Kultahohde

By Jack London

The Project Gutenberg EBook of Kultahohde, by Jack London

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.



Title: Kultahohde

Author: Jack London

Translator: Alpo Kupiainen

Release Date: April 7, 2018 [EBook #56936]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAHOHDE ***




Produced by Tapio Riikonen








KULTAHOHDE

Kirj.

Jack London


Englanninkielestä suomentanut A. K. [Alpo Kupiainen]





Helsingissä,
Kustannusliike Minerva Oy,
1922.




SISÄLLYS:

Kultahohde.
Luottamustehtävä.
Nolattu.
El-Soo.




KULTAHOHDE.


Lon Mc Fane oli hieman äreissään -- hän oli kadottanut tupakkapussinsa
-- muuten hän olisi kertonut minulle jotain Surprise Laken majasta
ennen sinne saapumistamme. Koko päivän olimme matkanneet kulkien
vuorotellen etunenässä polkemassa tietä koirille. Se oli kovaa
lumikenkätyötä eikä se ollut omiaan saattamaan miestä puheliaaksi,
mutta olisihan Lon Mc Fanen pitänyt keskipäivällä kahvia keittäessämme
kuitenkin saada tarpeeksi hengähtää kertoakseen siitä minulle. Mutta
hän ei kertonut. Surprise Lake (= yllätysjärvi) -- Yllätysmaja se oli
minulle. En ollut milloinkaan ennen kuullut siitä puhuttavan. Myönnän,
että olin ollut jonkun verran väsyksissä. Olin jo tunnin ajan tuon
tuostakin silmännyt Loniin odottaen, että hän minä hetkenä hyvänsä
antaisi pysähtymismerkin yöpymistä varten. Mutta olin liian ylpeä
ehdottaakseni sitä tahi kysyäkseni hänen aikomuksiaan. Ja kuitenkin hän
oli minun palveluksessani, olin sievoisesta palkasta pestannut hänet
hoitelemaan puolestani koiria ja tottelemaan määräyksiäni. Taisinpa
olla hieman äreissäni itsekin. Hän ei virkkanut mitään ja minä olin
päättänyt olla mitään kysymättä, kulkisimmepa sitten vaikka koko yön.

Äkkiä oli maja edessämme. Viikon kestäneellä matkallamme emme olleet
tavanneet ketään ja minusta oli tuntunut hyvin todennäköiseltä, ettemme
vieläkään yhteen viikkoon tapaisi ketään. Ja yhtä kaikki tuossa oli
maja silmieni edessä. Sen ikkunasta loisti himmeä valo ja savu
kiemurteli savupiipusta.

"Miksi et kertonut minulle --" alotin, mutta Lon keskeytti minut
mutisten:

"Surprise Lake -- puolen mailin päässä on pieni järvi, pelkkä
lammikko."

"Vai niin, entä maja -- kuka siinä asuu?"

"Eräs nainen", vastasi Lon ja seuraavassa hetkessä hän jo kolkutti
ovelle. Naisen ääni kehotti astumaan sisään.

"Oletteko nähnyt Davea äskettäin?" kysyi nainen.

"En ole", Lon vastasi huolettomasti. "Olen ollut toisella suunnalla,
Circle Cityn puolella. Dave kai on Dawsonissa päin, eikö niin?"

Nainen nyökkäsi päätään ja Lon ryhtyi riisumaan koiria valjaista,
samalla kun minä purin kuorman ja kannoin yöpymisvehkeemme tupaan.
Majassa oli vain yksi avara huone ja nainen asui ilmeisesti siinä
yksin. Hän viittasi uuniin, jossa vesi jo oli kiehumassa, ja Lon ryhtyi
valmistamaan illallista, minä taas aukasin kalanipun ja syötin koirat.
Odottelin, että Lon olisi esitellyt emännän ja minut toisillemme, mutta
harmikseni hän ei sitä tehnyt, vaikkakin he nähtävästi olivat vanhoja
tuttuja.

"Te olette Lon Mc Fane, ettekö olekin?" kuulin naisen kysyvän. "Niin,
nyt muistan Teidät. Viimeksi näin Teidät höyrylaivalla, eikö totta?
Muistan..."

Äkkiä puhe katkesi jonkun hirveän muiston johdosta, joka silmien
kauhistuneesta ilmeestä päättäen kuvastui hänen sielussaan. Ja
hämmästyksekseni olivat naisen puheet ja käyttäytyminen tehneet Loniin
voimakkaan vaikutuksen. Hänen kasvoistaan kuvastui epätoivo ja äänessä
oli sydämellisen lämmin sävy hänen sanoessaan:

"Viimeksi tapasimme Dawsonissa. Silloin oli kuningattaren
valtaistuinjuhla tahi syntymäpäivä tahi jotain sellaista --
muistatteko? -- kanoottikilpailut joella ja estejuoksukilpailu
pääkadulla."

Kauhu haihtui pois naisen silmistä ja lihaksien jännitys laukesi.
"Niin, kyllä, kyllä muistan", hän sanoi. "Ja Te voititte yhdessä
kanoottikilpailussa."

"Miten ovat Daven puuhat viimeaikoina sujuneet? Yhtä hyvin kai kuin
ennenkin?" kysyi Lon yhä vielä ilmeisesti hämmennyksissä.

Nainen nyökkäsi hymyillen ja sitten hän huomattuaan, että olin jo
päästänyt vuodevehkeet siteistä, osoitti minulle, mihin saisin laittaa
yösijan kuntoon. Hänen oma vuoteensa oli toisessa päässä tupaa.

"Arvelin Daven tulevan kuullessani teidän koirienne äänet", hän sanoi.

Senjälkeen hän oli vaiti tyytyen tarkastelemaan Lonin keittopuuhia
silloin tällöin heristäen korviaan, kuuluisiko koirien ääntä tieltä.
Odotellessani illallista panin tupakaksi ja kävin vuodehuoville
pitkäkseni. Jotain ihmeellistä tässä piili, sen verran tajusin, mutta
sen enempää en voinut saada selville. Miksi hitossa ei Lon ollut
hituistakaan selittänyt minulle etukäteen? Katselin naisen huomaamatta
hänen kasvojaan, ja mitä kauemmin niitä katselin, sitä vaikeampaa minun
oli irroittaa niistä silmiäni. Ne olivat ihmeellisen kauniit kasvot,
yliluonnolliset, tekisi mieleni sanoa, ja niistä kuvastui sellainen
valo, ilme, yleensä jotakin sellaista, jota en milloinkaan ollut
nähnyt. Pelko ja kauhu olivat täydelleen kadonneet ja naisen kasvot
olivat rauhallisen kauniit -- jos sanalla "rauhallinen" voidaan
tarkoittaa tuota käsittämätöntä, salaperäistä jotain, jota en osaa
nimittää hohteeksi enkä valoksi sen enempää kuin ihmeeksikään.

Äkkiä hän katsahti minuun, ikäänkuin hän olisi vasta silloin huomannut
minut.

"Oletteko Te nähnyt Davea äskettäin?" hän kysäsi. Kieleni kärjellä
pyöri kysymys: "Ketä Davea?", kun kiehuvan rasvan käryssä puuhaileva
Lon yskäsi. Yskäisy saattoi aiheutua kärystä, mutta minusta se tuntui
tarkoitetulta ja jätin kysymyksen tekemättä. "En ole nähnyt", vastasin.
"Olen vasta äsken saapunut näille maille --."

"Mutta ette kai aikone sanoa", hän keskeytti puheeni, "ettette ole
kuulleet puhuttavan Davesta -- suuresta Dave Walshista?"

"Nähkääs", puolustelin, "olen uusi tulokas näillä mailla. Olen
enimmäkseen elellyt alamaissa, Nomen puolella."

"Kertokaa hänelle Davesta!" sanoi nainen Lonille.

Aluksi Lon näytti joutuvan hämilleen, mutta sitten hän alkoi puhua
samaan herttaisen sydämelliseen tapaan kuin aikaisemminkin. Se näytti
hieman liian herttaiselta, liian sydämelliseltä, minkä vuoksi se
vaivasi minua.

"Niin, Dave on hieno mies", hän sanoi. "Hänessä on miestä jokaikinen
tuuma ja hän on sukkasillaan kuusi jalkaa neljä tuumaa pitkä. Hänen
sanansa on yhtä hyvä kuin kirjoitettu sitoumus. Vain valehtelija voi
väittää Daven milloinkaan puhuneen muuta kuin totta ja sellainen mies
saa tapella kanssani, myöskin minun -- jos hänestä jotain jää jäljelle,
senjälkeen kuin Dave on hänet pehmittänyt. Sillä Dave osaa tapella.
Totisesti, hänessä on terästä. Hän kaatoi harmaan karhun 38 kaliiberin
pistoolilla. Joitakuita naarmuja hän silloin sai karhun kynsistä, mutta
hän tiesi tehtävänsä. Hän meni luolaan juuri sitä karhua tappamaan.
Pelosta hän ei tiedä mitään. Ja valmis jakamaan toiselle omastaan,
auliisti hän antaa rahansa, ja jos rahaa ei ole, niin viimeisen
paitansa ja tulitikkunsa. Niin, täällä Surprise Lakella hän työskenteli
kolme viikkoa ja ansaitsi yhdeksänkymmentätuhatta, eikö niin ollut?"
Nainen punastui ylpeydestä ja nyökkäsi myöntäen. Koko puheen ajan oli
hän hartaan tarkkaavasti kuunnellut jokaista sanaa. "Ja myönnän
mielihyvin", jatkoi Lon, "että minua harmittaa, kun en tavannut Davea
nyt täällä."

Lon järjesti illallisen sahatuista kuusilaudoista kyhätyn pöydän
toiseen päähän ja istuuduimme syömään. Koirat alkoivat ulvoa ja nainen
kiiruhti ovelle raottaen sitä hieman ja kuunnellen.

"Missä Dave Walsh on?" kysyin hiljaa. "Kuollut", vastasi Lon.
"Helvetissä, kenties. En tiedä. Suu poikki."

"Mutta äskenhän sanoit, että odotit tapaavasi hänet tänä iltana
täällä", huomautin.

"No, lopeta toki!" vastasi Lon yhtä varovasti ja matalalla äänellä.

Nainen oli sulkenut oven palaten entiselle paikalleen ja minä istuin ja
mietiskelin sitä seikkaa, että tämä mies, joka käskee minun pitämään
suuni kiinni, saa minulta palkkaa kaksisataaviisikymmentä dollaria
kuukaudessa ja lisäksi ruuan.

Lonin pestessä ruokailuastiat minä polttelin tarkastellen naista. Hän
näytti entistäänkin kauniimmalta -- omituisen, lumotun kauniilta.
Katseltuani häntä herkeämättä viisi minuuttia, minun oli pakko,
päästäkseni takaisin tosioloihin, katsoa Lon Mc Fanea. Se auttoi minut
ilman pitempiä puheita uskomaan, että nainenkin oli todellinen. Aluksi
olin arvellut, että hän on Dave Walshin vaimo, mutta jos kerran Dave
Walsh oli kuollut, kuten Lon sanoi, niin hänen täytyi olla Daven leski.

Kävimme aikaisin levolle, sillä meitä odotti pitkä työpäivä. Ja kun Lon
ryömi vierelleni peitehuopien alle, käytin tilaisuutta kysyäkseni:

"Onko tuon naisen pää sekaisin?"

"Niin sekaisin kuin saattaa olla", vastasi hän, ja ennenkuin ehdin
pukea seuraavan kysymyksen sanoiksi, oli Lon Mc Fane, vannon sen,
sikeässä unessa. Hän nukkui aina sillä tavoin -- heti ryömittyään
huopien sisään hän sulki silmänsä ja oli unessa hengittäen tasaisesti,
hieman tavallista raskaammin. Lon ei milloinkaan kuorsannut.

Aamulla taas ei puheisiin ollut aikaa, nopea aamiainen, koirien
ruokkiminen, reen kuormaaminen ja sitten tielle. Lähtiessämme heitimme
hyvästit ovella seisovalle naiselle, joka jäi katsomaan meitä
poistuessamme. Koko ajan väikkyivät hänen yliluonnollisen kauniit
kasvonsa mielessäni ja minun tarvitsi vain sulkea silmäni nähdäkseni
hänet ilmielävänä edessäni. Tie oli ummessa, sillä Surprise Lake oli
kaukana kulkuteistä ja vuorotellen olimme Lonin kanssa polkemassa
pehmeätä lunta suurine lumikenkinemme, että koirat pääsivät kulkemaan.
"Mutta sanoithan, että odotit tapaavasi Dave Walshin majassa", pyöri
silloin tällöin kielelläni. Mutta ääneen en sitä lausunut. Saatoinhan
odottaa siksi, kunnes keskipäivällä pysähtyisimme. Ja keskipäivällä
taas jatkoimme yhtä mittaa edelleen, sillä Lon selitti, että Teeleen
haaraantumassa oli hirvimetsästäjien majapaikka, minne voisimme saapua
hämärissä. Mutta emme ehtineet sinne, sillä Brightilta, etumaiselta
koiraltamme, murtui lapaluu ja sitä hoidellessamme kului tunti,
ennenkuin lopetimme koiran kärsimykset laukauksella. Ja kun sitten
Teeleen jäällä kuljimme tukkiruuhkan yli, särkyi rekemme, mikä pakoitti
meidät yöpymään ja korjailemaan rikkoutuneet jalakset kuntoon. Keitin
ruuan ja ruokin koirat Lonin korjatessa rekeä ja yhdessä hankimme yön
tarpeiksi jäätä ja polttopuita. Kun sitten istuimme huopapeitteillämme
mokkasiiniemme höyrytessä keppien nenässä tulen äärellä ja polttelimme
iltapiippujamme, Lon äkkiä kysäsi:

"Etkö tuntenut häntä?" Pudistin päätäni.

"Panithan merkille hänen hiustensa, silmiensä ja ihonsa värin. Siitä
hän juuri sai nimensäkin. Hän muistutti kultahohteisena nousevan
auringon ensimäistä lämmintä hehkua. Häntä nimitettiin Kultahohteeksi.
Etkö ole kuullut hänestä mitään?"

Minulla oli kaukainen ja hämärä aavistus, että olin joskus kuullut
tämän nimen, mutta sillä ei ollut minulle mitään merkitystä.
"Kultahohde", toistin, "se kuulostaa tanssikapakan tytönnimeltä." Lon
pudisti päätään. "Ei, hän oli hyvä nainen, ainakin siinä mielessä,
vaikka hän tekikin suuren synnin."

"Mutta miksi käytät hänestä puhuessasi aina mennyttä aikaa, ikäänkuin
hän olisi kuollut?"

"Sentähden että hänen sielussaan on pimeys, joka on aivan samaa kuin
kuolemanpimeys. Se Kultahohde, jonka minä ennen tunsin ja jonka Dawson
ja Forty Mile tunsivat, on kuollut. Se mykkä, mielipuolinen nainen,
jonka me viime yönä näimme, ei ollut Kultahohde."

"Entä Dave?" kysäsin.

"Hän rakensi majan", Lon vastasi, "Kultahohdetta ja... itseään varten.
Nyt hän on kuollut ja nainen odottaa häntä siellä puoliksi uskoen,
ettei hän ole kuollut. Mutta kukapa voi tuntea mielipuolen sekavia
ajatuksia? Kenties hän varmasti uskoo Daven elävän. Joka tapauksessa
hän odottaa Davea tämän rakentamassa majassa. Kukapa herättäisi
kuolleen henkiin. Ja sitten: kukapa herättäisi henkiin sellaisen elävän
ihmisen, joka on kuollut? Minä sitä en tee ja juuri senvuoksi olin
odottavinani, että tapaisin Dave Walshin eilen illalla. Lyönpä vetoa
hyvinkin paljosta, että minä olisin hämmästynyt enemmän kuin hän, jos
olisin tavannut hänet siellä eilen."

"En ymmärrä vieläkään", sanoin. "Aloitahan alusta, niinkuin velkainen
mies ainakin, ja kerro minulle koko juttu!"

Ja Lon aloitti. "Victor Chauvet oli vanha ranskalainen, kotoisin
Etelä-Ranskasta. Hän tuli Californiaan kulta-aikoina. Hän oli
uranaukaisijoita. Kultaa hän ei löytänyt, mutta hänestä tuli
sensijaan pulloihin pannun auringonpaisteen valmistaja -- lyhyesti
viininviljelijä ja -valmistaja. Hän seurasi myöskin kultakummun
aaltoilua. Se hänet saattoi ensimäisten mukana Alaskaan sekä Chilcootin
ylitse ja pitkin Yukonia jo paljon ennen Carmackin löytöä. Ten Milen
vanha kaupunginpaikka oli Chauvet'n. Hän kuljetti ensimäisen postin
Arctic Cityyn. Hän valtasi Porcupinessa hiilikaivokset kaksitoista
vuotta sitten. Nyt sattui niin, että Victor Chauvet oli hyvä
katolilainen, joka rakasti maailmassa kahta asiaa, viiniä ja naista.
Viiniä hän rakasti kaikenlajista, mutta naista vain yhtä, Marie
Chauvet'n äitiä."

Tällöin minä murahdin ääneen, ajatukseni olivat tietämättäni
lentäneet siihen tosiasiaan, että minä maksoin tälle miehelle
kaksisataaviisikymmentä dollaria kuukaudessa.

"Mikä nyt vaivaa?" hän kysyi.

"Vaivaa?" toistin. "Ajattelin, että sinun piti kertoa minulle
Kultahohteen tarina. En minä tahdo kuulla vanhan ranskalaisen
viinilallisi elämäkertaa."

Rauhallisesti Lon sytytti piippunsa, imasi hyvät savut ja pani sitten
piipun syrjään sanoen: "Sinähän käskit minun alkamaan alusta."

"Niin kyllä, alusta alkaen."

