Lintukoto : Muutamia päiväkirjan lehtiä

By Joel Lehtonen

The Project Gutenberg eBook of Lintukoto
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Lintukoto
        Muutamia päiväkirjan lehtiä

Author: Joel Lehtonen

Release date: February 27, 2026 [eBook #78058]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1929

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LINTUKOTO ***
language: Finnish




LINTUKOTO

Muutamia päiväkirjan lehtiä


Kirj.

JOEL LEHTONEN





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1929.




SISÄLLYS:

Ero ja kohtaaminen
Rotanlumooja
Kesäisen erakkomajani historiaa y.m.
Miten Krik toi kesän
Auringon vertauskuva ilmestyy taloon
Kukosta lisää
Yhä kukosta. Matti alkaa toimensa
Vieraita ja juhlia
Nyt jutellaan taas Matista!
"Ritari Matvei"
Kauneuden tuokio, mitä enempää voisin vaatia?
Muurahaiset
Heinäkuun kuutamo
"Hammam"
Tiiranpoika
Lauantaikellot
Viikatemies
Elokuun kuutamo
Jäähyväiset Lintukodolle
"Vekkulit ja kekkuli!"




Ero ja kohtaaminen.


Niin olet, kesäsaareni, suven alussa kuin rakas nainen, jonka näkee
uudestaan pitkien aikojen jälkeen.

Ah, nopeasti unohdan, olen aina ollut häpeäkseni petturi, sinä saaren',
Vanajan helmi, ulappain risteykseen luomisessa kohonnut pikku riutta,
jonka jokainen poukama ja niemeke on kaunis kuin täydellisin maalaus.
Mutta sytyn kyllä pian entiseen ihastukseen.

Kuin rakastettu nainen? Vaikea on ero saattanut olla, syvästi
tuskallinen. Kävellään tuttua maantietä viimeistä kertaa, viimeisenä
iltana. Vaiti molemmat, ei uskalleta puhua: sehän vapauttaisi tuskan
henget sydämen syvyydestä, jonne ne on kätketty, vangittu tai
vangittava. Katsellaan tien sivuille, ilmanrantojen kaukaisuuksiin,
jotka alakuloisina himmenevät. Ei tohdita katsoa toisiamme, ja jos
vilkaisemme, jos silmät rohkenevat toisen kuolemansairaisiin kasvoihin,
näkevät ne, että toisen huulet alkavat vavahdella nyyhkytyksistä, jotka
sitten lopettaa pakollinen, teennäisen reipas ero. Mikä leikki ja ilve
surussa! Kyynelien kimmallus hymyn ja ilakoivien hyvästelysanojen läpi.

Sitten vietetään kuukausia erossa, etäällä toisistamme. Ainoana
sykähtävänä ilona, ainakin minulle melkein ainoana aluksi, kirjeet,
joita lentää välillämme kuin kirjekyyhkysiä. Iltaruskojen sammuessa on
ne piirretty, tähystellen kummallakin puolen kahdesta toisistaan
kaukana olevasta ikkunasta yhteiseen hehkuvaan ja haikeasti sammuvaan
ruskotukseen. Öillä valvoen on ne mietitty, syvin niistä valmistettu,
katsellen kumpikin talvikuutamon aavemaiseen loistoon tai riemuiten
samasta kultaisesta tähdestä, joka taivaan äärellä alhaalla suurena
säkenöi, kutsuu kuin itse rakkaus, tuo Kointähti, Venus.

Ja sitten kohtaamme taas toisemme, kiivaasti sitä päivää odottaen.

Minkälainen kohtaus se saattoi olla minulle! En tiedä, nauraako
makeasti, ellei tapaus olisi niin katkerasti surettava. Sellaista on
hetken rakkaus, sellaista teki pelkkä muutamien kuukausien ero. Enhän
usko, että olisin koskaan kyllin vakavasti rakastanut.

Tuskin vilkaisemme toisiimme, niin näemme, ettemme tohdi toisiimme
katsoa. Emme ole kauniita kumpikaan, — anteeksi, ystäväni, näin tohdin
sanoa, — Jumala paratkoon, eikä sitä minussa voi edes Jumala parantaa!
Häpeämme, kummastumme itseämme. Kävelemme pelästyneinä...

Emme saata nytkään puhua. Astelemme rinnatusten eteenpäin kuin taivaan
rankaisemat, me, jotka annoimme muka rakkauden sokaista silmämme.

Emmekä ymmärrä, miten lohduttaa toisiamme tässä pettymyksessä.

Mutta antaahan olla! Odotellaan! Sähkö alkaa virtailla jälleen.
Taikalyhty syttyy, kaleidoskooppi pyörähtelee, näyttää aavistamattomat
kuvionsa. Ilotulitus järjestyy, raketit lentävät, — säkenet jo
sinkoavat silmästä toiseen. Alkaa uudestaan kauneimman jumalattaren
taika... Huomaan kauniin poven, muistan jotain. Olen onnellinen...

Tuskin ehdimme hengittää helpotuksesta. Nyt vapaudumme, juttelemme,
pyrimme toisiamme kohti. Alamme jälleen palaa yhteisesti kuin ennenkin.
Sellainen petos on rakkaus.

       *       *       *       *       *

Niin myöskin kesäsaareni, Vanajan helmi, unohdettu, jätetty koko
talveksi, sellaisena näen sinutkin uudestaan kevään tullen.

Joskus olen sinua muistellut poissa ollessani, etenkin syksyllä, hiljan
erottuamme. Ajatellut kadonneesta suviauringosta haikeana poukamiasi,
joiden yli suuret raidat kumartuvat kuin kyynelpajut hautapaasien,
niemiäsi, joille näkyy salmen yli vanha hämäläiskylä, sitä vanhempi
kivikirkko ja vieläkin paljon, paljon vanhempi uhrivaara isojen
rantakivieni takaa, joihin kahden ulapan aallot kohisten murskautuvat.
Muistellut haltioihini syttyen valtaisia tervaleppiäsi, jotka kesän
auringossa kiiluvat tummina kuin kalmiston poppelit, piilipuitasi,
joiden ritvat uneksien nuokkuvat, jättiläiskoivujasi ja kahta kaunista
jalavaasi, vaahteroita, hopeapajua, omenapuita ja kirsikanvesoja.
Muistellut myöskin kukkiasi, kielokenttiä, malvoja, ruusuja, niin, mitä
luettelenkaan! Ja, ah, ajatellut ennen kaikkea tummaista rauhantupaa,
sen ebenpuun-värisiä orsia, yksinkertaista maalaistakkaa... Sinistä
kamaria, jonne mehevät pihlajat luovat ikkunoista kalpeanvihreän
hämäränsä, työkammiotani, johon sepitin vaimoni kanssa sinisen
ruutukaton ja jossa olen niin paljon mietiskellyt pakottaakseni
jumalaisen rauhan luonani asumaan... Muistellut kylyäni, jonka lavolta
uimaan heittäytyminen maistuu ihanammalta kuin mikään sampanja...

Mutta sitten, talvemmalla nuo muistelut melkein jätin. Jumalan kiitos,
unohdan toki niin helposti, se on sittenkin suuri onneni.

       *       *       *       *       *

Ja nyt tulin jälleen tänne, sinä saarelma, vanha rakastettu. Jo sain
taas kyllin seuraistunnoista, teattereista, juhlista, sen tuollaisista.
Väsyin hieman sanomalehtiin, rupatuksiin, tärkeihin uutisiin,
tietoihin, radioihin, jotka ikäänkuin tyrkyttelevät ihmiselle sitä tai
sitä esitelmää, juuri sitä ja sitä juhlarunoa, — miksi juuri tuota
sävellystä, tuota puhetta? Kiivaileehan moni muukin tähän tapaan.
Kyllästyin, väsyin kuin muutkin. Pakenin ensin melkoisen kauas pois.
Mutta nyt, täällä, tuntuu yksinpä Parisikin, kivierämaa, joka on
mieleiseni ainoastaan siksi, ettei siellä mikään riitele ihmistä pois
hänen mielikuviltaan, vaan hän riemuitsee sielunsa yksinäisyydestä,
vapaudesta, siitä, että tietää itsensä vain jonkinlaisten geniustensa
omistamaksi, — niin, nyt tuntuu sekin ainoastaan hupaiselta, mutta
vieraalta unelta, kun olen paennut vieläkin suurempaan yksinäisyyteen,
saareni luo!

Mutta miltä maistuu kohtaus tämän talven jälkeen?

On vasta aikaiskesä, miltei kevät.

Ja kohtauksesta vanhan rakastetun kanssa koituu tietysti kauhea.

Tuttu laiva puskee vastaiseen, päin pohjatuulta, kohoaa kohti harmaita
ilmanrantoja, lähteneenä maalaiskaupungista. Se poikkeilee rantojen
mutkissa, huvilain laiturit kyyhöttävät vielä veden alla tai ovat
myrskyjen ja jäiden särkemät. Väkeä ei niillä paljon ketään.
Kesäasumukset autiot, onhan vasta kevät.

Tuolla nyt vihdoin saareni, Vanajan pikku helmi...

Miten matala! Alakuloinen...

Näyttää kuin kevättulvan harmaat aallot aikoisivat sen hukuttaa,
nielaista poloisen riutan.

Punaiset rakennukset paistavat liian häpeämättä, arkisen räikeinä ja
karkeina läpi metsän, joka ei ole kunnolleen lehdessä...

Täytyy lähteä laivasta. Annamme soutaa itsemme salmen poikki saunan
rantaan. Käyskelen tanhualle hieman sekaisin mielin...

Pihalla törröttävät syksyllä versomaan päässeet rikkaruohot korkeina.
Mädänneitä lehtiä kaikkialla. Krassien lakastuneet lonkerot matelevat
pitkin paasikäytäviä kuten surkeasti anellen...

Pirtti kylmä, ummehtunut, sekasorrossa.

Sinistä kamaria ja kesäistä työkammiota tuhrivat lukinseitit.

Mitä luettelenkaan? Harmaata, lehdetöntä, kukatonta kaikki. Kylmää, —
toivotonta. Aallot, realiteetti, ympärillä ärisevät, tuskin särkiä
vielä verkkoon antanevat: saanevat pyydykset minusta nähden riippua
ehkä kauniin kotvan talviteloillaan aitan laipiossa.

Miksi tulinkaan tänne? Miksi paeta kaduilta, lehmuskujilta, joilla
väkeä kuhisee, puistoista, kahviloista, seuroista, niin, radion
virkeistä piireistä, joissa kaikissa aivoni oppivat nauttimaan
vähäisyyteni toteamisesta?

       *       *       *       *       *

Mutta, kuinka lieneekään, siinä minun alkaa odottamatta käydä
rakastettuani sääliksi. Saari ikäänkuin puhelee minulle, — kuulen sen
äänen, ja tunnen katumusta, häpeää:

"Niin, miksi tulitkin näin odottamatta? Näin aikaiseen! Enhän
ennättänyt kunnolleen edes pukeutua komeaan vihreääni. Enkä pistää
kukkia povelleni, orvokkeja, kieloja. Kuule, onko tämä minun syyni?
Minua itkettää — ja olen hieman vihainen, että tulit tähän aikaan..."

Antaahan olla! Odotetaan, Viikko menee ikävässä, mutta toinen jo
rattoisammin. Kotvitaan kolmekin viikkoa.

Jo alkaa sähkömme taas virtailla, taikalyhty syttyy, kesän
kaleidoskooppi näyttää ihmeelliset kuvansa... Aurinko paistaa,
omenapuut hersyvät täyteen punaisia nuppuja, pariin hurmaavan kauniita
kuin japanilaisessa taulussa. Haapalehto menettää pakkasenpureman
värinsä, joka oli kuin syksyistä kelmeyttä. Järventakaiset upeat vaarat
hohtavat mahtavina, kohoilevat punansinisinä. Tuomet kukkivat lyhyen
viikkonsa. Laineet iloisesti solisevat. Jo muistan, jo muistan —
rakkautemme! Muistan täällä paikkoja viime kesien ajoilta: mitä tuossa
ja tuossa ihastelin, mitä siellä ja siellä rakastin. Miten saareni
kauneutta rakastaen ahertelin kirves tai saha kädessä, yhä sitä
kaunistaakseni, kaunotartani.

Jo silmät syttyvät uudestaan, hymyillään toisillemme, kerrotaan menneen
talven ihmeellisiä asioita: mitä pahaa olemme kärsineet kumpikin, mitä
hyvää molemmat saaneet, uutta rikkautta minä, nöyrtymistä.

Jo olemme jälleen toisiimme rakastuneita, niin: minä Vanajan helmeeni.
Ja mitäpä välittäisin toisen rakkaudesta, jos muka rakastan?

Ja yht'äkkiä ajattelen niinkuin keskikesillä ennen: — Kuinka hennon
sinusta syksyllä erota, minä kiittämätön?

Olen saanut saareni takaisin. Kohtauksen katkerin on sivuutettu.

Riemullista jatkoa!




Rotanlumooja.


           "Nälkä heit' panee huiskimaan
           Ja joka nurkkaa nuiskimaan."

                              _Vanha virsikirja_.

Muistan lukeneeni lapsena tarinan saksalaisesta rotanlumoojasta, _der
Rattenfänger_, joka huilunsoitolla keräsi ympärilleen ja perästään
juoksemaan tuhannet rotat. Miten mahdoin lukea! Näen itseni
tähystämässä ahnaasti kirjaan, silmät renkaina kummastuksesta ja
hiukset pystyssä omituisesta inhosta.

Rotanlumooja pyydettiin avuksi kaupunkeihin, joissa rotat kihisivät
maanvaivana. Hän tuli, soitti ne kokoon, alkoi kävellä kuhiseva lauma
kintereillään jokea kohti, saapui rantaan. Astui venheeseen, rotat
täyttivät aluksen. Sitten antoi hän soitellen venheen solua keskelle
virtaa. Soitti ja soitti: rotat hyppäsivät jokeen, ne hukkuivat sinne
kaikki!

Mutta rotanlumooja saattoi vihastuakin jollekin kaupungille, jolta ei
saanut mielestään kunnollista kohtelua. Silloin hän kosti. Silloin hän
soitteli kaiken maailman rotat siihen kaupunkiin.

Rotanlumooja, _der Rattenfänger_, lieneekö hän viime talvena tai tänä
keväänä käynyt halvassa töllissäni? Kostanut? Vihamiestenkö
palkkaamana? Oh, en usko, että minulla olisi erikoisia vihamiehiä,
jotka haluaisivat minulle pahaa. En luule kenelläkään olevan siihen
ainakaan oikeutettua syytä. Enhän ole yrittänyt lähimmäisilleni pahaa:
ei löydy aatettakaan, jonka vuoksi enää innostuisin niin, että
harjoittaisin väkivaltaa. Jopa arvelen itseni liian voimattomaksikin
tekemään kenellekään mitään kostoa ansaitsevaa.

Kostoako jostain vanhasta sitten?

Mistä syystä kerääntyivät inhoittavat rotat saastuttamaan armasta
kesämajaani? Ne ovat myllänneet siellä yhtä ja toista sekaisin. —
Mutta minäpä pidänkin enintään rottia itseään vihoitettuina ja
kostonhaluisina. Olenhan niitä hieman vainonnut, mikäli joku harva
niitä silloin tällöin saarellani on näkynyt, joskaan en vainonnut
oikein tosissani. En todellakaan, voinpa kehua, että tällä myöhemmällä
iälläni olen tullut niille niinkin lauhkeaksi, että olen huvitettuna
nähnyt, kuinka vaimoni talviasunnossamme, kaukana täältä saarelta, on
asetellut niille tanhualle ehdoin tahdoin ruokaakin, vähän
perunankuoria tai kelpo kalanruodon, nähdäksemme, kuinka ne heti
loitolta vainuavat saatavansa, vilistävät virkuin silmin ympärilleen
tarkastellen esille piilostaan, ja sitten aterioivat, nuo nälkäiset
raukat. Mutta ehkäpä tämä rottien raivo on kostoa vanhemmista
teoistani? Aivan pikku poikana pyydin rottia oikein ammattinani,
ansaiten 5 tai 10 penniä kappaleelta jokaisesta nakkiin narratusta
häntyristä. Niin tein. Mutta saattelinpa ne toki, noissa inhoittavasti
rotalta ja ihralta löyhkävissä pyydyshäkeissä ensin hukutettuani,
juhlallisesti hautaan. Esiinnyin silloin jonkinmoisena rovastina: musta
esiliina hartioilla, palvelustytöt takana kulkueena ehkä virsikirjat
kädessä. Niin kannettiin vainajaa, sievästi sikarilaatikkoon, kukkien
sisään pakattuna, hautausmaalleni, johon olin pystyttänyt päreristit
kuolleille rotille ja merkinnyt jokaiseen rotan ristimä- ja sukunimen,
yhteiskunta-aseman ja kunniallisen kuolintavan. Virsi veisattiin, ja
sitten istuttiin haudan partaalla turvepenkilläni, jonka vieressä kedon
viattomat kukat ja rakastamani sinilatvat, sinne siirtämäni,
nuokkuivat. Eikä uusi vainaja enemmän kuin entisetkään minulle
kummitellut.

Ja näistäkin murhistani on niin kauan aikaa. Ei, en kuvittele edes
näiden jyrsijäin, saati sitten ihmisten kostoa.

Mutta kumminkin palautui se saksalainen tarina, johon liittyy myöskin
kostojuonia, mieleeni, palautui oikeinpa hiukkasen pöyristävän
hirtehisenä, kun nyt keväällä avasin ovia talvitelkehistä.

Tuntui kuin saarellani sittenkin olisi käynyt rotanlumooja, tuo
punaviittainen, jollaisena kirjan värillinen kuva hänet esitti,
rahtusen Mefiston näköisenä: pujoparta, niin kummalliset pystynvinot
kulmakarvat... Käynyt ja kostanut minulle — mistä?

Siitäkö, että olin ehkä kehunut entisten talvien täällä onnistuneen
siinä suhteessa loistavasti: rotat eivät yrittäneetkään tehdä vahinkoa,
kaikki kohtasin keväällä paikallaan, siistinä, ehjänä, ainoastaan
hieman lukinseittien verhoamana. Kummako se, vain pari harvinaista
kertaa olimme nähneet kesällä rotan saaressa, se ui sinne leveän salmen
poikki, jo kaukaa kuului laineista sen uupunut läähätys, niin raskaana,
niin epätoivoisena, että sydäntä viilsi sääli ja oikeinpa kaiku siitä
tunteesta, jonka nimitys on _Weltschmerz_, kun vaimoni, hänkin säälien,
eläinraukasta minulle kertoi. Se pääsi saunamme rantaan, eikä sitä
liioin kivitetty, vainottu. Mutta sitten koirani, terve olio, alkoi
onnetonta siirtolaista metsästää, Sitä se jatkoi sitkeästi kokonaisen
päivän, sai sen kiinni, tappoi. Nakkeli iloisesti ilmaan niskansa yli
ja heittäytyi sen päälle piehtaroimaan, kun se vielä vähin eli; peto
häpäisi voitettua kuin mikäkin gladiaattori kaatamaansa kilpailijaa
astuen jalkansa hänen rintansa päälle: "_Vae victis!_" Koirani häpäisi
riemuissaan: "Noin kurja olet, siitä sen näet, minä teen sinulle mitä
tahdon, minä, voittaja, kierittelen itseäni sinun puolielävällä
ruumiillasi..."

Mutta ennen ei saarellamme oltu montakaan rottaa nähty. Tosin oli
naapurisaaren omistaja kertonut rottien raivonneen talvella hänen
huvilassaan. Kun hän kauan sieltä poissa oltuaan sinne palasi, ei hän
tietänyt itkeäkö vai nauraa: pöytien päällykset sekaisin, kaapit,
laatikot roskattu. Kirjat, kuvat, kaikki nurin narin. Saketista toinen
hiha syöty, frakkihousuista tehty todelliset frakkihousut, takalisto
poisjuuritettu, — kaipaisivatko ne sitä, olihan takissa sen sijaan
hännykset vajaata peittämässä! Kirjoja pöydällä luettu, kulutettu
kansan käsissä; eräät lehdet tynkään asti hävinneet. Kynttilät
nakerrettu makeisina, nuoranpätkät, liinat ja rievutkin.

Ja sisälle olivat ne tulleet suoraan pärekatosta ja laipiosta, ei oveen
tai seiniin reikiä jyrsimällä. Olivatpa ne villejä rottia!

Mutta _minun_ saarellanihan ei muka ollut rottia! Ei susia, ilveksiä,
karhuja, ei tiikereitä! Ja se olikin totta. Tuskin edes muurahaisia
enää, kun olin käynyt sodan niitä vastaan. Vain joku ruskeansilkkinen
myyrä herttaisena vilahti, se ilmestyi kesynä kirkkaalla päivällä
verkkovipuni viereen, kun siinä loioin teeskennellen jotain lukevani,
mutta odotellen uneen pääsyä lomallani. Se kierteli, sipisi tuudun
alla, etsi, poloinen hänkin, jokapäiväistä leipäänsä, mitä lienee
etsinyt. En vihannut silloin vielä myyrää, koska en tietänyt, mitä se
pystyi omena- ja päärynäpuille tekemään, tuo saareni ainoa suurriista.

Mutta nyt tänä keväänä sittenkin rotat!

Rotanlumooja, _der Rattenfänger!_

Avaan tupani oven. Pikku pirtissä, jonka seinien nokitumma,
ebenpuuna kiiltelevä väri on minusta niin kaunis, — yhtä kaunis
mustanvälkkeissään kuin kaikki uljaan loistovärisenä häikäiseväkin, —
tämä rakkaus mustaan johtunee paljon atavistisesta vaistosta veressäni,
olenhan syntyisin savuisista, kaikkein synkimmistä kurjuuden tölleistä;
— niin, pirtissä, jossa sinisellä sivelty halkolaatikko heti tervehti
tulijaa talvella kuivuneilla puilla, siihen viime syksynä kerätyillä:
"Pistä liekki humisevaan lieteen, aseta pannu väkevää koffeiinia
tulelle", siellä hellan vieressä permannolla — mitä merkillistä? Miten
on lattiamattojen laita? Kattilariepujenkin. Riekaleina, risaisempina
kuin oli aiottukaan hylättäessä ne hellapyyhkeiksi. Rotanjälkiä! Ja
mikä tuolla? Aurinko paistaa sisälle permannon nurkasta: iso reikä!
Rotat! Tulleet sisään salvaimesta, koska moninkertainen lautaovi oli
kiinni, liian kova purra. Pöydällä, johon aurinko luo ikkunan heleän
pikku ruudukon, rotat käyneet tanssailemassa.

Lautashyllyltä rotat pudottaneet kahvikupin! Kahvimyllyn suppilossa
rotat käyneet.

Hellasta rotat vetäneet tuhkankin lattialle!

_Der Rattenfänger_.

Tämä saa minut harmista harmaapääksi: epäjärjestystä, rääsyjä, likaa!

Vaimonikin suuttuu ja siunailee ensin, mutta sitten hän, joka lyö
isommatkin vastoinkäymiset leikiksi, — kaikkihan on katoavaista, siis
leikkiä, — virkkaa:

"Tuhkakin hellasta maahan. Kelpo talvivuokralaisia! Onhan vuokralaisten
velvollisuus talosta poistuessaan tyhjentää myöskin tuhkat uunista,
tietysti."

Mutta uistinsiimani, joka syksyllä, viimeisenä koleana ja alakuloisena
iltana, kun koillinen sameana kuulsi ja vilunpunainen hattara paistoi
saaremme yllä, liestyteltiin kelalta uunille kuivumaan, sen löydän nyt
pieninä paloina, korttelinpituisina. Kaikki kolmekymmentä metriä!
Öljytty siima, se kelpasi ruuaksi.

Vilkaistaan sänkyyn. Vanha loimi, jonka ruskeasta ja punertavasta
maalaisväristä niin pidän, revitty. Sen alla näyttää maatun
olkipatjassa, johon on pehmusteltu sopiva pesä. Patjan sisus toisesta
päästä, — taivas siunatkoon, onpa se huushollia!

Vuokralaisemme ovat perheineen maanneet oikein sängyssä.

Kas kun eivät asettuneet sängyn yläpäähän rinnatusten, päät
pielukselle, posket sievästi vastatusten!

"Vaatimattomia, jalkopuolessa vain vähän nukkuivat", sanoo vaimoni.
"Kohteliaita vuokralaisia."

Mennään kamariin. Sininen tapetti rikottu kämmenen laajuudelta.
Nurkassa sielläkin reikä ulkoa: "Miksi suljittekin, isännät, välioven
ruoppiin? Emme päässeet sisälle kuin salvaimesta. Miksi korjauksessa
asetitte kitkerän tervapaperin permantolankkujen alle, tukitte rotilta
luonnollisen tien?"

Nyt tarkastetaan aitta.

Sinne olimme ripustaneet, kolmisen metriä korkealle harjaorteen, viime
syksynä puolen säkkiä ruisjauhoja, nelisenkymmentä kiloa: ilahduttava
säästö menneestä kesästä, todistava melkoista kuha- ja vaatimatonta
vierasvuotta. Siellä piti viljakullan meitä tänä suvena valmiina
odottaa. Olimmehan sen verran kuulleet naapurilta rotistakin, että
hinasimme säkin oikein ylös ja erilleen kaikista muista esineistä,
ainakin toki korttelin päähän niistä, ja olimmehan itsekin nähneet pari
harvinaista rottaa täällä kolmena edellisenä kesänä.

Aitan salaperäiset salvat avautuvat. Aitta lemahtaa kesällä niin
makeasti leiville ja voille ja savuisille liikkiöille, mutta nyt...!
Rottien jälkiä lattiapalkeilla. Hyllyiltä liikkiöiden rasvaamat paperit
nielty tarkoin ravintona...

Entä säkki, missä on säkki päämme päältä? Siellä se kyllä roikkuu,
mutta tyhjänä ja riekaleina. Siinä on iso reikä pohjassa. Syöty!
Tyhjennetty kaikki! Tyhjää kuin tyhjää koko hyväkin aarre. Säkki kuin
kaadettu, kuin tuulessa pudisteltu, jauhoista tarkoin puhdistettu.

Mutta miten ovat rotat päässeet tuonne korkeimpaan orteen, jonne
vaivoin itsekään tikapuilla ulotuimme silloista pulleaa säkkiämme
raahaten, ripustaaksemme sen paksuun rautalankaan?

Seinät ovat sileät, pystylaudoista, ei näy sopivaa pykälää rotan
kynsien pitimiksi.

Viimein selitys: olimme ripustaneet myöskin verkkovipumme
makuuvaatteita täyteen sullottuna aitan kattoon, ja yksi vivun
kiinnitysköysistä riippuu melkein permannossa kiinni,

Ovatko rotat kiivenneet köyttä myöten ylös? Niinkuin parhaat
voimistelijat. Ne ovat sitten kai kävelleet tuota samaa köyttä pitkin,
joka kulkee orren toisesta päästä melkein vaakasuorasti vipuun. Ne ovat
keikkuneet sillä tavoin vipuun. Lähemmäksi jauhosäkkiä. Kuin
nuorallatanssijat. Sitten ne ovat tehneet vimmatun pomppauksen
riippumatosta ilman halki päin säkkiä. Lento-oravina! Aivan lepakkoina.
Ne ovat ilmassa iskeneet kyntensä tai hampaansa säkin muhevaan vatsaan,
purreet, takertuneet siihen kuin tikat ja murtautuneet jauhoihin.
Avanneet säkkiin reiän, valuttaneet kaiken lattialle kuin myllynkivien
välistä jauho soleasti suoraan odottajan käsiin valuu.

Mitkä kekkerit lattialla ja ylhäällä säkissä! Niin, mikä kimpoilu
siellä ylimmän orren alla, kirpeää talvituulta tohisevassa, päreiden
kattamassa onkalossa. Kuvittelemme sitä kilpailua, vikinää, kirkunaa,
sillä rotatkin kuuluvat tappelevan keskenään. Kuinka sieltä säkin
kimpusta on putoiltu alas maahan, ja tehty taas uusi pitkä kiertomatka
ylös. Uusi yritys, kiivetty nuoraa myöten kolmatta metriä, kävelty sitä
myöten nuorallatanssijoina vipuun ja vivusta _lennelty_ säkkiin.

_Der Rattenfänger!_ Miksi toit liutasi tänne?

Näen hänen istuvan aitan nurkkaan rakennetun vaatekonttorin päällä
punavaippaisena, heiluttavan ohuita koipiaan ja nauravan. Hän
sätkyttelee jalkojaan riemusta, kun rotat tottelevat hänen
lumohuiluaan. Niin, kuulen hänen nauravan kimeästi ja taas lurittavan
vähän huiluunsa: rottia tulee, kasaantuu yhäti lisää, ne kiihtyvät
soitosta, ne juopuvat, vihan vimmalla ne suorittavat mahdottomia:
reittävät nuoraa, vilistävät ylös kuin hyönteiset, juoksevat heiluvaa
köyttä, kuhisevat vuodevaatteilla riippumatossa, lentävät ilmassa kuin
siipioravat. Eikö niitä nytkin sinkoile ruoka-aitan laipiossa
edestakaisin, hännät suorana, — niillä on punaiset takit kuin
itsellään lumoojalla...

Vaatekonttorin kohdalla katossa riippuvat verkkomme kauniisti syksyllä
pestyinä, telineisiinsä puikkareista asetettuina. Kapuilen vähän
minäkin, tarkastelen niitä. Yhdestä on viety puoli kyynärää paulaa,
muuta vahinkoa ei toki ole tapahtunut. Ilmoitse ovat jäykkähännät
niihin loikanneet riippumatosta tai konttorin katolta, mistä
lienevätkin, pureutuneet silmukkoihin kiinni, syöneet, sulattaneet
myrkkyaineilla värjätyt langat.

       *       *       *       *       *

Entä paperilyhtyni, kolmattakymmentä värilyhtyäni, jotka touhulla ja
vaivalla viime kesänä kyhäsin, liimankatkulla niitä liimatessani
naisväen ärsyttelin, — siniset, keltaiset, vihreät, punaiset lyhdyt.
Muka japanilaislyhtyni, juhannuksena lisä pikku ilooni ja elokuun
kuutamoisina iltoina tummuudesta kiiluva väririemuni. Jokaisen kupeessa
on nyt reikä, rumasti irvistävä, repaleinen reikä, — ja eivätkö
rotansilmät killistele minuun jokaisesta pyörylästä? — Jäihän
lyhtyihin syksyllä kynttilänpäitä, — karamellia rotille ja eskimoille.
Konttorin katolta rotat nähtävästi hyppäsivät lyhtyihin, jotka
riippuivat alempana orressa, nauttivat steariinin päällisruokana,
puuroaineilla itsensä täytettyään. Söivätpä pahviset kynttilänjalatkin.
Purivat sitten itsensä lyhtyjen läpi ulos, loikkasivat huimassa
kaaressa lattialle.

Rotanlumooja! Mitä kaikkea teki! Nyt on minun vuoroni ainakin nauraa.

"Viisasta väkeä", kuvailee vaimoni, "ovat käyneet aitassa syömässä,
menneet sitten tuvan sänkyyn nukkumaan, peitteen alle helliviin olkiin.
No, myöskin pukuja ovat lapsilleen tarvinneet, siksi ovat repineet
pyyheliinoja tilkuiksi, pöksyiksi pienoisilleen. Mutta hienoa perhettä
kumminkin: säästivät vaatekonttoriin talletetut paremmat rynttyymme.
Kaikki hyvin!"

       *       *       *       *       *

Rotanlumooja, heittiösti kujeilit meidän kustannuksella. — Mutta
kohtelitpa armeijaasikin kuin tyranni, hirmuhallitsija! Jos näytit
meille pitkää nenää jauhosäästömme suhteen, jos syöksit verkkoihini
kelvottomasti repivän riistan, pistit pilaksi lapselliset
paperilyhtyni, kostit meille jostakin ihmeellisestä syystä, jota emme
paljonkaan tiedä, tuhrien ja saastuttaen vuoteemmekin, niin olitpa
julma myöskin omalle laumallesi! Oikea pirullinen rottamestari! Aitan
lattialla, melkein sillä kohtaa kuin jauhosäkki pullotti katossa,
seisoo nimittäin valtavanlainen lihatiinu, leveistä katajoista
veistetty. Kaunis työ, vanhankansan käsien huolistama; vanteetkin
komeasti vuollut, pohjassa muuten vuosiluku 1881, sattumalta minulle
jonkinmoinen merkki- ja murhevuosi. — Vilkaisemme nyt tiinuun. Rottia,
kuolleita rottia sammiossa. Pudonneet jostakin, tai sinne kavunneet
eivätkä ole enää päässeet pois sileitä seinämiä myöten. Pudonneet kai
säkistä, joka katossa riippui. Kuolleet nälkään! Sitten nälkäiset
toverit ovat iskenee hampaansa niihin joko eläviltä, — kuten
haaksirikossa nälkäiset alkavat repiä ja syödä toisiaan. Hirmuinen
kuolema, viikkojen kidutus nälässä, tässä sammion vankilassa, tässä
hornan kaivossa, kidutustornissa, jonka yläaukon kohdalla, melkein
kohdalla, mutta kuitenkin niin syrjässä, ettei jauhoja valunut
sammioon, riippui täysi jauhosäkki. Tantaloksen tuskat, — toiset
kumppalit ahmivat säkin sisältöä, — viisi nääntyy tänne alas nälkään,
kuolee ehkä ruttoon toisiaan raivoisasti repien. Muistuupa mieleeni
eräs Flaubertin kuvaus, kuinka Salammbôssa kostonhimoinen voittaja
näännyttää barbaarit nälkään syvään kalliosolaan, jonne on heidät
vietellyt ja sulkenut. Kiduttaa heitä auringon tulessa, etelän öitten
pakkasissa ja nälällä, janolla, raateluttaa toisillaan: antaa heidän
kokea kauhuista kamalimman, syödä toistensa lihaa, kunnes he makaavat
kaikki nälkään ja ruttoon kuolleina.

_Der Rattenfänger!_ Hirtehinen, hirttäjä, tappaja, ilveilijä,
huiluniekka, ilkiö!

Moinen tervehdys odotti meitä tällä kertaa Lintukodossa, kuten pikku
saartamme nimitämme.

Siitä on nyt viikko, toistakin, mutta saarella ei näy enää ainoaakaan
rottaa. Se oli vain harvinainen oikku, häijy kuje.

Mutta mistä, mistä hän sai kokoon tänne niin suuren lauman, suuren,
koska viisi jäi kuolleenakin ottelutanterelle? Mistä kummasta hän ne
talvisella, pohjatuulena vinkuvalla huilullaan tänne soitteli? Ja minne
rotat, jotka surmasta pelastuivat, sitten taas niin tarkoin hävisivät?

Kerrotaan, että rotat usein tekevät parvissa muutto- ja
saalistusretkiä.




Kesäisen erakkomajani historiaa y.m.


Tämä saari on niin pieni, ettei se niinkään isossa kartassa kuin Suomen
Taloudellinen kartta, IV lehti, näy kuin parin millimetrin pyörylänä.
Sitä sanoisi luodoksi, riutaksi, ellei se suorastaan upeilisi koivuja,
jalavia, tervaleppiä, tuomia, pihlajia, putkia, ruohoa, — oikea pikku
aarnio, kun joutuu sinne kesälaitumille ulappain keskelle.

Etelässä aukeaa Vanaja, tyyninä suvipäivinä autereeseen vaaleansinisenä
haipuva, etelämyrskyillä lumivalkeana yli karien hyrskyävä. Pohjoisessa
Rauttu, toinen järvenselkä, illan valoisaa punaa ja kultaa kimmeltävä,
raskaita pohjoisaaltoja louhikkoomme kumeasti vyöryttävä. Lännessä,
pienen salmen takana, kuumottaa hirmunkallioinen manner, joka tuo
alakuloisuutta, sehän muistuttaa entisiä kesäpaikkojani, kovia,
kivisiä, joissa ei liioin vilja kasva ja ihmiset elelevät puutteen
kiusaamina... Idästä, toisen kapeahkon salmen takaa, näkyy ikivanha
hämäläiskylä, joka aikoinaan on ollut kaunis: toisessa päässä yhäkin
mahtava, harmaa kivikirkko; siitä alkaen oikealla, hiekkaharjun
eteläisellä rinteellä, on kuhissut mataloita, tummia rakennuksia
vanhaan talonpoikaistyyliin. Nyt kylä rumentuu, ammoisia rakennuksia
edelleen puretaan, niiden tyyli hävitetään, uudet rakennukset tehdään
taitekattoisiksi "kapsäkeiksi", seinät punataan räikeiksi, tanhuain
nelikulmaiset "linnoitukset" hajoitetaan.

Pidän tuosta kylästä jossakin määrin. Ennen kaikkea sellaisena kuin
kuvittelen sen aikoinaan olleen. Tai — miksikä siitä oikeastaan pidän?
Senkö tähden vain, että siellä kasvaa paljon hedelmäpuita ja kukkia,
rakastanhan minäkin muka niitä. Vai pitäisinkö itse väestöstä? Enhän
siellä juuri ketään tunne, olen asunut täällä liian vähän aikaa ja
senkin saaressa. Enkä kovin haluakaan tutustua, — ikävä sanoa, en
liene erikoinen rahvaankaan ihannoitsija: mahdoin saada siitäkin
kokemukseni. Mutta eräitä kelpo olentoja tunnen ainakin täällä, tuosta
kansasta, johon taitaa olla rahtusen vaikea tutustua, mutta joka
vaikuttaa rehelliseltä, uutteralta, sydämelliseltä. Ja nimenomaan juuri
tuon sulkeutuneisuuden vuoksi, joka lienee seudulla sievoinen, kai
pidänkin tästä rahvaasta: "Hyvä suulas, paha kielas, vaitelias vaivat
kantaa", arvelee vanha sananparsi.

Ja — kuten jänis kätkeytyy vesakkoonsa, ammuttu ja vioitettu sorsa
pureutuu kiinni ruohoon syvälle veden alle, niin kaipaan minäkin
sulkeutua tähän ihanaan pikku saareen kesän muutamiksi kuukausiksi.

Tämän saaren, jonka nimi on oikeastaan Vähä-Vohli, omisti ennen minua
eräs ammattikalastaja, partaturrinen, kalansuomuinen, keltaiseksi
ahavoitunut, mies, jolta olin ostanut jo ennen, kerran tuolla
kylässä asuessani, haukia ja kuhia, — kauan ennen kuin aavistinkaan
joutuvani hänen seuraajakseen. Hän sai Vähä-Vohlin omakseen
torpparivapautuksessa.

Muistan käyneeni siihen aikaan täällä hänen saarellaan. Ihastuin jo
silloin tähän unhon loukkoon, tuohon hiljaiseen, somasti koukertelevaan
polkuun, joka toi mustan ja murheellisen saunan luota rappeutuneelle
tuvalle. Vieraiden liehtarina tassutteli kalastajan ruosteenruskea
kissa, jolle hiiret ja rotat eivät kuuluneet kelvanneen, vaan se tahtoi
aina vain tuiki tuoretta kalaa, ja totta kai sitä sille annettiin,
olihan kissa ukon lähin uskottu, miehellä ei ollut lapsiakaan, ja vaimo
asui mieluummin manterella... No niin, eipä kelvannut mirrille rotta
tai hiiri, kertoi mökin isäntä pienessä kamarissaan, jossa
sanomalehdistä kyhätyt seinäpaperit roikkuivat, heilahdellen
etelämyrskyn vedosta. "Kerrankin heräsin yöllä tuvassa, kun rotta
jossakin jyrsi ja porasi. Näin Maurun hohtavat silmät. Kummastelin,
miksi se ei ota rottaa kiinni. Raappasin tikulla tulta. Mauru istui
kaapin edessä ja katseli päältä, kun rotta jyrsi kaapin ovesta kulmaa
pois." — Niin kertoi lauhkeasti naurahdellen ukko, tarjoten vieraalle
tulista teetä, ja lieneepä kertonut sitten paljonkin muita tarinoita,
jotka minusta olivat ihmeitä, kalastusta ja sen vaivoja koskevia.

Niin, silloin jo viehätyin tähän saareen, sen omenapuihin, joita ukko
oli tanhualleen ja pientarille kivien koloihin istutellut. Hän oli
jonkinlainen uneksija, hän. Hurmauduin ukon perkkaamaan ruispeltoon,
neljän-, viidentoista vuoden työhön, jossa oli kiviä louhiessa
turvauduttu dynamiitin ja ruudin asemesta rovioihin ja tulistetuille
kiville roiskautettuun veteen. Kuinka kauniina ruis nyt siellä
lainehti, antaen suojaa ruiskukille, noille unelmieni "_blaue
Blume_"-symboleille, jotka iloisesti pilkistelivät keltaisten olkien
kätköstä. Itsenäisyyden takaava ruis, leipä, ja unelmien sinikukat
yhteen liittyneinä, suurella vaivalla luodulla peltotilkulla!

Kuten sanottu, kalastajalla ei ollut lapsia, joten hänelle jäi aikaa
moiseen omintakeisuuteen, omenapuille, marjapensaille, jopa kukkasille,
joita hän oli saareensa niitäkin siirtänyt ja istutellut. Ehkä
liiaksikin aikaa niinkuin minulle.

Ken aavisti silloin, että minäkin kerran täällä osaltani isännöisin,
istuttelisin ja touhuaisin, leikittelisin niinkuin hän?

       *       *       *       *       *

Ukko kuoli, siitä on nyt neljä viisi vuotta. Kuoli täällä omassa
saaressaan, kalaretkellä, erakko-oloissaan. Kupertui saunaansa,
halvaukseen. Saunaan, jossa hän enimmäkseen asustikin: sauna oli kai
lämpöisempi kuin tupa, — kenties pimeämpänä runollisempi, niinkuin se
minustakin melkein on.

Hän kuoli aivan yksinään. Neljäntenä päivänä tuli vaimo manterella
levottomaksi. Saattoihan mies kyllä täällä viikkojakin viipyä, möyriä
maata tai kalastella, mutta... Seitsemäntenä lähetti vaimo kuitenkin
äijäänsä etsimään. Hänet löydettiin vatsallaan saunan penkillä, tuores
koivuvihta vieressä, vesikiulu lavolla valmiina: oli kai aikonut juuri
kylpyyn, nousta suloiseen, savuntuoksuiseen kuumuuteen karstaisten
orsien alle. Siinä oli armas kuolema kohdannut, halvaus keskellä
kala- ja omenankukka-unelmia.

