomana harhailla sinne tänne tuvassa.

— Kuka on vienyt minun pulloni, — kysyi hän vihdoin hätääntyneenä ja
vihoissaan.

— Minä asetin sen vain korjuuseen ettei se olisi kaatunut, — vastasi
Tilda odottaen nähtävästi kiitosta huolenpidostaan.

— Koetakin koskea siihen, — murisi Aappo. — Jos sille tapahtuu joku
onnettomuus, väännän minä niskasi nurin. Tämä on viimeinen jäännös sitä
viinaa, jonka anastin venäläisestä kuormastosta. Piilotin astiat sinne
tänne metsiin ja täytin pitkillä harhailumatkoillani kannuni niistä.
Mutta kaikella on loppunsa eikä minulla vihdoin ollut kuin pieni tilkka
erään astian pohjalla, jonka olin kätkenyt täältä parin peninkulman
päässä olevaan luolaan. Tuon viinatilkan takia lähdin näille seuduille
ja saatuani sen huostaani, aioin metsän kautta oikaista uuteen
kirkonkylään, josta jo puhuin ja niin tulin tänne. Niin että oikeastaan
saatte siunata siitä viinapulloani ja varjella sitä kuin silmäteräänne.

Toiset nauroivat hänen sukkeluudelleen, mutta Ellassa heräsi
vastustamaton halu salaa kaataa tuo vihattava neste maahan.

Otettuaan pari siemausta, pääsi Aappo taas sotaiseen tunnelmaan ja
alkoi kertoa loppumattomia juttuja seikkailuistaan. Näin kului häneltä
koko päivä hänen saamatta mitään hyödyllistä aikaan. Ja mitä pitemmälle
päivä joutui, sitä enemmän rupesi hän estämään naistenkin työtä ja ja
heillä olikin niin paljon kysyttävää papista ja kirkosta ja siitä,
koska hän veisi heidät mukaansa kirkonkylään ja muuta sellaista,
ettei heillä ollut työn haluakaan. Ellaa nämä matkasuunnitelmat ensin
luonnollisesti viehättivät uutuudellaan, mutta kun hän muisti, että
matka oli tehtävä miehen seurassa, kävivät ne heti vastenmielisiksi.
Kuitenkin herättivät ne hänessä outoja ajatuksia ja unelmia. Hän ei
ollut milloinkaan ennen toivonut näkevänsä ulkomaailmaa tai toivonut
tutustuvansa siihen, sillä kaikki Miinan ja Tildan kertomukset olivat
vaikuttaneet häneen melkein samaten kuin jättiläis- ja noitasadut.
Ne olivat kyllä herättäneet ihmetystä ja mielenkiintoa, mutta olivat
hänen mielestään samalla olleet niin epätodellisia, ettei hän saattanut
ajatellakaan itseään joskus tämän vieraan, ihmeellisen maailman
keskellä. Sitäpaitsi olisi sota-aikoina ollut vaarallistakin liikkua.
Nyt vasta välähti häneen ajatus, kuinka suuri maailma mahtaa ollakaan
ja kuinka monta ihmeellistä salaisuutta se kätkee. Metsää ja järveä on
kaikkialla eikä aina tarvinnut olla yhteen paikkaan sidottu kenties
oli muualla rikkaampiakin metsästysmaita ja kalavesiä. Ihmisiä ei hän
niinkään paljon ajatellut kuin noiden tuntemattomien seutujen luontoa
ja hän alkoi tuntea sitä vastustamattomampaa ikävää kauas pois mitä
vastenmielisemmäksi mies hänen jokapäiväisen elämänsä teki.

Sitten saapui ilta eikä työ ollut nimeksikään edistynyt. Aappo jatkoi
samalla tavalla juopottelemistaan kuin edellisenäkin iltana ja mitä
pitemmälle hän ehti sitä häikäilemättömimmiksi kävivät hänen sanansa
ja katseensa Ellan suhteen, ja kun hän taas alkoi tulen ääressä
laverrella ja sammaltaa, siirsihe Ella nurkkaan päästäkseen näkemästä
ja kuulemasta häntä. Mutta mies lisäsi puita takkaan saadakseen tulen
punaisen loimon valaisemaan nurkkaan lyyhistynyttä tyttöä, ja tuijotti
häneen palavin, janoisin katsein, jotka veivät tytöltä kaiken rohkeuden
ja voiman ja hän oli mielestään kuin pienoinen hiiri-raukka, jonka
myrkyllinen käärme lumoo, niin ettei se pääse pakenemaan ennenkuin se
on kuoleman oma.

Ja ensi kerran elämässään tunsi hän vihan lainehtivan sielussaan
yhtäaikaa tuskallisena kärsimyksenä ja kuohuvan elinvoiman tunteena.
Tosin oli hän lapsena epämääräisesti vihannut vieraita sotureita, jotka
olivat saaneet aikaan niin paljon onnettomuutta ja hävittäneet maata,
mutta tämä hänen uusi tunteensa oli aivan erilaista — persoonallista
ja katkeraa. Hän olisi voinut tehdä mitä tahansa tuolle miehelle, hän
olisi ilolla nähnyt hänen menehtyvän, hukkuvan, palavan tai kärsivän
minkä kauhean kuoleman tahansa. Hänen omatuntonsa ja ne periaatteet,
joita Miina oli häneen istuttanut, sanoivat tosin, että nuo tunteet
olivat vääriä ja kauheita, mutta hän ei saattanut olla joutumatta
niitten valtaan ja nauttimatta niistä ja tahdottomasti antautuen
kuvitelmiinsa näki hän mielessään tuon ainoan vihollisensa kärsivän
kaikki mahdolliset kuolemat.

Mutta vähitellen alkoivat epätodelliset haaveet muuttua tietoisiksi
suunnitelmiksi. Hän mietti, kuinka hän voisi iskeä hänen arimpaan
kohtaansa ja katkeroittaa hänen elämäänsä, niin että hän jättäisi koko
talon ja etsisi uusia uhreja julmuudelleen ja itsekkäisyydelleen.
Mutta alati kohtasi hän esteitä. — Milloin estivät uskonnolliset tai
siveelliset näkökohdat, milloin hänen velvollisuutensa asuintovereitaan
ja kasvattajiaan kohtaan, milloin mitkäkin seikat.

Mutta ennenkuin hän oli keksinyt oikean tavan, väsyivät hänen
aivonsa ja hän vaipui samanlaiseen tuskalliseen puolihorrokseen kuin
edellisenäkin iltana. Tietoisuus miehen läheisyydestä ei edes unessa
jättänyt häntä ja untenkin monivivahteisessa maailmassa tunsi hän vihaa
tätä kohtaan. Milloin oli hän ampuvinaan tätä miehen seisoessa polvia
myöten suossa kykenemättä pääsemään pois, ja hänen nuolensa istuivat
kuin piikit hänen ruumiissaan, milloin taas oli tyttö pakenevinaan
häntä kuin villipetoa ja kiipeevinään puuhun ja juuri kun mies oli
saamaisillaan kiinni hänen jalastaan, lensi tyttö ilmaan, niin ettei
takaa-ajaja voinut saavuttaa, vaikka hän korkein hurjin hyppäyksin
yritti hänen jälkeensä. Ja Ulla seisoi itkien puunjuurella, kun ei
häntä koetettu ottaa kiinni.

— Kaada hänen viinansa maahan, niin hän kyllä koettaa sinuakin kiinni,
— oli hän huutavinaan ilmasta.

Ja Ulla totteli häntä ja riensi tyhjentämään miehen viinapulloa.
Silloin syöksyi tämä hänen kimppuunsa kuin ilves, mutta Ulla vaan
suuteli hänen jalkojaan ollen polvillaan maassa hänen edessään.

Tuo kaikki oli niin kauheaa, että Ella heräsi. Päivä pilkotti jo
ovenraosta, ja vanha Miina oli noussut ylös. Hän makasi hetkisen
sijallaan syvään hengittäen; uni tuntui hänestä melkein tositapaukselta
eikä yön lepo ollut haihduttanut hiventäkään hänen vihastaan. Ja äkkiä
muistui viinapullo hänen mieleensä. Sillä tavallahan hän voi kiusata
miestä tekemättä minkäänlaista vääryyttä. Päinvastoin tekisi hän hyvän
työn kaataessaan maahan nesteen, joka saattoi ihmisen hulluksi ja
työhön kykenemättömäksi. Hän tiesi kyllä, ettei hän tässä tapauksessa
ottanut asiaa tältä kannalta — hänhän tahtoi vain kiusata miestä, mutta
ainakin oli se teko, jota voi puolustaa ja siinä kaikki, mitä hän
tarvitsi.

Tämäkin aamu oli samanlainen kuin eilinen. Aappo tuli ulos toisten jo
ollessa täydessä työssä eikä hän nytkään vaivautunut ottamaan osaa
siihen. Hän koetti jälleen tekeytyä ystävälliseksi ja huomaavaiseksi
Ellaa kohtaan, mutta yhtä huonolla tuloksella kuin eilenkin.
Tyttö ei koskaan vastannut kuin mahdollisimman harvasanaisesti ja
vastenmielisesti, ja jos mies yritti koskea häneen, hypähti hän
pakoon kuin pelästynyt eläin. Mutta mies oli aina levollinen ja uskoi
nähtävästi varmasti ennen pitkää voittavansa.

Tämä pelotti ja suututti tyttöä enemmän kuin hänen raivonsa ja vihansa
olisivat tehneet. Se teki häneen saman vaikutuksen kuin kissan leikki
hiiren kanssa ja hänellä oli aina se tunne, että mies väijyi häntä ja
oli ensi tilassa valmis hyökkäämään hänen päälleen.

Sitten tuli hänen odottamansa sopiva hetki. Miina lähti kaivolle vettä
noutamaan, ja kaikki muut olivat naurismaalla. Silloin hiipi hän
sisään, otti lemuavan pullon arkaillen käsiinsä ja vei sen nopeasti
ulos kuin se olisi polttanut häntä. Siellä kaatoi hän koko sisällyksen
tunkiolle. Siitä levisi voimakas, läpitunkeva haju, joka sai hänet
voimaan pahoin, mutta hän peitti nesteen mullalla eikä siitä kotvasen
kuluttua näkynyt eikä tuntunut jälkeäkään.

Tyydytyksen ja pelon sekaisilla tunteilla katseli hän ympärilleen.
Ei kukaan ollut häntä huomannut ja nopeasti vei hän pullon jälleen
paikoilleen. Hän oli aivan varma siitä, että Aappo saatuaan tietää,
mitä oli tapahtunut, yrittää tappaa hänet, mutta hän tunsi itsensä
kyllin voimakkaaksi vastarintaan. Tätä varten piilotti hän pitkän
puukon hameensa laskokseen ja ripusti jousen olalleen. Hän oli varmasti
päättänyt niitä käyttää, jos mies uhkaisi häntä pitkällä pyssyllään.

Aapon tarkka silmä huomasi heti hänen sotaiset varustuksensa ja hän
kysyi hyväntahtoisen leikilliseksi tehdyllä äänellä.

— Mitä sinä, tyttöseni, jousella teet, — aiotko sinäkin sotaan?

— Olen vaan nähnyt ketun hiipivän lähistöllä, — vastasi hän ynseästi. —
Ja aion ampua sen heti kun uudelleen näyttäytyy.

Toiset näyttivät päättäneen antaa hänen olla tänään rauhassa. Ho
toivoivat kai, että hän aikaa myöten suostuisi mieheen eivätkä olleet
huomaavinaan hänen ynseyttään.

Sitten tuli aamiainen ja Ella oli varma siitä, että ratkaiseva hetki
oli käsissä. Mutta hänen suureksi ihmeekseen ei Aappo tällä kertaa
kysynytkään pulloaan. Hän tahtoi ehkä säästää kallisarvoista ainettaan,
jota ei ollut niinkään helppo saada lisää. Hän kulki turhaan mitä
ankarimmassa jännityksessä. Ei mitään tapahtunut ja pullo oli kaikessa
rauhassa paikallaan; aamiaisen jälkeen lähti Aappo metsään pyssy olalla
ja sanoi pistäytyvänsä maita katsomaan ja jos mahdollista ampumaan
jonkun otuksen.

Kaikki nämä lykkäykset alkoivat vähitellen vaivata tyttöä. Hän olisi
mielellään itsekin lähtenyt metsään tai järvelle, mutta ei uskaltanut,
sillä Aappo saattoi minä hetkenä hyvänsä palata kotiin ja siinä
tapauksessa ei voisi tietää, kuinka kävisi, jos hän langettaisi syyn
viinan häviämisestä toisten naisten niskoille. Hänen täytyi sentähden
pysyä kotona ja kärsiä.

Miehen poissa ollessa vallitsi kokonaan toinen tunnelma. Tietysti ei
kaikki saattanut olla ennallaan, sillä ei kukaan voinut unohtaa hänen
olevan lähellä, mutta vanhan kodin seutuvilla vallitsi sellainen rauha
ja viihtymys, jota ei Ella ollut tuntenut miehen saapumisen jälkeen.
He tekivät kaikki ahkerasti työtä, ja ainoa, mikä Ellaa vaivasi, oli
toisten alituiset keskustelut vieraasta.

Nyt joutui päivällisaika ja kaikkien oli jo nälkä, mutta he eivät
tahtoneet ruuasta puhuakaan, ennenkuin Aappo ehtisi kotiin. Ella taas
oli liian levoton ehdottaakseen, että ryhtyisivät aterioimaan, sillä
silloin ainakin ratkaisu tapahtuisi.

Vihdoin kuului raskaita askeleita ja Aappo palasi retkeltään metso
olalla. Hän alkoi heti Miinan kattaessa pöytää kerskuen kertoa, kuinka
hän oli linnun ampunut. Ella seisoi kalpeana oven luona vartoen tekonsa
ilmitulemista ja nyt se tapahtuikin.

— Anna tänne pulloni, — sanoi Aappo komentaen Ullalle. — Metsästys ja
ryyppy kuuluvat yhteen.

Ulla toi pullon ja Ella näki hänenkin kalpenevan tuntiessaan, kuinka
kevyt se oli. Ja sitten karjui mies kuin karhu, joka on saanut nuolen
ruumiiseensa ja hän katseli pelästyneitä naisia hurjin silmäyksin.

— Herra Jumala, mitä on tapahtunut, huusivat kaikki paitsi Ella
yht’aikaa.

— Mitäkö on tapahtunut, — toisti Terhonen poissa suunniltaan. — Mitäkö
on tapahtunut senkin huitukat! Niinkuin ette sitä tietäisi! Missä on
minun viinani? Sanokaa se heti taikka piru teidät vieköön — — —! Ja
hänen silmänsä kiisivät hurjasti toisesta vapisevasta naisesta toiseen.
Mutta sitten hän huomasi eron Ellan ja muitten naisten käytöksen
välillä. Hän seisoi tyynenä ja ylpeänä toisten ollessa melkein
mielettöminä pelosta. Ja mies älysi heti, ketä hän sai kiittää tuosta
ilkityöstä; ensi hetkellä näytti siltä kuin olisi hän pedon tavoin
tahtonut hyökätä Ellan kimppuun ja tyttö oli minä hetkenä hyvänsä
valmis syöksymään ulos ovesta. Mutta äkkiä malttoi mies mielensä ja
remahti meluavaan nauruun.

— Vai sinäkö, kultamurenoiseni. Sitäpä juuri aavistinkin. Äläpäs huoli,
veitikka! Sinä otat jo itsellesi talon emännän oikeuksia ja aijot
nähtävästi tehdä vanhasta Aappo Terhosesta raittiusmiehen. Mutta siihen
ei ukko suostu. Etkö sinä tiedä, ettei vanhaa koiraa enää istumaan
opeteta, ja sen sinä saat tottua muistamaan. Tule nyt suutelemaan
minua, niin annan sinulle anteeksi.

Toiset tuijottivat heihin nähtävästi käsittämättä hitustakaan ja Ulla
syöksyi ulos aivankuin hän olisi luullut Ellan todella aikovan suudella
vihamiestään.

Mutta Ellakaan ei näyttänyt ymmärtävän asian äkkinäistä käännettä. Mitä
hän tarkotti? Tämäkö oli hänen suuren suunnitelmansa tulos? Ottiko mies
sen tosiaankin siltä kannalta. Kyllä hän näyttäisi hänelle asian oikean
laidan!

— Minä vihaan, vihaan, vihaan sinua, — huusi tyttö intohimoisesti, —
sillä sinä olet ryöstänyt meidän rauhamme! Sinä saat lähteä takaisin
metsään ja jättää meidät. Sentähden minä kaasin viinan maahan.
Tehdäkseni sinulle pahaa... kiusatakseni sinua... luuletko, etten
huomannut sen olleen ainoan, josta välitit paitsi varastettua kultaasi
— sentähden kaasin sen maahan. Sillä sinulla ei ole sydäntä, sinulla on
vaan vatsa eikä sinulle muulla tavalla voinut tehdä kiusaa. Mene pois
täältä! Sinä olet saattanut meidät kaikki onnettomiksi. Jos et sinä
mene, teen minä sinulle vielä muutakin pahaa.

Mutta mies vain seisoi merkitsevästi hymyillen.

— Sellaisia ne tytöt ovat, — sanoi hän voitonriemuisena.

Mutta huolimatta ystävällisestä irvistyksestä, oli hän miehen katseesta
lukevinaan hirveän, väijyvän vaaran ja vihan, joka oli yhtä voimakas
ja valtava kuin hänen omansakin. Hän tunsi, ettei hän voinut olla
silmänräpäystäkään turvassa, ja että hänen unensa täytyi olla herkkä
kuin jäniksen, joka ei edes nukkuessa ole suojassa hyökkäyksiltä. Hän
tunsi, että sota oli ainiaaksi julistettu heidän välillään. Ja hän
huomasi kauhulla, kuinka mies muutti käytöstapansa hänen suhteensa. Hän
hiipi kuin ilves saalinsa ympärillä yrittäen hyökätä hänen päälleen
silloin kun hän ei ollut varuillaan ja kun ei kukaan muu ollut
saapuvilla. Itse hän hiipi pakoon samalla tapaa ääneti ja uhmaa täynnä
ja koko ajan näki hän Miinan vanhan ymmärtäväisen katseen seuraavan
häntä huolestuneena ja ystävällisenä.




V.

Pako.


Aurinko laski hehkuvan punaisena koivujen taakse heittäen vielä silloin
tällöin häikäisevän sädekimpun pihaan. Silloin oli aika lopettaa
päivän työ ja silloin kokoontuivat naiset tavallisesti lieden ääreen.
Siihen aikaan oli myöskin Aapon tapana alottaa kertomuksensa, jotka
sekä pelottivat että viehättivät heitä, saattaen heidät hiljaisiksi ja
kalpeiksi sekä pakottaen heidät ihmetellen ajattelemaan elämän moniaita
kauhuja ja julmuuksia.

Mutta tänään ei kertomus tahtonut sujua. Tunnelmasta puuttui jotakin,
joka sai miehen jäykäksi ja pahantuuliseksi, ja Ella tiesi hyvin,
mikä se oli. Hän olisi vihdoin ollut valmis antamaan mitä tahansa,
saadakseen takaisin viinan, joka teki miehen tylsäksi ja uniseksi
ja uuvutti hänet heti hänen levolle mentyään uneen. Sensijaan käski
ja komenteli hän nyt heitä kaikkia eikä mikään ollut hänen mielensä
mukaista, ja vähän väliä tunsi Ella hänen väijyvän katseensa petollisen
loiston kohdistuvan itseensä. Hän oli väsynyt edellisten öitten
valvomisesta, mutta ei uskaltanut käydä levolle, ennenkuin oli varma
siitä, että mies oli nukkunut. Toisetkin naiset olivat hiljaisia ja
alakuloisia ja katselivat vähä väliä arkoina makuusijojaan. Vihdoin
alkoi Aappo äänekkäästi haukotella ja ojennella itseään. Sitten kömpi
hän lavolle ja Ella jäi istumaan tuijottaen tuleen kuumeisin silmin ja
kuunnellen, eikö hänen kuorsauksiaan pian alkaisi kuulua.

Hänen ei tarvinnutkaan kauvan odottaa ja vaikka eivät kuorsaukset
tänään olleet niin kovaäänisiä kuin ennen, olivat ne hänen mielestään
vieläkin kammottavampia. Unissaankin tuntui mies väijyvän tyttöä eikä
hän uskaltanut sulkea silmiään pelosta, että tuo tuntematon kauhea
vaara saavuttaisi hänet.

Vähitellen kuuli hän kaikkien ympärillään alkavan tasaisesti ja
rauhallisesti hengittää ja hän oli itsekin niin väsynyt, että silmät
vähän väliä painuivat kiinni. Nämä levottoman horroksen hetket
kävivät yhä pitemmiksi ja lopulta unohti hän kaiken ympärillään.
Mutta kesken syvintä untaankin puristui hänen kätensä lujasti jousen
ympärille, jonka hän oli ottanut viereensä ollakseen heti tarvittaessa
vastarintaan valmis.

Ja äkkiä avasi hän silmänsä täydelleen heränneenä tuntien luonnonlapsen
omituisella vaistolla vaaran uhkaavan. Ullan kuuli hän hiljaa
nyyhkyttävän läheisyydessään.

Huone oli melkein pimeä, mutta liedellä hehkui vielä muutamia hiiliä,
joista levisi kalpeanpunerva valo. Ja tuossa aivan hänen kasvojensa
vieressä kiilui kaksi silmää kuten suden silmät pimeänä talviyönä ja
joku hapuili häntä käsillään. Vieläkin hieman viinalta löyhkäävästä
hengityksestä tunsi hän heti, kuka se oli.

Sillä nopeudella, jonka hän oli monilla metsästysmatkoillaan
saavuttanut, ja inhosta huudahtaen, iski hän kaikin voimin nyrkkinsä
noiden kiiluvien sudensilmien väliin ja hypähti pystyyn työntäen
luotaan raskaan, horjahtelevan miehen. Vastaukseksi sai hän vihaisen,
uhkaavan kirouksen, mutta hän pääsi onnellisesti ovelle ja syöksyi ulos
kiroava mies kintereillään.

Kasteinen ruoho löi vilvoittaen hänen paljaisiin jalkoihinsa ja
yht’äkkiä valtasi kesäöisen metsän tenho hänet kokonaan vaarasta
huolimatta. Hän oli kuin pakeneva jänis, joka kepein askelin koetti
eksyttää takaa-ajavaa sutta. Hänen suonissaan kiehui pikku-eläimen
palava, kiihkeä itsesäilytysvaisto ja joka hermo ja jänne vireissä
syöksyi hän eteenpäin. Alussa kuuli hän vihollisensa jäävän kauvaksi
jälkeen; mies seurasi häntä juosten raskain, tasaisin askelin kuten
tottunut metsänkävijä.

Ilma oli viileätä, kirkasta ja tyyntä ja niin ihmeellisen kevyttä
hengittää. Puitten latvojen yläpuolella katseli kalpea, sirppimäinen
kuu, ja pohjoisella taivaalla punersi ruusuinen värihohde valaen
aukeille paikoille lempeätä loistoaan. Kaikki oli hiljaista,
ainoastaan rääkkä narisi ruispellossa ja jossakin metsänpimennossa
kuului yökehrääjä hyrräävän. Yö-orvokit täyttivät ilman huumaavalla
tuoksullaan, joka tuntui kertovan salaisesta onnesta, mutta takanaan
kuuli tyttö taukoamatta raivoisan miehen tasaiset askeleet.

Alussa juoksi hän vanhoja peltoja pitkin nuorten koivujen ja leppien
välitse, jotka olivat täyttäneet ojat, mutta pian älysi hän, että
miehen oli helppo seurata häntä aukeilla paikoilla ja sentähden koetti
hän kiirehtää metsään. Hänestä tuntui, ettei mies enää — niinkuin
aluksi — jäänyt jälkeen, vaan pysyi itsepäisesti silmänkantaman päässä
tytöstä. Kun hän vihdoin pääsi metsään, tekivät katajapensaat ja pienet
kuuset kiusaa hänelle repien ja nykien hänen ohutta paitaansa ja
raappien hänen paljaita sääriään.

Välistä tarttui se johonkin oksaan, niin että hänen täytyi viipyä
hetkinen riistäytyäkseen irti, ja monta kertaa repeytyi suuri kaistale
hänen paidastaan. Silloin kuuli hän tasaiset askeleet yhä lähempänä
itseään ja hänen täytyi ponnistaa viimeiset voimansa pidentääkseen
välimatkaa. Kuinka kävisi, jos hän uupuisi? Hän ei ollut siitä oikein
selvillä, mutta hän aavisti, että jotakin kauheata tapahtuisi ja
hän ponnisti äärimmäisyyteen asti voimiaan. Välistä ajatteli hän,
että olisi parempi juosta, jos hän heittäisi paidan yltään, mutta
selittämätön kainouden tunne esti hänet tästä.

Minne hän pakenisi? Välistä ajatteli hän, että hänen kuten jäniksenkin
pitäisi juosta ympyrässä, kunnes hän pääsisi takaisiin kotiin ja
saisi suojaa toisten luota, mutta omituinen katkeruuden ja epäluulon
sekainen tunne pidätti häntä. Siellä ei hän saisi turvaa eikä apua
miestä vastaan, jonka puolta he kaikki alusta asti olivat pitäneet.
Hänen täytyi luottaa yksinomaan itseensä eikä hän enää koskaan aikonut
palata entiseen kotiin, joka tuon rauhanhäiritsijän ja anastajan kautta
oli käynyt hänelle viholliseksi ja vieraaksi. Hän etsii itselleen
suojapaikan metsässä ja asuu siellä yksinään eläinten parissa, jotka
antavat hänelle ravintoa niinkuin ennenkin. Jonkun hän ottaa kiinni ja
kesyttää ystäväksi itselleen — se ei ainakaan petä.

