The Project Gutenberg eBook, Munkki-kammio, by Joel Lehtonen
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.
Title: Munkki-kammio
Runoja
Author: Joel Lehtonen
Release Date: December 18, 2019 [eBook #60953]
Language: Finnish
***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUNKKI-KAMMIO***
E-text prepared by Tapio Riikonen
MUNKKI-KAMMIO
Runoja
Kirj.
JOEL LEHTONEN
Helsinki,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1914.
SISÄLTÖ:
Alkuruno
Onnen hetki
Lili
Katukuva
Seelia
Maaria
Juhannusyö
Viola
Ulla
Heinäkuu
Brunetta
Silkki-Eeva
El picador
Jeannette
"Pyhä Fransiscus"
Delila
Angelica
Isis
Minne?
ALKURUNO.
Eräs mies, joka oli ennen ollut fiool-leikari, oli tullut
luostariin ja luullen kuolevansa lauloi:
Myös multa päiwät kohta kai
Nyt päättyy, -- ken uscoi tuota,
Cuin Riemussa, Woimassa tanssata sai.
Nyt poisko Maliain luota?
No niin, ken Onnen warhain joi,
Se Joucosta warhain mennä woi
Näin weisaten: halleluia!
Olen elänyt. Caiwanut Leiwiskää
En maahan sywälle sangen.
Työt tehnyt, nautinnut, Tingintää
Kyll' ylenkatsonut; langenn'
En kumartamaan Päämiehiä maan,
Jos heickoja poljinkin toisinaan.
Työ Herran on anteexi antaa.
Mut cuink' Elo falski on lyhwä niin?
Mies heico ja Hammas musta
Ja harmaata tullut Haiweniin.
Wain Crantzeja Taistelusta,
Cosk' jotki nähty ja tunnettu on!
Nyt siimeessä Munkki-Kammion
Näin itzeni walmistaa machdan.
Wain Muistot Riemua nyt suo.
Ja niistä kirckain ja armain
On Piiri tuo, joca tygö ja luo
Cuin ennenkin käy sulo Parmain,
Naiskäsin pyyhkii Kyyneleet
Ja kuiskii: Oomme myös naurelleet.
Sir Cuolem' ei hirmuta mua.
Täynn' Rackautta on Mieli mun
Quin Suo, joka kytee tulta, --
Se ihmekö, caick' Elon liekit kun
Nyt tukahdutettu on multa!
Oi neitzet ja Frouwat! riemuin lyö
Juur' tähtenne Rinta, waick' ympär on Yö,
Näin weisaten Valee-wirren.
Te Siunatut! Ympäri Jocaisen
Pään Cunnian Gloorian loisin.
Te keskellä Murheen Alhon sen
Caick' käätä tahdoitte toisin.
Mut aawistin silloin: on käypä näin.
Maan Riemut jättäen pystypäin
Käyn taiwaasen: halleluia.
ONNEN HETKI.
Taas hetken olen onnellinen ollut.
Se oli vieno ilta kesäkuun
ja kaupungissa pienoisessa, missä
ma ennen lapsukaisna leikitsin.
Se oli kaarisillan harjalla,
jok' yli salmen pyörretumman vei
ja jonne olin tullut, toipuva.
Kuukauden yksinäni neljän seinän
sisällä, sairas, olin ikävöinyt,
väsynein pyytein, niinkuin munkki, vanki,
kun haaveet, tunteen hyrskyt valloilleen
sit' ennen päästin, juoden maljan, josta
voi sakka pian paistaa, mutta myöskin
ees hetkeks sielu sulo-unheen saa.
Kuukauden yksinäni, vuottain, niinkuin
yösiippa, joka seinänrakoon painuu.
Vain kuullut tornikellon läppäykset,
yks tunti toisen jälkeen, seurannut
tuloa kesän koivussa, jok' eessä
mun ikkunani puhkes silkkilehteen,
ja kaipuun uneen silmät sulkenut.
Nyt olin toipunut ja teitä astuin.
Ja silloin olen onnellinen ollut, --
se oli kaarisillan harjalla,
se oli vieno ilta kesäkuun.
Kun tulin sillalle, niin aurinko
juur aleni taa Saimaan ulappain,
suruisiin metsiin; tornikello tuttu
löi verkallensa, luulen, yhdeksän.
Ma seisoin kasvot kaupunkia päin.
jonk' iltarusko kuulas kultaeli,
punaiset päädyt, katot portahittain.
Ol' ilma tyyni, kostea, ja virta
se välkkyi vihreää ja valkeaa.
Uus lehti, kukat tuoksui syreeneissä. --
Ja kaukaa jostain, takaa vetten, ilman
soi viulu kirkas Ave-Mariaa.
Soi viulu kirkas Ave-Mariaa
niin vienoa, mut salaa hehkuvaista
ja intohimon pauhull' uhkaavaa.
Ja tuolla talotöyryn taustalla
ol' ilma siniharmaa, ukkospilvet
nous sieltä raskaina ja hahmoin tummin.
Viel' äänetöntä, tuul' ei huokunut.
Vain ylimmäisen töyryn lehvät tuoreet
jo enteellisnä liikkui, värähdellen,
ja siellä, täällä taivaan liepehillä
salamat hienot, pienet välkehti. --
Sen hetken olen onnellinen ollut.
Se oli kaarisillan harjalla,
se oli vieno ilta kesäkuun.
Niin ohi kulki nainen, outo, mutta
on sama, kuka: vertauskuva vain.
Kahisi helma silkkinen, näin kuinka
välähti vaate, kun hän loittoni,
en kasvojansa nähdä kaivannut.
Soi viulu kaukaa Ave-Mariaa.
Mun sielussani oli lepo, rauha,
kuin kesäilta, joka kummut kultaa,
mut myöskin toipuvaisen heräämys
kuin kipu, suloinen yöliljain tuoksu.
Se onnena mun silloin valtasi.
Kun olin kauan ollut munkki, vanki,
mut elo loihti harha-kuviaan
hymyileviä, niinkuin tornit tuossa
vetehen vihertävään kuvastuin.
Ah, sielun tunsin jälleen ruumihista
pois nousevan kuin vaippa henkien
ois lennättänyt mua yli maan.
Mut taustalla jo ukkospilvet nous
kuin kuva tulevien, tuttuin tuskain,
joit' ilman riemuakaan tokko ois?
Mut iltarusko kaiken kultaeli,
kun oli luonto äänetöntä, mutta
jo enteellisnä lehvät värähteli,
salamat hienot, pienet välkehti.
Ja hehkuen ja intohimoisesti
soi viulu kaukaa Ave-Mariaa.
Niin silloin olen onnellinen ollut.
Se oli vieno ilta kesäkuun,
se oli kaarisillan harjalla.
LILI.
Sun kuvasi tuossa, Lili,
mun liljani, ruusuni.
Siit' on jo aikoja, jolloin unta
näit lapsellista, että oisin
sun onnesi tarhuri.
Nyt yksin ja kylmä oon, -- toisin
vei myös sua vuosia kymmenkunta.
Kuink' olet vakaa ja kalvas, Lili,
mun hohtava ruusuni!
Sa muistatko, Lili,
sen kevään muistatko, kukkani?
Sen lehdon, jossa kai aukee yhä
nyt metsäruusuja, nuoret tiellä
kai laulain, poimien kulkevi.
Ens kerran näin sinut, armas, siellä,
toit mulle ruusun, ah nuoruus pyhä,
ja katsoit kuin lemmikki,
mun liljani.
Ja muistat taattosi talon!
Puut vanhat, jotka sun ikkunas varjos.
Sa istuit pianon eessä
ja laulusi uhkui ja riemuitsi.
Ja äitisi, silmät veessä
hän hymyili onnellemme ja -- tarjos
kuun vaihteeksi lampun valon.
Syys näät oli silloin, konsa aukes
mun hohtavin ruusuni.
Syysillan muistatko, Lili,
sen kirjeen, jonka piirsit, lapsi, --
suo anteeksi armas muistoni:
"On rakkaus niinkuin hauta."
Ja huoaten, leikkien jatkuvi:
"Ja elämä vaappuva viippalauta."
Sen sulta sainko, oi kulta-hapsi, --
ja poistuit hehkuen, kiireesti,
mun puhtahin ruusuni.
Ja jouluaamun muistatko kerran!
Yön tähtisen, kuinka se sarasti.
Sa hiivit valkoisna luokseni, suusi
mun suudellen herätti.
Sa olit niin nuori ja värjyväinen.
Sun syliini toiko aamu jäinen.
Ja sitten kirkkohon! Kulkusta kuusi
soi eessämme luokissa, Lili,
mun lumikelloni!
Ja kirkossa, Lili, --
ah, antaa papin saarnata! Poves
ol' evankeliumi suloisempi,
pään nukkunut siihen kallisti.
Ja muistatko, muistatko, Lili...
niin, mitä muistaisi!...
Ei jäähyväisiä eessä sun oves,
kun nukkui lapsoisten lempi,
kuu talvinen kimmelsi.
Siit' on jo vuosia, Lili.
Laps olin silloin, mit' ollut lienen:
kuin lintu lentohon päässyt, uutta.
mun sieluni riemuita himoitsi.
Kai sitten onnea, onnettuutta
sain tuntea, myös sinä onnes pienen,
ja parhaan, viisas, leikkivä Lili,
mun siunattu kukkani.
Me oltiin viisaita, Lili,
ei silti liiaksi, Lilini.
Nai ihmiset siks, että toistaan ei tunne.
Yö ruusuinko haltiaks? Vöinä lasten
se haave, jok' armaana leijaili?
Oon yö. Ois kukkien armiasten
pois kuihtuissa tullut viha ja runne.
Nyt kukkii muistosi kauniina aina,
kuin keväin ne metsäruusut, siellä,
oi ruusuni, liljani!
KATUKUVA.
