The Project Gutenberg eBook of Viljan valtakunta
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Viljan valtakunta
Author: Jarl Hemmer
Release date: December 31, 2023 [eBook #72568]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Holger Schildt, 1926
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VILJAN VALTAKUNTA ***
VILJAN VALTAKUNTA
Kirj.
Jarl Hemmer
Tekijän luvalla suomentanut
Huugo Jalkanen
Helsingissä,
Holger Schildtin kustannusosakeyhtiö,
1926.
Vanhemmilleni.
SISÄLLYS:
Kylä
I
Markus ja Klaara
Etsijät
Profeetan luona
Juomingit
II
Talvi
Kohtaaminen
III
Kirkossa
Pankarin kamppailu
Aave
Levottomuuden aikaa
Pankarin piiritys
Rukiissa
KYLÄ
Äärellä virran verkkaan vierivän
sijaitsi kylä, kahden puolen uomaa
hopeista, joka loivaan polvitellen
ruisvainioita halkoi kohden merta.
Vauraimmat kylän talot äyräiltään
toisiaan töllisteli yli virran,
sen kalvoon kuvastellen vanhaa aikaa
korkeista päädyistään ja parvistaan.
Ylinnä muita puunsi Pankari,
pönäkkänä kuin rikas lautamies,
ja vastapäätä alavampaa rantaa
reunusti lesken harmaa Vanhatalo.
Vaan kirkonkylän suurellisten takaa
näkyivät talot vähäväkisempäin,
tunkien umpimähkään toisiansa
rykelmään aittain, navettain ja hyyskäin.
Alemma yhä painui katot, kunnes
laidoiltaan kylä päättyi lätteihin.
Lakeus alkoi, viljan valtakunta,
tuo tähkämeri, joka tasaisena
merestä jatkui vuoriin kaukaisiin,
ja jonka leikkasi vain virran vyö
ja rikkoi niityt, ladot, tuulimyllyt.
Jos sieltä kylää kohden katseen loit,
näit kirkon keskeltä sen korkenevan,
hartaana kaikkiin suuntiin silmäillen
maailman vehreätä seurakuntaa.
Se luona sillan huomaan äidilliseen
molemmat kylän puolet sulki, niinkuin
parveksi poikueensa kerää ankka
väkäiseen retkeen elon ulapalla.
Ja niinkuin tutun kaakotuksen ääni
sen kello kaikui lakeuden rauhaan,
julistain julki tapahtumat kaikki.
Se soitti hautajaisiin sekä häihin,
se lepopäivät soitti, hetket työn,
olipa Kyntteli: käy lannanvetoon —
tai Mikko: teurastus ja pernannosto —
Se soitti heinäpoudat, elonkorjuut
ja kylvöt, lemmenhetket, talvipuhteet.
Ajoista ammoisista toisillensa
nuo vastarannat vihankaunaa kantoi,
ja virta oli este talvisinkin,
etenkin kosioihin kulkeville.
»Hoi, kirkonhiiret, tytöistäkö puute
on teillä, jotka sillan rakensitte?
— niin, niin, se näytti olleen teille tarpeen...»
»Suu tukkoon, pakanat, on oma syynne,
jos tyttönne luo kristittyjen kaipaa:
on meillä paikat paremmat kuin teillä!»
Niin jatkui kiista, mutta joka vuosi
toi myötään kahden viikon ajan, jolloin
lujasti kylän pojat yhteen liittyi.
Keväällä, lähdettyä viime jäiden,
kun virta tulvien ja vinhaan vieri,
toi tukinuitto kylään painajaisen.
Se oli kurjaa aikaa poliisille,
taloihin juosta sai hän yhtenään
kokoomaan nyrkkimiestä miehuullista,
ja koiranunta öisin nukkuivat
tytärten isät, kunniastaan kiivaat.
Toi tukinuitto näet villin joukon
uroita mustapäitä erämaista,
peräti rennon viinan, puukon käyttöön.
Oteltiin silloin moni tuima taisto,
kun lemmenkarsaan vihan ylivoima
kartuilla pieksi puukkojunkkareita.
Kas, tukkipojilla on monet metkut,
ja naista kaikki tuntematon kiehtoo.
Se päättyi siihen, että vallesmanni
paikalle ajoi kahlerautoineen
ja pani pari sällismiestä kiinni.
Ja syksymmällä sitten nähdä saatiin,
kantoiko uitto muuta hedelmää
toisaalla... sellaistakin sattui kyllä.
Ja sattui myöskin, että väkivaltaa
tytöille tehtiin. Viime vuonna Markus,
Pankarin vankka renki, sai töin tuskin
pelastetuksi Vanhantalon Klaaran,
äkäisen lesken tytön, kylän helmen.
Sai siinä kolme haavaa riuska renki
ja juhannukseen saakka sairasteli;
vaan runsaan palkinnon hän saaneen kuuluu
jo sekä työstään että kivuistansa.
Kun viime tukki vihdoin liukui kohti
etäistä vettä, jossa lautat lyötiin
vankkoihin puomeihin, ja mustat sällit
kiroillen, mekastellen matkaan läksi,
ristiksi muiden kyläkuntain mennen
hengähti seutu huojennuksen tautta,
ja alkoi rauha, kesä — vanha kiista.
Kuin onkaan kesä armas jokaiselle!
Taas päilyi virta päivää kuvastellen,
sen kalvoon rantatuomet kurkottuivat,
sirottain väliin hiljaa hiutaleitaan
sen valkopilviin, sinitaivaisiin.
Silloilla kartut lauloi kymmenkunnat
lialle talven hauskaa hautavirttään
kerällä pesijöiden kielten kilpaa,
ja rantamilla puolialastoinna
satainen lapsilauma telmi, kirkui
ja polskutteli vielä kylmää vettä.
Laella taivaan kaskisauhut leijui:
ne iltaviimain myötä virstain takaa
saloilta kaukaisilta asti kulki
ja viikkokausin seudun yllä viipyi.
Ja rannikolla, jossa Viilus ukko
tupansa seinustalla verkkojansa
paikkasi vapisten ja kurttuisena,
tuo murahteli tuima kalastaja:
»kaloilla taas on hiton tiukat paikat...
Ulappa tyynnä kuvastellen siinsi
ja siinä kellui äijän pyydyskohot,
pyöreissä kaarroksissa vinkuroiden;
ne hiljaa uiskenteli välkähdellen,
vaan joskus pulpahti ne alle pinnan,
kun lahnanjurri tarttui satimeen.
Ja tuolta Vaskisaaren metsiköstä
kohosi sauhu viinapannun alta,
ja kauemmin jos katseen sinne loit,
niin kumman sarvipäisen peikon sieltä
näit rannan tiheiköstä tiirailevan.
Se oli pirtuniekan äksy pukki,
se vartioi, kun ukko päissään nukkui.
Niin, viinanpoltosta on oma juttu.
Keväällä kerran saapui vallesmanni
valtuuston kera pulmaa pohtimaan
salaisen viinanpolton näillä mailla.
Vaan aikaisemmin oli kunnan miehet
jo viisaat päänsä yhteen panneet salaa.
Kokous alkoi, vallesmanni katsoi
ukosta ukkoon, ukot häneen — vaiti.
Vaan vihdoin muuan kakistellen virkkoi:
»Höm, tuota noin... kun kaupunkiin on matkaa
ylettömästi, eikä jano lakkaa
niin kauan, kun on vatsa vaatimassa.
Vaan eihän haittaa järjestellä seikkaa.» —
Valtuusto nyökkäsi, ja vallesmanni
hymyili. Sitten tuotiin nassakoita
tusinan verran pöytään, jokaiselta
pitäjän viinankeittäjältä näyte.
Ja tulpat aukaistiin, ja hartain innoin
kokous tarkkaan tutkimukseen ryhtyi.
Sanotaan, ettei ennen valtuustossa
niin syvästi ja kauan tutkisteltu
asiaa ainoaakaan ole koskaan,
vaan kolmas päivä ratkaisun jo toi
ja Jannen viina parhaimmaksi löyttiin.
Muut kaikki saivat sakon ankaran,
ja moni kukoistava liike kaatui,
vaan Janne muutti Vaskisaaren rauhaan
ja yhä polttaa tupruttelee siellä.
Turvaksi hetkiensä heikompien
hän osti tuiman pukin, joka järveen
on monen kuokkavieraan puskenut,
ja tuhri hirmun vielä punaiseksi.
Niin eli siellä miesten mielittynä,
vaan ylen vihaamana monen vaimon.
Kuin onkaan kesä armas jokaiselle!
Kun tuomi kukki joen rantamilla
ja leivo lauloi kesän kirkkautta,
ei ollut silloin vielä aika nuorten.
Se saapui vasta kera lauhain iltain
ja rukiin kohottua korkeaksi.
Ei ollut metsää lainkaan näillä main
katseilta kattamassa lemmenteitä,
ja turhaa oli rasvaus saranoiden,
kun yö ei yhtymistä peittänyt...
Vaan ruista oli miehen mittavaa,
se lemmenretket peitti viikot pitkät.
Sen heilimöinti oli näky nähdä:
lakeus laaja keltaharsoon peittyi,
talojen katot kattoi siitepöly,
utuista päivää kohden aivasteltiin
kuin myllyssä, ja moni vanhempikin
sai halun hullaantua uudelleen;
kukoisti joki, kaivot, kaikki oli
kuin lumottuna — yksin viirikukko
tornissa kirkon keltaisena hohti.
Kas, silloin oli tullut aika nuorten.
Kuiskattiin: »Tänään Kalson polvekkeessa...»
ja kaksi ruuhta hiljaa sinne souti,
varhemmin toinen, toinen myöhäisemmin.
Niin noustiin maalle, ruuhi rantaan ve'ettiin,
tavattiin — pujahdettiin rukiin sekaan.
»Kahdeksastoista oja», kuiskattiin,
»aidasta Anttilan», ja soudettiin
ja laskettiin — kun sitten löytyi oma
ruiskukka — pujahdettiin rukiin sekaan.
Ei käynyt laatuun julkisella tiellä
yhdessä kuljeksia päiväsaikaan.
Vaan yhtä, toista sallittiin, jos kenkään
ei nähnyt vain, ja öinen kohtaus
ei häpeäksi ollut nuorisolle.
Ruis, lauantaiset yöt ja luhdit, niin,
ne tiesi ne — vaan pyhinä kuin lait
säilytti kansa yhä tavat vanhat.
Kylässä lasten lailla rakasteltiin,
vaan naitiin järkevästä harkinnasta,
mitenkä vaati maat ja mukavuus.
Kun istui piippuansa imeskellen
isäntä illansuussa portaillansa
satoa vuoden aprikoiden, näinpä
hän saattoi naapurilleen huutaa: »Kuule
olenpa tässä tuumiskellut, jotta
jos meidän Matti teidän Leenan nai,
parasta peltomaata, hitto soikoon,
viiskymmentä on hehtaaria heillä.»
Niin tuumi naapurinkin mies, ja kättä
ääressä puolikupposten kun lyötiin,
jo talven tullen häitä vietti nuoret.
Niin elettiin, ja toimeen tultiin myös.
On pikkuseikat, turhat sydänsyyt
vakaista kylää harvoin horjuttaneet.
Vaan kerran... Niin, se tässä kerrotaankin.
I
MARKUS JA KLAARA
Pankarin kukko ensi kertaa kiekui
ja siipiänsä lyöden kurkotteli
päin aamun ruskotusta helttakaulaa.
Ja tarhikolta kuului kilke karjan,
jo neljä vuotta emäntäänsä vailla.
Vaan yksikään ei vielä juossut piika
kiuluineen pihan poikki, vielä uinui
mustissa liesitorvissansa sauhut.
Joelle kallistuvan luhdin täytti
yön hämy laupiaasti vielä hetken,
maatessa vankan Markus rengin, jolla
päänalaisena oli heinätukko,
vaan joka lammasnahkavällyt orteen
jo juhannuksen maissa oli pannut.
Apilantuoksussa hän nukkui, josta
ei tienneet muut, ja silmäluonten alle
salainen onni hymynhäivän loi;
hän hymyili ja kylkeänsä käänsi
ja käden työnsi heiniin hyväillen
kuin haparoisi armaan palmikkoa.
Muut kylässä ei nähneet sitä unta,
jos näkivät, se heille valhetteli.
Sarasti päivä. Kirkkaat sädekimput
raoista lahon seinän pilkisteli,
ja aukon valosilmä nukkujaan
kuin herättävä henki katseen heitti.
Nyt nousi renki, pörröpäinen karhu,
tapaili luhdin kattoon laki pään,
ja jäykkä hieman oli vielä jalka
iskuista noista, jotka urhotyöstä
hän, luojan kiitos, kevähällä sai.
Hän katsoi ulos. Joki välkkyi siellä
jo puhjenneine lumpeenkukkineen,
ja Vanhantalon yläikkunoihin
auringon hehku syttyi loistamaan.
Kas, nyt se syttyi Klaaran ikkunaan.
Vaan hänen merkkiään ei vielä näy,
ei ketään liiku talon tanhualla.
Hän hieroi silmiään. Ei nähnyt mitään
hän päässä tangon, joka esiin pisti
kuin linnunorsi päätyikkunasta.
Nyt liikkui tuvanovi. Ah, se oli
tuo äksy, paksu leski; portahille
hän astui kädet puuskassa ja hiukset
sileinä, ruskeassa sielikossaan.
Hän seisoi märehtien päivää päin
jotakin kihdinlyömää öistä kaunaa.
Ja luhdissansa märehti myös renki
kuin ilkkuen, kuin havitellen purra.
Nyt poistui muori oven sulkien.
Me ehdimme siis ensimmäisnä tänään.
Hän mietti: »maanantai — siis luhtaniitty»...
Ja sitten kömpi perimmäiseen nurkkaan
hän, missä seinä yhtyy katon harjaan,
kohdalle kurkihirren tuuliviirin.
Näkyipä siellä reikä pärehissä
ja pieni väkipyörä ynnä kamaa
jos minkämoista: viisi kangaspalaa,
puurengas kullattu ja paljon muuta.
