Suuri lähetystö : Muistoja ja tuokiokuvia

By Johan William Nylander

The Project Gutenberg eBook of Suuri lähetystö
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Suuri lähetystö
        Muistoja ja tuokiokuvia

Author: Johan William Nylander

Translator: Santeri Ivalo

Release date: December 9, 2024 [eBook #74862]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Söderström & co

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURI LÄHETYSTÖ ***

language: Finnish




SUURI LÄHETYSTÖ

Muistoja ja tuokiokuvia


Kirj.

JOHAN WILLIAM NYLANDER

Lähetystön jäsen Tammisaaren kaupungin valtuuttamana



Suomentanut

Santeri Ingman





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Söderström & C:o,
1899.




SISÄLLYS:

Esipuhe.
    I. Huolettavia huhuja.
   II. Kun julistuskirja saapui Tammisaareen. Maan suru.
  III. Kuinka Suomen kansassa taas toivo syttyi.
   IV. Matkalla Helsinkiin. Tapaan ensimmäiset edustajat.
    V. Vierasvarainen isäntä. Miten adressin allekirjoitukset
       edustajilta koottiin.
   VI. Ruunun puolesta. Teen juonnissa.
  VII. Sunnuntaiaamun kävelyretki.
 VIII. Eräs varoitusmerkki.
   IX. Kukkaismielenosotukset maalisk. 13 p:nä. Päivällisillä
       uusmaalaisten ylioppilasten luona.
    X. Valmistava kokous.
   XI. Lähetystön ensimmäinen suuri kokous.
  XII. Onko kenraalikuvernöörille ilmoitus annettava.
 XIII. Pari lähetystön johtajaa.
  XIV. Äkki päätös.
   XV. Matkalla Pietariin.
  XVI. Ensi päivämme Pietarissa. Hieno kortteeripaikka.
 XVII. Vastauksia ja pettyneitä toiveita.
XVIII. Kodikas asunto. Hiukan Iisakinkirkosta.
   IX. Odottamaton lähtö.
   XX. Kotimatkalla.
  XXI. Jäähyväisjuhla.
 XXII. Lähetystön viimeinen kokous. Ero.
XXIII. Taas kotona Tammisaaressa.
Adressi.
Lähetystön jäsenten luettelo.




ESIPUHE.


Nämä lehdet eivät esiinny sillä vaatimuksella, että muodostaisivat
suuren lähetystön täydellisen historian, ne ovat, kuten jo
nimilehtikin osottaa, ainoastaan persoonallisia muistoja äsken
kuluneilta, tapausrikkailta, surullisilta, mutta myöskin erittäin
mieltäkiinnittäviltä ajoilta.

Lähinnä olen lehtiseni kirjoittanut kiitokseksi sille kunnalle, joka
luottamuksella valitsi minut valtuutetukseen lähetystöön. Jos ne sen
lisäksi voisivat innostuttaa jonkun näihin asti välinpitämättömän
myötätuntoiseksi syrjäisen kansamme hiljaiselle, aseettomalle
taistelulle kateutta, pilkkaa ja pahoja aikeita vastaan, silloin
ne eivät olisi pudonneet siemeninä hankeen, silloin olisivat nekin
pieneltä osaltaan edistäneet isänmaan kallista asiaa.

Lennelkää, lehtiseni, pohjolaan!

Kertokaa monessa kodissa nuorille ja vanhoille vaatimattomin sanoin
tuota vaikuttavaa tarua, kuinka Suomen kansa lähti kuninkaisiin.

Tammisaaressa toukokuulla 1899.

Tekijä.




I. HUOLETTAVIA HUHUJA.


    «Sellaista hallayötä, kuin oli helmikuun 15 päivä,
    ei olo Suomen kansa koskaan kokenut.«

                           Konsuli Wolffin puheesta.

«Vastaiset tapaukset luovat varjon ympärilleen«, sanoo englantilainen
sananlasku. Ja kahdellakin tavalla loi helmik. 15 p:n hallayö taikka
toisin sanoen tuo niin kuuluisa armollinen julistuskirja varjonsa
rauhallisiin maaseutuihimme. Se levisi synkkänä sumuna yli koko maan ja
sen sumun koskesta kuumotti kummituksia. Ei hirmuvallan verenpunertavia
kummituksia, vaan hädän ja surun ja kurjain aikojen hallavankalpeita
kuvia. Eikä ne kuvat huhun siivillä lennellen kertoneet murhista,
väkivallasta eikä maanpakolaisuudesta, vaan nuo surumieliset, synkät
äänet kuiskivat hyytävän usvan keskeltä, että Suomi ei enää jäisi
suomalaiseksi. Mistä lensivät nämä huhut, oliko niissä perää?

Ei kenkään rauhaisella kotikulmallani sitä tiennyt. Kuka ne toi?
Sanomalehdetkö? Kenties oli joku rivien välitse lukenut jotakin
salaperäistä noista usein uudistuvista uutisista: «Lehti on
myöhästynyt painoesteen takia« taikka noista omituisista — — —, jotka
huolellinen painoasiamies usein asetteli pääkirjoituksen keskelle.
Kenties toi meille huhun kunnianarvoinen valtiopäivämiehemme, joka
aina, kun pikimmältään käväsi kotonaan pääkaupungista, näytti yhä
umpimielisemmältä ja yhä kumarammalta. Painoiko häntä ainoastaan
sääli sitä kansamme nuorisoa kohtaan, joka hänen ja muiden
esittämistä järkisyistä huolimatta lähetettäisiin tuon suuren,
vieraan maan harjoituskentille? En tiedä, — vaan kuulin hänen kerran
kotiintullessaan sanovan ijäkkäälle ystävälleen, hänen kättään
puristaessaan: «Terveiset haudasta.«

Haudasta?

Niin, haudasta, johon vapautemme, kansallistuntomme, oikeutemme ja
perityt lakimme olivat määrätyt haudattaviksi ja joka oli auennut.
Juuri tämän auenneen haudan varjot ne hiipivänä ja tukahduttavana utuna
peittivät maamme ja tunkeutuivat jokaisen kotiin, jokaisen mieleen.
Kauan tätä hautaa oli kaivettu, useita vuosia, niin kerrottiin, ja se
oli ollut äänetöntä, salattua työtä. Muutamia vuosia sitten tehtiin
kuukausmäärin yön hiljaisuudessa vaivaloista työtä, kun kaivettiin
tunnelia salahaudaksi erään Pietarin etevimmän kadun alle. Silloin
tahdottiin surmata jalo ruhtinas, joka oli vapauttanut valtakuntansa
maaorjuuden häpeästä ja tahtoi suoda kansalleen vapautta ja valoa. Nyt
tahdottiin tukahduttaa pienen, uuraan ja uskollisen kansan saavuttama
kehitystila. Muutamia vuosia sitten tarvittiin vain kipuna johtolankaa
sytyttämään. Nyt tarvittiin ainoastaan lapion sysäys, jotta pimeä hauta
aukeneisi. Se sysäys oli helmik. 15 p:n julistuskirja ja se suunnattiin
valtiomuotomme kulmakiven alle: _Säätyjen lainlaadintaoikeus_
kumottiin. Silloin lehahti katkera huokaus yli maamme. Huhu oli
puhunut totta. Suomi ei saanut enää olla suomalainen. Silloin tuli
luoksemme surun enkeli, tuli jokaiseen kotiin. Rikkaan luo ja köyhän,
ylhäisen ja alhaisen. Ja surun mukana tuli tuska ja toivottomuus.
Miten? Taipuivatko nuo sitkeät, voimakkaat hongat, jotka olivat itäneet
myrskyssä ja kasvaneet lumessa, jotka syysvihurien vinkuessa olivat
luottamuksella seisseet ja riemuinneet viljelyksen karusta luonnosta
ja kovasta ilmanalasta saavuttamista voitoista, nuoko hongat, jotka
valosina kesäöinä niin viehkeästi olivat huminoineet kaunista Suomen
lauluaan, — — nekö tässä tuulessa taipuivat? — Ei, ne eivät taipuneet
eikä vaikeroineet, — ne ainoastaan nöyrästi ja raskaasti huokasivat,
kun tunsivat maaperän allaan tutajavan.




II. KUN JULISTUSKIRJA SAAPUI TAMMISAAREEN. MAAN SURU.


Perjantaiaamuna maaliskuun 17 p:nä ei liene ollut yhtään
pääkaupunkilaista, joka ei olisi tiennyt, että kansaamme vastaan
oli tapahtunut yksi niitä suurimpia vääryyksiä, joita uudemman ajan
historia tuntee. Mutta Tammisaaren pienessä kaupungissa kävivät
ihmiset vielä lauvantai-iltana levolle, tietämättä muuta, kuin että
epämääräiset huhut, jotka postin saapumisesta, k:lo 5:stä asti, olivat
olleet liikkeellä, olivat antaneet aihetta vakaviin keskusteluihin
yksityispiireissä taikka Palokunnan talon perheklubin pienissä
seuroissa. Kirjapainossa vain oli tänä iltana vastoin tavallisuutta
kiire. Myöhään saapunut sähkösanoma oli tuonut sinne julistuskirjan
ja sitä nyt parhaallaan ladottiin, jotta se sunnuntaiaamuna ennen
kirkonaikaa saataisiin jaetuksi. Varhain sunnuntaiaamuna saavuin
parturiin. Ken vähänkään lie jossakin maaseutukaupungissa oleskellut,
hän tietää, mikä merkitys siellä on parturintuvalla. Se on ikäänkuin
jokin jokaisen yhteinen tyyssija, jossa kävijät kaikki tuntevat
toisensa ja jotka parturi tarkoin tuntee. Hän on luonnollisesti
puheenjohtaja kaikissa siellä tapahtuvissa keskusteluissa. Ja
veitsi kädessään osaa hän taitavasti johtaa keskustelun eri
puolueharrastusten, uskonnollisten ja yhteiskunnallisten mielipiteiden
y.m. salakarien lomitse.

Vaan tänä sunnuntaiaamuna oli tavattoman hiljaista parturintuvassa.
Joko oli keskusteltu kylliksi ilmoista ja halonhinnoista? Eikö vielä
oltu kajottu noihin tavallisiin huhuihin ja kuulopuheisiin?

«No, nythän se on saapunut«, virkkoi parturi ja kohotti veitsen
henkikirjurin pyöreältä kuvalta. Hän viittasi lasiarkkua kohden, jossa
olivat henkselit ja kravatit, ja lisäsi kokeneen valtiomiehen äänellä:
«Kunhan siitä nyt kaikki parantuisi.«

Rakennusmestari, joka, istui nojatuolissa, ojensi minulle paperin;
konsuli, joka seisoi uuniin nojautuneena, katseli salaperäisesti
kattoon päin ja maalari, joka istui tuolilla lähinnä ovea, otti
huoahtaen esille uuden paperossin. Otin paperin, tuijotin siihen, —
siinä oli nyt se, mikä meiltä riistettiin, ja mitä annettiin sijaan!
Nyt oli suru meillekin ehtinyt; huhut ja arvaamiset olivat lakanneet.

Mutta tuolla vanhassa, kunnianarvoisessa kirkossa, joka niin usein
viime vuosina oli ollut melkein tyhjänä, kun seurakuntalaiset olivat
uusia opettajia ruvenneet kuuntelemaan, siellä ei ollut tänään yhtään
paikkaa vapaana. Ja niin oudosti se puhui tänään pastori, — ei yskineet
ihmiset, vaan naiset itkivät. Niin kummalliselta kajahti tuo vanha
virsi Kustaa Aadolfin ajoilta; siinä lauloivat surun ja epätoivon äänet
luottamuksen ja toivon sanoja ja niitä säestivät urkujen säveleet kuin
vaahtoisat meren laineet, jotka armotta runnistavat kaikki alleen.
Ulkona riehui myrsky ja kiskoi vanhoista tammista viimeisiä kuivaneita
lehtiä, kesäisen lehtipuvun viimeisiä jätteitä.

Miksi se pappi näytti sekaantuvan esivallan puolesta rukousta
lukiessaan, — olihan sillä käsikirja edessään?

«Hän itkee«, sanoi Stenholmin vaimo, joka istui vieressäni penkissä,
miehelleen ja kehitti auki nenäliinan, joka oli virsikirjan vieressä
hänen sylissään.

Ei kukaan tänään arvostellut saarnaa, kun kirkosta ulos tultiin. Hiljaa
vain puristettiin tuttavien käsiä ja kiirehdittiin alakuloisina kotiin.

Mutta _yksi_ tyytyväinen oli kumminkin kaupungissa. Se oli herra
Pestrikoff, tuo varakas venäläinen kauppias, jolla oli puotinsa
kalasatamassa. Hän, joka vielä muutamia vuosia sitten hiiviskeli
yltympäri saaristossa suuri, ruskea nahkakontti seljässään. Silloin
tiettiin, että nimismies häntä ajoi takaa, koska hän kävi luvatonta
kauppaa, ja sen vuoksi häntä pidettiin melkein muinaisaikaisena
salakuljettajana sankarina ja siksi hänet hiljaa saatettiin saaresta
saareen. Nyt oli hän luopunut tuosta kiertelevästä, tuottavasta, mutta
vaarallisesta ammatistaan, ostanut talon ja rauhassa asettunut omasta
«lafkasta« myömään. Valkosen-punasen-sinerväksi maalatulla kyltillä
luettiin: Siirtomaatavarankauppa J.F. Pestrikoff, vaikka kaupungin
palvelustytöt sanoivat lyhyemmin ja yksinkertaisemmin tekevänsä
ostoksensa «venäläiseltä«. Mutta venäläinen oli kohtelias kaikille ja
vanhan tuttavuuden vuoksi möi hän tavaroita velaksi koko saaristoon,
jota hän nyt hymyillen piteli lihavissa, pehmeissä käsissään.

Kun Stenholm vaimoineen kirkon jälkeen sisän kautta saapui puotiin
ostamaan naulan kahvia ja sokuria, taputti hän heitä tyytyväisesti
olalle:

«Nyt kaikki juva, nyt kaikki venäläisiä tulevat. Olkaa hyvät, istua.
Saisko olla sikaari, ja rouva yksi lasi viiniä. Nyt veljet ollaah
kaikki.«

Seinätyksin myymälään on kaupungin sähkölennätinkonttori. Siellä takoi
kone hermostuneesti. Sinne saapui viestejä, miten pääkaupungissa
julkiset huvit peruutetaan, kuinka myymälät puetaan valkoisiin ja
mustiin, kuinka ihmiset pukeutuvat surupukuun kuin äitinsä kuoltua, —
saapui sanomia, että Suomella oli yleinen maansuru.




III. KUINKA SUOMEN KANSASSA TAAS TOIVO SYTTYI.


Oletko koskaan ollut merillä myrskyssä? Oletko kuullut ilman
irtipääsneiden valtojen ärjyvän ja nähnyt raivotuulen riehuvan ja
kuin julmassa leikissä heittelevän ihmisneron tuotteita, valtameren
suurimpia höyryjä taikka ylpeimpiä purjealuksia! Silloin olet
huomannut, minkälainen mitätön tomuhiukkanen ihminen on kaikkivallan
kädessä, ja sinä olet kunnioituksella notkistanut pääsi. Niin notkistuu
ylpeinkin ihminen, niin taipuu korskeinkin kansa hädän hetkenä,
onnellisna, kun vielä on ystävä, joka ei petä. Suomen kansa on kenties
menestyksen päivinä unhottanut sen, joka johtaa kansojen kohtaloita,
mutta Jumalaansa se ei ole hyljännyt ja surussaan se hänen puoleensa
kääntyi. Koko maassa pidettiin surujumalanpalveluksia ja rukouksia.

Isku oli tullut iskun päälle uudella viikolla, — ensimmäisellä viikolla
julistuskirjan jälkeen:

— Senaatin hallitsijalle tekemä ehdotus julistuskirjan johdosta oli
hyljätty.

— Maamarsalkka ja puhemiehet olivat saaneet käskyn palata kotiinsa
hoitamaan toimiaan.

— Prokuraattori oli turhaan pyrkinyt audienssiin. —

Jokainen näistä iskuista oli kyllin typerryttävä, joten ei niitä
pikkupistoksia tunnettukaan, joita eräät venäläiset lehdet pilkaten
ja ivaten meihin tähtäsivät. Huhut uusista julistuksista, jotka
olivat tarkoitetut suoranaisesti kumoamaan meidän voimassaolevat
laitoksemme, jännittivät mieltä vielä entistäkin enemmän.
Huhuttiin, että valtiopäivät tarpeettomina keskeytettäisiin, koska
muka asevelvollisuuslakiehdotus julistuskirjan mukaisesti tulisi
hallinnollisesti käsiteltäväksi. Venäjän raha-asiain ministerin
kerrottiin huostaansa ottavan Suomen valtiovarat ja velat ja
kreikkalaisen kirkon tulevan Suomen valtiokirkoksi. Ihmekö, jos mielet
kiihoittuivat ja jos rukouksessa yhdyttiin.

Ja yhtä totta kuin on, että hätä taivuttaa, yhtä varmasti rukouksen
voima toteutuu. Putosi kuin paino rinnalta. Voitiinhan edes ryhtyä
ajattelemaan: mitä on tehtävä? Eihän kaikkea pelastuksen toivoa toki
ole menetetty.

Toivo hiipi silloin mieliin. Kävi kuin kuiske miehestä mieheen: meidän
täytyy nousta toimimaan.

Kuka tämän toivon kipinän sytytti? Sitä ei kenkään tiedä. Sitä, joka
sytyttäjää hakee, käske tutkimaan, mikä honka peninkulmaisessa metsässä
ensinnä rupesi suhisemaan jonakin iltana, jolloin yön henget hiljaa
kävivät huokumaan päivän laskettua. Käske hänen hakea sitä lainetta,
joka ennen muita verkkojaan ja siskojaan rupesi vaahtoamaan, kun
vihuri puhalsi. — Mutta maan sydämmessä, pääkaupungissa, syttyi liekki
ja sieltä palo levisi. Se seurasi rautatiejunain jälkiä kunnes nämä
päättyivät lumiseen luontoon, pohjoisnavan läheisyyteen. Ja suksilla
vietiin toivo vielä pohjoisemmas. Jäälaiva vei sen Ahvenanmaan
luotoihin ja herätteli valppaita mieliä sen sadoilla saarilla.
Kaupunkeihin ja kyliin, jokaisen syvimmänkin sydänmaan mökkiin,
jokaiseen rannikon ja saariston tölliin, tunkeutui toivon ääni.

Jo sunnuntaina maalisk. 5 p:nä, 2 viikkoa senjälkeen kuin julistuskirja
oli maan virallisissa lehdissä ollut luettavana, keräyttiin yksiin
aikoihin maan kaikissa kunnissa neuvottelemaan, mitä olisi tehtävä.
Ja kun sana lausuttiin: hallitsijalle annettava _joukkoanomus_, jonka
_suuri lähetystö_ perille veisi, — kuinka mieltä tyydyttävältä se toki
tuntuikaan, kun päästäisiin osallisiksi tällaiseen toimenpiteeseen,
joskaan ei muuten, niin ainakin piirtämällä nimi adressin alle, siis
mieskohtaisesti lausumaan mielipiteensä.

Siten koottiin muutamissa päivissä yli puolen miljoonaa nimiä ja
kuntain edustajat rupesivat kallisarvoisine papereineen virtaamaan
pääkaupunkiin.




IV. MATKALLA HELSINKIIN. TAPAAN ENSIMMÄISET EDUSTAJAT.


Hämärä oli peittänyt ne metsäiset seudut, joiden lävitse
Hangon—Hyvinkään rata kulkee, ja junanvaunun kaksinkertaisten,
huurteisten ikkunain kautta oli se uuvuttavasti vaikuttanut
vaunuissaolijoihin. Junassa oli kuuma ja vaipuneena raanuani
vastaan uinailin minä muistellen viimeisten päiväin tapahtumia.
Mutta hereilläni olin; sen vaikutti koko se into ja salaperäisyys,
joka mieleni täytti. Verkossa olevassa kapsäkissäni oli hyvässä
tallessa vanhaan nahkasalkkuun kätkettynä mustain vaatteiden lomassa
viime päiväin toimien tulos. Luin ajatuksissani sivu sivulta
uudelleen nuo yhdeksänsataa nimeä. Kuinka liikuttavia olivatkaan
nuo musteella töhrityt lehdet, kuinka vakavia. Ja niin omituinen
oli niiden kokoonpano. Syntyperä ja arvo, yhteiskunnallinen asema
ja elämänsuhteet, kaikki olivat niissä tasoitettuina. Kivityömiehen
nimikirjoitus oli kaupunginkamreerin nimen vieressä, valtioneuvoksen
leskirouvan nimi torikaupustelijattaren nimen vieressä. Pitkät rivit
oli siellä työmiesten ja työnaisten nimiä, korkeilla, kankeilla
kirjaimilla kirjoitettuina sadoissa muunnoksissa, mutta kaikissa
oli raskaiden käsien kömpelöitä piiruja, käsien, jotka taitavammin
käyttävät kirvestä ja vasaraa kuin kevyttä kynää. Siinä oli nimiä,
joista käsialan tutkija arvaileisi luonteiden tulisuutta taikka tuimia
intohimoja, mutta jotka eivät todellisuudessa todistaneet muuta,
kuin ruumiillisen työntekijän itsetiedotonta ylpeyttä ja aateliutta.
Tapasihan siellä täällä joukossa jonkun herrasnimenkin ja kauniilta
näytti, kun konsulinrouva taikka lehtoorska taikka tohtorinna olivat
nimensä perään piirtäneet yksinkertaisesti «vaimo«. Liikuttavaa oli
lukea yhtenä arvonimenä «neljän pojan äiti« taikka toisena «Suomen
tytär«.

Ajatukseni hivelivät hellästi noita papereita, jotka todistivat kansan
syvää uskoa hallitsijan jaloon sydämmeen. Tällaisten lapsellisesti
pyytäväin sanojen pitäisi toki vaikuttaa. Mielikuvituksessani ehdin
jo Talvipalatsin vastaanottohuoneeseen, kun vaunu äkkiä nykähtäen
ilmajarrun vaikutuksesta pysähtyi jollekin asemalle.

Uusi matkustaja tuli vaunuun ja asettui minua vastapäiselle penkille.
Laihat kasvot, kalpea iho ja suuret, tuuheat kulmakarvat tekivät hänen
miltei synkän näköiseksi, vaan kun näki hänen ystävälliset silmänsä,
niin tuo vaikutus kohta katosi. Hän oli puettu suureen matkaturkkiin,
korkeaan karvalakkiin ja päällyskenkiin. Ulkonäöstä päättäen oli hän
varmaankin hyvinvoipa tilanomistaja.

Valtuutettu sekin, arvelin heti; varmaankin yksi noista 500:sta. Mutta
tässä luulossani olin pian pettyvinäni. Mies asetti kapsäkin viereensä
penkille ja alottaakseni keskustelun päätin sovittaa hänen kapsäkilleen
tilaa omani viereen verkkoon.

«Jos herra edemmäs matkustaa, niin on mukava nostaa kapsäkki tuohon.«

«Kiitos, ei tarvitse, ajan vain ensi asemalle«, virkkoi hän
suomalaisella murteella.

«Vai niin, minä luulin että Helsinkiin.«

Keskustelu oli hyvällä alulla. Puhuimme paljosta lumesta, rannikkoradan
suunnasta ja olimme juuri ehtineet ylimääräisiin valtiopäiviin, kun
junan pysähtyminen keskeytti keskustelun. Valmistausin hänelle hyvästit
heittämään, vaan matkatoverini ei tehnytkään lähtöä.

«Eikö herra aikonut jäädä tähän?« kysäsin.

«En, vasta Hyvinkäälle.«

Kun vielä oli tunnin matka sinne, oli meillä hyvin aikaa jatkaa
keskusteluamme ylimääräisistä valtiopäivistä. Herra Pakalén - se oli
matkatoverini nimi — arveli, ettei mitään myönnytyksiä olisi tehtävä.
«Jos kerran sormen päästää, niin kyllä menee koko käsi«, päätteli hän.
Olin samaa mieltä, vaan huomautin kumminkin:

«Koko käsi se voi mennä sittenkin, kun nyt säädyt ovat julistuskirjan
kautta menettäneet päätöksenteko-oikeutensa.«

«Niin, no julistuskirja, se voi vielä tulla peruutetuksi, sitävartenhan
tässä —« hän katkasi puheensa ja lisäsi tuokion kuluttua: «sehän ei ole
laillista tietä syntynytkään.«

Aika kului keskusteltaessa nopeasti ja ennenkuin aavistimmekaan huusi
junan kuljettaja: «Junanmuutto Hyvinkäällä«. Ja kohta rupesivat
vekselilyhdyt aseman läheisyydessä välähtelemään kuin tuliviivat
vaununikkunain ohi. Lausuin herra Pakalénille jäähyväiset ja
kiitokset matkatoveruudesta ja väkijoukon keskessä jouduimme erilleen
toisistamme, kun kaikki kiirehtivät valoisaan ravintolahuoneeseen.

Täällä toki saanen tavata jonkun valtuutetun, arvelin, ja istahdin
teelasin ääreen erääseen nurkkaan asetettuani kallisarvoisen kapsäkkini
pöydän alle. Ja niinpä sainkin. Matkustajajoukossa olin huomaavinani
ainakin puolen tusinaa vastaisia tovereitani suuressa lähetystössä.

Tunsin heidät kirkkoturkeista, juhlallisista kasvojenpiirteistä,
siitä erityisestä huolesta, jolla matkalaukkujaan vaalivat ja heidän
haluttomuudestaan seurustella muiden arkimatkustajain kanssa. Turhaan
koetin, matkaa jatkettaessa, päästä istumaan noiden uskomaini
valtuutettujen viereen. Juna, Pietarista tuleva vakinainen postijuna,
oli täpösentäysi ja lähti jo liikkeelle, ennenkuin ehdin löytää paikan
itselleni ja laukulleni. Kauan etsittyäni tapasin vihdoin paikan erään
siististi puetun talonpoikaisen miehen vieressä, joka ystävällisesti
minut rinnalleen kutsui, kun etsiskellen vaunun läpi kävelin. Olin
tunnustelevinani noita sileiksi ajettuja, iloisia kasvoja, noita
kirkkaita silmiä ja tuota talonpoikaismiehelle omituista, varmaa
käytöstä. Mutta turhaan pinnistin muistoani ja olin jo varma, että olin
sittenkin erehtynyt, kun mies kummikseni puhutteli minua:

«Ettekö ole herra N.?«

«Olen, ja olin tunnustelevinani teitä —«

«Ruotsinpyhtäältä olen, Mickels, — vuonna — 85 pääsiäisen aikaan
tavattiin siellä.«

Niin olikin. Nyt muistin tuon hauskan, arvossapidetyn isännän,
jonka talo oli kansakoulun vieressä, missä olin käynyt. Meillä oli
paljo puheenaihetta. Pitäjässä oli uusi sekä pappi että kirkko ja
ruukinhoitajakin oli uusi. Kaikki oli muuttunut, kaikki. Ja samassa
oltiin kiinni politiikassa. Johdin keskustelun siihen suureen
liikkeeseen, joka täytti maamme kaikki kulmat, joukkoanomukseen, enkä
juuri ihmetellytkään, kun vanha tuttavani aivan avomielisesti selitti:

«Minä olen Ruotsinpyhtään edustaja ja meiltä on kokoontunut lähes tuhat
nimeä.«

«Ja minä olen Tammisaarelaisten valtuuttama.«

Tosin täytyi meidän puolittain huutaen keskustella, kuin olimme osuneet
istumaan juuri vaununakselin yläpuolelle, jonka tärinä vaimensi
äänen, mutta emme siltä olleet luulleet, että joku syrjäinen olisi
puheemme kuullut, kun katveesta, vaunun viereisestä osastosta, pitkä
turkkipäällinen mies nousi ja virkkoi:

«Olin Korven ja Hyvinkään välillä jo kertomassa, että Pusulalaiset ovat
minut julistuskirjan johdosta liikkeelle lähettäneet. Ja koska herrat
kuuluvat samoissa asioissa kulkevan —«

«Niin ei tarvitse arastella puhuessaan«, jatkoin minä, esitellen:
«Tilanomistaja Pakalén ja kunnallislautakunnan esimies Mickels.«

Vilkkaasti keskusteltaessa oloista ja mielialoista meidän kunkin
kotipuolessa lensi aika nopeasti vieriessämme pääkaupunkia kohden.
Siellä erottiin asemalla sydämmellisesti kättä puristaen ja me lähdimme
kukin kortteeripaikkaamme.

Vieraanvaraisuudella, joka olisi harvinainen sellaisessakin
yhteiskunnassa, jossa liike ei ole aivan vilkas eikä ahtaasti asuta,
oli Helsinki avannut kotinsa noille 500:lle maalaisserkulle. Ja jo tänä
yönä tehtiin monelle maalaisukolle vuoteet kaksinkertaisilla lakanoilla
ja vieteripolstereilla, taikka sohvalle perheenisännän huoneeseen.

Minullekin oli varattu aivan vieraaseen perheeseen kortteeri, vaan
kun kello jo oli lähes 11 enkä näin myöhään olisi tahtonut ajaa ylös
isäntäväkeäni, suuntasin kulkuni vanhaan, tuttuun, aseman vieressä
olevaan majapaikkaani, jolla niin kauan taaksepäin kuin vain muistan,
on ollut nimenä «Uusi hotelli«.

Siellä «Neiti« kertoi, että kaikki huoneet olivat sunnuntaiksi tilatut,
koska «niin paljo väkeä silloin tulee kaupunkiin«, vaan siihen asti
sain hotellissa asua.

Tämä soveltui mainiosti, ja heti kun palvelija oli nostanut sisään
kampsuni ja vuoteeni oli tehty, saatoin rauhassa ruveta suunnittelemaan
seuraavan päivän ohjelmaa.




V. VIERASVARAINEN ISÄNTÄVÄKI. MITEN ADRESSIN ALLEKIRJOITUKSET
EDUSTAJILTA KOOTTIIN.


Kuntain edustajia oli kutsuttu viimeistään maaliskuun 13:ksi päiväksi
saapumaan Helsinkiin. Mutta ken vaan lie vähänkään aikaa asunut
pääkaupungissa, hän huomasi kyllä jo maalisk. 11 p:nä aamulla, että
harvinaisen paljon vieraita oli sinne saapunut. Ei voinut olla
huomaamatta näitä juhlapukuisia maalaisia, joiden tyyneesti miettivät
kasvot niin selvästi saattoi erottaa vilkkaista ja kiirehtivistä
pääkaupunkilaisista lauvantai-aamuna.

Tehtyäni pari kierrosta Esplanaadinkadulla ja katseltuani sitten
hetkisen Aleksanterinpatsaalla olevia kukkasia, soitin k:lo 9 tienoissa
tilanomistaja H:n ovella Fabianinkatu 22, jonne minut oli opastettu,
saadakseni lähempiä tietoja lähetystöstä.