Pienessä maakaupungissa
kadun pääss' on vanha linna.
Siell' on muistot ylvään herran,
Erik Tottin, joka ennen
teräsrinnoin, ritareineen
liikkui unissani lasna.
Kadun kaidan talot kaikki
pienet, ruskeat ja tummat,
tuvat maassa matalalla.
Ahtaill' ikkunoilla kukkii
verenpisarat ja ruusut.
Mutta kaikkialla kaartuu
kadun yli vaahteroiden
taikka lehmuspuitten oksat,
vanhain, vankka-runkoisien.
Siellä kesälaitumella
mietin, muistelen ja nautin.
Hyv' on siellä kadun nurmi
lepuutella runo-varsaa,
tuvassansa tummaisessa
kesä kaunis kellahdella.
Hyv' on aamull' aikaisehen,
aurinko kun hopeaisna
huikaisee ja silmät avaa
hetkeks armaat' unestansa.
Varpuset ja pääskyt räiskää,
telefooni-linja soittaa.
Koivulehvät välkkelehtii.
Viel' ei ihmisääntä kuulu.
Kunnes ikkunaisen alla
portti naukuu, kannut kalkkaa,
pieni tyttö maidon kantaa. --
Kas, jo kadull' luutinensa
askaroipi ukko vanha, --
kun jo päivä lämpöisemmin
ilakoipi kasteisissa
pihan ruusupensastoissa.
Nytpä ajaa kotiansa
hotellista jälkeen juhlain
kamreeri, mies vanha, yksin
kojuhunsa nukkumahan,
niinkuin vanha eräkarhu
ajelema, haavoittama
erämiehist' ankarimman,
oudon, raskaan elämämme.
Katu herää: metsäsaariin
soutaa risunhakuun mummot.
Jopa ikkunansa avaa
tuolla tyttö itämainen,
venäläinen kylpyvieras.
Siinä aamuvalkeissansa
palmikoi hän pitkät hapset,
loimuu suuret, tummat silmät,
hymyy ikkunasta aamuun,
henkii povet nuoret, raikkaat.
Mutta pieni piikatyttö
venerannasta käy vettä,
kepsutellen kallellansa.
Ah, kun katson tuota raiskaa,
taas mun mieleheni muistuu
kaukaisen Toscanan naiset,
parhain portoista, Brunetta,
käyvä kulho päänsä päällä
luota kaivoin marmoristen.
Missä lienee nyt Brunetta?
Viinikuurnaa tallanneeko,
vaiko sini-autereisten
nukkuu sypressein jo alla. --
Niinpä täällä turhaan huokaan.
Laiva huusi, kuohut pauhaa.
Tuolla salmein sokkeloissa
soilottavat lautat, proomut.
Päivänpaiste kasvaa, virta
kimmeltää kuin kissankulta,
kierii ohi niemen, jolla
pinot loistaa kalliolla
kultaisina heltehessä.
Ja jo ryssät, kylpyvieraat
kaiuttavat melullansa
katuamme kylällistä:
Miehet laihat, fantastiset,
parrat niinkuin jeesuksilla,
hetkuvaiset, veltot harteet;
naiset rintavat matroonat,
oivalliset esikuvat
matronaatin, jonka nimi
Venäjä on, töppösvalta.
Kaikuu huudot, raikuu naisten
nauru turtur-kyyhkyn äänin.
Punaiset on päivänvarjot,
välkähtävät korot kenkäin, --
naiset, vetäin ketjuissansa
jos ei miehiään, niin muita
rähmäsilmä-rakkejansa.
Nyt he haipuu, palaa rauha
suomalaisille, tuon joukon
ahnaille loiseläville,
saunoillansa eläville.
Idyllinen tyhjyys palaa.
Rappusella loikoo koira
kärpäsparven pöristessä;
pojan-nalli portillansa
seisoo liivi-pöksyisillään:
äsken keritty pää hohtaa
niinkuin punertava pallo.
Siell' on hyvä lapsen olla,
nurmikolla kellahdella
kanssa kelpo laiskurien,
Strehlenaun, Abel Hermantin.
Kunnes juureen suuren heiden
nukahdamme kaikin neljin.
Nousemme, kun aurinkoisen
varjo vaihtoi kadun vartta. --
No, nyt tulevat nuo tuolta,
nuo, mun jokapäivähiset
astujani: venäläinen
rouva nuoren suomalaisen
ylioppilahan kanssa.
Nuor on naaras, punahuuli,
tähtäilevä lorgnetilla
halullisna, silmät kirkkaat.
Ruusunpunertava harso
hänen ohimoillaan liehuu.
Niinkuin mikä itämainen
on hän Venus, Vulgivaga,
paremminkin kuin Astarte
tai Efeson suur Diana.
Mutta poika rinnallansa
pitkä, roima, korvenvoima.
Niin he kiemaellen kulkee,
silmäin alla tummat renkaat.
Matkan päästä tallustavi
amma, mummo, hospotellen
rouvan poikasien kanssa.
Niin he kiirein loittonevat
kaunihille kankahalle,
heinäkuuta henkivälle.
Ah, tuo venäläinen daada
ja tuo Suomen kansan toivo,
hepä tietää aatteen, joka
saattaa kansat lähennellä!
Aatteen, jok' ei koskaan härski
ole niinkuin kalaöljy
muitten suurten aatelasten.
Hepä tietää, ett' on hyvä
kesä niinkuin elämämme,
ei he tuhlaa kesäkuita,
armonaikaa väärinkäytä.
Moralistiks tulisinkin
kateudesta, synkän saarnan
pahaa vastaan kirjoittaisin
synnin juuren sitkeydestä, --
kirjoittaisin, jos ei Luoja
minunkin ois maistaa suonut
yhtä pikanttia maljaa.
Mennyt onni! -- Illansuussa
koivuin kulta-lehvistöissä
hyttyset jo parvin hyrrää.
Pientä katuani kulkee
Kirjot kilkan-kalkatellen
kuin myös Venäjän matroonat
uhkuvilla utareilla,
miehinensä, rakkeinensa.
Mummot soutaa saaristosta
risukuormin, marjatuutein,
neiet hehkuin, silmin raukein,
kesän kauniin kukoistusta.
Yötä lyö jo tornikello.
Katu tyhjä, majat nukkuu.
Välitse vain puitten tummain
heloittaa mun vuoteelleni
täyskuu kullan-välkkyväinen.
Yössä kattotiilet lukee
yksinäinen, ylväs kuumme,
haaveileva runoniekka, --
kissain vongunta sen sielun
virittävi kai sonettiin.
Mutta sinkkikatto vanhan
linnan välkkyy valkeana.
Siell' on muistot ylvään herran
Erik Tottin, joka ennen
teräsrinnoin, ritareineen
liikkui unissani lasna.
SEELIA.
Kuin vuosisatain taakse vaipuu
jo muisto Seeliasta, haipuu
muun usvaan, jota nähnyt niin
lien kyllin, silmät uuvuksiin.
Ma tuskin enää tumman, vienon
nyt näen katseen, hymyn hienon.
Mut valtaan lumon haikeaan
ma joudun silloin aina vaan,
ja sielussani satu silloin
soi, syntyy, moisen auvon taru,
jot' ei voi täyttää elo karu.
Se miksi, miten syntynee?
En tiedä. Näin vaan helkkyilee,
jos Seeliaa nyt muistan milloin:
Ol' ennen nuori, nuori mies, --
mut missä, milloin? Herra ties, --
kai asui jossain autuailla
hän muinaisilla kauko-mailla
ja keski-ajan helmassa.
Ja tämä nuori mies, hän kerran
sai nähdä, unessansa yöllä
sai nähdä Äidin taivaan Herran!
Hän astui taivaan portaita
maan päälle tänne, -- todeks työllä
vain eroitan nyt unten kuvaa, --
ja hymyili: päin laskeutuvaa
hän päivää hymys, ripsein alta
niin kimalteli ihanalta:
Kuin kaipuu kaunein, jonka yksin
voi taivas lientää lääkityksin.
Ja seisten siinä säteiköissä,
kuu jalkain alla, tähtivöissä,
hän -- hansikkaita käteen veti, --
mik' omituisuus kuitenkin!
Kas, kävelylle Madonna
ol' lähdössä. -- Kuin unessa
mies näki sen, ja heräs heti.
Mut käden sydämelleen vei
hän pyhästi, ja kuunaan ei
lie Dante, purppuraisin vaattein,
vavissut puhtahammin aattein,
kun Beatricen taivaisen
ens kertaa joutui etehen.
Ja sitten? Sitten monten lailla
hän eli, -- jossain, kaukomailla.
Hän kiersi teininä, ja viitoin
punaisin ristisotaan riensi, --
ja pirun kanssa eli liitoin.
Siks kunnes aika kiihkon liensi.
Nyt toiviolle karkeassa
hän vaelteli kauhtanassa.
Ja elon teillä hänkin suita
kai suudellut lie joitakuita:
yks neito tumma, virvatulta;
tuo sini-kukka, kutrein kulta;
yks Venus-vuorta huumaavaa,
ken mitäkin.
Mut huomatkaa,
hän että unessansa kerran
sai nähdä Äidin taivaan Herran!
Siks kaikki kaunein kuihtuvi
ja henki muuttuu aineeksi.
Nais-armaus puhtain tyhmyydeksi
ja side hellin kahleheksi.
Niin, kyllä tietää moni muu,
kuink' ihmistunteet lakastuu,
mut ehkä tietää kahden verran,
ken määrätöntä haaveksuu,
siks, että unessansa kerran
sai nähdä Äidin taivaan Herran.
Ja niinpä viimein nuori mies, --
miss' eli, milloin? Herra ties;
se sallii kuvitella kunkin, --
hän painui hiljaa majaan munkin.
Ja siellä unten unheen jälleen
hän saa nyt harha-elämälleen.
Mut myöskin kaipuu patoutuu.