Viikate pieni nousi ilmaan nyt
ja rengas sekä lehdeksiä — näinpä
limonsa koristi hän lemmekkäästi.
Se virkkoi: »Sinun olen, siinä onni,
ja heinään lähden, ettäs tiedät sen.»
Ja jatkon muisti Klaara viimeisestä.
Niin, Klaara, nokkelasti keksi tempun
jos toisenkin hän aina, millä päivät
iloksi kääntää, virran kaventaa. —
Vaan nyt on aika käydä puuron kimppuun.
Tuvassa heiskahteli pulskat piiat,
lusikat pöydän kahta puolta kalkkui
kuin lerkut pohjiin kulhojen. »Kas, Markus,
no huomenta — no mitä luhtiin kuuluu?
— et kotvaan ole pistäytynyt meille,
he-hee, jaa-jaa, me emme enää kelpaa,
se nähdään kyllä...» Niin ne lauloi kielet.
Vaan nurkastapa kuului kumma yskä,
ruosteinen, raskas: vanha kello siellä
kamppaili hetken, kunnes luukku aukes
ja käki paksunokka ulos puski
ja kukkui toimekkaasti neljä kertaa.
Nyt kuului askeleita, kamarista
isäntä, leski, astui kynnykselle;
hän huomenensa virkkoi tapaan jäykkään,
ja piikain tirske taukosi kuin taioin.
Vaan mitä tämä? Mustat liivit yllä,
sametinhienot, punakiehkuraiset,
ja pyhäpaita — juhlapukineissa
näin maanantaina kesken heinänteon!
Kaapista tammilippaansa hän otti
ja aukaisi sen peilin kamarissa,
hän veistä hioi kauan saapasvarteen,
sunnuntaisiivoukseen sitten ryhtyi.
Näin maanantaina kesken heinänteon...
Ei, ruoka juuttui rengin kurkkuun tänään
kuin noiduttu ja käsi jäykistyi.
Terävä veitsenrapse kamarista,
se pahaa ennusti, kuin viilteleisi
se riekaleiksi hänen arintansa.
Ei tiennyt hän, vain aavisteli kummaa. —
Hän hatun otti sitten, mutta viipyi
ovella vielä hetken epäröiden.
Peilistä katsoi häntä tuikeasti
nelissäkymmenissä pyörivät
piikovat, ylväät lautamiehen kasvot,
ohimohiukset harmaat saippuassa.
Nyt liikkui tyynen pinnan alla häive
levottomuuden uhkaa, tuima suu
sai juonteisiinsa ilmeen: saapa nähdä!
Ja renki virkkoi vaivalloisin äänin:
»Käyn luhtaniitylle, vaan minne sinä
näin maanantaina pynttäät itseäsi?»
Pankari nousi, pani syrjään veitsen
ja katsoi häntä ilkein pilkanilmein:
»Aionpa tästä joen taakse käydä.
Yrittää vanhakin voi, kussa nuoret.
Niitylle saavun sitten myöhemmin.»
Hän oven sulki. Renki viikatteensa
vaarnalta otti, verkkaan rantaan kulki
ja työnsi ruuhen veteen mietteissänsä.
Niin allapäin hän oli, ettei tullut
katsastaneeksi Klaaran ikkunaan,
oliko mitään vastausta siellä.
Ei nähnyt mitään soutaessaan tyyntä
jokea hän, ei piikasia, jotka
hänelle rantamilta huutelivat.
Ei nähnyt aurinkoa hän, ei nähnyt
lumpeita, jotka tarttui airoihin.
Joella liukui venhe vanhaa tietään,
ja siinä istui jäykkä jättiläinen,
päin pohjaa tuijotellen synkeästi.
Nyt töksähti se. Kas, jo Kalsonmutka,
hän saattoi nousta ruuhestaan ja mennä
niitylle oikotietä pellon poikki.
Hän nousi maalle, veti ruuhen rantaan
ja nosti olallensa viikatteen.
Vaan yllä rengin rantaäyrähällä
nyt huojui vilja niinkuin puuskan käyden.
Se hiljaa aukeni, ja tähkäin kesken
punaista vilkkui. Siellä korkealla
jo Klaara nauroi, päivän loistaessa
kuin tulen kulta hänen hiuksissansa.
Hän avosylin tervehdystä vartoi.
Kestääkö murhe mustinkaan, kun onni
käy luokse säihkysilmin karkeloiden?
Pilvikö voisi lähteen varjostaa,
kun aurinko sen kalvoon loisteen luo?
Vain vähitellen hämy lankeaa
taas ihmissieluhun, ja sinitaivaan
uhkaavat ukkospilvet synkistää.
Piennarta pitkin kulki eellä Klaara,
jäljessä astui Markus raskahammin.
Aurinko myöskin pellon halki kulki,
idässä vyöryen kuin tulipyörä
laineilla lakeuden hohtavan;
se väliin painui, väliin jälleen nousi
merestä viljan yhä ylemmäksi,
se kunnes kyllin korkealle ehti.
Hän katsoi Klaaraa, joka kevyesti
edellä sipsutti kuin västäräkki,
ja muisti, mitä kerran oli kuullut
»profeetta» Joosuan, tuon hupsun, suusta:
»Se tyttö vallan tanssii kulkeissansa,
hän on kuin talvivarsa, totta vie,
niityllä ensi kertaa kirmaamassa».
Tuon tanssin täytyisikö muuttaa nyt
niityltä tuimaan tupaan Pankarin?
Alemmas yhä painui rengin pää,
syvempään painui saveen saappaankannat.
Ja siinä, missä Kalsonoja ehtii
niitylle, missä järvi silmään siintää,
hän kompastui ja pientarelle painui
kuin alla raskaan taakan istumaan.
Nyt kääntyi Klaara, tuli rengin luokse
ja säikähtäen tämän käsiin tarttui,
ja renki sydämensä murheen purki:
»Jos Pankari ja äitimuori vetää
nyt yhtä köyttä, tukossa on tiemme.
Jo kauan moista aavistin, vaan tänään
varmuuden sanansa ja liivit antoi.»
Vaan Klaara vastasi: »Ei liivit mitkään
minua niin saa hourupääksi koskaan,
sydämen lemmittyä etten tunne.
Käsistä tukkilaisten minut autoit,
ja puolta kylää vastaan kamppailit
lauantaitansseissa, vain sinä yksin
luhtiini olet päässyt lepäämään,
pihalla vaikka pojat kurkkivatkin
tusinakaupoin, uhkaillen ja pyytäin.
Oon sinun, Markus, nyt ja ikuisesti.» —
»Vaan jospa vängällä vie sinut ukko,
jos äiti vaatii, mitä sitten tehdä?»
Nyt painui Klaaran pää ja neuvotonna
hän huoahti: »Niin, enpä tiedä, mitä...»
Vaan kohta kirkastui hän: »Sen vain tiedän,
ettei niin häijy Pankari voi olla,
sen että tekee. Ei niin väärä mailma,
se että riistää toisiltansa meidät,
näin vankat sydänsiteet katkoen.
Sen tunnen kuitenkin, jos kuinka käynee,
— jos äiti Pankarille pakottaa,
jos pappi, lukkari ja vallesmanni
kahlitsee minut hänen vuoteeseensa,
jos mereen menen, hourupääksi tulen,
jos maa ja taivas nousee vastahankaan —
niin sinun olen silti ikuisesti.»
Nuo sanat lohdun karvaan suloisen
valoivat sieluun vaikenevan rengin.
Pian keksivät he kielen, joka liensi
paremmin vielä, viljan kahistessa.
Aurinko nousi, eron aika joutui
ja kutsui päivän työhön kumpaistakin.
Kuin liekki hulmahteli rengin silmään
punainen Klaaran puku rukiin halki
saralta saralle, se kunnes häipyi.
Sieraansa silloin Markus renki tarttui
ja ryhtyi teroittamaan viikatettaan.
* * *
Pankari saapui heinään päivemmällä
työvaatteissaan ja haravoitsijoineen.
Hiessä otsin katsoi häntä renki,
vaan mitään ilmaisseet ei piirteet ukon.
Hän otti viikatteen, kuin tapahtunut
ei mitään ois, ja kumpainenkin niitti
näin äänetönnä heinää mittavaa
kuin kilpaa rinnatusten, kunnes päätyi
tie niitoksen jo järven rantamalle.
Pankari silloin päätään nostain virkkoi:
»Huomenna toiseen työhön ryhdytään.
Puretaan vanha luhti joen luota,
en sitä enää siedä silmissäni.
Noin pulska renkimies kuin sinä, Markus,
tuvassa kehtaa kesäisinkin maata.»
Hän katsoi rengin käyrää jättiselkää.
Ei vastausta tullut. Viikatteensa
vain kumman terävästi suhahteli.
ETSIJÄT
Kuin kulo kiersi kylää juoru nopsa
ovelta ovelle, ja kielet jauhoi
kosintaa Pankarin nyt minkä ehti.
Ken kiitti, ken taas moitti, yhtä vain
epäilty ei: kun Pankari vei kihlat,
on liitto vankka niinkuin hovin päätös.
Ja moni pulska poika alla päin,
nolona niskavillojansa kouri
ja mietti: »Löyhemmässä istui hän,
kun renki hänen kintereillään kieppui.
Nyt on hän ikuisesti ankkurissa.»
Ja ulos aurinkoon hän noituin työntyi
ja ruuhen jokeen riuhtaisi ja souti
keskellä luojan päivää Vaskisaareen.
Kun pois hän pyörsi kasvot punoittaen,
heristi nyrkkiään hän yli virran
ja vannoi ennen iltaa jokaiselta
nujertavansa niskat sillä puolla.
Niin syttyi tappeluita tuima sarja
yht'äkkiään kuin kesken uittoaikaa,
vaan tässä vihan vimman aallokossa
kuin vuori vankka seisoi lautamies.
Vain yksi vääryydeksi julkeaksi
julisti tapahtuman sanoin suorin.
Tienhaarassa hän kylän ulkopuolla
asusti, Joosua, tuo urho hupsu,
»profeetan» nimen saanut parrastaan
ja sananjulistamisinnostansa.
Hän vaeltanut oli mailmanrantaa
laajalti nuoruudessaan — nyt hän istui
vakaana tuvassansa kera rengin,
isännän kumppanin ja rakkaan veljen,
jo seitsenkymmenvuotiaan, vaan silti
hän paras oli tanssimestareista,
jos kohta kihdin tuttu sääriltänsä.
Profeetta oli ilon harmaa airut,
mies uskon oman, joka eri teitä
kuin pappien ja kirkon oppi kulki.
»Ne katon liian korkealle kaartaa,
kuin lämmittäisi meitä tuulentuvat»,
hän haastoi. »Taivaan tiedän, joka kiertyy
kuin lampaanvilla sielu paran selkään,
ja se on, veljet, paljon lämpimämpi.»
Ja sunnuntaisin juuri kirkkoaikaan,
kun kansaa kulki tiellä mustanaan,
hartaana, virsikirjat vatsan päällä.
Tienhaaran ikkunoista kaikui soitto
herjaavan, remahtavan riemukas;
vanhukset messusivat voimain takaa
iloista uuden uskon virttä siellä.
Papille oli hän kuin rutto, vitsaus,
ja saarnoissa hän oli pannaan pantu,
vaan siinä kaikki — sillä nuhteetonta
vaellus miehen oli kaikin puolin.
Ei kellekään, ei edes itsellensä
hän pahennusta koskaan tuottanut.
Jumalanpalvelusta todellista
hänestä oli kylvö-, kyntötyöt,
ja jollei omat pellot riittäneet,
hän kävi rallatellen naapuriin.
Vaan eipä ollut koko pitäjässä
hevosta sellaista kuin profeetalla,
niin pulskaa, kiiltokarvaa, kengätöntä;
ja eipä ollut koko maailmassa
renkiä moista, seitsenkymmenistä:
hän vuoroin lauloi, tanssi, vuoroin nukkui.
Ei suotta arveltukaan lutikoita
profeetan luona hyvin ruokituiksi.
Vaan pappia ja kirkkoa hän noitui.
Yleensä veti hymyyn suut tuo saarna,
epäilevinä osoitettiin otsaa.
Hän löyhkä oli, siitä oltiin varmat,
vaan myöskin onnellinen tavallansa,
uskossa jotta olla taisi voimaa.
Ei ollut ihme, että harventui
penkeissä kirkon väki toisinansa,
ja suntio sai panna säppiin oven;
profeetta hartaudenharjoitukset
riihessä näet piti riemukkaammat.
No niin, hän viime kokouksessansa
julisti kuulijoille julkisesti:
On rakkaus rahaa paljon arvokkaampi,
ja yhtä hyvät renki, lautamies.
* * *
Vaan Pankarista kaikui ryske, pauke,
pöly ja turve jokeen tuprahteli.
Onnensa templin raunioilla seisten
sai Markus renki rautakankeineen
hammasta purren hävitystä tehdä.
Jokainen hirsi, joka maahan vieri,
vei osan elämästä mennessänsä
syvyyteen mätkähtäen, ja hän katsoi
sen jälkeen hetken rannan roukkioon.
Pankari itse toista sauvaa käytti
toisessa päässä hirttä, ja he väänsi
kyräillen äänetönnä toisiansa.
Niin sortui luhti nopeasti maahan.
Nyt muuttui yötkin niinkuin muuttui päivät.
Hän siirtyi tuvan sänkyyn, ylempään,
tuon vanhan kellon alle, jonka käki
rämisten kukkui hänen murheelleen.
Pankarin varkaanpelko vallannut
äkisti vallan oli, koiranunta
höröllä korvin nukkui hän ja vahti
ovea eteisen, hän varhain nousi
ja myöhään valvoi sekä muisti aina
kamarin oven työntää auki yöksi.
Kuin toiseen maailmaan jäi Klaara nyt
yht'äkkiä, ja sillä lailla viikko
hitaasti, kiusaavasti loppuun vieri.
Jo aamuvarhaisesta sunnuntaina
asuaan renki peilin eessä siisti
ja lähti sitten suoraan yli sillan
luo lesken varmuus täytyi hänen saada.
