Yllätys y. m. kertomuksia Alaskasta

By Jack London

Project Gutenberg's Yllätys y. m. kertomuksia Alaskasta, by Jack London

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Yllätys y. m. kertomuksia Alaskasta

Author: Jack London

Translator: Vilho Oksanen

Release Date: April 20, 2013 [EBook #42565]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YLLÄTYS Y. M. KERTOMUKSIA ***




Produced by Tapio Riikonen






YLLÄTYS Y. M. KERTOMUKSIA ALASKASTA

Kirj.

Jack London



Suomentanut Vilho Oksanen



Otava, Helsinki, 1917.



SISÄLLYS:

 Yllätys.
 Aurinkokoirain jäljet.
 Valkoinen Hiljaisuus.
 Keeshin tarina.




Yllätys.


Helppoa on nähdä se, mikä on ilmeistä, ja tehdä sitä, mitä
odotetaan. Yksilöllinen elämämme pyrkii mieluummin tasapainoon kuin
voimainmittelyyn, ja tämä pyrkimys tulee yhä pakottavammaksi
sivistyksen mukana, missä ilmeiset seikat ovat tavallisia ja yllätyksiä
sattuu vain harvoin. Kun yllätys joskus kuitenkin tapahtuu, ja jos se
on kyllin voimakas, niin siihen liian heikko sortuu. Hän ei näe sitä,
mikä ei ole selvää, on kykenemätön toimimaan odottamattomassa
tapauksessa ja järjestämään valmiiksi suunniteltua elämäänsä toisten
tuntemattomien latujen mukaan. Lyhyesti, kun pääsee latunsa päähän,
niin kuolee.

Toisaalta taas on niitä, jotka jäävät eloon, kykeneviä yksilöitä, jotka
eivät ole vain selväin asiain varassa, vaan järjestävät elämänsä siten,
ettei ole väliä, mihin tuntematon tie voi heidät johtaa tai mihin pakko
heidät ajaa. Sellainen yksilö oli Edith Whittlesey. Hän oli syntynyt
Englannissa maaseudulla, missä elämä tapauksineen kulkee hiljaista
latuaan ja yllätys on niin tavaton, että jos se joskus tapahtuu, niin
sitä pidetään epäsiveellisenä. Hän joutui aikaisin palvelukseen,
ollessaan vielä aivan nuori tyttö, ja olojen pakosta joutui erään
herrasnaisen kamarineidiksi. Sivistys pyrkii lyömään ihmisellisen lain
leiman niin syvästi ympäristöönsä, että se viimein tulee säännölliseksi
kuin koneen käynti. Kaikki sopimaton on poistettu, välttämätön edeltä
nähty. Eipä edes sade kastele eikä kylmä pakkanen ja kuolema vaani
kaikkia julmana ja sattumavaraisena, vaan tulee ajallaan kuin johtaen
hyvinöljyttyä latua pitkin perhehautaan, minkä saranat hangataan
ruosteettomiksi ja mistä tomuinen ilma tuuletetaan pois.

Sellainen oli Edith Whittleseyn ympäristö. Ei mitään tapahtunut.
Tuskinpa näet voi tapahtumaksi nimittää sitä seikkaa, että hän
kahdenkymmenenviiden ikäisenä seurasi rouvaansa matkalle
Yhdysvaltoihin. Elämänlatu muutti vain suuntaa. Kuitenkin se oli yhä
sama, hyvinöljytty latu. Mutta se oli latu, joka ilman mitään tapauksia
vei siltansa yli Atlantin, niin että laiva ei ollut laiva meren
keskellä, vaan avara, monikäytäväinen hotelli, joka kulki nopeasti ja
tasaisesti, murtaen aallot alistuvaisiksi alleen jättiläismäisellä
rungollaan, niin että meri oli kuin myllyn suvanto, yksitoikkoinen
tyyneydessään. Ja toisella rannalla se latu jatkui pitkin maata --
hyvinvarustettu kunniallinen latu, joka varusti hotellin jokaiseen
pysähdyspaikkaan ja pyörillä liikkuvan hotellin pysähdyspaikkojen
välillekin.

Chicagossa, kun rouva tutustui yhteiskuntaelämän yhteen puoleen, niin
Edith Whittlesey tutustui toiseen; ja kun hän jätti rouvansa
palveluksen ja muuttui Edith Nelsoniksi, niin paljastui, joskin vain
lievästi, hänen kykynsä selvitä yllätyksistä ja voittaa ne. Hans
Nelson, siirtolainen, syntyperältään ruotsalainen ja ammatiltaan
kirvesmies, omasi teutoonien rauhattomuuden, mikä ajoi sitä rotua aina
vain länttä kohti, suuriin seikkailuihin. Hän oli suurilihaksinen,
vanttera mies, jonka köyhään mielikuvitukseen oli yhtynyt tavaton
yritteliäisyys ja joka sen ohella omasi uskollisuuden ja kiintymyksen
tunteen yhtä vahvan kuin hänen voimakkuutensakin oli.

"Kun olen tehnyt kovasti työtä ja säästänyt vähän rahaa, niin lähden
Coloradoon", sanoi hän vaimolleen päivää jälkeen heidän vihkiäistensä.
Vuotta myöhemmin he olivatkin Coloradossa, missä Hans näki ensi kerran
kaivoksen ja sai kultakuumeen. Hänen kullanetsintänsä vei hänet läpi
Dakotan, Idahon, ja johti itäisen Oregonin sekä Brittiläisen Kolumbian
vuoristoon. Leirillä ja taipaleella oli Edith Nelson aina hänen
mukanaan, jakoi hänen menestyksensä, vastoinkäymisensä ja
ponnistelunsa. Lyhytaskelisesta talousnaisesta hän muuttui pitkään
harppaavaksi vuoristolaiseksi. Hän oppi katsomaan vaaraa suoraan ja
ymmärryksellä silmiin, kadotti iäksi tuon kiihkeän pelon, joka johtuu
tietämättömyydestä ja joka vaivaa kaupunkilaisia, tehden heidät
tyhmiksi kuin vauhkot hevoset, niin että he odottavat kohtaloaan vaaran
jähmetyttäminä, sen sijaan että kävisivät siihen käsiksi, taikka
hyökkäävät sokean, itsemurhaisen kauhun vallassa, mikä täyttää
tiepuolet heidän ruhjotuilla raajoillaan. Edith Nelsonia kohtasi
yllätys kaikissa tien käänteissä, ja hänen silmänsä kehittyi
sellaiseksi, että se näki näköpiirissä ei ainoastaan sitä, mikä oli
ilmeistä, vaan senkin, mikä siinä oli hämärän peitossa. Hän,
joka ei elämässään ollut laittanut ruokaa, oppi leipomaan ilman
pulveria, humalaa tai hiivaa ja kypsentämään paistinpannulla leipää
avoimella tulella. Ja kun viimeinen vakka jauhoja oli loppunut ja
viimeinen läskinkimpale mennyt, hän rohkeni mukautua oloihin sekä
laittoi mokkasiineista ja matkavarusteiden pehmeäksi parkituista
nahankappaleista suupaloja, jotka jotenkuten pitivät ihmisen sielun
kiinni ruumiissa ja antoivat hänelle voimaa hoippua eteenpäin. Hän oppi
kuormittamaan hevosen yhtä hyvin kuin mies -- työ, joka murtaa sisun ja
ylpeyden keneltä kaupunkilaiselta tahansa -- ja hän tiesi, kuinka
kutakin lajia oli käytettävä. Vielä hän osasi tehdä tulen märistä
puista sateen valuessa, kärsivällisyyttään kadottamatta. Lyhyesti,
kaikissa oloissa hän oppi voittamaan yllätyksen. Mutta Suuri Yllätys
oli sittenkin tuleva hänen elämäänsä ja paneva hänet koetukselle.

Kullankaivajain virta tulvi siihen aikaan pohjoista kohti Alaskaan. Ja
välttämättömyyden pakolla se tempasi Hans Nelsoninkin vaimoineen
mukaansa Klondikea kohti. Vuonna 1897 tavattiin heidät Dyeassa, mutta
heillä ei ollut rahaa kuljettaa matkavarusteitaan Chilcoot-solan kautta
ja lautata siitä alas Dawsoniin. Niinpä Hans Nelson työskenteli
ammatissaan sinä talvena ja oli pystyttämässä sädesienten lailla
kohoavaa Skagwayn matkavarustuskaupunkia. Siellä hän oli ihan
tapahtumain ääressä, ja kaiken talvea hän kuuli koko Alaskan kutsuvan.
Latuya Bay houkutteli kiihkeimmin, niin että kesällä 1898 tavattiin
hänet ja hänen vaimonsa seitsenkymmenjalkaisessa siwash-kanootissa
melomassa mutkittelevaa rannikkoa pitkin. Matkassa oli paitsi
intiaaneja myös kolme muuta miestä. Intiaanit laskivat heidät
muonavaroineen maihin erääseen yksinäiseen paikkaan, satasen mailia
Latuya Baystä, ja palasivat Skagwayhin; mutta ne kolme miestä jäivät,
sillä he kuuluivat samaan kullanhaku-sakkiin. Jokainen oli pannut yhtä
suuren summan matkavarustuksiin, ja yhtä suuri osuus työn tuloksista
piti jaettaman jokaiselle. Edith Nelson otettiin ruuanlaittajaksi
sakille, ja miehen mitta oli oleva hänen osuutensa.

Ensi töiksi kaadettiin kuusia ja kyhättiin kolmihuoneinen asumus. Tämän
asumuksen hoitaminen oli Edith Nelsonin tehtävänä. Miehien tehtäviä oli
kullanetsiminen, mihin he ryhtyivät, ja kullan löytäminen, mikä myös
onnistui. Eivät olleet hämmästyttäviä ne löydöt; paikka oli
pienituloinen, ja monien pitkien tuntien raadannan jälkeen saattoi
ansiokseen laskea viidentoista ja kahdenkymmenen dollarin välillä
päivässä. Lyhyt Alaskan kesä venyi tavallista pitemmäksi, ja
tilaisuutta hyväkseen käyttäen he päättivät lykätä paluunsa Skagwayhin
viime hetkeen. Kunnes oli myöhä. Oli ollut aikomus hankkiutua
kymmenien siwash-intiaanien mukaan, heidän lähtiessään syksyiselle
kauppamatkalleen rannikolle. Siwashit olivat odotelleet valkoisia
miehiä yhdenteentoista hetkeen saakka ja läksivät sitten. Sakki ei
tietenkään voinut tehdä muuta kuin jäädä odottamaan aseman muuttumista.
Sillä välin kaivosalue raivattiin ja lämmityspuita koottiin.
Intiaanikesäkin oli unelmansa unelmoinut, ja sitten äkkiä tuli talvi.
Se tuli yhtenä yönä, ja kaivosmiehet heräsivät tuulen ulvontaan ja
lumiryöppyyn ja näkivät veden jäätyneen. Myrsky seurasi myrskyä, ja
myrskyjen välillä vallitsi hiljaisuus, jonka katkaisi vain
aaltohyökyjen murtuminen rantaa vasten, missä suolainen kuohu
valkeapäisenä reunusti rannikkoa.

Aika kului majassa. Heidän kultahiekkansa oli punnittuna arvioitu
suunnilleen kahdeksaksi tuhanneksi dollariksi, ja he olivat
tyytyväiset. Miehet tekivät lumikengät itselleen, metsästivät tuoretta
lihaa ruokasäiliöön ja pitkinä iltoina pelasivat loppumattomasti
whistiä ja pekkaa. Nyt kun kullankaivu oli lamassa, Edith Nelson
luovutti miehille tulenteon ja astiainpesun sekä ryhtyi itse parsimaan
heidän sukkiaan ja paikkaamaan heidän vaatteitaan.

Pienessä majassa ei napistu, torailtu eikä oltu turhan eripuraisia,
vaan päinvastoin usein kehuskeltiin sakin yhteistä onnellisuutta. Hans
Nelson oli jörö ja sävyisä, ja Edith oli jo aikoja sitten saavuttanut
hänen rajattoman ihailunsa kyvyllään tulla ihmisten kanssa toimeen.
Harkey, pitkänsolakka texassilainen, oli tavattoman ystävällinen niin
harvapuheiseksi, ja kun vain ei kajottu hänen uskoonsa, että kultaa
kertyi, oli hän varsin mukiinmenevä mies. Neljäs sakin jäsen, Michael
Dennin, piti irlantilaisella iloisuudellaan reipasta mielialaa yllä
majassa. Hän oli iso, voimakas mies, herkkä vihassa raivoamaan
pikkuseikoista, mutta loppumattoman hyvätuulinen suurten, jännittäväin
asioitten ja vastusten alaisena. Viides ja viimeinen, Dutchy,
oli sakin suosittu pilan esine. Jopa hän innostui väliin omalla
kustannuksellaankin hankkimaan hauskuutta tovereilleen. Hänen
erikoisena tarkoituksenaan elämässä näytti olevan saada naurua aikaan.
Eikä vakavaa riitaa noussut koskaan häiritsemään sakin rauhaa; ja se,
että kullakin oli tuhatkuusisataa dollaria lyhyen kesän työstä,
aiheutti hyvinvoinnin ja menestyksen iloisen tunteen.

Mutta sitten tuli yllätys. He olivat juuri aamiaispöydässä. Vaikka
kello oli jo kahdeksan (myöhäiset aamiaiset johtuivat säännöllisen
kaivostyön loppumisesta), valaisi pullon suuhun pistetty kynttilä
ateriaa. Edith ja Hans istuivat pöydän päissä. Sivulla, selät oveen
päin, istuivat Harkey ja Dutchy. Toisella sivulla oleva paikka oli
tyhjä. Dennin ei ollut vielä tullut sisälle.

Hans Nelson katsoi tyhjään tuoliin, pudisti hitaasti päätään ja sanoi,
yrittäen olla leikillinen: "Hän on ollut aina ensimmäinen ruualla.
Tämäpä on kummallista. Ehkä hän on sairas."

"Missä Michael on?" kysyi Edith.

"Nousi ylös hiukan aikaisemmin ja lähti ulos", vastasi Harkey.

Dutchyn kasvot kävivät vallattomiksi. Hän antoi ymmärtää, että tiesi
Denninin poissaolon syyn, ja viittasi salaperäisesti heidän vaatiessaan
siitä tietoa. Edith, kurkistettuaan miesten makuuhuoneeseen, palasi
pöytään. Hans katsoi häneen, mutta hän pudisti päätään.

"Hän ei ole ennen koskaan myöhästynyt aterialta", virkkoi Edith.

"Minä en voi ymmärtää", sanoi Hans. "Hänellähän on aina ollut hyvä
ruokahalu kuin hevosella."

"Paha juttu", sanoi Dutchy pudistaen murheellisesti päätään.

He alkoivat laskea leikkiä toverinsa poissaolosta.

"Sääli miestä!" huomautti Dutchy.

"Mitä?" tiedustivat toiset kuorossa.

"Michael parka", oli haikea vastaus.

"Well, mikä Michaelille on tullut?" kysyi Harkey.

"Hän ei ole nälkä enä", valitti Dutchy. "Hän on menettäny ruokahalu.
Hän ei enä tahto ruoka."

"Ei sitä ainakaan voisi entisestä päättää", virkkoi Harkey.

"Hän tahto olla kohtelias rouva Nelsonille", oli Dutchyn nopea vastaus.
"Minä tietä, tietä. Miksi hän ei ole täällä? Siitä syystä, että on
menny ulos. Miksi hän on menny ulos? Saama syömähalu? Hän kävele
paljajaloin lumessa. Ah! Eikö minä tietä? Sillä tapa rikkaat ihmine
hake syömähalu, kun se ei ole. Michaelilla on tuhannekuusisata
dollaria. Hän on rikas ihmine. Sitä varte hän on hakema syömähalu.
Avatka ovi ja katsoka hänen paljajalka lumessa. Ei, te ei voi näke
syömähalu, hän otta se ja syö aamiaise."

He purskahtivat nauramaan Dutchyn lörpötyksille. Melu ei ollut vielä
hiljennyt, kun ovi aukesi ja Dennin astui sisään. Kaikki kääntyivät
häntä katsomaan. Hänellä oli haulikko kädessään. Heidän vielä
katsoessaan hän kohotti pyssyn olkapäätänsä vasten ja laukaisi
kahdesti. Ensimmäisellä laukauksella retkahti Dutchy pöytää vasten,
sysäten kahvimukinsa kumoon, ja hänen keltaiset hiuksensa tahraantuivat
puurolautasesta. Hänen otsansa sattui lautaseen, joka kallistui
neljänkymmenenviiden asteen kulmaan. Harkey hypähti pystyyn toisella
laukauksella ja kaatui suulleen lattialle. "Jumala!" korisi hänen
kurkustaan.

Tämä oli yllätys. Hans ja Edith olivat ällistyneet. He istuivat
liikahtamatta pöydässä, ja heidän silmänsä tuijottivat kuin noiduttuina
murhaajaan. Hämärästi he näkivät hänet ruudin savussa, ja mykässä
äänettömyydessä ei kuulunut muuta kuin Dutchyn kahvin tippuminen
lattialle. Dennin avasi haulikkonsa perän ja viskasi pois tyhjät
hylsyt. Pitäen pyssyä kädessään hän pisti kätensä taskuunsa, ottaakseen
uudet patruunat. Hän oli työntämässä niitä pyssyyn, kun Edith Nelson
heräsi toimettomuudestaan. Oli selvää, että Dennin aikoi tappaa hänet
ja Hansin. Kenties kolmen sekunnin ajan hän oli ollut sen hirveän ja
käsittämättömän taian lamauttamana, millä yllätys oli tullut. Sitten
hän tointui ja kävi käsiksi siihen. Hän kävi suoraan asiaan, kissan
tavoin syöksyen murhaajan kimppuun ja tarttuen hänen kaulukseensa
molemmin käsin. Edithin ruumiin sysäys törmäsi miehen taapäin moniaita
askelia. Dennin yritti ravistaa itseään irti ja piti yhä pyssyä
kädessään. Tämä ei onnistunut, sillä Edithin lujalihaksinen ruumis oli
notkea kuin kissan. Hän heittäytyi Denninin toiselle sivulle ja kävi
käsiksi hänen kurkkuunsa ja miltei kaatoi hänen maahan. Mies ojensi
äkkiä vartalonsa ja kierähti vikkelästi. Pitäen hänestä herkeämättä
kiinni seurasi Edith hänen liikkeitään, niin että hänen jalkansa
nousivat lattiasta ja hän heilahti nopeasti ilman halki kädet yhä
toisen kurkussa. Törmätessä tuoliin he syöksyivät lattialle rajusti
kamppaillen kaatuessaan ja viskautuivat siten huoneen puoliväliin.

Hans Nelson heräsi puoli sekuntia vaimonsa jälkeen toimintaan. Hänen
hermo- ja aivotoimintansa oli hitaampi kuin hänen vaimonsa. Hänellä oli
raskaampi elimistö, ja hän tarvitsi puoli sekuntia kauemmin
tajutakseen, päättääkseen ja käydäkseen toimeen. Edith oli jo
lennättäytynyt Denninin kimppuun ja riippui tämän kurkussa, kun Hans
hypähti pystyyn. Mutta vaimonsa kylmäverisyyttä ei hänellä ollut. Hän
oli ihan sokeana raivosta. Hänen suunsa avautui, ja siitä syöksyi
ilmoille puoleksi karjuva, puoleksi mylvivä ääni. Nuo kaksi ruumista
olivat jo kierimässä, ja hän yhä karjui ja mylvi, ennenkuin läksi
tavoittamaan tätä kierivää kerää, joka vyöryi lattialla.

Hans viskautui maassa makaavan miehen kimppuun ja iski häntä
mielettömästi nyrkeillään. Ne olivat kuin moukarin iskuja, ja Edith
tunsi Denninin ruumiin herpoavan. Silloin hän hellitti kurkkuotteensa
ja kiepsahti irti. Hän oli pitkällään lattialla läähättäen ja vahtien.
Vimmattuja iskuja satoi yhä, mutta Dennin ei näyttänyt enää välittävän
niistä. Hän ei edes liikkunut enää. Silloin selvisi Edithille, että
murhaaja oli tajuton. Hän huusi Hansille, pyytäen tätä lakkaamaan. Hän
huusi uudelleen. Mutta Hans ei kuullut. Hänen täytyi tarttua miehensä
käsivarteen, mutta se vain yllytti tämän kurikoimista.

Mitä hän sitten teki, siihen ei ollut mitään järkevää syytä. Se ei
johtunut säälistä eikä alistumisesta, että hän hoki kuin
katkismuksesta: "Ei sinun pidä." Pikemminkin se johtui laintunnosta,
hänen rotunsa ja ympäristönsä siveysopista, joka pakotti hänet
heittäytymään miehensä ja murhaajan ruumiin väliin. Hans ei lakannut
lyömästä, ennenkuin tunsi iskujen sattuvan vaimoonsa. Vasta sitten hän
salli vaimonsa taluttaa itsensä pois, niinkuin raivoisa koira sallii
isäntänsä työntää itsensä pois uhrinsa kimpusta. Vertausta voisi
kehittää edelleen. Syvällä kurkussa Hansin raivo yhä murisi pedon
tavoin, ja monasti hän yritti karata uudestaan saaliinsa kimppuun, ja
vain hänen vaimonsa nopea väliintulo ehkäisi yritykset.