Pelkoni, että olisin häirinnyt isäntäväkeni yörauhan, jos edellisenä
iltana olisin sinne tullut, osottautui perättömäksi. Vanhanpuoleinen,
surupukuinen nainen otti minut vastaan ja virkkoi: «Kas, siinä taitaa
olla vieraamme, mutta miksi ette tulleet eilen illalla? Poikani,
maisteri, kävi viimeisellä yöjunalla, mutta eihän hän olisi teitä
tuntenutkaan —. Hän tulee heti kotiin, — olkaa kuin kotonanne.« — Ilman
tätä kehoitustakin olisin pian koteutunut maisterin vaatimattomaan
työhuoneeseen, joka nyt vieraanvaraisesti minulle annettiin. Kohta
haihtui se varovaisuuskin, joka minussa, samoin kuin herra Pakalén’issa
ja monessa muussa, oli ollut pääkaupunkiin tullessamme: seuraavassa
tuokiossa keskusteltiin täällä jo aivan yhtä avomielisesti kuin
kotoisessa parturituvassa hetken uusimmista tapauksista. Me maalaiset
olimme luulleet, että täällä pääkaupungissa tunnettiin kaikki, mikä
kulissien takanakin tapahtui tässä suuressa murhenäytelmässä. Mutta
pian huomasin, että täällä vallitsi sama levottomuus ja huoli ja sama
epätietoisuuden tukaluuskin; samat arvaamiset ja huhut täyttivät
täälläkin ilman. Mutta me olimme toki olleet vapaat niistä seikoista,
jotka täällä pakottivat varomaan kaikkia kuuntelijoita, joiden
sanottiin vilisevän pääkaupungissa, — pelko oli usein mielikuvituksen
tuotetta, mutta tuntui siltä sangen tukalalta.

Perheen keskuudessa voitiin kumminkin olla huoleti, niin vakuutettiin
minulle, palvelustyttökin tunsi kaikki asiat ja puoliääneen puhuttiin
ainoastaan siksi, ettei oltu varmoja, kuka asui viereisessä
huoneustossa.

Tuokion kuluttua palasi maisteri. Hän ei ollut mikään tuollainen
hajamielinen, kuihtunut lukukone, jommoiseksi tavallisesti maisterin
arvoisen miehen kuvittelemille, vaan nuori, ruskeakiharainen
ylioppilas, leveäharteinen ja rotevakäsinen. Ulkonäöltään pikemmin
muinaisaikaisen teinin kuin nykyaikaisen tieteilijän muotoinen. Hän
tuntui vielä olevan lämpimissään sen retken jälkeen, jonka hän äsken
oli tehnyt läntiselle Uudellemaalle.

Aamiaispöydässä tutustuin perheen muihin jäseniin: isäntään,
tilanomistajaan, joka oli vilkas, lämminmielinen vanhus, ja neitoseen,
naisylioppilaaseen, jonka mustaa pukua vastaan tuuhea, vaalea letti
kuvastui. Hän oli ilmielävä todistus sen käsityksen perättömyydestä,
että muka korkeampi tieto ja huono tukankasvu kuuluvat yhteen.

Pian oltiin täyttä vauhtia keskusteluissa valtiollisista asioista, ja
kun jo kaikki tuoreimmat asiat olivat loppuunpuhutut, ei sittenkään
ollut helppoa ryhtyä keskustelemaan muista asioista.

Maisteri kertoi työskentelevänsä kemiallisessa opetuslaitoksessa
parastaikaa salpietariliuvoksilla. Mutta salpietarista johduimme kohta
puhumaan ruudista ja räjähtävistä tykinluodeista, joiden käytännöstä
poistamista parhaallaan koossaoleva rauhankonferenssi suositteli. Siitä
tultiin taas sotiin ja sotilasrasituksiin — ja jälleen oltiin keskellä
päivän kysymyksiä.

Koetin vetää keskustelun aina Kaspian merelle saakka ja kerroin
viimekesäisestä olostani siellä. Keskustelu kosketteli tietysti
myöskin suuren valtakunnan epäkohtia, m.m. juoppouttakin. Esimerkkinä,
miten valtion paloviinanpoltto vaikuttaa haitallisesti yleiseen
mielipiteeseen, kerroin eräästä rumasta tavasta, joka aivan yleiseen on
käytännössä Kaspianmeren höyrylaivoissa. Palkanmaksuissa joka toinen
viikko vähentää laivan päällikkö ensiksi ravintoloitsijan tekemän
tilin mukaan joka miehen palkasta sen määrän, minkä hän kuluneina
viikkoina on nauttinut olutta ja viinaa. Merimiesraukka, jolla sen
jälkeen on varsin vähän säästöä jälellä raskaasta työstään, saa nyt
lohdutukseksi ravintolassa lasin viinaa ikäänkuin kaupan päälle. Hänen
pitkä juomatavarain laskunsa pyhitään nyt kuitiksi, mutta ennen illan
kulumista on uusi sivu jo hyvällä alulla, siinä on pitkiä viivoja
merkitsemässä olutpulloja ja lyhyviä osottamassa juotuja viinalaseja.
Olut maksaa 30 kopeekkaa, viina ainoastaan 10; mutta lyhyen viivan
saa helposti pidennetyksi. Ja ravintoloitsijan päätulona on juuri tuo
viivain pitentäminen.

«Helppoa kai olisi nyt julistuskirjan nojalla säätää valtion
paloviinamonopooli meillekin, samanlaiseksi turmioksi kuin se koitui
Itämeren maakunnille«, virkkoi isäntä, — ja taas oltiin päivän
polttavissa kysymyksissä.

Adressin allekirjoitukset olivat minulla mukanani ja aamiaisen jälkeen
seurasi minua maisteri sen henkilön luo, joka otti paperit vastaan.

Tietysti oli Helsingissä koko suuri määrä ihmisiä adressin vuoksi
toimessa, suuren lähetystön johto kysyikin paljo puuhia. Päivät ja yöt
siellä työtä tehtiin, ei ajateltu palkintoa eikä kiitosta. Lähetystön
jäseniä sittemmin kiitettiin ja heille vietettiin juhlia, heidän
valokuvansa koottiin, jotta vastaisille polville voitaisiin näyttää
ne miehet, jotka kansan valtuuttamina pyrkivät hallituksen puheille.
Lyötiin muistoraha kertomaan lapsille ja lastenlapsille, miten isä tai
isoisä kävi kuninkaissa. Mutta kuka on niitä ajatellut, jotka työn
helteen kantoivat?

Harvoja näitä uutteroita työmuurahaisia opimme edes nimeltä tuntemaan
ja nekin nimet unohtuvat pian. Mutta myöhään jos koskaan unhottanevat
lähetystön jäsenet heidän uhraavan työnsä lähetystön aikaansaamiseksi
ja järjestämiseksi, heidän joka tilaisuudessa osottamansa avuliaisuuden
ja heidän tuhannet ystävälliset vastauksensa tuhansiin väsyttäviin
kysymyksiin.

Yksi niitä harvoja alkuunpanijoita, joihin minulla oli tilaisuus
lähinnä tutustua, oli tri vapaaherra Albert de la Chapelle, jonka luo
maisterin seurassa mentiin. Moni lähetystön jäsenistä muistanee tämän
ystävällisen miehen, josta eräs toverini lausui: «Näkyy olevan oikein
hieno herra, vaikka nimi tuntuu vähän kiinalaiselta«.

Sittemmin niin suurta huomiota herättäneet maanjakohuhut olivat vähää
ennen ruvenneet leviämään ja minultakin tiedusteltiin, oliko niitä
meidän paikkakunnilla liikkunut. Vilkkaasti ja toimekkaasti oli näet
nyt jo ruvettu ottamaan selkoa tästä salatyöstä, jonka tarkoitus
näkyi olleen jakaa ei maatamme, vaan kansaamme ja heikontaa sitä.
Näin tohtorin luona joukon asiaa koskevia lentokirjasia ja toisia oli
tekeillä. Kun tohtori parin toverin seurassa oli näissä töissä kiinni,
lähdin pois asiani toimitettuani.

Mitään lainvastaista ei suuren lähetystön hankkeissa suinkaan ollut,
vaan syytä oli siltä katsottu olevan siinä suhteessa menetellä
jonkinlaisella varovaisuudella. Hämmästyksekseni kuulin nyt vasta,
että Palokunnantalossa, joka kokonaan oli lähetystön käytettäväksi
luovutettu, oli olemassa kanslia, jonne valtuutettujen tuli jättää
valtakirjansa ja jossa niille kaikki tarpeelliset tiedot annettiin.

Kun paria tuntia myöhemmin saavuin Palokunnantalolle, näinkin siellä
ovelle kirjoitettuna sanan «Kanslia« ja siellä taas tapasin tri de
la Chapellen. Painettuihin pääsykortteihin kirjoitettiin edustajain
nimet ja kotikunta ja ainoastaan tämän kortin avulla päästiin kaikkiin
kokouksiin. Palokunnantalolla tulin esitetyksi muutamille kanslian
henkilöille ja niistä kiintyi huomioni heti kolmeen sisarukseen
Neovius, joka nimi väsymättömästä työstään on kaikkina aikoina
ansaitseva kiitollista mainitsemista.

Ensimmäinen kokous oli määrätty pidettäväksi tiistai-aamuna, mutta
parasta sanottiin olevan kuulustella joka päivä, olisiko mitään
erityistä tapahtunut. Tämän tiedon saatuani menin yksityisiin toimiini.




VI.

RUUNUN PUOLESTA. TEEN JUONNISSA.


Iltapäivällä muutin hotellista uuteen kortteripaikkaani ja tapasin
ilokseni maisterin huoneessa vanhan tuttavan, joka äsken hevosella oli
saapunut pääkaupunkiin samoissa asioissa kuin minä ja josta nyt tuli
huonetoverini. Se oli Tammisaaren maalaiskunnan edustaja, Brunström,
luotsi ja tilanomistaja, entinen merimiestoverini Erik Brunström, jota
en ollut neljääntoista vuoteen nähnyt. Heti tunsimme toisemme. Merellä,
jossa usein ei kuukausiin näe muita kuin tovereitaan, painuvat näiden
kasvojenpiirteet syvemmälle mieleen kuin muissa oloissa. Yksinäisyys
ja yhteinen taistelu ja kova työ se lie, joka merellä lyhyenkin matkan
aikana tekee miehistä parempia ystäviä, kuin maissa pitkän elämän
kuluessa.

Neljätoista vuotta ei ollut mennyt jättämättä jälkiä meihin
kumpaseenkin. Kovaa oli meille molemmille monasti ollut elämän leikki
ja merkillisiä matkoja olimme kulkeneet laajassa maailmassa aina
siitä asti, kun Helsingin länsisatamassa kerran erottiin, jolloin
minä laivasta lähdin, siihen saakka, kunnes nyt taas Helsingissä
tavattiin. Taas kerran, kuten monasti ennen, piti meidän olla
yhdessä myrskysäällä, purjeita reivaamassa, kun meri alla kuohui ja
valkovaahtoisena riehui.

Maisteri oli lupautunut Brunströmin oppaaksi ja hän astui sisään kun
me jo, yhä uudistellen sanoja «muistatko«, «muistatko«, purjehdimme
Pohjanmerellä eräänä muistorikkaana helatorstaina. Brunström oli
väleen pukeutunut kaupunkitamineihinsa ja me lähdimme yhdessä ulos.
Illaksi oli minut kutsuttu erääseen tuttavaan perheeseen teetä
juomaan ja kun vanhastaan tiesin, että tähän teehen kuului lukuisia
ruokalajeja sisältävä illallinen ja parisenkymmentä vierasta,
pidin velvollisuutenani ostaa uuden kaulaliinan. Siksi erosin
Aleksanterinkadulla maisterista ja Brunströmistä, jotka menivät
Palokunnantalolle. Kun sitten myymälässä valitsin itselleni liinaa,
kuulin seuraavan keskustelun myyjättären ja erään venäläisen sotamiehen
välillä:

«Olkaa hyvä, kirjoittakaa neljän markan lasku«, virkkoi ostaja.

«Mitä, neljän markan«, ihmetteli myöjätär «Tätä kangasta
maksaa ainoastaan 60 penniä metri ja kolme metriä tekee markka
kahdeksankymmentä...«

«Niin, vaan kirjoittakaa neljä markkaa, nähkääs, tämä on ruunua
varten«, pyysi ostaja.

«Ei, en voi kirjoittaa muuta kuin sen summan, josta rahan saan«,
vastasi neitonen yhä.

«Ettekö edes 3 ja 50...?«

Ostaja uhkasi jo jättää nuo kolme metriä ostamatta, mutta mitään
sopimusta ei syntynyt sittenkään. Ja ylpeällä halveksumisella meni hän
tiehensä.

Kerroin tuon kohtauksen illalla siinä seurassa, johon olin kutsuttu,
ja minulle vastattiin, että se sellainen ei ole mitään harvinaista
Venäjällä. «Sitä pidetään melkein luvallisena ansiona, jota varsinkin
käyttävät ne, jotka valtion tarpeisiin ostavat«, lisäsi eräs.

«Ja kunhan vain ei meidän suomalaisten väitetä vainoovan venäläisiä
siinäkin, kun moiseen kauppaan emme käy«, virkahti toinen puoleksi
leikillä, puolittain todella.

Kuten mainittu, olin kutsuttu teetä juomaan, mutta kuta myöhemmäksi
ilta kului, sitä enemmän tuo perhe-iltama muodostui valtiolliseksi
väittelytilaisuudeksi, jossa kumminkin kaikki väittelijät olivat yhtä
mieltä. Pari vakavakasvoista valtiopäivämiestäkin oli saapuvilla ja
he lausuivat silloin tällöin joitakuita salaperäisiä sanoja suurista,
tulossa olevista tapahtumista. Mutta muuten he pysyttelivät syrjässä
muun seuran keskusteluista, katsellen seinillä olevia taideteoksia
ja poltellen nurkissaan havanna-sikaaria. Eräs ulkomaalainen,
englantilainen liikemies, esitteli samaan aikaan pienemmälle seuralle
syitä Itä-Aasiassa uhkaavaan sodanvaaraan, vakuuttaen, että Englanti ei
suinkaan halunnut siirtomaita, vielä vähemmin sotaa, ainoastaan vapaata
kauppaa ja laivaliikettä. — — —

Oli jo yötä kappaleen kulunut kun taas olin kotimatkalla, mutta
myöhäisestä hetkestä huolimatta oli kaikkialla elämää ja liikettä.
Siellä kulki ryhmiä, jotka matalalla äänellä keskustellen kiirehtivät
kotiinsa, toisia, jotka aivan verkalleen astelivat edestakaisin. Siellä
täällä katukulmissa pidettiin pieniä neuvotteluja ennenkuin jäähyväisiä
sanottiin. Ainoastaan pika-ajurit Esplanaadikadun varrella nukkuivat
nojaten päänsä rintaansa vastaan. Ikkunoissa oli vielä yltyleensä
tulta, ainoastaan myymäläkerrokset, joiden ikkunain eteen uutimet
olivat lasketut, olivat pimeät.

Tänä lauvantai-iltana ei tarvinnut puotilaistenkaan jäädä yöksi
järjestämään puotia, kuntoon ensi viikoksi. Kaikki oli järjestyksessä.
Kukapa nyt paljoa kauppaa teki. Liikemaailmaankin oli isku kovasti
kolahtanut ja tämä seisahdus merkitsi suuremmille liikemiehille
melkoisia tappioita, vaan pienemmille kaupustelijoille olisi vielä
viikko samaan suuntaan tuottanut selvän häviön.

Tuo ulkomaalainen kauppamatkustajakin virui unetonna yönsä
hotellivuoteellaan. Huolella ajatteli hän 14:ää näytearkkuaan, joiden
tavaroita ei ollut maksanut kaivaa esiinkään tässä surun maassa,
jossa kaikki olivat mustiin puetut. Ja kun hän nukahti, kirjoitti hän
unissaan eptoivoisia kirjeitä toiminimelleen, luetellen peruutettuja
taikka pienennettyjä tilauksia.

Mutta kotona maisterin työhuoneessa lepäsi Brunström maisterin sohvalla
niin sikeästi ja rauhallisesti, ettei hän ensinkään herännyt, kun
minä sisään astuin. Eikä hän varmaankaan ollut ainoa tämän kansan
suurista, luottavista pojista, jotka keskellä pääkaupungin hyörinää
nukkuivat hyvän omantunnon rauhallista unta ja uneksuivat kauniista
kevättouvoista.




VII. SUNNUNTAIAAMUINEN KÄVELYRETKI.


Helsinki, joka myöhään oli maata pannut, nukkui pitkään sunnuntaiaamuna
ja muutenkin näytti koko päivän omituinen luonnoton hiljaisuus
vallitsevan kaikkialla. Tulipa ehdottomasti arvelleeksi, että oliko
tämä tyyntä myrskyn edellä. Mutta maaseutulaiset edustajat eivät olleet
luopuneet kotoisista tavoistaan ja jo aikaseen näki näitä harvinaisia
vieraita liikkeellä. Useat heistä olivat nyt ensi kertaa pääkaupungissa
ja luonnollisesti oli heillä paljo uutta nähtävänä. Senatintalo
ja yliopisto ja Nikolainkirkko rappusineen — joita joku sanoi
maailman suurimmiksi rappusiksi — ja säätytalo, jossa valtiopäiviä
pidettiin ja sitä vastapäätä oleva korkea kivitalo, jonka seinässä
katon alla, niinkuin setelirahoissa, luettiin sanat «Suomen pankki«
kultakirjaimilla. Siitä oikeaan oli toinen suuri kivitalo, jonka
katolla oli kuvioita ja johon oli kirjoitettu «Suomen valtioarkisto«.
Siellä ovat koolla kaikki kirjeet ja asiakirjat aina Ruotsin ajoilta
asti ja kaikki hallitsijaimme kirjalliset vakuutukset säilyttää
lakimme loukkaamattomina, ne ovat siellä monen lukon takana tallella
sinetöidyissä salkuissaan. Sitä todella kannatti ulkopuoleltakin nähdä.
Ja kannattihan käydä tuota toistakin, kaksitornista kirkkoa katsomassa.
Jos noita torneja kauan katseli, niin sen kyllä erotti, että toinen oli
toistaan rahtuista korkeampi, mutta niin korkeat olivat molemmat, että
tuo «rahtunen«, joka oli 9 jalkaa, ei merkinnyt juuri mitään.

Ja jos tahtoi saada yleissilmäyksen seudusta, saattoi nousta sataman
vieressä olevalle korkealle vuorelle. Siellä oli tähtitorni, josta
tähdet almanakkaa varten laskettiin ja sen takainen rakennus, jossa
oli lipputanko pyöreän tornin päässä, oli merikoulu. Tähtitornissa oli
kolme pyöreää tornia, etevämpi laitoshan se olikin. Joka päivä kello 12
laskettiin suuri, musta pallo keskimmäisen tornin lipputankoa myöten
alas. Se putosi ihan sekunnilleen ja sen mukaan saattoi silloin asettaa
kellonsa.

Siinä vieressä oleva patsas, mies, joka puristaa nuorinta lasta
kainaloonsa ja heiluttaa riepua huutaen: Apua! Apua! — sen _näkee_,
että hän huutaa — ja äiti ja toinen lapsi, jotka hänestä kiinni
riippuvat, ne ovat «Haaksirikkoisia«. Patsaan luona on korkea rakenne,
joka ojentaa pitkiä, hoikkia käsivarsiaan ulos avaruuteen; siitä
annetaan myrskyn tullessa varoitusmerkit. Se on muuten jo tuomittu
siitä pois, sillä satamakapteeni ja muut asianymmärtäjät eivät enää
huoli varoitusmerkeistä tähtitorninvuorelta.

Niin, Helsingissä on paljon nähtävää, siellä on kaikki toisenlaista
kuin maaseudulla. Yksin hevoset ja reetkin olivat toisennäköiset
kuin maalla, puhumattakaan raitiovaunuista, jotka kulkevat kiskoilla
niinkuin veturit. Mutta hevosia kävi sääli. Yksi hevonen vain niin
suurta vaunua vetämässä, melkein huoneen kokoista! Ja sekin vielä oli
huonossa kengässä, takajalat kankeina. Missä on vastamaa, siinä tosin
valjastetaan toinen hevonen vaunun eteen — ja ihmeen sukkelasti se
siihen saadaan. Oli aivan kuin olisi ampunut teiren lennosta — vaunu ei
edes pysähtynyt.

Ja kellä ei muuta tekemistä ollut nyt ennen kirkonaikaa, hän saattoi
seurata kiskoja myöten katsellakseen mihin ne päättyivät, johonkinhan
niiden täytyi päättyä.

Vaan kansliassa oli tänään paljo tekemistä sekä ennen että jälkeen
kirkonajan. Monet illalla taikka aamujunilla saapuneet jättivät nyt
sinne paperinsa. Toiset saapuivat sinne aamiaisille, jota siellä
valtuutetuille tarjottiin. Edellämainittuihin pääsylippuihin oli tosin
merkitty joka aterian hinta, mutta se näyttää olleen pelkkä muotoasia.
Kansliasta jaettiin poletteja, jotka jätettiin tarjoiluhuoneeseen ja
niillä sai ilmaiset ateriat.

Seuraavaksi päiväksi olivat kaikki Uudenmaan valtuutetut kutsutut
päivällisille uusmaalaisen osakunnan taloon. Kuulin kutsuista
kansliassa. Sen etuhuoneessa tapasin myös muutamia naapurikuntain
edustajia, vanhoja tuttuja, joiden kanssa seurustelimme.

Olimme päättäneet Brunströmin kanssa yhdessä lähteä kirkkoon, ja minun
täytyi siitä syystä kiirehtiä kotiin. Mutta sitä ennen olin jo ehtinyt
tehdä monta uutta tuttavuutta.




VIII. ERÄS VAROITUSMERKKI.


En tahdo väsyttää lukijaa kuljettamalla häntä askel askeleelta mukanani
tänä päivänä kuuntelemaan kaikkia noita huhuja, kertomuksia ja kaskuja,
joita kuin myrkkysieniä näkyi kasvavan maasta ja jotka kaikkialla
olivat puheenaiheena. Maan korkein hallitusmies oli senaatin kautta
varoittanut pappeja saarnoissaan koskettelemasta päivän kysymyksiä.
Eikä ainakaan siinä saarnassa, jonka minä kuulin, ollut mitään
valtiollista. Mutta mitään määräyksiä ei ollut ilmestynyt siitä, miten
oli keskusteltava esplanaatilla, konditorioissa taikka kodeissa, ja
juorun teräväkielinen hengetär harjoitti sunnuntairauhan kestäessä
vallattominta leikkihän.

Koko pitkän illan olimme puhuneet politiikkaa, paljasta politiikkaa;
siihen otti osaa tohtori, tohtorinna, eräs naisserkku ja minä. Seuraava
päivä, maalisk. 13 päivä, oli aprikoimisiemme aiheena. Eikä ainoastaan
meidän piirissä, vaan koko maassa, haudottiin tuota samaa kysymystä:
Päättyykö kaikki hyvin huomenna?

Valmistettiin mielenilmausta kukkasilla, suurenmoisinta, mitä
maassamme koskaan on nähty. Kaikkien lautakuntain piti saapua
rakastetun hallitsijan patsaalle. Voitiinko välttää epäjärjestysten
syntymistä siinä väkijoukossa, joka arvatenkin kymmentuhantisena
kokoontuisi laulua kuuntelemaan? Tiettiin, että yrityksiä oli tekeillä
kansanjoukkojen kiihoittamiseksi.

Joka päivä olivat sanomalehdet tekemisissä senssuurin kanssa. Sana ei
ollut enää saarnastuolilta vapaa. Sotaväen ei ollut tapa tehdä kunniaa
kansallislaululle. Raamatunpaikat olivat painotarkastuksen alaisia.
Eipä ollut oikeastaan tapaa osottaa kiitollisuutta edes hyväntekijälle
eikä surra hänen onnetonta kohtaloaan. Kysyttiin yhä uudelleen:
Päättyykö tämä kaikki hyvin?

Mutta vihdoin väsyimme tällaista kyselemään ja illallisen jälkeen
ryhtyi tohtori vanhaan lempiaineeseensa, sodan turmiollisuuteen.
Niinkuin usein ennen olin minä, entinen vapaaehtoinen, muodostavinani
vastapuolueen, vaikka tavallisesti, ennenkuin erosimme, luovuin
kannastani.

«Mutta erinäisissä tapauksissahan täytyy sotaa pitää oikeutettuna.«

«Ei _missään_ tapauksissa«, väitti tohtori kiivaasti, «sota on
ihmiskunnan suurin häväistys. Niinkauan kuin sotia on olemassa, löytyy
ainoastaan yksi oikeus, väkivallan oikeus, ja yksi laki, raa'an voiman
laki...«

«Mutta minä lausuin: erinäisissä tapauksissa. Ken voisi esim. katsella,
kuinka raaka mies lyö naista taikka turvatonta lasta? Onko oikein
silloin vain valittaa nimismiehelle? Ei, siinä täytyy heti ryhtyä
sorrettua puolustamaan. Ja niin voi myöskin tilaisuuksia sattua,
jolloin kansan täytyy ryhtyä sotaan, juuri hävittääkseen, musertaakseen
sen, mikä on häpeällistä, ja halpamaista.«

Naiset kannattivat minua ja tohtori antoi heidän puhua loppuun.

«Mutta otaksukaamme«, virkkoi hän sitten, «että nämä halpamaiset ilkiöt
ovat voimakkaampia. Mikä on seuraus väkivaltaisesta puuttumisesta?
Kaksinkertainen onnettomuus, kaksinkertainen voitto väkivallalle.
Otaksukaamme, että tuo raaka mies yhdellä iskulla musertaa tuon
vapaaehtoisen puolustajan, joka tahtoi pelastaa hänen uhrinsa. Minkä
saa hän silloin toimitetuksi?«

«Hän kaatuu kunniapaikalle.«

«Ja väkivalta ilkkuu.«

Huomasin, että oikea sivustani, jota tuo naisserkku edusti, rupesi
horjumaan, mutta tohtorinna teki vasemmalta sivustalta äkkihyökkäyksen.

«Ei, raakuutta ja julmuutta täytyy vastustaa, vaikka rääkkäyksen
alaisena olisi ainoastaan issikkahevonen.«

«Silloin tulisi sinun, ystäväni, lyödä issikkaa«, virkkoi tohtori.

«Ei, ainoastaan sanoa hänelle, kieltää häntä...«

«Niin, siinä on juuri viitattuna kuljettava tie. Meidän tulee kieltää,
vakuuttaa, käskeä, jos voimme, mutta välttää sotaa. Odota hetkinen.«

Tohtori kiirehti ulos ja palasi tuokion kuluttua tuoden kirjan
tullessaan. Se oli Tolstoyn «Soldatenpflicht.«

Tunsin kirjan ja tiesin, että tätä jyreää tykistöä vastaan oli asemani
kestämätön.

«Kuules, mitä Tolstoy lausuu«, virkkoi tohtori ja selaili kirjaa, mutta
ennenkuin hän löysi hakemansa paikan, tuli hän keskeytetyksi.

Kirkas, sinertävä valo täytti äkkiä huoneen. Se tuntui tunkeutuvan
esineiden lävitse joka soppeen, oviuutimien syvimpiin poimuihin,
sen tiikerinpään korviin, jonka nahka oli mattona uunin edessä. Ei
jäänyt varjon hiventä minnekään. Viereisessä, suuressa huoneessa oli
ainoastaan yksi lamppu palanut, vaan tämäkin huone säteili nyt samassa,
suurenmoisessa valaistuksessa. Huoneen vastapäisellä seinällä oli
maisemataulu; se näytti minusta nyt tässä valaistuksessa ilmielävältä.
Takaliston kaunis honkametsä näytti kuutamoisena yönä ikäänkuin
vartioivan lahden laineiden hiljaista lepoa. Niin tenhoova oli tämä
kuva, että todellakin hetkeksi sekotin toisiinsa Munsterhjelmin ja sen
suuren mestarin, joka nyt huvikseen ja ihmisten kauhuksi tulistutti
taivaan lakea.

Juhlallisessa kauhussa seisoimme tuon pienen huoneen kukilla koristetun
ikkunan ääressä. Maa ja avaruus näytti kaikki sulavan tuohon samaan
taikavaloon. Jokainen puu, jokainen pensas, jokainen hautapatsas tuossa
vanhassa edessämme olevassa kirkkokalmistossa, jopa itse kirkkokin,
näkyi selvemmin kuin kirkkaimmalla päivällä. Tuosta portinpielestä
oli palanen muurisavea tipahtanut pois ja tässä tien partaalla oli
joku kahlannut kinoksessa, arvatenkin joku pienokainen, joka oli
koetellut, miltä tuntuu kävellä lumi saappaissa. Ja nuo leveät,
hiekoitetut käytävät kirkkotarhan nurkasta nurkkaan muodostivat kuin
tumman Andreaanristin valoisalla lumikentällä, jonka alla jo unhotettu
sukupolvi lepää elämän ruhtinasta odotellen.

Sitä kesti kauan tuota valoa, tuntui kestävän minuutteja. Ja vasta kun
se oli lakannut, kun kaikki taas tuolla ulkona oli pimeää, saattoi
kysyä itseltään ja toisiltaan, mitä se oli ollut. Kuiva salamako?
— Vaan entäpäs tuo paukaus? Käytiin taas äänettömiksi ja tuskin
uskallettiin hengittää, yhtenä korvana seistiin vain — —. Se oli
omituisesti pyörivää, vapisevaa, väräjävää, vähitellen heikkenevää
ääntä. Ei se ollut ukkosen pauketta, se muistutti paremminkin karkean
tykin jyryä meren aavalla selällä, tyynellä, kirkkaalla säällä.

Yhä enemmän sitä kummasteltiin. Tykinlaukausko? Mahdotonta. Oliko se
siis sähkövalon heittoheijastus Viaporista? Vaan pauke? Meteoori, joka
oli pudonnut ja räjähtänyt, se oli ainoa mahdollinen selitys, ja,
kuten sittemmin kuulimme, myöskin oikea selitys. Muuta se ei ollut;
ainoastaan pisara häviöön tuomitusta maailmasta, kentiespä maailmasta,
joka jo oli vapautettu petoksesta ja väkivallasta ja vääryydestä,
maailmasta, joka vielä häviönsä hetkellä oli säteilevä ja ihana ja
ihmeteltävä.

Mutta oppimattomista ja ehkäpä jostakin oppineestakin oli tämä
varoitusmerkki. Eikä ainoastaan siinä synkässä, matalassa
kokoushuoneessa Metsästäjäkadun varrella, jossa adventistit pitivät
rukoushetkeä, ja jossa juuri oli puhuttu Antikristuksen viimeisistä
ajoista maan päällä, laittomuuden ajasta, huudahdettu: Halleluja!
Kristus tulee kunniassaan ja kirkkaudessaan! Halleluja!

Mutta moni ei tietysti uskonut sitä varoitusmerkiksi eikä
Antikristuksen rangaistukseksi, ja ennenkuin he luotettavalta taholta
olivat saaneet selvityksen tuohon äkilliseen valoon ja pamahdukseen,
kuvittelivat he mitä merkillisimpiä seikkoja. Viaporissa oli tapahtunut
räjähdys, niin pääteltiin toisissa piireissä kaupungissa ja Viaporissa
luultiin, että kaupungissa oli tapahtunut räjähdys. Ja pila, joka
tietysti aina on mukana, kertoo, että jo samana iltana pantiin alulle
senaattiin lähetettävä kirjoitus, jossa senaattia «niiden turmiollisten
seurausten välttämiseksi, jotka voivat johtua yhä edelleen putoavista
meteooreista j.n.e.« käskettiin pitämään huolta, ettei mainittu uhkaava
luonnonilmiö uudistu. Mutta se jäi alkuunsa, se kirjoitus, kertoo pila.

