Jäätikön poika : Tarukertomus Pohjolan jääkaudelta

By Johannes V. Jensen

The Project Gutenberg eBook of Jäätikön poika
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Jäätikön poika
        Tarukertomus Pohjolan jääkaudelta

Author: Johannes V. Jensen

Translator: Impi Sirkka

Release date: August 12, 2024 [eBook #74242]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1913

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JÄÄTIKÖN POIKA ***





JÄÄTIKÖN POIKA

Tarukertomus Pohjolan jääkaudelta


Kirj.

JOHANNES V. JENSEN


Suomensi

Impi Sirkka





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1913.




SISÄLLYS:

Poika.
Kadotettu maa.
Talvi.
Karkotettu.
Ikuinen tuli.
Jäätikköä kohti.
Metsästysvuodet.
Meri.
Emon tapoja.
Tulukset.
Pojan jälkeläiset.
Yksisarvinen.
Valkokarhu ja Kevät.
Jäänlähtö.
Uutisasukas.
Veri puhuu.
Nuijamies.
Leivo.




POIKA.


Aarniometsässä paloi nuotio, ainoa peninkulmain alalla. Se oli
sytytetty tasaiselle paikalle, kaltevan kallioseinän varjoon, joka
suojasi tuulelta. Tuuli humisi raskaasti metsässä, yö oli synkkä, ei
näkynyt kuuta eikä tähtiä. Satoi. Mutta tuli loimusi rauhallisesti
risukasassa kallion turvissa; valo muodosti ikäänkuin luolan keskellä
synkkää yötä.

Nuotion ympärillä nukkui joukko ihmisiä, kaikki niin lähellä että valo
ulottui jokaiseen. Kaikki olivat alasti. Joukossa ei ollut ainoatakaan
naista. Kullakin oli kädessä nuija tai oli se vieressä niin lähellä
että siihen maatessa ulottui. Heidän punomalla tehdyt korinsa, joissa
oli hedelmiä, juuria ynnä muuta, olivat ruohistossa ylt'ympäri
nuotiota, jonka pyöreä valokehä yhdisti synkässä, raivaamattomassa
metsässä makaavan joukon. Joku askel kallion ulkopuolella, jossa satoi
ja pimeys kaiken kietoi, näkyi jonkun sebran näköisen, tulen uhriksi
käytetyn eläimen jätteitä.

Ainoastaan yksi joukosta oli valveilla. Hän istui nuotion ääressä
melkein liikahtamatta, mutta hänen silmänsä eivät olleet hetkeäkään
hiljaa. Muuten oli hän suuri, vankkarakenteinen ja harvinaisen kookas
nuorukainen, vaikkei hän vielä ollut täysikäinen. Vieressään oli
hänellä iso kasa oksia ja risuja, joita hän silloin tällöin heitti
tuleen. Jos loimu pääsi vain senkin verran alenemaan, että joukon
ulommainen joutui valokehän ulkopuolelle, tulivat he heti nukkuessaan
levottomiksi. Mutta sitäpä ei tapahtunutkaan usein. Nuorukaisella
oli erikoinen taito pitää tulta tasaisesti vireillä; hän tiesi miten
paljon hänellä oli puita varastossa ja miten pitkä oli yö. Hän hoiti
tulta tarvitsematta ajatella sitä ja istui siinä yksin hiljakseen, koko
huomio kääntyneenä muuanne, kohti metsän jylhää pimeyttä.

Vasemmassa kädessään piti hän muovailematonta piipalasta ja kun
rovio paloi tasaisesti, eikä mikään muukaan häirinnyt, iski hän aina
ensin kau'an ja tarkoin suunniteltuaan lyhyellä hirvensarvitaltalla
piipalasta ja veisteli siitä lastun sieltä, toisen täältä, jotka
kimposivat tuleen. Hän tarkasteli sitten työnsä tulosta, punnitsi
kädessään piipalasta, josta aikoi tehdä kirveen jonka moista ei kukaan
ollut koskaan nähnyt ja läpitunkevin katsein tutki hän sitä joka
taholta ennenkuin iski siihen uudelleen talttansa ja arvosteli mistä
uusi lastu oli otettava. Hänen karkeat piirteensä kirkastuivat, niissä
välähti sisäinen valo, hänen siinä istuessaan luomassa asetta kivestä.
Miettiessään ja suunnitellessaan hän aivan säkenöi älyä, ja iskiessään
lastuun, teki hän sen sellaisella voimalla, kuin olisi sivaltanut
hirvensarvensa puhki miehen pään ja hän köyristi sitä tehdessään
selkänsä aivan kuin olisi ollut kysymys kokonaisen vuoren nostamisesta
eikä vain pienen pienen lastun irrottamisesta. Siitä piti tulla ase,
jolla ei vertaa. Hänen vieressään oli kirves, jolla hän pienensi puita
tuleen; se oli aika kehno, muodoton ja terätön ase, mutta se oli pyhä
ja se oli kulkenut perintönä suvussa, jonka käsissä hänen kohtalonsa
oli.

Hänen nimensä oli Poika. Tulta hoitamaan hän oli syntynyt, hän kuului
näet suuressa arvossa pidettyyn ja pelättyyn sukuun, jonka etuoikeutena
oli tulen vartioiminen ja sen uhrien vastaanottaminen.

Tämä etu-oikeus oli niin vanha, ettei kukaan oikeastaan muistanut
sen syntyä. Kertoeltiin hämäriä taruja miehestä, joka oli kerran
epäitsekkäänä, hurjan raivon vallassa syössyt palavaan vuoreen, jossa
räiskyvä tulen henki asui ja oli palannut takaisin vahingoittumattomana
palava oksa kädessä. Heimo heitti, sehän oli selvää, tuon mielettömän
jumalryöstäjän korppikotkien ruuaksi, mutta tulen he säilyttivät ja
iloitsivat siitä. Tuo onneton, joka ryösti tulen, sai hyvityksekseen
kuulun jälkimuiston siten että kotkat rauhotettiin ja niitä alettiin
palvella; niissä luultiin näet asuvan sen sielun, jonka ne olivat
syöneet. Mutta sitten kulki tuli uhrineen perintönä sen miehen
suvussa ja Poika oli siis eräs näitä jälkeläisiä. Hän nautti sukunsa
kunnioitusta, mutta monesta syystä häntä nytkin jo suuresti peljättiin.

Poika oli soturiluonne. Tuli-suku ei muuten osottanut vähintäkään
miehuullisuutta, työ oli helppoa ja he tulivat liian hyvin toimeen
sillä riistalla, mitä tulen uhriksi tuotiin. Heimon luottamusmiehet
olivat useimmiten raihnaisia paikoillaan olijoita, jotka voiman
puutteessa turvautuivat noituuteen ja muihin viekkaisiin juoniin.
Useimpien muitten heimojen keskuudessa — niitä näet tiedettiin olevan
olemassa, vaikkei niiden kanssa koskaan oltu jouduttu tekemisiin
— hoitivat naiset tulta, ei sitä työtä pidetty miehille sopivana.
Mutta se johtui tietysti, niin aateltiin, noiden heimojen suuresta
tietämättömyydestä ja heidän alhaisesta sivistystasostaan. Vahinko
vaan että tuo juro nuorukainen oli omaksunut vieraiden villiheimojen
mielipiteen, hän puhui halveksien toimestaan ja läimäytti korvalle,
jos joku häntä moitti siitä. Poika ei ollut edeltäjiensä kaltainen;
hän poikkesi heistä rakastamalla yksinäisyyttä. Hän hoiti tulta
paremmin kuin kukaan ennen, mutta hän teki sen hengettömästi, hän ei
heittäytynyt maahan tulen hengen eteen, mutta antoi sille kuitenkin
säännöllisesti syötävää; hän kaatoi roviopuunsa niinkuin olisi ollut
kysymyksessä miesten tappo ja sitä eivät kunnon ihmiset voineet
suvaita. Hänellä oli vankat kädet ja hän valmisti mitä erinomaisimpia
aseita, mutta sehän juuri oli sopimatonta.

Jo pienenä nulikkana oli Poika osottanut tulevalle päällikölle
sopimatonta halua kuljeskella metsästämässä eikä edes muiden heimon
nuorimpien kanssa, vaan yksinään ja ihmisiä karttaen. Hän oli vielä
pieni, kun jo tulessa karaistulla saarnipuisella kepakolla tappoi
ja raastoi kotiin milloin kolmikavioisen hevosen varsan, milloin
luolakarhun pojan, milloin tanakan malvakukan värisen vielä sarvettoman
sarvikuonon pennun. Silloin hänelle vielä suotiin se anteeksi. Mutta
aika tuli, jolloin hänelle annettiin juhlallisesti pyhä roviokirves
ja hänet vihittiin rovion hoitajan yksitoikkoiseen, kunnialliseen
elämään. Suruton lapsuus loppui. Poika koetti tosin vielä, kun joku
toinen suvun jäsen vuorostaan tulta hoivasi, juosta metsään, mutta
tätä hänen maailmallisuuttaan katsottiin yhä enemmän kieroon ja
joka yrityksen jälkeen tehtiin hänen olonsa niin katkeraksi, että
hän ennemmin luopui siitä kokonaan. Halu urostöihin oli kuitenkin
hänen veressään ja se teki hänen sisäisen elämänsä hyvin rikkaaksi.
Hän uneksi elämän seikkailuja. Urheiluhalu toisaalta, rovionhoitoon
sidottuna oleminen toisaalta tekivät hänet tylyksi, mutta ei köyhäksi
eikä pahaksi. Siihen hän oli liian raitis. Pakollisesta paikoillaan
olijan elämästä huolimatta tuli hänestä vahva kuin metsähärkä, sekä
äänetön ja tyytyväinen. Vaikka hän olikin niin nuori, oli jo hänen ja
koko muun suvun väli sangen kireä. Jos vanhemmat kielsivät häneltä
urotyöt, tahtoi hän puolestaan kurittaa heitä sen palkaksi ja hän
rakensi rovion, joka sai makaavien jalkapohjatkin kirvelemään ja
oli nielemäisillään koko leirin tai savutti hän sillä niin, että
olivat tukehtua. Heimokunnan täytyi tyytyä hänen karkeaan pilaansa
ja oikkuihinsa, mutta häntä ei rakastettu. Elettiin alkuperäistä
luonnonelämää, eikä haluttu huomautettavankaan että toisinkin
voisi olla. Siitä huolimatta oli Pojan elämä muuttumaisillaan
aivan tavallisen metsäihmisen elämäksi, vaikka hänessä olikin uhma
synnynnäisenä. Aikaa myöten olisi saattanut hänen voimansa patoutua
katkeruudeksi niin, että hänestä olisi tullut se ruoska, mitä veltto
heimo olisi ansainnut ja se suuri lihan ja rasvan kyllyys, joka
uhriaikoina oli Pojan syötävä oli jo ikäänkuin rasvoittamaisillaan
hänen sydämensäkin, s.o. tekemäisillään hänestäkin vennon joution.

Mutta idyllipä ei enään ollutkaan ihan varma. Jo kauan olivat nämä
alkuasukkaat huomanneet, että elämä oli alkanut heidän ympärillään
muuttua. He eivät enään asuneet paikoillaan, vaan olivat alkaneet
vaeltaa. Metsä ei enään antanut asuntoa kuten ennen, se ei kyennyt
suomaan suojaa, vaan alkoi itsekin kärsiä. Ilmassa oli jotain, joka
vuosi vuodelta tuli yhä vaarallisemmaksi ja uhkasi nyt kaikkia eläviä.
Ilma oli tullut yhä kylmemmäksi. Sade ei tahtonut enään lakata.
_Kylmä_, mikä se oli? _Kuka_ se oli? Mistä se tuli?

Näitä ajatteli Poika siinä yksin rovion ääressä istuessaan muiden
nukkuessa ja ajatteli hyvin vakavasti. Hän ymmärsi että heimon
olemassaoloa uhattiin. Hän muisti vielä ajan, jolloin asuttiin
vuorten pohjoispuolella, hän muisti vuoden, jolloin tuli liian kylmä
ja siirryttiin vuoren solatietä sen etelärinteelle. Siitä lähtien he
olivat muuttaneet joka vuosi ja nyt he asuivat monen päivän matkan
päässä, etelään näiltä mailta, missä Poika nyt istui rovion ääressä
surren ainaista peräytymistä.

Heimo näet vaimoineen ja lapsineen asui eräässä laaksossa monen
peninkulman päässä, missä palmut ja leipäpuut vielä viihtyivät ja
tämä joukko tässä rovion ympärillä oli vaan lähetetty entisille
asumasijoille tuomaan sieltä vanhoihin kotilehtoihin jätettyjä hedelmiä
ja muuta saalista.

Tässä kallion juurella oli heimo vuosikauden asustanut, kunnes
elinehdot loppuivat. Poika näki vielä risumajojen jätteitä, joita sade
ja lumiräntä oli hajottanut pitkin kylmää maata. Tässä kallion ääressä
ihanassa auringon valossa olivat heimon pienet hienohiuksiset lapset
leikkineet höyhenillä, joita he puhaltelivat auringon paisteeseen ja
antoivat niiden lintujen lailla kohota kukkivien pensaitten lomitse.
Nyt oli täällä autiota, paljaat kivet vaan törröttivät maasta, jonka
ainainen sade oli piessyt hedelmättömäksi.

Mutta heimokunta oli levollisena tyytynyt tähän siirtymiseen, vai
lieneekö se edes kiinnittänyt siihen huomiotaan. Niin, täytyihän
siirtyä eteläänpäin, ellei pohjoisissa metsissä ollut mitään korjuun
pantavaa. Jos puut kuolivat ja jollei mitään ruokaa ollut saatavana
siellä mihin he olivat sijoittuneet, saattoivathan he muuttaa pois ja
siirtyä paremmille seuduille; olihan etelässä kyllin tilaa. Ainoa, jota
se ei miellyttänyt, oli Poika. Hän seurasi heimoaan, siirtyi laaksosta
toiseen, vaikkakin vasten tahtoaan. Pakko vain sai hänet myöntymään.
Miten kauan tämä siirtyminen kestäisi, kestäisikö se ainiaan? Eikö
kerran käännyttäisi ja seisottaisi kylmää vastaan kasvoista kasvoihin,
käytäisi hampain kiinni tähän hiljaiseen voimaan, joka oli alkanut
kaikkea jäykistää ja kuihduttaa, tähän pakkaseen, joka ei milloinkaan
näyttäytynyt mutta piti aina sen, minkä oli ottanut? Oliko enää sopivaa
elää ikuisesti huolettomana, vaikka vuosi vuodelta oli siirrettävä
elot ja elämät muutaman vaivaloisen peninkulman päähän etelään vuorten
toiselle puolelle? Eikö olisi parasta heti kohottaa sotakirves ja
lähteä avoimelle tanterelle puolustautumaan?

Tähän suuntaan oli ajatellut Poika joka yö rovion ääressä valvoessaan
tällä ikävällä retkellä, kylmän käsissä, heimon entisillä
asuinsijoilla. Se kiihotti häntä toimeen, vaikka hän ei itsekään ollut
oikein selvillä mihin. Hän oli voimakasvaistoinen luonnonihminen vaikka
syvempää elämän ymmärrystä vailla. Hän ainakaan ei tahtonut tästedes
väistyä ketään eikä mitään ja tästä villistä voimasta, joka nyt nousi
sokeasti jokaista estettä vastaan, johtui hänen kohtalonsa: ero heimon
kohtalosta.

Oltiin Skandinaviassa tertiääriajan lopulla, jolloin troopillinen
ilmasto vielä vallitsi ja jolloin eri vuodenaikoja ei ollut.
Jääkausi läheni ja se saapui ainaisen sateen ja kylmien öitten kera,
jotka ajoivat ihmiset huolettomista aarnio-metsä-oloistaan. He
eivät tahtoneet eivätkä voineet sitä oppia, mutta pakko opetti. He
värjöttelivät viluissaan, he koettivat viikunan lehtivaipoilla suojella
itseään kylmältä, he laulelivat surumielisiä valitusvirsiään mutta
pohjatuuli oli kietonut kylmiin kääreliinoihinsa heidät ja heidän
pisankipuitten alla olevat lehtimajansa. Heillä ei enään ollut kotia,
heidän oli lähteminen pois.

Huokaus kohosi povesta joka kerran kun heidän tuli jättää isäinsä
puistikot, jotka olivat muuttuneet niin kaamean kylmiksi; mutta he
ihastuivat jälleen etelämpien seutujen auringon paisteessa, lauloivat
riemuiten, istuttivat matkasauvansa uuteen paikkaan ja näkivät sen
puhkeavan kasvamaan. Täällä oli hyvä olla ja tänne he jäisivät! —
Mutta seuraavana vuonna heidät kylmä sielläkin yllätti ja heidän
piti taas lähteä eteenpäin. He unohtivat kuitenkin pian entiset
alansa ja tottuivat tähän asteettaiseen siirtymiseen. He elivät vaan
nykyhetkessä; mutta heidän elämänsä rappeutuminen vaikutti heihin
heidän tietämättään ja teki heidät ensin köyhiksi ja sitten pieniksi.

Mutta Poika ei voinut myöntyä. Uhma kirkasti hänen sieluaan, hän
kasvoi vastoinkäymisissä. Ja kun luonnonkansa joutui kylmän ja metsän
tienhaaraan, valitsi hän mahdottomimman. Hänestä tuli ensimäinen
ihminen.




KADOTETTU MAA.


Yö on pitkä ja Poika istuu rovion ääressä miettien. Hänen siinä
valvoessaan seuraavat hänen silmänsä ja korvansa tovereita mutta
sielu kulkee pimeässä, äärettömässä metsässä. Hän on kaiken sen
keskuksena, mikä peninkulmain sisällä tapahtuu. Pienimmänkin äänen
hän tavottaa; hän tarkkaa jokaisella hiuskarvallaan. Ei henkäyskään
jää häneltä huomaamatta, ei pieninkään haju pääse hänen ohitseen.
Hänen hajuaistinsa on niin herkkä, että hän voi kulkea nurmikon poikki
seuraten myyrän kulkua maassa sen piilopaikkaan asti. Hänen katseensa
osottaa väsymätöntä tarkkaavaisuutta ja hänen nukkuessaan näkyy
hänen kummassakin silmäluomessaan kellertävä pilkku, joka luo hänen
kasvoihinsa vaarallisen ilmeen ja pelottaa jokaista joka häntä aikoo
lähestyä. Hän on vaiti, sillä hänen aivonsa työskentelevät lakkaamatta.
Ei kukaan tiedä mitä hänen sielussaan liikkuu eikä hän tiedä sitä
itsekään, sillä hänen mielensä palaa urotöihin.

Sellainen hän on ja sellaiselta hän siinä tulen valossa rovion ääressä
istuessaan näyttää: nuori karvainen metsienmies, karkeine tuuheine
kulmakarvoineen, avoimine sieramineen ja voimakkaine, eteenpäin
ulottuvine leukoineen. Hänen rintakuoppansa on täynnä karvoja, samoin
hänen käsivartensa, ainoastaan vahvat lihakset ovat paljaina. Milloin
hän ei pidä työ-asetta kädessään, asettaa hän sen varpaittensa väliin
ja hän heittää puita tuleen yhtä usein jaloillaan kuin käsilläänkin.
Näissä seikoissa ei hän eroa muista metsien asukkaista, rovion
ympärillä nukkuvista tovereistaan. He ovat kuitenkin ehkä hoikempia,
hiusten kasvu on kenties vähäisempi eikä vartalo ole niin kookas.
Heidän villi ulkomuotonsa ikäänkuin lähentää heitä metsän eläimiin
ja samoja ruokiakin he syövät. Nukkuessaan on heillä nuija toisessa
ja pureskeltu omena toisessa kädessä. Poika on ainoa heistä, joka
on alkanut miettiä heidän puolestaan ja piirteet ovat muuttuneet
leppymättömän koviksi.

Pojan voimakasta ulkomuotoa vastaa sisäinen tahdonvoima ja kiukku,
huoli tulevaisuudesta. Yhä useammat kootut kokemukset vaativat
häntä työhön ja johtavat koko elämän särkymiseen. Hän ei ole mitään
unohtanut, vaan kerännyt kaiken muistiinsa, toisen seikan toisensa
viereen ja istuessaan siinä näiden maailman häviön synkkien aavistusten
valtaamana, alkaa hänen verensä raivoten nousta vastustukseen ja työhön.

Näkeehän hän miten aarniometsä on kuolemaan tuomittu. Ikuinen kesä
on nyt loppunut. Lämpimät lehdot häviävät ja sade ja myrsky lähenee
Skandinavian vuoria. Etelämpänä palmut ja leipäpuumetsät vielä
kasvavat ja viinirypäleet kypsyvät vuorten rinteillä sinisten salmien
suilla. Mutta miten kauan? Kun he palaavat koteihinsa, heimonsa luo,
ottavat nämä tulen lähellä nukkuvat nuorukaiset, joiden toista kylkeä
kuumentaa, toista jäätää, raskaita, päivänkypsentämiä rypäleitä
käteensä ja imevät niistä jälleen tyytyväisyyttä. Mutta tulevana vuonna
saa Poika käyttää kuivuneet viiniköynnökset rovion sytyiksi ja leiri on
taas siirretty. Ja miten kauan sitä kestää? Metsä on kuolemaan tuomittu
ja pohjoisesta lähenee vastustamaton ja peräytymätön mahti joka kaiken
raiskaa.

Poika katselee ympärilleen sateessa värjöttäviin puihin. Yölläkin näkee
hävityksen jäljet ja mitä ei nyt näe, sen muistaa. Kaikki palmut ovat
kuolleet ja törröttävät latvatonna mustuneine runkoineen kuin suuret,
järsityt luut. Sananjalka-puut riippuvat mustina ja hiiltyneinä,
latvat tohjoiksi mädänneinä. Mimosat ja akasiat kääriytyivät jo vuosi
sitten kokoon ja sade on piessyt ne aivan tuntemattomiksi. Kaikki
alativiheriöivät puut ovat kuolleet juurta myöten ja viipottavat
kuivine oksineen ympärilleen kuin luurangot. Mahtavat seetri- ja
kummipuut makaavat maassa käyrine juurineen, jotka sade on piessyt
paljaaksi ja kohoavat muitten kuolleitten puitten seasta. Kylmä sade
on surmannut kaikki kukat ja pensaat. Metsä on suurena lahoavien ja
mätänevien kasvien ja isojen, paljaitten kivien peittämänä rämeenä.
Jotkut havupuut vaan yrittävät kestää, mutta ne eivät jaksa nousta,
ne kasvavat pitkin maata ja pihka kuivuu valkoisena kaarnaan. Huu-uu,
kuuluu metsästä.

Huu-uu! Puitten katkenneissa latvoissa kulkee huokaus ja ylhäällä
ilmassa kuuluu keskellä pimeyttä lyhyitä nopeita siivenlyöntejä. Siellä
parvi lintuja rientää etelään vuorten tuolta puolen, jossa jalat
olivat vesissä jäätyä. Ne puhelevat toisilleen keskellä yötä tuolla
huimaavan korkealla; särkynein äänin ne valittavat, nuo hanhet, kurjet
ja flamingot. Poissa on ilo niiltäkin. Poika kuulee heidän sydäntä
särkevät jäähyväisensä ja ymmärtää heidän kodittomuutensa.

Syvältä metsästä kuuluu liikettä siltä vuosituhantiselta tieltä,
jonka metsän eläimet ovat rotkon yli polkeneet. Poika tuntee sen ja
hän istuu, kaikki aistit valveilla ja seuraa, miten koko yön rotkon
yli astuu askeleita, raskaita, keveitä, hiipiviä, tuulen kiirehtimiä.
Metsän eläimet siellä joka yö suurin joukoin vaeltavat pohjoisista
metsistä eteläisiin laaksoihin. Poika tuntee ne lämpimästä hajustaan ja
tietää niiden koko elämän, vaikka onkin yö eikä hän voi nähdä niitä.
Hän kuulee ja hän tietää tarkoin missä ne kulkevat.

Ja yön kuluessa marssii likomärkinä ja nälkäisinä pitkässä jonossa
paksunahkoja jätti-elefantteja, titanieläimiä ja sarvikuonoja rotkon
yli. Suuria korvia tuuli läiskyen liehuttaa. Toisinaan kuuluu jyrinää
kuin maanvieremässä. Nälkäisten jättiläiseläinten tyhjät vatsat niin
jyrisevät. Ja elefantti kiertää kärsäänsä ja yskii hitaasti niin
että koko synkkä metsä kaikuu. Suurella luolaleijonalla on nuhaa ja
se aivastelee tyytymättömänä ja pyyhkii käpälällään silmiään jatkaen
matkaansa. Käsnä sika kärsii ilman puutetta ja karisee raskaasti
heilutellen kiemurasaparoaan.

Vähän jälempänä tuntuu pientä kavion kapsetta. Metsän arat ruohonsyöjät
siellä vaeltavat ja heidän joukossaan kuuluu peto-eläinten hiipiviä
askeleita. Ja gasellit astuvat höyhenkeveinä ja vaaleina kuten
kuutamo puitten lehvillä kesyjen pahanhajuisten hyenojen parissa.
Villihepo ja okapi astuvat tiikerin ja leopardin rinnalla sillä
tänä yönä ovat eläimet matkalla ja ne unohtavat pelätä toisiaan.
Pohjatuuli humajaa pitkine kylmine vaippoineen rotkon yli aivan heidän
kintereillään. Joukko häviää eteläiseen laaksoon ja uusia parvia
lähenee rotkon pohjoisesta. Kirahvi kääntelee pitkää kaulaansa ja
pyyhkii kruunupäällään puitten kuivia lehtiä, koettaessaan äänetönnä,
kosteasilmäisnä astua muitten tahdissa. Pienemmät eläimet, luolasiat,
tapiirit ja muurahaiskarhut koettavat mahdollisimman nopeasti seurata
muita. Joka vaan kynsilleen kykenee rientää etelään.

Mutta tien yläpuolella, puissa kulkee myöskin jono matkustajia:
epävakaitten apinoiden aika on näillä mailla myöskin lopussa. Heissä on
herännyt ikäänkuin tarve tehdä jotain, ajatella, mistä on kysymys. Nyt
ei enään auta tuhlailla pähkinöitä, ei pitää ulvovia käräjiä puitten
latvoissa siitä, kuka heistä heitettäisiin pois joukosta. Metsä on
häviämäisillään. He muuttavat, he eivät ole mielestään liian hienoja
siihen joskin he tietysti mutisevat loukkaantuneina. Eihän heidän sovi
tarttua käsin märkiin oksiin; useimmat kieltäytyvät jyrkästi, mutta
seuraavat kuitenkin kun muut ovat lähteneet. Ei yksikään apina katso
kertaakaan taakseen ja aniharva muistakaan eläimistä sen tekee.

Eräs suuri elefantti-eläin kääntyi katsomaan kodikkaita metsiä, eikä
hän voinutkaan jatkaa matkaansa, vaan palasi takaisin rotkon poikki;
se oli mammutti. Jäipä muutamia muitakin eläimiä, he tahtoivat jäädä,
mutta niille ei suinkaan ollut hyvät päivät tulossa.

Kaikkialta metsästä kuuluu omituista harmistuneitten eläinten
lähtötouhua. Virtahepo nousee mutaisena järvestään, jossa sille on
tullut liian kylmä. Poika kuulee sen puhaltavan suuren mahalaukkunsa
tyhjäksi ja lähtevän nuuskien matkaansa kuihtuneen viidakon läpi etsien
tietä lauhkeampiin lampiin. Poika kuulostaa kumman tuskan vallassa,
mille kannalle ne aniharvat eläimet, jotka jäävät, asettuvat metsässä.
Ne eivät voi matkustaa, mutta niitä pelottaa ja ne ääntelevät oudosti
ikäänkuin hiljemmin. Hirvi seisoo paikallaan puun alla aivan hiljaa.
Se ei ymmärrä metsää, eikä edes itseään. Se liikuttaa korviaan silloin
tällöin pudistaen päätään, vaihtaa jalkaa ja aristelee nilkkojaan.
Myskihärkä on vähitellen menettänyt järkensä ja lähtee vaeltamaan
pohjoista kohti, aivan päinvastaiseen suuntaan kuin kaikki muut. Sekin!
Karhu mörähtelee, mutta ei aijo lähteä. Se kokoilee kuihtuneita lehtiä
vuoteekseen, se on vilustunut ja haluaa levätä. Se ei ole tyytyväinen,
vaan nuhisee harmissaan että miksi tällaisen jumalanilman piti nyt
juuri tulla kun hänellä oli kaikkein kiirein työ mehiläisten kimpussa.
Nyt se aikoo nukahtaa hiukan kunnes aurinko sen jälleen herättää ja jos
joku astuu sen päälle aikoo se purra. Se ei tiedä että se alkoi nukkua
pitkää unta. Mäyrä ja piikkisika seuraavat sen esimerkkiä ja ryömivät
maahan parempia aikoja odottamaan.

Kaikki eläimet eivät ole niin käytännöllisiä. Metsä on lisäksi
täpötäynnä elollista olentoa, jotka eivät pakene eivätkä etsi suojaa,
kuljeskelevat vaan rauhattomina edestakaisin, sillä kylmä ei suo niille
rauhaa. Poika kuulee niiden askeleet. Hirvet, puhvelit ja villit vuohet
pysähtyvät hetkiseksi, nuuskivat tuulta saadakseen siitä selvän. Ne
heiluttavat korviaan kuullakseen jos mahdollista mistä se paha ilma
tulee, sitten kääntyvät ne ja vaeltavat taas edestakaisin. Ei kukaan
lähene roviota, _sen_ hajun kaikki tuntevat ja tietävät että se valo
josta se lähtee, puree ja hävittää vielä pahemmin kuin mikään muu
metsässä.

Ainoastaan kerran keskiyöllä huomasi Poika kaksi säihkyvää vihreätä
valoa metsänlaidassa, varsin lähellä ja näki vilahdukselta kaksi
pitkää paljasta hammasta. Sieltä läheni tuo kauhea eläin jonka suussa
oli säilä. Miksei se tänä yönä pelännyt tulta, miten se uskalsi näin
lähelle? Väristys kulki läpi nukkuvien, he tunsivat sen unissaankin,
moni alkoi voihkia ja Pojan joka jäsenen täytti tuska tuon vaarallisen
vihollisen lähestyessä. Mutta sakaali jatkoi matkaansa. Se räpytteli
vaan nälkäisiä silmiään ja meni. Sade valeli sen laihoja, juovaisia
kylkiä, sitä paleli ja sen tiikerisydän oli liikutettu siitä
julmuudesta, joka oli hänen omaansa vieläkin kuolettavampi. Poika kuuli
sen hoipertelevan pois ja kuljeskelevan metsässä ilman päämäärää, ilman
verenjanoa ilman minkäänlaista päätöstä, ja hän tiesi että se oli
tuomittu, se oli henkiheitto.

Ja tämä koski Poikaan, se kauhistutti häntä. Oli siis jouduttu niin
pitkälle, että sakaali jolla ei ollut ainoatakaan ystävää, joka ennen
oli kestänyt _kaikkien_ luotujen vihan ja kirouksen, nyt läheni
tulta, ei siepatakseen ihmisen illallisekseen, vaan näyttääkseen
raskasmielisyyttään ja sitten taas mennäkseen. Mitähän vielä maailmassa
tapahtuisikaan salaisesti päätettyä. Kuka se valtias oli, joka saapui
pohjoisesta, joka hävitti metsät ja karkotti eläimet? Oliko se ihminen
vai joku muu olento, jota ei kukaan voinut nähdä, joku pahansuopa
henki? Eikö sitä voisi tappaa, eikö sitä voisi pakottaa näyttäytymään
ja taistelemaan? Eikö voisi kirves oikeaan iskettynä pysäyttää hänen
kulkuaan?

Yö on pitkä. Kaukana ulvovat sudet kuorossa murheellisina; ontossa
puussa istuu pöllö surullisesti huutaen. Joku lintu valittaa, toinen
ivallisesti ääntelee, joku taas voihkii. Krokotiili itkee suu täynnä
ruokaa ja hyena väänteleikse naurellen vahingoniloista nauruaan;
mutta ei ainoankaan eläimen mieleen juolahda ulvoa sitä suurta
ryöstäjää vastaan, joka kaiken hävittää, ei kuulu kostonhuutoja ei
murhasuunnitelmia. Kaikki luodut pakenevat, kukin yksinään, metsässä
vilisee petoja ja villejä lampaita sikin sokin, kaikki aseettomia
kylmää vastaan.

Poika vannoi kostavansa niiden puolesta.

Tämä yö kuului siihen aikakauteen jolloin Pohjois-Europan troopillinen
ilmasto muuttui jääkaudeksi. Mutta lämmön muisto, tuo kautta aikojen
säilyvä taru paratiisin puistosta, jäi ihmiskunnan mieliin sen
levitessä pohjoisista kodeistaan yli koko maailman. Pohjolassa eli
ihmiskunta lapsuus-aikansa ja sen syvä ja tuskarikas muisto on
kadotettu maa.

Vieläpä eläimetkin, jotka omalla nöyrällä tavallaan uneksivat,
säilyttävät siinä iloisessa rohkeudessa, millä ne syövät toinen
toistaan, muiston kadonneesta viattomuus-tilasta, niistä ajoista,
jolloin pakkanen tuli maailmaan.




TALVI.


Yö kului. Keskiyön jälkeen näkyi täysikuu taivaalla vähän aikaa ja
valaisi kelmeästi äärettömiä pilvikenttiä, jotka täyttivät koko
avaruuden. Ja kun pilvet sen taas peittivät, tuli niin pimeä kuin
maan-alaisessa luolassa, sade yltyi ja valui kohisevina virtoina
aarniometsän jäännöksille. Taivaasta tuli koko synkeän yön ajan vettä
pauhaavina vesiputouksina, aivan kuin kokonaisia järviä olisi tullut
alas repien maanpintaa.

Poika kuuli, miten vedet kokoontuivat vuorille ja syöksyivät alas
kallioitten ja puitten lomitse pauhaten kuin manalan kellojen soitto,
miten syöksyivät luoliin ja sieltä taas pois vieden mennessään jymisten
putoilevia kallionlohkareita ja kaatuvia puita. Ei kuulunut enään
pakenevien, kurjuutta kärsivien eläinten liikettä.

Tuntui siltä kuin taivas, joka iltayön oli piessyt maata kylmällä,
lakkaamattomalla yhä tihenevällä sateella niin kauan kuin ihmisiä
ja eläimiä oli näkyvissä, nyt ikäänkuin ikuiselle pimeydelle tietä
valmistaen, olisi ponnistanut voimansa viimeiseen, kaiken hävittävään
ja koko maailman nielevään sateen tulvaan. Kuivuneet palmunrungot
kolahtelivat toisiaan vastaan ja katkeilivat joukottain sadeveden
painosta. Suuria puu-saaria uiskenteli paljaine juurineen vuorilta
alas. Sade yhä ryöppysi taivaasta.

Ja miten kylmää sade oli! Jäinen henkäys puhalsi kallion kupeeseen,
niin kylmä ettei ulos, sateen pieksemään kallioseinään loistava tuli
sitä kyennyt karkottamaan. Nukkujat vetäytyivät kokoon ja huolestuttava
uni puistatti heitä. Toiset heräsivät ja katselivat mutisten tummia
sadevirtoja jotka ympäröivät heitä kuin maanalisen kaivoksen seinät.
Mutta hehän olivat voimattomia eivätkä osanneet ajatella asioita juurta
jaksain. He paneutuivat jälleen maata käsivarret pään alla, huokasivat
syvään ja nukkuivat uudelleen puoleksi kylmän kangistamina.

Yö oli pitkä, pitkä.

Poika lisäsi puita rovioon ja katseli sateeseen. Silmät katselivat
yhä vihamielisemmin kiiluen tuuheitten kulmien alta. Hänen sydäntään
ahdisti ja hän näytti raju-ilmalle hampaitaan. Kun ei mikään auttanut,
ryhtyi hän valmistamaan uutta piikirvestään.

Tuntia ennen aamunkoittoa hiljeni sade ja lakkasi viimein kokonaan.
Ilma tuli niin kantavaksi, että saattoi kuulla peninkulmien alalla
vesien kohisevan vuorilta alas ja asettuvan poreillen hävitettyihin
metsämaihin. Kaikki eläimet vaikenivat. Kallion suojassa makaavat
ihmiset vaipuivat horroksiin ja nukkuivat raskaasti näkemättä
minkäänlaisia unia. Heikko aamukajastus alkoi näkyä kuljeskelevien,
osaksi tai kokonaan kaatuneitten puunrunkojen lomitse. Taivaalla oli
tyhjän kalpea väri. Oli aivan tyyni ja hyvin kylmä. Ilman täytti vasta
revityn maan tuore tuoksu. Tuntui siltä kuin maailma lepäisi, väristen
alastonna luomistaan odottaen.

Vähäistä ennen auringon nousua peitti aamusarastuksen jono
tummansinisiä yhä leviäviä pilviä, jotka kiitivät eteenpäin ja
peittivät koko taivaan. Ilma muuttui sysimustaksi ja koko luonto oli
aivan vaiti. Poika katseli tuskallisen odotuksen vallassa näitä uusia
pilviä; niin mustia ja kiemuraisia ei hän koskaan ennen ollut nähnyt.

Äkkiä välähteli tässä mustassa salama, välähti kylmän sinisenä kautta
koko maailman ja sen valossa näyttivät kaikki pilvet taivaan laelle
asti valkoisilta ja korkeudessa näkyi äärettömiä maailmoita, täynnä
huippuja ja jylhiä kuiluja. Lyhyt, repäsevä jyrähdys seurasi salaman
kintereillä ja samassa avautuivat pilvet ja putosivat huimaavaa vauhtia
maahan. Mutta nyt ei tullutkaan vettä, vaan valkoisia ruoskivia
rakeita, jotka myrskyten lakaisivat tiheänä, vinkuvana aaltona autiota
maata.

Jyrinä peljästytti kaikki elolliset olennot. Metsästä kuului
moniääninen tuskallinen valitus. Eläimet, hirvet ja tiikerit
rinnakkain, jotka olivat taistelleet vettä vastaan tulvivissa
laaksoissa, kohottautuivat viimeisillä voimillaan aalloista
sinistä salamaa vastaan kunnes he kaatuivat ainiaaksi siitä enään
koskaan nousematta. Kaukana, hyvin kaukana kiljui yksisarvinen
sydäntäsärkevästi niin että kaiku kantoi kautta metsien ja hetken
kuluttua kuului sen äänekäs huuto kauempana mutta yhä villimmin. Se oli
tullut hulluksi ja raivosi nyt kaukaisissa metsissä.

Kaikki kallion alla nukkujat ponnahtivat ylös ja heittäytyivät
yht'aikaa vatsalleen ukkosta rukoilemaan, voihkivat, päästelivät
lyhyitä äännähdyksiä ja löivät käsin maata ja rukoilivat hartaasti.
Mutta itkettyään ja maattuaan maassa jonkun aikaa ja kun ei useampia
jyrähdyksiä kuulunut, rauhottuivat he vähitellen ja ryömivät lähemmä
roviota. Siinä he istuivat, tuijottaen älyttömine itkusta kosteine
silmäraukkoineen liekkeihin ja tunsivat suurta kiitollisuutta
armeliasta tulta kohtaan, joka salli heidän lämmitellä turvissaan. He
ojentelivat käsiään sitä kohti liikutellen suutaan ikäänkuin syöden;
heistä tuntui nyt olo niin miellyttävältä ja he nyökäyttivät päätään
monta kertaa syvästi kiitollisina. Oi niin, tulihan oli heidän ainoa
herransa ja ainoa ystävänsä. Sitten kynsivät he raappien itseään —
porasivat taas omenaa, joka heillä oli ollut kädessään nukkuessaan,
kinastelivat hiukan; he olivat siis jälleen onnellisesti pelastuneet
häviöstä. He tuskin vilkaisivatkaan siihen valkoiseen, jota ulkona
oli satanut. Tietysti se oli satamalla tullut, mutta tulen vieressä
oli hyvä olla, eikähän nyt ollutkaan pakko lähteä ulos. Lämpö raukasi
heitä; ei ollut vielä päiväkään. He haukottelivat, ojentelivat ja
toinen toisensa jälkeen vaipuivat takaisin sille sijalle, minkä he
olivat jo kuivaksi maanneet ja pian oli koko joukko nukuksissa.

Raekuuron jälkeen nousi aurinko. Valkoiset rakeet hävisivät nopeasti
sumuksi, joka kohosi maasta ja haihtui auringonpaisteessa. Hetken aikaa
oli kirkas auringonpaiste, joka lepäsi yli kaikkien tulvan peittämien
metsien, niinkuin aurinko olisi tahtonut katsella hävityksen töitä.
Mutta pian levisi kummallinen usva yli maan ja aamun hiljaisuudessa
alkoi märässä metsässä merkillisesti ritistä ja ratista.

Jotain hiljalleen hiipivää onnettomuutta ennusti kaikki, jotain
sellaista, jota ei ennen oltu nähty. Koko maailmassa vallitsi kaamea
äänettömyys, jolloin maa tuntui kutistuvan. Yksinomaan kylmällä näytti
olevan maailmassa valta.

Nyt ei Poika enään voinut hillitä itseään. Pitkinä, sateisina
kuukausina oli hänen mielensä täyttänyt suuttumus ja nyt se tulvi yli
äyräittensä. Hän tunsi että metsässä läheni viimeinen salakavala ja
kuolettava hyökkäys ja että nyt tämä hävittäjä oli saatava pysähtymään.
Nyt hänen täytyi lähteä etsimään sitä, joka ajoi ihmiset asunnoistaan,
hukutti eläimet ja hävitti koko maan autioksi, nyt hän pakottaisi sen
esille, olkoon se sitten ken tahansa!

Poika irrotti vanhan, huonon piikirveen varrestaan ja kiinnitti
siihen uuden terävän vasta valmistamansa terän. Sitten järjesteli
hän roviotaan, peitti tulen hyvin ja lisäsi siihen puita niin että
se saattaisi palaa kauan ja niin hän oli valmis. Hän heitti lempeän
katseen veljiinsä, jotka hiljalleen värähtäen nukkuivat kokoon
vetäytyneinä varpaat yhdessä lämpiminä pysyäkseen. Hän tunsi, miten
kiintynyt hän heihin oli, miten juuri heidän välinpitämättömyytensä,
heidän unohtava ja kevyt mielensä pakotti hänet lähtemään heitä
puolustamaan. Heitä ei saisi palella, he eivät saisi joutua turmioon.
Poika teki kirveellä merkin rintaansa kohti kuten vihkiytyäkseen
tehtäväänsä, sitten hän hiipi kallion varjosta ja lähti yksin avaraan
maailmaan.

Metsässä oli pureva pakkanen. Tänä hiljaisena aamuhetkenä tuntui
niinkuin kirpeä, näkymätön myrkky olisi metsän täyttänyt. Poika joutui
aivan toistietoiseksi ja lähti juoksemaan. Hän juoksi kauan, mieletönnä
tiettömässä metsässä, raivaten tietä milloin kaatuneitten puitten
yli, milloin niiden alitse. Metsän peitti jääkylmä lieju joka poltti
hänen jalkojansa hänen siihen vajotessaan ja sen pinnalla oli kylmiä,
viiltäviä kappaleita, pitkiä, kirkkaita jään palasia. Hän hypähteli
aivan kuin käärmeen pistämänä ja ryntäsi järjetönnä eteenpäin kirves
koholla, tietämättä minne. Vaistomaisesti pyrki hän ylöspäin, yli
vuoren, löytääkseen kuivemman paikan ja laajemman näkö-alan.

Vuorelle päästyään saavutti hän mielensä tasapainon ja alkoi kulkea
rauhallisemmin, yhä vieläkin hätkähdellen ja läähättäen, mutta
katsellen ympärilleen. Korkealla vuoren ylängöllä aukeni metsä
tasangoksi ja metsän asukkaan tavoin peljäten aukeita paikkoja,
lähti hän jo matkan päässä nelinryömin kulkemaan. Hän melkein luuli
kohtaavansa siellä vihollisensa; pakkasen salakähmäisen hengen.

Saavuttuaan tasangon laitaan, levitti hän kahden käden edessään
kasvavan pensaan ja kurkisteli sen lomitse tasangolle. Siellä ei
näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Ruohokenttä, johon sade oli
vakoja kyntänyt, oli jäätynyt ja toisella reunalla uivat kaatuneet
puut valkoisessa usvassa. Pensas, johon hän oli piiloutunut, oli
nukkapeitteinen ja sen kuivuneissa oksissa riippui kirkkaita puikkoja.
Joitakuita putoili hänen käsilleen ja puri ihoa kipeästi, kunnes ne
suli vesipisaroiksi. Hän maistoi niitä ja huomasi niiden olevan ilmalta
maistuvaa järvivettä, kovettunutta sadetta joka suli lämmössä jälleen
vedeksi. Ympärillä olivat kaatuneet puut valkoisia ja samanlaisen
kylmän untuvan peittämiä. Se oli jotain uudenlaista kukkimista. Silloin
tällöin kulki väristys läpi hiljaisen metsän ja huurre varisi maahan
helisten ja kilisten tuhansin vienoin äänin. Koko metsä soi hienoin ja
tuskaisin sävelin niinkuin koko maailma olisi valitellut nukkuessaan.

Poika hengitti syvään avoimin sieramin kirpeätä pakkasilmaa, joka
terotti hänen haju-aistiansa äärimmilleen, mutta jossa ei ollut
merkkiäkään kasveista tai eläimistä. Sensijaan tunsi hän itsensä
vahvemmaksi, verensä ja henkensä voimakkaammaksi. Ilman helisevä
puhtaus ja selkeys teki hänet vilkkaammaksi. Hän päristeli, pudisteli
kaikin voimin, niin että huurre värisi pensaasta hänen päälleen. Hän
katseli vaativasti ympärilleen. Missä se kaiken hävittävä olento on,
jota etsimään hän oli lähtenyt. Miten hän pääsisi sen kimppuun? Vaiti
kaikki!

Korkealta metsästä kuului kotkotusta. Poika piiloutui. Samassa huomasi
hän kaksi villihanhea, jotka kiitivät suin päin pientä järveä kohti,
joka oli aivan tasangon laidassa. Yöllinen tulva oli muodostanut
lammen ja nyt se lepäsi kirkkaana jäätynein rannoin usvan alla. Hanhet
lensivät siipiä räpäyttämättä melkein lammen pintaan asti, sitten
ojensivat ne jalkansa — ja samassa näki poika niiden luistavan pitkän
matkaa peilipintaa myöten, ensin jalat levällään sitten, tasapainon
kadotettuaan, kyljellään. Ne eivät päässeetkään veteen. Ne pääsivät
vihdoin jaloilleen, astua tassuttelivat poispäin, luistivat ja
kaatuivat taas syrjälleen, nousivat jälleen ja katselivat tyhminä
ja neuvottomina ympärilleen pienine, korkealla päälaella olevine
silmineen. Lampi oli jäätynyt, jää peilin peittämänä! Poika nuuski
tarkkaavasti. Aivan oikein. Hän astui rantaan ja pysähtyi katselemaan
kirkkaan jään läpi vettä, joka lepäsi kivistä pohjaa myöten aivan
hiljaa. Hän koetteli jäätä paljain jaloin ja kuuli sen terävästi
ritisevän. Se ei vielä kantaisi häntä. Hän astui poikki huurteisen
ruohokentän, jossa hänen jalkojaan kirveli, pyrkien ylös vuorelle.
Siinä missä ei ollut ruohoa, oli maa niin kovaa kuin graniitti ja
kumisi ontosti astuessa. Oli ensimäinen talvi.

