Kaarlo Bergbom: Henkilökuvaus

By Jalmari Finne

The Project Gutenberg EBook of Kaarlo Bergbom, by Jalmari Finne

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.



Title: Kaarlo Bergbom
       Henkilökuvaus

Author: Jalmari Finne

Release Date: October 13, 2017 [EBook #55741]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KAARLO BERGBOM ***




Produced by Tapio Riikonen








KAARLO BERGBOM

Henkilökuva


Kirj.

JALMARI FINNE





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1922.




1.


Suurmiehet ilmestyvät tavallisesti ryhmittäin. Samaan aikaan on eri
aloilla olemassa henkilöitä, jotka määräävällä tavalla vaikuttavat
kansakunnan kohtaloon ja sivistykseen.

Suurmiesten ilmestymisen on selitetty johtuvan siitä, että eräät
aikakaudet ovat heidän toiminnalleen otollisemmat kuin toiset. Kaikki
aikakaudet ovat otollisia suurmiehille, sillä neroille tarjoutuu aina
toimialoja. Keskinkertaiset vain kaipaavat otollisia oloja, he vain
valittavat joutuneensa väärälle uralle, nero on aina oikealla alalla,
sillä hän muuttaa elämän itselleen, älylleen ja toiminnalleen
sopivaksi. Yhtä vähän kuin mikään voi estää yksilöä olemasta lahjakas,
yhtä vähän voidaan estää neroa painamasta leimaansa aikakauteensa.

Mutta suurmiesten ryhmänä esiintymiselle on oma selityksensä. Ihminen
tarvitsee ajatustensa terästämiseksi toisia yhtä lahjakkaita. Niinkuin
veitsi hioo veitsen, niin hioo mies miehen. Ajatuksen kultaista palloa
heiteltäessä tarvitaan aina toinen, joka viskaa sen takaisin. Suuri
yleisö voi olla erinomaisena nerokkaan miehen toiminnan kaikupohjana,
mutta se ei koskaan voi sitä herättää. Yleinen äänestys ei koskaan ole
kutsunut esiin lahjakasta ihmistä. Neron toimintahan on aina tavalla
tai toisella kapinaa entisiä muotoja ja ajatuksia vastaan, siksi suuri
yleisö ei häntä voi löytää. Nerot löytävät aina toinen toisensa, joko
kadehtimalla toisiaan tai ihailemalla, joko kumotakseen toisen tai
taistellakseen hänen rinnallaan, mutta aina heidän täytyy tuon
tuostakin saada verrata ajatuksiaan ja toimintaansa vertaistensa
ajatuksiin ja toimintaan.

Nämä seikat saavat aikaan jonkinmoisen lahjakkaiden ihmisten
ylimyssäädyn, joka joko taistelee keskenään valta-asemasta tai yhdessä
taistelee yhteistä suurta vihollista, tyhmyyttä vastaan. Joko
vastustaen tai ihaillen he antavat toisilleen tunnustuksen, tuon
jokaiselle toimivalle henkilölle välttämättömän ravinnon. Tämä ravinto
ei koskaan ole kvantitatiivista vaan kvalitatiivista. Nerokas ihminen
ei laske suosionosoitusten lukumäärää, vaan punnitsee ne.

Jos Kaarlo Bergbom olisi ollut yksinään, ei hän olisi perustanut
Suomalaista teatteria. Jos hän teatterin olisi luonut, ei siitä olisi
tullut kansallista laitosta, ellei samaan aikaan olisi Snellman
herättänyt kansallisuustuntoa, ellei Lönnrot olisi koonnut suomalaisten
vanhoja runoja, ellei Aleksis Kivi olisi ilmestynyt aivan uuden
uutukaisen kirjallisuutensa kera.

Kaikki nämä miehet saivat osakseen ankaraa vastustusta. Yksi ihminen
voidaan kylläkin masentaa, mutta kokonainen rivi pysyy pystyssä. Kaarlo
Bergbomin työtä ei voida irroittaa suomalaisuuden suurmiesten työstä,
eikä heidän työtään voida täysin arvostella, ellei Kaarlo Bergbomin
työtä oteta varteen.

Kohtalo antaa auliisti lahjansa suosikeilleen. Snellmanille se antoi
taistelijan itsepäisen uskon työnsä välttämättömyyteen tehden hänestä
sotasankarin ajatusten kamppailussa, lahjoittaen samalla sielullisen
nahan niin vahvan, että jokainen isketty haava siinä heti parantui.

Lönnrotille kohtalo antoi elämän pyhän uteliaisuuden, halun tunkeutua
ihmissielun kauneimpiin kolkkiin, lahjoitti aivoihin aivan kuin
mehiläisparven, jotka hunajan keräsivät kauneimmista ja tuoksuvimmista
kukista.

Itämailla puhkaistaan satakieliltä silmät, jotta ne laulaisivat
kirkkaammin. Kohtalo antoi Aleksis Kivelle sieluun suuren surun, ja
siksi hän saattoi elämän väkevää iloa kuvata.

Ja Kaarlo Bergbom sai miehen tarmon ja naisen uhrautumisnälän, sai
unelmien koko kirkkauden, tuon jalokiven, jonka läpi elämän voi nähdä
täydessä väkevyydessään iloineen ja suruineen.

Jälkimaailma tavallisesti käsittää vastustuksen siksi, mikä
sanomalehdissä ilmenee, sanomalehdissä, jotka ovat ajan suuri kello,
vailla tuntiennäyttäjää ja ilmaisten vain minuutit. Mutta pahimmat
loukkaukset, syvimmät iskut tulevat takaapäin, osuvat salaa, ja
katkerimmat tuskat kärsitään hiljaisissa kammioissa ja silloin kun
ympäristö ei niistä tiedäkään. Vain iskun saaja voisi niistä kertoa.
Jos hän on voimakas ja torjunut iskun, vaikenee hän. Jos hän on
masentunut, vaikenee hän tietäen, että iskun tehoisuuden määrää uhrin
huuto.

Kaarlo Bergbomin työn alkutaival on yhtä ainoaa vastustusten sarjaa.
Kaikkia aseita, mitä suinkin voitiin käyttää hänen tuhoamisekseen, on
käytetty. Hän olisi ehdottomasti lannistunut, ellei hänen rinnallaan
olisi ollut miehiä, joiden työ oli yhtä suuri kuin hänenkin, ja ellei
hänen takanaan olisi ollut joukko uskollisia auttajia, jotka häneen
ehdottomasti luottivat. Hänellä oli oma armeijansa, alussa kylläkin
pieni, mutta kun voitot alkoivat näkyä, oli koko kansa hänen takanaan,
valmiina uhraamaan kaiken mitä voi.

Vastustus on kaiken henkisen harrastuksen tuhooja ja samalla voi se
olla sen voimistaja. Aivan kuin heikon virran voi kallio pidättää ja
vesi painuu maan uumeniin, niin voimakkaan virran tielle osuva kallio
synnyttää putouksen ja veden voima tulee siten hyödylliseksi. Jokainen
lahjakas ihminen löytää elämänkutsumuksensa vasta silloin, kun suuri
vastustus on hänen tiellään. Edullisissa olosuhteissa ei tavallisesti
mitään suurta saada aikaan, ei ainakaan mitään uutta.

Jos ruotsalaisten taholta maassamme olisi myötätuntoisesti
suhtauduttu Suomalaisen teatterin alkuyrityksiin, olisi tästä
taidelaitoksesta epäilemättä tullut aivan vähäpätöinen. Se olisi
pysynyt seuranäyttämönä. Mutta kun ruotsalaisten vastustus teki sen
kansalliseksi taidelaitokseksi, niin se sai sen kautta uuden arvon.
Vastustus oli ankara, mutta virtana oli Kaarlo Bergbomin toimintahalu
ja tarmo, siksi Suomalainen teatteri syntyi.

Kaarlo Bergbom ei koskaan ollut mikään puolueihminen, ei hän ollut
suomalaisuuden suuri intoilija samassa muodossa kuin Snellman, eihän
hän koskaan oppinut suomenkieltäkään aivan virheettömästi
kirjoittamaan, mutta yhtä kaikki hänestä tuli suomalaisuuden
keskeisimpiä henkilöitä. Suomalainen teatteri on kansalle elävä ja aina
uudestaan koko voimassaan esiintyvä ilmaisu kansallisuudesta, siksi
sitä rakastettiin ja siksi sen puolesta oltiin valmiita tekemään
uhrauksia. Kaarlo Bergbom sen johtajana oli kansan henkisen sivistyksen
kaipauksen ilmaisija. Ja kun hän pystyi tehtävänsä täyttämään, niin
hänestä tuli suurmies.

Monastihan mies joutuu vastuulliseen tehtävään, on keskeinen henkilö ja
hänen työnsä tuloksista odotetaan suurta, mutta työ supistuu pieneen ja
tulokset ovat mitättömiä. Tämä johtuu siitä, ettei hän osaa ajamaansa
asiaa tehdä omakseen, ei tunne aivan kuin profeetallista kutsumusta.
Kaarlo Bergbomille teatteri oli hänen omansa. "Minä olen johtokunta",
sanoi hän niskoitteleville näyttelijöille.

Lahjakkaan ihmisen tuntomerkki on siinä, että hän voi monella aivan
vastakkaisellakin työskentelyalalla saavuttaa hyviä tuloksia. Onhan
lahjakkaisuus universaalista, se näkee pääasiat ja siirtää syrjään
sivuseikat. Todella lahjakas ihminen ei koskaan ole sidottu yhteen
ainoaan työalaan, vaan menestyy monella, koska hän aina muodostaa eri
toiminta-alat itselleen sopiviksi.

Helppoa on jäljestäpäin arvostella suurmiesten työtä. Heidän
menettelynsä tuntuu meistä ehdottomasti ainoalta oikealta ja kaikessa
aivan luonnolliselta. Mutta Suomalaisen teatterin historiassa on kohta,
joka, vaikkakin on aivan luonnollinen, todistaa Kaarlo Bergbomin
suuruuden. Se on hänen suhteensa suomalaiseen näytelmäkirjallisuuteen.
Maassa oli vain muutamia kirjailijoita, ja kuitenkin syntyi
näytelmäkirjallisuus, jonka vertaista ei myöhempi kirjailijapolvi
lukuisana laumana ole pystynyt luomaan. Tämä kotimainen kirjallisuus
oli se kulmakivi, jonka varassa teatteri saavutti kansallisen
merkityksensä. Mutta eihän mitään suurta synny ilman suurta uhrausta.
Kaarlo Bergbom uhrasi oman kirjallisen tuotantonsa luodakseen sen
toisissa ja toisten kautta. Ellei hänellä olisi ollut paljoa
annettavaa, ei hän olisi paljoa saanutkaan. Tyhjästä ei mitään
rakenneta.

Tätä hänen uhriaan ei koskaan ole kyllin suureksi arvioitu. On
lähtökohdaksi otettu hänen nuoruudennäytelmänsä. On verrattu niitä
myöhempään kirjallisuuteen ja huomattu ne monessa suhteessa köyhiksi.
Mutta nehän olivat aloittelijan työtä. Pyyhkikäämme Henrik
Ibsenin elämästä hänen kypsyysaikansa näytelmät, paljonko hänen
nuoruudennäytelmänsä silloin merkitsevät?

Kypsyyttä ihminen tarvitsee voidakseen luoda jotain, suuria sisäisiä
taisteluja ja suuria tuskia antaakseen elämästä oikean kuvan.
Nuoruuteen liittyy aina hempeämielisyyttä, joka tuntuu heikkoutena
draamallisessa tuotannossa. Nuoruuteen liittyy myös häveliäisyys omien
sisäisten ristiriitojensa kuvaamiseen. Eihän Shakespearekaan osannut
kuvata tunteen suurta paloa Romeossa ja Juliassa ennenkuin vasta
kypsyneenä miehenä. Goethe tarvitsi kokonaisen ihmiselämän, ennenkuin
Margaretan välitön tunne puhkesi koko kauneudessaan esiin. Elämän on
täytynyt nöyryyttää ihmistä, ennenkuin hän näkee rakkauden pyhän
lunastusopin. Ristiriitoja ei kuvata, ennenkuin on taistellut
jättiläisen kanssa pimeydessä ja tämä on antanut siunauksensa.
Nuoruuteen kuuluu välittömästi usko elämään ja sen suureen voimaan.
Kypsyneellä iällä tämä usko puhdistuu taisteluissa ja vasta silloin
merkitsee jotain, vasta silloin se on leiviskä, jonka on ansainnut eikä
saanut sitä lahjaksi. Suuren kirjallisuuden tunnusmerkki on juuri
siinä, että elämänkäsitys on omien kokemusten ja taistelujen kautta
puhdistunut. Ihminen on vuodattanut sydänverensä kalkkiin, jonka hän
kohottaa siunatakseen sillä muita. Ja näin tapahtuu ihme.

Jos siis Bergbomin näytelmistä puuttuu se suuri kantavuus, joka ne
tekisi ikuisesti säilyviksi, niin on niissä kuitenkin jo ominaisuuksia,
jotka vain todella lahjakkaan ihmisen nuoruuden tuotannossa ilmenevät.
Ne ovat: toiminnan kiinteys ja sen loogillinen johdatus huippukohtia
kohden, vuorosanojen naseva iskevyys ja luonteiden selväpiirteisyys. Ne
olivat ammattitaidon näytteitä, ja ilman näitä taitoja ei mitään
pysyvää luoda. Kirjailijan ammattitaito hänellä oli jo nuorena
vallassaan, ja sitä hän olisi voinut käyttää elämänarvojen
punnitsemiseen. Tosin tämä punnitsemiskyky oli hänessä yksipuolinen...
mutta ainahan suuret miehet, profeetat ja apostolit, ovat olleet siinä
suhteessa yksipuolisia... mutta iän mukana tämä ominaisuus kasvoi,
kirkastui ja laajeni. Ja hänessä oli ikuisen voiman heleä ilmaisumuoto,
huumori, joka pakotti häntä rakastamaan elämää sellaisenaan ja saamaan
hänet näkemään kaiken oikeassa valossaan.