No niin, myöskin kalastajan leski oli vanha, eikä hän, kuten ilmaistu,
rakastanut tätä saarta ja sen tupaa, "ryövärinluolaa", niinkuin hän
sitä nimitti. Nytpä naapurisaaren asukas, joka oli tuttuni, ilmoitti
ystävällisesti minulle, että leski möisi saarensa. Vaivasin muutaman
viikon tai kuukauden aivojani tähänkin uuteen illuusioon, jopa ehkä
turhuuteen, mutta olenhan ennenkin koko elämäni turhiin kadotellut. Ja
nyt on saari ollut minun ja meidän neljättä vuotta, oikeammin neljättä
kesää. Olen saaren elämän jatkaja, vähäinen rengas minäkin viljelijäin,
"kulttuurin" levittäjäin ikuisessa ketjussa täällä. Niin, siinä
ketjussa, jonka alkunivelet häipyvät meiltä näkymättömiin,
tietymättömiin, satojen, ehkä tuhansien kuolleitten sukupolvien taakse.
Näidenkin kallioiden, multien, savijankkojen viljelys? Kuka asui
riutallani ennen tuota ukkoa? En edes sitä tiedä, en ole sattunut
kuulemaan tai en sitä muista. Mikä mies tänne ensin kalasaunan tai
töllin rakensi? Minkänäköiset äijät ovat täällä muinoin kalanuotioilla
loikoneet kuulaina, kultaisina kesäöinä tai elokuussa, kun ulapat
mustina kohisevat? Mahtoivat he olla oudonmuotoisia, jos siirrymme
niihin ammoisiin aikoihin saakka, jolloin tuolla vuorella, joka näkyy
kirkon takaa, vielä pakanajumalille uhrattiin, tai sitten niihin
aikoihin, jolloin kirkkoa yritettiin rakentaa, mutta hämäläiset
itsepäisessä raivossaan ottelivat vastaan, hypittelivät pappeja
kuoliaaksi pyhien puittensa ympärillä... Kirkko kohosi kuin kohosi,
jopa niin valtavista kivistä rakennettuna, ettei se voinut olla muuta
kuin jättiläisten työtä tai syntien ansiota: ken isomman kiven kirkkoon
toi, kertoo rahvas, sai anteeksi isommasta synnistä moniksikin vuosiksi
eteenpäin, mutta pienistä kivistä annettiin pienet synnit. Tuo ja tuo
kivi olisi jo murhamiehen kivi. Kamalaa selitystä. Ei, paremmin sopii
kulunut kasku jättiläisistä kirkonrakentajina. He olivat nimeltään
samat kuin Raision kirkon rakennusmestarit Killi ja Nalli, urakalle he
olivat ottaneet tämänkin kirkon muuraamisen. No niin, heidän syvin
syntynsä, heidän nimensä, jota he papilta salasivat, saatiin täälläkin
tietää, ja silloin oli heidän pötkiminen tiehensä. Tuolla saareni
edustalla on luoto nimeltä Ukonkivi, jota kuvittelen yhdeksi niistä
kivistä, joilla he nyt pakoon painellessaan kirkkoa koettivat
pommittaa, ja kauempana näen siintävät pikku saaret nimeltä
"Hiirenkintaat", — kirjakielelle muutettuna _Hiidenkintaat_:
työkintaat, jotka hiidet, jättiläiset, siihen matkaansa mennessään
vihoissaan paiskasivat.

Tällaiset miltei olemattomat ovat saartani koskevat historia- ja
muistotiedot minun osaltani. Ja jäänevätkin puolestani vähäisiksi.

       *       *       *       *       *

Olenpahan siis ikäänkuin tiedoton nivel tuossa tuntemattomassa
ketjussa.

Olen nyt asunut täällä nelisen kesää. Hiukan täällä aherrellut,
ponnistellutkin aikani ratoksi; minullehan jää niin suunnattomasti
liikaa aikaa, en tiedä, miten sietämättömän ylijäämän kuluttaisin!
Turhan touhuilun ruoska ajaa minua vielä toistaiseksi, kuten se lienee
tavallaan edeltäjäänikin ajellut, — lieneekö tämä sitten
onnettomuuteni tai onneni.

Neljä kesää pikku touhuilua, toistan.

Miltä saari nykyään näyttää? Eipä vaativan silmästä paljon miltään...
Paras osa unelmistani kätkeytyy, haipuu, hukkuu ikäänkuin taivaan
sineen, _ins Blaue hinein_, rusottavina linnoina kohoaviin pilviin,
hopeasäihkyyn, jota auringosta ulapalle sataa, ruskoihin, jotka
tulisina kevätkesän illoin ja viluisina elokuussa palavat.

       *       *       *       *       *

Erakkomajakseni tätä olin ajatellut, niin kaipasin silloin. Nythän se
on voitettu. En suinkaan ihmisiä vihannut, paremminkin säälin, ja
enimmän vihasin itseäni. Mutta olin mielestäni itsekin säälin
ansainnut, oikeuden saamaan jonkinmoisen sorsanrauhoitusaikani minäkin,
yksinäisyyden rauhan lyhyiksi kesän viikoiksi, kuten moni muu toivoo.

Minä suunnittelin Lintukodon, kuten Vähä-Vohlia unelmissani
nimitän, itselleni ikäänkuin luostariksi. Kuvittelinpa melkein, että
nykyaikana, jolloin joka aamu tuo vuoteellemme neljät viidet
sanomalehdet koko maailmaa koskevine uutisineen suurista tapahtumista
ja onnettomuuksista, joita minunlaiseni vähäiset yksilöt, pelkät
hyttyset kaikkeudessa, emme _kuitenkaan_ voi auttaa tai muuttaa, —
neljät viidet, sillä rauhallista puolueettomuutta on turha toivoa
niistä löytävänsä muuten kuin tilaamalla _kaikki_, täytyyhän jokaisen
niistä puhua liikaa omaan pussiinsa; niin, olin siihen aikaan rahdun
samaa mieltä kuin jokin Giovanni Papini aikoinaan: "Tuo mies on
juonikko, mutta kykyä hänellä on. Hän puhuu tyhmyyksiä, mutta
kieltää ei sovi, että hän on erittäin kyvykäs. Kysyn teiltä vielä
kerran: kenellä meistä ei ole kykyä — poliitikoillakin —
sanomalehtimiehilläkin"... Minua olisi Papini voinut moittia: "Jokainen
eli itseänsä varten ja jokin camorra sai pitää huolta kaikista." Nythän
taidan jo muuttua: annan toki sanan aseille arvonsa, ilman niitähän
meidät tosiaan "camorra" nielisi. No niin, mutta silloin, silloin
kuvittelin, että meidän aikoinamme, jolloin vielä jokainen ilta, kun
päivä on meitä häirinnyt monenmoisilla uutuusjoutavuuksillakin, —
estänyt tähystämästä johonkin ainaiseen, rauhoittavaan, — tyrkyttää
meille julkeasti langattomillaan jos mitäkin, mikä ei ole meidän
_itse-etsinnällemme_ tärkeää, tyrkyttää ihmeenä jotain uutta tietoa,
jotain uutta keksintöä tai saavutusta, jollaisilla monillakaan ei
saavuteta muuta kuin lisää hoppuamista ja hätää; kuvittelin, että ehkä
vaikkapa itse luterilaisuus tarvitsisi luostareita. Ei se ollut minusta
aivan mahdoton ajatus. Määrääväthän eräät nykyiset lääkäritkin
sairailleen ensimmäiseksi, etteivät he hoitokautenaan saa esimerkiksi
lukea sanomalehtiä, ja tuntuihan siihen aikaan, kuin yleisessä
kehityksessä kuljettaisiin pois yleisestä asiain seuraamisesta ja
valvomisesta, jonkinmoisia diktatuureja kohti. En toki enää tällaisen
kehityksen terveyteen usko, mutta silloin: kuten lääkärit määräävät
sairailleen ensimmäiseksi uutiskiellon, niin minäkin silloin
täydellisen sulkeutumisen pariksi kuukaudeksi, rauhoitusajan,
Lintukodon.

Vai siis elämme täällä niin umpikorvissa, ettei meillä ole edes lehtiä?
Yhä vieläkään? Se ei ole totta, kyllä meillä on lehtiä. On
koivunlehtiä, lepänlehtiä, ohdakkeen ja nokkosenlehtiä! Onpa tänä
kesänä ollut yksi kuukaudenvanha "Uusi Suomikin" ja yksi numero
vuodenikäistä "Turun Sanomia". Ne tuntuvatkin tyydyttävän erinomaisesti
uutiskaipuun. Vanhat uutiset ovat nimittäin vakavia, varmoja, ikäänkuin
valmiita. Ne vivahtavat oikeinpa klassilliseen.

       *       *       *       *       *

Luostarimme muistuttaa myöskin hiukkasen tuota thelemiittien luostaria,
jonka hieman oppinut mies tuntee Gargantuan LVIII:sta luvusta ja
etenkin siitä runosta, joka muodostaa LIV:n luvun. Suosittelen
lämpöisesti tätä kirjaa niille, jotka pyrkivät kuulauteen ja rohkeaan
rauhaan, ja tohdin samalla vihjata, ettei kannattaisi antaa Rabelais'n
näennäisen kujeellisuuden riistää itseltään hänen totisuuttaan, joka
kuitenkin on mestarissa herkullisinta, niinkuin se, joka ei nauti
surusta, on kuin ihminen, joka ei osaa syödä hienoja juustoja tai
nieleskellä ostereita. Minunkin luostarillani on tai piti olla
thelemiittien ohjelauselmia. Pois kukkivalta luodoltani, parin
thelemiitin erakkomajasta, paitsi monet turhat tärkeät tiedot ja
hälyytykset myöskin kaikki joutavat puheet ja juorut, — sillä
"Toimellinen mies on vai", sanoo, raamattu, ja lisää: "Kavala salaa
taitonsa, vaan hulluin sydän ilmoittaa hulluutta"; "Joka sekoittaa
itsensä riitoihin, hän on sen kaltainen, joka koiraa korvista vetää",
sillä "Ihmiset ovat lurjuksia elleivät ole typeriä houkkioita", väittää
tuo oikuttelija Papini, ja "Sankarit ovat aivan samanlaisia kuin
muutkin ihmiset, ellemme ota lukuun suurempaa turhamaisuutta",
viisastelee Rochefoucauld. Mutta nyt minun lienee jo parasta ottaa
häneltä itserakkauteni ruoskaksi: "Kun paheet hylkäävät meidät,
imartelemme itseämme sillä luulolla, että me hylkäämme ne." Kaiken
kaikkiaan pyrin ainoastaan hävittämään elämästäni edes vähäksi aikaa
sen, minkä nimi olisi kiivailu, — sijaan pelkkä kukkivien tuomien
tuoksu, laineitten liplatus, terveys, ilo, täydellinen rauha! Kuinka
yksinkertaista! Se kyllä onnistuu teistä lukuisille parin kuukauden
ajaksi!

       *       *       *       *       *

Mutta niinkuin ajassaan aikaisviisas Rabelais rakensi ihmeellisille
thelemiiteilleen luostarin marmorista ja kullasta ja Herra tiesi mistä
kalleuksista, niin uneksin minäkin silloin ja vielä nykyäänkin myöskin
ulkonaisia muotoja omalle rauhanmajalleni, luostarilleni, jossa minä ja
vaimoni olemme viettäneet eräät onnellisimmat tuokiomme.

Olenpa nähnyt "San Lorenzo fuori le muran" Roomassa, eräitä toisiakin
luostareita Italiassa, nähnyt Escorialin, joka kummallisuudessaan tosin
on vasten kaikkea thelemiittiläisyyttä, synkkä, katkera; ja luostareita
lähempänäkin, viimeksi Valamon, josta hirmuinen kaalin ja tylsyyden
löyhkä kykeni karkoittamaan kahdessa päivässä.

Mutta ainakin yksi oli myöskin Valamossa kaunista: omenapuut lahden
äyräille rakennetuilla pengermillä. Muutakin: suuret poppeli- eli
palsamipuut, saarnit, uinuvat jättiläislehmukset, kuusista istutetut
käyskentelykujat, kauniit erakkomajat piilevien lampien äyräillä. Ja
pyhimyskuvat ovien ja porttien päällä. Entäpä sitten valtavista
paasista liitetyt käytävät, jotka kiertävät varsinaisesta luostarista
n.s. hotelliin.

Niitä luostareita ja Valamoa minäkin olen muka täällä _ulkonaisesti_
tavoitellut. Saavuttanut melkein ainoastaan mielikuvissa. Olen
istutellut lisää omena-, päärynä- ja kirsikkapuita, jatkaen edeltäjäni,
erakkoluontoisen kalamiesturrikan töitä. Nyt täällä kasvaa oikeinpa
kolmattakymmentä hedelmäpuuta, osa hienoja, herkullisia puita, —
ainakin jänikset, jotka pyrkivät niitä talvella leikkelemään,
arvostelevat ne sellaisiksi. Olen saanut tänne yhden hopeapajun, eräitä
angervolajeja, ja siperialaisen hernepuun taimen. Ruusut alkavat kukkia
kuin luostarien pihoilla kesän unelmoivassa helteessä, jonka korkeat
muurit niille suojaksi kokoavat...

Pikku pihallamme, jonka keskellä kaksi vanhinta, melkoisen suurta
omenapuuta levittää tuolla paraikaa kukkivat latvansa kuin
lumenhohtavat pilvet, pihallamme kulkee pari kolme pienoista
paasikäytävää kuin Valamon tummien puistokujain alla. Kaukaa vierailta
saariltakin olen soutanut osan näitä sileitä, paljaalle jalkapohjalle
heinäkuun päivinä maukkaita paasia; jos voisi sanoa, varastanut osan
niistä, uskossa, ettei kukaan rantojen omistaja juuri kiviä kaivanne.
Ja ne ovat nyt minusta niin kauniit, nuo paadet, harmaat ja
katinkullalle heikosti kimmeltävät, saunakukkanurmen lomassa,
saunakukkien, lapsuudesta tuttujen, jotka rehoittavat siihen
kylvettyinä.

Melkein keskellä pihaa, rakennusten piirissä, joiden punaisia seiniä
vasten valkeat ja ruusuiset omenapuunkukat niin ihmeellisinä
kuvautuvat, pyöristyy isonlainen kukkapenkki. Siinä heiluvat
pian kodikkaat malvat, tiilenpunaiset keisarinkruunut, nuokkuu
Marthagon-lilja, sinilatvat, ukonhatut ja vuohensilmät.

       *       *       *       *       *

Huolimatta ulkonaisesta punamullasta on pirttimme toki sisältä tumma.
Kimröökillä noetut nekin paikat, missä korjauksessa tunkeutunut uusi
hirsi paistoi liian valkeana. Tummaa, mustaa kaikissa sen hienoissa
vivahteissa, ruskeahkoa, vihertävää, punertavaa.

Liittolaisenikin kamari on tummanlainen, joskin siniseksi verhottu, kun
kalamiehen entiset sanomalehtitapetit joutuivat hylätyiksi.

Ja musta on saunanikin sisältä, hyvin musta, mystillinen, rauhoittava.

Mutta miksi sitten omaan kamariini, joka on tehty aitan toiseen
päähän, maalattiin sininen laipio, suuria, melkein taivaansinisiä
ruutuja? Tummahan on arkinen aherrukseni, maallinen vaivani. Mutta
kuitenkin henkiparka tahtoo taivaan sineen. Ainaiseen, koskaan
muuttumattomaan, yleiseen, siihen, mikä on niin sanoakseni
tyypillisintä ihmisikävässäni.

Pimeästäni kaipaisin värikkäinä säteileviin vertauskuviin. Ja niinpä
minä, joskaan minulla ei ole varaa eikä voimia kustantaa päätyihini
mosaiikkeja kuten Rooman San Lorenzossa tai Pyhän Paavalin kirkossa,
taikka rakentaa saarelleni torneja, joiden huiput kultaisina
hohtaisivat, — niinpä minä ainakin _uneksin_ jotain sellaista.
Olenpa tökeröllä tavallani kopioinut valkeihin ikkunankamanoihimme
sinisellä ja horsmanpunaisella vanhasta virsikirjasta säkeitä tuosta
iki-ihanasta, satoja vuosia vanhasta virrestämme "Jo joutuu armas
aika..." Ja ainakin yhteen päätyyn _aion_ koettaa maalata jonkinmoisen
pyhimyksen, jolla olisi suuri keltainen glooria pään ympärillä,
hymyilevät, terveet, iloiset kasvot, ja kädessä tervehdyksenä
valiovieraille tummansininen ruiskukka, se sininen kukka.

Tuo pyhimys, jolle ei tulisi mitään nimeä, olisi merkki, että tässä on
Lintukoto, josta kaikki melske ja kilpa karkoitetaan miltei
väkivaltaisesti loitolle — edes silloin kun aurinko kultaisinna
paistaa.




Miten Krik toi kesän.


Kesän alku on ollut harvinaisen kolea. Tuuli pohjoisessa, ja myrskyä.
Tuskin aittani viiri, jona kuumottaa raudasta leikattu ahven
selkäeväänsä piikkiseksi levitellen, yläpuolellaan muka keihäänkärki,
vanha tuuranterä, tuskin se jaksoi kääntää kuonoansa etelää kohti,
seuraavana aamuna se jo vingahteli ruosteisessa navassaan pohjoiseen
viitaten. Kuukauteen on aurinko vain parina päivänä pihallamme
paahdellut.

Kylä salmen takana valittelee hiljalleen, ettei oras oikein nouse,
perunantaimista ei vielä merkkiäkään. Ja viikon päästä on juhannus.

       *       *       *       *       *

Lintukodossa on siivoiltu pihaa rikkaruohoista, rapsuteltu polut
syyslehdistä puhtaiksi. Verkkotelineetkin pystyyn pistetty; verkkoja
koeteltu: ei lähde, kunnolleen edes punasilmiä. Ja menepä uimaan: vesi
jääkylmää.

Mutta lohdutellaan itseämme kylyllä, joka on saanut uuden kiukaan ja
levittää joka ilta pyhää sauhuansa saaren yli. Ja odotellaan kesää —
nyt melkein juhannuksena!

No niin, riittäähän tämäkin meille, laiskottelijoille, kun on riittänyt
ammoiset ajat peltojensakin varassa eläville Suomen peltojen luojille.

Odotellaan...

       *       *       *       *       *

Viikkoja on kielokenttä odottanut ummuissaan pääsemättä kukkaan, nyt
saa sieltä jo kukkia, oikeinpa vihdankokoiset kimput, — mutta
sittenkin, miltä ne näyttävät näiden harmaiden pilvien alla?

Seison Rautunniemeni koluisella kärjellä, jota kutsumme Esplanadiksi,
niin vieriviereensä ovat luomispäivät kasanneet siihen metrin ja
puolentoista kokoisia kiviä. Töröttelen villapaita päällä, tuijottelen
Rautulle, joka yhä vierittelee raskaita, mustia laineitaan.

En ole vielä päässyt Lintukodon lumoihin!

Olen ikäänkuin hämmästynyt muutoksesta, tulosta tänne, ikävöin —
kaupunkiin, valoja, kevyttä, hermostunutta iloa. Jopa menen näinä
alakuloisina päivinä niinkin pitkälle, että muistelen ihmetellen
päiviä, jolloin elin ensi aikojani saaren hurmassa. Todellakin, olen
erinomaisen mukavasti unohtava: jos ketkä minustakin pitäisivät, jäisi
heidän huolekseen keksiä myöskin keinot, joilla pitää minut kiinni, jos
haluavat, — enkä lopulta pysyne kiinni sittenkään...

Niinpä muistelen nyt kummastuneena, miten silloin aamulla herätessäni
saatoin huokaista helpotuksesta, kun huomasin olevani täällä,
kun näin jättiläiskorkean riippakoivun heiluttelevan ikkunan
edessä rauhallisesti alakuloista ritvaansa. Nautin siitä, että olin
päässyt ihmisiä, touhua, innostelua pakoon. Riemuitsin taas todella
vuosien jälkeen aamun auringosta, joka juuri häikäisevänä nousi,
kimmalluttaen hopeana vettä, näyttäen sen vielä näin keväällä tuolta
pihlajien välitse, — olihan aikaiskevät ja puut harvat. Nautin
ajatuksetta, pelkästään siitä, että Aurinko kultavaunuillaan alkoi
jälleen loistavan ratansa yli tuulisen sinitaivaan... Iltaruskoista:
jumalatar Aurinko laskeutui kultaiseen telttaansa luoteiseen, miltei
pohjoiseen, vetäen purppuraiset uutimet vuoteensa eteen, heittäen
maailmaan viimeisen onnellisen hymynsä, — ja sitten tuli yö, luvaten
uuden riemun päivän: kaikki paikallaan! Ihastelin silloin, kuinka
harvinaisen valoisa asuinsija tämä saari oli, kaikki valaistukset
näkyvät täällä aamusta iltaan...

Öillä teiret kukersivat saarissa uinuvien salmien takana, soittivat
kuin kultakulkuset. Ja usein tuli teiri meillekin, kohahteli viidakossa
päivällä, ja aamulla hyvin varhain kuului aivan läheltä sen veikeä,
kuliseva: "Pululu-lulu-lulu, pu-pu!" Ja kerran, valoisan kevätyön
hopeahämärässä istahti se ihan lähelle matalan ikkunamme alle, näkyi
siinä mustansilkkisenä, pyrstö lyyrana, näytti meille kulmiensa
punaisen kauneuden...

       *       *       *       *       *

Ja nyt tällainen kesä! Ihmettelen tässä niemen kärjellä, pohjoisen
ärjyssä tuijotellessani silloista aamuvirkkuuttani: kello viideltä
kömmin keittämään kahviani, nauttien syttytuohien tervaisesta hajusta,
nokisesta kahvipannusta... Sitten kokemaan verkkoja, katiskaa,
yrittämään uistinta... Kotona jälleen, kun kahvi oli juotu, sieppasin
lapion, kirveen, sahan tai temmit, meisselit, pensselit... Tuoltapa
asteli saunatieltä jo apulaisenikin, ukki Saarela, hymyilevä ja
lauhkea. Puuhattiin korjausta mökissä: katot kuntoon, lattiat
nostettava; saunaan uudet lavot suurella kolinalla, mäiskeellä ja
taisipa siinä suustani r:iäkin kajahdella, kun nokisessa, pimeässä
tönössä löin sormiini. Tuvan ja aitan ovet renkailla ja heloilla
varustettava, viiri- ja lipputangot pystytettävä, hedelmä- ja marjamaat
kuokittava. Siinä välillä parina päivänä viikossa pari tuntia
kirjoitettavakin, montakin kymmentä riviä.

Nyt, tässä koleudessa ja hämärässä, tuntuu kuin täällä olisi tehtävät
jo osaltani tehty. Tuntuu kuin täällä olisi puolestani liian valmista.

Joko lienee tullut aika ikävystyä tähänkin ihanuuteen?

En teuhaa kirves kädessä enää, en pauki vasaralla, sekoittele värejä.
Tuijottelen niska kyömyssä kuin aittani viirin ahven. En viitsi
hoppuilla verkonlaskuun. Mitä sieltä saisin? Kymmenisen mudalta
maistuvaa särkeä, vesihän on niin kylmää, että sormet verkkoja kokiessa
kontistuvat...

Kuivaa — kuin monikin eletty. Turhaa kuin kaikki.

Ja menenpä vieläkin pitemmälle kuin äsken. Alan luulotella, että
milloinka se sitten kesämme tämän kummempi on ollutkaan? Kaipuumme
luoma kuvitelmako lienee koko pohjolan kesä? Enkö nyt muista erästäkin
kesäkuuta, jolloin lumisateessa sousimme ystäväni kanssa myrskyisen
ulapan yli entiseen kesämökkiini. Satoi räntää... Ja vasta eväskonjakki
meidät perillä muutti vaiteliaan alakuloisista hieman naurahteleviksi.
— Niin, muistan toisenkin kesän alun samaisessa murheen, jos
eräänlaisen uuden ja omituisen ilonkin mökissä: surullisen ilon nähdä
todellinen, raaka, alaston köyhyys, jonka rinnalla, keskessä silloin
elin, — järkyttävä, uskomaton, hirtehinen, kun se oli liikaa voimiini
nähden: suomalainen erämaan köyhyys kaikkineen. — Niin, siellä heräsin
eräänä aamuna varhain siihen, että ulkona omituisella äänellä
huudettiin vasikoita. Vilkaisin ulos ikkunasta: maassa kyynärä lunta,
vasikat siinä vatsaa myöten kahlasivat... Koivut olivat olleet
pääsemäisillään hiirenkorvalta, nyt ne olivat paleltuneet kelmeiksi.

Ja muistan kolmannenkin kesäkuun, jolloin talviasunnollani ryömin
lumista kattoa pitkin kiinnittämään viiriä puikkoonsa. Ja neljännen,
jolloin vielä juhannusaaton aamupäivällä satoi lunta.

Pohjolan kesä! Miten odotamme sitä! Kuin lapsukaiset joulua! Uneksimme,
suunnittelemme kaiken talvea, alamme kun tuskin joulu on mennyt. Ja
sitten se tulee: välisti kaksi kuukautta, välisti yksi, — ja tänä
vuonna ei sitäkään.

Kuinka sopivat lapselliset värikkäät haaveeni tänne? Noihin saariin,
jotka näen tuolla ja joiden hahmo on niin harmaa, yksitoikkoisen
vihreä ... tuohon haapoja kasvavaan luotoon, jossa lehto vivahtaa
keltaiselle, ikäänkuin paleltuneelle? Ja laineet, nuo ainaiset
pärskyvät laineet, kylmät laineet, joissa ei kalakaan voine elää, siltä
nyt liioitellen tuntuu!

Ei tee mieli mitään, en näe mitään, tunne mitään. Katselen pirtissä
loikoen, — sillä aitassani ei vielä voi asua, — jo tuota toista
vuotta vanhaa "Turun Sanomiakin", ja se mahtaa olla pahin ikävyyden
merkki näin saarielämässä, tämä lehtien lukeminen jo näin kesän alussa.

       *       *       *       *       *

Mutta viimeinkin tuntuu, kuin vanha rakkauteni saareen heräisi! Se
tapahtui tänä aamuna, ja siihen lienee syynä, että näin omituisen unen,
josta olen onnellinen.

Ulkonaista syytä ei ole ollut, vaikkakin ilmat lauhtuivat toki sen
verran, että tohdin aittaani nukkumaan: pidänhän siitä, se on ilmava,
ja siihen sisältyy paljon suomalaisia muistoja. Siellä on kyllä laipio,
mutta niin ohut, että sen takaa kuuluu tuulen tohina ja sadepisarain
rapina pärekatossa ja västäräkkien aamuinen rapsuttelu päreitä pitkin
niinkuin usein suomalaisten aittaunelmissa. Aitta, minullekin suloinen
makuupaikka menneinä aikoina: raikkautta, armasta hämärää, jonka vain
luukusta kuultava kajastus tai raoista siilautuva auringonsäde
valaisee; raskaita, lämpöisiä kaattuvia, lampaanvillaisia nahkasia
peitteenä, — herrasnuorukaisen unta pitkälle päivään varpaisillaan
hipsuttavassa salomökissä...

Niinpä nukuin viime yönä aitassani, vaimoni käärimänä kolmen peiton
kapaloihin. Makea uni — niinkuin pilvissä nukkunut olisin! — Mutta
eipä ilo, jonka sain herätessäni, johtunut pelkästään tästä, vaan
siitä, että näin tuon ihanan unen. Tai oikeastaan sarjan pikku unia ...
kuin mettä ja mannaa.

Ei mitään tavallisia uniani, joissa liikkuu ihmisiä, tuttavia tai
outoja, mutta jotka ovat usein raskaita, välisti hirvittäviä.

Ei, tässä unessani olin muka jälleen lapsuuteni kodissa. Mikä onni!
Sieltä päin niin harva sävel särähtää korvassani. Sainhan siellä
leikkiä täysin sieluin, ja kuitenkin selvän järjen aisat suojanani.
Mikä onni, — siitä itkee unessaan ilosta, silmät vuodattavat kyyneliä,
kun liikkuu noilla unen ihmeellisiksi muuttamilla, mutta kuitenkin
pienimpään kiveen asti tutuilla ahoilla, vuodattavat niin, että
unessaankin kyyneliään häpeilee ja koettaa niitä peitellä unen oudoilta
vastaantulijoilta.

Ja nyt olin siis siellä, autuaitten kentillä, lapsuuteni hämyisissä
lehdoissa, vaimoni kanssa. Ja näimme siellä, yht'äkkiä tutun
puutarha-aidan luona ja tutun pikku-portin pylvään päässä huuhkajan!
Sillä oli keltaiset silmät. Ensin säikähdin, kun luulin vaimoni sitä
pelästyvän, ja varoitin siitä. Mutta sitten otimme sen syliimme, se
antoi lauhkeasti ottaa. Se oli nyt valkea, ja niin pehmoinen kuin
villa, ei sitä olisi linnuksi luullut, — olenhan toki kannellut kanoja
ja tiedän, että varpaat ja sulat tuntuvat koviltakin. Se salli
kuljetella itseään sylissä... Koiranikin, jota olin ensin häädellyt
siihen hampain ryhtymästä, haihtui unen usvaan.

Ja sitten se valkea lintu, järkeilyn viisas symboli, muuttui pieneksi
haltijattareksi. Soma, veikeilevä tyttönen, puettu mustaan, välkkyvään
silkkiin, joka oli kirjailtu hopeabrokadilla: sellaista hopeansäihkyä
kuin auringon välkähtely kesäpäivinä syvyyden mustalla pinnalla. Hän
tanssahteli, kujeili suurella pöydällä, jonka ääressä istuimme,
hyvinkin iso seurue juhla-aterialla. Ja minä ihmettelen:

"Miten olet nyt tuollainen? Muutuit valkeasta linnusta. Kuinka se
kävi?"

"Se on varsin helppoa", nauroi hän pyörähdellen pöydällä kuin lapsi
ainakin. "Minulla on sauva, kuin pieni ongenpahlain, ja sen päässä
pieni taikamyssy. Kun sauvaa heilautan, vips, muutun miksi vain!"

"Mikä sitten nimesi on?"

"Minä olen Krik. Krik", vastasi hän.

Kiplingin Puck lienee alitajunnassani kujeillut.

Ja uni muuttui toiseksi, siitä tuli nyt hiukan "Prinsessa Ruususeen"
vivahtava. Henkilöt, naiset, vain kypsempiä, upeampia. Tanssivat
valtavassa salissa. Taisipa kajahdella valssi Eugen Oneginista.

Sali, joka oli näyttämönä, jäi nyt tyhjäksi. Flyygelin ääressä istui
enää ainoastaan pikku haltijatar, hipiältään ruusuinen, ja soitti
kevein, leijuvin käsin, ikäänkuin pelkkää ilmaa kosketellen. Ilmassa
helähtelivät aivan kuin tuulikanteleen kolmisoinnut, heikosti, kaukaa.
Sitten hän sanoi, tai joku muu sanoi: "Nyt seuraa _tuuliharmonia_..."

Tuuliharmonia? — Ja siihen heräsin. — Välillä sarjassa muita pieniä
unenvälähdyksiä.

Pyydän teitä ajattelemaan omia kauneimpia unianne ja antamaan anteeksi,
etten voi tätä paremmin kertoa. Unien kauneutta on mahdoton saavuttaa,
se on todellakin tuhatta vertaa hennompi kuin tomu perhosen siivissä.
Mutta tuosta rajattoman epämääräisestä tulin nyt onnelliseksi. Ovathan
uneni minulle sekä unessa että valveilla sellaista, jota en vaihtaisi
mihinkään, mitä äveriäät omistavat: en mihinkään!

Mutta kuinka juuri tänä aamuna tunnen näin? Miksi on eilinen karsaus,
jonkinmoinen kuiva järkevyys, saareeni ja kovaan luontoon kohdistuva
arvostelu minusta nyt kadonnut?

Ojentelen sängyssäni, naurahtelen itsekseni suurta iloa.

Aavistan jotain...

Olen aina kuvaillut mielessäni kevättä ja kesää jonkinlaisena
Botticellin Florana, joka liehuu vihreillä oraspelloilla harsoissaan,
— helmassa pientareitten kirjavia kukkia, ja kukkasia päässäkin
seppeleenä. Ympärillään kisailevat kesän humajavat tuulenhaltijat.
_Tuuliharmonia!_

Nyt, herättyäni, uskon näkeväni hänet heti, kuin astun ulos aittani
ovesta! Krik taikasauvoineen oli hänen veikeä airuensa.

       *       *       *       *       *

Kun sitten aukaisen kammioni leveän oven, näenkin, kevään, ei, näen
yht'äkkiä kesän. Tanhualta tulvahtaa vastaani kahden suuren kukkivan
omenapuun lumivalkeus.

Miksi en aikaisemmin sitä huomannut?

Kolmas puu aitan nurkalla on punainen, täynnä nuppusia, jotka hohtavat
kuin pikku ruusut.

Kukkivien puiden takana vaalea vihreys: koivuviidakko täydessä
lehdessä. Ja mikä tuoksu tänä varhaisena aamuhetkenä, — kello lienee
vasta viisi, — noista loistavista, tuoreista, mehevistä, mahlaisista,
kosteista lehdistä, jotka värisevät vielä puolittain hiirenkorvalla!
Yöllä on satanut, paasikäytävillä kiiltää pikku lamparoita koperoissa.
Näen siis vihdoinkin, että lehväverhot on ripustettu ympäri pihan, ja
mikä raikas, juovuttava tuoksu lainehtii niistä ja omenapuiden kukista!

Piha on puhdas, sileä, peitetty uljaasti tasaisella saunakukka-matolla.
Kukat lavoissa ummulla.

Punainen tupa hohtaa omenapuiden kukkaryöppyjen keskeltä valkeine
kuistinpylväineen ja sinisin kuistinpäädyin, jossa näkyy "vaakuna":
kaksi kiliä, toinen musta ja vihainen, — minä, — toinen valkea ja
talttu, vaimoni tietysti: Vähä-Vohlin kilit, vohlat.

Ruusunpunainen omenapuun nuppuoksa nuokkuu punaisella seinämällä. Se on
pieni, mutta verrattoman ihana näky.

Järvi on tyyni, päilyy valkeana. Aurinko kimmeltelee kultana pihlajain
välitse.

Lintuset livertävät kilvalla. Pihlajassa sinisen kamarin päässä
livakehtelee pikku lintu, jolla on punainen pyrstö, sillä on pieni
asuinholkkinsa siellä, harmaa ja sammaleinen. Suuren koivun latvassa,
aivan huipussa laulaa kiivain hopeakielin toinen, jolla on valkea rinta
ja musta saketti; sen tupa riippuu alempana tuvan seinällä,
airotelineitten kohdalla. Västäräkki, keikkupyrstö, joka pitää leukansa
alla mustaa ruokalappua, juoksee yhä vilkkaasti aittani harjalla.
Keltarintaiset ja valkoposkiset linnunpojat huutavat ja säkättävät
ahnaasti ravintoaan kuistin räystään alla omassa pöntössään, ja Jylhän
kallioilta, joiden petäjät ovat kullatut, helskyttelee käki.

Mutta kanarinlinnun-keltainen lintu, harvoin täällä nähty, huilauttelee
nyt koivikossa suloisesti: "Kuha kiehuu."

Menen rantaan, somaa polkuamme pitkin, ohi pengermän, jonka partaalla
valkoruusut ovat nupulla, vieritse mustan pilarikatajan. Kimalaisten
pikku urut humisevat luonnon täysiä sydänääniä. Mustan- ja
valkeankirjavan linnun laulu koivussa on voittamaton juhlahymni.
Tiainen vetää innoissaan: "Tii-tii!" Rannalla säkenöi vedestä aurinko
unentorkkuisiin silmiini, se näkyy vedestä yhtä sokaisevana kuin
taivaaltakin. Tuolla Ukonkiven luona liikkuu aikainen kalastaja,
hyräilee hiljaa. Hänen venheensä kupeella säkenöi vesi kuin elohopea,
välkähtelee, kiiluu kuin tyyni vesi kiehuisi siinä pieninä
koskenpyörteinä.

Veden värinä heijastelee venhevajan harmaaseen seinään vipisevinä
pilkkuina ja heittää rantakoivujen ja raitojen lehvistöihin säteitä
aivan kuin kuvastimesta.

Ja ihmeellistä: rantakivet ovat nyt herttaisen lämpöiset! Niinkuin
eivät olisi koskaan kylmiä olleetkaan.

Taivas yhtä ainoaa sinistä!

Mikä rauha, hiljaisuus, terveys!

Peseydynpä kuin muhamettilainen ennen rukousta, heittäydyn kylpyyn,
ravistan ruumiistani, sielustani kaiken joutavan, maalliset surut,
joiden ei pitäisi minulle kuulua, ne eivät tunnu ihmisarvoisilta!

       *       *       *       *       *

Tunnenpa nyt, että muuttuivat sitten päivät millaisiksi hyvänsä, kesä
säteilee jälleen sielussani! Sen toi Krik, niin uskon. Paha aika on
mennyt! Jo näen taas Floran harsoissaan sirottelevan helmastaan
kukkasia. Sen airut oli Krik, veikeä pikku Krik, joka ilmoitti, että
geniukseni elää, ettei se ikinä voi kuolla eläessäni, että sieluni unet
ovat jälleen heränneet kyllin makeasti nukuttuaan.

_Tuuliharmonia?_ Tuulisen saaremme laulu, Lintukodon ainainen
tuulenhumina! Mitäpä siitä, jos puhaltaa pohjoisesta, jos laineet
vaikkapa olisivat kylmätkin, jos taivas alenisikin jälleen harmaaksi;
jos ahven ei menisi katiskaan ja hauki jököttäisi pohjassa, jos
nyt tässä ratustelisimme vain särkeä, — kuten tuhansien muiden
syrjäisen-onnekkaassa maassamme täytyy _omistamatta_ Krikiä! Olemme
köyhiä, niin tahdon minäkin olla. Mutta en ilman unia, näkyjä. Minulla
ne on, Flora kylvää ympärilleni jälleen kukkia, niitä sataa niin
paljon, etten ennätä poimia. Kesä on tullut! Olen taas rakastunut
saareemme. Lintukodon elämä on minullekin alkanut.




Auringon vertauskuva ilmestyy taloon.


Sitten viriää pikku elämä jälleen saaressa ja töllissä kuin missäkin
talosessa. Sikäli kuin kesä kaunistuu samanlaisena kuin menneinäkin
kesinä. Näinä onnellisina päivinä aamusta alkaen kaikenmoista pientä
ahkerointia niin leipämurusen puolesta kuin myöskin Lintukodon
kaunistamiseksi.

Lintukoto lienee hyvä nimi majallemme. Täällä on kaikki niin
vähäistä, pientä. Tämä on linnunpesä, kääpiöiden, tonttujen talo,
lintukotolaisten linna. Juuri pienuuteen pyritään koko tarmolla, sillä
vähäisyys, pienuus tuo mukavuutta, karkoittaa pois turhia huolia.

       *       *       *       *       *

Päivät kuluvat uskomattoman nopeasti, sateisetkin, jolloin luodoilla
vaahto syltä korkealle kiehuu ja metsä soittaa kovasti kuin koko saaren
pauhuunsa kätkien. Vilahdus, niin on aamusta tullut ilta! Huomaamatta.
Kelloa emme muista katsoa, ja aurinko on kellomme, jonka vieraat kyllä
sanovat käyvän rahtusen edellä, kuten näkee aurinkokellosta, jonka
edellinen omistaja on piirtänyt tuvan päivänpuolisen ikkunan lautaan:
viisi kuusi puukolla nakerrettua lovea, jotka merkitsevät täysiä
tunteja, — enemmän tunteja ei vuorokautemme tarvitsekaan, puolitunteja
ei ollenkaan, mitäpä sitten minuteista? "Onhan sadassa vuodessa aikaa",
sanoo kansan sananparsi, ja ihminenhän on muka kuolematon sielu, jolla
on aikaa iankaikkisuus. Tai ainakin hän on — kuolevainen? Mitä ihminen
ajalla?

Täällä loppuu suloinen päivä, kun iltapilvet heleästi purppuroituvat
tuulisen Rautun ulapan takana!

Elämä on vilkasta, ei laisinkaan yksitoikkoista. Uutisia paljon:
milloin ovat västäräkin pojat, vielä eilen niin surkean näköiset,
niillä oli isot päät ja nolonkeltaiset nokat, kun ne makasivat
venhevajassa käden ulottuvilla toistensa niskassa halkopinolla, —
milloin ovat västäräkin pojat jo pesästään kadonneet ja emo
tanssittelee niitä nyt tuolla rantakivillä. Milloin saadaan katsella,
kuinka tiainen vaatii metsään poikasensa holkista räystään alta,
ällistyneet pojat, joiden täytyy suureen, outoon maailmaan: ne
tuijottelevat majansa pyöreästä ovesta vuorotellen ulos, tukka on
pystyssä kuin liikeapulaisen, kun hän sunnuntaina vahaa sen kävelylle
mennäkseen. Nyt lennähtävät meidän konttoristimme räpistellen
omenapuuhun, ja vähitellen kuuluu niiden ritinä ja räpätys jo kaukaa
koivuviidakosta, jota nimitämme ulkometsäksemme. — Milloin taas alkaa
kukkia silmäruoho, avaten vaaleansiniset silmänsä, ei, peittäen tuossa
tuokiossa saaren keskikentän, entisen kalastajan ruispellon, sinisellä
matollaan. Nyt taas aukeaa kaino metsäruusu. Mutta tänä päivänä eksyy
verkkoon suuri kuha, antaen vetää itsensä heikosta kiduksensakarasta
ylös kuin halko, kuin kuollut, — niinkuin mies antaisi nostaa itseään
viiksestään. Milloin taas saareen lentää parvi pääskysiä, huviretkelle
vain, pian ne katoavat. — Viikon nuokkuvat tuomet valkeina verhoina
jääsäiliön ympärillä; jo ripustavat pihlajat oksiinsa kermaiset
kukkansa, nopeasti katoaa niiden animaalisen äitelä, kiihoittava
lemahtelu. Syreenit punertavat, niiden kukat muuttuvat hedelmiksi,
jollaisia _me_ ihastelemme.

Ja annapas ajan kulua: nyt kukoistaa kenttämme täynnä putkia ja
angervoita. Ja ruusut lupaavat ihanuuksista kaikkein kuninkaallisinta.

Täällä on niin paljon uutisia ja uutta, ettei muita harrastuksia
aivoihin mahdukaan. Kun me joskus käymme kylässä postissa tai maitoa
hankkimassa ja joku siellä kertoo maailman asioita, niin me kuuntelemme
suu auki kuin olisimme Mars-tähden asukkaita. "Vai on sellaista ja
sellaista? No, — olkoon." Ja jos välisti avaan postissa uuden
sanomalehden, niin selailen sitä silmiäni hieroskellen kuin niihin
olisi mennyt roskia, ihmettelen, mitä tämä on, se ja se tapaus, nämä
vaaliliioittelut, tämä inhoittava murha, tämä kylläkin vakava kysymys;
haukottelen ja lasken lehden tyytyväisenä kädestäni.

Sillä Lintukoto on suvereeni valtakunta! Hyvin mahtava: se ei tarvitse
mitään ulkopolitiikkaa! _Loistava eristyneisyys_, diplomaattikielellä.