Kauemmas ja yhä kauemmas Edith työnsi miestänsä. Hän ei ollut
milloinkaan nähnyt tätä sellaisessa tilassa, ja hän säikähtyi sitä
enemmän kuin oli säikähtänyt murhaajaa äskeisessä kamppailussa. Hän ei
voinut uskoa, että tämä raivoava peto oli hänen Hansinsa, ja hänet
valtasi äkkiä vaistomainen kauhu, että Hans voisi hampaineen iskeä
hänen käteensä kuin jokin villieläin. Haluamatta vihoittaa vaimoansa,
mutta yhä himoten saaliinsa kimppuun, vääntelehti Hans muutamia
sekunteja edestakaisin. Mutta Edith seurasi päättävästi hänen
liikkeitään, kunnes ensimmäinen järjenvalo palasi ja hän antautui.

Molemmat nousivat pystyyn. Hans horjahti selin seinää vasten, minkä
nojaan hän jäi. Hänen kasvonsa värähtelivät, syvä murina hänen
kurkussaan hiljentyi ja lakkasi vihdoin. Vastavaikutuksen aika oli
tullut. Edith seisoi keskellä lattiaa väännellen käsiään, läähättäen ja
huohottaen. Hänen koko ruumiinsa vapisi tuskaisesti.

Hans ei katsellut mihinkään, mutta Edithin katse harhaili rajusti
paikasta paikkaan. Dennin makasi liikahtamatta. Taistelun tuoksinassa
kumoon viskautunut tuoli oli hänen vieressään. Haulikko oli osaksi
hänen allaan, perä vielä auki. Kaksi patruunaa oli pudonnut hänen
oikeasta kädestään; hän ei ollut ehtinyt panna niitä pyssyyn, ja hän
oli puristanut ne kouraansa, kunnes menetti tajuntansa. Harkey makasi
suullaan lattialla, mihin oli kaatunut. Dutchy taas lepäsi kumarassa,
pöydälle vaipuneena, keltaiset hiukset puurolautaseen sekaantuneena,
lautanen itse yhä kallellaan neljänkymmenen viiden asteen kulmassa.
Tämä kallistunut lautanen kiinnitti Edithin huomiota. Miksi se ei ollut
pudonnut? Se oli naurettavaa. Ei ollut luonnollista, että puurolautanen
nousee pystyyn pöydällä, vaikka mies on saanut surmansa.

Hän vilkasi Denniniin, mutta hänen katseensa palasi kallistuneeseen
lautaseen. Sehän oli naurettavaa! Hän tunsi hysteeristä naurun halua.
Sitten hän huomasi hiljaisuuden ja unohti lautasen, kaivatessaan jotain
tapahtuvaksi. Yksitoikkoinen kahvin tippuminen pöydältä lattialle teki
hiljaisuuden vielä huomattavammaksi. Miksi Hans ei tehnyt mitään?
Sanonut jotain? Edith katsoi häneen ja yritti puhua, mutta hänen
kielensä kieltäytyi tehtäväänsä täyttämästä. Kummallinen tuska tukkesi
hänen kurkkunsa, ja hänen suunsa oli kuiva ja kuuma. Hän saattoi vain
katsoa Hansiin, joka puolestaan tuijotti häneen.

Äkkiä katkaisi hiljaisuuden terävä metallin helähdys. Edith kirkaisi,
temmaten silmänsä jälleen pöydälle. Lautanen oli pudonnut. Hans huokasi
syvään kuin olisi vasta unesta herännyt. Lautasen helähdys herätti
heidät elämään uuteen maailmaan. Maja muuttui uudeksi maailmaksi, missä
heidän oli siitä alkaen elettävä ja liikuttava. Vanha maja oli mennyt
menojaan. Elämän näköpiiri oli perin pohjin uusi ja tuntematon. Yllätys
oli pyyhkinyt sen silmänkäännöllä kumoon, vaihtanut näkökulman,
kääntänyt arvot ylösalaisin ja sekoittanut todellisen ja epätodellisen
hämmästyttäväksi sekamelskaksi.

"Hyvä jumala, Hans!" olivat Edithin ensimmäiset sanat.

Mies ei vastannut, vaan tuijotti häneen hirvittävän näköisenä. Hitaasti
harhaili hänen katseensa huoneen yli, ensi kerran tarkastellen
yksityiskohtia. Sitten hän painoi lakin päähänsä ja lähti ovelle.

"Mihin menet?" kysyi Edith epäröivässä hengenhädässä.

Hansin käsi oli ovenkahvassa, kun hän puoliksi kääntyen vastasi:
"Kaivamaan hautoja."

"Älä jätä minua, Hans, tämän --" hänen katseensa lakaisi lattiaa --
"tämän kanssa."

"Haudat ovat kerran kaivettavat", vastasi Hans.

"Mutta ethän sinä tiedä kuinka monta", huomautti Edith epätoivoisena.
Hän huomasi Hansin neuvottomuuden ja lisäsi: "Sitä paitsi minä tulen
auttamaan sinua."

Hans astui takaisin pöydän luo ja sammutti koneellisesti kynttilän.
Sitten he toimittivat tarkastuksen. Harkey ja Dutchy olivat
kumpainenkin kuolleet -- hirvittävästi saaneet surmansa, ammutut
läheltä. Hans kieltäytyi menemästä Denninin luo, ja Edithin oli pakko
toimittaa tämä tarkastus itse.

"Hän ei ole kuollut", ilmoitti hän Hansille. Tämä tuli lähelle ja
katsoi murhaajaan. "Mitä sanoit?" tiedusti Edith, kun epäselvä puheen
murina kuului miehen kurkusta.

"Minä sanoin sen olevan kirotun häpeän, ettei hän ole kuollut", oli
vastaus.

Edith kumartui ruumiin yli.

"Älä kajoa häneen!" käski Hans kiivaasti, oudolla äänellä.

Edith katsoi mieheensä äkkiä hämmästyen. Hans oli temmannut haulikon
Denninin alta ja oli pistämässä patruunia pesään.

"Mitä aiot tehdä?" huudahti Edith nousten nopeasti kumarasta
asennostaan.

Hans ei vastannut, mutta Edith näki haulikon kohoavan hänen olkapäätään
vasten. Silloin hän tarttui pyssyn suuhun käsillään ja töyttäsi sen
ylös.

"Älä sekaannu tähän", kiljaisi Hans käheästi.

Hän yritti temmata pyssyn Edithiltä, mutta tämä tuli lähemmä ja huusi
hänelle:

"Hans! Hans! Herää! Älä ole hullu!"

"Hän tappoi Dutchyn ja Harkeyn", oli miehen vastaus, "ja minä aion
tappaa hänet."

"Mutta se ei ole luvallista", huomautti Edith. "Laki kieltää sen."

Hans irvisti epäillen lain voimaa tällaisella seudulla, ja yhä hän hoki
itsekseen:

"Hän tappoi Dutchyn ja Harkeyn." Edith väitteli kauan häntä vastaan,
mutta väittely oli yksipuolista, sillä Hans hoki vain: "Hän tappoi
Dutchyn ja Harkeyn." Mutta Edith ei voinut irroittautua lapsuutensa
eikä suonissaan virtaavan veren vaikutuksista. Hänellä oli lain
perintö, ja oikea menettely oli hänelle lain täyttäminen. Hän ei nähnyt
muuta hyväksyttävää menettelymahdollisuutta. Hansin omankäden-oikeus ei
ollut sen puolustettavampi kuin Denninin rikoskaan. Vääryyden
kostaminen toisella vääryydellä ei luo oikeutta, päätteli Edith; oli
olemassa vain yksi tapa rangaista Denniniä, ja se oli yhteiskunnan
hyväksymä laillinen rangaistus. Vihdoin Hans antoi vaimolleen perään.

"All right", hän sanoi. "Olkoon sitten niinkuin sinä tahdot. Mutta
huomenna tai ylihuomenna hän tappaa sinut ja minut."

Edith pudisti päätään ja ojensi kätensä pyssyä kohti. Hans aikoi antaa
sen hänelle, mutta epäröi sitten.

"Parempi olisi, jos antaisit minun tappaa hänet"" pyysi hän.

Jälleen Edith pudisti päätään ja jälleen hän tarttui haulikkoon, kun
ovi avautui ja eräs intiaani tuli koputtamatta sisälle. Tuulenpuuska ja
lumipyry tulivat hänen kerallaan. He kääntyivät ja katsoivat tulijaan,
Hansin yhä pidellessä haulikkoa. Tulija katseli näyttämöä vavahtamatta.
Hänen silmänsä sattuivat kuolleisiin ja haavoittuneeseen ohimennen. Ei
näkynyt hämminkiä hänen kasvoillaan, ei edes uteliaisuuden ilmettä.
Harkey makasi hänen jaloissaan, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan
häntä. Häneen nähden ei Harkeyn ruumista ollut olemassakaan.

"Paljon tuulee", virkkoi intiaani tervehdykseksi. "Kaikki hyvä? Hyvin
hyvä?"

Hans, joka yhä piti haulikkoa, tunsi varmasti, että intiaani laskee
hänen syykseen runnellut ruumiit. Hän vilkaisi vaimoonsa kuin odottaen
jotakin.

"Hyvää huomenta, Negook", sanoi Edith koettaen salata äänellään
hämminkiään. "Ei, ei hyvin hyvä. Paljon tappelua."

"Hyvästi, minä menen nyt, kovin kiire", sanoi intiaani, ja ilman
kiireen varjoakaan hän astui suurella ponnekkuudella punaiseksi
värjääntyneen lattian poikki, aukaisi oven ja meni. Mies ja nainen
katsoivat toisiinsa.

"Hän ajattelee meidän tehneen sen", tapaili Hans, "että minä tein sen."

Edith oli ääneti tuokion. Sitten hän sanoi lyhyesti, tyynesti:

"Älä välitä siitä, mitä hän ajattelee. Se tulee perästäpäin. Nyt me
kaivamme kaksi hautaa. Mutta kaikkein ensiksi meidän täytyy sitoa
Dennin, ettei hän voi paeta."

Hans kieltäytyi koskemasta murhaajaan, mutta Edith sitoi hänet lujasti
käsistä ja jaloista. Sitten hän ja Hans läksivät ulos lumeen. Maa oli
jäätynyt. Se ei välittänyt hakun iskuista. He hakivat puita ja
lakaisivat lumen pois sekä tekivät jäätyneelle maankamaralle tulen. Kun
tuli oli palanut tunnin, oli maa sulanut muutaman tuuman syvyydeltä.
Tämän loan he lapioivat pois ja tekivät sitten uuden tulen. Heidän
kaivamisensa edistyi kaksi tai kolme tuumaa tunnissa.

Se oli kovaa ja katkeraa työtä. Pyryttävä lumi ei sallinut tulen palaa
kovinkaan hyvin. Ja tuuli puhalsi viiltäen heidän vaatteittensa läpi ja
tunkeutui heidän ruumiiseensa. He puhelivat vain vähän keskenään. Tuuli
haittasi puhetta. Paitsi ihmettelyä, mikä mahtoi olla Denninin teon
vaikutin, he olivat ääneti, hirvittävän murhenäytelmän murtamina. Kello
yksi, katsottuaan majaan päin, Hans ilmoitti, että hänen oli nälkä.

"Ei, ei nyt, Hans", vastasi Edith. "Minä en voi lähteä yksin majaan
keittämään."

Kello kaksi ilmoitti Hans, että hän voi tulla mukaan, mutta Edith
pidätti häntä työssä, ja neljän aikana oli kaksi hautaa valmiina.
Kuopat olivat matalat, tuskin kahta jalkaa syvemmät, mutta ne riittivät
tarkoitukseen. Yö oli tullut. Hans haki kelkan ja kaksi kuollutta
miestä raahattiin pimeän ja myrskyn halki jäätyneeseen hautapaikkaansa.
Hautajaiskulkue ei ollut komea. Kelkka vajosi syvälle lumeen ja oli
raskas vetää. Mies ja vaimo eivät olleet syöneet mitään sitten
edellisen päivän ja olivat heikkoja nälästä ja väsymyksestä. He eivät
jaksaneet ponnistaa tuulta vastaan, ja se heitti heidät välistä kumoon.
Monta kertaa kelkka kaatui, ja heidän oli pakko jälleen lastata
surullinen kuormansa. Viimeiset sata jalkaa haudalle olivat jyrkkää
rinnettä, ja sen he kulkivat nelinkontin kuten kelkkakoirat, käyttäen
käsivarsiaan säärinä ja työntäen kätensä lumeen. Niinkin kulkien he
liukuivat kahdesti takaisinpäin, painavan kelkan vetäminä, elävät ja
kuolleet kelkan vetoköysiin sotkeutuneina.

"Huomenna laitan hautaristit ja niihin heidän nimensä", sanoi Hans, kun
haudat oli luotu umpeen.

Edith nyyhkytti. Vain harvoja katkonaisia lauseita hän kykeni lausumaan
hautajaissanoiksi, ja hänen miehensä täytyi kantaa hänet majaan.

Dennin oli tajussaan. Turhaan oli hän yrittänyt lattialla kierien
vapautua siteistään. Hän seurasi Hansin ja Edithin liikkeitä kiiluvin
silmin, mutta ei yrittänyt puhua. Hans yhä kieltäytyi kajoamasta
murhaajaan ja tuijotti murjottavasti, kun Edith veti tätä lattian
poikki miesten makuuhuoneeseen. Mutta yrittipä kuinka tahansa, ei Edith
jaksanut nostaa häntä vuoteelle.

"Anna minun ampua hänet, niin pääsemme koko kiusasta", sanoi Hans
selitykseksi.

Edith pudisti päätään ja kumartui jälleen tehtäväänsä. Hänen
hämmästyksekseen nousikin ruumis helposti, hän tunsi Hansin heltyneen
ja auttavan häntä. Sitten seurasi keittiön puhdistus. Mutta lattialla
oli yhä verinäytelmän tahrat, kunnes Hans höyläsi värjääntyneen
puunpinnan pois ja teki lastuista tulen uuniin.

Päivät tulivat ja menivät. Paljon oli pimeyttä ja hiljaisuutta, jota
vain myrskyt ja jäätyneen rantajään paukkina katkaisivat. Hans alistui
Edithin pienimpäänkin käskyyn. Hänen aloitekykynsä oli kadonnut. Edith
oli ottanut Denninin kohtelun käsiinsä, ja niin Hans jätti koko asian
hänen huostaansa.

Murhaaja oli alituisena uhkana. Koko ajan väijyi mahdollisuus, että hän
voi vapauttaa itsensä siteistään, ja heidän oli pakko vartioida häntä
päivin ja öin. Mies tai nainen istui aina hänen vieressään, ladattu
pyssy käsissään. Ensimmältä yritti Edith kahdeksantuntisia
vahtivuoroja, mutta yhtämittainen jännitys oli liian suuri, ja
sittemmin he vaihtoivat vuorojaan neljän tunnin päästä. Kun heidän
täytyi nukkua, ja vahtivuorot kestivät yönkin läpi, niin kului koko
heidän hereilläoloaikansa Denninin vartioimiseen. Ainoastaan aterioihin
ja puitten hankintaan riitti heiltä aikaa.

Negookin odottamattoman vierailun jälkeen intiaanit karttoivat majaa.
Edith lähetti Hansin heidän majoihinsa pyytämään heitä ottamaan
Denninin alas rannikolle kanootissaan lähimmälle uutisasutukselle tai
postiasemalle, mutta käynti oli hyödytön. Sitten Edith läksi itse
Negookin puheille. Tämä oli pienen intiaanikylän päällikkö, kovin
tietoinen vastuunalaisuudestaan, ja selitti menettelynsä täysin
selvästi muutamalla sanalla.

"Tämä on valkoisen miehen riita", hän sanoi. "ei siwashien riita. Jos
minun kansani auttaa, tulee siitä siwasheille rettelöä. Kun valkoisen
miehen ja siwashin rettelöt joutuvat yhteen, tulee suuri rettelö,
käsittämätön, ilman loppua. Riita ei ole hyvä. Minun kansani ei tee
pahaa. Mitä varten he auttaisivat teitä ja joutuisivat rettelöihin?"

Niin palasi Edith Nelson hirveään majaan ja sen loppumattomiin
nelituntisiin vahtivuoroihin. Toisinaan hänen ollessaan
vanginvartijana, ladattu pyssy sylissään, pyrkivät hänen silmänsä
väkisinkin ummistumaan ja hän saattoi torkahtaa. Herättyään hän aina
kavahti pystyyn, tempasi pyssyn ja katsoi nopeasti vankiin. Se oli
selvästi hermostumista, eikä se tehnyt hyvää hänelle. Niin suuri oli
hänen kauhunsa tuon miehen takia, ettei hän valveilla ollessaan voinut
vangin liikahtaessa olla tarttumatta pyssyyn.

Hänen hermonsa olivat pilalle menemäisillään, ja hän tiesi sen. Ensin
tuli silmämunain värinää, niin että hänen täytyi helpotusta saadakseen
sulkea silmänsä. Vähän myöhemmin alkoivat silmäluometkin tempoilla,
eikä hän voinut hallita niitä. Jännityksen lisäksi tuli vielä
tapahtuneen murhenäytelmän muisto, jota hän ei voinut karkoittaa
mielestään. Sen hirveä vaikutus tuntui yhtä selvästi kuin ensimmäisenä
aamuna, jolloin yllätys oli ottanut majan valtaansa. Päivittäisessä
vanginvartijatoimessaan hänen oli pakko hammasta purren terästää
itseään, ruumistaan ja sieluaan.

Hansiin vaikutti tapaus toisella tavalla. Häntä vaivasi ajatus, että
hänen velvollisuutensa oli tappaa Dennin; ja kun Hans valvoi vartioiden
sidottua miestä, pelkäsi Edith hänen tekevän majan lattian punaiseksi
jälleen. Hans kiroili aina Denniniä julmasti ja kohteli häntä
töykeästi. Hän koetti kuitenkin salata murhahimoaan ja sanoi
vaimolleen: "Kerran sinä kyllä vaadit minua tappamaan hänet, mutta
silloin en sitä tee. Se saattaisi minut vallan sairaaksi." Mutta
useammin kuin kerran, varkain vilkuillessaan sisään vapaavuorollaan,
Edith näki noiden kahden miehen julmasti tuijottavan toisiinsa kuin
villit eläimet, Hansin kasvot surmaamisen himossa, Denninin julmina ja
hurjina kuin nurkkaan ahdistetun rotan. "Hans!" huusi hän, "herää!"
Mies tuli tuntoihinsa, nousi ja poistui häveten ja yllätettynä.

Niin tuli Hans toiseksi tekijäksi siinä pulmallisessa kysymyksessä,
joka niin äkkiä oli joutunut Edith Nelsonin ratkaistavaksi. Ensin oli
ollut kysymys vain oikeasta menettelystä Denniniä kohtaan, minkä hän
käsitti niin, että vankia oli pidettävä silmällä, kunnes hänet voi
saada oikean tuomioistuimen eteen tutkittavaksi. Mutta nyt ilmeni
Hansin käsitys, ja Edith huomasi miehensä järjen ja autuuden olevan
kyseessä. Eikä kulunut kauankaan, ennenkuin hän tunsi kysyttävän
omiakin voimiaan ja kestävyyttään. Hän oli murtumaisillaan liika
jännityksestä. Hänen käsivartensa oli alkanut tahdottomasti nytkähdellä
ja tempoilla. Hän läikytti ruokaansa lusikasta eikä voinut luottaa
hetkeäkään käsivarteensa. Hän luuli sen olevan tanssitautia, ja pelolla
hän ajatteli, miten pitkälle se voi kehittyä. Mitä jos hän murtuisi? Ja
ajatus, että majassa olisi vain Hans ja Dennin, lisäsi hänen kauhuaan.

Kolmannen päivän jälkeen Dennin oli alkanut puhua. Hänen ensimmäinen
kysymyksensä oli ollut: "Mitä aiotte tehdä minulle?" Ja tätä kysymystä
hän kertasi päivittäin ja monta kertaa päivässä. Ja aina Edith vastasi,
että hänet varmasti jätetään oikeuden käsiin. Vuorostaan teki Edith
hänelle joka päivä kysymyksen: "Miksikä teit tekosi?" Mutta tähän hän
ei koskaan vastannut. Sen sijaan tuli vihanpurkauksia ja haukkumisia,
ja siteitään tempoen Dennin uhkaili Edithiä kertomalla mitä aikoi tehdä
irti päästyään, sillä vapaaksi hän sanoi pääsevänsä ennemmin tai
myöhemmin. Sellaisina hetkinä Edith laski sormensa pyssyn molemmille
liipasimille, valmistuen antamaan hänelle lyijyä, jos hänen onnistuisi
tempoutua siteistä irti, samalla itse vavisten ja väristen
jännityksestä ja kauhusta.

Mutta ajan mittaan Dennin tuli taipuisammaksi. Edithistä näytti siltä,
kuin hän alkaisi nöyrtyä. Hän alkoi pyytää ja rukoilla vapauttamistaan.
Hän teki hurjia lupauksia. Hän ei tuota heille harmia. Hän lähtee alas
rannikolle ja antautuu itse viranomaisten käsiin. Hän jättää heille
kultaosuutensa. Hän lähtee erämaahan eikä palaa koskaan sivistyneisiin
oloihin. Hän antaa vaikka henkensä, jos vain pääsee vapaaksi. Rukoukset
päättyivät tavallisesti hillittömään raivoon, kunnes Edithistä näytti,
että hän oli saamaisillaan kaatuvatautikohtauksen, ja aina Edith vain
pudisti päätään kieltäytyen laskemasta häntä vapauteen.