Ellei Kaarlo Bergbom henkisesti olisi Suomalaista teatteria varten niin
paljon uhrannut, ei hän sitä myös olisi palavasti rakastanut. Sehän
ihmiselle on vain todella rakas, jolle on uhrattu jotain. Teatteri oli
tärkein osa hänen elämässänsä, ja siksi hän sen puolesta taisteli. Jos
hän taistelun olisi jättänyt, olisi hän epäilemättä tuhoutunut.
Teatteri vastasi hänelle rakastettua, lasta, perhettä, yksityistä
onnea.

Tämä keskeinen asemansa suomalaisuuden suuressa heräämisessä tuotti
hänelle vuosien kuluessa määrätyn korkean aseman. Jokainen voima
herättää aina vastavoiman, siksi sai hän myös kadehtijoita, henkilöitä,
jotka uskoivat tallustaessaan toisen laatimaa latua saavansa enemmän
aikaan kuin työn aloittaja. Näitä vastustajia oli tuon tuostakin
teatterin sisäpuolella, arvostelijoissa ja yleisössäkin, koska
suomalaisen aina täytyy kadehtia niitä, jotka ovat muita päätä
pitempiä.

Miten monta kertaa ovatkaan vastustajat tuoneet ristinpuun naulitakseen
hänet siihen, koska jokainen suurmies aina naulitaan ristiin. Mutta he
eivät tunteneet vastustajaansa. Tämä otti ristin, taittoi sen
kappaleiksi ja iski vastustajiensa kalloon, mukiloi heidät monasti
pahanpäiväisiksi, mukiloi niin, että eräät koko ikänsä pysyivät
rampoina. Jos katselee niitä, jotka ovat olleet hänen vastustajinaan,
niin ei kukaan heistä ole elämässä saavuttanut pysyvää huomattavaa
asemaa, vaan ovat aina tavalla tai toisella tehneet haaksirikon.

Onnistumisen ensimmäisiä ehtoja on se, että osaa esteet nähdä oikeassa
muodossaan. Jos sen lisäksi osaa punnita omat voimansa, niin tulos on
varma. Mikä uhkarohkeus olikaan perustaa samalla suomalainen ooppera ja
suomalainen teatteri! Myöhemmin ei kukaan ole uskaltanut tätä tehdä,
vaikkakin tällaisen yrityksen onnistumisen välttämätön ehto, ekonominen
vauraus maassa, on paljoa edullisempi. Kaarlo Bergbom loi tyhjästä
näyttelijät, hän loihti esiin laulajat. Sanottiinhan, ettei ollut
sellaista ihmistä, josta Kaarlo Bergbom ei olisi tehnyt näyttelijää,
eikä sellaista olentoa, josta hän ei olisi tehnyt laulajaa.

Ei mikään tunnu sivullisista niin luonnolliselta kuin onnistuminen,
mutta vain harvat osaavat arvostella, mikä voimanponnistus on tarvittu
kaiken aikaansaamiseen. Niiden joukossa, jotka hänen työtään osasivat
oikealla tavalla arvostella, olivat kaikki ne, jotka vilpittömällä
mielellä uhrasivat hänen työlleen oman työnsä.

Jokainen ihminen on magneetti. Hänen luonteensa pääominaisuus vetää
samanlaisia luokseen. Kaarlo Bergbomin seurassa oli uhrautuminen
luonnollinen asia, sitä ei tarvinnut hävetä. Hänhän ei tehnyt kauppaa
ihmisten henkisten ominaisuuksien ja lahjojen kanssa, vaan tahtoi ne
kehittää ja antaa tilaisuuksia kukoistukseen. Ken ei pysty päälliköksi,
on mielellään voimakkaan johdettavana. Ilman tätä harrasta uhrautuvaa
joukkoa olisi Suomalaisen teatterin alku jäänyt vain kauniiksi
unelmaksi huolimatta johtajansa kaikista ponnistuksista. Taistelua ei
suurikaan johtaja voita armeijatta, mutta vain oikeilla johtajilla on
voittoisa armeija.

Kaarlo Bergbomin asema teatterin johtajana oli sen vuoksi varma, ettei
hän olisi sitä ehdottomasti tarvinnut toteuttaakseen elämänsä ja
saadakseen jotain aikaan. Yhtä hyvin hän olisi voinut olla yliopiston
professorina, jolloin hänen terävä älynsä olisi hedelmöittävästi
vaikuttanut kirjalliseen arvosteluun. Yhtä hyvin hän olisi voinut olla
kirjailijana ja olisi saavuttanut maineen sillä alalla.

Hänen varmin kilpensä taistelussa vastustajiaan vastaan oli se, ettei
hän kaivannut tunnustusta. Työ riitti hänelle. Hän tiesi niin varmasti,
että työ on se ainoa rukous, johon aina tulee vastaus.

Kohtalo ei ollut antanut Kaarlo Bergbomin olemukseen niitä viehättäviä
piirteitä, jotka vetävät ihailijattarien lauman taiteilijan ympärille.
Jos tällainen parvi olisi hänen luonaan ollut, ei hän koskaan olisi
suurta saanut aikaan. Hänestä olisi korkeintaan tullut esteettinen
"leijona", joka olisi kirjoittanut henkeviä teoksia, mutta ei olisi
perustanut Suomalaista teatteria.

Esittävä taiteilija voi yhtä kaikki jotain saavuttaa, ihailijatarparven
suitsutuksista huolimatta saavuttaa siksi, että hänellä aina on
kiitollinen ja vaikutuksille altis yleisö, joka kiihoittaa henkistä
paloa hänessä, mutta henkisesti omintakeisesti luova mies heikkenee
aina tuollaisen ihailijatarparven uhrina. Kun jokainen mies on altis
imartelulle, ja miten altis onkaan! -- viisas nainenhan tietää, että
jokainen mies on voitettavissa, kun vain osaa kultiveerata hänen
heikkouksiaan -- niin hänen henkinen voimansa vähenee, kun siltä ei
mitään vaadita.

Juuri tämä miehellisen viehätyksen puute aiheutti sen, että Kaarlo
Bergbom suhteissaan naiseen aina oli henkisellä tasolla. Kaikki siteet
hänen ja naisen välillä johtuivat henkisestä askartelusta. Rakkaus voi
tuottaa pettymyksiä, taisteluja ja ristiriitoja, mutta niistä
tavallisesti mies nousee entistä voimakkaampana. Henkisen yhdyselämän
ristiriidat ovat kiirastuli, missä sielu puhdistuu... jos se jaksaa
saada voiton.

Mikä oli Kaarlo Bergbomin ja Charlotte Raan suhde alkujaan? Väitetään
heidän rakastaneen toisiaan. Kumpikaan ei ole siitä puhunut mitään,
kumpikaan ei ole jälkimaailmalle jättänyt todistusta. Kun nainen
palvelee miestä, voi aina olla varma siitä, että hän miestä rakastaa.
Ja Charlotte Raa palveli Kaarlo Bergbomia. Hän oli ruotsalainen
näyttelijätär, joka ei osannut edes suomenkieltäkään, hän innostui
suomalaiseen näytelmätaiteeseen, jota siihen asti ei ollut
olemassakaan, hän heittäytyi yritykseen, joka tuotti hänelle haittaa ja
ikävyyksiä ruotsalaiselta taholta. Niin paljoa ei nainen tee, ellei hän
rakasta. Voihan sanoa, että hän aavisti, miten suuri oli Kaarlo
Bergbomin työ, miten pitkälle se viittasi. Hän oli näyttelijätär, hyvä
näyttelijätär, mutta hyväkin näyttelijätär elää aina vain hetkessä. Jos
hän tekee laskelmia tulevaisuuden suhteen, ei hän ole hyvä
näyttelijätär eikä ole näyttelijätär laisinkaan.

Charlotte Raan avioliitto ei ollut aivan onnellinen. Hyvin harvoin onni
seuraakaan avioliittoa, missä molemmat ovat näyttelijöitä, koska he
monasti voivat kadehtia toisiaan. Charlotte Raan tielle osui mies,
joka äkkiä tarjosi hänelle jotakin uutta, riisti hänet irti
arkipäiväisyydestä. Hän näki, että nuoripari voisi aikeensa toteuttaa
vain hänen avullaan. Hän tahtoi juuri tuon miehen hyväksi tehdä jotain,
siksi hän opetteli suomenkieltä ja näytteli Lean.

Miten omituinen onkaan sallimus! Charlotte Raa uhraa elämänsä
ruotsalaiselle näytelmätaiteelle, saavuttaa aikalaistensa silmissä
kuuluisuuden. Ja kaikki tämä jää unohduksiin. Mutta hänen nimeensä
painetaan iankaikkisuuden leima maassa, joka ei ole hänen
synnyinmaansa, hänen esiintyessään kielellä, joka ei ollut hänen
äidinkielensä. Ja miksi? Siksi, että tämä työ on tehty täydellä
rakkaudella ja antaumuksella, siinä ei ole maineen tavoittelua, ei
mitään muuta kuin uhrautumista. Niin, uhrautumista miehen tähden, joka
hänelle silloin merkitsi paljon. Ja sallima järjesti niin, että tämä
mies kerran oli oleva kuuluisa, ja naisen nimi säilyy hänen rinnallaan
täydessä kirkkaudessa.

Kaikista niistä kauniista tarinoista, joita maailmassa on säilynyt
miehen ja naisen yhteisestä palavasta elämästä, on Kaarlo Bergbomin ja
Charlotte Raan kauneimpia. Me tiedämme siitä kylliksi vähän, jotta se
säilyttää salaperäisyytensä. Mikään pikkumaisuus ei siinä pääse
samentamaan kirkkautta, mikään yksityisten etujen ahneus ei rajoita,
vaan kaikki säilyy valoisana, kauniina tarinana kahdesta ihmisestä,
jotka innostuksen laineen kimmeltävää pintaa ovat nousseet, aivan kuin
kaksi kukkaa, jotka kohtalo on heittänyt elämän mereen. Ja
arkipäiväisen elämän keskellä, joka tahtoo tappaa kaiken jalon ja
epäitsekkään, loistaa näiden kahden ihmisen yhteinen lyhyt ponnistus
kirkkaana, valaisten kauas eteenpäin, lisäten tulevissa sukupolvissa
uskoa ja ponnistuksen riemua.

Elämä on viisaasti järjestänyt sen, ettei kiihkeinkään tunne kestä
kahta vuotta kauempaa. Charlotte Raa oli nainen, nuori nainen, tulinen
nainen. Ajan mittaan ei mitään naista tällainen väkevä henkinen suhde
voi tyydyttää. Miehensä kuoleman jälkeen hän rakastui erääseen
suomalaiseen nuoreen mieheen ja aikoi tämän kanssa mennä naimisiin.
Oliko tämä ankara isku Kaarlo Bergbomille, sitä ei kukaan tiedä. Oliko
hän tyytyväinen siihen, että tämä suhde, josta ei mitään suurempaa enää
voinut syntyä, näin onnellisella tavalla päättyi? Charlotte Raa
matkusti pois Suomesta ja meni naimisiin Winterhjelmin kanssa, näin
unohtaen suomalaisen nuorukaisen ja tämän rakkauden. Nuorukainen meni
naimisiin ja muisteli koko elämänsä nuoruutensa lemmittyä, muisteli
sitä kauniimmin, kun ei ollut tätä saanut omakseen.

Kaksi älykästä naista oli Kaarlo Bergbomin rinnalla, molemmat hänen
sisariaan, Augusta af Heurlin ja Emilie Bergbom. Mikä erotus näiden
kahden naisen välillä! Kumpikin uskoi ehdottomasti veljensä
elämäntyöhön, kumpikin uhrautui sille, mutta edellisen uhrautuminen on
jäänyt unohduksiin, jälkimmäinen on saanut maineen. Kaikesta älystään
huolimatta -- joka oli ehdottomasti Emilie sisartaan paljoa älykkäämpi
-- oli Augusta af Heurlinilla vika, jota hän ei voinut hillitä, ja joka
esti häntä oikealla tavalla suhtautumasta veljensä työhön. Hän oli
määräävä luonne. Hän tahtoi olla käskijä silloin, kun hänen olisi
pitänyt olla palvelija, hän tahtoi tehdä aloitteita silloin, kun hänen
olisi pitänyt totella. Hän oli valmis lainaamaan veljelleen rahoja, kun
tämä niitä tarvitsi elämäntyötään varten, mutta hän ei punnitessaan
rahoja aina muistanut ottaa sydäntään vaakalautaan. Voimakkaalla
temperamentilla varustettuna ei hän aina osannut eroittaa asiaa ja
henkilöitä ja sen vuoksi toisinaan saattoi johdattaa veljensä tekemään
ajattelemattomiakin päätöksiä. Kaikista suurista ajatuksistaan
huolimatta hän mahdollisesti olisi ajanut veljensä elämäntyön karille,
ellei Emilie Bergbomia olisi ollut.

Oliko Emilie Bergbomilla taiteellisia lahjoja? Väitetään hänen
uhranneen kirjalliset taipumuksensa hoitaakseen orvoksi jääneitä
sisaruksiaan. Nämä lahjat olivat epäilemättä enemmän taiteellista
kaipausta kuin varsinaisia lahjoja. Jos hänellä lahjoja olisi ollut,
niin myöhemmin elämässä se olisi jollain tavalla ilmaantunut. Mutta
taiteellista käytännöllisyyttä hänellä oli hyvin suuressa määrässä.
Hänellä oli kaikki ne ominaisuudet, jotka hänen veljeltään puuttuivat,
ja siksi hän oli välttämätön tälle. Kaarlo Bergbom oli nimittäin
eräissä suhteissa harvinaisen epäkäytännöllinen. Raha-asioissa hän oli
aivan mahdoton. Sisarensa sen sijaan oli elämänsä ajan istunut
Hypoteekkikassassa ja oli tottunut juuri raha-asioita järjestämään,
tuntien koko siihen kuuluvan koneiston.

Veljeään auttaakseen Emilie Bergbom perehtyi pukuhistoriaan, veljeään
palvellakseen hän oli teatterin ylimpänä puvustonhoitajattarena.
Hänessä oli naisen uhrautumisen-nälkä aivan täydellisenä. Hän eli
veljelleen ja tämän tähden hän uhrasi henkilökohtaisen onnenkin,
hylkäsi kosijan sellaisen kuin J.V. Snellman.