Omituisen tukala tunne oli kumminkin vallannut pienen seuramme.
Keskeytettyä keskusteluamme ei enää jatkettu. Tolstoin
«Soldatenpflicht«, jonka kannessa oli punanen lippu «In Oesterreich
verhoten«, jäi pöydälle lepäämään ja huomispäivää koskevat ajatukset
taas yksinomaa mielissämme liikkuivat, ennenkuin hetken kuluttua
erosimme.

Brunström oli vielä jalkeilla kun tulin kotiin. Hän oli käynyt
ulkona kuulustelemassa ilmiön syytä ja piti sitä huonona enteenä.
Keskustelimme kauan odotettavissa olevista tapahtumista, kunnes
lopuksi taas muinaisiin muistoihimme jouduimme. Oli myrsky. Brunström
oli peräsimessä. Ruoteli heilui. Äkkiä, kovassa aallokossa, pyörähti
peräsinpyörä väkisin ympäri ja tempasi peränpitäjän mukaansa.
Samassa kuului rykäys seinän takaa. «Se on palvelustyttö, joka rykii
kyökissä«, sanoin minä. «Hän tietää kaikki«, lisäsin, luullen meidän
yhä valtiollista puhuvan. Ja Brunström kertoi. Heilahduksen ilmassa
tehtyään jysähti hän jyryllä kajautan kanteen, niin että kapteeni
kiukuissaan juoksi ulos ja huusi: «Sinä hemmetin ruuansulatuskone,
pyritkö katon kautta kajuuttaan!«

Mutta meistä oli sääli valvottaa palvelustyttöä pitempään, joten
jätimme kapteenin itsekseen kiroilemaan ja menimme maata.




IX.

KUKKAISMIELENOSOTUKSET MAALISK. 13 P:NÄ. PÄIVÄLLISILLÄ UUSMAALAISTEN
YLIOPPILASTEN LUONA.


    «Jalot olivat tekosi,
    Horjumattomat valasi,
    Siks’ lempi Sua Suomesi.«

            Nauhakirjoitus Kymin tehtaan
            työmiesten seppeleessä.

Nyt se siis oli tullut, tuo monen huolella odottama maaliskuun 13
päivä. Jalon ruhtinaan muistopatsaan jalustana ei ollut tänään
lumipeitteinen kivitys, vaan kukkaiskumpu, satojen seppeleiden
luoma, joiden välillä tuhannet kukkaset puhuivat hiljaista kieltään
rakkaudesta, kiitollisuudesta ja toivosta.

Jos muukalainen ihmetellen pysähtyi tämän kukkaispuvun edustalle, joka
talven hangesta kohosi, eikä voinut sen kieltä ymmärtää, saattoi hän
nauhoista, jotka olivat seppeleisiin kiinnitetyt, löytää selityksen:

    Jalot olivat tekosi,
    Horjumattomat valasi,
    Siks’ lempi Sua Suomesi.

Kuultiin, että lautakunnat olivat päättäneet peruuttaa aikomansa
kunniatervehdysretken patsaalle. Siitä huolimatta oli puolilta päivin
saakka, jolloin myymälät omistajain hiljaisten sopimusten johdosta
suljettiin, tuhatlukuisia ihmisjoukkoja alinomaa seisonut patsaan
ympärillä, kaikilta tahoilta tarkastaakseen kukkaiskoristetta. Toisia
tuhansia seisoi hajallaan ympäri torin odotellen laulajain pitkää
jonoa. Ja vielä toiset katselivat Nikolainkirkon korkeilta portailta
tuota suurenmoista näköä: patsasta, vihantain lehvien ja ruusujen
peitossa, ja suurta, surupukuisten ihmisten täyttämää toria.

Torninkello löi kolme ja silloin muistin uusmaalaisten päivälliskutsut.
Väkisin irtausin tuosta kauniista taulusta ja lähdin, vaan
Uniooninkadun kulmassa täytyi minun vielä kerran pysähtyä luodakseni
viimeisen silmäyksen tuohon ihmismeren tyyneeseen lakeuteen, joka
oli niin toisenlainen, kuin ne kuohuvat, hyökyvät ihmismeret, joita
muissa maissa olen nähnyt. Niin hiljaistakin oli kaikki. Oliko se
ainoastaan mielikuvituksessani niin erilaista, kuin kaikki, minkä ennen
olin nähnyt, siksi, että siinä näin omaa kansaani, tyyntä, hiljaista,
suomalaista kansaani?

Vaan kuule! Mitä on tuo?

Yli tuon syvän hiljaisuuden kajahti kirkkain äänin tuo tunnettu sävel:

    «Linnamme luja Jumala...«

Ja mahtava kuoro vastasi vastapäiseltä taholta:

    «Varustus vahva, luja.«

Ja nyt yhtyi siihen koko ihmisjoukko. Nyt kuohui ja hyökyi tämäkin
meri. Värssy värssyltä laulettiin läpi koko tuo juhlallinen,
muistorikas virsi. Lyhyt, äänetön väliaika ja sitten kajahti «Maamme«
vaikuttavammin kuin kenties koskaan.

«Tämä on mielenosotus, ainoa laatuaan koko kansamme, niin, koko
ihmiskunnan historiassa«, virkkoi vanha ystäväni eläintieteen lehtori,
jonka vieressä ilokseni huomasin seisovani. «Ja mielenosoitus,
kansallemme täysin arvokas«, lisäsi hän.

«Koko maailma on näkevä, että olemme rauhaarakastava kansa. Missä koko
maan päällä hajaantuisi kansanjoukko sillä tavoin kuin nyt tämä tästä?«

Päivälliset olivat alkaneet, kun saavuin uusmaalaisten osakuntataloon.
Edeskäypäjoukon halki, jotka paistivateja kantaen hyökkäsivät ulos
tarjoiluhuoneesta, tunkeusin erään marsalkan ohjaamana paikoilleni.
Toinen pöytätoverini oli mulle tuttava, Tenalan valtuutettu,
maanviljelijä Kniper, toisella puolella istui eräs «isännistä«, eräs
neitonen, nuori filosofian maisteri, — varmaankin rakastettavin
maisteri minkä koskaan olen tavannut. Toisella puolella pöytää istui
myös eräs valtuutettu miesylioppilaan ja naismaisterin välissä, mutta
Brunströmin paikka siellä vielä oli tyhjä; hänen pöytätovereitaan
olivat maisteri asuntopaikastamme ja hänen sisarensa naisylioppilas,
joka oli ujon mutta sitä somemman näköinen. Tunsin saman pöydän ääressä
vielä tuttavani Pakalénin ja Mickelsin ja näinpä siellä täällä useita
muitakin tuttuja kasvoja. Mutta useimmat, niinhyvin vieraat kuin
isännät, näin kumminkin nyt ensi kerran.

Olin kertonut vierustovereilleni senaatintorilla tapahtuneesta
mielenosotuksesta, jota he eivät olleet nähneet, ja kyselin samalla,
mitä eräs latinalainen runo oli sisältänyt, joka oli ollut muutaman
seppeleen nauhoissa, jotka olivat leikatut pois. Vierustoverini, neiti
Ö., oli lukenut runon, vaan kun hän ei ollut latinalainen, kääntyi
hän toverinsa, neiti E:n puoleen, joka tutki lääketiedettä, ja hän
kirjoitti lauseen muistikirjaani. Siinä oli:

    «Non ego perfidum dixi sacramentum.«
                            Horatius.

«En ole vannonut väärää valaa«, niin käänsi sen tuo sorea medisiinari.

«Sitähän ei kukaan ole valheeksi väittänyt, olisipa kernaasti voitu
antaa seppeleen kuihtua nauhoineen. Vaan kenties on järjestysvalta
väärin ymmärtänyt latinan.«

«Mutta väitetään, että joku salapukuinen santarmi olisi laskenut tuon
seppeleen.«

«Sepä olisi eri asia...«

«Hiljaa!« kuiskasi maisteri Ö, varottaen sormellaan. «Inspehtori rupee
puhumaan.«

Ja se olikin todella itse osakunnan inspehtori, professori Wrede, joka
nyt sydämmellisin, valituin sanoin tervehti Uudenmaan valtuutettuja
uusmaalaisten omaan kotiin pääkaupunkiin ja samalla toivotti meille
onnea siinä toimessa, jota suorittamassa olimme. Se oli ensimmäinen
niistä vaikuttavista hetkistä, joita näinä päivinä saimme kokea ja
monen käden selkä pyyhkäsi kyynelöittynyttä silmää.

Puheen jälestä kokoontuivat laulajat keskimmäisen suuren pöydän
ympärille ja laulu laulun jälestä nyt kajahti; ilolla ja nautinnolla
vieraat niitä kuuntelivat sillävälin kuin kahvia nautittiin.

Rupesi jo hämärtämään tuossa suuressa, korkeassa kokoussalissa, kun
taas lusikka kuului helähtävän kupin laitaa vastaan ja pitkä, solakka
nuorukainen nousi seisomaan laulajain pöydästä. Hämärässä näin
ainoastaan puhujan kalpeat kasvot ja säkenöivät silmät.

Nuoruuden koko innolla ja lämmöllä hän puhui, intoa ja lämpöä oli
äänessä ja sanoissa. Vanhat ja nuoret kuuntelivat melkein henkeään
pidätellen. Hän puhui uusista kansanvalistuspuuhista, joiden tarkoitus
oli vaikuttaa, ettei yksikään maamme poika, ei edes kouluijän ohi
eläneetkään, joutuisi sotaväkeen, — ja kenties venäläiseen sotaväkeen,
— nauttimatta sitä helpotusta, jonka kansakoulukurssin läpikäyminen
tuottaa. Sellaista puuhaa ei ole helppo toteuttaa ja puhuja pyysi sen
vuoksi vanhempia, joilla on enemmän kokemusta ja luottamusta, antamaan
neuvoja, millä tavoin tarkoitus olisi voitettavissa. Tämä puhe ja
ehdotus miellytti meitä kaikkia. Mutta ei yksikään meistä maalaisista,
jotka nyt ensi kerran kuulimme tästä kansanvalistamisaatteesta
puhuttavan, aavistanut, että tämä nuorten ylioppilasten into ja lämpö
oli johtava siihen mahtavaan kansanopetusahjoon, joka sittemmin niin
kauniina on maassamme ilmennyt.

Ennenkuin vähää myöhemmin sanoimme jäähyväiset isännillemme, nousi
tuttavani Mickels puhumaan; kankea ja jäykkä hän oli ulkopinnalta, vaan
hänen vaatimattomat sanansa olivat sydämmelliset ja lämpöiset, kun hän
kaikkien puolesta kiitti ylioppilaita, jotka olivat talonpoikaiselle
miehelle kätensä ojentaneet, keventääkseen hänen kuormaansa. Sillä sen
me kaikki tiesimme, että talonpoikaa se ies oli raskaimmin painava,
jota nyt tahdottiin tehdä entistään raskaammaksi.




X. VALMISTAVA KOKOUS.


Illalla kerääntyivät taas Uudenmaan edustajat uusmaalaisen osakunnan
taloon, mutta ilman isäntiä. Kuten aikusemmin olin maininnut, tuli
lähetystön jäsenten tiistaiaamuna kokoontua Palokunnantaloon, mutta
valmistavia kokouksia pidettiin maakunnittain jo edellisenä iltana.

Pitkät pöydät olivat nyt poissa ja kankeita, tyheitä tuoliriviä
oli järjestetty puoliympyrään puheenjohtajan tuolin ympärille.
Se teki vakavan, melkein kirkkoa muistuttavan vaikutuksen. Me
Brunströmin kanssa saavuimme ensiksi ja istahdimme penkille oven
suuhun. Pian rupesi valtuutettuja lappamaan huoneeseen; useimmat
olivat keski-ikäisiä miehiä, useat harmajahapsisia vanhuksia, tuskin
ketään oli alle 30-vuotista. Muistin päivällisistä useiden kasvoja
ja olin nyt utelias oppiakseni edes nimeltä tuntemaan lähimpiä
lähetystötovereitani. Ja ennenkuin kokous oli päättynyt tunsinkin
useimmat.

Pari järjestävän komitean jäsentä oli saapunut kokoukseen ja he
ilmoittivat, että useiden huomisessa kokouksessa esilletulevain asiain
ratkaisemista varten oli tarpeellista asettaa valmistava valiokunta,
johon valittaisiin kaksi miestä joka läänistä. Nuo henkilöt olivat nyt
valittavat. Pian huomasimme tämän toimenpiteen kylläkin tarpeelliseksi,
sillä nämäkin kaksi Uudenmaan edustajaa saatiin valituiksi vasta tunnin
kestäneen neuvottelun jälestä, jossa käsiteltiin kaikenmoisia seikkoja,
joita saattoi katsoa kuuluvan tähän vaaliin. Ja se henkilö, joka
käsittelyjä johti, päästi varmaankin helpotuksen huokauksen, kun k:lo
11 aikaan oli saanut asian niin pitkälle, että itse vaaliin voitiin
käydä.

Jokainen kävi pöydältä noutamassa äänilipun ja muutamat ottivat
kolmekin lippua, kirjoittaakseen nimen kuhunkin lippuun, mikä tietysti
oli tarpeetonta tuhlaamista.

Niin usein oli keskustelun kuluessa toistensa nimiä mainittu, että
jo tutuilta tunnuttiin. Vieressäni vasemmalla istui vanhin Uudenmaan
edustaja, tilallinen Saxelin Tuusulasta, kotikutoisissa, tummissa
vaatteissa, housunlahkeet saapasvarsiin pistettyinä, harmaja villahuivi
kaulassa. Hän oli lyhyt ja luiseva, mutta käytös oli varma ja silmät
olivat terävät, tehden nuo pienet, sileiksiajetut kasvot vaikuttavan
näköisiksi. Yhtä kunnianarvoisen näköinen oli toinen vierustoverini
kunnallisneuvos Roselius Pernajasta, pitkä ja paksu, hyväntahtoinen ja
avulias, ollen lähetystön pylväitä ja sen huomatuimpia jäseniä.

Kenties häntä etevämpi sekä viimemainitussa suhteessa että pituutensa
puolesta oli herastuomari Backas Lappfjärdistä, joka tuli kuuluisaksi
sen väkevän kädenpuristuksen kautta, jolla hän tervehti Pietarin
kaupunginpäällikköä, kenraali Clayhills’ia, ja joka todellakin
oli, samoin kuin lähetystön toinen jättiläinen, talollinen Riska
Kauhajoelta, päätään pitempi muuta kansaa.

Tämän rinnalla näytti itse raatimies Lindfors Loviisasta, joka
painoi runsaasti 150 kiloa, poikaselta, ja tuo roteva maisteri von
Wright Hangosta, kenties paras puhujamme, tuntui aivan hennolta ja
hoikkaselta, esiintyessään siellä pitkässä mustassa takissa, vaaleissa
housuissa ja kultareunaisissa kakkuloissa.

Meitä vastapäätä ensimmäisellä tuolirivillä istui nimituomari
Aejmelaeus Vihdistä, tyyneenä ja rehevänä, keskustellen Mäntsälän
edustajan, tilanomistaja Pentzinin kanssa, jonka kasvot intoa hehkuivat.

Lähinnä puhujalavaa istui maisteri Modén Porvoosta. Hän punoi
verkalleen ristittyjen käsiensä peukaloita ja nojasi kaljun päänsä
ja sileiksiajetut kasvonsa taaksepäin, tirkistellen puoleksi
ummistetuilla silmillä kattokruunun kaasuliekkejä. Hän siinä ikäänkuin
odotti vastausta joltakin huonosti läksynsä lukeneelta koulupojalta.
Mutta itse ei hän nyt osannut vastata hänkään tulevaisuuden suuriin
kysymyksiin.

Hänen takanaan seisoi käsivarret rinnoilla Haminan valtuutettu,
kaupunginlääkäri Hornborg, joka sen johdosta, että Uudenmaan läänin
ja maakunnan rajoista oli sekaannuttu, tänä iltana oli uusmaalaisten
joukossa. Oli syntynyt eräänlainen varovaisuudenpuolue pääkaupungissa
ja se koetti nyt maaseudun edustajiinkin vaikuttaa. Heidän
ehdotustaan vastaan, että ainoastaan pieni lähetystö, huomioonottaen
kaikenmoisia varokeinoja, lähtisi Pietariin, kehotteli tri Hornborg
useissa kaunopuheisissa puheenvuoroissa lähetystöä kokonaisuudessaan
heti matkustamaan Pietariin: Täten ainoastaan voitaisiin, sanoi
hän, lähetystö käsittää sellaisen mielipiteen ilmaisuksi, joka
vastustamattomalla voimalla oli levinnyt yli koko maan ja joka pyrki
Talvipalatsin kynnykselle saakka.

Samalla puolella, vähän lähempänä keskustaa, näin Siuntion edustajan,
tilanomistaja Le Bellin, jolla oli lyhyt, harmahtava tukka, lyhyt
vartalo ja taipumusta lihomiseen. Aatelisnimestään huolimatta on
maanviljelijä Le Bell hyvin huono esimerkki niitä satuja varten, jotka
kertovat, että «ruotsalaiset paroonit« sortavat suomalaista kansaa. Hän
oli hiljainen, vaatimaton mies, ja hieno mies, joita ominaisuuksia ei
tavallisesti ole kansansortajilla. Hänen vieressään istui uusmaalaisten
nuorin valtuutettu, maanviljelijä Lindfors Liljendalista, jonka
nuortean miehen viereen kohtalo oli asettanut vakavan ystäväni, vanhan
herra Pakalénin, joka hyvin perinpohjaisesti tuntui selittävän eräälle
leveähartioiselle miehelle, Nummen pitäjän valtuutetulle, lukkari
Landenille, jotakin, nähtävästi ylimääräisiä valtiopäiviä koskevaa.

Eräs pitkä, keski-ikäinen mies, joka äsken, puheenvuoroa pyytäessään,
sanoi nimensä olevan Hinderson Inkoosta, kuunteli heidän puhettaan.
Hänen vaatimaton, harmaja pukunsa osotti maanviljelijää ja ainoastaan
eräät liikkeet ja puheenparret ilmaisivat, että hän samalla oli
merimies. Hän kuvasi hyvin rannikkoväestöä, joka yhtaikaa osaa hoitaa
sarkaansa ja levottoman meren laineita.

Mihin vain katsoi tässä nelisenkymmenen miehen joukossa, huomasi siinä
vakavia, miehekkäitä kasvoja, arvoa vaativia, voimakkaita vartaloita,
olivatpa nuo sitten peitetyt kyläräätälin neulomiin pukuihin taikka
kaupunkien hienoihin vaatetuksiin.

Äänestyksen kautta valittiin uusmaalaisiksi edustajiksi
valmistusvaliokuntaan maisteri v. Wright ja tilanomistaja Le Bell
sekä varamieheksi kunnallisneuvos Roselius. Heti kun tämä tulos
oli ilmoitettu, päättyi kokous. Kun minä vähää ennen olin palannut
paikoilleni, vietyäni äänilippuni maljaan, oli tuolillani lippu, johon
seuraavat sanat olivat kirjoitetut: «Olkaa hyvä ja saapukaa tämän
kokouksen jälkeen... katu 13, 3:teen kerrokseen oikealle.«

Jäähyväiset sanottuani uusille tuttavilleni kiirehdin mainittuun
paikkaan, ihmetellen, kuka huomaamattani oli lipun tuolilleni
asettanut. Siellä oli noin 20 henkilöinen seura koolla, melkein kaikki
minulle outoja miehiä. Turhaan koetin aprikoida, kuka minut sinne oli
kutsunut. Ainoastaan yksi uusmaalainen oli vieraitten joukossa ja hän
oli saanut kutsun samalla tavalla kuin minä.

En kumminkaan tahdo tänä myöhäisenä iltana enää kiusata lukijan
kärsivällisyyttä, joka ensi luvussa, kertoessani lähetystön
ensimmäisestä yhteisestä kokouksesta, joutuu kovan koetuksen alaiseksi.




XI. LÄHETYSTÖN ENSIMMÄINEN SUURI KOKOUS.


Ei liene koskaan ennen sellainen yleisö, kuin se, joka tiistai-aamuna
kokoontui Palokunnantalolla, yhtynyt siellä. Ja yhtä harvinainen
kuin yleisö oli kokousaika. Käsittelyjen piti alkaa klo 9, vaan minä
saavuin sinne runsaasti tuntia ennen, saadakseni nähdä kaikkien
lähetystön jäsenten saapuvan. Vaan liekö toisilla ollut sama toivo vai
toimintahaluko heitä lie kiirehtinyt, en tiedä, kummikseni näin siellä
porraskäytävän ja eteisen jo olevan väkeä täynnä ja taaja joukko heitti
parastaikaa päällysvaatteitaan pukuhuoneeseen.

Keskiportailla, missä jäsenkortteja kysyttiin, oli tulppa tiellä. Eipä
ollut kaikkien niin helppoa ahdingossa saada esiin hyvin kätkettyä
lompakkoa, jossa tuo kallisarvoinen paperi oli, monella suureen
paperiin käärittynä. Mutta mitään tungosta taikka ahdinkoa ei siellä
sentään syntynyt. Siinä odotellessa sai katsella yhtä ja toista.
Kaikkialla uusia kasvoja ja itse talokin ansaitsi tarkastamista. Jo
ulkoapäin se on komean näköinen, vaan sisältä se oli kuin käytävä
kirkonlehterille, vaikkakin portaat olivat leveämmät. Kahden puolen
olivat kiilloitetut kaidepuut. Jo ovi oli vähän merkillinen, se kun
antoi aika sysäyksen, ellei siitä kiireesti ehtinyt edestä pois,
sitä oli soma nähdä, kun se itsekseen lupsahti kiinni. Kaikkia ne
pääkaupungissa keksivät!

Eteisessä keskusteli pieni ryhmä uunin ympärillä. Eihän se kylmä
ollut ulkona eikä sisällä, vaan tuollainen takkavalkea on aina
hauska, vaikkapa sitten hiiliäkin poltettakoon. Toiset polttelivat
letkapiippujaan ja toiset niitä sytyttelivät. Yksi pisti puolipalaneen
tikun — säästääkseen, — uuniin ja otti sillä tupakkaansa tulta, ja
tarjosi sitten äskentulleelle tuttavalleen nahkasen tupakkamassinsa ja
siitä riippuvan messinkisen piipunrassinsa.

Kanslian ovella täytyi toistamiseen näyttää korttinsa; vaikeaa olisi
kenenkään asiaankuulumattoman ollut päästä sisään. Pikkuhuoneissa
syötiin parhaallaan aamiaista ja luultavasti sen vuoksi olivatkin
nuoret niin aikaseen saapuneet.

Vielä toiset nauttivat lukuhuoneessa henkistä ravintoa. Pöydänpäässä
joku tanakka lautamies piteli Suometarta käsivarren matkan päässä
kasvoistaan ja tuntui rillien läpi, — jotka hän nenän varrelle oli
asettanut, — tarkkaavasti tutkivan joka sanaa, ja hänen naapurinsa
nojautui molemmin käsivarsin pöytään, lukien Päivälehteä. Aina
toisinaan hän rystäillään naputti lehteä, väliin pahantuulen merkiksi
jonkun lukemansa uuden «toimenpiteen« johdosta, väliin voimakkaasti
naputtaen ja iloisesti hymyillen merkiksi, että hän täydelleen
yhtyi toimituksen mielipiteeseen. Kaikki neljä aamulehteä olivat
tänään, ikäänkuin jonkinlaisen senssuurin suopean oikun kautta,
päässeet painoesteettä ilmestymään ja innolla niitä nyt luettiin,
istuen pöydän ääressä taikka seisaaltaan. Usein tätä lukemista
harjoitettiin puoliääneen mumisemalla ja väliin, jos oli joku erittäin
huomattava paikka, innostui lukija sen ääneensä lukemaan toisille
huoneessa olijoille. Eräs vanha valkeatukkanen herra oli yksin
vetäytynyt ikkunaloukkoon ja näytti aivan vaipuneelta Nya Pressenin
pääkirjoitukseen. Hän nähtävästi nautti lukiessaan kirjoitusta, jossa
todistettiin Nov. Wremjan, Svjetin ja muiden Suomen «hyväntekijäin«
väitteet lakiemme pyhyydestä vääriksi.

Kohta avattiin suuren salin ovet ja minä kiirehdin sinne, mutta taas
eräs marsalkki pysäytti minut ovella. Jäsenkortit näytettiin täällä
kolmannen kerran. Muutamissa minuuteissa täyttyi sali ja paikaltani
sen yläpäästä saatoin nyt ensi kerran luoda yleissilmäyksen koko
lähetystöön. Oli kuin eilisen kokouksen kuva jälleen olisi ollut
edessäni, monin kerroin suurennettuna vain. Ja kumminkaan eilinen
kokous ei ollut tarkka pienoiskuva, sillä täällä oli talonpoikainen
aines paljoa valtavampi. Harmaa sarkapuku oli täällä yleisin ja minusta
näytti, että 50—60 vuotisten ikäluokka oli lukuisammin edustettuna koko
lähetystössä kuin uusmaalaisten joukossa.

Juhlallinen vakavuus kaikkien kasvoissa oli kumminkin samanlainen
kuin edellisenä iltana ja erinomaisen vaikuttava oli jo se syvä
hiljaisuuskin, millä käsittelyjen alkamista odotettiin; se kuvasi
koko kansan kärsivällistä, hiljaista muutoksen odotusta. Yksitellen
saapuivat valtuutetut yhä vielä saliin. Ja kun ainoastaan muutamia
tuolirivejä salin perällä oli tyhjänä, asettuivat viimeksitulleet
seisomaan puheenjohtajan paikan ympärille. Tunsin siinä joukossa useita
uusmaalaisia sekä erinäisiä kansliaan kuuluvia henkilöitä.

Vihdoinkin — sanon vihdoinkin, en senvuoksi, että aika minusta olisi
tuntunut pitkältä, vaan paremmin lukijaa ajatellessani — vihdoinkin
suljettiin ovi ja sen ääressä syntyi tuokion tungos, jonka keskestä
tuli näkyviin harmaja pää ja leveät hartiat, ja vakavin askelin
nousi kunnianarvoinen talonpoika, Nurmeksen valtuutettu, entinen
valtiopäivämies Mikko Heikura keskelle lavaa, pysähtyen siihen. Hän
kehitti auki paperin, sovitti silmälasit kohalleen, pyyhkäsi tuuheaa
leukapartaansa, loi sitten tutkivan katseen paperiin, jota hän
kaksin käsin piteli niin kaukana kuin mahdollista ja vielä tyyneesti
silmäiltyään koossaolevaa seurakuntaa, alotti hän koruttoman puheensa.
Kun hän oli vanhin joukossa, oli kokouksen avaaminen jäänyt hänen
toimekseen, ja ehdotti hän, että kuten tavallisesti puheenjohtaja
ja sihteeri kokoukselle valittaisiin. Puolestaan ehdotti hän
puheenjohtajaksi kapteeni Sundmanin Kuopiosta ja sihteeriksi tuomari
Forsströmin Kristiinasta.

Läsnäolevat hyväksyivät ehdotuksen ja hiljaa, kuten oli tullutkin,
lähti ukko vanhan valtiopäivämiehen arvokkuudella puhujalavalta.
Yht'äkkiä nostettiin pöytä lavalle ja sen ääreen asettuivat
virallisesti äsken valitut toimimiehet.

Pankinjohtaja Sundman, puheenjohtajamme, oli rotevakasvuinen,
kuuskymmenvuotias mies, jonka koko käytös osotti hänen ennen olleen
soturin. Piirteet syvät, miltei kovat, katse läpitunkeva, harmaa pää
oli vielä tuuheatukkainen ja lumivalkoinen parta oli huolellisesti
leikattu.

Sihteeri taas oli kookas keski-ikäinen mies, lyhyt punertava parta ja
paksu tukka, jota hän usein sormin suki, ja hänen suurista, avonaisista
kasvoista kuvastui jotakin epätoivon tapaista, kun keskustelu väliin ei
tahtonut ottaa päättyäkseen.

Puheenjohtaja aikoi suorastaan siirtyä päiväjärjestykseen, mutta hänet
keskeytti keskisalista tuleva syvä ääni: «Rukous!« Ja kaikkialta
uudistui sama vaatimus: «Rukous!« Ja vasta kun eräs läsnäoleva
pappismies, Kuhmolahden kirkkoherra Kärki, oli Korkeimman huomaan
heittänyt asiamme ja kun lukkari Sirén, tyyneenä ja varmana kuin
koskaan kotona Sotkamon kirkon lehteriltä, oli alottanut virren, ja
sittenkuin vihdoin «Isä meidän« oli satojen huulten hiljaisen hyminän
säestämänä luettu, käytiin luottamuksella ja innolla työhön.

Valmistusvaliokunnan vaali suoritettiin nopeasti; valmistavissa
kokouksissa olivat ehdokkaat asetetut. Valittujen jäsenten nimet
luettiin eikä sihteeri ollut ainoa, joka ne muistiin merkitsi. Moni
taskukirja solahti esiin ja monen lyijykynän terä katkesi, kun raskaat
kädet ponnistivat ikuistaakseen tuon tärkeän tapahtuman.

Valiokunta sai nyt toimekseen laatia ehdotuksen, miten ja milloin oli
matkustettava ja olisi luullut, että kokous olisi voinut päättyä heti
vaalintoimituksen jälkeen. Vaan niin ei tapahtunut. Suomalainen on
hiljainen mies, vaan kun hän joskus joutuu tavallisesta hitaudestaan
syrjään, ei hän heti pysähdy, ja silloin hän voi ruveta puheliaaksikin.
Monen tunnin keskustelun jälkeen keskeytettiin vihdoin kokous ja kaikki
nuo monet lausunnot saattoi yhdistää yhteen lyhyeen lauseeseen: Me
matkustamme Pietariin.




XII. ONKO KENRAALIKUVERNÖÖRILLE ILMOITUS ANNETTAVA.


Jokaisessa kokouksessa lausuttiin suotavaksi, että käsittelyjämme ei
olisi julkisuuteen päästettävä. Lähin syy oli se, että siten pian
liioiteltuja huhuja suurista salaisista kokouksista olisi päässyt
liikkeeseen ja mahdollisesti vaikuttanut, että koko lähetystön toimi
olisi joutunut karille.

Nyt, kun näistä päivistä ainoastaan muisto on jälellä ja kun korkein
virastomme nimenomaan on selittänyt, että lähetystö ei suinkaan
mitenkään ollut vastoin maan lakeja, ei tietysti enää mikään
salassapito ole tarpeeseen. Kun en kumminkaan ole tässä kokouksen
käsittelyistä tarkemmin kertonut, niin riippuu se siitä, etten luule
lukijalle olevan huvia itse lausunnoista. Ja sille, joka syvemmin
tahtoo tutustua näihin historiallisiin tapauksiin, antaa se virallinen
kertomus, jota lähetystön pöytäkirjain nojalla laaditaan, varmaankin
parempia tietoja kuin tällaiset yksityisen tuokiokuvat.

Jo klo 5 kokoontui lähetystö uudelleen kuulemaan valmistusvaliokunnan
ehdotusta.

Se oli, niinkuin kaikki nämä kokoukset, unohtumaton hetki. Mikä
innostus ja tarmo, ja samalla, mikä tyyni arvokkuus olikaan tässä
kokouksessa! Lujaa luottamusta huokuivat nuo vakavat sanat, jotka
ikäänkuin suoraan kansan sydämmestä läksivät.