Jyskytti sydän, tuntui aivan siltä
kuin joku seuraisi, ja portahilla
hän hetken epäröiden taakseen katsoi.
Vaan sitten tarttui jättikoura lukkoon.
»Huomenta», virkkoi hän. Ja alta armoin
»huomenta» nyökähytti Klaaran maammo.
Hän seisoi luona lieden, katsahtaen
tulijaa ilkein, vilkuilevin silmin.
Vaan Klaara oli, hyvä kyllä, poissa.
Penkillä veljet tupakoiden istui,
tuo rehti Kyösti, Janne, Pikku-Matti.
He häneen katsoivat kuin sanoakseen:
Parempi meistä oisi ollut kauppa,
jos raha rengin seuraa rakastaisi,
vaan hiiskö mailman menon muuttaa voi. —
Hän painoi puuta, katsoi permantoon,
ja painostavan hiljaisuuden rikkoi
vain padan porina ja kellon rakse.
Hän hattuansa pyöritteli kotvan
ja vihdoin suunsa avasi ja virkkoi:
»Sanomaan tulin, että joskin renki,
niin varoja on perintönä kyllin.
Isäni toisen pitäjän on mies
ja talo vankka hänellä on siellä,
vaan ahtahaksi kävi ukon luona.
Kai kohta siellä maat ja mannut vartoo.
Niin jotta sen vain tahdoin täällä virkkaa.
Nyt kääntyi maammo pidätellen salaa
kuin naurua ja sanoi mielin kielin:
»Jos Klaaraa tuolla puheellasi tähtäät,
niin jouduit myöhään, hyvä renkimies.
On luvattu jo hänet Pankarille,
ja kihlat tilattu on kaupungista.»
Hän silloin nousi, sylkäisi ja lähti. —
Ei oikeutta saanut ihmisiltä!
Hänestä tuntui, että tiellä käyvät
ivallisesti supatti ja vilkui:
tuo raukka tyttönsä on menettänyt,
saa nähdä, käykö känää huuhtomaan
mies Vaskisaareen?... Varo pukki ruojaa...
Hän kulki, kulki niinkuin etsien,
ja sydän jyski niinkuin vainotun,
vaan pyörryttävä tyhjyys oli päässä.
Hän vainioiden halki kuljeskeli
ja huomaamattaan raastoi tähkäpäitä.
Niin joutui järven rantaan. Viilus ukko
portaillaan kyhnötteli poltellen
takkuinen rotta, päivään ryöminyt.
Murahti Viilus huomenen, ja Markus
istuutui äijän viereen
Hän virkkoi: »Voitko sinä, valkohapsi,
minulle antaa neuvon, tiennet, kuinka
on laita, Pankari kun tytön otti?»
Urahti tuima ukko: »Totta vie
on särjelläkin sappi niinkuin hailla.»
Hän vaikeni ja nysää lataeli
kourilla, joissa suomut hopein hohti
kuin kuurankiteet multakokkareissa.
Ja syljen ruskean hän ruiskahutti
kuin halkeavan murskun mujun, jonka
se mäkeen pursuttaa, ja juttu jatkui:
»Nyt piru vie saat kuulla multa neuvon.
Kun viime viikon maissa kokemassa
luodolla tuolla olin pyydyksiä,
niin oli, piru vieköön, koukussani
sellainen hauki, ettei ennen nähty.
Se painoi paljon toista leiviskää
ja paksu oli pahus niinkuin porsas.
Vaan niinpä olen aikaa myöten käynyt
heikoksi moisiin vetkaleisiin nähden,
kun vaivoin käyristäytyy jäykät kädet.
Tein kaikki, mitä mahdoin, kuitenkin,
olihan synti heittää moinen saalis.
Me rimpuilimme iltamyöhäiseen,
ja vesi kuohui vallan helkkaristi.
Sain veneen luo sen kerta kerran jälkeen,
vaan veneeseen en saanut perältäkään,
kun puuttui kirves ja kun käsissäni
ei ollut voimaa — ymmärrätkö, poika?
Aurinko laski, hämy maille painui.
Sen silloin viime kerran kiskoin luokse
veneeni, siunasin ja sanoin tuolle:
'No mene herran haltuun, mutta muistaa
minua saat, sen takaan' — sitten painoin
sen toisen silmän peukalolla puhki.
Katkaisin siiman sekä soudin kotiin. —
Kas, täytyy ottaa mitä suinkin saa,
ennenkuin jättää — ymmärrätkö, poika?»
Vaan renki nousi, sylkäisi ja lähti.
Ei, neuvoa ei saanut ihmisiltä!
Hän kulki pois ja kirkkoon turvautui.
Kahdettatoista Matteuksen siellä
selitti pappi, kuinka Jeesus kulki
kultaisen viljan halki sapattina,
ja apostolit taittoi tähkäpäitä,
vaan synniksi ei katsonut hän sitä.
Se oli kaunista. Ja renki vaipui
mietelmiin, kuuli rukiin kahisevan,
ja muistot elpyi — kuinka hän ja Klaara
yhdessä viljan kesken vaelsivat.
Vaan silloin nousi rintaan tuska taas.
Ei, Matteus ei häntä auttaa voinut,
ei lohdutusta suonut kirkkokaan!
Hän tunsi niinkuin häntä vilkuiltaisiin:
hän tuolla istuu, raukka, jolta tytön
isäntä riisti, nyt kai kelpaa pappi...
Kun alkoi lähtövirsi, torninkello
kumahti soimaan, ryntäsi hän ulos,
ja sydän rinnassa myös rynnisteli,
vaan pyörryttävä tyhjyys oli päässä.
Ja vainioille taas hän yksin kulki,
vain kirkonkellon soitto seuranansa.
Vaan mitä tuolla? Tuulenpuuskan käyden,
kun tähkät juuri taipui maata kohden,
punaista jotain sieltä vilahteli
ja hiljaa tuli vastaan polun uomaa.
Se Klaara oli, mutta muuttuneena:
hän kulki katse painuneena maahan
kuin jotain etsien; ja pyhähuivi
valunut niskaan oli, hiukset peitti
kuin pitkän matkan kulkeneella pöly,
ei auringossa hohtaneet ne nyt.
Ruismeren keskellä he kohtasivat,
seisoivat vaiti hetken, tuijotellen
toisiinsa, kunnes kyyneleitä tulvi.
He silloin epäröiden tarttuivat
toistensa käsiin ja niin virkkoi Klaara:
»Aamusta asti olen vaeltanut
kuin jotain etsien, en tiedä, mitä.»
Ja Markus sanoi: »Olen lähestynyt
Jumalaa, ihmisiä, mutta turhaan.»
Kipeä hiljaisuus. Näin murheisena
ruis kuiskinut ei ollut koskaan ennen.
Päin painunein he tuijottivat kauan.
Ja Klaara virkkoi: »Yksi säälii meitä
kylässä vain ja hänkin hupsu lienee.
Tienhaaraan kuljin, puhuin Joosualle,
hän sanoi: Lapseni, voin auttaa kyllä
sinua varmastikin pälkähästä.
Hän puhui jotain, ettei riemu riipu
onnesta, eikä onnettomuudesta
tai muusta roskasta, niin vaikka luullaan,
kun tuska sydämessä kaihertaa.
Kysymys oli silti pulmallinen,
hän tuumi, sieti harkintaa ja paras
se paperille oli kirjoittaa,
hän siksi iltakokoukseen sen siirsi.
Vaan totisesti kylän puhdistan
kaupasta lihan silloin, niin hän vannoi.
En luota paljon tuohon apuun, mutta
on hyvä sinun myöskin sinne tulla,
hän ehkä jotain sentään virkkaa voi.»
Niin Klaara. Suruissaan he erkanivat
ja arastellen eri tahoillensa
ruisvainioiden kautta poistuivat.
PROFEETAN LUONA
Tienhaaran vanha riihi hönkäeli
savua niinkuin sauna lauantainen,
ja lämpö katon yllä karkeloi
tähtiä kohden, jotka iltaan syttyi.
Tungokseen asti näet kansaa siellä
penkeillä, permannolla istuskeli.
Hämyssä piippunysät hehkuvat
valaisi tuolla täällä nenänselkää
kuin tulisilmät päiden rykelmässä;
nuoriso nurkkiin oli ahtautunut,
ja siellä kävi kujeilu ja tirske;
vaan rahvaan eessä seisoi pöytä, jolla
odotti kaksi kynttilää, sen takaa
näit rengin harmonikan tynnörillä
kuin kiinni pannun jättipostillan.
Ryintä yltyi, kiihtyi odotus:
jokohan kohta mahtaa näytös alkaa?
Vaan puolen kylän väki keskellänsä
erillään istui loukoissaan nuo kaksi
rakastavaista, jotka hiipi sinne.
Näkymätönnä heidän välillänsä
hämärän halki johtolanka kulki
ja viestit vaihtoi: täällä olen, rakas!
Nyt saapui renki. Hieman huojahdellen
luo pöydän astui vanhus harmaapää,
sytyttäin arvokkaasti kynttilät.
Hän kämmeniään paukutti ja lausui
kuin apostoli ikään: Nyt hän saapuu!
Profeetta astui sisään, turkit yllä,
uhalla lämmön arvokkuus niin vaati;
ja ukon juhlallinen, harmaa parta
valtoinna valui turkin rinnuksille;
kuin tietäjällä kirkas oli otsa,
hiessä tosin nyt, ja kädessänsä
hän piti pitkää saarnakirjoitusta.
Hän rengillensä nyökkäsi, ja tämä
hanuriin tarttui, tynnörille istui,
ja niinpä alkoi ilovirsi soida:
Hei, armaat siskot, armaat veljet,
kokoontukaamme karkeloon,
karkoittakaamme pahan eljet,
ja ilon virsi raikukoon!
Kas, päivä iloisesti paistaa,
ruis kohoo kolmeen kyynärään,
ja kaikki luojan luomat maistaa
riemua saavat onnen tään.
Kirkossa paksu pappi jakaa
viiniä, mannaa taivaitten,
vaan hikipisaramme takaa
ehomman meille autuuden.
Maan multa varmempi kuin usko
on taivaan kultaportaisiin,
ja lempeemmin kuin pilvenrusko
luo lanta hymyn raatajiin.
Niin, veikot, siskot, riemuitkaamme
nyt temppelissä elämän,
niin kauan kuin me maistaa saamme
iloja armon laakson tään!
Tuo armon laakso ilovirren päässä
sai naurun kukkasadon versomaan
savusta sankan riihen hämärässä.
Ja kotvan kesti naljaa vallatonta,
vaan viimein vaiettiin, ja humahtaen
hanuri kiinni painui rengin vanhan.
Profeetta silloin nousi pöydän takaa.
Hän hetken seisoi kookkahana vaiti,
ja valo hohti hänen otsaltansa
ja parran haivenista. Sitten otti
hän kirjoituksen, josta haastoi: »Veljet,
ken teistä ei ois nähnyt, kuinka kukko
elämää julkikuritonta viettää?
Ja silti... kuitenkin... en, hiis vie, näe!...»
Lähemmä liekkejä hän kumartui,
vaan riihen hämärästä joku nulkki
— lie ollut kirkkorannan veitikoita —
kuin kukko kiekui, jolloin naurunpuuska
taas hämyn täytti. Kun se vihdoin laantui,
aloitti ukko uudellensa saarnan
lähellä kynttilöitä aivan: »Veljet,
ken teistä ei... no hitto soi, kun hämää!...»
Ja tirske alkoi jälleen valtoinnaan.
Profeetan pöydän luona apostoli
kuin varjo hiipi, siirtäin kynttilöitä
paikasta toiseen parran ympärillä.
Henkeään pidätteli kesäilta,
vetoa hilliten ja odotellen
viekkaana tuokiota otollista.
Taas liekit lekkumatta paloivat.
Kolmannen kerran liki kynttilöitä
aloitti profeettamme saarnan: »Veljet...»
Vaan silloin liekki salakavalasti
lehahti paperiin ja siitä partaan,
sähisten niinkuin itse piru oisi
Joosuan tulenloimuun sytyttänyt,
ja renki kiirein tulta sammutteli,
ja riihen täytti melske hirmuinen.
Kun ukko vihdoin pääsi pälkähästä
ja muuttuneena, tyrmistynein mielin
silmäili ympärilleen, sekamelskan
hän näki julman: penkit särjettyinä
lojuivat sikin sokin permannolla.
Ulkoa vielä kuului kirkunaa
ja huutoja, ja maassa polvillansa
profeetan eessä renki harmaapää
rukoili sangon pohjaan nojaten,
ristissä käsin, vettä valuvana.
Ja hänen koko suuruutensa häilyi
kuin katku äitelä ja tympäisevä
yön tyhjyydessä polttoroviolta.
Kylässä monta päivää naurettiin.
Vaan Joosua ei liikuskellut missään,
hän lymyi kituen ja äkeissänsä.
Profeetan tähti parran kera laski,
sieluja kirkko hallita sai yksin,
ja lihan kauppa säilyi ennallansa.
JUOMINGIT
Ehtoona muutamana rengillensä
Pankari virkkoi: »Nyt on heinät tehty,
ja valmista on sahti, sanoo piiat.
Nassakka ota, Vaskisaareen souda,
niin kumoamme naukut iltasella.
Vaan joudu sekä varo pukkiruojaa!»
Vilpittömältä vallan tuntui ääni,
ja talon rahat taskussansa renki,
nassakka kainalossa, ruuheen astui
ja souti, jotta joen vesi velloi.
Järvelle ehdittyään airot heitti
hän hetkeksi ja vaipui mietteisiinsä.
Mitähän tiesi tämä viinannouto?
Niin hiljaisena siinsi järvenselkä.
Ei soinut vetten yllä hyttystanssi,
ei äännähdellyt sorsa ruohikossa,
ei kala ainoakaan molskahdellut.
Kuin lasi kirkas oli järvenpinta
välissä kahden samanlaisen mailman,
samoine päivineen ja rantoineen.
Mitähän tiesi tämä viinannouto?
Niin tarttui uudelleen hän airoihin.
Hän maistanut ei ollut sitten kevään,
kun sattui puukkojuttu Klaaran vuoksi,
sen jälkeen alkoi onnekkaampi aika.