Tiesikö Emilie Bergbom alunpitäen, mitä veljensä työ oli? Epäilemättä
ei. Mutta miksi hän tämän tietoisuuden olisi tarvinnutkaan. Hänelle
riitti yksinään se, että hän sai uhrautua. Lopulta oli teatteri hänelle
niin kaikki kaikessa, että hänen tunteensa ihmisiin riippui siitä,
millä tavalla nämä suhtautuivat teatteriin. Jos joku tahtoi
vahingoittaa teatteria, vihasi hän tätä olentoa. Ja naisena hän sen
myös näytti. Vaikka hän oli syvästi uskonnollinen, niin loukkaus
teatteria kohtaan ei ollut niitä syntejä, joita hänen uskonsa mukaan
oli anteeksi annettava. Ja katkeruus saattoi säilyä niin palavana,
vaikkakin elämä pakotti hänet seurustelemaan määrättyjen henkilöiden
kanssa, että hän vasta kuolinvuoteellaan saattoi antaa eräälle
henkilölle anteeksi tämän tekemän loukkauksen.

Emilie Bergbom osasi koota ympärilleen joukon naisia, jotka kukin
omalla tavallaan ja lahjojensa mukaan palvelivat teatteria.
Tavallisesti he käytännöllisellä työllä auttoivat teatteria, uhrasivat
aikaansa ja varojaankin. Omituista -- tämä henkinen ilmakehä on ollut
niin väkevä, että he elämässä aina ovat etsineet sitten aloja, joilla
voivat tehdä epäitsekästä työtä. Useimmat heistä ovat perineet määrätyn
katsantokannan "opettajaltaan", sen nimittäin, että miehen työtä on
palveltava, mutta siinä samalla on pidettävä hyvää komentoa.

Tämä yksinvaltainen asema veljensä elämässä johdatti siihen, että
Emilie Bergbom ei suvainnut mielellään veljensä elämässä muita kuin
hyväksymiään naisia. Ja Kaarlo Bergbom, joka ei ketään pelännyt, joka
teatterissa eli yksinvaltiaana eikä koskaan jäänyt vastausta velkaa,
oli sisarensa edessä aivan kuin tohvelisankari, salaa seurustellen
sellaisten naisten kanssa, joita sisarensa ei oikein suosinut.

Luovassa työssään Kaarlo Bergbom eli tietysti usein tavallisen elämän
yläpuolella. Hän oli aivan kuin hallitsija, joka valvoi kansansa
parasta. Emilie Bergbom oli pääministeri, joka määrättyinä hetkinä
tarjosi hänen käteensä asioiden langat. Tietysti hän oli samanlainen
kuin muutkin pääministerit, hän antoi langat toisinaan väärässä
järjestyksessä, mutta hän rakasti sitä valtakuntaa, missä veljensä oli
kuninkaana.

Emilie Bergbom palveli veljensä työtä, mutta hän ei voinut palvella
tämän sielussa piilevää luovaa voimaa. Harvoin sisar voikaan siinä
suhteessa veljeään auttaa. Veriyhteys lienee tässä suhteessa esteenä.

Kun Minna Canth ilmestyi Kaarlo Bergbomin elämään, sai kaikki uuden
käänteen. Minna Canth on saanut pysyvän nimen suomalaisessa
kirjallisuudessa. Ilman Kaarlo Bergbomia ei tämä olisi ollut
mahdollista.

Näissä molemmissa ihmisissä oli muuan yhteinen piirre. Molemmat olivat
aivan vapaita kaavamaisuudesta. Kaarlo Bergbomissa tämä johtui älystä,
Minna Canthissa se oli salaista veressä piilevää perintöä. Olihan hänen
isänsä avioton lapsi Messukylästä ja äidinäitinsä avioton lapsi
Kangasalta. Väitettiinhän, ettei Minna Canth itsekään ollut isänsä
lapsi, vaikkakin tämä tarina lienee aivan väärä. Minna Canth tahtoi
rikkoa elämän sovinnaisia ja tekopyhiä sääntöjä. Yksityisihmisenä hän
oli arvokas kauppias Kuopiossa, mutta ajatuksissaan hän oli aivan
vallankumouksellinen. Tämän vuoksi hänen kirjalliset tuotteensa
toisinaan herättivät suuttumuksen myrskyn. Pidettiinhän hänen
näytelmäänsä "Kovan onnen lapsia" niin vaarallisena, että sen esitys
keskeytettiin. Taistellessaan yhteiskunnan kaavamaisuutta ja henkistä
ahtautta vastaan hän kaipasi itselleen sopivaa seuraa. Kaarlo Bergbom
oli henkisesti hänen sukulaisensa, siksi hän alistui tämän vaikutuksen
alaiseksi.

Syvemmät ja ankarammat kuin milloinkaan tunteen aiheuttamat tragediat
ovat ne, jotka sielullisten yhdyssiteitten katkeaminen synnyttää.
Eräänä hetkenä oli Minna Canth kuuluisa kirjailija, hän uskoi omaan
voimaansa, hänen ystävänsä kiihoittivat tätä uskoa, hän tunsi toisen
henkilön valvonnan kahleeksi, halusi irtaantua siitä. Hän kirjoitti
näytelmän yksinään, uskoen siten pääsevänsä korkeammalle. Menestys oli
näennäisesti suuri. Mutta hän itse tunsi voimansa herpaantuneen. Hän
tarvitsi jälleen Kaarlo Bergbomia, palasi hänen luokseen. Sopu syntyi,
mutta side oli katkennut. Tällaisia siteitä ei koskaan kerran
katkettuaan uusita.

Miten monasti onkaan Kaarlo Bergbomia soimattu siitä, että hän ei
samalla tavalla jatkanut toisen henkisen työn kohottamista kuin sitä
ennen. Soimata voivat ne, jotka eivät tunne henkisen luomisen lakeja,
joille se on samaa kuin mikä muu askartelu tahansa.

Nerot eivät aina itse ole tietoisia siitä, mitä he saavat aikaan. He
elävät väkevästi omaa sisäistä elämäänsä ja joutuessaan kosketuksiin
toisten kanssa herättävät ajatuksia tietämättään. Tämän he saavat
aikaan juuri sen vuoksi, että ovat kokonaan vapaita kaavamaisuudesta.
Jokainen, joka tuli kosketuksiin Kaarlo Bergbomin kanssa, sai aivan
kuin herätyksen. Hän oli kuin voimakas sähköpatteri, joka toisten
sielullisen koneiston pani liikkeeseen.

Voimakkaimman vaikutuksen elämässä jättää meihin aina se, joka kulkee
ohitsemme. Harvoin profeettakaan aivan lähimpään ympäristöönsä
väkevimmin vaikuttaa. Kaarlo Bergbom oli tuollainen ohikulkija, joka
muutamalla sanalla aukoi siteitä ihmisten sielussa.

Tämän siteiden aukomisen hän kaikkein suurimmassa määrässä teki Ida
Aalbergissa. Heidän suhteensa ei ollut sama kuin Charlotte Raan ja
Kaarlo Bergbomin suhde. Ida Aalberg oli kohtalon suomaa pehmeätä vahaa,
josta nerokas mies loi elämän täyden kuvan puhaltaen siihen henkensä.




2.


Sovinnaiset tavat ovat yhteiskunnan suurimman kunnioituksen esineenä.
Niiden tarkka noudattaminen on välttämättömänä ehtona, ennenkuin voi
saada sivistyneen ihmisen nimen. Monen ihmisen arvo on kokonaan vain
siinä, että he ovat käytöksessään moitteettomia. Teoreettisesti
puhutaan aina kyllä ihmisen sisäisestä arvosta, mutta käytännössä
palvellaankin ulkonaisia tapoja.

Ja tapojen ohella on myös määrätty sovinnaisuus ajatuksissa. Oikeammin
sanoen ihmiset eivät ajattele, he vain matkivat ajatuksia. Tästä
johtuu, että sivistykseksi lasketaan, miten paljon on lukenut.
Omintakeisten ajatusten luomista on aina pidetty kapinallisuutena.
Ihannekeskustelu on useimpien mielestä se, että puhutaan siitä, mitä on
nähnyt, kuullut tai lukenut.

Mutta elämä tavallaan kostaa yhteiskunnalle lähettämällä sen
sovinnaisten tapojen ja ajatusten keskelle olentoja, jotka eivät
kunnioita sovinnaisia tapoja ja kaikkein vähimmin sovinnaisia
ajatuksia. Jos heiltä puuttuu nerous, ovat he tavattoman vastenmielisiä
ihmisiä. Jos he ovat neroja, ovat he yhteiskunnan suolana. Mutta aivan
ehdottomasti tällainen ihminen tulee originaaliksi.

Kaarlo Bergbom oli originaali. Sellainen hän oli tavoissaan ja ennen
kaikkea ajatuksissaan ja puheissaan. Tavoillaan hän herätti monasti
naurua, sanoillaan tuskallisen vaitiolon tai palavan ihailun, riippuen
siitä, millainen oli kuulijan henkinen kehitystaso.

Itse hän oli täysin tietoinen siitä, että hän eräissä tilanteissa oli
naurettava, mutta hän ei sitä koskaan surrut eikä koettanut muuttaa
tapojaan, vaan pysyi aina omana itsenään. Älykkäänä miehenä hän saattoi
sydämestään nauraa kaikille näille kompastuksilleen. Toisinaan hän
aivan tahallaan kiusasikin ihmisiä erikoisuutensa suojassa. Tyhmä
ihminen nimittäin ei koskaan ollut hänen edessään aivan suojaton.

Originelli ihminen joutuu aina selkkauksiin silloin, kun yhteiskunta
tahtoo häntä kunnioittaa, sillä kunnioittaminen on tavallisesti
kaikkein kaavamaisinta elämän muodoista.

Eräillä illallisilla kuului Kaarlo Bergbomille kunniapaikka ja
arvojärjestyksessä oli asetettu hänen lähettyvilleen ihmisiä. Hän tuli
pitoihin liian myöhään, vasta silloin kun kaikki jo olivat istuneet
pöytään. Hänet tahdottiin viedä paikalleen, mutta hän jyrkästi vastusti
sitä ja sanoi paljoa mieluummin istuvansa toisessa päässä pöytää. Ja
marsalkan kauhuksi hän istui todella pöydän alapäähän yhteiskunnan
pienimpien ja nuorimpien joukkoon pitäen täällä sellaista iloa
sukkeluuksillaan, että yläpää pöytää, joka juhlallisen arvokkaana istui
ja söi, loi tuon tuostakin paheksuvia mutta samalla kateellisia
katseita sinnepäin.

Kun muodiksi tuli antaa miehillekin kukkia, häpesi Kaarlo Bergbom
tällaista kunnioitusta. Jos hän kukkalaitteen teatterissa sai, saattoi
hän istua huoneessaan ja säälien katsella katkottuja kukkia, ja hän
ilmaisi selvästi paheksumisensa sen johdosta, että niitä oli
rautalangoilla tuettu.

Tämä hänen kukkakunnioituksen halveksimisensa johdatti hänet hauskaan
tilanteeseen Holmenkollenilla Kristianian lähistöllä. Hän oli eräänä
kesänä siellä sanatoriossa ja järjesti kuvaelmia sekä säesti
laulajattaria ja laulajia, siten vaikuttaen paljon illanviettojen
ohjelmistossa. Hänen lähtiessään päättivät naiset osoittaa hänelle
kiitollisuuttaan, ja toinen toisensa jälkeen tuli kiinnittämään pienen
kukkakimpun hänen rintaansa. Kaarlo Bergbom alistui tähän nolona. Hän
nousi rattaille ja läksi ajamaan laaksoa kohden. Kun mutkitteleva tie
johti erään puron yli, pysäytti hän hevosen ja heitti kaikki kukat
virtaan. Nyt hän oli vapaa siitä roskasta. Mutta mikä olikaan hänen
kauhunsa laaksoon tullessaan! Kaikki olivat oikotietä tulleet sanomaan
kerta vielä hyvästi. Ja hän seisoi siinä kukitta! "Ei siinä auttanut
enää valheetkaan", lausui hän kertoessaan nauraen tästä seikkailustaan.

Pukeutumisessa hän oli niin huolimaton, että sisarensa Emilie sai aina
valvoa, oliko kaikki kunnossa. Mutta eihän Emilie aina voinut juosta
hänen jäljestään. Niinpä veljensä palattua kerran Saksasta Emilie
kauhukseen huomasi matkalaukussa kaikki paidat aivan puhtaina, Kaarlo
Bergbom ei ollut kertaakaan muistanut vaihtaa paitaa! Pakkauksessa hän
heitti tavarat aivan sekaisin matkakirstuun, ja kun se avattiin,
vallitsi siellä täydellinen hävityksen kauhistus, eivätkä aina kaikki
tavarat olleet hänen omiaankaan. Niinpä Emilie kerran säikähtyneenä
huudahti: "Mutta, Kaarlo, nämähän eivät ole sinun housusi!"

Emilie Bergbom oli aina mustassa puvussa. Miksi, sitä ei kukaan
tiennyt. Kerrotaan hänen nuorena ollessaan erään nuoren miehen
kuolleen, jota hän salaa oli rakastanut. Emilie ei puvussaan koskaan
ollut ylellinen, mutta aina arvokas ja hieno, siksi häntä kiusasi
veljensä huolimattomuus pukuasioissa. Hän määräsi, milloin räätälin
piti tulla mittaa ottamaan, hän etsi kankaat ja määräsi värit, ja
Kaarlo Bergbom alistui kaikkeen nöyränä kuin pikkupoika. Kerran Emilie
päätti veljelleen teettää uuden kesäpäällystakin ja lähetti sen vuoksi
Kaarlo Bergbomin Studen räätäliliikkeeseen. Täällä oli Pariisissa
käynyt leikkaaja, hieno herra, joka äärimmäisellä kohteliaisuudella
otti mittaa kuuluisasta tohtorista. Kun tämä toimitus oli päättynyt,
kääntyi hän Kaarlo Bergbomin puoleen ja murheellisella, huolestuneella,
mutta kovin kohteliaalla äänellä kysyi: "Saanko tohtorille antaa
ystävällisen neuvon?" -- "Olkaa niin hyvä", vastasi tohtori. --
"Tohtorin ei pitäisi panna niin paljon tavaroita taskuunsa, ja jos
täytyy, niin pitää ne jakaa tasan kummallekin puolelle, sillä se tekee
vartalon vinoksi. Ja tohtorilla kun muuten on jokseenkin kaunis
vartalo!" Millä nautinnolla Kaarlo Bergbom tämän kertoikaan matkien
räätälin huolestunutta ja kunnioittavaa puhetapaa. "Se ei sentään
mennyt minuun", lopetti hän kertomuksensa tullessaan siihen kohtaan,
missä puhutaan hänen vartalostaan.