Poika kiipesi sumun yläpuolelle vuorelle, jossa auringolla oli valta
ja jossa maa ei ollut jäässä. Metsä loppui, alkoi kasvaa pensaita
ja kanervaa ja ylhäällä oli ainoastaan sammalta jylhien kallioitten
verhona. Vihdoin saapui Poika ylimmälle huipulle ja seisoi siellä
auringon lämmössä katsellen alas laaksoon, jossa pakkas-usva levisi
niinkuin valkoinen syvä järvi. Aurinko, joka oli noussut korkealle
taivaalle, hajotteli laakson sumusta kokonaisia pilviä ja levitteli
niitä ilmaan, kunnes ne hävisivät kokonaan. Tuulispää, jonka aurinko
ylhäällä sinitaivaan alla oli tehnyt vallattomaksi, syöksyi alas ja
kalvoi syviä kaivoja sumuun. Niiden kautta näki Poika alas laakson
pohjaan, jossa juurineen maasta revityt puut makasivat kuten suuret
puikot sikinsokin ja joissa suuret hukkuneet eläinjoukot näyttivät
kärpäsiltä tulvineen ja jäätyneen rämeikön pinnalla.




KARKOTETTU.


Poika ei tavannut sinä päivänä suurta vihollisiaan. Hän ei varmaankaan
ollut ulkosalla. Katseltuaan vähän aikaa ympärilleen vuoren harjalla,
huomasi hän, ettei hän kiipeämisellään ollut muuta saavuttanut, kuin
näköalan vieläkin korkeammille vuorille tuolla kaukana.

Etäällä pohjoisessa kohosi toinen jyrkkä vuori toisen takaa, kokonainen
vuorten armeija, jotka yhtyivät kaikilta ilmansuunnilta kantamaan
taivaan kantta ja niiden takaa kohosi taas kokonainen laaja kerros
huimaavan korkeita valkoisia huippuja aina taivaaseen asti, niin ettei
voinut tietää oliko siellä pilviä vai aivan uusi käsittämätön maailma.
Sielläkö oli pohjatuulen ja pakkasen kotimaa? Oi, silloin olisi edessä
pitkä takaa-ajo, silloin olisi vaikeata tavottaa sitä valtiasta, joka
pakkasen alas laaksoihin lähetti. Hän asui korkealla, ja kenties hän
olikin ihmiselle ylivoimainen!

Poika tuli neuvottomaksi ja vaipui mietteisiinsä eikä huomannut
ensinkään ajan kulua. Keskipäivän aurinko hajotti viimeisenkin sumun ja
valaisi laakson koko sen laajuudessa. Miten huimaavan syvällä kaikki
oli! Poika huomasi hyvin korkealla sinisessä avaruudessa tumman pilkun
joka leijaili ja liiteli suurissa kaarissa. Se oli korppikotka. Se
suureni äkkiä ja kun se oli aivan hänen kohdallaan, supisti se siipensä
aivan kokoon ja kiiti kiven tavoin maata kohti, pieneni pienenemistään,
kunnes se pienenä pilkkuna hävisi hyvin syvälle, sinne, missä aurinko
välkkyi kostean laakson pohjalla. Heikko tuulen henki puhalteli täällä
ylhäällä, mutta alhaalta päin ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Ylhäältä vuorenhuipulta katsellessa sateen hävitystyötä, näkyi
laaksojen ruohokentillä vain kuoppia ja halkeamia. Näytti siltä kuin
joku sormi olisi huvikseen piirrellyt maanpintaan. Aurinko hymyili
vedenpaisumukselle ja hohtavat pilvet vaelsivat ohitse. Ja kuka hän
itse oli? Aavistikohan kukaan noista inahtavista, jotka tuolla ylhäällä
vaeltelivat, että hän oli olemassa. Olikohan todellakin olemassa joku,
joka koetti saavuttaa häntä ja hänen heimoaan?

Tuolla korkeudessa vaelteli pilviä, kokonaisten maisemien suuruisia,
kulki tunturilta toiselle. Ne muuttelivat muotoaan matkallaan ja
alhaalla laaksossa kulki niiden varjot jotka nekin muuttuivat niiden
mukaan. Pieni, kämmenen kokoinen valkoinen pilvi pimensi koko laakson.
Maailma synkkeni tai hymyili hohtavien pilvien vaeltaessa läpi maailman.

Tunsivatkohan pilvet ihmisiä? Ne kulkivat yli vuorten huimaavia
teitään leikkien auringon kera, mutta ihmiset olivat niille liian
pieniä. Hohdellen ne vaeltelivat tietämättöminä, tuntematta suurta
kostokirveineen kuleksivaa Poikaa, joka oli lähtenyt juurineen
hävittääkseen koko maailman.

Poika häpesi siinä taivaan hymyilevien kasvojen edessä ja ryömi kuten
käärme kiven alle eikä näyttäytynyt pitkiin aikoihin.

Kun hän vihdoin astui piilostaan, mieli rauhottuneena, olikin aurinko
peittynyt. Etäisiä huippuja ei enään näkynyt. Pilvet olivat harmaita ja
kulkivat matalalla, takertuivat lähitunturien huippuihin ja kierivät
alas pitkin sivuja. Laakso lepäsi tumman sumun peitossa. Poika alkoi
kiivetä alaspäin, eikä päässytkään pitkälle, ennenkuin sumu, joka oli
kuin rankkaa sadetta, peitti hänet.

Kun Poika saapui laaksoon, oli ilta jo pitkälle kulunut. Muistaessaan
tovereita, tuli hän huolestuneeksi ja hän riensi niin että sade höyrysi
hänen hartioillaan. Huomattuaan kallion, jolle hän aamulla oli jättänyt
toverinsa, pysähtyi hän hämmästyneenä, sillä hän ei nähnyt sieltä
kohoavan savua. Kauhea ajatus juolahti hänen mieleensä, hän veti syvään
henkeään ja riensi pitkin harppauksin kallion alle — kaikki olivat
menneet! Rovio oli sammunut!

Niin, kallion alla oli autiota ja kylmää, veljet olivat sen jättäneet.
Poika näki heti että rovio oli aivan samanlaisena kuin hän oli sen
aamulla jättänyt, paitsi että se oli sammunut. He lienevät nukkuneet
kauan ja tuli oli sammunut. Puut olivat olleet kosteita, eivät
palaneet, kuten Poika oli luullut ja kenties tuuli oli kääntynyt
ja ajanut sateen kallion allekin. Olkoon miten tahansa, rovio oli
sammunut. Ja sitten olivat nuo raukat heränneet aamusella, huomanneet
rovion kylmenneen ja nähneet hänen olevan poissa! Silloin he olivat
jättäneet kaiken kesken kuten saattaa ymmärtääkin ja lähteneet
kotimatkalle syvimmän epätoivon vallassa. Tuli oli sammunut! Ja tässä
seisoi Poika ypö yksin! Kaikki olivat poissa ja hän yksinään oli jäänyt
kolkkoon, tulvan peittämään metsään!

Hän kumartui nopeasti ja löysi heidän jälkensä märässä sorassa. Hän
tunsi jokaikisen ja viheltäen nenällään itki hän surren tapahtumaa ja
pelästyneenä siitä, että he olivat hänet jättäneet. Jälkiä oli helppo
seurata ja hän lähti seuraamaan tovereitaan, kiitäen huimaa vauhtia
läpi metsän. Ilta pimeni. Hän käänsi päätään kummallekin puolelle,
itki ja näytti hampaitaan eteenpäin rientäessään pelon ahdistamana.
Ellei hän löytäisikään heitä! Jos he olivatkin kuolleet! Hän sivuutti
paikkoja, jossa he olivat neuvottomina seisoneet ryhmässä, ennenkuin
he olivat löytäneet kiertotien tulvapaikkojen ohi. Hän löysi heidän
viheliäisiä eväsjätteitään, joita he olivat viskelleet luotaan
päästäkseen nopeammin eteenpäin, ja hän pysähtyi itkien heidän hätäänsä
ja tapahtunutta onnettomuutta. Mutta pimeys ja pelottava yksinäisyys
ajoi hänet eteenpäin. Hän näki tuoreista jäljistä, etteivät he voineet
olla kaukana ja hänen ruumiissaan kylmän hiki muuttui polttavaksi
kuumuudeksi. Hän nauroi ja itki vuorotellen juostessaan.

Ja vihdoin saavutti hän heidät eräässä luolassa, johon he olivat
pysähtyneet ja istuivat yhdessä ryhmässä pimeässä valitellen. Hän kuuli
heidän äänensä jo matkan päähän. Heidän hätähuutonsa oli muuttunut
yksitoikkoiseksi valitukseksi ja se muistutti jonkunlaista väsynyttä,
surkeata laulua, jonka sanoina oli: tuli oli sammunut ja heillä oli
pitkä matka kotiin. Poika pysähtyi ja huusi, huusi koko sydämestään,
lauloi heille, että hän oli saapunut. He vaikenivat. Hän lähestyi heitä
lopen hengästyneenä ja ponnistuksista uupumaisillaan, nikkoen ilosta.

Mutta kun hän saapui lähelle, nousivat he ylös ja ottivat hänet
vastaan kiljuen yhdessä raivoisasti. He astuivat luolan ulkopuolelle
ja lähenivät häntä vihaisesti haukkuen ja uhkaillen. Hän näki miten
heidän silmänsä pimeässä muuttuivat valkoisiksi, hän näki kiviä heidän
karvaisissa käsissään ja he kohottivat nuijansa häntä, niinkuin jotain
vaarallista villieläintä kohti. Samalla lailla oli Poika nähnyt joukon
nousevan ja asettuvan sutta tai tiikeriä vastaan, joka oli tullut liian
lähelle heidän leiriään; mutta olihan hän itse ollut silloin joukossa,
vieläpä ollut kaikkein kovimpia huutajia ja uhkaajia. Nyt hän oli
ulkopuolella.

Oli tullut melkein pimeä ja kylmä sade valeli yhä kiihottuvaa joukkoa
ja tuota yksinäistä, syvimmässä kurjuudessa seisovaa miestä.

Minähän täällä olen, huusi hän särkynein äänin ja asettui lähemmä,
jotta he paremmin tuntisivat hänet. Niin, niin sehän on hän — ja
kivet sinkoilivat hänen ympärillään. Suuri kivi sattui keskelle hänen
selkäänsä, niin että kumahti ontosti selkään asti. Silloin hän vaikeni
ja vetäytyi taaksepäin. Eihän se kovin koskenut, olihan hän päästänyt
tulen sammumaan kuten he sanoivat, mutta kukahan heistä niin suuren
kiven heitti? Hän mietti eikä tahtonut jaksaa tajuta että hänen piti
poistua. Mutta sehän oli tarkotus. He kokosivat enemmän kiviä ja
viskelivät niillä häntä ja kun hän ei väistynyt, vaikkakin pimeässä
oli vaikeata puolustautua niitä kaikkia vastaan, alkoi joukko raivosta
ulvoen lähestyä häntä. Eräs kaikkein pisimmistä kulki etunenässä
johtaen kuoroa joka huusi kirousta tulen sammuttajalle ja petturille.
_Petturille!_ Sehän oli Gjuk, Pojan rakas ystävä.

Mitähän, mietti Poika, ja tunsi ruumiinsa jäykistyvän, mitähän Gjuk
sanoikaan? Miten olikaan mahdollista, että hän saattoi asettua joukon
etunenään ja olla ensimäisenä häntä kiroamassa? Gjurler siinä lähestyi
vääntynein piirtein, vihaa puskuen; lempeä Gjukko siinä vaahdoten,
korkealle kohotetuin vapisevin käsin, hyökkäsi hänen kimppuunsa
sähisevän joukon seuraamana?

Poika ei väistynyt, mutta hänen rintaansa alkoi ahdistaa, hän puristeli
pari kertaa voimakkaasti eikä voinut enään hillitä itseään. Mutta hän
toivoi vieläkin sovintoa. Hän tahtoi selittää, tahtoi sanoa jotain
ja kun he yhä kiljuivat, punnitsi hän vaieten mielessään, olisivatko
he sittenkin oikeassa. Oliko hän petturi? Eikö hän juuri heidän
pelastustaan ollut tarkottanut, vaikkakaan he eivät edes voineet sitä
ymmärtää? Eikö edes Gjuk sitä huomaisi?

Kivi osui Poikaan ja nyt raivostui hän. Silmät mustenivat, hän vapisi,
avasi suunsa ja mylvi hiljaa. Hän keinutteli ruumistaan edestakaisin
merkillisen keveästi, hän nosti jalkansa korkealle ilmaan ja heilutteli
niitä, aivankuin koko hänen ruumiinsa painoa ei enään olisikaan.
Hän tuli yhtä mielettömäksi kuin se joukko, joka häntä uhkasi ja se
petomainen ihmisjoukko, joka häntä kirosi tahtomatta häntä kuunnella.
Heillä oli rajansa, mutta hänellä ei ollut — — —.

Ja kun Gjuk yhä läheni mitä hillittömimmin sadatellen, astui Poika
nopeasti hänen eteensä ja halkasi hänen päänsä niin että piikirves
vajosi leukaluihin asti. Hän pärskähteli tyyntyneenä ja väisti ystävän
suusta suihkuavaa verivirtaa. Kukaan ei ollut sitä uskonut. Poika oli
tehnyt ennen kuulumattoman teon.

Gjuk kuoli heti. Toisten seisoessa pelon lamauttamina ruumiin vieressä,
kääntyi Poika ja lähti tulvan peittämään metsään.

Seuraavana päivänä istui Poika sammuneen rovion ääressä. Se oli aivan
samanlaisena kuin miksi hän oli sen jättänyt, kylmässä tuhkassa
näkyi vielä puitten jälkiä, maaksi muuttumassa. Poika penkoi tuhkaa
toivoen löytävänsä kipinän pohjalta, hän nuuski ilmaa täysin sieramin,
eikö enään olisi tulen hajuakaan, pienen pientä tulen kipinää, jota
voisi hoidella ja sytyttää. Mutta ei ollut vähintäkään eloa tuossa
hiiltyneitten puunpalasten ja tuhan joukossa, joka oli jo maaksi
muuttunut. Tuli oli jo sammunut ja jäi sammuneeksi.

Poika oli viettänyt yönsä puussa puoleksi tiedottomana sekä uhmasta
että kylmästä, lähellä sitä luolaa, jossa toverit olivat istuneet
ja huutaneet koko yön. Gjukan nimi kuului yhä uudelleen heidän
valituksessaan ja joka kerran lisäsi se Pojan tuskaa ja samalla kovensi
hänen mieltään. Sade valui virtanaan kuten edellisenäkin yönä ja
aamupuolella alkoi taas sataa rakeita ja kaikki jäätyä. Silloin kuuli
Poika toverien lähtevän luolasta ja kulkevan puitten lomitse etelää
kohti, kunnes heidän valitusvirtensä haihtuivat kaukana kuoleviin
metsiin. He palasivat kotiin talvi-ilmassa suruisine sanomineen,
kodittomina ja tulettomina.

Mutta he olivat kotimatkalla, heidän tarvitsi olla ainoastaan pari yötä
suojatonna, sen tiesi Poika, ja sitten saapuisivat he kotiin jälleen,
naisten ja lasten pariin noihin lauhkeihin laaksoihin, joissa heimon
vanha, pyhä rovio paloi. Siellä otettaisiin heidät hyvin vastaan ja
hellittäisiin heitä ja kaikki unohtuisi pian paitsi Poika, tulen
sammuttaja ja murhaaja. Hänestä tehtäisiin taruja, jotka huutaisivat
taivaan kostoa ja koko heimon jokapäiväisenä aterioitten höysteenä
olisi se ajatus että hän kulkee yksinään erämaassa surkeaa kuolemaa
kohti.

Poika jätti kylmenneen rovion kallion alle ja kuljeskeli nyt koditonna
metsässä, harhaili kylmiä rämeitä eikä osannut erottaa yötä päivästä.
Silmät painuivat syvälle päähän. Silloin tällöin sieppasi hän
kourallisen lihaa jostain hukkuneesta eläimestä ja nielasi sen. Hän ei
kärsinyt nälkää, mutta kylmä ja yksinäisyys köyristi hänet maata kohti
niinkuin hänellä olisi ollut raskas taakka hartioilla.

Silloin hän eräänä päivänä huomaakin kaiken olevan parempaan päin.
Minne hän meneekin on lämmin, sillä hän on huomaamattaan joutunut
etelään johtavalle tielle ja on saapunut sen paikan läheisyyteen, missä
veljet asuvat. Hän lähenee leiriä sydämessään taistellen, hän tekee
sen vasten tahtoaan, mutta hän ei voi vastustaa, vaan astuu hiljaa,
niin hiljaa ettei hän kuule edes omia askeleitaan. Nyt hän huomaakin
jo siellä täällä heidän jälkiään, leiri ei voi olla kaukana. Ja hän
näkeekin jotain tuolla aukeamassa, josta hän tietää tien johtavan
majoihin, hän nostaa silmänsä ja huomaakin mitä siellä on:

Siellä on Gjukon halkaistu pääkallo pistettynä riu'un päähän. Ja sen
viereen on nostettu toinen jossa riippuu kuollut susi. Se on pantu
häntä varten, jos hän uskaltaisi tulla lähelle. Se on rajapyykkinä.
Ja hänen nähtäväkseen se on pantu, jos hän kääntäisi kirotut silmänsä
kotia kohti. Poika ojentaikse vaivoin ja lähtee.

Takaisin hän kulkee pohjoista kohti, kohti kylmiä, kuolleita metsiä,
alastonna, ypö-yksin.




IKUINEN TULI.


Lunta satoi. Poika oli matkalla pyhän vuoren huipulle.

Suuret, märät lumihiutaleet sulivat Pojan karvaisessa selässä, mutta
hän ei sitä huomannutkaan. Alussa hän luuli taivaan putoilevan alas
palasina, mutta hän viisastui pian; sehän oli vaan entistä kylmempää
sadetta, mutta toisen laatuista. Poika aikoi tulivuoren huipulle, josta
hänen esi-isänsä, monta miespolvea sitten, oli hakenut tulen veljille.
Kädessä oli pojalla kirves, hän oli tullut mielettömän uskaliaaksi,
eikä enään peljännyt mitään, vietettyään yksin pimeitä öitään jäisessä
metsässä. Tuli hänen täytyi saada, maksoi mitä maksoi. Poika astui
ylöspäin kertaakaan taakseen katsomatta niin että hänen ympärillään
höyrysi lumituiskussa.

Vuori oli kaukana pohjoisessa, tuolla puolen niitä laaksoja, joissa
Pojan heimokunta oli asunut, ennenkuin kylmä karkotti heidät vähitellen
pois, mutta Poika tunsi tien. Hänellä oli ollut lapsuudesta asti tapana
joka ilta kurkistella lehtimajasta tuota taivaan rannassa kohoavaa,
savua hengittävää punaista tulenkitaa. Hän oli kuullut taruja, miten
tuli oli kerran lähtenyt vuoresta pitkänä tulisena kätenä ja hävittänyt
metsän peninkulmien alalta; se oli ollut pelon aikaa koko heimolle,
jonka oli täytynyt paeta ja piiloutua sammaleihin ja vesilätäköihin,
kunnes se siellä ylhäällä vuoressa oli rauhottunut. Mutta viimeisinä,
surullisina aikoina, kun heidän oli täytynyt matkustaa yhä kauemma
etelään, oli vuori kadonnut näkyvistä ja nyt ei Poika oikein tiennyt
millä mielellä se nykyään oli. Pilvet estivät sen huipun näkymästä
kauas. Mutta kuljettuaan jonkun matkaa vuoren rinnettä ylös, alkoi hän
aavistaa pahaa. Vuori, jota ei ennen ollut voinut lähestyä kivisateen
ja salamoiden suoksi, oli nyt ihmeen hiljaa. Nukkuikohan se? Se ei
puhunut ainoallakaan jyrähdyksellä eikä siitä avautunut ainoatakaan
tulivirtaa tai hehkuvaa halkeamaa; se lepäsi aivan rauhallisena, se
ei pudistellut itseään, ei kieritellyt alas kuumia kiviä, vaan seisoi
kylmänä ja tyynenä. Saattaahan se olla vaan väijyksissä eikä Poika
oikein mielissään noussut edelleen, mutta toiselta puolen olisi hänen
asialleen eduksi, jos vuori suitsuttaisi vähän.

Poika oli jo aikoja sitten sivuuttanut metsä- ja kasvurajan, hän kulki
jyrkkää rinnettä, jossa oli kummallisen vääriä, kovettuneita kiviä,
joissa saattoi nähdä tulen jälkiä, mutta ne olivat nyt kylmiä ja jäisen
veden peittämiä, ne muistuttivat kuolleita hirviöitä ja Pojan mieli
alkoi tulla toivottoman masentuneeksi, hän aavisti totuuden.

Iltapuolella saapui Poika huipulle. Matkan jyrkkä loppu-osa kulki
mustan, korkean, keltaisen ja sinisen sekalaisilla siruilla peitetyn
tuhkan kautta, joka viilteli hänen jalkojansa ja joka oli kylmää, märän
lumen peittämää. Poika saapui huipulle, joka oli yhtä kylmä ja sammunut
kuin vuorikin, jota hän oli kiivennyt.

Niin, tuo palava vuori oli sammunut. Poika seisoi ylimmän huipun,
suuren pyöreän aukon reunalla katsellen alas vuoren ammottavaan kitaan.
Se oli kylmä, lunta täynnä. Ja yltympäri lepäsi taivas, syvyydet ja
koko maailma autiona.

Poika ei enään koskaan saavuttaisi tulta. Vuoren mahtavaa henkeä ei
ollut enään olemassa. Maailma oli sammunut.

Jääkylmänä ja verisin jaloin seisoi Poika kuolleen maan huipulla yksin
ja toivottomana.

Pari päivää sitten oli hän matkallaan pohjoista kohti kulkenut rotkon
poikki pitkin vanhaa eläinten tietä, jonka sade oli melkein kokonaan
hävittänyt. Silloin hän oli pysähtynyt viimeisen kerran, katsonut
etelään, mielessä hämärä turha toivo nähdä edes kerran savun kohoavan
heimonsa asunnoista. Ja siellä oli puute ja hyljättynä oleminen tehneet
hänet rajuksi seisomaan koko maailmaa, kaikkea ja kaikkia vastaan. Hän
oli uhmaillen tuskaa alkanut karjua niin että laakso kaikui, karjunut
uuden laulun hukkuneelle maalle, uhmalaulun, vastustuslaulun; hän oli
näyttänyt hampaitaan, laulanut, uhkaillut, siinä yksin rotkon ääressä
seisoessaan edessään tulevaisuus, joka viittasi aivan päinvastaiseen
suuntaan kuin mihin kaikki muut elävät olennot olivat lähteneet. Kaiku
kantoi hänen huutonsa omine särkyneine äänineen onttona takaisin, niin
että hän raivostui yhä enemmän ja oli tulemaisillaan mielipuoleksi.
Ja täten täytettyään sielunsa pohjimmaiset sopukat yksinäisyyden
autiudella käänsi kasvonsa vasten pohjatuulta, ja kävi kohti talvea.
Mutta hän toivoi silloin vielä. Hänen mieleensäkään ei ollut silloin
juolahtanut, ettei isien pyhästä vuoresta saisikaan tulta. Olihan
tuolla, oli hän miettinyt, vuori, kaiken tulen alku, kaiken ikuinen
lämmittäjä ja kuluttaja. Löytyihän toki se pelastus, että voi mennä
suorastaan sen suuren tulenhengen luo ja taistellen saada sieltä
kipinä elon ylläpitäjäksi ja tämä toivo oli elähyttänyt sydäntä, tämä
seikkailu josta riippui onni tai häviö.

Ja nyt hän oli sammuksiin palaneella vuorella. Tulen lähde oli
kuivunut. Suuri henki oli kuollut. Poika oli laulanut viimeisen
laulunsa. Tässä siis seisoi tulen palvelija tulta vailla, metsätön
metsämies.

Ja niin alkoi hänen kulkunsa ihmisenä, alusta alkaen, yksin ja
alastonna kylmässä maailmassa.

Äkkijyrkänteen partaalla istui apina irvistellen pitkine keltaisine
hampaineen; se oli vanha ihmisapina, joka jostain syystä ei ollutkaan
lähtenyt pois muitten seurassa ja joka nyt oli seurannut Poikaa
vuorelle. Se istui paleltuneet jalat ja kädet ristissä vavisten
kylmästä. Kun Poika huomasi sen, katsoi se häntä viisain, nälkäisin
silmin, käänsi sateenkaaren värisen takapuolensa hänelle, juoksi
muutamia askelia jyrkännettä alas ja jäi taas istumaan. Poika tähtäsi
sen päähän suurella jäämöhkäleellä, mutta osui harhaan; hänen mielensä
alkoi tehdä sen sydäntä.

Rinnettä alas astuessa pysytteli apina Pojan jälissä, hän heitti sitä
kohti monta kertaa kiviä ja jääpaloja osumatta. Se seurasi häntä
sittenkin.

Tuskin oli Poika päässyt alas kraaterilta, ennenkuin hirveä raju-ilma
puhkesi. Taivas ja tunturit näyttivät sulavan yhteen. Hän kaasi hirven
ja makasi sen lämpimän ruumiin alla juotuaan ensin sen verta niin
paljon kuin jaksoi. Lämpö hävisi hirvestä jonkun tunnin kuluttua ja hän
heräsi jäykenneen ruumiin painaessa, mutta henkensä hän oli sinä yönä
pelastanut.

Ja kun aurinko nousi ja hän oli jo monen peninkulman päässä pohjoiseen,
näkyi pyhä vuori hohtavan valkoisine lumi-huippuineen eikä se lumi
siitä enään lähtenytkään. Ikuinen lumi oli surmannut ikuisen tulen.

Yhä enemmän tuli tuntureille lunta, yhä vaan lunta ja laaksoissa
tuiskusi rakeita ja räntää lakkaamatta. Jääkausi teki tuloaan.




JÄÄTIKKÖÄ KOHTI.


Päivät ja viikot, Poika ei itse edes tiennyt miten monet, näkivät
hänen yhä vaeltavan ja kiipeilevän pohjoista kohti yhä lähemmä talven
sydäntä. Hän sai kokea paljon, kylmä tuli niin purevaksi, että hän
vihdoin hoiperteli puoli unissaan, tuskin itse itseään tuntien. Mutta
hän jatkoi yhä matkaansa kohti kylmää, hän tahtoi nähdä kuka asui
ylinnä huipuilla.

Hän ei muistanut enään ajan kulkua, hän astui edelleen kuin
ijäisyydessä, tunsi vaan että hän oli olemassa, koska hän joka päivä
taistellen piti itseänsä hengissä. Ainainen vaellus talven kovetessa,
opetti häntä tuntemaan jään ja lumen tapoja, jotka eivät enään olleet
hänelle mitään salaisuuksia. Pohjatuuli puhalsi ainiaan: auta itseäsi!

Öisin oli kuolettavan kylmä. Vesi oli kallion rotkoissa pohjiaan myöten
jäässä ja huurteiset kivet purivat kipeästi ihoa. Poika ei olisi
pysynyt hengissä, ellei hätä olisi pakottanut häntä turvautumaan mitä
mahdottomimpiin keinoihin.

Eräänä pakkasyönä, maatessaan alastonna ja nääntyneenä jäisen kiven
alla ja tuntiessaan ettei hän enään huomispäivää näkisi, nousi hän
ja pyrki puoli kuolleena karhunpesään, jonka lämpimän hajun hän oli
lähistössä tuntenut. Hän itki hiljaa tullessaan lämpimään luolaan,
joka oli täynnä petoeläimen hajua ja joka johti hänen mieleensä äidin,
aarniometsien kadotetun kodin, majojen edessä auringon paisteessa
höyryävän riistan. Hän nieli itkuaan, hän luuli tulleensa kotiin,
vaipui karhun viereen ja nukkui samassa. Mutta karhu nousi pimeässä,
nuuski ja nuolasi häntä; Poika heräsi järki hämäränä ja luolassa nousi
kova kamppailu, jossa Poika olisi joutunut häviölle, ellei hänellä
olisi ollut kivikirvestään. Hän kaasi kontion ja joi sen veren, sitten
kaivoi hän kolon ruumiiseen ja ryömi kuolleen eläimen sisään. Hän
nukkui kunnes karhun ruumis oli kylmennyt, multa hän ei lähtenyt pois,
ennenkuin oli irrottanut karhuntaljan. Seuraavan yön nukkui hän kiven
alla talja ympärillään ja sen jälkeen kuljetti hän sitä aina muassaan.
Nyt tuli hän öisin toimeen jotenkuten ja pian oppi hän päivisinkin
verhoutumaan nahkaan. Hän pisti jalkansa karhun käpälänahkoihin ja niin
sieti hän kylmää kivikkoa oikein hyvin. Mutta kamppailussaan kontion
kanssa oli Poika menettänyt toisen silmänsä.

Ravintonsa hän otti mistä sai eikä hänellä ollutkaan muuta kuin
joskus metsän riistaa; kasvia tai hedelmiäkään ei enään ollut. Hän
kulki kumarassa kokoillen peltohiiriä, väänsi paikoiltaan kiviä,
joiden alla ne piiloittelivat, ja pisti niitä suuhun sellaisenaan,
lämpiminä ja elävinä. Sellainen pikku hiiri täyteläisine vatsoineen ja
makeine ytimineen olikin makupala matkaevääksi. Mutta muuten ruokaa
tarvitessaan tappoi Poika ja söi ne eläimet, mitä käsiinsä sai,
jäniksistä ja villisioista alkaen suuriin hirviin asti. Kivikirvestään
käytteli hän sellaisella voimalla ja kätevyydellä ettei mikään eläin
pystynyt häntä vastustamaan; mahtava kirves iski kuni salama kun hän
vaan pääsi saaliin luo ja kirveenterä painui otsaan. Poika paranteli
asettaan, hakkasi itselleen veitsen, millä paloitteli eläintä, sitoi
veitsen kepin nenään ulottuakseen pitemmälle ja _heitti_ aseensa
riistaansa, kun hän ei muilla keinoin saavuttanut sitä. Mutta eläimiä
oli tuntureilla harvassa ja hänen täytyi usein etsiä jälkiä ja ajaa
takaa päiväkausia yhä nälkäisempänä, kunnes vihdoin eläin makasi
kuolleena ja höyryävänä hänen edessään. Muuta lämmintä hän ei saanut
kuin tuoretta verta ja hänen täytyi syödä liha raakana tulen puutteessa.

Hän kesti, koska hänen täytyi elää, hän tuli toimeen päivästä toiseen,
koskei muuta ollut edessä. Mutta maanpakolaisuus löi leimansa koko
hänen olentoonsa; hän kasvoi, mutta aina tunsi hän katkerasti
kaipaavansa jotain parempaa, joka oli muualla, ja se piti häntä yllä.

Herkeämättä vaeltaessaan pyrki hän yhä kauemma pohjoista kohti. Hän oli
nyt Skandinavian tunturivuoristossa, jossa lumi oli jo kauan peittänyt
huiput ja jossa se oli alkanut jäätyä ja kulkea äkkijyrkänteitä alas
laaksoon.

Kun Poika ensi kerran näki jäätikön oli se monen peninkulman päässä
tuijottaen ihmeellisine, vihertävine hohteineen joka sekaantui taivaan
syvään sineen ja joka sinä hetkenä painui ijäksi hänen sieluunsa.
Hän kohotti tapansa mukaan hartioitaan, kuten aina kun uudet
käsittämättömät seikat ilmaantuivat, ja jatkoi matkaansa.

Vuoren selänteitä ja laaksoja oli vuorotellen, hän kulki ja kiipeili,
ryömi kuten mato käsin ja jaloin jyrkänteitä, nousi, laski ja unohti
kokonaan olemassa olonsa, muisti sen taas joskus aivan toisessa
paikassa matkalla. Niin vierivät ajat edelleen.

Eräänä päivänä oli jo kulunut pitkä aika, Poika tunsi jäätikön ja hän
astui sitä kuten kaikkia muitakin teitä, joita oli kulkenut ja jotka
olivat vanhettuneet.

Tuolla ylhäälläkin, noilla kylmillä jääkentillä saattoi myöskin elää.
Poika kuljeskeli ylt'ympäri vihertävillä jäämailla ja rotkoissa, hän
kuuli syvällä allansa, jäätikön sisässä olevissa kaikuvissa luolissa
huokauksia, hän ei pelännyt mitään, sillä hän oli pukeutunut kahteen
suureen karhuntaljaan, toisen karvat sisäänpäin ja jalkojen ympärille
hän oli käärinyt hirvennahkoja, jotka hän oli keksinyt sitoa kiinni
hihnoilla. Öisin nukkui hän hyvin jossain loukossa suurten kivien
välissä, joita kohosi jään päällä. Ja kokemus oli opettanut hänelle
lumen olevan paraan suojapaikan myrskyn ja pakkasen kovin ahdistaessa;
hän kaivautui syvälle ja kietoutui nahkoihinsa mukavasti, kunnes hän
kylliksi nukkuneena ja nälissään kömpi takaisin päivänvaloon ja nahat
liehuen kiiti vinhaa vauhtia pitkin jääkenttiä saalista ajaen.

Poika unohti asiansa. Alkujaanhan hän oli, tunkeutunut pohjoista kohti
taistellakseen kylmän kanssa ja kostaakseen sille, mutta jokapäiväinen
taistelu elämästä astui vähän kerrassaan päämäärän tilalle. Hän ei
löytänyt tuntureilla muuta herraa kuin lumituiskun ja jäätikön, joka
pakotti hänet kohdistamaan kaiken voimansa hengissä pysymiseen. Ei
ollut huipuilla muuta salaisuutta kuin lumi ja jää. Mutta se uhma, joka
häntä oli eteenpäin ajanut, muuttuikin järkähtämättömäksi tahdoksi ja
kestävyydeksi tuossa epätasaisessa taistelussa ilmaa vastaan. Mitä
lujempi vastarinta, sitä pontevammin hän eteenpäin pyrki.

Jos metsä-ihminen hänessä joutui tappiolle hänen seisoessaan kerran
autiolla vuorella, hävisi hänestä nyt viimeinen jäte eläintä, hänen
katsellessaan kasvoista kasvoihin talvea. Hän aivan vieraantui siitä
ajatuksestakin että olisi olemassa vihamielinen olento, joka oli
siihen syypää. Kun hän öin ja päivin totutteli tulemaan toimeen,
ei voittamalla voittamatonta mahtia, vaan lakkaamatta taistellen,
tuli hänen sieluunsa ensimäinen pakanuuden siemen, tietoisuus
persoonattomien luonnonvoimain olemassaolosta. Välttämättömyyden
pakosta karastui hän ja muodostui niiden olosuhteiden mukaiseksi,
joita hän tahtoi hallita. Ja muutapa hän ei ajatellutkaan, hän eleli
jonkunlaisen sokean raivon vallassa, söi mitä elävää käsiinsä sai
ja kehitti tarmoaan, joka olisi riittänyt kokonaiselle kansalle.
Pohjatuuli puhalsi lakkaamatta, aina vaan: auta itseäsi!

Poika jäi pohjolaan. Hän asettui ypö yksin asumaan kylmien vuorten
keskelle ja alkoi huolehtia elatuksestaan. Myrsky ja lumituisku oli
hänen seuralaissaan, suuret etäisyydet hänen kotinaan. Ja talvi koveni
yhä. Yöt ammottivat yhä synkempinä, melkein nielasivat lyhyen päivän.

Kirkkaina pakkasöinä syttyivät revontulet, nuo taivaalle kulkeneet
koko maailmasta kuolleet valkeat, ja loistivat kuni hurjat
ilotulitukset; Poika katseli sitä aaveleikkiä, mutta ei taikauskoisella
kunnioituksella, vaan päätään pudistaen. Hän kumartui tarkastelemaan
peuran jälkiä narisevalla lumella — ruokaa, ruokaa täksi päiväksi!

Poika harhaili ylt'ympäri saalista etsien ja asusti luolissa, kallion
lohkareitten alla ja ellei ollut sopivaa suojapaikkaa, mihin asettua,
vieritti hän jättiläisvoimineen suuria kiviä yhteen, kunnes ne
muodostivat luolan, jossa hän voisi turvallisesti yönsä viettää. Tämä
keksintö helpotti paljon hänen huoliaan olemassa olostaan ja salli
hänen käyttää voimiaan toiseen suuntaan. Saavuttuaan paikkaan, jonka
lähistössä oli kylliksi riistaa, saattoi hän erityisellä huolella
rakentaa itselleen talon tai oikeastaan kivihaudan; täällä hän voi
viettää kymmenkunnan yötä kerrallaan, vieläpä silloin tällöin levähtää
hetkisen päivälläkin. Silloin hän istui majansa edessä, nauttien
kalpeasta talviauringosta ja hänen ympärillään sinkoilivat piikiven
siruset hänen uutterasti muovaillessaan uusia aseitaan. Hänen katseensa
harhaili työstä ja toisinaan saattoi häntä ihmetyttää, että aurinko oli
tullut niin kylmäksi ja että se oli niin alhaalla taivaalla. Silmän
kantamalla ei tapahtunut mitään, mitä hän ei olisi nähnyt.

Ja hänen rinnallaan, tarpeellisen välimatkan päässä, istui koira,
korviaan liikutellen ja katsellen asioita nenäkkään näköisenä.

Poika ei ollut enään yksin. Tosin ei hän sitä ollut ennenkään,
olivathan eläimet seuranneet häntä erämaassa. Mutta useimmat karttoivat
häntä. Aluksi oli vanha apina pysytellyt hänen läheisyydessään, mutta
pakkasen yhä kovemmaksi tultua ei se elänyt kauan. Se yritti elättää
itseään lihan jäännöksillä, mitä Poika ei huolinut, mutta sillä ei
näyttänyt olevan ruokahalua ja se laihtui. Kerran näki Poika sen
ottavan karhuntaljan, jonka hän oli hylännyt ja koettavan kietoutua
siihen, se veti sitä vähän aikaa muassaan, mutta nelin jaloin
kävellessään esti se sen kulkua, ja antoi sen jäädä. Eräänä aamuna
löysi Poika sen kuoliaaksi jäätyneenä majansa päältä, jossa se oli
yönsä viettänyt. Hän otti sen sydämen, mutta ei se kelvannut ruuaksi,
se oli halennut ja pitkäaikaisen huolen surkastama. Sitten oli koira
liittynyt häneen.

Se alkoi siten, että viili koiralauma seurasi häntä, tietäen aina
saavansa suurimman osan niistä eläimistä, joita hän kaasi. Poika
söi myöskin silloin tällöin, muun ruuan puutteessa jonkun koirista.
Mutta joukossa oli eräs, jonka hän joka kerran säästi, hän tunsi sen
muitten joukosta ja tottui näkemään sitä. Se alkoi seurata häntä, eikä
yhtynyt enään muuhun joukkoon ja Poika tottui sen läheisyyteen. Se
oli hyvin nöyrä, ei lähestynyt koskaan ennenkuin Poika oli syönyt ja
lähti heti pakoon kun hän vaan katsoikin siihen. Se oli pienenlainen,
teräväkuonoinen koira, häntä ylhäällä, toisella sivulla kiemurassa.
Se lakkasi ulvomasta, koska Poika heitti sitä aina silloin kivellä,
ja alkoi haukkua — aivan hiljaa ei se kuitenkaan voinut olla kun
jotain merkillistä tapahtui. Poika ja koira huomasivat kaikki
yht'aikaa, heidän väsymättömät silmänsä näkivät kaiken, mitä penikulman
laajuudella tapahtui. Mutta koira löysi jäljet paremmin. Se oli
erittäin innokas metsästyksillä seuratessaan Poikaa hänen retkillään
päivät päästään hänen juoksuttaessaan hirveä väsyksiin, ja se teki
Pojalle monen monta palvelusta, jotka yhä enemmän vahvistivat heidän
aseellista rauhaansa.

Poika piti koirasta. Keskellä ankarinta talvea, jolloin saattoi
kulua öitä, päiviä, jopa viikkoja yhtenä ainoana pitkänä ahdistuksen
rupeamana, rauhoitti häntä tieto että koira oli hänelle uskollinen ja
että se pysyi kaiket yöt majan luona; jos seuraavana päivänä metsästys
epäonnistui, oli koira ainakin varma, ja minä hetkenä tahansa sopiva
ateria. Koira näytti ymmärtävän Poikaa, se oli hyvin kohtelias mutta
ei milloinkaan tullut käden ulottuville. Heidän suhteensa pysyi täten
jonkunverran kireänä ja aikojen kuluessa oppivat he toisiltaan yhtä ja
toista. He saattoivat istua ystävinä lyhyinä talvipäivinä, kun Poika
oli saanut kootuksi ruokaa enemmän kuin he molemmat tarvitsivat ja
maja oli rakennettu ja aurinko paistoi ra'otteli kaukaisilta taivaan
teiltään.

Savuava piikivi sinkoili Pojan käsissä, hänellä oli aina joku työ
käsillä, kun vaan aikaa riitti. Ja hänen siinä hakatessaan saattoi
hän yhtäkkiä nuuskia kylmää ilmaa ja nenällään haistella piitä, tuli
muistui hänen mieleensä! Piin ympärillä, sen murtuessa iskuista, oli
jotain tuhkassa hehkuvan hiilen hajua. Poika avasi sieramensa ja veti
tuota kosteata hajua, joka muistutti myöskin sateen kastamaa ruohikkoa,
kun salamat ovat ilman puhdistaneet, tai aarniometsäin aamukastetta,
auringon höyryävien kasvien raskasta yökosteutta. Hän veti syvään
henkeä, huokasi, huokasi. Niin, tulta hän kaipasi. Hän saattoi ruveta
hakkaamaan piitä saadakseen vaan hengittää palasista lähtevää lähellä
olevaa ja samalla kaukaista tulen hajua.

Sellaisina aikoina, jolloin Poika ei ollut epävarma toimeentulostaan,
saattoi hän joskus tarkastella itseään ja hän huomasi silloin
ihollaan likakerroksen ja hyytynyttä verta, jota oli pirskunut hänen
teurastamistaan eläimistä; hän raapi jätteitä pois, söi ne ja tuli
siten puhtaaksi.

Vähitellen oheni hänen ruumiinsa karvapeite, sillä nahat joita hän
käytti, korvasivat hänen oman turkkinsa. Hän oli terve, viihtyi
erinomaisesti raittiissa ilmassa, joka ei ketään lellitellyt. Hän
voimistui yhä, hänen järkensä kehittyi, hän söi oivalla ruokahalulla
kaikkia niitä lämminverisiä eläimiä jotka olivat kuten hänkin
päättäneet jäädä pohjolaan ja mukautua uuteen ilmastoon.

Se talvi kului kuitenkin. Poika ei ymmärtänyt sitä heti. Yöt alkoivat
tulla leudommiksi ja aurinko kiipesi yhä korkeammalle taivaalla juuri
kun hän hammasta purren valmistautui yhä kovemman pakkasen varalle, yhä
ankarampaan taiteluun olemassa olostaan. Siihenhän talvi yhä ja yhä
kovetessaan oli opettanut. — Ja nyt teki se loppuaan.

Nyt vasta, kun kaikki alkoi valjeta päivän pidetessä, näkyi Pojasta
mitä hän oli saanut kokea pitkän hirveän yön aikana. Sen kestäessä oli
hän koko ajan tietämättään raivonnut hirvittävän epätoivon ahdistamana,
keskittäen kaikki sielunvoimansa puolustautumiseen. Nyt loppui
vastarinta ja hän puhkesi kummallisiin iloääniin, jotka väkipakolla
tunkeutuivat kurkusta; se oli naurua. Hänellä oli ollut paha olla.
Mutta nyt hän unohti sen ja tuli entiselleen.

Tuli kesä ja Poika luuli pakkasen ainiaaksi kadonneen. Mutta talvi
tuli jälleen, vielä ankarampana ja tällä kertaa kärsi Poika suurempaa
kurjuutta kuin koskaan, ja hän selviytyi siitä melkein puolikuolleena.
Mutta kesä tuli ja virkisti häntä taas; nyt hän oli oppinut, hän tunsi
_vuodenajat_ ja valmistautui talvea varten ennenkuin se tulikaan.
Jokainen uusi talvi oli edellistä pitempi ja kylmempi, ja kesät
lyhenivät lyhenemistään. Ne olivat enään ainoastaan sateisia väliaikoja
ikuisen talven keskellä. Jäätikkö kasvoi ja laajeni.

Vuorten huippuja peitti nyt yhtenäinen, penikulman laajuinen
lumikerros, jota ainainen lumisade yhä lisäsi. Lumikerros tiivistyi
omasta painostaan ja siitä tuli suunnaton liikkuva jäätaikina, joka
vieri alas tuntureilta ja alkoi täyttää laaksot. Kesä ei voinut
pehmittää jäätikköä, se sulatti sitä vaan yhteen ja muutti pintalumen
nuuskaksi. Mutta se muuttui taas jääksi ja siten levisi jäätikkö
huipulta laaksoihin asti paljaana ja kammottavan sinivihreänä. Tämän
vihreän, pohjattoman jäätikön kimallus oli Pojan ainoana nähtävänä. Se
levisi kuni hirveä jättiläinen hitaasti ja melkein huomaamatta vuorille
ja yli koko maan.

Jäätaikina kulki maata mataen, jauhoi kaikki esteet hienoksi, tasotti
kaiken. Pilkkopimeinä öinä kuuli Poika usein jään manalaista jyrinää
ja kiristelemistä. Se repi kallioita soljuessaan eteenpäin omalla
äärettömällä painollaan. Mutta Poika sittenkin uhmaten kiristeli
hampaitaan sille. Vaan hiljaisina kaameina pakkaspäivinä, jolloin kylmä
puri joka jäsentä, sieraimista virtaili ilma paksuna valkoisena höyrynä
ja veri muodosti ihon alle kirjavia täpliä, tuntui hänestä pelkkä
hengissä pysyminen voitolta.




METSÄSTÄJÄVUOSI


Poika oli täysin kehittynyt ja monien talvien karkaisema, hän vietti
jo jonkunlaista säännöllistä elämää vaikka vaeltelikin alituisesti.
Opittuaan ymmärtämään vuodenaikojen vaihtelun, ei hänen enään
tarvinnut sokeasti taistella kylmää vastaan, vaan hän oppi järkevästi
valmistautumaan talven varalle.

Lihaa hän kuivasi lämpimänä vuodenaikana ja säilytti sitä talvea
varten. Tosin olisi talvellakin saanut kylliksi riistaa, mutta Poika
katsoi parhaaksi valmistaa itselleen tilavan ja vankan kivi-asunnon ja
viettää siellä koko kylmän ajan ja tämä seikka pakotti hänet keräämään
varastoa. Yhteen paikkaan ei hän kuitenkaan pysähtynyt; joka syksy
valitsi hän uuden asuinsijan uusien metsästysmaiden lähettyviltä,
mutta siinä asunnossaan hän pysyttelikin koko pitkän talvikauden.
Hän valmisti nyt asuntonsa huolella ja erityisen suunnitelman
mukaan, kun sen piti olla käytännössä pitemmän aikaa. Jos hän löysi
lunnollisen luolan, asettui hän siihen surmattuaan ensin karhun,
joka säännöllisesti asui siellä jo ennen hänen tuloaan; mutta ellei
sellaista luolaa löytynyt, vieritteli hän suuria kiviä yhteen niin että
ne muodostivat huoneen, jonka seinät hän tiivisti pienemmillä kivillä.
Hän syvensi pientä kivimajaansa sisältä, verhosi sen sammalilla ja
eläinten vuodilla ja niin kesti hän kylmyyden näinä pitkinä pimeinä
talviöinä. Hän metsästeli alinomaan, mutta talvisaikaan ei hän koskaan
retkeillyt kauemmaksi, kuin että hän saattoi ennättää yöksi asuntoonsa.

