Verinen lyhty : Romaani

By Jalmari Finne

The Project Gutenberg eBook of Verinen lyhty
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Verinen lyhty
        Romaani

Author: Jalmari Finne

Release date: September 17, 2024 [eBook #74433]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1928

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VERINEN LYHTY ***





VERINEN LYHTY

Romaani


Kirj.

JALMARI FINNE





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1928.




ENSIMMÄINEN LUKU.


Syysillan pimeässä kuului laukaus. Sitten oli kaikki jälleen hiljaista.

Heikkilän isäntä luki parhaillaan sanomalehteä. Hän antoi lehden vaipua
polvelleen ja kuunteli.

— Kuulitko? kysyi hän vaimoltaan, joka istui ompelemassa ja laukauksen
kuultuaan laski työnsä syrjään.

— Kuulin, vastasi emäntä. — Se oli laukaus.

— Kukahan siellä nyt ampuu? sanoi isäntä.

Emäntä nousi nopeasti paikaltaan, meni eteiseen ja sieltä kuistin
ovelle. Siellä hän pysähtyi kuuntelemaan.

Pihan poikki juoksi hätääntyneenä emännän luokse talon palvelijatar
Kirsti.

— Kuuliko emäntä laukausta? kysyi hän.

— Kuulin kyllä. Se tuli aivan kuin maantieltä.

Molemmat naiset seisoivat hetkisen paikallaan ja kuuntelivat.

— Ei sieltäpäin kuulu mitään liikettä, sanoi emäntä. — Mitä lienevät
humalaisia.

Emäntä palasi miehensä luo.

— Ei sieltä kuulunut enää mitään, sanoi hän.

Isäntä ryhtyi uudelleen lukemaan sanomalehteään,

— Missä Anna on? kysyi hän vähän ajan päästä.

— Sanoi menevänsä mummonsa luo, vastasi emäntä. — Voisi sieltä jo
palatakin. Ei ole viisasta näin syyspimeällä kuljeskella maantiellä.

— Veisailevat tietysti taas siellä tapansa mukaan virsiään, sanoi
isäntä pilkallisesti. — Onhan sinun äitisi viisas nainen, mutta ei
pitäisi virrenveisuuta aina harjoittaa.

Äkkiä ponnahtivat molemmat seisaalleen, sillä pihalta kuului parkaisu.
He riensivät kuistille. Samassa saapui siihen Kirsti ja kalpeana
nojaten kuistin oven pieleen sanoi:

— Maantiellä makaa mies liikkumattomana! Sitä kai on ammuttu.

Isäntä ja emäntä läksivät kiireesti juoksemaan maantielle päin. Talon
aitta- ja vajarakennukset olivat maantien varrella, jota pihalta ei
nähnyt. Kun he portista, joka oli aitan nurkan kohdalla, kääntyivät
maantielle, näkivät he siellä kolme henkilöä. Kaksi oli tullut
polkupyörillään. He olivat naapuritalon Mattilan pojat Väinö ja Kalle.
Kolmas oli maantien toisella puolella pienessä torpassaan asuva vanha
suutari. He kumartuivat maassa makaavan miehen puoleen valaisten häntä
toisen polkupyörästä irroitetulla lyhdyllä.

— Tulkaa, isäntä, jumalan nimessä tänne katsomaan! sanoi suutari. —
Peltolan Matti makaa tässä ammuttuna!

Heikkilän isäntä kumartui kiireesti maassa makaavan miehen puoleen
ja avasi hänen takkinsa. Sydämen kohdalla olevasta reiästä oli
valunut verta, ja miehen liivit olivat aivan tahmeina. Isäntä oikaisi
vartalonsa ja sanoi:

— Kuula on mennyt sisään aivan sydämen kohdalta. Hänessä ei ole enää
elon merkkiäkään. Näkikö kukaan teistä murhaajaa?

Väinö seisoi kalpeana ja vapisten paikallaan. Hän ei ensin ollut
mitenkään löytää sanoja, mutta viimein hän sai selvitetyksi:

— Me tulimme Seuran talolta tanssiaisista. Kun me ajoimme, niin lyhty
valaisi maantiellä makaavan miehen. Me luulimme ensin, että se oli
humalainen.

Kalle jatkoi veljensä selitystä:

— Kun tuliimme kohdalle, niin tunsin hänet heti Peltolan Matiksi. Me
koetimme nostaa hänet maasta, mutta hän oli aivan hervoton.

— Silloin minä tulin tänne, selitti vanha suutari Berg. — Olin
juuri menossa levolle, kun kuulin laukauksen. Ensin en pannut sille
mitään painoa, kun luulin humalaisten ampuvan. Sitten läksin kumminkin
katsomaan ja näin nämä molemmat pojat ruumiin luona.

Isäntä kääntyi emännän puoleen ja sanoi:

— Mene heti soittamaan nimismiehelle ja pyydä häntä tulemaan tänne.

Emäntä läksi kiireesti taloa kohden.

Isäntä kääntyi nuorten miesten puoleen kysyen:

— Huomasitteko jonkun juoksevan täältä pois?

— Ei ainakaan meitä vastaan tullut ketään, vastasi Kalle.

— Murhaaja ei vielä voi olla kaukana, sanoi isäntä. — Minä kuulin
sisälle laukauksen, ja siitä on kulunut vasta lyhyt aika.

— Minä en aivan varmasti voi sanoa, lausui suutari, — mutta kun tulin
torppani ovesta ulos, niin olin kuulevinani aivan kuin auton äänen.

— Ei ainakaan meitä vastaan tullut autoa, sanoi Kalle. — Hänen on
täytynyt ajaa silloin tietä eteenpäin tuolta tallin taitse ja meidän
talon ohi.

— Näkyikö valoja? kysyi isäntä.

— Sehän juuri on merkillistä, sanoi suutari, — että mitään valoja
ei näkynyt. Pitäisihän ne näkyä ja on aina ennen näkynyt, kun on
maantiellä ajettu. Sitä minä sitten arvelin, että olinkin erehtynyt. Ja
enhän minä joutanut enää sitä tuumimaan, kun näin ruumiin. Siinä nyt
meni isännältä vävypoika!

Kaikki olivat vähän aikaa vaiti. He eivät olleet siihen asti
muistaneet, että Matti Peltolan piti mennä naimisiin Heikkilän Annan
kanssa. Tämä seikka muutti nyt heidän menettelynsä. He olivat valmiita
tavalla tai toisella auttamaan henkilöä, jota suru oli kohdannut.
Senvuoksi suutari hyvin ystävällisesti sanoi Heikkilän isännälle:

— Kai me kannamme vainajan täältä pois. Emmehän me voi jättää häntä
tänne maantielle makaamaan.

— Meidän täytyy odottaa ensin, mitä nimismies määrää, sanoi isäntä.
— Vaimoni meni soittamaan hänelle. Odottaessamme voimme koettaa ottaa
selkoa rikoksesta parhaamme mukaan.

Isäntä kääntyi nuoren, vaaleatukkaisen miehen puoleen, joka nyt
lähestyi ruumiin ympärille kerääntynyttä joukkoa.

— Etkö sinä, Antti, kuullut laukausta? kysyi hän.

— Kuulin kyllä, vastasi Antti.

— Missä sinä olit silloin?

— Tallissa minä olin.

— Etkö lähtenyt katsomaan, kuka ampui?

— Hevosten ruokinta oli kesken.

— Olenhan minä sanonut, että hevosille ei pidä näin myöhään enää antaa
apetta.

— En minä niille antanutkaan muuta kuin vettä. Sitäpaitsi on valakka
ollut sairaana, ja minä menin katsomaan, missä tilassa se oli.

— Tuletko sinä siis nyt vasta tallista? kysyi isäntä.

— Niin, vasta nyt minä tulin, kun ensin olin muuttanut siteen valakan
jalassa.

Kirsti, joka siihen asti oli seisonut sanaakaan sanomatta toisten
joukossa ruumiin vieressä, katsoi terävästi Anttiin ja sanoi:

— Sinä valehtelet!

Kaikki sävähtivät, sillä tämä lause sanottiin aivan tiukasti.

— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi isäntä Kirstiltä.

— Sitä, että minä näin hänen heti laukauksen jälkeen tulevan tallin
ovesta palava lyhty kädessään, vastasi Kirsti mennen aivan Antin eteen
seisomaan. — Uskallatko väittää tämän valheeksi?

Hetkisen olivat kaikki aivan liikkumattomina ja tuijottivat Anttiin.
Jokaisessa oli herännyt ajatus siitä, että Antti oli tehnyt murhan ja
oli koettanut sitä peittää.

Antti vastasi verkalleen:

— Minä olin kyllä ovella, mutta sitten palasin talliin.

Asioita ei sen enempää selvitetty, sillä emäntä kiirehti paikalle
sanoen:

— Nimismies ei ollut kotona. Oli mennyt jonnekin, sanoi hänen tätinsä.
Kun hän lähtiessään tavallisesti sanoo, minne hän menee, jos viipyy
kauemmin, mutta ei nyt ole puhunut mitään, niin kai hän pian palaa.
Tätinsä lupasi lähettää hänet heti tänne. Ja pianhan hän pääsee, kun
hänellä on hyvä auto. Ja sitten minä soitin poliisi Salolle. Hän sanoi
tulevansa aivan heti tänne. Hän kielsi siirtämästä ruumista pois,
ennenkuin hän ensin on tutkinut asiaa.

— Olisit ilmoittanut Matin vanhemmillekin, sanoi isäntä.

— Minä tein senkin, vastasi emäntä, — He tulevat kohta tänne.

— Missä Anna on?

— Hän on tullut jo kotia, vastasi emäntä. — Hän tietää jo tapauksesta
ja on aivan kauhuissaan. Lapsi parka! Häät piti olla ja tulikin
hautajaiset.

Kirsti tarttui isännän käsivarteen ja sanoi:

— Viekää nyt toki ruumis täältä maantieltä kaikkien jaloista pois!

— Me emme saa sitä tehdä, ennenkuin viranomaiset ovat tarkastaneet
rikospaikan, sanoi isäntä. — Kyllähän minä lautamiehenä sen asian
tiedän.

— Mutta maata tässä maantiellä kaikkien jaloissa! sanoi Kirsti.

— Kun hän jo on kuollut, niin eihän hän siitä mitään kärsi, lausui
isäntä. — Tärkeää on nyt, että rikollinen saadaan kiinni.

Kukaan ei sen jälkeen sanonut mitään, vaan kaikki odottivat.

Suutari Berg katkaisi vaitiolon sanomalla:

— Tuolla vilkkuu polkupyörän lyhty! Komisarius Salo tulee siellä aivan
varmasti.

Vähän ajan päästä ajoi komisarius Salo paikalle. Hän oli yli
neljänkymmenen vuotias, toimeensa täysin perehtynyt mies.
Ahavoituneilla kasvoilla ei ollut mitään ilmettä, vaan ne olivat
aivan kuin puuhun veistetyt. Jätettyään pyöränsä aitan seinän viereen
hän nyökkäsi isännälle tervehdykseksi ja ryhtyi asiaa tutkimaan.
Taskustaan hän otti voimakkaasti valaisevan poliisilyhdyn. Hän valaisi
sillä ruumiin lähistöllä olevaa maata. Hän kirjoitti muistikirjaansa
erinäisiä asioita ja tätä tehdessään viittasi Kalle Mattilan pitämään
lyhtyä niin, että valo osui muistikirjaan. Kaikki seisoivat paikallaan
mitään sanomatta seuraten vain hänen toimiaan. Salo ei kysellyt mitään,
hän vain teki huomioitaan. Hän viittasi kaikkia siirtymään syrjään
ja tarkasti hyvin huolellisesti lyhtynsä valossa koko ympäristön.
Hän valaisi lyhdyllä maata, kulkien kumarassa. Viimein hän pisti
muistikirjan taskuunsa ja kysyi:

— Onko ase löytynyt?

— Ei ole, vastasi isäntä.

Salo ei vastannut siihen mitään. Hän viittasi ruumiiseen päin ja sanoi:

— Ruumiin saa nyt nostaa pois.

— Viedään se tuonne vajaan siksi, kunnes vanhempansa tulevat sitä
noutamaan, sanoi isäntä.

— Nimismies kai määrää ensin lääkärin tarkastamaan ruumiin, sanoi
Salo. — Mutta maantieltä saa sen kyllä jo viedä pois.

Isäntä viittasi Väinöä ja Kallea tulemaan kantamaan. Väinö tarttui
ruumiin jalkoihin ja Kalle nosti hartioista. Kun taakka tuli
hänelle liian raskaaksi, meni Antti auttamaan. Yhdessä he veivät
vainajan vajaan, joka oli rakennettu aitan viereen. Salo valaisi
poliisilyhdyllään. Emäntä sanoi:

— Odottakaa hiukan, niin minä vedän hiukan olkia ruumiin alle.

Kantajat pitelivät ruumista koholla siksi, kunnes emäntä Kirstin
auttamana oli levitellyt olkia vajan lattialle. Siihen ruumis sitten
laskettiin.

— Kukaan ei saa poistua täältä, sanoi Salo. — Nimismiehelle on kai
annettu sana tästä?

— On, vastasi isäntä. — Hän ei ollut nyt kotona, mutta tulee kai
kohta.

— Kaikki odottavat siksi, kunnes nimismies on kuulustellut jokaista,
sanoi Salo.

— Mennään sisälle odottamaan, sanoi isäntä.

Vajan ovi suljettiin ja isäntä läksi Salon keralla taloon toisten
seuratessa heitä. Väinö ja Kalle menivät ensin maantielle ottamaan
polkupyöränsä. Niihin nojaten he hiljaa keskustelivat.

— Ei kai meitä täällä tarvita, sanoi Väinö. — Mehän voimme mennä
kotia.

— Ei mennä, sanoi Kalle. — Me olimme ensimmäiset, jotka näimme
Matin ruumiin, ja siis meidän todistuksemme painaa paljon. Jos me nyt
poistumme, niin meitä aletaan epäillä syyllisiksi.

— Mutta syyttömiähän me olemme murhaan, sanoi Väinö. — Minkä vuoksi
me sen olisimme tehneet?

— Syyttömiähän me olemme, sanoi Kalle, — mutta muistathan, että Matti
ja minä riitelimme kaksi viikkoa sitten ja minä sanoin, että ellei hän
pysy alallaan, niin hän voi saada kuulan ruumiiseensa. Moni kuuli sen
silloin. Jos minä nyt livistän, niin luullaan, että minulla on paha
omatunto. Aina joku tuon uhkaukseni muistaa.

— Mutta eihän kukaan voi ajatellakaan, että sinä olisit Matin ampunut,
sanoi Väinö. — Eihän sinulla ole ollut mitään varsinaista syytä
sellaiseen. Tuollaisia uhkauksia sanoo kuka tahansa.

— Niin kyllä, mutta kun ihmiset alkavat tehdä päätelmiään, niin ei
siinä enää järki mitään merkitse, sanoi Kalle. — Ajattelehan nyt. Me
tulimme tänne ensimmäisinä. Me olemme veljeksiä. Sinun todistuksesi ei
merkitse yhtään mitään, sillä sinä olet jäävi todistamaan. Hyvä veli,
me olemme nyt pahassa liisterissä. Kun siis sinua kuulustellaan, niin
älä hiisku mitään tuosta minun uhkauksestani.

Juuri kun veljekset olivat menossa pihaan, ajoi portista sisään auto.
Siinä istui ohjaajan paikalla pitäjän nimismies Yrjö Valve. Hän oli
kolmikymmenvuotias komeavartaloinen mies. Hänen käytöksensä oli varmaa
ja hieman suurellista. Nimismiehenä hän oli ollut pitäjässä vasta
vuoden ajan asuen kirkonkylässä pitäjän nimismiestä varten ostamassa
talossa, missä hänen talouttaan hoiti vanha tätinsä. Tultuaan pitäjään
oli nimismies saanut toimeen hyvän järjestyksen, joka hänen edeltäjänsä
vanhuuden suoksi oli alkanut löyhtyä. Seurassa hän oli hauska ja
sukkelakin. Pitäjäläiset eivät hänestä kuitenkaan oikein pitäneet.
Kukaan ei voinut selittää, mistä se johtui. Kaikki tunnustivat kyllä
hänen tarmonsa, mutta jäyhät talonpojat eivät sulattaneet hänen heille
osoittamaansa suurta kohteliaisuutta.

Nimismies jätti autonsa pihalle ja kiirehti isännän puolelle vievästä
kuistista sisään. Portailla tuli Heikkilän isäntä komisarius Salon
kanssa häntä vastaan.

— Täällähän on tapahtunut ikäviä asioita, sanoi nimismies katellen
isäntää.

— Niin on, vastasi isäntä. — Häät piti tulla ja tulikin hautajaiset.

— Missä ruumis on? kysyi nimismies.

— Se on vajassa, vastasi Salo. — Minä käskin siirtää sen pois
rikospaikalta, tehtyäni ensin kaikki tarpeelliset tutkimukset.

— Olisitte voinut odottaa minun tuloani, sanoi nimismies tylysti.

Salo punastui hiukan, mutta vastasi rauhallisesti:

— Kun talosta soitettiin nimismiehelle, niin ei tiedetty, milloin
nimismies tulee kotia. Enhän minä voinut jättää ruumista maantielle.

— Hätiköimällä on monta kertaa hävitetty tärkeät rikoksen jäljet,
lausui nimismies.

— Mennään sisään, sanoi isäntä, — niin saamme siellä asiaa pohtia.

— Minä olen kieltänyt ketään niistä, jotka olivat maantiellä,
poistumasta talosta, sanoi Salo. — He odottavat nimismiehen
kuulustelua. Minä en ole tehnyt heille mitään kysymyksiä.

Nimismies riisui eteisessä päällystakkinsa ja meni isännän seurassa
saliin, missä tervehti emäntää.

— Taloa on kohdannut suuri onnettomuus, sanoi nimismies puristaen
emännän kättä. — Otan osaa suruun. Vaikka me emme voikaan henkiin
herättää vainajaa, niin lupaan tehdä parhaani saadakseni syyllisen
rangaistukseen. Ikävä asia, ikävä asia! Tapaus on tietysti koskenut
kovasti Anna-neitiin.

— Hän makaa tuolla sisällä vuoteellaan, sanoi emäntä. — Kun hän sai
minulta kuulla asian, niin luulin hänen pyörtyvän siihen paikkaan. Niin
kovasti se häneen koski. Hän meni vuoteeseensa ja tahtoo olla yksin.

— Minä pyydän emäntää viemään hänelle sydämellisimmät terveiseni,
sanoi nimismies. — Minä tunnen todella suurta osanottoa hänen
kohtaloonsa.

— Kiitos, kiitos, sanoi emäntä.

Nimismies meni salin pöydän ääreen istumaan ja sanoi:

— Ryhtykäämme nyt heti asiaan. Salo tekee raportin.

Komisarius seisoi nimismiehen edessä ja ryhtyi verkalleen selittämään.

— Emäntä ilmoitti minulle puhelimella tapauksesta. Lähdin heti
polkupyörälläni tänne. Minähän asun vain kilometrin päässä täältä.

— Hyvä on, hyvä on, sanoi nimismies. — Kun tulitte perille, niin mitä
näitte?

— Ruumis makasi maantiellä talon aittarakennuksen takana, ja läsnä
olivat seuraavat henkilöt: tämän talon isäntä ja emäntä, talon
palvelijatar Kirsti, talon renki Antti, tien toisella puolella asuva
suutari Berg ja naapuritalon pojat Väinö ja Kalle Mattila. Ketään muita
ei ollut.

— Sanoitte, ettette kuulustellut heitä?

— En, koska tiesin nimismiehelle annetun sanan tapauksesta.

— Mitä siis teitte?

— Minä tutkin tarkalleen rikospaikan.

— Ja mitä huomasitte?

— Vainajaa on ammuttu takaapäin.

— Mistä sen päätätte?

— Vainaja makasi kyljellään, oikealla kyljellään nimittäin. Selässä
oleva kuulanreikä oli tasainen. Ampuja on ollut aivan murhatun takana.

— Mistä sen tiedätte?

— Selässä olevan kuulanreiän ympäristö on kärventynyt ruudista.

— Mitä muuta olette huomannut?

— Vainaja oli tullut maantietä pitkän kirkolta päin.

— Siis kotoaan päin?

— Niin.

— Mistä sen päätätte?

— Hänellä oli kumipohjaiset kengät ja niiden jäljet näkyivät jonkin
matkan päässä maantien syrjässä, kun hän oli koettanut väistää
rapakkoa, ja askelet olivat taloon päin.

— Oletteko varma siitä, että joku muu ei ole kulkenut samanlaisissa
kengissä.

— Vainajan oikean kengän korosta oli lohjennut pala pois, ja tämä
jälki erottui selvästi kosteassa maassa.

— Jatkakaa!

— Tultuaan ammutuksi oli hän hoiperrellut vielä muutaman askelen
eteenpäin. Vaikka ruumiin ympärillä olikin moni liikkunut, niin
saatoin erottaa, miten hänen jalkansa olivat laahanneet maata. Hän oli
ensin pudonnut polvilleen ja siitä sitten kaatunut kyljelleen. Polvet
olivat vielä loassa, ja kaatuessa oli oikea jalka jäänyt koukkuun
hänen alleen. Kaaduttuaan hän oli verenvuodosta heti kuollut, sillä
kaaduttuaan ei hän ole tehnyt enää mitään liikettä.

— Tietysti ette muistanut katsoa, oliko murhaaja jättänyt aseen
murhapaikalle? kysyi nimismies hiukan ivallisesti.

— Minulla on hyvä taskulyhty ja tarkastin sen valossa ympäristön.
Mitään asetta ei ollut siellä.

— Omituista, sanoi nimismies. — Olen huomannut, että murhaaja
tavallisesti joko pudottaa tai tahallaan heittää murha-aseensa
murhapaikalle. Olisin voinut lyödä vaikka vetoa siitä, että ase oli
maantiellä.

— Minä tarkastin hyvin huolellisesti, mutta mitään asetta ei näkynyt.
Mutta voinhan nimismiehen kanssa mennä sinne uudelleen.

— Jos katson sen tarpeelliseksi, niin teemme sen myöhemmin, sanoi
nimismies. — Tarkastuksenne päätyttyä mitä teitte?

— Käskin kaikkia maantiellä olleita jäämään taloon nimismiehen
kuulusteltaviksi ja annoin luvan ruumiin siirtämiseen pois.

Emäntä yhtyi nyt puheeseen:

— Olen ilmoittanut Matin vanhemmille tästä. He tulevat kohta.

— Onko kunnanlääkärille ilmoitettu asiasta? kysyi nimismies.

— Ei vielä, vastasi isäntä. — Kun minä näin, että hän oli aivan
hengetön, niin mitä siinä enää lääkäriä tarvittiin. Ja minä arvelin,
että nimismies kai antaa piirilääkärille tiedon, jos on tehtävä
leikkaus.

— Aivan oikein, vastasi nimismies. — Minä annan hänelle tiedon. Asia
on tätä myöten selvä, ja vanhemmat voivat viedä ruumiin kirkonkylään,
missä lääkäri voi toimittaa tarkastuksen. Pitää olla hienotunteinen
omaisia kohtaan, sillä he tietysti tahtovat saada poikansa ruumiin
mahdollisimman pian kotiaan. On se heillekin kova isku! Ainoa poika!
Talo ja kaikki rikkaudet joutuvat nyt kai isännän veljenpojalle. Onhan
hän ylioppilas ja ehdottomasti lahjakkaampi kuin mitä vainaja oli,
mutta ei hän tietysti korvaa koskaan omaa poikaa.

— Luuleeko nimismies, että voidaan päästä selville siitä, kuka on
tämän murhan tehnyt? kysyi isäntä.

— Jokainen rikollinen jättää aina jälkiä teoistaan, vastasi nimismies
sytyttäen sikaarin. — Ei ole niin ovelaa rikollista, joka muistaisi
peittää kaikki jälkensä. Viimeaikainen rikostutkimus on mennyt
kovasti eteenpäin, kun tiede on tullut avuksi. Jos me käyttäisimme
vanhanaikaisia menetelmiä, niin tämä epäilemättä olisi sellainen
rikos, joka ainiaaksi jää selvittämättä, mutta kun käytetään uusimpia
menetelmiä, niin olen aivan varma siitä, että me pääsemme oikeille
jäljille. Jokaisen rikoksen takana on aina syy, ja siitä on meidän
hyvä keskustella, ennenkuin ryhdymme kuulustelemaan todistajia. Oliko
vainajalla vihamiehiä?

— Onhan jokaisella nykyaikaan vihamiehiä, lausui isäntä. — Minä
luulen, että Matilla oli niitä tavallista enemmän.

— Hänhän oli rikas, sanoi nimismies, — ja sellainen asia herättää
aina kateutta.

— En minä luule hänen rikkautensa siinä olleen syynä, sanoi isäntä.
— Matti tahtoi kaikessa olla aina ensimmäinen, ja sellainen herätti
kiukkua. Eihän hän tullut oikein hyvin toimeen kenenkään muun kuin tuon
serkkunsa kanssa.

— Hyvin usein tämänlaatuiset murhat johtuvat siitä, että kaksi
miestä on ihastunut samaan naiseen ja syrjäänjäänyt tahtoo poistaa
onnellisemman tieltään, sanoi nimismies. — Tiedättekö, onko joku ollut
tyttäreenne ihastunut, vaikka Anna-neiti ei ole hänestä välittänyt?

— Annahan on vasta yhdeksäntoistavuotias, sanoi siihen isäntä. —
Mistä sellainen hiljainen tyttö olisi saanut monia ihailijoita. Minä
en ainakaan ole kuullut, että kukaan olisi tahtonut häntä lähennellä.
Oletko sinä kuullut sellaista? kysyi hän vaimoltaan.

— Ei meidän talon nurkissa ole nuoria miehiä juossut, sanoi siihen
emäntä vihaisesti. — Jos olisi ollut, niin kyllä minä pian olisin
siitä lopun tehnyt.

— Jos pysymme näissä tunnekysymyksissä, sanoi nimismies, — niin
jää se ajatus, että olisi ollut toinen nainen, jota vainaja olisi
mielistellyt ja sitten hylännyt.

— Ei kai sitä sentään meidän maassamme nainen mene miestä ampumaan,
sanoi isäntä.

— Onhan sitä sellaistakin nähty, lausui nimismies. — Tiedättekö
sellaista naista, jonka vainaja olisi hylännyt?

— Ainahan nuorella miehellä on pieniä mielistelyjä, sanoi isäntä.
— Mutta en minä ole kuullut mistään vakavammasta jutusta. Jos olisi
ollut, niin kyllä akkaväki sellaisen olisi tiedoittanut pitkin pitäjää.

— Jos me saamme tietää, että vainajalla oli suhde johonkin naiseen,
sanoi nimismies, — niin silloin pääsemme pian selville siitä, kuka
mies nykyään on mieltynyt tuohon samaiseen naiseen ja siis nyt tahtoo
kostaa vääryyden, joka on tehty hänen morsiamelleen. Sellaista näkee
usein.

— Jos minä tähän saan sanoa jotakin, lausui Salo, — niin tämä vainaja
oli humalassa hyvin riidanhaluinen. Ellei hän olisi ollut pitäjän
rikkaimpia, olisi hän monta kertaa joutunut vastaamaan oikeudessa. Hän
saattoi kimmastua aivan pienistä syistä. Pari kertaa minä sain mennä
vaatimaan hänen vanhemmiltaan kipurahoja, kun hän oli toista pidellyt
pahoin. Mutta en minä usko, että kukaan niistä, joiden kanssa hän on
tapellut, olisi mennyt häntä sentään murhaamaan, ei ainakaan takaapäin
ampumaan. Minun ajatukseni on sellainen, että tämän kaiken takana on
sellainen syy, jota emme vielä tunne, ja että tämä on sellainen vyyhti,
jonka selvittäminen tuottaa meille paljon päänvaivaa.

— Jota vaikeampi rikosjuttu on, sitä suuremman tyydytyksen tuottaa
sen selvittäminen, sanoi nimismies Salolle. — Te tietysti tahtoisitte
kaiken tulevan samantien kuntoon. Ei, hyvä komisarius, uudenaikainen
rikostutkimus on tavallisesti tulos järjen käytöstä. Me voimme saada
langan päästä kiinni aivan odottamatta, ja sitten kysytään harkintaa ja
malttia. Ehkä kuulustelemalla todistajia saamme tietää jotakin tärkeää.
Saan kai minä pitää kuulustelun täällä?

— Tietysti, vastasi isäntä.

— Kutsukaa siis, komisarius, tänne todistajat siinä järjestyksessä
kuin he tulivat murhapaikalle, sanoi nimismies.

Salo meni ovesta ja palasi vähän ajan päästä Väinö Mattilan seurassa.
Nuori mies oli aivan kalpea.

— Mitä te tiedätte tästä asiasta? kysyi nimismies.

Väinö seisoi levottomana paikallaan saamatta ensin sanaakaan suustaan.

— Kas niin, kas niin, sanoi nimismies, — rauhoittukaa! Me tahdomme
tietää vain, mitä olette nähnyt.

— Minä, sopersi Väinö, — minä tulin veljeni Kallen kanssa Seuran
talolla polkupyörällä. Kun tulimme tämän talon kohdalle, niin pyörän
lyhty valaisi maassa makaavan miehen. Me luulimme ensin, että se oli
humalainen, ja pysähdyimme. Mutta kun minä katsoin lähemmin, niin näin,
että se oli Peltolan Matti. Sitten tuli siihen suutari Berg ja sen
jälkeen tämän talon väki. Enkä minä muuta tiedä, kuin että sen jälkeen
kuin siihen saimme luvan, olin kantamassa vainajaa vajaan.

— Kuulitteko laukausta? kysyi nimismies.

— Kyllä minä muistelen kuulleeni vähää ennen laukauksen, mutta en
minä sille pannut mitään painoa, kun siellä Seuran talolla oli ollut
maaliinammuntaa ja joku saattoi ampua pyssynsä tyhjäksi. Enkä minä
voinut tarkalleen sanoa, mistäpäin laukaus kuului. Ei sitä voi aina
tietää, ei varsinkaan näin kostealla ilmalla.

— Tuliko teitä vastaan tiellä ketään?

— Ei tullut.

— Huomasitteko, lähtikö Seuran talolta ketään ennen teitä?

— Minä viivyttelin maantiellä puhelemassa poikien kanssa vähän
aikaa ennen lähtöämme, enkä minä muista silloin kenenkään lähteneen
tännepäin. Ja eihän sieltä Seuran talolta kukaan vielä olisikaan
mennyt, kun silloin vasta näytelmäkappale oli loppunut ja tanssi alkoi.

— Te ette siis tiellä nähnyt mitään liikettä?

— En nähnyt.

— Tiedättekö, oliko vainajalla vihamiehiä?

— Ainahan nuorella miehellä vihamiehiä on milloin mistäkin syystä.

— Tiedättekö ketään, joka varsinaisesti olisi häntä vihannut,
sanokaamme esimerkiksi naisen tähden?

— En minä sellaista tiedä.

— Ei teillä ole ollut mitään vihaa häntä kohtaan?

— Ei ollut, sillä enhän minä ole koskaan joutunut hänen kanssaan
mihinkään erikoisiin tekemisiin. Ja minä olen hiljainen ihminen, en
minä tahdo riitaa rakentaa.

— Ette siis ole kuullut hänellä olleen mitään varsinaista riitaa
kenenkään kanssa?

— Onhan niistä puhuttu, mutta en minä ole sellaisiin mitään painoa
pannut.

— Saatte siis mennä, sanoi nimismies.

Väinö kumarsi ja poistui.

— Hän teki hyvin hiljaisen miehen vaikutuksen, sanoi nimismies
isännälle.

— Hiljainen hän onkin, lausui isäntä. — Hän istuu tavallisesti
kotonaan ja työn jälkeen lueskelee. Hän on jumalinenkin, mutta ei niin
pahoin, jotta ei toisinaan kävisi juhlissakin.

— Kai hän ampua osaa?

— Onhan hän ollut sotaväessäkin jo, vastasi isäntä. — Mutta kun
tahtoivat hänet saada suojeluskuntaan, niin hän vastusti sitä.

— Minun tietääkseni ei hän ole pyytänyt aseenkantolupaakaan, sanoi
Salo.

— Ehkä lääkäri voi sanoa meille jotakin siitä, millaisella kuulalla
on ammuttu. Voimme sitten tiedustella, onko kaikilla vielä aseensa
tallella, sanoi nimismies. — Minä en pääse siitä ajatuksesta, että
murhaaja on jättänyt aseensa jonnekin ja että sen vielä löydämme.
Kutsukaahan seuraava todistaja sisään.

Vähän ajan päästä Salo toi Kalle Mattilan sisään.

— Kertokaa, mitä tiedätte tästä asiasta, sanoi nimismies.

Kalle kertoi samalla tapaa kuin veljensä.

— Tiedättekö te, oliko vainajalla vihamiehiä? kysyi nimismies.

— Oli kyllä.

— Vihasitteko te häntä?

Kalle epäröi hetkisen ja vastasi sitten:

— Peltolan Matti oli humalassa kovin pahasuinen. Olen kai
minäkin sanonut hänelle yhtä ja toista. Mutta kyllä kysyttiinkin
kärsivällisyyttä, jos jaksoi olla vaiti silloin, kun hän ryhtyi riitaa
rakentamaan.

— Mistä teille kahdelle on syntynyt riita?

— Hän on humalapäissään aina puhunut pahaa naisista eikä ole säästänyt
ketään.

— Onko hän puhunut pahaa tämän talon tyttärestä ja siis tulevasta
vaimostaan?

— Eihän hän nyt toki sellaista ole tehnyt, sillä Annassa ei ole mitään
moitittavaa, sellainen hiljainen ja kaino tyttö kun on. Mutta muista
hän kyllä on puhunut vaikka mitä.

— Sanokaahan esimerkiksi yksi sellainen.

— Puhuihan hän tämän talon palvelijattaresta Kirstistäkin vaikka mitä.

— Millaista?

— En minä sitä nyt enää tarkalleen muista, mutta ei hän tytön
maineesta jättänyt mitään jäljelle. Kun minä en omasta kohdastani
tiennyt Kirstistä mitään pahaa, niin tiuskaisin kerran hänelle ja
käskin olemaan vaiti.

— Onko teillä siis ollut suhteita tähän Kirstiin?

— Ei ole ollut. Minä olen jo katsonut itselleni toisen tytön.

— Eikä siinä välillä edes ole sattunut mitään?

— Minä en ole ajatellut muuta kuin sitä yhtä, ja se ei ole Kirsti.

— Onko vainaja lähennellyt tuota teidän tyttöänne?

— Ei ole päässyt lähelle, kun ei ole päästetty.

Nimismies mietti hetkisen ja sanoi sitten:

— Minulla ei nyt ole teiltä muuta kysyttävää. Saatte siis mennä.

— Saanko mennä jo kotiakin?

— Jääkää tänne vielä, jos sattuisi olemaan muuta kysyttävää.

Kalle kumarsi ja meni.

— Mitä isäntä tietää tästä nuoresta miehestä?

— Hän on aivan toisenlainen kuin veljensä, on iloinen ja huoleton,
käy tanssiaisissa ja urheilee paljon, vastasi isäntä. — Kiivas hän
kuuluu olevan, mutta en tiedä hänen koskaan käyneen toiseen käsiksi.
Pohjaltaan hän on hyvin auttavainen, sillä hän pelasti viime talvena
oman henkensä uhalla jäistä erään isännän.

— Niin, niin, nyt minä muistan sen tapauksen, sanoi nimismies.

— En minä usko, että hän olisi koskaan ampunut Mattia, ei edes
vihapäissäänkään, sanoi isäntä. — Ja jos olisi suuttunut niin, että
olisi ampunut, näin edestäpäin hän sen olisi tehnyt aivan varmasti.
Minä olen tuota poikaa katsellut aivan pienestä pitäen, ja on hän aina
tehnyt hyvin reilun vaikutuksen.

Nimismies nyökkäsi ja kääntyen Salon puoleen lausui:

— Kutsukaa seuraava todistaja sisään! Kuka se on?

— Suutari Berg, vastasi Salo.

— Kutsukaa siis hänet.

Vähän ajan päästä tuli suutari Berg Salon seurassa sisään ja kumarsi
syvään nimismiehelle.

— Kertokaa, mitä tiedätte tästä asiasta, sanoi nimismies.

— Minä asun tuolla maantien toisella puolella, sanoi suutari, — ja
olin juuri menossa levolle, kun kuulin laukauksen. Ensin minä en siihen
pannut mitään painoa, mutta menin sitten vähän ajan päästä kuitenkin
katsomaan ja näin Mattilan veljekset maantiellä.

— Mistä te näin pimeässä sen voitte nähdä? kysyi nimismies.

— Heillä oli polkupyörälyhtynsä ja ne valaisivat heidät. Kun minä
menin katsomaan, mitä he maantiellä tarkastivat, niin näin Peltolan
Matin maassa kuolleena.

— Mistä te heti tiesitte, että hän oli kuollut? kysyi nimismies.

— Näkihän sen toki aivan heti. Hän oli aivan kalpea, makasi toisella
kyljellään toinen jalka taivutettuna alleen eikä liikkunut ollenkaan.
Samassa tuli tämä isäntä siihen, avasi Matin takin ja sanoi sitten
vähän ajan päästä, että Matti oli kuollut.

— Onko teillä mitään ajatusta siitä, kuka rikoksen on tehnyt?

— Mistä minulle sellainen ajatus olisi tullut? sanoi suutari. — Mutta
minä muistan sellaista, että tullessani tupani ovelle olin kuulevinani
auton ääntä tämän talon tallin takaa sieltä, missä tie tekee mutkan.
Minä muistan katsoneeni maantielle, joka näkyy vähän kauempana, kun on
avonaisia peltoja, mutta en nähnyt mitään.

— Äänihän voi tulla kauempaakin, sanoi nimismies.

— Ei se kaukaa tullut, mutta ajoivat kai ilman lyhtyjä, sanoi suutari.
— Ajaahan näin syksyllä niitä viinankuljettajia monta kertaa ilman
sytytettyjä lyhtyjä, niinkuin nimismies varsin hyvin tietää. En minä
siihen silloin ensin pannut mitään painoa, mutta kun kerran on kaikki
kerrottava, niin totta kai tämäkin. Ja minä olen tässä odotellessani
tuuminut sellaista, että se murhaaja mahdollisesti läksi sillä autolla
pakoon. Ja minä olen ajatellut sitäkin, että se Matti ja murhamies
ovat varsin hyvin voineet tulla yhdessä autolla ja jättäneet sen sinne
Mattilan riihen luo ja kävelleet sitten taloon.

— Minkä tähden he olisivat jättäneet sen Mattilan riihen luo? kysyi
nimismies hymyillen hiukan ivallisesti. — On hauskaa kuulla, millä
tavalla te tämän pulmallisen kysymyksen ratkaisette.

Suutari jatkoi innostuneena:

— Maantie on siinä aitan luona ja sitten vähän matkan päässä talon
tallin luona niin kapeaa, ettei siihen voi autoa pysäyttää, ellei tahdo
maantietä tukkia aivan kokonaan. Mutta siellä Mattilan riihen luona on
sopiva pysähdyspaikka. Ja sitten he molemmat tulivat taloa kohden ja se
toinen ampui Matin.

— Ja luuletteko, että murhaaja olisi ennättänyt tekonsa tehtyään paeta
murhapaikalta, juosta esimerkiksi autolleen ja sitten ajaa pois?

— Kyllä tavallinen mies varsin hyvin olisi ennättänyt mennä, jos auto
oli tallin takana, sanoi suutari, — onhan se matka niin lyhyt, mutta
ei Mattilan riihelle asti, sillä se matka on liian pitkä.

Nimismies naurahti ja sanoi:

— Kuulkaahan, tämä selitys ei laisinkaan pidä paikkaansa. Ei ole
olemassa mitään syytä ajatella, että he olisivat pysähtyneet Mattilan
riihen luo, jos nyt ensiksikin murhaaja ja nuori Peltola olisivat
tulleet samalla autolla. Enhän voi mitenkään ajatella, että tuo
murhaaja olisi tehnyt tekonsa aivan ihmisasuntojen lähellä, jolloin
ilmitulemisen vaara oli mahdollisimman suuri, kun hän olisi voinut
tekonsa suorittaa esimerkiksi metsätaipaleella, jos he nimittäin ovat
ajaneet samalla autolla. Me emme voi ruveta kuvittelemaan mitään, sillä
silloin joudumme aivan ehdottomasti väärille teille, vaan meidän on
pidettävä kiinni yksityiskohdista ja vasta kun ne ovat meillä selvillä,
luotava niistä kokonaisuus.

— Mutta kyllä minä sentään pyytäisin, että pöytäkirjaan merkittäisiin
tämä, että minä kuulin auton äänen, sanoi suutari. — Minä en pääse
minnekään siitä, että tässä voisi olla johtolanka.

— Koska sitä nimenomaan tahdotte, niin merkitsen kyllä, sanoi
nimismies. — Tiedättekö, oliko tällä Matti Peltolalla vihamiehiä?

— En minä tiedä ketään varsinaista vihamiestä, mutta kai hänellä
sellaisia oli, kun oli rikas ja pahantapainen toisinaan.

— Oletteko te riidellyt hänen kanssaan?

— Minä en koskaan riitele kenenkään kanssa.

— Mutta jos olisitte ollut hänen vihamiehensä, niin olisitteko te
ampunut hänet?

— Enhän minä osaa ollenkaan ampua, sanoi suutari. — Lestillä minä
olisin häntä lyönyt ja sitten kai saanut häneltä selkääni. Kyllä kai
minä sentään aina olisin mennyt mieluummin pakoon kuin olisin tapellut.
Minä en ole vielä koskaan tapellut.

Nimismies viittasi kärsimättömänä.

— Jo riittää, sanoi hän. — Teillä ei siis ole aavistustakaan
murhaajasta?

— Jos se minulla olisi, sanoi suutari, — niin totta kai minä olisin
toimittanut heti paikalla sen miehen kiinni.

— Te tiedätte siis, että se on mies?

— Vaikka nainen ampuisi miestä aivan läheltä, niin menisi kuula aina
jonnekin muualle kuin sinne, minne on tarkoitettu. Ja tämä kuula on
lävistänyt sydämen aivan keskeltä. Totta kai sen silloin on laukaissut
mies.

— Jo riittää, jo riittää, sanoi nimismies. — Saatte mennä, mutta
älkää poistuko talosta, jos tahdon vielä jotakin kysellä.

Suutari kumarsi ja meni.

Nimismies kääntyi isännän puoleen sanoen:

— Hän on juuri sellainen todistaja, joka oikeudessa saattaa tuomarin
hermot pingoitukseen. Hän on valmis puhumaan mitä tahansa, kaikkia
kuvitelmiaankin. Jos esimerkiksi ottaisi täytenä totena tuon hänen
juttunsa autosta, niin muodostuisi tutkimus hyvin sekavaksi. Me
olisimme heti kuvittelujen alalla, ja silloin ei rikosasia koskaan
selviä. Kuka tämän jälkeen tuli rikospaikalle?

— Minä tulin sitten, sanoi isäntä.

— Jaha, minun täytyy siis ottaa isännänkin lausunto tähän
pöytäkirjaani, sanoi nimismies. — Onko siinä mitään tähän asti uutta?

— Ei juuri paljoa. Meidän palvelijattaremme Kirsti tuli meille
ilmoittamaan, että joku oli ammuttu. Sitä ennen olin vaimoni kanssa
kyllä kuullut laukauksen, ja vaimoni kävi kuistilla katsomassakin,
multa tiedon siitä, mitä oli tapahtunut, sen me saimme vasta
Kirstin kautta. Kun tulin vaimoni kanssa maantielle, olivat siellä
Mattilan veljekset ja tuo suutari. Minä avasin vainajan takin ja
tarkastin, oliko hänessä vielä elonmerkkejä. Kun näin, että reikä
oli aivan sydämen kohdalla ja verta oli valunut niin paljon, että
liivit olivat aivan tahmeina siitä, niin ymmärsin kyllä, että me
emme voineet enää millään tavalla auttaa. Lähetin vaimoni silloin
puhelimella ilmoittamaan asiasta teille. Hän teki sen ja kutsui samalla
komisariuksen ja ilmoitti Matin vanhemmille. Olenhan minä lautamiehenä
hiukan tullut huomaamaan, että rikosasioissa helposti jäljet
sekoitetaan, ja kielsin senvuoksi siirtämästä ruumista minnekään,
ennenkuin komisarius tai te, herra nimismies, olitte tullut paikalle
ja antanut siihen luvan. Sillä välin koetin kysellä, mitä kukin oli
nähnyt, jotta eivät myöhemmän pääsisi kuvittelemaan kaikenlaista.

— Niin, niin, sanoi nimismies, — mehän olemme saaneet juuri äsken
nähdä, mihin tutkimus voi mennä kuvittelujen kautta. Ellen olisi
ehkäissyt tuota suutaria, niin hän varmastikin olisi viimein uskonut
nähneensä murhamiehenkin. Kun sitten komisarius Salo tuli, niin
selititte hänelle kaiken, eikö niin?

— Hän ei kysellyt mitään, vastasi isäntä. — Minä en hänelle
selittänyt mitään.

Samassa aukeni eteiseen johtava ovi ja Kalle Mattila tuli hyvin
kiihoittuneena sisään. Hän piti kättään ojolla ja riensi nimismiehen
luo. Hän avasi kätensä ja laski pöydälle kuulan.

— Mitä tämä on? kysyi nimismies.

— Verinen lyhty.

— Minä menin maantielle uudelleen, sanoi Kalle, — ja jalkani
luiskahti hiukan jonkun pyöreän esineen päällä. Kumarruin alas ja otin
sen ylös. Se oli tämä kuula.

Nimismies katsoi häneen terävästi ja kysyi:

— Mistä tiesitte ottaa sen ylös? Eihän kengän läpi jalka voi tuntea,
oliko se kuula. Sehän olisi voinut olla vaikka kivi.

— Minä olen siksi paljon ampunut suojeluskunnan ampumaradalla, sanoi
Kalle, — että minä aina tunnen, milloin kuula on jalan alla, ja siellä
radalla niitä on vaikka miten paljon. Ja kyllä jokainen ampuja heti
erottaa, onko jalkansa alla kuula vai kivi.

— Te näytte olevan hyvin terävä nuori mies, sanoi nimismies hiukan
ivallisesti. — Jatkakaa!

— Kun tässä kerran on murha tehty ampumalla, sanoi Kalle, — niin
minä koko ajan olen tuuminut, miten pitkälle kuula on voinut lentää
lävistettyään ruumiin. Jos kuula olisi ammuttu pitemmän matkan päästä,
niin sen nopeus olisi ollut suurempi. Mutta kun se ammuttiin aivan
läheltä, niin ei sen nopeus ollut yhtä suuri eikä se siis ole voinut
lentää pitkällekään lävistettyään ruumiin. Tätä minä ajattelin. Ja
kun sitten tuo kuula osui jalkani alle, niin tarkastin ympäristön ja
huomasin, että se oli osunut portin kiviseen pylvääseen ja kimmonnut
siitä takaisin. Mutta kun vauhti ei ollut kova, niin se putosi keskelle
portin aukkoa, ja siitä minä sen sitten löysin.

— Ja mistä te tämän kaiken päätätte? kysyi nimismies hymyillen.

— Jos katsoo kuulaa, niin huomaa, että sen pää on hiukan litistynyt,
selitti Kalle. — Se on siis kohdannut sellaisen esteen, jonka läpi
se ei enää ole voinut mennä, vaan on ponnahtanut takaisin. Ja kun se
oli portin aukossa, niin ei se ole voinut osua mihinkään muuhun kuin
portin kiviseen pylvääseen. Minä tarkastin polkupyöräni lyhdyn valossa
pylvään, ja siinä on selvä kuulan jälki.

— Tämä on kyllä hyvin huolellisesti päätelty, sanoi nimismies. —
Mutta mistä te tiedätte, että kuula oli ammuttu aivan läheltä? Tehän
ette ole tarkastanut ruumista, vaan sen teki komisarius Salo, ja hän
kertoi huomionsa tulokset vasta nyt minulle.

— Kun minä kannoin Matin ruumista vajaan, selitti Kalle, — niin
kannoin talon rengin Antin kanssa pääpuolesta. Kun meidän piti odottaa
sitä, että emäntä panisi olkia lattialle ruumiin alle, niin jouduin
näkemään Salon poliisilyhdyn valossa, että takki oli kuulanreiän
ympärillä palanut ja siis ruuti oli sen polttanut. Ja tietäähän siitä
heti, että Mattia oli ammuttu aivan läheltä.

— Mutta verihän valui kuulanreiästä, miten tällaista siis siitä
saattoi huomata? sanoi nimismies.

— Kun vainaja kaatui kyljelleen, niin ei veri päässyt valumaan
reiästä, vaan valui takin alle, sanoi Kalle.

— Mutta sitä minä en voi ymmärtää, miten te ruumista nostaessanne
voitte nähdä vainajan selässä olevan kuulanreiän, koska kaiken tähän
asti annetun selityksen mukaan kuula on ammuttu takaapäin?

— Kun takki oli tovin tahmeana verestä, selitti Kalle, — niin täytyi
minun, joka kannoin juuri vasemmalla puolella, vetää takkia hiukan, ja
silloin tuo kuulanreikä tuli kainalokuopan kohdalle. Ja meidänhän piti
odottaa hiukan siinä, ennenkuin pääsimme laskemaan ruumiin alas, ja
siinä minä sitten huomasin sen kaiken.

— Kyllä se on niin kuin tämä nuori mies sanoo, lausui Salo verkalleen.

— Hyvä on, sanoi nimismies, — saatte mennä ja odottakaa, jos teitä
vielä tarvitsen.

Kalle poistui huoneesta luoden suuttuneen katseen nimismieheen.

— Minun täytyy ottaa selko siitä, missä hänen puheensa ovat
totuudenmukaisia, sanoi nimismies. — Tuollainen pienten seikkojen
huomaaminen ei ole tavallista talonpojissa.

— Jos minä saan sanoa ajatukseni, lausui Salo, — niin tämä Kalle
Mattila on erittäin terävä nuori mies. Täällä oli pitäjässä varkaus
tapahtunut. Se oli jo ennen kuin nimismies tuli pitäjään. Tämä Kalle
oli silloin poika, mutta hän tutki sen asian niin tarkoin, että
syyllinen saatiin oikeastaan hänen ansiostaan kiinni.

Nimismies keskeytti Salon sanoen:

— Hyvä on, hyvä on! Meillä on siis tässä kuula, joka kaiken
todennäköisyyden mukaan on juuri se, joka on lävistänyt vainajan
sydämen. Kuulasta päättäen on se ammuttu parabellumpistolista.
Muistattehan, että olen jo pari kertaa kaivannut murha-asetta. Olin
aivan varma siitä, että se oli jäänyt murhapaikalle. Nyt on meillä
ainakin kuula. Tämän avulla olemme päässeet siihen, että murhaaja on
käyttänyt parabellumpistolia. Kotonani on luettelo kaikista niistä
henkilöistä, joilla on aseenkanto-oikeus tässä pitäjässä. Sen mukaan
voimme siis nähdä, kellä tässä pitäjässä on tuollainen ase. Kun lähetän
tämän kuulan rikostutkimuskeskukseen Helsinkiin, niin siellä voidaan
tutkia, mitkä erikoisuudet ovat olleet sen aseen rihlauksessa, jota
murhatilaisuudessa on käytetty. Jokaisen aseen rihlaus on aina hiukan
erilainen. Ammuttaessa jää kuulaan pieniä naarmuja, jotka suurennuksen
avulla voidaan sitten määritellä. Moni hämäräperäinen rikos on tämän
avulla ratkaistu. Me voimme koota kaikki pitäjässä olevat parabellumit,
ampua niillä, numeroida kuulat ja me voimme sillä tavalla ehdottoman
tarkasti sanoa, millä aseella tämä kuula on ammuttu. Ja sitten saa sen
aseen omistaja selittää, missä hän on ollut tänä iltana ja missä on
ollut hänen aseensa.