"Ja Kultahohteen kertomuksen alku on vanha ranskalainen viinilalli,
sillä hän oli Marie Chauvet'n isä ja Marie Chauvet oli Kultahohde. Mitä
vielä tahdot? Victor Chauvet'lla ei ollut puhumisenarvoisia
onnenpotkaisuja. Hän eli omaa elämäänsä pitäen hyvän huolen Mariesta,
joka muistutti hänen rakastamaansa naista. Oikein hyvän huolen.
Kultahohde oli hänen antamansa hyväilynimi. Flush of Gold Creek (=
Kultahohdepoukama) sai nimensä hänen mukaansa, Flush of Goldin kaupunki
samoin."

"Nyt", sanoi Lon tehden yhden kirkkaista käänteistään, "olet nähnyt
hänet. Mitä arvelet hänestä, hänen näöstään, tarkoitan? Minkä
vaikutuksen hän tekee sinun kauneusaistiisi?"

"Hän on tavattoman kaunis", vastasin. "En milloinkaan ole nähnyt ketään
hänen vertaistaan. Huolimatta siitä, että arvasin hänen olevan
sekapäisen, en saanut eilen illalla silmiäni irti hänestä. Eikä se
johtunut uteliaisuudesta. Se oli ihmettelyä, pelkkää ihmettelyä, hän
oli niin oudon kaunis."

"Hän oli vielä oudomman kaunis, ennenkuin pimeys lankesi hänen
päällensä", Lon sanoi hiljaa. "Hän oli todella kultahohde. Hän käänsi
kaikkien miesten sydämet... ja päät. Ponnistellen hän vielä jaksoi
muistaa, että kerran voitin Dawsonissa kanoottikilpailun -- minä, joka
kerran rakastin häntä ja jota hän sanoi rakastavansa. Hänen kauneutensa
pakoitti kaikki miehet rakastumaan häneen. Hän olisi voinut saada
Pariksen omenan, jos hän olisi silloin ollut mukana, eikä Trojan sotaa
olisi ollutkaan, ja loppujen lopuksi olisi hän voinut työntää Pariksen
pois luotaan. Ja nyt hän elää pimeydessä ja hän, joka ennen aina oli
huikentelevainen, on nyt ensimäistä kertaa pysyvästi ja uskollisesti
rakastunut -- kiintynyt varjoon, kuolleeseen mieheen, jonka kuolemaa
hän ei usko todeksi."

"Tapahtumien kulku oli seuraava. Muistatko, mitä eilen illalla kerroin
Dave Walshista, suuresta Dave Walshista? Hän oli sellainen kuin sanoin,
ja vielä enemmän, monin kerroin enemmän. Näille maille hän saapui
80-luvun loppupuolella, hän on teidän tienraivaajianne. Silloin hän oli
20-vuotias ja voimat kuin nuorella härällä. Kun oli 25-vuotias, niin
hän jaksoi nostaa koholleen maasta kolmetoista 50-naulaista
jauhosäkkiä. Aluksi nälkä ajoi hänet majastaan joka syksy. Niihin
aikoihin oli tämä maa autiota seutua. Ei ollut jokihöyryjä, ei
ruokavarastoja, vain lohenmulloja ja jäniksenjälkiä. Mutta kun nälkä
oli karkoittanut hänet kolmena vuonna, niin hän sanoi, että
karkoituksia oli ollut tarpeeksi, ja seuraavana vuonna hän pysyi
paikoillaan. Hän söi pelkästään lihaa, milloin hänen onnistui sitä
saada. Sinä talvena häneltä meni yksitoista koiraa ruuaksi. Mutta hän
pysyi paikallaan. Ja seuraavanakin talvena hän oli paikoillaan ja sitä
seuraavana. Ei milloinkaan hän enää jättänyt näitä maita. Hän oli
härkä, suuri härkä. Hän kykeni ottamaan suuremman kantamuksen kuin
chicatintiaani, kanootilla hän kulki nopeammin kuin stick ja jalat
märkinä hän voi jatkaa matkaa koko päivän 50° pakkasessa, ja se
merkitsee, sen sanon, hengen edestä kävelemistä. Sinun jalkasi
jäätyisivät 25° pakkasessa, jos ne kastuisivat ja sinä yrittäisit
jatkaa matkaa."

"Dave Walsh oli voimiltaan kuni härkä. Ja kuitenkin hän oli lauha ja
herkkäluontoinen. Kuka hyvänsä voi häntä peijata, pahinkin nauta voi
leiripaikalla valehdella häneltä viimeisen dollarin. 'Mutta mitäpä
siitä', hänellä oli tapana nauraa omaa herkkyyttään, 'ei se vie minulta
yöunta.' Elkää silti kuitenkaan luulko, ettei hänellä ollut
selkärankaa. Muistattehan, kun kerroin hänen menneen kaatamaan karhua
pistoolilla. Ja jos tappelu syntyi, niin Dave oli aina pahin kaikista.
Hän oli raja, jos sillä sanalla voin kuvata sitä, miten rajaton hän
oli, kun hän joutui liikkeeseen. Heikkojen oli helppo tulla hänen
kanssaan toimeen, mutta vahvojen miesten oli väistyttävä hänen
tieltään, jos siksi sattui. Ja hän oli sellainen mies, josta miehet
pitivät, hän oli miesten mies, mikä on sanoista kaikkein kaunein.

"Dave ei ollut mukana hurjassa riennossa Dawsoniin, silloin kun Carmack
teki Bonanza-löydön. Nähkääs, juuri silloin Dave oli Mammon Creekin
seuduilla ja teki siellä löydön itse. Hän keksi Mammon Creekin. Sinä
talvena hän hankki 84 tuhatta ja teki valtauksen, joka näytti tuottavan
parisataatuhatta seuraavana talvena. Kun sitten kesän tullen maa kävi
sohjoiseksi, niin hän pistäytyi Yukonia pitkin Dawsoniin katsomaan
Carmackin löytöä. Ja siellä hän näki Kultahohteen. Muistan sen illan.
Muistan sen ikäni. Kaikki kävi niin äkkiä ja melkeinpä hirvittää
ajatellessa voimakasta miestä, joka menetti kaikki voimansa
Kultahohteen, heikon, vaalean naisen hempeiden silmien yhdestä
katseesta. Se tapahtui hänen isänsä, vanhan Victor Chauvet'n majassa.
Daven olivat ystävät tuoneet sinne puhelemaan Mammon Creekin
talonpaikoista. Mutta varsin vähäisiä olivat hänen puheensa ja sekin
vähä, mitä hän sanoi, oli pelkkää sekasotkua. Kultahohteen näkeminen
oli saattanut Daven pyörälle. Daven lähdettyä vanha Victor Chauvet
väitti jyrkästi, että Dave oli ollut juovuksissa. Ja niin hän olikin.
Juovuksissa hän oli, mutta se voimakas juoma, mistä hän oli juopunut,
oli Kultahohde.

"Se oli ratkaiseva tapahtuma Davelle, tämä Kultahohteen ensimäinen
näkeminen. Hän ei lähtenytkään takaisin Yukonia alaspäin viikon
kuluttua, niinkuin oli aikonut. Hän vitkasteli kuukauden, kaksi
kuukautta, koko kesän. Ja me, jotka olimme jo kärsineet, ymmärsimme sen
ja ihmettelimme, mihin se päättyisi. Meidän mielestämme oli
epäilemättömän selvää, että Kultahohde oli löytänyt mestarinsa. Ja
miksikä ei? Dave Walshin elämässä oli paljon romantiikkaa. Hän oli
Mammonin kuningas, hän oli tehnyt Mammon Creekin löydön. Hän oli
vanhaa, hapanta taikinaa, tämän maan vanhimpia tienraivaajia -- hänen
kulkiessaan ohitse ihmiset tavallisesti katsoivat taakseen ja sanoivat
kunnioituksensekaisella äänellä toisilleen: 'Siinä on Dave Walsh'. Ja
miksikä ei? Hän oli kuusi jalkaa neljä tuumaa pitkä, tukka
keltainen, niskasta kihartuva. Ja hän oli voimakas kuin härkä,
keltaharjainen härkä, ja ikää hänellä oli 31 vuotta.

"Ja Kultahohde rakasti häntä ja tanssittuaan keskenään koko kesän
kestäneen kosinta-ajan he lopuksi julkaisivat kihlauksensa. Syksy oli
käsillä, Daven oli palattava talvisiin töihinsä Mammon Creekiin ja
Kultahohde kieltäytyi lähtemästä heti vihille. Dave pani Dusky Burnsin
hoitamaan Mammon Creekin valtausta ja jäi itse edelleen Dawsoniin.
Mutta se ei auttanut. Kultahohde tahtoi olla vapaana vielä jonkun
aikaa, hänen täytyi saada olla vapaana ja hän suostuisi vihittäväksi
vasta seuraavana vuonna. Ja niinpä lähtikin Dave Walsh ensimäisiä jäitä
myöten Yukonia pitkin alaspäin, yksin koirineen, uskoen, että
vihkiäiset pidettäisiin, kun hän saapuisi seuraavana vuonna Dawsoniin
ensimäisellä höyrylaivalla.

"Niin, Dave oli varma kuin Pohjantähti ja Kultahohde taas petollinen
kuin kompassineula magneettikuormassa. Dave oli yhtä tasainen ja vakava
kuin Kultahohde huikentelevainen ja epävakainen ja jostakin syystä
Dave, joka ei milloinkaan ollut ketään epäillyt, epäili häntä. Kenties
oli se rakkaudesta johtuvaa kateellista itsekkyyttä, kenties
Kultahohteen sielusta hänen sieluunsa tarttunut aavistus. Joka
tapauksessa Davea vaivasi Kultahohteen epävakaisuudesta aiheutunut
pelko. Hän pelkäsi uskoa Kultahohdetta yksin seuraavaan vuoteen asti,
hänen täytyi se tehdä ja senvuoksi hän oli melkein vimmoissaan. Jonkun
verran kertoi vanha Victor Chauvet minulle jälkeenpäin ja kaikesta
siitä, mitä sain kuulla, päättelin, että Chauvet'n majassa oli
jonkunlainen perhenäytös, ennen kuin Dave lähti koirineen. Hän oli
seisonut vanhan ranskalaisen edessä Kultahohde rinnallaan ja selitti,
että he olivat sidotut toisiinsa. Hän oli ollut varsin dramaattinen,
silmät palaen, kertoi vanha Victor. Jotain hän oli puhunut siitä, että:
'kunnes kuolema meidät erottaa'. Ja erikoisesti muisti vanha Victor,
että hän oli kerran tarttunut Kultahohteen olkapäähän suurella
kädellään ja melkein puistellen tätä sanonut: 'Kuolemaankin asti sinä
olet minun ja haudastanikin nousisin vaatimaan sinut omakseni.' Vanha
Victor muisti sanasta sanaan sen lauseen: 'Kuolemaankin asti sinä olet
minun ja haudastanikin nousisin vaatimaan sinut omakseni.' ja
jälkeenpäin hän kertoi minulle, että Kultahohde oli säikähtänyt hyvin
kovasti ja että hän, Victor, oli myöhemmin kahden kesken selittänyt
Davelle, että Kultahohteen säilyttämiseksi ei se ollut oikea tapa --
että hänen oli kohdeltava Kultahohdetta hellästi ja pidettävä hänet
iloisena, jos hän aikoi säilyttää hänet omanaan.

"Selvää on mielestäni, että Kultahohde oli säikähtänyt. Itse hän
kohteli miehiä aivan mielivaltaisesti, kun taas miehet suhtautuivat
häneen kuten johonkin hyvin herkkään ja hentoon, jota ei millään
ehdolla saanut loukata. Hän ei tietänyt, mitä ankaruus oli... kunnes
Dave Walsh, kuuden jalan ja neljän tuuman korkuinen, voimakas härkä,
tarttui häneen kiinni suurine käsineen ja vakuutti hänelle, että hän
oli hänen omansa kuolemaan asti, ja muuta sellaista. Ja lisäksi oli
sinä talvena Dawsonissa eräs soittaja -- eräs noita makaroonileukaisia,
rasvatenoorisia italialaisia -- ja Kultahohde menetti sydämensä
hänelle. Kenties se oli vain luuloteltua ihastusta, en tiedä sitä.
Joskus minusta tuntuu, että hän todella rakasti Dave Walshia. Kentiespä
juuri sentähden, että Dave oli säikäyttänyt hänet puhumalla kuolemasta
ja haudasta nousemisesta ja muusta sellaisesta, hän lopuksikin kiintyi
italialaiseen soittelijaan. Mutta kaikki se on arvailua ja tosiseikat
ovat pääasia kertomuksessa. Hän ei ollutkaan italialainen, hän oli
venäläinen kreivi -- siinä totuus. Eikä hän ammatiltaan ollut
pianonsoittaja eikä sentapainen. Hän soitteli viulua ja pianoa ja
lauloi -- lauloi hyvin -- mutta hän lauloi omaksi huvikseen ja
kuulijainsa huviksi. Rahaa hänellä oli myöskin -- ja juuri tässä
kohdassa tahdon sanoa, ettei Kultahohde milloinkaan ollut välittänyt
rahasta hituistakaan. Huikentelevainen hän oli, mutta likaista
halpuutta hänessä ei ollut.

"Mutta jatkan kertomusta. Kultahohde oli sidottu Daveen ja Daven piti
saapua ensimäisellä höyrylaivalla häntä noutamaan. Oli vuosi 1899 ja
ensimäistä höyrylaivaa odotettiin kesäkuun puolivälissä. Ja Kultahohde
ei uskaltanut hylätä Davea ja sitten kohdata häntä. Kaikki
suunniteltiin äkkiä. Venäläinen soittaja, kreivi, oli hänen nöyrä
orjansa. Kultahohde teki suunnitelman, tiedän sen. Niin paljon sain
vanhalta Victorilta jälkeenpäin tietää. Kreivi sai Kultahohteelta
määräykset ja lähti ensimäisessä höyrylaivassa alaspäin jokea. Laiva
oli Golden Rocket. Ja Kultahohde lähti siinä myöskin. Ja minäkin
lähdin. Aioin Circle Cityyn ja olinpa lopullisesti hämmästynyt
tavatessani Kultahohteen laivalla. Hänen nimeään en ollut nähnyt
matkustajaluettelosta. Hän oli kreivin kanssa kaiken aikaa,
onnellisena ja hymyilevänä, ja huomasin, että kreivin mukana oli
matkustajaluetteloon merkitty hänen vaimonsa. Niin se oli, huone,
numero ja kaikki. Ensi kerran sain tietää, että hän oli naimisissa,
vaimosta vain en nähnyt jälkeäkään... jollei sillä tarkoitettu
Kultahohdetta. Olisivatko he kenties menneet avioliittoon ennen
lähtöään, mietiskelin. Heistä oli kulkenut puheita Dawsonissa ja oli
lyöty vetoja, että kreivi oli syrjäyttänyt Daven laudalta.

"Puhelin laivan kassanhoitajan kanssa. Hän ei tietänyt sen enempää kuin
minäkään. Hän ei edes tuntenut Kultahohdetta ja lisäksi oli hänellä
työtä melkein yli voimien. Tiedät, minkälainen Yukonilla kulkeva
höyrylaiva on, mutta et voi arvatakaan, minkälaista oli elämä Golden
Rocketiila, kun se lähti Dawsonista kesäkuussa 1898. Ensimäisenä
laivana oli se saanut kuljettaakseen kaikki keripukkipotilaat ja muut
sairaaloiden asukkaat. Ja sitten täytyi siinä olla ainakin parin
miljoonan arvosta Klondiken kultahietaa ja -jyviä, puhumattakaan
tiukkaan sullotuista matkustajista, koirista ja muista eläimistä
loppumattomiin asti. Ja rahti- ja matkatavaroita oli se reunojaan
myöten täynnä. Etusillalla oli niitä vuorenkorkuinen röykkiö ja lisää
tuli jokaisessa pienessä pysähdyspaikassa matkan varrella. Näin, kun
laatikko tuotiin laivaan Teelee Portagessa, ja tiesin, kenenkä laatikko
se oli, mutta en arvannut, minkälainen jookkeri sen sisälläolija oli.
Ja se nostettiin etusillalle tavararöykkiön huipulle eikä sitä edes
asetettu liioin tanakasti sinne. Laivamies ajatteli tulla uudelleen
sitä asettelemaan, mutta unohti sitten koko asian. Iso, äreä koira,
joka kiipesi tavararöykkiölle ja asettui arkun viereen pitkälleen,
tuntui silloin minusta tutulta. Ja sitten sivuutimme Dawsoniin matkalla
olevan Glen dalen. Sen tervehtiessä meitä ajattelin Davea, joka oli
mukana laivassa kiiruhtaen Dawsoniin noutamaan Kultahohdetta. Käännyin
katsomaan tätä. Hän seisoi laivan kaiteen vierellä silmät kirkkaina,
mutta hieman pelokkaan näköisenä katsellen toista laivaa ja painautui
lähemmäksi kreiviä ikäänkuin turvaa pyytäen. Hänen ei olisi pitänyt
nojautua kreiviin niin turvautuvasti eikä minun olisi tarvinnut olla
niin varma, että Dave Walsh saapuu Dawsoniin ja vimmastuu. Sillä Dave
Walsh ei ollut Glen dalella. Monista seikoista en silloin ollut vielä
selvillä, pian sain ne tietää, esim. sen, että paria ei vielä oltu
vihitty. Puolen tunnin sisällä ryhdyttiin vihkimisvalmistuksiin. Kun
suuri kajuutta oli täynnä sairaita ja 'Golden Rocket' muutenkin
tungokseen asti täynnä, niin sopivimmaksi paikaksi tätä juhlallisia
toimitusta varten huomattiin pieni tyhjä paikka alemmalla etukannella
kaiteen ja laskuportaiden vierellä, suuren tavaravuoren juurella, jonka
huipulla oli ennen mainittu iso arkku ja nukkuva koira. Laivalla oli
lähetyssaarnaaja, joka aikoi seuraavaan pysähdyspaikkaan, Eagle Cityyn,
joten hänen apuunsa oli nopeasti turvauduttava. Ja he suunnittelivat
solmita avioliiton laivalla.

