Viimeinen ottelu

By Jack London

The Project Gutenberg eBook, Viimeinen ottelu, by Jack London, Translated
by Einari Merikallio


This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.




Title: Viimeinen ottelu


Author: Jack London



Release Date: March 20, 2018  [eBook #56793]

Language: Finnish


***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIMEINEN OTTELU***


E-text prepared by Tapio Riikonen



VIIMEINEN OTTELU

Kirj.

JACK LONDON

Englannin kielestä suomentanut

Einari Merikallio






Helsinki
Urheilijain Kustannus-O.Y.
1917.




I.


Useita näytemattoja oli levitetty heidän eteensä lattialle -- kaksi
brysselmattoa, joita he aluksi olivat tiedustelleet, näytti, mihin
suuntaan päätös kallistuisi, samalla kun parikymmentä puhdasväristä
mallia hiveli heidän silmiään pitkittäen riitaa mieliteon ja lompakon
välillä. Liikkeen johtaja osoitti heille kunnioitusta itse palvelemalla
heitä -- tai osoitti hän sitä oikeastaan vain Joelle, sen nuori nainen
kyllä tiesi, sillä olihan hän huomannut kuinka hissipoikakin oli ollut
suu auki kunnioituksesta heitä ylös saattaessaan. Eikä hän myöskään
voinut olla huomaamatta, millaista kunnioitusta katujen kulmissa
seisoskelevat poikaviikarit ja nuorukaisjoukot osoittivat Joelle tämän
kävellessä hänen kanssaan erittäinkin hänen ja Joen asuntojen
läheisyydessä kaupungin länsiosassa.

Mutta liikkeen johtajaa kutsuttiin puhelimeen, ja nuoren naisen ihanien
mattojen toiveet ja kukkaron ikävät vaatimukset joutuivat syrjään vielä
suuremman mieleen kohonneen epäilyksen ja levottomuuden tieltä.

"Mutta minä en voi käsittää, mitä iloa sinulle siitä voi olla, Joe",
sanoi hän lempeästi, mutta äänenpaino, jolla hän nuo sanat lausui,
ilmaisi äskeistä epämieluisaa keskustelua.

Silmänräpäyksen ajan nuorukaisen poikamaisia kasvoja pimensi varjo,
joka samassa vaihtui helläksi hohteeksi. Hän oli vasta poika,
samoinkuin toinen oli vain tyttö -- kaksi nuorta olentoa elämän
kynnyksellä, vuokraamassa huoneustoa ja ostamassa mattoja yhdessä.

"Kannattaako siitä nyt huolehtia?" kysyi hän. "Sehän on viimeinen
kerta, aivan viimeinen."

Hän katsoi nuoreen naiseen hymyillen, mutta tämä huomasi hänen
huulillaan kieltäymyksen tajuttoman kuiskauksen tapaisen huokauksen, ja
tuntien vaistomaisesti tuon naiselle ominaisen halun omistaa yksin
puolisonsa hän pelkäsi tuota asiata, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka
niin voimakkaasti oli vallannut miehen elämän.

"Tiedäthän, että ottelu O'Neilin kanssa tuotti viimeisen osan äidin
talon velasta", jatkoi Joe. "Mutta se on ollutta ja mennyttä. Nytkin
saan tästä viimeisestä ottelusta Pontan kanssa sata dollaria selvää
rahaa -- pyöreän sataisen; siinähän on vähän niinkuin pesänmunaa meidän
mökkiin."

Mutta raha ei taivuttanut naisen mieltä. "Sinä varmaankin pidät siitä,
tuosta -- tuosta 'urheilusta', niinkuin sinä sanot sitä. Minkätähden?"

Joe ei löytänyt sopivia sanoja. Hän ilmaisi ajatuksensa käsillään,
ikäänkuin hän olisi ollut toimessa, ja ruumiillaan ja lihastensa
liikkeillä, ikäänkuin hän olisi ollut kilpailussa, mutta sanoin hän ei
voinut kuvailla ottelun viehätystä. Hän koetti kuitenkin, vaikka aluksi
katkonaisesti ilmaista mitä hän, sitä itselleen selvittelemättä, tunsi
kilpailun hurmiotilassa.

"Se vain on varmaa, Genevieve, että hyvältä tuntuu, kun on saanut
miehen semmoiseen asemaan, johon on halunnutkin, kun tämä on hehkunut
halusta iskeä molemmilla nyrkeillään ja kun ei päästänyt yhtään hänen
iskuaan tuntumaan, kun on itse antanut iskun ja hän alkaa hoippua ja
tarttuu kiinni vastustajaansa, ja kisatuomari irroittaa hänet erilleen,
niin että voi käydä hänen kimppuunsa antaakseen hänelle lopullisen
iskun, ja koko sali raikuu huudoista ja katsojat eivät pysy enää
paikoillaan ja kun tietää olevansa parempi mies ja pelanneensa selvää
peliä ja voittaneensa siksi, että oli parempi. Sen minä sanon, että..."

Hän keskeytti äkkiä, hämmästyen omaa puheliaisuuttaan ja Genevieven
ihmettelevää katsetta. Hänen puhuessaan oli tämä tarkannut hänen
kasvojaan, samalla kuin pelko alkoi kuvastua hänen omilla kasvoillaan.
Kuvatessaan hänelle tuota jännittävintä hetkeä näki Joe ajatuksissaan
horjahtelevan miehen, valot, huutavan yleisön, ja hän oli mennyttä
Genevievelle, elämän virran mukana, jota tämä ei käsittänyt, virran,
joka oli uhkaava ja vastustamaton ja joka teki naisen rakkauden
säälittäväksi ja heikoksi. Se Joe, jonka Genevieve tunsi, eteni
hänestä, himmeni, katosi. Nuo poikamaisen raikkaat kasvot olivat
mennyttä, mennyttä oli silmien hellä katse ja suun suloinen kaareutuma.
Hän näki nyt miehen kasvot, jännittyneet, teräksisen liikkumattomat
kasvot, teräksisen suun teräshuulineen, teräksiset, laajentuneet,
tuijottavat silmät, joiden loiste ja välke oli teräksen välkettä. Ne
olivat miehen kasvot, ja hän oli tuntenut vain hänen pojankasvonsa.
Näitä kasvoja hän ei tuntenut ollenkaan.

Mutta samalla kun hän niitä pelkäsi, tunsi hän itsensä jollain tavoin
ylpeäksi Joesta. Hänen miehekkyytensä, tuo taistelevan miespuolisen
olennon miehekkyys, vaikutti ehdottomasti häneen, naisolentoon, joka
koko perinnäisyytensä kautta oli muodostunut sellaiseksi, että hänen
täytyi etsiä puolisokseen voimakas mies ja antautua hänen voimansa
turviin. Genevieve ei käsittänyt tuota Joen olemuksen voimaa, joka
kasvoi naisen rakkauttakin mahtavammaksi ja valtasi miehen; ja
kuitenkin osoitti suloisen ahdistuksen tunne hänen naisenrinnassaan,
että Joe oli hänen tähtensä, juuri rakkauden tähden, alistunut hänen
tahtoonsa, luopunut koko tuosta osasta elämäänsä, ettei hän tämän
ainoan kerran jälkeen enää milloinkaan ottaisi osaa nyrkkitaisteluun.

"Rouva Silverstein ei pidä rahaotteluista", sanoi hän. "Hän toruu, kun
niistä puhe tulee, ja kyllä hänkin jotakin tietää asioista."

Joe hymyili suopeasti, salaten loukkauksen, joka ei ollut aivan
ensimäinenkään ja jota hän tunsi siitä, ettei Genevieve koskaan osannut
antaa arvoa tälle puolelle hänen luonteessaan ja elämässään, josta hän,
Joe, enimmin ylpeili. Omilla ponnistuksilla ja kovalla työllä hankittua
voimaa ja taitoa hän oli tarkoittanut; sen ja vain sen hän tiesi
ylpeänä voivansa laskea Genevieven jalkojen juureen sinä hetkenä,
jolloin hän oli antanut itsensä hänelle semmoisena kuin hän oli. Se oli
suoritetun työn ansio, miehuuden palkkio, jota suurempaa ja jalompaa ei
yksikään toinen mies voisi tarjota, ja se hänen mielestään yksin oli
antanut hänelle oikeuden omistaa Genevieven. Ja tämä ei ollut
käsittänyt sitä silloin, yhtä vähän kuin hän sitä käsitti nytkään, ja
Joe mahtoi ihmetellä, mitä muuta Genevieve saattoi hänessä nähdä, joka
teki hänet kyllin arvokkaaksi hänelle.

"Rouva Silverstein on vanha jankuttaja, joka ei tiedä tästä asiasta
yhtään mitään", virkkoi Joe hyvänluontoisesti. "Mitä ihmettä hän
tietäisikään? Minä sanon sinulle, että se on hyvää ja terveellistäkin",
-- viimeisen sanansa hän lausui jälkimietteenä. "Katso minua! Minä
sanon vielä, että minun täytyy elää puhdasta elämää, jos mielin olla
tällaisessa kunnossa. Minä elän säännöllisemmin kuin tuo rouva tai
hänen iäkäs miehensä tai kukaan muu tutuistasi -- kylpyjä, hierontaa,
ruumiinharjoitusta, kaikki määräajallaan, hyvä ravinto, eikä mitään
porsastelua, ei väkijuomia, ei tupakkaa, ei mitään mikä minua
vahingoittaisi. Niin, minä elän puhtaammin kuin sinä, Genevieve --."

"Tarkoitan totta", ehätti hän lisäämään, nähdessään toisen
loukkaantuneen kasvonilmeen. "En tarkoita vettä ja saippuaa, mutta
katsos tätä." Hän tarttui kädellään Genevieveä kunnioittavasti, mutta
lujasti käsivarteen. "Pehmeää, sinun on kauttaaltaan pehmeää. Ei
ollenkaan sellaista kuin minun. Koetteleppa tätä!"

Hän painoi Genevieven sormenpäitä kovaksi jännitettyihin
käsivarsilihaksiinsa, kunnes tämä hätkähti kivusta.

"Ja kaikkialla on yhtä kovaa, aivan samanlaista kuin tämä", hän jatkoi.
"Tätä minä nimitän puhtaana olemiseksi. Jokainen palanen lihaa ja verta
ja lihasta on puhdasta aina luihin saakka -- ja ne ovat puhtaat nekin.
Ei yksistään vedellä ja saippualla pesty iho, vaan kaikki läpeensä
puhdasta. Minä sanon, että oikein tuntuu, miten kaikki on puhdasta. Se
tuntuu ihan luissa ja lihoissa. Kun herään aamulla ja menen työhöni,
huutaa jokainen veripisara ja jokainen lihassäije, että se on puhdas.
Niin katsoppas -- -- --"

Hän keskeytti äkkiä nolona, hämmästyen omaa harvinaista sanatulvaansa.
Hän ei ollut koskaan elämässään ollut noin äärettömän kiihtynyt, eikä
hänellä ollut koskaan vielä ollut syytä sellaiseen kiihtymykseen. Mutta
nyt oli kysymys kilpailusta, sen todellisesta arvosta, kilpailusta
itsestään, korkeimmasta asiasta mitä elämässä on -- tai siitä mikä oli
ollut hänelle suurinta tuohon iltaan saakka, jolloin hän oli sattumalta
käynyt tekemässä kauppaa Silversteinin kahvilassa ja jolloin hän äkkiä
kohtasi Genevieven suunnattoman mahtavana tekijänä elämänsä tiellä,
Genevieven, joka himmensi kaiken muun. Hän alkoi, vaikkakin
epämääräisesti nähdä jyrkän ristiriidan naisen ja elämänuran välillä,
ristiriidan, jossa miehen tehtävä maailmassa ja naisen kaipaus omistaa
mies kokonaan joutuivat vastakkain. Mutta hän ei kyennyt tekemään
laajakantoisia johtopäätöksiä. Hän näki vain, että toiselta puolen
konkreettista lihaa ja verta oleva Genevieve ja toiselta puolen tuo
suuri abstraktinen elävä kilpailu, vetivät aivan eri köyttä ja kumpikin
vaati häntä itselleen. Tuo taistelu raateli häntä, ja hän ajelehti
avuttomana taistelun pyörteissä.

Hänen sanansa olivat kiinnittäneet Genevieven katseen hänen
kasvoihinsa, ja tätä oli miellyttänyt hänen heleä ihonsa, kirkkaat
silmänsä ja hänen poskensa, jotka olivat sileät kuin neitosen.
Genevieve käsitti, että Joen perustelut olivat päteviä ja ne tuntuivat
hänestä sitäkin vastenmielisemmiltä. Hän kapinoi vaistomaisesti tuota
kilpailemista vastaan, joka veti miestä hänen luotaan, riistäen häneltä
osan hänestä. Siinä oli kilpakosija, jota hän ei käsittänyt. Eikä hän
käsittänyt sitäkään, mitä houkuttelevaa se kykeni tarjoamaan. Jos se
olisi ollut naiskilpailija, toinen nainen, olisi hän silmillään saanut
siitä selvän käsityksen; mutta nyt hän hapuili pimeässä tavoitellen
saavuttamatonta vastustajaansa, josta hänellä ei ollut todellista
käsitystä. Se minkä hän tajusi todeksi toisen puheesta, teki kilpailun
vain yhä kauheammaksi.

Ajatus omasta heikkoudesta juolahti äkkiä hänen mieleensä. Hän tunsi
sääliä itseään kohtaan ja se suretti häntä. Hän tahtoi omistaa Joen,
saada kokonaan omakseen; naisena hän ei voinut tyytyä vähempään, mutta
Joe vältteli häntä, pujahtaen milloin minnekin syleilystä, johon hän
koetti sulkea hänet. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja hänen
huulensa värisivät; siten hän muutti tappion voitoksi ja karkoitti
kaikkivaltiaan kilpailun heikkoutensa voimalla.

"Älähän nyt, Genevieve, älä itke!" rukoili nuorukainen murheellisena,
mutta muuten aivan ymmällään. Hänen miehekkään käsityksensä mukaan ei
tuollaiseen onnettomuuteen ollut mitään todellista syytä ja kuitenkin
nähdessään hänen kyyneleensä hän unohti kaiken muun.

Genevieven kosteat silmät hymyilivät anteeksiantoa, ja vaikka Joe ei
tiennytkään mitä hänen piti saada anteeksi, heltyi hän kokonaan. Hän
ojensi äkkiä Genevievelle molemmat kätensä, mutta jonkinlaisella
tehdyllä jäykkyydellä ja kylmyydellä hän esti tämän kädenpuristuksen;
silmät sensijaan hymyilivät sitä lämpimämmin.

"Tässähän tulee herra Clausen", sanoi hän, katsoen samassa tulijaa
silmillä, joissa naiselle ominaisen kyvyn vaikutuksesta ei enää näkynyt
merkkiäkään kosteudesta.

"Arvelit varmaankin, etten enää tulisikaan takaisin, Joe?" kysäsi
liikkeenjohtaja, jolla oli kuulaankalpea iho ja jonka karkea poskiparta
oli ristiriidassa pienten, lempeitten silmien kanssa.

"No, mitäs arvelette -- hm, niin, mehän puhuimme kokovillaisista",
jatkoi hän reippaasti. "Tuo sievä malli tuossa miellyttää teitä
varmaankin, vai kuinka? Niin niin, kyllä minä tiedän. Minä perustin
talouden neljäntoista dollarin viikkopalkalla. Mutta ei mikään ole
liian hyvää tuohon pieneen pesään, vai mitä? Kyllähän minä sen tiedän,
eikähän eroa olekaan kuin seitsemän senttiä, ja kallein käy ajan
mittaan huokeimmaksi, se on varmaa. Kuulepa mitä sanon, Joe", -- hän
sai äkkiä ihmisystävällisen mielijohteen ja alkoi puhua tuttavallisesti
matalalla äänellä, "-- näes sinulle, mutta en kenellekään muulle, minä
alennan viisi senttiä. Mutta", -- hänen äänensä sai juhlallisen
vakuuttavan soinnun, -- "mutta sinä et saa sanoa kenellekään, mitä olet
maksanut."