Ja hän juoksi juoksemistaan pimeään metsään, jonne eivät edes
kuun kalpeat säteet eikä pohjoisen taivaan purppurahohde voineet
tunkeutua. Välistä täytyi hänen oikein väkivaltaisesti tunkeutua
yhteenkietoutuneitten oksien välitse, ja hänen voimansa alkoivat
vähitellen loppua karaistuneen ja kestävän miehen juostessa yhtä
tasaisesti ja rauhallisesti kuin alussakin. Hän oli ehkä sittenkin
erehtynyt jättäessään aukean kentän ja juostessaan metsään, joka ei
kätkenytkään häntä, vaan pikemmin oksien alituisen rasahtelemisen
kautta ilmaisi hänet viholliselle.

Mutta hän ei kuitenkaan ollut jäniksen kaltainen. Hän ei enää tuntenut
sokeata kauhua, joka hänet oli vallannut nähdessään nuo suuret jäljet
pyydyksensä luona. Pahimmassa tapauksessa heittäytyy hän vastarintaan
ja kuolee ennemmin veitsi kädessä, ennenkuin —... niin mitä?...

Mutta hänen voimansa vähenivät yhä eikä enää ollut vaikeata päättää,
kuinka kävisi, jos takaa-ajoa vielä jatkuisi. Hän muisti äkkiä
vanhan, metsäsian kaivaman luolan hiekkaharjussa vähän matkan
päässä täältä. Jos hän vain voisi heittäytyä sinne ja kuten jänis
painautua takaa-ajajaansa piiloon, oli hän ehkä pelastettu; pahimmassa
tapauksessa täytyi hänen turvautua viimeiseen epätoivon keinoon,
jouseen ja puukkoon.

Pelastuksen mahdollisuus virkisti hänen voimiaan ja äärimmäisesti
ponnistaen syöksyi hän eteenpäin. Ja tosiaankin kuuli hän vihollisen
läähätyksen ja askeleet taas kauempaa ja nyt oli hän jo aivan luolan
lähellä. Varmuuden vuoksi teki hän vielä pienen kierroksen ja päästyään
aivan sen kohdalle suuren kuusen luo, pujahti hän äänettömästi kuusen
taakse ja hiipi notkeana kuin kissa oksien suojassa ne muutamat
askeleet, jotka olivat kuusen ja luolan välillä.

Katajapensaat ja kivet peittivät sen melkein kokonaan; hän oli kerran
metsästysretkellä ollessaan aivan sattumalta löytänyt sen, ja nytkin
olisi sinne ollut vaikea osata, ellei hän olisi pannut paikkaa tarkoin
merkille. Jännityksestä ja ylenmääräisestä voimanponnistuksesta
vavisten ryömi hän mustaan koloon.

Kun hänen jäsenensä vihdoinkin pääsivät lepoon, tunsi hän, kuinka vähän
hän enää olisi jaksanut ja kuinka huonosti hänen kävisi, jos mies
nyt saisi hänet kiinni. Ei, vieläkään ei hän antaudu! Ja ryömiessään
syvemmälle luolaan, otti hän nuolen viinestään.

Ensin oli niin hiljaista, että hän kuuli pöllön huudon kaukaa metsän
laidasta, mutta pian erotti hän jälleen miehen tasaisen juoksun; hän
kuului yhä lähenevän. Jousi oli jo viritetty ja hän näki kömpelön
olennon syöksyvän tiheiköstä ja kuuli tutut kiroukset. Hän tähtäsi
jo, mutta laski sitten tyyneesti pois jousen. Hän ei tahtonut ruveta
murhaajaksi, ja mies sai kernaasti juosta, kunhan hän ei vain hyökännyt
tytön päälle.

Mutta hän syöksyi eteenpäin samaan suuntaan ajatellen nähtävästi tytön
päässeen niin paljon edelle, ettei hänen askeleitaan kuulunut.

— Odotapas, sinä hempukkainen, — kuuli hän hänen huutavan, — pian saan
sinut kiinni ja silloin... —

Hän oli varma voitostaan ja siitä, että tytön äkkinäinen ennätys
oli vain lopun alkua. Mutta tyttö makasi piilopaikassaan hiljaa ja
näännyksiin asti väsyneenä ja kuuli hänen askeleittensa alati etenevän,
kunnes metsä kävi hiljaiseksi ja juhlalliseksi ja hän saattoi erottaa
hiljaisen huminan honkien latvoissa.

Näin kului pitkä aika, mutta sitten taas kuuluivat miehen askeleet,
tällä kertaa olivat ne hitaat ja hän tuntui etsivän tyttöä. Hän
painautui syvemmälle luolan pimentoon, sillä hän ymmärsi miehen
älynneen hänen juonensa ja etsivän häntä sieltä, missä jäljet
katosivat. Vielä kerran kulki mies tytön ohitse, mutta aivan
vastakkaiseen suuntaan kuin äsken, ja pettyneen näköisenä. Vähän aikaa
harhaili hän tytön piilopaikan seutuvilla turhaan etsien, eteni sitten
vähitellen, eikä tyttö enää lopulta voinut erottaa hänen askeltensa
ääntä. Hän oli pelastunut.

Metsässä kävi jälleen niin hiljaiseksi, että tyttö saattoi kuulla
yökehrääjän tenhoisan hyrinän, ja ihmeellinen raukeus valtasi hänet,
hän vaipui jonkinlaiseen puolihorrokseen, josta hän äkkiä heräsi
ajatellen, että päivän koittaessa lähtisivät muut etsimään häntä
ja kutsuisivat ja huhuilisivat häntä siksi, kunnes hänen sydämensä
heltyisi, ja hän palaisi takaisin heidän ja vihollisen luokse. Mutta
oliko hän velvollinen palaamaan sellaisten luo, jotka ensi tilassa
olivat olleet valmiit pettämään ja hylkäämään hänet ventovieraan
murhaajan ja puolittain villipetoa muistuttavan ihmisen vuoksi. Hänen
päätöksensä oli järkähtämätön, hän tahtoi aina, aina elää yksinänsä
metsien rauhassa, jossa rastas lauloi ja käki kukkui ja yökehrääjä
hyrisi öisin. Paljon paremmin tulisi hän toimeen susien ja karhujen
kuin miehen kanssa.

Mutta oliko ihmisten välinen side todellakin niin hauras, että se niin
helposti saattoi särkyä? Täytyikö hänen todellakin luopua yhden ainoan
miehen takia, kaikista niistä, joita, hän pienestä pitäen oli oppinut
rakastamaan? Seurasiko miehiä aina viha ja katkeruus, kuten myrkyllinen
tartuttava rutto? Sen hän oli näinä päivinä ollut ymmärtävinään Ullan
katseista ja Tildan kiivaista, epäoikeutetuista soimauksista. Eikö
hänen omakin sydämensä ollut muuttunut vieraaksi ja kylmäksi? Hänhän
ei edes itkenyt, ei eron eikä rikkoutuneen rauhan vuoksi, kuten
luultavasti toiset, hän tunsi vain palavaa vihaa rauhanhäiritsijää
kohtaan. Koskaan eivät he häntä löytäisi!

Hän hypähti pystyyn ja alkoi kävellä siihen suuntaan, mikä hänet
nopeimmin vei poispäin talosta. Pitkä musta tukka riippui irrallaan ja
epäjärjestyksessä hänen hartioillaan ja rinnallaan ulottuen polviin
asti, ja tummat silmät säihkyivät vihaa ja uhkaa.

Tunnin verran käveltyään metsässä saapui hän tutulle, aukealle kujalle.
Siinä oli ennen erämaan talojen välinen ajotie kiemurrellut, mutta nyt
kasvoivat tukkoontuneet raitiot nuorta vesaikkoa, juhannusruohoa ja
niittykukkia. Hän alkoi seurata helposti kulettavaa tietä, ja olihan
yhdentekevää, minne hän meni.

Taivaalla hohtava punerrus laajeni yhä, ja metsässä alkoi tulla
valoista. Suosta nouseva kylmä sumu sai tytön värisemään ohuessa
puvussaan. Hetkisen aikaa taistelivat päivä ja yö, mutta päivä voitti,
linnut alkoivat laulaa ja aurinko nousi paistaen punaisena sumun läpi.
Ja tyttö kulki eteenpäin aikomattakaan pysähtyä. Hän oli vielä liian
lähellä entisyyttä.

Sumu haihtui kokonaan, ja aurinko lämmitti niin, että hikipisarat
helmeilivät tytön otsalla hänen noustessaan jyrkkiä, metsäisiä
harjuja, joiden kupeilta harmaat kivisilmät vihreän sammalen keskeltä
kylminä ja ihmeissään katselivat häntä, sillä moneen aikaan eivät
ne olleet ihmisolentoa nähneet. Täällä ei hän ollut koskaan ennen
kuljeskellut, ja uudet seudut vaihtelevine näköaloineen, pienine
sinisine metsälampineen, vaaleanvihreine jokilaaksoineen ja korkeine
honkaharjuineen viehättivät ja vetivät puoleensa häntä.

Päästyään tällaisen harjun yli, kuuli hän puron solisevan, vaikkakin
lehtipuiden vaalea vihreys peitti sen juoksun. Lähestyessään puroa,
näki hän pienen jäniksen hyppivän pajupensaikossa. Hän vihelsi
hyväillen ja kutsuvasti ja eläin pysähtyi jääden uteliaan hämmästyksen
valtaamana kuuntelemaan tenhoisaa ääntä, joka ei ollut minkään tutun
linnun liverryksen kaltainen. Silloin suhahti ilman halki tappava nuoli
ja katkaisi jäniksen hauraan elämänlangan. Säälivästi huoaten nosti
tyttö kuolleen eläimen maasta ja lähti purolle.

Siellä tahtoi hän levätä ja viihdyttää nälkäänsä. Tuluksien avulla,
joita hän aina kantoi samassa hihnassa kuin veistäkin, oli hän pian
saanut rannalle kivien väliin räiskyvän tulen, jolla hän oksasta
tekastun vartaan varassa paistoi jäniksen. Näin oli hän monta kertaa
metsästysmatkoillaan tehnyt ja tämäntapaisissa askareissa tulisi hänen
elämänsä vast’edes kulumaan. Metsä kykeni antamaan hänelle kaikki hänen
tarpeensa, talvipukunsa tekisi hän eläinten nahoista ja asunnoksi
varustaisi hän soveliaan vuorenluolan. Tämä laakso näytti niin somalta,
että hän mielellään olisi jäänyt sinne, mutta se oli vielä liian
lähellä vihollista.

Tyydytettyään nälkänsä, valtasi levottomuus hänet uudelleen, ja hän
jatkoi matkaansa. Hän ei mielestään koskaan päässyt kyllin etäälle
Aappo Terhosesta. Kun aurinko alkoi laskeutua puitten latvojen taa,
oli hän yhä vielä liikkeellä. Hän oli matkallaan nähnyt viehkeitä,
uneksivia laaksoja, joissa hirvet kurkottelivat kosteilla turvillaan
lehtipuinen hentoja vesoja ja jänikset iloisina hyppivät rehevän,
entisille viljelysmaille versoneen valko-apilaan seassa; iäkkäät
pihlajat ojentelivat siellä oksiaan vadelmapensaita kasvavan, vanhan
kivijalan yli, jolta asumus oli hävitetty. Hän oli nähnyt kirkkaita,
tyyniä järviä, jotka päilyivät kukkuloiden ja harjujen välissä
katsellen kirkkain, sinisin silmin taivasta. Hauit leikkivät niiden
rannoilla kuin kutsuen kalaan, ja poukamissa näyttelivät sorsa-äidit
rauhallisina poikaparviaan toisilleen, pelkäämättä metsämiehen nuolia.
Hän oli päivänpaisteisilla rinteillä nähnyt asunnoksi kelpaavia
luolia ja koloja, jopa autioksi jääneen tuvankin, mutta vielä ei hän
ollut saavuttanut kaipaamaansa rauhan ja turvallisuuden tunnetta.
Metsän ihana tuoksu tuntui hänestä vielä viinanhajun turmelemalta ja
uneksivan rauhan keskeltä oli hän silloin tällöin kuulevinaan käheän
pilkkanaurun. Mistä hän löytäisi oikean rauhan? Ehkä päivän, parin
matkan päästä?




VI.

Uutisasukas.


Mutta aurinko painui yhä alemmaksi, ja ilma viilentyi hongikon
pylvässalissa. Hänen täytyi jo ruveta etsimään itselleen soveliasta
yösijaa; se ei ollut helppoa nyt, kun hän oli niin ohuesti puettu,
mutta hän toivoi kohtalon auttavan häntä.

Metsä, missä hän käveli, oli kaunista honkametsää. Maa oli sileätä ja
tasaista kuin lattia ja havuneulat peittivät sen ruskeana mattona.
Pikku metsää ei ollut peittämässä näköalaa, ja pylväsrivien välitse voi
silloin tällöin nähdä hyvinkin etäälle. Aukeammilla paikoilla kukkivat
vanamot levittäen väriä ja tuoksua luonnon juhlalliseen pyhäkköön.

Äkkiä näki hän jotain kirkkaankeltaista häämöttävän puitten välistä
vähän matkan päässä. Hänen uteliaisuutensa heräsi ja hän kiirehti
sinnepäin, pysähtyen vähän ajan perästä kuin kivettyneenä. Se oli äsken
kaadetun suuren puun kanto, jonka vieressä havuneulojen keskeltä loisti
keltaisia lastuja ja jauhoa kirveen ja sahan jäljiltä.

Mitä se oli? Täytyikö hänen taas tavata ihmisiä — kenties miehiäkin,
ennenkuin hän oli päässyt kyllin etäälle äskeisestä vihollisestaan?
Eikö hän koskaan enää löytäisi sitä erämaan rauhaa, jota hän
kaipasi? Minne päin hän nyt lähtisi vaaraa välttääkseen? — Sitä oli
mahdoton päättää, sillä näillä seuduin oli maakin niin kovaa, ettei
minkäänlaisia jälkiä voinut näkyä. Parasta oli kai sittenkin kulkea
entiseen suuntaan — se vei ainakin poispäin Aaposta.

Vähän matkan päässä loppui honkametsä äkkiä, ja hän tuli vanhalle
viljelysmaalle. Ojanreunat kasvoivat täälläkin koivua ja haapaa ja
niiden lomitse kimmelsi sininen järvi auringonpaisteisine, vaahtoa
pärskyvine laineineen. Pian saavutti kaikuvien kirveeniskujen ääni
hänen korvansa, ja pysähtyessään kuuli hän iloisen vihellyksen, niin
leikkivän ja ripeätahtisen, että hänen sydämensä sykähti ilosta. Hänen
täytyi samoin kuin pikku jäniksen puron reunalla jäädä kuuntelemaan
ihmeellistä ääntä ja hänen jalkansa alkoivat melkein itsestään tanssia
sen mukaan.

Kukahan niin vallattomasti vihelsi täällä hänen erämaassaan? — Hän
kulki vielä muutamia askeleita eteenpäin kuullakseen paremmin, ja
hänen pelkonsa haihtui kuin usva aamuauringossa. Sensijaan heräsi
hänessä palava uteliaisuus nähdä viheltäjä ja hän puolusteli sillä
itseään, että oli parasta tietää, kenen kanssa joutuisi tekemisiin
voidakseen sovittaa käytöksensä sen mukaan. Kenties oli se, kuten
hänkin, yksinäinen nainen, jonka kanssa hän empimättä voi antautua
ystävällisiin suhteisiin. Jos se taas oli vihollinen, voi hän hiipiä
pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Mitä enemmän hän asiata ajatteli,
sitä selvemmältä tuntui hänestä tämä menettelytapa, sillä kuinka
hän voisi oleskella metsässä tietämättä, kuka oli läheisyydessä.
Nyt tuntui hänestä selvältä, että hän matkallaan joutui ihmisten
kanssa tekemisiin, ja jos hän tahtoi heitä välttää, täytyi hänen
luonnollisesti tietää, missä heitä asui.

Hiljaa kuin hiipivä villikissa kulki hän varpaillaan eteenpäin,
valmiina juoksemaan tiehensä pienimmänkin vaaran uhatessa. Kun
ääni tuntui tulevan paremmin oikealta, kulki hän kolmen peltosaran
poikki ja hiipi senjälkeen eteenpäin ojanreunoilla kasvavan nuoren
metsän suojassa. Ääni läheni yhä ja tuntui vihdoin kuuluvan aivan
hänen edestään. Silloin koetti hän katsella ja tarkastella kapeitten
runkojen lomitse. Hänen eteensä avautui ruohoinen järveen viettävä
rinne, jonka reunaa vasten laineet loiskivat. Tämän keskellä, vankan,
tuskin rehevästä ruohosta erottautuvan kivijalan vieressä, seisoi
kuusenhavuista tehty maja, jonka luona mies ahkerasti taitavin
kirveeniskuin veisti suurta honkaista hirttä. Hänen viereensä maahan
oli jo kasattu useampia hirsiä, ja yhteen sellaiseen oli nuoralla
kiinnitetty suuri eläin. Se oli punaisen ruskea ja hän muisti, että se
oli hevonen, sillä hänen ollessaan pieni lapsi, oli heillä vanhassa
kodissa ollut sellainen. Miehen jalkojen juuressa makasi pieni susi
silmät puoliksi kiinni ja pää etukäpäläin varassa; vähän väliä avasi se
silmänsä katsellen tarkkaavana ympärilleen.

Mutta vielä enemmän ihmetytti häntä mies. Hän ei ulkomuodoltaan
muistuttanut vähääkään Terhosta. Ahavoituneista, hyvinmuodostuneista
kasvoista katseli kaksi kirkasta, kenties hieman terävää, harmaata
silmää, ja paitsi soturinomaisesti ylöskäännetyitä viiksiä, olivat
hänen kasvonsa parrattomat. Suurin vastakohta oli kuitenkin miehen
ilmeessä, joka oli iloinen, hyväntahtoinen ja kuitenkin itsetietoinen —
ei koskaan ollut hän kenelläkään ihmisellä nähnyt sellaista. Sellaisia
kasvoja ei tarvinnut pelätä, vaikka vartalo olikin kookas, ja voimakas
käsivarsi heilutti kirvestä niin että metsä kaikui. Enimmän kuitenkin
haihdutti vallaton vihellys hänen pelkoaan ja epäluuloaan.

Yht’äkkiä nosti pieni, musta susi päätään ja murisi vihaisesti,
katsoen sinne, missä hän seisoi. Hän teki liikkeen paetakseen, mutta
silloin syöksyi se hänen jälkeensä kiivaasti haukahtaen ja tarttuen
hampain hänen liehuvaan paitaansa, niin että hänen täytyi pysähtyä
puolustautuakseen. Veitsi välähti hänen kädessään, mutta susi hypähti
vikkelästi syrjään ja haukkui kahta raivokkaammin. Hän ei uskaltanut
kääntää selkäänsä, peläten eläimen silloin syöksyvän hänen niskaansa,
ja samassa kiirehti mieskin sinne.

— Hiljaa, Usko, — huusi hän vihaisesti sudelle. — Etkö sinä näe, että
se on ihminen? — Hiljaa siinä taikka minä...

Ja hän uhkasi kirvesvarrella eläintä tämän hiipiessä pakoon yhä vielä
muristen.

— Rauhoitu toki, tyttö, ja odota hetkinen, — sanoi hän nähdessään Ellan
aikovan jatkaa pakoaan. — Sinun täytyy antaa anteeksi Uskolle. Se
raukka ei sillä mitään pahaa tarkottanut: se ei vain ole nähnyt ihmisiä
niin pitkiin aikoihin, ettei se enää voi huomata eroa kunnon ihmisten
ja heittiöitten välillä.

Ja sitten tuli mies häntä vastaan ojennetuin käsin ja näytti niin
ystävälliseltä ja iloiselta, että tytön pakostakin täytyi antaa hänelle
omansa, vaikka ujous ajoi kuuman veren hänen kasvoihinsa.

— Kuinka hauskaa onkaan nähdä taas ihmisiä, sanoi mies sydämellisesti
puristaen tytön kättä. — Mutta kuinka olet sinä niin yksinäsi täällä
metsässä?

Ellan kasvot kävivät vielä punaisemmiksi ja hänestä tuntui kuin olisi
kieli tarttunut suulakeen.

— Sinä näyt ujostelevan, — jatkoi hän turhaan odotettuaan vastausta.
— Mutta kyllä se ohi menee, kun meistä tulee vähän paremmat tutut.
Tule nyt minun kanssani ja levähdä vähäsen, niin kerron minä ensin
puolestani, kuka olen.

Ella empi vielä hetkisen, mutta miehen koko käytös herätti niin suurta
luottamusta, että hän vihdoin vitkaan, ja äänetönnä seurasi miestä
työpaikalle. Usko juoksi häntä vastaan vinkuen ja häntäänsä heiluttaen
niinkuin olisi se tahtonut pyytää anteeksi äskeistä käytöstään.

— Onko se koira? — kysyi tyttö, joka äkkiä muisti toisten kertoneen
sennimisistä suden kaltaisista koti-eläimistä.

— Onpa kylläkin, — nyökkäsi mies nauraen, — ja nyt voit jo vähän
hyväilläkin sitä. Katso, kuinka se katuu ja pyytää anteeksi.

Silloin täytyi hänen hymyillä ja hän taputti hiljaa pörhöistä eläintä,
joka vastalahjaksi nuoli hänen kättään.

Mies näytti hänelle veistämättömällä hirrellä mukavan istumapaikan,
missä hän voi nojata selkänsäkin toisiin hirsiin, ja ryhtyi jälleen
uutterasti työhön.

— Minun nimeni on Sakari, — kertoi hän ja hänen kasvonsa saivat
tyynen, miettivän ilmeen niinkuin hänen ajatuksensa olisivat lähteneet
kauvas, kauvas pois, — talon mukaan Sakari Juuriniemi; olen sen
perinyt isältäni, vaikka ei tässä juuri talosta paljoa jäljellä ole.
Katsos, tyttö, kaikki tämä tässä ympärillä on ollut minun esi-isieni
peltoa, joka on kulkenut perintönä isältä pojalle aina yhdeksännen
Kaarlon ajoilta siihen asti kun venäläinen tuli ja poltti talon
minun ollessani viimeisen Kaarlon kanssa Puolassa sotimassa. Siitä
on jo kohta seitsemäntoista vuotta, kun näiltä seuduilta lähdettiin
venäläistä pakoon, ja appi-ukko vei Liisan — vaimoni, näes — Ruotsiin
turvaan. Saatuani luodin sääreeni, sain kelpaamattomana lähteä kotiin,
ja kotiinnuttuani löysin maan suurimmalta osalta venäläisen käsissä.
Minä hiivin talolleni, mutta se oli poltettu ja vaimoni poissa. Luulin
jo venäläisen vieneen hänet ja vannoin kostavani niin kauvan kuin voin
asetta pitää kädessäni. Siksi yhdyin Löving'iin, joka omalla tavallaan
kävi sotaa maassa ja joka ei suuria huolinut minun jäykästä jalastani.
Me taistelimme vuosikausia yhdessä, minun jalkani parani täydelleen ja
meillä oli hurjia seikkailuja, jolloin henkemme ei ollut mädäntyneen
nauriinkaan arvoinen. Mutta aina me niistä kunnialla suoriuduimme ja
teimme viholliselle enemmän vahinkoa kuin koko Lybeckerin armeija.

Se oli hurjaa aikaa ja kuka tietää, kuinka olisi käynyt, ellen
kiertoteitä olisi saanut kuulla Liisan pelastuneen. Se teki minun
sydämelleni niin hyvää, ettei minusta tullut läheskään niin paatunutta
kuin monesta muusta. Monet tovereistani tottuivat niin murhaan ja
ryöstöön, etteivät enää olisi tahtoneet muuta tehdäkään, mutta minä
toivoin vaan rauhan palaamista voidakseni jälleen ruveta viljelemään
maata ja hakeakseni Liisan Ruotsista. Enhän ollut nähnyt häntä niin
moneen pitkään vuoteen. Olin vasta yhdeksäntoista vuotias poikanulikka
sotaan lähtiessäni ja hän oli sinun ikäisesi pieni kiharapää — Jumala
häntä siunatkoon! Nyt on meillä rauha ja pian noudan hänet kotiin,
mutta ensin täytyy minun saada asuintupa valmiiksi, sillä hän on liian
hento ja hieno asuakseen havumajassa. Olisit sinä nähnyt, kuinka kaunis
ja lempeä ja ymmärtäväinen hän oli — ja me olimme olleet vain puoli
vuotta naimisissa onnettomuuden saapuessa. Mutta nyt ovat vaikeat ajat
ohi.

Ella katsoi häneen suurin, kostein silmin.

— Minä tahtoisin niin mielelläni nähdä hänet, — sanoi hän sydämensä
syvyydestä. — Minä pitäisin hänestä paljon.

Hän sanoi tuon niin vakavasti ja yksinkertaisesti, että miehen täytyi
hymyillä hänelle ystävällisesti.

— Ehkä sinä joskus saatkin hänet nähdä, — vastasi hän.

Nyt seurasi hetkinen hiljaisuutta; mies näytti odottavan tytön
kertomusta, mutta tämä oli kokonaan vaipunut ajattelemaan
jotakin, jonka hän lopulta ilmaisikin yhtä lapsellisesti ja
teeskentelemättömästi kuin äsken.

— Sinä et ole ollenkaan Aappo Terhosen kaltainen, — sanoi hän ja katsoi
mieheen vakavasti ja tutkivasti.

Hän melkein peljästyi sanojensa vaikutusta. Mies iski kiivaasti
kirveensä hirteen niin että terä upposi syvälle puuhun ja astui tytön
luo katse synkeän-totisena.

— Siitä saan kiittää Jumalaa, — huudahti hän painostaen joka sanaa. —
Mutta mitä sinä tiedät tuosta pelkurista, kerskaajasta ja sotarosvosta,
joka sodan aikana oli meidän häpeämme ja jätti rauhalliset talonpojat
kärsimään vihollisten julmasta kostosta. Minä en ole hänen kaltaisensa,
— sanot sinä, ja se on sinun onnesi. Mutta kuinka tunnet sinä Suomen
kurjimman ja huonoimman miehen? Missä hän on? Kerro!