Vaikka hänellä ei ollut tulta eikä valoakaan, askarteli hän kuitenkin
luolassa monenlaista; kun hän ei voinut nukkua ja kuivattua lihaakin
oli kylliksi varastossa, valmisteli hän karkeita, jäykkiä nahkoja
siinä yksinäisyydessään istuessaan pureskellen niitä tuuma tuumalta,
kunnes ne tulivat taipuisiksi ja pehmeiksi. Tämän keinon oli kova
kohtalo opettanut hänelle, samoinkuin kaiken muunkin, minkä hän taisi.
Nälkää nähdessään oli hän pysynyt hengissä nakertelemalla niitä
lihajäännöksiä, joita oli vuodissa ja silloin oli hän huomannut niiden
kestävän paremmin ja tulevan käyttökelpoisemmiksi kuin ne kauttaaltaan
ensin pureskeli. Samalla keksi hän keinon säilyttää lihaa kuivaamalla.

Jos hän ei pureskellut nahkoja, istui hän pilkkopimeässä kuin sokea,
hapuillen kärsivällisesti sormillaan ja pisteli luunaskalilla reikiä
nahkoihin, jotka hän saumasi yhteen pitkällä, peurannahasta leikatulla
hihnalla. Hän ymmärsi pukeutua vuotiin määrätyllä tavalla, niin että
ne paraiten lämmittivät, mutta sekin kysyi paljon päänvaivaa ja työtä.
Suolista punoi hän köyttä ja lankaa, joista oli monenlaista hyötyä ja
kaiken tämän taisi hyvin tehdä pimeässäkin.

Sillä välin pitenivät talvet yhä. Jäätikkö levisi kauas yli maan.
Sen siirtymistä ei voinut nähdä, mutta se levisi kuitenkin joka
kuukausi ja joka vuosi yhä kauemma. Sen ulommainen reuna oli jo aivan
laaksossa, jossa tuo viheriä kohahteleva jää kohtasi kuolleen metsän
jäännökset. Siellä missä ennen kasvoi bambupuita ja mimosoja, oli nyt
vuorenkorkuinen jääpanssari; missä ennen jättiläis-kiulukka hedelmöi
lämpimissä suomaissa, kaareutui nyt jäätikköreunan likaiset holvit,
joiden kautta valkea, läpinäkymätön vesi kylmänä virtana pulppusi.
Jäätikkö kostutti kaikki ja jäähdytti jälleen omalla kylmyydellään, se
kasvoi, liukui eteenpäin ja valloitti maa-alan toisensa jälkeen.

Poika tunsi sen tarkoin, hän tiesi sen tulevan. Hän laski ja mietti ja
oli varma sen ajan tulosta, jolloin olisi vain talvea ympäri vuoden,
jäätikkö olisi valloittanut koko maan. Hän kokosi voimia sitä varten,
kartutti kokemuksiaan, asestautui tulevaisuutta vastaan. Jokainen
kulunut talvi oli hänelle kova koulu, joka opetti hänet valmistautumaan
suureen taisteluun. Päivän mittaan ei hän enään tehnyt paljon
sellaista, jossa ei olisi ollut tarkoitusta, vaikkakaan hän ei aina
sitä edes itse tiennyt. Jäätikkö uhkasi häntä.

Hänen ensimäiset yksinäisyydessä viettämänsä kesät olivat vielä
hyvinkin lämpimiä, vaikkakin sangen sateellisia. Saattoi olla oikeita
vesivuosia, jolloin haalea sade valui virtanaan viikkokaudet
yhtämittaa, muuttaen maan sumuiseksi suoksi. Silloin oli jäätikkö
kirkas ja paljaaksi huuhtoutunut liukuen jylhän vihertävänä,
penikulmanlevyisine mutkineen, repaleisena ja särkyneenä, sumuiseen
laaksoon. Siellä täällä pinnalla oli kallion sirpaleita, jotka olivat
sen päälle suistuneet ikuisen lumen peittämiltä tunturihuipuilta.

Pojasta tuli puoleksi vesi-ihminen noina lyhyinä vedenpaisumuskesinä;
hän oppi kulkemaan puunrungolla, jota hän työnteli eteenpäin jollain
seipäällä. Tulvivat virrat ja järvet eivät enään voineet pysähdyttää
häntä. Jos vesi oli liian syvää, meloskeli hän sauvansa leveämmällä
päällä ja tuli kun tulikin toiselle rannalle. Koira seurasi häntä,
milloin istuen puunrungon toisessa päässä, milloin uiden sen rinnalla.
He olivat aina läpimärkiä, alituisesti valui vesi heidän ihollaan,
alituisesti olivat he kohmettuneita, mutta sittenkin viihtyivät he
erinomaisen hyvin.

Lyhyitten kesien aikana vajosi Poika takaisin metsä-ihmisen
huolettomuuteen, heitti nahkapukunsa pois ja retkeili metsiä ylt'ympäri
mukanaan ainoastaan kiviaseensa. Hän nautti lämpimästä täysin
siemauksin, loikoili päiväkaudet ja paistatteli päivää, milloin se
joskus pilkisti pilvien lomasta. Mutta talven kovuus johtui silloin
pian hänen mieleensä ja hän alkoi odottaa kylmää; hän oli saanut
muistin. Hän ei milloinkaan mennyt niin kauas, ettei olisi nähnyt
jäätikön vihertävää hohdetta taivaanrannalla.

Kesäisin oli Poika alituisesti liikkeessä, muutteli paikasta toiseen
ajaessaan takaa milloin minkinlaista riistaa. Kun yö yllätti
hänet, rakensi hän pienen risumajan ja jatkoi taas seuraavana
aamuna matkaansa. Retkillään saapui hän vihdoin eteläisille
synnyinseuduillensa ja näki, miten metsä oli melkein kokonaan lahonnut,
ja muuttunut muodottomaksi ryteikkö-korveksi. Tuskin taisi enään
erottaa suurien puitten kaatuneita runkoja, jotka muodostivat melkein
läpipääsemättömän pohjakerroksen, jossa pensaat ja rikkaruohot ilkkuen
rehoittivat.

Aarniometsä ei saavuttanut enään koskaan entistä valtaansa. Joka
vuosi yrittivät jotkut pakkasen hävittämät puut kehittyä uudelleen
työntäen juurivesoja ja hautaantuneitten palmujen jäännöksillä viheriöi
uusia taimia, mutta niistä ei tullut koskaan puita. Seuraava talvi
hävitti ne uudelleen. Ei mikään aarniometsän kasvi saavuttanut täyttä
kasvuvoimaansa, mutta hengissä jotkut pysyivät pieninä, kutistuneina ja
vaivaisina. Kestävimmistä kehittyi uudenmuotoinen aarniometsä, tosin
vaan vaivaismetsä.

Sitävastoin oli toisia kasveja, joilla aikaisemmin ei aarniometsässä
ollut mitään merkitystä, vaan jotka nyt nostivat päätään ja alkoivat
muodostaa uutta metsää. Ne olivat havupuita, jotka kestävät kylmyyttä.
Kuusi ja mänty levenivät nopeasti siellä missä aarniometsä oli ollut
ja katajakin, joka ennen oli kasvanut sypressimäisenä jättiläispuuna,
työnsi muutamia hitaasti kasvavia, talvehtivia juurivesoja, jotka
suippolatvoineen kaikessa pienuudessaankin olivat emäpuukaltaisia.
Toiset kasvit kasvoivat sensijaan uusissa olosuhteissa ruohosta ja
pensaista suuriksi puiksi; ne pudottivat talvella lehtensä, mutta
kykenivät keväällä kehittämään ne uudelleen. Koivu ja tammi, haapa ja
paju ja moni muu, jotka ennen olivat kasvaneet aarniometsän helmassa
vain pensaina, voimistuivat nyt ja alkoivat muodostaa vehmaita metsiä
aina keväisin kiireen vilkkaa pukuaan uusien.

Kun ei muuten enään mikään menestynyt, täytyi kaiken mukautua vuoden
aikojen vaihteluihin. Moni poispaenneista eläimistä palasi lämpimän
tultua takaisin Pohjolaan ja jäi sinne, vaikkakin jäätikön kasvaessa
sai jälleen yhä peräytyä etelää kohti.

Melkein kaikki linnut vetäytyivät aina kevään tullen pohjoista kohti.
Kun aurinko häikäisevän kirkkaana kohosi yli veden peittämien, mutta
niille vanhastaan tuttujen seutujen, eivät ne surreet veden paljoutta,
kunhan aurinko vain houkutteli esille ruohoa, kaislaa ja kylliksi
kihisevää matoa ja kapsavaa kovakuoriaista. Tosin oli muutamia lintuja,
jotka jäivät etelään ainaiseksi, kuten flamingot, pelikaanit ja monet
muut yhtä kummalliset herkkusuiset lajit, joiden ulkomuoto oli sangen
epäilyttävä, mutta joiden uimaräpylät olivat tarkat. Mutta ne eivät
kuulu kertomukseemme. Kaikki muut: hanhet, ankat ja joutsenet, kiurut,
kuikat ja hyypät huuteli Poika tervetulleiksi, kun ne suurina pilvinä
lensivät etelästä ja laskeutuivat iloisesti kotiintulolauluja joikuen
laajoihin järviin, joista vankan metsän lahonneet oksat ja juuret
törröttivät pystyssä silmän kantamattomiin.

Siellä kurnuttivat sammakot, kunnes kurki pisti ne poskeensa, siellä
poreilivat madot ja muut pikkuoliot houkutellen sinne ankkoja. Siellä
ajoi saukko takaa haukia, jotka pyöräyttelivät häränsilmiä vedenkalvoon
ja kaatuneitten puitten väliin rakentelivat suuret majavalaumat
virkeitä kyliään.

Silloin oli liikettä, kulinaa ja kilinää niin ettei ennen sen
vertaista. Poika söi ahneesti munia ja lihaa ja vietti viikkokausia
saarissa, joissa mehiläiset rakensivat pesiään onttoihin, kuolleihin
puihin.

Monet maaeläimetkin koettivat lämpimän tultua tunkeutua takaisin
pohjoiseen. Joskus saattoi Poika tähystellessään korkealta ylängöltä
nähdä hyvinhyvin kaukana auringon valossa säteilevällä taivaanrannalla
tutut piirteet taivasta vasten kuvastuvan. Se oli koirasleijona,
jonka tunsi raskaasta eturuumiistaan tuossa etäällä pienen pienenä
pilkkuna. Toisinaan huomasi hän siellä silmän siintämissä viluisen
antilopin hienot piirteet. Se oli kulkenut kenties satoja penikulmia
etelästä, uusilta laitamiltaan tänne pohjoiseen, nähdäkseen vielä
kerran jättämänsä synnyinseudut. Ne olivat vain joitakuita yksinäisiä
kuljeksijoita tai kenties pakolaisia ja kääntyivät aina pois,
katseltuaan joltain kukkulalta hävitettyjä metsiä. Kova kohtalo ajoi
heitä yhä kauemmas etelään ja kohta ei heidän entinen sijansa tuntisi
heitä enään.

Jotkut maa-eläimistä viettivät kesän pohjoisessa ja kylmän tultua
vetäytyivät pois, mutta niidenkin luku väheni vähenemistään, sillä
ne eivät voineet kuten linnut matkata ilmojen teitä, eivätkä
tottua jokavuotiseen muuttoon. Nopea villihevonen ja jotkut muut
ketteräjalkaiset mukautuivat tähän elintapaan, mutta muuten erotti
jäätikkö pian toisistaan ne jotka jäivät ja ne jotka halusivat lähteä.
Virtahepo yritti parina ensikesänä palata. Se polskutteli vesistöjä
pitkin mutta kyllästyi saadessaan tuon tuostakin kantojen ja puitten
runkojen töytäyksiä, se käänsi kiittämättömälle isänmaalleen leveän
selkänsä eikä palannut enää seuraavina vuosina.

Ensimäisenä kesänä taivalsi etelästä suuret joukot hännättömiä
apinoita, jotka elivät maassa ihmisten tavoin. Ne olivat tietysti
unohtaneet talven, olivat entistä röyhkeämpiä ja ajoivat kaikki muut
olennot pois erään vuoren juurelta, jossa oli runsaasti pähkinöitä ja
marjoja millä herkutella lämpöisinä kesäkuukausina.

Kun Poika seuraavana kesänä saapui laaksoon, löysi hän koko joukon
luita eräästä saaresta, jonne ne olivat kylmää paenneet. Myrsky oli
ne yllättänyt ja vielä saattoi nähdä noista kuivuneista luista,
miten ne olivat istuneet sylitysten yhteen sulloutuneina, kunnes
olivat paleltuneet kuoliaaksi. Ne olivat aina suututtaneet Poikaa
matkimisellaan ja hän viritti tyytyväisenä laulun tuosta joukosta. Sen
jälkeen ei hän enään nähnyt sitä lajia. Ne kuolivat etelämpänäkin,
vaikkakin ne aina olivat olleet olevinaan oikeassa ja viekastelleet
Pojalle.

Viisaampi oli mammutti, jonka Poika usein näki ensimäisinä
metsästysvuosinaan. Hän ja mammutti seurasivat toisiaan alustapitäen.
Poika ei vielä kyennyt tuota jättiläiseläintä hätyyttämään, siksi
saattoivat he erinomaisen hyvin vaeltaa yhdessä toisiaan häiritsemättä
tai kadehtimatta; he elivät erilaisesta ravinnostakin.

Mammutti ei muistuttanut enää elefanttia; kylmyydessä oli sille
kasvanut pitkä villainen turkki niin että se muistutti liikkuvaa
sammalpeitteistä pientä tunturia astua tassutellessaan siellä
harmaakivilohkareitten välissä ja pudistellessaan huurretta
lehtikuusesta ennenkuin se kärsällään ahmasi viheriöitä neulasia
suuhunsa. Talvisin oli se tunturien tavallinen asukas, siellä saattoi
Poika tavata tuon mahtavan eläimen seisomassa jossain lumisessa
havupuumetsikössä tuulen alla kallionlohkareen vieressä, kärsä
kerälle kierrettynä lumen ryöpytessä isojen torahampaitten lomitse.
Siellä se seisoi kuten yksinäisyys itse, vaappuen vuorenraskaana
lumimyrskyssä pitkien villojen yhä kasvaessa suurensuurten jalkojen
ympärillä, loputtoman kärsivällisenä ja katsellen lumisten tuuheitten
kulmakarvojensa alta ilmaa pirteillä viisailla pikkusilmillään.

Kovina, hiljaisina pakkasöinä, kun Poika heräsi kiviluolassa, kuuli hän
mammutin onton yskimisen kaikuvan jäärotkoissa ja häipyvän vähitellen
yön hiljaisuuteen. Vanhus oli silloin revontulien valossa jäätiköllä
kävelyllä astellen varovasti jättiläistöppösillään jäälohkareitten ja
repeämien seassa. Se kulki pitkät matkat jäätikköä pitkin löytääkseen
kalliosaaria, useinkin vain jyrkkiä huippuja, joilla kasvoi sen
ravintoa: vaivaismäntyä.

Mutta kesällä kuljeskeli mammutti velttona herkkusuuna nuoressa
koivikossa. Se leikitteli ruuallaan, jota se heitteli selkäänsä ja
pyöritteli tarkkatuntoisella kärsällään ennenkuin näki hyväksi pistää
suuhunsa. Silloin se loi karkean villansa jättäen sen orjantappuroihin
ja pensaikkoihin.

Mammutti ikäänkuin kuului noiden valoisien öiden tunnelmaan. Silloin
koivun rungot kuumottivat kaukaa läpi hämäryyden, kuin valkeat ja
hallavat jäsenet. Silloin nähtiin mammutin seisovan huojuen ja
läiskien korvalehdillään sääskiä jossain kaukaisella kukkulalla,
missä taivas vielä keskiyölläkin kultaisena hohti. Ja kun se suurilla
hitailla hampaillaan jotain hienonteli kuului pitkien matkojen taakse
tyytyväinen jauhaminen, joka muistutti jäätikön pohjassa murskautuvien
kivien ääntä.

Kesien lyhetessä tuli mammutti yhä harvemmin alas tuntureilta; se
kulki ennemmin kevään lähetessä kauemma pohjoseen, sillä se oli
oppinut viihtymään kylmässä ympäristössään. Tästä otti Poika oppia
tulevaisuuden varalle — hän tiesi että mammutti oli viisas.

Poika mietiskeli vakavasti elämäänsä. Hänen lapsuutensa oli nyt
ohitse ja se oli jättänyt jälkeensä tunteen, että siitä oli kulunut
äärettömän kauan. Hänen erämaassa, yksinäisyydessä viettämäänsä aikaa
saattoi ehkä laskea vuosituhansissa. Häneltä ei puuttunut mitään, hän
hallitsi olemassaolonsa täydellisesti ja keksi yhä useampia keinoja
sen helpottamiseksi. Hän ei pelännyt mitään taivaassa eikä maassa,
hän oli tehnyt kaikki eläimet alamaisikseen kirveellään ja keihäällä
jonka sinkosi kädestään. Niitten sokeitten valtojen edessä, jotka
häntä vainosivat lumimyrskyssä ja yön pimeydessä, hän vaikeni. Voima,
jota ei voi välttää ja yön jättiläisuhma olivat yhdistyneet hänen
kovan elämänsä vihollisiksi. Mutta hän oli voittanut sekä luonnon että
itsensä.

Vaan nyt tunsi hän olevansa kovin yksinäinen. Miksi oli hän tullut niin
vahvaksi, eikö hänen voimilleen löytynyt muuta päämäärää kuin taito
pysyä hengissä? Sitä mietti hän joskus, mutta aika ei tullut hänelle
kuitenkaan pitkäksi. Milloin hän metsästeli, milloin kokoili muuta
varaa tulevaisuutta varten. Pimeässäkin hän taisi työskennellä ja kun
hänellä oli aikaa olla jouten, istui hän majansa katolla päivät ja
yöt läpeensä tehden huomioita tähtien matkoista ja auringon tavoista
taivaalla. Niin alkoi hän käsittää taivaan kappaleitten kulun, miten
usein ne ilmestyivät näkösälle, miten kauan ne näkyivät ja miten kauan
ne olivat piilossa.

Alituisesti tarkastelivat hänen silmänsä tutkivasti kaikkea kaikkialla.
Alituisesti osui hänen ajatuksiinsa uusia seikkoja ja mitä hän
vain kerrankin oli nähnyt tai liikuttanut, se jäi ainiaaksi hänen
muistiinsa. Hän oli aina avoin vaikutteille, aina toimessa; jokainen
uusi keksintö nosti veren rajusti hänen ohimoilleen. Kun joku kysymys
valtasi hänet, kulki hän innoissaan kuten eläin, joka pesänsijaa etsii;
hänen aivonsa loi ja hänen käsistään pyörähteli uusia esineitä. Mutta
iloinen hän ei ollut.

Eräänä kesänä otti hän seuratakseen heimonsa jälkiä eteläänpäin,
kulkien viikkokausia toisesta hyljätystä asuinpaikasta toiseen.
Se paikka, johon Poika oli heidät jättänyt, oli jo aikoja sitten
jätetty kylmille ja metsä oli sielläkin kuollut. Pojan täytyi kulkea
yli vuorten ventovieraisiin seutuihin asti, missä hän tunsi olonsa
epävarmaksi, kunnes hän vihdoin näki kerran savun kohoavan leiristä
puitten välissä ja silloin hän tiesi löytäneensä etsimänsä.

Se ei ollut mitään lämmintä seutua vaikka olikin niin etelässä. Miten
ne saattoivatkaan tulla toimeen? Hän katsoi ikävöiden savua, mutta se
johti hänen mieleensä kuvan heimosta, joka istui nuotion ympärillä tai
loikoili majoissaan riidellen päivät päästään. Hammastelua myötäänsä
ilman että kukaan olisi lyönyt toistaan. Jos hän silloin vuosia
takaperin olisi astunut lähemmäksi noita asuntoja, jolloin hän oli
nähnyt kaakinpuun valmiiksi pystytettynä häntä varten, olisi kuullut
siellä vaihdettavan hillitsemättömiä vihaisia sanoja ja hän tiesi samaa
nytkin näkevänsä, jos astuisi sinne. Sitä paitsi — toiko hän tulen
muassaan, oliko hän pitkän maanpakolaisuutensa aikana löytänyt sen,
jonka löytämisen hän omassa mielessään katsoi ainoaksi ehdoksi, jonka
täytettyään hän voisi palata kotiin? Ei Ei! Hän ei mennytkään senvuoksi
edemmä. Ja sinä kesänä pysähtyi hän niihin erämaihin, jotka levenivät
pohjoispuolella sekä hänen että vieraitten heimojen asumia metsiä. Nämä
olivat pysähtyneet kauas toisistaan ja olivat toisiinsa nähden aina
vihamielisellä kannalla.

Vuorilla tähystellessään näki Poika usein savun nousevan toisten
heimojen asunnoilta kaukaa etelästä mutta ei kertaakaan johtunut hänen
mieleensä ajatus joutua kanssakäymisiin heidän kanssaan tai edes hakea
tulta heidän leiristään. Lähestymistä saattoi ajatella yhdellä ainoalla
tavalla. —

Ja sinä kesänä sattui Poika todellakin tapaamaan jonkun ihmisen, joka
oli kyllin utelias ja tyhmänrohkea retkeilläkseen kauas pohjoiseen
autioille takamaille. Tällöin sai hän tyydyttää ihmiskaipuunsa.
Tällainen kohtaaminen saattoi olla mieluisa tai tuottaa pettymyksen,
riippuen siitä oliko saalis nuori, hyväverinen tai vanha luiseva
alku-ihminen, johon tuskin viitsi hampaitaan iskeä. Pojan muistissa tai
oikeammin ruoansulatuselimissä säilyi kauan eräs hieman epämiellyttävä
kohtaus. Hän oli yllättänyt vanhan kuivettuneen metsämiehen
ravustamassa eräällä purolla ja syönyt hänet paikalla tarkastamatta sen
paremmin. Uh, hänen hampaansa olivat vielä kauan jälkeenpäin olleet
arat ja hän oli saamaisillaan vastenmielisyyden koko senlaatuista
ravintoa kohtaan. Hänen ihmishalunsa vähentyi aikatavalla saatuaan
ensin tyydyttää sitä useammankin kerran. Eikähän kukaan ihminen enään
rohjennut metsien pohjoispuolelle, ei yksinään eikä joukoissa, sillä
heimoissa oli alkanut liikkua huhuja jostain hirvittävästä, erämaissa
asuvasta peikosta, joka oli puoleksi karhu, puoleksi ihminen. Se repi
ja söi jokaisen elävän olennon, joka sen lähettyville osui. Poika kulki
sitten taas pohjoista kohti, omille kylmille mailleen.

Oltuaan muutamia viikkoja pakotettu syömään yksinään eläimenlihaa,
alkoi hän uneksia oikein nuorta, verevää ihmistä edes yhden ainoan
kerran ja siksi hän vain viivytellen ja tyytymätönnä mutkitellen
kääntyi yksinäisyyteensä.

Ja elämänsä ihmeen hän löysikin eräällä tällaisella syrjäretkellä,
jolle hän oli lähtenyt salaisen toiveen pakottamana, toiveen, jota
hän ei selvästi itselleenkään myöntänyt, koska pelkäsi sen kuitenkin
pettävän.

Ihminen, viimeinkin taas olento, jonka eturaajat eivät tavanneet
maahan! Poika näki tuon saaliinsa muutamana päivänä eräässä autiossa
seudussa juoksevan täyttä vauhtia jotain luolaa kohti. Poika katkaisi
siltä tien, silloin se alkoi vinhasti juosta läpi laakson, poikki
puron kukkulan taakse — ja niin alkoi hurja takaa-ajo. Sitä kesti
kolme täyttä vuorokautta ja päättyi kaukana ventovieraalla seudulla
ja jo sekin seikka teki takaa ajon Pojalle mielenkiintoiseksi. Saalis
joka juoksi nopeammin ja kestävimmin kuin mikään hirvi, johti näet
hänet sinne asti, missä maa loppui, sinne, missä oli vain vettä, missä
suunnaton järvi avautui silmänkantamiin. Siellä oli meri.

Jo silloin kun ajo alkoi, huomasi Poika selvästi, ettei hänen saaliinsa
pyrkinyt takaisin metsiin eikä vuorille, vaan kääntyi alaville suo-
ja niittymaille jotka levisivät penikulmain laajuisina auringonlaskua
kohti. Asuikohan siellä päin kansaa, vaiko eikö tällä ihmisellä ollut
heimoa mihin lukeutua?

Eniten ihmetytti Poikaa se, että ihmisellä näytti olevan jotain
yllään, eikä se ollut nahkaa, kuten hänellä itsellään, oli vaan jotain
muuta, joka liehui ja lepatti tuulessa hänen juostessaan. Jos se oli
jonkinlaista vaatetta, oli se kyllä hyvään tarpeeseen, sillä syksy
oli jo pitkälle kulunut rakeineen ja purevine myrskyineen, mutta ei
tiennyt ketään muuta ihmistä, joka olisi ymmärtänyt pukeutua kylmän
varalle. Toinen seikka, jonka Poika myös huomasi, oli se, että pakeneva
ei mitenkään osoittanut vastustushalua, eikä koettanut pelastua
minkäänlaisella viekkaudella, vaan jatkoi matkaansa suoraa päätä kuten
jotkut villieläimet tekivät, niinkuin se olisi ollut ainoa pelastus.
Tässä ei ollut muu kysymyksessä kuin joko saavuttaa se tai juosta se
kuoliaaksi.

Pojan täytyi panna liikkeelle kaikki voimansa jäljillä pysyäkseen ja
ensimmäisinä tunteina lisäsi ajettava yhä vauhtia. Mutta sitten alkoi
Poika voittaa melkein huomaamatta, mutta kuitenkin sen verran ettei
hänen tarvinnut luopua ajosta. Yöllä lepäsi Poika muutamia tunteja, söi
ja nukkui ja seuraavana päivänä hänen täytyi keskipäivään asti vainuta
jälkiä ennenkuin ne löysi ja sai saaliin näkyviinsä.

Seuraavana päivänä oli tuo ajettu ihmisparka koettanut turvautua pikku
viekkauteen, se oli mennyt yli lammikon ja piilottautunut kivikkoon,
mutta Poika löysi jäljet, pakotti hänet liikkeelle ja seurasi entistä
lähempänä. Monen monta penikulmaa oli katkaistu ja he olivat nyt
seuduilla, joita Poika ei ollenkaan tuntenut. Villihevoslaumoja
laukkasi tuontuostakin peljästyneinä pois tieltä ja jäi etäälle
katselemaan. Poika kiiti ohi huimaa vauhtia. Ajaessaan hioi hän
hampaitaan kaikkea muuta kuin lempeänä. Muuten ei tämä ajo enään ollut
erikoisempi kuin tavallisetkaan, ainoa eroavaisuus oli siinä että
saalis oli tavallista jalompi ja houkuttelevampi.

Viimeisenä päivänä kulki takaa-ajettu vain hiljalleen, hän näytti
loukkaantuneen. He olivat saapuneet suuren veden luo ja liikkuivat nyt
pitkin rantaa, jossa hienoon hiekkaan oli sekottunut pieniä pyöreitä
kiviä ja muita teräviä esineitä. Poika juoksi silmäillen uteliaasti
kaikkea mitä näki rannalla ja tunnustellen avoimin sieramin meren
voimakasta tuoksua, mutta pysähtyä hän ei malttanut. Se saisi tapahtua
vasta jonkun hetken päästä. Pakeneva juoksi hyvin hitaasti enään,
horjui voimattomana ja näytti takaakatsoen kovin kärsivältä. Lopulta
kaatui hän hiekalle, pyrki pystyyn ja koetti eteenpäin, mutta pääsi
vain ryömien. Ja nyt oli ajo lopussa.

Poika lähestyi saalistaan nopein, entistä suuremmin harppauksin, mutta
heittämättä keihästään tai kohottamatta kirvestään. Tässä saattoi
hampain ryhtyä toimeen ja hän nuoli jo nälkäisenä, mutta etenkin
janoisena huuliaan.

Silloin hän näki että se olikin nainen. Hän oli lyyhistynyt polvilleen,
kasvot hiekassa ja odotti kohtaloaan. Hän ei päästänyt ääntäkään Pojan
koskiessa häneen; Poika käänsi hänet ja heidän katseensa yhtyivät.
Kaikki murha-ajatukset haihtuivat Pojan mielestä. Tuon naisen tuli
totisesti elää!

Mutta Poika näytti hampaitaan, osoittaakseen siten kostonhimoaan siitä
vaivasta ja kaipuusta, minkä kiinni-saanti oli tuottanut.

Naisen katseesta väistyi heti vallanalaisuuden pelko tuntiessaan
saavansa elää ja niin paljasti hänkin hampaansa ikäänkuin purrakseen —
mutta kumpikaan ei purrut. Se oli ensimäinen hymyily.

Siitä lähtien seurasivat he toisiaan. Heistä tuli kaksi yksinäistä
jäätikön asukasta, ensimäinen ihmisparka Pohjolassa.

Aurinko pilkisti pilvien lomitse ja näki vain nämä kaksi. Siten syntyi
yksi-avioisuus.




MERI.


Nyt kerrottakoon, miten Poika monen vuoden päästä, elettyään vaimoineen
pohjoisessa kokonaisen ihmisijän, joutui parantumattoman, vaikkakaan
ei erittäin kuluttavani taudin saaliiksi. Se tauti oli voimakas meren
kaipuu.

Se oli alkanut sillä, ettei hän koskaan ollut voinut unohtaa sitä
tuoretta raakkuateriaa, jonka hän ja vaimo olivat syöneet rannalla
takaa-ajon päätyttyä ja hymyn noustua heidän villeille kasvoilleen.
Tämä ateria, jolloin Poika ensikerran oli maistanut suolaista ruokaa,
säilyi hänen mielessään hänen elämänsä erikoisuutena. Muistaessaan sitä
saattoi hän nyökäyttää päätään, kuin olisi hän keksinyt jonkun tärkeän
seikan.

Tähän makuun oli yhtynyt ihmeen kirkas ja onnellinen muisto kaikesta
siitä, mitä hän oli kokenut niinä parina tuntina, jolloin hän ja Emo —
sen nimen olivat myöhemmin heidän lapsensa hänelle antaneet — olivat
levänneet rannalla ennen jäätikölle paluuta. Poika oli tarkastellut
pyöreitä kiviä ja muita tuntemattomia esineitä, joitten joukossa oli
monenmoista vaikkakin sangen sekalaista syötävää. Hän oli hengittänyt
täysin siemauksin tuon järven hajua, jonka vesi oli tummempaa kuin
hänen tuntemiensa sisäjärvien vesi, ja jolla ei vastakkaista rantaa
näyttänyt olevankaan, vaikka katsoi niin pitkälle kuin silmä kantoi.
Vedellä oli ollut toinen, raikas maku, oikein hyvä, vaikkei sitä
paljon voinutkaan juoda. Valkeat linnut, joilla oli omituinen, terävä
ääni lentelivät laineiden yläpuolella, ja laineet näyttivät olevan
ainaisessa kulussa.

Oliko Poika päättänyt palata sinne uudelleen ja sitten unohtanut
päätöksensä; sekö häntä nyt kutsui? Miksi se päivä olikin niin ihana,
niin valoisa sydämen pohjia myöten, että sen muisto huomaamatta pakotti
hänet pyrkimään hyväksi, vaikka se kävikin huonosti. Vielä monta vuotta
myöhemmin, heidän jossain retkeillessään, saattoi Emo, katsahtaessaan
kantamuksensa alta, huomata miehensä ankarilla kasvoilla hienon,
valoisan ilmeen, joka muistutti heidän ensi hymyilyään meren rannalla.
Emo kohotti pienokais-kääröään paremmin selkäänsä; nyt hän tiesi
että mies ikävöi, kaipasi, mutta tuskin hän häntä, vaimoa, ajatteli.
Eikä kuitenkaan koko maailmassa ollut mitään jota hän olisi syvemmin
kunnioituksen tuntein ajatellut, kuin tuota miehen kaipuuta. Hänen
tehtävänsä oli seurata häntä ääneti ja uskollisena kuolemaan asti.

Niin, Poika kaipasi merta. Vuodet veivät hänet yhä kauemma yhtymästä
rannalla. Hänen elämässään talvi aina uudistui mutta sitä silloista ei
hän enää saanut takaisin. Joku tuntematon oli hiipinyt hänen sydämeensä
sinä hetkenä, jolloin hän istui valkosella hiekkarannalla ja näki
laineitten leikkivän ja vyöryvän kohti äärettömyyttä. Oli kuin joku
tuntematon henki olisi mennyt hänen vereensä ja siitä tuli sitten sekä
hänen että hänen sukunsa kohtalo.

Mutta hän ei tiennyt eikä koskaan tullut tietämäänkään että meren
kaipuu oli salaperäisesti ijäisiksi ajoiksi kietoutunut hänen sydämensä
uumeniin sinä hetkenä, jolloin hän ensi kerran katsoi takaa ajetun
Emo-paran silmiin.




EMON TAPOJA.


Palatkaamme jokapäiväiseen elämään. Talvi tuli. Poika ja Emo ottivat
sen levollisesti vastaan ja vetäytyivät pohjoiseen, jäätikön reunalle,
jossa Poika oli tottunut asumaan ja kotiutuivat pian. Täällä he
kestivät elon vaiheet, alussa kierrellen, myöhemmin asettuen
vakinaiseen asuinpaikkaan. Ja vuosien kuluessa kasvoi perhe.

Emo oli tottunut kylmään, ja oppinut tulemaan toimeen joka vuoden
aikana. Vähitellen sai Poika selkoa kaikista niistä keinoista,
joita Emo ymmärsi käyttää elämänsä turvaamiseksi. Ne olivat sangen
vaatimattomia ja niin yksinkertaisia, ettei kukaan metsien asukas
tullut niitä huomanneeksikaan. Emo oli aivan yksinkertaisesti tuonut ne
käytäntöön. Ne vaatteet, joita hän kantoi Pojan tavatessa hänet, olivat
hänen omaa keksintöään ja Poika teki sen huomion, että kaksi ihmistä
kaukana toisistaan, vähääkään toisistaan aavistamatta, saattoivat
keksiä saman asian. Ja tämä oli syynä siihen että hän nöyrtyneenä ja
kiitollisena otti Emon toverikseen yksinäisyyteensä ja heistä tuli
ensimäinen pieni yhteiskunta maan päällä. Aarniometsissä lähestyivät
mies ja nainen toisiaan kuten sudet, eikä yksikään nainen tullut
äidiksi tuntematta niskassaan miehen hampaanjälkiä. Poika ja Emo olivat
ensimäinen oikea ihmispari.

Emon puku oli toista ainetta kuin Pojan, se oli jonkunlaista
palmikoitua ja vanutettua paksua ja lämmintä mammutinvillahuopaa. Hän
oli kerännyt villoja orjantappurapensaista ja punonut siitä lankaa.
Jaloissa oli hänellä palmikoidut niinikengät, eikä hän milloinkaan
luopunut taidokkaasta vasusta, johon kuten jotkut linnut keräili
kaikenlaisia mitä ihmeellisimpiä pikku esineitä. Hänellä oli siinä
siemeniä, hampaita, pikkukiviä, joiden väriin tai pyöreyteen hän
oli mieltynyt, siinä oli sulkia, kuihtuneita kukkia, niittyvillaa,
kaikenlaisia kiiltäviä ja pehmeitä esineitä, paitsi tietysti ruokaansa,
joka oli ihmeellisen laatuista. Jos kori täyttyi liiaksi, tyhjensi
Emo esinevarastonsa sinne tänne, kivien alle ja kallionkoloihin.
Hän ei heittänyt koskaan mitään hukkaan, mutta unohti pian mitä oli
piilottanut. Hän oli hyväsydäminen vaimo.

Poika ei päässyt milloinkaan oikein selville siitä, miten Emo oli
tullut erämaihin ja miten hän oli selviytynyt pakkasen käsistä — hän
oli sangen harvapuheinen. Se ei ollut salaperäisyyttä eikä pahuutta,
mutta hänellä ei ehkä ollutkaan mitään yhtenäistä menneisyyttä. Hän
oli pelkkää elämää mutta elämää nykyisyydessä, sillä entisyyden
muisto välähti hänen ohitseen vain heikkona, epäselvänä varjona.
Pojan kysyessä miten hän oli eksynyt heimostaan saattoi hän pudistaa
vallattomia kiharoitaan ihanan ilmehikkäästi. Hän halusi myös kertoa
pitkän tarinan, joka äkkiä näytti kumpuavan hänen mielikuvituksiinsa,
mutta hän teki vain eleitä ja lausui joitakin harvoja sanoja tai
pikemmin lauluääniä ja silmistä loisti aatoksien rikkaus ja kaipuu ja
hän uskoi sillä kertoneensa paljon. Ja siihen sai Poika tyytyä. Hän oli
se mikä oli, lämmin, aina mahdollisimman lähellä Poikaa ja apuna missä
taisi, eikö siinä ollut tarinaa kyllin?

Pojan oman käsityksen mukaan oli Emo jostain syystä, johon hän ei
itse mitään voinut, karkotettu, kuten Poikakin, ja paennut erämaihin.
Hän lienee silloin ollut hyvin nuori, sillä nyt vasta hän oli
täysikasvuinen ja kaikesta päättäen hän oli viettänyt yksinäisyydessä
monet talvet. Hän oli varmasti ollut luonteeltaan Pojan kaltainen,
hänessä oli jotain joka oli tehnyt hänet erilaiseksi kaikkia muita
heimolaisiaan ja antanut hänelle kyvyn elää yksinään ja tuetta. Raikas
pohjatuuli oli pyyhkäissyt hiukset hänen otsaltaan ja opettanut häntä
auttamaan itseään.

Oli omituista huomata miten hän talven koulussa oli oppinut käyttämään
samoja vastustuskeinoja kuin Poikakin, vaikka eri tavalla. Sen huomasi
Poika vähitellen heidän yhdessä eläessään ja tutustuessaan Emon
tapoihin. Metsästystä hän ei harjoittanut, päinvastoin kaikki eläimet
herättivät hänessä pelkoa, saattoipa pieni hiirikin hänet kirkaisten
pakenemaan vuorelle. Sitävastoin hän söi mielellään muurahaisia,
etanoita ja kaikenlaisia ryömiviä elukoita, vieläpä kärpäsiäkin, mutta
ei milloinkaan hämähäkkiä; hän näkyi lajittelevan eläimet omien,
käsittämättömien sääntöjensä mukaan.

Hän söi sitäpaitsi melkein yksinomaan kasviksia ja oli niistä
muodostellut joko enemmän tai vähemmän onnistuneita uusia ruokia. Kun
ei hän enään saanut hedelmiä kuten ennen kotimetsissä, alkoi hän syödä
ravinnokseen ruohoja, juuria ja erilaisia yrttejä, joita hän löysi
sammalikosta ja asumiltaan kivikkomailta. Ja koko hänen terveyttä ja
elinvoimaa uhkuva olentonsa osotti hänen ymmärtäneen nauttia ravitsevia
aineita. Kesäisin se kyllä saattoi käydä päinsä vieläpä myöhään
syksylläkin, jolloin suot olivat täynnä marjoja, joita Poikakin osasi
käyttää hyödykseen, mutta miten oli Emo selvinnyt talvella, jolloin
ei erämaissa ollut matelijoita eikä kasveja? Hän ei osannut kerätä
varastoon kylmien aikojen varalle, kuten Poika teki ja kuitenkin oli
hän tullut toimeen.

Tähän oli aivan yksinkertaisesti syynä hänen kokoamisvaistonsa, josta
johtui se että hän, vieläpä noina pitkinä aikoina jolloin ei löytynyt
mitään ruokaa, oli tullut toimeen vasussaan olevilla ja muihin
piilopaikkoihin kätkemillään jäännöksillä. Hän kokoili kaikenlaista
ja kaikkea mahdollisimman paljon ja tämä sokea vaistomainen tapa oli
yhtenä hänen itsesäilytyskeinonaan. Hänellä oli _aina_ ravintoa ja
siten hän pääsi yli talven.

Emo ymmärsi kuivata joitakin syötäviä juuria tai ehkäpä ne olivat
piilopaikoissaan kuivuneet ja näitä hän kokosi suuriin kasoihin. Mutta
ennen kaikkia suosi hän muutamien ruokalajien siemeniä. Niitä hän
poimi ja kätki suuret määrät. Hän oli kai alkuaan rakastanut näitä
siemeniä, koska ne olivat niin pieniä ja muistuttivat hänen mielestään
pikkuruisia vuonia, jotka tuli peitellä ja joita hemmotella, voidakseen
niitä omistaa. Näitten keräämisessä ei hän tiennyt mitään määrää, hän
tahtoi vaan omistaa niitä, oikein rajattoman joukon, suuren suuren
lauman, kokonaisen maailman pieniä, suloisia vuonia. Sitten oli hätä
pakottanut hänet syömään niitä. Kourallinen riittikin Emolle koko
päivän ravinnoksi.

Etenkin keräsi hän korkean, karkearöyhyisen ruohon, villin ohran jyviä.
Poika tunsi ne hyvin. Hän oli joskus syönyt jonkun jyvän, kun niitä oli
sattunut tarttumaan hänen hiuksiinsa ja ne olivat hyvän makuisia. Mutta
Emo kokosi niitä joka vuosi joukottain ja niistä tuli pian vakinainen
lisä sekä hänen että Pojan jokapäiväiseen ravintoon.

Vuodet vierivät ja Emo kehitti tapojaan, heidän muutellessaan jäätikön
tieltä ja asuessaan missä lyhemmän missä pitemmän ajan. Ja Poika antoi
hänen olla rauhassa toimineen, hän piti vain huolta metsästyksestä
ja paranteli työkalujaan. Tuon tuostakin huomasi hän että Emolla oli
käsillä joko uusi esine; ne näyttivät syntyvän kuin itsestään. Emo
kokoili uutterasti mammutinvillaa ja eläinten karvoja mistä vain
löysi ja istui sitten majassaan punoen lankaa josta hän palmikoi
vaatteita. Kesäksi valmisti hän kevyitä paitoja kaisloista, punoi
ruohojen säikeitä ja pääsi kokeilemalla niin pitkälle että hän vihdoin
huomasi erään kasvin joka erikoisesti oli omiaan vaate-aineeksi. Se
oli pieni, sinikukkainen ruoho, pellava ja sen kanssa ahertelivat
sitten Emon väsymättömät sormet uutterasti. Jyviään varten punoi hän
vitsaksista vasuja ja tiivisti ne savella, jotteivät jyvät valuisi pois
raoista. Tätä tietä tulivat hänen jälkeentulevaisensa kerran keksimään
saviruukkujen valmistuksen. Mutta sekä tämä että moni muu seikka ei
päässyt oikein vauhtiin ennenkuin Poika löysi uudestaan tulen.

Heillä oli jo monta lasta. Ensimäinen pienokainen syntyi Pojan poissa
ollessa ja seuraavalla kerralla läksi Emo maasta suuren kiven juurelle
jossa Poika kuuli hänen valittavan hiljalleen, kunnes hän jonkun ajan
kuluttua palasi uusi pienokainen muassaan. Ne olivat pieniä, sokeita
olentoja, joiden ruumista peitti ruskea nukka ja jotka nukkuivat
ensi aikoina melkein koko ajan palmikoidussa pussissa Emon selässä.
Mutta ne kasvoivat nopeasti; vanhin jo vaaperteli pullomahaisena oven
ulkopuolella etsien jos jonkin näköisiä irtonaisia esineitä. Isä teki
hänelle tuskin peukalonkynttä suuremman kirveen, jolla pikkumies
hyökkäsi asuntopaikan seutuvilla pyöriskelevien koiran pentujen
kimppuun. Kuten ennenmuinoin kotimetsässä, sai hän taas nähdä pienten,
karvapeitteisten lasten puhaltelevan untuvia ilmaan ja pitävän niitä
lintuina. Mutta nyt oli moni seikka toisin.

Asunto täytyi rakentaa pysyväiseksi ja tilavaksi jotta perhe mahtuisi
sinne istumaan. Metsälle lähtiessään viritti Poika suuren kiven
sisäänkäytävän suulle ja siellä sisällä istui Emo lapsineen levollisena
uutterasti punoen. Päivällä otti hän pienen kiven pois kivimajan
reunalta niin että hänelle lankesi reiästä vähän valoa, muuten siellä
olisikin ollut jotenkin pimeä, etenkin talvella. Kylmän ajan asuivat he
yhdessä paikassa ja asuttavan maan ala laajeni aikalailla. Pojan täytyi
rakentaa erikoisia pieniä majoja heidän juuri-, vilja- ja tuulessa
kuivattuja lihavarastojaan varten. Hän valikoi aina ennakolta tuulen
suojaisen paikan, mieluummin luonnon luolan tai sitten sopivan kallion
kielekkeen alustan, jolle varusti seinän. Joskus paremman puutteessa
asuttiin maakuopassa.

Jäätikkö pakotti heidät yhä muuttamaan, usein pyyhkäisi jäänreuna
suorastaan asuinpaikan yli. Täten olivat he siirtyneet kauas etelään
ja asuivat nyt suunnilleen Pojan syntymä- ja lapsuusseuduilla. Hän
luuli useista merkeistä päättäen heidän olevan sammuneen tulivuoren
lähistöllä. Mutta missä ennen aarniometsä kohosi, levisi nyt
penikulmain laaja jääpanssari, joka rotkopaikoissa oli korkeimpia puita
paksumpi. Se oli ihmeellinen erotus entiseen verraten ja tuskinpa
Poika, joka oli tämän muutoksen nähnyt tapahtuvan, aina tunsi itseään.

Muuttaminen tuli kuitenkin yhä vaikeammaksi. Emolla oli jo monta lasta
ja hän tahtoi kantaa yhtä selässään, toinen oli hänen käsivarrellaan,
kolmatta talutti hän vapaalla kädellään ja loput pitelivät kiinni
hänen vaatteensa liepeistä. Mutta heillä oli niin paljon tuiki
tarpeellisia esineitä, joita heidän täytyi kulettaa muassaan, että se
alkoi käydä melkein mahdottomaksi. Emo kantoi omaa painoansa enemmän,
aina hiljaisena ja aina hyvänä. Mutta muuttaa heidän täytyi, jäätikkö
pakotti siihen, vaan näin ei voinut jatkua kauan.