Vaan nyt hän oli menetetty. — Renki
veteli kiivaammin, ja viinaleili
somasti hohti ilta-auringossa
ja heilui soudun tahtiin houkutellen.
Vedessä kaksin kerroin saari kellui,
kaksine metsinensä, sauhuinensa,
vain tummempana hieman aluspuolta.
Ja kaksi pukinkuvatusta seisoi
keskellä kuvaa, tuijotellen häntä —
nyt liikkuivat ne, kunnes yhtyivät
yhdeksi pitkäkoipi rumilaaksi
rajassa vedenkalvon. Siinä seisoi
tuo nelisarvinen ja kaksipäinen
punainen kummitus ja vartoi; eikä
Jannea missään Markus renki nähnyt.
Hän kaarsi niemenkärjen, souti saaren
ympäri aivan — pukki kulki myötä
ja teki käännökset kuin sotamies,
kun hänkin ruuhtaan käänsi sinne, tänne.
Vaan viimein loppui rengin mielenmaltti.
Hän työnsi kiivahasti ruuhen rantaan
ja heitti nassakkansa ruohikkoon.
Ja pukin valmistautuessa puskuun,
lekkerin lennättääkseen järveen, hän
veneestä loikki veden roiskuessa
ja tarttui hirmun sarviin takaapäin
ja puristi kuin pihteihin sen kiinni.
Niin kulkivat he Jannen majaa kohden.
»Kas, iltaa», sanoi Janne, »sepä vasta
on ehtoopolskaa — eihän pukki vienyt
sinulta tyttöäsi, häh-häh-hää?
Vaan miks'et hihkaissut, sen sonnimulli?»
* * *
»No, missä viipyy vieraat?» kysyi renki,
kun viinoinensa tupaan astui jälleen
ja lautamiehen yksin näki siellä,
— »kun sahdit sekä viinat vartoo tässä.»
Karisti tuhkan piipustansa ukko
ja virkkoi lyhyeen: »Ei tule ketään,
me kahden ryypyt tänään kallistamme.»
Silmäsi ällistyen häntä renki;
hän jäykkeni ja kädet nyrkkiintyivät.
Nuo sanat kimposi, kuin jännittänyt
ois jousen Pankari, ja sitten syntyi
äänettömyys kuin ennen kamppailua.
He istuutuivat kahden puolen pöytää
kookkaina, jäykin ilmein vastatusten.
Pöydällä honkaisella kummallakin
edessään oli tuoppi sekä kippo;
toisella puolla paksun nassakan,
toisella sahtitynnörin näit suuren
pöydälle nousseen, tappi irrallansa.
Kun ensin oli kipot viinaa täyteen
kaadettu, sitten vahvaa oltta tuopit,
Pankari kipon pöytään kopahutti,
ja yhtä rintaa miehet pohjaan joivat,
vaan vaiti vallan, vaikka päähän veri
ja kurkkuun sanat syvyyksistä nousi.
Hämärtyi heidän ympärillään tupa.
Ei käkeäkään kohta nähnyt enää,
kuin jostain kaukaa pimeyden maasta
se kukkui, mutta yhä hiljaisemmin
ja vihdoin tuskin kuului rengin korvaan.
Vaan vaskipannut uunin reunustalla
kuin käärmeet Mooseksen nyt kiemuroivat,
ja leili, hohtaen kuin öinen kuu,
tanssia alkoi hiljaa pöydän päällä.
Vain kopse pöytään yhä kuului, vaikka
rengistä sekin tuntui harvenevan,
ja yhä kohoilivat kipot, tuopit.
Kuin hyökylaineet viinavirrat velloi
lävitse rengin sielun, vyörytellen
elämän hurmaa yllä hornankuilun,
jäljessä souti sahdin mainingit
kuin huokaukset tummat syvyydestä.
Hän vuoroin tanssi kukkatanhuvilla
auringon paisteessa kuin kuningas,
ja koko mailma häntä kumarteli,
ja joku armahasti tähkäin takaa
avoimin sylin häntä vastaan astui,
kultaiset rahat joka sormen päissä.
Ja vuoroin vaipui hän kuin joen pohjaan,
liejua täynnä suu, kun kaikki toiset
hääsaattueessa yllä soutelivat,
eivätkä kuulleet hänen huutojansa...
Hän silloin nyrkin löi kuin kiven pöytään
ja virnisti kuin susi Pankarille.
Nyt huomasi hän, että kieli liikkui
ja haastoi kaikenlaista, selvennellen
sanojen sisältöä monin kuvin.
Elämä oli ensin näyttänyt
kirkkaalta ilon sinitaivahalta;
hän sitten itki, kurjaakin se oli
ja kurttuista kuin vanha lehmänlanta;
ja vuoroin taas se tuntui käyvän laatuun,
kun suosiossa naisten on kuin hän;
hän komeili ja kerskui pitkän tovin,
hän kunnes jälleen vaipui aallon pohjaan,
ja viimein pääsi hänen huuliltaan
väkisin, niinkuin kuolevalta — »Klaara».
Nyt luuli hetken tulleen lautamies
työ täydentää. Hän nousi nopeasti
ja yli pöydän kurkoittautuen
lähelle rengin korvaa painoi suunsa.
Hän jotain käheästi kuiski tälle,
valahtain valkeaksi kasvoiltansa.
Hän jotain kysyi, vastausta vaati.
Oliko myöhä? Sammuneena nukkui
nyt jättiläinen vaiti penkillänsä.
Ei vastausta. Rengin pää vain painui
alemma alla kysymyksen taakan.
Myönsikö renki? — yhä kalvaammaksi
nyt kävi lautamies ja vavahteli.
Hän kumartui ja kysyi uudelleen
ja kuulosteli tuskin hengittäen.
Pää rengin painui alemmaksi taas,
vaan mykäksi jäi avonainen suunsa.
Nyt kiersi jäykän renkaan uumenille
renkinsä Pankari ja polvellansa
ponnisti selkään velton jättiläisen
ja raastoi hänet vihdoin jaloilleen.
Ovelle retkahdellen mentiin näin
ja portaille — sai siinä ruho vauhdin
ja syöksyi suin päin ulos tummaan yöhön.
Sumussa pää, vaan iloisella miellä
eteenpäin hoiperteli Markus kohden
jotakin ylhää, joka viittoi yössä.
Niin kumman suuri oli kirkonkylä,
ja ihmeen muuttuneelta kaikki näytti.
Hei, maakin pyöri jalkain alla niinkuin
kirjoissa jossain siitä kerrottiin,
ja auma, jonka ohitse hän kulki,
— se oli merkillinen liikkumaan
ja vastaan ilmestyi, jos minne kääntyi!
Pankari kunne jäi, se kurja raukka?
Hänenkin kelvannut ois tätä nähdä. —
Hiis vieköön, kuinka kaita, hauska kuja!...
... kuin rotan loukko... seinät kylkiin kolkki
molemmin puolin, kulki vaikka kuinka.
Kas niin, nyt päästiin viimein pintehestä...
Hän talsi, talsi kärsivällisesti.
Hän pyrki jotain kajastusta kohden,
hymyillen joka hohti häntä varten.
Ja joskus tuntui, niinkuin vahva käsi
näkymätönnä ohjailisi häntä.
— Pankari kunne jäi, se piru parka?...
Nyt näkyi ovi — tässä oli varmaan...
Ja kas — nyt aukeni se itsestänsä,
ja sisään joutui hän kuin lentämällä.
Johonkin pehmeään hän kompastui,
vaan hyvä oli siinä hänen maata
kuin ruusuvuotehella konsanansa,
ja jokin lämmin, pullea ja pehmyt
lähestyi häntä, koski olkapäähän...
Hän silloin autuaana lepoon painui
ja uneen vaipui kädet ristikkäin.
Vaan sikolätin eessä lautamies
hetkisen vielä seisoi kuulostellen,
sisällä kunnes kaikki järjestyisi.
Hän sitten astui kaivon luo ja nosti
jääkylmää vettä syvyydestä sen,
valellen kauan sillä kasvojansa.
Sen jälkeen huoneessaan hän puvun vaihtoi,
samettiliivit kauniit ylleen puki,
säkenin kirjaillut, ja valkopaidan;
huolella siistiytyi hän peilin eessä;
sytytti sitten lyhdyn sekä lähti.
Hän väleen palasi, ja lyhdynhohde
valaisi seuralaista valkeata
ja säikkynyttä — siinä oli Klaara.
Hän johti neidon sikolätin luokse,
avasi oven sekä lyhdyllänsä
valaisi asukkaita pahnojen.
Lihava, punasilmä emäsika
heräsi unestansa röhkien,
vaan sian kupehella näkyi jotain
valtaista, kuorsaavaa ja tummahkoa.
Pankari lyhdyllänsä lähemmältä
valaisi sekä näytti kädellään:
»Kas, siinä hänet näet, vuoroin makaa
hän sinun luonasi ja vuoroin sian.»
II.
TALVI
Valkoinen vaippa kattoi seudun nyt,
sen alla nukkui virta, järvi, pellot,
valveilla joskus ihmiset vain liikkui.
He kyhnöttivät tuvan lämpimissä
ja tungeksivat liki toisiansa
luo lieden, vaieten ja tuijotellen.
Ja pirtit samoin: oli niinkuin kaikki
ne lumikatoin kirkon ympärille
kyyrylleen olisivat painautuneet
kuin tonttulauma pyöröhilkkoineen,
etsien turvaa, yksin peljäten
talvisen lakeuden autiutta.
Ne palmikoivat yhteen sauhujansa
kuin vakuuttautuen ja julistaen:
on meitä monta, lämpöä myös paljon.
Ja kaikki kyyristyivät kokoon, milloin
puhuri pohjan lietsoi kylää kohden
kuin huokauksin raskain manan mailta.
Vaan kirkko seisoi ryhmän keskustassa,
kohottain siunaavasti kukkoansa
pilviä kohden, jotka pimittäen
ylitse lakeuden purjehtivat.
Raskaassa hämärässä illoin istui
uneliaina miehet, tuprutellen
haikuja takkaan, lasten, vaimojen
ja palkollisten hiljaa kuunnellessa,
erottikohan korva ulkoisalta
jotakin kummempaa kuin tuulen kohun.
Harvakseen putoilivat jäykät sanat
kuin jäästä vaikeasti sulaen.
Lausuttiin ehkä sana rengistäkin,
aamulla joka niiton päätyttyä
karkasi metsiin, jääden sille tielle.
Hän majailee nyt vuorten korpimailla
tuon tukkilaisten mustan joukon luona,
keväällä joka täällä jälleen reuhaa.
Kerranpa hänet näki Kalson ukko,
kun metsissänsä siellä liikuskeli.
Se oli ollut hurjaa joukkiota,
ja renki oletteko kuulleet — sanoi:
»Terveiset Pankarille sano, että
on renki hälle velkaa kiitokset
olvesta vielä» — niin hän sanoi, ollen
pakanan suulas päissään, tuumi ukko,
se oli päivänselvää niinkuin viina.
Hän juovan kuului heistä hurjimmin,
hän, joka ennen oli itse kunto,
niin vaihtuu tytöt pulloon kerkeästi.
Vaan kuitenkin hän näytti olleen päämies
tuon villin joukon, tuumi Kalson ukko,
— sepähän saadaan nähdä kevään tullen.
Sanoipa joku: »Niinpä taitaa juosta
joesta vettä sakeampaa silloin.
Ken tänä vuonna tytöt pelastaa
ja turvaa vallesmannin kunnian,
kun itse pöpö vaihtanut on puolta.
Mahtaapa tästä nousta moinen melske,
ettei sen vertaa ole nähty ennen.
En silloin, totta vie, kun hän on täällä,
saappaissa vallesmannin mieli käydä.
Siasta maksun varmasti hän vaatii.»
Niin haastoi miehet iltain ankeudessa,
ja lapset, naiset kuuntelivat kammoin;
haikuja tuleen puhalsivat miehet
juroina vain, ei muuta tiennyt kukaan.
Ja rengin varjo kasvoi pimennossa,
osaksi peikkomaisen uhkaavana,
osaksi sankaruuden hohtehessa —
se painostaen seudun yllä viipyi
kuin synkänharmaat pilvet nuo, se syöpyi
aikuisten mieliin, lasten unikuviin.
Pankariin hiukan kieroon katsottiin
jo, pahan alkuun, mutta enimmälti
taloista virran vastakkaisen puolen.
Niin joutui joulu viikon valaisten
ja loppiainen, jolloin ruudut kielii:
nyt ollaan voiton puolla kaikitenkin.
Niin kaikui tervetullut kellonsoitto
kynttilänpäivän vihdoin avaruuteen,
ylemmä joka yhä valaistui.
Heräsi eloon koko kylä taas;
karisti kaikki yltään talven horteen,
ja miehen luonto nousi toimintaan.
Taas katot erkanivat auringossa,
jokainen pirtti erillänsä seisoi,
omine sauhuineen ja torvilleen.
Virkeä, ihmeen kirkas aika, joka
lumella, pakkasella, auringolla
mielemme hurmaa! Syntyi aimo telme,
kun lapset vapauteen laskettiin.
Rannoille satapäinen pilttijoukko
pyrähti hyörimään kuin mettisparvi;
suin päin he kelkoillansa alas syöksi
äyräiltä kahta puolta, kohdaten
keskellä jäätä toisensa ja käyden
käsiksi hanakasti toisihinsa,
niin että lumipilvet tuprahteli.
Kulkuset kilisivät pakkasessa,
jalakset kaiken päivää natisivat,
pelloille suuntasivat lantareet,
vuorilta liukui alas tukkikuormat,
hevoset höyrysivät, miehet lauloi,
ja jokaisella tuima taskumatti
huurteisen turkin rintaa pullistutti.
Lakeus sarastuksen kirkkaudessa
levisi vielä niinkuin valkoarkki
kirjoittamaton, ensin punertuen
ja sitten valkoisena kimmeltäen.
Vain tuolla täällä joku lantakasa
kuin mustetahra, joku aidanseiväs
kuin huutomerkki nousi hangen alta.