"Ommeltuna, reunustettuna ja paikoilleen asetettuna se tulee tietysti
kaikki samaan laskuun", sanoi hän, kun Joe ja Genevieve olivat
neuvotelleet keskenään ja ilmoittaneet päätöksensä.

"Entä tuo pieni pesä?" kysyi hän. "Milloin levitätte siipenne ja
lennätte pois? Huomenna! Niin pian? Ihanaa! Ihanaa!!"

Hän muljautteli silmiään innoissaan ja loi heihin sitten isällisen,
loistavan katseen.

Joe oli vastannut aika karskeasti ja Genevieve oli punastunut
hyvänlaisesti, mutta kumpikin tunsi, ettei se ollut oikein sopivaa.
Eikä ainoastaan asian yksityisluontoisuuden ja pyhyyden vuoksi, vaan
sen tähden, mikä olisi voinut keskiluokan mielestä olla turhaa
kainoutta, mutta joka heissä oli sitä vaatimattomuutta ja
vaiteliaisuutta, jota tavataan työväenluokkaan kuuluvissa henkilöissä,
jotka pyrkivät puhtaaseen elämään ja hyviin tapoihin.

Herra Clausen saattoi heitä hissille isällisen hymyilevänä ja
hyväntahtoisena, ja kauppa-apulaisten katseet seurasivat Joen
ryhdikästä vartaloa hänen poistuessaan huoneesta.

"Entäs tänä iltana, Joe?" kysyi herra Clausen hätäisesti heidän
varrotessaan hissiä. "Miltäs tuntuu? Luuletko, että voitat hänet?"

"Varmasti", vastasi Joe. "En ole koskaan ollut paremmassa kunnossa."

"Sinä jaksat siis hyvin? No hyvä, hyvä! Näetkös minä vaan ihmettelin --
niin, ha haa! -- kun on naimahommat ja muuta -- -- ajattelin ettet
olisi oikein vireissä, vai kuinka? -- hiukan hermostunut, näetkös.
Tiedänhän, kun itsekin olen naimisissa. Mutta sinähän voit hyvin?
Tietysti. On tarpeetonta kysyäkään sellaista. Ha haa! No, onnea vaan,
poikaseni. Tiedän että voitat. En koskaan ole vähääkään epäillyt, johan
nyt."

"Ja hyvästi neiti Pritchard", sanoi hän Genevievelle, saattaen häntä
kohteliaasti hissiin. "Toivon, että käytte usein täällä. Se olisi niin
hauskaa -- kovin hauskaa -- sen vakuutan."

"Kaikki kutsuvat sinua 'Joeksi'", sanoi Genevieve moittivasti hissiin
laskeutuessaan. "Miksi he eivät sano 'herra Fleming?' Se olisi oikeus
ja kohtuus."

Mutta Joe tuijotti nyrpeästi hissipoikaan eikä ollut kuulevinaan.

"Mikä sinun on, Joe?" kysyi Genevieve hellästi, tietäen hyvin, kuinka
voimakkaasti hänen sanansa vaikuttivat Joeen.

"Ei mitään", sanoi hän. "Minä vain ajattelin -- ja toivoin."

"Toivoit? -- mitä?" Hänen äänensä oli lumoava ja hänen silmänsä
olisivat saaneet heltymään kovemmankin miehen kuin Joe, vaikka ne eivät
saaneetkaan tätä kohottamaan katsettaan häneen.

Vihdoin hän kuitenkin katsoi Genevieveen miettiväisenä. "Minä
toivoisin, että näkisit minut edes kerrankin nyrkkeilyottelussa."

Genevieve teki kärsimättömän liikkeen ja Joen katse masentui.
Genevieveä raateli vihlova tunne siitä, että Joe oli joutunut tuon
kilpailijan kynsiin ja loittoni.

"Minä -- minä tahtoisin", sanoi Genevieve äkkiä väkinäisesti,
tavoitellen tuota myötätuntoa, joka tekee voimakkaimmatkin
miehet heikoiksi ja vetää heidän päänsä naisten rinnoille.

"Tahdotko?!"

Taas Joe katsoi häntä silmiin. Hän tarkoitti sitä -- Genevieve tiesi
sen. Se oli kuin vetoamista hänen rakkautensa suuruuteen.

"Se olisi elämäni ylpein hetki", sanoi Joe lyhyesti.

Se, että Genevieve teki rohkean päätöksen ja lausui aivan lyhyesti:
"Minä tahdon", lienee ollut rakkauden synnyttämää kaukonäköisyyttä,
halua tyydyttää Joen myötätunnonkaipuuta ja halua nähdä kilpailua
kasvoista kasvoihin oppiakseen tuntemaan sitä, ja ehkä se oli myös
seikkailun salaperäinen torventoitotus, joka tuntui houkuttelevalta
Genevieven yksitoikkoisessa elämässä.

"Sitä en olisi uskonut, muutoin en olisi kysynytkään", sanoi hän
suoraan heidän astuessaan sivukäytävälle.

"Mutta eikö se voi käydä päinsä?" kysyi Genevieve levottomana, peläten
päätöksensä horjuvan.

"Voin kyllä järjestää asian; mutta minä en luullut sinun tahtovan."

"En luullut sinun tahtovan", toisti hän yhä hämillään, auttaessaan
Genevieveä raitiotievaunuun ja kaivaen taskustaan pilettirahaa.




II.


Genevieve ja Joe olivat työläisaristokraatteja. Huolimatta kehnosta ja
kurjasta ympäristöstään he olivat säilyneet puhtaina ja terveinä.
Heillä oli omanarvontuntoa, he kunnioittivat kaikkea, mikä elämässä oli
kaunista ja puhdasta, ja juuri se oli kohottanut heidät vertaistensa
yläpuolelle. Tuttavia ei paljon käynyt heidän luonaan, eikä
kummallakaan heillä ollut koskaan todella hyvää ystävää, jonka kanssa
kaikki olisi ollut yhteistä. Heidän seurankaipuunsa oli voimakas, mutta
he olivat jääneet yksinäisiksi sentähden, että he eivät voineet
tyydyttää tuota vaistoa ja samalla puhtauden ja säädyllisyyden
kaipuutaan.

Ei kukaan työläisnainen ollut viettänyt turvallisempaa elämää kuin
Genevieve. Raakuuden ja törkeyden ympäröimänä hän oli karttanut kaikkea
karkeata ja raakaa. Hän näki vain sitä, mitä hän tahtoi nähdä ja hän
tahtoi aina nähdä parasta, välttäen karkeutta ja kömpelyyttä, ja sen
hän teki ilman suuria ponnistuksia, vaistomaisesti. Hän oli heti alusta
pitäen ollut suojattuna. Ollen ainoa lapsi, jonka piti hoitaa
kivuloista äitiään, hän ei ollut ottanut osaa katuleikkeihin eikä
naapurilasten ilonpitoon. Isä, pienikokoinen, lempeäluontoinen,
kapearintainen ja vähäverinen konttoristi, joka viihtyi kodissaan
sentähden, että hänellä oli luontainen haluttomuus sekaantua toisten
ihmisten asioihin, oli ponnistanut kaikkensa tehdäkseen kodin hengen
suloiseksi ja helläksi.

Jäätyään kahdentoistavuotiaana orvoksi oli Genevieve mennyt suoraan
isänsä hautajaisista asumaan Silversteinin perheeseen, jonka huoneet
sijaitsivat kahvilan yläpuolella. Täällä, ystävällisten vieraitten
turvissa hän ansaitsi ruokansa ja vaatteensa puotipalvelijana. Koska
Genevieve ei ollut juutalainen, oli hänestä erittäin suurta hyötyä
Silversteineille, jotka eivät itse hoitaneet liikettä omana
lepopäivänään.

Ja tuossa yksitoikkoisessa pikku myymälässä oli häneltä vierähtänyt
kuusi kehitysvuotta. Hänellä ei ollut monta tuttavaa. Hän ei
ollut välittänyt tyttötovereista siitä syystä, ettei ilmaantunut
ainoatakaan tyttöä, josta hän oli pitänyt kylliksi. Eikä hän
välittänyt kävellä nuorien naapuripoikienkaan kanssa, kuten jo
viidentoistavuotiaitten tyttöjen tapana oli. "Pöyhkeäksi nukkemaiseksi
tytöksi" oli naapuritytöillä tapana nimittää häntä; ja vaikka heidän
vihamielisyytensä syynä olikin hänen kauneutensa ja eristäytymisensä
toisista, herätti hän sittenkin heissä kunnioitusta. "Persikoita
kermassa" sanoivat hänestä nuorukaiset -- vaikka vain hiljaa keskenään,
sillä he pelkäsivät suututtavansa toiset tytöt, samalla kuin he
tunsivat pelonsekaista kunnioitusta Genevieveä kohtaan, jossa heidän
mielestään oli jotakin salaperäisen kaunista ja saavuttamatonta.

Hän oli todellakin kaunis. Polveutuen pitkästä sarjasta amerikkalaisia
esivanhempia hän oli noita ihmeellisiä, siellä täällä löytyviä
työläisluokan kukkasia, joiden olemassaoloon ei esivanhempien perintö
eikä ympäristö näytä tarjoavan selitystä. Hänen kasvojensa väri oli
täydellisen kaunis, sillä veri loi hänen valkoiselle iholleen niin
suloisen punan, että kuvaus "persikoita kermassa" oli aivan paikallaan.
Hänet teki kaunottareksi kasvojen säännölliset piirteet, mutta vieläkin
suuremmassa määrin hänen vartalonsa kauniit ääriviivat. Hän oli
hiljainen, vieno, ylevän ja arvokkaan näköinen, samalla kuin hän osasi
pukeutua aistikkaasti, ja kaikki, mitä hän puki ylleen, kohotti vain
hänen kauneuttaan ja arvokkuuttaan. Sanalla sanoen, hän oli täysin
naisellinen, lempeä, hellä ja kiehtova, rinnassa naisen palava rakkaus
ja naisellinen äidinmieli. Mutta tämä puoli hänen luonnettaan oli ollut
hänessä uinuvana kautta vuosien odottaen puolisoa ilmaantuvaksi.

Sitten tuli Joe eräänä kuumana lauantai-iltapäivänä Silversteinin
kahvilaan vilvoittaakseen itseään jäätelösoodalla. Genevieve ei ollut
huomannut hänen tuloaan, sillä hän oli puhunut parhaallaan toisen
ostajan, kuusi- tai seitsenvuotiaan poikanaskalin kanssa, joka totisena
selitteli, mitä hän halusi lasikaapista, joka oli täynnä ihmeellisiä
makeisia ja jossa pahvikolla oli luettavana sanat: "Viisi kappaletta
viidellä pennillä."

Genevieve oli kuullut sanat: "Saanko jäätelösoodaa!" ja hän oli
kysynyt, katsomatta kysyjää kasvoihin: "Mitä lajia?" Eihän hänen
tapansa ollutkaan kiinnittää huomiota nuorukaisiin. Heissä oli jotakin,
jota hän ei käsittänyt. Tapa, jolla he häntä katselivat, kiusasi häntä,
vaikka hän ei tiennyt miksi; heissä oli jotakin kummallista ja
julkeata, joka ei häntä miellyttänyt. Siihen saakka mies ei ollut
esiintynyt hänen mielikuvituksessaan. Ne nuorukaiset, joita hän oli
nähnyt, eivät olleet vetäneet häntä puoleensa, he olivat olleet hänelle
aivan merkityksettömiä. Niin, jos joku olisi häneltä kysynyt syytä
miesten olemassaoloon maan päällä, olisi hän jäänyt vastausta vaille.

Tyhjentäessään jäätelömitan lasiin tuli hänen katseensa sattumalta
viivähtäneeksi Joen kasvoilla ja hänet valtasi samassa suloinen
mielihyväntunne. Seuraavassa silmänräpäyksessä Joekin vilkaisi häneen,
jolloin neitonen loi katseensa alas ja poistui soodasäiliölle. Mutta
täyttäessään lasia ei hän voinut olla katsomatta nuorukaiseen uudestaan
-- kuitenkin vain vilaukselta, sillä hän huomasi Joen luoneen sillä
välin katseensa häneen, kohdatakseen hänen katseensa, samalla kun Joen
omilla kasvoilla loisti ilmeinen mielenkiinto, joka sai Genevieven
äkkiä katsomaan poispäin.

Genevieveä hämmästytti se, että mies saattoi niin miellyttää häntä.
"Niin kaunis poika!" ajatteli hän itsekseen, koettaen viattomasti ja
vaistomaisesti torjua sitä kiehtomis- ja vetovoimaa, joka piili tuossa
kauneudessa. "Eipä hän sentään olekaan niin kaunis", arveli hän,
laskiessaan lasin hänen eteensä ja ottaessaan vastaan maksuksi tarjotun
hopearahan sekä katsoessaan häntä kolmannen kerran silmiin. Hänen
sanavarastonsa oli rajoitettu ja hänellä oli vähän tietoja sanojen
sisällyksen merkityksestä, mutta luja miehekkyyden leima nuorukaisen
kasvoilla sanoi hänelle, että se sana, joka hänellä oli ollut mielessä,
ei ollut sattuva.

"No, komea hän sitten ainakin on", ajatteli hän, vältellen taas hänen
katsettaan luomalla omansa alas. Mutta sanottiinhan kaikkia
hyvännäköisiä miehiä komeiksi, eikä hän senvuoksi pitänyt siitäkään
sanasta. Olipa nyt miten tahansa, häntä oli kuitenkin miellyttävä
katsella ja Genevievellä oli kiusallinen halu katsoa nuorukaista, yhä
uudelleen.

Joe puolestaan ei ollut koskaan nähnyt puotipöydän takana tuon neitosen
vertaista. Vaikka hän tiesikin enemmän luonnonlaeista kuin tuo neitonen
ja olisi heti osannut selittää syyn naisen olemassaoloon maan päällä,
ei naisella kuitenkaan ollut koskaan ollut mitään osaa hänen
maailmassaan. Nainen esiintyi yhtä vähän hänen mielikuvituksessaan kuin
mies Genevieven mielikuvituksessa. Mutta nyt oli nainen koskettanut
hänen mielikuvitustaan, ja tuo nainen oli Genevieve. Hän ei ollut
koskaan uneksinutkaan, että nuori neitonen voisi olla niin kaunis, eikä
hän voinut kääntää silmiään hänestä. Mutta kun heidän katseensa
kohtasivat, tunsi Joe kiusallista ahdistusta, ja hän olisi katsonut
poispäin, ellei toinen olisi niin äkkiä luonut katsettaan alas.

Mutta kun Genevieve vihdoin kohotti häneen kiinteän katseen, tulikin
nuorukaisen vuoro luoda katseensa alas ja hänen poskilleen levisi
punastus. Neitonen ei joutunut läheskään niin hämilleen kuin
nuorukainen, eikä päästänyt sitä lainkaan näkyviin. Sisimmässään hän
tunsi levottomuutta, jommoista hän ei ollut vielä koskaan tuntenut,
mutta se ei millään tavoin häirinnyt hänen ulkonaista levollisuuttaan.
Joe sitä vastoin oli ilmeisesti hämillään, mutta tunsi vaikeasta
asemastaan huolimatta mielihyvää.