Tytön äsken niin vakavat ja alakuloiset kasvot hymyilivät ja hänen
silmänsä säteilivät iloisina ja luottavina. Nyt näytti viimeinenkin
pelon jäännös kadonneen hänestä.

— Se on siis totta, että hän on huono ihminen, — huudahti hän
kiihkeästi — ja minä tein oikein juostessani pois kotoa hänen tähtensä?

Silloin mieskin taas tyyntyi ja hänen silmänsä loistivat tytölle yhtä
ystävällisesti kuin äskenkin.

— Se on hyvin luultavaa, — vastasi hän rohkaisten. — Jos eivät omaisesi
voineet suojella sinua, ei sinulla kai ollut muuta neuvoa. Mutta kerro
nyt minulle, kuinka kaikki on käynyt, niin minä sitten sanon, mitä minä
asiasta arvelen.

Tyttö istuutui hänen viereensä hirrelle ja alkoi kertoa elämästään
niin pitkältä kuin muisti. Välistä nyökäytti kuuntelija ymmärtävänä
päätään, ja tytön jättäessä kertomukseensa liian suuria aukkoja, teki
hän pienoisen kysymyksen, josta tyttö heti ymmärsi, mitä hän tahtoi
tietää. Oli niin helppoa puhua sellaisen kanssa, joka aivan kuin tuli
häntä vastaan ajatuksineen ja auttoi häntä sanomaan selvin sanoin
sellaista, jota hän ennen oli vain himmeästi aavistanut. Kun hän tuli
viime päivien tapauksiin, istui mies synkkänä ja äänettömänä silloin
tällöin nyökäyttäen päätään joko hyväksyen tai ymmärtäen.

— Sinä teit oikein, — sanoi hän päättävästi. — Et olisi voinut muulla
tavoin menetellä tuon lurjuksen ollessa talossa. Naisraukat, joiden
täytyi jäädä sinne hänen kanssaan elämään!

— Mutta he jäivät niin mielellään, — sanoi Ella.

— Minä yksin häntä vihasin.

Silloin hymyili mies surumielisesti ja alkoi kertoa hävittävästä
sodasta, joka useilta seuduin maatamme oli vienyt jokaisen miehen niin
että naisraukat, jotka vaan muistivat miesten hyviä puolia, olivat
ruvenneet palvelemaan heitä melkein puolijumalina. Hän oli muuallakin
kuullut kerrottavan, että naiset olivat suudelleet miesten jalanjälkiä.
— Mutta — lisäsi hän synkkänä, — ne olivatkin kunnollisten miesten
eivätkä lurjusten.

He vaikenivat kauvan aikaa, ja illan rauha laskeutui yli seudun.
Aurinko laski järven taa, jonka pinta oli käynyt tyyneksi ja
kirkkaaksi. Sorsat narisivat kaislikossa ja rastas lauloi
honkametsässä. Korkealla ilmassa kaarteli yksinäinen kalalokki siivet
punaiselta hohtaen laskevan auringon valossa.

— Kuinka täällä on kaunista, — kuiskasi tyttö ja hänen sydämeensä hiipi
surunsekainen rauha, tunne siitä, että kaikki vanha oli nyt loppunut
ja että elämä avautui hänelle kokonaan uusin kokemuksin rauhallisena
ja hyvänä. Ensi kerran tunsi hän himmeästi, että elämä voi tarjota
muutakin kuin metsän kuollutta rauhaa — jotakin kaunista ja ihanaa,
jolle hän ei vielä löytänyt sanoja. Uinuva yhteiskuntatunne, joka saa
ihmiset kuten eräänlaiset eläimetkin kokoontumaan perheiksi, suvuiksi,
heimoiksi, ja kansoiksi, virisi hänessä, ja hän tunsi, kuinka raskasta
olisi ollut jälleen jäädä yksin eikä saada puhua kenenkään kanssa.

Mies tuntui aavistaneen hänen ajatuksensa.

— Mitä me nyt teemme, tyttö? — kysyi hän. — Takaisin et sinä voi etkä
tahdo palata, metsään et saa yksinäsi jäädä, ja tuskin voit omin päin
saada selvää, vieläkö omaisiasi on elossa. Ehkä on parasta, että
toistaiseksi jäät minun luokseni. Vaimoni voi kyllä saavuttuaan tarvita
apua, ja siihen asti saatat hoitaa talouttani. Ja jos olet niin taitava
metsästäjä kuin kerroit, säästät minulta paljon aikaa. Mitä sanot, Ella?

Silmänräpäyksen empi hän vielä, ja hänessä leimahti viimeisen kerran
epäluulo miehiä kohtaan, mutta nähdessään hänen ojennetun kätensä,
tarttui hän siihen ja puristi sitä melkein miehen voimalla.

Minä luotan sinuun, — sanoi hän yksinkertaisesti.

— Päätetty, vastasi mies iloisesti. — Mutta tule nyt, niin näytän
sinulle linnani, ja me saamme etsiä sieltä sinulle jotakin vaatteeksi
sopivaa.

He menivät yhdessä kuusimajaan, joka oli niin hyvin tehty ja niin
tiheä, että se hyvin saattoi suojata sadetta vastaan. Keskelle lattiaa
oli mies rakentanut pienen tiilisen tulisijan ja sen yläpuolella,
tukevassa seipäässä riippui suuri, ruosteinen rautapata. Tulisijan
takana oli pieni kasa kuusenhavuja, joille oli levitetty hevosloimi. Se
oli hänen vuoteensa.

Tyttö huomasi heti, ettei täällä ollut esinettäkään liikaa, eikä mitään
sellaista, joka olisi ollut yksinomaan mukavuuden tai kauneuden vuoksi,
ja ensi tilassa päätti hän hieman somistella asuntoa. Ainoa, jota
isäntä näytti tahtovan suojella, oli nurkassa seisova, huolellisesti
hevosloimeen kääritty pyssy. Sitäpaitsi oli siellä suuri arkku, jonka
sisällyksestä hän ei tietänyt, mutta sekin oli yksinkertainen ja
karkealla punamaalilla sivelty.

Mies katseli neuvottomana ympärilleen majassa niinkuin olisi hänkin
vasta nyt huomannut sen kodikkuuden ja somuuden puutteen.

— Totisesti ei huonekalusto ole kovinkaan kehuttava, mutta me saamme
kai luvan tulla toimeen. Minä katson, onko täällä sinulle peitettä ja
vaatteen apua. Odotahan vaan.

Ja hän avasi arkun, jossa oli kaikenlaista vaatetavaraa ja tarvekalua.
Ylimpänä oli tosin kulunut, mutta kaunis ryijy. Mutta vaikka hän käänsi
arkun koko sisällön ylösalasin, ei sieltä sittenkään löytynyt mitään
tytölle vaatteiksi kelpaavaa.

− No niin, — sanoi hän vihdoin asettaen kaiken paikalleen arkkuun. —
Ehkä keksimme jonkun keinon huomenna. Mutta laita nyt minulle vähän
ruokaa sillä aikaa kun käyn katsomassa Pollea ja veistän hirteni
valmiiksi.

Ja nyökäyttäen vielä kerran ystävällisesti tytölle, läksi hän ulos.

Lämpimän ystävyyden tunne täytti tytön sydämen. Hän oli mielestään
jollakin tavoin rikkonut miestä kohtaan ja tunsi nyt itsensä
velvolliseksi hyvitykseen. Hän tunsi sen hämärästi, ja tämä tunne
sai hänet melkein kuumeiseen toimintaan. Silmänräpäyksessä räiskyi
tuli suuren padan alla. Pihalla oli hän nähnyt ränsistyneen kaivon,
ja pyssyn viereen majaan oli huolimattomasti heitetty ammuttu teeri.
Kaivon vesi oli kirkasta ja raikasta, vaikka kehä olikin kokonaan laho,
ja pian oli hänellä lintu padassa. Odotellessaan veden kiehumista, otti
hän toisen hevosloimen ja juoksi metsään etsimään pehmeitä sammalia ja
oksia vuoteiksi. Kun hän palasi takaisin suuri nyytti selässään, ei
mies ollut häntä huomaavinaan, vaan veisti uutterasti hirttään pieni
hymy huulillaan.

Sitten teki tyttö hänen vuoteensa pehmeäksi ja tasaiseksi kuin olisi
siinä ollut hienoja höyhenpatjoja, ja levitti sille ryijyn. Hevosloimen
ripusti hän viereiseen seinään niin että koko se osa majaa näytti
jo oikein lämpimältä ja kodikkaalta. Omalle vuoteelleen levitti hän
toisen ryijyn. Ulkona oli hän nähnyt kaksi poikkihakattua hirrenpäätä.
Ne pyöritti hän sisään istuimiksi, ja arkun laakea, tasainen kansi
oli erinomainen pöytä, jolle hän kattoi kaksi arkusta löytämäänsä
savilautasta ja tinalusikkaa. Pari kertaa käväsi Usko hänen luonaan,
katseli ihmetellen ympärilleen ja heilutti häntäänsä.

Mieskin oli jo lopettanut työnsä ja seisoi hetkisen ikäänkuin uneksien
hevosen vieressä, jonka tasainen pureskeleminen toi omituisen
tyydytyksen ja viihtymyksen tunteen hiljaiseen iltaan. Hän oli niin
kauvan saanut olla ilman ihmisseuraa, että jo paljas tietoisuuskin
tytön läsnäolosta antoi tälle illalle kokonaan toisen leiman kuin
edellisille, jolloin hän oli äänettömänä valmistanut ateriansa ja
syönyt ja työstä uupuneena heittäytynyt vuoteelleen.

Nyt levisi majasta aina hänen luokseen asti paistetun linnun
miellyttävä tuoksu, ja hän tunsi jonkun pitävän hänestä huolta, mikä on
niin mieluisaa työtä tekevälle miehelle. Vihdoin ilmestyi tyttö ovelle
pyytäen häntä ujosti hymyillen ruoalle.

Hänen astuessaan majaan, seisoi Ella keskellä huonetta ja katseli
lapsellisesta ylpeydestä punastuen vuoroin tulijaa, vuoroin laitoksiaan.

— Ei ole hullumpaa, — ja hän nyökäytti tyytyväisenä päätään. — Näkee
heti, että taloon on tullut nainen. Tuolla tavalla olisi vaimonikin
luullakseni kaiken asettanut.

Hänen ensimäisistä, kiittävistä sanoistaan kävivät Ellan kasvot
vieläkin punaisemmiksi, mutta kuullessaan viimeiset, tuli hän
jälleen kylmäksi ja tyyneksi. Ne ikäänkuin kohdistuivat enemmän
hänen sukupuoleensa kuin häneen itseensä ja veivät hänen ajatuksensa
vieraaseen naiseen, jonka mies asetti niin korkealle. Miehen ja naisen
välinen suhde mahtoi sittenkin olla ihmeellisen suuri ja pyhä, koska
hän vielä seitsemäntoistavuotisen eron jälkeen omisti pienimmänkin
ajatuksen vaimolleen. Toiset naiset olivat sittenkin olleet oikeassa
kertoessaan perhe-elämästä, vaikka he olivat olleet sokeita luullessaan
Aapon omaavan kaikki heidän uneksimansa miesten hyvät ominaisuudet,
hänen, joka ei ollut ainoankaan heidän kauniin ajatuksensa arvoinen.

Uutisasukas söi äänettömänä, mutta oli niin tyytyväisen näköinen, että
tyttö tunsi saavansa täyden palkan työstään. Pantuaan pois veitsen
ja lusikan ja luettuaan lyhyen rukouksen, nojautui hän kyynärpäänsä
varassa arkunkanteen ja alkoi pakinoida milloin kysellen, milloin
itse kertoen. Tämä muistutti muutamissa suhteissa Aapon juttuhetkiä
lieden ääressä vanhassa kodissa. Viimeiset kekäleet hehkuivat vielä
takassa, ja sauhu nousi kiemurrellen kattoon. Mutta heidän puheittensa
sisällössä oli suunnaton ero. Sakari tuntui katselevan elämää aivan
toisessa valossa kuin sekä Aappo että naiset kotona. Hän höysti
kertomuksiaan hauskoilla jutuilla ja lystikkäillä pilapuheilla, jotka
saivat tytön pitkistä ajoista lapsellisesti ja iloisesti nauramaan.
Ja harvoin puhui hän ensi sijassa itsestään, etupäässä kertoi hän
silminnäkijänä ja muitten mukana olleena. Ja hänen kertomuksensa olivat
joko niin kauniita ja suurenmoisia, että tytön silmät kostuivat ja
hänen sydämensä sykki nopeammin, tahi niin hauskoja, että täytyi nauraa
hillittömästi.

Ulkona kävi ilta yhä pimeämmäksi, mutta he istuivat ja puhelivat.
Mies ei ollut niin pitkään aikaan kuullut ihmisääntä, ei omaansa eikä
muitten eikä niin pitkiin aikoihin saanut kertoa niistä muistoista,
jotka täyttivät hänen sielunsa. Sitäpaitsi oli ihmeellisen viehättävää
kertoa tuolle turmeltumattomalle luonnonlapselle, jolle kaikki oli
uutta, joka ei ollut nähnyt muuta miestä kuin Aappo Terhosen ja
sittenkin muodostanut itselleen niin terveitä mielipiteitä ihmisistä
ja elämästä. Ei mikään ollut hänen mielestään jokapäiväistä tahi
yhdentekevää, ja tämä antoi kertomuksille sellaisen runouden hohteen
ja suurenmoisuuden, jota ne eivät toisissa olosuhteissa olisi kenties
saaneetkaan.

Kun hän kertoi isänmaasta, sen taisteluista petollisia
naapurivaltakuntia vastaan, jotka joka taholta olivat hyökänneet sinne
luullen sen olevan hukassa lapsen pitäessä kuninkuutta, kun hän kertoi
ensimäisestä suuresta taistelusta ja voitosta, jonka jälkeen kaikki
kulkivat kuin huumauksissa voitonriemusta ja uhrautuvaisuuden halusta,
voittojen keskipäivän loistosta, jolloin isänmaa tuntui kaukaiselta,
mutta jolloin maineen ja historian henki tuntui liihottelevan sen
yli, ja vihdoin viimeisestä marssista Vähä-Venäjän erämaassa, jolloin
epätoivo hiipivänä väsymyksenä aivankuin väijyi ilmassa, ja jolloin
entinen iloinen innostus oli muuttunut kylmäksi, itsepäiseksi
päättäväisyydeksi, ja lopuksi viimeisestä toivottomasta taistelusta,
jonka jälkeen ei kukaan tahtonut uskoa sankarikuningasta voitetuksi, —
hän itse ei sitä uskonut ennenkuin murhaajan luoti oli hänet kaatanut
— kun hän kertoi tuosta kaikesta, selvisi tytölle äkkiä kuin salaman
iskulla se, mikä hänelle ennen oli ollut hämärää ja käsittämätöntä.

Hän käsitti nyt, kuinka voi jättää kotinsa ja kaiken, jota rakastaa
lähteäkseen taistelemaan heikon ja turvattoman kansansa puolesta. Hän
tunsi myöskin ymmärtävänsä nuorta kuningasta, joka ei voinut saada
rauhaa, ennenkuin kaikki väkivallan tekijät ja petturit, jotka olivat
hyökänneet hänen maahansa rikkoen valat ja lupaukset, olivat voitetut.
Oli ihmeellistä, kuinka erilaisen merkityksen eri kertojat voivat antaa
samoille veritöille, samalle vihalle ja väkivallalle. Välistä kertoi
Sakarikin, kuinka hän taistelussa oli pistänyt vihollisen kuoliaaksi,
mutta silloin katsoi tyttö ihaillen häneen ollenkaan muistamatta
tekevänsä nyt aivan samaten kuin Ulla kotona saunassa. Hän ei huomannut
yön syvää hiljaisuutta, joka laskeutui yli seudun, ja hän olisi voinut
istua siinä aamun sarastukseen ja päivän koittoon asti. Mutta mies
lopetti vihdoin ja nousi ylös.

— Tämä ei käy laatuun, tyttö, — sanoi hän nauraen. — Sen, joka tekee
työtä, täytyy nukkuakin. Mene nyt levolle! Hyvää yötä, lapsi!

Hän käväsi vielä kerran ulkona katsomassa, oliko kaikki järjestyksessä,
hyväili oven luona makaavaa koiraa ja laskeutui sitten tyytyväisyydestä
huoahtaen vuoteelleen. Pian kuuli Ella hänen tasaisesta
hengityksestään, että hän oli raskaasti nukkunut. Mutta vaikka hän oli
niin väsynyt, että kaikki hänen jäsenensä olivat kuin runnellut, ei hän
kuitenkaan voinut nukkua. Viime öitten kokemukset uudistuivat taas,
sillä aina siitä asti, kun hän oli nähnyt onnettomuutta tuoneet jäljet,
olivat päivän uudet, voimakkaat vaikutelmat yön hiljaisuudessa tulleet
uudelleen hänen luokseen entistäkin voimakkaampina. Ne muodostivat
epäselvän sarjan näkyjä, hurjia, kirjavia kuvia sodasta, miesjoukoista,
joilla oli hurjat, julmat sudensilmät tai iloiset, harmaat silmät ja
jotka taistelivat toinen toisiaan vastaan, ja nuoresta kuninkaasta,
jonka hän kuvitteli muuten Sakarin kaltaiseksi, mutta vähän pitemmäksi
ja puetuksi loistavaan pukuun, joka helisi hänen vähänkin liikkuessaan.

Vihdoin alkoivat tasaiset hengenvedot kiinnittää hänen huomiotaan,
hän rupesi vaistomaisesti laskemaan niitä ja taukosi vasta ehdittyään
sataan asti. Silloin muisti hän äkkiä, kuinka naurettavan peljästyneenä
Miina oli huutanut, ettei hän paljaalla paidalla voinut kohdata miestä.
Tämän yhteyteen asetti hän Sakarin levottomuuden ja neuvottomuuden,
kun arkusta ei löytynyt hänelle minkäänkaltaista vaatetta. Se herätti
hänessä vaistomaisen ujouden tunteen, jota ei hän voinut itselleen
sanoin selittää, mutta joka sai hänet tekemään suunnitelmia vaatteitten
hankkimiseksi mihin hintaan hyvänsä. Nähtävästi ei talossa ollut muuta
kangasta kuin hevosloimet, mutta Sakari tarvitsi niitä molempia. Hänen
täytyi keksiä joku keino korvatakseen ne, ja hän muisti heti eläinten
nahat. Jos hän vain saisi ammuttua hirven, voisi hän joko tehdä
itselleen puvun sen nahasta tai käyttää sitä peitteenä ja tehdä puvun
hevosloimesta.

Tämä ratkaisu rauhotti hänen häiriintyneitä hermojaan ja hän vaipui
syvään uneen.




VII.

Metsästys.


Hän heräsi kirveeniskujen raikuvaan äänen, ja kun hän avasi silmänsä,
paistoi aurinko sisään havumajan savureijästä. Katsahdettuaan ulos,
näki hän Sakarin seisovan työssä hirsiensä ääressä kuten eilenkin.
Kaikki oli melkein samanlaista kuin illalla ja hän eli yhä ihmeellistä
seikkailuaan, jonka kaltaista ei hän eläissään ollut kokenut. Hän oli
auttamattomasti viskattu uuteen maailmaan uusine velvollisuuksineen.

Kun hän astui ulos, tervehti uutisasukas häntä iloisesti ja Usko tuli
häntäänsä heiluttaen nuolemaan hänen kättään.

— Nyt, tyttö, — sanoi Sakari kirvestään heiluttaen, — teemme työtä
kumpainenkin tahollamme ja illalla saamme jälleen puhella. Kun aurinko
paistaa suoraan tuohon honkaan niemen käressä, tulee aamiaisen
olla valmis, ja kun se on aivan tuon pienen saaren kohdalla, on
päivällisaika; illallista syödessämme luo se kultaisen juovan lahteen.
Ateriain väliaikoina saat sinä tehdä mitä haluat. Voithan kuvitella
olevasi minun pikku vaimoni, joka askartelee ja puuhaa omassa kodissaan.

Hän kyllä ymmärsi. Monta monituista kertaa oli hän ollut tällaisessa
vanhan Miinan apuna, vaikka ruoka-aikojen merkit olivat olleet hieman
toiset, ja hän tiesi myöskin, mihin käyttäisi jouto-aikansa. Hän teki
nopeasti laskelmansa ja päätti päivällisen ja illallisen välisen ajan
pisimmäksi ruokaväliksi. Sen hän käyttäisi metsästykseen.

Koko aamupäivän suoritteli hän taloustoimia ja kaikenkaltaisia pikku
parannuksia majassa. Hän oli niin toimellisen ja arvokkaan näköinen,
että miehen joka kerta täytyi hymyillä hänen kulkiessaan ohi.

— Luulenpa vaimonikin mielistyvän lapseen, — puheli hän itsekseen. — Ja
hänestä tuntuisi varmaankin muuten tämä erämaa liian autiolta.

Aina siitä asti kun rauha oli maahan palannut, oli hän työskennellyt
saman päämäärän vuoksi; hän tahtoi rakentaa uudelleen entisen talonsa.
Paljon aikaa oli jo kulunut hukkaan kaikenkaltaisissa valmistuksissa
ja tarve- ja maanviljelyskalujen hankkimisessa sekä ensimäisen pellon
raivaamisessa, ennenkuin hän oli voinut ruveta tupaa rakentamaan. Nyt
oli hän ollut täällä aivan yksinään kolme kuukautta, kunnes tuo lapsen
ja naisen välinen olento tuli hänen luokseen kuin tuulahdus toisesta
maailmasta, josta hän ei pitkiin aikoihin ollut mitään tietänyt. Ei ole
miehen hyvä yksinänsä olla — sanottiin sanassa, ja hän tunsi sen nyt
niin hyvin käsittävänsä.

— Aijotko lähteä metsästämään? — kysyi hän tytöltä nähdessään tämän
laskevan nuoliaan.

— Aijon, — nyökkäsi tyttö.

— Sinun olisi melkein paras ottaa minun pyssyni, tuumi hän. — Näillä
seuduin on hyvästi hirviä ja jos saisit käsiisi yhden, olisi meillä
lihaa pitkiksi ajoiksi. Minä en ole tullut heitä ampuneeksi ollessani
vain yksin täällä syömässä.

— En minä ensi kertaa nuolillani hirveä ammu, — vastasi tyttö ylpeästi.

Silloin nauroi mies taas hänelle.

— Voi niin ollakin, — sanoi hän hyväntahtoisesti, — sitäpaitsi ei aivan
heti voi oppia pyssyä käsittelemään.

Tytössä oli kunnianhimo leimahtanut ilmiliekkiin, ja hän päätti ampua
hirven.

Heti päivällisen jälkeen lähti hän metsään. Metsästysalue ei alussa
näyttänyt suotuisalta, sillä hongikon juhlallisessa pylväikössä, missä
pikku metsää ei kasvanut, ei metsänriista viihtynyt. Mutta hän kulki
urhoollisesti eteenpäin päästäkseen ruohoisempiin ja vuorisempiin
seutuihin, ja vähän ajan kuluttua muuttui metsä aivan toisen
näköiseksi. Maaperä kävi kosteammaksi ja honkien sekaan ilmaantui
pilviä piteleviä kuusia. Välistä tuli avonaisempiakin paikkoja, joilla
mustikat kukkivat kaatuneitten ja lahonneitten jättiläisrunkojen
välissä. Täällä saattoi olla metsoja, ja hän rupesi kulkemaan hiljaa ja
varovaisesti tähystellen puitten runkojen lomitse.

Äkkiä kuuli hän marjanvarsien ritisevän takanaan ja kääntyessään näki
hän jonkun eläimen kiivaasti syöksyvän häntä kohti. Jousi oli jo
lennähtänyt silmälle, kun hän huomasi, että tulija olikin Usko, joka
läähättäen ja häntäänsä heiluttaen hyppi häntä vastaan.

— Oletko sinä jättänyt isännän yksin? — nuhteli tyttö ollen
kuitenkin mielissään uudesta metsästystoveristaan. Hän tiesi Sakarin
kertomuksista, että Usko oli erinomainen lintukoira.

— Hae, hae, Usko, — yllytti hän ja osotti tiheimpiä pensaita.

Usko läähätti yhä kiihkeämmin ja kiiti metsään päin.

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin hän kuuli terävän haukunnan, joka aina
lyhyitten, täsmällisesti keskeytettyjen väli-aikojen päästä uudistui.
Hän hiipi ääntä kohti liukuen kuin ilves rosoisten oksien lomitse.
Vastakkaiselta puolelta lähestyessään paikkaa, josta haukunta kuului,
äkkäsi hän kuusenoksalla suuren koirasmetson, joka höyhenet pystyssä
tuijotti Uskoa kuin lumottu. Vielä muutama askel ja nuoli vingahti
ilmassa. Kuusenoksat risahtelivat raskaan, putoavan ruumiin painosta,
ja pian juoksi Usko voitonriemuisena hänen luokseen kantaen kuollutta
metsoa hampaissaan.

Nyt olisi hän voinut palata kotiin, mutta hänen herännyt kunnianhimonsa
ei antanut hänelle rauhaa. Hän oli päättänyt ampua hirven eikä hän
hellittäisi, ennenkuin pääsisi aikomuksensa perille. Sitäpaitsi oli
hänellä vielä yllin kyllin aikaa.

Metsästyspaikka oli erinomainen ja tuokion kuluttua riippui hänen
olallaan vielä kaksi teertä. Taakka alkoi jo tuntua painavalta, ja
hänen täytyi kai jättää hirvijahti toiseen kertaan.

Mutta täällä näytti maa-ala vieläkin lupaavammalta, sillä havumetsän
seassa kasvoi vanhoja haapoja ja suuria, sammaltuneita koivuja,
joiden alla vihersi hienoa, pehmyttä ruohoa. Tänne täytyi hänen tulla
uudelleen jo huomenna.