Vaan kohta kylän keskipistehestä
säteittäin piirtyi hieno kirjoitus
laduista metsiin, suolle, järven jäälle.
Tuo kirjoitus se monet ilot kätki.
Jäniksen jäljet nähtiin, seurailtiin
tuoreita vinkuroita metsän reunaan
risukkojen ja kaatopuiden sekaan.
Etsittiin, vaanittiin ja saarrettiin
salainen makuupaikka, kiertäin kehää,
vireessä hana, tarkkaan tähystellen,
näkyikö jossain pitkä korvapari
tai silmä pelokas — ja laukaus
pamahti, kaiun kauan kiiriessä
vuorilla, joilta viime ääni saapui,
kun saalis oli saatu kuopastansa.
Vaan suolla oli vielä kauniimpaa!
Reunoilla kimalteli joka oksa,
jäähileissänsä männyn rungot loisti
kuin tulenkulta alla pakkastaivaan.
Ja vielä pehmeällä hankisella
näkyivät riekon kirjaellut jäljet,
ja siivet nousi hohtain pensaikosta.
Ansoja viritettiin ovelasti
ja entisiä koettiin, kun niihin
langennut oli riista siellä täällä.
Ja juuri laskiessa auringon
ja kylmän puraistessa palailtiin
hämyssä kotiin kelpo saaliit myötä,
kun kaikkialla hyinen pakkasilta
tervehdyslaukauksiansa ampui.
Ehkäpä syttyi tänään revontulet,
ehkäpä niinkuin jättiriekon siipi
tulessa taivaanlaki leimahteli.
Vaan harvoin oli liian valoisata
lauantaiöitsinnälle tuttuun tupaan.
* * *
Vaan tämän reippaan ajan kulki Klaara
synketen yhä valon karttuessa,
kalveten yhä joka aamuruskoon.
Hän oli jäykennyt ja kuihtunut
kesästä lähtein, jotta kävi sääli.
Tuvassa Vanhantalon ommeltiin,
häät tahtoi maammo viettää pääsiäisnä,
vaan tytär itsepäisnä liikkui poissa.
Hän kulki vuoriin kauas tuijotellen,
tuhansin talven värein jotka hohti.
_Hän_ tuonne kauas oli kadonnut,
ei hyvästiä heittänyt hän ollut.
Vaan vieläkin hän tunsi, että kulki
tie ajatusten eestaas ilmain halki.
Ne purjehti kuin pilvet talviset,
valoisin toivein, synkän toivotonna,
ne laskeutuivat jyrkänteiltä tuolta,
palaten jälleen, painuin niiden taakse.
Välistä kietoi usvat tummanraskaat
päivästä päivään metsät kaukaiset
kuin suruhuntuun, kaikki kätkevään.
Hän silloin kyyneltyi ja kylmää kärsi.
Välistä syttyi siellä kumma hohde:
valoa yliluonnollista loistain
lepäsi metsät, laet lumivaipat,
henkien mailma, puhtaampi kuin mainen,
häipyen valkopilviin, siintoon taivaan.
Hän katsoi, katsoi, kunnes sokaistuna
hän horjui, täynnä valkeutta rinta.
Laella korkeimmalla silloin luuli
hän näkevänsä jonkun olennon
avoimin sylin laaksoon katsovan.
Ja käsivarsin ojennetuin Klaara
vuoria kohden kauan kurkotteli
kuin vastaukseksi, kunnes havahtui
hän uupuneena pakkaseen ja lumeen.
»Sinervä vallan olet», sanoi maammo,
»kai suret tässä järjen itseltäsi
mokoman juoppolallin rengin tähden.
Käy lautamiehen Juokse, lapsoseni,
ja hali hiukkasen, niin lämpenet.» —
* * *
Ei ollut Pankarinkaan päivät hauskat,
se nähtiin kyllä, eikä liioin yöt,
kylässä vaikka tavat salli paljon.
Entistä jurompi ja suljetumpi
hän oli, jotain harkitsevan näytti,
aamusta iltaan kaikkialla raatoi,
kernaimmin kuitenkin hän metsään lähti.
Talvisen valon vuoksi ehkä hohti
enemmän harmahtavaa ohimoilla,
kuin hänkin äkin oisi vanhentunut.
Köpelö sulhasmies, niin tuumi väki,
saas nähdä, saako tyttö asuskella
takana virran vielä vihittynä?
Vaan kerran tuli kylään hauska laulu,
ei tietty mistä; sitä lauloi ensin
vain harvat, mutta kohta joka talo.
Aikansa renkuteltiin laulunpätkää
hölkässä tukkikuorman, luona kehdon
seudulla laajalti. Se kuului näin:
Emäsika on Pankarissa
kuin tynnöri mahdoton.
Ja renki virkkoi: sika tuo
sydänkäpyseni on.
Sioista, viinast' auta meitä, Herra.
Näät lemmittynsä luota
mies karkasi metsihin,
ja pääsiäiseksi lahdataan
sika paksu Pankarin.
Lohduta tyttö raukkaa silloin, Herra.
Vuorilla murheissansa
nyt istuu renki tuo
ja hioo pitkää puukkoaan
ja viinaa, villi, juo.
Puukosta auta Pankaria, Herra.
Niin kertoo meille laulu,
opin minkä siitä saa?
Pankari ehkä sikoineen
hautaansa taivaltaa.
Käännytä kaikki häijyt sielut, Herra.
Profeetan runotaidon arveltiin
versovan jälleen parran kasvaessa.
Mene ja tiedä. Vaikka kirkonpuoli
laulannan lopettikin huhun vuoksi.
Ei ollut arkalasta lautamies,
hän joka toinen viikko hakkuumailleen
vuorille lähti, usein aivan yksin.
Niin joutui muuan aamu pilvinen.
Jo varhain alkoi hiljaa hiutaleida,
ja väleen yltyi pyry sankeaksi,
vapaaksi päivän tehden ajotöistä.
Vaan Pankari ei välittänyt säästä,
hän koiraturkit otti, rekeen vääntyi
ja ajoi talvitietä ylös virtaa.
Kohdalla kirkon, jossa pyry pyöri
vaiheilla muurin harmaakivisen
ja nietoksia nosti hautuumaalle,
hän kiihdytti ja ajoi äyrähälle
ja tietä eelleen kohden vuorimaita
Hän kohta joutui metsän reunaan,
sai tuulensuojan sekä kelpo kelin,
tie joskin alkoi vähitellen nousta.
KOHTAAMINEN
Ylhäällä metsän katvehessa kiersi
savua tukkikämppäin seutuvilla,
»uoreine hirsinensä jotka hohti
äärellä torpan, mustan, ränstyneen.
Mäellä sauna höyrysi, ja sieltä
raosta oven tunki pihkan tuoksu;
sisälle lattiasta kattoon saakka
ladottu oli nuorta kuusipuuta
ja niitä kuumennettiin pehmeäksi.
Ja sitten torpanakka nokinaama
ne ulos hankeen höyryisinä heitti.
Lähellä saunaa seisoi kymmenkunta
jykevää, kuorittua paalupuuta;
jokaista kiersi ympyrässä mies
kuin sirkushevonen, vaan raskahammin.
Hän otti norjan, kuuman kuusenrungon,
hän painoi latvapuolen paalun koloon
ja väänsi sitä niinkuin köyttä kiertäin
useaan kertaan paalun ympärille;
nykäisten kiinnitti hän tyvipään,
ja nyt se oli valmis tukkipuomiin.
Hän sitten kiekon väänsi siitä, heitti
sen röykkiöön ja tarttui seuraavaan.
Kirous viilsi ilmaa tuolloin tällöin,
kun jokin juuttui, mutta muuten rehki
äkäisen äänetönnä joka mies.
Viinakset näet loppuun juotiin eilen
lauluin ja kortein, eikä tässä säässä
tuo matkain takaa uutta pirukaan.
Hongikko kohisi, ja kohta alkoi
pyryttää lunta läpi kämpänsauhun,
se pieksi nuttua kuin vitsat nuoret,
ja laaksoon päin jos alas katseen loit,
sokeni kaikki pyryn pyörrepilviin.
»Hei», huusi joku, »hitto täällä rehkii,
kortteja käydään pirttiin läiskimään
tytön ja eukon luo — hei, kellä on
pelata ryyppy onko sulia, Markus?» —
Paaluilleen kaikki pysähtyivät, mutta
jäi vaiti kaikki. Silloin joku huusi:
»Jos keltään hitolta ei heru viinaa,
niin pannaan peliin, että hävinneen
on hankittava juomaa ennen iltaa.»
Se tuuma hyväksyttiin hälisten.
Vaan Markus virkkoi: »Kurkkuani kuivaa,
ei, pojat, minä lähden Koskenkorvaan,
teen vaihtokauppaa, siellä lienee viinaa.»
Sanoi ja kiekkoja hän seipään selkään
tusinan verran poimi olallensa.
Ja vakaisena vaelsi hän pyryyn,
leveä hattu reilun kallellansa,
ja hapset tuulen myötä heilahdellen.
Silmissä vilahteli lakkaamatta
lomitse puiden, joissa tuuli viuhui;
kinokset kiertyi, lensi tuulen myötä
kuin rantakuohut ohi saappaanvartten.
Nyt valtatielle juuri harjanteella
hän joutui, jolta selkeällä säällä
sai nähdä neljät kirkontornit. Mitään
nyt nähnyt ei. Vain kivenheiton verran
erotti, kuinka kuuset niinkuin peikot
vaipuivat umpimereen valkoiseen
ja hukkuivat, ja kaikki häipyi pois.
Kirottu tie, se johti alas tuonne
häpeän, muistojen ja tuskan kylään!
Hän seisoi hetken raskain aatoksin,
ja sydän löi, ja kädet nyrkkiin kiertyi.
Vaan silloin mitä tuolla? Nietoksista
sukelsi esiin piste, joka kasvoi.
Ensinnä erotti hän hevonpään
ja sitten vähitellen reen ja reessä
lumisen miehen koiraturkit yllä.
Ne lähestyivät. Mutta Markus seisoi
keskellä tietä jäykkänä kuin louhi.
Seivästä piti vasen käsi, toinen
väsyneen orhin suitsiin tarttui kiinni.
Hän katsoi kiinteästi miestä silmiin,
turkeista jotka esiin pilkistivät
kerällä kalpenevain kasvojen.
»Pois tieltä!» huusi hälle lautamies,
»eteenpäin ajan, sen kait näet, lurjus!»
Ohjista tempoi orhinsa hän pystyyn.
Vaan Markus painoi jälleen maahan sen,
ja reki seisoi hankeen naulittuna.
Pankari silloin suuttui tosissaan.
Hän uhkaavana kömpi ylös reestä,
pois heitti turkit sekä mörähdellen
hyökkäsi kimppuun rengin entisen.
He yhteen iskivät, nuo jättiläiset,
pidempi toinen, toinen leveämpi.
He karjuivat kuin ärsytetyt karhut,
ja orhi pillastui, vaan suistui ojaan.
He lunta pöllytellen vierähtivät
maantieltä metsään, nietosten ja puiden
keskellä kamppaillen ja karjahdellen
yhä ja kieriskellen kallioilla.
Nyt vaikenivat. Kaatohonkaa vasten
on alla Pankari ja päällä renki,
painaen tämän rintaa polvellansa.
»Nyt, piru, sulle maksan sian hinnan...!»
Hän veti puukon, nosti käsivarren,
vaan hämmästyen pidättikin iskun;
hän nosti puukon uudelleen, ei lyönyt.
»Rohkea olet saatanasti, mies,
et silmää räpäytä — säästän puukon!»
Ja Markus työnsi tuppeen sen, vaan nauroi
pilkallisesti: »Ehkä olet kyllin
kolhittu, senkin karju, niinpä sitten
vien sinut paikkaan, jossa kipu lientyy.»
Hän raastoi tielle lyödyn miehen, joka
loukkaantuneelta näytti, joka ähki
ja kättään tuskin liikuttamaan pystyi.
Hevosen sitten ojasta hän auttoi,
toi kiekkonsa ja turkit Pankarin
ja sovitti ne rekeen huolitellen.
Viimeksi isännän hän perään nosti
ja viereen istahti ja ohjiin tarttui.
»Naisesi luokse ajan sinut nyt...
Hei, Ville, juokse, vanha veikkoseni!»
Karkua täyttä mentiin. Vauhko orhi
pyyhälsi alamäkeen tuulispäänä,
vaahtoa pärskyi siitä pyryn halki,
ja metsät vilahteli usvain lailla.
Alaspäin aina, alas painui tie,
ja ohjat kireällä Markus hihkui
ryöppyä kohden, joka heidät saarsi.
Nyt hiljensi hän vihdoin. Metsä loppui,
ja lakeuden tasahanki alkoi.
Kappale vielä. Näkyi kirkkomaa
ja paljaat, tuulen tuivertamat koivut
ja portti kullattuine silmineen,
nyt ruosteessa — se oli varmaan auki...
Hän hiljensi, hän käänsi oikealle,
sivalsi orhia — ja sisään mentiin
aukosta muurin keskeen ristien,
kummulle lumiselle kunnes resla
komean rautaristin viereen juuttui.
»Naisesi luokse jätän sinut nyt...»
Hän nosti lautamiehen ylös reestä
ja pani hänet varovasti hankeen,
ristiä vasten nojalleen. Sen jälkeen
hän otti närekiekon, aukoi sen
ja kietoi miehen kaulan ristiin sillä
kuin häpeällisesti kahleisiin.
»Rauhassa istu, senkin kesy karju,
ja varro, kunnes apu ehtii tulla
kylästä, toivon että viihdyt tässä...»
Hän turkit kietoi hyvin vangin ylle,
ohjaksiin tarttui, rekeen istuutui
ja hyvästiksi nyökkäsi ja lähti.
* * *
Pankarin orhi täyttä laukkaa saapui
valjaitta kotiin niinkuin viestin tuoja,
ankarat piiskanjäljet pakaroissa.
Havaittiin heti tapahtuneen jotain.