— Minun pojallani on myös parabellumpistoli, sanoi isäntä. — Kun hän
meni sotaväkeen, niin hän jätti sen tänne.

— Sehän oli eilen tuolla kirjoituspöydällä, sanoi nimismies. — Minä
muistan sen varsin.

— Muistan minäkin, sanoi isäntä. — Nimismieshän käski panna sen
laatikkoon ja täällä se tietysti on.

Isäntä meni ikkunan luona olevan kirjoituspöydän luo ja avasi laatikon.
Hän penkoi siellä, oikaisi vartalonsa ja sanoi hyvin vakavana:

— Pistoli on kadonnut laatikosta!

Huoneessa vallitsi hetkisen aikaa kuolemanhiljaisuus.

— Sen on sieltä joku varastanut, sanoi emäntä.

— Niin, joku sen sieltä on vienyt, sanoi isäntä. — Eihän mikään vielä
todista sitä, että pistoli olisi sama, jolla murha on tehty, mutta
onhan sitä voitu käyttää siihen, sen ymmärrän. Ellei olisi aivan selviä
todistajia siihen, että laukauksen aikana olin täällä sanomalehteä
lukemassa, niin epäilykset voisivat kääntyä vaikka minuun.

— Aivan oikein, sanoi nimismies. — Ja tästä me näemme, miten
varovaisia meidän täytyy olla päätelmiä tehdessämme. Meillä ei ole
mitään syytä olettaa, että isäntä olisi ampunut miehen, jonka aikoi
ottaa tyttärensä mieheksi. Ja minä olen aivan varma siitä, että isäntä
siinäkin tapauksessa olisi tehnyt murhan jotenkin muuten kuin oman
poikansa aseella. Kyllähän isäntä lautamiehenä on tullut oikeudessa
huomaamaan, että niin tyhmä ei saa olla rikosta tehdessään. Minä olen
aivan varma siitä, että vainuni oli oikeassa, kun kaipasin asetta.
Tuo laatikosta kadonnut ase voi olla juuri murha-ase, ja se voi vielä
olla talon lähettyvillä. Nyt meillä on täysi syy tutkia asiaa oikein
perinpohjin. Meidän tulee ajatella, ketkä ovat tienneet tuosta aseesta
ja siis voineet sen myös siepata. Odottakaahan vähän.

Nimismies nojasi päätään käsiinsä ja mietti.

— Poikanne on tietysti ampunut tällä pistolilla maaliin, vai mitä?
kysyi hän.

— On, vastasi isäntä. — Hänellä oli tuolla navettarakennuksen takana
maalitaulu.

— Siellä voi maassa olla kuulia. Meidän täytyy etsiä niitä.

— Lapsethan niitä sieltä kokoilivat ja myivät sitten pojallemme niitä
takaisin, sanoi isäntä. — Täällä pitäisi olla niitä kuulia jossakin
laatikossa.

Hän etsi kirjoituspöydän laatikosta ja otti sieltä rasian, jossa oli
joukko kuulia.

— Tässähän näitä on! sanoi hän.

Nimismies otti rasiasta muutamia kuulia käteensä. Sitten hän taskustaan
otti suurennuslasin ja alkoi tarkastaa kuulia. Vähän ajan päästä hän
kutsui isännän luokseen:

— Jos nyt, isäntä, katsotte tätä kohtaa kuulassa, niin huomaatte, että
siinä on rinnatusten kaksi naarmua, sitten heikko naarmu ja sitten taas
vahvempi. Ne johtuvat rihloista ja ovat muodostuneet kuulan lentäessä
eteenpäin. Kun nyt tarkastamme tätä kuulaa, joka otaksuttavasti
on se, jolla murha on tehty, niin huomaatte, että siinä on aivan
samanlaiset naarmut. Lopullisen ratkaisun tähän antaa tietysti vasta
rikostutkimuskeskus. Mutta meillä on jo täysi syy etsiä tuota pistolia,
ennenkuin se voidaan piilottaa tai kokonaan hävittää.

— Jumalan rauhaa! kuului ovelta.

Tämä tervehdys kuului niin oudolta juuri sinä hetkenä, että kaikki
hiukan hätkähtivät ja kääntyivät katsomaan. Ovesta oli tullut sisään
noin seitsemänkymmenvuotias nainen, joka verkalleen astui eteenpäin.

— Nimismies ei kai vielä koskaan ole tavannut minun anoppiani? sanoi
isäntä.

— Ulkomuodolta minä tietysti olen jo kauan tuntenut niin huomattavan
henkilön, sanoi nimismies nousten ja kohteliaasti kumartaen, — vaikka
minulla tähän asti ei ole ollut tilaisuutta keskustella vanhan emännän
kanssa. Laamanni on puhunut emännästä mitä suurimmalla arvonannolla. Ja
pitäjällä aina tavantakaa kuulee mainittavan emännän nimen.

— Ei ole hyvä, että ihmisestä puhutaan paljon, sanoi vanha emäntä
hymyillen. — Kun puhutaan paljon, niin on ihmisen elämässä huonoja
kohtia, sillä hyvistä ei koskaan puhuta paljoa. Ja jos ei puhuta
mitään, niin ei ihminen ole elämässään saanut mitään aikaan.

— Minä olen kuullut paljon puhuttavan emännän suuresta viisaudesta,
sanoi nimismies kohteliaasti.

Vanha emäntä katsoi häneen aivan suoraan ja vastasi:

— Minä olen koettanut oikealla tavalla käyttää sitä lahjaa, jonka
Jumala on minulle antanut.

— Sanotaan, että leskeksi jäätyänne ryhdyitte tarmolla hoitamaan taloa
ja että osasitte tehdä aivan ensiluokkaisen hyviä kauppoja.

— Minun oli säilytettävä talo lapselleni, vastasi vanha emäntä. — Ja
mitä kauppoihin tulee, niin olen niissä aina ollut rehellinen. Jos olen
koonnut aikoinani rahaa, niin on raha ollut vain se puntari, joka on
näyttänyt, miten suuri on ollut taitoni ja miten siis olen leiviskääni
osannut käyttää. Mutta kysymys ei ole nyt minusta. Mikä vaara täällä
on olemassa? Tulin äkkiä kotona levottomaksi, ja Jumalani käski minua
tulemaan tänne.

— Anoppini on hyvin uskonnollinen, sanoi isäntä nimismiehelle aivan
kuin anteeksipyynnellen.

— Tämän talon edessä, tuolla maantiellä, sanoi nimismies, — on tänä
iltana ammuttu talon tuleva vävy Matti Peltola. Kuka tämän rikoksen
on tehnyt, emme tänä hetkenä vielä tiedä, mutta alustava kuulustelu
on jo antanut meille eräitä lankoja, jotka voivat johdattaa syyllisen
kiinnisaamiseen.

Vanha emäntä seisoi hetkisen aivan liikkumattomana ja sanoi sitten
verkkaan:

— Minä tiesin jo kauan, että Herra oli hänet kuoleman leimalla
leimannut, sillä hänessä oli se levottomuus, mikä niihin tulee, jotka
pelkäävät sekä elämää että kuolemaa. Mutta minä en tiennyt, että Hänen
kätensä jo näin pian tarttuisi tähän nuoreen mieheen.

— Tämä on todella kiintoisaa, sanoi nimismies. — Minä olen tiennyt,
että moni nainen on saanut lahjan tietää salaisia asioita. Niin, tunnen
tapauksia, joissa he ovat tuon salaisen voimansa avulla ratkaisseet
rikoksiakin. Mehän saamme ehkä nyt emännästä tuollaisen avun tähän
erittäin pulmalliseen juttuun.

Vanha emäntä katsoi nimismiestä suoraan silmiin ja lausui:

— Ei se ole ihminen, joka ratkaisee, vaan Jumala, joka meidän
kauttamme tahtoo rikoksen rangaista.

Nimismies ei ollut huomaavinaan emännän soimaavaa ääntä, vaan jatkoi:

— Kaikki viittaa siihen, että murha on tehty pistolilla, joka kuuluu
talon pojalle, joka nyt on asevelvollisuuttaan suorittamassa. Asetta ei
ole tähän asti löydetty.

— Minä en tahdo estää tutkimuksia, sanoi vanha emäntä. — Missä Anna
on?

— Hän makaa huoneessaan. Te voitte mennä sinne, äiti, se tekee hänelle
hyvää.

— Niin, hän kaipaa nyt kai enemmän kuin koskaan ennen ystävää
luokseen, sanoi vanha emäntä mennen huoneen toisella puolella olevasta
ovesta.

Hänen mentyään sanoi nimismies:

— Hyvin arvokas nainen! Hänessä on jotakin aivan ruhtinaallisen ylevää.

— Mutta kova kuin rauta, sanoi isäntä. — Se nainen hallitsee yhä
vielä tätä taloa, vaikka asuukin vähän matkan päässä toisessa talossa,
jonka aikoinaan liitti tähän.

— Onko se totta, että hän ei ole vielä luovuttanut edes taloa teille,
omalle vävypojalleen? kysyi nimismies.

Harmin ilme tuli isännän kasvoille, mutta hän hillitsi mielensä ja
sanoi:

— Minä en ole häneltä sitä vaatinut, kun hän vielä tahtoo määrätä
kaikesta.

— No, kerran hänenkin täytyy kaikesta luopua, sanoi nimismies
taputtaen isäntää ystävällisesti olalle. — Ehkä me taas jatkamme
kuulustelua. Kuka on seuraava?

— Talon palvelijatar Kirsti Majanen, vastasi Salo.

Hän poistui ja palasi hetken päästä Kirstin seurassa.

— Mitä te tiedätte tästä asiasta? kysyi nimismies.

— Minä olin pihamaalla, kun kuulin laukauksen maantieltä.

— Ja mitä sitten teitte?

— Minä näin emännän tulevan kuistille ja kysyin häneltä, kuuliko hän
laukausta. Kun emäntä oli mennyt sisään, niin minä menin maantielle,
josta laukaus oli kuulunut.

— Odottakaahan, sanoi nimismies. — Kun pihalta mennään maantielle,
niin päästään kahta tietä. Toinen tie on portista, joka on lähempänä
tätä päärakennusta. Toinen tie on kuja aittarakennuksen ja tallin
välillä. Kumpaa te käytitte?

— Tietysti minä menin portista, koska kerran olin juuri puhunut
emännän kanssa kuistin luona.

— Ja kun tulitte maantielle, niin mitä näitte?

— Minä näin miehen makaavan maassa liikkumattomana.

— Siellä ei siis sitä ennen vielä ollut ketään?

— Ei. Ne toiset tulivat sinne myöhemmin.

— Te siis mahdollisesti näitte myös murhaajan tai ainakin tiedätte
jotakin hänestä.

— Minä olin näkevinäni miehen varjon liikkuvan aittarakennuksen
toisessa päässä. Mutta kun oli pimeä, niin minä en voinut tuntea häntä.

— Juoksiko hän? kysyi nimismies.

— Ei juossut. Hän hiipi eteenpäin.

— Tämä on hyvin tärkeä asia, sanoi nimismies. — Siis oletettu
murhaaja hiipi eteenpäin.

— Niin.

— Ja mitä sitten teitte? Otitteko selkoa siitä, kuka vainaja oli?

— Eihän niin pimeässä sitä voinut nähdä.

— Mitä siis teitte?

— Minä parkaisin ja lähdin hakemaan apua.

— Mistä?

— Täältä talosta. Kun tulin kuistille, niin isäntä ja emäntä tulivat
juuri ulos, ja minä sanoin heille, että maantiellä oli mies kuolleena.

Isäntä kääntyi Kirstin puoleen ja kysyi:

— Ja mihin aikaan sinä näit Antin tulevan tallista?

— Kuka on Antti? kysyi nimismies.

— Hän on meidän renkimme, vastasi isäntä.

— Ja mistä tässä nyt on kysymys?

— Tämä Kirsti kertoi nähneensä Antin tulleen tallista lyhty kädessään,
selitti isäntä.

— Milloin minä sellaista olen kertonut? kysyi Kirsti.

— Sinä kerroit sen minulle siellä maantiellä, sanoi isäntä.

— Nyt minä muistan, sanoi Kirsti. — Kun minä juoksin hakemaan talosta
apua, niin minä näin Antin tulevan tallista lyhty kädessään.

— Miksi te tämän niin tarkoin muistatte? kysyi nimismies.

— Kun minä aioin ensin huutaa häntä apuun, mutta sitten meninkin taloa
kohden.

— Ja hänellä oli lyhty, niinkö sanoitte?

— Niin ja se valaisi hänen kasvonsa ja siitä minä hänet tunsin.

— Ja te olette varma siitä, että hän tuli tallista, eikä mennyt sinne?

— Kyllä se näytti sellaiselta, että hän tuli tallista.

— Koettakaa ajatella nyt tätä tarkoin.

— Kyllä minä sen niin muistan, että ihan tuli silloin tallista.

— Ja näittekö, minne hän meni?

— En minä sitä huomannut, sillä maailma musteni silmissäni ja minun
täytyi pitää kiinni kuistin vieressä olevista tikapuista. Kun minä
siitä vähitellen toinnuin ja muistin, mitä olin nähnyt, niin minä
kirkaisin ja juoksin kuistia kohden. Ja silloin tulivat isäntä ja
emäntä minua vastaan. Ja he läksivät juoksemaan maantielle, ja minä
menin heidän jäljestään. Ja siellä oli silloin jo toisia, ja minä näin
lyhdyn valossa, että se oli Peltolan Matti, joka makasi kuolleena. Ja
sitten minä olin siellä siihen asti, kunnes poliisi tuli ja ruumis
vietiin vajaan.

Nimismies kääntyi isännän puoleen ja kysyi:

— Muistaako isäntä rengillä olleen lyhdyn silloin, kun hän oli
maantiellä. Tarkoitan samaan aikaan kuin isäntä oli siellä.

— En minä nähnyt hänellä mitään lyhtyä, vastasi isäntä. — Muistan
aivan varmasti, että me valaisimme Mattia ensiksi Mattilan veljeksien
polkupyöränlyhdyllä ja myöhemmin Salon taskulampulla.

Isäntä ja nimismies katsoivat toisiinsa, ja nimismies nyökkäsi.
Nimismies kääntyi jälleen Kirstin puoleen ja kysyi:

— Sanokaahan, minne olitte menossa silloin, kun kuulitte laukauksen?

— En minä ollut minnekään menossa, vastasi Kirsti. — Minä odotin.

— Ketä?

— Peltolan Mattia, vastasi Kirsti.

Kaikki huoneessa olevat säpsähtivät.

— Mitä odottamista sinulla oli? kysyi isäntä tiukasti.

Kirsti kohautti olkapäitään ja vastasi:

— Kun hän nyt on kuollut, niin mitä salaamista siinä enää on. Hän
lupasi aikoinaan mennä minun kanssani naimisiin.

— Milloin? kysyi nimismies.

— Se oli siihen aikaan, kun minä palvelin hänen kodissaan, vastasi
Kirsti. — Mutta kun minä sain lapsen, niin hän ei enää välittänyt
minusta.

— Elääkö lapsi vielä? kysyi nimismies.

— Ei, se kuoli muutaman kuukauden vanhana, sanoi Kirsti. — Minä en
kertonut kellekään, että lapsi oli ollut hänen. Minä luulin, että
hän sittenkin menisi minun kanssani naimisiin. Mutta kun päätettiin,
että hän menisi tämän talon Annan kanssa naimisiin, niin minä uhkasin
ilmaista kaiken.

— Tämä on ilmeinen valhe! huudahti isäntä suuttuneena.

— Kuulustelua ei saa keskeyttää! sanoi nimismies ankarasti.

Hän kääntyi Kirstin puoleen sanoen:

— Jatkakaa!

— Minä sanoin, että jos hän maksaa minulle kolmekymmentätuhatta
markkaa kerta kaikkiaan, niin minä pidän suuni kiinni.

— Ja suostuiko hän siihen?

— Ensin hän suuttui aivan tavattomasti eikä millään tahtonut maksaa.
Mutta sitten hän alkoi jo sovitella ja koetti tinkiä summaa. Hän
lähetti serkkunsa, sen ylioppilaankin, siitä puhumaan kanssani. Minä
en tinkinyt, ja silloin Matti lupasi hankkia rahat ja lupasi tulla
niinkuin tänä iltana tuomaan ne minulle.

— Jos te valehtelette, sanoi nimismies.

— Niin totta kuin elän, niin minä en valehtele, sanoi Kirsti
kiivaasti. — Juuri tänä iltana hänen piti tuoda rahat minulle, ja
häntä odottamassa minä olin pihalla.

— Jos tyttö puhuu totta, niin kai rahat ovat vielä vainajan taskussa,
kuului ääni sisähuoneen oven luota.

Vanha emäntä oli jälleen tullut huoneeseen ja istui oven pielessä
olevalle tuolille.

— Samaa minäkin ajattelin, sanoi nimismies. — Menkää te, komisarius
Salo, vajaan ja tarkastakaa vainajan taskut.

Salo läksi huoneesta.

— Tiedettiinkö tässä talossa, että nuorella Peltolalla oli tällaisia
suhteita? kysyi nimismies isännältä.

— Emme me ole mitään tietäneet, vastasi isäntä.

— Minä en ole suorastaan sitä tietänyt, sanoi vanha emäntä, — mutta
olen aavistanut, että tuo mies, jonka piti tulla tänne vävyksi, ei
ollut aivan kunnollinen. Sellaisen huomaa aina miehestä helposti.

Nimismies ryhtyi kirjoittamaan pöytäkirjaan, ja huoneessa oli pitkän
aikaa aivan hiljaista.

Salo palasi, ja nimismies kysyi häneltä:

— Löysittekö rahat vainajan taskusta?

— Hänen taskussaan ei ollut mitään rahoja, ei edes lompakkoa, vastasi
Salo.

— Sitten joku on varastanut rahat, sanoi Kirsti kiivaasti. — Se, joka
ampui hänet, on ottanut rahatkin!

— Tutkimus selvittää tämän seikan myöhemmin, sanoi nimismies. —
Tiedättekö vielä mitään sellaista, joka voisi valaista tätä asiaa?

— En minä mitään muuta tiedä.

— Oliko teidän tietämänne mukaan vainajalla vihamiehiä?

— Kyllä hänellä vihamiehiä oli.

— Tiedättekö ketään, joka olisi esimerkiksi tapellut hänen kanssaan?

— Antoi tämän talon renki Anttikin kerran hänelle selkään.

— Mistä syystä?

— Kun Matti oli puhunut minusta pahaa.

— Onko teillä ja tuolla rengillä ollut aikeita mennä yhteen?

4 — Verinen lyhty.

— Ei ole, sillä ei Antti minusta huolisi, sen minä tiedän, enkä minä
niin kunnon miestä uskalla toivoakaan omakseni. Antti oli tällaisissa
asioissa aina hyvin ankara.

— Mistä sen tiedätte?

— Hän vaati ihmisiltä aina kunnollisuutta eikä pitänyt Mattia sopivana
Annallekaan. Kun isäntä lupasi Annan Matille, niin Antti oli sen
johdosta hyvin synkkänä.

— Vai niin, sanoi nimismies. — Tämä on hyvin valaiseva tieto.
Puhuitteko Antille noista omista asioistanne?

— Täytyyhän sellaisen yksinäisen ihmisen kuin minä olen jollekulle
surujaan kertoa. Kyllä minä asiat hänelle selitin, ja siitä kai se
johtuikin, että Antti ei pitänyt Mattia soveliaana tämän talon vävyksi.

— Tiesikö Antti siitä, että teidän piti saada rahoja?

— Tiesi kyllä. Minä kerroin senkin hänelle.

— Ja mille kannalle hän siinä suhteessa asettui?

— Hän sanoi, ettei minun pitäisi pyytää markkaakaan, vaan ponnistaa
omin voimin maailmassa eteenpäin. Hän sanoi, että sillä tavoin
saaduilla rahoilla ei ole mitään siunausta, koska ihminen ei saa
millään tavalla myydä itseään. Mutta minä sanoin, että eihän köyhällä
ole mitään muuta keinoa.

— Saatte nyt poistua, mutta pysytelkää vielä täällä, jos haluan saada
lisää tietoja, sanoi nimismies Kirstille.

Kirsti poistui. Nimismies kääntyi isännän puoleen sanoen:

— Minä ymmärrän, miten tuskallista tämä on teille, ja minä koetan
parhaani mukaan järjestää niin, että näitä asioita ei käsitellä
laisinkaan käräjillä. Eihän rikos siitä tule ilmi, että kunnon ihmisiä
vedetään lokaan. Vaikka teillä ei olekaan suoranaista osuutta tähän
asiaan, näin nimenne sekoittaminen siihen tuottaa ikävyyksiä teille ja
tyttärellenne, jota kohtaan minä tunnen mitä suurinta kunnioitusta.

— Jos vain jollakin tavalla voidaan niin järjestää, että tyttäreni
nimeä ei sekoiteta tähän asiaan, niin olen siitä hyvin kiitollinen,
sanoi isäntä. — Kun tällainen murhajuttu tulee sanomalehtiin, niin se
pilaa tyttäreni nimen aivan tyyten, ja hän saa olla kiitollinen, jos
sen jälkeen saa enää miestä ollenkaan.

— Mitä vanha emäntä tähän sanoo? lausui nimismies kääntyen häneen päin.

— Minä sanon, että oikeus on oikeus, eikä meidän pidä väistää
mitään, mikä voi auttaa oikeuden ilmitulemista, sanoi vanha emäntä.
— Maailmassa on aina vielä kunnon miehiäkin, ja kun sellainen Annan
tielle osuu, niin ei hän siitä välitä, mitä maailma sanoo, kun hän
vain itse tietää, että Annalla ei ole mitään osuutta tähän rikokseen.
Ihmisellä ei ole oikeutta ottaa toisen henkeä, ja me emme saa väistää,
kun murhaajaa etsitään, eikä oman pienen kunniamme tähden panna esteitä
asian valaisemiselle.

Nimismies kumarsi kohteliaasti vanhalle emännälle ja sanoi:

— Tämä on kyllä oikein. Mutta minä olen elänyt maailmassa juuri
sillä puolella, missä ihmisten pahuus tulee eniten esiin, ja minä
tiedän kaiken ilkeyden vallan. Meidän ei pidä syyttä suotta antaa
ihmisille tilaisuutta maineemme likaamiseen. Mutta palatkaamme tähän
rikosjuttuun. Se alkaa pääpiirteissään minulle selvitä. Kysymyksessä
on kaikesta päättäen ryöstömurha. On olemassa henkilö, joka on
tietänyt Peltolalla olevan rahoja ja joka on käyttänyt tilaisuutta
hyväkseen. Tuon palvelijattaren puheet tekivät hyvin todenperäisen
vaikutuksen. Asia sellaisenaan on hyvin tavallinen. Toiseksi olen
tottunut kuulustelemaan ihmisiä ja näen heti, milloin he puhuvat totta,
milloin koettavat jotakin peittää. En epäile vähääkään sitä, että Matti
Peltolalla ja tytöllä on ollut suhde. Ymmärrän myös, että Peltola oli
valmis maksamaan suuretkin summat, jotta tyttö pitäisi suunsa kiinni.

— Mutta mistä Matti on voinut saada sellaisen rahamäärän? sanoi
isäntä. — Hän oli kyllä rikas, mutta ei näin maalla sellaista summaa
kuin kolmekymmentä tuhatta saa aivan helpolla irti. Hän oli rikas sillä
tavalla, että isänsä oli rikas, mutta ukko piti vielä kaikki asiat
huostassaan eikä suinkaan olisi antanut pojalleen tuota summaa tytön
suun tukkimiseksi. Kyllä minä sen ukon siksi hyvin tunnen.

— Tiedustelemalla voimme tämän asian kyllä selvittää, sanoi nimismies.

— Ei siihen mitään tiedusteluja tarvita, sanoi vanha emäntä. — Matti
sai rahat minulta.

Kaikki katsoivat kummastuneena vanhaan emäntään.

— Niin juuri, hän sai rahat minulta, jatkoi vanha emäntä. — Ei
lainaksi, vaan minä tein rehellisen kaupan hänen kanssaan. Asian
kulku on tällainen. Viikko sittenhän tuli luokseni puhumaan asiasta.
Mihin hän rahat tarvitsi, ei hän sanonut, enkä minä sellaista
häneltä kysynytkään. Hän tahtoi ensin saada rahat lainaksi, mutta
minä en suostunut siihen. Sitten hän tuli toisen kerran ja tarjosi
Kansallispankin osakkeita vakuudeksi. En minä siihenkään suostunut.
Mutta sitten hän halusi myydä ne minulle. Minä en umpimähkään
suostunut, vaan tahdoin ensin nähdä osakkeet. Hän toi ne nähtävikseni.
Kun ne olivat kirjoitetut hänen nimiinsä, niin ne olivat myös siis
hänen omaisuuttaan.

— Ja te siis ostitte ne häneltä? kysyi nimismies.

— Ostin.

— Käteiselläkö?

— Käteisellä. Toissa päivänä minä kävin kirkonkylässä säästöpankissa.
Otin koko summan tuhannen markan seteleinä. Kirkonmäellä minä
sopimuksen mukaan tapasin hänet. Minä annoin hänelle rahat, ja hän
antoi minulle osakkeet. Minä siis tiedän, että toissa päivänä hänellä
oli kolmekymmentä tuhatta markkaa tuhannen markan seteleinä. Olivatko
ne hänellä tänä iltana mukanaan, kun hän tuli tänne ja menetti
henkensä, sitä minä en tiedä.

— Asia alkaa tulla yhä selvemmäksi, sanoi nimismies itsetietoisesti.
— Olen aina sanonut, että tutkimuksissa on oltava maltillisia ja
koottava ensin kaikki pikkuseikat. Eihän koskaan voi tietää, mitä
ne ilmaisevat. Nyt meillä ei ole enää mitään muuta jäljellä kuin
vetää verkkoa ahtaammalle. Pyydän anteeksi, että tässä nyt ryhdyn
päätelmiäni selittämään, mutta ääneen ajattelemalla selviää kaikki
helpommin. Vainajan täytyi kaikin tavoin salata se, että hän tuli
juuri morsiamensa kotitaloon tapaamaan palvelijatarta. Tietääkseni ei
Mattilassa ole autoa.

— Ei heillä ole, sanoi isäntä. — Kun Matti kävi täällä, niin hän tuli
joko hevosella tai vuokrasi kirkolta auton.

— Hevosta ei ole nähty, sanoi nimismies. — Autoa hän tuskin olisi
vuokrannut tähän tarkoitukseen, koska hänen piti salata käyntinsä.
Lähinnä on se ajatus, että hän on tullut kävellen. Matka on kyllä
pitkä, mutta onhan nyt jotenkin kaunis ilma. Se mahdollisuus on vielä,
että hän olisi vuokrannut auton ja itse ajanut sitä.

— Matti ei osannut ajaa autoa, sanoi isäntä.

— Siinäpä se, sanoi nimismies. — Ja jos hän olisi tullut autolla,
niin olisihan se jäänyt tänne. Jos toinen olisi ajanut sitä, niin ajaja
olisi odottanut häntä. Mutta kun Matin täytyi salata matkansa, niin,
niinkuin äsken sanoin, hän on epäilemättä tullut jalkaisin. Me voimme
kokonaan asiaankuulumattomana syrjäyttää suutari Bergin ajatuksen
autosta, joka olisi ollut tämän asian yhteydessä. Minä en tietysti
varmuudella voi mitään sanoa vielä, mutta erääseen henkilöön epäilykset
kohdistuvat.

— Nimismies tarkoittaa Anttia tietysti, sanoi isäntä.

— Niin, juuri häntä, lausui nimismies. — Mutta tämä on ainoastaan
tähän asti otaksuma. Täysiä todistuksia meillä ei ole vielä, mutta
epäilykset ovat hyvin sitovia. Hän tiesi, että rahat tuodaan tänään.
Hän vihasi Peltolaa, koska hän ei olisi suonut tämän tulevan
taloon vävyksi. Hän oli tapellut vainajan kanssa ja silloin ehkä
uhkaillunkin. Me emme tiedä mitään varmasti, mutta ehkä hän on ollut
ihastunut Anna-neitiin. Sellaista on usein nähty, että renki mieltyy
talon tyttäreen. Minä en sitä laisinkaan pitäisi mahdottomana, kun
tunnen Anna-neidin suloisuuden. Tuosta nuoresta miehestä on täällä
annettu ihmisenä hyvin edullinen kuva, mutta kun ihminen on intohimon
vallassa, niin parhainkin voi tehdä rikoksen. Intohimon ja rikoksen
raja on aina ollut hyvin heikko. Rikosta tutkittaessa otetaan ensin
varteen mahdollisimman suuri määrä yksityiskohtia ja sitten näiden
avulla muodostetaan kokonaiskuva. Syyllisen ei anneta kertoa asiaa
kokonaisuudessaan, sillä hän tietysti koettaa johdattaa tutkijaa
harhaan. Mutta jos me kyselemme näennäisesti aivan vähäpätöisiä
seikkoja, niin hän puhuu niissä totta, koska hän ei tiedä, mikä on
tutkijan laatima kokonaiskuva. Olen sanonut tämän teille sen vuoksi,
ettette hämmästyisi, miksi kohta teen näennäisesti aivan vähäpätöisiä
kysymyksiä.

— Syyllinen ei voi olla kukaan muu kuin Antti, sanoi isäntä.

— Minä en niin jyrkästi vielä väitä sitä, sanoi nimismies hymyillen.
— Mutta meillä on ainakin syytä otaksua sitä. Palvelijatar näkee
jonkun hiipivän aitan seinää myöten. Se on juuri siis tallia kohden.
Palvelijatar näki hänet sitten tallin ovella lyhty kädessään. Hän
uskoo miehen tulleen silloin tallista. Mutta yhtä hyvin on mies
voinut sytyttää lyhdyn juuri siinä. Sillä aikaa, kun renki on täällä
kuulusteltavana, teette te, komisarius, tarkastuksen tallissa.
Te otatte lyhdyn talteen ja samalla katsotte, onko siellä mitään
sellaista, joka voisi tuottaa lisävalaistusta rikokseen.

Salo meni noutamaan Anttia. Huoneessa oli aivan hiljaista, kun kaikkien
katseet olivat suunnattuina oveen.

Antti Kallio astui sisään. Hän oli vaaleatukkainen, solakka nuori mies.
Rauhallisena hän astui nimismiehen eteen ja odotti kysymyksiä.

— Milloin te tulitte murhapaikalle? kysyi nimismies.

— En minä voi aikaa tarkkaan sanoa, lausui Antti. — Kun tulin sinne,
oli siellä jo muita.

— Ketkä?

— Mattilan veljekset, suutari ja vähän sen jälkeen tulivat isäntä,
emäntä ja Kirsti.

— Ette siis sitä ennen tullut murhapaikalle?

Antti oli vaiti. Nimismies katsoi häneen terävästi ja kysyi:

— Missä olitte murhan tapahtuessa?

— Minä olin tallissa.

— Ja kuulitte sinne laukauksen?

— Kuulin.

— Ettekä siis heti tullut katsomaan, mitä oli tapahtunut?

Antti oli jälleen vaiti.

Huoneessa oli aivan hiljaista. Kaikkien katseet olivat suunnattuina
Anttiin, joka seisoi paikallaan kalmankalpeana.

— Talon palvelijatar on nähnyt teidän tulevan lyhty kädessä tallin
ovesta, kysyi nimismies. — Onko se totta?

Antti nyökkäsi.

— Minne olitte silloin menossa?

Antti oli vaiti.

— Missä lyhty nyt on?

— Se on tallissa, vastasi Antti hiljaa.

— Tiedättekö, mistä teitä epäillään?

— Arvaan, että minua epäillään Peltolan Matin murhaajaksi.

— Ja mitä teillä on siihen sanottavaa?

Antti oli vaiti.

— Tunnustatteko tehneenne teon?

Antti oli jälleen vaiti.

Salo tuli sisään. Hänen kädessään oli lyhty. Hän asetti sen pöydälle.

— Tässä on tallista löydetty lyhty, sanoi hän. — Se on verinen.
Kädensijassa näkyy selvästi hyytynyttä verta.

— Voitteko selvittää, mistä lyhtyyn on tullut verta? kysyi nimismies
Antilta.

Antti oli vaiti.

— Minä otin mukaani Mattilan Kallen, selitti Salo. — Hän löysi
pistolin. Sitä ei oltu edes kätketty, vaan se oli tallin ikkunalaudalla.

Salo laski aseen, jota hän piteli piipusta kiinni, pöydälle.

— Onko tämä ollut teillä? kysyi nimismies.

— On, vastasi Antti.

— Tiedättekö, kenen se on?

— Se on Erkki Heikkilän.

— Mistä sen tiedätte?

— Siihen on kaiverrettu E. H. Ja minä olen nähnyt sen jo aikaisemmin
hänellä, kun hän on ampunut sillä maaliin.

— Ja miten se on teille joutunut?

Antti oli jälleen vaiti.

Nimismies kääntyi Salon puoleen sanoen:

— Ottakaa sääntöjen mukaan pistoli huostaanne. Pidelkää sitä
varovasti. Meidän on lähetettävä se rikostutkimuskeskukseen
tutkittavaksi. Ottakaa samalla huostaanne lyhty ja varokaa, että kukaan
sivullinen ei pääse sitä pitelemään. Te saatte hoitaa tämän asian ja
viedä ne Helsinkiin tutkittaviksi. Minä kirjoitan asianomaisen kirjeen,
missä selitän asian.

Nimismies nousi ja sanoi vakavasti:

— Minun täytyy teitä, nuori mies, virkani puolesta syyttää
ryöstömurhasta. Todistukset, joista myöhemmin saatte kuulla, viittaavat
siihen, että olisitte murhannut Matti Peltolan ja ryöstänyt hänen
huostassaan olleet kolmekymmentätuhatta markkaa. Pistolinkuula, joka
surmasi Matti Peltolan, on löytynyt, ja monet merkit viittaavat siihen,
että se on ammuttu juuri tällä aseella. Pistoli on löytynyt teidän
huostastanne. Teidän on sitäpaitsi nähty liikkuvan tallin ovesta heti
laukauksen ampumisen jälkeen. Onko teillä mitään tähän sanottavaa?

Antti seisoi vaiti paikallaan.

Nimismies huokasi ja sanoi Salolle.

— Viekää mies autoon. Me lähdemme yhdessä. Hän on pidätettynä
epäilyksenalaisena Matti Peltolan murhaan.

Antti katsoi ympärilleen. Kukaan ei sanonut mitään. Nuori mies
kääntyi ja katsoi pitkään vanhaan emäntään, joka kumarassa istuen
oli tarkkaavana kuunnellut tutkimusta. Antti kumarsi syvään vanhalle
emännälle ja poistui vakavin askelin huoneesta Salon seuratessa häntä.

Kaikki olivat hänen poistumisensa jälkeen hetkisen vaiti.

— Surullinen juttu, sanoi isäntä. — Antti on pienestä pojasta alkaen
ollut talossa ja tähän asti kaikessa käyttäytynyt kunnollisesti.

— Minä kuulustelen häntä huomenna ja koetan ottaa selkoa kaikesta
lähemmin, sanoi nimismies.

Pihalta kuului kärryjen ääni.

— Vainajan vanhemmat kai siellä tulevat noutamaan poikaansa, sanoi
nimismies. — Vanhus raukat! Ainoa poika ja menettivät hänet näin
surullisella tavalla. Kohtalo on monesti hyvin kova meille. Nyt minun
täytyy lähteä. Ilmoitan lähipäivinä, milloin asia tulee oikeudessa
esille. Neuvottelen huomenna laamannin kanssa ja koetan järjestää
mahdollisimman pian ylimääräiset käräjät.

Nimismies kätteli kaikkia ja oli erittäin huomaavainen vanhalle
emännälle. Isännälle hän sanoi:

— Pyydän viemään parhaimmat tervehdykseni Anna-neidille.

Sitten hän kumarsi vielä kaikille ja poistui.

Vanha emäntä nousi tuoliltaan ja sanoi:

— Minä vien Annan kotiani, siellä on hänen parempi olla.

— Minä lähetän jonkun mukaanne, sanoi Annan äiti. — Tiellähän on
aivan pimeää. Minä voin vaikka itse tulla teitä saattamaan.

— Ei tarvitse, vastasi vanha emäntä. — Jumala on meidän turvanamme.
Ei minulle eikä Annalle voi enää mitään tätä pahempaa tapahtua.




TOINEN LUKU.


Seuraavana aamuna vanha Maria-emäntä meni huoneeseen, jonne hän
edellisenä iltana oli vienyt Annan nukkumaan. Hän tapasi nuoren tytön
jo pukeutuneena.

— Miten olet, lapsi parka, nukkunut yösi? kysyi vanha emäntä.

— Minä en ensin saanut pitkään aikaan unta, vastasi Anna. — Mutta
illalla antamanne lääke alkoi vähitellen vaikuttaa ja minä nukuin
syvästi, mutta tunnen nyt itseni kovin raukeaksi.

— Jaksatko keskustella kanssani?

— Täytyyhän minun jaksaa. Pitäähän minun tietää kaikki. Matti on siis
kuollut?

— Niin on. Tiedätkö ketä syytetään hänen murhaajakseen?

— En.

— Anttia!

Anna nousi äkkiä seisomaan tuijottaen vanhaan emäntään ja vapisten.

— Anttiako? huudahti hän. — Mutta eihän hän ole mitenkään tuota
murhaa voinut tehdä.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Minun sydämeni sanoo, että hän on syytön.

— Lapsi parka, meidän sydämemme ja sen ääni eivät ne merkitse yhtään
mitään. Olin eilen seuraamassa kuulustelua, ja kaikki näyttää siltä,
että hän tulee tuomituksi.

— Mutta eihän syytöntä voida tuomita!

— Voidaan, kun toinen ei edes puolusta itseään.

— Mutta eihän hänellä ollut mitään syytä tekoonsa.

— Nimismiehellä on oma selityksensä. Hän uskoo, että Antti rakasti
sinua ja tahtoi syrjäyttää Matin.

— Kuinka hän voi sanoa, että Antti olisi rakastanut minua?

— Ei hän sitä aivan selvästi sanonutkaan, mutta minä huomasin, että
hän ajatteli sellaista. Tiedätkö sinä, että Antti rakasti sinua?

— Emme me koskaan ole sellaisesta puhelleet. Mehän olemme tunteneet
toisemme lapsuudesta asti. Minä olen pitänyt aina hänestä, mutta en
minä ole tietänyt, että se olisi rakkautta.

— Millä tavalla hän otti tiedon sinun kihlauksestasi?

— Kun hän sen kuuli, niin tuli hän murheelliseksi.

— Etkö silloin tullut ajatelleeksi, että hän rakastaisi sinua?

— Minä en koskaan ole ajatellut sitä sillä tavalla, sanoi Anna. — Hän
on minulle ollut aina enemmän. Hän on ollut aivan kuin oikein hyvä ja
luotettava veli. Hän on ollut minulle enemmän kuin oma veljeni. Hänhän
on aina ja kaikessa ollut niin kunnollinen, ettei hän mitenkään olisi
voinut tehdä murhaa.

— Minä olen eilen illalla ja uudelleen tänä aamuna rukouksessa
kääntynyt Jumalan puoleen ja pyytänyt häntä valaisemaan minua, sanoi
vanha emäntä. — Kun minä eilen katselin Anttia kuulustelun aikana,
niin näin, että hän oli rauhallinen, vaikka aivan kalpea. Syyllinen ei
koskaan voi olla niin rauhallinen. Ja kun nimismies teki tuon syytöksen
ryöstömurhasta, niin hän ei tahtonut itseään puolustaakaan. Ja minä
vanha, tyhmä vaimo olin silloin yhdestä asiasta aivan varma.

— Mistä?

— Siitä, että hän ottaa tämän syyn niskoilleen suojellakseen jotakuta
toista.

— Ketä toista hän suojelisi?

— Sitä minä en tiedä.

— Mutta sen täytyy hänelle olla hyvin rakas ihminen, ennenkuin hän on
valmis ottamaan toisen syyn niskoilleen, sanoi Anna.

— Niin, niin, siinä olet oikeassa, sanoi vanha emäntä. — Hän antaa
nimismiehen syyttää itseään. Aivan varmasti ei hän pienimmälläkään
tavalla aio puolustaa itseään, vaan ottaa tuomion vastaan.

— Mutta miksi, miksi? huudahti Anna.

— Jos me vain tietäisimme, miksi hän näin menettelee, niin me voisimme
Jumalan avulla löytää totuuden. Minä kävin tänä aamuna varhain sinun
vielä nukkuessasi kodissasi ja puhelin äitisi kanssa. Hän oli kaiken
aikaa kuulustelussa läsnä. Hän kertoi minulle kaiken tarkoin.

— Mitä hän kertoi?

— Minun täytyy nyt sinulle, lapsi parka, ilmoittaa eräitä ikäviä
asioita. Mutta me emme pääse mihinkään, ellemme kaikesta puhu suoraan.
Minä lisään sinun taakkaasi, mutta minä en voi nyt sinua säästää.

— Mitä vielä hirveämpää teillä on sanottavana? lausui Anna.

— Sinun sulhasellasi oli aikaisemmin ollut suhde Kirstin kanssa.

— Vai sitä se oli! sanoi Anna ja huokasi syvään.

— Tiesitkö sinä siis siitä?

— En minä mitään varmaa tietänyt, mutta sen minä huomasin, että Kirsti
on ollut minulle ynseä sen jälkeen, kuin kihlaus tuli tietoon.

— Kuulustelussa Kirsti kertoi, että Matin piti sinä iltana tuoda
hänelle kolmekymmentätuhatta markkaa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni.
Minä tiedän näistä rahoista.

— Mitä?

— Matti sai ne minulta. Hän myi minulle osakkeita ja sai niistä tuon
summan. Eilen tarkastettiin vainajan taskut, mutta rahoja ei ollut.
Kuitenkin Kirsti vakuuttaa, että Matin piti juuri sinä iltana tuoda ne
hänelle. Rahat ovat kadoksissa.

— Oliko ne Antilla?

— Ei ollut. Sitä ei ainakaan eilen sen tarkemmin tutkittu.

— Miksi ei?

— En tiedä. Nimismies kiirehti kummallisen paljon kuulustelua heti sen
jälkeen kuin Antti vaikenemisellaan teki itsensä syylliseksi. Minä en
ole ymmärtänyt, miksi nimismies sen teki. Rahat ovat poissa, mutta ne
voivat tulla takaisin.

— Millä tavalla ne voisivat takaisin tulla? Ja kenelle ne voisivat
tulla?

Vanha emäntä hymähti.

— Tiedäthän sinä, että minä aina olen ollut hyvin tarkka ihminen, niin
tarkka, että minulle monta kertaa on naurettukin sen asian vuoksi.
Katsohan, minä en koskaan ole päästänyt käsistäni suurta seteliä
panematta siihen pientä omaa merkkiäni.

— Miksi te olette ne merkinnyt?

— On ollut niin hauskaa katsella, miten raha kiertää. Monta kertaa
olen huomannut tuollaisen setelin palaavan takaisin luokseni, joskus
pitkienkin aikojen päästä. Kukaan ei ole tietänyt tästä tavastani,
sillä olen sen pitänyt omana huvituksenani.

— Kerroitteko siitä nyt nimismiehelle?

— En minä kertonut. Minä en tiedä, miksi en halunnut kertoa. Minä myös
häpesin sitä kertoa. Nimismies olisi voinut mainita sen isällesi. Ja
kun hän ei ole kovasti ihastunut minuun, isäsi nimittäin, olisi hän
siitä kertonut muille, ja minulle olisi naurettu. Mutta jos joku noista
seteleistä tulee takaisin minulle, niin minä aina tunnen sen.

— Mutta tehän sanoitte äsken tehneenne aina tällaisia merkintöjä.
Teillä on ollut käsissänne monta kertaa rahoja. Millä tavalla te siis
olisitte tuntenut juuri nämä setelit, jos ne tulevat takaisin?

Vanha emäntä nyökkäsi ystävällisesti.

— Sinä olet todella minun sukuani, sanoi hän, — sillä kysymyksesi on
taidolla tehty. Tietysti minä en olisi tietänyt tavallisissa oloissa,
tuleeko tähän setelitukkuun kuuluva seteli takaisin luokseni, ellei
Jumala olisi omalla tavallaan asioita johdattanut. Säästöpankin
kamreeri oli käynyt Helsingissä ja Suomen Pankista nostanut suuremman
summan rahaa ja silloin saanut aivan uusia seteleitä. Kun minä tulin
pankkiin, niin hän sanoi säästäneensä näitä seteleitä sellaista varten,
joka ne ansaitsisi. Sillä hän tarkoitti minua. Hän laskee monta kertaa
tällä tavalla minun kanssani leikkiä. Me katselimme siinä sitten
yhdessä niitä ja minä huomasin, että niiden numerot olivat kaikki
perätysten.

— Ja te merkitsitte siinä siis setelit?

— En minä siinä sitä tehnyt, olisi kamreeri vielä nauranut minulle.
Säästöpankin eteisessä otin setelit esiin. Ne olivat sileitä ja
aivan samanlaisia kuin Laabanin lampaat Setelin toisella puolella on
sellainen leijona ja sen kupeeseen minä lyijykynällä pistin tuon pienen
merkkini. Se on kupeessa. Se on aivan pieni viiva, mutta kyllä sen
huomaa, kun osaa tarkastaa. Kun minulla ennen oli paljon lampaita, niin
pantiin niihinkin merkki.

— Muistatteko nuo numerot myös? Kirjoititteko ne muistiin?

— Kysymys on aivan oikea. Minä en kirjoittanut, sillä minä muistan ne
muutenkin. Sattui nimittäin niin mukavasti, että ensin oli luku 85,
joka on sama kuin äitini ikä hänen kuollessaan. Sitten tuli aivan kuin
sallimuksen ohjauksesta minun oma syntymävuoteni 1856. Ja kun numerot
olivat perätysten, niin olivat seuraavat setelit siitä eteenpäin.
Ja niitä oli yhteensä kolmekymmentä. Kun minä näin, että Antti ei
tahtonut itseään puolustaa, niin aioin jo nimismiehelle ilmoittaa
tämän asiani. Mutta sitten, kun minä huomasin, miten varma hän oli
omasta viisaudestaan, niin ajattelin, että mitä minä hänen viisauteensa
sekaannun. Ja voidaanhan tätä tietoa varsin hyvin tarvita vielä
myöhemminkin, jos ei Antin kätköistä rahoja löydetäkään, vaan ne ovat
jollakulla toisella.

— Mutta sillä välin, ennenkuin olette tämän seikan ilmoittanut, se
todellinen syyllinen voi viedä rahat pankkiin ja kaikki jäljet ovat
sillä tavalla kadonneet.

— Minä en usko, että hän aivan heti niitä vie pankkiin. Tietysti
syyllinen on siksi varovainen, ettei aivan heti käytä tällaista
summaa. Sen verran hän kai sentään ymmärtää, että jos hänellä nähdään
juuri tähän aikaan, kun rahojen häviäminen tunnetaan, suuria summia,
niin epäillään heti häntä. Ei, kyllä hän muutamia päiviä säilyttää
niitä omassa piilopaikassaan. Mutta kun hän on tehnyt murhan rahojen
vuoksi ja siis kuitenkin niitä tarvitsee, niin hän päästää vähitellen
näitä vapaiksi. Minä ajattelin, että voisin ilmoittaa tämän asian
säästöpankin kamreerille. Hän on sellainen viisas mies, eikä hän
koskaan toisten asioita muille lavertele. Jos setelit ovat sellaisella,
joka on tällä paikkakunnalla, niin hän tuo ne tietysti pankkiin, ja
kamreeri voi silloin pitää niitä silmällä.

— Mutta voihan tuo rahojen anastaja olla siksi viisas, että vie rahat
toiselle paikkakunnalle pankkiin vaihdettaviksi, sanoi Anna. — Sillä
tavalla hän ei joudu kiinni.

— Totta sekin on, sanoi emäntä, — mutta minä en usko, että mies
rahanhimossa osaa olla niin viisas ja varovainen. Ei ainakaan
ensikertalainen. Ja minulla on sellainen ajatus, että tässä on
ensikertalainen, sillä muuten hän olisi tehnyt ryöstömurhan muualla.
Tai ellei tässä ole liikkeellä aivan erikoisen viisas rikollinen.

— Mutta, mummo! huudahti Anna.

— No, mitä nyt?

— Tehän... Minä en tiedä, miten sen sanoisin... Tehän tuumitte ja
laskette, mitä rikollinen on tehnyt ja... sanoi Anna hämillään.

— Hyvä lapsi, kaikki asiat, joita ihmiset hommaavat, ovat pohjaltaan
samanlaisia, sanoi vanha emäntä. — Minua on kaupoissa koetettu monta
kertaa pettää. Mitä se on muuta kuin samaa tässäkin. Joku koettaa
peittää jälkensä ja pettää meitä muita, Ja Antti ottaa syyn niskaansa.
Ja meidän kaikkien on otettava selkoa siitä, missä totuus on. Nimismies
tutki asiaa ja oli kovin varma omasta viisaudestaan. Ehkä tietääkin
paremmin kuin muut, mutta eräässä kohdassa hän olisi voinut menetellä
toisella tavalla. Se oli se suutarin autojuttu.

— Mikä se oli? kysyi Anna.

— Minä en kuullut sitä alun pitäen, mutta äidiltäsi sain osan äsken
tietää ja osan kuulin nimismiehen puheista eilen. Asia on tällainen.
Kirsti tuli ensimmäisenä murhapaikalle ja hän oli näkevinään miehen
hiipivän pitkin aitan seinävierustaa poispäin. Nimismies uskoo, että
tämä hiipijä oli Antti, minä uskon, että se oli joku toinen. Maantien
toisella puolella asuva suutari on totinen ihminen, joka kyllä pitää
korvansa ja silmänsä oikealla tavalla auki. Suutari selitti, että
tullessaan ulos tuvastaan hän kuuli auton äänen, mutta ei nähnyt mitään
lyhtyjen valoa. No, eiväthän ne aina pidä lyhtyjä palamassa, eivät
ainakaan luvattomilla matkoilla ollessaan. Mutta nimismies väittää,
että mitenkään ei murhapaikalta olisi kukaan ennättänyt juosta auton
luo, kun suutari tuli niin heti laukauksen jälkeen maantielle. Minä
en tiedä, millä tavalla tässä on ajateltava. Minä vainuan, että tässä
mahdollisesti on sittenkin asian ratkaisu. Mutta enhän minä vanha vaimo
ymmärrä noita nykyajan vehkeitä, autoja ja niiden koneita.

— Mattilan Kalle ymmärtää niitä, sanoi Anna.

— Kun minä saan sen pojan käsiini, niin kysyn häneltä, sanoi vanha
emäntä. — Sen pojan järki on oikealla paikalla, vaikka ei hän tuota
järkeään aina oikeihin asioihin käytä. Kun hän tuon rikosjutun
selvittelyssä oli enemmän osallisena kuin muut, niin lähetin häntä tänä
aamuna noutamaan, mutta hän ei ole vielä tullut.

— Ehkä hän on mennyt kirkkoon, kun tänään on sunnuntai, sanoi Anna.

— Se poika on vietävä väkisin, ennenkuin menee kirkkoon, sanoi vanha
emäntä. — Minä tiedän, että hän on Antin ystävä ja siis on valmis
auttamaan miestä.

— Tahdotteko te, mummo, siis kaikin tavoin pelastaa Antin? kysyi Anna.

— Tahdon, vakavasti sanon, minä tahdon, jos hän on syytön, niinkuin
minä uskon. Se mies on kotitalossasi ollut oikea isäntä, sen minä
sanon. Isäsi ei koskaan olisi pystynyt pitämään taloa pystyssä, ellei
Anttia olisi ollut olemassa. Minähän en ole luovuttanut taloa isällesi,
sillä hän olisi piankin pannut sen menemään. Olen antanut hänen vain
hoitaa sitä. Mutta ei tuosta hoitamisesta olisi ilman Anttia mitään
tullut. Jos vain voin, niin tahdon Antin pelastaa.

