Kazan susikoira: Seikkailukirja suurilta saloseuduilta

By James Oliver Curwood

The Project Gutenberg EBook of Kazan susikoira, by James Oliver Curwood

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license


Title: Kazan susikoira

Author: James Oliver Curwood

Translator: Jussi Tervaskanto

Release Date: November 18, 2017 [EBook #55991]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KAZAN SUSIKOIRA ***




Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen








KAZAN SUSIKOIRA

Seikkailukirja suurilta saloseuduilta


Kirj.

JAMES OLIVER CURWOOD


Suomentanut

Jussi Tervaskanto





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1922.




SISÄLLYS:

     I. Ihme
    II. Pohjoiseen
   III. McCready maksaa velkansa
    IV. Kahleista vapaana
     V. Taistelu lumessa
    VI. Kazan tapaa Joanin
   VII. Pois lumipyrystä
  VIII. Suuri muutos
    IX. Murhenäytelmä Sun Rockilla
     X. Tulen päivinä
    XI. Aina yhdessä
   XII. La mort rouge
  XIII. Nälän polulla
   XIV. Hampaan oikeus
    XV. Taistelu tähtien alla
   XVI. Kazan kuulee kutsun
  XVII. Kazanin poika
 XVIII. Bareen kasvatus
   XIX. Anastajat
    XX. Erämaan vainovälit
   XXI. Laukaus hiekkasärkällä
  XXII. Sandy McTriggerin menetelmä
 XXIII. Professori McGillin väliintulo
  XXIV. Yksin pimeydessä
   XXV. Sandy McTriggerin loppu
  XXVI. Tyhjä maailma
 XXVII. Sun Rockin "kutsu"




I

IHME


Kazan makasi ääneti ja liikahtamatta, harmaa kuono etukäpälien
välissä, silmät puoliummessa. Kallio tuskin olisi saattanut näyttää
elottomammalta kuin hän: lihaskaan ei vavahtanut, karvakaan ei
liikkunut, silmäluomikaan ei värähtänyt. Ja sittenkin hänen uljaan
ruumiinsa joka ainoa villi verenpisara kiiti sellaisessa kiihtymyksen
kuohunnassa, jota Kazan ei vielä ollut milloinkaan ennen kokenut;
jäntevien lihasten joka hermo ja säie oli kireällä kuin teräslanka.
Ollen neljänneksi osaksi syntyään susi, kolmeksi neljäsosaksi
rekikoira, hän oli elänyt elämänsä neljä vuotta erämaassa. Hän oli
saanut kokea nälkiintymisen tuskia ja tiesi myös, mitä paleleminen
oli. Hän oli kuunnellut perimmäisen pohjolan pitkinä öinä tuulten
ruikutusta autioilla tasangoilla, kuullut tulvien ja kosken jyminää
ja myrskyn mahtavasti myllertäessä kyyristäytynyt kokoon. Hänen
kurkkunsa ja kylkensä olivat tappeluista arpeutuneet ja silmät olivat
lumituiskujen tuottamista rakkuloista punaiset. Häntä sanottiin
Kazaniksi, Villikoiraksi, koska hän oli jättiläinen lajiansa ja
yhtä peloton kuin ne miehet, jotka häntä ajoivat jäätyneen maailman
vaarojen halki.

Pelkoa hän ei ollut milloinkaan tuntenut -- tätä ennen. Hän ei
ollut milloinkaan ennemmin havainnut itsessään halua _livistää_ --
eipä edes sinä kauhun päivänä metsässä, jolloin hän oli tappelunsa
surmannut ison harmaan ilveksen. Hän ei tiennyt, mikä häntä nyt
pelotti, mutta tunsi olevansa toisessa maailmassa, jossa monet
seikat häntä hämmensivät ja kammottivat. Hän silmäili nyt ensi
kertaa sivistynyttä maailmaa. Hän toivoi, että isäntä palaisi
tähän merkilliseen huoneeseen, johon oli hänet jättänyt. Huone oli
täynnänsä kauheita esineitä. Seinillä oli suuria ihmiskasvoja, mutta
ne eivät liikkuneet eivätkä puhuneet, vaan tuijottivat häneen oudolla
tavalla, jolla hän ei vielä milloinkaan ennen ollut nähnyt ihmisten
katselevan. Hän tosin muisti nähneensä erään isäntänsä lumessa
makaamassa, hyvin hiljaisena ja hyvin kylmänä, ja oli istahtanut
takakoivilleen ja ulissut kuolinlaulua; mutta nämä seinillä riippuvat
ihmiset näyttivät eläviltä ja tuntuivat sittenkin kuolleilta.

Äkkiä Kazan heristi hieman korviaan. Hän kuuli askelia, sitten
hiljaista puhelua. Toinen oli hänen isäntänsä ääni. Mutta toinen --
se sai hänessä aikaan lievän vavistuksen! Aikoja sitten, luultavasti
jo penikkapäivinään, hän oli ollut unissaan kuulevinaan sellaista
naurua, kuin nyt tämän nuoren naisen. Siitä kajahti yhtaikaa
ihmeellinen onnentunne, ihmeellisen rakkauden värähdys ja koko
olennon suloisuus, joka sai Kazanin kohottamaan päätänsä heidän
tullessaan sisään. Hän katsoi suoraan heihin, punaisten silmien
säihkyessä. Äkkiä hän käsitti, että nainen nähtävästi oli rakas
hänen isännälleen, sillä isännän käsivarsi oli hänen vyötäisillään.
Valon hohteessa, hän näki, että naisen tukka oli hyvin vaalea, ja
että hänen kasvoissaan oli _bakneesh_-kasvin heleänpunaväri ja hänen
kirkkaissa silmissään _bakneesh_-kukan sini. Samassa nainen näki
hänet ja syöksähti huudahtaen häntä kohden.

"Seis!" huusi mies. "Se on vaarallinen! Kazan --"

Nainen oli polvillaan hänen vieressään, untuvanpehmoisena, suloisena
ja ihanana, silmäin loistaessa ihmeellisesti ja molempien kätten
ollessa häntä koskettamaisillaan. Pitäisikö madella takaisin? Vai
näykkäistä? Olikohan tuo nainen joku seinällä olijoista ja hänen
vihollisensa? Karkaisiko hän kiinni valkeaan kurkkuun? Hän näki
miehen rientävän esiin kuolonkalpeana. Sitten naisen käsi laskeusi
hänen päähänsä ja tämä kosketus sai väristyksen kiitämään hänen
lävitsensä, vavahuttaen joka hermoa. Molemmin käsin nainen kohotti
hänen päätänsä. Hänen kasvonsa olivat ihan lähellä, Kazan kuuli hänen
sanovan melkein nyyhkyttäen:

"Ja sinä siis olet Kazan -- rakas, vanha Kazan, oma Kazanini,
sankarikoirani -- joka toit hänet kotiin luokseni, kun muut kaikki
olivat kuolleet! Kazan koirani -- sankarini!"

Ja sitten, ihmeitten ihme, naisen kasvot painuivat häntä vastaan, ja
Kazan tunsi hänen suloisen, lämpimän kosketuksensa.

Näinä hetkinä Kazan ei hievahtanut. Tuskin hengittikään. Tuntui
kuluvan pitkä aika, ennenkuin nainen nosti kasvonsa hänestä. Ja
silloin näkyi kyyneleitä hänen silmissään, ja mies seisoi heidän
yläpuolellaan, kädet tiukasti nyrkkiin puserrettuina ja suu lujasti
kiinni.

"En ole milloinkaan tiennyt, että se antaa kenenkään koskea itseensä
-- paljaalla kädellä", sanoi hän sitten kummastellen jännittyneellä
äänellä. "Peräydy rauhallisesti, Isobel. Herranen aika -- katsohan
tuota!"

Kazan vikisi hiljaa, veristävät silmät Isobelin kasvoihin päin
kääntyneinä. Hän halusi taas tuntea naisen kättä; halusi koskettaa
hänen kasvojaan. Löisivätköhän he häntä nuijalla, mietti hän, jos
_uskaltaisi!_ Hän ei nyt tarkoittanut mitään pahaa. Tätä naista
varten hän mielellään tappaisi. Kazan ryömi häntä kohden, tuuman
erällään, silmiänsä kääntämättä. Hän kuuli miehen sanovan: "Herranen
aika! Katsohan tuota!" -- ja häntä vapisutti. Mutta ei tullut iskua
ajamaan häntä takaisin. Hänen kylmä kuononsa kosketti naisen ohutta
pukua, ja nainen katsoi häneen liikahtamatta, kosteat silmänsä
tähtinä kimmeltäen.

"Katsopa!" kuiskasi hän. "Katsopa!"

Vielä puolen tuumaa -- tuuman verran, kaksi tuumaa, ja Kazan työnsi
ison harmaan ruumiinsa naista kohden. Nyt kuono kohosi hiljaa --
naisen jalan yli, hänen syliinsä, ja kosketti vihdoin lämpöistä pikku
kättä. Hänen silmänsä olivat yhä kääntyneet naisen kasvoihin päin.
Hän huomasi omituisen sykinnän paljaassa valkoisessa kaulassa, ja
näki sitten huulten väräjävän, kun nainen loi ihmeellisen katseen
mieheen. Tämäkin polvistui heidän viereensä, kiersi taas kätensä
Isobelin ympärille ja taputti koiraa päähän. Kazania ei miellyttänyt
miehen kosketus. Hän epäili sitä, kuten luonto oli opettanut hänet
epäilemään kaikkien miesten käsiä, mutta sieti sitä, kun näki sen
jollakin tavalla olevan naisen mieleen.

"Kazan, poikaseni, ethän loukkaa häntä, ethän?" sanoi isäntä
lempeästi. "Molemmat me häntä rakastamme, eikö niin, poikaseni. Emme
mahda sille mitään. Ja hän on meidän, Kazan -- meidän _kummankin!_
Hän kuuluu sinulle ja minulle, ja me suojelemme häntä kaiken
elinaikamme, ja jos vaaditaan, niin taistelemme hänen puolestaan kuin
paholaiset -- eikö niin? Mitä arvelet, Kazan?"

Vielä pitkään aikaan sen jälkeen, kun he olivat jättäneet hänet
makaamaan paikallensa matolle, eivät Kazanin silmät hellittäneet
Isobelia. Hän katsoi ja kuunteli -- ja koko ajan hänessä yhä yltyi
halu hiipiä heidän luokseen ja koskettaa naisen kättä tai vaatteita
tai jalkaa. Hetken kuluttua hänen isäntänsä sanoi jotakin, ja
somasti naurahtaen Isobel hypähti pystyyn ja riensi ison kulmikkaan,
kiiltävän esineen luo, joka oli poikkipuolin nurkassa, ja jolla oli
rivi valkeita hampaita pitemmälti kuin hänen oma ruumiinsa. Hän
oli kummeksinut noiden hampaiden tarkoitusta. Nyt naisen sormet
koskettivat niitä, eivätkä tuulten vienoimmatkaan huminat, mitä
hän eläissään oli kuullut, vesiputousten ja koskien sulosoinnut ja
lintujen liverrykset keväällä, vetäneet vertoja niiden kaiuttamille
sävelille. Ensi kerran hän nyt kuuli soittoa. Hetkisen se häntä
pelotti ja kammotti, ja sitten hän tunsi pelontunteen väistyvän
ja merkillistä vihlausta ruumiissaan. Häntä halutti istahtaa
takakoivilleen ja ulista, kuten hän kylminä talviöinä oli ulissut
taivaan tuhansille tähdille. Mutta jokin pidätti häntä siitä.
Hitaasti Kazan alkoi hiipiä Isobelia kohti, mutta tunsi miehen
tähystävän ja pysähtyi. Sitten vähän lisää -- tuuman verran erällään,
kurkku ja leuka suorana lattiata pitkin! Hän oli jo puolitiessä
nuoren naisen luo -- puolitiessä huoneen poikitse -- kun ihmeelliset
säveleet kävivät perin vienoiksi ja hiljaisiksi.

"Jatka vain!" kuuli hän miehen kehoittavan matalalla äänellä.

"Jatka vain! Älä keskeytä!"

Isobel käänsi päätänsä, näki Kazanin lattialla kyyristelemässä ja
jatkoi soittamistaan. Mies yhä katseli koiraa, jota hänen silmänsä
eivät kuitenkaan enää voineet pidättää. Kazan meni lähemmäs, yhä
lähemmäs, kunnes kurotettu kuono vihdoin kosketti naisen lattialle
valuneita helmoja. Ja sitten -- hän makasi vavisten, sillä Isobel
oli alkanut laulaa. Hän oli kuullut cree-heimon naisen hyrisevän
kotansa edustalla, oli myös kuullut "Karibulaulun" hurjaa luikkausta,
-- mutta ei milloinkaan Isobelin huulilta lähtevän sulosoinnun
tapaista. Hän unohti nyt isäntänsä läsnäolon. Hiljaa, kyyristellen,
niin että nainen ei huomaisi, hän kohotti päätänsä. Sitten Isobel
äkkiä katsoi häneen, ja ihmeellisissä silmissä oli jotakin, mikä
herätti luottamusta, niin että Kazan laski päänsä hänen syliinsä.
Toisen kerran hän nyt tunsi naiskäden kosketusta, ja sulki silmänsä
syvään huokaisten. Laulu loppui. Hänen päänsä päältä kuului heikkoa
värähtelevää ääntä, joka oli kuin naurua ja nyyhkytystä yhtaikaa. Hän
kuuli isäntänsä yskivän.

"Olen aina pitänyt tuosta vanhasta veijarista -- mutta en olisi ikinä
uskonut sen noin tekevän", sanoi hän; ja hänen äänessään oli Kazanin
mielestä outo sävy.




II

POHJOISEEN


Merkillisiä olivat Kazanille seuraavat päivät. Hän kaipasi metsiä
ja syviä hankia. Hän kaipasi jokapäiväistä kilvoittelua pysyttää
valjaskumppanejaan jäljissään, nalkutusta kintereillään, oikoista,
pitkää pinnistelyä aukeiden nummien ja tasankojen yli. Hän
kaipasi ajajan "kush-kush-hu-jah!" huutoa, kaksikymmenjalkaisen
karibunsuoliruoskan ilkeää läimäystä ja sitä haukuntaa ja pingotusta
takanaan, joka ilmaisi hänelle, että perässä tulijat olivat
paikoillaan. Mutta jotakin oli tullut kaiken sen sijaan, mitä häneltä
puuttui. Se oli huoneessa, ilmassa, kaikkialla hänen ympärillään,
silloinkin, kun Isobel tai hänen isäntänsä ei ollut saapuvilla.

Missä ikinä Isobel oli käynyt, siellä hän tapasi samaa merkillistä,
mikä poisti häneltä yksinäisyyden tunteen. Se oli naisen tuoksua, ja
välistä se sai hänet hiljaa vikisemään yöllä, kun hänen oikeastaan
olisi pitänyt olla ulkona tähdille ulisemassa. Hän ei ollut yksin,
sillä eräänä yönä hän harhaili yltympäri, kunnes löysi määrätyn
oven, ja kun Isobel aamulla aukaisi ovensa, tapasi hän Kazanin
kyyristyneenä tiukasti sitä vastaan. Silloin Isobel kumartui
hyväilemään häntä, ja tuuheat, pitkät, sulotuoksuiset hiukset olivat
ihan peittäneet hänet; sitten hän levitti pehmeän maton oven eteen
Kazanin makuusijaksi. Pitkät yöt läpeensä Kazan tunsi hyvillä mielin,
että nainen oli heti oven toisella puolella. Päivä päivältä hän
muisteli yhä vähemmän erämaita ja yhä enemmän nuorta emäntäänsä.

Sitten tulivat muutoksen enteet. Kazan huomasi ympärillään outoa
kiirettä ja kiihtymystä, ja tyttö muisti häntä harvemmin. Hän kävi
levottomaksi. Hän vainusi muutoksen ilmassa ja alkoi tutkia isäntänsä
kasvoja. Tuli sitten aamu, hyvin varhainen, jolloin karvainen
kaulavyö ja rautaketju taas kiinnitettiin häneen. Vasta kun hän oli
seurannut isäntäänsä ovesta ulos ja kadulle, alkoi hän ymmärtää.
Hänet aiottiin lähettää pois! Äkkiä hän istahti takakoivilleen ja
kieltäytyi liikkumasta.

"Tule, Kazan", houkutteli mies. "Tule vain, poikaseni."

Hän ponnisteli vastaan ja näytti valkeita hampaitaan. Hän odotti
ruoskansivallusta tai nuijaniskua, mutta kumpaakaan ei kuulunut.
Hänen isäntänsä nauroi ja vei hänet taloon takaisin. Kun he uudestaan
lähtivät sieltä, oli Isobel heidän mukanaan, taputellen hänen
päätänsä, ja suostutti hänet hyppäämään ison pimeän aukon läpi
vieläkin pimeämpään vaunun sisustaan, jopa pimeimpään sopukkaan,
jonne isäntä kiinnitti hänet ketjuilla. Sitten he menivät ulos,
nauraen kuin lapset. Useita tunteja Kazan sitten makasi hiljaa ja
jännittyneenä, kuunnellen pyörien kummaa kolinaa allansa. Monesti
pyörät pysähtyivät, ja hän kuuli ääniä ulkopuolelta. Vihdoin hän
kuuli varmasti tutun äänen, kiskoi ketjunsa kireälle ja vinkui.
Suljettu ovi liukui syrjään. Sisälle kiipesi mies lyhty kädessä,
hänen isäntänsä seuraamana. Kazan ei välittänyt heistä, vaan tuijotti
aukon kautta yön pimeyteen. Hän kiskoutui melkein irti hypätessään
alas valkealle lumelle, mutta kun hän ei nähnyt siellä ketään, seisoi
hän jäykkänä nuuskien ilmaa. Hänen yllänsä olivat tähdet, joille
hän oli kaiken ikänsä ulissut, ja ympärillä olivat metsät, mustina
ja äänettöminä, seinän tavoin piirittäen heitä. Turhaan hän haki
ainoaa kaipaamaansa hajua, ja Thorpe kuuli, kuinka pitkäkarvaisesta
kurkusta lähti matala surun sävel. Hän otti lyhdyn ja piteli sitä
päänsä yläpuolella, päästäen samalla ketjun höllemmälle. Tämän merkin
johdosta kajahti yön halki muuan ääni. Se tuli heidän takaansa, ja
Kazan kiepsahti niin äkkiä ympäri, että löyhä ketju livahti miehen
kädestä. Kazan näki toisten lyhtyjen tuiketta. Ja sitten kajahti taas
ääni:

"Kaa-aa-zan!"

Nuolena hän kiiti. Thorpe nauroi itsekseen, lähtiessään perästä.

"Senkin veijari!" hohotti hän.

Kun Thorpe saapui lyhtyjen valaisemalle aukiolle, näki hän Kazanin
kyyrysillään naisen jalkain juuressa. Se oli Thorpen vaimo. Tämä
hymyili hänelle voitonriemuisena, kun hän ilmestyi näkyviin
pimeydestä.

"Sinä olet voittanut!" nauroi mies, eikä suinkaan pahoillaan.
"Olisinpa uskaltanut vaikka viimeisen dollarini luvata siitä, ettei
mikään ääni saisi sitä niin tekemään. Sinä olet voittanut! Kazan,
ilkimys, minä olen menettänyt sinut!"

Äkkiä hänen kasvonsa kävivät vakaviksi, kun Isobel kumartui ottamaan
maasta ketjun päätä.

"Se on sinun, Issy", lisäsi hän kiireesti, "mutta sinun täytyy antaa
minun sitä hoitaa, kunnes -- olemme _varmat_. Anna ketju tänne. En
vieläkään uskalla siihen luottaa. Se on susi. Olen nähnyt sen yhdellä
puraisulla katkaisevan intiaanin käden ja yhdellä riuhtaisulla
kiskovan esille toisen koiran kaulavaltimon. Se on henkipatto -- paha
koira -- vaikka se niin sankarillisesti pysyikin luonani ja toi minut
elävänä kotiin. Minä en voi siihen luottaa. Anna ketju minulle --"

Hän ei ehtinyt lopettaa. Villipedon tavalla äristen Kazan oli
syöksynyt seisaalle. Huulet kohosivat, paljastaen pitkät torahampaat,
ja selkäkarvat jäykistyivät. Äkkiä päästäen varoitushuudon Thorpe
laski kätensä vyössään olevaan revolveriin.

Kazan ei välittänyt hänestä. Muuan uusi olento oli ilmestynyt yön
pimeydestä ja seisoi nyt lyhtyjen valokehässä. Se oli McCready.
Tämän oli määrä olla Thorpelle ja hänen nuorelle vaimolleen oppaana
matkalla takaisin Red-Riverin leirille, missä Thorpen toimena
oli johtaa uuden mannerradan rakentamista. McCready oli suora,
tanakkatekoinen ja sileäksi ajeltu. Hänen leukansa oli niin kulmikas,
että näytti petomaiselta, ja hänen silmiensä hehku oli melkein
samanlainen kuin intohimo Kazanin silmissä, kun tämä katseli Isobelia.

Punaisen ja valkean kirjava, kudottu lakki oli irtautunut Isobelin
päästä ja riippui nyt toisella olkapäällä. Lyhtyjen himmeä hohde
valaisi hänen kutriensa lämmintä kultaa. Hänen poskensa punoittivat,
ja silmät, jotka äkkiä kääntyivät tulijaan päin, olivat siniset kuin
sinisin _bakneesh_-kukka ja hohtivat kuin timantit. McCready käänsi
katseensa muuanne, ja samassa Isobelin käsi kosketti Kazanin päätä.
Ensi kertaa koira ei näyttänyt tuntevan hänen kosketustaan, vaan
murisi yhä McCreadylle, ja uhkaava ärinä kävi yhä syvemmäksi. Thorpen
vaimo kiristi ketjua.

"Maahan, Kazan -- maahan!" komensi hän.

Hänen äänensä kuullessaan Kazan rauhoittui hiukan.

"Maahan!" toisti Isobel, ja hänen vapaa kätensä kosketti taas koiran
päätä. Kazan laskeutui hänen jalkoihinsa. Mutta huulet olivat yhä
irvissä. Thorpe katseli koiraa. Häntä ihmetytti susimaisten silmien
katkera vimma, ja hän katsahti McCreadyyn. Kookas opas oli kehittänyt
auki pitkän koiraruoskansa. Outo ilme oli tullut hänen silmiinsä.
Hän tuijotti tiukasti Kazaniin. Äkkiä hän kumartui eteenpäin,
kumpikin käsi polveen nojaten, ja jännittyneen silmänräpäyksen tai
parin verran hän näytti unohtaneen, että Isobel Thorpen ihmeelliset
sinisilmät katsoivat häntä.

"Huu-kush, Pedro -- _kimppuun_!"

Tämä sana "kimppuun" opetettiin vain Luoteisvaltioitten
ratsupoliisien palveluksessa oleville koirille. Kazan ei hievahtanut.
McCready oikaisihe ja lennätti nuolennopeudella ruoskansa
pitkän siiman kiemuroimaan pimeyteen, jossa se paukahti kuin
pistoolinlaukaus.

"Kimppuun, Pedro -- _kimppuun_!"

Kazanin kurkussa syveni korina äriseväksi uimaksi, mutta ainoakaan
lihas ei liikkunut hänen ruumiissaan. McCready kääntyi Thorpen
puoleen.

"Olisinpa vaikka vannonut tuntevani tuon koiran", sanoi hän. "Jos se
on Pedro, niin se on _paha_!"

Thorpe tarttui koiran ketjuun. Isobel yksin näki sen katseen, joka
hetkeksi ilmestyi McCreadyn silmiin. Se sai hänet vapisemaan.
Hetkistä aikaisemmin, kun juna oli juuri pysähtynyt Le Pas'iin, hän
oli ojentanut kätensä tälle miehelle ja huomannut silloin saman
ilmiön. Mutta vapistessaankin hän muisti, mitä kaikkea hänen miehensä
oli kertonut metsäkansasta. Hän oli oppinut heitä rakastamaan,
ihailemaan heidän suurta, karkeaa miehekkyyttään ja uskollista
sydäntään, ennenkuin Thorpe oli vienyt hänet heidän joukkoonsa; ja
samassa hän jo hymyili McCreadylle, pyrkien voittamaan pelon ja
vastenmielisyyden väristyksen.

"Se ei pidä teistä", sanoi hän vienosti nauraen miehelle. "Ettekö
halua ruveta sen ystäväksi?"

Hän veti Kazania miestä kohden, Thorpen pidellessä ketjusta. McCready
astui Isobelin viereen, kun tämä kumartui koiran puoleen. Hänen
selkänsä oli Thorpeen päin, kun hän kyykistyi. Isobelin kumartunut
pää oli jalan päässä hänen kasvoistaan. Hän saattoi nähdä hehkun
naisen poskilla ja hänen suunsa nyrpistyneen piirteen, kun hän koetti
tyynnyttää Kazanin kurkusta kuuluvaa matalaa ärinää. Thorpe oli
valmiina vetämään ketjusta takaisin, mutta hetken aikaa McCready oli
hänen ja Isobelin välillä, eikä hän voinut nähdä McCreadyn kasvoja.
Miehen silmät eivät olleet suunnatut Kazaniin. Hän tuijotti Isobeliin.

"Te olette rohkea", sanoi hän. "Minä en tuota uskaltaisi. Se purisi
käteni poikki!"

Hän otti Thorpelta lyhdyn ja ojensi kulkunsa kapealle lumiladulle,
joka poikkesi polulta. Tiheän kuusikon peitossa oli leiri, jonka
Thorpe oli jättänyt kaksi viikkoa sitten. Siellä oli nyt kaksi
telttaa yhden sijasta, jota hän ja hänen oppaansa olivat käyttäneet.
Niiden edustalla paloi iso nuotio. Ihan tulen ääressä oli pitkä reki,
ja valokehän rajalla puihin kiinnitettyinä Kazan näki hämärästi
valjaskumppaneitaan, joiden silmät kiiluivat. Hän seisoi jäykkänä
ja liikahtamatta sillä aikaa kuin Thorpe kiinnitti hänet rekeen.
Hän oli taas metsissään -- ja johdossa. Hänen emäntänsä nauroi ja
taputti käsiään innoissaan siitä oudosta ja ihmeellisestä elämästä,
josta hän oli nyt tullut osalliseksi. Thorpe oli työntänyt syrjään
teltan oviläpän, ja Isobel meni hänen edellään sisään, vilkaisematta
taakseen ja virkkamatta sanaakaan Kazanille. Tämä vinkui ja käänsi
punaiset silmänsä McCreadyyn päin.

Teltassa Thorpe sanoi:

"On ikävä, ettei vanha Jackpine palannut kanssamme, Issy. Hän oli
minulle ajomiehenä tulomatkalla, mutta en kauniilla puheella enkä
millään hinnalla saanut häntä palaamaan. Hän on lähetysaseman
intiaani, ja maksaisin kuukausipalkkani, jos voisin sinulle näyttää,
kuinka hän kohtelee koiria. En oikein luota tuohon McCreadyymme. Hän
on kummallinen mies, sanoo täkäläinen yhtiömme asiamies, ja tuntee
metsät kuin kirjan. Mutta koirat eivät kärsi vierasta. Kazan ei
varmastikaan kiinny häneen vähääkään."

Kazan kuuli Isobelin äänen ja kuunteli sitä jäykkänä seisten ja
liikahtamatta. Hän ei kuullut eikä nähnyt McCreadyä, kun tämä hiipien
lähestyi häntä takaa. Miehen ääni kajahti äkkiä kuin pyssynlaukaus
hänen kintereillään.

"_Pedro_!"

Heti Kazan kyyristyi, ikäänkuin häneen olisi sattunut ruoskan
läiskähdys.

"No jopa nyt sain sinut kiinni -- vai mitä, senkin vietävä?" kuiskasi
McCready, ja hänen kasvonsa näyttivät kumman kalpeilta tulen valossa.
"Vai olet sinä muuttanut nimesi, häh? Mutta minä _paljastin_ sinut --
mitäs siihen sanot?"




III

McCREADY MAKSAA VELKANSA


Kauan aikaa senjälkeen, kun McCready oli lausunut nämä sanat, hän
istui ääneti nuotion ääressä. Vain hetkeksi tai pariksi hänen
silmänsä kääntyivät Kazanista. Vähän ajan kuluttua, kun hän oli varma
siitä, että Thorpe ja Isobel olivat laskeutuneet levolle, hän meni
omaan telttaansa ja palasi sieltä viskypullo kädessään. Seuraavan
puolen tunnin aikana hän joi vähän väliä. Sitten hän siirtyi
paikaltaan ja istahti reen päähän juuri niin kauas Kazanista, ettei
tämä ketjuun sidottuna ulottunut häneen.

"Minä paljastin sinut, vai mitä?" toisti hän, väkijuoman vaikutuksen
alkaessa näkyä hänen silmiensä välkkeestä. "Kukahan lempo muutti
sinun nimesi, Pedro. Ja millä hitolla _hän_ sai sinut haltuunsa?
Hohoi, kunpa sinä osaisit puhua --"

He kuulivat Thorpen ääntä teltasta. Sitä seurasi hiljainen,
tyttömäinen naurunhihitys, ja McCready ponnahti pystyyn. Hänen
kasvonsa leimahtivat äkkiä punaisiksi, ja hän pisti pullon
takintaskuunsa. Nuotiota kiertäen hän varovasti hiipi teltan
viereisen puun suojaan ja seisoi siinä useita minuutteja
kuuntelemassa. Hänen silmissään välkehti tulinen vimma, kun hän
palasi reen ja Kazanin luo. Oli jo puoliyö, ennen kuin hän meni omaan
telttaansa.

Nuotion lämmössä Kazanin silmät vähitellen painuivat umpeen. Hän
nukkui levottomasti, ja rauhattomat kuvat täyttivät hänen aivonsa.
Välistä hän oli tappelevinaan ja hänen leukansa näykkäsivät. Toisin
vuoroin hän tempoili ketjunsa päässä, McCready tai emäntänsä juuri
ulottuman ulkopuolella. Kazan tunsi taas nuoren naisen käden hellää
kosketusta ja kuuli hänen äänensä ihmeellistä sulosointua; Isobel
lauloi hänelle ja hänen isännälleen ja samat värähtelyt, kuin
silloinkin illalla, kiitivät jälleen hänen ruumiinsa lävitse. Ja
sitten kuva muuttui. Hän oli juoksevinaan uhkean valjakon etunenässä
-- Luoteisten ratsupoliisien kuusi koiraa -- ja hänen isäntänsä
nimitti häntä Pedroksi. Näyttämö vaihtui taas. Oltiin leirissä. Hänen
isäntänsä, joka oli nuori ja parraton, auttoi reestä toista miestä,
jonka kädet olivat sidotut hänen etupuolelleen kummallisilla mustilla
renkailla. Sitten tuli myöhäisempi kuva -- hän makasi ison nuotion
edessä. Hänen isäntänsä istui häntä vastapäätä selkä telttaan päin,
ja hän näki teltasta tulevan ulos mustarenkaisen miehen -- mutta
renkaat olivat poissa ja hänen kätensä olivat vapaat, ja toisessa oli
raskas nuija. Hän kuuli nuijan hirmuisen jymähdyksen, kun se putosi
hänen isäntänsä päähän -- ja tämä ääni herätti hänet levottomasta
unestaan.

Hän hyppäsi jaloilleen, selkä jäykkänä, ja ärisi kurkkuäänellään.
Tuli oli palanut loppuun, ja leirissä vallitsi päivänkoiton edellä
käyvä tumma hämärä. Tämän hämärän läpi Kazan näki McCreadyn. Taas
tämä seisoi hänen emäntänsä teltan ääressä, ja nyt Kazan tiesi, että
hän oli sama mies, jolla oli ollut nuo mustat renkaat, ja että juuri
tämä mies oli häntä lyönyt ruoskalla ja nuijalla monina pitkinä
päivinä sen jälkeen, kun oli tappanut hänen isäntänsä. McCready
kuuli hänen kurkustaan tulevan uhkauksen ja palasi kiireesti tulen
luo. Hän alkoi viheltää ja vetää puoleksipalaneita runkoja kokoon,
ja kun tuli leimahti uudestaan, huusi hän saadakseen Thorpen ja
Isobelin hereille. Hetken päästä Thorpe ilmestyi teltan oviaukkoon,
ja hänen vaimonsa seurasi häntä ulos. Isobelin hajalla olevat
hiukset lainehtivat kullanvärisinä aaltoina hänen hartioillaan, ja
hän istahti rekeen lähelle Kazania ja alkoi niitä sukia. McCready
lähestyi häntä takaa päin ja hapuili reessä olevia tavaroita. Aivan
kuin vahingossa hänen toinen kätensä hetkeksi sukelsi naisen selkää
pitkin valuvaan hiustulvaan. Isobel ei tuntenut hänen sormiensa
hyväilevää kosketusta, ja Thorpe oli selin heihin. Kazan yksin
näki käden salamyhkäisen liikkeen, sormien hellästi hypistelevän
hiuksia ja miehen silmissä palavan mielettömän intohimon. Ilvestäkin
sukkelammin koira hyökkäsi niin pitkälle kuin ketjua riitti reen
yli. McCready ehti töin tuskin hypähtää takaisin, ja kun Kazan oli
päässyt ketjua äärimmilleen, ponnahti hän takaisin niin voimakkaasti,
että hänen ruumiinsa töyttäsi kyljittäin Isobelia vastaan. Thorpe
oli juuri kääntynyt sinne päin ja ehti nähdä hyökkäyksen lopun.
Hän luuli, että Kazan oli hypännyt Isobelin kimppuun, eikä häneltä
kauhuissaan päässyt sanaa tai huudahdusta, kun hän reestä nosti
kaatuneen vaimonsa. Hän näki, ettei Isobel ollut loukkaantunut, ja
tavoitti revolveriaan. Se oli huotrassaan teltassa. Hänen jalkojensa
juuressa oli McCreadyn ruoska, ja hetkellisessä kiihtymyksessään hän
sieppasi sen ja hyökkäsi Kazania kohti. Koira kyyristyi lumeen eikä
yrittänytkään paeta tai hyökätä kimppuun. Vain kerran hän muisti
saaneensa niin ankaran selkäsaunan kuin nyt Thorpelta. Mutta häneltä
ei päässyt vinkunaa eikä murinaa.

Ja silloin, äkkiä, hänen emäntänsä juoksi paikalle ja tarttui Thorpen
pään yli kohotettuun ruoskaan.

"Ei iskuakaan enää!" huusi hän, ja hänen äänessään oli jotakin, mikä
pidätti miehen lyömästä. McCready ei kuullut, mitä hän sitten sanoi,
mutta Thorpen silmiin tuli outo ilme, ja sanaa sanomatta hän seurasi
vaimoaan telttaan.

"Kazan ei hyökännyt minun kimppuuni", kuiskasi Isobel, vavisten
äkillisessä kiihtymyksessä, ja hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat.
"Tuo mies oli takanani", jatkoi hän, tarttuen miehensä käsivarteen.
"Tunsin hänen koskettavan itseäni -- ja silloin Kazan hyppäsi. Ei se
_minua_ purisi. _Miestä_ se tarkoitti! Jotakin on -- hullusti --"

Hän melkein nyyhkytti, ja Thorpe veti hänet tiukasti syliinsä.

"En tullut ajatelleeksi -- mutta kummaa se on", sanoi hän. "Eikös
McCready maininnut jotakin sellaista, että hän tuntee koiran? Se
on kyllä mahdollista. Ehkä hänellä on aikaisemmin ollut Kazan
hallussaan, ja hän lienee kohdellut sitä niin pahasti, että koira ei
ole sitä unohtanut. Huomenna otan asiasta selvän. Mutta kunnes saan
tietää -- lupaatko pysyä erillään Kazanista?"

Isobel lupasi. Kun he tulivat teltasta ulos, kohotti Kazan isoa
päätään. Ruoskansiiman kirvelevä isku oli sulkenut hänen toisen
silmänsä, ja suusta vuoti verta. Isobel nyyhkytti hiljaa, mutta
ei mennyt hänen likelleen. Puolisokeana hän oli huomannut, että
emäntänsä oli keskeyttänyt kurituksen, ja hän vikisi hiljaa
ja heilutti paksua häntäänsä lumessa. Hän ei ollut tuntenut
milloinkaan itseään niin onnettomaksi, kuin nyt valkenevan päivän
pitkinä, raskaina tunteina, kun hän raivasi valjaskumppaneilleen
latua pohjoiseen. Hänen toinen silmänsä oli ummessa ja täynnä
polttavaa tuskaa, ja hänen ruumiinsa oli kariburuoskan iskuista
hellänä. Mutta ruumiillinen tuska ei ollut syynä siihen, että hän
näin piti päätään kumarruksissa ja että hänen ruumiiltaan nyt
puuttui toverien johtajalle kuuluva tarmokas, vikkelä valppaus,
vaan syynä oli hänen mielentilansa. Ensi kerran eläissään hän oli
sielullisesti murtunut. McCready oli lyönyt häntä -- aikoja sitten;
hänen isäntänsä oli myös lyönyt, ja koko tämän päivän kaikuivat
heidän äänensä kiivaina ja kostonhaluisina hänen korviinsa. Mutta
enimmin pahoitti hänen mieltänsä hänen emäntänsä. Tämä pysytteli
erillään hänestä, aina kauempana kuin minne hänen ketjunsa ulottui.
Ja kun pysähdyttiin lepäämään ja oltiin taas leiripaikassa, katseli
hänen emäntänsä häntä oudoin, ihmettelevin ilmein eikä puhutellut.
Kazan luuli hänenkin voivan lyödä ja hiipi pois hänen luotaan,
kyyristyen mahalleen lumeen. Hänessä merkitsi mielialan masentuminen
sydämen murtumista, ja sinä yönä hän värjötteli eräässä leiritulen
pimeimmistä varjopaikoista ja suri yksinäisyydessä. Kukaan ei tiennyt
sitä suruksi -- ellei ehkä Isobel. Mutta tämä ei silti lähestynyt
häntä eikä puhutellut, vaan katseli häntä tarkasti -- ja tutki häntä
tiukimmin silloin, kun hän katseli McCreadya.

Myöhemmin, kun Thorpe ja hänen emäntänsä olivat menneet telttaansa,
alkoi sataa lunta ja lumen vaikutus McCreadyyn kummastutti
Kazania. Mies oli levoton ja joi tavantakaa samasta pullosta kuin
edellisenäkin yönä. Tulen valossa hänen kasvonsa kävivät yhä
punakammiksi, ja Kazan näki hänen hampaittensa oudon hohteen hänen
katsellessaan telttaa, jossa hänen emäntänsä nukkui. Yhä uudestaan
hän meni ihan teltan ääreen ja kuunteli. Kahdesti hän kuuli liikettä.
Jälkimmäisellä kerralla kuului Thorpen syvä hengitys. McCready riensi
takaisin nuotion luo ja käänsi kasvonsa suoraan taivasta kohden.
Satoi lunta niin sakeasti, että kun hän käänsi katseensa maahan päin,
räpytteli hän silmiään ja pyyhki niitä. Sitten hän poistui pimeään
ja kumartui syvälle tarkastamaan latua, jonka he joku tunti sitten
olivat raivanneet. Lumisade oli sen melkein hävittänyt. Tunnin päästä
ei enää olisi mitään jälkeä -- eikä mitään, mikä kulkijoille ilmaisi,
että he olivat tulleet tänne päin. Aamuun mennessä se peittäisi
kaikki -- nuotionkin, jos hän antaisi sen sammua.

McCready joi taas ulkona pimennossa. Hiljaisia mielettömiä riemun
sanoja purkautui hänen huuliltaan. Hänen päänsä oli juopumuksen
hehkusta kuumana. Hänen sydämensä sykki rajusti, mutta tuskinpa
rajummin kuin Kazanin, kun tämä näki hänen palaavan _nuija
kädessään!_ Nuijan hän pani pystyyn puuta vasten. Sitten hän otti
reestä lyhdyn ja sytytti sen. Hän lähestyi Thorpen teltan oviaukkoa
lyhty kädessään.

"Hoi, Thorpe -- Thorpe!" huusi hän.

Ei tullut vastausta. Hän kuuli vain Thorpen hengityksen. Hän raotti
hieman oviliuskaa ja huusi kovemmin.

"Thorpe!"

Vieläkään ei kuulunut liikettä sisältä, ja hän irroitti oviliuskan
sidelangat ja työnsi lyhdyn sisään. Valo välkehti Isobelin
kultakutrisessa päässä, joka nojasi hänen miehensä olkapäähän, ja
McCready tuijotti siihen, silmät tulisina hiilinä hehkuen, kunnes
huomasi Thorpen alkavan herätä. Kiireesti hän päästi oviliuskan
kädestään ja kahisteli sitä ulkopuolelta.

"Hoi, Thorpe -- Thorpe!" huusi hän taas.

Tällä kertaa Thorpe vastasi:

"Halloo, McCready -- tekö siellä?"

McCready raotti hiukan ovea ja puhui hiljaa.

"Niin. Tuletteko hetkeksi ulos? Metsässä on jotakin tekeillä. Älkää
herättäkö vaimoanne!"

Hän vetäytyi takaisin ja odotti. Hetken kuluttua Thorpe astui
rauhallisesti teltasta. McCready osoitti tiheään kuusikkoon.

"Vannon, että joku nuuskien kiertelee leiriä", sanoi hän. "Varmasti
näin hetki sitten miehen tuolla ulkopuolella, kun kävin hakemassa
puita. Nyt on erinomainen yö, jos tahtoo varastaa koiria. Kas tässä
-- ottakaa te lyhty! Ellen ole ihan järjiltäni, löydämme jäljet
lumessa."

Hän antoi Thorpelle lyhdyn ja otti maasta raskaan nuijansa. Murina
kohosi Kazanin kurkkuun, mutta hän tukahutti sen. Hän olisi halunnut
murista kuuluville varoituksensa, hypätä niin pitkälle kuin ketjua
riitti, mutta hän tiesi, että jos hän niin tekisi, palaisivat he
lyömään häntä. Hän siis makasi alallaan, väristen ja vavisten ja
hiljaa vikisten. Hän katseli heitä, kunnes he katosivat -- ja sitten
odotti -- kuunteli. Vihdoin hän kuuli lumen narisevan. Hän ei
kummastunut nähdessään McCreadyn palaavan yksin. Hän olikin odottanut
tuon miehen tulevan yksin takaisin. Sillä hän ymmärsi, mitä nuija
merkitsi!

McCreadyn kasvot olivat nyt hirveät, suorastaan petomaiset. Hän oli
lakitta päin. Kazan hiipi syvemmälle varjoon, kuullessaan hänen
huuliltaan hiljaista, kammottavaa naurua -- Sillä miehellä oli yhä
nuija kädessään. Sitten McCready heitti nuijan maahan ja lähestyi
telttaa. Hän veti oviliuskan syrjään ja kurkisti sisään. Thorpen
vaimo nukkui, ja äänettömästi kuin kissa astui mies sisään ja ripusti
lyhtynsä telttapuun naulaan. Hänen liikkeensä eivät herättäneet
naista, ja hetken aikaa hän seisoi siinä, tuijottaen, yhä tuijottaen.

       *       *       *       *       *

Ulkopuolella, syvässä lumessa kyyristellen, Kazan koetti käsittää,
mitä nämä kummalliset tapahtumat tarkoittivat. Miksi olivat hänen
isäntänsä ja McCready lähteneet metsään? Miksi hänen isäntänsä
ei ollut palannut? Hänen isäntänsähän tuohon telttaan kuului eikä
McCready. Miksi siis McCready oli siellä? Hän tarkasteli miestä,
kun tämä astui telttaan. Mutta heti sitten koira kavahti pystyyn,
selkäkarvat kankeina ja jäsenet kireällä. Hän näki McCreadyn varjon
purjekankaalla, ja hetkistä myöhemmin kuului outo, vihlova kirkaisu.
Hurjassa kauhussa, joka ilmeni tässä huudossa, koira tunsi emäntänsä
äänen ja syöksähti telttaa kohden. Ketju pidätti häntä, tukahuttaen
kurkusta lähtevän murinan. Nyt hän näki varjojen taistelevan, ja
teltasta kuului huuto huudon jälkeen. Nainen huusi hänen isäntäänsä
ja samalla häntä itseään!

"_Kazan -- Kazan_!"

Koira hyökkäsi taas ja viskautui selälleen. Toisen ja kolmannen
kerran hän ryntäsi ketjunsa pituudelta pimeyteen, ja kaulan ympärillä
oleva nahkavyö viilsi veitsen tavoin lihaan. Hän pysähtyi hetkeksi
hengähtämään. Varjot taistelivat yhä. Nyt ne olivat pystyssä! Nyt ne
kyykistyivät maahan! Raivoisasti muristen Kazan heittäytyi kaikella
painollaan vielä kerran kiristämään ketjuansa. Silloin kuului
naksahdus, ja kaulahihna katkesi.

Viidellä, kuudella harppauksella Kazan saapui teltalle ja syöksyi
oviliuskan alitse. Murahtaen hän hyökkäsi McCreadyn kurkkuun.
Voimakkaiden leukojensa ensi haukkaus merkitsi kuolemaa, mutta hän ei
sitä tiennyt. Hän tiesi vain emäntänsä olevan siellä ja taistelevansa
tämän puolesta. Kuului tukahtunut, huohottava huudahdus, joka päättyi
kammottavaan korinaan; se oli McCready. Mies lysähti polviasennosta
selälleen, ja Kazan painoi hampaansa syvemmälle vihollisensa
kurkkuun, tuntien lämpimän veren makua.

Koiran emäntä huusi häntä nyt, kiskoen häntä karvaisesta kaulasta.
Mutta hän ei halunnut hellittää otettaan -- ei vielä pitkään aikaan.
Kun hän vihdoin hellitti, katsahti hänen emäntänsä yhden kerran
maassa viruvaa miestä ja peitti kasvot käsiinsä. Sitten hän vaipui
pitkäkseen huopapeitteille. Hän oli hyvin hiljaa. Hänen kasvonsa ja
kätensä olivat kylmät, ja Kazan nuuski niitä hellästi. Hänen silmänsä
olivat ummessa. Kazan kyykistyi aivan hänen viereensä, kerkeät leuat
kuolleeseen mieheen päin kääntyneinä. Miksi hänen emäntänsä oli niin
hiljaa? mietti hän ihmetellen. Kului pitkä aika, ja sitten nainen
liikahti. Silmät aukenivat. Hänen kätensä kosketti koiraa.

Sitten Kazan kuuli askelia ulkoa.

Isäntä sieltä tuli, ja pelon ainaista vihlausta tuntien -- nuijaa
peläten -- Kazan kiirehti ovelle. Aivan oikein, hänen isäntänsä
siellä näkyi nuotion hohteessa -- ja kädessä hänellä oli nuija. Hän
lähestyi hitaasti, kaatumaisillaan joka askeleella, ja hänen kasvonsa
olivat veren punaamat. Mutta hänellä oli _nuija!_ Varmaankin isäntä
löisi häntä taas -- löisi kauheasti, kun hän oli loukannut McCreadya.
Kazan livahti siis äänettömästi oviliuskan alitse ja hiipi ulos
yöhön. Tiheän kuusikon pimennosta hän katsoi taakseen, ja vieno surun
ja rakkauden vikinä kohosi hänen kurkustaan ja vaimeni taas. Nyt
häntä lyötäisiin aina -- tuon teon jälkeen. _Nainenkin_ löisi häntä.
He ajaisivat hänet uuvuksiin ja tavattuaan hänet löisivät.

Tulenhehkusta hän käänsi sudenpäänsä metsän syvyyksiin. Siinä
pimennossa ei ollut nuijia eikä vihlovia siimoja. Sieltä eivät häntä
milloinkaan löytäisi.

Hetken hän vielä epäröi. Ja sitten hän hiipi pois yön pimeyteen niin
hiljaa, kuin on villieläinten tapa, joihin hänkin osaksi kuului.




IV

KAHLEISTA VAPAANA


Kuului hiljaista tuulen vaikerrusta kuusien latvoissa, kun Kazan
katosi metsän salaperäiseen pimentoon. Tuntikausia hän oleskeli
leirin lähistöllä, punaisilla, rakkoisilla silmillään tiukasti
tuijottaen telttaan, jossa äskeinen hirvittävä asia oli tapahtunut.

Nyt hän tiesi, mitä kuolema oli. Hän pystyi sen arvaamaan kauempaa
kuin ihminen. Hän saattoi sen haistaa ilmasta. Ja hän tunsi, että
kaikkialla hänen ympärillään oli kuolemaa, ja että hän itse oli sen
syynä. Hän makasi mahallaan syvässä lumessa ja värisi, ja hänen
olemuksensa kolme neljäsosaa, joka oli koiraa, vikisi murheenjäytämän
tavalla, samalla kun se neljäsosa, joka oli sutta, yhä ilmeni
uhkaavana hänen hampaissaan ja silmien kostonhimoisessa tuikkeessa.

Kolmasti mies -- hänen isäntänsä -- tuli ulos teltasta ja huusi
kovaa: "Kazan -- Kazan -- Kazan!"

Kolmasti tuli nainenkin hänen mukaansa. Tulen valossa Kazan näki
hänen hartioillaan valuvat kimaltelevat kutrit, kuten oli teltassakin
nähnyt, hypätessään pystyyn ja tappaessaan toisen miehen. Hänen
sinisilmissään näkyi sama villi kauhu, ja hänen kasvonsa olivat
lumivalkeat. Ja toisen ja kolmannen kerran hänkin huusi: "Kazan --
Kazan -- Kazan!" ja kaikki se, mikä Kazanissa oli koiraa eikä sutta,
värisi riemuissaan kuullessaan hänen äänensä, niin että melkein teki
mieli ryömiä sinne saamaan selkäsaunansa. Mutta nuijanpelko oli
suurempi, ja Kazan pidättäytyi menemästä, tunti tunnilta, kunnes
teltassa kaikki taas oli hiljaista, eikä hän enää erottanut heidän
varjojaan, ja tuli oli sammumassa.

Varovasti hän ryömi esiin sakeasta pimennosta, retustaen mahallaan,
kuormitettua rekeä ja vielä palamattomia pölkynjäännöksiä kohden.
Reen takana puiden varjossa, oli huopapeitteen alla sen miehen
ruumis, jonka hän oli tappanut. Thorpe, hänen isäntänsä, oli
laahannut sen sinne.

Kazan laskeutui mahalleen, kuono lämpimään hiillokseen päin, ja
silmät etukäpälien tasassa suoraan teltan suljettua oviliuskaa kohti.
Hän aikoi pysytellä hereillä, vartioida ja olla valmiina hiipimään
metsään heti kun teltassa näkyisi liikettä. Mutta nuotiopaikan
harmaan tuhkan alta levisi lämmin, ja hänen silmänsä menivät umpeen.
Kahdesti -- kolmasti -- hän ravisti itsensä taas valveille, mutta
viime kerralla hänen silmänsä aukenivat vain puoleksi ja painuivat
sitten raskaina kiinni.

Ja nyt nukkuissaankin hän vikisi hiljaa, jalkojen ja hartioiden
uhkeat lihakset vavahtelivat, ja äkilliset värähtelevät väreet
kiitivät hänen keltaisenruskeaa selkäänsä pitkin. Jos teltassa
nukkuva Thorpe olisi hänet nähnyt, olisi hän arvannut koiran näkevän
unta. Ja Thorpen vaimo, jonka kultakutrinen pää lepäsi tiukasti
miehen rintaa vasten, ja joka Kazanin tavoin myös silloin tällöin
vavahteli ja värisi, olisi tiennyt, mitä hän uneksi.

Unissaan hän taas hyökkäsi ketjunsa päähän asti. Hänen leukansa
näykkäsivät kuin teräksiset kastanjetit -- ja tähän ääneen hän
heräsi ja hyppäsi pystyyn, selkäkarvat kankeina kuin harjakset ja
ärisevät hampaat paljastettuina kuin norsunluiset veitset. Hän olikin
herännyt aivan parahiksi. Teltassa jo liikuttiin. Hänen isäntänsä oli
hereillä, ja jollei hän ennättäisi pakoon --

Kazan kiiti tiheään kuusikkoon ja pysähtyi, matalaksi piiloon
kyykistyen, niin että vain pää oli näkyvissä puun takaa. Hän tiesi,
ettei isäntä häntä armahtaisi. Thorpe oli lyönyt häntä jo siitä,
että hän oli hyökännyt McCreadyn kimppuun, ja vain naisen väliintulo
oli pelastanut hänet enemmästä kurituksesta. Ja nyt hän oli repinyt
McCreadyltä kurkun, riistänyt mieheltä hengen, eikä isäntä soisi
armoa. Ei nainenkaan pystyisi häntä pelastamaan.

Hän oli pahoillaan siitä, että isäntä oli tullut takaisin
pökertyneenä ja verissään sen jälkeen, kun hän oli repinyt
McCreadyltä kaulavaltimon. Muuten hän olisi saanut pitää naista aina
omanaan ja tämä olisi rakastanut häntä. Ja nainen rakastikin häntä.
Ja hän olisi seurannut emäntäänsä ja aina taistellut ja ajan tullen
kuollutkin hänen puolestaan. Mutta Thorpe oli ilmestynyt jälleen
metsästä, ja Kazan oli luikkinut kiireesti tiehensä -- sillä Thorpe
merkitsi hänelle, mitä kaikki miehet tästedes merkitsivät: nuijaa,
ruoskaa ja sitä kummaa kapinetta, joka sylki tulta ja tuhoa. Ja nyt --

Thorpe oli tullut teltasta ulos. Aamu alkoi sarastaa, ja kädessä
hänellä oli luodikko. Hetkistä myöhemmin tuli nainenkin esille,
ihanat hiukset yhä liehumassa ympärillään, ja hänen kätensä tarttui
miehen käsivarteen. He katsoivat peitteen alla viruvaa ruumista.
Sitten nainen puhui Thorpelle, ja tämä oikaisihe äkkiä ja heitti
päätään taaksepäin.

-- "H-o-o-o-i -- Kazan -- Kazan!" huusi hän.

Väristys viilsi Kazanin läpi. Mies koetti houkutella häntä takaisin.
Kädessä hänellä oli murhakapine.

"Kazan -- Kazan -- Ka-a-a-a-zan!" huusi hän taas.

Kazan hiipi varovasti puun luota kauemmas. Hän tiesi, ettei etäisyys
mitään merkinnyt tuolle kylmälle surmantuottajalle, jota Thorpe
piteli kädessään. Kerran hän käänsi päätänsä ja vikisi hiljaa, ja
hetkeksi täytti valtava kaipuu hänen punottavat silmänsä, kun hän
viimeistä kertaa näki naisen.

Hän tiesi nyt poistuvansa naisen luota ainiaaksi, ja hänen
sydämessään oli tuska, jonka vertaista siellä ei ollut ennen
ollut, tuska, joka ei johtunut nuijasta eikä ruoskasta, ei vilusta
eikä nälästä, mutta oli niitä kaikkia suurempi, yllyttäen häntä
kohottamaan päänsä pystyyn ja valittamaan yksinäisyyttään taivaan
harmaalle autiudelle.

Hänen takanaan leirissä kuului naisen ääni puhuessaan väräjävän:

"Kazan on mennyt."

Miehen voimakas ääni oli hieman tukahtunut.

"Niin, Kazan on mennyt. _Hän tiesi_ -- enkä minä tiennyt. Antaisin --
vuoden elämästäni -- jos saisin eiliset ruoskaniskut olemattomiksi.
Hän ei tosiaankaan tule takaisin."

Isobel Thorpe puristi hänen käsivarttaan lujemmin.

"Hän tulee!" huusi hän. "Hän ei jätä minua. Hän rakasti minua, vaikka
olikin villi ja pelottava. Ja hän tietää minun häntä rakastavan. Hän
tulee kyllä takaisin --"

"Kuule!"

Metsän sisästä kuului pitkä, valittava ulina, täynnä vaikeroivaa
surullisuutta. Se oli Kazanin hyvästijättö naiselle.

Tämän huudon jälkeen Kazan istui pitkän aikaa peräpakaroillaan,
nuuskien uutta ilmassa tuntuvaa vapautta ja katsellen ympäröivän
metsän syviä, mustia aukkoja, jotka kalpenivat olemattomiin
päivännousun tieltä. Silloin tällöin, niistä päivistä lähtien,
jolloin hänet ensin oli ostettu ja sidottu reen vetohihnaan kaukana
Mackenzie-joen varsilla, hän oli kaihoten ajatellut vapauttaan,
koska hänen sudenverensä sitä vaati. Mutta hän ei ollut milloinkaan
oikein uskaltanut. Nyt se hänet valtasi. Täällä ei ollut nuijia, ei
ruoskia eikä ainoatakaan niistä miespedoista, joita hän oli oppinut
ensin vieromaan ja sitten vihaamaan. Tuo neljännes sudenluontoa oli
hänen onnettomuutensa; ja sensijaan, että nuijat olisivat hänet
masentaneet, ne päinvastoin lisäsivät hänen synnynnäistä villiyttään.
Miehet olivat olleet hänen pahimpia vihollisiaan. He olivat yhä
uudestaan piesseet häntä, melkeinpä kuoliaaksi. He sanoivat häntä
"häijyksi", väistyen kauas hänestä eivätkä milloinkaan jättäneet
käyttämättä tilaisuutta sivaltaa häntä ruoskalla selkään. Hänen
ruumiinsa oli yltympärinsä arpien peittämä, joita he olivat hänelle
tuottaneet.

Milloinkaan ei ollut tullut ystävyyttä tai rakkautta hänen osakseen
ennen sitä iltaa, jolloin nainen ensi kerran oli laskenut lämpimän
pikku kätösensä hänen päällensä ja painanut kasvonsa ihan kiinni
hänen kuonoonsa, ja Thorpe -- hänen miehensä -- oli kauhistuneena
huudahtanut. Vähällä piti, ettei hän upottanut hampaitaan naisen
valkeaan lihaan, mutta äkkiä olivat naisen hellä kosketus ja suloinen
ääni panneet hänen lävitsensä kulkemaan sen ihanan vihlauksen,
joka oli hänen ensimmäinen kokemuksensa rakkaudesta. Ja nyt hänet
karkoitti mies sen käden luota, joka ei ollut milloinkaan pidellyt
nuijaa tai ruoskaa, ja hän murisi laukatessaan syvemmälle metsään.

Päivän koittaessa hän saapui rämeikön reunalle. Joksikin aikaa hänet
oli vallannut outo levottomuus, eikä valokaan pystynyt sitä peräti
hälventämään. Vihdoinkin hän oli miehistä vapaa. Ilmassa ei tuntunut
mitään, mikä olisi muistuttanut heidän vihattua läsnäoloaan. Mutta
eipä tuntunut olevan lähellä toisia koiriakaan, ei rekeä, ei tulta,
ei toveruutta eikä ruokaa, ja niin kauas taaksepäin kuin hän muisti,
olivat ne aina kuuluneet hänen elämäänsä.

Täällä oli perin rauhallista. Rämeikkö oli kahden vuorenharjanteen
välisessä alangossa, ja kuusikko ja seetripuut kävivät mataliksi
ja tiheiksi -- niin tiheiksi, että niiden alla tuskin oli lunta,
ja päivänvalo oli hyvin himmeä. Kahta asiaa hän ennen muita
alkoi kaivata -- ruokaa ja tovereita. Sekä suden että koiran osa
vaativat hänessä edellistä, ja koiran luonto kaipasi jälkimmäistä.
Kumpaakin toivomusta ryhtyi hänessä voimakkaana virtaava sudenveri
kannattamaan. Se sanoi hänelle, että jossakin tässä hiljaisessa
ympäristössä ja näiden kahden harjanteen välissä oli toveruutta, ja
ettei hänen tämän saavuttamiseksi tarvinnut muuta tehdä kuin istuutua
peräpakaroilleen ja huutaa julki yksinäisyytensä. Yhä uudestaan jokin
värähteli hänen rintansa syvyydestä, nousi siitä kurkkuun ja päätyi
sinne ulinana. Se oli suden ulvontaa, vaikka vielä kehittymätöntä.

Ruokaa oli helpompi saada kuin ääntä. Puolenpäivän seuduissa hän
vainusi rungon alla ison, valkean jäniksen ja tappoi sen. Lämmin liha
ja veri oli parempaa kuin jäätynyt kala tai tali ja leseet, ja tämä
herkullinen ateria herätti hänessä itseluottamusta. Iltapäivällä hän
ajoi takaa monta jänistä ja tappoi kaksi lisää. Ennen hän ei vielä
milloinkaan ollut tuntenut takaa-ajon ja oman mielensä mukaisen
tappamisen iloa, vaikkei syönytkään kaikkea, minkä tappoi.

Mutta jäniksistä ei ollut vastustajiksi. Ne kuolivat liian helposti.
Ne olivat makeaa ja mureaa syötävää, kun oli nälkä, mutta jonkin ajan
kuluttua haihtui niiden tappamisesta aluksi saatu ihana jännitys.
Hän kaipasi jotakin tukevampaa. Hän ei enää hiipinyt tietänsä
eteenpäin ikäänkuin olisi pelännyt ja halunnut pysyä piilossa. Hän
piti päätänsä pystyssä. Hänen selkäkarvansa törröttivät kankeina.
Häntä heilui vapaana ja tuuheana kuin suden. Jokainen karva hänen
ruumiissaan värähteli elämän ja toimintahalun sähköisestä tarmosta.
Hän samosi pohjoiseen ja länteen. Menneet päivät kutsuivat häntä --
kaukana Mackenzie-virran varrella vietetyt päivät. Mackenzie oli
tuhannen Englannin peninkulman päässä.