Mutta viikot vierivät ja hän muuttui yhä nöyremmäksi. Hänen
väsymyksensä ilmeni yhä selvemmin. "Minä olen niin väsynyt, niin
väsynyt", mutisi hän kääntäen päätään pieluksella edestakaisin kuin
ärtynyt lapsi. Vähän myöhempänä aikana hän alkoi esittää hartaita
kuolemanpyyntöjä; hän rukoili Edithiä tappamaan hänet, rukoili Hansia
lopettamaan hänen kurjuutensa, jotta hän vihdoinkin pääsisi lepoon.

Tilanne oli tulemaisillaan mahdottomaksi. Edithin hermostuminen oli
yltymässä, ja hän tiesi murtuvansa milloin tahansa. Hän ei voinut
koskaan saada rauhallista lepoa, sillä hän yhä pelkäsi, että Hansin
raivo voittaisi ja hän tappaisi Denninin hänen nukkuessaan. Vaikka
tammikuu oli jo tullut, oli vielä kuukausia kuluva, ennenkuin
kauppakuunarit pistäytyisivät lahdelle. Eivät he myöskään voineet olla
koko talvea majassa, sillä ruoka alkoi olla vähissä eikä Hans päässyt
metsästämään. He olivat kahlehditut majaan vankinsa välttämättömän
vartioimisen tähden.

Jotakin piti tehdä, Edith tiesi sen. Hän pakotti itsensä jälleen
miettimään pulman ratkaisua. Mutta hänellä ei ollut voimaa karistaa
pois perittyä käsitystään laista; se oli hänen veressään ja se oli
istutettu häneen. Hän tiesi, että mitä hyvänsä hän tekikään, hänen
täytyi noudattaa lakia, ja pitkinä vartioimistunteina, pyssy
polvillaan, murhaajan vääntelehtiessä levottomana hänen vieressään ja
myrskyn riehuessa ulkona, hän suoritti alkeellisia yhteiskuntaopillisia
tutkimuksia, ajatteli lain kehitystä. Hänelle selvisi vähitellen, ettei
laki voinut olla enempää kuin jonkun kansanjoukon tahto ja päätös.
Sillä ei ollut väliä, oliko kansa suurikin. Oli pieniä kansakuntia
kuten Sveitsi ja suuria kuten Yhdysvallat. Maassa saattoi olla vain
kymmenentuhatta ihmistä, ja sittenkin heidän yhteinen tuomionsa ja
tahtonsa oli tuon maan laki. Miksi ei sitten tuhannen ihmistä voisi
muodostaa sellaista joukkoa? kysyi hän itseltään. Ja jos kerran tuhat
ihmistä, miksei silloin sata? Miksei viisikymmentä? Miksei viisi? Ja
miksi ei -- kaksi?

Edith pelästyi omia johtopäätöksiään ja puhui niistä Hansille. Ensin
tämä ei ymmärtänyt, mutta kun hän vihdoin käsitti, lisäsi hän niihin
vakuuttavan todisteen. Hän kertoi kaivosmiesten kokouksista, joihin
kaikki paikkakunnan miehet kokoontuivat ja joissa he säätivät lain ja
panivat sen täytäntöön. Kokouksessa saattoi olla vain kymmenen,
viisitoista miestä, kertoi hän, mutta enemmistön tahto tuli laiksi
kaikille kymmenelle tai viidelletoista, ja kuka tahansa rikkoi sitä,
oli rangaistava.

Edith näki tiensä selvänä lopultakin. Dennin oli hirtettävä. Hans yhtyi
hänen mielipiteeseensä. He muodostivat tämän joukon enemmistön. Ja
joukon tahto määräsi Denninin hirtettäväksi. Tämän tahdon
toimeenpanossa Edith halusi hartaasti noudattaa tavanmukaisia
muodollisuuksia, mutta joukko oli niin pieni, että Hansin ja hänen
vaimonsa oli oltava sekä todistajina että lautakuntana ja tuomareina
sekä tuomion toimeenpanijoina. Edith syytti muodollisesti Michael
Denniniä Harkeyn ja Dutchyn murhasta, ja vanki makasi vuoteellaan
kuunnellen ensin Hansin ja sitten Edithin todistuksia. Hän kieltäytyi
vastaamasta kysymykseen, myöntääkö hän syyllisyytensä, sekä pysyi
äänettömänä, kun Edith kysyi häneltä, oliko hänellä mitään sanottavaa
puolustuksekseen. Niin Hans ja Edith, nousematta istuimiltaan, antoivat
lautakunnan lausunnon: syyllinen. Sitten Edith tuomarina langetti
tuomion. Hänen äänensä vapisi, silmäluomet tempoivat, vasen käsivarsi
vavahteli, mutta hän julisti päätöksen kuitenkin.

"Michael Dennin, kolmen päivän kuluttua on sinut hirtettävä kaulastasi,
kunnes kuolet."

Sellainen oli tuomio. Mies veti tiedottoman helpotuksen huokauksen ja
nauroi sitten uhmaavasti: "Eipä ainakaan tämä kirottu vuode ole sitten
enää särkemässä selkääni, ja se on hyvä se."

Tuomion julistus näkyi vaikuttavan helpotuksen tavoin heihin kaikkiin.
Varsinkin Denniniin. Kaikki kiivaus ja uhma oli kadonnut, ja hän puhui
ystävällisesti vartijainsa kanssa, jopa väläykseltä pilkisti esiin
hänen vanha leikillisyytensäkin. Hän kuunteli myös hyvin tyytyväisenä,
kun Edith luki hänelle raamattua. Hän luki Uutta Testamenttia, ja mies
seurasi hartaudella kertomuksia tuhlaajapojasta ja ristillä riippuvasta
ryöväristä.

Tuomion täytäntöönpanon edellisenä päivänä, kun Edith teki hänelle
tavallisen kysymyksensä: "Miksikä teit tekosi?" niin Dennin vastasi:
"Hyvin yksinkertainen juttu. Minä ajattelin..."

Mutta Edith keskeytti hänet äkkiä, pyytäen häntä odottamaan, ja
kiiruhti hakemaan Hansia vuoteen viereen. Ei ollut hänen vahtivuoronsa,
ja hän heräsi unestaan, silmiään hieroen ja muristen.

"Mene", sanoi Edith hänelle, "ja juokse Negookin ja jonkun toisen
intiaanin luo ja tuo ne tänne. Michael aikoo tunnustaa. Pane ne
tulemaan. Ota luodikko ja pakota sillä ne tulemaan tänne."

Puoli tuntia myöhemmin Negook ja hänen setänsä Hadikwan olivat ajetut
kuoleman kammioon. He tulivat vastoin tahtoaan, Hansin pyssyn ajamina.

"Negook", sanoi Edith, "tästä ei tule rettelöä sinulle eikä kansallesi.
Sinun tulee vain istua ja kuunnella sekä ymmärtää."

Näin teki Michael Dennin kuolemantuomion alaisena julkisen
tunnustuksen. Edith kirjoitti hänen puheensa paperille, intiaanit
kuuntelivat, ja Hans vartioi ovea peläten todistajien karkaavan.

Dennin selitti, ettei hän ollut käynyt kotonaan vanhassa maassa
viiteentoista vuoteen ja että hänen aikomuksenaan oli aina ollut palata
sinne paljon rahaa mukanaan ja valmistaa vanhalle äidilleen huolettomat
vanhuuden päivät.

"Mutta kuinka minä olisin voinut sen tehdä kuudellatoista sadalla?"
kysyi hän. "Tahdoin anastaa kaiken kullan, koko kahdeksantuhatta
itselleni. Silloin voisin mennä kotiin komeasti. Mikä olisi helpompaa,
ajattelin itsekseni, kuin tappaa teidät kaikki, ilmoittaa se Skagwayssä
intiaanien tapoksi ja sitten huristaa Irlantiin? Ja niin minä yritin
panna toimeen päätökseni tappaa teidät, mutta, niinkuin Harkey tapasi
sanoa, minä leikkasin liian ison palan ja se tarttui kurkkuuni. Ja
siinä on minun tunnustukseni. Olen antanut paholaiselle osansa, ja nyt,
Jumala auttakoon, tahdon tehdä velvollisuuteni Jumalaa kohtaan."

"Negook ja Hadikwan, te olette kuulleet valkoisen miehen sanat", sanoi
Edith intiaaneille. "Hänen sanansa ovat tässä paperissa, ja siihen
teidän tulee merkitä ristinne, näin, että valkoiset miehet saavat
jälkeenpäin tietää, että te olette tämän kuulleet."

Nuo kaksi intiaania vetivät ristit allekirjoitustensa kohdalle, saivat
kutsun tulla huomenna koko heimonsa kanssa tulevien tapausten
todistajiksi ja pääsivät sitten menemään.

Denninin kädet päästettiin irti siksi aikaa kuin hän allekirjoitti
asiapaperin. Sitten seurasi äänettömyys huoneessa. Hans oli rauhaton,
ja Edith tunsi olonsa epämukavaksi. Dennin makasi selällään, tuijottaen
suoraan laipion sammaleisiin halkeamiin.

"Ja nyt tahdon tehdä tilini Jumalalle", mutisi hän. Hän käänsi päänsä
Edithiin päin. "Lue minulle", hän sanoi, "kirjasta." Ja lisäsi sitten
leikillisesti: "ehkäpä se voisi auttaa minua unhottamaan tämän
vuoteen."

Tuomion toimeenpanopäivä valkeni kirkkaana ja kylmänä. Lämpömittari
osoitti kaksikymmentäviisi astetta pakkasta, ja pureva tuuli puhalsi,
mikä ajoi pakkasen läpi vaatteiden, luihin asti. Ensi kerran moneen
viikkoon Dennin seisoi jaloillaan. Hänen lihaksensa olivat olleet
toimettomina kovin kauan, niin että hän tuskin jaksoi seisoa. Hän
horjui edestakaisin, ja hänen täytyi sidottuine käsineen nojautua
Edithiin saameen tukea.

"Varmasti minä olen hourupäinen", naurahti hän heikosti.

Hetken kuluttua hän sanoi: "Ja hauskaa minusta on sentään näinkin. Tuo
kirottu vuode olisi ollut minun kuolemani, sen tiedän."

Kun Edith pani nahkalakin hänen päähänsä ja käänsi korvalaput alas,
naurahti Dennin ja virkkoi: "Mitä varten ne pitää korvilla olla?"

"Ulkona on jäätävän kylmä", vastasi Edith.

"Kymmenen minuutin aika, mitä väliä on jäätyneillä korvilla Michael
Dennin raukalle", sanoi hän.

Edith oli koonnut voimansa viimeisen koetuksen varalle, ja Denninin
huomautus oli kuin isku hänen itseluottamustansa vastaan. Kaikki oli
ollut aavemaista kuin unessa, mutta hirvittävä totuus, minkä Dennin nyt
lausui, avasi hänen silmänsä näkemään edessä olevan kaamean
todellisuuden. Hänen ahdistuksensa ei jäänyt irlantilaiselta
huomaamatta.

"Olipa ikävää, että tuotin sinulle tuskaa hullulla puheellani", sanoi
hän katuvasti. "Älä huoli siitä. Tämä on Michael Denninin suuri päivä,
ja hän on iloinen kuin leivonen."

Hän lopetti puheensa iloisella vihellyksellä, joka kuitenkin pian
muuttui surulliseksi ja taukosi.

"Kunpa olisi tässä pastori", haikaili hän, mutta lisäsi nopeasti:
"Vaikka onhan Michael Dennin jo liian vanha maankiertäjä kaivatakseen
sellaista ylellisyyttä, kun lähtee viimeiselle matkalleen."

Hän oli niin kovin heikko ja tottumaton kävelemään, että kun ovi
avattiin ja hän astui ulos, niin tuuli oli vähällä heittää hänet nurin.
Edith ja Hans kävelivät hänen kummallakin sivullaan ja tukivat häntä,
mutta hän vain laski leikkiä ja koetti pitää heitä iloisina, kerran
välillä huomauttaen, kuinka hänen kultaosuutensa voitaisiin toimittaa
hänen äidillensä Irlantiin.

He kiipesivät jyrkkää mäkeä ylös ja tulivat avoimelle paikalle
metsässä. Sinne olivat erään tynnyrin ympärille, joka oli pystyssä
lumella, kokoontuneet Negook ja Hadikwan sekä kaikki siwashit,
pienokaisia ja koiria myöten, juhlalliseen kehään katsomaan valkoisen
miehen lakia. Vieressä oli avattu hauta, jonka Hans oli polttanut
jäätyneeseen maahan.

Dennin loi tutkivan silmäyksen näihin valmistuksiin, huomasi haudan,
tynnyrin, köyden ja tukevan oksan, jonka yli köysi oli heitetty.

"Varmaankaan en olisi itse osannut laittaa parempaa Hansille, jos hän
olisi ollut minun tilallani."

Hän nauroi äänekkäästi omalle mielijohteelleen, mutta Hansin kasvot
kävivät pahaenteisen kalpeiksi, jota ei mikään vähempi kuin tuomion
torvi olisi voinut aikaansaada. Myöskin Hans tunsi itsensä hyvin
sairaaksi. Hän ei ollut uskonut olevan niin hirveätä toimittaa toveri
pois maailmasta. Edith oli kyllä ymmärtänyt, mutta se ei tehnyt
tehtävää helpommaksi. Hän oli epäilyksen vallassa, voisiko hallita
itseänsä, kunnes kaikki olisi ohi. Hän tunsi jatkuvaa halua kirkua,
huutaa ja luhistua lumikinokseen, painaa kädet silmilleen ja juosta
pois sokeasti, metsään, minne tahansa pois. Vain äärimmäisellä tahdon
ponnistuksella hän jaksoi pysyä pystyssä ja käydä käsiksi tehtäväänsä,
joka häntä odotti. Ja kaiken sen keskellä hän oli kiitollinen
Denninille siitä tavasta, millä tämä auttoi häntä.

"Autahan minua", sanoi Dennin Hansille noustessaan tynnyrille.

Hän kumartui sen verran, että Edith sai pujotetuksi köyden hänen
kaulaansa. Sitten hän seisoi suorana, kun Hans veti köyden tiukalle.

"Michael Dennin, onko sinulla mitään sanottavaa?" kysyi Edith selvällä
äänellä, joka vapisi, huolimatta hänen ponnistuksistaan.

Dennin kaapaisi jalallaan tynnyrinkantta, katsellen alas ujosti
niinkuin mies, joka valmistuu pitämään ensimmäistä puhettaan, ja
rykäisi.

"Minä olen iloinen, että kaikki on nyt ohi", sanoi hän. "Te olette
kohdelleet minua kuten kristittyä, ja kiitän teitä sydämellisesti
ystävällisyydestänne."

"Ottakoon Jumala sitten sinut vastaan katuvana syntisenä", vastasi
Edith.

"Aivan niin", virkkoi Dennin, ja hänen äänensä oli syvä, kun hän
vastasi viimeisen kerran: "Jumalani ottakoon vastaan minut, katuvan
syntisen."

"Hyvästi, Michael", huudahti Edith, ja hänen äänensä kuulosti
epätoivoiselta.

Hän heittäytyi koko painollaan tynnyriä vasten, mutta se ei mennyt
kumoon.

"Hans! Pian! Auta minua!" huusi hän voimattomana.

Hän tunsi viimeisten voimainsa menevän, eikä tynnyri liikahtanutkaan.
Hans kiiruhti hänen avukseen, ja tynnyri kaatui Michael Denninin alta.

Edith käänsi selkänsä ja tukki korvansa sormillaan. Sitten hän alkoi
nauraa, käheästi, terävästi ja koneellisesti, josta Hans kauhistui
enemmän kuin hän oli kauhistunut koko murhenäytelmän aikana. Edith
Nelsonin murtuminen oli tullut. Hän tunsi sen itsekin tässä
hysteerisessä kohtauksessaan ja oli iloinen, että oli kestänyt
jännitystä, kunnes se oli ohi. Hän pyörähti Hansiin päin.

"Vie minut majaan, Hans", sanoi hän selvästi.

"Ja anna minun levätä", lisäsi hän. "Anna minun levätä, levätä,
levätä."

Hansin käsivarsi vyötäisilleen kiedottuna ja tämän ohjatessa hänen
avuttomia askeleitaan hän poistui lumikentän poikki. Mutta intiaanit
jäivät juhlallisina ihmettelemään valkoisen miehen lakia, joka panee
miehen tanssimaan tuulessa.




Aurinkokoirain jäljet.


Sitka-Charley poltteli piippuaan, tuijottaen mietteissään
"Poliisilehden" sivuilla kuvitettua seinää. Lähes puolen tuntia hän oli
ollut mietiskelyynsä syventyneenä, ja puolisen tuntia olin minäkin
salavihkaa tarkkaillut häntä. Jotain oli hautumassa hänen mielessään,
ja olipa se mitä hyvänsä, tiesin, että maksaisi vaivan tutustua siihen.
Hän oli elänyt, hän, ja nähnyt jos jotakin, ja oli, ihmeellistä
kylläkin, kääntänyt selkänsä omalle rodulleen sekä muuttunut
valkoiseksi mieheksi henkisessäkin suhteessa, niin paljon kuin
intiaanille oli mahdollista. Kuten hän sanoi, oli hän tullut meidän
tulillemme lämmittelemään ja sitten jäänytkin meidän pariimme. Hän ei
koskaan ollut oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan, mutta hänen
sanavarastonsa oli huomattava ja vielä huomattavampi se, että hänen oli
onnistunut kutakuinkin omaksua valkoisten miesten katsantokanta ja
ajatustavat.

Olimme yöpyneet tähän autioon majaan rasittavan päivämatkan jälkeen.
Koirat olivat jo syötetyt, illallinen korjattu sekä tilat tehdyt, ja me
nautimme parhaillaan sen ihanan hetken tulosta, joka tuli joka päivä,
mutta Alaskan matkoilla vain kerran päivässä, jolloin väsyneen ruumiin
ja vuoteen välillä ei ole muuta kuin iltapiipun polttaminen. Joku
entinen majan asukas oli koristanut seinät kuva- ja sanomalehtien
kuvilla, ja nämä kuvat ne olivat kiinnittäneet Sitka-Charleyn huomiota
meidän kaksi tuntia sitten tähän majapahaseen saavuttuamme. Hän oli
tarkastellut niitä harrastuksella, toista toisensa jälkeen ja taas
uudelleen, ja siitäpä huomasin, että jokin epätietoisuus kiusasi ja
hämmensi häntä.

"Well", minä lopulta keskeytin äänettömyyden.

Hän otti piipun suupielestään ja virkahti vain: "En ymmärrä."

Sitten hän veteli sauhuja jälleen, tempasi sitten piipun suustaan ja
osoitti sillä erästä kuvaa.

"Tuo kuva -- mitä se tarkoittaa? En ymmärrä."

Katsoin kuvaa. Mies mielettömästi vääristynein kasvoin painaa oikealla
kädellään draamallisesti sydäntään ja on kaatumaisillaan selälleen
lattialle. Vastapäätä häntä seisoo toinen mies, jonka olemus ilmaisee
turmion enkeliä ja samalla adonismaista puhtautta, ja jolla on
kädessään savuava revolveri.

"Mies tappamassa toista", sanoin, koettaen salata ilmeistä
hämmennystäni ja tuntien selitykseni puutteellisuuden.

"Miksikä?" kysäisi Sitka-Charley.

"En tiedä", minä tunnustin.

"Tuo kuvaa vain seurausta", sanoi hän, "se ei ilmaise alkua."

"Sellaistahan on elämäkin", vastasin.

"Mutta elämällähän on alkunsa", huomautti hän.

Olin ääneti hetkisen, ja sillä välin hänen katseensa harhaili kuvissa,
pysähtyen viimein erääseen taulujäljennökseen. Se oli "Leda ja
joutsen."

"Tuolla kuvalla", sanoi hän, "ei myöskään ole alkua. Sillä ei ole
loppuakaan. Ei, en ymmärrä kuvia."

"Katsoppas tuota kuvaa", käskin, osoittaen kolmanteen paperipalaan. "Se
tarkoittaa jotakin. Kerrohan minulle, mitä se tarkoittaa, mitä se
sinulle sanoo."

Hän tutki kuvaa moniaita minuutteja.

"Pikku tyttö on sairaana", sanoi hän vihdoin. "Tuossa tohtori katsoo
häntä. He ovat valvoneet koko yön -- nähkääs, öljy lampussa on
alhaalla; aamunsarastus pilkistää akkunasta. Tauti on ankara, tyttö voi
kuolla, koska tohtori on niin totinen. Tuossa on äiti. Tauti on ankara,
koska äidin pää on painuksissa pöytää vasten ja hän itkee."

"Kuinka tiedät, että hän itkee?" keskeytin. "Ethän näe hänen kasvojaan.
Ehkä hän on nukahtanut?"

Sitka-Charley katsahti minuun äkkiä hämmästyen, loi katseensa sitten
taas kuvaan. Oli selvää, ettei hän ollut tullut sitä ajatelleeksi.