— Hänen asiansa on siis hyvin vakava? kysyi Anna.

— Se on todella hyvin vakava, lausui vanha emäntä. — Pistoli, jolla
kuula ammuttiin, on hänellä ollut ja löydettiin hänen kätköistään.
Tallin lyhty, jota hän on käyttänyt, oli verinen. Ellen tuntisi miestä
niin hyvin kuin tunnen, uskoisin minäkin hänet syylliseksi, siksi
selviä ovat todistukset. Ne ovat mielestäni aivan liian selviä.

Vanha emäntä katseli Annaa, ja hänelle selvisi muuan seikka. Koko
tämän keskustelun aikana ei Anna ollut osoittanut mitään surua sen
johdosta, että Matti oli kuollut, vaan kaikki hänen ajatuksensa olivat
kohdistuneet Anttiin. Rakkautta se ei ollut Anttia kohtaan, sen emäntä
kyllä ymmärsi, multa Annalla ei myöskään ollut Mattia kohtaan ollut
mitään rakkautta, koska hänen kuolemansa ei sen kipeämmin koskenut. Kun
rakas olento menee pois luotamme, niin on tuska aivan polttava, sen hän
muisti, kun ajatteli oman miehensä kuolemaa. Vuosikausia suru oli hänen
sydämessään. Hän päätti leikata ajatuksen Matista kokonaan pois Annan
sydämestä.

— Isäsi puhui kyllä nimismiehelle kauniisti Antista, sanoi emäntä,
— mutta minä tiedän varsin hyvin, että hän on mielissään, jos Antti
joutuu talosta pois, sillä heidän välillään on ollut aina silloin
tällöin hankausta. Kun Antti oli minun palkkaamani, niin ei hän
voinut ajaa häntä pois. Kyllä minä isäsi ymmärrän paremmin kuin hän
luuleekaan. Jos Peltolan Matti olisi tullut hänen vävykseen, niin olisi
taloon samalla tullut rahaa, sillä Mattihan olisi kerran kuitenkin
perinyt vanhempansa. He olisivat silloin voineet yhdessä tehdä
kaikenlaisia kauppoja, joihin isälläsi aina on ollut halu, mutta niitä
varten on tarvinnut rahoja. Minä olin tätä avioliittoa vastaan, kun en
pitänyt Mattia minään erikoisen hyvänä miehenä, mutta kun et sinäkään
liittoa vastustanut, niin en tahtonut siihen sekaantua. Äitisi otti
isäsi, vaikka olin sitä jyrkästi vastaan.

— Minä luulin voivani nostaa Matin..., sanoi Anna arasti.

— Naisen sydän on kuin temppeli, lausui vanha emäntä, — ei mies sinne
saa astua, ennenkuin on jalkansa ulkopuolella ensin pessyt. Mutta monet
naiset unohtavat sen ja päästävät miehen sinne peseytymättä. Ja siinä
ei sitten auta enää mikään. Jumala on kyllä määrännyt meidät antamaan
kaiken avun toisillemme, mutta Hän ei ole voinut tarkoittaa sitä, että
me palvelisimme toisen huonoja ominaisuuksia. Vaikka mies aina naisen
edessä vakuuttaa muuttavansa tapansa, niin ainahan on nähty, että mies
sittenkin pitää niistä kiinni. Ellei mies voi itseään hyväksi muuttaa
ennen häitä, ei hän sitä tee häiden jälkeenkään. En minä vaadi, että
miehen pitäisi olla jonkinmoinen kaunis kukkanen, sillä ei sitä silloin
mieheksi tuntisikaan, mutta ei hänen tarvitse olla täynnä kaikenlaisia
huonoja ominaisuuksiakaan, ollakseen muka miehekäs. En minä ihmisiä
tuomitse, sillä miksi sen tekisin, koska vikani on minullakin, mutta
sen minä sanon, että meidän tulee käyttää selvää järkeämme elämän
moninaisissa tapauksissa.

Emäntä ilahtui, kun huomasi Annan tämän jälkeen kokonaan unohtavan
Matin ja puhuvan vain Antista.

— Antti on aivan syytön, sen minä uskon, sanoi Anna, — ja meidän on
tehtävä kaikki voitavamme, jotta häntä ei tuomittaisi, vaikka hän ei
itseään puolustaisikaan.

— Meillä on siihen vielä runsaasti aikaa, sanoi vanha emäntä, — sillä
välikäräjiä ei ole vielä edes määrättykään. Ne eivät voi olla ennen
kuin ehkä kahden viikon päästä. Sitäpaitsi ei juttu pääty ensimmäisillä
käräjillä. Kyllähän minä vanhan laamannimme tunnen, ei hän tee mitään
hätiköivää päätöstä. Hän lykkää jutun seuraaviin käräjiin. Jos Antti
on syytön, niinkuin uskon, tekee tämän asian käsittely hänelle vain
hyvää. Hänen sielunsa voi taipua Jumalan armoa kuulemaan. Ja kun hän on
syytön, niin sitä suuremmalla kunnialla hän kerran pääsee vapaaksi.

— Ja hänenhän täytyy olla syytön.

— Sitä minäkin uskon. Mutta hän ei tahdo puolustaa itseään. Ja miksi
hän ei sitä tahdo tehdä? Kas, siitä juuri meidän on päästävä selville.
Kyllä minä tiedän, että muutamilla on suoranainen uhrautumisen vimma.
Se ei monesti ole mitään muuta kuin ylpeyttä ja itserakkautta sekin.
Meidän on monta kertaa uhrauduttava, sillä Jeesus Kristus on siitä
meille antanut elävän esimerkin, mutta meidän on pidettävä silmällä,
minkä asian puolesta sen teemme. Uhrautumisen kruunulla ei sovi meidän
jokaista turhamaista tunnettamme kaunistaa. Mutta jo on tästä tarpeeksi
puhuttu. Minun täytyy mennä maitokamariin tarkastamaan.

Emäntä vei Annan mukanaan maitokamariin. Juuri heidän siellä ollessaan
ilmestyi Mattilan Kalle ovelle.

— Tässä minä nyt olisin komennuksen mukaan, sanoi Kalle.

— No, vihdoin sinä tulitkin, sanoi vanha emäntä. — Missä sinä näin
kauan olet viipynyt? Etkö muista, että sinun on kummiäitiäsi toteltava?

Kalle naurahti ja vastasi:

— Kyllähän minä kaiken ikäni olen sen saanut kuulla. Mutta mihin minua
täällä nyt sitten tarvitaan?

— Luuletko sinä, että Antti on syyllinen murhaan? kysyi emäntä hyvin
vakavasti.

Kalle vastasi totisena:

— Minun on sellaista hyvin vaikea uskoa, sillä tunnen Antin hyvin. Ei
se mies murhaa tekisi, kun hän on niin väkevä, että ensin olisi voinut
koettaa selkäsaunaa. Olen aina ollut huomaavinani, että väkevä mies ei
tee murhaa, vaan heikko siihen eksyy.

Emäntä kuivasi kätensä ja sanoi:

— Sinä, Anna, saat jäädä tänne, minä menen Kallen kanssa hänen
kotiaan. Ole työssä mahdollisimman paljon, sillä se on nyt
välttämätöntä sinulle. Kun olet väsynyt, niin mene levolle. Mutta
mene vasta sitten, kun tunnet itsesi aivan uupuneeksi, muuten makaat
nukkumatta ja ajattelet suotta asioita, joita et kuitenkaan voi
ratkaista.

Anna jäi maitokamariin. Emäntä nouti päällystakin ylleen ja läksi
Kallen seurassa astelemaan maantietä pitkin.

Vähän aikaa käveltyään emäntä seisahtui ja kysyi Kallelta:

— Et siis sinäkään usko Anttia syylliseksi?

— En usko.

— Kun häntä kuulusteltiin, sanoi emäntä, — niin hän ei laisinkaan
vastustellut. Jos hän olisi syyllinen, niin hän olisi koettanut
puolustaa itseään, olisi ainakin valehdellut. Mutta hän oli vaiti ja
sillä tavalla myöntyi kaikkeen. Kun lyhty ja pistoli tuotiin, ei hän
vähääkään säikähtynyt. Uskotko sinä, että hän olisi pannut pistolin
ikkunalle, jos hän olisi ollut syyllinen?

— Jos hän olisi ollut syyllinen, niin hän olisi koettanut kätkeä aseen
eikä olisi sitä suinkaan tallin ikkunanlaudalle pannut, sanoi Kalle.
— Antti ei ole mikään tyhmä mies. Hän olisi kyllä osannut peittää
jälkensä, jos olisi sitä halunnut. Minä olen tänään ajatellut, että hän
ehkä tahallaan tahtoi meidän löytävän pistolin.

— Mutta miksi hän sen teki, sitä olen tänään tuuminut.

— Sitä minäkään en osaa selittää.

— Minulla on omat ajatukseni tästä kaikesta, sanoi vanha emäntä.

— Millaiset?

— Minä selitän ne sitten myöhemmin sinulle.

He läksivät jälleen astelemaan eteenpäin.

— Tunnetko sinä noita auton koneita? kysyi emäntä.

— Tunnen kyllä ja osaan ajaakin autoa.

— Kuulithan, että suutari väittää kuulleensa auton äänen heti murhan
tapahduttua?

— Kun me pirtissä odottelimme, niin hän kiven kovaan väitti sitä ja
oli vihainen, kun nimismies ei ottanut sitä uskoakseen, sanoi Kalle.

— Minä ihmettelin, miksi nimismies ei sitä uskonut, sanoi emäntä.

— Hän on niin itserakas ihminen, ettei hän usko mitään muuta kuin
omia ajatuksiaan, vastasi Kalle. — Hän on tietysti innoissaan, kun on
tullut tällainen suuri asia ja hän saa näyttää mitä on oppinut, kun on
käynyt poliisikursseilla.

— Minä sanon suutarista, niinkuin sanassa sanotaan: Kuulevaisen korvan
ja näkeväisen silmän, ne molemmat on Herra tehnyt.

— Uskotteko siis, että hän todellakin kuuli auton äänen?

— Ei se mies turhia puhu, sen olen aina nähnyt. Hän miettii ja
punnitsee sanansa. Kirsti kertoi nähneensä miehen varjon hiipivän
pitkin aitan seinäviertä. Suutari kuuli vähän sen jälkeen auton
äänen. Nimismies laski, että sinä lyhyenä aikana, joka oli kulunut
laukauksesta, ei murhaaja olisi ennättänyt mennä auton luo. Mutta auto
ehkä onkin ollut ihan lähellä, eikä teidän riihen luona, niinkuin he
uskoivat. Minä tahdon nyt tietää, eikö se ajopeli mene, vaikka kone ei
kävisikään?

— Ei se minnekään ilman konetta mene, vastasi Kalle. — Se kone on
juuri samaa kuin rattaiden edessä hevonen. Se on pantava liikkeelle ja
monta kertaa saa sitä käyttää paikallaan, ennenkuin se jaksaa vetää.

— Mutta jos on alamäki?

— Mikä alamäki?

— Jos minä panen tuon raskaan remelin mäen päälle, niin totta kai se
menee omalla painollaan mäkeä alas, vaikka kone ei olekaan puhisemassa,
sanoi emäntä.

— Jos on alamäki, mutta kun ei ole siellä alamäkeä.

— Ei siihen paljoakaan tarvita, kun on vain vähänkin loivaa, jatkoi
emäntä. — Kun minä puolukoita perkaan, niin otan laudan ja lasken
puolat valumaan sitä pitkin, jotta rikat jäävät laudalle ja marjat
kierivät alas. Kun marja on pyöreä, niin se vierii kauniisti, mutta
roska on litteä ja jää laudalle. Millä se auto pysyy paikallaan eikä
pääse itsestään kulkemaan?

— Siinä on jarru, joka painetaan jalalla kiinni, ja silloin kone ei
mene minnekään. Kun jarrun päästää vapaaksi, niin alkaa kone taas
kulkea.

Emäntä pudisti päätään ja sanoi:

— Minun ajatukseni haparoivat ja olen kuin metsään eksynyt, joka ei
tietä tunne. Auta sinä nyt minua, sillä minä tahdon tästä asiasta
päästä selville.

— Kyllä minä autan, kun vain ensin tiedän, mitä minun pitää selittää.

— Selittäminen on helppoa, kun toinen ensin osaa kysyä, sanoi emäntä.
— Ja minä tyhmä vaimo en osaa sanojani oikealla tavalla asettaa. Jos
sinä pidät autoa teidän riihen luona ja päästät jarrun vapaaksi, niin
mitä tapahtuu?

— Ei tapahdu yhtään mitään. Kone on ihan paikallaan, kun siinä on
tasainen maa.

— Kun panet koneen käymään, niin sitten se heti menee, eikö niin?

— Ei se mene heti, ei ainakaan näin kylmällä ilmalla. Koneen täytyy
ensin käydä vähän aikaa, jotta se lämpenee, sillä se ei muuten vedä.

— Nimismies taisi sittenkin olla oikeassa, sanoi emäntä. — Onhan
hänellä itsellään auto ja kai hän sen asian siis ymmärtää.

Kalle pysähtyi maantiellä ja katsoi pitkään vanhaan emäntään.

— No, mitä sinä nyt noin katsot minuun? kysyi vanha emäntä.

— Te olette sittenkin nyt aivan oikeilla jäljillä.

Vanha emäntä tarttui lujasti pojan käsivarteen ja kysyi:

— Mitä sinä tarkoitat?

Kalle selitti:

— Jos tuo auton Heikkilän lähelle ja pysäyttää sen aivan tallin
taakse, missä maantie tekee mutkan, niin autoa ei näe laisinkaan aitan
luota. Jos sitten päästää jarrun auki, niin täytyy auton mennä hiljaa
eteenpäin, kun maa on sillä kohtaa kalteva, ei paljoa, mutta aina sen
verran, että raskas auto menee eteenpäin.

— Ja mitä sitten tapahtuu?

— Kun auto menee sillä tavalla eteenpäin, niin samalla sen kone alkaa
myös käydä, rattaat käyvät, vaikka ei kuulu mitään ääntä, sillä voimaa
ei ole päällä. Samalla kone lämpenee, ja kun sitten voiman panee
päälle, niin ei tarvitse laisinkaan odottaa.

— Olen minä ennen jaksanut nopeasti liikkua, sanoi emäntä, — mutta
nyt ovat vanhuudesta jalkani jo kangistuneet. En minä ole tätä ennen
vanhuutta soimannut, sillä onhan meillä kaikilla aikamme, mutta nyt
minä tahtoisin pian päästä katsomaan, oletko sinä oikeassa. Totta kai
me näemme tallin takana, onko tämä selityksesi mahdollinen.

He astelivat jälleen eteenpäin vanhan emännän koettaessa mahdollisimman
paljon jouduttaa kulkuaan.

— Sokeita me ihmiset olemme, sanoi emäntä.

— Olen elänyt koko nuoruuteni ajan Heikkilässä. Olen usein kävellyt
oman kotini ja sinun kotisi väliä, mutta nyt vasta huomaan, että maa
on sillä kohtaa hiukan viettävä. Ja nyt minä muistan, että kerran
iljanteella kaaduin siinä. Minä vanha, hupsu nainen, minä vanhuuden
höperö akka, joka en tätä heti muistanut! Minähän olin silloin aivan
kuin auto. Jarrut pääsivät irti ja minä menin tiellä kumoon.

— Näkikö sitä kukaan? kysyi Kalle nauraen.

— Pidä suusi kiinni, vekara! sanoi emäntä.

— Tiedätkö, minne minä silloin menin? Sinun ristiäisiisi minä menin ja
minun oli siellä sitten hiukan vaikea istua.

He tulivat murhapaikan kohdalle. Sinne oli kokoontunut joukko ihmisiä,
jotka keskustelivat. Emännän mennessä ohitse kaikki tervehtivät häntä.
Emäntä vastasi tervehdykseen ja asteli tietä eteenpäin. Tultuaan tallin
taakse sanoi emäntä:

— Joka paikkaan noiden uteliaiden ihmisten pitääkin kokoontua! Nyt ne
siellä päättelevät asioista omalla tavallaan, ja kun sitten joutuvat
oikeudessa todistamaan, niin eivät enää tiedä, mikä on totta mikä
valetta.

Kalle viittasi maantien vieressä olevaan hiekkakasaan, joka oli tuotu
siihen maantien korjaamista varten, ja sanoi hiljaa emännälle:

— Katsokaa, hiekkakasan reunassa on aivan selvät auton pyörän jäljet.
Auto on pysähtynyt tähän. Tuossa on vielä kivikin, jota varmuuden
vuoksi on pidetty pyörän edessä, jotta auto ei pääse liukumaan.

— Kyllä minä näen, sanoi emäntä. — Mutta ehkä auto siinä on mennyt
ainoastaan ohitse, sillä onhan tällä maantiellä liikettä.

— Katsokaa tarkemmin, sanoi Kalle. — Tuossa ei pyörän jälki menekään
eteenpäin. Siis on auto seisonut tässä. Maantiellä näkyy vielä jälkiä
siitä, että auto ensin on käännetty tässä.

— Joko ensin tai vasta sitten kun on lähdetty, sanoi emäntä.

— Se on käännetty heti tänne tulon jälkeen, sanoi Kalle. — Tuo kivi
on ollut etupyörän edessä eikä takapyörän takana, joka olisi tehty, jos
autoa ensin ei olisi käännetty.

— Suutari on siis sittenkin oikeassa, sanoi emäntä. — Tästä on
lähdetty autolla. Nyt minä ymmärrän kaiken. Vaikka hiipiikin, niin
ennättää varsin hyvin autoon, kun se on ihan nurkan takana. Ja vasta
vähän matkan päässä voi sitten panna koneen käyntiin. Murhaaja on
varmasti paennut autolla. Mutta kuka hän on, sitä me emme tiedä.
Tietääkö Antti siitä? Jos hän tietää, niin hän ei ilmoita sitä, siitä
olen varma, koska hän kerran on päättänyt ottaa syyn niskoilleen. Kuka
se on, jota tuo nuori mies tahtoo suojata tällä tavalla oman kunniansa
menettämisenkin uhalla? Jos me voisimme edes tietää, kenen auto se on
ollut.

— Se voidaan mahdollisesti saada selville, sanoi Kalle. — Minä näin
kerran, miten Salo otti maantieltä talteen auton jäljet. Eräs pirtua
kuljettava auto pääsi hänen käsistään maantiellä karkuun. Oli pimeä,
eikä hän ennättänyt nähdä auton numeroa. Hän otti silloin kipsiin auton
renkaan jäljen.

— Mitä hän sillä teki? Ovathan kaikki auton renkaat samanlaisia.

— Eivät olekaan. Renkaita on monenlaisia. Sitäpaitsi tulee niihin
eroavaisuuksia kulumisen kautta. Samalla tavalla kuin tulee ihmisen
jalkineisiin käytön kautta. Jos katsotte lähemmin, niin näette, että
takimmaisen oikeanpuolisen pyörän jälki on yhdessä kohdassa viallinen.
Auton rengas on sillä kohtaa ollut hiukan rikki. Minä voin tästä ottaa
mallin ja sitten voimme etsiä, missä autossa on tämä sama vika.

Emäntä seisoi nuoren miehen edessä ja katsoi häneen harmailla
uskollisilla silmillään. Hänen suupielensä värisivät sanoessaan:

— Poika, poika, älä jätä nyt minua vanhaa, yksinkertaista vaimoa
pulaan. Minä en vielä tiedä, mistä tie kulkee totuuteen, mutta minä
tahdon Herrani ja Mestarini käskyn mukaan koettaa taistella totuuden
puolesta. Minä en kaikkea ymmärrä, mutta minä tiedän, että Herra on
meissä heikoissa monta kertaa väkevä, ja minä uskon, että hän tahtoo
auttaa minua nyt, niinkuin niin monta kertaa ennenkin. Tue sinä minua,
koska tunnen itseni heikoksi ja avuttomaksi.

Kalle tunsi aivan kuin palan nousevan kurkkuunsa. Hän koetti nielaista
sen ja sai sanotuksi:

— Minä menen Salolta hakemaan kipsiä ja otan kaikessa hiljaisuudessa
tuosta yhdestä kohtaa mallin.

— Älä sano hänelle vielä mitään tästä.

— En sano. Salo on vähäpuheinen eikä hän turhia kyselekään.

— Lähde juoksemaan poliisin luo. Minä menen hiljalleen sinun kotiasi.
Ehkä he siellä ovat kuulleet auton ajavan ohitse ja voivat antaa
joitakin tietoja. Parasta on, että me kaksi emme yhdessä tiedustele
muilta mitään. Mutta kun olet tullut valmiiksi tutkimuksissasi, niin
tule luokseni.

Emännän huulille tuli hymy, kun hän lisäsi:

— Nainenhan minäkin olen ja olen utelias tietämään.

— Meistä taitaa tulla yhdessä oikein hyviä rikostutkijoita, kun
panemme päämme yhteen, sanoi Kalle.

— Mene tiehesi, koiranleuka, sanoi vanha emäntä, — äläkä siinä enää
leukojasi leksottele!

Kalle läksi juoksemaan maantietä pitkin ja emäntä asteli Kallen
kotitaloa Mattilaa kohden.

Emäntä pani kätensä ristiin ja sanoi puoliääneen:

— Herra minun Jumalani, jos sinä olet määrännyt, että minä tässä
asiassa palvelen sinun oikeuttasi maan päällä, niin opeta minua, jotta
ajatukseni oikealla tavalla kulkisivat, enkä syytöntä syyttäisi vaan
rikollisen löytäisin.

Perille tultuaan ei emännän tarvinnut johdattaa keskustelua
murhajuttuun, sillä tahtoihan Mattilan väki saada tietää siitä
mahdollisimman paljon. Ja kyllä heillä olikin kyseltävää, koska jo
ennakolta tiesivät, että vanha emäntä oli ollut läsnä kuulustelua
pidettäessä.

Mattilan emäntä Helena oli hyvin puhelias, ja hänen täytyi saada
selittää kaikki omalla tavallaan.

— Kun minä kuulin Väinöltä, joka oli ihan sekaisin kotia tullessaan,
mitä oli tapahtunut, niin minä ihan heti ymmärsin, miten kaikki oli
tapahtunut, sanoi hän. — Me olimme jo levolla, kun pojat tulivat,
mutta minä nousin ylös ja mietin asiaa suurimman osan yötä. Vaikka se
Kirsti sanoo mitä tahansa, niin hän se on ampunut Matin.

— Sitä minä en ollut laisinkaan ajatellut, sanoi vanha emäntä.

— Kyllä se niin on, että Kirsti on syyllinen, selitti Helena. —
Kirsti oli ottanut pistolin pöytälaatikosta, se on ihan varmaa. Totta
kai palkollinen tietää, missä talon tavarat ovat?

— Mutta pistolihan oli Antin huostassa, sanoi vanha emäntä.

— Se on ihan toinen asia, selitti Helena. — Kyllä huomaatte, miten se
kuuluu tähän, kun selitän. Kirsti vaati noita rahoja, joita Peltolan
Matti ei ollutkaan tuonut tai ei tahtonut antaa. Ja silloin Kirsti,
joka on kiivas ihminen, suuttui ja ampui Matin. Luultavinta on, että
Matti ei tahtonut antaa rahoja. Jotta juttu tulisi epäselväksi, inttää
hän nyt, että rahat on varastettu. Tietysti hän on sopinut asiasta
Antin kanssa. Antti on köyhä poika ja saadakseen kolmekymmentä tuhatta
markkaa hän on valmis menemään naimisiin Kirstin kanssa, vaikka tämän
maineessa onkin pieniä neulanreikiä. Onhan sellaista monta kertaa
maailmassa nähty. Raha se on, joka tässä maailmassa määrää. He ottivat
yhdessä rahat ja piilottivat ne sitten.

— Mutta pistolihan oli tallissa, sanoi vanha emäntä.

— Kyllä minä senkin selitän, sanoi Helena. — Antti koetti peittää
kaikkea, kun oli onnettomuus sattunut tapahtumaan. Minä olen varma
siitä, että he eivät alkujaan aikoneet Mattia murhatakaan. Nyt Kirsti
ei tahdo Anttia laisinkaan sekoittaa tähän ja väittää, että Antti
tuli tallista lyhty kädessään vasta sen jälkeen, kun ampuminen jo oli
tapahtunut. Ei niihin Kirstin sanoihin tässä asiassa voi ollenkaan
luottaa. Nainen, joka on valmis ottamaan sellaisen summan rahaa vastaan
pitääkseen suunsa kiinni, voi myös puhua mitä tahansa, pelastaakseen
itselleen nuo rahat.

— Mutta Antti ottaa syyn niskoilleen, sanoi vanha emäntä.

— Tietysti ottaa, sanoi Helena. — Mitä muuta hän voisikaan tehdä?
Mitä hyötyä siitä olisi, vaikka hän Kirstiä syyttäisikin, kun he ovat
molemmat olleet yhdessä syyllisiä. Tällä tavalla joutuu vain toinen
linnaan.

— Mutta eihän nainen osaa niin varmasti ampua, sanoi vanha emäntä.

— Onhan ampumisen voinut toimittaa Anttikin, sanoi Helena. — Ja se
näyttää melkein mahdollisemmalta. Hän on unohtanut pistolin käteensä
ja vienyt sen sitten mukanaan talliin. Ihminen unohtaa niin monta
kertaa käteensä yhtä ja toista. Kerran minä olin puukolla leikkaamassa
oksia omenapuista. Ja kuinka minä sitten hain sitä puukkoa, vaikka
se oli kädessäni. Pistolissa oli verta, Kalle sen sanoi, koska hän
aseen löysikin. Ja lyhdyssä oli verta. Tietysti on Antti kopeloinut
vainajan taskuja ja vienyt rahat ja siinä sitten saanut verta käsiinsä,
mutta pimeässä ei ole sitä itsekään huomannut. Rahat he ovat yhdessä
piilottaneet jonnekin, siitä minä olen aivan varma.

Vanha emäntä katsoi käsiinsä, jotka olivat ristissä ja sanoi:

— Minä olen näin vähän ajatellut tätä asiaa. Jos olenkin hiukan
tuumaillut, niin en ole mitään varmaa ajatusta tohtinut muodostaa.

Helena nyökkäsi ja lausui:

— Ymmärtäähän sen, kun ei ole tottunut tällaisia asioita ajattelemaan.
Mutta kun se meidän Kalle aina puhuu rikosasioista ja niiden
tutkimisesta, niin ainahan siinä tällainen ihminen kuin minä jotakin
oppii. Ja mistä se Kalle sellaisen ymmärryksen olisikaan saanut, ellei
juuri minulta. Väinö on aivan toisenlainen. Hän on sellainen hiljainen
ja arka ihminen. Hän tulee enemmän isäänsä.

— Oli se merkillistä, sanoi vanha emäntä, — että siihen aikaan ei
sattunut edes autoa ajamaan ohitse. Niitähän kulkee maantiellä tavan
takaa.

Helena emäntä innostui yhä enemmän ja sanoi:

— Minä kuulin sen suutarin väittäneen, että hän kuuli auton kohinaa.
Oli se ikävä asia, että me olimme olleet juuri saunassa ja kun
minä olen aina sen jälkeen väsynyt, niin nukuin raskaasti. Muussa
tapauksessa minä olisin kai kuullut, jos auto olisi ajanut tästä meidän
talomme ohitse siihen aikaan. Minä nukuin niin syvästi, etten kuullut
edes laukaustakaan. Vasta kun Väinö tuli ihan vapisten huoneeseen ja
herätti minut, sain kuulla kaiken.

Helena emäntä huomasi, että hänen velvollisuuksiinsa kuului sääliä
vanhaa emäntää, joka oli tällaisen surullisen tapauksen kautta
menettänyt tyttärensä vävyn, joka vielä sattui olemaan niin varakas.
Olihan suuri vahinko, että Peltolan suuret rikkaudet eivät tulleet
hänen sukuunsa. Lopulta vanha emäntä pääsi vapaaksi Helenasta ja läksi
verkalleen astumaan Heikkilää kohden. Sisimmässään hän oli kovin
suuttunut Helenaan.

— Meillä ei ole oikeutta tehdä tuolla tavalla johtopäätöksiä, mutisi
hän itsekseen. — Kirsti on kunniaton ihminen, mutta eihän hänen silti
tarvitse olla syypää murhaan. Ja aivan säädytöntä on vetää Antti samaan
juttuun, mies, joka tähän asti oli ollut kaikessa aivan kunnollinen.
Paha kieli on ihmisen vitsaus.

Heikkilään tullessaan hän selitti tyttärelleen, että Anna oli ottanut
asian jotenkin rauhallisesti nukuttuaan yönsä. Kun tietysti omassa
kodissa kaikki murheelliset ajatukset johtuivat yhä uudelleen hänen
mieleensä, lupasi vanha emäntä pitää Annan vielä muutaman päivän
luonaan.

Heikkilän emäntä saattoi äitiään pihalle, ja siinä he vielä
keskustelivat edellisen illan tapahtumista..

— Nimismiehenkö auton jälkiä nämä tässä pihalla ovat? kysyi vanha
emäntä osoittaen kuistin edessä olevia uurteita.

— Hänen autonsahan siinä oli illalla, vastasi Heikkilän emäntä. —
Tämä piha on näin kostealla ilmalla aivan onneton. Varsinkin autoille,
jotka ovat raskaita, on tällainen pehmeä maa paha. Nytkin ovat pyörien
jäljet painuneet noin syvälle. Minä en tiedä, mitä tälle pihalle
pitäisi tehdä, jotta sen saisi kovemmaksi. Kun nimismies täällä käy,
niin ei hän tuokaan juuri tämän pihan huonouden vuoksi autoaan tänne.
Mutta eilen toi. Täytyyhän sellaista komeaa ja kallista autoa sääliä
hiukan. Se kuuluukin maksaneen kahdeksankymmentä tuhatta. Nimismies
kertoi, että hän saa muuttaa monta kertaa renkaita, kun pahankuriset
pojat panevat nauloja maantielle ja ne puhkaisevat renkaat.

— Missä nimismies tavallisesti autoaan seisottaa täällä käydessään?
kysyi vanha emäntä.

— Tuollahan maantien vieressä hän sitä pitää, vastasi Heikkilän emäntä,

— Milloinkahan käräjät pidetään? kysyi vanha emäntä.

— Nimismies soitti juuri tänään ja sanoi sopineensa laamannin kanssa
siitä, että käräjät ovat jo ensi lauantaina. Sattuu olemaan sellainen
sopiva väliaika juuri nyt.

— Mutta tulevatko tutkimukset siihen asti valmiiksi?

— Kun on niin etevä tutkija kuin tämä meidän nimismies on, niin totta
kai siitä selvä tulee. Näkihän jo eilen, miten hän selvitti kaikki.
Veti asiat solmuun tuota pikaa. Ei se sellainen olisi ollut mahdollista
entisen nimismiehen aikana. Ikävä tässä asiassa on, että Antti meni
meiltä sillä tavalla, sillä hyvä työmieshän hän on, vaikka onkin
tahtonut toisinaan hiukan omavaltaisesti määräillä. Kai me jostakin
saamme yhtä hyvän hänen sijaansa.

Vanha emäntä ei tähän tahtonut sanoa mitään, vaan kysyi aivan toista
asiaa:

— Missähän se Matin hattu on?

— Mikä hattu?

— Kai hänellä hattu oli tänne tullessaan. Minä en kuullut, että se
olisi löytynyt.

— Hattu sinne tai hattu tänne, mitä se siitä.

Heikkilän emäntä läksi äitiään saattamaan ja jonkin matkaa kuljettuaan
kysyi hiukan arkaillen:

— Ette kai suutu, jos minä puhun eräästä asiasta? Minä olen tullut
tässä tuumineeksi kaikenlaista. Onhan siitä hiukan sopimatonta puhua,
mutta elossa elävän mieli. Se nimismies puhuu aina meidän Annasta niin
kauniisti. Jos hän nyt tahtoisi mennä Annan kanssa naimisiin, niin ei
kai teillä olisi mitään sitä vastaan? Olisihan Annallekin hyvä asia,
jos hän saisi uutta ajateltavaa.

— Antaa tytön ensin rauhoittua ja antaa tämän asian ensin selvitä,
niin katsotaan sitten, sanoi vanha emäntä.

— Minä olen ajatellut tätä sen vuoksi, että nimismies on lahjakas ja
tarmokas mies ja kruununvoutikin kuuluu häntä kiittäneen. Sellaisella
miehellä on aina tulevaisuus. Ja kun tämä meidän kruununvouti ottaa
eron muutaman vuoden päästä, niin eihän ole mahdotonta, että nimismies
saisi sen paikan. Onhan hän siihen vielä nuori, mutta jos tekin
puhuisitte siitä laamannille, jolla on suuri vaikutusvalta maaherraan
ja muihin sellaisiin, jotka siitä asiasta päättävät, niin saisihan hän
paikan varmasti. Jos Anna olisi nimismiehen rouvana, niin ei kukaan
sitten sanoisi mitään siitä, että hän on murhatun miehen morsian.

Vanha emäntä ei sanonut mitään.

Heikkilän emäntä jatkoi:

— Te, äiti, olette ollut minulle vihainen siitä, että me annoimme
Annan Peltolan Matille. Miehenihän sitä oikeastaan tahtoi, en minä,
kun Anna on vielä niin nuori. Matin kanssa olisi mieheni sitten voinut
hommailla kauppoja ja muuta sellaista. Jos te koettaisitte ajatella,
miltä meistä tuntuu se, että talon hallitus ei olekaan meillä, vaan
olemme ihan kuin muonamiehinä täällä. Ihan sille kaikki nauravat.
Ettekö te nyt jo voisi luovuttaa taloa meille? Onhan teillä omaisuutta
ilman tätä taloa vaikka kuinka paljon tahansa. Pankissa on teillä
runsaasti rahaa ja omassa talossanne on hyvä metsä, ja puista maksetaan
niin runsaasti. Voisitte myydä metsäänne ja lisätä varallisuuttanne.

— Minä olen tästä asiasta jo ennen sanonut mielipiteeni, sanoi vanha
emäntä, — enkä minä muuta sitä. Saatte odottaa!

Molemmat naiset, äiti ja tytär, astuivat rinnatusten sanaakaan
sanomatta.

— Kun te, äiti, kuulitte eilen kuulustelun, niin tietysti tekin
uskotte, että Antti on syyllinen?

— Minulle on sana opettanut, että ei ole hyvä pitää joukon puolta
tuomiossa.

Ja vanha emäntä nyökkäsi tyttärelleen jäähyväisiksi lähtien maantien
viertä astelemaan kotiaan kohden.

Tultuaan kotiaan hän istui raamatun ääreen. Hän ei Annalle enää puhunut
mitään edellisen päivän tapahtumista, mutta hyvin sydämellinen hän oli
nuorelle tytölle.

Kun he illalla erkanivat mennäkseen kumpikin omaan huoneeseensa
nukkumaan, heittäytyi Anna äidinäitinsä syliin ja sanoi:

— Minnehän minä joutuisin, ellei teitä olisi! Te olette ollut minua
kohtaan tänään niin kovin hyvä.

Vanha emäntä taputti häntä ja sanoi:

— Kun tulemme vanhoiksi, niin tulemme pehmeiksi. Meidän on muistettava
olla ystävällisiä niin kauan kuin meillä vielä on elonaikaa. Nuorina me
uskomme olevamme kovin tärkeitä tässä maailmassa. Vanhoina huomaamme,
että ystävällisyys on ainoa, mitä voimme toisillemme antaa, ja ainoa
todellinen onni, minkä voimme saada. Ja paljoa tärkeämpää on osoittaa
hyvyyttä kuin saada sitä.

Vanha emäntä erkani Annasta, meni huoneeseensa, rukoili hartaasti ja
vaipui kohta sikeään uneen.




KOLMAS LUKU.


Maanantaiaamuna oli vanha palvelijatar Miina ihmeissään, kun vanha
emäntä käski tuoda rukin ylisiltä. Miina oli aina tottunut kaikessa
arvostelematta noudattamaan emäntänsä määräyksiä. Mutta nyt hän ei
malttanut olla sanomatta mielipidettään laskiessaan rukin emännän eteen:

— Näyttää siltä, kuin täällä aloitettaisiin nuoren tytön elämä
uudestaan.

Vanha emäntä tarttui uskollisen palvelijattarensa esiliinaan ja pidätti
hänet luonaan sanoen:

— Kun sinua ajatukset ahdistavat, niin mitä silloin teet?

— Jumalan sana on minulle aina riittänyt. Siitä saa aina kirvoituksen.

— Mutta riittääkö se aina, kun sinun on jokin asia loppuun asti
pohdittava?

— Eihän minulla koskaan ole ollut sellaisia asioita, joita emäntä ei
olisi ratkaissut, kun en itse ole osannut. Ja mistä noita vaikeita
asioita olisikaan tullut, kun en ole koskaan miehistä välittänyt.
Niistähän se päihin päänvaiva näyttää tulevan. Ja mitä minä sitä miestä
olisin ristikseni ottanut, kun minun on täällä ollut hyvä olla.

— Me ajattelemme päivästä päivään samoja asioita ja luulemme olevamme
viisaita, sanoi vanha emäntä. — Mutta sitten tulee äkkiä uusia asioita
ja me hukumme ajatuksiimme, sillä emme osaa niitä pitää kurissa. Minun
vanha äitini sanoi aina minulle: "Kun sinulle vaikea asia tulee eteen,
niin älä päätöstä tee, ennenkuin olet kolme tiimaa kehrännyt!" Minä
nauroin silloin hänelle, mutta hän oli viisas vaimo, eli vanhaksi ja
hoiti kaikki asiansa aivan erinomaisesti. Nuorena leskeksi jäätyäni
minä hänelle suruni ja murheeni kerroin ja selittelin monet vaikeat
asiat, joita talon hoito minulle tuotti. Ja minä muistan aina, että
asiat päätettiin hänen kehrätessään. Siinä selvisi kaikki niin, että
asiassa ei ollut enää mitään mutkaa eikä kellään ollut niiden johdosta
mitään sanottavaa. Näinä päivinä minä olen saanut tuntea runsaasti
nöyryytystä. Olen ollut kauan, hyvin kauan mielestäni kaikkein viisain.

— Ei se ole mikään väärä ajatus, sanoi Miina, — sillä eihän kukaan
emännälle riitä viisaudessa.

— Se johtuu siitä, että minä olen ollut rikas eikä kukaan rikkaalle
mitään uskalla sanoa, ei väitetä vastaan, vaan aina myönnytään. Mutta
nyt huomaan olevani kuin virran keskellä veneessä, jossa ei ole airoja
eikä perämelaa. Ajatukseni eivät kulje tasaisesti. Ne hyppelevät kuin
vene virrassa, ne kiertävät ja kaartavat. Minun täytyy käyttää äitini
keinoa ja turvautua rukkiin.

Vanha Miina hymyili ja sanoi:

— Ei se ole mitään muuta kuin vanhuutta. Kerranhan senkin täytyy
emäntäänkin osua. Rehitty sitä onkin jo tarpeeksi. Kun tulee vanhaksi,
niin ajattelee ainoastaan muutamia asioita, välttää uusia ja kulkee
totutuissa. Ei emännän tarvitse sekaantua kaikenlaisiin asioihin, kyllä
niistä toiset huolta pitävät.

Vanha emäntä katsoi tiukasti Miinaan ja sanoi:

— Mene noutamaan aitasta orren päältä pellavia. Siellä pitäisi
niitä olla. Ja mitä tulee tuohon sinun ajatukseesi, että minun ei
tarvitse sekaantua kaikkeen, niin erehdyt. On asioita, joihin minun
on sekaannuttava. Komentaa minä tahdon vielä ja määrätä siellä,
missä tiedän olevani oikeassa, vaikka minun saadakseni ajatukseni
järjestykseen pitäisi istua kuin sadun tytön yötä päivää kehräämässä.
Menetkös siitä!

Miina kääntyi eikä mennessään pitänyt mitään kiirettä. Mutta kun hän
aittaan mennessään näki parin palvelijattaren pihalla keskustelevan,
niin hän tiuskaisi näille ja tytöt livistivät tiehensä.

Vähän ajan päästä hän toi pellavat, antoi ne emännälle ja sanoi:

— Tuossa on!

Ja sitten hän meni omille askareilleen.

Tasaisesti hyrräsi rukki emännän sitä polkiessa, ja tasaisena muodostui
lanka hänen vanhoissa mutta varmoissa sormissaan. Näin oli hän jo kauan
kehrännyt, kun Anna tuli huoneeseen.

— Missä sinä olet ollut? kysyi vanha emäntä.

— Minä kävin kotona, vastasi Anna. — Mutta en minä siellä viihtynyt.
Kaikki ovat siellä niin kovin levottomia. Hehän kaikki koettavat
ratkaista tuota rikosta pystymättä siihen laisinkaan. Ja sitten äiti!
Hän puhuu tavattomalla ihastuksella nimismiehestä. Totta kai hän hoitaa
virkaansa, jonka kerran on valinnut. Ei siinä ole mitään ihastumisen
syytä.

Hän katseli vanhaa emäntää ja sanoi:

— Miksi te, mummo, olette ruvennut kehräämään? Onhan tässä talossa
niin paljon tavaraa, että mitään uusia kankaita ei tarvita.

— Minä olen tullut huomaamaan, sanoi vanha emäntä, — että me naiset
olemme kehräämäämme lankaan sitoneet kaikki ajatuksemme, surumme ja
huolemme. Rukin avulla me olemme mielemme tasaisina pitäneet. Ja minä
tahdon nyt pitää mieleni tasaisena. Rukki on hyvä toveri. Se ei riitele
kanssamme ja se järjestää ajatuksemme. Lanka kuin lanka.

Anna istui mummonsa viereen ja katseli, miten tämän sormet tasaisesti
liikkuivat ja miten pyörä tyynessä tahdissa pyöri. Hän katseli, miten
pyörää käyttävän nyörin jatkopaikka tasaisesti vilahti ohi, ja tätä
seuratessaan hän tunsi kaiken sielussaan tyyntyvän. Mikään ei merkinnyt
enää mitään. Ei ollut mitään surua, ei mitään iloa, kaikki oli tasaista
ja tyyntä aivan kuin tuon jatkopaikan tasainen vilahteleminen.

— Mitähän Antti tänä hetkenä ajattelee? sanoi Anna hiljaa.

Vanha emäntä vilkaisi nuoreen tyttöön, joka pää kumarassa ja kädet
ristissä helmassa istui ja sanoi:

— Vähän me ihmiset toisistamme ja heidän ajatuksistaan tiedämme.
Emme me toisillemme puhu, mitä sisässämme liikkuu, emmekä osaa sanoa,
mitä ajattelemme vaikka tahtoisimmekin. Olenkohan minäkään koskaan
osannut sanoa toiselle, mitä olen ajatellut. Ja moni asia olisi paljoa
helpompi, jos sen tekisimme.

Pitkän aikaa emäntä jälleen kehräsi, eikä Anna sanonut hänelle mitään.
Viimein nuori tyttö lausui arasti:

— Mummo!

— Mitä, lapseni?

— Olitteko te vaarin kanssa hyvin onnellinen?

— Olin, minä olin hänen kanssaan hyvin onnellinen.

— Tehän olitte niin lyhyen ajan naimisissa.

— Viisi vuotta, viisi onnellista vuotta.

— Suritteko häntä kovasti?

— Minä suren häntä vieläkin. En niin kuin silloin, nyt tyynemmin,
mutta minä en koskaan saa häntä ajatuksistani.

— Ilmaisiko hän teille kaikki ajatuksensa?

— Mieheni ei koskaan puhunut minulle ajatuksiaan.

— Miksi ei? kysyi Anna arasti.

— Ei sitä tarvittu.

— Miksi ei tarvittu?

— Me arvasimme aina toisemme ajatukset, lausui vanha emäntä. — Minä
ainakin uskoin, että me ymmärsimme. Mutta sittenkin olisi ollut hyvä,
jos olisimme voineet puhua toisillemme. Olisi ollut mieluista muistaa
sanottuja sanoja. Sanottu sana voi jäädä mieleemme koko elinajaksemme.
Sana voi kirvoittaa ihmeellisellä tavalla toisen mielen. Mutta me
emme osanneet kumpikaan sanoja käyttää parhaimpiin ajatuksiimme. Ja
sittenkin minä olin hänen kanssaan hyvin onnellinen. Minä en ole ennen
osannut ajatuksiani ilmoittaa toiselle, mutta nyt kun olen vanhaksi
tullut, niin huomaan sen taidon saavani. Ja minun suruni on siinä,
että taito tulee vasta nyt, kun minulla on niin vähän sanottavaa ja
ajatukseni kulkevat ahtaissa rajoissa. Ennen olen ollut tyytyväinen,
kun olen ymmärtänyt oman tahtoni, mutta nyt minä tahtoisin ymmärtää
toisen ajatukset.

— Kenen ajatukset? kysyi Anna.

— Antin ajatukset minä tahtoisin ymmärtää. Vaikea meidän on toisiamme
käsittää ja vielä vaikeampaa on naisen tietää, missä miehen ajatus
liikkuu. Ja hankalinta on vanhan tajuta nuoren mieltä.

Vanha emäntä pysäytti rukkinsa ja jatkoi:

— Kun minä olin nuorempi, niin minä uskoin, että Jumalan sana ja
hänen oppinsa olivat sellaista, joka minun oli ulkoa opittava. Mutta
nyt minä olen tullut huomaamaan, että ulkoaopittuna se on samaa kuin
tuomarin, joka lain tuntee ja sittenkin elää väärin. Minulla oli
kerran riita rajoista näillä tiluksillani. Ja silloin tuotiin minulle
kartta. Ensin minä en noita viivoja laisinkaan ymmärtänyt. En voinut
päästä selville siitä, että tuollainen paperi voisi tiedoittaa, missä
kukin pellon ja metsän paikka oli. Mutta kun olin sen ääressä istunut
yksinäni, niin ymmärsin sen ja ymmärsin samalla muutakin. Minä näin,
että uskonto ei ole mitään muuta kuin tuollainen kartta elämästä. Jos
me käymme kirkossa ja Jumalan sana on huulillamme, niin emme sillä
paljoakaan ole saaneet aikaan. Niin on se kuin kartta, jota emme ole
ymmärtäneet. Mutta kun asetamme kaiken, mitä sanassa meille opetetaan,
elämän tasalle, niin näemme siinä yhdellä kertaa kaikki asiat. Me
näemme ne yhtenä kokonaisuutena, eikä mikään meitä enää sekoita ja
ajatuksiamme vie harhaan. Ja minä olen tullut ajatelleeksi, että me
kaikki voimme olla toisillemme sitä, mitä Kristus on ollut meille.
Me voimme vapauttaa toisen ja me voimme sovittaa toisen rikoksen
ja synnit. Minä olen tätä ajatellut sen vuoksi, että uskon Antin
ottaneen päälleen synnin, minkä toinen on tehnyt. Minä en tiedä, onko
se, jonka puolesta hän kärsii, sen ansainnut, mutta hän itse ainakin
siinä puhdistuu, sillä tuska meidän sydämemme väkeväksi tekee. Kun hän
kuulustelusta vietiin pois vangittuna, niin hän kumarsi minulle ja minä
näin hänen katseensa. Ja minä muistan niin hyvin, miten kerran paras
hevoseni katsoi minuun, kun se oli sairaana ja minä en osannut sille
antaa helpotusta. Mutta sinä hetkenä oli minun sydämeni niin sairas,
että ajatukseni siitä vahvistuivat, ja minä muistin lapsena isältäni
kuulemani lääkkeen, se nousi niinkuin lähde aukee maasta ja minä
pelastin hevosen. Ja Musta on nyt vanha ja odottaa päivää, jona vie
minut viimeistä matkaani kirkolle.

Vanha emäntä ryhtyi jälleen kehräämään, mutta verkkaan pyöri nyt rukki
ja tasaisesti, vaikka harvemmin vilahti rukin käyttönyörin jatkopaikka
Annan silmien ohitse. Hän ajatteli, että hänenkin elämänsä oli ollut
tuollaista yksitoikkoista pyörän liikkumista ja että samat asiat olivat
aina kulkeneet hänen silmiensä ohitse. Mutta eräänä päivänä olikin
nuora pudonnut pyörän päältä pois eikä kukaan osannut sitä nostaa
jälleen paikoilleen.

Molemmat naiset olivat pitkän aikaa aivan vaiti. Vanha emäntä harkitsi
omia asioitaan. Missäpäin hänen ajatuksensa liikkuivat, sen Anna
kuitenkin arvasi siitä, että hän katsoessaan mummoonsa näki tämän
silmissä kyyneliä ja kuuli hänen tietämättään puoliääneen sanovan:

— Herra, Herra, opeta minua ajattelemaan!

Anna läksi askareille jättäen vanhan emännän yksin.

Talon rauhan häiritsi Mattilan emäntä, Kallen kielevä äiti, joka
pistäytyi taloon.

— Minun täytyi tulla tänne kertomaan emännälle, mitä on tapahtunut,
sanoi hän heti puheen alkuun päästyään. — Kaikki, ihan kaikki uskovat,
että Antti on ottanut Kirstin syyn niskoilleen. Enkö minä sitä heti
sanonut? Muistaahan emäntä, että minä niin sanoin, ennenkuin kukaan muu
oli sitä huomannut?

— Kyllä minä sen muistan, totta kai minä sellaisen asian muistan.

— Ja minua ihmetyttää, että sitä ei kukaan muu ollut huomannut, jatkoi
Mattilan emäntä. — Mutta maailmassa on aina sillä tavalla, että
ihmiset eivät näe sitä kohtaa, mikä on selvin. Ihan ne juoksevat kuin
porsaat ympäri, kääntyvät sinne ja tänne.

— Ja mitä Kirsti siihen sanoo?

— En minä tiedä, mitä hän sanoo. Mutta kyllä hän vielä kaiken
tunnustaa, kun me panemme hänet oikein ahtaalle. Kyllähän se on
kaunista, että mies sillä tavalla naista puolustaa. Ei sellaista
enää nykymaailman aikaan kuulekaan, ja onko tuota usein ennenkään
tehty. Mutta sen minä sanon, että olisi Antti voinut valita vähän
paremman. Mutta kuka niistä miehistä tietää aina. Niiden maku naisiin
on kovin merkillinen. Kun asiaa katselee tältä kannalta, kuin minä
olen selittänyt, on se ihan selvä. Kirsti tappoi miehen, joka ei maksa
hänelle lupaamaansa rahaa.

— Mutta miksi hän olisi tappanut, kun hän olisi voinut vaatia rahat
siksi, kunnes oli saanut ne, sanoi vanha emäntä. — Eihän Matti olisi
sentään mistään hinnasta päästänyt morsiamensa tietoon sitä, että
hänellä oli ollut suhde Kirstiin.

— Kyllä sitä niinkin saattaa ajatella, mutta kun muistaa, että Kirsti
on kovin kiivas nainen, niin kaikki muuttuu. Tietysti hän on suuttunut
mieheen ja silloin ampunut. Monta kertaa sitä sellaista on nähty ja
kuultu. Ja kuka sitä tietää, vaikka Kirsti ei olisikaan mielellään
katsellut sitä, että Matti ottaa toisen kuin hänet vaimokseen. Kun
nainen tulee sellaiseen ajatukseen, niin sitä ei koskaan tiedä, mitä se
tekee.

— Mutta silloinhan hänen olisi pitänyt ampua Anna.

— Niinhän sitä luulisi, mutta ei se sillä tavalla ole sittenkään.
Jos Kirsti olisi ampunut Annan, niin olisi Kirsti joutunut vankilaan
ja Matti olisi sillä välin mennyt naimisiin kumminkin jonkun toisen
kanssa. Mutta kun hän ampuu Matin, niin tietää hän varmasti, ettei tämä
ketään toista enää ota.

— Ja mitä Antti tästä kaikesta hyötyisi, jos hän on ottanut
niskoilleen Kirstin syyn?

— Onhan ne rahat olemassa.

— Mutta ellei ollut rahoja?

— Sitä me emme tiedä vielä.

— Kukaan ei ele noita rahoja vielä nähnyt.