Mik' illan kirkkaus ikkunassa, --
hän kirjan eessä uneksuu.
On virran kullat kulkemassa!
Ja selliin puna-kulta valoin
ja kimmeltävin ruuduin, taloin
kesäinen kylä hohtavi.
Ah, armas jälleen heinäkuu.
Nyt illankello helähti.
Ja ohi munkin ikkunan
käy nainen nuori: uhkean
mies näkee vartalon, ja puna
taas nousee poskiin, lumottuna
hän sanat vanhain runoniekkain:
"Che bella creatura!" toistaa;
Oi mikä armas luojan luoma!
Näin elämäkö kutsuu, loistaa?
Mut sitten virkkaa: Harha viekkain
vain kaikki sille, jolla on
unelmain pyyde rajaton!
Vain virvatuli hiitten tuoma:
käyt liki, kauneus kohta haipuu.
Ei koskaan täyty siltä kaipuu,
ken ihmeen unessansa kerran
sai nähdä, runounten yöllä,
sai nähdä Äidin taivaan Herran.
Se unta vain. Mut uni tää
se kauniin vertauskuvaks jää!
MAARIA.
Milloinka Jumala tähdet loi?
Muita en mieti; mut Kointähden, luulen,
silloin, kun Neitsyt Maaria hälle
hellimmät hymyt, katseet soi.
Silloinpa Herran nous pyhä Henki,
korkeutta, kirkkauttaan hekumoi.
Silloin hän, pauhussa kuin kevät-tuulen,
mielessä suun sulo, Maarian parmaan
uhkeus, johdolla kuin käden armaan,
riemussa ratki armon ja anteen
piirsi sen tähden taivahan kanteen,
Maarian katseen niin ihannoi.
Riemuksi kärsiväin ihmisienki
rakkauden tähtösen keskelle harmaan
arkemme soi. Silloin, silloin hän varmaan
puhtaimman tuon pyhän laulunsa loi.
Niin, Kointähtensä, mullekin vaivan
öiss' ylös viittaaja, lohdutus aivan:
myös mua kutsunut lemmen on Koi.
Niin Isä armias Kointähden loi.
JUHANNUSYÖN JUMAL-HÄMÄRÄ.
1.
Keskellä juhannusyön, riemujen, karkelon yön,
yön, josta alkaen taas pimenee suvi syksyä kohti,
kaipaus mun valtaansa sai, huokaus raskaana nous.
Auringonlaskun ja luoteen ruusuisten pilvien alla
värjyen helmaan yön himmeni metsät ja puut,
luoteen tuon, joka loisteli kirkkaana kuin helo kulta.
Mut hymyn lounaassa päin yö sini-kuultavan loi.
Himmentyi limokoivut, ja heidet kaikk' kukin valkein.
myös kylät kattoineen, ruis-, nisu-vainiot, muut, --
uinahti yöks kaurapellonkin pientaren kaunoinen kukka.
Salmilla veen virit ui kirkkahat kuin hopeaa.
Niin, oli valkeutta kaikki, ah luoteen kultainen holvi,
yö pyhä tuoksua täys tuomistoin, apilaan.
Ja kisakentiltä nienten ja vuorien huipuilta vielä
hulmuvat liekit ne nous, kokkojen sauhuja kiers.
Missäpä ois kuva kauniimpi taistosta valkeuden nuoren
ja lakastuksen ja yön kuin juhannuksen on yö?
Ihmekö siis, että mun, lemutessa niin koivuin ja heitten,
kaipaus valtaansa sai, huokaus raskaana nous.
Kokko ol' loimunnut meiltäkin kultaisin, liehuvin liekein
taivaan korkeuteen, kirkkauden istuimen luo.
Nyt se jo raukesi pois; alas rahvasta harjulta kutsui
sirmakka pirttiin päin: riemuiten kaihoten soi
sirmakka, sieluni soitin se parhain; kohtapa poiat
neitoja katrilliin kaarevakauloja vei.
Pois kisapirttiin kaikki, mut yksin ma jäin pihamaalle:
kaipaus kalvoi niin, leikkiin sallinut ei.
Seisoin ja katselin luoteisen kultiin, kun vienoinen tuuli
muiltakin harjuilta toi sauhuja, hämmensi nuo
usvaan valkoiseen, joka lahdista nous, norot verhoi.
Sinnepä katselin nyt, pilvehen kaukaiseen,
kun se yön otsalta himmynyt ei, punapilveen, mi hohti
kuin olis nuoruutein sieltä niin viittoillut,
kutsunut luo hymyellen ja kiusaten loitonnut kauas.
Katsoin, ja vaivani tuo näin valitukseksi sai:
Missä on nyt juhannukseni niin monet multa jo menneet?
Miss' ilot muut, joist' ei jälkeä jäänyt, ei jää?
Kaikkipa meilt' elo armoton vie, tyly antimist' aivan, --
juhlamme pois pakenee: sielläpä viimeksi löin
leikkiä, siit' on jo vuosi, ja toisaalla taas sitä ennen, --
kunneka lapsuuden haan harjulta ens kokon näin.
Minne ne kaikki on kaikonneet, sadon kaipuuta jättäin?
Ah, miss' oisiko maa, jossa ei ihmisen ois
riemuja parhaitaan iki-menneiksi aatella pakko?
Missä ei kuukaudet käy, on iki-juhannusyö.
2.
Luin tarut lapsena siitä. Se on inehmoisille, onpa
kultainen onnela tuo, verhoista pilvistöin
puuntava on paratiisi ja kultaisten heelmien tarha, --
siell' ylin onnemme on -- haaveissa, pilvissä vain!
Luin runot raikkaat, riemukkaat, solinaa sanan kauniin
kuuntelin, kummastuin, mahtia hurmauduin
laulun, mi asteli ees jaloin notkuvin, joustavin voimaa
kuin kypärtöyhtöineen nuorekkaat sotilaat.
Ah, näin pilvien palteilla astelevan jumalainki,
korkeesta auvostaan loistavan piirihin maan.
Tuollapa lie nyt se autuuden maa, missä hattarat öiset
ruusuina ruskottelee haudalla auringon.
Siellä, niin, sielläpä templejä huomaan palteilla pilvein,
kirkkaiden patsaiden päät, paistavat, kukkivat maat,
virrat ja välkkyvät veet, -- kesä-öisissä pilvissä vainen
ihmisen autuuden maat, haavehet lohdukseen.
Millaista on elo siellä -- kuin ennen, haaveissa lapsen?
Ah, iki-autuus vaan kohtalo on jumalain!
On iki-autuus heill', ilo, nuoruus, terveys ja mahti,
kauneus, riemakkuus, rikkaus, viisaus, muu!
Piireissä on pilarlinnain heill' asuntonsa, miss' ilma
aina on kuulas ja sees kuin juhannuksena yö.
Siell' asunnoissaan, tarhoissa taivaan ja taivasten taivaan
kaunoiset aikaelee. Puutu he missään ei!
Koskaan ei äly himmene, ei hymy huulilta raukee
sen jumalan, joka tult' ohjailee salamain.
Ah, miks harhaamaan ain ihmistä haaveet johtaa? --
Koskaan valvotun yön jälkeen otsallaan
raukeuden rautaa tuntenut ei myös tuo sotureiden
päämies, miekkojen mies, taistoja tahtoo hän vain!
Koskaan ei sydän sammunut, ei syvä haihtunut mahti
kuin meri myrskyisin öin tai kuni kyyneleet
lapsosen, jotka jo nauruksi muuttuvat, koskaan se siltä
urholta haihtunut ei, ken yli aallokkoin
aurinkoisien kiidättää, kevät-myrskyssä nauraa,
tummana hiuskaa hius, ohjaa valjakkoaan
seitsenkärjellä hän, maanpiiriä syleileväinen Poseidon.
Miks sydän ihmisen niin kerkeesti kylmentyy?
Miks tuli armas, hehkunut vain parin vuosia sitten,
sammuu: uurnassa nyt on pivo tuhkaa vain!
Miks häpeältä se päivien viertyä tuntua saattaa?
Toist' elo on jumalain, nuoruutta riemuavain. --
Tahtoisin nähdä, ah, soisinpa nauravan vielä myös Eroon,
ens punan poskillaan, silmäinsä hurmauksen!
Hänpä on laps, jonka hetkeksi vain inehmoiselle lainaa
äitinsä armahinen, portilla nuoruuden;
kunneka itse hän, tuo tytär vaahtoisen veen, Afrodite,
luoksemme mahdissa käy: milloin kuin myrsky ja yö,
lyö alas kukkamme, pois rakehillaan heelmämme riistää;
harvoin kuin aurinko käy, suo sateen siunaavan.
Rintaan tuonpa ei milloinkaan toki rakkaus julmaa
haavaa jättänyt lie, puutetta riutuilevaa,
jost' iäks saa inehmoinen kyynelien sumun sieluun,
kalvautta huulilleen, ei sydän-kylmyyttä myös,
ei sulaa inhoa lempeä kohtaan, ei kyllästymistä.
Meitäpä piirissä maan onnikin synkentää. --
Niin, siellä autuuden kentillä huomaan ma myöskin Apollon,
kirkkahan, rientävän ees väikkyen, varjona noin;
vain kädenliikkeellä hän alas maan surut hetkiset suistaa,
kantelo kimmeltäin soi käsivarrellaan.
Milloinkaan hänen rintaansa uupumus yötä ja päivää,
riutumus kalvanut ei, lauluton ei ikävyys! --
Kauniit siis ovat vallat! Kullassa luotehen kannen,
pilvillä, ruusujen maill' auvossaan asustain!
Leikkivät pilvien kentillä aamujen yhtyissä iltaan,
huipuilla, jonneka maa kaukaa vain sinertää.