"Ehkä hän on nukahtanut", toisti hän. Hän tutki kuvaa tarkkaan. "Ei,
hän ei ole nukahtanut. Sen näen itkevän naisen hartioista. Olen nähnyt
itkevän naisen hartiat. Äiti itkee. Tauti on hyvin ankara."

"Ja ymmärrät nyt siis kuvan", minä huudahdin.

Päätään pudistaen hän kysyi: "Pikku tyttö -- kuoleeko se?"

Tulin vuorostani sanattomaksi.

"Kuoleeko se?" kertasi hän. "Olettehan maalaaja. Ehkä tiedätte."

"Ei, sitä en tiedä", tunnustin.

"Ei se ole elämää", julisti hän vakuuttavasti. "Elämässä pikku tyttö
kuolee tai paranee. Jotain tapahtuu aina elämässä. Kuvassa ei tapahdu
mitään. Ei, en ymmärrä."

Hänen pettymyksensä oli ilmeinen. Hän halusi ymmärtää kaikkia asioita,
joita valkoiset miehetkin ymmärsivät, mutta nyt, tässä kohden tuo
ymmärrys petti. Tunsin myöskin, että hänen esiintymisensä sisälsi
taisteluvaatimuksen. Hän pakotti minua osoittamaan hänelle kuvien
viisautta. Ja hänellä oli erinomainen näkemysvoima. Olin sen jo aikoja
sitten huomannut. Hän syventyi kaikkeen. Hän näki elämän kuvasarjan,
tunsi elämää kuvina, yleisti elämää kuvissa, ja sittenkään hän ei
ymmärtänyt kuvia, kun katsoi niitä toisten miesten silmien kautta,
miesten, jotka esittivät niitä värillä ja kankaalle piirrettynä.

"Kuvat ovat kappaleita elämästä", sanoin. "Maalaamme elämää sellaisena
kuin sen näemme. Esimerkiksi, Charley, olet matkalla. On yö. Näet
majan. Akkuna on valaistu. Katsot akkunan läpi sekunnin tai kaksi, näet
jotakin ja lähdet matkaasi. Näit vaikkapa miehen kirjoittamassa
kirjettä. Näit jotakin ilman alkua, ilman loppua. Mitään ei tapahdu.
Sittenkin se oli kappale elämää, minkä näit. Muistat sen perästäpäin.
Tuo näky on kuvana muistissasi. Ja akkuna on kuvan kehyksenä."

Huomasin, että hän kuunteli jännittyneenä, ja tunsin, että hän
kuvaillessani oli katsonut sen akkunan läpi kirjettä kirjoittavaa
miestä.

"Erään kuvan, jonka te olette maalannut, sen ymmärrän", hän sanoi. "Se
on oikea kuva. Sillä on tarkoitusta. Se on teidän majassanne
Dawsonissa. Siinä on pelipöytä. Miehet pelaavat. Korkeata peliä.
Ratkaisu on käsissä."

"Kuinka tiedät sen?" keskeytin kiihkeästi, sillä tässä oli tilaisuus
saada maalauksestani lausunto puolueettomalta arvostelijalta, joka
tunsi ainoastaan elämää eikä taidetta, ja joka oli todellisuuden tarkka
tuntija. Minä olin sitä paitsi erittäin ylpeä tuosta maalauksestani ja
olin nimittänyt sen "Viimeiseksi vedoksi" sekä uskoin sen olevan
parhaan taulun, mitä koskaan olin maalannut.

"Peli-liuskoja ei ole pöydällä", selitti Sitka-Charley. "Miehet
pelaavat merkeillä. Se merkitsee, että peli on katon rajalla asti. Yksi
mies pelaa keltaisilla merkeillä -- voi olla, että yksi keltainen
merkki on viidensadantuhannen arvoinen, voi olla vain tuhannen
dollarin. Joka tapauksessa korkeata peliä. Kukin, pelaa hyvin suurilla
panoksilla, peli on ratkeamassa. Kuinkako tiedän? Olettehan maalannut
siinä kauppamiehen kasvoille veren värin. (Olin aivan haltioissani
selityksestä.) Katsokaahan, olette asettanut hänet etunojaan
tuolissaan. Miksi hän nojaa eteenpäin? Miksi hänen kasvonsa ovat niin
vakavat? Miksi hänen silmänsä niin kirkkaat? Miksi kauppamies lämpenee
niin, että veren väri kohoaa hänen kasvoilleen? Miksi kaikki miehet
ovat niin tavattoman hiljaisia -- mies joka pelaa keltaisilla
merkeillä? -- mies joka pelaa valkoisilla merkeillä? -- ja mies joka
pelaa punaisilla merkeillä? Miksei kukaan puhu? Koska pelissä on paljon
rahaa. Koska on viimeinen veto."

"Kuinka tiedät sen olevan viimeisen vedon?" kysyin minä.

"Kuningas ja seitikko ovat pöydällä", hän vastasi. "Kukaan ei ajattele
toisia kortteja. Kaikki muut kortit ovat menneet. Kaikilla yksi ajatus.
Jokainen pelaa kuninkaalla hävitäkseen, seitikolla voittaakseen. Voi
olla, että pankki menettää kaksikymmentä tuhatta dollaria, se voi
myöskin voittaa. Yes, sen kuvan minä ymmärrän."

"Sittenkään et tiedä loppua!" huudahdin minä voitonriemuisena. "Se on
viimeinen veto, mutta kortit eivät ole vielä käännetyt. Kuvassahan ne
eivät koskaan tule käännetyiksi. Eikä kukaan voi tietää, ken voittaa,
ken häviää."

"Ja miehet istuvat yhä, eivätkä koskaan puhu", sanoi hän, ja hänen
kasvonsa kävivät juhlallisiksi. "Ja katsokaahan eteenpäin nojaavaa
kauppamiestä ja hänen kasvoilleen tulvahtanutta lämmintä verta.
Merkillistä. Aina he istuvat siinä, aina, eivätkä kortit koskaan tule
käännetyiksi."

"Se on kuva", sanoin minä. "Se on elämää. Olet itse nähnyt sitä."

Hän katsoi minuun, mietti ja sanoi sitten perin hitaasti: "Ei, kuten
sanoitte, sillä ei ole loppua. Ei kukaan tiedä koskaan loppua.
Sittenkin kuva on oikea. Olen nähnyt sen. Se on elämää."

Sitten hän tupakoi pitkän aikaa äänetönnä, miettien valkoisten miesten
kuvaviisautta ja vertaillen sitä elämään. Hän nyökäytti päätään useita
kertoja ja rykäisi kerran tai kahdesti. Sitten hän kopautti porot
piipustaan, täytti sen jälleen huolellisesti ja hetkisen mietiskeltyään
sytytti.

"Minä olen nähnyt myös monta kuvaa elämästä", alkoi hän, "ei
maalattuja, vaan omin silmin nähtyjä. Olen katsellut niitä kuin
kirjettä kirjoittavaa miestä akkunan läpi. Olen nähnyt monta kuvaa
elämästä, ilman alkua, ilman loppua, ymmärtämättä."

Äkkiä muuttaen asentoaan hän katsoi minuun ja arvioi minua
aatoksissaan.

"Katsokaahan", sanoi hän, "te olette maalaaja. Kuinka maalaisitte tämän
kuvan, jonka näin: sillä ei ole alkua, enkä sen loppua ymmärrä; se on
kappale elämää, revontulet kynttilöinä ja Alaska kehyksenä?"

"Se on suuri kangas", mutisin minä.

Mutta hän ei minua huomannut, sillä tuo kuva oli hänen
mielikuvituksensa silmien edessä ja hän näki ainoastaan sen.

"Sillä kuvalla on monta nimeä", sanoi hän. "Mutta siinä kuvassa näkyi
paljon aurinkokoiria, ja sen nimenä pitäisi mielestäni olla
'Aurinkokoirain jäljet'. Tämä tapahtui jo kauan sitten, seitsemän
vuotta on kulunut siitä; leikattiin vuosi '97, kun näin tarinani
naisen ensikerran. Lindermannin järvellä oli minulla mainio
Peterborough-kanootti. Tulin Chilcoot-solan kautta, ja kaksituhatta
kirjettä oli matkassani Dawsoniin. Olin kirjeitten kuljettaja. Kaikki
samosivat siihen aikaan Klondikeen. Paljon kansaa vaelsi. Monet
kaatoivat puita ja rakensivat aluksia. Viimeiset vedet, lunta ilmassa,
lunta maassa, jäätä järvissä, jäätä virran suvannoissa. Joka päivä
enemmän lunta, enemmän jäätä. Ehkä päivä vielä, ehkä kolme, ehkä kuusi
päivää; minä päivänä tahansa voi kaikki olla jäässä, sitten ei enää
vettä, kaikki jäätä vain. Kaikkien täytyy kävellä Dawsoniin, kuusisataa
mailia, kestää kauan astua. Veneet kulkevat nopeasti. Kaikki pyrkivät
veneeseen. Jokainen sanoo: 'Charley, kaksisataa dollaria, jos otat
minut kanoottiisi'; 'Charley, kolmesataa dollaria'; 'Charley,
neljäsataa dollaria'. Sanon 'ei', koko ajan 'ei'. Olen kirjeitten
kuljettaja.

"Aamulla pääsen Lindermannin järvelle. Kävelen kaiken yötä ja olen
hyvin väsynyt. Keitän aamiaisen, syön, sitten nukun rannalla kolme
tuntia. Herään. Kello on kymmenen. Sataa lunta. Tuulee, puhaltaa oikein
navakasti. Kas, ja siinä on nainen, joka istuu lumisella rinteellä.
Tämä on valkoinen nainen, nuori, hyvin kaunis, ehkä kahdenkymmenen
vuoden ikäinen. Hän katsoo minuun. Minä katson häneen. Hän on hyvin
väsynyt. Hän ei ole tanssijanainen. Näen sen heti. Hän on hyvä nainen,
ja hän on hyvin väsynyt.

"'Sinä olet Sitka-Charley', hän sanoo. Nousen vikkelästi ylös ja
ravistan lumen peitteistä ja käärin ne kokoon. 'Olen Dawsoniin
matkalla', hän sanoo. 'Lähden veneessäsi -- kuinka paljon se maksaa?'

"En halunnut ketään veneeseeni. Mutta ei ollut kaunista kieltääkään.
Minä sanoin: 'Tuhat dollaria!' Sanon sen leikilläni, jottei nainen
voisi tulla mukaani, ja koska niin oli parempi sanoa kuin sanoa 'ei'.
Hän katsoo minua tarkasti, sitten hän sanoo: 'Milloin lähdet?' Sanon:
'Heti paikalla!' Silloin hän sanoo: 'All right', ja lupaa maksaa
minulle tuhat dollaria!

"Mitä voin sanoa? En tahtonut ottaa naista mukaani, mutta olin
antanut sanani, että tuhannella dollarilla hän voi tulla. Olen
hämmästynyt. Ehkä hän tekee pilaa; kuitenkin sanon: 'Näyttäkää minulle
tuhannen dollaria!' Ja tuo nainen, tuo nuori nainen, aivan yksin
matkalla lumisessa erämaassa, hän ottaa tuhannen dollaria esille,
vihreäselkäisiä papereita, ja pistää ne minun käteeni. Katson rahaa,
katson naista. Mitä minä voin sanoa? Sanon: 'Ei, minun kanoottini on
hyvin pieni, siinä ei ole tilaa matkavarusteille.' Hän nauraa!
'Matkustan kauas. Tuossa on tavaramyttyni.' Hän potkaisee pientä kääröä
lumessa. Siinä on pari turkisviittaa, kangaspuoli ulospäin, ja muutamia
naisen vaatteita niiden sisällä. Nostan käärön lumesta. Se painaa ehkä
kolmekymmentäviisi naulaa. Olen hämmästynyt. Hän ottaa sen minulta. Hän
sanoo: 'Tule, lähtekäämme!' Hän kantaa käärön veneeseen. Me lähdemme.

"Niin näin sen naisen ensi kerran. Tuuli oli hyvä. Nostin ylös pienen
purjeen. Vene kiiti hyvin nopeasti, se lensi kuin lintu yli korkeitten
aaltojen. Nainen pelkäsi kovasti. 'Mitä varten tulitte Klondikeen, kun
niin pelkäätte?' kysyn minä. Hän nauraa minulle väkinäisesti, mutta on
yhä peloissaan. On myös hyvin väsynyt. Lasken koskea Bennettin
järvelle. Vesi hyvin huonoa, ja nainen itkee, koska hän pelkää.
Purjehdimme alas Bennettiä, lumessa, jäässä ja myrskytuulessa, mutta
nainen on hyvin väsynyt ja nukkuu.

"Sinä yönä me leiriydymme Windy Armiin. Nainen istuu tulen ääressä ja
syö illallista. Katselen häntä. Hän on kaunis. Hän järjestelee
tukkaansa. Runsas ruskea tukka kiiltää väliin kuin kulta tulen
loisteessa; hänen kääntäessään päätään näen, kuinka se välähtelee ihan
kullanvärisenä. Silmät ovat suuret ja ruskeat, väliin lämpimät kuin
kynttilät verhon takaa, hyvin terävät ja kirkkaat kuin katkenneen jään
reuna, kun aurinko paistaa siihen. Kun hän hymyilee -- kuinka osaan
sitä kuvata? -- kun hän hymyilee, niin tunnenpa, että valkoinen mies
haluaisi suudella häntä juuri hänen hymyillessään. Hän ei ole koskaan
tehnyt kovaa työtä. Hänen kätensä ovat pehmoiset kuin pikku lapsen
kädet. Hän on pehmoinen kokonaan, kuten pikku lapsi. Hän ei ole laiha,
vaan palleroinen kuin pikku lapsi; hänen käsivartensa, hänen jalkansa,
hänen lihaksensa, kaikki on pehmeää ja pyöreää kuin pikku lapsella.
Hänen uumansa on solakka, ja kun hän seisoo, kun hän kävelee tai
kääntää päätään tai liikuttaa käsivarsiaan, niin -- en tunne sanaa --
mutta kaunista se on katsella kuin -- ehkä sanoisin, että hänen
piirteensä ovat kuin oivallisen kanootin piirteet, aivan niin, ja hänen
liikkeensä ovat kuin mainion kanootin kulku sen liukuessa veden halki
tai syöksyessä eteenpäin ryöppyjen valkoisina ja raivoten kuohuessa. Se
on verratonta nähdä.

"Mikä sai hänet tulemaan Klondikeen, aivan yksin, runsaasti rahaa
mukanaan? En tiedä. Seuraavana päivänä kysyn häneltä. Hän nauraa ja
sanoo: 'Sitka-Charley, se ei kuulu sinulle. Olen antanut tuhannen
dollaria sinulle, jotta viet minut Dawsoniin. Se vain on sinun asiasi.'
Seuraavana päivänä kysyn hänen nimeään. Taas hän nauraa ja sanoo: 'Mary
Jones, se on nimeni.' En tiedä hänen nimeään, mutta koko ajan tiesin,
ettei Mary Jones ollut hänen nimensä.

"Kanootissa on hyvin kylmä, ja välistähän ei kylmän tähden voi hyvin.
Välillä hän taas voi hyvin, ja silloin hän laulaa. Hänen äänensä soi
kuin hopeakello, ja minun on hyvä olla, aivan kuin olisin Holy Crossin
lähetyskirkossa; ja hänen laulaessaan olen voimakas ja soudan
helvetinmoisesti. Silloin hän nauraa ja sanoo: 'Luuletko, että ehdimme
Dawsoniin ennen jäätymistä, Charley?' Joskus hän istuu kanootissa ollen
ajatuksissaan kaukana; hänen silmänsä ovat silloin tyhjät. Hän ei
silloin näe Sitka-Charleytä, ei jäätä eikä lunta. Hän on kaukana
poissa. Hyvin usein hän on ajatuksissaan kaukana. Silloin hänen
kasvonsa eivät aina näytä hyviltä. Ne näyttävät vihaisilta kuin
ihmisen, joka on tappamassa toista.

"Viimeinen päivämme ennen Dawsoniin tuloa on hyvin tukala. Rannat
jäässä kaikissa suvannoissa, hyhmää virrassa. En voi meloa. Kanootti
jäätyy jääköntiksi. En voi päästä maihin. Paljon vaaroja. Koko ajan
kuljemme Yukonia alas kuin jäälautalla. Jäät ryskyvät kovin sinä yönä.
Sitten jää pysähtyy, kanootti pysähtyy; kaikki pysähtyy. 'Menkäämme
maihin', sanoo nainen. Minä sanon: 'ei, paras odottaa'. Vähitellen
alkavat jäät taas kulkea alas virtaa. Lunta paljon. En voi nähdä.
Yksitoista yöllä kaikki taas pysähtyy. Yhden aikana kaikki taas
liikkeelle. Kolmelta jälleen pysähtyy. Kanootti särkyy kuin munankuori,
mutta se on jäällä eikä voi vajota. Kuulen koirien ulvovan. Odotamme.
Nukumme. Vihdoin aamu koittaa. Lunta ei tule enää. Jäätyminen on
tapahtunut, ja siinäpä on Dawson. Kanootti hajoo ja pysähtyy juuri
Dawsonin kohdalle. Sitka-Charley on saapunut viimeistä avovettä myöten
kaksituhatta kirjettä matkassaan.

"Nainen vuokrasi majan mäeltä, ja yhteen viikkoon en näe häntä
lainkaan. Sitten eräänä päivänä hän saapuu luokseni. 'Charley', hän
sanoo, 'tahdotko ruveta minulle työhön? Ajat koiria, olet nuotiolla,
matkustat kanssani.' Minä sanon tekeväni paljon rahaa kirjeitten
kuljetuksella. Hän sanoo: 'Charley, minä maksan enemmän.' Sanon
hänelle, että hakku- ja lapiomies kaivoksessa saa viisitoista
dollaria päivässä. Hän sanoo: 'Se tekee neljäsataaviisikymmentä
dollaria kuussa.' Ja minä sanon: 'Sitka-Charley ei ole hakku- ja
lapiomies.' Sitten hän sanoo: 'Ymmärrän, Charley. Maksan
seitsemänsataaviisikymmentä dollaria joka kuu.' Se on hyvä palkka, ja
minä ryhdyn työhön hänelle. Ostan hänelle koiria ja reen. Matkustamme
Klondikea ylös, ylös Bonanzaa ja Eldoradoa, ylös Indian Riveriä,
Sulphur Creekille, Dominioniin, takaisin poikki Kultalaakson
vedenjakajan ja läpi Liian Paljon Kultaa nimisen kaivospaikan ja taas
takaisin Dawsoniin. Koko ajan hän hakee jotain, en tiedä mitä. Olen
hämmästynyt. 'Mitä te haette?' kysyn. Hän nauraa. Sitten hän sanoo: 'Ei
ole sinun asiasi sitä tietää, Charley.' Sitten en kysy enää mitään.

"Hänellä on pieni revolveri vyössään. Välistä taipaleella hän
harjottelee revolverilla. Nauran. 'Miksi naurat, Charley?' hän kysyy.
'Miksi leikit tuolla?' minä sanon. 'Se ei ole hyvä, se on liian pieni.
Se on lapselle, pieni lelu.' Kun palaamme Dawsoniin, hän pyytää minua
ostamaan hänelle hyvän revolverin. Ostan Colt 44. Se on hyvin raskas,
mutta hän kantaa sitä vyössään koko ajan.

"Dawsonissa tulee tuo mies. Mistä hän tuli, en tiedä. Tiedän vain, että
hän on _checha-quo_ -- teidän kielellä arkajalka. Hänen kätensä ovat
pehmeät, aivan kuten naisen. Hän ei ole koskaan tehnyt kovaa työtä. Hän
on pehmeä kaikkialta. Ensin ajattelen, että hän on naisen mies. Mutta
hän on liian nuori. He myös petaavat kaksi petiä yöksi. Mies on ehkä 20
vuotta vanha. Hänen silmänsä ovat siniset, tukkansa keltainen, hänellä
on pienet, keltaiset viikset. Hänen nimensä on John Jones. Ehkä hän on
naisen veli. En tiedä. En enää kysele. Luulen vain, ettei hänen nimensä
ole John Jones. Muut ihmiset kutsuvat häntä herra Girmaniksi. En usko,
että sekään on hänen nimensä. Enkä luule, että naisen nimi on neiti
Girman, joksi muut häntä kutsuvat. Arvelen, ettei kukaan tiedä heidän
nimiään.

"Eräänä yönä nukun Dawsonissa. Mies herättää minut. Hän sanoo; 'Laita
koirat valmiiksi, me lähdemme.' En enää kysele, vaan laitan koirat
valmiiksi ja lähdemme matkaan. Menemme Yukonia alas. On yö-aika, on
marraskuu ja hyvin kylmä -- alle 47 astetta pakkasta. Nainen on pehmeä.
Mies on pehmeä. Kylmä puree. He väsyvät. He itkevät hiljaa itsekseen.
Sitten sanon, että ehkä pysähdymme ja teemme leirin. Mutta he sanovat,
että haluavat jatkaa matkaa. Kolme kertaa sanon, että on parempi tehdä
leiri ja levätä, mutta joka kerta he vaan tahtovat jatkaa matkaa.
Sitten en sano mitään. Koko ajan, päivästä päivään, on näin. He ovat
hyvin pehmeitä. He tulevat jäykiksi ja helliksi. He eivät ymmärrä
mokkasiineista, ja heidän jalkansa ovat hyvin kipeät. He ontuvat ja
hoippuvat kuin humalaiset, itkevät itsekseen, ja koko ajan he sanovat;
'Eteenpäin! Haluamme kulkea eteenpäin.'