       *       *       *       *       *

Sitä mahtavuutta ei arvaa vielä sauhusta, joka näkyy kulkijalle
saunarannasta, pajupehkon vierestä pyykkipadan alta, ei verkoista,
jotka aitaavat kahtena rivinä saunapolkua, tuskin omenapuiden
valtavasta lumipilvestäkään, joka kohoaa metsämme aukosta, — onni, ja
kaikki hienoin, on salattua, jota pitäisi häveliäästi suojata. Ei,
tässä mainituista seikoista huomaa tulija ainoastaan sen kuivan
totuuden, että pikku saaressammekin on elämää.

Niin, elämää: oikeinhan täällä kukkokin laulaa!

Muuten näyttää saari syrjäisestä aivan samanlaiselta kuin muutkin
järven saaret, yksitoikkoisen vihreältä kuin ainakin suomalaiset
saaret. Mitäpä tuosta matalasta saarireuhkasta? Mitäpä siellä on
kukolla kiekumista, ikävässä saaressa tavallisen järven keskellä?

Mutta kukko on meille verraten tärkeä asia. Se on valon ja valppauden
merkki! Kuin kukko kirkon viirissä eräille. Minulle yksi auringon
vertauskuvia.

Ellei ole aivan kukkoa, niin jotain sille varsin läheistä täytyy
mielestäni olla kurjimmassakin maalaisasunnossa, jos se vähänkin osaa
pitää kiinni siitä arvostaan, että talossa astelee emäntä. Täytyy olla
ainakin kanoja. Yksinpä nuoruuteni seudullakin, jossa isännät liikaa
juotuaan tai alettuaan keinotella ja vehkeillä möivät talonsa
tukkiyhtiöille ja joivat sitten tilarahansakin niin, että heittäytyivät
lopulta unenpökkeröisinä ja kerskailevina loisiksi omiin taloihinsa,
sielläkin jäi heille karjasta toki pari kolme kanaa, ehkä kukkokin.
Kanat eivät tosin munineet paljoakaan. Mutta talo kuin talo, yhtiönkin!
Ja jos kukkoa ei viitsitty pitää, otti kana omakseen hänen virkansa ja
alkoi laulaa!

Kukonlaulun täytyy kajahtaa jokaisesta virkeästä asumuksesta. Isonvihan
ajoista kerrotaan, ettei silloin kukonlaulua kuulunut kuin
kymmenesosassa Suomenmaata.

       *       *       *       *       *

No, meillä on kanoja. Onpa oikein kanakoppikin, se on sommiteltu
sikoläätin ylisille, valtavana sateensuojana levittäytyvän pihlajan
juurelle. Koppiin nousevat maasta pienet kanaportaat, kyllin leveät
kanojen varpaille, ja kanatarhan ympärille on pystytetty korkea
rautalankahäkki.

Kyllähän meillä kanoja on! Neljä viisi kanaa, ne riittävät meille,
nehän ovat enimmäkseen vain muodon vuoksi. Osaksi olemme ne ostaneet,
osaksi saaneet lahjana parhailta ystäviltämme manterelta,
patriarkanpartaiselta ukki Kustaalta ja hänen yhtä sydämelliseltä ja
virkulta mummiltaan. Samat kanat ovat olleet meillä jo useita vuosia.
Kesiksi ne tuodaan suuressa pelukopassa tänne, ja viedään syksyllä
jälleen kylään vanhan pariskunnan hoitoon, joka munittaa niitä yli
talven meille. Keväällä meitä odottaa komea kopallinen omain kanojemme
munia.

Kyllähän ne ensimmäisen kesän jälkeen oli aikomus tappaa paistiksi,
mutta mummi ja ukkiko olisivat hennoneet? Tappaa noin vain kanoja!
Syöttäväthän he lampaansakin ikälopuksi ja katuvat katkerasti, kun
lehmä teuraaksi vietäessä katsoo heihin ikäänkuin kyynelsilmin.

Kanamme ovat muuten nimeltään Kukkapää, Mari, Tupsujalka j.n.e. Mutta
paras munija, vaikka onkin vanhin, on nimeltään Rupahäntä.

Sikojakin olemme pitäneet. Yksi niistä, Karuliina, purjehti
halkolotjassa kaukaa, kaukaa, kun porsasta ei silloin läheltä saatu. Se
kärsi myrskyt ja sankat sadepäivät, sai odotella matkan varrella
hätäsatamassa viikon ajan, kuulostella hirmusään asettumista. Ja sinä
viikkona se popsi hehdon eväsperunoita. Se oli siellä pelkäksi iloksi,
uskokaa pois, vallattomille lotjamiehille, jotka sen uittivat ja
pesivät. Ja me luulimme sen matkan rasituksesta suorastaan kuolevan!
Mutta saarellamme se ensi töikseen hotkaisi venhevajassa pytyllisen
tapettiliisteriä, näyttäen murtumattoman elinvoimansa. Minä pidin
Karuliinasta kovasti, ja pitipä siitä liittolaisenikin. Veimme sen
kerran mukaamme saunaankin, sillä se oli kipeä, ja minä kylvötin sen
terveeksi saunan lavolla. Minä leikin sen kanssa, juoksin se
kintereilläni puun ympäri. Ja löysinhän siitä sentään yhtä ja toista,
mikä kumosi entiset käsitykset siasta: se oli siisti, se nukkui
kauniisti sängyssä, jonka sille valmistin. Eräs ystäväni sanoi, että
sen asunto kaipaisi seinälleen vielä vain jonkin Cézannen taulun. Niin,
minä pidin siitä, surkuttelin välisti hieman sen kohtaloa, ja sitten
minä olin tyytyväisenä muiden mukana popsimassa sitä poskeeni.

Lehmää me emme voi pitää, "priiseterimme" on liian pieni. Ja milloin
olemme perunamaata kyntäneet, olemme itse tallustaneet aisoissa.

Koiria meillä on ollut kaksikin. Toisesta niistä olen ikävissäni
kertonut jo melkein kaiken, ja toinen luo paraikaa elämäntarinaansa,
joka ikävien päivieni ratoksi joutunee paperille, ellei oma
elämänsatuni odottamatta lopu.

Mutta kukkoa meillä ei ole edellisinä kesinä ollut. Kukkoa,
elämänilmaisijaa, valon juhlallista airutta, auringon symbolia,
reippauden ja miehuuden töyhtöistä ritaria.

Tänä kesänä kanat sen kuitenkin itselleen hankkivat.




Kukosta lisää, hän purjehtii saareen ja astuu isännyyteensä.


Kanat lakkasivat näet munimasta. Vain Rupahäntä vielä vähän muni. Ja ne
lihoivat liikaa, toiset tuskin jaksoivat tai viitsivät kävellä. Ne
kellehtivät kylläisinä ja kaikertelivat kuitenkin surkeasti.

Rupahännänkin muniminen oli omituista. Se lyyhistyi munimaan maahan, ei
pysynyt sisällä virallisessa kanakopissa. Se muni tanhualle kuistin
portaiden eteen tai asettui keskelle tietäkin: pyörähdytti munan
töllimme emännän jalkojen juureen, ikäänkuin ilmaisten, että talon
kanajärjestyksessä oli jotain onnettomalla tolalla.

Ja viimein yksi kana tuntui yrittävän laulamaankin.

Saarelan mummista, jolle asian kerroimme, tämä oli säälittävää, aivanpa
sydäntä järkyttävää. Puhumattakaan vahingosta: hänen mielestään kanojen
toki pitää munia, ja olimmehan mekin hiukan samaa mieltä. Sitä paitsi
tämä taisi tuntua häpeältäkin hänestä, joka meille oli kanat
toimittanut ja niitä meille kaiken talvea ruokki.

"Niille pitää hankkia kukko", sanoi hän. "Niin, ne olivat kyllä jo
täällä koko viime talvenkin ilman kukkoa, entinen kun oli vanha, täytyi
tappaa ja myödä. Hulluksihan kanat ilman kukkoa tulevat, raukat."

Ja ennenkuin me tässäkään asiassa saimme ryhtyneeksi toimeen edes sen
verran, että olisimme sitä vielä oikein ajatelleetkaan, kivahti
pystykorvamme, Pyynti, eräänä aamuna verraten varhain räyskimään, ja
kun katsoimme ulos ikkunasta, tössytteli Kustaa-ukki tanhuallamme,
kopisteli oveamme. Hänet päästettiin sisään, hän toivotti hyvää Jumalan
huomenta ja sanoi tuoneensa meille kukon. Muorinsa käskystä oli hän sen
ostanut kylästä. Ei hän oikein tietänyt, mitä se maksoi: juteltakoon
siitä sitten muorin kanssa, hän se kaikki raha-asiat hoiteli, ukki ei
välittänyt rahasta, ei huolinut siitä tuon taivaallista.

Menimme kuistille, jonka edessä paasikäytävällä könötti pelukoppa ja
sen sisältä kuului ropinaa. Suljimme koiran tupaan, avasimme säkin,
joka peitti kopan suuta, ja kopasta töpsähti tanterelle pieni,
kellertävä kukko.

Se oli näöltään niin suomalaisvaatimaton, melkeinpä torpparivaatimaton,
että ristimme sen heti Matiksi. Muuten tämä onkin kaikkein reiluimpia
nimiä, ilman makeilua ja mitään keksittyä.

Kun sitten aivan piakkoin kävimme Saareloilla, siunaili muori
hiljalleen, sanoen "pölkäävänsä", että ukki, joka oli laskettu kukkoa
ostamaan, oli kenties maksanut siitä liikaa.

"No, paljonkohan tuo sitten maksoi?"

"Maksoi se viisi markkaa."

"Jopa oli rämäys!"

"Niin, mutta kun se on niin pieni ja nuori ja rumakin, eiköhän se ole
liikaa?"

"No, totta kai nyt kukosta, miehisestä miehestä, aina yksi rypistynyt
viitonen, tällaisena kalliina aikana, kuten kaikkina aikoina
valitetaan!"

Me olimme tyytyväiset, vaikka Matti oli ruma. Todellakaan se ei kovin
uljaalta näyttänyt. Tavallista vähäpätöisempi maalaiskukko vain. Matala
kuikelo. Valkea, jos hänen väristään kannattaa puhuakaan, niin likaisen
harmahtava se oli. Ja urho muuten melkeinpä vailla kaikkia koristuksia.
Pyrstössäkin, joka oli lyhyt, heilahteli alakuloisesti ainoastaan yksi
keltainen pitempi kaarisulka. Heltatkin vähäiset.

Ja molemmista keskivarpaista kynnet poissa, — missä lienevät tulleet
noin typistetyiksi, sitä emme Saarelain kanssa selville tutkineet. Ne
kynnettömät varpaat olivat kuin mitkäkin ihmisen katkenneet sormet.

Ah, eipä Matti siis ollut suinkaan tuollainen kukko, joita näemme
maidonhakumatkallamme rikkaassa hämäläisessä kylässä. Siellä niitä
seisoskelee tai komeasti kotkotellen astelee hedelmäpuiden ja
syreenien reunustamilla rakennuskujilla, pöyhkeä pyrstö niin raskaana,
että vinha tuuli heidät melkein ympäri kääntää, — pyrstö, jossa
sävähtelee punaista ja vihreää tai joka paistaa lumivalkeana kuin
strutsinsulkainen viuhka. Jotkut niistä kukoista ovat taasen
ihastuttavan mustia, mustemmat pataa, — vain heltat paistavan punaiset
kuin kalkkunoilla, antaen niille sotaisen näön, keskiaikaisen ritarin
muodon. Niin, ovatpa eräät heistä kuin sulttaaneita kypäriin tai
tuuheaan turbaaniin verrattavine helttoineen. Ja eräät harvinaisen
kookkaita: väittäisin niitä melkein puolen miehen korkuisiksi, mutta
silloin sanottaisiin, että nyt taas puhun mahdottomia, liioittelen
kouraantuntuvasti, ja se olisikin suunnilleen totta, tämäkin vähäisten
asiain kaunistelu, kun en suurissa voi niin paljon ehdottoman kaunista
nähdä. Mutta missään Suomessa en ole nähnyt näin kauniita kukkoja!

Matti-parka! Viisi markkaa! Mummin mielestä olisi kaksikin riittänyt,
vaikka paistikukostakin maksetaan paljon enemmän.

Mitäpä puhua eksoottisista kukoista, joita maailmassa on toinen toistaan
loistavampia ja merkillisempiä, kai satoja laatuja, — kiinalaisista,
bengalilaisista, englantilaisista, keltaisesta kochinkukosta, tumman- ja
vaaleankirjavasta brahmasta, fasaaninpyrstöisestä vihreästä sotakukosta,
juovikkaasta plymouthista, valkeasta ja ruskeasta leghornista!

Vielä vähemmin muistuttaa Matti mitään niistä silkissä kahisevista,
kullalle ja hopealle välkehtivistä kukoista, joita valtavan kokoisina
kuhahti viime talvena minunkin eteeni Parisissa Port S:t Martinin
näyttämöllä, kun istuin katsomassa Rostandin Chantecleriä,
haukottelemassa sen mauttomalle, niin sanoakseni pohjoismaiselle
symbolismille.

Mutta saattoihan Matti silti olla jonkinmoinen Chantecler? Jalo, älykäs
ja miehekäs? Ensin eivät kanat tosin näyttäneet hänestä paljoakaan
välittävän. Kun hän ilmestyi niiden joukkoon, kuljeksivat ne kuin
ennenkin. Joku tosin katseli kukkoa, mutta lieneekö tulijaa edes
kukoksi ymmärtänyt? Tajunta, että kukkojakin oli olemassa, näytti jo
sammuneen. Kanat liikkuivat hajallaan, jokainen harhaillen omilla
teillään, etsien hyönteisiä, marjoja omin neuvoin kuin muulloinkin.
Toiset kiertelivät aittojen alla, kaakertaen kuin jotain yhäti etsien,
toiset kuikkivat tuvan takana. Jotkut seisoivat liika-aikansa
paikoillaan lihavina ja velttoina.

Kukko puolestaan ei sinä päivänä edes laulanut. Muutostako hän oli
äimistynyt?

"Paistikukko!" sanoimme surkutellen.




Yhä kukosta. Matti alkaa toimensa.


Päivin pidetään kanat kopissa koiramme vuoksi, joka on lintukoira, —
meille vähän ikävä ominaisuus. Kyllähän se osaa tössätä kättä, istua
kuin apina, heittäytyä kuolleeksi ketuksi, nakata nenänsä päältä
sokeripalan suuhunsa, kelliä ja kujeilla. Mutta sillä piilee veressä
voittamaton, autuas himo linnunlihaan, höyheniin, kaikkeen lentävään:
kun lehdenkin puusta putoavan näkee, jo vilkaisee niinkuin aikoisi itse
lentämään! Neuvoipa tuota pöyryhäntää, antoipa nokikuonolle selkään,
kun hän ryntää kanaa pyrstösulista näykkimään: mikään ei auta!
Viekkaus sydämessä tassuttaa hän nyt vieressämme kanalan ohitse
vilkaisemattakaan siihen. Mutta sitten, yksin päästyään kiertää heti
metsän kautta kopin toiselle puolelle tähystelemään isolta kiveltä
sinne ylös kuin kettu, jonka sukulaisuus näkyykin sen vinoista silmistä
ja terävästä kuonosta. Eipä kulu kuin hetki, niin yllätämme sen
kaivautumassa koppiin häkin alitse, tai jos emme yllätä, yht'äkkiä
kajahtaa kopista kanojen epätoivoinen rääkynä ja ilma pölisee
raastettuja höyheniä. Aika konna on miehekseen tämä meidän koiramme!
Kyllä sille täytyy antaa selkään!

Päivin siis kanat pidetään kopissa, mutta öiksi, jolloin Pyynti nukkuu
kiepulla sisässä, säälittäisi sulkea häkin portti. Lepäilemmehän usein
kauankin aamulla, mutta linnut nousevat säteilevän aurinkonsa kanssa
kilpaa.

       *       *       *       *       *

Matti on nyt viettänyt ensimmäisen yönsä täällä saaressa, uusien
kanojen parissa.

Aamulla herään siihen, että kuulen ulkoa muutakin kuin varisten
puhelua, varisten, jotka poika-räähkiään täällä opettavat, tai kertun
ja toisten pikku lintujen, jotka aittani ympärillä hälisten
visertelevät. Särähtää kukon kiekaus kanakopilta. Kello, — ei,
aurinko, joka on kelloni, — lienee siinä viisi, siten käy ruskotus
kirsikkapuihin ikkunani edessä. Loion vielä, vaikka jo kajahti tämä
reipas herätys, tämä toimeenkäsky, tämä vaatimus näkemään luonnon
kauneutta, tämä Auringon airuen taisteluhuuto. Nautin Matin laulusta,
kireästä ja käheänlaisesta.

Sitten kuuluu kiekaisu melkein pihalta. Ja erottaa kanain rupatustakin.
Joko Matti johtelee kanoja?

Aitan luhdin toiseen päähän, ruokapuolen ovelle on jäänyt eilisillasta
kattila, jossa keitetään porsaalle aterioita, motevaa ruisvelliä ja
seassa särkiä, joista tihkuu pinnalle rasva kuin keltainen maatiaisvoi:
erinomaista lihottamaan sikaa. Ja nyt kuuluu kopsahdus kattilan
reunoihin, ja kukon kutsu kanoille, kurkusta tuleva luksutus, kiivas
kukuttelu:

"Kuk kuk", tuossa jauhokokkare kattilan reunassa. Joutukaahan tänne!
"Klu-klu! Klu-klu!"

Sitten monien varpaiden rapinaa ja nokkien kopinaa kattilaan kuin
rumpua lyötäisiin.

Kas, kun kanat eivät ennen kattilalle sattuneet?

Nyt ne kaatoivat kattilan, sehän oli nostettu kupeelleen luhdin pylvään
juureen. Kuminalla se kaatuu, siipien säikähtynyt kohahdus, nyt tuokion
hiljaisuus. — Ja sitten Matti kirahtelee omituisesti, ikäänkuin
pienesti kiroten. Se toruu, ja kanat vaikertavat.

Lähestytään uudelleen pelon tuonutta kattilaa, nokkien rämpytys jatkuu.

Ja tuon tuostakin Matti kiekaisee.

Myöskin kylältä salmen takaa kaikuu hiljaisena aamuna kukkojen heleää
kiekunaa.

Kun kattila lienee tarkoin puhdistettu, ajautuvat kukko ja kanat
aittani alle, sänkyni alle, jossa nautin kesäisen aamun hälisevästä
hiljaisuudesta, vähäisen elämäni ihanimmasta sulosta. Siellä alkaa nyt
raaputus, rapina, kaaputus, haravarpaiden kuoputus, kanasten kaikertelu
ja Matin kokotus, kukutus. Kylläpä osaavat teuhata, ei tule unesta enää
mitään, ja tämähän koituu pelkäksi hyväkseni! Mielelläni sen heille
sallin. Tiedän, että ainoa pelastukseni, etten joutuisi masennukseen,
hukkuisi turhien mietteiden syvyyteen, on tavallinen puuhailu. Antakoon
Matti minulle ikäänkuin esimerkkiä...

Ovathan ne kukot ennenkin minulle ennustelleet uutta päivää. Siinä
johtuu mieleeni, kuinka nuo Matin sukulaiset jonakin pilkkoisen pimeänä
aamuna jossakin Tunisin lähistöllä arabialaiskylässä ilmoittivat
minulle, sairaalle, synkkämielisen yön jälkeen, viimein aamun raisua ja
nopeaa valkenemista, omituisen haikean heleästi kiekuen, mitä
lienevätkään olleet sen maan kukkoja. — Toinen kukko jälleen
hälyytteli kalkkunan kanssa kilpaa hotellin maurilaisella pihalla
Granadassa, kolmas Alassa, Italian raja-asemalla, hyvin, hyvin kauan
sitten, alppien solassa, joka silloin näytti minusta niin ihmeellisen
ihanalta: arvaahan sen, ensimmäinen ulkomaanmatkani. Kuinka ikävältä,
pintapuoliselta, hölmöttelevältä matkailu sitten on alkanut tuntua...
Neljäntenä fasaanikukkojen outo kiekuilu Daxissa...

Kaikki nekin yöt olivat minulle masentuneita. Mutta kukot, päivän
julistajat, silloin virvoittivat, ja nyt tämä suomalainen Matti.

Jyllistä sinä, Matti, vain aittani alla niinkuin lastukasa kestää!
Nousenpa tästä, vetelen rynttyjä ylleni, kiskaisen auki aittani oven.

       *       *       *       *       *

Kannattipa taas nousta varhain kesäaamuna!

Oi ihanuutta!

Kuin astuisi ulos paradiisiin!

Suvi säteilee, päilyy ympärillä. Järvi päilyy ja kiiluu päivännousun
puolelta. Vielä häilyy järvellä usva. Se on loistavan punaista, se on
ihmeellisen sinistä!

Sinisenpunaisena keijujen tanssina usva hitaasti hälvenee, kun
aamutuuli alkaa hengähdellä.

Aallot liplattavat ikäänkuin horteessa, vielä torkuksissa rannan
kallioihin, huokaisevat syvään, ikäänkuin hierovat unen silmistään,
heräävät... Aamutuulella on oma taikansa.

Maailma oudossa, häikäisevässä ramppivalossa. Vielä unessa raukeasti
torkkuvilla puilla, lintujen autioihin ilmoihin kilisevällä laululla,
hyönteisten unisella surinallakin on erikoinen musiikkinsa.

Entä kukkien tuoksu: melkeinpä koskena se tulee pihlajista,
omenapuista, jotka ovat kylläkin jo enimmät teränsä valkeana sateena
paasikäytäville karistaneet.

       *       *       *       *       *

Matti lauleskelee. Ja seisoessani ovellani luhdin otsan alla kuulen nyt
kylästä selvemmin muiden kukkojen aamuhuudot. Niitä erottaa varsin
kaukaa. Toiset kukot soivat kuin oikeat konserttiklarinetit, tietäähän
sen, nuo mahtavat kukot, joita kuvittelen miehen mittaisiksi,
muistattehan, nuo punaiset tai sysimustat...

Mutta ääni se on minun Matissanikin, hellittämätön!

       *       *       *       *       *

Siinä menen tuvalle, koputtelen uksen auki, emäntä sen avaa vielä kovin
aamuntorkkuisena. Aion keittää itselleni kahvia siinä rakkaassa,
ihanasti nokimustassa liedessä, nauttia yksinäni puuhailusta, väkevän
kahvin tuoksusta; sitten nostaa verkot tyynellä järvellä. Uidakin
ehkä... Kenties kantaa kahvit sänkyyn vielä makeasti nukkuvalle muulle
väelle, vaimolleni ja hänen naisvierailleen. Matti ei ole heitä pahoin
herätellyt, täällä kesälaitumella hermot häviävät.

Valitsen pankon kupeelta tuohia ja lastusia, virittelen tulta lieteen,
ja vilkaisenpa siinä, pannuun vettä kaadellessani ja hyvänhajuisten
tervaslastujen leimahtaessa, pirtin vuoteeseen, jossa nukkuu aivan
nuori tyttö, valkohipiäisillä poskillaan ja huulillaan viattoman,
raikkaan unen punerrus. _Honny soi qui mal y pense!_ Olen onnellinen,
että voin hänellekin tarjota kesän virkistystä! — Niin, todellakin,
keitänpä tässä salaa kahvit myöskin muille, haluan ne tarjota heille
sänkyyn, — tänä kultaisena aamuna, jonka sopusointu tavoittaa köyhän
maallisen onneni huippuja.

Mutta pirtin ovi on tullessani jäänyt hieman raolleen. Ja kas, kukkopa
siitä raosta nyt sisään kurkistelee, raosta, joka on niin kapea, että
Matin pää tuskin sisään mahtuu. Matti kurottelee kaulaansa. Ja kutsuu
kanoja perästään tupaan!

"Tätäkö suunnittelit, kun pihan poikki tullessani pistit pienen pääsi
esille aitan alta ja aloit sitten juosta perästäni niin nopeasti kuin
erkani vääristä jaloistasi, joiden töpsöhousuissa näkyy koristeena vain
yksi ainoa musta höyhen? Joko tunsit muka isännän? Onpas se Matti
kuitenkin yritteliäs! Ei, ei nyt kuitenkaan tupaan saa työntäytyä!"

Mutta ennenkuin ennätän karkoittaa kukon ovelta, ettei se ehkä
nukkujiakin herättäisi — onneksi on Pyynti viety yöksi kamariin,
patjalleen lattialle emäntänsä sängyn viereen, — Matti tunkee
runkonsakin ovenrakoon, ja ovi aukeaa enemmän. Nyt seisoo kukko
kynnyksellä, tähystelee varovasti seinille ja kattoon kellertävin
särjensilmin. Ja se kopsahtaa korkean kynnyksen yli tasakäpälää
permannolle: kopsis. Astelee varovasti askelen, kaksi. Nyt se
kurkistelee pöydälle, venyttää kaulansa pitkäksi, niin hirmuisen
pitkäksi letkuksi kuin ei siitä loppua tulisikaan!

Pöydälle olen juuri ottanut kaapista vehnäspalmikon. Sen kukko nyt
näki, ja alkaa heti kotkottaa, luksuttaa, kutsua sisään kanoja, jotka
ovat perääntyneet kuistille.

Hävytön kukko. Nähdäkseen vehnäsen tarkoin se pomppailee tasajalkaa
ilmaan. Nyt se hyppää rahille. Jos se pöydälle pääsisi, se kaataisi
kupit ja kulhot, pudottaisi permannolle, siitäkös meteli!

"Hyst, Matti, siitä. Annetaan sitä teille uloskin!"

Vien kuistille vehnäskimpaleen, Matti hyppää alas rahilta, se pomppaa
kynnyksen yli. Heittelen muruja kuistin viereen kasteiseen nurmikkoon.
Matti juoksee keskelle murussadetta, se kutsuu kanoja kiivaasti,
sulkain kahinalla kanat töytäävät murusten kimppuun.

Mutta Matti itse ei syö, se vain yllyttelee muita:

"Koko koko." Ottakaa koko koko.

Kanat ovat toisilleen kateita, ne lennättävät nisuspalasia piiloon
sinne tänne, ettei sisko nokasta tempaisi, ja hotkaisevat murunsa
jokainen yksinään syrjässä. Ja juoksevat sitten taas uutta ottamaan.
Sitten tapellaankin, isku rajusti toisen niskaan, vaikkapa silmäänkin.
Siinä kaakatus, riita, heikon kaikertelu, kun jää murusetta.

Matti ei vain vielä ole ottanut palaakaan. Sivummalla hän seisoo,
hätäilemättä. Tarjoilu loppuu tuossa hetkessä, nopeasti tekivät kanat
puhdasta jälkeä.

"Pitääkös sinulle antaa erikseen, Matti?"

Heitän sille syrjään, isoimman ja pehmeimmän vehnäspalan, ihan nokan
eteen.

Mitä vielä! Kukko iskee sitä nokallaan, mutta kutsuu kanoja syömään!
Sieppaa yhden murun suuhunsakin, mutta ei nielaise, vaan pudottaa
senkin pois. Luksuttaa koko parven luokseen, äkäisesti, aivan kuin
komentamalla! Ja pudottaa murusensa kanojen eteen, antaa sen toisille:

"Koko koko. Kok kok, nok nok."

"Taidatkin olla hyvin ritarillinen kukko?"

Lisäannoskin, jonka toin nähdäkseni, eikö myöskin itse isäntä
suvaitsisi syödä, on loppunut. Kanat pullottavat kylläisinä. Vain joku
vielä harhailee muruja sieltä täältä etsien, hitaasti liikkuen, kupu
korkeana; toiset kanat ikäänkuin jähmettyvät paikoilleen, niin ovat
täytettyjä. Matti yksinään kupu pienenä. Olisikohan tämä huonoruokainen
kukko, kivulias mies?

Pistäydyn tupaan ja tuon vieläkin kimpaleen vehnästä, murentelen sitä,
heittelen Matille.

Kanat ovat niin täysiä, etteivät välitä enää kutsustanikaan.

Matti tulee nyt eteeni.

"Niin, Matti, killistele vain, mitä on kädessäni. Eilen leivottua,
_sinulle_, eikö kelpaa?"

Kas, nyt vasta kelpasi. Tosin kukko vieläkin palan kädestäni
siepattuaan kutsuen luksuttaa, mutta kun näkee, ettei kukaan kanoista
enää huoli, alkaa se ahnaasti nokkia, nälkäisesti.

"Sinä ruma Matti, mikä oletkaan? Pieni, vähäpätöinen, tylppävarvas kuin
ihmiseltä keskisormet olisivat katkenneet; — pöksyissäsikin tuo yksi
ainoa musta höyhen riippuu kuin mikä koomillinen lisäke... Mutta syöt
rippeitä, annettuasi kaiken muille! Kerronpa tästä toisille, kun he
nousevat, että he sinua kunnioittaisivat, sinä oikea Matti."




Vieraita ja juhlia.


Vieraita? Miksipä ei. "Mutta ei kaikkia vieraita eikä kaikkina
päivinä", Lapatossun tapaan sanoen. Muutamia omaisia, tai
etäisempiäkin, jos sattuvat ymmärtämään thelemiittien luostarisääntöjä:
onhan tämä sorsanrauhoitusta, pitäisihän täällä pyrkiä maailmoihin,
joiden rauhaa ei mikään voisi järkyttää. Vieraita? Miksei. Mutta
sänkypaikkoja ei ole kuin kenties seitsemälle. Tulisiko tässä itsemme
uunille vääntyä? Ja jos tyydytte särkiin, ettekä uneksi hummereita,
miksei! Eikä tässä oikein ryhdytä maitoakaan kilometrittäin kantamaan
ihan kaikille.

Vieraita, miksei. Hauskoja vieraita, ottaen kuitenkin huomioon
seuraavan Rochefoucauldin aforismin: "Typerät ihmiset ovat ikäviä,
varsinkin jos ovat sukkelia." Jotain sellaista hän uskalsi sanoa.

       *       *       *       *       *

Vieraita? Vieraamme ovat tuuli, joka milloin synkästä pohjoisesta
tohottaa, Rautun aaltovyöryksi myllää, raidat luokiksi painaa,
tervaleppiä rajusti ravistaa, milloin lännestä kiivailee tai etelästä
lämpöisenä lentää tuoden kuvitellut vedenneidot ja delfiinit tanssimaan
huikaisevana vaahtona korkealle Ukonkiven ympärillä. Sitten taas idästä
sadetta uumoilee, kantaen usvaa ja alakuloista pilvisäätä.

Vieraamme ovat lokit, jotka liitelevät saaremme yllä valkeampina lunta,
kuin autuaallinen ilmestys, niin ylpeän kauniit: kuten enkelien siivet
sinisen taivaan kannella tai ukkoslonkien mustansinistä taustaa
vastaan, jonka alla saarien vihreä säkenöi jalokivenä.

Pääskyset vieraitamme, vanhasta kylästä kisaten liiteleväiset,
livertäjät viirimme ympärillä, jälleen kotiinsa katoavaiset; eivät
viihdy talosessa, jonka ainoa pelto on jätetty päivänkukkasille ja
polttiaisille, huiskahtavat tänne vain poikasiaan harjoittamaan...
Vieraamme tuo teiri, joka hopeanhohtavana kevät-yönä, maan unelmoidessa
ääretöntä rauhaansa, kohahtaa matalan ikkunan alle, herättää nukkujat,
antaa kurkkunsa kuin kulkusen soida, puputtaa kevään ja erämaan
onnea... Nukkujain kasvot kohoavat ikkunanruutuun ihastelemaan, kun se
istuu pehmeällä mättäällä puettuna yksinkertaiseen, sinertävän
välkehtivään silkkiin, pää, jonka luomet ovat punaiset kuin veri,
runollisen tolkuttomasti kenossa ja värisevä lyyra avoinna... Tai
sitten kirjavan tikan poika, joka ilmestyy jostakin, viipyy täällä
päivän pari, kaputtelee seiniä, tutkii, nikkaroi, kiipeilee puiden
kylkiä, ja kajahduttaa kimeällä pilliäänellään... Sitten se häviää, —
tuuliko sen vei?

Tai vieraamme kärppä, joka ui Jylhän kolkosta niemestä, kiitäen vedessä
ruskeana viiruna, niin nopeasti, että sitä luulisi pitkäksi tukiksi,
jota salaperäinen voima itsestään kuljettaisi kuin nielevä putous. —
Myyrä tummanruskeassa turkissaan puuhailee verkkovipuni alla, — niin
kaunis ja hiljainen, ettei henno, ei nyt todellakaan henno huutaa
koiraa hätyyttämään sitä hedelmäpuitten juurien ja sipulikukkain
verivihollista... Etsiköön Pyynti hänet itse.

Tuuli, linnut ja metsän pikku sipsuttajat, siinä vieraamme kesän
alkuviikkoina. Riittäväthän ne.

Sitten kyllä alamme ikävöidä jälleen ihmisseuraa. Heräävät taas
vähitellen nuo mystilliset pyyteet, joita vielä saattaa pitää
turhanaikaisina: halu jutella, jopa kuulla muka uutisia. Ikävöimme
mieluimmin ihmisiä, joiden tahdotta maa kyllä pyörii akselinsa ympäri
ja pysyy navoillaan, vähäpätöisiä, ei levottomia, katkeria, jollaiseksi
ihmisen tavallisesti luo jonkinmoinen suuruus, — pienuus. Silloin
pistetään Lintukodossa pystyyn komeat juhlat.

No no. Mutta meistä ne ovat tarpeeksi komeat, kun ajattelemme, että
näinpä juhlii enin osa koko kansaammekin Suomen murheellisissa
metsissä. Ei usein paljon kummemmin tuolla vanhassa rikkaassa
kylässäkään, joka näkyy salmen takaa. Sen oikeita juhlia: juhannus,
joulu. Silloin ehkä vähäinen kahvintilkka tai tuoppi sahtia, jonka
pitäisi mennä päähän... Sitten uudestaan viikot kuokka kädessä,
aurankurjessa tai kangaspuiden ääressä. Pitkät ajat odotellen uuden
kevään alkamista.

Miksi juhliemme Lintukodossa pitäisi olla sen kummemmat?

       *       *       *       *       *

Tulee juhannus, talvella ajateltu, kaiken kevätpuolta odotettu, paljon
puhuttu ja kehuttu, mutta ehkä kylmä. Valon juhla, ja kuitenkin se
tuntuu minusta päivien pimentymiseltä: niin siihen sekautuu alitajuinen
tieto, että tästä se valo nyt alkaa kadota, juuri tänä iltana, nopeasti
niinkuin tuomet jo tuolla karistivat kukkansa.

Mutta ainakin juhannuksena soutavat luoksemme kylästä puhutut ukki ja
mummi, sydämelliset sydämenpohjaan saakka. Ukki kävellä tössii pellon
poikki kotikutoisissa harmaissa, pitkä parta pehmeäksi kampailtuna,
punertava nenä paistaen ryssänmallisen hatun alta. Mummi kyysää
perästä angervojen reunaamaa kävelytietämme, mustissaan, köyrynä,
ahavoituneena, — käsissään tuomisia, milloin valtava nisulimppu,
milloin paksua kermaa, milloin mitäkin...

Ripustellaanpa siinä ukin kanssa koreat paperilyhdyt pihanneliöön, jos
ei ole tullut varustetuksi tervasroihua hevoskengänmuotoiseen satamaan,
aallonmurtajan kärkeen parista kantturasta kyhätylle telineelle
ikäänkuin millekin kolmijalalle. Asetellaan vihreät, siniset ja
keltaiset lyhdyt omenapuihin keinuilemaan. Mutta jos sataa tai tuuli
ankarana pauhaa, sytyttäkäämme lyhtyset pirtin honkapuisiin orsiin ja
himmeään kamariin. Siellä ne tuikkivat ja lepattelevat salaperäisesti,
alakuloisesti, tietysti mahdottomina mihinkään hilpeään riemuun,
pohjoismaissahan täällä eletään.

Ja me ukin kanssa, kun olemme saaneet kahvimme, holautamme, kupin pari
plöröä. Pirtua: mistäpä tässä rommitkaan, ja pirtu on hyvää, sen vähiin
tiloihin mahtuu paljon lämpöä ja humakkaa.

Ja sill'aikaa kuin naiset jatkavat kahviaan ja mitä pakinoinevat, me
ukin kanssa kuuntelemme vallan äimistyttäviä asioita toisiltamme,
olemmehan aivan erilaisista elämänpiireistä. Merkillisistä
kansanmiehistä tämä ukki tietää, kuninkaallisen valtavista tai jo
elämässään nirvanaan heittäytyneistä. — Ja sitten lähdemme koikkimaan
sinne ja heilahtelemaan tänne: kehumaan hedelmäpuitten piiriä pellolla
tai komeita viljelyksiä, ohdakkeita, joiden kukat ovat kuin punaisia
pensseleitä tai samettisia kypäritöyhtöjä. "Ky-yll'", sanoo aina ukki
kaikkeen, ja on niin ihastunut kaikkeen. Vieläkö ihminen tarvitsisi
mukavampaa vierasta?

Lopulta ukki, ihailtuaan tuvan laipioon tai pihalle ripustetut lyhdyt
ja lueskeltuaan jälleen, nyt jo neljättä kesää, vanhat virrenvärssyt
ikkunain kamanoista: "Nyt lintu äänell' korjall' Taas laulaa
taitavast!" lopulta ukki tahtoisi koko sydämestään kuusennaavaisen
tekoparran, jonka satuin valmistamaan eräälle miehiselle
pikkuvieraallemme, tahtoisi kulkea se naamallaan oikeinpa kylällä,
kekrinä tai loppiaisena. Siniset silmät halukkaina hän nyt sitä anelee.
Mutta silloinpa mummi, joka on saattanut istua luhdin portaalla,
lempeänä, mutta järkyttävän hiljaisena, katsellen lyhtyjen lekutusta
tai siniselle juhannustaivaalle, kasvoillaan vaivojen ja ponnistusten
uurtamat, kunnioitettavat rypyt, ponnistusten, joista ei koskaan
kerrota, — omituinen ilme, jonka syyn sydämenhaikeudeksi aavistamme,
ja syy näyttäytyykin, kun hän viimein syvään huokaisten lausuu:
"Ajattelen, onko tämä viimeinen juhannukseni, kenties ensi vuonna olen
tuolla taivaassa?" Johon ukki: "Mitä höpäjät, eukko? Ensinhän _minä_
kuolen!" — Niin, silloin mummi toruskelemaan tekopartaa kerjäävää isoa
lastansa: "Mitäs, vanha mies, silläkö tekisit itsesi naurunalaiseksi
kylässä?"

Ja sitten on heidän aikansa lähteä ja soutaa yön hiljaisuudessa
takaisin kotiin: työhön.

Siinä ne juhlat. Eivät nuo niskoja katkaisseet!

       *       *       *       *       *

Sitten toistetaan sama temppu kylässä mummin ja ukin luona syntymä- ja
nimipäivillä. Kahvia ja tupakkaa. Kuunnellaan pelitoosalla varustetun
herätyskellon musiikkia, minulle eräistä entisistä muistoistani
erikoisen mieleistä.

Ja nyt tulee Lintukodossa uudet juhlat. Niistä olen hyvin mairiteltu,
ja siihen minulla on oikeus, melkein kaikkihan ihmiset, mitä
vähäpätöisimmätkin, ovat toki itserakkaita.

Jokaisella ihmisellä on näet nimi, ristimänimi. Meikäläiselläkin on
nimensä, aika mongerrus onkin, ei mikään metkuton Matti kuten
kukollamme, ja nimi sattuu oikeinpa kesän kauneimpaan aikaan, ikäänkuin
sulkumerkkien väliin, joiden sisältä sateet, tuulet ja kylmät olettaisi
poistetuiksi.

Minä raiska nautin kovasti niistä suurista juhlistani. Huomaan niiden
läheisyyden, vaikka pidän luonnollisesti sen muutenkin mielessäni,
siitä, että niiden aattona vaimoni kämmenet kovin iloissaan ja
vilkkaasti taputtelevat valkeaa taikinaa pirtin pöydällä, taputtelevat
niin mielellään, että hän itse laulaa, punovat palmikoita, sulkevat
vaarainhilloa joidenkin latuskoiksi kaulattujen rakosiin. Ja mainio
leivinuuni kohistetaan oikein kuumaksi. Eikä tämä ole vähäinen ilo
minulle.

Kun sitten seuraavana aamuna tiedän herätä ajoissa, niin en hennokaan
nousta edes seitsemältä, oikoilen vain vuoteessa, tähystelen siniseen
kattoon, jossa maalattuja pilviä hämärästi häämöttää ja aurinko
"säärii" pilven takaa. Muistelenpa entisiä tällaisia päiviäni. Sitten
kuulen luhdin portailta sipsutusta ja sapsutusta, oksien ripsutusta.
Tiedän, mitä puuhataan, mutta minun täytyy aitassa uskotella
ajatelleeni variksien muka luhdin pitkällä sillalla kävelleen, rottien
viereisessä ruoka-aitassa liikkiötä nuuskineen.

Ja serenaadi pidetään! Eipä olekaan laulaja halpa, onpa tuotu Italiasta
asti, sopraano Europan uljaimpia! Galli Curci, koloratuuri verraton,
laulava kuin enkeli, livertävä lintuna, kukkuva kuin käki, ekstaasiin
sydämen saattava, — joskin ääni ylimmissä kohdissa hieman rämähtäväksi
mennyt, arvaahan sen, pitkä lienee ollut matka. Kenelle kuninkaalle
sata vuotta sitten sellainen kuin Curci lauloi niinkuin nyt
tavalliselle ihmiselle? Elämä käy yhä mukavammaksi.

Sitten luhdin portaille kiittämään. En kovinkaan koomillinen voi olla,
kuten pitäisi. Sillä kuinka voisin? Kuinka voisin, kun näen muistetun
juuri sellaista, jota enimmän rakastan? Koskettu herkimpään
vertauskuvaani. Aitan ovi ja tupasen kuistinpylväät ovat nimittäin
koristetut ruiskukilla. Ne saattavat mieleni aina liian liikutetuksi.
_Niillähän_ pienenä nimipäiväpöytäni kaunistettiin, tuo koskaan minulta
unohtumaton pikku pöytä, joka oli silloin valkealla liinalla peitetty
ja siinä ornamentteina piparkakkuja. Tuntuu kuin ne kukkaset siihen
aikaan olisivat varta vasten päivikseni puhjenneet. Niin nytkin
uskottelen, vaikka ne ovat kukkineet nytkin jo kauan, nuo upeasta,
varmasta viljasta pilkistelevät, joita olemme nähneet kylässä
ruispelloissa. Ne sanovat rukiin keskeltä: "Ota kiinni, me olemme
oikean romantiikan kukkia, jotka eivät viihdy kuin todellisella
pohjalla, todellisista elämyksistä kasvavina: rukiin rinnalla."

Ja nyt nuo kukat hymyilevät jälleen minulle aitan oven ja tuvan
pylväiden vihreistä seppeleistä, keltaisten ja valkeain vuohensilmien
keskeltä! Ja hekumallinen tuoksu käy kasvoilleni, kun angervot ripsivät
aitan ovesta kumartuessani päälakeeni.