— Ei olekaan, mutta ei rahaa voida pitkää aikaa piilossa pitää. Toinen
kun on vapaalla jalalla, niin voi hän panna ne pankkiin ja kun siellä
ovat olleet kymmenen vuotta, niin ovat kasvaneet korkoa saman verran.
Kelpaa silloin asiansa järjestää, kun on kuusikymmentä tuhatta mankkaa.
Kun on rahaa, niin ei kukaan enää kysy, millainen kunnia on. Kyllä
hopea kunnian valkaisee. Minä en nyt joudu olemaan täällä pitempää
aikaa, mutta tulin ilmoittamaan, että minä olen muiden kanssa aikonut
mennä puhuttamaan sitä Kirstiä tänä iltana siinä seitsemän aikaan.
Tulin sanomaan, jotta emäntäkin voisi tulla. Emäntähän on viisas
nainen ja voisi kysymyksillään tuon heiskaleen saada tunnustamaan. Ja
olisihan se niinkuin emännän asiakin, kun Kirsti oikeastaan on teidän
palveluksessanne. Tuleeko emäntä?

Vanha emäntä pudisti päätään.

— En minä sellaiseen toimitukseen tule. Jos siinä asiassa on perää,
niin kai se oikeudessa tulee selville.

— Tietysti se tulee. Olisihan se ihan ihme ja kumma, ellei tulisi,
mutta olisi hauskaa edeltäpäin tietää tämäkin kohta. Lauantaina ne
käräjät kuuluvat olevan. Minä menen nyt, mutta jos emännälle tulee
halu, niin siinä seitsemän aikaan me menemme puhuttamaan Kirstiä.

Vanhan emännän poskille oli noussut puna. Hän koetti kehrätä, mutta
lanka tuli epätasaista. Hän meni ulkosalle. Verkalleen hän asteli
riihtä kohden ja istui sen porrashirrelle. Ei hän Mattilan emäntää
tahtonut tuomita, mutta hänen intonsa sittenkin häntä harmitti. Monta
kertaa hän oli elämänsä aikana nähnyt, miten joukko oli äkkiä saanut
ajatuksen, jonka mukaan toimi. Olihan hän nähnyt, miten juorupuheilla
toisen maine kokonaan pilattiin. Ja kun sitten tuli ilmi, että koko
juoru oli ollut väärä, niin kukaan ei ottanut siitä vastatakseen.
Naisia hän moitti, mutta eivät miehetkään olleet siinä suhteessa
syyttömiä. Naisilla oli omat asiansa ja miehillä omansa.

Hän kävi tuomiota nyt itsensä kanssa. Olihan hänkin tähän asiaan
tarttunut, oli koettanut päästä totuudesta selville. Mutta tiesikö hän,
mitä oli totuus. Eikö hän yhtä hyvin ollut eksyksissä kuin muutkin
ihmiset? Ja miksi hän tarttuisi tähän asiaan? Eihän hän ollut se, jonka
tehtäväksi oli elämässä uskottu oikeuden jakaminen. Hän oli tavallinen
ihminen, jonka oli vastattava ainoastaan omista asioistaan. Vaikka hän
tietäisikin totuuden, niin kuulisiko kukaan häntä? Toisella puolella
oli nimismies ja hänen apunaan kaikki oikeudelliset keinot. Toisella
puolella oli hän, vanha talonpoikaisnainen, yksinään. Ei, ei aivan
yksinään, sillä olihan hänellä mukanaan kummipoikansa Kalle. Mutta
tämä oli vasta kahdenkymmenen korvissa oleva nuori mies, joka ei ollut
tottunut ajattelemaan tyynesti.

Mitä oli Kirsti hänelle? Ei muuta kuin palkollinen, jolle hän maksoi
palkan tehdystä työstä. Mitä oli hänelle Antti? Myöskin palkollinen,
joka oli työssään kunnollinen, mutta joka oli erehtyväinen kuin kaikki
muutkin. Mitä hän tiesi näiden kahden välisistä asioista? Ei yhtään
mitään. Jos Antti omien syittensä perustuksella teki sellaista, mikä ei
ollut aivan oikein, niin itsehän tämä siitä vastasi. Miksi hän ryhtyisi
tähän asiaan?

Häntä uuvutti. Hän painoi päänsä riihen oven pihtipieltä vastaan
ja sulki silmänsä. Näin hän istui pitkän aikaa. Ajatukset olivat
vähitellen herpaantuneet. Hän ei pitkään aikaan kuullut mitään. Mutta
sitten hän alkoi erottaa ääniä. Riihen katolta kuului rapinaa. Hän
kuunteli avaamatta silmiään. Lintu siellä asteli. Mikä lintu se oli?
Varis siellä oli, sen hän tunsi sen astelusta. Etäältä kuului rattaiden
ääntä. Kukahan siellä ajoi? Hän kuunteli. Kuului heikkoa kolinaa.
Maidon kuljettaja siellä oli, palasi tyhjine astioineen meijeriltä.
Kaukana kuului koiran haukuntaa. Kenen koira se oli? Se oli Mattilan
Halli, sillä hän tunsi sen äänen. Nyt se haukkui jotakin. Se oli
varmasti nähnyt metsälinnun, koska sen ääni oli niin virkeä. Toisin se
haukkui variksia, aivan toisin.

Ja ajatukset vähitellen selvenivät. Kun tunsi ympäristönsä, niin
saattoi asiat ymmärtää ja tietää, vaikka silmät olivat kiinni. Kun
tunsi ihmiset, niin voi käsittää heidän tekonsa. Jokainen ihminen
teki määrätyllä hetkellä ainoastaan oman luontonsa mukaan. Kun hän
kerran tunsi Antin, niin hän tiesi, että tämä ei voinut olla osallinen
murhaan. Se mies ei koskaan oman voittonsa vuoksi tekisi mitään
sellaista. Monta kertaa olisi Antti voinut häntä raha-asioissa pettää
samalla tavalla kuin monet muut palkolliset tekivät. Mutta Antti
ei koskaan sitä tehnyt, vaan jokaisen pennin tilitti oikein. Eihän
sellainen ihminen koskaan voisi olla mukana väärässä asiassa.

Ja kuitenkin Antti oli nyt osallinen tähän? Miksi hän sen teki? Ketä
hän suojasi? Kuka oli se ihminen, jonka tähden hän oli valmis antamaan
alttiiksi vapautensa ja kunniansa. Rakas täytyi sen ihmisen hänelle
olla, hyvin rakas.

Hänen ajatuksensa katkesivat, kun hän kuuli lähestyvien askelten äänen.
Mattilan Kalle tuli tietä pitkin riihelle kädessään sanomalehteen
kääritty esine.

— Täällähän se kummiäiti itsekseen istuskelee, sanoi Kalle. —
Kaunista päivääkö nyt pitää ihailla? Sopiihan se. Tästä näkeekin
paljon viljeltyä maata. Minä olen aina pitänyt enemmän pellosta kuin
kaikenlaisista mäennyppylöistä ja lammen pahasista, jonne tyttölapset
menevät haaveilemaan. Minä tahdon ajatella, ja viljelty maa panee
aina ajattelemaan, sillä siinä on ihmisen käden jälki. Minä tulin nyt
näyttämään kipsimallia siitä auton renkaasta.

Hän avasi käärön ja otti esiin kipsinkappaleen.

— Tässä se nyt on. Siinä näkee selvästi, että auton renkaasta on
kappale irtaantunut. Kun renkaassa on aivan kuin nastat pystyssä, jotta
se ei pääsisi liukumaan, niin on yksi tällainen nasta jostakin syystä
irtaantunut.

— Ja mitä me nyt tällä teemme?

— Kun me löydämme auton, jonka rengas on vioittunut, niin tiedämme,
mitä autoa on käytetty ja voimme ottaa selville, kuka tuona iltana on
sitä käyttänyt.

— Minä olen ajatellut sitä, että Peltolan Matti tuli autolla sen
miehen kanssa, joka hänet murhasi. Totta kai kirkonkylässä tiedetään,
kenen kanssa hän on lähtenyt ajelemaan.

— Olen minäkin sitä ajatellut, sanoi Kalle. — Mutta onhan sekin
mahdollisuus olemassa, että hän on salavihkaa lähtenyt Kirstiä
tapaamaan eikä siis ole käyttänyt kenenkään tuttavan autoa, koska hänen
täytyi pitää asia salassa. Hän on voinut käyttää jonkun ohitseen ajavan
autoa.

— Se ei ole voinut olla kukaan aivan vieras henkilö, sanoi vanha
emäntä. — Miksi Antti olisi häntä suojannut?

Emäntä käski Kallea istumaan viereensä riihen porrashirrelle ja laski
kätensä hänen käsivarrelleen sanoen:

— Minä olen tässä koettanut tutkistella itseäni ja päättää, pitääkö
minun sekaantua tähän asiaan vai ei. Onko se minun velvollisuuteni
ollenkaan?

— Mutta onhan se jännittävää, kun pääsee selville siitä, mikä on
toisille hämärää, sanoi Kalle.

— Sinä ajattelet niinkuin nuori ajattelee, mutta minä olen jo vanha
ja minun täytyy ajatella toisella tavalla. Pitääkö minun tutkia vai
eikö pidä? Jos minä voin totuuden saada selville, niin on se minun
tehtäväni. Jos en sitä saa, niin miksi sekaannun siihen?

— Kun te panette varsan valjaisiin ensimmäistä kertaa, niin mitä se
tekee? kysyi Kalle.

— Se menee sinne, minne sen mieli tekee, ellei ole ohjaksissa lujaa
kättä.

— Pysyykö se tiellä?

— Ei se aluksi pysy, mutta tottuu vähitellen.

— Minä olen tuollainen varsa ja te olette tuo ajaja. Minä osaan yhtä
ja toista, mutta minä en osaa ajatella pitkien matkojen päästä. Minä
olen hyvä työntekijä, mutta minä en osaa järjestää koko vuoden hommia.
Osaanhan minä huomata, mitä ihminen tekee, mutta minä en osaa nähdä,
miksi hän niin tekee. Minä olen aikonut mennä poliisialalle, kun Väinö
kuitenkin saa talon ja minun täytyy ajatella omaa alaa itselleni. Jos
minä pystyn ratkaisemaan tämän asian, niin se on minulle kunniaksi,
ja samalla minä tiedän, mille alalle menen. Ettekö te koskaan ole
kaivannut, että elämään tulisi jotakin jännittävää?

Vanha emäntä ei voinut olla hymähtämättä.

— Mitä minä enää vanha ihminen jännittäviä asioita kaipaisin. Hyvä on,
kun kaikki kulkee tasaisesti.

— Mutta olettehan tehnyt suuria kauppoja aikoinanne ja teette vieläkin
toisinaan.

— Ihmisen pitää käyttää ymmärrystään oikealla tavalla.

Kalle ilahtui.

— Juuri niin, siinä sitä nyt ollaan. Eikö se ole teille ilo, kun
huomaatte osaavanne viisaasti ajatella?

— Totta kai se on ilo, sillä minä tiedän silloin käyttäväni
leiviskääni oikealla tavalla.

— Nyt te voitte käyttää älyänne kerran minunkin tähteni, vai pitääkö
kaikesta saada rahaa?

— Minä en ole koskaan rahaa hankkinut rahan tähden, sanoi emäntä. —
Raha on minulle ollut puntari, joka on näyttänyt, että olen osannut
tehdä työtä.

Tehkää nyt kerran työtä minunkin tähteni, sanoi Kalle. — Te ette ole
vielä koskaan antanut minulle edes kumminlahjaakaan. Nyt sopisi antaa
tämä.

— Sinä osaat, sinä osaat, puhut minut vanhan vaimon sekaisin. Mitähän
sinä teetkään, kun kerran nuoria tyttöjä puhuttelet?

— En minä niihin tarvitse sentään teidän apuanne. Katsokaahan
nyt, tämä rikos on hämärä. Nimismiehen antama ratkaisu voi olla
oikea, mutta se voi myös olla väärä. Nimismies on niin innoissaan
saamastaan opetuksesta, että hän voi tehdä virheitä. Hän on ihan
kuin maanviljelijä, joka on lukenut kirjoja, mutta ei ole ollut itse
pellolla. Kun hän on saanut päähänsä sen, että Antti on syyllinen, niin
sovittaa hän kaiken siihen ajatukseen. Ja minä tahtoisin nyt loistaa,
ja te voitte auttaa minua.

— Mutta jos me menemme väärään suuntaan asiassa, mitä sitten tapahtuu?

— Ei yhtään mitään tapahdu. Eihän kukaan saa mitään tietää, ellei
meillä ole selviä todistuksia kaikesta. Jos minä menen sanomaan
laamannille, että asia on toisin kuin mitä nimismies selittää, niin hän
ajaa minut pellolle. Jos te sanotte sen hänelle, niin hän kuuntelee
teitä. Ne juoruavat sellaista, että laamanni on toisinaan neuvotellut
teidän kanssanne. Onko se totta?

— Ei hän ole neuvotellut. Se on väärin, jos niin sanotaan. Hän on
toisinaan tiedustellut ihmisistä minulta ja millaista on ollut heidän
elämänsä ja heidän hommansa. Ja minä olen hänelle selittänyt, millä
tavalla he ovat asioitaan hoitaneet. Tämä on tapahtunut silloin, kun on
ollut veloista ja muusta sellaisesta kysymys, sillä totta kai minä olen
tiennyt, millä tavalla tässä pitäjässä jokainen on asioitaan hoitanut.

— Minun täytyy sanoa, että tämä on selvää puolueellisuutta. Mitä
laamanni teille on? Ei yhtään mitään. Mutta minä olen teidän
kummipoikanne.

— Puhu sitten, minä autan sinua, sanoi emäntä. — Mutta lupaakin, että
minä saan kantaa ensimmäisen lapsesi kasteelle.

— No, sen minä lupaan varmasti, ja jos tuleva muijani napisee, niin
annan hänelle selkään. Ja jos se on tyttö, niin teidän kaimanne siitä
tehdään.

— Älä puhu tulevista, puhu nykyisistä asioista, sanoi vanha emäntä. —
Mitä sinä nyt tiedät?

— En mitään muuta kuin tämän auton renkaan jäljen.

— Se on vähän. Minä tiedän enemmän. Äitisi kävi täällä. Hän on aivan
varma siitä, että Antti ja Kirsti ovat olleet yhdessä juonessa ja että
toinen heistä ampui Matin.

— Eihän pitäisi äitimuoristaan pahaa puhua, sanoi Kalle, — hänellä
on hyvin vilkas mielikuvitus. Minä en ihmettelisi, vaikka hän ryhtyisi
kirjoittamaan kirjoja. Mutta sen minä sanon, että niitä minä en lue. Ja
mitä äiti tiesi?

— Hän menee toisten naisten kanssa tänään kello seitsemän aikaan
kuulustelemaan Kirstiä.

— Hyvänen aika, siitähän tulee oikein akkojen käräjät! Kaikki puhuvat
yhtaikaa, ja tuomio on edeltäpäin päätetty. Meidän kahden pitää päästä
sitä kuulemaan.

— Kyllä kai ne sinun kuultesi puhuvat mitä tahansa, mutta minua ne
sentään vielä pelkäävät. Sen minä tiedän.

Kalle hykerteli käsiään.

— Minä voin houkutella ne kaikki talliin, sillä siellähän oli lyhty
ja siellä oli pistoli. Kun minä vain viittaankin sinnepäin, niin ne
juoksevat kaikki sinne. Ja te voitte mennä tallin parvelle ja sitten
kuunnella sieltä. Minä tunnen parven. Sieltä näkee koko tallin, kun
katsoo isosta aukosta. Kun seisoo syrjässä, niin ei alhaalla kukaan
huomaa, että siellä on joku. Minä voin opastaa teidät sinne.

— Höntti poika, niinkuin minä en oman taloni tallia tuntisi.

— Te menette sinne edeltäpäin ja odotatte, kunnes minä kuljetan koko
akkalauman sinne.

— Sinä olet ihan hullu. Mitä ihmiset sanovat, jos saavat tietää, että
minä olen siellä ollut kuuntelemassa? Ja mitä hyötyä siitä on, mitä
akat saarnaavat?

— Ei kukaan tiedä teidän sielläolostanne yhtään mitään, kun menette
sinne ajoissa. Tietysti ne kaikki kokoontuvat ensin pirttiin. Talon
koko väki on silloin siellä, eikä kukaan katsokaan pihamaalle päin. Te
voitte ihan turvassa mennä ylisille. Ja minä tuon sitten koko roikan
sinne. Ja mitä hyötyä siitä muka on? Kirsti on kiivas ihminen, ja kun
akat hänet oikein suututtavat, niin hän sanoo sellaista, josta me
pääsemme totuuden perille.

— Mutta jos Kirsti syyttää sinua murhamieheksi, sillä sinähän olit
ensimmäisiä, joka tulit paikalle?

— Olen minä kaikkia jo ennättänyt epäillä syyllisiksi, mutta en vielä
itseäni. Minä olen jo ajatellut, että nimismieskin olisi tehnyt murhan,
vaikka en voi käsittää, milloin hän sen olisi ennättänyt tehdä. Ja
minä olen ajatellut, että suutari sen olisi tehnyt, vaikka en tiedä,
millä tavalla hän olisi uskaltanut ampua, kun hän pelkää pyssyä ihan
kuin hullu. Mutta itseäni en ole vielä osannut ajatella. Meillä ei ole
rikokseen mitään muuta avainta kuin tuo auto, ja sekin on toistaiseksi
vielä hyvin epämääräinen.

— Minulla on toinen, sanoi vanha emäntä.

— Mikä se on?

— Peltolan Matti sai minulta nuo kolmekymmentä tuhatta markkaa
osakkeista.

— Minä tiedän sen. Entä sitten?

— Minulla on tapana merkitä aina suuret setelit omalla merkilläni. Ja
minä merkitsin nämäkin.

— Ja mikä se merkki on?

— Setelin lakana vedän leijonan kupeeseen pienen viivan.

— Vai teidän puumerkkinne se onkin! huudahti Kalle. — Minä olin viime
talvena nostamassa säästöpankista isälle rahoja ja tarkastin seteleitä
huvin vuoksi. Minulla on sellainen paha tapa tarkastella kaikkea. Ja
minä ihmettelin, kuka luulee leijonaa lampaakseen. Se oli tuhannen
markan setelissä sellainen merkki.

— Minä en ole pannut niitä koskaan viittä sataa pienempään seteliin.

— Mutta tämä ei auta meitä paljoakaan, ellemme tiedä, mitkä olivat
setelien numerot.

— Kyllä minä ne muistan.

— Oletteko ilmoittanut tästä nimismiehelle?

— En ole.

— Eikä hänen tarvitsekaan kaikkea tietää. Oletteko kamreerille sanonut
sitä? Sinnehän setelit vähitellen tulevat.

— En ole vielä. Olen aikonut, mutta ei ole tullut kokolla käydyksi.

Kalle ponnahti ylös.

— Nyt me panemme heti hevosen valjaisiin ja menemme sinne. Kaksi
päivää on jo kulunut. Meidän pitää kiireellisesti toimittaa tämä asia.

— Ennättäähän sen myöhemminkin. Ei tuo murhaaja niitä heti sinne vie.
Kohta on käräjät ja siellä voi tämän asian ilmoittaa.

— Se on ilmoitettava aivan heti.

Kalle ei hellittänyt, ennenkuin vanha emäntä suostui lähtemään hänen
kanssaan kirkolle.

Heidän tullessaan säästöpankille ei ollut vakinainen pankin
aukioloaika. Kamreeri otti heidät ystävällisesti vastaan. Hän oli
laiha, harmaatukkainen mies, jonka terävät, harmaat silmät eivät
jättäneet toista puhellessaan hänen kanssaan. Sanottiin, että kukaan
ei voinut tuoda hänelle mitään paperia, jossa oli väärennetty nimi ja
siksi ei pankki ollut koskaan kärsinyt mitään tappioita.

— Minä tahtoisin puhua raha-asioista kamreerin kanssa, sanoi vanha
emäntä.

— No, silloin me menemme pankkihuoneeseen, sanoi kamreeri.

Kamreerin rouva varoitti heitä:

— Älkää viipykö, jotta kahvi ei ennätä jäähtyä.

— Ellei se jo ole valmiina, niin kyllä me siksi tulemme takaisin, kun
se keitetäänkin, sanoi vanha emäntä.

— Ei ole vielä valmis, mutta tuli on hellassa, sanoi kamreerin rouva.

Kun vanha emäntä oli selittänyt asian, kysyi kamreeri:

— Muistatteko setelien numerot?

— Muistan hyvin. Ensiksi oli niissä 85, joka oli äitini ikä
kuollessaan, ja sitten oli 1856, joka on minun syntymävuoteni ja siitä
sitten kolmekymmentä numeroa eteenpäin.

Kamreeri meni kassakaapille ja otti käteensä tukun tuhannen maikan
seteleitä.

— Minä nostin Suomen pankista sata tuhatta markkaa aivan uusia
seteleitä. Tässä on jäännös niistä. En ole antanut näitä uusia
seteleitä vielä muille. Tässä ovat ne, joissa ensiksi on numero 85 ja
sitten jatko teidän saamiinne. Minä katson, onko sattumalta tullut
tänne näinä päivinä noita muita seteleitä.

Hän selaili setelipinkkaa.

— Ei ole tullut. Minä muistan, että näinä päivinä tuotiin muutamia
tuhannen markan seteleitä kyllä, mutta ne olivat kuluneita ja
laskiessani niitä eivät ne olleet missään numerojärjestyksessä. Minä
katson aina numerotkin. Se on jätettä siltä ajalta, jolloin piti ottaa
selville väärät setelit, joita ei lunastettu laisinkaan. Kyllä minä
pidän silmällä, jos sattuisi tulemaan tänne.

— Minä en tahtoisi, että tästä asiasta vielä kerrotaan kellekään,
sanoi vanha emäntä.

— Minä ymmärrän sen kyllä, vastasi kamreeri. — Jos tämä tulee
tietoon, niin voi syyllinen olla varovainen eikä tuo seteleitä ainakaan
tänne.

Kun he kahvia juotuaan ajoivat jälleen kotiaan, sanoi emäntä:

— Se kamreeri oli kovin ystävällinen minulle, oikeastaan
ystävällisempi kuin koskaan ennen. Minä niin pelkäsin, että hän
nauraisi noille minun pirkuttamisilleni.

— Mitä hän sille olisi nauranut, minä luulen, että hänen
kunnioituksensa vain siitä kasvoi. Ja jos saamme oikean rikollisen
kiinni, niin silloin vasta te olettekin kuuluisa nainen.

— Kyllä sinä osaat naisille puhua.

— Naisille pitää aina olla herttainen. Ne saa sillä tekemään kaiken,
mitä tahtoo.

— Kun tämä kaikki on päättynyt, niin kyllä minä vielä sinulle näytän
herttaisuuttani.

— Saatte vaikka seisoa minun ruumiini päällä koko kylän nähden, kun
vain autatte minua tässä asiassa. Minä olen tuuminut sillä tavalla,
että laamanni kyllä puhuu minusta hyvää sellaisissa paikoissa, joissa
se auttaa minua hommissani, kun hän ensin näkee, että minä jotakin
osaan.

— Mutta sen minä sanon, että tämä on viimeinen kerta, kun minä olen
salapoliisina. Eihän sellainen sovi kristitylle ihmiselle laisinkaan.

— Oletteko te, kummiäiti, koskaan tuntenut synnin viettelystä?

— Mitä hulluja sinä nyt kyselet?

— Te saatte tässä jutussa tuntea kaiken sen autuuden ja olette samalla
tehnyt hyvän työn.

— Jos olisit pienempi, niin ottaisin sinut polvilleni.

— Mutta kun minä en ole, niin mitä nyt teette?

— Sinä tiedät varsin hyvin, että kun minä kerran sanani annan,
niin minä sen myös pidän, ja siksi sinä tohdit nyt puhua minulle
sopimattomalla tavalla.

— Minä olen tavattoman iloisella tuulella, siitä tämä puhe johtuu.

— Sinun ei sovi olla iloisella tuulella, sillä tässä on kysymyksessä
murha.

— Kysymyksessä on meidän viisautemme, eikä mikään muu. Peltolan Matti
on sellainen mies, että siitä ei maailma paljoakaan menetä, kun hän
kuoli. Mutta Antti on sellainen mies, jommoisia tarvitaan. Ja minä olen
varma siitä, että meidän onnistuu pelastaa hänet, vaikka vastoin hänen
omaa tahtoaan, kun te olette mukana, sillä kaikki, mihin te tartutte,
menestyy.

— Minä valikoin sinulle vielä vaimon, niin sitten saat nähdä.

— Mitä pahaa minä olen tehnyt, että te minua näin julmasti uhkaatte!
Vaikka te viisas olettekin, niin toiselle te ette osaa vaimoa valita,
se on selvää.

— Minä tunnen sinut jo niin hyvin, että kun opetan tytölle oikean
tavan, niin hän saa sinut aivan sekapäiseksi.

Näin puhellen he saapuivat emännän kotia.

— Minä tulen sitten illalla noutamaan teitä siihen
näytelmäkappaleeseen.

— Mihin?

— Siihen tiatteriin, jota nuo akat pitävät Heikkilän tallissa. Ja minä
vien teidät oikein ylimmälle riville istumaan.

— Minä en ole koskaan ollut tiatterissa.

— Sen minä kyllä uskon, vaikka ette vakuutakaan. Ja minä tiedän, että
te ette ole koskaan kuunnellut akkojen juorukokoustakaan. Mutta olisi
se ollut suuri vahinko, jos ette elämässä olisi sitäkin hupia saanut.
Kun olette sen kaiken kuullut ja nähnyt, niin silloin te itsekin
tiedätte sen, minkä me muut jo tiedämme.

— Ja mitä se on?

— Että te olette naisten joukossa hyvin harvinainen olento ja että te
olette viisaampi kuin kaikki pitäjän ämmät yhteensä. Ja tekee se teille
itsellennekin joskus hyvää tietää, mitä olette.

Emäntä nauroi, mutta ei voinut olla sentään torumatta.

— Jos tämä nykyajan nuoriso on aina tällaista, niin minne se lopulta
joutuu?

— Kuulkaahan nyt, kummiäiti, te olette paras malli nykyajan
nuorisosta. Meitä on paljon sellaisia kuin tekin. Pohjalta vakavia,
mutta tarpeen tullen osaamme sanoa oikean sanan ja sanoa sen
leikillisessä muodossa. Hyvästi nyt ja illalla tavataan ja kiitos
hauskasta seurasta.

Kalle oli jo menossa, kun vanha emäntä huusi hänet takaisin.

— Olen unohtanut erään asian.

— Mikä se on? kysyi Kalle.

— Ajattele, minne Matti-vainajan hattu joutui. Avopäin ei hän sinne
kuitenkaan tullut. Hattua ei ole löydetty.

— Minä koetan tuumia tätä kohtaa, sanoi Kalle lähtien pois.

Kun vanha emäntä meni sisään, niin hän nauroi itsekseen.

— Missä te olitte Kallen kanssa? kysyi Anna.

— Me kävimme kirkolla. Se Kalle on hyvin hauska poika. Minä en ole
tätä ennen uskonut, että ihminen voi olla iloinen ja samalla hyvin
kunnollinen.

Vanha emäntä istui jälleen rukkinsa ääreen. Pyörä pyöri nyt vinhaa
vauhtia, ja lanka muodostui hänen sormiensa välissä hienoksi ja
tasaiseksi.




NELJÄS LUKU.


Kalle juoksi Heikkilän pihalla portille vanhaa emäntää vastaan.

— Te tulette liian myöhään, sanoi hän. — Akat pitävät käräjiä jo
pirtissä. Siellä on toisinaan sellainen huuto, että ilokseen kuuntelee.
Äitini siellä hoitaa ylimmäisen tuomarin virkaa.

— Jos ne näkevät ikkunasta minut, niin ihmettelevät, miksi en ole
tullut sisään, sanoi emäntä.

— Ne eivät nyt näe yhtään mitään, vakuutti Kalle. — En minäkään näin
pimeällä teitä nähnyt. Minä katsoin kelloani ja tulin sen mukaan.
Tiedänhän minä jo vanhastaan, että te menette ja tulette aivan
lyönnilleen. Kun kerran oli päätetty, että tulette kello seitsemäksi,
niin te tulitte. Menkää nyt nopeasti tallin ylisille. Mutta älkää
pudotko pimeässä portailta alas.

— Jos minä en olisi luvannut...

— Mutta te olette luvannut, ja senvuoksi...

— Mitä minä vanha vaimo vielä teenkään!

— Minä en tiedä, mitä te vielä teette, eikä se nyt kuulu tähän asiaan,
mutta sen minä vakuutan, että Kirsti varmasti puhuu tärkeitä asioita,
sillä hän on jo täyteen ladattu, ja niitä kannattaa kuunnella.

— Mutta kuunteleminen on kunnialliselle ihmiselle sopimaton asia.

— Antin sielu on kuollut, liinoihin kääritty ja hautaan laskettu.
Ja teille on Jumala ehkä antava ne sanat, joilla hänet kuolleista
herätetään, ja te siinä vielä epäröitte.

Vanha emäntä katsoi poikaan, joka oli sanonut viimeiset sanat aivan
vakavasti, ja lausui:

— Kumarru vähän puoleeni!

Kalle kumartui emännän puoleen odottaen tämän kuiskaavan hänelle
jotakin. Mutta vanha emäntä kietoi kätensä pojan kaulaan ja ujosti
suuteli häntä poskelle. Ja sitten hän läksi pimeässä kiireesti
astelemaan tallia kohden.

Silmät kiiluen katseli Kalle vanhuksen jälkeen ja sanoi itsekseen:

— Nyt se mummu on vireessä ja minä olen varma siitä, että hän nyt
kohta näkee totuuden kirkkaan liekin siellä, missä me emme näe vielä
mitään.

Hän palasi vihellellen pirttiin. Kun hän avasi oven, niin oli siellä
parhaillaan kiivas riita käynnissä.

— Se ei ole totta! kirkui Kirsti seisoen Mattilan emännän edessä. —
Minä sanon sen kerta vielä, että se ei ole totta!

Kalle ei kuullut, mitä sitten sanottiin, sillä kaikki naiset puhuivat
yht'aikaa.

— Hiljaa! huusi Kalle ovelta.

Kaikki kääntyivät äkkiä häneen päin.

— Minä olin ulkona. Sanokaa mistä on kysymys nyt? kysyi hän.

— Nuo syyttävät minua siitä, että minä muka olisin houkutellut Antin
tekemään murhan ja olin luvannut hänelle siitä maksun, huusi Kirsti.

— Voi hyvänen aika! kuului penkiltä suutari Bergin epätoivoinen ääni.

— Kirsti, tule pois minun kanssani, niin minä selitän sinulle asian
niinkuin se on, sanoi Kalle.

Hän tarttui Kirstin käteen ja veti hänet mukanaan pirtistä pihalle.
Hän oli arvannut oikein. Ei kukaan tahtonut olla kuulematta sellaista
selitystä ja siksi vähän ajan päästä olivat kaikki tallissa, jossa
Kalle sytytti lyhtyyn valon. Vaikka Kalle valikoi aivan odottamattoman
paikan selitystään varten, niin ei kukaan sitä tänä hetkenä ihmetellyt.

— Joku on tehnyt murhan, sanoi Kalle.

— Totta kai me sen kaikki tiedämme, sanoi Mattilan emäntä vihaisesti.

— Odottakaa, jatkoi Kalle. — Mahdollisia syyllisiä ovat seuraavat:
veljeni Väinö, minä, suutari Berg, Kirsti, Antti ja sitten se
tuntematon.

— Mikä tuntematon? kysyivät kaikki.

— Se, jonka nimeä me emme vielä tiedä.

— Mennään pois, hän tekee meistä pilkkaa, sanoi muuan joukosta.

— Ei, kuullaan nyt, sanoi Kirsti, — sillä hän puhuu järkeä.

— Väinö se ei voi olla, sanoi Kalle, — sillä hän on niin hiljainen
mies, ettei hän uskaltaisi murhaa ajatellakaan.

— Väinö ei tekisi kellekään ihmiselle mitään pahaa, sanoi hänen
äitinsä.

— Suutari Berg ei tule kysymykseen myöskään, sillä hän ei osaa
ampua, jatkoi Kalle. — Jäljellä ovat siis: minä, Antti, Kirsti ja
se tuntematon. Minulla ei ollut mitään syytä ampua Mattia, sen kai
jokainen ymmärtää. Ja jos minä sen olisin tehnyt sittenkin, niin
totta kai minä olisin koettanut pakoon päästä, kun minulla kerran
oli polkupyörä. Jäljellä ovat nyt Kirsti, Antti ja se tuntematon.
Jos Kirsti olisi ampunut Matin, niin ihan kai olisi sen tehnyt vasta
sitten, kun oli ensin saanut rahat. Ja että Matti aikoi maksaa rahat,
sen me tiedämme, sillä hän oli saanut ne juuri Heikkilän vanhalta
emännältä. Huomatkaa, hän sai juuri sen summan.

— Hän on voinut maksaa rahat Kirstille, selitti Mattilan emäntä, — ja
sitten on heille tullut riita ja silloin Kirsti on tehnyt teon.

— Se ei ole totta! huusi Kirsti.

— Hiljaa, hiljaa, sanoi Kalle. — Jos hän olisi maksanut rahat, niin
hän olisi ne tietysti ottanut lompakostaan tai, elleivät ne ole olleet
lompakossa, niin ainakin taskustaan. Ajatelkaamme nyt, että Kirsti
olisi ne saanut, vaikka hän väittää, ettei hän ole saanut.

— Minä en saanut niitä, huusi Kirsti.

— Mutta me nyt ajattelemme, että hän ne sai, jatkoi Kalle. — Silloin
ei Kirstillä ollut mitään syytä, vaikkakin hän olisi Matin ampunut,
varastaa hänen lompakkoaan. Me kaikki tiedämme nimittäin, että poliisi
Salo tarkasti vainajan taskut ja että lompakko oli poissa. Hulluhan
Kirsti olisi ollut, jos olisi jättänyt sen mahdollisuuden varteen
ottamatta, että vielä vastaisuudessakin saisi avustusta, kun Matti
kerran oli rikas. Ja jos hän olisi ampunut, niin eihän hän olisi tuota
pistolia vienyt talliin, vaan se olisi joko jäänyt maantielle tai hän
olisi sen pistänyt taskuunsa. Ja ei kai hän olisi mennyt huutamaan apua
aivan ensimmäiseksi, vaan olisi ensin ollut piilossa ja vasta sitten
tullut aivan kuin sivullisena esille. Nyt meille jää jäljelle enää vain
Antti ja se tuntematon.

Kaikki odottivat jännittyneinä.

— Antin lyhty oli verinen, ja täältä tallista minä löysin pistolin,
joka kuuluu tämän talon pojalle. Se on ollut sisäkamarin pöydällä tai
sen laatikossa. Antti on varsin hyvin voinut tietää siitä ja on siis
voinut sen jonakin sopivana hetkenä sieltä siepata. Mutta miksi se oli
verinen ja miksi oli lyhdyssä verta? Kaksi mahdollisuutta on olemassa.
Se, että Antti ampui ja sitten sieppasi lompakon. Silloin tietysti
tuli hänen käsiinsä verta. Me emme ole vielä löytäneet lompakkoa. Jos
se löytyy sellaisesta paikasta, johon Antti on sen voinut kätkeä, niin
tämä johtopäätös näyttää selvältä.

— Se ei ole ollenkaan selvä, huusi Kirsti väliin. — Minä kuulin
laukauksen, sillä minä olin pihalla odottamassa Mattia, kun hän kerran
oli luvannut tulla tuomaan rahat. Minä kuulin laukauksen. Minä menin
katsomaan ja näin maantiellä ruumiin ja tulin hakemaan apua. Ja silloin
vasta minä näin Antin tulevan tallista lyhty kädessään. Miksi te ette
usko minua, kun minä sen moneen kertaan vakuutan, että hän ei tullut
tallista, ennenkuin vasta sen jälkeen kuin laukaus jo oli ammuttu.

— Sinä sanot niin, lausui Mattilan emäntä, — mutta meidän ei tarvitse
sinua uskoa. Sinä olet voinut rakastaa Anttia ja olet tämän asian
sopinut hänen kanssaan.

— Ettekö te, hullut ihmiset, ymmärrä, sanoi Kirsti, — että Antin
ei olisi kannattanut panna itseään vaaraan sellaisen summan kuin
kolmenkymmenentuhannen tähden. Ellei Antti olisi joutunut jo pienenä
taloon ja senvuoksi tuntisi kiitollisuutta vanhaa emäntää kohtaan,
niinkuin hän itse monta kertaa on vakuuttanut, niin hän varsin hyvin
voisi saada sellaisia paikkoja, että hän kokoaisi tuon saman summan
rehellisellä tavalla. Hänelle tarjottiin viime talvena metsänhakkuun
johtajan paikkaa ja luvattiin neljäkymmentätuhatta. Minä tiedän sen,
sillä olin läsnä silloin, kun sitä hänelle eräs tukkiherra tarjosi.

— Se on toinen asia, se, sanoi Mattilan emäntä jälleen. — Mutta
hänkin on voinut olla rakastunut sinuun ja tahtonut kostaa sen vuoksi
Matille.

— Anttiko rakastunut minuun! sanoi Kirsti. — Minä sanon ihan suoraan
teille, että olen häntä kosinut. Niin juuri, minä olen aivan suoraan
pyytänyt häntä miehekseni. Hän oli silloin ystävällinen ja lohdutti
minua ja selitti, että hän oli katsonut toisen.

— Kuka se toinen on? kysyi usea yht'aikaa.

— Minä en sitä tiedä, sanoi Kirsti. — Ja vaikka sen tietäisinkin,
niin sanoisinko minä sitä teille. Minä en mitään varmasti tiedä,
mutta minä luulen, että on olemassa vielä sellainen ihminen, jota me
emme tunne, mutta joka on murhannut Matin, ja Antti tietää sen ja
ottaa mieluummin syyn niskaansa kuin antaa hänet ilmi. Luuletteko,
etten minä näinä päivinä ole ajatellut mitään. Jos te käyttäisitte
hiukankaan järkeänne, niin te huomaisitte, että laukauksen jälkeen tuli
Antti lyhty kädessä katsomaan, mitä oli tapahtunut. Ja kun hän tahtoi
pelastaa syyllisen, niin hän otti pistolin talteen, luullen siten
salaavansa teon.

— Tuo ei pidä vähääkään paikkaansa, sanoi Mattilan emäntä, — sinä
unohdat, että sekä lyhty että pistoli olivat veriset. Millä sinä sen
selität?

— Ettekö te kukaan laisinkaan ajattele! sanoi Kirsti kiivaasti. — Kun
Antti tuli maantielle ja näki maassa miehen, niin hän koetti tutkia,
oliko siinä vielä henkeä, ja sai silloin — verta käsiinsä. Kun hän
sitten vei lyhdyn ja pistolin talliin, niin tietysti tulivat nekin
verisiksi. Eikä tämäkään vielä ole ainoa selitys. Kuka toi tallista
lyhdyn? Poliisi Salo. Mitä hän oli sitä ennen tehnyt? Kantanut ruumista
ja etsinyt sen taskuista lompakkoa. Kuka toi pistolin? Tuo Mattilan
Kalle. Ja hän oli juuri vähää ennen myös kantanut ruumista. Veri on
vallan hyvin voinut tulla heidän käsistään niihin. Minä olen ihan varma
siitä, että murhan on tehnyt joku, jota me emme vielä tiedä. Nimismies
on typerä, joka uskoo, että Antti on syyllinen, uskoo sen vuoksi, että
tuo hullu ei puolusta itseään eikä puhu suutaan puhtaaksi.

Vähään aikaan ei voinut erottaa mitään, sillä kaikki puhuivat samalla
kertaa. Viimein sai Mattilan emäntä sananvuoron ja ryhtyi kiivaasti
jälleen puhumaan. Hän oli saanut päähänsä sen, että Kirsti oli tavalla
tai toisella kaikkeen syypää, eikä senvuoksi tahtonut siitä millään
luopua.

— Minä olen antanut sinun puhua asiasi omalta kannaltasi, sanoi hän.
— Mutta älä luule, että me olemme niin tyhmiä, ettemme mitään ymmärrä.
Minä olen itse kuullut viime keväänä, miten sinä sanoit, että Peltolan
Matti on niin huono mies, että sen ei tarvitsisi laisinkaan elää.

— Se on ollut jo kauan minun ajatukseni, sanoi Kirsti. — Mitä se
sitten todistaisi?

— Kai sinä, onneton, ymmärrät, että tällainen uhkaus viittaa siihen,
että sinä sittenkin olet sen tehnyt. Emme me ole täällä niin tyhmiä,
jotta emme osaisi lukea sinun ajatuksiasi. Sinä olet tässä selitellyt
ja selitellyt kaikenlaista. Mutta kun me panemme sen kaiken yhteen,
niin tullaan hiukan toiseen tulokseen. Sinä olet ainoa, joka olet
nähnyt Antin tulevan tallista. Sinä voit selittää ajan ihan niin kun
mielesi tekee, mutta meidän ei tarvitse sitä juuri sillä tavalla uskoa.
Sinä sen Matin ammuit, ja Antti ottaa syyn niskaansa, ja kun hän pääsee
vankilasta, niin menette kauniisti naimisiin. Sanot, mitä sanot, mutta
näin asian laita on! Ihan jokainen kohta sopii siihen.

Kalle esti Kirstiä vastaamasta sanoen:

— Meillä on vielä jäljellä se tuntematon, jota Antti tahtoo puolustaa.
Kuka on tuo tuntematon?

— Niin, sano, jos sen tiedät, sanoi Mattilan emäntä pilkallisesti.

Suutari Berg astui toisten takaa esiin ja sanoi:

— Minä sanoin jo nimismiehelle, että minä kuulin heti laukauksen
jälkeen auton äänen. Hän ei sitä usko, mutta minä olen tullut siitä yhä
varmemmaksi. Murhaaja on voinut tulla autolla, ja Antti on hänet nähnyt
ja sitten päättänyt suojata häntä ottaen syyn niskaansa. Ja kun asiaa
tutkitaan, niin kyllä tuo syyllinen vielä tulee päivänvaloon, siitä
minä olen ihan varma.

— Teidän autonne ja teidän autonne! sanoi Mattilan emäntä kiivaasti.
— Jos sellainen olisi siihen aikaan täällä käynyt, niin totta kai
meidänkin talossa jotakin olisi kuultu.

Samassa kuului ääni tallin ovelta:

— Onko isäntä täällä?

Kaikki kääntyivät. Poliisi Salo seisoi ovella.

Heikkilän isäntä erkani muusta joukosta ja meni poliisia kohti.

— Onko teillä minulle asiaa?

— Nimismies lähetti minut. Hän oli koettanut puhelimella saada
teidät käsiinne. Kun ei tullut vastausta ja hänen täytyi lähteä
virkamatkoille, niin lähetti hän minut tänne sanomaan, että poikanne
Erkki on Helsingissä vangittu.

Heikkilän emäntä huudahti säikähtyneenä:

— Minkä tähden hänet on vangittu?

— Nimismies on saanut selville, että Erkki oli täällä pitäjässä samana
yönä kuin Peltolan Matti ammuttiin.

— Mitä se häneen kuuluu? sanoi isäntä. — Poikamme ei ole käynytkään
kotonaan.

— Hän oli ollut Uotilassa kirkonkylässä katsomassa Ainoa, selitti
poliisi. — Nimismies on kuulustellut Ainoa, ja tämä on kertonut, että
Erkillä oli pistolinsa mukanaan ja sanoi tuntevansa sen kyllä, koska
hän itse aikoinaan oli siihen puukonkärjellä tehnyt Erkin nimikirjaimet.

— Sen hän on valehdellut, sanoi Heikkilän isäntä. — Minä tiedän,
että Erkin oma pistoli oli täällä kotona. Se oli pöydälläni vielä
perjantaina aivan varmasti. Ja sen jälkeen ei Erkki ole ollut kotona
eikä kukaan ole asetta hänelle käynyt hakemassakaan.

Kalle astui poliisin luo ja kysyi:

— Tiedetäänkö, millä tavalla Erkki oli tullut Helsingistä tänne?

— Kyllä se tiedetään, vastasi poliisi. — Hän oli sotaväestä saanut
lomaa ja eräältä helsinkiläiseltä tuttavaltaan lainannut auton sekä
tullut sitten tänne Ainoa tapaamaan. Erkki oli tullut siinä kello
viiden aikaan ja lähtenyt pois jo yhdeksän tienoissa. Ainakin Aino
muistaa hänen siihen aikaan menneen.

Tallissa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kukaan ei sanonut mitään.
Kaikki katsoivat isäntään ja emäntään, jotka kalpeina seisoivat
paikallaan ja sitten poistuivat.

Eräät lähinnä ovea olevat henkilöt siirtyivät pihalle, ja pian olivat
toisetkin poistuneet. Jäljelle jäivät vain Kalle ja poliisi.

— Tämä on ihan kiusallinen asia, sanoi Kalle. — Minä olen varma
siitä, että Erkillä ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.

— Niin minäkin ajattelen, sanoi poliisi, — mutta nimismies oli toista
mieltä. Ja murheelliselta tämä asia näyttää, sen minäkin sanon näin
poliisin silmillä katsottuna. Erkki tulee tänne salaa. Miksi hän tulee
salaa? Hän ei käy kotonaan ollenkaan. Jos hän on käynyt, niin on sen
tehnyt sellaiseen aikaan, kun vanhempansa eivät ole huomanneet. Minä
tarkoitan, että hänen täytyi saada tuo pistoli. Ja nyt alkaa nimismies
panna painoa suutari Bergin todistukselle. Hänhän väitti kuulleensa
auton äänen. Erkki lähtee morsiamensa luota juuri niihin aikoihin kuin
murha tapahtuu. Ja kun ajattelee, että Erkki olisi tämän tehnyt, niin
ymmärtää, että Anttikin ottaa syyn niskoilleen. Onhan hän tässä talossa
saanut kasvaa ja on nyt tahtonut osoittaa kiitollisuuttaan talonväelle.
Asia on niin selvä, että harmittaa. Kirsti on ehdottomasti oikeassa,
kun hän sanoo, että Antti tuli tallista vasta sen jälkeen, kun laukaus
oli ammuttu. Hän meni maantielle, näki Erkin, auttoi hänet pakoon ja
otti pistolin aikoen kätkeä sen ja sillä tavalla salata jäljet.

Poliisi oli verkalleen sanonut tämän kaiken, aivan kuin hapuillen
ajatuksissaan.

— Mutta nuo kadonneet rahat, missä ne ovat? kysyi Kalle.

— Niin, missä ne ovat? sanoi poliisi. — Tietysti ne voivat löytyä,
ja voihan olla mahdollista, että Antti on ne korjannut. Käräjillä hän
tietysti puhuu niistäkin. Kyllä laamanni osaa kysellä syylliseltä.
Ei hän ole ensimmäistä kertaa rikoksia tutkimassa. Erkin suhteen
näyttää asia hyvin vakavalta. Meidän nimismies kuuluu siihen
uuteen rikostutkijaluokkaan. Hänhän aina teroittaa meille, että on
ensin ajateltava asia valmiiksi ja sitten etsittävä todistuksia
yksityiskohtiin, jotta ei mennä väärään suuntaan todistajien
kuvittelujen perustuksella. Kyllä minä sen ymmärrän, että todistajat
eivät tarkalleen voi muistaa asioita, sillä kuka muistaa, mitä
tapahtuu, kun rikoksen sattuessa kaikki käy niin kovin nopeasti ja
me tavallisesti olemme säikähtyneitä. Tiedän itsekin, että saan olla
varovainen, voidakseni kertoa asiat juuri niin kuin ne olen nähnyt. Ja
monta kertaa olen saanut sanoa, etten muista tarkalleen. Nimismies on
siitä kyllä vihainen, sillä hän muistaa mielellään aina kaikki tarkkaan
ja hän selittää, että poliisimiehen on aina ja kaikkialla painettava
yksityiskohdat mieleensä.

— Jos Erkki voi todistaa, että hän murhan sattuessa oli muualla, sanoi
Kalle, — niin se kai auttaa häntä?

— Millä ihminen todistaa, missä hän on autolla ajaessaan pimeänä
syysiltana? Sehän on ihan mahdotonta. Aino väittää hänen lähteneen
kello puoli kymmenen ajoissa. Murha tapahtuu juuri siihen aikaan. Erkki
voi todistaa, milloin hän tuli autollaan Helsinkiin aamuyöstä. Mutta
autolla voi ajaa erilaisella nopeudella, ja kuka tiellä muistaa, kuka
ajaa meidän ohitsemme, ja yön aikaan on vähän ajajia.

— Me emme tiedä vielä, millä tavalla Erkki sai pistolinsa, sanoi Kalle.

— Emme kylläkään, mutta se voidaan saada selville ja hän kai itse sen
kertoo. Jos isänsä väite on oikea, että pistoli oli kolme päivää sitten
vielä täällä, niin asia tulee Erkille yhä pahemmaksi.

— Onhan vielä jäljellä se seikka, että rikostutkimuslaitos voi määrätä
sormenpään jäljet lyhdyssä ja pistolissa, sanoi Kalle.

— Niin, sekin asia on jo selvä, sanoi poliisi. Minä en saisi kai siitä
oikeastaan puhua, mutta teen sen kumminkin. Nimismies lähetti minut
tänä aamuna Helsinkiin viemään nuo esineet tutkittaviksi. Sitä ennen
otettiin tietysti Antin sormenpäänjäljet talteen. Minä toin todistuksen
sieltä. Siinä sanotaan, että lyhdyssä on ainoastaan Antin sormen pään
jälkiä ja että ne ovat veren tahraamia. Se on selvää, kun hänellä
kerran lyhty oli ja hän sitä yksinään käytti.

— Ja mitä sanottiin pistolista?

— Sanottiin, että siinä on veriset sormenpäänjäljet ja että ne ovat
Antin. — Mutta sitten sanottiin, että siinä on muitakin jälkiä. Nyt ne
ottavat siellä Helsingissä Erkin sormenpäänjäljet ja vertaavat niitä.

— Ja jos ne sattuvat olemaan samat, niin sitten ei häntä mikään
pelasta, sanoi Kalle. — Ja tietysti siinä on hänen sormiensa jäljet,
kun Aino kerran on nähnyt pistolin hänen kädessään.

— Ei ole sanottu, lausui poliisi.

— Kuinka niin?

— Kun minä olin saanut asian kuulla nimismieheltä, sen nimittäin,
että Erkki oli ollut Ainon luona, niin minä menin tuon tytön luo ja
puhuttelin häntä. Kun minä tunnen hänet jo vanhastaan, näin hän puhui
helpommin minulle kuin nimismiehelle, joka aina tuo tuon virka-arvonsa
esiin. Aino kertoi, että Erkki otti taloon tullessaan pistolin
taskustaan ja pani sen eteisen pöydälle. Siitä Aino näki, että pojalla
oli ase mukanaan, ja katseli vähän aikaa sitä. Mutta Erkki oli tullut
taloon äkkiä eikä tyttö siis ollut itseään siistinyt. Hän tuli suoraan
keittiöstä, missä hän oli hilloja laittamassa. Kun hän otti pistolin
käteensä, niin tuli siihen tahroja. Erkki torui häntä ja sanoi, että
naiset eivät saisi koskaan pidellä ampuma-asetta, koska he eivät
ymmärrä, että sen pitää olla kiiltävä. Ja silloin Erkki oli ottanut
Ainon esiliinan ja sillä pyyhkinyt pistolin ihan puhtaaksi ja laskenut
sen sitten pöydälle uudelleen. Juttu on pieni, mutta tyttö muisti sen
hyvin, koska se kuului samalla sellaiseen rakkauden kuherteluun ja
nainen aina ne muistaa pitkien aikojenkin päästä. Hän muistaa ihan
varmasti, että Erkki laski pistolin pöydälle sillä tavalla, että Ainon
esiliinan reuna oli sen ympärillä. Tämänkin Aino muistaa, sillä Erkki
sanoi, että nyt siihen ei saa enää koskea, kun se on aivan puhdas.
Tämän Aino siis muistaa, mutta ei millään tavalla sitä, ottiko Erkki
pistolin pöydältä mukaansa vai ei. Ja jos sellaista kysytään Erkiltä,
niin tuskin hänkään muistaa, sillä me kaikki teemme aina aivan
koneellisesti kaikenlaisia tavallisia tekoja. Mutta on tässä vielä yksi
mahdollisuus.