"He ovat kuin hullut. Aina vaan he kulkevat eteenpäin, eteenpäin.
Miksi? En tiedä. Ja he vaan kulkevat. Mitä he hakevat? En tiedä. He
eivät etsi kultaa. Ei ole ryntäystä. He sitä paitsi käyttävät paljon
rahaa. Mutta en enää kysele. Minä vain kuljen ja kuljen, koska olen
vahva matkalla ja minulle maksetaan hyvin.

"Tulemme Circle Cityyn. Heidän etsimäänsä ei siellä ole. Luulen, että
nyt lepäämme ja annamme koirien tehdä samoin. Mutta emme lepää, emme
päivääkään lepää. 'Tule,' sanoo nainen miehelle, 'jatketaan matkaa.' Ja
me kuljemme eteenpäin. Poistumme Yukonilta. Ylitämme läntisen
jakoalueen ja käännymme Tanana Countryyn. Siellä on uusia kaivauksia.
Mutta etsittyä ei ole sielläkään, ja me lähdemme takaisin Circle Cityä
kohti.

"Matka on vaikea. Joulukuu on lopuillaan. Päivät ovat lyhyitä ja hyvin
kylmiä. Eräänä aamuna on viisikymmentä astetta pakkasta. 'On parasta,
ettemme aja tänään', sanon. 'Muuten pakkanen jäädyttää hengityksen ja
leikkaa purevasti keuhkoihin. Sitten voimme saada kamalan yskän ja
siitä seuraa pian keuhkokuume.' Mutta he ovat _checha-quo_. He eivät
ymmärrä matkaa. He ovat kuolemanväsyneitä, mutta sanovat: 'Eteenpäin!'
Ja me matkaamme. Pakkanen leikkaa heidän keuhkoihinsa, ja he saavat
kuivan yskän. He yskivät, kunnes kyyneleet juoksivat heidän poskiaan
pitkin. Kun läski on käristymässä, täytyy heidän juosta tulen äärestä
ja yskiä puoli tuntia lumessa. He palelluttavat poskensa, niin että
nahka käy mustaksi ja hyvin araksi. Sen lisäksi mies palelluttaa
peukalonsa, kunnes sen pää on aivan katkeamassa, ja hänen täytyy
laittaa kintaaseensa iso peukalo pitääkseen sen lämpimänä. Ja
toisinaan, kun pakkanen puree kovasti ja peukalo on hyvin
kylmetyksissä, hänen täytyy ottaa kinnas pois ja pistää kätensä
jalkainsa väliin, pitääkseen sen ihoa vasten lämpimänä.

"Niin nilkutamme Circle Cityyn, ja minäkin, Sitka-Charley, olen
väsynyt. On jouluaatto. Minä tanssin, juon ja pidän hauskaa, sillä
huomennahan on joulu ja me saamme levätä. Mutta ei. Kello viisi aamulla
-- jouluaamuna; olen nukkunut kaksi tuntia -- tulee mies ja seisoo
vuoteeni ääressä. 'Nouse, Charley', hän sanoo, 'valjasta koirat. Me
lähdemme.'

"Enkö ole jo sanonut, etten kysy enää? He maksavat minulle
seitsemänsataaviisikymmentä dollaria kuussa. He ovat isäntiäni. Minä
olen heidän miehensä. Jos he sanovat: 'Charley, nouse, me lähdemme
helvettiin', niin minä valjastan koirat ja läimäytän piiskalla, ja me
ajamme helvettiin. Niin nytkin valjastan koirat ja me lähdemme alas
Yukonia. Mihinkä me menemme? En tiedä. Eivätkä he sano. Sanovat vain:
'Eteenpäin! Eteenpäin! Me tahdomme eteenpäin!'

"He ovat hyvin uupuneet. Sillä he ovat kulkeneet monta sataa mailia
eivätkä he ymmärrä matkan tekoa. Sitä paitsi heidän yskänsä on kamala
-- kuiva yskä, joka saattaa voimakkaat miehet kiroamaan ja heikot
miehet itkemään. Mutta he vain eteenpäin. Joka päivä eteenpäin. Koirat
eivät koskaan saa levätä. Alinomaa he ostavat uusia koiria. Kaikissa
majapaikoissa, kaikilla asemilla, kaikissa intiaanikylissä he heittävät
sivuun väsyneet koirat ja ostavat uudet tilalle. Heillä on paljon
rahaa, rahaa ilman määrää, ja kuin vettä he jakelevat sitä. Ovatko he
hulluja? Toisinaan ajattelen niin, sillä piru heitä ajaa eteenpäin ja
eteenpäin, aina eteenpäin. Mitähän he ajavat takaa? Ei kultaa. Sillä he
eivät pysähdy kaivamaan. Ajattelen kauan aikaa. Sitten ajattelen, että
he hakevat jotakuta ihmistä. Mutta ketä? Milloinkaan emme häntä saa
nähdä. Kuitenkin he ovat niinkuin sudet tappomatkalla. Mutta he ovat
hauskoja susia, lauhkeita susia, sudenpentuja, jotka eivät ymmärrä
matkan vaivoja. He itkevät yöllä ääneensä nukkuessaan. He vaikeroivat
ja voihkivat unissaan, kun ovat niin rasittuneita. Ja päivällä,
laahustaessaan taivalta, he itkevät hengityksensä lomassa. He ovat
somia susia.

"Me sivuutamme Fort Yukonin. Me sivuutamme Fort Hamiltonin. Me
sivuutamme Minookin. Tammikuu on tullut ja sekin on jo lähellä
loppuaan. Päivät hyvin lyhyitä. Kello yhdeksän tulee päivä. Kello kolme
yö. Ja on kylmä. Ja jopa minäkin, Sitka-Charley, olen väsynyt. Ajammeko
aina tällä tavalla eteenpäin ilman loppua? En tiedä. Mutta pitkin
matkaa koetan minä vaania nähdäkseni mitä he hakevat. Harvoja ihmisiä
on taipaleella. Toisinaan ajamme sata mailia näkemättä elämän
merkkiäkään. Kaikkialla hyvin hiljaista. Missään ei kuulu ääntäkään.
Väliin pyryttää lunta, ja me olemme kuin harhailevat aaveet. Väliin on
kirkasta ja keskipäivällä aurinko katsoo meitä tuokion yli mäkien
etelästä. Revontulet välkkyvät taivaalla, ja aurinkokoirat tanssivat,
ja ilma on täynnä pakkashuurua.

"Minä, Sitka-Charley, olen voimakas mies. Olen nuotiolla syntynyt ja
eräretkillä elänyt kaiket päiväni. Ja sittenkin nämä kaksi sudenpentua
ovat väsyttäneet minut. Olen laiha kuin nälkiintynyt kissa ja nautin
levosta öisin vuoteellani ja samalla olen kovin väsynyt. Vaikka he
lyöttäytyvät matkalle yön selkään ennen päivän koittoa, sittenkin yön
tullen tapaa pimeys heidät tiellä. Nämä kaksi sudenpentua! Jos minä
olen laiha kuin nälkiintynyt kissa, niin he ovat kuin kissoja, jotka
eivät koskaan ole syöneet ja ovat kuolemaisillaan. Heidän silmänsä
ovat syvissä kuopissa heidän päässään ja palavat toisinaan kuin
kuumetautisilla, välillä ovat taas himmeät ja sumeat kuin kuolleen
silmät. Heidän poskensa ovat kuopilla, kuten vuorenonkalot. Myöskin
ovat heidän poskensa mustansiniset ja monien paleltumisten syömät.
Toisinaan sanoo nainen aamulla: 'Minä en pääse ylös. En voi liikkua.
Kuolema tulee.' Ja silloin mies seisoo hänen vieressään ja sanoo;
'Tule, lähtekäämme eteenpäin.' Ja eteenpäin he lähtevät. Ja toisinaan
taas ei mies pääse ylös ja nainen sanoo: 'Tule, lähtekäämme.' Se ainoa
asia heillä on aina mielessä, heidän on päästävä eteenpäin. Alinomaa he
matkaavat.

"Toisinaan, kauppa-asemilla, he kumpainenkin saavat kirjeitä. En tiedä
mitä kirjeissä on. Mutta on kuin jokin vainu heitä johtaisi ja nämä
kirjeet sitä auttaisivat. Kerran eräs intiaani antaa heille kirjeen.
Juttelen hänen kanssaan. Hän sanoo erään toissilmäisen miehen antaneen
hänelle sen kirjeen; miehen, joka kulki nopeaan alas Yukonia. Siinä
kaikki. Mutta tiedän nyt, että sudenpennut seuraavat tuon silmäpuolen
jälkiä.

"On helmikuu ja me olemme kulkeneet viisitoistasataa mailia. Tulemme
Behringin meren lähelle; tuulet ja tuiskut raivoavat. Matka on tukalaa.
Saavumme Anwigiin. En tiedä, mutta luulen varmasti heidän saaneen
kirjeen Avwigissa, sillä he ovat kovin kiihoittuneita ja sanovat
minulle: 'Tule, pian, me lähdemme.' Minä sanon: 'Meidän täytyy ostaa
ruokaa', mutta he sanovat: 'Meidän täytyy kulkea keveästi ja paastota.'
Myös he sanovat, että voimme saada ruokaa Mc Keonin majassa. Niinpä
minä saan tietää, että he aikovat ottaa suuren loikkauksen, sillä
Charley Mc Keon asuu siellä, missä Musta Kallio on matkan varrella.

"Ennen lähtöämme minä juttelen ehkä pari minuuttia Anwigin pastorin
kanssa. Yes, siitä oli se silmäpuoli mies ajanut ohitse ja kulkenut
hyvin nopeasti. Ja taas minä tiedän, että sitä silmäpuolta he ajavat.
Me lähdemme Anwigista, vähän ruokaa mukanamme, ja teemme matkaa
nopeasti. Valjaissa on kolme verestä koiraa, ja me etenemme hyvää
kyytiä. Mies ja nainen ovat kuin mielipuolia. Lähdemme aikaisin
aamulla, kuljemme myöhäiseen yöhön. Toisinaan he näyttävät kuolleilta,
nämä kaksi sudenpentua, mutta he eivät tahdo kuolla. He rientävät ja
rientävät. Kun kuiva yskä ottaa heidät koville, he painavat käsiään
vatsaansa vasten ja kierivät kaksinkerroin koukistuneina lumessa ja
yskivät, yskivät ja yskivät. He eivät voi kävellä eivätkä puhua. He
yskivät kymmenen minuuttia, puolen tuntiakin; ja sitten taas paikalla
pystyyn, yskän kyyneleet jäätyneinä kasvoilla, ja sanat, jotka he
sanovat, ovat: 'Tule, me lähdemme.'

"Minäkin, Sitka-Charley, olen kovin väsynyt ja ajattelen, että
seitsemänsataaviisikymmentä dollaria on liian pieni palkka tällaisesta
työstä. Me otamme ison loikkauksen, ja polku on avaamaton. Sudenpennut
kulkevat kuonot jälkiä seuraten ja sanovat: 'Pian!' Koko ajan he
hoputtavat: 'Pian! Nopeammin! Nopeammin!' Tämä on kovaa koirille.
Meillä ei ole paljon ruokaa ja me emme voi antaa niiden syödä kylliksi.
Koirat heikontuvat. Mutta niiden täytyy kovasti ponnistella. Nainen
säälii tosin niitä, ja usein on kyyneliä hänen silmissään. Mutta piru
on hänessä ja se ajaa häntä eteenpäin, pysähtymättä ja antamatta
koirien levähtää.

"Ja sitten me yhytämme sen silmäpuolen. Hän on lumella tien vieressä,
ja hänen jalkansa on poikki. Sen takia on hänen leirinsä kurja. Kolme
päivää hän on ollut peitteisiin kietoutuneena ja pitänyt tulta
vireillä. Kun me tapaamme hänet, hän kiroaa. Hän noituu kamalasti. En
kenenkään ole koskaan kuullut kiroilevan sillä tavalla. Olen iloinen.
Nyt he ovat löytäneet sen, jota ajoivat takaa, ja me saamme levähtää.
Mutta nainen sanoo: 'Lähtekäämme. Pian!'

"Olen hämmästynyt. Mutta silmäpuoli mies sanoo: 'Älkää välittäkö
minusta. Antakaa minulle ruokanne. Te saatte ruokaa Mc Keonin majassa
huomenna. Lähettäkää Mc Keon luokseni. Mutta ajakaa te vain edelleen.'
Tämä on toinen susi, vanha susi, ja tämäkin ajattelee vain samaa, ajaa
eteenpäin. Niin me annamme hänelle ruokamme, jota ei ole paljon;
pilkomme puita hänen nuotiotaan varten, otamme hänen voimakkaimmat
koiransa ja ajamme matkaamme. Me jätimme sen silmäpuolen, ja hän kuoli
lumeen, sillä Mc Keon ei tullut koskaan hänen luokseen. Ja kuka tuo
mies oli ja miksi hän sinne oli tullut, sitä en tiedä. Mutta arvelen,
että hän sai työstään suuren palkan mieheltä ja naiselta, niinkuin
minäkin.

"Sinä päivänä ja sinä yönä emme ensinkään syöneet, ja koko seuraavan
päivän ajoimme nopeasti ja olimme heikkoja nälästä. Sitten saavuimme
Mustalle Kalliolle, joka kohoaa viisisataa jalkaa tien yläpuolelle.
Päivä on päättymäisillään, pimeä tulossa, mutta me emme löytäneet Mc
Keonin majaa. Nukuimme nälkäisinä, ja aamulla haeskelimme majaa. Sitä
ei ollut siellä, mikä on kummallista, sillä kaikki tietävät, että Mc
Keon asuu Mustalla Kalliolla. Olimme lähellä rannikkoa, missä tuuli
puhaltaa hurjasti ja lunta on paljon. Kaikkialla oli lumivuoria, joita
tuuli oli kasannut. Minulla on ajatus kaivaa, ja kaivankin kerran ja
toisenkin lumikinoksia. Pian löydän majan seinän ja kaivan kunnes
tapaan oven. Menen sisälle. Mc Keon on kuollut. Ehkä kaksi tai kolme
viikkoa hän on ollut kuolleena. Jokin tauti on tavannut hänet, eikä hän
ole voinut lähteä ulos. Tuuli ja lumi ovat haudanneet majan. Hän on
syönyt ruokansa ja kuollut. Tarkastan hänen astiansa, mutta niissä ei
ole ruokaa enää.

"'Lähtekäämme matkaan', sanoi nainen. Hänen silmänsä olivat nälkäiset,
ja hän painoi kätensä sydämelleen, ikäänkuin jotakin olisi rinnassa
särkynyt. Hän horjui seisoessaan kuin puu tuulessa. 'Yes, lähtekäämme',
sanoi mies. Hänen äänensä oli ontto, kuten vanhan korpin koikkuna, ja
hän oli nälkähullu. Hänen silmänsä olivat kuin tuliset hiilet, ja hänen
ruumiinsa horjui sinne tänne; samoin horjui hänen henkensäkin sen
sisällä. Ja minä myös sanon: 'Lähtekäämme.' Sillä yksi ajatus on
kiusannut minua ruoskana joka maililla tämän kolmensadan mailin
matkalla; se on syöpynyt sieluuni, ja se on, että olen hullu. Sitä
paitsi, meillä ei ole muuta neuvoa kuin lähteä, sillä siellä ei ollut
ruokaa. Ja me lähdimme, ajattelematta enää silmäpuoli-miehen kohtaloa
siellä tiepuolessa lumella.

"Taipaleella on vain vähän liikettä. Toisinaan saattaa kulua kaksi tai
kolme kuukautta, ettei ketään kulje siellä. Lumi oli peittänyt jäljet,
eikä näkynyt merkkiäkään siitä, että ihmisiä milloinkaan oli matkannut
sitä tietä. Kaiken päivää tuuli puhalsi ja lunta satoi; kaiken päivää
me ajoimme, nälän kalvaessa vatsaamme ja ruumiimme heikontuessa joka
askeleelta. Sitten nainen alkoi kaatuilla. Sitten mies. Minä en kaadu,
mutta minun jalkani ovat raskaat, ja minä kompastelen tämän tästä.

"Oli yö helmikuun lopulla. Minä ammuin kolme metsäkanaa naisen
revolverilla, ja me tulimme jotenkuten voimiimme jälleen. Mutta
koirilla ei ole mitään syötävää. Ne koettavat pureskella
nahkavaljaitaan, ja minun täytyy hätistää kalikalla niitä pois ja
ripustaa valjaat yöksi puuhun. Koko yön ne ulvovat ja tappelevat sen
puun ympärillä. Nukumme kuin kuolleet, ja aamulla kömmimme ylös
niinkuin kuolleet haudoistaan ja lähdemme taas taipaleelle.

"On ensimmäinen maaliskuun aamu, ja sinä aamuna näen ensimmäisen merkin
siitä, jota sudenpennut ajavat takaa. On kirkas ilma ja kylmä. Aurinko
on kauan taivaalla, ja aurinkokoirat tanssivat kahden puolen, ja ilma
välkkyy pakkaskimalteissa. Lunta ei enää sada poluille, ja minä
näen tuoreet koirien ja reen jäljet. Siitä on mies kulkenut
matkatavaroineen, ja minä näen jäljistä, ettei hän ole voimakas.
Hänellä ei myöskään ole kylliksi syötävää. Nuoret sudet näkevät myös
tuoreet jäljet ja kiihtyvät kovin. 'Pian!' he sanovat. Koko ajan he
hokevat: 'Joudu! Nopeammin! Charley, kiirehdi!'

"Mutta meidän kiirehtimisemme käy hyvin hitaasti. Koko ajan mies ja
nainen kaatuilevat. Kun he koettavat olla reessä, niin koirat, jotka
ovat hyvin heikkoja nekin, kaatuilevat. Sitäpaitsi on niin kylmä, että
jos he ovat reessä vähänkään aikaa, he paleltuvat. Nälkäisenä ei kestä
kylmää. Kun nainen kaatuu, auttaa mies hänet ylös. Välillä nainen
auttaa miestä jaloilleen. Vähän väliä kaatuvat molemmat eivätkä pääse
ylös; silloin minun täytyy auttaa heitä, muuten he jäisivät siihen ja
kuolisivat lumeen. Tämä on hyvin kovaa työtä, sillä minäkin olen kovin
uupunut; minun täytyy näet ajaa koiria, ja mies ja nainen ovat painavat
nostaa, heikkoja kun itse ovat. Jopa vihdoin minäkin kaadun hangelle,
eikä kukaan ole auttamassa minua jaloilleni. Minun täytyy itse kömpiä
pystyyn. Ja joka kerta minä saan itse kömpiä ja auttaa heitä sekä pitää
koiria liikkeellä.

"Sinä yönä saan vain yhden metsäkanan, ja me olemme kovin nälissämme.
Ja sinä yönä mies sanoo minulle: 'Mihin aikaan lähdemme huomenna,
Charley?' Kuin kummituksen äänellä hän sen sanoo. Minä sanon: 'Koko
ajanhan olette lähteneet kello viisi aamulla.' 'Huomenna', sanoo hän,
'tahdomme lähteä kello kolme'. Minä nauran katkerasti ja sanon: 'Te
olette kuollut mies.' Mutta hän sanoo: 'Huomisaamuna lähdemme kello
kolme.'

"Ja me lähdemme kolmelta, sillä olenhan heidän miehensä, ja kaikki mitä
he määräävät, tulee tehdä, ja minä teen. Ilma on kirkas ja kylmä, eikä
tuule. Kun päivä tulee, näemme tietä pitkälti eteemme. Kaikki hyvin
hiljaista. Emme kuule ääntäkään, paitsi sydämiemme sykinnän, ja
äänettömyydessä se on kuuluva ääni. Me olemme kuin unissakävijöitä,
kävelemme unessa, kunnes kaadumme; sitten me tajuamme, että meidän
täytyy nousta, ja näemme tien vielä kerran ja kuulemme sydämiemme
sykkivän. Toisinaan, näin unessa kävellessäni, ajattelen outoja
asioita. Miksi Sitka-Charley elää? kysyn minä itseltäni. Miksi
Sitka-Charley tekee kovaa työtä? Miksi ajaa nälkäisenä ja kärsii
kaikkea tätä tuskaa? Siksi, että saa seitsemänsataaviisikymmentä
dollaria kuussa, vastaan ja tiedän sen olevan hullun vastauksen. Vaikka
se on oikea vastaus. Ja sen jälkeen en enää koskaan pidä väliä rahalla.
Sillä sinä päivänä suuri viisaus valkeni minulle. Tämä oli suuri vajo,
ja minä näin selvästi sekä tunsin, ettei ihmisen tarvitse elää rahan
vuoksi, vaan sen onnen vuoksi, jota kukaan ei voi antaa, ostaa eikä
myydä. Se on kokonaan yläpuolella kaiken rahan arvoa maailmassa.