Sinä päivänä hän löysi lukuisia jälkiä lumessa ja nuuski hirven ja
karibun sorkkien ja ilveksen karva-anturaisten jalkojen jättämiä
hajuja. Hän seurasi kettua, ja jäljet veivät hänet korkeiden kuusien
ympäröimään paikkaan, jossa lumi oli poljettua ja veren punaamaa.
Täällä oli pöllön pää, höyheniä, siipiä ja sisälmyksiä, ja hän
käsitti, että oli liikkeellä muitakin riistanajajia kuin hän itse.

Iltaan mennessä hän tapasi lumessa jälkiä, jotka olivat hyvin
samanlaisia kuin hänen omansa. Ne olivat ihan tuoreet, niissä tuntui
lämmin tuoksu, joka sai hänet vikisemään ja herätti taas halun
istuutua peräpakaroilleen ja kaiuttaa ilmoille sudenulvontaa. Tämä
halu yltyi hänessä yhä voimakkaammaksi sitä mukaa kuin yön varjot
metsässä syvenivät. Hän oli matkannut kaiken päivää, mutta ei
ollut väsynyt. Nyt kun miehiä ei ollut lähistöllä, oli yössä jokin
tuntu, joka häntä kummasti virkisti. Susien veri juoksi hänessä
yhä joutuisammin. Tänä yönä oli kirkasta. Taivaankansi oli täynnä
tähtiä. Kuu nousi. Ja vihdoin hän istuutui lumeen, käänsi päänsä
suoraan ylös kuusen latvoja kohti, ja susi tuli hänestä kuuluville
pitkänä, surunvoittoisena huutona, joka värähteli hiljaisessa yössä
peninkulmain päähän.

Tämän ulvonnan jälkeen hän istui pitkän aikaa kuunnellen. Hän
oli saanut esille äänen, jossa oli uusi, kumma sävy, ja joka yhä
lisäsi hänen itseluottamustaan. Hän oli odottanut vastausta, mutta
mitään ei kuulunut. Hän oli matkannut suoraan tuulta vasten, ja
hänen ulvoessaan ryski hänen edessään vaivaismetsän läpi pakeneva
uroshirvi, sarvien kalistessa puihin, muistuttaen keveän koivunuijan
taontaa.

Kahdesti Kazan ulvoi, ennenkuin jatkoi matkaa, ja häntä huvitti tämän
uuden äänilajin harjoitteleminen. Hän saapui sitten jylhän harjanteen
juurelle ja lähti rämeiköstä nousemaan sen laelle. Tähdet ja kuu
olivat häntä likempänä siellä, ja harjanteen toisella puolella aukeni
hänen eteensä laaja, mutkitteleva tasanko; siellä oli jäätynyt,
kuun valossa kimalteleva järvi ja valkea joki, virraten siitä
hirsimetsään, joka ei ollut niin tiheä eikä niin pimeän kolkko kuin
rämeikkö.

Ja silloin hänen ruumiinsa joka lihas jännittyi, ja hänen verensä
kuohahti. Kaukaa tasangolta kuului huuto. Se oli _hänen_ huutonsa
-- sudenhuuto. Hänen leukansa näykkäsivät. Hänen valkeat hampaansa
välähtivät, ja syvältä hänen kurkustaan kuului ärinää. Hänen teki
mieli vastata mutta jokin kumma vaisto kielsi häntä siitä. Villin
eläimen vaisto alkoi jo vallita hänessä. Ilmassa, kuusten latvojen
kuiskeessa, kuussa, jopa tähdissäkin, puhui henki, joka ilmaisi
hänelle, että se, mitä hän oli kuullut, oli suden huuto, mutta että
se ei ollut suden _kutsu_.

Tämä jälkimmäinen kuului tuntia myöhemmin, selvänä ja täsmällisenä,
sama valittava ulvonta aluksi -- mutta päättyen nopeihin, kimeihin,
katkonaisiin haukahduksiin, jotka kuohuttivat hänen verensä niin
tuliseen kiihkoon, ettei hän ollut sentapaista milloinkaan ennen
kuullut. Sama vaisto ilmoitti hänelle, että tämä oli kutsu --
ajohuuto. Se vaati häntä tulemaan kiireesti. Hetkistä myöhemmin
se kuului uudestaan, tällä kertaa tuli ihan hänen alapuoleltaan
harjanteen juurelta vastaus, sitten toinen niin etäältä, että Kazan
tuskin sitä kuulikaan. Susiparvi keräytyi yhteen yöajoa varten; mutta
Kazan istui hiljaa ja väristen.

Hän ei pelännyt, mutta ei ollut valmis menemäänkään. Harjanne
tuntui jakavan häneltä maailman kahtia. Alhaalla oli uutta, outoa
ja miehistä vapaata elämää. Vastakkaiselta puolelta tuntui jokin
vetävän häntä takaisin, ja samassa hän käänsi päätänsä, katsoi
takanaan leviävää, kuun valaisemaa maisemaa ja vikisi. Nyt se oli
koiranvikinää. Nainen oli siellä takanapäin. Kazan kuuli hänen
äänensä, oli vielä tuntevinaan hänen pehmeän kätensä kosketuksen
ja näkevinään hänen kasvoissaan ja silmissään naurun, josta oli
huokunut lämpöä ja onnea. Nainen kutsui häntä metsien halki, ja häntä
raastoivat eri halut vastata tähän kutsuun ja lähteä alas tasangolle.
Sillä hän oli myöskin näkevinään monta miestä nuijineen odottamassa,
kuullen samalla ruoskien läiskettä ja tuntien niiden tuottamaa tuskaa.

Hän viipyi pitkän aikaa sen harjanteen laella, joka jakoi hänen
maailmansa kahtia. Ja sitten hän vihdoin kääntyi ja lähti alas
tasangolle.

Kaiken sen yötä hän pysytteli lähellä ajoparvea, mutta ei kertaakaan
mennyt ihan likelle. Se olikin hänelle onneksi. Hänessä tuntui vielä
vetohihnan ja ihmisen haju. Parvi olisi repinyt hänet palasiksi.
Villin ensimmäinen vaisto on itsesäilytysvaisto. Kenties juuri tämä
tunne, kuiske raatelevien kieltäymysten vuosien halki, sai Kazanin
silloin tällöin piehtaroimaan niissä paikoissa, missä parvi oli
tiheimmin tallannut.

Sinä yönä parvi oli tappanut järven partaalla karibun ja aterioitsi
melkein päivännousuun asti. Kazan pysytteli tuulen alla. Veren ja
lämpimän lihan tuoksu kutkutti hänen sieraimiaan, ja hänen tarkat
korvansa erottivat luiden ryskettä. Mutta vaisto oli kiusausta
voimakkaampi.

Vasta kun oli selvä päivä ja parvi oli hajalla yltympäri tasankoa,
uskalsi hän lähteä tappopaikalle. Hän ei löytänyt muuta kuin veren
punaaman lumialueen, jossa oli luita, sisälmyksiä ja sitkeitä,
revittyjä nahanpalasia. Mutta se riitti, ja hän piehtaroi siinä,
tunki kuononsa syvälle näihin jäännöksiin ja viipyi kaiken sen päivää
niiden lähellä, kyllästäen itseään niiden hajulla.

Kun kuu ja tähdet sitten illalla taas ilmestyivät, istahti hän sen
koommin enää pelkäämättä ja epäröimättä ja ilmoitti itsensä uusille
tovereilleen laajalla tasangolla.

Parvi metsästeli siinä taas yökauden, tai ehkä se oli uusi parvi,
joka lähti liikkeelle useita peninkulmia etelämpää ja ilmestyi
naaraskaribun kintereillä ison, jäätyneen järven partaalle. Yö
oli melkein niin kirkas kuin päivä, ja metsän laidalta Kazan näki
ensin karibun juoksevan järvelle kolmannespeninkulman päässä. Susia
oli tusinan verran ja ne olivat jo hajaantuneet kohtalokkaaseen
piiritysasentoon, hevosenkengän muotoon, kummankin johtajan juostessa
melkein jo mäen kohdalla ja hitaasti sulkiessa rengasta.

Kimakasti haukahtaen Kazan syöksyi esille kuutamoon. Kohta hän oli
pakenevan peuran jäljillä ja karkasi sitä kohden salamannopeudella.
Kahdensadan metrin päässä karibu näki hänet ja poikkesi oikealle,
ja senpuoleinen johtaja oli sitä vastassa kita ammollaan. Kazan
ehti toisen johtajan kera heti perille ja karkasi kiinni peuran
pehmeään kurkkuun. Ärisevänä joukkiona sudet ryntäsivät takaapäin ja
peura suistui maahan, Kazanin jäädessä puoleksi sen ruumiin alle,
hampaat upotettuina syvälle sen kaulaan. Se makasi raskaasti hänen
päällään, mutta hän ei hellittänyt otettaan. Se oli hänen ensimmäinen
suuri "tapponsa". Hänen verensä virtasi tulena. Hän ärisi yhteen
puristettujen leukojensa välitse.

Vasta kun viimeinen värähtely oli tauonnut hänen päällään lojuvasta
ruumiista, vetäytyi hän pois sen rinnan ja etujalkojen alta. Hän oli
sinä päivänä tappanut jäniksen eikä ollut nälissään. Niinpä hän nyt
istahti lumeen ja odotteli sillä aikaa, kun ahnas joukko raateli
peuraa. Vähän päästä hän lähestyi, nuuski saalista kahden suden
välistä ja sai puraisun tungettelunsa palkaksi.

Kun Kazan peräytyi, yhä epäröiden uskaltaisiko yhtyä villien
veljiensä joukkoon, hyppäsi iso, harmaa hahmo erilleen parvesta
ja karkasi suoraan hänen kurkkuaan kohti. Kazan ehti hädin tuskin
työntää hartiansa hyökkäystä vastaan, ja hetken aikaa he kahden
kieriskelivät lumessa, mutta olivat taas pystyssä, ennenkuin
äkkitaistelun herättämä kiihtymys oli ehtinyt houkutella parven
juhla-aterialtansa. Hitaasti he kiersivät toinen toistaan, valkeat
hampaat paljastettuina, kellertävät selkäharjakset kankeina
törröttämässä. Susien pahaenteinen piiri kokoontui taistelevien
ympärille.

Se ei ollut uutta Kazanille. Kymmenisen kertaa hän oli ollut
tällaisessa piirissä odottaen ratkaisevaa hetkeä. Useammin kuin
kerran hän oli kehässä taistellut hengestään. Se oli rekikoirien
tuttua taistelua. Jos ei ihminen nuijineen tai ruoskineen sitä
keskeyttänyt, niin se aina päättyi kuolemaan. Vain toinen
taistelevista saattoi hengissä poistua. Välistä kuoli kumpainenkin.
Mutta täällä ei ollut ihmistä -- vain tuo odottavien valkohampaisten
paholaisten kaamea piiri, valmiina hyökkäämään kimppuun ja repimään
palasiksi jommankumman, joka ensiksi kepertyi kyljilleen tai
selälleen. Kazan oli vieras, mutta ei pelännyt piirittäjiänsä. Parven
ehdoton laki pakottaisi heidät olemaan puolueettomia.

Hän piti vain silmällä isoa, harmaata johtajaa, joka oli vaatinut
hänet taisteluun. Hartiat vastatusten he yhä kiertelivät. Siinä,
missä hetkistä aikaisemmin oli kuulunut leukojen loksutusta ja lihan
raatelemista, oli nyt hiljaista. Helläkinttuiset ja hentokurkkuiset
etelästä tuodut sekarotuiset koirat olisivat ärisseet ja murisseet,
mutta Kazan ja susi olivat ääneti, korvat eteen eikä taaksepäin
suunnattuina, hännät vapaina ja tuuheina.

Äkkiä susi karkasi kiinni, ja sen leuat kalahtivat yhteen kuin
teräkseen. Ne osuivat tuuman verran harhaan. Samassa Kazan tarrasi
viholliseen sivultapäin, ja veitsenä viilsivät hänen hampaansa suden
kupeita.

He kiertelivät taas, silmien käydessä punaisemmiksi ja huulien
vetäytyessä taaksepäin, kunnes ne näyttivät hävinneen olemattomiin.
Ja sitten Kazan syöksähti saadakseen tavallisen surmanotteensa
kurkusta -- mutta osui harhaan. Tuuman verran taaskin, ja susi
hyökkäsi vastaan, niinkuin hänkin oli tehnyt, ja viilsi auki hänen
kupeensa, niin että veri juoksi hänen jalkojaan alas ja punasi
lumen. Kuvehaavan poltosta Kazan ymmärsi, että hänen vihollisensa
oli kokenut tappelupukari. Hän kyyristyi maahan, pää ojennettuna
suoraan eteenpäin ja kurkku lumessa kiinni. Tämän tempun hän oli
poikuusvuosinaan oppinut -- kuinka piti suojella kurkkuaan ja odottaa.

Kaksi kertaa susi kiersi hänen ympärinsä, ja Kazan kääntyeli vitkaan,
silmät puoliummessa. Toistamiseen susi hyökkäsi, ja Kazan lennätti
hirvittävät leukansa koholle, varmana kuolettavasta otteestaan
etujalkojen etupuolesta. Hänen hampaansa haukkasivat tyhjää ilmaa.
Ketteränä kuin kissa susi oli loikannut hänen ylitsensä.

Temppu ei onnistunut, ja koiran tapaan muristen Kazan tavoitti
suden kiinni yhdellä ainoalla harppauksella. He sattuivat suoraan
vastakkain. Hampaat kalahtivat, ja ruumiinsa koko painolla Kazan
töytäisi suden hartioita vastaan, aukaisi leukansa ja hyökkäsi taas
kurkkuun käsiksi. Taaskin harhaisku -- vain hitusen verran -- ja
ennenkuin hän ehti tointua, olivat suden hampaat hänen niskassaan.

Ensi kerran eläissään Kazan tunsi surmanotteen kauhua ja tuskaa, ja
rajusti ponnistaen hän puski päätänsä vähän eteenpäin ja näykkäsi
umpimähkään. Hänen voimakkaat leukansa tarttuivat suden etujalkaan,
läheltä rintaa. Kuului luun ryskettä ja odottavain susien piiri kävi
jännittyneeksi ja valppaaksi. Toinen tai toinen taistelevista oli
varmasti tuhon oma, ennenkuin otteet heltiäisivät, ja ne odottivat
vain kovaonnista kaatumista merkiksi hyökätä kuolleen kimppuun.

Vain Kazanin niskassa olevan karvapeitteen ja nahan paksuus ynnä
hänen lihastensa sitkeys pelastivat hänet tästä voitetun kauheasta
kohtalosta. Suden hampaat upposivat syvälle, mutta ei kylliksi
syvälle, tavoittaakseen elämän ydintä, ja äkkiä Kazan ponnisti
jäsentensä vihoviimeisillä voimilla ja rynnisti pystyyn vastustajansa
alta. Ote hänen niskastaan löyheni, ja uudella ylöspäin suunnatulla
rynnistyksellä hän kiskaisi itsensä irti.

Nopeasti kuin viuhuva ruoska hän kiepsahti parven raajarikkoisen
johtajan kimppuun ja hartiainsa kaikella vimmalla ja painolla iski
sitä kunnollisesti kylkeen. Vielä kuolettavammaksi kuin kurkkuotteen
oli Kazan joskus huomannut kylki-iskun, jos sen suoritti oikealla
hetkellä. Tällä kertaa se oli kuolettava. Susi menetti tasapainonsa,
keikahti tuokioksi selälleen, ja parvi syöksähti kimppuun,
innostuneena riistämään lopun henkeä johtajalta, jonka valta oli
tauonnut.

Tästä harmaasta, ärisevästä, verihuulisesta rykelmästä Kazan vetäytyi
loitommas, huohottaen ja verta vuotaen. Hän oli uupunut. Päässä
tuntui kummallista heikkoutta. Häntä halutti ruveta makuulle lumeen.
Mutta entinen, pettämätön vaisto varoitti häntä tätä uupumustaan
ilmaisemasta. Solakka, notkea, harmaa naarashukka tuli parvesta hänen
luokseen ja painui makuulle lumeen hänen eteensä, nousten sitten
haistelemaan hänen haavojaan.

Se oli nuori, voimakas ja kaunis, mutta Kazan ei katsonut siihen.
Hän katseli taistelupaikalle jääneitä entisen johtajan rippeitä.
Parvi oli palannut aterialleen. Hän kuuli taas luiden ryskettä ja
lihan kiskontaa, ja jokin ilmoitti hänelle, että tästä puoleen kaikki
erämaa kuuntelisi häntä ja tuntisi hänen äänensä, ja että kun hän
istuisi kyykkyyn ja huutaisi kuulle ja tähdille, nämä avaran tasangon
nopsajalkaiset metsästäjät vastaisivat siihen. Hän kiersi kahdesti
karibun ja susiparven, ja hölkytti sitten tiehensä tumman kuusimetsän
laitaan.

Päästyään varjoon hän katsahti taaksensa. Harmaa Hukka seurasi häntä.
Tämä oli vain muutamia metrejä jäljempänä ja tuli nyt hänen luokseen,
hieman pelokkaana, väliin katsahtaen taakseen järvellä näkyvää tummaa
elävää täplää. Ja seuralaisen siinä seistessä Kazanin vieressä,
tuoksahti hänen sieraimiinsa jotakin, mikä ei ollut veren hajua,
ei palsamin eikä kuusikon tuoksua. Se tuntui tulevan kirkkaista
tähdistä, pilvettömästä kuusta, itse yön oudosta ja ihanasta
hiljaisuudesta. Ja sen läsnäolo näytti olevan osa Harmaasta Hukasta.

Kazan katseli Harmaata Hukkaa ja huomasi hänen valppaissa silmissään
kysyvän ilmeen. Susi oli nuori -- niin nuori, että näytti tuskin
vielä penikkaa vanhemmalta. Ruumis oli voimakas, solakka ja
sirorakenteinen. Kuun valossa välkkyivät karvat kaulan alla ja
pitkin selkää kiiltävän pehmeinä. Harmaa Hukka vikisi nähdessään
Kazanin silmien punaisen, tuijottavan hohteen, mutta se ei ollut
penikan vikinää. Kazan liikahti häntä kohti ja seisoi pää naaraan
selkää vasten, katsoen suoraan susiparveen päin. Hän tunsi naaraan
värähtelyä rintaansa vastaan ja katseli taas kuuta ja tähtiä, ja
Harmaan Hukan ja yön salaperäisyys sykähteli hänen veressään.

Paljoakaan hän ei ollut elämästään viettänyt pysähdyspaikoissa.
Suurin osa oli kulunut taipaleella -- valjaissa -- ja kiima-ajan
henki oli vain etäältä häntä kiihottanut. Mutta nyt se oli ihan
lähellä. Harmaa Hukka nosti päätään. Hänen pehmeä kuononsa kosketti
Kazanin niskassa olevaa haavaa, ja tämän kosketuksen vienoudessa,
hänen kurkustaan kuuluvassa hiljaisessa vikinässä Kazan taas tunsi ja
kuuli samaa ihmeellistä, mikä oli johtunut naisen käden hyväilystä ja
äänen soinnusta.

Hän kääntyi, vikisten, selkäharjakset pystyssä, pää korkealla,
ja uhmaillen päin erämaata. Harmaa Hukka juosta hölkytteli hänen
rinnallaan, kun he yhdessä katosivat metsän pimeyteen.




V

TAISTELU LUMESSA


He tapasivat sinä yönä suojapaikan tiheän palsamipuun alta, ja kun
he laskeusivat levolle pehmeälle neulasmatolle, jota lumi ei ollut
peittänyt alleen, painoi Harmaa Hukka lämpimän ruumiinsa tiukkaan
kiinni Kazaniin ja nuoleskeli hänen haavojaan. Päivän sarastaessa
satoi sametinpehmoista lunta, niin valkeaa ja niin sakealti, etteivät
he kyenneet näkemään kymmentä harppausta eteensä aukealle. Ilma oli
lämmin ja kaikki niin hiljaista, että koko maailma näytti olevan
täynnä vain lumihiutaleitten liitelyä ja suhinaa. Kaiken tämän päivää
Kazan ja Harmaa Hukka matkailivat vierekkäin. Silloin tällöin hän
käänsi päätänsä taaksepäin harjannetta kohti, jonka yli hän oli
tullut, eikä Harmaa Hukka jaksanut käsittää hänen kurkustaan kuuluvan
oudon ääntelyn merkitystä.

Iltapäivällä he palasivat järven jäällä lojuvan naaraskaribun
tähteille. Metsän reunassa Harmaa Hukka jättäytyi jälkeen. Hän ei
tosin vielä käsittänyt myrkytettyjen syöttien, sudenhautojen ja
loukkujen tarkoitusta, mutta lukemattomien sukupolvien vaisto oli
hänen suonissaan, ja se sanoi hänelle, että oli vaarallista toista
kertaa ryhtyä saaliiseen, joka oli kuoltuaan kylmennyt.

Kazan oli nähnyt isäntiensä hääräävän susien jättämien raatojen
kimpussa. Hän oli nähnyt heidän taitavasti piilottavan loukkuja ja
käärivän pieniä strykniinikapseleita sisälmysrasvaan, ja kerran hän
oli pistänyt toisen etukäpälänsä rautoihin ja kokenut sen tuottaman
tuskan ja vaivan ja surmanotteen. Mutta hän ei tuntenut Harmaan
Hukan pelkoa. Hän vaati tätä seuraamaan itseään jäälle valkeiden
lumikumpujen luo, ja vihdoin toinen tulikin ja istahti rauhattomana
peräpakaroilleen, Kazanin kaivaessa esille luita ja lihanpalasia,
jotka lumi oli suojellut jäätymästä. Mutta Harmaa Hukka ei suostunut
syömään, ja vihdoin Kazan meni istumaan pakaroilleen hänen viereensä,
ja katseli yhdessä hänen kanssaan lumen alta esille kaivettuja
palasia. Sitten Kazan nuuski ilmaa. Hän ei haistanut vaaraa, mutta
Harmaa Hukka kertoi hänelle, että jokin vaara voi tässä sittenkin
piillä.

Monta muuta seikkaa Kazan sai häneltä kuulla seuraavina päivinä ja
öinä. Kolmantena yönä hän itse kokosi ajoparven ja johti metsästystä.
Kolmasti siinä kuussa ennenkuin kuu katosi taivaalta, hän johti ajoa,
ja joka kerta tapettiin. Mutta kun hanki hänen allaan alkoi pehmetä,
pysyi hän yhä mieluummin Harmaan Hukan seurassa, ja he metsästivät
kahden kesken, elättäen itseään isoilla, valkeilla jäniksillä.
Koko maailmassa hän oli rakastanut vain kahta, tyttöä kiiltävine
hiuksineen ja hyväilevine käsineen -- ja Harmaata Hukkaa.

Laajasta tasangosta hän ei luopunut, ja usein hän vei toverinsa
harjanteen laelle, koettaen selittää tälle, mitä oli jättänyt sinne
jälkeensä. Nyt seuraavina pimeinä öinä tehosi naisen kutsu häneen
niin voimakkaasti, että hän tunsi tavatonta halua palata sinne ja
viedä Harmaa Hukka mukanaan.

Pian sen jälkeen sattui muuan seikka. He olivat eräänä päivänä
menossa aukean tasangon poikki, kun Kazan harjanteen rinteellä näki
jotakin, mikä sai hänen sydämensä pysähtymään. Heidän maailmaansa oli
tulossa mies koiravaljakkoineen ja rekineen. Tuuli ei ollut heitä
varoittanut, ja samassa Kazan näki jonkin välkkyvän miehen kädessä.
Hän tiesi, mikä se oli. Se oli kalu, joka sylki tulta ja jyrinää ja
tappoi.

Hän varoitti Harmaata Hukkaa, ja he pötkivät tuulena tiehensä,
rinnakkain. Ja sitten kuului tuo ÄÄNI -- ja Kazanin viha miehiä
vastaan puhkesi kuuluviin murinana hänen juostessaan. Kummallinen
suhina meni heidän päittensä yli. Taas kuului tuo ääni takaapäin,
ja tällä kertaa Harmaa Hukka päästi tuskanhuudon ja kierähti
useita kertoja ympäri lumessa. Mutta heti hän oli taas jaloillaan,
ja Kazan jättäytyi hänen jälkeensä ja juoksi siellä, kunnes he
saapuivat metsän suojaan. Harmaa Hukka laskeutui pitkäkseen ja
alkoi nuoleskella hartiassaan olevaa haavaa. Kazan tähysteli metsän
reunaa kohti. Mies lähti seuraamaan heidän jälkiään, pysähtyi siihen
kohtaan, mihin Harmaa Hukka oli kaatunut, ja tarkasti lunta. Sitten
hän taas läheni.

Kazan vaati Harmaata Hukkaa taas jalkeille, ja he lähtivät järven
likeistä tiheää rämeikköä kohden. Kaiken sen päivää he pysyttelivät
vasten tuulta, ja kun Harmaa Hukka painui pitkäkseen, hiipi Kazan
takaisin heidän jälkiään pitkin ja nuuski ilmaa.

Harmaa Hukka ontui monta päivää tämän jälkeen, ja kun he kerran
sattuivat vanhan leirin jätteille, paljasti Kazan muristen hampaansa
jälkeenjääneelle ihmishajulle. Hänessä alkoi vähitellen kyteä halu
kostaa -- kostaa loukkaukset sekä omasta että Harmaan Hukan puolesta.
Hän koetti nuuskia esiin miehen jälkiä tuoreen lumipeitteen alta, ja
Harmaa Hukka kierteli levottomana hänen ympärillään ja houkutteli
häntä syvemmälle metsään. Vihdoin Kazan seurasi häntä yrmeänä. Hänen
silmissään oli villi puna.

Kolme päivää myöhemmin ilmestyi uusikuu. Ja viidentenä yönä Kazan
keksi jäljet. Ne olivat tuoreet -- niin tuoreet, että hän ne
löytäessään pysähtyi kuin luodin tapaamana ja seisoi ruumiinsa
joka ainoan lihaksen vavahdellessa, karvat pystyssä. Ne olivat
ihmisjälkiä. Siinä olivat koirien ja reen ja hänen vihamiehensä
lumikenkien jäljet.

Silloin hän nosti päänsä koholle, ja hänen kurkustaan lähti yli
laajan tasangon vyörymään ajohuuto -- villi ja raju joukkokutsu.
Milloinkaan hän ei ollut huutoonsa pannut sitä rajuutta, joka siinä
oli tänä yönä. Yhä uudestaan hän kaiutti ilmoille käskyään, ja sitten
kuului vastaus, kuului toinen, ja vieläkin yksi, kunnes Harmaa Hukka
istahti peräpakaroilleen ja lisäsi siihen oman äänensä. Kaukana
tasangolla pysähdytti valju- ja laihakasvoinen mies lopen uupuneet
koiransa, saadakseen kuunnella ja samalla kuului reestä heikko ääni:

"Sudet, isä. Tulevatko ne meidän -- jälkeemme?"

Mies oli vaiti. Hän ei ollut nuori. Kuu paistoi hänen pitkään
valkeaan partaansa ja jatkoi luonnottomasti hänen hoikan,
kuihtuneen vartalonsa mittaa. Reen karhunnahkaiselta pielukselta
oli tyttö kohottanut päätänsä. Hänen tummat silmänsä olivat
ihanaa tähdentuiketta tulvillaan. Hän oli kalpea. Hänen hiuksensa
laskeutuivat paksuna, välkkyvänä palmikkona hartioille, ja hän painoi
jotakin tiukasti rintaansa vasten.

"Ne ovat jonkun jäljillä -- luultavasti peuran", vastasi mies,
tarkastaen luodikkonsa tyvipuolta. "Älähän hätäile, Jo. Pysähdymme
lähimpään pensaikkopahaseen ja koetamme löytää kyllin paljon kuivaa
polttoainetta nuotioksi. -- Viiaa-a-a-a, pojat! Kush -- kush!" Ja hän
läimäytti ruoskallaan valjakkoansa selkään.

Tytön rintaa vasten puristetusta kääröstä kuului hentoa, valittavaa
itkua. Ja kaukaa heidän takaansa tasangolta vastasi siihen hajallisen
susiparven ääni.

Vihdoinkin Kazan oli kostonsa jäljillä. Hän juoksi alussa hitaasti,
Harmaa Hukka ihan vieressään, pysähtyen aina kolmen- tai neljänsadan
metrin päästä kaiuttamaan huutoansa. Harmaa, laukkaava haamu yhtyi
heihin takaapäin. Toinen seurasi. Kaksi saapui sivultapäin, ja
Kazanin yksinäinen ulvonta häipyi parven hurjaan ärhentelyyn. Joukko
lisääntyi, ja lukumäärän kasvaessa kävi kulku nopeammaksi.

Neljä -- kuusi -- seitsemän -- kymmenen -- neljätoista; tällöin he
olivat saapuneet sille tasangon osalle, joka oli aukeampi ja pahemmin
tuulelle altis.

Se oli voimakas parvi, pelkästään vanhoja, pelottomia metsästäjiä.
Harmaa Hukka oli nuorin ja pysytteli ihan kiinni Kazanin lavoissa.
Hän ei vilahdukseltakaan nähnyt Kazanin punanvereviä silmiä ja
kuolaavaa kitaa, ja jos olisi nähnytkin, ei olisi käsittänyt.
Mutta hän _tunsi_, ja outo ja salaperäinen vimma, joka sai Kazanin
unohtamaan muun kaiken, paitsi loukkaukset ja kuoleman, vihlaisi
häntä.

Parvi kulki nyt ääneti. Kuului vain läähättävä hengitys ja lukuisten
jalkojen pehmeä astunta. Ne juoksivat nopeasti ja likitysten. Ja aina
oli Kazan loikkauksen verran edellä, Harmaa Hukka rinnallaan.

Hän ei ollut milloinkaan tuntenut niin voimakasta surmaamishalua
kuin nyt. Ensi kerran elämässään hän ei pelännyt miestä, ei nuijaa,
ei ruoskaa eikä sitä kapinetta, joka syöksi kidastansa tulta ja
kuolemaa. Hän juoksi nopeasti yllättääkseen heidät ja päästäkseen
pikemmin aloittamaan tappelun. Kaikki nelivuotisen orjuuden ja
mieskäsien rääkkäyksen kasaama sisäinen vimma purkautui hänen
suonissaan valloille hienoina, punaisina tulivirtoina, ja kun hän
vihdoin näki edessään kaukana tasangolla liikkuvan täplän, pääsi
hänen kurkustaan ilmoille taas sellainen huuto, jota Harmaa Hukka ei
käsittänyt.

Kolmensadan metrin päässä tuon liikkuvan täplän toisella puolella oli
kapea metsäkaistale, ja Kazan tovereineen kiiti nopeaan eteenpäin.
Puolitiessä metsään he melkein saavuttivat täplän, joka samassa
pysähtyi ja muuttui tummaksi liikkumattomaksi varjoksi. Siitä
räiskytti esiin se leimahtava tulikieleke, jota Kazan aina oli
kammonnut, ja hän kuuli kuolonherhiläisen vingahduksen päänsä päältä.
Hän ei siitä nyt välittänyt, vaan haukahti kimakasti, ja sudet
riensivät hänen luokseen, kunnes neljä niistä oli vierekkäin hänen
luonaan.

Uusi leimahdus -- ja kuolonherhiläinen kiiti Harmaan Hukan vieressä
juoksevan harmaan taistelijan rinnasta peräpäähän asti. Kolmas --
neljäs -- viides tulenpurkaus mustasta varjosta, ja Kazan itse tunsi
jonkin tulikuuman äkkiä ja nopeasti kulkevan niskaansa pitkin, kun
miehen viimeinenkin luoti pyyhkäisi pois karvat ja poltti lihaa.

Kolme sutta oli luodikon tuli kaatanut, ja puolet jäljellä olevista
horjui oikealle ja vasemmalle. Mutta Kazan hyökkäsi suoraan
eteenpäin. Uskollisesti Harmaa Hukka seurasi häntä.

Rekikoirat oli vapautettu valjaistaan, ja ennenkuin Kazan pääsi
käsiksi mieheen, jonka näki pitelevän pyssyä nuijan tavoin käsissään,
kohtasi hänet niiden taisteleva rykelmä. Hän tappeli kuin paholainen,
ja Harmaan Hukan hampaat viilsivät haavoja kahden valjaskoiran
voimalla ja raivolla. Susista hyökkäsi kaksi joukkoon, ja Kazan
kuuli pyssynperän hirvittävän, seläntaittavan moksahduksen. Hänen
silmissään se oli _nuija_. Hän halusi päästä siihen käsiksi. Hän
tahtoi päästä käsiksi sitä pitelevään mieheen, erkani koirien
tappelevasta joukosta ja harppasi reen luo. Nyt vasta hän huomasi,
että reessä oli ihmisolentoja, ja kohta hän hyökkäsi sinne. Hän
upotti hampaansa syvälle johonkin pehmeään ja karvaiseen ja aukaisi
leukansa haukatakseen uudestaan. Ja silloin hän kuuli äänen! Se
oli _hänen äänensä!_ Joka lihas hänen ruumiissaan herpaantui. Hän
jäykistyi äkkiä elottoman kiven kaltaiseksi.

_Sen naisen ääni!_ Karhuntalja oli viskautunut syrjään, ja kuun ja
tähtien valaistuksessa hän näki nyt selvästi, mitä oli sen alla
ollut kätkössä. Hänessä toimi vaisto nopeammin kuin ihmisaivot edes
olisivat ehtineet ajatella. Se ei ollutkaan sama nainen. Mutta ääni
oli sama, ja valkeissa tyttömäisissä kasvoissa, jotka olivat niin
likellä hänen omia verenpunertamia silmiään, oli sama salaperäinen
lumous, jota hän oli oppinut tottelemaan. Ja nyt hän näki, mitä
nainen painoi rintaansa vasten, ja siitä lähti outo, kimakka huuto
-- ja hän käsitti, ettei ollutkaan reestä tavannut vihamielisyyttä
ja kuolemaa, vaan sitä, minkä luota hänet oli harjanteen takaisessa
maailmassa karkoitettu.

Vilahduksessa hän pyörähti ympäri. Hän näykkäsi Harmaata Hukkaa
kupeeseen, ja säikähtyneenä haukahtaen tämä väistyi. Kaikki oli
tapahtunut silmänräpäyksessä, mutta mies oli melkein menehtynyt.
Kazan syöksyi hänen nuijamaisen pyssynsä alitse ja suoraan kohti
susiparven jäännöstä. Veitsien tavoin viilsivät hänen hampaansa.
Jos hän oli koiria vastaan taistellut kuin paholainen, niin nyt
hän taisteli kuin kymmenen paholaista; ja mies, joka verisenä
oli kaatumaisillaan, hoiperteli reelle takaisin tästä ilmiöstä
kummissaan. Sillä kumppanuuden vaisto hallitsi nyt Harmaata Hukkaa,
ja nähdessään Kazanin taistelevan ja riehuvan parvea vastaan hän
rupesi liittolaiseksi tässä käsittämättömässä tappelussa.

       *       *       *       *       *

Kun se oli päättynyt, olivat Kazan ja Harmaa Hukka kahden kesken
tasangolla. Parvi oli puikkinut tiehensä yön pimeyteen, ja sama
kuu ja tähdet, jotka ensin olivat Kazanille ilmoittaneet hänen
esikoisoikeutensa, kertoivat hänelle nyt, etteivät tasangon villit
veljet enää vastaisi hänen kutsuunsa, kun hän ulvoisi taivasta kohti.

Hän oli haavoittunut. Ja Harmaa Hukkakin oli haavoittunut, vaikkei
niin pahasti kuin Kazan, joka oli repaleinen ja verissään. Yhtä
jalkaa oli hirveästi purtu. Hetken kuluttua hän huomasi tulta metsän
reunassa. Se houkutteli luokseen voimakkaasti kuten ennen. Häntä
halutti hiipiä sinne, saadakseen tuntea tytön käden kosketusta
päähänsä, niinkuin hän oli tuntenut toisen käden kosketusta
harjanteen takaisessa maailmassa. Hän olisi mennyt -- ja vaatinut
Harmaata Hukkaa seuraamaan itseään -- mutta siellä oli mies. Hän
vikisi, ja Harmaa Hukka työnsi lämpimän kuononsa hänen kaulaansa
kiinni. Jokin sanoi heille, että he olivat hylkiöitä, että tasangot,
kuu ja tähdet olivat nyt heitä vastaan, ja he hiipivät pimeän ja
metsän suojaan.

Kazan ei voinut mennä kauas. Hänen sieraimiinsa kantautui vielä
leirin haju, kun hän laskeutui maahan. Harmaa Hukka painui makuulle
ihan likelle häntä. Hellästi hän hyväili pehmeällä kielellään Kazanin
vuotavia haavoja. Ja kohottaen päätään Kazan vikisi hiljaa tähdille.




VI

KAZAN TAPAA JOANIN


Setri- ja kuusimetsän reunassa rakensi vanha Pierre Radisson
nuotiota. Hän vuoti verta kymmenkunnasta haavasta niissä kohdin,
missä susien hampaat olivat, ulottuneet hänen lihaansa, ja rinnassa
tuntui ainainen, kauhea vaiva, jonka merkitystä ei tiennyt kukaan
muu kuin hän itse. Hän laahasi paikalle yhä enemmän puita, heitti ne
rovioon, kunnes liekit tavoittivat tulen yllä käpristyvien oksien
neulasia, ja kokosi likelle puuvaraston yöllistä tarvetta varten.

Joan katseli häntä reestä, kauhun ilme yhä silmissään, pelokkaana
ja vavisten. Hän puristi lastansa lujasti rintaansa vasten. Pitkä,
tuuhea tukka peitti hartiat ja käsivarret tummalla verholla, joka
tulen valossa välkkyi ja aaltoili, kun hän liikahteli. Hänen
nuorekkaista kasvoistaan olisi tänä iltana tuskin luullut häntä
täyskasvuiseksi naiseksi, vaikka hän olikin äiti. Hän näytti melkein
lapselta.

Vanha Pierre, hänen isänsä, nauroi, heittäen maahan viimeisen
puusylyksen ja jäi huohottaen seisomaan.

"Läheltäpä piti, _ma chérie_", sanoi hän puhkuen valkean partansa
lävitse. "Olimme lähempänä kuolemaa tuolla aukealla kuin
toivottavasti milloinkaan enää joudumme. Mutta nyt meidän on hyvä ja
lämmin olla. No, et kai enää pelkää?"

Hän istahti tyttärensä viereen ja veti hellävaroen syrjään pehmeän
taljan, joka ympäröi hänen sylissään olevaa kääröä. Hän saattoi nähdä
Pikku Joanin toisen punaposken. Äiti-Joanin silmät loistivat tähtinä.

"Lapsi meidät pelasti", kuiskasi hän. "Sudet olivat jo melkein
repineet palasiksi koirat, ja minä näin niiden hyökkäävän sinun
kimppuusi, kun samassa eräs niistä loikkasi reen luo. Ensin luulin,
että se oli yksi koiristamme. Mutta se olikin susi. Se puri meitä jo
kerran, mutta karhuntalja suojeli meitä. Se oli jo melkein kiinni
kurkussani, kun lapsi huusi, ja silloin se seisahtui, punaiset
silmät jalan päässä meistä, ja taas olisin vaikka vannonut, että se
oli koira. Samassa se kääntyi taistelemaan susia vastaan. Näin sen
hyökkäävän kiinni erääseen, joka melkein jo tavoitti kurkkuasi."

"Se _oli_ koira", sanoi vanha Pierre, pidellen käsiään tulen
paisteessa. "Ne karkaavat usein isänniltään ja yhtyvät susiin.
Minunkin koirani ovat niin tehneet. _Ma chérie_, koira pysyy koirana
kaiken ikänsä. Potkaisut, rääkkäykset, sudetkaan eivät pysty sitä
muuttamaan, paitsi ehkä aikaa myöten. Se kuului susiparveen. Se tuli
yhdessä niiden kanssa -- tappamaan. Mutta kun se tapasi _meidät_ --"

"Niin se taisteli meidän puolestamme", sanoi nainen. Hän antoi nyt
käärön isälle ja nousi seisoalle, näyttäen tulen valossa pitkältä
ja hoikalta. "Se taisteli meidän puolestamme -- ja haavoittui
hirveästi", jatkoi hän. "Näin sen laahustavan tiehensä. Entä jos se
on tuolla jossakin -- kuolemaisillaan --"

Pierre Radisson suoristautui. Hän yski tutisten ja koetti tukahduttaa
sitä partaansa. Punaista läikkää, joka yskiessä ilmestyi hänen
huulillensa, ei Joan nähnyt. Hän ei ollut sitä huomannut myöskään
niinä kuutena päivänä, joina he olivat olleet matkalla sivistyksen
rajalta. Tämän yskän ja sitä seuraavan veriläikän tähden Pierre oli
pitänyt tavallista kovempaa kiirettä.

"Sitä minäkin olen ajatellut", vastasi hän. "Se oli pahasti
haavoittunut, enkä usko sen menneen kauas. Otapa pikku Joan ja istu
tulen likellä, kunnes minä tulen takaisin."

Kuu ja tähdet loistivat kirkkaina taivaalla, kun hän lähti pitkin
tasankoa. Vähän matkan päässä tukkimetsän reunasta hän hetkeksi
seisahtui siihen paikkaan, missä sudet tuntia aikaisemmin olivat
heitä ahdistaneet. Ei ainoakaan hänen neljästä koirastaan ollut
hengissä. Lumi oli niiden verestä punainen, ja niiden ruumiit
viruivat kankeina samalla kohtaa, missä olivat sortuneet susiparven
tappamina. Häntä värisytti niitä katsellessaan. Jos sudet eivät
olisi suunnanneet ensimmäistä raivoisaa hyökkäystään koiriin, niin
kuinka olisikaan käynyt hänen itsensä, Joanin ja lapsen? Hän kääntyi
jatkamaan matkaansa yskäisten jälleen kumeasti ja verta tuli taas
hänen huulilleen.

Muutaman metrin päässä syrjään päin hän tapasi lumessa sen vieraan
koiran jäljet, joka oli tullut susien mukana ja hyökännyt niitä
vastaan silloin, kun kaikki näytti olevan hukassa. Ne eivät olleet
selviä juoksun jälkiä, vaan olivat tehneet lumeen vaon, jota Pierre
Radisson alkoi seurata, uskoen tapaavansa koiran kuolleena jonkun
matkan päässä.

Kazan makasi metsän laidassa, suojaisessa paikassa, johon oli
laahautunut, pitkän aikaa taistelun tauottua valppaana ja tarkkana.
Kovia tuskia hän ei tosin kärsinyt, mutta ei jaksanut seisoa
pystyssä. Hänen kupeensa tuntuivat rampautuneen. Harmaa Hukka
kyykistyi tiukkaan hänen kylkeensä, haistellen ilmaa. Heidän
sieraimiinsa tuli leirin hajua, ja Kazan saattoi erottaa siellä kaksi
olentoa -- _miehen_ ja _naisen_. Hän tiesi naisen olevan siinä,
missä kuusien ja setripuiden lomitse näki tulen loimun. Kazanin teki
mieli mennä hänen luokseen, laahautua aivan tulen ääreen ja viedä
Harmaa Hukka mukanaan, kuunnella naisen ääntä ja tuntea hänen kätensä
kosketusta. Mutta mies oli siellä, ja hänelle merkitsi mies aina
samaa kuin nuija, ruoska, tuska, kuolema.

Harmaa Hukka painautui tiukasti kiinni häneen ja vikisi hiljaa
kehoittaessaan Kazania pakenemaan kanssaan syvemmälle metsään.
Vihdoin hän käsitti, että toinen ei kyennyt liikkumaan, ja juoksi
rauhattomana ulos aukealle ja taas takaisin, kunnes se polku, jonka
hän näin teki, oli sakeanaan jälkiä. Toverihengen vaisto oli hänessä
voimakas. Hän ensinnä näki Pierre Radissonin tulevan polkua pitkin ja
juoksi kiireesti takaisin Kazanin luo varoittamaan.

Silloin Kazan tunsi hajun ja näki tumman haamun lähestyvän tähtien
valossa. Hän yritti päästä pakoon, mutta kykeni liikkumaan vain
jonkun tuuman erältään. Mies tuli nopeasti lähemmäs. Kazan huomasi
hänen kädessään pyssyn välkkeen ja kuuli hänen kumean yskintänsä ja
hänen askelensa lumella. Harmaa Hukka kyykistyi lapa hänen lapaansa
vasten, vavisten ja paljastaen hampaansa. Kun Pierre oli lähestynyt
viidenkymmenen jalan päähän, hiipi Harmaa Hukka kuusikon tummempiin
varjopaikkoihin.

Kazanin hampaat paljastuivat uhkaavina, kun Pierre pysähtyi ja loi
häneen katseensa. Ponnistaen Kazan pääsi jaloilleen, mutta vaipui
takaisin lumeen. Mies laski pyssynsä näreen nojaan ja kumartui
pelkäämättä häntä kohti. Raivoisasti äristen Kazan yritti näykkäistä
hänen ojennettua kättään. Ihme ja kumma, mies ei siepannut kankea tai
nuijaa. Hän ojensi taas kätensä -- varovasti -- ja puhui sellaisella
äänellä, jonka sävy oli Kazanille outo. Koira näykkäisi taas ja
murisi.

Mies ei hellittänyt, vaan puhutteli häntä kaiken aikaa, ja kerran
hänen rukkasellinen kätensä kosketti Kazanin päätä ja ehti väistyä,
ennenkuin leuat saivat siitä kiinni. Yhä uudestaan mies kurkotti
kättään, ja kolmasti Kazan tunsi sen kosketusta; se ei tuntunut
uhkaavalta eikä myöskään tehnyt kipeää. Vihdoin Pierre lähti pois
samaa polkua pitkin.

Kun mies oli hävinnyt näkyvistä ja kuuluvista, vikisi Kazan ja
selkäharja tasaantui. Hän katseli hartaasti tulen hehkuun päin. Mies
ei ollut lyönyt häntä, ja ne kolme neljännestä, jotka hänessä olivat
koiran perintöä, tahtoivat seurata miestä.

Harmaa Hukka tuli takaisin ja seisahtui etujalat jäykkinä hänen
viereensä. Hän ei ollut milloinkaan ollut näin lähellä ihmistä,
paitsi silloin, kun parvi oli aukealla hyökännyt reen kimppuun. Hän
ei voinut käsittää. Hänen kaikki vaistonsa muistuttivat hänelle, että
ihminen on kaikista maailman olennoista vaarallisin, pelättävämpi
kuin väkevimmät pedot, kuin myrskyt, tulvat, pakkanen ja nälkä. Mutta
tämä mies ei sittenkään ollut tehnyt pahaa hänen kumppanilleen.
Hän nuuski Kazanin selkää ja päätä, joita rukkasellinen käsi oli
koskettanut. Sitten hän taas juosta hölkytti takaisin pimentoon,
sillä metsän laidan tuolla puolen näkyi jälleen joku liikkuvan.

Mies palasi, mukanaan nainen, jonka ääni oli vieno ja suloinen, ja
josta huokui naisen hempeys. Mies seisoi varuillaan, mutta uhkaamatta.

"Ole varovainen, Joan", sanoi hän.

Nainen laskeutui polvilleen lumeen juuri niin kauas, ettei Kazan
ulottunut häneen.

"Tule, halli -- tule!" sanoi hän lempeästi ja ojensi kättään. Kazanin
lihakset värähtivät. Hän siirtyi tuuman, kaksikin lähemmäs. Naisen
silmissä ja kasvoissa näkyi sama kirkkaus, rakkaus ja hellyys,
jota hän oli kerran ennenkin saanut tuntea, kun toinen nainen,
välkkyvähiuksinen ja loistavasilmäinen, oli tullut hänen elämäänsä.
"Tule!" kuiskasi nainen nähdessään Kazanin liikahtavan ja kumartui
vähän likemmäs, kurkotti kättään, pitemmälle, ja kosketti lopulta
hänen päätään.

Pierre polvistui tyttärensä viereen ja tarjosi jotakin. Kazan haisti
siinä lihaa. Mutta naisen käsi sai hänet värisemään ja vapisemaan,
ja kun hän peräytyen kehoitti Kazania seuraamaan itseään, laahasi
koira ruumistaan työläästi pari jalkaa lumessa. Vasta nyt Joan
huomasi, että koiran jalka oli vioittunut. Heti hän unohti kaiken
varovaisuuden ja kumartui ihan Kazanin viereen.

"Se ei jaksa kävellä", hän huudahti värähtävällä äänellä.

"Katsopa, _mon père_! Tässä on hirveä haava. Meidän täytyy sitä
kantaa."

"Sitä arvelinkin", vastasi Radisson, "ja otin mukaani peitteen. _Mon
Dieu_, mitä se on?"

Metsän pimennosta kuului hiljaista valitusta.

Kazan kohotti päätään, ja vastaukseksi kuului hänen kurkustaan
värähtelevä vikinä. Siellä oli Harmaa Hukka häntä kutsumassa.

Suorastaan ihmeellistä oli, että Pierre Radisson sai kietoa peiton
Kazanin ympärille ja kantaa hänet nuotion luo, ilman haavaa tai
edes naarmua. Tämä ihme kävi mahdolliseksi siten, että Joan pani
käsivartensa Kazanin pörröiselle kaulalle, pidellessään peitteen
toista päätä. He laskivat koiran maahan tulen ääreen, ja vähän ajan
kuluttua mies toi lämmintä vettä, pesi veren pois vioittuneesta
jalasta, pani siihen jotakin pehmeää, lämmintä ja lievittävää ja
kääri vihdoin vaatetta sen ympärille.

Kaikki tämä oli Kazanille uutta ja outoa. Pierren kädet, samoin
kuin Joanin, silittivät hänen päätänsä. Mies toi hänelle jauhoista
ja ihrasta valmistettua velliä ja kehoitti häntä syömään, Joanin
sillä aikaa istuessa kädet poskilla, katsellen ja puhutellen koiraa.
Sitten, kun hänen jo oli oikein hyvä olla, eikä enää pelottanut,
hän kuuli oudon äänen, vienon kirkaisun kääröstä, joka oli reessä
turkkiin peitettynä, ja se sai hänet äkkiä kohottamaan päätänsä.

Joan näki tämän liikkeen ja kuuli Kazanin kurkusta tulevan hiljaisen
vastausvikinän. Hän astui kiireesti käärön luo, jutteli ja leperteli
sille ottaessaan sen syliinsä ja sitten veti syrjään harmaan
ilveksennahan, niin että Kazan sai nähdä. Hän ei ollut koskaan
ennen nähnyt pikku lasta, ja Joan piteli sitä hänen edessään, niin
että hän voi suoraan katsella sitä ja nähdä, mikä ihana olento se
oli. Sen pienet, punaiset kasvot tuijottivat vakaasti Kazaniin. Se
ojenteli pikku nyrkkejään, purki kummallisia äännähdyksiä koiralle ja
sitten äkkiä potkaisi, kirkui iloissaan ja nauroi. Ne äänet saivat
jännityksen laukeamaan Kazanin koko ruumiissa, ja hän laahautui
naisen jalkoja kohti.

"Katsopa, se pitää lapsesta", huudahti Joan. "_Mon père_, meidän pitää
antaa sille nimi. Mikähän sopisi?"

"Anna sen asian jäädä aamuun", vastasi isä. "Nyt on jo myöhä, Joan.
Mene telttaan nukkumaan. Meillä ei nyt ole yhtään koiraa, ja matkamme
käy hitaasti. Täytyy siis lähteä varhain liikkeelle."

Oviliuskaa pidellen Joan kääntyi.

"Se tuli susien mukana", sanoi hän. "Pannaan sen nimeksi Susi."
Toisella käsivarrellaan hän piteli pikku Joania, toisen hän ojensi
Kazania kohti. "Susi! Susi!" huusi hän hellästi.

Kazanin silmät olivat kiinni hänessä. Hän tiesi, että nainen
puhutteli häntä, ja vetäytyi jalan verran lähemmäs.

Kauan sen jälkeen, kun Joan oli mennyt telttaan, istui vanha Pierre
Radisson reen laidalla, tuleen päin kääntyneenä, Kazan jalkojen
juuressa. Äkkiä keskeytti hiljaisuuden taas metsän syvyydestä kuuluva
hylätyn Harmaan Hukan ulvonta. Kazan kohotti päätänsä ja vikisi.

"Se kutsuu sinua, halli", sanoi Pierre ymmärtäen asian laidan.

Hän yskäisi ja kosketti kädellä rintaansa, jota tuska tuntui repivän.

"Hallan puremat keuhkot", sanoi hän, puhuen suoraan Kazanille. "Se
tuli alkutalvesta, siellä Fond du Lacissa. Toivottavasti ehdimme
kotiin -- ajoissa -- lapsinemme."

Pohjoisten aavojen erämaiden yksinäisyydessä ja tyhjyydessä
tottuu puhumaan itsekseen. Mutta Kazanin pää oli valpas ja silmät
tarkkaavaiset, minkä vuoksi Pierre jutteli hänelle.

"Heidät on vietävä kotiin, eikä ole muita sitä toimittamaan kuin
sinä ja minä", jatkoi hän partaansa nykien. Samassa hän puristi
nyrkkejään. Kumea, rasittava yskä kouristi häntä jälleen.

"Kotiin!" huohotti hän rintaansa pidellen. "Sinne on
kahdeksankymmentä, mailia suoraan pohjoista kohden -- Churchilliin
-- ja suokoon Jumala, että joudumme sinne -- läpsinemme -- ennenkuin
keuhkoni ovat lopussa."

Hän nousi seisomaan ja hieman hoippui astellessaan. Kazanin kaulassa
oli vyö, ja hän sitoi koiran rekeen. Sitten hän laahasi pari kolme
pikku puuta nuotioon ja lähti hiljaa telttaan, jossa Joan ja lapsi
jo nukkuivat. Kolme tai neljä kertaa Kazan kuuli sinä yönä Harmaan
Hukan kaukaisen äänen, joka kutsui kadonnutta kumppaniaan, mutta
jokin vaisto sanoi hänelle, ettei hänen nyt sopinut siihen vastata.
Aamupuolella Harmaa Hukka tuli aivan lähelle leiriä, ja nyt Kazan
ensimmäisen kerran vastasi hänelle.

Kazanin ulvonta herätti miehen. Hän tuli ulos teltasta, tähyili
hetken aikaa taivasta, kohenteli tulta ja rupesi valmistamaan
aamiaista. Hän taputti Kazania päähän ja antoi tälle lihakimpaleen.
Joan tuli ulos hetkistä myöhemmin, jättäen lapsen telttaan nukkumaan,
riensi suutelemaan isäänsä, laskeutui sitten polvilleen Kazanin
viereen ja jutteli hänelle melkein samaan tapaan kuin eilen illalla
lapselle. Kun hän hyppäsi pystyyn isäänsä auttamaan, seurasi Kazan
häntä, ja nähdessään hänen seisovan vankasti jaloillaan Joan huudahti
riemuissaan.

Sinä päivänä pohjoista kohti alkanut matka oli merkillinen. Pierre
Radisson tyhjensi reestä kaiken muun paitsi teltan, peitot, ruoan ja
Pikku Joanin turkispesän. Sitten hän valjasti itsensä vetohihnoihin
ja veti rekeä lunta pitkin, yskien lakkaamatta.

"Tämä yskä on minulla ollut puolen talvea", valehteli Pierre,
huolissaan siitä, että Joan ehkä näkisi verenjälkiä hänen huulillaan
tai parrassaan. "Pysyttelen sisällä viikon aikaa, kun pääsemme
kotiin."

Kazan tiesi eläimille ominaisen, salaperäisen kyvyn avulla, jota
ihminen, pystymättä sitä selittämään sanoo vaistoksi, että miehen
puhe ei ollut totta. Se ehkä johtui oikeastaan siitä, että hän oli
ennenkin kuullut miesten tuolla tavalla yskivän, ja että hänen
rekikoirina olleet esivanhempansa olivat monessa polvessa kuulleet
miesten yskivän Radissonin lailla -- ja huomanneet, mitä siitä
seurasi.

Monesti hän oli vainunnut kuolemaa teltoista ja majoista, vaikkei
ollut mennyt sisälle, ja useita kertoja hän oli sieraimissaan
tuntenut kuoleman salaperäisen läsnäolon, vaikkei se vielä ollut
tapahtunut, vaan oli vasta tulossa -- samoin kuin hän oli jo kaukaa
tajunnut myrskyn ja tulen hienon varoituksen. Ja tämä salaperäinen
asia tuntui nyt olevan hyvin likellä, kun hän ketjunsa päässä seurasi
rekeä. Se teki hänet rauhattomaksi ja monta kertaa, reen pysähtyessä,
hän nuuski karhuntaljaan kätkettyä pikku ihmistä. Joka kerta, kun hän
näin teki, riensi Joan hänen rinnalleen ja taputti kahdesti hänen
arvettunutta, harmaata päätänsä, kunnes Kazanin joka verenpisara
hyppelehti vallattomassa riemussa, jota ei päältäpäin kuitenkaan
näkynyt.

Pääasia, jonka Kazan tänään oppi, oli se, että reessä makaava
pikkuruinen olento oli perin kallisarvoinen naiselle, joka silitti
hänen päätään ja puhutteli häntä, ja että se oli kovin avuton. Koira
huomasi myöskin, että Joan oli enimmin iloissaan ja että hänen
äänensä oli hellempi ja värisytti syvemmin silloin, kun hän tarkkasi
tuota pientä, lämpöistä, karhuntaljaan kiedottua elävää olentoa.

Pierre Radisson istui kauan tulen ääressä, sittenkun he olivat
leiriytyneet. Tänä iltana hän ei tupakoinut. Hän tuijotti suoraan
liekkeihin. Kun hän viimein nousi mennäkseen telttaan naisen ja
lapsen luo, kumartui hän Kazanin puoleen ja tarkasti tämän haavoja.

"Huomenna joudut valjaisiin", sanoi hän. "Meidän täytyy huomisillaksi
ehtiä joelle, jollei --"

Hän ei lopettanut lausettaan. Hän koetti tukahduttaa rintaa
repivää yskänkohtausta, kun teltan oviläppä painui umpeen hänen
takanaan. Kazan makasi jäykkänä ja valppaana, silmissä kummallinen
rauhattomuus. Häntä ei miellyttänyt se, että Radisson meni
telttaan, sillä entistä voimakkaampana ympäröi häntä tuo painostava
salaperäisyys, ja se tuntui olevan osa miehestä.

Kolmasti hän sinä yönä kuuli uskollisen Harmaan Hukan kutsuvan metsän
syvyydestä, ja joka kerta hän vastasi. Aamupuolella kumppani taas
tuli ihan likelle leiriä. Kerran hän haistikin Harmaan Hukan, joka
kierteli tuulen puolella. Silloin Kazan kiskoi ja vikisi ketjunsa
päässä, toivoen hänen tulevan leirille ja kyykistyvän viereensä.
Mutta tuskin Radisson liikahti teltassa, kun Harmaa Hukka jo oli
tipotiessään. Miehen kasvot olivat laihemmat ja hänen silmänsä
punaisemmat tänä aamuna. Hänen yskänsä ei ollut niin kovaa eikä
niin repivä. Se oli kähinää, ikäänkuin jokin hänen sisässään olisi
murtunut, ja ennenkuin nainen tuli esille, piteli hän käsillään
usein kurkkuansa. Joan kalpeni nähdessään isänsä. Hänen silmiinsä
ilmestyi huolestumisen sijalle pelko. Kun hän kietaisi kätensä Pierre
Radissonin ympärille, nauroi tämä ja yskäisi näyttääkseen, että oli
puhunut totta.

"Näethän, Joan, yskä ei ole niin paha", sanoi hän. "Se alkaa loppua.
Et kai ole unohtanut, _ma chérie_? Ainahan siitä jää heikoksi, ja
silmät veristävät."

Tämä päivä oli kylmä, valju ja hämärä, ja Kazan ja mies kiskoivat
rekeä edellä, Joanin seuratessa jälkiä myöten perässä. Kazanin
haava ei enää vaivannut. Hän veti vakavasti kaikin voimin, eikä
mies kertaakaan lyönyt häntä, vaan taputti kinnaskädellään päähän
ja selkään. Päivä pimeni yhä, ja puiden latvoista kuului hiljaista
tuulen vinkunaa.

Pimeys ja myrskyn uhka eivät saaneet Pierre Radissonia leiriytymään.
"Meidän pitää ehtiä joelle", hoki hän itsekseen. "Meidän pitää ehtiä
joelle -- meidän pitää ehtiä joelle." Ja alinomaa hän kehoitti
Kazania ponnistamaan lujemmin omien voimiensa käydessä vetohihnan
päässä yhä heikommiksi.

Myrsky oli jo alkanut, kun Pierre puolenpäivän aikaan pysähtyi
tekemään nuotiota. Lunta satoi niin sakeana valkoisena ryöppynä,
ettei muutaman kymmenen metrin päästä voinut erottaa puunrunkoja.
Pierre nauroi, kun Joan väristen painautui tiukasti häneen, lapsi
sylissään. Vain tunnin hän viipyi, sitten kiinnitti Kazanin taas
reen eteen ja sovitti hihnat omillekin vyötäisilleen. Synkässä
hiljaisuudessa, joka oli melkein yhtä pimeä kuin yö, Pierre piteli
kompassia kädessään. Vihdoin iltapäivällä myöhään he saapuivat
metsässä aukeaman laitaan, ja heidän edessään oli tasanko, jonka
poikki Radisson riemuiten osoitti kädellään.