Väkeä lähti etsimään ja orhi
opasti heidät kirkkomaalle. Portin
keskellä seisoi tyhjä reki siellä,
sisälle viitaten. Ja kirkkomaalta
keskeltä hautain vihdoin löydettiin.
Vaimonsa hautakummun päällä istui
Pankari ristiin kytkettynä kiinni,
lumettuneena koiraturkeissansa.
Murtunut oli pari kylkiluuta
ja toinen käsi, eikä puhe käynyt.
Varoen kuljetettiin hänet kylään,
lääkäri kaupungista noudettiin.
Ja viikkokaudet kuumetta hän poti,
kevääksi vasta toipuin ennalleen.
Häät, jotka piti pääsiäisnä viettää,
sai äitimuori siirtää kesään saakka. —
Ja vallesmanni tuli rautoinensa,
ja suurin joukoin alkoi takaa-ajo.
Useat päivät metsää samoiltiin,
vaan intoa ei tainnut oikein olla,
näät vaikka raakaa työtä moitittiin,
niin rengin puoleen mieliala kääntyi.
Hän pahemminkin kostaa oisi voinut
tytön ja sian vuoksi, tuumi moni.
Ja rengin maine kasvoi edelleen.
Mieliä hämmästytti myöskin tieto,
Pankari että syytteeseen ei vaadi
renkiä teostansa. Ehkä mietti
hän niinkin, että varmempaa on juttu
kuitata tasan sekä päättää leikki,
tai ehkä jalomielisyyttä näytti
hän tytön vuoksi — eihän tietty varmaan.
Vaan jonkun kuukauden, ei auta mikään
istua saa hän, sanoi vallesmanni.
Ja viimein hänet vuorten metsiköistä
vangiksi saatiin villin nälkäisenä.
Vaan kylän lävitse kun häntä vietiin
ja reki lähti kirkon ahtehelta,
hurrasi puoli kylää sillan luona.
Ja Vanhantalon vinninikkunasta
esille pisti jotain hohtavaista:
tuo vanha, uskollinen puinen rengas.
Ja ikkunassa huiski silkkihuivi,
vielä kun reki mutkan taakse peittyi.
III.
KIRKOSSA
Juhannuslimot hohti alttarilla,
sen punasamettista reunaa kaartain,
ja juhlalehtimajan taustasta
kultainen risti väliin kimmelteli
kannella jättimäisen raamatun.
Alttaritaulun varjostivat koivut;
ne ojensivat tuoreet latvuksensa
Lammasta kohden, joka rauhaisasti
söi laitumellaan niiden lehvistöjä,
toisessa sorkassansa poikkilippu.
Ja Lampaan luona seisoi paksu piltti,
pasuunaa julman suurta puhaltain
pirua kohden holvin vastapuolla.
Niin ihmeen valoisana loisti kirkko!
Voi nähdä hietajyvät lattialla
ja niskain pisamatkin edessänsä.
Oli kuin koko kesän kirkkaus oisi
astunut tähän synkkään asuntoon.
Ulkoa tulvi sisään valovirrat
lävitse ikkunain ja ovenaukon,
ne koivikosta sätehissään kantoi
vehreän hohteen koko temppeliin.
Ja auringossa kylpein sakaristo
sädehti niinkuin taivaanvaltakunta.
Soi tornin kello vielä. Kirkonmenot
olivat päättyneet, vaan vielä viipyi
ahneesti odottaen seurakunta.
Niin paljon kansaa harvoin nähtiin siellä,
tupaten täynnä oli kaikki penkit,
ja seinävierilläkin seistiin vielä,
hattuja hypistellen, tuijotellen.
Ovella oli tungosta ja toraa,
kun lapset, koirat ulos suljettiin.
Lisäksi saapui Vanhantalon väki
häävaatteissaan, vaan kummaa oli nähdä,
mitenkä synkkinä he heitä varten
varattuun ensi penkkiin istuutuivat.
Ylhäällä kellonsoitto harvaksensa
vaikeni viimein. Syntyi hiljaisuus,
niin että hetken kuului, kuinka leivot
liversi viirikukon ympärillä
päin kirkkautta, kuinka kottarainen
harjalla katon iloissansa kirkui.
Nyt viulun ääntä kuului ulkoisalta.
Vanhastatalosta se kaikui, kasvoi
yhäti vahvemmaksi, kunnes sammui
portaille oven ulkopuolle, jolloin
häävirren aloittivat urut kirkon.
Ovea kohden käänsi päänsä kaikki,
nyt väki siellä kahtahalle siirtyi.
Ja urut pauhasivat, kansa lauloi
ja tervehdykseen nousi penkeiltänsä.
Vaan silmiin syttyi sama synkkä hohde
kuin hautajaisissa, kun arkun kansi
avataan ennen vainaan viime matkaa.
Pankari korkeana mustissansa,
harmaina kasvot, astui käytävää,
ja valo leuan vapisevan kieli.
Varjona liukui hänen rinnallansa
ääneti Klaara, vaikka valkoisissa
hän oli myrttiseppeleestä aikain.
He pysähtyivät alttarille, jossa
koivujen vehreydessä musta pappi
odotti pyhä kirja rinnallansa.
Puvulla valkealla Klaaran loisti
auringon säteet vihertävin varjoin,
ne vain ei liikkuneet, ei värähtäneet.
Lumeksi jäätyneeltä näytti hän,
vaan yllä lautamiehen synkän pään
värisi valojuovat levotonna.
Jo kiiri viime värssyn pitkä aamen,
naisäänten kimeästi veisatessa,
holveja kohti kaikuen ja häipyin
urkujen jälkisoittoon hiljaiseen.
Hiljeni yhä. Luona oven vain
värisi vielä joku vanha ääni,
seuraten varmaan jotain väärää virttä
Vaikeni sekin. Syntyi hiljaisuus.
Aukaisi pappi raamatun ja alkoi
Paavalin sanoin tosirakkaudesta.
Ohitse Klaaran sielun kaikki liukui,
kuin kauan sitten hukkunut hän oli
toivottomuuden rannattomaan mereen.
Takana kohisi ja kiehui, hyökyi,
edessä kuohui hän ei kuullut mitään,
hän tiesi vain: se oli sama virta
ihmisten pahuuden ja vääryyden.
Mitäpä koski häntä virran juoksu?
Ei ollut enää rantaa hukkuneelle.
Hän seisoi tuijotellen jäisin katsein
porttia kohden, josta kesä vihmoi
ilvettä valon yöhön kuoleman.
Hän myöhään vasta huomasi, se että
ikkuna avoin oli sakariston.
Kukoisti kaikki siellä ulkopuolla.
Kumartui kukkalehvä pihlajan
ylitse hautakiven sammaleisen,
ohitse liihotteli perhosia,
ja muurin yli, alta pihlajan
kappale kylätietä näkyi, joka
kaarteli kautta viherjöivän viljan
pois kauas kohden — vuorten sinirintaa.
Hän katsoi sinne, vailla kaipausta,
ei ollut siellä _hän_, ei ollut rantaa.
Vain jonkun sanan erotti hän joskus,
kuin muille lausutun: »Ei rakkaus suutu,
se kärsii kaikki, toivoo kaikki»... Kas,
nyt istui pieni peippo sammaleella
tuon hautakiven, luona pihlajan;
se kohden oksaa kaulaa kurkotteli
ja liversi ja nokki iloisesti
koloja sammaltuneen kirjoituksen
ja löysi jyvän, livertäen jälleen.
Kuluvat vuodet, toinen lintu istuu
taas sadan suven jälkeen jossakin
unhotetulla hautakivellämme,
ylistäin iloa ja sammaleita...
Vain hetkinen... Ja kuinka paljon ehtii
jo sydän raukka kärsiäkään meissä!...
— »Sinulta kysyn, Matti Laurinpoika
Pankari, Jumalan ja seurakunnan
edessä tämän» — —. Nyt se peippo lensi
tiehensä, jotain varmaan säikähtäin.
Tuprahti tieltä sankka pölypilvi
pihlajaa kohden. Hurja oli vauhti
rattailla noilla! Huima ajomies!
Karkua kiiti kärryt vuorta kohden,
kuin kaskisauhu pöly rukiin peitti.
Hevosen pää vain näkyi toisinansa,
vaan harmaan pölyn kesken seisoi mies
ja huitoi hattuaan kuin mielipuoli
ja ruoskaa käytti... — »Kysyn sinulta,
Kristiina Klaara Vanhatalo» — —. Nyt
mies oli käänteessä, ja pölypilven
hajoitti tuuli. Nyt hän kääntyi tänne.
Armahda! Aave? — — »Kysyn sinulta,
Kristiina Klaara Vanhatalo tässä
edessä Jumalan ja seurakunnan» — —
Hän liikahti ja kädet nosti kohden
avointa sakariston akkunaa
kuin hukkuvainen kohden kaukorantaa.
Ja sitten ääntä päästämättä vaipui
koivujen, alttarin ja papin eteen.
* * *
Kavahti pystyyn koko seurakunta,
ja kylmät väreet kulki läpi joukon.
Tunkeiltiin, huulet liikkui, mutta ääntä
ei saanut kukaan järkytykseltänsä.
Ja syntyi äänettömyys kaameampi,
kuin huudettu jos oisi raikuvasti.
Hämmennys tuijotteli katsein kalvain,
ja kaula kurkollansa tähyiltiin
vihille pyörtynyttä morsianta.
Vaan porrasaskelmalle vaipuneena
Pankari karski istui, painaltaen
pois kääntyneenä käsiin kasvojansa.
Hartiat vavahteli — Jumalansa
ja seurakunnan nähden itki hän.
Välehen tointui Klaara kuitenkin,
vaan oli niinkuin poissa, äidilleen
ei sanaa vastannut, ei papillekaan.
Veljensä silloin hänet nostivat
ja varovasti kuljettivat ulos.
Tungeksi ympärillä kalvas kansa;
ahdistus oli lauennut, ja nyyhky
ja siunaukset morsianta saattoi.
Portilla ootti, käyrät painuneina,
iloinen soittokunta murhemuodoin;
nyt marssit sekä tanssit jäädä saivat.
Ja joukon jälkeen yksinäinen mies
asteli alla päin ja äänetönnä.
Sillalla hetken seistiin epäröiden,
minnekä mennä. Vanhin veli Kyösti
nyökkäsi Vanhaantaloon päin, ja Janne
ja Pikku-Matti näytti samaa mieltä.
Käännyttiin papin puoleen, vaan ei saatu
ohjetta selvää, hän vain ravisteli
mietteliäänä vanhaa paimenpäätään.
Hänelle totisesti ensi kertaa
tällaista sattui, lausahteli hän,
ja sieti ottaa selvää säännöksistä.
Nyt astui esiin äitimuori, nosti
päin toista rantaa käden käskevästä
ja sanoi paukahutti kovaa: tuonne!
Niin vietiin Klaara kiirein Pankariin.
PANKARIN KAMPPAILU
Pankari huoneessansa yksin nukkui
aviovuoteessansa valtaisessa,
jo neljä vuotta leskikalseassa.
Hopeanauris suuri naksutteli
seinällä ja sen luona riippui kookas,
lehtevä avain, kulunnasta kirkas.
Jo puoliyötä lähenteli kello,
vaan vielä hohti valo ulkoisalta
ja katsoi seinämiltä liikkumatta,
varjoa vailla, kuolleen kelmeänä.
Hän näki, kuinka pikku osoitin
taululla valkealla kellon kiersi
kuin ajamana hetkein kiireisten.
Se oli aina naksutellut siinä
veljellisesti, tyynesti, vaan nyt
se pisteli kuin neulavirroin häntä.
Hän yhä levotonna kääntelehti
vuoteellaan, painautuen pieluksiin
tai ryntäillänsä kuulostellen tupaan.
Tai lepäsi hän hiljaa, tuijotellen
avainta niinkuin toivon valkamaa.
Sen ottanut hän oli ensi kertaa
ovelta eteisen — se auttoikohan,
se estiköhän kummittelun? — taikka
sen täytyiköhän silti tapahtua
tahdosta jonkun voiman salaisen?
Hän tehdä saihan niinkuin tahtoi, Klaara.
He päivin kohtasivat vain, ja työnsä
tekivät, monta sanaa vaihtamatta.
Tuvassa Klaara nukkui yksinänsä,
hän kamarissa, ovi suljettuna.
Hän yli kynnyksen ei astu, vaikka
näin jatkuisikin kuolinpäivään saakka,
ei kerjää hän, ei ota — Klaara itse
vapaasta tahdostaan saa tulla tänne.
Niin oli kulunut jo neljä yötä,
hän odotteli; Klaara tiesi kyllä:
hän pienintäkään pakkoa ei käytä.
Vaan silloin tapahtui tuo tavaton,
tapahtui kuitenkin ja tuskanhikeen
pusersi miehen sekä kylän tietoon
julisti koko hänen häpeänsä.
Kahtena yönä oli niin jo käynyt,
mitenkä kolmantena käy? — Hän katsoi
avainta, kelloansa: kaksitoista.
Tuvasta kuului kellon korahtelut,
ja käki alkoi pitkään kukahdella.
Jokainen kukku hikivirran nosti
otsalle Pankarin. Nyt loppui laulu.
Ja äänettömyys jälleen tuvan täytti,
heilurin lyönnit tasaiset vain kuului.
Hän hetken kuunteli — ei mitään kuullut.
Pankarin rinta hiukan rauhoittui.
Ehkäpä oli voitettu jo vaiva,
hyväksi ehkä vielä kaikki kääntyi?
Vaan silloin — vuoteestako kuului liike?...
Hiljainen hipse — sitten askeleita,
kaamea kulku eteisuksen luo.
Tartuttiin lukkoon... kerran... toisen kerran...
ei, avain oli poissa... askeleet
kääntyivät tupaan jälleen, kiertelivät
ympäri sitä kumman kuollein äänin.
Ne toista pääsytietä hapuilivat.
Pankari lojui yhä vuoteessansa.
Hän tahtoi nousta — vaan ei nousta voinut.
Jäykistyneenä lepäsi hän siinä
ja salli kaiken tapahtua vain.
