Punainen mylly

By Joel Lehtonen

The Project Gutenberg eBook of Punainen mylly
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Punainen mylly

Author: Joel Lehtonen


        
Release date: May 29, 2026 [eBook #78783]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1913

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78783

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN MYLLY ***
language: Finnish




PUNAINEN MYLLY

Kirj.

Joel Lehtonen





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.




SISÄLLYS:

Punainen mylly. Matkakuvia ja -tunnelmia

I.

Laulu maantielle.
Junassa.
Pilarin takaa.
Uni.
Vanitas.
Ulkomaalaisia.

II.

Apachin lempeä.
Ribby-Tom.
Seinen proomut.
Kohtalon tähti.

III.

Koira.
Paradokseja Mammonasta.
Läpi matkasin Parisin.
Madame Maquerelle.

IV.

Moulin Rouge.
Ahdas maa.
"France la dulce".
Pyhä Laurentius.

V.

Illusioneille.
"Sulo Suomi, pohjola..."
Nämä suuret kansat.
Patriootteja.
Abélard ja Héloïse.






I.




LAULU MAANTIELLE.


Maantie, rakkahin ystävä! Jo monta vuotta sitten halusin laulaa laulun
sinulle, kiitoksena kaikesta, jota minulle annoit. Sinä, joka olet
rajaton, lopun-näkymätön!

Maantie, joka olet herättänyt minut vähän väliä uuteen elämään, joka
olet kenkinyt jalkani jälleen keveästi nousemaan. Aina niistä ajoista
asti, jolloin piennä poikana kuulin ensi kertaa ylistyksen sinulle.

Pieni piikatyttö lauloi sen kesäisenä sunnuntaina kuistilta, jota
humaloista rakennettu lehtimaja köynnösti. Näin hän lauloi, laaksoihin
katsellen, surunvoittoisesti, kun kuuntelin häntä kuistin kaidetta
vasten nojaten:

    "Maantie on pitkä ja sannoitettu..."

— — oli siinä paljon muita säkeitä. Mutta tämä ensimmäinen oli
kaunein, aina on se soinut ihanasti mielessäni.

Se oli sunnuntai, välkkyvissä koivuissa lempeä tuuli. — Ja silloin
huomasin sinut, maantie, ensi kertaa mäeltä, miten sinä laaksossa
kiertelit ja nousit keltaisena vaaroille. Ja siellä hohdit kutsuvana,
aukenit kuin kultainen virta. Sieltä etenit kesäiseen metsään,
rakkaihin kyliin, joissa kotikoirat kulkijoita haukkuivat, kuljit
lainehtivain ruiskumpareitten alla, sitten ylös, sitten iloisesti
alamäkeen huimaa rinnettä, ja menit välkkyväin vetten kannasta,
poppeleita ja syreenejä kasvavan kalmiston ohi. Ja kaupunkiin, jonka
kellojen soitto kuului loitolta, ihanaisena päivänä.

Silloin rakastuin sinuun, loppumaton, määrätön: sentähden kaunis kuin
aavistus.

Olen kulkenut sinua sitten monet vuodet. Monet vuodet olen sinua
rakastanut enimmän maailmassa, — ehkä yhtä paljon vain liitäviä
pilviä, — kotimaassa ja muuallakin, — sillä sinä olet universaali
kuin itse kauneus.

Sinä veit minut kotilaaksosta surumielisenä elokuun iltana.

Ensimmäisillä seikkailuilla diligenssissä mielistyin varrellasi
majatalojen vallattomaan riemuun.

Ajoin silloin pohjan raukoilla rajoilla, jossa ainoa iloni oli, että
sinä johdit minua sieltä pois, sieltä, kolkoilta korpimailta, jossa kai
sinä itsekin surit kaiken köyhyyttä, kaitana louhissa ryömien.

Ja sitten kävelin sinua paljain jaloin nuorena valkolakkina.
Ensimmäiset lauluni olet sinä innoittanut. Ensimmäiset ihanat, melkein
lapsen kultakiharat ovat maantien kululla vastaani liehuneet.

Niin, ne olivat onnen päiviä, mutta niitä seurasi muuta, — elämän
vaihtelu kuin maantie, joka päivänpaisteisilta vainioilta painuu metsän
pimentoon.

Sinulle, uskottu, ovat kyyneleni tippuneet. Sinua pitkin olen sairaana
kulkenut. Sinä olet johtanut yksinäisten jokien rannoille, kuin
unhotuksen virroille, — kunnes taas olet kutsunut minut elämään
suloisilla, epämääräisillä lupauksillasi.

Mitä kaikkea sinusta kertoisin! Olet ollut seuralaiseni, kulkenut
kanssani kuin ystävä käsikoukkua, — kesin, talvin, keväällä, rattaiden
pyörät kinoksia vääntäen, syksyöisin, jolloin tie kuultaa edestä kuin
harmahtava nauha.

Enkö muistaisi vaihteluja, joita annoit minulle, kun kiidin seurassasi
hanuria soittaen ja runoillen nuoressa voimassani?

Enkö sinun varrellasi metsäruusulehdossa voittanut sinisilmäistä
neittä? Eikö hän sinun nähtesi kuutamossa hyväillyt ohimoitani?

Enkö ole vierelläsi pellolla lapio kädessä tervehtinyt onnellisia
ohi-ajavia! Silloin ikäänkuin heräsin jälleen, — tuskaan, että olin
unohtanut sinut, että halveksin elämää niin, että voin pitää peltoa
sinua parempana!

Taas kiidin veikkojen kanssa elon-uhmasta juopuneena, pyssyjä laukoen,
syksyn keltaisen kuun kumottaessa.

Ah, sadat ja parhaat ovat minun muistoni sinusta, öin ja päivin, talvin
ja syksyin. Kauniit täällä. Kauniit muualla, kun läksin veljesi, jalon,
kiitävän rautatien seurassa kohti ihania maita.

Ja kun palasin, löysin jälleen sinut yhtä kauniina kuin ennen
synnyinseudulla, siimeisessä metsässä, lämmin santa paljaan jalan
astella, tuulen vilvoittaessa rintaa, tie, jota äitini harhaavat jalat
jo astelivat.

Ja muistan talven, jolloin lausuilin taas lumipyryssä naiselle, joka
kahlaili edessäni hangessa, kuumia tunnustuksia, kunnes hän, tumma,
kääntyi ja kietoutui kaulaani. Sinä tiedät, maantie, intohimon
väristykset, tiedät, kuinka puut sinä yönä seisoivat korkeina ja
ylhäisinä kahden puolen sinua, mahtavina kuin sankarirunoelmat.

Kesän hautoessa kangasta olen hyväillyt partaallasi nauravaa, vaaleaa
naista, — senkin näit sinä, kevytmielinen ystävä. Ja leikilläsi
kiedoit kuumana kesäpäivänä lapsesi tomun pyörteeseen, kuin jumalia
kuljettavaan pilveen... Ken luki kaiken onnen, luetteli aarteet, kuin
meren sannan, joita ihmislapselle suot. Miten sinut nähdessään tahtoo
kulkea, yhä kulkea, kuinka on vaikea kääntyä takaisin, koska haluaa
nähdä mitä tulevan käänteesi takana piilee? Mitä ihmisiä ja kohtaloita
olet näyttänyt minulle! Viisautta, — hulluutta. Kuinka onnellisia
ollaan hevosenkengän kappaleista, joita sinä hulluille lahjoitat! Mutta
minä tunnen rikkaat lahjasi, joita annoit, kuljinpa repaleissa tai
ajoin vaunuilla. —

Ah, maantie, kuinka syvämielinen, toivoton olet syysyönä. Mutta miten
keikaileva ja kevyt olet, kun kevät-ilta hymyilee ja sielussa herää
suloinen, eleginen uusien vaiheiden laulu.

Erilainen eri seuduilla, et yhtä ja samaa yksitoikkoista, vaan rikas
kuin elämä! — Siellä, aivan sinisessä etelässä, öljypuumetsissä olet
lumivalkea, — siellä olen kävellyt ruusunpunertavia vuoristoja ja
muuritettuja vuorikaupunkeja kohti.

Miten erilainen kuin kotituulella ollessasi, — lapsuuden laakson
maantie, jonka varrella emännäiset tarjosivat minulle sinisestä kupista
kirkasta viinaa.

Muuttelet muotoasi kuin sadun käärme. Paikoin olet punainen, paikoin
sinertävä. Joskus, kaivosseuduilla, olet musta hiilistä, ja itsekin
näytät silloin koettavan juosta kiireesti pois tuosta liekitsevästä
helvetistä, orjuutetuimman työn paikoilta. — — —

Ja sinä, joka olet kaikkea, — sinulle en ole ennen laulanut! —
Parhaalleen on ihminen aina kiittämätön! Miksi palvelisi sitä, joka on
kuitenkin uskollinen? — Niinpä jäi kiitos sanomatta sinulle, joka
näytit minulle alppien kylmän yksinäisyyden ja jotakin niin muistoilla
rauhoittavaa kuin Via Appian laatat, sinulle, joka olet yhtä suuri kuin
se rakkaus, jota — ei ole missään.

Niinkin uskoton olin jo, että aloin haaveilla maantien vastakohtaa,
kotia! Neljää pian nähtyä seinää, jotakuta ihmistä, johon tutustuu
tuokiossa kyllästyäkseen. Ahtautta, kahleita. Sinun kilpailijanasi,
suuri, tuntematon, iäti uutta antava!

Niin, sellaista minä jo mietin. Miten naurettavaa! Mutta tänään näin
sinut jälleen — Jumalan kiitos! Pelastitko minut vielä kerran
kuolemasta, paikalleni juurtumasta kuin puu? — Näin sinut taas tänään
ihanuudessasi, marraskuun päivänä, Parisin ruohoisilta valleilta!
Kuinka olit kaunis, kuinka avonainen! Ja päätön! Siellä höyryt, siellä
riemuiset lähtösoitot, vihellykset!

... Menet jonnekin, riemastut, katselet, — kaikki tulee pian tutuksi,
nähdyksi, — rumaksi. Kaikesta tahtoo pois. Mutta yksi on, joka on niin
määrätön, että se aina pysyy kauniina, — sitä kauniimpana, kaunoiseni.

Jälleen tahdon kanssasi nyt, lumoojatar. Ehkä _nyt_ tiedän mihin
sovellun?

Ota minut, ota, kunnes lasket iäksi rinnallesi, sinä, jota olen
rakastanut enimmän maailmassa.

    "Maantie on pitkä ja sannoitettu..."

Paris, marrask. 1911.




JUNASSA.


Vaunuosastossa ottaa nuori ja harmaaihoinen pappi käsille
kultareunaisen rukouskirjansa ja alkaa lukea höpötellä, tuo, jonka
naama on litteä kuin loukussa olleen rotan ja parransänki karkea.

Hänen vieressään istuu ranskalainen nuori mies, ja pappiin katsoessaan
hän vetää suunsa hymyyn, silmähtää uudestaan pappiin ja sitten nuoreen
madameen, joka istuu häntä ja pappia vastapäätä.

Madame ottaa vilkkaasti vastaan hänen hymynsä, kuin tempaisemalla, ja
vilkaisee pappiin; ja häntä hytkähdyttää niin nauru, että hänen täytyy
kääntyä ikkunasta katsomaan.

Ja hymyilevä nuori mies keikahtaa sohvalla selkäkenoon ja ummistaa
silmänsä kuin uneen. Ja madamekin kallistaa nyt keikailevasti kasvonsa
seinän nojaan, ummistaa silmänsä, mutta povi kohoilee huokauksesta.

Sillä välistä he kumpikin raottavat silmiään ja katsovat toisiinsa, ja
nuori mies hymyilee sitten silmät ummessa ja ojentelee kiusaantuneesti
sääriään.

Pappi, hän supisee kultareunaista kirjaansa; nyt hän katselee varovasti
ympärilleen ja luulee, että toiset osastossa nukkuvat. Silloin hän
laskee kirjan helmaansa, raaputtelee uutterasti päätänsä ja haukottelee
ikävissään.




PILARIN TAKAA.


Suuressa kaupungissa, suuressa kahvilassa viulut vinkuvat ja
sähkötulten heijasteet sinkoavat peiliseinästä toiseen... Viulut
vinkuvat aikaisin illalla suuressa kahvilassa, ja sellot ja oboet ja
piccolot, ja sunnuntaiväkeä kuhisee pilarisalissa: punakoita
porvarisrouvia, joita ei arkina siellä juuri näe, porvaris-äitejä
höyhenissä ja katinkullassa, tuoden tyttäriään tapaamaan tulevia
vävyjään, kävelyttäen meheviä ja muhevia ja punaposkisia
porvarisneitoja.

Talvinen sade lyö rankkana kadulla, ja kun kahvilan ovet lentävät vähän
väliä auki, koska tulee lisää väkeä tai entisiä lähtee, kuuluu ulkoa
kavioiden läiske ja pyöräin räsähtely välkkyvissä vesilätäköissä, ja
ovensuussa puhaltaa kylmä viima. Mutta kahvilassa iloitsee pyhärahvas,
valossa, sähköliljain peiliseinistä paistaessa, ja viulut ja sellot
vetävät lämmintä, ihanaa valssia.

Paksun, kiiltävän pilarin kupeella istuu — tuon ison, sinisen
hattusulan takana — muuan mies kahden naisen seurassa. Mies on pitkä,
hän heilahtelee tuolillaan, hän on kuivanahkainen, mutta hänen nauravat
huulensa ovat paksut ja punaiset, ja hän on kiilusilmä; — tukka on
lähtenyt keskeltä päälakea vakona melkein niskaan asti. Hän ja hänen
molemmat naisensa nauttivat kuumaa viiniä, naiset, joista toinen istuu
miehen vieressä: laiha ja vanhahtava, mustiin puettu. Hänen
nenänsä selkä kohoaa kuin setolkka, hän on sormuksissa, ja hän on
kelta-ihoinen. Hän hymyilee ja huokaa; hänellä ei ole kädessä
hansikkaita.

Mutta näitä kahta, herraa ja tätä naista, vastapäätä istuu pilarin
vieressä kolmas. Hän on vaaleaverikkö ja nuorempi, hänen kasvonsa
hehkuvat — kuumasta viinistä. Hän on punainen kuin ruusu — tekoruusu.
Hänen silmänsä ovat kuin mustansiniset orvokit, niissä on kostea ja
riemukas loiste. Hänen povensa aaltoaa, — ja hän näyttää kirkkaita
hampaitaan, — hän on kipinä, tunnetta ja tulta. Hän vilkuu kulkevia,
ja silloin hänen päänsä pyörähtelee ja heittyy vilkkaasti kuin iloisen
penikan. Hänen puseronsa on valkea, täynnä rimssuja, ja lihalliset
rinnat kohoilevat pitsien alla. Hänen melkeinpä ranteettomat kätensä
ovat valkeissa hansikkaissa ja pää Egyptin haikaran sulissa, pää, joka
heiluu ja keikkuu edestakaisin, — kun viulut laulavat ja helisevät
valssia. Pää heiluu tahdissa olalta toiselle, ja suu hymyilee, —
totisesti hän on taivaassa, seitsemännessä taivaassa. Suu hymyilee, se
on kuin herttakuvio: ylähuuli kuin pieni ja aivan kaareva jousi,
alahuuli kirsikka, — silmät välkkyvät kuin jalokivet, valejalokivet.
— Niin valssin tahdissa, kun viulut vinkuvat ja sellot veisaavat ja
oboet puhaltavat ja piccolot livertelevät, — sähköliljain heijastuessa
peilistä peiliin.

Ja tummaverinenkin nainen hymyilee, näyttäen miettivältä, ja hänen
sydänalansa liikahtelee raskaasti. Ja kaikki kolme he juttelevat
vilkkaasti keskenään. Tuon vaaleaverikön taivaansiniset silmät ovat
vähän väliä käännetyt yläluomia kohti, kun mies puhelee toiselle,
miettivän näköiselle naiselle, — ja vaaleaverikkö on kohtelias
tummalle, joka hymyilee ohuilla, värähtelevillä huulillaan, mutta ei
ylentele nenäänsä riehakasti kuin hän. Ja herra raapaisee jakausta,
joka ulottuu niskaan asti, luonnonjakaus,— ja hän on jalo ja iloinen
kavaljeeri sekä keltaiselle että punatulle,— ja heillä on hauskaa
pienen, pyöreän pöydän ympärillä, pilarin vieressä ja hehkuviinin
ääressä, — kun viulut ja sellot vetävät lämmintä, ihanaa valssia ja
sähköt monistuvat tuhansina heijasteina peiliseinästä toiseen.

Ja sitten vaikenee valssi, ja väen sorina ja nauru ja humu kuuluu, ja
ulkoa sateen lätinä, — ja nyt pauhahtaa orkesterista kukkien ja
palmunlehtien takaa "Manon". Silloin juttelevat he kaikki kolme entistä
hartaammin ja innokkaammin, joihinkin asioihin vakavasti syventyen.
Tämä laiha ja käyränenäinen ja punahuulinen mies puhuu totisesti ja
innostuneena tummapukuiselle naiselle, ja myöskin pilarin tuolla
puolella istuva vaaleaverikkö, jonka sieraimet laajenevat ja suu
huohottaa, kun "Manon" itkee ja ilkkuu ja nauraa, hänkin puhuu
iloisesti, joskin hajamielisesti, suruisesti hymyilevälle tummalle.
Niin he puhelevat. — Ja yht'äkkiä ilmestyy heidän puhellessaan pilarin
takaa ja sen takimmaista sivua hiipien valkeaan pitsihansikkaaseen
verhottu naisen oikea käsi, — ja samassa ojentaa kaljuraivoinen
kavaljeeri vasemman kätensä puhellessaan pilarin taakse. Ja
valkohansikkainen pieni käsi, se haparoi, se vapisee, se etsii
hätäisesti kuin sokea. Ja käden omistaja huudahtaa riemusta, kun mies
löytää viileän pilarin takaa pehmoisen, pyöreän käden, ja nyt
tempaisevat, puristavat vapisevat kädet toisiaan. Samalla kun herra ja
vaaleaverikkö puhelevat vakavasti ja päätä nyykytellen tuolle tummalle
ja laihalle, joka tutkivasti vilkaisee ylös ja jonka silmät näyttävät
yhä tummenevan.

Niin, hän on tosiaan kasvoiltansa harmaa, mutta hän hymyilee, hänen
pienet silmänsä ovat kovin mustat, mutta nyt hän nauraakin. Ja nyt
vasta hän luo riutuvat kasvonsa pois, — peiliseinään päin, josta
pienen ja tupsutukkaisen soittoniekan kasvot ovat katsoneet häntä jo
aikaa, vaikka hän ei ole niihin katsonut, kun ne huomasi, — noihin
vakaviin kasvoihin ja silmiin, jotka ensin tähtäsivät vaaleaverikköä,
keikaillen ja silmiä välkytellen ja lapsellisesti, tuota nuorta naista,
jolla on suu kuin herttakuvio. Soittajan kasvot ovat hetkisen olleet
katkerat ja väsyneet, mutta hänen silmänsä kirkastuvat jälleen, kun
hänen ja tuon tumman katseet yhtyvät peilissä, pyytävinä ja
onnellisina, — samalla kun kiihkeät kädet tempovat toisiaan pilarin
takana.

Niin, "Manon" pauhaa, viulut vinkuvat, ja sellot ja oboet kumisevat, ja
piccolot livertävät — suuressa kahvilassa, jossa tuoksuu naisilta ja
vaniljalta ja kukkasilta, myskiltä ja äitelästi hehkuviiniltä, — kun
sähköliljat loimottavat tuhannesti toistuneina peileissä ja
sunnuntairahvasta kuhisee, sateisena talvi-iltana.




UNI.


Kerran näin unta, — se oli sumuinen illansuu, ja korkealle kammiooni
kuumotti jättiläiskaupunki sinertävänä siluettina, ja kalvaankellertävä
kuu oli kohonnut ja paistoi ikkunaani synkän Notre-Damen takaa. Minä
olin palannut kaupungilta turhalta kululta ja hervahtanut uneen.

... Näin kauniin puiston, jossa suorat käytävät ulottuivat äärettömiin.
Aurinko paistoi, ja taivas hymyili ja ilmanranta välkehti kuin
helmiäinen: sinisen ja vihreän ja kullan vivahteissa. Taivaan alla
hymyilivät kuvapatsaat peitellen kädellään sulojansa. Kukkalavat
paistoivat valkeina ruutuina, ja niiden välistä suihkusi
heleänsinisistä lammikoista vettä taivaan korkeuteen, ja kun suihku
putosi jälleen alas, rapisi se puiden lehvistöissä, jotka hohtivat
tummaa sineä. Mutta suihkujen helmirihmain takaa siintivät kaukaa
riemukaaret.

Siellä oli kaikkea ihanuutta. Suloiset nurmikentät nukkua puiden
siimeessä, ja temppelit pilaristoineen. Siellä oli päivänpaistetta, —
siellä ei ollut ihmiskasvoissa köyhyyden vääristystä. Siellä välkehti
vain silkki ja kultatikkaukset, ja siellä ui sielu keveänä kuin
valkoviinissä. — — Se kuva minulle kangasteli unessa.

Ja ajelin jotakin — joka keijui kultapallolla edessäni ja liehui pois
edestäni. Ajoin kauan, puistossa ristiin rastiin, toivovana ja nauraen,
mutta välistä levähtäen.

En tiedä, miten aikani lienee siellä mennyt! Mutta silloin minä kuulin
äänen, joka sanoi minulle: "Sinun täytyy kuolla." Ja minä heräsin.

Heräsin kiireesti hengittäen, ja silmät raottuivat ja jäykistyivät
tuijottamaan kalpeaan kuutamoon. Ja sydänalassa oli vaiva, joka väänsi
melkein suun itkuun. Mutta yhä kajahtivat kammiossani ikäänkuin sanat:
"Sinun täytyy kuolla."

Vaikka aistejani yhä kiehtoi se, joka oli kiitänyt kultapallolla
edeltäni ja joka ei mitään ollut kuin unta. Yhä se kiehtoi
selittämättömästi. Ja minä vaikeroin: yksi ainoa seikka on elämässäni,
joskin voin muuten sanoa: vieläkö enemmän ihanuutta luojaltani
vaatisin? — yksi on siinä raskasta: että täytyy kuolla.

Kuu välkkyi ikkunaan synkän Notre-Damen paritornien viereltä. Se oli
kellertävä ja kalpea kuu, joka levitti valoaan himmeältä ja utuiselta
taivaalta. Sen valo oli itkun-surullista, se lekutti kuin
kuolinkynttilät.




VANITAS.


Kaukana on suurkaupungin arkinen harmaus, sen hurina ja helinä ja
ryske, sen kivihiilenlöyhkä ja katujunien jyskytys, pillien käheät
hihkaisut. Versailles'issa syysaurinko säteilee.

Säteilee vienona penikulmaisessa ja soikeassa puistossa, terasseilla,
joilla puiden tummat kuutiot ja kartiot kohoavat, — kaukaisten
tekojärvien väreileville vesille loistaa sen valo, ja vaaleaan linnaan,
joka hohtaa kummullaan, sen kymmeniin saleihin.

Surumielistä ja tyyntä säteilyä, ikuisen auringon hohde katoavaan,
kauniiseen maailmaan.

Puutarha, jonka reunama on viivasuora, ulottuu kauas, metsän sininen
väri sulaa autereisiin etäisyyksiin, kuin sinertävien soitten utuun. Ja
keskellä sini-siimeisiä puistoja loistaa tuo linna aukealla, jossa
kymmenien suihkulähteiden vesi leikkii ja väreilee sateenkaarina.

Järven kuvastelevilla rantamilla kulkevat huvikävelijät, pari siellä,
toinen täällä, hiljaa. Sillä syksyhän on, — puistokujain holvistossa
pudottavat kastanjat kiiltäviä, punaisia hedelmiään, kukkalavojen
loisto sammuu, ja terasseilla ovat suuret, pallomaiset myrttipensaat
sameanväriset. Metsistössä, jonne huvikävelijät painuvat, on jo madon
tahrat tammien lehdissä, syys pukee maat heleään keltaan ja varistelee
kultaa kulkijain poluille, kun he astelevat jumalatarten ja sankarien
kuvain ohitse, jotka surevat tummin kasvoin ja verhoutuvat
sammaleeseen, — unohdetut ja rammat, yhdeltä käsi poikki, toiselta
jalka lyijyllä paikattu.