Poikakin oli ottanut käytäntöön monenlaisia parannuksia joiden vuoksi
oli vaikea muuttaa yhteen kohti asetuttua. Hän oli näet alkanut
pitää kotieläimiä. Usein sattui hän saamaan metsästysretkillään
jonkun eläimen kiinni elävänä. Milloin oli villi varsa milloin peura;
ne hän vei kotiin ja piti niitä nahkahihna-lieassa kodin lähellä.
Ellei metsäriistaa sattuisi saamaan, olivat nämä aina käsillä. Ajan
kuluessa oli hänellä kesynä kotosalla monta villihevosta paitsi
villiraavaita, peuroja ja vuohia. Ja vankeudessa ne yhä lisääntyivät.
Susien ahdistellessa niitä öisin, laittoi Poika niille oksista ja
risupunouksista aituuksen. Syksyllä teurasti hän useimmat ja kuivasi
lihan talvitarpeeksi, mutta kesyimmiksi käyneet ikäänkuin perheeseen
kuuluvat säästi hän talven yli. Emo ja lapset syöttivät niille heiniä,
joita he kesällä olivat keränneet ja kuivanneet. Puolikesyjä hevosia ja
peuroja oli helpompi kuljettaa matkoilla, kantoivatpa ne tyytyväisinä
Emon niiden selkään sälyttämiä kuormiakin ja olivat siten hyödyksi.
Lapset tulivat pian pienten ketterien hevosten kanssa hyviksi ystäviksi
ja heidän päähänsä pälkähti nousta matkoilla ollessa ratsaille niiden
selkään.

Muuttokulkue näytti silloin tällaiselta: Poika kulkee etunenässä
kivikirveineen aina tarkkaavaisena ja valmiina. Hänellä on yksi ainoa
silmä, mutta se näkee kaikki, huomaa kaikki mitä penikulman alalla
liikkuu. Hän käy käsiksi suuriin kiviin, jotka ovat hänen tiellään,
kääntää ne sivulle ja vierittää jaloin syrjään jatkaen keskeymättä
matkaa, katseellaan tarkastellen näköpiiriä. Hänen takanansa tulee
Emo taakkoineen, lapset ja koti-eläimet sulassa sovussa, pienimmät
ratsastaen suurimmilla. Sataa. Taivaanrannalla näkyy jäätikön viheriä
kajastus, joka kylmällä katseellaan pakottaa heidät kulkemaan. Niin,
siinä kulkee kivikauden mies omaisineen.

Mutta matkoista tuli viimeinkin loppu. Eräänä vuonna he asettuivat
tunturi-ylängölle, josta he eivät taipuneet muuttamaan ja silloin
jäätikkö ympäröi heidät.

Tunturi oli useita penikulmia ympärimitaten, tasainen huipultaan
mutta niin korkea, että jää ei noussut sen yli vaikkakin levittäytyi
kaikkialle sen ympärille. Ja tälle saarelle he jäivät asumaan
jääpeitteen kasvaessa ja soljuessa penikulmain laajana ympärillä.

Perhe lisääntyi. Oli jo tyttöjä ja poikia enemmän kuin vanhemmat
osasivat laskea, oli enemmän kuin paljon, oli _monta_. Jokainen oli
kuitenkin ihmisenä, yksilönä, enemmän tai vähemmän tunnettu. Emo, joka
ennen oli kehittänyt keräilemistaitoaan kokoilemalla mitä sattui, oli
nyt oikealla alallaan ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut synnyttää
kokonaisen kansakunnan. Joka vuosi, kun lyhyt kesä tuli uudestaan ja
tunturisaari kohosi soreana kukkineen ja vihreine lehtipuineen, pisti
uusi pellavapää esiin Emon selkäsäkistä.

Vanhemmat lapset varttuivat tuulen ja tuiskun parissa. Pojalla oli
jo melkein täysikasvuisia poikia, jotka tarkkoina katselivat tuota
jäätikön vihertävää kajastusta taivaanrannalla. Ja sieraimet värisivät
tarkkaavaisesti kuten ainakin tulevien suurmetsästäjien.




TULUKSET.


Pojan ja hänen perheensä elämä tuolla pohjoisella tunturisaarella
olisi käynyt yhä vaikeammaksi keskellä jäätikköä, yhä ankarammaksi
muuttuvien talvien ja yhä lyhenevien sadekesien vaiheilla, ellei Poika
olisi uudelleen hankkinut tulta, elettyään niin monta kovaa vuotta sitä
vailla.

Mutta kuten hänen koko kehityksensä vastuksista huolimatta oli
opettanut ettei olemassaolo parane ennenkuin on nähty kovinta hätääkin,
niin ilmestyi nyt tulikin talven sydännä äärimmäisen hädän hetkenä. Se
ei tullut salamana, ei putoavina hehkuvina kivinä eikä minään muunakaan
taivaasta tulevana tulenmuotona. Poikahan näet eli jäitten keskellä
köyhänä ja jumalan hylkäämänä. Hän saavutti tulen _taistellen_, hakkasi
vastakkain kovia kiviä, kunnes sai sen. Ja se päivä jolloin tuo suuri
ihme tapahtui, jolloin syttyi tuli hänen käsiensä töistä, oli riemuisa
voittopäivä, oikea triumfihetki, joka teki hänet kaikiksi ajoiksi
rikkaaksi ja teki hänestä luomakunnan herran.

Poika oli näet tiennyt jo vuosikausia että tulta oli jollain hänelle
tuntemattomalla tavalla piikivessä tai ilmassa sen ympärillä. Hän
huomasi sen tuoksahduksen halaistessaan liusketta veitseksi tai
valmistaessaan suurempia työkaluja. Se oli jotain palanutta muistuttava
voimakas haju, joka loihti hänen mieleensä muiston kaikesta siitä mikä
sen yhteyteen liittyi. Se toi hänen muistoonsa voimakkaasti hehkuvan
tuhan, aarniometsän, poreilevan suomaan ja ukkosen. Ja kaikki tämä
läikehti alituisesti hänen mielessään niin, että hän päivät päästään
teki tuota piityötä, aherteli kumaraisissaan ja ahneesti, avosuin
ja sieraimin herkutellen ahmi siitä lähtevää hajua. Emo huomasi
tuon omituisuuden miehessään, mutta hän ei ymmärtänyt sen syytä.
Poika vainusi tulta ja koko sen salaperäistä jumalanvoimaa ja hänen
ajatuksensa kulkivat teitä, joilla ei Emo voinut häntä seurata. Ja
tuli näyttäytyikin joskus, etenkin Pojan kalkutellessa piitä pimeässä.
Silloin saattoi kivestä sinkoilla kipinöitä, jotka syttyivät, mutta
sammuivat samassa. Ne säihkyivät sateenkaaren väreillä ja säkenöivät
tähtinä Pojan käsissä, saattaen hänen ajatuksensa vilkkaaseen työhön.

Mutta kun talvet, jäätikön piirittäessä Pojan kotia, yhä kovenivat,
kun luolan ulkopuolella oli pureva ilma ja kaikkialla helisevää ja
kireässä pakkasessa halkeilevaa jäätä, kun oli niin kylmä että Emon ja
lasten täytyi pysyä majan pimeässä vieri viereen sulloutuneina, monen
nahkakerroksen peittämänä, silloin poika joutui samaan mielentilaan
kuin missä hän oli ensimäisinä epätoivon aikoinaan. Silloinhan oli
kylmä riistää häneltä alastomalta, yksinäiseltä ihmis-rukalta hengen.
Ja nyt samoin. Nyt — nyt juuri täytyi tehdä jotain, nyt oli vihdoin
mahdoton tehtävä mahdolliseksi.

Hän koetti lähempänä olevaa keinoa, alotti siitä, minkä jo ennestään
tunsi: hakkasi kahta piikiveä vastakkain. Päivät pääksytysten istui hän
majansa sisäänkäytävän suulla sekä talvisen hailakan auringon valossa
että lumipyryssä kiireestä kantapäähän karhuntaljoihin käärittynä ja
löi lyömistään piikiviä yhteen. Hän ei suonut itselleen koskaan lepoa,
löi ja murskasi toisen pii- ja harmaa kivipalasen toisensa jälkeen ja
näki niiden savuavan purevassa pakkasilmassa. Hän istui kivikasojen
keskellä uupumatta ja ahersi aamuhämärästä alkaen siksi kunnes
entistään kaukaisemmalta näyttävä aurinko kutistuneena ja kylmänä
kuin jäämöhkäle oli päässyt ratansa päähän ja vajosi taivaanrannalla
äärettömien lumi-aavikoitten taa. Yö tuli, revontulet syttyivät ja
suuret värisevät tähdet tuikkivat, maja peittyi lumeen ja ainoastaan
tumma aukko, jonka majassa olevien lämpö sulatti, osotti siellä olevan
eläviä olentoja.

Lauma peuroja riensi ohi narisevalla lumella, kapsavin kavioin. Ne
painoivat huurteisen turpansa maata vasten ja päästivät kuuluville
ihmeellisen onton kurkkuäänensä — _rau_ —, se oli heidän kieltään.
Revontulet loimusivat liekehtien ja räiskyen jäätikön yllä. Kautta
taivaan kuului niiden salaperäinen ääni kuin mieletön hiljainen kolkko
nauru. Otava vilkutti sumuisessa avaruudessaan, kirkastui silloin
tällöin ja himmeni taas kuin olisi kaste laskeunut sen tähdille.

Mutta seuraavana päivänä istui Poika jälleen majansa sisäänkäytävällä
ja löi kiviä vastakkain, epätoivoisena ja väsymättömänä mutta
ilmeettömin kasvoin. Sieramet ainoastaan värähtelivät. Hän pysyi
lämpimänä mielettömässä työssään ja se näyttikin olevan ainoa hyöty
mitä siitä lähti. Emo-parka luuli jo miehensä kylmän noitumaksi.

Mutta Poika ei lopettanut. Koska siinä kerran oli tulta, täytyi
se saada siitä irtikin. Tulen täytyi olla _jossain_ kivessä ja
vaikka hänellä olisi niin kirottu onni että se olisi vasta maailman
viimeisessä kivessä joka hänen käteensä joutuisi, niin täytyisi
sen sittenkin löytyä. Kiviä riittäisi murskattavaksi silloin tosin
tuhansiksi vuosiksi ja hän ehtisi tulla vanhan vanhaksi, mutta hänen
_täytyi_ löytää oikea kivi ja tuli. Kun hänen kivivarastonsa oli
käytetty, hankki hän uusia, laahasi kaikki läheistön irtonaiset kivet
kotiin ja kalkutteli ne rikki. Niin kului sekin ankara talvi.

Kesällä keräsi Poika kotiin kiviä kautta koko tunturisaaren, hän
otti jokaisen irtokiven ja keräsi niistä kokonaisia vuoria luolan
eteen. Sinä kesänä ei hän tehnyt paljon muuta kuin kuleksi kylmässä
rankkasateessa ja kuletti kotiin kiviä, kiviä ja taaskin kiviä eikä
Emokaan enää voinut pidättää kyyneleitään. Hän keräsi lasten kera
ruokavaroja keräämistään, ja saarella tuskin enää olikaan mitään
syötäväksi kelpaavaa. Kesyjä eläimiä kun ei enään ollut — niin
mitenkähän lopultakin tulisi käymään? Pojan metsästysaseet olivat
käyttämättä ja kun Emo katsahti häneen kosteine silmineen, loi hän
Emoon ilmeettömän katseen. Poika ei ollut enään entisensä näköinen.
Kasvot olivat käyneet ryppyisiksi ja kuoppaisiksi. Kiven siruja ja
tomua oli hänen hiuksissaan ja hänen tulisena ja kiihtyneenä säkenöivän
silmänsä ympärillä. Tyhjä silmäreikä oli täynnä multaa ja likaa. Ja
samoinkuin Emo, ajatteli Poikakin toisinaan, että hänen sielunsa oli
jäässä.

Mutta sinä talvena löysi hän tulen.

Se tapahtui äkkiä eräänä päivänä. Hän oli tapansa mukaan särkenyt kiviä
sadottain ja istui pistävän hajun vaivaamana, hajun, joka nyt alkoi
raukasevasti vaikuttaa, saattaen hänet toivomaan unta, ijäistä unta.
Silloin sattui hänen käteensä kivi, josta heti lähti piillä iskettäessä
suuria kipinöitä. Hän löi uudelleen kovemmin ja kivestä aivan satoi
tulta, sinisiä säkeniä, pitkiä, kiemurtelevia tulikäärmeitä, jotka
pysähdyttyäänkin hehkuivat kiiluvina kiemuroina ennenkuin sammuivat. —
_Tuli, tuli!_

Silloin herpaantuivat Pojan voimat, koko ruumis kuumeni ja lopen
uupuneena täytyi hänen istua aivan hiljaa. Kädet vaipuivat voimattomina
helmaan, hän ei uskaltanut enään yrittää, rukoillen hän loi katseensa
ympärilleen, katsoi sitten aurinkoa, joka säteili kaukana selkeässä
pakkasilmassa. Hän katsahti ympärilleen lumista saarta ja jäätikköä,
joka levisi valkosena ja autiona silmän kantamattomiin eikä hän ollut
mielestään milloinkaan nähnyt maailmaa niin selvästi kuin nyt. Vasta
nyt hän näki ensi kerran millainen se oli. Hän huokasi syvään, niin
syvään.

Sitten hän koetti uudelleen. Hän näki säkenien putoilevan suurina ja
säihkyvinä lumelle jättäen siihen sammuessaan tumman kuopan. Rinnasta
nousi nyyhkytys, toinen. Ja toivottomuuden väistyessä onnen tieltä,
jota hän ei vielä uskaltanut uskoakaan, täytti kumma heikkous hänen
sydämensä. Mutta totta se oli. Hän nousi päättävästi, tietoisena itse
aikaan saamastaan todellisuudesta ja hän tuskin hengitti nuotiota
tehdessään. Entuudestaan, niiltä ajoilta saakka jolloin hän vartioi
tulta metsissä, tiesi hän mitä nuotion tekemiseen tarvittiin: taulaa
tulen vangitsemiseksi ja kiihdyttämiseksi ja puita sen palamiseksi.
Hetken kuluttua oli hänellä lekkuva liekki.

Hän antoi kipinän pudota kuivalle taulalle ja samassa näki hän syntyvän
hehkuvan pilkun, sen savuavan, mustuvan keskeltä reunat hehkuvina ja
kytevän. Hän puhalsi varovasti niin että hehku alkoi kasvaa ja suhista,
pani sitten nopeasti lastuja päälle, lakkasi puhaltamasta — silloin
leimahti liekki suoraan ylöspäin. Se oli pieni sinertävä ja kellertävä,
kuumahenkinen tulenjumalan-sielu, joka epäröi hiukan, astahti ylös,
astahti alas, katosi ja ilmestyi jälleen ja riennähti Pojan puhaltaessa
tulen jälkeen. Hän puhalsi kovasti ja pysähtyi välillä silloin tupsahti
liekki ahneesti lastuihin ja alkoi palaa. Poika sytytti oksan. Siinä
oli tuli. Nyt se siis oli hänellä eikä hänen tarvinnut kiittää siitä
ketään, se oli hänen omansa, tulinuotio!

Emo kuuli jonkun hoilaavan luolan ulkopuolella, kuuli rajattomia
ilohuutoja ja laulua, luolan katto kumisi, joku hyppi katolle, tuntui
aivan kuin siellä olisi ollut karhu, joka hypähti korkealle ja putosi
takaisin tassuilleen. Mutta miehen äänihän sieltä kuului. Hänen
sieluaan ahdisti, hän ryömi ylös varmana tuhosta. Nyt oli siis Pojalle
käynyt huonosti ja samoin heille kaikille. Hän löysi Pojan majan
katolta hyppimässä kädessä palava oksa. Emo näki _tulen_ — ja silloin
hän irvisti. Hän pysähtyi jalat sisäänpäin ja hymyili ihastuneena.
Hän ymmärsi mitä oli tapahtunut. No niin, nyt oli hänen puolisonsa
ja Jumala luoneet tulen. Se ei häntä suuresti hämmästyttänyt. Mitä
ei Poika saisikaan aikaan! Mutta hyvä se oli. Emo katselee tulta
hymyillen, mutta Poika on aivan haltioissaan, hän ulvoo ilosta ja
riemuitsee hänelle Emo, Emo! Lapsetkin tulevat ryömien, haistelevat
pakkas-ilmaa ja katsovat tulta. He kurkottavat hämmästyneenä ja
lähenevät katse tarkkana.

Mikä päivä tämä olikaan! Siinä ei tuntunut olevan alkua eikä loppua.
Riemuiten vihittiin tuli, uhriksi annettiin kuivaa lihaa ja vanhaa
talia. Ensimäinen uhri nousi kylmään talvi-ilmaan, kodikas paistetun
käry ilahutti perhettä, joka kaiken unohtaen suu ruokaa täynnä istui
ääressä.

Tuli söi ja syleili ahnaasti polttopuita kuluttavine liekkeineen,
peitti saaliinsa hurjine aavemaisine lonkeroineen, jotka ilmaan
hypähtäen tekivät tulen poikasia, kiihtyivät ja heikkenivät. Puut
rätisivät ja paukkuivat, liekit puhkuivat saaliinhimoisina, jyrisivät
ja vierittivät savua, joka pilvenä nousi korkealle. Mikä ihme! Mutta
suuri ihme oli se että nuotio lämmitti, lämmitti enemmän kuin kesäpäivä
ja lähempää kuin suuri aurinko. Poika näki lastensa hymyilevän tulelle
ja näki heidän karkeille puutteen painamille kasvoilleen leviävän
onnellisen ilmeen. Hän näki heidän lämmöstä nauttien ojentavan käsiään
tulta kohti, ikäänkuin hyväillen sitä koska se oli niin armas, ja
hän näki heidän liian lähelle tultuaan vetäytyvän pelästyneinä
pois ja silloin hän nauroi vallattomasti. Kyllä he pian oppisivat
erottamaan hyvän pahasta. Emo katseli heitä iloisesti räiskyvän tulen
valossa ryppyisenä, mutta silmät loistavina. Hän otti jälleen esille
punoustyön, jonka hän oli pannut syrjään ja askarteli taas kerineen.

Ja illalla oli luola valoisa! Keskellä permantoa palava nuotio näytti
heille kodin sisustan, jossa he tähän asti olivat saaneet hapuilla
eteenpäin. Uusi aika koitti jäätikön perheelle.

Poika tarkasteli tuota ihmeellistä kiveä joka piillä lyötäessä oli
antanut tulen ja oli vastakin antava. Se oli kirkkaan keltainen ja
kimalteli valon siihen sattuessa; kädessä se oli painava ja sillä oli
raa'an katkaistun sipulin haju. Olisihan siitä jo pitänyt _nähdäkin_,
että se oli tulikivi. Poika ei ollut mielestään koskaan pidellyt
kädessään mitään niin tärkeää ja arvokasta. Se synnytti aivan uuden
omistamisen ilon, se herätti voimakkaan halun, joka oli samalla kertaa
tyydytetty hänen omistaessaan kiven. Se antoi hänelle kaiken vallan;
se oli hänen ja ihmiskunnan ensimäinen aarre. Eikä ilo johtunut
yksin siitä, että hänellä oli tuli, vaan nyt hän saattoi hankkia
sen uudelleen milloin tahansa, jos se pääsi sammumaan! Sitä eivät
toiset metsien asukkaat voineet. Heillä oli vain nuotio, josta tuli
täytyi ottaa ja muutettaessa oli se vaivaloisesti kuletettava muassa,
tauloilla täytetyssä korissa. Jos se sammui, ei sitä enään voinut
sytyttää. Heillä ei ollut tulen kipinää. Nyt se oli tässä kivessä. Ja
Poika päätti valmistaa erityisen majan, rakentaa sen niin suurista ja
raskaista harmaakivimöhkäleistä kuin hän suinkin jaksoi liikuttaa ja
kätkeä sinne tuluksensa.

Mutta kun yö tuli ja kaikki muut nukkuivat luolassa kylläisinä ja
lämpiminä, ei Poika voinut nukkua. Päivän suuri keksintö täytti hänen
ajatuksensa saattaen veren suonissa kiertämään kuin kuumeessa; ilo
ja liikutus säkenöivät hänen jäsenissään. Maatessaan katseli hän
ympärilleen aivan luonnottoman virkeänä. Tuntui kuin jännitys olisi nyt
vasta lauennut, kun päämäärä oli saavutettu pitkien aikojen toivottoman
työn jälkeen. Tuli oli tuhan peitossa lattiakuopassa ja se hehkui siinä
valaisematta. Sen yläpuolelle oli hän tehnyt kattoon kivien väliin
reiän, josta savu pääsi ulos ja sieltä katseli pieni ystävällinen tähti
sisään.

Matala, vankasti varustettu maaluola, jossa Poika perheineen ja
kaikkine omaisineen oli, oli täynnä tulen ja palaneen puun käryä. Puut
olivat vuodattaneet kesäisen sielunsa ja Poika uneksi jälleen olevansa
aarniometsässä sen hedelmällisen ilman ja pihkaa valuvien, kasteisten
palmujen keskellä. Hänen ohitseen oli häikäisevä auringonpaiste
kulkevinaan ja hän luuli lentävänsä, leijailevansa vapaana ihanan
onnellisena huimaavan korkeitten puitten latvojen yläpuolella. Eikö
hän nähnyt riikinkukkoja eikö hän itsekin ollut sateenkaaren värinen,
loistava riikinkukko, joka pitkinä taikasilmäisine laahuksineen kulki
yli metsien aurinkomeressä? Oliko hän palannut takaisin lapsuuteensa,
eivätkö lämpimät metsät jälleen huojuneet maanpäällä ja eikö ollut vaan
unta että jäätikkö kymmenien sylien vahvuisena ulottui yli maan?

Hänen korviinsa saapui tuttu yö-ääni, jään syvä, maanalainen hiominen
kulkiessaan vuoripohjaa vastaan, jäälohkareitten putoileminen ja
pohjatuulen ulvonta vihreissä, autioissa luolissa — vai kuuliko hän
ehkä lämpimän sateen kohisevan aarniometsän latvakruunuissa, kuuliko
korkeitten puitten huokailevan ja natisevan? Veri humisi korvissa,
eikä hän enään voinut erottaa totta mielikuvituksestaan. Muistaessaan
aarteensa puristi onni hänen rintaansa, hän tuli niin iloiseksi, että
näki silmissään aurinkojen leikin ja hän unohti ajan kulun. Hän ei
tuntenut enään itseään. Mikä oli todellakin totta? Hänkö tässä oli,
hän, joka loppumattoman pitkinä vuosina oli uhmannut talvea, hänen
lastensa vilusta väristessä, voimatta hankkia heille lämpöä, kunnes
hänen sydämensä oli muuttunut melkein samanlaiseksi kuin se pii oli,
jota hän murskasi. Mutta jo vaikka koko maailma olisi muuttunut
kiveksi, olisi hän iskenyt siitä sittenkin tulen! Oliko hän nyt
löytänyt sen? Oi, hän oli saanut jälleen sydämensä, saanut rintaansa
kuumia, melkein tukehduttavia elämän lähteitä.— — —

Hän makasi tulikivimöhkäle vierellään ja hänestä tuntui kuin olisi
kulunut koko ijäisyys siitä kun hän sitä viimeksi iski. Hän kaipasi
nähdä uudelleen liekkien siitä leiskuvan. Veri humisten kuohui läpi
suonien kuin kulo. Hänen täytyi nähdä tuli, rauhoittaa sydäntään
sillä rikkaudella, jonka hän oli nyt tehnyt mahdolliseksi. Hän oli
kokoavinansa yön pimeydessä ylös vuoteeltaan, päätä huimasi, hän piti
kädessään kiveä ja piipalasta ja iski tulta.

Suuri sininen liekki leimahtaa kivestä. Se on sininen kuin vihaisin
salama ja sen yliluonnollinen valo luo Pojan silmäin eteen kokonaisen
maailman. Hän näkee hurmaavan näyn:

Hän ei ole enää luolassa vaan avaruudessa ja hänen ympärillään
säihkyilee viheriää elämän ilmaa, johon kaikki häntä ympäröivä virtaa
ja johon se kajastaa. Korkealla hänen päänsä päällä näyttää olevan
keinuva, heläjävä kupukatto, josta valo heijastaa hohtavan kirkkaana
ja hän ymmärtää että hän on vedessä, syvällä; vesi kietoutuu lämpimänä
ja raskaana hänen ympärilleen kulettaen häntä eteenpäin niin, että
poreilevat kuplat kohoavat sivuilla. Näköpiiri, joka on ollut kapea ja
epäselvä, laajenee mahtavasti hänen eteenpäin soljuessaan ja hän näkee
muitakin olentoja olevan liikkeellä. Hän kohtaa suuria, kilpikuorisia
petokaloja, jotka väistyvät syrjään lyöden vettä vinolla pyrstöllään
ja nopeasti nuljuaa meripalmujen lomitse läpinäkyviä ankeriaita.
Alhaalla pohjassa näyttää olevan satumaisen kimeltäviä koralli-eläimiä
tuhatkukkaisena niittynä, joka kirkkaassa vedessä tuntuu paljoa
elävämmältä kuin mitä se todellisuudessa on. Siellä hapuilevat sinne
tänne limaiset polyypit pitkine pyydys-lonkeroineen, jotka ovat
täpötäynnä silmiä ja tuntosarvia. Ne vääntelehtivät syvässä vedessä
ylös, alas, edestakaisin ja vesi on niin pettävän läpikuultavaa, ettei
edes näe missä polyyppi on. Tai ehkä se onkin vaan jonkun pitkän,
hiljaa keinuvan vesikasvin haarake, jonka ympärillä rapueläimet
parveilevat ja jonka varsilla nilviäiset ryömivät. Siellä syvyydessä on
kokonaisia lehtoja lehteviä ja sormiliuskaisia kasveja, joitten lomitse
välähtää viheriäitä valoja ja liukuu kaikenlaisia heleänkeltaisia
ja taivaansinisiä kaloja, jotka ahmien sieppaavat lämmintä vettä
ja soljuttavat sitä pois taas kidustensa kautta samalla vilkuillen
sinne tänne litteillä, kiiltävillä silmillään. Pienet, pitkäleukaiset
merihevoset ovat juroina heittäneet kiertopyrstönsä merikauran
ympärille ja antavat maailman mennä menojaan. Niitten selkä-evät ovat
tiukkoina kuin pienet purjeet jotka lepattavat hiljalleen virrassa.

Hiljaa eteenpäin liukuessaan huomaakin Poika että hän se luokin
varjon yli merikaura-pensaikkojen ja että hän kulkiessaan synnyttää
maininkeja, jotka huojuttavat koko vedenalaista metsää. Hän on jokin
suuri ja peljätty olento, koska kaikki kalat, vaarallisimmatkin,
näyttävät pakenevan hänen tieltään. Koko ajan on hänen ympärillään
ollut määrätyn suuruinen tyhjä tila ja siihen lienee ollut syynä juuri
tuo hänelle suotu kunnioitus.

Hän kulkee monenlaisten merenpohjakuilujen yli ja näkee siellä synkässä
pohjapimeydessä hämärästi paksujen ankeriaitten pyrstöjä, niiden siellä
liejussa piillessä. Hän kulkee yli matalien koralliriuttojen, joista
kimaltelevat kalanpoikaset lähtevät päätä pahkaa pakoon; lopulta
hän lähestyy välkkyvää, häikäisevää lakea — ja tulee pinnalle. Nyt
nousee hän jonkun puun juurien lomitse jonkunlaiselle liejusärkälle ja
huomaa olevansa maalla suuren ikimetsän reunassa, ja hänen sieraimiaan
tervehtää kostea, pihkainen tuoksu.

Taivas hänen yllään on aivan hohtavan valkea lämpimistä vesihöyryistä
ja näyttää lepäävän äärettömyyksiä syleileväin jättiläis-sananjalkojen
latvoilla. Ja nuo sananjalat muodostavat ruoko- ja liekokasvien kera
aarniometsän. Lehvien välissä lentelee jättiläishyönteisiä, merkillisiä
kärpäsiä, kultakuoriaisia ja yliluonnollisen suuria sudenkorentoja,
joitten loistelevat siivet rätisevät ja surisevat kovaäänisesti. Mutta
metsän höyryävän, soisen pinnan, joka on täpötäynnä mangrovepuita ja
kumoonkaatuneita mustia jättiläispuunrunkoja, on hikevä käymislämpö
melkein tuleen sytyttänyt. Siellä istuu suuria, lihavia liejusammakoita
sieluttomine silmineen. Ne yrittävät syrjään loikahtaa kun joku
jättiläishyönteinen niitä lähenee. Puolilahonneita puunrunkoja pitkin
ryömivät ihmeelliset, käärmemäiset loiskasvit, jotka mehevine,
sitkeine varsineen tunkeutuvat kaikkialle. Rikkipitoisissa lätäköissä,
ruokokasvien juurivesojen lomitse uiskentelee sammakonpoikia ja
sisiliskoja. Puun juurien välissä on musta lieju täynnä kuoppia, joissa
ravut vaanivat ohi uiskentelevia vilkas-silmäisiä ja nopea-eväisiä
kaloja. Kuuma, hikevä lieju poreilee ja kuohuu elämää.

Mutta aurinkoa ei näy. Sensijaan leviää loistava usva yli maan.
Silloin tällöin käy ikäänkuin kuumempi värähdys läpi usvan, niin että
taivas vaalenee hiukan, vaikka se ei muutukaan läpinäkyvämmäksi. Se
on kaukainen, tukahutetun ukkosen seuraama salama. Etelässä näkyy
taivaalla sumuisten sananjalkametsäin yllä pyöreä simpukankuoren
värinen läiskä. Se on aurinko, jonka säteet eivät milloinkaan tunkeudu
usvakehän läpi.

Mutta silloin näkee Poika läheisellä liejusaarella puun ilmajuurien
välissä uuden olennon, suuren lihanpunaisen, ihmissilmäisen
salamanterin. Se istuu lima-pyrstöineen vedessä, louskuttelee
torahampaisia kalanleukojaan ja on juuri syömäisillään samanlaisen,
vaikkakin vähän pienemmän salamanterin. Ylt'ympäriltä väistyvät
kaikki muut eläimet tehden kunnioittaen tilaa. Ja — sellainen tietää
Poikakin olevansa, hän huomaa, sitä itsekään oikein käsittämättä,
olevansa samanlainen salamanterisielu, hän huomaa sen päivän selvästi
— ymmärtämättä sitä kuitenkaan. — — Samassa sammui liekki ja hän istui
pimeässä luolassaan jäätiköllä.

Poika huokasi. Hän tiesi nähneensä näyn, vaikkei enään muistanut minkä.
Hän kuuli lastensa hengityksen; ne nukkuivat kaikki turvallisina
lämpimässä luolassa. Ulkona kulki pakkastuuli äännähdellen yössä
yksinään. Kaukaa jäätiköltä kajahteli jää murtuessaan jossain rotkossa.
Poika aavisti tuskallisesti ajan kulun. Hänen täytyi iskeä tulta vielä
kerran, vaan yhden ainoan kerran. Ja hän iski. Kivestä kirposi pitkä,
kellervän sininen, tipahteleva liekki.

Ja nyt tulen välähtäessä tuntuu Pojasta kuin hänen sielunsa avartuisi
niin voimakkaasti, että hän tuntee ja on kaikessa mukana, mihin tuli on
vaikutuksensa ulottanutkin, vaikka se onkin hänelle uusi, käsittämätön
maailma. On talvi-yö, mutta kaikkialla liekehtii valo ja ihmisiä on
liikkeellä tuhansittain. Hän näkee kadunkulman — Chicagossa, ja tuo
salaperäinen liekki kipinöi johdoissa raitioteitten yläpuolella.
Loppumattomat jonot valaistuja ja täysinäisiä raitiotievaunuja kulkee
kadulla, jolla vilisee ihmisiä mustanaan ja yläpuolella jyrisevät
ilmaradan vaunut kiitäessään valaistujen rakennuskerrosten ohi.
Sataa lunta, mutta kaupungilla kuljeksii ihmisiä sekä jalan että
ajaen, siellä rientää loputon kulkue voimavaunuja ja savuavia junia.
Kaupungista kohoaa penikulmain levyisiä, korkeita huone-rivejä
ja ne ovat kuin hehkuva rauta- ja kiviröykkiö, jossa savu ja
pistävä tulen haju sekaantuu talvi-yön hienoon lumeen. Tuhansin
kokoontuu vento-vieraita ja toisilleen vihamielisiä ihmisiä keskelle
kauppahuoneita, jotka päivänkirkkaaksi valaistuina julkisivuineen
antautuvat kadulle. Ja kadunrajasta asti kohoaa suuria akkunaruutuja
korkeimpiin kerroksiin, jossa ne vähitellen katoavat talviyön
savuun ja pimeyteen. Keskellä jalkakäytävän kivitystä on iso kasa
pyrylunta, jolle lankeaa epätasainen, hillitty tulenloiste. Se
tunkeutuu alhaalta paksujen lasiprismojen kautta ja tykyttää nopeassa
tahdissa. Siellä alhaalla on suuri voimaratas, jonka hampaitten
varjo saa valon väreilemään, se on talon alla olevan, valtavalla
kivihiilitulella sytytetyn koneen suonenlyönti, valon sydämen tykytys,
joka lähettää keinotekoista päivänvaloa kaupunkiin pitkin kadun
jääkylmän kivityksen alla olevia kuparisuonia. Kaikkien noitten
kiirehtivien ihmisten päitten yläpuolella olevat kaarilamputkin palavat
melkein huomaamattomasti samassa tahdissa. Se on »pyörien aika»,
sananjalkametsien toinen kukoistuskausi.

Kylmyys ja työtarmo kyyristivät Pojan kokoon. Liekki sammui ja hän
istui taas pimeässä, tulukset voimakkaissa käsissään. Hän oli kumman
hurmaantunut. Hänet valtasi ihmeellinen tuskan ja samalla onnen
sekainen tunne, hän ei ymmärtänyt maailmaa eikä itseään, ja sitä hän ei
voinut kestää. Hän iski uudelleen tulta.

Nyt oli kulunut jo puoli vuosisataa tulen löydöstä ja hän oli nyt
hyvin vanha mies. Hänen jäätiköllä asuvista jälkeläisistään oli tullut
kokonainen kansa, joilla oli hänen ja Emon ominaisuudet. Se oli
voimakas, kestävä suku. Emo oli aikoja sitten kuollut, mutta ei ollut
pelkoa että hänen tapansa olisivat unohtuneet. Lapset kyllä säilyttivät
ne. Niin, Poika oli tullut vanhaksi, hänen sielunsa liikkui nyt hyvin
ahtaissa rajoissa hänen köyryisessä ja luisevassa ruumiissaan. Aika
kului. Eräänä päivänä tunsi hän ikävää ja meni kivimajaansa, jonka hän
oli rakentanut vartavasten tuluksilleen ja sinne ei kukaan uskaltanut
häntä seurata. Hän sulki sisään mennessään majan suurella kivellä.
Pojat ja pojanpojat, jotka seisoivat ympärillä syvimmän kunnioituksen
vallassa, kuulivat vanhuksen käännähtävän ja hengähtävän raskaasti
kuin karhu, joka asettuu pesäänsä talveksi. Sitten kuulivat he hänen
ääntävän maan alla ja hyräilevän:

    Aikaiseen elämän myrskyissä
    ma mielen selvyyttä opin;
    maan alla, tiedän varmaan sen,
    on väsyneellekin koti.

Se päivä meni menojaan, menipä yökin Pojan tulematta esiin eikä kukaan
uskaltanut tunkeutua hänen luokseen. Mutta he kuulivat hänen hyräilevän:

    Lapsena poimin heelmiä puun,
    missä nyt jäävuoret ryskää.
    Tulevat polvet ne kaipaa kai
    sitä maata min hukkuvan näin.

Vielä kolmantena päivänä he kuulivat kuopasta voimattoman äänen. Poika
hyräili:

    Merta, jonka ma nuorena näin
    min toista rantaa ei silmä tapaa,
    ma kaipaan. Muisto se lohduttaa.
    Emo, kohtaanko sinut siellä?

He näkivät kuopasta tulen loimun ja vetäytyivät peloissaan taaksepäin.
Vasta viikkokausien jälkeen rohkaisivat Pojan pojat itsensä ja
peittivät mullalla kivimajan, jonne vanhus oli mennyt.

Mutta se tulenvalo, jonka he näkivät, oli Pojan sytyttämä. Kolme
vuorokautta ajatuksissaan oltuaan hapuili hän vanhoilla sormillaan
tulukset, löi tulta ja hän näki:

Voimakas yliluonnollinen valo ympäröi hänet. Hän on olevinaan
keskellä elävien metsää. Maanpinta on karkeahuokoista nahkaa joka
kasvaa siellä täällä karvaa ja joka on paikoin kovettunut musta- ja
valkea-juovaiseksi sarveksi. Mäet ja poimuttelevat laaksot osottavat,
missä maan pinnan epätasaisuudet ovat ja nahan alla kulkee peninkulmain
pituiset kylkiluut ja tasangolle on siroitettu vanhoja, halenneita
luu-möhkäleitä. Verilammikon rantasora onkin yhteen kasattuja
ihmishampaita ja lammesta kohoaa sormimättäitä, alkaen pienoisista,
vielä avautumattomista lapsenkäsistä aina vankkoihin, avoimiin miehen
kouriin. Mutta puut metsässä, joka tiheänä ulottuu niin etäälle, että
se viimein näkyy vain punervana usvana, ovatkin haaraisia jäseniä,
rungot ovat silmiä täynnä ja latvoina on pitkiä, alas riippuvia
ihmishiuksia. Kaikki eivät ole samanlaisia. Toisten pinta on valkoinen
ja punainen, niin että voi erottaa sen alta siniset suonet; niillä on
vihertävät silmät ja tuuheat, punaiset latvat. Toisilla on ruskeampi
kaarna, tummemmat silmät ja musta latva. Mutta metsä on niin äärettömän
suuri, ettei yksityiskohtia juuri huomaakaan.

Metsä tekee sanoin selittämättömän jättiläisvaikutuksen vaikkeivät
kaikki puut olekaan samaa sukua tai saman ikäisiä. Siinä on miehisiä
puita rystyisine oksineen ja voimakkaine vatsoineen ja rinnalla kohoaa
hienoja, herkkiä neitosia, joitten tuuheat hiukset leviävät yli
ruumiin väristen kuin kevätkoivu. Pienokaiset kasvavat alhaalla, näkee
ainoastaan niiden maasta puhkeavat pyöreät päät.

Jotkut puut ovat vanhoja, kumartuneita ja täynnä vakoja; ohuesta
latvasta rustoiseen tyveen asti peittää niitä harva, aivan valkoinen
suortuva-kerros. Toiset taas ovat pienoisia, vastasyntyneitä
lapsellisia puita, joita peittää maidonvalkoinen hipiä ja lyhyitä oksia
verhoaa vaalea nukka.

Haaraisine juurineen yhtyvät puut maassa, mutta muuten on niillä
melkein kaikki elimet itsekullakin erikseen. Paitsi silmiä on rungoissa
yksi tai useampia korvia, oksien välissä ammottaa suu ja sieraimia on
ylt'ympäri puuta. Mutta hengitys on yhteinen. Koko metsä hengittää
kuin kuumetautinen ja maan alla ja kautta kaikkien puitten, ylempiin
oksanhaaroihin asti huomaa yhteisen suonen tykinnän jonka tahdin näkee
koko luonnossa, se on säännöllistä, melkein huomaamatonta nousua ja
laskua koko ajan. Voimakas sydän lyö syvällä maan sisällä. Ilmakin on
yhteinen. Koko metsässä on huumaava hien haju.

Niin kauas kuin silmä kantaa — ja ilma onkin niin kirkas että voi
nähdä satojen penikulmien päähän — leviää metsä lihanvärisenä ja
ääriä vailla. Joissakin paikoissa on metsässä varjotäpliä, sekä
lähempänä että kauempana ja varjot näyttävät olevan määrätyn suuruisia,
soikean muotoisia ja ne kulkevat yli seudun. Poika, joka on metsässä
vanhana, käsnäisenä kantona lahoine silmineen, koettaa katsella
ylöspäin ja löytää syyn mistä varjot lähtevät. Hän näet huomaa useita
litteitä, kampelamaisia jättiläisolentoja, jotka leijailevat ylhäällä
avaruudessa, kuvastuen punaista taivasta vastaan. Yksi on lähempänä
ja se leijuu kuten joku penikulmain pituinen, soikea kappale metsän
yläpuolella äärettömän korkealla. Mikä se on? Sitä hän ei voi erottaa,
mutta se näyttää soljuvan eteenpäin ja koko ajan näyttävät sen ohuet
ja läpinäkyvät kyljet lepattavan ja lainehtivan alkupäästä loppupäähän
päin, kuten kampelan evät, ja se uudistuu yhä. Tämä lentävien,
soikeitten olentojen ääretön suuruus tekee metsän ja kaiken muunkin
maan päällä matalaksi ja pieneksi. Mutta taivaan punavalo kiinnittää
katseen ylemmä ja pian nekin näyttävät tomuhiukkasilta ilmassa, sillä
taivas kaareutuu äärettömiin avaruuksiin.

Koko avaruus on ihanan aamuruskon värinen, se on se lähde, josta kaikki
vanhat tarut elämän auvosta ovat lähtöisin.

Lähellä on aurinko, mutta se ei häikäise, joten voi nähdä sen
ihmeellisen kaasu-ruumiin lepäävän rehevänä pallona laajeten ja
supistuen, mutta kuitenkin pysyen koossa kuten mehiläisparvi
kesäpäivänä. Ylt'ympäri sitä kulkee monta planeettaa säännöllisiä
ratojaan ja taka-alalla kertovat tähtitarhat lukemattomista
auringoista, jotka risteilevät siellä yksinään, mutta samojen
onnellisten lakien mukaan. Sinisiä ja keltaisia taivaankappaleita on
niin lähellä, että voi nähdä niiden maailman osien rajat. Linnunrata,
joka on biljoonien penikulmien päässä, uiskentelee kevyitten pilvien
tavoin avaruudessa.

Mutta kaikkein ylinnä, keskitaivaalla, leijuu tähtisumu, jonka
suunnattoman suuret, loistavat kiehkurat muodostavat jonkunlaisen
pyörän, joka peittää neljänneksen taivasta. Se pysyy aina siinä
elävienmetsän yläpuolella ijäisen pyörimis voiman merkkinä...

Kipinä sammui ja Poika oli yksin pimeydessä. Hauta sulkeutui tiukasti
hänen ympärilleen. Se oli ahdas ja yksinkertainen kuten ne ensimäiset
kivihökkelit, joita hän alastomana ja yksinään talven selkään
jäädessään oli kyhännyt.

Aika kului ja hän näki vielä. Kivien lomissa oli aukko ja siitä
hän näki palasen tähti-taivasta. Ja hän tunsi lopuksi syvintä iloa
saadessaan levätä lapsuutensa tähtitaivaan alla oman maansa mustassa
mullassa.

Otava siinä hänen yllään loisti. Se vilkkui sumuisesti, vuoroin
avaten kaikki tähtisilmänsä, vuoroin himmeten, kuin kaste olisi sille
laskeutunut.




POJAN JÄLKELÄISET.


Pohjolan kansa lisääntyi. Jäätikön levetessä lisääntyivät Pojan ja
Emon jälkeläiset jakautuen lukuisiin perheisiin ja pikkuheimoihin,
jotka asuivat kaikkialla tunturisaarella säilyttäen edelleen
heimovanhempainsa elintavat.

Alussa peri jäätikön kansa entisten metsässä asuvien heimolaistensa
veren. Pojan pojat tekivät retkiä etelään metsäkansan luo tuoden sieltä
itselleen vaimoja. Heidän poikansa tekivät samoin ja senjälkeen oli
kansan tapana, että jäätikön nuorukaiset, miehen ikään päästyään,
suorittivat miehuuskokeensa hankkimalla metsäseuduista itselleen
puolison. Nämä partioretket suoritettiin aina keväällä ja silloin
vallitsi voimakas juhlatunnelma, josta lapset uneksuivat, jota
vanhemmat säilyttivät ihanana muistona. Paitsi nuorten neitosten
tuontia, veivät nämä retket morsianten omaisten yhteyteen, olipa
ruuassakin tervetullutta vaihtelua. Heimon kesken kerrotaan hupaisia
taruja naisten ryöstöistä ja sitä seuraavista aterioista, jolloin
juhlahumussa saatettiin syödä morsiankin, jonka jälkeen, jottei
tarvinnut tyhjin käsin palata kotiin, täytyi suorittaa koko retki
uudelleen. Vieraassa ympäristössä katosi arkuus.

Mutta kun nuoret miehet olivat palanneet takaisin jäätikölle
metsä-neitosineen, pidettiin näitä hyvänä, osaksi heidän erikoisuutensa
vuoksi, osaksi siksi että heistä tuli oivallisia äitejä. Ja tuo melkein
itsetiedoton irvistys, jolla heitä lähestyttiin ikäänkuin syödäkseen
heidät, muuttui siten tarkottamaan hyväilyä ja omistamis-iloa.

Matkat yhä laajenivat jäätikön levitessä. Saattoi kulua kokonainen
vuosi, ennenkuin tapasi etelän metsäläisiä ja ennätti palata naisineen
takaisin kotiin. Ja siksipä alkoi tapa unohtua. Sitä paitsi hävisi tapa
siitäkin syystä, että jäätikkö-kansa oli aikojen kuluessa kasvanut niin
suureksi, että eri perheitten nuoret olivat toisilleen siksi vieraita
— vaikkakin olivat sukulaisia — joten saattoi herätä molemminpuolinen
mieltymys, joka johtaa nuoret ihmiset yhteen. Kaikella on aikansa.
Naisten ryöstöt alkoivat jo olla entisaikain töitä. Pojan jälkeläiset
ja hänen esi-isänsä kuuluivat jo kahteen toisistaan kokonaan eroavaan
ihmislajiin. Kerrottiin yhä tarumaisempia juttuja aarniometsäin
tummista, ihanista tyttäristä, mutta ne jotkut harvat, joita sieltä
vielä joukolla haettaessa saatiin, olivat myskin hajuiset eivätkä
miellyttäneet jäätikön kansaa. Toista on haaveilla niin, että vesi
kielelle herahtaa, toista vastenmielinen todellisuus. Ja kun etäisyys
ja aika olivat vihdoin erottaneet nämä kaksi kansaa toisistaan,
pidettiin vähintäkin halua omistaa joku noista villi-naisista
suorastaan rikoksena. Mutta sensijaan tarut, joille kaipaus vielä
siipiä antoi, muodostuivat yhä ihanammiksi, ja lopulta kasvoi niiden
ympärille kokonainen maailma.

Siten syveni kuilu syvenemistään näiden kahden kansan välillä, jotka
jäätikkö oli erottanut. He eivät muistuttaneetkaan enään toisiaan. Ero
sen oli vaikuttanut auttamattomasti. Alkukansa, joka aina sai siirtyä,
oli pysynyt samana, jotavastoin Poika, joka ei tahtonut taipua, oli
muuttunut toiseksi ja jättänyt jälkeläisilleen perinnöksi muuttuneen
luonteensa. Metsäläiset pakenivat aina talvea, kulkivat yhä etelämpään
voidakseen viettää entistä elintapaansa ja tämä väistyminen tuli
kerran, heidän samalla tullessaan yhä monilukuisemmiksi, viemään heidät
kaukaisille maan äärille ja levittämään heidät kaikkiin maan-osiin.
Mutta Pojan heimo jäi Pohjolaan. Se sai mukautua yhä vaikeampiin
olosuhteisiin, jotka pakottivat sitä paikallaan pysyen kehittymään.
He eivät enään edes muistuttaneetkaan noita alastomia, huolettomia
villejä, joista he olivat lähtöisin. He olivat toisia ihmisiä.