Meikäläistä onnitellaan, eukko, punamekkoinen ryllykkä anoppi, käly,
nuori tyttö Aune, joka kanoja vaalii, ja vielä nuorempi veli Olli.
Aionpa teille kostaa, enpä tiedä, millä tavoin kullekin. Ollille kai
pänttäämällä ankarasti hänen päähänsä historiaa ja kuivaa
elämäntaistelun totuutta ja antaen hänelle ruumiillista työtä,
urheiluista ainoaa hyödyllistä, ja tytölle, joka viettää Lintukodossa
pari lomaviikkoaan, tullen tänne aherruksen kalventamana ja nyt jo
hiukan punoittaen, niinkuin metsäruusu lehdossa, no niin, parempaa en
hänelle kiireessä tiedä kuin mitä alempana nähdään. Mikä onni voida
ilahduttaa nuoruutta! — Tässäpä istumme taas kahvipöydän ääressä, ja
siinä on kuppini, jonka kyljestä kiiluu Kusnetsovin tehtaan kömpelö
kultakirjoitus "Muistaminu", kuppikin ympäröitynä taas ruiskukilla.
Riittääpä siinä iloa yhdeksi päiväksi nykyaikaan.

Illalla tulevat jälleen pappa Kustaa ja mummi. Pappa, joka
onnittelee: "Luoja siunatkoon vielä monta, monta vuotta". Ja mummi,
joka sanoo olevansa meidän mummimme, asettaa käteeni valtavan vihdan
valkoruusuja tai punaisen limpun. Ukki kertoo minulle taas hiljalleen
maalaisasioista, jotka ovat minulle uutta ja ihmettä, otamme pienet
rakkarit, juomme kahvia, saunassakin ehkä hekumoitsemme.

       *       *       *       *       *

Ensinnä sattuu tilaisuus kostaa Aunelle, hienohipiäiselle tytölle, joka
tulee Lintukodossa oleksimaan niinkuin pääskyset päiväksi livertämään,
Lehárin hirmuisten aariain laulajalle, — nekin kärsitään hänen
neitoskurkustaan, — hänelle, joka nuoruudellaan muistuttaa
nuoruudestani, mikä ei koskaan palaa. Vanheneminen ja kuolema ovat
julmia, jos olemme vielä terveitä, koetimme sitten niitä kuinka tahansa
koristella. Aunekin lähtee nyt jälleen pois työhönsä. Pistinpä hänelle
ja talletan muka tähän yhteisten kesäpäiviemme muistoksi palasen, tosin
avuttoman, mutta aikoinaan hän sen ymmärtää, — valitettavasti:

            KESÄ.

    On mieles, sisko, suruinen,
    kun loppuu kesän vapaus,
    se lyhyt vapaus, talvella
    niin odotettu tapaus!

    Ah, tuskin aamuin aurinko
    on noussut, länteen kierii, —
    niin meiltä kesäaikakin
    syyspuolta kohti vierii.

    Mit' onkaan kesä? Äskenhän
    soi virsi kottaraisten, —
    se vaikeni, ne lähtivät
    pois kanssa pienokaisten.

    Nyt joutui leivon, peipposen
    ja leppälinnun vuoro,
    ja kaiket päivät helskytti
    taas metsän suuri kuoro.

    Yön tullen huokas hämäryys,
    kun haastoi laulurastas,
    se unelmoi, se kutsui luo,
    ja kaukaa toinen vastas.

    Kuink' aika vierii! Muistatko,
    kun krookus hankeen aukes, —
    se silkkiperho sininen
    vain viikon loisti, raukes.

    Ja sitten tuolla tulppaani
    kuin tulenliekki paistoi,
    ja hyasintin hekumaa
    sun nuori sielus maistoi.

    Ja viimeksi, kun poudalla
    maa hohti kasteen vihmaa,
    Disentra ruusunpunaista
    loi medaljongi-rihmaa.

    Nyt ruusu nääntyy helteeseen, —
    se hajoaa kuin tuhka
    jos siihen kosket, — ilmassa
    jo tuntuu syksyn uhka.

    Ei pääskynpoika pesässään
    nyt enää olla malta,
    se pyrkii lentoon, emoaan
    pois seuraa räystään alta.

    Tie pitkä sill' on tiedossaan
    ja vaatii harjoitusta. —
    On mieles, sisko, suruinen.
    Mist' annan lohdutusta?

    Ei meillä, sisko, luontoa,
    ei kuoloakaan vastaan
    lie mitään, mitään neuvoa
    kuin — elää ainoastaan.

    Kuin elää, — mennyt unhottaa
    ja kuvitella uutta.
    Tee työsi, laula, odota
    taas kesän kultaisuutta!

    Niin teetkin, sisko sirkkunen,
    niin sielusi on luotu!
    On toista niiden, joille ei
    se onni ollut suotu.

    Miks aina kesä syventää
    vain haavaa, jonka rintaan
    löi heille kesä entinen,
    kun näytti haipuvintaan?

    Ei, Aunelta käy kaikki niin
    kuin käskee tapa, sääty.
    Ja viimeisen kun syksyn saa,
    ei kesä siihen pääty.

    Tie kaunis häll' on tiedossaan,
    se, jonka antaa Luoja.
    Oi, Luoja sua siunatkoon
    ja olkoon uskos suoja!

    No niin, en hiisku enempää, —
    pois viisastelun suola,
    kuin että syksy sulhot tuo, —
    kas, punastuit kuin puola!




Nyt jutellaan taas Matista!


              "Teiden ja kaduin haarois'
              Räyhätään ja myös pauhataan,
              Taitamattomast' tapellaan,
              Ehk' ollaan suuris' vaarois',
              Ah! viina viisaan villitsee,
              Eik' juomarita hillitse..."

                                 _Vanha virsikirja_.

Nyt on tullut etäisempiäkin, varsinaisia vieraita. Sattuuhan sitä. Ovat
ilmestyneet salmen taakse laivalaiturille, huiskuttaneet hatuilla ja
liinoilla, paukutelleet revolverillakin, on ihmetelty, omaisiako
olisivat, ja heidät noudettu: tervetulleita osuvat olemaankin. Heissä
on aikuisia, heissä on lapsia. Tölli täynnä: pirtin sängyssä, hehkuvan
uunin lämmössä koettaa pari naisia makailla hiki silmäkuopissa;
sinisessä kamarissa tuoksuu hajuvesille, oikein naiselliselle,
kaupunkilaiselle; aitassa käy kuorsaus niin että katto tärisee.
Pitäneekö tässä isännän uunille kömpiä vaiko kalaan kello kolmelta
lähteä? Mutta, kuten sanottu, tervetulleita ovat nämä vieraat. Ollaan
ahnaita uutisille. Kerrotaan ja tarinoidaan tuota kahvia päivät pitkät
maistellen. Katsellaan saarta ja ihastellaan.

       *       *       *       *       *

Keskipäivä jälleen. Aurinko paistaa, järvi hohtaa sinisenä, —
autuaan-sinisenä kuin jossakin hyvin etelässä. Suuret koivut suhisevat
mahtavaa kesälauluaan. Niiden lehdistä lähtee hopeisia kipinöitä päivän
heijastuksessa...

Naisväki mennyt ruokalevolle. Isännän erikoisvieras, vanha ystävällinen
toveri, joka on päässyt kaupungin touhusta viikoksi maalle, luikkii
hiljaa ulos kamarista, jossa hänen piti vaimonsa kanssa levähtää, kun
taas lapset on laskettu leikkimään syrjemmälle saunan luo, ja vetää
poveltaan silkkipaperiin käärityn pullon. Se on täynnä keltaista
nestettä, ei niin kuultavaa kuin auringon valo, mutta kumminkin hiukan
sinne päin. Hän lyö isäntää olalle:

"Kas niin, vanha veli! On minulla sentään sinulle jotain. Saat nyt
oikeaa Ruotsin punssia, pirtu on kauheaa... Pannaan julistettua tämä
lienee, mutta taitaa se elää piilosalla yhtä varmasti kuin ennenkin..."

He kaksi, vieras ja isäntä, asettuvat kuistille, sijoittaen väliinsä
penkille sen kainon pullonsa ja pari lasia.

Pian vieras nauraa, kertoo hauskoja tarinoita, hänen pitkä ja laiha
vartalonsa hetkuu, rinta hyppii hulluista jutuista ja heinäkuun lämmön
loitsimasta sulosta. Poissa on poloiselta viran vakavuus, poissa
kunnianhimo, joka ruoskii, jäytää ja hypittää, kunniamerkit ja niiden
syvä kaipuu. Hänellä on usko, että älyihmiset paljonkin saattaisivat
maailmaa parantaa, kun taas kelpo sydämet sitä pitänevät yllä sen minkä
pitävät, mutta nyt hän on unohtanut sen uskonsa tärkeyden. Nyt hän on
luonnollinen ja heittäytyy huolettomaksi.

Muu väki nukkuu. Lasten ääniä kajahtelee etäältä, auringonpaisteessa
kiiltävän kallion ja tumman saunan takaa... Kauniilla tanhualla lepää
ääretön hiljaisuus, kesäisen päivän autuas rauha. Jättiläiskoivujen
ritvat riippuvat kuin juhlaköynnökset, mutta hoikat koivut mäellä
kalliolla kumartuvat lämpöisessä tuulessa. Haapojen lehdet, jotka ovat
kasvaneet isoiksi, läpättävät alinomaa, tuokiotakaan lepäämättä,
vipisevät niinkuin korkealle ilmojen varaan lähteneitten pikku lintujen
siivet...

Ikäänkuin vertauskuvana sielun kaipuusta iankaikkiseen rauhaan kulkevat
valkeat pilvet, matkaavat vapaina kauas pois, muuttavat muotoaan
joistakin olevaisia muistuttavista toisiksi, olemattomiksi, haipuvat,
sulautuvat pelkäksi siniseksi ilmaksi, liukenevat näkymättömiin.

Tanhualla ei liikettä, ei ääntä mitään.

Vain Matti-kukko, joka on nykyään täydellisesti ottanut kanat
hoitoonsa, kuljettaa tuolta rannalta pihalle perhettään hiljaa
luksutellen.

"Annetaanpas kukolle punssia!" ehdottaa kikattava vieras.

Siinäpä vakava ehdotus, jota ihmisen kesälaitumella kannattaa pohtia!

Hän menee tupaan ja tuo sieltä pienen lautasen, sellaisen, jota
pidetään kermakulhon alla kahvipöydässä. Siihen hän on murentanut
hiukan korppua, ja nyt hän tiputtelee vähän punssia korpunmuruihin:

"Kukko se! Kukko se! Mikä sen nimi on? Mätti! Matvei? Hei, ryssä,
tulehan saamaan..."

Hän kutsuu Matti-kukkoa pitäen lautasta koholla sormiensa varassa ja
laskee sitten tarjottavansa varoen kuopperoon, jonka tekee keskelle
saunakukkaista nurmea.

Matti tulee juosten täyttä jalkaa. Vieras hiipii takaisin kuistille,
seuraa kaiteen yli kiintyneenä kukon hommia.

Matti maistaa lautaselta, ravistelee nokkaansa ja päätänsä: jotain
outoa siinä maistuu! Hän, jonka kurkusta paikalle juostessa kuului
yhtämittainen kehoittava: "Kluk, kluk!" valloittaa nyt naisiaan,
eivätkä kanat näytä tohtivankaan lautaseen koskea. Mutta Matti kokeilee
ensin itse, maistaa varovasti uudelleen. Ottaa murun nokkaansa,
kääntelee päätänsä. Sitten hän kutsuu jo naisiaankin: Käy laatuun, ei
tässä ollutkaan vaaraa.

Mutta saahan nähdä: Matti, joka ei tavallisesti syö ruokaa ennenkuin
kanat ovat syöneet, vaan vetäytyy sitä nokattuaan toistaiseksi syrjään,
kunnes vasta muiden tultua kylläisiksi aterioi itsekin, — Matti
kuokkaisee nyt aivan heti itselleen uuden murun. Ja kolmannen, ja
neljännen...

Ja yht'äkkiä tapahtuu jotain luonnotonta: kohtelias Matti ajaa kanat
lautaselta pois, vihaisesti, nokallaan huitoen. Ajaa niitä muutaman
askelen perästäkin. Ja juoksee itse takaisin lautasen ääreen.

Nyt maistelee hän pelkkää keltaista nestettäkin, jota korpuista on
valunut lautasen pohjalle.

Kanat, tuokion ällistyneinä seisottuaan, yrittävät lähestyä. Sama
karkoitus, äskeistä tulisempi! Matti syö yksinään, julkimus.

Ja nyt erottaa hän karkoitetuista yhden ruokatoverikseen. Se saa tulla,
se on Rupahäntä, vanhin ja ihmisen silmillä arvostellen kaikkein rumin
kanoista. Tapahtuuko kukolle samanlaista kuin ihmisellekin? Hänet
tahtoo Matti nyt seuraansa, keskellä tulista herkuttelukiirettään.
Hänen kanssaan Matti jakaa oman autuutensa. Muut kanat saavat tulisesti
nokkaa, Rupahäntä helliä kehoituksia, kukutuksia tulla toveriksi.

Rupahäntä tulee. Kahden kesken hän ja kukko jatkavat petollisten
murujen nauttimista.

Matti syö, naputtaa. Odottamatta leimahtaa hänelle kuitenkin nyt jotain
mieleen. Hän hypähtää, karkoittaa vanhan lempikanansakin vadin luota
pois.

Matti juopottelee yksin! Hän himoitsee itse kaikki! Hän ei muista
välitä. Hän on täynnä omaa nautintoaan. Hän on kukko, joka elää miten
haluaa.

Vaikka pilvenkokoinen haukka niskaan tipahtaisi, Matti ei sitä
huomaisi...

Merkillistä, kun ei nokka osu lautaseen! Se harhautuu syrjään, iskee
oikeaan ja vasempaan lautasen ympärille nurmikkoon, ei löydä keskelle
lautasta. Johan nyt on ihmeet ja kummat! Kukko näyttää suuttuvan, nokan
tahti tihenee, lautasen reuna kalahtelee, lautanen hyppelee koholla
niinkuin Mattikin keikkuu jalalta toiselle.

Vieras herra katselee yli kaiteen, kiemurtelee naurusta.

Nyt on Matti yksinään syönyt lautasen tyhjäksi. Akkaväki, toiset kanat,
katselevat loitolta. Matti ojentautuu, ja kaikki höyhenet näyttävät
kohoavan pystyyn kuin keihäät! Onpas hän komea, kun pöyhistelee! Kaula
oikenee, ja nyt puhkeaa kimeä kiekaus! Kukko laulaa keskellä päivän
kuuminta aikaa yksinään.

Se laulaa kuin uhalla. Eikä sillä ole enää rahtuakaan entistä
logiikkaa: äsken ajoi se kaikki kanat pois, mutta nyt ryntää se niitä
noutamaan, ne pakenevat mikä minnekin, ken pensaikkoon, ken aitan alle,
vaikka Matti kehoittaa ja luksuttelee. No niin, menkööt, kukko pysähtyy
ja kiekaisee!

Siinäkös riittää kiekumista.

Mutta moinen kiekuna ja kanojen pako ja räpytys on kuulunut sisälle,
ruokalevolla nukkuvain korviin. Se on kuulunut myöskin saunan taakse
armaasti kukkivaan metsäruusustoon, minkä vieressä lapset askartelevat.

"Miksi Matti niin laulaa?" kyselevät lapset pilkistellen kummastuneina
saunan takaa tanhualle.

"Lieneekö kanahaukka iskenyt?" kysyy emäntä tullen ulos.

"Nyt ollaan totisia kuin puuhevoset", kuiskaa vieras herra isännälle.

"Mikä Matille on tullut?" päivittelee emäntä jälleen.

Emäntä menee Matin eteen. Mutta Matti näyttää aikovan hypätä ihan
silmille, hyppääkin ihmisen korkuudelle, hänen olalleen! Siitäkös
pelästys, kukko ravistetaan rajusti maahan. Se kaatuu, mutta kavahtaa
pystyyn, ja kiekaisee!

"Te olette Matille jotain tehneet!" huudahtaa emäntä herroille, joilla
näkee nyt tuon epäilyttävän pullon.

"Mitäpäs me? Emme mitään. Me ollaan vakavia miehiä. Totisia kuin
karusellihevoset."

"Voi Matti-raiskaa! Mitä ne ovat sinulle tehneet?" säälittelee emäntä.
"Tule pois, minä vien sinut putkaan." Mutta kun hän koettaa tavoitella
kukkoa kiinni, lentää se häneltä ilmaan, kohahtaa kuin silmitön,
syöksyy kaiteen ja miesten käsivarsien yli tupaan. Siellä se hyppää
pöydälle. Emäntä hoputtaen perästä. Matti karkua kamariin, istahtaa
avoimelle ikkunalle, jonka uutimia kesätuuli lempeästi häilyttää, ja
siinä kiekaus! Vieras rouva herää kamarissa unestaan, huutelee
siunauksia. Mattia ajetaan takaa, se lentää ikkunasta ulos, mutta
ensimmäisellä isolla kivellä se kiekaisee. Lapsetkin juoksevat
paikalle, katselevat suu auki mokomaa elämää. Mattihan on hullu! Se
iskee kivellä seisoen siipiään yhtä päätä kupeisiinsa, venyttää, kuroo
kaulaansa ja kiekuu. Kun sitä hätistää, hyppää se jääsäiliön katolle ja
kiekuu sieltä. Sitten se yrittää pitkään lentoon, menee ilmassa kuin
mikäkin paisti, saa kiinni aitan räystäästä, rinkaisee, pääsee aitan
katolle, ja siellä nyt kelpaa laulaa! Kymmenen kiekausta yhtä mittaa,
ilman väliaikoja. Matin pääheltta on punainen, leukaheltta
veripunainen, silmien ympärykset silmittömän punaiset.

Päivä on ollut unenhiljainen, tanhua liikkeetöntä rauhaa kesäpilvien
alla, jotka ikäänkuin nirvanaan sulautuvat. Tulipas nyt meteli. Lapset
ihmetellen kirkuvat, naiset nauravat ja toruvat. Emäntä:

"Mokomat, antoivat Matille punssia."

Koira, kanojen vihollinen, on villissä, se rähisee, haukkuu ja hyppii
aitan pylvästä vasten, sitä täytyy lyödä ja mukittaa. Lihava porsaskin,
joka on maannut toinen kylki vesihaudassa, — järvestä vesi äsken sille
kannettiin ja kaadettiin raukalle niskaan, — porsas, joka on köllinyt
pihallaan kuin kuollut, häpsähtää, kuuntelee silmänräpäyksen, kavahtaa
ensin etujaloilleen ja sitten kaikille neljälle ja alkaa säikkyneenä
torahdellen töytäillä edestakaisin aituuksensa nurkasta toiseen.

Etäältä kylästäkin, joka päivällislevolla nukkuu, kajahtaa yht'äkkiä
kukkojen kimeä laulu, tähdäten varmaan tähän yhteen ja ainoaan
keskipisteeseen: vastaamaan hoilaavalle ja remuavalle Matille.

Juoppous, mikä surkeus, rappio, kurjuus! Pirtin pöydältä pudotettu ja
rikottu kahvikuppi! Rumia Matin varpaiden jälkiä sinisen kamarin
ikkunalaudalla; entä töykeä loukkaus kanoille, jopa mahtavalle
Rupahännällekin, lempivaimolle.

Ja tämä kaikki niin lyhyen ilon vuoksi! Kymmenen minuttia, ja Matti
istuu aitan alla pimennossa alakuloisesti riippuvin kauloin. Mikäpä
estää meitä pistämästä mottoa luvun loppuunkin, pientä viisasta
rangaistussaarnaa, joka kuvailee Matin vaivoja:

    "... Rinnan ahdistus, pään pakko,
    Pahat puuskat, häjyt yskät,
    Posken rypyt ja jako,
    Kätten väristys, kasvoin kohistus,
    Hengen myös häjy haju,
    Silmäin puna, paha pullistus,
    Näin ylönjuomisest' hajoo."




Vieläkin Matista, ihmeellisintä.


Rumaahan oli juottaa Matti, tuottaa raukalle sellaista päänvaivaa.
Mutta olihan minulla pieniä tunnontuskiakin: eikö se yleensä riitä
ihmisille puhdistukseksi?

       *       *       *       *       *

Kukko puuhailee nykyään kovin innokkaasti, sen vaatimatonta
pyrstösulkaa kanat ympäröivät aina, ne kävelevät Matin perästä minne
hän tahtoo, tottelevat hänen ohjauksiaan. Pätöinen kukko on alati
parven ensimmäisenä. Milloin näkyy sen töyhtösulka perunapellosta, ja
kun sinne juostaan, on joukko keskenkasvuisia perunoita kaivettu maan
sisästä. Milloin ruoppii se paljaiksi malvain tai kurjenmiekkain juuria
tai kivirikkoja sinikehäisen ikkunan alta, — ja taas tuskastuneet
torat poisajelun päällisiksi. Milloin rypistään salaperäisesti
vaarainlehdossa, missä Matti tietää neuvoa perheelleen monta
tummanpunaista, mehevää marjaa ja pudottaa ne alas oksasta reippaalla
hypyllä. Milloin taas kukko seisoo vartiossa, kun joku kanayksilö
pujahtaa salaiselle pesälleen, pujahtaa hyvin ovelasti ja hiljaa, ettei
kukaan paitsi kukko näkisi; ja ilmestyy sitten hetken päästä sieltä
julistaen räikkyvällä toralla, että sinne pensaikkoon tai kivenkoperoon
kätkettiin uusi muna, johon ihmiset eivät saisi koskea.

Pensaikkoon tai kivenkoperoon?

Niin, muniminen ei ole vielä oikein tolallaan, vaikka huonoimmatkin
kanat antavat jo munan silloin tällöin ja parhain on tullut oikein
tuotteliaaksi. Kana, joka yritti laulaa, on luopunut siitä
temppuilusta. Mutta vieläkään ei kanakoppiin asetettuja
munimislaatikoita käytetä, vaan kätketään munat milloin minnekin,
metsään, vaarainpensaiden alle, kivenkoperoihin, jopa lasketaan yhä
tiellekin. — Yksi pudotti kerran munansa kanakopista, joka on
sikoläätin ylisillä, välikaton lautojen raosta alas läättiin, missä
sika söi munan. Siitä, että nöskön korvat ja leveä niskakin olivat
keltaisenaan munakokkelia ja kuorensiruja, kanan tyhmyys huomattiin.
Tämä tuntui töllin väestä harmittavalta, varsinkin kun, kuten sanottu,
kanakoppiin oli varattu kaksikin vakituista munimislaatikkoa, joihin
oli sovitettu alusiksi ja pesäksi kuivaa, pehmeää heinää. Karttui
liiaksi vaivaakin etsiskellä kanojen tuotteita sieltä täältä, metsistä,
aittojen alta, minkä mistäkin, tai estää niitä joutumasta Mainoksen
herkuiksi.

       *       *       *       *       *

Mutta nyt tulee se ihmeellisin!

Matti suvaitsi viimein itse ryhtyä asiaan.

Me olimme nähneet, että nuori kukko seisoi ikäänkuin kummastellen
vieressä, kun parhain kanamuori asettui munimaan maahan, vähäiseen
kuopperoon, jonka ruohikkoon kaapusteli. Matti seisoi siinä vakavana
kuin kaikki muutkin yksilöt tästä pienestä siipikarjasta. Totisinahan
kanat tuollaista tapausta seuraavat, totisina, huolestuneina, sillä
moinen perheonni on niistä hyvin, hyvin tärkeä ja pyhä. — Rupahäntä
teki komean munasensa ja poistui, kaakattamatta, torumatta! Eikä
kukkokaan torunut.

Mutta eräänä päivänä kuului sitten kanakopilta varsin merkillistä
kotkotusta, se oli kukon ääni, ei kanojen. Lyhyttä, lujaa, hillittyä,
mutta ikäänkuin vihaista kokotusta. Pitkän aikaa. Torumista, johon
kanat eivät vastanneet, vaikka olivat kukkonsa kanssa kanahäkissä,
koskapa niitä ei näkynyt missään ulkosalla. Todellakin kummallinen
lyhyt, katkeileva torunta:

"Kot kot! Tok tok! Kot kot kot!"

Kanat aivan vaiti.

Emäntä meni hiljaa kanakopille katsomaan, mitä höyhenperhe siellä
puuhaili.

Kanat olivat kaikki pikku rakennuksen ylisillä, sen näki emäntä, kun
nousi äänettömästi kivijalan ylimmälle kivelle ja pilkisteli
seinänraosta koppiin.

Siellä seisoi kukko keskellä vaiteliasta kanaparvea toisen
munimislaatikon vieressä. Se heitteli kaulaansa, puhui kanoille kai
jotain hyvin opettavaista, jotain merkillistä, jota kanat eivät vielä
näyttäneet ymmärtävän.

Matti oli punastunut. Se selitti ja muuttui yhä punaisemmaksi. Sen
silmät, jotka muistuttavat särkikalan kellertäviä silmiä, tulivat aivan
veripunaisiksi kiihtymisestä. Kotkotus kiukkuista! Veri pakkautui
nähtävästi miehelle päähän: heltat leimusivat, ja ne paikat, joita
ihminen pitäisi kukon poskina, hekottelivat hirveästi.

Kukko oli vihainen, mutta kanat, jotka seisoivat jonkinmoisessa
piirissä ympärillä, eivät vieläkään liene asiaa ymmärtäneet.

Mitä kukko tarkoitti?

Viimein tapahtui ihme, jota luulen ihmisen verraten harvoin saavan
nähdä. Suuttumuksesta punastunut kukko _astui munimislaatikkoon_, se
opetti käytännöllisesti kanoille laatikkoon munimisen. Se nousi
laatikkoon ja ryhtyi jaloillaan tekemään heiniin pesää! Raaputteli
siinä seisoallaan, touhusi, pyöri ympäri ja kotkotteli äkäisesti koko
ajan. Valmisti pehmeisiin heiniin sopivan koperon, tallasi sen kovaksi.
Luksutti, neuvoi, selvästi hyvin ylpeänä ja vihaisena:

— Ne ovat nuo akat! Eivät osaa edes pesäänsä tehdä. Mies aina osaa!
Näin se on laadittava! Siinä se nyt on koko juttu. "Kluk kluk!" Näin.
Kas tuossa! "Kluk kluk, — koko koko." Munikaa tähän, älkää ulos!

Ja sitten näytti kukko vielä kanoille, — ja seinänraosta kopin
salaperäiseen pimeään pilkistävälle ihmiselle se oli hurmaavan
hullunkurinen näky, — _millä tavoin lootassa istutaan!_ Miten siihen
istumaan asetutaan: Matti laskeusi heinistä muovailemaansa kuoppaan,
löi ja pöyhötteli siivillään heiniä, hieroi niitä vatsallaan ja
hinterpommerillaan — kuin munimaan asettuva kana. Ja sitten se istui
vähän aikaa siinä paikoillaan, vain silmien kalvo alakuloisesti
muljahteli terien yli — niinkuin munaa odottavan kanan. Kanahan on
luonnollisesti sellaisella tuokiolla hyvin totinen.

Viimein Matti nousi arvokkaasti ylös, astui laatikosta pois ja
kotkotti, kaiketikin:

"Kluk kluk!" Siinä se nyt on koko temppu. Munikaa nyt niinkuin minä
itse näytin!

Kanat seisoivat vaiti kallella päin.

"Mitähän tästä nyt seuraa?" arvelimme.

Mutta jo tulevalla kerralla istui parhain kana kuin istuikin munimassa
heinälaatikossa, ja kaksi muuta seisoi ylisille johtavilla pikku
portailla odottaen tuskallisina vuoroaan, päästäkseen hekin
heinälaatikkoon!

Vain välisti joku kana sitten enää karkasi ulos piiloon, — aikoen
hautomaan.

       *       *       *       *       *

"Hyi, kukko on hyvin epäintelligentti elukka", väitti viime talvena
Parisissa asuntoemäntäni, rouva Mignon, kun puhuttiin kukkonäytelmästä
nimeltä Chantecler. Väite saattoi kyllä pitää paikkansa sanoihin
nähden, jotka Rostand on pannut kukkojen suuhun, mutta ei ainakaan
Mattiin: siitä protesteeraan ankarasti.




"Ritari Matvei".


Haukka leijaa korkealla pienen saaremme kohdalla. Sen siivet tuskin
värähtävät, se lepää paikallaan pitkät ajat kuin kala vedessä. Se
näyttää melkeinpä pilkulta. Se on luultavasti varpushaukka.

Onhan niitä ennenkin nähty.

Emmekä aavistaneet, että kanakopin luota yht'äkkiä kajahtaisi kukon
kirkaisu ja sitten taisteluntemmellystä. Emäntä kuulee sen tuvan
ovelta, juoksee sinne. Hän näkee upean pihlajan, ampiaisten pyhän puun,
juurella ilman valkeanaan höyhenien tuprua, josta siipien läiske
kohahtelee. Hän tempaa pitkän kepin, huutaa ja hosuu.

Haukka pakenee väkinäisesti.

Matti nousee maasta pörröisenä, revityin höyhenin, mutta silmittömänä
taistelunvimmasta. Se töytäilee sinne ja tänne, kurkistelee ylös
nähdäkseen vihollisensa. Kas julkimusta: suuri ruskea haukka, — se
olikin oikea kanahaukka, — istuu vielä tuolla tervalepässä, tähystelee
keltaisin silmin alas. Sen pyrstö on levällään kuin viuhka, näkyy
pyrstön kellertävä ja valkoruutuinen nurea puoli kuin mikäkin
vanhanaikuinen kangas. Siivet hävyttömästi supussa. Se ei välitä ensin
edes huudoista, niin himokkaasti sen mieli tekisi iskeä jälleen
Mattiin. Lopulta tuo pöyhkeä ilmojen ilves kuitenkin kohahtaa lentoon,
ohuet jalat pistävät suorina alas reisien höyhenistä, jotka ovat kuin
mitkäkin entismuotiset naisen housut.

"Pelastuitpa, Matti. Mutta missä on perheesi?"

Tuolta se tulee, uskaltautuu vähitellen näkyville tuuheain
katajapensaiden alta, joihin ihminenkin voisi kätkeytyä täydellisesti
kuin uudinten suojaan. Kukko niitä kutsuu, ja kun saa ne kaikki
ympärilleen, niin se keikistää ohuen kaulansa ja kiekaisee heleän
voittolaulun.

"Todella, sinähän oletkin peloton poika, Matti! Ja tuntuupa kuin
osaisit käyttää kynnettömiäkin sormiasi: monipa ruskea ja keltainen
sulka kirjavoi valkeaa kasaa, joka on omasta ruumiistasi maahan
riputeltu."

       *       *       *       *       *

Pyynti-koiramme on vielä edelleenkin lurjus. Se on ovela kuin
talonpoika. Ja itsepäinen, hävytön. Kuinka monta kertaa sille onkaan
sanottu, päänupukkaan sormella naputtaen, että tipuihin ei saa koskea,
ei saa, ei saa! Eikä leppälinnun tai kerttujen poikiin. Eikä ajella
teirilintua, joka raitalehdossa kohahtelee. Ei vaania sorsaa, joka
mielellään pesisi ruohoiseen lahteemme. Tyytyköön myyriin ja
sammakkoihin! Niitä pureskelkoon, mukeltakoon suussaan, näytelköön
niiden takajalkoja viiksinä suupielistään, voitokkaasti selkänsä yli
ruumiita viskelköön.

Mutta se ei tottele. Miten usein se on saanut rikoksista tuuppauksen
niskaansa, könistyksen takamaihinsa, keppiäkin tarvittaessa. Ja
kuitenkin se yhä tulee kartanolle iloisesti häntäänsä heilutellen
ulkometsästämme, joka lienee siinä viisikymmentä metriä läpimitaten,
tulee salaperäisenä, mutta jokin pikkulinnun höyhen riippuu suupielessä
ilmaisten tehdyn rikoksen. Tai se köntystää tanhualle kovin väsyneenä,
pitkät ajat lahdella jotain puuhailtuaan, asettuu pettyneenä suoranaan
loikomaan aitan päädyn suloiseen varjoon, — ei onnistunut
koskelonmetsästys! — Se nappaa leppälinnunpoikaset, jos niillä on
huono tai kokematon emo, joka päästää ne liian aikaisin lentoon
suojaavasta pesäpöntöstä, varastaa yhden toisensa jälkeen, kaiken aikaa
pesää kierreltyään. Milloin se taas rääyttää pikku salmella sorsaa,
joka oli jo melkein kesy, juosta roiskaa sen perästä kaislikossa, niin,
jopa heittäytyy uimaankin, tuo uintia ja pesua kuin myrkkyä pelkäävä
Pyynti. Huudapa sille: "Pyynti, uimaan!" jo luikkii se aitan alle
turvaan. Uimalakanan näkeminenkin säikähdyttää sen pötkimään aitan
aluksen matalaan suojaan.

Rikoksia, rikoksia! Torupa sitä: se heiluttelee, pötkyttää häntäänsä:
"Älkää joutavia puhuko!"

       *       *       *       *       *

Mutta ihmisten nähden ei Pyynti kuitenkaan enää tohdi karata kanoihin.
Sen sijaan, käännäpä selkäsi: silloin se kiertää kanakopin taakse,
kurkistelee koppiin isolta kiveltä ja alkaa kaivautua sisälle häkin
alitse.

Vieläkään ei kanoja voi koiran tähden pitää päivin ulkona, ellei
ihminen itse ole mukana kanapaimenena.

       *       *       *       *       *

Eräänäkin päivänä: mikäs nyt kanoilla on? Mikä kirkuna kopilta? Vihlova
hätähuuto kuin ihmisen kurkusta, miltei ihmisäänin parkaistuja sanoja.

Vilkaistaan ikkunasta. Äskenhän Pyynti oli vielä tuossa lattialla,
mutta nyt sitä ei näy...

Juoksen kanakopille. Jokos se taas! Pyynti lentää häkin sisällä
ahtaassa tilassa edestakaisin, aidasta toiseen, se vilahtelee punaisena
kuin kettu, jonka sukua se luonteeltaankin on, se pomppii ilmassa,
hyppii korkealle. Ja nyppii höyhentupsuja Matin housuista, höyheniä
pöllyää ilma täynnä. Matti kimpoilee rautalankahäkin seinille; mutta
vuoroin hän ratsastaa Pyynnin niskassa, lyö punaista paholaista
siivillään silmille, iskee ratsuaan luisilla kannuksillaan. "Pyynti!
Pyynti!" Se ei tottele, pannahinen! Eihän se kuule mitään! Hyökkään
sisälle, saan räyskän kiinni, nostan niska- ja housunkraavelista ulos,
heitän vihoissani tanterelle, — siihen se jää katsomaan ja —
heiluttelee iloissaan häntäänsä!

"Matti-raukka, pelastuitpa vielä kerran, mutta missä tilassa! Koko
pyrstösi on viety, muistutat töpöhäntäistä kanaa. Häkin hiekka on
peitetty valkeilla höyhenilläsi. Missä nyt perheesi?"

Yksin seisoo Matti ulkona häkissä. Kanat ovat paenneet pikku portaita
myöten ylisille, sieltä ne kurkistelevat.

"Sinä et paennut, Matti? Yksin jäit ulos, taisteluun petoa vastaan
omiesi puolesta. Sinähän olet sankari. Matti! Julistan sinut tässä
ritariksi, ritari Matveiksi, sinut, pahoinpidellyn, nyljetyn, —
kopallinen karttuu raastettuja höyheniäsi. Mutta kunniallapa putosi
töyhdöstäsi sekin ainoa kullalta vivahtava sulka. Sinä olet ritari
Matvei!"

       *       *       *       *       *

Miehen töissä menevät Matin päivät. Tulee jälleen ilta. Järven sini,
yhtä vaalea kuin se väli, jonka nimenä on _rosa_, ruusunpuna, himmenee
harmaaksi, muuttuu utuiseksi...

Mutta sitä ennen on tullut aivan tyyni ja vesi välkkyy kuin puhtain
kuvastin.

Kas kuinka kalat pitävät viimeistä iloaan tänä päivänä!

Iloaan? Siltä se ihmisestä näyttää! Oikeastaan kalat _metsästävät_
toisiaan tänä iltana viimeistä kertaa, ahtavat vatsansa täyteen yöksi.
Julma luonto, — kuka onkaan väittänyt sitä sopusointuiseksi, luotujen
hyvää vastaavaksi? Kuhunka pakenisin sen edestä? Ah, ei edes oma
luostarini säästy puhtaana näiltä kauheilta ajatuksilta! Kaikkialla
olemassaolon raivo! Peto vaanii toista eläintä... Puu puristaa salaa
juurillaan toisen puun hengiltä... Ja nyt tuo kalojen kesäinen kuhina
tuolla.

Mikä loiske ja virinä! Mikä polskahtelu ja hyppely! Kuin leikkiä,
karkeloa! Nyt tuolla kaukana, Jylhän salmella, suuret pyöreät virit. Ja
nyt tuossa, aivan jalkojemme juuressa, lämpöisen kallion kupeessa.

Salakat ja särjet kimmahtavat epätoivoissaan vedenpinnasta ylös. Ne
lentävät sekunnin, linkoavat, ampuvat itsensä koholle pikku kaaressa.
Kiilloitettuna hopeana ne välkähtävät... Tuntuu kuin ne kisaisivat
nuoruuden viehkeä hehku sydämessään, nuo järven pienet, herttaiset...
Ai, ne väistyvätkin tuskissaan ahvenia, joita pomppii koholle kita
auki. Ne pakenevat toista kalaa, hirvittävää petoa, joka ajaa niitä
vedenpintaan asti harjasviuhka levällään, messinginkiiltoista kuhaa, ja
vielä kamalampaa, väkevää, notkeaa haukea, jonka pitkä kuono on
varustettu lukemattomilla neulanterävillä hampailla!

Mutta pienten pako näyttää ihmisestä leikiltä. Ilolta, kesän suloiselta
onnelta. Samoin suurten loiskinakin, joka kuuluu tänä ihmeellisenä
iltana hyvin etäältä, aina kilometrien päästä Rautulta, elämänriemulta,
mutta mahtavammalta, riemuitsijain isommuuden mukaan...

Sellaista näemme tuokion, välkkyvän ja iloisen tuokion. Minusta se
tuntuu, kun sitä tarkemmin ajattelen, niin tuskalliselta, että ihminen
tahtoisi kuolla.

Ilta hiljenee. Pilvien hopea saa yhä enemmän punaisia vivahteita...

Nyt hehkuu luoteinen jo nuotiona, hiiluvina kekäleinä, purppurana,
keltaisena. Aurinko verenä, hostiana, joka kristallilippaassaan
alttarilla hohtaa, kuten katoliset runoilijat vertaisivat.

Aurinko katoaa kahden mustan saaren rakoon. Väri ulapalla muuttuu yhä
harmaammaksi.

Eivätkä kalat hyppele enää, järvellä haudan hiljaisuus: kuoleman
rauha...

       *       *       *       *       *

Myöhäinen ilta...

Kanat, jotka ovat kaiken päivää kierrelleet kukon johtamina siellä ja
täällä, — ne voidaan nykyään laskea ulos päivälläkin, viime tappelussa
taisi Matti Pyynnille jotain opettaa, — kanat, jotka ovat tulleet
milloin tuvan edustalle, milloin aitan portaille jyviä nokkimaan, tai
tunkeutuneet tutkimusretkelle pirttiinkin ja joutuneet pakenemaan
sieltä siipiään kahistellen; kanat, jotka ovat touhunneet pahanteossa
mansikkamaassa tai raappineet paljaiksi kukkia ja vihanneksia, kanat
alkavat ikävöidä yöksi kotiinsa.

Niin, nyt, kun jättiläiskoivut eivät hievahda, vaan riiputtavat
latvojaan kuin ne olisivat lehväköynnöksiä juhlien jälkeen, — nyt, kun
soleat tervalepät seisovat ikäänkuin taivaan ikuisuuteen pyrkien, — ja
piilipuut pitkulaisine lehtineen näyttävät uneen vaipuvan, ja vain
rantahaapojen metallimaiset lehdet ikäänkuin puoliunessa läpättävät
tummina luoteisen ilmanrannan keltaa vasten, — läpättävät ja
kuiskuttelevat kuten uneen vaipuva rukouksensa viimeisiä katkonaisia
sanoja, — nyt keräytyvät kanatkin hiljalleen koppinsa ovelle.

Ne seisovat siinä ensin toimettomina, nyyköttävät aiheettomina.
Näyttävät avuttomilta. Ei ääntä kuulu, — joskus vain heikko, matala
kurahdus.

Maailma yhä tummenee. Kukkokin seisoo parvensa keskellä paikallaan,
yhtä hiljaisena, puuhattomana kuin muut.

Mutta sitten alkaa vanhin kana verkalleen astella ylisille johtavia
portaita kohti. Lyhyt harppaus kerrallaan, taas pysähdys, ja aivan
vaiti.

Johtokana joutuu portaitten juureen. Se nousee askelman, toisenkin.
Seisahtuu, katselee ympärilleen. Se on torkahtaa, kaatua ja pudota alas
ortailta... Päässä kai niin kummallisen suloisesti pakottaa... Ruumis
huojuu, kun hän yrittää edemmäksi. Silmissä ihanasti pimenee, eikä
korva erota ympäriltä mitään, ei toisten kanojen hiljaisia kurahduksia,
ei pikku lintujen iltapiipahduksia, haapojen uinuvaa läpätystä, joka on
käynyt hiljaiseksi kuin rauhallisesti nukkuvan hengitys.

Nukkumaan! Horjuen, pysähtyen ja taas askelman nousten kohoaa johtokana
asumukseen. Välillä se katsahtaa kuiluun, johon on ollut pudota,
silmin, joiden verhoksi kohta valkea kelmu laskeutuu. Sitten kana
laahautuu hitaasti oviluukusta sisälle.

Silloin kuuluu kukon lyhyt kotkotus, komennus. Muutkin kanat
liikahtavat ja alkavat tallustella portaille sanaakaan virkkamatta.
Vaiti ne kulkevat, rivissä, yksi toisensa jälkeen. Viimeisenä kukko.

Tuon tuostakin menijät portailla huojahtelevat, luiskahtaahan varpaan
kynsi kapuloista, joita on peruslautaan naulattu, mutta hätääntynyttä
äännähdystä ei kuulu, vain siipien räpistelyä. Ja siten jatkuu
kömpiminen, unisia päitä ikäänkuin pyörryttää, silmissä samenee,
pimenee... Ja yksi toisensa jälkeen työntyvät kanat pienestä
oviluukusta hämärään kammioonsa. Asettuvat orrelle taustalle.

Mutta kukko ei nouse orrelle. Hän ei vetäydy taustalle. Hän painautuu
lattialaudoille maahan aivan oven eteen, — siinähän ei ole ortta.
Asettuu ikäänkuin luukuksi, portiksi, vartijaksi!

