Punainen rutto

By Jack London

The Project Gutenberg eBook, Punainen rutto, by Jack London, Translated by
Ilmari Lehto


This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.




Title: Punainen rutto


Author: Jack London



Release Date: March 19, 2018  [eBook #56785]

Language: Finnish


***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN RUTTO***


E-text prepared by Tapio Riikonen



PUNAINEN RUTTO

Kirj.

Jack London

Englanninkielestä suomentanut Ilmari Lehto

(The Scarlet Plague.)






Helsingissä,
Kustannusliike Minerva,
1922.




PUNAINEN RUTTO.




I.


Polku kulki pitkin harjannetta, joka kerran oli ollut ratapenger. Mutta
moneen vuoteen ei yksikään juna ollut liikkunut sillä. Kummallakin
puolella kasvava metsä oli vallannut ratavieren ja kohosi nyt sen
ylitse vihreänä puu- ja pensaskatoksena. Polku oli ainoastaan miehen
levyinen ja olikin vain villien eläinten pakotie. Siellä täällä todisti
ruosteinen, metsän maatuvien ainesten seasta esiinpistävä
raudankappale, että kiskot ja pölkyt olivat vielä jäljellä. Eräästä
liitekohdasta oli tunkeutunut ylös kymmenen tuuman vahvuinen puu
nostaen kiskon pään korkealle ilmaan. Ratapölkky nähtävästi oli naulan
kiinnipitämänä seurannut kiskoa ja ollut siinä asennossa niin kauan,
että sora ja lehtien jäännökset olivat täyttäneet sen sijan, joten nyt
tuo lahoava ja murentuva jäännös työntyi ilmoille omituisesti
kallellaan. Vaikka rata oli vanha, huomasi selvästi, että se oli ollut
yksiraiteinen. Tätä pakotietä pitkin vaelsi vanha mies oppaanaan nuori
poika. He astuivat hitaasti, sillä vanhus oli sangen vanha.
Halvauskohtaus oli saattanut hänen liikkeensä hervottomiksi, ja hän
nojautui raskaasti sauvaansa. Karkeatekoinen, vuohennahkainen patalakki
suojasi hänen päälakeaan päivänpaahteelta. Sen reunoista tunkeutuivat
esiin takkuiset, lianharmaat hiukset ohuena kehyksenä. Suuresta
lehdestä näppärästi valmistettu lippa varjosti hänen silmiään, ja sen
alta tarkasteli hän jalkojensa tietä. Hänen partansa, jonka oikeastaan
olisi pitänyt olla lumivalkoinen, mutta joka näkyi joutuneen saman
säiden ja leirin kuluttavan ja tahraavan vaikutuksen alaiseksi kuin
hänen tukkansakin, valui melkein hänen vyötärölleen paksuna,
liimautuneena kimppuna. Vuohennahkasta tehty yksinkertainen,
tiheäkarvainen vaatekappale riippui hänen hartioiltaan suojaten rinnan.
Hänen laihat, kuihtuneet käsivartensa ja jalkansa todistivat elämän
ehtoopuolta, samalla todistivat niiden arvet ja naarmut sekä ruskea
väri, että ne olivat olleet monet vuodet luonnonvoimien vaikutukselle
alttiina.

Pojalla, joka hilliten lihastensa liiallista vilkkautta mukautui
vanhuksen hitaaseen kulkuun johdattaakseen häntä, oli myös
yksinkertainen puku -- rikkoreunainen karhuntaljan palanen. Sen
keskellä oli reikä, josta hän oli pujottanut päänsä. Iältään hän ei
saattanut olla vanhempi kuin kaksitoista vuotta. Hän oli kiinnittänyt
keikailevasti toiselle korvalleen vastairroitetun sianhännän. Toisessa
kädessään hänellä oli keskikokoinen jousi ja nuoli ja selässään
viinentäysi nuolia. Tupesta, joka riippui kaulan ympäri kulkevasta
hihnasta, työntyi esiin metsästyspuukon kulunut pää. Poika oli iholtaan
kahvinruskea ja käveli joustavasti, astuen melkein kissan tavoin.
Huomattavana vastakohtana hänen auringonpaahtamalle iholleen olivat
hänen silmänsä -- siniset, tummansiniset, terävät kuin nuoli. Ne
näyttivät kiinnittyvän kaikkeen ympärilläolevaan tavalla, joka ilmaisi
tottumusta. Eteenpäin kulkiessaan hän samalla vainusi laajentuneilla,
herkillä sieramillaan, jotka välittivät hänen aivoihinsa loppumattoman
sarjan sanomia ulkomaailmasta. Myöskin hänen kuulonsa oli tarkka ja
niin harjaantunut, että se toimi itsenäisesti. Erikoisesti
ponnistelematta hän kuuli näennäisen hiljaisuuden kaikki heikot äänet
-- kuuli ja kykeni erottamaan ja luokittelemaan ne -- aiheutuivatko ne
tuulen kahistelemisesta lehdissä, mehiläisen surinasta vai hyttysen
siiven soinnista, meren etäisestä vyörystä, joka saapui hänen korvaansa
vain viihdyttävänä lauluna, vai saiko ne aikaan myyrä, joka työnteli
multakasoja aivan hänen jalkainsa alla olevissa käytävissään.

Äkkiä hän jännittyi tarkkaavaiseksi. Korva, silmä ja nenä olivat
antaneet hänelle varotuksen yht'aikaa. Hän kosketti kädellään vanhaa
miestä, ja he seisahtuivat. Edestäpäin, penkereen toiselta reunalta,
kuului ryskettä. Pojan katse oli naulattu pensaiden liikkuviin
latvoihin. Suuri karhu, harmaakarhu, ryntäsi näkyviin, mutta
huomattuaan ihmisolennon se pysähtyi yhtä nopeasti kuin nämäkin. Se ei
pitänyt heistä ja murisi tyytymättömänä. Poika sovitti nuolen jouselle
ja veti varovaisesti jänteen tiukaksi. Ei hetkeksikään hän hellittänyt
katsettaan karhusta. Vanha mies tuijotti vaaraan vihreän lehtensä alta
ja seisoi yhtä äänetönnä kuin poikakin. Muutaman silmänräpäyksen kesti
tämä molemminpuolinen tarkastelu; sitten, karhun ilmaistessa yhä
suurempaa ärtyneisyyttä, poika osoitti päänliikkeellä, että vanhuksen
tuli astua polulta syrjään ja laskeutua ratapenkereeltä. Poika seurasi
kulkien takaperin, jousi yhä jännitettynä ja valmiina. He odottivat,
kunnes penkereen toiselta puolelta kuuluva pensaiden kahina todisti
karhun menneen menojaan. Poika irvisti johtaessaan vanhuksen takaisin
polulle.

"Aikamoinen otus, isoisä", virnisteli hän.

Vanha mies pudisti päätään.

"Ne vaan käyvät runsaammiksi päivä päivältä", valitti hän heikolla,
epävarmalla äänellään. "Kukapa olisi uskonut, että minä olisin joutunut
näkemään ajan, jolloin saa pelätä henkeään Cliff House'iin [San
Franciscon läheisyydessä Tyynen meren rannalla sijaitseva suosittu
virkistyspaikka. Suom.] johtavalla tiellä. Kun minä olin poika, Edwin,
oli miehillä, naisilla ja pienillä lapsilla tapana tulla San
Franciscosta tänne kauneina päivinä kymmentuhantisin joukoin. Silloin
ei ollut karhuja. Ei, poikaseni. Ihmiset antoivat rahaa nähdäkseen
niitä häkeissä, niin harvinaisia ne olivat."

"Mitä _raha_ on, isoisä?"

Ennenkuin vanhus ehti vastata, poika muistikin ja työnsi riemuiten
kätensä karhunnahkan alla olevaan pussiin ja otti esille kuluneen ja
himmentyneen hopeadollarin. Vanhuksen silmät välähtivät, kun hän vei
rahan lähelle niitä.

"En saata nähdä", hän mutisi. "Katsohan, voitko saada selville
vuosiluvun, Edwin."

Poika nauroi.

"Oletpa sinä mainio, isoisä", huudahti hän hilpeänä, "kun aina
uskottelet, että nuo pikkumerkit tarkottavat jotakin."

Vanhuksen katse ilmaisi hänen tavallista mielipahaansa, kun hän vei
rahan uudelleen lähelle silmiään.

"2012!" huusi hän kimeällä äänellään ja alkoi sitten puhella
eriskummallisesti. "Sinä vuonna magnaattien johtokunta nimitti Morgan
viidennen Yhdysvaltain presidentiksi. Tämä mahtanee olla viimeksi
lyötyjä rahoja, sillä sarlakkakuolema tuli vuonna 2013. Oi Jumala! --
en saata ajatella sitä! Siitä on kuusikymmentä vuotta ja minä olen
ainoa nyt hengissä oleva ihminen, joka eli noina päivinä. Mistä löysit
sen, Edwin?"

Poika, joka oli tarkastellut häntä samanlaisella suvaitsevalla
mielenkiinnolla kuin heikkomielisen lörpötystä kuunnellaan, vastasi
nopeasti.

"Sain sen Hoo-Hoolta. Hän löysi sen ollessamme paimentamassa vuohia
lähellä San José'ta viime keväänä. Hoo-Hoo sanoi sen olevan _rahan_.
Onko sinun nälkä, isoisä?"

Vanhus tarttui lujemmin sauvaansa ja ponnisteli eteenpäin. Hänen
heikoista silmistään kuvastui ahneus.

"Kunpa Ristihuuli olisi löytänyt ravun... tahi kaksikin", mutisi hän.
"Ravut ovat hyvää syötävää, mainion hyvää, kun ei enää ole hampaita ja
kun on lastenlapsia, jotka pitävät vanhasta isoisästään ja mielellään
pyydystävät rapuja hänelle. Kun minä olin poika --"

Mutta Edwin näki jotakin ja seisahtui äkkiä sovitellen nuolta jouselle.
Hän oli pysähtynyt penkereeseen syntyneen syvennyksen partaalle.
Entinen viemärijohto oli tässä kohden särkynyt, ja valloilleen päässyt
vesi syönyt uoman täyteaineeseen. Vastakkaiselta puolelta työntyi esiin
kiskon pää jonkun matkaa yli syvennyksen. Sen ruosteista pintaa
ympäröivät köynnökset. Kauempana katseli häntä kaniini vapisevana ja
epäröivänä, pensaan suojaan kyyristyneenä. Väli oli runsaasti
viisikymmentä jalkaa, mutta nuoli osui maaliinsa; lävistetty kaniini
äännähti pelosta ja tuskasta koettaessaan ryömiä vaivaloisesti
pensaikkoon. Pojan ruskea iho ja liehuva talja vilahtivat salamana
hänen hypätessään alas syvennykseen ja kavutessaan ylös toista
seinämää. Hänen laihat lihaksensa olivat kuin teräsponnet ryhtyessään
siroon ja tehokkaaseen toimintaan. Sadan jalan päässä tiheässä
viidakossa saavutti hän haavoittuneen eläimen, löi sen pään murskaksi
puunrunkoa vasten ja ojensi sen isoisän kannettavaksi.

"Kaniini on hyvää, sangen hyvää", vapisi vanhuksen ääni, "mutta kun on
kysymys hienomakuisesta herkusta, pidän rapua parempana. Kun minä olin
poika --"

"Miksi puhut niin paljon sellaista, jossa ei ole vähintäkään järkeä?"
keskeytti Edwin vanhuksen kiihkeän ahneudenilmaisun.

Poika ei puhunut juuri näillä sanoilla, vaan lausui jotakin, joka
muistutti niitä etäisesti, mutta joka sisälsi enemmän kurkku- ja
umpiäänteitä sekä oli säästävämpi määrittelevien sanaliittojen
käytössä. Hänen puheensa erosi melkoisesti vanhan miehen puheesta, ja
tämäkin oli huolimattomuuden johdosta pilaantunutta englanninkieltä.

"Tahdon tietää, miksi sanot rapua _hienomakuiseksi herkuksi_? Rapu on
rapu, eikö niin? En ole kuullut kenenkään antavan sille niin
naurettavaa nimitystä", jatkoi Edwin.

Vanha mies huoahti eikä vastannut, ja he jatkoivat matkaansa
äänettöminä. Aaltojen kuohu kävi kovemmaksi, kun he astuivat metsästä
merta rajottavalle hiekkakinos-aukealle. Hiekkaisilla mäennyppylöillä
oli laitumella muutamia vuohia. Niitä paimensi nahkoihin puettu poika,
jota auttoi sudennäköinen, vain vähän paimenkoiraa muistuttava koira.
Meren ääneen sekaantui yhtenäinen, kumea haukunta ja mylvinä, joka
kantautui sadan kyynärän päässä rannalta sijaitsevilta, aaltojen
kuluttamilta kallioilta. Siellä suunnattomat merileijonat nousivat
vedestä paistattaakseen päivää tahi tapellakseen keskenään. Rannalla
kolmas metsäläispoika hoiteli nuotiotulta, joka lähetti ilmoille sakean
savun. Hänen viereensä oli laskeutunut makaamaan useita susikoiria,
jotka olivat samanlaisia kuin vuohia paimentava.

Vanhus joudutti askeleitaan nuuskien kiihkeästi, kun hän lähestyi
tulta.

"Simpukoita!" hän mutisi hurmioissaan. "Simpukoita! Ja eikö tuo olekin
rapu, Hoo-Hoo? Eikö tuo olekin rapu? Oh, te pojat olette hyviä vanhalle
isoisällenne."

Hoo-Hoo, joka ilmeisesti oli Edwinin ikätoveri, virnisteli.

"Vallan tarpeeksi, isoisä. Sain neljä."

Vanhan halvaantuneen miehen kiihko oli säälittävä. Hän istuutui
hiedalle niin nopeasti kuin hänen jäykistyneet jäsenensä suinkin
sallivat ja ryhtyi kohentelemaan hiilloksesta suurta kalliosimpukkaa.
Kuumuus oli pakoittanut sen kuoren aukenemaan, joten se oli täydelleen
kypsynyt kauniin punaiseksi kuin lohen liha. Pitäen sitä peukalonsa ja
etusormensa välissä hän vei sen suuhunsa yhä kiihkosta vapisten. Mutta
se oli liian kuuma, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän sylkäisi sen
ulos yhtä nopeasti. Hän huudahti kivusta, ja kyyneleet valuivat hänen
silmistään alas poskille.

Pojat olivat täysiä metsäläisiä; he tajusivat humoorin ainoastaan
metsäläisten raa'alla tavalla. Heistä tapaus oli hirmuisen hauska ja he
purskahtivat nauruun. Hoo-Hoo hyppeli ilmassa Edwinin kieriskellessä
riemuitsevana maassa. Vuohia paimentava poika tuli juosten liittyäkseen
ilonpitoon.

"Pane ne jäähtymään, Edwin, pane ne jäähtymään", valitti vanhus
mielipahoissaan. Hän ei koettanutkaan pyyhkiä pois kyyneliä, jotka
vielä virtasivat hänen silmistään. "Jäähdytä myös yksi rapu, Edwin.
Tiedät, että isoisä pitää ravuista."

Hiilloksesta kuului kovaa sihinää, kun kuumuus pakotti simpukoiden
kuoret avautumaan ja kosteuden haihtumaan. Ne olivat suuria, vaihdellen
pituudeltaan kolmesta kuuteen tuumaan. Pojat vetivät ne esiin
kepeillään ja asettivat ne suurelle ajopuunkappaleelle jäähtymään.

"Kun minä olin poika, me emme nauraneet vanhempia ihmisiä; me
kunnioitimme heitä."

Pojat eivät olleet huomaavinaan, ja isoisä jatkoi valitus- ja
nuhdetulvaansa sekavalla tavallaan. Nyt hän osasi olla varovaisempi
eikä polttanut suutaan. Kaikki ryhtyivät syömään käyttäen apunaan
ainoastaan sormiaan ja maiskutellen äänekkäästi. Kolmas poika, jonka
nimi oli Ristihuuli, ripotti viekkaasti hyppysellisen hiekkaa
simpukalle, jonka vanhus oli aikeissa viedä suuhunsa. Kun sora tarttui
isoisän ikeniin ja limakalvoon, oli naurunrähäkkä jälleen huumaava. Hän
ei ymmärtänyt joutuneensa pilanteon esineeksi, vaan yski ja syljeskeli,
kunnes Edwin heltyen toi hänelle kurpitsankuoressa vettä, jolla hän
saisi huuhtoa suunsa.

"Missä ravut ovat, Hoo-Hoo?" kysyi Edwin. "Isoisä tahtoo saada maistaa
niitä."

Isoisän silmät paloivat jälleen himokkaasti, kun hänelle ojennettiin
suuri rapu. Se oli rapu, jossa oli jalat ja kaikki muu täydellisesti,
mutta lihaa siinä ei enää ollut. Sormet vapisevina ja etukäteen iloiten
vanhus irroitti jalan, mutta huomasikin, että se oli tyhjä.

"Ravut, Hoo-Hoo?" hän valitti. "Ravut?"

"Puhuin leikkiä, isoisä. Ei ole rapuja. En ole löytänyt ainoatakaan."

Pojat joutuivat kokonaan riemun valtoihin nähdessään pettymyksen
kyynelten tippuvan vanhuuttaan höperön isoisän poskilta. Sitten Hoo-Hoo
asetti varovasti tyhjän kuoren sijaan vastapaistetun ravun. Sen
paloteltu, valkea liha lähetti ilmoille herkulliselta tuoksuvan
höyrypilven. Se saapui vanhuksen sieramiin, ja hän katsahti alas
ihmetyksissään. Hänen paha tuulensa vaihtui välittömäksi iloksi. Hän
haisteli ja mutisi ja hyräili, melkein lauloi hilpeydestä, ja ryhtyi
syömään. Pojat tuskin huomasivat tätä, sillä he olivat siihen niin
tottuneet. Eivät he myöskään huomanneet hänen toistuvia huudahduksiaan
ja sananparsiaan, jotka eivät merkinneet heille mitään, kuten
esimerkiksi hänen maiskutellessaan ja pureskellessaan: "Majoneesia!
Juuri niin -- majoneesia! On kuusikymmentä vuotta siitä, kun sitä
valmistettiin viimeisen kerran! Kaksi miespolvea ilman sen makuakaan!
Niin, silloin sitä tarjoiltiin joka ravintolassa rapujen kera."

Kun hän ei jaksanut enää syödä, huoahti hän, pyyhki kätensä paljaisiin
jalkoihinsa ja silmäili merelle. Täysinäisen vatsan aiheuttama
tyytyväisyys loihti hänet muistelemaan entisyyttä.