Ja jäinen virta pitkin selkäpiitä
hänellä kulki, päähän viimein nousten;
se kasvoi joka askeleella, jonka
hän lähestyvän kuuli huonettaan,
se laski hiukan, kun ne poistuivat
päin tuvan sänkyä ja seisahtuivat.
Viimeinen ehkä oli tämä kierros?...
Ehkäpä vuoteeseen hän jälleen painui?...
Kilahti silloin haka akkunan
ja kuului avattavan ruudun rämy.
Jymähdys pihaan. Sitten hiljaisuus.
Seinällä taskunauris naksutteli,
tuvasta kuului lyönnit heilurin:
tik-tak, tik-tak, — vaan mitään muuta ei.
Ja kauan kesti ennenkuin hän pystyi
avaimen kellon luota ottamaan.
Hän huojui ulos, lukon aukaisten,
ja vääntyi jälleen märkään vuoteeseensa.
Niin kului tunti, kului vielä puoli,
ne käki kukkui niinkuin haudanyöstä.
Silloinpa kuului kärryn jyrinää
ja askeleita raskaan saapasparin.
Eteisenovi kävi, halki tuvan
askelten kapse Klaaran sänkyyn johti.
Ja kaksi ääntä: toinen nyyhkyttävä
ja itkuinen kuin avuttoman lapsen,
levollinen ja lohduttava toinen.
Oh, oli käynyt niinkuin eilen, hänet
Joosua jälleen oli löytänyt,
isällisesti kotiin kuljettaen.
Nyt istui partaniekka vuoteen luona
ja lohdutti ja tyynnytteli häntä,
ja ääni nousi, laski tyynin lainein
kuin kehto, joka uneen tuuditteli
sydämen sairaan: lapsi, lapsi raukka...
Ja aamupuolla, kun jo huomenrusko
punervan hohteen huoneen seinään loi,
hän vasta hiipi ovelle ja poistui.
Jo lauloi kukko, rattaanrämy häipyi
sillalle päin, vaan hiljaa nukkui Klaara.
Nyt kääntyi lautamieskin seinään päin.
Taas oli tuska hänet jättänyt
hetkiksi muutamiksi, ja hän nukkui.
AAVE
Ei hauku koirat enää. Äänetönnä
valoisa yö nyt lepää seudun yllä.
Ei linnut laula. Peltoon kätkeyneinä
nukkuvat leivot, eikä karmas laulu
ruisrääkän vielä ole alkanut.
Kylvyssä kasteen uinuu liikkumatta
ruisvainiot; ei leyhy pieninkään
huojuta hoikkaa, kimmeltävää viljaa,
se hengittää kuin rajatonta rauhaa
ja heilimöinnin aikaa unelmoi.
Vain uduttaret leijaa valkosiivin
kuin unten harso lakeuden yllä;
joella aaltoilee se taajoin joukoin
ja virranvedon myötä karkeloi
järveä kohden, joka lepää alla
tiheiden usvaverhojen kuin vanki.
Ei kuulu virttä virrankaan. On laannut
keväinen vuolas vuoksi alla sillan,
ja tukitkaan ei enää syöksähtele
kuin sonnit kumeasti rantaa vasten.
Lehteä tuskin liukuu pitkin pintaa
kirkasta sen, kun kalvaan taivaan sulkee
se syleilyynsä alla lumpeiden.
Silloinpa sillan varjon alta nousee
kuvastus valkeampi virran usvaa.
Kuin lumihaamu ääneti se liukuu
vedessä ohi toista rantaa kohden.
Se katoaa. Ja virta eelleen vierii
ja kuvastelee taivaan kalpeutta.
Vaan tietä pitkin kulkee kumma hahmo,
enemmän hengen kaltainen kuin naisen,
valkeissa hartehilta kantapäihin,
pään ympärillä hiusten tumma hämy.
Hän kirkon portille on ehtinyt.
Hän minne aikoo? Ohi käy hän siitä,
ei taakseen katso lainkaan, vaeltaa
vain kylän halki lakeutta kohden.
Hän jäykin askelin käy avojaloin,
niin kuolleen jäykin, mutta varmoin silti,
kuin kohden noiduttua aurinkoa
hän kulkisi ja unhoon jäisi maa.
Ei kuulu haamun askeleita, joskus
vain puvun laskos hiljaa kahisee.
Ja hänen suunsa! Kumman jäykistynyt,
lumottu hymy on sen seutuvilla
kuin jäykkä valos onnen salaisen,
luo minkä tie on pitkä, tuskaa täynnä.
Ja silmät! Niinkuin lamput valkoiset
kalvaista kasvoista ne katsovat,
sokeina, mutta silti näkevinä,
värähtämättä ilmaan tähdäten
jotakin kohden, jota muut ei näe.
Ja niistä nousee fosforinen hohde,
kuin kiiltomadon taikka virvatulen,
ja entää hänen edellänsä yössä.
Niin astuu hän kuin aave kylätietä
ohitse äänettömäin rakennusten.
Vaan kylän ulkopuolle tultuansa,
ruisaava jossa alkaa, jossa vuoret
sinessä kohoo lakeuden takaa,
pettävän lähellä yön kalpeudessa,
hän nostaa niitä kohden käsivarret.
Ruismeri hänet ottaa, kätkee joskus
tähkien taa, kuin heräävien, jotka
väistyvät värähdellen pelokkaina.
Hän väliin peittyy udutarten harsoon,
valkoiset kumpikin, ja sekin liikkuu
ja riippuu hänessä kuin laahustin.
Taas näkyy hän; ja yhä kauempana
hän kulkee tietä ojennetuin käsin.
Tienhaaran luo hän ehtinyt jo on
ja puolitiehen ulos lakeudelle,
ja kohta häntä tuskin erottaa.
Hän silloin seisahtuu, ja kädet vaipuu,
hän tarttuu päähänsä ja kirkaisee
ja kaatuu heränneenä kylmään maahan.
* * *
Vaan kylän taloissa ei saatu unta.
Tien varren väki valvoi joka yö,
levottomasti kummaa odotellen.
Aikuiset värjöttivät tutkistellen
jotakin merkillistä lauselmaa
lehdiltä Johanneksen Ilmestysten,
ja lapset vääntelivät vuoteillansa,
äitiä rauhatonna huudellen.
Myös naapureita saapui näinä öinä,
naisia, miehiä ja lapsiakin,
ja joukko kasvoi yhä akkunoissa
tien vierustan, kun aika lähestyi.
Kahdeltatoista kaikki rykelmässä
tähysti palsamin ja myrtin takaa,
varroten kuiskausta: nyt hän tulee...
Ja Klaara kulki tietä, vaan ei nähnyt
kasvoja, jotka kahden puolen teitä
kauhusta kalvenneina häntä katsoi.
Avoimin suin ja ruutuun painettuina
ne kurkottivat, kunnes viime vilke
valkoisen vaatteen peittyi kulman taa.
Ne silloin vetäytyivät pois ja hiljaa
suut vapisevat rukousta kuiski.
Vaan kun jo tiettiin hänen ehtineen
omalta nurkkaukselta kyllin kauas,
avattiin hiljaa haka akkunan,
ja ulos pisti päitä kaikkialta.
Tähysti silmät, korvat kuuntelivat:
se kohta tulee... Kavahdettiin taas,
kun kuului tieltä karmas kauhunhuuto,
ja moni ruutu kiinni kiskaistiin.
Hän tielle jääkö? Herra armahtakoon!
Vahtiiko taas tuo uskalias hupsu,
käsiksi joka aaveisiinkin käy? —
Jo kuului kärryn jyry kaukaa tieltä,
ja piiskan läimäykset läjähteli.
Joosua istui näet kaiket yöt,
etikkakäärein odotellen häntä
ja lämmin maito lieteen varattuna.
Ja ensi kertaa valvoi renkikin
eläissään, seitsenkymmenvuotias,
ja valjahissa ootti vanha tamma
ja kuopi tallissansa joka yö.
LEVOTTOMUUDEN AIKAA
Nyt tarttui kylään kuvaamaton kammo.
Kuin riivattuna muuttui kaiken muoto.
Se poltti ruumista kuin tervasrohdin
ja vielä ankarammin sielu parkaa.
Tuvissa juostiin, juostiin julkitielle
vereksin turmanviestein, päivitellen
niin lähimmäisiään kuin itseänsä.
Kuin nokipilvi kiersi kylää juoru
ja peitti päivän kirkkaan totuuden.
Ja taikausko tuulta siipiin sai,
monille syntyi kuusikuinen lapsi,
ja vasikoita tippui käyrin sarvin,
niin oli kylä sekasortoon syösty.
Kerranpa oli Kalson ukko nähnyt
keskellä päivää mustalaisten joukon
portaitten eteen ajaa porhaltavan
ja hevoshuippausta hoilailevan.
Vaan kun hän katsoi, oli piha tyhjä,
portaille vaikka jäljet johti, eikä
pois kääntyneistä rahtuakaan nähty;
ja muut ei heitä nähneet olleet lainkaan. —
Ja Koskenkorva oli käen nähnyt,
vaan tavallinen käki ei se ollut,
kymmentä kieltä haastoi se kun mies,
vaan kukkunut ei lainkaan, Herra nähköön. —
Ja milloin tiettiin, että tukkilaiset
hirmuisin asein kylää kohden suuntaa
nyt kostoretken, johtajana Markus.
Ja milloin saapui idän puolta tauti,
kamala rokko. Siihen sairastunut
jo oli Vanhantalon äksy leski;
hän huitoi ilmaan niinkuin riivattuna,
ja niinkuin piki oli katse synkkä,
se oli varmaan hälle kuolemaksi,
— niin, toiset heti rangaistuksen saavat. —
Kaikkea nähtiin tuohon kurjaan aikaan.
Itsepä Beelsebubin oli nähnyt
jo Viilus — vaan hän valhetteli kelmi,
kalpeneville nauraa virnotellen,
ja pyysi nuuskaa perkelettä varten.
Kuin noiduttuna oli kaikki nyt,
ja tähän äärimmäisen kauhun aikaan
ruis heilimöi ja siitepöly leijui.
Jo askareita laiminlyötiin. Lehmät
seisoivat lypsämättä ammuen
apilasniityillänsä vehrehillä,
utarin paisunein kuin pajanpalkeet,
halkeamaisillaan. Ja moni uljas
hevonen kuopi tallissansa jouten,
lakea kohden lannan kera nousten.
Jäi laimin ruokakin ja saunankaynti,
vaan yksiin kokoonnuttiin kaikkialle.
Tyhjäksi tosin Joosuan jäi riihi,
lähteille syvemmille sielu pyrki,
kaikkea kohden henki kurkotteli,
pilvissä mikä taivaisena liehui.
Joosuan luona tyhjää oli vielä.
Vaan pappi jälleen rahvaan sisuskuntaan
käsiksi pääsi, sitä korventaen
ja kaivellen, vaan yhä suuremmaksi
sekaannus kävi, kasvoi ahdistus.
Jyrisi pappi saarnastuolistansa —
takaisin täytyi ottaa hetken tullen
vahingot ajan pakanallisen.
Naisia pyörtyi joka sunnuntai,
ja miehet itki. Mutta kirkon jälkeen
taas yhtä neuvotonta oli kansa.
Portilla kirkon tölläili kuin lampaat
he toisiansa: mitä tehdä voimme,
me kurjat lapset tämän kauhun kylän?
Niin eli kylä tähän kesäaikaan
levottomuuden kouriin joutuneena:
sen vanhaa järjestystä järkyttivät
salaiset, väkevämmät luonnonvoimat.
Vaan korkeudessaan vanha kirkonkukko
keltaisin kyljin istui ihmetellen
ennen niin rauhallista maailmaansa.
* * *
Totista totta oli ainakin
se, että Vanhantalon muori saanut
ankaran kuumeen oli, joskus nähnyt
näkyjä sekä täysin nöyrtynyt,
niinkuin on laita lopun lähetessä.
Hän sanoi maisen matkan monet vaiheet
vaeltaneensa väärin, harhateitä.
pappia kutsui yhtenään ja aina
pipliaa piti pieluksensa alla.
Vaan Kyösti sanoi, kysyttäissä hältä,
katumus että häntä vaivaa vain,
ja ettei hengenvaaraa ollut lainkaan.
Ei ilahtunut juuri kukaan tuosta.
Kernaasti muori uhrattu näät oisi
vihalle Herran — silloin rangaistus
omansa ottain kylän voisi heittää.
Hoivaili häntä tytär, joka jälleen
takaisin kotiin oli muuttanut,
Pankarin vaimo vaikka olikin
hän papin mukaan — mutta mukaan lain
ei kenenkään, niin väitti kivenkovaan
samalla puolen moni ja sen vannoi.
Valhetta oli, pakkokauppaa pelkkää
vihkimys näät ja äitimuorin juonta,
sen tiesi kaikki, ja se mielipide
Pankarin rannallakin yhä kasvoi.
Pelättiin myös, jos Klaara vietäisiin
takaisin Pankarille, että jälleen
alkaisi aaveen kammottavat käynnit,
joita ei viime öinä ollut nähty.
Nyt istui siellä hän, tuo kalvas raukka,
hoivaten huolekkaasti äitiänsä,
velhoa, parittajaa ilkimieltä.
Sanottiin heidän paljon haastelleen
ja itkeneen. Ja tietää saatiin myös
veljien, Kyöstin, Jannen, Pikku-Matin,
Pankarin kanssa puhelleen ja tämän
rovastin luona käyneen pari kertaa.
Nyt istui huoneessaan hän kaiket illat
ääressä kynttilän ja mietiskeli
jotakin ankarasti, seuranansa
vain raskaat aatokset ja yksinäisyys.
PANKARIN PIIRITYS
Eräänä sunnuntaina, jolloin rahvas
kirkolla neuvotonna viipyi taas,
lain tuomioilla kyllin ruoskittuna,
vaan evankeelin vettä janoten,
tuskaisen polton joka sammuttaisi —
päivänä sellaisena tietä pitkin
Joosua astuskeli luokse kirkon.
Harmaja parta liehui auringossa,
kirkkaana hohti apostolinotsa,
karskista ryhdistänsä huomattiin:
taas saarnahenki kuohutteli häntä.