Yö on tullut.

Kuu on noussut etelästä, hirvittävän punaisena se paistaa tervaleppäin
välitse suoraan Matvein perheen ovesta sisään.

Ihmeellinen, mystillinen, lumoava kuu.

Järvi kuun alla kiiluu metallinpunaisena, kiihoittavana kuin veri.
Sitten kuutamo leviää, se välkähtelee kultaisena, häikäisevänä
kenttänä...

       *       *       *       *       *

Jos ihminen nyt kulkee kanakopin ohitse vaikkapa kuinka varovasti,
ettei häiritsisi eläinraukkoja, kuuluu kukon kurkusta syvä, tyytymätön
ja urahtava:

"Kurrr." Ei saa häiritä nukkuvia, — rikkoa luonnon pyhää lakia, joka
on määrännyt kaikelle aikansa!

Ja jos pysähtyy kopin luukun kohdalle ja astuu vielä lähemmäksi ja
teristää silmänsä nähdäkseen sisälle, niin erottaa pian kukon
avonaisen, valvovan, punaisen silmän kuutamossa. Nopsasti heränneen
silmän... Ja sitten näkee taustalta kanojen valkeita hahmoja, mutta ei
niiden päitä: kanat nukkuvat pää höyheniin kätkettynä rauhan unessa, —
kukon suojassa.

Ja jos tavoittaa kädellään oviaukon sisäpuolelle, niin Matti iskee
käteen nokallaan. Silmänräpäyksessä, kovasti, mutta melkein
sanattomasti:

— Tästä ei sisälle tulla. Tässä vartioin omiani. Mutta ei meluta, että
saavat nukkua!

"Ole rauhassa, Matvei!"

Kokeilija poistuu oudoin ihastuksentuntein kiusaamasta kukkoa, joka
istuu oven tukkeena toisella jalallaan, istuu puolivalveilla, aina
valmiina tarkkaamaan yöhön, jossa hiiviskelee monenmoisia vaaroja:
ilkeä rotta, kanojen ravinnon varastaja, kärppä, kanojen kurkkuun
karkaaja, ja tuo punainen pöyryhäntä, notkea kuin kettu, vihattavan
viekas. Taikka äänettömästi liikkuva huuhkaja, jonka huuhutus nyt
kaikuu kuutamossa loitolta, jostakin sieltä, mistä kuu yhä valkeampana
nousee yksinäisen yön korkeuteen...

Ihmisetkin jo nukkuvat, Matin apulaiset katkerissa vaaroissa. Hän on
yksin. Yksin hän vartioi.

Hän on ovilauta avoimessa luukussa! Hän on portti, lukko. Uskollisuus!
Hän antaisi henkensä omiensa puolesta.

Turhaanko olen näin paljon kertonut sellaisesta vähäpätöisestä kuin
kukko?




Kauneuden tuokio, mitä enempää voisin vaatia?


            "Ei voi olla liian järkevä, mutta ainoastaan
            viisaudella on oikeus vedota järkeen. On totta,
            että järki on viisauden juurella, mutta viisaus
            ei ole järjen kukka."

                                            _Maeterlinck_.

Tämä päivä oli jälleen onnen päivä: se oli kaunis.

Oikea sydänkesän päivä.

Suomen luonto vaihtelee ja heittelehtii rajusti synkästä ja rumasta
rajattomaan suloon ja kauneuteen. Kun taivas pysyy pilvessä, näyttävät
rannat matalilta, yksitoikkoisilta, ne ovat kuin samaa iankaikkista,
kapeaa mittanauhaa... Karunnäköiset rannat: niillä ei uskoisi silloin
minkään viljan kasvavan, niin ne ovat harmaita, armottomia,
toivottomia.

Mutta aurinko muuttaa kaiken, pelkkä aurinko! Jo hymyilee, säteilee
Suomi, lupaa ikäänkuin kaikki taivaan autuudet, joita järven syvyys
kuvastaa, — ihanuus verraton.

Ja tänään aamulla, kun lähdin kello kolmelta, — ihmeellinen
harvinaisuus, — pieneen unettomuuteen tuskastuen uistinta
koettelemaan, aamulla nousi minulle kolme aurinkoa. Niin, aurinko
kolminkertaisena! Loimottaen ja tummanpunaisena jättiläiskiekkona
kiepahti se manteren metsien takaa, joissa lepäsi jo hieman syksyinen
tunnelma, niin tummat ja kovapiirteiset kuusikon sakarat olivat.
Tietäähän heinäkuu minusta aina ikäänkuin syksyä.

No niin, aurinko nousi kolmena aurinkona. Itse oikea aurinko
ilmanrannalla terävien kuusien välitse välkähdellen, mutta järvessä,
joka alkoi herätä ja hiljaa hyrskehtiä, kimmelteli kaksi sen omituista,
pyöreää kuvajaista, erottajanaan veden hopeaviiru ja viluiset usvat.

Kukot kylässä ja saarellani eivät vielä kiekuneet. Linnut eivät enää
paljoa visertäneet, niiden parhain laulunaika oli mennyt.

Olin ikäänkuin yksin, — kuin ainoa ihminen valtavassa erämaassa.

Joku kala polskahteli; ja uistimeeni iski viimein hauki, jonka
vengotellessa vastaan kulutin hauskassa, vihoittelevassa jännityksessä
neljännestuntisen, kunnes se makasi veriläikässään venheeni pohjalla.

Nyt paistoivat usvat lahdelmissa ja suoniittyjen purojen suissa
ruusunpunaisina.

Päivä lämmintä lupasi! Kun kolkahtelevin airoin soutelin kotiin,
sävähteli ulapoilla jo hopeita, seuloi ilmoista sulaa hopeaa tyyntyviin
vesiin, sillä aamutuulikin jälleen laiskistui, vain mainingit enää
hyrskähtelivät.

Harmaan venhevajan eteläkupeella kipenöi silmiini heijastus järvestä
auringon sokaisevasta kuvajaisesta, se väikkyi ja vipisi vaaleina
läikkinä rantapajuissa ja koivuissa, joissa hyönteiset alkoivat
touhuta. Ei ainoaa ääntä, ei muuta linnun piipatusta kuin kesyjen
tiaisten, — syksyhän todellakin hiljalleen läheni. Mutta aurinko vielä
hekumallisesti kuumensi, sen lämpö kävi käsiin ja kasvoihin kuin
hyväily.

Nyt naputin liittolaiseni varovasti jalkeille matalaisen ikkunan ruutua
koputellen. Tahdoinhan näyttää hänelle paitsi varhaista haukeani, joka
loikoi mustana ja vihreänä poikkiteloin isossa vadissa kuistin
penkillä, myöskin aamun ihanuutta. Tahdoin houkutella ja vaatia hänet
kanssani verkostamaan. Niin teimme. Näimme, vaimoni vedellessä airoissa
hyrskeitä vastaan, aamuauringon kirpeän säteilyn, vieläpä viimeiset
tunnut punaisista, haipuvista usvistakin. Ja silloin tunsin, että tästä
tulisi onnellinen päivä, silloin syttyi mielessäni halpa laulu, jonka
aion uskaltaa tähän viimeiseksi.

       *       *       *       *       *

Sitten aamupakinat, kahvit, vallattomat aamulaulut. Kukkien katselu
tanhualla: kuinka pitkälle punaruusu oli avannut viittäkymmentä
umpuaan, joiden huomasimme viikko sitten alkavan niin valkeina, että
luulimme pensasta valkoruusuksi, mutta nyt ummut näyttävät verhiöiden
sisältä veitikkamaisen punaista; punainen pilkistelee niistä esille
kuin alaväri keskiaikaisista puvuista, joiden hihoihin oli halkaistu
koristeiksi viiltoja. Kaksi punaista ruusua on täysin jo auennutkin, ne
ovat suuria ja niitä tekee mieli kädellään hyväillä. Neitseellisen
kelmeitä kuin nunnat ovat näiden rinnalla valkoruusut, jotka
lumenvärisinä reunaavat pientä kivipengermää.

Suuri valmu kukkii. Sen sydämeen on piirretty iso valkea risti. Se on
kuin mikäkin laupeudensisar, porvarillinen, hieman yksinkertainen,
mutta huvittavan herttainen. Ikäänkuin varta vasten nähdäksemme avaa se
nyt juuri kokonaan kauhtanansa, jonka se eilen yöhyönteisiltä ankarasti
sulki. Se painui silloin umpeen kuin vanhanaikuinen kukkaro, asettui
uneen omenapuun juurella. Nyt sen sydän levittäytyy nopeasti aivan
silmiemme edessä auki.

Kimalaiset humisevat, hyönteisiä tanssii ilmassa. Hyrskeet tyyntyvät.
Lupaa tulla oikein kaunis ilma.

       *       *       *       *       *

Saaren keskikentällä killistelevät vuohensilmät aurinkoon. Kissan- ja
sinikellojen seasta kohoaa siellä täällä upeita, tummia hirvenkelloja.
Hiirenherne on kietoutunut somaksi seppeleeksi valtavan putken
ympärille. Mutta horsma tuolla kallion luona seisoo punaisessa
vaipassaan...

Valkeana hohtava Vanaja kutsuu pois tupasen kuistilta, josta sitä
katselen. Niin se on kaunis, että tahtoo nähdä sitä vielä lähempää,
kuten muka lähemmäksi pääsisi, jos menee rantakallioille. Kummeli
kaukana ulapalla tulee yhä valkeammaksi, kietoutuu yhä hämyisempiin
utuihin. Soutelulle! Likemmäksi kauneutta, ilman mitään tarkoitusta,
kiertelemään verkalleen, ihmettelemään auringon taikaa, joka
odottamatta, yhtenä ainoana aamuna, muuttaa matalan ja vihamielisen
maiseman kauniiksi, tulvii sieluun rajattomana onnena!

Vesi tummaa kuin lyijyä, mutta jokaisen pikku lyijylaineen kärjestä
kimmahtaa tähtisäihky, syttyy, nopeammin vielä sammuu. Tuhansia,
miljoonia pikku tähtiä: musta vesi kuin kalliilla brokadilla ommeltu,
paljetteja, häikäiseviä hopealäikkiä. Järvi kuin jokin laaja
kuningattaren laahustin. Kuningatar, sinä pauhaava pikku meri Vanaja,
Lintukodon kiusa myrskyisinä päivinä, nyt ylpeää hekumaa upeileva,
leikkivä Vellamoinen!

       *       *       *       *       *

Tuolla Lintukodossa, joka punaisin ja sinisin rakennuksin pilkehtii
riippakoivujen ja raitojen lomitse salaperäiseen rauhaansa lujasti
kätkeytyneenä, näyttää vaimoni saunarannassa puuhailevan pyykinpesua.
Tepsuttelee väljässä mekossa saunatietä, alas pienen kummun rinnettä
pihlaja-vanhuksen siunaavain kätten alitse, auringon päivettämänä kuin
indialaisvaimo eräässä Frödingin runossa. Hän askaroi hiljalleen,
viisaassa rauhassa, iloiten ja nauttien. Punainen kukka hyppelehtii, jo
suuren padan alla rantaäyräällä, sauhu kierii hiljaa ilmoihin, tunnen
sen rattoisan kydöntuoksun tänne asti.

    "Ja puista sun tarhassas
    sua seuraa sypressi synkkä yksin..."

Niin, tuolla takanani, kun asetun kuumenevalle rantakalliolle kädessäni
kirja, jota tuskin hennon näin kauniina päivänä lehteillä, tiedän
puitteni olevan. Siellä poppelit ja vaahterat, jotka istutin,
hopeapaju, jonka sain lahjana ukilta ja mummilta ja joka tuoksuu hieman
hautausmaalta. Siellä ne ovat, autuaan aittani kulmalla. Autuaan, niin,
uskallan sen sanoa: kammioni yksinäisyydessä saavat mielikuvat
profanoimisesta vapaina avata siipensä, — ne liikkuvat silloin
nopeasti kuin päivänkorentojen hopeaharsoiset, iloiset lentimet.

Tuolta näkyy myöskin tupasemme, jonka kamanakirjoitukset ja päädyn
vuohet aurinko, sateet ja tuulet kyllä syövät hetkessä pois, —
nopeasti, kuten valonsävähdys pikku laineen huipusta tuossa tuokiossa
sammuu.

Ihminen, miten voit olla jumalallinen juuri siksi, että tiedät onnesi
tuokiot niin lyhyiksi!

       *       *       *       *       *

Siinä kalliolla, jossa ihoa polttaa ja tuntuu kuinka auringon voima
iskeytyy jokaiseen luun ytimeen, antaen inehmoiselle unohdusta, naurua,
ylimielisyyttä, kuten itse luonto on yli- ja kevytmielinen, — siinä
jatkuu yhäti äskeinen lauluni hetken onnelle.

Muistelenpa jälleen muinaisia päiviä, jotka vietimme tuon liittolaiseni
kanssa yhdessä... Aamulla varhain lähdimme aurinkoiselle niemelle
tällaisiksi päiviksi kuin nytkin. Hänellä päässä sanajalkoja suojana
auringolta, tai ehkä pienenä naisellisena koruna, joka minusta oli
kaunis. Paljasjaloin käveltyämme kiemuraista polkua, jolla käärmekin
joskus kihahti, laskeusimme rantaan, kultaiseen, kuumaan hiekkaan,
siinä vietimme koko päivän, jotain hyvin tyynnyttävää, epähetkellistä
toisillemme lukien, jotain pakinoiden, nauraen ilosta kanssaihmistemme
ymmärrettävälle ilkeydelle, emme ilkkuaksemme heitä, vaan niinkuin
hupaisille huomioille. Miten olimme vapaat, oman työmme ja voimamme
varassa! Haukkasimme muruset, jotka olimme eväskorissa kanssamme
tuoneet, kahvi porisi kaiken päivää vieressämme paasien nokiuunissa, ja
riemuitsimme — _valosta!_

Sitten muistan, millä hinnalla tuon vapautemme ehkä ostimme. Kuinka hän
tuli majaani, vaatimatta, aikomatta mitään. Kuinka hän menneitten
kesäin helteillä, jolloin kyy niittyojain reunalla edessämme havahti ja
kiukkuisesti sävähti, kantoi mukanani, hiki otsalla, onnellisena,
olkapäillään taakkoja, jotka olivat meille yhteisiä. Kuinka hän sitten
syksyn iltoina työnsi kerallani kuormattuja rattaita upottavassa
savessa: vähän perunoita, korvo puolukoita, vähän muuta, meille
kylliksi: ihmisen vatsa ei ole, Jumalan kiitos, suuri, ja lihava vatsa
on inhoittavan ruma, ja rikkaus rasittava. Kuinka hän veti ja kantoi ja
ponnisti ja sahasi ja hakkasi — ja iloitsi!

Mistä nyt minussa edes tämä nauru, jossa ei ole ivaa, vaan joka on
pelkkää hilpeyttä, nauru kaikelle, minkä outo luulisi minua leikkaavan?

       *       *       *       *       *

Ilta päivää ihanampi! Ruumis hehkuu aurinkoa, se on terve. Jokainen
luun ydin, jokainen punasolu veressä tuntee sisässään aineen, joka ei
liene maan päältä kotoisin: auringon. Sielu, eihän se liene vain pelkkä
ruumiin varjo? Tuntee kerrankin, ettei ole tarpeellista mitään miettiä:
kaikki on onnessa selvää. Niin käy auringon helliessä, oikeassa
ilmastossa, auringon armosta, tällaisena eteläisenä päivänä! Maailma on
kuin jalo malja: juo, kallistele ahkeraan, nauti ja laula.

       *       *       *       *       *

Sitten ilma sakeni ukkosta uumoilevaksi. Valkeat, muhevat hattarat,
jotka ikäänkuin riippuivat liikkumattomina taivaasta kuten
näkymättömästi sinne ylös vedettyinä, suunnattomina pumpulimöhkäleinä,
— hattarat kohosivat nyt pilareiksi, linnoittuivat torneiksi,
rakentuivat marmorilouhosten näköisiksi. Ne kuumottavat nyt kuin
punaiset vuoret.

Ja yhä lisää! Kaikki kauneudet ovat täksi päiväksi luodut.

Tulee hieno sininen pilvi, sataa ripsahtaa. Sateenkaari huiskahtaa
lännestä ikäänkuin suunnaton kunniaportti tai itämaalaiskirjava,
loistava voittokaari. Tuuli herää jälleen hetkeksi, nyökyttelee
ritvakoivun lehtiä, niistä putoilee kimmaltavia pisaroita. Raitojen
oksia liikauttaa kostean sadeilman hengähdys, tervaleppien
tummankiiltävät lehdet välkähtävät, ja sitten tuuli jälleen vaikenee.

Oi, liittolaiseni, jonka selvä äly hoitelee mielikuviani niin etteivät
ne lennä itseään rammoiksi kuin pääskynpoikanen syöksyy kuoliaaksi
kiiltävään lasiruutuun, nyt, kun sadepisarat vielä kimmeltävät puiden
lehvillä, nyt, kun heikko tuuli väräyttelee raitojen ritvoja, kun
koivikko avatusta ikkunastasi tuoksuu niinkuin olisi keväisellä
hiirenkorvalla, niin, nyt kun sateesta virkistyneen ruusun upea lemu
leviää tanhualle, anna nyt soida meille se Beccen _Légende d'amour_,
rakkauden legenda. Se on ehkä banaali, ehkä hieman tunteellinen, liian
suloinen, mutta harpunhelähdykset siinä soivat kuin sadepisarain
kultainen ripinä puista vihreään ruohoon, kuin tuulen rauhoittuessa
pikku aallot venheen kylkeen, ne helähtävät kuin sadetuulen viimeiset
värähdykset pisaroita kimmeltävän metsikön läpi.

       *       *       *       *       *

Pikku sade hälveni, ilma kirkastui ja selkeni pian. Taivas, koko
avaruus lempeän Vanajan takana hohtaa nyt siniselle, kummallisen
siniselle, lasimaiselle. Ja sen sinen alla alkaa järvi, sinipunainen
ulappa, mahdoton sanoilla maalata, vaipua öiseen uneen.

Kaukaisen saaren takana, joka äsken, taivaankaaren syttyessä, säkenöi
kuin smaragdi, siellä seisovat vielä ilmassa uljaat ukkospilvien
tornit.

En jaksa taaskaan istua Lintukodon kuistin penkillä, en tiedä, minne
juosta, niin tarjoutuu hurmausta joka puolella. Koivut, jotka
ympäröivät pihamme kulmausta pyöreänä pilaristona, kohottavat tyyneen
korkeuteen keltaisina hulmuavat latvansa: auringonlaskun kultaa. Se
kulta muuttuu yhä punaisemmaksi.

Ja koivujen, näiden kelta- ja hurmepunasoihtujen, keskitse paistaa kuin
näyttämöaukosta taustalta pilvitorni, suunnaton punertava pilvilinna.
Se kuvastuu kummelin alapuolelta vedestä, jonka vivahteet ovat niin
kauniit, että ne heti unohdan: vain autuuden epämääräinen tunne jää
sieluun.

       *       *       *       *       *

Auringonlasku ihania, mielikuvituksenkin voittavia hattaroita. Ja kun
vielä kerran tänään lähdemme soutelemaan, keijuu vihannan saaremme
yläpuolella enää vain yksi ainoa hymyilevä, punertava hattara.

       *       *       *       *       *

Kun tätä nyt huvikseni kynttilän ääressä aitassani kyhäilen, muun
Lintukodon jo nukkuessa, läheisten ja vieraidenkin, kuumottaa heinäkuun
punainen kuu avoimesta ovestani koivikon läpi. Se ei ole kalpea kuin
kesäkuun sirppi eikä kaamean kirkas, hermostuneesti laineilla hyppelevä
kuin elokuun aaveloistollaan säikyttävä kuu. Se on suuri ja
kuparinpunainen, tyyni ja hekumallinen, tämä heinäkuu, ensin saarien
yli tulipalona roihuava, sitten valtava, välkkyvä kiekko.

Suvaitkaa tämäkin kyhäykseni, joka aamuauringon välkkyessä syntyi ja
päivän ihanuudessa soudellessamme kehittyi:

        ONNEN HETKI.

    Viel' elää entinen hurmio!
    Aurinko nousee,
    sen kullassa kiiluu aamuinen järvi
    ja vaarat ja taivaat hulmuavat,
    mun armaani airoilla istuu,
    hänen kasvonsa koitto purppuroi...

    Viel' elää entinen hurmio!
    Näen kasvonsa tuossa: kuin pronssi, ei,
    vaan niinkuin metalli, rauta ja malmi,
    kuin veistos lohkaistu graniitista:
    kaikk' yhtä ehjää ja riemuista voimaa.
    Hän tuhdolla kääntyy ja tähyilee
    päin rantaa silmin kuulain ja kirpein,
    ja elämän tyynestä onnesta nauraa.

    Ja silloin entinen hurmio
    taas sieluuni syttyy, autuuden tunnen
    kuin ennen, yhteisen autuutemme,
    jok' ei ole rakkautta pelkkää,
    ah, paljonkin muuta ja ylhäisempää:
    se kirkastumista on.
    Yks pitää yhdenlaisesta, toinen
    taas toisesta, jokainen autuaaksi
    saa uskonnollansa omalla tulla!
    Mun sieluni tällaista puuttui!

    Taas muistan, — kun aurinko nousee
    ja järvellä aalto käy
    niin että jo vaahto kuin tiirat lentää
    ja luodoilla hyppii, ja venhe keikkuu,
    ja ystävä airoissa istuu
    eik' anna voimansa tuulille myötä,
    taas muistan nyt vuodet menneet,
    monet vuodet, yhteiset vaivat
    ja yhteiset riemut.
    Niin, tietänen, kuinka on muokattu
    tämä kasvojen pronssi, kuinka on saatu
    tuo malmi ja rauta aikaan,
    kuink' onkaan iskuja kestänyt
    tuo graniitti muodoilta jäykkä,
    se kunnes tällaiseksi taipui:
    niin paljon kaipuuni mukaiseksi.
    Hyvin muistan, kuink' olen kiusannut
    sitä rautaa, malmia, josta
    näin sallittiin minun aseeni parhain.
    Miten kiusannut jalkoja noita,
    jotk' ottavat venheen kaarista ponnen:
    ne astelivat vähän velttoina muinoin,
    kuin uinuvat, valveutumattomat vielä,
    ne kunnes ponnistaa peninkulmin
    puukengissä saivat, kestäen pilkkaa, —
    puukengissä, köyhissä, kömpelöissä
    ja ehkäpä sisältä piikitetyissä:
    mikä kidutus ehdoin ja tahdoin tehty,
    koe, josta jo itkeä voi sydän naisen!
    Veri, vertaisin, jalkapohjista tihkui,
    hän riemuiten tallasi nuo peninkulmat,
    syysiltana myöhään, leikiten saapui
    niin luokseni pauhussa sateen ja myrskyn...

    Ja muistan entiset soudut
    yli aaltojen koskena pauhaavaisten,
    kun kuoleman uhkalle suustani vastaan
    soi kirous, — ensin hän kauhua itki
    ja sitten vimmaa. Ja ponnisti: kesti!
    Näin rautaa malmista luodaan.
    Se itku, se nopsasti tyyntyi
    ja muuttui varmaksi tyyneydeksi,
    joss' ei ole vihaa, ei kaunaa,
    ei pilkkaa, vain naurua leppoisinta:
    pois ennakkoluulot niiden,
    joit' ihmisiks leikillä mainitsemme!
    Näin syntyi kädestä Luojan
    tuo graniitti punertavainen, ei koske
    sen sydäntä laineiden lapsekas hyrske,
    ei kenties mahtavin, aika!

    Nyt väitinkö, että sen paaden,
    sen kallion, pronssin, sen graniittirinnan
    lie mieleni julmuus luonut?
    Ei niin: sen synty on korkeampaa,
    se luonteissamme on, meidän kahden!
    Näin väitinhän: syntyi kädestä Luojan!
    Ja ei ole luomus hän ainoastaan,
    ei pelkkä graniitti, malmi:
    hän _ollut_ on minun kaltaiseni,
    ja tietämättänsä valveusi tietoon.
    Sen nähdä sain, saman liekin ja myrskyn:
    ovat luonteemme lyöneet vastakkain,
    yks kovaa, hirmuista, kovempi toinen;
    yks julma, kuoloa julmempi toinen!
    Ei taipunut rahtua yksi, ei toinen.
    Niin meri ja liekit taistelevat:
    ei katoa kumpainenkaan!

    Niin malmi ja polte masuunissa.
    Hän malmiko vai minä? Oi, en tiedä.
    Siten kumpikin toistamme oppineet
    vain lienemme tavalla mystillisellä
    ja katkeralla — kuin luonnoton hehku
    voi teräkset kovimmat kiehuttaa —
    ja valaa yhteen.
    Yht' olemme nyt, —
    sama tahto, yhteiset tahdonmäärät,
    ja ylpeys, kaipuut ja unelmat yhdet:
    näin tyytyä — osaan parhaimpaan;
    kaikk' ulkoa tullut meille tyhjää.
    Yks graniittipatsas, Luojamme veistos!

    Sua kunnioitan kuin itseäni,
    sun heikkouttasi vihaan
    ja halveksin niinkuin itseäni:
    en armoa selvyyden puutteelle anna!
    Sua rakastan jälleen
    nyt niinkuin muinoin hurmiossa, —
    nyt, loistossa autuaan aamun
    kun tuhdolla silmin kuulain ja kirpein
    päin rantaa katsot ja kasvosi
    koin kirkkaus purppuroi.




Muurahaiset.


                         "Mene, laiska, myyriäisen tykö..."
                         "Makaa vielä vähä, ota vielä unta
                         päähäs; laske kätes vähä yhteen,
                         ettäs vielä levätä voisit."

                                            _Sananl._ 6:6, 10.

Korkeassa metsässä, jonka oksien alitse järvi salaperäisesti kiiluu,
jonka latvoissa tuulisin päivin käy yhtämittainen valtava kohina,
himmeässä kuusimetsässä, jossa lemahtelee kostealle ja havuille ja
helteisenä päivänä väkevästi kuusien noruvalle pihkalle, siellä kohoaa,
tai kohosi, muurahaisten kaupunki.

Aurinkoisella kummulla se komeilee pyramidin muotoisena. Kummun ylitse
kaartuu suuri pihlaja.

Päivistä vähälukuisen kesämme kauniita päiviä viettäen katselette
hyönteisten elämää. Tuoksuvalla nurmella seuraatte jotain pikku
vaeltajaa, joka yrittää heikkoa heinää ylöspäin, putoaa, ja yrittää,
mieletön, jälleen. Mitä hulluttelet? Mitä luulet näkeväsi heinän
latvasta? Korkeaksiko sitä kuvittelet? Pysyisit piilossa maassa,
parempi olisi ollaksesi! — Verkkovivussa hiljaa keinuen, — niinkuin
ehkä joku teistä lapsena vaatevivussa kukkivalla pientarella, kun äiti
pellolla leikkasi kahisevaa ruista, — kauan sitten lapsena, tuulen
tuudittamana, lepän latvan liekuttamana, — katselette nyt, kuinka
muurahaiset karavaanina rientävät ylös pihlajain runkoja korkeutta
kohti, missä sininen taivas koristeellisten lehtien lävitse säteilee ja
valkeat pilvet vaeltavat...

Niin minäkin katselen, — ja katseluni vakuuttaa, että leikkiähän
minunkin elämäni lienee: hyönteisen lyhyttä elämää. Leikin,
sieppaan kiinni vikkelän, vihreälle välkkyvän koppakuoren,
asetan sen, harmaapäinen harmaaparta, selälleen; tiedän, että se
niskannapsahduksella kimpoaa ilmaan ja putoaa taas jaloilleen, se
taitava, jolla on aina onni mukanaan. Mutta tästäpä ei toistaiseksi
pääsekään pakoon! Ajelen kullanhimmertäviä maakiitäjiä, joiden
suojana on niiden ilkeä haju niinkuin arvonsa tuntevilla ja
vakaumuksistaan ehdottomasti varmoilla ihmisillä häikäilemätön käytös
ja menettelytavat. Ihastelen kauniita, metallinvärisiä turilaita, jotka
ovat kuin muinaisen Egyptin naisten rintasolkia; pyhiä scarabeuksia.
Töllini seinävierellä ihmettelen, miksi muurahaiset yhä kantavat korsia
seinänrakoon, hyvin huonoon asuinpaikkaan, jossa ne talvella varmasti
paleltuvat, — ottavat turhaan hinatakseen noita valtavia hirsiä tai
mastopuita.

Ja ihastelen korkeaa muurahaisten pääkaupunkia kauniilla
pihlajakummulla!

Pääkaupunki se on mielestäni. Kuvittelen, että siitä johtaa valtateitä
toisiin kaupunkeihin, joita on loitolla siellä ja täällä, yksi vanhan
perunakuopan eteläreunamalla, toinen Rautun ulapan näyttävällä
kalliomäellä; kolmas venhevajan vieressä. Haaveilen, että kaupungit tai
nämä kaupunkivaltakunnat käyvät keskenään kauppaa, — unohtaen ensin,
että muurahaisvaltiot eivät rakasta, eivät siedä toisiaan, joskin
jokainen niistä _sisällisesti_ on sovun ihanne. Ken on nähnyt samaan
pesään kuuluvan muurahaisen ahdistavan veljeään, ei, paremminkin
sisartaan? Niin, sisartaan. Odottakaahan vähän. Aina he rientävät
toistensa apuun. Mutta vieraille pesille ne ovat vihollisia: viepä
samanrotuinenkin toisen pesän muurahainen toiseen: siellä se surmataan.

Sotaa siis. Eduistako? Ei kai sen kummempaa! Mitä merkitsevät
rauhan- y.m. liitot ja palatsit, esperantot, yhteiset tieteet, joilla
ei _näissä_ asioissa pitkälle päästä, ja taiteet, jotka tarvittaessa
armotta tuhotaan, mitä ne kaikki merkitsevät talousetujen rinnalla,
vielä vähemmin rotuvaistojen? Muurahainen vain lukee samanrotuisenkin,
jos se asuu eri valtiossa, kohta viholliseksi, — sen verran olemme
niistä edellä.

Sotaa siis. Niinpä nyt leikkiessäni kuvittelen noiden kaupunkien
silloin tällöin käyvän sotaa keskenään, marssittavan järjestettyjä
armeijoita vieraaseen maahan, tuhansittain sotilaskastia, varsinaiseen
työhön kelpaamatonta, mutta jolla tiedemiehet sanovat olevan niin
suuret päät, että ne niillä tukkivat patteriaukkojaan, ja sellaiset
leuat, että ne yhdellä ainoalla noiden hohtimiensa nipistyksellä
katkaisevat vihollisensa poikki, ruiskuttavat sen haavoihin hirmuista
myrkkyään, silpovat uhrinsa kappaleiksi, syötäväksi, — miksi ei
vihollista syötäisikin, olisihan tämä muonituksen kannalta erinomaisen
käytännöllistä? Paloittelevat saaliinsa niin pieniksi, että
työmuurahaiset helposti jaksavat kantaa kappaleet kotiin. — Kuvittelen
kuuluisia taisteluja, joista muurahaisten aikakirjat kauan kertovat
hurmautuneita taruja, kuvittelen pesien hävittämistä sukupuuttoon,
orjien ottamista. Ja muurahaisteni elämää rauhankin aikana. Että heillä
on kuningas tai presidentti ja ministeristön vaihdoksia, sillä jokainen
tuntee, että keon asiat edellisten valtaan himoinneitten aikana ovat
menneet päin mäntyä. Ajattelen, että minun muurahaiseni, jotka
kuuluvat, kuten eräästä pienestä tieteellisestä kirjasta huomaan,
siihen muurahaisten valtavan, mutta lajiköyhän rodun toiseen
pääheimoon, jonka nimenä on _Formicidae_, koska näiden takaruumis on
muodostettu pelkästään yhdestä nivelestä, jota pieni suomu pitää
koholla, kun taas ensimmäisellä heimolla _Myrmicidae_ on kaksi
takaniveltä, — kuvittelen, että he raivaavat teitä, rakentavat
pilvenpiirtäjiä, kokoavat lihaa aittoihinsa, kantavat myllystä täysiä,
äsken jauhattamiaan säkkejä: muurahaisten munia, koteloita.

Niin he ahertavat hirmuisella kiihkolla, nuo pikku miehet. Ei, pikku
_naiset!_ Kai entiset kunnon opettajanikin, he, jotka pitivät kuivien
kasvien keräämistä kaikkein tärkeimpänä asiana maailmassa, tämän
aikoinaan koettivat saada päähäni — ja kuitenkin olen aina rakastanut
kukkia enemmän kuin kuivia lehtiä. Mutta nyt johtuu mieleeni vanha
oppikin: naisiapa nämä ovat. Surkastuneita naisia: siis voittamattomia
ahertajia, kuten jollakin tavoin elämältään vajavaisiksi jääneet
naaraat ihmisistäkin. Vajanaisia, pieniä, — mutta epätoivoisen
uutteria, ankarasti järjestystä rakastavia.

Oikeita naisia ei noissa ruskeissa juoksijoissa ole monta. Mutta ne
ovatkin komeita, suurempia kuin muut, leveäselkäisiä, isoperäisiä.
Niitä sanotaan kuningattariksi. He eivät tee mitään muuta kuin
antautuvat rakkauden suloaikoina seurusteluun miesten kanssa, jopa
saaden silloin, nuo jättiläiset, — mutta kuinka lyhyeksi ajaksi, —
hartioihinsa suuret, kauniit siivet! Ja hedelmällisiksi tultuaan he
muuttuvat oikeiksi matrooniksi: heidän valtava tehtävänsä on synnyttää,
synnyttää. Vuosikausiakin yhden ainoan hääretken jälkeen. Joku laji,
kertoo äskenmainittu kirjani, syöttelee vähin toukkiaankin; toisten
lapset taasen jätetään kokonaan työmuurahaisten, hedelmättömien tätien
hoitoon, kun äiti synnyttää uusia.

Mutta mies? Työmuurahaisethan ovat — naisiako todella? Mutta ainakin
kuningas tai kuninkaat, jotka tekevät tuon häälentonsa kiiltävillä
siivillä verhottuina, ovat kuningattaria, naisia!

Myöskin miehiä on muutama. Komeita, pulskia, koketteja, laiskoja. He
eivät lähtisi työhön kangella kääntämälläkään. Vöntystelevät kaduilla
väännellen tuntosarviaan, halveksivat hulluja raatajia. Heillä on
_kahdet_ silmätkin, kaiketi naisväkeä nähdäkseen: kaksi fasettisilmää
ohimoissa, kahden puolen uljasta kalloa, ja lisäksi kolme _pistesilmää_
hävyttömään otsaan mäiskätty. Ihania he ovat naisista, miehistä he
lienevät naurettavia, kelpaamattomia sotureiksi. Onhan muurahaisvaltio
näet jonkinmoinen Dahome tai Ashanti: soturit ovat naisia ja miehet
sitävastoin pelkäävät kauheasti sotaa. Auta taivas, jos jossakin
jyrähtää. Silloin he piiloutuvat kai kuningattarien helmoihin kuin
Paris Hektorilta, silloin he saarnaavat rauhaa ja teosofiaa, vaikka
tavallisesti ehkä yli-ihmisestä, joka halveksii porvarillisia kääpiöitä
ja kulkee tarvittaessa vaikkapa yli heidän ruumiittensa. Ymmärtäähän
tämän, eihän heillä ole edes sota-aseita, leuat ovat heikot muussa
paitsi syömisessä, myrkkyrauhaset melkein olemattomat. Mutta kauniita
ja lahjakkaita miehiä he ovat.

Heidän elämänsä muodostaa syöminen ja häät. Lyhyt valhe, mutta kaunis.

Silloin he saavat, hyvin ruokittuina ja komeasti puettuina häihin
lähtiessään, siivet samoin kuin kuningattaretkin. Neljä petollisen
välkehtivää siipeä. Silloin he lentävät kohti aurinkoa.
Ulkomaanmatkalle! Kosijain kihisevä parvi hyörii ja juoksee
ulkoseinillä, eksyy huoneisiinkin. Ja tämä tapaus saattaa eräiden
ihmisten mielestä ennustaa kauheita. Miksi tulevat muurahaiset seinille
ja sisään? Oikeinpa siipimuurahaiset! Turha säikähdys: kihinä oli
vain syrjähyppy matkan varrella, määrä vie ylös korkeuteen,
kuolemattomuuteen. Parvi katoaa kuistilta pian, se on noussut ilmoihin.
Ilmassa tulevat kuningattaret raskaiksi ja kadottavat viehättävät
kaunistuksensa.

Sitten he alkavat yhä vain munia ja munia.

Mutta sitä ennen ovat miehet jo kuolleet, heti lentoretkellä! Armaansa
syliin. Ensi luokan rakastajia, aivan kuin se arabialainen heimo, jonka
nuorukaiset kuolivat, kun rakastivat. Kuin Ikarokset he putoavat
ilmasta maahan: koko elämäntyö on tehty.

Sen sijaan tavalliset muurahaiset, pienet, arat, hiljaiset ja
vaatimattomat työläiset, joilla ei miehisesti asiaa katsellen ole
oikein sukupuoltakaan, ahertavat koko elämänsä ravinnonhankinnaksi ja
uusien polvien syöttämiseksi. Ainaista matalaa työtä, äänetöntä
aherrusta jokaisesta aamusta jokaiseen iltaan, keväästä talveen,
vuodesta toiseen, — miljoonasta vuodesta miljooniin. Hirsien
vetämistä, matosaaliin etsintää, omien, — kuningattaren, — toukkien
ruokkimista, kun ne makaavat koteloissaan kuin avuttomat lapset
kapalossa. Suvun säilyminen ja leipä, eihän tämä ole mikään
vähäpätöinen asia.

Mutta verkkovivussani maaten, tähystellen siniselle taivaalle ja sen
sähköisinä häikäiseviin hattaroihin, tarkastellen pihlajan vartta
kiireesti juoksevia muurahaisia, — ja kuvitellen melkein itsenikin
lopulta myyriäiseksi, ruskean ahavoituneeksi, jolla on vaaleain juovien
vannehtima vartalo, leukoina lujat pajahohtimet ja sieraimien vieressä
metrinpituiset radioantennit, taittuneilta näyttävät tuntosarvet,
verkkovivussani aprikoin hullunmoista: kumpi olisin mieluummin,
työmuurahainen, jonka illuusio on suvun jatkuminen, vaiko moinen mies,
jolta muutaman tuokion jälkeen riistetään kuvitelmain siivet ja henki?
Mitä tietää sukunsa jatkumisesta enempää kuin muustakaan — sittenkuin
on mullaksi maatunut? Ja jos tietäisikin, ehkä näyttäisi kohtalo
vieläkin kauheammalta: elää sieluna ja huomata kaiken sen, mitä
maailmassa muka kyhäsin, naurettuna, häväistynä, unohdettuna ja
hävitettynä, sillä senhän melkein kaikki lopulta saa palkakseen.

Ei, suloinen kuolema!

Verkossa loikovasta jättiläismuurahaisesta alkaa muurahaisuus maistua
kauhistavalta. Juosta sokean vaiston vallassa koko ikänsä, —
muurahaiset elävät muka hyvinkin vanhoiksi, jopa parinkymmenen vuoden
ikäisiksi, — näennäisyyden vuoksi, tai palaa hetkessä loppuun —
samanlaisen harhan vuoksi.

Tosin tietää kirja, että muurahaiset ovat edistyneetkin. Että eräät
lajit niistä osaavat houkutella puita, joiden vihreyden ne alkuaikoina
raastoivat sellaisenaan suuhunsa, veronkantajikseen: valmistamaan
itselleen nektaria. Sen ne tekevät siten, että säästävät puun lehtiä ja
suojelevat puuta sen vihollisilta, toisilta muurahaisiltakin, ja
vastalahjaksi puu kehittää heille nyt itse herkun. — Eräät lajit
jälleen hoitavat karjaa, lehti- ja juurisyöpäläisiä, varjellen niitä
vihollisilta, linnuilta, hyönteisiltä; jopa hyppysiltäni, joka vihaan
tuota karjaa vaahterantaimieni turmelijoina ja inhoan sormieni
tahraajina. Kirja kertoo edelleen ihmeitä: että muurahaiset jossakin
maassa kuljettavat tuota karjaansa puissa lehdeltä lehdelle, kuten
alpeilla lehmiä muutetaan laitumelta toiselle; ne kantavat ne niiden
maissinjuurien kohdalle, jotka ovat lehmistä maukkaimpia, ja kun
juurien pinta on tarkoin syöty, taas uuden maissin juurien alle.
Rakentavatpa lemmikeilleen talveksi omettojakin mullan kätköön. Niin,
muuttuvat välisti sellaisiksi maanalaisen karjan hoitajiksi, etteivät
enää itsekään ilmesty maan päälle, vaan tulevat väriltäänkin kelmeiksi
ja menettävät näkönsä. Eteenpäin! Vahvistetaan kuningas Salomonin
väite, että muurahaiset keräisivät jyviä talveksi laareihinsa, —
"valmistaa elatuksensa suvella, ja kokoo ruokansa elonaikana".
Korjaavat muka järjestelmällisesti viljaa: yksi joukko tekee eloa
vainiolla, toiset keräävät jyviä välivarastoihin, toiset kantavat niitä
pesän suulle asti, viimeiset aittoihin maan alle. Kuvailevatpa
tiedemiehet, että eräät muurahaiset Amerikassa viljelevät jotain
sientäkin pesissään, lannoittaen sitä lehdistä pureskelemallaan
massalla; jopa hoitavat puutarhaa, neularuohoa, kitkien sen
juurelta kaikki heille tarpeettomat kasvit. Velvollisuutta,
uhrautumista, järjestymistä. Eräät Afrikan muurahaiset kuuluvat menevän
tuossa uhrautumisessa niin pitkälle, että rupeavat sisarilleen
ruokatynnyreiksi: syövät ja antavat syöttää itselleen hunajaa niin,
että paisuvat pullolleen kuin ilmapallot, ja riippuvat sitten talvella
kellarin katossa täysinä leileinä, joiden suusta siskot saavat imeä
itselleen ja viedä ravintoa lapsillekin.

Ja eräät myyriäiset ovat räätäleitä! He osaavat ommella! Silkkilangalla.
Puolaimina he käyttävät omia silkkikotelolla ympäröityjä toukkiaan.
Kulkevat näitä käämejään kantaen paikasta toiseen: ompelevat yhteen
lehtiä suojatakseen rakkaita lehtisyöpäläisiään niiden vihollisilta.