"Mutta olen kiiruhtanut tapahtumien edelle. Syy, minkä vuoksi Dave
Walsh ei ollut 'Glen dale'lla', oli se, että hän oli 'Golden
Rocket'illa'. Näin se oli käynyt. Vitkasteltuaan Dawsonissa
Kultahohteen tähden hän lähti Mammon Creekiin jäitse. Siellä oli Dusky
Burns hoitanut valtauksen asiat siksi hyvin, ettei häntä siellä
tarvittu. Senvuoksi hän pani rekeen vähän ruokaa, valjasti koirat, otti
mukaansa erään intiaanin ja lähti Surprise Lakea kohti. Hän oli aina
pitänyt siitä seudusta. Kenties et tiedä tämän seudun aikaisempia
tapahtumia. Mutta edellytykset olivat siihen aikaan hyvät ja Dave
ryhtyi rakentamaan majaa Kultahohteelle ja itselleen. Siinä majassa me
viime yönä nukuimme. Saatuaan sen valmiiksi hän lähti metsästämään
hirviä Teeleen haarautumalle ottaen intiaanin mukaansa.

"Ja sitten kävi näin. Sattui ankara pakkasen puuska. Lämpömittari
painui 40:een, 50:een, 60:een asteeseen nollan alapuolelle. Muistan ne
pakkaset, olin silloin Forty Milessa, ja muistan myös juuri saman
päivänkin. Klo 11:n aikaan aamulla Pohjois-Alaskan Yhtiön
varastorakennuksella oleva spriilämpömittari painui 75 asteeseen nollan
alapuolelle. Ja sinä aamuna oli Dave Walsh Teeleen haaraantuman
läheisyydessä hirvijahdissa intiaaninsa kanssa. Kaiken sen kertoi
intiaani minulle jälkeenpäin, kuljimme sittemmin yhdessä jäitse
Dyeahin. Sinä aamuna hra Intiaanin petti jää ja hän kastui vyötäisiään
myöten. Luonnollisestikin hän rupesi heti jäätymään. Ainoa oikea
menettely olisi ollut tulenteko. Mutta Dave Walsh oli härkä. Oli vain
puolen mailin matka leiripaikalle, missä tuli oli entisestään
palamassa. Minkävuoksi ryhtyä uutta sytyttelemään! Hän heitti hra
Intiaanin olalleen -- ja juoksi tämä selässään -- puoli mailia --
lämpömittarin osoittaessa 75 astetta pakkasta. Tiedätte, mitä se
merkitsee. Itsemurha. Muuta nimitystä ei sille voi antaa. Nähkääs, se
intiaanipukki painoi yli kaksisataa naulaa ja Dave juoksi puoli mailia
kantaen häntä selässään. Tietysti hän palellutti keuhkonsa. Niiden on
täytynyt paleltua melkein jääksi. Se oli mielettömin teko, minkä kukaan
olisi voinut tehdä. Ja joka tapauksessa kuoli Dave Walsh muutamia
viikkoja kestäneiden kauheiden tuskien jälkeen.

"Intiaani ei tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä ruumiille.
Tavallisuuden mukaanhan hänen olisi pitänyt haudata se ja antaa koko
asian päättyä siihen. Mutta hän tiesi, että Dave Walsh oli suuri mies,
suurien rahojen arvoinen, 'hi-yu skookum' päällikkö. Myöskin oli hän
nähnyt muitten hi-yu skookumien ruumiita kuljetettavan ympäri maata,
ikäänkuin niillä olisi suurikin arvo. Ja niinpä hän päätti viedä Daven
ruumiin Forty Mileen, Daven päämajaan. Tiedät, minkälaista jää on
ruohojen juurilla tässä maassa -- no, niin, intiaani pani Daven suon
reunaan -- lyhyesti, hän jäädytti Daven. Dave olisi voinut jäädä sinne
tuhanneksi vuodeksi ja yhä pysyä samana, entisenä Davena. Ymmärräthän,
aivan samalla tavoin kuin jäädytyslaitoksessa. Sitten intiaani nouti
sahan Surprise Laken majalta ja sahasi tarpeeksi lautoja ruumisarkkua
varten. Ja ilmojen leutonemista odotellessaan hän metsästeli ampuen
kymmenisentuhatta naulaa hirviä, jotka hän myös jäädytti. Ilmat
leutonivat. Teeleesta lähtivät jäät. Hän rakensi lautan, lastasi sille
lihat, Daven ruumisarkun sekä koiravaljakon ja laski sitten Teeleestä
alaspäin.

"Lautta tarttui hirsiruuhkaan ja pääsi irti vasta kahden päivän
kuluttua. Oli paahtavan kuumaa ja hra intiaani oli vähällä menettää
hirvenlihansa. Kun hän sitten saapui Teelee Portageen, niin hän laski,
että höyrylaiva saapuisi Forty Mileen nopeammin kuin hänen lauttansa.
Hän siirsi tavaransa laivaan ja siten sattui niin, että 'Golden
Rocket'in' etusillalla oli Kultahohde juuri vihittävänä, samalla kuin
Dave Walsh suuressa arkussaan heitti varjonsa häneen. Ja yhden seikan
unohdin kokonaan. Kun äreä koira tuli Teelee Portagessa laivaan, tuntui
se minusta tutulta. Se oli Pee-lat, Dave Walshin valjakon johtaja ja
hänen suosikkinsa -- kauhea tappelija, sekin. Se makasi arkun vieressä.

"Kultahohde näki minut, kutsui minut luokseen, pudisti kättäni ja
esitti minut kreiville. Kultahohde oli kaunis. Olin häneen yhtä
hullusti rakastunut kuin milloinkaan. Hän hymyili minulle sanoen, että
minun oli merkittävä nimeni yhdeksi todistajaksi. Ja hänen pyyntöään
oli mahdoton evätä. Hän oli yhä lapsi, yhtä julma kuin lapset yleensä.
Myöskin kertoi hän minulle, että hänen hallussaan oli ainoat kaksi
pulloa shampanjaa, jotka Dawsonissa olivat, tahi oikeammin, jotka
olivat edellisenä iltana olleet Dawsonissa, ja ennenkuin osasin
arvatakaan, oli hän pyytänyt minua ottamaan lasin hänen ja kreivin
onneksi. Laivassa olijat tunkeutuivat ympärille, muiden muassa laivan
kapteeni hyvin tärkeännäköisenä, nähtävästi saadakseen kilistää
viinilasia. Se oli kummallinen vihkimätilaisuus. Yläkannella onnettomat
potilaat, monella jo toinen jalka haudassa, tuijottelivat alaspäin
meihin. Myöskin intiaaneja siellä oli, kaikki tunkeutuneina samaan
kehään, sekä pukkeja ja kilejä puhumattakaan paristakymmenestäviidestä
murisevasta susikoirasta. Lähetyssaarnaaja asetti avioliittoon aikovat
rinnakkain ja aloitti juhlallisen toimituksen. Ja juuri silloin
rupesivat koirat tappelemaan tavararöykkiön päällä -- suuren arkun
vieressä maannut Pee-lat ja erään intiaanin valkokarvainen koira.
Tappelun puhkeaminen ei käynyt äkkiä. Koirat parhaillaan murisivat
toisilleen jonkun matkan päästä, tiedättehän, ikäänkuin antaen keveitä
pitkiä napsauksia. Olihan niiden melu häiritsevää, mutta
lähetyssaarnaajan ääni kuului kuitenkin selvästi.

"Ei ollut ensinkään helppoa päästä koirien lähelle niitä erottamaan
paitsi röykkiön toiselta puolelta. Mutta siellä taas ei ollut ketään,
kaikki olivat, nähkääs, keräytyneet katsomaan vihkimätoimitusta.
Sittenkin olisi kaikki saattanut sujua onnellisesti, jollei kapteeni
olisi viskannut kalikalla koiria. Se pilasi kaiken. Kuten sanoin,
jollei kapteeni olisi viskannut kalikkaa, niin mitään ei olisi
tapahtunut.

"Lähetyssaarnaaja oli juuri päässyt toimituksen siihen kohtaan, jossa
ovat sanat 'myötä- ja vastoinkäymisessä' ja 'kunnes kuolema meidät
erottaa'. Ja juuri silloin kapteeni heitti kalikan. Näin koko
tapauksen. Kalikka sattui Pee-latiin ja samassa valkoinen koira
hyökkäsi sen kimppuun. Kalikka sen sai aikaan. Koirat tyrkkäsivät
arkkua ja se alkoi liukua alas toinen pää edellä. Aluksi kävi
liukuminen hitaasti, kunnes pitkähkö arkku joutui röykkiön äkkijyrkälle
reunalle, josta se tuli alas yhdellä rysäyksellä. Sen puoleiselta
katsojakehältä ehtivät kaikki väistyä syrjään. Kultahohde ja kreivi
seisoivat kehän vastaisella puolella kasvot arkkuun päin,
lähetyssaarnaaja taas selin arkkuun. Arkku putosi ainakin kymmenen
jalkaa suoraan alaspäin tullen kannelle päälleen.

"Nyt on muistettava, ettei meistä kukaan tietänyt, että Dave Walsh oli
kuollut. Luulimme hänen olevan 'Glen dale'lla' matkalla Dawsoniin.
Lähetyssaarnaaja oli siirtynyt hieman syrjään, joten Kultahohde ja
kreivi olivat suoraan arkun vastassa sen pudotessa. Kaikki tapahtui
kuten näyttämöllä, sen paremmin ei sitä olisi voitu suunnitella. Arkku
putosi pää edellä ja juuri oikea pää edellä. Arkun kansi lennähti auki
ja siitä heilahti esille Dave Walsh seisoen, osaksi huopiin käärittynä,
keltainen tukka hulmuten ja välkkyen auringonpaisteessa. Niin, Dave
tuli jaloilleen ja heilahti suoraan Kultahohdetta kohti. Tämä ei
tietänyt, että hän oli kuollut, mutta epäilemättä hänestä saattoi
tuntua, että Dave, maattuaan röykkiön päällä kaksi päivää arkussaan,
juuri nyt, tällä hetkellä, nousi kuolleista vaatimaan häntä omakseen.
Mahdollisesti hän ajatteli niin, joka tapauksessa näky jähmetytti
hänet. Liikkumattomana, jäykkänä hän seisoi katsoen, kun Dave Walsh
tuli häntä noutamaan. Ja Dave sai hänet. Näytti melkein siltä, kuin
olisi Dave kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen, mutta tapahtuipa
niin tai ei, joka tapauksessa he yhdessä kaatuivat kannelle. Meidän oli
ensin nostettava Dave Walshin ruumis pois, ennenkuin pääsimme
Kultahohteeseen käsiksi. Hän oli pyörtynyt, mutta olisi ollut yhtä
hyvä, jos hän ei olisi milloinkaan vironnut siitä pyörtymyksestä. Sillä
virottuaan hän alkoi kirkua mielipuolen tavoin. Sitä hän jatkoi
tuntikausia väsyksiin asti... Niinpä kyllä, kyllä hän parani. Eilen
illalla näit hänet ja tiedät, miten parantunut hän on. Ei hän raivoa,
se on kyllä totta, mutta pimeydessä hän elää. Hän luulottelee
odottavansa Dave Walshia ja siksi hän asuu tämän häntä varten
rakentamassa majassa. Enää hän ei ole huikentelevainen. Yhdeksän vuotta
on hän nyt ollut Dave Walshille uskollinen ja luultavasti on hän
uskollinen loppuun asti."

Lon Mc Fane työnsi huopien reunan alas ja valmistautui ryömimään
vuoteeseen.

"Kuljetamme hänelle ruokavarat joka vuosi", hän lisäsi, "ja yhteisesti
pidämme hänestä huolta. Mutta vasta viime yönä hän ensi kertaa tunsi
minut jälleen."

"Ketkä me?" kysyin.

"Niin", hän vastasi, "kreivi ja vanha Victor Chauvet ja minä. Tiedätkö,
vain kreivi on todella säälittävä. Dave Walsh ei saanut milloinkaan
tietää, että Kultahohde oli uskoton hänelle. Ja Kultahohde ei kärsi,
järjen pimeys on hänelle armelias."

Makasin äänettömänä huopien alla minuutin verran.

"Vieläkö kreivi on näillä mailla?" kysyin sitten.

Mutta kuului vain hiljaista, raskasta hengitystä ja tiesin, että Lon Mc
Fane oli nukkunut.




LUOTTAMUSTEHTÄVÄ.


Kaikki köydet oli irroitettu ja Seattle N:o 4 irtaantui hitaasti
rannasta. Kannelle oli kasattu korkeat röykkiöt lastia ja
matkatavaroita ja siellä vilisi kaikenkarvaisia intiaaneja, koiria,
ajomiehiä, kullanhuuhtojia, kauppamiehiä ja kotiinpalaavia
kullanetsijöitä. Melkoinen osa Dawsonin väestöä oli kerääntynyt
rannalle hyvästelemään. Kun laskuportaat oli nostettu laivaan ja
aluksen keula kääntyi joelle, muuttui hyvästelijöiden melu
korviasärkeväksi. Yhdennellätoista hetkellä muisteli jokainen viimeisiä
jäähyväistietoja ja niitä lennäteltiin edestakaisin laivan ja rannan
välimatkan yhä kasvaessa. Kierrellen keltaisia viiksiään toisella
kädellään Louis Bondell hitaasti heilutti toista kättään rannalla
oleville ystävilleen, kun hän äkkiä muisti vielä yhden unohtuneen asian
ja harppasi kaiteen ääreen.

"Hoi, Fred!" hän kiljui "Fred!"

Fred työnsi parin muhkeita olkapäitä esille rannalla olevan väkijoukon
ensimäisen rivin lävitse koettaen kuulla Louis Bondellin ilmoitusta.
Viimeksimainitun kasvot punastuivat hänen yrittäessään turhaan huutaa
tarpeeksi kovasti. Ja yhä vain laajeni höyrylaivan ja rannan välinen
etäisyys.

"Hei, kapteeni Scott!" hän kiljasi ohjauskojuun. "Seisattakaa laiva!"

Kellot kilahtivat, suuri ruoriratas pyörähti ja laiva pysähtyi. Kaikki
laivalla ja rannalla käyttivät hyväkseen tätä armonaikaa vaihtaakseen
huiskutuksilla viimeiset uudet jäähyväiset. Entistä turhempia olivat
Louis Bondellin yritykset saada äänensä kantamaan rannalle saakka.
Seattle N:o 4 ajautui pois väylältä kulkeutuen virran mukana alaspäin
ja kapteeni Scottin täytyi panna koneet uudelleen hetkeksi käyntiin.
Hän pujahti ohjauskojuun tullen vähän ajan kuluttua uudelleen esiin
suuri megafooni kädessään.

Kapteeni Scottilla oli valtava ääni, ja kun hän kajahutti: "Hiljaa!"
laivan kannella ja rannalla meluavaan joukkoon, niin olisi tämä sana
voitu kuulla Moosehiden vuoren huipulla ja aina Klondikessa asti. Tämä
virallinen käsky saikin melun vaikenemaan.

"No, niin, mitä sanottavaa Teillä on?" kysyi kapteeni Scott.

"Sanokaa Fred Churchillille -- hän on tuolla rannalla -- käskekää hänen
mennä Macdonaldin luokse. Siellä on säilytettävänä pieni käsilaukku,
minun omaisuuttani. Käskekää hänen ottaa se ja tuoda se mukanaan,
sitten kun hän lähtee."

Hiljaisuuden vallitessa kapteeni Scott mylvi tämän sanoman rannalle
megafoonilla:

"Fred Churchill, menkää Macdonaldille -- hänen talletettavanaan --
pieni käsilaukku -- Louis Bondellin omaisuutta -- tärkeä! Tuokaa se
mukananne, kun tulette! Kuulitteko?"

Churchill heilutti kättään kuulemisen merkiksi. Itse asiassa, jos
Macdonald olisi avannut puolen mailin päässä olevan asuntonsa ikkunan,
niin hänkin olisi sen kuullut. Hyvästelymelu kohosi jälleen, kellot
kilisivät, ja Seattle N:o 4 lähti jatkamaan matkaansa, kääntyi
myötävirtaan ja alkoi painua Yukonia alaspäin Bondellin ja Churchillin
heilutellessa käsiään hyvästiksi ja keskinäisen kiintymyksen
vakuutteluiksi.

Tämä tapahtui juhannuksen aikana. Syksyllä W.H. Willis lähti Yukonia
pitkin ylöspäin mukanaan kaksisataa kotimatkalla olevaa matkalaista,
niiden joukossa Churchill. Hänen kojussaan oli vaatemyttyyn kierrettynä
Louis Bondellin laukku. Se oli pieni, jäykästä nahkasta tehty kapine ja
sen paino, 40 naulaa, hermostutti kovasti Churchillia joka kerta, kun
hän vain poistui vähääkään kauemmaksi siitä. Naapurihytissä olevalla
miehellä oli samoin vaatemyttyyn piilotettuna kokonainen aarre
kultahiekkaa ja yhdessä he lopuksi päättivät pitää vuorotellen vahtia.
Sillä aikaa kuin toinen meni alas ruokailukajuttaan, jäi toinen
pitämään silmällä molempien hyttien ovia. Kun Churchillin mieli teki
pelata whistiä, oli toinen vahdissa, ja kun toinen tarvitsi lepuuttaa
sieluaan, niin Churchill luki neljän kuukauden ikäisiä sanomalehtiä
kenttätuolilla molempien ovien välissä.

Näytti tulevan aikainen talvi ja varhaisesta aamusta iltahämärään ja
pitkälle pimeään asti oli yleisesti pohdinnanalaisena kysymyksenä,
ennättäisikö laiva perille ennen joen jäätymistä vai olisiko
matkustajien jatkettava matkaansa jäitse. Lisäksi sattui harmillisia
viivytyksiä. Kahdesti vikaantuivat koneet ja niiden korjaamiseen meni
aikaa ja molemmilla kerroilla varoittelivat lumihiutaleet
laivassaolijoita uhkaavalla talventulolla. Yhdeksän kertaa sai W.H.
Willis yrittää, ennenkuin se pääsi ylitse Five-Finger koskista
heikkoine koneineen, ja kun se siinä lopuksi onnistui, oli se
myöhästynyt neljä päivää matkasuunnitelmastaan, joka sekin oli varsin
vapaamielisesti valmistettu. Silloin oli kysymyksenalaista, odottaisiko
höyrylaiva Flora sitä enää Box Canonin yläpuolella. White Horse
putousten alapuolelta Box Canonin yläpuolelle eivät höyrylaivat voineet
kulkea jokea ja matkustajien oli senvuoksi siirryttävä sillä kohdalla
maitse toisesta laivasta toiseen. Puhelimia ei niillä mailla ollut eikä
siis minkäänlaisia mahdollisuuksia ilmoittaa odottavalle Floralle, että
Willis oli myöhästynyt neljä päivää, mutta tulossa kuitenkin.