"Vaikea uskoa sitä. Kauneina sunnuntaipäivinä olen nähnyt miesten,
naisten ja lapsien luovan eloisuutta tälle rantamalle. Eikä silloin
ollut karhuja uhkaamassa heidän henkeään, ei. Juuri tuolla kalliolla
oli suuri ravintola, jossa sai syödä mitä vain halutti. San
Franciscossa oli siihen aikaan neljä miljoonaa asukasta. Mutta nyt koko
kaupungissa ja sen ympäristössä ei ole kaikkiaan täyttä neljääkymmentä.
Tuolla ulapalla näkyi aina laivoja laskemassa Golden Gate'iin [Golden
Gate (merkitsee kultaportti):; San Franciscon lahteen johtava
luonnonihana salmi. Suom.] tahi liukumassa ulos merelle. Ilmassa
liiteli ohjattavia ilmalaivoja ja lentokoneita. Ne voivat lentää
kaksisataa mailia tunnissa. New Yorkin ja San Franciscon välisen yhtiön
kanssa tehdyssä postisopimuksessa mainittiin se vähimmäksi sallituksi
nopeudeksi. Erään uskalikon, ranskalaisen -- olen unohtanut hänen
nimensä -- onnistui saavuttaa kolmensadan mailin tuntinopeus, mutta
varovaiset ihmiset pitivät sitä liian vaarallisena. Mutta hän oli
kuitenkin oikealla tiellä ja olisi onnistunutkin kokeiluissaan, ellei
suuri rutto olisi tuhonnut kaikkea. Kun olin poika, eli vielä
henkilöitä, jotka muistivat ensimmäiset lentokoneet, ja nyt minä olen
nähnyt viimeiset jo kuusikymmentä vuotta sitten."

Vanhus jatkoi lörpötystään; pojat eivät siitä välittäneet, sillä he
olivat kauan sitten tottuneet hänen kielevyyteensä ja sitäpaitsi heidän
sanavarastostaan puuttuivat useimmat hänen käyttämänsä sanat. Saattoi
huomata, että näissä hajanaisissa yksinpuheluissa vanhuksen kieli kävi
huolitellummaksi saaden paremman muodon ja lauserakenteen. Mutta kun
hän puheli suoraan pojille, se vaipui suurimmalta osalta heidän
kömpelöihin ja yksinkertaisiin muotoihinsa.

"Mutta silloin ei ollut paljon rapuja", jatkoi vanhus. "Ne oli
pyydystetty loppuun ja ne olivat suurta herkkua. Niitä oli lupa
pyydystää vain kuukauden ajan vuodessa. Mutta nyt niitä saa koska
haluaa. Ajatelkaahan -- saa rapuja niin paljon kuin haluttaa ja milloin
vain haluttaa, Cliff House'in rannan hyöystä!"

Äkillinen sekasorto vuohien keskuudessa sai pojat jalkeille. Nuotion
ympärillä olevat koirat alkoivat säestää murisevaa toveriaan, joka
vartioi vuohia. Nämä syöksyivät kohti suojelijoitaan, ihmisiä.
Puolitusinaa petoa, laihaa ja harmaata, oli väijymässä hiekkakumpujen
takana ja uhittelemassa koiria. Edwin ampui nuolen, mutta se osui
harhaan. Silloin Ristihuuli otti linkonsa, samanlaisen kuin Daavidilla
oli ollut taistelussa Goliatia vastaan, ja singautti sillä kiven, joka
vinkui omasta vauhdistaan lentäessään ilmassa. Se osui maaliinsa ja sai
aikaan, että sudet vetäytyivät takaisin eukalyptusmetsän synkkään
syvyyteen.

Pojat nauroivat ja paneutuivat pitkälleen hiedalle isoisän huoatessa
raskaasti. Hän oli syönyt liiaksi ja alkoi valitella kädet ristissä
vatsallaan.

"Mit' ompi meillä päällä maan, on katoovaista kaikkenaan", mutisi hän.
Sen oli hän ilmeisesti lainannut jostakin. "Niin -- katoovaista
kaikkenaan. Kaikki ihmistyö tällä maapallollamme raukesi kuin vaahto.
Ihminen kesytti hyötyä tuottavat eläimet, hävitti vahingolliset ja
puhdisti maan villistä kasvillisuudesta. Ja sitten oli hänen itsensä
vuoro, ja alkuperäisten elämänmuotojen vyöry murskasi hänen kättensä
työn. Rikkaruohot ja metsä valtasivat hänen peltonsa, petoeläimet hänen
karjalaumansa; nyt ovat sudet vallanneet Cliff House'in rantaman." Tuo
ajatus saattoi hänet kauhistumaan. "Missä neljämiljoonaa ihmistä kävi
huvittelemassa, siellä nyt harhailevat villit susilaumat, ja
muotileijonaimme metsäläistyneet jälkeläiset puolustautuvat
esihistoriallisilla aseilla näitä petoja vastaan. Saattaako sitä
ajatellakaan! Ja sarlakkakuolema oli syynä --"

Ristihuulen huomio kiinnittyi outoon sanaan.

"Aina hän sanoo tuota samaa", virkkoi hän Edwinille. "Mitä on
_sarlakka_?"

"Syksyisten vaahterain sarlakanväri saa minut värisemään pahemmin kuin
sotatorvien törähdykset", puheli vanhus.

"Se on samaa kuin punainen", vastasi Edwin. "Sinä et tiennyt sitä,
koska kuulut autonkuljettajiin. Sen heimon jäsenet ovat kaikki
järjestään tietämätöntä väkeä. _Sarlakka_ on punaista -- minä tiedän
sen."

"Punainen on punaista, vai mitä?" intti Ristihuuli. "Mitä siis
hyödyttää viisastella ja sanoa sitä sarlakaksi?"

"Isoisä, miksi puhut niin paljon sellaista, mitä kukaan ei ymmärrä?"
jatkoi hän. "Sarlakka ei merkitse mitään, mutta punainen on punaista.
Miksi siis et sano sitä punaiseksi?"

"Punainen ei ole paikallaan", kuului vastaus. "Rutto oli
sarlakanväristä. Kasvot ja koko ruumis kävivät sarlakanvärisiksi yhden
tunnin ajalla. Enkö minä tietäisi? Enkö nähnyt sitä tarpeeksi? Sanon,
että se oli sarlakanväristä, koska -- niin, koska se oli
sarlakanväristä. Ei ole toista sopivaa sanaa."

"Punainen kyllä kelpaa minulle", Ristihuuli yhä vastusteli
itsepäisesti. "Isä sanoo punaista punaiseksi, ja luulen, että hän on
asiasta perillä. Hän sanoo, että kaikki kuolivat punaiseen ruttoon."

"Isäsi on rahvaan mies ja alhaista sukua", kiivastui isoisä. "Enkö
minä tietäisi autonkuljettajien historiaa. Sinun isoisäsi oli
autonkuljettaja, palvelija, eikä hänellä ollut sivistystä. Hän teki
työtä toisten hyväksi. Mutta isoäitisi oli hyvää syntyperää, vaikka
lapset eivät tulleet häneen. Muistan hyvin, kun tapasin heidät
ensimäisen kerran heidän ollessaan kalastamassa Temescal-järven
rannalla."

"Mitä on _sivistys_?" kysyi Edwin.

"Punaisen sanomista sarlakaksi", ilkkui Ristihuuli ja kääntyi
ahdistaakseen isoisää. "Minun isäni kertoi ennen kuolemaansa, että
sinun vaimosi kuului Santa Rosan heimoon eikä ollut paljon mikään. Isä
sanoi, että hän oli ollut _piianletukka_ ennen punaista kuolemaa,
vaikka en tiedä, mitä _piianletukka_ on. Sano, mikä se on, Edwin."

Mutta Edwin oli yhtä tietämätön ja pudisti päätänsä.

"On totta, että hän oli tarjoilijatar", myönsi isoisä. "Hän oli siitä
huolimatta hyvä nainen, ja sinun äitisi oli hänen tyttärensä. Naisia
oli kovin vähän ruton jälkeen. En olisi saanut toista naista
vaimokseni. Mitäpä siitä, vaikka hän olikin _piianletukka_, kuten isäsi
suvaitsee nimittää häntä. Mutta ei ole kaunista puhua esivanhemmistaan
tuolla sanalla, Ristihuuli."

"Isä sanoo, että ensimäisen autonkuljettajan vaimo oli _lady_ --"

"Mikä on _lady_?" Hoo-Hoo kysyi.

"Autonkuljettajien heimoon kuuluvat vaimot ovat _ladyjä_", ehätti
Ristihuuli.

"Ensimäinen autonkuljettaja oli Bill, rahvaan mies, kuten sanoin",
selitti vanhus, "mutta hänen puolisonsa oli _lady_, ylhäinen lady.
Ennen sarlakkakuolemaa hän oli Van Wardenin puoliso. Van Warden oli
teollisuusmagnaattien johtokunnan puhemies ja yksi niistä
kahdestatoista, jotka hallitsivat Amerikkaa. Hänen omaisuutensa oli
miljaardi kahdeksansataa miljoonaa dollaria -- raha, joka on
pussissasi, Edwin, on dollari. Sitten tuli sarlakkakuolema ja se teki
hänestä Billin, ensimäisen autonkuljettajan, vaimon. Billillä oli
tapana lyödä häntä. Olen nähnyt omin silmin."

Hoo-Hoo, joka oli loikoillut vatsallaan ja kaivanut veltosti varpaansa
hiekkaan, kirkaisi äkkiä ja tutki ensin varpaansa kynttä ja sitten
pikku kuoppaa. Molemmat toiset pojat ryhtyivät hänen kerallaan
kaivamaan, kunnes he olivat saattaneet päivänvaloon kolme luurankoa.
Kaksi oli kuulunut täysikasvuisille, yksi oli kasvuiässä olleen lapsen.
Vanhus ryömi katsomaan löytöä.

"Ruton uhreja", päätti hän. "Tuolla lailla heitä kuoli kaikkialla
viimeisinä päivinä. Tämä lienee ollut perhe, joka on tartuntaa
paetessaan saanut surmansa Cliff House'in hiedalla. He -- mutta mitä
teetkään, Edwin?"

Kysymys tehtiin hätääntyneellä ja pelästyneellä äänellä. Edwin
oli alkanut koputella hampaita erään luurangon leuoista
metsästyspuukollaan.

"Ripustan ne nauhaan", vastasi hän.

Kaikki pojat olivat kovassa touhussa. Syntyi sellainen koputus ja
takominen, ettei isoisän lörpötystä kuullut kukaan.

"Te olette täysiä metsäläisiä. Olette jo alkaneet pitää koristuksena
ihmishampaita. Seuraavan ikäpolven aikana lävistätte nenänne ja
korvanne ja ripustatte niihin luu- ja kuorihelyjä. Tiedän sen.
Ihmissuku on tuomittu vaipumaan yhä syvemmälle alkuperäisyyden yöhön
ennenkuin se alottaa verisen ponnistelunsa kohti sivistystä. Kun
lisäännymme ja tunnemme tilanpuutetta, alamme surmata toinen toisiamme.
Luulen, että te kiinnitätte silloin päänahkoja vyöhönne -- niinkuin
sinä, Edwin, siivoin pojanpojistani, nyt jo pidät tuota kurjaa
sianhäntää. Heitä se menemään, Edwin poikani, heitä se menemään."

"Mitä tolkuttomuutta se vanha höperö taas vatvoo", huomautti
Ristihuuli, kun pojat olivat saaneet kaikki hampaat irrotetuiksi ja
koettivat jakaa ne tasapuolisesti.

He olivat sangen vikkeliä ja jyrkkiä liikkeissään, ja heidän puheensa,
siinä heidän pohtiessaan parempien hampaiden jakoa, oli sekavaa
kinastelua. Heidän sanansa olivat yksitavuisia ja lauseensa lyhyitä ja
muovailemattomia. Vaikka se tuntui alkeelliselta kieleltä, saattoi
siinä kuitenkin huomata kieliopillista rakennetta ja entisen ylemmän
sivistyksen taivutusmuotojen jäännöksiä. Isoisänkin puhe oli niin
turmeltunutta, että, jos se sellaisenaan esitettäisiin, lukija ei
ymmärtäisi siitä mitään. Täten hän kuitenkin puhui vain pojille. Kun
hän puheli yksikseen, hänen kielensä vähitellen puhdistui miltei
mallikelpoiseksi. Lauseet tulivat pitemmiksi, sointuvammiksi ja
sulavammiksi. Ne johtivat silloin mieleen luentojenpitäjän.

"Kerro meille punaisesta kuolemasta, isoisä", pyysi Ristihuuli, kun
hammasjupakka oli saatu onnelliseen päätökseen.

"Sarlakkakuolemasta", korjasi Edwin.

"Mutta älä kiusaa meitä tuolla hassulla puhetavallasi", jatkoi
Ristihuuli. "Puhu järkevästi, isoisä, niinkuin Santa Rosan-heimon
jäsenen tulee. Muut santarosalaiset eivät puhu niinkuin sinä."


II.

Vanhus näytti olevan hyvillään, kun hän oli saanut kehotuksen kertoa.
Hän selvitteli kurkkuaan ja alkoi.

"Pari-, kolmekymmentä vuotta sitten kertomustani kuultiin mielellään.
Mutta nykyään kellään ei ole mielenkiintoa --"

"Kas siinä taas!" huudahti Ristihuuli kiivastuneena. "Lopeta tuo
loruileminen ja puhu järkevästi. Mitä on _mielenkiinto_? Sinä puhut
kuin pieni lapsi, joka ei tiedä oikeita sanoja."

"Anna hänen olla rauhassa", pyysi Edwin, "muuten hän suuttuu eikä kerro
laisinkaan, jätä hassunkuriset paikat väliin. Kyllä me ymmärrämme
ainakin hiukan siitä, mitä hän puhuu."

"Antaa mennä", rohkaisi Hoo-Hoo, sillä vanhus alkoi taasen valitella,
että vanhoja ihmisiä ei enää kunnioitettu ja että kaikki, jotka olivat
joutuneet korkeasta sivistyksestä alkeellisiin oloihin, vajosivat
raakuudentilaan.

Kertomus alkoi.

"Maailmassa oli paljon ihmisiä siihen aikaan. San Franciscossa yksinään
oli neljämiljoonaa --"

"Mikä se _miljoona_ on?" keskeytti Edwin.

"Selitän sen sinulle, koska tiedän, ettet osaa laskea kymmentä
pitemmälle. Levitä kätesi. Niissä on yhteensä kymmenen sormea. Hyvä.
Nyt otan tämän hiekkajyväsen -- pidäpä sinä sitä, Hoo-Hoo." Hän pudotti
hiekkajyvän pojan kouraan ja jatkoi. "Nyt tuo hiekkajyvänen esittää
Edwinin kymmentä sormea. Lisään toisen jyväsen. Se vastaa taasen
kymmentä sormea. Jälleen lisään, jälleen lisään ja vieläkin lisään,
kunnes on jyväsiä yhtä monta kuin Edwinillä sormia. Se esittää lukua
_sata_. Pankaa sana mieleenne -- _sata_. Nyt panen Ristihuulen käteen
tämän kiven. Se esittää kymmentä hiekkamuruista eli kymmentä kymmentä
sormea eli sataa sormea. Panen käteesi kymmenen kiveä. Ne yhdessä
vastaavat _tuhatta_ sormea. Otan raakunkuoren, joka esittäköön kymmentä
kiveä eli sataa hiekkajyvästä eli tuhatta sormea...."

Siten hän koetti saada heidät käsittämään lukuja. Vaivaloisesti se kävi
ja tarvittiin paljon toistamisia, ennenkuin pojilla oli edes
jonkinmoinen aavistus niistä. Kun yksiköt kasvoivat, oli pojilla
kummassakin kädessään erikokoisia kappaleita. Vieläkin suurempia määriä
edustavat esineet hän asetti lähellä olevalle ajopuulle. Oli vaikeata
keksiä sopivia edustajia; miljoonia esittivät luurangoista irrotetut
hampaat, ja ravunkuoret olivat tuhansia miljoonia. Tähän hän pysähtyi,
sillä pojat osottivat väsymyksen merkkejä.

"San Franciscossa oli neljä miljoonaa -- neljä hammasta."

Poikain katse liukui hampaista käsiin, kädestä toiseen, kivistä ja
hiekkäjyväsistä Edwinin sormiin. Sitten se liukui takaisin suurentuviin
määriin päin poikien yrittäessä käsittää niin suunnattomia lukuja.

"Olihan siinä kansaa, isoisä", sai Edwin vihdoin virketyksi.

"Kuin hiekkaa tällä rannalla, kuin hiekkaa, jos jokainen jyvänen
esittäisi miestä tahi naista tahi lasta. Niin, Edwin poikani, kaikki
nuo ihmiset elivät juuri tuolla, San Franciscossa. Silloin tällöin he
kaikki tulivat tälle rantamalle -- heitä oli enemmän kuin
hiekkajyväsiä. San Francisco oli komea kaupunki. Lahden toisella
puolella oli suuri seitsemän miljoonan kaupunki -- toisella puolella,
siellä, minne leiriydyimme viime vuonna. Point Richmondista aina San
Leandroon saakka ulottuvilla tasangoilla ja mäkimailla asui seitsemän
miljoonaa... se on seitsemän hammasta."

Taaskin poikien katse kulki hampaista Edwinin sormiin ja takaisin.

"Maailma oli täynnä ihmisiä. Vuoden 2010 väenlasku antoi tulokseksi
kahdeksantuhatta miljoonaa koko maailmassa -- kahdeksan ravunkuorta,
niin, kahdeksantuhatta miljoonaa. Se oli toista kuin nyt. Ihmiskunta
osasi paremmin hankkia ravintoa. Mitä enemmän oli ravintoa, sitä
runsaammin oli myös ihmisiä. Vuonna 1800 Euroopassa yksinään oli
sataseitsemänkymmentämiljoonaa. Kun oli kulunut sata vuotta -- siis
hiekkajyvänen, Hoo-Hoo -- vuonna 1900, oli Euroopassa viisisataa
miljoonaa -- viisi hiekkajyvää ja yksi hammas, Hoo-Hoo. Vuonna 2000
Euroopassa oli tuhatviisisataa miljoonaa. Samoin oli kaikkialla
maailmassa. Kahdeksan ravunkuorta, niin, kahdeksantuhatta miljoonaa
ihmistä eli maanpallolla, kun sarlakkakuolema alkoi. Olin nuori mies
ruton puhjetessa -- kaksikymnentäseitsemän vuotta vanha. Asuin San
Franciscon lahden toisella puolella, Berkeley'ssa. Muistathan, Edwin,
nuo suuret kivirakennukset, kun tulimme Contra Costan kukkuloilta alas.
Niissä kivirakennuksissa asuin. Olin englannin kirjallisuuden
professori."