Tulihan siitä sittenkin kehitystä miljoonien vuosien päästä,
alkumuurahaisesta, joka oli ilmeinen hirviö, peto. Kasvisruokien
inhoksuja. Pitkällä myrkkykeihäällä varustettu kannibaali se oli,
tuo kantaäiti, kuten todistaa laji, jota tavataan vieläkin,
metsästysmuurahainen. Sen heimo ryntää kansainvaelluksena eteenpäin, se
kantaa toukkansakin mukanaan, sillä ei ole missään vakinaisia pesiä. Se
surmaa jokaisen eläimen, joka ei sen tieltä jaksa pakoon tai osaa
vastustaa sitä tulella. Tutkii puut, pensaat, ruohot, raot, ontelot,
syö madot, etanat, hiiret, kolibrit, python-käärmeen, joka nielaistusta
kauriista vatsa pullollaan kieriskelee voimattomana. Niin, ihmisenkin,
elleivät linnut tai hyönteiset varoita luomakunnan herraa hirmun
nopeasta tulosta; iskeytyy häikäilemättömällä raivolla ihoon, jättää
lihaan päänsä ennen kuin siitä eroaa. — Mikä kehitys, jos nyt tätä
raakalaista vertaa karjaa hoitaviin tai maata viljeleviin muurahaisiin,
vipsasarvisten lehtiäisten lypsäjiin tai puutarhureihin. Siinä välillä
vain joku orjalaitos tai varasyhteiskunta: vintiöt, jotka tunkeutuvat
isompien muurahaisten pesiin, kaivavat sinne itselleen asuinluolat
kannatinpilareihin ja hyökkäävät niistä pääkäytäviin ryöstääkseen
itselleen saalista, toisten työn hedelmiä. Minkäpä isompi niille
taitaa? Niitä täytyy suvaita: jos hävittäisi niiden pesät, niin
kaataisi omatkin kattopilarinsa, kukistaisi holvinsa maahan. Entäpä
tällä välin, ennenkuin noihin siivoihin puutarhureihin joudutaan, oikea
kulttuuri-ilmiö: muurahaiset, jotka tuovat ruumiissaan suuriin
kaupunkeihin vaarallisia nautintoaineita, huumaavaa nestettä. Siitä
hyvästä annetaan niille siellä vapaa asunto ja ravinto. Jopa sallii
isäntäväki näiden ooppiumikauppiaiden syödä heidän lapsiansakin,
toukkia ja munia.

       *       *       *       *       *

Mutta oikeastaan tarkoitin kertoa Lintukodon pikku elämää.

Täällä oli siis iso muurahaispesä.

Mutta sen vieressä kasvoi, paitsi kuusia ja tuota suurta pihlajaa,
myöskin omituinen tuomi, jossa oli vain yksi ainoa riippaoksa ja oksan
päässä kellui kasvannainen, tuulenpesä, kuin mikäkin kynttiläkruunu.
Siitä tuulenpesästä aioin tehdä todellisen monihaaraisen kruunun. Mutta
hoitelepas nyt sitä, leikkele ja kasvattele kauniiksi, kun muurahaisten
Baabelintorni törröttää vieressä!

Vieläkin yksi tuhon syy muurahaisilleni: siltä kummulta näkee kirkolle,
joka seisoo lahden perukassa seitsensatavuotista seisomistaan
pakanallisen uhrivuoren helmuksissa, vuoren, joka puolestaan on näiden
maisemain uljain kaunistus, erottuen loitolle ja kaikkialle kuin
pienoinen Fudjijama japanilaisissa maisemissa. Mutta katselepas sitä
nyt, kun pikku viholliset karkaavat hohtimillaan nilkkoihisi! Lisäksi
näkee kummulta vielä etelään päin, tai uneksii sinne, ja ne unet
kirkastuvat jälleen syksypuolella kesää yhä elävämpinä. Sillä suunnalla
tiedän olevan kaupunkeja, joiden ilman täyttää yhä vain kaipaamani
ravinto, skepsis. Oivallista ja keveää ravintoa, — maaseudun ikivanhat
uskomukset tekevät pään raskaaksi. Alan katsella yhä enemmän etelään,
kaupunkeihin, — ja ehkäpä haaveilen vieläkin loitommaksi: siellä,
autereisen ulapan ja ilmanäärien takana, kohisee minullekin varmasti
vaikkapa Parisi, jonne pääsee, jos vain jättää aivan ankarat
työmuurahaiskuvitelmansa!

Tahdon nyt kumpuni vapaaksi. Tahdon pois siitä tuon ruskean törön!

Varustan kuivia risuja, kaisloja, olkia, kannan kummulle paloöljyä,
tilkan bentsiiniäkin. Kanto, jonka ympärille pilvenpiirtäjää yhä vain
korkeammaksi jatketaan, hulmahtaa ilmituleen. Veripunainen liekki
kuumottaa tyynenä heinäkuun päivänä aamusta iltaan riutallani. Kydön
sauhu yhtyy autereen paahteiseen tuoksuun.

_Dies irae_ muurahaisille! Punainen kukko! Paholainen! Taivaan tuomio:
"Siinä sen nyt näitte, maailmanlapset, kuinka kävi. Mutta kuitenkin
kaikki, mikä yhteiskunnassa on tervettä, vastarintaan, pelastamaan
menneisyyden arvoja, vastaisuutta." Palokunnat kiitävät paikalle,
kalliit formaliinisuihkut sinkoavat korkealle. Turhaan! Kanto jo palaa:
bentsiiniä! Kaikki aseisiin! Tuntosarvet, nuo kokottelu-, haju-,
kuulo- ja puhe-elimet, lyövät rumpua: sipaisu naapurin sarviin, ja
tieto lentää salamana yli koko kaupungin naisesta naiseen kuin
tulevaisuuden valtiossa radiolla. Ken on kuhnuri, menköön piiloon maan
alle kaivoksiin. Muut, oikeat, pelastamaan koteloita, lapsia. Niitä
kannetaan syvälle luola-asumuksiin pinnalta, jossa niille on annettu
aurinkokylpyä. Keko sihisee kuin puhe kuuluisi, tuntosarvien
neekerirummutus. Olen kuulevinani epätoivon parkunaa, ja raivon.
Hampain karkaavat sankarit kiinni palaviin korsiin. He palavat itse,
vääntyvät karrelle. Iskevät Gulliverin saappaisiin, koettavat tunkea
keihäänsä niistä läpi, kihisevät kaatioissani. Peräydyn pakokauhussa,
— mutta ilkityötäni jatkan, ja sitä jatkaa renkini Tuli! Koko
Lintukoto käryää muurahaispesälle, melkeinpä lihan kärvennykselle.

Tarkastelen tulosta: vielä kuhajaa nurmikko, teilaustanner, eläviä
onnettomia. Mutta ne eivät pelkää: ne juoksevat päin missä vain
saappaani hajahtavat. Koskaan ne eivät ole häätäneet minua
maisemakukkulalta näin tulisesti!

Lisää tulta, risuja, rankoja!

Neljä päivää vierrän kuin kaskenpolttaja, hiessä ja noessa.

Kun viimein näen kummun harmaana tuhkana, jonka keskeltä vain muutamia
mustia kiviä törröttää, ja kun jalkoihini ei enää montakaan muurahaista
nouse, tutkin tarkemmin kylvöäni. Silloin näen, että eloon jääneet
kantavat maan alta, vielä kuuman tuhkan läpi, esille munia. Säilyivät!
Minne muurahaiset nyt niitä yrittänevät viedä? Kas, nehän alkavat
perustaa pesää kruunutuomeni juureen! Yhdessä yössä siihen on
kasaantunut vaaksa jotain lahoa jauhoa. Vai juuri siihen...

Lisää tulta!

Pari viikkoa vierrän kaikkiaan.

Sitten on kaupunki kuollut. Eräät puutkin pystyyn palaneet, toiset
kellastuneet. Musta tanner sateen lipeällä pesemä: perinpohjainen
puhdistus. Muurahaisten pitkä työ on kadonnut.

       *       *       *       *       *

Mutta ihmiset voivat kadota, tuskin muurahaiset!

Niitä liikkuu nyt saunamme ulkonurkassa.

Ja eräänä päivänä siunailee anoppi:

"Miksikähän muurahaisia nyt saunalla kihisee?"

Sitten huokaus:

"Jotain häviötä tämä ennustaa!"

Hän istuu vähän aikaa mietteissään, ja kerta vielä:

"Häviötä, häviötä."

"Voi olla. Kaikki häviää kerran", vastaan, mutta selitän, että
muurahaiset tulevat kai saunalle pesästä, jonka poltin; niitä näkyi
jääneen paljon elämään.

Jatkan sotaani, uskossa, että tapan nuo isot ruskeat ja äkäiset
muurahaiset sukupuuttoon. Siksi tuho näille uutta, siirtokuntaa
haaveileville. Vettä kiireesti tulelle! Flitiä! Punamaalia. Lysolia.
Saappaankorkoakin. Niin, vaikkapa sokeriveteen sekoitettua potaskaa tai
arsenikkia, jollen pelkäisi kotieläinten henkeä.

Mutta yhä kuuluu saunalta naisten kirkunaa, kun he aran ihonsa kylpyyn
uskaltavat, enkä saa itsekään istua rauhassa edes armaan kiukaan
ääressä, nauttia sen kirvelevästä savusta, liekkien mystiikasta, kullan
ja punaisen värileikistä. Ja saunan lavollekin muurahaiset hyökkäävät.

Jatketaan sotaa! Järveen ja tuleen muurahaisia luudalla ja lapiolla.

Tarkkaan ne aina tyhjennetään pois, mutta jo seuraavana päivänä näkyy
saunan nurkalla uusi pesä. Se on syntynyt yhtenä ainoana yönä, — onpa
siinä tehty työtä! Milloin yritetään kaupunkia kiukaan eteen, milloin
lavon alle, viimein saadaan itse lavollekin pieni pesä.

"Jotain rahallista vahinkoa tämä merkitsee", mutisee muori.

"Nahallista paremminkin, kyllähän ne pistelevät. — Niin sanoivat
entiselläkin mökilläni, kun kyy mateli portaitten viereen. Lyötiin
kyyltä pää poikki, ja mökki antoi pienen hyödyn ainakin myötäessä."

Jatkan sotaani.

       *       *       *       *       *

Nyt olen jatkanut sitä neljättä kesää! Saunalta ja tuvalta, jonne
muurahaiset tosissaan yrittivät, ovat viholliset kadonneet melkein
kokonaan. Olen niitä polttanut, palelluttanut, poisjuurittanut,
myrkyttänyt, muurannut raot umpeen. Saivathan ne kerran melkein
poltetuksi saunamme: tekivät pesänsä kiukaan ja seinän väliin, pesä
syttyi lämmitettäessä kytemään, — tulipa sinä iltana käryinen löyly,
muurahaiskylpy, ja hurjan sammutustyön jälkeen uneton yö. Muurahaiset
olivat kostaa pahasti!

Kuvittelin, että saisin isot muurahaiset saarelta sukupuuttoon. Sen
tähden, kun siirtokunnat harhailivat sinne tänne, heti oli ihminen taas
jokaisella uudella pesällä. Tuli lankeaa taivaasta, kattila kuumaa
vettä. Eikä montakaan pelastu.

"Johan minä sen sanoin", virkkaa siis nurmimuurahainen tai keltiäinen,
jollaisia en vainoa, katseltuaan tapausta syrjästä. "Halveksittavat
_formica rufat_. Kävi kuin Sodoman ja Gomorran!"

       *       *       *       *       *

Säälihän niitä oli, mutta mitäpä se nyt asiaa muuttaa! Ei säälitä, kun
tosi eteen tulee. Säälistä jätin kuitenkin yhden paikan muurahaisrodun
käytettäväksi, etäällä pirtiltä ja vielä etäämpänä saunasta, suuren
ruohikon takana. Nyt siinä paikassa näkyy komea keko.

Mutta erehdyinpä luullessani, että voisin vangita muurahaiset tälle
yhdelle konsessioalueelle. Tähän johduin juuri siitä harhaluulosta,
että saisin tuon muurahaissuvun muka kokonaan loppumaan. — Kuinkapa
moinen rajoittuminen voisikaan tapahtua, muurahaisten opettaminen
yhteen ainoaan pesään! Heidänhän _täytyy_ lähettää hedelmällisiä
naaraita perustamaan uusia siirtoloita. Se on tuskallinen ja
riemullinen pakko. Se on luonnon laki.

Ja siksi pitäisi sodastani, jos en hellitä, tulla ikuinen taistelu, —
niin kauan kuin yksikin ainoa hedelmällinen isojen muurahaisteni
kuningatar saarellani elää.

Ja niitä elää — kauemmin kuin minä.




Heinäkuun kuutamo.


Kuutamot Lintukodossa ovat erikoisia. Arvaatte sen: samoin kuin aurinko
näkyy kuu pieneen saareen kaikilta ilmansuunnilta, nousi se sitten
mistä päin tahansa, laski minne hyvänsä, näkyy tarkoin jokaisessa
vaiheessaan ja hahmossaan.

       *       *       *       *       *

Heinäkuun kuutamo täällä on kummallinen kuin uni, — kuumeinen uni,
onnellinen, vailla tuskan tuntuja. Se tuhoaa ruumiillisesti juovuttaen
muistot, kokemusten totuudet, nuo onnettomuuden tuojat. Oikea aistien
Lethe.

Toista elokuun kuutamot: kalman valkeus mustilla vesillä.

       *       *       *       *       *

Lähin naapurini, taiteilija Jumalan armosta, antoi minulle kerran
monien muiden kallisarvoisien piirustusten ja pikku akvarellien
joukossa, jotka ovat tekaistut milloin kirjeiden reunaan, milloin
paperossilaatikon palasiin, myöskin kuvasen tästä Vähä-Vohlista
kuutamossa. Heinäkuun kuutamossa.

Sain kuvan ennen kuin olimme saaren ostaneet. Ihastuin silloin jo
siihen. Nyt tiedän, kuinka mestarillinen se on.

Kuu, punainen, utuinen, kuumottaa yösydännä rantapolun päästä,
kiemurtelevan polun, joka nousee loivasti Lintukodon pikku tanhualle.
Oikealla tumma tölli, josta erottuvat sinertävät ikkunaristikot.
Vasemmalla härnäläismallinen aittarakennuksemme, kyhätty itsensä
naapurin piirustuksia seuraten, siinä koristeelliset ovet, luhti ja
viiritanko, jonka huipussa kalanhahmo viirinä kummittelee.

Keskellä pihaa omenapuut ikäänkuin hopeapilvi, hämärällä hohteella
gloorioituina, — aivan kuin muisteluna valkeista kukista, jotka ovat
jo monia viikkoja sitten karisseet.

Alempana rannalla, kahden puolen rattoisaa, tallattua polkua kaksi
jonoa verkkoja kuivumassa, — märiltä ne kuvassa näyttävät. Miksi ne on
asetettu toimettomuuteen yöksi, miksi niitä ei laskettu vehmaan
luhtaruohiston rintaan, kukkivien ahvenheinäin väliin, näin
heinäkuussa, parhaana pikku kalain aikana? Senkö tähden, että heinäkuun
lämpöisinä, pimeinä yösydäminä kuhatkin ulapoilla elämöivät, suuret,
mustat, vasken- ja hopeanhimmertävät kuhat? Ne metsästävät nyt
vimmatusti, ne iskevät uistimen koukkuun. Karahtavat kiinni raskaina
kuin kivi, pousahtavat pinnalle, tohottavat, kiitävät kaikki evät
harillaan venhettä kohti, antavat nostaa itsensä ylös tyynesti kuin
olisivat mitäkin halkoja, — siinä ne makaavat nyt venheen perässä
kalakirves niskassaan, sammuvissa pallosilmissään sähköinen välkähtely
kuin mikäkin sielu...

Vai siksikö verkot ovat vapeilla, että heinäkuun kuutamot saavat kaiken
unohtumaan, ovat niin ihanat, huumaavat, ettei ihminen välitä paljon
mistään maailman askareista, vaan uneksii kummallisia ja
ääriviivattomia?

Tuossa kuvassa punoittaa kuunpyörö pohjoisesta. Se on luonnottoman
suuri, ei mikään "oksa", kuten tauluissa usein näemme, vaan Vanajan
lempeiden, lämpöisten heinäkuun öiden valtava kuu. Ja sen vieritse
ojentuu viiri, kala. Erehdyin: kala se ei ollutkaan, vasta myöhemmin
siihen tuli piikkinen ahven, kuvassa on teiri, joka istuu pyrstösulat
vanteena viirin päässä ja kultakulkusiaan kulisuttaa.

Kuinka monta kertaa sittemmin, pidettyäni tuota kuvaa nämä vuodet
hallussani, kuinka monta kertaa Lintukodossa, tummenevina heinäkuun
iltoina, jolloin tuskin vielä aina muistaa, että tämä tummuus julistaa
jälleen taas syksyä, — kuinka monesti Lintukodossa, tupasen kulmalla,
aitan luhdin kujassa, saunapolulla tai kalliolla venhevajan luona on
kajahtanut välittömästi meidän ja vieraitten suusta:

"Jumala, kuinka täällä on kaunista!"

Kuu nousee. Pilkistää kaakosta saarien takaa, se on niin punainen, että
säikähdyttää, vaikka tiedämme sen kuuksi. Kuitenkin katselija hätkähtää
niinkuin siellä olisi tulipalo, metsäpalo, tai poltettaisiin ainakin
nuotiota jonkin kalliosaaren laella, — varsin rauhallinen mahdollisuus
moinen kalamiesten nuotio, kuhanpyydystäjäin, jotka kahviaan keittävät;
mutta sittenkin...

Se välkkyy nyt selvempänä metsästä. Se ikäänkuin pyörii, kelluu
taivaalle. Hymyilee leveän leikillisesti kuin voimakas, julkiviisas
hämäläistalonpojan naamataulu. Se on veitikka, hieman pisteliäs, —
säikähdytti vain meitä ikäänkuin pihalla leikkiviä lapsia lankkuaidan
ylitse kurkisteleva veijari.

Se kiiruhtaa korkeammalle, siirtyy nopeasti oikealle. Keveästi kuin
uisi öljyssä. Ja laajenee, suurenee, kasvaa suunnattomaksi.

Mutta sillä välin: mikä kullanhimmerrys, vallaton vasken- ja
kuparinvälkkeiden leikki laineilla, jotka sinkauttelevat
valonheittäjinä välkähdyksiään saunan mieluisalle polulle suorien
tervaleppien välitse. Voisin rakastua siihen valoon, jos mistään
kykenisin _kyllin_ rakkautta antamaan. Kehuisin, että saattaisi
muka hukuttautua noihin iloisiin kulta- ja kiilloitettuihin
kupari-välkkeisiin pelkästä ulkonaisen kauneuden hekumasta.

"Jumala, kuinka täällä on kaunista!" Tulette tanhualle metsiköstä,
kastetta hersyvän polun varjosta ja pimennosta, jonka pirtti luo
nurmikolle. Seisotte rauhallisen pirtin kulmalla tai viereisen
luhtiaidan valkean pilarin vieressä. Huomaatte silloin yht'äkkiä kuun
kokonaan. Tuolla on hedelmäpuu- ja kukkakentällä tummuus, jossa sirkat
kiihkeästi sirittävät, — kesän syyspuolen luonnonsäveliä, — myyrät
sipittävät ja sammakot ruohikossa hypellessään tupsahtelevat. Tuleeko
sade? Eipä varmaa, täällä ukkostaa aina kauan. Ja edessänne on Vanajan
eteläulappa ja tuo häikäisevä kuu! Lumoava kuu. Niin, se lumoaa
varmaankin sillä tavoin kuin kerrotaan ja kuten olen nähnyt
huilunsoiton lumoavan käärmeitä. Utuinen, usvainen, kuin harson läpi
paistava. Pyöreä kuin harpilla kaarrettu, mutta ei pieni kuin sammion,
sen vähemmin kuparikattilan pohja. Katsokaa tuota kummitusta! Tai
vilkaiskaa kaikkeuden sisään aukosta, joka on taivaassa, kuusta: siinä
hulmuaa, leijuu punaista, ruskeaa, kellertävää, välkähtelevää kultaa.
Avaruus siellä takana kiehuu, välissä on taivaankansi.

       *       *       *       *       *

Ja ympärillä rauha. "Kaukana on vaino, riita." Tunnen taas todella
eläväni: unohtuvani, hukkuvani, — kuolevani luontoon...

       *       *       *       *       *

Paahteisista ilmoista kuu tuollaiseksi tulee. Suotta ei ole ukkostanut
monta viikkoa, viileät hattarat kokoontuneet ensin valkeiksi pilviksi,
sitten pumpulimaisiksi vuoriksi, jotka vähitellen saavat ruusunvärin,
punertavan värin, punaisen, vihaisen värin, ja paisuvat nyt taivaalle
pilvitorneiksi, jotka pohottavat auringonlaskussa veripunaisina tai
kerääntyvät päivällä alas ilmanrannalle, kuten väijymään, rakentavat
sinne suunnattomia muureja, linnoitettuja haavekaupunkeja...

Turhaan ei ole pauanne välistä jossakin hyvin kaukana tuskin
kuultavasti kumissut. Ilma on käynyt lämpöisestä kuumaksi,
ahdistavaksi, se alkaa pakahduttaa.

Kylässä siunaillaan, että ukkosen kerrotaan siellä ja siellä polttaneen
taloja, salaman lyöneen sinne ja sinne, pyörineen pallona tuvasta
kamareihin, kärventäneen hevosilta harjat ja hännät, tappaneen ihmisiä.
— Milloin se tulee tänne saareen? Rämähtää kauhealla voimalla, jyskää
kuin sadoilla kanuunoilla yht'aikaa, ikäänkuin pudottelee alas
suunnattomia rämiseviä peltejä, pimentää ilman sameanvihreäksi ja
vuoroin leimahduttaa sen savuisen punertavaksi kuin koko avaruus
palaisi, — pitää naisvieraita pyhässä tai sairaassa kauhussa, tupasen
syrjäpenkeille painuneina tai sänkyihin peitteen alle piiloutuneina, ja
vaimoni ja minä istumme kamarin sohvalla katselemassa tai polvillamme
toistemme takana ihastelemassa, kun näemme ikkunasta tuon uljaan
ihmeen: kummastelemme, kuinka taivas on sotaisen punainen, tahi
maisemat yht'äkkiä, sekunnissa, välkähtävät sähkövalkeiksi, näyttävät
jokaisen yksityiskohdan yössä kuin suurennuslasilla, ja taas seuraa
pimennys, jossa talopahasta pohjia myöten tärisytetään! Ukkonen
vierittää saaren yli armeijoitaan, valtavan osaston milloin päivällä,
milloin yöllä. Talonpojat näkevät ilmeisen todistuksen Jumalan
olemassaolosta. Mutta ei sada! Mutta ei tule lopullista räjähdystä!
Ukkonen vielä vain hiljaa yrittelee, kokoaa voimiaan, painuu muualle,
missä todellakin riehuu. Ulapat hajoittavat sähkön saaristokohdalla,
paahde, jännitys kasvaa. Milloin se tulee tosissaan, se kaikkein
mahtavin komeus, jota kestää monta tuntia yhtä mittaa? Ja sitten loppu:
rankkasade.

Kun se tulee, tiedän, että kaunein osa siitä on minulta kadonnut.

Nyt on vielä helle. Nyt on troopillista. Jos aina tällaista, niin
banaanit ja tamarindit täällä kasvaisivat, eivät ainoastaan jalavat ja
tomaatit, ja liaanit kiertyisivät puusta puuhun, eikä vain
sinikukkainen metsäkierto. Nyt voin hyvin, huumaudun, pääsen
inhoittavasta pessimismistä, mikä ei ole vielä sitä, mihin tavoittelen.
Totta kai vaivoista pääsee, kun henki lähtee! Tunnen välisti olevani
hiukan enemmän kuin ihminen — ja sehän, ihminen, meidän _täytyisi_
voittaa itsessämme: hänen vakavuutensa, heikkoutensa! Tai tunnen
olevani vähemmän kuin ihminen: ajatuksetonta, mutta elävää luontoa.

       *       *       *       *       *

Illalla ukkonen kumisee kaukana, ja kuu paistaa auki jätetystä ovesta
aittaani. Valtava kuu epämääräisestä autereesta, välkkyen
luonnottomasti, omituisella metallihohteella kuin jonkin itämaisen
jumalan kilpi.

Tiedän, että kalliot rannalla ovat vieläkin lämpöiset. Tunnen
angervojen tuoksun leviävän täyteläisenä tanhualle ja ovesta sisään.
Olen kuulevinani, miten ruusupensas pihalla ei jaksa kantaa kastetta,
joka loruu siitä raskaina pisaroina mehuisaan ruohoon. Poutaa yhä
lupaa, ukkonen miellyttävästi etäällä kumisee, ja kevyt ja ylimielinen
kuu kieppuu koivujen latvoissa. Suoneni ovat tulvillaan jotain, mitä en
vereksi voisi sanoa, sielu jotain, mikä nauraa valituksille, pulalle,
kuolemalle, — kaikelle. Muistan jonkin aistillisen n.s. rakkauteni
entisiltä ajoilta, heinäkuisen hulluttelun keskellä silloista
angervojen päihdyttävää lemua. Juna jytisti kuumassa heinäkuun yössä,
niityt angervoineen tuoksuivat avatuista ikkunoista, inehmoiset joko
horteessa nukkuvat tai — hillittömän kiihtyneinä rakastavat. Tunnen
nyt sellaisesta peittelemättä iloa. Ihminen hehkuu, luonto hehkuu
horteisena. Heinäkuun punainen kuu on nyt heidän jumalansa, ei se
nuorukaisviaton ja vaaleankalpea kuin nopeasti kadonneen kesäkuun kuu.
Tämä jumaluus tarjoaa julkeasti maljaansa, yllyttää johonkin
satumaiseen, vimmattuun, jossa heittäydytään alas luonnon varaan.

Kesäyön unelma! Keijujen kuninkaan, Oberonin häät... Viattomat
keijukaiset leijuvat rannoilla, suopurojen suussa punertavina usvina.




"Hammam".


Lintukodon sauna!

Eipä se tosin ole mitään suurenmoista, ei mikään Bagni Bernini Roomassa
Corson varrella, jopahan vielä, — vai muka välkkyvillä pilareilla
varustettu roomalainen sauna, jonka kammioiden marmorilaatoilla
kieriskelin vuosia sitten 80 asteen kuumuudessa, ajaen luitteni
ytimistä perintökiroustani, luuvaloa, — läähättelinpä tunnin
kerrallaan, jymisti totinen sydän, kunnes ruiskusta letkautettu jäinen
suihku sen ihanasti ennen mukavaan päivällisuneen heittäytymistä
rauhoitti, ja vielä enemmän Tyrrhenian meren ankeriaat, — no,
Vanajassakin on yhtä komeita.

Eikä tämä kelpaa ulkomuodoltaan Parisin Pantheonin-takaisen saunankaan
rinnalle, tuon suomalaista paljon muistuttavan saunan, jossa löyly
lähtee kuitenkin putkista. Alan nauraa, muistan, miten siellä
uima-altaan reunalla muudan toverini lensi liidunvalkeaksi pelkästään
sen vuoksi, että näki saksalaisnuorukaisten koettavan kehittää
luonnollisesti sitä, mistä Platonin Symposionissa maailman
luonnollisimpana asiana puhutaan, nimittäin platonista rakkautta, joka
edellytti, että miehellä täytyi olla vaimo, rakastajatar ja lisäksi
ystävä, jonka kanssa hän voi seurustella puhtaasti älyllisesti. Mutta
suomalainen toverini luuli velvollisuudekseen vihastua, jopa asioista,
jotka häneen nähden olivat täysin epäoffensiiveja. Kimmastui kai
uskossa, että tämäkin olisi parannettavissa, tarttui puiseen
saunakenkäänsä, sylki kuin talonpoika pitkin permantoa, lennätti kengän
vimmalla seinään, väitti paiskaavansa rakastuneet uima-altaaseen. No,
he pulskahtivat veteen muutenkin. Mutta istuivat sitten ällistyneinä ja
loukattuina ravintolasalissa, häpäisty mieshetairakin melkein itki, —
ei soittanut riemuissaan flyygelillä riuduttavaa valssia, runollisin
näppäyksin jotain Lehária ... kuten oli ennen tehnyt posket hieman
maalattuina ja nauttien välillä pikku pisaran jaloa likööriä, jota joku
Platon hänelle tarjosi.

Mutta kylystänihän minun piti puhua! Niin, eipä sitä tummaista ja
korpeen kätkettyä tönöä kannata verrata myöskään esimerkiksi Tunisin
maurilaisiin saunoihin, joita niitäkin aikoinani tunsin. Mikä
monimutkaisuus, millaiset asteet seremonioissa! Mikä juhlallisuus
siellä! Enpä maltakaan olla niitä muistelematta. Rakennukset ulkoa
vähäpätöiset itämaiseen tapaan, — mutta sisustus: maurilaisia kaaria,
joiden reunoista arabeskien pitsit riippuvat, vihreällä ja punaisella
kirjosauvoiksi maalattuja pylväitä, keramiikkalaatoista kudottuja
seiniä. Riisuudu kainosti, kirjava turbaani vyötäröille. Sitten, saaden
hartioillesi uljaan halatin, astelet pukeutumishuoneesta, ja astelet
hitaasti, kuten Profeetta kelpo miestä aina esiintymään vaatii, — hän
ei saa koskaan juosta eikä hoputtaa, mutta ei myöskään vetelehtien
laahustaa, — tulet saliin, jossa arabialaisukot loikovat
valkopartaisina kuin Abrahamit mataloilla lavitsoilla, valmistellen
lähtöä höyryyn tai tultuaan sieltä punaisina, nyt välissään lelupienet
pöydät ja niillä väkevää kahvia tinatuissa kupposissa ja moniletkuinen
piippu, jonka lonkerot leviävät säteinä kuin mustekalan. Loiot siinä,
kuuntelet vierasta popotusta, — ihmisten pakina on välisti
miellyttävintä, kun ei kielen vierauden vuoksi ymmärrä sen ilkeyksiä,
— tai kuuntelet grammofoonia, jossa jokin Anitra tai Aisha livertelee,
kunnes suvaitset verkalleen käyskennellä saunaan. Joudut kuin moskeaan,
kuin kirkkoon: niin se on korkea, tumma kupoli kaartuu ylhäällä yli
pääsi, sen huipussa kuultaa kirjolasinen pyöreä ikkuna, jonka
tähtimäiset kuviot höyry loitsii sateenkaarena säteilemään. Mosaiikilla
nyt, herkkuporsas, kävelet, marmorikohokkeella, jonka alla höyrytiehyet
kuumina kulkevat, istut tai loiot. Kaukana Platonin hengestä täällä
kauniisti liikutaan, niin itämaalaisia kuin ollaankin, koraanin kansaa,
liinat edessä ankarasti kuin Venusvyöt. Kävellään vain hitaasti
edestakaisin ja, ruma sanoa, hikoillaan. Tai molskitaan altaan vettä
tai seisoskellaan keskellä salia pärskyvän suihkulähteen vihmassa.
Tunnin kuluttua puhdistus ja hierontaa: nytpä mulatti tai neekeri ottaa
sinut kynsiinsä, saippuoi ja holailee, kääntää nurin narin, istahtaa
hartioillesi, vääntää niveliäsi niin, että luulisit niiden sijoiltaan
nytkähtävän, mutta luusi ovatkin ihme kyllä rustoksi pehmenneet.
Sikäli hän nauraa, mikäli kivusta irvistelet; ja viimein voitelee hän
koko ihosi nesteellä, joka tarttuu hipiään siksi päivää kuin
hiirenkorvakoivujen pihka. Valmis! Kevyt suihku ainoastaan vielä,
yllesi levätti, päähän iso turbaani, ja herra talutetaan loikomaan
laajalle lavitsalle toisten ukkojen joukkoon, tuntikausiksi, päiväksi,
jos tahdot, kahvikupponen viereen, syltä pitkä piippu suuhun: Pasha!

Minä olin se pasha! Kuin luotu siihen, — vikaa ei olisi ainakaan
luonteessa, mutta olosuhteissa.

No mutta sauna, saunani! Jos en liene maailmassa paljon nähnyt, niin
saunan olen toki kaikkialla nähnyt. Vaikka olisi ollut mahdottomuus
koetella, miltä kylpy Alhambran maanalaisessa saunassa, jonka
hallin permanto on täynnä pieniä tähtikuvia, marmoripenkit
alkooveissa mosaiikki-ihmeiksi sommiteltuja, pilasterit kultaa,
sinistä ja punaista, ja pikku lehtereiltä katselivat veltostuneet
musulmanni-möhkelöt kaunokaistensa kylpyä, — vaikka tämä olisi ollut
sula mahdottomuus, niin maurien kera olen toki harrastellut saunaa sekä
Karthagon kaupungissa että Saharan ylätasankojen keitaissa, joissa
saunat lämmitetään ulkoa kaduilta tai toreilta: niinpä ei pääse sisälle
häkää, koska kiukaan suu on ulospäin, vaan ainoastaan kuuma ja pehmeä
huuru nousee holvin alla suunnattomasta muuripadasta, joka kiehuu ja
tekee kiukaansilmän virkaa melkoisen hyvin... Sielläpä keitaassa,
poloinen, kyykötin jo tuloni toisena iltana uunin kuumalla reunalla
kuin Job tuhkassa, kunnes muudan arabi tulee: "Herra, miksi noin
teette?" — "Reumatismi. Eräs tauti, joka on meillä yleinen, matkustin
tänne siitä päästäkseni." Mitä vastasi nyt vanhus: "Ahaa, reumatismia,
se nyt ei lähde miehestä millään! Itsekin olen monena kesänä kylpönyt
täällä Korbusissa", — kylpylaitos Pienen-Syrtin niemessä. — Olipa
tämäkin minulle onnittelu, näin heti, koluttuani ikäväkseni halki
Europan kurjuuttani karistamaan.

Tuo sikäläisen hyvän ilmaston tautia poteva väitti, ettei reumatismi
eroa miehestä millään. Ja kuitenkin se erosi: lyötiinpä lisää löylyä!
Toivova lääkäreihin uskoo! Löylyä vain — siinä koko taika, "rakkaat
juopot ja vanhat kihdinsyömät", kuten Rabelais sanoo. Kaksi joskus
melkein 50 asteen kuumuista annosta päivässä Daxin muinaisroomalaisissa
kylpylöissä, luonnonkuumissa lähteissä ja mudissa. Jos tämä tuntuu
teistä liialta, niin antakaa sydämenne vain pomppia, rämpyttää kuin
ruostunut pumppu, antakaa sen seisahtua ja taas loikata eteenpäin kuin
kaniini: työ tekee sydämelle erittäin hyvää! Antakaa kehnon pakahtua,
jos mielensä tekee: _kipeällä_ sydämellä ei ole maailmassa mitään
virkaa! Sadatelkoon lääkärinne, kun lisäätte hänen kylpymääränsä
kaksinkertaiseksi, niin teistä tulee terve ja raavas mies, ja
kapakoissa maistuu sitten taas rommi oikein motevalta. Mitäpä
terveydellä ellette sitä käyttäisi?

Mutta sauna, Lintukodon sauna! Niin, no, — pari sanaa osaan arabiaakin
ja toinen niistä merkitsee saunaa. Se kuuluu: _hammam_, — mikä
pehmoinen sana, lempeä, lullitteleva, ämmämäinen, äidillinen, miltei
ämmämäinen. Se lausutaankin hieman: _hämmäm_. Tahtoisin kirjoittaa
kunnioituksesta sen isolla H:lla. Tuo sana, joka merkitsee tosiaan vain
saunaa, on kuin äidillistä kapalointia, täydellistä lohdutusta kaikissa
suruissa. Suomalaista Letheä.

       *       *       *       *       *

Lintukodon _hammam_ ei ole kullasta ja norsunluusta, se on pihkaisesta
hongasta. Se ei ole marmorilla sisustettu, vaan imiteerattua ebenpuuta.
Mutta pääylellisyys löytyy sieltä yhtä täydellisenä kuin muinoin
Alhambran ruhtinassaunasta, ei, paljon parempana kuin mistään Europan
tai Afrikan kylpylaitoksista.

Saunamme pitäisi olla ulkoa musta. En tiedä kuinka hellyin, tönön
seiniä toukilta ja sateelta säästääkseni, niin taloudelliseksi, että
hennoin tuhria sen punaiseksi. Ja nyt se näkyy laivareitille
ensimmäisenä koko saaresta, vaikkei juuri tarvitsisi näkyä, — enhän
vain maureilta liene saanut tällaista kätkeytymisen makua? Vieläkö
mitä! _Kirjoittelenkin_ tässä, koska en ole Kroisos: vasta ensimmäinen
miljoona kainolla alulla. _Kun_ se on täysi, lasken vaivaamani rauhaan
menemään, mutta siihen taitaa mennä liiaksi aikaa!

Kylyni on siis punainen. Siinä on ovi ja ikkunoita kaksi.
Toinen eteisessä, ulkoa valkeaksi sivelty, sen koristeelliset
vuorilaudat, jotka on löydetty ja sommiteltu kalastajavainajan
selkärihma-laatikkojen syrjäkappaleista; toinen on itsessään saunassa,
ja se on paljon kauniimpi: hyvin pieni luukku, kolo kahden seinähirren
välissä, varustettu vanhalla vihertävällä lasinsirulla, jonka läpi
iltojen salaperäinen hämärä kuultaa herkkänä ja läheiset laineet
heijastelevat ja kuuluvat liplattaessaan. Saunan ikkunan nimittäin
täytyy olla hyvin, hyvin pieni: atavismia, näettekös.

Onpa kolmaskin ikkuna: häkäreikä seinässä lavolla.

Ja se on kaikista kaunein. Sen luoma valo muistuttaa tavattomasti
värileikkiä, jonka lasimosaiikit antavat maurilaissaunaan kupolin
huipusta.

Miten monena iltana näinä neljänä kesänä olen istunut lämpiävän
kiukaani ääressä, katsellen tulikieliä, kuinka ne lipovat kiukaan
mustunutta otsapaatta, kipinöitä, jotka silmäkivien raoista kultaisina
kimpoavat, ja valovirtoja, jotka lainehtivat säteinä sauhuluukusta.
Kylyn alkaessa lämmitä on savuinen ilma luukun kohdalla ulkona
keltaista, harmaata. Sininen taivaskin sakenee kullanväriseksi. Tuomien
tertut, jotka nuokkuvat pikku luukun edessä, ovat loistavan keltaisia.
Vihreät pihlajat kuin auringonpimennyksessä. Sitten sauhu selviää, ja
aukko lähettää nyt sisälle valon kuin _camera obscuraan_: pitkiä,
vinoja säteitä kauniin värikankaan loimina. Yksi leveä säde sinertävä,
toinen punainen, kolmas loistavan vihreä. Uskokaa pois, ihminen voi,
jos oikein tahtoo, tuntea onnea vähästä, kun hänellä ei ole parempaa.
Niin on syntynyt tuo joutava kauneudenpalveluni.

Sysimustat lavot hauskan sädeluukun kohdalla ovat nykyään kolmelta
sivulta penkeillä varustetut, eivätkä enää kuin mikäkin pöytä, kuten
usein hämäläisillä, ja uusmaalaisilla nähdään. Kas vain, onpas vika
heissä, joista muuten kannattaa paljon pitää! Ja jos en sittenkään
jaksa noudattaa heidän esimerkkiään, vaan välttämättä täytyy
kehuskella, niin ylpeilen siitä, että lavokyhäys on omaa työtäni, omaa
meiskettä, mäiskettä, nokituhrautumista pimeässä kokonainen päivä,
pikku Ollin, "hanttimieheni" avulla, joka kiireesti hoputti ärjyjän
käteen vasaraa, kirvestä, naulaa, sahaa, lautaa ja pulikkaa.

Entä sitten "musta härkä mulleroinen, juopi vettä korvollisen"? Se on
tietysti parempi kuin Gapsan oaasissa tai Bagni Berninissä! Se ei ole
enää tiilistä tehty, kuten entisen hämäläisen omistajan aikaan. Se ei
saa olla: tiili antaa savelta maiskahtavan löylyn! Ei, tämä on paasia,
pelkkiä suuria paasia. Eikä rautoja sisällä, ei, suutari soi! Kuka
barbaari punoo kiukaansa sydämeen kirpeää ja pistävää teräksen käryä?
Vielä kokemattomampi tekisi koko uunin metalliaineesta. Holvi täytyy
meidän käytännöllisenäkin aikana toki osata vielä kutoa kivistä.
Eikä se holvi saa olla tasainen, vaan vähän, _vähän_ vino ja
korkeampi perältä, tämän ohjeen painoin kerran mieleeni eräältä
kiukaantekijä-mestarilta.

Mitä puhuakaan silmästä? Silmäkivethän valitaan korvakuulolta,
helähdykseltä. Musiikkimiestäkö siis saunankiuasta kasatessa tarvitaan?

Mieluisa kiuas! Noki, — tumma kuin salaisimmassa pohjassa mieleni.
Sauhu, jossa valoloimet sateenkaarina leikkivät. Kultaiset kipinät,
lentävät ja sammuvat kuin mielikuvat. Rauhoittava tummuus. Hieman kuin
pyhättö on minulle Lintukodonkin _hammam_, pyhättö toisten samanlaisten
vertainen, joita olen toki pari kolme eläessäni rakentanut. Pyhättö
turhien päivieni jälkeen, kuokinnan, kaivamisen, hakkauksen, — väsymys
ja tahrat vihitään puhtaudella ja toki hetken rauhalla. Sama se, kuinka
rauha saavutetaan...

       *       *       *       *       *

Ja kaiken päällisiksi tarjoaa Lintukodon hammam minulle komeasti —
sampanjaa!

Niinpä niin, vallan sampanjaa!

Vanaja läikkyy aivan kylyn edustalla. Joskus lienee rantaan matkaa
kaksi metriä, joskus järvi lotisee aivan kodan lattian alla.

Turhaan ei tuo toinen pikku saari, joka näkyy saunani eteiseen aivan
sen ikkunan keskeltä kuin maalattu taulu, ole nimeltään Humalasaari.
Kahdestakin syystä sattunee tämä nimi paikalleen: välisti ilmestyy
piristävä lasi kotani somalle ikkunalaudalle, — sattuuhan sitä, se on
hauskaa, ikävä kyllä. Mutta toisena syynä Humalasaaren nimen
oikeutukseen olisi se, että sen nähden tarjotaan kylpijöilleni itse
Vanajan "keikaushunööri": uinti suomalaisen saunan yhteydessä.
Turkkilaishekumointi lavolla koivupalsamilta lemahtavassa huurussa, ja
sitten järveen. Vakuutan, että samalta kuin sampanja vaikuttaa mieleen,
järvi kylvyn jälkeen ruumiiseen. Paljon enemmältäkin: jalat tulevat
keveiksi, — niistä kehittyy tuokiossa oikeat sielun siivet. Varsin
nykyaikaista: eikö aatteellisuus, henki, sielu ilmene terveimpänä
hyvissä juoksulihaksissa?