"Tuolla on joki, Joan", sanoi hän heikolla, käheällä äänellä. "Tähän
voimme nyt leiriytyä ja odottaa myrskyn asettumista."

Tiheän kuusikon suojaan hän pystytti teltan ja alkoi koota
polttopuita. Joan auttoi häntä. Kohta kun he olivat keittäneet
kahvia ja syöneet illallisekseen lihaa ja paahdettua leipää, lähti
Joan telttaan ja vaipui uupuneena palsamipuun oksista valmistetulle
vuoteelleen, käärien itsensä ja lapsen tiukasti nahkoihin ja
peittoihin. Tänä iltana häneltä ei liiennyt sanaakaan Kazanille. Ja
Pierre oli iloissaan siitä, että Joan oli liiaksi väsynyt istuakseen
tulen ääressä ja puhellakseen. Ja sittenkin --

Kazanin valppaat silmät näkivät hänen äkkiä hätkähtävän. Hän nousi
istualtaan reen laidalta, astui teltan luo, veti oviläpän syrjään ja
pisti sisään päänsä ja hartiansa.

"Nukutko, Joan?" kysyi hän.

"Melkeinpä, isä. Etkö sinäkin jo tule -- pian?"

"Jahka ensin tupakoin", vastasi mies. "Onko sinun hyvä olla?"

"On. Olen niin väsynyt -- ja -- uninen --"

Pierre nauroi hiljaa. Pimeässä hän tarttui kurkkuunsa.

"Olemme melkein kotona, Joan. Tuolla on meidän joki -- Little
Beaver. Jos minä tänä yönä menisin matkoihini ja jättäisin sinut,
osaisit sitä pitkin jatkaa matkaa suoraan majallemme. Sinne on vain
neljäkymmentä mailia. Kuuletko?"

"Kuulen, minä tiedän --"

"Neljäkymmentä mailia -- suoraan jokea alaspäin. Sinä et voisi eksyä,
Joan. Sinun tarvitsisi vain varoa jäällä avantoja."

"Etkö tule nukkumaan, isä? Sinä olet väsynyt -- ja melkein sairas."

"Tulen -- kun olen tupakoinut", toisti mies. "Joan, kuule,
muistutatko minulle huomenna avantoja? Voisin ehkä unohtaa. Sinun on
helppo tuntea ne, sillä lumi ja hanki on niiden kohdalla valkeampaa
kuin muualla ja huokoista. Muistatko -- avannot --"

"Kyl-l-l-ä --"

Pierre päästi oviläpän ja palasi tulen ääreen. Hän hoiperteli
kävellessään.

"Hyvää yötä, halli", sanoi hän. "Kai minun on parasta mennä sisään
lasten luo. Kaksi päivää vielä -- neljäkymmentä mailia -- kaksi
päivää --"

Kazan tarkkasi häntä hänen astuessaan telttaan ja kiskoi kaikella
painollaan ketjunsa päätä, kunnes kaulavyö salpasi häneltä hengen.
Hänen jalkansa ja selkänsä vavahtelivat. Tuossa teltassa, johon
Radisson oli mennyt, olivat Joan ja pikku lapsi. Hän tiesi, ettei
Pierre tehnyt heille pahaa, mutta hän tiesi myöskin, että Pierre
Radissonin mukana liiteli jotakin kamalaa ja uhkaavaa heidän
lähellään. Hän halusi saada miehen sieltä ulos -- tulen ääreen, missä
voisi paikallaan maaten pitää häntä silmällä.

Teltassa oli hiljaista. Harmaan Hukan huuto kuului lähempää kuin
ennen. Joka yö hän tuli yhä lähemmäksi leiriä kutsumaan toveriaan.
Kazanin teki mieli saada hänet hyvin lähelle itseään tänä yönä,
mutta ei edes vikissyt vastaukseksi, kun ei tohtinut häiritä teltan
merkillistä äänettömyyttä. Hän makasi hiljaa kauan aikaa, edellisen
päivän matkasta väsyneenä ja heikkona, mutta unta saamatta. Nuotio
paloi alemmaksi; tuuli taukosi puiden latvoissa, ja paksut, harmaat
pilvet vyöryivät jykevien esirippujen lailla taivaankannen alitse.
Tähdet alkoivat kiilua valkeina ja metallinhohtoisina, ja kaukaa
pohjoisesta kaikui heikosti väreilevä, valittava ääni, ikäänkuin
teräsanturaiset reet olisivat kiitäneet jäätynyttä hankea pitkin --
revontulten salaperäisessä yksitoikkoisuudessa. Sitten sää kävi yhtä
mittaa nopeasti kylmäksi.

Tänä yönä ei Harmaa Hukka kierrellyt tuulen mukaan, vaan seurasi kuin
hiipivä varjo Pierre Radissonin aukaisemaa jälkeä pitkin, ja kun
Kazan taas kuuli hänen äänensä kauan aikaa puolenyön jälkeen, makasi
hän pää koholla ja vartalo jäykkänä, paitsi että lihakset omituisesti
värähtelivät. Harmaan Hukan äänessä oli uusi sävy, surun sävel, joka
sisälsi enemmän kuin kumppanin kutsun. Se oli viimeinen tervehdys.
Ja sen kuullessaan Kazan luopui äänettömyydestään ja pelostaan, ja
pää suorana taivasta kohti ojennettuna hän ulvoi sillä tavalla kuin
pohjolan kesyttömät koirat ulvovat telttojen edessä silloin, kun
niiden isännät juuri ovat kuolleet.

Pierre Radisson oli kuollut.




VII

POIS LUMIPYRYSTÄ


Päivä jo sarasti, kun pikku lapsi painautui tiukasti Joanin lämmintä
rintaa vasten ja herätti hänet nälissään huutaen. Joan aukaisi
silmänsä, pyyhkäisi kasvoiltaan tuuheat hiuksensa ja saattoi nyt
nähdä, missä isän hämärä hahmo makasi teltan toisella sivulla.
Siellä oli hiljaista, ja häntä ilahdutti, että isä vielä nukkui, kun
edellisenä päivänä oli ollut aivan nääntymäisillään. Siksi Joan jäi
vielä makuulle puoleksi tunniksi, leperrellen hiljaa pikku lapselle.
Sitten hän nousi varovasti, kääri lapsen lämpimiin peitteisiin ja
nahkoihin, puki päällysvaatteet ylleen ja meni ulos.

Tällöin oli jo selvä päivä, ja hän huoahti helpotuksesta, kun näki
myrskyn tauonneen. Oli pureva pakkanen. Hänestä tuntui, ettei hän
ikänänsä ollut kokenut näin kylmää. Tuli oli kokonaan sammunut.
Kazan oli kääriytynyt pyöreäksi palloksi ja työntänyt kuonon
allensa. Hän kohotti päätänsä ja vavahteli, kun Joan tuli esille.
Mokkasiinipeitteisellä jalallaan Joan hajoitti tuhkaa ja hiiltyneitä
oksia, jolta oli nuotiosta jäljellä, mutta ainoatakaan kipinää ei
näkynyt. Telttaan palatessaan hän hetkeksi pysähtyi Kazanin viereen
ja taputteli pörröistä päätä.

"Voi Susi-parka", sanoi hän. "Jospa olisin antanut sinulle yhden
karhuntaljoistamme!"

Hän veti syrjään oviläpän ja astui sisään. Nyt hän ensi kerran näki
isänsä kasvot varjossa, ja ulkopuolella Kazan kuuli hänen pelästyneen
valitushuutonsa. Kun kerrankin katsahti Pierre Radissonin kasvoihin,
ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut.

Tuskaisen parkaisun jälkeen Joan heittäytyi isänsä rintaa vasten,
nyyhkyttäen niin hiljaa, etteivät edes Kazanin tarkat korvat mitään
kuulleet. Siihen hän jäi suruunsa vaipuneena, kunnes pikku Joanin
ruikutus kiihoitti toimintaan joka kipinän sitä naisellisuutta ja
äitiyden elintarmoa, joka hänellä oli tyttömäisessä ruumiissaan.
Silloin hän ponnahti seisaalleen ja juoksi oviaukosta ulos. Ketjunsa
päässä Kazan tempoili mennäkseen häntä vastaan, mutta Joan ei nyt
ollenkaan huomannut häntä. Erämaa kauhistuttaa pahemmin kuin kuolema,
ja äkkiä tämä kauhu valtasi Joanin. Itsensä vuoksi hän ei pelännyt,
vaan lapsensa puolesta. Teltasta kuuluva lapsen parku viilsi häntä
kuin puukonisku.

Ja silloin juolahti äkkiä hänen mieleensä, mitä vanha Pierre oli
edellisenä iltana puhunut -- hänen sanansa joesta, avannoista,
neljänkymmenen mailin matkasta kotiin. "_Sinä et voisi eksyä, Joan_."
Isä oli arvannut, mitä tapahtuisi.

Hän kääri lapsen syvälle turkiksiin ja palasi nuotiopaikalle. Nyt oli
hänen mielessään vain se, että heidän piti saada tulta. Hän keräsi
vähän koivuntuohta, peitti sen puoleksi palaneilla puunpalasilla
ja lähti noutamaan teltasta tulitikkuja. Pierre Radisson säilytti
niitä karhunnahkaisen takkinsa taskussa, vedenpitävässä rasiassa.
Hän nyyhki taas polvistuessaan isänsä viereen ja otti rasian. Kun
tuli leimahti palamaan, lisäsi hän puunpalasia ja heitti päälle
muutamia niistä isoista polttopuista, joita Pierre oli laahannut
leiriin. Tuli rohkaisi häntä. Neljäkymmentä mailia -- ja joki johti
heidän kotiinsa! Se oli taivallettava lapsen ja suden kanssa. Nyt
hän vasta ensi kerran kääntyi koiran puoleen ja kutsui tätä nimeltä,
laskien kätensä karvaiselle päälaelle. Sitten hän antoi koiralle
lihakimpaleen, jonka ensin pehmitti tulen paisteessa, ja sulatti
lunta teetä varten. Hänen ei ollut nälkä, mutta hän muisti, kuinka
isänsä oli pannut hänet syömään neljä, viisi kertaa päivässä. Hän
siis pakotti itsensä syömään murkinaksi korppua ja lihaviipaleen ja
joi niin paljon kuumaa teetä kuin jaksoi.

Nyt tuli se kammottava hetki, joka häntä pelotti. Hän kääri peitteitä
tiiviisti isänsä ruumiin ympärille ja sitoi ne nahkahihnoilla.
Sitten hän keräsi kaikki jäljellä olevat nahkat ja peitot rekeen
tulen ääreen ja kätki pikku Joanin niihin syvälle. Teltan purkaminen
oli rasittava puuha. Köydet olivat jäätyneet kankeiksi, ja kun työ
oli tehty, vuoti hänen toisesta kädestään verta. Hän pani teltan
päällimmäiseksi rekeen ja puoleksi peittäen kasvonsa kääntyi
katsomaan taaksensa.

Pierre Radisson lepäsi palsaminoksaisella vuoteellaan, ilman mitään
muuta päällänsä kuin harmaa taivas ja kuusten latvat. Kazan seisoi
jalat jäykkinä ja nuuski ilmaa. Hänen selkäkarvansa törröttivät
kankeina, kun Joan astui hitaasti takaisin ja polvistui peittoon
käärityn olennon viereen. Kun hän tuli sieltä Kazanin luo, olivat
hänen kasvonsa kalpeat ja jännittyneet, ja autiota saloseutua
katsellessaan hän sai silmiinsä oudon, kauhistuneen ilmeen. Hän pani
Kazanin valjaisiin ja kiinnitti hennoille vyötäisilleen sen hihnan,
jota Pierre oli käyttänyt. Näin he aloittivat matkansa joelle,
kahlaten polviaan myöten äsken sataneessa lumessa. Puolitiessä
Joan kompastui kinokseen ja kaatui, ja hänen irralliset hiuksensa
levisivät välkkyvänä verhona lumella. Lujasti ponnistaen Kazan pääsi
hänen viereensä, ja kylmä kuono kosketti naisen kasvoja, kun hän
kompuroi pystyyn. Hetkeksi Joan otti tuuheakarvaisen pään käsiensä
väliin.

"Susi!" sanoi hän vaikeroivalla äänellä. "Voi, Susi!"

Joan jatkoi taas matkaa, mutta hengästyi vähänkin ponnistellessaan.
Joen jäällä ei ollut lunta niin syvälti. Mutta tuuli oli yltymässä.
Se tuli koillisesta, suoraan vasten kasvoja, ja Joan taivutti
päätänsä vetäessään Kazanin kanssa. Puolen mailin päässä jokea
alaspäin hän pysähtyi eikä voinut enää hillitä toivottomuuttaan,
joka nyt tukahduttavana nyyhkytyksenä kohosi hänen huulilleen.
Neljäkymmentä mailia! Hän painoi käsillään rintaansa ja veti henkeään
kuin iskun saanut, selkä tuulta vasten. Pikku lapsi oli rauhallinen.
Joan meni kurkistamaan turkkien alle, ja siellä näkemänsä
kannusti häntä raivoisaan ponnistukseen. Kahdesti hän seuraavan
neljännesmailin taipaleella kompastui polvilleen kinokseen.

Sitten tuli tuulen puhdistama jääalue, ja Kazan veti rekeä yksin.
Joan käveli hänen vieressään. Hänen rintaansa kivisti. Tuntui kuin
olisi tuhat neulaa pistellyt häntä kasvoihin, ja äkkiä muistui hänen
mieleensä lämpömittari. Hän pani sen joksikin aikaa telttaröykkiölle.
Kun hän sitä hetken päästä tarkasti, osoitti se kolmekymmentä astetta
alle nollan. Neljäkymmentä mailia! Ja isä oli sanonut, että hän
pystyi sen kulkemaan -- eikä voinut eksyä! Mutta hän ei tiennyt, että
isääkin olisi sinä päivänä kammottanut ponnistella pohjoiseen päin,
kun oli kolmekymmentä pakkasastetta ja tuulen vinkuna lumimyrskyn
alkuvaroituksena.

Hirsimetsä oli jäänyt kauas taakse. Edessä ei ollut muuta kuin
armoton aukea, sen takainen metsä häipyi päivän kolkkoon harmauteen.
Jos sieltä olisi näkynyt puita, ei Joanin sydän olisi ollut niin
pelon vallassa. Mutta sieltä ei näkynyt mitään -- ei muuta kuin
tuo harmaa, aavemainen synkeys ja taivaankansi mailin päässä maata
koskettamassa.

Lumi kävi taas syväksi hänen jalkainsa alla. Alati hän tähysteli
jäässä olevia petollisia, härmän peittämiä salahautoja, joista isä
oli puhunut. Mutta hän huomasikin nyt, että jää ja lumi näyttivät
kaikkialla samanlaisilta, ja että silmiä kirveli yhä pahemmin. Kova
pakkanen oli sen syynä.

Joki laajeni pieneksi järveksi, ja täällä pieksi tuuli häntä
kasvoihin niin rajusti, että hänen painonsa hölleni hihnasta, ja
Kazan veti rekeä yksin. Jonkun tuuman paksuinen lumi haittasi häntä
nyt yhtä paljon kuin jalan syvyinen ennen. Hän jäi vähitellen
yhä enemmän jälkeen. Kazan ponnistausi hänen rinnalleen, kiskoen
valjaista uljaitten voimiensa joka hituisella. Kun he taas olivat
joen uomassa, kulki Joan Kazanin tekemää latua. Hän ei kyennyt
auttamaan. Hänen jalkansa tuntuivat yhä raskaammilta. Yhtä hän vain
toivoi -- metsää. Jos he eivät pian ehtisi sinne, puolessa tunnissa,
ei hän kykenisi jatkamaan matkaa. Eteenpäin ponnistellessaan hän yhä
huokaili rukouksia lapsensa puolesta. Hän kaatui kinoksiin. Kazan
ja reki alkoivat hänen silmissään näyttää vain tummalta täplältä.
Ja sitten hän äkkiä näki, että ne jättivät hänet. Ne eivät olleet
kauempana kuin parinkymmenen jalan päässä hänen edellään -- mutta
täplä tuntui olevan äärettömän kaukana. Hänen ruumiinsa jokainen
elämän ja voiman hiven tarkoitti nyt vain sitä, että hän saavuttaisi
reen -- ja pikku Joanin.

Tuntui kestävän loppumattoman kauan, ennenkuin hän sen tavoitti.
Kun reki oli vain kuuden jalan päässä hänen edessään, täytyi hänen
ponnistella mielestään vielä tunnin aikaa, kunnes sai sen kiinni.
Voihkaisten hän syöksähti eteenpäin ja kaatui rekeen. Sitten ei enää
tuntunut hätää. Kun hänen kasvonsa painuivat turkiksiin, joihin pikku
Joan oli kiedottu, oli hän heti ilomielin näkevinään lämpimän kodin.
Sitten tämä näky himmeni, ja sitä seurasi pimeä yö.

Kazan pysähtyi kulussaan. Hän tuli takaisin ja istui takakoivilleen
naisen viereen, odottaen, että tämä liikkuisi ja puhuisi. Mutta
nainen oli hyvin hiljaa. Koira pisti kuononsa hänen hajallisiin
hiuksiinsa ja vikisi, mutta sitten kääntyi karvainen pää nuuskimaan
vastatuuleen. Jotakin tuli Kazanin sieramiin tämän tuulen mukana.
Hän kosketti taas kuonollaan Joania, joka ei vieläkään liikahtanut.
Sitten hän meni eteenpäin, seisoi valjaissaan valmiina kiskomaan
ja katsahti taakseen. Nainen oli yhä hiljaa paikallaan, ja vikinän
sijasta kuului Kazanin kurkusta kimeä, kiihtynyt haukahdus.

Ilmassa tuntunut outo ilmiö vaikutti hetken aikaa voimakkaammin.
Hän alkoi kiskoa. Reen anturat olivat jäätyneet lumeen kiinni, ja
niiden irtisaaminen vaati hänen koko voimansa. Kahdesti hän pysähtyi
seuraavien viiden minuutin kuluessa ilmaa nuuskimaan. Kun hän
kolmannen kerran seisahtui lumikinokseen, palasi hän taas Joanin luo
ja vikisi, saadakseen tämän hereille. Sitten hän taas kiskoi rekeä
ja sai sitä laahatuksi kinoksen läpi aina askeleen verran erällään.
Kinoksen takana oli jonkun matkaa puhdasta jäätä, ja siellä Kazan
lepäsi. Tuulen hetkeksi asettuessa tuntui vainu entistä selvempänä.

Siellä, missä puhtaan jään alue loppui, oli rannassa kapea aukeama,
siinä kun päävirtaan yhtyi lahden poukama. Jos Joan olisi ollut
tajuissaan, olisi hän vaatinut Kazania kulkemaan suoraan eteenpäin.
Mutta Kazan kääntyi aukeamaa kohti, ja kymmenen minuutin ajan hän
rehki levähtämättä lumen läpi, vikisten yhä tiheämmin, kunnes vikinä
vihdoin puhkesi riemuisaksi haukunnaksi. Hänen edessään, poukaman
rannalla, oli pieni maja. Savu kohosi uuninpiipusta ja juuri sen haju
oli tuulen mukana tullut hänen sieraimiinsa. Kovaa, tasaista pengertä
ulottui majan ovelle asti, ja kaikkein viimeisillä voimillaan Kazan
veti kuormansa sitä ylös. Sitten hän istahti Joanin viereen, kohotti
tuuheakarvaisen päänsä tummaa taivasta kohti ja ulvoi.

Hetken päästä aukeni ovi, ja sieltä tuli mies. Kazanin veristävät,
lumensokaisemat silmät tarkkasivat häntä, kun hän juoksi reen luo.
Hän kuuli miehen huudahtavan pelästyksestä kumartuessaan katsomaan
Joania. Tuulen taas hetkeksi hiljetessä kuului reen turkiskasasta
pikku Joanin valittava, puoleksi tukahtunut ääni.

Syvä helpotuksen huokaus kohosi Kazanin rinnasta. Hän oli perin
uupunut. Hänen voimansa olivat lopussa. Hänen jalkansa olivat
haavoittuneet ja vuotivat verta. Mutta Pikku Joanin ääni herätti
hänessä outoa riemua, ja hän laskeutui makuulle valjaissaan, miehen
kantaessa Joania ja pienokaista majan lämpimään ja elämään.

Vähän ajan päästä mies tuli takaisin. Hän ei ollut vanha, niinkuin
Pierre Radisson. Hän astui ihan likelle Kazania ja kumartui tätä
katsomaan.

"Hyvä Jumala!" sanoi hän. "Ja sen sinä suoritit -- _yksin_!"

Pelkäämättä hän tarttui valjaisiin, päästi koiran irti ja talutti
tätä majan ovea kohti. Vain tuokion verran Kazan epäröi -- ollessaan
melkein jo kynnyksellä. Hän käänsi päätänsä nopeasti ja valppaasti.
Hänestä tuntui kuin olisi hetken aikaa myrskyn ulinan ja valituksen
seasta kuulunut Harmaan Hukan ääntä.

Sitten majan ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Hän makasi varjoisan
nurkan pimennossa, miehen valmistaessa kuumalla tulisijalla jotakin
syötävää Joanille. Kesti kauan, ennenkuin Joan nousi vuoteesta, jonne
mies oli hänet laskenut. Sitten Kazan kuuli hänen nyyhkivän, ja mies
pani hänet syömään, ja hetken aikaa he keskustelivat. Ripustettuaan
ison peitteen makuulavan eteen mies istahti ihan lähelle takkaa.
Äänettömästi Kazan pujahti seinää pitkin ja ryömi lavan alle. Kauan
hän kuuli naisen nyyhkyttävää hengitystä. Sitten kaikki oli hiljaa.

Seuraavana aamuna, kun mies avasi oven, Kazan pujahti siitä ulos ja
riensi kiireesti metsään. Puolen mailin päässä hän tapasi Harmaan
Hukan jäljet ja alkoi kutsua. Joen jäältä kuului vastaus, ja Kazan
meni hänen luokseen.

Turhaan Harmaa Hukka koetti houkutella häntä takaisin entisille
tyyssijoille -- kauas majasta ja ihmishajusta. Myöhään sinä aamuna
valjasti mies koiransa, ja metsän reunasta Kazan näki hänen käärivän
Joanin ja pienokaisen rekeen turkkien peittoon, kuten vanha Pierrekin
oli tehnyt. Koko sen päivän hän seurasi valjakon jälkiä, ja Harmaa
Hukka hiipi hänen perässään. He matkasivat pimeän tuloon asti; ja
silloin, myrskyn perästä ilmestyneiden tähtien ja kuun valossa
mies yhä hoputti valjakkoa eteenpäin. Oli jo myöhäinen yö, kun
he saapuivat toiselle majalle, ja mies kolkutti ovea. Valaistus,
oven aukaiseminen, miesäänen iloinen tervehdys, Joanin nyyhkyttävä
huudahdus -- Kazan pani kaiken tämän merkille pimennosta, jossa hän
piili, ja pujahti sitten takaisin Harmaan Hukan luo.

Joanin kotiintulon jälkeisinä päivinä ja viikkoina pidätti Kazania
majan ja naiskäden viehätysvoima. Niinkuin hän oli sietänyt Pierreä,
samoin hän nyt sieti tätä nuorempaa miestä, joka eli Joanin ja
pienokaisen kanssa. Hän tiesi, että tämä mies oli Joanille hyvin
rakas, ja että pienokainen oli hyvin rakas miehelle, kuten se oli
naisellekin. Vasta kolmantena päivänä Joanin onnistui houkutella
hänet majaan -- samana päivänä, jolloin mies palasi mukanaan Pierren
Kuollut ja jäätynyt ruumis. Joanin mies ensinnä keksi nimen hänen
kaulavyössään, ja he alkoivat nimittää häntä Kazaniksi.

Puolen mailin päässä, tavattoman ison kiviröykkiön huipulla, jota
intiaanit sanoivat Sun Rockiksi, olivat hän ja Harmaa Hukka löytäneet
turvallisen kodin; ja täältä he samosivat pyyntiretkilleen alas
tasangolle, ja usein kuului naisen ääni heille asti, huhuillen:
"Kazan! Kazan! Kazan!"

Koko tämän pitkän talven oli Kazanissa voitolla vuoroin Joanin ja
majan, vuoroin Harmaan Hukan houkutus.

Tuli sitten kevät -- ja sen mukana suuri muutos.




VIII

SUURI MUUTOS


Vuoret, harjanteet ja laaksot tuntuivat vähitellen yhä lämpimämmiltä.
Haavansilmut olivat puhkeamaisillaan. Ilmassa kävi palsamipuun ja
kuusen tuoksu päivä päivältä väkevämmäksi, ja kaikkialla erämaassa,
tasangolla ja metsässä, kuului kevätpurojen solinaa, kun ne hakivat
tietänsä Hudsonin lahteen. Tässä laajassa lahdessa kävi pauke ja
ryske, kun jääkentät jyristen alkoivat purkaa vesiänsä Roes Welcomen
puhki -- joka oli porttina peräpohjolaan, ja siksi vielä huhtikuun
tuulen mukana sieltä päin toisinaan tuikea talven viima.

Kazan oli suojannut itsensä tätä tuulta vastaan. Ilman henkäystäkään
ei liikkunut siinä aurinkoisessa paikassa, jonka susikoira oli
itselleen valinnut. Hänen oli nyt parempi olla kuin kertaakaan
kuusikuukautisen kolkon talven aikana -- ja nukkuessaan hän näki unia.

Harmaa Hukka makasi hänen lähellään, maha maassa, etukäpälät
ojennettuina, silmät ja sieraimet niin valppaina ja tarkkaavina
kuin ihmishaju ikinä voi ne saada. Sillä lämpöisessä kevätilmassa
tuntui palsamin ja kuusen ohella myös ihmisen tuoksu. Hän
katseli levottomana, ja väliin hellittämättä, nukkuvaa Kazania.
Hänen oma harmaa selkäharjansa jäykistyi, kun hän näki Kazanin
keltaisenruskeiden selkäkarvojen nousevan pystyyn jonkin unennäön
vaikutuksesta. Hän vikisi hiljaa, kun Kazanin ylähuuli äristen
kohosi, paljastaen pitkät, valkeat hampaat. Mutta enimmäkseen Kazan
makasi hiljaa, paitsi että lihakset vavahtelivat jaloissa, lavoissa
ja kuonossa, mistä aina tietää, milloin koira uneksii; ja uneksiessa
ilmestyi tasangon majan ovelle sinisilmäinen tyttö-nainen, paksu,
ruskea palmikko hartioille valumassa, kädet suun edessä huhuillen:
"Kazan -- Kazan -- Kazan!"

Heikkona se ääni kajahti Sun Rockin huipulle, ja Harmaa Hukka
luimisti korviaan. Kazan liikahti ja oli seuraavassa hetkessä
hereillä ja pystyssä. Hän hyppäsi ulkonevalle kallionkielekkeelle,
nuuskien ilmaa ja katsellen kauas heidän allaan leviävälle tasangolle.

Taas kajahti naisen ääni tasangon yli, ja Kazan juoksi kallion
reunalle ja vikisi. Harmaa Hukka astui hitaasti hänen rinnalleen
ja laski kuononsa hänen hartioilleen. Hän oli oppinut ymmärtämään,
mitä tuo ääni merkitsi. Öin ja päivin hän sitä pelkäsi, enemmän kuin
ihmishajua tai ihmisääntä.

Siitä saakka, kun hän oli Kazanin tähden luopunut susiparvesta ja
entisestä elämästään, oli tästä äänestä tullut Harmaan Hukan pahin
vihollinen. Se riisti häneltä Kazanin. Ja minne ikinä se meni, sinne
Kazankin.

Useina öinä se oli ryöstänyt häneltä puolison ja jättänyt hänet
yksikseen tähtien ja kuun alle kuljeskelemaan, ja hän oli
uskollisesti pysynyt yksinäisyydessään edes kertaakaan omalla
kielellään vastaamatta metsissä ja tasangoilla elävien villien
veljiensä ja siskojensa ajokutsuihin. Tavallisesti hän ärisi
tuolle äänelle ja välistä hiukan nipisti Kazania, osoittaakseen
suuttumustaan. Mutta kun se tänään kuului kolmannen kerran, pujahti
hän kahden kallion välisen halkeaman pimentoon, ja Kazan näki vain
hänen silmiensä tulisen hehkun.

Kazan juoksi levottomana polulle, jonka heidän jalkansa olivat
raivanneet Sun Rockin huipulle, ja seisoi siinä epäröiden. Koko
päivän, samoin eilen, hän oli ollut rauhaton ja kiihtynyt. Mikä
hyvänsä siihen oli syynä, ilmassa se tuntui olevan, sillä hän ei sitä
nähnyt, ei kuullut eikä haistanut. Mutta hän _tunsi_ sen. Hän meni
halkeaman suulle ja nuuski Harmaata Hukkaa. Tavallisesti tämä vikisi
houkuttelevasti. Mutta tänään hän vastaukseksi irvisti huulillaan,
niin että Kazan näki hänen valkeat hampaansa.

Neljännen kerran kuului sama ääni heikkona, ja Harmaa Hukka näykkäsi
vimmoissaan jotakin näkymätöntä kahden kallion välissä. Kazan meni
taas polulle, yhä epäröiden. Sitten hän alkoi kävellä alas. Se oli
kapea ja kiemurteleva polku, jota eläinten polkuanturat ja kynnet
olivat kuluttaneet, sillä Sun Rock oli korkea kallionhuippu, joka
nousi melkein pystysuoraan sata jalkaa kuusten ja palsamipuiden
latvoja ylemmäksi. Sen alastomaan huippuun sattuivat auringon ensi
säteet aamulla ja viimeinen hehku illalla. Harmaa Hukka oli ensin
vienyt Kazanin tälle vuorenkukkulalle hyvään turvapaikkaan.

Kun Kazan saapui kallion juurelle, ei hän enää epäröinyt, vaan kiiti
nopeasti majalle päin. Villieläimen vaisto, jota hänessä yhä oli,
pani hänet aina lähestymään majaa varovasti. Hän ei milloinkaan
ilmoittanut tuloaan ja aluksi Joan säpsähti, kun hellittäessään
katseensa lapsesta näki Kazanin tuuheakarvaisen pään ja hartiat
avonaisessa ovessa. Pienokainen potki ja huitoi iloissaan, ojensi
molemmat kätensä ja tavoitti Kazania kukertavin huudoin. Joankin
ojensi kätensä.

"Kazan!" huudahti hän hellästi. "Tule sisään, Kazan!"

Vähitellen laimeni Kazanin silmien villi, punainen hehku. Hän laski
toisen jalkansa kynnykselle, ja Joan houkutteli häntä taas. Äkkiä
hänen jalkansa näyttivät vähiin vaipuvan, häntä painui alemmas, ja
hän pujahti huoneeseen sennäköisenä kuin rikoksen tehnyt koira.
Majassa asuvia olentoja hän rakasti, mutta itse majaa hän vihasi.
Kaikkia majoja hän vihasi, sillä ne haiskahtivat nuijalta ja
ruoskalta ja kahleilta. Kaikkien rekikoirien tapaan hänkin mieluummin
piti aukeata hankea vuoteena ja kuusten latvoja katoksena.

Joan laski kätensä hänen päähänsä, ja tämä kosketus pani värähdellen
kiitämään hänen lävitsensä sen oudon riemun, joka oli hänen
palkkanaan siitä, että hän jätti Harmaan Hukan ja luonnonelämän.
Hitaasti hän kohotti päätänsä, kunnes musta kuono oli naisen sylissä,
ja sulki silmänsä siksi aikaa, kun ihana, pikku olento, joka oli
hänelle niin salaperäinen -- pikkuruinen vauva -- pisteli häntä pikku
jaloillaan ja nyki hänen kellertävää karvaansa. Tämä pienokaisen
tuivertaminen oli vielä enemmän hänen mieleensä kuin Joanin käden
kosketus.

Liikkumatta kuin sfinksi, antamatta ainoallakaan lihaksella
elonmerkkiä, Kazan seisoi tuskin hengittäenkään. Tämä täydellinen
jäykistys oli saanut Joanin miehen usein varoittamaan häntä. Mutta
Kazanissa ilmenevä sudenluonto, hänen villi arkuutensa, vieläpä hänen
yhdyselämänsä Harmaan Hukan kanssa olivat herättäneet Joanissa yhä
enemmän rakkautta tätä koiraa kohtaan. Hän ymmärsi Kazania ja luotti
häneen.

Viimeisen lumen päivinä Kazan oli osoittanut sen ansaitsevansa.
Naapuristossa asuva ansojen virittäjä oli ajanut siitä ohi
valjakkoineen, ja Pikku Joan oli tepastellut erään ison vetokoiran
luo. Silloin kuului leukojen raju näykkäys ja Joanin kauhunhuuto ja
miehet juoksivat kiljahtaen parvea kohti. Mutta Kazan oli kaikkien
etunenässä. Harmaana viivana, joka kiiti nuolen nopeasti, hän oli
heti kiinni koiran kurkussa. Kun hänet siitä kiskottiin irti, oli
vetokoira kuollut. Sitä Joan nyt mietti, kun pienokainen potki ja
tuiversi Kazanin päätä.

"Hyvä vanha Kazan", puheli hän hellästi, laskien kasvonsa ihan
likelle koiraa. "Me olemme iloiset, kun tulit, Kazan, sillä me
jäämme yksiksemme täksi yöksi -- lapsi ja minä. Taatto on mennyt
työpaikalle, ja sinun pitää huolehtia meistä sinä aikana, kun hän on
poissa."

Hän kutkutti Kazanin kuonoa pitkän, välkkyvän palmikkonsa päällä. Se
huvitti aina lasta, sillä paatumuksestaan huolimatta Kazanin täytyi
nuuhkia ja väliin aivastaa ja luimistaa korviaan. Ja se huvitti
Kazania itseäänkin. Hän rakasti Joanin hiusten suloista tuoksua.

"Ja sinä taistelisit puolestamme jos tarvittaisiin, eikö niin?"
jatkoi hän. Sitten hän nousi rauhallisesti pystyyn.

"Minun pitää sulkea ovi", sanoi hän. "Minä en tahdo, että Minä tänään
taas menet pois, Kazan. Sinun pitää jäädä meidän luoksemme."

Kazan meni omaan soppeensa ja rupesi makuulle. Samoin kuin Sun Rockin
huipulla oli tänään ollut jotakin eriskummaista, mikä sai hänet
ymmälle, samoin häntä nyt majassa hämmensi jokin salaperäinen. Hän
nuuski ilmaa, koettaen päästä salaisuuden perille. Mitä tahansa se
oli, se tuntui tekevän hänen emäntänsäkin erilaiseksi. Hän kokoili
majasta kaikenlaisia tavaroita ja sulloi niitä myttyihin. Myöhään
sinä iltana, ennen makuulle menoaan, Joan tuli hänen luokseen ja
painoi hetkeksi kätensä hänen kylkeensä.

"Me lähdemme pois", kuiskasi hän, ja hänen äänensä värähteli
omituisesti, melkein nyyhkyttäen. "Me lähdemme kotiin, Kazan. Me
lähdemme pois sinne, missä hänen väkensä asuu -- missä on kirkkoja,
kaupunkeja ja soittoa ja kaikkea, mikä maailmassa on kaunista. Ja
otamme mukaamme _sinut_, Kazan!"

Kazan ei käsittänyt. Mutta hän oli onnellinen, kun nainen oli
niin lähellä ja puhutteli häntä. Ja tällaisina hetkinä hän unohti
Harmaan Hukan. Se, mikä hänessä oli koiraa, kuohui sen neljänneksen
yli, mikä hänessä oli villiä alkuperää, ja nainen ja pienokainen
yksin täyttivät hänen koko maailmansa. Mutta kun Joan oli mennyt
makuulle, ja kaikki majassa oli hiljaista, palasi hänen entinen
rauhattomuutensa. Hän nousi pystyyn ja hiiviskeli hiljaa pitkin
huonetta, nuuskien seiniä, ovea ja niitä esineitä, jotka hänen
emäntänsä oli sullonut kokoon. Hiljainen vikinä kohosi hänen
kurkkuunsa. Puolinukuksissa Joan kuuli sen ja mutisi:

"Hiljaa, Kazan. Mene nukkumaan -- mene nukkumaan --" Kauan sen
jälkeen Kazan seisoi jäykkänä keskellä huonetta, kuunnellen,
vavahdellen. Ja heikosti hän kuuli etäältä Harmaan Hukan valittavan
huudon. Mutta tänä yönä se ei ollut yksinäisyyden huutoa. Se pani
vihlauksen kiitämään Kazanin lävitse. Hän juoksi ovelle ja vikisi,
mutta Joan nukkui sikeästi eikä kuullut häntä. Kerran hän vielä
kuuli huudon, ainoastaan kerran. Sitten yö kävi hiljaiseksi. Kazan
kyyristyi lähelle ovea.

Siitä Joan hänet tapasi, yhä valppaana, yhä kuuntelevana, herätessään
aamulla varhain. Hän tuli avaamaan hänelle oven, ja samassa Kazan oli
tiessään. Hänen jalkansa näyttivät tuskin koskevankaan maahan, kun
hän riensi Sun Rockia kohti. Tasangon poikki hän saattoi jo nähdä sen
huipulla kultaista hohdetta.

Hän saapui kapealle, kiemurtelevalle polulle ja luikersi nopeasti
ylös sitä pitkin.

Harmaa Hukka ei ollut huipulla häntä vastassa. Mutta hän tunsi
puolisonsa hajua, ja väkevänä tuoksui ilmassa muutakin. Hänen
lihaksensa ja jalkansa jännittyivät. Syvältä hänen rinnastaan
alkoi kuulua hiljaista, väräjävää murinaa. Nyt hän tiesi, mikä
eriskummainen oli häntä vaivannut ja tehnyt rauhattomaksi. Se oli
_elämä_. Jokin, mikä eli ja hengitti, oli tunkeutunut siihen kotiin,
jonka hän ja Harmaa Hukka olivat itselleen valinneet. Hän paljasti
pitkät hampaansa, ja uhmaava ärinä veti hänen huulensa taaksepäin.
Jalat jäykkinä, valmiina hyppäämään, kaula ja pää ojennettuina, hän
lähestyi niitä kahta kalliota, joiden väliin Harmaa Hukka viime yönä
oli ryöminyt. Hän oli yhä siellä, ja hänen luonaan oli _jotakin_
muuta. Hetken päästä Kazanin jännitys herposi. Hänen kankeana
törröttänyt harjansa painui, kunnes se oli ihan litteä. Korvat
työntyivät eteenpäin, ja hän pisti päänsä ja hartiansa näiden kahden
kallion väliin ja vikisi vienosti. Ja Harmaa Hukka vikisi. Hitaasti
Kazan peräytyi sieltä ja katsoi nousevaan aurinkoon päin. Sitten hän
rupesi makuulle, niin että hänen ruumiinsa suojasi kallioiden välisen
kammion käytävää.

Harmaa Hukka oli äiti.




IX

MURHENÄYTELMÄ SUN ROCKILLA


Koko sen päivän Kazan vartioi Sun Rockin huippua. Kohtalo ja isäntien
pelko ja tylyys olivat tähän asti estäneet häntä joutumasta isäksi,
ja nyt hän oli ymmällä. Jokin sanoi hänelle, että hän kuului Sun
Rockille eikä majaan. Tasangon yli tuleva kutsu ei enää vaikuttanut
häneen yhtä voimakkaasti. Hämärän tullessa Harmaa Hukka hiipi
turvapaikastaan hänen viereensä, inisten, ja puraisi hellästi hänen
pörröistä kaulaansa. Vanha esi-isiltä peritty vaisto sai hänet
vastaukseksi hyväilemään Harmaan Hukan kasvoja kielellään. Sitten
Harmaan Hukan leuat aukenivat, ja hän nauroi lyhyin, läähättävin
hengähdyksin aivan kuin kovin juostuansa. Hän oli onnellinen, ja
kun he kuulivat pientä, muhkinaa kallioiden välistä, heilutti Kazan
häntäänsä, ja Harmaa Hukka riensi takaisin penikkainsa luo.

Pienokaisten itku ja sen vaikutus Harmaaseen Hukkaan opetti Kazanille
isyyden ensimmäisen läksyn. Vaisto taas sanoi hänelle, ettei Harmaan
Hukan nyt sopinut lähteä alas riistaa ajamaan hänen kanssaan, vaan
täytyi oleskella Sun Rockin huipulla. Kun siis kuu nousi, lähti hän
yksin liikkeelle ja palasi päivän sarastaessa iso valkea kaniini
suussansa. Villi vaistonsa hänet sai niin tekemään, ja Harmaa Hukka
söi ahmien. Silloin hän ymmärsi, että hänen tästä puoleen piti joka
yö ajaa riistaa Harmaata Hukkaa -- ja kallioiden välissä vikiseviä
pikku olentoja varten.

Hän ei mennyt majalle seuraavana päivänä eikä sen jälkeisenäkään,
vaikka kuuli sekä miehen että naisen äänen kutsuvan. Mutta viidentenä
hän meni sinne, ja Joan ja lapsi olivat niin iloissaan, että nainen
halasi häntä, ja lapsi potki, nauroi ja kirkui, miehen sillä välin
seistessä varuillaan, katsellen heidän tunteenpurkaustaan, silmissä
paheksuva välke.

"Minä pelkään sitä", sanoi hän Joanille jo sadannen kerran. "Sen
silmissä välähtelee susi. Se on kavalaa sukua. Välistä toivon,
ettemme olisi milloinkaan tuoneet sitä kotiin."

"Jos emme olisi -- mihin olisi lapsi -- joutunut?" muistutti Joan
hänelle hiukan tuikealla äänellä.

"Minä -- minä olin sen jo melkein unohtanut", vastasi hänen miehensä.
"Kazan, vanha veijari, luulenpa, että minäkin pidän sinusta." Hän
laski hyväillen kätensä Kazanin päähän. "Mutta kuinkahan se viihtyy
poissa täältä? Se on aina tottunut metsiin. Onpa sitä kumma nähdä?"

"Niin -- minäkin olen -- tottunut aina metsiin", kuiskasi Joan.
"Uskonpa, että juuri siitä syystä rakastan Kazania -- lähinnä sinun
ja pienokaisen jälkeen. Kazan kultaseni, vanha Kazan!"

Tällä kertaa Kazan tunsi ja haisti enemmän majassa tapahtuneesta
salaperäisestä muutoksesta. Joan ja hänen miehensä puhuivat
lakkaamatta suunnitelmistaan, kun olivat yhdessä; ja kun mies
oli poissa, puhui Joan lapselle ja hänelle. Ja joka kerta,
kun hän seuraavan viikon kuluessa tuli majalle, kävi hän yhä
rauhattomammaksi, kunnes mies vihdoin huomasi tämän muutoksen.

"Minä luulen koiran tietävän", sanoi hän eräänä iltana Joanille.
"Varmaankin se tietää, että me aiomme lähteä." Sitten hän lisäsi:
"Joen vesi oli tänään taas nousemassa. Kuluu vielä viikon päivät,
ennenkuin pääsemme täältä -- ehkä enemmänkin."

Saman päivän iltana kuu loi kultaista valoaan Sun Rockin huipulle, ja
sen hohteessa tuli Harmaa Hukka, kolmen pienen pennun lyllertäessä
jäljessä. Näissä pehmeissä pikku palleroissa, jotka pyörivät Kazanin
ympärillä ja kaivautuivat hänen kellertävään turkkiinsa, oli paljon
sellaista, mikä muistutti hänelle Joanin lapsukaista. Välistä ne
päästivät samaa omituista, vienoa pikku ääntelyä ja hoippuivat neljän
pikku jalkansa varassa yhtä avuttomina kuin pikku Joan paapersi
kahdella. Hän ei hemmotellut niitä, kuten Harmaa Hukka, mutta
niiden kosketus ja lapsekas vikinä tuottivat hänelle jonkinlaista
mielihyvää, jota hän ei ollut ennen kokenut.

Kuu oli suoraan heidän yllään, ja yö oli melkein yhtä kirkas kuin
päivä, kun hän taas lähti saalista ajamaan Harmaata Hukkaa varten.
Kallion juurella tupsahti iso valkea jänis hänen eteensä, ja hän
lähti sitä tavoittamaan. Puolen mailin verran hän ajoi takaa, kunnes
hänessä sudenvaisto voitti koiranluonnon, ja hän luopui turhasta
kilpajuoksusta. Hirven hän ehkä olisi juoksussa saavuttanut,
mutta pikku riistaa täytyy suden pyytää samaan tapaan kuin kettu
menettelee, ja hän alkoi hiipiä tiheikön läpi hitaasti ja ääneti kuin
varjo. Hän oli mailin päässä Sun Rockista, kun kaksi nopeaa hyppäystä
toimittivat Harmaan Hukan illallisen hänen leukojensa väliin. Sitten
hän hölkkäsi hiljakseen takaisin, välistä levähtääkseen laskien ison,
seitsemän naulan painoisen, lumikenkäjäniksen maahan.

Päästyään kapealle polulle, joka vei Sun Rockin huipulle, hän
pysähtyi. Polussa oli vieraan jalan tuore haju. Jänis putosi
hänen leuoistaan. Hänen ruumiinsa joka karva kävi äkkiä sähköisen
eläväksi. Hänen tuntemansa haju ei ollut jäniksen, ei näädän
eikä piikkisiankaan. Torahampaat ja kynnet oli ollut sillä, joka
oli kiivennyt sinne ennen häntä. Ja sitten kuului heikosti hänen
korviinsa vuoren laelta ääniä, jotka saivat hänet kauhusta vingahtaen
syöksymään ylös. Saavuttuaan huipulle hän näki kuun valjussa
valaistuksessa näytelmän, joka silmänräpäykseksi pysähdytti hänet
Ihan likellä sen äkkijyrkän rinteen reunaa, joka päättyi kallioihin
viisikymmentä jalkaa alempana, Harmaa Hukka taisteli elämästä ja
kuolemasta tavattoman kookkaan harmaan ilveksen kanssa, pitkällään
maassa ja vihollisen alla, ja häneltä kuului samassa kimakka,
kammottava tuskanparkaisu.

Kazan loikkasi kallion poikki. Se oli suden nopea, äänetön hyökkäys,
johon yhtyi rekikoiran suurempi rohkeus, raivo ja sotajuoni. Toinen
koira olisi tästä ensi hyökkäyksestä heittänyt henkensä. Mutta
ilves ei ollut koira eikä susi. Se oli "mow-lee, pikaliikkuja",
kuten sarceet sitä nimittivät, erämaan vikkelin luontokappale.
Kazanin tuumanpituiset torahampaat olisivat uponneet syvälle sen
kaulavaltimoon. Mutta murto-osassa sekuntia ilves oli isona, pehmeänä
pallona viskautunut syrjään, ja Kazanin hampaat hautautuivat sen
kaulalihaan eikä valtimoon. Eikä Kazanilla nyt ollut vastassaan
parveen kuuluvan suden tai toisen koiran torahampaita. Hänen oli
torjuttava kynsiä, jotka viilsivät kuin kaksikymmentä partaveitsen
veroista tikaria, eikä niitä saanut pysähtymään, vaikka olisi
tarttunut kaulavaltimoonkin.

Kerran hän oli taistellut rautoihin jäänyttä ilvestä vastaan eikä
ollut unohtanut siitä saamaansa kokemusta. Hän koetti saada ilveksen
painetuksi mahalleen, pakottamatta sitä kierähtämään selälleen, kuten
olisi tehnyt toiselle koiralle tai sudelle. Hän tiesi, että selällään
maaten tuo raivoisa kissa oli kaikkein vaarallisin. Sen voimakkaan
takajalan yksi ainoa repäisy voisi kiskoa häneltä sisälmykset ulos.

Takaansa Kazan kuuli Harmaan Hukan surkeaa ruikutusta ja ymmärsi
hänen saaneen hirveitä vammoja. Se kiihoitti Kazanin raivon ja
voiman kaksinkertaiseksi, ja hänen hampaansa tapasivat toisensa
ilveksen kaulalihan ja nahan läpi. Mutta toinen vältti kuoleman,
joka oli jo puolen tuuman varassa. Tarvittiin uusi ote kaulavaltimon
tavoittamiseksi. Kazan teki tämän kuolettavan kaappauksen. Ilves sai
silloin hetkeksi takaisin vapautensa ja heittäytyi taaksepäin. Kun
Kazan haukkasi, osuivat hampaat kurkun yläosaan.

Kynnet leikkasivat hänen lihaansa, viiltäen kyljen auki -- vähän
liiaksi korkealta, jotta olisivat tappaneet. Toinen raapaisu olisi
silponut niitä elimiä, joista henki riippuu. Mutta taistellessaan
he olivat joutuneet kallioseinän reunalle, ja äkkiä he ärisemättä
tai kiljumatta vierähtivät sen yli. Alemmalle kallionpengermälle
oli matkaa viisi- tai kuusikymmentä jalkaa, ja silloin jo, kun he
pudotessaan kieppuivat ilmassa, upposivat Kazanin hampaat syvemmälle.
He syöksyivät alas hirveästi mätkähtäen, Kazan päällimmäisenä.
Törmäys lennätti hänet viiden kuuden jalan päähän vihollisestaan.
Heti hän oli pystyssä kuin leimaus, pökerryksissä, äristen,
puolustusvalmiina. Ilves makasi hervottomana ja liikahtamatta siinä,
mihin oli pudonnut. Kazan lähestyi yhä valmiina, ja nuuski varovasti.
Jokin ilmaisi hänelle, että taistelu oli päättynyt. Hän kääntyi pois,
laahautui hitaasti pengermää pitkin polulle ja palasi Harmaan Hukan
luo.

Harmaa Hukka ei ollut enää kuutamossa. Likellä kallionlohkareita
viruivat kolmen pennun hervottomat ja elottomat pikku ruumiit.
Ilves oli repinyt ne palasiksi. Surullisesti vinkuen Kazan lähestyi
ja pisti päänsä kallioiden väliin. Harmaa Hukka oli siellä,
parkuen itsekseen äskeisellä hirveän vaikeroivalla tavalla. Kazan
astui pesään ja alkoi nuoleskella hänen vertavuotavia hartioitaan
ja päätään. Lopun yötä Harmaa Hukka vikisi tuskissaan. Päivän
sarastaessa hän laahasi itsensä ulos kalliolle elottomien pikku
ruumiiden luo.

Ja silloin Kazan näki, minkä hirvittävän työn ilves oli tehnyt.
Sillä Harmaa Hukka oli sokea -- ei päiväksi tai yöksi, vaan kaikiksi
ajoiksi. Pimeys, jonka läpi mikään auringon valo ei voinut tunkeutua,
oli verhonnut hänet. Ja ehkäpä taaskin eläimellinen vaisto, joka
usein on ihmisälyä merkillisempi, ilmoitti Kazanille, mitä oli
tapahtunut. Sillä hän tiesi nyt, että Harmaa Hukka oli avuton --
avuttomampi kuin ne pikku olennot, jotka joku tunti sitten olivat
kuutamossa iloisesti teutaroineet. Hän pysytteli Harmaan Hukan
likellä koko sen päivän.

Turhaan Joan silloin kutsui Kazania. Hänen äänensä kantautui Sun
Rockille, ja Harmaan Hukan pää puristui tiukemmin Kazania vastaan, ja
Kazanin korvat painuivat taaksepäin, ja hän nuoleskeli kumppaninsa
haavoja. Myöhään iltapäivällä Kazan jätti hänet yksikseen juuri niin
pitkäksi aikaa, että ehti juosta polun alapäähän ja tuoda sieltä
lumikenkäjäniksen. Harmaa Hukka kosketti kuonollaan sen turkkia
ja lihaa, mutta ei tahtonut syödä. Vielä vähän myöhemmin Kazan
suostutteli hänet seuraamaan itseään polulle. Hän ei halunnut enää
viipyä Sun Rockilla eikä myöskään halunnut, että Harmaa Hukka jäisi
sinne. Askel askelelta hän houkutteli toista tulemaan luikertelevaa
polkua pitkin, kauas pois kuolleiden pentujen luota, ja Harmaa Hukka
suostui liikahtamaan vain silloin, kun Kazan oli hyvin likellä, niin
likellä, että hänen arpeutunutta kylkeään voi kuonolla koskettaa.

He joutuivat vihdoin sellaiseen kohtaan polkua, missä piti kallion
reunalta hypätä kolmen tai neljän jalan matka alaspäin, ja silloin
Kazan huomasi, kuinka perin avuttomaksi Harmaa Hukka oli käynyt. Hän
vikisi ja kyyristyi parikymmentä kertaa ennenkuin uskalsi hypätä,
ja silloin hän harppasi jalat jäykkinä ja lyyhistyi kokoon Kazanin
jalkoihin. Siitä lähtien ei Kazanin enää tehnyt mieli niin kovin
hoputtaa häntä, sillä tämä hyppäys oli todistanut, että kumppani
oli hyvässä turvassa vain silloin, kun hänen kuononsa kosketti
toisen kylkeä. Tasangolle saavuttua Harmaa Hukka seurasi Kazania
kuuliaisesti, hölkäten vieressä, toinen lapa hänen lonkkaansa vasten.

Kazan suuntasi kulkunsa tiheikköön, joka oli puolen mailin päässä
poukaman perällä, ja tällä lyhyellä matkalla Harmaa Hukka kompastui
ja kaatui monta kertaa. Ja aina hänen kaatuessaan Kazan oppi vähän
lisää sokeuden rajoituksista. Kerran hän syöksähti jänistä ajamaan,
mutta ei ollut edennyt kahtakymmentä hyppäystä, kun jo pysähtyi
ja katsoi taakseen. Harmaa Hukka ei ollut hievahtanut tuumaakaan
paikaltaan. Seisoi vain liikkumatta, ilmaa nuuskien -- odotellen
häntä. Kokonaisen minuutin Kazan seisoi, hänkin odotellen. Sitten hän
palasi Harmaan Hukan luo. Tästedes Kazan aina palasi siihen kohtaan,
jonne Harmaan Hukan oli jättänyt, tietäen löytävänsä hänet sieltä.

Koko sen päivän he pysyttelivät tiheikössä. Iltapäivällä Kazan
käväisi majalla. Joan ja hänen miehensä olivat siellä, ja kumpikin
huomasi heti, että Kazanin kylki oli raadeltu ja päähän ja hartioihin
tullut haavoja.

"Onpa vähällä ollut sen viimeinen taistelu", sanoi mies,
tarkastettuaan häntä. "Joko se oli ilves tai karhu. Toinen susi ei
olisi noin tehnyt."

Puoli tuntia Joan puuhasi häntä hoitaessaan, puhutellen häntä
kaiken aikaa ja hyväillen häntä pehmoisilla käsillään, hautoi hänen
haavojaan lämpimällä vedellä ja siveli niitä sitten parantavalla
voiteella. Kazanin täytti taas entinen viihdyttävä halu jäädä hänen
luokseen ainiaaksi, milloinkaan metsiin palaamatta. Tunnin ajan
nainen antoi hänen maata hameensa helmalla, kuonollaan koskettaen
jalkaa, ja ompeli itse sillä aikaa lapsen vaatteita. Sitten hän
nousi illallista valmistamaan, ja Kazan kohosi seisaalleen -- hieman
väsyneesti -- ja meni ovelle. Harmaa Hukka ja yön pimeys kutsuivat
häntä, ja hän vastasi tähän kutsuun laskemalla hartiansa ja päänsä
riipuksiin. Siitä oli entinen vihlova vaikutus poissa. Hän odotti
tilaisuutta ja meni ovesta ulos. Kuu oli noussut, kun hän taas tapasi
Harmaan Hukan. Tämä tervehti hänen takaisintuloaan hiljaisella ilon
vikinällä ja hyväili häntä sokeilla kasvoillaan. Avuttomuudessaan hän
näytti onnellisemmalta kuin Kazan kaikessa voimassaan.

Tämän jälkeisinä päivinä oli viimeinen suuri kilpailu sokean ja
uskollisen Harmaan Hukan ja naisen välillä. Jos Joan olisi tiennyt,
mitä tiheikössä oli, jos hän olisi kerrankaan nähnyt sen poloisen
olennon, jolle Kazan nyt merkitsi koko elämää -- aurinkoa, tähtiä,
kuuta ja ruokaa, olisi hän auttanut Harmaata Hukkaa. Mutta näin ollen
hän koetti yhä kovemmin houkutella Kazania majalle, ja vähitellen hän
pääsi voitolle.

Vihdoin tuli ratkaiseva päivä, kahdeksan päivää Sun Rockin taistelun
jälkeen. Kazan oli vienyt Harmaan Hukan joen rannalle metsäiseen
niemekkeeseen kaksi päivää aikaisemmin ja jättänyt sinne edellisenä
iltana, kun lähti majalle. Tällä kertaa kiinnitettiin luja nahkainen
hihna hänen kaulavyöhönsä, ja hänet sidottiin hirsiseinässä olevaan
sinkilään. Joan ja hänen miehensä olivat ylhäällä jo ennen päivän
tuloa seuraavana aamuna. Aurinko nousi juuri, kun he kaikki lähtivät
ulos, mies pienokaista kantaen ja Joan Kazania taluttaen. Joan
kääntyi majan ovea sulkemaan, ja Kazan kuuli hänen kurkustaan
nousevan nyyhkytyksen, kun he seurasivat miestä joen rantaan. Iso
kanootti oli valmiiksi sälytettynä odottamassa. Joan astui siihen
ensin, lapsi sylissään. Sitten hän yhä pidellen nahkahihnasta veti
Kazanin likelle itseään, niin että Kazan nojasi painollaan häneen.

Aurinko paistoi lämpimästi Kazanin selkään, kun vene työnnettiin
rannasta irti, ja hän sulki silmänsä ja nojasi päätänsä Joanin
syliin. Pehmoinen käsi laskeutui hänen hartioilleen. Taas hän kuuli
sen äänen, jota mies ei voinut kuulla, hillityn nyyhkytyksen naisen
kurkussa, kanootin hitaasti liukuessa metsäistä niemekettä kohti.

Joan huiskutti kädellään majalle, joka juuri oli katoamassa puiden
taakse.

"Hyvästi!" huusi hän. "Hyvästi!" Ja sitten hän painoi kasvonsa kiinni
Kazaniin ja pienokaiseen ja nyyhki.

Mies taukosi melomasta.

"Onko sinun ikävä -- Joan?" kysyi hän.

He liukuivat paraikaa niemekkeen ohi, ja Harmaan Hukan haju tuntui
Kazanin sieraimissa, kiihoittaen häntä ja kohottaen hiljaisen vikinän
hänen kurkkuunsa.

"Tuleeko sinun ikävä -- kun lähdemme?"

Joan pudisti päätään.

"Ei", vastasi hän. "Mutta minä olen aina elänyt täällä -- metsissä --
ja ne ovat minulle -- koti!"

Niemeke valkoisine hietakielekkeineen oli nyt heidän takanaan. Ja
Kazan seisoi jäykkänä sitä kohti kääntyneenä. Mies kutsui häntä, ja
Joan kohotti päätään. Hänkin näki niemekkeen, ja samassa nahkahihna
liukui hänen kädestään, ja outo tuike välähti hänen sinisilmiinsä,
kun hän näki, mikä seisoi valkean hietakielekkeen kärjessä. Se oli
Harmaa Hukka. Hänen sokeat silmänsä olivat Kazaniin päin suunnatut.
Vihdoin Harmaa Hukka, uskollinen kumppani, käsitti. Haju ilmaisi
hänelle sen, mitä eivät silmät voineet nähdä. Kazan ja ihmishaju
olivat yhdessä. Ja he menivät -- menivät -- menivät --

"Katsopa!" kuiskasi Joan.

Mies kääntyi. Harmaan Hukan etujalat olivat vedessä. Ja nyt, kun
kanootti liukui yhä kauemmas pois, hän istahti takakoivilleen, nosti
päätänsä. aurinkoa kohti, jota ei voinut nähdä, ja päästi ilmoille
viimeisen, pitkän, valittavan, Kazanille tarkoitetun ulvonnan.

Vene kallistui. Kellertävä ruho syöksyi ilman läpi -- ja Kazan oli
poissa.

Mies kumartui luodikkoaan ottamaan. Joanin käsi pysähdytti hänet.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat.

"Anna sen mennä takaisin naaraan luo! Anna sen mennä --. Anna sen
mennä!" huusi hän. "Siellä sen paikka on -- tuon rinnalla."

Ja rantaan päästyään Kazan ravisti veden tuuheasta turkistaan ja
katsoi viimeisen kerran naiseen päin. Kanootti liukui hitaasti
ensimmäisen polvekkeen ympäri. Hetki vielä, ja se oli kadonnut.
Harmaa Hukka-oli voittanut.




X

TULEN PÄIVINÄ


Siitä yöstä asti, jona Kazan suoritti Sun Rockin kukkulalla
hirvittävän taistelunsa ison harmaan ilveksen kanssa, muistuivat
hänen mieleensä yhä heikommin ne entiset päivät, jolloin hän oli
ollut rekikoirana ja parven johtajana. Milloinkaan hän ei saattaisi
niitä tykkänään unohtaa, ja aina tulisivat muidenkin muistojen
joukosta muutamat erottumaan selvinä, niinkuin salamat, jotka
halkaisevat yön pimeyden. Mutta kuten ihminen laskee tapahtumain
ajan syntymästänsä, häistänsä, siitä, milloin vapautui jostakin
tukalasta tilasta, tai jostakin elämänuransa käännekohdasta, samoin
tuntuivat Kazanin mielestä kaikki asiat alkavan niistä kahdesta
murhenäytelmästä, jotka olivat seuranneet toinen toisensa kintereillä
Harmaan Hukan penikkain syntymän jälkeen.