— Se nimittäin, että joku on Erkin sisällä ollessa varastanut pistolin
ja sitten sitä käyttänyt, sanoi Kalle.

— Niin juuri, sanoi poliisi. — Minä ajattelin sitäkin heti ja
tiedustelin, oliko kukaan talossa käynyt. Eihän kukaan muistanut, kuka
siellä oli käynyt. Ja kun talo on maantien varrella, niin saattoihan
kuka tahansa tulla eteiseen ja sieltä ottaa pistolin ja sitten mennä
tiehensä kenenkään huomaamatta. Se on mahdollista, mutta silloin olisi
sen ihmisen pitänyt suunnitella rikos oikein perinpohjin. Ja sen olisi
pitänyt olla myös Peltolan Matin vihamies ja samalla tietysti myös
Erkin vihamies. Ja me emme tunne ketään sellaista.

— Ja mitä nimismies sanoo tästä kaikesta?

— En minä ole hänelle näistä asioista puhunut mitään, sanoi poliisi.
— Ei meidän tavallisten poliisien ole hyvä puhua ajatuksiamme
nimismiehelle, joka on käynyt kaikki kurssit ja muut sellaiset, lukenut
vierailla kielillä oppikirjoja ja pitää itseään erittäin taitavana.
Nimismies on nyt saanut niinsanotun suuren asian käsiinsä. Ja kun
hänen kunniansa nyt on kysymyksessä, niin hän ei päästä muita siihen
osalliseksi, sillä hän tahtoo koko kunnian itselleen, koska hän
havittelee kruununvoudin paikkaa.

Salo meni tallin ovelle ja sanoi:

— Lähdetään pois, ei tämä asia meidän käsissämme selväksi tule
kumminkaan. Meillähän on vähän matkaa samaa tietä.

— Minä jään vielä tänne, sanoi Kalle.

— No, hyvästi sitten. Ei pidä puhua muille näistä minun ajatuksistani
mitään.

— En minä hiisku kellekään, sanoi Kalle. — Mutta yksi asia on vielä
minulle epäselvä. Mitä sanottiin tuosta kuulasta? Oliko se ammuttu
Erkin aseella?

— Ne panivat siellä Helsingissä kuulan pistolin sisään, panivat
useitakin kuulia ja sitten ampuivat, selitti poliisi. — Sitten ne
tutkivat ne kuulat ja sen kuulan, mikä löydettiin maantieltä. Niistä
otettiin suurennetut valokuvat. Ja näinhän minä itsekin ihan selvästi,
että rihlat olivat jättäneet aivan samat jäljet. Kyllä se kuula, jonka
sinä löysit maantieltä, oli samalla aseella ammuttu, siitä ei ole
enää mitään epäilystä. Eihän sen kuulan tarvitse, jonka sinä löysit
maantieltä, olla sama, jolla Matti ammuttiin, mutta se voi olla myös
sama.

— Jos minä siis olisin tahtonut saattaa jonkun turmioon, niin olisin
voinut pitää valmiina tuollaista kuulaa, sanoi Kalle.

— Aivan niin, sinä olisit voinut peittää siinä jälkiä. Olisit voinut
ampua Matin toisella aseella ja sitten tuoda Erkin pistolilla ammutun
kuulan, jommoisia tietysti on tämän talon nurkissa vaikka missä
paikassa tahansa. Mutta silloin ei vielä tiedetty, että tuo Erkin
pistoli oli ollut käytännössä. Sinä olet niin viisas, että jos olisit
tahtonut Peltolan Matin tappaa, olisit paremmin kaiken keksinyt. Kyllä
minä sinut jo tunnen. Et sinä olisi turvautunut tuollaisiin pieniin
seikkoihin, vaan tehnyt rikoksen oikein kunnollisesti.

— Onhan sekin kiitos tavallaan, sanoi Kalle.

— Minun on hyvin vaikeaa uskoa, että Erkki on syyllinen, mutta minä en
ole siitä varma, pääseekö hän vapaaksi. Antti voi ilmaista kaiken, jos
hän edes oikein tietää, kuka on syyllinen. Ja jos hän pysyy vaiti, niin
näyttää kaikki Erkin suhteen vain pahemmalta.

Poliisi kätteli Kallea ja läksi menemään tiehensä.

Kalle odotti tallissa vielä vähän aikaa ja sitten kuiskasi katsoen
tallin ylisille päin:

— Tie on nyt selvä!

— Käänny oveen päin! kuului ääni ylisen aukosta.

Kalle kääntyi oveen päin ja odotti. Hän kuuli, miten vanha emäntä
kapusi portaita alas.

— Sammuta lyhty, sanoi vanha emäntä.

Kalle puhalsi sammuksiin lyhdyn, joka oli kiinnitetty tallin pilttuun
pieleen pystyhirteen.

— Mennään pois! sanoi emäntä.

Kalle avasi oven varovasti ja vanha emäntä ja hän hiipivät tallin
ovesta. Emäntä viittasi hänelle. He astelivat pimeässä varovasti tallin
seinää pitkin ja tulivat aitan ja tallin välisestä kujasta maantielle.

— Tule meille, sanoi vanha emäntä, — minä tahdon puhella kanssasi.

Kun he olivat sivuuttaneet asumukset ja olivat päässeet peltojen
väliselle tielle, sanoi Kalle:

— Kai te kuulitte kaiken?

— Totta kai sellaisen metakan kuulee huonokuuloinenkin, sanoi emäntä.
— Ja sen minä sanon, että sinun äitisi kanssa minä vielä tahdon kanan
kyniä, kun tämä asia on päättynyt. Hänen kristillisyytensä kaipaa
jokseenkin suurta korjaamista ja parantamista. Meillä ei ole oikeutta
päätellä toisen kunniasta sillä tavalla kuin hän teki Kirstin suhteen.
Jos tuo onneton nainen on hairahtunut, niin hän saa siitä kärsiäkin. Ja
me emme saa antaa väärää todistusta lähimmäisestämme, emmekä väittää
häntä syylliseksi rikokseen, vaikka se tuntuukin meistä luonnolliselta.
Yhdestä asiasta minä nyt pääsin selville. Ja se on tässä nyt kaikista
tärkein.

— Ja mikä se on? kysyi Kalle.

— Että Antti rakastaa palavasti Annaa.

— Milloin siitä sellaisesta puhuttiin? sanoi Kalle ihmeissään. — Minä
en kuullut siitä hiiskaustakaan.

— Te miehet, te miehet, sanoi emäntä, — aina te luulette kaiken
ymmärtävänne! Siitähän puhuttiin kauan aikaa. Kirsti olisi tahtonut
saada Antin omakseen, mutta tämä rakasti toista. Näkeehän sen
jokainen heti, että sellainen mies kuin Antti ei hylkää hyvää
ansiomahdollisuutta muuta kuin yhdestä syystä. Rakkaudesta nimittäin.
Hän ei voi elää loitolla Annasta. Minä luulin tietysti, että hän minun
tähteni pysyi talossa. Milloin nuori mies vanhaan ämmään mieltyisi. Ja
kiitollisuus ei kestä rahan edessä. Ja mitä hänen tarvitsisi minulle
kiitollinen olla? Hän on hyvä työntekijä, ja minä olen hänelle maksanut
palkan ja saituudessani aivan liian pienen, kun mies ei ole osannut
suurempaa pyytää.

He astelivat vähän matkaa vaiti.

— Kuulittehan, mikä vaara uhkaa Erkkiä? kysyi Kalle.

— Kuulin kyllä. Koko tuo väite on aivan väärä. Poika on ihan syytön.
On tullut ikävissään tyttöään tapaamaan ja sitten mennyt pois.

— Mutta hänellä oli pistolinsa, joka vähää ennen oli ollut vielä
kotona.

— Mitä minä siitä välitän, oliko hänellä se vai eikö ollut, sanoi
vanha emäntä. — Se selviytyy varmasti hyvin yksinkertaisella
tavalla. Te miehet nyt näette siinä jotakin merkillistä. Minä sanon
sinulle, että ihminen ei tee sellaista tekoa kuin murha on muuta kuin
kiivaudessa, jolloin hän ei hillitse mieltään, ja ennen murhaa on ollut
tietysti aina ensin riitakin. Ja me emme ole tienneet Erkin ja Matin
riidelleen.

— Mutta jos Erkki olisi ollut vihainen siitä, että Matti tulisi
jakamaan perintöjä? sanoi Kalle.

— Ei hänellä siihen ollut mitään syytä, sanoi vanha emäntä. —
Minä sanon nyt sinulle eräitä asioita, mutta pidä ne sitten myös
omina tietoinasi. Minä olen tehnyt testamenttini, ja laamanni on sen
laatinut, ja minä en anna taloa tyttärelleni enkä hänen miehelleen,
koska he eivät sitä osaa hoitaa, vaan annan talon Erkille ja Anna saa
oman osuutensa rahassa.

— Tietääkö Erkki sen?

— Tietää vallan hyvin, sillä minä olen sen hänelle sanonut, mutta
hänen äitinsä ei tiedä. Ja jos sinä hiiskut tästä mitään, niin väännän
niskasi nurin.

— Teillä on vahvat kourat, sanoi Kalle, — ja tiedän, että sellaisen
voisitte tehdä, ja sen vuoksi, ainoastaan sen vaaran pelosta, pidän
suuni visusti kiinni. Mutta jos Erkki ei olisi tahtonut sisarensa
menevän naimisiin Matin kanssa.

— Sinä puhut, niinkuin sinulle on järkeä annettu. Milloin sinä olet
kuullut veljien välittävän siitä, kenen kanssa heidän sisarensa menevät
naimisiin, jos ei heille tästä naimaliitosta tule aineellista vahinkoa?
Oletko sinä koskaan ajatellut, kelle antaisit omat sisaresi? Et ole
ajatellut, sen minä tiedän. Etkä sinä koskaan sellaisesta välitäkään.

— Sen mukaan, mitä poliisi kertoi, on Erkin asia kaikesta huolimatta
hyvin kipeä.

— Totta kai se on kipeä, sitä minä en kielläkään, sanoi vanha emäntä.
— Mutta kun hänellä ei ole mitään syytä Matin tappamiseen, niin
ei hän sitä ole tehnytkään. Ihmisen elämä rikoksen tiellä on aivan
samanlaista kuin meidän astelemisemme tällä kuraisella maantiellä.
Ensin karttaa lokaa ja kävelee tien syrjää ja hyppää pahojen paikkojen
yli. Lopulta astuu keskelle jokaista rapakkoa. Ja nyt minäkään en
välitä tästä maantiestä enää mitään, vaan kävelen niinkuin tahdon,
sillä minulla on kiire kotia, koska tahdon puhua hiukan Annan kanssa.
Minulla on sellainen ajatus, että se tyttö tietää kohtia, jotka tämän
asian selvittävät. Hän on ollut tuosta illasta asti meillä. Minä en ole
häneltä osannut kysellä kaikkea, eikä hän ole myöskään osannut siis
kertoa. Mutta nyt minä käännän hänen sielunsa nurin ja nypin sieltä
kaikki esiin. Tehköön hänkin tässä asiassa jotakin, kun hänen tähtensä
Antti on tehnyt niin paljon.

— Ette kai luule, että Anna olisi ampunut Matin?

— Anna! Älä hölötä! Se tyttö on ollut sellainen lammas, että ei ole
tähän asti tietänyt edes vielä, kelle menisi, kelle ei. On totellut
isäänsä ja äitiään.

— Eikö niitä sitten pidä totella? sanoi Kalle leikillisesti.

— Pitää katsoa, millainen isä ja äiti on, vastasi emäntä. — Jeesus
ajoi pois kauppiaat isänsä temppelistä. Ja Annan isä ei ole mitään
muuta kuin kauppias.

He tulivat vanhan emännän kotiin, ja tämä muutti ensiksi lokaisten
kenkiensä sijaan toiset. Tätä tehdessään hän sanoi Kallelle:

— Minä olen tänä iltana pelännyt, että sekaantuessani tähän asiaan
likaan sieluni. Mutta minä olen siellä tallin ylisillä rukoillut
Jumalaa valaisemaan minua ja heikkoa järkeäni. Ja kun minä sen olin
tehnyt, niin tiesin, että hän käskee minua viimeiseen asti taistelemaan
tässä asiassa. Hän on opettava minut näkemään asiat oikeassa valossaan
ja hän on johdattava minut sinne, missä hänen armonsa kirkkaasti
valaisee kaiken.

Kun hän oli saanut toiset jalkineet nyörätyiksi, niin hän astui ensin
lujasti niillä muutaman askelen saadakseen ne asumaan oikealla tavalla
jalassaan, ja sanoi sitten Kallelle:

— Ja nyt me puhumme Annan kanssa.

Hän meni keittiöön, missä Anna oli askareissaan, ja palasi hänen
kanssaan saliin.

— Istuhan nyt, lapsi, minä tahdon kysellä sinulta muutamia asioita,
sanoi vanha emäntä. — Kävikö veljesi Erkki kodissaan sinä päivänä,
jona Matti ammuttiin?

— Kävi kyllä, vastasi Anna. — Mistä te sen tiedätte?

— Minä tiedän sen nyt vain omalla tavallani, sanoi emäntä. — Hän
tapasi sinut ja missä hän tapasi?

— Se oli siinä kello neljän aikaan, ja minä tulin juuri Mattilasta,
jonne olin vienyt niisiä, kun emäntä oli niitä pyytänyt lainaksi. Erkki
ajoi autolla rinnalleni, ja minä kysyin, mitä varten hän oli tullut.

— Ja mitä hän vastasi?

— Hän sanoi, että hänen oli tullut ikävä Ainoa ja että hän oli eräältä
tuttavaltaan saanut auton lainaksi. Hänellä oli lomaa aamuun asti ja
hän aikoi olla Ainon luona myöhäiseen ja sitten ajaa Helsinkiin yötä
myöten.

— Miksi hän ei tullut kotiaan?

— Hän sanoi, että äiti ei päästä häntä lähtemään heti, ja hän tahtoi
olla Ainon seurassa. Ja hän ei sitä olisi voinut äidille sanoa, kun
äiti ei pidä siitä, että Erkki seurustelee Ainon kanssa.

— Ja mitä sitten tapahtui?

— Hän jätti auton Mattilan riihen luo ja tuli kävellen meille.

— Mitä varten hän ollenkaan tuli kotiaan kohden, jos hän ei tahtonut
tavata vanhempiaan?

— Hän sanoi, että hän tahtoo saada pistolinsa, kun hän sotaväessä on
ruvennut ampumaan maaliin ja aikoo ottaa osaa kilpailuihin. Hän pyysi,
että minä toisin sen hänelle.

— Ja sinä toit?

— Toin. Posti oli tuotu ja oli salin pöydällä. Kun isällä ja äidillä
oli sanomalehdet käsissään, niin oli minulla sopiva tilaisuus ottaa
pistoli pöydän laatikosta. Isä ja äiti eivät sitä huomanneet, sillä
minä seisoin laatikon edessä ja olin selailevinani sanomalehtiä. Minä
pistin taskuuni pistolin. Sitten otin Antille tulevan sanomalehden ja
sanoin, että vien sen hänelle.

— Mitä varten sinä sen teit?

— Kun Erkki oli sanonut menevänsä talliin odottamaan minua.

Ja kun tulit talliin, oliko Antti siellä myös?

— Hän ja Erkki puhelivat siellä. Antti kyseli, millaista oli
armeijassa. He keskustelivat siitä sitten vähän aikaa. Erkki pisti
aseen taskuunsa ja meni. Sitä ennen hän pyysi, etten sanoisi kotiväelle
hänen käyneen talossa. Ja minä lupasin sen hänelle.

— Ja kun hän meni, jäitkö sinä talliin?

— En. Minä menin sisään.

— Ja vähän ajan päästä lähdit tuomaan minulle postia, eikö niin? kysyi
emäntä.

— Niin, vastasi Anna. — Minä otin teidän lehtenne ja tulin tänne.
Sitten olin täällä noin kymmeneen asti ja menin kotia.

— Milloin sait tietää Matin kuolemasta?

— Silloin kun äiti tuli sisään soittamaan nimismiehelle. Hän kertoi
asian. Minä menin huoneeseeni heti, ja kun minua pyörrytti, niin menin
vuoteelle. Äiti tuli vähän ajan päästä katsomaan minua. Hän aikoi
jäädä, mutta minä selitin, että tahdoin olla yksin. Äiti meni silloin
pois. Minä itkin vuoteella siksi, kunnes te tulitte, ja sen jälkeenhän
te tiedätte kaiken, mitä tapahtui.

— Nyt on minulla kaikki selvää, sanoi emäntä. — Sinä et nyt puhu
näistä asioista kellekään, kuulet mitä tahansa. Minulla on omat syyni
siihen.

— Enhän minä liikoja koskaan puhele, sanoi Anna.

— Et todellakaan sitä tee. Mutta sen minä sanon, että koetat olla
menemättä ennen käräjiä kotiasi.

— Miksi?

— On parempi, että et käy siellä nyt. Käräjät ovat lauantaina. Me
menemme sinne sitten yhdessä.

— Onko tapahtunut jotakin uutta?

— On, mutta siitä sinun ei vielä tarvitse tietää mitään, sanoi vanha
emäntä. — Mutta on vielä yksi asia, josta tahdon sinulta kysyä. Oletko
rakastanut Anttia? Minä kysyin tätä jo kerran, mutta kysyn uudelleen.

Anna punastui ja oli vähän aikaa vaiti.

— En minä ole käsittänyt sitä rakkaudeksi, sanoi hän hiljaa. — Minä
olen aina pitänyt hänestä, kun olen häneen tottunut.

— Mutta et ole kosikaan ajatellut mennä hänen kanssaan naimisiin?

— En, sillä tiesinhän minä jo heti, että isä ja äiti eivät sitä
sallisi.

— Uskotko, että Antti rakasti sinua?

— Kuinka minä sen tietäisin. Mutta kun hänelle tarjottiin hyvä paikka
tukkitöissä viime talvena, niin hän sanoi minulle, että hän tahtoi
mieluummin olla meillä ja minun seurassani. En minä sitä silloin
käsittänyt, että se olisi rakkautta. Mutta nyt minä olen ajatellut,
että minäkin tahtoisin aina olla sen lähellä, jota rakastan.

— Puhuiko hän koskaan avioliitostasi Matin kanssa?

— Ei hän koskaan siitä puhunut.

— Etkö sinä edes hänen kanssaan aloittanut keskustelua?

— Kyllä minä sen pari kertaa tein, mutta hän ei sanonut mitään, vaan
hänellä oli molemmilla kerroilla kiire töihin.

Vanha emäntä katsoi pitkään Annaan.

— Raamatussa puhutaan eräässä kohdassa siitä, että me olemme joko
kylmiä tai kuumia tai... Ymmärrätkö sinä, mitä minä tarkoitan?

Anna oli aivan tulipunainen.

— Kyllä minä ymmärrän, että minä olen penseä.

— Niin juuri. Ja minun tekisi mieleni sanoa samaa kuin sanassa, että
minä heitän sinut pois.

— Mitä oikeastaan on tapahtunut? huudahti Anna.

— Sinun ei tarvitse kaikkea tietää, mutta pidä se sentään tietonasi,
että kun Antti tässä murhajutussa on joutunut ahtaalle, niin ei
johdu mistään muusta kuin siitä, että hän on rakastanut sinua. Hänen
rakkautensa on ollut tuollainen kirkkaasti palava lyhty, ja nyt se on
ihmisten silmissä verellä tahrittu sen vuoksi, että sinä et ole osannut
pitää silmiäsi auki. Ja nyt saat mennä omiin hommiisi, sillä minulla on
Kallen kanssa neuvoteltavaa.

Anna meni nöyrästi huoneesta pois.

— Kylläpä olitte hänelle ankara, sanoi Kalle.

— Mitä hänestä tulee, ellei hänessä ole ruotoa. Ellei hän tästä nyt
herää, niin ei hän sitä tee koskaan. Mutta puhukaamme taas siitä
asiasta. Minä sanoin jo matkalla, että Erkki ei voi olla syyllinen. Kun
Anna nyt kertoo, että poika jätti autonsa Mattilan riihen luo, niin
tiedämme myös, että se auto, jonka pyörän jäljet näimme tallin nurkan
takana, ei olekaan hänen autonsa ollut, vaan siinä on tullut murhaaja.

— Minä en sitä heti huomannut, tunnusti Kalle.

— Minä olen ruvennut pitämään kiinni tuosta autosta, sanoi vanha
emäntä, sillä minulla on aivan kuin vainu, että me sen kautta vielä
saamme syyllisen kiinni. Mutta sen poliisin kertomuksessa on hämärä
kohta. Mitä ne ovat ne sormenpäänjäljet?

— Jokaisen ihmisen sormenpäissä on pieniä viiruja, sanoi Kalle. —
Ja nämä ovat kaikilla ihmisillä erilaisia. Niissä on koukeroita ja
renkaita, ja näistä otetaan jälki, joka sitten joutuu suurennettavaksi
ja tarkastettavaksi.

— Kyllä minä ymmärrän, että jäljet voi erottaa, sanoi vanha emäntä,
— niinkuin minä heti näen, ovatko kanat vai rastaat olleet minun
mansikkamaassani. Mutta että minä voisin erottaa jokaisen kanani, se
tuntuu minusta mahdottomalta. Selitä tätä asiaa lähemmin. Ja selitä
siihen asti, kunnes minä ymmärrän. Minä olen saanut sen päähäni, että
tuon nimismiehen ajatustapa ei ole oikein tasainen. Ja kun minä ehkä
joudun hänen kanssaan tekemisiin, niin täytyy minun osata lyödä häntä
hänen omilla aseillaan.

— Nimismies on noilla kursseillaan saanut opetusta sormenpäänjälkien
talteenottamisessa, sanoi Kalle. — Hän opetti asian Salolle, ja
tämä opetti sen kerran minulle. Jos te nyt kosketatte sormillanne
esimerkiksi ikkunan ruutuun, niin näkyy siinä pikkuisen aikaa sormien
päiden jäljet, mutta sitten ne katoavat. Mutta kun pannaan tuolle
kohtaa erästä pulveria hienolla pensselillä, niin tulee sormenpään
jälki aivan selvästi näkyviin. Ja siitä se sitten otetaan eräälle
paperille talteen, jossa se on ihan kuin valokuvaan jäänyt ihmisen
muoto.

— Korjaa nyt, jos minä en ajattele oikein, sanoi vanha emäntä. — Nyt
on kysymyksessä tuo Erkin pistoli. Jos hän siis pyyhki sen puhtaaksi
Ainon esiliinaan, niinkuin poliisi kertoi Ainon sanoneen, niin mitä
silloin tapahtui?

— Jos hän hankasi hyvin, niin kaikki entiset jäljet katosivat aivan
samalla tavalla kuin koulun taululta katoaa liidulla tehty kirjoitus,
kun sienellä pyyhkäistään.

— Kun sitten Erkki otti sen uudelleen käsiinsä, jos hän sen otti, niin
tulivat siihen siis hänen sormiensa jäljet, eikö niin?

— Niin tulivat,

— Ja kun poliisi kertoi, että siinä oli Antin sormien jäljet ja eräät
toiset, niin se tietää, että se toinen on sitten se murhaaja?

— Kaiken todennäköisyyden mukaan on.

— Jos Erkki ei olekaan ottanut pistolia, vaan sen on ottanut joku
toinen, niin on siis siinä juuri sen toisen ihmisen sormien jäljet.

— Aivan oikein.

— Mutta poliisi Salo piteli sitä nimismiehen läsnäollessa kädessään,
siis siinä on hänen sormiensa jäljet.

— Mutta näittekö, millä tavalla hän sitä piteli?

— Odota vähän, sanoi vanha emäntä. — Sinähän sen löysit tallin
ikkunalaudalta. Siinä on siis sinun sormiesi jäljet. Ettet vain sinä
sekaannu nyt siihen! Sinä olit ensimmäisten joukossa, jotka tulivat
ruumiin luo ja sinä olet voinut siis ottaa maantieltä pistolin talteen
— ei, senhän otti Antti talteen — mutta sinä olet voinut ampua.

— Jos nimismies saa päätellä, niin hän voi sillä tavalla ajatella
kylläkin, sanoi Kalle. — Mutta olkaa rauhassa, minä en ole Mattia
ampunut. Ja mitä tulee pistolin pitelemiseen, niin minä tiedän jo
vanhastaan, että tuollaisia esineitä ei saa sillä tavalla käsitellä,
että sekoittaa sormien jäljet. Minä en siis tarttunut laisinkaan
pistoliin, vaan poliisi otti sen, ja hän ei pidellyt sitä laisinkaan
päästä vaan piipusta kiinni.

— Nyt minä muistan, sanoi vanha emäntä. — Minä silloin vähän
ihmettelin, kuinka poliisi ei osaa pitää oikealla tavalla ampuma-asetta
ja aioin jo siitä hänelle huomauttaa. Ja sitten nimismies sanoi, että
poliisin oli otettava pistoli sääntöjen mukaan talteen.

— Sillä hän tarkoitti, että se oli käärittävä hyvin hellävaroen
silkkipaperiin ja käsiteltävä yleensä niin, että kenenkään käsi ei
päässyt siihen enää tekemään mitään merkkejä.

Vanha emäntä mietti hetkisen.

— Jos minun luokseni tulee sellainen henkilö, jota minä epäilen
murhaan syylliseksi ja minä tarjoan hänelle esimerkiksi jotakin
juotavaa aivan puhtaasta lasista, sanoi emäntä, — ja hänen mentyään
käytän tuota pulveria, niin saan kuvan hänen sormiensa jäljistä? Onko
se niin? Tai jos minä säilytän tuon lasin oikein tarkasti ja annan
ottaa siitä myöhemmin tuon kuvan?

— Minä kehoittaisin tuohon viimeiseen keinoon, sanoi Kalle. — Minä
olen nähnyt, että talossa on hyvin paljon laseja, jotenka tiedän hyvin
monen ennättävän täällä käydä, ennenkuin näistä puute tulee. Mutta
miksi syyllinen, jos hän on tällä paikkakunnalla asuva, tulisi tänne?

— Jos hän vähänkin tietää tämän seudun asioista, niin koettaa hän
saada tietää, miten paljon sinä olet päässyt tutkimuksissasi asian
perille, tai hän koettaa päästä selville, mitä minä ajattelen.

Emäntä nosti kätensä suulleen ja haukotteli.

— Nyt sinä saat mennä tiehesi, sillä minä olen väsynyt, sanoi hän. —
Tämä on ollut raskas päivä minulle. Minä tahdon tänä iltana olla vielä
kahden Jumalani kanssa. Kun rauhassa jätän asiat hänen huomaansa, niin
hän unessa minulle antaa selvityksen ja aamulla herätessäni tiedän,
mitä hän tahtoo minun tekevän. Miten monta kertaa olenkaan elämässäni
sillä tavalla jättänyt asiat hänen päätettäväkseen! Hän on nostava
minut unessa korkealle vuorelle, josta näen laajan maiseman. Hän vie
minut lähteelle ja juottaa minulle viisauden voimaa.

— Minä saan kai tulla ylihuomenna tänne taas, sanoi Kalle, — niin
voimme ennen käräjiä keskustella, mitä meidän on tehtävä.

— Ei ylihuomenna, vaan jo huomenna, sanoi vanha emäntä. — Ja kiitos
sinulle, poika, kaikesta. Me vanhat ihmiset saamme niin usein tuntea
sen, että olemme tarpeettomia. Näinä päivinä olen saanut kokea, että
minulla on vielä tehtävää maailmassa.




VIIDES LUKU.


Tiistai aamuna nousi vanha emäntä vuoteeltaan tavallista myöhempään.
Vanha palvelijatar Miina oli monta kertaa raottanut ovea ja kuunnellut.
Emäntä nukkui kyljellään vuoteellaan ja hengitti raskaasti. Lopulta
ei Miina enää voinut levottomuuttaan hillitä, vaan meni huoneeseen
ja lähestyi vuodetta. Hän kumartui emännän puoleen ja hämmästyi
nähdessään, miten suuttuneen näköinen tämä oli. Kasvoilla tavallisesti
oleva rauhallisuus oli aivan poissa, otsa oli rypyssä ja vanhat huulet
lujasti yhteenpuserretut. Hengitys oli raskas, mutta tasainen. Miina
laski kätensä emännän olalle ja sanoi:

— Olisi jo aika nousta kahvia juomaan!

Emäntä nousi äkkiä ylös ja katsoi ensin pitkään Miinaan.

— Mitä nyt on tapahtunut? kysyi hän.

— Kun emäntä ei herännyt, niin minä tulin katsomaan, miten täällä
voidaan. Kahvi on jo ollut kauan valmiina.

— Mitä kello on?

— Se lähenee jo kymmentä.

— Minä en saanut eilisiltana pitkään aikaan unta, sanoi vanha emäntä.
— Ja kun sitten viimein nukuin, niin olen kaiken aikaa nähnyt hyvin
raskaita unia. Mikä lienee painajaisen tuonut. Tavallisestihan minä
nukun hyvin.

— Tuo Peltolan Matin murha kai emännän aivoissa askartelee.

— Sehän siellä on ollut. Minä en pääse siitä irti. Yöllä olen sen
kanssa taistellut. Olen aivan kuin profeetta, joka pimeässä taisteli
enkelin kanssa. Mutta lopulta hän sai voiton. Unessa olen saanut
ajatuksia, joita en silloin hämmästynyt, mutta nyt valveilla ollessani
säikyttävät mieltäni.

— Eihän sitä ihminen koskaan unessa mitään ihmettele, sanoi Miina. —
Kun minä toisinaan lennän, niin on se ihan luonnollista.

— Vai lennät sinä?

— Niin. Minä tunnen olevani aivan kuin kala. Minä nousen ensin
maasta ja sitten pitkälläni koukertelen ilmassa. Ja minä tunnen aivan
selvästi, kuinka mutkittelen ruumiillani aivan kuin kala päästäkseni
eteenpäin. En minä silloin sitä ihmettele. Mutta jos minä äkkiä
nousisin tästä ja koettaisin ilmassa luikerrella tuosta ovesta ulos
ja sitten menisin pihalle ja nousisin puiden latvojen tasalle, niin
totisesti ihmettelisin.

— Syytä minullakin olisi ihmetellä, sanoi vanha emäntä. — Unessani
minä juoksin murhamiehen perässä. Hän pakeni ja minä perässä. Hän
hyppäsi aidan yli, minä hyppäsin myös, ja kun hän kiipesi katolle, niin
minä kapusin sinne. Sitten me kuljimme pitkin katon harjaa. Hän hyppäsi
alas ja minä hyppäsin myös. Lopulta sieppasin halon ja se kädessäni
ryntäsin eteenpäin. Ja juuri kun olin lyömäisilläni häntä päähän, tulit
sinä herättämään.

— Ja emäntä näki tietysti, kuka se oli?

— Olisin nähnyt, ellet sinä olisi tullut.

— No, voi onnettomuuksien onnettomuutta! valitti Miina. — Minä uskon
varmasti uniin.

— Eivät ne unet ole muuta kuin kajastusta ajatuksistamme päivän
kuluessa, sanoi vanha emäntä. — Minä olen tuota murhajuttua ajatellut,
ja tietysti sitten yöllä myös se tulee ajatuksiini.

— Ne kävivät tänään kertomassa minulle, että sitä Heikkilän Erkkiä
epäillään nyt. Onko siinä totta?

— Epäilyksiä voi aina olla ihmisillä, mutta epäilysten laita on sama
kuin juorujen. Se on hullu, joka niille päätöksensä rakentaa. Muista,
että Annan kanssa et saa näistä asioista mitään puhua. Hänen ei
tarvitse kaikkia tietää, lapsi kun vielä on.

— Enhän minä, enhän minä, vakuutti Miina.

Emäntä ajoi Miinan huoneesta pois ja ryhtyi verkalleen pukeutumaan.
Jalat tuntuivat kummallisen jäykiltä, ja päässä oli kolotus.

— Rasitat suotta itseäsi, vanha ämmä, sanoi emäntä itsekseen. —
Kiipeilet vaikka minne ja ajattelet sellaisia ajatuksia, joihin et
nuorenakaan pystynyt.

Kun hän oli juonut aamukahvinsa, tunsi hän itsensä jälleen virkuksi.
Hän käveli pihamaalla tarkastaen talon askareita ja antaen määräyksiä.
Oli kirkas syksyinen päivä, sellainen päivä, jolloin jokaisen esineen
näkee jo kaukaa. Luomakunta oli kaunis, mutta samalla tyly. Emäntä etsi
Annan ja läksi hänen seurassaan kävelemään peltoteitä.

— Nyt emme puhu mitään tuosta murhajutusta, sanoi emäntä. — Katsohan,
lapsi, meidän ajatuksemme ovat samanlaisia kuin vilja. Senkin täytyy
saada rauhassa kasvaa, ja vasta sitten kun se on kypsä, se leikataan
poikki. Jos me liian paljon pitelemme viljaa, niin se ei pääse koskaan
valmistumaan. Herra meidän Jumalamme pitää kyllä huolen siitä, että
oikeat asiat meidän sielussamme kasvavat ja varttuvat ja viimein
hedelmälle tulevat, ja Hän antaa meidän kyllä korjata viimein sadonkin.
Hän on minunkin sielussani näinä viimeisinä päivinä kypsyttänyt paljon.
Ennen en osannut laisinkaan sanoiksi pukea sitä, mitä ajattelen.
Kaikki oli epäselvää kuin usvaisella ilmalla on luonto, jolloin ei näe
mitään muuta kuin hämärästi kaikki muodot. Mutta nyt on minussa kaikki
kirkasta, aivan niinkuin luonnossa tänään, minä näen kauaksi ja minä
näen selvästi ja minä osaan sanoa kaiken sillä nimellä, mikä jokaiselle
asialle kuuluu. Kaikki, mikä ennen on ollut epäselvää ja vaivalloisesti
ymmärrettävää, on äkkiä kirkkaaksi tullut. Niin on ajatuksissani
kaikki pysynyt ihan kuin vilja, joka yhtenä päivänä vielä on piilossa
tähkäpäässään ja toisena jo jyvänä näkyy. Ja kun me sitten odotamme,
niin Herra kyllä sen kypsyttää ja antaa armonsa auringossa kaiken
valmistua. Me korjaamme viljan ja uskomme kaiken omaksi ansioksemme. Me
tyhmät ihmislapset! Niin on ajatustemme kylvö kuin tuo pelto tuossa.
Minä voin sen kyntää ja lannoittaa, minä voin siilien siemenen kylvää,
mutta ellei Herra meille otollista säätä anna, niin turhaan me olemme
puuhanneet.

He astelivat eteenpäin, vanha vaimo ja nuori tyttö. Ja emäntä
verkalleen selvitteli ajatuksiaan tytölle.

— Tämä talo on vuosisatoja ollut samalla suvulla. Kerran on tämä talo
jaettu Heikkilästä omaksi taloksi. Mutta sitten minä näin, että sen
omistus ei kauaa pysy haltijoittensa käsissä. Minä näin sen jo kaukaa,
sillä kukaan heistä ei rakastanut maata niinkuin sitä on rakastettava.
Ja minä päätin silloin, että kerran minä tämän talon jälleen suvulle
hankin. Ja siitä minä sain innon tehdä työtä ja koota rahaa, jotta
oikealla hetkellä voisin sen lunastaa enkä päästäisi sitä vieraisiin
käsiin. Ja kun viimeinen isäntä juomisen tähden joutui rappiolle ja
talo oli myytävä, niin silloin minulla oli jo rahat koossa ja minä
ostin talon. Hulluksi minua sanottiin, kun talosta oli metsä raiskattu
ja maa oli huonossa kunnossa. Mutta minä tiesin, että metsä uusii
itsensä, kun me vain sitä hoidamme, ja minä tiesin, että maa, jolle
me olemme uskollisia, on uskollinen meille. Ja nyt on minulla tämäkin
talo, jonka olen tehnyt mallikelpoiseksi. Minä laskin menestykseni
siemenen maahan jo aikoja sitten, ja Herra on minulle antanut hyvän
kasvuajan. Ja kun minä tätä olen tuuminut, niin olen samalla nähnyt
tuon lähellämme tapahtuneen rikoksen myös oikeassa valossaan. Rahaa
on ihminen siitä tahtonut itselleen saada, saada äkkiä ja helpolla
tavalla. Siksi on Matti ryöstetty, ja siksi on murha tapahtunut. Ja
kun ihminen kaikkien tekojensa siemenen on jo aikoja sitten kylvänyt
ja teot viimein kypsyvät, niin olen minäkin katsellut, missä olisi
ollut sellainen, joka tahtoo tästä murhasta hyötyä. Ja minä olen sen
löytänyt. En omalla voimallani, sillä mikä minä olisin sellaisia suuria
arvoituksia ratkaistakseni, vaan Herra on tarttunut käteeni ja minua
ohjannut.

— Kuka se siis on? kysyi Anna.

— Ennenkuin kaiken voin todistaa, ei minun sovi sitä ilmaista, sanoi
vanha emäntä. — Mutta minä olen huomannut, että se, joka rikoksensa
tahtoo muilta peittää, hän sen tekee suurella huolella, mutta hän
peittämiseen samalla kätkee ilmitulemisen siemenen. Koska rikollisen
mieli usein on terävä, niin hän terävästi kaiken myös harkitsee.
Mutta niin on Herra senkin asian järjestänyt, että hän syyllisen
pakottaa liian paljon tekojansa peittämään. Äitivainajani jo sanoi,
että murhamies tulee aina murhapaikalle katsomaan, mitä muut asiasta
tietävät, ja sillä tavalla hän lopulta tekonsa ilmoittaa. Ei syytön
murhapaikalle himoitse tulla, sillä kauhistuu hän sellaista paikkaa,
mutta syyllinen uskoo näyttävänsä viattomuutensa tulemalla sinne. Mutta
olen minä tässä rikoksien suuressa vainiossa nähnyt huonojen aineitten
joukossa myös suuren ja kauniin tähkäpään nousevan, niin ihmeellisen,
että minun sydämeni on siitä iloinnut. Katsohan, lapsi, kun kauan on
elänyt, on nähnyt niin paljon huonoa ja kurjaa elämässä, että lopulta
uskoo kaiken hyvän kadonneen kokonaan. Mutta Herra antaa meille suuria
lahjoja monta kertaa. Hän avaa silmämme näkemään ja korvamme kuulemaan
iankaikkisuuden ihmeellisiä asioita.

Kun he olivat taloon palanneet ja aamiaisensa syöneet, tuli taloon
vieraita. Nimismies saapui Heikkilän isännän ja emännän seurassa
autollaan.

— Nimismiehellä olisi teille, äiti, asiaa, sanoi Heikkilän emäntä. —
Hän kävi meillä ja pyysi meitä tänne mukanaan tulemaan.

Vanha emäntä vei heidät istumaan.

— Mistä sitten olisi kysymys? kysyi hän.

— Nimismies kävi kertomassa, että asiat Erkin suhteen ovat hyvin
murheellisella kannalla, selitti Heikkilän isäntä. — Kun kohta ovat
käräjät, niin pitäisi hänellä olla puolustusasianajaja.

— Jos hän on syytön, niin mitä hän puolustajaa tarvitsee, sanoi vanha
emäntä, — vanhurskaan elämä loistaa aina kirkkaudessaan.

— Kyllä, kyllä, sanoi nimismies. — Minä olen aina uskonut lujasti,
että oikeus pääsee voittoonsa. Mutta elämässä ei aina auta usko, ei
ainakaan tuomioistuimen edessä. Siinä tarvitaan ihmisiä, jotka estävät
vääryyttä tapahtumasta. Ja sitä varten ovat asianajajat olemassa.

— Kyllä minä siksi usein olen käräjillä ollut, sanoi vanha emäntä, —
että en usko asianajajien sitä varten niillä käyvän. Monta kertaa olen
nähnyt, miten he ovat etsineet lain seulasta reikää, josta päämiehensä
saisivat pujotelluksi läpi. Ja laki näyttää monta kertaa taipuvan mihin
tahansa.

— Aivan oikein ja hyvin viisaasti sanottu, lausui nimismies kumartaen
kohteliaasti. — Minä olen kuullut muilta ja itsekin sen huomannut,
että emäntä osaa asioita nähdä hyvin terävästi. Ja siihen luottaen
olenkin tullut tänne. Virkani puolesta minä olen yleinen syyttäjä. Kun
pistoli on todettu siksi, jolla murha tehtiin, ja kun on myös tullut
ilmi, että Erkki Heikkilä on ollut paikkakunnalla juuri samoihin
aikoihin kuin murha tapahtui, niin täytyy minun hänet pidättää ja
asettaa syytteeseen. Se ei vielä tietysti tiedä sitä, että hän
todella olisi syyllinen. Juuri hänen puolustamistaan varten tarvitaan
asianajaja. Kun juttu on hyvin vakava, niin olisi viisainta siihen
ottaa mahdollisen etevä. Minä olen puhelimessa asiasta alustavasti
keskustellut helsinkiläisen tuomari Hallan kanssa. Hän on tunnettu
siitä, että hän juuri rikosasioissa on toiminut erittäin suurella
menestyksellä.

— Nimismies tarkoittaa kai, että hän on voinut ilmeisesti syyllisen
pelastaa rangaistuksesta? sanoi vanha emäntä.

— En minä sitä tarkoita?

— Olen minäkin sanomalehtiä lukenut, jatkoi vanha emäntä. — Ja minä
olen nähnyt hänen nimensä usein oikeusjutuissa, ja hän on tavallisesti
ajanut syytetyn asiaa. Hän on ajanut silloinkin, kun syytetty on aivan
selvästi tehnyt tekonsa.

— Emännällä on hiukan väärä käsitys oikeuslaitoksesta, sanoi
nimismies. — Minä pyydän anteeksi, kun uskallan niin sanoa. Ketään ei
saa tuomita, ellei rikos ensin tule täydellisesti selvitetyksi. Halla
on terävyydellään voinut näyttää, missä kohdin todistelu on ollut
heikko, ja siis auttaa siihen, että tuomio on ehdottomasti ollut oikea.
Me emme voi ylimalkaisesti tuomita ihmistä. Tässä asiassa on se aivan
selvää. Talon renki Antti on ensimmäisessä kuulustelussa esiintynyt
tavalla, joka viittaa siihen, että hän olisi murhaan syyllinen. Olen
häntä sittemmin kuulustellut moneen kertaan, ja hän pysyy yhä vaiti.
Vaikka alussa uskoin minäkin, että hän oli syyllinen, niin en sitä
usko enää. Mutta hänen oman esiintymisensä vuoksi ovat syytökset hänen
suhteensa hyvin raskauttavia. Kaikesta päättäen hän koettaa suojata
jotakuta. Kuka tämä toinen on, sitä me emme vielä tiedä, ja hän ei
suostu sitä sanomaan. Minä voin siis oikeudessa tehdä kaiken voitavani
hänen pelastamisekseen ja teenkin sen mielelläni, koska uskon miehen
syyttömäksi, mutta jos hän koko ajan on vaiti, niin oikeuden täytyy
sittenkin hänet langettaa.

— Millä tavalla tämä siis koskee Erkkiä? sanoi vanha emäntä. — Yksi
murhan teki, ei kai kaksi.

— Aivan oikein, aivan oikein, sanoi nimismies. — Mutta kun meillä
ovat todistukset heikot Antin suhteen ja vahvemmat Erkin suhteen,
niin tuomioistuin langettaa jommankumman, ellei voida kumota minun
väitteitäni, oikeammin sanoen, aivan päivänselviä todistuksia. Me
puhuimme äsken siitä, että oikeus tulee itse saamaan voiton. Mutta jos
me luotamme ainoastaan ihmisten omiin ajatteluihin, niin on tuomio
ehdottomasti väärä. Olen kuullut, että naapurit syyttivät talon
palvelijatarta murhasta. Jos he siis olisivat istuneet oikeudessa, niin
he olisivat hänet langettaneet. Tällaisissa tapauksissa juuri, joissa
meidän järkemme pyrkii määräämään asioiden kulun, tarvitaan nerokas
asianajaja, joka huomauttaa, missä kohdin todistelussa on aukkoja.

— Eikö nimismies itse voi noita aukkoja näyttää? kysyi vanha emäntä.

— Tavallinen järki sanoo noin, ja sen minä ymmärrän varsin hyvin,
sanoi nimismies. — Mutta nimismiehen täytyy aina syyttää jotakuta
Hän ei voi jättää asiaa sikseen, sillä hän ei ole mikään tuomari.
Vasta sitten tuomioistuin harkitsee asian ja langettaa tuomion. Jos
nimismies joutuisi syytteeseen siitä, että hän on väittänyt syyllisiksi
viattomia, niin ei kukaan voisi olla nimismiehenä enää. Ja hyvin usein
tapahtuu, että me varmasti tiedämme jonkun syylliseksi, mutta sittenkin
tämä pääsee vapaaksi juuri sen vuoksi, että todistuksia ei ole
olemassa. Tämä rikosjuttu on siinä suhteessa hyvin vaikea, että ei ole
olemassa ainoaakaan todistajaa, joka olisi todella nähnyt tapauksen.
Minun velvollisuuteni on älyni perustuksella koota yksityiskohdat
mahdollisimman selvään järjestykseen, ja sitten tuomioistuin harkitsee
jokaista kohtaa ja muodostaa kaikesta lopullisen mielipiteensä.
Tuomaria ja lautamiehiä auttaa tässä tehtävässä etevä asianajaja,
nimenomaan sellainen, joka on tottunut rikosasioita selvittämään, sillä
hän pakottaa meidät kaikki, minutkin, hankkimaan sellaiset todistukset,
että asia lopullisesti selviää.

— Ja miksi minulta kysytään, otetaanko tuo tuomari Erkkiä puolustamaan
vai ei? kysyi emäntä.

— Peltolat ovat ottaneet asianajajakseen tuomari Koskenrannan
Helsingistä, sanoi nimismies. — Hänen velvollisuutensa on tietysti
vaatia, että murhaaja löydetään, ja hän tietysti pitää kiinni
jokaisesta sellaisesta todistuksesta, joka voi syyllisen langettaa. Hän
aivan varmasti kohdistaa kaiken voimansa saadakseen Erkin langetetuksi.
Tarvitaan ehdottomasti hänen vastustajakseen yhtä etevä mies, ja muita
kuin tuomari Halla ei ole olemassa. Kun hän on vanha tuttavani, niin
minä voin aina antaa hänelle sellaisia tietoja, joiden avulla hän voi
pelastaa Erkin. Mutta tuomari Hallan kaltainen mies on hyvin kallis.
Hän vaatii viisituhatta markkaa käräjiä kohti. Kun tämä juttu ei
tietystikään pääty ensimmäisillä käräjillä, vaan voi tulla monta kertaa
esille, niin tarvitaan siihen suuri summa rahaa.

— Ja meillä ei ole sellaisia varoja, sanoi Heikkilän emäntä. — Te
äiti olette varakas ja te voisitte suojella Erkkiä, sillä onhan hän
kuitenkin omaisenne.

— Jos Erkki on syyllinen, niin saakoon hän rangaistuksensa, sanoi
vanha emäntä. — Jos hän on syytön, niin täytyy kaikkien todistusten
raueta tyhjiin.

— Te ette siis suostu auttamaan meitä? kysyi Heikkilän emäntä.

— Minä en niin jyrkästi vastaa, sanoi vanha emäntä. — Me katsomme
ensin, mihin suuntaan tutkimus menee. Ensimmäisellä kerralla voi
todellinen syyllinen tulla esiin. Ellei tule, niin me voimme aina
pyytää lykkäystä. Olenhan minäkin saanut, ikävä kyllä, toisinaan
käräjien kautta oikeuttani valvoa ja tiedän siis, että lykkäys saadaan
helposti aikaan. Jos myöhemmin minä katson tarpeelliseksi sen,
että Erkki saa lainopillista apua, niin minä kyllä hommaan hänelle
asianajajan, vaikka saisin sitten myydä taloni, sillä minä en usko,
että hän on syyllinen.

— No, me olemme siis kuitenkin päässeet suotuisaan tulokseen, sanoi
nimismies. — Minä pyytäisin, että ei mainita mitään siitä, että olen
tähän asiaan sekaantunut tällä tavalla. Minä en tietysti virka-asemani
vuoksi olisikaan sitä tehnyt kenelle tahansa. Mutta minulla on suuri
kunnioitus ja voin sanoa suorastaan kiintymys tätä taloa kohtaan.
Minun arvonantoni on vilpitön teidän suhteenne, emäntä, sillä olen
huomannut teidät hyvin älykkääksi naiseksi. Arvaatte varsin hyvin, että
minulle, jonka kaikki harrastukset ovat juuri älylliseen suuntaan,
tuottaa suoranaista iloa saada olla valistuneen ja älykkään naisen
seurassa. Sellaisella on suuri kasvattava vaikutus. Ja minulla on
ollut mitä vilpittömin ihailu Anna-neitiä kohtaan. Rohkenen sanoa
aivan suoraan, että heti ensimmäisestä hetkestä tajusin, miten
onnellinen on se mies, joka hänen kaltaisensa naisen saa vaimokseen. Ja
tunnustan, että, ellei hän olisi ollut kihloissa, olisin tehnyt kaiken
voitavani saavuttaakseni hänen suosionsa. Kun nyt hänen oma veljensä
on pelastettava mitä ankarammasta syytöksestä, niin tietysti tahdon
auttaa kykyni mukaan. Mutta tässäkin asiassa minun täytyy menetellä
varovaisesti, sillä jos selvästi näytän pitäväni Erkin puolta,
vahingoitan hänen asiaansa arvaamattoman paljon.

— Tänä vaikeana aikana olette te, nimismies, ollut ainoa, joka on
ollut meille ystävällinen, sanoi Heikkilän emäntä kyynelet silmissään.
— Kaikki muut ovat tulleet meille tyydyttääkseen uteliaisuuttaan.
Jokainen on tahtonut saada kuulla lisää tietoja, ja kaikki he ovat
vakuutuksistaan huolimatta uskoneet, että Erkki on syyllinen ja että
Antti on ottanut syyn niskaansa hänen tähtensä. Ja vihjaistiin tässä
eilen ihan suoraan, että Antti tällä tavalla toivoo saavansa Annan
omakseen ja sen kautta talon.

— Ihmisten pahuus on kovin suuri, sen vanha emäntä pitkänä
elinaikanaan on tietysti nähnyt, sanoi nimismies. — Onhan tuollainen
johtopäätös aivan luonnollinen, sen tunnustan kyllä, mutta väärin olisi
uhrata nuoren naisen onni sen vuoksi, että hänen veljensä pääsisi
vankilasta.

— Ei puhuta nyt koreita asioita, sanoi vanha emäntä, — vaan otetaan
rikos käsille. Mitä Erkki on tunnustanut?