Niin he kulkevat jättiläiskokoisten kukkamaljakkojen ja neliskulmaisten
laakeriruukkujen ohitse, joissa laakerit näyttävät lakastuneilta. Niin
myöskin pitkän linnan saleissa, joissa heidän askelensa autiosti
paukkuvat.

Ja syysaurinko säteilee kimaltaviin saleihin, hiljaiselle kentälle,
jossa on ristinmuotoinen järvi ja jota ulottuu ilmanrantain utuun.

Linnan ikkunat säteilevät, mutta liikettä ei niissä näe. Ja kun siirtyy
sen saleista, joissa askelet parkettilattioissa kolkosti paukkuvat,
huvimetsään, ei kuulu siellä kisaa eikä naurua, ei elämää ja vilinää.
Vain lintunen visertää syysauringon paisteessa, — autiossa, suuressa
metsässä, jonka tammien runkoja kasvipeto, muratti, syleilee
tukehduttaen, imee niiden voimaa, — hämärtäen näköalan kuin vihreillä
liaaneilla, harvalla harsolla. Omituisina ja villeinä paistavat
murattiverhon läpi pyökit, joiden kyljet himmertävät kuin vanha hopea,
— poppelit, joiden tyvet työntävät vallattomasti uutta vesaa.

Aurinko paistaa autioon linnaan, jossa asui kerran kuningas Aurinko.
Loistossa ja hymyssä verrattiin häntä Jupiteriin, kun hän liikkui
näillä terasseilla. Samoili näillä kentillä joukkoineen värikkäässä
silkissä ja jalokivissä, — kentillä, missä leikittiin ja kuherreltiin.
Mutta kun kuningas läheni, niin valkealla ja karmiinilla väritetyt
naiset, jotka läpyttelivät viuhkojaan kuin kalat eviään, — silloin
heidän äänensä hiljeni, kunnioituksen ja pelon vallassa, kunnes heitä
käskettiin iloon ja leikkiin. Niin hän kulki kesänsä päivinä, kuningas
Aurinko, — metsiin, joissa äänet remahtelivat, nyt hiljaisiin.

Missä hän on nyt?

Kysy Trianon-linnoilta, jos ne taitavat vastata. Siellä ovat miljoonat
kukat nyt loistottomat ja tuoksuttomat, siellä vain lintu piipattaa
syysauringon säteillessä. Puiston pyöreillä aukioilla lakastunut ruoho
tallattua, hiekkakäytävät nurmettuneet, mutta sieltä täältä paistaa
paljas, raaka savi. Luonto ottaa valtaansa, murtaa ja harventaa
leikatut lehtimajain holvit, kätkee sammaleeseen suihkulähteiden kuvat,
— niinkuin sadun prinsessat unohdetaan nukkuvaan metsään.

Huvikävelijät kulkevat hiljalleen metsässä ja hiekkapolkuja Pikku
Trianonin, Marie-Antoinetten jalon ja keveän paviljongin edustalle, —
hiljaisen Pikku Trianonin, jonka tummissa lehtikujissa on ihmisilo ja
nautinto uhkunut, joihin pienet silkkikengät aikoinaan ovat jättäneet
leikkiviä jälkiä ja miehen polvet merkkinsä maahan painuessaan. Pikku
Trianonin, jonka pienissä ikkunaruuduissa jo ilta-aurinko välkkyy...
Nyt ei käytävillä riennellä; harvalukuisten kulkijain olalle vain
syyslehdet tippuvat.

Ilta-aurinko pilkahtaa jo, päivä on tyynesti ehtinyt päättymään.
Kultana se hymyilee hiljaisessa Pikku Trianonissa, suuressa
köynnösmetsässä ja kuningas Auringon Versailles'issa korkealla mäellä.
Jo ovat salot ilmanäärillä syvänsiniset. Jo kokoutuu hämy suurten
suihkulammikkojen ympärille, joiden suihku on lakannut pauhaamasta;
vain särkyneen reunustan lovesta vesi tippuu salavihkaa ja raukeasti.

Ja ylhäälle Versaillesin mäelle, tuonne jättiläisterassille loistavat
kaukaa lännen himmeänpunaiset pilvet. Tekojärven vesi välkkyy hämärässä
heleänä — kuin punainen risti, — tarumaisena kuin Egyptin virrat,
kukkapyramideineen.

Ja marmori-sfinkseineen, joiden selässä leikkivät kupariset amoriinit.

Pää olkaa vasten lepäävät jumalattaret sammalessa, — mutta heidän
hymynsä peittää jo yö. Hymyn, jossa tuhannet lukevat viisauden: maista
malja, sillä se huuliltasi riistetään; — kuoleman ajatus yllyttää
kevytmielisyyteen.

Kuningas Aurinko ja Pikku Trianonin jumalatar, jonka silmät kiiltelivät
kuin turkoosit, missä he ovat? Autio ja äänetön metsä, linnan sadat,
pian öiset salit, vastatkaa, missä he ovat?

Vain kasa multaa. Tuskin sitäkään. Ei mitään.

Säteillyt ja riemuava Versailles. Vain öisen kuun väikettä
neliskulmaisilla järvillä, joiden vettä levät samentavat.

Ja ainoastaan yksinäinen, kellervä kuu pilkistää Pikku Trianonin
pienten, vihreäin ruutujen läpi.




ULKOMAALAISIA.


Tanssipaikan ovella rallattavat aamupuolella yötä sähkökulkuset kuin
pärpäkön kieli, koreat valot hohtavat avenuelle, sisäportaissa astuvat
salahiipijäin jalat tulipunaista, pehmeää mattoa. Salissa säkenöivät
kristallikruunut, ja symbaalit helisevät paksussa hienon tupakan ja
hien katkussa. Lakeijain ja kyypparien ja pikenttien ja heitukkain
punaiset takit vilahtelevat, juomat kuohuvat. Ulkomaalaisia istuu
korokkeella.

Kaljupäitä herroja ja Argentinan raavasfarmarien ja Floridan
pumpulinkaupustelijain vanhoja vaimoja ja leskiä ja puolivillejä
tyttäriä. — Nuo rouvat, paksuja he ovat kuin tynnyrit, heidän niskansa
on punaisissa ihralaskoksissa, heillä on kolme leukaa päälletysten, —
heidän naamansa on tällainen: ylähuuli yhtyy sieraimiin maalattuna ja
latuskana kuin kärsä. Hyllyviä he ovat, nuo vanhuuden raihnaamat, kuin
syöttösiat heidän karjakartanoillaan Michiganissa. Sali, jossa
symbaali-kurikat iskevät, on kuuma, joten he puuskuttavat hiessään ja
heidän silmänsä seisovat pullollaan päässä...

Ja vanhat rouvat ja lesket ja nuorehkot tytöt syövät vatsaansa eläviä
ostereita ja raakkuja ja kilpi-etanoita, hyllyvään vatsaan, jota kai
kivistää, koska he painelevat sitä punaisilla käsillään, joiden
paksuutta barbaariset jalokivet — tai lasinpilsa — yhä tehostavat.

Ja symbaali laulaa, ja viulunsoittaja kulkee pitkin punaista mattoa ja
yllyttää alaikäisiä tyttöjä tanssiin, ja huvimestari irvistelee ja
vääntelee takapuoliaan kuin Mefisto noidan keittiössä.

Ja vanhat rouvat, nuo raavasrikkaat ja tupakka-rikkaat, he nostavat
samppanjalasiaan ämmähumalassa, ja puhkuen he tuijottelevat
lorgneteillaan alaikäisiin tyttöihin, jotka tanssivat älyttöminä kuin
kaniinit ja tekevät toisilleen pienen tempun, nuo laihat, kalpeat
lapset. Ja vanhat, ihratutisevat Pernambucon ämmät, he kilistävät
samppanjalla kaljupäisten hentukkainsa kanssa ja huudahtavat alahuuli
riippuen kuin lehmällä: "Gesu! Mitä kulttuuria! Hienoutta. Vive la
France!"

Tässä viulujen vingunnassa, — ah, kaikki on tuttua, kaikkialla
rimputetaan samoin Maxim-säveliä, kaikkialla junat viheltävät samoin ja
tupruttavat savua, — täällä hien ja hajuveden ja sikarien ja muun
tuoksussa, jossa lakeijain ja pikenttien punaiset takit paistavat kuin
ammattiratsastajain, tai kuin luteet, — jossa symbaali paukkuu, —
täällä istuu nuori suomalainen dosentinrouva, joka harjoittaa "hiukan"
lauluopintoja, hartevan norjalaisen filologin rinnalla. Norjalainen:
hän katselee Argentinan puolivillaisia rouvia ja alaikäisiä tyttöjä ja
haukottelee, — luulisi hänen leukainsa vääntyvän paikoiltaan. Mutta
suomalainen dosentinrouva, joka on ollut jonkin aikaa erossa miehestään
ja on hiukan "hm hm", — ah, hänen sielunsa nousee! Hänen profiilinsa
on kuin kuonolaisen: leukaa ei juuri ole, pieni nenä on punainen, ja
leuan alla on lystikäs syvennys, otsaa ei ole juuri mainittavaksi. Hän
näkee edessään samppanjaa, ah, kuohuvaa, ranskalaista samppanjaa, hän
näkee tytöt, jotka tekevät toisilleen pienen tempun, ja kääntää
nokkaansa hiukan pois, mutta huudahtaa: "Ah, eikö tämä ole unta? Voiko
uskoa, että tämä on totta! Punaista, tulipunaista, — kyypparien takit!
Noita tyttöjä, kuinka ne ovat suloisia! Kuinka viattomasti ne nostavat
toistensa loistavia helmoja. Ne ovat lapsia, — eikö totta? Eikö totta:
ranskalaiset ovat suuria, ihania lapsia! Kuinka luonnollista tämä on,
päiväperhosille! Kas noita, tuossa vieressä! Tuota tyttöä
silkkikoltussa, ruusunpunaisessa paidassa. Ja tuota nuorukaista, — he
suutelevat! He _suutelevat_, noin, iih, — he _suutelevat_! Eikö totta,
että tämä on elämää! Ah, elämää, _samppanjaa_, ei unta."

Ja symbaali helisee ja huvimestari irvistelee, Argentinan vanhat ja
puuskuttavat rouvat tuijottelevat lorgneteillaan alaikäisten tyttöjen
helmoja, norjalainen nauraa ja heilauttaa päätään ja haukottelee. Ja
dosentinrouva, jonka pienet silmät ovat sirrallaan kuin rotan ja
ruosteenkarvainen hiussykerö kurrillaan, hän kohottaa korkean lasinsa
ja huudahtaa:

"Ach, minä rakaztan tätä maata! Tämä on espriitä! Eläköön Ranska,
elämä!"

Mutta keikkaselkä norjalainen pudistaa jalopeuranharjaansa, hänen
kulmakarvansa rypistyvät ylen juhlallisesti, ja vielä juhlallisemmin
hän sanoo:

"Madame, — no, juodaan sitten pohjaan! Mennään, — niin päästään —
_tuosta ranskalaisesta_!" Ja hän nauraa pirullisesti.

Pikku rouvan silmät tulevat pyöreiksi, hänen äänensä vapisee, häntä
melkein itkettää: "Mitä, mitä te arvelette... Herra! Ei, ei..." Ja hän
kalpenee, hänen pieni, pysty nenänsä on närkästyksestä valkea.
Norjalainen nauraa kyynillisesti. Ja symbaali soi, viulut ulvahtelevat,
ja aladobina tutisevat Buenos-Airesin rouvat huutavat:

"Mitä kulttuuria! Vive la France!"

Pölkkypää norjalainen! Juhlallinen karhu, miksi laskit käpäläsi jo
Herran voideltuun? Nyt on "heikko" hetki ohitse, huomenna on pienellä
rouvalla, joka harjoittele hiukan laulua, päänsärkyä kuin kanalla, jota
viina narrasi, niin, mikä katzenjammer! Silloin on madame Esprit'n
sielu "en fuite", — silloin on jalosta "esprit-de-suitesta" tullut
"esprit-de-fuite". Sillä aamulla istuessanne suurissa halleissa
voimistusryypyillä hän juhlastelee: "Miten se oli sellaista —
sairaalloista, onnetonta — elämää! Hyi, sitä turmelusta!"

Puupää norjalainen! Juhlallinen — jääkarhu.






II.




APACHIN LEMPEÄ.


Suurilla bulevardeilla, missä sähköt hulmusivat, istui katukahvilassa
katkera ja synkkäsilmäinen, sielulta väsynyt ja luonnolta tyly, typerä
apachi tyttönsä kanssa. Ja koska hän ehkä oli runollisella tuulella,
niin hän kai lauloi ajatuksissaan, — ehkä oikeille naisille, jotka
ohitse kulkivat:

— Kurjuudessa olen syntynyt minä, isäni soi kodikseni likaisen kadun
ja siltain alukset, äitini on minun itkulleni kironnut.

Kukaan ei ole minua auttanut, omaan älyyni olen saanut luottaa kuin
metsäkissa kynsiinsä. Kirkas ei minun mieleni ole, — kuinka se voisi
olla sillä, joka on varhain paljoin nähnyt, — ja nähnyt vain
tyhmyyttä, kaikki ihmislapset narreina tai tiikereinä.

Sillä kuinka voisi hyvyys kulkea siellä, missä köyhyys asuu? Hyvyys on
rikkaiden ylellisyys, — rikkaan on helppo olla hyvä, köyhän täytyy
hyvyytensä syödä, sillä vatsa on hänellekin tärkein.

Heikkojen narriuden ja vahvain tiikeryyden minä olen nähnyt. Mutta
taistelu on väsyttänyt minut, etten voi olla edes oikea tiikeri. Heikko
ja narri minä olen, jolla on tiikerin sydän. Tiikeri, jota narrius
heikontaa, tiikeri, joka vihaa tiikereitä. Yhteiskuntaa, joka on
tiikerien valtakunta. Yhteiskuntaa, josta en ole saanut muuta tietoa,
kuin että narrien on siinä paha olla.

En usko yhteiskuntaan, en sen aatteisiin enkä uskoihin, sillä ne ovat
kullattuja ansoja, joilla narrit pyydetään tiikerien uhreiksi. En usko
muuhun kuin nautintooni, mikäli sitä jaksan nyrkeilläni hankkia. — —
Enkä usko siihenkään oikein, sillä _kaikki_ olen varhain saanut
nauttia, ja ihmisen nautintamahdollisuudet ovat jotakuinkin rajoitetut.
Suurempaa nautintoa en enää tavoittele, koska en nautintoonkaan usko.

Nautintoni: — hetkellinen unohtamus, ja viha ja epäusko ja pilkka.

Nainen on ehkä suurin nautinnoista, parhain unohtamisista. Se minua,
typerää, vielä saattaa soaista. Mutta mitä on sekään sellaisena kuin se
istuu vieressäni: avuttomuus ja ahnaus — köyhyys.

Siksi minut valtaa usein vielä kaipaus, jota voisi sanoa puhtaan ja
jalon ja viisaan kaipaukseksi — valtaa tuossa ainoassa tunteessani,
joka minua, narria, vielä joskus hurmaa. Kaipaus, vaikka tiedän, että
sitä jaloa ja viisasta tuskin kannattaa kaivata, sillä tuskin sitä on.
Ja vaikka tiedän, että sitä halveksisin enkä siinä viihtyisi. Sillä
jalous on typeryyttä, joka ei tosiasioita näe; kuinka voisi viisaus
siihen yhdistyä? Viisaus on kokemusta, — kurjuutta ja kirousta, jota
ei kannata mainitakaan.

Ja kuitenkin, katsellessani näin ohikulkevia "oikeita" naisia valtaa
tuo hetkellinen hurmautumiseni ja suurin hullutukseni minut. Kuinka voi
epäilys ummistaa luomiaan näin? Ja niinpä minä, unohtaakseni, laulan
sielussani noille kulkijattarille:

Te oikeat naiset, — te _rikkaat_. Elämän jalokiviksi voin imarrella
teitä nyt, tällä hetkellä, teitä kauniita ja puhtaita ja hellän
näköisiä, — rikkaan on hyvä olla kaunis ja puhdas ja hellä!

Minun ystävättäreni on musta ja tyly, ja häntä minä _ihailen_, mutta
teitä rakastaisin, ehkä, _jos_ olisitte sitä, mitä silmäni
valhettelevat.

Ne valhettelevat, että te, jotka sipsutatte suorina ja siroina ja
uhkuvin uumin ja hymy pienillä punaisilla huulilla, ja silmissä mustain
luomien alla syvä kimallus, — että te olette viisaita ja hyviä. — —
Siroina te tepsutatte. Uumanne ovat upeat, mutta vyöhyt hoikka kuin
muurahaisen. Rintavassa kengässä kiireesti kepsutatte, ohut nilkka
vilahtaa kohtuullisesti, kun suojaatte puhtaita helmojanne. Otsalla
värisee leikillisesti kiharrettu tukka, ja leukanne on aistillinen ja
pyöreä. Hansikas verhoaa puhdasta rannetta, harsohansikas, jonka läpi
välkkyy yksinkertainen kultarengas. Kyynärpäänne ovat taipuisat ja
käsivartenne raikkaasti voimakkaat, — teidän oikeain, porvarillisten
naisten, kaita-uumaisten ja siro-otsain.

Niin te rientelette, korkein kannoin, iltapuuhissanne, — kun sähköt
pukevat, ah, vihdoin taas, bulevardien päiväisen arkisuuden
varietee-huikaisuun. Teitä minä rakastaisin — ehkä.

Minun sydäntäni viiltää jokin hullu harhausko, että teidän kauneutenne
on muka totta ja puhdasta, — kun te ohi rientäessänne luotte
kummastuneen katseen kirkkaista silmistänne synkkään, villin näköiseen
rikolliseen, joka istuu kahvilan markiisin alla välinpitämättömän ja
epäilyttävän näköisenä, käsi lallattavan ja kirjavissa sulissa
koreilevan proletaari-siskonsa vyötäisillä, — tuon, jonka huulet ovat
veripunaisiksi värjätyt ja laihat kasvot liidussa, — kasvot, joista
mustat silmät ammottavat välinpitämättöminä ja kylminä, — tyhjinä ja
suruisina, — _köyhinä_.

Se viiltää sydäntäni, varsinkin, jos teidän epäilevä katseenne on
kummastuksesta kaunis.

Mutta jos se on tuikea, jos halveksinta rumentaa kauniita silmiänne,
noita jalokiviä, silloin minun sydämeni kylmenee. Teille, varakkaille,
porvarillisille, joilla ei sievän, kapean otsanne takana ole aivoja
ymmärtääksenne, mihinkä katkeruuteen ja villiyteen ja vihaan saattaa se
syttyä, jolle ei ole syntymästä annettu muuta kuin omat kädet ja omain
aivojen epäilys ja oman lihan pyyteet, — koska hän näkee rikkauden
keltavoikoilla ja välkkyvissä vaunuissa ajavan ohitseen sähköjen
tulikujassa, hänen saamattaan siitä muuta kuin välähdyksen. Joten hän
myrtyy surussaan ja uhmaa ja miettii koston töitä, — teidän
yhteiskuntanne pilkkaamista ja tuhoa, jonka tiikerivoimille puhdas,
typerä kauneutenne perustuu.

Silloin kuitenkin halveksin teitä, ja nauran teidän hyvyyttänne, jonka
on luonut rikkaus, joka on maksanut kultaa, _paljon_ kultaa ja
varakkuuden onnea, sekä kauneuttanne, tuota kokematonta ja viatonta
kauneuttanne brysselinpitseissä.

Sillä onnen, kullan voimalla te olette tulleet puhtaiksi ja hyviksi, —
jos sellaisia olette. Onnen keikaus on teidät hionut, te jalokivet!
Kullalla teidät on ostettu sellaisiksi kuin olette, ostettu hyviksi, —
jos sellaisia olette. Oikeat jalokivet ovat kalliita!

Mutta kaikilla ei ole kultaa, ja heikko saa tyytyä jalokivien asemesta
kirjaviin lasihelyihin, — niin, te oikeat naiset, jotka kepsutatte
ohitse puhtain helmoin, tumma otsatukka leikillisesti väristen, te
laaja-uumaiset ja kaitavyöt kuin muurahaiset. Kaipaan teidän
puhtauttanne, mutta halveksin teitä, jotka on luonut raha, — joiden
pienissä otsissa ei viisautta ollutkaan.

Tylyllä ilolla minä silloin tahdon jälleen syleillä köyhää
ystävätärtäni, joka on viisas ja jotakin totta nähnyt, koska hän on
köyhä; tylyllä julkeudella minä silloin hyväilen tuon lallattavan ja
hetkeksi juopuneen rintoja — tahdon yllyttää häntä rikoksiin ja
halveksuntaan ja välinpitämättömyyteen, joka on epäuskoisen ja
voimattoman suurin nautinto sillä hetkellä. Köyhyydessään hän on nyt
minusta viisas, siis kaunis, tuo liiduttu, kalpea tyttö, huulet kuin
verinen viiva, pilkan veriviiva, — hän unohtaa köyhyytensä huokaukset
hetkeksi juopumuksessaan. Ystävättäreni, jonka laajan hatun otsikossa
paistaa, markiisin alta valojen huikaistessa, punainen sulkarivi kuin
indiaanin päähine. Apachitar! Suuri, punaiseksi värjätty sulkaviuhka,
kuin julkea kyltti yleisen talon ovella.

Häntä minä _ihailen_, jos teitä voisinkin rakastaa, te porvarilliset,
kauniit ja puhtaat naiset, elämän kalliit jalokivet, jotka ette
elämästä mitään tiedä!




RIBBY-TOM.


Ribby-Tom tulla laahustaa pimeänä talvipäivänä kahvilaan, —
maailmanmatti, koroillaan elelijä ja vanhapoika. Pieni ja vatsalta
muheva hän on, vaatteilta lystikkään ruudukas kuin shakkilauta:
kellertävää ja ruskeaa, — se on hänen omaa amerikkalais-sekaista
chic'iään. Hän katsahtaa ympärilleen mukavan untelosti ja alkaa kuoria
hansikkaita käsistään, jotka ovat pienet ja veltot ja pehmeät, vaikka
punoittavatkin nyt viluisena päivänä kuin kravunsakset, — ja jokunen
jalokivi niissä välkähtää. Kyyppari kiiruhtaa tuttavallisesti luokse
aikoen vaihtaa sanan pari hänen kanssaan riisuessaan hänen
silkkivuorista palttootaan, jonka sisustassa on budapestiläinen leima,
mutta vaikenee sitten ja tulee juhlalliseksi, sillä Ribby-Tom näyttää
kärtyiseltä ja jöröltä. Hän antaa hiippamaisen soopelinnahka-lakkinsa
kyypparille ja kepsuttaa vaivaisesti stamminurkkaansa, kaidalle ja
pullistuvalle nahkasohvalle.

Siinä hän sitten hyllyy ja huokaisee, ei näytä tietävän mitä tekisi, —
katselee tylsästi ruskeilla silmillään, ja sormet vapisevat. — Hänen
kaljussa pääkuvussaan, jota jo harmaat hapset ympäröivät, kiiltelevät
aikaisin sytytetyt kaasut kuin biljardipallossa, — vanhassa ja
kuhmuisessa biljardipallossa. Hänen huulensa ovat punaiset ja pehmeät,
— mutta nyt ne töröttävät kuin — virtahevolla.

Hän on kuivalla tuulella.

Älä kiusaa jumalia, ihminen!

Miksi Tomin suu on kuin virtahevon, kun hän torkkuu paikallaan? Liikaa
kylläisyyttäkö hänen vatsansa huokaa? Toimettomuuttako tutisevat hänen
jalkansa, amerikkalaisissa paksupohjaisissa kengissä. Mikä häntä
vaivaa, — kyyppariin hän ei käännä silmäänsäkään, vaikka toinen seisoo
hänen edessään, mutta lähtee sitten naurahtaen pois: Antaa originellin
olla rauhassa, — hänen tapansa tunnetaan täällä, "paroni" on jöröllä
tuulella.