Räätälin huomauttama vartalon vinous johtui siitä, että hän aina
mielellään söi omenia ja varsinkin syksyllä kuljeksi taskut aivan
pullollaan niitä. Kadulla kävellessään hän aivan rauhallisesti söi
niitä. Omenat vastasivat hänellä tupakkaa, sillä sitä hän ei käyttänyt.

Niin vähän hän välitti puvustaan, että tarvitsevalle olisi antanut
kaikki vaatteensa, ellei hänen vartalonsa olisi ollut sellainen, että
puku ei sopinut kelle tahansa, ja ellei hän olisi sisartaan pelännyt.

Kun tällainen erikoinen ihminen tuli seuraan, muutti hän heti tavat.
Kaikki sovinnainen sai jäädä syrjään ja pääasiaksi tuli henkinen
ajatusten vaihto. Jos seura oli hänelle mieluinen, niinkuin se usein
oli, sillä ei hän mahdottomia ihmisiltä vaatinut, kun nämä vain olivat
luonnollisia ja välittömiä, niin hän oli pian seuran keskipisteenä.
Loistavan muistinsa vuoksi oli hänellä suunnattoman suuri varasto mitä
huvittavimpia kaskuja henkilöistä, joiden kanssa hän oli tullut
kosketuksiin. Yksi ainoa maassamme on hänet voittanut tällaisten
kaskujen kertomisessa, E.G. Palmén. Kaskut eivät olleet vain kaskujen
vuoksi, vaan hän valaisi erilaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä tai
arkielämän tapauksia tarinoitten avulla. Milloin niissä vallitsi
hyväntahtoinen huumori, milloin pureva satiiri, aina tarpeen mukaan. Ja
onneton se ihminen, johon hänen satiirinsa kohdistui. Hän pisteli
siihen asti, kunnes toinen oli aivan avuton ja antautui armoille.

Kun Kansallisteatterin uusi rakennus valmistui ja Erkko oli
kirjoittanut siihen juhlanäytelmän "Pohjolan häät", niin muutama päivä
ennen vihkiäistilaisuutta painoasiamies kielsi tämän näytelmän. Se oli
aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Teatterin tähden ilmoitettiin
kuitenkin oltavan valmiita keskusteluihin. Olen ollut läsnä tässä
tilaisuudessa, missä Kaarlo Bergbomin äly on viettänyt riemujuhlaansa.

Painoasiamiehet, heitä oli kaksi varmuuden vuoksi, selittivät, että
näytelmässä on joukko kohtia, joita ei voida hyväksyä. Heti
ensimmäisessä näytöksessä vallitsee sumu, ja kun paimen koettaa
puhaltaa torveensa, eikä lähde ääntä, niin hän sanoo, että usva
sammuttaa sanat ja aatosten vapaa lintu povessamme kahleissa vaivojansa
ruikuttavi. Tämän sanottiin tarkoittavan painohallitusta. Kun
Pohjolassa juodaan mustaa olutta, niin tarkoitettiin Pohjolalla
nimenomaan Venäjää, koska Pietarissa ravintoloissa tarjottiin mustaa
olutta. Louhi, Pohjolan emäntä, symbolisoi Venäjää, hänen tyttärensä
Iivo, jonka kanssa voitiin liitto solmia, tarkoitti nuorta Venäjää.
Tämänlaatuisia huomautuksia ladeltiin. Kaarlo Bergbom kuunteli
sanaakaan sanomatta, mutta hänen silmänsä kiiluivat, nuo pienet syvällä
olevat silmät, joissa oli aina kuin metallinen loisto, ja hän repi
leukaparrastaan karvoja, niinkuin hän aina teki hyvällä tuulella
ollessaan, ja puri niitä. Ja sitten hän päästi ilotulituksen
valloilleen. Hänen äänensä oli mitä herttaisin, opettava ja
ystävällinen, aivan kuin professorin tenttiessä heikkolahjaista
nuorukaista.

"Johtuu mieleeni muuan tapaus Ranskassa Napoleon I:n aikana", sanoi
hän. "Muuan naiskirjailija oli kirjoittanut roomalaisaiheisen
näytelmän, jonka esityksen painohallitus kielsi. Kun tämä nainen oli
vanha tuttava ja vallankumouksen ajoilta 'sinä' keisarin kanssa, meni
hän tämän luokse ja vakuutti, ettei näytelmässä ollut mitään
valtiollisia viittauksia. Keisari kuunteli hänen selityksiään ja
lausui: 'En minäkään sieltä mitään sellaista löydä, mutta että niitä
on, siitä olen varma!' Niin on tietysti tässäkin näytelmässä, vaikka en
minä niitä näe ja vaikka en usko kiltin Erkon sellaiseen pystyvänkään."

Painoasiamiehet olivat noloja. He koettivat puolustaa kantaansa, mutta
Kaarlo Bergbom hymyili vain heille. Ja sitten hän ryhtyi uuteen
hyökkäykseen.

"On kaksi näytelmää", sanoi hän, "sellaista, etten voi käsittää, miten
painoasiamies voi sallia niiden esityksen. Toinen on Daniel Hjort.
Ajatelkaahan, siinä on hallitsija toisessa maassa ja hänen luokseen
lähetetään lähetystö, jolla tietysti tarkoitetaan suurta lähetystöä
Pietariin."

Painoasiamiehet olivat sanattomia näin julkeasta väitteestä.

"Toinen näytelmä on Faust", jatkoi Kaarlo Bergbom. "Siinä tekee eräs
vanha herra, joka tietysti tarkoittaa vanhaa puoluetta, liiton pirun
kanssa, joka tietysti on Venäjä, vietelläkseen Margareetan,
arvaattehan, että se on nuori Suomi; kätyrinä tässä toimessa on Martta,
jolla tarkoitetaan Suometarta; Ja Walentin, joka puolustaa sisartaan ja
sen vuoksi tapetaan, on Päivälehti (joka silloin oli lakkautettu
useaksi kuukaudeksi). Minä en voi käsittää, miten te voitte sallia
meidän näyttelevän Faustia."

Nyt hän huomasi ottaneensa luonnon pois painoasiamiehiltä ja olevansa
voitolla. Hän tarttui näytelmään ja hyvin luontevalla äänellä lausui:

"Minä otan tämän nyt mukaani ja pyyhin sitä, aivan kuin syntisessä
ruumiissani olisi seitsemän sensoria. Muuten on tämä juttu minulle
hyvin sopiva. Erkko on hyvin arka eikä sallisi mitään lyhennyksiä ja
pyyhkimisiä. Nythän voin panna kaikki teidän konttoonne."

Tämä oli tulos, jota eivät kai painoasiamiehet olleet odottaneet. Vielä
eteisessä hän kääntyi ja sanoi:

"Muistuu mieleeni muuan tapaus Pietarissa Aleksanteri III:n aikana.
Kaksi herraa keskusteli kadulla. Heidät vangittiin. Kun he
poliisikamarissa kysyivät syytä tähän vangitsemiseen, niin vastattiin
heille: 'Te puhuitte eräästä lihavasta ja tyhmästä herrasta ja sillä te
ette voi tarkoittaa ketään muuta kuin keisaria'."

Ja tarttuen oven ripaan poistuakseen hän kumarsi ja sedällisen
ystävällisesti jatkoi:

"Näin voi käydä. Pitää olla varovainen, jotta ei tule naurettavaksi!"

Tällaisen ihmisen edessä oli heikko ihminen aivan turvaton. Sen
näyttelijät saivat monasti kokea. Kun keskinkertainen taiteilija
esiintyi vaativasti ja itsetietoisesti, saattoi hän yhdellä ainoalla
lauseella lannistaa tämän. Tämän johdosta hän sai monta hyvin katkeraa
vihamiestä, jotka eivät koskaan antaneet hänelle loukkausta anteeksi.
Vaatimaton ihminen sai hänestä aivan luotettavan ystävän, vaativainen
syrjäytettiin heti. Muuan nainen, tuollainen taiteen itu, joka
kuvitteli olevansa jotain suurta, sanoi kerran katkerana: "Kyllä Kaarlo
Bergbom osaa katkoa ihmisten siivet!" Tämän kun Kaarlo Bergbom kuuli,
vastasi hän lyhyesti: "Minä en tiennyt hänellä siipiä olleenkaan!"

Jos heikkouksien ohella oli lahjoja, niin eivät heikkoudet Kaarlo
Bergbomille mitään merkinneet, hän teki aina ihmisten ominaisuuksien
suhteen lopputilin ja määritteli kaiken saldon mukaan. Niinpä hän
saattoi Ida Aalbergille antaa yhä uudestaan ja uudestaan anteeksi
kaikki tämän tyhmyydet ja oli aina valmis ohjaamaan ja johtamaan häntä.
Tämän suuren näyttelijättären heikkouksista puhuessaan hän saattoi
nauraen sanoa: "Ida ei eläissään ole sanonut yhtä ainoaa totta sanaa.
Hän vastaa kaikkeen jaa, pitää vain tietää mitä hän kulloinkin
tarkoittaa!"

Tyynellä tuulella ollessaan hän saattoi kuunnella kuinka suuria
typeryyksiä tahansa, mutta kiivastuttuaan -- ja jumala paratkoon, hän
kiivastui usein ja silloin aivan täydellisesti! -- hän antoi älynsä
leimahdella, kaasi kaikki sovinnaiset ajatusrakenteet ja asetti omansa
sijaan, oli kuin paras asianajaja, joka epäselvänkin asian voi selittää
itselleen edulliseksi. Tällaisina hetkinä oli hänen sanontansa
tavattoman draamallista, täynnä väkeviä lauseita ja iskeviä käänteitä.
Jos vastustaja pyrki puolustamaan itseään, niin hän vain yltyi ja tuli
murhaavammaksi. Ja hän loukkasi silloin toista kaikkein arimpiin
kohtiin. Jos hän oli tehnyt väärin, ja sellaista sattui usein, niin ei
hän koskaan voinut suoraan pyytää anteeksi, ei tunnustaa erehtyneensä,
sillä se oli hänelle mahdotonta, mutta hän koetti kaikin keinoin
hyvittää toista, jos hän huomasi väärin menetelleensä, ja silloin hänen
rakastettavaisuutensa oli niin lumoava, että jokainen antoi mitä
tahansa anteeksi.

Hän ei voinut hillitä temperamenttiaan eikä sitä tahtonutkaan, ei
silloinkaan, kun hengenahdistus häntä vaivasi ja jokainen suuttumuksen
puuska lopulta salpasi hengityksen. Hän tunsi kerta kaikkiaan olevansa
älyllisesti kaikkien muiden yläpuolella ja sen perustuksella oikeutettu
menettelyihin, jotka muille eivät olleet luvallisia. Niin kauan kuin
tämä voima hänessä oli, kaasi hän kaikki vastustajansa, kun se iän
karttuessa heikkeni, oli hän tuomittu olemaan toisten iskujen
maalitauluna.

Jos näyttelijät kapinoivat -- ja milloin he eivät sitä tekisi! --
saattoi hän myrskyisenä vaeltaa teatterilla. Silloin hän tavallisesti
otti nenäliinan taskustaan ja repi hampaillaan sitä, samalla syytäen
suustaan toisen purevan lauseen toisensa jälkeen. Mikään väittely ei
voinut tulla kysymykseenkään siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän
antanut toiselle suunvuoroa, vaan puhui koko ajan ja sanottuaan kaiken
sanottavansa meni nopeasti tiehensä.

Toisinaan hän tällaisten myrskypuuskien jälkeen pysytteli päivän poissa
teatterilta ja palasi sitten aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
Ja oikeastaan ei ollutkaan tapahtunut mitään muuta kuin että tyhmyys
oli kaatunut ja teatterissa vallitsi jälleen puhdas ilma.

Tällainen ihminen ei voinut teatterissa saavuttaa varsinaisia ystäviä,
ajoittain kyllä innokkaita ihailijoita, mutta ei herttaisia ystäviä.
Näyttelijäin sielullinen nahka on hyvin arka, ja Kaarlo Bergbom
haavoitti sitä tavan takaa. Monet hoitelivat haavansa terveiksi ja
muistelevat häntä kiitollisuudella. Toiset repivät itserakkaudessaan ne
yhä uudelleen auki, siihen jäi arpi, ja sopivan tilaisuuden tullessa he
olivat valmiit iskemään häneen, ellei suoraan edestä niin ainakin
takaapäin.

Jokainen voimahan synnyttää aina vastavoiman, ja siksi Kaarlo Bergbom
synnytti vastustuksen näyttelijöissä. Toisinaan se purkaantui
suoranaiseksi haluksi saada hänet erotetuksi. Sitä varten pidettiin
kokouksia, lähetettiin kirjeitä johtokunnalle, mutta nämä eivät koskaan
johtaneet mihinkään tulokseen, sillä näyttelijöiden laatimat kirjelmät
tekevät aina humoristisen vaikutuksen. Hänen aikanaan ei näyttelijöiden
joukossa liene ollut ketään muuta näyttelijää kuin Benjamin Leino, joka
aina ja kaikissa olosuhteissa olisi ollut hänelle uskollinen. Alempi
palveluskunta sen sijaan oli häneen syvästi kiintynyt, sillä tämän
suhteen hän oli kylläkin vaativa, mutta oli valmis antamaan täyden
tunnustuksen jokaisesta voimanponnistuksesta. Kun hän vihasi kaikkea
sovinnaista, piti hän sen vuoksi työväestä, joka ei koskaan tahtonut
kiivetä korkeille hevosille, vaan oli sitä mitä oli.