Milloin puhui professori Engström, Helsingin edustaja, joka muodoltaan
eheässä lausunnossa ankarasti vastusti ehdotusta, että ennen
lähtöä olisi käytävä kenraalikuvernöörin puheilla. Voimakkaasti ja
innostavasti hän puhui, joten kaikki nousivat pystöön ja etäisimmät
kiipesivät tuoleilleen, sillä kaikki tahtoivat nähdä puhujan
voimakkaan, miellyttävän esiintymisen.

Milloin taas puhui puhujalavalta, johon valiokunnan jäsenet olivat
asettuneet, nuori varatuomari Streng Käkisalmesta nuorekkaalla
innolla ja kokeneen asianajajan varmuudella. Taikka kuunneltiin
innolla tummapukuisen, lyhytkasvuisen, noin 50 vuoden ikäisen
miehen — sanottiin, että se oli konsuli Wolff Viipurista — hehkuvaa
isänmaanrakkautta, joka ilmeni hänen pontevista sanoistaan oikeuden
vallasta.

Milloin taas esiintyi roteva pohjolainen talonpoika, tuota vapauttaan
rakastavaa rotua, selittäen, että nyt kun lähetystö oli koolla, niin
ei siinä ollut muuta kuin ajaa edelleen. Suomen kansa saa kyllä
puhutella hallitsijaansa kumartelematta muita, arveli hän. Joku toinen
kansan mies arveli, että ennen kaikkea oli lakia noudatettava, ja jos
todella joku asetus määrää, että kotimaiselle hallitusmiehelle on tieto
annettava kaikista asioista, joita aijottiin esittää keisarille, niin
saattoihan sen ilmoittaa, luvan pyyntö se on toista.

Valiokunta oli kannattanut ilmoittamista ja siitä nyt pian yksinomaa
keskusteltiin. Joka taholta puhuttiin puolesta ja vastaan. Väliin
puhui lakimies, väliin kirkon mies, joka lyhyvin, harkituin sanoin
lausui mielipiteensä. Väliin taas täytyi ihmetellä sitä juoksevaa
sanatulvaa, joka kuului toiselta puolen salia, ja noustiinpa oikein
seisomaan, jotta nähtäisiin puhuja, jonka syvä, sointuva ääni noin
aivan rasittumatta näytti täyttävän tuon suuren salin, kunnes ääni
värähdellen kajahti takasin tyheiltä lehtereiltä, kuin tuhansien
näkymättömäin kuulijain todistamana. Hämmästyksekseen näki silloin
puhujana seisovan siinä yksinkertaisen, harmajaan sarkatakkiin puetun
talonpojan ja ehdottomasti tuli kysyneeksi: kuka on opettanut hänet,
luonnonlapsen, noin puhumaan? Metsäkö vaiko koski vaiko rantalaineikon
hyrsky on hänen sieluunsa laulanut nuo säveleet ja tuon pyhän tunteen,
tuon lämpösen isänmaanrakkauden, joka nyt murtaa tokeet ja tekee tuosta
vaatimattomasta auranmiehestä kaunopuhujan?

Niin jatkettiin väittelyä kauan. Vaikka eri mielipiteitä tuli esille
loisti kaikkialta sama henki ja sama isänmaanrakkaus ynnä kaunis
yhtenäisyydentunne. Aina väliin keskeytti puheenjohtaja keskustelun,
lyhyvin lausein huomauttaen, että jostakin asiasta «siis« oltiin yhtä
mieltä. Mutta sillävälin kuin hän puhui, tulvahti usein puolentusinaa
«herra puheenjohtajaa« häntä vastaan kokouksen puolelta ja ne selvästi
osottivat, ettei vielä oltu ehditty asian päähän, ja niin alkoi
keskustelu taas.

Vihdoin näkyi puheenjohtajan kärsivällisyys loppuvan. Hän nousi
ja tehden kokoonvedon kokouksen käsittelyistä laati hän sellaisen
päätöksen, että kenraalikuvernöörille seuraavana aamuna erityisen
valiokunnan kautta annettaisiin tieto matkasta Pietariin.

Pari tuntia oli niin nopeasti kulunut ja syvä hämärä peitti jo salin,
josta nuo leveät lehterit sulkivat valon. Ainoastaan yksi yksinäinen
laskevan auringon säde tunkeutui esiin pilarin ja ikkunanpielen
lomitse. Se hiipi hiljaa ja sulavana puhujalavan poikki, heijasti
jonkun pystyssä seisovan herran lumivalkoisesta rinnustasta, kohtasi
laskeutuessaan sihteerin kumaraa päätä ja pani hänen tuuhean tukkansa
loistamaan punaselta kullalta, ja lupasi vihdoin puheenjohtajan
vasemman käden valkoista kalvostinta, joka juuri oli laskeutumassa
päättävällä liikkeellä pöytää kohden. Vielä leimahti se erään lavalla
seisovan nuoren herran kultapuitteista kakkulaa vastaan ja kirkasti
muutamaan harmajaan takkiin kiinnitettyä kunniarahaa ja sen leveää
kannatinnauhaa, joten se loisti purppuralta ja kiinnitti satojen
katseet tuohon pieneen mieheen.

Pian valaisivat muutamat sähkölamput lavaa, koko sali oli muuten
iltakauden puolipimeä, vaan se näytti yhä vain kiihoittavan
keskusteluja muutamista muista asioista, jotka nyt otettiin
puheeksi. Harvat enää paikoillaan istuivat. Puhujalavaa ympäröitsi
tiheä ihmisjoukko joka taholta ja ensimmäisillä riveilläkin oli
jo ruvettu tuoleille nousemaan. Lavakaan ei enää näkynyt jäävän
noiden kuudentoista valiomiehen yksinomaiseksi tyyssijaksi; ensiksi
yksitellen, sitten joukottain sinne noustiin. Vaan hiljaisesti ja
sävyisästi kaikki tapahtui, ei kuulunut kiivasta sanaa eikä huomannut
viattominta kyynärpäänsysäystä. Into vain oli pinnistynyt ja halu saada
olla mukana oli kasvanut ja se se rohkasi ujot suomalaiset heidän
itsensä siitä tietämättä.

Kaikki adressinallekirjoitukset olivat nidotut tummanpunaisiin
nahkakansiin ja puheenjohtaja ehdotti, että nuo 26 nidosta
ensimmäisellä junalla lähetettäisiin Pietariin, jotta olisivat
turvassa, kävi miten kävi. Kun vielä muutamat puhujat olivat siitä
lausuneet ajatuksensa, päätettiin että kymmenkunta valtuutettua
yöjunalla matkustaisi adressin mukana, samalla huoltapitämään
lähetystön vastaanottamisesta tuohon vieraaseen kaupunkiin.

Kello oli lähes yhdeksän, ennenkuin kokous päättyi ja vielä kauan
jatkettiin väittelyä pikkupöytäin ääressä ravintolahuoneessa, jossa
nautittiin teetä ja voileipiä ja vanhat herrat tekivät iltatotinsa
ja siinä levähdellen kokosivat ajatuksiaan. Joku rahvaanmies tarjosi
uudelle tuttavalle olutlasin, joka verkalleen, pienin siemauksin,
nautittiin juhlallisessa äänettömyydessä; toiset joivat kahvia leivän
kanssa. Ei kukaan pannut pahakseen, että eräs edustaja veti saappaat
jalastaan ja esiintyi sukkasillaan. Ne olivat ihka uudet, pitkävartiset
saappaat, joista kenen tahansa olisi kannattanut ylpeillä, ja jokainen
tietää, miten uudet kengät voivat kiusata jalkaa, varsinkin jos
saappaat ovat uusmuotiset, teräväkärkiset kirkkosaappaat.

Oli hyvin myöhä, ennenkuin taas tänä yönä tulin kotiin ja hiljaa
hiivin vuoteelleni, ett’en herättäisi Brunströmiä. Hän palkitsi minua
herättämällä minut aikusin ylös seuraavana aamuna. Hän oli tapansa
mukaan noussut hyvin aikaseen ja oli juuri saanut valmiiksi kotiin
lähetettävän kirjeen.

«Näin unta Valkosista hevosista«, kertoi Brunström. «Merellä ne
merkitsevät myrskyä eikä ne ole hyväksi maallakaan. Parasta kirjoittaa
niinkauan kuin saa. Kohta tästä kai matkalle lähdetään ja kuka sen
tietää, milloin sitten voi kirjoittaa.«

Hyvissä ajoin olimme taas Palokunnantalolla, jossa kokouksen piti alkaa
klo 9.




XIII. PARI LÄHETYSTÖN JOHTAJAA.


En ensi hetkestä ollut voinut yhtyä tuohon ehdotettuun paraatimarssiin
Eteläesplanaatinkadulle. Ja monesta lausunnosta, joita kuulin
eteisessä, ravintolassa ja kokoussalissa olin saanut sen käsityksen,
että yleinen mielipide oli sama. Valiokunta keskusteli parastaikaa
yläkerrassa ja runsas puolituntinen määräajasta meni, ennenkuin
sen jäsenet, salkkukainaloinen sihteeri etupäässä, astuivat alas
ja ikäänkuin tuntien edesvastuunsa painon varovasti asettuivat
hoikkajalkaisille tuoleille lavalle. Heti senjälkeen astui sisään
puheenjohtajakin, joka tänään, arvatenkin tuon aijotun tervehdysretken
takia, oli frakissa.

Häntä seurasi keski-ikäinen, lyhyenläntä, mustaan, pitkään takkiin
puettu herrasmies. Hän astui pitkin askelin, joka askeleelta
hiukan, mutta hyvin kuvaavasti, kumartaen; pää oli kuin jäykistynyt
etukumaraiseen asentoon, — vaikkei olisi kirjoja nähnytkään, joita hän
kädessään puristi, olisi koko käytöksestä kumminkin kohta tuntenut
pappismiehen. Se oli pastori Johannes Bäck, Tyrvään edustaja ja samoin
koko maan papiston kunnioitettava edustaja, ja hänestä tuli tästä
hetkestä lähtien yksi lähetystön etevimpiä miehiä.

Kun hän korotti mahtavan äänensä laskeusi ihmeellisen juhlallinen
mieliala tuohon äsken niin levottomaan kokoukseen. Tuo suuri juhlasali,
jossa räikyvä tanssisoitto niin usein on naurun ja meluavan pilan
keskitse soinut, muuttui temppeliksi, josta vanhurskauden Jumalalle
hartaita rukouksia kohosi. Tuo vieressäni seisova, vanha, ahavoittunut
mies, joka kenties ei ollut itkenyt sitten suurten katovuosien, jolloin
halla tärveli hänen peltonsa ja rutto riisti puolison ja lapset hänen
rinnaltaan, tuo jäykkä mies, jonka rinta siitä pitäin oli jäätynyt
kovaksi kuin routa, hänkin itki siinä kuin nainen. Yksinpä Turun ylpeä
edustaja, kreivi, joka pitkänä ja tuimana seisoi pylvääseen nojaten
tuolla taaempana, pyyhki sumua silmälaseistaan ja katseli miettivänä
lattiaan.

Rukouksen päätyttyä kertoi puheenjohtaja valiokunnan käsittelyjen
tulokset. Oli ilmestynyt asianhaaroja, jotka vaativat, että tuo
edellisenä iltana päätetty tervehdysretki oli peruutettava. Myrskyinen
hyvähuuto osotti kokouksen hyväksymisen tälle päätökselle.

Olin aluksi taipuvainen uskomaan, että koko valiokunta, samoinkuin
ystäväni Brunström, oli nähnyt varoittavan unen. Mutta pian kuulin,
että tähän johtajain muuttuneeseen päätökseen muutkin seikat kuin unet
olivat vaikuttaneet.

Olivatko ne pelkkiä huhuja nuo, jotka taas pilaa tekivät? Olivatko
tosia nuo kertomukset keksityistä juonista, joiden tänä aamuna oli
tarkoitus tehdä mitättömäksi koko lähetystö. — — Kenties vastainen
tutkija on saava täyden selon niistä juonista, joita kuluneena yönä oli
suunniteltu.

Useat lavalla seisovat puhujat, jotka edellisenä iltana olivat
tervehdysretkelle kehottaneet, sanoivat nyt hyvillä syillä tulleensa
toiseen päätökseen ja vanhalta paikaltaan salin alareunasta nähtiin
professori Engström taas terottavan näkökohtiaan, jotka kehottivat
muitta mutkitta junamatkalle lähtemään. Hyvähuudot, jotka hänen
puhettaan seurasivat, tuntuivat mielestäni ratkaisevan koko asian.

Mutta keskisalissa todisteli vielä eräs hieno vaan terävä ääni,
joka lähti hintelosta, kalpeakasvoisesta, mustilla silmälaseilla
varustetusta miehestä, että ennen matkaa oli kaikissa tapauksissa
kenraalikuvernöörille tieto annettava. Muuten ei ainakaan hän, Elias
Mäntymäki Savitaipaleelta, aikonut lähteä mihinkään. Mutt'ei hän
eikä eräs rotevakasvuinen talonpoika, joka lavalta kovalla äänellä
samaa ehdotti, saaneet kannatusta. En epäile, että nämä miehet
olivat yhtä isänmaallisia kuin kuka muu tahansa. Enkä ole kertonut
tätä moittiakseni, vaan juuri osottaakseni, että lähetystöön kuului
kansalaisia omalla vakaumuksella, eikä mitään «joukkoa«, jota jotkut
herrat johtivat.

Paitsi pastori Bäckiin saivat lähetystön jäsenet tässä kokouksessa
tutustua erääseen toiseen henkilöön, jonka nimi siitä asti liittyi
lähetystöön. Hän oli astunut puheenjohtajan pöydän ohi aina lavaa
kiertäviin kaidepuihin asti. Hän kantoi kaljun päänsä ylpeästi
korkealla, toinen jalka oli etuojossa, yläruumis nojausi taaksepäin
ja peukalot oli hän pistänyt liivintaskuihin. Niin hän seisoi tuokion
ääneti, voimakkaana ja tarmokkaana. Yleisö kurkotti eteenpäin,
toiset nousivat paikoiltaan ja kävivät lähemmäs puhujaa, ja salissa
kuiskattiin, että se oli Jonas Castrén.

Ja sitten hän puhui. Se oli suomalainen karhu, joka ärjyi, kun sitä
oli ärsytetty sen rauhallisessa erämaassa soiden ja louhikkojen
takana. Uusi into syttyi alakuloisiin mieliin hänen salamoivista
sanoistaan ja jo vahvistettu vakuutus, että asiamme oli oikea ja
senvuoksi voimakas voittamaan kaikki esteet, toi uutta toivoa. Koko
seurakunta oli kuin huumautuneena. Puheenjohtaja nousi paikoiltaan ja
sihteeri nojautui melkein kaksinkerroin paperiensa yli. Nuo kuusitoista
valiokuntalaistakin olivat nousseet ja asettuneet seisomaan puhujan
taakse. Salissa ei näkynyt enää mitään tuolirivejä, siellä näkyi vain
liikkumaton ihmisjoukko, pää pään vieressä, kaikki puhujaan kääntyneinä.

Käsientaputuksia ja hyvähuutoja kuului puheen loputtua. Hiljaisimmatkin
miehet veti tämä yleinen innostus mukaansa, ja se oli jo tavatonta;
sillä kun suomalainen taputtaa käsiään, on hän jo samassa innostuksen
tilassa kuin ranskalaiset ulvoessaan, tai englantilaiset viskellessään
hattuaan ilmaan, tai neekerit tanssiessaan. Ja se pitkäveteinen jaa-a,
millä eräs vieressäni seisova hämäläinen talonpoika puhetta tervehti,
merkitsi epäilemättä italiankielellä «bravo!«

Puheenjohtaja ehdotti hetkisen väliajan ja useat kiirehtivät ravintolan
puolelle, jossa kukin tempasi mitä sai syödäkseen. Siellä oli
joukottain eläviä kuvia edessämme. Niinpä olivatkin piirustuskynät,
joita maamme etevimmät taiteilijat käyttelivät, uutterasti liikkeessä
ja piirustusvihkoihin ikuistettiin useampia näitä luonnon täys-ikäisiä
lapsia, jotka syvällä salojensa sydämmessä olivat säilyttäneet
karjalaisen tai hämäläisen heimonsa tuntomerkit puhtaina. Ikkunan
luona seisoo Juho Anttila Kittilästä, tuo pieni, sitkeä ukko, joka
puettuna kotitekoisiin pieksuihinsa, joissa hän nyt niin varmana
seisoo, suksilla hiihti yli 20 peninkulmaa yksinäiseltä tilaltaan
toista astetta pohjoisnavan takaa, ehtiäkseen teille, joita hevosilla
voidaan ajaa. Hän on hiukan hämillään ja hivelee omituisennäköistä
pukinpartaansa, joka melkein kuin sarvi pistäikse leuvan alta. Silloin
kohoo parranhuippu vieläkin ja käy yhä hoikemmaksi, ja Väinö Blomstedt
hymyilee ja piirtää ja puolisen tusina katselijaa tarkastelee piirtäjää
ja piirrettävää.

Siinä vieressä tungeikse toinen ryhmä uteliaita Elias Mäntymäen
ympärillä, jonka äskeisestä kokouksestamme tunnemme ja joka juttelee
kymiläisen Paanasen kanssa. Tämä on muhkea, harteva mies, suuret,
avonaiset, vielä rypyttömät kasvot; lumivalkonen tukka kumminkin
osottaa, että hän jo on kulkenut ohi ihmisijän puolipäiväviivan.
Nyt juuri hän asettaa kätensä Mäntymäen kapeille hartioille, jotka
aivan hukkuvat noiden käpäläin alle ja jos hänen sanansa ovat yhtä
vakuuttavia kuin hänen kasvonpiirteenpä, niin täytyy Mäntymäen luopua
kannastaan.

Puolisen tunnin kuluttua alkoivat käsittelyt taas. Puheenjohtaja saneli
pöytäkirjaan kokouksen päätöksen, että kaikkien olisi lähdettävä
matkalle heti kuin edullisia tietoja saapuu Pietarista. Ja kun vielä
olimme kuunnelleet pastori Bäckin puhetta isänmaan kalliista asiasta,
erosimme lyhyen rukouksen jälkeen kokoontuaksemme samoinkuin edellisenä
päivänä jälleen klo 5.




XIV. ÄKKI PÄÄTÖS.


Useat valtuutetuista eivät kotoa lähtiessään olleet ajatelleet
muuta, kuin että retki keisarin luo oli mitä yksinkertaisin asia,
melkein sama juttu kuin ajaa kirkkoon, se vain, että matka oli vähän
pitempi. Luonnollisesti tuntui heistä siis tämä kokousten pito
ja tämä perinpohjaisuus kovin tarpeettomalta ajan haaskiolta ja
monen kärsivällisyys joutui kovalle koetukselle. Mutta tyyneinä ja
äänettöminä istuivat kaikki paikoillaan.

Puheenjohtajaa saatiin odottaa kotvasen aikaa, vaan kun hän tuli,
oli hän niin innoissaan, että siitä saattoi heti arvata jotakin.
Valiokunnan jäsenet olivat myös harvinaisen salaperäisennäköisiä,
pastori harppasi pitkin askelin lavalle, kaikki osotti, että nyt
tahdottiin korvata entiset vitkastelemiset. Selitys saatiinkin pian.

«Seikkoja on sattunut, jotka vaativat meitä heti lähtemään«, — niillä
sanoilla avasi puheenjohtaja kokouksen ja «hyvä«-huudoilla sitä tietoa
tervehdittiin.

Oli samalla ilontunnetta ja suurta vakavuutta tuossa tiedossa:
«Pietariin!« Se sana lähti kuin helpotuksen huokaus monesta rinnasta.

Puheenjohtajan pyyntö, että ajan niukkuuden takia keskustelutta
hyväksyttäisiin valiokunnan ehdotus, oli tarpeeton. Kukapa nyt olisi
halunnut pitkiä puheita pitää. Ylimääräinen juna, jonka piti ottaa
mukaansa suurimman joukon lähetystöstä, läksi klo 7,25 ja nyt oli kello
jo 6.

Viisi lähetystön jäsentä jäi Helsinkiin — niin päätettiin — käydäkseen
seuraavana päivänä kenraalikuvernöörin puheilla hänelle ilmoittamassa,
että 500 maan kuntain valtuuttamaa oli lähtenyt Pietariin, Suomen
suuriruhtinaalle esittämään maan yleistä huolta.

Kun puheenjohtaja aivan lyhyesti oli ilmoittanut tämän, jätti hän
sananvuoron varatuomari Strengille, joka nyt antoi joukon neuvoja
ja tietoja. Ainoastaan tarpeellisimmat tavarat olivat otettavat
mukaan. Hän luuli, että kaikki olivat kuulleet Pietarin äskeisistä
ylioppilaslevottomuuksista, joissa sotilaspatukka oli heilunut. Mutta
joskaan ei sellaista nyt tarvitseisi pelätä, ei mitään aseita saisi
ottaa mukaan, «ei revolveria taskuun eikä edes puukkoa vyölle.« Meidän
piti saapua rauhan miehinä rauhan asialle eikä kuin nihilistit pommit
taskussa.

«Ei pommeja«, kuulin erään pitkän Pohjolaisen mutajavan takanani kuin
itsekseen, «ei pommeja, vaan oletko koskaan saanut selkääsi?« lisäsi
hän vierustoverinsa puoleen kääntyen.

«En«, vastasi toinen varmasti, «mutta selkään olen antanut, nuorena
ollessani.«

Vaan varoittaja jatkoi: Vaikka Pietarissa saataisiin kuulla roskaväen
haukkumasanoja, niin mielenmalttia ei saa menettää, ei vaikka meitä
siellä mainittaisiin «suomalaisiksi sioiksi.«

Se oli melkein enemmän, kuin vieressäni seisova pohjolainen katsoi
rehellisen miehen voivan sulattaa. Vaan toveri rauhoitti häntä:

«No, isänmaan puolesta...« Vaan pitkään hän itse huokasi tuon vaikean
itsensävoittamisen vuoksi ja siitä huokauksesta saattoi päättää, ettei
hän noita kaukaisia oloja juuri valoisiksi kuvitellut.

Vaan vanha Aappo Pietola Paavolasta, tuo omituiseen, kapeaan,
korkeakaulustaiseen sarkatakkiin puettu Pohjanmaan uskovainen, hän
virkahti varmalla luottamuksella, jotta hänen rehelliset, vaaleat
silmänsä säteilivät:

«Jumala auttaa meitä kyllä, niinkuin hän vei Israelin lapset Punasen
meren halki, ja jos me ei palata, niin onhan nuorempia voimia maassa
jälellä.«

Vielä oli varatuomari Strengillä useita muita neuvoja annettavana:
Pietarissa ei saa kävellä kuin noin korkeintaan 8 miestä yhdessä;
ei saa pysähtyä juttelemaan kaduille; seinillä, varsinkin
hotellinseinillä, sanotaan siellä olevan korvat; ja paljo muuta.
Kaikki osotti, että me pian tulisimme liikkumaan uudessa ilmakehässä,
joka, jos erinäisiä varokeinoja laiminlyötäisiin, voisi käydä tuiki
vaaralliseksi terveydellemme, kun olimme tottuneet Suomen puhtaampaan
ja terveempään, ilmaan.

Vaan tällä kertaa oli puhujalla varsin tarkkaamaton yleisö. Kaikkialla
oltiin keskusteluissa taikka tungeskeltiin salin läpi, jotta jonkun
hyvän tuttavan kanssa tehtäisiin sopimus matkatoveruudesta.

Pian asettui kumminkin taas tämä hälinä ja syvässä hiljaisuudessa
kuunneltiin jälleen hartaasti pastori Bäckin vaikuttavaa rukousta. Hän
luki ainoastaan muutamia yksinkertaisia sanoja vanhasta virsikirjasta.
Vaan kaikki tunsivat nuo sanat: niin monasti niitä oli temppelissä
kuultu. Suomen lämminmielinen poika oli noihin muutamiin lyhyviin
runoihin koonnut koko hehkuvan rakkautensa sitä maata kohtaan, jonka
hän oli nähnyt valoisana nuortuvan, mutta jonka nyt raskaat rajuilman
pilvet peittivät. Me olimme ainoastaan pieni joukko tämän saman mannun
köyhiä, halpoja poikia, vaan mekin olimme oppineet rakastamaan enemmän
kuin mitään muuta tätä syrjäistä maailman nurkkaa, isäimme maata, jota
niin mielellään omaksi maaksemme kutsumme.

Sen vuoksi unhotimme nyt kaiken muun; kaiken, josta nyt lähdimme,
ajatellen mahdollisuutta, ettemme sitä enää koskaan näkisi, kaiken,
mikä tuolla tummassa kaukaisuudessa meitä ehkä odotti. Ja monet
kovat, kankeat kädet solahtivat hartaasti ristiin, samoin kuin monet
hienotkin, valkoiset kädet, ja virren kauniiden sanojen ohessa väreili
rajatonta haikeutta ja rajatonta rakkautta jokaisen sydämmessä, kun
rukoiltiin hartaammin kuin emien koskaan:

    Oi kuningasten kuningas,
    Sä maan ja taivaan valtias,
    Myös tälle maalle silmäs luo,
    Ja armos runsaat lahjat suo!

    Vähäinen meidän kansa on,
    Maailman silmiss’ arvoton;
    Vaan mitä mahtavinkin vois,
    Jos voimaa Sult’ ei saanut ois?

    Kuin tomu edessäs on maan
    Suuruudet, voimat, vallat vaan;
    Kun viittaat, korkein alenee
    Ja matalaiset ylenee.

    Kuink’ usein juuri valitset
    Aseikses pienet, alhaiset,
    Siks’ että Sinun voimasi,
    Selvemmin heissä näkyisi.

    Kun tahdoit kansan valitun,
    Otitpa ylenkatsotun,
    Ja halvan Juudan kansan, sen
    Teit vartijaksi totuuden.

    Ja Betlehempä pienoisin
    Tuo kaupungeista Juudankin,
    Sai armon armoist’ ylimmän,
    Messian nähdä syntyvän.

    Oi herra, kuule meitä myös,
    Tee meissäkin Sun armotyös!
    Suuruutta emme rukoile,
    Me pienuuteemme tyydymme.

    Jos meidän kansa aina sais
    Vaan olla palvelijanais,
    Sun töitäs aina toimittaa,
    Valistua ja valistaa!




XV. MATKALLA PIETARIIN.


Lähtö oli tosin, mikäli mahdollista, aijottu pitää salassa, mutta
suuri ihmisjoukko oli siltä kokoontunut asemalle. Ahdinkoon
asti täyteensullotussa eteisessä ei siis ollut helppoa päästä
pilettiluukkujen luo. Jokainen osti itselleen piletin eikä parhaalla
tahdollakaan olisi voinut näitä matkustajia huomata muuksi, kuin
joukoksi yksityisiä henkilöitä, jotka kulkivat luvallisilla asioilla.

Pitkä juna, jossa oli uudenaikaisia makuuvaunuja, oli jo täynnä
matkustajia, kun vihdoin ehdin asemasillalle. Tuokion haettuani löysin
vapaan ylikerran makuupaikan eräässä toisen luokan vaunussa. Eräs
herrasmies, joka jo ennen oli tuonut tavaransa alakertaan, julisti,
hetkisen minua tarkastettuaan, että vuode oli vapaa. Tämä matkatoverini
oli Ivar v. Hellens Karunasta, maanviljelijä ja entinen soturi. Hän
oli vieläkin sotilaallinen vartaloltaan ja hänellä oli runsas varasto
juttuja iloisilta ylioppilas- ja soturi-ajoiltaan. Sillävälin kuin tämä
matkatoverini meni ulos hyvästelemään jotakin tuttavaansa, pysähdyin
minä paikkoja vartioimaan. Nojautuen vaunun ikkunaan tarkastelin tuota
asemasillalla aaltoilevaa ihmisjoukkoa. Silloin tällöin kiirehti joku
myöhästynyt matkustaja vaunusta vaunuun aina saaden kysymykseensä saman
vastauksen: ei ole paikkaa.

Ainoastaan noin kolmisensataa valtuutettua pääsi tällä ylimääräisellä
junalla kulkemaan. Toisten tuli matkustaa postijunassa puolta tuntia
myöhemmin taikka pikajunalla k:lo 10. Tietysti paloi kaikilla halu
päästä matkalle, mutta suomalainen maltillisuus vaikutti, että nekin,
jotka eivät ensi junaan mahtuneet, pysyivät tyyneinä. Kukapa sen muuten
tietää, mitä esi-isiä tuollakin ukkosella on ollut, joka nyt niin
rauhallisena laskee kapsäkkinsä asemasillalle meidän vaunumme kohdalle
ja verkalleen pyyhkii hikeä otsaltaan siniraitaisella nenäliinallaan.
Ehkäpä hän on vesa Sven Tuuvan varmaa, vielä elävää sukua ja ehkä hän
noudattaa vanhaa perhesääntöä, kun hän nyt päättää matkustaa yksin,
koska ei sovi muitten joukkoon.

Ainakin kymmenen kertaa olin parina viime minuuttina silmäillyt aseman
suurta kelloa. Viisari näytti tänään ikäänkuin vastenmielisesti
liikahtavan eteenpäin. Mutta vihdoin oli lähdön hetki käsissä ja
nykähtämättä lähti juna liikkeelle verkalleen ja ääneti, miltei
juhlallisesti. Äänettöminä seisoivat ihmiset asemasillalla, hiljaisina
seisoivat matkustajat vaunujen ovilla taikka ikkunain ääressä.
Ainoastaan siellä täällä heilahti nenäliina jäähyväisiksi, taikka
painettiin liinaa vasten kyyneltynyttä silmää. Se oli kaikille
vaikuttava hetki. Pian asema-alueen viimeinen sähkölamppu säteili
meille ystävällisen jäähyväistervehdyksen kauniista pääkaupungistamme
ja läpi lumen ja pimeyden syöksi ylimääräinen juna kylien, majojen ja
vahtitupain ohi. Ainoastaan junan saapuessa jonkun aseman tienoille
hiljeni vauhti. Vaan se ei pysähtynyt, pitkään viheltäen vekselin luona
ajoi se ohi, ja asemapäällikkö, joka kiireesti oli noussut teepöytänsä
äärestä ja viskannut virkatakin hartioilleen, seisoi suorana ja
kankeana portailla, tervehtien kädellään tuota nopeasti häviävää
ylimääräistä junaa. Vaan asematalon ruokasalissa vedettiin ikkunaverhot
syrjään, jotta kaikki pienokaiset, jotka tunkeilivat ikkunan luona,
voisivat oikein nähdä tuon pitkän, kirkkaasti valaistun ylimääräisen
junan. Ja kun asemapäällikkö palaa sisään, ripustettuaan eteiseen
päällystakkinsa ja virkalakkinsa — joka sekin nyt piakkoin saanee uuden
kuosin — satelee hänelle paljo kysymyksiä. Hän kertoo lapsukaisille,
että siinä matkusti paljo setiä keisarin luo häneltä pyytämään, ettei
hän uskoisi pahoja ihmisiä, vaan uskoisi, että me häntä rakastamme
enemmän kuin ketään lähinnä Jumalaa ja isänmaatamme. Ja kun keisari saa
tämän tietää, niin ei hän enää salli meille pahaa tehtävän.