Kun W.H. Willis saapui White Horseen, niin saatiin tietää, että Flora
oli odottanut kolme päivää yli määräajan, mutta lähtenyt sitten vain
muutamia tunteja aikaisemmin. Myöskin saatiin tietää, että se
pysähtyisi Tagish Postissa klo 9:ään asti sunnuntaiaamuun. Nyt oli klo
4 ja lauantai-ilta. Matkustajat pitivät neuvottelukokouksen. Laivalla
oli suuri vene, joka oli tarkoitettu Lake Bennettin päässä olevalle
poliisiasemalle. He päättivät ottaa sen perillesaattamisen vastuulleen.
Ja sitten oli vapaaehtoisten ilmoittauduttava. Kaksi miestä tarvittiin
ajamaan Floraa takaa. Vapaaehtoisia ilmoittautui koko joukko heti
paikalla, muiden muassa Churchill, sillä hänen luonteensa mukaista oli
tarjoutua vapaaehtoiseksi, ennenkuin hän ehti ajatella Bondellin
käsilaukkua. Kun se johtui hänen mieleensä, niin hän alkoi toivoa,
ettei häntä valittaisi. Mutta sellaisella miehellä, joka oli hankkinut
itselleen maineen jo koulupoikana jalkapallojoukkueen kapteenina,
sitten atleettiklubin puheenjohtajana, koirien ajajana ja Yukonin
kulkijana ja jolla sen lisäksi oli sellaiset hartiat kuin hänellä,
sellaisella miehellä ei ollut oikeutta kartella tätä kunniaa. Tehtävä
uskottiin hänelle ja Nick Antonsenille, jättiläiskokoiselle
norjalaiselle.

Sillä aikaa kuin joukko muita matkalaisia vene olkapäillään lähti
marssimaan koskipaikkojen ohi, riensi Churchill hyttiinsä. Hän tyhjensi
vaatemytyn sisällön lattialle ja otti laukun aikoen jättää sen
naapurihytissä olevan miehen huostaan. Mutta samalla iski hänen
päähänsä ajatus, että laukku ei ollutkaan hänen ja ettei hänellä
senvuoksi ollut oikeutta luovuttaa sitä pois omasta hallustaan. Niinpä
hän ottikin sen mukaansa juosten polkua myöten ja usein vaihtaen
laukkua kädestä toiseen samalla ihmetellen, etteikö se todellakaan
painanut enempää kuin 40 naulaa.

Klo oli 1/2 5 i.p. miesten lähtiessä. Thirty Milen virran juoksu oli
siksi vuolas, että he harvoin voivat turvautua airoihin. Ei auttanut
muu kuin juosta rantaa pitkin, vetohihna olalla, kolhiutua kiviin,
tunkeutua vedenrajassa olevien pensaikkojen läpi, silloin tällöin
liukahtaen veteen ja usein kahlaten polvia ja vyötäisiä myöten. Ja kun
sitten sattui siksi jyrkkä kallio, että eteenpäinpääsy oli mahdotonta,
niin miehet veneeseen, airot esille ja raju, kuluttava soutaminen
vuolaan virran poikki toiselle rannalle, siellä taas airot pois ja
rannalle, vetohihna olalle uudelleen. Se oli raskasta, väsyttävää
työtä. Antonsen raatoi, niinkuin hänen tapaiseltaan jättiläiseltä
saattoi odottaakin, valittamatta, jatkuvasti, mutta Churchillin
voimakas ruumis ja lannistumattomat aivot puristivat hänestä
viimeisetkin voimat. Eivät kertaakaan he pysähtyneet levähtämään.
Eteenpäin, eteenpäin ja yhä sittenkin eteenpäin. Kylmä tuuli puhalsi
jokea alaspäin kohmetuttaen heidän kätensä ja pakoittaen heidät tuon
tuostakin takomaan käsiään vastakkain saadakseen veren kiertämään
jähmettyneissä sormissa.

Pimeän tullessa oli heidän pakko jatkaa matkaansa umpimähkään, luottaen
onneensa. Vähä väliä he kompastuivat tiettömillä rannoilla ja vaatteet
repeytyivät siekaleiksi pensaikoissa. Kumpikin olivat he pahasti
naarmuisia ja verisiä. Toistakymmentä kertaa he rajusti soutaessaan
virran poikki törmäsivät pohjaan tarttuneisiin puunrunkoihin ja vene
kaatui. Kun se ensi kerran tapahtui, niin Churchill sai sukeltamalla
hapuilla kolmen jalan syvyisestä vedestä käsilaukkua. Puoli tuntia
kului, kunnes se löytyi ja sen jälkeen se sidottiin lujasti veneeseen.
Niin kauan kuin vene pysyi veden pinnalla, oli laukkukin turvassa.
Antonsen katseli laukkua synkkänä ja aamupuolella alkoi kiroilla sitä,
mutta Churchill ei ryhtynyt mihinkään selittelyihin.

Viivytyksiä ja onnettomuuksia oli loppumattomasti. Eräässä jyrkässä
käänteessä, jossa virta kulki voimakkaana koskena, heiltä kului kaksi
tuntia. Monta kertaa he saivat yrittää ylipääsyä ja vene kaatui
kahdesti. Sillä kohdalla kohosi kummallakin rannalla jyrkät kalliot
syvästä vedestä, sekä hinaaminen että sauvominen oli mahdotonta ja
soutaa taas he eivät jaksaneet vuolasta virtaa vastaan. Joka
yrityksellä he jännittivät soutaessa voimansa äärimmilleen ja joka
kerran he uupuivat kesken ja virta työnsi heidät takaisin miesten
sydämien miltei pakahtuessa ponnistuksista. Lopuksi he onnistuivat
sattumalta. Virran tulisimmassa kohdassa lähellä toista putousta pyörre
tempasi veneen Churchillin ohjausvallasta ja heitti sen kohti kalliota.
Churchill hyppäsi umpimähkään kalliolle sattuen kallion halkeamaan.
Pitäen toisella kädellään kiinni kivestä hän toisella tarttui
kumoutuneeseen veneeseen, kunnes Antonsen ryömi pois vedestä. Sitten he
yhdessä nostivat veneen pystyyn ja levähtivät. Yrittämällä uusin voimin
he lopuksi pääsivät yli tästä tiukasta kohdasta ja heti taas rannalle
ja käsiksi vetohihnaan.

Päivän valjetessa he olivat kaukana Tagish Postin alapuolella. Yhdeksän
aikana sunnuntaiaamuna he kuulivat Floran viheltävän sieltä lähtöään,
ja kun he klo 10 saapuivat sinne, niin he parhaiksi voivat nähdä Floran
savun kaukaa etelästä. Kaksi lopen uupunutta ryysyläistä saapui sinä
aamuna paikkakunnan ratsastavan poliisin kapteeni Jonesin luokse. Tämä
lausui heidät tervetulleiksi ja antoi heille ruokaa. Myöhemmin siitä
kertoessaan hän vakuutti, että niillä miehillä oli hirvittävin
ruokahalu, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Syötyään kävivät miehet
pitkälleen ja nukkuivat uunin ääressä märissä riekaleissaan. Kahden
tunnin kuluttua Churchill nousi, vei päänalaisena pitämänsä Bondellin
laukun veneeseen, nyki Antonsenin hereille ja sitten taas Floraa
takaa-ajamaan.

"Eihän edeltäpäin voi sanoa, mitä saattaa tapahtua -- koneihin voi
sattua vika, tahi joitain muuta sitten", vastasi hän kapteeni Jonesin
estelyihin. "Minä otan kiinni laivan ja lähetän sen takaisin poikia
noutamaan."

Tagish Lake oli valkeana myrskystä, joka puhalsi heille vasten kasvoja.
Suuret, vaahtopää aallot työnsivät vettä veneeseen pakoittaen toisen
miehen koko ajan mättämään sitä pois, joten vain toinen jäi airoihin.
Heidän oli mahdoton päästä eteenpäin suoraa tietä. Täytyi juosta pitkin
matalaa rantaa, toinen rannalla vetäen hihnasta, toinen veneessä
sauvoen. Miehet saivat ponnistella myrskyä vastaan vyötäisiään, usein
kaulaansa myöten jäisessä vedessä, monasti kokonaan peittyen suuriin,
kuohuisiin aaltoihin. Ei lepohetkeä, ei vähäisintäkään keskeytystä, yhä
vain raskasta, tappavaa työtä. Sinä yönä he Tagish Laken päässä
tapasivat Floran keskellä sakeata, purevaa lumivihuria. Antonsen kaatui
kannelle, jäi liikkumatta samalle paikalle ja alkoi kuorsata. Churchill
oli villin näköinen. Vaatteet riippuivat pelkkinä siekaleina. Kasvot
olivat jäässä ja turvoksissa vuorokauden kestäneistä tavattomista
ponnistuksista, kun taas kädet olivat niin pöhöttyneet, ettei hän
saanut sormiansa nyrkkiin. Ja jalat taas, niillä seisominen merkitsi
sieluntuskaa.

Floran kapteeni ei mielellään suostunut palaamaan White Horseen.
Churchill vaati sitä jyrkästi ja hellittämättä. Kapteeni ei antanut
perään. Lopuksi hän huomautti, että palaamisesta ei olisi vähääkään
hyötyä, sillä ainoan Dyeassa olevan valtamerilaivan, Athenianin, piti
lähteä tiistaiaamuna ja siihen mennessä hän ei ehtisi käydä noutamassa
rannalle jääneitä matkalaisia ennättääkseen vielä Athenianin lähdölle.

"Mihin aikaan Athenian lähtee?" kysyi Churchill.

"Klo 7 tiistaiaamuna."

"Hyvä", sanoi Churchill, samalla antaen hyvän nykäisyn kuorsaavan
Antonsenin kylkiluille. "Te palaatte White Horseen. Me jatkamme matkaa
ja pysäytämme Athenian."

Unen popperässä työnnettiin Antonsen veneeseen ja hän pääsi selville,
missä oli, vasta sitten, kun korkea aallokko antoi hänelle jääkylmän
vesiryöpyn vasten kasvoja ja kuuli Churchillin pimeässä kiljuvan
hänelle:

"Souda, etkö kykene! Tahdotko, että vene kaatuu?"

Päivän valjetessa olivat he saapuneet Caribon Crossingiin. Tuuli
tyyntyi, mutta Antonsen ei enää kyennyt panemaan airoja veteen.
Churchill laski veneen tyyneen poukamaan, missä he nukkuivat.
Varovaisuuden vuoksi pani hän kätensä päänalaiseksi. Vähä väliä käden
kuoleutuminen herätti hänet, minkä jälkeen hän aina katsoi kelloaan ja
vaihtoi kättä. Kahden tunnin kuluttua hän tappeli Antonsenin kanssa
saadakseen tämän hereille. Sitten taas matkalle. Kolmenkymmenen mailin
pituinen Lake Bennett oli tyven kuin myllylampi, mutta puolivälissä
sitä nousi ankara etelämyrsky, muuttaen vedenpinnan valkoiseksi. Tunnin
toisensa perästä jatkui ankara ponnistelu, miesten milloin sauvoessa,
milloin meloessa venettä eteenpäin, yltä päätä märkinä jääkylmästä
vedestä. Lopuksi hyväluontoinen jättiläinen luhistui täydellisesti.
Säälimättä Churchill pakoitti hänet ponnistamaan edelleen, mutta kun
hän vihdoin kaatui venheestä ja oli hukkumaisillaan kolmen jalan
syvyiseen veteen, niin onki Churchill hänet veneeseen, jättäen hänet
sitten rauhaan. Senjälkeen Churchill sai työskennellä yksin saapuen
Bennettin päässä olevalla poliisiasemalle päivän alkaessa kääntyä
iltapuoleen. Hän koetti auttaa Antonsenin pois veneestä, mutta siitä ei
tullut mitään. Kuunnellessaan läpiväsyneen miehen raskasta hengitystä
hän tunsi jonkunlaista kateutta ajatellessaan, mikä häntä itseään vielä
odotti. Antonsen voi loikoa tuossa täydessä unessa, mutta hänen oli
viivyttelemättä lähdettävä, kuljettava valtavan Chilcootin yli ja
edelleen rannikolle. Pahin oli hänellä vielä edessä ja melkeinpä häntä
harmittivat omat ruumiinvoimansa, jotka saattoivat tuottaa sellaisia
kipuja samalle ruumiille.

Churchill nykäsi veneen lahden rantaan, otti Bondellin laukun ja lähti
nilkuttaen poliisiasemaa kohti.

"Rannalla on teille Dawsonista lähetetty vene", hän kiireesti selitti
poliisiupseerille, joka aukaisi oven hänen naputuksestaan. "Ja siellä
on melkein kuollut mies. Ei mitään vaarallista ole tapahtunut. Pelkkä
kuolemanväsymys. Pitäkää huolta hänestä. Minulla on kiire. Hyvästi.
Täytyy saavuttaa Athenian."

Mailin pituinen polku yhdisti Lake Bennettin ja Lake Lindermanin ja
viimeiset sanat hän huusi jo tieltä. Se oli tuskallista kulkua, mutta
hän puri hammasta ja jatkoi unohtaen kivun pitkiksi ajoiksi kuumeisesti
huolehtiessaan käsilaukusta. Se oli raskas matkatoveri. Hän heilautteli
sitä kädestä toiseen tuontuostakin, pistäen sen välillä kainaloonsakin.
Joskus taas hän heitti sen toisella kädellä toisen olkansa taakse ja
laukku hyppi ja keikkui selässä hänen juostessaan. Tuskin hän
puutuneine ja turvonneine sormineen kykeni sitä pitelemään ja monasti
se putosikin. Kerran kättä vaihtaessa se luiskahti sormista juuri hänen
eteensä, hän kompastui siihen lentäen aikamoisella täräyksellä pitkin
pituuttaan maahan.

Polun toisessa päässä hän osti vanhat kantohihnat, joihin hän ripusti
laukun. Samalla vuokrasi hän veneen kuljettamaan häntä kuuden mailin
matkan Lake Lindermanin yläpäähän, mihin hän saapui klo 4 iltapäivällä.
Athenian lähtisi Dyeasta seuraavana aamuna klo 7. Dyea oli 28 mailin
päässä ja välillä oli korkea Chilcoot. Hän istuutui korjaamaan
säärihihnojaan pitkää kiipeämistä varten ja heräsi samassa. Hän oli
vaipunut uneen heti istuuduttuaan, vaikkei hän nukkunutkaan edes 30
sekunttia. Häntä pelotti, että seuraava torkahdus olisi pitempi, minkä
vuoksi hän lopetti hihnojen kiinnittämisen seisoallaan. Silloinkin uni
voitti hänet pieneksi hetkiseksi saattaen hänet vähäksi ajaksi
tiedottomaksi. Kun hän pääsi siitä selville ruumiin velttona painuessa
maata kohti, hän taaskin karkaisi luontoaan, jännitti lihaksiaan
suonenvedontapaisesti ja sai kaatumisen estetyksi. Äkkiä siirtyessään
takaisin selvään tietoisuuteen hän tunsi olevansa sairas ja vapiseva.
Hän löi päätään nyrkillään, koettaen takomalla saada turtuneet aivot
valveutumaan.

Jack Burnsin muulikaravaani oli lähdössä Crater Lakeen tavaroita
noutamaan ja Churchillille tarjottiin paikka muulin selässä. Burns
olisi tahtonut panna käsilaukun toisen eläimen selkään, mutta Churchill
piti siitä kiinni kannattaen sitä satulansa nupilla. Mutta hän torkkui
ja laukku nuljahti vähä väliä nupilta milloin millekin puolelle joka
kerran herättäen hänet hyvin tuskaisesti. Sitten illan hämärtyessä
muuli satutti hänet tien yli riippuvaan oksaan, joka jätti ammottavan
haavan hänen poskeensa. Ja kaiken päällisiksi muuli eksyi polulta ja
kaatui heittäen sekä ratsastajan että käsilaukun kivikkoon. Senjälkeen
Churchill käveli tahi paremminkin kompuroi polkuvaivaista pitkin
taluttaen muulia. Pistävä ja inhoittava löyhkä, joka kohosi polun
kummaltakin puolelta, kertoi kultaa takaa-ajettaessa kuolleista
hevosista. Mutta siitä hän ei välittänyt. Siihen oli hän liian uninen.
Long Lakelle saavuttaessa hän kuitenkin oli jo päässyt irti
unisuudestaan ja Deep Lakella hän uskoi käsilaukun Burnsille. Mutta
siitä lähtien hän piti Burnsia tarkoin silmällä tuikkivien tähtien
himmeässä valossa. Mitään onnettomuutta ei laukulle saanut tapahtua.

Crater Lakella karavaani leiriytyi ja Churchill lähti kiipeämään
jyrkkää polkua harjanteen huipulle sidottuaan laukun selkäänsä. Vasta
tällä jyrkällä rinteellä hän ensimäisen kerran täydelleen tunsi, miten
väsynyt hän oli. Hän ryömi nelinkontin nääntyen omien jäsentensä
painosta. Joka kerran vaati jalan nostaminen tuskallisen ponnistuksen.
Hänet valtasi mieletön tunne, että hänellä oli lyijykengät, kuten
sukeltajilla, ja töin tuskin hän saattoi pidättyä kumartumasta
tunnustellakseen lyijyanturoita. Ja Bondellin käsilaukku sitten! Oli
käsittämätöntä, että 40 naulaa saattoi painaa niin paljon. Se rusensi
häntä vuoren lailla ja hän muisteli hyvin epäillen sitä aikaa, kun hän
vuosi sitten oli kiivennyt saman solan 150 naulaa selässään. Jos
silloinen kuorma oli painanut 150 naulaa, niin Bondellin laukun täytyi
painaa viisisataa.