Pakottaako menneen yön ilottelu hänen päätänsä? Vai tämä kostea ja
pimeä talvipäiväkö häntä raukaisee, — marraskuun päivä, jolloin jo
kello kolme tupsautetaan kaasulamppuihin tulet? Vai onko hänen donnansa
ollut petollinen ja jäänyt pois kohtauksesta, teatterista,
taidegallerioista? Tai onko hänen aamiaissalaattinsa ollut
epämiellyttävä?

Vai mikä hänellä on, hän ei myhäile eikä loista pyöreänä, ei puhaltele
pehmeästi savua sikaristaan, ei hyräile hiljaa soiton tahtiin eikä
napsuttele sormuksillaan keppiin — keppi on kyllä hänen kädessään, sen
nuppina on norsunluinen sfinksi!

Miksi hän on ikäänkuin suruinen? Miksi poskiparrat, jotka riippuvat
kahtena villatupsuna, tutisevat hermostuneesti? Miksi Ribby-Tom
tuijottaa pienin, ryttyisin otsin kuin mullikka? Miettiikö hän,
filosofoiko?

Älä kiusaa jumaliasi, ihminen! — Mutta jos sitä teet, niin tee se
ainakin viisaasti, sinä, heidän lempipoikansa ja lelleä
sunnuntailapsensa, Ribby-Tom.

Sinä onnellinen, — onnellisin, — luulen. Sinä, jolle isäsi
Uruguayssa, Paraguayssa, missä lienee, lammas- ja tupakkaruhtinas, on
jättänyt sievoisen omaisuuden, jolla voit elää joka paikassa kuin
omassa valtakunnassasi, — sinä möhkäkala, onnenpoika, aina matkalla,
irti ja vapaana.

Kesät pohjoisessa tai vuorilla, talvet etelässä tai alhaalla, — kuin
lintu. Sinä tulevaisuuden aeroplaani-ihminen, lentokone siipiä vailla,
— joka paikassa oleksiva. Mikä vika on nyt moottorissa, kun se puhkuu
ja pihahtelee tyytymättömästi?

Älä kiusaa Amerikan armorikkaita jumalia, vaan ole viisas, ihminen!

Miettiikö Ribby-Tom, ettei hänellä ole isänmaata, että hän kulkee
kaikkien kansain vaateparsissa ja sopertaa jokaisen kieltä? Isänmaa —
mitä se on? Onko se vain maa tai sen ihmiset vai molemmat yhteensä? Jos
se on ainoastaan maa hänen mielestään, niin: on kai hän joskus käynyt
sitä katsomassa, — mikä olisi estänyt? Mutta maan kauneus himmeni, kun
hän tuli sitä lähelle, kaikki suhteet pienenivät: vuoret laskeutuivat,
tasanko tuli ahtaaksi, ja hän kaipasi sieltä pois. Maa oli siis jokin
lapsuudenkuvitelma vain, — joka loitolla ollen sai armaan hohteensa.
Se oli myös tottumus, että on lapsena käsketty ihailemaan isänmaataan.
Mitä? Onhan joka maalla kauneutensa, hetkeksi. No, miksi ei siis pysyä
loitolla, — jos juuri ja ainoastaan siten saa kauneutta, — sen toki
Ribby-Tom tiennee.

Vai ihmisetkö olisi isänmaa? Hän ajattelee heimoaan, — mutta
välittäisikö hän aivan erikoisesti heistä, jos joukkoon sattuisi?
Eivätkö he ole puutteellisia kuin ihmiset joka paikassa? Ovathan
ihmiset kaikkialla kuitenkin samoja, — tyhmiä, ihmislapsia. Yhtä hyvä
lienee nähdä ne täällä kuin kotona, — joka paikassa he ovat yhtä —
intressantteja.

Mutta jos maa ja sen ihmiset eivät ole kumpikaan mitään kaivattavaa,
jos niiden paras hurmaus on vain — kaipaus, niin eivät kai ne
yhteensäkään ole mitään? Eivät sille, joka ei ole niistä rahallisesti
riippuvainen, — ja niin ei ole Ribby-Tom, tuo kultapilvellä ajelija.
Vai olisiko isänmaa niiden menneiden sukupolvien työmaa, jotka ovat
uurastaneet tulevien polvien hyväksi? Mutta ovatko he mitä saaneet
paranemaan? Millaisia hyväntekijöitä he siis ovat, — jos sitä aikoivat
ollakaan? Isänmaa on siis jokin, jossa rakastaa — itserakkauttaan,
puutteellisuuttaan, heikkouttaan. Mutta Tomilla ei _puutetta_ liene, ja
mitä heikkouteen tulee, niin: hän näyttää nyt filosofoivan. Vai kuinka
on asian laita, — jos nimittäin se isänmaan ikävöimistauti häntä nyt
vaivaa; ja tauti, eihän se ole hyvettä vaan heikkoutta!

Kotiako hän kaipaa, pientä suloista, siis naista, rakkautta ja lapsia?
Niinkuin hän ei tietäisi, kullan-kukko, joka on saanut vapaana
rakastaa, mitä samaa satakertaisesti märehdittyä rakkaus on! Huudahtaa
yhdelle: Ah, minun ruumiini sielu! Ah rakkaus! _Je fadore! Quel delire!
Quel jouissance!_ Minä itken! Panttaan housuni tähtesi! _A mourir!_ Ja
niin rakentaa yhdelle kodin. Sitten näkee, että yksi oli paras loitolta
nähden ja että niitä oli legio, joita voisi yhtä hyvin rakastaa. Mutta
velvoitukset, uskottelut tai puute sitovat juuri tuohon ainoaan, — jos
sitovat. Mutta mikä sitoisi Tomia, kultaista jumalankuvaa, pyöreää,
vapaata, itsevaltiasta, — jolla on ollut valta kokea, että rakkaita on
legio! Sellainen on rakkaus — hänelle, jonka auton edessä liihottelee
joka päivä perhoslauma, niin ettei hänen tarvitse kuin haavilla heitä
pyytää: kultaisella haavilla, — tuon pyöreän, pehmeän, hymyileväisen,
jonka olen nähnyt ajelevan huvikaduilla kiiltohattu harmahtavalla
ohimolla heiluen.

Näitäkö lienee miettinyt Ribby-Tom, nahkasohvalla kellotellen? Huokaako
hän vieläkin? Kiusaisiko hän yhä jumalia, tuo onnenpoika? Mistä syystä?
Ärtyiseltä hän näyttää vieläkin, — kuin jokin olisi radaltaan poissa.
Ja hullunkurisesti hän nyt naputtaa sfinksillään pöytään, jotta
kyyppari juoksee kiireesti hänen luokseen ja kumartaa hänelle kuin
bamburuoko taifun-myrskyssä, — sillä mahtava on Tom joillekuille, tuo
kultapoika. Kuin palmu pyhälle perheelle kumartaa luihu kyyppari
hänelle. Ja nenäänsä puhaltaen tilaa paroni sikarinsa ja juomansa,
lyhyesti, äksynä. Mutta salaa iskee kyyppari piccololle silmää ja
puraisee alahuultansa, rientäessään tuomaan juonikolle tilattua. Pian
kantaa kyyppari sikarit ja antaa Tomille tulen ja lennättää sitten
hänen eteensä kuuman, höyryävän juoman.

Jokin häntä vieläkin vaivaa ja hermostuttaa. Ei nähtävästi hälinä, joka
kahvilassa kasvaa, ei soittajain harjoittelu sivuhuoneessa. Kaiketi —
kärpänen, joka tulee luistelemaan hänen päälaelleen, imelän höyryn
viehättämänä, mikä nousee hänen lasistaan. Se on suuri kiukun syy, tuo
pieni kärpänen kaiketi, — muun puutteessa! Vai ajatteleeko hän, että
hänellä pitäisi olla esim. sukua, poika, toinen tuollainen Ribby-Tomin
kaltainen? Ei, parempi. Hahaa, — niinkuin ihmiset tulisivat paremmiksi
tai pahemmiksi, — kun ovat — ihmisiä. Yhdenlaisia — Jumalan edessä.
— Mitä hän "unelmainsa" toteuttajalla, — hän, joka ei ole koskaan
voinut ehkä mitään unelmoida, sillä hän on kaiken saanut.

Työtäkö hänelle vielä pitäisi olla, — tuolle pyylevälle, puhkuvalle
kellukalle, — tuolle ruutupojalle elfenluusta ja teak-puusta ja
kullasta. Tuolle miekkoiselle! Hahaa — nouskoonpa hän aamulla
haahkanpesästään kello viiden aikaan ja menköön kaivamaan ratavallia,
— hän, jonka ovelle kamaripalvelija hiipii kello kymmeneltä päivällä
kuuntelemaan, joko hän on valveilla. Hahaa — moni virastomies
haukottelee pulpettinsa ääressä ja ajattelee kadehtien: Ollapa kuin
Ribby-Tom, — vapaa, ulkopuolella, yläpuolella, — Pekingissä,
Calcuttassa, kaikessa, — paitsi tässä pulpetin ääressä. Ollapa niin,
ettei mikään sitoisi. Moni sellaista miekkoista kadehtii; kyllä kai hän
siis onkin onnellinen.

Vai mitä voisin vielä ajatella hänen ikävöivän? Kunniaa, mainettako —
laakerinlehtiä tuon kaljun päänupin ympärille. Töistä ihmisten hyväksi,
jotka eivät koskaan muuksi tule kuin mitä ovat. "Neron" töistäkö, jotka
eivät mitään auta, — joista nero ei kuoltuaan mitään tiedä.
Ikuisuuttako hän haluaisi uskoa? Mitä se ikuisuudella, joka on saanut
maassa kaiken onnen maistaa. Vain köyhät tarvitsevat autuutta.

Mitä hän on siis niin nurjalla päällä? Varmasti hän kiusaa jumalia, en
muuta ymmärrä. Mutta sehän on paha, — ja miksi hän sekautuisi niin
käsittämättömiin mietteihin, viisas, itsekäs maailmanmatti?

Kiusaisiko hän näin jumalia? Älä toki tee sitä, Ribby-Tom! Mikä olet
sinä jumalia kiusaamaan! Aika porho sinä kyllä olet kultinesi, mutta
tyhjää sinä olet kuitenkin heidän rinnallaan. He ovat sinulle antaneet
suuren onnesi, — mutta heillä on kyllä neuvonsa sinullekin, jolta ei
nyt mitään puutu, joka olet irti kaikesta, — jos he sitä vain tahtovat
ja jos sinä sitä tahdot! Naksaus vain heidän sormillaan, — ja
sinulla on parantumaton vatsakatarri. Niksaus vain, ja voit kuolla
auto-onnettomuudessa, sinä osteripussi!

Älä kiusaa siis jumalia, sinä onnellinen, sinä maailmanmatkaaja,
milloin lordi, milloin pajari. Ole sinä viisas bramiini, — jos
filosofoit, niin tee se edes viisaasti.

Ja niin hän kai tekeekin, — sillä nyt hänen kasvojensa kalseus näyttää
sulavan, kun hän nauttii höyryävää juomaansa. Hänen poskiinsa tulee
vaalea, kaunis punerrus. Silmät aukenevat suuremmiksi, — ja huulet jo
hymyilevät, kun hän tupsauttelee sikarin savua entistä keveämmin. Hän
puhaltelee lasiinsa leikitellen ja höyryjä hajoitellen. —

Ilta oli tummentunut, kaasujen ja sähköjen loimu kirkastuu. Väkeä
lisääntyy.

Kas niin, nyt on Ribby-Tom virkistynyt. Nyt hänen kallonsa ympärillä on
gloria-kiilto, melkeinpä autuaallinen. Ei liene tuhmasti filosofoinut,
— jos sitä tekikään.

Luultavasti häntä kiusasi vain reumatismi, — se lienee hänet
keskipäivällä herättänyt pahalta kyljeltä, ja nyt kunnon juoma sen
lievensi.

No, se on vähäinen vaiva. Moni ottaisi sata reumatismia, jos saisi
hänen muun onnensa, tuon, jolle ei ole annettu työtä, ei kotia, —
jotka tuskin jumalien lahjoja lienevätkään. Sillä milloin on kuultu
jumalien otsansa hiessä työskennelleen tai kattaneen tupaansa?

Mutta joskus on Zeus langennut ihmislapsille kultasateena, — niin,
ihmisten _tyttärille_, — harvemmin hän kai on satanut kultaa ihmisen
poikain kohdalle. No, sitäpä harvinaisempi ja jalompi on Ribby-Tomin
onni.

En voi muuta kuin olettaa, että tuo jumaliaan kiusannut lapsi on nyt
päässyt reumatismikohtauksesta.

Symbaalit helisevät, naiset tanssivat. Ribby-Tom puhaltelee renkaitaan
ja hyräilee ja lyö hiljaa tahtia jalallaan, hän on jo antanut
keppinsäkin pois. Jo vilkkuu veitikka hänen ruskeista silmistään, kun
naiset luovat häneen huoaten katseensa, — hänen sormuksiinsa ja
harmahtaviin hapsiinsa, jotka säteilevät jälleen nuoruutta. He
tietävät, mitä kannattaa rakastaa, — yksin kallista Ribby-Tomin
keppiäkin. Ilta on parhaillaan. Naiset kumartuvat sangen rakkaina yli
hänen olkainsa, naiset silkissä ja kalleissa töyhdöissä. He
tuudittaisivat hänet uneen kuin lapsen, he antaisivat hänelle
"kaikkensa", — hän on tytöistä ihmeissään. Mutta hän vapautuu heistä,
saattaen samalla parilla frangilla Ganymedeksensä, joka ajoi naiset
loitommalle, kolmanteen taivaaseen.

Niin, lihavuutta puhkava ja hymyilevä Ribby-Tom ei kai kiusannutkaan
jumaliaan, hyväntekijöitään, — tuo shakkilauta, ruskean ja keltaisen
kirjava, tuo yksinäinen ja vapaa. Ei, hän ylistää jumaliaan: isäänsä,
Uruguayn tupakoita ja Paraguayn lammaslaumoja.




SEINEN PROOMUT.


Kuulaana syyspäivänä ja keskellä jättiläiskaupungin harmaata utua ja
pauhua ja sauhua virtaa Seinen vuo, ja raikas koillinen puhaltaa.

Se virtaa rautaisten siltojen alla, jotka tutisevat satojen pyöräin
niillä kieriessä, ja ikivanhain kivisten siltakaarien alitse, — ja
vihurit kiitävät iloisesti virran vihertävällä kalvolla myötävirtaan.
Rantapuistojen lakastuneet lehdet varisevat Seineen, ne soluvat jonoina
joen pinnalla, alas, monien siltain alitse, — keskellä utuista ja
pauhuista ja sauhuista kaupunkia.

Vihreät laineet hyppelevät iloisesti, kun raikas tuuli lentää
koillisesta.

Ja siltain kaariteitä soluvat Seinen proomut, kymmenisenä jonona, —
myötävirtaan, — kohti raikasta valtamerta.

Vihuroiva vesi ja pois kierivä virta, ja koillistuulen tuoksu, — ne
saavat vereni riemuun.

Nuo kauniit, pois matkaavat proomut! Pitkänä jonona, — kukin matala ja
kaita, perästä ja keulasta pyöristetty! Kuin sukkuloita ovat nuo
puunväriset tai tervanruskeat proomut, jotka lähtevät kohti merta,
valtamerta.

Niillä on tasapohjat ja sirot ankkurit ja pitkät, notkuvat
peräsinvivut. Ja valkeana hyrskähtelee vaahto niiden pyöreään rintaan.

Kun raikas koillinen puhaltaa... Niin ne kiitävät pois kaupungista,
pauhuisesta, utuisesta, sauhuisesta, — silta sillan jälkeen, — kohti
vapaata merta, nuo proomut, sileäkantiset, että niillä voisi vaikka
tanssia.

Ja proomumiehet seisovat pitkää peräsinsalkoa käännellen, mielestäni
iloisina: toinen jalka sirosti koukussa ja yllä vihreä tai punertava
merimiesjakku, jonka kaulus lepattaa tuulessa. Ja tuosta juuri allani
soluvasta proomusta kohoaa kajuutasta sauhu, — ja ruorimiehen edessä
seisoo nuori tyttö nauraen ja puhellen, nojaten notkeaa vartaloaan
matalan kajuutan kattoon.

Ja haukkuen juoksevat koirat pitkin proomujen vankkoja reunoja. — Niin
pitkänä jonona, — rautaisten siltain alitse, joita ajoneuvojen pyörät
tutisuttavat, ja ikivanhain ja harmaiden siltakaarten teitä, — pois
keskeltä jättiläiskaupunkia, pois pauhuista, sauhuista, kohti Havrea,
raikasta valtamerta.

Nämä Seinen proomut soluvat minusta lännen merille päin riemuiten, kuin
Paltamon tervavenheet rientävät suurten ja surullisten metsien keskeltä
länttä kohti. Sillä ääretön kaupunki, syyspäivänä harmaa ja utuinen, on
kuin suuri syksyinen metsä, se on pauhuinen kuin autio metsä
syysmyrskyssä.

Ihmekö siis, että näyttävät mielestäni riemuitsevilta nuo kaidat ja
pitkät Seinen alukset, kun ne kulkevat ja kääntelehtivät siltojen alta
tulevana jonona, vaahto keuloissa kuohuen, — kun virta vie ja hinaajat
kiidättävät ja tuuli avittaa, — solumalla kulkien, savu kajuutoista
suitsuten, kirjavat kaulukset liehuen, — kohti raikasta valtamerta.
Kohti Atlanttia, — Atlantista.

Kuinka? Atlantista? Sitäkö, joka sadussa kätkeytyi aarteineen merten
pohjaan? Jota ei ole.

Ah, vain Roueniin ja Havreen ne kulkevat, ainoastaan toisia samanlaisia
kaupunkeja kohti, — sumuisia ja pauhuisia. Sitä edemmäksi ne eivät
aio, sinne ne pysähtyvät, sitä loitommalle ne eivät jaksa, nämä
tavalliset ja avuttomat proomut, kuorma-alukset. Ne palaavat jälleen
ylävirtaan, palaavat iäti, joutuvat entisille kohdilleen, — tuoden
kivilohkareita ja sementtiä, jauhoja sekä viiniä tomuisissa
tynnyreissä, sikuria, kahvia, sokeria, — vieden meren rannalle
jättiläiskaupungin sepelisoraa ja raudan kuonaa ja rautaromua ja
kalkkia ja rupaa.

Minne Atlantikseen? Sinnekö, joka on merten syvyydessä, jota ei ole.
Vain kaupunkeihin, kilpaaviin, kiitäviin, turhaa touhuaviin,
sauhuisiin...

Mutta hyvä, että ne edes lähtevät! Että ne edes liikkuvat. Etteivät ne
aina voi olla paikallaan, nuo tavalliset ja vaatimattomat proomut. Että
ne edes vaihtavat, — ikäänkuin hulluttelevat. Ja että edes muutto
tuntuu riemulliselta, — myötävirtaan, raikkaassa koillistuulessa.
Koillistuulessa, joka minulle tuntuu humahtavan: Hyvä on, että on onni,
joka on siellä, missä ihminen ei ole...

Niin kulkevat Seinen proomut, — siltain alitse, kun joen virit
hyppelevät vihreinä ja syyslehdet soluvat virran harmaalla kalvolla, —
miehet ruorissa pakinoivat ja tyttöset nauravat, koirat haukkuvat. Niin
ne kulkevat keskellä kaupunkia, joka on pauhuinen, sumuinen ja
sauhuinen, — kohti raikasta valtamerta, kohti — ei mitään.




KOHTALON TÄHTI.


Muhammed:

Minne johdat minua, säteilevä tähteni?

Erämaassa, — siitä on jo kauan, — erämaassa, jossa aurinko paahtoi
kuin vaski, tai surullisessa erämaassa, koska iltarusko punersi
hietameren, minulle ilmestyit, ihana, kohtalon enkelin otsalla.

Tumman, sinisen yön holvin alla, taivaasta, jossa tuhansien tuhannet
kultatähdet tuikkivat, luolassa itkiessäni, — siitä on jo kauan, — ja
hentoja käsiäni kurotellessani, — silloin ilmestyit minulle, pyhä,
valkea enkelini, ja vapisin.

Pyhään Mekkaan sinä minut johdit, vaeltamaan kaupunkiin, joka keitaassa
hohti, sinä riemuotsainen ja säteilevä: säteilevä tähti otsallasi.

Että julistaisin uutta oppia, uutta uskoa, kauneutta, raikasta kuin
tuuli, joka erämaassa lentää.

Että herättäisin erämaan heimot teltoistaan, hurjat heimot karkeloon
kutsuisin. Että rientäisimme valtaamaan sinulle, Allah, uusia maita,
uusia virtoja, joita ei korvessamme ole, uusia, hohtavia meriä, oi
Allah!

Pian oli hiottu keihäät, pian oli taottu tuhat sapelia, tuhat välkkyvää
käyräsapelia kuin kuun sirpit. Niin kiiti beduiiniparvi pilven pyöränä
ja silmät haavetta loimuten, nauraen sille, jota se odotti: oi itäiset
virrat, oi jalokivet kuormattuina erämaan laivain satuloihin!

Ne valloitin, juuri sen, mitä halusin, sinä johdattava tähteni.

Mutta koska sen sain, mitä minut saamaan tahdoit, kun sinne tulin,
jonne veit, niin silloin sammuit. Ja katso: sinä sytyit taas muualla,
ja minä tahdoin nyt muualle ja muuta.

Mihin johdat vielä minua, outo, taivainen tähti?

Pois halusin uskotonten taisteluista, joissa päät koristivat ratsujen
rintoja, pois idän kullan ryöstöstä sinne, missä vedet lepäävät
tyyninä, missä palmu läpättää ikuisen Niilin partaalla ja sfinksi
hymyilee mykässä rauhassaan taivaan kuvun alla, missä mantelisilmät
uuvuttivat minut uneen, — sinun hymyillessäsi, oi tähteni, Allahin
enkelin otsalta.

Niin minut rauhoitit, niin minä huvikseni läksin sitten ylös valtaamaan
taas uutta, kuin ajan kuluksi; katso, sinä olit kylmentänyt otsani ja
muuttanut vihansapelin hymyileväksi järjeksi kuin tikariksi. Sitä
sinulta tahdoin, sen sain, kohtaloni, Allah.

Mitä on saatu? Kuin rakkaus, kuin puku naisen yllä: outo on kaunis; —
koska sen riisuu, ei siellä kauneutta ollut, se oli katsojan silmissä,
hänen odotuksessaan. Siispä tahdoin taas odottaa, rientää kokemaan
Baalin ja Astarten, kullan ja himon.

Mutta Jumala oli kuitenkin yksi, sinä, Allah.

Jaa, siitä on kauan. Mitään, missä ennen olin, en halaa.

Minne tahdot mua vielä? Tahdotko minne, Itämaitten tähti? Kaukaisimmat
maat, tuntemattomimmat meret minua houkuttelevat, ehkä, haaveen metsät
ja loistokukka-maat, merkilliset, ennen näkemättömät. Tahdotko minua
sinne, säteilevä tähteni, kaunis kuin aurinko?

Katso, minä olen väsynyt, luulen, että en niitä maita enää näe. Minulla
on valkeita suortuvia, — ah, kuinka ne kerran kiilsivät, oi Allah,
sinun lahjoittamasi voimanhapset! —

Muut erämaan lapset, en minä, ovat niiden tuntemattomien merten takana
kerran veisaavat sinulle voittolaulunsa, — asettuvat sinne, rakentavat
sinulle säteilevät temppelisi, joita minä en rakentanut, joka matkasin
ja viitoin teitä. He sinulle veisaavat kunniaasi, oi Allah.

Niin luulen, vai minne aiot minua, tähteni?