— Minä olen puhelimessa saanut tiedot viranomaisilta Helsingistä,
sanoi nimismies. — Erkki Heikkilä on tunnustanut, että hän tuona
rikospäivänä läksi lomalle sotaväestä ja tuli kotipitäjäänsä autolla,
jonka hän sai lainaksi eräältä tuttavaltaan. Hän tuli kello neljän
tienoissa kotiaan, mutta ei mennyt vanhempiaan tapaamaan, kun
hänellä oli kiire muualle. Hän näki sisarensa Annan ja pyysi tätä
tuomaan sisältä pistolin, koska hän tarvitsi sitä kilpa-ammunnassa
Helsingissä. Anna-neiti toi sen hänelle talliin, jossa Erkki puheli
Antin kanssa. Hän ajoi sitten autolla kirkonkylään Uotilaan, jossa
hän seurusteli talon tyttären Ainon kanssa iltamyöhään ja läksi siinä
kymmenen tienoissa pois. Hän väittää nyt ajaneensa suoraan Helsinkiin
poikkeamatta enää laisinkaan kotiaan. Kukaan ei tietysti ole matkalla
häntä nähnyt, joten ei voida hänelle hankkia todistajia siihen, että
hän esimerkiksi murhan sattuessa olisi ollut muualla, esimerkiksi
maantiellä Helsinkiin päin menossa. Pistoli oli hänellä ollut
Uotilassa, sen hän muistaa aivan varmasti. Hän arvelee ottaneensa sen
taskuunsa. Mutta kun hänellä ei tietysti Helsingissä ollut asettaan,
niin tulee hyvin todennäköiseksi — minä en sano, että se olisi totta,
vaan ainoastaan todennäköistä — että hän sittenkin olisi käynyt
kotonaan, koska pistoli on sieltä tavattu. Ase on hänelle näytetty
Helsingissä, ja hän on tunnustanut, että se on hänen ja että se on
sama, joka hänellä oli silloin, kun kotoaan läksi ja oli Uotilassa.
Kun hän väittää, ettei hän murhan tapahtuessa ollut kotonaan, niin
tulee tämä hänen väitteensä sen kautta heikoksi, että suutari Berg
jo ensimmäisessä pitämässäni kuulustelussa kiven kovaan väitti
kuulleensa maantieltä auton äänen. Minä teen väärin, kun tällä tavalla
ilmaisen tutkimusten tuloksia, mutta teen sen ainoastaan sen vuoksi,
että näkisitte, kuinka raskauttavia nämä syytökset ovat ja kuinka
välttämättömästi hän tarvitsee asianajajan avukseen.

— Sanoiko Erkki, mihin hän pysäytti autonsa silloin, kun hän
iltapäivällä tuli taloon? kysyi vanha emäntä.

— Hän sanoo sen jääneen Mattilan riihen luo, vastasi nimismies. —
Tosin on vaikeaa käsittää, että murhapaikalta olisi kukaan niin pian
ennättänyt juosta autoon, koska suutari Berg väittää kuulleensa auton
äänen heti laukauksen jälkeen, mutta tämä on sellainen yksityiskohta,
jossa suutari voi muistaa väärin, erehtyä nimittäin ajan suhteen. Joka
tapauksessa on tämä autokin hyvin raskauttava kohta Erkille.

— Voihan olla mahdollista, että on ollut olemassa toinenkin auto,
sanoi vanha emäntä. — Onko kukaan ajatellut sitä, että murhaaja on
tullut taloon yhdessä Peltolan Matin kanssa?

— Tietysti sellainenkin seikka on otettu varteen, sanoi nimismies. —
Mutta kukaan ei tiedä, millä tavalla Peltolan Matti on tullut taloon.
Hän on lähtenyt kotoaan sanomatta, minne hän menee.

— Eikö siellä kukaan muista, mihin aikaan hän lähti? kysyi vanha
emäntä.

— Vanhemmat eivät voi sitä tarkalleen sanoa, vastasi nimismies. — He
muistelevat hänen lähteneen puoli kymmenen aikaan, mutta he eivät ole
siitä aivan varmoja, koska eivät osanneet siihen panna mitään painoa
silloin.

— Jos Matti läksi kello puoli kymmenen sieltä ja murha tapahtui
kymmenen aikaan, niin hänen olisi täytynyt juosta koko matka, sillä
muulla tavalla hän ei olisi ennättänyt, sanoi vanha emäntä terävästi.
— Kun joku lähtee kirkonkylästä, niin aina siellä on liikettä vielä
illallakin siihen aikaan, ja siis joku hänet voi nähdä. On kai
sellaista tiedusteltu?

— Tunnustan suoraan, että sitä ei ole vielä tehty, sanoi nimismies.
— Tässä asiassa on siksi paljon ollut suurempia ja tärkeämpiä kohtia,
että tämä on jäänyt huomaamatta.

— Minun mielestäni tämä juuri on yksi niistä suurimmista, sanoi vanha
emäntä.

— Aivan oikein, aivan oikein, lausui nimismies, — ja minä annan heti
kuulustella, kuka olisi nähnyt Matin ja mihin aikaan sinä iltana.

— Minä en ymmärrä, miksi ei ole ollenkaan tutkittu sitä asiaa, milloin
ja millä tavalla Matti kodistaan tuli tänne, sanoi vanha emäntä. — Jos
hän käveli koko matkan, niin kai joku hänet silloin näki, sillä hän ei
ole mikään outo henkilö paikkakunnalla. Jos taas hän ajoi hevosella tai
autolla tänne, niin pitäisihän senkin tulla selville. Mitään hevosta
tai autoa ei ole tavattu talon lähettyviltä, siis on jonkun täytynyt
saattaa hänet, ja se henkilö voi löytyä myös, kun oikein etsitään.

— Tämä on hyvin viisaasti ja aivan johdonmukaisesti ajateltu, sanoi
nimismies. — Lisään tähän vielä sen, että Matti on voinut pyytää
päästä jonkun ohiajaneen autoon. Kun tämän pitäjän läpi kulkee suuri
liikenne, niin voi olla hyvin mahdollista, että auton omistaja,
sillä autohan tässä lähinnä tulee kysymykseen kaikesta päättäen,
on ollut vieraspaikkakuntalainen, joka ei siis ole Mattia tuntenut
eikä jutun tällä asteella ollessa, kun selityksiä ei vielä ole ollut
sanomalehdissäkään, ole viranomaisille antanut mitään tietoja. Jos niin
olisi asian laita, niin epäilen, ilmoittaako sellainen itseään, sillä
jokainen pelkää sekaantumista murhajuttuun.

— Minä olen tahtonut sanoa, että tässä kohdassa on heikko paikka,
sanoi emäntä. — Jos se selvitetään, miten Matti sinne tuli, niin
selviää moni muu kohta.

— Aivan oikein, sanoi nimismies. — Mutta koska minulla on ilo ja
kunnia käsitellä tätä juttua näin älykkäässä seurassa, niin haluaisin
mielelläni jatkaa keskustelua.

— Nimismies puhuu vain, sanoi vanha emäntä.

— Pistoli on ollut tutkittavana rikostutkimuskeskuksessa, sanoi
nimismies. — Silloin on todettu, että siinä selvästi näkyvät Antin
sormenpäänjäljet verisinä.

— Ja oliko siinä myös Erkin sormenpäänjälkiä? kysyi vanha emäntä.

— Ei ollut.

— Ja siis se todistaa, että hän ei sitä käyttänyt?

— Ei, sillä Erkki oli saanut auton omistajalta lainaksi hänen
nahkahansikkaansa, joita hän kertoo ajaessaan käyttäneensä. Tietysti
ei silloin ole jäänyt mitään hänen sormensa jälkiä. Minä sanon aivan
suoraan, että tämä hansikas juttu on jälleen hyvin ikävä kohta Erkille.

— Oliko pistolissa muita merkkejä?

— Oli kyllä, vastasi nimismies. — Minä kerron kaiken sen mukaan,
mitä olen puhelimessa kuullut, sillä virallista selostusta en ole
saanut. Minulle ilmoitettiin, että paikka, jossa pistoli oli ollut,
oli sisältänyt olkia, koska verisiin Antin sormenjälkiin oli kiintynyt
muutama kaikesta päättäen rukiinoljen murunen. Kun tänään tulin tänne,
tarkastin maantien murhapaikan lähellä ja huomasin, että tämä pitää
hyvin paikkansa, sillä äskettäin on tuotu rukiinolkia taloon ja aivan
aitan nurkan kohdalla, lähellä sitä kujaa, mistä päästään talliin, on
kuormasta niitä pudonnut. Murhaaja on teon tehtyään paennut sinnepäin
ja heittänyt pistolin pois luotaan. Hänen tarkoituksensa oli kai
heittää se kauemmaksikin, mutta se putosi juuri sille kohtaa, missä
oli olkia. Jos ase olisi pudonnut kuraan, niinkuin murhaajan tarkoitus
mahdollisesti oli heittäessään sen pois, niin mitään sormenjälkiä ei
olisi ollut.

— Muuta merkkiä ei siis pistolissa ollut? kysyi vanha emäntä.

— Siinä oli — sanon vain sen, mitä puhelimessa kuulin, ja siis on
tämä vielä hiukan epävarmaa, ennenkuin asiakirja tulee tänne, — muita
sormenpäänjälkiä, ja ne olivat jääneet siihen siksi, että sen henkilön
sormet olivat olleet rasvaiset.

— Sanottiinko, mitä rasvaa se oli?

— Sitä erikoistutkimusta ei vielä oltu saatu valmiiksi. Minulle
ilmoitettiin vain, että kaikki viittaa siihen, että se on auton koneen
rasvaa. Helsingissä on suuri kokoelma rikollisten sormenpäänjälkiä. He
tietysti etsivät näiden joukosta, sillä voihan olla mahdollista, että
teon on tehnyt varsinainen ammattirikollinen, joka jollakin tavalla
oli saanut käsiinsä Erkin pistolin. Jos sellainen löydetään, niin
sitten asiat ovat Erkin suhteen hyvällä kannalla. Hänen syyttömyytensä
on täydellisesti todistettu. Minä en mitään niin hartaasti toivo,
kuin että nämä jäljet saadaan sopimaan jonkun tunnetun rikollisen
sormenpäänjälkiin. Yksi mahdollisuus olisi vielä olemassa, se nimittäin,
että nämä sormenpäänjäljet ovatkin komisarius Salon. Hän toi pistolin.
Tosin hän väittää pidelleensä sitä sääntöjen mukaan, mutta me emme aina
voi muistaa kaikkea tarkoin. Ne voivat myös olla Kalle Mattilan, joka
ensin löysi pistolin tallista. Tutkimus todistaa tämän kaiken. Minä
olen pyytänyt, että rikostutkimuskeskuksen virkamies tulee käräjille,
koska voi tulla tarpeelliseksi itse paikalla tehdä vielä eräitä
tutkimuksia.

— Ellei löydetä sitä henkilöä, jonka käden jäljet ovat tuossa
pistolissa, sanoi vanha emäntä, — niin miten sitten käy?

— Me emme yksinkertaisesti tunne häntä, ja nämä jäljet eivät siis
johda minnekään.

— Se seikka ei siis pelasta Erkkiä?

— Hänen täytyy voida sanoa, kuka henkilö on pistolia käsitellyt,
ja meidän täytyy silloin kuulustella tuota henkilöä päästäksemme
selville siitä, puhuuko Erkki totta. Tuo toinen henkilö voi aivan
yksinkertaisesti selittää, että näki pistolin Uotilan eteisen pöydällä
ja siinä piteli sitä. Silloin asia on aivan selvä. Se henkilö,
jonka sormenjäljet ovat Antin sormenjälkien keralla aseessa, ei ole
ehdottomasti syyllinen, jos hän vain todistaa, miten ase on joutunut
hänen käsiinsä. Jos esimerkiksi poliisi Salo olisi pidellyt pistolia
kädessään, sen sijaan että hän tarttui sen piippuun, niin eihän se
vielä todista, että hän on tehnyt murhan. Samalla tavalla olisin minä
voinut tarttua siihen, ja olisihan kerrassaan naurettavaa, jos minua
syytettäisiin Matti Peltolan murhaajaksi.

Heikkilän emäntä sanoi:

— Se olisi vihoviimeinen syytös. Yhtä hyvin voisi ajatella,
että Mattilan Väinö on tehnyt murhan, kun tästä kaikesta on niin
säikähtynyt, että äitinsä aivan pelkää, menettääkö poikansa järkensä.
Hän puhuu vain synnistä ja synnin sovituksesta.

— Ellen tietäisi, miten varovaisesti rikosasioiden tutkimisessa on
liikuttava ja miten paljon vältettävä kaikenlaista kuvittelua, sanoi
nimismies, — niin voisin pikemmin epäillä hänen veljeään Kallea.

— Mistä syystä? kysyi Heikkilän emäntä.

— Hän on aivan liiaksi innostunut tämän asian tutkimiseen, vastasi
nimismies. — Sellainen ei aina merkitse hyvää. Miksi joku ryhtyy
asioihin, jotka eivät häneen laisinkaan kuulu? Olen huomannut, että hän
on omin päin tehnyt tutkimuksia. Sellainen voi viedä siihen, että hän
hävittää joitakin erittäin tärkeitä todistuskappaleita. Sen lisäksi
hän on koetellut urkkia poliisi Salolta yhtä ja toista. Minä en pidä
sellaisesta, sen sanon suoraan. Joko viranomaiset hoitavat asian tai
eivät sitä tee. Jos kaikki sivulliset saavat sekaantua asioihin,
jotka vaativat erikoisia taipumuksia ja aivan erikoista tekniikkaa,
niin olemme hukassa. Tämä johtuu siitä, että nuo nuoret ovat lukeneet
kaikenlaisia rikoskertomuksia ja kuvittelevat osaavansa sellaista,
mihin vaaditaan opinnot, koulutus ja ennen kaikkea muuta erikoislahjat.
Jos Kalle Mattila aikoo oikeudessa esiintyä jonkinmoisena
asiantuntijana, niin minun täytyy antaa hänelle siitä pieni näpsäys.
Minä tunnustan kyllä, että hän on terävä poika, mutta hänen on
asetettava lahjansa viranomaisten käytettäväksi, silloin voimme tulla
kunnollisiin tuloksiin.

— Ettekö te, nimismies, koskaan ajattele sitä, että rehellinen ihminen
tahtoo pelastaa toisen rehellisen ihmisen hädästä ja ahdistuksesta?
kysyi vanha emäntä.

— Sielullisesta hädästä lie voivat pelastaa, jos pystyvät siihen,
mutta tällaisissa asioissa, joissa oikeuslaitos tulee kysymykseen,
ei sivullisten väliintulo ole suotava. Jos kaikki ryhtyvät asioita
järjestämään, niin käy samalla tavalla kuin tuossa kuulemassani naisten
kokouksessa, jossa kaikki hyökkäsivät Kirstin kimppuun. Ellei meidän
maassamme lynkkaus olisi mahdoton, niin he olisivat aivan varmasti tuon
naisen siihen paikkaan tappaneet. Ja silloin olisi tämä ollut vain
tulos siitä, että kuka tahansa katsoo oikeudekseen tehdä päätelmiä
rikosasioissa.

— Minä olen ainoastaan tavallinen ymmärtämätön kansannainen, sanoi
vanha emäntä, — mutta minä ajattelen aina sillä tavalla, että jokainen
ammatti jättää ihmiseen erilaisia jälkiä. Suutari katsoo ihmisten
kenkiä ja räätäli vaatteita. Eikö rikosasioiden tutkiminen voi tehdä
ihmistä sellaiseksi, että hän näkee jokaisessa ihmisessä mahdollisuudet
rikoksiin?

— Jokainen ihminen on mahdollinen tekemään rikoksen, sanoi nimismies,
— kun hän vain joutuu määrättyyn kiihoitustilaan. Suuttumus, loukattu
itsetunto, rakkaus, kaikki ne ovat voineet saada aikaan sen, että
siihen asti aivan kunnollinen ihminen on tehnyt aivan törkeän rikoksen.

— Mutta eikö mikään siis ihmistä niin suuresta synnistä suojele? sanoi
vanha emäntä. — Minä olen aivan varma siitä, että turvaamalla Jumalaan
ja pitämällä hänet mielessämme olemme elämässä vahvoja heikkoutemmekin
hetkinä. Hän on meidän suojamme ja turvamme omaa itseämmekin vastaan.

Nimismies kumarsi vanhalle emännälle ja sanoi:

— Minä en tahdo millään tavalla loukata emännän uskonnollisia
tunteita, kaukana siitä, mutta onhan niin usein nähty, että ne, jotka
sanovat itseään uskonnollisiksi, oikeammin sanoen jumalisiksi, ovat
mahdollisia kaikenlaisiin halpamaisiin tekoihin ja siis myös rikoksiin,
kun vain sellainen kiusaus tulee heidän tielleen.

— Silloin he eivät ole todella jumalisia, sanoi vanha emäntä. — He
ovat ottaneet Herramme sanan ja opit ainoastaan vaatteeksi, jonka he
pukevat ylleen peittääkseen omaa huonouttaan. Jumalan opin pitää meissä
olla niin elävä, että voimme sen sovelluttaa aivan kaikkeen omassa
elämässämme.

— Jospa niin olisi, niin elämä olisi aivan toisenlaista, sanoi
nimismies huokaisten, — ja meidän nimismiesten tehtävät supistuisivat
vain kansliatöihin.

— Kun ihminen saattoi jumalisella ololla saada itselleen etuja, sanoi
vanha emäntä, — niin kaikki ottivat sen omakseen. Mutta kun nyt
vaaditaan uskallusta tunnustaa olevansa Herran opin seuraaja, niin
pitäisi toki silloin uskonnon suojella meitä. Mutta turhaa meidän on
tästä puhua, sillä me emme ajattele vähääkään samalla tavalla.

Nimismies näytti hyvin pahastuneelta.

— Minua surettaa, jos emäntä luulee minun halveksivan kaikkea
moraalista nuhteettomuutta ja uskovan, että maailma on täynnä
huonoutta, sanoi hän. — Kaukana siitä! Minä tunnen hyvin monta
sellaista, jotka eivät voisi mitään pahaa tehdä, sillä heidän koko
ajatusmaailmansa on täynnä kauneutta. Ne ovat niitä ihmisiä, jotka
kulkevat elämän synkän metsän kautta petojen uskaltamatta käydä heihin
käsiksi. Minä olen aivan vakuutettu siitä, että esimerkiksi Anna-neiti
on tuollainen jalo olento. Ja minulle on jo tämä lyhyt keskustelumme
selvästi todistanut, että emäntä on niitä ihmisiä, jotka ovat
ympäristölleen ja siten myös koko yhteiskunnalle suurena siunauksena.

Nimismies nousi.

— Nyt minun on jo lähdettävä, sanoi hän, — virkatoimet kutsuvat. Minä
olen erittäin tyytyväinen tähän käyntiini. Olen saanut kuulla, että
tarvittaessa voimme saada oikein etevän asianajajan Erkki-paralle.
Ja toiseksi olen saanut nähdä, miten syvästi ja järkevästi emäntä
on ajatellut tämän murhajutun suhteen. Minähän olen saanut kuulla
kaiken sen, mitä emäntä on pitkän elämänkokemuksensa ja suuren
henkilötuntemuksensa kautta saanut selville tästä rikosasiasta. Eräät
kohdat ovat antaneet minulle uusia virikkeitä, ja minä olen niistä
hyvin kiitollinen.

Emäntä seisoi huulet yhteen puristettuina nimismiehen edessä. Hänen
ryppyisille poskilleen oli noussut puna.

— Minä en osaa sovitella sanoja samalla tavalla kuin nimismies osaa,
sanoi hän. — Tahtoisin kysyä vain yhtä seikkaa.

— Emäntä on niin hyvä.

— Jos minä tulen käräjille ja todistan, kuka on syyllinen?

— Todistatte, kuka on syyllinen?

— Niin.

— Te tiedätte sen siis?

— Tiedän.

— Kuka sen on sanonut teille?

— Minun Herrani ja Jumalani on sen minulle ilmoittanut, sillä hän
näkee kaiken ja tietää kaiken.

— Emäntä voi varsin hyvin ilmoittaa laamannille oikeudessa, mitä
Jumala on sanonut, lausui nimismies. — Tietysti emännällä on siihen
täysi oikeus. Mutta jos emäntä on oikeudelta salannut sellaista, joka
voisi tätä rikosta selvittää, niin voi siitä olla myös ikävyyksiä. Minä
antaisin sen ystävällisen neuvon, että emäntä mieluummin ilmaisisi
epäilyksensä minulle kuin menisi itse niitä esittämään. Ei ole hauskaa
vanhalla iällä joutua naurun alaiseksi.

— Ihminen ei ole koskaan naurunalainen silloin, kun hän tekee mitä
Jumala on hänelle tehtäväksi asettanut.

— Ei tietystikään, vastasi nimismies, — mutta ihminen voi niin kovin
usein kuvitella omia halujaan Jumalan käskyiksi. Sellaista on hyvin
usein todettu meidänkin maassamme. Minä en tahdo tästä asiasta nyt
väitellä. Kun tämä rikosjuttu on selvitetty, niin me voimme kerran
rauhassa ottaa tämän asian käsittelyn alaiseksi, sillä minulle on siitä
ehkä hyvinkin paljon hyötyä.

Nimismies kumarsi emännälle kohteliaasti ja meni Heikkilän isännän ja
emännän seurassa.

Vanha emäntä seisoi paikallaan pitkän aikaa. Sitten hän vaipui istumaan
aivan vapisten. Anna, joka oli seurannut vanhempiaan kuullakseen lisää
Erkistä, sillä nyt vasta hän sai tietää, mistä veljeään syytettiin,
palasi mummonsa luokse ja sanoi itkien:

— Nyt nuo tunnottomat ihmiset syyttävät Erkkiäkin murhasta.

— Ole rauhassa, Erkki on aivan syytön.

— Mutta he ovat hänet vanginneet.

— Herra on avaava hänen vankilansa ovet. Mene huoneeseesi ja ota
raamattu, lue sieltä, miten Pietari oli vankeudessa ja miten enkelit
hänet pelastivat sieltä. Tuo nimismies on herättänyt makeilla
sanoillaan ja katalilla ajatuksillaan vihan, ja minun on se poistettava
itsestäni. Käräjäpäivä ei ole vielä ollut, ja vielä ei ole veljesi
tuomittu.

Sanaakaan enää sanomatta Anna poistui huoneesta.

Vanha emäntä meni rukkinsa luo ja koetti kehrätä, mutta lanka ei
pysynyt hänen sormiensa välissä ja rukin polkeminen oli epätasaista.
Hän siirsi rukin syrjään ja mutisi itsekseen:

— Makea kuin käärme ja katala kuin käärme. Minä en ihmettelisi, vaikka
hän itse olisi tehnyt tuon murhan.

Hän säikähti omaa puhettaan, risti kätensä ja sanoi:

— Minun Jumalani, anna minulle anteeksi, sillä minä en tahdo sanoa
väärää todistusta lähimmäistäni vastaan.

Hän tunsi itsensä kovin uupuneeksi, meni vuoteelleen ja vaipui
virkistävään uneen.

Siinä tapasi Kalle hänet tullessaan taloon. Hän istui tuolille vuoteen
ääreen ja katseli nukkuvaa tohtimatta häntä herättää. Näin hän oli
puolisen tuntia odottanut, kun emäntä avasi silmänsä.

— No, miltä uni maistui? kysyi Kalle.

— Sinäkö siinä olet, sanoi vanha emäntä nousten istumaan. — Minulla
oli vähää ennen heräämistäni sellainen hyvä tunne, aivan kuin rakas
ystävä olisi istunut rinnallani. Ja eihän se ollutkaan mitään muuta
kuin rakas ystävä, kun sitten näin sinut. Tunsin itseni niin kovin
raukeaksi. Nimismies oli täällä, ja minä väittelin hänen kanssaan.
Olen minä ennenkin miesten kanssa väitellyt enkä ole siitä väsynyt.
Mutta se mies on niin makea, että tekisi mieli pestä kätensä aina vähän
päästä, kun tuntee ne tahmeiksi. Eivät ne sellaiset ihmiset sovi meidän
maalaisten kanssa yhteen. Niillä on niin kovin toisenlainen puhetapakin.

Kalle vilkaisi ympärilleen, jotta kukaan ei häntä vain kuulisi, ja
sanoi sitten:

— Kamreeri soitti minulle ja käski ilmoittamaan teille, että viisi
seteleistä on tullut takaisin pankkiin.

Vanha emäntä oli vähän aikaa aivan liikkumaton.

— Sanoiko hän, kuka ne on tuonut?

— Ei sanonut. Pyysi vain teille ilmoittamaan.

— Eikö hän luottanut sinuun?

— Ehkä ei tohtinut, jos puhelinkeskuksessa olisi kuunneltu.

— Se on viisas ja varovainen mies. Sanoiko hän todellakin, että
setelit ovat tulleet pankkiin takaisin?

— Ei siinä muodossa. Hän sanoi, että viisi emännän merkillä
varustettua lammasta on löydetty.

— Viisaasti sanottu. Kun minulla on lampaita, niin kukaan ei osaa
siitä mitään päätellä. Käskikö hän minua tulemaan sinne?

— Siitä hän ei puhunut mitään. Ehkä odottaa teidän tulevan.

— Parasta on, että sinä yksinäsi menet, sanoi vanha emäntä. — Jos
heti on jotakin toimitettavaa, niin osaat sinä sen paremmin tehdä kuin
minä osaan.

Vanha emäntä istui pitkän aikaa kädet ristissä mietteissään,

— Ota hevonen tallista ja aja kiireimmän kautta, sanoi hän viimein. —
Saat ottaa oriin.

— Minä voin mennä polkupyörällä, sanoi Kalle. — Jos minun pitää
kylällä viipyä, niin sen voi aina helpommin sijoittaa minne tahansa.

— Siinä olet kyllä oikeassa. Mutta ei koskaan tiedä, miten käy ja
mitä sinun pitää tehdä. Voit tarvita rahaa ja tarvita runsaasti, jotta
kaikki luistaa. Raha on hyvä asia toisinaan, sen avulla saa monta
ihmistä liikkeelle.

Emäntä meni pöydän luo ja otti sen laatikosta lompakon.

— Minä en kotona pidä koskaan suuria summia, mutta on täällä sentään
neljätuhatta markkaa. Ota ne ja käytä parhaan ymmärryksesi mukaan. Älä
suotta tuhlaa, mutta älä myöskään tarvittaessa säästä. Käytä kaikki
viisaasti ja kirjoita summat muistiin.

Kalle hymähti, kun emännän huolellisuus näin vakavanakin hetkenä tuli
esiin.

— Jos asia on kovin tärkeä, niin tee kaikki, mitä voit sekä omilla
että toisten voimilla. Jos joku, jota tarvitset, on sellainen, että
häntä et rahalla saa, koska hän ei rahaa tarvitse tai ei tahdo olla
sinun palkattavasi, niin sano, että teet kaiken minun käskystäni.
Ja jos hän ei sitä usko, niin vie hänet kamreerin luo ja sano sanat
siellä. Hän voi ne vakuuttaa tosiksi. Jos rahat eivät riitä, sillä
eihän koskaan tiedä, mitä tapahtuu, niin ota säästöpankista lisää.
Minä voin kirjoittaa sinulle mukaan lapun sitä varten. Ei, ei sitä
tarvita. Kamreeri uskoo kyllä, kun kerran olit minun kanssani siellä.
Ja ellei hän usko, niin ota sitten auto ja aja tänne, niin minä
kirjoitan sinulle shekin. Ja silloin kirjoitankin sellaiselle summalle,
että kamreeri saa panna kauppansa muutamaksi päivää kiinni rahojen
puutteessa.

Kalle hymyili taas. Emäntä katsoi häneen ja sanoi:

— Mitä sinä naurat?

— En ole koskaan ennen kuullut teidän kerskaavan rahoillanne. Se
tuntui niin hullunkuriselta teidän suussanne.

— En minä sano sitä ylpeydestä suinkaan, lausui vanha emäntä, — mutta
näin meidän kesken minä voin sinulle ilmoittaa, että siellä on minun
tililläni hiukan toista miljoonaa.

— Hyvänen aika, oletteko te niin rikas!

— Pidä suusi kiinni! Minä olen paljoa rikkaampi kuin tiedetäänkään. Se
on rahassa ja sitten on vielä paljon muutakin.

— Mitä verotuslautakunta sanoo?

— Siellä se kyllä tiedetään. Minä olen kaikki heille selvästi
ilmoittanut. Ja kai sieltä sitten on kerrottu muillekin, kun monta
kertaa saa kuulla sellaisen kateellisen lauseen: "Niin, te, joka olette
rikas!" Olisivat säästäneet ja tehneet työtä niinkuin minä, niin olisi
heidän käynyt aivan samalla tavalla. No niin, ei puhuta siitä nyt. Sinä
otat nyt selkoa kaikesta ja ota varovaisesti, jotta ei sitä huomata.
Nimismies ei saa mitään tietää, muista se.

— Miksi ei saa?

— Hän täällä ollessaan moitti sinua siitä, että sekaannut asioihin.
Hän oli huomannut sinun tätä asiaa tutkivan eikä siitä pitänyt
ollenkaan. Jos hän nyt saa tietää, että sinä olet murhaajan jäljillä,
niin hän tekee kaiken voitavansa, jotta et veisi käräjillä häneltä
kunnian kruunua. Hänen itserakkautensa on niin suuri, että hän panee
vaikka syyttömän vankilaan, ennenkuin tunnustaa erehtyneensä. Hän kävi
täällä Erkin isän ja äidin kanssa pyytämässä, että minä kustantaisin
asianajajan oikeuteen Erkille. Se oli hänen tuttavansa, niinkuin hän
sanoi. Hinta olisi viisituhatta käräjiä kohti. Tietysti he olivat
yhdessä juonessa siinä. Minä en suostunut, en ainakaan nyt, vaan sanoin
ensin odottavani, miten käräjillä käy. Ja jos minun pitää rahoja panna
likoamaan, niin mieluummin annan sinun hoitaa tätä asiaa ja hyötyä
siitä, mitä hyödyt. Mutta älä tässä viivy ja puhu turhia, vaan mene.

— En minä ole puhunut juuri mitään, sanoi Kalle nauraen.

— Odota vielä, sanoi vanha emäntä. — Nimismiehen selityksistä
päättäen, sillä hän selitti kaikki tarkoin, olen tullut siihen
ajatukseen, että murhamies ja Matti tulivat yhdessä autolla. Se on
ollut se auto, jonka renkaan jälki sinulla on. Kun saat tietää, kuka
on tuonut seteleitä pankkiin, niin ota selko siitä, missä hän on ollut
murhayönä ja onko hän ajanut autolla ja kenen autolla. Ellet sillä
tavalla saa selkoa, niin koeta tutkia kylässä olevien autojen renkaat.
Jos se ei auta, niin koeta löytää jokin muu keino. Mutta sinä et saa
tulla sieltä pois, ennenkuin olet koonnut sellaiset todistukset, että
käräjillä sillä saadaan aikaan jotakin. Ja vielä yksi asia. Moni ei
tahdo tulla todistajaksi, kun palkka on niin pieni. Lupaa jokaiselle,
jonka haastat käräjille — ei, ei, älä anna ottaa haastetta, pyydä
heitä tulemaan, se näyttää paremmalta — ja maksa jokaiselle heti
etukäteen viisikymmentä markkaa ja lupaa sama summa käräjien jälkeen.
Ei pidä antaa ihmisille heti koko maksua, he voivat olla tulematta.
Äläkä selitä ihmisille, minkä tähden tahdot heitä sinne. Älä millään
muotoa sitä tee, sillä nimismies muuten sekaantuu asiaan, koska hän saa
tietää niiden avulla, mätä olet saanut selville. Minä tahdon, että sinä
olet käräjillä viisaampi kuin nimismies, vaikka hän onkin kaikenlaiset
koulut käynyt. Mene nyt!

Kalle oli jo ovella, kun emäntä vielä kerran pidätti hänet.

— Tuo tieto minulle vielä tänään. Ota auto, jotta pääset pikemmin. Jos
viivyt myöhään, eivätkä tahdo tulla ajamaan, niin maksa kaksinkertainen
taksa. Ja jos olen nukkumassa, niin naputa tämän huoneeni ikkunaan.
Minä valvon siksi, kunnes sinä tulet.

Kun Kalle oli mennyt, istui emäntä tuolille, pani kätensä ristiin ja
sanoi:

— Minä kiitän sinua, Jumala, että olet minua kaikessa auttanut. Minä
kiitän sinua siitä, että et ole vaaran hetkenä minua heittänyt, vaan
näyttänyt missä tie kulkee oikeuteen. Minä kiitän sinua siitä, että
olet kaikki toimeni siunannut niin, että tarvittaessa on minulla
keinoja, joilla voin sinun tahtosi täyttää, jotta synti ja rikos
saisivat ansaitun palkkansa. Sinä olet aina ollut minun pääni päällä
kuin kukoistava seppele. Sinä olet aina seisonut minun rinnallani.
Ylistetty olkoon sinun nimesi!




KUUDES LUKU.


Oli jo aivan pimeä, kun emäntä istuessaan huoneessaan raamattua lukien
kuuli ikkunaansa naputettavan. Hän meni ikkunaan ja pihalle lankeavassa
valossa näki Kallen innoissaan viittoilevan. Emäntä meni avaamaan oven,
ja Kalle tuli sisään.

— Tässä nyt näette miehen, jolla on kaikki rikoksen langat käsissään!
huudahti hän kätellessään emäntää.

— Onko syyllinen jo tunnustanut? kysyi vanha emäntä.

— Minä en ole hänen kanssaan ollut laisinkaan puheissa, sillä onhan
asia niin merkillinen, että tahdon säästää sen viimeisen pamauksen
käräjille.

— Minkä viimeisen pamauksen?

— Sen, että murhan on tehnyt itse nimismies!

Kalle katsoi ylpeänä emäntään nauttien ilmoittamastaan asiasta. Kun
emäntä ei millään tavalla näyttänyt innostuvan, kysyi Kalle:

— Ettekö usko sitä?

— Sinä lasket leikkiä, vastasi emäntä. — Nimismiehellä ei ole murhan
kanssa mitään muuta tekemistä kuin että hän koettaa ottaa selkoa sen
tekijästä ja epäonnistuu.

— Mutta odottakaahan, niin minä todistan, että hän se on. Minä menin
säästöpankkiin siis, ja kamreeri näytti minulle nuo setelit. Ne
olivat ehdottomasti samat. Numerot olivat samat ja leijonan kupeessa
oli mainitsemanne merkki. Seteleitä oli koetettu tahria, jotta eivät
näyttäisi aivan uusilta. Ja arvaatteko, kuka ne oli tuonut pankkiin?

— Minä olen varma siitä, kuka ne varasti, mutta kuka ne toi pankkiin,
sitä minä en tiedä.

— Ne toi sinne nimismies. Hänellä oli maksettavaa autostaan
viisituhatta, sillä hän on ottanut auton vähittäismaksulla, ja nyt
lankesi taas suoritus. Tämä on aivan selvä todistus siitä, että hän on
murhaaja.

— Ei se ole vielä mikään todistus, sillä hän on aivan hyvin voinut
saada setelit ensin muualta.

— Mistä muualta?

— Vaikkapa murhaajalta. Kun me tiedustelemme häneltä, mistä nuo
setelit ovat hänelle tulleet, niin päästään oikeille jäljille. Jos hän
olisi rikoksen tehnyt, niin totta kai hän olisi ollut siksi varovainen,
että ei olisi vienyt noita seteleitä juuri samaan pankkiin, josta ne
olivat lähteneet liikkeelle.

— Mutta eihän hän sitä tietänyt, että ne olivat siitä pankista?

— Tiesipä, sillä heti samana iltana, jona murha tapahtui ja kuulustelu
pidettiin, minä kerroin lainanneeni rahat ja ottaneeni ne ensin
säästöpankista ja kirkolla antaneeni Matille ne tuhannen markan
seteleinä. Totta kai hän rikostutkijana olisi ollut siksi varovainen,
ettei juuri tällaisina päivinä olisi vienyt samoja seteleitä sinne.

— Mutta peittääkseen sitä hän oli juuri nimenomaan liannut niitä.

— Tai sen on tehnyt murhaaja eikä hän. Jollakin tavalla ovat rahat
kiertäneet kädestä käteen näinä päivinä ja tulleet juuri nimismiehelle.

— Mutta kun hänen täytyi maksaa juuri nuo viisituhatta markkaa, niin
hän käytti siihen näitä rahoja, väitti Kalle.

— Kuulehan nyt, poika, vanhan ihmisen tyyntä ajatusta, sanoi emäntä.
— Nimismiehellä on virkatoimiensa vuoksi aina rahoja. Maksaakseen nuo
viisituhatta markkaa säästöpankkiin olisi hän varsin hyvin voinut ottaa
kruunun rahoja ja panna setelit siihen kassaan. Sitäpaitsi hän tiesi
tuon summan lankeavan määräpäivänä maksettavaksi ja olisi varsin hyvin
ennättänyt käydä vaihtamassa nuo setelit toisiin vaikka Helsingissä.
Kun hän kerran on rikostutkija, niin ei hän voi noin suurta virhettä
tehdä. Juuri setelien likaaminen osoittaa, että murhan tekijä ei ole
mikään erikoisen viisas henkilö, koska hän koettaa noin kömpelöllä
tavalla peittää jälkensä.

— Mutta onhan hän tähän asti osannut peittää jälkensä aivan
mestarillisesti.

— Onkohan?

— Emmehän ole päässeet hänen jäljilleen.

— Kun olemme kaiken aikaa etsineet häntä mutkikkaita teitä pitkin.

— Mutta nämä setelit eivät ole ainoana todistuskappaleena nimismiehen
syyllisyydestä, sanoi Kalle.

— Vai on sinulla parempiakin todistuksia?

— On ja ne perustuvat juuri teidän viisauteenne,

— Saadaanhan nähdä. Kerro ne minulle.

— Kun minä siis olin vakuutettu siitä, että nimismies oli tehnyt
murhan, jatkoi Kalle, — ja kun hän kaikesta päättäen on tullut tänne
Peltolan Matin seurassa, niin oli aivan luonnollista, että he olivat
lähteneet yhdessä nimismiehen autolla.

— Ja nimismies, joka varsin hyvin tiesi, että auton jälki voidaan
tuntea, valikoi oman autonsa tähän tarkoitukseen? sanoi emäntä.

— Nimismies ei ole kaikesta päättäen lähtiessä vielä harkinnut
murhaa, sanoi Kalle. — Syystä, jota ane emme tunne vielä, mutta
joka aikanaan selviää, hän sitten ampui Matin ja anasti rahat. Kun
hän sitten huomasi, että tekonsa voi tulla ilmi, niin hän päätti
peittää kaikki mahdolliset jäljet. Hän muisti ensi sijassa juuri auton
renkaitten jäljet. Kun hän tuli kotiaan, niin hän muutti juuri auton
oikeanpuolisen takimmaisen renkaan.

— Mistä sen tiedät?

— Nimismiehellä ei ole oman asuntonsa yhteydessä sopivaa vajaa.
Lähellä on eräs mäkitupalainen, jolla aikoinaan oli vaja maantien
vieressä, mutta joka ei sitä nyt enää tarvinnut. Nimismies vuokrasi
tämän ja teki siitä autovajan. Kun minä olin saanut tietää, että
nimismies oli tuonut nuo rahat pankkiin, niin minä tietysti menin heti
ottamaan autosta selkoa, sillä muistin sen kohdan rikoksesta. Kaikeksi
onneksi sattui tuo mäkitupalainen, jonka nimi on Lehto, olemaan
vajassa ruuvipenkin luona laittelemassa joitakin omia vehkeitään.
Minä rupesin hänen kanssaan puhelemaan. Keskustelimme autoista ja
niiden kannattavaisuudesta. Hän tuli silloin sanoneeksi, että suurin
onnettomuus oli, jos auton rengas pilaantuu. Ja silloin hän kertoi,
että juuri sinä iltana, jona tuo murha tapahtui, oli nimismiehellä
tulinen kiire ja tuli pyytämään häntä avukseen. Auton rengas oli mennyt
puhki, ja kun hänen täytyi mennä, niin hän pyysi Lehtoa auttamaan
renkaan vaihtamisessa. Lehto näytti tuota entistä rengasta, se oli
ehdottomasti sama, joka oli ollut siinä pyörässä, joka oli pysähtynyt
tallin taakse hiekkakasan kohdalle. Minä näin siinä tuon saman
viallisen kohdan.

— Kyselitkö erästä seikkaa Lehdolta, sitä nimittäin, pitikö nimismies
autoaan aina vajassa?

— Kysyin.

— Ja mitä hän vastasi?

— Että jos oli kaunis ilma, niin nimismies piti sitä vajan edessä
päivän aikana.

— Se oli totta, sillä minä olen itse kirkolla käydessäni nähnyt
nimismiehen auton siinä seisomassa, sanoi emäntä.

— Mutta eihän se merkitse tässä asiassa mitään.

— Se merkitsee sitä, että joku muu, jolla on oikeus tai joka
uskottelee, että hänellä on oikeus siihen, on ottanut auton ja tuonut
sen sitten takaisin. Vai luuletko sinä, että nimismies tehtyään murhan
ja palattuaan kirkolle olisi kutsunut todistajan siihen, kun hän
vaihtoi auton renkaan? Täytyihän hänen ymmärtää, että Lehto voisi olla
vaarallinen todistaja.

— Tai pikemmin hyvä todistaja, sanoi Kalle. — Lehto voisi aina
kertoa, että nimismies olikin ollut kirkolla juuri samoihin aikoihin,
kun rikos tapahtui.

— Niin ja on auttanut nimismiestä renkaan vaihtamisessa, juuri sen
renkaan, jonka jälki sitten oli selvänä tallin takana, sanoi emäntä.

— Nimismies huomasi siinä tehneensä virheen, ja siksi hän koetti
kaikin tavoin tehdä suutarin todistuksen tyhjäksi, sanoi Kalle. —
Eihän hän tahtonut mitenkään ottaa sitä seikkaa pöytäkirjaan, että
suutari oli heti ampumisen jälkeen kuullut auton äänen.

— Hän teki sen siksi, että kun hän kerta kaikkiaan oli laatinut
rikoksesta oman ajatuksensa, niin hän hylkäsi jokaisen kohdan, joka ei
sopinut siihen.

— Te ette siis laisinkaan usko sitä, että nimismies on syyllinen?

— En. Hän on itserakas ja mahtaileva ihminen, enkä minä hänestä
pidä, kun hänellä on niin kovin makeita sanoja kaikille sanottavana,
mutta en minä silti vielä usko, että hän olisi rikollinen ihminen.
Mitä hän murhaisi kolmenkymmenentuhannen markan tähden Mattia? Ei
niin itsetietoinen ihminen kuin hän sellaisesta summasta pane koko
tulevaisuuttaan vaaraan.

— Mutta jos siihen olisi toinen syy?

— Mikä syy?

— Jos nimismies olisi rakastunut Annaan ja tahtoi poistaa Matin
tieltään.

— Lukisit vähemmän niitä romaanejasi, niin et ajattelisi tuolla
tavalla, sanoi emäntä. — Kun sinä nyt olet noin kovin varma kaikesta,
niin ehkä voit sanoa myös, millä tavalla hän sai käsiinsä Erkin
pistolin.

— Minä kävin Uotilassa, mutta kukaan ei siellä ollut nähnyt
nimismiestä, sen minä tunnustan kyllä. Mutta onhan hän voinut poiketa
eteiseen ja nähtyään pistolin on sen siepannut.

— Jos nimismies olisi tahtonut ampua Matin, niin ei hän siihen
tarvitse toisten aseita. Hänellä on niitä kyllä itselläänkin.

— Mutta hän tiesi varsin hyvin, että rihlan jäljet näkyvät kuulassa,
ja tahtoi senvuoksi saada käsiinsä sellaisen aseen, joka ei ollut hänen
omansa, selitti Kalle.

— Jos hän olisi niin paljon asioita miettinyt, niin hän olisi voinut
yhtä hyvin ampumisen jälkeen ottaa mukaansa pistolin ja heittää sen
metsään taipaleella ennen kirkonkylää. Silloin sitä ei olisi koskaan
löydetty. Nyt hän jätti sen siis murhapaikalle, jotta jäljet tulisivat
oikein selvästi näkyviin. Ja etkö sinä ole ajatellut sitä, että
ottamalla juuri Erkin pistolin hän pilaisi mahdollisuutensa saada Annan
omakseen.

— Millä tavalla?

— Olisihan aina se vaara, että tulisi ilmi, kuka on vienyt pistolin
Uotilan eteisen pöydältä, sanoi emäntä. — Ei nimismies ole niin älykäs
kuin hän itse uskoo, mutta ei hän ole niin tyhmäkään kuin sinä uskot.

— Mutta minusta näyttää, että te uskotte kaikki mahdollisimman
yksinkertaiseksi, sanoi Kalle.

— Sitä en tee, sillä jos niin olisi, olisimme jo aikoja sitten
löytäneet syyllisen. Kaikessa on vikana se, että me aivan ehdottomasti
vaadimme, että rikollisen pitäisi menetellä sellaisten kaavojen mukaan
kuin me tunnemme. Sinä, nimismies ja minä hullu vaimo teidän mukananne
mietimme ja tuumimme kaikenlaisten kaavojen mukaan ja etsimme siten
syyllistä. Jos nämä kaavat pitäisivät paikkansa, niin voisin minä olla
yhtä hyvin syyllinen.

— Millä tavalla te, emäntä, voisitte syyllinen olla?

— Ajatelkaamme nimismiehen tavalla, niin huomaamme sen hyvin pian,
sanoi vanha emäntä. — Kellä oli vihaa Mattia kohtaan? Tietysti
minulla, joka en olisi tahtonut häntä tyttäreni tyttären mieheksi. Kun
ei tiedetä, miten olen asiani järjestänyt, niin kaikki arvelevat, että
minä annan ainakin toisen taloni Annalle. Ja kun tiedetään, että minä
tahdon sen pysyvän suvussa ja että Matista ei koskaan olisi tullut
talon pitäjää, niin olihan luonnollista, että minä olisin tahtonut
hänet syrjäyttää.

— Mutta rahat, minne te ne olisitte pannut?

— Rahat olisin tietysti piilottanut siksi, kunnes Helsingissä olisin
ne voinut turvallisesti vaihtaa. Kun ei kukaan muu kuin kamreeri
tietänyt näistä merkin noistani ja tietysti en olisi hänellekään niistä
puhunut, niin varsin hyvin olisin voinut käsitellä seteleitä oman
mieleni mukaan.

— Mutta tuo auto, millä te sen olisitte selittänyt?

— Mahdollisesti siinä on auto ollut paljoa aikaisemmin ja se on voinut
olla aivan viaton auto, joka on pysähtynyt korjaamaan jotakin vikaa. Ei
sen tarvitse laisinkaan olla sellainen, joka pysähtyi juuri tuona yönä.

— Tuo selitys ori kyllä aivan oikea. Mutta mistä olisitte saanut juuri
tuon Erkin pistolin, sillä onhan tutkittu, että kuula on ammuttu juuri
sillä pistolilla?

— Kukaan ei voi varmuudella sanoa, onko tuo kuula, joka maantieltä
löytyi, se kuula, jolla murha tehtiin. Tietysti Heikkilän talon lähellä
on Erkin pistolin kuulia vähän joka paikassa, varsinkin kun lapset ovat
niillä leikkineet.

— Mutta teidän olisi pitänyt saada käsiinne juuri tuo Erkin pistoli
sittenkin, koska se löytyi juuri murhapaikalta. Onhan aivan varmasti
tiedossa, että Anna toi sen Erkille ja että Erkki piteli sitä Uotilan
eteisessä Ainon nähden.

— Ja minä olisin aivan hyvin voinut käydä kirkolla, mennä Uotilaan,
nähdä pistolin, ottaa se haltuuni, palata tänne ja odottaa Mattia
sekä sitten ampua hänet sekä heittää pistolin maahan, josta se sitten
löydettiin. Mutta jos minä voisin todistaa, että en koko iltana ollut
kodistani poissa, niin ei tietysti voida laisinkaan todistaa, että
olisin saanut käsiini juuri Erkin pistolia. Samalla tavalla kaatuu koko
sinun tekemäsi rakennus, jos joku voi todistaa, että nimismies oli
hänen luonaan tuona iltana siihen asti, kunnes hän Iäksi tänne saatuaan
rikoksesta tiedon. Kaikki nuo meidän tähän asti tekemämme päätökset
voivat selvittää asiaa, mutta ne eivät ratkaise vielä yhtään mitään.

— Mutta sanokaa sitten, mistäpäin me haemme rikollista?

— Onko tässä pitäjässä sellaista miestä, joka tätä ennen on
varomattomasti käsitellyt ampuma-aseita?

— On kai niitä useampiakin sellaisia hulluja.

— Onko niiden joukossa sellaista, joka raukkamaisesti voisi takaapäin
ampua toisen?

— Sellainenkin kai löytyy.

— Ja onko tuolla henkilöllä todella rahapula niin suuri, että hän voi
tehdä mitä tahansa saadakseen vaivaiset kolmekymmentätuhatta markkaa?

— Ehkä on, kun oikein haetaan.

— Setelit voivat ilmaista jotakin, mutta voihan olla mahdollista, että
Matti sittenkään ei ottanut rahoja matkaansa. Hän on voinut niistä
syystä tai toisesta antaa jollekulle. Jos me tiedämme, kenelle hän on
näyttänyt näitä rahoja, niin on tällä henkilöllä ollut syytä ottaa ne
itselleen, jos hänellä on ollut kova rahapula ja jos hän on rikollinen
luonne, vaikkakin hänen olisi täytynyt tehdä murha.

— Tuo on kaikki aivan järkevää, sen tunnustan.

— Jos nimismies olisi tahtonut syrjäyttää Matin saadakseen omakseen
Annan, niin totta kai hän on tiennyt siitä, että Matilla on ollut
yhteyttä Kirstin kanssa. Nimismiehet tietävät aina enemmän kuin muut
toisten pahoista teoista. Eihän hänen olisi tarvinnut tehdä mitään
muuta kuin toimittaa juttu Annan tietoon ja sillä asia olisi ollut
selvä. Jos nimismies olisi tullut tänne Matin seurassa, niin ei hänen
olisi tarvinnut tappaa Mattia. Hän olisi yksinkertaisesti mennyt taloon
ja siellä sanonut, että Matti maksaa Kirstille vaitiolorahoja. Eihän
sellainen olisi ollut kaunista, mutta hän olisi sillä varmasti estänyt
Matin aikeet.

Kalle kävi jo kärsimättömäksi.

— Mutta jos me tällä tavalla ajattelemme, niin emme koskaan saa
syyllistä kiinni, sanoi hän.

— Sinä olet aivan kuin poikanen, joka rannalla yhtä päätä heittää
onkensa veteen ja jälleen sen nostaa ylös, muuttaa paikkaa ja yrittää
toiselta kohtaa eikä saa ainoaakaan kalaa, sanoi vanha emäntä. —
Toisin tekee oikea kalamies. Hän antaa ongen olla vedessä ja odottaa.
Hän ei liikahda paikaltaan, jotta kalat eivät säikähtyisi. Ja viimein
tulee arka kala ongen lähelle. Mies ei sittenkään liikahda. Hän
odottaa, kunnes kala on tullut ahneeksi ja niellyt syötin suuhunsa, ja
silloin hän vetää kalan maalle ja vie saaliinsa kotiaan.

— Hyvä on tuolla tavalla puhua, sanoi Kalle, — mutta mistä me saamme
ensiksikin syötin ja missä on se lammikko, jossa haluamamme suuri ruma
ahven asustaa.

— Syöttejä on aina olemassa, sanoi vanha emäntä, — sillä ihminen on
luonnostaan ahne kaikelle, mikä tuottaa hänelle etua. Mutta vaikeampaa
on tietää, missä tuo kala asustaa. Kun tässä kaikesta päättäen on
kysymyksessä rahat, ja kun niiden olemassaolosta ei voi tietää kukaan
muu kuin Peltolan Matin läheiset tuttavat, niin on meidän lähdettävä
siltä taholta.

— Heillä asuu Matin serkku, tuo juoppo ylioppilas Ilmari Peltola,
sanoi Kalle. — Tietysti me alamme hänestä.

— Ja joudumme varmasti jälleen sokkeloon, sanoi vanha emäntä. —
Me olemme — minä tarkoitan meillä myös nimismiestä — me olemme
kaikki ensin päättäneet, kuka mahdollisesti on syyllinen, ja sitten
me koetamme sovelluttaa tutkimuksemme häneen. Ja tällä tavalla me
olemme joutuneet aina väärälle tolalle. Kun me kumpikaan emme pidä
nimismiehestä, niin tietysti me olimme valmiit tekemään hänestä
murhaajankin, kun saimme siihen vain tilaisuuden.

— Niin, ja kun tuo ylioppilas on jo luonnostaan heittiö, niin me
uskomme, että hän on murhaaja, sanoi Kalle. — Mutta meidän täytyy aina
alkaa jostakin.