3.


Eroitus lapsen ja aikuisen sielunelämän välillä on siinä, että lapsi
elää kokonaan hetkessä, jotavastoin aikuisella on menneisyys taakkana
ja tulevaisuus huolena.

Jota suurempi kyky ihmisellä on elää väkevästi hetkessä, sitä varmemmin
hänelle kuuluu ei ainoastaan taivaan vaan myös taiteen valtakunta.
Oikeassa taiteilijassa onkin tämän vuoksi aina suuri määrä lasta. Onhan
Goethe sanonut, että jokainen lahjakas ihminen elää yhä uudelleen ja
uudelleen kehityskautensa. Hän aloittaa elämän uuden taiteellisen
ponnistuksensa keralla ikäänkuin alusta.

Kohdistamalla ajatuksensa tulevaisuuteen ja mahdolliseen maineeseen ei
koskaan ole mitään todella suurta taidetta saatu aikaan.

Kaarlo Bergbom rakasti elämää siinä määrin, että kuoleman-ajatus oli
hänelle kiusallinen. Jos hänen seurassaan tuli puhe kuolemasta, niin
hän aina heti siirsi sen syrjään. "Ja kun se kerran tulee, niin on
parasta, että se tulee äkkiä", sanoi hän. Kuullessaan, miten eräs vanha
tuttavansa, muuan senaattori, kuoli senaatissa työpöytänsä ääreen, piti
hän tätä kuolemaa kaikkein kauneimpana.

Hän ei tottunut kuoleman-ajatukseen, ennenkuin vasta halvauksen
saatuaan. Silloin osui hänen käsiinsä vanha luokkakuva, ja alakuloisena
hän huomasi kaikkien siinä olevien toveriensa kuolleen, hänen yksinään
enää olevan elossa.

Tämä jokaisen hetken väkevä omakseen valloittaminen oli se voima, jolla
hän vaikutti taiteeseen ja koko ympäristöönsä. Teatterin ohjelmiston
saattoi hän laatia keväällä seuraavaa näytäntövuotta varten valmiiksi,
mutta se ei milloinkaan pitänyt paikkaansa. Jos hänen mielestään sopiva
näytelmä ilmestyi, niin sai usein jo puolivalmiiksi tullut työ siirtyä
syrjään. Ja kun huomattava kotimainen näytelmä ilmestyi, silloin mikä
tahansa ulkomainen hylättiin. Innostuessaan harjoituksissa hän eli sen
hetken aivan kuin mitään muuta ei olisikaan ollut olemassa, tuhlaamalla
tuhlaten henkistä voimaansa, usein harjoituksen lopulla ollen aivan
nääntynyt.

Kun mikään innostus ei koskaan yhtämittaisesti saata jatkua, vaan
siinäkin on arkipäivänsä suurien sunnuntaiden lomassa, niin saattoi hän
väliin lyödä laimin työt teatterilla, jättää näyttelijät oman onnensa
nojaan, kunnes äkkiä jostain odottamattomasta syystä taas innostui,
iski työhön ja yhden ainoan harjoituksen aikana sai ihmeitä aikaan.
Toisinaan oli näytelmiä, joita hän rakasti aivan palavalla kiihkolla,
harjoitti niitä suurella innolla, vei näyttelijät ja teatterin
voittoon.

Rinnan ihmisen elämänvoiman kanssa on aina uskonnollisuus. Kaarlo
Bergbom ei ollut pienimmässäkään määrässä kirkollinen, koskaan ei hän
käynyt kirkossa eikä kai koskaan tutkinut jumalansanaa. Mitään suurta
ei saada aikaan, ellei ihmisellä ole aivan varma vakaumus
elämäntehtävästään, tietoisuus kutsumuksestaan. Tämä varmuus oli Kaarlo
Bergbomissa aivan täydellinen. Teatteri oli hänen elämäntehtävänsä.
Tavallisissa oloissa hän pysyi vaatimattomana eikä koskaan siihen
viitannut, mutta kiivastumisen hetkellä tämä tietoisuus ilmeni aivan
selvänä. Teatteri oli korkeinta ja kauneinta, ja jokaisen ihmisen, joka
tahtoi hänen suosiossaan pysyä, täytyi jaksaa siitä innostua.

Niin suuressa määrässä kuin hän sukkeluuttaan tuhlasikin kaikkiin
elämänkysymyksiin, piesten ankarasti politikoitsijoita, ystäviäänkin,
ristien veljensä rouvankin "hallituksen sanansaattajaksi", heittäen
letkauksia taiteeseen ja kirjallisuuteen, suomien armottomasti jokaista
suurentelevaa olentoa, niin uskontoon ei hän koskaan ivallisesti
kajonnut. Uskonnollisten kysymysten alue oli se ainoa, johon hän ei
kohdistanut ajatustensa valonheittäjää. Enintään dogmatiikka toisinaan
sai pienen letkauksen, mutta sekin oli aina sävyisä ja ystävällinen.

Häneltä puuttui sisarensa Emilien naiivin harras ja ehjä
uskonnollisuus.

Maailmassahan on kaksi kaunista asiaa, kuolema ja lapset. Jos Kaarlo
Bergbom elämän väkevyyden vuoksi karttoi kuoleman-ajatusta, niin sen
sijaan hänen koko hellyytensä kohdistui lapsiin. Missä vain tilaisuus
ilmaantui, osoitti hän näille suosiotaan kaikenlaisten lahjojen
muodossa. Hänen äänensä sai aivan toisen soinnun lapsen edessä. Ehkä
tämä johtui siitä, että lapsi aina on koruton, osoittaa suosiotaan
ilman arvostelua, puhtaasti tunteensa perustuksella. Jos näytelmässä
tarvittiin lapsiavustajia, oli hän aina hyvällä tuulella ja tavattoman
innostunut.

Tämä rakkaus lapsiin oli se ainoa side, joka hänet liitti Topeliukseen.
Näillähän kahdella miehellä ei ollut luonteessa muuta yhteistä.
Topelius oli herttainen ja naiivi, Bergbom taisteleva ja älykäs. Mutta
molemmat rakastivat lapsia, ja sen vuoksi Kaarlo Bergbom ponnisti
Topeliuksen kuuluisaksi tekemiseksi enemmän kuin kukaan tässä maassa.
"Prinsessa Ruususen" esitykset täytti todellinen satutunnelma, tuo
herttaisen naiivi usko elämän suuriin arvoihin, mielikuvituksen rikkaus
ja tunteen ehjä voima. Ruusunen tuli tavallaan hänen käsiinsä
kerjäläistyttönä ja läksi kuninkaantyttärenä, niin tavattoman määrän
satuloistoa ja kauneutta Kaarlo Bergbom osasi siihen liittää.
Huvittavaa onkin, että Topelius vanhoilla päivillään katsellessaan tätä
satunäytelmäänsä, johon Kaarlo Bergbom oli lisännyt tavattoman paljon,
ei enää itse tiennyt, mikä oli hänen omaansa, vaan nähtyään sen
Ruotsalaisessa teatterissa esitettynä valitti, että siellä oli "niin
kovin paljon jätetty pois".




4.


Rinnan Kaarlo Bergbomin ansioitten kanssa suomalaisen
näytelmätaiteen kohottamisessa on hänen vaikutuksensa suomalaiseen
näytelmäkirjallisuuteen.

Missä määrin hän on vaikuttanut Aleksis Kiven tuotantoon neuvoillaan,
ei tarkoin tiedetä. Paljon kirjoja hän tälle lainasi, se on tunnettua,
ja uskollaan tuki muiden masentamaa miestä. Kaarlo Bergbomin koko
sivistys oli eurooppalaista, häneltä puuttui varsinainen rahvaan
sielunelämän tunteminen. Tämä seikka viittaa kylläkin siihen, että
Kaarlo Bergbom ei ole Kiveä voinut samassa määrässä kuin muita
neuvoillaan auttaa. Mutta vaikkakin suoranainen auttaminen ei ehkä
tullutkaan kysymykseen, niin hän oli ensimmäisiä, jotka tunsivat
Aleksis Kiven tuotannon arvon, ja esittämällä hänen näytelmiään hän
raivasi niille tien yleisön sydämeen.

Suurimmalla voimalla on Kaarlo Bergbom auttanut Gustaf von Numersin
kirjallista tuotantoa. Numersilla oli palava mielikuvitus, täysi
henkinen hehku, mutta häneltä puuttui järjestävä kyky. Tässä suhteessa
Kaarlo Bergbom oli aivan kuin kohtalon valmistama apu hänelle.

Kaarlo Bergbom antoi toisen kirjalliseen tuotantoon parhaat henkiset
voimansa, hän järjesti juonen, laati kohtaukset voimakkaiksi, antoi
sopivia iskulauseita, teki luonteet selviksi kohtausten avulla.

Parhain näyte tästä yhteistyöstä on "Elinan surma". Maailman
kirjallisuudessa on harvoja näytelmiä, joissa johdanto olisi niin
oivallinen kuin tässä. Luonnollisen keskustelun avulla heti
ensimmäisestä kohtauksesta alkaen pääsee katsoja päähenkilöiden
elämästä ja kohtaloista selville. Mikään lause ei tunnu pakotetulta tai
tarkoituksella laaditulta, ja kuitenkin jokainen kohta on aivan
välttämätön alkujuonen selvittämiseksi. Kun Klaus Kurki tulee sisään,
tiedämme kaiken, mikä näytelmälle on välttämätöntä, ja mielenkiintomme
on aivan täydellinen. Jos vertaa tätä alkua moniin Sardoun, tuon suuren
taiturin, näytelmiin, niin huomaa, miten loistavasti "Elinan surma" on
laadittu. Miten usein saakaan Sardou turvautua siihen keinoon, että
joku oloja tuntematon saapuu näyttämölle ja hänelle selitetään kaikki
tarkoin! Tässä ei ole mitään sellaista. Tuntien Kaarlo Bergbomin suuret
historialliset tiedot voi melkein varmuudella sanoa, mikä ajatus on
hänen antamansa, sillä mitään vastaavia tietoja ei ollut Numersilla.
Numers oli aikonut ensin tehdä Kirstin palkkapiiaksi, noudattaen siinä
kansanrunoa, mutta Kaarlo Bergbom tiesi, että näytelmä siten kadottaisi
paljon voimastaan, koska Kirsti ei silloin olisi tasavoimainen Klaun
kanssa, ja siksi hän Kirstistä teki aatelisneidon.

Kolmas kuvaelma, kohtaus Klaun ja Kirstin välillä Laukossa, on Kaarlo
Bergbomin kirjoittama, samoin kaksi viimeistä kuvaelmaa, joissa draaman
toiminta nousee huippuunsa. Alkujaan oli aikomus noudattaa näytelmässä
runon määräämää loppua, siis Klaus olisi polttanut vaimonsa taloon,
mutta koska tämä muoto ei olisi ollut kylliksi näyttämöllisesti
vaikuttava, ei ainakaan Kaarlo Bergbomin mielestä, joka rakasti selvää
toimintaa eikä ulkonaisia vaikutuskeinoja, muutti hän lopun
sellaiseksi, että Klaus kuristaa vaimonsa. Näytelmää laadittaessa hän
kysyikin teatterilla näyttelijöiltä, millaisen lopun nämä tahtoisivat,
ja naiset aivan yhteen ääneen pitivät kuristamista parempana loppuna.
Tietysti ei näyttelijöiden mielipide ollut määräävä, mutta Kaarlo
Bergbom puhui heille asiasta, joka hänelle oli rakas, tietäen varsin
hyvin, millaisen lopun näyttelijä pitää oikeampana.

Lukiessa tätä näytelmää tuntuu se toisinaan kovin jyrkältä, lauseet
liian mahtipontisilta ja ontoiltakin, mutta näyttämöllä tämä kaikki
katoaa. Ja juuri siinä on Kaarlo Bergbomin älyn voima. Hän tahtoi ennen
kaikkea tehdä näyttämöllä lausutun sanan havainnolliseksi. Jokaisen
henkilön täytyi määrättyinä hetkinä lausua lauseita, jotka paljastivat
hänen luonteensa, määräsivät toiminnalle aivan kuin virstapatsaat.
Näytelmä on aivan täynnä tällaisia lauseita. Lukiessa ne eivät vaikuta
täydellä voimalla, mutta näyttämöllä lausuttuina on niiden tenho
täydellinen.

Kaarlo Bergbomilla oli ihmeellinen taito koota näytelmään kaikenlaisia
kulttuuripiirteitä, jotka antoivat kuvan aikakaudesta, mutta samalla
veivät toimintaa eteenpäin. Sellaisia ovat toisen näytöksen
ripityskohtaus, jossa samalla saamme nähdä sekä Elinan että Klaun ja
Kirstin sielunelämään; häät monine lauluineen ja näennäisesti aivan
tarpeettomine yksityiskohtineen, Uolevin laulu Elinalle, jonka Kaarlo
Bergbom on itse runoillut samoin kuin ballaadin viimeisessä
näytöksessä, imettäjän taikomiskohtaus patjoineen Vääksyssä.

Tämä näytelmä on siinä suhteessa erikoinen, että mistään ei
löydä piirrettä, josta voisi väittää, että se olisi syntynyt
maailmankirjallisuuden nerontuotteiden vaikutuksesta. Niin suuri
kuin olikin Kaarlo Bergbomin lukeneisuus, yhtä suuri oli hänen
mielikuvituksensa hedelmällisyys draamallisten kohtausten laatimisessa.

Niinkuin hän tässä näytelmässä punnitsi juonen uudelleen ja antoi sille
uuden suunnan ja pohjan, samoin hän teki Numersin näytelmässä "Kuopion
takana". Tämä näytelmä oli alkujaan perhenäytelmä, jossa päähenkilö oli
rovastin tytär Naimi. Lilli, vapaamielinen kaupunkilaisnainen, oli
jonkinmoinen viettelijä, joka tuli rauhalliseen paratiisiin.
Näytelmässä oli alkujaan neljä näytöstä, Bergbom supisti ne kolmeen.
Näytelmästä hän teki komedian ja lisäsi siihen maalaisrouvien
ihastuttavan ja eloisan lauman. Tämä naisparvi herätti tavattoman
suurta ihastusta Bergbomissa. Olihan hän elämässään monissa
juhlakomiteoissa ja maaseudulla liikkuessaan tullut tuntemaan nuo
pintapuoliset olennot. Hän lisäili harjoituksissa yhä uusia piirteitä,
jonka vuoksi näytelmä saatiinkin useaan kertaan kirjoittaa puhtaaksi.