Paljon oli hänen puheessaan sellaista, mikä kävi yli poikien
ymmärryksen, mutta he koettivat käsittää edes hämärästi tätä
kertomusta, menneisyydestä.

"Mikä virka noilla kivirakennuksilla oli?" kysyi Ristihuuli.

"Muistat, kun isäsi opetti sinua uimaan." Poika nyökkäsi. "No niin,
Californian yliopistossa -- se oli nimenä rakennuksilla -- me opetimme
nuoria miehiä ja naisia ajattelemaan, juuri niinkuin minä äsken opetin
kivien ja hiekkajyvästen avulla teitä ymmärtämään, paljonko ihmisiä
silloin oli. Oli sangen paljon opetettavaa. Nuoria miehiä ja naisia,
joita opetimme, me sanoimme ylioppilaiksi. Meillä oli suuria huoneita,
joissa opetus tapahtui. Minä puhuin heille, neljälle- tahi
viidellekymmenelle kerrallaan, juuri samoin kuin puhun nyt teille.
Kerroin heille kirjoista, joita olivat kirjottaneet ennen eläneet
miehet ja joita joskus olivat myös silloin parasta aikaa elävät miehet
kirjoittaneet --"

"Etkö tehnyt muuta? -- vain puhuit ja puhuit?" kysyi Hoo-Hoo. "Kuka
metsästi sinulle lihaa ja kuka lypsi vuohet ja hankki kalaa?"

"Luonnollinen kysymys, Hoo-Hoo, luonnollinen kysymys. Kuten olen
sanonut, ruoan hankkiminen oli silloin helppoa. Me olimme sangen
viisaita. Muutamat harvat hankkivat ruokaa kaikille. Toisilla oli
toisia töitä. Minä puhuin, kuten sanotte. Puhuin aina, ja palkkioksi
minulle annettiin ruokaa -- paljon ruokaa, hienoa ruokaa, ihanaa
ruokaa, ruokaa, jota en ole saanut maistaakaan kuuteenkymmeneen vuoteen
ja jota en milloinkaan enää tulekaan saamaan. Olen toisinaan
ajatellut, että ylvään sivistyksemme ihmeellisin saavutus oli ruoka --
sen käsittämätön runsaus, sen rajaton vaihtelevaisuus, sen kuvaamaton
herkullisuus. Oi, lastenilapset, elämä oli todella elämää silloin, kun
meillä oli niin ihmeellistä syötävää."

Pojat eivät jaksaneet käsittää eivätkä kuunnelleet, pitäen näitä sanoja
ja ajatuksia vain vanhuksen eksymisenä kertomuksen juonesta.
"Ruoanhankkijoita sanoimme kansalaisiksi. Tämä oli pilaa. Me,
hallitsevat luokat, omistimme kaiken maan, kaikki koneet, kaikki. Nämä
ruoanhankkijat olivat meidän orjiamme. Otimme itsellemme melkein kaiken
sen ruoan, jonka he valmistivat, mutta jätimme heille sen verran, että
he saattoivat syödä ja tehdä työtä ja hankkia lisää ruokaa --."

"Minä olisin mennyt metsään hankkimaan itse ruokaa", lausui Ristihuuli
uhkaavana, "ja olisin surmannut jokaisen, joka olisi yrittänyt ryöstää
sen minulta."

Vanhus nauroi.

"Enkö sanonut, että me hallitsevat luokat omistimme kaiken maan, kaikki
metsät ja kaiken muun? Jos joku ruoanhankkija ei tahtonut hankkia
meille ruokaa, me rankaisimme häntä ja pakotimme hänet kuolemaan
nälkään. Sangen harvat niin tekivätkään. He hankkivat mieluummin ruokaa
meille, valmistivat vaatteemme ja tuhansin -- raakunkuori, Hoo-Hoo --
tuhansin tavoin tyydyttivät tarpeemme ja ilahduttivat meitä. Minä olin
tuona aikana professori Smith -- professori James Howard Smith.
Luentoni olivat sangen populäärisiä -- se on: sangen useat nuoret
miehet ja naiset mielellään kuuntelivat minun puheitani, jotka
käsittelivät toisten kirjoittamia kirjoja.

"Olin sangen onnellinen ja minulla oli ihanaa syötävää. Käteni olivat
pehmeät, sillä en tehnyt työtä niillä, ihoni oli kauttaaltaan puhdas,
ja päälläni oli mitä hienoimmat vaatteet --" Vanhus katsahti rääsyisiin
nahkoihinsa halveksivasti. "Emme silloin käyttäneet tällaisia.
Orjillakin oli paremmat. Myös olimme sangen puhtaita. Pesimme kasvomme
ja kätemme useasti joka päivä. Te, pojat, ette milloinkaan pese
itseänne, ellette putoa veteen tahi mene uimaan."

"Etkä sinäkään, isoisä", puolusteli Hoo-Hoo.

"Niinpä niin, olen likainen vanha mies. Mutta ajat ovat muuttuneet.
Nykyään ei kukaan peseydy, eikä ole mitään mukavuuksiakaan, On kulunut
kuusikymmentä vuotta siitä, kun olen nähnyt viimeisen saippuanpalan. Te
ette tiedä, mitä saippua on, enkä kerrokaan teille siitä, sillä kerron
sarlakkakuolemasta. Te tiedätte, mitä kipu on. Me sanoimme sitä
taudiksi. Sangen usean taudin aiheuttavat taudinidut, kuten sanoimme.
Pankaa tuo sana muistiinne -- taudinitu. Taudinitu on sangen pieni. Se
on melkein kuin puutäi, joita näkee keväällä koirissa, kun ne ovat
juosseet metsissä. Mutta taudinitu on hyvin pieni. Se on niin pieni,
ettei sitä voi nähdä --."

Hoo-Hoo alkoi nauraa.

"Olet sinä lystikäs, isoisä, kun kerrot semmoisesta, jota ei voi nähdä.
Ellet voi nähdä sitä, mistä tiedät, että se on olemassa? Sen haluaisin
tietää. Miten voit tietää jostakin, jota et näe?"

"Hyvä kysymys, oikein hyvä kysymys, Hoo-Hoo. Mutta me näimme kuitenkin
-- ainakin muutamia. Meillä oli mikroskooppeja ja ultramikroskooppeja.
Me asetimme ne silmiemme eteen ja katselimme niiden lävitse. Silloin
näimme esineet suurempina kuin ne todellisuudessa olivat ja näimme
sellaistakin, jota emme nähneet ollenkaan ilman mikroskooppia. Parhaat
ultramikroskooppimme tekivät taudiniduista neljäkymmentätuhatta kertaa
suurempia. Raakunkuori on tuhat sormea. Kerätkää neljäkymmentä
raakunkuorta. Niin monta kertaa suurempina näimme taudinidut
katsoessamme niitä mikroskoopilla. Sitten meillä oli toinen keino,
jota sanoimme eläviksikuviksi. Sen avulla saatoimme tehdä
neljäkymmentätuhat-kertaisen taudinidun vielä monia tuhansia kertoja
suuremmaksi. Siten me näimme näitä olioita, joita paljaat silmämme
eivät erottaneet. Ota hiekkamurunen. Riko se kymmeneksi kappaleeksi.
Ota yksi niistä ja riko jälleen se kymmeneen osaan. Riko yksi näistä
palasista kymmeneen osaan, taasen yksi niistä samoin, ne taas
kymmeneen, jälleen kymmeneen, tee niin koko päivän, ja illalla auringon
laskiessa sinulla kenties on hitunen, joka on yhtä suuri kuin yksi
taudinitu."

Poikien epäuskoisuus kasvoi ilmeiseksi. Ristihuuli ilkkui pilkallisesti
ja Hoo-Hoo tirskui, kunnes Edwin nykäisi heitä olemaan hiljaa.

"Puutäi imee verta koirista, mutta taudinitu voi pienuutensa vuoksi
mennä suoraan vereen, jossa se lisääntyy nopeasti. Ihmisen veressä
saattoi ruton päivinä olla tuhannenmiljoonaa -- ravunkuori --
tuhannenmiljoonaa taudinitua. Me sanoimme niitä mikro-organismeiksi.
Kun niitä oli miljoonittain tahi tuhansinmiljoonin ihmisen veressä, hän
oli sairas. Ne aiheuttivat taudit. Niitä oli monia eri lajeja --
useampia lajeja kuin hiekkajyväsiä tällä rannalla. Me tunsimme vain
muutamia niistä. Mikro-organismien maailma oli näkymätön maailma, josta
tiesimme sangen vähän. Jotain kuitenkin tiesimme. Oli _bacillus
anthracis, micrococcus, bacterium termo_; oli _bacterium lactis_, joka
vielä tänäänkin saattaa vuohenmaidon happamaksi, Ristihuuli; oli
lukematon joukko _schizomycetes_-eliöitä. Oli paljon muita..."

Vanhus innostui pitämään esitelmää taudiniduista ja niitten luonteesta
käyttäen niin suunnattoman pitkiä ja merkityksettömiä sanoja ja
lauseita, että pojat naurahtelivat toisilleen ja katselivat autiolle
valtamerelle unohtaen isoisän jaarituksen.

"Mutta sarlakkakuolema, isoisä", ehdotti Edwin lopuksi.

Isoisä kokosi muistiaan ja irrottautui kuvitteluistaan, että hän oli
pitämässä luentoa toisenlaiselle kuulijakunnalle kuusikymmentä vuotta
sitten taudinitujen ja tautien uusimmasta teoriasta.

"Niin, niin, Edwin; olin vähällä unohtaa. Toisinaan entispäivien
muistot valtaavat mieleni niin voimakkaasti, että unohdan olevani
likainen vanha mies, joka vaellan metsäläistyneitten lastenlapsieni,
vuohipaimenten, kanssa koskemattomissa erämetsissä. Ihmistyö oli
vain tomua ja tuhkaa; tomua ja tuhkaa oli valtava, mainehikas
sivistyksemmekin. Olen isoisä, väsynyt vanha mies. Kuulun Santa Rosan
heimoon. Vaimoni kuului siihen heimoon. Poikani ja tyttäreni liittyivät
naimiskaupoilla autonkuljettajain, Sacramenton ja Palo-Alton heimoihin.
Sinä, Ristihuuli, olet autonkuljettaja. Edwin on Sacramentoheimon jäsen
ja Hoo-Hoo Palo-Alton. Palo-Alton heimo on saanut nimensä siitä, että
se asustaa lähellä samannimistä kaupunkia. Siellä oli suuri opinahjo.
Sen nimi oli Stanford-yliopisto. Muistan selvästi, aivan selvästi.
Niin, minun piti kertoa sarlakkakuolemasta. Mihin jäinkään?"

"Kerroit taudiniduista, joita ei voi nähdä, mutta jotka tekevät ihmiset
sairaiksi", auttoi Edwin.

"Siihenhän pääsin. Kun joku henkilö sai taudinituja vereensä, hän ei
sitä huomannut niin kauan kuin niitä oli vähän. Mutta jokainen itu
jakautui kahdeksi uudeksi iduksi. Kun ne täten alati jakautuivat, oli
niitä pian monta miljoonaa. Silloin henkilö oli sairas. Hänessä oli
tauti, jolle annettiin nimi sen itujen mukaan. Se saattoi olla
tuhkarokkoa, se saattoi olla influenssa tahi keltakuumetta; tauteja oli
tuhansittain.

"Taudinidut olivat omituisia. Aina ilmestyi uusia, ennen tuntemattomia.
Kauan, kauan, hyvin kauan sitten, jolloin oli vähän ihmisiä, oli vähän
tautejakin. Mutta ihmiset lisääntyivät ja elivät yhdessä suurissa
kaupungeissa ja yhteiskunnissa. Silloin ilmestyi uusia taudinituja,
uusia tauteja, jotka aikojen kuluessa surmasivat miljoonia ja
tuhansiamiljoonia ihmisiä. Mitä tiheämmässä ihmiset asuivat, sitä
hirvittävämpiä tauteja esiintyi. Kauan ennen minun aikojani,
keskiajalla, raivosi musta surma, joka kulki yli Euroopan useita
kertoja. Oli tuberkuloosi, joka levisi kaikkiin tiheästi asuttuihin
paikkoihin. Sata vuotta ennen syntymääni tuli paiserutto. Afrikassa oli
unitauti. Bakteriologit taistelivat näitä vastaan ja hävittivät niitä,
juuri niinkuin te ajatte sudet pois vuohien läheisyydestä tahi
surmaatte moskiittoja, jotka laskeutuvat ihonne pinnalle.
Bakterioloogit --"

"Mutta mikä se on, isoisä?" keskeytti Edwin.

"Sinä, Edwin, olet vuohipaimen. Sinun tehtävänäsi on vartioida vuohia.
Tiedät yhtä ja toista vuohista. Bakterioloogit vartioivat taudinituja.
Se oli heidän tehtävänsä, ja he tiesivät paljon niistä. Niin, kuten
sanoin, bakterioloogit taistelivat ituja vastaan ja hävittivät niitä,
toisinaan. Oli olemassa pitaali, kauhea tauti. Sata vuotta ennen
syntymääni saivat bakterioloogit selville pitaalin aiheuttajan. He
tunsivat sen täydellisesti. He piirsivät kuvia siitä. Olen nähnyt
tuollaisia kuvia. Mutta kuitenkaan he eivät voineet hävittää sitä.
Vuonna 1984 ilmestyi pantoblast-rutto eräässä maassa, jonka nimi oli
Brasilia. Se nieli miljoonia uhreja. Mutta bakterioloogit keksivät sen
idun ja saattoivat hävittää sen, joten pantoblast ei voinut jatkaa
tuhojaan. Heillä oli seerumia, jota he ruiskuttivat ihmisten
ruumiiseen. Se tappoi pantoblastidut tappamatta ihmistä. Vuonna 1910
raivosivat pellagra ja koukkumato. Bakterioloogit hävittivät ne
helposti. Mutta vuonna 1947 ilmestyi uusi tauti, jota ei ennen
milloinkaan oltu nähty. Sen uhreiksi joutuivat vain kymmenen kuukauden
vanhat tahi siitä nuoremmat lapset. Tauti teki heistä aivan kyvyttömiä:
he eivät voineet liikuttaa jalkojaan eivätkä käsiään, eivät voineet
syödä eikä tehdä mitään muutakaan. Kului yksitoista vuotta, ennenkuin
bakterioloogit keksivät keinon hävittää tuon omituisen taudin ja
pelastaa lapset.

"Huolimatta kaikista näistä taudeista, ennen tunnetuista ja uusista,
maailmassa oli ihmisiä enemmän kuin koskaan ennen. Se johtui helposta
ravinnonsaannista. Mitä helpommaksi kävi hankkia ravintoa, sitä enemmän
oli ihmisiä; mitä enemmän oli ihmisiä, sitä tiheämmässä he asuivat;
mitä tiheämmässä he asuivat, sitä enemmän ilmestyi uusia tauteja. Oli
varottavia ääniä. Jo niin aikaisin kuin vuonna 1929 Soldervetzsky
selitti bakterioloogipiireissä, ettei ihmiskunta ollut turvassa
muutamilta uusilta taudeilta, jotka olivat tuhansia kertoja tuhoisampia
kuin mitkään ennen tunnetut ja saattaisivat surmata miljoonia ja
tuhansia miljoonia ihmisiä. Te huomaatte että mikro-organismien maailma
pysyi hämärän peitossa loppuun saakka. Tiedettiin että sellainen
maailma oli olemassa. Sieltä vähän väliä lähti uusia ituarmeijoita
surmaamaan ihmisiä. Muuta ei tiedetty. Tuossa mikro-organismien
maailmassa saattoi olla erilaisia taudinituja yhtä paljon kuin
hiekkajyväsiä tällä rannalla. Siinä samassa maailmassa oli alati uusia
ituja. Kenties sieltä on elämän alku etsittävissä -- tuosta
ihmeellisestä rehevyydestä ja runsaudesta päättäen, josta Soldervetzsky
ja useat muut jo ennen häntä olivat huomauttaneet..."

Kun vanhus oli päässyt tähän, nousi Ristihuuli seisaalleen kasvoillaan
syvän halveksimisen ilme.

"Isoisä", julisti hän, "Sinä väsytit minut tuolla tolkuttomuudellasi.
Mikset kerro punaisesta kuolemasta? Ellet kerro, sano se sitten, että
tiedämme lähteä takaisin leirille."

Vanha mies katsoi häneen ja alkoi itkeä hiljaa. Iäkkyyden
heikot kyyneleet putoilivat hänen poskilleen, ja hänen
kahdeksankymmenenseitsemän ikävuotensa aiheuttama väsymys kuvastui
hänen surun murtamista kasvoistaan.

"Istuudu takaisin", tyynnytteli Edwin. "Isoisä juuri alkaa kertoa
sarlakkakuolemasta, eikö niin? Kohta hän alkaa. Istuudu, Ristihuuli.
Jatka, isoisä."


III.

Vanhus pyyhki kyyneleensä tahraisiin rystysiinsä ja alkoi uudestaan
kertoa heikolla, värisevällä äänellään, joka tuli varmemmaksi ja
voimakkaammaksi, kun hän pääsi kertomuksensa vauhtiin.

"Rutto puhkesi vuonna 2013. Olin kaksikymmentäseitsemän vuotta vanha ja
muistan hyvin. Langattoman sähkölennättimen avulla --"

Ristihuuli ilmaisi äänekkäästi suuttumuksensa, ja isoisä ryhtyi
sovitteluihin.

"Me puhuimme silloin kautta ilmojen tuhansien mailien päähän. Saimme
sanoman, että New Yorkissa oli esiintynyt outo tauti. Tuossa Amerikan
ylväimmässä kaupungissa eli silloin seitsemäntoistamiljoonaa ihmistä.
Sanoma ei herättänyt huolestusta. Sehän oli pikkuseikka. Oli ollut vain
muutamia tapauksia. Mutta taudin uhrit olivat kuolleet kovin pian.
Ensimäinen oire oli se, että kasvot ja koko ruumis kävivät punaisiksi.
Vuorokauden kuluttua Chicagosta ilmoitettiin tautia tavatun sielläkin.
Samana päivänä levisi tieto, että Lontoossa, joka oli Chicagon jälkeen
maailman suurin kaupunki, oli taisteltu salaa ruttoa vastaan jo kahden
viikon aikana. Kaikki uutiset ja sähkösanomat oli sensuroitu -- se on:
ei annettu muuanne levitä tietoa, että Lontoo oli ruton saastuttama.