Vai vietkö tummaan paratiisiini, Aishan helmaan, tuon suloisimpani,
orjani, valtiattareni, — jonka sylissä on hyvä hulmahtaa viimeisen
veriaallon, katsoen sinuun, tähteni, kaipuu?






III.




KOIRA.


"Rungottoman Tammen" kapakka Montmartre-kukkulalla on lähellä valtavaa
Sacre-Coeurin kirkkoa, joka on valkea kuin haamu, jättiläiskokoinen ja
näkyy penikulmien päähän. Se on kömpelö ja ruma temppeli, kuin
bysanttilainen pyhimyksenkuva, pramea ja töykeä, se on kuin itämainen,
valkea ja samalla synkkä Kristuksen kuva, — ruhtinas Kristuksen. —
Sellaisena se kirkko seisoo keskellä köyhää kaupunginkorttelia,
Montmartrea, jossa kapeat kujat kiertävät vanhain ja nokisten talojen
välitse, kapuavat vaivalloisesti jyrkkää rinnettä ylös jättiläiskirkon
prameain portaitten eteen. Keskellä korttelia, jossa punaiset myllyt
pyörivät ja ilotytöt rinkuvat, — jossa on hauskuutta ja vilkkautta,
ainainen väkivirta vuoren juurella puistokujilla. Siellä leikkivät
lapset laitakaduilla likalätäköissä rikkonaisen katulyhdyn alla,
puotien edessä, joiden ikkunoissa riippuu teurastettuja härkiä ja
toisissa ikkunoissa koreita ristiinnaulitunkuvia. Ah, siellä on
iloista, siellä on karuselleja, sirkusta, siellä neitseet ratsastavat
sian satulassa, kädet serpentiiniohjaksissa, siellä on vilkkautta ja
kiirettä.

Mitä tuo ainainen väkivirta avenuella vierii, mitä ihmiset huutavat,
mitä he katselevat? Nälkänsä vuoksi he touhuavat. Miksi he järjestävät
iloja? Nälkänsä vuoksi. Miksi he etsivät iloja? Heidän sielunsa ovat
nälissään.

No niin, siellä muratti- ja ruohopeitteisen Montmartren kukkulan
rinteellä on "Rungottoman Tammen" krouvi, — pienen, vinon torin
kulmauksessa. Se on harmaa ja savustunut ja pölyinen; liuskakivinen
katto on sammaltunut, ja kapakan seinustalla kasvaa vanha tammi,
kallellaan alamäkeen: siitä on väännetty ravintolan nimi, kuten monien
muiden huvipaikkain: "Kuolleet rotat", "Valkeat kottaraiset", "Siniset
koirat", "Mustat kissat". — On talvi, ja tammen lehdet rapisevat
pysytellen yhä kuivinakin oksissa.

Erään illan hämärtyessä ja tulten syttyessä ruskottaville,
surumielisille kaduille istui matalassa brasseria-salissa, jota suuren
lieden hulmahteleva roihu valaisi, kaksi ilonpitoon tullutta
nuorukaista, nähtävästikin taiteilijoita. Salissa henkäili vartaassa
ruunistuvan kauriinpaistin suloinen tuoksu, — tai kissanpaistin, ja
juuri lieden vieressä, sen kotoisessa hohteessa istuivat nuoret miehet,
maalaamattoman pöydän kahden puolen. Ilta oli pikaisesti pimennyt, ja
alhaalta kuului jo ilon hälinä ja pauhu. Toisella nuorella miehellä oli
pitkä tukka, nenä käyrä ja punoittava, silmissä uneksiva ja katseeton
ilme, — hän oli runoilija, kuulin sitten. Vaalean ja likaisen
manttelinsa hän oli heittänyt klassillisen olkituolin selkämykselle,
samoinkuin hänen toverinsakin, jolla oli vieressään pöydällä
croquis-vihko, sillä hän oli maalari. Viiniä he olivat tilanneet,
paksua ja pettävää punaviiniä, ensin puolikkaan, sitten toisen, ja
sitten iloisesti koko pullon. He juhlivat. Jos he olivat äsken olleet
jotensakin kuivasanaisia, niin siinä he vilkastuivat, varsinkin
runoilija; heidän puheensa kävi aatteelliseksi, innostuneeksi, heidän
poskensa alkoivat punoittaa muustakin kuin varraspaistiroihun
suloisesta heijasteesta, heidän piippunsa tuprusivat makeasti. Ja
runoilija, joka istui oveen päin, hänen katseensa oli auennut ja
terävä, ja hän puhui ikäänkuin vapautuneena haaveen ja haltioitumisen
sanoja. Juopumuksen onnellisilla mailla he pian olivat, viinikuurnaa he
polkivat, jotta rypäleet tirskuivat ja hurmehtivat heidän jalkainsa
alla, heidän puheensa oli pian äänekästä ja nuorekasta ja vannovaa,
ylpeästi he ylistivät, nuo pitkätukkaiset ja tahratakkiset, oikeaa
korkeaa taidetta, ja halveksivat sitä taidetta, jota paljosto ymmärtää:
"jouluseimen kipsistä aasinkuvaa, aivan luonnollisen kokoista ja aasin
näköistä, niin, aasia". Ja krouvarin korkearintainen piikatyttö
heitteli heille iloisia, ilvehtiviä katseita.

Niin he istuivat "Rungottomassa Tammessa", kukkulan sokkeloisella
rinteellä, jossa apachit ja alaikäisiä tyttöjään kauppaavat äidit
pitävät kokouksiaan purettavien talojen parakeissa, — jossa on iloa ja
riemua, jossa rammat ja luuvaloiset kerjäläiset istuvat öisin
katuojassa, kun käytävällä ei saa maata eikä voi mennä keskikadulle,
sillä siellä ajaisivat päälle. Montmartressa, jonka huipulla seisoo
mahtava Sacre-Coeur, kuin bysanttilainen Kristus, prameana köyhyyden
keskellä, — ei ihana, helleeninen jumalanpoika. Niin he istuivat,
pakisten ja väitellen ja innostuen, nuo onnekkaat, viinin höyryissä,
suuren roihun valaistessa brasseriaa.

"Bacchus, Bacchus!" huusi runoilija, "sinä olet laupias, sinä olet
ainoa laupias jumala". Ja maalari yhtyi viisaasti nauraen hänen
maljaansa: "Humala, se on silloin tällöin sangen tarpeellinen ja kallis
asia."

Niin, humala, se voi loihtia tyhjästä täyden ja tyhmästä kauniin. Se
rauhoittaa sydämen ja antaa levon aivoille, jotka aprikoivat aina
turhaan elämisen salaisia pulmia. Se virittää sielun laulavaksi
kanteleeksi.

Niin, se tekee ihmisen hyväksi ja auliiksi, ruhtinaallisen anteliaaksi,
ja hän unohtaa, mitä kovaa huominen vaatii hänen sellaisen hyvyytensä
korvaukseksi, — Bacchus, unhotuksen jumala, silmäin verhooja, sielun
avartaja, valistaja. —

Niin, valistaja ja silmäin avaaja kyllä, kuten monesti tiedämme. Mutta
siis myöskin hetkellisten hurjain tuskien tuoja.

Sillä kun nuorukaiset nyt heiskuvat ja kiikkuvat onnessaan,
"Rungottoman Tammen" juurella, joka on heille nyt talvellakin ikäänkuin
lehteen puhjennut, — kun he väittelevät innoissaan ja heidän sydämensä
ikäänkuin laajenee "ottaakseen koko maailman syleilyynsä", kun viinin
ylväs huumaus on heidät jo vallannut, — niin: mikä uikahti ja ulahti
ilkeästi tuolla ovella, — brasserian pimeällä ovella, joka on kadulle
auki ja josta kostea tuuli huoahtelee?

Mikä se oli? Katukoira. Ja se tulee näiden piipunpöllyttäjien luokse,
jotka huuhtelevat tupakan karvauden pois kurkuistaan paksulla ja
juovuttavalla punaisella. Se tulee heidän luokseen ikäänkuin kerjäten,
— ja mikä koira! Selkä koukussa kuin luokki! Kipeä elukka, takapuoli
ja lanteet vapisten, — hiipien ja kiskoen perässään hervottomia
takaraajojaan. Kuin vaivainen, halvattu kerjäläinen, — likainen ja
kapinen ja takkuinen Parisin koira. Se näyttää olleen aikoinaan valkea,
jokin vinttikoiran sekasikiö; nyt se on — minkä värinen.

Se uikuttaa silmät rähmäisinä ja punaisina, se kurottaa kaulaansa ja
ulvaisee tuskasta, se seisahtuu tullessaan vähän väliä kuin pitelemään
kipeitä lantioitaan, — häntä pystyssä. Saastainen, taudin kiduttama,
löyhkäävä koira!

Missäpä olisi se juoma, se jumalain nektari, joka maistuisi, kun
moinen koira tutisee ääressä! Ja runoilijaa, keskellä hänen
humalakorskeuttaan, yökättää, suututtaa, häntä vimmastuttaa
epätoivoisesti. Hän potkaisee koiraa, ja elukka ulvahtaa ja ponnistelee
pakoon etujaloillaan takaruumistaan perässään raahaten. No nyt siitä
pääsi!

Mutta samassa, — mitä autuutta viini kykeneekään antamaan, niin
samalla se voi näyttää helvetin kuvia! Mitä raivohullun tunteita se voi
herättää. Sillä juopuneen, punanenäisen runoilijan silmä, —
"Rungottoman Tammen" krouvissa, Montmartren sokkeloissa, — hänen
silmänsä synkkenevät nyt, — hän vaikenee heti ja tuijottaa, — näkee
luultavasti jotakin. Ja hänen herkät huulensa alkavat tutista, — ah
sitä viinin ilveilyä, noituutta, sen kataluutta! Hänen silmiinsä
tulevat kyynelet, — oi tätä viinin kauneutta! Totisesti viini voi
tehdä hyväksi ja olla valistaja!

Runoilijasta tuntuu nyt, kuin häntä itseään olisi potkaistu ja lyöty,
— ja jokaista ihmistähän lyödään, vaikkeivät he juuri siitä parane
eivätkä tule sellaisiksi, jotka eivät itse lyö. Hänen sydämensä on
ollut kai elämästä sairas, nyt on hänen omatuntonsa haavoitettu, se on
kipeä, — ehkä on ollut kauan kipeä. Ehkä hän ei ole voinut oppia
olemaan lyömättä.

"Löin — tuota raukkaa", hän sanoo, "potkaisin. Mitenkä se voivotti
kivusta. Potkaista vaivaista kipeihin lantioihin —!"

Mitä hän näkee sielussaan? Mikä helvetti siellä myllyää, koska hän
kiristää hampaitaan, koska hän haroo tuuheaa tukkaansa, ja hänen
silmänsä ammottavat.

Mitä me olemme täällä maailmassa, ihmiset? hän ajattelee. Mitä olemme
toiveinemme, tarinoinemme, nuorin voimin?

Suuressa kaupungissa, ahtaassa maailmassa me kuhisemme, vilisemme,
ryntäämme. Mitä me ryntäämme? Nälkämme tähden pohjaltakin, — sen
tyydyttämisen ilosta me laulamme, ulvomme, sen vaikeutta me vikisemme,
uikutamme, huudamme. Sen tähden me hiivimme, nuuskimme, sen tähden
mietimme, aatteilemme, innostumme, siksi kilpailemme, tappelemme,
rähisemme, — tempoen toiselta riistaa. Niin vilisee väkeä
laidattomissa, suruisissa kaupungin sokkeloissa. Sellaista on ahtaassa
maailmassa, — joka lienee kerran yhtä ainoaa kylää ja kaupunkia, yhä
ahtaampaa: kilpajuoksua yhdellä ainoalla kadulla ja turulla. —

Koiria juoksee kaduilla niinkuin tuo, avuttomia, likaisia juoksukoiria,
arkoja ja äkäisiä, tuhmia raukkoja ja joitakin viisaita petoja, —
isoja ja pieniä. Vain koiria, — mitä niistä, sinä ihminen! Mutta
ihmiset, — he ovat paljon kummempia? Mikä välkkää tai kuultaa eläimen
silmistä paitsi nälkää, — eläimen, joka hyppelee kevätkiimassa?
Koiran, joka juoksee siinä aina? Viettinsä vallassa nuo hullut, koirat,
sikiävät, ajatuksetta, luonnon pakosta, sikiintyvät turun loassa, nuo
kulkukoirat, toistensa laumaa lisäämään, toisiaan puremaan,
tappelemaan, ulvomaan ja liehumaan voiton vimmassa. Sellaiset —
elukat!

Jaa, maailma on ahdas, — kerran se lienee yksi ainoa kaupunki,
muurahaispesä, — koskapa siitä ihmisten tapella täytyy. Ja kuitenkin
ihminen _ajattelee_ ja hänellä on "aate", suurin tyhmyytensä,
hedelmällisyys, lisätä tungosta, — ah noita tyhmiä koiria. Tungosta,
joka merkitsee nälkää, joka on sairautta, vääristymistä,
epäsuhtaisuutta.

"Kas tuollaisia ihmisiä kuin nuo kerjäläiset kadulla: leuka pitkä ja
pysty, silmissä mataluus ja ajatuksettomuus! Kas tuota toista: laihaa,
otsatonta luurankoa. Kas rampaa, sielu-raajarikkoa, joka juoksee
suurkaupungin kadulla."

Voi sitä, joka sen merkillisen ajatuksen saa; sen sielua synkistävät
vampyyri-siivet, sen aivoissa kiehuu Baudelairen vihreä
absintti-hulluus, — ihmisjärjen halveksunta.

"Meitä ihmisiä", lisää runoilija, "kuta enemmän meitä yli niin
sanoakseni heikäläisen määrän tulee, sitä vaivaisemmiksi joudumme, sitä
vähemmän on kullakin osaa, sitä kavalammiksi ja tylymmiksi, tyhmemmiksi
tulemme, — kauneuden silmissä, — kuin elukat. Voi sitä, joka sen
näkee, — ja potkaisee koiraa. Koiraa, joka juoksee nälissään ja
kiimassaan.

"Mitä ovat nuo juoksukoirat kadulla? Mitä he tietävät, — sen
ainoastaan, että tuntevat, kun heihin jokin koskee, kun heitä isketään,
siksi että heillä on jokin vaiva, suuri vaiva: he haluavat syödä ja
sikiintyä.

"Ihmisiä, ah, me olemme muka ihmisiä! Joita erottaa muista elävistä se,
että meillä on järki. Järki? Jolla emme lopultakaan taida mitään.
Etsimme kuin sokeat onnea, nerollamme ja voimallamme. Sattuma, pieni
oikku, naurettava tilapäisyys, tauti, innostus, haave, voi meidät
tuhota, tehdä sairaiksi, hulluiksi, rammoiksi, — nuoret ja viisaat.
Lyödä meidät kuin kaupunginkorttelin koiravouti iskee koukkunsa
isännättömän koiran kylkeen. Tai niinkuin kujeileva poika huvikseen
hosaisee piiskallaan varomatonta penikkaa. Tappaa meidät oikulla, josta
emme ymmärrä muuta kuin että se tuo tuskaa. Me — viisaat, ihmiset.

"Järkemme, — eikö eläin liene onnellisempi siksi, ettei hänellä liene
järkeä onnettomuuttaan ajatella? Mutta ihminen on onneton aina..."

Jotakin samanlaista kuin tuo nuorukainen Montmartren iloisten tulten
loimutessa lienee S. Francesco kerran tuntenut, kun hän auringon
noustessa ohjasi auraa vaolla ja lauloi härkien sierainten huurutessa
eläinten laulun. Jotakin samanlaista nöyryyttä ja armeliaisuuden
kaipausta, — mutta tässä laulussa ei ollut Francescon iloa.

"Haha", nauraa runoilija, "ihmisiä me ollaan. — —"

Mutta kuka ties, jos onkin meitä ylempänä, — voisihan olettaa,
kuvitella, — joitakin sellaisia olentoja kuin me olemme koirille.
Näkymättömissä, ehkä miljardejakin. Sanokaammepa heitä vaikka jumaliksi
tai ihmistä ylemmiksi, — kuten koira kai sanoisi meitä, jos niin
paljon voisi ajatella, ylikoiriksi. Hahaa, — _olettakaamme_, että on
meitä onnekkaampia, jotka pitävät meitä koirinaan. Tuollaisia taivaan
koiravouteja, tai metsästäjiä tai isäntiä, — tahi vain vierailla
koirilla huvittelevia, rasavillejä. Salliman olentoja, joille me olemme
koiria, — joille me olemme samaa kuin koirat ihmisille. Olemme
jumalien koiria, — emmehän tiedä mitä olemme, miksi oikeastaan
innostumme muun kuin nälän tähden, mitä haluamme, mihin joudumme. He
tietävät, meidän isäntämme: he _metsästävät_ meillä, he ajattavat
meillä petojaan ja sukuamme, — he antavat meille ruokaa, jos olemme
hyviä talonvahteja, — he pieksävät meitä syystä, jota tuskin
ymmärrämme, sillä nälässä ja himossa me rikoimme, — he potkivat meitä.
Jotakuta makuuttavat ehkä helmassaan. He saattavat hymyillä meille,
koirilleen."

"Anna jo olla!" huudahtaa nuori maalari, joka on kuunnellut hymyillen
toisen juttua ja katsellut häntä tutkivasti. Mutta toinen jatkaa:

"Tuo koira, jolla ei ole älyä, joka ei kai tiedä, miksi häntä on
jossakin lyöty niin, etteivät takajalat nyt häntä juoksuta, — jonka
joku usutti tappeluun, mihin hän ei pystynyt, tai nälkä siihen ajoi;
tuo, jolla on tauti, josta se ei tiedä enempää kuin me järkemme
heikkoudesta, mutta tuntee tuskan, — tuo koira, hahaa, meidän ihmisten
rinnalla..."

"Äh, anna nyt jo olla!" huutaa toinen jo kiivaasti ja punastuen,
niinkuin olisi arkaan paikkaan koskettu. "Anna olla. Koira! Vaivainen,
saatana! Se on vain elämän laki: että joka on heikko, sitä potkaistaan,
sen on heikkona hävittävä. Se on elämän _oikeus_!"

Hän on vaiti hetkisen, mutta jatkaa sitten kauhistuneena, sillä hänen
humalaisiin aivoihinsa on jo tarttunut toisen mielikuva ihmiskoirista
ja heidän isännistään, jumalista tai sallimasta: "Vai kujeiletko sinä?"

Silloin runoilija naurahtaa toisen ärtymykselle, hänen synkkä tuulensa
haihtuu, sillä se siirtyy ja hajoaa toiseen, ja hän vastaa:

"No — se oli vain Goyaa, jota, kuten tiedät, olen viime aikoina
katsellut ... kippis."

Ja niin he siirtyivät puhumaan jälleen taiteesta, kauneudesta, —
varrasvalkean punaisessa hulmussa, "Rungottoman Tammen" vinokulmaisessa
brasseriassa, Montmartren kukkulan kupeella, jonka juurella leviää
auttamaton, riemuava jättiläiskaupunki ja jonka huipulla kuumottaa
valkea temppeli Sacre-Coeur, itämaisine, kömpelöine kupoleineen. Sen
prameudessa ja varmuudessa piilee epäilyttävä koiruus, sen
itsevaltiaassa ylpeydessä ulkokultaisuus, joka pettää antamalla
onnettomille pelkkiä haaveita.

Mutta kun päivä joskus talvella paistaa, silloin hohtaa sekin
kauniilta, — varsinkin kaukaa katsoen; — se hohtaa penikulmien päähän
Parisista, tuo korkea ja valkea temppeli, kuin hieno pitsi, —
pilvenpatsas autereessa.




PARADOKSEJA MAMMONASTA.


Kauas se paistaa, tuo jumalankuva, joka on puhtaasta kullasta valettu
ja taottu.

Tuhansien mielikuvissa kimaltaa se kuin voitonjumalattaren kultaiset
siivet, — vaakalinnun siivet: joka sulka häikäisten.

Miljoonain unelmissa ylenee hän kuin se jättiläiskuva, jonka Daniel
näki unessa. Se on kuin Neron kultainen patsas, joka kohotti muinoin
taivasta kohti diadeemi-otsaansa verisen amfiteatterin sisällä.

Sellainen hän on, jonka edessä — ken pitää muita jumalia?

Miksi kansat valavat pienemmät jumalansa kultaan, koristavat ne
kullalla ja säihkyvillä jalokivillä, — joiden arvo on kultaa? Miksi on
Kiinan jumalien selkänojana kultainen säteikkö, miksi on Buddha
kullattu, miksi Neitsyt Marialla moninkertaiset kultavaipat yllä, miksi
Kristuksen risti ulkoa kullataan? Metsäläinenkin vuolee uhrinaan
lähteihin kultaa. Siten käännytään ylijumalan puoleen, — pienet
jumalat merkitään hänen värillään kuin hänen sotureikseen, — kullalla,
kuten ritarit puetaan kuninkaansa sota-asuilla. Sillä häntä kaikkien
jumalien nimessä ylinnä ja syvinnä toivotaan, ylijumalaa, Mammonaa.

Monina hetkinä tuntuu se minusta olevan kaikki kaikessa. Se on vapaus,
se on kauneus, terveys, aatteet ja taiteiden kukoistus ja
elämännautinto.

Kuinka monet ovat hetkellä, jolloin Mammona on ollut heille
suosiollinen ja karistanut heidän ylleen hiukankin kultatomua,
virittäneet hänelle riemukkaimman ylistysvirren: kirkkaan ja
pulpahtelevan kuin leivon kevätlaulu sinisessä ilmassa auringon alla,
— joka on säihkyvän kultarahan muotoinen.

Kaunis on se jumala voittajalle, sille, jolle se on ollut armollinen,
jota se on omana lapsenaan rakastanut!

Mitä on elämä, ellei kultaa — jota ilman ei mitään ole?

Sielujen kauneimmat haaveet, ihmeellisimmät keksinnöt eivät sen avutta
toteudu.

Koskaan ei ole kaikkein suurin, enimmän inhimillistä nautintoa antava
taide syntynyt muualla kuin ruhtinaiden hoveissa, sen jumalan avulla.
Koskaan eivät taiteen kultaiset hedelmät ole kypsyneet muuten kuin
hitaasti, itseään varten ja hyödyttöminä, — kullan avulla.

Mitä voivat puhdas ja korkea ihmisyys ja kunto ja järki, — ellei
niiden takana seiso sankari, jonka ase on taottu kirkkaimmasta
metallista, kullasta?

Missä kullan alueelle pääset, siellä olet rauhoitettu. Kuka tohtii
sanoa sinulle silloin muuta kuin että olet kuntoa ja hyvyyttä ja
viisautta loistava? Niin todistaa sinusta jumalasi, kulta.

Vain kullalla on ääni, joka helähtää niin kirkkaasti ja kovasti, että
muut äänet heikoiksi hämmentyvät.

Miksi kihlatut sitoutuvat toinen toisiinsa kultaisilla renkailla,
kullasta valetuilla kahleilla, — se tunne on siis kullan heijastetta?
Mitä on rakkaus, ellei rakastetulle puhu kodista, toiveista, —
kullasta? Toivottomuutta. Ja jos rakkaus siinäkin "elää" ja rakastavat
kuolevat, — niin onko kuolema enää rakkautta, — kuolema, joka ei ole
mitään.

Kultaa etsii neitsyt etsiessään voimakasta sulhoa, — hänen sydämensä
on kultainen. Kultaisiin miehensydämiin kiintyy naisen rakkaus
neitseestä tylsään ja armoa kerjäävään katunaiseen saakka.

Kullan väri on keltainen kuin mandariinin silkkipuku. Mutta epätoivo:
mustaksi sitä aina sanotaan, — ja se väri ei ole kullan.

Voi impeä, joka onnea, — kotia: kultaa, — tavoittelematta antautuu
rakastetulleen! Häntä sanotaan portoksi, — sillä hän on tehnyt sen
_pelkästään_ rakkaudesta, ei onnen aikeissa ja kullasta.