Numersilla oli kymmenittäin aiheita varalla kirjoittaakseen näytelmiä.
Mutta hän teki yhdellä ainoalla teolla kaiken tyhjäksi. Kun
arvostelussa julkisesti mainittiin Bergbomin ansiot "Elinan surman"
syntyyn, niin Numers tyhmyydessään kielsi sen. Hän teki sen kai hyvässä
uskossa silloin, hän ei enää muistanut, miten paljon toinen oli antanut
hänelle viittauksia, miten suuressa määrässä kaiken järjestänyt ja
suunnitellut. Yhdellä iskulla loppui silloin näiden kahden miehen
yhteistyö. Kaarlo Bergbom ei vastannut Numersin kirjoitukseen, hän
lähetti vain alkuperäisen käsikirjoituksen hänelle. Myöhemmin Numers
yritti saada sovintoa aikaan, huomatessaan, ettei hän yksin voinut
mitään luoda, mutta Kaarlo Bergbom vastasi lyhyesti, että palohaavoja
saanut lapsi karttaa tulta.

Tätä Kaarlo Bergbomin menettelyä on moitittu ja pidetty häntä tavallaan
syyllisenä siihen, että suomalainen kirjallisuus menetti monta
oivallista näytelmää, mutta niin puhuvat ne, jotka eivät tiedä henkisen
luomisen salaisuuksista. Henkistä yhdyssidettä, joka kerran on
katkennut, ei koskaan voida uudelleen solmia. Sielut yhtyvät vain
kerran, uskollisuus henkisessä työssä on aivan välttämätön.

Minna Canth saa menestyksestään kiittää Kaarlo Bergbomia. Hän suori
näytelmien juonen, valmisti jännityskohtaukset, teki toiminnan
kiinteäksi. Jos Minna Canth ei aina korkeimmalle asteelle noussut, niin
syynä ei ollut hänen tahtonsa vaan se, ettei hän voinut samalla tavalla
nähdä draamallista kohtausta kuin Kaarlo Bergbom. Kun "Kovan onnen
lapsia" ilmestyi, ei se tehnyt mitään syvää vaikutusta, ei silloin eikä
myöhemminkään, jolloin se on uusittu näyttämöllä. Kaarlo Bergbom ei
ollut yhteiskunnallisten kysymysten ajaja. Hän ei voinut mieltyä
aiheeseen, jossa näitä pohdittiin. Hänelle oli draama ihmisten
välisissä suhteissa, ei ihmisten ja yhteiskunnan välisissä. "Anna
Liisassa" näkyy jälleen Bergbomin ohjaava käsi, sillä toiminta on
kiinteä, kohtaukset hyvin rakennettuja ja draamallinen paatos aitoa ja
väkevää.

Samoin kuin Numerskin kyllästyi Minna Canth eräänä päivänä holhoukseen
ja erkani ohjaajastaan. Tulos oli hänelle turmiollinen. Tämän teon
jälkeen uudelleen sovittuaan ei hän kirjoittanut mitään muuta
huomattavaa kuin Anna Liisan. Henkinen side ei enää ollut olemassa,
sielut eivät enää kiihoittaneet toisiaan.

Erkko antautui "Ainoa" kirjoittaessaan Bergbomin vaikutuksille, ja
siksi menestys olikin täydellinen. "Kullervossa" hän tahtoi olla vapaa,
hän vastusteli jokaista lyhentämistä ja muutosta. Tämä tuntui heti
esityksessä. Juoni ei liikkunut täydellä voimalla, vaan lyyrillisyys
pyrki etusijalle. Näytelmälle osoitettiin suosiota, mutta se ei
vaikuttanut enää yleisöön, ja miten heikko Erkon näytelmä on, sen
huomaa vertaamalla sitä Kiven Kullervoon. Toisessa kaikki mietoa ja
kesyä, toisessa jumalainen mahti ja draamallinen sieluntuska.

Kun Erkko laati "Pohjolan häät", uskoi hän voivansa luoda yksinään.
Tulos oli tavattoman heikko. Kaarlo Bergbomia ärsytti näytelmän
epämääräisyys, ja eräässä harjoituksessa hän kysyi näyttelijöiden
kuullen Erkolta, onko Louhi lukenut Nietzscheä.

Kaarlo Bergbom piti kotimaista kirjallisuutta aivan välttämättömänä
teatterille ja sen vuoksi hän kiihkeästi etsi kirjailijoita. Juhani
Sjöström toi hänelle "Marin". Kaarlo Bergbom seuloi näytelmän ja
kiihoitti kirjailijan kirjoittamaan useat kohdat aivan uudelleen. Tulos
oli hyvä, mutta kun harjoituksissa Kaarlo Bergbom tahtoi eräitä kohtia
poistaa, nousi Sjöström kapinaan. Silloin katkesi jälleen kaikki.
Sjöström oli nousemassa hyväksi kirjailijaksi. Yksi hetki pudotti hänet
unhoitukseen.

Jokaisesta Kaarlo Bergbomin aikana ilmestyneestä näytelmästä voi aina
sen menestyksen nojalla päättää, mikä on ollut hänen osuutensa siinä.
Jos kirjailija vältti ohjausta ja opastusta, menetti hän kaiken.

Hyvin lahjakkaat ihmiset ovat huonoja opettajia. Keskinkertaiset
kelpaavat siihen toimeen paljoa paremmin. Lahjakas ihminen on aina
samalla niin voimakas persoonallisuus, että hän ehdottomasti herättää
toisessa itsesuojelusvaiston. Heikot luonteet vain ovat oivallisia
nerojen palveluksessa, sillä he kopioivat toista ja ja ihaillen
palvellessaan työskentelevät mestarinsa iloksi. Kun Kaarlo Bergbom
pyrki toista ohjaamaan, niin hän hyvin usein vaativalla tavalla
tyrkytti omaa mielipidettään. Ellei kirjailijalla silloin ollut
kylliksi suurta mielikuvitusta lähteäkseen toisen viittaamaan suuntaan
omin voimin, vaan totteli ainoastaan toisen tyrkkäystä, niin yltyi
Kaarlo Bergbomissa tyrannius ja viimein seurasi tietysti kaiken
yhteistyön hajoaminen.

Bergbomin kaltaiset miehet eivät ole hyödyllisiä seuralaisia aina, vaan
ainoastaan ajoittain. Hän oli ihminen, jonka seurassa voi henkisesti
erinomaisesti kasvaa, mutta hän oli myös sellainen puu, joka helposti
saattoi heikon taimen oksillaan surmata, surmata tahtomattaankin.

Jokaisessa ihmisessä on valuvikoja, luonteen piirteitä, joita ei voi
poistaa. Niin oli Kaarlo Bergbomissakin. Mitä kauemmaksi hän jää
meistä, sitä täydellisemmin katoavat juuri nuo valuviat ja jäljelle jää
hänen henkinen loisteliaisuutensa. Tästä johtuu, miksi kaikki, jotka
ovat tulleet kosketuksiin hänen kanssaan, muistavat häntä tavattoman
suurella ihailulla.

Renan väittää, että viimeisellä tuomiolla naiset istuvat
tuomioistuimella, mutta jumala kuitenkin tarkastaa tuomiot. Jos niin
on, niin Kaarlo Bergbomin voi käydä hyvin hullusti. Koska viimeisellä
tuomiolla vallitsee yleinen äänioikeus, niin eivät kai lahjakkaat
naiset joudu tuomareiksi, vaan keskinkertaiset, ja nämä eivät voi
sietää Kaarlo Bergbomia. Tämä johtuu siitä, että hän aina ensiksi vaati
jokaiselta ihmiseltä älyä ja sydäntä. Älyn puutteen hän vielä voi antaa
anteeksi, mutta sydäntä täytyi olla sitä enemmän. Naiset häntä usein
muistelevat katkeruudella, sillä heidän turhamaisuuttaan hän loukkasi
eniten varsinkin silloin, kun nainen pyrki olemaan henkevä. Mutta
miesten joukossa on hänellä paljon ihailijoita juuri sen vuoksi, että
hän arvioi jokaisen ihmisen katsomatta hänen yhteiskunnallista
asemaansa vain älyn ja sydämen mukaan. Tämän vuoksi hän oli suuri
demokraatti, vaikkakin älyn maailmassa oli täydellinen aristokraatti.

Maailmassa on kahdenlaisia neroja, niitä, jotka teoksillaan vaikuttavat
maailmaan, ja niitä, jotka henkilökohtaisesti vaikuttavat omalla
persoonallisuudellaan. Edelliset pysyttelevät tavallisesti syrjässä
suuresta joukosta, jälkimmäiset liikkuivat sen keskellä. Bergbom
vaikutti aina ympäristöönsä, liikkui hän missä tahansa.

Vaikka ottaisi pois hänen elämästään kaiken sen, mitä hän teki
teatterin hyväksi, niin jäisi kuitenkin kylliksi täyttämään tavallisen
ihmisen elämän. Hän on nostanut henkistä tasoa maassa enemmän kuin
kukaan muu. Hän ei ole esiintynyt puhujana innostaessaan ihmisiä
liekkiin, joka usein sammuu samana päivänä, vaan hän seurustelulla
synnytti uusia ajatuksia ja katkoi ennakkoluulon kahleita. Me ihmiset
emme tavallisesti tunnusta tällaista vaikutusta, sillä saatuamme
herätyksen, uuden ajatuksen, kehrää aivojemme rukki heti sen ympärille
langan ja me uskomme kaiken silloin itse luoneemme. Mutta eräinä
hetkinä jokainen tekee tiliä itsensä kanssa ja silloin hänen täytyy
antaa täysi tunnustus sille, joka on hänessä herätyksiä saanut aikaan.

Hänen aikanaan uskallettiin paljon ajatuksen maailmassa ja jokaisella
alalla oli miehiä, jotka tekivät suurempia tai pienempiä ihmeitä. Tämä
johtui siitä, että heillä aina oli edessään mies, joka teki kaikkein
suurimman ihmeen, loi tyhjästä teatterin ja synnytti kirjallisuuden
kukoistuksen.

Ja kun hänen lähelleen tuli, niin oli jokainen rauhallinen. Kaarlo
Bergbom oli elävänä todistuksena siitä, että maailmassa voi saada
suurta aikaan tekemättä sovintoa sovinnaisuuden kanssa, kaikessa
olemalla vain oma itsensä. Ja kun näki, miten helppoa hänen oli olla
originaali, niin uskalsi jokainen muukin olla vain oma itsensä. Ja kun
siihen asteeseen pääsi, niin uskalsi joka päivä tuhlata kaiken henkisen
voimansa varaamatta siitä mitään jonkun määrätyn yhteiskunnallisen
kuvan ylläpitämiseen.

Mielikuvitusrikkaat ihmiset ovat elämän suola, sillä he panevat aina
ympäristönsä mielikuvituksen myös liikkeelle. Kaikki on ajatuksen
maailmassa alkujaan yhtä, jokainen käyttää vain aineksensa eri tavalla.

Kaarlo Bergbomin työn laadusta johtuu, että hänen nimensä ei säily
muuta kuin historiallisena. Mutta tarkka tutkija huomaa aina
vuosisatojenkin jälkeen, kuka määrättynä aikana on ollut henkisen
koneen hyvänä käyttäjänä, kuka on osannut antaa sille oikean vauhdin.




5.


Kaikki taiteellinen luominen on riippuvainen haltioitumisesta, tuosta
hetkestä, jolloin ihminen kooten kaiken henkisen voimansa yhteen
ainoaan polttopisteeseen, halliten teknilliset keinot, ihanne kirkkaana
edessään, aivan kuin leikkien jumalan tavoin tyhjästä luo maailman
uudelleen, toteuttaa ikuisuuden maallisessa työssä.

Lahjakkainkaan ihminen ei aina ole lahjakas, vaan aivan tavallinen.
Määrättyinä hetkinä tulee hänen sieluunsa paloa ja hän tekee ihmeitä.
Päästäkseen tähän korkeimman onnen tilaan hän tarvitsee ulkoapäin
tulevan kiihoituksen, tarvitsee olennon, joka uskollaan häntä innostaa,
vahvistaa hänessä varmuutta kutsumuksestaan, siirtää syrjään maailman
ja sen arvostelun ja saattaa taiteilijan seisomaan korkeimman
tuomarinsa, itse taiteen jumalattaren edessä. Mutta ennenkuin toinen
voi vaikuttaa koko voimallaan, täytyy taiteilijan antautua hänen
alaisekseen, liittyä häneen nöyrällä mielellä. Jokaisen todellisen
taiteilijan elämässä on aina tavattavissa olento tai olentoja, jotka
ovat heissä taiteen herättäneet. Yksinään mikään taiteilija ei pääse
tähän luomisintoon. Monet, joiden työ on ehtynyt ja tulokset alkavat
olla köykäisiä, syyttävät heikentyneestä luomiskyvystä yhteiskuntaa,
joka ei anna heille kannatusta, arvostelua, joka ei heitä ymmärrä,
tovereita, jotka vainoavat heitä, mutta yleensä eivät he näe, että
luomisen salaisuus on ihmisessä itsessään, luottamuksessa yhteen
ainoaan olentoon, joka huumaa mielen, terästää voiman ja tekee työn
helpoksi kuin leikin.

Luomisen korkeat hetket ovat taiteilijoilla yleensä yksinäisyyden
hetkinä. Näyttelijällä nuo korkean kauniit hetket ovat yleisön
nähtävänä. Tästä johtuu, että näyttämötaide, kaikista taiteista
vähimmin itsenäinen, yhtä kaikki vaikuttaa välittömimmin meihin, antaa
meille vapautuksen tunteen ja saattaa meidät uskomaan elämän pyhään
voimaan, sillä näyttämötaide sen loihtii eteemme.