Ei kummallakaan ollut käsitystä rakkaudesta, kumpikin tunsi vain sen,
että hänellä oli suunnaton halu katsella toistaan. Kumpikin oli
häiriytynyt ja saanut herättävän sysäyksen, ja he vetivät toisiaan
puoleensa yhdistyvien elementtien vastustamattomalla kiihkeydellä. Joe
leikki lusikallaan, peitellen neuvottomuuttaan sooda-kulauksilla, mutta
viivytteli kuitenkin lähtöään, ja Genevieve puheli hiljaa, luoden
katseensa alas ja vallaten hänet lumousvoimallaan.

Mutta nuorukainen ei voinut jäädä ylen pitkäksi aikaa jäätelösoodan
ääreen ja toista lasia hän ei rohjennut pyytää. Niinpä hän jätti
neitosen puotiinsa valveillaan uneksimaan, itsekin kulkien katua kuin
unissakävijä. Genevieve uneksi koko iltapäivän ja hän tiesi olevansa
rakastunut. Niin ei ollut Joen laita. Hän tiesi vain, että hänen teki
mieli tavata Genevieveä uudestaan, nähdäkseen hänen kasvonsa. Hänen
ajatuksensa eivät ulottuneet sen pitemmälle, eivätkä ne oikeastaan
ajatuksia olleetkaan, vaan pikemminkin hämärää ja epämääräistä halua.

Tätä pakoittavaa halua hän ei kyennyt karkoittamaan. Päivän toisensa
jälkeen se vaivasi häntä, kahvila ja puotipöydän takana seisova
neitonen tulivat alati hänen mieleensä. Hän taisteli tuota halua
vastaan. Häntä peloitti ja hävetti mennä uudelleen kahvilaan. Hän
tyynnytti pelkoaan ajattelemalla, ettei hän ollut mikään hakkailija.
Ei ainoastaan kerran tai kahdesti, vaan kymmeniä kertoja hän hoki
tuota ajatusta, mutta siitä ei ollut apua. Niinpä hän eräänä iltana
keskellä viikkoa palattuaan työstään meni puotiin. Hän koetti astua
sisään huolettomasti ja ikäänkuin sattumalta, mutta koko hänen
käyttäytymisensä osoitti sitä tahdonvoiman ponnistusta, joka pakotti
hänen jalkansa kuljettamaan vastahakoista ruumista muassaan. Hän oli
myöskin ujompi ja neuvottomampi kuin koskaan ennen. Genevieve sitä
vastoin oli ulkonaisesti tavallista levollisempi, vaikka hänenkin
sisimmässään vallitsi ääretön levottomuus. Joe ei saanut selvää sanaa
suustaan, ilmoitti asian sopertaen, katsoi levottomana kelloa, joi
jääsoodansa hirmuisella kiireellä ja meni tiehensä.

Genevieve oli vähällä puhjeta itkuun harmista. Kuinka laiha palkkio
neljän päivän odotuksesta, jolloinka hän oli kuvitellut kaiken aikaa
olleensa rakastunut! Olihan tuo kaunis poika, arveli hän, mutta ei
hänen olisi pitänyt pitää noin hirveätä kiirettä. Mutta tuskin oli Joe
ehtinyt ensimäiseen kulmaan, ennenkuin hän toivoi olevansa jälleen
hänen luonaan. Hän halusi vain saada katsella Genevieveä. Hän ei
ollenkaan ajatellut, että se oli rakkautta. Mitä oli rakkaus? Se oli
sitä, että nuoret miehet ja naiset kävelivät yhdessä. Mutta mitä häneen
tuli --. Ja silloin hänen halunsa pukeutui selvempään muotoon, ja hän
huomasi, että juuri niin hänkin halusi. Hän halusi nähdä Genevieven,
katsella häntä, ja se kävisi hyvin päinsä, jos tämä vain lähtisi hänen
kanssaan kävelemään. Sitä se siis olikin, kun nuoret miehet ja neitoset
kävelivät yhdessä, mietti Joe viikon lähetessä loppuaan. Hänellä
oli ollut etäinen aavistus, että tämä kävely oli mahdollista
kohteliaisuutta, joka oli valmistuksena avioliitolle. Nyt hän käsitti
syvemmin sen merkityksen, halusi itsekin sitä ja päätteli siitä, että
hän oli rakastunut.

Molemmat olivat nyt samaa mieltä, ja oli selvää, mihin se johtaisi;
niinpä olikin Genevieven naapureilla enemmän kuin viikoksi
ihmettelemistä, kun hän ja Joe lähtivät yhdessä kävelemään.

He olivat kumpikin suuria sanasaitureita, ja siksi kesti kauvan,
ennenkuin he joutuivat kihloihin. Kun Joe ilmaisi ajatuksensa
liikkeillään, teki Genevieve sen pidättyvällä vaikenemisellaan ja
rakkautta säteilevällä katseellaan -- tämän jälkimäisen hän kuitenkin
olisi tukahuttanut neitseellisen kainosti, jos hän olisi tiennyt,
kuinka selvästi hänen sydämensä kieli niissä ilmeni. "Rakas" ja
"armaani" olivat aivan kerrassaan liian tuttavallisia puhuttelusanoja,
että he olisivat voineet niitä näin alussa käyttää; ja sitäpaitsi he
eivät, kuten useimmat muut rakastavat parit, liikoja käytelleet
lempisanoja. Kauvan aikaa tyytyivät he vain kävelemään yhdessä iltasin
tai istumaan vieretysten puiston penkillä, sanomatta kumpikaan
sanaakaan tuntikauteen, katsellen vain toisiaan silmiin, joita
tähtivalossa ei voinut kuitenkaan nähdä niin selvästi, että se olisi
herättänyt heidän itsetajuntansa ja häirinnyt heitä.

Nuorukainen käyttäytyi yhtä ritarillisen hienotunteisesti kuin
konsanaan ritari ylhäistä neitoaan kohtaan. Heidän kulkiessaan
kaupungilla asettui hän aina kadun puolelle -- hän oli jostakin
kuullut, että se kuului asiaan, -- ja kun hän kadun yli kuljettaessa
joutui seinän puolelle, astui hän heti neitosen taitse ulkopuolelle.
Hän kantoi neitosen paketteja ja kerran sateen uhatessa hänen
sateenvarjoaan. Koska hän ei ollut kuullut, että oli tapana lähettää
kukkia sydänkäpyselleen, lähetti hän Genevievelle sen sijaan hedelmiä.
Hedelmistähän oli jotain hyötyä. Ne olivat hyviä syödä. Kukkia hän ei
koskaan ollut tullut ajatelleeksi, ennenkuin hän eräänä päivänä huomasi
Genevieven tukassa vaalean ruusun. Se veti lakkaamatta puoleensa Joen
katseen. Se oli hänen tukkansa, ja sen tähden herätti tuo kukka hänen
mielenkiintoaan. Edelleen herätti se hänen mielenkiintoaan siksi, että
hän oli tahtonut asettaa sen siihen. Näistä syistä hän tuli lähemmin
tarkastaneeksi ruusua. Hän huomasi, että se semmoisenaan teki kauniin
vaikutuksen ja viehätti häntä. Hänen teeskentelemätön ihastuksensa
ihastutti neitostakin, ja heidät valtasi uusi, yhteinen lemmentunne --
ja sen oli aiheuttanut kukka. Hänestä tuli yht'äkkiä kukkainystävä.
Sitäpaitsi tuli hän kekseliääksi kohteliaisuudessa. Hän lähetti
Genevievelle orvokkivihkon. Se oli hänen omaa keksintöään. Hän ei ollut
kuullut yhdenkään miehen lähettävän naiselle kukkia. Kukkia
käytettiin koristeellisiin tarkoituksiin, kuten esimerkiksi
hautajaistilaisuuksissa. Hän lähetti Genevievelle kukkia miltei joka
päivä, ja tuo ajatus oli hänessä alkuperäinen, niin todellinen
keksintö, kuin miehen päässä koskaan on syntynyt.

Hän oli arka rakkaudenosoituksissaan häntä kohtaan -- yhtä arka kuin
toinen oli ottaessaan niitä vastaan. Genevievessäkin vallitsi puhtaus
ja hyvyys, hän oli Joelle korkein pyhimys, jota ei hevillä voinut
loukata, ei edes uskollisen rakastajan liian palava rakkaus. Hän oli
aivan erilainen kuin yksikään nainen, jonka Joe oli tullut tuntemaan.
Hän ei ollut samanlainen kuin toiset. Joen mieleen ei koskaan
juolahtanut ajatus, että Genevieve olisi samaa ainetta kuin hänen omat
sisarensa tai jonkun toisen sisar. Hän oli enemmän kuin pelkkä tyttö,
kuin pelkkä nainen. Hän oli -- niin, hän oli Genevieve, olento, joka
muodosti oman erikoisen luokkansa, ei enempää eikä vähempää kuin
todellinen luomistyön ihme.

Genevieve taas puolestaan kuvitteli yhtä paljon ystävästään.
Arvostellessaan tätä saattoi hän kyllä pikkuasioissa olla ankarakin,
kun taas nuorukaisen arvostelu Genevievestä oli pelkkää jumaloimista
ilman mitään kritiikkiä; mutta arvostellessaan Joea kokonaisuudessaan
unohti hän yksityiskohtien summan, pitäen häntä ihmeolentona, joka
antoi elämälle sisällön ja jonka tähden hän oli yhtä halukas kuolemaan
kuin elämäänkin. Haaveillessaan Joesta kuvitteli hän useinkin
mielessään tilanteita, jolloin hän, kuollen hänen edestään, vihdoin
täydellisesti ilmaisisi hänelle rakkautensa, jota hän ei koskaan
eläessään katsonut voivansa täysin ilmaista.

Heidän koko rakkautensa oli tulta ja kastetta. Siinä oli tuskin mitään
ruumiillista, sillä se olisi tuntunut saastaiselta. Lemmensuhteensa
välttämättömään fyysilliseen perustaan he eivät koskaan kiinnittäneet
huomiota. Mutta he tiesivätkin sen, mikä oli fyysillisesti välitöntä,
lihan välittömän halun ja hurmauksen -- sormenpään kosketuksen käteen
tai käsivarteen, silmänräpäyksen kestävän kädenpuristuksen, suudelman
harvinaisen hyväilyn huulilla, hurmaavan hivelevän tunteen, jonka
synnytti neidon kutrien kosketus nuorukaisen poskeen tai neidon käsi,
joka kevyesti siirsi tukan nuorukaisen silmiltä. Kaiken tämän he
tiesivät, mutta heistä tuntui, vaikka he eivät tienneet miksi, kuin
noissa hyväilyissä ja suloisissa kosketuksissa olisi ollut jotakin
synnillistä.

Toisinaan tunsi Genevieve ehdotonta halua kietoa kätensä nuorukaisen
kaulaan, heittäytyen kokonaan rakkauden valtaan, mutta jokin kainous
esti hänet siitä aina. Sellaisina hetkinä hänellä oli selvä, mutta
epämieluisa tietoisuus itsessään vaanivasta, aavistamattomasta
synnistä. Hän teki väärin, ehdottomasti väärin tahtoessaan hyväillä
ystäväänsä noin sopimattomalla tavalla. Ei kukaan arvontuntoa omaava
neito voinut ajatellakaan tehdä sellaista. Se oli epänaisellista. Ja
mitähän Joe olisikaan ajatellut, jos hän olisi sen tehnyt. Ja
ajatellessaan tuollaista kauheata onnettomuutta tuntui hänestä, kuin
hän olisi luhistunut maahan ja menehtynyt salaisen häpeän tulisessa
pätsissä.

Eikä Joeltakaan puuttunut merkillisiä mielitekoja, joista suurin
lienee ollut halu loukata Genevieveä. Kun hän vihdoin monien mutkien
jälkeen oli päässyt niin pitkälle, että oli kietonut kätensä hänen
vyötäisilleen, valtasi hänet tuon tuostakin äkkinäinen halu puristaa
häntä syleillessään musertavan kovasti, kunnes toinen huutaisi kivusta.
Hänen luonteensa mukaista ei ollut loukata mitään elävää olentoa. Ei
edes kilpalavalla hänen tarkoituksensa ollut loukata ainoallakaan
antamallaan iskulla. Silloin hän oli ottelussa, ja ottelun päämääränä
oli iskeä vastustaja mattoon ja pitää häntä siinä kymmenen sekuntia.
Hän ei siis koskaan antanut iskua ainoastaan loukatakseen; loukkaus oli
sivuseikka päämäärän rinnalla, ja päämäärä oli aivan toinen. Ja nyt
hänen sittenkin teki mieli loukata rakastamaansa neitosta. Hän ei
käsittänyt, miksi hän, sitten kun hän oli peukalollaan ja etusormellaan
ympäröinyt hänen ranteensa, välttämättömästi halusi puristaa sitä,
kunnes se runneltuisi. Se oli hänestä käsittämätöntä, ja hän oli
näkevinään luonteessaan ääretöntä raakuutta, jota hän ei ollut koskaan
aavistanutkaan.

Kun hän kerran lähti Genevieven luota, kietoi hän käsivartensa hänen
ympärilleen vetäen hänet äkkiä rintaansa vasten. Kivun ja hämmästyksen
huudahdus, joka pääsi Genevieveltä, sai hänet tajuihinsa ja hän jäi
seisomaan hämillään, väristen vielä epämääräisestä nimettömästä
hyväntunteesta. Mutta neidonkin koko ruumis värisi. Kipu semmoisenaan,
joka oli oleellisinta tuossa voimakkaassa syleilyssä, oli tuntunut
hänestä ihanalta, ja taas hän tunsi tehneensä syntiä, vaikka hän ei
ymmärtänyt sen luonnetta eikä sitä, miksi se olisi syntiä.

Tuli sitten tuo päivä, aivan heidän tuttavuutensa alussa, jolloin
Silverstein sattui näkemään Joen puodissaan, katsoen tähän suuret
ulkonevat silmät selällään. Sattui niinikään kohtaus, jolloin rouva
Silverstein Joen mentyä yltyi sättimään kaikkia ammattinyrkkeilijöitä
ja erittäinkin Joe Flemingiä. Turhaan oli Silverstein ponnistellut
hillitäkseen puolisonsa kiukkua. Hänellä oli täysi syy olla
raivoissaan. Hänellä oli kaikki äidin tunteet, mutta ei mitään äidin
oikeuksia.

Genevieve huomasi vain kiukunpurkauksen yleensä; hän kuuli
juutalaisvaimon huulilta purkautuvan herjaustulvan, mutta hän oli liian
hämmästynyt tajutakseen moitteiden yksityiskohtia. Oliko Joe, hänen
Joensa, Joe Fleming tuollainen ammattinyrkkeilijä? Oli kauheata,
mahdotonta, luonnotonta uskoa sitä. Hänen kirkassilmäinen Joensa, jonka
posket olivat kuin nuoren tytön, hän saattoi olla mitä tahansa, mutta
ei ammattinyrkkeilijä. Hän ei koskaan ollut nähnyt nyrkkeilyä, mutta
Joe ei ollut mitenkään sellainen, joksi hän oli kuvitellut sellaista
henkilöä -- ihmiseläin, jolla oli tiikerin silmät ja otsan sijalla vain
viiva. Tietysti hän oli kuullut puhuttavan Joe Flemingistä -- kukapa
West Oaklandissa ei olisi kuullut? -- mutta hän ei ollut koskaan
uneksinutkaan, että tämä olisi sama henkilö.

Samassa kun hän alkoi tointua hämmästyksestään, kuuli hän rouva
Silversteinin hysteerisesti nauraen sanovan:

"Pitä seura tappelupukarin kanssa." Sitten Silverstein ja hänen
vaimonsa riitaantuivat siitä, oliko Genevieven kosijaa sanottava
"kuuluisaksi" vai "surullisen kuuluisaksi".

"Mutta se ole hyve poikka", väitti Silverstein. "Hän tiena raha ja hän
säästä raha."

"Niinkö sine sano?" kiljasi rouva Silverstein. "Mitä sinä tietä?
Sinä tietä liika paljo. Sinä hukka paljo raha ammattinyrkkeilijöiden
pääle. Kuinkka sinä tietä? Sano se! Kuinkka sinä tietä?"