Äitiys ja isyys, mitä se on muuta kuin oman tulevan turvallisuuden
toivetta, kultaa? Milloin tahtoisi emo tyttärensä onnettomalle,
kullattomalle miehelle? Isät haluavat poikia itselleen kultaisiksi
sauvoiksi, kun he itse vanhenevat. Mitä tavoittavat kaikki maiset
aatteet, työ, pyrkimykset ja uhraukset? Onnettomat ehkä sanovat
etsivänsä totuutta, ainoastaan totuutta, — sillä paha on näyttää
voimattomuuttaan. Se tunnustus, ettei jotakin tahtomaansa jaksanut
saada, onhan se panssarissa rako, johon toinen heti iskee keihäänsä.
Tulee siis sanoa etsineensä totuutta, vaikka taistelikin onnestaan,
joka on kultaa.

Sillä kultapanssarissaan on kukin kirkas ja hymyilevä ja rauhallinen.

Mitä ovat puolueet ja niiden aatteet ja innostukset? Kunniaa ne
tavoittelevat, — joka on valtaa. Ja valta on maita ja meriä, — ja
kultaa.

Mitä ovat yhteiskuntain sisäiset taistelut, aatelisten, pappien,
hiilenkaivajain? Leipään pyrkimistä, — kullan kokoamista. Niin kauan
kuin aurinko palaa, niin kauan kuin taivas vihmoo sadetta, on viljakin
keltaista ja kullanväristä.

Kulta on kauneutta. Miksi ovat rikkaiden ja kukoistavien maiden lapset
kauniita? Elämän leikki, nautinto, joka on kultaa, on heidät
kaunistanut. Niinpä ovat ylimysluokat tulleet kullan suosiosta
kauniimmiksi kuin työn runtelema alhaiso.

Kulta on veljeys; jolla on olutta, sillä on ystäviä.

Ja sanopa, kulta, mikä on isänmaa? Se paikka, jossa viihtyy parhaiten,
— koska siellä on mukavin tulla toimeen. Koska siellä tulee kultaa
vähimmällä vaivalla.

Mitä kansallisuudet? Laumoja, joiden kunkin jäsenet ovat nähneet
edullisimmaksi pyrkiä yhteisvoimin varallisuuteen, kultaan. Ne
aatteilevat ja houkuttelevat jäseniään kilpailemaan toisten kansain
kanssa ja anastamaan toisten kansain hyveitä, voimaa, onnea, — kultaa.

Miksi tunkeutuu kansa, sivistynyt tai sivistymätön, toisen maahan?
Se huutaa tekevänsä kansallista tehtäväänsä, hankkivansa alaa
omintakeiselle kulttuurilleen. Mutta miksi se tuo sinne jumalansa ja
pistimensä?

Koskaan ei kulttuurin levittäjä ryntää hieta-aavikoille, ellei hän
toivo löytävänsä hiedan alta kultaa ja usko erämaan takana olevan
kosteikkoja. Koskaan hän ei ehdoin tahdoin kostuta verellään
auttamatonta karua kalliota, mutta uhraa henkensä saadakseen louhia
kivestä kultaa.

Suuret kansat sulattavat sillä itseensä pienemmät, että ovat väeltään
lukuisammat, voimakkaammat, rikkaammat, etevämmät, — sillä, että
niillä on lopultakin enemmän kultaa.

Kultavyöt ja kultavirrat kiertävät maapallon ympärillä, ja ne virrat
leviävät ja lainehtivat ja kultaavat maapalloa, — suuret niistä
vetävät puoleensa pieniä ja sulattavat ne itseensä. — Ja kerran
suurimmatkin sulavat toisiinsa, yhdeksi kultapinnaksi. Silloin on
maailmassa yksi kansallisuus, tuo miljoonien haaveksima. Silloin on
ahdas maapallomme yhdessä suhteessa täydellinen: se on kultakeränen,
valtaomena Mammonan ruhtinaan kädessä.

Satoja, tuhansia alijumalia on Mammonalla, — ja lukemattomia nimiä:
kansa, kansallisuus, sivistys, valistus, taide, onni, veljeys, rauha,
miehuus, tiede, terveys, kunnia, vihreät laakerit, huikaiseva totuus,
kansanvalta, ihmiskunnan tehtävät, filosofia. Yhteensä ne muodostavat
kuitenkin sen kaipuun, onnen kaipuun, — jonka nimeä ei tavallisesti
mainita.

Sillä suurimmalla jumalalla on satoja nimiä kuin juutalaisten Jahvella,
mutta yhtä ja tosinta nimeä ei lausuta, — niin pyhä ja peljättävä on
se jumala. "Ei sinun pidä turhaan lausuman", — sillä ainoan
valheettoman tunnustaminen voisi mystillisesti repiä reiän panssariisi,
jota taistelussa käytät.

Sen olemuksen voi ilmaista myöskin täten: herkkuja ja hedelmiä,
pehmeitä vuoteita, ihania näköaloja, rauhallista työtä, rakkautta,
taiteen nautintoa, — kaikkea. —

Ja kuitenkin, kulta, kaikki antava, jonka tuhansia nimiä miljoonat
sekasortoisessa kuorossa huutavat, ryömien toistensa ruumiilla, sinä
kaikkein ylimmäinen, jonka eteen miljoonain rukoukset nousevat kuin
hirvittävän hekatombin sauhu, musta ja veripunertava ja paksu ja
äitelä, — kuitenkin: sinunko pappisi olisin?

Sinä, — kultainen aina kultaisesta vasikasta dollariin saakka!

Sinä, joka olet Brahma, jonka surmavaunujen alle miljoonat ruhjoutuvat!

Sinä, Molok, jonka syli hehkuu punaisena ja kiehtoo äitejä siihen
lapsensa heittämään.

Julmilla aseilla on laulu leikattu sydämestäni, — nakatakseni sen
kasvoillesi, sinä verenimijä, korkein jumala. Sillä lukemattomat kerrat
olen halunnut laulaa sinulle hymnin oman sydämeni helpotukseksi,
silloin, kun sinä olet riistänyt kaiken minulta, sinä itsevaltias
herra. Laulaa aivojeni kevennykseksi, joihin kaiken raukkuuden näyt
nousevat kuin raivohulluus, — raukkuuden ja heikkouden, jotka sinun
epäsuosiosi ja suosiosi luovat.

Laulun, joka kajahtaa kuin _kirous_, — niinkuin Baalin papit muinoin
viileskelivät itseään veitsillä, kun jumala ei heitä kuullut.

Mutta sinun epäsuosiosi teki minut voimattomaksi ja turrutti sydämeni
ja mykisti suuni. Itsesi ylistyksestäkin, sinä aikamme ja kaikkien
aikain Baal! Sinun suosiostasi riippuu sekin, miten paljon sinua
kirotaan.

Niin, kun sinä tahdot, jää kaikkein synkin ja katkerin ja totisinkin
iäksi tekemättä. Sytyttämättä polttouhri, jonka tulisi kohota
sieraimiisi kuin satojen kärvennettyjen sydänten äitelä ja imelä ja
katkera savu!

Mutta — se on Mammonan tahto, ettei hänen nimeään kukaan saa koko sen
kauheudessa lausua. Se on sen Jahven jumalallinen salaisuus.

Tuon kaikkeuden vakavoiman, jonka avutta tuhannet ja miljoonat eivät
ole voineet tehdä mitään hyvää. Kuin kahleet käsissä ja jaloissa he
ovat viruneet köyhyydessään. Kalpeina he ovat kituneet pimeydessä, sen
kaikkivoivan vihan alla.

Miten se jumala solvaa ja sortaa ja vääristää! Se kapuloi
totuudensanoja lausuvan suun, se lamauttaa tahdot, tuo kiduttaja, jonka
leikkiriistaa me olemme.

Se kauneuden ehto ja kauneuden kukistaja! Pohjimmainen olevainen, joka
panee suuremman kansan kiskomaan kielenkin heikomman suusta, jos voi
siten tulla lähemmäksi sinua, kulta! Joka teet olojen köyhyydellä
lumisten maiden asukkaat rumiksi ja tihrusilmiksi, — heikkoälyisiksi
kuin jäisen Tulimaan lapsetkin.

Köyhyys ja rumuus kulkevat käsitysten. Tai selittäin: toinen on rampa,
toinen aistiviallinen, köyhyys kantaa kehittymättömyyttä ja pienuutta.
Ja kuitenkin ne toisiaan sadattelevat kuin kurjat ja kerjäläiset
ainakin, vaikka ovat toistensa apuun kytketyt. Ja ne huutavat
pelastustaan, metallia, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa.

Kuinka moni lienee huoannut: "Jos vanhemmillani olisi ollut kultaa,
olisivat he valinneet kauniin, voimakkaan isän ja äidin minulle. Niin
en olisi nyt ruma ja heikko, vaan sopusuhtainen. Minkä ajatusten
kirkkaudenkin olet minulta riistänyt, Mammona! Miten jo äitini kohdussa
teit minut rumaksi, sielulta pieneksi, ja eloni alusta alkoi katkeruus
ja pienentyminen edelleen. Rautapyörillä on minua ruhjottu, ja ne
haavat eivät koskaan parane. Yksinäiseksi ja surevaksi ja aprikoivaksi
tulee köyhä."

Kuinka monen sinä hirviö, Mammona, epäsuosiollasi seisautat hänen
kauniimpain kaipuidensa tiellä! Sinä imet kuin iilimato voiman ytimistä
ja tylsistät silmät ja heikonnat aivot. Sinä kuristat kurkusta ja sinä
raiskaat, sinä lasten saastuttaja, Astarte! Sinä, joka panet jalot
kynät ylistämään typerää ja taivas-taikauskoista, itsekästä, ja
kohtelemaan hartaudella älytöntä ja heikkoa! Sinä, joka teet yksinäiset
ja korkeat niin harvoiksi. Sinä olet toive, jonka tähden ihmiset
haluavat toistensa seuraa; missä kaikki toivo loppuu, siinä loppuu
veljeys, rakkaus, ja sijaan tulee kuolema — joka ei ole mitään. Sinun
puutteesi, kulta, on mykkyys, kaikkien suurin kärsimys: sanaton tuska.
Sinun helinäsi vaimentaa muut äänet, kuin riemuitsevat soittimet
tukahduttavat taistelussa kaatuvien voivotukset.

Sinä ihmisten auttamaton luonteen pohja, sinä totisin valta, joka
saatat heidät palvelemaan jopa itseäsi, sinä rietas, järjetön, sokea ja
kiduttava!...

Sinuako ylistäisin, vaikka pappisi olen, sinä Baal, vaunuilla rusentava
Brahma, ulkokullattu risti, kullattu Mariankuva, jolle tämäkin
kärvennetty sydän huutaa samoinkuin miljoonien sydämet!

Koettaa huutaa ylistykseksesi herjausta, vaikka suukapulasi tukkii
kurkkuni, herjausta, joka voi saattaa kuulijat epätoivoon ja vihaan:
että maailman väkevin olisi muka kultaa. Että kaikki, mikä elää, on
sitä, esiintyen tuhansilla nimillä. Mutta kaikkikäsittävää nimeä ei saa
mainita, sillä se Jahve vaatii: ei sinun pidä lausuman!

Ei sinun pidä lausuman, sinun, joka rukoilet kirouksella, samoinkuin
miljoonat muut, kidutetuin sydämin ja taivaalle kurotetuin käsin, tuota
ylimmäistä, jonka metallilla Buddhat ja ristit merkitään, tuota kaikki
synnyttävää ja kehittävää ja tappavaa, jonka nimi on Mammona,
itsekkyys.




LÄPI MATKASIN PARISIN...


Oli sieluni uupunut, oli aivoni turtuneet.

Talvinen päivä oli ollut harmaa, tihkusade harsonnut bulevardien jylhiä
onkaloita, — penikulmaisten katujen, joiden päästä tornit kuumottivat
usvasta kuin erämaan takaa. Seine vieri raskaana ja kellertävänä, — ei
turkoosinvärisenä niinkuin aurinkoisina päivinä.

Ihmekö, jos sellaisten päivien iltoina huudahtaa: Oi olematon, anna
minulle, jos siihen pystyt, jotakin, jota en epäile, en muissa enkä
itsessäni!

Ja niin lähtee illalla kulkemaan. Niin matkasin läpi kaupungin, — oli
sieluni uupunut, oli aivoni turtuneet.

Bulevardilla seisoivat lehmukset, tuossa ensimmäinen alastomana ja
ruskeana, jokin lehti oksassa hiljaa värähtäen. Se seisoi sumussa, kuin
uneksuen, — hämäränä varjokuvana, kuin olisi ollut vain sakeampaa
sumua. Se seisoi kuin itse uni, — keskellä harmaata maailmaa.

Ja sitten toinen lehmus: se alkaa kuultaa sakeasta usvasta, nyt sen jo
erottaa, — sekin seisoo kuin unessa, jäykin oksin ja värähtävin
lehdin...

On sunnuntai, ja väki kulkee hiljaa ja rauhassa — kerrankin!
Kerrankin, touhuavassa maailmassa. Ja kulkiessaan he tuijottavat kauas
usviin, rauhallisin silmin. Kerrankin.

Niin haluan tuntemattomille paikoille minäkin, kuljen tunneleissa,
joissa junat kiitävät ja jyrisevät, mutta niiden jyrinä ja kiito tuntuu
ikäänkuin rauhalliselta, sillä väki istuu vaunuissa sunnuntaisessa
levossa ja väsyneen näköisenä. Ohitse kiitävät merkkitulet, ja vaunujen
valo heijastuu valkeista tunnelien kaakeliseinistä. Ja yhä oudompina,
kauniimpina aukeavat maanalaisen tien holvit, mustina ja
tulikiiluisina, — ja ihmisiä lähtee ja tulee rauhallisina ja raukeina,
sunnuntaina, kerrankin.

Ja katso, kun nousen jälleen oudossa kaupunginosassa maankamaralle, —
niin: lumihiuteita lentelee! Kuin valkea kuolinvaippa, — koko
touhuisen elämän paareille, — sillä kuollut on kiivas touhu,
kerrankin.

Pian verhoaa lumi katot valkealla, — mutta väen posket alkavat
punertaa viileyttä ja silmiin syttyy vilun kirkkaus.

Ja kuulkaas: minun mielestäni bulevardin lehmus raikkaan lumen tullessa
ikäänkuin onnesta värähti, — tuo uneksija, jonka kesä oli kuollut,
mutta joka ei ollut saanut vielä talven rauhaa...

Ja tulet syttyivät salaperäisille kaduille, singottaen kirkkaita
säteitä läpi lumisateen harson. — Vanhassa korttelissa, jossa vinojen
talojen katot pian ovat valkeat.

Ja krouvista, kellarikerroksesta, — sieltä kumisee intohimoinen ja
raskasmielinen kontrabasso, siellä laulaa heleä ja toivorikas altto, —
sinne minä aionkin. Minä painun sinne. Siellä on lämmintä, siellä on
väkeä, — siellä istuu joukkoa kuin maaseudun krouvissa, — keskellä
suurta kaupunkia.

Siellä minä sain jälleen mitä olin kaivannut.

Sillä siellä nousi lavalle ensin nuori poika: laiha hän oli ja kalpea
ja rinta kuopalla. Hänen ihonsa oli kuin tuhka ja äänensä särähtävä ja
yskäinen. Mutta hän lauloi humalasta, — viinistä ja muusta
juovuttavasta. Ja kun hän sai pikarin virkistystä, niin hän voimistui,
— hänen silmänsä alkoivat loistaa leikillisinä, hänen äänensä selveni,
hän innostui. Pian taputti väki hänelle hurjasti käsiään ja lauloi
mukana, maljat kädessä, kun hän haltioituneena tulisti heitä
laulullaan, — laululla viinistä, juopumuksesta.

Hänen jälkeensä nousi maalaamattomalle lavalle keski-ikäinen madame, —
hänen tomuinen pukunsa oli violetin värinen, ja hänen vyötärönsä oli
kuin säkki. Mutta hän oli väen tuttu lemmikki, se läiskytti käsiään,
kun madame kiipesi esiintymään, ja se huusi hänen nimeään. Hänenkin
poskensa alkoivat hehkua, ja kujeilevasti ja älykkäästi ja kokeneesti
hän lauloi lemmestä, — nuoren tytön keralla, jonka huulet olivat vielä
luonnostaan punaiset ja silmänluonti arasteleva ja povi kaino ja
kiivaasti hengittävä.

Ja sitten esiintyi vanha mies, yllä kulunut sortuutti, toinen jalka
ontuva. Hänen tukkansa oli hurrillaan ja musta parta riippui sekaisena.
Hänen mustat silmänsä kuulsivat surumielisinä, mutta niihinkin tuli
loiste, kun laulu jatkui, — omituinen laulu elon matkamiehistä, —
matkoista aina Pohjan tuntureilta Calcuttaan, — vaihtelusta.

Siellä oli lämmintä, siellä oli viuluja ja juopumusta. Siellä lauloivat
nuo kolme laulajaa, jotka kaikki olivat kärsiviä ja kuihtuneita,
iloiten he lauloivat hetken illusioneista. Yksi ontuva, toinen
vanhahko, kolmas sairas, — mutta kaikkien heidän silmänsä loistivat
leikillisesti — hetkisen.

Mitä on kaikki pysyvä ja tuttu ja koettu?

Ei, he lauloivat vaudevillensa vaihtelusta, hetkestä, unohduksesta,
kuolemastakin, — kulusta kohti ennennäkemättömiä ilmanääriä. Lauloivat
lemmestä, lauloivat matkoista, lauloivat humalasta, joka kultaa
sielun...

Talviyönä, kun krouvin ovi sulkeutui jälkeeni ja ilma huurusi ovella,
oli kaupunki lumen käärinliinoissa. Lumisateesta kiiluivat lyhdyt kuin
arolta tai ulapalta.

Tuossa häämötti lehmus, jonka oksiin lumi oli tarttunut, häämötti kuin
unelma, kuin ollen vain sakeampaa usvaa; sitten ilmestyi toinen valkea
lehmus, sitten uusia, uusia. Mutta sydämeni jälleen riemuisesti löi.




MADAME MAQUERELLE.


Madame Maquerelle istuu baarissaan, Bar d'Aboukirissa, välkkyvän
ja sinkillä peitetyn tiskinsä takana, joka ympäröi häntä kuin
hevosenkenkä. Bar d'Aboukir, se on jossakin katusokkeloiden aarniossa
Seinen pohjoispuolella, — peileineen, joista tulet heijastuvat
ihmeellisenä fantasmagoriana.

Madame Maquerelle, hän on kuin hevonen, kuin nuori ja vetreä tamma, —
niin hän istuu tai kulkee keinahdellen pitkin tiskinsä rintamaa,
kaadellen laseihin myrkkyä, punaisia tai vihreitä juomia, hän, pompöösi
ja komea baarin emäntä.

Niin, hän on tosiaan kuin hevonen, kuin nuori ja voimakas tamma. Ei,
hän on meijeri, sillä korkeina kohoavat hänen rintansa. Äärettömiin
monistuvat peileissä hyllyt ja niillä kirjavat putelit; näyttää kuin
siellä olisi miljoonia pulloja, samanlaisina sarjoina toistuen. Siellä
on muhkean makuista mustaa olutta ja kitkerää vaaleaa. Siellä on
paloviinaa, väritöntä kuin kirkas lähde, kuminaviinaa, valkeaa ja
sakeanlaista, joka kihahtaa nopeasti päähän; tummanpunaista
quinquinaa, jolla on ruskosokerin ja siirapin sivumaku, noissa
sievissä, sipulikaulaisissa pulloissa; — Danzigin viinaa,
haalistuneen-kellertävää elämänvettä neliskulmaisissa pulloissa, joiden
nurkat säkenöivät peileissä kuin prisma. Siellä on rauhoittava vermut,
siellä kuultaa grenadinen haalea oranssipuna, siellä houkuttelee paksu
cordial médoc, sydämenvahvistustippa, joka lohduttaa kipakasti. Siellä
on sokerinhajuista, imelää ja tiilenpunertavaa madeiraa, noilla
peiliseinäin hyllyillä. Siellä on paksua, ruskeaa ja täyttävää malagaa,
siellä komeilevat tummat likööripotut paksuine lakkoineen,
kaulakääreineen ja rakkosuineen. Siellä kutsuu lämmittävä bourgogne,
ihmisen juoma, joka nostaa paatokseen ja lämmittää hermot, siellä kiiluu
hyllyllään silmälasikäärme, absintti, joka ilmaisee kauas
myrkyllisyytensä vihreällä, samealla värillä, levittäen aina ovelle
aniksen löyhkää. Siellä on, — niin, siellä on vaikka mitä, melkeinpä
kaikkea, mitä ihminen on keittänyt ja keksinyt unhottaakseen. Ja siellä
on madame Maquerelle.

Hän on jättiläiskokoinen kupukyyhkynen, rinnat noin kohoillen,
untuva-booa kaulassa. Hän on panssarilaiva: kupeet vankasti korseteilla
raudoitetut. Hän on kuin teekeittiö, tiukasti vaskeen valettu. Hän on
kaksi valtavaa pylvästä, jotka pitävät yllä komeaa pyhättöä, laajaa
perää. Hän on manttaalin tila, seitsemän leivän uuni. — Niin, hän on
masina, madame Maquerelle. Hevonen, vankka tamma.

Hänen tukkansa on musta, se välkkyy kuin korpin sulka, jopa vivahtelee
vihreälle kuin harakan sulka. Runsas tukka, — ainoallakaan hevosella
ei olisi niin runsasta harjaa, jos sen levittäisi, sinimustia jouhia,
jotka on sievästi kääritty viidelle paksulle palmikolle madame
Maquerellen pään ympärille, kuin kruunuksi.

Hänen leukansa on paksu, nenä klassillinen ja suuri ja silmät pienet ja
loistavat. Niin hän istuu siellä ja pitää kirjaa, koukerrellen
numeroita sormin, jotka ovat lastatut sormuksilla, lasihelyillä. Niin
hän kävelee ja kaatelee laseihin, astelee rinnat koholla kuin
kupukyyhkynen, kuin kalkkuna, jos häntä voisi uroskalkkunaan verrata.
Hän on komea ja kaunis helmifasaani, — hän on mainio.

Illan hämärtyessä ja tuhansien vilkkuvain tulten syttyessä käy siellä
varsinkin väkeä, Bar d'Aboukirissa, katusokkeloiden keskustassa,
baarissa, jossa piano soi ja jokin viulukin vinkuu. Siellä on vilinää,
hurinaa, siellä lasiovet paukkuvat, sinne yksi tulee, toinen lähtee. Ja
kun joku tulee, niin madame kohoaa istuimeltaan pulpettinsa äärestä,
hänen rintansa nousevat taivasta kohti rautakorsettia pullistaen. Hän
astelee niin, että pehmoiset, pyöreät korvalehdet, jotka ovat
koristetut kiiltävillä, valkeilla helmillä, keikahtelevat, hän kysyy,
mitä halutaan, tai hän kumartuu tiskin yli ja puhelee tutun kanssa
sormet ristissä ja hiljaisesti nauraen ja maalatut posket oikeaakin
verta hohtaen.

Siellä käy kaikenlaista väkeä, kunniallisia ja kunniattomia, herroja,
työväkeä, kokotteja, grisettejä. Siellä käy punakoita ja paksuja
katunaisia, jotka pyytävät omenan tai oranssin ja puraisevat,
hotkaisevat hedelmän kuin sudet. Siellä käy souvareita, autokuskeja,
muurareita, maalareita. Sinne sattuu tulemaan sikariaan sytyttämään
joku hieno snobbi tupsukenkineen, leveine liepeineen.

Ah, madame Maquerelle, hän on hyvä tyyppi, komea, hänen reitensä ovat
kuin kirkon pylväät.