Hän oli kääntynyt paluumatkalle, kun Uskon haukkuminen pysähdytti
hänet. Mutta nyt ei koira haukkunut lintua. Se oli vihainen ja
raivoissaan, eikä se hirveäkään haukkunut, koska se pysyi yhdessä
kohdin. Koira nähtävästi tappeli jonkun toisen eläimen kanssa. Hänen
täytyi välttämättä rientää apuun, ettei Sakarin koiralle jo hänen ensi
retkellään tapahtuisi mitään pahaa.

Päästyään tiheän kuusiryteikön läpi avonaisemmalle paikalle, kohtasi
hänen silmiään näky, joka sai hänet melkein ääneensä nauramaan. Suuren
muurahaispesän takana hyppi Usko hurjasti haukkuen puolikasvuisen
karhunpojan ympärillä pysytellen aina sen takana ja näykkien sitä
hännästä. Nalle-parka pyöri parhaansa mukaan ympäri koettaen päästä
käsiksi vastustajaansa, mutta se oli yhtä vaikeata kuin saada kiinni
oma häntänsä; koira oli aina auttamattomasti hänen takanaan. Karhu
murisi ja vinkui koettaen milloin pelotella milloin lepytellä, mutta
Usko oli suunniltaan vihasta.

Silmänräpäyksen katseli tyttö hullunkurista taistelua, mutta äkkiä
välähti hänen mieleensä, että tästä hän saisi arvokkaan nahan ja lihaa
pitkiksi ajoiksi. Ei ollut vähääkään vaikeata päästä lähelle karhua,
sen huomio oli siksi kiintynyt koiraan, ja hän hiipi puun taakse parin
askeleen päähän taistelevista eläimistä. Täällä viritti hän jousen
voimainsa takaa odottaen otollista silmänräpäystä. Kotvasen kuluttua
sai hän tähdättyä isoon kaulavaltimoon, ja nuoli suhahti ilmassa.

Hurja karjunta ilmaisi nuolen sattuneen, ja karhu hierasi valittaen
käpälällään kaulaansa, josta nuolenvarsi pisti esiin. Usko hyökkäsi
uudelleen hänen kimppuunsa, ja hän näki, ettei se enää yhtä
voimakkaasti jaksanut puolustaa itseään.

Hän aikoi juuri lennättää siihen toisenkin nuolen, kun kuusen takaa
kuului karjunta, kymmentä vertaa kauheampi kuin nuoren karhun, ja
sieltä syöksyi suunnattoman suuri naaraskarhu käyden hätyytettyä
pentuaan puolustamaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin hirvittävää
petoa, ja kun se syöksyi puun takaa veripunainen kieli riippuen
valkosten, välkkyvien hammasten välistä, möyryten ja vaahdoten
raivosta, oli hän vähällä juosta tiehensä.

Aluksi ei karhu katsahtanutkaan häneen, vaan suuntasi koko raivonsa
Uskoon. Koira näytti olevan kuoleman oma, sillä veripunainen kita oli
minä hetkenä hyvänsä valmis nielemään sen, mutta viime tingassa teki
se hurjan sivuhyppäyksen, pääsi karhun taakse ja alotti saman leikin
kuin pennun kanssa äskettäin. Suunnaton, karvainen eläin pyöri ympäri,
möyrysi, haukkasi ilmaa niin että hampaat kalahtivat toisiaan vastaan
ja istahti lopulta takajaloilleen saadakseen selkäpuolensa vapaaksi
koirasta.

Tähän saakka oli tyttö seisonut kuin kivettyneenä. Mutta nyt heräsi
metsästysinto, ja hän viritti jälleen jousensa. Leveä rinta oli liian
houkutteleva maalitaulu, ja nuoli katkesi risahtaen kohdatessaan
mahtavan kylkiluun.

Karhu karjasi uudelleen etsien pienillä kiukkuisilla silmillään uuden
tuskan aiheuttajaa ja äkkäsi heti asianlaidan. Kaiken pahan takana
oli taaskin ihminen, tuo ihmeellinen vihollinen, jota hänen ei ollut
tarvinnut vuosikausiin pelätä, mutta jonka hän hyvin aikaisimmasta
lapsuudestaan tunsi; heidän huutonsa olivat silloin tällöin häirinneet
erämaan hiljaisuutta, ja vaisto ja emon varottava ääni olivat
opettaneet välttämään taistelua noiden olentojen kanssa, jotka olivat
niin erilaisia kuin metsän muut asujamet. Mutta senjälkeen oli hän
kasvanut suureksi ja väkeväksi, ja hänen vaistonsa vaati nyt kostoa
hänen itsensä ja kuolevan pennun vuoksi.

Muutamin hypyin oli karhu puun luona, jonka taakse valkea olento oli
piiloutunut, mutta siellä ei ollut ketään. Sen sijaan rytisivät vanhan,
ryhmyisen riippakoivun oksat parin askeleen päässä. Ja karhu ärjyi
yhä kiukkuisemmin, ollen nyt varma vihollisestaan, sillä se tuli yhtä
hyvästi toimeen puussa kuin maassa.

Ella ei tuntenut pelon rahtuakaan, hän vain vapisi jännityksestä ja
innosta. Hän ei ollut koskaan käynyt tällaista taistelua, mutta oli
usein kuvitellut sitä mielessään ja miettinyt, kuinka tulisi menetellä.

Istuessaan vankemmalla oksalla, ehti hän lennättää vielä yhden nuolen
karvaiseen rintaan, mutta samassa tunsi hän pedon läähättävän
kidan aivan läheisyydessään ja vetäytyi taaemmaksi pitäen varmuuden
vuoksi kiinni seuraavasta ohuemmasta oksasta. Aluksi seurasi karhu
häntä empimättä, mutta oksan alkaessa taipua ja natista, pysähtyi
se pettyneenä möristen. Tyttö vetäytyi vielä kauvemmaksi, kietoi
käsivartensa ylemmän oksan ympärille ja pysyttelihe jaloillaan
kiinni alemmassa. Nyt sai hän kätensä vapaiksi ampumiseen, vaikka ei
voinutkaan tähdätä eikä jännittää kyllin voimakkaasti jousta.

Ensimäinen nuoli suhahtikin syrjään, mutta toinen sattui pedon
ammottavaan kitaan, ja sen karjunta oli kuin ukkosen jyrinä salaman
iskiessä lähimpään honkaan. Haparoiden otti eläin vielä pari askelta
eteenpäin oksan taipuessa yhä syvemmälle sen painosta. Vielä yksi
nuoli sattui sen kurkkuun, sitten vielä yksi ja tyttö istui turvassa
horjuvalla oksalla. Se rytisi epäilyttävästi ja Ella tarttui tiukasti
kiinni ylempään oksaan. Hänen seuraava nuolensa tunki karhun silmään,
ja nyt oli vanhuksen kärsivällisyys lopussa. Oksa paukahti taittuessaan
kuin pyssy, ja Ella riippui taivaan ja maan välillä karhun kellahtaessa
alas ja jysähtäessä raskaasti maahan. Usko syöksyi heti sen kimppuun,
ja karhu nousi ylös raskaasti läähättäen.

Se oli nähtävästi loukkaantunut pudotessaan. Ehkä oli joku nuoli
tunkeutunut syvemmälle sen ruumiiseen.

Oksa, josta tyttö piti kiinni, keinui ja notkui aivan kuin olisi se
tahtonut ravistaa hänet alas, mutta hän siirteli käsiään niin että
hän pääsi lähemmäksi runkoa, missä oksa oli vankempi. Sitten veti hän
itsensä ketterästi oksalle istumaan ja katsoi alas.

Pieni karhu makasi liikkumattomana muurahaispesän vieressä ja vanha
naaraskarhu ryömi Uskoa kohti toinen silmä sokeana, ja vuotaen verta
useista haavoista. Nuolet pistivät kuin piikit hänen ruumistaan, ja
kidasta valui verta. Tyttö laskeutui alemmaksi voidakseen vielä kerran
lähettää nuolen. Pian asettui karhu taas takajaloilleen puolustautuen
etukäpälillään koiraa vastaan, joka kuitenkin aina pysyttelihe niin
pitkän välimatkan päässä, etteivät karhun kynnet ulottuneet häneen.
Mutta nyt paljasti hän niskansa Ellan jouselle, joka tunkeutui
syvälle selkärankaan. Tehtyään vielä voimakkaan hyppäyksen puuta
kohti ikäänkuin olisi vielä kerran tahtonut kiivetä sinne, kaatui se
raskaasti kyljelleen ja lepäsi hiljaa. Uskon haukkuminen ei enää voinut
saada sitä liikkeelle, ja vihdoin uskalsi koira nykiä sen tuuheata
turkkia.

Taistelu oli lopussa ja nyt vasta huomasi Ella, minkälainen se oli
ollut. Hän oli niin jännityksen ja ponnistusten uuvuttama, että hän
tuskin pääsi alas puusta, ja päästyään vihdoin maahan, täytyi hänen
itkeä niin rajusti ja hillittömästi kuin joskus pikku tyttönä. Joka
hermo hänen ruumiissaan värisi kuin viritetty jousenjänne, eivätkä
hänen jäsenensä tahtoneet totella hänen tahtoaan. Mutta Usko seisoi
hänen vieressään heiluttaen häntäänsä ja nuoleskellen hänen kättään
niinkuin olisi se ymmärtänyt, että tyttö tarvitsi virkistystä ja
rohkaisua suurtyönsä jälkeen.

Itkettyään rauhassa kotvan aikaa, katsoi hän jälleen ylös. Metsässä
oli ihmeellisen hiljaista, ja aurinko paistoi koivunlehtien lomitse
niin että koko ruoho oli täynnä tanssivia aurinkoisia pilkkuja niinkuin
kotona koivuhaassa. Ne tanssivat suurilla, karvaisilla ruumiillakin,
jotka lepäsivät siinä niin hiljaa, että niitä olisi luullut kiviksi ja
kannoiksi. Ja muurahaiset työskentelivät uutterasti korjatakseen karhun
särkemää pesäänsä ja viedäkseen valkeat kotelonsa turvaan. Ja linnut
lauloivat ja käki kukkui, ja... Niin, maailma oli valoisa ja ihana ja
hän oli ampunut kaksi karhua.

Hän hypähti pystyyn ja nauroi ääneensä ilosta. — Hän kun vain oli
uneksinut hirvestä, ja nyt hänellä oli kaksi karhua. Mitä sanoisi
Sakari! Hänen täytyi heti kiirehtiä hänen luokseen.

Tuossa makasivat ammutut linnut puun juurella. Ne täytyi hänen ottaa
mukaansa, etteivät ketut veisi niitä. Ja sitten täytyi hänen syleillä
Uskon karvaista kaulaa ja suudella hänen kosteata, viileää kuonoaan
kiitokseksi hyvästä avusta.

— Nyt täytyy sinun jäädä tänne vahtimaan, Usko, — selitti tyttö
viitaten karhuihin, — kunnes minä tulen takaisin isännän kanssa.

Usko katsoi häneen ymmärtäväisen näköisenä ja aivan kuin olisi tahtonut
vakuuttaa, että tyttö voi rauhassa luottaa häneen, ja kun tyttö riensi
pois, jäi koira tyyneesti istumaan karhujen luo.

Hän kiirehti puoli juoksua kotiin metsän kautta. Hän tiesi kyllä,
kuinka esittäisi asian.

Läähättäen pysähtyi hän metsänlaitaan tyynnyttääkseen sykkivää
sydäntään, ettei mies heti huomaisi jotain ihmeellistä tapahtuneen.
Mutta hän huomasi sen sittenkin.

— No, — huusi hän vastaan. — Sinulla näyttää olleen hyvä onni.

Silloin loi hän ujosti silmänsä maahan, mutta ne välähtivät kuitenkin
pitkien silmäripsien takaa.

— Minä en saanut sitä kaikkea kotiin yhdellä kertaa, — sanoi hän
hiljaisesti, — sinun täytyy valjastaa hevonen ja tulla auttamaan minua.

— Voi sinä veitikka, — sanoi mies nauraen, — tahdotko sinä pettää
minua. Mutta tyttö vakuutti juhlallisesti tarvitsevansa rekeä ja apua,
ja mies arveli vihdoin, että tyttö oli ampunut hirven.

Hän kulki edellä näyttäen tietä, ja mies seurasi hevosineen jälessä
vielä puoliksi epäluuloisena ja odottaen joka hetki, että tyttö
näyttäisi hänelle pitkää nenää, kuten lapset, ja pilkkaisi hänen
herkkäuskoisuuttaan. Hän kulki hymyillen odottaen parhaimmassa
tapauksessa löytävänsä ammutun hirvivasikan.

— Tuossa ne ovat, — sanoi tyttö vihdoin viitaten suurta muurahaispesää
kohti, ja Usko, joka ylpeän ja toimellisen näköisenä oli rientänyt
isäntäänsä vastaan, juoksi edellä näyttämään, missä saalis makasi.

Mutta mies astui nopeasti lähemmäksi nähdäkseen, mitä suurta ja tummaa
häämötti riippakoivujen alta. Vihdoin hän pysähtyi, katsoi vuoroon
tyttöön, vuoroin kuolleisiin karhuihin, kumartui sitten tarkastamaan
niitten haavoja, ja hänen kasvonsa olivat vakavan ja miettivän näköiset.

— Kautta kunniani, tyttö, — sanoi hän vihdoin hitaasti, — ne ovat sinun
nuoliasi ja sinun työtäsi. Sellaista en olisi koskaan sinusta uskonut!

Ja äänen sävystä ilmeni miehen kunnioitus vertaistaan kohtaan.

Mutta silloin pääsi lapsi jälleen tytössä valtaan.

— Uskotko, että Liisakin olisi voinut tehdä tämän? — kysyi hän muistaen
miehen ensimäistä puolinaista kiitosta.

Hän katsoi tyttöön hymyillen. — Minun täytyy myöntää, että en sitä
usko, — vastasi hän miettien, ja tyttö ilostui tästä enemmän kuin
mistään hänen sanastaan.

Hän näki tytön silmien säihkyvän ja hänen katseensa kävi taas
miettiväksi.

— Minä kai en oikein enää muista teitä naisia, — virkkoi hän vakavasti.
— Luulin tuon tunteen ilmenevän vain miehissä. Olen sen monta
monituista kertaa nähnyt taistelutantereella kuulien suhistessa ja
toisen toisensa jälkeen vaipuessa vieraaseen maahan milloinkaan enää
saamatta nähdä kotiaan ja rakkaitaan. Olen sen omassakin rinnassani
tuntenut, mutta en koskaan niin voimakkaana kuin ollessani Lövingin
väessä, siihen aikaan olisin sen vuoksi voinut tehdä mitä päättömimpiä
tekoja ollakseni parempi kuin toiset, eikä elämä ollut suuriarvoisempi
kuin kulunut nahkakinnas, jonka milloin hyvänsä viskaa luotaan. Minä
luulen juuri sen tunteen ajaneen kuningastakin maasta maahan, niin
ettei hän levännyt, ennenkuin kylmänä ja kuolleena keskellämme. Eikä
kukaan tahtonut olla häntä huonompi, ja sitten kävi niin kuinka kävi,
kunnes jänne katkesi, eikä kansamme jaksanut kauvempaa. Vai voi se
sinun kaltaistasi tyttöäkin kannustaa eteenpäin.

Hänen puhellessaan nostivat he molemmat karhut rekeen, mikä ei suinkaan
ollut huokea työ.

— Vahinko, että minulla on niin vähän suolaa, — mutisi uutisasukas
itsekseen, — mutta me saamme kuivata osan lihasta. Se käy kyllä laatuun
tässä siunatussa helteessä.

Sitten lähti hevonen liikkeelle ja mies opetti tyttöä ajamaan. Tämä
seikkailu tuntui lähentäneen heitä suuresti, ja mies katseli nyt tyttöä
kokonaan toisin silmin kuin ennen.

Koko ilta meni heiltä nahkojen ja lihojen kanssa puuhatessa ja siinä
ohella kertoi hän entisaikojen karhunpeijaisista. Ja hiljaisesta,
hitaasta puhetavastaan huolimatta osasi hän kuvata näitten juhlien
meluavaa ilonpitoa niin että tyttö tunsi samaa kuin ensi kerran
kuullessaan hänen viheltävän. Ei koskaan ollut hän kokenut sellaista
myötätuntoa vanhaa yhteiskuntaa kohtaan eikä koskaan niin palavasti
halunnut siihen tutustua. Miinan ja Tildan kertomukset olivat vain
herättäneet ihmettelyä ja välistä vastenmielisyyttäkin, mutta Sakari
käsitteli ja katseli oloja sellaisella tavalla, että ne muittenkin
mielestä näyttivät valoisilta ja ikäänkuin ystävällisemmiltä. Kaikki
hupaisat työteliäät isännät, hyvänsuovat, toimelliset emännät ja
iloinen, huoleton nuoriso tuntuivat hänestä jo vanhoilta tutuilta,
niinkuin hän joskus olisi ollut mukana heidän elämässään.

Kun tuli vihdoin leimusi takassa ja he istuivat molemmat imeskellen
mehukkaita karhunluita, tunsi hän elävästi mielessään, kuinka
hän joskus kaukaisessa muinaisuudessa oli ollut samanlaisessa
tilaisuudessa, kuinka Sakarin kaltainen voimakas, ahavoitunut mies oli
istunut hänen vieressään murtanut hänelle luita ja laskenut leikkiä
hänen kanssaan. Ja hänestä tuntui, että hän oli painanut päänsä hänen
olkapäätään vastaan ja katsellut hänen hymyileviin silmiinsä miehen
hiljaa hyväillessä hänen hiuksiaan.

Hän siirsihe lähemmäksi Sakaria ja katsoi häntä silmiin ahmien hänen
sanojaan kuin janoinen taimi sadevettä.

Punainen, leikkivä liekki valaisi tytön säteileviä kasvoja ja miehen
mielestä ei maja enää ollut sama kuin ennen, vaan hänen isiensä
vanha talo, jonne hän oli vienyt nuoren morsiamensa. Tunnelmassa oli
jotakin, joka vastustamattomasti vei hänen ajatuksensa niihin aikoihin,
herättämättä kuitenkaan surua tahi kaipausta. Tyhjä paikka hänen
lietensä ääressä oli ikäänkuin täytetty, ja jokin himmensi sen naisen
kuvaa, jonka vuoksi hän oli raatanut ja tehnyt työtä.

Vihdoin alkoi jokin kalvaa häntä kesken hänen tervettä tyydytyksen
tunnettaan. Hän ei ollut täysin tyytyväinen itseensä, vaikka ei hän
keksinyt siihen minkäänlaista syytä. Se tuntui nousevan hänen sielunsa
salatuimmista syvyyksistä vastoin sekä järkeä että tunnetta, ja hän
rupesi äkkiä ja perustelematta puhumaan hänestä, joka ei saanut olla
juhlassa mukana. Hän puhui kauvan, hiljaisesti ja matalalla äänellä,
katse tuleen suunnattuna, niinkuin hän siellä olisi nähnyt kaikki ne
kuvat, jotka hän loihti tytön kuuluville.




VIII.

Kellojen soidessa.


Tämä tapahtui pettuvuosina autuaan Kaarle yhdennentoista hallitessa.
Koko valtakuntaa painoi surkea hätä, mutta raskaimpana tuntui se omassa
hallaisessa maassamme. Meidän Herramme näytti vihastuneen siitä,
että säästäväinen kuningas liian paljon huolehti maallisen hyvän
kartuttamisesta ja murehti huomisesta päivästä. Näytti siltä kuin
olisi taivas tahtonut osottaa, ettei kaiken järjestäminen, kyntäminen
ja kylväminen ollut minkään arvoista ellei siihen pyydetty Jumalan
siunausta. Ja vaikka valtakuntaa oli hoidettu kenties paremmin kuin
koskaan ennen, tuli niin suuri hätä ja kurjuus maahan, ettei sellaista
saatu kokea silloinkaan, kun kuninkaat tuhlasivat ja kävivät sotia.
Koko luonto oli aivan kuin poissa tolaltaan. Meidän köyhä maa-raukkamme
sai kärsiä kaikki Egyptin vitsaukset käsittämättä niitten perimäistä
syytä. Eikä meillä ollut Moosesta, joka olisi osottanut meille
valtakunnan hivuttavan mätähaavan. Me tunsimme kirvelevän vitsan
niinkuin lapset, jotka eivät tiedä, minkätähden sitä heilutetaan,
mutta ajatellessani nyt jälestäpäin tuota, luulen sen tehneen meidät
vahvemmiksi ja vieneen meidät lähemmäksi Häntä, joka kurituksen lähetti.

Näinä koettelemuksen aikoina ei köyhä Juuriniememme, joka ei muutenkaan
ollut parhaita taloja, tuottanut tuskin mitään. Yhden talven söimme
pettua, ja kun seuraavan vuoden satokin meni tyhjiin, jättivät renki
ja piika meidät ja lähtivät Ruotsiin kerjäämään. Me, isäni, äitini
ja minä, elimme kaloilla ja metsänriistalla, vaikka jokapäiväinen
kalastus ja metsästys luonnollisesti vähensivät saalista ja varsinkin
metsänriistan hävittivät sekä ihmiset että villipedot melkein kokonaan.
Kun ei enää ollut muuta keinoa, kokoili äiti jonkinlaista sammalta ja
keitti siitä puuroa.

Niin kului vielä vuosi ja me olimme käyneet hiljaisiksi ja kalpeiksi ja
silmät olivat painuneet kuopille. Jumala tuntui hyljänneen sekä maan
että meidät, ja minusta, joka olin nuori, alkoi elämä näyttää pelkältä
kärsimykseltä, joka ei tuonut kuin nälkää ja kurjuutta. Naapuritaloissa
oli samanlaista kuin meilläkin, enkä voinut kuvitella suurempaa
onnea kuin kerrankin syödä itseni kylläiseksi. Minun nuoruusunelmani
liikkuivat vain jonkinlaisessa maallisessa paratiisissa, jossa joka
päivä sai vadillisen puuroa ja oikeata, puhdasta leipää. Kaikki ne
sadutkin, joita äiti kertoi lyhentääkseen talvi-iltoja, käsittelivät
vain suunnattomia rikkauksia ja ruoka-määriä, joita me kuvittelimme
nauttivamme, kun ei meillä todellisuudessa ollut mitään syötävää.

Usein harhailin kaiket päivät metsässä osittain metsästäen, mutta
yhtä paljon löytääkseni haaveilemiani aarteita. Kaikkialla olin
tapaavinani jotain salaperäistä ja sadunomaista, joka auttaisi meitä
vaikeassa asemassamme, mutta asiaa tarkemmin tutkittuani, olikin se
mitä tavallisinta laatua. Kasteesta kimmeltävien pensaitten lomitse
olin näkevinäni kaikenkaltaisia henki-olentoja, niitä sukelteli
suhisevissa kaisloissa ja ne nauroivat vuorten onkaloissa, mutta minä
en koskaan päässyt niin lähelle, että olisin voinut puhutella heitä
ja vaatia heidän kätketyltä aarteitaan. Katsos, tyttö, nälkä sai tuon
kaiken aikaan, sillä luonnostani en ollut sellainen, joka kuljeskelee
toimetonna luottaen toisten apuun. On raskasta taistella meidän
Herraamme vastaan, kun hän antaa vihansa langeta kansan päälle ja sen
tähden minä vain toivoin yliluonnollisia pelastuskeinoja kauheista,
vuosikautisista kärsimyksistä.

Sunnuntai-aamuisin ja iltaisin luimme raamattua ja postillaa, mutta
harhaillessani yksinäni metsässä näin minä metsänneitojen hapset
hajallaan viittovan minulle salaperäisesti tai Ahdin kaislikossa
soittavan ja kutsuvan minua luokseen. Riihen nurkilla hiipi tonttuja,
ja minä erotin selvästi heidän punaiset hiippansa harmaata seinää
vasten, ja kaukaisilla metsäniityillä tanssivat keijukaiset vähääkään
huolimatta ihmisen pienistä suruista. Mutta ehdin aina liian myöhään
heidän luokseen. Aina olivat he jo ehtineet piiloutua, niinkuin he
tekevät ihmisen lähestyessä.

Oli syksy. Pelloilla huojui harventunut ruis kapeine olkineen ja
valkeine, tyhjine tähkäpäineen. »Musta kuolema» liikkui tienoilla
raastaen kodit tyhjiksi, mutta me olimme vielä säästyneet kuolonenkelin
vierailulta. Ilma oli sumuista ja raskasta ja aivan kuin huokui
sairautta ja kuolemaa, eikä pienintäkään tuulenhenkeä tuntunut, ja
tuulen suhinan sijaan kuuli metsässä vain raskaitten vesipisaroitten
putoilevan hervahtuneilta lehdiltä. Kaura, johon ei halla ollut
koskenut, mätäni tuleentumatta. Aurinko tuntui kokonaan kadottaneen
säteilykykynsä. Kaikki viittasi siihen, että meillä taaskin oli
nälkätalvi edessä, mutta minä olin siihen jo niin tottunut, etten sen
parempaa toivonutkaan. Avun täytyi tulla toisaalta.

Kerran lähdin taas kosteaan, vetiseen metsään tavottamaan puitten
lomassa vilahtelevia satuolentoja. Kuljin kulkemistani, kunnes jalkani
eivät enää tahtoneet kannattaa, ja silloin tällöin iski mieleeni
ajatus, että olisi ollut viisaampaa toimittaa jotakin hyödyllistä kuin
juosta metsissä tällä tavoin, mutta olin liian nälkäinen ja uupunut
järkevästi ajatellakseni.

Niin tulin matalahkolle vuorenkukkulalle, josta tiesin pienen niityn
näkyvän. Monta kertaa olin maannut täällä ylhäällä odottaen, koska
keijut alkaisivat karkelonsa, ja usein olin ollut heitä näkevinänikin,
vaikka he aina olivat ehtineet kadota, ennenkuin pääsin alas vuorelta.