Nyt, syyspuolen lähetessä, sillä tässäpä on kesä taasen kulunut, yksi
niistä, jotka eivät koskaan palaja, — nyt, kun kotani tuulentuomalta
penkiltä, — paljonhan Lintukodossa on tuulen tuomaa, aivan kuin
kalastajamökeissä ulkosaaristoissa, milloin lankkuja, jotka
muuttuvat penkeiksi, milloin joitakin proomunkaaria, joista syntyy
koristeellisia, kirjavia ovien kamanoita; — nyt, kun katselen saunasta
järvelle, ei Vanaja enää päily valkeana kuten kevätkesästä... Ei, se on
sameanpunertava, tämä auringonlasku. Kylä salmen takana piirtyy jo
varjokuvana, josta tuskin kaivonmiekat tai jokin uusi pärekatto
erottuvat. Pian ei saunailtoina tästä erota niitäkään.

Alakuloisena nuokuttaa raita tuolla pyykkipadan vieressä saunan
edustalla kauniita ritvojaan samean veden puoleen.

Kohta eroamme, kylyseni! Silloin painan hellästi kiinni ovesi, jonka
rivaksi veistin tuohon käärmeenhahmon raidanjuurakosta, satujen
lohikäärmeenkö, aarteiden vartijan? Asetan kuumasta ravistuneen ovesi
koko talveksi kiinni, lukitsen pyhään umpilukkoon. Suljen eteisenkin
ulos mentyämme salakeinoilla _sisällä_, niin ettei kukaan asiaton saa
epäpyhittää terveyttäni, rauhaani, lyhyttä erakko-onneani.

Niin _täytyy_ jälleen tehdä, koska en kuulu uskollisiin! Kiitos
kuitenkin, tummainen tönö!

Ei olisi minulla ollut mitään sitä vastaan, että olisin kätköösi
kuollut kuin entinen omistaja tuonne saunan penkille, nukahtaen
kalaretkeltä palattuaan tuoksuva vihta vieressään.




Tiiranpoika.


Tiirat väikkyvät Lintukodon saaren yllä, ne ilmestyvät tänne
odottamatta, kuhisevat valkeana parvena, pudottavat kaloja kallioille,
haipuvat jälleen suurelle Vanajalle. Niiden huuto kuuluu nyt
epäselvästi hyvin etäältä, hätäisesti, hoputen: "Ti-ii-ra, tiira,
tiira!" Ja taasen ne keräytyvät saaren kohdalle, niiden höyhenpuku
paistaa valkeampana kuin lumi, niin kuvitellakseni ylimyksellisen
tahrattomana, varsinkin silloin kun mustansininen ukkospilvi sattuu
taustaksi, joten ne näkyvät silhuetteina, mutta vaaleina, häikäisevinä,
notkein siiveniskuin liikkuvina. Välisti rientää niitä tänne sellainen
tavaton parvi kuin taikasauva olisi ne jostakin ihmeestä, kaikilta
ilmansuunnilta esille loitsinut, kalastamaan saaren edustalla vaaleana
uinuvassa tai harmaissa laineissa kuohahtelevassa vedessä. Kauas
ulapalle vinkuu silloin niiden iloisen hätäilevä: "Ti-ii-ra, tiira,
tiira..." Ja kilvalla sen kanssa lokkien, joita myöskin joukossa
lentää, kajattava: "Kaja, kaja, kaja, kaja!"

Soutelen saaren ympärillä, tuon herttaisen, jolle annoin mielessäni
ensin nimeksi "Noli-me-tangere", mutta hylkäsin toki sen kummittelun,
mikä osoittaa rauhaantumista, — siis yhä raskaampaa alakuloisuutta.
Miksi kerskuisimmekaan moisilla sanoilla kuin alistuminen, resignaatio?
Todellisuudessa ne eivät merkitse muuta kuin voimain herpautumista,
heikkoutta...

Soutelen siis riuttani ympärillä, jonka tahtoisin säilyttää niin
neitseellisenä, että liiankin jyrkästi pyrin karkoittamaan sieltä
kaiken pahan, juorut, lavertelut, vihan, hetkellisen kilvan ja kovin
itsetietoisen melskeen — vain yksiksi ja ainoiksi kesän kuukausiksi.
Niin, torjumaan kuin luostarista. Aivan turhaan en kuvittele sen
rakennusten päätyihin pyhimysten kuvia ja kyhäile sinne ja tänne
vuosisataisten virsien säkeitä, jotka eivät puhu muusta kuin vuosien
vierimisestä ja uusien kesäin tulosta, ihmisen katoamisesta ja lyhyestä
ilosta, johon täytyy tyytyä, kun ei parempaa löydy.

Soutelen, — tultuani rantaan pihasta, pieniltä paasikäytäviltä.
Rantaan, missä vanha venhe lepäilee puhtaaksi raivatulla
hiekkapohjalla, aallonmurtajan sisällä. Taas nytkyttelen liiankin
tuttua, hiljaisen tottunutta tahtia tervatullani, joka on
hiekkapatjaltaan syöksynyt kelluen vapaalle ulapalle. Kiertelen
Lintukotoa, näen punaisen töllin ja sileän pihan vilahtavan ohitse
välkkyvien raitain ja tummien tervaleppien aukosta. Viiritanko,
rautainen kalankuva, pistää vielä näkyviin; se katoaa honkavanhuksen
taakse, jonka rinnalla nuoret, mutta jo kookkaat haavat supattelevat
tai, herkän hätääntyneinä hälisevät. Soutelen ohi rannan jalavain, läpi
salmen, missä kukkivat ahvenruohot muodostavat ikäänkuin pienen pieniä
valkeita satusaaria, vieritse kaislikkomme, jossa, sorsat saavat
ahdistelematta tehdä pesäsensä, munia, hautoa ja sitten opettaa
rakkaita poikasiaan tästä lähtien: viimeinkin Pyynti oppi sen verran,
että jätti ne rauhaan. — Suurien vesikivien luo näkyy taas ikivanha
kirkko ja vielä vanhempi uhrivuori, — kaikkiallehan se vuori näkyy. Ja
silloinpa onkin saarenkierros jälleen tehty: joudun takaisin töllin
puolelle, saunan kohdalle. Tuossahan nousee valtavien pihlajain
mystilliseksi siimestämä polku saunan ovelta keskelle saarta, omena- ja
päärynäpuukentälle. Tulen äskeiseen venhevalkamaan, lipputangon ohitse,
jossa lippu surullisena riippuu. — Jospa koettaisi vaihteen vuoksi
ulapoille? Eteläänkö, missä Vanaja aukeaa peninkulmaisena, melkein
uhkaavana, rauhoittaen suuruudellaan ja syvyydellään kuin nirvana.
Vaiko pohjoiseen, jonne kesäinen aurinko jälleen kauniisiin pilviin
laskee.

       *       *       *       *       *

Soutelen, kiskon, vedän uistinta perästäni melkeinpä vain muodon
vuoksi, — kierrän moneen kertaan pikku saaria, halkoilen salmia,
kaarran niemiä, soluttelen ruohikoiden rintaa kuin etsien jotain.

Mitäpä etsisin? En tiedä mitään uutta. En usko olevan mitään uutta.
Luulen saaneeni maistaa vähäpätöisen, mutta oikeutetun osani niin
sanotusta "elämästä"; enempää en olisi kai jaksanutkaan, vaikkei se
malja mielestäni olekaan pohjaton! Tai — kenties maistoin liikaa.
Juuri liikaa, ehkä?

       *       *       *       *       *

Myöskö aurinko tuttua, ainaista, vanhaa? Pelkkä aurinko, ei
vertauskuva: tarkoitan tuota aineellista aurinkoa, silkkaa tulipalloa.
— Joko sekin minut jättäisi, aurinko, joka aamuin lähettää
tervehdyksensä ikkunoistani sisälle nuorella airuellaan, järveen
heijastelevalla hopeavälkkeellä? Aurinko, joka päivällä upeilee ulapan
suurena säihkynä, aurinko, joka pilkistelee keinuverkkooni kauniiden
pihlajain vihreästä... Viimein illalla laskee vuoteeseensa,
purppuraisten tai milloin minkin väristen pilviverhojen taakse,
kaikilla ihmeellisillä värivivahteilla koristettujen. Laskee — kuin
minulle liian monet kerrat ennen. Myöskö aurinko, kaikkein parhain,
ainoa, ainainen, nyt tuttu ja jo nähty?

       *       *       *       *       *

Mitä etsin minäkin, lapsi? Leluja. Katsokaas, tunnen saaneeni aina
leikkiä: ei mikään, ei kalvavin suru, ei luonnottomin ponnistus ole
minusta sittenkään lopulta ollut muuta kuin leikkiä. Sillä kaikkihan on
niin — hetkellistä. Katoamisen, kuoleman tuntu on tehnyt minulle
nykyään tämän olemisen sellaiseksi kuin yksi päivä leikkivän ja sitten
nukkumaan lähtevän lapsen elämässä.

Mutta sanotaan, että lapsi on leikissään vakava. Ja juuri leikissä.
Lienee totta.

Miksi maistuvat kaikki lelut niin pian vanhoilta? Miksi niihin
kyllästyy?

Kuinka kauheaa, kun ei heti löydä uusia leluja!

       *       *       *       *       *

Olenpa lopulta, eräiden muka paljon vaarallisempien leikkien jälkeen,
joista seurasi joskus lelun tunnoton rikkominen ja sydämeeni toivoton
käsitys, että ihmiseltä ei todellakaan kannata koskaan suuria toivoa,
olen lopulta leikkinyt niin viattomilla ajanvietteillä kuin työ,
ahkerointi, jopa kukkien ja hedelmäpuiden vaaliminen, talojen
rakentaminen huvikseni, — eninhän jäi pelkäksi fantasiaksi, ehkä
nopean kyllästymisen vuoksi. Ja onpa siinä ohella kelvannut uusia
leluja etsivälle eläinten kesyttelykin, — pieni vanha tapa vain,
elättelinhän lapsenakin harakoita ja variksia, tai hiiriä tekemässäni
lasiseinäisessä ihmeluolassa. Ja nyt olen ikävissäni hommannut
itselleni kukon, kanoja, koiria, sikoja, en tiettävästi oikein
vakavissani hyödyksi, vaan yksitoikkoisen aikani kuluksi.

Mutta ken toistaa yhäti saman kukkien kasvatuksen? Ken aina välittää
omenoista tai kirsikoista? Onnittelen ja ihailen niitä onnellisia.
Porsaiden syöttö päättyy varsin raakaan, törkeään realismiin, jota
tosin elämä sittenkin tuntuu olevan, kukkojen ja kanojen hellintä
siihen, että ne riippuvat päättöminä kanakopin seipäissä. Ja koira on
vain koira. Huvittakoon näin vähäinen niitä, jotka eivät muka täällä
leiki!

       *       *       *       *       *

Mutta nyt iskin silmäni noihin tiiroihin, jotka häikäisevän puhtaina
ilmestyksinä leijaavat saareni yli tai kisailevat ja kalastavat
ulapalla.

Nyt minun pitäisi saada tiira! Sitä ei minulla ole ennen ollut.
Tiiranpoikanen.

Joku eläimiin innostunut tuttu kertoi minulle, että tiirat, nuo niin
sirot, hienot ja väkevät, tulevat niin kesyiksi, että vihellys kutsuu
ne ruualle, katon harjalle tai kesyttäjän olkapäälle.

Tiirat, taivaallisen valkeat, puhtaat kuin sadasti pestyt, ketterät,
hermostuneet.

Nyt tähystelen taivaalle uljaisiin tiiroihin.

Ja sitten saan naapuriltani kuulla, että täällä lähellä, hänen
poukamassaan, on tiiranpesä. Minä sinne ikävöivällä ja ikävystyneellä
halulla: pitäisi saada jokin ajanratto, lelu, keveämmältä tuntuisi
tämäkin päättyvä kesä.

       *       *       *       *       *

Sinne Vanajan unelmoivan ulapan äärelle, niin unelmoivan ja
raukeatunnelmaisen, että kutsuisin Vanajaa ruusun_siniseksi_, on
tiirapari tehnyt pesänsä, rakennellut kotinsa. Somaan, etelänpuoliseen
lahdelmaan, johon aamu- ja sydänpäivä paistaa, mutta jonka ilta kätkee
koivuilla, raidoilla ja lepillä viileään siimekseen.

Hyvin yksinkertainen koti. Pelkkä kivikartio, joka kohoaa tuskin puolta
metriä veden pinnasta. Kartion terävässä huipussa on matala, ei oikein
kämmenenlevyinen syvennys. Syvennykseen pari rikkaa ristiin, muutamia
korsia — siinä on koko pesä.

Ja, pesässä näkyy, kun soudan varovasti kiven ohitse, siihen
airollakaan koskematta, kolme ihastuttavaa munaa. Omituisia,
ihmeellisiä, uusia, niitä en muista nähneeni. Ne ovat pienempiä kuin
huonon maatiaiskanan munat, likaisenvärisiä, harmahtavia, hieman
sameanvihertäviä ja tahraisella ruskealla pilkutettuja, niin,
jotakuinkin samanvärisiä kuin tuo kivi, jonka kärkeen ne on
pyöräytetty, sovitettu melkeinpä kuin jonglööri pitäisi kananmunaa
terävän hattunsa huipussa.

Tiirapariskuntaa ei näy lähistöllä.

Eipäs, tuollahan istuu toinen rantakivellä, jonka ohitse sousin. Tuolla
loitompana. Tyynenä ja vaiti antaa se tarkastella pesää. Kai tämä on
sille ainoa keino, kun ihminen kuitenkin löysi pesän: täytyy pysyä
sellaisena kuin ei pesä hänen pesänsä, kotinsa olisikaan eivätkä munat
hänen muniaan, hänen armain tulevaisuudentoivonsa.

Ihmettelen pesää ja munia. Ihmettelen, miten nuo harmaat ja lianväriset
pyörylät pysyvät kivellä, jos sattuu ankara tuuli tai nousee myrsky,
ukkosilma. Aallot syöksyvät vaahdoten karien yli, jotka silloin saavat,
sinimustan taivaan alla, hankivalkean värin, syöksyvät varmaan yli
tämän kartionkin. Eivätkö munat solahda veteen, laineethan lyövät
moneen kertaan kiveä korkeammalle? Pitääkö emo silloin tulevia
pienokaisiaan kiinni, ja kuinka se niitä pitää?

Miten typerästi valitulta pesäpaikka näyttää! Mutta tiettävästi se on
juuri sellainen kuin olla pitääkin, jos uskottelee itselleen moista,
että luonto, kaikkeus olisi luotujen tarkoitusta vastaava! Kylläpä
tiiranmunat joskus vaan veteen joutuvat ja hukkuvat, ja mitäpä luonto
siitä välittää? Mutta jos joutuvat, voisivat joutua — minullekin!

       *       *       *       *       *

Aikomukseni oli pitää silmällä, millä _tavoin_ munat siinä matalan
kiven terävällä huipulla myrskyaaltojen korskuessa pysyisivät ja millä
tavoin emo, joka pois soutaessani aina lehahti jostakin syrjästä
äänettömästi pesään, munia pitelisi, niitä hautoisi ja sitten poikiaan
hoitaisi. Kuitenkin se — jäi tekemättä. Valitettavasti usko lelujen
erikoisuuteenkin tuntuu haipuvan.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä, viikkoa paria myöhemmin, kun vien ryhmän vieraita
pienelle soutelulle, haluan näyttää heillekin sen tiiranpesän.

Soudella lollimme, uistelemme. Aletaan lähestyä pesää.

Rouva huudahtaa yht'äkkiä:

"Mikä tuo tuossa on? Ettekö näe, tuossa luodolla? Niitä on kolme."

En erota mitään, likinäköinen. Mutta toiset erottavat, ja sitten
minäkin:

Hyvin matalalla karilla aivan lähellä tiiranpesää, jonka ohitse olen
monesti soutanut ja nähnyt uroksen lahden suulla syrjemmällä vartiossa
ja emon valkeana kekosena pesässä hautomassa, — uroksen ei tarvinnut
viime aikoina huutaa varoitusta eikä emon paeta paikaltaan, ne jo
tunsivat, etten heille pahaa tekisi, — siinä karilla juoksee nyt kaksi
pientä, ruskeankellertävää palloa ja kolmas istuu.

— Tiiranpojat, välkähtää päässäni. Ja tämän sekä minun että toisten
ajatuksen vahvistaa samassa kaksi tiiraa, jotka syöksyvät kirkuen
lentelemään alhaalla luodon ja venheen ympärillä.

Joudun typerän intohimon valtaan, olen kuin juopunut, — kuin ilkeä
lapsi, joka riistää toiselta hänen lelunsa ja tappelee, ei kuolemakseen
anna sitä takaisin. Kolisevin saappain juoksen venheen keulaan,
kummallisen ketterästi hyppään luodolle. Kun ne vain eivät pääsisi
pakoon! Kaksi pääsee, solahtaa veteen emojen huutaessa ja väkeväin
siipien lyödessä melkein hattuihimme. Ne kaksi osaavat jo uida,
veitikat. Emojen johtamina ne loittonevat melkoisen nopeasti.

Saavat rauhassa mennäkin: meidän tai minun huomioni on kiintynyt
jääneeseen raukkaan.

Minä _saan_ sen kiinni! Tunnen kuin helpotusta... No, sehän ei
paikaltaan hievahtanutkaan: se _antoi_ itsensä ottaa. Se ei osaa
pelätä, luulen. Olen muka tietävinäni kokemuksesta, ettei tottumaton
linnunpoika osaa pelätä. Ei ainakaan kirkua pelkoaan ennen kuin tuokion
päästä. Koppasin täten kerran kottaraisenpojan kouraani puutarhapenkin
kädennojalta, ja se oli käsissäni vaiti kauan. Mutta sitten se
yht'äkkiä alkoi kirkua, ja sen sydän hakkasi pakahtuakseen.

Niin nytkin, kun olen hyvin varoitellen, vaikka hätäisin liikkein,
sulkenut tämän ruskean ja keltaisen, koomillisesti tummalla täplitetyn
kerän kouraani ja painan sen arasti rintaani vasten, — nyt se alkaa
kirkua.

Minä takaisin venheeseen:

"Soutakaa. Heti kotiin! _Minä_ en tätä pois anna!"

Soudetaan. Pitelen kaksin kämmenin tiiranpoikaa, pehmeästi, melkein
siihen koskematta, aivan suuni edessä. Se haisee pahasti kalalle,
ummehtuneelle ja pilaantuneelle. Se pyristelee ja — huutaa: sillä nyt
sen vanhemmatkin huutavat. Etenkin toinen, joka ajaa venhettä takaa.
Uskottelen, että se on äiti. Toinen, isä, rientää muka välillä
auttamaan niitä kahta, jotka pelastuivat, johtamaan ne loitolle. Tämä
on varmaankin äiti. Tämä huutaa kauheasti. Ja sen valkeat siivet
sinkoavat ympärillämme siellä ja täällä, huitovat kuin tuulimyllyn,
kaikkialla yht'aikaa, se koettaa lyödä meitä epätoivoisesti.

Ja kun se kutsuu, niin poikanen kahden kämmeneni sisässä joka kerta
kirkaisee ja potkii.

— En anna, en anna! ajattelen ja tunnen. En, vaikka iso tiira nokkisi
toisen silmäni.

No, ehkäpä _silloin_ antaisin! Se aikookin varmaan nokkia, mutta ei
kuitenkaan uskalla, ei saa sitä toimeksi. Se vain ajaa minua takaa,
viuhahtaa aivan pääni vieritse, koettaa iskeä minua siivillään...

Ja näen, niin läheltä se lentää, sen silmät, tiiran silmät, emon
silmät! Mustat, tuliset. Kaikkeuden tuska kiehuu mielestäni niissä
silmissä, linnun pienissä silmissä, valtavana kuin avaruus!

— En anna, tahdon tiiranpojan. En _voi_ olla leikkimättä!

Emo ajaa meitä puolensataa metriä. Se lopettaa, kääntyy takaisin kahden
pelastuneensa luo, joita täytyy vaalia; se tyytyy siihen, mitä jäi!

Ja tämä tiiranpoika on nyt minun.

       *       *       *       *       *

Lintukodossa varataan linnunpojalle heti suurin pesuvati puolilleen
vettä. Vadissa oli vaatteita, — ne heitetään huolettomasti pitkin
rantaa. Vatiin etsitään tiiranpojalle suurella touhulla kivi, joka
sopisi luodoksi, jolla se istuisi. Ensimmäinen ja toinen eivät
kelvanneet, vaan olivat liian korkeita, — raukka putosi niiltä
suulleen veteen... Se ei vielä oikein osaa uida. Mutta kolmas on hyvin
lattea ja soveltuu.

Jos se vain siinä pysyisi. Mutta se ei tyydy istumaan siinä. Se ajautuu
väkistenkin veteen, se lyö siipikynkillään ja potkii koivillaan, jotka
ovat sen kokoon nähden luonnottoman isot ja melamaiset, ja tahtoo
kiivetä pois vadista. Ja se kirkuu, onneton. Sen äänessä on jo pieni
vivahde huutoa: "Ti-ira, tiira!" Luonnottomasti siipikynkkänsä
ikäänkuin käsiksi kääntäen se pääseekin sileän emaljivadin reunalle ja
heittäytyy suin päin lattialle, — vaikka siellä aitassani olen
asettanut sen oikein sänkyni viereen: omakseni muka, valvoakseni hänen
hyväkseen päivät ja yöt. Oi, se saa kolhauksen lattiasta. Mutta se
nostetaan takaisin vatiin ja lilliputtiluodolle. Ei, se yrittää taas
veteen, uida veden poikki vadin reunalle.

Sen höyhenet ovat aivan kastuneet, niitä onkin vielä niin vähän, ja se
on kovasti kurjan ja kidutetun näköinen.

       *       *       *       *       *

Sitten tulee kysymys sen ravinnosta. Ettei se vain kuolisi nälkään. Ei
se saisi kuolla...

Ehdotan munanvalkuaista: sehän on muka linnunpoikien ruoka munassakin,
ja tämä lienee juuri munasta päässyt, koska ui niin huonosti. Vieraamme
väittävät jyrkästi vastaan, sanoen, että valkuainen on ilmeistä
myrkkyä, ja ehdottavat ruskuaista. Kolmas suosittelee siinä kiireessä
kalaa... Mutta miten sille karkea kala olisi syötettävä? Eikö se
tukehtuisi palasiin?

Kaikki tämä yhdessä tuokiossa, villityn lintukoirani haukkuessa ja
hyppiessä aittani oven takana, jonka toiselle puolelle on tuotu —
kirkuva lintu.

Kananmunia tuodaan, parikin, ja minä syötän teevadilta kurjalle
keltuaista. Otan ja painan ruskean kerän isoa kitaa varovasti
keltuaiseen — ja se _syö!_ Se syö, imeskellen appaa, hirmuisen
ahnaasti.

_Se osaa syödä!_ Se osaa! Ystävät meistä tulee.

       *       *       *       *       *

Kun sitten pian täytyy lähteä manterelle asioille, olen huolissani,
että pikku kerä sittenkin voisi kuolla nälkään, ja sen tähden kehoitan
lähtiessäni, mieletön, että sitä täytyy poissa ollessani syöttää.

       *       *       *       *       *

Palaamme kylästä, kiireesti.

Kun lähestymme saarta, niin huomaamme, että siellä lippu riippuu
puolitangossa. Kuinka se on niin huolimattomasti vedetty?

Riennän pihlajain varjostamaa polkua pihalle, kiiruhtaisin aittaan
tiiranpojan luo.

Vainuan pihalla omituisen tunnelman. Ihmiset juttelevat yhtä ja toista,
mutta eivät uudesta asukkaasta mitään.

Ja viimein vaimoni sanoo:

"Oi, näitkö lipun. Kuule, se tiiranpoika, raukka, kuoli."

Toiset:

"Se söi niin hyvin. Kauhean hyvin..."

"Kai se kuoli munanruskuaisesta. Olisi varmaankin pitänyt antaa kalaa."

Mennään aittaan. Surkea pikku näky, joka toi kaikkien kasvoille raskaan
ilmeen. Kidutettu pikku lintu! Untuvat märkinä kuin harvat harjakset
tai puikot, iho punaisena ja paljaana niiden välistä näkyvissä. Se
makasi pää ja pitkä kaula riipuksissa "luodollaan", johon ruumis oli
permannolta nostettu.

       *       *       *       *       *

Ruumis heitettiin järveen, ettei koira sitä saisi repiä.

Myöskin toisten omatunto lienee kolkuttanut, koska yrittivät minua
lohduttaa, että se oli ehkä ollut _viallinen_, sillä eihän se päässyt
edes pakoon kiinni tavoitettaessa niinkuin sen muut sisarukset.
Tunnontuskat, mikäpä niitä lopettaisi muu kuin niiden kuluminen,
tylsyminen, paatuminen? Turhaa minua rauhoitella! Enkö ollut
tyrkyttänyt raukalle ruskuaista ainakin liikaa, — enkö tietänyt
nälänhätäisistä, joita kymmenen vuotta sitten maa täynnä hoiperteli,
että nälkäinen saattoi kuolla, jos söi yhden ainoan kananmunan? Jos
kerran yksi sellainen tappaa ihmisen, niin kuinka sitten linnunpojan?
Ja tiiralla oli ollut nälkä. — Miksi en ensin tutkinut, kuinka
tiiranpoika on ruokittava?

Ja miksi sen otin ollenkaan? Ikäväni vuoksi, itseni tähden!

       *       *       *       *       *

Tyhmä, — ja häikäilemätön, mikä on pahe. Jos se oli viallinen, niin
juuri senpä, enimmän äitinsä hoitoa kaipaavan, minä rosvosin luodolta
kiduttaakseni kuoliaaksi, vaikka emo huusi hätäänsä.

Ja vaikka emo näytti minulle pikku silmistään — kaikkeuden tuskan!

Nyt, kun soudan tiirojen pesäpaikan ohitse, lentää heti kaksi tiiraa
kohdalleni. Ne ajavat venhettäni kauan takaa, ne huutavat, parjaavat,
sadattelevat, ja täydellä syyllä. Koettavat minut "kokkeloida" niinkuin
olen ansainnut.

Niiden äänessä kuulen valituksen ja kirouksen.

       *       *       *       *       *

Ei ole aina ihmispoikasen laita toisin: syntyy luonnon älyttömästä,
pettävästä pakosta, — elää joskus surullisen vähäisen aikansa
kitumalla, perinnöllisyyden ja muiden vammain raatelemana: hyvä, jos
edes emon rakkaus sitä vaalii, sekin saattaa olla suuri harhaluulo
useammin kuin väitetään. Kaikkeuden määrätön tuska! Eikö olekin
parempi, etten jatku aineessakaan, että nähtävästi katoan olemattomiin,
_nirvanaan_, kuten kaikki joutava, mitä olenkin aherrellut? Eikö tämä
ole suurin onni? Siten eivät _minun_ tiiranpoikani koskaan voi syyttää
minua siitä, että heidän täytyisi kärsiä elämästä, johon olin heitä
varten puutteillani kärsimyksiä koonnut ja josta me älyllämme emme
saata kärsimyksiä poistaa silloinkaan kun tylyt sydämemme sitä edes
rahdun haluaisivat.




Lauantaikellot.


Muurahaiskummulta näkyy siis parhaiten tuo kirkko, jonka
lauantaikellojen soitto _oli_ minusta vielä pari vuotta sitten niin
kaunista...

Kun poikasena istuin lapsuudenkodin korkeimmalla katolla okariinoa
luritellen tai seisoin siellä lipputangon juurella, näkyi sinne
metsänhuippujen ylitse vaaleanpunainen kirkontorni. Kirkolla ei minulle
saattanut olla lumoa. Siellä puhuttuhan ei vielä maailmaani kuulunut;
vain kolmionmuotoinen koriste alttarin yläpuolella, "Jumalan silmä",
kuten sellaisia välisti kutsutaan, häikäisi kultaisilla ripsillään, ja
urutkin viehättivät ja — tekivät vakavuudellaan levottomiksi. Samoin
kuin enimmät ihmisistäkin, joiden parissa jouduin sitten juuri tuon
kirkon juurelle asumaan: puutteen ja ahtaan elämän ahdistamia kovin
aroiksi, sellaisilta he minusta, hyvinkin rohkeasta mielestäni,
tuntuivat! Mieluisempi oli vintiölle vanha käyttämätön kirkko, joka
näkyi läheltä, — tai oikeastaan vain kirkonrauniot: ei enää muuta kuin
harmaa puutorni ja sen ympärillä hautoja, joilla syreenit ja ruusut
kukkivat, enimmät haudat jo ristittömiä, merkittömiä. Kiviaidan
portilla maassa oli lisäksi pölkky, jota väitettiin muinoin käytetyn
mestauspölkkynä, ja parikymmentä askelta siitä kaakinpuu, jossa aivan
pienenä ollessani viimeinen rikollinen raipattiin, — niissäpä se
mielenkiinto minulle. Kukkia ja selkäänsä saanut pullikoitsija!

       *       *       *       *       *

Sitten eräs vanha maalaiskirkko lyseovuosina Kainuussa. Puinen, köyhä,
mutta kaunistettu maalauksin, joista minua enimmin lumosi eivät
hirviöt, vaan Babelin nainen, joka mielestäni hurmaavana istui
seitsenpäisen lohikäärmeen kyömyllä. Arvaahan tuon: nuorukainen
ihasteli sellaista, maksaakseen tämänkin kerran sievoisella
kidutuksella.

Ja sitten... Rooman Santa Maria Maggiore, taivaan kuningattaren
palatsi, siinä ihmishirviöiden teettämä kultalaipio; Paavalinkirkko,
kardinaalien tanssisali, kuten sitä kutsutaan, permanto välkkyvä kuin
luistinrata, johon pakanallisten pilarien rivit kuvastuivat... Pienen
kaupungin neljäsataa kirkkoa: voinpa väittää, jos en häpeä kujeilla,
käyneeni kirkossa kaksisataa viisikymmentä kertaa vuodessa, — Roomassa
sinä vuonna. Sienan katedraali, mustan ja valkean kirjava kuin seebra,
itämainen valtaistuinsali. Milanon _duomo_ häikäisevä kuin sokeri;
saraseeniläinen kirkko Palermon ylärinteellä, pakanain tekemiä
kristillisiä mosaiikkeja seinät täynnä; Kölnin tuomiokirkko, Parisin
luuharmaa Notre-Dame, Lourdes'in basilika, edustallaan Kristuksen
muistopatsas, ainoa laatuaan maailmassa, alapuolella luola, jonka
ihmetöitä todistavat tuhannet sinne jätetyt kainalosauvat, — tosin
samoja ihmetekoja, muinoin yliluonnollisina pidettyjä, saadaan nykyisin
aikaan luonnollisilla suggestion keinoilla; ihme on tullut
luonnolliseksi ja — kadottaa ehkä sen vuoksi voimansa... Sitten
Gruyèren harmaa maalaiskirkko, jonka kellopeli soitteli ylös alpeille
juhlapäivinä virsiä ja paimenlauluja, Lontoon kellopelien kilkutus
ikävinä sunnuntaina, Toledon katedraali, synkän tuima gotiikka
häikäisevänä kuutamoyönä; pieni evankeelinen kirkko Sfaxissa, jossa,
moskeain keskellä, urkusista kajahti tuttu virsi: "Jo joutui armas
aika..." Kööpenhaminan Marmorikirkko; nainen polvistui rukoukseen
miehen puolesta tehtyään synnin; synti — harrasta kuin uskonto...

Ja kuitenkin sanoisin, ellen inhoaisi ajatusta, että minua
väitettäisiin pakanaksi, etteivät ne temppelit minuun kuulu, — sillä
jos olisin pakana, niin tiettävästi olisin jollakin tavoin
uskonnollinen ja ne kuuluisivat minuun!

       *       *       *       *       *

Ja nyt on kirkkoni täällä, näkyy etenkin tuonne muurahaiskummulle.
Harmaa, totinen ristikirkko, aika vanha vaari, jonka historiaa olen jo
pakissut. Pystytetty järkäleistä, joita m.m. jättiläisakka kuului
seiniin kuormavitsalla kantaneen.

Tiettävästi kirkonmuurissa pitäisi olla myöskin kivi, joka itkee vertä,
jonkun viattomasti mestatun elävöittämä syyttömyytensä todistajaksi, —
n.s. ruostekivi. Mutta lieneekö sitä? Graniittikivet eivät viattomia
puolusta.

Ei, meikäläisellä on oma mystisisminsä. Noiden ulkonaisten
historia- tai tavallisten hartausseikkojen vuoksi ei tämäkään kirkko,
josta naakkojen nauskutus silloin tällöin Lintukotoonkin kuuluu, ole
minulle hieman niinkuin rakas. Rakkaampi Kölnin doomia, Santa Maria
Maggiorea, nokimustaa S:t Severiniä. Tällä on todellakin muistonsa
juuri minulle.

Tämän kirkon kelloilla. Lauantaisin.

Silloin, muutama vuosi sitten, kun Lintukoto, uusi illuusio, mielessäni
syttyi ja toi siihen kangastuksia, — ajatelkaa, minullahan ei
elämässäni ole mitään tehtyä, josta kannattaisi puhua, eikä mitään
tarkoitusta; ja olin väsähtänyt ihmisiin, huonoihin epäjumaliin, jos on
ollut niin kummallinen, että on odottanut "ihanteita", — itseltään
paljon vaatimatta. En välittänyt matkoista, koska maailma on kaikkialla
sama. Mitä siis? Nyt piti vain odottaa jotain, vaikka tiesin, ettei
sitä tule. Odotella kaikessa rauhassa, ja saada onni viettää odotusta
aivan oman mielensä mukaan, istutella, rakennella aikansa ratoksi.
Hullunkurista viljelyä: kuinkahan esimerkiksi talonpojan terve,
köyhyyden huomioonottava kritiikki olisi hymyillyt hedelmäpuilleni,
turhille jänisten ja hallan ruuille, joilta en odottanutkaan muuta kuin
kukkia? Ja samoin ehkä herraskritiikki, joka olisi kenties vaatinut
minun _leikittelyäni_ jonkinmoisena vakavana, kenties taiteena, minun,
joka muistan erikoisesti, kuinka lapset leikkivät tarhakivillä, väsyvät
ja menevät nukkumaan: siinä koko päivä! Ei, se olisi minulle jo liian
vakavaa, sellainen olen, ikävä kyllä.

No niin, mutta omalla tavallani sain täällä leikkiä täydellisesti.
Ainakin ensimmäisen ihanan kesän. Odotella tulematonta. Kulutella
aikaani ponnistaen, kantaen lautoja, putoillen telineiltä, kasvattaen
kämmeneni nystyräisiksi, kuokkien ja lapioiden.

Viikko kului aina nopeasti kuin yksi kesäinen aamupuoli.

Ja lauantaina sitten helähtävät yht'äkkiä iltakellot! Alkavat väristä
ja kumista juhlallisina sointuina, joita tuulenhenki katkaisee ja taas
kantaa kukkivaan saareen. Lyhyen tuokion, kymmenisen minuttia. Kello
kuudelta illalla.

"Soitettiin sisälle juhlaa", sanoi ukki Kustaa ja alkoi hiljalleen
laskea työaseitaan käsistään pois.

Olin omat kapistukseni jo heittänyt. Nopeasti. Mielessäni paljastin
pääni, kun kuuntelin tuota kellojen hilpeää ääntä, — ja kuitenkin se
tuntui salaa minusta alakuloiselta.

Ajatelkaa, olin muka ollut hyvin ahkera ja reipas, tukahduttaen
kunniallisesti pahanhenkeni äänen: Minkä vuoksi? Nähnyt vaivaa kaiken
viikkoa. Ansainnut leipäni otsani hiessä. En ollut toisten vaivana, en
kierrellyt maailmaa anellen, imarrellen, uskotellen vähääkään
merkitseväni. Ostanut omalla itselläni leponi kuin korpitorppari.

Ja työssä, tässä uudessa illuusiossa, olin muka saanut taivaalta
ikäänkuin palkaksi jotain: unohduksen, viikoksi, edes hetkeksi.

Kiitos hetken onnesta, Lintukoto! Riittäähän sekin.

Lauantaikellot soivat verkalleen, alakuloisesti helähdellen. Niiden
sävel kantautuu läpi koivikon kultaisena kuin mehiläisparvi, joka
kylästä sinä keväänä tänne karkasi, kimmalsi, parveili auringossa,
tunkeusi joka paikkaan tuoksahdellen hekumallisesti hunajalle... Katosi
aikanaan, kuten kaikki kiinteämpikin katoaa...




Viikatemies.


Tämä kesä oli harvinaisen myöhäinen. Syksy ei kuitenkaan myöhästy
koskaan, siltä minusta tuntuu.

Syksy piirtää merkkinsä maahan:

Kun eräänä aamuna heräsin, nyt harvinaista kyllä melkoisen varhain,
kuulin aittani seinän takaa ulkoa jotain merkillistä ääntä, muutakin
kuin tiiran huutoa: "Ti-iira, tiira, tiira", tai poikasiaan opettavain
varisten ääniä, nuo harmaasaaliset tädithän, varikset, käyvät täällä
aamuin tutkimassa, olisiko heille rannalla kalanperkeitä tai tanhualle
varattu muuta ruokaa tai katolle heitetty koiran tappamia sammakoita,
ettei koira niitä saisi. Mitä hulluttelenkaan, poikasiaan opettavain
varisten puheluhan kuului niin kauan sitten, keväällä. Nuo
tavausharjoitukset: "Vaa, sano vaa!" "Aa, aa", vastasivat turruiset
pojat kimeämmillä nokillaan, lyhyesti, ja emo oikaisi pitkästi: "Vaa,
vaa!" Sitä jankattiin kymmenet kerrat, saari oli heille rauhallinen
luentosali. Mutta tämähän tapahtui keväällä, aikoja sitten.

Kuulen siis outoa ääntä, muuta kuin lintujen, västäräkin, joka
rapsuttelee kattopäreitä pitkin, tai tiaisten, jotka poikasineen hiljaa
säkättävät. Siellä seinän takana suhahtelee ja kahahtelee jokin
heinikossa.

Jouduttaudun ulos, kukkaspellolta astelee luokseni viikatemies.

Hän vaikutti minusta tällä kertaa ikäänkuin mustiin puetulta, ja pitkä
terä, joka hänen päänsä yläpuolella korkealla välähteli, melkein
kuoleman viikatteelta. Hän oli vanha Kustaa, pappa, vaija, jolle olimme
luvanneet vähäiset heinämme, nekin kehnoja, ohdakkeita ja kukkia
täynnä. Hän oli nyt soutanut tänne tekemään heinää.

Ottamaan — kesän pois.

       *       *       *       *       *

Heinänteko, kuivuvan, niitetyn heinän raskas lemu, syksy nopeasti
lähenemässä.

Yhdessä aamupuolessa tulevat heinäseipäät peltosellamme ikäänkuin
turkkeihin puetuiksi, ne näyttävät kummituksilta, joiden ympärillä ei
ole enää mitään: vain tyhjäksi pyyhkäisty, sänkinen kenttä.

       *       *       *       *       *

Pakostakin joudun katselemaan kukkia, jotka riippuvat lakastuvina
seiväs-aaveiden pukimissa, ja tunnen vain väkivallalla luopuvani
kukkasista. Tulen alakuloiseksi, en tahtoisi oikein niitä antaa pois,
tuntuu kuin pieniä pyhiä muisto-esineitäni rikottaisiin ja
väheksyttäisiin. Muistelen, mitä historioita kuhunkin kukkaan minuun
nähden liittyy. Vielä enemmän, on niinkuin kukkiin iskenyt pitkä teräs
aikoisi minutkin hävittää...

       *       *       *       *       *

Tuossa yksi ainoa ketoneilikka, jota lapsuuteni laaksossa kutsuttiin
pääskynhatuksi. Kuinka sitä rakastin... Aavistinko siinä eksoottisen,
aivan kuin itämaisen värin, jossa hehkui enemmän kuumetta kuin
tavallisessa punaisessa?

Samoin pidin tervakukista juuri niiden erikoisvärin vuoksi, joka tosin
ei ollut niin hieno, niin kitsastellen käytetty kuin pääskynhattujen.
Tunteja loikoilin maassa kuivalla aholla tervakukkien vieressä,
katsellen kummallisella tahmalla suojeltuja jäykkiä varsia, joiden
huipuissa häikäisi moinen hehku.

Ajat menevät, totta kai... Samain kukkien kirjaamalla kumpareella
istuin kerran jäähyväisiltana ihmisen kanssa, jota silloin, —
ihmeekseni nyt sitä ajattelen, — rakastin. Heinäkuinen ilta hämärtyi,
vedet raukenivat synkkään tummuuteen. Sydämemme alkoivat syksyyntyä,
vanheta, olivat sammumisen epätoivon murtamat. — Miksi minun täytyy
nähdä tämä yhä ja yhä uudestaan näistä kukkasista? Ihmisen kärsiä
kuolema kymmenkertaisesti, — kukkahan niitetään, ja seuraavana keväänä
se elää aivan uutena, tiedottomana...

Minun punainen värini: kas tuonne jäi toki muutamia horsmia! Myöskin
niitä rakastin melkein yhtä kiivaasti ja samalla tapaa kuin
ketoneilikoita ja tervakukkia. Näidenkin väristä muistan jotain
mennyttä, siis alakuloista: horsmanvärisiä pukuja olin nähnyt aikoinani
sangen etelässä, Saharan yiätasankojen keitaissa, kuumien lähteiden
autereissa hautuvien aprikoositarhain hohteessa. Kansa siellä oli
ihastunut sellaiseen väriin... Kuin itämaan ruhtinaita ovat horsmat,
puetut purppuralla niin upealla kuin evankeliumi kuvaa kukkia, joiden
ylellisyys oli uhkeampi kuin itse Salomonin.

Päivänkukat, kaadettuja. Nuo papinkaulukset, nuoren papintyttären
lemmityt, joita neito raikasta iloa säteillen niityiltä isoin kimpuin
kokosi... Metsäruusukin tuolta pientarelta sivallettu poikki,
metsäruusu, solakka kuin se tyttö, joka kerran, — olinpa silloin aivan
nuori, juuri saatu ylioppilaslakki päässä, — taittoi minulle suvisella
metsätiellä rintaan metsäruusun. Silloin hänen huulensa olivat
ruusunpunaiset, nyt hän on kalpea, vanha nainen. Lyhyt metsäruusujen
kesä...

Orvokki, joka riiput tuossa heinäsuovan rinnassa, mitä pahaa teit,
miksi sinut katkaistiin, tummasilmä, kiskaistiin irti ja heitettiin
pois? Ohoi, niinpä lienee minullekin joskus tehty, miksi olisin,
arvoton, uskonutkaan muuta?

Angervot, jotka pellon halki vievän kävelytien kahden puolen
röyhöttivät kermankellertävissä pitseissä ja täyttivät ilman kauas
upealla, ikäänkuin kypsyneen naisen kiihoittavalla lemulla, angervoita
en näe enää. Syksy lähenee samoin kuin kauan sitten, jolloin
auringonpaisteesta hehkuvia pientareita kuljimme yhdessä, viikatteiden
kilistessä, angervojen tuoksun väreillessä illan tummuudessa ja aina
syyspuolta ennustavain heinäsirkkain sirittäessä...