Piireissä on pilarlinnan onnekkaat majat heillä,
temppelit, pylväiköt, -- vieressään rypäleet
raskaina tarhoissa nuokkuvat, Koin iki-kasteessa kiiltäin, --
niinp' ilopöytiinsä nuo lasnakin istuvan näin.
Koskaan ei iho valtojen, kuultava kuin emo helmen,
kuihtunut, runsaat ei suortuvat vaalenneet:
kuin hyasintit ne vain yli kauniiden olkien kiertyy.
Kas, miten luoteessa nyt maljat ne kimmeltää!
Siintelevät sini-maat kuin orvokit ylhäälle sinne, --
neitsehet nektariaan valkoisin käsin tuo,
helskähtää sävel lyyrasta soittajan mahtavan, kauniin,
nuoruutta ainaista luo suonihin hehkullaan.
Uupuu karkelon-kaipuu rinnassa neitseen nuoren,
mut jumalriemu se on autuutta virkoova vain, --
ainainen on kevyt leikki ja unhoitus hetkestä hetkeen,
piirissä pylväikköin, -- ruskoissa juhannusyön,
jok' yli maan sekä metsien tummain kultana hohtaa:
luoteen loistokkuus kuin pyhä ikuisuus.
3.
Niin minä mietin ja katselin kauas luoteisen kultiin,
kun kisapirtistä päin sirmakka riemuiten soi, --
eik' idän ilmoilta himmennyt ruusuisten pilvien hohde,
viittoi vain koko yön kuin olis nuoruutein
viittonut luo, hymyellyt, ja pois yhä loitonnut, kauas.
Pois, ilot, pois! -- Kunis taas Koi, punasorminen Koi
kirkkaana vuoteelta nous, sini-purppura usvissa liehui
kultaisin kiharoin, kastetta kiiluvin päin.
Ah, ihanuus! Pyhä yö, kuva kaipuusta ihmisen, jonka
kaikk' ilo niin lyhyt on kuin juhannuksen on yö!
Tahdoin ma rynnätä nyt kisapirttiin, niin, vielä kerran
juopua, temmeltää, itkeä niinkuin laps.
VIOLA.
Kuu paistoi, pilvi varjos sen,
yön tullen ilakoi he vain, --
niin suukon otti poikanen.
Pois väistyi neito ponnahtain.
Mut sanat kautta hämärän
kun hälle haave-kauniit soi,
niin pojan rintaan nojas hän.
Kuu valonsa taas loi.
Vait katsoi silmäin orvokit, --
kuin kummastelleet aivan ois.
Niiss' siinti onnen temppelit.
Ah, kulkuri hän matkas pois.
Vie!' orvokin hän rintaan sai,
se putos tiellä, tuuli vei, --
sen joku outo korjas kai.
Ja sitten vuosiin nähneet ei.
Viola, rouvaks uhkenit.
Mut yhä samat vienot ne
mua katsoo sini-orvokit
teekannuin sivuitse.
Vait katsoo ne ja syvällä
on tuttu kummastus, --
kuin onnen templit entisnä.
Se liekö hairahdus?
Mut hyvä hairahdus se lie
ja siitä riemuitsen:
Vain yks on onni, jot' ei vie
meilt' elo arkinen.
Sit' onnea ei viedä voi,
jot' emme ottaneet.
Se lempi kauniin muiston soi,
jot' oomme haaveilleet.
Kaks yhtyy toinen toiseensa
ja usein toistaan lyö.
On lempi parhain suudelma,
Viola, kuudanyö!
ULLA.
Ah, majatalon emäntä kuin omenainen!
On perä pyöreä
ja poski puolan-paistavainen
ja silmät viattomat, vienot, luomipeitot.
Jok' aamu varhain torille hän pyörii
ja piikaparvessansa
ja hellan eessä punottain hän hyörii,
hän munat paistaa, keittää hienot keitot.
Oi Ulla-kulta, -- rouvan nimi Ulla on,
niin pulskea ja vetreä
ja hurskas, moitteeton:
Nuor pappi usein istuu sen rouvan eessä
ja Herran sanaa haastaa.
Ja kirkossa käy Ulla, veisaa virttä
ja katsoo sinisilmin kurkihirttä
ja ripset kylpee veessä.
Syy onkin: kuoli mies
kaks vuotta sitten, murhe, vaiva kaivaa, raastaa.
Se arvon rouva aina ahkeroi.
Muut touhut tuskin lepohetken soi,
jo neuloo hän ja heiluu kiikkastuoli.
Ja siinä laulelee
hän "Korkealle kukkulalle"
tai "Nuku, rauhaton sydämein"
ja heleästi rallattaa.
Syy onkin: nuoruuttansa säteilevät
viel' Ullan posket, juur saapuu kevät.
Niin, kevät jälleen:
puutarhassakin alkavi taas työ ja huoli.
Ah Ulla, armas nainen,
omenapuittes parhain omenainen,
vain kerran vasta kukkinut oot, Ulla.
Se ei lie paljon. Pois siis talven virret.
Uus veisu, Ulla; sulaa muutkin kirret.
Nyt rallattelet: "Nuku, sydämein".
Ai, sepä siitä laulustas vain havaa.
Niin, uljas Ullasein,
sä majatalon emäntä, nyt avaa
sun porttis, oves kuninkaasi tulla!
Ken on se korkee kunniasi kuningas?
Vain köyhä, kiertävä ylioppilas;
yön tullen kolkutti,
kun aukes anisowkan kukka.
On takki nappi-vajaa, ah sen vian
kai nähnet, Ulla, muuallakin pian.
Mut jos on huono takki,
niin sametist' on lakki.
Ja ruusunpunaisina liivit paistaa,
vaikk' onkin purppurastaan mennyt nukka.
Mut vakaalta hän näyttää.
Miks silmänsä niin ovat suru-mietteiset?
niin miettii Ulla.
Ai, ällös usko! "Herjee!" Ulla huutaa,
kun yönsä jälkeen vieras kyökkiin pouvaa:
"ei, ei saa tänne tulla!" --
"Mut enpä aio maistaa
ma kattiloita, asiaa on mulla.
Jos voisitte mua työssä käyttää,
niin, vaikka kantelemaan uuninluutaa".
Niin vieras virkkaa, piiat nauramahan.
Mut puistoon valkeana kukkivahan
ylioppilas se katsoo, huokailee.
Ja huokaisee
ja katsoo nuorta rouvaa:
"Ai mikä uhkea puutarhamaa!
Mantaalin pellot. Tulis muokkauttaa:
Niin, aivan totta; syytä, rouva kulta,
ei ole kummastella, silmää maahan luoda.
Viraton olen, köyhä niinkuin rotta.
Kuin ennen laulettiin:
Pojasta herraa aiottiin
ja herran takki oli yllä...
Mut toistaiseksi
päin pyttyä on kaikki mennyt multa,
en virkaa oikeata keksi.
Mut -- kesäiseksi
nyt rupean puutarhuriksi, ihan totta!
Jään tänne! Työstä voi täyshoidon suoda!"
"Herjee! Sun siunaa!" omenainen huus.
Mut vieras hän on itse totisuus.
Ja -- kuinka käykään, Ulla,
on kesärenki sulla!
Ei ole laiska,
se raiska, --
kuink' ahkerasti kuokkii marjamaata!
Ei sitä nähdä saata,
ei siedä,
vaan täytyy virkisteeksi viedä
jo kahvia ja funtta-pulla. --
Mut rouva pojan luo kun käy, niin tääpäs
jo kuiskaa: "Sinisilmät, -- näyttäkääpäs."
Kuink' Ulla punastui, ei virkkaa saata.
Ja viikko toinen, --
ai, miten vakaalta hän ensin näyttikään,
se poika juupeli! nyt heittämään
hän kuusen käpysillä tohti
jo aivan rouvan rintaa kohti,
se tuvan loinen.
Päin Ulla kupeen käänsi, uljaan, suuren,
ja lehtikuusen juuren
taa piiloutui: Voi, hän niin pelkää! --
Ja kevät huumaa,
omenapuissa kukat lepattaa,
on tuuli armasta ja kuumaa,
sen veren hehkuun saa.
Jo palaa rouva, sydän lämmin läikkyy.
Voi virsiniekkaa parkaa,
hän ympärilleen vilkkuu, säikkyy,
ylioppilaalle kaulaan karkaa
ja suutelee: "Nyt suutuitte? Voi, elkää!"
Se päivän työksi riitti. Sylikkäin
he iltaa istui, leski huokas näin:
"Voi meitä,
voi teitä,
voi herjee, mikä liekään tullut mulle,
kun teitä suutelin. Mut naisen kuumaa
sydäntä nuoruus huumaa.
Jos tietäis tämän Niklas-vainaa,
kun kehyksistään katsoo tuosta, --
mun järveen pitäis juosta!
Se oli vasta mies,
niin, reilu, pulska mies,
saat uskoa. Hyi, naurat! Pilkkaatko kenties?
El' uskokaan, sa raiska: pelkkää lainaa
on rakkauteni, jota annan sulle!"
Puutarhuri nyt rikkaa ristiin pane ei.
Mut mitäs rikat ristissä? Hehei,
on hällä risti rakkaampi, on ristillinen rakkaus.
Oi onnekkaat
nuo kevät-ajat autuaat!
He lempi öin, he lempi päivin, illoin,
ja milloin alhaall', ullakolla milloin.
Kun kysyi tarhuri:
"Mua lemmit, Ullani?"
"Juu -- lemmin!" nauroi Ulia,
"niin hiidesti!" Ja seuras niskan-nakkaus.
Te, hyvät maisterit ja tutentit,
te elkää olko kuin puutarhurit!
Hän on niin laiska
nyt raato, raiska:
Hän istuskelee vaan nyt kammarissa
ja sauhuttelee pitkää vaha-koppaa
kuin sultaani, ja fetsi punainen
on päässä hällä, ees ja taakse sen
noin nyökkää tupsu,
kun keinuu tuolissaan hän, senkin kissa.