Vaivaloinen metsästys-elämä jäätiköllä loi Pojan pojat suuriksi ja
vahvoiksi kuin karhut. Vaatteet tekivät tarpeettomiksi heidän ruumiinsa
karvapeitteen, nahoilla verhotusta ihosta tuli valkea ja punertava.
Alituisen kostea ilma vaalensi hiukset ja ennen niin suljettuihin
silmiin loivat jäätikön luolat, taivaanrannalla kajastava jää ja
taivaan sini oman avoimen värinsä.

Ja koko heidän olemuksensa oli toisenlainen kuin kaukaisten esi-isien.
He eivät enään metsäläisten tavoin hävittäneet asuinsijojaan ja
asettuneet taas toiseen, suotuisempaan paikkaan, heidän elinehtonsa
vaativat ensin tarkoin punnitsemaan asioita ja sitten, ajan
tultua, tarttumaan tarmolla työhön. He eivät eläneet huolettomina
nykyhetkessä, aarniometsäin ikuisen kesän lumoissa, heidän täytyi
muistaa tulevaisuutta, ajatella eteenpäin, jos aikoivat kestää eri
vuodenaikoja. Alkukansan hillittömän intohimoisuuden sijasta oli
heillä sellainen itsensä hillitsemistaito, että sitä saattoi luulla
kylmäverisyydeksi.

Se teki heidät suljetuiksi ja raskasmielisen näköisiksi, eikä heidän
asunnoistaan kajahdellut sellainen sirkutus kuin metsän lehtimajoista.
Mutta elämän ilo ja vilkkaus piili heidän luonteensa syvyydessä, olipa
siellä vahvistumistaan vahvistunutkin. Tässäkin suhteessa muistuttivat
kaikki Poikaa, jonka levollisuudesta läpi koko elämän kerrottiin taruja
polvesta polveen, mutta samoin kertoeltiin siitä rajusta kiivaudesta,
millä hän parina kertana käytti jättiläisvoimiaan. Sanottiin ettei
kukaan ollut koskaan nähnyt Pojan nauravan ja kuitenkin tiedettiin
varmasti, että hän nautti olemassa-olostaan enemmän kuin kukaan
muu. Mutta hän olikin kuolematon. Jäätikkökansa ajatteli tuota
tois-silmä-vanhusta yhä hämärämmin kunnioituksen tuntein. Kaikki
häneltä periytyvä oli pyhää. Hänestä kaikki polveutui.

Se elämä, jota tunturisaarella elettiin monen, monen sukupolven
aikana — vuosi-tuhansien vieriessä — oli aivan Pojan ja Emon, noiden
ensimmäisten esivanhempain elämän kaltaista ja kaiken _tulikin_ pysyä
samanlaisena.

Miehet valmistelivat aseitaan ja harjoittivat metsästystä. Tässäkään ei
tapahtunut muuta muutosta, kuin että riista tuli yhä harvinaisemmaksi
ja sitä täytyi etsiä yhä kauempaa. Silloin alkoivat kaikki perhekunnat
pitää kesyjä peuroja, jotka silloin teurastettiin kun metsänriistaa ei
saatu. Tärkeimpänä riistana oli mammutti, jonka kanssa jo aikoja sitten
oli rikottu rauha ja jota pyydettiin luolista heittokeihäillä. Niitä
oli ikävä kyllä vaan niin vähän ja usein sai kulkea penikulmittain
jäätikköä etäisille tunturisaarille ennenkuin niitä löysi.

Merkkitapauksena pidettiinkin sitä päivää, jolloin metsästäjät kauan
poissa oltuaan palasivat kertoen saaliistaan. Silloin raikui kautta
koko saaren riemuhuutoja; mammutin hampaalla toitotettiin ja ilo oli
ylimmillään. Merkkihuudot kaikuivat kaikkialla, mutta etenkin siinä
perhekunnassa, johon onnellinen mammutin jälkien ensimäinen löytäjä
kuului. Silloin läksivät kaikki, jotka suinkin kynsille kykenivät;
kulkivat jäätikön poikki yhden tai useamman päivämatkan päähän sinne
missä mammutti oli. Heillä oli myötä tulta ja nahkoja telttoja varten
ja mammutin ympärille muodostui kokonainen leiri ja siinä pidettiin
sellaiset lihan syömingit ettei sillä ollut mitään määrää. Nuo
onnelliset jäätikköläiset, jotka riemuitsivat siinä mammutin ympärillä,
olivat itse teurastetun näköisiä, niin verissä he olivat kiireestä
kantapäähän. Nahat heitettiin yltä ja ilkialastomina pistivät he
päänsä jättiläis-eläimen höyryäviin sisälmyksiin. Kullakin heistä
oli kädessä vasta tehty, vielä salamalta tuoksuva piiveitsi, Naiset
nostivat vaatteensa niin että ne olivat renkaana kaulassa ja he
juoksivat kiireisinä äännellen edestakaisin nuotion ja mammutin ruumiin
väliä. Silloin saattoi tapahtua merkillisiä seikkoja, mutta mammutin
teurastuksessa oli _kaikki_ luvallista.

Juhla-ateria alettiin mammutin lämpimästä mahalaukusta, joka oli
täynnä puoleksi sulanutta ruokaa. Siellä oli kasottain lehtikuusen
neulasia, sammalta, ajuruohoa, kaarnaa ja marjoja, kaikki paahtuneena
ja herkullisena, maha-happoon sekaantuneena liemenä, joka melkein
juovutti nuo kasviruokiin tottumattomat ihmiset. Tämä ruoka oli ollut
vanhan Tois-silmän lempiruokaa hänen vanhuuden päivinään. Hänellä
oli tapana sanoa, että se johti hänen mieleensä hänen nuoruutensa
viheriät aarniometsät. Joka mammutin teurastuksessa säästettiin suuri
osa mahalaukkua sisuksineen. Se uhrattiin Pojan hautakummulla kotiin
palattua. Vanhat metsästäjät tiesivät kertoa iso-isäinsä kuulleen taas
omilta iso-isiltään Tois-silmän mammutinmaha-rakkaudesta. Siihen vielä
lisättiin merkillisenä muinaistaruna että jäätikkökansa Pojan, hänen
poikainsa ja poikainsa poikain aikana oli niin harvalukuinen, että se
kaikkine perheineen töin tuskin jaksoi syödä yhden mammutin kerrallaan.
Se oli siihen aikaan. Nyt sensijaan saattoi koko jäätikköheimo, jos se
oli yhdessä paikassa koossa, syödä ilman vähintäkään vaivaa yhtä monta
mammuttia kuin yhden miehen käsissä oli sormia, vieläpä sai kaikki
varpaatkin ottaa lukuun.

Laulut ja tarut, menneet ajat ja aikain vaiheet kertoeltiin tällaisina
suurina mammutti-juhlina, jolloin liha-humala irrotti kielen kannat ja
kauhistava kalmanpainajainen siitti mieliin villejä unia. Juteltiin
kernaasti ja perin pohjin jännittäviä kertomuksia siitä taikka
tästä mammutista, joka oli tullut hulluksi ja tallannut metsästäjän
kuoliaaksi. Se olikin julkea mammutti, joka ei ollut suonut nälkäisille
ihmisille mitään. Ja kun oltiin oikein kylläisiä, niin kylläisiä, että
viimeinen pala ei tahtonut enään kurkusta alas painua, vaan voiteli
kielenkantaa, silloin kääntyi puheenaihe itsestään kaskuilemaan siitä
suuresta yliluonnollisesta mammutista, jonka oli vain nähnyt Jumala ja
jokaisen iso-isä. Tai sattui niinkin — etenkin jos oli syöty munuaisia
— että kerrottiin miten joku oli itse sen nähnyt jäätiköllä jonain
talvi-yönä. Se oli ollut äärettömän vanha uros; sen kulmahampaat
olivat ulottuneet revontuliin asti ja sen turkki oli ollut niin
iän vaalentama, että se oli ollut valkoinen kuin lumimyrsky. Mutta
se oli ollutkin itse isä-mammutti ja se ennusti nälänhätää. Ja jos
kellä oli ennen aavistamattomia runoilijan lahjoja, tulivat ne kyllä
esille tällaisilla mammutti-ateriolla ja suusta suuhun kulki monen
monta laulua, joissa kuvastui nuotio-herkut, jäätikön paistin käry ja
taivaalla tuikkivat tähdet.

Heimo ei palannut kaadetun mammutin äärestä ennenkuin se oli käytetty
aivan sananmukaisesti nahkoineen, karvoineen. Jos lihasta jäi jotakin
syömättä, vietiin se viipaleiksi leikeltynä kotiin ja savustettiin.
Villaa käytettiin vaatteiksi ja majojen sisustukseen, luille, suolille
ja suonille oli omat käyttöpaikkansa, kaikki oli tarpeen. Ja kun kaikki
oli koottu ja kuljetettu kotiin, alkoi tavaran jako. Se oli suuri työ,
sillä jokaisen saarelaisen tuli saada jotain eläimestä, joko enemmän
tai vähemmän, tarkkojen ennakkomääräysten mukaan. Jäätikköläiset olivat
täten aina saaliin jakaneet niiltä ajoilta asti, jolloin Poika-vanhus
itse toimitti teurastuksen ja piti huolta siitä, että kukin sai yhtä
suuren osan. Sellaista oli ollut silloin, mutta nyt teki sen vaikeaksi
jäätikkökansan lukuisuus, olipa aivan mahdotonta suorastaan jakaa.
Se täytyi nyt toimittaa suhteellisesti. Oli määrättyjä rikkomattomia
lakeja, joitten mukaan jaon tuli tapahtua, mutta heimon kasvaessa
täytyi lakeja tulkita uudelleen ja lopulta se oli niin vaikeata, että
ani harva oli niistä oikein selvillä. Ensiksi sai osansa saaliin
onnellinen löytäjä. Hänelle kuului toinen suurista torahampaista, josta
hän sai oivallisen torven tai uusia erinomaisia heittokeihäitä. Toinen
kuului Tois-silmälle ja se uhrattiin hautaan mammutin sisälmysten ynnä
muun hyvän kera. Liha sekä muu osa eläintä jaettiin ankarien sääntöjen
mukaan, niin että se heimo, jonka osalle teurastus lankesi, sai
suurimman osan. Loppu jaettiin sukulaisuus-suhteitten mukaan, kunnes
jokainen saaren perhe oli saanut osan saaliista, joskin se osa saattoi
olla aivan pieni. Suosituin oli tietysti Garm-suku, joka polveutui
Pojan-esikoisesta ja jolla oli oikeus ottaa vastaan Tois-silmälle
kuuluvat uhrit. Yhdestä ainoasta mammutista, joka tosin oli pian syöty,
riitti yhdelle perheelle työtä moneksi vuodeksi ja koko saarelle
suurimmaksi osaksi talvea, niin paljon sillä oli villoja, suolia ja
suonia punottavaksi. Ihmeellisen paljon sellaisessa eläimessä olikin,
olkoonpa vaan että se oli mahtavan suuri, mutta kaukana jäätiköllä
näytti se vain hyttysen kokoiselta.

Paitsi tuota suurta Pohjolan elefanttia pyydystivät miehet
hienovillaista sarvikuonoa, peuroja, myskihärkiä, jääkarhuja ja monia
pienempiä eläimiä, kettuja ja jäniksiä, jotka asustivat kallioilla
tai kuljeskelivat niiden välillä jäällä. Metsästysretkillä seurasi
jäätikköläisiä koirat, joista Pojan ajoista asti oli kehittynyt
kokonainen kesy koiralaji. Se oli nyt sotajalalla entisten villien
sukulaistensa kanssa, jotka oleskelivat susien parissa ja sekaantuivat
niihin. Kotonakin oli koirista hyötyä. Ne vartioivat porolaumoja ja
estivät niitä karkaamasta saarelta.

Kun miesten metsästys ja ase-työt on mainittu, olikin koko heidän
elintapansa aivan samanlaista kuin kantaisän, Pojan, aikana ja siitä
oli kuitenkin kulunut lukemattoman monta sukupolvea. Asuntoina olivat
samat maakuopat, joita suuret harmaakivimöhkäleet suojasivat, vaatteina
samanlaiset pureskelemalla pehmennetyt ja rasvalla parkitut nahat ja
samalla tavalla ne kiinnitettiinkin pitkin poronnahkahihnoin. Oli
mahdotonta ajatellakaan mitään muutosta, sillä koko järjestyshän oli
Pojan luomaa, eikähän heillä muuta ollutkaan. Mikä hänelle kelpasi,
se kelpasi kyllä hänen lapsilleenkin ja muuttui tavaksi koko hänen
suvulleen.

Eräs seikka oli, jota Poika tuskin oli tullut ajatelleeksi eläessään:
se näet, että heidän lukumääränsä tulisi niin suureksi tunturisaarella.
Olihan saari tosin suuri, monen päivämatkan laajuinen joka suunnalle,
mutta aikain kuluessa oli heitä sittenkin tullut liian paljon. Ja
yhä enemmän tuli. Lapsia vallan kuhisi maassa. Heitä oli asumusten
ympärillä niinkuin kärpäsiä rikkaläjällä. Kun useampain perheitten
lapsia kokoontui oli heitä kokonainen suuri lauma, joka tulvaeli saarta
poikki ja pitkin ja joka yksinäiselle aikaihmisellekin saattoi olla
vaarallinen sivuutettava. He tahtoivat ruokaa ja kun heitä oli paljon
yhdessä, ilmoittivat he irvistellen että heille kelpasi _mikä tahansa_.
Ja jos sattui niin että kulkijan omia pienokaisia oli joukossa ja ne
näyttivät isälleen hampaitaan siltävaralta ettei hän sieltä joukosta
tuntisi omaansa, saattoi se tehdä isän mielen apeaksi.

Mutta oli muitakin syitä jotka mieliä masensivat kuin ruuan hankinta
noille liiankin monille suille. Ruoka ei ollut kaikille tasan jaettu,
vaikka he kaikki olivatkin tasa-arvoisia. Jo tämä seikka esti toisia
kehittymästä vapaasti. Tämä ja monet muut sisäisetkin syyt, etenkin
kanta-isän muistoon suhtautuminen, alkoivat taakan tavoin ahdistaa
jäätikköläisiä. Pojan säännöt, joiden tarkotuksena alkujaan oli
suojella kaikkia, alkoivat nyt estää yksilöitten ja siten koko saaren
kansan kehitystä. Kanta-isän palvelus joka vähitellen oli tullut
käytäntöön, yhdisti tosin kaikkia yhteen, mutta se esti myös heidän
kehitystään. Pojan hautakumpu oli kaiken keskuksena, eikä toisin
voinutkaan olla. Mutta yhä kasvava vääryys oli siinä, että yhdellä
ainoalla suvulla, Pojan esikoisesta Garmista polveutuvalla, oli
luonnollinen etu-oikeus johtaa kaikille yhteistä palvelusta. Tämä suku
vartioi Pojan hautaa ja vastaanotti hänelle tulevat uhrit.

Ei kukaan uskonut että Tois-silmä, kaikkein isä, voisi olla kuollut.
Eihän kukaan ollut häntä murhannut, eikä mikään tapaturmakaan häntä
saattanut päiviltä pois kuten muita ihmisiä. Hän oli vaan mennyt
majaansa koska itse tahtoi ja oli sitten jäänyt sinne. Monet väittivät
nähneensä hänet vielä miespolvia sitten, olipa niitäkin, jotka olivat
nähneet joskus tulen loistavan kummusta. Vanhus eli siis vielä ja
tietysti hän tarvitsi ruokaa, eikä paraskaan pala ollut hänelle liian
hyvä. Sitä ei pidetty minään että Garmin suku, joka vartioi hautaa
ja otti uhrit vastaan, nautti itse niistä joko salaa tai julkisesti,
sillä ajateltiin että se, mitä perhe sai, koitui asianomaisellekin.
Eikä kukaan myöskään mielestään kärsinyt vääryyttä luopuessaan
saaliinsa toisesta puolesta. Mutta viime aikoina jäi metsästäjälle
itselleen tuskin kymmenettä osaa. Metsästettiin melkein suorastaan
toisille. Ja Garmin jälkeläiset tahtoivat vallita muillakin aloilla
kuin saaliinjaossa ja heillä oli tukenaan tuo haudalle omistettu
kunnioitus-pelko. Heillä oli valta. Tuli ja sen alkulähde oli heidän
hallussaan.

Tietysti joka perheellä oli oma nuotionsa jota hoidettiin ja pidettiin
vireillä mitä suurimmalla huolella. Ja vaikka siihen niukkoina
aikoina oli viimeinen talinpala käytettävä, ei sitä saanut laskea
sammumaan. Jos se sittenkin pääsi sammumaan, ei ollut muuta neuvoa,
kuin hakea sytty emä-roviosta, jonka ukkovanhus itse oli sytyttänyt ja
jonka jälkeläiset omistivat. Itsestään oli selvä, etteivät he tulta
antaneet ilman runsasta korvausta tai muita velvoituksia. Garm-suvussa
oli kehittynyt hienon hieno halu pitää huolta omasta edusta, eikä
se suinkaan perintönä kulkiessa vähentynyt. Paitsi pyhää roviota
oli heillä tulikivikin, niin ettei heille puutetta tullut. Heidän
tulensa oli aina turvattuna, vieläpä jos roviokin pääsi sammumaan,
hehän tunsivat tulen salaisuuden. Jotkut sanoivat Tois-silmän
ilmoittaneen salaisuuden vanhimmalle pojalleen ja jättäneen hänen
tehtäväkseen tutustuttaa muut siihen, mutta että Garm olikin nähnyt
hyväksi säilyttää sen itselleen; toiset väittivät Pojan ottaneen
kiven hautaansa kanssaan ettei kukaan sitä saisi, mutta että Garm
oli rikkonut haudan rauhan ja ottanut sen itselleen. Miten sen asian
laita lieneekään ollut, se vaan tiedettiin, että tuo ihmeellinen kivi
oli Garm-suvun hallussa. Se kulki isältä pojalle suorassa polvessa
eikä sitä ollut kukaan nähnyt paitsi joka sukupolven esikoista. Ja
kiven sanottiin omistavan kaiken mahdollisen yliluonnollisen voiman.
Sitäpaitsi sitä ei ollut vielä koskaan käytetty rovion sytyttämiseen,
emä-roviohan oli palanut herkeämättä Pojan päivistä asti.

Jäätikkökansa alistui nöyrästi Garm-suvun valtaan Ukko-vanhuksen
vuoksi. Mutta tästä esi-isän palveluksesta oli seurauksena että
kaikki se mitä suvut säilyttivät traditionina Tois-silmän elämästä
ja tavoista, oli pysyvä sellaisena kautta aikojen ja tässä kulkivat
garmilaiset kaikin voimin etunenässä. Ei mikään ollut sallittua,
mikä ei kuulunut traditioniin, mistä ei voinut sanoa, että niin
oli vanhus tehnyt. Kaikkiin yksinkertaisimpiinkin tapoihin, joihin
aikoinaan välttämättömyys oli pakottanut, vaikkakin ne olivat Pojan
alkuunpanemat, liitettiin pyhä, syvempi merkitys, joka esti yrittämästä
mitään uutta, joka olisi saattanut helpottaa elämää. Seurauksena
tästä oli, että jokapäiväinen elämä jäykistyi ja tuskin uskallettiin
liikkua, ettei rikottaisi pyhyyttä. Vähitellen sammui yksityisten
metsästys-ilokin. Mutta ei ollut mitään pelastuksen mahdollisuutta
siitä, mikä kunkin mielestä oli välttämätöntä. Eihän voinut tulla
kysymykseenkään, ettei joku myöntäisi kanta-isän haudalle sille
kuuluvaa kunnioitusta; sehän oli kunkin oman sydämen luonnollinen
ilmaisu. Eikä sitä aikonut Garm-sukukaan ja se vahvistautui
säilyttämään hurskasta tapaa syömällä ahkerasti mammutin sisälmyksiä,
joita kansa uhrasi Tois-silmälle.

Sillä kannalla olivat asiat ja sille kannalle ne jäivät niinkauan kuin
jäätikkö liukui eteenpäin ja siihen kului aikaa. Taivaalle ilmestyi
vieraita pyrstöniekkoja tähtiä ja hävisi jälleen jättäen ihmisten
mieliin salaperäisen kauhun. Sukupolvi seurasi toista; rikkaläjiin
asumusten lähelle kerääntyi kerros hiiliä ja luita toisensa jälkeen.
Miehet jotka muistivat lapsuutensa päivän selvästi, näkivät omien
lastensa kasvavan ja tuutivat nyt _heidän_ pienokaisiaan, jotka taas
tulisivat kokemaan saman. Ja yhä vielä valmistelivat jäätikköläiset
kirveitään ja rakensivat maahan kivimajojaan, aivan samanlaisia kuin
hämärä, mutta horjumaton muistotieto kertoi kanta-isän tehneen. Iät ja
ajat kuluivat ja elämän harmaa pimeys sulki samentaen mielet.

Jäätikkö puhui omaa salaista kieltään tunturisaaren ympärillä kuten se
oli vuosituhansia puhunut kumisten ja teutuen jään alaisissa rotkoissa,
ja maan alaisten vesien hioessa tunturien seiniä. Mutta kukaan ei sitä
kuullut, ne äänet olivat vanhoja, korva oli niihin tottunut.

Jäätikön miehet olivat jäähänsä sidotut, vaikkeivät he sitä itse edes
tienneet.

Mutta heidän kulkiessaan metsästysretkillään ja traditioiden
kietomissa vapaaehtoisissa kahleissaan, tuli naisten puolelta, ihme
kyllä, monta parannusta itsestään, huomaamatta aikaan. Ei kenenkään
mieleen johtunut tehdä heitä miesten yhteiskuntalaeista osalliseksi.
Ne olivat välttämättömyyden ulkopuolella ja oli heillä siten täysi
vapaus. Tosin ei naisilta puuttunut heidän omia pikkutapojaan. Ne
olivat ehkä vieläkin horjumattomammat kuin miesten tavat, sillä ne
oli luonut tottumus eivätkä he itse. Mutta koko naisten suvulla oli
hämärä, levollinen unhoittamisen taito, joka oli läheistä sukua
etelämaalaisten aarniometsä-luonteelle ja se salli monen seikan kulkea
päivän toisensa jälkeen aivan silmien sivu sitä huomaamatta. Ei mikään
ole epänaisellisempaa kuin olla erilainen kuin muut, saattaapa käydä
niinkin, että uuden vastustaminen luetaan rikokseksi.

Jokapäiväisessä elämässä olivat naiset seuranneet Emon tapoja ja
askartelivat ahkerasti punoustöitten ääressä, keräilivät aineita ja
tietysti ennenkaikkea puuhailivat lastensa kanssa. Uskokaa pois että
niitä kannettiin selässä kotona majassakin, vaikkei enään vaihdettukaan
asuinpaikkaa, sillä niin oli Emokin tehnyt. Kesäisin keräiltiin jyviä
ja kaikenlaista saarella kasvavaa ja syötäväksi kelpaavaa ja talvisin
punottiin lankaa ja palmikoitiin vaatteita — sehän kaikki oli jo
iänikuisen vanhaa.

Mutta nyt valmistelivat naiset saviruukkuja ja polttivat niitä tulessa.
Oliko Emokin tehnyt niin? Ehkä, ehkä ei. Naiset olivat sivelleet
koriaan savella kunnes yksi koreista, joka oli ripustettu tulen
päälle kuivamaan, oli palanut niin, että savi oli enään jälellä;
se oli ensimäinen ruukku. Siihen oli syynä huolimattomuus. Koko
sukupuolella oli siinä osansa. Se oli ihastuttava. Kerran ei joku
nuori neitonen malttanut muodostella ruukkuaan korin ympärille, vaan
teki sen suorastaan savesta — uskalikko — mutta se ei särkynyt! Kaikki
naiset seurasivat hänen esimerkkiään ja nyt valmistettiin aina kaikki
saviastiat yksinomaan savesta.

Mutta nuo poltetut ruukut johtivat tärkeään elintapojen muutokseen;
nyt totuttiin keittämään ruoka, joka ennen vain käristettiin. Vielä ei
kuitenkaan pantu astiaa tuleen, vaan siihen pistettiin hehkuvia hiiliä,
kunnes ruoka oli maukasta.

Naiset olivat tietysti omissa valloissaan ja puuhailivat tulen ääressä
niinä pitkinä päiväkausina, jolloin miehet olivat metsästysretkillä.
Kaikkia piti koitettaman, paistettaman ja haistettaman, kaadettaman
astioihin ja niistä pois, maistettaman ja sekotettaman uudestaan.
Pelkkä uteliaisuus ja joutilaisuus opetti heidät leipomaan. He
halusivat ruskottaa ja lämmittää kaikkia herkkujaan, ennenkuin suuhunsa
pistivät. Jyväsiä he paistoivat kivilaatalla, sillä siten ne maistuivat
makealta, he jauhoivat jyvät kahden kiven välissä, panivat vettä tai
maitoa joukkoon ennen leipomista ja leipoivat mitä ihastuttavimpia
kakkuja — lapsetkin alkoivat leipoa hiekasta samanlaisia — ja kun
miehetkin mieltyivät leipään, alettiin niitä leipoa säännöllisesti, kun
vaan jyviä oli varastossa. Etenkin talvisin, jolloin mitään yrttejä ei
ollut saatavissa olivat nämät kuumilla kivillä paistetut, suolasella
tuhalla maustetut leivät erittäin mieluisena ruuan lisänä.

Muuten pantiin aina saviruukkuun juuria ja sipulia, lihaa ja talia,
päälle kaadettiin vettä ja liemi lämmitettiin kuumilla kivillä, jotka
saattamatta ruokaa kiehumaan maustivat sitä hiilen ja tuhan maulla.
Kun sellainen hehkuva kivi, joka loisti luolassa kuin pieni aurinko
ja josta lähti säkeniä ja tulitähtiä, pudotettiin ruukkuun, jossa se
polskahti veteen niin että ruukku heilahti, saattoi jokainen nähdä
aivan selvästi että vedestä lähti paha henki tulen voimalla. Se
kierteleiksi, puhisi ilkeästi ja täytyi pitää kiinni ruukusta ettei se
läikkyisi laitojen yli. Ei ollut puhetta siitä, osasiko Emo aikanaan
keittää, kukapa sen tiesi. Mitä nyt tehtiin, oli luultavasti aina tehty.

Kun naiset eivät puuhailleet herkullisine taitoineen tulen ääressä,
palmikoivat he itselleen vaatteita toinen toistaan hienompia ja
ylellisempiä mutta aina mitä tarkimmin kaikkein maun mukaisia. Eräällä
vuosisadalla oli aivan välttämätöntä pukeutua ainoastaan jääkarhun
taljaan, jonka tuli olla edestä auki ylhäältä alas asti. Jääkarhut
hävitettiin melkein sukupuuttoon ja naiset eivät uskaltaneet mennä
ulos, sillä muoti oli niin kylmä, mutta mitä tehdä! Oli välttämätöntä
pukeutua juuri siten, sillä kukaan ei saanut nähdä millään ehdolla
vilaukseltakaan naisten selkää. Myöhempien aikojen vapaamieliset
ihmiset eivät voineet ymmärtää, miten entisajan kansa oli saattanut
takertua sellaisiin ennakkoluuloihin.

Jäätikkö-naiset kokoilivat tietysti aina koruja. Suden hampaista
tehty ketju — reikä porattuna hampaaseen ja yhdistettynä nauhaan oli
hauska tuollaisen heikon olennon kaulassa, joka oli vain nainen.
Kaikki saattoivat hankkia luun sieraimiinsa ja se ei ollutkaan
kauan käytännössä. Kauniille ihonvärille pantiin paljon painoa ja
jokainen koetti koristaa ihoaan värimullalla, jota saatiin lähteistä.
Kirkas väri levisi pian kasvoista kautta koko ruumiin ja nyt täytyy
mainita että se tarttui miehiinkin. Hekin alkoivat voidella itseään
värimullalla ja rasvalla niin että he olivat vallan tulenvärisiä ja
loistivat koreudessaan kauas asti.

Mutta paitsi näitä parannuksia, jotka koskivat heidän ulkonaista
puoltaan, olivat naiset ottaneet käytäntöön erään tavan, jota
Emo-vanhus ei ollut tuntenut, tavan, jota oli jo kauan käytetty
ja jonka alkuperää ei kukaan tullut ajatelleeksikaan. He lypsivät
puolikesyjä porojaan ja käyttivät maidon talouteensa. Siihen liittyi
kenties pienoinen surullisen ihana tarina, äänetön kuin äidin sydän,
tarina naisesta, jolla ei ollut vastasyntyneelleen maitoa ja joka
oli ottanut sitä poroista, jotka kuljeskelivat asumusten ympärillä
talviteurastusta varten. Sitten olivat muutkin ihmiset päässeet
poronmaidon makuun. Nyt oli säiliökomeroissa aina maitoruukkuja, niissä
joko tuoretta tahi hapanta maitoa ja moni poro sai senvuoksi jäädä
henkiin. Tämä tapa johtaa sittemmin pitemmällekin.

Ylimalkaan viihdyttiin jäätiköllä hyvin ja vietettiin siellä
rehellistä, yksinkertaista elämää. Mutta väen alituinen lisääntyminen
ahdisti eikä päästy pitemmälle. Ehkäpä Pohjolaiset olisivat jääneet
ainiaaksi samalle tasolle, eläneet köyhää rehellisen, mutta
kehittymättömän metsästäjäkansan elämää, ellei siitä suljetusta
piiristä, minkä sisään heidän elämänsä oli jäykistynyt, olisi
murtautunut taas eräs, kuten Poika aikoinaan, uusi karkotettu ja
vapauttaja, joka vastoin kansansa tahtoa johti sen vapauteen.

Ja samaan aikaan joutuivat olosuhteet perinpohjaisen uudistuksen
alaiseksi jäätiköllä, joka kaikkina aikoina määräsi ihmisten kohtalon.




YKSISARVINEN.


Oli mies Valkokarhu nimeltään. Hän ei kuulunut Garm-sukuun.

Hän kuuli jo varhain sen suvun vääryyksistä ja ylivallasta. Valkokarhun
isällä oli tapana istua luolassaan selkä perimpään nurkkaan päin ja
liikutella huuliaan sillä tavalla että huomasi kirousten kuohuvan hänen
mielessään. Garmilaiset olivat näet loukanneet häntä ja se painoi hänen
sydäntään niinkuin hehkuva kivi. Mutta ääntäkään ei hän päästänyt, hän
nieli kiukkunsa. Valkokarhun isä oli taitava metsästäjä ja vuosittain
kantoi hän verona suuren määrän mammutin hampaita Tuurille, Garm-suvun
nykyiselle vanhimmalle.

Valkokarhun isä oli hyvin voimakas, mutta Tuuri oli pienikasvuinen
vetelys, joka ei viitsinyt vaivata lihavata ruumistaan varasto-huoneita
ja makuupaikkaansa kauemma. Lapsena oli Valkokarhu katsellut ihmetellen
noita kahta ja kuullut Tuurin antavan käskyjä isälle, jonka rintaan
asti hän vain ylettyi. Kun Valkokarhu oli muitten lasten kera ulkona
saarella ja ahmattimaisen ruokahalun kasvaessa poikien mielet tulivat
rohkeiksi, puhuttiin aina siitä että kun kerran tullaan suureksi,
syödään Tuuri ja vesi herahti kielelle sen sanottua, mutta samassa
puistatti. Tuurillahan oli näet pyhä kivi, joka löi miehen kuoliaaksi
ja palasi taas takaisin hänen käsiinsä. Huu, miten puistatti!

Kun Valkokarhu kasvoi ja hänestä tuli metsämies, oppi hänkin
kunnioittamaan jumal-isää ja hänet vihittiin haudalla uhraamaan
suurimman osan saaliistaan garmilaisille. Ja samalla kertaa teki Tuuri
Valkokarhulle tiettäväksi, kuten hän oli tehnyt ennen muillekin,
että iloinen uhraaminen olisi hänelle eduksi, koska Isä-vanhus pian
saapuu ja vie koko kansan kotiin siihen rikkaaseen maahan, jonka hän
tiesi olevan olemassa. Niin, kyllähän Valkokarhu tiesi siitä ihanasta
kesämaasta, joka oli kadotettu ja jonka Tuuri sanoi saatavan takaisin.
Mutta hän ei tuhlannut sille paljon ajatuksiaan. Jäätikkö oli hänelle
kyllin hyvä. Valkokarhu suoritti uhrinsa sillä hän sai saalista,
kymmenin verroin enemmän kuin muut. Hänestä tuli voimakas metsästäjä ja
hän oli saaren iloisin mies, joka aina lauleli, eikä ollut epäsovussa
kenenkään, ei edes Tuurin kanssa.

Mutta Valkokarhu otti itsellensä tytön ja silloin särkyi rauha. Tapa
oli sellainen että jos nuori pari aikoi asettua omaan kotiin, piti
heidät siunattaman Isä-vanhuksen hautakummulla ja heidän kotiinsa piti
ottaa tuli pyhästä emäroviosta. Kaikki muu tuli oli epäpuhdasta ja
siksi se oli kiellettyä. Ei kukaan kunnon ihminen ollut seuraamatta
tätä tapaa ja tunturisaarella oli vain kunnon ihmisiä, Mutta vihkiminen
maksoi paljon ja velvotti koko elinajaksi, sitä paitsi riippui
kokonaan Tuurin mielivallasta, suostuiko hän ensinkään liittoon. Ja
Valkokarhulta hän kielsi sen. Tuuri ei ollut milloinkaan sietänyt
Valkokarhun perhettä, mutta neitonen toivoi salaa Valkokarhua. Hänen
nimensä oli Kevät ja hän oli ihana.

Joka nyt luulee että Tuuri suorastaan kielsi ja siinä kaikki, hän ei
tunne Tuuria. Valkokarhu sai kiellon siinä varovaisessa muodossa, että
jos hän toisi yksisarvisen sarven kanta-isän haudalle, olisi Kevät
hänen; — mutta sehän olisi — arveli Tuuri — mahdotonta.

Valkokarhu hymyili. Hän lähti jäätikölle ja viipyi vuoden ja kun
hän palasi oli hän kaatanut hirviön. Se oli suurin urostyö mitä
kukaan saaren miehistä oli tehnyt. Ei kukaan ollut ajatellut sitä
mahdolliseksi. Poika-vanhus oli ainoa, jolla olisi ollut kyllin voimaa
ja rohkeutta siihen minkä Valkokarhu suoritti. Häntä alettiin kutsua
yksi-sarvisen kaatajaksi ja häntä ylistettiin lauluissa ja taruissa.

Itse hän piirsi ikuiseksi muistoksi keihäänsä kärkeen kuvan koko
metsästyksen kulusta. Ensin oli pitkä, viiva, jonka alla oli neljä
pystyviivaa ja sen poikki vinoviiva. Se oli yksisarvinen. Sitten oli
viiva ja sen poikki toinen, se oli Valkokarhu itse heittokeihäineen.
Loppua, taistelua ja yksisarven kuolemaa ei voinut väärin ymmärtää.

Ja eläin olikin oikea yksisarvinen. Ei tuo tavallinen villanen ja
vihainen Rinoceros, joka seurasi mammutin jälkiä tunturisaarella ja
jonka jäätikköläiset usein kaatoivat. Sekin oli tosin sekä ilkeä että
vaarallinen ja aika vaikeata oli siitä selviytyä, mutta ei se ollut
kuitenkaan mitään yksisarveen verraten.

Tämä oli aivan erikoista lajia. Sillä oli ainoastaan yksi sarvi ja se
oli lähes kolme kertaa suurempi sarvikuonoa. Sen ruumis oli pitempi
kuin mammutin, mutta se ei ollut niin korkea. Kauheinta oli että se
huolimatta äärettömästä ruumiinpainostaan juoksi ja hyppi kuten hirvi,
ja että se hyökkäsi aivan odottamatta kimppuun. Oli varmasti kuoleman
oma jos joutui sen näköpiiriinkin.

Jos se vainusi vähänkin metsästäjiä, lähti se täyttä ravia niiden
kimppuun, päästellen kurkustaan korvia vihlovia, karjuvia ääniä ja
miehenkorkuinen, otsassa, silmien lomassa oleva sarvi oli ojossa
lävistämään sen onnettoman, joka uskalsi penikulman alalla sitä lähetä.
Oli hirvittävää jo nähdäkin tuon luonnottoman suuren eläimen juoksevan
ja kääntelevän nopeasti kuin koira. Se oli maailman nopein ja painavin
eläin. Kun se läheni nuolennopeana, jäi sen jälkeen maahan niin suuria
koloja että mies mahtui niihin ryömimään ja se kääntyi niin äkkiä, että
tuskin ennätti ajatellakaan. Sitä ei päässyt pakoon.

Kaikkein pahinta oli se, että sitä tuskin huomasi jäätiköllä tai
pajua kasvavilla kallioilla, joissa se oleskeli. Se saattoi maata
ja muistuttaa soikeata kivilohkaretta jäällä tai vaivaispensaikkoa,
kunnes se äkkiä nousi ja oli samassa lähellä. Metsästäjät tiesivät
heti kohtalonsa, nähtyään jäätiköllä jotain outoa, jota he olivat
luulleet elottomaksi ja joka äkkiä liikahti. Se oli yksisarvinen ja
he tiesivät joutuvansa seuraavassa hetkessä joko lävistetyksi tai
poljetuksi muodottomaksi. Joku ani harva oli pelastunut sen käsistä ja
heidän kertomustensa mukaan tiedettiin tuosta kauheasta eläimestä mitä
tiedettiin.

Jäätikköläisten mielestä oli olemassa ainoastaan yksi ainoa
yksisarvinen kaiken kaikkiaan. Se oli naaras ja oli se ollut olemassa
niiltä ajoilta asti jolloin eläimet karkoitettiin kadotetusta maasta.
Silloin ei yksisarvinen ollut saanut puolisoa vaan oli saanut elää
yksinään ja niin oli siitä tullut jäätikön vanha-neito ja senvuoksi se
oli niin pitkä ruumiinen, niin jäntevä ja niin purevan katkera koko
maailmalle. Ne harvat, jotka olivat hengissä selviytyneet sen käsistä,
kertoivat, että sillä oli hyvin pienet punaiset silmät, niinkuin
se olisi itkenyt koko ijäisyyden ja kun uuden kuun aikana kuului
jäätiköltä penikulmain päästä hirveä karjunta, sanottiin yksisarvisen
seisovan siellä häntä pohjoiseen päin ja valittavan niin, että sen
sydämen luuli särkyvän, itkevän puolisoa, jota se ei koskaan saanut.

Se oli säilyttänyt ihmeellisen liikkeitten nuorteuden, kun ei sillä
milloinkaan ollut pentuja; se laukkasi vielä kuin vasikka vaikka se oli
niin vanha, että sen lapojen päälle alkoi kasvaa kiveä. Silminnäkijät
kertoivat vielä väristen, että sen kasvot ja koko sen ruumis, missä ei
villa sitä peittänyt, oli niin ryppyinen että siihen saattoi haavoittaa
itseään, niin sen oli ikä kivettänyt kerroksiin. Ja sarvi oli niin
pitkä, paljon pitempi kuin uroolla, koska se oli elänyt niin vanhaksi
vaikka olikin naaras.

Ei ollut ihme että jäätikköläiset pitivät aivan mahdottomana voittaa
sellaista olentoa, jolla oli tallella koko nuoruuden ketteryys ja
tulisuus ja jonka kuolemattomuuteen ja lapsettomuuteen oli yhtynyt
pakkanen ja yksinäisyys. — Mutta nyt oli Valkokarhu sittenkin päättänyt
yksisarvisen päivät.

Metsästyksen yksityiskohtia ei koskaan saatu selville. Valkokarhu oli
ollut yksinään ja hän kertoi sitten laulaen ja ihastuneena, mutta
hyvin lyhyesti tapahtumasta. Hän oli leikkinyt niin kauan sen vanhan
neitosen kanssa, että se oli mennyt johonkin jäätikön onkaloon ja
tarttunut sinne kiinni ja siellä hän oli ottanut sen hengiltä. Sarvi
oli Valkokarhun mittainen kun se pantiin maahan pystyyn hänen viereensä
ja Valkokarhu oli pitkä. Siinä oli niin monta vuosirengasta ettei niitä
voinut lukeakaan, se muistutti iki-kaihon tornia, jossa oli kerros
kerroksen päällä loppumattomiin.

Paitsi sarvea toi Valkokarhu kotiin yksisarvisen sydämen, joka oli
hyvin nuoren ja kirkkaan näköinen, mutta niin kova ettei siihen mikään
piikirves pystynyt.

Tuuri otti yksisarvisen sarven talteen Poikavanhuksen puolesta. Mutta
kaikelle sille laululle ja riemulle, minkä Valkokarhun suur-työ
synnytti saarella, käänsi Tuuri lihavan selkänsä. Hän näytti kokonaan
unohtaneen välipuheen.

Mutta kun Valkokarhu vihdoin nöyrästi huomautti että nyt hän siis sai
Kevään, kuten puhe oli, vastasi Tuuri hämärästi jotain siihen suuntaan,
että hän oli ajatellut ja laskenut vain pientä pilaa pyytäessään
Valkokarhua kaatamaan yksisarvisen. Puolueettomat miehet olisivat
samaa mieltä, että ehdotus oli ollut vain hienossa muodossa annettu
kielto. Mutta jos Valkokarhu oli käsittämättömyydessään ja vihapäissään
ymmärtänyt hänet sananmukaisesti, oli hän nyt valmis selittämään
hartaan toivomuksensa olevan, että Valkokarhu saisi röyhkeydestään
ansaitun rangaistuksen. Koska Valkokarhu oli tullut terveenä kotiin,
oli siis hän pitänyt Tuuria pilkkanaan ja oli nyt vikapäänä sovittava
jumal-isälle asiain uuden käänteen. Se oli Tuurin vastaus.

Keskustelu tapahtui garmilaisten asuinpaikalla, Pojan muinaisessa
kodissa, joka oli pyhä paikka. Ja nyt kehittyivät asiat nopeasti. Kun
Valkokarhu nyt ymmärsi ettei hän saanut Kevättä eikä tultakaan omalle
liedelleen, raivostui hän ja vaistomaisesti ikäänkuin puskeakseen
heristi päätään, jossa hänellä oli myskihärän nahka sarvineen
päivineen. Silloin pelästyi Tuuri, kyyristyi ja kulmakarvat alkoivat
väristä niinkuin kovassa vedossa. Valkokarhu hymyili, hän leppyi heti.

Nyt hän alkoi katsella Tuuria kauan, hän tarkasteli kiireestä
kantapäähän ja nauroi vihdoin ääneen. Sitten hän löi tuota raukkaa
pienellä risulla, pienimmällä minkä löysi ja aikoi mennä. Mutta Tuuri
alkoi huutaa kuin suurimmassa hengenhädässä ja garmilaisia alkoi
rynnätä joka haaralta hihnoineen ja seipäineen sitomaan Valkokarhua ja
antamaan hänelle selkään.

Silloin valtasi Valkokarhun Pojan henki ja ennenkuin kukaan
aavistikaan, oli hän tehnyt odottamattoman teon, lyönyt yhden Tuurin
pojista, koskemattoman pyhän — kuoliaaksi. Ja kun toiset peräytyivät
kauhun lyöminä, tarttui Valkokarhu raivoissaan ruumiin toiseen käteen,
laski jalkansa rinnalle ja veti irti sen käden, jossa keppi oli ollut.
Valkokarhu ulisi, heitti revityn käden Tuurin jalkoihin. Samassa hän
tyyntyi ja meni.

Samana päivänä ryösti Valkokarhu Kevään ja he pakenivat jäätikölle.




VALKOKARHU JA KEVÄT.


Ei kukaan tunturisaarelainen hyväksynyt Valkokarhun tekoa, ei edes
hänen oma sukunsa. Murhan saattoi vielä ymmärtää, mutta hän oli lyönyt
vanhinta ja rikos oli tapahtunut pyhällä maalla, se oli sovittamaton
teko. Ei ainoakaan ääni noussut puolustamaan Valkokarhua kun hän
kaikkien koossa ollen julistettiin jumal-isän haudalla henkipatoksi.
Hän oli nyt poistettu jäätikköläisten sydämestä ja jokainen, joka
ystävällisesti häntä vaan ajattelikin, vielä vähemmin antoi hänelle
ruokaa tai suojaa, oli myös henkipatto. Valkokarhu ja Kevät hyljättiin
jäätikölle, elämän ijäksi tulettomina ja kirottuina ja jos joku heidät
kohtasi, oli heitä kohdeltava kuin muutakin riistaa ja jokainen sai
heihin keihäänsä kääntää.

Kirous ei koskenut Valkokarhuun eikä Kevääseen. He olivat asettuneet
asumaan kaukaiselle kalliosaarelle, penikulmain päähän jäätikölle,
jossa he nauttivat täydessä rauhassa nuorten ihmisten onnea saada olla
yhdessä, mutta saivat he kyllä maistaa maanpakolaisuuden katkeruuttakin.

He olivat tulta vailla ja raaka liha, joka ensin tuntuu niin
voimakkaalta, kaipaa aikaa myöten valmistamista. Mutta oli kesä-aika,
heillä oli ihanata asua nahoista tehdyssä teltassaan. Saarella
kasvoi vähän yrttejä ja jyviäkin, joita Kevät kokoili ja tarjosi
raa'an paistin lisänä. Hän leipoi jyvistä pieniä kakkuja, mutta
hänen täytyi ikävä kyllä tarjota ne raakoina ja paistamattomina, kun
mies palasi metsästysretkiltään. Valkokarhu söi ne merkillisesti
kasvojaan väännellen ja lauloi miten lämmin ruoka on oikeastaan
tarpeetonta hienoutta. Syksypuolella pisti jäätiköstä kohoavilla
tunturien huipuilla esiin vähän marjoja, jotka maustivat raakaa ruokaa
ja kaikessa puutteessa ne olivat erinomaisia. Mutta pian alkoi ilma
kylmetä, pakkasyöt tulivat, ensimäinen lumi peitti maan ja niin oli
talvi käsissä.

Valkokarhu oli rakentanut hyvän majan suurista kivistä ja hankkinut
sinne suuren joukon turkiksia. Kevät oli kuivannut lihaa ja yrttejä
varastoon. Sitäpaitsi oli Valkokarhu tuonut kotiin pari villiporoa,
joita pidettiin sidottuina, kunnes ne aikaa voittaen kesyyntyivät ja
antoivat maitoa. Siten ottivat he talven vastaan. Se olikin myrskyinen
ja hyvin kylmä. He koettivat elää talven ilman tulta. Valkokarhu tiesi
että niin oli ennenkin tehty mutta nyt hän melkein epäili, oliko se
mahdollista.

Yöt olivat pitkät ja sysimustat niinkuin maan sisässä; tuskin tiesi
missä oli ja oliko missään. Oli hyvä että heitä oli kaksi, niin että
toinen voi löytää toisen. Pitkinä, synkkinä öinä vaipui Valkokarhu
mietteisiinsä. Hän näki edessään kotiseudun kaikkine roihuavine
rovioineen. Hänen silmissään vaikeni ja hänen ihonsa lämpeni hänen
sitä ajatellessaankin. Nyt istuivat garmilaiset ja kaikki muut nöyrät,
kunnon ihmiset tulen ääressä jutellen Valkokarhu-murhaajasta, joka
varmaankin pian on jo joutunut niin syvään kurjuuteen, että hän
kurittaa vaimoaan ja syyttää häntä kaikesta. Jo ennen keskitalvea
säätänee odottaa molempia kotimaille, jonne he ovat kerjäten palanneet.
Valkokarhu hymyili pimeässä.