"Tilanne näytti vakavalta, mutta me Californiassa, kuten muuallakin,
olimme levollisia. Olimme varmoja, että bakterioloogit löytäisivät
keinon tuhota tämän uuden taudin aiheuttajan, kuten ennenkin oli
tapahtunut. Mutta pelkoa herätti se tavaton nopeus, jolla tauti
kehittyi ja surmasi ihmisiä, ja se, että jokainen, johon se ilmestyi,
oli ehdottomasti kuoleman oma. Ei kukaan parantunut siitä. Oli ollut
olemassa vanha aasialainen kolera, joka oli niin nopea, että saattoi
olla päivällispöydässä illalla jonkun aivan terveen miehen kanssa ja
seuraavana aamuna aikaisin nähdä hänet ruumisvaunuissa kadulla. Mutta
tämä uusi rutto oli nopeampi sitäkin -- paljon nopeampi. Sen
ensimäisten oireiden ilmaantumisesta kului uhrin kuolemaan vain yksi
tunti. Joskus kului useampia tunteja, mutta useat kuolivat jo kymmenen
tahi viidentoista minuutin kuluttua.

"Sydän alkoi sykkiä kiivaasti, ja ruumiinlämpö kohosi. Sitten
ruumiinväri muuttui silmänräpäyksessä sarlakanpunaiseksi kuin
kulovalkean vaikutuksesta. Useimmat uhrit eivät lainkaan huomanneet
sydämen sykinnän ja ruumiinlämmön lisääntymistä, vasta kun heidän
ihonsa väri muuttui, tiesivät he olevansa tuomittuja. Tavallisesti sen
yhteydessä oli kouristuskohtauksia, mutta ne eivät kestäneet kauan
eivätkä olleet kovia. Jos uhri kesti ne, tuli hän aivan levolliseksi ja
tunsi vain, miten hänen jäsenensä alkoivat nopeasti turtua. Se alkoi
jaloista, ensin jalkapohjat, sitten sääret, reidet ja yhä ylöspäin,
kunnes turtumus oli saavuttanut sydämen, jolloin hän kuoli. He eivät
hourineet eivätkä nukkuneet, vaan pysyivät levollisina ja selvinä,
kunnes sydän kangistui ja pysähtyi. Toinen kummallinen seikka oli
se tavaton nopeus, jolla kuolleitten ruumiit hajaantuivat
perusaineisiinsa. Tuskin oli uhri kuollut, kun jo ruumis näytti
murentuvan kappaleiksi, kohoavan pölynä ilmaan ja häipyvän pois ihan
silmien edestä. Tämä oli yhtenä syynä ruton tavattomaan leviämiseen.
Ruumiissa olleet tuhannetmiljoonat idut pääsivät näet vapaiksi
hetkessä.

"Sen vuoksi bakterioloogeilla ei ollut onnea taistellessaan tätä tautia
vastaan. He saivat surmansa laboratorioissaan tutkiessaan
sarlakkakuoleman aiheuttajaa. He olivat sankareita. Kaatuneitten
tilalle astui alati uusia. Lontoossa onnistuttiin eristämään rutto.
Sähkölennätin tiedotti uutisen kaikkialle. Trask oli sen miehen nimi,
jolle se onnistui, mutta kolmenkymmenen tunnin kuluttua hän oli
kuollut. Silloin ryhdyttiin kaikissa laboratorioissa toden perään
etsimään jotakin vastamyrkkyä, joka tappaisi rutonidut. Kaikki lääkkeet
olivat turhia. Nähkääs, koko asian ydin oli löytää lääke tahi seerumi,
joka tappaisi ruumiissa olevat taudinidut vahingoittamatta itse
ruumista.... He koettivat surmata sitä toisien tautien iduilla, joita
he istuttivat potilaan vereen. Nämä idut saattoivat näet olla ruton
itujen vihollisia --"

"Sinä et näe näitä ituolentoja, isoisä", intti Ristihuuli, "mutta
kuitenkin lörpöttelet yhä niistä, ikäänkuin ne todellakin olisivat
jotakin, vaikka ne eivät ole yhtään mitään. Mitä ei näe, sitä ei ole
olemassa, se on varma. Taisteltiin olemattomia olentoja vastaan
olemattomilla olennoilla! Silloin he mahtoivat olla narreja. Sen takia
he heittivät henkensä. En tosiaankaan aio kuunnella tuollaista pötyä,
sen sanon."

Isoisä oli valmis itkemään, mutta Edwin kiivastui ja alkoi puolustaa
vanhusta.

"Kuuleppas, Ristihuuli, uskot sinäkin, että on olemassa paljon
sellaista, mitä et ole nähnyt."

Ristihuuli pudisti päätään.

"Uskot, että kuolleet harhailevat. Et ole milloinkaan sitä nähnyt."

"Olenpahan viime talvena, kun olin isän kanssa metsästämässä susia."

"No, miksi aina syljet, kun menet poikki virtaavan veden", Edwin yhä
kiristi.

"Jotta huono onni pysyisi etäällä", puolusteli Ristihuuli.

"Uskot siis, että on olemassa huono onni?"

"Varmasti."

"Etkä ole milloinkaan nähnyt sitä", julisti Edwin riemuiten. "Olet yhtä
hupsu kuin isoisä ja hänen itunsa. Uskot sellaiseen, mitä et näe.
Jatka, isoisä."

Kun Ristihuuli oli joutunut häviön puolelle tässä metafyysillisessä
väittelyssä, vaikeni hän ja isoisä jatkoi. Poikien keskinäinen
kinastelu keskeytti usein isoisän puheen, vaikka emme sitä merkitsekään
tähän pidentämään kertomustamme. Myös kuului heidän keskuudestaan
alituinen matala ääni, jolla he lausuivat selittelyjä ja arveluja
toisilleen yrittäessään seurata isoisää hänen outoon, kadonneeseen
maailmaansa.

"Sarlakkakuolema puhkesi San Franciscossakin. Ensimäinen kuolemantapaus
sattui maanantaiaamuna. Torstain seuduissa ihmisiä kuoli San
Franciscossa ja Oaklandissa kuin kärpäsiä. Heitä kuoli kaikkialla --
vuoteisiinsa, työnsä ääreen, kaduilla kävellessään. Tiistaina minä
näin ensimäisen tapauksen -- neiti Collbranin, erään luennoillani
kävijän, joka oli luentosalissa aivan silmäini edessä. Huomasin
puhuesssani, että hänen kasvonsa tulivat äkkiä sarlakanvärisiksi.
Keskeytin puheeni. Kaikki katsoivat häneen, sillä he tunsivat pelkoa ja
tiesivät, että rutto oli tullut. Nuoret naiset kirkaisivat ja juoksivat
ulos huoneesta. Nuoret miehetkin juoksivat ulos, kahta lukuunottamatta.
Neiti Collbranin kouristukset olivat aivan lieviä eivätkä kestäneet
kahtakaan minuuttia. Toinen nuorista miehistä toi hänelle lasin vettä.
Hän joi hiukkasen ja huudahti:

"'Jalkani! Niissä ei ole tuntoa!'

"Minuutin kuluttua hän virkkoi: 'Minulla ei ole jalkoja. En tunne, että
minulla olisi. Polvenikin ovat kylmät. Tuskin tunnen, että minulla on
polviakaan.'

"Hän lepäsi lattialla päänalaisenaan pinkka muistikirjoja. Emme
kyenneet tekemään kerrassaan mitään hänen hyväkseen. Kylmyys ja
turtumus kohosivat ylöspäin sydäntä kohti ja kun se oli saavutettu, hän
oli kuollut. Kellon mukaan se kesti viisitoista minuuttia -- katsoin
ajan -- sitten hän oli kuollut. Hän oli ollut sangen kaunis, voimakas
ja terve nuori nainen. Kuitenkin kului vain viisitoista minuuttia ensi
oireista hänen kuolemaansa. Se osottaa, miten nopea sarlakkakuolema
oli.

"Siitä huolimatta noina viitenätoista minuuttina, jotka olin hänen
kuolinvuoteensa ääressä, hälyytys oli levinnyt yli koko opiston.
Tuhatlukuiset oppilasjoukot olivat lähteneet luentosaleista ja
laboratorioista jättäen ne autioiksi. Kun menin antamaan tiedon
tapauksesta tiedekunnan dekaanukselle, näin yliopiston olevan autiona.
Kentältä vielä kiiruhti muutamia jälkeenjääneitä kotiinsa. Kaksi heistä
juoksi.

"Löysin dekaanus Hoagin virkahuoneestaan yksinään. Hän oli sangen
harmaantuneen ja vanhan näköinen, kasvot täynnä ryppyjä, joita en ollut
huomannut ennen. Nähdessään minut hän nousi lähteäkseen pakoon ja
horjui etäisimpään huoneeseen läjäyttäen oven kiinni perässään ja
kiertäen sen lukkoon. Nähkääs, hän tiesi minun olleen tartunnalle
alttiina ja pelkäsi. Hän huusi oven takaa, että menisin pois. En
koskaan ole unohtava, mitä tunsin astuessani alas hiljaisia käytäviä ja
tuota autiota kenttää pitkin. Se ei ollut pelkoa. Olin ollut
tartunnalle alttiina. Tiesin sen ja pidin itseäni kuoleman omana. En
pelännyt, mutta mieleni valtasi kaamea masennuksen tunne. Kaikki oli
pysähtynyt. Se tuntui minusta maailman lopulta -- minun maailmani
lopulta. Olin syntynyt ja elänyt yliopiston piirissä. Se oli ennakolta
määrätty urani. Isäni oli ollut professorina siellä ennen minua ja
hänen isänsä ennen häntä. Tämä yliopisto oli jo puolentoista vuosisadan
aikana ollut herkeämättömässä toiminnassa kuni joku oivallinen kone. Ja
nyt yhdessä ainoassa hetkessä se oli pysähtynyt. Minusta tuntui kuin
pyhä tuli olisi sammunut kaikkein pyhimmän alttarilta. Olin
kauhuissani, sanomattomasti kauhuissani.

"Kun saavuin asuntooni, taloudenhoitajatar kirkaisi ja pakeni. Kun
soitin sisäkköä, sain tietää hänenkin paenneen. Silloin ryhdyin
tutkimaan asioita lähemmin. Keittiössä näin keittäjättären olevan
lähtöhommissa. Hänkin kirkaisi ja pudotti kiireissään erään
tavaralaukuistaan juostessaan ulos ja sitten yli pihan yhäti kirkuen.
Voin vielä nytkin kuulla hänen kirkuvan. Me emme menetelleet siten, kun
joku tavallinen tauti ilmestyi. Olimme silloin aivan tyyniä ja käytimme
lääkäreitä ja hoitajia, jotka olivat perillä siitä, mitä oli tehtävä.
Asia oli nyt toinen. Rutto ilmestyi niin äkkiarvaamatta ja oli niin
nopea eikä milloinkaan jättänyt uhriaan elämään. Kun sarlakanväri
ilmaantui henkilön kasvoille, oli se varmana merkkinä kuolemasta. Ei
ainoankaan tiedetty toipuneen.

"Olin yksin suuressa talossani. Kuten olen kertonut teille ennen, me
saatoimme puhella keskenämme pitkin lankoja, jotka kulkivat ilmassa.
Puhelimeni soi, ja sain tietää veljeni puhuvan minulle. Hän sanoi,
ettei hän tullut kotiin, koska hän pelkäsi, että rutto voisi tarttua
minusta. Hän ja kaksi sisartani olivat jääneet professori Baconin
luokse. Hän neuvoi minua pysymään kotona ja odottamaan, kunnes saisin
selville, olisinko joutunut ruton uhriksi vai enkö.

"Suostuin siihen ja pysyin kotona. Ensi kerran elämässäni yritin
keittää. Rutto ei tullut minuun. Puhelimen avulla sain keskustella
kenen kanssa vain ja hankkia tietoja. Tulihan minulle myös
sanomalehtiä, jotka määräsin heitettäväksi oveni edustalle, josta
saatoin ottaa ne ja lukea uutiset. New York ja Chicago olivat
täydellisessä sekasorrossa. Samoin oli kaikkialla suurkaupungeissa
asianlaita. Kolmannes New Yorkin poliisikuntaa oli kuollut.
Poliisipäällikkö ja pormestari olivat niinikään kuolleet. Laki ja
järjestys olivat kokonaan kadonneet. Ruumiit olivat läjässä kaduilla
hautaamattomina. Junat ja muut kulkuneuvot, jotka olivat tuoneet
ravintoa ja elintarpeita tuohon suurkaupunkiin, olivat pysähtyneet.
Nälkäiset roskajoukot ryöstivät kauppoja ja varastohuoneita. Kaikkialla
näki murhia, ryöstöjä ja humalaisia. Ihmisiä oli jo paennut kaupungista
miljoonittain -- ensinnä rikkaat yksityisissä automobiileissaan ja
ilmalaivoissaan ja sitten suuret kansanjoukot jalkaisin kuljettaen
mukanaan ruton ituja ja ryöstäen nälissään maanviljelijät ja kylät ja
pikkukaupungit tyhjiksi.

"Mies, joka lähetti tämän sanoman, sähkölennättimen hoitaja, oli
yksinään koneineen korkean rakennuksen katolla. Kaupunkiin jääneet --
hän arvioi ne muutamiksi sadoiksi -- tuhansiksi -- olivat menettäneet
järkensä pelosta ja juovuttavista juomista, ja yltympäri raivosivat
suuret tulipalot. Tuo mies oli sankari -- nähtävästi hän oli joku
tuntematon sanomalehtimies. Yhteen vuorokauteen, sanoi hän, ei
ainoakaan atlantintakainen ilmalaiva ollut saapunut, eikä Englannista
enää lähetetty tietoja. Hän sähkötti kumminkin, että Berliinistä -- se
on Saksassa -- oli ilmoitettu Methnikoff-koulun bakterioloogin,
Hoffmeyerin, keksineen seerumin ruttoa vastaan. Se oli viimeinen
sanoma, jonka Amerikka tähän päivään saakka on saanut Euroopasta. Jos
Hoffmeyer keksikin seerumin, se oli liian myöhäistä, sillä muuten olisi
Euroopasta tullut löytömatkailijoita tänne luoksemme jo kauan sitten.
Voimme siis päättää, että Euroopan kävi samoin kuin Amerikankin ja että
parhaimmassa tapauksessa vain muutamat yksilöt säästyivät rutolta.

"New Yorkista saapui sanomia vielä seuraavaan päivään saakka. Sitten
nekin loppuivat. Niiden lähettäjä oli joko kuollut ruttoon tahi
joutunut ympärillään raivoavien tulipalojen uhriksi. Se, mitä tapahtui
New Yorkissa, toistui kaikissa suurkaupungeissa, niinpä myös San
Franciscossa, Oaklandissa ja Berkeley'ssa. Torstaina oli kuolevia niin
paljon, ettei heidän ruumiitaan voitu korjata pois. Silloin alkoi
ryntäys maaseudulle. Kuvitelkaa, pojat, tiheämmissä joukoissa kuin
lohet nousevat Sacramento-jokeen, ihmiset riensivät pois kaupungeista,
miljoonin joukoin, yrittäessään epätoivoisesti välttää kaikkialla
uhkaavaa kuolemaa. He kuljettivat taudin mukanaan. Rikkaatkin, jotka
pakenivat ilmalaivoissaan turvaan vuorille ja erämaihin, levittivät
siten ruttoa.

"Sadat ilmalaivat suuntasivat kulkunsa Havaijille, jossa rutto jo
raivosi, kun he sinne saapuivat tuomaan lisää siemeniä. Sähkösanomat
ilmoittivat meille tämän. Mutta ne loppuivat, kun kaikki järjestys
katosi San Franciscosta, eikä enää ollut ketään hoitamassa lennättimiä.
Se oli outoa ja huumaavaa. Yhteys muun maailman kanssa oli tyystin
lakannut. Tuntui kuin maailma oli pyyhkäisty pois. Kuuteenkymmeneen
vuoteen ei sitä ole enää ollut. Tiedän, että on olemassa paikkoja
sellaisia kuin New York, Eurooppa, Aasia ja Afrikka, mutta niistä ei
ole kuultu kuuteenkymmeneen vuoteen ainoatakaan sanaa. Sarlakkakuoleman
tulo hajotti maailman erillisiin osiin, auttamattomasti ja
täydellisesti. Kymmenen vuosituhannen sivistys ja järjestynyt
yhteiskunta raukesi kuin vaahto yhdessä silmänräpäyksessä.

"Kerroin rikkaiden ilmalaivoista. He kuljettivat ruton mukanaan ja
kuolivat huolimatta siitä, minne he pakenivat. Ainoastaan yhden
eloonjääneen olen nähnyt -- Mungersonin. Sittemmin hän liittyi
santarosalaisiin ja nai vanhimman tyttäreni. Hän saapui heimon
asuinsijoille kahdeksan vuotta ruton jälkeen. Hän oli silloin
yhdeksäntoistavuotias, mutta sai odottaa vielä kaksitoista vuotta,
ennenkuin hän saattoi naida. Nähkääs, ei ollut naimattomia naisia, ja
monet santarosalaisten vanhimmista tyttäristä oli jo luvattu toisille.
Hänen oli pakko odottaa, kunnes Mary'ni oli täyttänyt kuusitoista
vuotta. Nilkku, jonka kuuma surmasi viime vuonna, oli hänen poikansa.

"Mungerson oli yksitoista vuotta vanha ruton raivotessa. Hänen isänsä
oli rikas ja mahtava mies, yksi teollisuusmagnaateista. He pakenivat
omalla ilmalaivallaan, Kondoorilla, koko perhe, Brittiläisen Columbian
erämetsiin. Se on kaukana pohjoisessa. Matkalla sattui jokin
onnettomuus, ja heidän oli pakko laskeutua alas lähellä Shasta-vuorta.
Olette kuulleet tuosta vuoresta. Sekin on pohjoisessa, pitkän matkan
päässä. Rutto puhkesi heidän keskuudessaan, ja ainoastaan tämä poika
jäi eloon. Kahdeksan vuotta hän vaelteli yksinään autioiksi jääneissä
seuduissa ja etsi turhaan omaa rotuaan. Vihdoin tultuaan etelään hän
osui meidän, santarosalaisten, joukkoon.