Asemakonttorissa kertoo telegrafisti ratamestarille, lähetettyään
seuraavalle asemalle tiedon junan tulosta, että tässä junassa se nyt
suuri lähetystö matkusti, ja asemamies, joka saapuu sisään tuomaan
makasiinin avainta, pysähtyy tuota uutista kuuntelemaan. Ja hän kertoo
asian taas vekselimiehelle ja ennen pitkää tuo toivoa antava tieto
ehtii kaikkiin mökkeihin ja vahtitupiin pitkin rataa ja ylimääräisen
junan jälestä jää siten kuin leveä, valoisa tie, joka kuljettaa
luottamusta ja iloista toivoa koko surevaan maahan.

Malmin asemalla hetkeksi pysähdyttiin ja sinne jäi eräs matkustaja,
joka ei kuulunut lähetystöön. Muutamat mukaan lähteneet oppaat olivat
käyneet puhuttelemassa kaikkia matkustajia, keksiäkseen, oliko muita
kuin lähetystön jäseniä mukana. Ei auttanut, että tuo mainittu
mies vakuutti olevansa rehellinen, isänmaallinen kauppias, joka
kotiinsa kulki. Hänen toiveensa saada valikoidussa seurassa matkustaa
ylimääräisellä junalla pettyi. Ja melkeinpä näen edessäni hänen
surumielisen katseensa, kun hän silmäili poisrientävää junaamme, joka
pian häipyi talvi-illan pimeään.

Me muut matkustimme yhtä kyytiä Riihimäelle, jossa illallisen söimme.
Tungos ravintolahuoneessa oli suuri, vaan luulenpa toki, että jokainen
oli tyytyväinen, ainakin oli ravintoloitsija. Sillä jos joltakin
kiireessä olisi ateria jäänytkin maksamatta, niin ei hän siitä joutunut
kärsimään, toiset kun sitä runsaammin maksoivat. Kaunista oli minusta,
kun kuulin erään herrasmiehen lausuvan, jättäen 50 markan rahan
tiskille:

«Pitäkäähän tämä, ehkä jää joltakin kiireessä ateria suorittamatta.«

Tiskin takana seisova nainen kiitti liikutettuna ja eräs talonpoika,
joka ei siinä hälinässä ollut ehtinyt ruokaa saada, ja sen sijaan
lohdutteli itseään kahvikupposella, hän hämmästyi niin, että laski
kuuman liemensä reunalta juoksemaan, ja hädintuskin pelastuin minä
siinä tungoksessa saamasta sen niskaani.

Moni matkustaja oli nukkunut ja siten jättänyt illallisen Riihimäellä
syömättä. Kun osastooni päästäkseni kuljin parin vaunun lävitse,
tapasin Brunströmin äänekkäästi kuorsaamassa eräällä kolmannen luokan
puupenkillä, kaikki matkakampsunsa, s.o. päällystakkinsa, päänsä alla.
Eräässä toisessa vaunussa valvotti toinen tuttavani, varatuomari
Aejmelaeus, miesjoukkoa ympärillään, pitäen heille esitelmää päivän
kysymyksistä. Makuutoverini oli jo nukahtanut, kun osastoomme ehdin
ja ennen pitkää nukuin minäkin jo hänen yläpuolellaan, sillä perin
väsyneitä me oltiin viime vuorokausien valvomisista.

Vasta Viipuriin saavuttaessa viiden aikana aamulla heräsin. Täällä
siirrettiin meidän kaikki vaunut eräälle sivuraiteelle, josta ne
kolmella määräaikaisella junalla kuljetettiin Pietariin, jonne nyt oli
ainoastaan kolmen tunnin matka.

Matkalla olivat oppaat koonneet lähetystön jäsenten jäsenkortit,
muistiinpanot ja muut paperit, jotka matkaa koskivat. Ei näet tahdottu,
että jos Pietarissa poliisitutkinto tapahtuisi, mitään sellaisia
papereita joutuisi hakijain käsiin, joita liereästi sanoen — voitaisiin
väärinkäsittää. Nämä paperit, joita oli paksu pinkka, jätettiin nyt
Viipurin asemanpäällystölle talteen. Puolta tuntia myöhemmin saapui
Helsingin postijuna, joka toi, paitsi muita, satakunnan lähetystön
jäsentä. Minun vaununi, joka oli ensimmäisiä ylimääräisessä junassa,
yhdistettiin nyt tähän junaan ja pääsin siten ensimmäisten joukossa
jatkamaan matkaa.

Viipurista tuli mukaan kymmenkunta herrasmiestä, jotka nyt uhraavasti
rupesivat lähetystön oppaiksi ja tulkeiksi. Siellä saimme myös tiedon,
että Pietarissa kaikki oli järjestetty meidän vastaanottamiseksi.
Kohta saavuttuaan saisi jokainen tiedon, niissä hotellissa tai
yksityisasunnossa hän tulisi asumaan. Siellä ilmoitettiin joukon
kansalaisia muuten olevan vastassamme, vastaanottaakseen lähetystön
jäsenet, joten ei mitään tungosta tarvitseisi syntyä Pietarin asemalla,
vaan pääsisivät kaikki suorastaan hajaantumaan kortteripaikkoihinsa,
odottamaan lähempiä tietoja. «Pääkortterin« osote, josta noita tietoja
saisi, terotettiin tarkoin jokaisen mieleen.

Nämä tiedot, joita oppaat nyt jakelivat kaikkiin vaunuihin, samoinkuin
tieto siitä, että täysin luvallisissa aikeissa kuljettiin, levittivät
tyyneyden ja varmuuden leiman koko lähetystöön, joskin joku lie hiukan
levottomana miettinyt, minkähänlaista huomiota Pietarin viranomaiset
tulisivat meihin kiinnittämään.

Kun aamukahvit Viipurin asemalla olivat juodut, ei kukaan enää
ajatellutkaan nukkumista. Makuusohvat korjattiin syrjään ja pian
olivat vaunut muuttuneet klubihuoneustoiksi, joiden kaikissa suojissa
vilkkaasti keskusteltiin tulossa olevista tapahtumista. Meidänkin
osastoon oli joukko tuttavia kokoontunut ja matkatoverini vilkkaat
kuvaukset Zarskoje Seloon leirielämästä ja kaartilaisten lomaretkistä
Pietariin tekivät meidän pienen seuramme aivan hilpeäksi, jopa kerran
siksi äänekkääksikin, että Jonas Castrén, joka konsuli Wolffin kanssa
oli viereisessä osastossa, kerran ihmetellen katseli sisään osastomme
ovesta.

Valkeasaaren tulliasemalla, jossa aamiaista syötiin, lehahti vastaamme
ensimmäinen tuulahdus rajantakaisesta maasta. Ravintolassa kuultiin
venäjää ja saksaa puhuttavan, ja kun tiskin ääressä maksoi, sai takasin
ohkasia, outoja pikkurahoja. Nuo varmat, suomalaiset bufettitytöt,
jotka eivät ihmeeksikään koskaan väisty pois tiskin takaa, olivat
kadonneet, ja niiden sijalla liehui yltympäri huoneen hätäisiä
viinureita, nukkavieruihin hännystakkeihin puettuja, tarkastellen ja
arvostellen matkustajia.

Seuraavalla asemalla oli jo venäläinen nimi ja me olimme kulkeneet
rajan poikki ilman että minä olin voinut huomata sitä seikkaa, josta
Jac. Ahrenberg mainitsee kertomuksessaan «Rajalla«, että siellä hongat
käyvät matalammiksi ja rumemmiksi, — vaan kenties se oli siksi, että
lunta pyryytti ikkunoita vastaan, hämärtäen näköalan.

Mutta suomalaiset pystyaidat muuttuivat pian huonosti hoidetuiksi
lauta-aidoiksi. Nuo yksinäiset, harmajat, matalat mökit olivat radan
varrelta kadonneet ja sen reunalla näkyi nyt korkeita huviloita, joiden
seinät olivat vaaleanpunertaviksi, keltasiksi tai taivaansinisiksi
maalatut ja joiden ikkunalaudat ja parvet ja katot olivat vieläkin
kirjavamman väriset. Siellä täällä näkyi kirkko, jonka katolla oli
noita sienenmuotoisia koristeita kullattuina tai iloisilla väreillä
maalattuina.

Kansa, joka maantiepuomin takana odotti junan ohimenemistä, ei enää
ollut meidän suomalaista kansaamme. Miehillä oli pitkä, vanukkeinen
tukka ja tuuhea, takkuinen parta; pukuna oli repaleisia, ruskeita,
sanomattoman likaisia turkkeja ja nahkareunaisia lakkeja. Pienillä
lapsillakin, jotka olivat niin likaset, että etäältä katsoen näyttivät
neekerilapsilta, oli päällään tuollaiset pitkät, kapeat, repaleiset
turkit ja suuret karvalakit. Ja kun isä paljasti päänsä, nähdessään
sotaherran vaununikkunasta, kiskasivat hekin lakit päästään. Silloin
näki, että ne eivät olleet villapäisiä neekerilapsia, vaan likasia
talonpoikaislapsia, joiden pitkä, suora tukka liehui tuulessa. Vaan
veräjällä seisojain hevonen ei junaa peljännyt. Se jyrsi salaa veräjän
pienaa seistessään siinä kankeissa valjaissaan omituisen, leveän
reen edessä, joka oli miltei keskeä katkaistun venheen näköinen. Ja
tuo leveä, kirjavilla väreillä maalattu luokki loisti viheriältä ja
punaselta ja heilui laihan, surkean hevoskaakin seljässä kuin mikäkin
kurjuuden juhlaseppel.

Tämä oli kaikki niin toisenlaista kuin kotimaassa.

Ja tuolta kaukaa häämöitti jonkinlainen sekava ainejoukko, jossa oli
rakennuksia, savupiippuja ja torneja. Toisia raiteita oli niiden
rinnalla, joita meidän junamme kulki, niitä tuli yhä useampia,
haarautui ja monistui. Pitkiä rivejä oli suljettuja, tyheitä
matkustajavaunuja taikka öljyvaatteilla peitettyjä tavaravaunuja, jotka
ilman veturia näyttivät vastaamme ryntäävän. Sitten hiljeni vauhti ja
verkalleen hiipi juna asemasiltaa pitkin Pietarin asemalle.




XVI. ENSI PÄIVÄMME PIETARISSA. HIENO KORTTEERIPAIKKA.


Samoinkuin Helsingissä oli Pietarissakin paljo puuhattu lähetystön
majoittamista varten. Hauskuuden vuoksi ja myöskin taloudellisista
syistä koetettiin mikäli mahdollista sijoittaa matkustajat
kansalaistensa luo. Ja sekä hienommissa että köyhemmissä kodeissa, aina
asemamiehen ahtaaseen vuokra-asuntoon asti, avausivat ovet seljälleen
odotetuille vieraille.

Omasta puolestani aijoin mennä asumaan vanhojen tuttavieni luo ja
kiirehdin siitä syystä pienen matkalaukkuni kera odotussalista ulos,
jotta en minä ainakaan jäisi sinne ahdinkoa lisäämään. Lukuunottamatta
rautatien palvelusväestöä ja pariakymmentä santarmia oli asemasilta
ollut tyhjä, mutta odotussali oli vastaanottajia täynnä. Seisoin juuri
ovella, kun erään naisen huudahdus minut pysäytti: «Siellä santarmit
ottavat kiinni kaikki Suomesta tulleet... hyvä Jumala... Siperiaan!«

Tungoksessa huomasin vain, että joukko ihmisiä meni erääseen
sivuhuoneeseen, jonka ovella seisoi: «Naisten huone«. Junasta viimeksi
tullut mies, karkealuinen santarmi, sulki oven paukkeella ulkopuolelta.
Viitattuaan kädellään ympärillä seisoville, että peräytyisivät, asettui
hän selin oveen seisomaan, nähtävästi nauttien siitä huomiosta, joka
hänen osakseen tuli.

Kiirehdin takasin asemasillalle, joka nyt oli täynnä väkeä; siellä
rautatiemiehet jakelivat osotelippuja. Naisten huoneen ikkunan edessä
oli sohva ja kun sen yli nojausin katsomaan sisään, tunsin keskellä
huonetta Jonas Castrénin, joka keskusteli erään pitkän sotilashenkilön
kanssa muitakin sotilas- ja siviilihenkilöitä oli huoneessa.

Asemasillalla lentelevä huhu puhui jostakin vangitsemisesta ja sitä
innokkaammin kiirehtivät nyt kaikki majapaikkoihinsa. Pienissä ryhmissä
heitä jalan saatettiin läheisiin asuntoihinsa taikka raitiovaunuilla
tai issikoilla etäisimpiin kaupunginosiin. Ennen pitkää oli asema tyhjä.

Vietyäni tavaralaukkuni asuntooni palasin puolta tuntia myöhemmin
asemalle. Vangitsemishuhu oli tietysti ollut juttupuhetta.
Poliisipäällikkö oli vain ilmoittanut lähetystölle, että poliisi
puolestaan ei tulisi tekemään sille mitään vaikeuksia, ellei suurissa
joukoissa kaduilla esiinnyttäisi. Hän oli niinikään neuvonut
valtuutettuja käymään kaupunginpäällikön Clayhillsin puheilla; tämä oli
näet luvannut vastaanottaa muutamia. Nämä uutiset näyttivät siis vain
parantavan toiveita, kun näet saatiin kokea myötätuntoisuutta poliisin
puolesta.

Iloissani kiirehdin takasin kaupunkiin ja istuin tuntia myöhemmin,
teelasin ääressä hyväin tuttavaini piirissä, jotka kuuntelivat
kertomuksia vanhan, rakkaan kotimaansa oloista.

Vasta itäpuoleen palasin «Viipurin puolelle« käydäkseni pääkorttelissa,
Osakeyhtiö Agrosin konttorissa. Noustessani ajurin reestä tuon
valkoiseksi maalatun talon kohdalla Simbirskajakadun varrella näin
poliisin tulevan ja puhuttelevan ajuriani. Kuvitellessani, että he
minusta puhuivat, tunsin itseni miltei ylpeäksi, niin outo ja uusi oli
tuo tunne, että muka olisin jonkinlainen valtiollinen henkilö.

Agrosin konttorin päällikkö, maisteri Cygnaeus joka, samoinkuin hänen
puolisonsa, ansaitsee kansalaistensa lämpösintä tunnustusta siitä
runsaasta työstä, minkä hän lähetystön hyväksi on tehnyt, kertoi
minulle nyt, millainen asema on. Kaupunginpäällikkö oli erittäin
ystävällisesti vastaanottanut 6-miehisen valiokunnan. Sittenkuin
hänelle selvin sanoin oli kerrottu 500 miehen Pietarinmatkan
tarkoituksesta, oli hän puolestaan ilmoittanut, että me suomalaiset
saimme korkeintaan 20 miehen joukoissa liikkua kaduilla ja että
saatoimme kokoontua neuvottelemaan suomalaiseen kirkkoon. Sitävastoin
hän neuvoi, ettei joukolla mentäisi ministerivaltiosihteerin luo.
Tuo kuuden miehen käynti kenraali Clayhillisin luona on tullut
historiallisesti kuuluisaksi senkin vankan kädenlyönnin kautta, jolla
lautamies Backas sanoi kenraalille jäähyväiset. Suomalaiset muistavat
kyllä kauan kenraali Clayhillisin ystävällisen kohtelun, joka on kuin
valoisa kohta lähetystön muuten surullisten Pietarinmuistojen joukossa.

Suurenlainen valiokunta, johon kuului valmistusvaliokunnan jäseniä ja
muutamia muita, lähti kaupunginpäällikön luota ministerivaltiosihteerin
puheille pyytämään, että hän hankkisi jos mahdollista koko lähetystölle
pääsyn keisarin luo. Kenraali oli luvannut tehdä kaiken voitavansa
edistääkseen asiatamme, mutta epäili, tokko me ennen maanantaita
pääsisimme keisarin puheille, koska tämä aikoi sunnuntaina käydä
ehtoollisella.

Maisteri Cygnaeus kertoi vielä, että lähetystö seuraavana aamuna
k:lo 10 kokoontuisi suomalaiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen sekä
neuvottelemaan. Hankittuani pääsykortin tähän kokoukseen ja saatuani
tietooni muutamain tuttavaini osotteita, heitin hyvästit.

Joutilas issikka oli portaiden edustalla ja minä istahdin sen rekeen.
Huomasin taas tuon äskeisen poliisin ja komensin issikkaani ajamaan.
Taas oltiin keskellä tuon suuren, tohisevan maailmankaupungin
sokkeloita, jonne meidän 500-miehinen lähetystö oli kadonnut kuin
pisara rajattomaan mereen. Tarkastavin silmin suomalaisia vieraita
kumminkin valvottiin, — Pietarin poliisilaitosta sanotaan kurinsa,
valppautensa ja häikäilemättömyytensä puolesta maailman ensimmäiseksi.

Lähes tunnin ajettuani saavuin Iisakin kirkon luo erään suuren hotellin
edustalle, joita hotelleja näillä paikoilla on useampia. Olin Agrosin
konttorissa saanut selville, että useita valmistusvaliokunnan jäseniä
asui Grand Hotel'issa, ja kun ei vielä ilta, ollut myöhäinen, tahdoin
kuulustella, mitä toiveita oli olemassa. Tämä kai se hotelli oli. Niin
oli: Ulko-oven yläpuolelle rakennetun kaarevan katon räystäillä luin
suuret, kullatut sanat: Grand Hotel, ja sen alapuolella oli pienesti
luettavana: de Paris.

Puolisen tusinaa merkkinauhoilla varustettua palvelijaa istui tai
seisoi tuossa tilavassa eteisessä, ja tiskin luona, jonka takana
ovenvartija istui mukavassa nojatuolissa, seisoi nojallaan eräs
kiiltonappinen henkilö, joka minun saapuessani kääntyi puoleeni. Muista
ei kukaan hievahtanutkaan ja vaikka astuin ovenvartijan pöydän luo,
ei tuo loikoileva mies viitsinyt ojentautua asemastaan. Syrjästä hän
vain minua katsahti ja kääntyi sitten taas jatkamaan keskusteluaan.
Ovenvartija nojautui tekemäni kysymyksen johdosta katselemaan jotakin
luetteloa. Ei, ei ketään niistä, joita kyselin, asunut hotellissa, ei
Wrigthia, ei Roseliusta, ei Strengiä, — hän viskasi kirjan syrjään ja
luomatta minuun katsettakaan rupesi hän jatkamaan keskusteluaan tuon
nappiniekan kanssa.

Eikö minun sallita tavata tovereitani vai olenko osotteesta erehtynyt,
— sitä suutuksissani mietin ja olin jo lähdössä pois, kun samassa
eräs herrasmies astui sisään. Nyt hyökkäsi kaksi palvelijaa esiin
ja he avasivat syvästi kumarrellen sisäoven. Tiskin ääressä loikova
mieskin lennähti suoraksi kuin neula ja seisoi seuraavassa tuokiossa
hänkin siinä kumarrellen. Yksin ovenvartijakin nousi pystöön. Katselin
ihmeissäni tuota noin suurta häiriötä synnyttänyttä tulokasta. Mutta
pian muuttui ihmettelyni iloksi. Tuo komea, nuorehko, turkkipäällinen
mies, jolla oli sirosti leikattu parta ja hiukan harmahtava, lyhyt
tukka, oli parhaita ystäviäni koulu-ajoilta. Hän oli muuttunut paljo
sittenkuin viimeksi olimme toisemme nähneet; silmät eivät enää
säteilleet kuin ennen ja hänen punakka hipiänsä oli kelmennyt ja käynyt
harmahtavaksi suuren kaupungin ilmasta. Mutta kun hän tunsi minut
oli hän taas edessäni kuin entinen koulutoveri. Samoin kuin monet
muut suomalaiset oli hänkin Venäjällä uutteralla työllään raivannut
itselleen tietä ja hänellä oli nyt oma liike lähellä suomalaista
kirkkoa ja komea yksityisasunto Wasili Ostroffin varrella.

Ystäväni oli ollut erästä myöhäisempää junaa vastassa ja siitä syystä
emme olleet toisiamme asemalla tavanneet. Hän oli opastanut useita
edusmiehiä hotelliin ja tuli nyt niitä tervehtimään. Valiokunnan
jäseniä ei asunut tässä hotellissa, vaan arvattavasti, kuten mulle
annettu osote näyttikin, oikeassa Grand Hotel'issa, joka oli melkein
toisella puolella katua. Se hotelli, johon olin tullut, oli Grand
Hotel de Paris. Päätin kaikissa tapauksissa viettää illan yhdessä
ystäväni kanssa ja lähdin siis hänen seurassaan nousemaan noita leveitä
rappusia, joita paksut, pehmeät matot peittivät.

«Kahdeksan ruplaa vuorokaudelta«, virkkoi tuttavani, kun pysähdyimme
erään toisen kerroksen oven edustalle. «Täällä ukot hienosti asuvat. Ja
täpösen täynnä hotelli tietysti on, matkustajia tavattomasti.«

Se oli melkein sali, eikä pelkkä hotellihuone, johon nyt astuimme.
Hienot uutimet ja oviverhot. Kallis matto lattialla. Lasiruunu
katossa, seinäkuvastimia, uhkuvia sohvia ja nojatuoleja, loistavalla,
tummanpunaisella atlaskankaalla verhottuja, ja alkkoovista vilahti
esiripun takaa kaksi leveää, valkoista, kultapylväistä rautasänkyä.
Kaikkialla oli yltäkylläisyyttä, loistoa ja muhkeutta, mutta tyyneinä
ja huolettomina istuivat siellä vieraat, jotka lähihuoneista olivat
kerääntyneet pyöreän pöydän ympärille puhumaan valtioasioista. He
olivat kaikki talonpoikia Peräpohjolasta, jotka nyt olivat tämän
loiston keskelle joutuneet. Yksi poltteli miettiväisnä piippuaan
leväytellen mukavasti ja turvallisesti kuin kotonaan konsaankin
jalkojaan sohvalla, jotavastoin joku toinen varovasti ja ujosti istui
täperästi nojatuolin reunalla. Pienen marmoripöydän alla, joka oli
kuvastimen edessä, näkyivät suuret rasvanahkasaappaat, tuota samaa
mallia, joita jo Helsingin Palokunnantalolla olin huomannut. Niiden
omistaja, ainoa, jonka oikeastaan tunsin, näytti olevan huoneen
varsinainen asukas, sillä niin kodikkaasti hän siinä sukkasillaan ja
kädet seljän takana käveli lattiaa edestakasin.

Hänen kanssaan olimme pian ryhtyneet keskusteluun lähetystön toiveista
ja sittenkuin kaikille oli kättä paiskattu ja pietarilainen ystäväni
oli tarjonnut sikaareja, ottivat toisetkin keskusteluun osaa.
Useimmat näyttivät luulevan, että kaikki me emme pääsisi majesteetin
puheille, mutta pääasiapa olikin, että adressi saatiin perille ja
että keisari sai tietää, että 500 miestä oli sitä Suomesta tuomassa.
Ei ollut nyt epäilystäkään, ettei adressi perille joutuisi; olihan
kaupunginpäällikkö ollut niin ystävällinen ja oma «kenraalimme« oli
luvannut apuaan. Yksin eräs vanha ukko Kuusistosta arveli, että kyllä
se keisari tahtoo nähdä meidät kaikki, tahtoo nähdä «Suomen kansan«,
joskin ehkä odottaa saatanee.

Illan suussa erosimme, tavataksemme toisemme aamulla kirkossa.

Osa sitä kunnioitusta ja arvoa, jota ystäväni hotellin palvelusväeltä
sai osakseen, lankesi nyt ulosmennessä minullekin. Nöyrällä ja
kiemurtelevalla kumarruksella, jommoisia ei Suomessa näekään, avasi tuo
nappiniekka mies oven minulle ja vielä reessä istuessani näin hänen
seisovan siinä kumartelemassa.




XVII. VASTUKSIA JA PETTYNEITÄ TOIVEITA.


Aikusin seuraavana aamuna ajelin majapaikastani Newskiä pitkin Suomen
rautatieasemalle. Olin illalla kirjoittanut pari kirjettä ja halusin
nyt viedä ne varmuuden vuoksi itse postilaatikkoon. Ja kun Agrosin
konttori oli siinä aivan vieressä, pistäysin sinne viimeisiä uutisia
kuulemaan.

Lähetystölle oli nyt ilmestynyt vaikeuksia. Suomalaisen seurakunnan
kirkkoherra Hakkarainen, jonka nimen, vaikka vastenmielisesti,
julkaisen siksi, ettei häntä sekotettaisi muihin suomalaisen tai
ruotsalaisen seurakunnan pappeihin, oli kieltäytynyt luovuttamasta
kirkkoaan tuohon aijottuun jumalanpalvelukseen ja neuvotteluun.
Ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra Kajanus olisi nyt auliisti
tarjonnut kirkkonsa lähetystön käytettäväksi, mutta pian piispalta
tullut kielto sulki meiltä tämänkin kirkon ovet.

Turhaan oli 3-miehinen lähetystö vielä klo 12 yöllä käynyt
kaupunginpäällikön puheilla tästä asiasta. Myöhäsestä hetkestä
huolimatta otti kenraali Clayhills vastaan nuo kolme rauhanhäiritsijää.
Vaan kun ainoastaan kirkolliset viranomaiset saattoivat antaa lupaa
jumalanpalveluksen pitämiseen, ei hän voinut muuta kuin neuvoa miehiä
sisäasiain ministerin luo, joka ehkä voisi luvan antaa. Suomen
ministerivaltiosihteeri oli luvannut käydä sisäasiain ministerin
puheilla ja vielä oli siis mahdollisuutta, että kirkkoon päästäisiin.
Vaan se oli hyvin kaukainen mahdollisuus, jota tuskin enää kannatti
ajatellakaan. Kun vielä saatiin tietää, että ministerivaltiosihteeri,
joka lähetystön saapuessa oli luvannut sen hyväksi tehdä «kaikki mikä
suinkin oli mahdollista«, oli eilen iltapäivällä sähköttänyt Suomen
kenraalikuvernöörille ja pyytänyt tämän lausuntoa, ruvettiin epäilemään
myöskin tuota luvattua avuliaisuutta. Missään tapauksessa ei tänä
aamupäivänä voitu jumalanpalvelusta pitää ja pääkorttelista nyt juuri
parastaikaa lähetettiin siitä sanoja hajallaan asuvalle lähetystölle.

Päivä oli kaunis ja aurinko paistoi, oli lepposa talvipäivä kuin
vasiten tilattu, jotta Pietari edullisimmassa valossaan esiintyisi
muukalaisille. Väsymys ja ehkä osaksi pelkokin oli edellisenä päivänä
pitänyt useimpia kotosalla majapaikoissaan. Nyt lähdettiin uteliaina
kaupunkia katsomaan.

Kaikkialla nyt Suomen miehiä kohtasi. Verkalleen he pienissä ryhmissä
Newskillä kävelivät. Pysähtyivät myymälänikkunain kohdalle ja
tekivät hiljaisia huomioitaan, virkahtivat «onpa se« ja «kylläpä« ja
jatkoivat kulkuaan taas ensi ikkunaan. Toiset seisattuivat katselemaan
issikkahevosten pitkää jonoa, jotka uneliaina seisoivat katuvierillä,
toiset taas tarkastelivat pronssihevosia, jotka korskuivat
jalustoillaan Anitskovan sillan päissä. Näyttipä ihan siltä, kuin
mies, joka hevosta piteli, olisi seuraavassa tuokiossa lennähtänyt
ilmaan, pudotakseen sieltä alas lotjaan, joka oli jäätynyt kanavaan
sillan vierelle. Tuota ryhmää kutsutaan toisinaan leikillisesti
«hidastetuksi edistyskuluksi«. Toisessa sillanpäässä olevaa ryhmää,
jossa mies koettaa saada hevostaan peräytymään, kutsutaan «taantumisen
kehotukseksi«.

Talot ovat täällä vielä suuremmat kuin Helsingissä. Entäpä kirkot!
Päälle 300 kirkkoa yhdessä ainoassa kaupungissa. Siitä, missä
seisoimme, saattoi nähdä kuusi, ei, kahdeksan kirkkoa. Oikealla kädellä
olevaa, jossa vielä ovat telineet korkean tornin kupeilla, rakennetaan
Aleksanteri II:sen muistoksi sille paikalle, missä räjähdyspommi hänen
jalkoihinsa viskattiin. Monet vuodet on jo tätä kirkkoa rakennettu.
Toiset luulevat, että se hitaus riippuu noituudesta, vaan toiset
väittävät, että muka on syntynyt lovia rakennuskassaan.

Kaikki ihmiset Newskillä ovat hienosti puetut. Se on poliisiasetuksen
ansio, sillä se kieltää ankarasti musikoita lammasnahkaturkeissaan
siellä liikkumasta. Tavaton on liike katukäytävillä. Siellä naisia
kirjavissa hatuissa ja komeissa päällystakeissa, vanhoja ja nuoria
herroja kalleissa turkeissa ja karvalakeissa, joiden reunat ovat
uusimpain muotien mukaan taivutetut.

Ja kaikki he ihmetellen muukalaisia katselevat. Ne eivät ole musikoita
nuo siististi puetut, vanhat miehet, mutta sittenkin he näyttävät kuin
erehdyksestä joutuneen Newskille keskellä kävelytuntia. Kuulee joka
taholla huomautettavan: «suomalainen lähetystö«, sillä jo aamusella
oli koko sivistynyt Pietari «Herold’ista« lukenut seikkaperäisen
kertomuksen tästä harvinaisesta lähetystöstä, joka Suomesta oli
saapunut. Ehkäpä oli lähetystö sinä päivänä yleisenä puheenaiheena,
kävelypaikoilla ja ehkä siitä keskustelua jatkettiin päivällisen aikaan
noissa tuhansissa hienoissa kodeissa.

Vaan vielä enemmän kuin myymälöitä ja taloja ja kirkkoja täytyi
ihmetellä tuota ajajain pauhaavaa virtaa.

Kaksi-, kolmi- ja viiskertaisia rivejä ajajia liukui kilpaa rinnakkain
kadun molemmilla puolin, vaan keskikadulla kulki raitiovaunuja ja
omnibusseja. Jokaiselta sivukadulta imi Newskin mahtava päävirta uusia
rivejä rekiä ja muita ajopelejä ja niitä poliisit, seisten keskellä
kadunristeyttä, taitavasti, melkein huomaamattomasti, ohjasivat
oikeihin uomiin. Väliin poliisi minuutiksi pysäytti virran nostamalla
kätensä ylös, ja silloin saivat katukäytävällä olijat mennä kadun yli.

Samoinkuin katukäytävältä kaikki huonosti puetut kävelijät, samoin ovat
keskikadulta kaikki kuormat ja työreet karkoitetut. Ja kumminkin siellä
näkee niin äärettömän kirjavan valikoiman hevosia ja ajopelejä.

Tuolla tanssii Valkonen arabialaisrotunen orhi pienen, yksin istuttavan
reen edessä, palvelijan seistessä suorana isäntänsä seljän takana,
punasista tupsuista kiinni pidellen. Tuolla näkyy turkkilaisia taikka
unkarilaisia hiirakoita, jotka melkein naurettavan itsetietoisesti
kaartelevat kaulaansa, ikäänkuin näytelläkseen reessä istuvaa kaunista
naista, jota tuhannet silmät tähystävätkin. Ja kas tuolla, kuinka
tuo hirvittävän hieno englantilainen täysverihepo verkkasta vauhtia
arvokkaasti liikkuu eteenpäin, häntä typistettynä, joten se on aivan
tuulen peltoman merimerkin näkönen. Koko sen esiintymistavassa,
kaikissa sen liikkeissä on jotakin maailmaahalveksuvaa ilmettä. Tuntuu
siltä, kuin sitä hävettäisi vetää noita maalattuja yöperhosia, joita
päiväpaiste tänään on viekotellut kadulle ja jotka nyt väsyneesti
nojautuvat pehmyttä reenperää vastaan. Se kulkee aivan kuin jos se ei
olisikaan aisoihin valjastettu. Pitkin, verkkasin askelin juoksee se
noiden pienten, läähättäväin issikankonien ohi, jotka päät riippuvina
ja kieli roikkuvana vetää retuuttavat rekeään melkein lumetonta
puukatua pitkin.