Ja kulta jaloissansa istuu, laulaa
ja vuoroin kaulaa.
Tai taitaa
se hälle ommella nyt taas yöpaitaa,
se armas, hupsu.
Tai suukoin peittää
ja punssit keittää
tai kantaa hummereita, väskysoppaa. --
On kiittämättömyys
maailman palkka pahan, --
niin myös ylioppilahan.
Kas, vaikka Ullalta hän lemmen sai
ja ruuan, vaatteet, joka sunnuntai
hän alkaa jossain juosta:
hän juo ja rallaa
ja tuttuin kanssa tanssii keikkarallaa.
Se Ullan rinnan hyys,
ja pyhin syystä tuosta
hän kirkoss' istuu taas ja veisaa melkein itkein:
"On pidot meille valmistettu!"... Mutta
ei ylkää aatella voi muiskailutta.
Se synnin juuri onpi juuri sitkein.
Kun tulee maanantai,
puutarhurinsa Ulla jälleen sai:
Ai, ai, ai,
kuink' Ulla kolttusillaan heilui, huiski
ja kyynelposkin virren tuiman kiekas:
"Vai naisten luona, vai?
Sit' elä valheeks väitä!
Ma juoksen järveen: -- sanopas nyt muuta!"
Tuo sulttaani vain ihmetteli näitä, --
siks kunnes Ulla itse leppyi, kuiski:
"Vai lepytellä tahtoisit? Voi, viekas!
No -- anna nyt jo suuta."
Ah, päivät onnekkaat,
nuo nuoret, autuaat,
omenapuut kun kukassansa hohti!
Mut kesät rientää pois
ja syksy saapuu, kurjet kiilaa ilmoja
ja kiitää etelätä kohti.
"Oi majatalon emäntä kuin omenainen!"
nyt huokailee ylioppilas ja rinta
se nyyhkii tuskaa katkerinta:
"Tään majatalon kesti puolestaan kai riittää.
Taas täytyy tieteen oppiin
tai viimein hulluin koppiin. --
Siis tässä avain, jonka ikkunastas
öin usein mulle heitit, kaiku vastas.
Nyt täytyy kaikesta vain sua kiittää."
"Oi sulttaani, miks hylkäät piippusi
ja fetsin punaisen ja kiikkastuolin,
ja armahas?"
niin Ulla lohduttelee hellin huolin.
Nyt viime yötä lepäät vuoteellas
ja nainen vieressä; yölamppu pieni palaa.
Ah, viileet' olkaa sivelee vain piltti:
"Kuink' olit, Ulla, mulle sentään kiltti."
"Oi, enhän!" huudahtaa
nyt Ulla, riemuaa
ja kääntyy kohti, suutelee ja halaa.
HEINÄKUU.
Ma läksin heinäkuuta katsomaan.
Mun mieleni ol' oudon suruinen.
Kyll' armas päivä huikas taivaalta
ja vaarat hohti alla autereen,
veet, virrat kiersi rantaa kimmaltain.
Mut helle-nurmissa jo sirkat soi,
ol' ilmassa syyspuolen raskaus.
Mun mieleni ol' oudon suruinen,
kosk' oli kesä vienoin mennyt pois.
Tuoll' yläpuolia, päivärinteellä
ruis nuokutti jo tähkää kypsyvää,
mut notkompana vehmaan niittymaan
siniset kiilsi kukat, valkeat.
Ah, heilui horsma päällä raunion,
mut angervoista tuoksu hekkuman
kuin kuolon-kukan nousi: niinpä sen
oon usein uupuneena haaveillut.
Soi sirkat ruohistossa vieressäin.
Mut alhaalla jo ruohon rauta kaas
ja luokoin kalman-tuoksu leuhahti.
Siell' liikkui välkähdellen viikatteet:
mies keski-ikäinen ja vaimonsa
kokosi siellä ruokaa karjalleen.
Mut lapsi istui pientarella noin
ja lauleskeli lapsen-lauluja.
Mun mieleni ol' oudon suruinen,
kun kummull' uinuin, sydän raskaana,
kosk' oli ajat parhaat menneet pois.
Ja sattui jälleen silloin kulkemaan
sen kautta nainen, armas minulle
jo niiltä vuosin, joiden jälkeen on
keväinen tuuli kertaa seitsemän
pois karistanut kukat kirsikkain.
Hän tuli luo ruispellon piennarta.
Jo kaukaa tunsin tutun vartalon,
suloisen ennen, nyt, ah, uupuneen.
Ja kasvoilleen sai punan hienon taas;
syyn tuntenut kyll' olen ennen tuon:
kun nainen kypsä lasta halajaa.
Ja vartaloaan, raukka, kallistain
ja luomet sulkein, hymy huulillaan
hän mulle käden puhtaan ojensi
ja kutsui kanssaan maata kulkemaan.
Mut mieleni ol' oudon synkeä,
vaikk' ilvehtien naurun naamioon
sen kätkin, niinkuin kuolon heinäkuu.
Ja vastasin: Ei aikaa, aikaa nyt!
Ei aikaa. Katso, tuolla helteessä
noin kokoovat nuo ruokaa karjalleen.
Ei aikaa, arvaathan, teen heinääni!
Niin, täytyy tässä runo laatia,
vain runo, heinää, heinää karjalle.
Ja kesän korkeus paahtoi uuvuttain,
syys-öitä ennustellen sirkat soi.
Mut tuolla kieri virta kimmaltain
pois ulapoille, alla autereen.
BRUNETTA.
Nukkukaamme, Brunetta, viinapuun alla,
jonka istutimme,
josta juovuimme.
Aurinko jo vaeltaa ylhäällä taivaalla
kantaen sydäntämme
kultaisella maljasella
tuulien suhinaan, lintujen lentoon,
äärille taivaan, jonneka hattarat
hopeaiset haihtuvat.
Brunetta,
mikä oli se viinapuu?
Oi, naurava tyttö
oli se viinapuu.
Kuin koiperho tuleen
minä karkasin siihen,
ja halukkaasti etsin
sen rypäleistä unheen.
Niin tanssimme yön
kuin valkeat peikot.
En nähnyt muuta
kuin sinut, oi viinapuu,
kuin sinut, Brunetta,
kiharoissasi raskaat tertut.
Nyt nukkukaamme, Brunetta.
On vaikea valveille
taas onnesta herätä.
Nyt hervotkaamme, Brunetta,
kuin kuninkaat patjoille ruusuisille,
kuin vainajat multahan maan,
ah, ilman tuskaa.
Niin raukeana, kultaisna
sa yhä mulle kimallat,
sinä viinapuu,
kiharoissasi rypäleettömät tertut.
Aurinko vaeltaa vakaana taivaalla
kantaen sydäntämme kultaisella maljasella.
Nukkukaamme, Brunetta, viinapuun alla,
jonka istutimme,
josta juovuimme.
SILKKI-EEVA.
Voi sua, kurja Eeva,
kuink' olit kelvoton!
Se oli Helsingissä, --
ja kevät-ilta Luodoll' on.
Soi verannalla viulut
ja meri hohdon saa
hopeisen, mutta maljat
kuin kulta kimmaltaa.
Ne sielulleni purjeet antaa,
ma kiidän pian kohti haaveen rantaa.
Mut -- voi sua sitten, Eeva,
niin halpa, tunnoton!
Ma lähtöä jo viikoin
tein maalle: juhla viimeinen!
Ah, kuink' on raskas jättää
pääkaupunkimme, riemut sen.
Siis lähdön kyynel-malja!
Ja sähkö-liljat syttyvät
ja nauru, riemu raikkuu!
Mut tuolta rannat hämärät
ne kaupunkimme kuumottaa kuin muuri.
Mun kauneus-onneni on suuri.
Mut ah sua, Silkki-Eeva,
kuink' olit kunnoton!
Ja hetket viistää, kuistit
jo tyhjenee, ei soitot soi.
Siis vielä maljaan, veikot:
se onnen käyttäköön, ken voi,
siks kunnes viime hetken
lyö gongongi, on vallalla
yö, -- kaikki melkein mennyt
muu paitsi kunnia!
Ah, onni, että kunniaa ees kantaa!
Ja sitten kohti kaupunkimme rantaa
taas pursi vie, mut silloin, --
voi Eeva kunnoton!
Löi laine laiturilla
ja paistoi kevään suuri kuu.
Ja joukko raikaellen
se sinne, tänne hajautuu.
Käyn haavein kadun vartta, --
hän silloin tullut on:
on tullut keinuin, notkuin,
hymyillen, vallaton!
On kahiseva silkkihame yllä
ja poskillansa ruusuin hohde kyllä, --
mit' aikaan viinin kultaus
saa, Eeva, onneton!
Hän seisahtuu ja katseen
luo syrjään, hymyää.
Ja kumartaa, ja silmät
ne alta harson sinertää.
Voi, silmät läpi harson
ne siilaa mun, ne huimaa mun,
kun povens' aallot liikkuu.
Ja kuulen kuiskailun,
ja notkeasti puoleeni hän kääntyy
ja ruumistani vasten kiertyy, vääntyy.
Mut ontuu, häijy, toista jalkaa!
Hyi, halpa, arvoton!
Mut kainalooni silloin
hän käden äidillisen vei.
"Haa", virkoin, "kuuhut kyyhky!
Mut köyhä olen, kultaa ei.
Muu kaikki mennyt, paitsi..."
Se huokaisemaan hänet sai.
"Ja onnuthan sä, -- armas!
Sa itse helvetti oot kai,
täys turmaa, piinaa, myrkkyä ja tulta?"
Ah, pian aseet vei hän multa!
Pois tempas käden, -- siitä
kuink' olin onneton!
Pois rinnat käänsi uljaat, --
ja huokas hiljaa, loukkautuin.
Ja surulliseen silloin
ma profiiliinsa hurmauduin.