Vielä silloin kun vallitsi kuolon kylmyys ja lakkaamaton lumimyrsky,
niin että aurinko ja kuu olivat menehtymäisillään, hymyili Valkokarhu
Kevät käsivarrellaan. Mutta Kevät värisi. Hengissä he pysyivät, sillä
olivathan he nuoria ja reippaita, mutta puutetta he kärsivät. Molemmat
uutis-asukkaat olivat liian rikkaita surrakseen, heidän huuliltaan ei
kuulunut valitusta, mutta hirvittävän kylmä heillä oli. Valkokarhu
päätti hankkia tulen.

Ensiksi luopui hän yksitellen jok'ainoasta pienimmästäkin ajatuksesta
saada tuli muilta. Lähin ajatus oli hiipiä kotiin ja pyytää tai
varastaa se jostain roviosta, mutta sitä hän ei ainakaan tahtonut
tehdä. Mahdollisempi oli hänestä ajatus tuoda tuli suorastaan
garmilaisten pyhästä roviosta, mennä sinne muodolliselle vierailulle
keihäineen, kirveineen. Mutta — ei, ei Valkokarhu sitäkään voinut
tehdä. Koska Tuuri sukuineen oli perinyt rovion, oli se heidän
eikä kenenkään muun omaisuutta. Kauan hautoi hän ajatusta tuosta
salaperäisestä tulikivestä, jota hän tiesi Tuurin säilyttävän
jumal-isän haudassa. Jospa hän jonakin yönä murtautuisi sinne ja
varastaisi sen? Taika-uskoa oli että Poika-vanhus vielä eläisi siellä.
Korkeintaan maatuivat siellä hänen luunsa ja ne eivät tekisi mitään
kellekään. Mutta vanhus oli elänyt kerran ja jättänyt heimolleen tulen.
Parasta on jättää kaikki mikä häntä koski, paikoilleen. Ei ollut
mieluista lähestyä kanta-isää niinkauan kuin voi keksiä muun neuvon.
Ja olihan neuvona keksiä tuli itse! Sen asetti Valkokarhu ensimäiseksi
päämääräkseen.

Hän haki syttyjä saaren petäjiköstä ja asetti ne rovion muotoon. Niin
pitkälle pääsihän sinä talvena.

Seuraavana vuonna he muuttivat. Kesän he vielä asuivat saarella ja se
kesä oli ihmeellisen kuuma ja raju pistävine auringonpaisteineen ja
melkein jokapäiväisine ukkos-ilmoineen, jotka kuluttivat jäätikköä
silminnähtävästi. Heidän saarensa oli jäättömänä puolta suurempi
entistään ja samoin näyttivät ympärillä olevat saaretkin isommilta.
Jäätikkö välkkyi ja tummeni vihreine notkoineen salamain valossa
kirkkaina öinä. Kun sade hetkeksi lakkasi virtaamasta, olivat pilvet
tulen värisinä äärettömän korkealla. Ne näyttivät kummallisen
eläviltä, laajenivat auringon paisteessa, kunnes ne taas sulkeutuivat
kauttaaltaan ja lähettivät jäätikölle lämpimän rankkasateensa. Salamat
iskivät jäähän ja halkasivat sen pohjiaan myöten, ukkosenjyrinä kajahti
vastaan vettä tippuvista rotkoista. Oli raju ilma. Sinä kesänä ei
Valkokarhu enemmän kuin Kevätkään kaivannut tulta. Mutta Valkokarhu ei
unohtanut talvea, hänen sydänpohjiaan kirveli muistaessaan miten Kevät
kärsi. Hän tiesi että tuli oli hankittava.

Raju kesä meni menojaan muitta uutisitta paitsi että heille tapahtui
ihme, he saivat pienokaisen, jonka Valkokarhu ilosta huutaen kantoi
sateeseen. Hänellä oli syntyessään kaksi pienoista hammasta ja
ihastunut isä vihki hänet suuriin töihin. Ja voimakas hävittäjä hänestä
tulikin.

Mutta kun ilma alkoi saarella uudelleen kylmetä, tuli Valkokarhu
rauhattomaksi. Eihän hän ollut hankkinut tulta. Yöt muuttuivat ensin
sinisiksi ja sitten mustiksi. Valkokarhu valitti unissaan, milloin hän
ei maannut valveilla miettien. Eräänä yönä otti hän Kevään syliinsä ja
Kevät huomasi hänen itkeneen hänen kertoessaan ettei hän löydä tulta.
Mutta eikö hänen mielestään olisi parasta muuttaa? Olisi! Kevät lähtisi
hänen kanssaan vaikka maailman ääriin. Niin se oli päätetty. Valkokarhu
suunnitteli matkaa etelään. Kun hän ei voinut hankkia tulta, täytyi
heidän vaihtaa olopaikkaa. Hän oli kuullut että jäätikkö loppui kaukana
etelässä ja että siellä olisi lämmin maa suurine metsineen, joissa asui
alastomia villejä ihmisiä. Olisi koetettava matkustaa sinnepäin.

Syksy oli jo pitkälle kulunut, kun tuo pieni perhe läksi. Vielä niin
myöhään lausui ukkos-ilma heille jäähyväisensä jyristen ja valaen
vesivirtojaan jäätikölle, joka välkkyi jylhän viheriänä salamoitten
sinkoillessa. Valkokarhu katseli ympärilleen. Salamoita, salamoita yli
koko taivaan, maailma täynnä tulta eikä hänelle riittänyt kipinääkään!
Hän hymyili mutta se oli vanhaa, heikkoa hymyä, joka veti hänen
kasvonsa vaan ryppyihin. Niin he matkustivat kääntymättä katsomaan
kertaakaan taakseen.

Ainoa mitä perhe omisti oli pieni parvi puoli-kesyjä poroja, joukko
vuotia teltoiksi ja vaatteita, paitsi Valkokarhun aseita ja Kevään
koreja, joissa oli kaikenlaista pikkutavaraa. Niin varustettuna
lähtivät he etelää kohti. Talvi saavutti heidät ja se olikin ankara,
mutta kulkua helpotti se että jäätikölle satoi lunta, joka jäätyi
penikulmaisiksi lumikentiksi. Sitä myöten oli helpompi kulkea kuin
rotkoista jäätä.

He matkustivat koko sen talven pääsemättä kovinkaan pitkälle ja
Valkokarhu tuli mielestään vanhaksi mieheksi. Hän sai vaeltaessa
ponnistaa kaiken voimansa poistaakseen puutteen tuosta pienestä,
kylmästä teltasta. Usein sai hän yötä päivää seurata jälkiä ennenkuin
saattoi palata takaisin saaliineen ja hän tiesi Silläaikaa noiden
kahden olevan teltassaan sangen turvattomina. Hänen edessään kiiti
eläin, joka ei tahtonut antautua ja hänen kintereillään seurasi huoli,
mutta eteenpäin hänen täytyi, ennenkuin saattoi palata. Kun hän
palasi kotiin, oli teltta lumen peitossa, pieni joukko kesyjä peuroja
kuljeskeli ulkona lumessa etujalat sidottuina ja hengitti pakkasilmaa.

Niihin ei Valkokarhu käynyt käsiksi, niin vaikeata kuin olikin lihan
hankinta, niiden maito oli Kevään turva hänen poissa ollessaan ja ne
olivat sellaisena varastona, johon saattoi tarttua vasta äärimmäisessä
hädässä. Kevät keräsi niille sammalta ja jäkälää irtonaisilta,
jäätiköllä liukuvilta kiviltä ja kallion lohkareilta ja hän suojeli
niitä susilta Valkokarhun ollessa metsästämässä. Mutta kun Valkokarhu
oli saanut runsaan saaliin, purkivat he teltan ja lähtivät eteenpäin.

Kun lumimyrskyt heidät yllättivät ei ollut muuta neuvoa kuin
mennä johonkin rotkoon ja antaa ilman raivota. Siten viettivät he
viikkomääriä loppumattomassa pimeydessä ja unohtivat melkein puhumisen.
He kärsivät sellaista kurjuutta, etteivät tahtoneet sitä enään
jälestäpäin muistaa, sillä se lamautti sielun ja hävitti omat jälkensä.
Talvi tuntui niin pitkältä ja kovalta, että nuo molemmat ihmisraukat
aivan tylsistyivät eivätkä enään muistaneet että he olivat matkustaneet
tai mihin he aikoivat eivätkä edes ketä he olivat. Aika tuntui
vuosituhansilta. Revontulet loimusivat hurjan äänettöminä taivaalla
ja kummittelivat milloin läheisenä milloin etäisempänä ijäisyytenä
tulettoman perheen pään päällä, perheen, joka unohti itsensä lumessa
vaeltaessaan.

Ja sittenkin oli tämä talvi tavallista lyhyempi. Leudot ilmat tulivat
aikaseen ja voimakkaina. Mutta se ei auttanut Valkokarhua niinkauan
kuin he kulkivat lumessa. Viime aikoina olivat he päässeet nopeammin
eteenpäin, sillä Valkokarhu oli keksinyt ruveta ajamaan sellaisella
laitoksella, josta sitten muodostui reki. Sen sijaan että porot
kantoivat teltan ja muut tarpeet, koetti hän antaa niiden vetää
kuormaa, pannen ne koivusalot, joita hän käytti teltan tukena, alle,
joten se luisti lumella paremmin. Porot jaksoivat vetää enemmän kuin
kantaa ja pian kiipesivät Valkokarhu ja Kevätkin kuormalle ja antoivat
vetää itseään. Se oli suuri parannus ja se yhdisti perheen ja porot
entistä lähemmä toisiaan. Valkokarhu iloitsi reestä ja pian hän keksi
muodon, jota hän alkoi käyttää ja piti parhaana. Hänen tarvitsi sitoa
ainoastaan kaksi koivusalkoa kuorman alle, mutta niiden täytyi olla
käyriä edestä, etteivät uppoaisi lumeen ja etteivät alusnahat kuluisi.
Estääkseen kuormaa viistämästä maata, sitoi hän jalasten poikki käyriä
oksia ja niin oli reki valmis. Valkokarhulla oli toimeliaat kädet ja
välttämättömyys piti lopusta huolen.

Kun aurinko kauniilla ilmoilla paistoi räiskyville lumikentille, antoi
Valkokarhu matkan luistaa täyttä laukkaa ja hän huuteli iloisena
poroille. Silloin hän ja Kevät näyttivät ikäänkuin heräävän ja tuntevan
toistensa kuluneet, rakkaat kasvot. Vaivat saattoivat tuudittaa heidät
jonkinlaiseen sielun sokeuteen, jolloin he unohtivat ajan kulun,
mutta minkäänlaista huolta he eivät tunteneet. He havaitsivat päivän
paisteessa kiitävänsä pitkin pakkaslunta eteenpäin reessä, jota nopeat,
rykivät porot hihnoista vetivät ja koirat hyppivät rinnalla. Huhhei!
Pienokainen pisti esiin päänsä pussista Kevään selässä ja katseli
suurine unelmoivine silmineen maailmaa, joka vilisi reen ohitse. Niin
he kulkivat eteenpäin.

Ja niin he saapuivat merelle. Valkokarhu oli ohjannut etelään,
mutta olikin joutunut kulkemaan itään, auringonnousua kohti ja niin
hän saapui jäätiköltä Upplannin rannikolle. Kun lumi, joka peitti
mannermaankin jäätikön eteläpuolella, suli pois kevään tultua, huomasi
Valkokarhu että he olivat saapuneet jäättömälle alangolle, jota järvet,
suot ja joet leikkelivät ja jossa oli siellä täällä kukkuloita, jotka
jatkuivat merelle luotoina ja saarina.

Jäätikkö oli nyt kaukana pohjoisessa, mutta siitä ei ollut kulunut
kauan aikaa, kun se oli vielä ulottunut tänne asti, vieläpä mennyt
mereenkin. Rannikko ja luodot olivat vielä paljaita ja jään
pyöristämiä. Valkokarhu tunsi kaikkialla alangolla jään jäljet.
Kauempana pohjoisessa rannikolla kulki vieläkin jääjono vuonon kautta
rantaan asti ja Valkokarhu kuuli sen jyrisevän ja huokaavan tuolla
ylhäällä, kun jää lohkesi mereen ja ui edelleen jäävuorena. Ei kestänyt
montakaan vuotta ennenkuin jää vetäytyi kokonaan pois rannikolta ja ne
jäävuoret, joiden vielä nähtiin uiskentelevan kaukana merellä, tulivat
perimmästä pohjolasta.

On varma, että Valkokarhu avasi sieraimensa ja vetämistään veti syvään
ilmaa keuhkoihinsa tehdessään ensin tuttavuutta meren kanssa. Hänen
sielussaan oli kätkössä jotain, jonka suolainen meri herätti ja jota
hän ei ymmärtänyt. Se oli Pojan meren kaipuuta, jonka hän oli veressään
perinyt. Unelma merestä oli ollut Pojan sielun lempilapsi ja se oli
kätkeytynyt kaikkiin hänen perillisiinsä uinuvana viettinä, joka
tarvitsi herätäkseen vain suolaisen rantatuulahduksen. Valkokarhu ahmi
meri-ilmaa suurin avoimin sieraimin ja meri sulki hänet syliinsä.

Se teki sen siten että hän halusi heti eteenpäin. Hän suunnitteli
matkaa etelään ja metsiin, mutta meren lainehtiva liike, sen kulku
omien reunojensa yli tuli nyt lisäksi ja muutti koko hänen olentonsa
kaipuuksi päästä etemmä. Täällä, missä hän ei päässyt eteenpäin, tuntui
hänestä että nyt hän vasta todenteolla alkoi kulkunsa. Meri sulki tien,
mutta siitä se olikin kerran avautuva.

He jäivät nyt asumaan tänne alangolle pensaikkoja kasvavien soitten
ja järvien väliin, niin kauas jäätiköstä, että sen viheriä kajastus
näkyi kaukaisella pohjoisen taivaan rannalla. Toiselta puolen rajoitti
näköpiiriä saaristo ja avoin meri. Täällä oli kyllin riistaa ja yhä
sitä lisääntyi, tuli suuria eläinlaumoja, eläinten vähitellen kulkiessa
jäättömään maahan. Sisämaanjärvet ja sisävesistöt olivat täpötäynnä
kaloja, lohia, haukia ja ankeriaita, joitten makuun Valkokarhu heti
pääsi ja joita hän oppi houkuttelemaan kiemuralla madolla, jonka
sisällä oli koukku. Merikin oli kuin välkkyvä kalakenttä. Valas ajoi
silliparvia rannalle, jossa niitä oli niin sakeana että niissä saattoi
kahlata. Niin, täällä oli hyvät päivät ja se saattoi Valkokarhun
ikävöimään yhä voimakkaammin etemmä. Hänen sielunsa asusti saarien
välisillä kuutamon kuvaamilla kultasilloilla meren noustessa ja
sulkiessa koko maailman myrskyiseen, pauhaavaan äärettömyyteensä.

Mutta sinne he jäivät asumaan. Vuosia kului ja he elivät yhä alangolla
jäätikön ja meren välissä. Kevät lisäsi perhettä, syntyi lapsi toisensa
jälkeen. Vaikkakaan he eivät päässeet pitemmälle, hautoi Valkokarhu
yhä matkasuunnitelmia miten päästä kauemma. Talvisin oli hänellä tosin
reki, jolla hän teki pitkiä matkoja jääpeitteisille järville, vieläpä
saarien väliinkin ja joskus, jään kestäessä, kauas merelle; mutta hän
pääsi ainoastaan sinne asti, missä avovesi sulki tien. Keväällä oli
reki käyttökelvoton ja kevättulvat muuttivat alangon usein suureksi
järveksi, joka saarti Valkokarhun aivan samoin kuin merikin. Tässä
täytyi ryhtyä johonkin.

Jäätiköllä ei ollut mitään syytä purjehtimiseen, vaikka mammutin
metsästäjät saivat kenties joskus kevättulvien aikana tottua käyttämään
jääkappaletta lauttana. Hämärä taru kertoi kanta-isän kerran aikojen
alussa olleen taitavan vesillä kulkijan. Hän oli tullut etelästä
purjehtien, toiset sanoivat puunrungolla, toiset loihdutun kilpikonnan
seljässä, mutta aina oli hänellä ollut suuremmat voimat kuin kellään
kuolevaisella. Mutta mihin ei Tois-silmä olisikaan kyennyt! Valkokarhu
ei uneksinutkaan olevansa kanta-isän veroinen mitä yli-luonnollisiin
voimiin tulee. Hän oli vain ihminen joka pyrki eteenpäin saatuaan
vapaat kädet. Siitä huolimatta saavutti Valkokarhu sen taidon
kokemustensa kautta.

Suuria puita ei löytynyt, mutta että niitä kerran oli ollut, siitä
tuli Valkokarhu vakuutetuksi kirkkaina päivinä, auringon paistaessa
ruskeisiin soihin, jolloin niiden pohjassa näkyi olevan ikäänkuin
mutainen luhistunut lattia kaatuneita, kaikenpaksuisia puunrunkoja.
Se oli varmasti tulvan peittämä metsä ja Valkokarhun mieleen johtui
monenlaisia ajatuksia hänen katsellessaan tuonne alas hukkuneeseen ja
äänettömään maailmaan, jonka hän ymmärsi kuuluneen menneisiin aikoihin.
Taivas huimaavan etäisine pilvineen kuvastui syvien suojärvien
peilipintaan ja ainoastaan hänen katsoessaan oman, alhaalla vedessä
olevan kuvansa läpi, tuli vesi läpinäkyväksi niin että pohja hukkuneine
metsineen näkyi selvästi. Ihmeellistä, kun hän katsoi hukkunutta
metsää, ei häntä itseään ollut olemassakaan ja kun hän katsoi itseään,
katosivat puut hänen silmistään!

Miten lienee ollutkaan sen metsän laita joka kerran oli kasvanut,
nyt etsi Valkokarhu myöskin metsää, mutta sen tulisi olla elävän ja
se oli kaukana etelässä; se oli se tulevaisuus, jota hän kaihosi.
Eräänä päivänä laski hän alas hihnan solmuineen ja veti sen suuren
puunrungon ympärille, joka näytti niin tuoreelta; saattoi vallan
selvästi nähdä kohdat missä lehdet olivat olleet kiinni ja kaarna oli
aivan pihkainen. Hänen mieleensä johtui koettaa käyttää hyväkseen tuota
pohjassa lepäävää aarniometsää ja laatia siitä alus millä pääsisi
etelään. Ajatus ei ollut huono, mutta puu katkesi lahona keskeltä
kahtia kun hän aikoi sitä vetää luokseen ja se pala, jonka hän sai, oli
keskeltä aivan musta ja täynnä liejua. Siten hävisi Valkokarhulta metsä
kaksinkertaisesti.

Mutta nyt hän jo hautoi uutta tuumaa, joka ei tosin ollut niin
seikkailujen sekainen mutta joka oli lähempänä päämäärää. Yli meren
tahtoi Valkokarhu päästä; meri erotti hänet etelästä ja hänen täytyi
päästä eteenpäin. Hän oli jo kauan edistynyt pienin askelin sitä
edes itse tietämättä. Laajat rämeiköt ja alangon rahkasuot kasvoivat
koivuja, haapoja ja monenlaisia vaivaispuita, pensaita, joista
ainoastaan koivu kohosi vähän korkeammaksi, mutta ei siitäkään
käyttökelpoista hirttä tullut. Valkokarhun täytyi luopua kaikista
ajatuksista luoda puitten rungoista purtta. Ne kilpikonnat, joita hän
näki, olivat ainoastaan kämmenenkokoiset, niin että jos kanta-isä
todellakin oli sellaisella purjehtinut, täytyi siinä olla osallisena
taikakeinot. Oli muuten huomattavaa että tyhjä kilpikonnankuori kantoi
hyvin veden pinnalla; sillä oli niin sopiva muoto ettei parempata
voinut ajatella; mutta miestä se ei tietysti kantanut.

Valkokarhu oli painava, sen hän huomasi joka päivä. Mutta kun hän
kuljeskeli lukemattomien vesistöjen leikkelemillä mailla, oli hänellä
tapana kulkea pienempien jokien yli heittämällä pensaita ja oksia
veteen, kunnes ne täyttivät syvennyksen ja muodostivat sillan ja jos
vesi oli liian syvä, kokosi hän niin paljon oksia ja kokonaisia puita
että ne kantoivat hänet ja sysäsi sauvalla lauttansa yli. Etteivät
oksat pääsisi hajalleen, kietoi hän hihnan niiden ympärille. Tästä
muodostui ajan ja kokemusten mukaan ruokolautta ja lautturi oli
Valkokarhu.

Hän vietti aikansa alituisesti vedessä pulikoiden uusine, paranneltuine
kulkuneuvoineen. Se muuttui vallan hänen toiseksi luonnokseen. Kaikkea
piti koetella vedessä pysyisikö se pinnalla, oliko se kyllin tiivis,
juoksiko se helposti ja oliko se tasapainossa. Valkokarhu askarteli
aina rannalla, avojaloin ja vaipuneena vesi-ajatuksiinsa, kylmästä
sinisenä, vesipisara nenässä; aurinko nousi ja laski hänen sitä
huomaamatta. Hänestä kehittyi suuri puuseppä ja oikea vesi-ihminen. Ja
ihme kyllä, ei ollut olemassa mitään, jota hän olisi enemmän peljännyt
kuin vettä. Tämä synnynnäinen pelko sai uroon, joka ei milloinkaan
tuntenut pelkoa, vapisemaan ja huutamaan syvälle joutuessaan.
Valkokarhu ei osannut uida. Hän näki muitten eläimien kulkevan iloisena
vedessä, mutta hän ei osannut siten liikkua. Juuri silloin, kun
syvyys paraiten kantoi, kun hän tunsi sen painavan voiman työntävän
häntä pohjasta poispäin, valtasi hänet mieletön pelko, merkillinen
halu päästä kiipeämään, halu, jota hän ei eläessään voittanut. Hänen
poikansa olivat sensijaan uimareita pienestä pitäen; he puikkelehtivat
vedessä kuin saukot, he olivat aina kohmetuksissa ja koko heidän
ruumiinsa oli täynnä ryppyjä, sillä uituaan he menivät sateeseen
virkistymään.

Kaikki Valkokarhun pojat olivat vaaleita, iho oli paljas ja valkoinen
ja karkea alituisesta vedessä olosta. Kesäisin saivat he kesakoita,
se oli jäännös siitä tummasta verestä, joka oli periytynyt metsistä
tuoduista esi-äideistä, ja heidän päivänpaahtamasta ihostansa. Heidän
hiuksensa olivat vaaleat ja oli niissä punaisen keltainen hohde, joka
muistutti muinaista tummaa tukkaa, jonka Pohjola oli vaalentanut.
Silmissä oli kesäjäätikön loiste. Heistä oli tuleva suuria merimiehiä.

Vedessä avuttomalla Valkokarhulla oli täysi syy miettiä esineitä, jotka
pysyvät veden pinnalla. Mutta kaiken sen takana oli aina tuo suuri
ajatus päästä matkustamaan meren yli, eteenpäin, yhä eteenpäin ja tämän
halun jätti hän pojilleen perinnöksi.

Koko sinä aikana minkä he rannikolla asuivat, ei Valkokarhulla ollut,
sanan mukaisesti, pysyvää asuinsijaa. Ja kuitenkin viipyivät he siellä
kunnes lapset kasvoivat suuriksi. Pojista varttui voimakkaita ja
teräväjärkisiä miehiä, jotka veistelivät ja ajattelivat kilpaa isän
kanssa. Työkalut loivat töitä ja työt kehittivät työkaluja. Valkokarhu
hioi poikineen kivikirveet ja taltat, jotavastoin isät olivat jättäneet
ne karkeatekoisiksi. Paljon työtä meni kovan kivikirveen terottamiseen
sieralla, mutta sitten se pystyikin puuhun, johon sen tulikin pystyä
eikä se tärvellyt jälkeään. Valkokarhu ja hänen poikansa huomasivat
että kaikki uudet keksinnöt tekivät heidät viisaammiksi. Heillä oli
Pojan katse, terävät, lähellä toisiaan olevat silmät, jotka älykkäästi
välähtäen tarkastelivat käsillä olevia töitään; kaikesta mitä heidän
käsistään syntyi, saivat he lisää elämänhalua. Ja vihdoinkin olivat he
päässeet niin pitkälle, että ensimäinen laiva oli valmiina rannalla
kodin edessä.

Se oli pitkä alus, kyhätty ohuista, yhteensidotuista koivuriu'uista,
pohja pyöreä ja tiivistetty talilla ja eläinten karvoilla, niin ettei
se ainoastaan kantanut vaan vieläpä se pysyi kuivanakin. Se ei ollut
niinkään pieni, vaan mahtui siihen monta henkeä ja se kulki nopeasti.
Seipäät, joilla he sitä kuljettivat, olivat toisesta päästä leveät,
joten ne auttoivat paremmin vedessä, sen tultua niin syväksi, ettei
pohjaan tavannut. Valkokarhu souteli poikineen kauas pitkin sisäjärviä
ja olivat he alukseen hyvin tyytyväisiä. Jos he aikoivat tuulen
suuntaan, nostivat he vaan pystyyn lehtisiä oksia, silloin päästiin
eteen päin airoja käyttämättä. Jos kiinnitti nahan seipääseen, pääsi
vielä nopeammin.

Valkokarhu varjosti kädellä silmiään ja katsoi etelää kohti, jossa
taivaanrannalla taivas ja meri yhtyivät. Nyt he pääsisivät pian
lähtemään! Alus oli vaan tehtävä suuremmaksi, muuten täytyi niitä
rakentaa useampia jotta koko perhe mahtuisi.

Kevät vaikeni ja katseli neuvotonna miestänsä, kun tämä sini-silmät
iloisina ja innoissaan kuin lentoon lähtevä kotka selitti, että nyt
he lähtevät matkaan. Mies oli sanonut samoin jo niin monen monena
kesänä että Kevään lapset olivat kasvaneet yhtä suuriksi ja — kaikella
kunnioituksella sanottuna — yhtä käsittämättömiksi kuin isäkin. Kevät
katseli suuresti ihaillen Valkokarhua, joka saattoi yhä säteillä ja
hyppiä aivan kuin heidän ensi nuoruutensa ihanina aikoina vaikkei
kumpikaan heistä ollut enään nuori, mutta hän pelkäsi miehensä
suunnitelmia ja kun hänen miehensä puheli lähdöstä kaukomaille,
silmäili hän kotiaan kuin olisi hän saanut kuolettavan iskun. Kevät
tulisi kadottamaan paljon.

Hän ei viettänyt työttömänä päiviään sillä aikaa kun Valkokarhu ei
voinut päivääkään pysyä paikoillaan; hän oli minkään häiritsemättä
päässyt kiintymään jokapäiväisiin askareihinsa ja kokoillut kaikkea
kotiaan varten. Kevät ei ajatellut tulevaisuutta, eikä hänellä ollut
mitään unelmia, mutta hän oli uskollinen vähässä. Kun Valkokarhu
unohtaen innoissaan nykyisyyden työskenteli vain aluksineen, puuhaili
Kevät arkitoimissaan, jotka eivät suurilta näyttäneet, mutta jotka
vuosien kuluessa kasvoivat hänen käsissään suuriksi. Hän ei milloinkaan
kiivastunut, ei milloinkaan muuttanut tapojaan, ei ainakaan tietensä,
ja kuitenkin oli hän naisten tavoin unohtaen entiset tapansa vuosien
kuluessa tehnyt monta uutta ja välttämättömän tarpeellista keksintöä.

Tuskinpa Valkokarhu huomasi suurestikaan hänen joka päiväistä
puuhailemistaan pikku toimissaan, niin innostuneena hän oli
purjehtimis-unelmiinsa, mutta hän näki Kevään itsensä sellaisena kuin
hän oli, itseensä sulkeutuneena, alituisesti liikkeessä olevana hyvänä
henkenä, Valkokarhun tukena ja toisena järjestelevänä minänä. Kevät
oli aina lähellä ja oli aina sitä ollut, uhkeana ja lempeänä, sateen
suorana valuessa, pitkät vaaleat hiukset lainehtien hartioilla, kantaen
aina lasta muassaan, aina astellen edestakaisin pitkin kodin lyhyitä
teitä, ruokkien ja hoivaten. Oli harvinaista nähdä häntä äänenkantamaa
kauempana ja silloin tiedettiin saatavan jotain erikoisia vihanneksia
päivälliseksi.

Niinä vuosina salamoi paljon ja joskus saattoi Valkokarhu nähdä salaman
valossa Kevään seisovan rankkasateessa lastensa ja koti-eläintensä
ympäröimänä, ajatuksiinsa vaipuneena levollisina katseineen vaikka
raju-ilma vallitsi, kaikkien pyrkiessä hänen lähelleen. Ukkonen meni
yli hänen ymmärryksensä kuten kaikki muukin, missä taivaan suuri henki
ja yleensä kaikki _miehet_ olivat osallisena, mutta lapset ja arat
eläimet tulivat hänen luokseen tullakseen osalliseksi siitä rauhasta,
jota hänen sydämestään virtaili. Ja sellaisena muisti Valkokarhu hänet
sittemmin nuoruuden aikojen kadottua; hän oli tuntevinaan sadepilvien
makua kielellään, läheisten salamain tulituoksua ja näkevinään
Kevään, jonka hiukset sade valeli pitkin selkää ja jossa oli villin
kesä-seljapuun tuoksu, seljan, joka levittää kukkivia käsiään aurinkoon
ja sateeseen.

Mutta nyt oli Kevät kypsynyt ja monia kokenut perheenäiti, joka
puolusti omaansa, vaieten ja antaen tyytyväisenä ajan mennä menojaan.
Hän hymyili vilpittömästi kun Valkokarhu joka vuosi kertoi riemuiten
lähdöstä ja uudesta aluksesta, sillä hän oli varma siitä että sitä
vielä korjailtaisiin ja rakennettaisiin uudelleen. Mutta silloin kun
Valkokarhu kertoi tosissaan ja vakavana matkasta, niin että hän oli
jo näkevinään sen edessään, kävi hän neuvottomaksi ja antoi katseensa
liukua asuinsijoilla, joihin hän oli kasvanut kiinni. Entä karja?
Pitäisikö senkin purjehtia merellä? Keväällä oli pelto, jossa kasvoi
sarka viljaa ja toinen pellavaa, puhumattakaan kyökkitarhasta herne-,
ajuruoho-, sipuli- ja juurikasvipenkkeineen. Eihän hän voi maitaankaan
ottaa mukaan. Mitä se Valkokarhu puhuikaan!

Niin, Kevät kadottaisi paljon. Hän hoiti kotieläimiä ja harjoitti
maanviljelystä. Se oli kaikki tullut itsestään; ensin kun ei heillä
ollut tulta, pakotti hätä häntä auttamaan itseään kaikin keinoin ja kun
he sitten saivat tulen, ei hänen keksimiskyvyllään ollut mitään rajoja.
Lehmiä hän etenkin rakasti. Hän oli saanut ne lieden vielä kylmillään
ollessa ja ne olivat olleet puolena elämänä hänelle ja lapsille, hän ei
olisi mitenkään voinut tulla toimeen kylminä aikoina ilman niitä.

Villi karja vaelsi alangolle jäätikön väistyessä laihoina ja kepeinä
kuin hirvet suurine kosteine silmineen ja uteliaina kuin maailma olisi
vasta luotu. Pienet, vastasyntyneet vasikat, jotka horjuen seurasivat
emäänsä, liikuttivat Kevään herkkää naissydäntä; hän kumartui
kyyrylleen ja levitti kätensä kutsuen niitä syliinsä.

Alkujaan ne eivät olleet arkoja, ne tulivat siksi vasta sitten kun
Valkokarhu oli ajanut niitä takaa jonkun aikaa ja silloinkin ne
saattoivat viattomuudessaan jäädä seisomaan vähän matkan päähän
puoliympyrään märehtien heinää ja sarviset päät kääntyneinä tuota
heille tuntematonta olentoa kohti. Jos se tuli liian lähelle, juoksivat
ne kauemma, mutta pysähtyivät taas katsomaan nojautuen varovasti
taaksepäin, sieramet kosteina ja samoin silmät, jotka olivat hämärät
kuin yö. Malttamattoman uteliaana täytyi jonkun lähteä piiristä,
lähestyä pari askelta ja koettaen muka ottaa uhkaavan asennon nostaa
toista etujalkaansa ja sitten laskea taas sen maahan hyvin kovasti
ikäänkuin pahaa ennustaen ja huoaten syvään, mutta laupiaat silmät
eivät sopineet yhteen koko sotaisen asennon kanssa ja kohta muuttui
lehmä taas omaksi itsekseen, käänsi päänsä syrjään värähtelevine
silmäluomineen ja kääntyi pois.

Valkokarhun keihäs lensi aikanaan, yksi eläimistä jäi maahan kierimään
keihäs ruumiissaan toisten juostessa täyttä vauhtia pakoon. Mieluimmin
hän pyysi suuria härkiä, siitä sai metsästys vauhtia ja hänkin
innostui, sillä ne saattoivat nekin hyökätä esiin.

Alangolla oli nyt sakeita karjalaumoja; aurinkoisina päivinä saattoi
nähdä kukkulalta yli soitten ja maitten, joilla pilvien heittämät
varjoläiskät sekaantuivat eläinparviin aivan silmän kantamattomiin.
Kaikki ei ollut kuitenkaan villiraavaita, siellä oli yhtä suuria
hirvi- ja metsähärkälaumoja; villisikajoukkoja kuljeskeli viidakossa
edestakaisin, saaressa seisoi karhu mustikanvarpujen keskellä ja
puronreunalla onki kettu käpälillään rautuja vedestä. Hirviä kulki
nuoressa koivikossa, vaivaismännyistä lehahti metsoparvia lentoon
niihin katsoessa ja jos kanervikkoon astui, pyrähti sieltä joukottain
teiriä. Lähimailla vilisi eläimiä ja etäämpänä sulautuivat laumat
hämäriksi juoviksi, jotka yhtyivät taivaanrantaan ja jatkuivat vielä
sen tuolle puolellekin. Täällä oli helppoa hankkia lihaa yltäkyllin
ja Valkokarhulle jäi mielin määrin aikaa laivojensa rakentamiseen
päästäkseen lähtöön.

Jo ensimäisenä vuotena anoi Kevät Valkokarhua pyytämään hänelle
muutamia lehmiä elävänä, hän koettaisi kesyttää niitä. Porot eivät
enään viihtyneet, ne kaipasivat jäätikköä ja lakkasivat lypsämästä.
Siten sai hän ensimäiset lehmänsä ja jo samana päivänä kun ne oli
otettu kiinni tyytyivät ne kohtaloonsa ja alkoivat märehtiä syvät
silmät kylläisinä. Niillä oli maitoa paljon runsaammin kuin poroilla
ja sitten ne olivat niin lempeitä. Niistä tuli lasten paraita ystäviä.
Kevät rakasti niitä, ne olivat hänen lemmikkejään ja ystäviään. Hän
kuljeskeli aina niiden parissa ystävällisesti jutellen. Niiden verevien
sarvien lämpö virtaili hänen kätensä kautta sydämeen asti. Niissä oli
sen heinän lämmin tuoksu, jota ne söivät ja sitä ravintoa olikin niillä
riittämään asti.

Keväästä tuli taiteilija lehmien maidon virtaillessa hänen suurten,
äidillisten käsiensä välitse. Hän valmisti juustoa. Sitä muodostui
itsestään kun pani maitoon palasen juoksutinmahaa ja Keväällä oli aina
varastossa pyöreitä painettuja juustokakkuja. Kun miehet palasivat
kotiin märiltä töiltään joko kalastuksesta tai purjehtimasta, kiittivät
he usein äitiä juustoviipaleesta.

Pojat tekivät hänelle vastalahjaksi veitsiä ja lusikoita luusta.
Valkokarhu oli tyytyväinen siihen lankaan, jota Kevät ja tyttäret
istuivat kärsivällisesti sormillaan punomassa, etenkin senjälkeen kun
hän oli alkanut valmistaa verkkoja millä pyytää kaloja ja siihen hän
tarvitsi paljon lankaa. Kuten tavallista, koetti hän nytkin löytää
paraan keinon ja kokeiltuaan silmät tarkkana päivän verran, toi hän
Keväälle _värttinän_, jolla voi kiertää kymmenen kertaa enemmän
pellavaa kuin käsin. Se oli pieni keppi, päässä pyöreä levy, jota
pyöritettiin, kunnes se pyöri omalla vauhdillaan ja kehräsi langan
somasti. Tarpeeksi kerrattu lanka kierrettiin kepin ympärille ja niin
saatettiin kehrätä edelleen langan joutumatta epäkuntoon. Värttinä oli
naisväen mieleen ja se pyörikin siitä alkaen aina kodissa.

Kun he olivat saaneet uudelleen tulen ja Kevät oli polttanut suuren
määrän ruukkuja ja patoja, alkoi hän valmistaa voitakin. Jos totuuden
sanoo, sai sen keksiminen alkunsa Kevään omista tarpeista, hän halusi
voidella ruumistaan hyvänhajuisilla aineilla. Hän voiteli tyttärineen
itseään ensin sillä sakealla kermalla, joka kohosi maidon pinnalle
niin että sen saattoi kuoria pois; mutta voide kävi sakeammaksi
ja vahvemmaksi, jos se sai seisoa vähän aikaa ja etenkin jos sitä
ravisteli ruukussa kovasti. Se oli hidasta ja ankaraa työtä, jossa
täytyi vuorotella, mutta he tekivät sen mielellään kunnes kerma muuttui
voiksi ja he saivat hyvän voiteen. Valkokarhu mieltyi voiteeseen mutta
karkeampi luonteisena käytti hän sitä toisin, hän söi sitä. Ja Kevät
valmisti sitä hänelle suuremmissa määrin. Täten oli voi vähitellen
tullut käytäntöön, ensin ylellisyytenä, sitten jokapäiväisten
elintapojen vaihteluna.

Leipomisessakin oli Kevät päässyt pitkälle. Mutta kaikki mikä koski
viljaa ja hänen harjoittamaansa maanviljelystä, perustui erityisen
salaperäiseen suhteeseen maahan; hän palvoi sitä omalla naisellisella
tavallaan, joka johti mieleen sen kevään ja sen onnen päivän jolloin
tuli uudelleen saatiin.




JÄÄNLÄHTÖ.


    Eikö sade uhkeana lankea?
    Eikö se ole kuin rakastuneen ääni,
    pitkä, hillitty lemmen jokellus
    sateen ja maan kesken,
    huulet huuliin yhtyneinä?

Valkokarhu sai kaiken lahjaksi. Kun hänen täytyi lähteä maanpakoon
kansansa kiroamana ja henkipattona, johti hänen kohtalonsa hänet
leudompaan ilmanalaan (jossa ihminen ei kuitenkaan alkanut viihtyä);
mutta hänen tuli saada kaikkea yltä kylläisesti, niinpä ilmakin muuttui
ja lämpeni. Hän oli lähtenyt etelään ja etelä tulikin häntä vastaan.

Pohjolan suuri jäänlähtö välkkyi auringon paisteessa. Jäätikkö
peräytyi nopeasti. Alangoltaan saattoi Valkokarhu alkuaikoina nähdä
jään viheriän hohteen luoteisella taivaan rannalla, mutta se hävisi
yllä enemmän kunnes se vihdoin katosi kokonaan; jäätikkö oli painunut
taivaanrannan taa pohjoista kohti. Sitä ei tarvinnut ihmetelläkään,
sillä ilma oli niin lämmin, että se olisi voinut sulattaa vuoria.
Ukkoskuuroja ja lämmintä sadetta valui virtanaan melkein herkeämättä.
Koko kevään ajelehti sadepilviä taivaalla ja välillä pistäysi aurinko
näkyviin niin hymyilevän voimakkaana, niin toivorikkaana, että
eläimetkin nostivat päänsä märästä maasta ja katselivat maailmaa, joka
oli aivan uusiintunut.

Tummat raekuurot, joissa salamat tuhkatiheästi välähtelivät, kiitivät
taivaan yli kesken päivänpaistetta piiskaten maan valkoiseksi ja kun
pilvet olivat menneet ja ukkonen loittoni, kaareutui sateenkaari
ilmavana yli nurmikenttien, joilla sadepisarat kimaltelivat kuten
kyynel lapsen silmäripsillä. Pari kolme ihanaa sateenkaarta kaareutui
yli taivaan laen toinen toisen rinnalla, ne olivat tuhatvärisiä siltoja
pilvien ja voittoisan auringon välillä ja näyttivät olevan maassa
kiinni vaikkeivät kuitenkaan olleet. Jokainen kuuro oli talven hukka
isku, joka herätti toivon eloon.

Yöt ja päivät satoi vettä kaatamalla ja maa otti sen moni-uomaisena
vastaan. Järvet tulvivat, joet virtailivat ääriään myöten täynnä ja
kuohuen läpi alangon syöksyen mereen. Mutta sade oli lämmintä ja se
kantoi tyhjentymättömässä helmassaan uuden ajan.

Valkokarhun lapset katselivat kirkkain silmin sadetta, joka löi
vesilätäköihin niin, että näytti kuin siellä olisi ollut kokonainen
kääpiö-joukko, joka hypähteli nopeasti ylöspäin ja putosi takaisin
maahan sateen yhä uusia synnyttäessä. Sateenkaaret loistivat heidän
lapsuutensa aikana luvaten heille koko maailman.

Tosin oli talvea vielä joka vuonna, mutta kylmä oli lyhyt-ikäisempi ja
kevät puhkesi yhä suuremmalla voimalla. Joka kevät peittivät tulvat
alangon ja alukset olivat Valkokarhulle monet kerrat hyvään tarpeeseen,
niille hän vei vaimonsa ja omaisuutensa turvaan. Oli aikoja, jolloin
koko maa oli penikulmain laajuudelta veden peitossa, niin että kukkulat
vaan kohosivat pinnalta kuin saaret, ja peto-eläimet ryntäsivät niille
mustina mielettöminä laumoina, niin että kauhistutti niitä lähestyäkin
ja samanlaisia joukkoja uiskenteli kuolleina pinnalla. Valkokarhu, joka
oli rakennellut aluksia vain huvikseen, alkoi aavistaa niitä kerran
vielä tarvittavan. Niitä tultaisiin vielä tarvitsemaan hädän hetkellä.
Valkokarhu hymyili niin että koko hänen vaaleaveriset kasvonsa
säteilivät.

Olihan aurinko hänen ystävänsä. Eikö hän voisi luottaa maahan?
Sehän oli lahjoittanut hänelle tulen, silloin kun hänellä ei sitä
ollut ja hän oli aivan yksin. Aurinko ja maa olivat yhtyneet yhteen
sulattaakseen jäätikön ja antaakseen hänelle tulen. Hän ei tulisi
milloinkaan unohtamaan sitä päivää, jolloin vuori avautui hänen majansa
ulkopuolella ja antoi tulta maan sisästä. Sinä hetkenä valtasi heidät
hirvittävä tuska, joka päättyi valtavaan riemuun.

Koko maa vapisi kuin olisi sen viimeinen päivä ollut tullut, syvällä
maan sisällä jymisi ja kävi niin kovia täräyksiä että Valkokarhukin
horjahti nurin. Soilta kuului käsittämätöntä tuskan ulvontaa, eläimet
menettivät järkensä ja sekaantuivat toisten joukkoihin katsomatta
olivatko ne ystäviä vai vihollisia.

Ja kesken kaameinta kuolemankauhua näkee Valkokarhu maanhalkeamasta
syöksyvän tulta, pensaikot syttyvät. Silloin hän nousee, nauraa kuin
mielipuoli, ymmärtää koko leikin tarkoituksen, horjuu tulta kohti,
sillä maa aaltoilee hänen allaan; hän kaatuu, hymyilee, nousee jälleen
ja saa vihdoin tulen käsiinsä. Sydän on onnesta ja kiitollisuudesta
pakahtumaisillaan. Tuli! Hänellä on tuli ja hän ulvoo rajattomasta
riemusta. Hän rientää kuin raju-ilma kotiin Kevään luo, joka makaa
kasvoillaan pidellen kahden käden kiinni, hän heiluttaa palavaa oksaa
vaimonsa pään päällä. Tulta! Tulta! Niin, niin, maa on antanut Keväälle
tulen, sillä se on niin hyvä.

Sinä päivänä, jona nuotio paloi taas hänen majassaan, meni hän ulos
ja itki lämpimässä sateessa. Sade ja kyyneleet valuivat pitkin hänen
partaansa, kun hän huumaantuneena ja sydän täynnä kiitollisuutta
katseli auringossa hohtavia pilviä.

Siitä oli nyt kulunut monet vuodet ja Valkokarhun pojat olivat
aikamiehiä. Näille hän kertoi siitä ystävyys-suhteesta, mikä hänellä
on maahan ja aurinkoon. Mutta joka kevät sytytti Valkokarhu suuren
rovion maan rikkauden ja anteliaisuuden muistoksi. Hän toi nuoren härän
uhriksi ja jos taivas oli kyllin armollinen ja otti vastaan savun
herkuttelivat ihmiset itseään iloisina paistilla. Ja tämä tapahtui
käen kukkuessa ja auringon valaistessa keskiyön pohjoista taivasta,
auringon, joka ei laske kauas. Sinä aikana oli Valkokarhu saanut tulen
ja sinä aikana sytytti hän ilotulen muistoksi ensimäisestä nuotiosta,
minkä maa oli hänelle antanut.

Valkokarhun pojat sytyttivät tulia senjälkeen aina samana aikana,
vielä silloinkin kun he olivat eronneet ja joutuneet niin kauas
toisistaan etteivät enään nähneet toistensa nuotioitakaan. Ja tämä tapa
säilytettiin sittemmin aina pohjolassa.

Mutta Kevät, joka tietysti oli ulkopuolella Valkokarhun ja poikien,
noiden käsittämättömien miesten toimia, lähestyi maata salaa omalla
naisellisella tavallaan, kiitollisena rakkaasta tulesta, joka nyt paloi
aina hänen liedellään.

Häh lähti ulos kenenkään huomaamatta ja nähdessään yön olevan valoisan
ja auringon lepäävän jäätikön takana, sen jäätikön, joka ei enää tulisi
uhkaamaan häntä eikä hänen omaisiaan, uhrasi hän maalle maljallisen
jyviä, lihavia viljajyviä, joita hän oli edellisenä vuonna koonnut
tähkä tähkältä ja hieronut niitä kärsivällisesti hyppystensä välissä.
Hän ei tiennyt parempaa lahjaa ja kun maa oli suonut hänelle tulen,
niin että hän saattoi taas leipoa leipää, tuli sen tietysti saada
uhrikin. Pienihän se oli, niin pieni, ettei kukaan sitä näkisi, mutta
hänen mielestään ei maa saisi olla ilman lahjaa tällaisina valoisina
öinä. Kevät kylvi siemenensä maahan kainona kuin nuori neitonen ja kun
se oli tehty, palasi hän sisään.