Siinä tulevat hoviajopelit; ajajilla on heleänpunaset päällystakit
ja kolmet kaulustat päällekkäin, joka kaulustan reunassa leveä,
kultanen nauha. Vielä ihmeellisemmältä näyttää seuraava valjakko,
sillä hevoset ovat kermankellertävät punasilla täplillä yltyli
ruumiin, — senvärisiä vasikoita saa joskus Suomessakin nähdä, mutta
hevosia — —. Vaaleansininen verkko on hevosten selkään viskattu ja
verkon toinen pää on kiinnitetty rekeen; verkon on tarkoitus varjella
reessä istujia lumitieroilta, joita hevosten kavioista lentelee.
Ajaja näyttää seisovan reen kokassa käsivarret suorina, pidellen
kiinteällä ohjaksia ja hänellä on päässään sinervä, neliskolkkainen
lakki, joka on hopeaköydellä reunustettu. Reessä istuu kaksi upseeria,
vaaleanharmaissa, väljissä turkeissa ja samanvärisissä karvalakeissa,
joiden kupu on tulenpunanen, keskessä vain hopeainen risti. He ovat
nuoria tserkessiupseeria, ehkäpä ruhtinaan poikia Kaukasiasta.

Huolettomina ja iloisina he kylpevät täällä hovisuosion loistossa,
muistamatta, että heidän isä tai isoisä ehkä on kaatunut puolustaessaan
vapaata vuoristoaan sitä armeijaa vastaan, jonka puvuissa he nyt
komeilevat.

Mutta Newskillä kulkevat naiset heittävät salaisia silmäyksiä
ajelijoihin ja kuiskaavat toisilleen hiljaa heidän nimensä. Vaan meidän
suomalaisten silmät seuraavat ainoastaan noita korskuvia hevosia,
kunnes ne kadunkäänteestä häipyvät pois. Meidän huomiomme kääntyy pian
toisiin, aina uusiin hevosiin, ajajiin, rekiin ja reessä istujiin,
joiden puvut ja värit ovat mitä vaihtelevimmat ja joiden kulkuset ja
ruoskanpaukkeet ja iloiset äänet huumaavat korvia. Näköalaa semmoista,
kuin Newski talvella tarjoo, saa turhaan etsiä koko maailmasta.

Kävelin siinä tämän kirjavan, vaihtelevan taulun tarkastamiseen
kokonaan vaipuneena, kun tuttu ääni yhtäkkiä palautti ajatukseni siihen
vakavaan toimeen, jota varten Pietarissa olin kaiken tämän ilon ja
elämän koskessa. Se oli eräs tuttavani, joka minua tervehti kysyen:

«Oletteko kuullut uusinta uutista?«

Kerroin, mitä aamulla olin kuullut Agrosin konttorissa. Sen jälkeen
en ollut mitään kuullut, ja jännityksellä nyt siis ahmin ystäväni
kertomusta, joka minusta miltei sadulta tuntui. Ministerivaltiosihteeri
oli aamupäivällä, valiokunnan hartaimmista pyynnöistä huolimatta,
lähettänyt kirjallisen ilmoituksen H. M:lleen lähetystön saapumisesta.
Eihän kukaan ollut voinut aavistaakaan, että hän muuten kuin
suullisesti kävisi lähetystölle pääsyä pyytämässä; olihan se hänen
velvollisuutensa meitä kohtaan, sekä velvollisuutensa kunnon
miehenä. Ja tuohon kirjalliseen ilmoitukseen oli hän vielä liittänyt
kenraalikuvernöörin kieltävän lausunnon lähetystön esillepääsemisestä.
Tämä oli kuin pilkkaa maatamme vastaan ja se oli kuolemantuomio
esittäjän kunnialle ja arvolle. Hän ei voi tuosta ankarasta tuomiosta
päästä koskaan vapaaksi; sen tuomion on hänen aikansa langettanut ja
hän itse on sen allekirjoittanut.

* * * * *

Vielä kävelin tuttavani rinnalla tuokion Newskiä, jossa liike yhä
näytti lisääntyvän, vaan kun päivällisaika läheni, erosimme.

Tähän lopetankin tämän luvun, joka jo on pitkäksi venynyt. Menin
yksinkertaisille perhepäivällisille erään kaukaisen kadun varrelle
ja siellä sain kuulla valaisevan kuvauksen sen maan oloista, jossa
oleskelin.




XVIII. KODIKAS ASUNTO, HIUKAN IISAKINKIRKOSTA.


Se odottamaton tapa, jolla ministerivaltiosihteeri oli keisarille
ilmoittanut lähetystön saapumisen, oli tietysti yhtäkkiä muuttanut
kaikkien hyvän toivon synkimmäksi epäilykseksi. Kadonnut oli unelma,
että päästäisiin juhlalliseen vastaanottoon talvipalatsiin, jossa
oli luultu voitavan jättää adressi kaikkien läsnäollessa esille ja
jossa oli toivottu voitavan selvin sanoin tulkita kansan tunteita.
Korkeintaan muutamat harvat voisivat nyt päästä majesteetin puheille —
ja milloin?

Agrosin konttorissa minulle ei seuraavana aamuna osattu ilmoittaa
muuta, kuin että asianlaita todellakin oli kuten minulle Newskillä oli
kerrottu. Luultiin, että keisarilta tuskin saapuisi vastausta ennen
maanantaita. Ministerivaltiosihteeri oli käynyt sisäasiainministerin
luona ja puhunut myöskin kirkon luovuttamisesta lähetystön
käytettäväksi, vaan siinä suhteessa hän ei ollut saanut mitään aikaan.
Kirkot pysyivät meiltä kiinni, Kaikkien oli meidän kumminkin määrä
sunnuntaina kokoontua aamujumalanpalvelukseen Suomen kirkkoon, —
sitähän ei kukaan voinut estää.

En ollut vilahdukseltakaan nähnyt Brunströmiä sittenkuin Viipurin
asemalla erottiin ja otin nyt konttorista selon hänen osotteestaan.
Vähää myöhemmin koputin ovea n:o 29 siinä pitkässä eteisessä, joka
halkaisee rautatien palvelusväen asuntokasarmin Simbirskajakadun
varrella, lähellä asemaa.

Oven avasi rehevä, keski-ikäinen nainen, puettuna siistiin, puhtaaseen
pumpulihameeseen ja suureen valkoseen esiliinaan.

Oli, kyllä Brunström oli siellä. He söivät parastaikaa.

Siistin keittiön läpi astuin jarrumiehen paraaseen — taikka ainoaan —
asuinhuoneeseen. Jo heti kynnykseltä lehahti vastaani kodikkaisuuden
tunne. Valkoset, puhtaat uutimet olivat ikkunoissa, kotikutoiset
matot lattialla, kello nakutti seinällä ja uunin edessä oli puhdasta,
valkosta hiekkaa. Suoraselkäisen sohvan ja tuolien päällystät
olivat siistinnäköiset ja piirongilla näkyi kaikenlaisia pieniä
porsliiniesineitä, joista työväennainen varmaankin on yhtä hyvillään,
kuin vallasnainen konsaankin hienoista, kalliista porsliini- tai
emaljihelyistään, joita hän varovasti pölyyttää ja järjestää.

Sohvan yläpuolella oli kaksi kuvaa: keisari kasakanunivormussa ja
keisarinna vaaleansinervässä silkkileningissä; ja toisella seinällä
oli väripainoinen «Runebergin hauta«, naulattu pienten paperilippujen
avulla seinälle, niinkuin aikataulut asematalojen seinillä. Pienellä
nurkkahyllyllä oli lasimaljan alla joku omituinen koriste, jossa oli
koreita tekokukkasia, höyheniä, heiniä ja sammalta.

Brunström ja hänen huonetoverinsa, vankka, ruskeapartainen merimies
Kemiöstä, istuivat paitahihasillaan ja söivät aamiaista. Valkonen
salveetti oli heitetty punakirjavalle pöytäliinalle. Suuret lautaset
olivat täynnä keitettyjä perunoita ja läskiä — oikein hyvänhajuista
paistettua läskiä — ja niiden lisäksi oli pöydällä voita, juustoa,
maitoa. Kaikki oli puhtaan ja herkullisen näköistä. Ja minusta näytti,
että vieraat täällä olivat paljo tyytyväisemmän näköiset kuin toiset
Grand Hotel'in saleissa.

«Niin, mainio meidän on täällä olla«, virkkoi Brunström, seivästäen
perunan kahveliinsa, «ja huokea. Talonväki ei tahdo maksua muusta kuin
ruoasta.«

Ja toverikin yhtyi siihen päätään nyökäyttäen ja kallisti samalla
lautasensa, saadakseen siitä sitä tarkemmin veitsenkärelleen tuon
hyvänmakuisen läskikastikkeen.

Kyökistä kuului kahvikuppien kolinaa ja kohta kun aamiainen oli
päättynyt toi emäntä tarjottimen sisään; hyvää, tuoksuvaa kahvia
vaaleanpunaisissa kupeissa, ja leipää lisäksi.

«Posliini on huokeaa Pietarissa«, virkkoi hän ikäänkuin puolihämillään,
kun noita kauniita kuppeja kehuskelin. «Melkein hävettää kertoa, mitä
niitä pari maksaa — viistoista kopeekkaa vain.«

«Taitaisipa kyllä kannattaa ostaa täältä kotiinsa yhtä ja toista«,
virkkoi kemiöläinen, «vaan eiköhän lie oikeampi ostella kotimaasta«.
Ja. Brunström oli samaa mieltä.

Edellisen päivän olivat miehet olleet kaupunkia katselemassa,
mutta eivät olleet tulleet menneeksi sisään mihinkään, ei edes
Iisakinkirkkoon, jota pidettiin merkillisimpänä koko Pietarissa. Kun
minun oli mentävä sinnepäin, tarjousin lähtemään mukaan näyttääkseni
heille kirkon.

Raitiovaunu meni portin ohi ja me olisimme heti voineet nousta siihen.
Vaan Brunström oli huomannut, että Aleksanterinsillalta maksettiin
ainoastaan 5 kopeekkaa keskikaupunkiin, mutta täältä 10, ja kun
meillä ei ollut kiirettä mihinkään, niin miksipä olisimme tuhlanneet
5 kopeekkaa mieheen, kun sillalle ei ollut kuin muutamain minuuttien
matka. Matkalla kertoivat minulle miehet, että kaikki Viipurin puolella
asuvat valtuutetut olivat edellisenä iltana olleet kutsutut teetä
juomaan rautatiehenkilökunnan huoneustoon.

«Oliko teitä montakin siellä?«

«Monta! Oli meitä ainakin seitsemänkymmentä suomalaista ja täkäläisiä
suomalaisia oli yhtä monta, oli naisiakin.«

«Hauska juhla, samaan tapaan kuin Hullin merimieskirkossa«, virkkoi
Brunström. «Tarjottiin kahvia ja teetä ja hedelmiä ja laulua ja
soittoa. Pastori Bäck'kin oli siellä mukana ja hän puhui lopuksi.«

Paljo muuta he tietysti juhlasta kertoivat, mutta kun sillalle olimme
ehtineet ja raitiovaunuun nousseet keskeytyi puheemme. Ja huomiomme
kiinnitti taas vilkas katuliike ja muut uutuudet, joita raitiovaunun
katolta taas ohimennessä saimme katsella.

Onko lisakinkirkko Pietarin nähtävin paikka, siitä voi olla eri mieliä.
Vaan varmaa on, että se oli suurempi ja komeampi kuin mitä Brunström ja
hänen toverinsa olivat voineet kuvaillakaan.

Kirkon aukea keskusta, joka näytti sitä suuremmalta, kun ei siellä
ollut penkkejä niinkuin meidän kirkoissa, oli melkein kuin tori, ja
sivukäytävät noiden mahtavain pylväiden takana olivat nekin leveät kuin
kadut.

Pylväät, seinät ja katot olivat maalauksilla peitetyt. Olipa yksin tuo
mahdottoman suuri tornikin kuin yhtenäinen taulukokoelma. Ulkoapäin
näkyi tuo torni ja sen puoliympyräinen, kultalevyillä päällystetty
kupu, jo hyvin laajalle. Vaan vasta kirkon sisästä saattoi päättää,
kuinka korkea se todellisuudessa oli. Melkein päätä huimasi, kun katsoi
tuohon sinervään korkeuteen. Ja ylinnä kuin pilven keskestä loisti
valkonen kyyhky levitetyin siivin, Pyhän Hengen vertauskuvana. Se ei
ollut suuremman näköinen kuin kanarialintu, mutta todellisuudessa — —

«Seitsemän jalkaa on siipien väliä, ja se on pronssista tehty sekä
yltyleensä hopeoitu«, niin ilmoitti tuo vormuniekka vahtimestari, joka
aivan kuin sattumalta näytti viereemme joutuneen. Kädet seljan takana
tuijotti hänkin tuonne ylös, juuri kuin olisi hänkin sitä ensi kertaa
katsellut. Ja sama vahtimestari oli kumminkin jo yksin minulle kolmesti
näyttänyt kirkon. Osasinpa jo melkein ulkoa hänen kertomuksensa
tauluista, pylväistä, pyhäinkuvista ja kalleuksista.

Tiesin, kuinka hän pääkuoron luona pysähtyisi jokaisen suuren taulun
luo, selittäen:

«Italialaista mosaiikkia, 80 tuhatta ruplaa; venäläistä mosaiikkia, 100
tuhatta ruplaa — —.«

Niitä kalleuksia on aivan loppumattomiin.

Tiesin, kuinka hän kädellään siveleisi noita kahta keskilattialla
olevaa tummansinistä, pilaria:

«_Lapis lazuli_, yhteensä puolentoista miljoonaa ruplaa, löydetyt
Uralista, ainoat maailmassa«.

Lasisten laatikkojen luona, joissa on pyhäin jätteitä, selitteli hän
noita ruskeita luurisuja ja kudottuja vaatepalasia sekä noita pieniä,
kultakehyksiin kätkettyjä kuvia ja luki ulkoa kaikki pyhäin nimet ja
heidän hurskaat tekonsa.

Kaikki hän kertoi, mitä mikin esine painoi ja maksoi: nuo
sylenkorkuiset, monihaaraiset kynttilänjalat, jotka olivat
puhdasta hopeaa, nuo raskaat pronssiovet, joiden koristeissa
koko raamatunhistoria oli kuvattuna, nuo kalliit, malakiittiset
pylväänkoristeet, nuo suuret marmorilevyt, jotka sisästä «laudoittivat«
koko kirkon seinät, jopa lattian mosaiikkirakenteetkin.

Olimme yhtä kummissamme kaiken sen johdosta mitä näimme, kuin niiden
numerojen johdosta, joita kuulimme, ja nyt me vielä, ehtiessämme
«kaikkeinpyhimmän« ovelle, jouduimme toisen oppaan johdettaviksi. Vielä
suurempia numeroita käytti hän koettaessaan saada meitä käsittämään
ikkunain suuria lasimaalauksia, kultaista kirkon pienoismallia,
sauvoja, lamppuja ja savustusastioita, jotka olivat kullatut ja
timanteilla peitetyt ja jotka suurissa kirkkojuhlissa antoivat
kirkonmenoille loistetta.

Me olimme nyt loppuunsuorittaneet koko tuon pitkän ohjelman ja
vahtimestari, joka sai pienen kehotuksen jatkuvaan toimintaan, erosi
meistä tarjotakseen muille palveluksensa.

Mutta ulko-ovella pysähdyimme vielä katselemaan puolisensataa
säästölaatikkoa, jotka pitkissä riveissä olivat seinänvierustoilla,
vitjoilla seinään kiinnitetyt. Niissä oli vankat munalukot ja sen
lisäksi olivat ne vielä suljetut suurilla, punaisilla sineteillä.
Sairashuoneet, luostarit ja hyväntekeväisyyslaitokset vetosivat
täällä kirkossakävijäin anteliaisuuteen. Jumalanäiti, jolla oli lapsi
käsivarrellaan, katseli puolen tuuman paksuisen kultaisen kehyksen
läpi pilarilta noita koreita säästölaatikkoja, joita kaikki näyttivät
välttävän. Niinkuin muidenkin jumalanäidin kuvain loistavia jalokiviä,
niin suojeli tämänkin säkenöiviä koristeita paksu lasilevy, jotteivät
uskovaiset, suudellessaan pyhiä kuvia, joutuisi viettelykseen.

Helpotuksen tunteella astuimme kirkon savustuksella sekoitetusta
ilmasta ulos raikkaaseen talvi-ilmaan. Saatoin toverini Newskille
saakka, ja täällä heistä erosin, koettaakseni läheisessä Grand
Hotel'issa tavata jonkun valiokunnan jäsenen, joka voisi minulle
kertoa, millä kannalla asiat olivat.





IX. ODOTTAMATON LÄHTÖ.


Hienossa huoneessa hotellin kolmannessa kerroksessa tapasin
kunnallisneuvos Roseliuksen ja sain häneltä ihmeekseni kuulla, että
keisari jo oli vastannut ministerivaltiosihteerin kirjoitukseen.

Valiokunnan jäsenet olivat klo 2:n ajaksi kutsutut
valtiosihteerinvirastoon kuulemaan tätä vastausta, joka — siitä ei
ollut epäilystä — oli kieltävä. Olimme siis tulleet suotta, ja mikä
häpeä, että Suomen omat miehet olivat menestystämme vaikeuttaneet.

Sillävälin kuin näissä synkissä mietteissä istuimme, luettiin
valtiosihteerin talossa ne masentavat sanat, jotka pian täyttivät
jokaisen suomalaisen mielen tuskalla ja pettyneillä toiveilla.

Kun muutamia tunteja myöhemmin istuin majapaikassani isäntäväkeni
seurassa teepöydän ääressä, soitettiin kovasti tampuurin ovelle.
Vilkkaalla äänellä joku minua kyseli. Kiirehdin ulos. Vanha tuttavani,
jonka niin äkkiarvaamatta edellisenä päivänä olin tavannut Hotel de
Paris’issa, huusi minulle ehtimättä tervehtiäkään:

«Te matkustatte puoli kaksioista tänä iltana.«

«Matkustamme!« matkin minä. «Miksi jo tänään? Vai lähetetäänkö meidät
kotiin?«

«Kas tässä on vastaus ministerivaltiosihteerille«, virkkoi hän ja
ojensi minulle paperin. Siitä luin:

 Ilmoittakaa tämän 500 miehisen lähetystön jäsenille, että Minä
 tietysti en ota heitä vastaan, vaikka Minä kuitenkaan en ole vihainen
 heille.

 Heidän tulee palata kunkin koteihinsa ja he voivat sitten antaa
 anomuksensa kuvernööreille, jotka lähettävät ne kenraalikuvernöörille,
 jonka lopullisesti on toimittaminen ne teille Minulle esitettäviksi,
 jos ansaitsevat varteenottamista.

 Selittäkää tänne saapuneelle lähetystölle Helmikuun 3:na päivänä
 annetun Julistuskirjan merkitys ja palatkoon se sitten rauhassa
 koteihinsa.

«Oli alkujaan aikomus«, niin jatkoi ystäväni, «huomenna
jumalanpalveluksen jälkeen Suomalaisessa kirkossa lukea tämä vastaus
lähetystölle, jonka jälkeen päätös oli tehtävä kotimatkasta. Mutta
siihen ei ole saatu lupaa. Korkeintaan saisi vastauksen sisällön
muutamin sanoin ilmoittaa.«

Näin ollen oli valiokunta arvellut parhaaksi, että heti palattaisiin
kotiin. Ja ylimääräinen juna koko lähetystöä varten oli jo tilattu.

«Asemalla tavataan«, virkahti sanantuoja sitten ja kiirehti jo pois yhä
useammille ilmoittaakseen tuon masentavan uutisen.

Ääneti jatkettiin nyt illallisen syömistä ja sen päätyttyä lausuin
surumieliset hyvästit vieraanvaraiselle isäntäväelleni sekä ajoin
Suomen rautatieasemalle. Kello ei ollut vielä kuin 10, mutta
odotussalit olivat jo ahdinkoon asti täynnä valtuutettuja. Suuri joukko
Pietarin suomalaisia, jotka halusivat olla läsnä vierasten lähtiessä,
oli myös jo saapunut. Tapasin täällä useita valiokuntatovereita,
joita en ollut nähnyt sittenkuin Helsingin kokouksessa. Sanattomasti
puristettiin siinä toistensa käsiä ja kysymys, joka paloi kaikkien
silmissä: «miksi piti näin käydä?«, se jäi vastaamatta.

Siitä pitäin kuin olin saanut tiedon odottamattomasta paluumatkastani,
olin ollut mielenjännityksessä saadakseni lähempiä tietoja siitä, mitä
valtiosihteerin talossa oli tapahtunut. Uteliaisuuteni sainkin nyt
moneen kertaan tyydytetyksi. Joku pisti tungoksessa kätensä kainalooni
ja samassa tunsin pietarilaisen ystäväni, joka virkkoi:

«Tule tänne pikkuhuoneeseen, pastori Kajanus on siellä luvannut kertoa,
mitä valtiosihteerin luona tapahtui, hän oli siellä mukana.«

Perimmäisen ravintolahuoneen rauhallisessa nurkassa istuimme pian
muutamain tuttavain seurassa teelasien ympärillä, kuunnellen pastorin
vilkasta kuvausta. Uudelleen ja uudelleen olen sen sittemmin kuullut
kerrottavan, mutta ei kukaan ole sitä niin elävästi voinut esittää,
kuin hän. Siinä melkein näkikin kaikki, mitä tapahtui.

Suuressa, korkeassa salissa seisoi kookas ministerivaltiosihteeri
odottavain edustajain edessä ja luki nuo kylmät sanat, joissa oli
ainoastaan senverran lohdutusta, että keisari ei ollut vihassa meille.
Verrattuna siihen, mitä olimme matkastamme toivoneet, oli tämä lohdutus
vähäinen.

Siinä näki kenraalin kasvojenpiirteet ja aseman ja käytöksen: komea
asento sillä muuten olikin. Ja sitten, sen kuolonhiljaisuuden jälkeen,
joka nyt vieläkin rintaamme ahdisti, kuuluivat Wolffin sanat:

«Tämä on siis kaikki se lohdutus, mikä meillä on vietävänä tuolla
kotona syvässä huolessa odottaville kansalaisillemme.«

Kuin syvä huokaus, josta ilmenee suru ja tuska, kuuluivat nämä sanat,
ja niitä seurasi se säkenöivä puhe, jota sittemmin koko maamme ja koko
Eurooppa sekä puoli, muuta maailmaa ihaillen on kuunnellut.

Me unhotimme, että se ei ollutkaan konsuli Wolff, vaan pastori
Kajanus, joka puhui. Äänenpainosta ja kuvaavista päänliikkeistä olin
näet aivan tuntevinani konsuli Wolffin, jonka olin kuullut puhuvan
Palokunnantalolla. Ja sanat! Niitä miltei nielimme ja väliin vain
vaihdoimme katseita, jotka nekin virkkoivat: Kuule, kuule!

Niin mieheviä olivat sanat tuossa tervehdyksessä hallitsijalle.
«Pyydämme teitä ilmoittamaan Hänen Majesteetilleen, että Suomessa on
yli kahden miljoonan ihmisen, jotka tietävät tehdä velvollisuutensa.
Elkääkä salatko häneltä, että me myöskin tunnemme oikeutemme«.

Kuuntelimme mielenkiinnolla, ja kun puhe oli lopussa, pidätimme miltei
henkeämme, voidaksemme käsittää ministerivaltiosihteerin vastauksen.
Odotimme. Teelasit olivat siinä koskettamatta, ne olivat unohtuneet.
Viereisessä pöydässä istujat olivat käyneet äänettömiksi kuunnellakseen
hekin. Ja hekin näyttivät nyt odottavan.

Hajamielisenä hämmensi kertojamme lasiaan.

«Entä mitä hän vastasi«, kysyi vihdoin joku joukostamme.

«Ei sanaakaan, ei sanaakaan«. Pastori joi verkalleen teetään ja jatkoi
sitten kertomustaan.

Olimme näkevinämme kenraalin siinä edessämme, kenties hiukan
nolostuneena pidetyn puheen johdosta. Vai oliko se suru sen johdosta,
että häntä oli väärin ymmärretty, joka tuokioksi laski alas hänen
katseensa noiden tähystäväin silmäin edestä.

Kun pari rahvaanmiestä vielä oli julkilausunut tunteensa ja kun
vielä turhaan oli pyydetty, että huomenna jumalanpalveluksen jälkeen
saataisiin sopivalla tavalla antaa asiasta tieto lähetystölle,
hajaannuttiin valtiosihteerintalosta pois. Nuo 26 nidosta adressin
allekirjoituksia jäivät sinne.

Pastori Kajanus oli juuri lopettanut kertomuksensa, kun ovet
asemasillalle avattiin ja ihmiset rupesivat lappamaan ulos. Junassa oli
runsaasti tilaa; siinä oli 8 pitkää boggievaunua ynnä kaksi veturia, ja
ennen pitkää löysin itselleni makuupaikan.

Useille, ehkä useimmille, oli poislähtö juhlallisin hetki heidän
Pietarissa olostaan. Vanhat ystävät, jotka ehkä eivät vuosikymmeniin
olleet toisiaan tavanneet, ja uudet ystävät, erosivat nyt. liikutetuin
mielin toisistaan. Mies, joka oli elänyt ja käynyt harmajaksi tuolla
kaukana vieraassa maassa, ja konttorioppilas, joka tuskin vielä yhden
harjoitusvuoden oli siellä viettänyt, kaikki he samoilla tunteilla
ajattelivat tuota vanhaa kotia, josta he nyt edustajia olivat nähneet.
Neitonenkin, joka oli elänyt ja kasvanut täällä ja joka helpommin kuin
isänsä tai äitinsä kieltä puhui tätä vierasta kieltä, kertoi hartaasta
halustaan päästä tuohon kaukaiseen kotimaahan.

Vielä viimeisen junavihellyksen jälkeen puristettiin toistensa käsiä.
Kaikki päät paljastuivat kun juna läksi liikkeelle, ja raikuva
eläköönhuuto tulvahti kaikkien rinnoista. Kun yhteisenä, varmana
uskollisuudenlupauksena yhteiselle, rakkaalle isänmaalle, kajahti
huuto: Eläköön Suomi! Eläköön!




XX. KOTIMATKALLA.


Makasin yläkerrassa eräässä 4:n hengen osastossa ja tervehdittyäni
osastotovereitani kiipesin makuupaikalleni, jossa tein muistiinpanoja
tämän muistorikkaan päivän tapahtumista.

Valtavammin kuin mikään muu oli minuun vaikuttanut pastori Kajanuksen
esittämä konsuli wolffin puhe. Muistista sen nyt paperille merkitsin.
Vaan kun sitä sitten vertasin siihen pikakirjoitukseen, jonka myöhemmin
laadin, kun konsuli Wolff Helsingissä koko lähetystölle uudelleen piti
saman puheensa, huomasin sen kaikissa pääkohdissa yhtäläiseksi.

Vähitellen olivat vaunussa olijat käyneet äänettömiksi ja kun minä
lopetettuani muistiinpanoni vetäsin lamppua suojaavan tummansinervän
verhon alas, nukkuivat jo kaikki makuutoverini.

Mutta minä en saanut unta ja kun tunnin ajan olin edestakasin kääntynyt
vuoteellani, kapusin alas, mennäkseni vaunusillalle raitista ilmaa
hengittämään.

Pyryilma, joka kaakkoistuulen repimänä oli päivällisen ajasta asti
riehunut, oli nyt kiihtynyt, kun tuuli oli pohjoiseen kääntynyt.
Siellä riehui nyt täydellinen lumimyrsky, joka peitti kaikki
läpinäkymättömään, harmajaan, lepattavaan huntuun. Lyhyessä ajassa
kasaantui uusia kinoksia vaununovien edustalle ja taas ne tuuli
radankäänteessä yhdessä tuokiossa lakasi pois. Vaununovien raoista
tunkeutui hienoja lumihiuteita sisään ja vaunujenkatoilta putosi aina
vähän päästä lumivyöryjä alas. Menin vaunun läpi sen toiseen päähän,
luullen siellä olevan vähän enemmän suojaa, mutta sinne puski myrsky
vielä kovemmin. Juna ponnisteli suoraan vastaseen, pohjoista kohden. Se
oli kylmää, tuo myrsky läpeensä jäähdyttävää, ja vaikka vanha merimies
olin, olin hyvin pian saanut riittävästi raitista ilmaa ja aijoin juuri
palata takasin vaunuun, kun vieressäni pimeän keskessä huomasin miehen
seisomassa vaunun seinustaan nojaten. Luulin häntä ensin joksikin
junamieheksi, joka virkansa puolesta seisoi tuossa ikävässä paikassa,
vaan veturin säkenien valossa huomasin samalla hänen olevan erään
tuttavani Tornionmiehen, jonka olin tavannut Hotel de Parisissa ja
jonka harmaat sarkavaatteet ja varsipieksut niin hyvin muistin. Oliko
hänellekin käynyt liian tukalaksi tuolla vaunun sisässä taikka mikä
hänet oli ulos ajanut?

«Eikä mitään ole saatu aikaan«, virkkoi tämä, kun olimme toisiamme
tervehtineet. «Jos vain olisimme saaneet kirkkoon kokoontua, niin kyllä
yhteiset rukouksemme olisivat taivuttaneet Jumalan puolellemme.«

Menin taas vuoteelleni. Kello läheni kahta ja me olimme jo kulkeneet
Terijoen tulliaseman ohi. Vihdoin nukahdin ja heräsin vasta junan
saapuessa Kouvolaan k:lo 7 aamulla. Useita pitkiä rivejä vaunuja seisoi
siellä aseman luona ja ennen pitkää kuulimme, että yöllä kasaantuneet
lumikinokset sulkivat radan. Täällä odottivat sekä postijuna että
pikajuna, jotka olivat lähteneet paljo ennen meitä ja siellä tapasimme
useita lähetystön jäseniäkin, jotka mainituilla junilla olivat
kiirehtineet pois Pietarista.

Myrsky oli nyt asettunut ja ensimmäisenä kotimaan tervehdyksenä kohtasi
katsettamme rauhaisena sunnuntaiaamuna tuo suloinen talvimaisema,
lumipeitteinen honkametsä ja nuo laajat kedot, jotka kimaltelivat
talviauringon paisteessa.

Odotus kävi pitkälliseksi ja vasta puoli kahden aikaan saimme jatkaa
matkaamme.

Oli päätetty, että me vielä heti Helsinkiin palattuamme pitäisimme
kokouksen Palokunnantalolla. Vaan sähkösanoma, joka meitä Lahdessa
kohtasi, toi meille kutsut Helsingin Seurahuoneelle, siellä k:lo 8
pidettävään illanviettoon. Kokouksemme oli siitä syystä lykättävä
maanantaiaamuun.