— Jos me nyt yöllä ryhdymme sellaista ajattelemaan, sanoi emäntä, —
niin varmasti joudumme väärille teille. Aamu pitää ajatukset kirkkaina.
Mene nukkumaan ja tule huomenna iltapäivällä sitten luokseni.

Kalle sanoi vanhalle emännälle hyvästi.

Kun hän seuraavana päivänä tuli taloon, oli vanha emäntä jo aikoja
sitten ollut valmiina lähtemään kirkolle. Hevonen oli portaitten
edessä, ja emäntä istui päällystakki yllään sisällä odottamassa.

— Minä olen vahdannut sinun tuloasi, sanoi emäntä. — Älä ota
laisinkaan yltäsi päällysvaatteita, sillä me menemme nyt yhdessä
ajelemaan.

— Ja hoitamaan siis salapoliisin tehtäviä, sanoi Kalle.

— Sano sinä sitä nyt vaikka siksi, sillä sitähän se tavallaan onkin.

Kun he tulivat Heikkilän kohdalle, sanoi vanha emäntä:

— Meidän on taas ajateltava noita entisiä asioita. Me tiedämme siis,
että auto on ollut nimismiehen oma ja että se on pysähtynyt juuri
tallin nurkan taakse. Murhaaja on ammuttuaan Matin hiipinyt auton luo,
antanut sen ensin hiljaa liukua mäkeä alas ja sitten vasta teidän
riihen kohdalla pannut sen käyntiin. Me voimme olla jokseenkin varmoja
tästä kaikesta. Auto on ollut pyörän jäljestä päättäen nimismiehen.
Mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että auto on pysäytetty sinä
päivänä ja että jälki ei siis ole vanhempi. Tämän me saamme
nimismieheltä tietää.

— Uskommeko nyt asian hänelle? kysyi Kalle.

— Me emme tule toimeen ilman häntä, sanoi vanha emäntä. — Hän on
itserakas ihminen, mutta ehkä hän jo tietää sen, ettei hänkään tule
yksinään toimeen.

— Mutta miten käy silloin sen minun poliisinpaikkani? kysyi Kalle.

— Minä sanon sinulle aivan suoraan, että poliisin paikkasi saat jo
senkin kautta, että olet tässä asiassa selvittäjänä. Sekä sinua että
nimismiestä vaivaa aivan sama tauti, se nimittäin, että tahdotte
molemmat suorittaa asian yksinänne. Kunhan opitte olemaan nöyriä, niin
tulee kaikki hyvä teille.

Päästyään metsätaipaleelle sanoi vanha emäntä.

— Minua ihmetyttää se, että Mattia ei ole murhattu täällä. Minun
nuoruudessani tapahtuivat murhat aina tällaisilla paikoilla. Täällä
ei ole ketään näkemässä, ja murhaaja voi päästä siis helpolla pakoon.
Heikkilän lähellä on ilmitulemisen vaara hyvin suuri. Minä en voi tätä
selittää millään muulla tavalla kuin että Matti ja tuo murhaaja ovat
olleet joko hyvin hyviä tuttavia ja vasta perillä on tullut riita, tai
he ovat olleet aivan ventovieraita toisilleen ja siellä perillä vasta
on murhamies saanut tietää, että Matilla oli mukanaan rahoja.

Päästyään kylään he menivät heti nimismiehen asunnolle. Tämä otti
emännän hyvin ystävällisesti vastaan.

— Kukaan ei olisi voinut olla tänä hetkenä niin tervetullut kuin juuri
te, sanoi hän. — Minä olen koettanut sovittaa yhteen tutkimuksen
tuloksia tehdäkseni viran puolesta syytteen ja minä huomaan, että
päätelmäni eivät oikein pidä paikkaansa.

— Olittehan te siellä minun luonani käydessänne niin kovin varma,
sanoi vanha emäntä.

— Olin kyllä, mutta tuo emännän kysymys siitä, että olisi ensin
ratkaistava se, millä tavalla Matti tuli Heikkilään, herätti minussa
sen ajatuksen, että minun päätelmäni eivät ehkä pidäkään kutiaan. Minä
aioin tänään tulla emännän luo tästä asiasta vielä puhumaan, mutta en
oikein kehdannut. Minä huomasin, että emäntä ei oikein pidä minusta.

— Ei minun kaikista ihmisistä tarvitse pitää ja lentää ventovierasten
kaulaan.

— Ei, ei, mutta että ette luottanut minuun.

— Minä sanon suoraan, että minä en ole tottunut sellaiseen makeaan
puhetapaan kuin mitä te käytätte, sanoi emäntä. — Minä olen oikonen
ihminen, ja te kiemurtelette.

Nimismies punastui ja puri huuleensa.

— En minä ole niin tyhmä, etten ymmärtäisi tätä, sanoi hän. — Minä
olen kaupunkilaislapsi ja olen kasvanut sellaisessa ympäristössä, jossa
puhutaan sillä tavalla. Minulla oli kaksi tätiä, ja he aina kaikille
ihmisille tarjosivat henkistä ruokaa makeiden kastikkeiden kanssa.
Ja nyt minun pitäisi yht'äkkiä jättää pois kaikki sellaiset liemet.
Ei se ole helppoa. Minä olen saanut kuulla aina pienestä pitäen,
että olen kovin lahjakas olento, ja senvuoksi olen aina mielelläni
levitellyt riikinkukonpyrstöäni ja ollut toisia virkumpi. Ja saadakseni
toisten ihailun osakseni olen ollut valmis heitä mielistelemään. Se
on kaupunkilaisten tapaista. Mutta kun minä olen teidän edessänne,
emäntä, niin minä ymmärrän varsin hyvin, että siinä ei auta mikään
muu kuin riisua sielunsa alastomaksi ja olla ihan sellaisena kuin
on. Ja jotta ette nyt luulisi, että tahdon teillekin syöttää kaikkea
makeiden kastikkeiden kanssa, niin tunnustan nyt ihan suoraan, että
lauantaina käräjillä minun täytyy joko pyytää heti lykkäystä, koska
kuulustelupöytäkirja ei ole vielä valmiina, tai minun täytyy sanoa
suoraan, etten tiedä vähääkään siitä, kuka on syyllinen. Minä en voi
keskustella kenenkään muun kuin teidän kanssanne sillä tavalla, että
toinen ei heti myönnä minun olevan oikeassa.

Emäntä hymyili nimismiehelle ja sanoi:

— Me kaikki olemme taipuvaisia päättelemään toisistamme ulkonaisten
asioiden perustuksella, minä samalla tavalla kuin muutkin. Jos teillä
on halu käyttää minun vanhan ihmisen ymmärrystä tässä asiassa, niin
voitte sen tehdä.

— Ja jos minä nyt koettaisin pettää teitä? Olette kai sitäkin
ajatellut? kysyi nimismies.

— Minua on pettänyt vain eräs mustalainen, ja hänkään ei pettänyt
muuta kuin yhden kerran, sanoi emäntä. — Ryhdytään siis asiaan. Kai
tämä Kalle saa kuunnella?

— Minulla ei ole mitään sitä vastaan, sanoi nimismies. — Ehkä me
voimme tarvittaessa käyttää häntä apunamme. Häntä ei kukaan voi
epäillä, ja siis hän voi hankkia helpommin tiedot kuin minä tai poliisi.

— Minä siis kysyn teiltä ensiksi erästä asiaa, sanoi vanha emäntä, —
oletteko ajatellut sitä mahdollisuutta, että teitä voitaisiin syyttää
murhaajaksi?

— Totta kai minä sitä olen ajatellut, sanoi nimismies aivan
rauhallisesti. — Minä selitän, mihin tällainen ajatus voi perustua.
Minä olen seurustellut Matti Peltolan kanssa ja minä siis olen voinut
tietää, että hänellä oli rahoja tuona iltana. Olen käynyt Heikkilässä
ja koettanut päästä talonväen suosioon, sillä olen ollut pihkaantunut
Anna-neitiin. Olen Anna-neidistä puhunut ihailevasti monelle. Minulla
on heikonpuoleiset raha-asiat, eivät huonot, mutta eivät hyvätkään.
Vaikka Heikkilä ei ole Annan vanhempien nimissä, niin voi aina
olettaa, että hän saa periä teiltä verraten suuria summia. Kun minä
virkani vuoksi olen verotusten kanssa tekemisissä, niin tiedänhän
minä, mikä teidän varallisuutenne on. Minähän siis voisin koettaa
saada kilpailijat tieltäni pois. Kun olen rikostutkija, niin varsin
hyvin voisin peittää jälkeni. Minä ymmärsin tämän vaaran aivan heti
tuona murhailtana. Kun pistoli löytyi, niin minä en kajonnut siihen
laisinkaan, vaan annoin Salon hoitaa asian. Hän sai pitää aseen
huostassaan ja hän sai viedä sen Helsinkiin tutkittavaksi. Minulla
on siis hänen todistuksensa aina siitä, että minä en ole kajonnut
tuohon aseeseen, ja tiedän siis varmasti, että siinä ei ole minun
sormenpäänjälkijäni. Jos ne olisivat olleet siinä, niin Helsingissä
ne olisivat löytyneet, koska kursseilla otettiin meidän kaikkien
sormenpäänjäljet ja ne ovat siis siellä. Varjo voi langeta minuun aivan
yhtä helposti kuin se on langennut Erkkiinkin.

— Sanokaa minulle eräs seikka, lausui vanha emäntä. — Kun te
kuulustelitte, niin minähän olin silloin läsnä. Te toimititte kovin
pian kuulustelun Antin kanssa ja annoitte pidättää hänet. Miksi sen
teitte?

— Tuo mies halusi uhrautua, sanoi nimismies. — Senhän minä näin
aivan heti. Katsokaahan, asia on sellainen, että murhaaja voi salata
kaiken äänellään, katseellaan ja kasvojensa ilmeilläkin, kun hän on
hyvin taitava, mutta hän ei voi salata käsillään. Kun tulee kysymys
rikoksesta, niin hänen sormensa tulevat aina levottomiksi. Minä
pidin kuulustellessani silmällä hänen sormiaan. Ne pysyivät aivan
rauhallisina. Mies on ehdottomasti aivan syytön. Mutta kun läsnä
oli Heikkilän isäntä ja emäntä, niin en tahtonut ajaa heitä pois ja
toiselta puolen en tahtonut, että Antti puhuisi liikoja ja siis sotkisi
itseään tähän asiaan niin, ettei häntä voi millään pelastaa. Kun
annoin pidättää hänet, niin sain hänet sieltä pois ja voin toimittaa
kuulustelun siten, että pöytäkirjaan ei tule mitään sellaista, joka
voisi hänelle olla liian vaarallista. Olen koettanut puhua hänelle
järkeä, mutta hän on asian suhteen vaiti ja kaikesta päättäen uskoo,
että Erkki on syyllinen, ja tahtoo pelastaa hänet. Minä luonnollisesti
virkani vuoksi en ole voinut hänelle laisinkaan ilmoittaa, että Erkki
on vangittu myöskin.

— Mutta miksi te vangitsitte Erkin? kysyi emäntä, — jos kerran
uskotte, että hänkin on syytön?

— Jos hän olisi ollut vapaalla jalalla, niin hän olisi tietysti
puheissaan sekaantunut, sanoi nimismies. — Asian laita on siten, että
ei kukaan voi puhua itsestään niin epäedullisesti kuin juuri syytön.
Hänellä ei ole pienintäkään aavistusta siitä, että hän voi puhua
itsensä ansaan. Syyttömät ihmiset ovat suurissa rikosasioissa aina
aivan haitallisia.

— Mutta jos te joudutte edesvastuuseen aiheettomasta vangitsemisesta?

— Antti puhui ensimmäisessä kuulustelussa sillä tavalla, että minulla
oli täysi syy vangita hänet, sanoi nimismies. — Ja mitä Erkkiin
tulee, niin hänellä oli samana iltana ollut tuo pistoli, eikä voida
tietää, millä tavalla se olisi häneltä joutunut pois. Häneen lankee
siis ehdottomasti varjo. Kun hän on kiinni, niin ei hänkään pääse
puhumaan läpiä päähänsä. Erkki on vilkas ja hauska poika, sillä minä
tunnen hänet hyvin. Jos hän olisi ollut vapaana, niin olisi hän lopulta
uskonut sellaista, mitä muut ovat kuvitelleet.

— Te esititte asian hiukan toisin minun luonani käydessänne, sanoi
emäntä.

— Tietysti minä sen tein. Enhän minä voinut Heikkilän isännälle eikä
emännälle sanoa kaikkea, sillä he eivät olisi pitäneet suutaan kiinni.
Minä ehdotin tuomari Hallaa asianajajaksi sen vuoksi, että olisin
hänelle voinut antaa ne tiedot, joita en vieraalle asianajajalle voi
antaa menettämättä virkaani. Minä olisin hänelle voinut näyttää kaikki
heikot kohdat.

— Minä sanon suoraan, että luulin teidän olevan hänen kanssaan yhdessä
juonessa saadaksenne minulta rahoja.

— Minä ymmärsin sen varsin hyvin, lausui nimismies. — Maalaisten
mielestä on tuollainen summa hirvittävän suuri. Mutta Halla on
ensiluokkainen asianajaja ja sellaisten täytyy pitää hintoja korkealla,
muuten hukkuisivat asioihin, hutiloisivat ja pilaisivat maineensa.
Samalla tavalla hyvä puuseppä pitää hinnat korkeina, jotta hän voisi
suorittaa ainoastaan ensiluokkaista työtä.

— Me olemme nyt siis oikeastaan taas asian alussa, sanoi emäntä. — Me
emme tiedä siis mitään varmaa.

— Emme. Kaikki on aivan yhtä epämääräistä kuin alussakin. Meillä on
yksityiskohtia, mutta ei mitään varsinaista johtolankaa.

— Me saamme siis aloittaa kaiken nyt yhdessä?

— Niin. Ja minä olen iloinen, jos tahdotte pohtia asioita yhdessä
minun kanssani.

— Kyllä minä sen teen ja uskon, että Herra valaisee minua siinä, missä
minun järkeni ei riitä, sanoi vanha emäntä.

— Meillä on siis tuo kysymys ensiksi esillä, miten Matti Peltola tuli
Heikkilään, niinkuin emäntä huomautti.

— Tämän Kallen kanssa olemme huomanneet, että tallin takana on
hiekkakasassa auton pyörän jäljet, sanoi emäntä. — Tämä Kalle on
ottanut siitä kipsiin kuvan. Hänen selityksensä mukaan on auto
käännetty ja on seisonut siinä. Oikeanpuolisessa takapyörässä on ollut
vika, ja se näkyy selvästi.

— Ja onko teillä jo tiedossa, kenen autoon sellainen rengas kuuluu?

— Kalle kävi eilen täällä kylällä ja löysi sellaisen pyörän teidän
vajastanne. Vieressä asuva mäkitupalainen oli auttanut teitä muuttamaan
rengasta, ja entinen rengas oli vajassa.

— Se on totta, sanoi nimismies. — Sain kotia tultuani sanan, että
murha oli tapahtunut, ja minä tahdoin kiiruhtaa sinne, mutta tuo yksi
rengas oli viallinen. Minä en uskaltanut lähteä sillä enää matkalle ja
vaihdoin sen varmuuden vuoksi aivan uuteen.

— Olisiko murhaaja käyttänyt autoanne tuona iltana?

— Se ei ole mahdollista. Minä menin autollani valtuuston
puheenjohtajan kanssa neuvottelemaan eräistä verorästeistä. Autoni oli
hänen pihallaan. Sen näki siellä koko talon väki.

— Mutta mitenkä tuossa hiekkakasassa oli autonne pyörän jälki?

— Se voidaan selittää aivan yksinkertaisesti. Olin päivää aikaisemmin
käynyt Heikkilässä. Siinä oli sopiva pysähdyspaikka, kun talon piha,
niinkuin ennestään tiesin, oli liian pehmeä. Tuona rikosiltana ajoin
pihaan, sillä oli jo myöhäistä, enkä silloin tahtonut siis jättää
autoani maantielle. Kun ei kahteen päivään ollut satanut, niin on auton
jälki maantienvieressä pysynyt aivan selvänä, sehän on luonnollista.

Kalle huokaisi raskaasti.

— Mitä te aioitte sanoa? kysyi nimismies.

— Minulta romahti vain kasaan yhtä ja toista, sanoi Kalle.

— Minä ymmärrän varsin hyvin, sanoi nimismies, — että ellen voisi
todistaa, missä autoni oli tuona iltana ja juuri murhan sattuessa,
niin se olisi vain eräänlaisena todistuksena siitä, että minun autoani
käytettiin silloin.

— Kun Heikkilän emäntä soitti teille, niin siellä ei tiedetty, missä
olitte, sanoi vanha emäntä.

— Minä tiesin, etten viivy pitkää aikaa, ja siksi en sitä
ilmoittanutkaan tädilleni, jonka kanssa asun.

— Selitä sinä, Kalle, millä tavalla käsität murhaajan lähteneen, sanoi
emäntä.

Kalle ryhtyi hiukan hämillään selittämään:

— Minä ajattelin niin, että murhaaja, jonka kanssa Matti tuli, käänsi
heti auton valmiiksi tuon hiekkakasan kohdalla. Kun hän sitten pakeni,
niin hän hiipi auton luo, ja kun siinä on hiukan viettävää, antoi auton
ensin omalla painollaan mennä eteenpäin, jotta kone lämpenisi. Vasta
meidän riihen kohdalla hän pani vauhdin päälle, ja sen kuuli suutari.

— Tämä selitys tuntuu hyvin uskottavalta, sanoi nimismies. — Se
yhdistää ainakin tuon todistuksen asiaan kiinteästi. Mutta meidän olisi
siis päästävä selville siitä, mitä autoa on käytetty. Mehän voisimme
tiedustella, kenen auto oli kylässä silloin vuokrattu. Vuokraaja on
ollut tietysti Matti Peltola.

— Tai murhaaja, sanoi Kalle.

— Aivan oikein, tai murhaaja, sanoi nimismies. — Jos me saamme
tietää, kenen auton Peltola vuokrasi, niin asia on sitä myöten selvä,
mutta se ei vielä sano laisinkaan, kenen kanssa hän läksi, ellei
sitä ole joku nähnyt. Ja jos toinen on taas vuokrannut auton, niin
emme tiedä, kenen kanssa Peltola ajoi. Jos murhaaja on heti tuonut
auton takaisin, niin hän on tullut auton omistajan luo kello kymmenen
ajoissa. Mutta murhaaja on myös voinut ajaa autolla ensin kauemmaksi ja
palata paljoa myöhemmin. Muuten tuossa autojutussa oli eräs kohta, joka
ei ole oikea. Se todistaa vain, että te, herra Mattila, ette omista
autoa. Jos Peltola on tullut sinne murhaajan kanssa autolla, niin
olisi heidän täytynyt viipyä ainakin kaksi tuntia siellä, ennenkuin
auto olisi niin paljon jäähtynyt, että vauhdin avulla olisi pitänyt
lämmittää konetta. Jos murhaaja on antanut koneen mennä alamäkeä, niin
hän on sen tehnyt vain sen vuoksi, että sen ääntä ei kuultaisi. Vasta
sitten, kun hän ei voinut päästä tasaisella maalla eteenpäin, hän pani
koneen käyntiin. Tietysti hän uskoi, että sen ääni ei enää kuulu. Mutta
hän ei muistanut, että varsinkin syksyllä ja siis kostealla ilmalla
auton ääni kuuluu pitemmälle.

— Minä huomaan, että me tällä asialla, jonka minä luulin kovin
tärkeäksi, sanoi emäntä, — emme pääse vielä minnekään. Mutta minulla
on toinen avain.

Ja vanha emäntä kertoi, millä tavalla hän oli merkinnyt setelit, jotka
hän pankista otti ja antoi Matti Peltolalle.

— Viisi näistä seteleistä on palannut takaisin säästöpankkiin, lisäsi
hän, — ja te, herra nimismies toitte ne eilen sinne.

— Minäkö toin viisi noista seteleistä sinne! huudahti nimismies. —
Nyt minä en laisinkaan enää ihmettele, vaikka olisitte toimittanut
minut vangituksi. Minä maksoin niillä vähennyksen autoni hinnasta,
sillä minä en ole voinut suorittaa koko hintaa yhdellä kertaa.

— Jos saamme tietää, mistä rahat tulivat, niin me voimme sen kautta
päästä johonkin tulokseen, sanoi vanha emäntä. — Murhaaja on ne
tietysti käyttänyt, vienyt siihen pankkiin tai sille henkilölle, jolta
ne olette saanut. Hän oli ollut varovainen ja tahrinut niitä ensin,
jotta peittäisi jälkensä.

— Mutta minähän sain ne Helsingistä Kansallispankista, sanoi nimismies.

— Milloin?

Nimismies hymähti.

— Tässä on taas sellainen kohta, joka voisi olla minulle vaarallinen,
sanoi hän. — Ajatelkaahan, minä olen ne saanut maanantaina, heti
varhain aamulla.

Vanha emäntä ja Kalle aivan säpsähtivät.

— Niin, asia näyttää hyvin merkilliseltä, jatkoi nimismies. — Minä
lähetin komisarius Salon heti varhain aamulla Helsinkiin viemään
tuota pistolia tutkittavaksi. Samalla matkalla hän poikkesi pankkiin
nostamaan siellä olevia rahojani. Hän toi nämä setelit sitten minulle.
Tämä kaikki näyttää suorastaan valheelta, ellei Salo voisi sitä
todistaa. Mutta juuri se, että minä olen nämä setelit saanut, näyttää
nyt erään seikan. Murhaaja ei ole missään tapauksessa tullutkaan tähän
kylään, jos hän yleensä on tästä kylästä kotoisin, vaan on jatkanut
matkaa Helsinkiin ja pannut nuo rahat pankkiin.

— Tai on murhaaja linja-autolla mennyt varhain aamulla kaupunkiin,
sanoi Kalle.

— Niin, sekin on mahdollista, lausui nimismies. — Mutta silloin hän
on ollut samassa autossa kuin Salokin, sillä tämä meni juuri sillä
autolla.

— Ja autoon mahtuu kaksikymmentä henkeä, sanoi Kalle.

— Niin, ja yksi heistä voi olla murhaaja, sanoi nimismies. — Tai
teemme väärän päätelmän, ja murhaaja onkin mennyt yksityisautolla
sinne. Tästä näemme, miten heikolla pohjalla kaikki on.

— Me emme siis voi mitään tästä kaikesta varmuudella päättää, sanoi
vanha emäntä.

— Voimme kyllä erään asian, sanoi nimismies. — Murhaaja on tehnyt
kaiken aivan yksinkertaisesti. Meidän vikamme on, että haemme
todistuksia monimutkaisista seikoista. Murhaaja varastaa pistolin,
menee joko ennen vaanimaan tai menee Peltolan kanssa Heikkilään, tekee
tekonsa, menee autolla Helsinkiin suoraan tai jättää auton muualle ja
menee sitten aamulla varhain Helsinkiin ja varovaisuuden vuoksi vie
rahat pankkiin.

— Mutta miten juuri nuo setelit ovat tulleet teille? sanoi emäntä.

— Asialla voi olla hyvin yksinkertainen selitys, sanoi nimismies.
— Salo tulee pankkiin juuri vähän sen jälkeen kuin setelien tuoja
on ollut siellä, ja sattumalta menee samaan kassaan. Sattumalta ei
rahoja ole sitä ennen tarvittu tai on jäänyt jäljelle juuri tämä
määrä seteleitä, sillä kassassa oleva neiti asettaa saamansa setelit
määrättyihin lokeroihin ja antaa siitä myös seteleitä. Hän siis vähän
ajan päästä antaa samat setelit, jotka hän on kassaan saanut. Minä
tunnustan aivan suoraan, että kaikki tämä on vain arvelua. Tähän asti
olemme siis siinä, että murhaaja mahdollisesti on ollut Matin mukana,
mahdollisesti vuokrannut auton, mahdollisesti mennyt Helsinkiin. Ja jos
me rakennamme näistä seikoista jotakin, niin varmasti olemme väärillä
jäljillä jälleen.

— Kuinka pieni onkaan ihmisen viisaus, sanoi emäntä. — Me
uskomme niin kovin paljon itsestämme ja me kaadumme omiin typeriin
päätelmiimme. Minä olen Herralta pyytänyt apua tässä asiassa.
Ja aina kun epäilys on kohdistunut johonkuhun henkilöön, hän on
minua varoittanut uskomasta sitä. Hän on avannut silmäni näkemään
rehellisyyden, vaikka ei olekaan minulle syyllistä osoittanut. Ja
kun minä hänen kätensä suojassa olen tätä asiaa mietiskellyt, niin
hän on minulle selvittänyt ainoastaan yhden kohdan, sen nimittäin,
että rikollinen ei voi koskaan pitkää aikaa vaieta omasta teostaan,
vaan hänen täytyy siitä puhua. Ei hän tahdo siitä kerskailla, mutta
hän tahtoo peittää jälkijään. Kun metsän pedot itselleen piilopaikan
etsivät, näin ne aina myös tarkkaavalle metsämiehelle paljastavat
sen. Ja syyllinen tekee liian paljon suojatakseen itseään. Meidän on
nähtävä, missä paikassa on tätä harjoitettu.

— Tuo on aivan totta, sanoi nimismies, — mutta meidän täytyy
kuitenkin tietää, mistäpäin lähdemme etsimään. Lauantaina ovat käräjät,
ja siksi meidän täytyisi jotakin tietää.

— Joka rahaa himoitsee, sanoi emäntä, — hän myös nauttii rahan
käyttämisestä. Joka rahan tähden toisen murhaa, ei hän rahaa hanki,
jotta hän sen säästöön panisi, vaan hän tahtoo rahoillaan hankkia
itselleen sitä, mitä ei ole saanut ja mitä hän on ikävöinyt. Kaikessa
muussa hän voi viisas olla ja jälkensä peittää, mutta kuinka hän voisi
voittaa omia halujaan.

— Meidän on nyt koetettava löytää jostakinpäin sellaista, mikä antaa
merkin rikollisesta, sanoi nimismies. — Me voimme kukin omalla
tavallamme hakea. Teitä, emäntä, pyydän menemään Uotilaan ja siellä
kuulustelemaan, onko kukaan epäilyttävä henkilö siellä liikkunut,
tarkoitan sellainen, joka olisi voinut tuon pistolin anastaa. Te,
herra Mattila, olette sopiva menemään Peltolaan ja siellä kyselemään,
tiedetäänkö, kenen kanssa Matti Peltola oli tuona iltana. Olen siellä
jo sitä varten käynyt, mutta hyvin huonolla tuloksella. Vanhemmat
olivat kaikesta vielä niin järkytettyjä, ettei heiltä saanut selvää
vastausta. Minä koetan ottaa tuosta autosta selkoa, sillä virka-asemani
avulla voin tiedustella kenenkään mitään epäilemättä. Minunhan täytyy
aina pitää autoja silmällä ja minähän joudun tekemisiin kaikkien
ammatillisesti liikettä harjoittavien autonajajien kanssa. Me voimme
sitten kokoontua jälleen tänne ja sovitella huomiomme yhteen.

— Mutta jos tarvitsemme toistemme apua sillä välin, sanoi Kalle, —
niin miten silloin teemme?

— Emäntä voi jäädä pysyväisesti Uotilaan, niin me tapaamme siellä
teidät aina, sillä teidänhän älyynne meidän itsetietoisten miesten
sittenkin täytyy nojata vaikeimpana hetkenä. Peltolan ja Uotilan talot
ovat aivan vieretysten, jotenka herra Mattila sieltä voi välillä
käydä. Tehän voitte aina pistäytyä tiedustamaan, milloin emäntä aikoo
lähteä kotia, tai jollakin muulla sellaisella aivan arkipäiväisellä
tekosyyllä. Missään tapauksessa ei Peltolan väki saa tietää, että
tutkitte tätä asiaa. Rahvas säikähtyy aina poliisitutkintoa. Ja älkää
kyselkö, älkää millään muotoa kyselkö. Antakaa heidän vapaasti puhua ja
etsikää lauseitten takaa se, mikä voi rikoksen tutkimisessa auttaa.




SEITSEMÄS LUKU.


Emäntä läksi Uotilaan, eroten molemmista miehistä ja astellen yksinään
maantietä pitkin, sillä he olivat pitäneet edullisimpana sitä, ettei
heitä nähtäisi yhdessä. Ilta alkoi jo peittää seudun, ja siellä täällä
näkyi talojen ikkunoista sähkövaloja.

Nöyrästi emäntä ajatuksissaan kääntyi Jumalan puoleen pyytäen
hänen ohjaustaan. Oman ymmärryksensä hän oli huomannut heikoksi ja
puutteelliseksi. Vain usko, varma usko Jumalan johtavaan käteen, sen
hän tiesi, voisi häntä nyt auttaa. Saadakseen selvyyden rikoksesta
täytyi hänen jaksaa ajatella aivan tyynesti, jotta ei menisi harhaan.
Kaikki entiset päätelmät ja otaksumisethan olivat osoittautuneet
puutteellisiksi, ja oli siis lähdettävä aivan alusta ja entistä
suuremmalla varovaisuudella. Ihmisten keskelle oli ilmestynyt peto,
olento, joka riisti heidät pois armon ajasta, ja tämän pedon hän tahtoi
vangita ja tuomittavaksi saattaa.

Kun hän ajatuksissaan pääsi vertaamaan tätä murhamiestä petoon, niin
silloin hän myös ymmärsi, miten välttämätöntä oli saada rikos selville.
Ellei estettä valmistettu, niin tuo sama peto voisi milloin tahansa
uudelleen tuottaa tuhoa.

Uotilassa otettiin vanha emäntä hyvin sydämellisesti vastaan. Talon
isäntä ja emäntä olivat vielä nuoria ihmisiä, ja Aino oli heidän
vanhin tyttärensä. Koskaan sitä ennen ei vanhalle emännälle oltu
puhuttu siitä, että vanhan emännän tyttären poika menisi naimisiin
Ainon kanssa, sillä nuorten rakkaus oli siihen asti ollut vielä vain
kuin oraalla. Mutta nyt Erkin vangitseminen oli saanut aikaan yhteisen
siteen heidän välillään. Vanhan emännän nähdessään Aino vaipui heti
hänen syliinsä, ja vanhus taputteli häntä ja koetti viihdyttää aivan
kuin pientä lasta:

— Kas niin, kas niin, lapsukainen, kyllä kaikki vielä hyvin päättyy.

— Mutta kun he ovat vanginneet Erkin ja syyttävät häntä murhaajaksi!
nyyhkytti Aino.

— Syyttää voidaan aina ketä tahansa, tuomitseminen on toinen asia.
Minä tiedän aivan varmasti, että Erkki pääsee vapaaksi.

— Te tiedätte siis, kuka on todellinen syyllinen? kysyi Uotilan isäntä.

— Kuinka minä vanha vaimo sen tietäisin? vastasi vanha emäntä. —
Mutta Jumala ei salli niin suuren vääryyden tapahtua.

— Nimismies ei olisi saanut vangita häntä, sillä sellainen on
hirvittävä häpeä, sanoi Uotilan emäntä kiihkeästi.

— Kun minä, joka olen pojan äidinäiti, en siitä nimismiestä syytä,
sanoi vanha emäntä, — niin jättäkäämme se asia toistaiseksi.

Uotilan isäntä ja emäntä katsoivat vaiti vanhaan emäntään. Hänen suuri
rauhallisuutensa ja arvokkuutensa vaikutti heihin tyynnyttävästi.

— Me emme voi koskaan välttää syytöksiä, niin kauan kuin olemme
maailmassa, sanoi vanha emäntä. — Se on kerta kaikkiaan elämän kulku,
koska pahojen lauma on aina suurempi. Mutta jos nimismies on antanut
vangita Erkin, niin on siinä ehkä toinenkin syy. Minä olen nähnyt
itse, ja samaa on nimismieskin nähnyt, että syytön voi puhua aina
mahdollisimman paljon omaan niskaansa. Minä kuulin Kallelta, miten
tuon pistolin laita oli ollut ja miten sitä täällä oli pidelty. Eihän
Aino muista eikä Erkki muista, pistikö hän sen taskuunsa lähtiessään.
Muualta täytyy selvitys hankkia, koska Erkki ei itse muista tätä asiaa.

He olivat vielä eteisessä.

— Tälle pöydälle siis Erkki laski tuon aseensa? kysyi vanha emäntä.

— Niin, selitti Aino. — Minä muistan aivan selvästi, miten hän laski
sen tähän aivan keskelle pöytää sen jälkeen, kun oli sen puhdistanut
minun esiliinaani. Mutta kun hänellä oli kiire lähtiessään, niin minä
en laisinkaan muista, ottiko hän sen vai ei. Hänen sotilaslakkinsa oli
siinä vieressä, ja tietysti hän sen otti.

— Me olemme ajatelleet sitä, että maantieltä päin olisi joku tullut
sen ottamaan, sanoi Uotilan isäntä.

— Mutta eihän tämä ikkuna ole laisinkaan maantielle päin, sanoi vanha
emäntä. — Kukaan ei siis olisi tullut sitä ottamaan ainakaan siinä
tarkoituksessa. Jos tavallinen varas olisi tullut, niin hän olisi kai
vienyt jotakin muuta samalla kertaa. Onko mitään kaivattu?

— Ei ole kaivattu, sanoi Uotilan emäntä.

— Olikohan täällä silloin valoa? kysyi vanha emäntä.

— Kun me maksamme sähkövirrasta lamppujen mukaan, niin me tietysti
poltamme kaikkia lamppuja, sanoi Uotilan isäntä. — Minä muistan
panneeni virran päälle jo kahden aikaan, kun sattui olemaan hämärä
päivä ja minä tarvitsin kirjoituspöydälleni tulta. Eiköhän täällä
eteisen katossa oleva lamppu syttynyt silloin.

— Aina se lamppu on täällä palanut, sanoi Uotilan emäntä.

Emäntä katsoi ikkunasta.

— Tämä ikkuna on Peltolan pihalle päin, eikö olekin? sanoi hän.

— On, vastasi Uotilan isäntä. — Ei pihalta tänne juuri näe, kun siinä
on pensaita edessä. Ei ainakaan näe pöydälle, kun kuisti on siksi
korkealla.

— Mutta jos Peltolan ikkunoista katselee, niin näkee tietysti, sanoi
vanha emäntä.

— Niillä ei ole rakennuksen tällä puolella muuta kuin nuo ison salin
ikkunat, vastasi Uotilan emäntä. — Siellä on hyvin harvoin ketään, kun
niitä on ollut ainoastaan vanhukset ja Matti ja talossa on paljon muita
huoneita, joissa oleskellaan.

— Kuka tuolla vinnikamarissa asuu? kysyi vanha emäntä osoittaen
Peltolan yläkertaan päin.

— Siellä on asunut se isännän veljenpoika, se ylioppilas, joka on
ollut täällä lukemassa, vastasi Uotilan isäntä.

— Siitä ikkunasta näkee tänne tietysti, sanoi vanha emäntä.

— Näkeehän sieltä, jos sattuu katsomaan. Mutta eiköhän se herra ole
kirjojensa ääressä, sanoi Uotilan emäntä. — Melkein aina siellä on
verhot alhaallakin näin valojen syttymisen aikaan.

— Jos joku olisi seisonut tuolla kuistin ikkunan alla, niin olisiko
hän nähnyt, mitä on pöydällä? kysyi vanha emäntä.

— Minä olen sitäkin koetellut jo, vastasi Uotilan isäntä. — Kuisti on
niin korkealla, että miehen pitäisi olla ainakin kaksi metriä pitkä,
ennenkuin näkisi. Jos hän tarttuisi ikkunalistaan ja sitten nousisi
kivijalan varaan, niin voisi lyhyempikin mies ulottua näkemään. Mutta
kun siinä alla on kukkamaa, niin olisi pitänyt tallata sitä. Poliisit
tutkivat jo maankin ja sanoivat, että siellä ei ole kukaan seisonut.
Kyllä se pistoli on kadonnut sillä tavalla, että joku sivullinen on
tullut ovesta ja vienyt sen mukanaan.

— Ei sitä millään muulla tavalla ole voitu selittää, sanoi Uotilan
emäntä. — Mutta outoa sekin on, sillä eihän meidän pitäjässä ole
varkauksia harjoitettu. En muista koskaan kuulleeni sellaista, että
olisi eteisistä mitään viety, vaikka jokaisella talolla ne ovat aivan
auki.

— Siinä on vielä se, että olisi myöhemmin varastettu, sanoi Uotilan
isäntä. — Tarkoitan sitä, että Erkki olisi lähdettyään puhutellut
jotakuta tai ottanut matkaansa jonkun, joka olisi sen vienyt. Kovin on
tämä kohta hämärä.

— Niin on, sanoi vanha emäntä. — Ja se on kuitenkin sellainen, joka
Erkille on tärkeä, sillä pistolinhan tähden hän on ahdinkoon joutunut.

— Mutta mitä me tässä seisomme, sanoi Uotilan emäntä. — Voimme
sisällä paremmin puhella.

He menivät eteisestä sisään. Vanha emäntä, joka talossa ei ollut käynyt
moniin vuosiin, katseli ympärilleen.

— Täällä on hyvin paljon kauniita kutomatöitä, sanoi hän.

— Tämä meidän Annahan niitä on tehnyt, sanoi Uotilan emäntä.

— Minäkin nuorena kudoin paljon, sanoi vanha emäntä, — mutta nyt se
sellainen on saanut jäädä. Ei ole enää kelle kutoisikaan, ja minä vanha
ihminen en enää tarvitse kaikenlaista koreutta. Mutta hauskaa niitä
on katsella. Kun työssä istuu, niin varakkaaksi tulee. Suurin siunaus
ihmiselle on aina se, että hän mielellään tekee työtä. No, millä
tavalla Peltolan väki on tämän suuren koettelemuksen ottanut?

— Itkenythän se emäntä on, vastasi Uotilan emäntä. — Täälläkin se
on käynyt muutaman kerran, kun on tullut liian vaikeaksi. Isäntä on
kovin masentunut. Mattihan oli talon ainoa poika ja olisi saanut kaiken
periä. Isäntä on pitänyt kovasti kiinni siitä, että talo pysyisi
suvussa, koska se on satoja vuosia ollut. Nyt ei ole mitään muuta
neuvoa, jotta ei vieraalle menisi, kuin antaa se tuolle veljenpojalle.
Mutta ei sitä tiedä, pysyykö talo sellaisen käsissä.

— Onko hän sitten heittiö? kysyi vanha emäntä.

— Minä en tiedä, mikä hän on, selitti Uotilan emäntä. — Kuuluu
hävittäneen kaiken, mitä hänellä oli. Paljoa sitä ei ollut, kun
hän jo varhain joutui orvoksi. Tämä Peltolan isäntä joutui hänen
holhoojakseen. Hyvin Peltolan isäntä ne rahat hoiti siihen asti, kunnes
Ilmari-herra tuli täysi-ikäiseksi. Mutta sitten kaikki meni hyvin pian.
Ja jotta poika voisi lukea lukunsa loppuun, ottivat hänet tänne asumaan.

— Millainen tuo nuori herra on? kysyi vanha emäntä ja koetti hallita
ääntään, jonka huomasi väräjävän.

— Emme me hänestä juuri mitään tiedä, sanoi Uotilan isäntä. — Onhan
tuo täällä emännän seurassa joskus käynyt, mutta ei hän ole juuri
suutaan avannut koskaan. Hiljaiselta kovin hän on näyttänyt. On kai
vähän häpeissäänkin, kun saa elää sukulaistensa armoilla ja tietää,
että meillä on selvillä, miten hän on omaisuutensa antanut mennä.

— Ja miten hän otti serkkunsa kuoleman? kysyi vanha emäntä.

— Eiväthän he oikeastaan olleet mitään hyviä ystäviä keskenään,
selitti Uotilan isäntä. — Taisivat toisinaan riidelläkin. Ainakin
sellaista puhuttiin. Mutta kyllä tämä kuolema häneen koski. Hän
ei ollut kotona silloin, kun sana siitä tuli. Missä lienee ollut
kävelyllä tai naapurissa käymässä. Kun vanhukset sitten yöllä tulivat
ja toivat ruumiin, niin herättivät hänet, joka jo oli mennyt levolle.
Me jouduimme sinne samaan aikaan ja näimme, miten katkerasti hän itki.
Maanantaiaamuna hän sitten meni Helsinkiin ruumisarkkua ostamaan. Ei
hänestä sitten ole juuri mitään tiedetty sen enempää. Kuuluuhan tuo
olleen niinkuin ennenkin ja kerrotaan hänen kovasti koettavan ottaa
selkoa siitä, kuka murhan on tehnyt. Kävi hän meilläkin kysymässä,
tiedetäänkö, kuka pistolin oli varastanut. Hän oli saanut nimittäin
tietää, että Erkin pistoli oli ollut hänellä täällä käydessään. Sanovat
hänen ryyppäävän taas.

— Ja syyttääkö hän ketään? kysyi vanha emäntä.

— En minä ainakaan ole kuullut hänen ketään syyttävän, sanoi Uotilan
emäntä. — Onhan tämä asia niin kovin hämärä, ettei tiedä, minnepäin
sitä ajattelisi. Ei tuo kuulu nimismieskään asiasta olevan varma,
vaikka hän on sekä sen Antin että Erkin vanginnut. Johan sekin sitä
osoittaa, kun hän kaksi vangitsee samasta teosta, jonka tietysti yksi
on tehnyt.

— Väärin on sanoa kenestäkään mitään epäilystä, lausui Uotilan isäntä,
— mutta eihän tuota voi olla ajattelematta, että se Ilmari Peltola on
ainoa, joka todella tästä kuolemasta hyötyy. Mutta jos hän sitä olisi
ajatellut, niin tokko tuo olisi sitä tehnyt juuri siellä Heikkilän
nurkissa, kun hänellä olisi ollut tilaisuus tehdä sellainen teko missä
muualla tahansa. Olivathan nuo toisinaan yhdessä autolla ajelemassa. Se
Peltolan Matti ei osannut ajaa, mutta Ilmari-herra osasi.

— Minä jo ajattelin, että olisiko se tappanut serkkunsa, sanoi
Uotilan emäntä, — mutta eihän siinä voi olla mitään perää, kun meidän
karjapiika muisti ihan varmasti nähneensä koko illan valoa siellä
Ilmari-herran huoneessa ja hänen varjonsa ikkunaverhoa vastaan, kun
tämä istui pöytänsä ääressä. Ensin minä aioin puhua nimismiehelle tästä
epäilyksestäni, mutta en sitten, kun se karjakko kertoi, että hän oli
pihalla pimeässä tapaamassa sulhastaan juuri silloin ja olivat juuri
rakennuksen sillä puolella illalla myöhään. Nehän hiukan arkailivat
sitä, että joku näkisi heidät yhdessä, ja siksi pitivät huolta siitä,
missä ikkunassa oli valoa.

— Ihmisen pitää olla kovasti varuillaan, ettei tee päätöksiä
toisista liian pian, sanoi vanha emäntä. — Jos kerran valoa siellä
vinnikamarissa oli ja varjo näkyi verhossa, niin eihän kukaan järkevä
ihminen voi väittää, että hän olisi ollut poissa. Minun täytyy
tunnustaa, että tässä asiassa olen minäkin tehnyt kaikenlaisia
päätöksiä ja epäillyt yhtä ja toista, ja aina kun on asiaa lähemmin
tarkastanut, niin on huomannut, että kaikki, mitä on epäillyt, onkin
ollut aivan luonnollista.

— No, siellä teilläpäin tietysti puhutaan tästä asiasta paljon, sanoi
Uotilan emäntä.

— Tietysti siitä puhutaan, vastasi vanha emäntä. — Jokainen ajattelee
omalla tavallaan ja etsii syyllistä. Ja kun ne sitten ovat toistensa
kanssa jutelleet, niin mitä uskonevatkaan lopulta. Jos he kaikki
tulevat käräjille, ja sinnehän nuo ovat haastetut, niin kyllä he
sekoittavat asiat, siitä olen varma.

Miltä puolelta tahansa asiaa selitettiinkin ja miten tarkkaan emäntä
koettelikin kuunnella, ei hän löytänyt mitään sellaista kohtaa, joka
olisi valaissut sitä, millä tavalla pistoli oli kadonnut, eikä hän
saanut mitään uutta johtolankaa, jonka perustuksella olisi voinut
löytää syyllisen jäljet.

Kalle oli sillävälin mennyt Peltolaan. Ruumis makasi salissa
arkussaan, sillä hautajaiset piti vietettämän vasta käräjiä seuraavana
sunnuntaina. Vanhukset olivat aivan murtuneita. Kalle koetti
varovaisesti tiedustella asioita, mutta kumpikaan heistä ei osannut
sanoa mitään.

— Meiltä meni hänessä kaikki! sanoi Peltolan isäntä. — Ainoa poika
meni! Mitä me vanhukset nyt teemme? Minä olin aikonut Matille jättää
talon. Hänen piti mennä naimisiin ja perustaa oma koti. Ja sitten tulee
murhamies ja riistää hänen henkensä. Kyllä on kohtalo ollut kova meille!

— Siihen Ilmariin on tämä kovasti koskenut, sanoi Peltolan emäntä. —
Siellä hän istuu vinnikamarissaan ja suree serkkuaan. Ensin hän koetti
päästä selville siitä, kuka olisi murhaaja. Mutta millä hän, joka ei
koskaan sellaisia asioita ole tutkinut, sen olisi voinut löytää, jota
nimismies ja poliisitkaan eivät ole löytäneet, enkä minä usko, että se
Heikkilän renki tai Erkki olisi Mattia tappaneet, koska heillä ei ollut
mitään vihaa häntä kohtaan. Eihän sitä mennä sentään toisen henkeä vain
sillä tavalla ottamaan, ellei vihaa ole. Se Ilmari on taas ruvennut
juomaan niin kovasti. Minä koetin hänelle siitä puhua, mutta ei hän ole
siitä välittänyt. Ei hän syö juuri mitään, istuu vain siellä ja juo.
Jos sinä, Kalle, menisit hänen kanssaan puhumaan.

— Enhän minä häntä tunnekaan juuri ollenkaan enää, sanoi Kalle. —
Hänhän on ollut jo monta vuotta poissa tältä paikkakunnalta, ja minä
olin silloin kovin nuori, kun hän oli täällä.

— Menisit nyt kumminkin, sanoi Peltolan emäntä. — Kyllä hän sinut
muistaa, kun näkee sinut. Ja sinähän olet niin iloinen ihminen, että
osaat ehkä tehdä kaiken hänelle helpommaksi. Emme me kaksi, joilla tämä
surumme on, osaa toista enää lohduttaa.

Ei Kalle mitään niin kovasti toivonut kuin juuri sitä, että hän pääsisi
puheisiin tuon nuoren miehen kanssa. Mutta hän tahtoi, että hänet
siihen pakotettaisiin, jotta Ilmari ei mitään epäilisi. Kalle oli
aivan varma siitä nimittäin, että Ilmari tiesi tärkeitä asioita, mutta
jostakin syystä oli niiden suhteen vaiti.

— Miten hän otti vastaan tiedon serkkunsa kuolemasta? kysyi hän.

— Kun me silloin illalla tulimme ruumiin kanssa kotia, sanoi Peltolan
isäntä, — niin hän oli makuulla jo. Me huusimme hänelle, ja hän tuli
vähän ajan päästä ja auttoi nostamaan ruumista sisään. Kun ruumis
oli laskettu vuoteelle, niin hän oli niin tavattoman kalpea, että
ensimmäisen kerran minä hänestä pidin. Ja sitten hän sanoi, että hän
oli valmis tekemään kaiken voitavansa auttaakseen meitä. Ja hänhän
sitten meni Helsinkiin ostamaan arkkua.

— Kyllä tämä tapaus on häneen hyvää vaikuttanut, sen minä huomasin,
sanoi Peltolan emäntä. — Hänelle annettiin rahaa runsaasti mukaan ja
kun hän palasi, niin tilitti hän jokaisen markan. Ennen olisi hän kyllä
siitä itselleen ottanut jotakin. Mutta täytyyhän kuoleman, kun se näin
lähelle osuu, häneenkin vaikuttaa. Mutta nyt on hän pari päivää juonut.
En minä tiedä, mistä se puuska häneen tuli. Mene nyt, Kalle, puhumaan
hänen kanssaan. Ellet usko hänen ottavan sinua ystävällisesti vastaan,
niin minä kyllä tulen sinun kanssasi ensin sinne.

— Kyllä minä siinä tapauksessa sitten menen, sanoi Kalle.

Emännän seurassa he menivät eteiseen, josta portaat johtivat
yläkertaan. Kun he olivat päässeet portaitten yläpäähän, raotettiin
ovea ja ääni kysyi:

— Kuka siellä?

— Minä täällä olen, sanoi emäntä, — ja minä tuon sinulle vieraankin.

— Kuka se on? kysyi ääni.

— Se on Mattilan Kalle.

Raollaan olevasta ovesta näkyi valo, mutta huoneessa-olija ei puhunut
enää mitään. Emäntä asteli ovea kohden ja avasi sen astuen Kallen
kanssa sisään.

— Käykää sisään vain, sanoi Ilmari Peltola. — Onko teillä minulle
asiaa?

— Ei minulla mitään asiaa ole, sanoi Kalle ystävällisesti, —
mutta emäntä niin kovasti tahtoi, että tulisin tänne vähäksi aikaa
seuraksenne.

— Niin, kun sinä istut täällä aivan yksinäsi, niin toin Kallen tänne,
sanoi emäntä. — Ole nyt hänen kanssaan edes vähän aikaa, ehkä se
auttaa.

— Ei minulla ole mitään sitä vastaan, vastasi Ilmari.

— Jääkää nyt sitten puhelemaan, sanoi Peltolan emäntä. — Minun täytyy
mennä sinne alas, kun se isä on niin raskaalla mielellä.

Emäntä poistui ja sulki oven

— Sopii painaa puuta, sanoi Ilmari.

— Kiitos, sanoi Kalle ja istui pöydän ääreen.

Hän katsoi Ilmariin. Tämä oli solakka ylioppilasnuorukainen, jonka
kasvot valvomisesta ja alkoholista olivat sinä hetkenä aivan verettömät.

— Ryyppäättekö? kysyi Ilmari,

— Enhän minä tavallisesti ryyppää, mutta voihan tuota ottaa, sanoi
Kalle. — Ei kai tuo miestä kaada.

— Ei tämä ole spriitä vaan oikeaa konjakkia, sanoi Ilmari ottaen
pöydän alta pullon esiin. — Minä kävin Helsingissä ja ostin sitä.
Tämä serkkuni kuolema on ollut hirvittävä isku minulle. Minulla ei ole
ollut koskaan oikein hyvät hermot, ja tämä on pannut taas kaikki aivan
epäkuntoon. Minä olen lapsesta asti pelännyt ruumiita, ja kun sellainen
on talossa, niin en tahdo voida nukkua laisinkaan. Pelkäättekö te
ruumiita?

— En ole joutunut olemaan saman katon alla sellaisen kanssa, sanoi
Kalle, — enkä siis voi sanoa sitä enkä tätä.

Ilmari kaatoi juomaa lasiin ja nyökkäsi Kallelle. Molemmat maistoivat
lasista.

— Minä olen kuullut teistä näinä päivinä, sanoi Ilmari. — Kertovat,
että te koetatte saada selville, kuka murhasi serkkuni.

— En minä ole sitä koettanut selville saada, sanoi Kalle.

— Mutta minä kuulin, että te olette tutkinut ennenkin rikosjuttuja
näillä paikkakunnilla.

— Kuka nuori mies ei sitä tekisi aikansa kuluksi, mutta en minä osaa
erikoisesti sitä ammattia. Minä olen auttanut nimismiestä näissä
asioissa.

— Se Heikkilän renki ja poika kuuluvat olevan kiinni ja heitä
epäillään tästä murhasta.

— Kysymys on siitä pistolista, joka oli Antin huostassa sinä
murhailtana ja joka aikaisemmin samana iltana oli ollut Erkillä. Siitä
se johtuu.