Ensimmäinen oli taistelu Sun Rockilla, jolloin iso harmaa ilves oli
sokaissut hänen kauniin susipuolisonsa ikuisiksi ajoiksi ja repinyt
hänen penikkansa palasiksi. Hän puolestaan oli tappanut ilveksen.
Mutta Harmaa Hukka oli yhä sokea. Kosto ei ollut voinut palauttaa
hänen näköään. Kumppani ei voinut enää hänen kanssaan ajaa riistaa,
kuten he olivat villien susiparvien mukana metsästelleet tasangolla
ja pimeissä metsissä. Siksi hän tätä yötä muistellessaan aina ärisi,
ja huulet irvistelivät paljastaen tuumanpituiset torahampaat.

Toinen murhenäytelmä oli Joanin, hänen lapsensa ja hänen miehensä
lähtö. Jokin, mikä oli pettämättömämpää kuin järki, sanoi hänelle,
että he eivät enää palaisi. Kirkkaimpana kaikista niistä kuvista,
jotka hänen mielessään säilyivät, oli sen aurinkoisen aamun muisto,
jolloin nainen ja pienokainen, joita hän rakasti, ja mies, jota hän
heidän tähtensä sieti, olivat lähteneet pois kanootilla; ja usein
hän meni niemenkärkeen ja tuijotti ikävöiden virtaa alaspäin, sinne,
missä oli hypännyt veneestä palatakseen sokean puolisonsa luo.

Kazanin elämään näytti siis kuuluvan kolme pääasiaa: kaiken sen
vihaaminen, missä tuntui hajua tai jälkiä ilveksestä, Joanin ja
pienokaisen kaipuu ja Harmaa Hukka. Luonnollista oli, että hänen
voimakkain intohimonsa oli viha ilvestä vastaan, sillä hän ei
pitänyt ainoastaan Harmaan Hukan sokeutta ja pentujen kuolemaa,
vaan myöskin naisen ja pienokaisen katoamista Sun Rockin onnettoman
taistelun seurauksena. Siitä hetkestä lähtien hän oli ilvesten suvun
leppymätön vihollinen. Missä ikinä hän keksi tämän ison harmaan
kissan hajua, muuttui hän äriseväksi paholaiseksi, ja hänen vihansa
kasvoi päivittäin, sikäli kuin hän yhä täydellisemmin kehittyi villin
luonnon mukaiseksi.

Hän huomasi, että Harmaa Hukka oli hänelle nyt tärkeämpi kuin
milloinkaan ennen siitä asti, kun oli hänen tähtensä jättänyt
susiparven. Hän itse oli kolmeksi neljäsosaksi koira, ja koiranluonto
vaati toveruutta. Tätä hänelle tarjosi nykyään vain Harmaa Hukka.
He olivat kahden. Sivistynyt maailma oli neljänsadan mailin päässä
heistä etelään. Lähimmälle Hudsonin lahden asemalle oli kuusikymmentä
mailia länteen päin. Usein, naisen ja pienokaisen päivinä, Harmaa
Hukka oli viettänyt yönsä yksinään metsässä, odotellen ja kutsuen
Kazania. Nyt oli Kazan vuorostaan ikävissään ja rauhattomana,
ollessaan poissa hänen luotaan.

Sokeana Harmaa Hukka ei enää kyennyt puolisonsa kanssa metsästämään.
Mutta vähitellen kehittyi heidän keskensä uusi merkkikieli, ja hänen
sokeutensa takia he oppivat monta asiaa, joista eivät olleet ennen
tienneet. Kesän alussa Harmaa Hukka kykeni kuljeskelemaan Kazanin
matkassa, jos tämä ei liikkunut liian nopeasti. Hän juoksi toisen
rinnalla, lavallaan tai kuonollaan tätä koskettaen, ja Kazan tottui
olemaan loikkimatta ja juoksemaan tasaisesti.

Hyvin pian hän älysi, että hänen piti valita helppokulkuisimmat polut
Harmaan Hukan jalkoja varten. Kun he saapuivat jollekin sellaiselle
paikalle, jonka yli oli hypättävä, piti Kazanin koskettaa kuonollaan
Harmaata Hukkaa ja vikistä, ja toinen seisoi korvat valppaina --
kuunnellen. Sitten Kazan loikkasi, ja Harmaa Hukka käsitti, kuinka
pitkä väli siinä oli. Hän hyppäsi aina liiaksi, mikä oli hyvä vika.

Toisessakin suhteessa, vieläpä sellaisessa, josta heille vastedes
tuli hyötyä, Harmaa Hukka oli Kazanille entistä suuremmaksi avuksi.
Haisti ja kuulo korvasivat näön täydellisesti. Jokainen uusi päivä
kehitti näitä aisteja yhä enemmän, ja samalla sukeutui heidän
keskensä mykkä kieli, jolla Harmaa Hukka voi ilmaista Kazanille, mitä
oli haistin tai kuulon avulla keksinyt. Kazanille tuli omituinen tapa
aina tarkata Harmaata Hukkaa, kun he pysähtyivät kuuntelemaan tai
ilmaa nuuskimaan.

Kun Joan ja pienokainen olivat menneet, oli Kazan vienyt sokean
puolisonsa jokilaakson tiheään kuusi- ja palsamiviidakkoon, jonne he
jäivät alkukesään asti. Kazan meni viikkomäärin joka päivä majalle,
jossa Joan ja pienokainen -- ja mies -- olivat olleet. Kauan aikaa
hän kulki sinne toivehikkaana, odottaen joka päivä tai yö saavansa
nähdä siellä jotakin elonmerkkiä. Mutta ovi ei ollut milloinkaan
avoinna. Ikkunoiden laudat ja kanget pysyivät yhä paikoillaan.
Milloinkaan ei kohonnut savukiemuraa savisesta uuninpiipusta. Ruohoa
ja köynnöskasveja alkoi kasvaa polulla. Ja yhä heikommaksi kävi
haju, jota Kazan enää tunsi majan tienoilla -- miehen, naisen ja
pienokaisen haju.

Eräänä päivänä hän löysi suljetun ikkunan alta pienen lapsen pieksun.
Se oli vanha ja kulunut, lumessa ja sateessa mustunut, mutta hän
laskeutui maahan sen viereen ja viipyi siinä kauan, samalla kun pikku
Joan -- tuhannen mailin päässä -- leikki merkillisillä sivistyneen
maailman leluilla. Sitten hän palasi kuusten ja palsamipuiden
juurelle Harmaan Hukan luo.

Maja oli ainoa paikka, jonne Harmaa Hukka ei suostunut häntä
seuraamaan. Aina muulloin hän oli Kazanin rinnalla. Nyt kun hän oli
tottunut sokeuteen, tuli hän mukaan myös metsästysretkille, kunnes
Kazan keksi riistan ja aloitti takaa-ajon. Silloin Harmaa Hukka jäi
odottamaan. Kazan pyydysti tavallisesti isoja lumikenkäjäniksiä.
Mutta eräänä yönä hän uuvutti ja tappoi nuoren hirven. Otus oli
liian raskas Harmaan Hukan luo raahattavaksi, ja siksi hän palasi
siihen paikkaan, missä tämä odotti, ja opasti hänet pitoihin. Kesän
kuluessa he liittyivät monella tavalla yhä kiinteämmin toisiinsa,
kunnes lopulta, läpi koko erämaan, heidän jälkensä esiintyivät aina
kaksittain, eikä milloinkaan yksin.

Sitten tuli suuri palo.

Harmaa Hukka tunsi sen hajua, kun se vielä oli kahden päivämatkan
päässä lännen puolella. Aurinko laski sinä iltana tuhkankarvaiseen
pilveen. Länteen päin liukuva kuu kävi veripunaiseksi. Kun se näin
laskeutui metsän taakse, sanoivat intiaanit sitä "verta vuotavaksi
kuuksi", ja ilma oli täynnä enteitä.

Koko seuraavan päivän Harmaa Hukka oli rauhaton, ja puolenpäivän
tienoissa Kazan tunsi ilmassa sen varoituksen, jonka toinen oli
huomannut jo monta tuntia ennen. Haju kävi yhä väkevämmäksi, ja
puolivälissä iltapäivää aurinko oli savuhunnun peitossa.

Villien eläinten pako Pipestone- ja Cree-jokien yhtymäkohdassa
olevasta metsäkolmiosta olisi alkanut silloin, mutta tuuli kääntyi.
Se oli kohtalokas kääntyminen. Tuli oli samonnut raivoten lännestä
ja etelästä. Silloin tuuli pyörähti suoraan itäänpäin, vieden savun
mukanaan, ja tämän helpotushetken aikana kaikki jokien välisen
kolmion villit olennot odottivat. Näin tuli sai tarpeeksi aikaa
levitäkseen metsäkolmion kantaa pitkin, katkaisten viimeisetkin
pakotiet.

Sitten tuuli taaskin kääntyi, ja tuli samosi pohjoiseen päin. Kolmion
huippuosasta tuli siten surmanloukku. Kaiken yötä oli eteläinen
taivas täynnä tuhkankarvaista hehkua, ja aamuun mennessä kuumuus,
savu ja tuhka salpasivat hengitystä.

Kauhun valtaamana Kazan koetti turhaan keksiä pelastuskeinoa. Hän ei
hetkeksikään heittänyt Harmaata Hukkaa yksikseen. Hänen olisi ollut
helppo uida jommankumman joen poikki, mutta Harmaa Hukka peräytyi
säpsähtäen, kun vesi kosketti käpälää. Kuten koko hänen sukunsa, niin
hänkin mieluummin syöksyi vasten tulta ja kuolemaa kuin veteen. Kazan
houkutteli. Kymmenisen kertaa hän hyppäsi veteen ja ui vähän matkaa
virralle. Mutta Harmaa Hukka ei suostunut seuraamaan kauemmas kuin
sai kahlata.

Nyt he jo saattoivat erottaa tulen kaukaisen, rätisevän pauhun. Sen
edellä tulivat villit olennot. Hirvet, porot ja peurat syöksyivät
veteen vastakkaiselle suunnalle. Uloinna valkealla hietakielekkeellä
tallusteli iso musta karhu kaksine pentuineen, ja pennutkin menivät
veteen ja uivat helposti yli. Kazan katseli niitä ja vikisi Harmaalle
Hukalle.

Ja sitten tuli valkealle hietakielekkeelle muita eläimiä, jotka
kammoivat vettä niinkuin Harmaa Hukkakin: iso lihava piikkisika,
pieni, sileäkarvainen näätä, ilmaa nuuskiva ja lapsen lailla itkevä
kiiltonäätä. Ne eläimet, jotka eivät halunneet uida, olivat muita
kolmin verroin lukuisammat. Satamäärin kärppiä riensi rottien
tavoin rantoja pitkin, ja niiden heikot, vikisevät äänet kaikuivat
lakkaamatta; kettuja laukkasi vinhasti rantapenkereillä, etsien
jotakin puuta, jonka avulla pääsisivät veden yli; ilves ärisi tuleen
päin; ja Harmaan Hukan omat sukulaiset -- sudet -- eivät uskaltaneet
mennä syvemmälle kuin hänkään.

Vettä valuen ja huohottaen, kuumuudesta ja savusta puoleksi
läkähtyneenä Kazan tuli Harmaan Hukan viereen. Oli vain yksi
pakopaikka jäljellä heidän läheisyydessään -- hietasärkkä. Se
ulottui viisikymmentä jalkaa virtaan. Kiireesti hän ohjasi sokeata
puolisoaan sitä kohti. Kun he matalan rantapensaikon läpi saapuivat
virran uomalle, sai jokin heidät kummankin pysähtymään. Heidän
sieraimiinsa oli tullut vielä pahemman verivihollisen haju kuin tuli
oli. Ilves oli asettunut hietasärkälle ja kyyristeli sen päässä.
Kolme piikkisikaa oli laahautunut veden partaalle, ja ne makasivat
siinä pallomaisina, piikit valmiina ja värähtelevinä. Kiiltonäätä
ärisi ilvekselle. Ja ilves, korviaan luimistaen, katseli Kazania ja
Harmaata Hukkaa, kun nämä lähtivät tunkeutumaan hietasärkälle.

Uskollinen Harmaa Hukka oli täynnä taisteluintoa ja juoksi
kyljitysten Kazanin kanssa, torahampaat paljastettuina. Vihaisesti
näykkäisten Kazan karkoitti hänet takaisin, niin että hän jäi
väristen ja vikisten paikalleen Kazanin mennessä eteenpäin.
Kevytjalkaisena, teräväpäiset korvat eteenpäin suunnattuina,
ilman mitään uhkaa olennossaan, hän eteni. Se oli taisteluissa
harjaantuneen ja tappotyössä taitavan vetokoiran kuolonenteistä
etenemistä. Sivistyneestä maailmasta tullut mies olisi sanonut, että
koira lähestyi ilvestä ystävällisessä tarkoituksessa. Mutta ilves
ymmärsi. Se oli monien sukupolvien vanhaa vihaa -- joka nyt oli
käynyt leppymättömäksi sen takia, että Kazanilla oli muistissa yö Sun
Rockin kukkulalla.

Vaisto ilmaisi kiiltonäädälle, mitä oli tulossa, ja se kyyristyi
matalaksi ja litteäksi; piikkisiat, toraten keskenään kuin pikku
lapset, vaikka niitä ympäröivät viholliset ja yhä tihenevät
savupilvet, kohottivat piikkinsä vieläkin pystympään. Ilves makasi
mahallaan kuin kissa, takalihasten vavahdellessa hyppyyn valmiina.
Kazanin jalat tuntuivat tuskin koskevankaan hietaan, kun hän kevyesti
kaarsi ilveksen ympäri, joka pyöri paikallaan ja sitten pyöreänä
ärisevänä pallona syöksähti kahdeksanjalkaisen välimatkan yli.

Kazan ei hypännyt syrjään. Hän ei yrittänytkään hyökkäystä väistää,
vaan torjui sen hartiainsa kaikella voimalla, niinkuin rekikoira
vastustaa rekikoiraa. Hän oli kymmentä naulaa raskaampi kuin
ilves, ja hetkeksi keikahti notkeajäseninen ilves kaksikymmenine
veitsenterävine kynsineen kyljelleen. Kuin leimaus käytti Kazan
tilaisuutta hyväkseen ja karkasi tavoittamaan ison kissan niskaa.

Samassa hetkessä sokea Harmaa Hukka loikkasi joukkoon kiljuen ja
äristen ja tarttui Kazanin vatsan alitse tunkeutuen ilveksen toiseen
takakoipeen. Luu naksahti. Ilves, jolla oli kaksinkertainen voima
vastassaan, loikkasi taaksepäin, raahaten sekä Kazanin että Harmaan
Hukan mukanaan, ja putosi selälleen erään piikkisian päälle, jolloin
sata piikkiä tunkeutui sen ruumiiseen. Vielä loikkaus, ja se oli
vapaana -- paeten suoraan päin savua. Kazan ei ajanut takaa. Harmaa
Hukka tuli hänen rinnalleen ja nuoli hänen kaulaansa niistä kohdin,
missä vastavuotanut veri punasi keltaisenruskeaa turkkia. Kiiltonäätä
makasi kuin kuolleena, tarkastaen heitä raivoisilla, mustilla pikku
silmillään. Piikkisiat pakisivat yhä, ikäänkuin olisivat anoneet
armoa. Ja sitten sakea, musta, tukahduttava savukieleke ajautui
matalalla hietasärkän yli, ja sen matkassa tuli ilmaa, joka oli
kuumaa kuin sulatusuunista lähtenyt.

Särkän uloimmassa kärjessä Kazan ja Harmaa Hukka kääriytyivät
palloiksi ja työnsivät päänsä vartalonsa alle.

Tuli oli nyt hyvin lähellä. Sen pauhu oli kuin mahtavan
vesiputouksen, johon silloin tällöin sekaantui äänekkäämpi kaatuvien
puiden ryske. Ilma oli täynnä tuhkaa ja tulikipinöitä, ja kahdesti
Kazan veti päänsä esille ja näykkäsi päällensä pudonnutta hehkuvaa
kekälettä, joka poltti kuin kuuma rauta.

Ihan veden partaalla kasvoi rannassa tiheää, vihreää pensaikkoa,
ja kun tuli saavutti sen, paloi se hitaammin, ja kuumuus kävi
vähemmäksi. Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin Kazan ja Harmaa Hukka
saattoivat vetää päänsä esille ja hengittää vapaammin. Silloin he
huomasivat, että jokeen pistäytyvä hietakieleke oli pelastanut
heidät. Kaikkialla näiden kahden joen välisessä kolmiossa oli maailma
käynyt mustaksi ja alta kuumaksi.

Savu hälveni. Tuuli kääntyi taas ja toi viileyttä ja tuoreutta
mukanaan lännestä ja pohjoisesta. Kiiltonäätä lähti ensimmäisenä
varovasti takaisin olemattomiin metsiin, mutta piikkisiat olivat
vielä palloiksi kääriytyneinä, kun Kazan ja Harmaa Hukka jättivät
hietakaistaleen. He alkoivat kulkea virtaa ylös, ja ennen yön tuloa
olivat heidän jalkansa käyneet kuumasta tuhkasta ja hehkuvista
kekäleistä aroiksi.

Kuu oli sinä yönä kummallinen ja pahaenteinen, ikäänkuin veritahra
taivaalla, eikä pitkinä hiljaisina tunteina kuulunut edes pöllön
huutoa, joka olisi ilmoittanut, että vielä oli olemassa eloa siellä,
missä eilen oli elävien olentojen onnela. Kazan tiesi, ettei siellä
ollut riistaa, ja he jatkoivat kulkuansa koko sen yön. Aamun
sarastaessa he joutuivat kapealle rämeelle, joka ulottui pitkin joen
rantaa. Tänne olivat majavat rakentaneet padon, ja he pääsivät siten
joen yli vihreään seutuun. Toisenkin päivän ja yön he matkasivat
länteen päin ja saapuivat vihdoin Waterfoundin rannalle tiheään
rämeikköön ja metsään.

Ja samalla kun Kazan ja Harmaa Hukka tulivat idästä matkasi
Hudsonin lahden asemalta itään solakka, mustanverevä, sekarotuinen
ranskalainen nimeltä Henri Loti, kuuluisin ilveksenpyytäjä koko
Hudsonin lahden tienoilla. Hän haeskeli jälkiä ja tapasi niitä yllin
kyllin pitkin Waterfoundia. Se oli oikea metsämiehen paratiisi, ja
lumikenkäjäniksiä oli tuhansittain. Siitä seurasi, että ilveksiäkin
oli kosolti, ja Henri rakensi pyyntihökkelinsä ja palasi sitten
asemalle odottamaan ensimmäisen lumen tuloa, jolloin hän aikoi tulla
takaisin valjakkoineen, muonavarastoineen ja rautoineen.

Ja etelästä oli samaan aikaan hitaasti kanootilla ja polkuja pitkin
pyrkimässä nuori yliopiston eläintieteilijä, joka kokosi aineksia
"Eläinten ajatuskyky" -nimistä kirjaansa varten. Hänen nimensä oli
Paul Weyman, ja hän oli päättänyt viettää osan talvea Henri Lotin,
tuon sekarotuisen, kanssa. Hänellä oli mukanaan paljon paperia,
kamera ja tytön valokuva. Hänen ainoa aseensa oli kynäveitsi.

Ja sillä välin Kazan ja Harmaa Hukka tapasivat etsimänsä kodin
tiheässä rämeikössä viiden tai kuuden mailin päässä Henri Lotin
rakentamasta majasta.




XI

AINA YHDESSÄ


Oli tammikuu, kun opas toi asemalta Paul Weymanin Waterfoundin
varrelle Henri Lotin majaan. Hän oli kolmenkymmenenkahden tai
-kolmen vanha mies, täynnä elämän hehkua, mikä sai Henri Lotin heti
mieltymään häneen. Jos ei niin olisi käynyt, olisivat muutamat
ensimmäiset päivät voineet majassa olla ikäviä, sillä Henri oli
pahalla tuulella. Hän puhui siitä Weymanille ensi iltana heidän
polttaessaan piippua punaisena hehkuvan kamiinansa ääressä.

"Kirotun kummallinen juttu", sanoi Henri. "Olen menettänyt seitsemän
rautoihin tarttunutta ilvestä, ne kun olivat niin rikkirevityt
kuin kettujen tappamat kaniinit. Ei yksikään elävä olento -- ei
karhukaan -- ole ennen käynyt rautoihin jääneeseen ilvekseen käsiksi.
Ensi kerran eläissäni nyt semmoista näen. Ja ne ovat niin pahasti
raadeltuja, etteivät ole puolenkaan dollarin arvoisia asemalla.
Seitsemän! Se on jo yli kahdensadan dollarin tappio. Kahden suden
ansiota se on. Niitä on kaksi -- tiedän sen jäljistä -- aina kaksi --
eikä milloinkaan yksi. Ne kiertävät pyyntialuettani ja syövät minulta
jänikset. Ne jättävät rauhaan kiiltonäädän ja vesikon ja kärpän,
mutta sattuu olemaan ilves -- _sacré_ sentään! ne karkaavat siihen
kiinni ja kiskovat siltä nahan samoin kuin sinä vedät palopensaasta
villipumpulipalleroita! Olen yrittänyt strykniiniä hirvenrasvassa
ja virittänyt rautoja ja sudenhautoja, mutta en vain pääse niihin
käsiksi. Ne karkoittavat minut täältä, jollen saa niitä nujerretuksi,
sillä minun osalleni on tullut vasta viisi eheää ilvestä, ja ne ovat
hävittäneet seitsemän."

Tämä herätti Weymanin huomiota. Hän oli niitä yhä lukuisammiksi
käyviä syvämietteisiä miehiä, jotka pitävät varmana, että ihmisen
itsekäs usko synnynnäiseen etevämmyyteen tekee hänet sokeaksi
käsittämään luonnon ihmeellisimpiä tosiseikkoja. Hän oli niin
nerokkaasti, että koko kansakunnassa kuunneltiin hänen sanojaan,
uhmannut kaikkia niitä, jotka uskoivat, että ihminen on ainoa
järjellinen olento, ja että jos joku muu elollinen olento osoitti
ymmärrystä ja älyä, se oli pelkästään vaistoa. Se ilmiö, joka tuli
esille Henrin kertomuksessa kovasta onnestaan, tuntui hänestä
arvokkaalta, ja puoliyöhön asti he juttelivat näistä kahdesta
merkillisestä sudesta. "Toinen susista on iso ja toinen pienempi",
sanoi Henri. "Ja aina käy iso taisteluun ilveksen kanssa. Näen sen
lumesta. Sillä aikaa tekee pienempi susi paljon jälkiä lumeen juuri
niin kaukana, ettei ilves siihen ulotu, ja kun ilves on voitettu tai
kuollut, hyppää se joukkoon ja auttaa palasiksi repimisessä. Kaiken
sen tiedän lumesta. Ainoastaan yhden kerran olen huomannut, että
pienempi on hyökännyt ja taistellut yhdessä toisen kanssa, ja silloin
oli verta yltympäri, eikä se ollut ilveksen verta; minä seurasin
niitä paholaisia mailin matkan verijälkiä pitkin."

Seuraavana kahtena viikkona Weyman sai paljon lisää kirjansa
aineksiin. Päivääkään ei kulunut, jona he eivät jossakin paikassa
Henrin pyyntialueella nähneet molempien susien jälkiä, ja Weyman
huomasi, että -- niinkuin Henri oli sanonut -- jälkiä oli aina kahdet
rinnan eikä milloinkaan vain yhden suden. Kolmantena päivänä he
tulivat raudoille, joissa oli ollut ilves, ja nähdessään mitä oli
jäljellä, Henri kirosi sekä ranskaksi että englanniksi, kunnes oli
ihan purppurankarvainen kasvoiltaan. Ilves oli revitty niin, että sen
nahka oli melkein arvoton.

Weyman näki, missä pienempi susi oli takakoivillaan istuen odotellut
sillä aikaa kun kumppani oli tappanut ilveksen. Hän ei sanonut
Henrille kaikkea, mitä ajatteli. Mutta seuraavat päivät saivat
hänet yhä varmemmin uskomaan, että hän oli tavannut mitä pätevimmän
esimerkin teoriansa valaisemiseksi. Tämän pyyntialueella tapahtuvan
murhenäytelmän perussyynä oli _järki_.

Miksi sudet eivät hävittäneet kiiltonäätiä, kärppiä ja näätiä? Miksi
he vihasivat vain ilvestä?

Weyman tunsi omituisia väreitä sisimmässään. Hän oli villien eläinten
ystävä eikä siitä syystä pitänyt milloinkaan pyssyä matkassaan. Ja
nähdessään Henrin asettelevan myrkkysyöttejä kahta salarosvoa varten,
hän kauhistui, mutta kun hän näki, että myrkkysyötit päivän toisensa
jälkeen pysyivät koskemattomina, tuli hänen mielensä iloiseksi. Hänen
omassa luonteessaan yhtyi jokin säälimään pyyntialueen sankarillista
henkipattoa, joka ei jättänyt käyttämättä tilaisuutta taistella
ilveksen kanssa. Yöllä hän majassaan pani paperille senpäiväiset
ajatuksensa ja huomionsa. Eräänä iltana hän äkkiä kysäisi Henriin
päin kääntyen:

"Henri, eikö sinun milloinkaan käy sääliksi tappaa niin paljon
villejä eläimiä?"

Henri tuijotti ja pudisti päätään.

"Minä tappaisin tuhansia ja taas tuhansia. Ja vieläkin tuhansia."

"Ja sinunlaisiasi on tällä pohjoisella maailman kolkalla
kaksikymmentätuhatta -- jotka tapatte ja olette tappaneet jo satoja
vuosia ettekä kuitenkaan saa villejä eläimiä sukupuuttoon. Sitä voisi
sanoa ihmiskunnan ja eläinkunnan väliseksi sodaksi. Ja jos voisit
palata tänne viidensadan vuoden päästä, Henri, niin yhä tapaisit
täällä villejä eläimiä. Melkein kaikki muu maailma muuttuu, mutta
näitä melkein tutkimattomia tuhansia neliömaileja harjanteita,
rämeitä ja metsiä et voi muuttaa. Rautatiet eivät tule tänne, ja minä
puolestani kiitän Jumalaa siitä. Ajatellaanpa esimerkiksi kaikkia
lännen laajoja ruohoaavikkoja. Vanhat puhvelin polut ovat siellä yhä,
päivänselvinä -- ja kuitenkin kohoo kaikkialle kyliä ja kaupunkeja.
Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan North Battlefordista?"

"Onko se lähellä Montrealia tai Quebecia?" kysyi Henri.

Weyman hymyili ja veti taskustaan valokuvan. Se oli tytön kuva.

"Ei. Se on kaukana lännessä, Saskatchewanissa. Seitsemän vuotta
sitten kävin siellä joka vuosi ampumassa arokanoja, arosusia
ja hirviä. Siihen aikaan siellä ei ollut minkäänlaista North
Battlefordia -- ei muuta kuin ihana ruohoaavikko, satoja ja yhä
satoja neliömaileja. Saskatchewanjoen varrella, siinä missä North
Battleford nyt on, oli silloin yksinäinen hökkeli, ja usein jäin
sinne. Hökkelissä oli pikku tyttö, kahdentoista vanha. Me lähdimme
usein yhdessä metsästämään -- sillä siihen aikaan minä tapoin
eläimiä. Ja pikku tyttö itki välistä, kun tapoin, ja minä nauroin
hänelle.

"Tuli sitten rautatie, ja sitten toinen, ja ne yhtyivät hökkelin
läheisyydessä, ja pian sinne kohosi kaupunki. Seitsemän vuotta
takaperin siellä oli vain tuo hökkeli, Henri. Kaksi vuotta takaperin
siellä oli tuhatkahdeksansataa asukasta. Kun tänä vuonna kuljin sen
kautta, oli siellä viisituhatta, ja kahden vuoden päästä siellä
varmaankin on kymmenentuhatta.

"Hökkelin alueella on kolme pankkia, joiden pääoma on neljäkymmentä
miljoonaa dollaria; kahdenkymmenen mailin päähän näkyy kaupungin
sähkövalaistuksen hehku. Siellä on sadantuhannen dollarin opisto,
korkeakoulu, piirisairaala, palosammutuslaitos, kaksi klubia,
kauppakamari, ja kahden vuoden kuluttua valmistuu raitiotieverkko.
Mitä sanot siitä -- tämä kaikki siellä, missä vielä joku vuosi sitten
arosudet ulvoivat!

"Asukasluku lisääntyy niin nopeasti, ettei ehditä henkikirjoitusta
toimittaa. Viiden vuoden päästä on entisen hökkelin paikalla
kaupunki, jonka väkiluku on kaksikymmentätuhatta. Ja se pikku tyttö,
jonka mainitsin, Henri -- hän on nykyään nuori neiti, ja hänen
omaisensa ovat -- rikkaita. Minua se ei liikuta. Pääasia on, että
hänestä keväällä tulee vaimoni. Hänen tähtensä minä lakkasin eläimiä
tappamasta, kun hän oli vasta kuudentoista. Viimeksi tappamani eläin
oli arosusi, ja sillä oli penikka, jonka Eileen otti elätikseen.
Hänellä on se vieläkin -- kesynä. Siksi pidän susista enemmän kuin
kaikista muista elävistä olennoista. Ja toivon, että nämä kaksi
välttävät sinun pyydyksiäsi."

Henri katsoi häntä pitkään. Weyman antoi hänelle kuvan. Siinä oli
herttaisen näköinen tyttö, jolla oli syvät, kirkkaat silmät, ja sitä
katsellessaan Henri sai vavahduksia suupieliinsä.

"Minun Iowakani kuoli kolme vuotta sitten", sanoi hän. "Hänkin
piti villeistä eläimistä. Mutta ne sudet -- tuhat tulimmaista! Ne
karkoittavat minut täältä, jollen saa niitä tapetuksi!" Hän pani
uusia puita pesään ja valmistautui menemään makuulle.

Eräänä päivänä Henrin mieleen juolahti erinomainen tuuma. Weyman oli
hänen seurassaan, kun he keksivät tuoreet ilveksen merkit. Maassa
oli kymmenen tai viidentoista jalan korkuinen röykkiö tuulenkaatamia
puita, ja eräässä kohden oli rungoista muodostunut luolan tapainen,
jossa oli melkein tiiviit seinät kolmella sivulla. Lumi oli tallattu
täyteen jälkiä, ja jäniksenkarvoja näkyi yltympäri. Henri oli
riemuissaan.

"Me saamme sen -- varmasti!" sanoi hän.

Hän rakensi syöttikammion, asetti raudat ja katseli ovelasti
ympärilleen. Sitten hän selitti suunnitelmansa Weymanille. Jos ilves
tarttuisi rautoihin ja nuo kaksi sutta tulisivat sitä tuhoamaan, niin
taistelu tapahtuisi tuulenkaadon alaisessa suojuksessa ja rosvojen
täytyisi mennä aukosta sisälle. Henri pani siis viidet pienemmät
raudat taitavasti lehtien, sammalien ja lumen peittoon, ja kaikki
olivat tarpeeksi etäällä syöttikammiosta, niin ettei rautoihin
tarttunut ilves voisi rehkiessään niitä laukaista.

"Kun ne tappelevat, loikkii susi sinne tänne -- ja menee varmasti
rautoihin", sanoi Henri. "Se astuu yhdestä ohi, kahdesta, kolmesta --
mutta varmasti se joihinkin rautoihin tarttuu."

Samana aamuna satoi ohuelti lunta, mikä vielä täydensi koetta, sillä
se peitti kaikki jalanjäljet ja hautasi juoruavan ihmishajun. Sinä
yönä Kazan ja Harmaa Hukka sivuuttivat tuulenkaadon sadan jalan
päässä, ja Harmaan Hukan taikka hajuaisti vainusi jotakin outoa
ja huolestuttavaa ilmassa. Hän tiedoitti sen Kazanille painamalla
lapaansa toisen hartiaa vasten, ja he kääntyivät pois suorassa
kulmassa, pysytellen satimista tuulen puolella.

Kahtena päivänä ja kolmena kylmänä, tähtikirkkaana yönä ei
tapahtunut mitään tuulenkaatopaikalla. Henri käsitti asian ja
selitti Weymanille. Ilves oli metsästäjä niinkuin hän itsekin, ja
silläkin oli oma metsästysalueensa, jonka se kiersi noin kerran
viikossa. Viidentenä yönä ilves palasi, meni tuulenkaatopaikalle,
viehättyi astumaan suoraan syötin luo, ja terävähampaiset raudat
tarttuivat heltiämättömästi sen oikeaan takajalkaan. Kazan ja Harmaa
Hukka harhailivat neljännesmailia syvemmällä metsässä kuullessaan
teräskahleitten kalinaa, kun ilves riuhtoi vapaaksi päästäkseen.
Kymmentä minuuttia myöhemmin he seisoivat tuulenkaatoluolan ovella.

Yö oli valoisa ja selkeä ja niin täynnä kirkkaita tähtiä, että Henri
itse olisi voinut niiden valossa metsästää. Ilves oli uuvuttanut
itsensä ja makasi kyyryksissä mahallaan, kun Kazan ja Harmaa Hukka
ilmestyivät. Kuten tavallisesti, pysytteli Harmaa Hukka taempana
Kazanin aloittaessa taistelun. Jo ensimmäisessä tai toisessa
taistelussa Kazanilta olisi luultavasti kiskottu sisukset ulos tai
puhkaistu kaulavaltimo, jos nämä raivoisat kissat olisivat olleet
vapaina. Ne olivat hänelle ylivoimaisia avoimessa taistelussa,
vaikka suurin niistä oli painoltaan kymmentä naulaa häntä
keveämpi. Vain sattuman kaupalla hän oli Sun Rockilla pelastunut.
Hietasärkällä Harmaa Hukka ja piikkisika olivat kumpikin jouduttaneet
ilveksen tappiota. Ja Henrin pyyntialueella olivat raudat hänen
liittolaisiaan. Vihollisen näin kytkettynäkin ollessa oli vaara
suuri. Ja ilveksen ollessa tuulenkaadon alla oli vaara suurempi kuin
milloinkaan.

Ilves oli kuusi- tai seitsenvuotias, kokenut kamppailija. Sen kynnet
olivat neljänneksen toista tuumaa pitkät ja turkkilaisen miekan
tavoin käyristyneet. Etujalat ja vasen takajalka olivat vapaina, ja
kun Kazan sitä läheni, peräytyi se niin kauas, että rautojen kahleet
olivat löyhällä sen alla. Tällöin Kazan ei voinut noudattaa vanhaa
taistelutapaansa, kierrellä rautoihin tarttuneen vihollisensa ympäri,
kunnes se oli sekaantunut kahleisiinsa tai niin paljon lyhentänyt
ja kietonut niitä, ettei päässyt hyppäämään. Hänen oli hyökättävä
suoraan päin, ja samassa hän loikkasikin. He törmäsivät yhteen,
hartia hartiata vasten. Kazanin torahampaat tavoittivat toisen
kurkkua, mutta osuivat harhaan. Ennenkuin hän ehti uudestaan iskeä,
potkaisi ilves vapaan takajalkansa suoraksi, ja Harmaa Hukkakin
kuuli, kuinka se repäisi. Karjaisten Kazan paiskautui takaisin,
toinen olka luuhun asti raadeltuna.

Silloin Henrin kätketyistä satimista muuan pelasti hänet uudesta
hyökkäyksestä -- ja kuolemasta. Teräsleuat tarrasivat kiinni hänen
toiseen etujalkaansa pysähdyttäen hänet kesken hyppäystään. Kerran
tai kahdesti oli sokea Harmaa Hukka sitä emien hyökännyt apuun, kun
tiesi Kazanin olevan suuressa vaarassa. Hetkeksi hän nyt unohti
varovaisuutensa, ja kuullessaan Kazanin tuskanhuudon, hän syöksähti
tuulenkaadon alle. Viidet raudat oli Henri kätkenyt syöttikammion
edustalle, ja Harmaan Hukan jalat sattuivat kaksiin niistä. Hän
kaatui kyljelleen, näykkien ja äristen. Tempoillessaan Kazan laukaisi
jäljellä olevat kahdet raudat. Toiset niistä eivät tavanneet.
Viimeiset viidennet tarttuivat hänen toiseen takajalkaansa.

Tämä tapahtui vähän keskiyön jälkeen. Siitä alkaen aamuun asti
vapauteensa takaisin riuhtoilevat susi, koira ja ilves raastoivat
lunta tuulenkaadon alla. Ja aamulla olivat kaikki kolme uuvuksissa ja
makasivat kyljellään, läähättäen ja leuat verissä, odottaen ihmisen
tuloa ja -- kuolemaa.

Henri ja Weyman elivät aikaisin liikkeellä. Kun he pääreitiltä
poikkesivat tuulenkaadolle päin, osoitti Henri Kazanin ja Harmaan
Hukan jälkiä, ja hänen synkät kasvonsa kirkastuivat ilosta ja
kiihtymyksestä. Kun he saapuivat kaatuneitten puiden alaiseen
suojukseen, seisoi kumpikin hetkisen ääneti, näkemästänsä
hämmästyneenä. Henrikään ei ollut ennen nähnyt tämänveroista näkyä.
Siinä oli kaksi sutta ja ilves, kaikki rautoihin tarttuneina,
melkeinpä toistensa torahampaitten ulottuvilla. Mutta ällistys ei
voinut hänessä kauan viivyttää metsämiehen vaistoa. Sudet olivat
ensimmäisiä hänen tiellään, ja hän kohotti luodikkoaan lähettääkseen
teräskuorisen luodin Kazanin aivojen tyvipuolen läpi, kun Weyman
tarttui innokkaasti hänen käsivarteensa. Weyman katsoi silmät
suurina. Hänen sormensa olivat puristuneet syvälle Henrin lihaan.
Hänen silmänsä olivat vilahdukselta nähneet Kazanin kaulassa
teräslaattaisen vyön. "Odota!" huusi hän. "Ei se ole susi. Se on
koira!" Henri laski luodikkonsa, tuijottaen kaulavyöhön. Weymanin
katse oli kääntynyt Harmaaseen Hukkaan. Tämä makasi suoraan heihin
päin, äristen, valkeat torahampaat paljastettuina viholliselle, jota
hän ei voinut nähdä. Hänen sokeat silmänsä olivat ummessa. Siinä,
missä silmien piti olla, oli vain karvoja, ja Weymanin huulilta pääsi
huudahdus:

"Katsopa!" käski hän Henriä. "Mitä ihmettä tämä on --"

"Toinen on koira -- villi koira, joka on karannut susien luo", sanoi
Henri.

"Ja toinen on -- susi."

"Ja _sokea_!" huokasi Weyman.

"Oui, sokea, _m'sieur_", lisäsi Henri, hämmästyneenä puhuen osaksi
ranskaa. Hän kohotti taas luodikkoaan. Weyman tarttui siihen lujasti.

"Älä tapa niitä, Henri", sanoi hän. "Anna ne minulle -- elävinä.
Määrää niiden raatelemien ilvesten arvo ja lisää siihen suden
tapporaha, ja minä maksan. Elävinä ne ovat minulle hyvin arvokkaita.
Sepä kummallista, koira -- ja sokea susi -- _aviopuolisoita_!"

Hän piteli yhä kiinni Henrin luodikosta, ja Henri tuijotti
häneen, ikäänkuin ei vielä olisi oikein käsittänyt. Weyman puheli
edelleen, silmät ja kasvot hehkuvina. "Koira -- ja sokea susi --
_aviopuolisoita_!" kertasi hän. "Se on ihmeellistä, Henri. Minulle
voitaisiin sanoa, että olen joutunut _järjiltäni_, kun kirjani
ilmestyy. Mutta minä näytän asian toteen. Nyt otan parikymmentä
valokuvaa, ennenkuin tapat ilveksen. Minä pidän hengissä koiran
ja suden. Ja maksan sinulle, Henri, noista kahdesta sata dollaria
kappale. Saanko ne?"

Henri nyökkäsi. Hän piti luodikkoaan valmiina sillä aikaa kun
Weyman otti esille kameransa ja ryhtyi työhön. Ärisevät torahampaat
tervehtivät kameransulkijan napsahdusta -- suden ja ilveksen
torahampaat. Mutta Kazan makasi kyyryssä, ei pelosta, vaan taas
tuntien ihmisen yliherruuden. Ja lopetettuaan kuvahommansa Weyman
lähestyi melkein hänen ulottuvilleen ja puhutteli häntä jopa
ystävällisemmin kuin se mies, joka oli asunut kaukana autioksi
jääneessä majassa.

Henri ampui ilveksen, ja kun Kazan sen käsitti, riuhtoi hän
rautojensa ketjun päätä ja murisi metsävihollisensa kiemurtelevalle
ruumiille. Seipään ja nahkasilmukan avulla Kazan saatiin tuulenkaadon
alta pois ja vietiin Henrin majalle. Sitten miehet palasivat
mukanaan luja säkki ja enemmän nahkahihnaa, ja sokea Harmaa Hukka,
yhä rautoihin kytkettynä, vangittiin. Koko lopun päivää Weyman ja
Henri rakentelivat näreistä vankkaa häkkiä, ja kun se oli valmis,
pistettiin molemmat vangit sinne.

Ennenkuin koira pantiin Harmaan Hukan luo häkkiin, tarkasteli Weyman
Kazanin kulunutta kaulavyötä, jossa oli hampaiden jälkiä.

Messinkilevyyn oli kaiverrettu yksi ainoa sana: _Kazan_, ja
ihmetellen hän merkitsi sen päiväkirjaansa.

Tämän jälkeen Weyman usein jäi majaan, kun Henri lähti ulos
pyyntialueelle. Kahden päivän perästä hän uskalsi pistää kätensä
närepienojen välitse ja kosketella Kazania, ja seuraavana päivänä
Kazan suostui ottamaan kimpaleen raakaa hirvenlihaa hänen kädestään.
Mutta hänen lähestyessään piiloutui Harmaa Hukka aina heidän
vankilansa nurkkaan palsamioksakasan alle. Sukupolvien ja ehkäpä
vuosisatojen vaisto oli hänelle opettanut, että ihminen oli hänen
verivihollisensa. Mutta tämä mies ei kuitenkaan tehnyt hänelle pahaa,
eikä Kazan pelännyt häntä. Aluksi Harmaa Hukka oli peloissaan ja
sitten ymmällä; lopulta hän kävi yhä uteliaammaksi. Kolmannen päivän
perästä hän joskus pisti sokeat kasvonsa palsamikasasta esille ja
haisteli ilmaa, kun Weyman oli häkin luona Kazanin kanssa ystävyyttä
hieromassa. Mutta hän ei suostunut syömään. Weyman huomasi sen, ja
viekoitteli häntä joka päivä valituimmilla hirven- ja peuranrasvan
palasilla. Viisi päivää -- kuusi -- seitsemän kului, eikä hän ollut
huolinut suupalastakaan. Weyman saattoi jo laskea hänen kylkiluunsa.

"Se kuolee", sanoi hänelle Henri seitsemäntenä iltana. "Se nääntyy
ennemmin nälkään kuin syö häkissä. Se kaipaa metsää, villiä riistaa
ja tuoretta verta. Se on kahden -- kolmen vuoden ikäinen -- liian
vanha sivistymään."

Henri rupesi makuulle tavalliseen aikaan, mutta Weyman oli huolissaan
ja istui myöhään valveilla. Hän kirjoitti pitkän kirjeen North
Battlefordiin kauniskasvoiselle tytölle, sammutti sitten valon ja
kuvitteli lemmitystään näkyjä tulen punaisessa hehkussa. Hän oli
näkevinään tytön samoin kuin ensi kerran, jolloin hän piti leiriä
pienessä hökkelissä siellä, missä Saskatchewanin viides kaupunki
nyt sijaitsi -- sinisilmäisenä, pitkine, välkkyvine palmikkoineen
ja raitis aron tuoksu poskillaan. Tyttö oli vihannut häntä -- niin,
todellakin vihannut hänen verenhimonsa tähden. Hän hymyili lempeästi
tätä ajatellessaan. Tyttö oli muuttanut hänet -- ihmeellisesti.

Hän nousi, avasi hiljaa oven ja meni ulos. Vaistomaisesti hänen
silmänsä kääntyivät länttä kohti. Taivas oli pelkkää tähtien
loistetta. Niiden valossa hän erotti häkin ja seisoi katsellen ja
kuunnellen. Hänen korviinsa kuului jotakin, Harmaa Hukka jyrsi
vankilansa närepienoja. Hetkistä myöhemmin kuului hiljainen,
valitteleva vinkuna, ja hän tiesi Kazanin kaipaavan vapauttaan.

Majan seinää vasten oli kirves nojallaan. Weyman sieppasi sen, ja
hänen huulensa hymyilivät äänettömästi. Outo onnen värähtely valtasi
hänet, ja tuhannen mailin päässä, kaupungissa, Saskatchewanin
varrella, hän oli tuntevinaan toisen sielun yhtyvän hänen iloonsa.
Hän astui häkin luo. Kymmenkunta iskua, ja kaksi närepienaa oli
poissa. Sitten Weyman vetäysi syrjään. Harmaa Hukka löysi aukon ensin
ja livahti varjontapaisena tähtien valaistukseen, mutta ei karannut.
Ulkona aukealla hän odotti Kazania, ja hetkisen he viivähtivät siinä
kahden kesken, majaan päin kääntyneinä. Sitten he riensivät pois
vapauteen, Harmaan Hukan olka Kazanin kuvetta vasten.

Weyman hengähti syvään.

"Yhdessä -- aina yhdessä, kunnes kuolema toisen niistä korjaa",
kuiskasi hän.




XII

LA MORT ROUGE


Kazan ja Harmaa Hukka matkasivat pohjoiseen päin Fond du Lac-seudulle
ja olivat siellä, kun Hudson's Bay Companyn pikalähetti saapui
etelästä päin asemalle, tuoden muassaan ensimmäiset luotettavat
tiedot hirveästä ruttotaudista -- isostarokosta. Viikkomäärin
oli huhuiltu joka suunnalla. Ja huhut synnyttivät uusia huhuja.
Idästä, etelästä ja lännestä tullen ne monistuivat, kunnes erämaan
sanankuljettajat joka suunnalta tiedoittivat, että _la mort rouge_
-- punainen hirmu -- oli heidän kintereillään, ja kauhean pelon
puistatus kiiti viluisen viiman lailla sivistyksen rajaseuduilta
Hudsonin lahdelle. Yhdeksäntoista vuotta aikaisemmin olivat
nämä samat huhut tulleet tänne etelästä, ja punainen hirmu oli
tullut perässä. Sen kauhu säilyi yhä metsänväessä, sillä tuhat
merkitsemätöntä hautaa, joita kartettiin kuin ruttoa, ja joita tapasi
hajallaan James Bayn alavesien varsilta Athabascan järvialueelle
asti, todisti päivänselvästä minkälaisen veron se oli vaatinut.

Silloin tällöin Kazan ja Harmaa Hukka sattuivat retkillään kuolleita
peittäville pikku kummuille. Vaisto -- jokin, mikä oli ihmisälyä
äärettömän paljon korkeammalla -- sai heidät _tuntemaan_ kuoleman
läsnäolon likellään, ehkä haistamaan sitä ilmassakin. Harmaan Hukan
villi veri ja sokeus tekivät hänet verrattomasti Kazania etevämmäksi
silloin, kun piti keksiä näitä ilman tai maaperän salaisuuksia, joita
silmät eivät kyenneet näkemään, ja hän se ensinnä myös keksi, että
rutto oli lähellä.

Kazan oli houkutellut hänet takaisin eräälle suositulle ansareitille.
Heidän tapaamansa polku oli vanha. Sitä ei ollut moneen päivään
kuljettu. Muutamista raudoista he löysivät jäniksen, mutta se
oli ollut kuolleena kauan aikaa. Toisissa oli pöllöjen palasiksi
repimä ketunraato. Enimmät raudat olivat lauenneet, jotkut olivat
lumen peitossa. Kazan riensi polkua pitkin raudoilta toisille,
tavoittaen ainoastaan jotakin elävää -- lihaa syödäkseen. Harmaa
Hukka sokeudessaan haisti _kuolemaa_. Sitä väreili puiden latvoissa
hänen yllään. Sitä hän tapasi jokaisessa ansakammiossa, jonka
luo he saapuivat -- kuolemaa -- _ihmiskuolemaa_. Se kävi yhä
väkevämmäksi, ja hän vikisi ja nipisteli Kazania kupeeseen. Ja
Kazan jatkoi kulkuaan. Harmaa Hukka seurasi häntä sen metsäaukion
laitaan, missä turkistenpyytäjä Otton maja oli, ja sitten hän istahti
takakoivilleen, kohotti sokeat kasvonsa harmaata taivasta kohti ja
päästi pitkän ja valittavan huudon. Silloin Kazanin selkäharjakset
nousivat pystyyn, ja hän istahti myöskin ja kaiutti kuolinhuudon
yhdessä Harmaan Hukan kanssa. Hänkin haisti sen nyt. Majassa oli
kuolema, ja majan yllä oli näresalko, ja salon päässä liehui kaistale
punaista puuvillariepua -- rutonvaroitus Athabascasta Hudsonin
lahdelle. Satojen muiden pohjolan sankarien tavoin Ottokin oli
pystyttänyt tämän varoituksen ennen kuin laskeutui kuolemaan. Ja
samana yönä, kuun kylmässä valossa, Kazan ja Harmaa Hukka kääntyivät
menemään pohjoiseen Fond du Lac-seudulle.

Heitä ennen oli sinne saapunut sanantuoja Reindeer Laken asemalta,
lennättäen edelleen varoitusta, joka oli tullut Nelson Housesta ja
kaakosta päin.

"Nelsonin seuduilla on isorokko", ilmoitti sanantuoja Williamsille
Fond du Lacissa, "ja se on alkanut raivota Wollaston Laken
cree-heimon kesken. Kuinka on Hudsonin lahden intiaanien laita, sen
tietää yksin Jumala, mutta kuulon mukaan se hävittää sukupuuttoon
chippewat Albanyn ja Churchillin välillä." Hän lähti samana päivänä
matkoihinsa läähättävine koirineen. "Menen länteen viemään sanaa
Reveillen-seudun ihmisille", hän selitti.

Kolme päivää myöhemmin tuli Churchillista sana, että yhtiön koko
palveluskunnan ja hänen majesteettinsa alamaisten, jotka olivat
lahden länsipuolella, tuli varustautua punaisen hirmun uhkaa vastaan.
Williamsin laihat kasvot kävivät yhtä valkeiksi kuin se paperi, jota
hän piteli, hänen lukiessaan Churchillin esimiehen sanat.

"Se tietää hautojen kaivamista", sanoi hän. "Se on ainoa, mihin
voimme ryhtyä!"

Hän luki paperin ääneen Fond du Lacin miehille, ja kaikki sopivat
miehet valittiin varoitusta levittämään aseman koko alueelle.
Kiireesti valjastettiin koirat, ja jokaisessa reessä, joka lähti
matkalle, oli käärö punaista puuvillakangasta -- kuolemaa ennustavia
kääröjä, synkkiä ruton ja kauhun merkkejä, joiden koskettaminen sai
vilunväreet kiitämään miesten läpi, kun he olivat lähdössä jakelemaan
niitä metsänväelle. Kazan ja Harmaa Hukka sattuivat erään tämmöisen
reen jäljille Grey Beaverin varrella ja seurasivat sitä puolen
mailin verran. Seuraavana päivänä he sattuivat lännempänä toisille
jäljille ja neljäntenä päivänä vielä kolmansille. Viimeiset jäljet
olivat tuoreet, ja Harmaa Hukka vetäytyi niistä takaisin ikäänkuin
piston saaneena, äristen, paljastaen torahampaansa. Tuulen mukana
tuli heidän sieraimiinsa pistävä savunhaju. He poikkesivat kiireesti
suoraan pois polulta, Harmaa Hukka loikaten lumessa jäljistä
vapaaksi, ja kiipesivät harjanteen laelle. Tuulen puolella, alhaalla
tasangolla, paloi maja. Koiravaljakko ja mies katosivat kuusikkoon.
Syvältä Kazanin kurkusta kohosi tärisevä vinkuna. Harmaa Hukka seisoi
jäykkänä kuin kallio. Majassa paloi rutontappama mies. Sellainen oli
pohjolan laki. Ja hautajaisrovion salaperäisyys ilmeni taas Kazanille
ja Harmaalle Hukalle. Tällä kertaa he eivät ulvoneet, vaan hiipivät
alas etäisemmälle tasangolle eivätkä sinä päivänä pysähtyneet,
ennenkuin olivat piiloutuneet syvälle kuivaan ja suojaisaan rämeeseen
kymmenen mailin päässä pohjoiseen.

Sitten seurasi päiviä ja viikkoja, jotka leimasivat talven vuonna
tuhatyhdeksänsataakymmenen yhdeksi hirveimmistä koko tässä
pohjolassa. Yhtenä ainoana kuukautena oli kaikkien sekä metsäeläinten
että ihmisten henki vaarassa, ja pakkanen, nälkä ja rutto
kirjoittivat metsänväen elämäkertaan sellaisen luvun, jota eivät
monet vastaisetkaan sukupolvet unohda.

Rämeikössä Kazan ja Harmaa Hukka löysivät kodin tuulenkaadon alta. Se
oli pieni, mukava piilopaikka, joka oli lumelta ja tuulelta kokonaan
suojassa. Harmaa Hukka omaksui sen heti. Hän laskeutui mahalleen ja
läähätti osoittaakseen Kazanille tyytyväisyyttään ja mielihyväänsä.
Luonto pidätti taas Kazania hänen vieressään. Hänelle ilmestyi
haavekuva, epätodellinen ja unenkaltainen, siitä ihmeellisestä
yöstä tähtien alla -- kauan, kauan sitten, kuten hänestä tuntui --
jolloin hän oli taistellut susiparven johtajan kanssa, ja nuori
Harmaa Hukka oli hänen voittonsa jälkeen hiipinyt hänen rinnalleen ja
antautunut hänelle puolisoksi. Mutta tänä aviokautena ei ajettu takaa
naaraskaribua eikä sekaannuttu villiin laumaan. He elivät etupäässä
jäniksillä ja metsäpyillä Harmaan Hukan sokeuden tähden. Näitä Kazan
kykeni yksin tavoittamaan.

Harmaa Hukka oli lakannut suremasta, hieromasta käpälillä silmiään,
vinkumasta auringonvaloa, kultaista kuuta ja tähtiä. Vähitellen hän
alkoi unohtaa, että oli niitä nähnytkään. Hän kykeni nyt juoksemaan
nopeammin Kazanin rinnalla. Haisti ja kuulo olivat käyneet ihmeen
tarkoiksi. Kahden mailin päästä hän kykeni vainuamaan karibun,
ja ihmisen hän tunsi vieläkin pitemmän matkan päästä. Taimenen
molskahduksen hän oli hiljaisena yönä kuullut puolen mailin päähän.
Ja kun nämä kaksi kykyä -- haisti ja kuulo -- yhä kehittyivät
hänessä, kävivät samat aistit Kazanilla heikommin toimiviksi.
Hän alkoi luottaa Harmaaseen Hukkaan. Tämä ilmaisi hänelle pyyn
piilopaikan viidenkymmenen metrin päässä heidän reitiltään.

Metsästäessä oli Harmaa Hukka johtajana -- kunnes riista oli
keksitty. Ja kuten Kazan oppi ajossa luottamaan häneen, samoin
hän yhtä vaistomaisesti alkoi tarkata kumppaninsa varoituksia.
Jos Harmaa Hukka aprikoi, olivat hänen mietteensä sensuuntaisia,
että ilman Kazania hän kuolisi. Hän oli silloin tällöin koettanut
parastaan saadakseen kiinni pyyn tai kaniinin, mutta aina turhaan.
Kazan merkitsi hänelle elämää. Ja jos hän siis ajatteli, oli hänen
tarkoituksensa tehdä itsensä välttämättömäksi aviokumppanilleen.
Sokeus oli tehnyt hänestä toisenlaisen kuin hän muuten olisi ollut.
Se oli hänestä jonkun verran poistanut villiä julmuutta ja tehnyt
hänestä Kazanille puolison -- ei vain määräajaksi -- vaan ainaiseksi.
Hänen tapanaan oli, keväällä, kesällä, talvella, painautua kiinni
Kazaniin ja laskea siro päänsä tämän niskalle tai selälle. Jos Kazan
ärisi hänelle, ei hän näykkäissyt vastaan, vaan kyyristyi matalaksi
ikäänkuin iskun saaneena. Lämpimällä kielellään hän nuoli Kazanin
varpaiden välisiin pitkiin karvoihin tarttuneen jään. Kun Kazan
juostessaan oli saanut tikun käpäläänsä, hoiteli Harmaa Hukka monet
päivät jalkaa.

Sokeus oli tehnyt Kazanin aivan välttämättömäksi hänen
toimeentulolleen -- ja nyt hän, toisella tavalla, kävi yhä
tarpeellisemmaksi Kazanille. He olivat onnellisia rämeikkökodissaan.
Ympäristössä vilisi runsaasti pikkuriistaa, ja tuulenkaadon alla
oli lämmin. Harvoin he kävivät metsästämässä rämeikön rajojen
ulkopuolella. Kaukaisemmilta aukioilta ja alastomilta harjanteilta he
joskus kuulivat susiparven huutavan lihaa tavoittaessaan, mutta se ei
enää saanut heitä sisimmässään värähtelemään ja haluamaan yhtyä ajoon.

Eräänä päivänä he matkasivat tavallista kauemmas länteen. He
poistuivat rämeiköltä, kulkivat tasangon poikki, jonka yli edellisenä
vuonna kulovalkea oli samonnut, kiipesivät harjanteelle ja
laskeutuivat toiselle tasangolle. Alas päästyä Harmaa Hukka pysähtyi
ja nuuski ilmaa. Tällaisina hetkinä Kazan aina tarkasteli häntä,
odotellen innokkaana ja levottomana, jos haju oli liian heikko hänen
itsensä aistittavaksi. Mutta tänään hän tunsi sen väkevyyden ja tiesi
myös, miksi Harmaan Hukan korvat painuivat litteiksi ja lanteet
alenivat. Riistan haju olisi tehnyt hänet jäykäksi ja valppaaksi.
Mutta se ei ollut riistan hajua. Se oli ihmishajua, ja Harmaa
Hukka pujahti Kazanin taakse ja vinkui. Kotvan aikaa he seisoivat
liikahtamatta ja ääntä päästämättä, ja sitten Kazan ohjasi matkaa
eteenpäin.

Vajaan kolmensadan metrin päässä he joutuivat tiheään, pensasmaiseen
kuusimetsikköön ja olivat vähällä törmätä lumenpeittämään kotaan.
Se oli heitetty autioksi. Elämää ja tulta oli sieltä puuttunut jo
kauan aikaa. Mutta kodasta se ihmishaju oli tullut. Jalat kankeina,
selkäharjan vavahdellessa Kazan lähestyi kodan aukkoa. Hän katsoi
sisään. Kodan keskellä, loppuun palaneen tulen kekäleillä lojui
risainen peitto -- ja siihen oli kääritty pienen intiaanilapsen
ruumis. Kazan näki sen hennot mokkasiinipeitteiset jalat. Mutta niin
kauan oli kuolema siellä ollut, että hän tuskin saattoi sen läsnäoloa
haistaa. Hän vetäytyi takaisin ja näki Harmaan Hukan varovasti
nuuskimassa pitkää ja omituisenmuotoista lumikumpua. Kolmasti oli
Harmaa Hukka vaeltanut sen ympäri, mutta lähestymättä kertaakaan sen
likemmäs kuin mies olisi rihlatulla tuliputkella ylettänyt. Viimeisen
kierroksen päättyessä hän istahti takakoivilleen, ja Kazan meni
aivan kummun luo nuuskimaan. Sen alla, samoin kuin kodassakin, oli
kuolema. He hiipivät pois, korvat velttoina ja hännät riipuksissa
niin alhaalla, että ne piirsivät jäljen lumeen, eivätkä he ennen
pysähtyneet kuin olivat saapuneet rämeikkökotiinsa. Sielläkin Harmaa
Hukka vielä nuuski ruton kauhua, ja hänen lihaksensa nytkähtelivät ja
värähtelivät Kazanin vieressä maatessaan.

Sinä yönä ympäröi leveän valkean kuun reunaa punainen kehä. Se
tiesi pakkasta -- kovaa pakkasta. Aina tuli rutto pahimman pakkasen
päivinä -- mitä alhaisempi oli lämpömäärä, sitä hirmuisempi oli sen
hävitystyö. Pakkanen yltyi yhä sinä yönä, tunkeutui tuulenkaadon
sisäänkin ja pakotti Kazanin ja Harmaan Hukan tiukemmas toisiinsa.
Aamun sarastaessa, noin kello kahdeksan aikaan, Kazan ja hänen sokea
aviokumppaninsa samosivat esille päivänvaloon. Oli viisikymmentä
astetta alle nollan. Heidän ympärillään ryskyivät puut niin kovalla
paukkeella kuin pyssynlaukaus. Tiheimmässä kuusikossa olivat pyyt
sykertyneet pyöreiksi höyhenpalloiksi. Lumikenkäjänikset olivat
kaivautuneet syvälle lumeen tai sakeimpien tuulenkaatojen perälle.
Kazan ja Harmaa Hukka tapasivat aniharvoja tuoreita jälkiä ja tunnin
kestäneen hyödyttömän ajon jälkeen palasivat pesäänsä. Kazan oli
koirien tapaan kaivanut maahan puolet jänistä pari kolme päivää
aikaisemmin, ja nyt he kaivoivat sen lumesta esille ja söivät
jäätyneen lihan. Kaiken sen päivää pakkanen kiihtyi yhä. Seuraava
yö oli pilvetön, kuu oli valju ja tähdet kirkkaat. Lämpömäärä oli
laskenut vielä kymmenen astetta, eikä mitään ollut liikkeellä.
Rautoja ei lauennut sellaisina öinä, sillä turkiseläimetkin --
vesikko, kärppä ja ilves -- makasivat kokoon kyyristyneinä luolissa
ja pesissä, jotka olivat itselleen löytäneet. Yhä yltyvä nälkä
ei ollut tarpeeksi voimakas ajamaan Kazania ja Harmaata Hukkaa
tuulenkaadostaan.