"Minä tietä, mitä minä tietä", intti Silverstein. Sellaista
itsepäisyyttä ei Genevieve ollut koskaan ennen huomannut hänessä hänen
vaimonsa vihoitellessa. "Hänen isä ole kuollu, hän mene teke työtä
Hansenin seiliverkstadi. Hänellä ole kuus velje ja sisko, ne ole
nuorempi kun hän. Hän ole pikku isä. Hän teke kovasti työtä koko aikka.
Hän osta leippä ja liha ja maksa hyyry. Lauvantai-iltta hän tuo koti
kymmenen taala. Hansen antta hänelle kaksitoista dollari -- mitä hän
teke? Hän ole pikku isä, hän tuo se hänen äitile. Hän teke työtä koko
aikka, hän saa kaksikymmentä taala -- mitä hän teke? Hän tuo se koti.
Hänen pikku veljet ja siskot ole koulusa, kanta hyvä kostymi, syö
parempi leippä ja liha; hänen äiti elä hyvin; silmäs ole riemu ja hän
ole ylppe hänen hyvän poikka Joe tähden.

"Mutta hänellä ole kaunis ruumis -- och, Gott, kaunis ruumis! --
väkevempi kuin härkä, vikkelempi kun tiikerikissa, häne pää ole
kylmempi kuin jääkaappi, hänellä ole silmät, jotka näke kaikki,
vikkelesti, juuri noin. Hän vetä käten kintat poikkain kanss
magasiinis. Hän mene klubin ette, hän iske kumo Spideri, vikkelesti,
yks isku, juuri noin, ensi kärta. Hän voitta viis taala -- mitä hän
teke? Hän tuo se kotin äitile.

"Hän mene monta kärta klubin ette, hän voitta monta palkinto -- kymmene
dollari, viisikymment dollari, sata dollari. Mitä hän teke? Sano se!
Jättäkö hän paikka Hansenilla? Tuhlako hän aikka noitten poikkain
kanss? Ei ei, hän ole hyvä poikka. Hän teke työtä jokka päivä. Hän
nyrkkeile jokka ilta klubin edess. Hän sano: 'Minkätähde minä maksa
hyyry?' -- minulle, Silversteinille, hän sano se. Mitä se teke, mitä
minä sano, mutta hän osta hyvä talo hänen äitille. Koko aikka hän teke
työtä Hansenill ja nyrkkeile klubin edess, että hän maksa se talo. Hän
osta piano hänen siskolle, hän osta mattoja ja kuvia. Ja hän ole aina
reilu mies. Hän lyö veto itsestän -- se ole hyvä merkki. Kun mies lyö
veto itsestä, nin silloin passa toinenkin lyödä veto --."

Tässä rouva Silverstein ilmaisi huokaillen kauhunsa uhkapeliä kohtaan,
ja hänen puolisonsa, joka tunsi kaunopuheliaisuutensa loppuvan, ryhtyi
vakuuttaen selittämään, että hän kannatti nyrkkeilykilpailuja. "Joe
Flemingin tähden vaan", sanoi hän lopuksi. "Minä aina taka häntä
voittama."

Mutta Genevieve ja Joe olivat toisiaan varten luodut, eikä mikään, ei
edes tämä kauhea huomio, voinut eroittaa heitä. Turhaan Genevieve
koetti haarniskoitua Joea vastaan, mutta hän taistelikin itseään eikä
toista vastaan. Hän huomasi hämmästyksekseen tuhoisia seikkoja Joen
puolustukseksi, tämä oli hänestä rakastettavampi kuin koskaan ennen, ja
hän tunkeutui nuorukaisen elämään, tullen hänen kohtaloksensa
ja halliten häntä naisen tapaan. Genevieve näki Joen ja oman
tulevaisuutensa parannusten häikäisevässä valossa, ja hänen ensimäinen
suutelonsa oli se, että hän sai Joen lupaamaan, ettei hän enää koskaan
esiintyisi nyrkkeilylavalla.

Ja Joe, tavoitellen lemmenunelmaa ja pyrkien saavuttamaan toivomuksensa
kallisarvoisen ja kuolemattoman esineen, oli, kuten miehille yleensä
käy, taipunut. Muita samalla kuin hän antoi tuon lupauksen, oli hänen
sielunsa sisimmässä sittenkin epämääräinen tunne, ettei hän koskaan
voisi luopua mieliurheilustaan, että hänen kerran jossakin
tulevaisuudessa oli palattava siihen, ja silloin hän oli äkkiä ollut
näkevinään äitinsä, veljensä ja sisarensa, heidän moninaiset tarpeensa,
talon, joka oli maalattava ja korjattava, puhdistusmenoineen ja
veroineen, hänen ja Genevieven tulevat lapset ja oman päiväpalkkansa
pienuuden purjeentekijän työpajassa. Mutta samassa hän torjui jo tuon
näyn, kuten sen tapaisille aina käy, ja hän näki edessään vain
Genevieven, ja hän tunsi vain, kuinka koko hänen olemuksensa
äärettömästi kaipasi häntä; ja hän suostui tyynesti siihen, että
Genevieve anasti määräämisvallan hänen elämäänsä ja toimiinsa.

Hän oli kaksikymmen- ja Genevieve kahdeksantoistavuotias, hän poika,
toinen tyttö, ja he sopivat erinomaisesti suvunjatkajiksi, sillä he
olivat ruumiiltaan ja sielultaan terveitä. Kaikkialla missä he vain
kulkivat yhdessä, vieläpä sunnuntaihuvittelulla lahden takana, missä
ihmiset eivät heitä tunteneet, kiintyivät katseet alinomaa heihin. Joe
oli yhtä kaunis poika kuin Genevieve tyttö, neitosen viehkeyttä korvasi
hyvin nuorukaisen voima ja Genevieven piirteitten ja ihon hienoutta
nuorukaisen miehekkyys ja jäntevyys. Joen katse oli suora, hänen
raikasvärisillä kasvoillaan oli melkein ylevä ilme ja hänen silmänsä
olivat siniset ja avoimet; siksipä hän kiinnittikin itseensä monen
naisen katseet, naisten, joilla oli paljoa korkeampi yhteiskunnallinen
asema kuin hänellä. Mutta hän ei lainkaan huomannut noita katseita ja
äidillisiä viettejä, vaikka Genevieve olikin herkkä ne näkemään ja
ymmärtämään, ja Genevieven valtasi silloin aina tuskansekainen hurja
riemu siitä, että Joe oli hänen ja että hän hallitsi Joea. Sensijaan
Joe kyllä huomasi miesten Genevieveen kohdistuvat silmäykset ja ne
oikein suututtivat häntä. Nämäkin silmäykset Genevieve huomasi ja
ymmärsi paremmin kuin Joe aavistikaan.




III.


Genevieve pisti jalkaansa Joen kevyet ja sirot kengät, nauraen yhteen
ääneen Lottien kanssa, joka kumartui kääntämään housunlahkeita. Lottie
oli Joen sisar ja tiesi salaisuuden. Hän se sai Joen äidin
houkutelluksi lähtemään vierailulle, niin että he saivat mielin määrin
toimia. He menivät keittiöön, jossa Joe odotti. Hänen kasvonsa
kirkastuivat, kun hän meni Genevieveä vastaan, ja rakkaus loisti
peittelemättä hänen katseestaan.

"Kohota nyt vähän liepeitä, Lottie", käski Joe. "Minulla ei ole aikaa
hukata. Kas noin, jo riittää. Ei näet tarvita muuta kuin että
housunlahkeet näkyvät. Päällystakki peittää muun osan. Katsokaapa nyt,
miten se sopii."

"Lainasin sen Chrisiltä; hän on tavattoman innostunut urheilija --
pieni, mutta -- oi; niin! --" jatkoi hän auttaen Genevieveä vetämään
ylleen päällystakin, joka valui hänen kantapäihinsä asti ja joka sopi
hänelle, niinkuin se olisi ollut mitan mukaan tehty.

Joe pani lakin hänen päähänsä ja käänsi ylös kauluksen, joka oli
tavattoman korkea, niin että se ulottui lakin reunaan asti, peittäen
siten kokonaan tukan. Kun Joe pani kauluksen edestä nappiin, peittivät
sen päät Genevieven posket, leuka ja suu peittyivät täydellisesti, ja
tarkkaan katsoen olisi vain voinut hämärästi huomata silmät ja vielä
hämärämmin nenän. Genevieven astuessa huoneen poikki tulivat
housunlahkeet vain päällystakinliepeiden liikahdellessa näkyviin.

"Kas noin, siinä on vilustunut urheilija, joka pelkää vilustuvansa
vielä lisää", nauroi nuorukainen tarkastellessaan ylpeänä työtään.
"Paljonko sinulla on rahaa? Minä lyön vetoa kymmenen kuutta vastaan.
Asetutko kuuden puolelle?".

"Kuka on kuuden puolella", kysyi Genevieve.

"Ponta tietysti", tiuskasi Lottie hieman ynseästi, ikäänkuin siitä
olisi voinut olla hetkenkään epäilystä.

"Niin tietysti", sanoi Genevieve lempeästi, "minähän en tiedä paljon
niistä asioista".

Lottie vaikeni tällä kertaa, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat, että hän
oli jälleen loukkaantunut. Joe katsoi kelloansa ja sanoi, että oli aika
lähteä. Lottie kietasi käsivartensa Joen kaulaan ja suudella moiskautti
häntä suulle. Hän suuteli myös Genevieveä ja saattoi heitä sitten
portille, veljen pitäessä kättään hänen vyötäisillään.

"Mitä tarkoittaa kymmenen kuutta vastaan?" kysyi Genevieve heidän
astuntansa kaikuessa kylmässä ulkoilmassa.

"Että minä olen kymmenen puolella, se jota pidetään parempana", vastasi
Joe. "Että joku katsojista lyö vetoa minun voitostani kymmenen dollaria
kuutta dollaria vastaan, jonka summan joku toinen lyö vetoa siitä, että
minä häviän."

"Mutta jos kaikki pitävät sinua parempana ja uskovat sinun voittavan,
niin kuinka kukaan lyö vetoa sinua vastaan?"

"Sepä juuri tekeekin nyrkkeilykilpailut erikoisiksi -- mielipiteiden
erilaisuus", sanoi Joe nauraen. "Sitäpaitsi voi aina sattua tilaisuus
antaa onnistunut isku, aivan sattumalta. Paljon onnenkauppaa", sanoi
hän totisena.

Genevieve painautui häntä vasten, pitäen hänestä kiinni, ikäänkuin
suojellakseen häntä, mutta Joe nauroi varmana asiastaan.

"Maltapa, niin saat nähdä. Mutta älä pelästy alussa. Ensimäiset erät
ovat vähän hurjia. Se on Pontan vahva puoli. Hän on hurja mies, hän
käyttää kaikenlaisia iskuja -- hän on kuin hirmumyrsky -- ja hän
voittaa vastustajansa jo ensi erien aikana. Hän on voittanut monta
itseään taitavampaa ja parempaa miestä. Minun on silloin vain
kestettävä se kaikki, sillä silloin alkaa hän olla kuitti. Sitten alkaa
minun vuoroni ahdistaa häntä. Katsoppas vaan! Saat nähdä, kun käyn
hänen kimppuunsa, niin minä en laskekaan häntä käsistäni."

He tulivat pimeässä kadunkulmassa sijaitsevan talon kohdalle, joka
ilmeisesti näytti olevan jonkun urheiluseuran huoneusto, mutta joka
todellisuudessa olikin aiottu poliisijärjestyksen mukaisia
ammattikilpailuja varten. Joe jättäytyi jonkun verran Genevievestä ja
he astuivat erikseen eteiseen.

"Pidä aina kädet taskussa", varoitti Joe, "niin kaikki käy hyvin. Pari
minuttia vain."

"Tämä tässä kuuluu seuraani", sanoi Joe ovenvartijalle, joka puheli
poliisin kanssa.

Molemmat miehet tervehtivät häntä tuttavallisesti kiinnittämättä
huomiota hänen seuralaiseensa.

"He eivät huomanneet mitään; ei kukaan tule huomaamaankaan", vakuutti
Joe heidän astuessaan portaita toiseen kerrokseen. "Ja jos joku
huomasikin jotain, niin ei hän tuntisi sinua ja hän olisi vaiti minun
takiani. Käydään sisään tästä!"

Hän pyöräytti Genevieven pieneen konttorimaiseen huoneeseen jättäen
hänet istumaan tomuiselle, rikkinäiselle tuolille. Hetkisen kuluttua
hän palasi pitkä kylpyviitta yllään ja kangaskengät jalassa. Genevieve
nojautui väristen häntä vastaan ja Joe kietoi kätensä hellästi hänen
vyötäisilleen.

"Kaikki käy hyvin, Genevieve", sanoi hän rohkaisevasti. "Olen
järjestänyt kaiken. Ei kukaan tule huomaamaan."

"Joe, sinun tähtesihän minä", sanoi Genevieve. "Itsestäni en välitä.
Sinun tähtesihän minä olen levoton."

"Et välitä itsestäsi! Minä kun luulin sinun itsesi tähden pelkäävän!"

Hän katsoi Genevieveen ihmeissään, sillä naisen ihmeellisyys valtasi
hänet yliluonnollisemmin kuin koskaan ennen, ja hän oli kuitenkin jo
nähnyt paljon ihmeellisiä naisellisia ominaisuuksia Genevievessä. Hän
oli hetkisen sanatonna, sitten hän sopersi:

"Tarkoitatko minua? Etkö välitä siitä, mitä ihmiset sanovat? Etkö
mitään -- et mistään?"

Pari kovaa nakutusta ovelle ja vielä kovempi ääni: "Alahan joutua,
Joe!" palautti hänen ajatuksensa edessä oleviin tapahtumiin.

"Pian, vielä viimeinen suudelma, Genevieve", kuiskasi hän miltei
pyhästi. "Tämä on viimeinen kilpailuni, ja nyt, kun sinä olet
katsomassa, minä ottelen uljaammin kuin koskaan ennen."

Samassa, Joen suudelman vielä kuumottaessa huulilla, hän huomasi
olevansa nuorten miesten tungoksessa, missä kukaan ei näyttänyt
vähääkään välittävän hänestä. Useat olivat riisuneet takkinsa ja
käärineet paidanhihansa ylös. He tulivat saliin takaoven kautta,
muodostaen yhä tilapäisiä ryhmiä ja siirtyen sitten hitaasti
sivukäytävää myöten eteenpäin.

Sali, joka teki latomaisen vaikutuksen, oli tupaten täynnä väkeä ja
huonosti valaistu. Savun sekainen ilma teki kaiken oudonnäköiseksi
Genevieve oli melkein tukehtua. Pojat kaupittelivat kimakasti huutaen
ohjelmia ja soodavettä matalien miesäänten sorinan säestäminä.
Genevieve kuuli, kuinka joku löi vetoa Joe Flemingin puolesta kymmenen
kuutta vastaan. Ääni kuului yksitoikkoiselta hänestä, vieläpä
toivottomalta, ja häntä puistatti äkkiä. Hänen Joeaan vastaan jokainen
pelkäsi lyödä vetoa.

Ja häntä puistatti yhä edelleen. Hänen tunkeutuessaan tuonne miesten
pesään, johon naiset eivät koskaan tulleet, sai romantillisen
seikkailun ajatus hänen verensä voimakkaasti kiehahtamaan -- siinä oli
jotakin tuntematonta, salaperäistä, kauheaa. Ja taas häntä puistatti.
Se oli ainoa kerta hänen elämässään, jolloin hän oli menetellyt tällä
tavoin. Ensi kerran hän oli astumassa niiden rajojen yli, jotka
hirmuvaltiaista ankarin, työväen yleinen mielipide oli asettanut. Hän
pelkäsi nyt itsensä tähden, vaikka hän juuri vast'ikään oli ajatellut
vain Joea.