"Mutta kiirehdin liikaa. Kun San Franciscon lahden ympärillä olevista
kaupungeista alkoivat kansanjoukot vyöryä maaseudulle ja kun puhelin
vielä toimi, keskustelin veljeni kanssa. Sanoin hänelle, että oli
järjetöntä paeta kaupungista ja ettei minussa ollut ruton merkkejä
ja että meidän oli viisainta eristää itsemme ja sukulaisemme
johonkin turvalliseen paikkaan. Päätimme valita yliopiston
kemiantutkimusrakennuksen ja kerätä sinne ruokavaroja sekä tarpeen
vaatiessa asein estää vieraita tunkeutumasta turvapaikkaamme. Kun
kaikki tämä oli päätetty, veljeni pyysi minua pysymään kotona vielä
vähintäin vuorokauden, koska rutto saattaisi olla kehittymässä minussa.
Suostuin siihen, ja hän lupasi tulla seuraavana päivänä. Sitten
pohdimme yksityiskohtaisemmin kemiantutkimusrakennuksen varustamista
ruoalla ja puolustusvoimalla, kunnes puhelinyhteys katkesi. Se tapahtui
aivan keskellä keskusteluamme. Sinä iltana ei ollut enää sähkövaloa, ja
minä istuin yksinäni pimeässä huoneessani. Ei enää painettu
sanomalehtiä, joten en tietänyt, mitä tapahtui ulkona kaupungissa.
Kuulin kapinoivaa ääntä ja pistoolinlaukauksia ja ikkunasta näin
Oaklandin suunnalta tulipalojen loimun punaavan taivaanrantaa. Se oli
kauhun yö. En ummistanut silmiäni. Eräs mies -- miksi ja miten, en
tiedä -- surmattiin käytävälle taloni edessä. Kuulin itsetoimivan
pistoolin nopeasti toisiaan seuraavat pamahdukset, ja muutamia
minuutteja myöhemmin tuo haavottunut raukka ryömi ovelleni ja huusi
apua. Asestauduin kahdella pistoolilla ja menin katsomaan häntä.
Tulitikun valossa näin, että hän kuolisi samalla sekä haavoihinsa että
ruttoon. Pakenin sisälle, jolloin kuulin hänen vaikeroivan vielä
puolisen tuntia.

"Aamulla veljeni tuli luokseni. Keräsin matkalaukkuun tärkeimmät
tavarani, jotka aioin ottaa mukaani, mutta kun näin hänen kasvonsa,
tiesin kohta, ettei hän seuraisi minua turvapaikkaamme. Rutto oli
saanut hänestä uuden uhrin. Hän aikoi puristaa kättäni, mutta minä
peräydyin kiireesti.

"'Katso peiliin', käskin.

"Hän katsoi ja huomatessaan kasvoillaan sarlakanvärin, joka yhä
tummeni, hän vaipui hervottomana vieressä olevalle tuolille.

"'Oi Jumala!' hän huudahti. 'Olen saanut sen. Älä tule lähelle. Olen
kuoleman oma.'

"Sitten tulivat kouristukset. Hänen kuolontuskansa kestivät kaksi
tuntia, ja hän oli selvä viimeiseen saakka. Hän valitti, miten kylmyys
ja tunnottomuus kohosi jaloista ylöspäin pohkeisiin, reisiin ja vihdoin
sydämeen, jolloin hän kuoli. Siten sarlakkakuolema otti uhrinsa.
Tartuin matkalaukkuuni ja pakenin. Kaduilla kohtasi minua kauhea näky.
Yhtämittaa kompastuin ruumiisiin. Toisissa oli vielä elonkipinä. Kun
vilkaisikin ympärilleen, näki, miten ihmisiä sortui kuolonmerkki
kasvoillaan. Berkeley'ssa oli useita taloja liekkien vallassa, Oakland
ja San Francisco olivat yhtenä tulimerenä. Savu täytti ilman, niin että
keskipäivälläkin vallitsi synkkä hämäryys, ja kun tuulenpuuska
pyyhkäisi sitä vähemmäksi, näkyi sen takaa taivaalta auringon
himmeänpunainen kehrä. Totisesti, pojat, se tuntui maailman lopun
päivältä.

"Talleissa oli useita automobiileja osottaen, että varikoista olivat
bensiini ja konetarpeet lopussa. Muistan erikoisesti erään
automobiilin. Mies ja nainen lepäsivät kuolleina istuimella nojaten
taaksepäin, ja käytävällä sen vieressä oli kaksi naista ja lapsi, joka
suunnalta tarjoutui outoja, kamalia näkyjä. Ihmiset hiipivät ohitseni
äänettöminä ja salaperäisinä kuin aaveet -- kalpeat naiset kantoivat
lapsia käsivarsillaan, isät taluttivat poikiaan kädestä; toiset olivat
yksinäisiä, toiset kaksittain tahi suuremmissa ryhmissä -- kaikki
pakenivat kuoleman kaupungista. Toisilla oli muonaa, toisilla
huopapeitteitä ja arvoesineitä, mutta toisilla ei ollut mitään.

"Jouduin lähelle erästä vihanneskauppaa -- paikkaa, josta sai ostaa
ruokaa. Sitä puolusti sen omistaja, mies, jonka hyvin tunsin --
hiljainen, vakava, mutta tyhmä ja itsepäinen. Ovet ja ikkunat oli
särjetty, mutta siitä huolimatta hän oli suojassa pöytänsä takana
ammuskellen miesjoukkoa, joka käytävältä käsin yritti murtautua sisään.
Oviaukossa oli useita ruumiita -- arvatenkin sellaisten, jotka olivat
koettaneet ryöstää kauppaa aikaisemmin päivällä. Kun katselin tätä
näytelmää etäältä, näin erään rosvoista rikkovan vieressä olevan
myymälän, kenkäkaupan, ikkunan ja tahallaan sytyttävän tavarat tuleen.
En mennyt auttamaan vihanneskauppiasta. Sivistynyt yhteiskunta horjui
liitoksistaan, ja jokaisella oli tarpeeksi työtä itsensä hoitamisessa."


IV.

"Kiiruhdin pois niin nopeasti kuin taisin erästä syrjäkatua pitkin,
jonka kulmauksessa näin uuden murhenäytelmän. Kaksi työläisluokkaan
kuuluvaa miestä oli parhaillaan ryöstämässä erästä miestä ja naista,
joilla oli kaksi lasta mukanaan. Tunsin miehen ulkonäöltä, vaikka minua
ei oltu milloinkaan esitetty hänelle. Hän oli runoilija, jonka säkeitä
olin aina ihaillut. Kuitenkaan en mennyt auttamaan häntä, sillä samassa
kuului laukaus, ja näin hänen vaipuvan maahan. Nainen huudahti
kauhusta, mutta toisen hirviön nyrkinisku kaatoi hänet. Huusin
uhkauksia, mutta lähdin juoksemaan pakoon, sillä he laukaisivat
pistoolinsa minua kohti. Juoksin kulmauksen taakse, mutta siellä sulki
tieni tulipalo, joka eteni minuun päin. Kadun kummallakin puolella
olivat rakennukset liekkien vallassa ja ilma oli täynnä savun katkua.
Tämän synkkyyden keskeltä kuului vaikeroiva naisen ääni. En mennyt
auttamaan häntä. Sydämeni kovettui raudaksi nähdessäni niin paljon
kamalaa ja kuullessani alati avunhuutoja.

"Kääntyessäni takaisin olivat rosvot hävinneet. Runoilija ja hänen
vaimonsa viruivat kuolleina käytävällä. Se oli tärisyttävä näky. Lapset
olivat kadonneet, ties' minne. Nyt ymmärsin, miksi kaikki liikkuivat
niin salaperäisesti ja kasvot kalpeina. Järjestetyssä yhteiskunnassamme
olimme elättäneet laitakortteleissa ja työläiskasarmeissa
raakalaisjoukkoa ja nyt, kun meitä oli kohdannut onnettomuus, he
hyökkäsivät päällemme kuin pedot, joita he olivatkin, ja hävittivät
meidät. Mutta samassa he myös itsekin tuhoutuivat. He myrkyttivät
itsensä väkevillä juomilla ja tekivät tuhansia hirveitä tekoja,
riitelivät ja surmasivat toisiaan lyhytnäköisyydessään. Näin kuitenkin
toisenlaisiakin, parempia työläisiä, jotka olivat liittyneet yhteen ja
pakenivat kaupungista suurena joukkona, naiset ja lapset keskellä ja
vanhat ja sairaat paareilla. Rattaitten eteen valjastetut hevoset
vetivät heidän muonavarojaan. He olivat miellyttävänä vastakohtana
noille rosvoille. Kun he tulivat näkyviin ajelehtivien savupilvien
keskeltä, olivat he vähällä ampua minut. Tarkemmin nähtyään eräs
johtajista pyysi anteeksi ja selitti, että he ampuivat rosvot ja
kauppojen ryöstäjät vähääkään arvelematta ja että ainoa keino olla
turvassa näiltä oli liittyä yhteen suureksi joukoksi. Silloin näin
ensimäisen kerran tapauksen, joita pian näin tuhkatiheään. Erään miehen
kasvoille ilmestyi ruton pettämätön merkki. Hänen ympärillään olevat
vetäytyivät kauemmaksi, ja hän astui pois joukosta ilman
vastaväitteitä. Eräs naisista, hänen vaimonsa nähtävästi, koetti
seurata häntä. Hän talutti pientä poikaansa kädestä. Mutta mies käski
ankaralla äänellä vaimoaan pysymään muitten mukana joukossa. Joukkoon
kuuluvat tarttuivat naiseen ja veivät hänet mukaansa. Näin tämän ja
lisäksi näin miehen, sarlakanvärinen merkki kasvoillaan, astuvan kadun
toiselle puolelle erään oviaukon eteen. Kuulin pistoolin laukauksen ja
näin hänen vaipuvan elottomana maahan.

"Kun olin saanut vielä kaksi kertaa muuttaa tietäni tulipalojen
takia, onnistui minun vihdoin päästä yliopistolle. Kentän reunalla
kohtasin yliopiston opettajia, työtovereitani, jotka kulkivat
kemiantutkimusrakennusta kohti. He olivat kaikki perheellisiä miehiä.
Heillä oli mukanaan vaimonsa ja lapsensa sekä palvelijattaret.
Professori Badminton tervehti minua. Minun oli vaikea tuntea häntä,
sillä jossakin tulipalossa oli hänen partansa kärventynyt pois. Hänellä
oli päänsä ympärillä verinen side ja hänen vaatteensa olivat tahraiset.
Hän kertoi joutuneensa rosvojen hyökkäyksen alaiseksi. Hänen veljensä
oli saanut surmansa edellisenä yönä asuntoaan puolustaessansa.

"Kulkiessamme yli kentän hän yhtäkkiä osotti sormellaan rouva
Swintonin kasvoja. Ne oli merkityt ruton leimalla. Toiset naiset
kirkaisivat kauhusta ja pakenivat hänen luotaan. Palvelijatar hoiti
hänen kahta lastaan, jotka myös juoksivat kauemmaksi. Mutta tohtori
Swinton, hänen miehensä, jäi hänen luokseen.

"'Mene toisten mukana, Smith', hän sanoi minulle. 'Pidä huolta
lapsista. Minä pysyn vaimoni luona. Tiedän, että hän on kuoleman oma,
mutta en saata jättää häntä yksin. Jos säästyn, tulen myöhemmin
kemiantutkimusrakennukseen. Pitäkää varalla ja päästäkää sisään!'

"Hän jäi. Näin hänen kumartuvan vaimonsa ylitse lieventääkseen hänen
kuolinhetkiään. Minä juoksin saavuttaakseni muun joukon. Me olimme
viimeiset, jotka otettiin kemiantutkimusrakennukseen. Sen jälkeen
suojelimme eristettyä asemaamme kivääreillä. Olimme suunnitelleet
rakennuksesta turvapaikkaa kuudellekymmenelle hengelle. Kuitenkin
jokainen, joka alunpitäen oli laskettu sinne tulevan, oli tuonut
mukanaan sukulaisia ja ystäviä, useinkin kokonaisia perheitä, joten
meitä oli siellä nyt yli neljänsadan. Mutta kemiantutkimusrakennus oli
laaja ja kun se oli yksinään, ei ollut vaaraa, että ympärillämme
raivoavat tulipalot ulottuisivat siihen.

"Meillä oli tarpeeksi muonaa, jota erityinen ravintokomitea ryhtyi
hoitamaan. Sen huolena oli jakaa annokset kullekin perheelle ja
ruokakunnalle. Pian nimitettiin joukko muitakin komiteoita, joten
olomme kävi hyvin säännöstellyksi. Minä kuuluin puolustuskomiteaan,
vaikka ensimäisen päivän saimme olla rauhassa rosvoilta. Etäämmällä
niitä kuitenkin näkyi; heidän sytyttämistään tulista päättäen he
valtasivat kentän etäisemmän reunan. He olivat humalassa, ja usein
kuulimme heidän lauleskelevan säädyttömiä lauluja tahi hoilaavan
järjettömästi. Kun maailma sortui heidän ympärillään ja ilma oli täynnä
tulipalojen katkua, nämä eläimelliset olennot päästivät valloilleen
raakuutensa, tappelivat, joivat ja kuolivat. Mutta mitä sillä oli
väliä? Jokainen kumminkin kuoli, niin hyvät kuin pahatkin, kelpo
kansalaiset ja tyhjäntoimittajat, ne, jotka rakastivat elämää, ja ne,
jotka sitä halveksivat. He katosivat. Kaikki katosi.

"Kun oli kulunut vuorokausi, eikä ruttoa ollut ilmennyt, me
onnittelimme toisiamme ja aloimme kaivaa kaivoa. Olette nähneet nuo
suuret rautaputket, jotka silloin kuljettivat vettä kaikille
kaupunkilaisille... Pelkäsimme, että tulipalojen kuumuus räjähdyttäisi
ne ja että säiliöt juoksisivat tyhjiin. Sen vuoksi irrotimme
sementtikerroksen kemiantutkimusrakennuksen keskuspihasta ja kaivoimme
kuopan. Mukanamme oli useita nuoria miehiä, ylioppilaita, jotka tekivät
työtä kaivon kaivamisessa yötä päivää. Aavistuksemme toteutui. Kolme
tuntia ennenkuin saavutimme vesisuonen, putket kuivuivat.

"Kului jälleen vuorokausi, eikä vieläkään ollut rutto ilmestynyt.
Luulimme pelastuneemme. Mutta emme ymmärtäneet sitä, minkä minä
jälkeenpäin päättelin olevan asian laidan, nimittäin, että ruton
kehittyminen uhrinsa ruumiissa vaati useita päiviä. Mutta kun sen
merkki kerran oli ilmestynyt, korjasi se saaliinsa sellaisella
nopeudella, että me luulimme ruton kehittymisen olevan yhtä nopean.
Niinpä kun oli kulunut kaksi vuorokautta ilman sen merkkejä, me
tunsimme ylpeyttä siitä, ettemme olleet saaneet tartuntaa. Mutta kolmas
päivä särki harhakuvitelmamme. En voi milloinkaan unohtaa sen edellistä
yötä. Vartiopalvelusvelvollisuuteni oli kahdeksasta kahteentoista.
Rakennuksen katolta saatoin tarkastaa, miten ihmiskunnan työn tulos
hävisi. Lähellä raivosivat niin kauheat tulipalot, että ne valaisivat
yön päiväksi. Niitten punaisessa hohteessa olisin voinut lukea
hienointakin kirjotusta. Liekit valtasivat syleilyynsä koko maailman.
San Franciscossa näytti olevan kahdessakymmenessä eri paikassa tulta ja
savua suitsuavia tulivuoria. Oakland, San Leandro, Haywards -- kaikki
paloivat; samoin oli laita pohjoisessa aina Point Richmondiin saakka.
Tämä näky loihti mieleeni omituisen kauhuntunnelman. Sivistynyt
yhteiskunta katosi tulimereen ja kuolonenkelin henkäykseen. Kymmenen
aikaan sinä iltana räjähtivät Point Pinole'issa sijaitsevat
ruutivarastot perätysten. Vahva rakennuksemme tärisi kuin
maanjäristyksessä ja joka ainoa lasiruutu särkyi. Silloin lähdin
vartiopaikaltani alas pitkiin käytäviin tyynnyttääkseni hätääntyneitä
naisia ja kertoakseni, mitä oli tapahtunut.

"Tuntia myöhemmin, seisoessani pohjakerroksessa ikkunan ääressä, kuulin
rosvojen leiristä helvetillistä melua, kirkumista, huutoja ja useita
pistoolinlaukauksia. Jälkeenpäin arvasimme, että taistelun oli
aiheuttanut terveitten yritys karkottaa ruton uhrit. Olkoon asia miten
oli, mutta joukko ruttoon sairastuneita rosvoja juoksi yli kentän kohti
rakennustamme. Me varotimme heitä, mutta he kirosivat ja ampuivat
yhteislaukauksen. Professori Merryweather, joka seisoi erään ikkunan
ääressä, sai kuulan silmiensä väliin ja kuoli paikalla. Me ammuimme
vastaan, ja kaikki pakenivat lukuunottamatta kolmea. Yksi heistä oli
nainen. He olivat ruton omia ja tietoisuus siitä teki heidät
häikäilemättömiksi. Kuin paholaiset, taivaan loistaessa punaisena ja
saattaessa heidän kasvonsa hehkumaan, he kirosivat ja ammuskelivat
meitä. Erään heistä ammuin omin käsin. Sen jälkeen toinen miehistä ja
nainen asettuivat ikkunaimme alle, yhä kiroten meitä. Meidän oli pakko
olla heidän kuolemansa todistajina, kun rutto vihdoin vaimensi heidät.

"Tilanteemme oli uhkaava. Ruutivarastojen räjähdys oli rikkonut
kemiantutkimusrakennuksesta ikkunat, joten ruumiista saattoi vapaasti
levitä taudinituja keskuuteemme. Terveyskomitea kutsuttiin tehtäväänsä
ja se suoritti sen uhrautuvasti. Vaadittiin, että kaksi miestä lähtisi
ulos korjaamaan ruumiit etäämmälle. Tämä merkitsi todennäköisesti
heidän oman henkensä menetystä, sillä suoritettuaan velvollisuutensa
heidän ei ollut lupa palata turvapaikkaan. Eräs professoreista, joka
oli poikamies, sekä eräs ylioppilaista tarjoutuivat vapaaehtoisiksi. He
jättivät hyvästi ja läksivät. He olivat sankareita. He uhrasivat oman
henkensä, jotta toiset voisivat elää. Suoritettuaan tehtävänsä he
pysähtyivät ja katsoivat meihin surullisesti. Sitten he huiskuttivat
käsiään jäähyväisiksi ja astuivat hitaasti yli kentän palavaa kaupunkia
kohti.

"Kuitenkin kaikki varovaisuus oli hyödytöntä. Päivän valjetessa
näimme ensimäisen uhrin keskuudessamme -- professori Stoutin perheen
nuori lastenhoitajatar sai sen ensiksi. Ei ollut aika antautua
heikkohermoisuuden ja tunteellisuuden valtaan. Koska hän saattaisi olla
ainoa, joka oli saanut ruton, me ajoimme hänet pois rakennuksesta ja
käskimme hänen mennä. Hän horjui hitaasti yli kentän väännellen käsiään
ja itkien surkeasti. Olimme petoja, mutta mitä muutakaan olisimme
voineet tehdä. Meidän joukkomme käsitti neljäsataa henkeä; sen hyväksi
tuli yksilöiden uhrautua.