Seuraavanakaan päivänä ei hirveä pakkanen taittunut, ja puolenpäivän
seuduilla Kazan lähti liikkeelle ruokaa hankkimaan, jättäen Harmaan
Hukan tuulenkaatoon. Kun Kazan oli kolmeksi neljäsosaksi koira, oli
ruoka hänelle välttämättömämpi kuin sudelle. Luonto oli kehittänyt
sudensuvun nälkääkestäväksi, ja tavallisessa lämmössä Harmaa
Hukka olisi elänyt pari viikkoa ruoatta. Kuudenkymmenen asteen
pakkasella hän saattoi kestää viikon ajan, ehkä kymmenen päivää.
Oli kulunut vain kolmekymmentä tuntia siitä, kun he olivat syöneet
paleltuneen jäniksen jätteet, ja hän tyytyi kernaasti jäämään heidän
turvalliseen piilopaikkaansa. Mutta Kazanin oli nälkä. Hän alkoi
metsästää vastatuuleen, matkaten kulonpolttamaa tasankoa kohti. Hän
nuuski kaikkia tuulenkaatoja, jotka tapasi, ja tutki tiheiköt. Oli
satanut ohutta, rakeiden kaltaista lunta, ja siitä -- tuulenkaadosta
palopaikalle asti -- hän löysi vain yhdet jäljet. Ne olivat kärpän
jälkiä. Erään tuulenkaadon alta tuntui jäniksen lämmin tuoksu, mutta
jänis oli siellä turvassa häneltä, niinkuin pyytkin puissa, ja tunnin
ajan turhaan kaivettuaan ja jyrsittyään hän luopui yrityksestään
sitä saavuttaa. Kolme tuntia hän oli tavoittanut saalista Harmaan
Hukan luo tullessaan. Hän oli lopen uupunut. Sillä aikaa kun Harmaa
Hukka villin vaistonsa avulla oli säästänyt voimaansa ja tarmoaan,
oli Kazan polttanut loppuun voimavarastonsa ja oli nyt entistä
nälkäisempi.

Kuu nousi taas selkeänä ja kirkkaana sinä iltana, ja Kazan lähti
uudestaan riistaa ajamaan. Hän houkutteli Harmaata Hukkaa seuraamaan,
vinkuen tuulenkaadon ulkopuolella -- palaten kahdesti noutamaan --
mutta Harmaa Hukka laski korvansa viistoon ja kieltäytyi siirtymästä
paikaltaan. Pakkanen oli nyt kiihtynyt kuuteenkymmeneenviiteen tai
seitsemäänkymmeneen asteeseen saakka, ja samalla alkoi pohjoisesta
puhallella yhä yltyvä tuuli, mikä teki yön niin kauheaksi, ettei
ihmishenki olisi siinä säilynyt tuntiakaan. Keskiyön tienoilla Kazan
oli taas tuulenkaadon alla. Tuuli koveni yhä. Se alkoi voivotella
haikeaa valitusvirttä rämeikön yllä ja puhkesi sitten ulvoviksi
raivonpuuskiksi, joiden välillä aina oli rauhallista. Nämä olivat
viimeisten hirsimetsien ja peräpohjolan välisten laajojen aukioiden
ensimmäinen varoitus.

Aamun tullessa myrsky puhkesi, täyteen raivoonsa pohjoisesta, ja
Harmaa Hukka ja Kazan makasivat tiukasti yhdessä ja värisivät
kuunnellessaan sen kiljuntaa tuulenkaadon yläpuolella. Kerran Kazan
pisti päänsä ja hartiansa kaatuneiden puiden suojasta esille, mutta
myrsky ajoi hänet takaisin. Kaikki, missä oli henkeä, oli etsinyt
suojaa, kukin oman tapansa ja vaistonsa mukaan. Turkiseläimet, kuten
vesikko ja kärppä, olivat paraassa turvassa, sillä lämpimämpinä
riistanajopäivinä niillä oli tapana piilottaa ruokaa. Sudet ja
ketut olivat hakeneet haltuunsa tuulenkaadot ja kalliot. Siivekkäät
olennot, lukuunottamatta pöllöjä, joissa oli kymmenesosa ruumista
ja yhdeksän kymmenesosaa höyheniä, kaivautuivat lumihankiin tai
hakivat suojaa tiheästä kuusikosta. Sorkka- ja sarvieläimille
myrsky merkitsi pahinta tuhoa. Peurat, karibut ja hirvet eivät
voineet ryömiä tuulenkaatojen alle tai tunkeutua kallioiden lomiin.
Parasta, mitä ne voivat tehdä, oli laskeutua makuulle lumihangen
suojapuolelle ja antaa ruumiinsa peittyä lumeen. Mutta ne eivät
sittenkään voineet kauan pysytellä suojassaan, sillä niiden täytyi
syödä. Kahdeksanatoista tuntina kahdestakymmenestäneljästä täytyy
hirven syödä, pysyäkseen talvella hengissä. Sen iso vatsa vaatii
suunnattoman paljon, ja suurin osa sen ajasta kuluu niiden parin
hehdollisen nyppimiseen pensaiden latvoista, jotka se päivittäin
tarvitsee. Karibu tarvitsee melkein saman verran -- ja peura vähimmin
näistä kolmesta.

Ja myrsky jatkui sen päivän, ja seuraavan, vieläpä kolmannenkin --
kolme päivää ja kolme yötä -- ja kolmantena päivänä ja yönä sen
mukana satoi pistävää, rakeentapaista lunta, jota tuli kahden jalan
paksulta tasaisille kohdille ja hankipaikkoihin jopa kymmenenkin
jalkaa. Se oli intiaanien "raskasta lunta" -- joka lyijynraskaana
painoi maata, ja jonka alla pyitä ja jäniksiä tukehtui tuhatmäärin.

Neljäntenä päivänä myrskyn alusta lukien Kazan ja Harmaa Hukka
lähtivät ulos tuulenkaadosta. Ei ollut enää tuulta -- ei enää
lumisadetta. Koko maailma lepäsi yhtenäisen, valkean lumivaipan
peitossa, ja pakkanen ihan poltti.

Rutto oli suorittanut tuhotyönsä ihmisten kesken. Nyt olivat tulleet
nälän ja kuoleman päivät villeille olennoille.




XIII

NÄLÄN POLUILLA


Kazan ja Harmaa Hukka olivat olleet sataneljäkymmentä tuntia ruoatta.
Harmaalle Hukalle se merkitsi tukaluutta, lisääntyvää heikkoutta.
Kazanille se oli nälkään nääntymistä. Kuuden päivän ja kuuden yön
paastoaminen oli kutistanut heidän kylkiluitansa ja tehnyt syviä
kuoppia lanteitten etupuolelle. Kazanin silmät olivat punaiset ja
kapenivat raoiksi, kun hän katsoi valoon päin.

Tällä kertaa Harmaa Hukka seurasi häntä, kun hän lähti ulos kovalle
hangelle. Innokkaina ja toivehikkaina he aloittivat kovassa
pakkasessa metsästyksensä. He pyörähtivät tuulenkaadon reunan ympäri,
missä aina oli ollut jäniksiä. Nyt siellä ei ollut yhtään jälkeä
eikä mitään hajua. He jatkoivat matkaa hevosenkengän muotoisessa
kaaressa rämeikön poikki, ja ainoa haju, jonka he tunsivat, tuli
lumipöllöstä, joka kyyristeli kuusessa. He tulivat palopaikalle ja
pyörsivät takaisin, tutkien rämeikön vastakkaista puolta. Siellä
oli harjanne. He kiipesivät harjanteelle ja katselivat sen laelta
elollisista olennoista tyhjää maailmaa. Lakkaamatta Harmaa Hukka
haisteli ilmaa, mutta ei antanut mitään merkkiä Kazanille. Harjanteen
laella Kazan seisoi läähättäen. Hänen kestävyytensä oli lopussa.
Paluumatkalla rämeikön poikki hän kompastui esteeseen, jonka yli oli
yrittänyt loikata. Nälkäisempinä ja heikompina he saapuivat takaisin
tuulenkaadolle. Seuraava yö oli selkeä ja tähtikirkas. He metsästivät
taas rämeiköllä. Ei ollut liikkeellä muuta kuin yksi ainoa eläin,
mutta se oli kettu. Vaisto sanoi heille, että sitä oli turha ajaa
takaa.

Silloin muistui Kazanin mieleen maja. Kahta asiaa oli maja aina
merkinnyt hänelle -- lämmintä ja ruokaa. Ja kaukana harjanteen
tuolla puolen oli Otton maja, jonka luona hän ja Harmaa Hukka olivat
ulvoneet kuoleman hajulle. Mutta hän ei ajatellut Ottoa -- eikä
sitä salaperäisyyttä, jolle oli ulvonut. Hän ajatteli vain majaa,
ja maja oli aina merkinnyt ruokaa. Hän suuntasi kulkunsa oikopäätä
harjanteelle, ja Harmaa Hukka seurasi. He kulkivat rämeikön ja
sen toisella puolen olevan palopaikan poikki ja saapuivat toisen
rämeikön laitaan. Kazan tavoitti nyt riistaa haluttomasti. Hänen
päänsä riippui alhaalla. Hänen tuuhea häntänsä laahasi lumessa. Hänen
päämääränsä oli maja -- vain maja. Se oli hänen viimeinen toivonsa.
Mutta Harmaa Hukka oli yhä valppaana, nuuskien ilmaa ja kohottaen
päätään joka kerta, kun Kazan pysähtyi kylmettyneellä kuonollaan
nuuskimaan lunta. Vihdoinkin se tuli -- haju! Kazan oli jatkanut
matkaa, mutta pysähtyi, kun huomasi, ettei Harmaa Hukka seurannut.
Kaikki voima, mitä oli jäljellä hänen nääntyneessä ruumiissaan,
ilmeni äkillisenä jäykkänä jännityksenä, kun hän katseli kumppaniaan.
Tämän etujalat olivat tanakasti isketyt itään päin; hoikka, harmaa
pää kurkotti eteenpäin hajua tunteakseen, ja koko ruumis vavahteli.

Silloin he äkkiä kuulivat ääntä, ja vingahtaen Kazan ryntäsi siihen
suuntaan, Harmaa Hukka kupeellaan. Haju kävi yhä väkevämmäksi Harmaan
Hukan sieraimiin, ja kohta tunsi sen Kazankin. Se ei ollut jäniksen
tai pyyn hajua. Se oli isoa riistaa. He lähestyivät varovasti,
pysytellen vastatuuleen päin. Rämeikkö kävi tiheämmäksi, kuusikko
sakeammaksi, ja nyt, sadan metrin päästä heidän edestään, kuului
takertuvien ja taistelevien sarvien kalsketta. Kymmenen sekunnin
kuluttua he kiipesivät kinoksen yli, ja Kazan pysähtyi ja kyyristyi
mahalleen. Harmaa Hukka ryömi aivan hänen kupeelleen, kääntäen sokeat
silmänsä sitä kohti, minkä hajun tunsi, vaikkei voinutkaan nähdä.

Viidenkymmenen metrin päähän heistä oli joukko hirviä kokoontunut
tiheän kuusikon suojaan. Ne olivat syöneet puhtaaksi puolen hehtaarin
alueen. Puut oli karsittu paljaiksi niin korkealle kuin ne yltivät,
ja lumi oli niiden kavioiden alla tallautunut kovaksi. Kuusi eläintä
oli tarhassa, kaksi niistä härkää -- ja nämä härät tappelivat,
kun taas kolme lehmää ja yksivuotias vasikka olivat keräytyneet
ryhmäksi ja katselivat tätä mahtavaa kaksintaistelua. Juuri ennen
myrskyä oli muuan nuori kiiltäväkarvainen härkä, kolme neljäsosaa
täyttä kokoa, jolla oli nelivuotiaan pienet, täyteläiset sarvet,
johtanut nämä kolme lehmää ja vuoden vanhan vasikan suojaiseen
kuusikkoon. Viime yöhön asti se oli ollut lauman johtajana. Yöllä
oli vanhempi härkä anastanut yliherruuden. Anastaja oli neljä kertaa
niin vanha kuin nuori härkä ja puolta raskaampi. Sen suunnattomat,
kämmenhaaraiset sarvet, kuhmuiset ja säännöttömät -- mutta jykevät
-- ilmaisivat ikää. Satojen taistojen soturi kun oli, se ei ollut
epäröinyt antautua taisteluun ryöstääkseen nuoremmalta härältä kodin
ja perheen. Kolmasti ne olivat taistelleet päivänkoiton jälkeen, ja
kovaksi tallattu lumi oli veren punaama. Sen haju oli tullut Kazanin
ja Harmaan Hukan sieraimiin. Kazan nuuski nälissään. Omituisia
ääniä vyöryi Harmaan Hukan kurkkua ylös ja alas, ja hän nuoleskeli
käpäliään.

Hetkeksi taistelijat vetäytyivät muutamien metrien päähän
toisistaan ja seisoivat päät alhaalla. Vanha härkä ei ollut vielä
saavuttanut voittoa. Nuorempi härkä edusti nuoruutta ja sitkeyttä;
vanhemmalla härällä oli niiden vastapainona taitavuus, suurempi
paino, kypsyneempi voima ja pää ynnä sarvet, jotka olivat kuin
muurinmurtaja. Mutta vanhemman härän isossa ruhossa oli muutakin --
sen ikä.

Sen laajat kupeet huohottivat. Sieraimet ammottivat suurina kuin
porokellot.

Sitten, ikäänkuin joku taistelutantereen näkymätön henki olisi
antanut merkin, ne syöksyivät taas yhteen. Sarvien ryskeen olisi
voinut kuulla puolen mailin päähän, ja tuhannenkahdeksansadan
naulan painoisen liha- ja luuröykkiön alla painui nuorempi härkä
takakoivilleen. Mutta silloin esiintyi nuoruuden etevyys. Kohta se
oli taas pystyssä, sarvet vastustajansa sarvissa. Kaksikymmentä
kertaa se jo oli näin tehnyt, ja voimat näyttivät joka hyökkäyksessä
vain kasvavan. Ja nyt, ikäänkuin se olisi käsittänyt, että
lopputaistelun viimeiset hetken olivat käsissä, se väänsi vanhan
härän niskaa ja tappeli hurjemmin kuin koskaan ennen. Kazan ja Harmaa
Hukka kuulivat kumpikin sitä seuranneen ankaran ryskeen -- ikäänkuin
joku olisi astunut kuivalle seipäälle ja sen katkaissut. Oli
helmikuu, ja sorkkaeläimet alkoivat jo pudottaa sarviaan -- varsinkin
vanhemmat härät, joiden kämmenhaaraiset kasvannaiset ensinnä
varisevat. Tämä seikka kallisti voiton nuoremman härän puolelle
verentahraamalla taistelutantereella muutamien metrien päässä
Harmaasta Hukasta ja Kazanista. Vanhan härän kallosta taittui juurta
myöten toinen tavattoman isoista sarvista terävästi naksahtaen, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä upposi neljä tuumaa puukontapaista
sarvea toisen etujalan taakse. Heti hävisi vanhasta härästä kaikki
toivo ja rohkeus, ja se hoiperteli takaisin, metrin erällään, nuoren
härän pistellessä sitä kaulaan ja lapoihin, kunnes veri juoksi siitä
pikku virtoina. Tarhan reunassa se tempautui vapaaksi ja ryntäsi
ryskien pois metsään.

Nuorempi härkä ei ajanut takaa. Se keikautti päätään ja seisoi jonkun
hetken kupeet koholla ja sieraimet laajentuneina, katsellen siihen
suuntaan, jonne voitettu vastustaja oli lähtenyt. Sitten se kääntyi
ja juosta hölkytteli takaisin yhä liikkumattomien lehmien ja vasikan
luo.

Kazan ja Harmaa Hukka vavahtelivat. Harmaa Hukka hiipi poispäin
tarhan laidasta, ja Kazan seurasi. He eivät enää välittäneet lehmistä
ja nuoresta härästä. Tuosta tarhasta oli heidän nähtensä karkoitettu
lihaa, joka oli taistelun murjomaa ja vuoti verta. Villin parven
kaikki vaistot palasivat nyt Harmaaseen Hukkaan -- ja Kazaniin
hurja halu saada maistaa sitä verta, jonka hajun hän tunsi. He
kääntyivät kiireesti vanhan härän verentahraamalle polulle, ja kun
he saapuivat sille, huomasivat he pitkin matkaa punaisia pärskeitä.
Kazanin leuoista tippui, kun kuuma haju ajoi veren kuin tulena hänen
heikontuneen ruumiinsa läpi. Hänen silmänsä olivat nääntymyksestä
punaiset, ja niissä oli nyt outo välke, jollaista niissä ei ollut
silloinkaan, kun hän oli susiparvessa. Hän kiiti nopeasti eteenpäin,
melkein unohtaen Harmaan Hukan. Mutta kumppani ei enää tarvinnutkaan
hänen kupeittensa ohjausta. Kuono aivan lähellä jälkiä hän juoksi
yhtä vinhasti kuin oli juossut pitkissä ja jännittävissä ajoissa
ennen sokeuden tuloa.

Puolen mailin päässä tiheästä kuusikosta he saavuttivat vanhan härän.
Se oli etsinyt suojaa palsamiryhmän takaa ja seisoi verilätäkössä,
joka yhä laajeni lumessa. Se huohotti vieläkin raskaasti. Jykevä
pää, joka nyt sarvipuolena oli eriskummainen, oli painuksissa.
Veritäpliä tippui sen pullistuneista sieraimista. Mutta tässäkin
tapauksessa, vaikka vanha härkä oli nälkiintymisestä, uupumuksesta ja
verenvuodosta heikontunut, olisi susiparvi kavahtanut hyökkäämästä.
Missä ne olisivat epäröineet, siinä Kazan ryntäsi äristen kimppuun.
Hetkeksi hänen torahampaansa upposivat härän paksuun kaulanahkaan.
Samassa hän paiskautui takaisin -- kaksikymmentä jalkaa. Sydänjuuria
kalvava nälkä riisti häneltä kaiken varovaisuuden, ja hän hyökkäsi
uudestaan, suoraan härän etupuolelta --, samalla kun Harmaa Hukka
ryömi salavihkaa takaapäin sen luo, sokeana etsien arkaa kohtaa,
jota luonto ei ollut opettanut Kazania löytämään. Tällä kertaa
Kazan siepattiin härän sarven kämmenhaaraiselle levylle, viskattiin
taas takaisin puolipökertyneenä. Samassa Harmaan Hukan pitkät,
valkeat hampaat leikkasivat kuin veitset härän köydentapaista
polvikinterettä. Kolmenkymmenen sekunnin ajan hän pysyi siinä
kiinni härän raivoisasti heittelehtiessä ja yrittäessä sotkea häntä
jalkoihinsa. Kazan oli sukkela oppimaan, vieläkin sukkelampi Harmaan
Hukan ohjattavaksi, ja kävi taas käsiksi, koettaen näykkäistä kiinni
pullistuneeseen jänteeseen heti polven yläpuolelta. Se ei onnistunut,
ja hänen suistuessaan eteenpäin hartioilleen, paiskattiin Harmaa
Hukka syrjään.

Mutta tämä oli päässyt tarkoituksensa perille. Vanha härkä, joka oli
avonaisessa taistelussa oman heimolaisensa kanssa joutunut tappiolle,
ja jota nyt ahdisti vielä hengenvaarallisempi vihollinen, lähti
karkuun. Sen kulkiessa vaipui toinen lonkka joka askeleella. Vasemman
jalan polvijänne oli purtu puoleksi poikki.

Sokeanakin tuntui Harmaa Hukka tietävän, mitä oli tapahtunut. Taas
hän oli parvisusi -- kaikki suden sotajuonet mielessä. Kazan, jonka
vanha härkä oli kahdesti viskannut sarvellaan loitolle, oli niin
paljon viisastunut, ettei enää tehnyt avointa hyökkäystä. Harmaa
Hukka juoksi härän perästä, mutta Kazan jäi hetkeksi jälkeen,
hotkiakseen nälkäänsä muutamia suuntäyteisiä verentahraamaa lunta.
Sitten hän seurasi ja juoksi Harmaan Hukan rinnalla, viidenkymmenen
metrin päässä härän takana. Pitkin jälkiä oli enemmän verta -- kapea,
punainen juova.

Viisitoista minuuttia myöhemmin härkä taas pysähtyi ja kääntyi heitä
kohti, iso pää painuksissa. Sen silmät olivat punaiset. Kaula ja
lavat olivat riipuksissa, ilmaisten, ettei sillä enää ollut samaa
lannistumatonta taisteluhenkeä, joka lähes parinkymmenen vuoden ajan
oli kuulunut sen olemukseen. Se ei enää ollut ympäröivän erämaan
herra; ei ollut enää uhmaa komean pään ryhdissä eikä intohimon
välkettä verestävissä silmissä. Hengityksessä kuului läähätystä,
joka kävi vähitellen yhä selvemmäksi. Metsästäjä olisi käsittänyt
mitä se merkitsi. Nuoremman härän sarven kärki oli osunut oikeaan
paikkaan, ja vanhan härän keuhkot alkoivat uupua. Monesti oli Harmaa
Hukka kuullut samaa läähätystä aikaisempina metsästyspäivinään parven
mukana ja ymmärsi asian. Hitaasti hän alkoi kiertää haavoittunutta
metsänvaltiasta noin kahdenkymmenen metrin päässä. Kazan pysytteli
hänen rinnallaan.

Kerran -- kahdesti -- kaksikymmentä kertaa he tekivät verkkaisen
kierroksensa, ja aina kun he kääntyivät, teki vanha härkä samoin, ja
sen hengitys kävi yhä raskaammaksi, ja pää painui syvempään. Tuli
keskipäivä, ja sitä seurasi päivän jälkipuoliskon ankarampi pakkanen.
Kahdestakymmenestä kierroksesta tuli sata -- kaksi sataa -- ja
enemmän.

Harmaan Hukan ja Kazanin jaloissa kävi lumi heidän tallaamallaan
polulla kovaksi. Vanhan härän harittavien sorkkien alla lumi ei
ollut enää valkeaa, vaan punaista. Tuhansia kertoja oli tämä erämaan
kenenkään näkemättä tapahtuva murhenäytelmä ennen näytelty. Se oli
sellaisen elämän kuvaelma, jossa itse elämä tarkoittaa kelvollisimman
hengissä säilymistä ja jossa eläminen tietää tappamista ja kuoleminen
elämän ainaista jatkumista.

Vihdoin, Harmaan Hukan ja Kazanin yhä suorittaessa kuolettavaa
kiertelyään, sattui niin, ettei vanha härkä kääntynyt -- sitten
toistamiseen, kolmannen ja neljännen kerran, ja Harmaa Hukka näkyi
käsittävän. Kazanin kanssa hän vetäytyi taemmaksi kovaksi tallatulta
polulta, ja he laskeutuivat mahalleen vaivaiskuusikon suojaan -- ja
odottivat. Kotvan aikaa härkä seisoi liikahtamatta, rampautuneen
lonkan vaipuessa yhä alemmas. Ja sitten, puhaltaen syvän ja
verensalpaaman huokauksen, se vaipui maahan. Kauan aikaa pysyivät
Kazan ja Harmaa Hukka liikahtamatta, ja kun he vihdoin palasivat
tallatulle polulle, lepäsi härän raskas pää lumella. Taas he alkoivat
kierrellä, ja nyt kierrokset kävivät ahtaammiksi, jalan verran
erällään, kunnes enää kymmenen metriä -- sitten yhdeksän -- sitten
kahdeksan erotti heidät saaliistaan. Härkä yritti nousta, mutta ei
jaksanut. Harmaa Hukka kuuli sen ponnistelevan ja vaipuvan takaisin,
ja äkkiä hän takaapäin loikkasi nopeasti ja äänettömästi sen luo.
Terävät torahampaat upposivat härän sieraimiin, ja koiran ensimmäisen
vaiston mukaan Kazan harppasi tavoittamaan kurkkuotetta. Tällä
kertaa häntä ei paiskattu syrjään. Harmaan Hukan hirmuinen ote antoi
hänelle tarpeeksi aikaa repiä puhki puolen tuuman paksuisen nahan
ja upottamaan hampaansa yhä syvemmälle, kunnes ne vihdoin tapasivat
kaulavaltimon. Lämmin verisuihku purskahti vasten hänen silmiään.
Mutta hän ei hellittänyt. Samoin kuin hän oli pidellyt ensimmäisen
karibunsa kaulavaltimosta kuutamoisena yönä kauan aikaa sitten,
samoin hän nyt piti kiinni vanhasta härästä. Vasta Harmaa Hukka sai
hänen leukansa aukenemaan. Hän vetäytyi taaksepäin, nuuskien ilmaa,
kuunnellen. Sitten hän hitaasti kohotti päätään, ja jääkylmän ja
nälkään nääntyvän erämaan halki kaikui hänen uliseva, voitonriemuinen
huutonsa -- kutsu syömään.

Nälän päivät olivat heiltä päättyneet.




XIV

HAMPAAN OIKEUS


Vanhan hirven tappo sattui juuri parhaaseen aikaan pelastaakseen
Kazanin. Hän ei pystynyt villin aviokumppaninsa tavoin kestämään
nälkää. Pitkä paasto yhdessä viidenkymmenen jopa seitsemänkymmenen
pakkasasteen kanssa oli tehnyt entisestä rajusta, taistelevasta
Kazanista melkein varjon.

Kun hirvi oli kuollut, vaipui hän lopen uupuneena veren tahraamalle
lumelle, mutta uskollinen Harmaa Hukka, jolla yhä oli runsaasti
jäljellä villin sudensukunsa kestävyyttä, repi rajusti härän kaulan
paksua nahkaa paljastaakseen punaisen lihan. Kun se oli tehty, ei hän
heti alkanut ahmia, vaan juoksi Kazanin viereen ja vikisi hiljaa,
hyväillen tätä kuonollaan. Sitten he herkuttelivat, kyyristellen
vierekkäin härän kaulan ääressä ja repien lämmintä makeaa lihaa.

Pohjolan päivän viimeinen kalpea valaistus himmeni nopeasti
yöksi, kun he poistuivat niin täyteen sullottuina, ettei ollut
enää kuoppia kupeissa. Hiljainen tuuli lakkasi kokonaan. Pilvet,
joita päivän kuluessa oli leijaillut taivaalla, ajautuivat itään
päin, ja kuu paistoi kirkkaasti ja selvästi. Tunnin ajan yö kävi
yhä valoisammaksi. Kuun ja tähtien kirkkauden lisäksi tulivat nyt
pohjoisnavan puolella väreilevät ja valjuina liekehtivät revontulet.

Niiden yksitoikkoinen sihinä ja räiske, joka muistutti teräsjalasten
narinaa pakkasen puremalla lumella, saapui heikkona Kazanin ja
Harmaan Hukan korviin.

He eivät vielä olleet poistuneet sataakaan metriä kuolleesta härästä,
kun pohjoisen taivaan oudon salaperäinen ilmiö sai heidät ensi
ritinällään pysähtymään, ja he alkoivat sitä kuunnella, valppaina ja
epäluuloisina. Sitten he luimistivat korvansa ja juosta hölkyttivät
hitaasti takaisin saaliinsa luo. Vaisto sanoi heille, että se oli
heidän omansa vain hampaan oikeuden mukaan. He olivat taistelleet
sen tappaakseen. Ja erämaan lain mukaan heidän oli taisteltava, jos
tahtoivat sen pitää. Hyvinä metsästysaikoina he olisivat jatkaneet
matkaa ja vaeltaneet kuun ja tähtien alla. Mutta nälänhädän pitkät
päivät ja yöt olivat opettaneet heille jotakin toista.

Selkeänä ja myrskyttömänä yönä, joka seurasi ruttoa ja nälkää,
tuli satatuhatta nälkäistä olentoa esille piiloistaan ruokaa
hakemaan. Tuhannenkahdeksansadan mailin alueella itään ja länteen ja
tuhannen mailia laajalti pohjoiseen ja etelään metsästivät solakat,
hoikkamahaiset olennot kuun ja tähtien valossa. Jokin sanoi Kazanille
ja Harmaalle Hukalle, että tämä metsästys oli käymässä, eivätkä he
hetkeksikään heittäneet valppauttaan. Viimein he kyyristyivät maahan
tiheän kuusikon reunaan ja odottivat. Harmaa Hukka hyväili hellästi
Kazania sokeilla kasvoillaan. Hänen kurkustaan kuuluva levoton
vinkuna oli varoitus Kazanille. Sitten hän haisteli ilmaa ja kuunteli
-- haisteli ja kuunteli.

Äkkiä kävi joka lihas heidän ruumiissaan jäykäksi. Jotakin elollista
oli mennyt läheltä heidän ohitsensa, jotakin, mitä he eivät
kyenneet näkemään tai kuulemaan, tuskinpa haistamaankaan. Se tuli
taas, salaperäisenä kuin varjo, ja liiteli sitten ilmasta alas,
äänettömänä kuin tavattoman suuri lumihiutale, -- iso, valkea pöllö.
Kazan näki nälkäisen siivekkään olennon asettuvan härän hartialle.
Salamannopeasti hän ilmestyi esille piilostaan, -- ja Harmaa Hukka
seurasi metrin päässä. Vihaisesti äristen hän hyökkäsi valkeaa
ryöväriä kohti, ja hänen leukansa haukkasivat tyhjää ilmaa. Hänen
loikkauksensa vei hänet lennossa härän yli. Hän pyörähti ympäri,
mutta pöllö oli poissa.

Melkein kaikki hänen entiset voimansa olivat nyt palanneet. Hän
hölkkäsi härän ympärillä, selkäkarvat kankeina kuin harjakset,
silmät suurina ja uhkaavina. Hän ärisi tyynelle ilmalle. Hänen
leukansa loksahtivat, ja hän istahti takakoivilleen ja kääntyi
verentahraamalle polulle päin, jonka hirvi oli ennen kuolemaansa
jättänyt. Vaisto, joka on yhtä pettämätön kuin järki, sanoi hänelle
taas, että vaara uhkaisi sieltä käsin.

Punaisena nauhana ulottui polku takaisin erämaan halki. Pieniä,
vikkeläliikkeisiä kärppiä oli kaikkialla tänä yönä, näyttäen
valkeilta rotilta, vilahdellessaan sinne tänne kuutamossa. Ne
olivat ensimmäisiä keksimään polun ja seurasivat sitä verenhimoisen
luontonsa ajamina nopein, kiihkein hypyin. Kettu vainusi myös lihaa
neljännesmailin päässä tuulen puolella ja tuli lähemmäs. Syvästä
tuulenkaadosta tuli kirkassilmäinen, hoikkavatsainen kiiltonäätä ja
pysähtyi punaisen nauhan kohdalle.

Kiiltonäätä sai Kazanin uudestaan kuusikkonsa suojasta esille.
Kuutamossa käytiin kiivas, nopea taistelu, jossa muristiin ja
kynsittiin; sitten kuului naukuva tuskanparkaisu, ja paeten näätä
unohti nälkänsä. Kazan palasi Harmaan Hukan luo kuono silvottuna ja
verisenä. Harmaa Hukka nuoleskeli sitä myötätuntoisesti, Kazanin
seistessä jäykkänä ja kuunnellen.

Tappeluäänien varoittamana kettu pyörähti kiireesti tiehensä tuulen
suuntaan. Se ei ollut taistelija, vaan salamurhaaja, joka tappoi
takaa päin, ja hetkistä myöhemmin se hyppäsi pöllön kimppuun ja repi
sen palasiksi, päästäkseen käsiksi ison höyhenkasan sisässä olevaan
puoleen naulaan lihaa.

Mutta mikään ei kyennyt karkoittamaan erämaan pieniä valkeita
henkipattoja -- kärppiä. Ne olisivat vaikka miehen säärien välitse
puikahtaneet päästäkseen kiinni äsken tapetun härän lämpimään lihaan
ja vereen. Kazan ajoi niitä kiivaasti. Ne olivat hänelle liian
vikkeliä, muistuttaen paremminkin kuutamossa pakoon livahtavia
välähdyksiä kuin eläviä olentoja. Ne kaivautuivat vanhan härän
ruumiin alle ja ja ravitsivat itseään sillä aikaa, kun hän riehui
ja sai suunsa lunta täyteen. Harmaa Hukka istui rauhallisesti
takakoivillaan. Pikku kärpästä hän ei välittänyt, ja hetken kuluttua
Kazan käsitti sen ja heittäytyi maahan hänen viereensä läähättäen ja
lopen uupuneena.

Pitkän aikaa senjälkeen ei yötä keskeyttänyt melkein ainoakaan ääni.
Kerran, hyvin etäältä, kuului suden huuto, ja silloin tällöin, tätä
kuolonhiljaisuutta erityisesti painostaakseen, päästeli lumipöllö
kuusen latvasta kodistaan vertahyytäviä vastalauseitaan. Kuu oli
suoraan vanhan härän kohdalla, kun Harmaa Hukka haisti ensimmäisen
varsinaisen vaaran. Heti hän varoitti Kazania ja kääntyi veristä
polkua kohti; notkea vartalo värähteli, torahampaat välkkyivät kuun
valossa, ja kurkusta kuului ärisevää vinkunaa. Vain silloin, kun
uhkasi hänen pahin verivihollisensa, ilves, hirvittävä taistelija,
joka oli Sun Rockin tappelussa kauan aikaa sitten hänet sokaissut,
hän antoi tämänlaisia varoitusmerkkejä Kazanille. Tämä hyppäsi
hänen eteensä, valmiina taistelemaan jo ennenkuin oli edes tuntenut
harmaan, kauniin, polkua pitkin hiipivän surmanolennon hajuakaan.

Sitten tuli keskeytys. Mailin päästä puhkesi kuuluviin yksinäinen,
raju, pitkäveteinen ulvonta. Tämä oli vihdoinkin erämaan
tosihallitsijan -- suden -- huuto. Se oli nälän ulvontaa; se sai
veren sukkelammin kiertämään miesten suonissa, se sai hirven ja
peuran kavahtamaan pystyyn ja vapisemaan joka jäseneltään -- se
kiiri valittavana kuolinsanomana yli metsän ja rämeikön ja lumisten
harjanteiden, kunnes sen heikoimmat kaiut levisivät mailien alalle
tähtien valaisemaan yöhön.

Sitten tuli äänettömyys, ja tämän kammottavan hiljaisuuden vallitessa
seisoivat Kazan ja Harmaa Hukka lapa lapaa vasten huutoon päin
kääntyneinä, ja ulvonnan vastakaikuna oli heidän sisimmässään
tapahtumassa merkillinen ja salaperäinen muutos, sillä heidän
kuulemansa huuto ei ollut varoitus eikä uhkaus, vaan veljeskutsu.
Kaukana sieltä -- ilveksen, ketun ja kiiltonäädän takana -- oli
heidän heimolaisiaan, villisusien parvi, joille kaiken lihan ja veren
omistusoikeus oli yhteinen -- joiden kesken vallitsi erämaan villi
sosialismi, susien veljeys. Ja Harmaa Hukka istahti takakoivilleen ja
kaiutti ilmoille vastauksen tähän huutoon -- valittavan, riemukkaan
sävelen, joka julisti hänen nälkäisille veljilleen, että polun päässä
heitä odotti herkkuateria.

Ja näiden kahden huudon välimaissa ilves hiipi tiehensä metsän
avariin ja kuutamoisiin suojiin.




XV

TAISTELU TÄHTIEN ALLA


Takakoivillaan istuen Kazan ja Harmaa Hukka odottivat. Kului
viisi minuuttia, kymmenen -- viisitoista -- ja Harmaa Hukka kävi
rauhattomaksi. Ei ollut kuulunut mitään vastausta heidän kutsuunsa.
Taas hän ulvoi, Kazanin vavahdellessa ja kuunnellessa vieressä, ja
taas seurasi öinen kuolonhiljaisuus. Tämä ei ollut parven tapaista.
Harmaa Hukka tiesi, ettei parvi ollut edennyt hänen äänensä
kuuluvilta, ja sen vaitiolo hämmästytti häntä. Ja silloin molemmat
äkkiä tajusivat, että parvi tai se yksinäinen susi, jonka huudon he
olivat kuulleet, oli ihan lähellä heitä. Haju oli lämmin. Hetken
kuluttua Kazan näki kuutamossa liikkuvan olennon. Sitä seurasi
toinen, ja vielä toinen, kunnes niitä kompuroi viisi puolikehässä
heidän ympärilleen, kuudenkymmenen metrin päässä. Sitten ne
laskeutuivat mahalleen lumeen ja olivat liikahtamatta.

Ärinä sai Kazanin silmät kääntymään Harmaaseen Hukkaan päin. Hänen
sokea puolisonsa oli väistynyt taaksepäin. Valkeat torahampaat
välkkyivät uhkaavina tähtien valossa, ja korvat olivat painuneet
litteiksi. Kazan hämmästyi. Miksi Harmaa Hukka teki hänelle vaaran
merkkejä, vaikka tuolla lumessa oli susia eikä ilves? Ja miksi sudet
eivät tulleet lähelle ja ruvenneet syömään? Hitaasti hän eteni
niitä kohden, ja vikisten Harmaa Hukka kutsui häntä. Hän ei siitä
välittänyt, vaan jatkoi kulkuaan, keveästi astellen, pää korkealla
ilmassa, selkäkarvat jäykkinä.

Vierasten hajussa Kazan tunsi jotain merkillisen tuttua.

Se veti häntä nopeammin niitä kohden, ja kun hän vihdoin pysähtyi
kahdenkymmenen metrin päähän siitä paikasta, missä pikku ryhmä lojui
pitkänään lumessa, alkoi hänen tuuhea häntänsä hiukan heilua. Yksi
eläimistä hyppäsi pystyyn ja läheni. Toiset seurasivat, ja kohta
oli Kazan niiden keskellä, haistellen ja haisteltavana, ja heilutti
häntäänsä. Ne olivat koiria eivätkä susia.

Niiden isäntä oli kuollut jossakin yksinäisessä erämaan mökissä, ja
ne olivat lähteneet metsään. Vielä tuntuivat niissä rekivaljaitten
jäljet. Kaulan ympärillä niillä oli hirvennahkaiset hihnat. Karva oli
kupeilta kulunut lyhyeksi, ja muuan laahasi vieläkin perässään kolmen
jalan verran nahkaista vetoköyttä. Niiden silmät hehkuivat punaisina
ja nälkäisinä kuun ja tähtien valossa. Ne olivat hoikkia ja laihoja
ja nälkiintyneitä, ja Kazan pyörähti äkkiä ympäri ja juoksi niiden
edellä kuolleen härän kupeelle. Sitten hän poistui ja istahti ylpeänä
takakoivilleen Harmaan Hukan viereen, kuunnellen leukojen lusketta ja
lihan raastamista, kun nälkiintynyt parvi herkutteli.

Harmaa Hukka painui ihan kiinni Kazaniin ja nuoleskeli hänen
kaulaansa, ja Kazan hyväili häntä kielellään vikkelästi koiran
tapaan, vakuuttaen hänelle, että kaikki oli kunnossa. Harmaa Hukka
laskeutui mahalleen lumeen, kun koirat olivat lopettaneet syöntinsä
ja tulivat koirien tavalla häntä nuuskimaan ja lähemmin tutustumaan
Kazaniin. Kazan kohottautui suojaavasti hänen ylitsensä. Tavattoman
iso, punasilmäinen koira, joka yhä laahasi vetohihnan pätkää,
kosketti kuonollaan Harmaan Hukan pehmeää kaulaa murto-osan sekuntia
liiaksi kauan, ja Kazan päästi kuuluviin hurjan varoitusäänen. Koira
vetäytyi kauemmaksi, ja hetken aikaa niiden torahampaat välähtelivät
Harmaan Hukan sokeitten kasvojen päällä. Se oli suvun taisteluhaaste.

Iso vetokoira oli joukon johtaja, ja jos toisista koirista yksikään
olisi ärissyt sille niinkuin Kazan ärisi, olisi se hyökännyt
kiinni kurkkuun. Mutta Harmaata Hukkaa suojaavassa, raivoisana
ja puolivillinä seisovassa Kazanissa se ei huomannut merkkiäkään
rekikoiran orjanluonteesta. Tässä oli mestari mestaria vastassa;
Kazanin kannalta siinä oli vieläkin enemmän, sillä hän oli Harmaan
Hukan puoliso. Jos sitä olisi kestänyt silmänräpäystäkään kauemmin,
olisi Kazan hypännyt puolisonsa ruumiin yli taistelemaan hänen
puolestaan innokkaammin kuin johtajan asemasta. Mutta koira poistui
yrmeänä, muristen, hiljaa äristen, ja purki raivoaan näykkäisten
rajusti erästä valjaskumppaniaan kylkeen.

Harmaa Hukka käsitti, mitä oli tapahtunut, vaikkei nähnytkään. Hän
painautui tiukemmas Kazaniin. Hän tiesi, että kuu ja tähdet olivat
olleet todistajina sellaiseen asiaan, joka aina tiesi kuolemaa --
taisteluhaasteeseen avio-oikeuden tähden. Viehättävällä ujoudellaan,
vinkumalla ja vienosti kuonollaan hyväilemällä Kazanin hartioita
ja kaulaa hän koetti houkutella toista pois härän ympärille
tallatusta kehästä. Kazanin vastauksena oli syvältä kurkusta kuuluva
pahaenteinen tukahtunut jyrähtely. Hän laskeutui maahan Harmaan
Hukan viereen, nuoleskeli nopeasti tämän sokeita kasvoja ja katsoi
vieraisiin koiriin päin.

Kuu painui yhä alemmas ja katosi vihdoin läntisten metsien
taakse. Tähdet kävivät valjummiksi. Toinen toisensa jälkeen ne
häipyivät taivaalta, ja jonkun ajan kuluttua tuli pohjolan kylmä,
harmaa hämärä. Tässä hämärässä kohosi iso johtajakoira lumeen
tekemästään kolosta ja palasi härän luo. Varuillaan oleva Kazan
oli heti jalkeilla ja ilmestyi myös sinne. Molemmat kiertelivät
pahaenteisesti, päät matalalla, harjat kankeina. Koira peräytyi
pari kolme askelta, ja Kazan kyyristyi härän kaulan ääreen ja alkoi
kiskoa jäätynyttä lihaa. Hänen ei ollut nälkä. Mutta tällä tavalla
hän osoitti oikeutensa lihaan ja kielsi toisella olevan siihen mitään
oikeutta.

Hetkeksi hän unohti Harmaan Hukan. Koira oli varjon lailla pujahtanut
takaisin ja seisoi taas kurkottaen Harmaan Hukan yli, haistellen
tämän kaulaa ja ruumista. Sitten se vinkui. Tähän vinkunaan sisältyi
intohimo, haaste, villieläimen vaatimus, ja niin nopeasti, että silmä
tuskin kykeni tarkkaamaan, upotti uskollinen Harmaa Hukka välkkyvät
torahampaansa sen hartioihin.

Harmaa viiru -- ei sen kouraantuntuvampaa kuin viiru harmaata,
ääretöntä ja pelottavaa, syöksähti halki kolkon hämäryyden. Se oli
Kazan. Hän tuli ärähtämättä, parkaisematta, ja samassa hän ja koira
olivat hirveän taistelun temmellyksessä.

Muut neljä koiraa juoksivat kiireesti paikalle ja seisoivat
odottamassa kymmenkunnan askeleen päässä kamppailevista. Harmaa
Hukka makasi mahallaan, kyyristyneenä. Jättimäinen vetokoira ja
neljänneksen verran sudensukuinen Kazan eivät tapelleet samalla
tavalla kuin rekikoirat tai sudet. Raivo ja viha saivat heidät hetken
aikaa tappelemaan kuin sekarotuiset. Molemmat saivat otteita. Milloin
oli toinen alla, milloin taas toinen, ja niin nopeasti vaihtuivat
asennot, että kaikki neljä odottavaa rekikoiraa olivat ymmällä ja
seisoivat liikahtamatta. Muuten ne olisivat hyökänneet kiinni siihen
tappelijaan, joka ensimmäisenä joutui selälleen, ja repineet sen
palasiksi. Semmoinen oli susien ja susi-koirien tapa. Mutta nyt ne
pysyttelivät taempana, epäröiden ja pelokkaina.

Iso koira ei ollut milloinkaan joutunut tappelussa tappiolle.
Valtavilta tanskalaisilta esi-isiltään se oli perinyt jättimäisen
ruhonsa ja leuat, jotka kykenivät murskaamaan tavallisen koiran
pään. Mutta Kazanissa se ei tavannut vain sutta ja koiraa, vaan
kaiken sen, mikä kummassakin on parasta. Ja Kazanilla oli etuna
muutaman tunnin lepo ja täysi vatsa. Ja sitäkin tärkeämpi asia oli
se, että hän taisteli Harmaan Hukan puolesta. Hänen torahampaansa
olivat uponneet syvälle koiran hartioihin, ja koiran pitkät hampaat
kohtasivat toisensa Kazanin kaulan nahan ja lihan läpi. Tuuman verran
syvemmälti -- ja ne olisivat puhkaisseet hänen kaulavaltimonsa. Kazan
tiesi sen, rusentaessaan vihollisensa lapaluuta, ja joka silmänräpäys
-- kiivaimmassakin temmellyksessä -- hän oli varuillaan voimakkaiden
leukojen toista ja onnistuneempaa haukkausta vastaan.

Vihdoin se haukkaus tuli, ja itse suttakin sukkelammin Kazan
tempautui vapaaksi ja hyppäsi syrjään. Verta tippui hänen rinnastaan,
mutta hän ei tuntenut kipua. He alkoivat hitaasti kierrellä, ja
vaanivat rekikoirat astuivat pari askelta lähemmäs, ja niiden
leuat riippuivat hermostuneesti, ja punaiset silmät kiiluivat, kun
ne odottivat kohtalokasta hetkeä. Niiden katse oli suunnattuna
isoon koiraan. Siitä tuli Kazanin laajemman kierroksen keskus, ja
kääntyillessään se onnahteli. Sen lapa oli viallinen. Korvat olivat
litteinä; se tähyili Kazania.

Kazanin korvat olivat pystyssä, ja kevyesti koskettivat hänen
jalkansa lunta. Kaikki hänen taistelutaituruutensa ja kaikki
valppaus oli palannut häneen. Hetkisen kestänyt sokea raivo oli
poissa, ja hän taisteli nyt niinkuin oli taistellut pahimman
verivihollisensa, pitkäkyntisen ilveksen kanssa. Viisi kertaa hän
kiersi koiran ympäri ja karkasi sitten kuin pyssynlaukaus kiinni,
paiskaten kaiken painonsa koiran hartioita vastaan, otettuaan vauhtia
kymmenjalkaisella hyppäyksellä. Tällä kertaa hän ei tavoittanut
otetta, vaan iski umpimähkään koiran leukoja kohden. Se oli kaikista
hyökkäystavoista tuhoisin, kun armoton kuolemantuomion lautakunta
seisoi odottamassa voitetun ensimmäistä kaatumista. Jättimäinen koira
suistui jaloiltaan. Kohtalokkaaksi silmänräpäykseksi se keikahti
kyljelleen, ja samassa silmänräpäyksessä sen neljä valjaskumppania
hyökkäsi siihen kiinni. Kaikki se viha, joka niissä oli viikkoja
ja kuukausia kytenyt pitkähampaisen johtajan niille valjaissa
ärhennellessä, kohdistui nyt siihen, ja se revittiin suorastaan
palasiksi.

Kazan tepasteli Harmaan Hukan viereen, ja iloisesti vinkuen tämä
laski päänsä hänen kaulalleen. Kahdesti hän oli suorittanut
kuolemantaistelun Harmaan Hukan puolesta. Kahdesti hän oli voittanut.
Ja sokeudessaan Harmaan Hukan sielu -- jos hänellä oli sielu --
kohosi riemuisena kylmälle, harmaalle taivaalle, ja hänen sydämensä
sykähteli Kazanin hartioita vasten, kun hän kuunteli, kuinka hampaat
rusensivat hänen herransa ja mestarinsa kukistaman vastustajan lihaa
ja luuta.




XVI

KAZAN KUULEE KUTSUN


Sitten seurasi päiviä, joina herkuteltiin vanhan härän jäätyneellä
lihalla. Turhaan Harmaa Hukka koetti houkutella Kazania pois metsiin
ja rämeikköihin. Ilman lämpö nousi joka päivä. Ajo oli taas käymässä.
Harmaa Hukka halusi olla yksin -- Kazanin kanssa. Mutta Kazanin
laita oli samoin kuin useimpien ihmisten: johtava asema ja valta
herättivät uusia tunteita. Ja nyt hän oli koirajoukon johtaja, samoin
kuin hän aikoinaan oli ollut susien johtajana. Ei vain Harmaa Hukka
astellut hänen rinnallaan, vaan nuo neljä koiraakin seurasivat hänen
jäljissään. Taaskin hän sai kokea voitonriemua ja outoa värähtelyä,
jonka oli jo melkein unohtanut, ja vain Harmaa Hukka sokeutensa
loppumattomassa yössä tunsi ja kauhumielin aavisti, mihin vaaraan
vastasaavutettu hallitsija-asema saattaisi hänet johtaa.

Kolme päivää ja kolme yötä he viipyivät kuolleen hirven lähistöllä,
valmiina puolustamaan sitä muita vastaan, käyden kuitenkin joka
päivä ja joka yö yhä vähemmän valppaiksi sitä vartioimaan. Tuli
sitten neljäs yö, jolloin he tappoivat nuoren naarashirven. Kazan
johti ajoa, ja ensi kerran, kiihdyksissä siitä, että hänellä oli
joukko kintereillä, hän jätti sokean puolisonsa jälkeen. Kun tuli
tappamishetki, hyppäsi hän ensimmäisenä kiinni pehmeään kurkkuun.
Eivätkä toiset ennen uskaltaneet syödä kuin hän ensin oli alkanut
repiä hirven lihaa. Hän oli isäntä. Hän voi karkoittaa ne kauemmas
yhdellä ärähdyksellä. Hänen torahampaittensa välähdys sai ne vapisten
ryömimään mahallaan.

Kazanin veri oli hurjan riemun kiihkossa, ja uuden vallan tuottama
into ja tenho anastivat joka päivä yhä enemmän Harmaan Hukan paikkaa.
Tämä saapui saalin luo puoli tuntia tapon jälkeen, eivätkä hänen
hoikat jalkansa enää nousseet nuortean ketterästi, eikä ilmennyt
iloisuutta korvien asennossa ja pään ryhdissä. Hän ei syönyt hirvestä
paljoa. Hänen sokeat kasvonsa olivat kaikenaikaa kääntyneinä Kazaniin
päin. Missä ikinä tämä liikkui, seurasivat Harmaan Hukan näkemättömät
silmät, ikäänkuin hän olisi joka hetki odottanut vanhaa merkkiä
Kazanilta -- matalaa kurkkuääntä, joka oli kutsunut häntä niin usein
heidän ollessaan erämaassa kahdenkesken.

Kazanissa, joukon johtajana, oli tapahtumassa kummallinen muutos.
Jos hänen toverinsa olisivat olleet susia, ei Harmaan Hukan
olisi ollut vaikea houkutella häntä pois. Mutta Kazan oli omien
heimolaistensa parissa. Hän oli koira. Ja ne olivat koiria. Kiihko,
joka oli hehkunut loppuun ja lakannut häntä lämmittämästä, leimahti
hänessä uudestaan liekkiin. Eläessään Harmaan Hukan kanssa oli
muuan seikka Kazania painostanut, vaikkei se rasittanut toista:
se oli yksinäisyys. Luonto oli määrännyt hänet sellaiseksi, joka
kaipaa toveria -- ei yhtä, vaan monta. Se oli synnyttänyt hänet
ihmisäänen käskyjä kuuntelemaan ja tottelemaan. Hän oli joutunut
ihmisiä vihaamaan, mutta koirista - omasta lajistaan -- hän oli osa.
Hän oli ollut onnellinen Harmaan Hukan kanssa, onnellisempi kuin
milloinkaan ihmisten ja omien veljiensä seurassa. Mutta hän oli ollut
kauan erillään siitä elämästä, joka oli kerran ollut hänen, ja veren
ääni ai hänet joksikin aikaa unohtamaan. Ja ainoastaan Harmaa Hukka
ihmeellisine ylivaistoineen, jonka luonto hänessä kehitti menetetyn
näön sijaan, aavisti mihin se Kazanin lopulta johtaisi.

Joka päivä kohosi ilman lämpö jatkuvasti, kunnes auringon
lämpimimmillään ollessa lumi alkoi jo vähän sulaa. Se tapahtui
kaksi viikkoa härän likellä käydyn taistelun jälkeen. Joukko oli
vähitellen kääntynyt itään päin, kunnes se nyt oli heidän vanhasta
kodistaan tuulenkaadon luota viidenkymmenen mailin päässä itään ja
kahdenkymmenen mailin päässä etelään. Entistäkin enemmän Harmaa
Hukka alkoi kaivata heidän vanhaa pesäänsä kaatuneiden puiden alla.
Taaskin, auringonpaisteessa ja ilmassa ilmenevien ensimmäisten
keväänlupausten kanssa rinnan, tuli hänelle toisen kerran elämässään
lähestyvän äitiyden lupaus.

Mutta hänen ponnistuksensa Kazanin houkuttelemiseksi takaisin olivat
turhat, ja hänen vastalauseistaan huolimatta Kazan matkasi joka päivä
joukkonsa etunenässä vähän kauemmas itään ja etelään.

Vaisto pani nuo neljä koiraa liikkeelle siihen suuntaan. Ne eivät
olleet vielä tarpeeksi kauan viipyneet villin luomakunnan osana,
jotta olisivat ehtineet unohtaa ihmisen tarpeellisuuden, ja sillä
suunnalla oli ihminen. Sillä taholla, eikä enää kaukana heistä,
oli Hudson's Bay Companyn asema, jonka väkeä ne ja niiden kuolleet
isännät olivat. Kazan ei sitä tiennyt, mutta sattuipa eräänä päivänä
muuan seikka palauttamaan hänen mieleensä näkyjä ja haluja, jotka yhä
laajensivat hänen ja Harmaan Hukan välistä juopaa.

Oli saavuttu harjanteen laelle, kun jokin heidät pysähdytti. Miehen
ääni huuteli kimeästi sitä sanaa, joka aikoja sitten oli niin usein
ajanut veren liikkeelle Kazanin omissa suonissa -- "_m'hush! m'hush!
m'hus_!" -- ja harjanteelta he tähystivät alas tasangolle, aukealle
kentälle, missä kuusikoirainen valjakko juosta hölkytti reen edessä,
miehen juostessa perässä, hoputtaen koiria juoksemaan ja joka
toisella askeleella huutaen: "_m'hush! m'hush! m'hush_!"

Vavisten ja epäröiden seisoivat neljä koiraa ja susikoira
harjanteella, Harmaan Hukan kyyristellessä niiden takana. He eivät
paikaltaan liikahtaneet, ennenkuin mies ja koirat ja reki olivat
kadonneet, ja silloin he juoksivat alas jäljille ja haistelivat niitä
vinkuen ja kiihdyksissä. Mailin tai parin he seurasivat niitä, Kazan
ja hänen toverinsa, pelottomina polkien jälkiä pitkin. Harmaa Hukka
pysytteli syrjässä, samoten kahdenkymmenen metrin päässä heistä
oikealla, lämpimän ihmishajun ajaessa verta kuumeentapaisesti hänen
aivoihinsa. Vain rakkaus Kazaniin -- ja yhä säilyvä usko häneen --
sai Harmaan Hukan pysymään niinkin lähellä.

Erään rämeikön reunassa Kazan pysähtyi ja poikkesi jäljiltä. Paitsi
halua, mikä alkoi hänessä paisua, oli yhä olemassa vanha epäluulo,
jota ei mikään kyennyt tyystin poistamaan -- epäluulo, joka oli
perintöä hänen neljänneksestään sudensukua. Harmaa Hukka vikisi
iloisesti, kun Kazan kääntyi metsään, ja vetäytyi niin likelle häntä,
että lapa hankasi Kazanin lapaa heidän vieretysten kulkiessaan.

Pian tämän jälkeen alkoi lumi olla sohjuista, ja se tiesi kevättä --
ja erämaan tyhjentymistä ihmisistä. Kazan ja hänen toverinsa saivat
pian haistaa ihmisten läsnäolon ja liikehtimistä. He olivat nyt
kolmenkymmenen mailin päässä asemalta. Sadan mailin alalta heidän
ympäriltään olivat ansapyytäjät viimetalvisine turkissaaliineen
siirtymässä keskuspaikkaan. Idästä ja lännestä, etelästä ja
pohjoisesta veivät kaikki polut asemalle. Kazanin parvi oli joutunut
niiden verkkoon. Sillä ei viikkoa eikä päivääkään kulunut heidän
kulkemattaan tuoreitten jälkien poikki, väliin kaksien tai kolmien.

Harmaata Hukkaa vaivasi ainainen pelko. Sokeudessaan hän tiesi,
että he olivat ihmisuhan ympäröimiä. Tulevien tapahtumien pelko
ja varovaisuus niitä kohtaan laimeni Kazanissa yhä enemmän. Kolme
kertaa hän sillä viikolla kuuli miesten huutoja -- ja kerran hän
kuuli valkoisen miehen naurun ja koirien haukunnan, kun niiden isäntä
niille viskasi päivän kala-annoksen. Ilmassa hän tunsi leiritulen
pistävää hajua, ja kerran yöllä hän etäältä kuuli hurjan laulun
katkelman, jota seurasi koiraparven ulina ja haukunta.

Hitaasti mutta varmasti ihmishoukutus veti häntä lähemmäs asemaa
-- mailin verran tänään, huomenna kaksi, mutta yhä lähemmäs. Ja
Harmaa Hukka, toivotonta kamppailuaan loppuun asti taistellen, tunsi
vaarojen täyttämässä ilmassa sen hetken läheisyyden, jolloin Kazan
noudattaisi lopullista kutsua, ja hän itse jäisi yksin.

Nämä olivat puuhan ja hyörinän päiviä turkisyhtiön asemalla,
laskelmien, voiton ja ilon päiviä; silloin oli erämaa tulvillaan
turkisaarteitaan, jotka oli aikomus lähettää vähän myöhemmin
Lontooseen ja Pariisiin ja muihin Euroopan pääkaupunkeihin.
Ja tänä vuonna varrottiin tavallista innokkaammin metsänväen
kokoontumista. Rutto oli tehnyt kamalaa tuhoa, ja siihen asti,
kunnes turkismetsästäjät olivat saapuneet vastaamaan keväälliseen
nimenhuutoon, ei voitu tarkoin tietää, kuka oli jäänyt eloon, kuka
kuollut.

Etelän chippewat ja puolirotuiset alkoivat saapua ensinnä
valjakkoineen, joiden sekalaiset rakkikoirat oli poimittu sieltä
täältä vakinaisen asutuksen rajatienoilta. Heti heidän perästään
tulivat läntisten aavikoiden metsämiehet, tuoden muassaan
kuormittain valkeiden kettujen ja karibuiden nahkoja ja koko
armeijan isokäpäläisiä, pitkäjalkaisia mackenzie-koiria, jotka
vetivät kuin hevoset ja vinkuivat kuin piestyt penikat, jos karkeat
rekikoirat ja eskimokoirat niitä ahdistivat. Hurjia labrador-koiria,
joita ei milloinkaan muu paitsi kuolema ollut voittanut, tuli
parvittain Hudsonin lahden lähistöltä. Valjakko valjakon perästä
pieniä keltaisen ja harmaan kirjavia eskimokoiria, yhtä vikkeliä
torahampaitaan käyttämään kuin niiden mustat ja nopsaliikkeiset
isännät käsiään ja jalkojaan, hyökkäsi itseään paljon suurempia ja
tummanvärisiä Athabascan malemuteja vastaan. Kaikkien näiden hurjien
vetokoira-parvien vihollisia, jotka esivanhemmiltaan susilta olivat
perineet syvän synnynnäisen tappamishalun, saapui paikalle, tapellen,
purren ja äristen.

Keskeytymättä jatkui tätä hammastaistelua. Se alkoi ensimmäisten
hurjimusten saapuessa. Sitä kesti aamuhämärästä alkaen läpi
koko päivän ja leiritulten ympärillä öisin. Koskaan ei tullut
loppua koirien keskinäisistä eikä miesten ja koirien välisistä
riitaisuuksista. Lumi oli tallattua ja verentahraamaa, ja verenhaju
yhä lisäsi sudenjälkeläisten raivoa.