Hiirenherne, tuuheana ja sekaisena toisiin kasveihin takertuva,
loistava siniseppele, — pikku poikina noita palkoja availimme ja pikku
herneitä natustelimme, — kaikki poissa, puhtaaksi kentäksi lyötynä.
Sinikellot, kissankellot, tummat hirvenkellot, valkeat jättiläiskellot
pelkkää heinää! Putket, paksut ja mehuisat, ontot töröttimet, jotka
pitivät vielä eilen leveitä valkeita päivänvarjojaan pystyssä, niiden
tyngät ammottavat nyt niitetystä maasta kuin katkaistujen kaulain
valtimot, — kuin Putkinotkossa toistakymmentä vuotta sitten, siellä,
joka oli ja on unohdettu...

       *       *       *       *       *

Ja myöskin ruiskukat, mieluisimpani.

Eipäs: yhden loistavan tupsun niitä on vaimoni minulle pelastanut,
neuvonut ukin kalskahtelevan raudan niihin koskemasta. Ne saavat kasvaa
paikallaan syksyyn asti. Leipäkukka: hyvä niinkin, mutta sen väri
muuttuu hiljalleen yhä kalpeammaksi, — paperinväriseksi!

       *       *       *       *       *

Ja syksy piirtää jo merkkinsä taivaallekin, kultaisen kirjoituksensa:
tähdet, jotka sinne ilmestyvät näkymään melkein säikähdyttäen.




Elokuun kuutamo.


          "O Mort, vieux capitaine, il est temps! levons l'ancre!
          Ce pays nous ennuie, ô Mort.

          Nous voulons, tant ce feu nous brûle le cerveau,
          Plonger au fond du gouffre, Enfer ou Ciel, qu'importe?
          Au fond de l'Inconnu pour trouver du nouveau!"

                                               _Baudelaire_.

Toista elokuun kuutamo kuin keskikesän hehkuvan punainen. Tämä on
kalman valkeus kolkoilla vesillä.

Eipä Lintukodon saarelma, kun elokuun puolivälissä soudan tai soudamme
illalla manterelta, kuumota enää lämpöisen kuun punertavassa
himmerteessä. Ei erota enää läheltäkään kylyn hahmoa, sen ikkunain ja
oven valkeita pieliä, ja tuvasta, kun venhe voimalla löytää valkamaan
hevoskengänmuotoisen aallonmurtajan sisälle, pilkottaa raskasmielinen
tuli.

Valaiseehan se kuu, — eikä kuitenkaan oikein löydä hevoskengän
sisälle: yhtä mustaa vesi, jonka huipuilla häikäisevät kuvastimet
välkähtelevät, kuin vaaralliset salakivet ja kuumina kesäpäivinä
aallonmurtajaksi kantamani paadetkin.

Kuutamossa, vaikka se on häikäisevä, on pimeää ainakin varjopaikoissa.
Täytyypä kylän soutajille sytyttää rannallemme majakka, jota kohti
tietäisivät keulan suunnata, tervasnippu roihuttamaan mustanpunaista
loimotustaan, raskasmielistä valoaan parista seipäästä kyhätylle
"kolmijalalle" aallonmurtajan suippoiseen kärkeen.

       *       *       *       *       *

Elokuun kuutamo, ei kalpean kellertävä kuin äsken keväällä, ei
punainen, satumainen, aistillinen kuin heinäkuussa, vaan, ainakin
täällä saaressa, kauhistavan valkea ja kylmä.

Tosin säkenöi yli salmen ja ulapan hopeinen tie, kiemurtelee ja vapisee
kuin hoikka, jättiläismäinen komeetta tai — puolipiste, jonka piste,
kuu, pyrkii siitä irti, on kavahtanut kauas ja ylös taivaalle kylmänä
ja väsyneenä kellottamaan. Tosin se säkenöi — synkästi kuin
ylhäisnaisen surupuku, johon olisi kylvetty timantteja, mutta surupuku,
hautausasu se on kuitenkin: melkeinpä tunnen siitä hirveän hautausmaan
hajun, kalman hajun.

       *       *       *       *       *

Nyt se leikki siis jälleen on lopussa, koska elokuun valkea kuu tuolla
tuijottaa tähtien lomassa, jotka yhä selvemmin näkyvät, — ikäänkuin
salaisesti keskenään kuiskailevat, kuten hankiten jotain pahaa
ihmislasta kohtaan.

Nyt tuli taas aika muistaa pakostakin onnettomuuksiaan, — rauhoitus
loppui, julmat haulit rämähtävät sinne tänne hädissään ja haavoissaan
soutelevaan sorsaan!

       *       *       *       *       *

Illalla, vaikka ylhäinen kuu paistaa, on tanhualla niin pimeää! Pimeä
on tuolla takana kukkaspelto, jolta heinäsuovatkin on kannettu pois.
Kukkaspelto? Pistävä sänki...

Rakennukset, tupanen ja aitta, saavat aavemaisen hohteen.

Ulkometsämme, sekin alkaa kummitella. En tahdo sinne yksin, en voi,
vaikka uskaltaisin. Sinne suuntaamani kauniin tien alkuun pystytetty
pitkulainen paasi, joka kahdelta taholta muistuttaa nunnaa, on nyt kuin
todellinen nunna, — aave.

       *       *       *       *       *

Kukkaset taas kuolleet, — ainoa ajanrattoni toivottomassa yhdessä ja
samassa, jolta en odota muuta kuin kuolemaa, ehkä sekin pitkien vuosien
jälkeen. Aurinko ellei kadonnut, niin haalistunut, loistonsa
menettänyt, se suurin unohdukseni.

       *       *       *       *       *

Nämä julmat yöt!

Aittani korkeasta ikkunasta siilautuu sinertävä kuutamo hiljaisena,
elottomana, kuin mitäkin kuolin- ja käärinliinoja siitä sisälle
tungettaisiin. Ei näy juuri seiniä, ei lapsellisen kirjavaa laipiota,
vain köyhä, mustaksi maalattu pitkä pöytä kuin ruumislauta tai -arkku.

Ja minä valvon muistojen katkeruus sydämessä!

       *       *       *       *       *

Tämä katkeruuteni: tämäpä vaikeaa selittää! Enkä siihen alentuisi,
ellei tuskien ruoska minua siihen pakottaisi, — ruoskittu juhtakin
viimein, se ihme tapahtuu, huutaa, mykkä eläinkin huutaa, — ja ellei
minulla vielä olisi se illuusio, että puhuttu tai kirjoitettu sana
helpottaa.

Älkää luulko, että katkeruuteni johtuisi jostakin sellaisista kuin
esim. että olisin köyhä, niin-ja-näin-asemassa siinä suhteessa: ne ovat
olleet minulle maailman helpoimpia asioita järjestää, jopa
kohtalaisesti kunnianikin säilyttäen, — hyvä niinkin: ilmeisesti on
hiukan _harvinaista_, että ihminen jaksaisi päästä edes pikku
varakkaaksi ihan moitteettomasti; _useimmissa_ tapauksissa voi siinä
paljastaa pieniä, viattomia kepposia. — Ei, tässä suhteessa olemme
tehneet paholaisen kanssa pienen kirjallisen sopimuksen; siihen
allekirjoitukseen ei suinkaan vertäni ole käytetty, — enhän vaadikaan
suuria niin vähäpätöiseltä asialta kuin toimeentulo. Se oli siis sangen
pieni paholainen!

Mutta enemmän kuin Mefisto oli hän pettäessään minut paljon
vakavammassa. Pettäessään siinä, että antoi minulle aikoinaan liikaa
viattomuutta, uskoa, että maan päällä olisi jotain, joka olisi pyhä,
että ainoakaan ihminen olisi enemmän kuin ihmisen arvoinen, — ja
ihminen nyt _ei_ liene paljon arvoinen.

Äskeiseen taas: joskin aineellisesti hyvin voidessani, — sillä en
ymmärrä, _miksi_ ihmisen pitäisi tai miten hän saattaisi paremmin
voida, kun en keksi, mihin käyttää suuria rikkauksia, jos ne saisin, —
ja joskin suren, ettei minulla ole ainoaakaan sellaista, jolle jättää
_omat_ aineellisten pikku vaivojeni hedelmät, taloset, tavarat, niin
yhtä monin hetkin tiedän erinomaisesti, että sekin toivomus on
kuvitelma: että lapset eivät suinkaan pidä niin pyhinä vanhempiaan kuin
vanhemmat uneksivat, hekin ovat yksilöitä, — vieraita; heidän täytyy
menetellä sen mukaan. Yhtä horjuvaa on ajatukseni, että olen maan
pinnalla sangen vähäpätöinen, sillä tällä tavoin ainakaan en ole
marttyyriluonne: en uhraisi pientä sormeani sen tiedon tähden, etten —
kuoltuani nimelläni mitään tee!

Ei, jotain täydellisempää olisin tahtonut, — ja siinä Mefistoni näytti
minulle voimansa.

       *       *       *       *       *

Kuulkaa nyt, — kenelle täällä puhun? Kuutamon kuolleelle ilmalle,
tiedottomille seinille.

Kuvitelkaa, että olisin kerran rakastunut. Mikä nauroi? Kaikilla
aisteillani, enemmän: sielullani. Ei, minä en sano sitä rakkaudeksi,
sillä enhän antanut paljoa toisen puolesta, mikä vasta kelpaisi
todistukseksi. En tahdo kuvitella liikoja itsestäni, käytän
rakastaa-sanaa vain yleisessä, sen varsin vaatimattomassa
merkityksessä.

"Haa, rakkaudenpettymykset!" Totta kai! Kokematon raukka, joka en
koskaan itse liene "pettänyt": paennut liikaa hätäilyä, arvostellut
järkevästi sellaisia, joihin saatoin olla sokaistunut, heittänyt niitä,
jotka minusta ehkä rahdun pitivät, pois kuin imaistun äitelän oranssin
kuorta. N.s. petos näissä asioissa on liian tavallista, liian
luonnollista surtavaksi.

Mutta kuvitelkaa, että olisin todella rakastanut, — tingin siitä hyvin
lujasti; kuvitelkaa, että olisin pyrkinyt toisen ihmisolennon puoleen
jopa n.s. sieluni herkimmällä. Odottanut. Ja saanut n.s. kaiken.

Saaneet toisiltamme paitsi tämän surkean ihmisruumiin paljon enemmän:
jokaisen ajatuksen, toiveen, haaveen, surun ja aurinkoisen autuuden.
Kaikki toisiltamme viimeistä hermosolua myöten, muka...

       *       *       *       *       *

Ja kuitenkin: sellainen sielu, — ei, ihminen, — voi toisen myödä!

Ja hän tekee sen rakkaudesta!

Ajatelkaa, että inhoan kaikkia sellaisia illusorisia sanoja, laihoja
kuvaannollisuuksia, totuuden irvikuvia kuin "kuolematon", "katoamaton",
"aina eloon jääpä", "ikuinen". Miten lohdutonta. Jokainen tietää
pyramidienkin rapautuvan; kuinka hän voi narritella luullen jotain
Tutankhamenin muumiota joksikin jumalalliseksi Tutankhameniksi?

Tätä leikinlaskua sanoilla "ikuisuus", "kuolematon nimi" en nyt
syvimmässäni saata pitää muuna kuin enintään mausteen puutteena, joka
riistää n.s. elämämme ateriasta sen herkullisimman.

Arvokkaampi ihmisestä on minusta se, josta ei yleensä puhuta, jota
melkein noloillaan, josta — tuskin tiedetäänkään: hänen mahdollinen
hyvyytensä, kunniallinen kuntonsa. Muu on pintaa, muu on —
katoavaista. Sydän, kunto, joka ilmenee tavallisissa arkiasioissa, —
eikä sellainen, jos on oikeaa, voi _ilmetä_: se on salaista!

Tämän uudestiarvioimisen vuoksi saatan usein johtua liikaankin: tunnen
_silloin_ todellakin, ettei ulkonaisella ole arvoa; _siitä_ tahdon
silloin kuolla: ainaiseksi tuhoutua, mädätä, murentua: päästä
jonkinmoiseen nirvanaan, jossa mikään maallinen muiston ja näkymisen,
säilymisen toivo ei meitä häiritse.

No niin, kuvitelkaa sitten nyt, että tuo vainaja, — hän on nyt
vainaja, minulle kuollut muullakin tavoin kuin ruumiillisesti, —
kuvitelkaa, että tuo vainaja, joka antoi minulle niin paljon kuin
ihminen toiselle voi antaa, enemmän kuin ruumiinsa, enemmän kuin kaikki
ponnistuksensa, luvaten verensä, jos sitä vaadittaisiin, ja _sen_
lupauksen kyllä uskon; enemmän: kaipuut, ikävät, ilot, nautinnot,
tuskat, ajatukset, aatteet, vihastuksensa, halveksintansa, raivonsa,
niin, koko rakkautensa, — kuvitelkaa, ettei hän sittenkään käsittänyt
minussa tätä: että halveksin "elää" hänen mielessään tämän ainoan
elämämme jälkeen minäkään "_nimenä_"; etten sellaista haudantakaista
ymmärrä; ettei se minuun kuulu, minuun, joka aion olla multaa, muraa,
ei mitään; minuun, joka parhailla hetkilläni edes _toivoisin_ vain
tehneeni jollekulle _hyvää_.

Kuvitelkaa, että hänen "sielunsa" ei _voinut_ tähän alistua. Että hän,
vaikkei toki taivaita ikävöinyt, oli niin heikko, että kumminkin
kuvitteli jotain kuolematonta itselleen ja — minulle.

No niin, kuvitelkaa, että hän teki jotain, jolla koetti pelastaa
vähäisen muistoni jälkimaailmalle! Ehkä yhteiset muistomme.

_Meidän_ muistomme sille, tavalliselle pintapuoliselle elämänkululle,
jota inhoan, milloin ikävöin mielestäni sisäisempää.

Ja tämän, vähäpätöisen asian, tulevan muiston, tähden täytyi hänen
minulta — kuolla!

Hänen.

_Hänkin_ saattoi pettää minut! Tahtomattansa. Rakkaudesta — kai.

Kuutamo tuo jälleen mieleeni tämän.

Ja tämä on _minulle_ katkeruus: että en, n.s. optimisti, ymmärtänyt
ihmisen todellista hirvittävää yksinäisyyttä, koska joltakin odotin
niin paljon "sielua", siis sydäntä. Mistä ihminen "sielun" olisi
saanut, siis sydämen niin suuren, että se valaisisi hänen älynsä,
tekisi hänet ymmärtäväksi, rakastavaksi?

       *       *       *       *       *

Synkkä tapaus, jota en vieläkään jaksa uskoa mahdolliseksi.

Kumminkin lähestyy aika, jolloin minun täytyy. Silloin olen valmis, —
vapaa!

       *       *       *       *       *

Ei, en vieläkään usko sitä tapausta. En tosiasioita. Helposti nauran
ystäville, jotka ovat minuakin pettäneet, sillä sehän on aina ollut
minulle luonnollinen asia, että he sen tekisivät, jotain inhimillistä,
jolle en tahdo olla vieras; naurahtelen heidän tekosyilleen, kun he
tietämättään kaunistelevat silloin itseään jollakin korkeammalla,
aatteellisella. En, en nykyään kaikkein rakkaimmaltakaan odota
rajatonta uhrausta. Mutta että hän, joka todellakin kaiken maallisen
minulle uhrasi, oli sittenkin niin kaukana minusta, se on kauheaa. Ei,
yhä kysyn, ihmettelen, vaadin; manaan esille vainajaa, minä, joka
tunnen, ettei mikään vainaja saata vastata! Kuinka vastaisi hän, jota
ei ole olemassa? Joka ei ole "sielu", vaikka luuli itseään sieluksi, ja
sieluna ikuisuutta toivoen — petti meidät?

       *       *       *       *       *

Tuskassa lähden kävelemään tanhualle, pitkin rantoja, hiljaa, ettei
ystäväni sinisessä kammiossaan heräisi.

Tuo kauhea kuutamo! Musta vesi loiskuu kivikkoihin, musta vesi välkkyy
ja kiiltelee koivikon läpi kuin hautausmaan hiotut graniittipatsaat.

Aaveita kaikkialla! Pihlajien alla, kalliolla niitä seisoo ... pihalla
niitä huiskahtelee, kuuluu suhahdus, kun tuuli lehvistössä humahtaa:
aaveet. Ja kuu ilkkuu!

Saari on kuin hautausmaa tuolla kirkolla. Tunnen sen paikan, vaikka en
hautausmaita rakasta: ne eivät ole mitään, ne ovat kuvitelmia jostakin
kuolemattomasta. Tunnen, koska olen kerran näinä kesinä sydänyöllä
juossut sen halki: oli kiire noutaa apua liittolaiselleni, joka sai
kuhanpyynnissä julman uistinkoukun syvälle sormeensa, niin ettei se
irronnut silloinkaan kun hän, tahtonsa ponnistaen, vaati, että sitä oli
kiskottava koko miehen voimalla.

Se hautausmaa on nyt tullut _tänne_, Lintukotoon. Vainaja kummittelee,
— minulle!

       *       *       *       *       *

Näen unta. Hehkuva huone, hänen huoneensa, tuttu minulle; kesäillan
hämärä, aistini liekit vievät meitä kuin pyörretuuli Francesca da
Riminiä ja Paoloa. Vuode, tuttu. Verho sen edessä tuttu kuin elämässä
eikä unessa. Hämäryys, mikä raskas, kuuma hämäryys. Hän: ilmi-elävänä.
Aistillisuutta, uhrautumista, hymyä, riemua, ylpeyttä, — kuin meri,
joka yössä aaltoilee. Lähestyn niinkuin ennen, saan "syliini", kuten
sanotaan. Hän väistyy. Aukaisee vaippansa, — sen kauniin, hienon,
purppuranpunaisen; ja lausuu, huokaa: "Ei, ei. Enää. Meidän välillämme
on kuolema." Ja nyt näen hänen takanaan kuoleman: en luurankoa, mutta
jonkin hahmon, joka on — mätää. — Hänkin mätää, tuo vainaja: muuttuu
mädäksi ja — hälvenee.

"Miksi et vastannut, _jos_ olisit ollut n.s. sielu, ollut muuta kuin
uni, muuta kuin menneen todellisuuden sekava varjokuva, — miksi et
vastannut, selittänyt, _oletko_ pettänyt minut? Oletko kieltänyt sen
totuuteni, että olen pääsevä nirvanaan? — Vai onko joku muu nimessäsi
tämän halvan, banaalin meille tehnyt?"

Kuinka hän olisi vastannut? Hän, uni, mädännyt, olematon, kadonnut:
sieluton. Ja silti kysyn: en voi vieläkään oikein uskoa. En uskoa
täysin siihen, jonka suurimmalti tiedän: ihmisten väkivaltaiseen
vierauteen toisilleen, luonnon julmuuteen, aistiharhoihin, —
_sieluttomuuteen_: sydämettömyyteen!

Kerran kyllä uskon täydellisesti! Silloin tulen vapaaksi! Mutta nyt,
elokuun kaameana kuutamoyönä, kun kylmenevä aalto rantakallioihin
lotisee ja loiskuu, puhuen varsin arkipäiväisiä asioita, ennustaen
maaseudun syksyistä synkkyyttä ja talvista vilua, — loiskuu
välkytellen kuun kuvastuksia pinnassaan kuin heijasteita kalmiston
hiotuista kivistä, nyt, kun Lintukodon tanhua on aavevalkea kuin hanki,
mutta varjot ilkeät, sysimustat, — nyt, kun lehvistöissä kahahtelee ja
pihlajain tai sypressikatajain juureen ilmestyy aave niinkuin unessani,
— valkea naishahmo, joka häviää, kun siihen tarkemmin katselee, häviää
tietysti, pelkkä kuun valon häivähdys; nyt kyselen ja vaadin vieläkin:
niin, kuvittelen olevani hautausmaalla, jossa hän "lepää", — kuten
multa muka lepäisi. Vaadin vastausta tähän vaikeuteeni: enkö vieläkään
ole tarpeeksi synkkä, kyllin toivoton, — siis onnellinen? Enkö ole
valmis?

            MYSTICA.

    Miks kiertelen hautausmaalla,
    haen ystävättären hautaa?
    Sää helteessä kuivunut, kulkijan
    sydän tunteeton kuin rautaa.

    Sen kunnioituksen poltti
    tuon vainajan erhe suurin,
    pyhänhenkemme herkimmän häväistys,
    loi välillemme kuin muurin.

    Ja kuitenkin kiertelen täällä,
    sydän vaikka näin pettyi ja paatui!
    Ei jaksa surra se patsasta,
    joka tuossa jo nurmeen kaatui.

    Ei ystävättären patsas
    se ollut, se, joka kaatui:
    hänen seisoi vielä, vaan ympäri
    puuristejä kymmenin maatui.

    Mitä huolisin risteistä niistä?
    Ah, pienintä haikeutta vailla
    nyt katselen vainajan hautaakin.
    Tulin tänne velkojan lailla!

    Oi pessimismini kuilu:
    näin yksinkö ihminen, yksin?
    Miten vuosia kestää yhdenkään
    voin tällaisin elämyksin?

    Kysymyksistä tärkein se vanha,
    tämä: "Ollako vai ei olla?"
    Sen vuoksi nyt, katkera, kiertelen
    jopa kuolleitten kartanolla.

    Se kysymys turha täällä
    on tehtävä vainajalle,
    joka petti — uskollisuudesta,
    kun muutti hän mullan alle.

    Miten itsekäs pyyntöni: "Näännyn,
    suo lohdutus, uskon tilkka!"
    Ja kuitenkin pyyntöni turhaksi
    jo vahvisti mieleni pilkka.

    Siten itsekkyyttäni pilkkaan, —
    ja kuollutta mullasta manaan:
    "Sano, kuinka nyt. henkeni uudistan?
    Nyt vastaa, sanasta sanaan!"

    Ei vastausta. Poppeleista
    vain äitelä kalman tuoksu.
    Soi räikkynä maantieltä kauempaa,
    elonvirran arkinen juoksu.

    Sinä, — kerranhan tein sydämeeni
    iki-alttarin sinulle, armain
    olit naisista, astelit maailman
    lian keskellä puhtahin parmain.

    Sinut pyyteeni sai epätoivoon
    ja kyyneliin, sinut suisti
    se antaumukseen, — siitä nyt
    alas ihmiskuntomme luisti.

    Sinä uhrisi annoit ja syöksyit,
    niin käy, verenliekkeihin kuumiin.
    Mut miksikä _sieluun_ ikuiseen
    sinä uskoit hehkussa ruumiin?

    Sinä, — jolta se hehkusi juuri, —
    vaikk' itse sen lietsoin julki, —
    mua loitonsi pois, niin inhotti
    mua synti, kun alasti kulki!

    Mut siinä ei syntisi suurin:
    pyhä minusta, vaikka jos likaa,
    oli syntimme aina sittenkin.
    Ei, siinä ei, kallis, vikaa!

    Vaan miksikä pyhyytemme
    veit turulle lauman turhan?
    Sen _sielusi_ vaati, muistosi, — niin
    teit rakkautemme murhan!

    Nyt ymmärrätkö, miksi
    jumalointini vaihtui vihaan?
    Nyt aavistatko, kuinka voit
    mua raadella luihin ja lihaan!

    Ja — kanssasi kuitenkin kerran
    me saatiin onnemme, jolla
    ei äärtä, ei vertaa päällä maan!
    Sano: "Ollako vai ei olla?

    Nyt tyydyn yhteen sanaan". —
    Mies kuunteli, jatkoi: "Alas
    sinä lupasit tulla, jos ennemmin
    mua kuolisit. Muista valas!

    "Sinä vannoit: Sitten, kun aivan
    olen kirkastettu sielu,
    sua seuraan täällä. Nyt toivottomuus
    mua kiehtoo kuin koskennielu!

    "Puhu, neuvo!" Ei haudasta sanaa,
    on äänetön hauta, ja helle,
    joka huuruilee yli hautausmaan,
    vain leyhyy kalmaiselle!

    On hauta mykkä, kuollut.
    Ja kuitenkin mies yhä haastaa:
    "Tee ihme, — tai olet ainoastaan
    kasa mullassa luita ja saastaa.

    "Tee pienoinen ihme, _sielu!_
    Jokin sellainen mielennouto
    mua voisi jo auttaa kuulauteen.
    Jokin tapaus hiukankin outo!

    "Jokin sattuma täällä, nyt kohta!" —
    Ei sattunut mitään siellä,
    ei kohta, ei koko päivänäkään,
    ei myöhemmin maailman tiellä.

    "Vai sielu! Vai _sieluna_ maassa
    elit aikasi! Siispä nyt näytä,
    mitä nähnyt en koskaan: sielusi tuo
    ja sielulla kourani täytä!

    "Vai sielua — sellainenkin,
    joka muistaa säilymistään,
    ei, ystävän vainkin! Mysteeri
    hänet syöksee temppelistään.

    "Vai sielu! Ei sielua muuta
    kuin alttius, kunto, se riittää,
    sydän uhraava _kaikkensa_, — vaatimaton
    vain ruumista, henkeä kiittää.

    "Sitä vaatiiko rakkaus suurin?
    Niin pyhäkö rakkaus, että
    se kuoleman pyhyyden ansaitsee, —
    ei ikuisen-elämän-vettä!

    "Olet, vainaja, multaa! Ja harhaa
    lie ikuisuutes, ei muuta,
    kun, vannonut sielu, et aukaista
    voi vastataksesi suuta."

             *   *   *

    Näin syntini kosti Nemesis:
    jos usko en ikuisuuteen, —
    niin sittenkin nyt olen heitetty
    gehennaan, laadulta uuteen.

    Maan päällä jo kauneinta kohtaan
    ylenkatseeni aina saan kestää
    ja — nauraa. Vaiko vain pelkuruus
    mua kuolemasta estää?




Jäähyväiset Lintukodolle.


                    "Armias mies tekee ruumiillensa hyvää;
                    vaan se, joka julma on, saattaa lihansa
                    murheelliseksi."

                                              _Sananl._ 11:17.

Elokuu puolessa: on aika paeta! Pitkät peltosarat, jotka vielä äsken
näkyivät kylästä keltaisina laineina, ovat harmaat ... nuo sarat, jotka
vähän sitä ennen kasvoivat kuin taian nopeudella oraasta viljaksi.

Katselemme Lintukodon saarta. Kas vain, ei näy täällä enää muita kukkia
kuin jokin purppurainen, joka loistaa harvassa rannoilla.

Kallio venhevajan luona yhäti jäähtyy: ei jaksa aurinko enää lämmittää.

Yöt pimenevät. Sateisempia päivät toinen toisensa jälkeen...

Aittani lukitaan jo öiksi, se on ikäänkuin autioksi hylätty.
Mieluisampi on tupa, vankan lieden suu kättä lämmitellä. Lamppu
levittää pirtin pöydälle horteisen hohteensa, tuikkien heikkoa valoa
ulapalle, missä syvyydet pimeässä vyöryvät...

Niin, on tosiaan tullut aika paeta täältä. Sillä muistanpa erään
syksyn, jolloin turhaan täällä käväisimme. Linnut eivät toki enää
laulaneet, oli lokakuu; vain metsätiaiset tiiskuttivat alastomissa
lehdoissa, niinkuin nyt kellertävissä. Oli sekin päähänpisto! Silloin
aioin muka viettää täällä seuraavan joulun. Kuvittelin Lintukodon
lieden lämpöä, halusin tirkistellä täällä joulupuuta, nauttia jonkin
renessanssikirjan lukemisesta juuri täällä, hiihdellä hangilla,
huiskautella suksilla ehkä Jylhän hurjista rinteistä mäkeä. Jopahan
olisin siihen pystynyt. Mutta ystäväni näki naisen arkipäiväisellä
vaistolla parhaaksi kehoittaa minua ensin kokeilemaan, niin että en
tarvitsisi joulusta pettyä! Ja siispä tulimme tänne.

Saari oli koruistaan riisuttu, merkillisen harva, järvi näkyi sen läpi
joka suunnalta. Luonnottomina paistoivat punaiset rakennukset, — mitä
oikeutta sillä värillä oli tämän karuuden keskellä?

Roudassa maa, jäässä lamparot. Jäähän vetäytyisi pian tyyni järvikin,
— tyyni kuin ruumislaudalle jäykistynyt ruumis. Kuten sanottu, muutama
tiainen tiiskutti, kummastellen varmaankin, aioimmeko muka talveksi
tulla tänne jakamaan isännyyttä hänen kanssaan...

       *       *       *       *       *

Mutta Ukonkivellä saaremme edustalla istui merimetso tunti toisensa
jälkeen liikahtamatta. Emme sitä ensin linnuksi uskoneetkaan, niin
samassa asennossa se pysyi, molemmat siivet vaakasuorasti koholla.

Aurinko koetti paistaa, musta lintu näkyi juuri keskeltä sen hidasta
kimmellystä, joten sitä ei oikein erottanut; sitä luuli joksikin
esineeksi. Kantoko vai kummallinen kivi?

Minusta se oli kuin vaakunakotka laajalle levitetyin siivin.

Vasta monen, monen minutin kuluttua se laski siipensä levähtämään,
ensin toisen, sitten toisen, otettuaan kainaloonsa viimeistä lämpöä,
rintaansa viimeistä aurinkoa. Ja nosti taas siipensä, näytti jälleen
ylpeältä vaakunakotkalta.

Missä sen kumppanit? Sen puoliso? Se oli täällä yksin. Kuinka jäi upea
merimetso tänne pian jäätyville vesille yksinään?

Alkoi sataa lunta, hitaasti, harvoja, kuivia hiutaleita. Se yltyi
oikeaksi lumisateeksi.

Mutta merimetso istui yhä paikallaan, nosteli verkalleen siipiään,
nautti auringon viimeisistä vähistä säteistä.

Meikäläinenkin, jolla ei ole aihetta mitään erikoista toivoa paitsi
auringon, tuon pelkän aineellisen auringon, lämpöä silloin tällöin,
aivan kirjaimellisesti, — meikäläinen tuli juhlalliseksi. En
mielessäni hävennyt vertailla itseäni tuohon lintuun: vain viimeinen
lämpö auringosta poveen, joka ei toivo eikä voikaan toivoa mitään,
koska ei tiedä, mikä olisi toivottavaa, eikä minnekään kaipaa...

Aikoiko merimetso tänne kuolla, kun ei poistunut? Oliko se haavoittunut
ja hoiteli tällä tavoin siipiään?

       *       *       *       *       *

Mutta enpä sittenkään minä jäänyt tänne! Parhaiksi mursivatkin airot
vielä rantojen riitteen, ennenkuin se paksuni jääksi. Enkä enää koskaan
halunnut sitten Lintukodossa talven juhlaa viettää.

Nauraen muistelen nyt tätä käyntiämme, jolle ystävänikin puolestaan
naurahtelee, — miksi hän ei rakastaisi hieman väljempiä huoneita
talvella, sähkövaloa, ystävättärien laajempaa seuraa, ja miksi en
minäkin samanlaista, talvellista piiriäni, jonka keskuudessa epäilyn
nautinnollisin viini suuhuni vuotaa. Ja sitä käyntiämme muistellen
toivon nyt, että ryhtyisimme tästä jo vilkkaasti muuttoa tekemään.

Kesän satu on mennyt: "Kiitos, Jumala, ruuasta!"

Aletaanpa siis, lyödään hedelmät puista, tyhjennetään pensaat
marjoista, Mainos-possu on annettu kohlaista kuoliaaksi, sehän oli vain
eläin, jalommatkin lähimmäisemme kyllä aina mieluisasti uhraamme, jos
etu alkaa vaatia. Tavarat talviteloille! Tuvassa, aitoissa, saunassa
ovet salpoihin, lukkoihin.

       *       *       *       *       *

Helpotuksesta huokaisten lähdemme.

Mutta kuitenkin: Jää hyvästi, Lintukoto, kuistin valkea pylväikkö,
jossa istuimme, käytäväin sileät paadet, joilla jalka kesän lämpöisellä
nautinnokseen keppasi, hyvästi, te köynnöskasvit, jotka matelette
perästämme pengermältä rantaan päin kuin meitä venheelle saatellen.

Hyvästi, viluinen pilvenhattara, joka punaisena saaremme yllä viipyy!
Hyvästi, pyhimykset, joita ei tullut maalatuksi, kultaiset tornit,
jotka olivat mielikuvia!

Hyvästi, kyly rannalla, eteisikkunasi, joka noin autiona tuijottaa, —
hyvästi kyly, punainen tönö, viimeisenä laivankannelle näkyvä.

       *       *       *       *       *

Entäpä — jos jättäisimme sinut nyt viimeisen kerran, Lintukoto?

Myönnän, että olen eräissä suhteissa sittenkin kuulunut onnenpoikiin:
saanut sen lahjan, että kun jostakin asiastani vaikka vain tavallista
joutavaani paperille kyhäilen, — niin unohdan sen asian. Pääsen siitä,
olipa se hyvinkin surullinen tai oikein hyvä. Onnellista
kevytmielisyyttä: "Kiitos, Jumala, hyvästä ja pahasta!"

Entä nyt siis, jos en sinua enää koskaan näkisi, Lintukoto? Olisi aika
jo olla näkemättä, neljä kesää riittää toki rakkauteen yhtä luontoa
kohtaan. Rakkaus? Liian suuri ja pyhä sana, en ole tohtinut sitä
milloinkaan lausua kenellekään, minä, vaihemielinen ja halpa, paitsi
ehkä luonnolle, saarelle, jonka helposti voin jättää!

Leikin tuolla kallioilla, sillä hyvä! Lapsenakin, — vähät lukijani,
olettehan itsekin olleet lapsia, — leikin eräällä suurella kalliolla,
jossa aurinko paistoi, rakentelin sinne tarhoja kivistä, hakkasin
siihen kuvia, jopa nimeäni. Välisti iskin sormeeni maasälpäkappaleella,
ravistelin hyppysiäni kivusta, ja unohdin. Illalla sitten menin
suloisesti väsyneenä nukkumaan.

Kauan myöhemmin kävin tuolla kalliolla. Jopa siellä olisi näkynyt
tarhojani! Sen vähemmin hakkaamiani kuvia.

       *       *       *       *       *

Älä viitsi, sinä elämäksi kutsuttu, uskotella, että voisit olla minulle
jotain todella tärkeää. Leikitsin kauniilla kallioillasi, rakensin
pikku tarhojani, nakuttelin kirjoituksia, — mutta eiväthän ne pysyisi,
vaikka olisivat obeliskien kupeissa. Jos sormeeni napsahdutin, unohdin
nopeasti; väsyin auringosta, kultaisesta, niin suloisesti, ja lähdin
makeasti nukkumaan.

Jää hyvästi, sinäkin, Lintukoto!




"Vekkulit ja kekkulit".


Puolen vuotta myöhemmin, kun Lintukoto on lopullisesti päätetty myödä,
— onhan se äskeisistä aavistettu, — luulen kerran illalla,
varsinaisessa asuinpaikassamme loikoessani, — pakkanen nasahtelee
nurkissa, mutta huone on lämmin, ja sähkö valaisee rattoisasti kirjaa,
josta nyt nautin, — niin, siinä luulen yht'äkkiä näkeväni kaksi
ilmestystä, kaksi omituista miehenhahmoa. Kirja on "Valtameren saari",
— se on tuonut lukijalle erikoisen ilon ja hauskan hämmästyksen: se
tuntuu selittävän minulle jotain.

"Ketä olette?" kysyn heiltä. "Kuinka? Ettekö ole Vekkulit ja kekkulit:
sellainen kuva koristi erästä sivua siinä vanhanaikuisessa aapisessa,
josta opin kirjaimet. Ne olivat kaksi miestä jalat ja käsivarret
kummallisesti koukussa, ja he näyttivät toisilleen pitkää nenää... Tai,
nytpä näen teidät selvemmin: sinä tuossa olet Robinson Crusoe. Ja sinä
jälleen The Hermitin sankari Philip Quarll."

"Kuinka", matki Robinson minua, — hän oli surkuteltava: puettu
jonkinmoisiin nahkoihin, mutta koivet paljaat; kasvot kovin laihat,
riutuneet; parta kuin takkuisen pukin; ja olallaan hän kantoi kovin
raskasta kuokkaa. "Myöt Lintukodon", murahteli hän. "Siinä muka
rakkautesi, jota olet näin julistellut?"

Robinson vaikeni katkerana.

"Olenko ketään vaatinut luottamaan rakkauteeni?" puolustausin.
"Näytätpä harmistuneelta... Oh, vakuutan, että kohtalosi on minusta
liikuttava. Ja sinä itse olet kunnioitettava, sinä kelpo Robinson: sinä
olet oikea autiosaarten viljelijä. Käsität luonteesi mukaan todeksi
sen, mitä henkisen työn tekijät uskottelevat, että maamiehen päivät
ovat muka parempia ja helpompia kuin heidän. Mikäpä siellä maalla
kelliessä: ei kuin ottaa herkkunsa melkein ansiotta maaemolta. Sinä et
tekisi tällaista kuin minä, — paitsi jos sinulle oikein hyvä tilaisuus
tarjoutuisi. Ennen kuolisit nälkään, niin luulet. Se, että romaanissa
lopulta mielelläsi purjehdit autiolta saareltasi pois, mahtanee olla
luojasi, Daniel Defoen narripuhetta..."

"Mutta sinua", jatkoin toiselle näistä herroista, "sinua en saata
kunnioittaa. Enkä sääliä! Sinä olet vain Philip Quarll. Sinä olet
vekkuli. Tuo toinen kekkuli."

Philip Quarll keikaroi minulle. Milloin näytti hänellä olevan Rousseaun
koruton ruskea puku, kuten Dumas-vanhempi muistaakseni kuvailee,
milloin taas talonpoikaissaappaat, joilla hän tallusti kutsuihin, mutta
sitten asu muuttui liiankin luontevalla tavalla käytettyyn
hännystakkiin tai smokkipukuun, ja yht'äkkiä jälleen noihin koreihin
polvihousuihin ja kirjailtuun takkiin, joita Rousseau rakasti
pistäytyessään hovissa. "Sinua en kunnioita, siunaile miten
kyynelsilmin tahansa sitä, että hennon saarestani luopua, — myödä sen
muutamista hopeapenningeistä. Sinä, moinen maaelämän ihannoitsija!
Olisitpa edes jokin Tahitilla asunut Gaugin, — mutta jopahan
kunnianhimosi ja arkuutesi päästäisi sinut niin loitolle. Sinä, sinä
loit ihannesaaresi, jossa kaikki ylellisyydet kasvoivat, — tiedät,
että meillä ei kannata oikein vakavissaan havitella edes omenoita, hyvä
jos perunoita, — sinä loit saaresi pelkästään kärsimistäsi pikku
_loukkauksista_, et kohtalon armottomasta pakosta ja syvästä
luonnonhartaudesta kuin tuo Robinson. Sinä lavertelit maaelämän
etuisuuksista, sirkuttelit luottamustasi kaitselmuksen ja luonnon
hyvyyteen. Olet täynnä petollisia haaveita. Etkö ylistele elämää, jota
et oikeastaan ole kokenut? Mene itse _iäksesi_ johonkin maalaistölliin!
Kasaa siellä talvella lunta seiniesi juureen, ettet palellu, kahlaa
kelirikolla polvia myöten jääsohjussa! Minä, — Philip Quarll,
iskemmekö toisillemme silmää, — luottaudun siihen vain hetkeksi.
Diogenes mahtoi tulla toimeen Hellaassa niinkuin tuli. Ja Kapernaumin
rantamilla sopi kyllä puhua kedon kukkasista, joiden ei tarvitse työtä
tehdä eikä kehrätä. En ihastele velkoja. Luulen, ettet sittenkään
oikein usko saariunelmiin, Philip Quarll, ja että raha-asiat niillä
oikenisivat. Yleensä asut mieluimmin kaupungeissa. Rakastat tällaista
sohvaa kuin minulla, ja kirjoja, joita täällä kaupungin lähistöllä saa
yhä ja yhä uusia, ja kaikenmoista, mitä maalaisparan on vaikea
hankkia..."

"Mutta, mutta, mutta", kiihtyi Philip Quarll, "eivätkö sitten itseäsi
saareen vieneet pienet närkästykset, turhamaisuudet, — no, koetan olla
kohtelias, pyörtyisit, jos lähtisin kaikkea paljastamaan..."

"Niin tekivät", myönsin. "Mutta aika kuluttaa, tylsistää intohimojamme:
niistä kehittyy jalo resignaatio! Ja nyt _uskottelen_ jo löytäneeni
vieläkin onnistuneemman saaren. Se on tuolla liivieni alla! Siihen
lienee Lintukodolla ansionsa; ainakin ajalla, jonka sain siellä
rauhoittua. Niin, minä myön Lintukodon, sinä saappaita ylistävä ja
lakkakengissä tepasteleva Quarll, päästäkseni edes vähän kauemmaksi
siitä, joka minusta näyttää todellisuudessa vaivaloisimmalta, joskin
kyllä maailmalle arvokkaimmalta: — kuule tätä, sinä vilpitön Robinson!
Asiani vaativat, Philip! Vai lainaisitko minulle muutamia kymmeniä
tuhansia? Vippaisit? Tai ehkä lahjoittaisit? Aluksi ainoastaan
parikymmentä tuhatta, ystäväni! Anna ne minulle, olethan niin
ihanteellinen. Sinä et ole sellainen kuin tuon Robinsonin tekijä Daniel
Defoe: aika vintiö kirjailijaksi, vehkeilijä, kärkkyjä, teeskentelijä,
makeilija, ilmiantaja, provokaattori, kunnianhimoinen, nöyrästi
mateleva, mitä vain. Hurskaan Robinsonin tekijä Defoe ei olisi kuin
mestauksen uhalla siirtynyt autioon valtameren saareen. En ymmärrä,
kuinka juuri tuollainen vilpistelijä on pystynyt luomaan hartaan
Robinson Crusoen... Robinson-parka: varpaasi näkyvät rikkonaisista
nauhakengistä, ne paleltuvat... Mutta — hätäpä sinulla: asuuhan
rinnassasi harras usko. Mutta sinä, mr Quarll! Koeta hävitä silmistäni,
Philip Quarll. Olisin kuitenkin mieluummin edes Pierre Lotin seurassa
kuin sinun. Olisin halusta tuollainen Loti. Älä vääristele
tarkoitustani: vain hyvin pieni Loti. Hänen kohtalonsa tuntuu minusta
kohtalaisen mukavalta. Mutta sehän vaatisi myöskin varallisuutta. Ja
sen tähden, no sinä et käy tunkeilevaksi, Philip Quarll... Lyhyesti
vain: minun robinsonadini loppuu."

Mr Quarll oli ensin hiukan nolo, hermostunut ja pilkallinen, mutta
naurahteli sitten, antoi minulle somasti kättä, kumarteli taidokkaasti
ja katosi. Robinson Crusoe katseli meitä molempia vakavana ja
surkutellen.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LINTUKOTO ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.