Kuten menomatkalla, viivähdettiin nytkin vähän pitempään Riihimäellä ja
kun valmistukset olivat hyvät sai kukin syödä riittävän päivällisen.

Taas jatkettiin matkaa ja sittenkuin talvi-illan hämärässä oli
riennetty yhden aseman ohi toisensa perästä, jossa asemapäälliköt
seisoivat käsi lakin ponnassa meitä tervehtien ja jossa lapset taas
tunkeilivat runkahuoneen ikkunassa, ajoi juna k:lo 7 tienoissa
Helsingin asemalle.

Kiinnitin matkalaukkuni remeliä ja silloin tuuli, joka oven raosta oli
tunkeutunut vaunun sisään, toi korviini «Maamme« laulun tutun säveleen.
Oliko se mielikuvitusta tuo? Asemasillalla oli mielestäni, kun sinne
silmäilin, kaikki entisellään: siellä käsiä paiskattiin, tervehdittiin
toisiaan, kutsuttiin kantajia ja ovia paukutettiin.

Vaan seuraavassa tuokiossa olin jo itse asemasillalla. Ei ollut tuo
sävel ollut mielikuvitusta. Siellä laulettiin todellakin. Tuhansia
ihmisiä oli kokoontunut aseman edustalle. Ja kansanlaulun tutut,
vaikuttavat säveleet siellä kotiinpalaaville tuntuivat lämpöisesti
toivottavan: tervetuloa takasin!




XXI. JÄÄHYVÄISJUHLA.


Asemalla kajahtanut kansanlaulu oli vasta alkua siihen lämpöseen
kunnianosoitukseen, jonka esineenä lähetystö tänä iltana oli. Tuo
ilta oli samalla sydämmellinen tervehdysjuhla ja ylevä jäähyväisjuhla
pääkaupungista lähtiessämme ja sitä eivät maalaisvieraat koskaan
unhottane. Usein, kun talvi-iltoja tuvassa on lyhennetty kertomalla
suuren lähetystön vaiheista, viivähtää isä pitkään tätä iltaa
kuvatessaan.

Tultiin suureen saliin, joka oli valoisampi kuin kirkko jouluaamuna.
Se oli korkeakin kuin kirkko ja pilareita oli kahdella puolen. Oli
lehterikin oven päällä ja siellä oli soittoa.

Urutko?

Ei, vaikka sen soiton säveleet väliin uruilta tuntuivat. Siellä oli
viuluja kymmenittäin ja sitäpaitsi torvia ja klarinetteja. Kerrottiin,
että siihen kuului päälle 40 miehen ja että se oli Suomen
etevin, soittokunta, Filharmoonisen seuran orkesteri. Olihan siinä
neitonenkin, joka soitti harppua.

Tuo pitkä, tumma, laiha herra, joka soittoa johti, oli Pietarin
pastorin Kajanuksen veli. Toinen veli oli verevämmän näköinen, punakka
ja lihava. Vaan eteviä kuuluvat olevan alallaan molemmat.

Ensiksi syötiin. Eräs herra nousi tuolille, aivan samoin kuin me
olimme tehneet Palokunnantalossa, ja pyysi vieraita aterioimaan.
Tuskin oli ahdingolta noita pitkiä pöytiä huomattukaan. Koolla oli
toistatuhatta henkeä, miehiä ja naisia. Kun kaikki olivat istahtaneet,
kävi tila väljemmäksi. Viereisessä huoneessa syötiin niinikään. Ja
koko ajan soittokunta soitteli. Väliin se kuului kuin jos harppuja ja
hopeakelloja olisi helistetty. Ja taas toisella hetkellä se kaikui
kuin sotasoitto, jossa räikyivät pasuunat ja torvet. Silloin pastori
Kajanuksen veli aina yltyi ja hän takoi tahtia molemmin käsin. Väliin
siinä kuunnellessa syöminenkin unhottui.

Vastapäätä ovea oli puhujalavan yläpuolella Suomen vaakuna. Jalopeura,
joka pitää miekkaa toisessa etukäpälässä ja polkee sapelia, se
kimalteli kullalta tummanpunervaa taustaa vastaan ja yltympäri oli
korkeita kuusia. Täältä pidettiin puheita ja laulettiin.

Ensimmäisnä nousi asessori Kurtén lavalle ja puhui vieraille. Hän
kertoi, että meidän helsinkiläiset veljet ja sisaret olivat tahtoneet
pusertaa meidän käsiämme ja sanoa meille jäähyväiset, ennenkuin
kotiin palaisimme. Kertoi, miten kotiinjääneiden ja matkustaneiden
tunteet olivat olleet yhdenlaiset koko tällä matkalla. Adressi on
meidän kaikkien allekirjoittama. Kaikki olemme vakuutetut toimineemme
oikein, kun siinä olemme julkilausuneet kansan huolet. Mutta suru, joka
Suomessa vallitsee, ei saa synnyttää heikkoutta eikä toivottomuutta.
Päinvastoin on uskollista työtä kansan valistamiseksi kaksinkertaisella
innolla tehtävä, jotta nykyinen sukupolvi voisi vastaisille polville
jättää perinnöksi runsaampia edistyksen ja valon apuneuvoja.

«Suomen kansalaiset eivät päästä oikeudentuntoansa harhaan kulkemaan
eikä heikkenemään.

«Ja kristinuskon ylevät opit säilyvät tässä maassa kansan ajatustavan
jaloimpana ilmiönä ja ylläpitävät luottamustamme Kaikkivaltiaan apuun.«

Nyt tunsimme toisemme paremmin kuin ennen. Nyt tiesimme, että
kaikkialla tässä maassa, niin sydänmaalla kuin pääkaupungissa, oli
Suomen poikain ja tytärten rinnoissa rakkaus isänmaahan ja kunnioitus
sen lakeja kohtaan elävä.

Puheensa piti puhuja sekä suomeksi että ruotsiksi ja senjälkeen
laulettiin «Maamme«. Soittokunta soitti ja moni itki.

Pöydät siirrettiin pois ja sitten oli hyvä tila salissa. Kaikkialla
nähtiin ihmisten tervehtivän ja kättelevän toisiaan. On mahdoton
muistaa kaikkia noita hienoja herroja ja ylhäisiä rouvia ja neitosia,
joiden tuttavuuteen siellä pääsi. Mutta yhden muistan kauan. Hän oli
kookas vartaloltaan, joskin laihanlainen ja väsähtänyt, ja hänen
silmissään oli kuin voipunut katse. Ylpeä hän ei ollut, oli oikein
ystävällinen.

«Mistä te olette«, kysyi hän Toloselta, joka lähinnä seisoi. — «Vai
niin, minä olen senaattori Mechelin«, virkkoi hän ja puisti miehen
kättä.

Nyt alotti professori Engström puheensa. Hän kertoi piirteitä
matkaltamme. Hän ei nyt puhunut sellaisella innolla, kuin usein ennen,
ja monesti hänen äänensä aivan surumielisesti värähti, enin kumminkin
puheen lopussa, jolloin hän lähetystölle jäähyväisensä lausui. «Jumala
isänmaata suojelkoon. Tehköön jokainen velvollisuutensa.«

Kohta sen jälkeen nousi Jonas Castrén puhujalavalle. Tyyneenä, varmana
ja vakavana seisoi hän siinä, kuin laskumies ohjatessaan venhettään
Merikosken kuohuihin, — frakkiin puettu laskumies, kukka napinlävessä.
Hän puhui suomeksi. Voimaa ja vakavuutta oli hänen äänessään, vaan
toisinaan sai kumminkin hänen matkamuistelmilleen hymähtääkin. Vaan
kun hän jälleen rupesi puhumaan kotimaasta ja niistä puolueista ja
riidoista, joita oli ollut, mutta joiden nyt tuli hävitä, silloin ei
enää hymyilty, vaan innolla sitä kuunneltiin.

«Pois kateus ja keskenäinen viha. Sysätkäämme syrjälle nuo mitättömät
puolueriidat. Kokoontukaamme kaikki yhteisen isänmaan lipun ympäri.
Tuntekaamme toisemme tässä maassa, suomalaiset ja ruotsalaiset,
veljiksi. Olkoon tunnussanana näistäpuolin: 'Yksi mieli joskin kaksi
kieltä'.«

Hyväksyen vastasi kaiku ikäänkuin joka rinnasta ja taas raikui
kansallislaulu parvelta ja salista.

Nyt kokoontuivat M.M.-laulukunnan laulajat lavalle; heitä oli
viisikymmentä miestä, ehkä enemmän, samaa kööriä, joka niin usein
oli keisarillekin laulanut. Sieltä kaikui Suomen laulu. Miltei
henkeä pidätellen kuunneltiin noita ihanoita sointuja. Ja sitten
soivat Savolaisen laulun kauniit marssinsäveleet. Teki mieli takoa
jalalla tahtia ja päänsä nostivat pystömmäs myöskin uusmaalaiset
ja pohjolaiset. Vaan tuo lyhyt, tanakka mies, sileätukkainen ja
mustapintainen, joka seisoi aivan lavan edessä niiden tuolien
takana, joissa naisia istui, hän oli arvattavasti savolainen. Ensin
hän käsivarrellaan hiljaa kuin tahtia viittoi ja sitten hän yhtyi
laulamaan. Ja kyllähän hänellä ääntä oli, joskin —

Eräs naisista käännähti päin. Ei saanut selvää, aikoiko hän suuttua
vai ruveta nauramaan. Mitähän tuo mahtoi arvella, ja nuo muut, jotka
miehen laulavan kuulivat? Ei, hän ei suuttunut, hän ei nauranut, hänen
silmänsä täyttyivät kyynelillä.

Vielä pari laulua laulettiin ja sitten tuli lausuntoa. Parooni v.
Willebrand luki ruotsiksi Runebergin runon «Landshöfdingen« ja sen
lausui sitten toimittaja Frisk suomeksi. Ei oltu koskaan niin tarkoin
kuin nyt kuunneltu tarua tuosta vanhasta tuomarista, joka niin hyvällä
omallatunnolla lepäsi, päivän kasvoilleen paistaessa, sittenkuin
hän valloittajalle oli saanut kerrotuksi, mihin aseeton varmuutemme
nojautui, — tähän samaan lakiin, joka meidänkin turvana oli ollut.

Lähetystön puolesta kiittivät nyt pastori Bäck ja kapteeni Sundman,
kokousten puheenjohtaja, isäntiä ja emäntiä. Vaan vielä ei ollut juhla
lopussa.

Helsinki oli antanut meidän kuulla parasta, mitä maamme soiton,
yhteislaulun ja lausunnon alalla voi tarjota. Vaan ohjelma ei ollut
täydellinen, ennenkuin myöskin parasta soololaulua saatiin kuulla. Ja
pian kuuntelivat kaikki hurmaantuneina kreivitär Aina Mannerheimin
ihania lauluja: «Laps’ Hellaan elä« ja «Tuoll’ on mun kultani«, jonka
jälkeen vielä neiti Sarlin erinomaisen hartaasti lauloi Anna Edelheimin
«Rukouksen Suomen puolesta.«

Sitten nousi taas eräs puhuja puhujalavalle. Se oli rahvaan mies, joka
yksinkertaisesti ja lämpösesti kiitti tästä kauniista juhlasta. Ja
vielä hänen jälestään esiintyi eräs valtuutettu, joka lausui varman
uskonsa, että koko kansa varmaankin ilolla omaksuisi tuon ajatuksen,
että saman äidin lapset yhtyisivät yksimielisyyteen. Käsientaputukset,
joilla hänen vakavia sanojaan tervehdittiin, keskeytyivät, kun
orkesteri rupesi soittamaan Porilaisten marssia.

Näiden yleväin sävelten kaikuessa kävelivät nyt vieraat ja isännät
salin ympäri. Moni hieno silkki-hiha piteli kiinni talonpojan karkeasta
sarkahihasta ja jalat, jotka olivat pistetyt pieniin, suippoihin
kenkiin, astuivat tahdissa pieksujen rinnalla. Hitaimmatkin joutuivat
tässä mukaan, haluttomimmatkin elähdytti soitto ja innostus. Jokainen
tunsi itsensä lämpöseksi ja nuoreksi, miltei onnelliseksi.




XXII. LÄHETYSTÖN VIIMEINEN KOKOUS. ERO.


Seuraavana aamuna olivat valtuutetut viimeistä kertaa koolla Palokunnan
suuressa salissa. Puhujalavalla seisoi puheenjohtaja pitkänä ja
suorana, sihteeri nojautui paperiensa yli ja heidän takanaan oli rivi
valiomiehiä. Ja alhaalla salissa istui pitkiä rivejä, harmaita ja
mustia, talonpoikia ja herroja rinnakkain, aivan kuin ensi kokouksessa.
Yksi ja toinen oli ehkä tällä matkallaan ulkopinnaltaan vähän
muuttunut. Keltä oli partaa tai tukkaa lyhennetty ja siistitty uudemman
muodin mukaan. Ken oli ostanut valkosen kaulustan paidanliitinkiinsä.
Ja jonkun housunlahkeet, joissa oli polvien alapuolella syviä poimuja,
kertoivat, että varsisaappaat olivat päässeet lepäämään ja että niiden
tilalle oli jalkoihin vedetty kirkkaat patiinikengät. Mutta se kaikki
oli poikkeusta.

Pastori Bäck avasi kokouksen rukouksella. Ja kun puheenjohtaja
senjälkeen oli lukenut keisarin kirjeen ministerivaltiosihteerille,
piti konsuli Wolff meille saman puheen, jolla hän Pietarissa oli
lähetystön puolesta kenraali Procopélle vastannut ja joka sitten
«Wolffin puheen« nimellä on käynyt historialliseksi.

Näitä miehekkäitä sanoja on luettu kotimaassa ja miljoonat ihmiset
ovat ulkomailla niitä ihaillen lukeneet. Pitkäksi kävisi luettelo,
jos rupeaisi kertomaan missä kaikissa lehdissä ja aikakauskirjoissa
se on ollut luettavana. Voisi alottaa maailmanlehdestä «Timesistä«
ja lopettaa «Gröfendorfer Amts-Zeitungiin«. Voisi alottaa punasesta
sosialistilehdestä «Arbeiter-Zeitungista« ja päättää siihen
viattomaan «Solskin’iin«, jota eräs jumaluusopin ylioppilas pienessä
ullakkohuoneessaan Kristiaaniassa kirjoittaa 420:lle lukijalleen.
Taikka alottaa A:sta, «Aachener Bote’sta« ja päättää Ö:hön,
Örnsköldsvikin pieneen paikkakuntalehteen.

Voin nähdä vakavan, juhlallisten muhamettilaisten Stambulin kahvilassa
Mechmet Effendi Al-Serai’ssa lukevan näitä artikkeleita, verkalleen
vedellessään viileitä savuja pitkästä piipustaan, sillävälin kuin
höyryävä, musta kahvi kupposessa jäähtyy. Ja näen kerjäläisen Rooman
kadulla ihmetellen ahmivan noita säkenöiviä sanoja La Tribunasta.
Taikka näen Marseillen laivatyömiehen, joka istuu hirsikasan päällä
syöden vaatimatonta aamiaistaan, joka ei maksa paljo enempää kuin
hänen äsken ostamansa sanomalehti... Hän unhottaa leipäpalan ja
viinipullon lukeakseen, ja sitten hän hyppää ylös ja kertoo ja
selittää tovereilleen. Ja kun sanomalehtipojat tuolla suurella
mantereella New-Yorkin ja San Fransiskon välillä huutelevat lehtiään,
jotka sisältävät uusimmat sähkösanomat Filippiineiltä, niin tapaa
ostajan silmä jo kohta Wolffin puheen, joka kaksinkertaisilla
välikkeillä on ensi sivulle painettu. Kaikkialla, linnoissa ja
valtiomiesten virkahuoneissa, saleissa ja työhuoneissa, kodeissa ja
klubeissa, kaikkialla tätä puhetta luetaan. Kaikkialla kaikuu tuo
huokauksentapainen alku: «Tämä on siis se lohdutus, joka meillä on —«
Ja lopussa aina sama rukous: «Jumala varjelkoon Hänen Majesteettiaan
Keisaria, Jumala varjelkoon Hänen Majesteettiaan Keisarinnaa!« Mutta
kotimaassa kaikuu tuo huokaus ja rukous valtavimmin. Ja tuo puhe käy
perintötaruna kauan isältä pojalle.

Myrskyävä hyvähuuto kuului konsuli Wolffin puheen jälestä ja eräs
puhuja lausui sitten toivomuksensa, että jokainen valtuutettu kalliiksi
muistoksi lähetystöstä saisi jäljennöksen tuosta puheesta. Koko kokous
yhtyi äänekkäästi tähänkin toivomukseen. —

Vielä ei toki oltu luovuttu ajatuksesta, että joukkoanomus olisi
saatava hallitsijan nähtäville. Miten tämän tuli tapahtua, se tie oli
selvästi ilmilausuttu ministerivaltiosihteerille saapuneessa kirjeessä.
Oli siitä syystä valittava kaksi henkilöä joka läänin kohdalta,
jotka antaisivat adressin asianomaisille kuvernööreille. Näiden
valtuutettujen vaali oli pian suoritettu ja heille kirjoitettiin nyt
valtakirjat. Ja kun sitten vielä muutamia henkilöitä oli valittu, jotka
vastaiseksi ottaisivat haltuunsa kaikki lähetystön asiapaperit, oli
viimeinen neuvottelu lopussa. Useita erikoiskysymyksiä tuli valiokunnan
käsitellä seuraavana päivänä, vaan muut valtuutetut olivat nyt
tehtävänsä suorittaneet. Viimeinen kokouksemme oli lopussa. Veisattiin
virsi: «Sun haltuus rakas isäni«, ja hartauteen kumartuivat kaikkien
päät.

Ennen pitkää puristettiin viimeistä kertaa toistensa käsiä. Sali oli
tyhjä, tyhjät tuolit siellä epäjärjestyksessä. Ravintolassa nojautuivat
viinurit joutilaina tiskiä vastaan. Eri sanomalehdet pitkällä pöydällä
olivat veljellisessä sovussa siinä vierekkäin. Ja kun astuin eteisen
läpi ulos, otettiin sen ovelta parastaikaa pois kylttiä, johon suurin
kirjaimin oli ollut kirjoitettu _Kanslia_.

Kiirehdin senaatintorille, jossa koko lähetystö oli yhteen ryhmäkuvaan
valokuvattava. Siellä jo toiset seisoivat Nikolainkirkon portailla ja
minä ehdin viime hetkessä perille saadakseni paikan toisten joukossa.

«Valmis!«

Sitten me erottiin. Verkalleen valtuutetut astuivat eri katuja kohden,
jotka torilta lähtevät, hajaantuakseen yhä enemmän suureen kaupunkiin
ja sitten koko maahan. Yksi ja toinen pysähtyi vielä tuokioksi
muistopatsaan luo. Ehkä hänen katseensa haki oman kotikulman seppeltä.
Kenties hän tarkasteli tuon jalon hallitsijan kasvoja, joiden piirteitä
laskeutuvan auringon säteet niin kauniisti kirkastivat.

Minäkin pysähdyin patsaan luo. Katseeni tarttui yhden seppeleen
valkoisiin nauhoihin. Siitä oli pyyhitty lumi pois, vaan tuhansia
kirkkaita lumikiteitä oli silkkinauhaan tarttunut. Ja auringon
säteet, jotka taittuivat noita pieniä kristalleja vastaan, panivat ne
säkenöimään kuin jalokivet pyhäinkuvain ympärillä Iisakin suuressa
kirkossa.

Nojausin lukemaan nauhakirjoitusta:

    O Herra siunaa Suomen kansaa
    Suo sille runsas armosi,
    Se kaikiss’ että vaiheissansa
    Sun oma kansas olisi.
    Suo uskollisuus, vakuus meille
    Menestys elämämme teille.




XXIII. TAAS KOTONA TAMMISAARESSA.


Paria päivää myöhemmin olin taas kotona. Hiljaa ja rauhallisesti lepäsi
tuo pikku kaupunki äsken sataneen lumen peitossa aivan samoin kuin
lähtiessänikin. Kaikki oli ennallaan. Harakat ensimmäisten talojen
viereisissä aidanseipäissä. Mäellä olevan pajan vasaranäänien pauke.
Kaupunginhotellin lihavan hevosen kulkusten kilinä, kun sen ajaja
tavanmukaisesti ilman yhtään matkustajaa kiirehti asemalta kotiinsa.
Varpuset kadulla. Uteliaat silmät ikkunauudinten takana. Kirvesmiehet,
jotka piilusivat hirsiä uuden asematien — taikka Bulevardinkadun
— varrella ja jotka nyt oikasivat itsensä suoriksi matkustajia
tarkastaakseen. Ilmoitus N.M.K.Y:n huoneuston ikkunassa, jossa
ilmoitettiin illalla olevan teeiltaman. Kaikki oli kuin ennenkin.

Ainoastaan torilla olevaan lyhtytolppaan oli harvinaisen monta _Vestra
Nylundin_ sähkösanomaa liisteröity. Ne peittivät toisiaan kuin
suomukset, keltaset, punaset ja Valkoset suomut, — riippuiko väri
sitten sattumasta vaiko kirjapainon mielialoista.

Alimmaisena, muita suurempana, näkyi itse julistuskirja. Se oli
Valkoselle paperille painettu; viattomuuden ja — surun väri. Hieno
paperi oli imeytynyt lujalle kiinni harmajaan patsaaseen, oli ikäänkuin
väkisin takertunut siihen.

Viimeinen sähkösanoma oli edustajille annettu vastaus: «Ilmoittakaa
500-miehisen lähetystön...«

Vieläkin oli jotakin muuttunut; sekä «Lindgrenin« että «Mandellöfin«
myymälänikkunat olivat puetut valkoisiin ja mustiin, aivan kuin
pääkaupungissakin. Mustia silkkinauhoja, Valkosia batistikravatteja,
kankaita, liinoja, mustia nappejakin. Muuten oli kaikki entisellään.
Yksinpä huhutkin ja jutut ja levottomuus.

Iltasella oli minun määrä puhua matkastani vaalimiehilleni ja menin
senvuoksi parturiin. Tuttavia kasvoja vain näin. Konsulin leukaan
juuri siveltiin saippuaa, tehtaan työnjohtaja istui keinutuolissa,
rakennusmestari oli kakluunin luona lukien jotakin aikakauskirjaa.

«Tervetullut takasin«, lausui minulle parturi.

«Vahinko vain, ettei matka onnistunut«, virkkoi siihen työnjohtaja.

«Hakkaraisen vika«, arveli rakennusmestari huolettomasti ja laski
lehtensä syrjään. «Näitkö häntä. Minkälainen mies se oli? Entä
kenraali?«

«Onnistui taikka ei«, puhui parturi, joka ei viimeisiä kysymyksiä ollut
kuullut, päästyään partaveistään terottamasta. «Niin se kävi kuin kävi.«

Eikähän sitä voinut kukaan kieltää.

       *       *       *       *       *

Tähän päättyy kertomus siitä, miten pieni kansamme, uskoen totuuden
ja oikeuden voittoon, koetti olla heikkoudessaan väkevä ja miten se
aseettomana nousi puolustamaan kalliinta isäinperintöään.

Vastaisuus on näyttävä, oliko suurella lähetystöllä sittenkin joku
merkitys.

Valot ja varjot vaihtelevat. Menestys ja vastoinkäyminen kääntyvät
usein kuin tuulet. Jumala Kaikkivaltias, anna rakkaudessasi tämän
pimeän ajan jälkeen vielä valoisan kevään koittaa rakkaalle Suomellemme.




LIITE


Hänen Majesteetilleen annettava adressi oli näin kuuluva:


Suurivaltaisin, Kaikkeinarmollisin Keisari ja Suuriruhtinas!

Teidän Keisarillisen Majesteettinne Julistuskirja viime helmikuun 3/15
päivältä on kaikkialla Suomessa herättänyt hämmästystä ja surua.

Suomen kansan ikivanhan oikeuden olla edustajainsa, Valtiosäätyjen,
kautta osallisena lainsäädännössä, vahvisti ikuisiksi ajoiksi Keisari
Aleksanteri I, jonka muistoa me siunaamme. Tämä oikeus on autuaasti
poismenneiden Keisarien, Aleksanteri II ja Aleksanteri III suosiosta
yhä kehittynyt ja lähemmin järjestynyt.

Mutta niiden perussäännösten mukaan, jotka julkaistiin julistuskirjan
ohessa, eivät Valtiosäädyt niissä asioissa, joiden selitetään
koskevan myöskin Keisarikunnan etuja, saisikaan enää olla osallisina
lainsäädännössä sellaisella päättämisoikeudella, joka niillä Suomen
perustuslakien mukaan on.

Täten on Julistuskirjan kautta järkytetty yhteiskuntarakennuksemme
kulmakivi. Allekirjoittaneet, Suomen kansalaiset kaikista
yhteiskuntaluokista, anovat alamaisesti, että Teidän Keisarillinen
Majesteettinne suvaitsisi kuulla sanojamme, kun me nyt Valtaistuimen
eteen esille tuomme syvät huolemme siitä kohtalosta, joka kohtaa
isänmaatamme, jos sen perustuslaillinen asema rupee horjumaan.

Kaikkein armollisin Keisari!

Ylevämielisten Hallitsijainsa turvissa ja lakiensa suojaamana on Suomi
lakkaamatta edistynyt, se on aineellisesti vaurastunut ja hengen
viljelyksessä varttunut. Kansa on uskollisesti koettanut täyttää
velvollisuutensa Hallitsijoitaan ja Venäjän valtakuntaa kohtaan. Me
tiedämme, että Venäjällä viime aikoina on ollut maallemme vihamielisiä
henkilöitä, jotka meitä solvaten ovat koettaneet herättää epäluuloja
Suomen kansan uskollisuutta ja rehellisyyttä kohtaan. Mutta me tiedämme
myös, että nämä solvaukset eivät perustu totuuteen. Ei ole olemassa
maata, jossa kunnioitus esivaltaa ja lakeja kohtaan olisi syvemmälle
juurtunut kuin Suomessa. Niiden yhdeksänkymmenen vuoden kuluessa,
joina se on ollut yhdistettynä mahtavaan Venäjään, ei ole järjestys
Suomen yhteiskunnassa kertaakaan häiriintynyt. Kumousopit eivät siellä
milloinkaan ole saaneet jalansijaa. Turvallisuuden ja onnen tunteet
ovat yhä enemmän lujittaneet niitä siteitä, jotka Suomesta ovat
tehneet eroittamattoman osan Venäjän valtakuntaa ja jotka kuitenkin
ovat sallineet Suomen kansan säilyttää ja kehittää omaa kansallista
luonnettaan ja olemustaan, jonka Jumala on sille antanut ja jota ei
mikään pakko voi muuksi muuttaa.

Me emme voi uskoa, että Teidän Keisarillisen Majesteettinne
korkea tarkoitus on ollut tällä julistuskirjalla uhata Suomen
oikeusjärjestystä ja sisällistä levollisuutta. Me päinvastoin uskomme,
että Teidän Majesteettinne tahtoo armossa suosiolliseen huomioonsa
ottaa ne tunteet, mitkä julistuskirja on herättänyt ja käskeä, että sen
määräykset ovat saatettavat yhdenmukaisuuteen Suomen perustuslakien
kanssa. Me emme voi sydämmistämme karkoittaa luottamusta Keisarin sanan
järkähtämättömyyteen. Mehän tiedämme kaikki, että meidän armollinen
Hallitsijamme on koko ihmiskunnalle julistanut, että vallan tulee
kunnioittaa oikeutta. Ja pienen kansan oikeus on yhtä kallis kuin
suurimmankin, sen isänmaan rakkaus on Kaikkivaltiaan Jumalan edessä avu
ja velvollisuus, joista se ei koskaan saa luopua.




LÄHETYSTÖN JÄSENTEN LUETTELO.


Kaikki tiedot edustajain valtakirjan mukaan.

1. Merkitsee: valtakirja toisen, alkuperäisestä valitun, luovuttama.

2. Merkitsee: lähempiä tietoja puuttuu valtakirjasta.

3. Merkitsee: valtakirja ei ole ollut käytettävänä.


  Uudenmaan lääni.

  (5 kaupunki- ja 38 maalaiskuntaa).
  
  Anjala,          Johan Viktor Blomqvist,  maanviljelijä.
  Artjärvi,        Juho Alestalo,           talollinen.
  Askula,          Verner Forsskåhl,        maanviljelijä.
  Pornainen, k.k.  Konstantin Englund,      talollinen.
  Porvoo, k.k.     Henrik Modeen,           fil. maisteri.
  Porvoo, m.k.,    Anders Gustaf Backman,   rustitilallinen.
  Bromarvi,        Z. Sandholm,             talollinen.
  Tammisaari, k.k. Johan William Nylander,  perämies.
  Tammisaari, m.k. Frans Brunström,         tilanomistaja.
  Elimäki,        Antti Sihvola,            talollinen.
  Espoo,          Arthur Gustaf Myhrberg,   maanviljelijä.
  Hanko,          Ferd. von Wright,         fil. maisteri.
  Helsingin pitäjä, Johan Henrik Eklund,      maanviljelijä.
  Helsinki,       Otto Engström,            professori.
  Helsinki,       M.A. Waenerberg,          fil. maisteri.
  Helsinki,       F.M. Orrela,              maalari.
  Inkoo,          J.E. Hinderson,           tilanomistaja.
  Iitti,          Juho Mynttinen,           talollinen.
  Jaala,          J.T. Oksanen,             talollinen.
  Karja & Snap-   Adolf Elim Baarman,       kunnallislauta-
   pertuna,                                  kunnan esimies.
  Karjalohja,     Kaarlo Juho Enqvist,      ent. tilallinen.
  Kirkkonummi,    Karl Fredrik Bäckström,   talollinen.
  Lappträsk,      Henrik Backas,            herastuomari.
  Liljendal,      Karl Magnus Lindfors,     talollisenpoika.
  Lohja,          E.S. Bäckman,             maanviljelijä.
  Loviisa,        G.W. Lindfors,            kauppias.
  Mäntsälä,       Emil Pentzin,             maanviljelijä.
  Myrskylä,       Otto Kalas,               maanviljelijä.
  Nummi,          Kaarle Henrik Landén,     taloustirehtööri.
  Nurmijärvi,     Paavo Costiander,         kauppias.
  Orimattila,     K.H. Tuiskunen,           talollinen.
  Pernaja,        Constantin Roselius,      kunnallisneuvos
                                             ja ritari.
  Pohja,          Rafael Franck,            kartanonomistaja.
  Pukkila,        Juho Heikki Seppälä,      talollinen.
  Pusula,         Johan Fredrik Pakalén     rustitilan eläkemies.
  Pyhäjärvi,      Juho Kustaa Ahlstedt,     rustitilallinen.
  Sammatti,       Juho Bergman,             kirkkoväärti.
  Sipoo,          Gustaf Fredrik Enholm,    tilallinen.
  Siuntio,        Axel Le Bell,             tilanomistaja.
  Tenala,         Hjalmar Kniper,           vuokraaja.
  Tuusula,        Reinhold Saxelin,         talollinen.
  Vihti,          Hannes Aejmelaeus,        maanviljelijä.



  Turun ja Porin lääni.

  (6 kaupunki- ja 123 maalaiskuntaa).