Ensimäisellä rinteellä Crater Lakesta lähdettyä kulki tie poikki pienen
jäätikön. Siinä oli selvä polku. Mutta jäätikön yläpuolella, jossa puut
myöskin loppuivat, ei ollut muuta kuin paljaita kiviä ja tavattoman
suuria kallionmöhkäleitä. Siellä oli polkua pimeässä mahdoton nähdä ja
hän harhautui polulta saaden ponnistella kolmin kerroin enemmän, kuin
muuten olisi ollut tarpeellista. Harjanteelle hän saapui ulvovassa
tuulessa ja sakeassa lumituiskussa. Kohtalo ohjasi hänet kuitenkin
pienelle, asumattomalle kojulle, johon hän ryömi. Sieltä hän löysi
muutamia vanhoja, paistettuja perunoita ja puolisen tusinaa raakoja
munia, mitkä hän ahnaasti nielasi.

Tuiskun lakattua ja tuulen vaimettua hän aloitti melkein mahdottomalta
tuntuvan laskeutumisen. Polkua ei ollut ja hän kompasteli usein viime
hetkellä huomaten joutuneensa jyrkän rotkon partaalle, jonka syvyydestä
hän ei voinut saada selkoa. Jonkun ajan kuluttua peittyivät tähdet
pilviin ja sitten hän täydellisessä pimeydessä luiskahti liukuen ja
vierien satakunnan jalkaa päätyen kolhintuneena ja verisenä laajaan,
matalaan kuoppaan. Kaikkialta hänen ympäriltään kohosi hevosten
raatojen löyhkä. Kuoppa oli polun reunalla ja kuormien kuljettajilla
oli tapana syöstä sinne loukkaantuneet, kuolevat juhtansa. Löyhkä
aiheutti hänelle vellovan pahoinvoinnin ja kuten painajaisen ajamana
hän kompuroi sieltä pois. Puolitiessä hän muisti Bondellin käsilaukun.
Se oli pudonnut kuoppaan hänen mukanaan, hihnat olivat ilmeisesti
katkenneet ja laukku oli unohtunut. Takaisin ruttoiseen loukkoon,
mädänneiden raatojen keskelle ja siellä viipyi hän puolen tuntia
ryömien nelin kontin laukkua etsien. Kaikkiaan hän tapasi 17 kuollutta
hevosta ja yhden vielä elossaolevan, jonka hän ampui revolverillaan,
ennenkuin hän löysi Bondellin laukun. Muistellessaan elämäänsä, jossa
oli ollut huomattaviakin tapahtumia, hän empimättä selitti itselleen,
että palatessaan laukkua noutamaan hän teki elämänsä sankarillisimman
teon. Kahdesti oli hän menettämäisillään tajuntansa ennen kuopasta
pääsyään.

Laskeuduttuaan Scalesiin asti oli Chilcootin jyrkkä rinne sivuutettu ja
tie muuttui helpommin kuljettavaksi. Ei se silti hyvää ollut
parhaimmissakaan paikoissa, mutta olihan se kuitenkin todellinen polku,
jota myöten hän olisi voinut kulkea nopeastikin, jos hän ei olisi ollut
lopen väsynyt, jos hänellä olisi ollut lyhty ja jollei Bondellin
käsilaukkua olisi ollut. Hänelle, niin huonossa kunnossa kuin hän oli,
oli se hukkuvan viimeinen oljenkorsi. Tuskin jaksaen kulkea edelleen
hän vähänkin horjahtaessaan oli vähällä sortua laukun painosta. Ja
joskin hän vältti luiskahdukset, tarttuivat puiden oksat pimeässä
laukun hihnoihin ja pysähdyttivät etenemisen.

Hän tunsi mielessään, että jos hän ei ennättäisi Athenianille ennen
tämän lähtöä, niin syynä siihen olisi laukku. Vain kaksi seikkaa oli
enää hänen tajunnassaan, Bondellin laukku ja lähtevä höyrylaiva. Vain
ne hän enää tunsi ja ne niin sanoakseni yhtyivät hänen sielussaan
tärkeäksi tehtäväksi, jota varten hän oli kulkenut ja raatanut satoja
vuosia. Hän marssi ja ponnisteli kuin unessa. Yhtenä kohtana tästä
unesta oli hänen saapumisensa Sheep Campiin. Hän kompuroi erääseen
kapakkaan, kiskoi olkansa irti hihnoista ja koetti asettaa laukun
jalkojensa viereen. Mutta se luiskahti hänen sormistaan ja putosi
lattialle raskaasti kolahtaen, jonka kaksi juuri poistuvaa miestä pani
tarkoin merkille. Churchill joi lasin wiskyä, käski kapakoitsijan
herättää hänet 10 minuutin kuluttua ja istuutui jalat laukulla, pää
polvilla.

Niin pahasti oli hänen runneltu ruumiinsa jäykistynyt, että kun hänet
herätettiin, niin tarvittiin vielä toiset 10 minuuttia ja toinen
wiskylasi, ennenkuin hänen nivelensä oikenivat ja lihakset vertyivät.

"Hei! Ei sinnepäin!" huusi kapakoitsija rientäen hänen perässään ja
asettaen hänet pimeässä kulkemaan Canyon Cityä kohti. Jonkunlainen
sisäisen vaiston puuska sanoi Churchillille, että hän oli oikealla
suunnalla ja jatkuvasti unessa hän lähti kulkemaan polkua. Ei hän
tietänyt, mikä häntä varoitti, mutta kuljettuaan, kuten hänestä tuntui,
joitakuita vuosisatoja, hän aavisti vaaraa ja veti revolverinsa esille.
Yhä unessa hän näki kahden miehen astuvan tiepuolesta ja kuuli niiden
käskevän häntä pysähtymään. Hänen revolverinsa laukesi neljästi ja hän
näki miesten revolverien laukausten välähdykset ja kuuli pamahdukset.
Myöskin hän tajusi, että hänen reiteensä oli sattunut. Hän näki toisen
miehen kaatuvan, ja kun toinen kävi hänen kimppuunsa, hän antoi tälle
aimo iskun raskaalla revolverillaan vasten kasvoja. Sitten hän kääntyi
ja juoksi. Unesta hän heräsi vähää myöhemmin huomaten kulkevansa pitkin
polkua livettävällä rinteellä. Ensimäiseksi lensivät hänen ajatuksensa
laukkuun. Se oli edelleenkin hänen selässään. Hän oli varma, että
äskeiset tapahtumat olivat unta, kunnes hän tunnusteli revolveriaan ja
huomasi, että se oli poissa. Sitten hän tunsi pistävää kipua reidessään
ja koettaessaan sitä kädellään sattui se lämpimään vereen. Haava oli
mitätön, mutta varmasti se oli olemassa. Hän valveutui yhä enemmän ja
jatkoi ontuvaa juoksuaan Canyon Cityyn.

Hän löysi miehen, jolla oli hevonen ja rattaat ja sai tämän nousemaan
vuoteestaan ja valjastamaan hevosen matkalle 20 dollarin maksusta.
Churchill kiipesi rattaiden istuimelle ja nukkui laukku yhä selässään.
Tie oli huonoa, vesinen kivikkoura pitkin Dyean laaksoa. Mutta hän
heräsi vain silloin, kun rattaat hyppivät vimmatuimmin, jollei hänen
ruumiinsa kohonnut rattaiden istuimelta yhtä jalkaa korkeammalle, niin
ei se häntä häirinnyt. Viimeinen maili oli tasaisempaa ja sen hän
nukkui sikeästi.

Aamuhämärissä hän heräsi siihen, että saattomies pudisteli häntä
vimmatusti ja ulvoi hänen korvaansa, että Athenian oli mennyt.
Churchill tuijotti tyrmistyneenä tyhjää satamaa.

"Skagnaysta näkyy savua", sanoi ajomies.

Churchillin silmät olivat siksi turvonneet, ettei hän nähnyt niin
kauaksi, mutta hän sanoi: "Niinkö. Hankkikaa minulle vene!"

Hyväntahtoisesti mies lähti etsimään ja löysikin veneen sekä miehen,
joka suostui soutamaan 10 dollarista, maksu etukäteen. Churchill maksoi
ja hänet autettiin veneeseen. Itse ei hän kyennyt omin voimin sinne
pääsemään. Skagnayhin oli kuusi mailia ja hän sai siunatun ajatuksen
nukkua ne kuusi mailia. Mutta mies ei osannut soutaa, joten Churchillin
täytyi ryhtyä airoihin ja raataa vielä joitakuita vuosisatoja. Ei
ikänään hän ollut kulkenut kuutta pitempää ja tuskallisempaa mailia.
Pieni, vihainen vihuri alkoi puhaltaa hidastaen matkaa. Churchillilla
oli tyhjyyden tunne vatsan kohdalla ja koko ruumis oli tunnoton ja
turtunut. Hänen käskystään perässä istuva mies viskasi äyskärillä
suolaista vettä hänen kasvoilleen.

Athenianin ankkuria parhaillaan nostettiin, kun he pääsivät laivan
kupeelle, ja Churchillin voimat olivat lopullisesti raukeamaisillaan.

"Pysäyttäkää! Pysäyttäkää!" hän koetti kiljua. "Tärkeä tieto!
Pysäyttäkää laiva!"

Sitten painui häneltä leuka rintaa vasten ja hän nukkui. Kun
puolitusinaa miestä ryhtyi kantamaan häntä laskusiltaa myöten laivaan,
niin hän heräsi ja tarttui laukkuun tarrautuen siihen kuin hukkuva.

Laivan kannella häntä sääliteltiin ja ihmeteltiin.

Vaatteista, jotka hänellä olivat White Horsesta lähtiessään olleet
päällään, oli jäljellä vain muutamia riepuja ja itse oli hän yhtä
repaleinen kuin vaatteetkin. Hän oli kulkenut 55 tuntia kiristäen
kestävyyden äärimmilleen. Sinä aikana oli hän nukkunut kuusi tuntia ja
oli tullut 20 naulaa keveämmäksi kuin lähtiessään. Kasvot, kädet ja
koko ruumis olivat täynnä naarmuja ja mustelmia ja tuskin hän voi nähdä
mitään. Hän koetti nousta seisaalleen, mutta ei päässyt, kellahtaen
kannelle, syleillen laukkua ja kertoen asiansa.

"Ja nyt pankaa minut vuoteeseen!" hän lopetti: "Syön sitten, kun
herään."

Hänelle tehtiin kunniaa ja hänet kannettiin repaleissaan kaikkine
likoineen, Bondellin laukku mukana, morsiushyttiin, laivan avarimpaan
ja loisteliaimpaan. Kahdesti kiersi kello ympäri hänen nukkuessaan ja
peseytyneenä, ajeltuna ja kylläisenä hän sikaari hampaissa nojasi
laivan kaiteeseen kahdensadan matkalaisen saapuessa White Horsesta
laivan kupeelle.

Athenianin saapuessa Seattleen Churchill oli päässyt täydelleen
takaisin entiseen kuntoonsa ja astui maihin Bondellin laukku kädessään.
Hän ylpeili siitä laukusta. Hänelle se merkitsi suurta saavutusta,
uskotun tehtävän järkkymätöntä täyttämistä. "Olen saattanut tavaran
perille", siihen suuntaan hän lausuili itselleen. Oli varhainen
iltahetki ja hän meni suoraa päätä Bondellin asuntoon. Iloisena otti
Bondell hänet vastaan lyöden kättä kaksin käsin ja vetäen hänet
sisälle.

"Kiitos, vanha poika, olipa hyvä, että toit sen pois", lausui Bondell
saadessaan käsilaukkunsa.

Hän heitti sen huolimattomasti sohvalle ja tuntijan silmällä näki
Churchill sohvan vieterien painuvan laukun alla. Bondell teki hänelle
kysymyksiä tulvimalla.

"Miten teitä onnisti? Miten pojat voivat? Miten on Bill Smithersille
käynyt? Ovatko Del Bishop ja Pierce edelleenkin yksissä? Ovatko koirani
myydyt? Miltä Sulphur Bottom näytti? Sinä olet komeannäköinen. Millä
laivalla lähdit?"

Kaikkiin näihin kysymyksiin Churchill vastaili, kunnes puolen tunnin
kuluttua keskustelu ensi kerran pääsi pysähtymään.

"Eikö olisi hyvä, jos katsoisit, onko tuo kunnossa?" huomautti
Churchill nyykäyttäen päätään käsilaukkuun päin.

"Noo, ei siellä ole mitään heikkoa", vastasi Bondell. "Onnistuiko
Mitchell laskelmiensa mukaan?"

"Minusta olisi parempi, jos sinä tarkastaisit tuota", jatkoi Churchill
yhä. "Kun tuon jonkun tavaran perille, niin tahdon saada selville, onko
se kunnossa. Onhan aina se mahdollisuus, että joku olisi päässyt siihen
kynsineen minun nukkuessani tahi muuta sellaista."

"Ei siinä ole mitään tärkeätä, vanha poika", vastasi Bondell nauraen.

"Ei mitään tärkeätä", kertasi Churchill matalasti ja heikosti. Sitten
hän sanoi päättävästi: "Louis, mitä tuossa laukussa on? Tahtoisin sen
tietää."

Louis katsoi häntä ihmetellen, poistui sitten huoneesta palaten
avainnippu kädessään. Hän pisti kätensä laukkuun ja veti esille raskaan
44-kaliiberisen Coltin revolverin. Sitten tuli esille muutamia
laatikoita saman revolverin ja winchesterkiväärin patruunia.

Churchill tarttui laukkuun ja tarkasteli sen sisältöä. Sitten hän
käänsi sen pohja ylöspäin ja puisteli sitä hiljaa.

"Revolveri on kokonaan ruostunut", sanoi Bondell. "Se on nähtävästi
ollut sateessa."

"Niin", vastasi Churchill. "Kyllä se kastui liian pahasti. Taisinpa
olla hieman huolimaton."

Hän nousi ja meni ulos. Kymmenen minuutin kuluttua meni Louis Bondell
perästä ja löysi hänet portailta istumasta, kyynärpäät polvilla, leuka
kämmeniin nojaten, silmät jäykästi tuijottaen pimeyteen.




NOLATTU.


Loppu oli tullut. Subjenkow oli kulkenut kauan, hän oli viettänyt kovaa
ja raskasta kyyhkyselämää Europan pääkaupungeissa, ja nyt, hänen
jouduttuaan kauemmaksi kuin milloinkaan ennen, Venäjän Amerikkaan,
matka päättyi. Kädet selän taakse sidottuina hän istui hangella
odotellen kidutusta. Kummallisin, sekavin tuntein hän tuijotti
suurikokoiseen kasakkaan, joka virui lumessa ähkyen tuskissaan. Miehet
olivat jo käsitelleet jättiläistä ja jättäneet hänet sitten naisväen
haltuun. Naisten kekseliäisyys oli suurempi kuin miesten, sen
todistivat vangin päästämät tuskanhuudot.

Subjenkow katseli tätä ja häntä värisytti. Kuolemaa hän ei pelännyt.
Siksi usein oli hänen henkensä ollut vaarassa pitkällä, vaikealla
matkalla Varsovasta Nulatoon, että pelkkä kuolema ei häntä enää
hirvittänyt. Mutta rääkkäystä hän ei sietänyt ajatella. Se loukkasi
hänen sieluaan. Ja loukkaavaa siinä ei ollut yksinomaan kestettävä
kärsimys, mutta ennen kaikkea se, että se saattaisi hänet käyttäytymään
surkeasti. Hän tiesi, että hän silloin rukoilisi, hartaasti rukoilisi
kiusanhenkijään, aivan samoin kuin Iso-Iivana ja kaikki toiset olivat
tehneet ennen häntä. Se ajatus oli vaikea. Lähteä rohkeasti ja
nopeasti, hymy huulilla ja kättä heilauttaen. Kas sillä tavoin kelpaisi
kuolla! Mutta menettää itsehillintäkykynsä, kun ruumiin tuskat nostavat
sielun ikäänkuin tarjottimelle, kirkua ja älistä apinojen lailla,
muuttua eläimeksi, niin, se oli hirvittävää.

Näin oli Kohtalo määrännyt, minkäänlaisia mahdollisuuksia ei hänellä
ollut ollut sen karttamiseen. Alusta alkaen oli hän haaveillessaan
tulisia unelmia Puolan riippumattomuudesta joutunut Kohtalon
leikkileluksi. Alusta alkaen, Varsovassa, Pietarissa, Siperian
kaivoksilla, Kamtshatkalla, turkisrosvojen kehnoissa aluksissa,
kaikkialla oli Kohtalo ajanut häntä tätä loppua kohti. Epäilemättä oli
tämä määrätty hänen osakseen maailman perustuksia laskettaessa, hänen,
jonka luonne oli niin hieno ja tuntehikas, jonka hermoja iho tuskin
tuntui peittävän, uneksijan, runoilijan, taiteilijan. Jo paljoa ennen,
ennenkuin hänestä oli maailmassa uneksittukaan, oli säädetty, että se
värähtelevä hermokimppu, joka hänet muodosti, oli tuomittu elämään
raa'assa ja hurjassa ympäristössä ja kuolemaan tässä kaukaisessa
maassa, tässä hämäryydessä maailman äärimäisillä rajoilla.

Hän huokasi. Niin, tuo hänen edessään oleva möhkäle oli Iso-Iivana,
jättiläinen, rautainen mies, jolla ei ollut hermoja, lakien
ulkopuolella olevaksi merenkyntäjäksi muuttunut kasakka, joka oli yhtä
flegmaattinen kuin härkä, jonka tuntohermot olivat niin vähän
kehittyneet, että hän sivuutti kuin neulan piston kaiken sellaisen,
mikä muille tuotti suurta tuskaa. Niinpä kyllä, mutta olivatpa
totisesti sittenkin nämä Nulato-intiaanit osanneet löytää Ison-Iivanan
hermot ja niitä myöten tien hänen värisevään sieluunsa. Parhaillaan he
siellä puuhailivat. Oli käsittämätöntä, miten ihminen saattoi
kuolematta kärsiä niin paljon. Siinä sai Iso-Iivana maksaa kalliin
hinnan hermojensa herkkyyden puutteesta. Nyt hän jo oli kestänyt
rääkkäystä kaksi kertaa niin kauan kuin kukaan muu.