Loi silmät jäykät maahan
ja nyyhki: "Kuinka voi
niin kurjaa, kurjaa luulla.
Mies mua raukkaa rusikoi.
Mut onnetonkin rakkautta halaa."
Voi, mitä näyttikään hän syötti-palaa
se rouva, Silkki-Eeva,
se viekas, kelvoton!
Ma sentimentaaliksi
taas muutuin, runo-haikeaks:
"Ah, ylväs, kaunis rouva,
mik' autuus sille, jolla kaks
vain markkaa, moinen hyvyys, alttius suuri.
Muu mennyt paitsi kunnia on juuri."
Ja siitäpä hän katsantoon
sai riemun jälleen: "Kulta,
et usko kuinka altis oon!"
Niin aukes sulo-suunsa salpa:
"Oon altis, altis, halpa
ja hehkun rakkauden tulta." --
Niin, totta halpa, halpa,
ei kallis, mutta halpa,
tuo Eeva vallaton!
Niin mentiin: "Herra taivaan",
hän kuiski, "minkäs onnen soi.
näin nuoren, hellän kullan!
Mua rikkaat vanhat vartioi:
ne kuljettaneet kesäksi
ois kylpemään mun Riigaan.
Mut -- minne pistää mieheni?
Ja minä hitsin Riigaan
tai muuhun Portoriigaan!
Ma tahdon vain sun kammioos,
sa poika vallaton!"
Ja mentiin, mentiin -- huhhei!
Hän oven pieleen pysähtyi
ja punasteli, armas!
Siks kunnes kaulaan köynnöstyi
ja syliin kietoi, kuhersi ja väänsi.
Ja hameen silkki-välkkyisen
hän kiirehesti heitti.
Kuin paratiisin käärmehen
kiils silmät, kun hän halas käsin sekä jaloin.
Kuin lohikäärmeen tulessa ma paloin, --
voi kaarikulma, punasuu,
voi Eeva vallaton!
Kun aurinkoinen nousi,
hän silloin myöskin naurain nous,
ja kureliivit, silkit
hän puki jälleen, niinkuin jous
taas pinnistyivät lanteet.
Ja posket maalas punaisiks
ja otsan puuteroitsi
ja nosti hapset korkehiks.
Ja suuta suikkas: "Näkemiin".
Ja lakkarini aarteisiin
hän syventyi: "Ah muistoks
nää mulle tulkohon", --
niin nauroi rouva vallaton.
Ma laskin hänet alas -- ikkunasta.
Ja sieluni kuin noussut raikkahasta
se kylvyst' oli, huhhei, --
se rouva verraton!
Mua meren lokit nauroi,
nuo aamun kauniit kirkujat,
ja nauroi kalamiehet,
jotk' ikkunaani katsoivat.
He nauroi, minä nauroin.
Ken nauraa viimeks, parhaiten
se nauraa. -- Miserere,
jos silloin oikein tiesin sen! --
Ja sitten? Maalle, aika lähdön-vinhaan.
Mut mitä siellä huomasinkaan!
Voi, voi sua, rouva, Eeva,
voi peto, arvoton!
Voi arvoton, voi halpa!
Nyt kuuta kaks oon istunut
kuin vanki, kapusiini
ja öljyt, myrkyt maistellut;
ja tunnen jalot herrat
ja hyper-manganaatit
Albergit, protargoolit
ja kaikki saakelit!
Ne seurassaan ei anna nostaa sarkkaa,
ja piimään mennyt mont' on markkaa.
Voi kuinka olit halpa,
sa tyttö kunnoton,
sa rouva, Eeva, nainen!
Lyö Luoja häneen salpa
kuin masto mahdoton!
EL PICADOR.
Oi pikku picador,
mik' ilo suuri sulla
on arenalle tulla
ja härkää ärsytellä!
Sä alat lähennellä
niin viatonna, vieroin
pahuutta, viheltäin.
Mut härkä silmin kieroin
sua katsoo, kääntyy päin.
Se taitaa epäellä,
se uhkaa, kaapii santaa.
Mut kun et puna-liinaa
sa huiski, naudan-piirtaa,
niin härkä miettii: Ethän
sa lie toreador,
kuin lammas käyskelethän.
Niin taakseen tulla antaa;
mut tuskin arvaakaan,
jo istuu niskassaan
sun piikkis, kauniit tupsut.
Ja kun se suuttuu, tuolla
jo seisot syrjäpuolla
ja sikarisi savuin
kautt' ihailet, kun avuin
ne teuhaa toiset hupsut,
ah, arvokas toreador
ja -- härkä.
Ai, pikku picador,
sä varovammin päly
on härkä jalo, suur,
ja tiedä, sill' on äly!
Kun huomaa se sun juones,
se puskee, puhkoo suones.
Jo suuremmatkin juur
se sama nauta tallas. --
Ja kuules: härkä tuo
jos runo-arenallas
on se kuin luulen, suo
mun tietää, mitä sitten
jää penkkiin katsojitten?
JEANNETTE.
Pikkuinen Jeannette...
Sataa, sataa lunta.
Minne kiirehet,
neiti? -- Iloiset
silmät tummat kiiltää
sateensuojan alta,
hymyy veitikalta:
"Niin, -- ja tahtonet?"
Jalat pienoiset...
Sataa, sataa lunta,
viimaa huokaa, viiltää:
Eikö kummaa unta
joskus nähdä sais,
että rakastais
toistaan ihmisetkin,
joinkin hetkin?
Silmät mietteiset:
Päivät neule-töissä
piinaa, elon huolta;
säästää toista puolta
unelmissa öissä. --
Miten hymyilet!
Nimesi? "Jeannette."
Köyhän kammiossa
juhlavalot loisti:
silmät herttaiset, --
kun hän kepsin poisti,
kengän pienen, jossa
välkkyi lumikiteet.
Puseroisen siteet
päästi, ruusuiset
povet paidan alta
hohti; kainoksuin,
peittäin, punastuvi
kääntyi, hymysuin.
Silmät iloiset,
tummat. Oi Jeannette!
Levätkäämme näin
tässä vierekkäin,
sanaa ei, vain suuta.
Vaikka jotain muuta
lahjaa sitten tois
tämä toisillemme,
jos niin elo sois,
nyt vain vaikenemme.
Että nähdä unta
kummaa joskus sais,
että rakastais
toistaan ihmisetkin,
joinkin hetkin.
Sataa, sataa lunta.
"PYHÄ FRANSISCUS".
"Pyhä Fransiscus" loikoo linnan muurilla
maass' armaiden muistojen,
kun paistaa päivä heinäkuun.
Ah, ei ole ympäri Assisi, Umbria,
mut silti se on isänmaa.
Ei kaapua munkin hällä,
ei nuoraa vyöllä,
hiuskiehkuran keskeltä päälaki kiillä
ei -- aivan vielä.
Mut silti hän on Fransiscus,
vain sporttihatussa
ja nenällä kakkulat, --
sen näköinen olla hän voi nykyaikaan!
Niin, maata kutsuu hän äidikseen,
tuult', aurinkoa, sadett' taatoiksensa;
ja siskoksi nurmen-nukkaa,
joka nuokkuu vieressään.
Ja sääli sielunsa täyttää
maan-matosta kohtaan, veikkoa tuota,
jok' eessään kuumalla paadella ryömii,
kuin säälis hän itseään.
On takana tornit,
nuo vanhan-ruskeat,
nuo ontoin tykkiaukoin
kuin pääkallon silmin.
Myös kappelit, kalkki-valkeat
kuin ihmisen sielu.
Siell' uinuu linnassa muistoa monta,
siell' ennen ritarit ylväät seisoi
käsi miekalla, otsalla rauta, --
vain leluja, pahvia vain.
Nyt loistaa pihoissa paahtuva hieta
ja kuuset helteessä huokaa
yön-mustina
kuin sypressit haaveiden haudalla.
Mut valleilla tuuli käy!
Ja lentää hiudut piilipuun
kuin ihmisen elonpäivät pois, --
alas aaltoihin, virtahan vievään
ja järvelle aavalle, jossa
hopeoitaan aurinko seuloilee, --
hopeoitaan: vain valon harhaa!
Mut kaukaa tummana kuultaa,
sini-tummana poutaisten pilvien alta
ylt' ympäri armas maa:
sen kartanot kaukaa harjuiltaan,
nuo korkeine pihakuusineen
ja kirsikkatarhoineen.
Näin muistojen kultalaan
ja kaihoon menneen lapsuusmaan
ja kirveleväiseen toivottomuuteen
on vaipunut tuo Fransiscus,
tuo muumio melkein.
Mut nainen luonansa istuu:
hän sykkii, hän tuntee, hän elää!
Hän astellut äsken on rinnallaan
ja hän alabasteri-sormin, joita
vain ylhäältä tumma kalvosin verhoo,
on kättänsä koskenut.
Ja pysähtynyt ja silmin suurin
on katsonut, kummastuin.
Ja kätensä korkeuteen kuroitellut
on hän, joten vyötärö kutsuen piirtyi,
pyhä Fransiscus hymyili vain.
Ja nainen on tepastanut
kuin valkehin vinttikoira
ja nauranut leikkien, pilkallaan.
Ja taas kädet kietovat ojentanut
kuin kiertyvät käärmehyiset,
mut Fransiscus silmänsä sulki
ja puraisi huultaan.
Nyt naikkonen jalkansa pienoisen
tuo lähellensä, kohdalle astuin,
matalaisessa valko-kengässään
ja virkkaa:
"Kas tuossa päänalainen sulle, --
sinä sellainen, --
pyhimys!"
Ja sitten niinkuin pilari seisoo
vait aivan ja tuskallisna.
Suu hymyssä. Kunnes viimein hän
näin huudahtaa:
"Oh, mitä oon, -- kuin madonna!
Ja sinä -- pyhä Fransiscus!"