— Nimismies luulee kai olevansa hyvin ovela, sanoi Ilmari nauraen.

— Jokainen nimismies luulee olevansa erittäin taitava tällaisissa
asioissa.

— Pidättekö te hänestä?

— Nimismiehestäkö?

— Niin. Pidättekö te hänestä?

— En minä voi sanoa siitä mitään, vastasi Kalle. — Olen tullut niin
vähän hänen kanssaan tekemisiin, kun en asu edes samassa kylässä.

— Minä en pidä hänestä, sanoi Ilmari.

Ilmari viittasi Kallea jälleen ryyppäämään.

Sitten Ilmari kumartui pöydän yli ja sanoi äkkiä terävästi:

— Hän on lähettänyt teidät tänne. Sanokaa se suoraan.

— Minä tulin isäntää ja emäntää tervehtimään, ja silloin emäntä pyysi
minua tulemaan tänne luoksenne. Kuulittehan sen itsekin.

— Suokaa anteeksi, lausui Ilmari. — Hermoni ovat niin pingoitettuina.

— Jos vielä epäilette sanojani, lausui Kalle, — niin voitte
mennä alakertaan kysymään. Emäntä voi silloin vakuuttaa, että minä
vastustelin kauan, ennenkuin suostuin tulemaan tänne.

— Uskonhan minä, uskonhan minä, vakuutti Ilmari. — Kun serkkuni kuoli
niin salaperäisellä tavalla, niin tulee ehdottomasti ajatelleeksi, että
minua epäillään hänen murhaajakseen.

— Miksi teitä epäiltäisiin?

— Minähän hänen kuolemastaan hyödyn, ymmärrättehän sen. Minähän
saan talon ja rikkaudet, kun vanhukset kuolevat. Ja kun minä en ole
ollut aina sovussa Matti-vainajan kanssa, niin kukapa tietää, mitä
johtopäätöksiä siitä tehdään. Minulle on aina ennenkin tehty vääryyttä.

— Missä?

— Kaikkialla.

— Täälläkinkö?

— Täällä niinkuin muuallakin. Minä en tiedä, miksi isälläni oli
kuollessaan niin pieni omaisuus. Minä en usko, että aikoinaan vanha
isäntä teki isälleni täyttä oikeutta omaisuuden jaossa heidän isänsä
jälkeen. Mutta se on jo vanha asia. Ja minullahan ei ole syytä
sekaantua siihen. Se oli isäni asia. Sitten koulussa aina opettajat
vainosivat minua. Minä olen varma siitä, että silloin jo hermoni
menivät pilalle. Ja sitten yliopistossa eivät lukuni luonnistuneet
laisinkaan. Sielläkin minua vainottiin. Minä olisin nyt kohta saanut
tentityksi lukuni. Mutta sitten tuli tämä serkkuni kuolema, ja olen
varma siitä, että luvut jäävät taas kesken. Ja minä pelkään, että ne
iskevät uudelleen minuun ja väittävät, että minä surmasin Matin.

— Minä en ole kuullut sellaista vihjaustakaan, sanoi Kalle.

— Ettekö todellakaan?

— En kenenkään suusta, vakuutti Kalle. — Ja minä olen sentään kuullut
aivan kaikki juorut, mitä on liikkeellä. Ihmiset ovat arvailleet
melkein jokaista paitsi kirkkoherraa ja apteekkaria.

Ilmari purskahti nauruun.

— Se oli hauskasti sanottu. Se ansaitsee ryypyn.

— En minä jaksa niin paljoa.

— Juokaa nyt, ette te näin hyvää tavaraa saakaan usein. Minulla on
Helsingissä tuttava lääkäri, joka kirjoittaa minulle reseptit. Te
näette, että tämä on oikeaa tavaraa eikä mitään sekoitusta. Oli oikein
hauskaa, kun tulitte tänne. Ette voi ajatellakaan, miten kamalaa on
istua täällä, kun ruumis on tuolla alhaalla. No, kohtahan se viedään
hautaan, ja silloin minäkin pääsen taas rauhaan.

Ilmari nojasi tuolinsa selkänojaan ja sulki silmänsä sekä vihelteli
hiljaa. Kalle vilkaisi häneen ja huomasi hänen pitävän silmiään hiukan
raollaan. Kalle otti verkalleen savukelaatikon laskustaan ja sytytti
savukkeen. Kun hän oli vetänyt ensimmäisiä haikuja, katsoi hän jälleen
Ilmariin. Tämä katsoi terävästi häneen.

— Miksi teidän kätenne vapisee? kysyi Ilmari.

— Minä olen niin heikko konjakille, että se kai vaikuttaa, vastasi
Kalle.

— Minuun eivät juomat enää vaikuta mitään, kerskaili Ilmari. — Minä
voin liikkua niin, ettei kukaan huomaa mitään, vaikka olisin kokonaisen
vuorokauden hummannut. Minä olenkin vasta silloin oikein terävä, kun
olen saanut sisääni hiukan väkevää. Se tasoittaa hermoja. Ikävä kyllä,
kun sitä on jatkunut jonkin aikaa, niin väsyn lopulta aivan kokonaan.
Mutta nyt minä voin vielä kolme vuorokautta hummata. Ja sitten on
hautajaiset ja sitten mennään nukkumaan.

— Teidän pitäisi oikeastaan ryhtyä tätä murhajuttua selvittämään,
sanoi Kalle. — Te olette sivistynyt mies ja voitte varmasti ratkaista
kaiken, mikä muille on mahdotonta.

— Minä olen sen jo ratkaissut.

— Murhanko?

— Niin.

— Milloin?

— Lopullisesti nyt. Juuri tänä hetkenä. Sen jälkeen kuin te tulitte
tänne.

— Ette kai luule, että minä olen sen tehnyt? sanoi Kalle.

— Teissä ei olisi miestä sellaiseen tekoon. Siihen vaaditaan rohkeutta
ja teon peittämiseen älyä.

— Minä jo aivan säikähdyin tässä, kun luulin teidän tarkoittavan minua
vaivaista.

Ilmari nauroi.

— Ihmisen itserakkaudella ei ole rajaa, sen minä huomasin taas.
Sanonko teille, kuka on syyllinen?

— Kyllä minä sen mielelläni kuulisin.

— Kyllä sen voikin nyt jo sanoa, sillä lauantaina se kumminkin tulee
ilmi, kun minä sen käräjillä todistan.

— Te olette suurenmoinen ihminen, jos olette voinut ratkaista sen,
mihin me muut emme ole pystyneet. Minä tunnustan suoraan, että koko
tutkimus on nyt kuolleessa pisteessään.

— Mutta lauantaina se ei enää ole, kun minä olen puhunut.

— Minä olen varma siitä, että käräjistä tulee sellainen tapaus, että
siitä puhutaan kaikissa sanomalehdissä.

— Tietysti siitä puhutaan, ja kerrankin ihmiset tunnustavat, että minä
pystyn johonkin.

Hän kumartui pöydän yli aivan lähelle Kallen kasvoja ja sanoi:

— Nimismies murhasi serkkuni!

— Kuinka se voi olla mahdollista! huudahti Kalle.

— Odottakaahan, kun minä todistan sen pala palalta.

Hän kaasi konjakkia lasiin, joi sen pohjaan ja sitten jatkoi:

— Ensiksi asian psykologinen puoli. Serkkuni oli kihloissa Anna
Heikkilän kanssa. Nimismies oli tyttöön myös ihastunut. Siihen on
todistajia vaikka miten monta, sillä hän on kehunut tyttöä ja hän on
talossa käynyt usein.

— Minä olen kuullut hänen käynneistään, sillä minähän olen lähin
naapuri, sanoi Kalle.

— Ettekä tietysti ole laisinkaan epäillyt häntä syylliseksi tähän
rikokseen, vai mitä?

— En minä sentään niin tyhmä ole ollut, vakuutti Kalle, — tietysti
minä olen epäillyt. Mutta en minä ole uskaltanut enkä ole osannutkaan
tehdä kaikkia johtopäätöksiä.

— Siinä näette, siinä näette, siihen tarvitaan älyä! Neroutta siihen
tarvitaan!

— Mutta eihän tämä yksin riitä.

— Tämä on vasta alku, tavallaan kivijalka koko rakennukselle. Matilla
oli mukanaan rahaa kolmekymmentätuhatta markkaa. Minä tiedän sen, sillä
minä näin ne rahat. Nimismieheltä oli huonot raha-asiat, ja hän päätti
lyödä kaksi kärpästä yht'aikaa, syrjäyttää kilpailijan ja hankkia
suuren summan rahaa itselleen.

— Mutta mistä nimismies tiesi noista rahoista? kysyi Kalle.

— Hän ei tiennyt niistä ennenkuin vasta silloin, kun oli murhan
tehnyt. Luultavasti lompakko putosi Matin taskusta ja hän otti
rahat. Ja hän heitti pistolin pois, jotta se ei pettäisi häntä,
mutta ei heittänyt kyllin kauaksi, koska se löydettiin. Hän oli niin
kömpelö. Kun kerran menee tekemään rikoksia, niin pitää hoitaa asia
kunnollisesti loppuun asti. Mutta kun ihmisellä on huonot hermot, niin
ei pysty edes rikoksiinkaan.

— Mutta mistä nimismies oli saanut pistolin, joka Erkillä oli
Uotilassa käydessään?

— Se oli eteisen pöydällä, ja siitä nimismies sen sieppasi.

— Mutta kuinka hän ymmärsi mennä sitä hakemaan?

— Sitä minäkin olen miettinyt, mutta olen sitten ajatellut, että hän
mahdollisesti jostakin syystä on kulkenut sitä polkua, joka menee
meidän talon ja Uotilan välillä. Hän näki pistolin ja pujahti eteiseen.
Ei mikään ole sen helpompaa. Nyt on jo niin varhain hämärä, ja Erkki
tuli taloon neljän aikaan. Kyllä sen voi tehdä, eikä kukaan sitä huomaa.

— Ja mitä sitten tapahtui?

— Matti ja minä menimme autolla Heikkilään.

— Te siis menitte hänen kanssaan?

— Niin. Minä vuokrasin Kankaanpään vuokra-auton. Minä olen sillä
ennenkin ajanut. Nimismies tuli jäljestämme. Minä näin hänen autonsa
maantiellä. Sitten hän sammutti lamput, kun tultiin lähelle Heikkilää.
Matti nousi autosta ja minä astuin hänen jäljestään. Matin piti tavata
se Kirsti. Juuri silloin ammuttiin takaapäin. Minä horjahdin aitan
seinää vastaan. Kun menin jälleen auton luo, niin silloin oli nimismies
jo kadonnut ja riensi autollaan poispäin. Olettehan kuullut, että se
suutari väitti kuulleensa auton äänen. Niitä ei ollut yksi, vaan kaksi
autoa. Toinen oli nimismiehen ja toinen oli minun.

— Miksi ette jäänyt heti paikalle todistamaan? kysyi Kalle.

— Minun hermoni ovat niin huonot, niinkuin jo sanoin. Ne tekevät
minulle toisinaan tällaisia kepposia. Tietysti minun olisi pitänyt
jäädä sinne ja todistaa heti paikalla kaikki.

— Mutta missä rahat ovat?

— Tietysti ne ovat joko hänellä tai hän on käynyt viemässä ne muualle.
Hän on varmasti näin viisas, että vie ne pääkaupungin pankkiin. Siellä
ei kukaan kysy. Ja sitäpaitsi voihan ne vaihtaa pieneksi.

Äkkiä Ilmari sanoi kiivaasti:

— Te ette usko minua! Minä näen, että te ette usko!

— Tietysti minä uskon, vastasi Kalle. — Minä olen vain niin
hämmästynyt teidän terävästä älystänne. Kukaan ei ole tullut
ajatelleeksi sitä, millä tavalla Matti tuli Heikkilään.

— Enhän minäkään olisi sellaista keksinyt, ellen olisi itse ollut
mukana.

— Tämä on kovin merkillistä, sanoi Kalle.

— Minä ilmaisen käräjillä tämän kaiken, sanoi Ilmari. — Tietysti
tulee siitä suuri kysymys, kuka on ampunut, ja tietysti tutkitaan
pistoli ja siinä olevat sormenjäljet. Jos siinä olisi minun sormieni
jäljet, niin olisin tietysti heti epäilyksen alainen. Mutta kun siinä
ei ole niitä, niin uskotaan minun todistustani.

— Mutta ellei siinä ole nimismiehenkään?

— Silloin hänen olisi pitänyt käyttää hansikkaita, sanoi Ilmari.
— Ja luuletteko, että tuollaisella maalaisnimismiehellä on hienoja
hansikkaita, joiden sormi taipuu pistolin liipaisimeen.

Kalle sulki silmänsä. Hän ei ollut varma siitä, oliko hän suuren
rikollisen vai hullun edessä.

— Mikä teitä vaivaa? kysyi Ilmari.

— Antakaa minulle ryyppy, minua pyörryttää, sanoi Kalle.

Ilmari kaasi hänen lasiinsa ja tarjosi hänelle.

— Juokaa, nuori mies, juokaa! Minä ymmärrän kyllä, että tämä vaikuttaa
teihin. Kun minä ensin ymmärsin, mistä tässä oli kysymys, niin oikein
huimasi minuakin.

— Miksi ette ole tätä ilmaissut kenellekään?

— Sanokaa, kenelle olisin sanonut? Nimismiehellekö?

— Te olette oikeassa. Ettehän te voinut siitä puhua,

— Mutta käräjillä, siellä minä avaan suuni. Minua ei ole haastettu
todistajaksi, mutta minä menen sinne. Ensin annan nimismiehen selittää
kaiken omalla tavallaan ja sitten minä näytän, miten asiat oikeastaan
ovat. Senkin roisto, menee vangitsemaan aivan syyttömiä ihmisiä!
Muuten se ei ole ensimmäistä kertaa. Kerran hän tahtoi panna minutkin
putkaansa.

— Minkä tähden?

— Väitti minun olleen humalassa. Matti tuli väliin. Mutta minä päätin
odottaa aikaani. Ja nyt se on tullut. Lauantaina on minun hetkeni,
minun suuri hetkeni. Kerrankin olen minä se, jota kuullaan eikä aina
sorreta. Minä en sano mitään pahaa serkustani Matista, sillä hän oli
hyvä mies omalla tavallaan, mutta hänkin tahtoi aina holhota minua.
Te ette holhoa. Te istutte minun kanssani. Matti istui muiden kanssa,
mutta ei minun. Mutta nyt hän saa kohta maata kirkkomaassa kaikkien
muiden rinnalla, ja sellainen tekee hänelle niin hyvää.

Ilmari katsoi kysyvästi Kalleen.

— Te ihmettelette tietysti, miksi minä puhun tällaisista asioista?
kysyi hän.

— Kyllähän minä Matin tunsin, vastasi Kalle, — ja tiedän varsin
hyvin, että hän ei ollut niitä kaikkein sopuisimpia. Hyvin moni tässä
pitäjässä oli riidoin hänen kanssaan.

— Sitä minäkin huomasin, sanoi Ilmari. — Ja kun hän nyt on kuollut,
niin tulee tänne aivan toisenlainen elämä. Se, joka hänet otti
hengiltä, teki suuren palveluksen. Kaikkien pitäisi häntä oikeastaan
kiittää ja kunnioittaa. Mutta ihmiset eivät koskaan tahdo antaa
tunnustusta.

— Niin, nimismies teki siinä suuren teon, sanoi Kalle.

— Mistä te päätätte, että nimismies sen teki? sanoi Ilmari. — Se mies
on huono mies.

— Itsehän te kerroitte ja todistitte minulle, että nimismies ampui
Matin.

Ilmari katsoi pitkään Kalleen ja sanoi viimein:

— Ja te ette usko sitä. Sanokaa suoraan, että te ette usko!

— Tehän olette ihan hullu, sanoi Kalle. — Te olette todistanut sen
niin päivänselvästi, että siinä ei kukaan enää voi epäillä vähääkään.

Kalle oli nyt aivan selvillä siitä, että hän oli tekemisissä
mielipuolen kanssa. Oliko hänessä herännyt ajatus nimismiehen
syyllisyydestä vaistomaisesti? Oliko nimismies todella syyllinen
vai eikö ollut? Miksi ei tuo mies voisi tehdä aivan yhtä järjetöntä
päätelmää kuin hän itse oli tehnyt uskoessaan nimismiehen murhaajaksi.
Mutta olihan sekin mahdollisuus olemassa, että Ilmari itse oli
murhaaja ja koetti nyt keksiä keinoja tekonsa peittämiseksi. Jos
hän tahtoi päästä tästä kaikesta todella selville, niin hänen oli
ehdottomasti saavutettava tämän miehen täysi luottamus. Yksi keino oli
siihen. Ilmari näytti kärsineen aina siitä, että hän ei saavuttanut
toisten tunnustusta. Hän oli mielestään aina sorrettu ja vainottu.
Kiihoittamalla hänen itserakkauttaan voi aina päästä suosioon.

— Minä en voi muuta sanoa kuin että te olette ollut ihmeellisen
terävä, lausui Kalle. — Te ette tutki mitään, ette kuulustele
todistajia. Te istutte huoneessanne ja teette päätelmiä, jotka sitten
osoittautuvat oikeiksi. Tämä meidän keskustelumme muistuttaa aivan
selvästi eräitä kuuluisia salapoliisikertomuksia.

— Olen minäkin niitä lukenut, sanoi Ilmari, — mutta en minä niistä
suurtakaan välitä. Ensin keksitään juoni ja sekoitetaan se sitten. Ei
ole mikään ihme ja kumma selvittää asia, jonka jo edeltäpäin tuntee.
Mutta aivan toisenlaista on todellisuus. Katsokaahan nyt tätäkin
tapausta. Meillä on teko, murha nimittäin. Henkilö on kuollut. Muuta
emme tunne. Sitten saamme tietää aseesta, joka on kuulunut aivan
rehelliselle miehelle, joka sen sattumalta on kadottanut. Kun Matti
ammutaan minun läsnäollessani pimeässä, niin en minä tiedä, kuka ampuu,
enkä tiedä mitään aseesta. Ja kuitenkin minä osaan laskea kaiken
yhteen, osaan liittää yksityiskohdat toisiinsa. Muististani poimin
pieniä seikkoja ja näen niiden merkityksen.

— Tämä on aivan jännittävää, sanoi Kalle.

— Jännittävää tietysti, sanoi Ilmari, — niinkuin aina on se, missä
ihmishengen lahjat täydellisinä toimivat. Tiedättekö, mistä minä tein
tärkeimmän johtopäätöksen?

— Kertokaa se minulle.

— Minä näin tästä ikkunastani, että nimismies liikkui Uotilan
eteisessä. Hän ei mennyt sisään huoneisiin. Minä näin hänet pöydän
ääressä. Hän laski lakkinsa sille, aikoi mennä kai sisään, mutta muutti
mielipidettään, otti lakin päähänsä ja poistui kiireesti. Mitä hän
silloin teki? Hän laski lakkinsa pistolin päälle ja otti sen samalla
kuin lakkinsakin.

— Tämä on hyvin selvä olettamus.

— Olettamusko? Se on tosiasia.

— Äsken te ette siitä maininnut, vaan sanoitte nimismiehen
otaksuttavasti kulkeneen kuistin ohitse.

— Minä en tahtonut teille sanoa yhdellä kertaa kaikkea, lausui Ilmari.
— Nyt minä näytän, että täältä todella voi nähdä kaiken.

Hän sammutti valon ja nosti ikkunassa olevan verhon. Kalle näki nyt
Uotilan valaistun eteisen ja ikkunan ääressä olevan pöydän.

— Täältä näkee todella kaiken aivan selvästi, sanoi Kalle. — Minä
näen pöydällä Heikkilän vanhan emännän käsilaukun.

— Mistä te tiedätte, että se on hänen? kysyi Ilmari.

— Siihen ei tarvita mitään terävyyttä, vastasi Kalle. — Minä tulin
hänen seurassaan kirkolle. Hän meni Uotilaan, ja minä tulin tänne.

— Mitä hän Uotilassa tekee? Tutkiiko hänkin asiaa?

— Mitä hän vaimoihminen sellaista tutkisi, sanoi Kalle nauraen.
— Tiedätte kai, että hänen tyttärensä poika Erkki oli Uotilan
tyttären sulhanen. Erkki on nyt vangittuna, ja vanha emäntä on tullut
tervehtimään Ainoa.

— Minä jo pelkäsin, että hänkin sekaantuisi tähän asiaan, sanoi Ilmari.

— Mitä pelättävää siinä olisi?

— Jos joku muu kuin minä arvaa nimismiehen syyllisyyden, niin
käräjillä en voikaan näyttää etevämmyyttäni. Minulla ei ole koskaan
tätä ennen ollut näin loistavaa tilaisuutta, ja minä en anna kenenkään
varastaa sitä minulta, en kenenkään. Kuuletteko, en kenenkään!

— En minä aiokaan sitä tehdä.

— Mutta jos sen teette, niin minä ammun teidät. Te ette tiedä, miten
taitava minä olen. Minä olen näyttänyt Helsingissä usein taitoani.

Jos minä nyt ottaisin revolverin, niin voisin varsin hyvin ampua tästä
keskelle tuota emännän laukkua.

— Olisi hauskaa nähdä sellaista taituruutta, sanoi Kalle. — Ikävä
kyllä, ei tässä ole revolveria.

— Kyllä minulla aina revolveri on, sanoi Ilmari. — Minä ostin
Helsingissä käydessäni sellaisen. Täällä maalla tarvitsee asetta. Ei
voi koskaan olla aivan varma siitä, ettei hyökätä pimeässä.

— Miksi kukaan teidän kimppuunne hyökkäisi?

— Kun minä nyt saan periä kaiken Matin jälkeen, niin aina voi olla
sellaisia, jotka tahtovat minua estää siitä.

Ilmari veti verhon jälleen ikkunan eteen, sytytti sähkövalon ja
viittasi Kallea istumaan, kaataen uudelleen konjakkia laseihin.

— Kun me nyt olemme alkaneet jutella, niin en minä päästä teitä pois,
ennenkuin tämä tavara on loppunut, sanoi Ilmari.

— Mutta minun pitäisi oikeastaan jo lähteä, sillä emäntä tahtoo kai jo
mennä kotia.

— Voihan emäntä antaa tänne siitä tiedon.

— Siitä ei sovittu. Minä lupasin vain pistäytyä täällä ja mennä häntä
noutamaan.

— Odottakoon emäntä. Mitä me hänestä välitämme. Ja jos hän tahtoo
mennä kotiaan, niin menköön. Kai hän osaa ajaa itsekin hevosta.

— Tietysti hän osaa.

— Ja minä voin sitten ottaa auton ja viedä teidät kotianne. Ja minä
näytän teille, mitä vauhtia ajetaan. Nyt minun ei tarvitse laisinkaan
pelätä nimismiestä. Antaa emännän siellä puhua juttujaan, sillä kyllä
naisilla niitä aina riittää.

— Mutta pitäisi minun sentään ilmoittaa hänelle, etten mahdollisesti
tulekaan hänen kanssaan kotia.

— Odottakoon.

— Mutta hän on vanha nainen.

— Mitä me vanhoista.

— Ja kun minä olen köyhä ja hän on rikas, niin pitää minun olla
hänelle huomaavainen.

— Minä olen nyt yhtä rikas kuin hänkin, ja te voitte olla minulle myös
huomaavainen. Onko teillä rahapula?

— Ei varsinaista pulaa, mutta ei rahaakaan ylenpalttisesti.

— Minä tahdon olla teille ystävällinen, kun te olette ollut minulle.
Minä annan teille rahaa.

— Mutta eihän teilläkään ole rahaa.

— Minullako ei olisi rahaa? Kyllä sitä minulla aina on.

Kallessa alkoi herätä varmuus siitä, että Ilmari oli sittenkin
murhaaja. Mahdollisesti oli hänellä vielä ryöstettyjä rahoja jäljellä
ja hän siis voisi niitä näyttää.

— Kertovat, että te olette kuluttanut kaiken perintönne, sanoi Kalle.

— Ihmiset kertovat aina sellaista, mikä ei ole totta. Ja jos raha
menee, niin se myös tulee jälleen. Raha on liikkuvaa tavaraa. Minä
olen nyt ystävällisellä tuulella. Käyttäkää sitä nyt hyväksenne. Jos
minä saisin äkkiä takaisin kaiken sen, mitä tovereilleni olen antanut,
niin olisin rikas. Ja minä olen antanut sellaisillekin, jotka eivät
ole minua lohduttaneet raskaina hetkinä. Te olette tullut silloin, kun
kukaan muu ei ole tullut. Minä en ole kiittämätön. Odottakaahan!

Ilmari otti taskustaan lompakon, valikoi hetkisen ja antoi sitten
Kallelle setelin.

— Tässä on tuhat markkaa!

Kalle tarttui vapisten seteliin. Hän piti sitä levällään edessään.
Numero oli yksi siitä sarjasta, minkä vanha emäntä oli ilmoittanut.
Hänen kätensä vapisivat, kun hän käänsi setelin ja näki leijonan
kupeessa emännän tekemän merkin. Nyt hän oli aivan varma siitä, että
Ilmari oli murhaaja.

— Ette ole kai pitkään aikaan pidellyt käsissänne tuhatmarkkasta,
sanoi Ilmari, — koska tuijotatte siihen tuolla tavalla?

— Minä en muista nähneeni tällaista seteliä, sanoi Kalle, joka tunsi
kauhusta suunsa aivan kuivuvan.

— Täällä on toinen sen sisar, sanoi Ilmari ottaen uuden setelin. —
Saatte ottaa senkin. Maksaa saatte sitten, kun teillä on varaa. Minä en
pyydä edes korkoja.

Kalle katseli uutta seteliä ja huomasi senkin kuuluvan samaan sarjaan.
Nyt täytyi hänen tavalla tai toisella päästä täältä neuvottelemaan
nimismiehen kanssa. Hän pisti setelit taskuunsa ja otti kulauksen
lasista, sillä hänen kielensä oli aivan kuiva.

— No, miltä tuntuu, kun on rahaa taskussa? kysyi Ilmari.

— Minä olen aivan kuin puulla päähän lyöty, sanoi Kalle, — en ole
koskaan tuntenut tällaista tunnetta.

— Minä ymmärrän sen hyvin, sanoi Ilmari. — Ei ole mitään niin kamalaa
kuin rahattomana olo eikä mitään niin ihanaa kuin olla rikas. Ihminen
saa tehdä mitä tahtoo, kun on rikas, mutta köyhää vainoavat kaikki.
Minä olen sen saanut tuntea. Minä en tahdo enää olla koskaan köyhä.
Olla ihmisten armoilla on lahjakkaalle kidutus. Rikasta jokainen
kunnioittaa, köyhää kaikki sortavat.

— Nyt minä jään tänne mielelläni, sanoi Kalle, — sillä näin hyvä ei
ole vielä kukaan minulle ollut. Minä en tiedä, millä tavalla minä tämän
kaiken teille korvaisinkaan.

— Älkää sitä ajatelko, lausui Ilmari, — Minä tässä olen
kiitollisuuden velassa. Jos te vain pysytte uskollisena minun
seurassani vastaisuudessakin, niin minä vannon, että teillä ei koskaan
ole puutetta rahasta. Minä en ole koskaan ollut kitsas ystävieni
suhteen.

— Jos minä teidän seuraanne jään, niin en minä sitä tee rahan tähden,
vaan ainoastaan siinä tapauksessa, että te tarvitsette minua, sanoi
Kalle.

— Niin, minä tarvitsen todellakin ihmistä seuraani, sanoi Ilmari, —
tarvitsen sellaista, joka auttaa ja tukee minua synkkinä hetkinä. Ja
minä tarvitsen juuri nyt, sillä minun on vaikeaa olla täällä, kun se
ruumis on tuolla alhaalla.

Ilmari painoi päänsä käsiinsä ja vaipui pöytää vastaan. Kalle koetti
olla mahdollisimman rauhallinen, sillä hän tiesi aivan varmasti, että
toinen oli tällä tavalla kumarassa vain voidakseen samalla pitää
häntä silmällä. Jokainen varomaton sana, jokainen ajattelematon liike
voisi herättää toisessa epäilyksen. Kalle oli aseeton ja hän tiesi
toisella olevan revolverin. Jos vain puoletkaan oli totta hänen
kerskailustaan ampumataidostaan, niin hän ei elävänä pääsisi täältä
pois, kun murhamiehessä epäilykset olivat heränneet. Hän voitti
vastenmielisyytensä ja kurotti kätensä sivelläkseen toisen kumarassa
olevaa päätä.

Ilmari kohotti päänsä hitaasti, katsoi pitkään Kalleen ja sanoi:

— Te tulitte tänne vakoilemaan minua, sanoi hän verkkaan. Kalle
sävähti.

— Niin, te pelästytte, sanoi Ilmari. — Luuletteko, etten minä aivan
heti tiennyt, miksi te tulitte.

— Minähän kerroin jo, etten aikonut tulla tänne, vaan että emäntä
tuolla alhaalla kehoitti minua tulemaan.

— Eikö hän lähettänyt teitä ottamaan selkoa siitä, olenko minä
murhannut Matin?

— Hän ei totisesti sitä tehnyt, sanoi Kalle. — Jos vähääkään
ymmärrätte ihmisiä, niin totta kai kuulitte hänen ystävällisestä
äänestään, jolla hän teitä puhutteli, ettei hän sellaista epäilekään.
Ja kun te olette minulle kaiken kertonut, niin ettehän te voi olla
syypää.

— Mitä minä olen kertonut teille?

— Sen, mikä on totta, että saatoitte Matin Heikkilään ja kun Matti oli
kuollut, niin hermonne pettivät ja te lähditte heti sieltä.

— Niin, minun hermoni pettivät minut, sanoi Ilmari. — Minun
ei olisi pitänyt lähteä pakoon, vaan jäädä sinne ja kertoa heti
kaikki, mitä tiesin. Minä huomasin sen vasta sitten, kun olin tullut
kotia. Minä ajoin koko matkan sellaista vauhtia, että mittari
näytti seitsemääkymmentä kilometriä tunnissa. Olen minä ajanut
yhdeksänkymmentäkin, mutta sillä tiellä ei voi ajaa enempää kuin
seitsemänkymmentä. Minä muistan olleeni siellä Heikkilässä niin
hermostunut, että ensin päästin auton jarrun irti enkä muistanut
laisinkaan panna konetta liikkeelle. Mutta siinä on kai alamäkeä,
koska kone lähti liikkeelle. Vasta kun se pysähtyi, minä panin koneen
toimimaan. Kummallista, miten paljon ihminen sittenkin muistaa.

— Niin, minä olen huomannut, että vaarallisina hetkinä me muistamme
usein aivan pienet seikat, mutta emme suuria, sanoi Kalle.

Kalle tuumi, millä keinolla hän voisi sen verran päästä pois tästä
huoneesta, että voisi emännälle antaa tiedon ja hänen avullaan
nimismiehelle. Hän ei tohtinut enää sitä ehdottaakaan, koska se olisi
voinut herättää epäilyksiä Ilmarissa. Vaara oli suurempi kuin hän oli
ensin arvannutkaan. Äkkiä hän ymmärsi, miksi tuo toinen oli hänelle
antanut nuo setelit. Jos epäilyksiä tulisi rahojen suhteen, jos joku
tietäisi niiden numerot, niin löytyisihän hänen taskustaan kaksi
seteliä, jotka kuuluivat tuohon sarjaan. Jos hän selittäisi saaneensa
ne Ilmarilta, niin tämä tietysti väittäisi sen valheeksi. Nämä
setelit voisivat todistaa hänen syyllisyytensä murhaan, jos väitteet
nimismiehen suhteen eivät pitäisi paikkaansa. Tämä pirullinen juoni
todisti, miten vaarallisen rikollisen kanssa hän oli tekemisissä.

Juuri kun hän turhaan pohti keinoa päästäkseen tästä kamalasta
ahdingosta, tuli pelastus aivan odottamatta.

— Jos minä päästän teidät ilmoittamaan vanhalle emännälle, että ette
tule hänen kanssaan, niin lupaatteko jäädä tänne yöksi? kysyi Ilmari.

Kalle tarttui tähän ainoaan keinoon.

— Minä lupaan sen.

— Te vannotte sen?

— Minä vannon.

— Saatte siis mennä, mutta ette saa viipyä hänen luonaan. Te sanotte
asianne ja sillä hyvä. Ja minä asetan yhden ehdon.

— Mikä se on?

— Että puhutte emännän kanssa eteisen ikkunan luona, jotta minä voin
nähdä teidät.

— Sen lupaan.

— Pyhästi.

— Aivan pyhästi. Vanha emäntä on minun kummiäitini, ja minä en
tahtoisi rikkoa hänelle antamaani lupausta.

— Onko kummiäiti siis teille jotakin?

— On, sillä vanha emäntä on viisaampi ja hellempi kuin oma äitini.

— Minun äitini kuoli niin varhain, että minä en häntä muista. Minä
olen kaivannut usein äitiä. Menkää, mutta muistakaa, että teidän täytyy
tulla takaisin.

— Minä tulen aivan varmasti.

Kalle riensi nopeasti Peltolasta Uotilaan.

Hän vilkaisi eteisessä Ilmarin ikkunaan päin ja viittasi. Hän näki
miehen seisovan ikkunassa ja sitten sammuttavan tulen. Kalle avasi oven
sisähuoneeseen ja kutsui vanhan emännän eteiseen.

— Nyt olkaa mahdollisimman rauhallinen, sanoi Kalle. — Teidän täytyy
nauraa, jos sen voitte tehdä. Meitä pidetään silmällä. Murhaaja on
Ilmari Peltola. Hän on huoneensa ikkunassa ja pitää meitä silmällä.
Puhukaa sillä tavalla kuin jos vastaisitte siihen, että minä ilmoitan
jääväni tänne ja te saatte ajaa yksin kotia.

Vanha emäntä taputti Kallea käsivarrelle ja sanoi:

— Nimismies oli täällä. Matti oli mennyt Kankaanpään autolla tuona
iltana.

— Minä tiedän sen, vastasi Kalle taputtaen vuorostaan emännän kättä.
— Ilmari Peltola on revolverilla varustettu. Me emme voi häntä saada
huoneessaan kiinni. Hän pyytää minua jäämään sinne yöksi. Ehkä voin
hänet vangita hänen nukkuessaan.

— Koeta keksiä keino, jolla saat hänet huoneestaan ulos, sanoi vanha
emäntä.

— Toimittakaa sana nimismiehelle, että hän menee miesten kanssa
piiloon Kankaanpään autovajaan, sanoi Kalle. — Minä koetan keksiä
keinon, jonka avulla saan murhaajan menemään sinne.

— Nimismies on nyt kotonaan. Minä soitan hänelle ja käsken häntä
menemään autovajaan. Sinä olet nyt vaarassa, minä tiedän sen. Rukoile
Jumalaa, niin hän on lähettävä sinulle turvan ja suojan. Joka häneen
turvaa, ei koskaan ole vaarassakaan vailla apua, sillä hänen kätensä on
voimallinen eikä kukaan häntä taida vastustaa.

— Antakaa minulle nyt kättä. Hän uskoo meidän sanovan hyvästi
toisillemme, — mutta minä tahdon teitä kiittää.

— Vielä sana, lausui vanha emäntä. — Hänen ikkunassaan oli tuli
sinä aikana, jona murha tapahtui ja hänen varjonsa näkyi. Ota selkoa
siitäkin.

Kalle nyökkäsi. Hän viittoi ikkunasta Ilmarin ikkunaa kohden koettaen
selvittää, että asia oli järjestetty.

Kun hän palasi Ilmarin huoneeseen, kysyi tämä:

— Mitä emäntä sanoi?

— Mitä sanomista siinä oli. Hän nauroi ja sanoi osaavansa vielä
itsekin ajaa.

— Te puhelitte muustakin, huomasin minä.

— Minä pyysin häntä poikkeamaan kotiani ja ilmoittamaan, että jään
tänne mahdollisesti yöksi. Tällaisena aikana voi äitini tulla helposti
levottomaksi, ellei minua kuulu kotia.

Muistaen emännän viimeisen huomautuksen alkoi Kalle tarkastella
huonetta.

— Mitä te katselette? kysyi Ilmari.

— Teillä on hauska huone, sanoi Kalle. — Olemme tähän asti puhelleet
niin paljon, että en ole edes katsellut ympärilleni.

Huoneen nurkassa oli miehen rintakuva. Hän meni sen eteen ja katseli
sitä. Hän näki silloin, että jalustassa oli runsaasti naarmuja, joka
osoitti, että sitä oli siirrelty. Kun hän palasi paikalleen pöydän
ääreen, näki hän pöydässä jälleen naarmuja ja myös valkoisia viiruja,
jotka olivat syntyneet epäilemättä juuri kipsikuvasta. Siis sen oli
Ilmari niin asettanut, että varjo lankesi verhoon ja sivulliset voivat
luulla ihmisen istuvan pöydän ääressä. Mikä erehdys, kun Ilmari oli
asettanut sen siihen juuri siksi ajaksi, jonka hän oli ajelulla Matin
kanssa. Epäilemättä hän ei silloin vielä ollut keksinyt sitä selitystä,
jonka hän oli Kallelle antanut. Kotia tultuaan ei hän muistanut,
että oli tarpeettomasti asettanut kuvan siihen. Ehkä hän oli useasti
käyttänyt tätä keinoa ja oli siis koneellisesti sen suorittanut sinäkin
iltana.

Huoneessa oli tullut kuuma, ja Ilmari kehoitti Kallea riisumaan takin
yltään. Kalle vastusteli ensin tätä, koska hän tiesi, että takin
ollessa muualla ei hänen pakonsa enää olisi yhtä helppoa. Mutta hän
arveli hädän tullen voivansa takittakin lähteä ja sen vuoksi hän antoi
takin Ilmarille, joka vei sen vuoteen luona olevaan naulaan riippumaan,
riisuen oman takkinsa ja asettaen sen siihen viereen.

Voittaakseen aikaa alkoi Kalle tiedustella Ilmarin yliopisto-oloista.
Näistä toinen puhui mielellään, koska hän samalla saattoi tarkalleen
selittää, miten paljon hänelle oli tehty vääryyttä. Äkkiä Ilmari palasi
uudelleen tuohon murhajuttuun sanoen:

— Minä olen suorastaan pelännyt sitä, että minua syytetään Matin
murhaajaksi, ja senvuoksi on minun täytynyt keksiä kaikenlaiset
ajatukset puolustaakseni itseäni. Minä en tahdo menettää vapauttani
juuri nyt, kun rikkaus ja sen mukana hyvinvointi tulee osakseni. Jos he
olisivat syyttäneet minua, niin olisin aivan varmasti tappanut itseni.

— Te kuvittelette liikoja, sanoi Kalle, — kukaan ei teitä syytä.

— Kiitos noista sanoista, lausui Ilmari. — Kun te olette seurassani,
niin minä en enää pelkää mitään. Jospa minulla olisi yhtä hyvät hermot
kuin teillä, niin olisin hyvin onnellinen.

Kallen ajatukset toimivat kuumeisesti. Ilmari saattoi olla syytön,
mutta hän voi olla myös rikollinen. Päästäkseen tästä selville tahtoi
Kalle asettaa hänelle ansan.

— Minä olen tätä rikosta tarkkaan seurannut, sanoi hän Ilmarille, —
ja minä olen aivan varma siitä, että syyllinen joutuu viimein kiinni.

— Millä tavalla? kysyi Ilmari.

— Rikollinen tekee aina virheitä, sanoi Kalle. — Nuo rahat voidaan
löytää, sillä niiden numerot ovat tiedossa.

— Oletteko siitä aivan varma?

— Olen aivan varma. Minä kuulin numerotkin, vaikka en niitä muista
ulkoa. Numerot ovat minulla kotona lapulle kirjoitettuna. Ja sitten on
vielä toinenkin asia, josta nimismies ei tiedä vielä mitään.

— Ja mikä se on?

— Matin hattu on kateissa, oikeammin sanoen, oli kateissa.

— Ja mitä se todistaa? kysyi Ilmari.

— Se voi olla murhaajan huostassa.

— Aivan oikein.

— Jos siis jollakulla tavataan nuo rahat ja sitten tavataan myös
hattu, näin varmasti hän joutuu kiinni.

— Tämä on hyvin terävästi ajateltu, sanoi Ilmari. — Tämä on asia joka
varmasti ilahduttaa vanhuksia tuolla alhaalla. Minun täytyy mennä siitä
heille kertomaan. Jääkää te tänne odottamaan, minä palaan aivan kohta.

Kalle nyökkäsi.

— Te voitte ryypätä täällä aivan rauhassa, sanoi Ilmari.

Hän nousi paikaltaan ja meni huoneen nurkkaan, missä hänen ja Kallen
takit olivat. Kalle ei kääntynytkään. Hän saattoi seurata Ilmarin
menettelyä muutenkin. Vastapäätä oli seinällä peili, ja siinä kuvastui
Ilmarin liikehtiminen. Hän näki Ilmarin puuhailevan jotakin, mutta ei
päässyt täydellisesti selville siitä, mitä se oli.

— Näkemiin asti siis, sanoi Ilmari ovella. — Minä voin viipyä jonkin
aikaa, mutta odottakaa vain rauhassa.

Hän avasi oven ja meni. Kalle kuunteli. Askelet kuuluivat jonkin aikaa.
Kalle ei hievahtanutkaan paikaltaan. Vähän ajan päästä Ilmari avasi
oven aivan äkkiä.

— Unohtuiko jotakin? kysyi Kalle.

Ilmari astui pöydän ääreen ja sanoi hymyillen:

— Unohdin ottaa mukaani savukkeita.

Hän otti laatikon pöydältä ja poistui. Kalle ymmärsi varsin hyvin,
että nuori mies ei tämän vuoksi ollut palannut, vaan pitääkseen häntä
silmällä, sillä olihan Kalle nähnyt toisen koko ajan ottavan savukkeita
taskussaan olevasta laatikosta. Pitkän aikaa Kalle istui paikallaan
odottaen, palaisiko Ilmari vai ei. Hän katsoi kelloaan. Kun viisi
minuuttia oli kulunut, meni hän ovelle ja avasi sen. Hän ei nähnyt
ketään.

Nopeasti Kalle meni takkinsa luo ja alkoi sitä tarkastaa, sillä hän oli
huomannut Ilmarin käsittelevän sitä. Kun hän pisti kätensä povitaskuun,
huomasi hän siellä toisen lompakon. Hän otti sen ja avasi. Siellä oli
seteleitä, jotka hän tunsi emännän merkitsemiksi. Hän katsoi seinälle
naulaa kohden, jossa hänen hattunsa oli ollut. Ilmarin hattu oli
jäljellä, mutta hänen hattunsa oli viety.

Kalle ymmärsi varsin hyvin, mitä Ilmari oli suunnitellut. Hän aikoi
viedä hänen hattunsa autovajaan ja vaihtaa sen siellä Matin hattuun,
jos tämä sattumalta oli jäänyt autoon. Ja kun setelit olivat Kallen
taskussa, niin saattoi näiden kahden seikan perustuksella siirtää
kaikki epäilykset häneen.

Kalle istui ikkunan ääreen ja piti silmällä Uotilan eteistä. Kului
pitkä aika. Tavan takaa Kalle katsoi kelloonsa ja huomasi ajan kuluvan
perin hitaasti.

Viimein hän näki nimismiehen tulevan Uotilan eteiseen ja menevän
sisään. Vähän ajan päästä tuli vanha emäntä eteiseen ja ikkunan luota
alkoi viittoilla hänelle. Nopeasti Kalle otti takkinsa ylleen ja meni
portaita alas.

Kun hän tuli Uotilaan, sanoi nimismies:

— Ilmari Peltola on vangittu. Hän on tunnustanut tehneensä murhan.

— Onko hän tunnustanut? kysyi Kalle ihmeissään.

— On, vastasi nimismies. — Minä sain sananne ja menin kahden poliisin
kanssa autovajaan, jossa piilouduimme. Jonkin ajan päästä kuulimme
hiljaista rapinaa. Auton ikkuna avattiin ja mies tuli siitä sisään.
Hän raapaisi tuli tikkuun valkeata, ja silloin tunsimme hänet Ilmari
Peltolaksi. Hän näki vajan seinällä hatun ja aikoi juuri vaihtaa sen
siihen, joka oli hänen päässään, kun me hyökkäsimme esiin.

— Ja mitä hän silloin teki? kysyi Kalle.

— Hän lysähti kokoon ja purskahti itkuun. Miehen hermot eivät enää
kaikesta päättäen kestäneet jännitystä. "Se on siis selvä, mitä sitä
enää kannattaa salata", sanoi hän. Ja sitten hän tunnusti kaiken.

— Miksi sinä tahdoit hänet houkutella tuonne vajaan? kysyi vanha
emäntä.

— Minä muistin tuon teidän lauseenne Matin hatusta, vastasi Kalle.
— En minä tiennyt, johdattaisiko viittaus hattuun minnekään. Mutta
päätin sitä koettaa kuitenkin. Ajattelin sillä tavalla, että jos
hattu oli jonnekin jäänyt, niin se oli pudonnut autoon. Ilmari-herra
koetti johdattaa epäilykset minun niskoilleni sillä tavalla, että hän
salavihkaa pisti takkini taskuun Matin lompakon, joka on tässä ja siinä
vielä osa rahoista. Sitten hän otti hattuni ja meni autovajaan. Hän
tahtoi vaihtaa minun hattuni Matin hattuun. Sillä tavalla olisivat
kaikki epäilykset kohdistuneet minuun.

— Te laskitte viisaasti kaiken, sanoi nimismies.

— Ei se ollut laisinkaan mitään viisautta, sanoi Kalle. — Kun minä
rupesin puhumaan hatusta, niin arvasin, että hän menee sitä etsimään.
Minä uskoin, että hän veisi minut mukanaan autovajaan. Minä suoraan
sanoen pelkäsin häntä ja tahdoin päästä hänen seurastaan pois. Kun
te olitte siellä, niin olisin voinut vapautua. Siinä se oli minun
viisauteni. Kaikki muuttuikin toiseksi, vaikka en sitä tarkoittanut
laisinkaan.

— Pääasia on, että asia nyt on selvä ja minä päästän Antin vielä
tänään vapaaksi, sanoi nimismies.

— Ja me kaksi voimme lähteä kotiin, sanoi vanha emäntä. — Minä
tunnen itseni niin kovin väsyneeksi. Toimittakaa, nimismies, Antille
hevonen, jotta hän pääsee kotia. Niin, ja ilmoittakaa ensin puhelimella
tyttärelleni, millä kannalla asiat ovat, jotta siellä osataan ottaa
Antti oikealla tavalla vastaan. Ja kai te voitte estää myös, että
Erkkiä ei suotta tänne laahata?

— Minä ilmoitan tänään vielä siitäkin Helsinkiin, sanoi nimismies. —
Tällainen asioiden purkaminen on hyvin helppoa.

Vanha emäntä sanoi Uotilan väelle hyvästit, kiitteli nimismiestä ja
läksi Kallen kanssa kotiaan kohden.

Kun he olivat ajaneet kylästä ja tulleet metsätaipaleelle, sanoi vanha
emäntä:

— Anna hevosen kävellä, ei meillä ole mitään kiirettä.

Hiljalleen hevonen asteli syysillan pimeässä. Toisinaan se vähän matkaa
juoksi, alkoi taas kävellä, kun sitä ei laisinkaan hoputettu, kääntyi
joskus ihmetellen katsomaan, mikä ajajia vaivasi, kun eivät pitäneet
kiirettä.

— Vähän me ihmiset osaamme ja vähän me tiedämme, sanoi vanha emäntä.
— Me kaksi olemme tässä asiassa tehneet päätöksiämme, ja sitten Jumala
johdattaa kaiken oikeaan suuntaan ja tuo rikoksen ilmi.

— Ettekö te koskaan epäillyt tuota Matin serkkua? kysyi Kalle.

— Minä olen jo pitkän aikaa häntä epäillyt, sanoi vanha emäntä, —
mutta en tahtonut siitä sinullekaan mitään puhua. Katsohan, olenhan
nähnyt, miten toinen epäilys toisensa jälkeen on osoittautunut
vääräksi, enkä tahtonut mennä uudelle tielle, ennenkuin kaikki oli
selvää.

— Miksi te häntä epäilitte? kysyi Kalle.

— Samalla tavalla kuin ajattelen aina ihmisistä, sanoi vanha emäntä.
— Se mies oli saanut rahoja ja ne tuhlannut. Hänelle merkitsi helposti
saatu raha tavattoman paljon. Jos Matti kuolisi, niin hän saisi periä
talon ja tavarat. Hänellä oli etua Matin kuolemasta. Hän oli kylliksi
viisas järjestääkseen rikoksen itselleen edullisella tavalla. Hän osasi
peittää kaikki jäljet, peitti ne erittäin hyvin. Mutta kun kuulin, että
hän oli ruvennut juomaan, niin tiesin, että siihen oli syynsä. Jos
hän oli ennen elänyt huonosti, niin totta kai serkkunsa kuolema olisi
vaikuttanut häneen aivan toisella tavalla, jos hän olisi ollut syytön.

He ajoivat pitkän aikaa molemmat ajatuksiinsa vaipuneina.

— Ihmeellisellä tavalla on tämä rikos meille kaikille tuottanut
myös siunausta, sanoi viimein vanha emäntä. — Tuo verinen lyhty on
valaissut meitä kaikkia. Minä olen nähnyt millainen Antti on. Aina olen
tietänyt, että hän on kunnollinen, mutta tänä aikana hän on näyttänyt
itsensä meille kirkkaassa valossa. Niin paljon on hän rakastanut taloa,
missä hän on lapsuudesta asti elänyt, että hän oli valmis ottamaan syyn
niskoilleen pelastaakseen talon kunnian. Kun ajattelee hänen tavallaan,
niin huomaa, miksi hän kaiken teki. Hän näki, miten Erkki sai pistolin.
Hän tuli murhapaikalle, huomasi aseen ja tunsi sen. Hän vei sen
piiloon, pelastaakseen sillä tavalla Erkin. Ja verta hän sai käsiinsä
kajottuaan ruumiiseen. Siinä on selvitys kaikkeen.

— Nyt kai Anna ja Antti pääsevät yhteen? sanoi Kalle.

— Jos tahtovat, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan, sanoi vanha
emäntä. — Minä tiedän silloin ainakin, että Anna on hyvässä turvassa.
Milloin sinun syntymäpäiväsi on?

Kalle punastui, sillä hän arvasi, miksi emäntä tätä kysyi.

— Onhan siihen vielä aikaa toista kuukautta, vastasi hän. — Sehän oli
iljanteen aikaan.

Vanha emäntä nipisti poikaa käsivarresta.

— Minä tulen silloin toivottamaan sinulle onnea ja tuon eräitä
merkittyjä lampaitani sinulle.

— Minä pussaisin nyt, sanoi Kalle, — ellei hevonen siitä säikähtyisi.

Vanha emäntä taputti poikaa olalle.

Vaiti he jälleen ajelivat pitkän aikaa.

— Ihmeellinen on Herran tahto, sanoi vanha emäntä. — Hän antaa
valkeuden pimeässä loistaa, ja meidän on pakko nähdä elämä puhtaammin
ja paremmin. Me näemme suuret viivat, jotka elämän määräävät, ja me
näemme ihmisten luonteiden kaikki piirrot. Verinen lyhty, verinen
lyhty! Meidän täytyy olla valmiita antamaan kaikki toistemme puolesta,
jotta täyttäisimme tehtävämme tässä elämässä. Meidän täytyy valaista
itseämme, jotta toiset oppisivat arvomme näkemään. Niinkuin maamies
iloitsee vainiosta, kun se tähkäpäissään lainehtii, niin pitää
meidänkin iloita toisista ihmisistä silloin, kun heissä kaikki on
kypsymässä. Huono on se maamies, joka ei pelloistaan iloitse, huono on
se ihminen, joka ei toisista ihmisistä iloitse.

Kalle nykäisi ohjaksista ja hevonen alkoi hiljaa juosta.

— Aja hiljaa, sanoi vanha emäntä, — meillä ei ole enää mitään
kiirettä!








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VERINEN LYHTY ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.