Subjenkow tunsi, että hänen oli mahdotonta enää kauempaa kestää kasakan
kärsimyksiä. Miksi ei Iivana kuollut? Hän tulisi hulluksi, jolleivät
nuo huudot lakkaisi. Mutta kun ne loppuisivat, silloin olisi hänen
vuoronsa. Ja tuolla oli Yakaga häntä odottamassa irvistellen hänelle
juuri nytkin, sama Yakaga, jonka hän vasta viime viikolla oli potkinut
ulos linnoituksesta jättäen hänen kasvoihinsa jäljen koirapiiskastaan.
Yakaga kyllä hoitelisi häntä. Epäilemättä Yakaga varaisi hänelle
korkeimmalle kehitetyn rääkkäyksen, parhaiten valitut piinaustavat.
Huu! Nyt siellä on taaskin keksitty tepsivä keino päättäen Iivanan
huudoista. Iivanaan päin kumartuneet naiset astahtivat askeleen
takaisinpäin nauraa hohottaen ja taputtaen käsiään. Hirvittävä näky
paljastui Subjenkowin katseille ja hän purskahti hysteeriseen nauruun.
Intiaanit katsahtivat ihmeissään nauravaa miestä, mutta nauru jatkui
vastoin Subjenkowin tahtoa.

Ei, tästä täytyi tulla loppu. Hän hillitsi itsensä ja
suonenvedontapainen, tempova nauru päättyi vähitellen. Hän antoi
ajatuksensa kiertää muissa asioissa ja muisteli oman elämänsä vaiheita.
Hänen mieleensä tulivat isä ja äiti, pieni, täplikäs poni ja
ranskalainen kotiopettaja, joka oli opettanut häntä tanssimaan ja salaa
antanut hänelle vanhan, kuluneen kappaleen Voltairea. Myöskin hän näki
ajatuksissaan Pariisin, sumuisen Lontoon, iloisen Wienin ja Rooman. Hän
näki ryhmän hurjapäitä nuorukaisia, jotka hänen kanssaan olivat
haaveilleet riippumattomasta Puolasta ja Puolan kuninkaan
varsovalaisesta valta-istuimesta. Niin, siitä tämä pitkä kulku alkoi.
Ja hän oli kestänyt kauimman. Hän muisteli noiden rohkeiden henkien
kuolemaa, yhtä kerrallaan alkaen molemmista Pietarissa teloitetuista.
Yhden oli vanginvartija pieksänyt kuoliaaksi ja toinen oli kaatunut
karkotettujen kulkemalla, verentahraamalle tielle, jota heidän täytyi
marssia loputtomia kuukausia saaden silloin tällöin osakseen iskuja ja
pahoinpitelyä kasakkasaattajiltaan. Aina oli elämä ollut hänelle villiä
ja raakaa, eläimellisen villiä. Kaikki toiset olivat kuolleet
kaivoksilla, toiset kuumeeseen, toiset piiskasta. Kaksi viimeistä oli
kaatunut taisteltaessa paon jälkeen kasakkojen kanssa ja yksin oli hän
päässyt Kamtshatkalle mukanaan paperit ja rahat, jotka hän oli
ryöstänyt lumelle jättämältään matkustajalta.

Aina oli hänen kohtalonsa ollut samanlainen. Kaikkina niinä vuosina,
jolloin hänen sydämensä oli kiintynyt opintoihin, näyttämöön, naisiin,
aina vain oli sama villi elämä hänet keskeyttänyt. Verellä hän oli
elämänsä ostanut. Kaikkialla oli ollut surmaa. Hän oli tappanut tuon
matkustajan saadakseen passin. Hän oli näyttänyt, että hänessä oli
voimaa ja taitoa suoriutumalla kaksintaistelusta kahta venäläistä
upseeria vastaan samana päivänä. Hänen oli osoitettava voimiaan
päästäkseen turkisvarkaiden joukkoon. Hänen täytyi saada paikka heidän
keskuudessaan. Takana oli tuhannen vuoden pituinen matka halki laajan
Siperian ja Venäjän. Sitä tietä hän ei voinut pelastautua. Ainoa tie
oli suoraan eteenpäin yli pimeän ja kylmän Beringin meren Alaskaan. Se
tie oli johtanut hänet villistä elämästä vielä villimpään.
Turkisvarkaiden kehnoissa aluksissa olivat nälkää, janoa ja keripukkia
kärsivät, myrskyisen meren loppumattomien vihurien puremat miehet
muuttuneet eläimiksi. Kolmasti oli hän purjehtinut Kamtshatkan
itäpuolelle. Ja kolmasti mitä raskaimpien vastusten ja kärsimysten
jälkeen olivat eloonjääneet palanneet takaisin Kamtshatkalle. Paon
mahdollisuuksia ei siellä ollut ja kulkemaansa tietä hän ei voinut
palata, sillä siellä odottivat häntä kaivokset ja kasakanpamppu.

Vielä kerran, neljännen ja viimeisen, hän oli purjehtinut itään. Hän
oli ollut mukana, kun tarinoiden kertomat Hylje-saaret löydettiin.
Mutta hän ei ollut palannut toisten mukana takaisin Kamtshatkalle
jakamaan saalista mielettömissä mässäyksissä. Hän oli vannonut, ettei
hän enää ikinä palaa sinne. Päästäkseen Europan pääkaupunkeihin, jotka
olivat käyneet hänelle rakkaiksi, oli hänen jatkettava matkaa. Niinpä
hän muuttikin toiseen laivaan ja jäi hämärän peittämään uuteen maahan.
Tovereinaan oli hänellä slaavilaisia metsästäjiä, venäläisiä
seikkailijoita, mongooleja, tataareja ja Siperian alkuasukkaita.
Verisen tien olivat he polkeneet uuden maailman villien seutujen halki.
He olivat teurastaneet kokonaisia kyläkuntia, kun nämä olivat
kieltäytyneet suorittamasta heille turkisveroa, ja vartiolaivat olivat
vuorostaan valmistaneet heille samanlaisia verilöylyjä. Eräästä
tällaisesta oli hän yksin erään suomalaisen kanssa selviytynyt
hengissä. Muutamalla Atentien saarella olivat he viettäneet talven
yksinäisyydessä ja nälkää kärsien. Aivan sattumalta olivat he sitten
keväällä pelastuneet toiseen turkisrosvojen laivaan.

Mutta aina oli häntä ympäröinyt hirvittävä raakuus. Siirtyen laivasta
toiseen ja aina kieltäytyen palaamasta takaisin hän oli joutunut
laivaan, joka aikoi tutkimusmatkalle eteläänpäin. Kulkiessaan alaspäin
pitkin Alaskan rannikkoa eivät he olleet koko aikana kohdanneet ketään
muita kuin villejä alkuasukasparvia. Jokainen pysähdys karujen saarien
väliin tahi mantereen uhkaavien kallioiden suojaan merkitsi joko
tappelua tahi myrskyä. Joko puhalsi tuhoa uhkaava vihuri tahi sitten
lähestyi sotakanootteja täynnä kiljuvia alkuasukkaita kasvot
sotamaalauksessa saaden pian oppia tuntemaan merirosvojen ruudin
verisen voiman. Yhä vain etelään he kulkivat pitkin rannikkoa taruihin
kiedottua Californiaa kohti. Siellä kerrottiin olevan espanjalaisia
seikkailijoita, jotka olivat asein raivanneet itselleen tien Mexicosta.
Näihin espanjalaisiin seikkailijoihin hän oli kiinnittänyt toiveensa.
Jos hän pääsisi heidän luokseen, niin loppu olisi helppoa. Vuosi tahi
pari enemmän tahi vähemmän, mitäpä se merkitsisi, mutta hän pääsisi
Mexicoon, ja sitten laivaan ja Europpaan. Mutta he eivät olleet
tavanneetkaan espanjalaisia. Yhä vain olivat he kohdanneet saman
järkkymättömän viileyden. Näiden kaukaisten äärien sota-asuiset
asukkaat olivat aina karkoittaneet heidät rannikolta. Kun vihdoin yksi
venhe oli joutunut saarroksiin ja koko sen miehistö saanut surmansa,
luopui laivan päällikkö yrityksestä ja purjehti takaisin pohjoiseen.

Vuodet olivat vierineet. Hän oli palvellut Tebenkowin joukoissa
Mihailowskin linnoitusta rakennettaessa. Kaksi vuotta hän oli viettänyt
Kuskokwimin seuduilla. Kahdesti oli hän kesäkuuksi satuttanut itsensä
Kotzebuen salmelle. Niihin aikoihin kokoontuivat heimot sinne
vaihtokauppaa varten. Sinne tuotiin täpläisiä hirvennahkoja Siperiasta,
norsunluuta Diomedeesta, mursunnahkoja arktisilta rannikoilta,
kummallisia kivilamppuja, jotka kulkivat heimolta heimolle kenenkään
tietämättä mistä ne olivat peräisin, ja kerran oli siellä myöskin
englantilainen metsästyspuukko, ja täällä, sen Subjenkow tiesi, oli
oikea maantieteen koulu. Sillä siellä hän tapasi eskimoita, jotka
olivat tulleet Nortonin salmelta, Kuningassaarelta, St. Lawerencesta,
Walesin prinssin niemeltä ja Barrow'n seuduilta. Nimet olivat vain
kaikki toisenlaiset ja välimatkat oli mitattu päivissä.

Äärettömän laajalta alueelta olivat nämä villit saapuneet kaupantekoon,
mutta vielä kauempaa olivat kulkeutuneet nuo kivilamput ja tuo
teräksinen veitsi. Subjenkow uhkaili, mielisteli ja lahjoi. Jokainen
pitkän matkan kulkija ja vierasheimoinen tuotiin hänen luokseen. He
kertoivat lukemattomista, aavistamattomista vaaroista, villeistä
pedoista, vihollismielisistä heimoista, läpitunkemattomista metsistä ja
valtavista vuorijonoista. Mutta aina oli niiden takaa saapunut huhuja
valkoihoisista, sinisilmäisistä ja vaaleatukkaisista miehistä, jotka
tappelivat pirujen tavalla ja aina etsivät turkiksia. He olivat
idässäpäin, kaukana, hyvin kaukana. Ei kukaan ollut heitä nähnyt.
Kulkeva huhu vain oli heistä kertonut.

Siinä koulussa oli oppiminen vaivaloista. Ei ollut kovinkaan helppoa
päästä selville maantieteestä, kun kyseltävät puhuivat outoja murteita
ja heidän käsityksensä olivat sekavia, milloin totta, milloin tarua, ja
etäisyydet mitattiin päivämatkoilla, joiden pituus vaihteli
kulkuvaikeuksien mukaan. Mutta vihdoinkin Subjenkow kuuli rohkaisevan
kuiskeen. Idässä oli suuri joki ja sen varsilla oli noita sinisilmäisiä
miehiä. Joen nimi oli Yukon. Mihailowskin linnoitukseen laski toinen
suuri joki, josta venäläiset käyttivät nimeä Kwikpak. Ja kuiske kertoi,
että nämä molemmat joet olivat samaa jokea.

Subjenkow palasi Mihailowskiin. Vuoden päivät hän siellä kehoitteli
lähettämään retkikunnan tutkimaan Kwikpakin yläjuoksua. Viimein lähti
puoliverinen venäläinen Malakow johtamaan jokea ylöspäin joukkiota,
joka oli kokoonpantu villeimmistä ja hurjimmista Kamtshatkalta
saapuneista kadotuksenlapsista. Subjenkow oli mukana luutnanttina. He
kulkivat halki Kwikpakin sotkuisen suistomaan, nousivat joen pohjoisen
rannan ensimäisille matalille kummuille ja ponnistelivat sitten
puolisen tuhatta mailia nahkakanooteissaan, jotka olivat ääriään myöten
lastatut täyteen kauppatavaraa ja ampumatarpeita, vasten viiden solmun
nopeudella juoksevaa virtaa, jonka useita maileja leveätä uomaa
reunustivat monen sylen korkuiset rantaäyräät. Malakow päätti
varustautua leiriin Nulatoon. Subjenkow vaati matkan jatkamista. Mutta
pian hän kuitenkin suostui pysähtymään. Pitkä talvi teki tuloaan.
Odottaminen olisi viisaampaa. Heti kun jäät keväällä lähtisivät, hän
katoaisi ja kulkisi Kwikpakia myöten jollekin Hudson-yhtiön
kauppa-asemalle. Malakow ei ollut kuullut puhuttavan, että Kwikpak oli
Yukon, eikä Subjenkow sitä hänelle kertonut.

Leirin rakentaminen alkoi. Työtä teetettiin ankarasti. Hirsiseinät
kohosivat intiaanien huokaillessa ja valittaessa. Piiska vinkui heidän
korvissaan ja piiskaa heilutti merirosvojen rautainen käsi. Jotkut
intiaanit karkasivat, mutta kun karkulaiset saatiin kiinni, niin saivat
he hirveän rangaistuksen varustusten edustalla, missä sekä he että
heidän heimonsa oppivat tietämään, mitä pamppu on. Kaksi heistä kuoli
piiskattaessa, muut saivat eliniäkseen vammoja. Ja jäljellejääneet
painoivat opetuksen mieleensä eivätkä enää karanneet. Lunta sateli jo
parhaillaan linnoituksen valmistuessa ja silloin oli turkisten aika.
Heimolle määrättiin raskas verotus. Lyöntejä ja piiskansivalluksia
sateli edelleen ja verojen pantiksi otettiin naiset ja lapset, joiden
kohtelu oli siksi raakaa, että vain turkisrosvot siihen kykenivät.

Niin, veristä oli kylvö ollut ja nyt oli sato saatu. Linnoitus oli
mennyttä. Sen palon hohteessa oli puolet turkisvarkaista hakattu
maahan. Toinen puoli oli kuollut kestettyään kidutuksen. Vain Subjenkow
oli jäljellä, tahi Subjenkow ja Iso-Iivana, jos tuota lumella viruvaa,
uikuttavaa ja ähkyvää oliota voi nimittää Isoksi-Iivanaksi. Subjenkow
näki, miten Yakaga irvisteli hänelle. Piiskan jälki näkyi vieläkin
selvästi. Eipä Subjenkow todellakaan voinut häntä moittia, mutta
pahalta tuntui hänestä ajatella, mitä Yakaga hänelle tekisi. Hän arveli
vedota korkeimpaan päällikköön Makamukiin. Mutta järki sanoi, että
sellainen vetoomus olisi turha. Myöskin hän ajatteli repiä poikki
kahleet ja kaatua taistellen. Silloin olisi loppu pikainen. Mutta
siteitä hän ei saanut katkeamaan. Hirvennahkaiset hihnat olivat hänelle
liian vahvoja. Sitten hänelle välähti uusi ajatus. Hän antoi merkin
Makamukille ja pyysi, että tuotaisiin tulkiksi sellainen intiaani, joka
osasi rannikon murretta.

"Oi Makamuk", hän sanoi, "minua ei haluta kuolla. Olen suuri mies ja
hulluutta olisi minun kuolla. Totisesti, minä en kuole. En ole
samanlainen kuin nuo toiset moukat."

Hän silmäsi ähkyvää oliota, joka kerran oli ollut Iso-Iivana, ja
kosketti sitä halveksivasti varpaallaan.

"Olen liian viisas kuolemaan. Nähkääs, minulla on mainio lääke. Minä
yksin tunnen sen lääkkeen. Siksi minä en kuole, annan sen sijaan
lääkkeen teille."

"Minkälainen on tämä lääke?" kysyi Makamuk.

"Se on ihmeellinen lääke."

Subjenkow punnitsi hetkisen, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea luopua
salaisuudesta.

"Kerron sen. Kun tätä lääkettä vähän hierotaan ihoon, niin iho muuttuu
lujaksi kuin kivi, kuin rauta, niin ettei mikään teräase siihen pysty.
Voimakkainkin teräaseen isku on turhaa vaivaa. Luupuukko on kuin
savikappale ja myöskin valkoisten tuomien rautaisten veitsien terät
kimmoavat ihosta takaisin. Mitä annat minulle, jos ilmoitan tämän
lääkkeen salaisuuden?"

"Annan elämäsi", käski Makamuk tulkin vastata.

Subjenkow nauroi pilkallisesti.

"Ja sinun pitää kuolemaasi asti olla orjani."

Puolalainen nauroi entistä ivallisemmin.

"Päästä irti käteni ja jalkani, ja sitte puhelemme."

Päällikkö antoi merkin. Irti päästyään kiersi Subjenkow paperossin ja
sytytti sen.

"Tämä kaikki on turhaa puhetta, sanoi Makamuk. Sellaista lääkettä ei
ole olemassa. Se on mahdotonta. Teräaseet ovat pystyvämpiä kuin mitkään
voiteet."

Päällikkö epäili, mutta oli kahdella päällä. Hän oli nähnyt niin paljon
turkisrosvojen pirunkujeita, jotka olivat tepsineet. Senvuoksi ei hän
voinut täydelleen antautua epäilyksen valtaan.

"Annan sinulle elämäsi eikä sinun tarvitse jäädä orjaksi", hän
ilmoitti.

"Enemmän!"

Subjenkow näytteli osaansa yhtä kylmästi kuin jos olisi ollut kyseessä
tinkiminen ketunnahkan hinnasta.

"Lääke on hyvin suuri. Se on pelastanut elämäni monta kertaa. Tahdon,
että minulle annetaan reki koirineen ja kuusi metsästäjää saattamaan
minua päivän matkan päähän Mihailowskin linnoituksesta."

"Sinun täytyy pysyä luonamme ja opettaa meille kaikki valkoisten
temput", oli vastaus.

Subjenkow kohautti olkapäitään ja vaikeni. Hän puhalteli tupakansavua
pakkasilmaan ja katseli tarkkaavasti ison kasakan rauniota.