Siellä käy kotimaan väkeä ja ulkolaisia, siellä istuu taiteilijoita ja
saksalaisia turisteja polvihousuineen. Siellä käy nuoria tyttöjä
Egyptin haikaran valkeissa kynkkähöyhenissä, imaisten laajojen
hattujensa varjossa väkevää quinquinaa. Sinne tulee vanhoja naakkoja,
sellaisia, että heillä on enää jäljellä vain toinen kiiluva silmä;
heille madame kaataa valkeaa ja huokeaa ja ilahduttavaa paloviinaa.
Siellä istuu merisolttu, hänen lakkinsa iso pumpula heilahtelee, kun
hän kallistaa tiskin ääressä oluttaan, mutta kadunlaskijoita istuu
pyöreän pöydän ympärillä plyyssipuvuissa, joiden lahkeet ovat kuin
höllät säkit. Apachin näköisiäkin siellä istuskelee, otsatukkineen,
kaulassa punaiset liinat, vieressä velton ja villin näköiset tytöt,
joiden lantiossa nytkähtelee kuin: oh, la-la-la! kun ovet liikkuvat,
kaasulamput hurisevat, peiliseinät säteilevät, ja kun viisuja lauletaan
lavalla ja piano rämisee ja soittajan pörröinen pää heilahtelee
uutterasti pianon takana.

Ja madame Maquerelle, — hänen puheilleen tungeksitaan sinkkisen tiskin
luo, hänelle supatellaan, ja hän nauraa, näyttäen kaksikymmentä
loistavaa hammasta. Hänelle tarjotaan sigaretteja, hänelle heitetään
kujeellisia lentomuiskuja. Ja hän ilahtuu sellaisesta, ja on ylpeä ja
kohottaa rintojaan kuin kahta isoa kurpitsaa, ja alkaa välistä
lauleskella viisua, jota viulunsoittaja esittää lavalla.

Hän on mainio, hän on republiikin vertauskuva — hän sivelee tiskinsä
takaa miesten ranteita kädellään, jonka kyynärkoukku taipuu taaksepäin
ja jonka ranne on paksu ja pehmyt, melkeinpä olemattomissa.

Hän on hevonen, hän on panssarilaiva, — kun hän joskus astuu ja
purjehtii ulos tiskiaitauksestaan puhelemaan miesten kanssa
tuttavallisemmin. Hän nauraa suulla, jonka ylähuulessa on selvä
puraisun merkki, hän lyö heitä helyjä välkkyvällä kädellä olalle. Niin,
hän purjehtii ulos satamastaan, tuo komea barkassi, hänen lantionsa
ovat oikea kuljetettava lasti. Kun joku vieras sitä taputtaa, niin
madame nyökkää iloisesti: "Kiitos, hyvä herra." Tai toisille antaa
korville, kun eivät malta jättää hänen aarrettaan sipaisematta. Hänen
läväyksestään miehet ovat iloissaan. Niin juuri hän astuu nytkin
tiskinsä sinkkisen kaiteen ulkopuolelle, hänen hiukan maalatut poskensa
hehkuvat vienosti, hänen pyöreät, pienet korvalehtensäkin mustan tukan
juuressa punastuvat hiukan, hänen silmänsä hohtavat haavetta ja
äidillistä hellyyttä. Sillä hän menee nuoren miehen luo, joka istuu
kamiinin luona pyöreän pöydän ääressä, ja kumartuu valtavin
kyyhkysrinnoin hänen puoleensa, nuorukaisen, joka on koulupojan
takissa. Ja poika: veri syöksyy hänen aivoihinsa, hänen kasvonsa ovat
tulipunaiset, hän on kuin keitetty krapu, — hän on niin nuori vielä.
Hänen silmänsä ikäänkuin pienenevät, pieniksi kuin neulannuppi, ja
palaviksi: ne näyttävät kuumeisilta ja melkein punaisilta ja samalla
väsyneiltä, — kun hän välistä tohtii katsahtaa madame Maquerelleen,
jonka tukka on kuin Itämaitten yö, jonka ääni on hellä ja vieno. Poika
on katsonut tiskin taa sydän hiljaa sykkien, mutta nyt sydän lyö
ankarasti ja hänen polvensa tutisevat, kun madame silittää hänen
kiharaista, mustaa päätänsä, madame syvin silmäyksin ja povi
huokauksesta kohoten — sinkauttaen samalla mustan ja tiukan katseen
kokotteihin, jotka hymyilevät hänen viattomalle, herttaiselle
koulupojalleen.

Mutta nyt, pojan silmät yhä enemmän samenevat, — silloin tulee vanha,
punanenäinen herra pojan ja madamen luo. Hän on äsken liehitellyt
madamea, tuota vienoa ja pehmoista, ja remahdellut riemuiseen nauruun,
kun madame on lyönyt hänen rohkeaa kättään. Mutta nyt hän huokaisee
karvaasti. Niin, hän katsoo silmät palavina ja häijyinä viatonta poikaa
ja oivaa madamea, — juuri tullessaan nopeasti heidän luokseen. Ja tuo
punanenä, hän vääntää silmänsä kieroon ja hän puree vähiä hampaitaan,
tunkeutuu heidän väliinsä, nyhjäisee poikaa kiusoittavasti
kyynärpäällään, madamen läsnäollessa, ja kumartaa ja supattaa
sähisyttäen koulupojan korvaan, kätensä alta, mutta tahallaan niin,
että madame kuulee:

"Ah, aijai, nuorimies. Aijai, vai sellaisissa te käytte!" ja hän
heristää sormellaan. "Tämä — niin, hän on hevonen, Ardennien pulska
hevonen. Mutta tuo, jota ihailette ... tuo pyöreä: luuletteko,
nuorimies, että se, enempää kuin nuo rintamuksetkaan, — haha: tuolille
ne yöksi jäävät — haha — nuorimies, — madame Maquerelle!"






IV.




MOULIN ROUGE.


Illan hämärtyessä kuumottaa taivas bulevardin päässä harmaana kuin
sumu, pian mustana kuin noki, jota vasten lehdettömien kastanjain oksat
haihtuvat näkymästä.

Ja sähkövalot syttyvät: lamppujen tulet läpättävät, kyltit iskevät
silmää, sinkauttavat kirjaimia, pyörittävät hyrriä, renkaita, lyövät
vihreinä ja punaisina salamoina, syttyvät mikä milloinkin, sammuvat
hetkiseksi mikä mitenkin, ja välähtävät jälleen. — Väki kuhisee
bulevardin syksyisessä loassa, mustanaan sitä virtailee kastanjakujain
hämyssä. Erottaa tuossa lähellään ihmisiä, sadanlaisia; pian ne
katoavat pauhaavaan pimeyteen, josta tulet ja lyhdyt ja kirjaimet ja
soihdut kilvalla loimuavat. Moulin Rouge pyörittää verkalleen punaisia
sähkösiipiään.

Ja myllyn ovella seisoo, kiertää mustanaan väkeä. Kun ovi aukeaa, niin
päät kurkottuvat kuulemaan melua sisältä, ja tungeksien väki työntyy
sinne. Ja siellä on hauskaa, hirtehismäistä, ihanaa. Valtavassa
salissa, kuin kirkossa, huikaisevat sähköt, musiikki räikkyy torvista
raakana kuin janitshaari-marssi, villinä symbaaleista. Tai
jouhisoittimista suloisena ja hillitysti, sillä nyt ne soittavat
vienosti: "_Kennst du das Land, wo die Zitronen blühn_..." Imelä
apéritif-juoma syöksyy petollisena päähän.

Niin, se syöksyy, se panee aivot vyyhtenä kerinpuulle. Niin että pää
pyörii kuin myllyn siivet — kun torvien ja rumpujen räikkeessä tytöt
tanssivat, kiljuvat. Kirkaisevat kuin pedot erämaassa, kuin kymmenet
naarastiikerit!

Näyttämöllä tanssitaan, keskilattialla tanssitaan. Kirkuvat tytöt, —
selkä kenossa, nuoret ja notkeat, — kukitetuissa, heleäkukkaisissa
silkkiharsoissa, vatsa kaarevana. Suloiset tytöt, tuskin vielä
maalatuin poskin, tytöt, joilla on rinnat kovat ja sievät puolipallot.

Ja vanhemmat tytöt kirkuvan punaisin huulin, posket valkeina, liepeet
polvissa, tuon tuostakin koskettaen tanssiessaan huulillaan
tanssittajan hikisiä, rasvattuja kiharoita. Ja jälleen huohottavasta
tanssista menevät he pöytiinsä, juovat janoonsa ja nousevat vimmassaan
ja lähtevät tanssin pyörteeseen, — nuo iäkkäämmät tytöt, joilla on
kuin vampyyrin punainen imusuu.

Ja vielä vanhemmat naiset, he istuvat kiemailevina, hiukan maalattuina,
— naisellisen kypsinä ja rauhallisina he katsovat miehiin suurin,
mustin silmin, pää hekumallisesti kenossa ja huulet hymyillen. Ja
toiset heidän ikäisensä tai vanhemmat istuskelevat hiukan syrjemmällä,
povi korkealla ja nilkkojaan näytellen, heitellen katseita, jotka
imevät ja pyörryttävät. Niin he istuvat, ylpeinä kuin äidit, nuo
höllävyöhystät tai pinkatut kuin muurahaiset: luulisi keskeltä poikki
niksahtavan, — nuo vaniljalta lemahtavat, nuo tiukka-silmät,
äkä-silmät, piki-silmät. Nuo hymyillen vaikenevat tai lepertävät,
räpättävät naiset. Nuo myskiltä löyhkäävät, — joilla on valkea muhvi,
iso kuin jääkarhu; nuo väljässä pitsikoltussa höllehtivät. Nuo punakat
tai kalpeat.

Nuo hampaiset hauet, tai nuo, joilla on suu suippo kuin haikaloilla!

Nuo sudet, nuo, jotka välistä kirkaisevat älyttömästi taikka
haukottelevat. Nuo, joiden luuhampaat välkähtävät hurinassa, — nuo,
joilla on kasvot puuterissa ja nenä kuin iso pelikaanin nokka, nuo
apinan-naamat, nuo, kymmenet, kymmenet, sadat, katsellen, hymyillen,
riutuen. Kun keskilattialla nuoret, suloiset tanssivat. Niin, vatsa
vatsalla nytkytellen, kädet tytön tai pojan kaulassa, ne tanssivat
huokaillen ja aivan ääneti, — kun musiikki soi, kunnes yht'äkkiä
huohottavat, puuhkaisevat, kirkaisevat! — Ja toisten tanssiessa
rientävät toiset lasiensa luo, — valkeat pedot, nuo punakitaiset
tiikerit, nuo ihmiseläimet, — kun tyrolilainen torvimusiikki räikkyy,
peltilautaset rämähtelevät, tytöt näyttämöllä kirkuvat.

Mutta miesapurit istuvat naisten piirissä syrjässä, matalaotsaiset
apachit, joiden tekohiukset on öljyllä sivelty, joiden paksut huulet
riippuvat pitkällä. Niin he istuvat ja katselevat peileihin, joista
tuhannet kirjavat paperilyhdyt heijastuvat, ja oikovat jakaustaan. —
Ja mammat katselevat väliajat, kunnes heidän tyttärensä tulevat heidän
luokseen, — tulevat suomuksissa, höyhenissä, käärmeennahassa; tulevat
lemuten ja iho paistaen, nostavat jalkansa tuolille ja sanovat:
"Sitokaa sukkanauhani, kiltti herra." Niin istuvat arvokkaat
vanhat rouvat, viisileukaiset ja paksut kuin tynnyrit, — nuo
kuusikymmenvuotiaat, jotka on punattu ruusunkarvaisiksi. Ja he
nauttivat absinttia ja hymyilevät tottuneina ja silittelevät ylpeinä
tyttäriään, kun he palaavat tanssista vimmastunut, kalpea mies
käsikynkässä.

Ja musiikki räikkyy ja hivelee ja itkee. Se soittaa: "_Kennst du das
Land, wo die_..."

Keskellä näyttämöä lihava vatsatanssijatar. Ammattimaisesti ja huoaten
hän toimii, vatsa pyörii kuin nisulimppu, ja jänteet elävät, tuon
tyynen, rauhallisen, jonka pystynenä on puuteroitu ja pukuna on
keltainen silkkipeite. Niin hän tanssii väsyneenä, vanhana, — kunnes
kyyppari tulee ja ruiskauttaa kylmää viiniä lasista vatsalle. Silloin
tanssijatar suojeleiksen käsillään ja painautuu kyyryyn ja nauraa
viattomana. Ja miesten nauru raikuu, ja nuoret tytöt riemuitsevat, —
kunnes kyyppari poistuu, ja vatsatanssijatar jälleen tanssii.

Musiikki hivelee ja itkee, ja jouhet soivat sordiinilla. Ja nuoret,
suloiset tytöt tanssivat kukitetuissa harsoissaan... Paljaita selkiä,
pieniä nilkkoja, muhkeita lanteita. Loimahtavia, tummia katseita, —
kun apéritif hullaannuttaa ja huumaa, naurussa, hälinässä, kun tuhannet
tulet ja värit sinkoilevat silmissä. Ah, se on hullunkurista, se on
hupaista, kun soi: "_Kennst du das Land_!" Ah, ihanaa.

Pehmeällä, punaisella samettimatolla nuo tytöt, — nuoret ja keveät
kuin gasellit, notkeat ja leikkivät, povet pyöreät ja kovat kuin
paratiisiomenat. —

Keskellä ihanuutta tulee kuolontanssi. Keskelle permantoa lehahtaa
nuorehko tyttö, hän on kuin luuranko, laiha, selästä kylkiluut näkyvät,
jok'ainoa. Hänen käsivartensa ovat kuin kynttilät, kasvot valkeat ja
hiukset hajallaan. Vyötäreillä on hänellä välkehtiviä hetaleita, toinen
reisi on paljas. Niin hän hyökkää tanssiin, kädessä tamburiini, jonka
kulkuset kilisevät, kun hän rämistää rummun kalvoa. Ja hän tanssii —
pian itsekseen, — ja nauraa jäykin suin, ja hän laulaa. Hän sinkauttaa
paljaan jalkansa pään tasalle ja tanssii Salomea ja gitanaa, notkistaa
selkänsä taapäin luokiksi ja laulaa särähtelevästi, — mutta ääni ja
nauru katkeaa yskään ja kirkunaan, ja veripunaisille huulille
purskahtaa vieläkin punaisempaa.

Tanssijoukko kaikkoaa kuin pelästyneet linnut. — Mutta kyypparien
kourat tarttuvat jo luurangon käsivarsiin, väki vaikenee, hänet
lennätetään ovelle, hänet työnnetään ulos. "Hän on kuuluisa diiva,
erinomainen taiteilijatar", suhahtaa vieressäni tyttö, joka sanoo
olevansa tai on espanjatar.

Väki huutaa riemuissaan, kun kutsumaton syöstään ulos, alastomana
yöhön, — nokimustaan, sateiseen, jossa myllyn punaiset siivet pyörivät
verkalleen.

Se on hupaisaa, iloista, se on ihanaa huumetta, hullunkurista ja
hirtehismäistä. Sillä pyörre jatkuu, kuolontanssi on mennyt, unohdettu.
Nyt on tanssia ja riemua! Nuoret tytöt leijuen kukitetuissa
silkkiharsoissa, — kypsät, hekumalliset naiset selkäkenossa ja hymy
huulilla, naiset rikkaiden ylellisyystavarat. Madamet nakaten
jalkaterällään kiiltohatun pois rakastajansa päästä, — hohtavia
selkiä, mustia silmiä, — tyttöset kuin gasellit, notkeat ja viattomat.
Kun musiikki räikkyy ja soi kymmenistä jouhista, hivellen ja itkien, —
kun kukkia sirotellaan ja myrttipensaissa lyhdyt hulmuavat. "_Kennst du
das Land, wo die_..." Huumaus jatkuu...




AHDAS MAA.


Ikkunaani vastapäätä, pihan yläpuolella, joka syventyy ikkunan alla
kuin kaivo, asuu muuan vanha rouva. Hänellä on ikkunansa koristeena
köynnös, jonka lehdet ovat nyt varisseet, niin että tukinuorat
hämmentävät hänen näköalaansa kuin pölyinen hämähäkinverkko. On hänellä
toinenkin kukka, pelargoni. Sen hän nostaa usein aamuisin, kun aurinko
pilkahtaa vähänkin sadepilvistä, ulkopuolelle laudalle, jotta se saisi
päivän kalpean säteen. Ja rouva ilmestyy monesti katselemaan kukkaansa.
Hänellä on musta silkkiröijy ja päässä musta pitsimyssy, hänellä on
suuret, vihertävän-harmaat silmät, jotka ovat väsyneet, niin että
luomet usein ovat painua kiinni.

Ja surullisina talvihämärän hetkinä, loputtomina sadepäivinä hän
useasti soittelee pieniä urkuja, yksin kamarissaan. Omituisia säveliä
hänen vanhat sormensa manaavat soittimesta, kun hän istuu
ikkunanpielessä kynttilän ääressä; ne sävelet kajahtelevat
kummallisesti ahtaassa, sateisessa pihassa. Sävel on melkein aina yhtä
ja samaa: ensin korkeilla äänillä soitettu kappale jotakin säveltä,
joka pian sekautuu vähäisiin keksintöihin, juoksutuksiin, jotka soivat
uruista kuin piccolosta. Fantasia vaihtuu ylimmästä äänestä alimpaan,
kaikkein matalimpiin ääniin, jotka soivat kuin tuuba.

Se soitto on aivan kuin hiljaista valitusta, jota kuulee kadulla
ihmiskuhinassa sokean naisen suulta, — laulavan, heikon äänen, joka
pyytää almua, — yhtämittaa, yhtämittaa samat sanat, toivottomasti ja
väsyneesti, kuitenkaan valitukseensa väsymättä. Niin tämäkin urkujen
soittelu keskellä ääretöntä kaupunkia, yksinäisenä ja avuttomana,
kuulijoita toivomatta, alistuen ja ainoastaan kuin itseään lohdutellen.

Lohdutellen jollakin, joka voi olla vain sävelissä: jonkin loppuvan ja
katoavan toiveella. Vanha rouva soittaa, otsa raskaana ja silmät
melkein ummessa, — jo monta kertaa on se soitto herättänyt minussa
omituisia tunteita ja ajatuksia.

Ja nyt jälleen, hämärän tullessa, kuuluu se soitto, ja sateisena
talvi-iltana jättiläiskaupungissa se puhuu minulle taas, mitä puhunee,
— jostakin auttamattomasta ja ihmisnarrillisesta. Kärsimyksestä, jota
ihmisjärki ei voi poistaa, — jostakin onnesta, joka on vain —
olemattomuus. Näin nuo omituiset juoksutukset puhelevat minulle:

Maailma on suuri ja harmaa. Onnekas, jonka hetki tulee sieltä poistua,
ja onnellisempi, joka ei ole sinne tullut.

Suuri ja harmaa ja auttamaton se on niille, joita on eniten, heikoille
ja köyhille ja kurjille, jotka odottavat kaunista tuhatvuotista
valtakuntaansa, mutta eivät sitä koskaan saa, sillä sitä ei ole kuin —
taivaassa. Mitä on suuren, pauhaavan maailman touhu? Miksi juoksevat
kaduilla ihmisvirrat, miksi soivat kellot ja torvet ahtaissa solissa ja
miljoonat kiitävät pyörät rämisevät? Miksi tuo vilkkaus ja liike? Miksi
syntyvät kaupungit, miksi syttyvät sähköt, miksi punaiset ja siniset
tulet iskevät silmää, vaihtavat väriä, — mitä kirjoittavat nuo
sähköjumalan sormet kyltteihin harmaiden muurien seinille? Mitä
valonheijastajat kuvaavat yön himmeyteen taivaalle saakka? Miksi loisto
ja kirkkaus, mitä valot vilkuttavat ja salamoivat? Mitä kirjoittavat
sulatkin, miksi liikkuvat siveltimet, mitä piilee sanojen kauniiden
naamioitten takana?

Maa on sutten häkki, — jonka ruuanantaja on heittänyt omiin
hoteisiinsa; siinä repivät nälkäiset toisensa. Mitenkä loistavat sen
suden silmät kauniina ja sähköisinä, joka on saanut toisella veljellään
hetkeksi tyydytetyksi pyyteensä! Enimmät tuossa häkissä ovat revittyjä,
kaadettuja, kuolevia susia, — jotka vielä kuollessaan isoovat ja
ajattelevat: maailma on suuri, ja siinä olisi paljon ihanaa, — jos
toiset pedot vain olisivat sen minulle antaneet.

Kansakunnat — susilaumoja ne ovat, koskaan niiden taistelu ei lopu,
yhäti ne karkaavat toistensa kurkkuun ja riemastuvat suloisesta
verestä. Ne taistelevat, ihanteidensa ja maineensa ja kunniansa ja
asemansa puolesta — siksi, että niillä on nälkä, ja iankaikkisesti
huuruaa maan pinta sutten verta, jota sudet juovat.

Köyhän maan pinta.

Ne rakentavat äärettömiä kaupunkeja, ne keksivät, työskentelevät, ne
kilpailevat, kun pyyde niille ojentaa seppelettä. Nuo kaikkein enimmät,
nuo köyhät, kurjat, heikot, — joille maailma on suuri. Suuri ja harmaa
maailma; ja toiveissa kaunis maailma. Tuossa äärettömässä laumassa,
joka tempoo ja raastaa ja temmeltää maaemon nisissä, on ani harvoja
sellaisia, jotka olivat poikueessa veljiään voimakkaammat ja saivat
äidiltään parhaan osan. He onnelliset ajavat vaunuissa, — hahaa, nuo
sudet, miten omituista ajatella: vaunuissa he kieriskelevät, asuvat
linnoissa, joissa valot häikäisevät, he syövät ja juovat sitä, jota
heikko ei saa ehtoollisellakaan, loistavat jalokivissä, joista yksi
pelastaisi satojen hengen. Mutta heille on maailma taas — pieni.
Mitään ei ole, jota he eivät olisi saaneet, mitä maa voi antaa, mitään
uutta ei heille ole auringon alla. Onnen aurinko koskee kipeästi heidän
silmiinsä, he nääntyvät onnen kuorman alle, — he nääntyvät kaipuuseen,
he jälleen, sillä heilläkin on nälkä — saavuttamattomaan kauneuteen,
maan yläpuolelle. Siihen tuhatvuotiseen valtakuntaan, — jota ei ole
kuin kuolemassa.

Susia ovat maan asukkaat, enimmät riehuvia ja pyrkiviä ja ponnistavia,
joille maa on suuri, tai voittaneita susia, jotka eivät voittoonkaan
tyydy. Mutta paitsi susia ovat he vielä muutakin. Maa on paitsi
susihäkki myöskin kaniinihäkki, — kaikki sen asukkaat ovat paitsi
susia myöskin kaniineja, jotka lisääntyvät, taistellen samalla kuin
sudet. Taistelevat elääkseen, levitäkseen. Ei näet ole niillä
eläimillä, jotka on tänne häkkiin suljettu, sitä yhteistä älyä, että
vaikka maailma suurelta näyttää, se on liian ahdas. Liian ahdas onnen
paikoista, joista kannattaa taistella.

Maa on hullu äiti, joka ei kykene elättämään kelvollisesti lapsiaan, —
se vain siittää kilpailevia ja nälkäisiä susia, ja nääntyy
lisääntyessään, ja sen vaikerrus yhä kasvaa. Voiko se koskaan huudahtaa
suuren sanoja: autuaat ovat nisät, jotka eivät imetä, — viisaat ne
sudet, jotka eivät leviä puutteeseen, jota maa ei jaksa auttaa.

Sillä maa on köyhä äiti, suurelle lapsijoukolleen se on pieni ja ahdas.
Sen vaatimuksille se on liian ahdas, — sillä ihmisten kaipuut leviävät
aina siihen tuhatvuotiseen valtakuntaan, jota — ei ole.

Sudet koettavat sammuttaa halunsa toistensa verellä, lämpöisellä
verellä, — kunnialla, rikkaudella. Iankaikkisesti huuruaa pienen maan
pinta verta, jota järjettömät vuodattavat järjettömistä. — —

Sillä tavoin soivat korvissani nuo urut, keskellä jättiläiskaupunkia,
— juoksutukset, jotka ovat niin hiljaisia ja väsyneitä ja
valittavaisia kuin sokean almulaulu kadun pauhinassa.