"Erääseen laboratorioon oli sijoittautunut kolme perhettä, ja samana
päivänä iltapuoleen saimme tietää, että heistä oli kokonaista neljä
kuolleena ja seitsemän lievemmin tahi pahemmin sairaana. Silloin
valtasi kauhu meidät. Jätimme kuolleet siihen, mihin he olivat
vaipuneet, ja pakotimme vielä elävät eristäytymään toiseen huoneeseen.
Rutto vaati uusia uhreja joukostamme, ja niin pian kuin sen merkki
näyttäytyi, me lähetimme onnettomat eristettyihin huoneisiin. Pakotimme
heidät kulkemaan yksin, jottei meidän olisi tarvinnut koskea heihin. Se
oli sydäntä vihlovaa. Rutto yhä lisääntyi, kunnes huone toisensa
perästä luovutettiin kuolleille ja kuoleville. Ja me, jotka vielä
olimme sen saastasta vapaita, pakenimme toiseen kerrokseen ja yhä
ylemmäksi kuoleman vyöryn tieltä, joka valtasi rakennuksen huone
huoneelta ja kerros kerrokselta.

"Turvapaikkamme muistutti nyt ruumishuonetta. Me, jotka olimme vielä
jääneet henkiin, pakenimme yön pimeydessä ottamatta mukaamme mitään
muuta kuin aseita, ruutia ja suuren määrän säilykeruokia. Pysähdyimme
kentälle, vastaiselle puolelle rosvojen leiristä, ja toisten jäädessä
vartioiksi lähdimme kaupunkiin partioretkelle hankkiaksemme hevosia,
automobiileja, rattaita ja vaunuja tahi mitä tahansa, johon vain
voisimme lastata tavaroitamme, kuten olin nähnyt aikasemmin
yhteenliittyneiden työmiesten tehneen helpottaakseen kulkuaan maaseudun
vapauteen.

"Minä olin yksi partiolaisista. Tohtori Hoyle, joka muisti jättäneensä
automobiilin talliin, neuvoi minua hakemaan sen. Hajaannuimme kahden
miehen joukoiksi; minua seurasi Dombey, nuori ylioppilas. Meidän oli
kuljettava puoli mailia kaupungin keskustaan päästäksemme tohtori
Hoyle'in talolle. Tässä osassa rakennukset olivat etäällä toisistaan
puiden ja nurmikenttien keskellä ja sen johdosta tuli oli täällä
leikkinyt oikullisesti. Se oli jostakin polttanut koko korttelin,
toisaalla säästänyt taas koko korttelin, joskus se oli hypännyt
yksityisen talon yli ja polttanut muut samaan kortteliin kuuluvat.
Näimme täällä vielä rosvoja työssään. Meillä oli pistoolit käsissämme
ja koetimme näyttää mahdollisimman uhkaavilta, jotta olisimme saaneet
olla rauhassa heiltä. Mutta tohtori Hoyle'in talon luona tapahtui siitä
huolimatta pelkäämämme onnettomuus. Se oli säästynyt tulelta, mutta
juuri kun saavuimme sen edustalle, raskaat savupilvet tunkeutuivat
ikkunoista ulos.

"Roisto, joka oli sytyttänyt tulen, horjui alas portailta ja siitä
edelleen ajotietä pitkin. Hänen taskuistaan pisti esiin whiskypulloja,
ja hän oli aivan avuttomaksi humaltunut. Ensimäinen mielijohteeni oli
ampua hänet enkä ole milloinkaan lakannut katumasta, etten sitä tehnyt.
Kun hän siinä hoiperteli ja hoilasi, silmät verestävinä, ammottava
haava toisella parrottuneella poskellaan, hän oli inhottavin
turmeluksen ja kurjuuden kuva, minkä koskaan olen nähnyt. En ampunut
häntä, koska hän nojasi erästä puuta vasten antaen meidän kulkea
ohitsensa, juuri samassa hän kuitenkin tarttui pistooliinsa ja ampui
Dombey'ta päähän. Se oli hurja ja hillitön teko. Paikalla kostin
hänelle samalla mitalla, mutta se ei korvannut sitä, mitä oli
tapahtunut. Dombey kuoli heti päästämättä hiiskaustakaan. Luulen, ettei
hän lainkaan tiennyt itseään ammutun.

"Riensin pois ruumiiden ja palavan talon luota varastoon, josta löysin
tohtori Hoyle'in automobiilin. Säiliöt olivat täynnä bensiiniä, ja itse
vaunu oli käyttökunnossa. Ajoin sillä pujotellen talojen raunioiden
välitse, kunnes saavuin kentälle, johon eloon jääneet olivat
leiriytyneet. Muutkin partioretkeläiset saapuivat, mutta kukaan heistä
ei ollut niin onnellinen kuin minä. Professori Fairmead oli löytänyt
shetlantilaisen ponyhevosen, mutta eläinraukka oli seisonut tallissaan
hyljättynä monta vuorokautta saamatta ruokaa tahi juomaa ja oli nyt
liian heikko kantamaan vähintäkään kuormaa. Muutamat puolsivat sen
päästämistä vapaaksi, mutta minä vastustin sitä, koska saattaisimme
ainakin käyttää sen ravinnoksemme, ellei olisi muuta ruokaa saatavissa.

"Meitä oli lähtiessämme neljäkymmentäseitsemän, joista useat olivat
naisia ja lapsia. Tiedekunnan dekaanus, joka oli vanha mies ja aivan
murtunut kuluneen viikon tapauksista, istui automobiiliin lapsien ja
professori Fairmeadin iäkkään äidin kanssa. Wathope, nuori
englanninkielen professori, jolla oli kauhea luodin aiheuttama haava
jalassaan, ohjasi sitä. Kaikki muut kävelivät. Professori Fairmead
talutti ponyhevosta.

"Päivää olisi voinut sanoa kauniiksi kesäpäiväksi, mutta tulipalon savu
pimitti taivaan, jolta aurinko kumotti elottomana, veripunaisena
kiekkona, synkän ja kammottavan näköisenä. Mutta me olimme tottuneet jo
sen veripunaiseen väriin. Savuun oli vaikeampi tottua. Se kirveli
silmissämme ja sieramissamme; jokaisen silmät verestivät. Suuntasimme
kulkumme kaakkoiseen, jossa meidän oli kuljettava useita maileja kautta
esikaupunkien siellä, missä ensimäiset matalat kukkulat ilmoittivat
kaupungin keskustassa olevien tasankojen loppuneen. Ainoastaan tältä
suunnalta saatoimme toivoa pääsevämme maaseudulle.

"Etenimme tuskallisen verkkaan, sillä naiset ja lapset eivät saattaneet
kävellä kovinkaan nopeasti. He eivät olleet edes unissaan kävelleet
siten kuin me nykyään kävelemme. Totta puhuen, kukaan heistä ei osannut
kävellä. Vasta ruton jälkeen minäkin opin kävelemään. Hitaimman nopeus
oli määräävänä, sillä me emme uskaltaneet rosvojen vuoksi hajaantua
pikkujoukkoihin. Näitä ihmispetoja ei enää näkynyt paljon. Rutto oli
vähentänyt heidän lukumääräänsä, mutta silti he olivat vielä alituisena
uhkana meille. Useat kauniit huvilat olivat säästyneet tulelta,
kuitenkin näimme aina raunioitakin, jotka vielä savusivat. Rosvotkin
näyttivät voittaneen järjettömän polttamisraivonsa, joten enää harvoin
näimme vereksiä tulipaloja.

"Teimme jälleen partioretkiä yksityisiin varastoihin toivossa löytää
automobiileja ja bensiiniä, mutta meillä ei ollut menestystä. Jo
ensimäinen ryntäys oli pyyhkäissyt ne pois. Calgan, miellyttävä nuori
mies, sai surmansa tässä työssä. Eräs roisto ampui hänet takaapäin
hänen mennessään erään ruohokentän poikki. Tämä oli kuitenkin ainoa
onnettomuus, joka kohtasi meitä rosvojen taholta, vaikka vielä eräs
humalainen hirviö laukaisikin pyssynsä meitä kohti. Onneksi hän ampui
liian umpimähkäisesti, ja me kostimme hänelle, ennenkuin hän saattoi
tehdä mitään vahinkoa...

"Fruitvale'issa, siis vielä kaupungin hienossa osassa, rutto jälleen
ilmaantui. Professori Fairmead oli tällä kerralla sen uhri. Hän osotti
merkkikielellä meille, ettei hänen äitinsä tulisi tietää mitään koko
asiasta ja astui hitaasti nurmikon poikki erään rakennuksen edustalle.
Hän istahti alakuloisena kuistin portaille, ja minä, joka olin jäänyt
muista jälkeen, jätin hänet hyvästi. Sinä iltana leiriydyimme useita
maileja ohi Fruitvale'in; kuitenkin olimme vielä kaupungissa. Meidän
oli pakko muuttaa leiriä kaksi kertaa yön kuluessa sairaitten tähden.
Aamun sarastaessa meitä oli vain kolmekymmentä. En voi milloinkaan
unohtaa tiedekunnan dekaanusta. Lähtiessämme aamulla matkaan hänen
vaimonsa sai ruton merkin kasvoilleen, ja kun tämä astui syrjään
antaakseen meidän jatkaa matkaamme, dekaanus ei suostunut jäämään
automobiiliin, vaan meni puolisonsa luokse. Asiasta keskusteltiin,
mutta lopuksi suostuimme. Sehän oli samantekevää, koska emme tienneet,
ketkä säilyisivät hengissä, jos jotkut ylimalkaan säilyisivät.

"Sinä iltana, siis vaelluksemme toisena, pysähdyimme Haywardsiin, josta
alkoi maaseutu. Aamulla heräsi enää yksitoista. Yön pimeydessä oli
Wathope, professori, jolla oli jalassaan paha haava, paennut luotamme
automobiililla. Mukaansa hän oli ottanut sisarensa ja äitinsä sekä
suurimman osan säilykkeitämme. Iltapuolella samana päivänä näin
viimeisen ilmalaivan, jonka koskaan olen näkevä. Istahdin tien viereen
levähtääkseni. Täällä maaseudulla savu ei ollut niin sakeata. Ensin
näin ilmalaivan ajelehtivan ja mutkittelevan avuttomana kahdentuhannen
jalan korkeudessa. En käsitä, mitä sitte tapahtui, mutta näin
ilmalaivan kokan vaipuvan nopeasti alaspäin. Kaasusäiliöt lienevät
räjähtäneet, koska se putosi aivan kohtisuoraan alas. Siitä päivästä
tähän saakka en ole nähnyt ainoatakaan ilmalaivaa. Seuraavina vuosina
tähystelin usein taivaalle toivoen näkeväni niitä merkkinä, että
jossain maanpallon osassa sivistys olisi säilynyt. Mutta niin ei ole
asian laita. Se, mitä tapahtui Californiassa, tuli kaikkialla
ihmiskunnan kohtaloksi.

"Kun saavuimme seuraavana päivänä Nilesiin, meitä oli vain kolme.
Nilesin sivuutettuamme tapasimme Wathope'in valtatiellä. Automobiili
oli saanut jonkun vian, ja siinä, matoilla, joita he olivat levittäneet
maahan, he, hänen äitinsä ja sisarensa ja hän itse viruivat kuolleina.
Alituinen kävely rasitti minua, joten nukuin sikeästi sinä yönä.
Aamulla herätessäni huomasin olevani yksin maailmassa. Canfield ja
Parsons, viimeiset toverini, olivat kuolleet ruttoon. Niistä
neljästäsadasta, jotka etsivät turvaa kemiantutkimusrakennuksesta, ja
niistä neljästäkymmenestäseitsemästä, jotka lähtivät matkalle, minä
yksin olin elossa -- minä ja shetlantilainen pony. Miksi piti tapahtua
juuri niin, en osaa sanoa. En saanut ruttoa, siinä kaikki. Olin vapaa
rutosta -- yksi miljoonasta, juuri kuten kaikki muutkin henkiin jääneet
olivat yksi miljoonasta tahi oikeammin miljoonista, sillä se
pikemminkin oli suhde."


V.

"Vietin kaksi päivää miellyttävässä lehtimetsässä, jossa ei ollut
kuolleiden ruumiita. Sinä aikana toivuin ennalleni, vaikka mieleni
olikin apea ja uskoin joka hetki joutuvani ruton uhriksi. Pony
vahvistui myös. Kolmantena päivänä sälytin sen selkään sen vähäisen
säilykevaraston, joka minulla oli, ja lähdin vaeltamaan nyt aivan
autiossa seudussa. En kohdannut ainuttakaan elävää miestä, naista tahi
lasta, vaikka kuolleita oli kaikkialla. Ruokaa oli onneksi runsaasti,
sillä maa oli silloin toisenlainen kuin nykyään. Siitä oli raivattu
pois puut ja pensaat ja se oli viljeltyä. Miljoonia suita varten aiottu
elo kasvoi, kypsyi ja joutui hukkaan. Vainioilta ja hedelmätarhoista
keräsin kasviksia, hedelmiä ja marjoja. Autioitten maatalojen tienoilta
sain munia ja pyydystelin kananpoikia. Myymälöistä löysin usein
säilykeruokia.

"Kotieläinten suhteen tein omituisen havainnon. Ne villiintyivät ja
alkoivat hyökätä toinen toisensa kimppuun. Kananpojat ja ankat
joutuivat ensimmäisinä tuhon omiksi, kun taasen porsaat ja sen jälkeen
kissat ovat taipuvaisimmat villiintymään. Pian koiratkin mukautuivat
uusiin olosuhteisiin. Koiria oli niin paljon, että ne olivat
maanvaivana. Ne ahmivat ruumiita, haukkuivat ja ulvoivat öisin, ja
päivisin hiiviskelivät hiljaa etäämpänä. Ajan kuluessa huomasin, että
niiden elintavat muuttuivat. Ensi alussa ne olivat erillään toisistaan
epäluuloisina ja valmiina tappeluun, mutta jonkun ajan päästä ne
alkoivat liikuskella suurina parvina. Koira oli seuraa rakastava eläin
jo ennen kuin ihminen oli sen kesyttänytkään. Maailman viimeisinä
päivinä ennen ruttoa oli kaikennäköisiä koiria -- karvattomia koiria ja
lämminkarvaisia koiria, koiria niin pieniä, että ne tuskin olisivat
riittäneet suupalaksikaan toisille, jotka olivat suuria kuin puuma.
Niin, suuremmat koirat tappoivat kaikki pienet ja heikot toverinsa.
Eivät myöskään kaikkein suurimmat sopeutuneet uuteen luonnonvaraiseen
elämään, vaan kuolivat. Tuloksena oli, että kaikki erilaiset koirarodut
hävisivät, ja jäljelle jäi keskikokoinen, parvina juokseva susikoira,
jonka te tunnette."

"Mutta eiväthän kissat elä laumoissa, isoisä", Hoo-Hoo väitti.

"Kissa on aina ollut seuraa vierova eläin. Kuten eräs yhdeksännentoista
vuosisadan kirjailija sanoi, se elää yksinään. Se on aina elänyt
yksinään, jo ennenkuin ihminen sen kesytti, koko tuon pitkän ajan,
jonka se oli kesynä, ja nykyään, jolloin se jälleen on villinä.

"Hevoset villiintyivät samoin, ja kaikki hienot hevosrodut ovat
taantuneet nykypäivien mustangiksi. Samoin kävi lehmien, kyyhkysten ja
lampaiden. Tiedätte, että jotkut kanatkin jäivät eloon, mutta nykyään
ne ovat aivan toisenlaisia kuin ennen ruttoa...

"Minun täytyy kiirehtiä kertomuksessani. Vaelsin autioiksi jääneissä
seuduissa ja ajan kuluessa aloin kaivata ihmisolentoja yhä enemmän,
mutta en milloinkaan tavannut heitä. Yksinäisyydentunne alkoi
painaa mieltäni. Kuljin poikki Livermore-laakson sekä sen ja San
Joaquin-laakson välisten vuorten yli. Te ette ole koskaan nähneet tuota
laaksoa, mutta se on sangen laaja ja se on villihevosten tyyssija.
Siellä niitä elää tuhantisin ja kymmentuhantisin laumoin. Tiedän sen,
koska olin siellä kolmekymmentä vuotta sitten. Teidän mielestänne
täällä rantalaaksoissa on runsaasti villihevosia, mutta ne eivät ole
mitään San Joaquinin hevoslaumojen rinnalla. On omituista, että
villiinnyttyään lehmät valitsivat olosijoikseen matalammat vuoriseudut.
Epäilemättä siellä ne voivat helpommin puolustautua.

"Maaseudulla eivät rosvot ja tihutöidentekijät olleet niin pahasti
mellastaneet, sillä näin useita kyliä ja pikkukaupunkeja, jotka olivat
saaneet olla kokonaan rauhassa tulelta. Mutta ne olivat täynnä ruton
saastaa, jonka vuoksi kiiruhdin niiden ohi ryhtymättä tutkimaan niitä
sen tarkemmin. Lähellä Lathropia otin yksinäisyyteni vaivaamana
suojateikseni kaksi paimenkoiraa, jotka olivat olleet vapaina vasta
niin lyhyen ajan, että olivat sangen halukkaita alistumaan uudelleen
liittoon ihmisen kanssa. Nämä paimenkoirat seurasivat minua monet
vuodet, ja niiden verta on noissa susikoirissa, jotka teillä nyt on.
Mutta kuudessakymmenessä vuodessa ovat paimenkoiraominaisuudet
kadonneet, joten koirat nykyään ovat melkein kuin kesyjä susia."

Ristihuuli nousi seisaalleen, katsoi, että vuohet olivat turvassa ja
laski ajan auringon asemasta iltataivaalla osottaen samalla olevansa
kärsimätön isoisän kertomuksen pitkäveteisyyden johdosta. Edwin
kehoitti isoisää kiiruhtamaan.

Tämä jatkoi.