Puoli tusinaa tappelua päättyi kunakin päivänä ja yönä vasta
kuolemaan. Surmatut olivat tavallisesti etelässä syntyneitä rakkeja
-- verikoirien, isojen tanskalaisten ja paimenkoirien sekasikiöitä
-- ja onnettoman hitaita mackenziekoiria. Aseman ympäristöllä kohosi
satojen leiritulien savu, ja näiden tulien ääreen kokoontuivat
metsästäjien vaimot ja lapset. Kun lumi lakkasi olemasta rekikeliksi
kelvollista, merkitsi Williams, asiamies, muistiin, että monta
oli jäänyt saapumatta, ja näiden tilit hän myöhemmin pyyhki pois
pääkirjastaan, tietäen, että he olivat ruton uhreja.

Vihdoin tuli suuri karnevaali-ilta. Viikko- ja kuukausimäärin olivat
naiset, lapset ja miehet sitä odottaneet. Kymmenissä metsämajoissa,
savun mustaamissa kojuissa, vieläpä pienikasvuisten eskimojen
jäätyneissä kodeissa, oli tämän iloisten hurjistelujen yön toivo
lisännyt elämän viehätystä. Se oli "suuri sirkus", -- juhlahetki,
jonka yhtiö kahdesti vuodessa tarjosi väelleen.

Tänä vuonna asiamies oli ruton- ja kuolemanmuistojen vastapainoksi
puuhannut aivan erikoisesti. Hänen metsästäjänsä olivat tappaneet
neljä lihavaa karibua. Aukealla paikalla oli isoja kasoja kuivia
puita, ja kaiken keskustana kohosi kahdeksan kymmenjalkaista
haarapäistä puupylvästä; ja haarukasta toiseen kulki jykevä kuorittu
seiväs, ja joka seipääseen oli pistetty karibun ruho kokonaisena
paistumaan alla olevan tulen kuumuudessa. Nuotiot sytytettiin hämärän
tultua, ja Williams itse aloitti pohjolan villeistä lauluista
ensimmäisen, "Karibulaulun", kun liekit loimusivat pimeään yöhön.

    "Oi sa karibu-u-u, sa karibu-u-u,
    nyt siinä taivasalla
    sa paistut korkealla,
    suuri, valkea karibu-u-u!"

"Nyt!" huusi hän. "Nyt -- kaikki yhtaikaa!" Ja innostuksen mukaansa
tempaamina metsänväki heräsi kuukausia kestäneestä äänettömyydestään,
ja laulu räjähti hurjaan raivoon, joka tapaili taivasta.

Kahden mailin päässä lounaaseen päin sattui tämä ihmisäänten
ensimmäinen jyrähdys Kazanin ja Harmaan Hukan ja isännättömien
vetokoirien korviin. Ja ihmisääniin sekaantuneena he nyt kuulivat
koirien kiihkeätä ulvontaa. Vetokoirat kääntyivät ääniä kohti,
rauhattomasti liikahdellen ja vikisten. Hetken aikaa Kazan seisoi
kuin kivestä veistettynä. Sitten hän käänsi päätään, ja hänen
ensimmäinen katseensa kohtasi Harmaan Hukan. Tämä oli hiipinyt
kymmenisen jalkaa kauemmas ja makasi kyyryssä tiheän palsamipensaikon
suojassa. Hänen ruumiinsa, jalkansa ja kaulansa olivat painautuneet
lumeen. Hän ei päästänyt mitään ääntä, mutta huulet olivat irvissä ja
valkeat hampaat välkkyivät.

Kazan hölkkäsi takaisin hänen luokseen, nuuski hänen sokeita
kasvojaan ja vikisi. Harmaa Hukka oli yhä liikahtamatta. Kazan
palasi koirien luo, ja leuat aukenivat ja sulkeutuivat naksahtaen.
Vieläkin selvempinä kaikuivat karnevaalin hurjat äänet, ja vetokoirat
painoivat alas päänsä ja hiipivät varjomaisina siihen suuntaan,
Kazanin johtajanvallan enää voimatta niitä pidättää. Kazan epäröi,
houkutellen Harmaata Hukkaa. Mutta Harmaan Hukan ruumiissa ei
liikahtanut ainoakaan lihas. Hän olisi seurannut Kazania vaikkapa
tulen ulottuville, mutta ei ihmisten likelle. Ainoakaan ääni ei
jäänyt häneltä tajuamatta. Hän kuuli Kazanin jalkojen nopeat askeleet
jäädessään yksin. Seuraavana hetkenä hän tiesi, että Kazan oli
poissa. Silloin -- ja vasta silloin -- hän kohotti päätänsä, ja hänen
pehmeästä kurkustaan purkautui inisevä valitus.

Se oli hänen viimeinen kutsunsa Kazanille. Mutta voimakkaampana
kiiti Kazanin kiihtyneen veren lävitse ihmisen ja koiran kutsu.
Äskeiset toverit olivat jo kaukana hänen edellään, ja hetken aikaa
hän laukkasi hurjasti saavuttaakseen ne. Sitten hän hidastutti
kulkuaan, kunnes enää vain juosta hölkytteli, ja sata metriä edempänä
hän pysähtyi. Vajaan mailin päässä hän näki valtavien tulenliekkien
punaavan taivasta. Hän katsahti taakseen nähdäkseen, seurasiko Harmaa
Hukka, ja jatkoi sitten kulkuaan, kunnes saapui leveälle ja paljon
kuljetulle polulle. Se oli ihmis- ja koiranjälkien tallaama, ja sitä
pitkin oli pari päivää sitten kahta noista karibuista laahattu.

Viimein hän saapui harvennettuun metsäkaistaleeseen, joka ympäröi
aukiota, ja tulen loimu sattui hänelle silmiin. Äänten sekamelska,
joka nyt kaikui hänen korviinsa, oli kuin tulta hänen aivoihinsa.
Hän kuuli miesten laulun ja naurunrähäkän, naisten ja lasten kimakat
huudot, satojen koirien haukunnan, ärinän ja tappelun. Häntä halutti
hyökätä esiin ja yhtyä niihin, päästä taas kuulumaan siihen, mihin
kerran oli kuulunut. Metrin verran erältään hän hiipi harvan metsän
läpi, kunnes saapui aukion reunaan. Siellä hän seisoi kuusikon
varjossa ja katseli sitä elämää, jota oli itsekin kerran elänyt,
vavahdellen, kiihkeästi kaihoten ja sittenkin tänä viime hetkenä
epäröiden.

Sadan metrin päässä oli miesten, koirien ja tulen hurja joukko.
Hänen sieraimiinsa tunkeutui paistuvan karibun väkevä tuoksu, ja
kun hän kyyristyi maahan, yhä noudattaen Harmaan Hukan opettamaa
varovaisuutta, pudottivat miehet pitkillä seipäillä jättimäiset
ruhot ryskyen nuotioiden ympärillä sulavaan lumeen. Rajusti hyökäten
kerääntyi hurja, mässäävä joukko puukot paljastettuina ruhojen luo,
ja sitä seurasi koirien ärisevä rykelmä. Heti hän silloin unohti
Harmaan Hukan -- unohti kaikki, mitä oli erämaassa ja ihmisiltä
oppinut, ja kiiti harmaana viiruna aukion halki.

Hänen saapuessaan paikalle olivat koirat vyörynä peräytymässä, kun
puoli tusinaa miestä pitkillä karibunsuolista punotuilla ruoskilla
hutki niitä vasten silmiä. Rajun iskun polttava läjähdys sattui
erästä eskimokoiraa hartioihin, ja kun se yritti tarttua siimaan,
osuivat sen hampaat Kazanin takaruumiiseen. Nuolennopeasti Kazan
vastasi puraisuun, ja heti koirien leuat iskivät yhteen. Seuraavassa
silmänräpäyksessä he olivat kumossa, ja Kazan piteli eskimokoiraa
kurkusta.

Huutaen ryntäsivät miehet hätään. Yhä uudestaan heidän ruoskansa
halkaisivat ilmaa kuin veitset. Iskut sattuivat Kazaniin, joka
oli päällimmäisenä, ja kun hän tunsi kurittavan ruoskan vihlovaa
tuskaa, tulvahtivat hänen mieleensä äkkiä menneitten päivien
hirveät muistot -- Nuijan ja Ruoskan päivien. Hän murisi. Hitaasti
hän hellitti otteensa eskimokoiran kurkusta. Ja silloin juoksi
koirien ja miesten temmellyksestä esille toinen mies -- _kädessä
nuija!_ Se sattui Kazanin selkään, ja sen voimasta hän tuupertui
litteäksi lumeen. Nuija kohosi taas. Sen takana olivat kasvot --
petomaiset, tulenpunaamat kasvot. Sellaiset kasvot ne olivat Kazanin
karkoittaneet erämaahan, ja kun nuija taas painui, väistyi hän
niin, ettei isku päässyt vaikuttamaan kaikella voimallaan, ja hänen
torahampaansa välkkyivät kuin norsunluiset veitset. Kolmannen kerran
nuija kohotettiin, mutta silloin Kazan tarttui siihen puolitiessä, ja
hänen hampaansa viilsivät miehen kyynärvarren pitkin pituuttaan halki.

"Herra Jumala!" kiljahti mies tuskissaan, ja metsää kohden
kiiruhtaessaan Kazan näki pyssynpiipun välähtävän. Laukaus
pamahti. Jokin, mikä oli kuin punaisena hehkuvaa hiiltä, kiiti
Kazanin lanteita pitkin, ja syvälle metsään päästyään hän pysähtyi
nuoleskelemaan polttavaa vakoa, jota pitkin luoti oli kulkenut juuri
niin syvässä, että vei nahan ja karvat lihasta.

Harmaa Hukka odotti yhä palsamipensaikon suojassa, kun Kazan saapui
hänen luokseen. Iloisesti hän juoksi puolisoaan vastaan. Vielä
kerran oli mies karkoittanut vanhan Kazanin takaisin hänen luokseen.
Kazan nuoli hänen kaulaansa ja kasvojansa ja seisoi hetkisen nojaten
päätänsä hänen selkäänsä, kuunnellen etäistä ääntä.

Sitten hän, litistetyin korvin, suuntasi kulkunsa suoraan luoteista
kohti. Ja nyt Harmaa Hukka juoksi lapa lapaa vasten hänen kanssaan,
samoin kuin entisinä päivinä ennen koiraparven tuloa; sillä sama
ihmeellinen ilmiö, joka oli järjen saavuttamattomissa, sanoi hänelle,
että hän taas oli toveri ja puoliso, ja että heidän kulkunsa sinä
yönä suuntautui vanhaan kotiin tuulenkaadon alle.




XVII

KAZANIN POIKA


Sattui niin, että Kazanilla, susikoiralla, oli syytä muistella näitä
asioita ennen kaikkia muita. Hän ei voinut milloinkaan tyystin
Unohtaa entisiä valjaissa olon päiviä, vaikka ne kävivätkin yhä
hämärämmiksi ja varjomaisemmiksi hänen muistissaan sitä mukaa kuin
kesiä ja talvia vieri. Kuin unennäkönä kuvastuivat hänen mieleensä ne
ajat, jolloin hän oli joutunut ihmiselämän keskuuteen. Unen tapaisina
palasivat hänen muistiinsa silloin tällöin myöskin ensimmäisen
naisen kasvot ja isännät, jotka -- niin hänestä tuntui -- olivat
eläneet aikoja sitten. Eikä hän saattanut milloinkaan unohtaa Tulta
ja taistelujaan miesten ja eläinten kanssa ja pitkiä ajoretkiään
kuutamossa. Mutta kaksi seikkaa kuvastui hänelle aina niin selvästi,
kuin ne olisivat vasta eilen tapahtuneet -- kohoten kirkkaina ja
unohtumattomina muiden kaikkien yli, niinkuin ne kaksi pohjoistaivaan
tähteä, jotka eivät milloinkaan kadottaneet loistoaan. Toinen oli
Nainen. Toinen oli hirvittävä taistelu ilveksen kanssa Sun Rockin
kukkulalla, jolloin Harmaa Hukka tuli sokeaksi.

Muutamat seikat pysyvät lähtemättömästi kiintyneinä ihmissieluun;
ja samoin ne pysyvät eläimen sielussa eikä kovinkaan eri tavalla.
Ei tarvita aivoja eikä järkeä voidakseen mitata murheen tai onnen
syvyyksiä. Ja Kazan tajusi järkeilemättömään tapaansa, että
tyytyväisyys ja rauha, täysi vatsa, hyväilyt ja ystävälliset sanat
olivat iskujen sijasta hänelle tulleet Naisen kautta, ja että
toveruus erämaassa -- uskollisuus, kuuliaisuus ja uhrautuvaisuus
-- olivat osa Harmaasta Hukasta. Kolmas unohtumaton asia oli pian
tulossa siinä kodissa, jonka he olivat itselleen pakkasen ja nälän
päivinä rämeiköllä löytäneet tuulenkaadon alta.

He olivat noin kuukausi takaperin lähteneet rämeeltä, kun se oli
syvän lumen peitossa. Kun he nyt sinne palasivat, loi aurinko
ensimmäisten, kirkkaitten kevätpäivien lämmintä paistetta. Kaikkialta
kuului, mistä enemmän, mistä vähemmän, sulavien lumihankien liriseviä
puroja, murentuvan jään ryskettä, kallioiden, maan ja puiden
yhä heikkeneviä pakkaspaukkeita, ja yöstä yöhön oli revontulten
kylmä, valju hehku väistynyt yhä kauemmas napaa kohden, kalveten
loistossaan. Näin varhain olivat haavansilmut alkaneet pullistua,
ja ilma oli täynnänsä palsamin, kuusen ja setripuun suloista
tuoksua. Missä kuusi viikkoa sitten oli vallinnut nälkä, kuolema ja
hiljaisuus, siinä nyt Kazan ja Harmaa Hukka rämeikön reunassa seisten
vetivät sieraimiinsa keväistä mullan hajua ja kuuntelivat elämän
ääniä. Heidän päänsä päällä lenteli vastayhtynyt hirvilintupari
ja toraili heille. Iso närhi istui auringonpaisteessa höyheniään
sukien. Syvemmältä metsästä he kuulivat raskaan sorkan alla katkeavan
oksan rasahduksen. Takana olevalta harjanteelta kantautui heidän
sieraimiinsa tuore emäkarhun haju, kun se uutterasti tavoitteli
puista hentoja haavansilmuja kuuden viikon vanhoja penikoitaan
varten, jotka olivat syntyneet sen itsensä vielä syvää talviuntansa
nukkuessa.

Auringon lämpö ja ilman tuoksu kuiskailivat Harmaalle Hukalle
toveruudesta ja äitiydestä. Hän vikisi vienosti ja hieroi sokeita
kasvojaan Kazaniin, jolle hän oli jo kauan yrittänyt omalla tavallaan
siitä kertoa. Hartaammin kuin milloinkaan hän halusi kiertyä
sykkyrään tuulenkaadon alla lämpimässä, kuivassa pesässä. Hän ei
tuntenut vähintäkään halua riistanajoon. Kaksihaaraisen sorkan alla
katkenneen oksan ryskähdys ja naaraskarhun ja sen penikoiden tuore
haju eivät herättäneet ainoatakaan hänen vanhoista vaistoistaan.
Hänen teki vain mieli sykertyä vanhan tuulenkaadon suojassa ja
odottaa. Ja parhaansa mukaan hän koetti saada Kazania käsittämään
tätä haluaan.

Nyt kun lumi oli poissa, huomasivat he, että heidän ja sen kummun
välillä, jolla tuulenkaato sijaitsi, oli pieni puro. Harmaa Hukka
heristi korviaan pienoiskosken pauhinan kuullessaan. Tulenpäivistä
lähtien, jolloin Kazan ja hän olivat pelastuneet hietaniemekkeelle,
hänestä oli haihtunut suden synnynnäinen vedenkammo. Pelkäämättä,
jopa malttamattomana hän seurasi Kazania, kun tämä haki kahluupaikkaa
tulvivan pikku virran poikki. Toisella puolella Kazan näki
tuulenkaadon. Harmaa Hukka haisti sen ja vinkui iloissaan, sokeat
kasvot sitä kohden kääntyneinä.

Sata metriä ylempänä oli iso setripuu kaatunut virran yli, ja Kazan
lähti veden poikki. Hetkisen Harmaa Hukka epäröi ja seurasi sitten.
Kyljitysten he juosta hölkyttelivät tuulenkaadolle. Pää ja hartiat
pesänsä pimeässä oviaukossa he nuuskivat ilmaa kauan ja varovaisina.
Sitten he menivät sisään. Kazan kuuli puolisonsa heittäytyvän mukavan
luolan kuivalle pohjalle. Harmaa Hukka läähätti, ei uupumuksesta,
vaan siksi, että hänet valtasi tyytyväisyyden ja onnellisuuden tunne.
Kazanin omatkin leuat haukottivat pimeässä. Hänkin oli iloinen siitä,
että oli saavuttu takaisin vanhaan kotiin. Hän meni Harmaan Hukan
luo, ja tämä nuoleskeli hänen kasvojaan vielä kovemmin läähättäen.
Sen saattoi tulkita vain yhdellä tavalla. Ja Kazan ymmärsi, laskeutui
hetkeksi maahan hänen viereensä ja kuunteli, pesän suuta silmäillen.
Sitten hän alkoi haistella ympäri pitkiä seiniä.

Hän oli ihan likellä pesän suuta, kun hänen sieraimiinsa äkkiä
sattui tuore haju, ja hän kävi jäykäksi, ja harjakset törröttivät
kankeina. Hajua seurasi ruikutteleva pikkuvauvan jokellus. Pesän
suulle ilmestyi piikkisika ja jatkoi ajattelematonta kulkuaan
sisään, jokeltaen yhä omituisella pikkuvauvan äänellä, joka on
tehnyt sen hengen ihmisten puolelta loukkaamattomaksi. Kazan oli
kuullut saman äänen ennen ja kaikkien muiden eläinten lailla
tottunut olemaan välittämättä sillä tavalla ääntelevän vaarattoman
eläimen läsnäolosta. Mutta tällä kertaa hän ei tullut pysähtyneeksi
ajattelemaan, että siinä oli piikkisika, ja että hyväntuulinen pikku
olento olisi hänen ensimmäisestä ärähdyksestään mennä kuppuroinut
matkoihinsa niin sukkelasti kuin vain kykeni, yhä itsekseen vauvan
tavalla jokeltaen. Hän ehti vain ajatella, että elävä olento oli
tunkeutumassa siihen kotiin, jonne Harmaa Hukka ja hän juuri olivat
palanneet. Päivän verran myöhemmin tai ehkäpä tuntiakin myöhemmin hän
olisi sen karkoittanut murinalla. Nyt hän karkasi siihen kiinni.

Tätä hyökkäystä seurasi hurja jokeltaminen, johon sekaantui
porsaantapaisia kirkaisuja, ja sitten yltyvä sarja katkonaisia
ulvahduksia. Harmaa Hukka loikkasi aukolle. Piikkisika oli kiertynyt
tuhattutkaimeksi palloksi kymmenkunnan jalan päässä, ja hän kuuli
Kazanin rimpuilevan hirveimmissä kuolemanhädän tuskissa, mihin
metsäeläin saattaa joutua. Hänen naamansa ja kuononsa olivat piikkien
peitossa. Jonkun hetken hän piehtaroi ja tonki kosteassa maassa ja
mullassa, käpälillään hurjasti raapien lihaansa pisteleviä okaita.
Sitten hän taas karkasi liikkeelle, kuten kaikki koirat tekevät,
jotka ovat joutuneet kosketuksiin ystävällisen piikkisian kanssa, ja
kiiti yhä uudestaan ympäri tuulenkaatoa, ulvoen joka hyppäyksellä.
Harmaa Hukka pysyi tyynenä. Ehkä on eläintenkin elämässä leikkisyyden
hetkiä. Jos niin on laita, niin tässä hän näki sellaisen. Hän haisti
piikkisian läsnäolon ja tiesi, että Kazan oli piikkejä täynnä. Koska
sille ei mitään mahtanut eikä ollut taistelusta puhe, istahti hän
takakoivilleen ja odotti, heristäen korviaan joka kerta kun Kazan
hurjassa kiertokulussaan tuulenkaadon ympäri livahti hänen ohitsensa.
Hänen neljättä tai viidettä kertaa kiertäessään piikkisika hieman
lauhtui ja jatkaen keskeytynyttä jokelteluansa mennä vaapotti
läheisen haavan juurelle, kiipesi siihen ja alkoi jyrsiä oksan hentoa
kuorta.

Vihdoin Kazan pysähtyi Harmaan Hukan eteen. Hänen lihansa
lävistäneiden sadan pikkuneulan katkera kidutus oli turtunut
tasaisesti polttavaksi tuskaksi. Harmaa Hukka nousi häntä varovasti
tarkastamaan. Hampaillaan hän tarttui parin kolmen piikin päähän ja
veti ne pois. Kazan käyttäytyi tällöin kovin koiramaisesti. Häneltä
pääsi kiljahdus, ja hän vinkui, kun Harmaa Hukka nyhti pois uuden
joukon piikkejä. Sitten hän laskeutui mahalleen maahan, oikaisi
etujalkansa, sulki silmänsä ja päästämättä mitään muuta ääntä kuin
satunnaisen tuskanvikinän antoi Harmaan Hukan jatkaa puuhaansa.
Onneksi hän oli säästynyt saamasta yhtään piikkiä suuhunsa tai
kieleensä. Mutta kuono ja leukapielet olivat kohta veren punaamat.
Tunnin ajan Harmaa Hukka uskollisesti jatkoi hoitoaan ja oli silloin
saanut kiskotuksi ulos useimmat piikit. Vielä jäi muutamia, jotka
olivat liian lyhyitä ja liian syvälle tunkeutuneita, jotta hän olisi
voinut niihin hampaillaan tarttua.

Sitten Kazan meni joen rantaan ja upotti polttavan kuononsa kylmään
veteen. Se lievitti kipua jonkun verran, mutta vain vähäksi aikaa.
Jäljelle jääneet piikit syöpyivät yhä syvemmälle lihaan, ikäänkuin
olisivat olleet elollisia olentoja. Kuono ja huulet alkoivat turvota.
Hän kuolasi suustaan verta ja sylkeä, ja silmät kävivät punaisiksi.
Pari tuntia senjälkeen kun Harmaa Hukka oli vetäytynyt pesäänsä
tuulenkaadon alle, puhkaisi muuan piikki Kazanin huulen ja alkoi
pistää kieleen. Raivoissaan Kazan pureskeli vihaisesti puunpalasta.
Silloin piikki katkesi ja mykertyi eikä kyennyt saamaan enempää
vauriota aikaan. Luonto oli hänelle neuvonut ainoan pelastuskeinon.
Suurimman osan päivää hän kulutti puuta jyrsien ja musertaen
suuntäydeltä multaa leukojensa välissä. Tällä tavoin piikkien
väkäpäiset kärjet tylstyivät ja katkeilivat lihan läpi ehtiessään.
Hämärän tultua hän ryömi tuulenkaadon suojaan ja Harmaa Hukka
nuoleskeli hellästi pehmeällä, vilpoisalla kielellään hänen kuonoaan.
Yöllä Kazan meni useasti joelle ja sai viihdytystä sen jääkylmästä
vedestä.

Seuraavana päivänä hänellä oli metsäkansan sanantavan mukaan
"piikkisikotauti". Hänen naamansa oli niin turvoksissa, että Harmaa
Hukka varmaan olisi nauranut, jos olisi ollut ihminen eikä sokea.
Hänen leukansa olivat pullollaan kuin pielukset. Silmät olivat
pelkkinä rakoina. Mennessään ulos päivänvaloon hän siristeli
silmiään, sillä hän näki tuskin paremmin kuin näkökykynsä menettänyt
kumppani. Mutta tuska oli melkein poissa. Seuraavana yönä hän jo
ajatteli saalista ja aamulla ennen päivännousua toi kotiin jäniksen.
Muutamia tunteja myöhemmin hän olisi tuonut Harmaalle Hukalle
pyyn, mutta kun hän juuri oli aikeissa hypätä kiinni höyheniseen
saaliiseensa, sai jonkun metrin päästä kuuluva piikkisian hiljainen
jokellus hänet pysähtymään. Harva asia sai Kazanin painamaan häntänsä
alas. Mutta pienen piikkisen eläimen joutava ja sekamelskainen
lörpöttely sai hänet kiireesti pötkimään tiehensä häntä koipien
välissä. Kuten ihminen kammoo matelevaa käärmettä ja väistyy
syrjään, samoin Kazan tästedes väisti tätä pikkuista metsäeläintä,
jonka eläinkunnan historia ei milloinkaan tiedä menettäneen
hyväntuulisuuttaan tai riitaa rakentaneen.

Kazanin seikkailua piikkisian kanssa seurasi kaksi viikkoa, joina
päivät yhä pitenivät ja lämpö lisääntyi, kaksi auringonpaisteen ja
riistanajon viikkoa. Viimeinenkin lumi katosi nopeasti. Maasta alkoi
kohota vihreitä taimia. _Bakneesh_-köynnös loisti yhä punaisempana
joka päivä, haavansilmut alkoivat halkeilla, ja aurinkoisimmissa
paikoissa harjanteilla kallioiden välissä antoivat pienet, valkeat
lumikukat lopullisen todistuksen, että kevät oli tullut. Ensimmäisenä
näistä kahdesta viikosta Harmaa Hukka metsästi usein yhdessä Kazanin
kanssa. He eivät loitonneet kauas. Rämeikkö vilisi pikkuriistaa, ja
kunakin päivänä ja yönä he tappoivat itselleen tuoretta lihaa. Ensi
viikon jälkeen Harmaa Hukka tuli harvemmin mukaan.

Sitten tuli lauha, hyväntuoksuinen ja täyden kevätkuun kirkastama,
ihana ilta, jolloin hän ei suostunut lähtemään tuulenkaadosta.
Kazan ei sitä vaatinutkaan. Vaisto sai hänet käsittämään, eikä
hän sinä yönä edennyt ajossaan kauas. Palatessaan hänellä oli
mukanaan jänis. Sitten tuli yö, jolloin Harmaa Hukka tuulenkaadon
pimeimmästä loukosta äristen varoitti häntä lähestymästä. Kazan
seisoi oviaukossa, jänis leukapielissään. Hän ei pahastunut ärinästä,
vaan seisoi siinä hetken, tuijottaen pimeyteen, jonne Harmaa Hukka
oli lymynnyt. Sitten hän laski jäniksen maahan ja painui makuulle
poikittain oviaukkoon. Hetken päästä hän nousi rauhattomana ja meni
ulkopuolelle. Mutta hän ei jättänyt tuulenkaatoa. Oli jo päivä, kun
hän uudestaan meni sisään. Hän nuuski samoin kuin oli kauan aikaa
sitten Sun Rockin kukkulalla kallioiden välissä nuuskinut. Se, mitä
tuntui ilmassa, ei ollut hänelle enää outoa. Hän kävi lähemmäs, eikä
Harmaa Hukka enää ärissyt, vaan vikisi hyväilevästi, kun Kazan häntä
kosketti. Sitten hänen kuononsa tapasi jotakin muuta. Se oli pehmeää
ja lämmintä, ja siitä kuului omituista pikku tuhahtelua. Hänen
kurkustaan tuli vastausvinkuna ja pimeässä Harmaan Hukan kielen nopea
ja hellä hyväily.

Kazan palasi auringonpaisteeseen ja oikaisi itsensä tuulenkaadon
oven eteen. Hänen leukansa loksahtivat auki, sillä hänet valtasi
merkillinen tyytyväisyys.




XVIII

BAREEN KASVATUS


Menetettyään Sun Rockilla tapahtuneessa murhassa penikkansa olivat
sekä Harmaa Hukka että Kazan nyt toisenlaisia kuin olisivat olleet,
jollei iso harmaa ilves silloin olisi sekaantunut heidän elämäänsä.
Ikäänkuin tuo asia olisi vasta eilen tapahtunut, muistivat he sen
kuutamoisen yön, jona ilves tuotti sokeuden Harmaalle Hukalle ja
riisti heiltä vanhempien ilon ja Kazan omasta ja kumppaninsa puolesta
kosti taistelemalla vihollisen kanssa kuolemaan asti. Ja nyt, kun
pieni pehmeä, elävä pallero kyyristyi tiukasti kiinni Harmaaseen
Hukkaan, näki hän sokeilla silmillään entistä selvempänä sen yön
surkean kuvan ja vavahteli jokaisesta äänestä, valmiina hyökkäämään
näkymätöntä vihollista vastaan ja repimään kappaleiksi kaiken lihan,
joka ei ollut Kazanin lihaa.

Lakkaamatta, vähimmänkin äänen saadessa kavahtamaan pystyyn,
piti myös Kazan silmällä ja vartioitsi. Hän epäili liikkuvia
varjoja. Oksan rasahdus pani hänet kohottamaan ylähuultaan. Hänen
torahampaansa välkkyivät uhkaavina, kun lauha ilma toi jonkin
oudon hajun. Hänessäkin olivat Sun Rockin ja heidän ensimmäisten
pienokaistensa kuoleman ja Harmaan Hukan sokaistumisen muistot
herättäneet uuden vaiston. Hän ei hetkeksikään luopunut vartioimasta.
Yhtä varmasti kuin odotetaan auringon nousevan, odotti hän, että
verivihollinen ennemmin tai myöhemmin hiipisi metsästä heidän
kimppuunsa. Toisena tämänlaisena hetkenä ilves oli tuottanut kuolemaa
ja samalla sokeutta. Ja siksi hän päivät ja yöt vaani ilvestä
taas tulevaksi. Ja paha olisi perinyt toisen elävän olennon, joka
näinä Harmaan Hukan ensimmäisinä äitiyden päivinä olisi rohjennut
tuulenkaatoa lähestyä.

Mutta rauha oli levittänyt auringonpaisteensa ja yltäkylläisyytensä
siivet rämeikön ylle. Ei ollut häiritsijöitä, jollei niiksi lukisi
meluavia amerikannärhiä, isosilmäisiä hirvilintuja, kirskuvia
pensaspeippoja tai metsähiiriä ja kärppiä. Parin ensimmäisen päivän
jälkeen Kazan kävi useammin tuulenkaadossa, ja vaikka hän moneen
kertaan tutkistellen nuuski Harmaan Hukan ympäristöä, tapasi hän vain
yhden pikku poikasen.

Vähän lännempänä asuvat dogribit olisivat tämmöistä penikkaa
nimittäneet "Bareeksi" kahdestakin syystä -- koska hänellä ei ollut
veljiä eikä siskoja, ja koska hän oli koiran ja suden sekasikiö.
Sileä ja vilkas pikku olento oli jakamattomana perinyt emonsa voiman
ja tarkkaavaisuuden ja kehittyi nopeasti kuin aito sudenpoikanen eikä
niin hitaasti kuin koiranpentu. Kolme päivää hän tyytyi painautumaan
tiukasti äitinsä kylkeen, syöden kun oli nälkä, nukkuen enimmät
ajat, melkein yhtä mittaa Harmaan Hukan hellän kielen siistittävänä
ja pestävänä. Neljännestä päivästä lähtien hän kävi toimeliaammaksi
ja uteliaammaksi tunti tunnilta. Hän löysi äitinsä sokeat kasvot,
kompuroi hirveästi ponnistaen tämän käpälien yli, ja kerran hän
joutui ihan eksyksiin ja puuskui apua pyytäen, kun oli kierähtänyt
viiden- tai kahdeksantoista tuuman päähän emostaan. Ei kestänyt kauan
tämän jälkeen, ennenkuin hän alkoi käsittää, että Kazan oli osa hänen
äidistään, ja tuskin hän vielä oli viikon vanha, kun mielissään
kääriytyi sykkyrään Kazanin etukäpälien väliin ja nukkui siihen.

Kazan oli hämillään. Sitten Harmaa Hukka syvästi huokaisten laski
päänsä kumppaninsa toiselle etujalalle, koskettaen kuonollaan
karkulaispienokaistaan ja näyttäen sanomattoman tyytyväiseltä.
Puoleen tuntiin Kazan ei hievahtanutkaan.

Kun Baree oli kymmenen päivän ikäinen, keksi hän, että oli tavattoman
hauskaa rimpuilla jäniksen karvatukon kanssa. Vähäistä myöhemmin hän
keksi toisen viehättävän ilmiön -- valon ja päivänpaisteen. Aurinko
oli tällöin osunut sille kohdalle, että puolivälissä iltapäivää sen
kirkas säde tunkeutui eräästä tuulenkaadon yläosan aukosta sisään.
Alussa Baree vain tuijotti kultaiseen viiruun. Sitten seurasi aika,
jolloin hän yritti sillä leikkiä samoin kuin oli leikkinyt jäniksen
karvatukolla. Joka päivä hän sitten meni yhä lähemmäs sitä aukkoa,
josta Kazan kulki tuulenkaadon ulkopuoliseen suureen maailmaan.

Lopulta tuli aika, jolloin hän saavutti aukon ja kyyristeli siellä,
siristellen silmiään ja peläten näkemäänsä, eikä Harmaa Hukka silloin
enää yrittänyt häntä pidätellä, vaan meni ulos päivänpaisteeseen
ja koetti houkutella häntä luokseen. Kului vielä kolme päivää,
ennenkuin hänen heikot silmänsä vahvistuivat sen verran, että hänen
sopi seurata emoaan, ja hyvin pian senjälkeen Baree oppi pitämään
auringonpaisteesta, lämpimästä ilmasta ja elämän ihanuudesta ja
kammoamaan umpinaisen luolan pimeyttä, missä oli syntynyt.

Ettei tämä maailma ollut ihan niin hauska kuin miltä se ensin tuntui,
sen hän sai hyvin pian oppia. Lähestyvän myrskyn synkistyvien
merkkien uhatessa koetti Harmaa Hukka eräänä päivänä houkutella
häntä takaisin tuulenkaadon alle. Silloin hän ensi kertaa varoitti
Bareeta eikä tämä käsittänyt. Mutta missä Harmaa Hukka ei onnistunut,
siinä tuli Luonto opettamaan ensi läksynsä. Bareen yllätti äkillinen
rankkasade. Kauhistuneena hän painui maahan litteäksi ja oli
likomärkä ja puoleksi upoksissa, ennenkuin Harmaa Hukka otti hänet
leukojensa väliin ja kantoi suojaan.

Toinen toisensa jälkeen tulivat hänelle tästedes elämän oudot
kokemukset, ja hänen vaistonsa saivat yksitellen alkunsa.
Suurenmoisin oli hänelle seuraavista päivistä se, jona hänen tutkiva
kuononsa kosketti äskentapetun ja vertavuotavan jäniksen raakaa
lihaa. Silloin hän ensi kerran maistoi verta. Se oli makeaa. Se
herätti hänessä kummallista kiihtymystä, ja siitä lähtien hän tiesi,
mitä se merkitsi, että Kazan toi jotakin kotiin suussaan. Pian hän
pehmeitten karvatukkojen sijasta alkoi tapella karahkojen kanssa, ja
hänen hampaansa kävivät koviksi ja teräviksi kuin pienet neulat.

Suuri salaperäinen asia paljastui hänelle vihdoin, kun Kazan kantoi
kotiin ison jäniksen, joka hänen leukojensa välissä vielä eli,
mutta niin pahoin runneltuna, ettei pystynyt karkaamaan, kun se
laskettiin maahan. Baree oli oppinut ymmärtämään, mitä jänikset ja
pyyt merkitsivät -- makeaa, lämmintä verta, josta hän piti enemmän
kuin konsanaan äitinsä maidosta. Mutta hän oli saanut ne käsiinsä
kuolleina eikä ollut koskaan nähnyt näitä hirviöitä elävinä. Ja nyt
tuo sätkivä ja potkiva jänis, joka lojui maassa selkä poikki, pakotti
Bareen kauhistuneena peräytymään.

Hetken aikaa hän katseli Kazanin saaliin kuolinkamppailua. Sekä
Kazan että Harmaa Hukka näkyivät käsittävän, että tästä oli tulossa
Bareen ensimmäinen oppitunti hänen kasvattamisessaan raatelevaksi
lihansyöjäksi, ja seisoivat jäniksen luona vaanimassa, yrittämättä
lopettaa sen rimpuilemista. Monta kertaa Harmaa Hukka nuuski jänistä
ja käänsi sitten sokeat kasvonsa Bareeheen päin. Kolmannen tai
neljännen kerran perästä Kazan oikaisihe mahalleen muutaman jalan
päähän ja katseli tarkkaavasti mitä tästä tulisi. Joka kerta kun
Harmaa Hukka painoi alas päänsä tonkiakseen jänistä, kohosivat Bareen
pikku korvat odottavasti pystyyn. Nähdessään, ettei mitään tapahtunut
eikä emo saanut mitään vammaa, Baree tuli vähän lähemmäs. Pian hän
jalat jäykkinä ulottui varovasti koskettamaan karvaista olentoa,
joka ei vielä ollut kuollut. Viimeisessä suonenvedontapaisessa
kouristuksessa vetäytyivät ison jäniksen takajalat koukkuun ja
potkaisivat niin, että Baree lensi sätkytellen takaisin ja vinkui
kauhistuneena. Hän pääsi taas jaloilleen, ja silloin ensi kerran
valtasi hänet viha ja kostonhalu. Potku oli täydentänyt hänen ensi
kasvatuksensa. Hän tuli takaisin, vähemmän varovaisena, mutta
jäykempijalkaisena, ja hetkistä myöhemmin upotti pikku hampaansa
jäniksen kaulaan. Hän tunsi elämän sykähtelyä pehmeässä ruumiissa,
kuolevan jäniksen lihakset vavahtelivat suonenvedontapaisesti hänen
allaan, ja hän piteli hampaillaan kiinni, kunnes ei enää ollut
elämän värähdystä hänen ensimmäisessä "tapossaan". Harmaa Hukka oli
ihastuksissaan. Hän hyväili Bareeta kielellään, ja Kazankin alentui
hyväksyvästi nuuskimaan poikaansa, palatessaan jäniksen luo. Eikä
lämmin, makea veri ollut milloinkaan ennen maistunut Bareesta niin
hyvältä kuin tänään.

Nopeasti Baree kehittyi verta maistelevasta eläimestä lihansyöjäksi.
Toinen toisensa jälkeen paljastuivat hänelle elämän salaperäisyydet:
harmaan pöllön kammottava soidinhuuto, kaatuvan puun ryske, ukkosen
jylinä, virtaavan veden kohina, kiiltonäädän kirkuna, naarashirven
mylvinä ja oman rotunsa etäinen kutsu. Mutta tärkein näistä
salaperäisyyksistä, joista oli jo tulossa osa hänen vaistoaan, oli
vainu.

Kerran hän vaelsi viidenkymmenen metrin päähän tuulenkaadosta, ja
hänen pikku kuononsa tunsi jäniksen tuoretta hajua. Kohta hän tajusi
mietiskelemättä tai lisäkasvatusta tarvitsematta, että päästäkseen
käsiksi makeaan lihaan ja vereen, joista hän piti, hänen täytyi
seurata hajua. Hän luikerteli hitaasti jälkiä pitkin, kunnes
saapui ison pölkyn luo, jonka yli jänis oli harpannut pitkällä
loikkauksella, ja tämän pölkyn luota hän kääntyi takaisin.

Joka päivä hän tämän jälkeen lähti omille seikkailuretkilleen.
Alussa hän oli kuin kompassiton tutkimusretkeilijä oudossa ja
tuntemattomassa maailmassa. Joka päivä hän tapasi jotakin uutta,
aina ihmeellistä, usein pelottavaa. Mutta hänen pelkonsa väheni yhä,
ja hänen itseluottamuksensa sensijaan paisui. Huomatessaan, ettei
yksikään niistä olennoista, joita hän pelkäsi, tehnyt hänelle pahaa,
kävi hän yhä rohkeammaksi tutkimishommissaan. Ja hänen ulkonäkönsäkin
muuttui, samoin kuin hänen käsityksensä asioista. Hänen pyöreä,
vaappuva ruumiinsa kävi toisenmuotoiseksi. Hänestä tuli notkea ja
vikkelä. Hänen turkkinsa keltaväri tummeni, ja selkää pitkin kulki
vaaleanharmaa juova, samoin kuin Kazanilla. Hänellä oli emonsa
kaulanalus ja pään kaunis muoto. Muuten hän oli Kazanin ilmetty
poika. Hänen jäsenissään näkyivät vastaisen voiman ja jykevyyden
merkit. Hänellä oli leveä rinta. Silmät olivat etäällä toisistaan,
vähän punaista alakulmissa.

Metsäkansa tietää, mitä on odotettavissa vetokoiran penikoista,
joille aikaisin kehittyy tuollainen punainen täplä. Se on varoitus,
että ne ovat villiä syntyä, ja että niiden äidit tai isät ovat
rajuista ajoparvista lähtöisin. Bareella oli punainen pilkku niin
silmäänpistävä, että se saattoi merkitä vain yhtä asiaa. Samalla kun
hän oli melkein puoleksi koira, oli villi luonto omaksunut hänet
ikiajoiksi.

Vasta silloin, kun Baree suoritti ensimmäisen tositaistelunsa elävän
olennon kanssa, hän pääsi täysin perintöoikeuksiinsa. Hän oli mennyt
tavallista kauemmas tuulenkaadosta -- runsaasti sadan metrin päähän.
Täällä hän tapasi uuden ihmeen. Se oli joki. Hän oli kuullut sen
ennen ja kaukaa sitä katsellut -- vähintään viidenkymmenen metrin
päästä. Mutta tänään hän rohkeni mennä sen äyräälle ja seisoi
siinä hyvän aikaa, veden loiskiessa ja laulellessa hänen jalkainsa
juuressa, katsellen sen yli uuteen maailmaan. Sitten hän liikkui
varovasti jokea pitkin. Hän ei ollut ehtinyt kymmentäkään askelta,
kun ihan hänen vierestään kuului hurja räpyttely. Amerikannärhi
-- muuan pohjolan isosilmäisiä varislintuja -- oli suoraan hänen
edessään. Se ei kyennyt lentämään. Toinen siipi laahasi maassa,
katkenneena luultavasti taistelussa jonkin pikkusaalistajan kanssa.
Mutta Bareesta se heti tuntui olevan mitä hämmästyttävin ja uhkaavin
kappale elämää.

Silloin hänen harmahtava selkäharjansa jäykistyi, ja hän astui
eteenpäin. Närhi pysyi liikahtamatta, kunnes Baree oli kolmen jalan
päässä siitä. Lyhyin, vikkelin hyppäyksin se lähti peräytymään.
Kohta oli Bareen epäröiminen tipotiessään. Kimakasti vingahtaen hän
hyökkäsi haavoittunutta lintua kohden. Hetken aikaa kesti hurja
kilpajuoksu, ja Bareen terävät pikku hampaat upposivat närhin
höyhenpeitteeseen. Nuolennopeasti alkoi linnun nokka iskeä. Närhi oli
pienempien lintujen kuningas. Pesimisaikana se tappoi pensaspeippoja,
lempeäsilmäisiä hirvilintuja ja tikkoja. Yhä uudestaan se iski
Bareeta voimakkaalla nokallaan, mutta Kazanin poika oli nyt ehtinyt
taisteluikään, ja iskujen tuottama kipu sai hänen hampaansa vain
painumaan syvemmälle. Vihdoin hän pääsi lihaan asti, ja hänen
kurkustaan kohosi penikkamainen ärinä.

Onneksi hän oli tarttunut kiinni siiven alta, ja kymmenkunnan
ensimmäisen iskun jälkeen närhin vastustuskyky heikkeni. Viisi
minuuttia myöhemmin Baree irroitti hampaansa ja peräytyi askeleen
verran katsellakseen edessään olevaa ruhjoutunutta ja liikkumatonta
lintua. Närhi oli kuollut. Baree oli voittanut ensimmäisen
taistelunsa. Ja voiton mukana hänessä heräsi ihmeellinen aavistus
kaikkein suurimmasta vaistosta, joka ilmaisi hänelle, ettei hän enää
ollut kuhnuri erämaan elämän merkillisessä koneistossa, vaan tästedes
sen osa. _Sillä hän oli tappanut_.

Puolta tuntia myöhemmin tuli Harmaa Hukka hänen jälkiään seuraten
rantaan. Närhi oli revitty palasiksi. Sen höyhenet olivat
hajallaan maassa, ja Bareen pikku kuono oli verinen. Baree makasi
voitonriemuisena uhrinsa vieressä. Pian Harmaa Hukka käsitti ja
hyväili häntä iloissaan. Kun he palasivat tuulenkaadolle, kantoi
Baree leuoissaan närhin jätteitä.

Tästä ensimmäisen tapponsa hetkestä alkaen tuli riistanajo
Bareen elämän tärkeimmäksi intohimoksi. Milloin hän ei ollut
päivänpaisteessa nukkumassa tai tuulenkaadon suojassa öisin,
liikkui hän hakemassa elämää, jonka kykeni hävittämään. Hän surmasi
kokonaisen metsähiiriperheen. Hirvilinnut olivat alussa helpoimpia
hänen väijyen saavutettavikseen, ja hän tappoi niitä kolme. Sitten
hän tapasi kärpän, ja tämä hurja, pieni valkea henkipatto tuotti
hänelle hänen ensimmäisen tappionsa. Tappio jäähdytti hänen intoaan
muutamiksi päiviksi, mutta antoi hänelle sen tärkeän opetuksen, että
paitsi häntä itseään oli olemassa muitakin raatelevia lihaasyöviä
eläimiä, ja että luonnonjärjestyksen mukaan toisen raatelijan ei sovi
toista tavoittaa -- _ruoakseen_. Moni asia oli hänelle synnynnäisesti
selvä. Vaistomaisesti hän karttoi piikkisikaa, koettelematta sen
piikkien tuottamaa tuskaa. Hän sattui eräänä päivänä vastatusten
kiiltonäädän kanssa, kaksi viikkoa kärppätaistelunsa jälkeen.
Molemmat etsivät ruokaa, ja kun ei siinä ollut mitään ruokaa, josta
olisi tarvinnut taistella, meni kumpikin omaa tietään.

Hän uskalsi mennä yhä kauemmas tuulenkaadosta, aina seuraten jokea.
Välistä hän viipyi tuntikausia poissa. Alussa Harmaa Hukka oli
levoton hänen poissa ollessaan, mutta meni harvoin hänen mukaansa, ja
jonkun ajan kuluttua hän pääsi rauhattomuudestaan. Luonto vaikutti
nopeasti. Nyt oli Kazan vuorostaan levoton. Kuutamoiset yöt olivat
tulleet, ja matkailuhalu kävi yhä vaativammaksi hänen suonissaan.
Ja Harmaan Hukankin valtasi outo kaipuu päästä vapaana vaeltamaan
avaraan maailmaan.

Tuli sitten iltapäivä, jolloin Baree lähti pisimmälle ajoretkelleen.
Puolen mailin päässä hän tappoi ensimmäisen jäniksensä. Hän jäi sen
viereen hämärään asti. Kuu nousi suurena ja kultaisena, täyttäen
metsät ja tasangot ja rinteet melkein päivänkirkkaalla valolla. Se
oli ihana yö. Ja Baree keksi kuun ja jätti saaliinsa. Ja suunta,
johon hän kulki, _oli poispäin tuulenkaadosta_.

Kaiken yötä Harmaa Hukka valvoi ja odotti. Ja kun vihdoin kuu oli
laskeutumassa lounaaseen, istahti hän takakoivilleen, käänsi sokeat
kasvonsa taivasta kohti ja kaiutti ilmoille ensimmäisen ulvontansa
siitä asti, kun Baree oli syntynyt. Luonto oli päässyt oikeuksiinsa.
Kaukana poissa Baree kuuli, mutta ei vastannut. Uusi maailma oli
hänen omansa. Hän oli jättänyt hyvästi tuulenkaadolle -- ja kodille.




XIX

ANASTAJAT


Oli kevään ja kesän välinen ihana vuodenaika, jolloin pohjolan yöt
olivat kirkkaat kuutamoineen ja tähtineen, kun Kazan ja Harmaa Hukka
lähtivät pitkälle riistanajolle molempien harjanteiden väliseen
laaksoon. Tämä oli ensimmäinen purkaus retkeilyhalua, joka aina
valtaa erämaan turkiseläimet heti kun varhaiset kevätpoikaset ovat
jättäneet emänsä tullakseen omin neuvoin toimeen avarassa maailmassa.
He lähtivät länteen päin tuulenkaato-kodistaan, pyydystäen
enimmäkseen öisin ja jättäen jälkeensä osittain syödyillä jänisten- ja
pyynraadoilla merkityn reitin. Nyt oli surman- eikä nälänaika.

Kymmenen mailin päässä rämeiköstä länteen he tappoivat peuranvasikan.
Tämänkin he jättivät yhden kerran aterioituaan. He tyydyttivät
ruokahalunsa lämpimällä verellä ja lihalla. He kävivät lihaviksi
ja kiiltäviksi, ja joka päivä he loikoivat yhä kauemmin lämpimässä
päivänpaisteessa. Heillä oli harvoja kilpailijoita. Ilvekset olivat
etelämpänä tiheämmissä metsissä. Susia ei ollut. Kiiltonäätiä,
mäntynäätiä ja vesikkoja oli lukuisasti joen varrella; nämä eivät
olleet pikametsästäjiä eivätkä pitkähampaisia.

Eräänä päivänä he tapasivat vanhan saukon. Se oli jättiläinen
lajiansa, ollen muuttumassa vaaleanharmaaksi sitä mukaa kuin kesä
läheni. Kazan, joka oli käynyt lihavaksi ja laiskaksi, katseli
sitä veltosti. Sokea Harmaa Hukka haisteli ilmassa tuntuvaa
kalamaista hajua. Heille se ei merkinnyt enempää kuin vedessä
kelluva puunpalanen -- eläin, joka ei kuulunut heidän alaansa,
kalan kumppani, ja he jatkoivat matkaansa tietämättä, että tuosta
kummallisesta olennosta sysimustine räpylöineen oli pian tuleva
heidän liittolaisensa eräässä niistä villin luonnon merkillisistä
vainoista, jotka eläinten elämässä ovat yhtä verisiä kuin
kuolettavimmat sodat ihmiselämässä.

Saukon tapaamisen jälkeisenä päivänä Harmaa Hukka ja Kazan
kulkivat edelleen kolme mailia länteen päin, yhä seuraten joen
vartta. Täällä sattui keskeytys heidän kulussaan, kääntäen heidät
poikkeamaan pohjoispuolisen harjanteen yli. Esteenä oli tavattoman
iso majavanpato, joka oli kahdensadan metrin laajuinen, peittäen
yläpuolellaan tulvalla mailin alan rämeikköä ja metsää. Ei Harmaa
Hukka eikä Kazankaan paljoa välittänyt majavista. Ne liikkuivat
myöskin heidän piirinsä ulkopuolella, kuten kalat, saukot ja
nopealentoiset linnut.

He kääntyivät siis pohjoiseen, tietämättä Luonnon jo järjestäneen
asiat niin, että he neljä -- koira, susi, saukko ja majava -- pian
sekaantuisivat erääseen niistä julmista erämaan taisteluista, jotka
pysyttävät eläimellistä elämää kelvollisimman eloonjäämisen asteella,
ja joiden surulliset vaiheet säilyvät salassa vain juoruamattomien
tähtien ja kuun ja tuulten näkeminä.

Moneen vuoteen ei ollut ihmisjalka astunut tähän harjanteiden
väliseen laaksoon majavia häiritsemään. Jos sarceelainen ansapyytäjä
olisi lähtenyt pitkin nimetöntä jokea alaspäin ja tavannut
siirtokunnan patriarkan ja johtajan, olisi hän heti arvioinut tämän
majavan hyvin vanhaksi, ja hänen intiaanikielensä olisi antanut tälle
jonkin nimen. Hän olisi nimittänyt majavaa "Katkohampaaksi", koska
yksi niistä neljästä pitkästä hampaasta, joilla hän kaatoi puita ja
rakensi patoja, oli katkennut.

Kuusi vuotta aikaisemmin Katkohammas oli johtanut harvalukuisen
joukon ikäisiään majavia virtaa alas, ja he rakensivat ensimmäisen
pikku patonsa ja ensimmäisen asuntonsa. Seuraavassa huhtikuussa
Katkohampaan puoliso sai neljä pikkuista majavavauvaa, ja siirtolan
muut emot lisäsivät kukin väkilukua joko kahdella, kolmella täi
neljällä. Neljännen vuoden lopussa olisi tämä ensimmäinen lapsipolvi,
jos se olisi seurannut tavallista luonnonjärjestystä, perustanut
avioliittoja ja jättänyt siirtolan, rakentaakseen oman padon ja omat
asunnot. He menivät kyllä naimisiin, mutta eivät muuttaneet pois.
Seuraavana vuonna toinen lapsipolvi, joka nyt vuorostaan oli neljän
vuoden vanha, menetteli samoin, niin että tänä kuudennen vuoden
alkukesänä siirtola oli hyvin sentapainen kuin vihollisen kauan
saartama suuri kaupunki. Siihen kuului viisitoista asuinkammiota
ja toista sataa majavaa, lukuunottamatta maalis- ja huhtikuussa
syntyneitä neljää pienokaista.

Patoa oli jatkettu, kunnes se oli täyteen kaksisataa metriä pitkä.
Vesi oli pakotettu tulvimaan laajoille koivu- ja haapa-alueille
ja sotki hentoa pajukkoa ja lepikköä kasvavat rämeet. Mutta
sittenkin alkoi ruoka käydä niukaksi, ja kammioissa oli
liika-asutusta. Tähän oli syynä se, että majavat tuntevat melkein
inhimillistä kotirakkautta. Katkohampaan kammio oli sisältä
täyteen yhdeksän jalkaa pitkä ja seitsemän leveä, ja siinä asusti
nyt seitsemänkolmatta henkeä lapsia ja lastenlapsia. Senvuoksi
Katkohammas oli aikeissa rikkoa sukunsa perintätapoja vastaan. Kun
Kazan ja Harmaa Hukka laimeasti haistelivat majavakaupungin väkeviä
hajuja, oli Katkohammas juuri järjestämässä perheensä ja kahden
poikansa ynnä näiden perheiden muuttoa.

Tähän asti oli Katkohammas yhä siirtolan tunnustettu johtaja.
Ainoakaan toisista majavista ei ollut kasvanut hänen kokoisekseen ja
yhtä voimakkaaksi. Hänen paksu ruumiinsa oli hyvinkin kolme jalkaa
pitkä. Hän painoi vähintäin kuusikymmentä naulaa. Hänen häntänsä oli
neljäntoista tuuman pituinen ja viisi leveä, ja tyynenä yönä hän
kykeni iskemään vettä niin rajusti, että se kuului neljännesmailin
päähän. Hänen uimaräpylöillä varustetut takajalkansa olivat kaksin
verroin niin leveät kuin aviokumppanin, ja vaivatta hän oli joukon
paras uimari.

Sitä iltapäivää, jolloin Harmaa Hukka ja Kazan suuntasivat kulkunsa
pohjoiseen, seurasi selkeä, hiljainen yö, jona Katkohammas kiipesi
padon harjalle, ravisteli itseään ja katsoi alas nähdäkseen oliko
hänen joukkonsa kintereillä. Ison lammikon vesi lainehti ja
välkkyi tähtien valossa, kun monta eläintä siinä liikkui. Jotkut
vanhemmista majavista kapusivat ylös Katkohampaan jäljessä, ja
vanha patriarkka sukelsi padon toiselle puolelle kapeaan virtaan.
Siirtolaisten silkinkiiltävät ruumiit seurasivat hänen perässään
tähtien valaistuksessa. Yksin, kaksin ja kolmin he kiipesivät padon
yli, ja tusinan verta lapsia, jotka olivat syntyneet kolme kuukautta
aikaisemmin, tuli mukana. Helposti ja nopeasti sujui alkumatka
myötävirtaan, lapsukaisten uidessa hurjasti pysyäkseen vanhempiensa
likellä. Heitä oli kaikkiaan neljäkymmentä. Katkohammas taivalsi
etunenässä, vanhimmat työntekijät ja taistelijat kintereillään.
Jälkijoukkona seurasivat emot ja lapset.

Koko sen yön jatkui matka. Saukko, heidän pahin verivihollisensa --
pahempi vielä kuin ihminen -- piileskeli tiheässä pajupensaikossa
heidän mennessään ohi. Luonto, joka usein näkee kauemmas kuin
ihmissilmä, oli tehnyt hänestä näiden eläinten vihollisen, jotka
yöllä sivuuttivat hänen piilopaikkansa. Kalansyöjänä hän oli
syntynyt sekä säilyttämään että tuhoamaan niitä olentoja, joita
käytti ruoakseen. Ehkä Luonto ilmaisi hänelle, että liian lukuisat
majavanpadot estivät kutukalojen tuloa, ja että missä majavia oli
paljon, siellä oli aina kaloja vähän. Kenties hänen mielestään
kalansaalis oli nyt kehno ja hänen tuli nälkä. Kun hän siis ei yksin
voinut taistella koko vihollissukua vastaan, teki hän parhaansa
hävittääkseen heidän patonsa. Kuinka se vuorostaan tuhosi majavat,
tulee näkymään siinä taistelussa, johon Luonto jo oli määrännyt hänet
yhdessä Kazanin ja Harmaan Hukan kanssa osaa ottamaan.

Kymmenkunnan kertaa Katkohammas pysähtyi yön kuluessa rantatöyräitten
ruokavarastoja tutkimaan. Mutta niissä parissa kolmessa paikassa,
missä hän löysi runsaasti kaarnaa, jota he käyttivät ruoakseen, olisi
ollut vaikea rakentaa pato. Hänen ihmeelliset insinöörivaistonsa
veivät voiton ruokavaistostakin. Ja kun hän kulloinkin taas
lähti eteenpäin, ei ainoakaan majava jälkeen jäämällä osoittanut
epäilevänsä hänen arvostelukykyään.

Varhain aamuhämärässä he sivuuttivat palopaikan ja saapuivat sen
rämeikön liepeille, joka oli Kazanin ja Harmaan Hukan valta-aluetta.
Löytö- ja hallintaoikeuden nojalla tämä rämeikkö kuului koiralle ja
sudelle. Sen kaikkiin osiin he olivat jättäneet omistusoikeutensa
merkkejä. Mutta Katkohammas oli vesieläin, eikä hänen heimollaan
ollut tarkkaa hajuaistia. Hän johti edelleen matkuetta, kulkien
hitaammin, kun tultiin metsään. Juuri Kazanin ja Harmaan Hukan
tuulenkaatokodin alapuolelle hän pysähtyi ja rannalle kavuten kohosi
pystyyn uimaräpylöillä varustettujen takajalkojensa ja neljän naulan
painoisen häntänsä varassa.

Täällä hän tapasi ihanteelliset olosuhteet. Pato sopi helposti
rakentaa kapean virran poikki, ja veden sai tulvalla valtaamaan
suuren joukon haapoja, koivuja, pajuja ja leppiä. Paikkaa suojasi
myöskin tiheä metsä, niin että talvet tulisivat olemaan lämpimiä.
Katkohammas tiedoitti kiireesti seuralaisilleen, että tähän
perustettaisiin heidän uusi kotinsa. He samosivat kummankin rannan
läheisiin metsiin. Pienokaiset alkoivat heti nälkäisinä nakerrella
pajujen ja leppien hienoa kuorta. Vanhemmat taas, jotka nyt kukin
olivat toimivia rakennusmestareita, ryhtyivät innokkaasti tutkimaan
seutua, murkinakseen silloin tällöin nakertaen suuntäyden kuorta.

Samana päivän aloitettiin kodin rakentaminen. Katkohammas itse
valitsi ison koivun, joka oli kallellaan virran yllä, ja ryhtyi
kolmine hampaineen jyrsimään poikki kymmentuumaista tyveä. Vaikka
vanha johtaja olikin menettänyt yhden hampaan, eivät jäljelle jääneet
kolme olleet vanhuuttaan huonontuneet. Niiden ulkoreuna oli kaikkein
kovinta kiillettä, sisäpuoli oli pehmeää norsunluuta. Ne olivat kuin
hienoimpia terästalttoja, kiille kun ei milloinkaan kulu pois, ja
pehmeä luuaine uusiintuu vuosittain sitä mukaa kuin sitä tarvitaan.
Takajaloillaan istuen, etukäpälillään puuhun nojaten ja jykevällä
hännällään vakavasti tasapainossa pysytellen Katkohammas alkoi
nakertaa kapeaa rengasta koivun ympäri.

Hän työskenteli väsymättä useita tunteja, ja kun hän vihdoin pysähtyi
levähtämään, ryhtyi toinen työntekijä jatkamaan. Samaan aikaan
kymmenkunta majavaa oli ahkerasti katkomassa puita.

Aikoja ennenkuin Katkohampaan puu oli valmis kaatumaan poikki
virran, rusahti pienempi haapa veteen. Isoon koivuun jyrsitty uurre
oli tuntilasin muotoinen. Kahdenkymmenen tunnin kuluttua se kaatui
suoraan yli joen. Vaikka majava mieluimmin suorittaa useimmat työnsä
yöllä, tekevät he työtä myös päivällä, ja Katkohammas soi joukollensa
seuraavina päivinä vain vähän lepoa. Melkeinpä inhimillisen viisaasti
nämä pikku rakennusmestarit hääräsivät toimessaan. He kaatoivat
pienenlaisia puita, nämä katkottiin neljän tai viiden jalan
pituisiksi. Palaset vieritettiin yksi erällään joen rantaan, majavien
työntäessä niitä päällään ja etukäpälillään, ja varpujen ja hienojen
oksien avulla ne kiinnitettiin lujasti koivun nojalle.