Ennenkuin hän huomasikaan, oli hän ehtinyt salin etuosaan, ja viidellä
kuudella askeleella oli hän tullut pieneen pukuhuoneeseen. Se oli niin
täynnä väkeä, että oli vaikea hengittää -- miehiä, joiden Genevieve
päätteli ottavan minkä milläkin tavoin osaa kilpailun järjestämiseen.
Täällä hän kadotti näkyvistään Joen. Mutta ennenkuin pelko
varsinaisesti sai hänet valtaansa, sanoi eräs nuorukaisista töykeästi:
"Seuratkaa minua", ja kun hän katsahti taakseen, huomasi hän erään
toisen miehen seuraavan häntä.

He tulivat jonkinlaiselle korokkeelle, johon mahtui kolme riviä miehiä.
Nyt hän näki ensimäisen kerran nelikulmaisen nyrkkeilylavan. Hän oli
sen tasalla ja niin lähellä sitä, että hän olisi voinut kurottamalla
koskettaa sen köysiä. Lavan hän huomasi olevan peitetyn paksuksi
täytetyllä matolla. Lavan takana ja sen molemmilla sivuilla hän näki
ikäänkuin usvan läpi huoneen olevan täynnä väkeä.

Pukuhuone, josta hän oli tullut, oli lavan nurkan kohdalla.
Pujottautuen vaivaloisesti oppaansa jälessä miesten tuolirivien lomitse
astui hän salin taustan poikki, tullen samanlaiseen pukuhuoneeseen
lavan toisen nurkan kohdalla.

"Olkaa nyt hiljaa ja odottakaa tässä, kunnes tulen noutamaan teitä",
neuvoi hänen oppaansa, osoittaen huoneen seinässä olevaa
tähystysreikää.




IV.


Genevieve riensi tähystysreiän luo, jolloin hän näki lavan aivan
edessään. Hän saattoi nähdä sen kokonaan, mutta yleisöstä
vain osan. Lavaa valaisi kirkkaasti joukko katosta riippuvia
patenttikaasulamppuja.

Ensimäisen rivin miesten, joiden ohi hän oli tungeksinut, hän päätteli
olevan keskikaupungin sanomalehtien reporttereja, sillä heillä oli
kynät ja paperia edessään. Joku heistä pureskeli kumia. Kahdella
seuraavalla tuolirivillä heidän takanaan hän huomasi palosotilaita
läheiseltä paloasemalta ja muutamia virkapukuisia poliiseja. Keskellä
ensimäistä riviä, reportterit kummallakin puolellaan, istui nuori
poliisimestari. Genevieve hämmästyi nähdessään lavan toisella puolella
herra Clausenin. Siinä hän istui, hän, tuo punaposkinen ja
valkohapsinen vanhus vakavana, lähellä lavan köysiaitaa. Vähän etempänä
samalla eturivillä hän huomasi Silversteinin, jonka kuihtuneet kasvot
hehkuivat odotusta.

Samassa kajahti joku eläköönhuuto: muutamia nuorukaisia tuli
paitahihasillaan sisään kantaen vesisankkoja ja pyyhkeitä; he
pujahtivat köysien välitse ja menivät huoneen poikki siihen nurkkaan,
joka oli vinottain vastapäätä Genevieveä. Eräs heistä istuutui
jakkaralle, nojautuen köysiä vasten. Genevieve näki, että hänen
säärensä olivat paljaat, että hänellä oli kangaskengät jalassa ja
paksu, ruumiinmukainen valkoinen ihonuttu yllään. Sillä välin oli
toinen joukko asettunut Genevieveä lähinnä olevaan nurkkaan. Vielä
kovemmat eläköönhuudot kiinnittivät hänen huomionsa siihen, ja silloin
hän näki Joen istuvan jakkaralla, kylpypuku vielä yllään, lyhyet,
kastanjanruskeat kiharat tuskin metrin päässä hänestä.

Mustapukuinen nuori mies, jolla oli pörröinen tukka ja luonnottoman
korkea kaulus kaulassa, astui keskelle lavaa, kohotti kätensä ja
lausui: "Herrat tekevät hyvin ja keskeyttävät tupakoimisen."

Hänen kehoitukseensa kuului vastaukseksi tyytymätöntä mutinaa ja
vihellystä, ja Genevieve huomasi harmikseen, ettei kukaan lakannut
tupakoimasta. Herra Clausen piti kehoitusta lausuttaessa palavaa
tulitikkua hyppysissään ja sytytti sitten levollisesti sikarinsa.
Genevieve tunsi vihaavansa häntä sillä hetkellä. Kuinka saattoi hänen
Joensa kilpailla sellaisessa ilmassa? Hän voi tuskin hengittää
itsekään, ja hän sai kuitenkin istua.

Kuuluttaja astui Joen luo. Tämä nousi seisomaan. Hänen kylpyviittansa
valahti alas ja hän astui keskelle lavaa ilman muuta vaatetusta kuin
matalat kangaskengät ja kapea valkoinen lanneverho. Genevieve loi
katseensa alas. Hän istui yksinään, kenenkään näkemättä, mutta hänen
kasvonsa hehkuivat häpeästä, kun hän näki sulhasensa alastoman
kauneuden. Ja sittenkin hän katsoi uudelleen, rikollisesti, sen riemun
tähden, jota hän tunsi katsoessaan mitä hän piti syntisenä katsoa. Sen
väristyksen, jota hän tunsi ruumiissaan ja hänen olemuksensa
pyrkimyksen lähestyä Joea, täytyi olla syntistä. Mutta se oli suloista
syntiä eikä hän kieltänyt sitä silmiltään. Turhaan yleinen mielipide
painosti häntä. Hänessä asuva pakana, perinnäissynti, koko hänen
luontonsa yllytti häntä. Kaikkien esiäitien kuiskaukset tunkeutuivat
hänen ytimiinsä asti ja syntymättömien lasten huudot soivat hänen
korvissaan. Mutta tästä hän ei tiennyt mitään. Hän tiesi vain, että se
oli syntiä ja hän kohotti ylpeänä päänsä, päättäen häikäilemättä,
suuren kapinallisen kuohahduksen vallassa, tehdä syntiä äärimmäisyyteen
saakka.

Hän ei ollut koskaan ajatellut vaatteitten kätkemää ruumiin muotoa.
Muilla ruumiin osilla kuin käsillä ja kasvoilla ei ollut mitään
merkitystä hänen sielunelämälleen. Hän oli pukusivistyksen lapsi ja hän
arvosteli ruumiin muotoja puvun mukaan. Miessuku oli hänen tajunnassaan
puettujen kaksijalkaisten suku, joilla oli kädet, kasvot ja tukan
peittämä pää. Kun hän ajatteli Joea, niin se Joe, jonka hän näki
sielussaan, oli puettu Joe, jolla oli tyttömäiset posket, siniset
silmät ja kihara tukka, mutta hänellä oli vaatteet yllään. Ja tuossa
hän nyt seisoi miltei alastonna, jumalaisena, häikäisevässä valossa.
Hän ei ollut koskaan käsittänyt Jumalan muotoa muuten kuin udun
ympäröimäksi alastomuudeksi, ja tämä mielleyhtymä oli hämmästyttävä.
Hänen syntinsä tuntui hänestä ikäänkuin pyhyyden häpäisemiseltä ja
jumalanpilkalta.

Hänen väreissä harjaantunut kauneusaistinsa meni yli oman kehityksensä
rajojen, paljastaen hänelle tässä sekä kauneutta että ihmettä. Hän oli
aina pitänyt Joen ulkomuodosta, mutta hän oli huomannut vain
vaatteitten ulkonäön ja hän oli uskonut tuon miellyttävyyden johtuvan
hänen siististä ja aistikkaasta pukeutumistavastaan. Hän ei ollut
koskaan aavistanut, että tuollaista piilisi puvun alla, se häikäisi
hänen silmiään. Joen iho oli valkea kuin naisen, mutta se oli vielä
paljon hienompi, eikä mikään surkastunut karvapeite häirinnyt sen
hohtavaa valkoisuutta. Sen hän huomasi, mutta kaikki muu, piirteiden
täydellinen kauneus, voima ja kehittynyt lihasto miellytti häntä hänen
tietämättään miksi. Siinä oli jotakin puhdasta ja viehättävää. Hänen
kasvonsa olivat kuin kohokuva-jalokivi ja suun avautuessa hymyyn ne
saivat poikamaisen ilmeen.

Hän hymyili astuessaan yleisön eteen ja kuuluttajan laskiessa kätensä
hänen olkapäälleen ja sanoessa: "Joe Fleming, West Oaklandin ylpeys."

Syntyi eläköönhuutojen ja kättentaputusten myrsky, ja Genevieve kuuli
ihastuksen huudahduksia "Terve Joe!" Miesten voimakkaat äänet
kaiuttivat sitä lakkaamatta.

Joe palasi nurkkaansa. Hän ei ollut koskaan näyttänyt Genevievestä niin
vähän taistelijalta kuin nyt. Hänen silmänsä olivat liian lempeät,
niissä ei ollut enempää kuin kasvoissakaan hituistakaan eläimellistä,
kun taas ruumis näytti liian heikolta, puhumattakaan hienosta,
kirkkaasta ihosta ja kasvojen poikamaisesta, hyvänsävyisestä ja
älykkäästä ilmeestä. Genevievellä ei ollut asiantuntijan silmää
huomaamaan rinnan laajuutta, isoja sieraimia, laajenevia keuhkoja ja
hienon ihon verhoamia lihaksia -- voimakätköjä, joissa piili
täydellinen hävityskoneisto. Hänestä Joe oli dresdeniläisen
posliiniesineen kaltainen, jonka ensimäinen kova kosketus rikkoisi ja
jota sentähden piti käsitellä hellävaroin.

John Ponta, jonka yltä kaksi hänen apuriaan oli vetäen ja kiskoen
riisunut valkoisen ihokkaan, astui keskelle lavaa. Kun Genevieve katsoi
häneen, valtasi hänet kauhistus. Siinä oli ammattinyrkkeilijä -- eläin,
jonka otsa oli vain yksi ainoa viiva, ja jolla oli kiiluvat silmät
tummien, tuuheitten kulmakarvojen alla, litteä nenä, paksut huulet ja
äreännäköinen suu. Hänellä oli jykevä alaleuka, paksu niska, ja hänen
lyhyt, suora tukkansa muistutti hänen mielestään sian selkäharjaksia.
Siinä oli karkeutta ja eläimellisyyttä -- villi, alkuperäinen, julma
olento. Hän oli mustaihoinen ja hänen ruumiinsa oli karvan peittämä,
joka rinnalla ja hartioilla oli tiheää ja takkuista kuin koiralla.
Hänellä oli laaja rinta, vahvat sääret ja suuret, mutta muodottomat
lihakset. Hänen lihaksensa olivat kuin paksuissa solmuissa ja hän oli
läpeensä kyhmyinen ja pakurainen mies, jonka ylenmääräinen voima oli
syntynyt kauneuden kustannuksella.

"John Ponta, West Bayn urheiluklubin edustaja", sanoi kuuluttaja.

Paljon heikommat eläköönhuudot tervehtivät häntä.

Salintäyttävä yleisö suosi ilmeisesti Joea.

"Iske kiinni ja syö hänet, Ponta! Syö hänet!" kuului huuto keskellä
hiljaisuutta.

Se otettiin vastaan pilkallisin huudoin ja murinalla. Huomautus ei
miellyttänyt nähtävästi Pontaa, sillä hän väänsi palatessaan nurkkaansa
äreännäköisesti suutaan, murahtaen puoliääneen. Hänessä oli liiaksi
alkuihmistä herättääkseen väkijoukon ihastusta. Se inhosi häntä
vaistomaisesti. Hän oli eläin, ilman älyä ja sielukkaisuutta,
aikaansaaden vain uhkaavan ja pelottavan tunnelman, samoin kuin tiikeri
ja käärme, jotka sentähden sopivat paremmin pidettäviksi häkin ristikon
takana kuin liikkumaan vapaina.

Hän tunsi, että yleisöllä ei ollut mieltymystä häneen. Hän oli kuin
vihollistensa keskellä oleva eläin ja hän käännähteli tuijottaen heihin
vihaisin katsein. Pienikokoinen Silverstein, joka riemuissaan huusi
Joen nimeä, hätkähti nähdessään Pontan tuiman katseen, kipertyen kokoon
ikäänkuin ankarassa kuumuudessa, ja ääni tukahtui hänen kurkkuunsa.
Genevieve näki tuon äänettömän kohtauksen, ja kun Pontan katse hitaasti
kiersi piirin vihollistensa joukossa kohdaten hänenkin katseensa,
lyyhistyi hänkin hätkähtäen kokoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli
tuo katse sivuuttanut hänet, kohdistuen pitkäksi ajaksi Joeen. Hänestä
näytti, että Ponta nosti sisuaan. Tämän tuima katse kohtasi Joen
poikamaisen lempeät kasvot, jotka kuitenkin samassa kävivät totisiksi.

Ohjaaja saattoi keskelle lavaa kolmannen miehen, nuorukaisen, jolla oli
miellyttävät kasvonpiirteet ja joka oli paitahihasillaan.

"Eddy Jones, joka tulee esiintymään kisatuomarina tässä ottelussa",
sanoi hän.

"Terve, Eddy!" kajauttivat miehet hyvähuutojen joukkoon, josta
Genevieve huomasi, että tämäkin oli suosiossa.

Avustajat auttoivat kumpaakin miestä vetämään kintaat käsiinsä, jolloin
eräs Pontan avustajista kävi tarkastamassa Joen kintaita, ennenkuin ne
joutuivat hänen käsiinsä. Tuomari kutsui heidät keskelle lavaa.
Avustajat seurasivat mukana, muodostaen pienen joukon; Joe ja Ponta
asettuivat vastatusten, tuomari keskelle ja avustajat, pää
etukumarassa, nojasivat käsin toistensa hartioihin. Kisatuomari puhui
ja kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti.

Sitten joukko hajautui. Ohjaaja astui taas etualalle.

"Joe Flemingin paino on satakaksikymmentäkahdeksan", sanoi hän; "John
Pontan sataneljäkymmentä [Englannin naulaa]. He nyrkkeilevät niin kauan
kuin toinen käsi on vapaana ja pitävät itse huolen irtaantumisestaan.
Yleisö muistakoon, että otellaan ratkaisuun saakka. Tässä huoneustossa
ei suoriteta ratkaisemattomia otteluita."

Hän pujahti köysien lomitse ja hyppäsi lavalta lattialle. Nurkissa
syntyi vilkasta liikettä avustajien poistuessa köysien lomitse
jakkaroineen ja sankkoineen. Lavalle jäivät ainoastaan molemmat
nyrkkeilijät ja kisatuomari.

Kello soi. Molemmat miehet astuivat nopein askelin keskelle lavaa. He
ojensivat oikean kätensä, vilaukselta koskettaen toisiaan muodolliseksi
tervehdykseksi. Samassa Ponta alkoi vimmatusti jaella iskuja oikealle
ja vasemmalle, mutta Joe vältteli hypähtämällä taaksepäin. Kuin nuoli
syöksyi Ponta hänen jälkeensä ja hänen päällensä.

Ottelu oli alkanut. Genevieve puristi toista kättään rintaansa vasten
ja odotti. Häntä hämmästytti Pontan äkillinen ja hurja hyökkäys ja
hänen antamiensa iskujen paljous. Hänestä tuntui, että Joe oli varmasti
tuhon oma. Aika ajoin hän ei voinut nähdä Joen kasvoja, niitä kun
pimitti sikin sokin vilahtelevat kintaat. Mutta hän kuuli kajahtavat
iskut, ja joka iskun läjähtäessä hän tunsi vatsassaan kivun tunteen.
Hän ei tiennyt, että se, mitä hän kuuli, oli kintaan iskua kinnasta tai
olkapäätä vasten, ja ettei mitään vahinkoa tapahtunut.