"Aamulla saavumme takaa-ajetun miehen viimeiselle leiripaikalle. Tässä
on ollut kehno nuotio, jollaisen tekee mies, joka on nälkäinen ja
voimaton. Lumella on peitteen ja käärevaatteiden riekaleita, ja minä
tiedän mitä on tapahtunut. Hänen koiransa ovat syöneet valjaansa, ja
hän on tehnyt uudet makuuvaatteista. Mies ja nainen tuijottavat
tarkasti näkemäänsä, ja katsoessani heihin tunnen kylmien väreiden
karmivan selkääni. Heidän silmänsä ovat väsymyksestä ja nälästä
mielettömät ja palavat kuin tuli syvällä heidän päässään. Heidän
kasvonsa muistuttavat ihmisten kasvoja, jotka ovat nälkään kuolleet. Ja
heidän poskensa ovat mustanpuhuvat ja niiden liha on kuollut paljosta
paleltumisesta. 'Lähtekäämme', sanoo mies. Mutta nainen yskii ja kaatuu
lumeen. Tämä on kuivaa yskää, jonka pakkanen on iskenyt keuhkoihin.
Kauan aikaa hän yskii, sitten hän niinkuin haudastaan ryömivä nousee
jaloilleen. Kyyneleet ovat jäätyneet hänen poskilleen, ja hänen
hengityksensä korisee tullen mennen. Ja hän sanoo: 'Lähtekäämme.'

"Me lähdemme. Ja me vaellamme kuin unessa läpi äänettömän seudun, ja
joka askel on unta, emmekä me tunne tuskaa; ja jokainen kaatumisemme
herättää meidät, ja silloin näemme lunta, vuoria ja edellämme kulkevan
miehen tuoreita jälkiä, ja silloin tunnemme taas tuskaa. Vihdoin
saavumme paikalle, missä näemme pitkälti eteemme, ja sen, jota he
ajavat, näemme edellämme. Mailin matkan päässä liikkuu musta pilkku
lumella. Minun silmäni ovat himmeät, ja minun täytyy terästää näköäni.
Ja minä näen miehen, koiria ja reen. Ja ne sudenpennut näkevät myös. He
eivät voi enää puhua, mutta he sopertavat: 'Eteenpäin! eteenpäin!
Kiiruhtakaamme!'

"Ja he kaatuvat taas, mutta heidän täytyy päästä eteenpäin. Edellämme
kulkevan miehen kehnot valjaat katkeavat usein, ja hänen täytyy
pysähtyä niitä korjaamaan. Meidän valjaamme ovat kunnossa, sillä minä
olen ripustanut ne puuhun joka yö. Kello yksitoista mies on puolen
mailin päässä. Kello yksi neljännesmailin. Hän on kovin heikko. Näemme
hänen tämän tästä kaatuvan lumeen. Yksi hänen koiristaan ei voi kulkea
pitemmälle ja hän leikkaa sen irti valjaista. Mutta hän ei tapa sitä.
Minä tapan sen kirveellä ohikulkiessani, kuten tapoin oman koirani,
joka oli menettänyt jalkansa eikä voinut enää kulkea.

"Nyt olemme kolmensadan jaardin päässä. Me etenemme hyvin hitaasti.
Saattaa kulua kaksi, kolme tuntia mailin matkalla. Emme kävele.
Alituiseen kaadumme. Nousemme laahustaen kaksi, kolme askelta
kerrallaan ja jälleen kaadumme. Ja koko ajan minun täytyy auttaa miestä
ja naista ylös. Välillä he nousevat polvilleen ja kaatuvat suulleen,
ehkä neljä tai viisi kertaa, ennenkuin pääsevät uudestaan pystyyn;
laahustavat kaksi, kolme askelta ja taas kaatuvat. Mutta aina he
kaatuvat eteenpäin. Seisoessaan tai polvillaan, aina he kaatuvat
eteenpäin, edentyen joka kerralla ruumiinsa pituuden verran.

"Toisinaan he ryömivät käsillään ja polvillaan kuin metsän eläimet.
Matkaamme kuolevien etanain tavalla, niin hitaasti eteenpäin. Ja
sittenkin me etenemme nopeammin kuin mies, joka kulkee edellämme. Sillä
hänkin kaatuilee koko ajan, eikä ole Sitka-Charley häntä auttamassa
jaloilleen. Nyt hän on kahdensadan jaardin päässä. Eikä kestä
kauankaan, ennenkuin hän on sadan jaardin päässä.

"Tämä on hauska näky. Minä haluan nauraa ääneen: 'Hahahaa!' Juuri noin,
kovin on hauskaa. Tämä on kuolleitten miesten ja kuolleitten koirien
kilpajuoksua. Aivan samanlaista on unessa, kun painajainen sinua
ahdistaa ja sinä juokset hyvin nopeasti henkesi edestä, mutta pääset
eteenpäin vain hyvin hitaasti. Mies minun matkassani on mieletön. Ja
minä tahdon nauraa, tämä on niin hupaista.

"Vieras mies edellämme jättää koirat jälkeensä ja kulkee yksinään
hangella. Kauan sen jälkeen me saavumme koirien luo. Ne makaavat
avuttomina lumessa, sotkeutuneina riekale-valjaisiinsa, takanaan reki.
Sivuuttaessamme ne uikuttavat ja vaikeroivat kuin lapset, jotka ovat
nälissään.

"Sitten mekin jätämme koiramme ja kuljemme yksinämme lumen poikki. Mies
ja nainen kulkevat lähekkäin; he voivottavat ja nyyhkyttävät, mutta he
kulkevat kuitenkin. Minä myös kuljen. Minulla on vain yksi ajatus.
Saavuttaa vieras mies. Sitten saan levätä, enkä lähde, ennenkuin saan
kylliksi levätä, ja näyttääpä siltä, että minun on maattava ja
nukuttava tuhannen vuotta; olen niin väsynyt.

"Vieras mies on viidenkymmenen jaardin päässä, aivan yksin
lumikentällä. Hän kaatuu ja ryömii, laahustaa ja kaatuu ja ryömii taas.
Hän on kuin eläin, joka on pahoin haavoittunut ja yrittää juosta
metsästäjää pakoon. Viimein hän ryömii käsillään ja polvillaan. Hän ei
voi enää pysyä pystyssä. Ja mies ja nainen eivät hekään voi enää pysyä
pystyssä. Hekin ryömivät käsillään ja polvillaan hänen peräänsä. Mutta
minä nousen pystyyn. Toisinaan kyllä kaadun, mutta nousen aina ylös
jälleen.

"Tämä on outoa nähdä. Kaikkialla lunta ja äänettömyyttä. Mies ja nainen
sekä vieras mies siinä ryömimässä. Kummallakin puolen aurinkokoirat
tanssivat, ja taivaalla on kolme aurinkoa. Pakkaskimalteet välkkyvät
kuin timanttisirut, ja ilma on täynnä niitä. Nyt nainen yskii ja makaa
lumessa, kunnes kohtaus menee ohi, sitten hän ryömii taas. Nyt mies
katsoo eteenpäin sameilla vanhuksensilmillään ja hieroo niitä
nähdäkseen vieraan miehen. Ja nyt vieras mies katsoo taakseen olkansa
yli. Ja Sitka-Charley nousee, kaatuu välillä, mutta nousee jälleen.

"Pitkän ajan kuluttua vieras mies ei enää ryömi. Hän nousee hitaasti
jaloilleen ja horjuu edestakaisin. Sitten hän vetää kintaansa pois ja
odottaa, kädessään revolveri. Horjuen hän odottaa. Hänen kasvonsa ovat
luuta ja nahkaa ja mustaksi paleltuneet. Ne ovat nälkiintyneen kasvot.
Silmät syvissä kuopissa päässä ja huulet kamalassa irvistyksessä.
Nainen ja mies pääsevät myöskin jaloilleen ja kulkevat häntä kohti
hyvin hitaasti. Ja kaiken ympärillä lunta ja äänettömyyttä. Ja
taivaalla on kolme aurinkoa, ja ilma välkkyy timanttisiruista.

"Ja näin tapahtui, että minä, Sitka-Charley, näin sudenpentujen tekevän
tappotyönsä. Ei sanaakaan sanottu. Vieras mies vain irvisti nälkäisillä
kasvoillaan. Hän horjui sinne tänne, hänen hartiansa vavahtelivat,
polvensa notkuivat ja jalkansa levisivät hajalleen, ettei hän kaatuisi.
Mies ja nainen seisoivat ehkä viidenkymmenen jalan päässä. Heidänkin
jalkansa olivat hajallaan, etteivät he kaatuisi, ja heidänkin ruumiinsa
horjui sinne tänne. Vieras mies on kovin heikko. Hänen käsivartensa
vapisee, niin että kun hän ampuu miestä, hänen kuulansa iskee lumeen.
Mies ei voi vetää kinnasta kädestään. Vieras mies ampuu häntä
uudestaan, ja tällä kerralla kuula suhahtaa ilmaan. Sitten mies ottaa
kintaan hampaisiinsa ja repäisee sen pois. Mutta hänen kätensä on
jäätynyt, eikä revolveri pysy kädessä, vaan putoaa lumeen. Minä katson
naista. Hänen kintaansa on riisuttu, ja iso Colt-revolveri on hänen
kädessään. Kolme kertaa hän ampuu, nopeasti, juuri noin. Vieraan miehen
nälkäiset kasvot yhä irvistävät, kun hän kaatuu kasvoilleen lumeen.

"He eivät katsokaan kuollutta miestä. 'Lähtekäämme', sanovat he. Ja me
lähdemme. Mutta nyt, kun he ovat tavanneet sen, jota ajoivat takaa, he
ovat kuin kuolleita. Viimeinenkin voima on heistä kadonnut. He eivät
enää voi pysyä pystyssä. Eivätkä he voi ryömiäkään, vaan väsyneinä he
sulkevat silmänsä ja nukkuvat. En näe siinä leiripaikkaa. Minä potkin
heitä. Lyön heitä koirapiiskalla ja annan heille aimo sivalluksia.
He huutavat ääneen, mutta heidän täytyy ryömiä. Ja he ryömivät
leiripaikalle. Laitan nuotion, etteivät he jäätyisi. Sitten palaan
takaisin reen luo. Tapan vieraan miehen koirat, jotta saamme lihaa,
ettemme näänny nälkään. Käärin miehen ja naisen peitteisiin, ja he
nukkuvat. Välillä herätän heidät ja annan heille pienen lihakappaleen.
He eivät ole hereillä, mutta he ottavat lihan. Nainen nukkuu
puolitoista päivää. Sitten hän herää ja käy uudestaan nukkumaan. Mies
nukkuu kaksi päivää, herää, ja hänkin taas nukkuu. Sen jälkeen ajamme
St. Michaelin rannikolle. Ja kun jää lähti Behringin merestä,
matkustivat mies ja nainen höyrylaivalla pois. Mutta ensin he maksoivat
minulle ne seitsemänsataaviisikymmentä dollariani kuukaudelta. Lisäksi
he lahjoittivat minulle tuhannen dollaria. Ja tämä tapahtui sinä
vuonna, jolloin Sitka-Charley antoi paljon rahaa Holy Crossin
lähetysseuralle."

"Mutta miksi he tappoivat miehen?" kysäisin minä.

Sitka-Charley viivytti vastausta, kunnes oli sytyttänyt piippunsa. Hän
vilkaisi "Poliisilehden" kuvaa ja nyökkäsi päätään sille, totunnaiseen
tapaansa. Sitten hän sanoi hitaasti ja aatoksissaan:

"Olen ajatellut sitä paljon. En tiedä. Jotain tapahtui. Sen kuvan
muistan. Se on samaa kuin akkunasta katsoisi kirjettä kirjoittavaa
miestä. He tulivat minun elämääni ja he menivät elämästäni, mutta kuva
on sellainen kuin kerroin, -- ilman alkua, ilman ymmärrettävää loppua."

"Monta kuvaa maalasit kertomuksessasi", sanoin minä.

"Ah", hän nyökäytti päätään. "Mutta ne olivat ilman alkua ja ilman
loppua."

"Kaikkein viimeisimmässä kuvassa oli loppu", sanoin minä.

"Aivan niin", vastasi hän. "Mutta mikä loppu?"

"Se oli kappale elämää", huomautin.

"Aivan", vastasi hän. "Se oli kappale elämää."




Valkoinen Hiljaisuus.


"Ei Carmen kestä enää kuin päivän, pari", päivitteli Mason eräällä
jäätiköllä ja silmäili säälivästi eläinparkaa, otti suuhunsa koiran
jalan ja alkoi pureksia jäätä, jota oli kasaantunut tavattomasti
varpaitten väliin.

"En ole koskaan nähnyt koreanimistä koiraa, joka olisi minkään
arvoinen", sanoi hän pureskelunsa lopetettuaan ja jättäessään koiran
sivulle. "Ne raukat uupuvat ja kuolevat kesken työn. Oletko koskaan
nähnyt yhdenkään sellaisen pettävän, jolla on osuva nimi, kuten
Cassiar, Siwash tai Husky? Ei, toveri! Näetkö Shookumin tässä;
se on --"

Näpsäys -- ja laiha peto karkasi pystyyn tarttuen valkoisilla
hampaillaan Masonin kurkkuun.

"Vai sinä, mitä?" Tarkka isku koiraruoskan varrella lennätti eläimen
lumeen. Se vinkui hiljaa, keltaisen kuolan valuessa sen petohampaista.

"Niinkuin sanoin, näitkö nyt Shookumin, -- sillä on sisua. Panenpa
veikkaan, että se syö Carmenin, ennenkuin viikko on mennyt."

"Minä panen veikkaan toisen asian"; vastasi Malemute Kid, käännellen
jäätynyttä leipää tulen edessä. "Me syömme Shookumin, ennenkuin olemme
perillä. Vai mitä sinä siihen sanoo Ruth?"

Intiaaninainen tipautti kahviin jääpalan, vilkaisi Malemute Kidistä
mieheensä, sitten koiriin, mutta ei vastannut. Sehän oli selvä totuus,
joka ei vastausta kaivannut. Kaksisataa mailia umpitaivalta edessä,
eikä heillä ollut kuuteen päivään ollut kylliksi ruokaa itselleen eikä
koirille yhtään. Mitäpä muuta voi olla valittavana? Kaksi miestä ja
nainen kävivät tulen ympärille ja aloittivat niukan ateriansa. Koirat
makasivat valjaissaan, sillä nyt oli päivällisaika, ja vahtivat
ahnaasti jokaista suupalaa.

"Ei oteta enää huomenna välipalaa", virkkoi Malemute Kid. "Ja saammepa
pitää silmällä koiria -- taikka ne tulevat pahankurisiksi. Ne kaatavat
miehen heti kun kimppuun pääsevät."

"Ja minä olin kerran pyhäkoulunopettajana Epworthissa." Sanottuaan
tämän asiaankuulumattoman lauseen itsekseen vaipui Mason uneksivaan
mietiskelyyn, katsellen höyryäviä mokkasiinejaan, mutta heräsi Ruthin
täyttäessä häneen kuppinsa. "Jumalan kiitos, että saamme edes tätä.
Olen nähnyt sen kasvavan Tennesseessä. Olisipa vain kuumaa voileipää!
Älä ole huolissasi, Ruth: sinun ei tarvitse nähdä nälkää kovinkaan
kauan eikä raahustaa mokkasiineja myöskään."

Nainen heitti pois alakuloisuutensa, ja hänen silmänsä kävivät
iloisiksi suuresta rakkaudesta valkoiseen herraansa -- ensimmäiseen
valkoiseen mieheen, jonka hän oli nähnyt -- ensimmäiseen mieheen, jonka
hän oli tuntenut kohtelevan naista muunakin kuin pelkkänä elukkana tai
vetojuhtana

"Niin, Ruth", jatkoi hänen miehensä omituisella kielisotkuisella
murteella, jolla ainoastaan he taisivat toisiaan ymmärtää; "odota,
kunhan selviämme tästä ja pääsemme ulos. Me otamme Valkoisen Miehen
kanootin ja lähdemme Suolaiselle Vedelle. Yes, paha vesi, myrskyinen
vesi -- suuret vuoret tanssivat ylösalas koko ajan. Ja niin pitkälle,
niin kauas, niin kauas pois -- sinä matkaat kymmenen unta,
kaksikymmentä unta, neljäkymmentä unta" (hän laski havainnollisesti
vuorokaudet sormillaan), "koko aika vettä, pahaa vettä. Sitten tulet
suureen kylään, missä on niin paljon ihmisiä kuin moskiittejä tulevana
kesänä. Wigwamit, oo, niin korkeita -- kymmenen, kaksikymmentä honkaa.
Hi-juu shookum!"

Hän pysähtyi voimattomana, loi vetoavan katseen Malemute Kidiin,
asetteli sitten käsillään viittoen, kuin suurella työllä,
mielikuvituksessaan kaksikymmentä honkaa päällekkäin. Malemute Kid
hymyili rohkaisevan ylimielisesti, mutta Ruthin silmät laajenivat
ihmetyksestä ja mielihyvästä, sillä hän puolittain luuli miehensä
laskevan leikkiä ja siten hurmaavan hänen naissydänparkaansa.

"Ja sitten astut laatikkoon ja -- puff! -- noin ylös." Hän heitti
tyhjän kuppinsa ilmaan kuvaannollisesti, ja siepattuaan sen ketterästi
kiinni huudahti: "Ja -- piff! -- noin tulet alas. Oo, suuria
lääkemiehiä! Sinä lähdet Fort Yukoniin, minä Arctic Cityyn --
kaksikymmentäviisi unta -- pitkä lanka koko matkan -- minä otan
langasta kiinni -- minä huudan: 'Haloo, Ruth! Kuinka voit!' -- ja sinä
huudat vastaan: 'Onko se minun hyvä mieheni?' -- ja minä sanon: 'Yes!'
-- ja sinä sanot: 'Ei voi paistaa hyvää leipää, ei ole enää soodaa', --
sitten minä sanon: 'Katso hyllylle, jauhojen alle; hyvästi!' Sinä
katsot ja löydät paljon soodaa. Koko ajan sinä olet Fort Yukonissa,
minä Arctic Cityssä. Hi-juu lääkemies!"

Ruth hymyili niin sydämellisesti kauniille kertomukselle, että molemmat
miehet purskahtivat nauruun. Koirien rähinä kuitenkin lopetti lyhyeen
ulkomaailman ihmettelyn, ja kun tappelevat koirat oli erotettu ja
nainen köyttänyt reet kiinni, oli kaikki valmiina lähtöön.

"Us -- Baldy! Hei! Us, us!" Mason löi tuimasti ruoskallaan, ja koirat
vinkuivat hiljaa vaipuessaan jälkiin, ja hänen täytyi päästää reki
ohjaustangolla. Ruth seurasi perässä toisella valjakolla, jättäen
jälkeensä Malemute Kidin, joka ensin autettuaan hänet matkaan piti
huolta jälkijoukosta. Niin voimakas mies kuin olikin, peto, joka voi
iskullaan kellistää härän, ei hän olisi hennonut lyödä eläinparkoja,
vaan suostutteli niitä kujeilla, mitä koiranajaja harvoin tekee --
vieläpä miltei itki niiden kurjuutta.

"Joutukaa siinä, te kipeäjalkaiset pedot!" mutisi hän monasti, turhaan
yritettyään saada kuormaa lähtemään. Mutta hänen malttinsa tuli lopulta
korvatuksi, kun koirat tuskasta uikuttaen pyrkivät saavuttamaan
toverinsa.

Ei enää juteltu, eivätkä matkan vaivat sallineetkaan sellaista turhaa
ajankulutusta. Sillä kaikista vaivoista tappavinta on taivallus
pohjoisissa erämaissa. Onnellinen se mies, joka kestää päivänmatkan,
äänettömyys sivullaan, ja saa matkata kuljettua tietä. Ja kaikista
sydäntäsärkevistä vaivoista on tien avaus pahinta. Joka askeleella
painuvat suuret tallukkamokkasiinit lumeen polvia myöten. Sitten ylös,
suoraan ylös, -- jos astut tuumankin sivuun, se on varma turmion
merkki. Lumikengän täytyy olla kohollaan lumenpinnan yläpuolella,
ennenkuin astuu eteenpäin, sitten taas alas, ja toinen jalka jää
ylhäälle puolen jaardin verran. Joka joutuu tällaiseen menoon ensi
kertaa, saa, jos ei aseta kenkiään vaarallisesti lähekkäin eikä osaa
mitata askeleitaan pettävässä lumessa, heittää sikseen kulkunsa jo
sadan jaardin päässä; mutta se joka pysyy koirien mukana koko päivän,
voi hyvin hiipiä makuusäkkiinsä puhtaalla omallatunnolla ja ylpeydellä,
joka menee kaiken ymmärryksen yli; ja se joka matkustaa kaksikymmentä
unta Pitkällä Polulla, on mies, jota jumalatkin voivat kadehtia.