"Ei ole enää paljon kertomista. Mukanani kaksi koiraani ja pony
ratsastin hevosella, jonka olin onnistunut saamaan kiinni, ensin San
Joaquiniin ja sieltä jatkoin matkaa vuoristossa olevaan ihanaan
Yosemite-laaksoon. Sen suuresta hotellista löysin satumaiset määrät
säilytettyjä ruokatarpeita. Laidun oli mainio, riistaa oli riittämiin
ja laakson pohjassa mutkitteleva joki vilisi taimenia. Jäin sinne
kolmeksi vuodeksi kärsien yksinäisyydestäni tavalla, jonka vain
hienosti sivistynyt mies voi ymmärtää. Sitten en enää kestänyt sitä.
Tunsin, että hermostoni tila läheni mielipuolisuutta. Kuin koirat olin
minäkin seuraa rakastava eläin ja kaipasin omaa lajiani. Päättelin,
että saattoi olla muitakin elossa, samoinkuin minä olin. Edelleen
päättelin, että maan täytyi olla puhdas rutosta, koska siitä oli
kulunut jo kolme vuotta.

"Hevoseni, ponyni ja koiraini seurassa lähdin taasen matkaan.
Kuljin San Joaquin laaksoon, yli sitä ympäröivien vuorien alas
Livermorelaaksoon. Kolmessa vuodessa tapahtunut muutos oli
hämmästyttävä. Silloin oli maa mainiosti viljelty; nyt saatoin tuskin
tuntea sitä, sillä niin oli villien kasvien onnistunut hävittää
ihmiskätten työ. Nähkääs, ihminen oli aina huolehtinut vehnästä,
kasviksista ja hedelmäpuista, joten ne olivat sangen pehmeitä ja
arkoja. Rikkaruohot ja villit pensaat olivat sitävastoin aina saaneet
kestää taistelua ihmistä vastaan; ne olivat kehittyneet sitkeiksi ja
vastustuskykyisiksi. Tuloksena oli se, että kun ihmiskäsi poistui,
villi kasvillisuus tukahdutti ja hävitti koko viljellyn kasvillisuuden.
Arosudet lisääntyivät nopeasti, ja tapasin ensi kerran susia kaksin
tahi kolmin seuduissa, joissa niitä aina oli säilynyt muutamia.

"Temescal-järven rannalla, lähellä entistä Oaklandin kaupunkia,
kohtasin ensimäiset ihmisolennot. Oi, pojat, kuinka voisinkaan kuvata
teille mielenliikutukseni, kun istuessani hevoseni selässä ja
ratsastaessani hiljalleen alas mäenrinnettä järvenrantaan päin näin
leirin savun nousevan puiden lomasta. Sydämeni miltei pysähtyi, ja
tunsin tulevani mielipuoleksi. Sitten kuulin lapsen äänen --
ihmislapsen äänen. Kuului koirien haukuntaa, johon minun koirani
vastasivat. Luulinhan olleeni ainoa ihminen koko maailmassa. Eihän
saattanut olla mahdollista, että oli toisia -- savua ja lapsen itkua.

"Kun tulin metsästä järven ranta-aukeamalle, näin silmäini edessä
vajaan sadan kyynärän päässä suuren miehen. Hän seisoi järveen
pistävällä kallioniemekkeellä ja onki. En uskonut silmiäni ja pysäytin
hevoseni. Koetin huutaa, mutta ääni takertui kurkkuuni. Huiskutin
kättäni. Minusta tuntui kuin mies olisi katsellut minuun, mutta ei
vastannut. Sitten painoin pääni käsiini yhä istuessani satulassa.
Pelkäsin katsoa häneen, sillä ymmärsin sen harhanäöksi, joka katoaisi
kohta, kun häneen vilkaisisin. Niin kallisarvoiselta tuo harhanäky
tuntui, että tahdoin nauttia siitä vielä hetkisen, tiesin myös, että se
säilyisi niin kauan kuin olisin katsomatta.

"Olin samassa asennossa, kunnes kuulin koirieni murisevan ja miehen
äänen lausuvan jotakin. Mitä luulette hänen sanoneen? Sanon teille sen.
Hän lausui: '_Pirustako teidän piti tänne tulla_?'

"Aivan nuo sanat hän lausui. Nuo sanat lausui minulle sinun toinen
isoisäsi, Ristihuuli, tervehtiessään minua Temescal-jarven rannalla
viisikymmentäseitsemän vuotta sitten. En ole elämässäni kuullut
käsittämättömämpiä sanoja. Avasin silmäni, ja edessäni seisoi suuri,
tummaihoinen, parrakas mies, leveäleukainen, vino-otsainen,
tuikeakatseinen. En tiedä, miten pääsin alas hevoseni selästä, mutta
lähin, mitä muistan, joskin hämärästi, oli, että puristin hänen
kättänsä kummallakin omallani ja nyyhkytin. Olisin syleillytkin häntä,
mutta hän oli ahdasmielinen, epäluuloinen mies ja vetäytyi pois
luotani. Puristin yhä hänen kättänsä ja nyyhkytin."

Isoisän ääni värisi ja katkesi hänen muistellessaan entispäiviä ja
heikkouden kyyneleet virtasivat alas hänen poskiaan poikien katsellessa
sitä ja tirskuessa.

"Kuitenkin itkin", jatkoi hän, "ja halusin syleillä häntä, vaikka
autonkuljettaja oli hirviö, täydellinen hirviö, inhottavin mies, minkä
olen koskaan nähnyt. Hänen nimensä oli... omituista, olen unohtanut
hänen nimensä. Jokainen sanoi häntä autonkuljettajaksi -- se oli hänen
ammattinsa -- ja nimi jäi pysyväiseksi. Siitä syystä hänen
perustamaansa heimoa myös kutsutaan autonkuljettajiksi.

"Hän oli rajuluontoinen ja väkivaltainen mies. En voi ymmärtää, miksi
rutto säästi hänet. Saattaa tuntua, että, huolimatta vanhasta
metafyysillisestä käsityksestämme ehdottomasta oikeudesta,
maailmankaikkeudessa ei ole lainkaan oikeutta. Miksi hän jäi elämään --
hän, joka oli vääryyttä suosiva, siveellisessä suhteessa hirviö, tahra
luomakunnassamme, julma, taipumaton ja eläimellinen. Hän taisi puhua
vain automobiileista, koneista, bensiinistä ja varastohuoneista --
erikoisesti näytti häntä huvittavan alhaiset huijaukset ja petokset,
jonka uhreiksi olivat joutuneet hänen automobiiliansa käyttäneet.
Kuitenkin hän säästyi, vaikka miljoonat, tuhannet miljoonat paremmat
ihmiset saivat surmansa.

"Menin hänen kanssaan hänen leirilleen, jossa näin hänet, Vestan,
naisten kruunun. Näky oli samalla sekä ihana että säälittävä. Hän,
Vesta Van Warden, John Van Wardenin nuori puoliso, oli tuossa,
rääsyihin puettuna, kädet täynnä naarmuja ja känsiä. Hän kumartui
leiritulen ääreen tehden kyökkipiian tehtäviä, hän, Vesta,
joka oli syntynyt suurimman rikkauden purppuraan, mitä maailma
milloinkaan on nähnyt. Hänen miehensä, John Van Warden, omisti
tuhannenkahdeksansataamiljoonaa dollaria ja ollen teollisuusmagnaattien
johtokunnan puhemies hän oli Amerikan todellinen valtias. Kun hän
samalla kuului Kansainväliseen hallintoneuvostoon, oli hän yksi niistä
seitsemästä, jotka johtivat koko maailman asioita. Vesta samoin oli
yhtä jaloa syntyperää. Hänen isänsä oli ollut teollisuusmagnaattien
johtokunnan puhemiehenä kuolemaansa saakka. Tämä virka oli tulla
perinnölliseksi, ja jos hänen isällään, Philip Saxonilla, olisi ollut
poika, olisi tämä varmasti seurannut häntä virassa. Mutta hänen ainoa
lapsensa oli Vesta, korkeimman sivistyksen täydellinen kukka
maapallollamme. Vasta Vestan ja Van Wardenin kihlajaisten tapahduttua
Philip Saxon julisti vävynsä seuraajakseen. Se oli epäilemättä
poliittisista syistä solmittu liitto. Minulla on syytä uskoa, ettei
Vesta milloinkaan todella rakastanut puolisoaan sillä intohimoisella
tavalla, josta runoilijoilla oli tapana laulaa. Se muistutti
pikemminkin kruunupäitten välisiä avioliittoja, silloin kun magnaatit
eivät vielä olleet heitä syrjäyttäneet.

"Siinä hän hääräili keittäen kalalientä nokisessa padassa, ihanat
silmänsä avonaisen valkean lähettämän kitkerän savun tulehduttamina.
Hänen kohtalonsa oli surullinen. Hän oli jäänyt eloon miljoonasta,
samoin kuin minä olin ja samoinkuin autonkuljettaja oli jäänyt. Van
Warden oli rakennuttanut Alamedan kukkuloille komean kesäpalatsin, joka
oli korkealla huipulla tuhannen eekerin laajuisen puiston ympäröimänä.
Ruton puhjetessa Van Warden lähetti Vestan sinne. Asestetut vartiot
suojelivat puiston reunaosia, eikä mitään savuttamatonta saanut tuoda
sinne, ei edes ruokaa tahi postia. Siitä huolimatta rutto löysi tiensä
palatsiin. Se surmasi vartiat vartiopaikoiltaan, palvelijat tehtäväinsä
äärestä, koko lukuisan palveluskunnan se pyyhkäisi pois -- ainakin
kaikki ne, jotka eivät paenneet. Siten Vesta oli ainoa eloon jäänyt
tuossa palatsissa, joka nyt muistutti enemmän ruumishuonetta kuin
asuinrakennusta.

"Autonkuljettaja oli ollut eräs niistä palveluskuntaan kuuluvista,
jotka olivat paenneet muuanne. Palattuaan kahden kuukauden kuluttua hän
tapasi Vestan pienessä kesähuvilassa, jonne tämä oli asettunut asumaan,
koska siellä ei ollut kuolleita. Autonkuljettaja oli peto. Vesta
pelkäsi häntä ja juoksi puiden lomaan piiloon. Samana yönä hän pakeni
vuoristoon -- hän, jonka pehmyt jalka ja hento ruumis ei milloinkaan
ollut tuntenut kivien ja orjantappuroiden aiheuttamia tuskia.
Autonkuljettaja seurasi ja saavutti hänet ja löi häntä. Ymmärrättekö
sitä? Autonkuljettaja löi häntä kamalilla nyrkeillään ja teki hänestä
orjan itselleen. Vestan oli kannettava puut, valmistettava tuli,
keitettävä ruoka ja tehtävä kaikki muu alhainen leirityö -- hänen,
joka ei kertaakaan ollut tehnyt mitään palvelijoille kuuluvaa.
Autonkuljettaja pakotti hänet tekemään nämä työt samalla kuin hän,
täysi metsäläinen, näki parhaimmaksi maata ja katsella eikä tehnyt
kerrassaan mitään paitsi joskus hiukan kalasteli ja metsästeli."

"Se oli autonkuljettajan onni", virkkoi Ristihuuli hiljaa toisille
pojille. "Muistan hänet hiukan ennen hänen kuolemaansa. Hän oli mies,
joka taisi tehdä työtä ja pani toisetkin sitä tekemään. Tiedätte, että
isä nai hänen tyttärensä, ja teidän olisi pitänyt nähdä, miten hän
peittosi isää. Autonkuljettaja oli tuittupää, josta aina saimme uusia
muistutuksia. Juuri kun hän veti viimeisiä hengenvetojaan, hän tarrasi
minuun ja löi päähäni ammottavan haavan kartulla, joka aina oli hänen
ulottuvillaan."

Ristihuuli raappi pörröstä päätään ikäänkuin tunnustellen arpea. Pojat
kääntyivät jälleen isoisään päin, joka puheli hurmaantuneena Vestasta,
autonkuljettajain heimon kantaisän vaimosta.

"Sanon, että te ette voi käsittää hänen asemansa surullisuutta.
Autonkuljettaja oli palvelija, huomatkaa, palvelija, jonka oli
madeltava pää alas painettuna Vestan kaltaisten edessä. Vesta kuului
valtiasluokkaan sekä syntyperältään että avioliiton kautta. Saattoi
sanoa, että hänen vaaleanpunervassa kädessään oli miljoonien sellaisten
kuin autonkuljettajan, kohtalo. Ennen ruttoa olisi kaikki yhteys heidän
keskensä ollut häväistys. Oh, näinhän sen. Näin kerran rouva Goldwinin,
erään toisen suuren magnaatin puolison. Lentoasemalla, juuri aikoessaan
astua omaan ohjattavaan ilmalaivaansa, hän pudotti päivänvarjonsa. Eräs
palvelijoista otti sen ylös ja ojensi sen erehdyksessä hänelle --
hänelle itselleen, joka oli eräs maan suurimmista ruhtinaallisista
rouvista! Tämä horjui taaksepäin ikäänkuin päivänvarjossa olisi ollut
pitaalia ja määräsi sihteerinsä ottamaan sen sekä hankkimaan selvän
onnettoman nimestä ja huolehtimaan siitä, että hänet erotettaisiin.
Samanlainen valta-asema oli Vesta Van Wardenilla. Mutta autonkuljettaja
löi häntä ja teki hänestä orjan.

"... Bill -- sehän hänen nimensä olikin, sehän oli autonkuljettajan
oikea nimi. Hän oli kurja, alkuperäinen mies, jolla ei lainkaan ollut
sivistyneen sielun hienompia vaistoja ja ritarillisia tunteita.
Varmastikaan ei ole ehdotonta oikeutta, koska hänen osakseen tuli tuo
ihmeellisin nainen, Vesta Van Warden. Te, pojat, ette milloinkaan voi
tajuta tämän seikan surullisuutta, sillä te itsekin olette alkuperäisiä
pikku metsäläisiä, jotka ette ymmärrä mitään muuta kuin metsäelämää.
Miksi ei Vesta olisi yhtä hyvin voinut joutua minulle? Minä olin
hienosti sivistynyt mies, suuren yliopiston professori. Ennen ruttoa
oli hänen asemansa ollut kuitenkin niin paljon minun asemaani
korkeammalla, ettei hän milloinkaan olisi suvainnut tietää minun
olemassaolostani. Mitenkä kauhealta mahtoi tuntua hänestä tuo alhainen
asema autonkuljettajan orjana. Ellei ihmiskunta olisi hävinnyt, en
milloinkaan olisi saanut tuntea häntä, katsoa häntä silmiin,
keskustella hänen kanssaan -- niin, ja rakastaa häntä ja tietää, että
hänenkin tunteensa minua kohtaan olivat sangen myötäiset. Minulla on
täysi syy uskoa, että hän olisi rakastanutkin minua, kun maailmassa ei
ollut toisia miehiä paitsi autonkuljettajaa, mutta hän pelkäsi tätä.
Miksei rutto surmatessaan kahdeksantuhatta miljoonaa ihmistä surmannut
lisäksi yhtä, nimittäin autonkuljettajaa?

"Kerran kun autonkuljettaja oli kalastamassa, Vesta rukoili minua
surmaamaan hänet. Kyyneleet silmissä hän rukoili minua. Mutta
autonkuljettaja oli vahva ja väkivaltainen mies, ja minä pelkäsin.
Jälkeenpäin puhuin hänen kanssaan. Tarjosin hänelle hevoseni, ponyni,
koirani, kaiken, mitä minulla oli, jotta hän olisi luovuttanut Vestan
minulle, mutta hän irvisti minulle julkeasti, pudisti päätänsä ja
lausui solvauksia. Hän sanoi, että hän oli ollut entisinä päivinä
palvelija, joka oli saanut ryömiä tomussa Vestan ja hänen kaltaistensa
jalkain juuressa, mutta että hänellä nyt sensijaan oli maan ylhäisin
nainen palvelijanaan, joka keitti hänelle ruokansa ja hoiti hänen
lapsiaan. 'Teidän päivänne olivat ennen ruttoa', hän sanoi, 'nämä ovat
minun päiviäni ja hiton hyviä ne ovatkin. En vaihtaisi niitä entisiin
mistään hinnasta.' Siten hän puhui, vaikka toisin sanoin, sillä hän oli
kurja rahvaan mies ja kiroili alituisesti.

"Sitten hän selitti minulle, että jos hän tapaisi minut mielistelemässä
Vestaa, hän vääntäisi niskani nurin ja samalla löisi Vestaakin. Mitä
olisin voinut tehdä? Pelkäsin häntä, sillä hän oli hirviö. Saman päivän
illalla, jona saavuin heidän leiriinsä, keskustelin Vestan kanssa
kadonneesta maailmastamme. Puhuimme taiteesta, kirjallisuudesta ja
runoudesta autonkuljettajan kuunnellessa ja pilkatessa meitä. Häntä
kiusasi ja suututti puheemme, josta hän ei ymmärtänyt mitään. Lopuksi
hän sanoi: 'Kas tässä on Vesta Van Warden, magnaatti Van Wardenin
entinen puoliso -- kopea ja turski kaunokainen, joka nyt on minun
vaimonani. Niin, professori Smith, aika on muuttunut, aika on
muuttunut. Kas niin, vaimo, otapa mokkasiinini pois jaloistani, mutta
liiku eloisasti. Tahdon näyttää professori Smithille, kuinka hyvin olen
sinut opettanut.' Näin Vestan purevan hampaitaan ja kapinan liekin
syttyvän hänen silmiinsä, mutta autonkuljettaja kohotti pahkuraisen
nyrkkinsä iskuun valmiiksi. Pelkäsin ja sydäntäni kouristi, mutta en
voinut mitään tuolle hirviölle. Nousin lähteäkseni pois, jotta minun ei
tarvitsisi olla todistamassa sitä, mikä seuraisi, mutta hän nauroi ja
uhkasi lyödä minua, ellen jäisi katsomaan. Istahdin väkivallan
pakotuksesta järven rannalle leiritulen ääreen ja näin Vestan, Vesta
Van Wardenin, polvistuvan ja riisuvan tuon irvistävän, karvaisen,
apinamaisen ihmishirviön mokkasiinit.

"... Oh, te ette ymmärrä, pojat. Ette ole koskaan nähneet mitään muuta
ettekä ymmärrä. 'Koko talttunut ja tottelevainen', ilakoi
autonkuljettaja Vestan suorittaessa tuota kauheata, alhaista
tehtäväänsä. 'Kylläkin vähän vikuri ajoittain, professori, vähän vikuri
kylläkin, mutta näppäys leukaperiin tekee hänestä kiltin ja säyseän
kuin karitsan!'

"Toisella kertaa hän sanoi: 'Olemme saaneet urakaksemme lisääntyä ja
täyttää maa. Teiltä puuttuu edellytykset, professori, kun teillä ei ole
vaimoa, ja ihmiskunta on yhtä lukuisa kuin ennen vanhan Eedenin
puutarhassa. Mutta minä puolestani en ole käynyt ylpeäksi. Sanon
teille, professori!' Hän osoitti pientä lastaan, joka oli vain vuoden
vanha. 'Tuossa on teidän vaimonne, joskin saatte odottaa, kunnes
hän on kasvanut suuremmaksi. Eikö se tyydytä, vai? Me olemme kaikki
tasa-arvoisia nyt, vaikka minä se täällä olen pomo. Mutta en kumminkaan
ole käynyt ylpeäksi -- en, totta vie. Suon teille kunnian, professori
Smith, sangen suuren kunnian kihlata minun ja Vesta Van Wardenin
tyttären. Eikö ole hiton harmillista, ettei Van Warden ole täällä sitä
näkemässä?'"