Kesän kuluessa alkoi siemen orastaa ja siitä kasvoi kaunis laiho. Kevät
selitti sen siten että maa oli kaikessa hiljaisuudessa ottanut lahjan
vastaan ja hänet valtasi harras kiitollisuus huomatessaan, että se
vastasi antamalla hänelle siemenen satakertaisena takaisin. Poimisiko
hän sen, olisiko se hänelle? Aivan varmaan, sillä kun kerran naiselle
osotetaan sellainen suosio, tulee hänen nöyränä ottaa se vastaan. Kevät
ymmärsi sen suureksi epäitsekkääksi rakkauden osotukseksi, jonka hän
otti vastaan kumartaen syvään maalle, jolla seisoi. Maan armollisuus
vei voimat hänen polvistaan. Hän otti vastaan vahvimman suoman lahjan
kuten lapsi äidiltä. Niin lainehti ensimäinen keltainen vilja kesän
tuulessa, kuten salainen side, ihana ja viaton, rikkaan maan ja Kevään
hiljaisen neitosydämen lemmenliitto.

Seuraavana keväänä uhrasi Kevät taas jyvänsä maalle miesten ollessa
iloissaan polttamassa tuliaan ja tervehtimässä pohjolan aurinkoa. Ja
sinä kesänä oli hänen peltonsa vielä suurempi. Mutta hän ei korjannut
sitä kokonaan syksyllä vaan jätti osan paikoilleen; hän arveli että
maan tulisi saada se pitää.

Sen jälkeen antoi hän aina lahjojaan, joista toivoi saavansa takaisin,
sillä hän oli käytännöllinen. Hän uhrasi pellavan siemeniä, jotka
eivät olleet hyviä syödä ja sai sijalle pellavaa värttinää varten.
Hän kylvi sangen kovasydämisenä nauriin siemeniä ja korjasi nauriit,
jotka oikeastaan laatuunsa nähden olisivat kuuluvat maalle. Sensijaan
antoi hän kaalin juurien jäädä maahan ja söi itse latvat. Mutta mitä
hän tekikin, pysyi maa kuitenkin liitossa ja aurinko ja sade auttoivat
heidän yhteistöitään.

Se oli Kevään maanviljelyksen alku. Hänen liittonsa maahan sekä kesy
karja olivat olleet hänen elämänsä onnena kaikkina niinä vuosina,
jolloin hänen lapsensa syntyivät ja hän näki niiden varttuvan suuriksi,
Valkokarhun puhuessa joka ikinen päivä poismuutosta. Mutta niin kauan
kuin he paikallaan asuivat, oli Kevään elämä ainaista aherrusta ja sinä
aikana oli hän luonut lapsilleen kodin.

Hänen hyvyytensä ei unohtunut milloinkaan. Hänen sydämensä oli niin
suuri että hänelle nousi kyyneleet silmiin nähdessään lintujen
lentelevän korsi nokassaan pesän tekoon. Hän oli niin lempeä, etteivät
hänen poikansa, jotka olivat karkeita miehiä, voineet milloinkaan
vahingoittaa eläintä paitsi mitä ravinnokseen tarvitsivat. Tulevina
aikoina muistettiin aina Kevättä nähdessä vasikoita ja pikku karitsoja
jotka keväisin makasivat vasta syntyneinä ja värisevinä maassa emänsä
vieressä. Vieläpä alkukesääkin alettiin kutsua hänen mukaansa ja
siunattiin hänen nimeensä.

Mutta se päivä koitti kuitenkin kerran, jolloin Kevään täytyi jättää
kotinsa ja kärsiä rajattomasti tuskaa ja surua ennenkuin hän sai
toisen. Jään lähtö tapahtui eräänä vuonna niin äkkiä ja niin rajusti,
että se tempasi koko perheen asuinsijoiltaan ja heitti sen merelle.

Tuli harvinaisen aikaseen suojailmoja ja tuntureilta alkoi tulvia,
joet tulvivat yli äyräittensä jo ennenkuin jäätkään olivat liikkeessä.
Alas virtaili suuria jäätikön palasia niin nopeasti, ettei niillä
ollut aikaa edes sulaa matkalla. Kuolleitten eläinten paljoudesta,
joita uiskenteli alas virtoja vilisten, ymmärsi Valkokarhu että ylä
maissa olivat olot aika vaikeat; siellä nousi vesi varmasti kaulaan
asti, ehkäpä vielä ylemmäksikin. Tulipa aikaisten kevätvirtojen mukana
ihmisruumiitakin, jotka Valkokarhu tunsi järjestään kaikki ja häntä
alkoi huolestuttaa jäätikköläisten kohtalo.

Eräänä päivänä näki hän vedenpinnalla kelluvan ruumiin, jonka vatsa
kohosi korkealle yli pinnan; sen päällä istui korppi kiskoen nahkaa
irti, saadakseen reijän. Valkokarhu purjehti kuolleen luo, ja huomasi
sen olevan Tuuri-päällikön. Siitä päivästä lähtien alkoi Valkokarhu
suosia korppia.

Mutta pian tuli muutakin ajateltavaa kuin entisiä kadehtijoitaan. Tuli
maanjäristyksiä ja tulvavirtoja, toiset tuoden tullessaan särkyneitä
vuoria, ukkosilmoja ja tulta kidassaan, toiset taas tulivat nopeasti
ja hiljaa pitkine käsivarsineen, jotka sulkivat kaiken syleilyynsä.
Kaukana pohjoisessa jäätikön ja vuorten suunnalla näki Valkokarhu
suunnattoman korkean tulipatsaan syöksyvän ilmaan ja liekeissä oli
äärettömän suuria jäälohkareita ja kokonaisia vuoria, jotka sitten taas
satoivat maahan. Sitä seurasi lumivalkoinen höyrypilvi, joka melkein
samassa täytti koko taivaan. Sen jälkeen tuli pimeys, sitten rajuilma
ja taivaasta satoi muraa. Tulta sinkoili ristiin rastiin kuohuen
ilmassa.

Vuorilta kiiri jylisevä kohina, joka nopeasti saapui rannalle, missä
se kohtasi mereltä tulevan myrskyn. Virta siinä kuohui alas rajusti
sulavilta jäätiköiltä. Se tuli villeinä penikulmain laajuisina koskina,
joitten edessä oli vettä pauhaavana rintavarustuksena ja se riensi
merta kohti, jossa hyökyaalto kohosi sitä vastaanottamaan. Saaret ja
rannikot joutuivat tämän mahtavan taistelun jalkoihin.

Ja kun myrsky asettui ja tuli aivan tyyni, oli koko alanko yhtenä
ainoana tulvivana, mereen yhtyneenä järvenä. Veden pinta nousi ja laski
hitaasti yön kaikkien tähtien kuvastuessa sen mustaan, upottavaan
helmaan. Suuria saarimaisia kuolleitten eläinten joukkoja kellui
yhdessä kohden, keinuen kuten hidas hengitys ylös, alas syvyyden
pinnalla kokonaisena ruumis-, luu- ja sarvimetsänä, jota kuu valaisi.

Mutta Valkokarhu oli joukkoineen jo aikoja sitten aavalla ulapalla. Kun
hän huomasi, että jäätikkö ja maa olivat kovassa taistelussa ja ettei
kuivalla maalla enää ollut olemista, pani hän aluksensa kuntoon, otti
elintarpeita ja tulta mukaansa sekä astui laivaan koko perheineen ja
omaisuuksineen. Keväälle se oli kuin kuolonisku. Mutta palavat vuoret
ja tulisade pakottivat lähtemään. Niin he turvautuivat mereen. He
olivat jo ehtineet kauas kun virta purkautui vuorilta, aalto saavutti
heidät heikentyneenä ja kaatamatta aluksia. Oli aivan tyven, laivasto
pysyi paikallaan keinuen hiljalleen meren nukkuvasti hengittäessä.
Valkokarhu istui joukkoineen laivassa toivotonna ja äänettömänä kuten
taivaan tähdet ja niiden mereen kuvastuvat kuvat. Hohtavista laineista
jäävuorien välistä kohottausi merihirviöitä, ne puhalsivat kuumaa ilmaa
ja sukeltausivat takaisin märät selkäevät kuutamossa loistaen.

Mutta aamu koitti ja aurinko kohosi idästä punaisena ja
kaikkivaltiaana. Raitis tuulenhenki puhalsi pitkin merenpintaa aurinkoa
vastaanottamaan. Valkokarhu ja hänen poikansa nostivat nahkoja tuuleen
ja laivat lähtivät liikkeelle.

Kun he tulivat aavalle merelle, kohosi heidän näkyviinsä se sisämaa
minkä he olivat jättäneet ja he näkivät että pohjoiset vuoret loistivat
alastomina ja kaiken värisinä kuten aikojen alussa. Jäätikkö oli
hävitetty ja se oli tyhjentäytynyt mereen. Muita kauniimpana kohosi
pyöreähuippuinen vuori, josta nousi ohut savupatsas rauhallisesti
sinistä taivasta kohti. Silloin ymmärsi Valkokarhu että rauha oli tehty
jälleen. Aurinko oli voittanut ja se otti nyt vastaan maan uhrin.

Mutta tuuli ajoi aluksia maasta poispäin itää kohti, kunnes yltympäri
näkyi ainoastaan aava meri ja silloin he luulivat että heidän täytyy
kuolla. Kymmenentenä päivänä, kun kaikki olivat näännyksissä, alkoi
idästä näkyä maata. Valkokarhu näki että he pelastuisivat ja hän antoi
maalle nimen Livland, elämänmaa.

Tänne he nyt asettuivat. Valkokarhu sytytti nuotion ja otti haltuunsa
uuden maan, suurten lintuparvien rientäessä etelästä etsimään pohjoisia
järviä.

Täälläkin olivat aurinko, vesi ja pilvet kilpasilla ja maa lepäsi
paljaana ja höyryävänä kylvyn jäliltä, vuoroin valossa, vuoroin
kiitävien pilvien varjostamana, pilvien joiden kera aurinko nyt löi
leikkiä. Mutta kevät voitti. Sateenkaari jännitti kevyen siltansa yli
ketojen sen merkiksi että tämäkin on ihmisten asuinpaikka.

Valkokarhu katseli ympärilleen ja näki koivuja, näki paljon ja hyviä
laivanrakennusaineita. Täällähän voisi rakentaa huimaavia aluksia,
joilla pääsisi matkustamaan ympäri koko maailman! Tänne hän tahtoi
jäädä.




UUTISASUKAS.


Liivinmaassa joutui Valkokarhu alkuasukasten kanssa tekemisiin. Hänen
mieleensä ei juolahtanutkaan että nuo pienet rupiset villit, jotka
liikuskelivat viidakossa kuten muurahaiset, olivat niitä kauniita,
alastomia ihmisiä, joita hän oli kuvitellut löytävänsä metsien
eteläpuolella; ja sittenkin ne olivat samoja. Ne polveutuivat samasta
kansasta, joka kerran oli karkottanut Pojan ja jättänyt hänet talven
kynsiin.

Kesti kauan ennenkuin Valkokarhu sai arat alkuasukkaat niin paljon
rauhottumaan, että hän saattoi kunnolleen nähdä niitä. Alussa ne
piiloutuivat pensaisiin kuin ketut ja lähtivät pakoon, jos niitä tuli
liian lähelle. Ne pakenivat mielellään nelin kontin pysyäkseen niin
näkymättöminä kuin mahdollista ja kun ne sitten ryömivät ruohistossa
jäykkä nahka selän peitteenä, oli niillä tapana kääntää päänsä
taaksepäin, näyttää kaikki hampaansa ja juosta edelleen. Päästessään
tarpeellisen välimatkan päähän nousivat ne ja juoksivat suorina kunnes
pääsivät suojaan. Valkokarhu kutsui niitä mäyriksi sen jäljen mukaan
minkä ne tekivät ja niiden hajun mukaan.

Hänelle selvisi, että ne tunsivat häntä ja hänen pitkiä, vaaleita
poikiaan kohtaan pelkoa ja syvää kunnioitusta ja pitivät heitä
varmaankin yliluonnollisina olentoina. Mitä muuta ne voisivatkaan
ajatella vaaleatukkaisista ja sinisilmäisistä jättiläisistä, jotka
tulivat merta myöten _laivoilla_, joita he eivät ensinkään voineet
ymmärtää. Valkokarhun täytyi tehdä monta ystävällistä merkkiä ja kulkea
viheriät oksat käsissä aseitten asemesta saadakseen niitä lähenemään ja
sittenkin ne tulivat vatsallaan ryömien ja pelosta ja alistuvaisuudesta
uikuttaen kuin koiranpennut.

Lempeä Kevät istui kyyryllään niiden edessä ja viekotteli niiden
pienokaisia luokseen pitäen jyväkakkuja polvellaan.

Vihdoin saatiin syntymään läheneminen, mutta vasta sitten, kun mäyrät
olivat oppineet, etteivät nuo pitkät, valkoiset ihmiset tahdo heitä
syödä, heittäytyivät he maahan heidän, kuten yliluonnollisten olentojen
eteen. Heidän puoleltaan ei siis Valkokarhu saanut kokea mitään
vaikeuksia, kun hän asettui maahan asumaan.

Täällä oli runsaasti suuria mänty- ja koivumetsiä, täynnä riistaa.
Sisämaassa levisi äärettömiä aroja, joilla villihevos- ja lammaslaumoja
kulki syömässä silmän kantamattomiin. Valkokarhu näki täällä
villihevosen ensikerran; se oli jättänyt Skandinavian jo kauan ennen
hänen aikojaan. Kerrottiin tosin taruja, miten iso-isät aikoja sitten
olivat tunteneet eläimen, jolla oli vain yksi varvas kummassakin
jalassa ja joka juoksi kuin tuuli, mutta Valkokarhu oli luullut sitä
vain saduksi jonkalaisia kerrottiin niin paljon menneiltä ajoilta;
tässä näyttäytyivät tarut siis tosiksi.

Valkokarhu toivoi paljon näiden villihevosten tuttavuudesta. Ne
olivat kauniita eläimiä. Mustat juovat pitkin harmaankeltaisia
kylkiä ja suuret vilkkaat korvat päässä. Ne olivat hyvin uteliaita
ja leikinhaluisia, aina valmiina hypähtämään ja kiitämään iloista
ravia yli aron. Valkokarhun pojat olivat sangen mieltyneitä noihin
reippaisiin eläimiin ja koettivat lähestyä niitä toisessa kädessä
leipäpala, toisessa hihnan solmu ja villihevosetkin korskuivat, niiden
teki mieli lähestyä ja ne tanssivat paikallaan pehmein liikkein, mutta
kun pojat lähestyivät, lähtivät ne kuitenkin täyttä laukkaa pakoon,
niin että näki niiden kavioiden vaan vilkkavan ilmassa. Ne päästelivät
kiivaita ääniä kurkustaan, etenkin nuoret varsat, jotka kiitivät
liehuvin harjoin ja joiden silmissä näkyi valkuainen kuin puolikuu,
pojat huutelivat niille kaikilla mahdollisilla lempinimillä ja hevoset
nyökäyttivät päätään ja vastasivat iloisesti hirnahdellen, mutta eivät
toistaiseksi laskeneet heitä lähelle.

Asian laita oli niin että alku-asukkaat osasivat kyllä pyytää hevosia,
mutta kesyttää niitä ja tehdä niistä ihmisten ystäviä eivät he
ymmärtäneet. He olivat kerrassaan tunteettomia eläimiä kohtaan ja sillä
tavalla että Valkokarhu sekä oudoksui että tuli siitä liikutetuksi;
he eivät tyytyneet siihen, että he olisivat metsästäessään tappaneet
ne, vaan he kiduttivat niitä aivan vaan huvikseen. Mutta heidän
mieleensäkään ei juolahtanut kohdella niitä ystävällisesti, sillä
Valkokarhun arvelun mukaan nämä arat kantapäällä astujat pitivät
itseään äärettömän paljon korkeammalla kaikkia mitkä eläimen nimeä
vaan kantoivatkin. Mutta näillä mäyriäisillä ihmiseksi oli monta
omituisuutta, joista he ylpeilivät ja jotka Valkokarhu kernaasti salli
heidän säilyttää ominaan.

Tämä alkukansa oli kokenut monia vaihtelevia kohtaloita senjälkeen kuin
Poika-vanhus oli eronnut heistä kadotetussa maassa. Useimmat niistä
olivat jatkaneet matkaansa suoraan etelää kohti ja olivat hajonneet
kaukaisiin kuuman vyöhykkeen maihin, eikä niistä kuulunut mitään,
ennenkuin melkein kokonaisen maailman kehityskauden jälkeen eräs Pojan
jälkeläisistä, Kolumbus, löysi perheen haaran länsi-Intian saarilta.
Vielä myöhemmin tapasi Pojan heimoa oleva, Darwin, Tulimaassa sen
kuolevan äärimäisen haaran, samanlaisena kuin se oli alkanut.

Mutta Valkokarhun aikana eivät ne vielä olleet ehtineet etelä-Europaa
pitemmälle ja alkoivat vasta siirtyä Afrikaan ja Aasiaan. Oli aina
pohjoisia etuvartioita, jotka kestivät kylmää paremmin kuin toiset
ja kun ilmanala pohjolassa leutoni, siirtyi moni takaisin entisille
seuduilleen, seuraten muuttoeläimiä ja liikkuen edestakaisin
vuoden aikojen mukaan. Silloin kun tämä alkukansa oli siirtynyt
Skandinaviasta, oli se ollut muun Europan yhteydessä; sitten avautui
väliin leveitä salmia, joiden poikki he eivät toistaiseksi päässeet,
mutta silloin he poikkesivat Itämeren maakuntain rannoille toisten
asettuessa kauas sisä-Venäjälle ja täällä, siis Valkokarhu heidät
tapasi.

Alussa he eivät voineet ymmärtää toisiaan ja molemmat luulivat ettei
toisella olisikaan mitään kieltä, ainoastaan järjettömiä ääniä,
mutta he oppivat pian yhdistämään sen mitä sanottiin siihen mitä
tarkoitettiin ja tämä kielten eroavaisuus antoi ensimäisen aiheen
muodostamaan käsitteitä, jotka sitten saivat pysyvän muodon. Eikä
sitä paitsi kestänyt kauan, ennenkuin Valkokarhu huomasi mäyriäisten
näöltään ventovieraassa kielessä sanoja, jotka tuntuivat hänestä
tutuilta ja jotka kerran lienevät olleet samanlaisia kuin hänen omansa.
Mäyriäiset osasivat kertoa taruja ja ikivanhoja runoja. Heillä oli
muun muassa hämärä muinaistaru jostain ihmisestä, joka oli murhannut
veljensä ja kirottuna täytyi muuttaa autioon maahan. Valkokarhu
kuunteli suurella myötätunnolla kertomusta tuosta hirmutyöstä ja antoi
kertojalle palan leipää.

Pohjolassa asuvat alkuihmiset eivät olleet enään aivan samanlaisia
kuin Pojan heistä erotessa. Kodittomuus ja hätä olivat tehneet heidät
pahemmiksi, ja he kadehtivat jo syntymästään asti toisiaan enemmän kuin
ennen. Siitä huolettomuudesta ja notkeudesta mistä heidän esi-isänsä
ennen olivat niin iloinneet, ei ollut jälkeäkään; he eivät enään
kiikkuneet puitten latvoissa omena kädessä ravistellen hedelmiä maahan
aikansa kuluksi. Karvapeitettä ei heillä enään ollut, kovat ajat olivat
sen kuluttaneet ja sen sijaan oli tullut hiki ja maanpakolaisuuden
tomu. Ainoa, minkä he olivat oppineet, oli suojella selkää talvelta,
jota he aina pakenivat ja sen he tekivät aivan sananmukaisesti, sillä
he eivät ymmärtäneet pukeutua oikein, vaan vetelivät muassaan vanhaa
lampaan nahkaa, jolla he suojelivat selkäänsä kylmältä. Mutta he eivät
osanneet sitä valmistaa, nahka oli jäykkää ja kovaa. He käyttivät sitä
metsästysretkillä ja kaikissa tilaisuuksissa suojanaan, he nukkuivat
sen alla ja vaaran uhatessa ryömivät sen taakse. He eivät rakentaneet
itselleen majoja, vaan nukkuivat viheliäisesti luolissa tai pensaassa
ja talven joutuessa vetäytyivät he joukottain kuten muuttolinnut etelää
kohti, eivätkä näyttäytyneet ennenkuin seuraavana keväänä. Ja heiltä
oli kuitenkin aina ollut tuli. He kuljettivat sitä korissa taulan
kera aivan kuten ennen muinoin, mutta he eivät olleet sen käytössä
päässeet pitemmälle. Ruukkuja he eivät tunteneet. Leivän leipominen
oli heille tuiki outoa eivätkä he aavistaneetkaan mitään koko viljan
olemassa olosta vaikka he kahlasivat siinä kaulaansa myöten, sillä maa
kasvoi viljavanaan villiä viljaa. Tietysti ei heidän mieleensäkään
noussut ajatus että he itse voisivat kasvattaa viljaa. Aluksia he eivät
osanneet rakentaa, mutta sensijaan he osasivat uida ja selviytyivät
siten pienemmistä vesiesteistä. He eivät heittäneet keihästä ja
valmistivat ainoastaan kehnoja kiviliuskoja.

Mutta sen sijaan oli heiltä eräs ase, joka oli vallan uusi
Valkokarhulle; he osasivat ampua putkella, jossa oli kivinuoli pitkän
ja tarkoin määrätyn matkan päässä, käyttämällä paria antilopin sarvea,
joiden päät oli kiristetty yhteen suonijänteellä. Se oli jousi,
mutta he eivät osanneet selittää miten he olivat sen saaneet, vaan
he näyttivät irvistäen kuinka he ottivat kiinni myrkyllisen käärmeen
ja pistivät nuolenpäitä sen päähän tehdäkseen ne voimakkaiksi ja
Valkokarhua kauhistutti nähdessään ensimäisen kerran villihevosen
kaatuvan sellaisen nuolen satuttamana ja kuolevan suonenvedon
tapaisesti väännellen, vaikka siihen oli tullut tuskin naarmuakaan. Se
oli rumaa noituutta. Valkokarhu ei ainakaan puolestaan tahtonut käyttää
jousta.

Pojat eivät sensijaan saaneet silmiään pois niistä ja he laittoivatkin
pian samanlaisia, vaikkakin saarnipuusta. Myrkystä he eivät
välittäneet, siltä he eivät ampuneet takaapäin; he olivat voimakkaita,
ja harjaantuivat aikaa myöten niin, että läheltä saattoivat ampua
nuolen aivan metsähärän ruumiin läpi.

Paitsi metsästystä, käyttivät mäyriäiset jousta toisellakin tavalla: he
istuutuivat ja soittivat näppäilemällä pingotettua kieltä. Siitä lähti
houkutteleva ääni, joka soi kuin kaukaisten maailmojen yli kiitävä
tuuli.

Mäyriäiset pitivät paljon soitosta ja kun joku heistä näppäili
jousta, jonka ääni kaikui kuivasta pääkallosta, jossa sarvet olivat
kiinni ja toinen takoi kepillä onttoa puuta kolmannen vihellellessä
luulla ja muiden ympäröidessä näitä soittotaiteilijoita ja voihkiessa
tuskallisesti kuorossa, teki se syvän vaikutuksen muihinkin kuin noihin
väänteleviin soittoniekkoihin itseensä. Niissä sävelten värähtelevissä
soinnuissa oli jotain salaperäistä, joka saattoi sekä ihmisen että
eläimen haaveilemaan ja itkemään, niissä oli metsänääniä, jotka
herättivät eloon uinuvia muistoja kadotetusta Eedenistä.

Alkujaan olivat he nähtävästi käyttäneet houkutussoittoaan ainoastaan
metsästyksessä, kiinnittääkseen riistan huomiota. Kun villi hevonen
läheni viisas pää kallellaan ja suuret, hienokarvaiset aistikkaat
korvat eteenpäin kääntyneinä kuunnellen ihania säveliä, jotka olivat
kuin tuulen henki kaukaisilta onnellisilta laitumilta, lensikin
harppukielen myrkkynuoli pistäen kuolontulen eläimen suoniin. Se oli
hyödyttävä taito ja koko alku-asukkaan sielu oli keskitettynä tähän
aseeseen, joka oli samalla sekä kyykäärme että harppu.

Mutta pitkäaikaisen käytön jälkeen oli heidän taitonsa niin kehittynyt,
että he alkoivat kunnioittaa soittoa erityisenä taitona aivan toisena
kuin metsästystä. He kiinnittivät kaareen useampia kieliä ikäänkuin
erilaisia tuulenvoimia vastaamaan ja syvensivät kaikua irrottamalla
sarvet tyhjästä pääluusta, joka sorisi hampaineen, kiinnittämällä ne
kilpikonnan kuoreen, jossa oli täyteläisempi sointu. Luusoittimeen he
tekivät reikiä, niin että se valitteli useampihaavaisena; onton puun he
hakkasivat poikki niin että sitä saattoi helpommin kuljettaa muassaan
ja he oppivat valittamaan määrätyssä tahdissa, joten puute ja kaihokin
olivat hyödyksi. Oi, niin, niin, kylläpä he olivat soittotaitureita!

Ei Valkokarhulla eikä hänen perheellään ollut pienimpiäkään lahjoja
siihen suuntaan, mutta he olivat hyvin vastaanottavaisia ja kuuntelivat
syvästi liikutettuina toisten esittäessä paraita palojaan; syvä huokaus
kohosi heidän sielunsa syvyyksistä ja he vuoroin kalpenivat vuoroin
punastuivat, niin syvästi se heihin vaikutti. Soitto lumosi heidät,
he seisoivat kuin kiinni naulattuina salaperäisten houkutusäänten
hurmaamina, jotka saattoivat heidät unohtamaan itsensä.

Siinä niin kuunnellessaan muistuttivat he suuresti kauniita
villihevosia, jotka soitto teki luottaviksi, he kumartuivat eteenpäin
samaan lumottuun asentoon, liikkumattomina — ja noiden vierasten soitto
voitti Valkokarhun ja sitoi hänet heidän ystäväkseen.

Muuten ei Valkokarhu oppinut paljoakaan itämaalaisilta. Vaikutus oli
päinvastainen. Heillä näytti olevan hämmästyttävä matkimiskyky, he
oppivat kädenkäänteessä sekä pukeutumaan että keittämään, ajamaan
reellä, purjehtimaan merellä ja tekemään kaikkea, mitä Valkokarhu teki.

Vieläpä he mukautuivat niihin niin pian, että he jo keskenään
huomauttelivat siitä, miten he oikeastaan olivat tunteneet
nuo yksinkertaiset seikat jo aikoja sitten. He olivat melkein
nauramaisillaan tuolle tuliparralle, joka oli olevinaan kaikkien mitä
luonnollisimpien asioiden keksijä; sehän ei onneksi ollutkaan niiden
keksijä. Mutta he eivät kuitenkaan milloinkaan päässeet pitemmälle
uusine oppineen, ennenkuin he olivat kurkistelleet, miten Valkokarhu
teki työnsä.

Puu- ja työkalut elivät Valkokarhun suurissa kesakoisissa käsissä. Ei
mikään jäänyt entiselleen, vaan puhkesi yhä täydellisempään muotoon
kun hän oli tarkastellut sitä sinisine säihkyvine katseineen. Hän ei
laskenut käsistään ainoatakaan uutta venhettä eikä rekeä joka ei olisi
ollut toisenlainen kuin edellinen. Alku-asukasten pyrkimys hankkia
jotain hyvää oli sensijaan kohdistettuna siihen, että se olisi aivan
sellaista kuin sen _pitää_ olla: vanhaa tuttua muotoa, ja tätä he
kehittivät hyvin pitkälle; he pääsivät niin korkealle kuin päästä voi
pysyttelemällä itsekeksineen kintereillä.

Heidän kauttansa leväsivät uudet tavat edelleen kaukana asuville
alkukansaheimoille, jotka ottivat ne halulla vastaan, mutta joilla
ne jäivät kehittymättä, koska ne olivat joutuneet liian kauas
alkulähteestä.

Valkokarhu ja alku-asukkaat tulivat keskenään hyvin toimeen. Kumpikin
säilytti omat tapansa. Ja ne olivat sangen erilaiset. Alku-asukkaat
esim. polttivat vainajansa. Se oli kuvaava tapa, joka periytyi
muinais-ajoilta, jolloin he vielä paistoivat ja söivät ne. Ikäänkuin
muinaisajan tapojen muistona söi perhe vielä pienen palan vainajasta
roviolla, kunnioittaakseen asianomaista. Olisihan ollut aivan
sopimatonta laskea joku menemään aivan syömättä pois. Mutta opittuaan
Valkokarhulta jyvien käytön, ottivat he tavaksi muodostella pieniä
kakkuja kuolleen muotoisiksi ja syödä niitä poltto-tilaisuudessa ja
tämä tapa jäi sitten käytäntöön.

Valkokarhu ei paheksinut ruumiinpolttoa, vaikkakin haju oli hänelle
vastenmielinen. Hän oli tottunut jäätiköllä toisiin tapoihin, mutta
eihän voinut odottaa että kaikki kansat olisivat samanlaisia.
Jäätikköläiset eivät uskoneet kuolemaan. Niiltä ajoilta asti, jolloin
kanta-isä oli mennyt majaansa eikä näyttäytynyt enää, annettiin niiden,
jotka kuolivat joko johonkin tautiin tai vanhuuttaan, jäädä sinne
missä he olivat asuneet eläessään ja jätettiin heille jotain ruokaa,
jonka jälkeen hauta peitettiin. Jos he elivät vielä sen jälkeen, ei se
kuulunut kenellekään, mutta se tehtiin heille niin mahdolliseksi kuin
suinkin.

Jokapäiväisessä elämässäkin erosivat alkuasukasten tavat suuresti
Valkokarhun elintavoista. Naisten asema oli kurja. Siveettömyys ja
irstaisuus oli heistä mitä luonnollisinta. Varasteleminen oli ainoa
luvallinen omistusoikeus minkä he tunsivat. He olivat niin pelkureita
että heitä kävi sääli, mutta matkan päässä he olivat hyvin rohkeita.
Ylivoiman kunnioittamista he eivät tunteneet, pienintäkin eläintä he
pakenivat, mutta luonnon puhuessa eivät he vaienneet. Pimeässä he
ulvoivat kuin susilauma. He kinastelivat aina, sättivät aina toinen
toisiaan, mutta eivät milloinkaan lyöneet.

Valkokarhun ja alku-asukasten välillä syntyi itsestään sopiva
välimatka. Valkokarhun jäädessä rannikolle asumaan valmistellen uusia,
suuria laivojaan, vaeltelivat alku-asukkaat edestakaisin samojen
seutujen välillä. He vetäytyivät kylmän tullen etelään ja palasivat
kevään joutuessa takaisin. Valkokarhu otti heidät ystävällisesti
vastaan kun he palasivat, mutta mitään läheisempää yhteyttä ei
syntynyt. Joka kevät siihen aikaan kun Valkokarhu poltti kokkoansa ja
toimitti uhria — hän uhrasi nykyään kernaimmin villihevosia, joiden
liha oli hyvää — saapuivat alku-asukkaat, nuo vanhat tutut, jotka
saivat mielellään myöskin yhden palan ja joilla aina oli kerrottavana
uutisia ulkoapäin. Siten pidettiin suuret juhlat sitä seuraavine
soittohuveineen ja vaihtokauppoineen. Alku-asukkaat toivat mukanaan
tavaroita, joita Valkokarhu toivoi saavansa ja hänellä oli sensijaan
sellaisia herkkuja, joista toiset pitivät.

Eräänä vuonna oli jollakin noista kiertolaisista muassaan merkillinen
kirves, jonka Valkokarhu heti vaihtoi itselleen ja jota hän ryhtyi
ahkerasti tutkiskelemaan. Se oli kauniin punainen ja niin kirkas,
että siinä näki kasvonsa aivan kuin veden pinnassa. Merkillisintä oli
ettei sitä voinut käsitellä kuten muita kivilajeja, se ei murentunut
eikä siitä lähtenyt lyödessä siruja. Sensijaan saattoi sen lyödä
liuskaiseksi, jolloin se myös lämpeni ja takoa taas toisen muotoiseksi.
Se oli sitkeää mutta ei erittäin kovaa. Mitään makua tai hajua sillä
ei ollut ja kädessä se oli painava. Se oli kuparia. Valkokarhu ei
käyttänyt sitä kuitenkaan paljon, vaikka hän hankki itselleen sitä
vaihtamalla niin paljon kuin käsiinsä sai, sillä Kevät piti sitä
mielellään kaulassaan riippumassa. Työkaluksi ei se sopinut, se ei
ollut kyllin kovaa, pii oli siihen sopivinta. Valkokarhulla oli koko
joukko hiotuita talttoja ja kirveitä, joita ei mikään muu aine voinut
korvata, ne purivat puuta ahnaasti ja niillä sai lyödä voimainsa takaa.

Sittemmin oppi Valkokarhu kuparin ominaisuudet, eivätkä ne suinkaan
olleetkaan vähäiset. Valmistellessaan siitä Keväälle koristuksia
huomasi hän että se suli tulessa. Se kuumeni nimittäin taottaessa
ja tuli samalla huomattavasti pehmeämmäksi. Valkokarhu koetti sitä
kuumentaa tulessa, ja silloin hän näkikin miten se äkkiä virtasi
punasena käärmeenä liekkeihin. Hän vallan hämmästyi. Myöhemmin löysi
hän sen yhtenä möhkäleenä ja kylmänä tuhassa ja hän alkoi uudelleen
kokeilla. Sittemmin oli hänelle siitä monenlaista hyötyä. Mäyriäiset
sanoivat että he saivat sitä kaukana itä- ja eteläpuolella asuvilta
heimoilta, mutta eivät tunteneet sen kivestä eroavia ominaisuuksia
ja oli se heillä aina hakattuna pieniksi kirveiksi tai nenärustossa
kannettaviksi puikoiksi. Kohta sai Valkokarhu ostaa heiltä toistakin,
melkein kuparin kaltaista metallia pieninä paloina. Se oli keltaisempaa
ja sitäpaitsi pehmeämpää niin ettei sitä voinut käyttää muutakuin
helminä ja naisten korvarenkaina. Vielä oppi Valkokarhu tuntemaan
jotain valkoista metallia, puhumattakaan monista muista kapineista,
joita mäyriäiset kuljettivat muassaan, kuten raakkuja, kauniita kiviä
ja sen sellaista.

Heidän yhdessä olonsa kadottivat uutuuden viehätyksensä. Mäyriäiset
tiesivät hyvin etteivät nuo valkoiset ihmiset olleet sen
yliluonnollisempia kuin hekään. Eräänä vuonna jäi yksi heimoista
asumaan paikoilleen talven yli ja selviytyi erinomaisen hyvin.
Olivathan he jo oppineet sekä rakennus- että laivanvarustustaidon.
Sitten jäivätkin he paikoilleen ja järjestivät elintapansa Valkokarhun
perheen elämän mukaan. He näyttivät olevan erittäin kestäviä vahtimaan
Valkokarhun töitä ja matkimaan häntä. Heillä oli oma omituinen tapansa
varastaa silmin, suomatta milloinkaan omistajalle kiitosta.

Valkokarhu antoi heidän olla rauhassa. He elättivät itseään
kalastuksella opittuaan käyttämään merta hyväkseen. He eivät kuitenkaan
_rakentaneet_ laivoja vaan jäljittelivät mieluummin sitä koverrettua
venettä, jonka Valkokarhu oli antanut heille malliksi, täällähän oli
runsaasti puuta. Sellaisen kaukalon saattoi suuremmitta vaivoitta
kaivertaa tulen avulla ja se sopi hyvin mäyriäisten tarpeeseen. Ja
totta puhuen he eivät suinkaan seuranneet millään sokealla ihailulla
tuota taiteellista suur-alusta, joka Valkokarhulla oli rakennettavana
rannalla; heidän sydäntänsä ahdisti ennemmin tuskallinen, polttava
sisäinen tauti, johon oli olemassa ainoastaan yksi lääke...

Valkokarhun alus kasvoi. Ja hänen suunnitelmansa kasvoivat sen mukaan.
Siitä tulisi niin suuri, että se voisi vallan yksin kantaa hänet ja
koko hänen sukunsa maailman ääriin, aivan kadotettuun maahan asti!
Hänen päätänsä huimasi työskennellessään. Hän riensi sinne tänne
lämpimissään, otsa tulikuumana ja kädet ajatuksissa luomistyössään.
Silmät välähtelivät, hänestä tuli varovainen ja kätevä, ja läpitunkevan
tarkkanäköinen suunnitellessaan työtään; hän iski puun halki yhdellä
ainoalla iskulla, hän rynnisti kuin härkä saadessaan selväksi mitä
hän aikoi. Hän huuteli voitonriemusta työskennellessään auringon
paisteessa ja hän oli itsekin kuin aurinko punaisine tukkineen ja
partoineen, ja saattoi tapahtua, että hän raivoten malttamattomana
löi suurimmalla vasarallaan säpäleiksi koko työnsä ja särki sen kuin
villainen härkä kunnes ei ollut siruakaan eheänä; se tapahtui silloin
kun joku seikka oli kiusannut häntä, eikä hän tahtonut heti saada sitä
paikoilleen. Seuraavana päivänä seisoi hän taas raittiina ja reippaana
työpaikallaan, pyyhkäisi punaista tukkaansa ja alkoi työnsä alusta.
Pojat auttoivat häntä kaikessa.

Laiva, jota hän nyt rakensi, oli ensimäinen, jossa oli köli. Ankkurin
ja naulat, jotka pitivät kaaripuita koossa, oli hän takonut kuparista
ja kun koko aluksesta uhkasi tulla niin suuri, ettei hän eikä hänen
poikansa, enemmän kuin mikään muukaan ihmisvoima sitä jaksaisi
liikuttaa, oli hän, entisistä kokemuksistaan viisastuneena, laskenut
kölin jo heti alusta lähtien pyöreille puille, lykätäkseen sen niitä
myöten valmiina vesille.

Mutta kölin etupään, jonka tuli kohota yli keulan, oli Valkokarhu,
käyttäen siihen koko rikkaimman älynsä, muodostanut jonkun hirviön pään
muotoiseksi, jolla suu oli auki.

Ei ollut helppoa arvata mitä se tarkoitti, eikä edes Valkokarhukaan
ollut siitä selvillä. Mutta hänen veressään kummitteli vielä esi-isien
näkemät ja heiltä perityt hämärät muistot kauheasta merikäärmeestä,
joka nyt nukkui ikuista untaan meren pohjassa ja hän kuvasi jotain sen
suuntaista, jotain mielikuvitelmiensa hirviötä, joka hänen käsissään
sai muotonsa. Pään tuli peloittaa valaita ja sen se tekikin. Sitä
paitsi saisi se katsella ulos laivaa rakennettaessa ja koota itseensä
kaipuun nähdä niitä ihmemaita, joita Valkokarhu aikoi sen turvissa
etsiä.

Valkokarhu oli kuitenkin tarkkanäköisyydessään joutunut toisille
jäljille ennenkuin laiva oli vielä valmiskaan. Aro ja näköala itää
kohti, jossa hän ei ääriä löytänyt, vaikka olisi miten kauas kulkenut,
sekä maailman äärettömyys, kuten merenkin, ei jättänyt häntä rauhaan.
Eikö hän milloinkaan pääsisi eteenpäin? Oliko tuo pyöreä näköpiiri
tuolla nousevine aurinkoineen hänen rajanaan? Eikö maailma sillä
suunnalla milloinkaan tulisi hänen omakseen? Entä villihevoset, miksi
ne saattoivat laukata itää kohti niin etäälle kuin halusivat?

Valkokarhu alkaa ottaa hevosia kiinni, hän kesyttää niitä, entisaikojen
reet tulevat taas käytäntöön ja talvisin kiitää hän rannattomille
lumikentille. Kotona nousee aika touhu kesytyksineen, hirnumisineen,
nauruineen ja huutoineen. Kevät tulee, kädessä leivän palasia hevosille
ja hän ojentaa niitä kämmenellään etteivät ne puraisisi hänen sormiaan
ja hevoset sieppaavat palasia pehmeillä, liikkuvilla huulillaan. Ja kun
ne loppuvat, kuivaa hän kuolan kädestään hevosten harjaan ja nauraa
niille, kun ne seuraavat häntä ja nuuskivat pehmeällä turvallaan hänen
käsiään. Valkokarhu tekasee kekseliäästi siimaniekan piiskan, joka
suhisee ilmassa ja pistää kuin paarma; se saa hevoset hypähtelemään ja
heittämään päätään. Hän lähtee poikineen hurjille retkille pitkin aroa.

Nuo hevoskullat juoksevat hyvin mielellään, ne kiitävät täyttä ravia
reen edessä siinä vahvassa uskossa että ne koko ajan juoksevat pois
reestä ja vankeudesta, ja niinhän niiden pitääkin juosta; takana istuu
Valkokarhu reessä nauraen ääneensä, hevosten pakoa hän juuri voikin
hyväkseen käyttää.

Reen rinnalla ratsastavat pojat, jotka aikoja sitten ovat oppineet
asettumaan tuon kiitävän toverin selkään ja ohjaamaan sen rajua
kulkua haluamaansa suuntaan. He istuvat kuin olisivat ratsastaja ja
täyttälaukkaa kiitävä ratsu sulautuneet yhdeksi. Heleijaa!

Mutta kesäisin ei Valkokarhu pääse rekineen mihinkään. Hän miettii.

Ja hän miettii yhä. Kas, tuossahan ovat nuo pyörät, joita hän
käyttää kierittäessään aluksiaan mereen. Entäs jos hän kiinnittäisi
pyöreän tukin reen alle niin että se pyörisi koko ajan jalasten
alla? Valkokarhu ei saa mielestään pyörää. Hän koettaa sitoa hihnan
kummankin paksun hirren pään ympärille ja ripustaa sen reen alle. Mutta
hihnat sitovat, eivätkä laske pyörää vapaasti pyörimään. Eikähän sen
tarvitsekaan koskea maahan pitkin pituuttaan. Valkokarhu veistää sen
kapeaksi paitsi molempia päitä ja saa sen pysymään kiinni, mutta se ei
ole sittenkään vielä hyvä ennenkuin hän hihnojen asemesta tekee reijät
itse jalaksiin ja antaa pyörän ohuitten osien mennä niiden lävitse. Nyt
saattaa reellä todellakin ajaa paljaallakin maalla. Mutta molemmissa
reunoissa olevat pyöreät puulaatat täytyy tehdä suuremmiksi, ottaa
paksummasta puunrungosta ja oli aikamoinen työ veistää sitä keskeltä
ohueksi; eiköhän voisi kiinnittää rekeen pitkää tankoa ja tehdä noihin
laattoihin reijät?

Valkokarhun aivoissa värähtelee sitä ajatellessa. Hän saa puutyön
tehtyä ja omistaa siis monen kesän vaivaloisten yritysten ja
lakkaamattoman puukirveellä nalkuttelemisen jälkeen ensimäiset rattaat.

Ja nyt hevoset eteen! Valkokarhu tuo parin ja niiden silmissä välähtää
valkuainen niiden katsellessa uutta laitosta suurine pelottavine
pyörineen. Ne hirnahtelevat ja vavahtelevat hiukan, valmistautuvat
lähtemään täyttä laukkaa, kuin lähtö olisi maailman ääriin ja
vapauteen, ja niin heidän pitääkin mennä, arvelee Valkokarhu, mutta
sen aikaa tulee niiden seisoa hiljaa kunnes hän saa nahkahihnat
kiinnitetyiksi. Pieni sipaisu kupeelle tekee ne halukkaammiksi
kantamaan hihnoja ja samalla vapauden haluisemmiksi ja se sopiikin
yhteen Valkokarhun ajatusten kanssa. Hirvensarvisuitset suuhun, pois,
pojat, tieltä ja iloinen Valkokarhu lähtee ajamaan.

Tuskin on pari minuuttia kulunut kun hänellä on tuli!

Niin on, niin totta kuin aurinko taivaalla tanssii!

Hevoset pillastuivat samassa, pyörät, jotka hankasivat puu puuta
vastaan, alkoivat heti savuta, rattaat olivat päässeet vauhtiin
ja hevoset, jotka tunsivat palon hajun ja luulivat aron syttyneen
tuleen, alkoivat kiitää vinhaa vauhtia. Savua alkoi kohota kummaltakin
puolelta, kipinöitä alkoi sinkoilla ja kohta olivat pyörät liekkien
vallassa ja koko ajoneuvot ilmitulessa Valkokarhun ympärillä. Silloin
vaipuivat kasvoilleen kaikki mäyriäiset, jotka olivat tulleet salaa
kurkistelemaan ja itkivät haikeasti pitäen käsillään päästään — eihän
vain tuo mahtava voima sallisi heidän kuolla?

Mutta he tyyntyivät pian ja olivat katketa naurusta nähdessään miten
se matka päättyi. Valkokarhu kaatui ja hevoset, jotka olivat aivan
hulluja, särkivät kaikki säpäleiksi, juoksivat tipotieheen ja siinä
makasi Valkokarhu rattaiden jäännösten keskellä taistellen tulen
kanssa. Hänen sekä hiuksensa että partansa kärventyivät ja hän sai
palohaavoja kaikkialle, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota
enemmän kuin mäyriäisiinkään, vaikka ne tulivat ja nauroivat hänelle
päin kasvoja. Hän nauroi itsekin täyttä kurkkua ja silmät sekä pelosta
että ilosta pyöreinä heilutteli päänsä päällä palavia rattaitten osia
ulvoen mieletönnä riemusta. _Tuli!_ Hän riensi kohti työpajaansa
tehdäkseen kaiken uudelleen ja äkkiä hän juostessaan vaikenee, nyt on
hänen järkensä taas selvä, hän tekee työtä!

Takaa kaikuu noiden kantapäillään astujien kova nauru, noiden maahan
sidottujen, jotka eivät ymmärtäneet mitään muuta kuin että mies kaatui
ja kärventyi.

Sen jälkeen he virnistelivät yhä enemmän, kun Valkokarhu, tuo mieletön
narri, oli ajelemassa rattaineen; he nousivat seisaalleen ja näyttivät
hyvin uskovilta, pidättivät henkeään juhlallisen vakavina, mutta
sitten he laskivat ilmaa sekä edestä että takaa kuin vallattomat siat
naurellen tuon ukkospään puuhille. Valkokarhun ajaessa kovaa pitivät
rattaat aika ryskettä, etenkin kun niiden pyörät eivät olleet oikein
pyöreitä ja kun ensimäisellä koematkalla oli tultakin näkynyt, olivat
mäyriäiset todella uskoneet että _ukkonen_ itse siinä heidän keskellään
kulki ja he olivat vaipuneet maahan hänen eteensä. Se oli suuri
erehdys, jonka hän sai kalliisti maksaa! Nauruun kätkeytyi kalvava
ilkeys, viha, jota ainoastaan varkaan sydän saattaa hautoa. Heillä oli
anteliaisuus kostettavana.

Mutta Valkokarhu ei nähnyt mitä häntä kohtaan kerääntyi. Hän oli
kokonaan rattaisiinsa kiintynyt. Hän teki heti uudet ja esti ne
syttymästä kaatamalla vettä pyörille; joku hänen pojistaan istui
rattailla hänen vieressään vesiruukku kädessä ja piti akselia
märkänä. Se vastasikin tarkoitustaan, kunnes hän yhä kokeiltuaan oppi
voitelemaan ajoneuvonsa rasvalla ja talilla. Hän paransi pyöriä, sillä
puunrungosta poikkipäin otetut pyörät eivät kestäneet ja sitäpaitsi
niiden irti hakkaamiseen tarvittiin ylivoimainen työ. Hän asetti kaksi
vankkaa puupalaa yhteen ristiin ja teki reijän keskelle, ympärille hän
taivutti lujan, kämmenen levyisen suoran saarnipuun ja sitoi sen kiinni
siannahkaisella hihnalla. Sitousta suojelemaan kiersi hän vielä yhden
saarnin sen ympärille estämään sen kulumista ja nyt saattoi tuskin
ajatella pyöriä paremmiksi. Hän pitensi rumpua etteivät pyörät pääsisi
mutkittelemaan. Itse vaunujakin hän paransi asettaen niihin puun mihin
hevoset valjastettiin ja seipäät aisoiksi.