Hän oivalsi äkkiä, että ottelussa oli tapahtunut käänne. Molemmat
miehet pitivät toisiaan lujassa syleilyssä; iskuja ei annettu
ollenkaan. Hän huomasi sen siksi, mitä Joe oli nimittänyt hänelle
painiskeluksi. Ponta ponnisteli vapautuakseen, mutta Joe piti kiinni.
Kisatuomari huusi: "Irti!" Joe koetti päästä pakoon, mutta Ponta sai
toisen kätensä vapaaksi ja Joe ryntäsi uudelleen syliksi välttääkseen
iskun. Mutta tällä kertaa Genevieve huomasi, että Joe painoi kintaansa
Pontan suuta ja leukaa vasten, ja kun tuomari toistamiseen huusi:
"Irti", työnsi Joe vastustajansa päätä taaksepäin ja hyppäsi vapaaksi.

Muutaman silmänräpäyksen ajan voi Genevieve esteettömästi nähdä
sulhasensa. Vasen jalka vähän eteenpäin asetettuna ja polvet hiukan
koukussa, oli Joe eteenpäin kumartuneena, pää vedettynä syvälle
hartioitten väliin, joten ne suojelivat sitä. Kädet olivat koukussa
eteenpäin nostettuina, valmiina sekä hyökkäykseen että puolustukseen.
Kaikki hänen lihaksensa olivat jännitettyinä ja hänen liikkuessaan
saattoi Genevieve nähdä niiden paisuvan, vääntyvän ja liikkuvan
valkoisen ihon alla, ikäänkuin ne olisivat olleet eläviä olentoja.

Mutta taas Ponta ryntäsi hänen kimppuunsa ja Joe sai panna kaikkensa
kestääkseen. Hän kyykistyi vielä vähän enemmän, veti ruumiinsa vielä
lujemmin kokoon ja suojeli itseään käsin, käsivarsin ja kyynärpäin.
Iskuja tuli satamalla ja Genevievestä näytti siltä kuin Joen päivät
olisivat luetut. Mutta iskut sattuivat hänen kintaisiinsa ja
hartioillensa ja niiden voimasta hän horjahteli eteen- ja taaksepäin
ikäänkuin myrskyn heiluttama puu, koko salin raikuessa riemuisista
hurraahuudoista. Vasta sitten Genevieve käsitti tämän suosionosoituksen
tarkoituksen, kun hän näki Silversteinin puoleksi seisomassa,
mielettömän onnellisena ja kuuli monesta kurkusta kajahtavan huudon
"hyvä, Joe!" Vasta sitten hän tajusi, että Joe selviytyisi hyvin,
sensijaan että hän olisi saanut kauhean selkäsaunan. Sitten hän
vapautui taas hetkiseksi kadotakseen jälleen näkyvistä Pontan hurjuuden
hirmumyrskyyn.



V.


Kello soi. Genevievestä tuntui kuin taistelu olisi kestänyt puolisen
tuntia, vaikkakin hän tiesi Joen selostuksista sen kestäneen vain kolme
minuuttia. Samalla kun kello soi, olivat Joen apumiehetkin juosseet
nuoran alitse kiidättäen häntä omaan nurkkaansa nauttimaan hetkisen
lepoa. Eräs heistä istuutui kyyrylleen hänen jalkoihinsa ja hieroi
niitä kaikin voimin, pitäen niitä polviensa päällä. Joe istui
tuolillaan nurkkaan nojautuneena, pää hervotonna taaksepäin ja
käsivarret levällään köysien päällä helpoittaakseen siten
hengitystä. Suu ammollaan hengitti hän ilmaa keuhkoihinsa kahden
apumiehensä pyyheliinoilla huitoessa, samalla kuunnellen neljännen
apurinsa antamia neuvoja, jotka tämä lausui matalalla äänellä hänen
korvaansa, sillaikaa kun tämä siveli sienellä hänen kasvojaan,
olkapäitään ja rintaansa.

Tuskin oli tämä kaikki vielä valmista (siihen oli mennyt vain muutamia
sekunteja) ennenkuin kello uudelleen soi, apumiehet pujahtivat
kapistuksineen köysien alitse, ja Joe ja Ponta astuivat toisiaan
vastaan keskelle näyttämöä. Genevieve ei voinut uskoa, että minuutti
olisi voinut olla niin lyhyt. Hetken aikaa hän oli jo vakuutettu siitä,
että lepoaikaa oli lyhennetty, ja epäili jotakin, itsekään tietämättä
oikein mitä.

Ponta alkoi jaella iskujaan molemmilla käsillään yhtä suurella raivolla
kuin ennenkin, ja vaikka Joe kykenikin väistämään iskut, olivat ne
silti niin voimakkaita, että hän lensi useita askeleita taaksepäin.
Yhdellä hyppäyksellä, kuin tiikeri, oli Ponta hänen perässään.
Koettaessaan vaistomaisilla liikkeillä säilyttää tasapainoansa oli Joe
paljastanut itsensä ojentaessaan toista kättänsä ja kohottaessaan
päätänsä olkapäitten suojasta, Ponta, joka oli seurannut varjona hänen
jälessään, oli juuri antamaisillaan pelottavan iskun hänen suojattomaan
leukaansa. Joe kumartui eteen ja samalla alaspäin, joten Pontan
nyrkki melkein hipasi hänen takaraivoaan. Kun Joe ojentautui
puolustusasennostaan, oli Pontalla valmiina vasemman käden isku, joka
olisi heittänyt hänet köysiä vasten. Jälleen oli hän pienen murto-osan
sekuntia Pontaa nopeampi ehtien kumartumaan alas. Pontan isku kosketti
hänen olkapäätään kimmahtaen ohi tyhjään ilmaan. Samalla antoi Ponta
oikealla nyrkillään suoran iskun, joka jälleen, kun Joe taas kumartui
ja heti tarttui syliksi, vain hipaisi häntä.

Genevieve päästi helpoituksen huokauksen, hänen lihastensa jännitys
laukesi ja hänet valtasi omituinen raukeus. Katsojat hurrasivat aivan
kuin mielettömät. Silverstein nousi seisomaan, kirkui ja heilui,
käyttäytyi aivan kuin mielipuoli. Vieläpä herra Clausenkin innostui
huutamaan ihastustaan vierustoverinsa korvaan.

"Syli" aukaistiin, ja ottelu jatkui edelleen.

Joe väisteli ja peräytyi pyörien ympäri lavaa ja koettaen parhaansa
mukaan vältellä pyörremyrskyn tavoin hänen päällensä satelevia iskuja.
Harvoin kykeni hän itse antamaan iskun. Sillä Ponta oli nopea
huomaamaan ja hän kykeni yhtä hyvin puolustautumaan kuin
hyökkäämäänkin, kun Joella sitävastoin ei ollut mitään mahdollisuuksia
toisen tavatonta tarmokkaisuutta vastaan. Hänen ainoa toivonsa oli,
että Ponta itse kuluttaisi voimansa loppuun.

Genevieve alkoi ihmetellä, miksi hänen sulhasensa ei antanut yhtään
iskua. Häntä suututti; mieluummin hän olisi nähnyt sulhasensa vaativan
veristä kostoa tuolle pedolle, joka niin hänen kimpussaan oli
raivonnut.

Hän oli tulemaisillaan kärsimättömäksi, kun Joelle yht'äkkiä sattui
tilaisuus iskuun vasten Pontan suuta. Isku oli erittäin voimakas.
Genevieve näki Pontan pään nytkähtävän taaksepäin ja veren punaavan
hänen huuliaan.

Mutta isku ja katselijoiden hyvähuudot raivostuttivat vain Pontaa. Hän
syöksyi päälle kuin metsäpeto. Hänen entinen raivonsa ei ollut mitään
sen rinnalla, mikä nyt purkautui esiin. Ja toista tilaisuutta
samallaiseen iskuun ei Joelle tullut. Hänellä oli täysi työ
selviytyessään iskujen tulvasta, väistyen, kumartuen ja hakien suojaa
ja lykkäystä syleissä. Mutta syli ei ollut pelkkää turvaa ja lykkäystä.
Koko ajan täytyi huomiokyvyn olla äärimmilleen jännitettynä ja
irtautumiset syleilyistä olivat vieläkin vaarallisempia. Genevieve ei
malttanut olla vetämättä suutaan hieman hymyyn nähdessään, miten
omituisesti Joe näissä syleilyissä painautui vastustajansa ruumiiseen
kiinni, mutta syytä sellaiseen menettelyyn hän ei kuitenkaan huomannut,
ennenkuin erään kerran, kun Joe ei vielä ollut kerinnyt tarrautua
Pontaan kiinni, hänen vastustajansa nyrkki alhaaltapäin iskettynä
melkein hipaisi Joen leukaa.

Myöhemmin erään toisen painiskelun aikana, kun Genevieven jännitys jo
oli asettunut ja hän jo helpoituksen tunteella oli tullut huomaamaan
sen turvan, jonka vastustajaan kietoutuminen Joelle toi, sai hän nähdä
Pontan, jonka leuka kurottautui Joen olan ylitse, antavan
vastustajalleen kammottavan iskun selkään munuaisten kohdalle. Katsojat
vavahtivat, mutta Joe kietoi äkkiä vastustajansa käsivarret estääkseen
iskun uusiintumisen.

Kello soi jälleen, ja tuon lyhyeltä tuntuvan minuutin levon jälkeen
alkoi ottelu uudelleen. Se alkoi Joen nurkassa, sillä Ponta juoksi
suoraan lavan poikki Joen kimppuun. Joen iho oli punainen munuaisten
kohdalta, mihin isku oli sattunut. Tämä käsineen kokoinen läikkä
saattoi Genevieven sellaisen kauhun valtaan, että hän tuskin kykeni
silmiään siitä irroittamaan. Seuraavankin syleilyn aikana uusiintui
sama isku, mutta myöhemmin Joe vältti sen painamalla käsineensä Pontan
suuta vasten ja siten pitämällä hänen päätään taaksepäin taivutettuna.
Näin vältti hän nämä iskut, mutta siitä huolimatta onnistui Ponta vielä
kolme kertaa saman erän aikana iskemään häntä aina samaan arkaan
paikkaan.

Kului vielä väliaika, ja vielä eräkin, Joen saamatta sen enempää
vammoja ja ilman että toiselta puolen Pontankaan voimat olisivat
vähenneet. Viidennen erän alussa oli Joe, joka oli sotkeutunut yhteen
nurkkaan, kyykistyvinään syliksi päästäkseen. Mutta juuri ennenkuin hän
ehti sen tehdä ja samassa silmänräpäyksessä kuin Ponta valmistautui
ruumiillaan vastaanottamaan Joen painautumisen itseään vasten,
vetäytyikin Joe hiukkasen taaksepäin ja upotti nyrkkinsä vastustajansa
suojattomaan vatsaan. Iskut olivat salamannopeita, niitä oli kaikkiaan
neljä ja ne iskettiin vuoronperään oikealla ja vasemmalla kädellä; ne
olivat niin voimakkaita, että Ponta horjahti ja hoiperteli taaksepäin
käsivarret puoleksi riippuen ja olkapäät eteenpäin painuneina. Näytti
siltä kuin hän olisi taittunut kaksinkerroin ja luhistunut kokoon. Ensi
silmäyksellä huomasi Joe hetken otollisuuden, hän iski Pontaa suoraan
vasten suuta ja antoi seuraavassa silmänräpäyksessä vielä sivuiskun
alaleukaan. Se meni kuitenkin sivu, sattuen sen sijaan poskeen ja
saattoi Pontan horjahtamaan sivulle.

Läsnäolijat hyppäsivät pystyyn viimeistä miestä myöten ja alkoivat
kirkua kuin hullut. Genevieve kuuli huudettavan "Jo sai! Jo sai!" ja
hänestä tuntui niinkuin loppu olisi ollut käsissä. Hänkin oli
suunniltaan; lempeys ja hyväsydämisyys olivat kadonneet ja hän nautti
jokaisesta kamalasta iskusta, jonka hänen sulhasensa antoi.

Mutta Pontan voimat olivat vieläkin otettavat laskuissa huomioon. Hän
oli ennen ahdistanut tiikerin tavoin Joea; nyt ahdisti Joe vuorostaan
tiikerinä häntä. Joe suuntasi uuden sivuiskun Pontan alaleukaan, mutta
Ponta, joka nyt jo oli sielun ja ruumiin voimiensa herra, kumartui ja
vältti iskun. Joen nyrkki halkoi tyhjää ilmaa ja hänen iskunsa oli niin
voimakas, että hän lennähti ympäri ja kääntyi sivuttain. Samassa antoi
Ponta vasemmalla kädellään iskun. Se sattui Joen suojattomaan kaulaan.
Genevieve näki sulhasensa käsien vaipuvan sivuille, samalla kun hänen
ruumiinsa kohosi ilmaan, lensi nurinniskoin taaksepäin ja putosi
rentona lattialle. Kisatuomari kumartui hänen ylitsensä ja alkoi laskea
sekunteja, heilauttaen joka sekunnilla oikeaa kättään.

Kuolon hiljaisuus vallitsi katsomossa. Ponta oli puolittain kääntynyt
yleisöön ottaakseen vastaan hänelle kuuluvat käsientaputukset, mutta
sai osakseen vain tämän kylmyyden, haudanhiljaisuuden. Hän raivostui.
Se oli vääryyttä. Ainoastaan hänen vastustajansa sai suosionosoituksia
-- antoipa hän sitten iskun tai vain vältti sellaisen; hän Ponta, joka
oli johtanut ottelua alusta saakka, ei ollut saanut osakseen yhtään
kehoituksen sanaa.

Hänen silmänsä liekehtivät, kun hän kääntyi pois ja syöksyi lattialla
pitkänään makaavan vihollisensa luo. Hän kumartui hänen viereensä oikea
käsi taaksepäin vedettynä ja valmiina antamaan musertavan iskunsa heti,
kun Joe yrittäisi nousta. Tuomari, joka yhä edelleen seisoi
kumartuneena Joen ylitse ja laski oikealla kädellään, sysäsi Pontan
syrjään vasemmallaan. Tämä edelleen eteenpäin kumartuneena kiersi
ympärinsä, ja tuomari seurasi mukana, aina vain torjuen hänet takaisin
ja pysyttäytyen hänen ja hänen kaatuneen vastustajansa välillä.

"Neljä -- viisi -- kuusi", laski erotuomari ja Joe kierähti kasvoilleen
ja teki heikon yrityksen päästäkseen polvilleen. Se onnistuikin, ja sen
jälkeen hän, seisoen toisen polvensa varassa nojasi käsillään molemmin
puolin lattiaan ja koukisti toista jalkaansa ylös noustakseen. "Älä
nouse ennen aikojasi! Älä nouse ennen aikojasi!" kuului tusina ääniä
yleisön joukosta.

"Jumalan tähden, ei ennen yhdeksää!" huusi eräs Joen apumiehistä
varoittaen lavan reunalta. Genevieve silmäsi nopeasti häneen ja
huomasi, että tuon nuoren miehen kasvot olivat vääntyneet ja kalpeat ja
että hänen huulensa vaistomaisesti liikkuivat seuraten tuomarin
luvunlaskua.