  Alastaro,       Juho Brusila,             ent. valtiopäivämies,
                                             rustitilallinen.
  Angelniemi,     C L. Wiklund,             tilanomistaja.
  Pertteli,       Vihtori Koskinen,         tilanomistaja.
  Perniö,         J.E. Bergroth,            maanviljelijä.
  Pori, k.k.,     F.I. Färling,             fil. maisteri.
  Pori, m.k.,     Frans Wilhelm Sjögren,    kunnan esimies,
                                             kartanonomistaja.
  Prunkkala,      K.F. Seppälä,             tilallinen.
  Präntiö,        Karl Nordberg,            talollinen.
  Dragsfjärd, Kemiö &
   Westanfjärd.   August Ginström,          lautamies.
  Ekkerö,         Karl Erik Mattson,        talollinen.
  Euran pitäjä,   Iisakki Arvo,             maanviljelijä.
  Euran kappeli,  Aksel Lindfors,           talollinen.
  Eurajoki,       Vihtori Langén-Laurila,   talollinen.
  Finby,          Karl Forsström,           kartanonomistaja.
  Finström,       K.J. Karlsson,            säterinomistaja.
  Föglö,          Johan Sundblom,           talollinen.
  Geta,           K.J. Karlsson,            säterinomistaja.
  Kustavi,        Bernhard Gröndahl-Isotalo, talollinen.
  Halikko,        C.L. Wiklund,             tohtori.
  Hammarland,     Jonas Castrén, (3)        lakit, kand.
  Harjavalta,     Oskar Naakka,             rustitilallinen.
  Hinnerjoki,     Frans Erland Tanner,      ratsutilallinen.
  Hiitinen,       August Ginström,          lautamies.
  Honkajoki,      Antti Kamppi,             talollinen.
  Houtskari,      Albert Jansson,           kirkkoväärtti.
  Huittinen,      Kustaa Alfred Härkälä,    maanviljelijä.
  Ahlainen,       Pietari Sallinen,         maanviljelijä.
  Ikaalinen,      Vilh. Vänni,              talollinen.
  Iniö,           Johan Richard Penttinen,  maanviljelijä.
  Jomala,         Johan Viktor Karlsson,    talollinen.
  Jämijärvi,      Juho Juhonpoika Ylipeijari, talollinen.
  Kakskerta,      August Vesterholm,        ent. tilanomistaja.
  Kankaanpää,     H.A. Päivike,             talollinen.
  Kalinainen,     Kaarlo Napola,            talollinen.
  Kaarina,        Johan Henrik Lindholm-Lausti, maanviljelijä.
  Karjala,        Jaakko Ollila,            kunnallislauta-
                                             kunnan esimies.
  Karkku,         Kaarle Anshelmi Packalén, maanviljelijä, ent.
                                             valtiopäivämies.
  Karuna,         I. v. Hellens,            vapaaherra,
                                             kartanonomistaja.
  Karvia,         Nikolai Marjasuo,         maanviljelijä.
  Kauvatsa,       Vihtori Marttila,         talollinen.
  Kiikala,        Arvid Tähtinen-Eskola,    talollinen.
  Kiikka,         Kaarlo Jaamala,           rustitilallinen.
  Kiikoinen,      Herman Ylikorpela, (2)
  Kisko,          K. Nessling, (3)          talollinen.
  Kiukainen,      August Lundell,           maanviljelijä.
  Köyliö,         Paavo Ääri,               maanviljelijä.
  Koski,          Oskar Puras, (1)          talollinen.
  Kullaa,         Kaarle Nokki,             maanviljelijä.
  Kumlinge,       Johannes Bäck, (1)        kirkkoherra.
  Kokemäki,       J. Horelli, (2)           maanviljelijä.
  Kuusisto,       August Westerholm,        ent. tilanomistaja.
  Kuusjoki,       Kaarlo Harri,             maanviljelijä.
  Lappi,          Isak Holmen,              ratsutilallinen.
  Lavia,          Bruno Aukusti Huida,      maanviljelijä.
  Lemu,           Fredrik Niittukartano,    tilallinen.
  Laitila,        Fredrik Rauvola,          talollinen.
  Loimaa,         Reinhold Hollo,           ratsutilallinen.
  Lokalahti,      Johan Henrik Metsänkylä,  talollinen.
  Lumparland      Erik August Jansson,      tilallinen ja
                                             kauppalaivuri.
  Lieto,          Juho Alinikula,           tilallinen.
  Luvia,          Viktor Isoruuti,          maanviljelijä.
  Maaria,         Herman Lehtonen,          lastenopettaja.
  Maarianhamina,  Johan Edvard Sundström,   merikapteeni.
  Masku,          Juho Suomalainen,         talollinen.
  Merimasku,      Johan Frans Tammelin, (2) rustitilallinen.
  Metsämaa,       Juho Brusila.             ent. valtiopäivä-
                                             mies.
  Mietoinen,      Kaarlo Kustaa Kivivuori,  talollinen.
  Mouhijärvi,     Juho Paavola,             talollinen,
  Muurila,        Vilho Böhling,            maanviljelijä.
  Marttila,       August Ryhtä-Sipi,        talollinen.
  Navo,           Victor Schauman,          agronoomi.
  Nakkila,        Edvard Kaapeli,           talollisenpoika.
  Noormarkku,     Frans Mellin,             maanviljelijä.
  Nousiainen,     Matti Ristimäki,          talollinen.
  Uusikirkko,     Kustaa Tuominen,          talollinen.
  Uusikaupunki,   Gabriel Rivell,           kauppias.
  Naantali,       Kustaa Samulinpoika Pitula, tilanomistaja.
  Oripää,         Vihtori Mäkitalo,         maanviljelijä.
  Paattinen,      Jooseppi Karjala,         talollinen.
  Parainen,       J.W. Laurén,              rustitilallinen.
  Parkano,        Frans Edvin Wirzén.       kunnallislautak.
                                             esimies.
  Paimio,         Adam Halkilahti,          talon isäntä.
  Piikkiö,        Maurits Malmström,        tilallinen.
  Punkalaitio,    Juho Jaakkola,            talollinen.
  Pyhämaa,        Daniel Jalava,            maanviljelijä.
  Pomarkku,       Frans Pere,               talollinen.
  Pöytyä.         Kaarlo Kestitalo,         talollinen.
  Rauma k.k.,     K.Fr. Sjöblom,            kauppias.
  Rauma m.k.,     Hugo Brander,             maanviljelijä,
                                             fil. maisteri.
  Raisio,          Oskar Hartman.           maanviljelijä.
  Rymättylä,      Karl Theodor Karlsson,    talollinen.
  Rusko,          Juho Nikula,              tilallinen.
  Sauvo,          Berndt Emil Rautio,       kunnan esimies,
                                            rustitilallinen.
  Salo,           K.J. Åberg,               kauppias.
  Saltvik,        Viktor Jansson,           kirkkoväärti,
                                            lautamies.
  Merikarvia,     Frans Niklas Sandberg,    kanttori.
  Siikainen,      Iisakki Isotalo,          talollinen.
  Sund,           Arthur Rosenberg, (1)     agronoomi.
  Suodenniemi,    Viktor Nieminen Kanni,    maanviljelijä.
  Suomusjärvi,    E.H. Hintta,              ratsutilallinen.
  Suoniemi,       Johan Ala-Talja,          talollinen.
  Säkylä.         Paavo Huhti,              tilallinen.
  Hämeenkyrö,     Kaarle Tarri,             talollinen.
  Tyrvää,         Kaarle Prusi,             maanviljelijä.
  Taivassalo,     Juho Rikhard Penttinen,   maanviljelijä.
  Ulvila,         Juho Eenokki Spinkkilä,   maanviljelijä.
  Uskela,         Rikhartti Kivikanervo,    maanviljelijä.
  Vahto,          Juho Junnila,             talollinen.
  Vampula,        Paunu, (3)                maanviljelijä.
  Vehmaa,         Johan Metsänkylä,         tilallinen.
  Velkua,         Viktor Pietilä,           talollinen.
  Viljakkala,     H. Marttila,              talollinen.
  Viinas,         David Juhonpoika Jaakkola, rustitilallinen.
  Mynämäki,       Kaarle Halonen, (2)       maanviljelijä.
  Vårdö,          Gustaf Adof Johansson,    merikapteeni.
  Yläne,          Viktor Salmi, (3)         talollinen.
  Turku,          August C:son von Armfelt, kreivi, tehtailija.



  Hämeen lääni.

  (2 kaupunki- ja 49 maalaiskuntaa.)


  Akaa,           K.A. Karlstedt,           maanviljelijä.
  Asikkala,       Tuomas Grén,              maanviljelijä.
  Perttula,       K.W. Puosi Uutela.        lautamies.
  Pirkkala,       Oskari Jaakkola,          kunnallislauta-
                                             kunnan esimies.
  Hattula,        Nestori Mattila,          tilallinen.
  Hauho,          Aug. Jansson, (2)         maanviljelijä.
  Hausjärvi,      Pelet Sykäri,             maanviljelijä.
  Hollola,        Aksel Jurva, (1)          kanttori.
  Humppila,       K.W. Puosi-Uutela,        lautamies.
  Janakkala,      Kustaa Heikkilä,          maanviljelijä.
  Jokioinen,      K.W. Puosi-Uutela,        lautamies.
  Jämsä,          A. Konkola,               agronoomi.
  Kalvola,        Kaarlo Evert Kyhkynen,
  Kangasala,      August Ikonen,            maanviljelijä.
  Korpilahti,     Joonas Eliaanpoika Salmela, talollinen.
  Koski,          Johan Fredrik Niklander,  maanviljelijä.
  Kuhmalahti,     H.F. Kärki,               pastori.
  Kuhmoinen,      J. Brander,               maanviljelijä.
  Kuorevesi,      Kalle Mäkelä,             maanviljelijä.
  Kuru,           Johan Kustaa Tieman,      talollinen.
  Kylmäkoski,     J.K, Tipuri,              maanviljelijä.
  Kärkölä,        Juho Laine, (2)           maanviljelijä.
  Lahti,          E. Carlstedt, (3)         pankinjohtaja.
  Lampi,          Nikodemus Ylöstalo,       talollinen.
  Lempäälä,       Johannes Richter-Sotavalta, maanviljelijä.
  Loppi,          H.G. Brander, (1)         maanviljelijä.
  Luopioinen      Heikki Nieminen,          talollinen.
  Längelmäki,     E. Aug. Ekman,            maanviljelijä.
  Messukylä,      Kaarle Kustaa Irjala,     maanviljelijä.
  Nastola,        Antti Edvard Mallinen,    talollinen,
                                             kunnallislautak.
                                             esimies.
  Orivesi,        Oskar K. Taival, (3)      maanviljelijä.
  Padasjoki,      Heikki Saksala,           rustitilallinen.
  Pälkäne,        Fr. Jokinen,              tilallinen.
  Renko,          Johan Thurén-Hakkola,     talollinen.
  Ruovesi,        Erland Mäkipeska,         maanviljelijä.
  Sahalahti,      August Sainio,            rustitilallinen.
  Somero,         Kustaa Mäkinen-Paakka,    talollinen.
  Someroniemi     Karl Lindgren,            maanviljelijä.
  Sääksmäki,      W. Nieminen,              kartanonomist.
  Tammela,        K.W. Puosi-Uutela,        talollinen,
                                             lautamies,
  Tampere,        L.J, Hammarén,            kauppaneuvos.
  Hämeenlinna k.k., E.W. Palander,          lehtori.
  Hämeenlinna m.k., Kustaa Nukan,           maanviljelijä.
  Teisko,         Kustaa Isofrantsi,        maanviljelijä.
  Tuulos,         Heikki Pelttari,          talollinen.
  Tyrväntö,       Kustaa Mattila,           kirkon isännöitsijä.
  Urjala,         Afred Retulainen, (3)     maanviljelijä.
  Vesilahti,      M.E. Jaakola,             kunnallislautak.
                                             esimies.
  Vanaja,         J.N. Parkku,              maanviljelijä.
  Ylöjärvi,       Kalle Mikkola,            maanviljelijä.



  Vaasan lääni.

  (7 kaupunki- ja 84 maalaiskuntaa.)


  Alahärmä,       Elias Kangas,             maanviljelijä,
  Alajärvi,       Daniel Lillstrang,        talollinen,
  Alavieska.      Mikko Jutila,
  Alavus,         J.B. Lindqvist,           kauppias.
  Bergö,          E. Mattlar,               talollinen.
  Karijoki,       Samuli Pihlaja,           talollinen.
  Ähtävä,         Jonas Värn,               kunnallislautak
                                             esimies.
  Ätsäri,         Herman Tjäder Tenhula,    talonisäntä.
  Evijärvi,       Leander Rudbäck,          talonomistaja.
  Kokkola k.k.,   Christian Lindqvist,      seppämestari.
  Kokkola m.k.,   Johan Wanelius,           talollinen.
  Halsua,         Matti Erkinpoika Kalliokoski, talollinen.
  Himanka,        Juho Pöyhtäri,            talollinen.
  Ilmajoki,       Kustaa Heikinpoika Fossi, talollinen.
  Jalasjärvi,     Matti Haapala,            maanviljelijä.
  Pietarsaari,    Rikhard M. Labbart,       pankinjohtaja.
  Jepua,          Wilhelm Sarelin,          talollinen.
  Jurva,          Herman Sarvela,           talollinen.
  Jyväskylä, k.k., Juho Sorsa,              kauppias.
  Jyväskylä, m.k., Adolf Halinen,           talollinen.
  Kannus,         Johan Tobianpoika Jokela, talollinen.
  Karstula,       Emil Krook,               talokas.
  Kaskinen,       C.D. Renström,            raatimies.
  Kauhajoki,      F.S. Risku,               talollinen.
  Kauhava,        Gabriel Orrenmaa,         talollinen.
  Kaustinen,      Leander Varila,           talollinen.
  Keuru,          Juho Ampiala,             talollinen.
  Kivijärvi,      Gabriel Leppänen,         talollinen.
  Konginkangas,   Jooseppi Tammelin,        talonisäntä.
  Korsnäs,        Johannes Bäck, (1)        pastori.
  Kortesjärvi,    Jaakko Suomela,           talokas.
  Kristiinankau-  Bruno Vendelin,           varakonsuli.
  punki, k.k.,Kristiina, m.k., Henrik Erlands, kauppias.
  Kronoby,        Johannes Klockars,        kunnan esimies
                                             fil. kand.
  Kuortane,       Siimon Kokkila,           kauppias.
  Kurikka,        Salomoni Kurikka,         talollinen.
  Koivulahti,     Johan Fredrik Herrgård,   talollinen.
  Laihia,         Mikko lipponen,           talokas.
  Lappajärvi,     Heikki Savola,            talokas.
  Lappfjärd,      Karl Henrik Nissander,    talollinen.
  Lapua,          Oskari Lagerstedt,        maanviljelijä.
  Luoto,          Matti Blomqvist,          talollinen, kun-
                                             nallislautakunnan
                                             esimies.
  Laukaa,         Aatu Kantola,             maanviljelijä.
  Lehtimäki,      Herman Mattinen,          kunnallislauta-
                                             kunnan esimies.
  Lestijärvi,     Matti Syri,               talokas.
  Vähäkyrö,       Tuomas Hannuksela,        talollinen.
  Lohtaja,        Juho Aaponpoika Jukkola,  kirkkoväärti.
  Maksamaa,       Johan Erik Bystedt,       talollinen.
  Maalahti,       Erik Jakobsson-Mattlar,   talollinen, kun-
                                             nallislautakunnan
                                             esimies.
  Multia,         Abraham Palonen,          mylläri.
  Munsala,        Erik Johan Sundell,       talollinen.
  Mustasaari,     Karl Smeds,               talollinen.
  Alaveteli,      Karl Johan Sandbacka,     talollinen.
  Nurmo,          J.H. Teppo,               talollinen.
  Uusikaarlepyy, k.k., P.A. Lybeck,         varakonsuli.
  Uusikaarlepyy, m.k., Jakob Harjulin,      talollinen.
  Närpiö,         Johan Danielsson Nygård,  talollinen.
  Oravainen,      Erik Eriksson Häggström,  talollinen.
  Pietarsaari,    Wilhelm Söderman,         talollinen.
  Peräseinäjoki,  J. Ranta,                 urkuri.
  Petalahti,     Matts Ståhl,               talollinen.
  Petäjävesi,    Emil Järvinen,             kauppias.
  Pihlajavesi,   A. Sälli, (3)              maanviljelijä.
  Pihtipudas,    Antti Kananen,             maanviljelijä.
  Purmo,         Simon Nybränn,             talollinen.
  Pirttilä,      Anders Sten,               kirkkoväärti.
  Raippaluoto,   K. Vesterlund,             kansakoulunopettaja
  Saarijärvi,    Artur Koskelin,            maanviljelijä.
  Seinäjoki,     Isak Iisakinpoika Hannuksela, talollinen.
  Sideby,        Aksel Teir,                talollinen.
  Soini,         Kristian Heikinmäki,       talollinen.
  Sulva,         Isak Qvist,                talollinen.
  Isokyrö,       Israel Waismaa,            talollinen.
  Isojoki,       Leander Penttilä,          talollinen.
  Sumiainen,     O. Kiljunen,               maanviljelijä.
  Teuva,         Juho Mikonpoika Syväluoma, talokas.
  Terijärvi,     Matts Forss,               kirkkoväärti.
  Toholampi,     Aleksi Kivelä,             talokas.
  Töysä,         Matti Ojanperä, (1)        talollinen.
  Ullava,        Jaakko Korpi,              kirkkoväärti.
  Uurainen,      August Pokela,             talokas.
  Waasa,         Otto Alcenius, (3)         fil. maisteri.
  Veteli,        J.A. Hohenthal,            maanviljelijä.
  Viitasaari,    Gustaf Jalkanen,           kunnallislauta-
                                             kunnan esim.
  Vimpeli,       Aukusti Storstrang,        maanviljelijä.
  Virrat,        Valfrid Härkönen,          talokas.
  Vöyri,         Johannes Smeds,            talollinen.
  Ylihärmä,      Juho Liinamaa, (3)         talollinan.
  Ylistaro,      Juho Julius Herttua,       talokkaanpoika.
  Ylimarkku,     Karl Johan Forsén,         talollinen.



  Oulun lääni.

  (5 kaupunki-, ja 68 maalaiskuntaa).


  Alatornio,     Matti Metsävainio,         talollinen.
  Alavieska,     Mikko Jutila, (2)          kauppias.
  Raahe,         Alfred Heinrichs,          fil. maist.,
  Rantsila,      Antti Linna,               talokas.
  Haapajärvi,    Abner Leppälä,             talokas.
  Haapavesi,     Isak Vahe,                 maanviljelijä.
  Haukipudas,    Heikki Vahtola,            maanviljelijä.
  Hyrynsalmi,    Kalle Talonen, (3)         talollinen.
  Ii,            Karl Granskog,             mäkitupalainen.
  Kajaani, k.k., Adolf Keränen,             talollinen.
  Kajaani, m.k., Adolf Keränen,             talollinen.
  Kalajoki,      Antti Tiinanen,            talollinen.
  Hailuoto,      Heikki Kestiä,             talollinen.
  Karunki,       Petter Palo,               talollinen.
  Kemi, k.k.,    Johan Tiura,               rakennusmestari.
  Kemi, m.k.,    Iisakki Kouri,             talokas.
  Kemijärvi,     A.J. Björkman, (3)
  Kempele,       Juho Korpela,              talokas.
  Kestilä,       Heikki Riikonen,           talokas.
  Kiiminki,      Jaakko Niemi,              torppari,
  Kittilä,       Juho Anttila, (3)          tilallinen.
  Kuhmoniemi,    J.E. Tervo,                kunnallislautak.
                                             esimies.
  Kuusamo,       Juho Vaarala,              talollinen.
  Kälviä,        Kaarle Pernu,              kirkkoväärti.
  Kärsämäki,     Henrik Syrjälä,            poliisikonstaapeli.
  Liminka,       Antti Punttala,            talokas.
  Lumijoki.      Jaakko Kaakinen,           maanviljelijä.
  Merijärvi,     Robert Kukka, (3)          lautamies
  Muhos.         Juho Tikkanen.             talokas.
  Nivala,        Paavo Vilhelminpoika Niska, maanviljelijä.
  Oulainen,      Juho Raudaskoski,          talollinen.
  Paavola,       Aappo Pietola,             maanviljelijä.
  Paltamo,       Adolf Keränen,             talokas.
  Piippola,      Daniel Piipponen,          maanviljelijä.
  Pudasjärvi,    Kustu Pietarila,           maanviljelijä.
  Pulkkila,      Matti Klaapu, (3)          talollinen.
  Puolanka,      Antti Mikkonen, (2)
  Pyhäjoki,      H.R. Nissilä,              talollinen.
  Pyhäjärvi,     Matti Uljua,               talollinen.
  Rautio,        Otto Petäistö,             talollinen.
  Reisjärvi,     Benj. Haikola,             maanviljelijä.
  Revonlahti,    Kustaa Kallila,            maanviljelijä.
  Ristijärvi,    Kalle Talonen,             talonisäntä.
  Rovaniemi,     Eemil Nordlund,            opettaja.
  Salon kappeli, Jaakko Päivärinta,         kanttori.
  Salon pitäjä,  Aukusti Koukkula,          talollinen.
  Sievi,         Frans Jaakob Haikola,      maanviljelijä ja
                                               kauppias.
  Siikajoki,     Heikki Nikola,             talokas.
  Simo           J.K. Lammi, (2)            herra.
  Sotkamo,       Viktor Sirén,              kanttori.
  Suomussalmi,   Antti Mikkonen,            talokas.
  Säräisniemi,   Kaarlo Leinonen,           talokas.
  Taivalkoski,   Juho Mannila,              talokas.
  Temmes,        Henrik Vitali,             herastuomari.
  Tervola,       Matti Pajari,              talollinen.
  Tornio,        Erik Nordberg,             kauppias.
  Turtola,       Heikki Lauri,              talokas.
  Tyrnävä,       Pekka Siira,               maanviljelijä.
  Oulu, k.k.,    K.A. Snellman,             kauppias.
  Oulu, m.k.,    Jaakko Pikkarainen,        maanviljelijä.
  Oulunsalo,     Benjamin Isola,            talollinen.
  Utajärvi,      Antti Laitinen,            maanviljelijä.
  Vihanti,       J.Y. Verkasalo,            kunnallislautak.
                                             esimies.
  Ylivieska,     Mikko Knuutila,            talokas.
  Ylikiiminki,   Jaakko Sarkkinen,          lukkari.
  Ylitornio,     Aaro Koivisto,             talokas.



  Kuopion lääni.

  (3 kaupunkia ja 36 maalaiskuntaa.)


  Rääkkylä,      Pentti Hirvonen,           talollinen.
  Eno,           Matti Hassinen,            talollinen.
  Hankasalmi.    Matti Makkonen,            maanviljelijä.
  Iisalmi, k.k., G. Ignatius,               apteekkari,
                                             asessori.
  Iisalmi, m.k.  Olli Kauppinen,            talonomistaja.
  Joensuu,       F. Neppenström, (3)        kauppaneuvos.
  Juuka,         Taavi Nevalainen,          talollinen.
  Kaavi,         Kaarlo Riberg,             kansak. opettaja.
  Karttula,      Petter Sorri,              talonisäntä.
  Keitele,       Hiskias Laukkanen,         kunnallislautak.
                                             esimies.
  Kesälahti,     E. Aspelund, (3)           maisteri.
  Kitee,         Johannes Laine,            tilanomistaja.
  Kiihtelysvaara, P. Kinnunen,              maanviljelijä.
  Kiuruvesi,     Heikki Tikkanen,           maanviljelijä, ent.
                                             valtiopäivämies.
  Lemi.          Aatu Karhu,                laivuri.
  Kontiolahti,   Paavo Sivonen,             talollinen.
  Kuopio, k.k.,  Carl Sundman.              pankinjohtaja.
  Kuopio, m.k.,  J.B. Airaksinen,           kansak. opettaja.
  Kuusjärvi,     Juhana Huttunen,           kunnallislautak.
                                             varaesimies.
  Lapinlahti,    P. Tikkanen,               maanviljelijä.
  Leppävirta,    Julius Frisk,              kunnan lääkäri.
  Liperi,        Antti Kinnunen,            talollinen.
  Maaninka,      H. Mikander,               fil. maisteri.
  Nilsiä,        Juho Zitting,              talollinen.
  Nurmes,        Mikko Heikura,             ent. valtiopäivä-
                                             mies.
  Pielavesi,     Juhana Penttinen,          talollinen.
  Pielisjärvi,   Samuel Kotilainen,         maanviljelijä,
  Polvijärvi,    Antti Varis,               maanviljelijä.
  Pälkjärvi.     Paavo Hendunen,            maanviljelijä.
  Rautalampi,    Leander Tiihonen,          talollinen.
  Rautavaara,    Olli Heikura, (3)          maanviljelijä.
  Suonenjoki,    O.A. Solmu,                kansak. opettaja.
  Utran tehdas,  Antti Turtiainen,          seppä,
  Tohmajärvi,    Aleks Toljander,           maanviljelijä.
  Tuusniemi,     P. Kakkinen,               herastuomari.
  Vesanto,       Torsten Karhu,             kauppias.



  Mikkelin lääni.

  (3 kaupunkia ja 26 maalaiskuntaa.)


  Anttola,       Juho Jalkanen,             maanviljelijä.
  Enonkoski,     Kalle Falk,                maanviljelijä.
  Hartola,       K.H. Mäkelä, (1)           tilanomistaja.
  Haukivuori,    Paavo Pulkkinen,           herastuomari.
  Heinola, k.k., E.J. Sihvonen.             sahankirjanpitäjä.
  Heinola, m.k.  G.A. Appelberg,            insinööri.
  Heinävesi,     O.W. Pulkkinen,            kuntakokouksen
                                             puheenjohtaja.
  Hirvensalmi.   Justus Ripatti,            talollinen.
  Juva,          Tuomas Muttilainen,        talonpoika.
  Joroinen,      Juhana Silvast,            lampuoti.
  Joutsa,        K. Nyman,                  lukkari.
  Jäppilä,       Gabriel Ikonen,            ent. kansak. opettaja.
  Kangaslampi,   J. Heiskanen,              kunnallislauta-
                                             kunnan esimies.
  Kangasniemi,   Matti Ikonen,              kauppias.
  Kerimäki,      Heikki Korhonen,           kauppias.
  Ristiina,      Eemil Forsström,           varatuomari.
  Leivonmäki,    Juho Tenkanen,             kansakoulunopettaja.
  Luhanko,       Kaarlo Dahlström,          maanviljelijän
                                             poika.
  Mikkeli, k.k., R. Savander,               kenraali.
  Mikkeli m k.   Hiskias Karjalainen,       maanviljelijä.
  Mäntyharju,    Johan Emanuel Korpela,     talollinen.
  Savonlinna,    And. Auvinen,              kauppias.
  Pieksämäki,    Juho Tarvanen,             maanviljelijä.
  Puumala,       C. Gröndahl,               apteekkari.
  Rantasalmi,    Kaarle Viktor Serenius,    maanviljelijä.
  Savonranta,    J. Friman, (3)             pastori.
  Sulkava,       Antti Seppänen,            talollinen.
  Sysmä,         K.G. Jutila,               kuntakokouksen
                                             esimies.
  Sääminki,      Abraham Pesonen,           kirkkoväärti.



  Viipurin lääni.

  (6 kaupunki-, ja 52 maalaiskuntaa.)


  Antrea,        Erik Ora,                  talollinen.
  Hamina,        Georg Hornborg,            piirilääkäri.
  Heinjoki,      Jonas Kruus,               opettaja.
  Hiitola,       Jaakko Nolvi,              talollinen.
  Ilomantsi,     Matti Hassinen,            kauppias.
  Impilahti,     Pekka Ahokas,              maanviljelijä.
  Jaakkima,      Antero Veijalainen,        talollinen.
  Johannes,      Matti Hämäläinen,          talollinen.
  Joutseno,      J. Kattelus, (3)           talollinen.
  Jääski,        Erik Pöysti, (2)           ent. valtiopäivämies.
  Kaukola,       A.J. Salo,                 maanviljelijä.
  Käkisalmi k.k., Rudolf Streng,            varatuomari.
  Käkisalmi m.k., Tobias Komonen,           kunnallislauta-
                                             kunnan esimies.
  Kirvu,         Juhana Karjalainen,        maanviljelijä.
  Kitelä,        Wasili Wasiljeff Tihanoff, maanviljelijä.
  Kivennapa,     Juhana Wilhelm Ikävalko,   talollinen.
  Koivisto,      Aleksander Peussa,         talonisäntä.
  Korpiselkä,    Matti Seppänen,            kauppias.
  Kotka,         C.E. v. Schantz,           pankinjohtaja.
  Kurkijoki,     M. Könönen,                kunnallislautak.
                                             varaesimies.
  Kuolemajärvi,  Olavi Merikanto,           kansakoulunopettaja.
  Kymi,          A. Paananen,               asioitsija.
  Lappee,        W. Tani,                   talollinen.
  Lappeenranta,  Pekka Tijainen.            maalarimestari.
  Luumäki,       Tahvo Riihelä,             talollinen.
  Miehikkälä,    Jaakko Ukkola,             maanviljelijä.
  Muola,         Aleksander Konkonen,       kauppias.
  Uusikirkko,    Salomon Nikkanen,          maanviljelijä.
  Parikkala,     Heikki Poutanen,           talollinen.
  Pyhäjärvi,     Arvit Timonen,             meijeristi.
  Pyhtää,        Kristian Wiiala,           talollinen.
  Rautjärvi,     Otto Lindeman,             kuntakokouksen
                                             esimies.
  Rautu,         Johan Mendu,               maanviljelijä.
  Ruokolahti,    Tuomas Peltonen,           talollinen.
  Ruskeala,      T. Laurikainen, (3)        tilanomistaja.
  Räisälä,       Taavi Pusa,                kunnallislautak.
                                             esimies.
  Sakkola,       P. Pitkänen,               kuntakokouksen
                                             esimies.
  Salmi,         Jaakko Tunninen,           laivuri
  Savitaipale,   Elias Mäntykivi,           talollinen.
  Sippola,       Tuomas Härmä,              talollinen.
  Soanlahti,     Matti Seppänen,            kauppias.
 Sortavala  k.k., C.W. Alopaeus, (1)        kirjakauppias.
 Sortavala  m k., Oskar Nissin,             fil. maisteri.
  Suistamo,      A. Aro,                    kansakoulun-
                                             opettaja.
  Suojärvi,      A. Stroganoff,             opettaja.
  Suomenniemi,   E.R. Ikonen,               kansakoulun-
                                             opettaja.
  Säkkijärvi,    Juho Piintynen,            maaviljelijä.
  Taipalsaari,   Heikki Aleksanteri Nokala, talollinen.
  Uuraansalmi,   Antti Turtiainen, (3)      työmies.
  Uukuniemi,     Pekka Sihvonen,            talollinen.
  Valkeala,      A.N. Colliander,           tilanomistaja.
  Valkjärvi,     Tuomas Suokas,             talollinen.
  Vehkalahti,    Kalle Mäkelä,              talollinen.
  Virolahti,     Philip Suuronen,           fil. maisteri.
  Wiipuri k.k.,  Eugen Wolff,               varakonsuli.
  Wiipuri m.k.,  Jonas Laitinen,            maanviljelijä.



S




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURI LÄHETYSTÖ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.