Päästyäni harjulle, näin niityllä olennon. Se oli nainen, nuori tyttö,
joka kantoi jotakin käsivarrellaan. Se ei kuitenkaan voinut olla
ihminen, sillä niin kirkkaanpunaista puseroa, joka loisti sumun läpi en
ollut kenelläkään nähnyt, eikä kukaan tavallinen nainen kulkenut siihen
aikaan niin kevyesti ja joustavasti.

Asetuin märälle sammaleelle odottamaan, että hän tulisi lähemmäksi,
sillä huomasin hänen aikovan kavuta vuorelle. Hän oli selvästi
metsänneito, sillä näin pitkien, kultaisten hiusten valuvan hänen
hartioilleen, ja hän lauloi kirkkaalla äänellä ja hänen silmänsä
loistivat. Enimmän kuitenkin tulin siitä vakuutetuksi sen vuoksi, että
hänen korinsa oli reunoja myöten täynnä pieniä leipiä, sellaisia,
joita isän ennen maailmassa oli tapana tuoda kotiin markkinoilta minun
ollessani pieni poika. Hänellä oli aivan varmasti samanlaisia kaakkuja
korissaan. Olin vieläkin tuntevinani niitten suloisen maun suussani,
ja minun täytyi mistä hinnasta hyvänsä saada ne viedäkseni ne kotiin
äidille, joka päivä päivältä kävi yhä heikommaksi.

Mutta kuinka voisin estää häntä häviämästä kuten kaikki muut olivat
tehneet. Minullahan ei ollut muuta keinoa kuin hiipiä hänen luokseen,
mutta joutuessani niitylle saattoi hän jo olla poissa. Ei auttanut muu
kuin koettaa.

Sykkivin sydämin ja horjuvin polvin kuljin pientä kiertotietä rinnettä
alas ja pääsin niitylle. Hän oli vielä siellä. Hän seisoi selkä minua
kohti, ja minua ihmetytti, että hän oli niin ihmisen näköinen.

Hiivin vielä kappaleen matkaa eteenpäin, mutta äkkiä huomasin hänen
kuulleen askeleeni ja syöksyin ottamaan häntä kiinni. Hän säpsähti
ja aikoi paeta, mutta minä olin häntä vikkelämpi, löin käsivarteni
hänen ympärilleen ja seisoin siinä väristen tietämättä, mitä tehdä.
Sylissäni oli nuoren tytön pehmeä, notkea ruumis, ja hän, joka ensin
oli kalvennut, oli nyt hehkuvan punainen kasvoiltaan, ja hänen silmänsä
katsoivat minuun niin ihmeellisen salaperäisinä ja syvinä kuin
metsäjärvi kauniina kesäiltana. Hän hymyili minulle ja hänen hiuksensa
hipasivat poskeani, ja minä tunsin niitten tuoksun hänen äkkiä
kääntyessään.

Me katselimme toinen toisiamme ja minä tunsin tulivirran polttavan
ruumistani. Unohdin kokonaan, minkä vuoksi olin vanginnut hänet ja hän
vain katsoi minuun hymyilevin silmin. Vihdoin taivutti hän päätään
taapäin ja minä suutelin häntä.

− Poika, poika, — sanoi hän hiljaa ja uneksien, — mistä sinä tulet ja
minkätähden olet ottanut minut kiinni?

— Sitä en enää muistanut. Sen ainoan tiesin vain, että elämä nyt tuntui
minusta kokonaan toiselta kuin ennen ja että minusta näinä muutamina
hetkinä oli varttunut mies. Ymmärsin nyt, että elämällä oli muutakin
tarjottavana kuin ruokaa tai nälkää, ja vereni, joka äskettäin oli
virrannut heikosti kuin suovesi, kohisi ja riemuitsi minussa kevätpuron
tavalla; metsä ei enää ollut täynnä noitia ja henki-olentoja, vaan
se tuntui minusta mahtavalta kirkolta, temppeliltä, jossa ainoastaan
yksi olento hallitsi suurena ja korkeana. Ilma oli tulvillaan kellojen
soittoa ja urkujen hyminää, ja koko metsä soi rakkauden ja elämän
riemulaulua.

Tunsin hänenkin kulkeneen kuin unessa odottaen sitä ihmeellistä, jonka
metsä kätki syliinsä, mutta hän ei kuten minä ollut ikävöinyt ruokaa
ja rahoja, vaan rakkautta ja satujen prinssiä. Senvuoksi oli hän niin
ihmeellisen syvästi minulle hymyillyt. Senvuoksi ei hän tahtonut paeta,
vaan suuteli minua, senvuoksi hän kuiskasi: Poika, poika!

Minä pidin häntä vielä sylissäni, kun näin kostean kimmellyksen
katoavan hänen silmistään tai ikäänkuin painuvan hänen sielunsa
pohjaan. Hänen katseensa oli nyt vain tyyni ja kysyvä, ja hän uudisti
kysymyksensä kirkkaammalla äänellä.

Silloin täytyi minun kertoa luulleeni häntä metsänneidoksi, ja hän
hymyili uudelleen niin että valkeat hampaat välkkyivät.

— Kaunis metsänneito, — nauroi hän, — en minä ole kuin lautamies
Peltosen Liisa Isostakylästä.

Isokylä oli noin peninkulman päässä kylästämme ja koska minun tieni
sattui sinne harvoin, en tuntenut sen asujamiakaan.

Mutta minkälaista leipää sinulla on korissasi, − kysyin minä.

Silloin ei hän ainoastaan hymyillyt, vaan nauroi ääneensä.

— Saat heti nähdä, — vastasi hän.

Hänen korinsa oli täynnä suuria ja pieniä sieniä, joita kauvempaa
katsoen voi helpolla otaksua vehnäleiviksi.

— Mitä sinä noilla teet? — kysyin minä.

Ja hän kertoi, kuinka hänen isänsä kotiin oli kerran osunut Moskovasta
pakeneva ylhäinen herra palvelijoineen ja orjineen. He olivat
kokoilleet ja halukkaasti syöneet tällaisia sieniä ja opettaneet hänen
äitinsäkin valmistamaan niistä ruokaa. Ennen oli heidän mielestään
ollut häpeä syödä sellaista, mutta näinä kovina aikoina kävi se
kyllä päinsä. Näin syksyisin kokoilivat he sieniä talven varalle, ja
lehtimetsä, josta parhaat sienet löytyivät ja jota hänen kotipaikallaan
ei kasvanut, oli houkutellut hänet tänne asti.

Sitten katseli hän minua ja kuoppaisia poskiani ja alkoi kysymättäni
näyttää minulle, minkälaiset sienet olivat syötäviksi kelpaavia, ja
kertoi minulle, millä tavalla niitä voi valmistaa ruuaksi, ja minä
kuuntelin kuin lumottuna, ajatellen, kuinka tietämättäni olin monasti
tallannut ja halveksinut ruuaksi kelpaavia sieniä.

Hänen puhuessaan katselin vuoroin häntä, vuoroin metsää ja niittyä ja
kaikki oli toisenlaista. Raitis tuuli tuntui puhaltavan pois epäterveen
sumun, aurinko näytti taas pyrkivän esiin ja kaikki epämääräinen ja
unentapainen oli poissa. Ja todellisuus tuntui minusta monta vertaa
unta ihanammalta luvaten minulle tuhat kertaa suurempia aarteita.

Me istuuduimme mättäälle ja minä kiedoin jälleen käsivarteni hänen
vyötäistensä ympäri eikä hän tälläkään kertaa vetäytynyt pois. — Liisa,
— sanoin lujasti, — kerran koittavat toki paremmat ajat ja silloin
tulen sinua noutamaan. Minä en huoli kenestäkään muusta kuin sinusta
taloni emännäksi.

Silloin kävivät hänen silmänsä taas kosteiksi ja hän nojasi päänsä
minun olkapäätäni vasten painautuen lähelle minua. Minä kuulin hänen
nyyhkyttävän ja vedin hänet lujasti syliini. Taaskin ymmärsin häntä
hänen tarvitsemattaan puhua sanaakaan. Ymmärsin hänen ikävöineen
päiväpaistetta elämään ja jotakin, joka olisi lämmittänyt ja
ilahduttanut hänen sydäntään ja auttanut häntä kantamaan kovien vuosien
kauhuja. Hän oli niinkuin minäkin taistellut ja ikävöinyt, mutta hän
oli kaivannut rakkautta eikä ruokaa ja rahaa kuten minä. Ja minä
häpesin itseäni tuntiessani samalla itseni kyllin voimakkaaksi alkamaan
uutta elämää uusine päämäärineen.

— Älä itke, — kuiskasin minä, — hyväillen hänen kultaista tukkaansa, —
nyt olet sinä minun rakkaani ja minä teen työtä sinun puolestasi niin
että viljan täytyy kasvaa pelloilla ja sinun tulee hymyillä niin että
aurinko alkaa paistaa. Katso minuun, rakkaani! Onni tule pian... Minä
olen jo kuulevinani metsästä sen siipien suhinan. Tyttö katsahti ylös
ja kuunteli ja honkien latvat huminoivat. Ensin ravisti puu meidän
päällemme kirkkaan kuuron sadepisaroita, ja samassa murtausi aurinko
pilvien läpi, — aurinko, jota emme olleet nähneet moneen kuukauteen,
valaisi hänen kultaista tukkaansa, ja koko luonto tuntui värähtävän ja
vapautuneesti hengähtävän. Auringonsäteet kävivät yhä lämpöisemmiksi ja
äkkiä kuului tuulen mukana kirkonkellojen soitto kylästä.

— Aurinko, aurinko, — huudahti hän. Jospa se aina hymyilisi meille,
sinä rakkahin.

Me nousimme molemmat hartaina ja juhlallisina niinkuin olisimme
seisoneet alttarin ääressä kirkossa ja katselimme, kuinka pilvet
voitettujen, hajanaisten vihollisparvien tapaisesti pakenivat joka
taholle auringon ajaessa niitä takaa välkkyvin miekoin, valaen
loistoaan harmaapäiselle vuorelle, viheriälle niitylle ja ympärillä
huojuvien metsien vakavaan kehään.

Me emme sanoneet sanaakaan. Me vain seisoimme hiljaisina ja
ihmeissämme, kunnes minä vihdoin sieppasin lakin päästäni ja viskasin
sen korkealle seijastuvaan ilmaan.

— Aurinko, aurinko, — huusin minä, — tulevaisuus on meidän!

Mutta Liisan silmät olivat kyyneleitä täynnä, vaikka hän hymyili.

Sitten saatoin minä häntä kappaleen matkaa, ja tultuamme järvirantaan,
kimmelsi ja välkkyi vesi taas pitkistä ajoista. Viivyttyämme rannalla
hetkisen aikaa, muistin, että minun piti hankkia äidilleni syötävää.

Katselin tyttöä vieressäni — hän seisoi siinä aivankuin keskellä
aaltojen välkkynää ja kellojen soittoa, ja minä suutelin häntä vielä
kerran. Meidän- ei tarvinnut tehdä mitään lupauksia, me katsoimme vain
toistemme silmiin ja sitten riensimme kumpainenkin tahoillemme.

Matkalla kokosin suuren joukon sieniä tekasemaani tuohiseen, mutta
kotona varoin kertomasta vanhemmilleni, millaisia aikeita minulla oli.
Salaa puhdistin sienet ja keitin ne tytön ohjeen mukaan. Leikkelin
ne niin pieniin paloihin, etteivät vanhukset huomanneet, mitä he
oikeastaan söivät ja kerroin saaneeni ruuan nimismieheltä, jonka kruunu
oli valtuuttanut jakelemaan sitä kansalle. He olivat niin uupuneita ja
nälkiintyneitä, etteivät jaksaneet urkkia eivätkä epäillä — he vain
söivät ja minä näin heidän pitävän ruuasta.

Vasta muutaman päivän kuluttua kerroin heille, mitä he niin hyvällä
maulla söivät, ja sen jälkeen auttoi äiti minua sienien etsimisessä
niin että minulta jäi aikaa muuhun työhön.

Kävin taas innolla käsiksi maanviljelykseen, sillä isä oli sen
melkein kokonaan heittänyt oman onnensa nojaan. Ilma oli muuttunut
ja maa kuivui nopeasti. Valjastin ainoan säilyneen hevosemme auran
eteen ja aloin kyntää, ja kun hevonen uupui, kaivoin minä ojaa.
Ensimmältä katseli isä vaan huoaten puuhiani, mutta vähitellen
rupesi hän auttamaan minua. Sitten pistin säkin kainalooni ja lähdin
nimismiehelle, jonka olin kuullut jakelevan siemenruista. Sainkin
sieltä muutaman kapan ja ennen talven tuloa versoi pellollamme hento
oras — kuitenkin siksi vahva, ettei pakkanen sitä voinut vahingoittaa.

Mutta sen kasvaessa saapui rutto meidänkin seutuihimme. Nämä kauhun
ja tuskan ajat tahdon kuitenkin jättää kuvailematta ja säästää sinun
nuorta sydäntäsi. Kuka tietää, mitä elämä on sinun osallesi varannut.
Miksi siis lisäisin sen synkeitä ja mustia kuvia.

Kuolonenkeli hiipi meidänkin majaamme ja vei meiltä äidin. Isä odotteli
murtuneena ja hiljaisena vuoroaan, mutta se ei vielä näyttänyt olevan
käsillä. Kirkastunut ilma tuntui vieneen taudilta voiman, joten se
ei enää pystynyt muihin kuin heikkoihin ja nälkiintyneihin. Niistä
taloista, joissa kauvan oli oltu ilman vahvistavaa ravintoa, vei
se koko väen, mutta minä luulen meidän uuden ruokajärjestyksemme
pelastaneen isän ja minut.

Me olimme kokoilleet sieniä koko talveksi ja paljon puolukoita, joista
keitimme puuroa suurustaen sen sammalilla. Mutta äiti oli viime aikoina
yhä heikontunut, luulen yleisen puutteen ja hädän koskeneen niin
syvästi häneen, ettei hän enää kyennyt vastustamaan tautia.

Kesken töitäni ja suruani tuntui rautakäsi äkkiä pusertavan sydäntäni.
Tulin ajatelleeksi, että kuolema voisi viedä rakastettunikin niinkuin
se oli vienyt äitini, ja tämä ajatus sai kuokan heltiämään kädestäni,
enkä minä saanut rauhaa, ennenkuin tiesin kuinka asia oli. Sitä ennen
en ollut tuntenut erityistä tarvetta nähdä Liisaa, mutta nyt en
olisi voinut odottaa päivääkään. Minun mielestäni ei Herramme voinut
olla niin julma minua kohtaan, että olisi riistänyt tytön minulta,
mutta ajatellessani ympäristöäni ja nähdessäni, kuinka kuolema joka
talossa oli erottanut vanhempia ja lapsia, miehiä ja vaimoja ja nuoria
rakastavia toinen toisistaan, ymmärsin olleeni julkea vaatiessani
itselleni erityistä Jumalan armoa.

Vielä samana päivänä lähdin Isoonkylään, joka nimestään huolimatta oli
varsin vähäinen, ja pieni metsäpolku vei sinne.

En luonnollisesti voinut tietää, mikä oli lautamies Peltosen talo ja
menin lähimpään mökkiin tiedustelemaan. Nurkassa istui vanha eukko
huojuttaen ruumistaan ja valitellen kyyneleittä hiljaa ja lohduttomasti
kuten ihmiset siihen aikaan tekivät. Huomatessaan minut tuijotti hän
minuun kuin aaveeseen ja minä näin, kuinka vaikea hänen oli koota
ajatuksiaan niin paljon, että voi vastata kysymyksiini.

Peltosen talo oli toinen täälläpäin. Se oli ainoa, jossa rutto ei ollut
vieraillut. He olivat varmasti liitossa paholaisen kanssa ja elivät
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja neuvoivat ihmisiä syömään sieniä
lehmien lailla. Siinä talossa eivät asiat olleet oikealla laidallaan.
Pojat olivat toki Ruotsissa sotaväessä, mutta tyttö oli kotona ja
hänestä varsinkin voi huomata, että he olivat tekemisissä pahojen
voimien kanssa — niin lumoavan näköinen hän oli.

Ja eukko puristeli surullisena päätään ja rupesi vaikeroimaan kuolleita
omaisiaan. Mutta minä olin väsynyt ja heikko kuin lapsi. Äkillisestä
vapautuksen tunteesta olivat hermoni kuin lamassa, ja nyt vasta selveni
minulle, mitä se olisi merkinnyt, jos hän todella olisi ollut poissa.
Hänen vuoksensahan ainoastaan olin tehnyt työtä ja ahertanut. Mutta
samalla tunsin, ettei minulla vielä ollut rohkeutta kohdata hänen
ylpeätä isäänsä, vaan että minun vielä kauvan täytyi tehdä työtä
uskaltaakseni tarjota kodin hänen tyttärelleen.

Hiljaa hiivin tuvasta ja lähdin kotia kohti. Kävellessäni palasivat
voimani ja loppumatkan minä juoksin päästäkseni kyllin pian käsiksi
keskeytyneeseen työhön.

Koko talven valmistelin huonekaluja, niin siroja ja kauniita,
ettei sellaisia oltu meidän seuduillamme nähty, ja korjailin
maanviljelyskaluja. Isä katseli puuhiani aina yhtä hiljaisena ja
alakuloisena. — Mitä hyödytti ponnistelu, kun Herramme oli hyljännyt
meidät eikä antanut peltojen kasvaa? — Mutta minä tunsin niin
ihmeellisen varmasti raskaitten vuosien loppuneen, tein työtä Liisan
vuoksi ja viheltelin työn ohessa niinkuin vielä nytkin teen.

Sitte saapui kevät. En koskaan ennen ollut sitä niin kauniiksi
huomannut. Elämä pursusi esiin kaikkialla luonnossa, ja kaikilla
elävillä olennoilla tuntui olevan sama kaipuu kuin minullakin. Kaikki
rakensivat pesää rakkailleen, kaikki kokoilivat varoja ja keinoa,
uusi elämänhalu täytti koko luomakunnan, ja linnut viheltelivät ja
lauloivat niinkuin minäkin. Minä ymmärsin luontoa paremmin kuin
koskaan ennen aina kaislikossa leikitsevistä ja hyppivistä mykistä
kaloista pilvien tasalla leijaileviin, ylpeästi kaarteleviin kotkiin
saakka. Ja ruis, minun rukiini vihersi vehmaana ja lupaavana, ja multa
tuoksui ohrapellolla, jota valmistelin kylvöä varten. Talven kuluessa
olin ampunut susia ja ilveksiä, jopa yhden karhunkin ja myynyt nahat
kaupungissa. Rahoillani olin kruunun vilja-aitasta ostanut tynnyrin
ohria ja kaksi tynnyriä kauroja. Ja kurkiparvien iloisena palatessa
vieraalta maalta ja lentäessä talon katon yli, kylvin siemenen pehmeään
multaan; seuraavana yönä kasteli maan lämmin siunattu kevätsade, ja
melkein joka ainoa jyvä iti.

Hyvä Jumala, kuinka vilja sinä vuonna kasvoi. Olin kylvänyt siemenen
harvaan, sillä maa oli lihavaa ja siementä oli vähän, mutta joka jyvä
sysäsi kimpun olkea. Päivänpaiste ja sade vaihteli tarpeen mukaan, ja
vihdoin huomasin minä isänikin voimain alkavan elpyä ja virkistyä. Kun
hän luuli olevansa huomaamatta, hiipi hän pellolle ja seisoi siellä
pitkät ajat katsellen kylvöä kyyneleet silmissä. Minä ymmärsin hänen
pelkäävän, että viljalle tapahtuisi jotakin, ja toivovan ja odottavan
tähkien tuleentumisaikaa. Vähitellen rupesi hän auttamaan minua kesanto
töissä ja heinänkorjuussa. Minä kokosin sinä vuonna paljon heiniä,
sillä lehmällä oli vasikka, jonka aijoin kasvattaa, ja sitäpaitsi sai
Liisa ainakin yhden lehmän myötäjäisiksi kotoaan.

Elonajan saapuessa huojui pellolla raskaita, kultaisia tähkäpäitä, ja
kun ruis oli harvaan kylvettyä, ei se ollut laossakaan, vaan seisoi
suorana ja lainehti tuulessa. Vielä viime päivinä pelkäsin hallaa
niin etten voinut nukkua öisin, ja minä kuulin isänkin vääntelehtivän
vuoteellaan. Välistä nousi hän keskellä yötä käydäkseen pellolla
katsomassa, oliko kaikki ennallaan.

Mutta ei mitään tapahtunut, ja kun hetki oli käsissä, nousimme me
päivän koittaessa, kävimme silmät säteilevinä pellolle, ryhdyimme
leikkaamaan viljaa hiljaisina ja hartaina ja sidoimme ja pystytimme
kauniita kuhilaita. Joka korsi oli meille kallisarvoinen, ja lyhteet
olivat niin hienosti sidotuita kuin olisivat ne aiotut tupaa
koristamaan. Kun aurinko paistoi niille, näyttivät ne puhtaalta
kullalta.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja vielä samana iltana kerroin minä isälle
aikovani mennä naimisiin lautamies Peltosen Liisan kanssa. Hänen vanhat
kasvonsa hymyilivät, sillä nyt alkoi hän ymmärtää, mikä oli ollut minun
työhaluni ja voimaini lähde. Ja hän lupasi ruveta puhemiehekseni.

Sinä yönä en paljon nukkunut, ja jo auringon noustessa aloin siistiä
ja puhdistella rattaita, joita ei oltu käytetty pitkiin aikoihin. Olin
ne keväällä uudelleen maalannut, niin että ne välkkyivät ja kiilsivät
jo loitolle. Hevonen oli saanut levätä viime päivinä, ja sitäkin
puhdistelin ja harjasin, kunnes se kiilsi kilpaa rattaitten kanssa.
Isän tullessa ulos oli kaikki jo valmiina matkaa varten.

Silloin hymyili ukko uudelleen ja veitikka välähti hänen silmissään.

Päästäkseen hevosella Isoonkylään täytyi tehdä pitkä kierros,
joka pitensi välimatkan kaksinkertaiseksi, mutta mitäpä se teki.
Aurinko paistoi, ja ajaessamme järvien ohi, kantoi vesi luoksemme
kirkonkellojen kaikua, ja ilma oli niin kuulakasta ja kirkasta kuin
se vain syksyisin voi olla. Monet talot tien varsilla olivat vielä
autioina, mutta ne ihmiset, joita kohtasimme, hymyilivät meille
ikäänkuin olisivat aavistaneet asiamme, ja toivo leikki heidän
katseissaan. Kaikki tuntuivat odottavan uutta aikaa, joka koittaisi
uusin kylvöin ja uusin sadoin. Eikä kukaan voinut silloin vielä
aavistaa, että tulevaisuus toi mukanaan vielä raskaampia koettelemuksia
kuin äsken eletyt olivat olleet.

Pian vierähtivät rattaamme Isoonkylään, ja kaikkialla, minne ihmisiä
oli jäänyt, pilkisteli iloisia, kalpeita kasvoja avonaisista ovista.
Lehmät ammuivat, kukot lauloivat ja kirkonkellojen soitto kuului tänne
asti.

Peltosen talon rapulla seisoi nuori tyttö varjostaen kädellään silmiään
ja katsellen meihin aivankuin olisi hän odottanut meitä, ja minä tunsin
hänet heti Liisaksi; mutta kirkas valo esti hänen tuntemasta minua,
ennenkuin olimme aivan rappujen ääressä. Silloin lennähti hän hehkuvan
punaiseksi ja juoksi sisään.

Huoneesta tuli nyt ulos voimakas, komearyhtinen mies, jollaista ei
siihen aikaan usein tavannut. Nähdessäni hänet, lannistui rohkeuteni
suuresti, mutta sitten ajattelin, että Liisa ja minä pidimme niin
paljon toisistamme, ettei mikään voisi meitä erottaa, vaikka ukko siinä
paikassa tekisi hänet perinnöttömäksi.

Astuttuamme sisään suureen tupaan, istuivat ukot kauvan hiljaisina ja
totisina ja alkoivat vihdoin puhua lupaavista vuodentuloista. Minä
en voinut muuta kuin istua vaieten ja katsella Liisaa, joka autteli
äitiään askareissa. Mitä enemmän häntä katselin, sitä mahdottomammalta
minusta tuntui voittaa tuo ylpeä tyttö omakseni. Ukkojen keskustelu
kuului korviini epäselvänä sorinana, ja melkein unohdin matkamme
tarkoituksen; katselin Liisaa vain kuin kaunista taulua kirkossa,
kunnes hän salaa nyökäytti minulle päätään ja meidän katseemme
yhtyivät. Silloin tunsin jälleen metsänneitoni lumoavat silmät ja minut
valtasi samanlainen riemu kuin silloin, jolloin aurinko ensi kerran
murtausi esiin monikuukautisen sumun läpi.

Hän iski minulle merkitsevästi silmää ottaessaan vesiämpärin ja
lähtiessään kaivolle. Silloin muistin, että minun oli käytävä
katsomassa hevosta ja pujahdin myöskin ulos. Kaivolla kohtasimme
toisemme, ja hevosen juodessa voimme hetkisen rauhassa puhella.

— Poika, poika, — sanoi hän hiljaa ja nuhdellen, — missä olet niin
kauvan viipynyt? Jos en olisi luottanut sinuun, en tiedä, mitä olisin
tehnyt.

Silloin kerroin hänelle kaikesta, mitä olin saanut aikaan siitä saakka
kun ensimäisen ja ainoan kerran tapasimme toisemme, kuinka olin koko
vuoden tehnyt työtä vain hänen edestään ja kuinka Jumala oli minua
siunannut. Ja hän hiipi minun luokseni hevosen taakse ja suuteli minua,
ja hänen suutelonsa vilvotti ja virkisti kuin raikas vesi.

Astuessamme sisään seisoivat molemmat ukot käsi kädessä ja hymyilivät
kumpainenkin yhtä ystävällisesti.