"Seitsemän -- kahdeksan -- yhdeksän --" kuuluivat sekunnit. Yhdeksäs
sekunti oli jo laskettu ja kulunut, kun erotuomari viimeisen kerran
sysäsi Pontan syrjään, ja Joe oli jälleen jaloillaan, heikkona,
väsyneenä ja voimatonna, mutta levollisena ja hyvin kylmäverisenä.
Ponta syöksyi hänen kimppuunsa tavattomalla raivolla suunnaten hänen
leukaansa iskun alhaaltapäin ja samalla toisenkin, suoran iskun. Mutta
Joe vältti molemmat, samoin kumartumalla kolmannenkin, ja neljännen
hyppäämällä syrjään, ajautuen sitten takaperin nurkkaan hirmumyrskyn
tapaisen iskutulvan ahdistamana. Hän oli hyvin heikko. Paikallaan
seisoessaan hän horjui ja huojui edes takaisin. Hänen selkänsä nojasi
köysiaitaan, enempi peräytyminen oli mahdotonta. Ponta pysähtyi
hetkiseksi ikäänkuin varmistuakseen asiastaan, sitten hän teki
valeliikkeen vasemmalla kädellään ja iski oikealla voimainsa takaa.
Mutta Joe kumartui samassa alas ja tarttui syliksi, ja oli siten
hetkiseksi pelastettu.

Ponta ponnisti äärimmilleen päästäkseen irti. Hän halusi lopettaa
vastustajansa, joka oli jo menehtymäisillään. Mutta Joe piti henkensä
edestä kiinni, ja heti kun toinen riuhtaisi itsensä irti jostakin
otteesta, tarttui hän uudelleen kiinni jollakin toisella tavalla!
"Irti", komensi tuomari. Joe piti entistä lujemmin kiinni. "Irroittakaa
hänet! Mitä h--iä te ajattelette, kun ette irroita häntä?" läähätti
Ponta tuomarille. Tämä huusi jälleen: "IrtiI" Joe ei ollut
kuulevinaankaan, sillä hän tiesi sangen hyvin, että hänellä oli siihen
oikeus. Joka sekunnilla, niinkauvan kuin "painiskelua" kesti, palasivat
hänen voimansa yhä enemmän, hänen aivonsa selvisivät ja usva hänen
silmistään katosi. Erä oli vasta alussaan ja keinolla millä hyvänsä
olisi hänen koetettava kestää se loppuun saakka eli lähes kolme
minuuttia.

Kisatuomari tarttui kumpaistakin olkapäistä kiinni molemmilla
käsillään, eroitti heidät väkisin toisistaan ja astui heidän väliinsä
työntäen heitä taaksepäin, eroittaakseen heidät täydelleen toisistaan.
Samassa silmänräpäyksessä kun Ponta oli vapaa, juoksi hän Joen
kimppuun, aivan kuin villi peto, joka heittäytyy saaliinsa niskaan.
Mutta Joe asettui puolustusasentoon, vältti iskut ja tarttui syliksi.
Jälleen työskenteli Ponta täysin voimin päästäkseen irti, mutta Joe
piti häntä kiinni voimiensa takaa, ja tuomarin täytyi erottaa heidät.
Vielä kerran Joe pelastui käymällä syliksi.

Genevieve huomasi, että sylissä Joe oli turvassa iskuilta -- miksi
sitten ei palkintotuomari antanut hänen olla siinä? Se oli julmaa.
Sellaisena hetkenä hän suorastaan vihasi tuota iloista Eddy Jones'ia,
ja vihoissaan hän nousi jo puolittain seisomaan, pusertaen vihoissaan
kätensä niin lujasti nyrkkiin, että kynnet tunkeutuivat lihaan. Erän
loppuosa oli yhtämittaisia syliä ja niiden aukomisia. Ponta ei kyennyt
antamaan vastustajalleen viimeistä musertavaa iskua. Voimattomana hän
riehui kuin mielipuoli avuttoman, melkeinpä voitetun vihollisensa
kimpussa. Yksi ainoa isku vain, yksi ainoa isku, ja sitä hän ei kyennyt
antamaan! Joen kylmäverisyys ja tottumus pelasti hänet. Puoleksi
pökerryksissä ja kauttaaltaan vavisten hän tarttui aina kiinni
vastustajaansa ja piti hänestä kiinni, samalla kun hänen uupuneet
voimansa palasivat takaisin. Raivoissaan ja kykenemätönnä antamaan
vastustajalleen ratkaisevaa iskua, näytti kerran siltä kuin Ponta olisi
aikonut nostaa vastustajansa ilmaan ja paiskata hänet maahan.

"Miksi ei sinä syö häntä?" ivasi Silverstein kimeällä äänellään.

Kun hiljaisuus vallitsi salissa, kuuluivat hänen sanansa kaikkialla, ja
läsnäolijat, joiden pahin levottomuus suosikkinsa puolesta oli jo
jonkun verran haihtunut, purskahtivat nauruun, joka kuului melkein
hysteeriseltä. Tuntuipa tuo huomautus Genevievestäkin vastustamattoman
naurettavalta, ja katselijain hilpeys tarttui häneenkin; ja kuitenkin
tunsi hän olevansa väsynyt ja pahoinvoipa, näkemänsä johdosta kauhun
järkyttämä.

"Pure häntä! Pure häntä!" kuului ääniä yleisön joukosta.

"Pure häneltä korva ja syö se suuhusi, Ponta! Se on ainoa keino, jolla
voit hänet kukistaa! Syö hänet! Syö karvoineen päivineen! No miksi et
syö häntä?"

Ivalla oli huono vaikutus Pontaan. Hän tuli vielä raivoisemmaksi ja
entistä voimattomammaksi. Hän läähätti ja ähki, tuhlasi voimansa
hyödyttömiin ponnistuksiin, kadotti ajatus- ja itsehillitsemiskykynsä
ja yritti korvata tämän tappionsa äärimmäisillä ruumiillisilla
ponnistuksilla, mutta turhaan. Hän tunsi ainoastaan kiihkeätä
hävityshalua; syleilyjen aikana hän ravisteli Joea kuten kissa hiirtä,
riehui ja raivosi saadakseen ruumiinsa ja kätensä vapaaksi, ja
kaikesta huolimatta piteli Joe hänestä aivan levollisesti kiinni.
Palkintotuomari teki parastaan saadakseen heidät erilleen. Hiki
helmeili hänen otsallaan, hän sai käyttää koko voimansa saadakseen nuo
kaksi ruumista irti toisistaan, mutta tuskin oli hän siinä onnistunut,
kun Joe jo uudelleen vahingoiltumattomana syöksyi syliksi ja sama työ
oli alettava alusta. Turhaan koetti Ponta irtipäästyään välttää noita
kietovia käsiä ja tuota syleilevää ruumista. Hän ei kyennyt niitä
torjumaan. Antaakseen iskun hänen täytyi päästä vastustajansa lähelle,
ja joka kerta piti Joe varansa tarttuen häneen kiinni.

Genevieve, joka istui kokoonvetäytyneenä pienessä pukuhuoneessa, oli
kovin hämmästyksissään. Hänellä oli mielenkiintoinen osa tuossa
ottelussa, joka tuntui hänestä taistelulta elämästä ja kuolemasta. --
Olihan toinen noista taistelijoista hänen Joensa. Mutta yleisö käsitti
asian kulun, Genevieve sitä vastoin ei sitä käsittänyt. Kilpailun
salaisuus ei ollut selvinnyt hänelle. Sen tenhovoima kävi yli hänen
ymmärryksensä. Se tuntui hänestä nyt salaperäisemmältä kuin koskaan
ennen. Hän ei kyennyt käsittämään sen voimaa. Mitähän nautintoa Joella
mahtoi olla tuosta äärettömästä ruumiinlihaksien jännittämisestä,
noista vihaisista otteista, vielä vihaisemmista iskuista ja
tavattomista vammoista? Hän, Genevieve, kykeni varmasti antamaan paljon
enemmän -- lepoa ja tyydytystä ja suloista rauhaa ja iloa. Se mitä hän
tarjosi Joen sydämelle ja hänen sielulleen oli hienompaa ja runsaampaa
kuin kilpailun antimet; ja kuitenkin hän kosi molempia -- piteli häntä
käsivarsillaan, mutta kääntyi kuitenkin kuunnellakseen tuota toista,
hänelle käsittämätöntä, tenhottaren houkutusta.

Kello soi, erä loppui sylin eroittamisella Pontan nurkassa.
Vaaleakasvoinen nuori apumies oli köysiaidan sisäpuolella heti kellon
ensi äänen kuuluessa. Hän tarttui kiinni Joeen, nosti hänet kevyesti
lattiasta käsivarsilleen ja juoksi vinosti lavan poikki Joen omaan
nurkkaan. Joen apumiehet työskentelivät kuumeisella kiireellä,
hieroivat hänen sääriään ja vatsaansa ja höllensivät sormillaan hänen
vyötään, helpoittaakseen hengitystä. Ensi kerran näki Genevieve miehen
vatsahengitystä, vatsan, joka kohosi ja laskeutui jokaisella
hengenvedolla paljon enemmän kuin hänen rintansa kohosivat ja laskivat,
kun hän oli juossut raitiovaunun jäljestä. Ammoniakin voimakas haju
tunkeutui hänen sieramiinsa sienestä, josta hänen sulhasensa veti
voimakkaita höyryjä, jotka selvittivät hänen aivojaan. Hän huuhteli
suutaan ja kurkkuaan, imi sitruunan kappaletta, ja koko ajan
työskentelivät pyyhkeet lakkaamatta ja huitoivat happea hänen
keuhkoihinsa, puhdistaen hänen kiivaasti pulppuavaa vertaan ja antaen
sille uutta voimaa otteluun, joka vielä oli jäljellä. Hänen kuuma
ruumiinsa huuhdeltiin vedellä, sai suihkun ja pulloista kaadettiin
yhtenään vettä hänen päänsä päälle.




VI.


Kello ilmoitti kuudennen erän alkaneeksi ja molemmat kilpailijat,
joiden ruumiit kiilsivät vedestä, astuivat toisiaan vastaan. Ponta
ryntäsi lavan poikki kaksi kolmannesta sen alasta, niin kiihkeästi hän
halusi antaa iskun vastustajalleen, ennenkuin tämä ehtisi täysin
tointua. Mutta Joe olikin jo valmiina. Hän oli taas voimakas ja hänen
voimansa lisääntyivät yhä. Hän torjui useita vaarallisia iskuja ja iski
itsekin takaisin, saaden Pontan horjahtamaan taaksepäin. Hän yritti
seurata häntä, mutta luopui aikeestaan, mikä olikin viisasta, tyytyen
torjumaan iskuja ja suojelemaan itseään siltä hurjalta hyökkäykseltä,
jonka hänen antamansa isku oli aiheuttanut.

Ottelu muodostui sellaiseksi kuin se oli ollut alussa -- Joe
puolustautui, Ponta hyökkäsi. Mutta Ponta ei ollut tyytyväinen. Kaikki
ei käynyt aivan hänen mielensä mukaan. Joka hetki, silloinkin kun hän
rajuimmin hyökkäsi vastustajansa kimppuun, saattoi tämä antaa hänelle
osuvan iskun. Joe säästi voimiaan. Hän iski kerran Pontan kymmentä
lyöntiä kohti, mutta hänen iskunsa osuivat harvoin harhaan. Ponta
ahdisti häntä lakkaamatta hyökkäyksillään, voimatta kuitenkaan tehdä
hänelle mitään, kun taas Joen aina uhkaavat tiikerimäiset iskut
herättivät pelkoa. Ne hillitsivät Pontan raivoa. Hän ei voinut enää
käydä taisteluun rajattoman hävitysvimman valtaamana, mikä oli ollut
tunnusmerkillistä hänen aikaisemmille hyökkäyksilleen.

Mutta taistelussa tapahtui käänne. Yleisö huomasi sen heti ja Genevieve
oivalsi sen yhdeksännen erän alussa. Joe ryhtyi hyökkäämään. Hän se
syleilyssä ensimäisenä vei nyrkkinsä vyötäisen alle, antaen pelottavan
iskun munuaisten kohdalle. Hän antoi vain yhden iskun sylin aikana,
mutta antoi sen koko voimallaan ja joka sylissä. Sylistä erotessa Joe
alkoi suunnata iskuja Pontan vatsaan tai sivulta hänen kaulaansa tai
sitten iskeä suoraan vasten suuta. Mutta heti kun hän huomasi, että
hurja hyökkäys oli tulossa, hyppäsi hän ketterästi syrjään, asettuen
puolustusasentoon.

Parin kolmen tällaisen hyökkäyksen jälkeen olivat Pontan voimat
vähenneet vain sen verran, että sen juuri saattoi huomata. Joen
tehtävänä oli kuluttaa ne loppuun, ei yhdellä eikä kymmenellä iskulla,
vaan loppumattomilla toisiaan seuraavilla iskuilla, kunnes nuo
suunnattomat voimat pusertuisivat kokonaan hänen ruumiistaan.
Vastustajalle ei jäänyt silmänräpäystäkään lepoa. Joe seurasi häntä
askel askeleelta, jolloin hänen etenevä vasen jalkansa sipsutteli kovan
maton pintaa vasten. Sitten seurasi tavallisesti äkillinen,
tiikerimäinen syöksähdys eteenpäin, jota seurasi isku tai iskuja, ja
silloin taas syöksähdys taaksepäin, jonka jälkeen vasen jalka edessä
alkoi taas sipsuttaa. Kun Ponta teki hurjia hyökkäyksiä, asettui Joe
huolellisesti suojelusasentoon, mutta heti kuului taas vasemman jalan
sipsutus, kun Joe jälleen alkoi seurata vastustajaansa.

Pontan voimat vähenivät hitaasti. Yleisön mielestä oli tulos päivän
selvä.

"Terve, Joe!" raikuivat sen ihastuksen- ja suosionhuudahdukset.

"Onpa oikein häpeä ottaa rahaa!" kuului pilkallinen huomautus. "Miksi
et syö häntä, Ponta? Käy kiinni ja syö hänet!"

Minuutin väliaikoina Pontan apurit hieroivat häntä huolellisemmin kuin
koskaan ennen. Heidän levollinen luottamuksensa hänen tavattomiin
voimiinsa horjui. Genevieve seurasi heidän kiihkeitä ponnistuksiaan,
samalla kuin hän kuunteli kalpeakasvoista apuria, joka neuvoi ja
varoitti Joea.

"Pidä varasi", sanoi hän. "Sinä voitit hänet nyt, mutta olekin
varuillasi. Minä olen nähnyt hänen nyrkkeilevän ennenkin. Olen nähnyt,
kuinka hän jo aivan nujerrettuna on ryhtynyt uudelleen iskuja antamaan.
Mickey Sullivanilla oli Ponta jo hallussaan. Hän iski Pontan kuusi
kertaa peräkkäin mattoon -- aina uudelleen, kun tämä oli kömpinyt
jaloilleen, mutta antoi sitten Pontalle hyvän tilaisuuden sivaltaa
häntä leukaan, ja kahden minuutin perästä Mickey avaa silmänsä ja
kysyy, mitä on tapahtunut. Niin että sinun täytyy pitää varasi. Varo,
ettei hän anna sinulle samallaista iskua. Minä olen lyönyt vetoa sinun
voitostasi, mutta minä en katso rahoja omakseni, ennenkuin Ponta on
täysin voitettu."

Pontaa valettiin vedellä. Juuri kun kello soi, kaatoi hänen apurinsa
pullosta vettä hänen päänsä päälle. Ponta lähti astumaan lavan
keskustaa kohti apumiehen seuratessa häntä useita askeleita ja yhä
kallistaen pulloa. Kisatuomari huusi hänelle ja hän riensi lavalta,
pudottaen pullon kiireessään. Sen vieriessä matolla pulppusi siitä
vettä, kunnes erotuomari kiepsautti sen kengänkärjellään vierimään
köysien alitse.