Haltioituminen näyttämöllä on mielentila, joka on läheistä sukua
hypnotismille, on aivan kuin korkein, kaunein ja puhtain muoto siitä.
Hypnotismin avulla voidaan ihminen siirtää toiseen ajatuspiiriin,
hänelle annetaan ajatuksia, jotka eivät ole hänen omiaan, mutta jotka
hän tuntee ominaan, hänet määrätään tekemään tekoja, jotka hänelle ovat
vieraita, mutta jotka kuitenkin järkyttävät koko hänen olemustaan
syvimpiä onkaloita myöten.

Haltioitumisen kautta näyttelijä elää hänelle vierasta elämää, tuntee
tunteita, joita sitä ennen ei ole kokenut, kohoaa innoitukseen, joka
hänelle tavallisena arki-ihmisenä ei ole mahdollista.

Tällainen haltioitumisen herättäjä on Kaarlo Bergbom ollut sanan
täydellisessä merkityksessä. Ei tietoisesti, vain siksi, että hänelle
se oli ainoa oikea keino, ainoa mahdollinen taiteen herättämisväline.

Ennenkuin hän saattoi voimaansa käyttää, vaadittiin, että näyttelijä
ehdottomasti luotti häneen, arvostelematta antautui hänen
johdettavakseen. Näyttelijän täytyi oma tahtonsa, oma älynsä orjuuttaa
toisen alaiseksi. Ida Aalberg tämän osasi tehdä täydellisimmässä
muodossa.

Harjoituksissa pakotti Kaarlo Bergbom näyttelijän antautumaan
esitettävän henkilön sieluntilaan käyttäen joko houkutusta tai pakkoa,
aina sen mukaan kuin kunkin taiteilijan luoteelle oli edullisinta.
Huomatessaan toisen olevan vireessä hän kiihoitti häntä, näytellen
usein itse määrätyn kohtauksen, pelkäämättä naurettavaksi tulemista,
innostuen itse ja tartuttaen sen kautta innostuksen toiseenkin. Jos
näyttelijä oli altis, harjoitti hän samaa kohtausta useampaan kertaan,
siihen asti, että näyttelijän oma persoona tavallaan hävisi ja sijaan
astui se, jota hän esitti. Jos esitettävä henkilö kärsi tuskaa, herätti
hän vastaavan tuskan näyttelijässä. Ja kun sitten näytäntöiltana samat
olosuhteet palasivat, samat lauseet, samat tunteet, eli näyttelijä
esittämänsä kohtauksen uudelleen yhtä väkevästi ja väkevämminkin kuin
harjoituksessa. Siinä on täydellinen yhtäläisyys hypnotismin kanssa.

Monet näyttelijät eivät laisinkaan ymmärtäneet käyttää tätä kiihoitusta
hyväkseen, vaan uskoivat kaiken syntyvän järkeilyn perusteella. Äänen
oikea korostus, asemien ja liikkeiden asiallisuus, esitettävän luonteen
erittely, se oli heille muka pääasia. Jos tulos ei ollut hyvä,
syyttivät he johtajaa, joka ei ollut muka antanut heille kylliksi
paljon "nyansseja".

Harvalla taidealalla sekoitetaan niin täydellisesti kuin
näytelmätaiteessa se, että esityksen moitteettomuus ei ole samaa kuin
esityksen syvyys. Näyttelijä tavallisesti käsittää, että esitettävän
henkilön luonteen moitteeton selvittäminen on samaa kuin sen
eläytymällä esittäminen. Edellinen on estetiikkaa, jälkimmäinen
taidetta. Jokaisessa oikeassa taideluomassa on tuo suuri salaperäisyys,
mikä itse elämällä on, ja sitä ei opettamalla voida opettaa, sitä ei
järkeilyllä koskaan saavuteta.

Oikean näyttelijän luonteessa on aivan kuin kaksi eri sielua. Toinen on
se, jonka avulla hän elää tavallista elämäänsä ja ottaa vaikutuksensa.
Tämä on ikäänkuin hienoin langoin liitetty ruumiiseemme. Mutta on
olemassa toinen sielu, se, joka taiteen luo ja taiteen taiteena näkee.
Määrättyinä korkeina hetkinä tämä sielu siirtyy arkielämämme sielun
sijaan, aivan kuin tämän ja ruumiin väliin. Siitä johtuu, että
näyttelijä, samalla kuin hän elää uutta elämää, myös muistaa
esittämänsä osan vaatiman läksyn, liikkuu määrätyllä tavalla
näyttämöllä ja kuitenkin on muuta kuin ihminen arkielämässään. Hän
tuntee esitettävän henkilön elämän omanaan, ruumis tuntee hänen
tuskansa ja ilonsa ja ilmaisee ne. On näyttelijöitä, jotka esittämänsä
henkilön sieluntuskien vaatimuksesta todella kalpenevat ja tuska
ilmenee kyynelissä.

Ida Aalberg oli hyvin usein esittämissään osissa syvempi kuin mitä
hänen lahjansa edellyttivät. Tämä johtui siitä, että hän eli uutta
elämää välittömän antautumisensa kautta ja haltioitumisensa avulla
kulki elämän onkaloissa, jotka hänelle arki-ihmisenä olivat
käsittämättömiä.

Tämä sama ihme on nähty muissakin taiteen muodoissa. Maalauksessa
tapaamme teoksia, joissa vallitsee sellainen ihmeellinen voima ja
hehku, että maalari ei sitä itsekään voi käsittää. Hän voi tehdä kopion
omasta taulustaan, tehdä sen huolellisesti, ja kuitenkin siitä puuttuu
jotain, puuttuu juuri tuo yksi kohta, jota ei millään taituruudella
saavuteta, määrätyn hetken luoma syvyys. Sävellyksiä on olemassa,
joiden arvoa ei tekijä ole voinut arvostella itse. Hän on tehnyt niin
kuin on tehnyt sisäisestä pakosta, monasti tajuamattakaan, miksi juuri
niin hänen on täytynyt tehdä. Kirjailijalla on näkemyksiä, jotka
ilmestyvät hänen eteensä työn kuumeessa ja haltioitumisen hetkinä. Kun
hetki on haihtunut, hän kysyy ihmetellen itseltään, mikä on hänet
pakottanut juuri niin kirjoittamaan, ja samalla hän huomaa taitaneensa
enemmän kuin taitaakaan. Pintapuoliset taiteilijat ottavat tällaiset
tulokset toisinaan omiksi ansioikseen. Sinä hetkenä, jona he sen
tekevät, ovat he myös menettäneet taivaallisen lahjansa. He ovat vain
ammattilaisia sen jälkeen.

Mitään ei taiteessa luoda ilman temperamenttia ja mielikuvitusta. Ne
ovat se raaka-aine, josta kaikki valmistetaan. Tämän osasi Kaarlo
Bergbom aina oikealla tavalla arvostella. Kaikki ulkonainen, asennot ja
liikkeet, olivat hänelle toisarvoisia tämän rinnalla. Jos näyttelijä
osasi liittyä hänen vastaaviin sielullisiin ominaisuuksiinsa ja
antautua haltioittamisen esineeksi, loi hän suurta. Kun kuitenkin
näyttelijä panee suuren painon kaikelle ammatilliselle taituruudelle,
niin tavallisesti kuuli jossain osassaan onnistuneen näyttelijän
vakuuttavan, ettei Kaarlo Bergbom ollut häntä laisinkaan ohjannut. Hän
oli aivan yksinkertaisesti unohtanut haltioittamisen. Jos kerran
näyttelijä siihen antautui, niin oli Kaarlo Bergbomille kaikki muu
itsestään selvää. Näyttelijä osasi käyttää mielikuvitustaan ja
temperamenttiaan, ja sehän oli pääasia.

Haltioitumisen tunnusmerkkinä on se, että ihmisen ruumis henkisen
herkkyyden lisääntyessä kadottaa eräitä ominaisuuksia. Näihin kuuluu
varsinkin kivun tunteen poistuminen. Haltioitunut näyttelijä voi tuntea
ruumiillista tuskaa, voi loukata itsensä laisinkaan sitä huomaamatta.
Ida Aalberg on kerran näytellyt "Elinan surmassa" Kirstiä sairaana,
niin sairaana, että hänet seuraavana päivänä täytyi leikata. Hän oli
niin heikko, että hänet täytyi kantaa viimeiseen näytökseen
näyttämölle, ja lääkäri seisoi näyttämön takana ihmetellen, että hän
laisinkaan saattoi kävellä. Tämä oli mahdollista sen vuoksi, että
näyttelijätär oli haltioitunut.

Teknillistä taitoa ei Kaarlo Bergbom suinkaan halveksinut, mutta hän ei
voinut sietää niitä näyttelijöitä, jotka taiteensa rakensivat
ainoastaan tälle, vaikkakin saavutukset olisivat olleet näennäisesti
suuret. Teknillinen taituruus oli hänen mielestään vain apukeino, ei
koskaan lopputarkoitus. Tästä johtuikin se, että hän usein heitti
nuoren näyttelijän heti suuriinkin tehtäviin. Hän tiesi, että jos tällä
oli haltioitumiskyky, niin kaikki muu syntyi itsestään. Ellei hänellä
tätä kykyä ollut, niin hänen näyttelijänä olemisensa oli tarpeetonta.

Jokaisessa teatterissa on kahdenlaisia näyttelijöitä, ammattilaisia ja
taiteilijoita, ja edellisten lukumäärä on aina paljoa suurempi. Kun
eivät näyttelijät eivätkä katsojat aina osaa erottaa, missä alkaa
näyttelijän taide, missä loppuu luonnon antamien etujen ja esitettävän
osan kiitollisten puolien raja, niin johtuu näyttelijä hyvin helposti
siihen ajatukseen, että hän yksinään saa kaiken aikaan. Johtaja on
tällaisten kannalta vain välttämätön paha, erilaisten taiteellisten
voimien yhdistäjä ja tasoittaja, muutamien mielestä vain sopiva
ulkokuoren hankkija esittäjälle. Mutta onko koskaan kuultu, että
näyttelijöiden muodostama yhtymä olisi kohonnut suureen taiteelliseen
kukkeuteen? Ei. Sen sijaan tavan takaa nähdään, että etevä johtaja voi
loihtia esiin näyttelijäkunnan. Maailman näytelmätaide on aina mennyt
eteenpäin loistavien persoonallisuuksien kautta. He ovat johtajina
olleet aina tyranneja ja täydellisesti itsevaltiaita. Ja sellainen oli
Kaarlo Bergbomkin.

Kaarlo Bergbomin jälkeen on näytelmätaide maassamme mennyt tavattoman
paljon eteenpäin -- eräissä suhteissa. Näyttämölle-asetus, koristeet ja
puvut ovat saavuttaneet taiteellisen kokonaisuuden, jommoista hän ei
pystynyt luomaan. Asemat ja ryhmitykset ovat tulleet moitteettomiksi,
jommoisia ne eivät olleet Kaarlo Bergbomin aikana.

Näyttämön ulkonainen kehys, puvut ja koristeet, olivat Kaarlo
Bergbomille kylläkin tärkeitä, mutta ainoastaan tavallaan. Ne
palvelivat kokonaisuutta, mutta ne eivät saaneet koskaan anastaa
etusijaa.

Hänellä oli hyvin alkeelliset ajatukset sähköstä, joka hänen aikanaan
tuli käytäntöön valaistuskeinona. Hän ei milloinkaan täydellisesti
käsittänyt, mikä valon synnytti. Tunnelman saavuttaminen valaistuksen
avulla oli hänelle melkein tuntematon asia. Hän tyytyi hämärään, kun
piti oli hämärä, ja päivänpaisteeseen, kun oli päivä, mutta hän ei
yrittänytkään näiden avulla saada aikaan näyttämöllistä vaikutusta.

Mitä tulee koristeihin, ei hän rakastanut maalarin laatimia
kokonaiskuvia. Hän tahtoi itse luoda, itse sommitella ja järjestää. Hän
liitti ennestään olevia näyttämökoristeita yhteen, maalautti kappaleen
sinne ja tänne täytteeksi, se sai riittää. Usein ei perspektiivi ollut
laisinkaan moitteeton. Kokonaiskuva tuli siten hyvin usein
virheelliseksi, mutta hänen näyttämökuvissaan oli aina jotain, mikä
puuttuu parhaankin näyttämömaalarin koristeista, draamallinen
havainnollisuus. Koriste syntyi näytelmän vaatimuksista. Jokaisella
seikalla oli tarkoituksensa, joka johtui toiminnasta. Hän ei
milloinkaan pyrkinyt matkimaan luontoa, vaan saamaan aikaan sellaista,
joka pani katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Näyttämöllä vallitsee
aina se suuri totuus, on kautta vuosisatoja vallinnut, että
esitys määrää kaiken. Jos se on voimakas, jos se panee katsojan
mielikuvituksen ja tunteen liikkeelle, niin silloin maalattu näyttelijä
muuttuu sankariksi ja kangasriepu taivaaksi.

Teatteriyleisö ei koskaan muutu. Eri aikoina sillä voi olla määrättyjä
makusuuntia, raskaina aikoina se rakastaa kepeitä näytelmiä, tyyninä
aikoina murhenäytelmiä, näin saadakseen sen, mikä elämästä puuttuu,
mutta suhteessaan näyttelijöihin se on ja pysyy aina samana! Näyttelijä
on yleisön mielestä aivan kuin korkeimman tulen vartija, pyhän
innostuksen ja elämänrikkauden ilmeikäs esittäjä. Näyttelijä on korkein
ihmisen ilmestysmuoto, koska hänessä voivat ne tunteet ja elämykset
liikkua, joita me emme uskalla päästää valloilleen tai joihin meillä on
vain heikko pyrkimys. Tämän vuoksi yleisö aina voi ihailla ja jumaloida
näyttelijöitä. Sanokoon arvostelu mitä tahansa, teatterin arvo riippuu
siitä, miten se voi herättää tämän uskon korkeimpaan ihmismuotoon
yleisössä. Ja tämän uskon todistuksena on näyttelijöiden palvominen.
Teatterin taiteellisen tason määrää se, miten paljon yleisö palvoo
näyttelijöitä. Monasti ei taidetta lähemmin tunteva voi käsittää, miksi
tämä palvominen suuntautuu eräisiin henkilöihin, koska heidän
taiteelliset saavutuksensa tuntuvat perin köyhiltä ja vajavaisilta.
Mutta lähemmin tarkastaen huomaa, ettei yleisö koskaan palvo muita kuin
niitä näyttelijöitä, jotka esityksissään ovat uskottavia. Näyttelijä
tavallaan hypnotisoi yleisönsä. Ennenkuin hän sen voi tehdä, täytyy
hänessä olla vastaava voima. Mutta tätä voimaa hän ei osaa käyttää,
ellei hänessä sitä kehitetä. Ja tämän kehityksen voi vain oikea johtaja
saada aikaan.