Iltapäivä kului, ja Valkoisessa Hiljaisuudessa kulkivat matkamiehet
äänettöminä. Luonnolla on monta keinoa osoittaa ihmiselle hänen
rajallisuutensa -- luoteen ja vuoksen keskeymätön vaihtelu, raivoava
myrsky, maanjäristykset, taivaan tykistön pitkä jylinä -- mutta
suurenmoisin ja masentavin on Valkoisen Hiljaisuuden passiivinen
vaikutus. Kaikki liikkeet lakkaavat, taivas selkiää, avaruus hohtaa
kuparinvärisenä. Pieninkin kuiske tuntuu pyhyyden herjaukselta, ja mies
tulee araksi; yksin oma äänensäkin häntä peloittaa. Ainoana
elonmerkkinä, pienenä täplänä, hän kulkee aavemaisena kuolleen, aavan
maailman halki; hän vapisee rohkeuttaan, ymmärtää olevansa itikan
veroinen, ei muuta. Outoja ajatuksia herää kutsumatta, ja salaperäisyys
pyrkii valtaamaan mielen. Ja kuoleman pelko, jumala, kaikkeuden pelko
tunkee mieleen, -- ylösnousemuksen ja elämän toivo vangitsee olemuksen,
turha kaipuu -- ja silloin, jos koskaan, ihminen tuntee olevansa
jumalansa kanssa kahden.

Sillä tavoin päivä kului. Virta teki suuren mutkan, ja Mason ohjasi
valjakon niemennenän poikki kulkevaan uomaan. Mutta koirat tekivät
tenän, kun piti nousta korkealle törmälle. Yhä uudelleen ja uudelleen,
vaikka Ruth ja Malemute Kid auttoivat työntämällä rekeä, ne
suistuivat takaisin. Sitten tehtiin yhteisvoimainen yritys. Kurjat
luontokappaleet, nälästä uupuneet, ponnistivat viimeisetkin voimansa.
Ylös, ylös -- reki kohosi törmälle; mutta etumainen tempasi koiraköyden
miehen taitse oikealle livahuttaen Masonin kengät. Seuraus oli
tuskastuttava. Mason tempautui nurin, yksi koirista kaatui polulla; ja
reki suistui takaisin, raahaten kaikki muassaan törmän alle.

Viuh! Ruoska iski koiriin vihaisesti, varsinkin kaatuneeseen koiraan.

"Älä, Mason", kielsi Malemute Kid. "Koiraparka vetää viimeisiä
virsiään. Odota, minä ajan valjakkoni edelle."

Mason pidättäytyi lyömästä, kunnes viimeinen sana oli lausuttu, sitten
läimähti pitkä sivallus, ja siima kietoutui onnettoman olion ympäri.
Carmen -- sillä se oli Carmen -- tuupertui lumeen surkeasti ulisten ja
kellahti kyljelleen.

Se oli surullinen hetki, erämatkan ikäviä ilmiöitä -- kuoleva koira,
kaksi matkakumppania vihassa. Ruth katsoi rukoilevasti miehestä
toiseen. Mutta Malemute Kid hillitsi itsensä, vaikka hänen silmissään
oli kokonainen syytösten maailma. Hän kumartui koiran puoleen ja päästi
vetohihnat. Ei sanaakaan sanottu. Valjakot olivat parittaiset ja
vaikeus voitettiin, reet olivat liikkeellä jälleen, kuolevan koiran
laahatessa itseään jäljessä. Niin kauan kuin koira voi kulkea, sitä ei
ammuta, sille annetaan viimeinen tilaisuus -- ryömiä leirille, jos
jaksaa, toivossa että saadaan hirvi surmatuksi.

Jo katuen äkkipikaisuuttaan, mutta liian itsepäisenä hieromaan
sovintoa, Mason raahusti matkueen päässä, aavistamatta mikä vaara
väikkyi ilmassa. Metsä peitti sakeana suojaisen alangon, jonka läpi
heidän tiensä kulki. Viisikymmentä jalkaa tai vähän enemmän polulta
kohosi korkea honka. Sukupolvien ajan se oli siinä seisonut ja
sukupolvien ajan se oli odotellut tätä tilaisuutta -- ja kaipa oli jo
Masoninkin mitta täysi.

Mason kumartui sitomaan auenneita mokkasiininsa nauhoja. Reet
seisahtuivat ja koirat makasivat lumessa vinkumatta. Hiljaisuus oli
yliluonnollista, ei henkäyskään kahisuttanut pakkashuuruista metsää;
kylmyys ja äänettömyys jähmetyttivät luonnon sydämen ja sen huulien
värinän. Huokaus kulki halki ilman -- he eivät näyttäneet kuulevan
sitä, mutta he pikemmin tunsivat sen, kuten varoituksen, että liikettä
oli tulossa liikkumattomuuteen. Sitten suuri puu, vuosien ja lumen
painosta väsynyt, esitti viimeisen osansa elämän murhenäytelmässä.
Mason kuuli varoittavan ryskeen ja yritti juosta pois alta, mutta hän
ehti tuskin liikahtaakaan, ennenkuin isku sattui suoraan hartioihin.

Äkillinen vaara, nopea kuolema -- kuinka usein Malemute Kid olikaan
katsonut niitä kasvoihin! Hongan neulaset vielä vavahtelivat, kun hän
antoi käskynsä ja kävi toimeen. Eikä intiaaninainen pyörtynyt eikä
nostanut turhaa valitusta, kuten tekevät monet hänen valkoisista
sisaristaan. Malemute Kidin käskystä hän heittäytyi koko painollaan
tilapäisen vivun päähän keventääkseen painoa miehensä päältä, joka,
vaikka Malemute Kidkin ryntäsi oitis puun kimppuun kirveineen, olisi
menehtynyt alla. Teräs kalskahti iloisesti, kun se pureutui
jäätyneeseen puunrunkoon; jokaista iskua seurasi voimakas,
puunhakkaajan "Huh! Huh!"

Vihdoin Kid sai lumesta esille surkean olennon, joka kerran oli ollut
mies. Mutta pahempi hänen toverinsa tuskaa oli mykkä, toivovan
toivottomuuden hätä naisen kasvoilla. Puhuttiin vähän; pohjolan väki on
aikaisin oppinut ymmärtämään sanojen turhuuden ja tekojen arvaamattoman
avun. 47 asteen pakkasessa ei mies tietenkään voi maata monta minuuttia
lumessa ja pysyä hengissä. Vetohihnat katkaistiin ja loukkaantunut
käärittiin turkisnahkoihin ja asetettiin havuvuoteelle. Hänen edessään
paloi tuli, joka oli tehty puusta, mikä oli tapaturman aiheuttanut.
Taakse ja osittain ylle oli pingoitettu alkeellinen tuulensuoja --
kankaan riekale, joka otti vastaan kuumuuden säteilyn ja heijasti
lämpöä pitkin hänen pituuttaan -- keino, minkä tuntevat miehet, jotka
tutkivat fysiikkaa.

Ja miehet, joiden vuoteelle kuolema on hiipinyt, tuntevat milloin se
kutsuu. Mason oli hirvittävästi ruhjoutunut. Nopeakin tarkastus ilmaisi
sen. Hänen oikea käsivartensa, jalkansa ja selkänsä olivat poikki;
hänen raajansa olivat lantiosta saakka halvaantuneet, ja sisälliset
vammat olivat arvatenkin yhtä suuret. Puuskittainen valitus oli ainoa
elonmerkki hänessä.

Ei toivoakaan; mitään ei voitu tehdä. Säälimätön yö hiipi hitaasti
heidän ylleen -- Ruthin lujaluontoisuus epätoivossakin oli hänen
rotunsa tapoja, ja Malemute Kidin pronssikasvoille uurtui uusia vakoja.
Todellisuudessa Mason itse kärsi kaikkein vähimmän, sillä hän vietti
aikaansa Itäisessä Tennesseessä, Suurilla Savuvuorilla, eläen jälleen
lapsuutensa huolettomia päiviä. Ja liikuttavin oli hänelle kauan sitten
unhoittamansa eteläisen syntymäseudun sävel, kun hän houraili
uimapaikoista, supinmetsästyksistä ja vesimeloninvarkauksista. Se oli
arvoitusta Ruthille, mutta Kid ymmärsi ja tunsi -- tunsi, niinkuin vain
se voi tuntea, joka on vuosia ollut kaikkien sivistysmaailman antimien
ulkopuolella.

Mason tuli aamulla tajuihinsa, ja Malemute Kid kumartui lähemmä
kuullakseen hänen kuiskauksensa.

"Muistatko kun me tapasimme toisemme Tananassa, neljä vuotta tulevasta
jäänlähdöstä. Minä en silloin välittänyt Ruthista niin paljon kuin nyt.
Pidin hänestä enemmän siksi, että hän oli sievä tyttö ja kiihoitti
minua, luulen. Mutta sitten opin pitämään hänestä. Hän on ollut hyvä
vaimo minulle, ja aina minun hartiaini apuna hädässä. Ja kun tulee
kauppa kysymykseen, ymmärrät hänen arvonsa. Muistatko, kun hän laski
Hirvensarven kuohut vetääkseen meidät turvaan tuolta kalliolta, kuulien
pieksäessä vettä kuin rakeina vain. Ja kerran nälänhätä-aikana
Nuklukyetossa? -- taikka kun hän juoksi lähteväin jäitten yli
tuodakseen tietoja? Yes, hän on ollut hyvä vaimo, parempi kuin se
toinen. Et taida tietääkään minulla olleen sellaista. Olenko koskaan
kertonut sinulle siitä? Well, yritin kerran Valtioissa. Sen takia olen
täällä. Me oltiin kasvinkumppanit. Läksin pois antaakseni hänelle
tilaisuuden avioeroon. Hän sai sen.

"Mutta sillä ei ole mitään tekemistä Ruthin kanssa. Olin ajatellut
tehdä selväksi asiat ja lähteä 'ulos' tulevana vuonna -- hän ja minä --
mutta se on liian myöhäistä. Älä toimita häntä takaisin kansansa luo,
Kid. Kovin kolkkoa on naisen palata sinne. Ajattele sitä -- elää lähes
neljä vuotta meidän läskien ja papujen, jauhojen ja kuivattujen
hedelmien varassa ja sitten palata kala- ja pororuokiin. Ei ole hyvä
hänelle, joka on koettanut meidän tapojamme ja tullut tuntemaan, että
ne ovat paremmat hänen kansansa tapoja, joutua takaisin niihin. Ota
huolehtiaksesi hänestä, Kid -- miksi et ottaisi -- taikka ei, sinä olet
aina karttanut niitä etkä ole koskaan kertonut minulle, miksi tulit
tähän maahan. Ole ystävällinen hänelle, ja toimita hänet Valtioihin,
niin pian kuin voit. Mutta järjestä niin, että hän voi palata takaisin
-- jos hänelle tulee koti-ikävä.

"Ja poikanen -- se on ollut hartain aatoksemme, Kid. Minä vain toivon
sen olevan pojan. Ajatteles -- liha minun lihastani, Kid. Poika ei saa
jäädä tähän maahan. Ja jos se on tyttö, ei hän voikaan jäädä. Myy minun
turkikseni, niistä voi saada vähintään viisituhatta dollaria, ja saman
verran olen saapa yhtiöltä, ehkä enemmänkin. Hoida minun asiani samalla
kuin omasi. Luulen, että se valtaukseni on tuottava. Katso, että poika
saa hyvän koulukasvatuksen, ja ennen kaikkea, Kid, älä anna hänen
palata tänne. Tämä maa ei ole valkoisia miehiä varten.

"Minä olen mennyttä miestä, Kid. Kolme tai neljä unta enää. Teidän on
lähdettävä. Teidän täytyy lähteä! Muista, vaimoni ja poikani tähden --
oo, Jumala! Minä toivon sen olevan pojan! Te ette saa viipyä minun
takiani -- ja minä käsken teitä, kuolevan miehen oikeudella, teidän
täytyy lähteä."

"Anna minulle kolme päivää", rukoili Malemute Kid. "Voit tulla
paremmaksi, jotakin voi tapahtua."

"Ei."

"Vain kolme päivää."

"Teidän täytyy lähteä."

"Kaksi päivää."

"Vaimoni ja poikani tähden, Kid. Älä pyydä sitä."

"Yksi päivä."

"Ei, ei! Minä käsken --"

"Yksi ainoa päivä. Me voimme tulla toimeen sen ajan, ja minä voin saada
hirven."

"Ei -- taikka -- all right. Yksi ainoa päivä, mutta ei minuuttiakaan
enempää. Ja Kid -- älä, älä jätä minua kitumaan. Vain laukaus,
liipasimen veto. Ymmärräthän. Ajattele sitä! Liha minun lihastani, enkä
koskaan saa elävänä nähdä häntä!"

"Käske Ruth tänne. Tahdon sanoa hänelle hyvästi ja kertoa hänelle, että
hänen täytyy ajatella poikaa eikä odottaa kuolemaani. Hän voisi
kieltäytyä lähtemästä kanssasi, jollen sano sitä hänelle. Hyvästi,
vanha toveri, hyvästi.

"Kid! Minä sanon -- kolo siellä kuopan yläpuolella, lähellä ränniä.
Minä huuhdoin siitä neljäkymmentä senttiä lapiolta.

"Ja Kid!" Tämä kumartui alemma kuullakseen viimeiset heikot sanat,
kuolevan miehen ylpeyden lannistumisen. "Minä kadun -- sitä -- Carmenin
juttua."

Jättäen tytön itkemään hiljaa miehensä yli kumartuneena
Malemute Kid pujahti _parkaansa_ ja lumikenkiin, tempasi luodikon
kainaloonsa ja lähti metsälle. Hän ei ollut ensikertalainen pohjolan
ankarissa suruissa, mutta milloinkaan ei hän ollut joutunut niin
kiusalliseen pulmaan kuin nyt. Olihan tämäkin selvä matemaattinen
kysymys -- kolme kuolemaa yhtä jo tuomittua vastaan! Mutta nyt hän
epäröi. Viisi vuotta hartia hartiassa kiinni, virroilla ja taipaleilla,
leirillä ja kaivoksilla, kuolema silmien edessä maalla ja vesillä sekä
nälänhädässä, niin tämä ystävyysliitto oli solmittu. Niin luja oli se
solmu, että hän oli usein tuntenut mustasukkaisuutta Ruthia kohtaan
ensi alussa, kun tämä oli tullut väliin. Ja nyt se ystävyys oli
katkeava hänen oman kätensä kautta.

Vaikka hän rukoili hirveä, vain yhtä hirveä, oli kaikki riista näkynyt
jättäneen maan, ja lähestyvä yö tapasi miehen hoippumassa leirille
kevytkätisenä, raskassydämisenä. Mutta koirien rähinä ja Ruthin
kirkuvat huudot jouduttivat hänen askeliaan.

Rynnättyään leirille hän näki tytön seisovan irvistelevän koirajoukon
keskellä ja hosuvan ympärilleen kirveellä. Koirat olivat murtaneet
isäntäinsä rautaisen kurin ja hyökänneet ruokaa etsimään. Malemute
Kid yhtyi tappeluun iskien luodikkonsa perällä, ja luonnollisen
valinnan ankara leikki esitettiin kaikella alkuperäisen ympäristön
edellyttämällä säälimättömyydellä. Luodikko ja kirves heiluivat
yksitoikkoisen säännöllisesti, notkeat ruumiit väistelivät, villit
silmät kiiluivat, ja irvistävät petohampaat välkkyivät; ihminen ja
eläin taistelivat vallasta katkeraan loppuun asti. Sitten lyödyt pedot
ryömivät tulenvalon rajalle, nuoleskelivat haavojaan ja valittivat
kurjuuttaan tähdille.

Koko kuivan lohivaraston olivat koirat ahmineet; ehkä viisi naulaa
jauhoja oli jäljellä ja kahden sadan mailin erämaa edessä. Ruth palasi
miehensä luo, ja Malemute Kid leikkasi kappaleen erään koiran
ruumiista, jonka kallo oli tappelussa ruhjoutunut. Koko ruho pantiin
huolellisesti talteen, paitsi nahkaa ja sisuksia, mitkä heitettiin
toisille koirille.

Aamulla syntyi uusi kahakka. Koirat olivat nyt käyneet toistensa
kimppuun. Carmen, joka yhä tarrautui kiinni elämään, oli niitten
saaliina. Ruoskaniskuja sateli niihin armotta. Ne kyyristyivät ja
vingahtivat lyönneistä, mutta eivät lopettaneet, ennenkuin surkea
raatelun uhri oli viimeistä palaa myöten ahmittu -- luut, nahka,
karvat, kaikki.

Malemute Kid kävi työhönsä kuunnellen Masonia, joka oli jälleen
Tennesseessä ja puhui sekavasti ja huudellen hurjia kehoituksia
entisten päiväinsä tovereille.

Käyttäen apuna viereisiä puita hän työskenteli nopeasti, ja Ruth
ymmärsi hänen valmistavan laitetta, jolla metsästäjät nostavat lihan
varmaan turvaan susilta ja koirilta. Hän taivutti pienten honkain
latvoja yhteen ja sitoi ne lujasti toisiinsa hirvennahkahihnoilla.
Sitten hän kuritti koirat tottelevaisiksi sekä valjasti ne kahden reen
eteen, joihin hän sälytti kaikki tavarat paitsi turkiksia, joihin Mason
oli kääritty. Nämä hän kietoi tiukasti hänen ympärilleen ja kiinnitti
ne kummastakin päästä köysillä puiden taivutettuihin latvoihin.
Metsästyspuukon sivallus oli päästävä latvat irti ja heilauttava
ruumiin korkealle ilmaan.

Ruth oli kuullut miehensä viimeisen tahdon eikä vastustellut. Tyttö
parka, hän oli oppinut alistumisen läksyn hyvin. Jo lapsuudestaan
asti hän oli saanut alistua ja nähnyt kaikkien naisten alistuvan
luomakunnan herrojen tahtoon vastustelematta. Kid salli hänelle yhden
surunpurkauksen, kun hän suuteli miestänsä -- tytön kansalla ei ollut
sellaista tapaa --, vei hänet sitten pois ja auttoi lumikengät hänen
jalkaansa. Sokeasti, vaistomaisesti nainen otti ohjaustangon ja ruoskan
ja hosui koiria lähtemään. Sitten Kid meni Masonin luo, joka oli
vaipunut uneen; ja pitkän aikaa naisen lähdön jälkeen hän yhä viipyi
tulella, odottaen, toivoen ja rukoillen toverinsa kuolemaa.

Ei ole hauska olla yksin tuskallisissa ajatuksissa Valkoisen
Hiljaisuuden keskellä. Pimeä äänettömyys on sääliväinen, suojaa ihmistä
ja henkii tuhansia näkymättömiä myötätunnon henkäyksiä; mutta Valkoinen
Hiljaisuus, kirkas ja kylmä, teräksisten taivaitten alla, on armoton.

Tunti kului -- kaksi tuntia -- mutta mies ei kuollut. Keskipäivällä
aurinko kohosi eteläisen taivaanrannan yläpuolelle, heitti tulen
kajastuksen taivaalle ja laski nopeasti jälleen. Malemute Kid nousi ja
astui raskain askelin toverinsa luo. Hän loi silmäyksen ympärilleen.
Valkoinen Hiljaisuus näytti irvistävän, ja suuri pelko valtasi hänet.
Kuului ankara pamaus, ja Mason heilahti korkeaan hautapaikkaansa.
Malemute Kid sivalsi koirat vinhaan juoksuun ja katosi lumiseen
erämaahan.




Keeshin tarina.


Kauan sitten eli napameren äärellä Keesh. Oli kylänsä päällikkönä monta
menestyksellistä vuotta ja kuoli kunnioitettuna, nimensä miesten
huulilla. Siitä on jo niin pitkä aika, että vain vanhat miehet
muistavat hänen nimensä ja tarinansa, jonka he taas olivat kuulleet
vanhoilta miehiltä ja jonka tulevat vanhat miehet kertovat lapsilleen
ja lastensa lapsille aikojen loppuun saakka. Ja talven pimeydessä, kun
pohjoismyrskyt pitkään puhaltavat yli jääröykkiöiden, ja ilma on täynnä
valkeita hiutaleita, eikä kukaan uskalla liikkua minnekään, silloin on
aika tarinoida, kuinka Keesh, kylän kurjimmasta igloosta, tuli
mahtavaksi ja kohosi muita korkeammalle.

Hän oli reipas poika, kertoo tarina, terve ja voimakas, ja hän oli
nähnyt kolmekymmentä aurinkoa, kuten on tapana aikaa laskea. Joka talvi
jättää näet aurinko maan pimeäksi, ja seuraavana vuonna palaa uusi
aurinko, jolloin he taas voivat lämmetä ja katsoa toistensa kasvoihin.
Keeshin isä oli ollut hyvin urhoollinen mies, mutta hän kohtasi
kuolemansa nälänhätä-aikana, kuu hän pelastaakseen kansansa
nälkäkuolemasta tappoi suuren jääkarhun. Innoissaan kävi hän sylin
kiinni karhuun, jossa leikissä hänen luunsa murskaantuivat; mutta
karhusta riitti paljon ravintoa, ja hänen kansansa pelastui. Keesh oli
hänen ainoa poikansa ja jäi isänsä jälkeen yksin äitinsä kanssa. Mutta
kansa on nopea unohtamaan, ja se unohti hänen isänsä urotyön; ja hänet,
vain poikasen, ja hänen äitinsä, vain naisen, se myös pian unohti, ja
ennen pitkää tuli heidän igloonsa kylän halvimmaksi.

Mutta sitten neuvottelussa eräänä yönä Klosh-Kwanin, päällikön, isossa
igloossa Keesh näytti, mitä verta hänen suonissaan virtasi ja mikä
miehuus hänen selkänsä suoraksi oikaisi. Vanhemman arvokkuudella hän
nousi ja odotti äänettömänä, puheensorinan keskellä.