Eikä noissa tummissa tuuba-äänissä ollut muuta iloista kuin silloin
tällöin livertävä piccolo-juoksutus, joka oli tuskaakin hiljaisempi ja
loi sieluun ikäänkuin pienen mielikuvan taivaasta, jossa on
punasiipisiä ja sinisiipisiä enkelejä ja kultainen kaupunki, josta maan
lapset soittelevat lohdukseen uruillaan. Johon he eivät usko, — ja
kuitenkin kuvittelevat tuota autuutta ilokseen, tuhatvuotista
valtakuntaa, joka on vain kuolema.

Niin, vanha rouva soitteli surullisina talvihämärän hetkinä ikkunansa
ääressä, musta pitsimyssy päässä. Hänen päänsä oli kuin sammakon:
niskaa ei lainkaan, tai selkä ulottui päälakeen saakka, —
vihertävän-harmaat silmät kuin sammakolla, — mutta niin kokeneet ja
väsyneet.




"FRANCE LA DULCE."


Taivas sininen, kuin itsestään valaiseva, auerta himmertävä, ja ilma
lämmin, — jouluaatto maaseudulla etelässä. Mikä kirkkauden ihastus ja
hurmaus! Ja jouluaatto, — se tuo tumman mietteen ja kummallisen tuskan
sille, joka on siellä poissa kotimaastaan ja kuitenkin vierasta maata
joskus ehkä rakastaa.

Taivas sininen, aurinko läikehtii. Ilmoista jo aavistaa, millainen
taivas voi olla täällä keväällä, arvaa jo Provencen sinipunan. Mahtava
tuuli puissa kohisee ja tammen latvat taipuvat. Se tuuli on voimaa,
rajuutta ja suloutta, — _mistral_, joka lentää luoteesta. Aurinko
loistaa suloisen Ranskan kumpareilla. "_France la dulce_!"

Keväisesti henkii Ranskan kumpareilla ja laaksoissa, joiden maanteitä
vieras kulkee kevein askelin, jouluaattona. Kulkee matalan joen vartta,
joka kiemuroitsee levollisissa käänteissä, rannoillaan poppelirivit,
joiden latvoissa tuulenpesät heiluvat... Hyvä on niissä tuulen, joka
pohjanpuolelta tömähtää, hyvä on leikkivän tuulen niissä keinuella ja
laulella, asua kehdoissaan, jotka sille on rakentanut poppelikujiinsa
suloinen Ranska!

Virran rannalta, joka etenee hopeanvälkkyvänä metsäin vehmastoon,
loistavat punakattoiset talot poppelien alta, — somat kodit
heleänpunaisine kattoineen, — kuin iloiset punahilkat, — _les Petits
Chaperons-rouges!_ Ja talojen edessä on puutarhat, joissa vihanta
versoo keskellä talvea, — salaatit aukovat mehukkaita lehtiään ja
kaali kukkii. Jopa sammalruusutkin.

Niin auringon lauhkeassa paisteessa laaksoista ylös mäille. Kaitoja
solia myöten, joiden kahden puolen ovat maatalojen sulkevat muurit.
Vanhat muurit, paikoin sortuneet, muratin verhossa, joka on nyt
talvella himmeänvärinen ja väsynyt, — Herra ties, millainen mies
aikoinaan noidenkin ikivanhain muurien pohjakivet väänsi!

Mutta harmaita muuri-solia myöten noustaan aukealle harjulle, pellolle,
jossa hohtaa paljas multa! Ruskea, väkevä, tuoksuva multa. Maa
hedelmällisyydessään ja voimassaan, alastomana auringon sylissä! Ja se
maa valvoo ja riemuitsee, nauttii ja uhkuu rikkautta. Se on viinipelto,
jossa viinivesat värisevät keppeihinsä sidottuina, vieri vieressä —
ruskeita viinivesoja silmänkantamiin. Mitkä aukeat, suuret rinteet
viinimäkiä, — juovutusta, ruumiin voimistusta ja sielun janon
sammutusta miljoonat vesat, — tuonne korkealle saakka.

Tuonne korkealle, jossa jättiläiskuusi kohisee ja jossa näkyy vanha
ranskalainen kylä. Kevein jaloin ja riemu sielussa sinne kiipeää
viinimaan polkuja pitkin, — kivikylään, joka on kuin ammoisten aikain
vaakuna. Niinkuin linnoitus, — taivas tietää, milloin rakennettu;
talot yhdessä ryhmässä ja vielä korkeilla muureilla varustetut ja
raitille päin umpinaiset. Niiden maakartanoiden katot kyömyilevät
kymmenissä mutkissa ja niitä peittää naava ja vihertävä sammal. Tai
kohoavat niiden talojen yläosat kuin ruostuneet kypärät aitavarustusten
keskeltä, jotka ovat kuin itsestään kalliosta kasvaneet.

Kivillä lasketut ja askelissa kapisevat kujat ovat hiljaiset. Niitä
pitkin kiertelee nyt yhä ylemmäksi, — kun armas aurinko hautoo
kunnaita, — jouluaattona.

Tuossa on suuri, jykevä talo, sen tammiporttiin, joka on vesiharmaa, on
leikattu vuosiluku 1481! Sen talon pihalla se jättiläiskuusi kohisi.
Taloa ei kadulta näe, mutta ylempää mäeltä kyllä. Raitilta muurin alta
näkee ainoastaan valtakuusen oksan ja kuulee kohinan kuin surulaahus
viistäisi maata. Ja vahtikoira räiskää pihalla. — Mutta ylempää mäeltä
näkee, että talo on kodikas ja turvallinen. Sitä verhoaa muratti kuin
kaapu ja huppu munkkia. Siinä on soma parveke, jonka kaiteen yli
luumupuut kurottavat oksiaan, ja korkeasta savupiipusta pöllyää
päivällissauhu. Tahtoisitko asua täällä iäti, kylien rakastaja?
Rikkaassa, rauhallisessa, kauniissa kylässä? — —

Sitten tulee kyliä joka viiden minuutin päästä, vieri vieressään kuin
harmaita vanhuksia, — pienten, vinojen kirkkojensa ja kalmistojensa
vieressä. Kyliä, joiden viinimäet silmikoivat, kyliä, joiden takana soi
metsä, kaunis metsä, harsottu köynnöksillä ja murateilla. Siellä
välkkyvät pyökkien rungot heleää, homeenväristä vihreää, ja haaraiset
tammet karistavat lehtiänsä väkevään multaan, joka yhä hedelmöityy...

Kunnes sillä tavoin joutuu korkeimmalle kukkulalle, missä tuuli pauhaa,
missä aurinko aivan kuumentaa, missä matkalaisen vaippa avoinna
hulmuaa!

Ja sinne kukkulalle kuultaa paitsi kyliä kymmenittäin kaupunkeja,
valkeina ja punertavina päivänpaisteessa, mäkien rinteillä, loistaa
tiheältä punaisia kattoja. Paitsi kyliä, joissa asuu tervettä ja
rikasta ja herttaista väkeä, myöskin kaupunkeja, joissa työ ja leikki
kilpailee ja joissa palvellaan kauneutta kai enemmän kuin missään
muualla, — niin luulen, — _la douce France!_

Tahtoisit iäti asua täällä?

Niin miettii ja katselee kauan vuorelta. Ja siten on tullut ikäpuoli,
jolloin lähtee takaisin laaksoon, — kaiken maailman ihanuuden
nähneenä, ja samalla kuten nöyrtyneenä. Ja pian kulkee jälleen laakson
pohjalla leveällä ja sileällä maantiellä, auringonpaisteessa.

Siellä valtaavat vanhenevan sydämen jälleen viattomat, lapselliset
mielikuvat, hullut haaveet. Omituinen riemu ja silkkiset unelmat. No,
vallatkoot!

_La douce France!_ Hei, minäkin olen, — olen entisaikain _trovere_, —
kävelen silkissä, luuttu kainalossa, — pistäydyn viinituvissa, joissa
tumma viini sammuttaa janon ja vapauttaa sielun, ajan orjan. Kuljen
juopuneena jälleen, notkahtelevin ja kevein jaloin kohti linnaa,
jossa lauluja odotetaan, — suloinen "herttarouvani", — kuljen
sepitellen haltioitunutta laulua suloisesta Ranskan maasta, —
"_France la dulce_" — —

Virran rannalla ovat poppelipuut nyt mielestäni kuin hupaisia,
jättiläissuuria peltokortteita. Ei, kuin harpun kielet ovat nuo ohuet
poppelit, puut rivissä, — ja raikas, iloinen tuuli kannelta soittelee.

Mikä maa! Talvellakin sirkkalehtiä aukova. Silmuja tuoksuva, kukkiin
puhkeava. Rikas maa. Älykäs, onnellinen kansa, — niin näyttää. Viisas
ja iloitseva kansa. Iäti tahtoisit asua täällä?

Sitä ajatellen valahtaa sieluun vuorotellen riemu ja haikeus, — ilon
ja surun sekavuus. Kuin omituinen tauti...

Että näille on kaikki annettu, — ja meille, maalle, josta vieras on
kotoisin, ei mitään.

Tahtoisit asua täällä?

Se täyttää sydämen melkein lapsellisella ja synkällä vihalla. Ettei
edes vapautta ole meille suotu.

Ja jouluaatto täällä. Tuntuuko koti-ikävä? Se omituinen tauti. Tauti
tosiaan: riutumus, väsymys, kummallinen kyllästyminen ja hermostus.
Tauti, joka ei ole hyvettä, vaan heikkoutta, kuten kaikki taudit. Sen
syyt eivät ole hyvät ja terveet, huomaan. Sillä voinko ikävöidä
kotimaan jouluaattoa? kysyn itseltäni. Ja heti nauran: tuota pimeimmän
ajan juhlaa, joka puhkuu liian täyttä vatsaansa. Ja hartaimpana
onnitteluna toivon kotijoulun aviopareille, etteivät söisi illalla
silavaa niin paljon, että vuoteessa yöllä hiostuvat ja saavat aamulla
joulukirkossa lentsun. Sitäkö ikävöisi täällä!

Ilta on tullut, ja poppelikujat kellertävät kuin kulta...

Iloisessa pikkukaupungissa, jossa on vain kuusitoista tuhatta asukasta,
siellä on kadulla juhla, siellä on huminaa ja hälinää ja naurua tumman
taivaan alla. Siellä kulkee, kuohuu väkeä toreilla, siellä loistavat
tummat naisten silmät, siellä soivat kitarat, siellä, siellä leviää
krouveista suloisen keitetyn viinin tuoksu, siellä varustaudutaan
nauraen ja kuherrellen jouluyön messuun. Siellä on hyvä olla.

Tahtoisit iäti asua siellä, sijaa antaisi kai sinullekin aulis _la
douce France_?

Kuitenkin, — tuo tauti. Että vaikka tahtoisikin, — ei tahdo olla
siellä.

Se on katkeruutta, jopa raivoa. Ettei, _hélas_, ole mikään _trovere_,
— kaukana se meistä. Vaan otsa on synkkä ja ajatus raskas ja kömpelö
ja mielikuvat lapselliset ja ilo muokkaamatonta...

Että otsassa on kätkössä, kuin vaanimassa, kuva toisesta maasta,
synkästä ja surkeasta ja pimeästä ja häväistystäkin. Että sen
vähäpätöiset joulukynttilät tuikkavat korkean katedraalin tuhansien
kirkkaiden vahakynttiläin takaa, — ja on kuin sen tuuli kohisisi
kolkosti yöllä korvissa.

Että tahtoisi sinne, sen vaivaisten töllien ovelle, kun vainoojat
hiipivät niitä ryöstämään ja häpäisemään. Että tahtoisi kuitenkin olla
siellä elämässään ja pienessä kuolemassaan, — vaikka ympärillä on
kaunis _la douce France_, karkeloiva iloisena yönä, — vaikka viisaat
ja mustat silmät hymyilevät, suloisessa maassa, jota tuntee joskus
rakastavansa.




PYHÄ LAURENTIUS.


Pyhä Laurentius, kuinka kauan saat venyä vielä halstarilla, suitsevat
hiilet alla, kuinka kauan kipu viiltää luitasi ja rintasi tuskasta
kohoelee?

Kuinka kauan ihminen, kuka tahansa, voi kestää kaipuunsa tulella,
aivoissa sama, tylsän-kolkko ajatus?

Vuosia kymmenet hän saattaa riutua hiljaisella valkealla, punaisilla
hiilillä. Monena yönä hän valvoo vuoteellaan kolkoin ajatuksin: mitä
hän on uskonut ja parhainta tahtonut ja tavoitellut. Monet unelmat ovat
ihmistä johtaneet, hän on tuijottanut taivaan rannalle ja hurmautunut
kuten nähden siellä ihanan näyn. Ja sinne hän on mennyt, vaivalla tai
helposti; mutta mikä harmaus ja kyllästys hänet on siellä ottanut
vastaan!

Ja se on voinut hänelle tapahtua monen monesti, kymmenenä vuonna. Että
hän on kauneimman saavuttamansa nähnyt narrillisena, pienenä, tyhjänä.

Siksi hän on usein ihmetellyt, miten paljon, miten paljon hänen
ympärillään on jo tuhkaa, palaneita pyyteitä, jotka eivät enää koskaan
syty. Mitkä keot mustuneita hiiliä! Ja silloin hän on jo rohjennut
ajatella: nyt eivät poltetut luuni enää kestäne, nyt loppuu työ halujen
hiililtä. Nyt on kaikki nähty, ja kaikki on jotenkin vajanaista ja
auttamatonta ja inhoa ja tyhjyyttä. Kaikki, mitä ihmisen maailmassa on,
kaikki on hänestä tuntunut selvästi ajatellen samalta: typeryydeltä tai
rumuudelta.

Niin on kymmenesti tapahtunut. Mutta hän elää vielä! — Mistä on uutta
poltettavaa tullut, kuinka hän ei ollut jo loppuun palanut?

Minkä enkeleiden hän on antanut itselleen tuoda lisää voimaa? Mitä
hurmaavia ääniä hän on kuunnellut, yhä nääntyäkseen, ihminen, kuka
tahansa, jokainen ehkä!

Millaisen uuden halun hän on antanut itseään petellä? Miksi hänen
täytyy virua hiilillä?

Sinä ponnisteleva ja lankeava ja taas nouseva ihminen, joka aikoinasi
ehkä olit selkeä ja kirkas: eivätkö huulesi monena raskaana yönä ole
auenneet kuin kuolin virteen? Jonkin vaivasi tähden?

Ainakin olen minä joskus kidutettu tarpeeksi, mikäli tunnen, niin että
melkein laulan hourua virttä, kun kaikkialta auttamattomasti ammottaa
tyhjyys, — niin että alan haluta jotakin olematonta: siis näen taivaat
avoinna ylläni, täynnä utuista kauneutta.

Mutta sehän on uskonnollisuutta, järkiheikkoutta, sillä ei sellaisella
ole toden pohjaa.

Miten lienee muiden, kenen tahansa, ehkä kaikkien!

Hahaa — uskotteleeko pettyvä ihminen, joka on melkoisesti väsynyt,
täten: Minä olen Pyhä Laurentius, — minäkin! Ja huudahtaa itselleen:
Ole huoletta, Pyhä Laurentius! Pian on loistava säteikkö pääsi
ympärillä. Pian olet taivaassasi, — mutta silloin muistostasi, sinun,
joka olet jalon kaipuussa elänyt, jotkut saavat rohkaisua ja
lohdutusta. Silloin sinun nimessäsi rukoilevat kaikki, joita puhdas
tuli polttaa.

Mutta mitä iloa siitä sinulle, ihminen?

Kuinka kauan saat venyä vielä hiilillä, Pyhä Laurentius? Kuinka kauan?






V.




ILLUSIONEILLE.


Ihmisen tulevaisuuden kangastus on ihana kuin tuntematon kaupunki, kun
siihen tulee ensi kertaa.

Kaikki on siinä vierasta, kaunista, — hermojen huumausta ja
riemullista lupausta... Kun saapuu illalla kaupunkiin, jonne on
halunnut, kuinka suurelta meri sen vieressä näyttää! Tai virta, — se
on outo elämän virta, joka haipuu illan pimeyteen.

Meren rannalla hohtaa haaveitten kaupunki utuisena ja tuhansin tulin...
Tai virrassa värisevät rantatulten kaariviivat punaisina ja keltaisina
kimaltaen.

Tuntemattoman kauneus, kun ihminen astuu katupaasille, joita ei ole
ennen kävellyt, se tulistaa hermot, se nousee päähän kuin juopumus, se
loihtii sieluun onnellisuuden unia kuin opiumi. Rauhattomaksi ja
vallattomaksi ja tuhlaavaksi ja ihmisrakkaaksi se tekee. Se kultaa
sielun, herättää mielikuvituksen, tekee anteliaaksi ja hyväksi, saa
nauramaan, kyynelöimään.

Niin käy _vieraassa_ kaupungissa, jossa lyhdyt loistavat jumalanäidin
kuvain edessä ja porttolain ovilla, jossa vieras rientää hyllyvillä
vaunuilla suuria katuja pitkin. Taikka venheellä virroilla, joihin
palatsit kuvastuvat marmori-ikkunoineen, — ja kaikki on
tuntemattomuuden vapautusta ja siihen heittäytymistä, — jumalaista
vallattomuutta ja palkattomuutta.

Jokin epämukavuus on outoa lähetessä vain iloksi ja hullunkuriseksi
huviksi, niinkuin sille, jolla on suuret unelmansa. Jos sielulla olisi
kasvot, niin ne nauraisivat koko maailmalle kuin miljonääri —
pelkästään siitä onnesta, että ihminen lähestyy jotakin, jota luulee
tuntemattomaksi.

Hän katselee vaunuista päättömältä näyttävää katua, joukkojen kuohuvaa
ja vierasta virtailua. Hän häikäistyy sähköistä, salamoivista tulista,
— koko kaupungin juhlaheijasteesta, jonka hän näkee mustalla
yötaivaalla. Hän huumautuu vilinästä ja huudoista, naurusta...

Kiitäviä ajoneuvoja, loistavia ikkunoita, jumalain patsaita. Meneviä,
tulevia, hätäkirkaisuja, kun hurisevat vaunut tunkevat päälle kuin
helvetinkone. Meneviä ja tulevia, jyryä ja pauhua ja pillien
vihellystä. Kaikki vilisee ohi, — tulet kuvastuvat laineihin... Kulta
ja hopea kulisevat, kellot kalisevat, — tuntemattomain ravintolain
telttakattojen alla istuvat loimottavassa valossa naiset valkein
kasvoin, jokaisen huulilla hymy.

Niin, — ilotulitus on silloin meressä, virrassa, kanaaleissa, —
ilotulet ihmisen kiihtyneissä hermoissa.

Ja unelmansa ensi hetket hän nauttii jossakin kolkassa, joka tuntuu
kyllin yksinäiseltä, iloiselta, — ympärillä oudot kadut, ilta, yö, —
ja sielu on alttojen ja sellojen säveltä, — valojen keskellä, jotka
ovat ihanat siksi, että ne ovat oudot. Ja jos hän yhtyy hetkelliseen
tuttavaan, on tämä hyvä tai kaunis ja suloinen, siksi, että hän on
tuntematon, — katseessa syvä arvoituksellisuus.

Kas sellainen on mielestäni ihmiselle hänen tulevaisuutensa, — kaikki
hänen uskonsa ja toiveensa.

Mutta koska hän pääsee siihen, jota kaipasi, kun odotettu ja uneksittu
tulee eteen, kun saapuu tulevaisuus: kas, kaikki on silloin kuin suuri,
nähty kaupunki. Äitelää ja kyllästyttävää. Sillä ovathan ihmiset joka
paikassa samat, samaan pienuuteen sitovat heitä heidän puutteensa aina,
ja mitään uutta eivät he luo auringon alla. Ja niinpä on nähty ja
koettu harmaata ja haikeaa kuin tuttu kaupunki... Mutta _hélas!_ onni
kuitenkin, että tuota odottamista riittänee ihmisissä kuolemaan saakka,
— niin, kuollessaankin hän haaveilee vielä jotakin uutta, johon kulkee
— uusia tähtiä, Uranusta ... saadakseen siellä tuntemattomaan
kaupunkiin...

Onni, ettei kuollessaan muistane sitä harmautta, jonka koki, kun näkee
kangastuksen, johon pyrkii, — ettei hän kuollessaankaan voi ajatella
itseään pian ruumiina, kaikkea mennyttään multana, mätänä, — sillä hän
ajattelee outoa kaupunkia, jota kohti hetki häntä kiidättää.




"SULO SUOMI, POHJOLA..."

(Illusioni.)


Kerran ennen — siitä on jo kauan, — kotilaaksossani, — olin silloin
vielä pieni poikanen, — keikkui nuori maalarinsälli korkeilla
telineillä ja siveli valkeaksi kotini toisen kerroksen päätyä. Oli
kesäpäivä: koivikko suloisessa lehdessä, aurinko säteili vienosti, ja
syreenipensaissa nuokkuivat tertut.

Siitä on jo kauan. Sälli keikkui telineillä ja pensseli liikkui
nopeasti, ja mies lauloi riemullista laulua. Istuin aitan portailla,
paljaita jalkojani lämmitti käytävän hiekka, ja kuuntelin, kuinka sälli
lauloi. Se oli suloista; korkealta lipputangon alta, jossa
sinivalkoinen leijui hiljalleen, kajahteli raisu laulu. Mitä hän
lauloi? Tuttua, aivan tuttua laulua:

    "Sulo Suomi, pohjola..."

Reipas ja rehentelevä ja samalla kaihoisa kansanlaulu. Valkea pääty
kaikui ja ilma raikui ja laulu liiteli salmille, joiden hopeassa
kuvastuivat talot ja vihreät pellot ja vanha tapuli ja kalmisto.

Riemuitseva loppuveto:

    "Ei ole maata sen armaampaa!"

Siitä on kauan. — Yksi tie lähti sieltä kartanolta; mutta se haarautui
moniksi, — sadoiksi, tuhansiksi. Nyt: missä kulkenenkin, missä
aikojani viettänen...

Kuljinpa yksin ja kuoloon saakka synkkänä, — tai riemullisena ja otsa
seppeleissä, jonka unohdus antaa...

Oikkuisan onnettaren heittelemänä tai varmana...

Tai uusien maiden riemuissa, pitkillä maanteillä tahi keinuvan meren
rantamilla...

Tammistoissa, ripustaen soiton oksaan ja nukkuen siimeessä...

Pohjolassa, jossa kalevaiset välkähtelevät... Taikka toivioretkillä
etelän huikaisevain marmorikirkkojen portailla...

Niin, turha luetella: kuljinpa yöllä tai päivällä, olinpa sielua kuin
sävel, jota soitetaan ensiviulun ohuimmalla kielellä ja vaimennetaan
sordiinilla; tai heittäydyinpä lokaan. Olinpa onnen poika, rikas tai
köyhä, mustalainen tai majoihin tyytyvä, ulkokullattu tai jalo, hyvä
tai kelvoton, laskeva tai aulis, olin kiitetty tai naurettu, joskus
väsynyt, joskus voittamaton kuin ainoastaan kärsivällisyys... Surinpa,
iloitsinpa, elin, kuolin... Niin kaikkialla kajahtaa se laulu. Ja
kaikki tiet vievät takaisin sinne, — pihalle, jossa istuin aitan
portailla, paljaat jalat hiekassa, ja kuuntelin sällin raisua ja
omituisesti raukenevaa laulua:

    "Ei ole maata sen armaampaa!"

... Koivut armaassa lehdessä, syreenien tertut nuokkuvat, ja aurinko
säteilee vienosti.

Alati on se sävel mielessäni: milloin sordiinilla soittaen, milloin
pauhaten pasuunalla.

... Niiden rantain rakkautta! Keltaiset maantiet, joista lähin vei
vanhan, harmaan tapulin ohitse, missä ristit lahoavat poppelien
siimeessä...

Nuori maalari korkeilla telineillä, liikutellen nopeasti pensseliä...
Sinivalkea tangossa ... kun aurinko välkkyi suhisevalla
koivikkorinteellä...

    "Ei ole maata sen armaampaa!"



NÄMÄ SUURET KANSAT.