"Pyhä Fransiscus!" Niin, on herttua
hän ollut, ja viittansa purppuraa.
On kruunut hälle hohtaneet.
Kädet uskolliset ne miekan kahvaan
on tarttuneet häntä seuratakseen.
Soi soitto, maljat kuohui.
Toi kukkasen neitse rintaan.
Hän niin rikas ollut on!
Ja nyt on pyhä Fransiscus!
Käy taivaan tuuli kusta hän tahtoo.
On mielensä kellastunut.
Ei taistoa, ilkkaa, maljaa hän halaa.
On sielunsa ahdas selli vain
ja kylläisyys ja äitelä "spleen"
on sellin seinällä ristinpuu. --
Niin miettii "pyhä" Fransiscus.
Ja alkavaa kuoleman kaipuuta
ja kätkettyä sydän-vaivaa vait
hän kärsii -- itsekseen,
hän vierellä nainen uskollinen:
Oi maa, mun äitini,
sa huikenteleva, hedelmöivä,
joka synnytät miettimättä
sekaisin heikkoa, hyvää,
ma olenko itseni syy?
Siks suo minun mietteet unhoittaa.
Sun nurmellas, parmaillas olla vain.
Ja aurinko, loistava taatto yks,
joka teit valollas minut onnettomaksi,
epäilykseni lämpösi surmatkoon!
Ett' uneen vaivun,
sun valkeutes tyhjyyden sielusta saan.
Ja taatto toinen, sa tuuli,
mun vilvoita vaivautuneen ohimoita;
ja oi, suvi-sateen vihma,
sa jäähdytä ilma
mun keuhkoini kuumain hengittää.
Saat kiitokset, maan-mato, multa:
Sa näytät mulle, kuinka kestää
myös täytyy ihmistä heikompain. --
Kun kaikki mennyt, tunnen, kuolee,
nyt ristinpuulla.
DELILA.
Mies makasi maassa pää helmoissa naisen,
kun kammioon synkkään kuun sirppi hohti
ja sen viri aalloilla kiireesti siirtyi.
Hän polvia armaita kietoi ja nyyhki:
1.
Sa olet kaunis Delila,
sinä, joka mun sielulleni kelpaat,
jota olen ma ruvennut rakastamaan,
ihanaisin vaimojen seassa,
joka sydämeni oot ottanut pois!
Sun kaulas on valkea välillä pitkäin
hiuspalmikoittesi, poimullisten
kuin vaippa ja purppura kuninkaan.
On kaulasi arvoinen kulta-käätyin,
on kätesi hohtava helmiäinen,
sun kätesi renkaissa, jotka helkkää
kuin naurus, koska sen huilut soi.
Miten silmistäs sini-tummista vilkkaa
ilonhaluinen, nauttiva pakana, --
sinä armain naisista philisterein!
Miks kartat näin, jota kuitenkin tahdot,
miks kätesi kauniin kurkoitat mulle
ja taas vedät pois, minut karkoittain?
Miks voitonriemuinen, kylmä oot,
sun jalkasi niinkuin marmoripatsaat.
Miks uhkeena, nauttien kuuntelet mua,
kun rientää yö ja kuun sirppi siirtyy,
ja varjot kiireesti kulkevat pois!
Oi, anna mulle sun rakkautes!
Sinä kaunis, kaulasi valkeena hohtaa,
miten sanot sa minua rakastavas,
kun sydämes ole kanssani ei, --
sinä peljättävä kuin sotajoukko,
sinä kiehtova, kieltävä Delila!
2.
Mun sieluni, jalkaisi astinlauta,
minun sieluni nousee kapinaan,
minun sieluni huutaa Herran tykö, --
sinä ylpeä, viisas Delila!
Sinä kuiskit vain: "Olet Herran mies."
Niin, olen Jumalan nasiiri äidin
ma kohdusta hamaan kuolemaan!
On minulla raskahat nasiirihapset,
sysi-synkeät, raskaat kuin tämä yö.
Jo kohdussa äidin sain vihan, ilkun
ylivaltaa vastaan philisterein, --
sinä ainoa joukossa philisterein,
pahan heimon tuon, joka maan rumentaa,
monet Herran valitut orjina lyö
se ääreen kehnojen alttariensa
ja jumalten ulkokullatuiden,
niin rohkea pelkuri-uskoineen!
Ah, Herra jos sois minun etsiä syitä,
syyt löytää ja laumalta philisterein
alas alttarit suistaa ja korkeudet kaataa,
kukistaa kuvat kuolleiden jumalain!
Ja myös, niin, vainen, myös ketun keinoin
nisuvainiot viisaasti heiltä polttaa,
ketun keinoilla kykkäät ja kuhilaat, --
ketun keinoilla, ah, ketun kolmensadan
vihamiehiltä turmella viinamäet
ja poimia tarhoistaan rypäleet!
Ah, Herra jos sois sitä riemua maistaa,
minun riistää tarhoistaan rypäleet!
Näet valtavat on vihan hapset mulla.
Ja siksi ma toivo oon ystäväin,
ja siksi ma oon vihamiesteni pelko,
vihatuiden, halpojen philisterein!
Vihan leppymättömän raskaat hapset.
Mut sinun helmassas heikko oon. --
Mut sinä voimani kahleihin lyöt!
3.
Niin, sinun helmassas heikko ja nöyrä,
kuin karitsainen vieno ma oon,
sinä, jota mun sieluni rakastaa,
sinä ruusuni orjantappuroissa,
sinä kiehtova, kieltävä Delila!
Sinä, jonka näin minä rotkoissa mäen,
kun alas laaksoihin astelin kerran
ja viivyin leirissä philisterein.
Sinut näin, sinä muotoas kaikkein kaunein,
tytär vaimojen seassa philisterein!
Oli kevät ja kukkaiset puhjenneet,
soi maassa turturikyyhkyn ääni,
kun, armahin, lounaalla lepäsit.
Sinut näin, kun kiersin ja etsin naista
kuin peura, mi lähteelle halajaa.
Sinut näin: vapis polveni, sieluni nääntyi,
minut yhdellä vain sulokatseellas
kuin kaulasi käädyllä kahlitsit,
sinä, joka mun silmilleni kelpaat,
kuin sinetti painuithan sydämeen!
Sinun nimes jo kultainen kaiku mulle
oli niinkuin kallehin, vuotava öljy,
Minä kullalla tahdoin kylvää sen tien,
joka ensinnä minut majaasi toi.
Sen muistatko, armas. Siitä on kauan. --
Ja nyt yhä makaan sun polveis päällä,
kun yö lyhyt, kultainen rientää pois.
Oon sairas, kuule, rakkaudesta!
Sua vannotan nyt jalopeurain kautta,
ja pardein, vuoristoin leopardein,
sua vannotan nyt, sua, Delila:
Ah, anna minulle rakkautes!
4.
Miks vedät kätesi armaan pois, --
miks kurkoitat kummankin mulle ja taas
vedät kalventuin, hymy huulilla pois?
Miks huokaat hehkussa kammion,
jos sinuun käyn, jalo viinapuu!
Mua suutelet suullasi hekkumassa,
ja onnekas oot, kun loistaa mulle
sun rintasi kuin kaks armasta vohlaa.
Miks riemuitset uhkeutta palmikkois?
Jos rukoilen, rakkautta vannot mulle.
Jos tuskassa huudan luo vihan Herran,
sinä värjyt niinkuni kyyhkynen,
sinä, peljättävä kuin sotajoukko!
Jos syliini väistyvät polvesi kiedon,
sinä seisot pystynä, tyynenä vain,
sun jalkasi niinkuin marmoripatsaat.
Mua vaivaatko hamaan kuolemaan?
Minä ilmoitan kaiken nyt sydämein:
Ma oonhan kuin erämaan jalopeura,
joka vuottaa paahteisen kuoleman tuskaa.
Mun annatko näin vihamiesteni käsiin?
Sinä kaipaatko riemuiten huutoa mulle:
"Vihamiehet sun päälles!" Ah, huutaisit turhaan:
ma heikko kuin muutkin helmassas oon.
Sinä nasiirihapseni leikkaatko pois?
5.
Ah, leikannut oot ne jo, Delila! --
Miss' on moni kuukaus, jonka ma vietin
vain toivoen tähteä kannelta taivaan
alas astuvaks; ah, hän astunut ei!
Miss' illat raskaat, kun luotani väistyit
minut kietoen kalvaihin arvoituksiin
kuin kaksilla vaskikahleilla?
Myös silmäni puhkaisit kai, oi armas:
en aikoihin kaunista maailmaa
minä nähnyt: vain sinut eessäni näin,
sun huules kuin punanhohtavan rihman,
muu varjohon peittyi vaivan yön.
Näin rintasi valkeat hohtavin ummuin,
mua näännytti vain jano armaiden huultes.
Verikyynelin silmäni sokeutui.
Ja sokeena kahleihin minut löit,
niin olen nyt vankihuoneessa, orja,
oi valkea, hehkuva Delila.
6.
Työmyllyn orjana valkein huulin
kiven-salkoa kiertäen köyryssä käyn.
Niin kauan oon vääntänyt kumarassa.
En laaksoissa voimassa, vapaana riennä!
On hyljännyt minut menneisyys.
On hyljännyt minut Zebaoth!
Mun muotoni raskas ja muuttunut.
Vihamieheni katsovat vuottaen, viekkaat,
vihatuiden joukkio philisterein!
Ei ole totuutta suussa heidän,
he liehakoitsevat kielillään,
he täynnä on käärmeenmyrkkyä, virkkain:
hänet tuokaamme meille soittamahan
helistystä Herramme temppeliin!
He vääristelevät huuliansa,
kita heidän on avoin hauta, oi Herra,
oi Herra, sa laumojen Zebaoth, kurkkuun
hän hampaat heiltä musertakoon!