"Totta on, että minulle ja äidilleni on annettu lihaosuutemme", sanoi
hän. "Mutta se on monasti vanhaa, ja sitä paitsi, vaikka sen pitäisi
olla lihaa, se on enimmäkseen pelkkää luuta."

Metsästäjät, harmaantuvat ja harmaat, nuoret ja reippaat, kummastuivat.
Sellaista ei ollut koskaan tapahtunut. Puhuihan tässä lapsi kuin
harmaapäinen mies ja heitti katkeruutensa suoraan heidän kasvojaan
vasten!

Mutta Keesh jatkoi puhettaan tyynesti ja vakavasti. "Koska tiedän
isäni, Bokin, olleen suuren metsästäjän, siksi puhun nämä sanat.
Kerrotaan, että isäni toi kylään enemmän riistaa kuin kaksi parasta
metsästäjää ja että hän omin käsin piti huolta ja omin silmin katsoi,
että halvinkin vanha nainen ja viimeinenkin vanha mies saivat
kohtuullisen osansa."

"No no!" huusivat miehet. "Viekää lapsi ulos." -- "Laittakaa hänet
nukkumaan." -- "Hän ei ole mies, jotta hän voisi puhua miehille ja
harmaaparroille."

Keesh odotti tyynesti, kunnes meluaminen lakkasi.

"Sinulla on vaimo, Ugh-Gluk", sanoi hän, "ja hänen puolestaan sinä
puhut. Ja sinulla myös, Massuk, ja äiti lisäksi, ja heidän puolestaan
sinä puhut. Minun äidilläni ei ole ketään, paitsi minua; sen tähden
minä puhun. Niinkuin sanoin, vaikka Bok kuoli, syystä että metsästi
liian innokkaasti, niin juuri siksi minulla, joka olen hänen poikansa,
ja Ikeegalla, joka on minun äitini ja oli hänen vaimonsa, pitäisi olla
lihaa kylliksi. Minä, Keesh, Bokin poika, olen puhunut."

Hän istuutui, terävästi korvillaan tarkaten vastalauseitten tulvaa ja
suuttumusta, minkä hänen sanansa olivat herättäneet.

"Tuon pojan pitäisi puhua neuvottelussa", mutisi vanha Ugh-Gluk.

"Pitääkö imeväisten suulla sanottaman meille miehille, mitä meidän
pitää tehdä?" tiuskaisi Massuk kovalla äänellä. "Olenko minä mies, että
minun pitää totella kaikkia lapsia, jotka huutavat lihaa?"

Viha kuohui valkoisena vaahtona. He komensivat hänet levolle,
uhkasivat, ettei hän saa lihaa ollenkaan, ja lupasivat häntä ankarasti
lyödä julkeudestaan. Keeshin silmät alkoivat hehkua, ja veri jyskytti
raskaana hänen nahassaan. Keskellä haukkumisia hän kavahti jaloilleen.

"Kuulkaa minua vielä, te miehet", huusi hän. "En koskaan tule puhumaan
neuvottelussa enää, en koskaan, ennenkuin miehet tulevat luokseni ja
sanovat: 'Olisi hyvä, Keesh, että sinä puhuisit, se olisi hyvä ja se on
meidän toivomme.' Kuulkaa nyt vielä, miehet, minun viimeiset sanani.
Bok, isäni, oli suuri metsästäjä. Ja minä myöskin ryhdyn metsästäjäksi
ja ajan riistaa syödäkseni. Ja tulkoon tiedoksi nyt, että siitä
saaliista, jonka tapan, tulee kaikkien saada osansa. Ei leskien eikä
heikkojen pidä itkemän yöllä, siksi, ettei heillä ole lihaa, kun
voimakkaat miehet ähkivät suuressa vatsan pakotuksessa yltäkylläisen
syömisensä takia. Ja päivät tulevat, jolloin voimakkaitten miesten
tulee hävetä syömisensä yltäkylläisyyttä. Minä, Keesh, olen sen
sanonut."

Pilkkanaurut kajahtivat hänen peräänsä, hänen lähtiessään igloosta,
mutta hänen suunsa oli lujasti suljettu ja hän meni menojaan katsomatta
oikealle tai vasemmalle. Seuraavana päivänä hän läksi pitkin rannikkoa,
missä maa ja meri tapaavat toisensa. Ne, jotka huomasivat hänen
menevän, näkivät, että hänellä oli mukanaan jousensa hyvin tehtyine
luukärkisine nuolineen sekä hartioillaan isänsä iso metsästyskeihäs.
Tapaus herätti naurua, puhetta ja melua. Olihan tämä ennenkuulumatonta.
Milloinka olivat pojat noin nuorina menneet metsästämään, vielä
vähemmin yksinään! Pudistettiin päitä ja kuiskailtiin ennustellen, ja
naiset katselivat säälivästi lkeegaa, jonka kasvot olivat vakavat ja
suruiset.

"Hän tulee kyllä ennen pitkää takaisin", sanoivat he rohkaisevasti.

"Antaa hänen mennä; se opettaa hänelle läksyn", sanoivat metsästäjät.

"Ja hän tulee pian takaisin ja on kiltti ja hiljainen siitä pitäen."

Mutta päivä kului ja toinen, ja kolmantena puhalsi villi viima, mutta
Keeshiä ei kuulunut. Ikeega repi hiuksiaan ja tahri hylkeenöljyllä
kasvonsa tuskissaan, ja naiset soimasivat katkerin sanoin miehiä siitä,
että nämä olivat poikaa pahoin kohdelleet ja lähettäneet hänet
kuolemaan. Eivätkä miehet vastanneet, vaan laittautuivat ruumista
etsimään, kun tuisku asettui.

Aikaisin seuraavana aamuna Keesh kuitenkin marssi kylään. Mutta hän ei
saapunut häpeäkasvoisena. Selässään hänellä oli kantamus tuoretta
lihaa. Ja painokkaat olivat hänen askeleensa ja korskeata puheensa.

"Menkää, miehet, koirin ja kelkoin ja noudattakaa minun jälkiäni lähes
päivän matka", hän sanoi. "Siellä on paljon saalista jäällä,
naaraskarhu ja kaksi puolikasvuista pentua."

Ikeega oli hyvin iloissaan, mutta Keesh otti vastaan hänen
tunteenpurkauksensa miehen tavoin ja sanoi: "Tule. Ikeega, nyt syömme.
Ja sitten minun täytyy nukkua, sillä olen väsynyt."

Ja hän meni heidän iglooseensa ja söi kyllikseen, minkä jälkeen hän
nukkui runsaasti kaksikymmentä tuntia.

Nousipa siitä keskustelu, paljon lausuttiin epäilyksiä ja arveluja.
Jääkarhun tappaminen on hyvin vaarallista leikkiä, mutta kolmasti
vaarallista, kolme kertaa kolmasti vaarallisempaa on tappaa naaraskarhu
pentuineen. Miehet eivät voineet saada itseään uskomaan, että tuo
Keesh-poikanen, yksin, olisi tehnyt niin suuren ihmeen. Mutta naiset
muistuttivat tuoreesta lihasta, jota hän oli tuonut selässään, ja tämä
oli kumoamaton todistus heidän epäuskoisuuttaan vastaan. Niin he
lopuksi lähtivät muristen, että kaiken todennäköisyyden mukaan hän oli
jättänyt raadot paloittelematta. Sillä pohjoisessa on välttämätöntä
tehdä se heti tapon jälkeen, muuten liha jäätyy niin kovaksi, ettei
siihen terävinkään veitsi pysty, ja kolmensadan kilon painoista,
jähmeäksi jäätynyttä karhua ei ole helppo nostaa rekeen ja vetää yli
jääröykkiöiden. Mutta paikalle saavuttuaan he näkivät tapetun karhun --
mitä olivat epäilleet -- sekä myös että Keesh oli oikean metsästäjän
tavoin paloitellut ison elukan ja poistanut sisukset.

Näin alkoi Keeshin salaperäisyys, salaperäisyys, joka syventyi
syventymistään päivien vieriessä. Hänen toinen mainittava urotyönsä oli
se, että hän tappoi nuoren, lähes täysikasvuisen karhun, ja seuraavalla
retkellään hän surmasi ison uroskarhun naaraksineen. Hän oli
tavallisesti niillä retkillään kolme, neljä päivää, vaikka ei ollut
tavatonta sekään, että hän viipyi viikon kerrallaan jääkentillä. Aina
hän kieltäytyi ottamasta toveria näille retkilleen, ja kansa ihmetteli.
"Kuinka hän menettelee metsästäessään?" kyselivät he toisiltaan. Hän ei
koskaan ota koiraa mukaansa, vaikka koirista olisi niin suuri apu."

"Miksi sinä pyydystät ainoastaan karhuja?" teki Klosh-Kwan kerran
kysymyksen hänelle.

Keesh vastasi nokkelasti. "Onhan hyvin tunnettua, että karhussa on
enimmän lihaa", sanoi hän.

Mutta kylässä huhuiltiin noituudestakin. "Hän pyydystää paholaisen
avulla", väittivät jotkut. "Siksi hänellä on sellainen metsästysonni.
Kuinka tämä muutoin olisi mahdollista, jolleivät paholaiset auttaisi
häntä. Siksi hänellä on sellainen metsästysonni." -- "Ehkei hän sentään
ole paholaisen kanssa liitossa", arvelivat toiset. "Onhan tunnettua,
että hänen isänsä oli mainio metsästäjä. Eiköpä hänen isänsä pyydystä
hänen kanssaan, jotta hän voi vetää vertoja etevyydessä, kestävyydessä
ja älyssä? Kuka tietää?"

Kaikesta huolimatta jatkui vain hänen menestystään, ja vähemmän
taitavilla metsästäjillä oli täysi työ vetää hänen saaliitaan kylään.
Ja saaliin jaossa hän oli oikeamielinen. Niinkuin hänen isänsä ennen
häntä oli tehnyt, niin hänkin valvoi, että halvinkin vanha nainen ja
viimeinenkin vanha mies saivat annoksensa, eikä hän itselleen jättänyt
enempää kuin mitä välttämättömästi tarvitsi. Ja tämän takia sekä
metsästäjäkuntonsa tähden häntä kunnioitettiin ja pidettiin arvossa; ja
olipa puhetta siitäkin, että hänet valittaisiin päälliköksi vanhan
Klosh-Kwanin jälkeen. Urotöittensä perusteella, joita hän oli tehnyt,
he odottivat häntä neuvotteluun uudelleen, mutta hän ei tullut, ja he
häpesivät kysyä.

"Olen miettinyt rakentaa itselleni igloon", sanoi hän eräänä päivänä
Klosh-Kwanille ja joukolle metsästäjiä. "Sen tulee olla iso igloo,
missä Ikeega ja minä voimme viihtyä."

"Aivan", myönsivät toiset vakaasti.

"Mutta minulla ei ole aikaa. Metsästys on toimenani, ja se vie aikani.
Jotenka kohtuullista on, että kylän miehet ja naiset, jotka lihaani
syövät, myös minulle igloon rakentavat."

Ja igloo rakennettiin sen mukaisesti, niin suuri, että se voitti
Klosh-Kwaninkin igloon. Keesh ja hänen äitinsä muuttivat siihen, ja se
oli Ikeegan ensimmäinen ylennys Bokin kuoleman jälkeen. Eikä siitä
koitunut vain aineellista etua hänelle, vaan hänen merkillisen poikansa
takia häntä kunnioitettiin koko kylän ensimmäisenä naisena, ja naiset
olivat halukkaat tulemaan hänen luoksensa kysymään hänen neuvoaan, ja
he kertasivat hänen viisaita lauseitaan, kun syntyi väittelyitä heidän
keskensä ja heidän ja heidän miestensä kesken.

Mutta Keeshin salaperäinen metsästysonni oli kaikilla ainaisena
päänvaivana. Ja eräänä päivänä Ugh-Gluk syytti häntä noituudesta vasten
kasvoja.

"Se on selvää", sanoi Ugh-Gluk pahaenteisesti, "että sinä olet liitossa
paholaisten kanssa, josta syystä metsästysonni on sinulla palkkiona."

"Eikö liha ole hyvää?" vastasi Keesh. "Onko kukaan kylässä vielä tullut
sairaaksi sitä syötyään? Kuinka sinä tiedät, että noituutta on pelissä?
Vai arveletko sinä vain umpimähkään sen kateuden takia, joka sinua
kalvaa?"

Ja Ugh-Gluk vetäytyi nolona syrjään, naisten nauraessa hänelle hänen
poistuessaan. Mutta neuvottelussa eräänä iltana, pitkän harkinnan
jälkeen, päätettiin seurata Keeshin jälkiä, kun hän lähti metsästämään,
jotta saataisiin tietää hänen tapansa. Niinpä seuraavalla retkellä Bim
ja Bawn, kaksi nuorta miestä ja kätevintä metsästäjää, seurasivat hänen
jälkiään saadakseen selville hänen keinonsa. Viiden päivän kuluttua he
palasivat silmät pullistuneina ja sammaltavin kielin kertomaan, mitä
olivat nähneet. Neuvottelu käskettiin kiireesti koolle Klosh-Kwanin
luokse, ja Bim otti puheenvuoron.

"Veljet! Kuten käskitte, kuljimme me Keeshin jälkiä ja viekkaasti,
ettei hän voinut nähdä. Ja ensimmäisen päivän vaiheilla hän kohtasi
suuren uroskarhun. Se oli hyvin suuri karhu."

"Ei ole suurempaa", vahvisti Bawn ja jatkoi puolestaan: "Kuitenkaan ei
karhu ollut halukas tappelemaan, sillä näimme sen kääntyvän pois ja
lähtevän löntimään jään poikki. Tämän me näimme kalliolta maissa, ja
karhu tuli meitä kohti sekä Keesh sen perässä, hyvin rohkeana. Ja hän
huuteli karkeita sanoja karhulle ja heilutti käsivarsiaan ja piti
suurta melua. Silloin karhun kiukku yltyi ja se kohosi takakäpälilleen
muristen. Mutta Keesh astui aivan karhun eteen."

"Niin teki", jatkoi Bim kertomusta. "Aivan karhun luo hän käveli.
Sitten karhu ryntäsi hänen peräänsä ja Keesh juoksi pois. Mutta
juostessaan hän pudotti pienen, pyöreän pallon jäälle. Ja karhu
pysähtyi haistelemaan sitä ja nielaisi sen suuhunsa. Keesh jatkoi
juoksuaan, viskellen pieniä, pyöreitä palloja, ja karhu jatkoi niitten
nieleskelemistä."

Alkoi kuulua huudahduksia ja epäileviä ääniä, ja Ugh-Gluk ilmaisi
epäuskonsa.

"Omin silmin sen näimme", vakuutti Bim.

Ja Bawn: "Aivan niin, omin silmin. Ja tätä jatkui, kunnes karhu nousi
äkisti pystyyn ja karjui kovin tuskissaan ja löi etukäpäliään
mielettömästi yhteen. Ja Keesh jatkoi juoksuaan jään poikki
pelastaakseen itsensä. Mutta karhu ei pannut häneen huomiota, vaan
sillä oli kyllin huolta pyöreistä palloista, joita se oli niellyt."

"Niin juuri, niellyt sisäänsä", keskeytti Bim. "Sillä se raapi itseään
ja loikki ympäriinsä jäällä, kuten leikkivä penikka, jota paitsi se
murisi ja kiljui niin, että näkyi, ettei se ollut leikkiä, vaan tuskaa.
En koskaan ole nähnyt sellaista näkyä."

"Ei, koskaan ei ole nähty sellaista näkyä", toisti Bawn. "Ja vieläkin
sanon, se oli kovin suuri karhu."

"Noituutta", vihjasi Ugh-Gluk.

"En tiedä", vastasi Bawn. "Kerron vain mitä silmilläni näin. Ja hetken
kuluttua karhu heikontui ja uupui, sillä se oli hyvin painava ja se oli
loikkinut ympäriinsä kovin rajusti, ja lopulta se läksi kulkemaan
pitkin jäätikön laitaa ravistaen päätään jäykästi puolelle ja toiselle
ja istahti vähän väliä, karjui ja kiljahteli. Ja Keesh seurasi karhun
jälkiä, ja me seurasimme Keeshin jälkiä koko sen päivän ja kolme päivää
lisäksi. Karhu kävi heikoksi, mutta ei lakannut karjumasta tuskissaan."

"Tämä on satua", huudahti Ugh-Gluk. "Varmasti satua."

"Voipa hyvinkin olla."

Ja taas Bim puhui: "Karhu harhaili milloin sinne milloin tänne;
edestakaisin, risteili jälkiänsä kulkien ympyrässä ja tuli vihdoin
samaan paikkaan, missä Keesh oli sen ensin tavannut. Tällöin karhu oli
jo hyvin sairas eikä voinut enää ryömiä kauemmas. Silloin Keesh meni
lopettamaan sen ja keihästi karhun hengettömäksi."

"Entä sitten?" tiedusti Klosh-Kwan.

"Sitten me jätimme Keeshin nylkemään karhua ja riensimme kertomaan,
mitenkä karhuja uudella tavalla tapetaan."

Ja sen päivän iltapuolella naiset hääräsivät karhunlihan kimpussa,
sillä aikaa kuin miehet kokoontuivat neuvotteluun. Kun Keesh saapui,
lähetettiin lähettiläs hänelle sanomaan, että hän tulisi neuvotteluun.
Mutta hän lähetti vastauksen, sanoen olevansa nälkäinen ja väsynyt;
sitäpaitsi hänen igloonsa oli kyllin tilava ja mukava, että sinnekin
voisi paljon miehiä mahtua.

Ja miesten uteliaisuus oli niin suuri, että koko joukko läksi
Klosh-Kwanin luota Keeshin iglooseen. Hän oli syömässä, mutta otti
miehet arvokkaasti vastaan ja asetti heidät istumaan arvonsa mukaiseen
järjestykseen. Ikeega oli ylpeä ja hämmästynyt tämän käänteen johdosta,
mutta Keesh oli tyyni ja rauhallinen.

Klosh-Kwan toisti Bimin ja Bawnin kertomuksen ja lopetettuaan sanoi
ankarasti: "Niin että selitystä vaaditaan, oi Keesh, sinun
metsästystapasi johdosta. Onko siinä noituutta?"

Keesh katsoi häneen ja hymyili. "Ei, oi Klosh-Kwan. Sitä ei ole, sillä
eipä ole nuoren pojan lupa tietää mitään noituudesta, enkä minä tiedä.
Olen vain keksinyt tavan, millä voi tappaa jääkarhun helposti, siinä
kaikki. Se on viekkautta eikä noituutta."

"Ja voiko kuka tahansa tehdä sen?"

"Ken hyvänsä."

Seurasi pitkä äänettömyys. Miehet silmäilivät toinen toisensa kasvoja,
ja Keesh kävi syömään.

"Ja ... ja ... ja tahdotko kertoa meille, oi Keesh?" kysyi Klosh-Kwan
lopulta aralla äänellä.

"Miksei, tahdon kertoa teille", vastasi Keesh, lopetti syöntinsä imien
mehun luusta tarkkaan ja nousi. "Aivan yksinkertainen juttu. Nähkääs!"
Hän otti esille ohuen valaanluisen suikaleen ja näytti sitä heille. Sen
päät olivat terävät kuin neulan kärjet. Sitten hän taivutti sen
varovasti sormillaan. Äkkiä hän päästi päät irti, jolloin ruoto
ponnahti suoraksi. Sitten hän otti valaanrasvapalan.

"Niin", sanoi hän, "otat valaan ihrapalan, näin, ja koverrat sen
ontoksi. Sitten asetat valaanruodon tähän onttoon kohtaan, tiukasti
jännitettynä, ja peität sen toisella ihrapalalla. Sitten se pannaan
ulos, missä se jäätyy pieneksi, pyöreäksi palloksi. Karhu nielee
pienen, pyöreän pallon, ihra sulaa, teräväpäinen ruoto oikenee suoraksi
haavoittaen karhun sisuksia, ja kun karhu tulee hyvin heikoksi --
mikäs, ettei sitä voi keihästää. Sehän on aivan helppoa."

Ja Ugh-Gluk sanoi: "Ah!" Ja jokainen sen jälkeen sanoi jotakin, kukin
omaan tapaansa, ja Klosh-Kwan sanoi: "Ooh!" ja kaikki ymmärsivät.

Tämä on kertomus Keeshistä, joka eli hyvin vanhaksi napameren äärellä.
Koska hän harjoitti viekkautta eikä noituutta, kohosi hän kurjimmasta
igloosta kylänsä päälliköksi, ja kautta niitten vuosien, jotka hän eli,
kerrotaan hänen heimonsa olleen hyvinvoipaa, eikä yhdenkään lesken tai
yksinäisen tarvinnut yöllä vaikeroida sitä, ettei ollut heillä lihaa.








End of Project Gutenberg's Yllätys y. m. kertomuksia Alaskasta, by Jack London

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YLLÄTYS Y. M. KERTOMUKSIA ***

***** This file should be named 42565-8.txt or 42565-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/4/2/5/6/42565/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License available with this file or online at
  www.gutenberg.org/license.


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation information page at www.gutenberg.org


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at 809
North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887.  Email
contact links and up to date contact information can be found at the
Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]

Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit:  www.gutenberg.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For forty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.