Kun kehä oli valmis, alkoi ihmeellinen muuraustyö. Tässä majavat
olivat ihmisiä etevämmät. Dynamiitti oli ainoa voima, joka sitten
saattoi murtaa rikki sen, mitä he nyt rakensivat. Maljanmuotoisten
leukojensa alla majavat toivat rannoilta mudan ja hienojen oksien
sekoitusta, kuljettaen kerrallaan puolesta naulasta naulaan
asti, ja alkoivat sillä täyttää kehää. Heidän hommansa tuntui
jättiläismäiseltä, mutta Katkohampaan rakennusmestarit pystyivät
vuorokaudessa kuljettamaan tonnin verran tätä mudan ja oksien
sekoitusta.

Kolmen päivän kuluttua vesi alkoi nousta, kunnes se kohosi
kymmenkunnan puuntyven yli ja peitti tulvallaan pienehkön
pensasalueen. Se helpotti työtä. Tästä lähtien saattoi tarveaineita
kaataa veteen ja helposti uittaa. Samalla kun osa majavista näin
käytti vettä hyväkseen, kaatoivat toiset puita perätysten koivun
jatkoksi, laskien näin peruskehän sadan jalan levyiselle padolle.

Tämän työn he olivat suorittaneet melkein loppuun, kun eräänä aamuna
Kazan ja Harmaa Hukka palasivat rämeikölle.




XX

ERÄMAAN VAINOVÄLIT


Lauha kaakon puolelta puhalteleva tuuli kantoi näiden anastajien
hajun Harmaan Hukan sieraimiin, kun he olivat vielä puolen mailin
päässä. Hän varoitti Kazania, ja tämäkin tunsi ilmassa outoa
hajua. Se kävi yhä väkevämmäksi heidän edetessään. Ollessaan
kahdensadan metrin päässä tuulenkaadosta he kuulivat kaatuvan puun
äkillistä ryskettä ja pysähtyivät. Kokonaisen minuutin he seisoivat
jännittyneinä kuunnellen. Sitten äänettömyyden katkaisi parkaiseva
ääni, jota seurasi molskahdus. Harmaan Hukan valppaat korvat
painuivat taaksepäin, ja hän käänsi sokeat kasvonsa ymmärtävästi
Kazania kohden. He hölkkäsivät edelleen hitaasti, lähestyen
tuulenkaatoa takaa päin.

Vasta kun he saapuivat sen kummun laelle, jolla heidän kotinsa
sijaitsi, pani Kazan merkille, mikä ihmeellinen muutos oli heidän
poissa ollessaan tapahtunut. Hämmästyneenä hän seisoi tuijottaen. Ei
ollut enää pientä jokea alhaalla heidän edessään. Sen paikalla oli
lampi, joka ulottui melkein kummun juurelle asti. Se oli kokonaista
sata jalkaa leveä, ja nousuvesi oli peittänyt tulvan valtaan puut ja
pensaat viisi tai kuusi kertaa niin pitkälti palopaikkaa kohti. He
olivat tulleet hiljaa kummulle, eikä Katkohampaan huonovainuisilla
työntekijöillä ollut aavistusta heidän läsnäolostaan. Katkohammas
itse nakerteli puun tyveä tuskin viidenkymmenen jalan päässä. Yhtä
kaukana hänestä oikealle oli neljä tai viisi majavapienokaista
leikkimässä, rakennellen mudasta ja hienoista varvuista pienoispatoa.
Lammikon vastarannalla oli jyrkkä äyräs, kuuden tai seitsemän jalan
korkuinen, ja siellä muutamat vanhemmat lapset -- kahden vuoden
vanhoja, mutta eivät vielä työntekijöitä -- pitivät aika iloa
kiiveten äyräälle ja käyttäen sitä kelkkamäkenä. Niiden molskahduksen
Kazan ja Harmaa Hukka olivat kuulleet. Kymmenkunnassa eri paikassa
olivat vanhemmat majavat toimessa.

Vain pari viikkoa aikaisemmin Kazan oli katsellut samanlaista
näytelmää, kääntyessään Katkohampaan entisen kodin kohdalta
pohjoiseen. Se ei silloin ollut kiinnittänyt hänen huomiotaan. Mutta
nyt vihlaisi hänen koko olemustaan nopea muutos. Majavat olivat
lakanneet olemasta pelkkiä vesieläimiä, syötäviksi kelpaamattomia
ja vastenmielisen hajuisia. Ne olivat anastajia -- ja vihollisia.
Hänen torahampaansa paljastuivat hiljaa. Hänen harjansa kangistui
ja etujalkojen ja hartioiden lihakset ulkonivat ruoskansiiman
tapaisina. Mitään ääntä päästämättä hän hyökkäsi alas Katkohammasta
tavoittamaan. Vanha majava ei tiennyt vaarasta, ennenkuin Kazan oli
kahdenkymmenen jalan päässä. Luonnostaan hitaana maalla liikkumaan
hän epäröi hetken. Sitten hän heittäytyi puusta alas, kun Kazan
loikkasi häntä kohti. Monta kertaa ympäri pyörien he päätyivät
äyrään reunalle, koiran hyökkäysvauhdin voimasta. Seuraavassa
silmänräpäyksessä oli majavan paksu, jykevä ruumis öljyn lailla
livahtanut Kazanin alta, ja Katkohammas oli turvassa omassa
valtakunnassaan, kaksi puhki purtua läpeä lihavassa hännässään.

Pettyneenä yrityksessään saada surmanotteella Katkohammas kiinni
Kazan syöksähti salamannopeasti oikealle. Nuoret majavat eivät
olleet liikahtaneet. Hölmistyneinä ja pelästyneinä näkemästään ne
seisoivat jähmettyneinä. Vasta kun ne huomasivat Kazanin töytäävän
heitä kohden, heräsivät ne toimintaan. Kolme ennätti veteen. Neljäs
ja viides -- tuskin kolmen kuukauden vanhoja majavavauvoja -- jäivät
liiaksi jälkeen. Ainoalla leukojensa näykkäyksellä Kazan taittoi
toiselta niskan. Toista hän likisti kurkusta maahan ja ravisteli
niinkuin mäyräkoira rottaa. Kun Harmaa Hukka oli hölkännyt hänen
luokseen, oli kumpikin pikku majava kuollut. Hän nuuski niiden pikku
ruumista ja vikisi. Ehkä nämä pikkuolennot toivat hänen mieleensä
karanneen Bareen, hänen oman pienokaisensa, sillä hänen vikinässään
oli ikävöivä sävy. Se oli äidinvikinää.

Mutta jos Harmaalla Hukalla olikin omia mielikuvia, ei Kazan
käsittänyt niistä mitään. Hän oli tappanut kaksi noista eläimistä,
jotka olivat rohjenneet tunkeutua heidän kotiinsa. Pikku majaville
hän oli ollut yhtä armoton kuin harmaa ilves, joka oli tappanut
Harmaan Hukan ensimmäiset lapset San Rockin kukkulalla. Nyt kun hän
oli päässyt upottamaan hampaansa vihollistensa lihaan, oli hänen
verensä tulvillaan hurjaa tappamishalua. Hän riehui pitkin lammen
reunoja, äristen ilkeälle vedelle, jonka peittoon Katkohammas oli
kadonnut. Kaikki majavat olivat paenneet lammikon turviin, ja sen
pinta kohoili, kun niin monta liikkui sen alla.

Kazan saapui uuden padon päähän. Vaistomaisesti hän tiesi sen
Katkohampaan ja hänen joukkonsa tekemäksi, ja hetken aikaa hän
hurjasti kiskoi yhteenpunottuja puita ja oksia. Samassa liikahti
jokin vedessä padon vieressä, viidenkymmenen jalan päässä rannasta,
ja Katkohampaan iso, harmaa pää tuli näkyviin. Jännittyneen puolen
minuutin ajan Katkohammas ja Kazan mittailivat toisiaan tämän
välimatkan päästä. Sitten Katkohammas veti märän, kiiltävän ruumiinsa
vedestä padon harjalle ja kyykistyi litteäksi, kääntyen Kazaniin
päin. Vanha patriarkka oli yksin. Ainoakaan muista majavista ei ollut
näyttäytynyt.

Lammen pinta oli nyt rauhoittunut. Turhaan Kazan koetti keksiä
jalansijaa, että pääsisi käsiksi valppaaseen rauhanhäiritsijään.
Mutta kiinteän patovallin ja rantaäyrään välissä oli sekasotkuinen
kehärakenne, jonka läpi vesi kohisi jokseenkin rajusti. Kolmasti
Kazan yritti sekasotkun läpi, ja kolmasti hänen ponnistelunsa
päättyivät äkilliseen sukellukseen. Kaiken sen aikaa Katkohammas
pysyi hievahtamatta. Kun Kazan vihdoin luopui hyökkäyksestään,
livahti vanha rakennusmestari padon reunan yli ja katosi veteen.
Hän oli saanut tietää, ettei Kazan paremmin kuin ilveskään pystynyt
taistelemaan vedessä, ja tätä uutista hän levitti yhdyskuntansa
jäsenille.

Harmaa Hukka ja Kazan palasivat tuulenkaadolle, laskeutuen makaamaan
lämpimään päivänpaisteeseen. Puolta tuntia myöhemmin Katkohammas
ilmestyi lammikon vastaiselle rannalle. Häntä seurasivat muut
majavat. Veden toisella puolen he nyt jatkoivat työtänsä, niinkuin
ei olisi mitään tapahtunut. Puunkatkojat palasivat puittensa
luo. Puoli tusinaa työskenteli vedessä, kuljettaen muta- ja
oksataakkoja. Lammen keskus oli heillä rajaviivana. Sen yli ei
yksikään kulkenut. Kymmenisen kertaa seuraavan tunnin aikana muuan
majavista ui rajaviivalle ja viipyi siinä, katsellen Kazanin
tappamien pienokaisten kimaltelevia, pikku ruumiita. Ehkäpä se oli
emo, ja ehkäpä jokin hienompi Kazanille tuntematon vaisto ilmaisi sen
Harmaalle Hukalle. Sillä Harmaa Hukka meni kahdesti nuuskimaan pikku
ruumiita ja kummallakin kertaa -- näkemättä -- juuri silloin, kun
majavaemo oli tullut rajaviivalle.

Ensimmäinen raju kiihko oli haihtunut Kazanin verestä, ja hän
katseli nyt majavia tarkoin. Hän oli saanut havaita, etteivät he
olleet taistelijoita. Heitä oli monta yhtä vastaan, ja sittenkin
he juoksivat häntä pakoon kuin kaniiniparvi. Katkohammas ei ollut
edes iskenyt vastaan; ja vähitellen hänessä kehittyi se vakaumus,
että heidän alueelleen tunkeutuneita eläimiä, jotka liikkuivat
sekä vedessä että maalla, pitäisi pyydystää samoin kuin hän väijyi
jäniksiä ja pyitä. Aikaisin iltapäivällä hän pujahti pensaikkoon
Harmaan Hukan seuraamana. Hän oli usein aloittanut jäniksen
väijymisen niin, että oli lähtenyt _poispäin_, ja yritti tätä
sudentemppua nyt majavia vastaan. Tuulenkaadon takana hän kääntyi
ja alkoi hölkätä jokea ylöspäin tuulen suuntaan. Neljännesmailin
matkalla joki oli syvempi kuin milloinkaan ennen. Muuan heidän
entisistä kahluupaikoistaan oli peräti _veden_ vallassa, ja vihdoin
Kazan hyppäsi veteen ja ui yli, jättäen Harmaan Hukan odottamaan
virran toiselle puolelle.

Yksikseen hän samosi kiireesti patoa kohti, kulkien parinsadan
metrin päässä joesta. Kahdenkymmenen metrin päässä padon alapuolella
kasvoi veden partaalla tiheä leppä- ja pajupensaikko, ja Kazan
käytti sitä hyväkseen. Hän lähestyi yhden tai parin loikkauksen
päähän padosta kenenkään näkemättä ja kyyristyi matalaksi, valmiina
hyppäämään esille otollisen tilaisuuden sattuessa. Useimmat majavat
työskentelivät nyt vedessä. Rannalla oli neljä tai viisi veden
reunassa ja jonkun matkan päässä virtaa ylöspäin. Monta minuuttia
odotettuaan Kazan oli melkein panemaisillaan kaikki alttiiksi
hyökkäämällä hurjasti vihollistensa kimppuun, kun jokin padolla
sattunut liike kiinnitti hänen huomiotaan. Puolimatkassa patoa
oli pari kolme majavaa lujittamassa keskikehää mutasementillä.
Nopeasti kuin nuoli Kazan syöksyi piilostaan padon taustan suojaan.
Täällä vesi oli hyvin matalaa, virran pääosa kun kulki vastakkaisen
rannan läheltä. Se ei missään ylettynyt vatsaan asti, kun hän lähti
kahlaamaan. Hän oli täydellisesti piilossa majavilta, ja tuuli oli
hänelle suotuisa. Virtaavan veden pauhu tukahdutti sen vähäisen
loiskeen, jonka hän sai aikaan.

Pian hän kuuli majavien puuhaavan yläpuolellaan. Kaatuneen koivun
oksista hän tapasi jalansijan ja kapusi ylös. Hetkistä myöhemmin
hänen päänsä ja hartiansa ilmestyivät padon harjalle. Melkein
käpälän ulottuvilla sovitteli Katkohammas paikoilleen miehen
käsivarren paksuista, kolmen jalan pituista haaparankoa. Hän oli niin
touhuissaan, ettei kuullut eikä nähnyt Kazania. Toinen majava antoi
varoitusmerkin molskahtamalla lampeen. Katkohammas hellitti katseensa
työstään -- ja hänen silmänsä kohtasivat Kazanin paljastetut
torahampaat. Ei ollut aikaa kääntyä. Hän viskautui taaksepäin, mutta
hetkistä liian myöhään. Kazan oli hänessä kiinni. Pitkät torahampaat
upposivat syvälle Katkohampaan kaulaan. Mutta vanha majava oli
viskautunut tarpeeksi kauas taaksepäin saadakseen Kazanin menettämään
jalansijansa. Samassa hänen taltanmuotoiset hampaansa tarttuivat
lujasti Kazanin höllään kurkkunahkaan. Näin toisiinsa takertuneina,
Kazanin pitkät torahampaat uponneina melkein majavan henkitorveen
asti, he molskahtivat lammikon syvään veteen.

Katkohammas painoi kuusikymmentä naulaa. Siitä hetkestä, jolloin
hän kosketti veteen, hän oli omalla alallaan, ja pitäen sitkeästi
kiinni Kazanin kurkusta hän upposi kuin rautamöhkäle. Kazan joutui
ihan upoksiin. Vesi syöksyi hänen suuhunsa, korviinsa, silmiinsä ja
sieraimiinsa. Hän sokaistui, ja hänen aistinsa olivat kolisevana
sekamelskana. Mutta sensijaan, että olisi pyrkinyt vapaaksi, hän
pidätti henkeään ja vajotti hampaansa syvemmälle. He koskettivat
pehmeään pohjaan ja piehtaroivat hetkisen mudassa. Silloin Kazan
hellitti otteensa. Hän taisteli nyt omasta hengestään -- eikä
Katkohampaan. Väkevien raajainsa kaikin voimin hän rimpuili
päästäkseen irti, kohotakseen pinnalle raittiiseen ilmaan, elämään.
Hän puristi leukansa lujasti yhteen, tietäen, että hengittäminen
nyt olisi ollut kuolemaksi. Maalla hän olisi kyennyt vapautumaan
Katkohampaan otteesta ilman ponnistusta. Mutta veden alla vanhan
majavan nipistys oli vaarallisempi kuin ilveksen torahampaat olisivat
olleet rannalla. Tuntui äkillinen vedenpyörre, kun toinen majava
kierteli reuhtovan parin läheisyydessä. Jos toinen olisi liittynyt
Katkohampaaseen, olisi Kazanin reuhtominen pian päättynyt. Mutta
Luonto oli ennakolta arvannut päivän, jona Katkohammas joutuisi pedon
kanssa taistelemaan. Vanhalla patriarkalla ei nyt ollut erikoista
syytä pidellä Kazania veden alla. Hän ei ollut kostonhaluinen,
ei himoinnut verta eikä kuolemaa. Huomatessaan olevansa vapaa ja
käsittäen, ettei outo vihollinen, joka oli kahdesti hyökännyt hänen
kimppuunsa, voinut häntä mitenkään vahingoittaa, hän hellitti
otteensa.

Se ei ollut silmänräpäystäkään liian aikaista Kazanille. Heikosti
hän pyristeli vedenpintaan kohoutuen. Kolmeksi neljäsosaksi jo
hukuksissa hän vielä jaksoi nostaa etukäpälänsä padosta esille
pistävän heikon oksan varaan. Siten hän sai aikaa täyttää keuhkonsa
ilmalla ja yskiä pois veden, joka oli jo ollut vähällä hänet
lopettaa. Kymmenen minuutin ajan hän piteli oksasta ennenkuin uskalsi
yrittää lyhytmatkaista uintia rantaan. Sinne päästyään hän laahautui
heikkona ylemmäs. Hänen ruumiinsa kaikki voimat olivat lopussa, ja
jäsenet vapisivat. Leuat riippuivat velttoina. Hän oli menehtynyt --
kerrassaan menehtynyt. Ja torahampaaton eläin oli hänet voittanut.
Hän tunsi siitä johtuvan nöyryytyksen. Valuen ja nolona hiipien
hän meni tuulenkaadolle, laskeusi aurinkoon makaamaan ja odotteli
Harmaata Hukkaa.

Seurasi päiviä, joina Kazanin halu hävittää majavavihollisensa
paisui hänen elämänsä kalvavaksi intohimoksi. Lampi kävi yhä
pelottavammaksi. Majavat jatkoivat muuraustyötä vedessä nopeasti
ja turvallisesti. Vesi nousi korkeammalle, joka vuorokausi, ja
lampi itse laajeni tasaisesti. Vesi oli nyt ennättänyt tuulenkaatoa
ympäröivään notkoon, ja kun vielä kuluisi viikko tai pari, majavien
jatkaessa työtänsä, tulisi Kazanin ja Harmaan Hukan asunnosta vain
pienoinen saari laajan, veden alle upotetun rämeikön keskellä.

Kazan metsästi nyt vain ruoan tähden eikä huvikseen. Lakkaamatta hän
väijyi tilaisuutta ahdistaa Katkohampaan yhdyskunnan varomattomia
jäseniä. Kolmantena päivänä vedenalaisen kamppailun jälkeen hän
tappoi ison majavan, joka lähestyi liian lähelle pajupensaikkoa.
Viidentenä päivänä retkeili kaksi nuorta majavaa tuulenkaadon
takaiseen vedentäyttämään notkoon, ja Kazan tavoitti ne matalassa
vedessä ja repi riekaleiksi. Näiden onnistuneiden hyökkäysten jälkeen
majavat alkoivat työskennellä enimmäkseen yöllä. Se oli Kazanille
eduksi, sillä hän oli yösaalistaja. Kahtena perättäisenä yönä hän
surmasi majavan. Jos nuoretkin otetaan lukuun, oli hän ehtinyt tappaa
seitsemän, kun saapui saukko.

Eipä ollut Katkohammas milloinkaan ollut kahden vaarallisemman tai
julmemman vihollisen välissä kuin nämä kaksi olivat, jotka nyt häntä
ahdistivat. Maalla Kazan oli häntä etevämpi nopeutensa, tarkemman
vainunsa ja taistelutaitonsa nojalla. Vedessä saukko oli vieläkin
suurempana uhkana. Hän oli nopeampi kuin kala, jonka hän tavoitti
ruoakseen. Hänen hampaansa olivat kuin teräsneulat. Hän oli niin
sileä ja liukas, että majavien olisi taltanmuotoisine hampaineen
ollut mahdoton häntä pidättää, jos olisivat saaneet kiinni. Saukko,
samoin kuin majava, ei ollut verenhimoinen. Sittenkin hän oli koko
pohjolassa heidän heimonsa pahin hävittäjä -- vielä pahempi kuin
ihminen. Hän tuli ja meni kuin rutto ja pani talven kylmimpänä aikana
toimeen suurimman hävityksen. Hän ei tällöin ahdistanut majavia
näiden mukavissa asunnoissa, vaan teki semmoista, mitä ihminen olisi
voinut vain dynamiitilla -- teki aukon padon puhki. Nopeasti silloin
vesi laski, pintajää ryskähti alas, ja majavien asunnot joutuivat
kuiville. Siitä seurasi kuolema majaville -- nälkään ja pakkaseen
menehtyminen. Kun suojeleva vesi oli poistunut heidän asuntojensa
ympäriltä ja kuiville juossut lampi oli sekasortoisena jäärykelmänä,
samalla kun pakkasta oli neljä- tai viisikymmentä astetta, kuolivat
he muutamassa tunnissa. Sillä majava, vaikka sillä on paksu turkki,
kestää pakkasta vähemmän kuin ihminen. Pitkin talvea on hänen
asuntoaan ympäröivä vesi hänelle yhtä tärkeätä kuin tuli on lapselle.

Mutta nyt oli kesä, eikä Katkohampaalla ja hänen yhdyskunnallaan
ollut kovin suurta vaaraa saukosta. Jonkun verran työtä olisi hänen
aiheuttamiensa vammojen korjaamisessa, mutta nyt oli lämmin ja ruokaa
yllinkyllin. Kaksi päivää saukko hyppeli padon ja syvän lampiveden
vaiheilla. Kazan piti häntä majavana ja yritti, vaikka turhaan,
väijyen tavoittaa. Saukko katseli epäillen Kazania ja pysytteli
visusti etäällä. Kumpikaan ei tiennyt toistaan liittolaiseksi.

Majavat jatkoivat sillä välin yhä varovaisempina työtään. Lammen
vesi oli nyt noussut niin korkealle, että rakennusmestarit olivat
alkaneet sommitella kolmea asuinkammiota. Kolmantena päivänä alkoi
saukon hävitysvaisto toimia. Hän ryhtyi tutkimaan patoa, perustuksen
juurelta. Kauan ei viipynytkään, ennenkuin hän tapasi heikon kohdan,
josta nyt voisi aloittaa, ja terävillä hampaillaan ja pienellä
pallonmuotoisella päällään hän ryhtyi nävertämään. Tuuman erältään
hän tunkeutui kaivaen padon puhki ja jyrsien oksien päällitse ja
alitse, aina muurauslaastin läpi. Hänen tekemänsä pyöreä reikä oli
hyvinkin seitsemän tuumaa läpimitaten. Kuudessa tunnissa hän oli sen
kaivanut padon viisijalkaisen kannan puhki.

Padosta alkoi syöksyä kova virta, ikäänkuin hydraulisen pumpun
ajamana. Kazan ja Harmaa Hukka olivat juuri silloin piilossa lammikon
etelärannalla pajukossa. He kuulivat aukon läpi tunkeutuvan veden
kohinaa, ja Kazan näki saukon ryömivän padon harjalle ja ravistelevan
itseään kuin tavattoman iso vesirotta. Kolmessakymmenessä minuutissa
oli lammikon vesi huomattavasti alentunut, ja syöksyvän veden voima
suurensi yhä aukkoa. Puolta tuntia myöhemmin olivat kymmenen tuumaa
veden alle perustetut kolme asuinkammiota jääneet paljaalle mudalle.
Vasta sitten, kun Katkohammas huomasi veden alkavan poistua näistä
suojista, hän kävi rauhattomaksi. Hän joutui kauhun valtaan, ja kohta
yhdyskunnan kaikki majavat kiihtyneinä ryntäilivät ympäri lampea. He
uivat nopeasti rannasta toiseen, välittämättä ollenkaan rajaviivasta.
Katkohammas ja vanhemmat työmiehet hyökkäsivät padolle, ja äristen
saukko sukelsi heidän keskitseen nuolennopeasti matkoihinsa padon
yläpuolelle lahdelmaa kohden.

Vesi laskeutui yhä nopeasti, ja samalla majavien kiihtymys kasvoi.
He unohtivat Kazanin ja Harmaan Hukan. Useat yhdyskunnan nuorista
jäsenistä nousivat rannalle lammen tuulenkaatopuolelle, ja hiljaa
vikisten Kazan jo oli lähtemäisillään hiipimään takaisin pajukon
kautta, kun samassa muuan vanha majava paapersi syvenevän mudan
halki hänen väijytyspaikkansa likelle. Kahdella harppauksella
Kazan tavoitti hänet, Harmaan Hukan seuratessa harppauksen verran
jälempänä. Toiset majavat näkivät pian ratkaistun kamppailun ja
lähtivät kiireesti lammen poikki vastapäiselle rannalle.

Vesi oli peräytynyt puolitiehen suurinta laajuuttaan, ennenkuin
Katkohammas työläisineen oli keksinyt patoon tehdyn reiän.
Korjaustyöhön ryhdyttiin heti. Siihen tarvittiin melkoisia näreitä ja
pensaita, ja päästäkseen käsiksi tähän rakennusaineeseen oli majavien
pakko hinata raskaat ruumiinsa laskevan veden jättämän kymmenen tai
viidentoista jalan levyisen pehmeän liejualueen poikki. Torahampaan
pelko ei nyt enää pidättänyt heitä. Vaisto sanoi heille, että he nyt
taistelivat olemassaolostaan -- että jos ei aukkoa saataisi tukituksi
ja vettä pysymään lammessa, he olisivat hyvin pian vihollistensa
vallassa.

Nyt tuli teurastuspäivä Harmaalle Hukalle ja Kazanille. He surmasivat
vielä kaksi majavaa pajukon läheisessä liejussa. Sitten he menivät
joen poikki lammikon alapuolelta ja sulkivat paluutien tuulenkaadon
takaisessa notkossa kolmelta majavalta. Näillä ei ollut pelastumisen
mahdollisuutta. Ne revittiin riekaleiksi. Ylempänä joen varrella
Kazan tapasi nuoren majavan ja tappoi senkin.

Myöhään iltapäivällä teurastus loppui. Katkohammas ja hänen rohkeat
rakennusmestarinsa olivat vihdoin saaneet reiän tukituksi, ja
lammikon vesi alkoi nousta. Puolen mailin päässä jokea ylöspäin
makasi iso saukko pitkänään puun rungolla lämmitellen itseään
laskevan auringon viime hehkussa. Huomenna hän aikoi palata padolle
ja uudistaa hävitystyönsä. Sellainen oli hänen menettelytapansa.
Hänestä se oli vain leikkiä.

Mutta metsien merkillinen ja näkymätön valtias, O-se-ki, "henki",
joksi villit heimot häntä nimittivät, armahti vihdoin Katkohammasta
ja hänen tuhonalaista joukkoaan. Sillä auringonlaskun loppuhehkun
hetkenä Kazan ja Harmaa Hukka hiipivät salavihkaa jokea ylöspäin --
parahiksi tavatakseen saukon puolinukuksissa puunrungolla päivää
paistattamassa.

Päivän työ, täysi vatsa ja lämmin auringonpaiste, jossa hän makasi,
olivat kaikki yhteisvoimin tehneet saukon uniseksi. Hän oli yhtä
liikkumaton kuin puunrunko, jolla hän pitkänään lojui. Hän oli iso,
harmaa ja vanha. Niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli elänyt,
hän oli osoittautunut viekkaudessa ihmistä etevämmäksi. Turhaan
oli häntä varten viritetty rautoja. Kavalat ansapyytäjät olivat
rakentaneet kivistä ja puista ahtaita sulkuväyliä häntä varten, mutta
vanha saukko oli saattanut heidän viekkautensa häpeään ja välttänyt
sulkujen alapäässä odottavia teräsleukoja. Hänen pehmeään mutaan
jättämät jälkensä ilmaisivat hänen kokonsa. Harvat pyydystäjät olivat
häntä nähneet. Hänen pehmeä nahkansa olisi jo aikoja sitten joutunut
Lontooseen, Pariisiin tai Berliiniin, jollei hän olisi ollut niin
viekas. Hän olisi kelvannut prinsessalle, herttualle tai keisarille.
Kymmenen vuotta hän oli elänyt ja pelastunut rikkaiden pyyteiltä.

Mutta nyt oli kesä. Ainoakaan ansapyytäjä ei olisi häntä nyt
surmannut, sillä hänen nahkansa oli arvoton. Luonto ja vaisto
kumpikin ilmaisivat sen hänelle. Tähän vuodenaikaan hän ei pelännyt
ihmistä, sillä täällä ei nyt ollutkaan pelättäviä ihmisiä. Hän siis
torkkui rungollaan välittämättä mistään muusta kuin viihdyttävästä
unesta ja auringon lämmöstä.

Keveästi astellen ja yhä etsien heidän valta-alueelleen
tunkeutuneitten pehmeäkarvaisten vihollisten merkkejä Kazan hiipi
jokea pitkin. Harmaa Hukka juoksi hänen hartiassaan kiinni. He
liikkuivat äänettömästi, ja tuulikin suosi heitä -- tuoden hajuja
heitä kohden. Se toi saukon hajun. Kazanista ja Harmaasta Hukasta se
oli vain iljettävän kalanhajuisen vesieläimen lemua, ja he luulivat
sitä majavaksi. He etenivät vieläkin varovammin. Sitten Kazan näki
ison saukon nukkumassa rungolla ja varoitti Harmaata Hukkaa. Tämä
pysähtyi, seisoen pää ylöspäin suunnattuna sillä aikaa kun Kazan meni
varovasti eteenpäin. Saukko liikahti levottomasti. Alkoi hämärtää.
Auringon kultahohde oli kalvennut. Taempana pimenevässä metsässä
tervehti pöllö matalalla huudollaan yötä. Saukko henkäisi syvään.
Hänen viiksinen kuononsa vavahteli. Hän heräsi -- liikahti -- kun
Kazan karkasi häneen kiinni. Rehellisessä kaksintaistelussa vanha
saukko olisi ollut kelpo vastustaja. Mutta hänelle ei tarjoutunut
tilaisuutta. Erämaasta itsestään oli ensi kerran hänen eläissään
tullut hänen pahin vihollisensa. Tällä kertaa ei ihminen, vaan
O-se-ki, metsän valtias, oli iskenyt häneen, eikä siitä ollut
pelastusta. Kazanin torahampaat upposivat hänen pehmeään valtimoonsa.
Ehkä hän kuoli tietämättä mikä oli karannut häneen kiinni. Sillä
kuolema tuli pian, ja Kazan ja Harmaa Hukka jatkoivat matkaansa,
etsien edelleen vihollisia tappaakseen, ja tietämättä, että saukossa
he olivat tappaneet ainoan liittolaisensa, joka olisi karkoittanut
majavat heidän rämeikkökodistaan.

Seuraavat päivät kävivät Kazanille ja Harmaalle Hukalle yhä
toivottomammiksi. Nyt kun saukko oli poissa, oli Katkohammas
joukkoineen voiton puolella. Päivittäin vesi eteni yhä kauemmas
tuulenkaatoa ympäröivään notkoon. Heinäkuun puolivälissä yhdisti
enää kapea maakaistale tuulenkaadon kummun rämeikön kuivaan maahan.
Syvässä vedessä saivat majavat nyt työskennellä häiriintymättä.
Tuuman erältään vesi kohosi, kunnes tuli päivä, jona se alkoi
tulvia yhdistävän kannaksen yli. Viimeistä kertaa Kazan ja Harmaa
Hukka lähtivät kodistaan ja matkasivat virtaa ylöspäin harjanteiden
välillä. Joki merkitsi heille nyt muuta kuin ennen; ja kulkiessaan
he haistelivat sen hajuja ja kuuntelivat sen ääniä hartaammin kuin
milloinkaan ennen. Tähän mielenkiintoon sekoittui hieman pelkoakin,
sillä siinä tavassa, kuinka majavat voittivat heidät, oli Kazanin
ja Harmaan Hukan mielestä jotakin ihmisen tapaista. Ja kun he sinä
yönä ison, valkean kuun hohteessa saapuivat sen majavayhdyskunnan
hajuille asti, jonka Katkohammas oli jättänyt, kääntyivät he nopeasti
pohjoiseen päin tasangoille. Näin oli uljas, vanha Katkohammas
opettanut heitä kunnioittamaan oman sukunsa lihaa ja verta ja
kättensä töitä.




XXI

LAUKAUS HIEKKASÄRKÄLLÄ


Heinä- ja elokuussa vuonna 1911 raivosivat suuret tulipalot
pohjolassa. Kazanin ja Harmaan Hukan rämeikkökoti ja harjanteiden
välinen vihreä laakso olivat säästyneet liekkimerien hävitykseltä;
mutta kun he nyt taas lähtivät seikkailuretkilleen, ei kestänyt
kauankaan ennenkuin heidän polkuanturansa joutuivat kosketuksiin
kärventymisen, hiiltymisen ja autiuden kanssa, joka oli niin pian
seurannut menneentalvista ruttoa ja nälkää.

Tappiolle jääneenä ja nöyryytettynä, kun majavat olivat hänet
rämeiköltä karkoittaneet, Kazan ohjasi sokeaa puolisoaan ensinnä
etelään. Kahdenkymmenen mailin päässä harjanteen takana he tapasivat
tulen tuhoomat metsät. Hudsonin lahdelta puhaltavat tuulet olivat
ajaneet liekit keskeymättömänä tulimerenä länteen, eivätkä nämä
olleet jättäneet viheriää täplää tai elon merkkiäkään. Sokea Harmaa
Hukka ei voinut mustunutta maailmaa nähdä, mutta hän _tunsi_ sen. Se
palautti hänen mieleensä Sun Rockin taistelun jälkeisen toisen tulen;
ja kaikki hänen sokeuden teroittamat ihmeelliset vaistonsa sanoivat
hänelle, että pohjoisessa päin -- eikä etelässä -- olivat heidän
etsimänsä metsästysalueet.

Kazanin koiranveri veti häntä yhä etelään. Ei tosin siksi, että hän
olisi etsinyt ihmisseuraa, sillä hänestä oli nyt tullut yhtä paha
ihmisen verivihollinen kuin Harmaa Hukka itse. Etelään matkaaminen
oli pelkästään koiranvaistoa; sudenvaisto taas vaati tulta kohdatessa
kulkemaan pohjoiseen päin. Kolmannen päivän lopulla Harmaa Hukka
voitti. He samosivat uudestaan harjanteiden välisen pienen laakson
poikki luoteeseen Athabascan alueelle siihen suuntaan, joka lopulta
oli viemässä heidät McFarlane-joen lähteille.

Myöhään edellisenä syksynä oli muuan kullanetsijä saapunut
Slave-joen varrelle Fort Smithiin, mukanaan säilykepullollinen
kultahietaa ja isompia palasia. Hän oli löytänyt kultaa McFarlanen
varrelta. Ensimmäinen posti oli vienyt tiedon muuhun maailmaan, ja
sydäntalvella lähtivät aarteitten etsijäin etujoukot lumikengillä
ja koiravaljakoilla liikkeelle. Uudet löydöt seurasivat toisiaan
tuhkatiheään. McFarlanessa oli runsaasti irrallista kultaa, ja
kullankaivajien joukko paalutti rantavaltauksensa ja ryhtyi työhön.
Myöhemmin tulleet kääntyivät uusille alueille, kauemmas koilliseen,
ja Fort Smithiin saapui huhuja "löydöistä", jotka olivat Yukonin
löytöjä rikkaammat. Uuteen maahan hyökkäsi aluksi parikymmentä miestä
-- sitten sata, viisisataa, tuhat. Useimmat tulivat eteläisiltä
ruohoaavikoilta ja Saskatchewanin ja Frazerin kullanhuuhtomoilta.
Kaukaa pohjoisesta, Mackenzien ja Liardin kautta, saapui Yukonista
pienempi joukko ammattimiehiä ja seikkailijoita, jotka tiesivät, mitä
merkitsi nähdä nälkää, palella ja tuuma tuumalta kuolla.

Muuan näitä myöhästyneitä oli Sandy McTrigger. Sandyllä oli erikoiset
syynsä lähteä Yukonista. Hän oli huonossa huudossa poliisien kesken,
jotka nuuskivat Dawsonin länsipuolista aluetta, ja lisäksi pennitön.
Sittenkin hän oli parhaita kullanetsijöitä, mitä koskaan on Klondyken
rantoja pitkin samoillut. Hän oli löytänyt kultaa miljoonan tai parin
arvosta ja oikopäätä sen tuhlannut pelissä ja juopottelussa. Hän oli
viekas ja älykäs. Hänellä ei ollut omaatuntoa, eikä häntä myöskään
vaivannut pelko. Raakuus oli pääominaisuus, joka hänen kasvoissaan
ilmeni. Hänen esiinpistävä leukansa, toisistaan loitonneet silmänsä,
matala otsansa ja punatukkansa julistivat hänet kohta mieheksi, jota
ei käynyt uskominen pitemmälle kuin näki tai pyssy kantoi. Hänen
epäiltiin murhanneen pari miestä ja rosvonneen toisia; mutta tähän
asti ei järjestysvalta ollut saanut häntä mistään kiikkiin. Tämän
huonon puolen ohella oli Sandy McTriggerissä kylmäverisyyttä ja
rohkeutta, jota hänen pahimman vihamiehensäkin täytyi ihailla, ja
myöskin eräitä sielullisia syvyyksiä, joita hänen epämiellyttävät
piirteensä eivät ilmaisseet.

Puolen vuoden kuluessa oli McFarlanen rannalle kohonnut Red Gold
Cityn kaupunki, puolentoista sadan mailin päässä Fort Smithistä,
jonne oli viisisataa mailia sivistyksen rajamailta. Kun Sandy tuli,
tarkasteli hän maankiertäjäin raakaa joukkoa, pelihuoneita ja
kapakoita uudessa kaupungissa ja päätteli mielessään, ettei aika
vielä ollut otollinen "sisällisten" suunnitelmien toimeenpanemiselle.
Hän pelasi vähän ja voitti sen verran, että kykeni ostamaan itselleen
ruokaa ja puolittaiset varustukset. Muuan näiden varustusten näkyviä
merkkejä oli vanha suustaladattava rihlapyssy. Sandy, joka aina oli
kantanut parasta kaupassa esiintyvää Savage-kivääriä, nauroi sille.
Mutta sen parempaa hän ei voinut varoillaan ostaa.

Hän lähti etelään -- McFarlanea ylöspäin. Erästä määrättyä kohtaa
kauempana joen varrella ei ollut tavattu kultaa. Sandy tunkeutui
rohkeasti edemmäs. Vasta päästyään tutkimattomalle alueelle
hän aloitti etsiskelynsä. Hitaasti hän raivasi itselleen tietä
erästä kapeaa syrjäjokea pitkin, jonka lähteet olivat viiden- tai
kuudenkymmenen mailin päässä kaakkoon. Siellä täällä hän löysi melko
hyvän kultapitoisen hiekkakerroksen. Hän huuhtoi noin kuuden tai
kahdeksan dollarin verran päivässä. Tämmöiset tulevaisuudentoiveet
eivät häntä tyydyttäneet. Viikko viikolta hän kulki edelleen jokea
ylöspäin, mutta mitä etäämmälle hän joutui, sitä niukemmaksi kävi
saalis. Vihdoin hän löysi vain sattumalta värihiekkaa. Tällaisten
ikävien viikkojen jälkeen Sandy oli vaarallinen -- toisten seurassa.
Yksin ollessaan hän ei tehnyt pahaa.

Eräänä iltapäivänä hän laski kanoottinsa rantaan, valkealle
hiekkakaistaleelle. Tämä oli laajentuneen joen mutkassa ja näytti
lupaavan ainakin hiukan värihiekkaa. Hän oli kumartunut veden
partaalle, kun kosteassa hiekassa jokin herätti hänen huomiotaan.
Hänen näkemänsä olivat eläinten jalanjälkiä. Kaksi oli tullut rantaan
juomaan. Ne olivat seisoneet vierekkäin. Ja jäljet olivat tuoreita --
enintään kaksi tai kolme tuntia sitten astuttuja. Sandyn silmiin tuli
välke, joka ilmaisi mielenkiintoa. Hän katseli taakseen ja virtaa
ylös- ja alaspäin.

"Susia", murisi hän. "Kunpa voisin ampua ne vanhalla
minuuttilaukaisijallani. Jukoliste -- kuulepa tuota! Vieläpä keskellä
kirkasta päivää!"

Hän kavahti pystyyn ja riensi pensaikkoon.

Neljännesmailin päässä oli Harmaa Hukka saanut tuulen mukana
sieraimiinsa pelättyä ihmishajua ja kaiutti nyt kuuluville
varoituksensa. Se oli pitkää, valittavaa ulvontaa, ja vasta kun sen
viimeiset kajahdukset olivat häipyneet, liikahti Sandy McTrigger.
Sitten hän palasi kanootille, otti esille vanhan luodikkonsa, pisti
uuden nallihatun sytytinpuikkoon ja katosi kiireesti rantaäyrään
taakse.

Viikon päivät olivat Kazan ja Harmaa Hukka samoilleet McFarlanen
lähteillä, ja ensi kertaa viime talven jälkeen oli Harmaa Hukka
tuntenut ihmishajua ilmassa. Silloin kun tuuli toi hänelle vaaran
sanoman, oli hän yksin. Pari kolme minuuttia aikaisemmin oli Kazan
lähtenyt lumikenkäjänistä ajamaan, ja Harmaa Hukka lojui pitkänään
maassa pensaan suojassa häntä odotellen. Tällaisina hetkinä, jolloin
hän oli yksinään, hän alinomaa haisteli ilmaa. Ensin hän oli
neljännesmailin päästä kuullut Sandy McTriggerin melan kalahtelevan
kanootin kylkeen. Sitten oli pian tuntunut hajua. Viisi minuuttia
hänen varoitusulvontansa jälkeen seisoi Kazan hänen rinnallaan, pää
pystyssä, suu ammollaan läähättämässä.

Sandy oli metsästänyt napakettuja ja noudatti nyt eskimojen
ajotapaa, kiertäen puoliympyrää, kunnes pääsi tuulen alle. Kazan sai
sieraimiinsa yhden ainoan henkäyksen ihmisen saastuttamaa ilmaa, ja
hänen selkänsä kävi kankeaksi.

Mutta sokea Harmaa Hukka oli pohjolan pientä, punasilmäistä kettua
tarkka-aistisempi. Hänen suippokärkinen kuononsa seurasi hitaasti
Sandyn liikehtimistä. Hän kuuli kuivan oksan raksahtavan miehen,
jalkojen alla kolmensadan metrin päässä. Hän erotti pyssynputken
metallisen kalahduksen, sen iskiessä koivun kylkeen. Heti kun häneltä
hävisi Sandyn haju, vikisi hän, hieroi itseään Kazania vasten ja
juoksi jonkun askeleen lounaaseen päin.

Tällaisina hetkinä Kazan harvoin kieltäytyi noudattamasta hänen
ohjaustaan. He juoksivat pois vieretysten, ja sillä aikaa kun
Sandy käärmeen tavoin mateli lähemmäs vastatuuleen, kurkisteli
Kazan rantapensaikon reunasta valkealle hietakaistaleelle jätettyä
kanoottia. Kun Sandy tunnin verran turhaan väijyttyään palasi,
veivät kahdet tuoreet jäljet suoraan kanootin luo. Hän katseli
niitä hämmästyneenä, synkkä irvistys sai hänen ilkeät kasvonsa
vääristymään. Hän hihitti mennessään tavara-arkkunsa luo ja penkoi
esille pienen kumipussin. Siitä hän otti tarkasti tulpalla suljetun
pullon, joka oli täynnä liivatekapseleita. Jokaisessa pikku
kapselissa oli viisi graania strykniiniä.

Hämärien huhujen mukaan Sandy McTrigger oli kerran koetellut
tällaisen kapselin tehoa tipauttamalla sen kahvikuppiin ja antamalla
sen eräälle miehelle, mutta poliisi ei milloinkaan ollut saanut asiaa
toteen. Hän oli harjaantunut myrkkyjen käyttäjä. Todennäköisesti
hän oli aikoinaan tappanut tuhatkunnan kettua, ja taas hän hihitti
ottaessaan esiin tusinan näitä kapseleita ja ajatellessaan, kuinka
helppoa olisi pyydystää tuo utelias susipari. Kaksi tai kolme
päivää sitten hän oli tappanut karibun, ja jokaisen kapselin
hän kääri pieneen palloon peuranrasvaa, käyttäen siinä puuhassa
sormien asemesta lyhyitä tikkuja, jottei jäisi mitään ihmishajua
kuolemansyötteihin. Ennen auringonlaskua Sandy lähti suoraan kentän
poikki, sirotellen syöttejään. Useimmat niistä hän ripusti mataliin
pensaisiin. Toiset hän pudotti vanhoille jäniksen ja karibun
jäljille. Sitten hän palasi joelle ja keitti illallisensa.

Seuraavana aamuna hän oli varhain jalkeilla kokemassa
myrkkysyöttejään. Ensimmäinen oli koskematon. Toinen oli siinä, mihin
hän oli sen pannut. Kolmas oli poissa! Sandy värähti katsellessaan
ympärillensä. Jostakin paikasta kahden tai kolmen sadan metrin alalla
hän uskoi löytävänsä otuksen. Sitten hänen katseensa sattui maahan
pensaan alle, mihin hän oli ripustanut myrkkykapselin, ja kirous
pääsi hänen huuliltaan. Syötti oli jätetty nielemättä. Karibun rasva
oli hajallaan pensaan alla, ja sen paksuimmassa kimpaleessa oli
edelleen pieni valkea kapseli -- särkymättä!

Se oli Sandyn ensimmäinen tutustuminen villiin eläimeen, jonka
vaistot olivat sokeuden teroittamat, ja hän oli ymmällä. Hän ei
ollut milloinkaan ennen saanut tällaista kokea. Jos ketun tai suden
sai vietellyksi niin pitkälle, että se koski syöttiin, seurasi
siitä, että syötti myös nielaistiin. Sandy siirtyi neljännelle ja
viidennelle syötille. Ne olivat koskemattomia. Kuudes oli revitty
palasiksi, kuten kolmas. Tällä kertaa kapseli oli murrettu, ja
valkoinen jauhe oli hajallaan. Kaksi myrkkysyöttiä vielä Sandy
löysi samaan tapaan hajoitettuina. Hän tiesi Kazanin ja Harmaan
Hukan tehneen tämän työn, sillä hän tapasi heidän jalkainsa
jälkiä kymmenkunnassa eri paikassa. Viikkokausien turhassa
vaivassa kasaantunut paha tuuli purkautui rajuksi suuttumukseksi.
Vihdoinkin hän oli löytänyt jotakin kouraantuntuvaa kirottavaa.
Myrkkysyöttiensä epäonnistumista hän piti ikäänkuin yleisen huonon
onnensa huippukohtana. Kaikki oli häntä vastaan, niin hän uskoi, ja
hän päätti palata Red Gold Cityyn. Varhain iltapäivällä hän työnsi
vesille kanoottinsa ja antoi mennä virtaa alaspäin. Hän tyytyi siihen
vauhtiin, jolla virta vei häntä, ja käytteli melaansa juuri sen
verran, että kykeni pitämään kevyttä venettään oikeassa suunnassa.
Hän nojasi mukavasti taaksepäin ja poltteli piippuaan, vanha
rihlapyssy polvien välissä. Tuuli puhalsi vasten kasvoja, ja hän
tähysteli visusti riistaa.

Oli myöhäinen iltapäivä, kun Kazan ja Harmaa Hukka ilmestyivät
hietasärkälle viiden tai kuuden mailin päässä virtaa alaspäin.
Kazan latki viileää vettä juuri kun Sandy hiljalleen ajelehti erään
polvekkeen ympäri sata metriä heitä ylempänä. Jos tuuli olisi ollut
suotuisa tai jos Sandy olisi melonut, olisi Harmaa Hukka keksinyt
vaaran. Vasta sitten hän vainusi vihollisen, kun vanhanaikaisen
luodikon lukko napsahti, ja tämä läheisyys tuntui vihlovalta. Kazan
kuuli sen myös ja lakkasi juomasta, kääntyen sinne päin. Samassa
Sandy veti liipasinta. Tuprahti savua, kuului pamaus ja Kazan tunsi
tulikuuman virran kiitävän salamannopeasti aivojensa läpi. Hän
horjahti taaksepäin, sitten hän lyyhistyi maahan raukeaksi kasaksi.
Harmaa Hukka syöksyi kuin nuoli pensaikkoon. Sokeana hän ei ollut
nähnyt Kazanin sortuvan valkealle hiedalle. Vasta neljännesmailin
päässä valkoisen miehen luodikon kauheasta jyrähdyksestä Harmaa Hukka
pysähtyi odottamaan kumppaniaan.

Riemusta huutaen Sandy McTrigger meloi kanoottinsa hietasärkälle.

"Sainpa sinut, senkin vietävä!" huusi hän. "Olisin saanut toisenkin,
jos minulla olisi parempi ase kuin tämä kirottu muinaisjäännös!"

Hän käänsi Kazanin päätä pyssynperällään, ja tyytyväisyyden ilme
muuttui äkkiä kummastukseksi. Ensi kertaa hän nyt näki Kazanin
kaulavyön.

"Tuhat tulimmaista, se ei olekaan susi!" sanoi hän huohottaen. "Se on
koira, Sandy McTrigger -- _koira_!"




XXII

SANDY McTRIGGERIN MENETELMÄ


McTrigger laskeutui polvilleen hiedalle. Riemun ilme oli kadonnut
hänen kasvoiltaan. Hän kiersi vyötä koiran veltossa kaulassa, kunnes
sai näkyviinsä kuluneen levyn, jossa erotti heikosti kaiverretut
kirjaimet, K-A-Z-A-N. Hän tavasi kirjaimet yksitellen, ja hänen
katseensa osoitti, ettei hän vielä oikein uskonut näkemäänsä ja
kuulemaansa.

"Koira!" huudahti hän taas. "Koira, Sandy McTrigger, vieläpä --
komea!"

Hän nousi seisomaan ja katseli uhriaan. Kazanin kuononpään kohdalla
oli hiedassa verilammikko. Hetken päästä Sandy kumartui katsomaan,
mihin hänen luotinsa oli osunut. Hänen tarkastuksensa tuloksena oli
vieläkin suurempi mielenkiinto. Suustaladattavan raskas luoti oli
osunut juuri päälakeen. Se oli vain huumannut, mutta ei ollut edes
pääkalloa rikkonut, ja silloin Sandy käsitti Kazanin hartioiden ja
jalkojen vavahdukset. Hän oli niitä pitänyt kuolevan viimeisinä
lihaskouristuksina. Mutta Kazan ei ollut kuolemaisillaan. Hän oli
vain pökertynyt ja voisi taas nousta jaloilleen jonkun minuutin
päästä.

Sandy oli asiantuntija, kun oli puhe koirista, jotka olivat
kuluttaneet rekivaljaita. Niiden parissa hän oli viettänyt kaksi
kolmannesta elämästään. Vain kerran katsahdettuaan hän kykeni
ilmaisemaan niiden iän, arvon ja osan niiden elämäkertaa. Lumessa
hän osasi jäljistä erottaa mackenziekoiran malamute-koirasta ja
eskimokoiran jäljet yukonilaisen vetokoiran jäljistä. Hän tarkasti
Kazanin jalkoja. Ne olivat sudenjalat, ja hän nauroi ääneen. Kazan
oli osaksi villiä alkuperää, iso ja voimakas, ja Sandyn mieleen
johtui tuleva talvi ja ne korkeat hinnat, joita Red Gold Cityssä
maksettaisiin koirista.

Hän kävi kanootistaan noutamassa vyyhdin lujaa hirvennahkahihnaa.
Sitten hän istahti jalat ristissä maahan Kazanin eteen ja alkoi
valmistaa kuonokoppaa. Hän teki sen nahkahihnan kaistaleista samaan
tapaan palmikoimalla kuin valmisti lumikengän. Kymmenen minuutin
kuluttua hän pisti kuonokopan Kazanin päähän ja kiinnitti sen lujasti
hänen kaulaansa. Koiran kaulavyöhön hän sitoi kymmenjalkaisen hihnan.
Sitten hän istahti loitommas odottamaan Kazanin virkoamista.

Kun Kazan ensin kohotti päätänsä, ei hän nähnyt mitään. Hänen
silmissään oli punainen häive. Mutta pian se hävisi, ja hän näki
miehen. Hänen ensi vaistonsa ajoi hänet yrittämään nousta pystyyn.
Kolmasti hän lyyhistyi takaisin, ennenkuin pysyi jaloillaan. Sandy
kyyristeli kuuden jalan päässä, pidellen hihnaa ja irvistellen.
Kazanin torahampaat välkähtivät. Hän murisi, ja selkäharja kohosi
uhkaavasti. Sandy kavahti jaloilleen.

"Arvaan kyllä, mitä sinulla on mielessä", sanoi hän. "Olenhan
ollut _sinunlaistesi_ kanssa tekemisissä ennen. Kirotut sudet ovat
villinneet sinut häijyksi, ja nyt kaipaat koko paljon nuijaa,
ennenkuin taas olet tolkussasi. Hei, katsopa tätä --"

Sandy oli ollut kyllin varovainen ottaakseen mukaansa paitsi hihnaa
myöskin nuijan. Hän sieppasi sen hietikolta, jonne oli sen heittänyt.
Kazanin voimat olivat palanneet entiselleen. Hän ei ollut enää
pökerryksissään. Sumu oli hälvennyt hänen silmistään. Edessään hän
näki vielä kerran entisen vihollisensa, miehen -- miehen nuijineen.
Hänen villin luontonsa koko rajuus kuohahti tuokiossa hereille.
Vaistomaisesti hän tiesi, että Harmaa Hukka oli mennyt, ja että
tämä mies oli siihen syypää. Hän tiesi, että tämä mies oli myöskin
tuottanut hänen oman vammansa, ja mitä hän miehen syyksi luki, sitä
hän samalla piti nuijan ansiona. Hänen uudemman käsityskantansa
mukaan, jonka vapaus ja Harmaa Hukka olivat hänessä kehittäneet,
kuuluivat mies ja nuija erottamattomasti yhteen. Ärähtäen hän ryntäsi
Sandyä tavoittamaan. Mies ei ollut odottanut suoranaista hyökkäystä,
ja ennenkuin hän ehti nostaa nuijaansa tai hypähtää syrjään, oli
Kazan paiskautunut suoraan hänen rintaansa vasten. Kazanin leukoja
ympäröivä kuonokoppa oli hänen pelastuksensa. Hampaat, jotka halusta
olisivat repineet hänen kurkkunsa, näykkäsivät vaarattomasti. Koiran
painosta mies kaatui selälleen, kuin heittokoneen kaatamana.

Nopeasti kuin kissa hän taas oli jaloillaan, hihnan pää kierrettynä
moneen kertaan kätensä ympäri. Kazan syöksähti taas, ja tällä
kertaa häntä kohtasi raivoisa huitaisu nuijalla. Se jysähti hänen
hartiaansa ja kellisti hänet hiekalle. Ennenkuin hän ehti tointua,
oli Sandy hänen kimpussaan niin vimmattuna kuin järkensä menettänyt.
Hän lyhensi hihnaa kiertämällä sitä yhä uudestaan kätensä ympäri,
ja nuija kohosi ja laski sen käyttöön kauan tottuneen taidolla ja
voimalla. Ensi iskut vain lisäsivät Kazanin ihmisvihaa ja hänen
hyökkäyksensä rajuutta ja rohkeutta. Yhä uudestaan hän hyppäsi kohti,
ja joka kerta nuija sattui häneen niin voimakkaasti, että se oli
vähällä murskata luutkin. Sandyn julman suun tienoilla näkyi tiukka
ja ankara piirre. Tällaista koiraa hän ei ollut ennen tavannut, ja
hän oli hieman hermostunut, vaikka Kazanilla olikin kuonokoppa.
Kolmasti olisivat Kazanin hampaat uponneet syvälle Sandyn lihaan,
mutta kuonokoppa esti. Jos se olisi luistanut pois koiran leuoilta
tai murtunut --

Sandy antoi Kazanin päähän osuvan jysähtävän iskun seurata tätä
kuvitelmaa, ja taaskin lyyhistyi vanha tappelija raukeana hiedalle.
McTrigger hengitti läähättäen. Hän oli melkein menehtyä. Vasta kun
nuija oli lentänyt hänen kädestään, käsitti hän, kuinka epätoivoinen
tämä taistelu oli ollut. Ennenkuin Kazan oli tointunut saamastaan
huumaavasta iskusta, tarkasti Sandy kuonokoppaa ja tiukensi sitä
lisäämällä toisen hihnan. Sitten hän kiskoi Kazanin pölkyn luo, jonka
nousuvesi oli tuonut rannalle muutamien metrien päähän, ja kiinnitti
hihnan pään kuivuneeseen oksaan. Senjälkeen hän veti kanoottinsa
ylemmäksi hiekalle ja alkoi valmistaa yöleiriä.

Kun Kazanin huumaantuneet aistit taas olivat kunnossa, katseli hän
hetken aikaa liikahtamatta Sandy McTriggeriä. Joka luussaan hän
tunsi särkyä. Hänen leukansa olivat kipeät ja veriset. Ylähuuli oli
murskana siltä kohtaa, johon nuija oli osunut. Toinen silmä oli
melkein ummessa. Useita kertoja Sandy tuli likelle, hyvin iloissaan
siitä tuloksesta, jota hän piti selkäsaunan ansiona. Joka kerta
hänellä oli nuija mukanaan. Kolmannella kerralla hän työnsi sillä
Kazania, ja tämä ärisi ja tarttui raivoissaan sen päähän. Sitä Sandy
halusikin -- se oli koirankesyttäjän ikivanha temppu. Heti hän taas
käytteli nuijaansa, kunnes Kazan vingahtaen painui pölkyn suojaan,
johon hänet oli kiinnitetty. Hän pystyi tuskin ryömimään. Hänen oikea
etukäpälänsä oli ruhjoutunut. Takakoivet luhistuivat kokoon hänen
aliansa. Tämän toisen selkäsaunan jälkeen Kazan ei olisi vähään
aikaan kyennyt karkaamaan, vaikka olisi ollut vapaa.

Sandy oli tavattoman hyvällä tuulella.

"Minä ajan totta vie sinusta paholaisen ulos", vakuutti hän Kazanille
jo kahdennenkymmenennen kerran. "Ei mikään ole niin etevä kuin
selkäsauna saamaan koirat ja naiset järkiinsä. Ellet sinä kuukauden
päästä ole kahdensadan dollarin arvoinen, niin nyljen sinut elävältä."

Kolmasti Sandy vielä koetti ennen pimeän tuloa ärsyttää Kazania.
Mutta Kazanilla ei ollut enää halua taistella. Hänen saamansa kaksi
kauheaa selkäsaunaa ja päälakeen osuneen luodin ruhjova voima olivat
tehneet hänet sairaaksi. Hän makasi pää etukäpälien välissä, silmät
suljettuina, eikä nähnyt McTriggeriä. Hän ei ollut tietääkseen
kuononsa eteen viskatusta lihasta. Hän ei huomannut, milloin auringon
viime säteet peittyivät läntisten metsien taa, tai milloin pimeys
alkoi. Mutta eräs seikka hänet viimein herätti horroksistaan. Hänen
huumaantuneisiin ja sairaisiin aivoihinsa se tuli kuin kutsuna
kaukaisesta menneisyydestä, ja hän kohotti päätänsä ja kuunteli.
Loitommas hiekalle oli McTrigger tehnyt tulen, ja mies seisoi nyt
sen punaisessa hehkussa kääntyneenä rantaviivan takaisiin tummiin
varjoihin päin. Hänkin kuunteli. Se, mikä oli herättänyt Kazanin,
tuli nyt taas -- Harmaan Hukan kaukaa tasangolta kuuluva turha,
valittava huuto.

Vinkuen Kazan kavahti pystyyn, pureskellen hihnaansa. Sandy sieppasi
nuijansa ja riensi häntä kohden.

"Alas, senkin pakana!"

Tulen valossa nuija kohosi ja laski hirvittävän nopeasti. Kun
McTrigger palasi tulen luo, huohotti hän taas kovasti. Hän viskasi
nuijan vuoteeksi levittämiensä peitteiden viereen. Nuija oli nyt
erinäköinen. Siinä oli verta ja karvoja.

"Uskonpa, että se ajaa sisun", mutisi hän hihittäen. "Mutta jollei se
onnistu, niin tapan sen!"

Useita kertoja Kazan kuuli sinä yönä Harmaan Hukan kutsun. Hän vikisi
hiljaa vastaukseksi, peläten nuijaa. Hän tuijotti tuleen, kunnes
sen viimeinen hehku sammui, ja hinautui sitten varovasti pölkyn
juurelta. Pari kolme kertaa hän yritti seistä, mutta vaipui joka
kerta takaisin. Hänen jalkansa eivät olleet poikki, mutta niillä
seisominen oli tuskallista. Hän oli hiessä ja kuumeinen. Kaiken yötä
hän janoissaan himoitsi vettä.

Kun Sandy varhain aamun sarastaessa ryömi esille peitteittensä
välistä, antoi hän koiralle sekä ruokaa että juomaa. Vettä Kazan
joi, mutta ruokaan ei tahtonut kajota. Sandy oli tyytyväinen
koirassa tapahtuneeseen muutokseen. Kun sitten aurinko nousi, oli
hän lopettanut aamiaisensa, valmiina lähtemään matkalle. Nyt hän
lähestyi Kazania pelkäämättä, ilman nuijaa. Päästettyään irti hihnan
hän laahasi koiran kanootin luo. Kazan kyyristyi hiekalle siksi
aikaa, kun hänen vangitsijansa kiinnitti hihnan pään kanootin perään.
Sandy irvisteli. Se, mitä nyt oli tulossa, tuottaisi hänelle huvia.
Yukonissa hän oli oppinut, kuinka koirista saadaan sisu lähtemään.