"Entä mikä tuo on!" sanoi Makamuk äkkiä osoittaen puolalaisen kaulaa,
missä heloitti arpi Kamtshatkan mellakoissa saadusta puukoniskusta.

"Lääkkeesi ei olekaan hyvä. Teräase on ollut tehoisampi kuin se."

"Sen iskun antaja oli voimakas mies." Mietittyään hieman Subjenkow
jatkoi: "Vahvempi kuin sinä, vahvempi kuin voimakkain metsästäjänne,
vahvempi kuin tuo."

Taaskin hän mokkasiininsa kärjellä kosketti kasakkaan, joka hirvittävän
näköisenä makasi jo tiedottomana, mutta jonka raadellussa ruumiissa
elämä vielä sykähteli.

"Myöskin oli lääke silloin heikkoa, sillä niillä paikoin ei kasvanut
eräitä ruohoja, joita täällä näkyy olevan yllin kyllin. Täällä
valmistettu lääke on tehokasta."

"Annan sinun lähteä jokea alas", sanoi Makamuk lopuksi, "ja saat reen
koirineen sekä kuusi metsästäjää turvaksesi."

"Olet hidas", kuului kylmä vastaus. "Olet loukannut lääkettäni sillä,
ettet heti hyväksynyt ehtojani. Katsos, nyt vaadin enemmän. Tahdon sata
majavannahkaa." (Makamuk rypisti kulmiaan.) "Tahdon sata naulaa
kuivattua kalaa." (Makamuk nyökkäsi myöntyen, sillä kaloja oli
runsaasti ja ne olivat halpoja.) "Tahdon kaksi rekeä, toisen itseäni,
toisen nahkoja ja kaloja varten. Ja pyssyni pitää minun saada takaisin.
Jos et suostu tähän hintaan, niin vähän ajan kuluttua on hinta
kalliimpi."

Yakaga kuiskutti jotain päällikölle.

"Mutta mistä tiedän, että lääkkeesi on todella sellaista?" kysyi
Makamuk.

"Se järjestyy helposti. Ensin menen metsään --."

Taaskin Yakaga kuiskutti päällikölle ja tämä osoitti merkillä, että hän
ei suostu.

"Te voitte lähettää kaksikymmentä metsästäjää mukaani", jatkoi
Subjenkow. "Nähkääs, minun on saatava sopivat yrtit ja juuret
valmistaakseni lääkkeen. Ja kun sitten olette tuonut reet ja
kuormanneet niihin kalat, majavannahkat ja pyssyn sekä valinneet kuusi
metsästäjää minua saattamaan, niin sitten, kun kaikki se on valmis,
niin minä hieron lääkettä niskaani ja panen pääni tuohon pölkylle.
Voimakkain metsästäjänne saa sitten iskeä kirveellä kolmasti niskaani.
Sinä itse saat antaa ne kolme iskua."

Makamukilta jäi suu auki, siksi valtava oli tämä viimeinen ja
ihmeellisin turkisrosvojen taikatemppu.

"Mutta kuitenkin", lisäsi puolalainen nopeasti, "jokaisen iskun jälkeen
täytyy minun saada hieroa uutta lääkettä. Kirves on raskas ja terävä ja
vahinkoa tahdon karttaa."

"Saat kaikki, mitä pyysit", huudahti Makamuk innoissaan. "Ryhdy heti
lääkettä valmistamaan!"

Subjenkow salasi riemunsa. Hänen pelinsä oli epätoivoinen eikä yhtään
virhettä saanut sattua. Hän puheli ylpeästi:

"Taaskin sinä vitkastelit. Lääkettäni on loukattu. Loukkauksen
hyvittämiseksi on sinun annettava minulle tyttäresi."

Hän osoitti tytärtä, kauhean vastenmielistä oliota, jolla oli kaihi
toisessa silmässä ja välkkyvä torahammas suupielessä. Makamuk kiukkusi,
mutta puolalainen pysyi kylmän rauhallisena kiertäen uuden paperossin
ja sytyttäen sen.

"Kiiruhda", hän kehoitti. "Jollet suostu nopeasti, niin vaadin lisää."

Näitä sanoja seuranneen hiljaisuuden aikana synkkä pohjolan maisema
haihtui pois hänen katseiltaan. Hän näki taaskin synnyinmaansa ja
Ranskan ja katsahdettuaan torahampaiseen tyttöön hän muisti toisen
tytön, laulajattaren ja tanssijattaren, jonka hän oli tuntenut
ollessaan nuorukaisena ensi kertaa Pariisissa.

"Mitä varten tahdot tytön?" kysyi Makamuk.

"Hänen pitää lähteä kanssani jokea alas." Subjenkow katseli tyttöä
tarkkaan muka arvostellen: "Hänestä tulee hyvä vaimo ja on lääkkeeni
arvoinen kunnia, että saan vaimon sinun suvustasi."

Taaskin muisti hän laulajattarensa ja tanssijattarensa alkaen ääneen
hyräillä tämän opettamaa laulua. Hän eli uudelleen entistä elämäänsä,
mutta erikoisella tavalla, personattomasti, katsellen muistoista
kohoavia oman elämänsä kuvia, ikäänkuin jonkun toisen ihmisen elämää
koskevaa kuvakirjaa. Päällikön ääni, joka äkkiä keskeytti hiljaisuuden,
sai hänet säpsähtämään.

"Olkoon menneeksi", sanoi Makamuk. "Tyttö lähteköön kanssasi jokea
alas. Mutta tahdon itse antaa ne kolme iskua niskaasi kirveellä."

"Mutta joka kerran saa hieroa lääkettä uudelleen", vastasi Subjenkow
teeskennellen huonosti salattua aristelemista.

"Sinä saat hieroa lääkettä jokaisen iskun jälkeen. Kas tässä
metsästäjät vartioimaan, ettet karkaa, kun menet metsään kokoamaan
tarpeita lääkkeeseen."

Puolalaisen häikäilemätön varmuus oli saanut Makamukin vakuutetuksi
lääkkeen arvosta. Mitenpä muuten olisi kuoleman kynsissä oleva mies
voinut ryhtyä tinkimään vanhan akan tavoin.

"Muuten", kuiskasi Yakaga puolalaisen kadotessa vartioineen kuusien
sekaan, "sinähän voit helposti surmata hänet opittuasi valmistamaan
lääkettä."

"Mutta miten voisin hänet surmata?" järkeili Makamuk. "Lääke suojelee
häntä."

"Onhan aina joku kohta, johon hän ei ole lääkettä hieronut", vastasi
Yakaga. "Siitä kohdasta saamme hänet surmatuksi. Kenties korvat.
Silloin työnnämme keihään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Tahi silmät. Varmasti on lääke liian voimakasta silmiin hierottavaksi."

Päällikkö nyökkäsi päätään. "Sinä olet viisas, Yakaga. Jos hänellä ei
ole muita taikatemppuja, niin surmaamme hänet sitten."

Subjenkow ei kuluttanut aikaa turhaan lääketarpeita kootessaan. Hän
valitsi, mitä käsiin sattui, kuten kuusen neulasia, pajun parkkia,
tuohikappaleen ja karpaloita, joita hän kaivatti metsästäjillä lumen
alta. Muutamia jäätyneitä juuria lisäksi ja varasto oli täysi, minkä
jälkeen palattiin takaisin leiriin.

Makamuk ja Yakaga istua kyyröttivät hänen vierellään tarkasti painaen
mieleensä, miten paljon hän kutakin ainetta pani kiehuvaan vesipataan.

"On tarkkaan katsottava, että karpalot joutuvat pataan ensiksi",
selitteli Subjenkow.

"Ja, niin, vielä yksi asia, miehen sormi. Kas niin, Yakaga, annapa kun
leikkaan sormesi!"

Mutta Yakaga pisti kädet selkänsä taakse ja väänti pahasti naamaansa.

"Aivan totta, pikkusormi tänne!" komenteli Subjenkow.

"Yakaga, anna hänelle sormesi!" määräsi Makamuk.

"Tuolla on lumessa sormia yllin kyllin", murahti Yakaga osoittaen
lumella viruvia kuoliaaksi rääkättyjen miesten tähteitä.

"Sen täytyy olla elävän miehen sormi", huomautti puolalainen.

"Sitten saat elävän miehen sormen." Yakaga kumartui ja sivalsi sormen
kasakalta.

"Hän ei ole vielä kuollut", ilmoitti hän heittäen verisen sormen
puolalaisen jalkoihin. "Ja hyvä sormi se onkin, kun se on noin suuri."

Subjenkow heitti sen tuleen padan alle ja alkoi hyvin juhlallisesti
hyräillä ranskalaista rakkauslaulua hämmennellen keitostaan.

"Ilman näitä taikasanoja olisi lääke tehoton", hän selitteli. "Sanoissa
piilee suurin voima. Kas noin, nyt se on valmis."

"Lausu sanat hitaasti, että minäkin ne oppisin", käski Makamuk.

"Sitten kokeen jälkeen. Kun kirves on kolmasti kimmahtanut niskastani,
opetan sinulle salaiset sanani."

"Mutta jos lääkkeesi ei olekaan tehokasta?" kysäsi Makamuk huolissaan.

Subjenkow käännähti häneen suuttuneena.

"Lääkkeeni on aina hyvää. Ja jos se ei ole hyvää, niin tee minulle
kuten noille toisillekin. Leikatkaa minusta kappale kerrallaan,
niinkuin tuostakin miehestä", sanoi hän osoittaen kasakkaa. "Nyt on
lääke jäähtynyt. Ja nyt hieron sitä niskaani laulaen nämä toiset
taikasanat."

Hyvin juhlallisesti hän viritti "Marsellaisen" säkeen hangaten samalla
huolellisesti niskaansa ilkeänhajuisella liemellä.

Huudahdus keskeytti näytelmän. Kasakkajättiläinen oli tavattoman
elinvoimansa viimeisissä nykäyksissä ponnahtanut polvilleen. Nauraen
päästivät intiaanit hämmästyksen huudahduksia ja taputtivat käsiään,
kun Iso-Iivana uudelleen kaaduttuaan kierähteli lumessa rajuin
nykäyksin.

Subjenkow rupesi voimaan pahoin sitä katsoessaan, mutta hän nieli
kuvotuksen ja teeskenteli suuttumusta.

"Tämä ei käy päinsä", hän lausui. "Lopeta hänet ja sitten teemme
kokeen. No niin, Yakaga, tee loppu tästä melusta!"

Sen jälkeen Subjenkow kääntyi uudelleen Makamukiin päin.

"Ja muistakin iskeä lujasti. Ei tämä ole lastenleikkiä. Tartupa
kirveeseen ja iske tuota pölkkyä, että näen, annatko miehen iskun."

Makamuk iski kahdesti, tarkkaan ja lujasti, niin että pölkystä kirposi
suuri kappale.

"Hyvin näkyy käyvän." Subjenkow katseli ympärillään seisovien villien
kasvoja. Ne tuntuivat hänestä esittävän sitä raakuuden muuria, joka oli
piirittänyt häntä aina siitä asti, kun tsaarin poliisit olivat ensi
kerran vanginneet hänet Varsovassa. "Seiso tuossa, Makamuk, kirveinesi!
Käyn pitkäkseni, ja kun kohotan käteni, niin iske, iske voimiesi takaa!
Ja katso, ettei takanasi ole ketään. Lääke on hyvää ja kirves saattaa
ponnahtaa niskastani, niin että se kirpoaa käsistäsi."

Hän silmäsi kaloilla ja turkiksilla kuormattuja rekiä, joiden edessä
koirat seisoivat valjaissa. Pyssy oli majavannahkojen päällä. Kuusi
henkivartijaksi määrättyä metsästäjää oli myöskin valmiina.

"Missä on tyttö?" kysyi puolalainen. "Tuokaa hänet rekien ääreen,
ennenkuin koe tehdään!"

Kun tyttö oli saapunut, kävi Subjenkow pitkäkseen nojaten päänsä
pölkylle kuten nukkumaisillaan oleva väsynyt lapsi. Eletyt synkät
vuodet olivat todella väsyttäneet hänet.

"Nauran sinulle ja voimillesi, Makamuk", hän sanoi. "Iske ja iske
lujasti!"

Subjenkowin käsi kohosi. Makamuk heilautti kirvestä, leveäteräistä
piilua. Kirkas teräs välähti ilman halki, pysähtyi pieneksi hetkeksi
ylhäällä ja sitten putosi puolalaisen paljaaseen niskaan. Keveästi se
katkaisi jänteet ja luut vajoten syvälle allaolevaan pölkkyyn.
Ällistyneet villit näkivät, miten pää lennähti kyynärän päähän verta
pursuavasta ruumiista.

Kauan oli hämmästys äänetöntä, kunnes villeille alkoi vähitellen
selvetä, että puhe lääkkeestä oli ollut lavertelua. Turkisrosvo oli
heidät peijannut. Kaikista vangeista oli hän yksin välttänyt
kidutuksen. Siitä panoksesta hän oli pelannut. Joukko puhkesi mylvivään
nauruun. Häpeästä painui Makamukin leuka rinnalle. Turkisrosvo oli
vetänyt häntä nenästä. Hänen arvonsa oli mennyttä koko heimon silmissä.
Yhä jatkui naurunremakka. Makamuk käännähti ja asteli pois pää
painuksissa. Hän tiesi, ettei häntä tästä lähtien nimitettäisi
Makamukiksi. Hän tulisi olemaan Nolattu. Tämän häpeän muisto seuraisi
häntä hautaan asti. Ja kun heimot keväisin kokoontuisivat lohenkudulle
ja kesäisin markkinapaikoille, niin nuotiolta nuotiolle kulkisi
kertomus, miten turkisrosvo sai kivuttoman kuoleman yhdellä ainoalla
iskulla Nolatun kädestä.

"Kuka oli Nolattu?" oli hän kuulevinaan ylvästeleväin nuorukaisten
kysyvän. "Niin, Nolattu", vastattaisiin, "jonka nimi oli aikoinaan
Makamuk, ennenkuin hän iski turkisrosvolta kaulan poikki."




EL-SOO.


El-Soo oli ollut lähetysaseman ottotytär. Äiti oli kuollut hänen
ollessaan hyvin pieni ja sisar Alberta oli temmannut El-Soon eräänä
kesäpäivänä kuin kekäleen tulesta ja vienyt hänet Pyhän Ristin
lähetysasemalle vihkien hänet Jumalalle. El-Soo oli täysiverinen
intiaani, mutta oli kuitenkin edellä kaikkia puoli- ja neljännesverisiä
tyttöjä. Ei milloinkaan ollut hyvillä sisarilla ollut niin oppivaista
ja samalla niin terävä-älyistä kasvattia.

El-Soo oli vilkas, näppärä ja älykäs. Mutta ennen kaikkea hänessä oli
tulta, persoonallisuuden liekki, johon sekaantui tahtoa, suloa ja
uskallusta. Hänen isänsä oli päällikkö ja päällikön veri virtasi hänen
suonissaan. Hänelle oli kuuliaisuus järjestyskysymys. Intohimoisesti
hän rakasti tasapuolisuutta ja oikeamielisyyttä ja kentiespä juuri
siitä syystä hän oli erittäin taitava matematiikassa.

Mutta hänellä oli muitakin vahvoja puolia. Hän oppi puhumaan ja
kirjoittamaan englantia paremmin kuin kukaan lähetysaseman kasvatti
milloinkaan. Hän ohjasi muita tyttöjä laulussa ja lauluun hän
sisällytti omaa olemustaan. Hän oli taiteilija ja hänessä paloi
luomisen into. Jos hän olisi syntymästään joutunut suotuisampaan
ympäristöön, olisi hänestä tullut kirjailijatar tahi laulajatar.

Mutta sensijaan hän oli El-Soo, Klakee-Nahin, päällikön, tytär ja eli
Pyhän Ristin lähetysasemalla, missä ei ollut taiteilijoita, vaan
ainoastaan puhdassieluisia sisaria, joiden pyrkimyksenä olivat
yksinomaan synnin karttaminen ja hyvä elämä sekä sielun onni tähtien
tuollapuolen olevassa kuolemattomuuden maassa.

Vuodet vierivät. Kahdeksanvuotiaana oli hän saapunut lähetysasemalle.
Kun hän oli 16-vuotias ja sisaret olivat paraillaan kirjeenvaihdossa
päämiestensä kanssa El-Soon lähettämisestä Yhdysvaltoihin kasvatustaan
täydentämään, saapui eräs hänen heimonsa mies Pyhän Ristin asemalle ja
keskusteli hänen kanssaan. El-Soo kammosteli häntä hieman. Hän oli
likainen, Calibanin tapainen olio, alkuperäisen vastenmielinen.
Takkuista tukkaa ei milloinkaan oltu kammattu. Moittivaisesti hän
katsoi El-Soota ja kieltäytyi istuutumasta.

"Veljesi on kuollut", hän sanoi lyhyesti.

El-Soota ei suru varsin pahasti vallannut. Hän muisti veljensä niin
hämärästi. "Isäsi on vanha mies ja yksinäinen", jatkoi sanantuoja.
"Hänen kotinsa on avara ja autio ja hän tahtoisi kuulla äänesi ja nähdä
kasvosi."

Isänsä hän muisti, Klaake-Nahin, kylän pään, lähetys-saarnaajien ja
kauppamiesten ystävän, jättiläislihaksisen, kookkaan miehen, jonka
silmät olivat lempeät ja käyttäytyminen käskevää ja joka kulki
ajoneuvoissaan tietoisena alkuperäisestä kuninkuudestaan.

"Kerro hänelle, että minä tulen", oli El-Soon vastaus.

Suureksi suruksi sisarille roihusta temmattu kekäle palasi takaisin
roihuun. Kaikki keinot, joilla El-Soohon koetettiin vaikuttaa, olivat
turhia.

Monia perusteluja ja vaatimuksia esitettiin, paljon kyyneleitä
vuodatettiin. Sisar Alberta kertoi hänelle myöskin suunnitelmasta
lähettää hänet Yhdysvaltoihin. Silmät levällään El-Soo tuijotti
kultaisiin tulevaisuudenkuviin, jotka hänelle näin aukesivat, mutta
pudisti päätään. Hänen silmiensä edessä oli toinenkin kuva. Se oli
Yukonin valtava kaareutuma Tana-Naw'n aseman luona, toisella puolella
Pyhän Yrjön lähetystalo, toisella kauppa-asema ja niiden keskivälissä
intiaanikylä sekä suuri hirsirakennus, jossa oleskeli vanha mies orjien
hoitelemana.