He haavoitti minua ilkkunsa piiskoin,
olen uupunut hamaan kuolemaan.
Ah -- koskaan, koskaan en minä saa
vihamiehiltä korkeuksia kaataa,
en kuvia kuolleiden jumalain!
Ja, armas, koskaan en ketunkeinoin
nisuvainioitansa, kurjien, polttaa,
ketun keinoilla, ah, ketun kolmensadan!
Rypäleitä poimia tarhoistaan!
Miks, Herra, miks luotani mennyt oot!
Miks, Herra, en sitä maistaa saa!
Vain soittajaks vihattavain olen tullut,
he huutavat: "Tänne hän kutsukaa
nyt huiluilla, pilleillä helistämään,"
väen vieraan ja halvan temppeliin,
niin rohkean pelkuri-uskoineen!
Ah Delila, armahin Delila,
sinä anna mulle sun rakkautes.
7.
Miks vedät kätesi hiljaa pois,
sinä, jota mun sieluni rakastaa?
Sinä ruusuni orjantappuroissa.
Povi valkea vaippasi purppuroissa,
sun huulesi, ah, punan-hehkuva rihma,
sinä sydämeni olet ottanut pois.
Oi tuoksuva, armas, luomes kuin lumme,
mua suutelet suullas hekkumassa,
yö äänetön rientää ja kuun sirppi kiiltää
ja varjot siimeiset siirtyy pois.
Ah, hehkuva, uhkea Delila,
sinä anna minulle rakkautes!
ANGELICA.
Angelica! Niin katsoit kalpeana,
kun luotani sun syöksi tyly sana,
et tiedä, mitä rakkauteni on!
Se, jota kutsui runo-taivaan ovi,
maan pääll' on tunnoton ja onneton.
Et tiedä, mitä tämä sydän on:
Raketti singoitettu taivohon!
Kuin satu, jot' ei ruumistuttaa sovi.
Kuin kupla hento, johon kuvansa
luo kaikki, ihailtava kiiruulla.
Kuin kulta-malja, joka kohta sakkaan
on juotava. Kuin sointu laulun rakkaan.
Vain ilta-pilvein puna aaltoihin:
se hetken hohtaa. Lieska helvetin!
Angelica, sa voitko anteeks antaa?
Ei mulla taivasta, ei maassa rantaa
mun kaipuullani. Lieska helvetin!
Vain satu, jossa näkee ritarin
suloisen rouvan ynnä knaapin kainon.
Suloisen rouvan, jonka murheen painon
suun hymy, otsan haaveet ilmaisee, --
povella harso hopein värisee.
Nyt eteens' armas lapsi polvistuvi.
Jos lisää kuulet, katoo kaunein huvi.
Äl' lähesty! Äl' liioin katso, haasta.
Vain suurin tuntemattomuus voi maasta
tään sielun nostaa, taivaan satuna.
Vain outous rakkautta, Angelica!
Angelica, sun täytyy anteeks antaa,
ei mulla taivasta, ei maassa rantaa
mun kaipuullani! Tuska helvetin!
Niin, kulta-malja, juoma taikurin:
Isoldelle ja Tristanille keitti
sen musta velho, toden heiltä peitti.
Isolden muistatko ja herransa?
He, hourut, rakastivat sieluina
ja kielsivät syyntunnoin sulot ruumiin,
mut kaiho sielunhekkuman vei uumiin.
He haastoi tähden kautta toisilleen.
Ja lähti kahden korven synkeyteen
ja lepäs vierekkäin. Mut paljas miekka
on välillään, ja mies on panssarniekka.
Niin tähteen tuijottaen kuolemaa
he vuotti, taivaan ainutt' onnelaa.
He hourut! Niin vain satu keski-ajan
voi päättyä, tuon lemmen kiduttajan!
Jos väliltään ois miekka viety pois,
ei kuolleet he, vaan vihanneet he ois!
Mut silti: eikö moinen harhalempi
lie ollut vihan totta totisempi?
Miks toista lähetä, miks tutkia?
Vain outous rakkautta, Angelica!
Angelica! Voit mulle anteeks antaa.
Ei mulla taivasta, jos kuinka kantaa
mua onni. On vain lieska helvetin.
Vain näyttämö -- Francesca Riminin.
Asetus: huuruin punailman täyttää,
Mefisto katsojille parin näyttää,
jok' ohi kiitää myrskyn pyörteissä,
suu suulla, kädet, jalat kiihkeinä
syleilee toista, hekkumaa he vääntyy.
Ei lopu autuus, jossa he näin nääntyy?
Ei, -- kunnes esirippu laskeutuu
ja tuli sammuu, nauru kajahuu
Mefiston; lavalla on paljaat rangat.
Mut paloiko myös kiihkon yhdyslangat?
Miks lähestyä, luoda katsetta,
puhella, tunnustaa ja tutkia?
Miks lahja käden, huulten, sielun, lihan?
Iäinen hornan liekkikään ei ihan
voi olla sille, jota polttavi
suur kaipuu, tosin tuska, helvetti!
Angelica! Sun syöksi vihan sana!
Oot lähellä, siks olet loitoimpana,
oi armas, joll' on taivasta täys povi.
Miks kurja sydämein ei tyydy, sovi,
vaan tahtoo yksin lisää murtua?
Vain outous rakkautta, Angelica!
ISIS.
Egyptin maalla oli templi ammoin,
luin lasna sadusta, se kammoin
ja haavein sydämeni täytti.
Siin' asui jumalatar, kerrottiin, niin kumman
ihana, säteilevä, että tumman
maan päällä oli harva, jok' ei tuota
ois nähdä tahtonut, sen temppeliin.
Mut kuinka valtaansa se käytti,
jos pyhätössään verhon takaa kelle
se näkyi alastonna poloiselle,
ja kuinka palattiin sen luota?
Näin varoittivat papit: Onneton
sen kauneus, häikäisevä valo on.
Se, jolle ilmestyy, hän maahan suistuu
ja kuolee sokaistuna niin. --
Mut silti moni tahtoi tuolla
tavalla kauniin jalkain juureen kuolla.
Niin satu vanha mieleheni muistuu.
Ja usein tuntuu nytkin, konsa haikein
mun valtaa miete, jonka tähden vaikein
elo, heelmätönnä rientää pois, --
jumalatar yhä eloss' ois.
Ja muutkin tuntevat kai: jumalatar
se elää. Mutta miss' on valtiatar?
Miss' on sen temppeli? Ei tieto yllä!
Mut usein, konsa tuska maahan asti
mun suistaa, voimani lyö raskahasti,
sen eessä olleheni huomaan kyllä.
Ah, miltä näytti siis hän, joka pysyy
salassa meiltä? ehkä joku kysyy. --
Hän kuinka kuvaella sitä voi,
ken kuoloon-sokaistuna vaikeroi?
Vain huoata hän jaksaa hevin:
Ol' ihanaa se kuitenkin! Kuin kulta
on auringon, mi syytää tulta
ja häikäisee ja sokeudella lyö.
On kaikki pimeyttä, mutta yö
soi vielä kaiuin raukenevin:
Se, jok' on päässyt valoon,
rakastuu yöhön, kuolee sielun paloon.
On onni pyyde: täyttyessään yltyy,
ja rakkaus heelmä, kypsyessään kyltyy,
ja sitä mukaa kaikki muu.
Ken nähdä tahtoo, halussaan on hurma,
ken tunsi, sydän kuoloon pakahtuu.
Siis valtaansa mun otti templin surma.
Ja silti elän, hengin, mietin, kuljen
ja kivut kirkkaat sydämeeni suljen!
Haa, parissanne liikkuu kuollut vain,
kuin moni muukin, joka odottain
ja haaveissansa kulki templiin sinne:
hän näköään kyll' elää voi, ja lie
viel' eessään pitkä elontie,
mut kuollut hän on silti. "Miksi, minne?"
hän kysyy, "kaikki sain".
Hän elää, mut on ruumis.
Ah, en kiitä
mä tätä tapaa, jonka jumalatar
nyt valinnut on meitä varten: ammoin
Egyptin maalla surmasi hän heti
sen, jonka loistollansa luokseen veti;
nyt tappaa elävältä, verkkaan, vammoin.
Niin, toisenlainen on nyt valtiatar
kuin ennen, konsa sadun siitä
luin lasna, kaipasin sen temppeliin!
MINNE?
Nyt minne pyrkii
mun aatoksein,
se uutta tahtova teitten lapsi,
kun päivä päättyy
taas rusko-iltaan?
Ei lepoon tyydy
ees uupunein
se mielin, yösilmä, kulta-hapsi,
maanteiltä vuosin
jo kulkemiltaan.
Se maahan tahtooko matkata,
miss' ilma kirkas
on yllä palmuin
ja keitaan valkeiden kartanoiden?
kun papit torneista illalla
"Il Allah!" huutaa, niin tuoksuun valmuin
ma nukun keskellä aavikoiden.
Ah, onnen sielläkö saada vois!
Sen veisi sieltä
uus tie, uus kaipuu.
Sen koti taivaan on ruskoin mailla.
Siks aina matkaan
sen täytyy pois, --
se kunnes kanssani lepoon vaipuu,
maan hiekkaan, määräänsä yhä vailla.
Se sinne pyrkiikö, aatoksein?
Mit' uutta tahtoo se, toivoo, lapsi?
Ei lepoon tyydy
ees uupunein
se mielin, yö-silmä, kulta-hapsi,
maanteillä vuosin
jo kulkemiltaan!
***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUNKKI-KAMMIO***
******* This file should be named 60953-8.txt or 60953-8.zip *******
This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/6/0/9/5/60953
Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.
1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you'll have to check the laws of the country where you
are located before using this ebook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that
* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation."
* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
works.
* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
* You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg-tm works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.
The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact
For additional contact information:
Dr. Gregory B. Newby
Chief Executive and Director
[email protected]
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org
This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