VI.

"Vietin autonkuljettajan leirissä kolme suunnattomien kärsimysten
viikkoa. Mutta sitten eräänä päivänä, ehkä kyllästyneenä minuun tahi
peläten vaikutustani Vestaan hän kertoi, että vaeltaessaan Contra
Costan kukkuloilta Carquines-salmelle päin hän oli nähnyt savun
nousevan sieltä. Tämä merkitsi, että siellä oli toisia ihmisolentoja.
Kolme viikkoa oli hän pitänyt minulta täten salassa äärettömän
kallisarvoisen tiedon. Lähdin viivyttelemättä matkaan koirieni ja
hevosteni kanssa. Kuljin Contra Costan kukkuloiden yli salmelle päin.
Toiselta rannalta ei näkynyt savua, mutta Port Costasta löysin pienen
lautan, jolle saatoin lastata eläimeni. Löytämäni öljykankaanpalanen
toimi hyvin purjeena, ja etelätuuli vei minut nopeasti salmelta
Vallejon raunioille. Tuon entisen kaupungin laitaosissa näkyi tuoreita
leiripaikan merkkejä. Useat löytämäni raakunkuoret ilmaisivat syyn,
miksi nuo ihmisolennot olivat tulleet lahden rannalle. Tämä oli Santa
Rosan heimon äskeinen leiri. Seurasin sen jälkiä pitkin vanhaa
rautatietä aina Sonomanlaakson suoseuduille. Siellä, Glen Ellenin
tiilitehtaan luona, tulin heidän leirilleen. Heitä oli kaikkiaan
kahdeksantoista henkeä. Miehistä oli kaksi vanhaa, toinen oli Jones,
pankkiiri, toinen Harrison, entinen panttilainaaja, joka oli nainut
Napassa olevan Valtion heikkomielisten sairaalan johtajattaren. Tämä
oli ainoa eloon jäänyt Napan kaupungin ja kaikkien tuossa rikkaassa ja
tiheästi asutussa laaksossa olevien kaupunkien ja kylien asukkaita.
Sitten oli kaksi nuorta miestä -- Cardiff ja Hale, jotka olivat olleet
maanviljelijöitä, sekä Wainwright, tavallinen palkkatyöläinen. Kaikki
he olivat löytäneet vaimon itselleen. Hale, sivistymätön ja oppimaton
maanviljelijä, oli saanut Isadore'in, joka Vestan jälkeen oli arvokkain
ruton säästämistä naisista. Hän oli eräs maailman huomatuimmista
laulajattarista. Rutto puhkesi hänen ollessaan San Franciscossa. Hän
kertoi minulle monta tuntia seikkailujansa. Hän oli harhaillut
Mendocinon metsissä, mistä Hale hänet vihdoin pelasti, jonka jälkeen
hänen ainoana keinonaan oli mennä tämän vaimoksi. Hale oli kumminkin
hyvä mies huolimatta oppimattomuudestaan, sillä hänellä oli tarkka
oikeudentunto. Uskon, että Isadore oli onnellisempi eläessään hänen
kanssaan kuin Vesta autonkuljettajan kanssa.

"Cardiffin ja Wainwrightin vaimot olivat rahvaan naisia, työhön
tottuneita, lujarakenteisia -- oikea tyyppi uuteen, luonnonvaraiseen
elämään, jota heidän oli nyt pakko elää. Lisäksi tuli kaksi mielipuolta
Eldredge'in heikkomielisten hoitolasta sekä viisi tahi kuusi nuorta
lasta, jotka olivat syntyneet senjälkeen kuin heimo oli muodostunut.
Vielä oli siellä Berthe. Hän oli hyvä nainen, Ristihuuli, huolimatta
isäsi ivasta. Otin hänet vaimokseni. Hän oli isäsi äiti, Edwin, samoin
sinun, Hoo-Hoo. Tyttäremme Vera joutui naimisiin isäsi kanssa,
Ristihuuli -- isäsi Sandow'n, joka oli Vesta Van Wardenin ja
autonkuljettajan vanhin poika.

"Minusta tuli Santa Rosan heimon yhdeksästoista jäsen. Ainoastaan kaksi
jäsentä tuli sen jälkeen heimon ulkopuolelta. Toinen heistä oli
Mungerson, magnaatin poika, joka harhaili pohjois-Californian metsissä
kahdeksan vuotta, ennenkuin hän löysi meidät tultuaan etelään. Hän sai
odottaa kaksitoista vuotta, kunnes saattoi naida tyttäreni, Mary'n.
Toinen oli Johnson, mies, joka perusti Utah'n heimon. Utah, josta hän
tuli, on kaukana idässä oleva maa, suurten erämaitten takana. Johnson
tuli Californiaan vasta kahdenkymmenenseitsemän vuoden kuluttua
rutosta. Hän sanoi, että koko Utah'ssa oli vain kolme henkeä, hän itse
mukaan luettuna, säästynyt rutosta, ja että he kaikki olivat miehiä.
Nämä kolme miestä elivät yhdessä metsästäen, mutta viimein
epätoivoissaan lähtivät Californiaan toivoen löytävänsä sieltä naisia,
koska he pelkäsivät, että ihmissuku saattaisi hävitä kokonaan
maapallolta. Johnson yksin pääsi läpi erämaan, johon toiset kuolivat.
Hän oli meihin liittyessään neljänkymmenenkuudenvuoden ikäinen, ja hän
nai Isadore'n ja Hale'in neljännen tyttären, ja hänen vanhin poikansa
nai sinun tätisi, Ristihuuli, joka oli Vestan ja autonkuljettajan
kolmas tytär. Johnson oli vahva ja luonteeltaan itsenäinen. Sen vuoksi
hän erosi Santa Rosan heimosta ja perusti Utah'in heimon, joka asustaa
lähellä San José'ta. Se on vähäpätöinen heimo -- jäseniä on vain
yhdeksän. Mutta vaikka hän itse on kuollut, oli hänellä kuitenkin niin
paljon vaikutusta ja voimaa, että tuolla heimolla varmasti tulee
olemaan johtava osa sivistyksen palauttamisessa maapallollemme.

"Vain kahdesta muusta heimosta olemme kuulleet -- Los Angelesin ja
Carmelin heimoista. Viimeksimainitun kantavanhempina oli eräs mies ja
nainen. Miehen nimi oli Lopez, hän oli syntyään meksikolainen ja sangen
tumma. Hän oli ollut karjapaimenena jossakin Carmelin seutuvilla, ja
hänen vaimonsa oli entinen Del Monte-hotellin tarjoilijatar. Seitsemän
vuotta aikaisemmin jouduimme tekemisiin Los Angelesin heimon kanssa.
Heillä on mainiot asuinpaikat, ainoastaan kuumuus siellä vaivaa.
Arvioin, että maailmassa on tätänykyä kolmesataaviisikymmentä tahi
neljäsataa ihmistä -- sillä edellytyksellä, ettei muualla ole
hajanaisia pikku heimoja. Jos sellaisia onkin, me emme ole kuulleet
niistä mitään. Sen jälkeen kun Johnson tuli poikki erämaan Utah'sta,
emme ole saaneet mitään tietoja idästä. Se suuri, avara maailma, jonka
tunsin poikana ja nuorena miehenä, on hävinnyt. Se on lakannut
olemasta. Minä olen viimeinen niistä, jotka elivät ruton päivinä ja
jotka tietävät tuon etäisen ajan ihmeet. Me hallitsimme maapalloa --
maata, vettä ja ilmaa -- olimme jumalien vertaisia, mutta nyt olemme
alkuperäisiä metsäläisiä Californian jokivarsilla.

"Mutta me lisäännymme nopeasti -- sisarellasi, Ristihuuli, on jo neljä
lasta. Me lisäännymme nopeasti ja valmistaudumme uudelleen kohoamaan
sivistykseen. Ajan tullen liika-asutus pakottaa meidät laajentamaan
asuma-alojamme. Sadan ikäpolven päästä ehkä jälkeläisemme menevät yli
Sierrojen, aina verkalleen leviten, ikäpolvien kuluessa, täyttääksemme
tämän suuren mantereen ja sieltä yhä itään -- se on oleva arjalaisten
toinen suuri vaellus yli koko maailman.

"Mutta se käy kovin hitaasti, kovin hitaasti, sillä meidän on
saavutettava niin paljon ennen sitä. Olemme vajonneet niin
auttamattoman syvälle. Olisipa edes yksikin fyysikko tahi kemisti
jäänyt eloon! Mutta ei jäänyt, ja me olemme unohtaneet kaiken.
Autonkuljettaja ryhtyi sepäksi, hän takoi sen, mitä nykyään käytämme,
mutta hän oli laiska mies ja vei mukanaan hautaan kaikki metalli- ja
konetietonsa. Mitäpä minä niistä ymmärtäisin. Olin klassillinen
tiedemies, en kemisti. Toisilla eloonjääneillä miehillä ei ollut
myöskään tietoja. Autonkuljettajalla oli vain kaksi tärkeätä tointa --
väkevien juomien valmistaminen ja tupakan kasvattaminen. Kerran
juovuspäissään hän surmasi Vestan. Uskon varmasti, että hän teki sen
humalaisessa raivokohtauksessaan, vaikka hän aina väitti, että Vesta
putosi järveen ja hukkui.

"Pojat, neuvoni on, olkaa varuillanne poppamiesten suhteen. He sanovat
itseään _lääkäreiksi_ matkien sitä, mikä kerran oli kunnioitettava
ammatti, mutta todellisuudessa he ovat poppamiehiä, paholaisia,
taikauskon ja pimeyden apumiehiä. He ovat valehtelijoita ja pettäjiä.
Ja me olemme niin turmeltuneita ja syvälle vajonneita, että uskomme
heidän valeitaan. Myös heidänkin lukumääränsä lisääntyy, ja he
koettavat hallita meitä. Kuitenkin he ovat vain valehtelijoita ja
petkuttajia. Katsokaa Ristisilmää, joka tekeytyy lääkäriksi, myy
loitsuja tauteja vastaan, antaa hyvän metsästysonnen, lupaa kauniita
säitä, hyvää saalista ja hyviä turkiksia, lähettää kuolemannuolia ja
tekee tuhansia muita yhtä inhottavia taikoja. Kuitenkin minä sanon,
että hän vain valehtelee niitä tehdessään.. Minä, professori Smith,
professori James Howard Smith sanon, että hän valehtelee. Olen sen
sanonut hänelle peittelemättä. Miksi hän ei ole sitten lähettänyt
kuolemannuoltaan surmaamaan minua? Siksi, että hän tietää sen olevan
tehottoman. Mutta sinä, Ristihuuli, olet vajonnut niin syvälle
taikauskon pimeyteen, että varmasti kuolisit, jos heräisit yöllä ja
näkisit kuolemannuolen vuoteesi ääressä. Sinä et kuolisi itse
kuolemannuolen tehosta, vaan koska järjetön taikausko on vallannut
metsäläismielesi.

"Lääkärit on hävitettävä ja kaikki, minkä olemme menettäneet, on
keksittävä uudelleen. Sen vuoksi sanon teille, pojat, täysin tosissani
muutamia seikkoja, jotka teidän tulee muistaa ja jättää perintönä
lapsillenne. Teidän on kerrottava heille, että kuumennetussa vedessä
asuu ihmeellinen voima, jota sanotaan höyryksi ja joka on vahvempi kuin
tuhannen miestä ja voi tehdä kaiken ihmiskunnan työn. On useita muita
sangen hyödyllisiä seikkoja. Salamassa on myös samanlainen voima, joka
sekin oli ihmisen palvelijana ja joka varmasti on jälleen oleva hänen
käskyläisenään.

"Aakkoset ovat taas aivan toista laatua. Niiden avulla ymmärrän hienoja
merkkejä, mutta te, pojat, osaatte vain karkeata kuvakirjoitusta.
Telegraph Hillin kuivaan luolaan, jonne olette usein nähneet minun
menevän, kun muut heimon jäsenet ovat lähteneet alas meren rannalle,
olen kerännyt useita kirjoja. Niissä on suuria viisauksia. Niiden
viereen olen asettanut aakkosten avaimen, joten jokainen, joka taitaa
kuvakirjoitusta, voi ottaa niistä selvän. Jonakin päivänä ihmiskunta
taasen on oppiva lukemaan, ja ellei luolaani ole kohdannut mikään
onnettomuus, he saavat tietää, että minä, professori James Howard
Smith, olen elänyt ja säilyttänyt menneiden aikojen viisauden heidän
hyväkseen.

"On vielä eräs pieni keksintö, jonka ihmiskunta tulee varmasti
tekemään. Se on ruuti. Sen avulla voi surmata pitkän matkan päästä
täydellä varmuudella. Ruutia valmistetaan eräistä maaperässä löytyvistä
aineksista, jotka sekotetaan määrätyssä suhteessa. Olen unohtanut,
mitkä nämä ainekset ovat. Kenties en ole koskaan sitä tiennytkään.
Toivoisin kumminkin tietäväni. Silloin valmistaisin ruutia, surmaisin
Ristisilmän ja vapauttaisin maan taikauskon --"

"Kun olen kasvanut mieheksi, annan Ristisilmälle kaikki vuoheni,
ruokavarani ja turkikseni, jotka minulla on, jotta hän opettaisi minut
lääkäriksi", vakuutti Hoo-Hoo. "Kun olen saanut tiedot, pakotan
jokaisen kunnioittamaan itseäni. He ryömivät tomussa edessäni, siitä
olen varma."

Vanhus nyökkäsi juhlallisesti ja mutisi:

"On omituista kuulla kehittyneen arjalaisen kielen jäännösten ja
rippeitten sointuvan likaisen, nahkoihin puetun pikku metsäläisen
huulilta. Maailma on aivan mullinmallin. Se on ollut niin rutosta
saakka."

"Minua sinä et saisi ryömimään edessäsi", kerskasi Ristihuuli tulevalle
poppamiehelle. "Jos antaisin sinulle maksun kuolemannuolesta, joka
olisikin tehoton, niin murskaisin pääsi -- ymmärrätkö, Hoo-Hoo, mitä?"

"Koetan saada isoisän muistamaan tuon ruutiaineen", virkkoi Edwin
tyynesti, "sitten saan asiat oikealle tolalle. Sinä, Ristihuuli, saat
taistella puolestani ja hankkia ruokani, ja sinä, Hoo-Hoo, saat
lähetellä kuolemannuoliasi, että kaikki kunnioittavat minua. Ja jos
näen, että Ristihuuli yrittää murskata pääsi, Hoo-Hoo, selvitän asian
tuon ruudin avulla. Isoisä ei ole niin hupsu kuin te luulette. Minä
kuuntelen hänen neuvojaan ja jonakin päivänä olen teidän kaikkien
päämies."

Vanhus pudisti päätään surullisesti ja sanoi:

"Ruuti on varmasti tuleva käytäntöön, Ei mikään voi sitä estää -- sama
ikivanha kertomus yhä uudelleen. Ihmiset lisääntyvät ja alkavat
taistella keskenään. Ruudin avulla he saattavat surmata toisiaan
miljoonittain, ja vain täten, tulella ja verellä, voidaan joskus
etäisessä tulevaisuudessa jälleen luoda sivistys. Mutta mitä se
hyödyttää? Uusi sivistys on katoava samoinkuin vanhakin. Sen
rakentamiseen saattaa kulua viisikymmentätuhatta vuotta, mutta se
kumminkin on katoava. Kaikki katoaa. Pysyväistä on ainoastaan
maailmankaikkeuden voima ja aine, joka aina virraten, aina rakentuen ja
hajaantuen, toteuttaa nuo ikuiset tyypit -- papin, sotilaan ja
kuninkaan. Näiden pienokaisten suusta kuulin ikiaikojen viisauden.
Muutamat taistelevat, toiset hallitsevat, toiset rukoilevat; kaikki
muut raatavat ja kärsivät, kun heidän verisille ruumiilleen luodaan yhä
uudestaan, loppumatta, sivistyneen yhteiskunnan ihmeellinen ja valtava
kauneus. On samantekevää, säilytänkö vai hävitänkö nuo luolaan
keräämäni kirjat -- niiden ikuiset totuudet kuitenkin löydetään, samoin
se, mikä niissä on väärää ja valheellista. Mitä hyödyttää --"

Ristihuuli nousi seisaalleen ja katsahti vuohiin ja ilta-aurinkoon.

"Heh!" hän mutisi Edwinille. "Päivä päivältä tuo vanha loruilija käy
yhä laveasuisemmaksi. Lähdetään leirille."

Kun toiset pojat, koirat mukanaan, keräsivät vuohet yhdeksi laumaksi ja
läksivät leirille metsäpolkua pitkin, Edwin jäi vanhuksen luo ja opasti
häntä samaan suuntaan. Kun he pääsivät vanhalle oikotielle, Edwin
pysähtyi äkkiä ja katsahti taaksepäin. Ristihuuli, Hoo-Hoo sekä koirat
ja vuohet jatkoivat matkaansa. Edwin näki pienen hevoslauman, joka oli
tullut alas rannan karkealle hiedalle. Niitä oli ainakin kaksikymmentä;
nuoria varsoja ja tammoja, joita johti komea ori. Se seisoi vedessä
siinä, missä hyöyt taittuivat vaahdoksi, kaula kaarevana, silmät palaen
kirkkaina ja nautti meren suolaisesta ilmasta.

"Mitä nyt?" isoisä kysyi.

"Hevosia", vastasi poika. "Näen ensikerran niitä meren rannalla. Puumat
käyvät yleisemmiksi ja pakottavat ne tänne alas."

Ilta-aurinko lähetti sädeviuhkansa taivaanrannan pilvien lomasta.
Läheltä, rantaan kuohuvan veden keskeltä, kuului merileijonain mylvinä.
Ne olivat kiivenneet merestä mustille kallioille, missä ne lauloivat
ikivanhaa lauluaan, taistelivat ja rakastelivat.

"Lähdetään taas, isoisä", kehoitti Edwin.

Vanha mies ja poika, nahkoihin puettuina ja alkuperäisinä, kääntyivät
lähteäkseen seuraamaan vuohia metsäpolulla.



***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN RUTTO***


******* This file should be named 56785-8.txt or 56785-8.zip *******


This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/5/6/7/8/56785


Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org 

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.