Genevieve ei ollut yhdenkään edellisen hyökkäyksen aikana nähnyt Joen
kasvoilla taisteluilmettä semmoisena, joksi hän oli sen kuvitellut
aamupäivällä puodissa. Toisinaan se oli näyttänyt aivan poikamaiselta,
toisinaan taas hänen ollessaan tuimimman iskutulvan alaisena, se oli
käynyt harmaan kalpeaksi; ja kun hän myöhemmin syleissä oli löytänyt
oman pelastuskeinon, oli se saanut huolestuneen ilmeen. Mutta nyt, kun
hän itse ei enää ollut vaarassa, vaan päinvastoin johti taistelua, tuli
hänen kasvoilleen taisteluilme. Genevieve näki sen kauhistuen. Se
loitonsi Joen kauaksi hänestä. Hän oli luullut tuntevansa hänet
kokonaan, pitävänsä häntä käsissään, mutta tätä hän ei tuntenut --
noita teräskasvoja, tuota terässuuta, noita terässilmiä, jotka
säkenöiden leimusivat ja välkähtelivät kuin kiilloitettu teräs. Nuo
kasvot näyttivät Genevievestä tunteettoman kostonenkelin kasvoilta,
joista kuvastui ainoastaan Jumalan tarkoitus.

Ponta koetti taas, kuten ennenkin, tehdä hurjan hyökkäyksen, mutta sai
pysäyttävän iskun vasten suuta. Joe seurasi häntä leppymättömänä,
lakkaamatta, alinomaa uhaten, jättämättä häntä ollenkaan rauhaan. Tämä,
kolmastoista erä päättyi hyökkäykseen Pontan nurkassa. Ponta yritti
tehdä vastarintaa, mutta Joe antoi hänelle iskun, niin että hän vaipui
polvilleen ja pysyi siinä yhdeksän sekuntia, koettaen sitten turvautua
syliin, mutta saikin Joelta neljä ankaraa iskua vatsaansa, niin että
hän kellon soidessa vaipui läähättäen apumiestensä käsiin.

Joe juoksi lavan poikki omaan nurkkaansa.

"Nyt hän on minun", sanoi hän apumiehineen.

"Tällä kertaa kyllä kypsytit häntä", vastasi tämä. "Nyt ei sinun
voittoasi voi pidättää muu kuin joku onnenisku. Ole varuillasi!"

Joe istui etunojassa, jalat valmiina lähtöön kuin lähtömerkkiä
odottavalla kilpajuoksijalla. Hän odotti kellonsoittoa. Kun se kuului,
syöksähti hän eteenpäin lavan poikki, hyökäten Pontan kimppuun juuri
kun tämä apumiestensä ympäröimänä nousi jakkaraltaan. Ja apumiestensä
keskessä Ponta tupertui maahan, saatuaan iskun Joen oikeasta kädestä.
Kun hän nousi vesiastioiden, jakkaroiden ja apumiesten keskestä, iski
Joe hänet uudelleen maahan. Ja vielä kolmannen kerran hän tupertui,
ennenkuin pääsi pois omasta nurkastaan.

Joe oli lopulta muuttunut hirmumyrskyksi. Genevieve muisti hänen
sanansa: "Pidä silmällä vaan, niin huomaat, milloin alan häntä
ahdistaa." Koko yleisökin ymmärsi sen. Se oli noussut seisomaan, ja
jokainen kirkui täyttä kurkkua. Se oli väkijoukon verihuuto ja se
kuului Genevievestä susien ulvonnalta. Ja luottaen ystävänsä voittoon
tunsi hän nyt sydämessään sääliä Pontaa kohtaan.

Turhaan Ponta ponnisteli suojellakseen itseään, asettuakseen
puolustusasentoihin, kumartuakseen äkkiä tai turvautuakseen hetkeksi
syliin. Sellaista hetkeä ei hänelle suotu. Hänen osansa oli tulla
isketyksi maahan kerta toisensa jälkeen. Hän tupertui matolle milloin
selälleen, milloin kyljelleen, sai iskuja syleissä ja niistä erottaessa
-- navakoita, tärisyttäviä iskuja, jotka hämmensivät hänen aivonsa ja
veivät voiman hänen lihaksistaan. Hän lenteli nurkkiin ja niistä ulos,
köysiä vasten, ponnahtaen niistä takaisin ja toisella iskulla taas
köysiä vasten. Hän viuhtoi käsillään, sinkauttaen yhtenään hurjia
iskuja ilmaan. Hänessä ei ollut jäljellä mitään inhimillistä. Hän oli
peto, joka karjui ja raivosi ja jota tuho uhkasi. Hän sai iskun, joka
paiskasi hänet polvilleen, mutta hän ei suostunut lopettamaan, vaan
nousi hoippuen jaloilleen, saadakseen jäntevästä kädestä iskun
rintaansa vasten, iskun, joka taas lennätti hänet vasten köysiä.

Tuskallisesti läähättäen, hoippuen ja puhisten, kiiluvin silmin ja
katkonaisesti hengittäen, sankarillisena, hirvittävänä taistellen
viimeiseen saakka, koettaen käydä käsiksi vastustajaansa, hän riehui,
peräytyen ympäri lavaa. Samassa Joen jalka luiskahti kostealla matolla.
Pontan vaisu katse huomasi sen ja hän ymmärsi käyttää tilaisuutta
hyväkseen. Hän keräsi kaiken jälellä olevan voimansa salamannopeaan
iskuun. Ja samassa kuin Joe horjahti, täräytti toinen häntä suoraan
leuan kärkeen. Joe tupertui takaperin. Genevieve näki, kuinka hänen
lihaksensa herpautuivat hänen vielä ollessaan ylhäällä, ja sitten hän
kuuli hänen päänsä jymähtävän mattoa vasten.

Kirkuvan yleisön melu taukosi heti. Kisatuomari kumartui hervottoman
ruumiin yli, laskien sekunteja. Ponta horjahteli ja vaipui polvilleen.
Hän ponnistautui jaloilleen heilauttaen ruumistaan eteen- ja
taaksepäin, ikäänkuin hän olisi koettanut pyyhkäistä pois koko yleisön
vihallaan. Hänen säärensä vapisivat ja notkahtelivat hänen allaan; hän
oli tukehtua huohotukseensa, mutta hän koetti väkisin hengittää. Hän
hoiperteli takaperin ja olisi kaatunut, ellei hän olisi umpimähkään
tarttunut köysiin. Hän piti niistä kiinni, heittäytyen kokonaan
rennoksi, pää rintaa vasten, kunnes kisatuomari laski ratkaisevan
kymmenennen sekunnin, antaen hänelle merkin, että hän oli voittanut.

Hänelle ei ollenkaan taputettu käsiä, kun hän käärmeen tavoin
kiemurteli köysien lomitse apumiestensä käsiin, jotka auttoivat hänet
lattialle ja taluttivat häntä käytävää myöten väkijoukon halki. Joe jäi
lepäämään siihen, mihin oli kaatunut. Hänen apumiehensä kantoivat hänet
nurkkaansa ja asettivat hänet jakkaralle. Miehiä alkoi kiivetä lavalle
uteliaina katselemaan, mutta poliisit, jotka jo olivat paikalla,
työnsivät heidät armotta syrjään.

Genevieve katseli yhä tähystysreijästään. Hän ei ollut kovinkaan
levoton. Hänen ystävänsä oli voitettu. Tämä pettymys hänessä kyllä
herätti myötätuntoista osanottoa, mutta siinä olikin kaikki. Olipa hän
tavallaan iloinenkin. Kilpailu oli pettänyt Joen ja tämä oli nyt sitä
varmemmin Genevieven oma. Joe oli puhunut hänelle siitä, millaista oli
joutua häviölle. Kesti usein jonkun aikaa, ennenkuin tointui
seurauksista. Vasta sitten kun Genevieve kuuli apumiesten etsivän
lääkäriä, alkoi häntä todella huolestuttaa.

Rentona viruvana ruumis vietiin köysien lomitse korokkeelle, se katosi
Genevieven tähystysreiän näköpiiristä. Sitten hänen pukuhuoneensa ovi
tempaistiin auki ja joukko miehiä tuli sisään. He kantoivat Joea. Hänet
laskettiin pölyiselle lattialle ja hänen päänsä tuli nojaamaan erään
apumiehen polvea vasten. Ei kukaan hämmästynyt Genevieven läsnäoloa.
Tämä astui Joen luo, laskeutui polvilleen hänen viereensä. Joen silmät
olivat suljetut, huulet hiukan raollaan. Hänen kostea tukkansa oli
valunut suorina kimppuina hänen kasvoilleen. Genevieve kohotti hänen
kättään. Se oli raskas ja sen elottomuus kauhistutti häntä. Hän
vilkaisi äkkiä apumiesten ja muiden ympärillään seisovien miesten
kasvoihin. He näyttivät säikähtyneiltä, paitsi yksi, joka hiljaisella
äänellä kiroili kauheasti. Hän katsahti ylös ja näki Silversteinin
seisovan vieressään. Tämäkin näytti säikähtyneeltä. Hän laski kätensä
lempeästi Genevieven olkapäälle, puristaen sitä sormillaan
myötätuntoisesti.

Tämä myötätunto peloitti häntä. Hänen päätään alkoi pyörryttää. Syntyi
liikettä, sillä joku tuli huoneeseen, astui esiin ja lausui äreästi:
"Pois täältä! Pois täältä! Teidän on lähdettävä huoneesta!"

Muutamat miehet tottelivat vaieten.

"Kuka olette?" kysyi hän äkkiä Genevieveltä. "Nainen, totta tosiaan!"

"Aivan oikein, hän on Joe Flemingin morsian", virkkoi eräs nuori mies,
jonka Genevieve tunsi oppaakseen.

"Entä te?" kysyi toinen Silversteiniltä.

"Minä olen hänen seurassa", vastasi tämä suuttuneena.

"Tämä nainen on hänen palveluksessaan", selitti nuori mies. "Minä
vakuutan, että kaikki on niinkuin tuleekin."

Tulija murahti ja laskeutui polvilleen. Hän laski kätensä kostealle
otsalle, murahti taas ja nousi seisaalleen.

"Tämä asia ei kuulu minulle", sanoi hän. "Lähettäkää hakemaan
sairasvaunua."

Sitten kaikki muuttui Genevievelle unennäöksi. Ehkä hän pyörtyi, hän ei
sitä tiennyt, mutta miksipä muuten olisi Silverstein tarttunut häntä
vyötäisiin kannattaakseen häntä? Kaikki kasvot näyttivät hämäriltä ja
epätodellisilta. Hän kuuli katkonaista keskustelua. Nuori mies, joka
oli ollut hänen oppaansa, sanoi jotakin reporttereista.

"Teidän nimi tule sanomalehtiin", kuuli hän Silversteinin sanovan
hänelle ikäänkuin pitkän matkan päästä; ja hän tajusi pudistavansa
päätään kielteisesti.

Taas ilmaantui uusia kasvoja ja hän näki Joea kannettavan ulos
kangaspaareilla. Silverstein napitti Genevieven päällystakin ja veti
kauluksen pystyyn. Tämä tunsi öisen viileyden kasvoillaan ja
katsahtaessaan ylöspäin hän näki kirkkaat, kylmät tähdet. Hän lyhistyi
tuolille. Silverstein oli hänen vieressään. Siinä oli Joekin yhä
paareillaan, alaston ruumis lakanoilla peitettyinä; siinä oli myöskin
siniseen virkapukuun puettu mies, joka puhutteli häntä ystävällisesti,
vaikka Genevieve ei tiennytkään, mitä hän sanoi. Kuului hevosenkavion
kopsetta ja hän tajusi, että he kiisivät eteenpäin jossakin yön
pimeydessä.

Sitten valoa ja ääniä ja jodoformin hajua. Oltiin varmaankin sairaalan
vastaanotto-osastolla, arveli Genevieve. Tuo oli leikkauspöytä, nuo
tuossa lääkäreitä. He tutkivat Joea. Eräs heistä, mustasilmäinen,
mustapartainen, muukalaisen näköinen mies nousi kumarasta asennostaan
pöydän yli.

"En koskaan ole nähnyt moista", sanoi hän toiselle miehelle. "Koko
takaosa kalloa."

Genevieven huulia poltti ja kuivi ja hänen kurkussaan oli sietämätön
kipu. Mutta miksi hän ei itkenyt? Hänen olisi pitänyt itkeä; hän tunsi
sen velvollisuudekseen. Siinä oli Lottie (unessa oli tapahtunut
käänne), pienen kapean vuoteen takana; hän itki. Joku puhui jotakin
kuolemasta. Se ei ollut tuo muukalaisen näköinen lääkäri, vaan joku
muu. Mitäpä siitä, kuka sen sanoi. Paljokohan kello oli? Ikäänkuin
vastaukseksi Genevieve näki heikon, vaalean aamunsarastuksen
ikkunoista.

"Minun piti tänään mennä vihille", sanoi hän Lottielle

Mutta sisar vuoteen takana virkkoi valittaen: "Hiljaa, hiljaa!" ja
kätki kasvonsa sekä puhkesi uudelleen nyyhkytyksiin.

Se oli siis kaiken loppu -- siinä olivat matot, huonekalusto ja pieni
vuokrahuoneusto; siinä kohtaukset ja kävelyt, hurmaavat yöt tähtien
tuikkiessa, antautumisen suloisuus, rakastaminen ja rakastettuna
oleminen. Hänet sai suunniltaan tuo kauhea ottelu, jota hän ei
käsittänyt -- puristus, jossa se piti miesten sieluja, sen ilkunta ja
uskottomuus, sen vaarat ja uhka ja nuo veren rajut kuohahdukset,
jolloin naisesta tuli säälittävä olento, joka ei ollut miehelle
kaikkena ja kaiken päämääränä, vaan hänen lelunaan ja ajankulunaan;
nainen sai häneltä huolenpitoa ja hoivaa, sai hänen hyvät ja huonot
tuulensa, mutta urheilu valtasi hänen toimensa sekä yöllä että
päivällä, hänen päänsä ja käsiensä työn, hänen kärsivällisimmän
raatamisensa ja suurimmat ponnistuksensa, koko hänen olemuksensa toimen
ja tarmon -- sen sai kilpailu, Joen sydämen kaipuu.

Silverstein auttoi Genevieveä jaloilleen. Tämä totteli sokeasti ollen
vielä puolittain tajutonna. Silverstein tarttui hänen käsivarteensa ja
alkoi viedä häntä ovea kohti.

"Kuule, miksi et suutele häntä?" huudahti Lottie ja hänen mustissa
silmissään kuvastui suru ja tuska.

Genevieve kumartui totellen elottoman ruumiin yli ja suuteli sen
huulia, jotka vielä olivat lämpimät. Ovi aukeni ja hän astui toiseen
huoneeseen. Siellä seisoi rouva Silverstein vihaisin katsein, jotka
säihkyivät kostonhimoa, kun hän näki Genevieven puettuna nuorukaisen
pukuun.

Silverstein katsoi rukoilevasti puolisoonsa, mutta tämä alkoi pauhata
hurjasti:

"Mitäs minä sanoi, hä? Mitäs minä sanoi? Sinä tahtoi saada turvaksi
tappelupukari! Ja nyt sinun nimesi tule sanomalehte! Rahaottelussa --
pojan puku pääl'! Sinä pikku portto! Sinä lutka! Sinä -- --"

Mutta kyynelvirta herahti hänen silmiinsä, saaden hänen äänensä
värähtelemään, ja ojentaen lihavat käsivartensa kömpelösti, naurettavan
näköisenä, mutta äitiydessään pyhänä, astui hän huojuen vaikenevan
tytön eteen ja sulki hänet rintaansa vasten. Hän mutisi läähättävällä
äänellä epäselviä hyväilysanoja, tuudittaen häntä samalla harvakseen
edestakaisin ja taputtaen häntä raskaalla kädellään olkapäälle.



***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIMEINEN OTTELU***


******* This file should be named 56793-8.txt or 56793-8.zip *******


This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/5/6/7/9/56793


Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org 

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.