Tien raivasi hän halki väkijoukon
ja kirkon kiviaidan päälle nousi.
Hän odotteli hetken, kunnes kaikki
aidalla hänet oli huomanneet.
Hengestä silloin kasvot kalvistuivat
ja kirkkorahvahalle haastoi hän:
»Kun kansa minun luokseni ei löydä,
on minun pakko tulla kansan luokse.
Häpeä näätsen kujillanne kulkee,
ja huutia ei surkeutenne tiedä.
Te vapisette pirun pelkoanne,
tölläillen tässä toisiinne kuin lampaat,
nyt vaikka kesä ihanasti kukkii.
Te juoksette kuin kanat päättömästi
ja kaakatatte kokouksissanne
ja märehditte tulikivikuolaa,
pöntöstään jota pappi syytää teille,
vaan talot, pellot, karjat laiminlyötte.
Ja miksi tämä kaikki? Rangaistusta!
huudatte. Kysyn: miksi? Niinpä kuulkaa:
vain oma surkeutenne teille kostaa.
Miesmuistiin tämä kehno kyläkunta
on luonnonjärjestystä polkenut
ja nuorten kiintymystä halveksinut.
Mammona oli ainut jumalanne
veljensä, ylpeydenpirun, kanssa,
— on siinä ruhtinaasi, kylä kehno!
Kaikkea myötiin. Lasten ruumiit tehtiin
talojen kesken kauppatavaraksi.
Kysynpä: viime tihutyötä vastaan
nousiko yhtään kättä, paitsi minun,
kun Vanhantalon Klaara myötiin pois?»
Hän ootti hetken. Murahteli miehet
osaksi ärtyneinä, epäröiden,
osaksi myöntäin karvaan karhituksen.
Ja joku ällistynyt ääni virkkoi:
»Taitaapa olla totta, hitto soikoon!»
Nyt jatkoi ukko yhä voimakkaammin:
»Käy joskus niin, kun lihan kauppaa käydään
liiaksi julkeasti, että henki
törkeää väkivaltaa vastaan nousee,
vaikka on lihan puolla pappi, kirkko.
Kas, hengen pitkämielisyys on suuri,
ja siksi siitä veisataankin viis,
vaan liiaksi jos sitä kiusataan —
se nousee silloin ja se silloin niittää,
kuin sirppi viljan vainiolta leikkaa,
puhtaaksi laskelmien kurjan kentän.
Ei muuta jää kuin paljas musta maa,
harakat jossa räkättäen hyppii.
Ja silloin luullaan pirun vieneen sadon
ja juostaan ruikutellen kirkon helmaan
ja papin mahaan painalletaan pää
ja kavahdetaan kaikenlaista turhaa,
ohitse mikä liikkuu taikka liehuu,
kuin vauhko kahden talven tammavarsa.»
»Oletko ymmärtänyt, kylä kurja?
Kysynpä: öinen kalvas haamu tuo
hätäänne eikö syynä ole ollut,
hän, joka kiusattuna unissansa
vaelsi, uskollisen kaipauksen
ihmeellisesti ohjaamana täällä?
Kas, noita ei hän ollut, eikä aave,
hän parannusta teille tuli tuomaan.
Näät kun hän öisin sairahana kulki,
kipeä tuntonne se tiellä liikkui.
Se totta eikö ole, hyvät miehet?»
Joukosta hyväksyvä häly nousi,
ja myönnytellen nyökkäilivät päät,
ja taaskin kuului ääni lausahtavan:
»On vankka perä puheessasi, ukko,
vaan neuvon jos nyt tiedät, anna kuulla!»
Valtainen hymy väänsi äijän kasvot,
kuin niillä poukkinut ois sammakoita,
vaan kuoli vähin erin suureen partaan.
Hän suoristautui koko pituuteensa
ja hilpeästi huusi päältä muurin:
»Tiedänkö neuvon? Siinä kysymys! —
Korjatkaa, minkä nurjat tahdot rikkoi!
Tyttönsä rengille taas antakaatte,
niin siunattuna saapuu suvi teille!»
Hän haastoi julki, mitä moni mietti,
arkuuden salpa vaikka kielen kahli.
Nyt irti pääsi vihan vuo, se kiehui
kuin jättipata yli reunojensa,
kantensa lastun lailla viskaten.
Sadoissa rinnoissa se riehahteli,
ja nyrkit nousi, ilmaan kiiri huudot:
»Rengille tyttö! Pankarille rökkiin!»
Meteli kasvoi. Sinne kiirein riensi
kaikilta kylän pihatanhuvilta
nyt koirat, lapset, karttuniekka sällit.
Ja kohta kirkon luona yhtyneinä
nuo kaksi kiistelevää rantaa seisoi
kiihkossa pyhän yksimielisyyden.
»Päin Pankaria!» huudettiin, »hei eespäin!
nyt Pankariin!» — Vaan kirkonaidan päältä
profeetta laskeutui ja astuskeli
sunnuntaivirsiänsä veisaamaan.
Vaan joukko hajaantunut ei, se vyöryi
sillalle raisun vihan kuohupäinä.
Kohisi haaravirta Vanhaantaloon,
harmaana, hiljaisena joka seisoi
kulmittain kirkon vastapäätä vallan.
Nyrkeillä kovaa jyskytettiin nurkkaa,
sängyssään jossa leski sairasteli,
ja kuului huuto: parittaja, noita!
Vaan silloin nähtiin portahilla veljet,
tuo rehti Kyösti, Janne, Pikku-Matti,
aseinaan vankat, paksut riimunvarret.
Jo kartut nousi... Vaan ei ollut vaaraa,
he viittasivat liittolaisten lailla
ja Pankaria kohden seurasivat.
Sillalla neuvoteltiin kotvan aikaa.
Ja sitten ryntäsi tuo karski joukko
ampiaisparven lailla Pankariin,
rinteellä ilkeästi pöristen.
Taloa lautamiehen saarsi kohta
uhaten kohotetut kartturivit,
ja piha täyttyi niinkuin satanut
ois miestä satapäinen rääkylauma.
»Takaisin anna tyttö, jonka ryöstit!
Luovuta tyttö, pirun naisen varas!»
Ei vastausta. Juhlallisin salvoin
uhmasi heitä ovi raudoitettu,
ja mykin ruuduin katsoi ikkunat,
kuin rikkoisi ei mikään niiden rauhaa.
Ei vastausta. Mutta melu kasvoi,
ja joskus kuului lasin helinää,
kun kiviäkin alkoi taloon sataa.
Jo harppasivat Janne, Pikku-Matti
ovea potkuillansa takomaan
ja jyskyttivät niinkuin rummunlyöjät.
Vaan tällöin kuultu ei, kun salpa nousi,
ja niinpä ilmestyikin yllättäen
Pankari portahille, kalvenneena
vihasta, kookkaana kuin jättiläinen.
Potkulla lennätti hän alas Jannen,
niin että poikaa oksetutti aivan;
vaan Pikku-Matin väänsi lautamies
kerälle vallan sekä hänet heitti
pihalle pallona, ja miestä silloin
rivittäin kaatui niinkuin heinää luokoon.
Vaan yhtä äkkiä hän poistui taas,
ja ovi sulkeutui, ja salpa painui.
Satainen lauma alkoi epäröidä,
metakka nolostuen hiljentyi.
Ei odottanut ollut tuota kukaan!
Ja joukko joutuin taemmaksi siirtyi.
Ryhmissä murahdeltiin synkin ilmein
ja kiroiltiin ja nyrkkiäkin puitiin:
huomenna, ukko, varro huomenissa!
Vilkaistiin lähinaapureihin: etkö
jo kohta lähde, että kunnialla
voin mennä kotiin iltapuuron kimppuun?
Ja pako alkoi. Missä joku puikki
varoen ulkohuonerivin suojaan,
kuin välttämättömille tarpehille,
seurasi kohta kymmenittäin muita.
Ja illan tullen oli rinne tyhjä,
Pankarin piha yhtä autiona.
Kuin linna seisoi lautamiehen talo
mykkänä, salvattuna, tuijotellen
ikkunasilmin rikkonaisin yöhön.
* * *
Vaan silloin syttyi siellä valo valju.
Se miettein sairain loisti yli yön,
se väliin hiljaa häälyi vedon myötä,
yöilman leyhyessä ikkunoista.
Nyt sammui se. Ja yksinäinen mies
portaille astui päivän sarastaissa.
Hän talliin kulki, oven auki kiersi
ja valjasteli uljaan juoksijansa.
Hitaasti yli sillan kieri kiesit.
Ei ollut orhi oikein juoksupäällä,
ja ruoskaa liioin muistanut ei mies,
aatoksiin vaipuneena vain hän istui.
Ei katsonut hän taakseen, ajoi vain
kuin se, ken vihdoin tietää tiensä määrän,
vaikean, mutta kiireen kiusaa vailla.
Ja kumma rauha miestä ympäröi,
kun aamun ruskossa hän ajoi siinä
vuoria kohden vainioiden halki.
RUKIISSA
Kulona kiiti viesti kautta kylän
kuin itse kirkko palamassa oisi:
»Ootteko kuullut — nyt on renki tullut,
Pankari itse hänet tänne nouti.
Tienhaarassa hän nyt on, siellä häntä
pulskasti kestitään ja siistitään —
nyt tulee hauskaa, tuhat tulimmaista!»
Niin kiersi kylää riemuitseva huuto,
ja taivas hymyili ja kirkonkukko.
Ja huiske aitat sekä luhdit täytti,
kun vaatevarastoista pengottiin
esille pyhäliivit, silkkihuivit,
ja joka poika, joka soittaa taisi,
vaarnaltaan otti unhotetun viulun.
Hän viritteli hetken vimmatusti,
kojeesta kunnes kaikui vanhat äänet,
ja kämmeniinsä sylkäisi ja juoksi.
Tyhjinä kohta oli talot. Mummot
vain hyljättyä pataa vartioivat,
ja pienet piltit seisoi ympärillä,
kysellen pelokkaina: onko sota?
Tienhaaraa kohden vieri taaja virta
helteistä uomaa pitkin kylätien,
terveeksi pelastajaa toivottaen.
Tuvassa istui hän. Vaan ukko sulki
portailla tien ja puhui saapujille.
Villiä jätkäntukkaa parastaikaa
keritsi siistimmäksi vanha renki
— sen näki pojat, jotka ikkunoille
kiipeili, toisiansa tuupiskellen.
Maltettiin mieli vielä hetkiseksi.
Hevonen kuulu pantiin valjaisiin,
kiiltävin, laiskin, vanhin koko kylän,
ja ukon juhlakiesit esiin tuotiin.
Ne koristeli kukkasin ja oljin,
poimituin lähipellon pientarilta,
nokkelat neitoset, ja huima soitto
riihestä raikui yhteisharjoituksen.
Nyt valmis oli hän. Ja huima hurraa
kajahti luota portaiden ja nousi
päin pilvenhattaroita tungoksesta.
Kuhisten koko piha hetken kiersi
taikinan lailla, jota vatkataan,
järjestys kunnes syntyi arvon mukaan.
Ja sitten lähti matkaan juhlasaatto,
jollaista ei lie ennen kylä nähnyt.
Viuluja kaksikymmeninen parvi
hääpolskaa vingutellen ensin astui.
Profeetan hepo sitten hiljaa kulki,
ja matkaturkeissansa sitä ukko
ankaran arvokkaana ajoi itse.
Hän istui hikoillen ja kasvot loistain,
vaan renki seitsenkymmenvuotias
jalustimella takapuolla seisoi
niin suorana kuin nihti keisarin.
Pyörissä kieppui tähkäpäistä tehdyt
auringonkehrät, silat koristeltu
ruiskaunokeilla oli huojuvilla.
Kärryissä korkeimmalla istui Markus
kuin valtaistuimella paljain päin,
hatulla huiskutti hän muille joskus,
vaan muuten hämillään hän oli vallan.
Jäljessä astui näet arvokkaina
rikkaita kirkonkylän isäntiä
useat rivit, juhlallisin ilmein,
ja kultaketjut hetkuin liiveissänsä.
Ja sitten tuli naisten taaja parvi
pakisten, ilokyynelin ja nyyhkyin,
jäljessä nyrkkisankareita talsi
ja poikaviikaria, koiraa, lasta.
Alemmas yhä arvoasteet painui
aivankuin katot ympärillä kirkon,
saattueen hännänhuikan kunnes päätti
poikansa pojanpojan kanssa Viilus.
Ei, viimeisenä luoviskeli vielä
pölyssä Pirtu-Janne pukkeinensa;
ilmassa nassakkaa hän heilutteli,
eteenpäin joskus pukki häntä puski.
Niin saapui juhlasaatto kirkonkylään.
Talolta talolle kun retki kulki,
portailla kaikkialla liinat huiski.
Ja sillalle kun viimein saatto päätyi,
aurinko kallisti jo länteen päänsä.
Yö alkoi, josta vielä kertoo laulut!
Rannoilta kaikkialta kaikui soitto,
ja pyssyt paukkui lauhaan avaruuteen,
vastahan josta tähdenlennot säihki.
Joella leiskui tuli: jättilautta
tervaista puuta täynnä paloi siellä,
soihtuja heilutellen rannemmalla
veneitä souti veteen kuvastellen.
Joosuan luona juhla aamuun jatkui:
tömisti riihtä sadat kengänkannat,
kun vanha renki johti purppuria,
hääkarkeloa. Sinä yönä sortui
profeetan riihen silta ryskehellä
noustessa päivänkehrän — näihin asti
se muistomerkkinä on säilytetty.
Vaan juhlahumun, juomingit ja tanssit
taaksensa jättäin, hämyyn vainioiden
nuo kaksi häipyi, joita juhlittiin.
Vaieten, pientareelta pientareelle
he astelivat, liian hämillänsä,
sanoa rohjetakseen mitään vielä.
Vain tähkät kuiskailivat kahisten
kuin ennen lakeuden lainehilla
yön äänettömän, tumman sinen alla.
He yhä kauemmaksi kulkivat,
he yhä syvemmälle vajosivat
ruismeren lauhaan, tuttuun syleilyyn.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VILJAN VALTAKUNTA ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