— Tule nyt, poikaseni, lyömään kättä tulevan appesi kanssa, sanoi isä
iloisesti. — Minä sain ensin hyvästi otella sinun puolestasi, ja vasta
kerrottuani, kuinka olet ponnistellut ja tehnyt työtä koko vuoden ja
saatuani emännänkin puolelleni, aloin päästä voitolle.

— Niin, niin poikaseni, — puolusteli itseään vanha, ylpeä talonpoika,
— minun sukuni on aina ollut jäykkäniskaista, enkä minä tahtonut
vävykseni minkäänlaista nahjusta, joka pienimmänkin vastoinkäymisen
sattuessa kallistaa päätään. Sellainen se olla pitää, joka uskaltaa
puristaa moskovalaista kauluksesta, jos sikseen tulee, tai vääntää
peltoa metsästä ja kiristää nälkävyötä tarvittaissa. Minä pidän
sinusta, poika, ja vihollisen hyökätessä maahan lahjoitan sinulle
vanhan pamppuni. Se on aikoinaan halkaissut toisenkin pääkallon.

Ja sitten puristin molempien vanhusten kättä, ja asia oli selvä.

Niin, tyttö, oletkohan koskaan elänyt sellaisia vuosia, jolloin aurinko
ei keväisinkään näyttäydy viikkokausiin, jolloin lumi hitaasti sulaa ja
raskaat, painostavat pilvet vähän väliä lähettävät uuden lumen vaivoin
valmistetulle maalle? Ja sitten koittaa päivä, jolloin pilvet hajoavat
ja aurinko paistaa ja lämmittää sellaisella voimalla, jollaista sillä
ei enää muistanut olevankaan. Hetkessä sulaa äsken tullut lumi vieden
vanhan muassaan. Leivonen, jota sinä keväänä ei ole vielä kuultu, alkaa
riemuita ilman sinessä ja rastaat yhtyvät lauluun. Jos sellaista olet
nähnyt ja kokenut, voit ymmärtää, millainen ihmissielu on sellaisena
päivänä, kuinka ilo ja riemu tunkee syvälle sydänjuuriin saakka niin
että melkein tekee kipeätä — silloin myöskin käsittänet, millainen
minä olin niihin aikoihin — ja minä luulen melkein koko maan tunteneen
samaa. Ja seuraavana vuonna peltojeni ollessa täydessä kasvuvoimassa ja
kynnössä ja kylvössä kuten entisinä hyvinä aikoina, soivat kirkonkellot
Liisalle ja minulle, ja minä toin hänet kotiini, joka seisoi aivan
tämän majan paikalla.




IV.

Syksy.


Kuinka kaikki oli ihmeellistä! — Hän ei saanut unta ennenkuin
aamu-yöstä. Hänelle oli selvinnyt, että sen naisen, josta Sakari puhui,
täytyi olla kokonaan toisenlaisen kuin Maijan ja Ullan, sillä heistä ei
Sakari olisi voinut sillä tavalla pitää. Tuota suloista nuorta naista
täytyi Ellankin kunnioittaa kuin korkeampaa olentoa ja hänen tähtensä
tahtoi hän ahertaa ja tehdä työtä saadaksensa hänen kotinsa kauniiksi
ja päivänpaisteiseksi, kun hän vihdoin palaa sinne pitkän maanpakonsa
jälkeen. Sillä tavalla voisi hän tuoda ilmi kiitollisuutensa Sakariakin
kohtaan. Mutta kaiken alla oli jonkinlainen ihmeellinen uhrauksen
tunne, jota ei hän käsittänyt, mutta joka antoi hänen päätöksellensä
omituisen pyhyyden ja tärkeyden leiman. Ja se rauhoitti häntä niin,
että hän saattoi nukkua.

Ja päivät kulkivat tasaista kulkuaan ainakin ulkonaisesti. Mutta
koskaan ei pienessä havumajassa päästy todelliseen arki-elämään ja
arkitunnelmaan — aina oli ikäänkuin juhla- ja pyhäpäivä. Ei missään
ollut Ellan laulu kaikunut niin kirkkaana ja täyteläisenä metsässä
ja järvellä eikä hänen naurunsa niin raikkaan iloisena kuin pienessä
metsänrajassa. Metsästyksellä, kalastuksella, taloustoimilla — kaikella
oli täällä oma salaperäinen viehätyksensä. Juhlatunnelman toi kai se,
että tyttö aina ajatteli, kuinka hän parhaiten voisi tehdä isäntänsä
mielen mukaisesti. Voittaakseen hänen tyynen, hyväksyvän hymyilynsä
saattoi hän panna viimeiset voimansa alttiiksi. Hän ei koskaan torunut
eikä kinaillut kuten Miina ja Tilda, mutta tyttö saattoi aina sittenkin
huomata, oliko mies häneen tyytyväinen vai tyytymätön.

Aivan oikein, tyttöseni, tarvitsi hänen vain sanoa ja tytön
kekseliäisyys ja näppäryys saivat ihmeitä aikaan; ja sitten lisäsi hän
tavallisesti, — aivan tuolla tavalla olisi varmaan Liisakin menetellyt.

Molemmat ajattelivat alituisesti Liisaa tähän aikaan. Aina he
neuvottelivat, mistä hän eniten pitäisi ja lopuksi tottuivat he niin
siihen, että hän oli jo aivankuin tulossa. Kaiken valmistivat he
ikäänkuin kehykseksi nuorelle, kultakutriselle tytölle, jolla oli
lumoavat, siniset silmät.

Mutta näin työskennellessään toisten hyväksi, ei Ella koskaan päässyt
oikein vapaaksi siitä tunteesta, että kaikki tämä oli sittenkin hänen
omaansa. Eikä hän koskaan ollut sellaisella huolella ja rakkaudella
hoitanut ja vaalinut kotieläimiä ja kasveja kuin täällä Sakarin luona.
Yksinpä nauriita ja herneitä kohtaan tunsi hän melkein äidillistä
hellyyttä ja joka aamu kävi hän katsomassa, minkä verran ne olivat
yöllä kehittyneet. Hevonen ja koira olivat hänen parhaita ystäviään ja
koettivat sitä kaikin tavoin osottaa. Kaikessa oli ihmeellinen kodin
tuoksu ja tunnelma, jota hän ei milloinkaan ennen ollut kokenut.

Hänellä oli synnynnäinen kauneusaisti, jonka harvoin tapaa
kansanlapsessa ja joka nähtävästi oli jäännös hänen hienosta
syntyperästään. Tämä vaisto sai hänet ahkerasti työskentelemään tuvan
ympäristöjen kaunistamiseksi. Hän täytti kuopat mullalla niin että
maa tuli tasaiseksi ja istutti puita — koivuja, pihlajia ja tuomia,
ja mies katseli hymyillen hänen puuhiaan ja auttoi häntä silloin
tällöin raskaammissa töissä. Välistä puristi hän päätään, mutta
hymyili kuitenkin ja se yllytti tyttöä vieläkin enemmän. Hän tiesi,
että siitä tulisi kaunista, kunhan hän vain saisi kaiken valmiiksi.
Koko talo luotaisiin aivankuin uudelleen häviön keskeltä, ja hän
saattoi nähdä sen elävästi edessään sulkiessaan silmänsä. Tämän
kuvan mukaiseksi koetti hän saada sen todellisuudessa, mutta se oli
sangen vaikeata, sillä häneltä puuttui tarpeellisia välikappaleita ja
aineksia. Asuintuvankin, joka kerros kerrokselta alkoi nousta tuloksena
Sakarin työstä, saattoi hän nähdä valmiina mielikuvituksessaan ja
välistä täytyi hänen ehdottaa muutamia muutoksia rakennuksen suhteen
saadakseen sen mielikuvansa mukaiseksi. Mies katseli ihmeissään tyttöä
tämän pyytäessä häntä tekemään akkunat vähän suuremmiksi kuin mitä
hän alkuaan oli aikonut tahi asettamaan katon harjahirren hieman
korkeammalle, että katto tulisi jyrkemmäksi.

— Vai ymmärrät sinä tuoleistakin, — ihmetteli hän, — minä olen kyllä
kaupungeissa sellaisia nähnyt, ja kenties on Liisa siihen tottunut.

Ja hän seurasi tytön neuvoa.

Suurinta päänvaivaa tuotti hänelle puolikuun muotoinen, loistava
kukkapenger, jonka hän välttämättä tahtoi saada talonsa eteen. Hän näki
suunnattomasti vaivaa saadakseen hieman sen suuntaistakin toimeen. Hän
kokosi hienoa metsämultaa ja istutti siihen kaikenkaltaisia kukkasia,
orvokeita, esikkoja, maariankämmeköitä, illakkoja ja sinivuokkoja ja
suuria sinikelloja, jotka soittaisivat hiljaista hartautta. Ensi kesänä
versoisivat ne kaikki ja kukkisivat, ensin sinivuokot ja sitten muut
vuoronsa perään niin että kukkapenger aina olisi värejä ja tuoksuja
tulvillaan.

Välistä tarttui hänen kauneusaistinsa mieheenkin, joka silloin oli
niin neuvokas ja kekseliäs, että tyttö aivankuin taika-iskulla pääsi
pahimmasta pulasta.

Se oli uutteran työn, mutta myöskin työn ilon aikaa. Hänestä tuntui
kuin ei hän olisi elänytkään ennen harhaillessaan villikissan tavoin
ympäri metsiä. Silloin oli hänen toimintansa ollut vaistomaista
aivankuin pienen petoeläimen, mutta nyt teki hän työtä sekä järjellään
että sydämellään, ja juuri tästä lähtevä tyydytys se arvatenkin
oli, joka sai hänen laulunsa soimaan ja hänen naurunsa riemukkaasti
helähtelemään.

Ja sittenkin oli kaiken ilon seassa hetkiä, jolloin epätoivo ja suru
ahdistivat hänen sieluaan hänen itsekään ymmärtämättä, mistä syystä.
Hiljaisina iltoina järven punertaessa auringon laskussa ja rastaan
uneksivasti laulaessa hiipivät nuo synkät hetket hänen luokseen väijyen
ja salaa. Hän tunsi silloin omituista tyytymättömyyttä, ja sielussa
oli ihmeellinen kalvava alakuloisuus, joka saattoi viedä häneltä
yön unenkin. Ja välistä voi tuo tunne vallata hänet yksinäisillä
metsästysretkillä hänen katsellessaan tummalla metsälammella
uivaa tavisorsaa, jonka poikaparvi sukelteli ja pulikoi vedessä
emon ympärillä. Ja välistä tunsi hän sen suopursun raikkaasti ja
voimakkaasti tuoksuessa kostealla mättäällä. Silloin täytyi hänen
kiirehtiä kotiin, vaikka ei ollut laukaustakaan ampunut, ja vasta
kuultuaan Sakarin tyynen äänen, sai hän rauhan. Heidän iltaisin
istuessaan tulen ääressä, voi hän lapsellisesti toivoa, että mies
hiljaa hyväilisi hänen hiuksiaan, tai että hän saisi nojautua hänen
olkapäätään vasten, mutta selittämätön ujouden tunne esti tyttöä
aina lähestymästä häntä. Ja joskus toivoi hän, että mies kerran
suuttuisi häneen oikein kiivaasti, tekisi hänelle pahaa, löisi häntä
tai repisi häntä tukasta vahvoilla käsillään. Se olisi varmaankin
helpottanut hänen rintansa polttavaa tuskaa. Etenkin hänen puhuessaan
vaimostaan tuli tyttöön tuo kalvava tunne. Ja mitä pitemmälle aika
kului sitä useammin hän sen teki. Hän aivankuin etsi syitä ja aiheita
ylistääkseen poissaolevaa Ellalle. Aina muisti hän uusia piirteitä
vaimonsa luonteessa ja ulkonäöstä, kunnes hänestä vihdoin Ellan
mielikuvituksessa muodostui jonkinlainen katolilaisten pyhä neitsyt.
Ja nuori tyttö alkoi kaukaa jumaloida vierasta naista, joka ei
ollut lihaa eikä verta, vaan aivankuin kuutamovälkettä ja aaltojen
kimaltelua. Sakari muisti vaimostaan vain hänen valoisat, hymyilevät
puolensa ja hänen kuvaillessaan niitä Ellalle, tuli hän vielä enemmän
niitä kaunistaneeksi. Ja niin tuli hänen vaimostaan henkiolento,
joka ei luonut pienintäkään varjoa ympärilleen, taivaan enkeli, joka
oli astunut alas heidän luokseen sulostuttaakseen ihmisraukkojen
viheliäistä elämää. Heidän yhteinen työnsä oli jonkinlaista korkeamman
olennon palvelemista ja vei heidät aina lähemmäksi toisiaan. He kävivät
melkein uskonnollisesti hartaiksi puhellessaan hänestä ja pohtiessaan,
kuinka heidän työnsä häntä miellyttänee.

Valoisat, hiljaiset kesäyöt olivat hänen vaikeimpia hetkiään. Vaikka
hän oli ahkerasti työskennellyt koko päivän, voi hän harvoin saada unta
— varsinkin jos kuuli rastaan laulavan. Silloin kävi hänen rintansa
kalvava tuska aina polttavammaksi. Se jäyti ja kulutti häntä, uhkasi
tukahuttaa hänet ja nosti kyyneleet hänen silmiinsä. Vasta hetkisen
itkettyään voi hän saada rauhan.

Mutta uutisasukaskin tuntui päivä päivältä käyvän hiljaisemmaksi ja
totisemmaksi, ja silloin tällöin oli tyttö huomaavinaan hänen pitkään
ja tuskaisesti katselevan häntä niin että tyttöä joskus pelotti. Ja
välistä kuuli hän hänen öisin heittelevän vuoteellaan niinkuin ei
koskaan ennen, ja luullessaan hänen jo nukkuneen, voi hän kuulla
vuoteelta raskaita huokauksia ja kuiskaavaa puhetta aivankuin kuume
olisi häntä vaivannut.

Vihdoin ohran alkaessa tuleentua, oli uusi tupa vesikatossa. Katto oli
aivan niin korkea kuin hän oli kuvitellutkin, ja koko rakennus sopeutui
niin hyvin ympäristöönsä, että se ikäänkuin suli kokonaisuudeksi sen
kanssa. Vähitellen oli Ella kokoillut lastut kukkamaittensa alustoiksi
niin että ainoastaan valkeat, vastaveistetyt hirret loistivat vihreätä
taustaa vasten. Ja hän tiesi kyllä, miltä kaikki näyttäisi, kunhan
vain pihlajat ja muut hänen istuttamansa puut ehtisivät kasvaa. Sakari
oli hirsien kuivuttua luvannut maalatakin tuvan, ja silloin oli hänen
unelmoimansa kuva täydellinen. Tällaisessa pienessä tuvassa voisi
elämä tuntua hiljaiselta ja tyyneeltä kuin pienen metsäjärven, jonka
salaperäistä syvyyttä ei koskaan myllerretä, vaikka päivän tuulet
liikuttelevatkin sen pintaa, joka milloin välkkyy auringon paisteessa,
milloin tummuu myrskyssä ja sateessa. Ehkä kohtalo sallisikin hänen
jäädä tänne palvelemaan sisarena vierasta, vaaleata naista, joka
liikkuisi täällä hiljaa kuin päivänsade ja vallitsisi kaikkea ja
niinkuin aurinkokin elähyttäisi kaiken. Se oli kaunis unelma, mutta
minkätähden toi se tuskaa hänen sydämeensä. Täytyikö ihmisen sitten
aina korkeimman kauneuden ja onnen ohessa tuntea kaihoa ja ikävää
niinkuin ensimäisinä kauneina kevätpäivinä.

Mutta kesken hänen surumielisiä mietteitään, valtasi hänet jälleen
käytännöllinen työhalu ja hänen täytyi ruveta ajattelemaan uuden
tuvan sisustusta. Sakarin muuratessa suurta avonaista takkaa, seisoi
hän ovella miettien, kuinka hän kalustaisi tuvan, ja he puhelivat
tuumistaan, keskenään. Miehellä oli kokemus, tottumus ja perinnäiset
tavat apunaan ja hän tiesi, millaisen maalaiskodin tulisi olla, mutta
tyttö sai kaikkeen väriä ja eloa ja keksi suunnitelmia, jotka ensin
ihmetyttivät miestä, mutta jotka hän usein ymmärsi ja pani toimeen.
Tulisijan valmistuttua, muuttivat he uuteen asuntoonsa, ja hevonen sai
havumajassa, suojan syyssateilla. Mätäkuu oli nimittäin sateinen ja
ukkonenkin jyrisi usein.

Sateen loiskiessa ulkona oli niin ihmeellisen turvallista istua sisällä
ja työskennellä ja laatia uusia suunnitelmia. Sakari valmisteli
huonekaluja ja Ella hoiti taloutta, tarkasteli hänen työtään,
nauroi ja puheli. Usko istui kuunnellen heidän välissään ja hevonen
hirnahteli ulkona ja välistä voi aurinkokin hetkiseksi pilkistää tuvan
avoimesta, ovesta. Silloin tuntui kuin vain he kaksi olisivat olleet
avarassa maailmassa, joka oli yksinään heitä varten olemassa. Vain
heidän tähtensä istui pihlajissa metsänreunassa lihavia metsoja ja
vain heidän tähtensä hyppi jäniksiä kauramaan vierustoilla. Heidän
tähtensä nousivat sienet maasta, nuo ihmeelliset kasvit, joita hän
ei koskaan ennen ollut osannut pitää arvossa, ennenkuin Sakari oli
kertonut, kuinka hän oli elänyt niitten avulla nälkävuosien aikana.
Ne olivat keltaisia, punaisia, valkeita ja ruskeita, mutta Sakari
sanoi kauneimpien olevan myrkyllisiä ja kerran oli hän lisännyt, että
maailmassa on useimmiten asian laita niin.

Hän oppi tuntemaan ja puhdistamaan niitä, jotka olivat syötäviä. He
kuivasivat niitä talveksi Liisaa varten. Välistä oli heidän elämänsä
hänen mielestään paratiisin elämän kaltaista, josta Miina oli kertonut,
mutta hänen rintansa kalvava tuska oli varmaankin hyvän ja pahantiedon
puun hedelmäin vaikutusta, joka kenties kerran vielä karkottaisi heidät
täältä. Mitäpä muutakaan se olisi?

Kesken rakennuspuuhia tuli kylvöaika. He kylvivät lähimmän peltotilkun
rukiille, jonka Sakari oli tuonut mukanaan. Muutamien päivien kuluttua
versoi hieno, vaalean vihreä oras mustasta mullasta. Vähän ajan
kuluttua tuleentui ohra leikattavaksi, ja Ella lauleli iloisesti
sitoessaan eloa lyhteisiin samalla huolella kuin olisivat ne olleet
kallisarvoisia kukkakimppuja, joilla koristetaan tupaa — aivan samaten
kuin Sakari nälkävuosien jälkeen. Kaiken yllä lepäsi muuten samanlainen
tunnelma kuin silloinkin: kuten silloinkin teki hän taas työtä Liisan
vuoksi, ja hän, Ella, sai vain olla auttamassa häntä. Se oli hänen
kohtalonsa.

Kun tuvan sisustus oli valmis, alkoi Sakari puhua, että hänen nyt
tulisi lähteä Liisaa noutamaan, mutta ensin oli kaura leikattava.
Kuullessaan hänen suunnittelevan matkaansa, tunsi tyttö kaiken veren
virtaavan sydämeensä ja kävi kuolonkalpeaksi. Eiväthän he vielä olleet
valmiita ottamaan vastaan Liisaa, hänellä kun oli sitä ennen vielä
niin paljon tehtävää. Ja Sakarihan oli aikonut rakentaa hevoselle ja
lehmällekin suojan ja — ja — Ja mies työskenteli kuten ennenkin ja he
istuivat yhdessä loimottavan takkavalkean ääressä pimenevinä iltoina.
Hän ei enää niin usein puhunut Liisasta ja pitkät ajat istuivat
he vaieten, mutta heidän ympärillään puolipimeässä tuvassa tuntui
leijailevan jotakin salaperäistä, suurta ja ihmeellistä, johon he eivät
uskaltaneet katsoa, mutta jonka he molemmat tiesivät siellä olevan.
Silloin alkoi hän usein kuumeentapaisella kiireellä ja liioitellen
kertoa seikkailuvuosistaan ja käyttää sanantapoja, jotka eivät olleet
hänelle ominaisia. Sateen rapistessa ja lyödessä akkunaruutuja vastaan
olivat he jälleen kuin kahden maailmassa ja tulevaisuus tuntui häipyvän
nykyhetkeen.

Oli hiljainen ilta syyskuun alussa. Ilma oli vielä kesäinen ja lämmin,
mutta kuu katseli suurena ja pyöreänä tyynessä järvessä värähtelevää
kuvaansa. Vihreitä peltoja ympäröivä metsä oli melkein aavemaisen
äänetön. Hiljaa lentelevien yölepakoitten mustat varjot kuvastuivat
kalpeata yötaivasta vasten, jolla levottomasti vilkutti muutamia tähtiä.

Molemmat ihmiset istuivat vaieten rapulla katsellen yöhön. He eivät
sanallakaan, huokauksellakaan uskaltaneet särkeä hiljaisuutta, mutta
Ellan silmät näyttivät suurilta ja mustilta niitten seuratessa kuun
hopeajuovia lahdella. Mies huomasi ensi kerran, etteivät nuo kasvot
enää olleet lapsen ja hänen katseestaan kuvastui pelkoa. Silloin hän
alkoi kuunnella hiljaisuutta, ja sekin häntä pelotti.

— Huomenna minä matkustan, — sanoi hän äkkiä hiljaa ja väkinäisesti.
Samalla näki hän tytön kasvojen kalpenevan kuutamossa, mutta hän istui
äänettömänä eikä hänen ruumiinsa värähtänytkään.

— Sinun täytyy hoitaa kotia kunnes palaan, — jatkoi hän sanojen
putoillessa yhtä hiljaisina kuin äsken.

Tyttö nyökäytti päätään, mutta nyt olivat hänen silmänsä kosteat ja
huulet värähtelivät.

— Ensi rekikelillä olemme täällä, — jatkoi mies ponnistaen viimeiset
voimansa ja hänen äänensä tuntui oudolta hänen omissa korvissaan.

— Herra Jumala, auta minua, — voihki tyttö kuin kuolemantuskassa.

Silloin nousi mies raskaasti lähteäkseen sisään, mutta tyttö syöksähti
parahtaen kynnykselle hänen jalkoihinsa.

— Ei, ei, älä lähde luotani!... Älä matkusta, älä mene — vaikeroi hän.
— Polje minua ja lyö minua ennemmin! Jumalan tähden, älä lähde! Lyö
minua — — — Ja hän tarttui hänen horjahteleviin polviinsa ja katsoi
häneen avoimin, kerjäävin silmin. Silloin istuutui hän uudelleen, kätki
kasvot käsiinsä ja hänen voimakas ruumiinsa vapisi. Ja yht’äkkiä kietoi
hän pelottavalla voimalla käsivartensa tytön ympäri niin että hänen
oli vaikea hengittää, tempasi hänet syliinsä kevyesti kuin lapsen ja
kantoi hänet sisään. Tytön korvissa humisi kuin kaukainen, mahtava
kellojen soitto ja hän oli näkevittään punaisia tulenlieskoja edessään
eikä hän huomannut purevansa miestä huuleen, niin että kuuma veri valui
raskaina, punaisina pisaroina tämän rinnalle.

Ja ovi sulkeutui kumeasti jysähtäen heidän jälkeensä ja kaiku vastasi
pimeästä metsästä, joka seisoi hiljaisena ja uhkaavana tuvan ympärillä,
ja kaukaa kuului huuhkaimen onnettomuutta ennustava huuto. Ainoastaan
yölepakot liitelivät äänettöminä ja mustina kuutamossa.




X.

Talvi.


Seuraavana aamuna löi hän tyttöä syyttäen häntä ankarin, vihamielisin
sanoin, mutta ei valitusääntäkään noussut tämän huulille. Hän seisoi
vain kalpeana ja väristen ja aivankuin tiedottomana. Eikä kyyneltäkään
näkynyt hänen silmissään, kun hän syyskuun auringon kelmeässä valossa
seisoi rapulla katsellen miehen varustautuvan matkalle ja valjastavan
hevosta. Koira istui alakuloisen näköisenä hänen vieressään katsellen
ihmeissään vuoroin kumpaistakin ihmislasta. Se ei voinut käsittää
isäntänsä menettelyä. Välistä nuoleskeli se tytön kättä ja hiipi sitten
häntäänsä heiluttaen isäntänsä luo saadakseen aikaan sovintoa, mutta
tällä kertaa sai se siltä taholta osakseen potkuja ja kärsimättömiä
sanoja, jotka ajoivat sen rappujen alle piiloon.

Kaste kimalteli vielä ruohikossa uutisasukkaan lähtiessä matkalleen
ilman ainoatakaan jäähyväissanaa. Usko juoksi ulvoen rattaitten
jälessä, mutta saatuaan hyvästi tähdätyn ruoskaniskun, pakeni se
takaisin Ellan turviin.

Vasta rattaitten auttamattomasti kadottua metsään, heittäytyi tyttö
maahan, vaikeroiden ja valittaen niinkuin olisi hänen sydämensä ollut
pakahtumaisillaan. Hänestä tuntui, että hänen täytyi kuolla eikä häntä
varten ollut mitään pelastusta olemassa. Tämä kaikki valtasi hänet
sellaisella voimalla kuin unessa, jolloin tunteet ovat voimakkaammat
kuin todellisuudessa. Kaikki oli murskaantunut ja hän oli mielestään
hautaantunut sirpaleitten alle, eikä muuta ollut jälellä kuin pitkä
toivoton kuolinkamppailu. Nyt ei hänen enää tarvinnut pidättää
valitushuutojaan, kun hän oli poissa.