Ohjatessaan näyttelijää pääsemään oikeaan otteeseen esittämästään
henkilöstä ei Kaarlo Bergbom koskaan pitänyt esitelmiä. Selitys
supistui tavallisesti aivan lyhyihin lauseisiin. Don Carloksesta hän
sanoi, että Filip on kallio ja Carlos laine. Björnsonin "Yli voimain"
hän määritteli siten, että ensimmäinen osa selittää, miten ihmiset
tehdään onnelliseksi uskon kautta, toinen osa sosialismin kautta, ja
kolmas osa, jota ei ole kirjoitettu, mutta johon Credon ja Speran
puheet viittaavat, keksintöjen kautta. Ja ennen kaikkea muuta, oli
esitettävä henkilö missä yhteiskunnallisessa asemassa tahansa, selitti
hän ne alkuvoimat, jotka jokaisessa ihmisessä ovat, ja joiden
patoutumisesta näytelmän jännitys johtui.

Kun hän oli saanut varman jalansijan näyttelijälle, aivan kuin
rauhoittanut hänet etsimisessään, antanut hänelle avaimen, joka oli
tuttu, pakottanut näyttelijän ammentamaan esitykseensä omaa
mielikuvitustaan ja omaa temperamenttiaan, lisäsi hän tähän
yksityisiä piirteitä. Esitys kasvoi orgaanisesti ihmisluonteen
perusominaisuuksista. Esitettävän henkilön ammatin, yhteiskunta-aseman,
kehityksen tuomat piirteet liitettiin myöhemmin, aivan kuin puvut
annetaan näyttelijöille.

Hän ei milloinkaan edeltäpäin valmistanut näyttämöasemia huoneessaan,
kaavamaisesti laskien, miten oli liikuttava ja missä kohtaa kulloinkin
oli seisottava. Kaiken tämän hän määräsi vasta näyttämöllä, muutti
hyvin paljon, antoi näyttelijän vaiston usein määrätä kaiken, korjasi
vain viat ja puutteellisuudet. Näin tuli näyttelijä, joka antautui
hänen johtoonsa, ehdottomasti vapaaksi, tuntematta milloinkaan
pakkopaitaa.

Tällainen johto saavuttaa kaikkein korkeimmat tulokset, josta Kaarlo
Bergbomin työ on elävänä todistuksena, mutta sillä on omat vaaransakin.
Aina ei johtaja voi eikä jaksa antautua kiihoittamaan näyttelijöitä.
Nämä jäävät silloin tekniikan varaan, ja ellei sitä ole kylliksi
viljelty, uhkaa esitystä täydellinen keskinkertaisuus. Tätä kirousta ei
Kaarlo Bergbom voinut välttää. Hänen johtamiensa näytelmien joukossa on
joukko sellaisia, joissa tämä puoli on aivan ilmeinen. Mutta taiteessa
ei mitata tuotantoa keskinkertaisten, vaikka tekotavaltaan
täydellistenkin esitysten mukaan, vaan huippusaavutusten mukaan.
Teknillisesti moitteeton taide ei ole ehdottomasti korkeinta, yhtä
vähän kuin esiintymistavoissaan moitteeton ihminen on kaiken esikuva.
Uhkuva elämä on se, joka määrää kaiken.

Niinkuin on olemassa maalarien maalareita, kirjailijoitten
kirjailijoita ja säveltäjien säveltäjiä, voimakkaita henkilöitä, jotka
eivät ainoastaan luo taideteoksia, vaan niillä herättävät toisissa
taiteilijoissa taiteen, niin oli Kaarlo Bergbominkin taide tuollaista
toisia varten olevaa taidetta. Hän herätti kirjallisuuden teatterin
avulla ja hän herätti näyttelijöissä taiteilijan.

Ohjelmistoonsa tahtoi hän aina paljon klassillisia näytelmiä. Hänen
mielipiteensä oli, että niiden kautta suurta yleisöä voitiin kasvattaa.
Mutta hän tiesi myös, että kirjallisuus kasvoi niiden avulla ja niiden
kautta. Klassillinen näytelmä on se, joka itseensä sulkee elämän voiman
niin väkevänä, että se aina ja kaikkina aikoina tuntuu todelliselta.
Tavallisesti viidenkymmenen vuoden päästä vaihtuu yleisössä maku siinä
suhteessa, miten tunnetta kuvataan. On olemassa hempeämielisiä aikoja,
on väkeviä, on romanttisia, on realistisia. Tämän maun palveleminen voi
tuottaa hetkellisen suuren voiton kirjailijalle, mutta pysyvän tuottaa
vain hänen oikea otteensa, ikuisesti tosi käsityksensä elämän suurista
arvoista.

Klassilliset näytelmät tarjosivat myös parhaimman aineksen siihen
näytelmätaiteen muotoon, jota Kaarlo Bergbom harrasti. Henkilöt niissä
olivat väkeviä, tinkimättömiä, heidän intohimonsa liekehtivät ja
tahtonsa oli vääjäämätön. Ei tarvinnut hapuilla löytääkseen alkuotteen
esitettävän luonteeseen.

Koska sekä Kaarlo Bergbomin persoona että hänen ajatuskantansa olivat
kaikesta sovinnaisuudesta vapaat, niin hän myös vieroi sovinnaista
kirjallisuutta ja etenkin sovinnaista taidetta. Hän suorastaan halveksi
n.s. "hillittyä taidetta", joka hänen aikanaan pyrki tunkeutumaan
etusijalle vakuuttaen olevansa ainoa oikea. Hänen mielestään
näyttelijät sekoittivat arkipäiväisyyden ja luonnollisuuden. He
uskoivat hillitsevänsä jotain silloin, kun mitään hillittävää ei
ollutkaan. Aivan samoin kuin hän itse ei säästänyt ääntä eikä liikkeitä
kiihoittuessaan, ei hän pitänyt mahdollisena sitä, että näyttämölläkään
sellainen oli mahdollista.

Ja yhtä kaikki hän ihaili Ibseniä, missä tällainen esitys ei tullut
kysymykseen, noita näytelmiä, joissa väkevä virta kulkee usein
arkipäiväistenkin sanojen alla. Mutta tässähän oli vain uusi muoto aina
ja ikuisesti säilyvää draamallisuutta, henkilöiden taistelua oman
onnensa ja elämänsä puolesta. Näissä näytelmissä hän käsitti
täydellisesti sisäisen patoutumisen.




6.


On sanottu: "Antakaa meille voimakkaita henkilöitä, kaikki muu tulee
itsestään!"

Voimakkaiden näkökulma on suurempi kuin muiden, he näkevät loitommalle
ja korkeammalle kuin toiset, siksi he pystyvät määräämään
suuntaviivoja.

Kansakunnan arvon määräävät voimakkaat henkilöt eikä koskaan suuri
ihmismäärä. Kansanvaltaisuuden aikana tahdotaan aina lammaslauma tehdä
paimenen veroiseksi. Mutta paimen pysyy aina paimenena ja lampaat
lampaina. Kun tie on tasaista, kulkevat ne nöyrinä, mutta kun se käy
hankalaksi, alkavat ne määkiä. Paimenen tahto silloin määrää kaiken.

Lahjakkaita ihmisiä ei tahdota koskaan tunnustaa heidän eläessään,
johtuen siitä, että suurin osa ihmisiä uskoo tulevansa suuremmaksi sen
kautta, että painavat toisia alas. Mutta viimein merkitsee saavutettu
työ kaikkea, ja lopulta täytyy antaa tunnustus. Maine on ontuva nainen,
se kulkee ihmisen jäljessä ja saavuttaa hänet tavallisesti vasta
sitten, kun hän on väsähtänyt tai kaatunut tien oheen. Mutta se
saavuttaa aina kuitenkin ihmisen. Jos oma aikakausi ei anna ihmisen
työlle tunnustusta, niin kerran kuitenkin tulee puolueeton ihminen,
joka hänen työnsä ennakkoluuloitta punnitsee.

Jos työllä ei olisi omaa siunaustaan, niin kuka jaksaisi ponnistella.
Vasta silloin kun antaa aivan kaikkensa työlleen, kun se muuttuu
rakkaaksi ja elämälle välttämättömäksi, silloin voi kerran olla
tuloksesta varma.

Kaarlo Bergbom rakasti työtään niin syvästi kuin ainoastaan pahetta voi
rakastaa -- hyvettä ei kukaan rakasta niin täydellisesti. Ja jos kerran
työ on annettu rangaistukseksi siitä, että Aatami söi Eevan antamaa
omenaa, niin varmasti Kaarlo Bergbom olisi paratiisissa syönyt koko
omenan yksinään.

Kun hänen älynsä ojenteli tuntosarviaan eri tieteitä kohden, niin aina
hän kysyi itseltään, missä määrin uusi tieto voi palvella
näytelmätaidetta.

Jota korkeammalle ihminen kehityksessään tulee, sitä yksinäisemmäksi
hän joutuu. Kaarlo Bergbomilla ei ollut ketään varmaa ystävää, jolle
hän olisi voinut avomielisesti kaikesta puhua. Hyviä tuttavia oli
hänellä suuri määrä, intellegenttejä seuratovereita, ajatustensa
terästäjiä ja paljon uskollisia kannattajia, mutta ei ketään, jolle hän
olisi avannut olemuksensa sisimmän. Hän kulki siinä suhteessa aivan
täydellisenä erakkona. Muu ei ollutkaan mahdollista. Kuinka olisikaan
keskeltä arkielämää voinut löytyä olentoa, jonka ajatusten piiri olisi
ollut niin avara, että olisi käsittänyt hänen taistelunsa. Nuoruuden
ajoilta oli säilynyt eräitä tovereita, joihin hän oli kiintynyt. Mutta
tämä tunne oli vain jatkoa siihen, mitä hän ylioppilaana oli tuntenut
samoja henkilöitä kohtaan.

Henkisesti hänen vertaisiaan oli eräitä maassa, mutta näiden kanssa
hänellä ei ollut avonaista suhdetta, vaan hän oli ainoastaan kuin
rintamatoveri taistelussa kansan sivistyksen puolesta.

Kansalla oli vilpitön kunnioitus häntä kohtaan, ja hänen nimensä oli
niitä, joiden ympäri oli kerääntynyt aivan kuin sädekehä. Mutta
taidemaailmassa ei hänellä aina ollut kannattajia vaan vastustajiakin,
milloin salaisia, milloin julkisia. Kun hän alkoi heikentyä, kun hänen
voimansa ei enää ollut yhtä suuri kuin ennen, kun hän ei enää saattanut
samalla tavalla sähköittää näyttelijöitä kuin varhemmin, silloin
astuivat vastustajat esiin ja ryhtyivät taisteluun. Kaarlo Bergbom ei
koskaan millään sanomalehtikirjoituksella silloin puolustanut itseään.
Hän antoi omaa työnsä puhua puolestaan. Ja juuri tähän työhön
iskettiin.

Eräässä Helsingin lehdessä käytiin useita vuosia kiivasta sotaa hänen
työtään vastaan. Kaikki hänen saavutuksensa leimattiin heikoiksi. Näin
kylvettiin epäluottamusta yleisöön ja näyttelijöihinkin. Se mitä ei
olisi ollutkaan, nimittäin heikkoutta työssä, saatiin täten aikaan.
Näyttelijät eivät enää samalla tavalla kuin ennen uskoneet johtajaansa.

Mitä sisarukset yhdessä kärsivät, sitä ei suuri yleisö tunne, sillä
heidän ylpeytensä esti heitä näyttämästä tuskaansa. Mutta kerran Emilie
Bergbom -- nainenhan tällaisissa tapauksissa kärsii enemmän --
huudahti: "Eikö sitten enää mikään kelpaa?", johon veljensä vain
tyynesti vastasi: "Älä viitsi puhua, Emilie!"

Mutta iskut osuivat, Kaarlo Bergbomin työtarmo heikkeni, hän matkusti
usein keväällä varhain ulkomaille nauttiakseen taiteesta ja elääkseen
vapaana kotimaisesta pikkumaisuudesta.

Jokainen suurmies on kerran naulittava ristiin, se on ollut maailman
tapa. Tunnustusta ei anneta, ennenkuin toisen henkinen ydin on
taitettu.

Miten paljon Kaarlo Bergbom sisimmässään kärsi niistä hyökkäyksistä,
jotka häneen kohdistuivat, sitä todistaa se, että hän tavan takaa puhui
eroamisestaan teatterin johdosta, vaikkakin hän vielä oli täysissä
voimissa. Päättävää askelta ei hän kuitenkaan jaksanut astua, ei
voinut, ennenkuin halvaus hänet siihen pakotti.

Eräänä päivänä oli tuska ylivoimainen. Alakuloisesti hän lausui:

"Eiköhän olisi ollut parempi, jos olisin ollut ainoastaan kirjailija!"

Näin kielsi hän lyhyen hetken aikana koko elämäntyönsä. Mutta pian hän
voimistui ja lausui:

"Ei, ei, se on väärin!"

Jokaisella ihmisellä on Getsemanensa, hetki, jolloin hän taistelee sen
puolesta, mikä on ollut hänen kutsumuksensa. Niin taisteli hänkin tuona
lyhyenä hetkenä.

Hän, kansakunnan taiteen kuningas, otti hetkiseksi kruunun päästään, ja
silloin näkyi, että sen sisällä oli orjantappuraseppele.








End of the Project Gutenberg EBook of Kaarlo Bergbom, by Jalmari Finne

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KAARLO BERGBOM ***

***** This file should be named 55741-8.txt or 55741-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/5/5/7/4/55741/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.