Hän työnsi kanootin rannasta keula edellä. Ponnistaen melalla hän
alkoi sitten kiskoa Kazania veteen. Pian Kazan seisoi etujalkoineen
kosteassa hiedassa virran partaalla. Hetkeksi Sandy höllensi hihnaa
ja tempaisi sitten äkkiä Kazanin rajusti rannalta jokeen. Samassa hän
työnsi kanoottinsa keskivirtaan, käänsi sen nopeasti virran suuntaan
ja alkoi meloa niin paljon, että hihna kiristyi hänen uhrinsa kaulan
ympärillä. Väsymyksestään ja vammoistaan huolimatta Kazanin oli nyt
pakko uida pitääkseen päänsä veden yläpuolella. Kanootin vanavedessä
ja Sandyn meloessa yhä voimakkaammin hänen asemansa kävi hetki
hetkeltä yltyväksi kidutukseksi. Välistä hänen pörröinen päänsä oli
kokonaan veden alla. Toisin vuoroin Sandy odotti, kunnes koira oli
ajautunut veneen sivulle, ja sitten painoi hänet veden alle melansa
päällä.

Kazan kävi yhä heikommaksi. Kun oli kuljettu puoli mailia, oli hän
jo hukkumaisillaan. Vasta silloin Sandy kiskoi hänet sivulleen ja
hinasi kanoottiin. Raukeana ja läähättäen koira vaipui pohjalle.
Vaikka Sandyn menettely olikin raaka, oli se ainakin täyttänyt hänen
tarkoituksensa. Kazanissa ei enää ollut taistelun halua. Hän ei enää
kamppaillut vapautensa puolesta. Hän tiesi, että tämä mies oli hänen
herransa, ja toistaiseksi häneltä oli sisu mennyt. Nyt hän halusi
vain saada maata kanootin pohjalla, poissa nuijan ulottuvilta ja
turvassa vedeltä. Nuija lojui hänen ja miehen välissä. Sen pää oli
jalan tai parin päässä, ja sieraimiinsa hän sai oman verensä hajua.

Viisi päivää ja yötä jatkui kulkua myötävirtaan, ja McTrigger sivisti
Kazania vielä kolmella nuijasaunalla ja uudella turvautumisella
vesikidutukseen. Kuudennen päivän aamuna he saapuivat Red Gold
Cityyn, ja McTrigger pystytti telttansa joen rannalle. Jostakin hän
hankki ketjun Kazanille ja kiinnitettyään koiran varmasti teltan
taakse leikkasi irti nahkaisen kuonokopan.

"Sinähän et voi lihota kuonokopassa", puheli hän vangilleen. "Ja
minä tahdon sinusta taas väkevän, ja sitten saat olla niin raju kuin
itse helvetti. Minulla on eräs tuuma. Sinä näet voit antaa selkään
oman painosi määrälle villikissoja. Me esitämme piankin näytöksen,
joka täyttää taskumme kultahiekalla. Semmoista olen pannut toimeen
ennenkin, ja nyt se käy päinsä _täällä_. Susi ja koira jumaliste,
siitähän vasta valtti tulee."

Kahdesti päivässä hän tästedes vei tuoretta, raakaa lihaa Kazanille.
Pian Kazanin into ja rohkeus palasivat. Kipu hävisi jäsenistä.
Ruhjotut leuat paranivat. Ja neljännestä päivästä lähtien hän
joka kerta, kun Sandy ruokineen saapui, tervehti ärisevien
torahampaittensa taisteluhaasteella. Nyt McTrigger ei lyönyt. Hän ei
antanut koiralle ollenkaan kalaa eikä talia ja jauhoja -- ei mitään
muuta kuin raakaa lihaa. Hän matkasi viisi mailia jokea ylöspäin
noutamaan tapetun karibun tuoreet sisälmykset. Eräänä päivänä
Sandyllä oli toinen mies mukanaan, ja kun vieras lähestyi askeleen
verran liian lähelle, teki Kazan nopean äkkihyökkäyksen häntä kohden.
Mies hypähti takaisin ja kirosi hämmästyneenä.

"Tuo kelpaa", murisi hän. "Se on tosin kymmentä tai viittätoista
naulaa köykäisempi kuin tanskalainen, mutta sillä on hampaat ja
sukkelat käänteet. Kyllä se pystyy esittämään komean näytelmän
ennenkuin kukistuu."

"Panen veikkaa viisikolmatta prosenttia omasta osuudestani, että se
ei joudu tappiolle", esitti Sandy.

"Kättä päälle!" sanoi toinen. "Kauanko kestää ennenkuin se on valmis?"

Sandy mietti hetkisen.

"Viikko vielä", vastasi hän. "Sitä ennen sillä ei ole täyttä
painoansa. Sanotaan tästä päivästä viikko. Ensi tiistai-iltana.
Sopiiko se teille, Harker?"

Harker nyökkäsi.

"Ensi tiistai-iltana", toisti hän. Sitten hän lisäsi: "Lyön vetoa
_puolet_ osuudestani, että tanskalainen tappaa teidän susikoiranne."

Sandy loi Kazaniin pitkällisen katseen.

"Sanasta miestä", sanoi hän, ja sitten Harkerin kättä pudistaessaan:
"En usko, että täältä Yukoniin asti mikään koira kykenee tappamaan
suden."




XXIII

PROFESSORI McGILLIN VÄLIINTULO


Red Gold City oli valmis iltahuvitukseen. Siellä oli jonkun verran
pelattu, vähän tapeltu ja riittämään asti viljelty väkijuomia, jotta
silloin tällöin innostuttiin, mutta ratsupoliisin läsnäolo oli
kyennyt pysyttämään elämän tavattoman yksitoikkoisena, verrattuna
Dawsonin seudun oloihin parin sadan mailin päässä pohjoisempana.
Sandy McTriggerin ja Jan Harkerin tarjooma huvitilaisuus sai osakseen
innostunutta suosiota. Uutinen siitä levisi kahdenkymmenen mailin
alalle Red Gold Cityn ympäristöön, eikä ollut kaupungissa milloinkaan
vallinnut suurempaa kiihtymystä kuin tämän suuren ottelun iltapäivänä
ja iltana. Se johtui suureksi osaksi siitä, että Kazan ja tavattoman
iso tanskalainen koira oli asetettu näytteille, kumpikin omaan
vakituiseen häkkiinsä, ja kuumeinen vedonlyönti alkoi. Kolme sataa
miestä, jotka kukin maksoivat viisi dollaria päästäkseen katsomaan
taistelua, tarkasteli ottelijoita häkinsälöjen lomitse. Harkerin
koira oli ison tanskalaisen ja verikoiran jälkeläinen, syntynyt
pohjolassa ja opetettu valjaskoiraksi. Hänen puolestaan lyötiin vetoa
kaksi, välistä kolmekin yhtä vastaan. Näillä ehdoilla olisi Kazanilla
voinut paljonkin ansaita. Ne, jotka uskalsivat hänen puolestaan
panna vetoon, olivat vanhempia erämiehiä -- sellaisia, jotka olivat
viettäneet elämänsä koirien parissa ja tiesivät, mitä Kazanin silmien
punainen kiilto merkitsi. Eräs vanha kaivosmies Kootenaysta kuiskasi
toisen korvaan:

"Minä löisin vaikka tasavetoa sen puolesta. Antaisin vielä
lisääkin, jos vaadittaisiin. Se voittaa tanskalaisen tuota pikaa.
Tanskalaisella ei ole mitään varmaa taistelutapaa."

"Mutta se on painava", sanoi toinen epäröiden. "Katsopa sen leukoja
ja hartioita."

"Ja sen isoja jalkoja, pehmeää kurkkua ja vatsan kömpelöä paksuutta",
keskeytti Kootenayn mies. "Hitto vie, mies, usko minua äläkä pane
rahojasi tanskalaisen puolesta!"

Toisia yhtyi heidän seuraansa. Kazan oli aluksi ärissyt kaikille
näille ympäröiville kasvoille. Mutta nyt hän makasi nojaten häkin
laudoitettuun peräseinään ja katseli heitä jurosti etukäpäliensä
välistä.

Taistelu piti suoritettaman Harkerin asunnossa, joka oli jonkinlainen
kapakan ja kahvilan välimuoto. Penkit ja pöydät oli siirretty
syrjään, ja ison huoneen keskellä oli kolme ja puoli jalkaa
lattiasta kohoavalla korokkeella kymmenen jalan läpimittainen
häkki. Kolmensadan katsojan istuimet oli asetettu sen ympärille.
Häkin avonaisen yläosan kohdalle oli ripustettu kaksi isoa,
lasiheijastimilla varustettua öljylamppua.

Kello oli kahdeksan, kun Harker, McTrigger ja kaksi muuta miestä
kantoivat Kazanin näyttämölle, seipäitten varassa, jotka pistivät
esiin hänen häkkinsä pohjasta. Toinen koira oli jo taisteluhäkissä.
Hän seisoi silmiään räpytellen välkkyvien lamppujen kirkkaassa
valossa. Nähdessään Kazanin hän nosti korvansa pystyyn. Kazan ei
paljastanut torahampaitaan. Kumpikaan ei osoittanut odotettua
kiukkuisuutta. Tämä oli heidän ensi kohtaamisensa, ja tyytymätön
murina kävi rivien kautta, joissa nuo kolmesataa miestä istuivat.
Tanskalainen pysyi liikkumatta kuin kallio Kazania työnnettäessä
omasta häkistään taisteluhäkkiin. Hän ei hyppinyt eikä murissut.
Hän tarkasteli Kazania epäluuloisesti ja kysyvästi, kannattaen
arvokkaasti uljasta päätään, ja sitten hän taas katsoi odottavien
miesten kiihottuneihin kasvoihin.

Jonkun hetken Kazan seisoi jalat jäykkinä, silmäten tanskalaista.
Sitten hänen hartiansa painuivat, ja hänkin tähysteli kylmästi
joukkoa, joka oli odottanut taistelua elämästä ja kuolemasta.
Ivanauru kajahteli pitkin tiheitä rivejä. Vihellyksiä ja herjasanoja
sateli McTriggerille ja Harkerille, ja kiukkuisia ääniä sekaantui
yhä kasvavaan tyytymättömyyteen ja sekamelskaan, vaatien rahojaan
takaisin. Sandyn kasvot punoittivat nöyryytyksestä ja raivosta.
Harkerin otsan siniset suonet olivat kahta vertaa paksummat kuin
tavallisesti. Hän heristi nyrkkiään joukkoa kohti ja huusi:

"Odottakaa! Antakaa heille aikaa, te kirotut pöllöt!"

Silloin joka ääni vaikeni. Kazan oli kääntynyt. Hän katsoi suoraan
isoa tanskalaista, ja tämä oli kääntänyt silmänsä Kazania kohden.
Varovasti, hyökkäystä tai syrjähyppyä vastaan valmiina, Kazan
lähestyi hiukan. Toisen harja nousi pystyyn. Hänkin lähestyi Kazania.
Neljän jalan päässä toisistaan he seisoivat jäykkinä. Nyt olisi
huoneessa kuullut vaikka kuiskeen. Sandy ja Harker, jotka seisoivat
aivan häkin ääressä, vetivät tuskin henkeään. Joka jäseneltään ja
lihakseltaan uljaat satojen taistojen sankarit, kuolemaan asti
pelottomat ihmisen uhriksi joutuneet puolisudet seisoivat vastatusten.

Kukaan ei nähnyt kysyvää katsetta heidän pedonsilmissään. Kukaan ei
tiennyt, että tänä selkäpiitä karmivana hetkenä erämaan ihmeellinen
henkihaltia liiteli heidän välissään, ja että eräs sen ihmetöistä
oli heihin vaikuttamassa. Se oli _ymmärtämys_. Jos he olisivat
toisensa kohdanneet ulkosalla -- valjaissa -- olisivat he nyt
kieriskelleet kauheassa taistelun temmellyksessä. Mutta _täällä_ he
tunsivat vain mykkää vetoomusta veljeyteen. Ratkaisevana hetkenä,
jolloin enää vain askel erotti heitä, ja jolloin ihmiset odottivat
ensimmäistä hurjaa hyökkäystä, nosti uljas tanskalainen hitaasti
päätään ja katseli lamppujen kirkkaassa valaistuksessa Kazanin selän
yli. Harker vapisi ja kirosi hiljaa itsekseen. Tanskalaisen kurkku
oli alttiina Kazanille. Mutta eläinten kesken oli tehty äänetön
rauhansopimus. Kazan ei hyökännyt. Hän kääntyi. Ja hartiat yhdessä
-- ihmishalveksimisessaan ylväinä -- he seisoivat ja katselivat
vankilansa ristikon lävitse ihmiskasvojen kehää.

Väkijoukosta puhkesi ilmoille ulvonta täynnä vihaa, vaatimusta ja
uhkaa. Vimmoissaan Harker veti esille revolverin ja suuntasi sen
koiraansa kohti. Mutta melun yli kuuluva yksinäinen ääni pidätti
häntä.

"Seis!" komensi se. "Seis -- lain nimessä!"

Hetkeksi tuli hiljaisuus. Kaikkien silmät kääntyivät sinne, mistä
ääni oli kuulunut. Kaksi miestä seisoi tuoleilla viimeisen rivin
takana. Toinen oli poliisikersantti Brokaw luoteisen alueen
ratsupoliisijoukosta. Hän juuri oli puhunut ja piti nyt kättänsä
pystyssä, vaatien hiljaisuutta ja tarkkaavaisuutta. Hänen vierellään
tuolilla seisoi toinen mies. Tämä oli laiha, luisuhartiainen, kalpea- ja
sileäkasvoinen -- pieni mies, jonka ruumiinlaatu ja kuoppaiset
posket eivät vähääkään ilmaisseet, että hän oli viettänyt vuosikausia
peräpohjolan koleita rajaseutuja samoilemassa. Hän puhui nyt
vuorostaan kersantin pidellessä kättään ylhäällä. Hänen äänensä oli
hiljainen ja rauhallinen:

"Tarjoan omistajille viisisataa dollaria noista koirista", sanoi hän.

Jokainen huoneessa olija kuuli tarjouksen. Harker katsahti Sandyyn.
Hetken aikaa heidän päänsä olivat lähekkäin yhdessä.

"Ne eivät halua tapella, ja niistä tulee hyvät valjaskumppanit",
jatkoi pikku mies, "Maksan omistajille viisisataa dollaria."

Harker kohotti kättään.

"Sanokaa kuusi", virkkoi hän. "Sanokaa kuusi, niin koirat ovat
teidän."

Pikku mies epäröi. Sitten hän nyökkäsi.

"Saatte kuusisataa!" lupasi hän.

Tyytymätöntä murinaa kuului koko väkijoukosta. Harker kiipesi
korokkeen reunalle.

"Eihän meitä sovi siitä moittia, että ne eivät suostuneet
tappelemaan", huusi hän; "mutta jos teistä joku on kyllin pikkumainen
vaatiakseen rahansa takaisin, niin saatte ne ulos mennessänne. Koirat
tekivät meille kepposen -- siinä kaikki. Eihän meitä sovi moittia."

Pikku mies raivasi itselleen tietä tuolien lomitse, poliisikersantin
seuratessa. Kalpeat kasvot aivan häkin puusälössä kiinni hän
tarkasteli Kazania ja isoa tanskalaista.

"Uskon, että meistä tulee hyvät ystävät", sanoi hän, puhuen niin
hiljaa, että vain koirat kuulivat hänen äänensä. "Hinta tosin on
suuri, mutta me panemme sen Smithson-opiston tiliin, vekkulit. Minä
tarvitsen pian pari nelijalkaista ystävää, joilla on sellainen
siveellinen ryhti kuin teillä."

Eikä kukaan käsittänyt, miksi Kazan ja tanskalainen siirtyivät
lähemmäs pikku tiedemiehen puolista häkin reunaa, kun hän veti esille
ison käärön seteleitä ja laski niistä kuusisataa dollaria Harkerille
ja Sandy McTriggerille.




XXIV

YKSIN PIMEYDESSÄ


Sokeuden kauhu ja yksinäisyys ei ollut koskaan niin raskaana
ahdistanut Harmaata Hukkaa kuin Kazanin ampumista ja Sandy
McTriggerin käsiin joutumista seuranneina päivinä. Tuntikausia
laukauksen jälkeen hän kyyrötteli jonkun matkan päässä pensaikossa,
odottaen toverin palaamista. Hän uskoi Kazanin tulevan, niinkuin
tämä oli tuhansia kertoja ennenkin tullut, ja makasi pitkänään
mahallaan, nuuskien ilmaa ja vinkuen, kun ei se tuonut muassaan hänen
kumppaninsa hajua.

Päivä ja yö olivat hänelle nyt kuin loppumaton pimeyden umpisokkelo,
mutta hän tiesi, milloin aurinko laski. Hän tunsi illan ensimmäiset
syvenevät varjot ja tiesi, että tähdet olivat näkyvissä ja että
joki oli kuun valaisema. Yö oli kuljeskeluun sopiva, ja jonkun ajan
kuluttua hän harhaili rauhattomana, pientä kehää tehden, pitkin
tasankoa ja kaiutti Kazanille ensimmäisen tiedustelukutsunsa. Joelta
tuli pistävä savun haju, ja vaistomaisesti hän tiesi, että tämä
savu ja ihmisen läheisyys estivät Kazania hänen luokseen tulemasta.
Mutta hän ei mennyt sen lähemmäs kuin polkuanturaisilla jaloillaan
oli tehnyt ensi kierroksensa. Sokeus oli opettanut hänet odottamaan.
Sun Rockin taistelun päivästä lähtien, jolloin ilves oli tuhonnut
hänen silmänsä, Kazan ei ollut häntä milloinkaan pettänyt. Kolmasti
hän alkuyöstä kutsui Kazania. Sitten hän valmisti itselleen pesän
pensaikon suojaan ja odotti aamuun asti.

Samoin kuin hän tiesi, milloin yö peitti auringon viime hehkun, tiesi
hän näkemättä, milloin päivä tuli. Vasta kun hän tunsi auringon
lämpimästi paahtavan selkäänsä, voitti rauhattomuus varovaisuuden.
Hitaasti hän asteli jokea kohden, nuuskien ilmaa ja vinkuen. Ilmassa
ei ollut enää savun katkua, eikä hän enää tuntenut ihmishajua. Hän
seurasi omia jälkiään takaisin hietasärkälle, pysähtyi joen valkoisen
rannan yli kurkottavan tiheän pensaikon reunaan ja kuunteli.

Hetken päästä hän tallusteli alemmas ja meni suoraan sille kohdalle,
missä hän ja Kazan olivat olleet juomassa silloin, kun kuului
laukaus. Ja siellä hänen kuononsa tapasi hiekkaa, joka oli Kazanin
verestä vielä kosteata ja paksua. Hän tiesi sen olevan puolisonsa
verta, sillä Kazanin hajua oli yltympäri hiekassa sekaisin Sandy
McTriggerin ihmishajun kanssa. Hän seurasi nuuskien Kazanin jälkiä
virran partaalle siihen kohtaan, mistä Sandy oli kiskonut Kazania
kanoottinsa luo. Hän keksi kaatuneen puun, johon Kazan oli ollut
sidottuna. Ja sitten hän tapasi toisen niistä kahdesta nuijasta,
joilla Sandy oli mukiloinut haavoittunutta Kazania, saadakseen hänet
alistumaan. Siinä oli verta ja karvoja, ja heti Harmaa Hukka istahti
takakoivilleen, käänsi sokeat kasvonsa taivasta kohden, ja hänen
kurkustaan kohosi Kazanille tarkoitettu huuto, joka etelätuulen
siivillä liiteli mailien päähän. Sellaista huutoa Harmaa Hukka ei
varmaan ollut vielä milloinkaan päästänyt. Se ei ollut kuutamoisten
öitten mukana tuleva "kutsu", eikä se ollut ajohuuto eikä naarassuden
puolison kaipuu. Siitä kajahti kuoleman vaikerrus. Ja tämän ainoan
huudon jälkeen Harmaa Hukka pujahti takaisin rannan yli ulottuvan
pensaikon reunaan ja makasi jokeen päin kääntyneenä.

Hän joutui oudon kauhun valtaan. Hän oli tottunut pimeyteen, mutta
ei ollut ennen milloinkaan ollut _yksin_ tässä pimeydessä. Aina
hänellä oli ollut Kazanin läsnäolo turvana. Hän kuuli metsäkanan
houkutusäänen jonkun metrin päästä pensaikosta, ja nyt se kaikui
hänen korviinsa kuin toisesta maailmasta tulleena. Multahiiri
mennä kahisi ruohikossa ihan hänen etukäpäliensä editse, ja hän
tavoitti sitä ja puraisi hampaillaan kiveen. Hänen hartialihaksensa
vavahtelivat hirveästi, ja hän vapisi kuin purevan pakkasen kynsissä.
Häntä kammotti pimeys, joka riisti häneltä maailman, ja käpälillään
hän hieroi suljettuja silmiään, ikäänkuin olisi pystynyt ne avaamaan
näkeviksi.

Aikaisin iltapäivällä hän vaelsi takaisin tasangolle. Se tuntui
erilaiselta. Se pelotti häntä, ja pian hän palasi rantaan, ja
painautui maahan sen puun alle, missä Kazan oli maannut. Täällä
ei niin kovin pelottanut. Kazanin haju tuntui väkevänä hänen
ympärillään. Tunnin ajan hän makasi liikahtamatta, nojaten päätänsä
Kazanin karvoista ja verestä tahmaiseen nuijaan. Yö tapasi hänet
vielä siellä. Ja kun kuu ja tähdet ilmestyivät, ryömi hän siihen
syvennykseen, jonka Kazanin ruumis oli tehnyt puun alle valkeaan
hietaan.

Aamun sarastaessa hän meni joen partaalle juomaan. Hän ei nähnyt,
että päivä oli melkein yhtä pimeä kuin yö, ja että mustanharmaalla
taivaalla uinui uhkaava rajuilma. Mutta hän haisti sen läheisyyden
sakeasta ilmasta ja tunsi tiheän pilvenvaipan kera lounaasta vyöryvän
ukkosen polvekkeiset salamanvälähdykset. Etäinen ukkosenjyrinä kävi
kovemmaksi, ja hän kyyristyi taas puun alle. Tuntikausia myrsky
raivosi hänen yllään, ja sade valui virtanaan. Kun se oli tauonnut,
hiipi hän esiin suojapaikastaan kuin piestynä. Turhaan hän etsi vielä
viimeistä hajua Kazanista. Nuija oli huuhtoutunut puhtaaksi. Jälleen
oli hiekka valkeaa siinä, missä Kazanin veri oli sitä punannut. Puun
allakaan ei ollut mitään merkkiä toverista.

Tähän asti oli ainoastaan yksinäisyyden kauhu ympäröivässä
haudanpimeydessä vaivannut Harmaata Hukkaa. Iltapäivällä tuli nälkä,
ja se hänet karkoitti hiekkasärkältä. Hän lähti takaisin kentälle.
Kymmenisen kertaa hän vainusi riistaa, mutta joka kerta se pääsi
häneltä pakoon. Multahiirikin, jonka hän vainusi erään juuren alta ja
kaivoi esiin käpälillään, livahti hänen hampaistaan.

Kolmekymmentäkuusi tuntia sitä ennen olivat Kazan ja Harmaa Hukka
jättäneet puolet viime saaliistaan mailin tai parin päähän kauemmas
tasangolle. Saalis oli iso nummikaniini ja Harmaa Hukka kääntyi sinne
päin. Hän ei kaivannut näköä sitä löytääkseen. Hänessä oli kehittynyt
huippuunsa eläinkunnan kuudes aisti -- paikallisaisti, ja suoraan
kuin kyyhkynen olisi suunnannut lentoaan hän viiletti pensaitten
halki siihen kohtaan, jonne he olivat kaniinin piilottaneet. Mutta
jokin valkea kettu oli ennättänyt ennen häntä, ja hän tapasi vain
karva- ja nahkatukkoja hajallaan. Mitä oli jäänyt ketulta, sen olivat
hirvilinnut ja pensasnärhit vieneet muassaan. Nälkäisenä Harmaa Hukka
palasi joelle.

Sen yön hän taas nukkui siinä, missä Kazan oli maannut, ja kolmasti
hän vastausta saamatta kutsui toveria. Sakea kaste laskeutui maahan
ja liotti pois Kazanin viimeisenkin hajun valkeasta hiedasta.
Mutta kaksi päivää hän vieläkin viipyi kapealla rantakaistaleella.
Neljäntenä päivänä hänen nälkänsä kiihtyi niin kovaksi, että hän
jyrsi kuorta pajupensaista. Sinä päivänä hän teki erään keksinnön.
Juodessaan hän herkkätuntoisella kuonollaan kosketti veden reunassa
johonkin liukkaaseen, mikä tuoksui vähän lihalta. Se oli pohjoisten
jokien isoja simpukoita. Hän harasi sen käpälillään rannalle ja
haisteli kovaa kuorta. Sitten hän murskasi sen hampaillaan. Makeampaa
lihaa kuin mitä siitä tapasi hän ei ollut koskaan maistanut, ja hän
alkoi pyydystää uusia simpukoita. Hän löysi niitä paljon ja söi,
kunnes ei enää ollut nälkä.

Kolme päivää hän vielä viipyi rannalla. Ja silloin hänelle eräänä
yönä tuli kutsu. Se pani hänet värähtämään uudesta, oudosta
kiihtymyksestä -- jostakin uuden toivon tapaisesta, ja hän
juoksenteli kuutamossa hermostuneesti edestakaisin pitkin kiiltävää
hietakaistaletta, kääntyen milloin pohjoiseen, milloin etelään ja
sitten itään ja länteen -- pää pystyssä, kuunnellen, ikäänkuin olisi
lauhkeassa yötuulessa yrittänyt määrätä, mistä päin ihmeellisen
äänen kuiskaava houkutus tuli. Ja mitä hyvänsä se oli, se tuli
kaakon puolelta. Siellä -- aution nummen takana, kaukana pohjoisen
hirsimetsän toisella puolella -- oli _koti_. Ja siellä kaukaa hän
eläimellisen vaistonsa nojalla uskoi tapaavansa Kazanin. Kutsu ei
tullut heidän vanhasta tuulenkaadostaan rämeiköltä, vaan sen takaa,
ja välähtävänä näkynä tunkeutui hänen sokeutensa läpi korkealle
kohoavan Sun Rockin ja sen huipulle vievän kiemurtelevan polun kuva.
Siellä oli sokeus tullut. Siellä oli päivä päättynyt ja ikuinen
yö alkanut. Ja siellä hän oli täyttänyt äidinvelvollisuutensa
esikoisiaan kohtaan. Luonto oli painanut nämä seikat niin lujasti
hänen muistiinsa, etteivät ne milloinkaan voineet hälvetä, ja kun
hän kuuli kutsun, tuli se siitä päiväpaisteisesta maailmasta, jossa
hän viimeksi oli kokenut valoa ja elämää ja viimeksi nähnyt kuun ja
tähdet ja yön siniset pilvet.

Ja tähän kutsuun hän vastasi jättämällä sikseen joen ruokineen --
ja lähtemällä pimeyttä ja nälkää kohti, pelkäämättä enää kuolemaa
tai sen maailman tyhjyyttä, jota hän ei kyennyt näkemään; sillä
edessään, kahdensadan mailin päässä, hän selvästi näki Sun Rockin,
kiemurtelevan polun, kahden ison kallion välissä esikoistensa
synnyinsijan -- ja _Kazanin!_




XXV

SANDY McTRIGGERIN LOPPU


Kuusikymmentä mailia pohjoisempana lojui Kazan hienon teräsketjunsa
päähän sidottuna, katsellen kuinka pikku professori McGill sekoitteli
sankoon talia ja leseitä. Kymmenkunnan metrin päässä hänestä
makasi iso tanskalainen, suunnattomat leuat kuolaisina harvinaisen
herkkuaterian esimausta. Hän näytti mielihyvän merkkejä, kun McGill
lähestyi mukanaan kipollinen tätä sekoitusta, ja kun hän sitä hotki
avaraan kitaansa, silitteli tyyni, sinisilmäinen ja harmahtavan
vaaleatukkainen mies pelkäämättä hänen selkäänsä.

Mutta Kazaniin päin kääntyessään hän käyttäytyi toisin. Hänen
liikkeensä olivat hyvin varovaiset, ja kuitenkin hänen silmänsä
ja huulensa hymyilivät, eikä hän mitenkään ilmaissut susikoiralle
pelkoaan, jos sitä voikaan peloksi sanoa.

Pikku professori, joka oleskeli pohjolassa Smithson-opiston
lähettämänä, oli viettänyt kolmanneksen elämästään koirien parissa.
Hän rakasti ja ymmärsi niitä. Hän oli julkaissut aikakauskirjoissa
koirien älystä joukon tutkielmia, jotka olivat herättäneet laajalti
huomiota luonnontutkijain kesken. Tärkeimpänä vaikuttimena siihen,
että hän oli ostanut Kazanin ja ison tanskalaisen, oli juuri
hänen rakkautensa koiriin ja se, että hän ymmärsi niitä paremmin
kuin useimmat muut. Häntä oli ilahduttanut noiden kahden uljaan
eläimen kieltäytyminen toisiaan tappamasta kolmensadan ihmisen
huviksi, jotka olivat kokoontuneet taistelua katsomaan. Hän oli
jo suunnitellut kirjoitusta tämän tapahtuman johdosta. Sandy oli
hänelle kertonut Kazanin vangitsemisesta ja Harmaasta Hukasta, hänen
villistä puolisostaan, ja professori oli tehnyt hänelle lukemattomia
kysymyksiä.

Joka päivä hän kuitenkin ihmetteli Kazania yhä enemmän. Mikään
ystävällisyys hänen puoleltaan ei herättänyt vastaavaa välkettä
Kazanin silmissä. Kertaakaan Kazan ei osoittanut haluavansa
ruveta ystäväksi. Mutta hän ei kuitenkaan ärissyt McGillille eikä
tavoittanut hänen käsiään, kun ne tulivat ulottuville.

Hyvin usein saapui Sandy McTrigger sille pikku majalle, jossa McGill
asui, ja kolmasti Kazan loikkasi ketjunsa päähän asti päästäkseen
häneen käsiksi, ja valkeat torahampaat välkkyivät niin kauan kuin
Sandy oli näkyvissä. McGillin kanssa yksin ollessaan Kazan oli
rauhallinen. Jokin ilmaisi hänelle, että McGill oli saapunut ystävänä
sinä iltana, jolloin hän ja iso tanskalainen seisoivat hartiat
yhdessä teurastuskopiksi kyhätyssä häkissä. Eläimellisen sydämensä
jossakin kaukaisessa sopukassa hän piti McGilliä erillään muista
miehistä eikä tuntenut vähintäkään halua tehdä sille pahaa. Hän sieti
professoria, mutta ei osoittanut kiintymystä, joka sensijaan isossa
tanskalaisessa yhä vahvistui. Tämä ilmiö hämmästytti McGilliä. Hän
ei ollut milloinkaan tavannut koiraa, jota ei ollut saanut itseensä
suostumaan.

Tänään hän pani talin ja leseet Kazanin eteen, ja hymyn sijaan tuli
hänen kasvoilleen hämmästyksen ilme. Kazanin huulet olivat äkkiä
vetäytyneet irviin. Vihainen ärinä kuului syvältä hänen kurkustaan.
Selkäkarvat nousivat pystyyn. Lihakset vavahtelivat. Vaistomaisesti
professori kääntyi. Sandy McTrigger oli hiljaa ilmestynyt hänen
taakseen, tylyillä kasvoillaan irvistys, Kazania katsellessaan.

"Se on hupsua hommaa, jos koettaa saavuttaa tuon suosiota",
sanoi hän. Sitten hän lisäsi, samalla kun silmiin äkkiä ilmestyi
harrastuksen välke: "Milloinkas lähdette matkalle?"

"Ensi pakkasella", vastasi McGill. "Se saisi jo pian tulla. Minun
pitäisi lokakuun alussa tavata kersantti Conroy joukkueineen Fond du
Lacissa."

"Ja te menette Fond du Laciin asti -- yksin?" uteli Sandy. "Miksette
ota opasta?"

Pikku professori myhäili hiljaa.

"Mitä varten?" kysyi hän. "Minä olen kymmenisen kertaa kulkenut
pitkin Athabascan vesireittejä ja tunnen tien yhtä hyvin kuin
Broadwayn. Sitäpaitsi pidän yksinolosta. Eikä matka ole kovin
rasittava, kun kaikki virrat juoksevat pohjoiseen ja itään."

Sandy tarkasteli tanskalaista koiraa selin McGilliin. Hetkeksi
ilmestyi hänen silmiinsä riemun välähdys.

"Otatteko koirat mukaan?"

"Otan."

Sandy sytytti piippunsa ja jutteli kuin olisi ollut kovin utelias.

"Varmaankin ne tulevat aika kalliiksi, tuommoiset retket, vai mitä?"

"Viimeinen maksoi noin seitsemäntuhatta dollaria. Tämä tulee
maksamaan viisi", sanoi McGill.

"Juukeli!" mutisi Sandy. "Ja kaikkia noita rahoja te pidätte
mukananne! Ettekö pelkää -- että voisi mitään tapahtua?"

Pikku professori katseli nyt muualle. Hänen kasvojensa ja
eleittensä huolettomuus hävisi. Hänen sinisilmänsä kävivät hiukan
tummemmiksi. Tuima hymy, jota Sandy ei nähnyt, väreili hetkisen hänen
suupielissään. Sitten hän kääntyi ja nauroi.

"Minä nukun kovin herkästi", sanoi hän. "Askelkin herättää minut
yöllä. Minä havahdun ihmisen hengityksestäkin, kun päätän olla
varovainen. Ja sitäpaitsi --" Hän veti taskustaan siniteräksisen
Savage-revolverin. "Minä osaan käsitellä _tätä_." Hän osoitti majan
seinässä nystyrää. "Katsokaa", sanoi hän. Viisi kertaa hän laukaisi
kahdenkymmenen askeleen päästä, ja kun Sandy meni tarkastamaan
nystyrää, pääsi häneltä huudahdus. Nystyrän sijaan oli tullut
yhtenäinen, monihampainen reikä.

"Mainiota", sanoi hän. "Useimmat miehet eivät luodikollakaan ampuisi
paremmin."

Kun Sandy oli lähtenyt, katseli McGill hänen jälkeensä epäilyksen
välke silmissään ja hymyili omituisesti. Sitten hän kääntyi Kazaniin
päin.

"Uskon, että sinä olet arvioinut hänet suunnilleen oikein, vanha
veitikka", sanoi hän naurahtaen. "Enpä soimaa sinua paljonkaan,
vaikka haluat karata hänen kurkkuunsa. Ehkä --"

Hän pisti molemmat kädet syvälle taskuihinsa ja meni sisälle majaan.
Kazan antoi päänsä painua etukäpäliensä väliin ja makasi hiljaa,
silmät apoauki. Oli myöhäinen iltapäivä, syyskuun alussa, ja joka yö
toi nyt syksyn ensimmäisiä kylmiä viimoja. Kazan katseli auringon
viimeistä hehkua, sen kalvetessa eteläisellä taivaalla. Pimeys
seurasi aina pian sen kintereillä, ja silloin tuli entistä hurjempana
hänen raju vapaudenkaipuunsa. Kaiket yöt hän oli pureskellut
teräsketjujaan, katsellut tähtiä ja kuuta ja odotellen kuulostellut
Harmaan Hukan kutsua, ison tanskalaisen maatessa nukuksissa.

Tänä iltana oli tavallista kylmempi, ja raittiin länsituulen terävä
viima koski häneen oudosti. Se pani hänen verensä hehkumaan sillä
tavalla, jota intiaanit nimittävät "pakkasen näläksi". Unettava kesä
oli mennyt, ja metsästyksen vireät päivät ja yöt olivat käsillä.
Häntä halutti päästä vapauteen ja juosta uuvuksiin asti, Harmaa
Hukka rinnallaan. Hän tiesi, että Harmaa Hukka odotti siellä kaukana
-- missä tähdet riippuivat matalalla kirkkaalla taivaalla. Hän
ponnisteli kahleensa päässä ja vinkui.

Koko sen yön hän oli levoton -- levottomampi kuin oli ollut koskaan
ennen. Kerran hän hyvin etäältä kuuli huudon, jota luuli Harmaan
Hukan ääneksi, ja hänen vastauksensa herätti McGillin syvästä unesta.
Oli hämärä, ja pikku professori pukeutui ja tuli ulos majastaan.
Mielihyvin hän totesi virkistyttävän muutoksen ilmassa. Hän kostutti
sormiaan ja piti niitä päänsä yläpuolella, nauraa hihittäen
huomatessaan, että tuuli oli kääntynyt pohjoiseen. Hän meni Kazanin
luo ja puheli, sanoen muun mukana: "Tämäpä panee mustat kärpäset
nukkumaan, Kazan. Päivä pari vielä, ja me lähdemme matkaan."

Viittä päivää myöhemmin McGill talutti ensin tanskalaisen ja sitten
Kazanin lastattuun veneeseen. Sandy McTrigger saattoi heitä matkalle,
ja Kazan väijyi tilaisuutta karata hänen kimppuunsa. Sandy pysytteli
sopivan matkan päässä ja McGill tarkasteli näitä kahta, kätkien
huolettoman hymyn verhoon omat mietteensä, jotka saattoivat veren
hänen suonissaan nopeasti kiertämään. He olivat liukuneet mailin
verran virtaa alas, kun hän kumartui ja laski pelkäämättä kätensä
Kazanin päälaelle. Käden kosketuksessa ja professorin äänessä oli
jotakin, mikä vei Kazanilta halun näykkäistä.

Hän sieti tätä ystävällisyyttä ilmeettömin silmin eikä
hievahtanutkaan.

"Aloin jo pelätä, etten saisi paljoakaan nukkua, poikaseni", hihitti
McGill salaperäisesti, "mutta uskonpa, että voin silloin tällöin
torkahtaa, kun _sinä_ olet mukana!"

Hän leiriytyi siksi yöksi viidentoista mailin päähän järven rannalle.
Ison tanskalaisen hän pani kiinni näreeseen kahdenkymmenen metrin
päähän pienestä silkkiteltastaan, mutta Kazanin ketjun hän kiinnitti
vaivaiskoivun tyveen, joka piti alhaalla teltan oviläppää. Ennen
yöpymistä telttaansa McGill otti esiin revolverinsa ja tarkasteli
sitä huolellisesti.

Kolme päivää jatkui matka ilman vastoinkäymisiä pitkin
Athabasca-järven rantaa. Neljänneksi yöksi McGill pystytti telttansa
mäntymetsikköön sadan metrin päähän rannasta. Koko sen päivän oli
tuuli säännöllisesti puhaltanut päin, ja vähintäin puolet päivästä
professori tarkasteli visusti Kazania. Lännestäpäin oli silloin
tällöin tullut hajua, joka oli tehnyt Kazanin rauhattomaksi.
Keskipäivästä asti oli koira haistellut sitä tuulta. Kahdesti oli
McGill kuullut hänen murisevan syvällä kurkussaan; ja kerran, kun
haju oli tullut tavallista väkevämpänä, Kazan oli paljastanut
hampaansa, ja selkäharjakset törröttivät kankeina.

Leiripaikalle saavuttua pikku professori viivytteli tunnin aikaa
tekemästä nuotiota ja istui tähystellen järven rannalle päin
kaukoputkellaan. Oli jo hämärä, kun hän palasi sille kohtaa, johon
oli pystyttänyt telttansa ja kahlehtinut koirat. Hetken aikaa hän
syrjässä seisten tarkasteli susikoiraa. Kazan oli yhä rauhaton,
maaten kääntyneenä länteen päin. McGill pani sen merkille, sillä
Kazanin takana makasi toinen koira -- itään päin. Tavallisissa
oloissa Kazan olisi kääntynyt sitä kohti. Nyt hän oli varma, että
länsituulessa oli jotakin. Hänen selkäänsä karmi hiukan, kun hän
aprikoi, mitä se oli.

Kallionlohkareen taakse hän teki pienen tulen ja keitti illallista.
Sitten hän meni telttaan, ja sieltä tullessa hänellä oli peitto
käsivarrellaan. Seistessään hetken Kazanin kohdalla hän hihitti
hiljaa.

"Tänä yönä emme nuku tuolla sisällä, poikaseni", sanoi hän. "Minua
ei miellytä se, mitä olet länsituulesta keksinyt. Ehkä on tulossa
-- _ukonilma_!" Häntä nauratti leikinlaskunsa, ja hän kätkeytyi
vaivaiskoivujen tiheikköön, kolmenkymmenen askeleen päähän teltasta.
Siellä hän kääriytyi peittoonsa ja kävi maata.

Oli hiljainen, tähtikirkas yö, ja tuntikausia myöhemmin Kazan
painoi kuononsa etukäpälien väliin ja torkahti. Siitä hänet
herätti oksan rasahdus. Se ei havahduttanut hidasta tanskalaista,
mutta silmänräpäyksessä oli Kazan pää valppaana ja tarkkaavaiset
sieraimet nuuskivat ilmaa. Sama haju, jota hän oli kaiken päivää
haistanut, ympäröi häntä nyt väkevänä. Hän makasi hiljaa vavahdellen.
Hitaasti tuli teltan takaisesta tiheiköstä esiin olento. Se ei
ollut pikku professori. Se lähestyi varovasti, pää kumarassa ja
hartiat kyttyrässä, ja tähtien valo paljasti Sandy McTriggerin
murhanenteiset kasvot. Kazan kyyristyi matalalle ja painoi päänsä
litteäksi etukäpälien väliin. Pitkät torahampaat välähtelivät. Mutta
vähimmälläkään äänellä hän ei ilmaissut piilopaikkaansa tiheän
pensaan suojassa. Askel askeleelta Sandy lähestyi ja saapui vihdoin
teltan oviläpälle. Hänellä ei nyt ollut kädessään nuijaa eikä
ruoskaa. Näiden kummankin asemesta oli välkkyvää terästä. Teltan
ovelle hän pysähtyi ja kurkisti sisään, selkä Kazaniin päin.

Äänettömästi, vikkelästi -- sutena nyt joka liikkeeltään -- Kazan
nousi seisomaan. Hän unohti pidättävän ketjun. Kymmenen jalan päässä
oli hänen vihollisensa, jota hän vihasi enemmän kuin ketään tähän
asti. Hänen uljaan ruumiinsa jokainen voimanhiven keräytyi hyppyä
varten.

Ja sitten hän hyppäsi. Tällä kertaa ketju, ei temmannutkaan häntä
takaisin puolitaittunein niskoin. Ikä ja luonnonvoimat olivat
hivuttaneet nahkaista kaulavyötä, jota hän oli pitänyt valjaissa
raatamisensa ajoista lähtien, ja nyt se katkesi naksahtaen. Sandy
kääntyi, samassa Kazan loikkasi toisen kerran, ja torahampaat
upposivat miehen käsivarren lihaan. Kauhistuneena kiljaisten hän
kaatui, ja heidän vieriessään maassa kajahti ison tanskalaisen syvä
ääni jyrisevänä hälytyksenä, hänen kiskoessaan kahlehihnaa. Miehen
kaatuessa Kazanin ote heltisi. Kohta hän taas oli pystyssä, valmiina
uuteen hyökkäykseen. Ja silloin tuli muutos. Hän oli _vapaa_. Vyö oli
poissa hänen kaulastaan. Metsä, tähdet, kuiskiva tuuli olivat hänen
ympärillään. Täällä oli _ihmisiä_, ja kaukana oli -- Harmaa Hukka!
Hänen korvansa painuivat, hän pyörähti nopeasti ympäri ja pujahti
varjomaisena takaisin oman maailmansa ihanaan vapauteen.

Sadan metrin päässä sai jokin hänet pysähtymään hetkeksi. Se ei ollut
ison tanskalaisen ääni, vaan pikku professorin revolverin terävä
_naks, naks, naks_. Ja sen yli kuului Sandy McTriggerin tuskainen,
kaamea parahdus.




XXVI

TYHJÄ MAAILMA


Kazan samosi yhä eteenpäin. Jonkun aikaa häntä ahdisti se värisyttävä
kuolinsanoma, joka oli tullut hänelle Sandy McTriggerin huudon
mukana, ja hän pujahteli tiheikön läpi kuin varjo, korvat litteinä,
häntä laahaamassa, takajalkain ilmaistessa suden ja koiran
kummallista luikertavaa tapaa hiipiä vaarasta loitolle. Sitten hän
saapui aukealle, ja hiljaisuus, kirkkaan taivaankannen miljoonat
tähdet ja pureva tuuli, joka toi matkassaan hengähdyksen peräpohjolan
lakeuksilta, tekivät hänet valppaaksi ja tutkivaksi. Hän oli
kääntynyt tuulta vasten.

Jossakin tuolla kaukana lounaan puolella oli Harmaa Hukka. Ensi
kerran moneen viikkoon hän istahti takakoivilleen ja purki ilmoille
syvän ja väräjävän kutsun, joka kolkkona kajahteli mailien päähän
ympäristöön. Iso tanskalainen kuuli sen ja vinkui. Sandy McTriggerin
hiljaisen ruumiin luona katsahti pikku professori sinne päin,
kasvot kalpeina ja jännittyneinä, ja odotteli toista huutoa. Mutta
vaisto ilmaisi Kazanille, ettei tähän ensimmäiseen kutsuun tulisi
vastausta, ja nyt hän lähti nopeasti taipaleelle, laukaten mailin
toisensa jälkeen kuin koira, joka seuraa isäntänsä jälkiä kotiin.
Hän ei palannut järven luo eikä suunnannut matkaansa Red Gold
Cityyn. Suoraan kuin olisi seurannut ihmiskäden raivaamaa valtatietä
hän kiiti ne neljäkymmentä mailia kenttää ja rämettä ja metsää ja
vuorenharjannetta, jotka erottivat hänet McFarlanesta. Koko sinä yönä
hän ei enää yhtään kertaa kutsunut Harmaata Hukkaa. Hän päätteli
tottumuksen ja entisyyden mukaan, ja niinkuin Harmaa Hukka oli monta
kertaa ennenkin häntä odottanut, tiesi hän toverin tälläkin kertaa
odottavan hietasärkällä.

Päivän sarastaessa hän saapui joelle, kolmen mailin päähän
hietasärkästä. Tuskin oli aurinko noussut, kun hän jo seisoi
sillä valkealla hietakaistaleella, jonne hän ja Harmaa Hukka
olivat tulleet juomaan. Odottavasti ja luottavasti hän katseli
ympärilleen nähdäkseen Harmaan Hukan, hiljaa vikisten ja häntäänsä
heiluttaen. Hän alkoi etsiä kumppaninsa hajua, mutta sateet olivat
huuhtoneet jalkojen jäljetkin puhtaasta hiedasta. Kaiken sen päivää
hän haki Harmaata Hukkaa joen varrelta ja tasangolta. Hän meni
siihen paikkaan, missä he olivat tappaneet viimeisen jäniksensä.
Hän haisteli pensaita, joissa myrkkysyötit olivat riippuneet. Yhä
uudestaan hän istahti ja päästi ilmoille kaipaavan kutsunsa. Ja
hitaasti hänessä Luonto tällöin sai toimeen erämaan ihmeen, jolla
cree-intiaanien kesken on nimenä "hengen kutsu".

Samoin kuin se oli vaikuttanut Harmaaseen Hukkaan, pani se nyt
Kazanin veren liikkeelle. Auringon mennessä mailleen ja yön varjojen
alkaessa häntä verhota hän suuntasi kulkunsa yhä enemmän kaakkoon.
Hänen koko maailmansa oli täynnä polkuja, joita pitkin hän oli
metsästellyt. Niiden paikkojen ulkopuolella hän ei tiennyt olevankaan
mitään elämää. Ja tässä, hänen käsityskantansa mukaisessa pienessä
maailmassa, oli Harmaa Hukka, jota hän ei voinut olla tapaamatta.
Tämä maailma, sellaisena kuin hän sen käsitti, ulottui McFarlanesta
kapeana polkuna metsien kautta ja tasankojen halki siihen pieneen
laaksoon, josta majavat olivat heidät karkoittaneet. Koska Harmaa
Hukka siis ei ollut täällä, oli hän siellä, ja uupumatta Kazan taas
ryhtyi häntä etsimään.

Vasta kun tähdet jälleen olivat taivaalta kalpenemassa ja harmaa
päivä syntyi yöstä, pysähdytti hänet väsymys ja nälkä. Hän
tappoi jäniksen ja makasi syötyään tuntikausia saaliinsa likellä
nukuksissa. Sitten hän jatkoi matkaa. Neljäntenä yönä hän saapui
harjanteiden väliseen kapeaan laaksoon, ja tähtien valossa, jotka
nyt alkusyksyn kylmänselkeinä öinä olivat entistä kirkkaampia, hän
kulki joen vartta pitkin heidän vanhaan rämeikkökotiinsa. Oli jo
selvä päivä, kun hän saapui ison majavalammikon partaalle, joka
nyt täydellisesti ympäröi tuulenkaatokummun. Katkohammas ja muut
majavat olivat saaneet toimeen suuren muutoksen siellä, missä kerran
oli ollut hänen ja Harmaan Hukan koti, ja kauan aikaa Kazan seisoi
äänettömänä ja liikahtamatta lammikon reunalla nuuskien ilmaa,
joka oli anastajain vastenmielisestä lemusta sakeana. Tähän asti oli
hänen tarmonsa säilynyt lannistumatta. Jalat kipeinä, kupeet ohuina
ja pää laihtuneena hän harhaili hitaasti rämeikköä ristiin rastiin.
Kaiken sen päivää hän etsi. Ja hänen harjansa oli nyt painuksissa, ja
hartioiden laskeutuminen todisti masentumista, samoin kuin silmien
epävakainen katse.

Harmaa Hukka oli poissa.

Hitaasti Luonto juurrutti hänen tietoisuuteensa tämän tosiasian.
Toveri oli poistunut hänen maailmastaan ja hänen elämästään, ja hänet
valtasi semmoinen yksinäisyyden tunne ja niin suuri suru, että metsä
tuntui vieraalta, ja erämaan hiljaisuus painosti ja pelotti. Vielä
kerran hänen koiranluontonsa pääsi sudesta voitolle. Yhdessä Harmaan
Hukan kanssa hän oli nauttinut vapaudesta. Ilman häntä tämä maailma
oli niin suuri ja vieras ja tyhjä, että se kammotti häntä.

Myöhään iltapäivällä hän tapasi virran rannalta pienen kasan
murskattuja simpukankuoria. Hän haisteli niitä -- lähti pois --
tuli takaisin ja haisteli taas. Tässä Harmaa Hukka oli viimeksi
aterioinut ennenkuin jatkoi matkaa etelään. Mutta hänen jättämänsä
haju ei ollut tarpeeksi väkevä kertoakseen siitä Kazanille, ja
toistamiseen hän poistui. Siksi yöksi hän kyyristyi puunrungon alle
ja itki itsensä nukuksiin. Sydänyöllä hän valitteli kuin lapsi
rauhattomassa horroksessaan. Ja päivät ja yöt perätysten Kazan yhä
pysyi hiiviskelevänä rämeikön olentona, murehtien sitä ainoata, joka
oli vienyt hänet sekasorrosta valoon, täyttänyt hänen maailmansa ja
lähtemällä hänen luotaan vienyt tästä maailmasta pois senkin, mitä
Harmaa Hukka oli sokeutensa mukana menettänyt.




XXVII

SUN ROCKIN "KUTSU"


Sun Rockille näkyvää jokea pitkin tuli kanootissa eräänä päivänä
syysauringon kultaisena hohtaessa mies, nainen ja lapsi. Sivistynyt
maailma oli suloiseen Joaniin vaikuttanut samaa kuin moniin
muihinkin villeihin kukkasiin näiden siirryttyä erämaan syvyyksistä
uuteen maaperään. Hänen poskensa olivat laihat. Sinisilmät olivat
kadottaneet kiiltonsa. Hän yski, ja hänen yskiessään katseli mies
häntä rakkauden ja pelon sekaisilla silmäyksillä. Mutta nyt hän
oli alkanut vähitellen huomata muutosta, ja sinä päivänä, jolloin
heidän kanoottinsa kulki virtaa ylöspäin sitä ihmeellistä laaksoa
kohden, joka oli ollut heidän kotinaan, ennenkuin heille tuli
etäisen suurkaupungin kutsu, hän näki veren uudestaan kokoontuvan
Joanin poskiin ja huulien punertavan täyteläisemmin, samalla kun
silmissä hohti yhä enemmän onnea ja tyytyväisyyttä. Hän nauroi
lempeästi pannessaan näitä ilmiöitä merkille ja siunasi metsiä. Joan
oli nojautunut taaksepäin kanootissa, pää melkein kiinni miehen
hartioissa, ja mies herkesi melomasta, vetäen hänet luokseen ja
pujottaen sormensa hänen pehmeisiin, kullanhohtoisiin hiuksiinsa.

"Sinä olet taas onnellinen, Joan", puheli hän iloisesti nauraen.
"Lääkärit olivat oikeassa. Sinä kuulut metsiin."

"Niin, minä olen todellakin onnellinen", kuiskasi Joan, ja äkkiä
hänen äänensä alkoi värähdellä, ja hän osoitti virtaan pistäytyvää,
valkeaa hietakielekettä. "Muistatko vielä -- tuntuu kuin olisi
siitä kulunut monta vuotta -- että Kazan jätti meidät tässä? Naaras
oli tuolla toisella puolen ja kutsui häntä. Muistatko?" Hänen
suupieliinsä ilmestyi pieni vavahdus kun hän lisäsi: "Olisipa hauska
tietää -- minne he -- ovat menneet."

Maja oli samassa kunnossa kuin he sen olivat jättäneet. Vain punainen
_bakneesh_-köynnös oli kasvanut korkeaksi sen ympärillä, ja pensaita
ja tuuheita ruohoja oli ilmestynyt seinänvierustoille. Taaskin se sai
asukkaita, ja Joanin posket kävivät päivä päivältä värikkäämmiksi,
ja hänen äänensä sai takaisin entisen villin suloutensa. Joanin mies
puhdisti entisten ansojensa polut, ja Joan ynnä pikku Joan, joka
nyt peuhasi ja jutteli, loivat majasta kodin. Eräänä iltana mies
palasi kotiin myöhään ja huomasi sisään astuttuaan kiihtymystä Joanin
sinisilmissä ja värähtelyä hänen äänessään, kun hän tervehti.

"Kuulitko sinä sen." kysyi Joan. "Kuulitko sinä -- _kutsun_?"

Mies nyökkäsi, silittäen Joanin pehmeitä suortuvia.

"Olin mailin päässä rämeellä", sanoi hän. "Kyllä minä sen kuulin."

Joan tarttui hänen käsivarteensa.

"Se ei ollut Kazan", sanoi hän. "Minä tuntisin _hänen_ äänensä. Mutta
mielestäni se oli samanlainen kuin toinen kutsu -- se, joka silloin
aamulla kuului hietasärkältä, hänen _puolisonsa_!"

Mies ajatteli. Joan puristi hyppysillään tiukemmin. Hän hengitti
hiukan kiihkeämmin.

"Lupaatko minulle, mitä nyt pyydän?" kysyi hän. "Lupaatko minulle,
ettet ammu etkä raudoillakaan pyydä susia?"

"Sitä olenkin ajatellut", vastasi mies. "Ajattelin sitä -- kutsun
kuultuani. Minä lupaan."

Joanin käsivarret kiertyivät hänen kaulaansa.

"Me rakastimme Kazania", kuiskasi hän. "Ja sinä voisit tappaa hänet
-- tai _hänen kumppaninsa_."

Hän vaikeni äkkiä. Molemmat kuuntelivat. Ovi oli hieman raollaan, ja
he kuulivat taas suden kaihoisan kutsun. Joan riensi ovelle. Mies
seurasi. Yhdessä he seisoivat ääneti, ja henkeään pidättäen Joan
osoitti tähtien valaisemalle tasangolle.

"Kuule -- kuule!" sanoi hän. "Se on naaraan huuto, _se kuului Sun
Rockilta_!"

Hän juoksi ulos yöhön, unohtaen, että mies nyt oli ihan hänen
takanaan, ja että pikku Joan oli yksin vuoteessaan. Ja heidän
korviinsa kantautui mailien päästä tasangon yli valittava
vastaushuuto, joka tuntui olevan vain osa tuulesta, ja vihlaisi
Joania niin, että hänen hengityksensä purkautui oudoksi
nyyhkytykseksi.

Hän meni vielä kauemmas tasangolle ja pysähtyi sitten, syksyisen
kuun kultaisen hohteen ja tähtien valon välkkyessä hänen hiuksissaan
ja silmissään. Kesti monta minuuttia, ennenkuin huuto taas kuului,
ja silloin se tuli niin läheltä, että Joan kohotti kädet torveksi
suulleen, ja hänen huutonsa kajahti entisaikojen tapaan tasangon yli:

"_Kazan -- Kazan -- Kazan_!"

Sun Rockin huipulla Harmaa Hukka kuuli nälkiintymisestä laihana ja
kuihtuneena naisen huudon, ja hänen kurkustaan kohoamassa oleva kutsu
heikkeni vinkunaksi. Ja pohjoisessa päin pysähtyi vikkeläliikkeinen
varjo hetkiseksi ja seisoi kuin kivettyneenä tähtien valossa. Se
oli Kazan. Outo tuli kiiti hänen ruumiinsa läpi. Hänen eläimellisen
käsityksensä joka säie syttyi ilmiliekkiin siitä tietoisuudesta, että
täällä oli koti. Täällä hän kauan aikaa sitten oli elänyt, rakastanut
ja taistellut -- ja samassa palasivat jo kalvenneet ja hämärtyneet
muistin unikuvat todellisina ja elävinä hänen mieleensä. Sillä
tasangon yli kantautui heikosti hänen korviinsa _Joanin ääni_.

Tähtien valaistuksessa Joan seisoi jännittyneenä ja valkeana, kun
Kazan kuutamon valjusta usvasta ilmestyen saapui hänen luokseen,
mahallaan kyyristellen, läähättäen ja menehtyneenä, outo vinkuva sävy
kurkussaan. Ja kun Joan astui hänen luokseen, ojentaen kätensä ja yhä
uudestaan kuiskaten hänen nimeään, seisoi mies heitä katselemassa
uuden ja suuremman ymmärtämyksen kummasteleva ilme kasvoissaan. Hän
ei nyt vähääkään pelännyt susikoiraa. Ja kun Joan käsivarsillaan
painoi Kazanin isoa, pörröistä päätä rintaansa vasten, kuuli mies
pedon iloisen, läähättävän vinkunan ja nuoren vaimonsa nyyhkyttävän,
kuiskaavan äänen, ja kädet tiukasti nyrkkiin puristettuina hän seisoi
Sun Rockiin päin kääntyneenä.

"Voi, ihme!" huokasi hän. "Uskonpa -- että niin on laita --"

Aivan kuin vastaukseksi hänen ajatuksiinsa kuului taas tasangon
yli Harmaan Hukan surua ja yksinäisyyttä ilmaiseva toverikutsu.
Nopeasti kuin ruoskan tapaamana Kazan oli jalkeilla, unohtaen Joanin
koskennan, hänen äänensä, miehen läheisyyden.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa, ja Joan heittäytyi
miehensä rintaa vasten ja likisti melkein rajusti hänen kasvojaan
kättensä välissä.

"_Nyt_ kai uskot?" huusi hän huohottaen. "_Nyt_ kai uskot minun
maailmani Jumalaan -- siihen Jumalaan, jonka kanssa minä olen elänyt,
joka antaa sielun villeille olennoille, siihen Jumalaan, joka on
tuonut -- meidät kaikki -- yhteen -- vielä kerran -- _kotiin_!"

Mies kiersi käsivartensa hellästi hänen ympärilleen.

"Minä uskon, Joan kultaseni", kuiskasi hän.

"Ja ymmärräthän -- nyt -- mitä merkitsee 'Ei sinun pidä tappaman'?"

"Paitsi mikäli se tuottaa meille elatusta -- kyllä ymmärrän", vastasi
toinen.

Joanin lämpimät, pehmoiset kädet hyväilivät miehen kasvoja. Hänen
tähtinä loistavat sinisilmänsä katsoivat miehen silmiin.

"Kazan ja _hän_ -- sinä ja minä -- ja pienokainen! Oletko pahoillasi,
että tulimme takaisin?" kysyi hän.

Niin tiukasti rintaansa vasten mies puristi nuorta vaimoaan, ettei
tämä kuullut sanoja, joita kuiskattiin hänen pehmeään, lämpimään
tukkaansa. Ja sitten he istuivat tuntikausia tähtien valossa majansa
oven edustalla. Mutta he eivät enää kuulleet yksinäistä huutoa Sun
Rockilta. Joan ja hänen miehensä ymmärsivät.

"Hän käy kyllä meitä taas huomenna katsomassa", sanoi mies vihdoin.
"Tule, Joan, mennään nukkumaan." Yhdessä he astuivat majaan.

Ja sinä yönä Kazan ja Harmaa Hukka taas metsästelivät rinnatusten
kuutamoisella lakeudella.





End of the Project Gutenberg EBook of Kazan susikoira, by James Oliver Curwood

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KAZAN SUSIKOIRA ***

***** This file should be named 55991-8.txt or 55991-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/5/5/9/9/55991/

Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.