— Jumalani, Jumalani, miksi ei hän antanut minun lähteä takaisin
metsään, minne minä tahdoin ja minne olisin soveltunut, — vaikeroi hän
ääneensä. Siellä olisin löytänyt rauhan, mutta nyt en sitä koskaan,
koskaan enää saavuta. Sydämeni on kuollut ja myrkytetty ja minä olen
niin väsynyt. Enkä voi muuta kuin jäädä tänne kuten siipeen ammuttu
lintu pesäänsä.

Silloin kosketti joku häntä hiljaa ja hänen katsahtaessaan ylös, seisoi
mies hänen vieressään kostein silmin.

— Älä itke, pienokaiseni, — sanoi hän ja ääni oli lempeä ja melkein
yhtä tyyni kuin entisinä hyvinä päivinä, — sinä et tehnyt syntiä. Minun
olisi pitänyt ymmärtää paremmin ja minä olen syypää; syypää on myöskin
voimakas luonto-äiti, joka täyttää tarkoituksensa huolimatta meidän
ihmislasten päätöksistä. Älä itke, tyttö, kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Mutta kuinka voi hän muuta kuin itkeä? Hänen kyyneleensä vuotivat
kuitenkin rauhallisemmin ja hiljaisemmin miehen jälleen hiipiessä pois
muistamatta tällä kertaa karkottaa koiraa, joka surkeasti vinkuen
juoksi hänen jälessään. Ei enää tuntunut niin pimeältä kuin äsken,
vaan tuntui siltä kuin yksinäinen, kalpea tähti olisi syttynyt syysyön
repaleisten pilvien lomaan. Se ennusti talven kylmää, valkeata rauhaa
nukkuvine kinoksineen, jotka hohtavat tähtien valossa, ja kenties,
kenties tulevia keväitä, jolloin pienen, kalpean tähden asemasta suuri
lämmin aurinko säteilee.

Mutta nyt sammui ja jäähtyi aurinko päivä päivältä. Hän eli kuin
loppumattomassa yössä, jonka vähäksi ajaksi keskeytti lyhyt, kalpea,
valoisampi hetki; silloin täytyi hänen nousta vuoteeltaan ja toimitella
vastenmielisiä askareita. Ja koko yö oli täynnä selittämättömien
arvoitusten ratkomista ja toivotonta kaipausta. Suurena onnettomuuden
iltana oli moni asia hänelle selvennyt, mutta paljon oli jäänyt
hämäräksikin.

Päivät vierivät hitaasti ja raskaasti. Lehdet kellastuivat hänen
istuttamissaan puissa, ja vinkuvat syysmyrskyt irrottivat ne oksista.
Laululinnut olivat paenneet, mutta koivunlatvat olivat vielä täynnä
mustia, upeita teeriä ja tiaiset piipittivät kuusen oksilla. Jänikset
hiipivät valkeina ja arkoina lehdettömässä pensastossa, mihin nyt oli
vaikea kätkeytyä väijyviä vihollisia pakoon. Tyynen, kirkkaan yön
jälkeen vetäytyi järvi sinertävään jäähän, ja vihdoin eräänä aamuna oli
kaikki valkeata ja kylmää kuin hänen sydämensä.

Hän oli omituisessa mielentilassa käydessään ensimäistä kertaa
valkoisella, narisevalla lumella. Se ikäänkuin pakotti tytön katsomaan
elämää tiukasti silmiin sellaisena kuin se oli, nähdäkseen, mitä sillä
vielä oli hänelle varattuna. Hän näki ikuisesti vihertävien kuusien
nousevan kinoksista ja odottavan uutta kevättä voidakseen jälleen elää
raikasta elämäänsä ja hänen täytyi koettaa tutkia, oliko häntäkin
varten vielä keväitä. — Mitä nyt tapahtui? Mitä hän tunsi? Mitä hän
odotti? Mikä se oli, joka painoi hänet maahan? Katumusko, ikäväkö, tai
kenties pelko? — Kuinka hän olisi voinut katua sitä, jota ei voinut
välttää, kuinka ikävöidä sitä, jota hänen täytyi pelätä — ja toisaalta
eihän hän voinut pelätä sitä, mitä kuitenkin eniten koko maailmassa
kaipasi ja ikävöi. — Sen ainoan hän tiesi, että kaikki nyt oli autiota
ja kylmää ja että hänen täytyi odottaa siksi kunnes Sakari palaisi,
sillä muuta neuvoa ei hänellä ollut. Ja ehkä se juuri oli hänen
keväänsä.

Ja lumi putoili raskaana ja pehmeänä ja kuusten oksat painuivat yhä
alemmaksi. Hän ei enää niin paljon itkenyt, hän oli vain väsynyt eikä
kuitenkaan voinut nukkua ja hetket kulkivat hitaasti laahustaen,
kun hänellä ei ollut minkäänlaista työtä eikä mitään, mikä olisi
kiinnittänyt hänen mieltään. Oli liian helppoa hankkia ruokaa
itselleen, ja hän tarvitsi niin vähän.

Hänen ainoa työnsä oli laskea päiviä. Hänen mielestään oli se jollakin
tavalla hänen velvollisuutensa, voidakseen olla valmis Sakaria
vastaanottamaan. Oikeastaan oli se turhaa, koska ei hän missään
tapauksessa voinut tietää, milloin tämä palaisi, mutta tytön mielestä
lyhensi se hänen odotustaan. Hänellä oli tuvan nurkassa pitkä koivuinen
sauva, johon hän veti naarmun joka päivä ja sunnuntain kohdalle ristin.

Eräänä päivänä laski hän joulun olevan ovella, ja omituinen tunnelma
valtasi hänet. Niinkauvas kuin hän muisti, oli joulu ollut vuoden
ihmeellisin aika. Miinan ryppyisillä kasvoilla oli silloin levännyt
rauhan hohde ja Tildakin oli ollut tavallista leppeämpi ja hiljaisempi.
Jouluksi olivat he säästäneet parhaimmat palat ja kauneimmat sadut
ja kertomukset. Ja talviyön pimeydessä oli kotiliesi tuntunut
valoisammalta ja lämpimämmältä kuin koskaan ennen, ja metsässä
vallitsi rauha eläinten keskuudessa ja hyvät henget ylistivät Jumalaa
korkeudessa pahojen paetessa vuorten syvimpiin piilopaikkoihin.

Kaikki nämä muistot tulvahtivat hänen mieleensä hänen istuessaan lieden
ääressä sauva kädessä ja laskiessaan riimuja. Muistot toivat mukanaan
harvinaisen ihmisseuran kaipuun. Hän ei mielestään voinut elää, jos
hän ei pyhä-iltana saanut istua tulen ääressä toisten ihmisten kanssa
— eikä hän tuntenut muita ihmisiä kuin nuo neljä naista, jotka hän oli
jättänyt kaukaiseen erämaan taloon. Pienikin katkeruuden jälki heitä
kohtaan oli vähitellen hävinnyt ja ajatellessaan heitä jouluvalkean
ääressä, olivat he hänen mielestään ainoat, joihin hän voi luottaa.
Yksin Aapollekin alkoi hän vähitellen antaa anteeksi. Eivätkä toiset
olisi voineetkaan häntä silloin auttaa; he olivat vain neuvoneet häntä
alistumaan oloihin, joita ei voinut välttää. Kenties elämä olikin
käsitettävä heidän kannaltaan ja kenties olivat he onnellisimpia kuin
hän.

Joulun rauhallinen mieliala sai hänessä yhä enemmän valtaa ja haihdutti
hänen sielustaan vanhan kodin viimeiset synkät muistot. Vähitellen
ja hitaasti alkoi hänessä kypsyä päätös lähteä sinne joulu-illaksi,
jolloin ei kukaan voisi tehdä hänelle pahaa, jolloin yksin Aaponkin
täytyisi jättää hänet rauhaan.

Niitten tarvekalujen joukossa, joita uutisasukas oli talven varaksi
valmistanut, oli myöskin suksipari. Vuoden pisimmän yön aamu oli vielä
pimeä hänen asetellessaan niitä jalkoihinsa ja kiitäessään eteenpäin
kuutamon valaisemaa lumikenttää kalpenevat tähdet oppainaan. Ilma oli
kylmä, mutta vireä kulku sai hänen verensä liikkeeseen ja piti häntä
lämpimänä. Lumi oli raskasta ja irtonaista, mutta vanhalla maantiellä,
jonka hän ennestään tunsi, luisti suksi verrattain helposti. Aurinko
nousi kelmeänä ja viluisena jaksamatta kohoutua edes puitten latvojen
yläpuolelle, mutta sai kuitenkin kuusien jääneulaset kimaltelemaan
eriväristen jalokivien tavoin.

Hänen keuhkonsa laajenivat ja hän tunsi itsensä reippaammaksi kuin
moniin aikoihin.

Vähitellen alkoivat paikat olla hänelle tuttuja hänen kiireiseltä
pakomatkaltaan, hän laskea sujautti suksillaan rinnettä, jonka
alla pieni puro virtasi ja vihdoin alkoi järvikin näkyä vasemmalta
laaja jääpinta heikosti punertaen kelmeässä auringonlaskussa. Nyt
ei hänellä enää ollut pitkää matkaa jälellä. Hän saattoi jo nähdä
niemen kätkettyine aarteineen ja tummine honkapäähineineen, ja tuossa
kiemurteli lahti valkean nauhan kaltaisena häipyen pimenevään iltaan.
Oli jo niin pimeä, ettei saunan katto voinut näkyä tänne asti, mutta
hän tiesi kyllä, millä kohdalla se oli.

Ja muistot tulvehtivat hänen sieluunsa keväisten purojen lailla.
Nyt tunsi hän jokaisen puun, jokaisen kiven, joka kohotti lumesta
ystävällisiä, rosoisia kasvojaan. Kaikki toivottivat hänet
tervetulleeksi ja muistuttivat hänelle jotakin heidän yhdessä
kokemaansa hauskaa seikkailua. Yksinpä närhikin, joka istui suuressa,
kaksihaaraisessa koivussa ja rääkyi hänelle, tuntui vanhalta
lapsuudentutulta ja hän muisti, kuinka hän pienenä tyttönä oli
koettanut ampua tuota ruma-äänistä, kaunista lintua. Tuossa oli metsä,
jonne hän oli virittänyt pyydyksiään. Ja hänen mielestään tuntui
vähintäin kaksikymmentä vuotta kuluneen siitä onnettomasta aamusta,
jolloin hän koki niitä, ja jolloin hänen maailmansa myllertyi ylös
alaisin.

Ilta oli jo kokonaan pimennyt ja tähdet kimaltelivat sinisessä
korkeudessa hänen päänsä päällä. Ne olivat joulun tähtiä, joista Miina
niin usein oli puhunut ja jotka julistivat rauhaa kaikille.

Hän hiihti nyt hitaasti ja verkkaan itsekään tietämättä tahtoiko
hän viivyttää saapumistaan taloon, vaiko hetkisen rauhassa levätä
rakkaitten muistojensa parissa. Jo kumotti saunan matala katto
lehdettömäin puitten takaa. Tultuaan lähemmäksi, näki hän tähtivalossa,
että tuttuun kuvaan oli tullut jotakin vierasta. Hän pysähtyi katsellen
ympärilleen. Vanhalta kivijalalta, jonka hän niin hyvin muisti kohosi
kerros kerrokselta välikattoon asti rakennuksen kehä — ainakin kaksi
kertaa niin suuri kuin Sakarin talo. Nyt vasta huomasi hän myöskin
tuoreen reenjäljen vievän saunan ohi toiselle uudelle rakennukselle,
josta nähtävästi aijottiin tallia ja navettaa. Lumella oli uusia
lastuja, joita aivan äskettäin oli hakattu, mutta kaikki oli hiljaista.
Koko paikan yllä lepäsi jotakin vierasta, joka teki hänet levottomaksi,
mutta vanha sauna oli kuitenkin kaltaisensa. Hän hiipi ovelle, empi
vielä hetkisen, mutta avasi sen sitten hiljaa.

Oliko hän sittenkin joutunut eksyksiin, vai oliko tämä hänen entinen
kotinsa? Suuri takka oli ennallaan ja nokinen lavo työntihe seinästä,
mutta kaikki muu tuntui muuttuneen. Pitkä, karkeatekoinen pöytä täytti
suurimman osan huonetta ja pöydän ympärillä penkeillä istui useita
henkilöitä, joista hän tunsi ainoastaan kolme. Pöydän päässä rehenteli
Aappo leveänä ja itsetyytyväisenä. Hän oli muuten näköisensä paitsi
että hänen kasvonsa olivat käyneet entistäänkin pöhöttyneemmiksi ja
punaisemmiksi ja että hänellä nyt oli hienonpuoleinen sarkapuku yllään.
Ulla istui hänen vieressään. Hän oli kalpea, kasvot olivat laihtuneet
ja hän näytti niin väsyneeltä, että sydäntä vihloi häntä katsellessa.
Nuoruuden kukkeus oli kokonaan hävinnyt hänen kasvoiltaan ja
vartalostaan ja sijaan oli tullut jonkinlainen määräävä arvokkaisuus,
joka teki lohduttoman ja kiusaavan vaikutuksen. Pöydän alapäässä istui
Tilda yhtä harmaana ja kulmikkaana kuin ennenkin, mutta missään ei hän
nähnyt Maijaa eikä Miinaa, joita hän kuitenkin eniten oli ikävöinyt.
Heidän sijassaan istui pöydän ääressä unisen näköinen, karkeatekoinen
mieshenkilö ja tyttö, jonka silmät vilkkuivat mustien kulmien alla ja
jolla oli suuret, punaiset kädet.

Ellan astuessa sisään, kääntyivät kaikki ovea kohti ja takkavalkean
hohteen langetessa hänen kasvoilleen, tunsivat Aappo ja molemmat
lapsuudenystävät hänet heti.

Tilda juoksi häntä vastaan kiihkeällä, kulmikkaalla tavallaan ja sulki
hänet syliinsä, ja Ulla ojensi hänelle kätensä pakotetun ystävällisesti.

— — Tuhat tulimmaista, — huudahti Aappo räyhäävällä, ystävällisen
leikkisällä äänellä, — siinähän se tyttöveitikka on, joka juoksi
tiehensä kesällä! Mistä hitosta sinä tulet, tyttö? Sinähän olet
sennäköinen kuin olisit myynyt voin ja menettänyt rahat.

— Minä tulin vain hieman tervehtimään joulu-iltana, — vastasi Ella
vältellen. — Missä ovat Miina ja Maija? Minä niin kernaasti tahtoisin
tavata heitäkin. —

Ulla näytti käyvän hämilleen, mutta Aapon irvistys oli yhtä lystikäs
kuin äskenkin.

— Mitä me enää olisimme eukolla tehneet, kun sota oli loppunut ja
työnteko alkoi. Eihän hän kuulunutkaan taloon — oli vain tullut muitten
pakolaisten mukana. Minä lähetin hänet kirkonkylään. Jos hän ei voi
pitää huolta itsestään, turvautukoon köyhäinhoitoon. Ja Maija, senkin
huitukka, juoksi tiehensä samalla tavalla kuin sinäkin. Kuka niitä
sellaisia tyttöletukoita kaitsee. Heillä on oma päänsä. Mutta käy nyt
pöydän luo; ehkä olet jo saanut kylliksesi juosta ja jäät nyt tänne
luokseni palvelustytöksi. Sinun ei tarvitse nähdä puutetta Aappo
Harjelinin luona. Mutta mitäpä me nyt joulu-iltana pestistä puhuisimme.
Kas niin, istu nyt! —

Miehen käytöksessä ja Ullan vastahakoisessa vieraanvaraisuudessa oli
jotakin, joka herätti henkiin entisen vastustushalun Ellassa. Hän
näki nyt kaikki toisin silmin kuin silloin, jolloin hän oli vain
vaistomaisesti ymmärtänyt vihata ja välttää tuota miestä. Nyt selvisi
hänelle kaikki kauhistuttavassa valossa, joka nosti häneen väkevän
vastenmielisyyden ja ellottavan inhon tunteen ja sai hänet kylmästi ja
vihamielisesti halveksimaan koko seuraa. Täällä ei ollut hiventäkään
jälellä entisestä lapsuudenkodista — ei edes Tilda, sillä mitä yhteistä
oli hänellä tuon vanhan naisen kanssa, joka leipäpalansa tähden
suostui elinkautiseen orjuuteen, eikä ollut näkevinäänkään mitä hänen
ympärillään tapahtui.

Hiljaa istuutui hän pöydän alapäähän ja piti silmällä toisia. Hän näki
Aapon pöyhkeän alentuvaisesti kohtelevan palvelijoitaan, näki rengin
juron välinpitämättömyyden, ja kuinka vastenmielisen ahnaasti hän
iski harvinaisten juhlaruokien kimppuun, palvelustytön silminnähtävät
ponnistukset vetää isännän huomiota puoleensa ja Ullan pakotetun
arvokkaisuuden itkun värähdellessä hänen suupielissään.

Ellasta tuntui niinkuin hän olisi tänään katsellut jonkinlaiseen
taikapeiliin, joka teki pahan ja ruman räikeäksi ja selväksi hänelle
ryöstäen samalla viimeisenkin heijastuksen lapsuuden ruusuhohdetta.
Sellaista oli ihmisten keskinäinen elämä. Niin laahustivat he päivästä
päivään koettaen näyttää toisilta kuin mitä he itse asiassa olivat.
Aappo, joka ennen oli ollut olevinaan sankari, teeskenteli nyt
hyvänsuopaa, vierasvaraista isäntää, Ulla suuren talon kunnianarvoisia
emäntää, piika oli olevinaan nöyrä ja alistuvainen, mutta tavoitteli
joka hetki emännän paikkaa ja renki ja Tilda tukahuttivat täydelleen
oman tahtonsa syödäkseen itsensä kylläisiksi.

Niin lohduttomalta kuin tänä iltana ei elämä koskaan ollut hänen
mielestään tuntunut. Hänen oman onnettomuutensa yläpuolella oli edes
leijaillut jonkinlainen sokean intohimon ja vastustamattoman kohtalon
sovittava hohde, mutta täällä ei ollut siitä jälkeäkään, täällä oli
vain alhaista ja likaista.

Äkkiä tulvahti hänen sieluunsa voimakas ylpeyden laine, yksinäisten
henkien ylpeys omasta yksinäisyydestään, joka auttaa heitä kantamaan
onnettomuuttaan. Hän oli ylpeä entisestä viattomuudestaan, ylpeä
puolittain tiedottomasta taistelustaan intohimoa vastaan, ylpeä
lankeemuksestaankin. Ja hän ylpeili siitä miehestä, jota rakasti, sillä
nyt hän selvemmin kuin milloinkaan ennen ymmärsi rakastavansa häntä ja
nyt hän ei tahtonutkaan sitä enää itseltänsä salata. Hän tiesi myöskin
vakavasti aikovansa sovittaa rikoksensa vierasta naista kohtaan, jota
he molemmat olivat kaukaa palvelleet suojeluspyhänään, mutta jota he
melkein tietämättään olivat pettäneet. Tämä kaikki selvisi hänelle
nyt niinkuin lieden leimahteleva lieska olisi sen äkkiä valaissut
ja hän ymmärsi, ettei hänellä muuta paikkaa maailmassa ollut kuin
vastarakennettu tupa kaukana erämaassa. Sieltä ei hän lähtisi ennenkuin
hänet ajettaisiin pois, eikä hän jäisi sinne leivän eikä lämpimän uunin
vuoksi, vaan siksi, että hän oli sidottu sinne kuin koira herransa
kynnykseen. Hän kuuli kuin kaukaa ja sumun läpi toisten puheen sorinan.
Hän kuuli Aapon kehottavan häntä syömään ja näki hänen lakkaamatta
nostavan oluthaarikkaa huulilleen. Vihdoin alkoi hän tapansa mukaan
kertoa urhotöistään, jotka olivat Ellalle yhtä vastenmielisiä kuin
ennenkin.

Täällä ei ollut hänen kotinsa; ainoastaan tulisija ja nokinen katto
katsoivat häneen ystävällisen hyvänsuovasti; ainoastaan sirkkojen laulu
oli tuttua. Hänen täytyi päästä pois, kotiin. Koti kutsui häntä, hän
tahtoi vain levätä yön ja sitten heti lähteä.

Hiipiessään oven läheisyydessä olevaan nurkkaan asettuakseen sinne
levolle, tunsi hän jonkun koskettavan vaatteitaan ja näki Tildan kasvot
vieressään. He avasivat hiljaa oven ja seisoivat hetkisen puhellen
tähtikirkkaassa, äänettömässä yössä.

— Herran tähden, Ella, — kuiskasi Tilda — minkätähden palasit sinä
takaisin? Oletko mieletön? Hän aikoi tehdä Maijankin onnettomaksi.
Missä olet sinä ollut? Miinaraukkaa löi hän välistä niin että hän itki.
Kuinka sinä jaksat? Sinä näytät siltä, ettei sinullakaan ole ollut
hyviä päiviä. Hiljaa... st... Hän voi kuulla, mitä puhumme. —

— Siitä en välitä, — vastasi Ella. — Minä en aijo jäädä tänne. Mutta
kerro minulle, kuinka asiat oikeastaan ovat. Aappoko on isäntänä?

− Niin − ainakin olevinaan. Niin hän ainakin sanoo ja mitä minä
sitten tiedän. Ei kukaan tule vaatimaan taloa häneltä ja luullakseni
on hänellä jo kirjatkin siihen. Hevosen on hän ostanut ja renginkin
on hän hankkinut, ja meillä rakennetaan uutta asuinriviä, ja kohta
saadaan taloon pienokainenkin ja sitten kenties on kuten ennen vanhaan.
Mutta sittenkään ei ole sellaista kuin minun lapsuudessani. Silloin
oli kaikki onnellista ja valoisata, silloin oli kodeissa enkeleitä ja
tonttuja, jotka auttoivat meitä suruissamme ja töissämme, mutta nyt
on kaikkialla vain pahoja henkiä, pahoja henkiä, jotka ajavat suolaa
haavoihin ja hävittävät sen, minkä saamme aikaan. Tiedätkö sinä, Ella,
mikä on kaiken alku ja syy? Olen ajatellut sitä paljon pimeinä syysöinä
ja olen sen keksinytkin. —

Ja hän toi kalpeat kasvonsa aivan Ellan kasvojen lähelle.

— Sota se on, — kuiskasi hän vihamielisesti, käheällä äänellä.
Kuninkaat ovat eripuraisia ja silloin täytyy kansojen tapella. Siten
tulee ihmisistä yhtä hurjia kuin Aappo. Kuule, sinä Ella, mitä
sanon, kaikissa meissä asuu enkeli ja perkele. Yhdessä on perkele
voitolla, toisessa enkeli. Silloin kutsuu kuningas sotaan, ja perkele
meissä villiintyy ja huutaa, ja enkelit pakenevat itkien sydämen
syvimpään kätköön. Ja kun he ovat kyllin kauran tapelleet — kuten
viimeisen kirotun sodan aikana, ovat perkeleet imeneet itsensä verestä
voimakkaiksi, mutta enkelit ovat kuolleet senvuoksi, ettei kukaan ole
vedonnut heihin ja sentähden on niin paljon kurjuutta vielä monena
vuonna sodan jälkeenkin. Ja monta vuotta kuluu — sanon minä — ennenkuin
ajat paranevat, mutta silloin olen kuollut. Eikä auta koettaakaan
parantaa asiain tilaa, Aappo ei ole muita huonompi. Silloin tällöin käy
hän kirkossakin. —

— Eikö hän tosiaankin ole muita huonompi? — kysyi Ella katkerasti. —
Silloin ei kannata elää. Silloin voi kyyristyä luolaansa ja kuolla kuin
kettu saatuaan nuolen ruumiiseensa. —

— No, no, — kuului käheä kuiskaus pimeän läpi, — sinä olet vielä nuori
ja sinun täytyy elää hänen tähtensä, joka sinun jälkeesi tulee. Mutta
minä olen vanha. Paneudu nyt levolle, lapsi! Koska et vapaaehtoisesti
kerro, mitä sinulle on tapahtunut, en tahdo kysellä, mutta niin totta
kuin Jumala on, toivon sinullekin vielä parempia aikoja. —

Ja töykeällä tavallaan tuuppasi hän Ellan sisään, missä toiset jo
olivat asettumassa levolle.

Aappo ei yrittänytkään lähennellä Ellaa ja äskettäin heränneellä
tarkkanäköisyydellään, joka oli selvittänyt hänelle niin monta asiaa,
ymmärsi Ella hänen ajatuksensa. Mies ei tahtonut kohta alussa pelottaa
häntä, hän oli jo varma saaliistaan.

Maatessaan miettien valveillaan ja kuunnellessaan sirkkojen laulua,
ymmärsi hän olevan hyödytöntä enää palata vanhaan kotiin. Lapsuus oli
jättänyt hänet ja koko hänen elämänkäsityksensä oli nyt toinen. Elämä
oli elettävä, mutta siltä ei saanut odottaa iloa eikä onnea, se antoi
vain työtä ja jokapäiväisen leivän.

Aikaisin jouluaamuna, ennenkuin toiset olivat vielä nousseetkaan, oli
hän jalkeilla ja lähti pois heittämättä hyvästiä kenellekään. Tähtien
välkkeessä lähti hän suksillaan sinne, mistä oli tullutkin; päästyään
raivatulle kohdalle metsässä, katsahti hän taakseen ja näki tuvan
uuden valkean hirsiseinän loistavan metsän tummaa taustaa vasten.
Silloin tunsi hän kurkussaan jotakin polttavan kuumaa, ja kyynellähteet
avautuivat jälleen herkkinä ja vuolaina.




XI.

Jälleennäkeminen.