Mutta nyt tiesi siis Valkokarhu, että jos hän ajaisi voitelemattomilla
rattailla saisi hän tulen syttymään. Ja siten oli Valkokarhu keksinyt
tulen, kuten esi-isä Poikakin, omalla työllään.

Tulen-teko taitoa kehitti hän sitten aivan omalla tavallaan. Hän
teki pyörän jossa oli akseli ja hän vaihtoi liikkeen siten että hän
kiersikin akselia pyörien pysyessä paikoillaan. Kokemus opetti hälle,
että akselin pitäisi mieluummin olla saarnia ja rummun jalavaa. Täten
oli hänellä tulineuvot käytettävänään ja hän saattoi saada tulen
milloin vaan halusi.

Koskei pyörää enään käytettäisi ajamiseen, jätti hän siitä vanteen
pois, jätti vaan ristiin pannut puut paikoilleen haka kummassakin
päässä, joka piti ne yhdessä. Tästä työkalusta tuli sitten salainen
merkki kaikille Pojan suvun jäsenille, kun he olivat levinneet yli koko
maailman, päivänmerkki, johon yhdistettiin kaikenlaisia ihmeellisiä
asioita; mutta merkin ainoa salaisuus oli kestävyys ja tuli ja
ennenkaikkea: työ.

Nyt ajatteli Valkokarhu lähtöä. Laiva oli kohta valmis ja siitä tulikin
suuri. Siihen mahtuisi rattaat ja useampia hevospareja; niinpä niin,
sillä sitten lähdettäisiinkin siihen maahan, johon he merta myöten
saapuisivat.

Laivaan oli varustettava viljaa viikkojen varalle, sillä siihen maahan
oli pitkä matka. Valkokarhu auttoi Kevättä viljelemällä jyviä. Hän näki
Kevään kuokkivan maata oksan tyngillä pehmittääkseen multaa siemenille,
silloin hän tuli, katseli peltoa säihkyvin silmin, käyristi oksaa ja
valjasti sen eteen härän, säästääkseen Kevään voimia. Vielä yksi sato
ja sitten he lähtisivät!




VERI PUHUU.


Suuri muuttokevät tuli ja alus oli valmiina kääntyneenä nälkäisenä
avoimine lohikäärmeen kitoineen merta kohti.

Valkokarhu oli polttanut ilotulensa tänäkin vuonna toivoen saavansa
sytyttää seuraavan uudessa maassa. Mutta Kevät kylvi siemenensä
maahan tällä kertaa huoaten, hän tiesi, ettei hän saisi sitä korjata.
Mutta hän kylvi sen kuitenkin, sillä maa, joka oli ensin antanut oli
oikeutettu saamaan viimeiseksi.

Mäyriäiset olivat tulleet varhain muuttolintujen kera ja Valkokarhu
oli kestinnyt heitä kevätkokolla runsaasti hevosen lihalla. Valkokarhu
uhrasi auringolle, kuulle, merelle, maalle ja kaikille voimille
matkansa johdosta. Ne olivat suuria juhlia, jolloin mäyriäiset pitivät
sydäntä liikuttavia soittajaisia. Harppu soi rajuna kuni kaikki
maailman myrskyt, rumpu pärisi kuin särkymäisillään oleva sydän ja
luuhuilu itki haikeasti; kadotettu maa oli lähellä. Esitysten lomassa
oli paikoilleen jääneillä mäyriäisillä monia asioita kerrottavana
niille, jotka etelästä palasivat. He kuiskuttelivat keskenään päät
yhdessä monenmoista. Valkokarhun sydän lämpeni soitosta eikä hän
huomannut mitään.

Huomattuaan vieraansa alakuloisina lähti hän ajelemaan uusine,
ihmeellisine ajoneuvoineen, ehkäpä heitä huvittaisi nähdä hänen
telmivän hevosineen ja jyrisevän pitkin aroa. Valkokarhun terävä katse,
joka näki kaikki, ei huomannut, miten mäyriäiset seisoivat kokoon
lyyhistyneinä pidättäen raivoaan, hän ei kuullut miten he huulet yhteen
puristettuina purivat hampaitaan mykkinä hänen taitavuudestaan.

Mäyriäisiä raivostutti sydämen pohjia myöten se, että heidän
täytyi olla tuollaisen mielettömän matkan todistajina. Oli melkein
hengenvaarallista jo nähdäkin noiden pyörien pyörivän niin vinhasti
ettei silmä selittänyt ja jyrisevän sillä lailla että se oli itse
jyrisijällekin hirveätä ja katselijoille kiusallista. Eikö omilla
jaloillaan muka saattaisi kulkea?

Mikähän se seuraava tulee olemaan? Ja mitä hän mahtoi itsestään
luullakaan tuo ulkomaalainen, jonka pään oli joku tauti tehnyt
vaaleaksi, koska hän röyhkeästi, astumatta alas korkeudestaan,
täytti koko maailman mielettömillä päähänpistoillaan? Pitääkö hänen
väkivaltoineen ja voimineen olla muita parempi? Olihan hän kohtelemalla
muita vertaisinaan osottanut olevansa aivan tavallisten ihmisten
kaltainen.

Mutta he sallivat hänen ryöstää heidät putipuhtaiksi. Kaikki se
kupari, jota hän käytti laivoihinsa ja jolla hän nyt oli kattanut
noiden kirottujen rattaillensa pyörät oli ollut alkujaan heidän nenä-
tai kaulakoristeinaan, sehän oli tullut viheriäksi heidän hiestään ja
kuului oikeastaan heille. Entä sitten se, mitä hän oli sanonut...

Valkokarhu oli sanonut jotain sellaista, joka enemmän kuin mikään
muu oli saanut mäyriäisten veret vihasta kuohumaan ja tehnyt heidän
silmänsä keltaisiksi. Se oli vain sellainen kevyt sana, jonka
Valkokarhu oli kerran huomaamattaan lausunut ja unohtanut jälleen,
mutta nuo alkuasukkaat olivat ottaneet sen ivaksi, sellaiseksi
veriseksi karkeudeksi, jota he eivät milloinkaan voineet antaa anteeksi.

Hän oli erään kerran, jolloin joukko mäyriäisiä oli sen kuullut ja
hän olikin tietysti tahtonut olla heille ilkeä, sanonut olleen oikean
onnen että hän oli alusta pitäen keksinyt kuljettaa laivaa perä edellä,
muuten olisi tainnut käydä niin, että ihmiset olisivat purjehtineet
sivu edellä maailman loppuun asti!

Niin hän oli sanonut ja se oli sydämetöntä. Sitä vain mäyriäiset
pohtivat Valkokarhun kesteissä ja sillä välin vuodattivat he koko
sielunsa soittoon ja lauluun, joka teki Valkokarhun huolettomaksi.

Pari päivää kokkotulien jälkeen läksi Valkokarhu kauas arolle erän
pyyntiin. Laivasta puuttui vielä vähän ruokavaroja ja mäyriäiset
olivat käyneet ilmoittamassa, että sisämaassa kuljeskeli suuri lauma
puhveleita. He olivat kehottaneet lähtemään miesvoimin ja hän oli
ottanut neljä vanhinta poikaa mukaansa. He kulkivat ratsain ja hän oli
rattaineen.

Myöhemmin päivällä kun Valkokarhu oli ollut poissa jonkun tunnin,
lähenivät mäyriäiset ryömien eri haaroilta asuntoa, piirittivät sen
ja asettuivat väijymään, kolmen neljän astuessa aivan rehellisesti
Valkokarhun majaan.

Kotona oli Kevät ja kolme hänen tytärtään, joista nuorin oli vielä
lapsi, sekä puolikasvuinen poika Orma. Hänen puoleensa kääntyivät nyt
mäyriäiset puhellen vähän aikaa yhtä ja toista. Orma tunsi heidät
hyvin, he kävivät siellä usein pyytäen Valkokarhulta apua. Tällä kertaa
he eivät pyytäneet muuta kuin saada lainata saviruukkua ja kun Orma
käänsi selkänsä hakeakseen, heittivät he hihnat hänen käsiensä ja
jalkojensa ympäri vetäen hänet nurin. Orma puolustautui epätoivoissaan
ja oli jo pääsemäisillään irti kun mäyriäisiä tuli lisää ja ylivoima
voitti hänet.

Siinä metelöidessä tuli Kevät ulos pienen tyttärensä kera. Kivimajaan
jäivät molemmat täysikasvuiset tyttäret. Kevät ei vaihtanut vieraitten
kanssa sanaakaan, mutta katseltuaan vähän aikaa ympärilleen ja
nähdessään Orman makaavan maassa sidottuna, otti hän suuren
puukappaleen, nosti pienokaisen käsivarrelleen ja alkoi taistella
sekä oman että lastensa hengen puolesta. Hän löi niin kauan kuin näki
eteensä, raivoten kuni emäkarhu, kunnes hän meni tainnoksiin.

Asuinpaikan edessä oli kosolta mäyriäisiä, kokonaisia joukkoja oli
ryöminyt esiin ruohistosta ja viidakosta, heitä oli niin paljon, että
he lainehtivat eteen ja taaksepäin kuin nousu- ja pakovesi, heitä oli
melkein liian monta saadakseen mitään aikaan. Mutta vähän kerrassaan
he kävivät työhön. Toiset ottivat aluksen haltuunsa, toiset särkivät
Valkokarhun reet ja tappoivat kotieläimet. Molemmat tyttäret tulivat
huutaen ulos majasta, mutta heidän huutonsa tukahtui pian, sillä heidän
päänsä yli heitettiin nahkoja ja kohta se lakkasi kokonaan kuulumasta
heitä poisvietäessä.

Joukko otti Orman ja talutti hänet puun luo kidutettavaksi. He
katselivat häntä niin että silmät olivat särkyä ryöstön himosta, he
repivät hiuksiaan ja karjuivat kuin villit pedot yöllä ja he saivat
suonenvedon kohtauksia niin että he ähkivät ja päristelivät. He eivät
voineet puhua, sillä kouristukset leukapielissä ja jäykät irvistykset
estivät ja Orman ääni, joka kaikui yksinään kaikkien noitten ihmisten
keskellä, kuului niin yksinäiseltä ja hyljätyltä. Hän puhui paljon,
tuntui kuin hänellä olisi ollut kokonaisen elämän sanavarasto
käytettävä yhdellä ainoalla kerralla. Hän säilytti totisen äänensä,
joka oli karkea kuten ainakin keskenkasvuisella, silloinkin kun häntä
kidutettiin.

Kun hän ei voinut olla vapisematta seistessään alastomana pyöveliensä
edessä, huomautti hän heille sen johtuvan siitä että hänen jäsenensä
surivat menettäessään voimansa. Häntä vaivasi olla sellaisessa
ahdingossa ja hän nyrpisti nenäänsä sille ruumiinlämmön ja suolien
hajulle, joka heistä läksi. He koettivat saada häntä valittamaan,
toivat palavia syttyjä hänen jalkainsa juureen ja katkoivat hänen
sormiaan kepeillä; hän kohottausi suoraksi, mutta vaikeni. Hän oli
sitä lajia, joka ei vastoinkäydessä masennu. Sitten puhui hän jotain
ilmasta. Silloin he alkoivat kiduttaa poikaa oikein todenteolla ja
perinpohjaisesti ja saivat hänet vihdoin itkemään. Kaukana arolla näki
Valkokarhu savua ja ymmärsi ettei se voinut nousta muualta kuin juuri
hänen asuinpaikastaan. Hän ihmetteli sitä, keskeytti metsästyksen ja
kääntyi takaisin. Savu lisääntyi yhä, hän näki sen juurelta liekkejä
ja silloin hän riensi kotia kohti minkä hevoset kerkisivät. Hän saapui
mäelle, josta näkyi rannikolle asti ja näki, että _laiva_ oli tulessa.

Kotimatkalla kulki hän tiheän koivikon läpi ja sieltä ryntäsi lukematon
mäyriäisparvi äkkiä esille ja lähti täyttä kurkkua ulvoen Valkokarhua
ja hänen poikiaan kohti. Mutta ennenkuin he ennättivät nuolen kantaman
päähän ja havaitsivat jättiläisen tulevan kivinuijineen jyristen
vaunuissaan täyttä laukkaa, katosi heiltä rohkeus ja koko lauma kääntyi
yht'aikaa kuin lintuparvi ja pakeni takaisin viidakkoon. Heidän pieni
sotasuunnitelmansa kuoli syntyessään. Valkokarhu ei nähnyt enää
ainoatakaan hurjalla loppumatkallaan asunnolleen.

Eikä sielläkään näkynyt ainoatakaan. Mutta selvät jäljet osoittivat
että he olivat aivan äskettäin lähteneet pakoon. Valkokarhu loi
vain lyhyen katseen alukseen, joka oli liekkien ympäröimänä ja
aivan mennyttä kalua; lohikäärmeen pää ammotti mustuneena merelle
päin. Majansa edustalla näki Valkokarhu asioitten olevan vieläkin
hullummasti. He lienevät mellastaneet täällä tunnin verran kaikessa
rauhassa ja hajaantuneet, koko asuinpaikka oli verta täynnä ylt'yleensä.

Kevät, Kevät oli kuollut! Sylissään piti hän vielä pienen tyttärensä
muodotonta ruumista, molemmat suuret olivat poissa.

Kuolevana ja puuhun kiinni sidottuna löysi Valkokarhu Orma-poikansa.
Hän lepäsi pää olalle vaipuneena, mutta isän lähestyessä kohotti
hän kalpeat kasvonsa ja hymyili hänelle. Hänen kesakoisilla
lapsenkasvoillaan näkyi vielä kyynelten jälkiä, silmät olivat
puoliavoinna ja niiden katse oli sammunut. Hän ei nähnyt enää, mutta
hän liikutti vielä sinisiä huuliaan jotain sanoakseen.

He olivat lävistäneet hänen selkänsä auki ja kiskoneet keuhkot ulos
hänen eläessään.

Vielä kerran liikutti hän huuliaan. Valkokarhu kallisti korvansa ja
kuuli poikansa kuiskaavan, että hänen oli hyvä olla. Samassa painui
hänen päänsä alas rinnalle ja hän oli kuollut.

Pohjolan valoisina öinä seisoo koivu rikkaine lehtineen, jotka
riippuvat ylt'ympäri pyöreitä, valkoisten jäsenten kaltaisia runkoja.
Koko tuo hieno puu värisee kuten nainen, jonka pitkät kiharat riippuvat
yli kasvojen, ja pohjan taivas, joka punastuen hymyilee nukkuva
aurinko helmassaan, ei tiedä onko koivu kätkenyt kasvonsa siksi että
se ilosta vavahtelee vai itkuaanko peittääkseen. Oi, koivun valoisa,
vasta puhjennut vihannuus riippuu syvän surun vallassa, sillä se on
nähnyt unta että sen kruununa onkin verisiä hiuksia ja että joka lehti
on vertavuotava haava, joka ei mene umpeen, ennenkuin se kietoutuu
lumimyrskyn hursteihin. Ja puu, joka värisee pohjolan taivaan sitä
myötätuntoisesti katsellessa, on Kevät, tuo lempeä Kevät.

Ja tuo suuri valkoinen tähti, joka vaeltelee rauhatonna taivaalla
kaikkien muitten tähtien rauhottuessa ja kimallellessa yhdessä kohdin,
tuo tähti, joka ei säteile, vaan kulkee rauhallisena ja kovana kuin
Pojan kyyneleet, on Orma, joka kuoli liian varhain. Miten kalpeana se
loistaa seuratessaan rataansa, joka katkaistiin ennenkuin hän ennätti
elääkään, miten hän kiertää iankaikkisesti maailmaa hienoine, uhmaavine
sydämineen!

Ja milloin ilta-, milloin aamutähtenä valaisee pieni tyttönen, joka
surmattiin äidin sylissä, valaisee valkeana ja miettivänä kuin lapsen
sielu, joka puuhailee yksinään ja leikkii hiljaa itsekseen äärettömillä
poluillaan.




NUIJAMIES.


Valkokarhun tuska oli kuin se synkkä, verinen meri, johon aurinko
talvisydännä painuu ja kuin pitkät, mustat pohjolan yöt.

Vuosikausia kului, ennenkuin hänen mielensä valkeni ja koko sen ajan,
jolloin hänen sielunsa peitti synkkyys, riensi hän eteenpäin hirveänä
kostajana. Arolla raivosi murhan ja murhapolton rajuilma. Valkokarhu
kiiti ylt'ympäri jyrisevillä vaunuillaan, joista oli tullut kuolon
sanansaattaja, hänen nuorta voimaa säihkyvät poikansa seurasivat häntä
ratsain ja kaikkialla, minne hän saapui, makasivat mäyriäiset maahan
lyötyinä. Hän heilutti suurta kivinuijaansa, joka ennen oli hällä
ollut apuna laivaa rakentaessa rauhan töissä. Se ei jäänyt kirveen
lailla haavaan kiinni kirvelemään, vaan se musersi luut ja oli heti
jälleen hänen kädessään valmiina hänen samotessaan eteenpäin puoleen ja
toiseen ja mäyriäiset vaipuivat kuolleina vinhojen pyörien jäljille.
Valkokarhu teki maan autioksi penikulmain laajalta, karkotti mäyriäiset
viidakoista tulella ja hävitti heitä joukottain perinpohjin. Kaikki,
miltä vähänkin kantoi metsän ja lymypaikan nimeä, poltettiin tuhaksi,
aro ammotti mustana ja palaneena silmän kantamattomiin. Se oli kuin
talven rangaistus koko maalle, ei korttakaan säästetty. Mäyriäiset
hajaantuivat kuin lehdet puista syysmyrskyssä.

Mutta ei kyennyt murha eikä kosto vahinkoa kuitenkaan korvaamaan.
Valkokarhua ei tyydyttänyt se, että hän näki kuolon kauhun noiden
raukkojen kasvoilla, jotka hän oli tuominnut, mutta jotka eivät edes
tienneet mitä he olivat tehneet. Hän ymmärsi, että mäyriäiset olivat
toimineet suuressa tietämättömyydessään, he olivat vain seuranneet
luontoaan ja hän oli eniten rikkonut sillä, ettei ollut varustautunut
heidän varalleen. Hänelle oli käynyt kuten sille, joka vapauttaa suden
ansastaan metsässä ja saa sen heti niskaansa. He olivat metsäläisiä,
jotka eivät osanneet ajatella eivätkä olleet oppineet muistamaan.
Ilkityö oli tehty sitä ajattelematta, ikäänkuin hetken päähänpistona
ja nyt he olivat unohtaneet koko syynsä, vieläpä niin perinpohjin,
että tuntui kuin se olisikin ollut hän, joka oli alkanut ja raivonnut
herkeämättä kuten väsymätön joukkomurhaaja. Heidät täytti yksi
ainoa tunne ja se oli äänetön viha, eivätkä he tunteneet kuoleman
pelkoa, vaikka olivatkin muuten pelkureita. Kun hän kuolemantuomiota
julistaessaan katsoi heitä silmiin, näki hän niissä vain tuijottavan
vihan, vain katumattomuuden ilmeen kuten eläimillä, kunnes hän
nuijallaan murskasi heidän aivonsa. Vihdoin hän ei enää voinut lyödä.
Heitä oli niin paljon ja lienevät olleet oikeassa.

Silloin ilmestyi jotain, joka oli Valkokarhua voimakkaampi. Kaukana
idässä kohtasi hän vihdoin joukon, joka oli ryöstänyt hänen molemmat
tyttärensä. Taivas hohti jo punaisena, kosto ja murha leijaili ilmassa,
silloin kohtasi Valkokarhu omansa ja Kevään valkohipiäiset tyttäret,
omaa lihaansa ja vertansa. He polvistuivat hänen eteensä, anoen armoa
ryöväreille, jotka olivat heitä loukanneet ja raastaneet heidät pois.
Silloin Valkokarhu itki ja soi heille rauhan.

Hän luopui kostosta ja vetäytyi kotiin. Siellä hän istui kuukausimääriä
toimettomana ja hiljaa valittaen kuin syksyinen lehtimetsä. Hänen
päänsä tuli valkoiseksi. Mutta miehen miettimis- ja rakentamishalu
palasi jälleen. Hän oli miettinyt ja päättänyt sekä omansa että
mäyriäisten kohtalon.

Kevät lepäsi molempina lapsineen majassa, jossa Valkokarhu oli asunut;
hän peitti sen mullalla ja kohotti siihen suuren kummun. Itse hän
lähti pois ja asettui asumaan eteläänpäin rannikolle, jossa kasvoi
suuria puita. Siellä hän rakensi uuden laivan. Se oli niin pitkä ja
niin leveä, että utelioilla mäyriäisillä, jotka olivat uudelleen
arkoina alkaneet lähestyä asuinpaikkaa, oli paljon päänvaivaa siitä,
miten Valkokarhu saisi niin suuren laivan kulkemaan veden pinnalla.
Valkokarhu pystytti keulaan lohikäärmeen pään, joka suu ammollaan
katseli merta ja näytti nauravan hiljaista kaameaa nauruaan.

Mutta kun laiva oli valmis ja siinä oli tuhtoja kahdellekymmenelle
miehelle, lukuunottamatta Valkokarhua ja hänen poikiaan, astui hän
eräänä päivänä maihin ja toi monta mäyriäistä, nuoria, voimakkaita
miehiä ja vei heidät sidottuna alukseen. Joka istuimelle oli hän
asettanut kuparirenkaan ja sen hän kiinnitti jokaisen vangin jalkojen
ympärille. He odottivat kuolemaansa. Mutta Valkokarhu antoi heille
ruokaa ja huolehti heistä parhaansa mukaan, niin että he hämillään
loivat silmänsä maahan. Sitten käski hän heidän tarttumaan airoihin ja
suotamaan. Ja nyt he siis saivat nähdä miten hän oli ajatellut pitää
laivaa liikkeessä.

Kun heidät alkoi koti-ikävä vallata ja he alkoivat vertailla entistä
koiran-elämäänsä arolla nykyiseen huolettomaan ja turvalliseen oloonsa,
menettää työkykynsä ja huokailla entisaikaa ajatellessaan lohdutti
Valkokarhu heitä puhellen heidän ruumiinvoimistaan ja tulevasta
illallisruuastaan. He olivat sanomattoman ylpeitä soudussa saamistaan
käsivarren voimista ja irvistelivät liikutettuina Valkokarhun
heitä kehuessa. Ja illallinen oli ihana ateria. Mäyriäisistä tuli
oivallisia soutajia. Heiltä ei puuttunut mitään. Valkokarhu otti heidän
naisiaankin laivan pohjalle saadakseen miehet paremmin kotiutumaan ja
lisätäkseen tarpeen tullen miehistöä.

Sitäpaitsi vei Valkokarhu kaiken omaisuutensa tilavaan laivaansa,
vaununsa, hevosensa, karjansa sekä heiniä että viljaa ja kaikkia mitä
hän omisti, nahkoja, työkaluja, kuparia ja aseita. Laivan perällä
olevalla liedellä paloi tuli, jonka Valkokarhu kykeni sammuttamaan ja
sytyttämään milloin tahtoi. Oli tapana, että Valkokarhu seisoi suuren
perä-airon vieressä ohjaten vankien soutaessa. Etu-alalla asustivat
hänen poikansa tähystellen maata ja pitäen aina aseet käsissään. Ja
niin he lähtivät ulapalle.

Ja tämä laiva kaikkineen mitä siihen oli koottuna oli sellaisenaan
nyt tuulen ja merivirtojen vietävänä omain sisäisten voimiensa
avulla. Se oli kuin pieni elävä saari, vastoinkäymisissä kasvavien
kykyjen ja niiden seurausten perikuvana, jotka lensivät jäätiköltä
yli koko Euroopan. Se oli siten kaikkien merien tulevaisen kehityksen
ja kaikkien maitten tulevaisuuden kuva, se oli valkoisen miehen
yhteiskuntalaitoksen alku.

Mutta vanhin Valkokarhun pojista, Hukka, jäi Liivinmaahan. Hän oli
ottanut luokseen erään mäyriäisten tyttäristä, ruskean, vilkkaan
aronneidon ja aikoi jäädä maahan jakamaan elämän vaivat hänen kanssaan.
Heistä ja Valkokarhun kahdesta valkeasta tyttärestä, joiden miehet
olivat alkuasukkaita, polveutui suuri kansa, joka kuljeskeli hevosineen
vaunuineen idät ja lännet.

Valkokarhu purjehti niin kauan merellä pohjan tähden alla että hän
alkoi kaihota Upplantiin, jossa hän oli viettänyt elämänsä parhaan osan
sieltä silloin pois ikävöiden. Hänen täytyi saada nähdä se paikka,
jossa Kevään ensimäinen keltainen vilja lainehti tuulessa kuten
hänen rikkaat kiharansa. Ja hän löysi tien ohjaamalla laivansa tulta
syöksevää vuorta kohti, jonka savu johti häntä päivällä ja huipun hohde
taivasta vastaan yöllä.

Valkokarhu jäi asumaan Upplantiin. Vesi oli jäätikön sulamisen jälkeen
jo aikoja sitten alentunut ja maan peitti ihana nurmikko ja nuori
metsä, joka verhosi märät hiekkakummut ja vuorille kasvoi mäntyjä. Ne
syvät hiidenkirnut, jotka jäätikkö oli kiviperustaan kaivanut, olivat
reunojaan myöten täynnä kirkasta vettä, niin että saattoi nähdä sen
pyöreän kiven, joka ennen oli kirnun jauhanut, lepäävän liikahtamatta
ja peittyvän sammaleella. Siellä eleli pieniä kirjavamahaisia
vesiliskoja, niinkuin ei siellä olisi koskaan mitään muuta maailmaa
ollutkaan. Mutta kuumina kesäpäivinä saattoi vieläkin lehahtaa vasten
kasvoja haju, kalmankylmä tuulen henkäys, lähtenyt vuosisatain
vanhoista jäistä, joita vielä oli jossakin pohjoisissa rotkoissa
sorakerrosten peittämänä.

Metsä oli täynnä eläimiä, jotka katselivat puitten lomitse pitkin
lehtikujia aivan kuin ne olisivat aina olleet siellä. Kuusista valui
pihkaa kuumina kesäpäivinä ja ne tuoksuivat kuten ennen ollessaan
lämpimän ilmanalan puita. Haapa, koivu ja pihlaja kuiskailivat
keskenään kadotetusta maasta heilutellen merkitsevästi lehdillään.
_Aivan tässä alla_, sanoivat he pudistaen päätään kaikkitietävinä.
Mutta viidakoissa tuoksui vadelma hienommin kuin mitä mikään metsä
ennen oli tuntenut. Siinä oli pohjolan kesien salainen, rikas
sydämellisyys.

Mehiläiset surisivat ahkerina kooten hunajaa kukista, jotka elivät
ainoastaan kesän, mutta jotka joivat täysin siemauksin mullasta,
jota jäätikkö oli jauhanut vuorien ikivoimaisista uumenista ja jota
kaikki taivaan kosteat säät, pakkaset, sateet ja auringon helle olivat
paljastaneet ja täyttäneet kasvuvoimalla. Jäkälä ja sammal peittivät
paljaan, uurteisen kiven. Sen olivat sinne kuljettaneet taivaan tuulet;
muuttolinnut lensivät maitten yli siemen nokassaan tai kantoi sen
sinne untuvan tavoin syystuuli meren yli, ja niin pukeutui maa uusiin,
vihreisiin vaatteisiinsa.

Jokaisen kovan kallion halkeamassa kohosi ruoko tai pienen pieni
tuoksuva kukka. Ja jokaisen kukan kupuun pisti mehiläinen suristen
pienien, untuvaisen velhoruumiinsa ja kun se oli lähtenyt, nyökäytti
kukka kerran ja toisen, järjesteli pukuaan ja tutkisteli taas aurinkoon.

Valkokarhu teki itselleen hunajasta juomaa, joka pani hänen päänsä niin
pyörälle, kuin olisi hän kuunnellut auringon ja etäisellä rinteellä
alastonna tuoksuvan kukan lemmenkohtausta. Kun hän simasta juopuneena
ja lämpimänä kautta koko ruumiinsa, maatessaan päivän paahtamilla
kivipaasilla, katseli mehiläisparvea, joka liikuskeli auringon edessä
suuren leijailevan pallon tavoin, ikäänkuin kuumasta supistuen ja
laajeten ja liidellen kuin tulipilvi taivaaseen, palasi kadotettu maa
ja sen kera kokonainen maailma takaisin hänen mieleensä. Vihdoinkin
pysähtyi Valkokarhu maahan, josta hän oli lähtenytkin.

Hän antoi vuosien kulua. Hän tarkasteli Upplannin metsiä, olisiko
siellä venepuita. Puut olivat vielä nuoria, eivätkä siis sopivia,
mutta tästä nousisi metsää hänen jälkeläisilleen aluksiksi,
kokonaisiksi laivastoiksi. Nuoret, sileäkaarnaiset puut huojuivat jo,
kuin tietäisivät ne, että niistä tulisi köliä ja että ne pääsisivät
etäisille merille.

Valkokarhu iloitsi saadessaan siellä asua ja hän vedätti laivansa
maalle. Hän käänsi sen kumoon ja varusti sen suureksi pirtiksi ja se
oli ensimäinen goottilainen rakennus. Kun Valkokarhun jälkeläiset
löysivät uuden maan ja jäivät sinne asumaan, tekivät hekin laivoistaan
juhlallisia pirttejä ja sen holvistoissa suunnittelivat aatoksissaan
uusia matkoja.

Valkokarhu lähti saarelle, jonka jäätikkö oli piiriinsä sulkenut ja
hän löysi siellä kansansa. Monet jäätikköläisistä olivat kuolleet
tulvien aikana, mutta loput elivät melkein samoissa oloissa kuin niihin
aikoihin, jolloin Valkokarhu karkotettiin. Ja nyt hän palasi takaisin
ajaen tulisella valjakolla, mukanaan kivinuija ja tuli ja takanaan
rannikolla laiva, ja ne sukulaiset, jotka vielä tunsivat hänet,
pahottelivat tuota vanhaa juttua.

Valkokarhu pani viralta pois garmilaiset. Hän käski jäätikköläisiä
hajaantumaan. He asuivat saarella, joka ei enään pitkiin aikoihin ollut
mikään saari. Koko maailma levisi heidän ympärillään, mutta ei ollut
miestä, joka olisi osottanut että rajat olivat enää olemassa vain
heissä itsessään. Valkokarhu osotti sen.

Etteivät he tunkeilisi yhä edelleen kantaisän haudan ympärillä, otti
hän itselleen oikeuden koota heidät uuden merkin, tulta synnyttävän
pyörän ympärille. Mutta pyhän paikan määräsi hän Upplantiin, jossa aava
meri oli yhdellä sivulla rajana. Hän määräsi suuria uhreja palaavalle
kevät-auringolle, jonka tulessa hän käski jäätikköläisiä palvomaan
vanhaa Tois-silmää. Nuoret toivoivat hänen matkaavan kuten ennenkin,
mutta hän pysähtyikin paikoilleen ja perusti valtakunnan, jonka hengen
tuli lyödä niin leimansa nuorisoon, että he muistaisivat mistä he ovat
ja levittäisivät valkoisen miehen tapoja edelleen vieraitten pariin.

Jäätikköläiset kokoontuivat silloin Valkokarhun ympärille tulipyörän
ja nuijan merkin alle. Toiset lähtivät vapauduttuaan tuntureille ja
perustivat Norjan, toiset asettuivat Valkokarhun kera rannikolle oppien
maanviljelystä. Sitten läksi nuoria miehiä Englantiin, Tanskaan ja
Saksaan sekä Välimerelle, avaten kautta koko Europan purjehdus väyliä
isänmaallensa; he levisivät, mutta pysyivät sittenkin koossa.

Viimeisinä vuosinaan, hyvin ijäkkäänä, harrasti Valkokarhu suuresti
taivaankappalten kulkua. Hän tiesi paremmin vuoden päivät ja tunsi
lähemmin tähdet kuin kukaan ennen häntä ja hän jätti tietonsa
perinnöksi pojilleen. Heidän tuli se pitää yksinomaisena tietonaan,
tuli kyetä ennustamaan auringon kulun kunakin vuodenaikana ja antaa
kansalle sen mukaan neuvoja.

Muuten ei Valkokarhu koettanut mitenkään lujittaa valtaansa
kaikenlaisilla salaisilla ja hämärillä taidoilla niinkauan kuin hän
oli ruumiinvoimissaan. Tulen tekemisen taito, jonka hän oli heille
tuonut, oli tunnettu ja kaikkien hallussa, hän ei tahtonut että
sitä käytettäisiin toisten sortamiseen. Mutta tulipyörän teki hän
pyhäksi kullekin, siten että se oli oleva ijäinen kiitollisuuden
merkki maata ja taivasta kohtaan ja hedelmällisyyden vertauskuva.
Oman vaikutusvaltansa säilytti hän omilla keinoillaan, nuijalla ja
voimakkaalla kädellään.

Eräänä joutilaana hetkenään sepitti Valkokarhu oman elämäkertansa ja
hakkasi sen ikuisiksi ajoiksi itse maahan, tunturiperustalla olevaan
paateen jonka jäätikkö oli hionut sileäksi. Se oli ensimäinen taulu.
Kirjoituksessa oli kaksi merkkiä, joista toinen kuvasi laivaa ja toinen
pyörää. Se oli taiteen ja kirjallisuuden alku.

Niin kauan kuin hän säilytti silmäinsä valon, työskenteli Valkokarhu
puu- ja metallitöittänsä ääressä. Aivan erikoisella rakkaudella oli
hän kiintynyt kiviaseisiinsa, joista hänellä oli aina ollut niin
suurta hyötyä, mutta vapaa-aikoinaan askarteli hän uteliaana kuparin
ja muitten uusien aineiden kimpussa, joita pojat toivat kotiin idästä,
koetteli kaikkea tulessa ja kiinnitti huomionsa aineitten laatuun.
Erään kerran siellä käydessään toi Hukka suuren möhkäleen merkillistä
metallia, joka oli idästäpäin kotoisin ja laski sen vanhuksen käteen.
Se oli kauan ennenkuin edes kuparin käyttö oli tullut yleiseksi.
Valkokarhu piti möhkälettä kaukana ojennetussa kädessään, katseli
sitä tarkoin, punnitsi kämmenellään ja tunnusteli sitä suurine,
arpisine sormineen. Sillä metallilla oli kylmä, sinervä kiilto, joka
muistutti ehkä hiukan jäätä, ja se oli sangen painavaa. Se oli hyvin
kivenkaltaista. Valkokarhu vei sen kielelleen. Siinä oli karvas ja
raaka maku kuin merellä, hän haisti sitä ja siinä oli veren haju.
Silloin vaipui Valkokarhu syviin mietteisiin. Se oli rautaa.

Siitä kappaleesta takoi Valkokarhu itselleen nuijan ja ensi kerran oli
hän vanhalle, monia kokeneelle kivi-aseelleen uskoton. Hän oli vielä
niin vahva, että hän saattoi yhdellä iskulla lyödä hevosen kuoliaaksi
sen seisoessa uhrikiven luona ja se isku oli sellainen ettei hevosen
pääluista jäänyt siruakaan ehjäksi.

Mutta kun hän ehti vanhuuden viisausikään, havaitsi hän että kansa
halusi taipua hänen valtaansa silloinkin, kun sitä ei enään ollut
olemassa ja tämä ihmissydämen tuntemus sai vielä kerran hänen viisaat
kätensä työhön.

Valkokarhu oleili melkein aina suurpirtissään, joka oli jokseenkin
hämärä ja siellä oltiin totuttu näkemään hänen kookas vartalonsa ja
osottamaan hänelle sitä kunnioitusta, joka oli tuleva hänelle ja
hänen nuijalleen. Valkokarhu veisti nyt kaikessa hiljaisuudessa oman
kokoisensa kuvan tukista, asetti sille nuijan käteen ja pani sen
sitten seisomaan hämärään suurpirtin perälle, jossa hänellä oli tapana
näyttäytyä. Ja hän näki tyydytyksekseen, että kansa kumarsi yhtä
kunnioittavasti varjoa kuin itse todellisuutta. Silloin nauroi vanhus
valkoiseen partaansa ylpeillen kättensä töistä — sekä myöskin toisen
hauskan ja julman ihmistuntija-ajatuksen vuoksi. Ja nyt hän asettui
lepoon.

Mutta sitten kun hän ei enää näyttäytynyt pyhäkön ulkopuolella, nähtiin
hänet seisomassa siellä puolihämärässä kohotettu nuija kädessä ja hänen
vanhin poikansa, ainoa uskottu, pirskotteli uhrijuhlana verta hänen
päälleen ja tervehti kansaa vanhan vaunuilla-ajajan ja meren-kulkijan
puolesta.

Valkokarhua, joka oli ollut enemmän ihminen kuin kenkään ennen häntä
tai hänen jälkeensä, palvelivat pohjolaiset jumalana ja hän sai
monta lempinimeä: ukkosen-jumala, nuija-mies, todenpuhuja ja hänelle
määrättiin paikka taivaissa vanhan Toissilmän rinnalla. Mutta heidän
verensä virtasi heimon suonissa. Pojasta, jota vastoinkäymiset eivät
murtaneet ja hänen jälkeläisestään Valkokarhusta, avoimen taistelun
isästä, polveutuvat kaikki kuninkaat ja talonpojat.

Pohjolan kansa kehittyi pitkälle maanviljelyksessä ja merenkulussa. He
toivat orjia idästä ja asuivat heidän kanssaan vuosisatoja. Aikojen
kuluessa sekaantuivat he yhdeksi kansaksi, mutta aina oli olemassa
raja, vaikka he olivatkin samaa juurta, sen rajan oli jäätikkö luonut
ja se oli perinpohjainen erotus kehityskulussa. Siellä oli niitä, jotka
olivat muiden edellä ja joiden kohtalona oli kuljettaa menneisyyttä
muassaan, ja oli niitä, joiden oli mahdoton saavuttaa toisia vaikkakin
he aina yrittivät olla heidän kaltaisiaan. Pohjolan kansa ja niitten
maitten asukkaat, joihin he levisivät, tulivat aina olemaan joko
vapaita miehiä tai vankeja sekä heidän sekaantuneita jälkeläisiään;
ikeen alla eläviä vapaasieluisia työntekijöitä samoinkuin orjamielisiä
ankaroita herroja.

Mutta kun Valkokarhu oli saanut sijaisensa asetetuksi paikalleen,
kaipasi hän yksinäisyyttä. Eräänä yönä jätti hän suurpirtin ja astui
salaa laivaan, jonka hän työnsi vesille. Ikä painoi häntä ja hän toivoi
saavansa laskea ruumiinsa mereen. Kaukana aavalla ulapalla istui hän
aivan hiljaa katsellen kämmeniään laivan hiljalleen keinuessa poikki
laineen. Hän ei kuulunut enään tähän elämään.

Aamu valkeni, hänen ystävänsä aurinko nousi. Se kuvastui mereen suurena
ja punaisena.

Kuu kulki yli taivaan hymyillen Kevät-vainajan lempeätä hymyä.

Pieni kuollut tyttönen ilmestyi pohjoiselle aamutaivaalle, katseli
alas, loisti hiljaa kunnes sekin vaaleni näkymättömiin.

Silloin hän sulki silmänsä eikä nähnyt enää.




LEIVO.


Svein oli erään merenkulkijan nimi. Hän saapui laivoineen rannalle
ja näki maan, joka oli melkein yhtenä meren kanssa; siinä oli paljon
matalia saaria ja niiden välissä vuonoja ja salmia. Eräässä näistä
vuonoista hän eksyi ja kierteli niin kauan niemien, salmien ja saarien
väliä että hän alkoi pitää maasta.

Merestä kohosi peninkulmain laajalta tasankoja ja pieniä mäkiä,
täpötäynnä kivensiruja, tuoreen ja sateen tuoksuisena ikäänkuin
jäätikkö olisi siitä vasta eilen lähtenyt. Svein nousi maihin ja näki
rannan leviävän ystävällisenä, mitä hienoimman hiekan peitossa ja
täynnä laineitten pyöristämiä kirjavia pikku-kiviä, jotka hiersivät
somasti vastakkain ja ruohoa kasvoi sinisen meren äyräälle asti.
Sisämaassa oli runsaasti niittyjä ja sammalsoita, nuorta viheriää
metsää ja välillä laajoja nummia. Kaikkialla oli runsaasti riistaa
ja vuono, johon kukkien lomitse juoksevat ja hymyillen poreilevat
vedet laskivat, välkkyi täynnä kaloja. Taivas kaareutui mahtavana
yli maan, jota tuskin erotti merestä ja siellä ajelehti kokonaisia
pilvimaailmoita ja ilmalinnoja peittäen auringon.

Svein lähti sieltä pois, mutta hän ei unohtanut alavaa maata, vaan
palasi sinne jälleen. Silloin oli aikainen kevät ja tuuli koleasti.
Sateet lankesivat vinhoina, vaikkei kukaan niitä kiirehtinyt.

Harmaalla pellolla seistä törröttivät myyränkekojen laidassa kortteet
kuten hoikat, luiset sormet. Mullassa, joka hengitti ja hikoili
päivänpaisteessa, oli pikkukiviä kuin kosteita silmiä, ja vaaleassa
ruohostossa kohosi siellä täällä keltaisia kukkia harmaine varsineen.
Eteläisillä mäenrinteillä alkoi maa vihoittaa ja siellä täällä kasvoi
jokunen hento orvokki katsellen ylöspäin pienine kylmänsinisine
kasvoineen.

Märkien maitten yli vaelteli vaeltelemistaan pilvien varjoja. Vuoroin
tummeni maa, vuoroin taas aurinko tunkeutui voimakkaana esiin, katseli,
levittäytyi suureksi pyöräksi, lähetti tulta yli koko maailman ja
katosi jälleen. Pilvet kiitivät maan yli kuten meren aaveet olisivat
olleet liikkeellä, ne riensivät mäkiä ylös ja alas toistensa seuraamina
ja kostean tuulen takaa ajamana.

Mutta ylhäällä taivaalla, jota pilvet epätasaisesti varjostivat ja
jossa aurinko pyrki leikkien esiin, liiteli leivo laulaen.

Hitaasti, huumaantuneena kohosi se ilmaan, milloin valossa, milloin
varjossa, lakkaamatta laulaen — tui, tui, tui — tii, tii — tui —
kunnes se ikäänkuin ihanan unen vallassa, riemuissaan siitä, että sen
sydäntä laajensi se ilmakin, jota se hengitti, kohosi niin korkealle,
aivan pystysuoraan, että pilvet ja valo sen huomaansa sieppasivat ja
nyt tuntui siltä, kuin itse kostea ilma olisi laulanut maalle, josta
lähteet pulppusivat kirkkaina keskeltä paljasta multaa.

Yöt kävivät lämpimiksi. Sammakot istuivat ryntäisiään myöten vedessä
ja kurnuttivat kuin pienet peikot vesilätäköissä, joiden vielä
ruokottomaan pintaan aurinko kuvastui. Mustista, käyristä kalmojuurista
pistäysi esiin vihreitä vesoja, pajut olivat kietoneet nuppunsa
valkoiseen untuvaan, eihän näet voinut tietää mitä ilma taas keksisi.
Muuttolinnut palasivat. Kaikki alkoi itää.

Mutta Svein oli kuullut kiurun äänen ja päättänyt jäädä tänne. Täällä
syntyisivät hänen lapsensa, ja heidän omaisuudekseen jäisi maa. Sille
annettiin sittemmin nimeksi Tanska. Svein asettui asumaan rauhaisan
vuonon pohjukkaan, joen laskusuulle. Laaksoissa levisi soita ja metsiä
ja pitkien mäkien takana alkoi nummi.

Siitä saakka kuin Sveinin lapset kykenivät valkokiharaisina ryömimään,
oleskelivat he kanervikossa ja tutustuivat maailman menoon. He
lähestyivät suuria harmaakivi-möhkäleitä, joita oli siellä täällä
hajallaan erinäköisinä tai kanervikossa hauskassa ryhmässä ja he
saattoivat vaieten asettua seisomaan sellaisen mykän jättiläisen
eteen kädet selän takana odottaen siitä elonmerkkiä. He ojensivat
pikkusormensa katajapensaalle, joka pyöreänä ja pulleana, mutta
pensasmaisena seisoi kanervien keskellä ja kun he huomasivat että se
pisti, eivät he enää sitä lähestyneet.

Toisten kanssa heistä taas tuli pian hyvät ystävät. Niinpä kävi
kanervan kanssa, joka kasvoi kuin mikä rautapuu, helpeisiä ruusuja
joka oksalla. He löivät leikkiä puolukan ijätiviheriöiden lehtien
kera, jotka olivat pienten laivojen muotoisia, ja suopursun kanssa,
joka kantoi kokonaisia karjalaumoja hienoja voimakastuoksuisia käpyjä.
Harris kukki punaisena kuin tuli ja kantoi sitten mustia palkoja, jotka
olivat palaneiden miekkojen kaltaisia ja saattoivat olla kyynärän
pituisia ja riippua suuren puun latvasta. Kirjavat kämmekät kasvoivat
kanervikon laidassa pisankimaisine varsineen. Lieko ryömi pitkin
epätasaista alankoa kanervien alla ja lähetti tähysteliöiksi sieltä
täältä ylös pitkäkaulaisia vesoja, mitä suloisimpia, vaaleanviheriöitä
pikkupuita.

Lapset eivät olleet koskaan kuulleet että kaikki nämä sateen
surkastuttamat kasvit kerran olivat olleet tropillisen metsän puita,
ikimetsän, joka oli kerran kasvanut samassa paikassa, mutta kyllähän he
sen sentään hyvin tiesivät. Maistaessa kanervan oksaa jäi suuhun sekä
karvas että balsamin maku ja jo siitä tunsi, että se kuului suureen
perheeseen ja että se oli kotoisin kuumasta seudusta. He ymmärsivät
että katajapensas oli nähnyt parempia päiviä. Ja he kuvittelivat
mielellään että saraheinä ulottui taivaaseen asti suurena palmuna,
jossa oli kiiltävät, uurreniekat hedelmät, suuret kuin leipä.

Lämpiminä kesäpäivinä, jolloin heinäsirkan sirkutus kaikui kuin
terävä hengitys kanervikossa, kuului kaikkialla eikä missään, saattoi
tapahtua, että nummen yläpuolella näkyi kajastuksena lehtoja ja
ikimetsiä. Lapset erottivat siellä jättiläispuita ja pitivät aivan
luonnollisena nähdä suuren metsän ilmassa.

Valoisina öinä saattoivat he herätä ja heidän mieleensä johtuivat
pyöreät pikkukivet, jotka olivat olevinaan lehmiä ja asustivat nyt
yösydännäkin navetoissaan nummella ja joilla ehkä siellä oli kovin
yksinäistä. He kohottivat päätään, katselivat valoisaan yöhön ja
puoliunisen, haaveilevan lapsensielun läpi saattoi silloin kajastaa
hämärä ajatus siitä miten muinaisten pohjolan aarniometsien yli
kaareutuivat valoisat kesäyöt. Lapsuus on kadotettu maailma.

Tällainen on taru Pojasta.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JÄÄTIKÖN POIKA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.