Niin sanovat nämä suuret kansat, nämä suuret valtakunnat: että yksi on
oikeus maailmassa, ja se on voima. Ja he innostuvat siitä kuin
juopuneet sotamiehet kapakassa korttipöydän ääressä. He remuavat,
rähisevät ja kerskuvat kilvan. Yksi kopeilee, että hänellä on paljon
kanuunaväkeä, kanuunan ruokaa, toinen, että hänpä on tehnyt paljon
lapsia, nälkäistä liikalaumaa, ryöstössä verratonta, kolmas, että
hänelläpä on hallussaan meri, neljäs, että hänpä muka on kotka, sillä
hän lentää. Niin he kerskuvat tulevaisuudellaan ja kaunistelevat
menneisyyttään, ja jokainen on isänmaallisessa asiassaan oikeassa,
toinen isänmaallinen toista isänmaallista vastaan. Niin he mäiskivät
korttejaan, koettavat pettää toisiaan, riitelevät ja ovat valmiit
tempaamaan hukarinsa. Kaunista väkeä, nämä suuret kansat —
isänmaistaan juopuneita soldateskeja. Itserakkaus heistä haisee
neuvospöydän äärestä.

Ja vain yhdessä he ovat yksimielisiä: että ennenkuin he karkaavat
toistensa kimppuun ja kurkkuun isänmaitaan varjellakseen, on kaduilla
ja kujilla vielä pieniä, joille he näkevät velvollisuudekseen levittää
sivistystä ja uskoa, s.o. ryöstää heidän kukkaronsa ja kuristaa heidät,
— nuo soldateskit, voidakseen itse juoda ja pöhöttyä, nuo villit
legioona sotamiehet.

... Sinä pieni Suomi, sinä vaikenevain, pyhäin metsien poika, sinä
valkotukkainen ja sielulta ehkä jotenkin lapsi vielä! Että onni onkin
sinut kohottanut kansakuntien joukkoon, johdattanut maailman turulle,
näiden pöhöttyneiden juopuneitten ovelle! Eikö sinun olisi ollut
kauniimpaa kadota vaikka lappalaisena — kuin pakosta keinotella
tällaisten kanssa. Sinä pieni ja tuhma ja kokematon, mikä kohtalo
odottaa sinua täällä? Hehän karjuvat oikeuttaan kilvan, suuria,
räyhääviä sanoja, nuo vanhat. Hehän remahtelevat keksintönsä ilosta.
Tietysti on kohtalosi se, että he antavat sinut yksituumaisesti
kuristaa, siksi, että sinulla on jokunen lantti, — nuo mahtavat
sotamiehet, tuo loistorykmentti, jonka päällikkö, järki, on jättänyt.

Mikä onni sinut johti hiljaisuudesta kansain kapakan ovelle?

Mutta eihän voine olla totta, että orpo kuristetaan ja tapetaan hänen
vaivaisten lanttiensa tähden? Mitä pahaa olet oikeastaan siis tehnyt?

Paimennellut olet ahoillasi, viritellyt ansoja metsiin, asetellut
mertoja vesiin, pyydystellyt metsoja hongistoissasi. Siinä kaikki, —
joskaan et ole juuri tehnyt hyvääkään, avannut tilkun peltoa, hiukan
pilliä piipitellyt, kaarnaan ja tuoheen kirjojasi leikannut, — olethan
aivan lapsi vielä.

Et pahaa, et hyvää ole toimittanut. Ja se on kohtalosi, kuin muidenkin
pienten. Se on isänmaitten kapakassa julistettu oikeus ja kohtuus, —
he ovat järkeviä ja viisaita, nämä komeat kansat.

Niinkö tosiaan?

Ovatko nämä kansoja, nämä miehet, jotka hurjuudessaan touhuavat?

Ah, ole huoletta! Vai kansoja nämä sotamiehet! Nämä kerskujat,
pöyhkeilijät! Nämä pelivimmaiset juopuneet! Nämä, jotka kiristelevät
hampaitaan, mikäli puukko hampaissa sallii, toinen käsi pistimessä ja
toinen väärissä korteissa, — nämä mustat ryövärit, hattu silmillä. Vai
kansoja! Harvain perverssiä luokkaa he ovat, hallituksia,
kapitaalihulluja, diplomaatteja. Niitä, jotka eivät ole koskaan nähneet
hätää ja ovat liian tylsiä sitä kuvitellakseen, jotka sanovat
kulttuurin levittämiseksi kaivosalueiden valtaamisia, jotka saarnaavat
hedelmällisyyttä itse hedelmättömän onnea tavoitellen. Tämä omituisiin,
hulluihin oikkuihin kasvatettu luokka, joka ei voi luopua käsityksistä
isänmaa, kansa — vai kansoja! Sanomalehtihuijareita he ovat,
diplomaatteja! Nämä kapakkateuhaajat ja peuhaajat, — toinen toistansa
isänmaallisempi, niin että itse Jumala halkeaa kymmeneksi, kun ei
tiedä, mikä heistä on isänmaallisin ja kristityin, auttaakseen häntä.

Ah, ole huoletta, — kärsi, — _ehkä_ se auttaa.

Vaikka _he_ antaisivatkin mielellään kuristaa sinut, poloinen, ryöstää
siksi, että olet väärässä, koska olet heikko, niin yhdellä
_kuvittelulla_ toki voit edes lohduttaa itseäsi odotellessasi:

Katsele ajan merkkejä, katsele kadullekin, älä tyrmistyneenä näiden
kapakkaan, niin mitä näet kaduilla, missä liikkunetkin? Siellä näet
ihmiset, kansat, joilla, vaikka he ovatkin vanhoja ja pitkiä, on yhtä
ystävälliset ja kiltit silmät kuin sinulla kuitenkin kaikitenkin —
ehkä lienevät. Ja mitä näet niissä silmissä? Rauhallisen ja vähään
tyytyvän ihmisen, ainoastaan leipäänsä, kotionneaan ja pientä huvia
haluavan, ja suuttumuksen näitä puukko-souvareita kohtaan, näitä
soldateskeja, joiden yhteinen nimi on: yksinvalta tai harvainvalta ja
sotilasvalta ja dollarikiihko ja sanomalehti-humbugi ja kirkko, joka on
epäkristillisistä epäkristillisin, — mutta jotka tohtivat nimittää
itseään kansoiksi. Niin, nuo silmät, ne katselevat kummastuneina, —
mutta niissä huomaat heräävän järjen — ehkä. Että milloin on aika,
jolloin ei rauhallisia petetä kauniilla sanoilla: isänmaa, uskonto,
sivistys? Että taistella isänmaan puolesta on kauneinta: murhata oman
tai läheistensä leivän puolesta. Miksi ei sulautua halulla toisiinsa?
Milloin ovat isänmaa- ja kansallisuus-sanat yhtä hullunkurisia kuulla
kuin nykyään kertomus gnostilaisista uskontotappeluista? Milloin
puhutaan vain yksityisistä ihmisistä, yksityisistä konnista tai
sairaalloisista tai tyhmäpäistä, ei isänmaista, ja milloin ihmiset
viisastuvat sen verran, ettei mikään asia taivaan alla ole heille niin
pyhää, että he sen vuoksi antaisivat itsensä teurastettaviksi?

Niin supisevat tosiaankin ne todelliset suuret kansat, kuunnellessaan
sotamiestensä meteliä, heidän rähinätään silloin, kun oikeat
kaipaisivat päivätöittensä perästä rauhaa.

Pieni sinä olet, metsän poika. Mutta kun sinun kerran täytyy kasvaa ja
varttua näiden suurten kujilla, niin totta et kasva, et voi, luojan
kiitos, koskaan kasvaa tahraamaan käsiäsi rosvoudella ja verellä, —
niin taidan omassa isänmaallisessa pöyhkeydessäni luulla. Mutta
varttuessasi painuu vereesi vanhempien veljiesi pyrkimys masentamaan jo
nuo korttihuijarit, nuo pitkin katuja ratsastajat, mellastajat,
rääkyjät, — että oikeat ihmiset saavat heidän diplomaattivehkeiltään
rauhan.

Niin sopii haaveilla:

Että kansat kasvaisivat, että niiden aivoissa olisi jokin lokero
varattu järjelle ja anarkian itsekkyydelle, — sopii _haaveilla_, että
pieni Suomeni, sinä pyhäin metsäin poika, olet kerran valmis suurten
kelpo veljiesi kanssa kohottamaan sen punaisen lipun, joka kerran
yksinään kohoaa ja ajamaan osaltasi pois melupaikoistaan nuo soltut,
nuo sananväärentäjät, nuo ulkokullatut, perverssit, ja hautamaan heidän
korttipöytänsä, noiden huojuvien juomapöydän.

Niin sopii - haaveilla, ja - lapsetella!




PATRIOOTTEJA.


    "Viel' ei ole mennyt Puola!"

Skrevelin, Peijanen ja Tunkkala ovat myöskin patriootteja, kaikki
paksuja miehiä, kansanedustajia he kaikki ovat, ja isänmaan kohtalo
heitä raskauttaa. Niin, he ovat kaikki povi pullollaan, kunnioitettuja
miehiä he ovat, kelpo miehiä.

Vedä suruharso kasvoillesi, Suomi, isänmaa-äiti! Vanha vainooja uhkaa
silpoa kappaleen ruumiistasi, — jos ei juuri kahta maakuntaa, niin
kuitenkin pari kolme kuntaa, pääkaupunkinsa tsinovnikkain mukavuudeksi,
jotka tahtovat huvitella kesät alueellasi viinoilla ja hirsipuilla.
Vedä suruharso tummaisille kasvoillesi, pyhä isänmaa!

Niin lausuvat Skrevelin, Peijanen ja Tunkkala, jotka ovat kaikki
patriootteja, kaikki kunnioitettuja miehiä, kansansa edustajia.
Ensimmäinen heistä kymmenkunta vuotta sitten Ruotsista Suomeen
siirtynyt kyyppari, joka on metsäkaupoilla ja moukkia puijaamalla,
— ei omalla nerollaan, vaan muitten tuhmuudella, — paisunut
hotelliherraksi pikkukaupunkiin ja sitten tullut pääkaupungissa
sivistyneen säädyn kermaksi. Toinen on itäsuomalainen kauppias, tuo
Peijanen, ja kolmas on rusthollari, pönäkkä ja punakka, joka on nyt
tullut pääkaupunkiin tilaltaan Hämeestä puolueen tärkeillä asioilla.

Vedä suruharso kasvoillesi, äiti! Voi heitä, jotka ovat tulleet sinua
syyttä leikkaamaan; ethän ole sairas, eihän sinussa ole syöpää, ei
muuta sisusvikaa, — ei vainkaan.

Vastalausekokousta varten avaa nyt Skrevelin välkkyvät ovensa,
yksimielistä kokousta varten, — sillä onhan koko isänmaan kohtalo
kysymyksessä, — jonne hänen lupaava veljensä Peijanen ja Tunkkalakin
tulevat, ja paljon väkeä. Ja Skrevelin puhuu kerrankin sovinnossa
Peijasen ja Tunkkalan puolueiden kanssa. Ja Peijanen puhuu ja Tunkkala
puhuu ja aprikoi. Ja laaditaan ankara vastalause uhkauksen johdosta,
jonka tähden isänmaan on täytynyt vetää kasvoilleen suruharso. Ja
sitten on pitkät pöydät katettu, ja Tunkkalan ja Peijasen
viisikertaiset niskat hikoilevat rasvaa, kun heidän suunsa käyvät ja
Skrevelin kohottaa paistimaljan ja lausuilee juhlallisesti ja
kunniakkaan isänmaallisesti. Ja myöhäisten päivällisten jälkeen
pohditaan hotellissa sikarin savussa ja juomain hajussa, mikä oli syynä
noiden kuntain katoamiseen, jos ne meiltä katoavat, ja miten olisi
vasta vältettävä sellaiset vaarat. Ja Peijanen väittelee, että kansan
taloudellinen ja sitä mukaa sivistyksellinen tila uhatulla alueella on
huono, rajavartiosto nukkuu; sen sivistystä on siis kohotettava. Ja hän
väittää arvokkaasti, jopa kiivastuenkin Skreveliniä vastaan, joka
julkeaa kahden kesken puhuen suosiollisesti epäillä, sopiiko
suomalainen rotu koskaan varjelemaan yhteiskuntaa. Ja Skrevelin
julistaa innon korkeimmilleen noustessa, sittemmin, ettei hän
tästälähin, kosk'ei isänmaan punakeltainen väri ole sallittu, liputa
huvilaansa lainkaan, johon päätökseen myöskin isänmaan rouvat riemuiten
yhtyvät. Ja Tunkkala jälleen, hän on lähtenyt muita varhemmin pois
kokouksesta, noilta Pohjoismaiden tomuisilta plyyssisohvilta, jotka
ovat tehdyt ikäänkuin uneen torkahtamista varten, hän on lähtenyt
arvokkaana ja todellisena suomalaisena liian suurmaailmallisesta ja
myöhäisestä juhlasta, ja kotiin astellessaan hänkin miettii syitä,
miksi nuo kunnat meiltä voidaan riistää. Ja hän joutuu siihen
johtopäätökseen, että syynä on vihollisen pääkaupungin liika läheisyys,
— joten noita alueita ei voi mikään pelastaa, tuskin koko
isänmaatakaan, koska se on mahtavaa keisarikuntaa liian lähellä, joten
sen katoaminen on melkeinpä oikeus ja kohtuus. Hohoi, onni, että hänen
rusthollinsa on rajasta loitompana, helpompi on olla, rauhaisempi,
menestyä rakkaassa isänmaassaan, kunnioitettuna isänmaanystävänä.

Niin hän tallustaa turkinkaulus pystyssä, ja illan sähköt näyttävät
hankisessa kaupungissa vaivalla palavan. Ja koko surullisen kaupungin
yllä paistaa kuu, pienenä ja toivottomana pakkastaivaalta.

Joten hän menee mielellään maata aikaisin ja nousee myöhään.

Myöhään nousee myöskin koko maa, niin sivistyneet, jäykistyneet tai
humalapöhöiset, silmissä valottomuus, kuin myöskin muu avuton
kansa. Ja pohjolan unisessa aamussa luetaan sitten lehtiä, —
vastalausekokouksesta, — niin, Peijasen ja Tunkkalan ja Skrevelinin
suoria ja mieheviä sanoja tyytyväisyydellä ja kunnioituksella. Ovathan
he toki jättäneet jälkimaailmalle kunniakkaat sanat, jos muu menneekin.
Siinä on suorastaan uskonnollista hartautta, mikä tuikekin.

No niin, — Jumala ompi linnamme. Mutta mitäpä auttavat pikku kansaa
varustukset ja linnat! Mutta onpahan nyt kuitenkin tehty mitä on voitu.
Skrevelin, Peijanen ja Tunkkala ovat kunnioitettuja miehiä, kaikki
patriootteja, kaikki paksuja miehiä, pulleapovisia miehiä.

Ovat yömyöhään pitäneet neuvottelukokousta, aprikoineet, mistä syistä
isänmaa-äidin täytyy vetää kasvoilleen suruharso, miten tuollaiset
vaarat vasta vältettäisiin.

Mutta sitäpä eivät aamulehdet lukijoilleen tiedä kertoa, miten nuo
mainitsemani herrat, eivät muut, ovat keinotelleet ja vaurastuneet
juuri noiden hukkuvain kuntain kustannuksella. Skrevelinhän on siellä
ostanut moukilta tiloja polkuhintaan ja myynyt ne huvilapalstoina
keisarikunnan rikkaille yli-virkaherroille, — tuotti se satoja
tuhansia, ja vielä arvoa ja sivistystä. Ja Peijanen, toinen seudun
asiantuntija, on palstoittanut synnyintilansa "valloittajain"
huvila-alueiksi, tosin vain auttamattomassa pulassa, — ne loistoelämän
velat; mutta eipä hän ole myynyt kuin omansa, vähäpätöisen osan. Ja
Tunkkala on kyllä maakansan tarpeet tuntevana saanut kahdesta
ratasuunnitelmasta jo kauan sitten toteutetuksi sen, joka johti hänen
navettansa nurkitse, — toinen olisi sitonut noita muukalaistuvia
nälkäkuntia kiinteämmin isänmaahan.

Niin, sitä eivät aamulehdet tiedä kertoa. Me vain valitamme, miksi
vihamies ottaa poloisia maitamme, meiltä, jotka olemme itse myyneet
maamme viholliselle, niin rikkaat kuin köyhät. Ne selostelevat vain
Skrevelinin ja Peijasen ja Tunkkalan suoria sanoja eilisessä
kokouksessa. Ja ne lukijat aprikoivat vain syitä, miksi isänmaan täytyy
vetää suruharso kasvoilleen, — kuten aprikoivat Skrevelin, Peijanen ja
Tunkkalakin, — kaikki kansanedustajia ja patriootteja, kaikki paksuja
miehiä! Pulleapovisia, pulleaposkisia miehiä, kunnioitettuja miehiä.




ABÉLARD JA HÉLOÏSE.


Näin ajatteli Abélard, koska hän illalla kiiruhti Héloïsen luo:

Arvoituksia olen minä ajatellut ja niistä surrut. Nyt en ajattele enää.

Saarellaan Seine-virrassa on temppeli, ylenee jalo Notre-Dame. Valkea
ja harmaa se on, suljettu ja tumma, muun maailman keskellä. Sen tornien
kulmapilarit ovat kuin luurangon nikamista rakennetut, siinä on
omituisuuden tenhoa. Sen räystäissä istuvat irvistelevät piru-koirat ja
näyttävät haukkuvan alas Seinelle ja kaduille, — kuin temppeliäni
vartioiden ja ivaten maailman touhua. Siinä on mystiikan suloista
haavetta, — sen ikkunat ovat ulkomaailmalta verhotut, värilliset
ruudut kuultavat sisustassa kuin omituiset punasiniset ruusut. Suuret,
valtavat, säteilevät ruusut, — kukin niistä _Rosa mystica_. Kierikööt
maailman rattaat, soikoot kellot tallatuilla kujilla, — temppeli on
pyhyyttä ja rauhaa.

Päivää olen rakastanut ja ulkoilmaa. Nyt olen viisastunut ja tullut
välinpitämättömäksi. Nyt on päiväni arkinen ja harmaa, ja sen parissa
olen vieras ja outo. Mutta illoin, kun Seine hälvenee pohjattomaan
pimeyteen, josta vain siltojen ja rantain tulet lekkuvat, silloin alan
elää. Silloin minä sytyn ja minut valtaa ihmeellinen hulluus. Silloin
sytytetään alttarikynttilät minun temppelissäni, Notre-Damessani, joka
on sydämessäni.

Se on pienoiskuva sinusta, jalo, kivinen, harmaa Notre-Dame, — sisältä
loistava ja hiljainen ja riemukas. Siinä vasta olet minulle autuutesi
antanut, kivisen temppelin jalo rouva, kaiken äiti, jota olen usein
rukoillut.

Mitä olen sinulta ennen rukoillut? Anna minulle jokin, josta henkeni
hurmautuu ja johon se uskoo, olen rukoillut. Ja anna minulle hulluutta,
että sen uskon edestä voisin taistella. Anna sielulleni juopumus, sinä
jalo temppelin asukas, sinä kaiken äiti, jonka silmät säteilevät
mystillistä, vaaleaa kirkkautta.

Niin olen rukoillut pitkät ajat. Nyt en rukoile enää. Sillä kylmäksi on
jäänyt Notre-Damen rouva, kuvaksi kivisen temppelin pääalttarilla, eikä
ole vastannut, ei antanut mitään. Kylmänä ja korkeana on kohonnut
yötaivaan korkeuteen harmaa ja musta temppeli. Kylmemmäksi yhäti on
sydämeni tullut, kaikki innostus on ollut minusta ulkoa kalkituiden
hautain kaltaista, kaikki pyrkimykset ja pyyteet kuin portot, jotka
rientävät luokse koreina ja maalattuina.

Tyhmät olivat rukoukseni. Nyt en niitä rukoile enää, en kysy mitään.
Arvelen, että juuri kaikella hartaudella ja innolla tehdään maailmassa
enimmän pahaa, tunkeudutaan lähimmäisten pyhättöihin. Miksi ei kukin
ihminen tyydy omaan temppeliinsä?

Niin minä arvelen, sillä kivikirkon rouva, tuo armelias, lienee silmäni
avannut. Niin, hän on antanut minulle oman pyhättöni, pienoiskuvan
omastaan, suljetusta ja mystillisestä, jossa yön _Rosa mystica_ kukkii.

Hän on ilmestynyt minulle itse lihassa ja veressä, ei aatteissa.

Viimeinkin lienee taivas kyllästynyt rukouksiini, työlästynyt hullun
etsintään. Se on säälinyt minua ja vastannut. Héloïse, unhe ja maailman
kielto! Kun kiiruhdan sinun luoksesi, en kysy mitään, en välitä, vaikka
maailma palaisi. Ja tuntuu kuin taivas minua nyt nuhtelisi entisten
rukousteni tähden. Kuten se haastaisi korviini: Kuinka olet pyytänyt
kuonaa, — kun kulta on sinulle aiottu? Mitä olet anellut, tyhmä ja
haaveileva lapsi! Miksi olet luullut sydänten valtiatarta, ihminen?
Mutta nyt olet juovuttavan maljasi saanut, — mitä puuttuu sinulta
vielä? Mitä vielä tahtoisit taivaan sinulle antavan?

Niin, totisesti en mitään. Olen tyytyväinen, kaikkeen väsynyt. Paitsi
siihen, joka seisoo sydämeni alttarilla, Héloïse, — unohdus kuin
kuolema.

Hän on kuin kevät, syvä kuin yö, hän on tuli, joka polttaa ja
kuolettaa.

Sydämessäni seisoo jalo temppeli, Notre-Dame, ylhäisenä ja
salaperäisenä. Ja sen jumalatar pukeutuu silmieni iloksi valkeaan,
pukeutuu siniseen, hän on koristettu kullalla ja on tuoksuva kuin
kaukaisin, taivaisin haave.

Hän on kuin lilja. Kuinka monta tummantuikkeista kynttilää olen saanut
hänen edessään polttaa, ennenkuin hän on minulle ihanuutensa antanut!
Kuinka hartaasti, missä tuskissa olen häntä rukoillut temppelin
hämärässä! Mystillistä syvyyttä ja ristiriitain tummuutta hän on
minulle antanut, minulle, joka olen oppinut ihailemaan himmeäin
pyhättöjen suloa, en päivän räikeyttä. Kunnes hänen suosionsa on ollut
tulta ja hurmausta.

Hän on neitsyt ja hellä kuin äiti. Aina voin maailman poluilta paeta
hänen luokseen, joka minua eniten rakastaa. Mitään, mitään ei hän
vaadi, — ainoastaan rakkauttani.

Hän on hehkuva kuin kiirastuli, hän on lilja ja neitsyt ja Diana ja
Astarte. Hänen silmistään hohtaa hymyilevä viisaus ja sydämestään
sammumaton liekki.

Kaikki hän on minulle antanut. En nyt enää katsele elämän kukkia, kun
minulla on unhotuksen _Rosa mystica_. Hän kiertää minua, hän
tukehduttaa minut syleilevillä kukkaköynnöksillä.

Turhaa ja joutavaa minä ennen haaveilin. Nyt en kysy enää mitään, nyt
nauran kaikelle, jos se mieleeni johtuukaan. Mitä on minulla elämän
kanssa tekemistä?

Juopuneena riennän minä kivitemppelin ohitse, jolta olen paljon kysynyt
ja joka minulle nyt on vastannut, — valkean ja harmaan Notre-Damen,
jonka kynttilät illan pimentyessä tuikkavat kirkkaammin, Notre-Damen,
joka ylenee saarellaan keskellä kaupunkia hiljaisena ja suljettuna.
Minä riennän riemuiten sen ohitse oman temppelini kammioon, Héloïsen
helmaan, jonka kanssa tahdomme nauttia ja kuolla.

Totisesti me uinumme kerran yhteisessä hautakammiossa, ja ruusut
haudallamme toisiinsa kietoutuvat.

Paris, lokak.-jouluk. 1911.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN MYLLY ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.