Oli tammikuun ilta, sellainen, jonka vain erämaa ja metsä voivat
synnyttää. Myrsky soitteli hongissa jättiläisurkujaan ja puitten rungot
huojuivat ja ryskyivät puhurin syöksyessä yksinäisen tuvan ohi viskoen
rapisevia, jäisiä lumikuuroja sen ikkunaan, joka sisältä katsoen näytti
pieneltä, mustalta pilkulta. Mutta myrskynkin pauhinan voitti sutten
ulvonta, joka nousten ja laskien vihlovana kuului milloin kauvempaa,
milloin aivan oven ulkopuolelta. Ne olivat ihmeelliset, juhlalliset
soittajaiset, joita nuori nainen kuunteli istuessaan avonaisen takan
ääressä kädet helmaan vaipuneina ja tuijottaessaan tuleen. Ne saivat
hänen omankin laulunsa soimaan melkein samassa kurjassa, synkässä
sävellajissa kuin erämaan ja metsän; sitä laulua ei hän vielä vuosi
sitten olisi tajunnutkaan, mutta nyt pulppusi se kuin itsestään
huulilleen.

Kun laulu vaikeni tuvassa pitkittivät erämaan lapset ulkona
valituksiaan. Hetki sitten olivat he etääntyneet tuvasta niin että
heidän ulvontansa oli hukkunut lumimyrskyyn, mutta ääni läheni taas
nopeasti. Se kävi yhä hurjemmaksi ja pelottavammaksi niinkuin kaikki
kadotetut henget olisivat kiitäneet tuvan ohi valittaen, vaikertaen ja
huutaen kostoa sille maailmanjärjestykselle, joka oli syössyt heidät
valosta ja rauhasta.

Ne aivankuin tahtoivat hyökätä tuvan ohuitten seinien läpi, ja
vaistomaisesti heitti nuori nainen uuden sylyksen puita takkaan. Nyt
oli hurja lauma aivan tuvan vieressä, ja äkkiä tempaistiin ovi auki ja
kylmä virtasi huoneeseen. Ovi jysähti jälleen kiinni, ja ulkopuolelta
kuului pettynyttä raaputusta ja ulvontaa. Sakari seisoi huoneessa
leimahtelevan tulen valossa. Hänen kasvonsa olivat hurjan ja kauhean
näköiset lumisen lakin alla.

Tyttö nousi hitaasti ja kuolonkalpeana ojentaen hänelle kätensä,
mutta mies ei sitä nähnyt, sillä takkavalkea tuntui huikaisevan hänen
silmiään. Lumi alkoi sulaa hänen turkistaan kunnes hän riuhtasi sen
päältään ja heitti nurkkaan. Sitten laahusti hän tulen ääreen ja
istahti raskaasti tytön äsken jättämälle paikalle. Tuvassa oli niin
hiljaista, että hornan äänet ulkona tuntuivat taas yltyvän.

— Missä ovat Usko ja Polle? — kysyi hän vihdoin etsiessään syötävää
miehelle.

— Etkö sinä kuule — vastasi mies kolkosti, — mutta hän ei kuullut muuta
kuin sutten ulvontaa.

— Ja missä on hän, jonka piti tuoda rauha ja valo majaasi? — kysyi
tyttö väristen kauhusta.

Mies ei vastannut ja tyttö näki hänen kalpenevan ja vapisevan.

— Herra Jumala, oletko sinä heittänyt hänetkin susille? — kysyi Ella
silmät selällään kauhusta.

Mieheltä pääsi mielipuolinen, vihlova nauru, joka päättyi nyyhkytykseen.

− En, en, — sanoi hän vihdoin ponnistaen voimiaan, — hänet surmasin
minä itse — jos se olikaan hän. Herra Jumala, ehkä ei se ollutkaan
hän, se oli mahdotonta. Hän, jonka löysin, oli vanha eukko, jolla oli
kylmät jääsilmät ja joka ymmärsi tuskin kieltäni, kohdellen minua kuin
vierasta. Ei hän ollut Liisa, minun metsänneitoni, jolla oli lumoavat
siniset silmät. Hän oli ruotsalainen talonpoikaisvaimo, joka ajoi minut
pois ja pakeni toisen miehen turviin, pitkäpartaisen talonpojan, joka
nauroi minulle pilkallisesti, kun en ymmärtänyt hänen kieltään. Nainen
pyysi murteellisella kielellään minua jättämään heidät rauhaan, ja minä
olin jo lähtemäisilläni, sillä tuskin saatoin tuntea häntä. Mutta kun
hän pakeni tuon vieraan miehen luo, joka tahtoi ajaa minut ovesta kuin
syyhelmäisen koiran, kuohahti vereni. Olinhan eläissäni nähnyt niin
paljon verta, ettei pieni lisä merkinnyt minulle sen enempää. Minä
tähtäsin mieheen veitseniskun, mutta vaimo juoksi väliin ja veitsi
sattui suoraan hänen sydämeensä. Minkä vuoksi olisin sen jälkeen
säästänyt miestäkään? Hän oli vienyt minulta vaimoni. Hän oli monta
vertaa enemmän viholliseni kuin moni moskovalainen ja sentähden sai hän
kuolla.

Ei, ei, hän ei voinut olla Liisa. Hänellähän oli suuri, karkea ruumis
ja jääsilmät. Hänen sileäksi vedetyt hiuksensa olivat harmaat, ja
kun hän kohotti kättään minua vastaan, oli se suuri ja punainen kuin
torpparin eukon. Tuvassa ei ollut ketään muuta kuin he, eikä kukaan
nähnyt, mitä tapahtui, ja minä ajoin nopeasti pois, mutta kuollut
nainen, jota en tuntenut, on koko matkan ajanut minua takaa huutaen
kuin veistä paljastaessani.

— Ja sinä — sinä tapoit heidät, — huusi Ella hurjalla kauhulla, —
miehen hiljaa vaikeroidessa. — Sinä uskalsit tuomita heitä sentähden,
että hän oli unohtanut sinut... Sinä... Oi, Jumalani, etkö sinä
ymmärrä, että sinä samalla langetit omasi ja minun tuomioni. Se oli
sittenkin kuolemansynti, vaikka en sitä siksi luullut enkä minä
senvuoksi ole saanut rauhaa. — Kuinka sinä uskalsit?

− Niin olisi jokainen mies tehnyt minun asemassani, — mutisi hän. He
olivat ansainneet kuolemansa.

− Jeesus, huudahti hän vihlovalla äänellä, − kuinka et sinä sitä
ymmärtänyt... Nyt täytyy minunkin kuolla. Nyt saavuttaa minut tuo
musta, joka koko talven on vaaninut minua... Sinun piti tuoda mukanasi
rauhan enkeli ja sinä toitkin kuoleman.

Hän painoi käsillään ohimoitaan niinkuin olisivat ne tahtoneet haljeta,
miehen istuessa hiljaisena ja kokoonlyyhistyneenä paikallaan.

— Hyvästi, Sakari, minä tiedän rakastaneeni sinua ja tiedän myös, että
minun täytyy kuolla sentähden, — sanoi hän rauhallisempana silmäten
akkunaan, joka katseli häntä kuin pimeyden musta, tuijottava silmä. —
Etkö kuule, kuinka minua kutsutaan ulkona... tuomio on langetettu...

Hän syöksyi ovesta ulos pimeään, joka sulki hänet syliinsä. Hän
kuuli miehen huutavan jotakin, jota hän ei jaksanut ymmärtää, ja ovi
sulkeutui jysähtäen hänen jälkeensä. Hän vaipui polviaan myöten lumeen,
mutta ei tuntenutkaan niitä jääneulasia, joita myrsky viskoi hänen
kasvoihinsa. Hänen kalpeat huulensa kutsuivat vain hiljaa kuolemaa,
kuolemaa...

Mutta kuolema ei kuullut häntä. Kuolema, joka niin usein sivuuttaa sen
paikan, missä sitä eniten kaivataan, jätti hänet yksin pakottavine
ohimoineen ja epäselvine ajatuksineen. Susien ulvonta loittoni —
erämaan lapset eivät koskeneet häneen. Hänen jalkansa liikkuivat
tahdottomasti eteenpäin kalpeansinertävää rataa pitkin, jonka vanha
maantie muodosti. Hän kulki aivankuin pakeneva nopeasti eteenpäin —
kenties hän pelkäsi elämän uudelleen kutsuvan.

Mutta vihdoin näytti kuolema kuulleen hänen rukouksensa. Susien ulvonta
lähestyi kuorossa. Erämaan nälkäiset lapset, jotka eivät kenties
viikkokauteen olleet verta nähneet, olivat vihdoinkin löytäneet varman,
avuttoman saaliin.

— Verta, verta, — vaikeroitiin ja huudettiin mustassa metsässä
pakenevan nuoren naisen ympärillä, mutta hän juoksi juoksemistaan
painaen kädellään sydäntään.

Nälkäisiä silmiä kiilui hänen ympärillään — tuossa oli silmäpari,
tuossa toinen — tuossa kaksikymmentä — ne vilkkuivat yhä ahtaammassa
piirissä hänen ympärillään, ja kuolema seisoi voitonvarmana ja
juhlallisena hänen vieressään. Kaikki muu oli katkennut — kuolema yksin
ei häntä pettänyt.

Mutta minkätähden pedot empivät? Senkö vuoksi, että hän juoksi? Hän
pysähtyi odottamaan hyökkäystä, mutta sensijaan sammuivat kiiluvat
valot toinen toisensa jälkeen. Honkien välistä näkyi punertava hohde
ja hän kuuli ihmisäänten sorinaa. Valo läheni ja hän näki mies- ja
naisjoukon vaeltavan puitten lomitse soihdut käsissään iloisesti
nauraen ja puhellen. Heitä seurasi pitkä jono kahden hevosen vetämiä,
suuria rekiä. Niitä oli kuusi raskasta kuormaa. Ja näitten jälkeen
hiihti vielä suuri joukko iloisia poikia ja tyttöjä, mutta kuormissa
istui vanhuksia nukkuvia lapsia sylissään, ja he nyökyttelivät päätään
ja hymyilivät niinkuin olisivat olleet vanhoja tuttuja metsän ja
lumimyrskyn kanssa ja kohdanneet ne pitkän, pitkän eronajan jälkeen.
Joukkoa johti vanha hopeapartainen, vuosien koukistama ukko, raskaasti
nojautuen sauvaansa.

Valon langetessa nuoren naisen kasvoille, joka yksinäisenä seisoi
lumikinoksessa, pysähtyi ukko ja näytti hetkisen miettivän, kuuluiko
hän hänen opastettaviinsa, ja koko meluava joukko seisahtui ja ilonpito
vaikeni tuokiossa.

— Mitä sinä täältä erämaasta niin yksinäsi etsit, tyttö? — kysyi vanhus
vakavasti.

— Kuolemaa, — vastasi hän tuskin kuuluvasti.

— Ja minkätähden? — kysyi hän heittäen häneen tutkivan katseen
harmaitten, tuuheitten kulmakarvojensa alta.

— Olen tuomittu, — vastasi hän väsyneesti, ja päätäni pakottaa.

Vanhuksen terävä katse tuntui tunkevan hänen lävitseen muuttuen pian
valoisaksi ja lämpimäksi. Hän ei ollut syyttä vanhentunut valtakunnan
voitokkaina aikoina.

— Mutta onko sinulla oikeutta tuomita toinenkin kuolemaan? — kysyi hän
lempeämmällä äänellä.

— Tyttö katsoi häneen ihmeissään, mutta vanhus jatkoi:

— Tahdotko surmata lapsen, jota kannat sydämesi alla ja jonka äidiksi
pian tulet?

Ensin ei hän näyttänyt vähääkään käsittävän vanhuksen sanoja, mutta
vähitellen levisi hänen kasvoilleen miettivä ilme ja hän seisoi vaieten
kauvan aikaan. Äsken iloisesti meluava joukko tuntui henkeään pidättäen
odottavan hänen vastaustaan.

Vihdoin nosti hän päätään ja hänen silmänsä sädehtivät.

— Lapseni, — sanoi hän uneksien. — Puhutko sinä totta, vanha mies?

— Niin — sinun lapsesi, — kertasi vanhus lempeästi — ja naisten
silmissä kimalteli kyyneleitä, — se lapsi, josta sinä kasvatat hyvän
ihmisen ja jonka sinä opetat rakastamaan rauhaa, työtä ja meidän
Herraamme. Jos elämä — niinkuin näyttää — on ollut sinulle kova, voit
sinä tasottaa lapsesi tien; jos sinä olet jotakin oppinut, voit jättää
sen perinnöksi lapsellesi ja jos olet hairahtanut, voi lapsesi sen
välttää; näin olet ostanut toisen vapaaksi kärsimyksilläsi. Usko sinä
vanhaa miestä, joka on elänyt kolmen Kaarle-kuninkaan aikana ja nähnyt
sellaisia vaiheita, joittenka läpi hän ei uskonut kansan pääsevän. Ja
nyt minä kuitenkin saan julistaa rauhan sanomaa erämaassa.

— Mutta sittenhän en minä enää ole yksin, — sanoi nuori nainen
iloisesti ja ihmeissään; — niin — niin, — jatkoi hän väräjävin äänin
— rauha on parasta ja kauneinta, minkä voin lapselleni opettaa. Rauha
kaikkien luotujen kesken. Rauha maassa.

Vanhus otti hartaana lakin päästään ja viritti väräjävällä äänellään
jouluvirren, johon kaikki yhtyivät ystävällisten käsien hoitaessa
nuorta naista ja johtaessa hänet rekeen. Säveleet soivat juhlallisina
myrskyisessä metsässä, ja sutten ulvonta kuului enää vain kaukaiselta,
heikolta voihkinalta.




XII.

Temppeli.


Seuraavana aamuna heräsi Ella siihen, että reki, missä hän lepäsi,
pysähtyi. Hänen unensa oli ollut syvä ja rauhallinen ja hän oli
uneksinut onnellisista lapsuusajoista. Kirkas talvi-aamu säteili
häntä vastaan. Rajuilma oli tauonnut ja auringonpaiste kimalteli
lumella saaden kirkkomaan nuoret kuuraiset koivut kimaltelemaan kuin
ihmeelliset satupuut timantti-lehtineen ja -hedelmineen.

Matkue oli pysähtynyt avonaiselle paikalle ja sitonut hevosensa lumesta
kohoavaan pitkään paaluun ja Ella näki vielä suuremman väkijoukon kuin
mitä matkueeseen kuulutkaan. Ihmiset puhelivat ja nauroivat keskenään
ja reki reen jälkeen ajoi sinne oikealla näkyvää, laajaa jäätä myöten.
Mutta eniten kiinnitti hänen huomiotaan korkea, tornilla varustettu
rakennus; tornin huipussa kimalteli kultainen risti. Tämän rakennuksen
takaa näkyi useita suuria taloja lehdettömien koivujen välistä.

Ella nousi istumaan ja katseli ihmeissään ympärilleen.

— Mikä huone tuo on? — kysyi hän läheisyydessään seisovalta naiselta.

— Herra siunatkoon, lapsi, kirkkohan sen on, — vastasi tämä
kummastuneena. — Etkö sinä ole koskaan ennen sellaista nähnyt? —

— En, — vastasi Ella, — minä olen ikäni elänyt metsässä. —

Naiset alkoivat kuiskailla keskenään ja kaikki olivat hänelle
ystävällisiä. He kyselivät hänen elämästään, mutta samassa alettiin
ylhäällä tornissa soittaa niin voimakkaasti, juhlallisesti ja
kutsuvasti, että Ella unohti kaiken muun. Hän tiesi hyvin, mitä se
oli. Miina ja Tilda olivat usein puhuneet kirkonkelloista ja jo heti
kuultuaan »kirkko»sanan, oli hänet vallannut juhlallisen rauhan
tuntemus niinkuin heijastus kaikesta siitä kunnioituksesta, jonka hän
lapsuudestaan asti oli tottunut näkemään vanhemmissa ihmisissä. Tähän
huoneeseen olivat ihmiset kokoontuneet polvi polvelta palvelemaan
Jumalaansa niin että tämän paikan kunnioitus oli aivankuin imeytynyt
heidän jälkeläistensä vereen. Sinne olivat hänen kasvattajansa
aina ikävöineet, ja nyt unohti hän surunsa ja edellisen yön kauhut
ajatellessaan kenties pääsevänsä Herran huoneeseen. Hän oli vielä
kylliksi lapsi tunteakseen uteliaisuutta eikä enempää tarvittu
herättämään hänen jo puoleksi sammunutta elinhaluaan.

Kaikki ihmiset olivat hänelle ystävällisiä. He näyttivät kaikki
aivankuin aavistavan, että hän tarvitsi rakkautta ja osanottoa niin
että vanhat sodan runtelemat ukotkin, jotka kulkivat puujalalla, tai
joitten nutunhiha retkotti tyhjänä, iskivät hänelle ystävällisesti
silmää tai heittivät hänelle rohkaisevan sanan. Naiset etsivät
kilvalla eväskoreistaan syötävää ja pienet suloiset lapset, jotka
häntä erikoisesti viehättivät, nykivät häntä vaatteista ja puhuivat ja
lepertelivät ja kyselivät häneltä tuhansia asioita, joihin hänen oli
vaikea vastata. Välistä ryömivät he hänen syliinsäkin ja silloin tuntui
niin lämpimältä hänen sydämessään.

Ja talvipakkasessa alkoi jokin hänessä sulaa. Hänen mielestään alkoivat
ihmiset kokonaisuutena katsoen näyttää paljon miellyttävämmiltä ja
paremmilta kuin ennen. Kaikillahan heillä oli samat virheet, joihin
hän niin usein oli takertunut, mutta hän huomasi heissä myöskin
hyviä puolia, joita hän ei milloinkaan ollut tullut ajatelleeksi, ja
hän alkoi ymmärtää elämisen taidon olevan siinä, että otti ihmiset
sellaisina kuin he olivat aina kuitenkin pitäen silmällä heidän
parempia puoliaan.

Nämä arvelut eivät olleet vielä kirkastuneet hänessä selviksi
ajatuksiksi, mutta hänen sieluunsa virtasi aivankuin parantavaa
voidetta ja ennenkuin temppelin ovet avautuivat, tunsi hän itsensä
samanlaiseksi kuin kaikki muutkin ihmiset.

Hänen seurueensa ei jäänyt kirkonkylään, se aikoi vain levätä ja olla
läsnä jumalanpalveluksessa. Heidän kotipaikkansa oli — tai oikeastaan
oli ollut ennen sotaa naapuripitäjässä, ja nyt etsivät he entisiä
kotejaan palaten pitkältä pakomatkaltaan Ruotsista.

Nyt avattiin kirkon ovet ja kansaa alkoi hiljalleen virrata sisään.
Kaksi vanhempaa naista otti Ellan väliinsä ja vei hänet Herran
huoneeseen. Kohta sinne astuessaan ymmärsi Ella seisovansa Jumalan
temppelissä. Korkea holvikatto oli hänestä taivastakin korkeampi.
Salaperäinen valo lankesi sisään suippokaaristen ikkunoitten pienistä,
osaksi maalatuista ruuduista. Kirkossa vallitseva puolihämärä toi
mieleen salaperäisen hartauden tunteen, ja tätä tunnetta lisäsivät
vielä maalaukset seinillä ja katossa, ihmeelliset, räikeänväriset
kuvat, jotka hänen tottumattomaan silmäänsä tekivät syvän vaikutuksen.
Muuan naisista selitti kuiskaten maalausten merkitystä ja hän huomasi
niitten esittävän kohtauksia niistä tapauksista, joita Miina oli
hänen lapsuutensa aikana kertonut. Hän näki koreasti puetun Noakin
astuvan arkkiinsa mitä kummallisinten eläinten seuraamana, kun taas
toiset yhtä koreasti puetut miehet ja naiset aivan arkin vieressä
hukkuivat vedenpaisumuksen vihaisiin aaltoihin, hän näki ensimäisen
ihmisparin kulkevan paratiisin riemutarhassa alastomana ja onnellisena
aivankuin hänkin, ennenkuin mies oli ilmaantunut ja tuonut mukanaan
koko maailman ristiriidat ja murheen. Näitä ristiriitoja esitti
kuvassa jättiläiskokoinen musta käärme, joka riippui puussa; hän näki
patriarkka!n paimentavan lammaslaumojaan ja pienen Davidin taistelevan
suurta Goliatia vastaan.

Kaiken tämän hän oli kuullut kerrottavan ja kuvat olivat hänelle
ikäänkuin vanhoja tuttuja. Eniten kuitenkin kiinnitti hänen huomiotaan
lempeä, kärsivä Vapahtaja. Ennen, kun hän vielä oli onnellinen, ei
hän ollut niin paljon Vapahtajaa ajatellut, mutta nyt hän ei luonut
silmiään hänen kärsivistä, mutta kuitenkin kirkastuneista kasvoistaan
ristinpuussa molempain ryövärien välissä. Hän oli niin syventynyt
katselemiseensa, ettei hän kiinnittänyt huomiota ympärillään oleviin
ihmisiin.

Yht’äkkiä herätti hänet mietteistään kirkon läpi mahtavasti humiseva,
ihana soitto, jollaista hän ei koskaan ennen ollut kuullut. Se nousi ja
laski majesteetillisin rytmein, sen eri äänet sulautuivat ihmeellisesti
toisiinsa. Ja nyt yhtyi koko seurakunta lauluun äänillään, jotka
riemuiten ja ylistäen liittyivät urkujen soittoon. Se vaikutti häneen,
erämaan lapseen niin voimakkaasti, että hän tunsi melkein kipua
sydämessään, ja hänen sielunsa kohosi korkealle yli jokapäiväisyyden,
niin korkealle, ettei hän enää ymmärtänyt, mikä hänelle äskettäin oli
tuottanut tuskaa.

Kun laulu oli vaijennut, alkoi vanha mies ylhäällä saarnatuolissa
puhua kokoontuneille lempeitä, rakkautta uhkuvia sanoja. Hän puhui
kansojen ja yksityisten koettelemuksista, hän puhui sovituksesta
ja anteeksiantamuksesta ja juuri tämän osan hänen puheestaan Ella
parhaiten ymmärsi. Kaikkien piti antaa anteeksi toisilleen ja Jumala
antaa samoin ihmisille anteeksi, jos he vain hartaasti sitä toivovat.
Pappi kertoi, kuinka ristiinnaulittu oli rukoillut pyöveliensä
puolesta ja kuinka hän oli luvannut saattaa toisen ryövärin kanssansa
paratiisiin. Ella katsahti kuvaan ja näki selvästi, kumpi ryöväreistä
oli saanut anteeksiannon. Hän näki sen ryövärin lempeistä silmistä,
jotka olivat aivan Sakarin silmien kaltaiset hänen ollessaan hyvä,
niinkuin hän aina ennen oli ollut. Ja mitä enemmän hän katsoi ryöväriä,
sitä enemmän hän kävi Sakarin näköiseksi, kun taas toinen ryöväri,
paatunut pahantekijä, sai yhä enemmän Aapon karkeat kasvonjuonteet.
Papin lempeät sanat soivat hänen korvissaan kuin hiljainen aaltojen
loiskina rantaa vasten. Ei ketään tuomittaisi eikä kukaan joutuisi
kadotukseen, — ei hän, ei Sakari eikä lapsi.

— Sallikaa lasten tulla minun tyköni älkääkä kieltäkö heitä, — sanat
tulivat kuin itsensä lempeän Vapahtajan huulilta.

Sakari, hän itse ja lapsi muodostivat hänen mielestään kokonaisuuden
ja hän oli näkevillään ristiinnaulitun astuvan alas ristiltä, nostavan
kätensä ja siunaavan heitä. Hajanaiset sanat saarnasta olivat kuin
kehotuksena, että hän antaisi anteeksi ja unohtaisi kaiken pahan, mitä
hän oli saanut toisten ihmisten puolelta kärsiä, samoin kuin Jumalakin
jo oli antanut anteeksi hänelle ja niille, jotka olivat hänelle
rakkaat, ja hänestä tuntui kuin hänen velvollisuutensa olisi ollut
palata yksinäisen, onnettoman miehen luo, joka istui autiossa tuvassaan
kaikkien hylkäämänä, ja kun urut taas alkoivat soida, oli kuin enkelit
olisivat laulullaan siunanneet hänen aikomustansa. Ja sävelten soidessa
ei hän enää nähnyt köyhää seurakuntaa eikä vanhaa maalaispappia; hänen
mielestään kohosi holvi yhä korkeammaksi, kunnes hänen päätään huimasi.
Hän oli seisovinaan ihanassa hongikossa vihreällä sammalmatolla, jolla
kukkivat vanamot tuoksuivat. Hänen yllään kohisivat mahtavassa kuorossa
honkain latvat ja hän seisoi Sakarin kanssa keskellä tuota tuoksua ja
huminaa katsoen korkeuteen, mistä Vapahtaja siunaten ojensi kätensä
heidän ylitseen, ja aallot loiskuivat rantaa vasten ja rastas lauloi ja
koko luonnon suuri temppeli ylisti Jumalaa.

Hän kulki kuin unissa tultuaan ulos kirkosta eikä vastannut naisten
ystävällisiin kysymyksiin, miltä hänen ensimäinen kirkonkäyntinsä oli
tuntunut; he näyttivät ymmärtävän hänen liikutuksensa ja kyyneleitä
näkyi heidän silmissään. Kaikki väistivät häntä hänen kulkiessaan
silmät uneksivasti maahan luotuina. He pitivät niin luonnollisena, että
hän halusi olla yksin.

Hänen ei ollut vaikea seurata äskeisen kulkueen jälkiä vastasataneessa
lumessa. Olihan kyllä monta rekeä ajanut kirkolle eri tahoilta,
mutta ei missään ollut tie niin leveätä ja tallattua kuin suuren
matkajoukon jäljillä. Astuttuaan muutamia askeleita häipyi hän
ystävällisten ihmisten näkyvistä tien kiertäessä metsään alamäkeä.
Hän kulki kulkemistaan seuraten leveätä, tallattua polkua, aurinko
paistoi lumelle ja puitten timantilta hohtaville oksille ja hänen
silmiinsä, ja hän tunsi itsensä niin vahvaksi kuin ei pitkään aikaan
ja sydämensä niin lämpimäksi kuin ei milloinkaan ennen. Hän oli saanut
anteeksiantamuksen ja oikeuden antaa anteeksi.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIILOPIRTISSÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.