Kaikki Yukonin rantojen asukkaat kahdenkymmenentuhannen mailin matkalta
tunsivat tämän suuren hirsisen talon, vanhan miehen ja häntä hoitavat
orjat. Hyvin tunsivat sisaretkin tämän talon, sikäläiset loppumattomat
mässäilyt, juhlimiset ja kepposet. Ja itkua olikin Pyhässä Ristissä
El-Soon lähtiessä.

Kun El-Soo saapui suureen taloon, niin pantiin siellä toimeen
perinpohjainen suursiivous. Itse käskijäluonteisena Klakee-Nah
vastusteli tätä nuoren tyttärensä isännöimistä, mutta lopuksi hän
uneksuen barbariseen tapaansa mahtavuudesta ja arvosta poistui ja
lainasi tuhat dollaria Porportuk-vanhukselta, jota rikkaampaa intiaania
ei Yukonin varrella ollut. Myöskin teki Klakee-Nah suuren laskun
kauppa-asemalle. El-Soo laittoi suuren talon uuteen uskoon. Hän antoi
sille uutta loistoa, samalla kuin Klakee-Nah jatkoi vanhaa, perittyä
vierasvaraisuutta ja syöminkejä.

Kaikki tämä oli tavatonta Yukonin intiaanien keskuudessa, mutta
Klakee-Nah olikin tavaton intiaani. Hänen vierasvaraisuutensa oli
harvinainen, ja koska hän oli päällikkö ja ansaitsi hyvästi, niin hän
kykeni sitä jatkamaan. Alkuperäisen kaupan aikana oli hänellä ollut
määräysvalta kansansa keskuudessa ja hän oli ollut edullisissa
liikesuhteissa valkoisten miesten kauppayhtiöiden kanssa. Myöhemmin oli
hän Porportukin kanssa tehnyt kultalöydön Koyokuk-joella. Sekä
tottumuksiltaan että luonteeltaan Klakee-Nah oli aristokraatti.
Porportuk oli porvari ja osti häneltä koko kultakaivoksen. Porportukin
ilona oli uurastaminen ja rahojen kokoaminen. Klakee-Nah palasi
takaisin isoon taloonsa ja ryhtyi tuhlaamaan. Porportukilla oli Alaskan
rikkaimman intiaanin maine, Klakee-Nahilla valkoisimman. Porportuk oli
pankkiiri ja koronkiskuri. Klakee-Nah oli entisaikojen perimys,
keski-ajan jäte, taistelija ja juhlija, jonka onni oli viinissä ja
laulussa.

El-Soo sopeutui suureen taloon ja sen tapoihin yhtä helposti kuin hän
oli sopeutunut Pyhän Ristin lähetysasemaan ja sen tapoihin. Hän ei
pyrkinyt muuttamaan isäänsä eikä johtamaan hänen askeleitaan Jumalan
luokse. Tosin hän moitti tätä, kun hän joi ylenmäärin ja kovin pitkään,
mutta sen hän teki yksinomaan isän terveyden takia ja johtaakseen hänen
askeleensa kiinteälle maaperälle.

Ison talon ovessa oli aina liikettä, ihmiset tulivat ja menivät. Suuren
arkituvan kattopalkit tärisivät juominkien melusta ja laulusta.
Pöydässä istui ihmisiä maailman kaikilta kulmilta ja kaukaisten
heimojen päälliköitä -- englantilaisia ja siirtomaalaisia, laihoja --
yankee-kauppiaita ja suurien yhtiöiden pulleavatsaisia virkailijoita,
läntisten aavikoiden cowboyta, merien purjehtijoita, kaikkiin
kansallisuuksiin kuuluvia metsästäjiä ja koiranajajia.

El-Soo hengitti kosmopoliittista ilmaa. Hän osasi puhua englantia yhtä
hyvin kuin heimonsakin kieltä ja hän lauloi englantilaisia lauluja ja
balladeja. Hän tunsi intiaanien muinaiset juhlamenot ja katoavat
perinnäistavat. Hän tiesi, miten kulloinkin oli kannettava
päälliköntyttären heimopukua. Turhaan hän ei ollut tehnyt neulomatyötä
lähetysasemalla ja lisäksi hän oli synnynnäinen taiteilija. Hän kantoi
pukunsa valkoisen naisen tavalla ja hän ompeli sellaiset puvut, joita
voitiin siten kantaa.

Hänen käyttäytymisensä oli yhtä harvinaista kuin hänen isänsäkin ja
yhtä ainoanlaatuinen oli myöskin se asema, mikä hänellä oli. Hän oli
ainoa intiaaninainen, joka tunnustettiin yhteiskunnallisesti
tasa-arvoiseksi Tana-naw'n aseman valkoisten naisten kanssa. Hän oli
ainoa intiaaninainen, jota valkoiset miehet kunnioittaen kosivat. Ja
hän oli ainoa intiaaninainen, jota kukaan valkoinen mies ei milloinkaan
loukannut.

Sillä El-Soo oli kaunis, mutta hänen kauneutensa ei ollut samanlaista
kuin valkoisten naisten eikä samanlaista kuin intiaaninaisten. Hänen
sisäinen tulensa, joka ei ollut kasvonpiirteistä riippuvainen, teki
hänet kauniiksi. Hänen kasvonsa olivat puhtaat intiaanikasvot. Tukka
oli tumma, iholla hieno pronssiväri, mustat silmät kirkkaat ja rohkeat,
terävät kuin säilänterä ja ylpeät, nenä hienosti kaareutuva ohuine,
värähtelevine sieramineen, poskipäät korkeat, mutta eivät kovin
ulkonevat, huulet ohuet, mutta eivät liian ohuet. Mutta ennen kaikkea
hänestä hehkui sisäinen tuli, selittämätön, hänen sielunsa, joka
kuvastui hänen silmistään, milloin lämpöä hehkuen, milloin liekehtien,
antaen värin hänen poskilleen, pannen sieramet värähtämään, kaareuttaen
huulen ja vaikka huuli ei olisi liikahtanutkaan, kuitenkin antaen sille
ilmeen.

Ja El-Soo oli älykäs, hänen älynsä oli harvinaisen valmis iskemään,
mutta samalla nopea etsimään lieventäviä puolia. Hänen mielensä
iloisuus säihkyi hänestä joka puolelle ja kaikkialla ympäristössään se
herätti vastakaikua. Ja kuitenkaan ei hän milloinkaan asettunut eikä
sallinut itseään asetettavan keskeiseksi. Suuri talo kaikkine
merkillisyyksineen oli hänen isänsä ja joka paikan, viimeistä nurkkaa
myöten, täytti siitä tämän sankarimainen olemus, pitojen isäntä,
syöminkien ja juominkien ohjaaja, lainsäätäjä. Tosinhan El-Soo isän
voimien vähetessä otti pois vastuunalaisia tehtäviä heikontuneilta
harteiltaan. Mutta näennäisesti isä yhä oli ohjaksissa, useinkin
pöydässä torkkuen juominkien murtamana, mutta kaikkien silmissä
edelleenkin juhlan ohjaajana.

Ja isossa talossa liikkui Porportuk kaikkialla kuin uhkaava enne, pää
vavisten ja kylmästi arvioiden kaikki, maksaen kaiken. Eihän hän
todellisuudessa maksanut, sillä hän kiskoi hävyttömän koron ja
vähitellen nieli yhä suuremmat osat Klakee-Nahin omaisuudesta. Kerran
Porportuk otti vapauden ryhtyä El-Soolle moitiskelemaan suuren talon
tuhlaavia elintapoja -- se tapahtui silloin, kun hän juuri oli
riistänyt melkein viimeiset Klakee-Nahin varallisuuden rippeet -- mutta
moitteitaan hän ei rohjennut enää milloinkaan toistaa. El-Soo oli
aristokraatti, kuten hänen isänsäkin, ja hänellä oli yhtä kireäksi
pingoittunut kunniantunto.

Mielessään nurkuen lainasi Porportuk rahaa edelleen ja yhä rahat
haihtuivat kultaisena savuna. Yhden asian oli El-Soo päättänyt, hänen
isänsä tuli kuolla samalla tavoin kuin oli elänytkin. Häntä ei saanut
pakoittaa alentamaan elintapojaan, vähentämään vieraspitoja,
supistamaan rajatonta kestiystävyyttä. Kun sattui nälänhätä, niin
intiaanit entisaikojen tapaan saapuivat valitellen suureen taloon ja
poistuivat sieltä tyytyväisinä. Kun sattui nälänhätä eikä rahaa ollut,
niin rahaa lainattiin Porportukilta ja intiaanit poistuivat yhtä kaikki
tyytyväisinä. El-Soo olisi hyvinkin voinut toistaa entisaikojen ja
muiden maiden aristokraattien sanat, että hänen jälkeensä tulkoon
vedenpaisumus. Tässä tapauksessa vedenpaisumus oli vanha Porportuk.
Joka kerran rahaa lainattuaan tämä katseli El-Soota yhä enemmän
omistajan silmillä ja tunsi rinnassaan jo ammoin sammuneen tulen
viriävän uuteen liekkiin.

Mutta El-Soon silmät eivät katselleet häntä. Eivätkä ne katselleet
niitä valkoisia miehiä, jotka olisivat tahtoneet viedä hänet vihille
lähetysasemalle sormuksineen, pappeineen ja messukirjoineen. Sillä
Tana-naw'n asemalla oli nuori mies, Akoon, jonka suonissa virtasi sama
veri kuin hänessäkin, joka kuului hänen kanssaan samaan heimoon ja
kylään. Hän oli voimakas ja El-Soon mielestä kaunis, suuri metsästäjä,
ja vaikka hän oli paljon ja laajalti kulkenut, oli hän hyvin köyhä. Hän
oli ollut kaikissa tuntemattomissa paikoissa ja erämaissa, Sitkassa ja
Yhdysvalloissa. Hän oli kulkenut mantereen poikki Hudson-lahdelle ja
takaisin sekä hylkeenpyytäjänä purjehtinut Siperian ja Japanin
rannoilla.

Palattuaan Klondikestä kultaa etsimästä hän tapansa mukaan saapui
suureen taloon tekemään Klakee-Nahille selkoa kaikesta näkemästään. Ja
siellä hän ensi kerran näki El-Soon, kolme vuotta tämän kotiin
saapumisen jälkeen. Senjälkeen Akoon ei enää kulkenut. Hän kieltäytyi
lähtemästä luotsiksi suurille höyrylaivoille, vaikka hänelle tarjottiin
palkkaa 20 dollaria päivässä, jonkun verran hän metsästi ja kalasti,
mutta aina Tana-naw'n aseman läheisyydessä, ja usein hän saapui
suurelle talolle ja viipyi siellä kauan. Ja El-Soo vertasi häntä moniin
miehiin ja huomasi hänet hyväksi. Akoon lauloi hänelle ja osoitti
muutenkin hehkuvaa rakkauttaan, kunnes koko Tana-naw tiesi, että hän
rakasti El-Soota. Ja Porportuk vain irvisti ja lainasi lisää rahaa
suuren talon ylläpitoa varten.

Sitten tulivat Klakee-Nahin kuolinpidot. Hän istui mukana juhlapöydässä
kuoleman kouristaessa hänen kurkkuaan, eikä viini voinut sitä hukuttaa.
Laulu, pilapuheet ja nauru kajahtelivat ja Akoon kertoi jutun, joka sai
kaiun kiirimään kattopalkeissa. Kyyneleitä ja huokauksia ei niissä
pidoissa ollut. Oli oikein ja kohtuullista, että Klakee-Nah saisi
kuolla, kuten oli elänytkin, eikä kukaan tuntenut sitä paremmin kuin
El-Soo taiteilijavaistoineen. Entinen rymyjoukko oli siellä
kokonaisuudessaan ja kuten tavallisesti oli mukana kolme
pakkasenpuremaa merimiestä, jotka juuri olivat palanneet napamatkalta
ainoina eloonjääneinä laivansa 74-henkisestä miehistöstä.
Klakee-Nahin tuolin takana oli neljä vanhaa miestä, viimeiset hänen
nuoruusaikaisista orjistaan. Sumenevin silmin he tarkkasivat hänen
tarpeitaan ja vapisevin käsin täyttivät hänen lasinsa ja löivät häntä
selkään lapojen väliin, kun kuolema tuijotti häntä silmiin ja hän sai
vaikean yskimispuuskan.

Se oli raju yö ja tuntien vieriessä sekä pilanaurun kaikuessa kuolema
yhä tiukensi otettaan. Silloin Klakee-Nah lähetti noutamaan
Porportukia. Ja Porportuk saapui ulkoa paukkuvasta pakkasesta moittivin
silmin katsellen pöydällä olevia liha- ja viinimääriä, jotka hän oli
maksanut. Mutta kun hän katseli punoittavan kasvorivin sivuitse pöydän
toiseen päähän ja keksi El-Soon, niin hänen silmissään leimahti liekki
ja hetkeksi moitteentunne haihtui.

Hänelle tehtiin tilaa Klakee-Nahin vierelle ja lasi asetettiin hänen
eteensä. Omin käsin Klakee-Nah kaatoi lasiin tulista juomaa. "Juo!" hän
huudahti. "Eikö se ole hyvää?"

Ja Porportukin silmiin kihosi vesi hänen nyykäyttäessään päätään ja
maiskauttaessaan huuliaan.

"Milloin olet kotonasi saanut sellaisen ryypyn?" Klakee-Nah kysyi.

"En tahdo kieltää, että tämä juoma on hyvää vanhalle kurkulleni",
Porportuk sopersi vastaukseksi puhuen verkkaisesti ehtiäkseen täydentää
ajatuksensa.

"Mutta se maksaa kovin paljon", riemahti Klakee-Nah jatkaen hänen
ajatustaan.

Porportuk säpsähti pöydässä räjähtänyttä naurua ja hänen silmissään oli
ilkeä liekki. "Olimme yhdessä poikina, samanikäisiä", hän lausui.
"Sinun kurkkuasi puristaa kuolema. Minä olen vielä hyvissä voimissa."

Pahanenteinen murina kohosi seurueen keskuudesta. Klakee-Nah ryki
melkein tukehtumaisillaan ja vanhat orjat takoivat häntä hartioihin.
Henkeä haukkoen hän selvisi kohtauksesta ja kohotti kätensä
vaimentaakseen uhkaavan melun.

"Sinä olet sammuttanut tulenkin liedestäsi, koska puut maksavat liian
paljon!" hän kiljasi. "Sinä olet tukahduttanut elämän. Eläminen on
liian kallista ja sinä et ole tahtonut maksaa siitä vaadittua hintaa.
Elämäsi on ollut kuin maja, mistä tuli on sammunut ja jonka lattialla
ei ole vuodehuopia." Hän antoi orjalle merkin täyttää lasi, jonka hän
sitten kohotti. "Mutta minä olen elänyt. Ja minun elämäni on aina ollut
lämmintä, sinun ei milloinkaan. Totta on, että sinä elät kauan. Mutta
pisimmät yöt ovat kylmiä miehen väristessä valveilla. Minun yöni ovat
olleet lyhyitä, mutta minun on ollut lämmin nukkua."

Hän tyhjensi lasin. Orjan vapiseva käsi ei tavoittanut sitä sen
pudotessa lattialle sirpaleiksi. Klakee-Nah kallistui taaksepäin
huohottaen, katsellen juomaveikkojen huulille kallistuvia laseja ja
hymyn kareillessa suun ympärillä suosionosoitusten johdosta. Merkin
saatuaan koetti kaksi orjaa auttaa häntä takaisin pystyyn istumaan.
Mutta he olivat heikkoja, Klakee-Nahin yläruumis oli valtavan suuri ja
kaikki neljä vanhaa miestä vapisivat ponnistuksesta auttaessaan häntä
pystyyn.

"Mutta kumpikaan ei ole elänyt oikealla tavalla", hän jatkoi. "Ja
meillä, Porportuk, sinulla ja minulla, on muita asioita tänä iltana.
Velat ovat ikäviä seikkoja ja minä olen velkaa sinulle. Miten suuri on
velkani?"

Porportuk etsi muistilistan lompakostaan. Hän pyyhkäsi silmälasejaan ja
alkoi: "Ensiksi elokuussa 1889 hyväksymäsi vekseli, 300 dollaria. Sen
korkoja ei ole kertaakaan maksettu. Sitten seuraavana vuonna 500
dollarin vekseli. Se sisällytettiin kaksi kuukautta myöhemmin
kirjoitettuun tuhannen dollarin paperiin. Sitten on --."

"Lörpöttelyä koko luetteleminen!" Klakee-Nah huudahti kärsimättömästi:
"Pääni vain menee siitä sekaisin ja kaikki ajatukseni hämmentyvät.
Lopullinen velka! Tasaisin luvuin! Miten suuri se on?"

Porportuk tarkasteli muistilistaansa. "Viisitoistatuhatta yhdeksänsataa
kuusikymmentäseitsemän dollaria, seitsemänkymmentäviisi senttiä", hän
luki huolellisen tarkasti.

"Tasoita se kuudeksitoistatuhanneksi", sanoi Klakee-Nah ylhäisesti.
"Epätasaiset luvut ovat niin epämukavia. Ja sitten -- ja juuri tämän
vuoksi olen antanut noutaa sinut -- kirjoita minulle uusi,
kuudentoistatuhannen dollarin vekseli, hyväksyn sen. Korkoprosentti on
samantekevä. Kirjoita se niin suureksi kuin haluat ja merkitse vekseli
maksettavaksi tulevassa elämässä, kun tapaan sinut kaikkien intiaanien
Suuren Isän nuotiolla. Silloin vekseli maksetaan. Sen lupaan. Se on
Klakee-Nahin sana."

Porportuk oli ällistyneen näköinen ja äänekäs nauru kajahti saattaen
huoneen tärisemään. Klakee-Nah kohotti kätensä. "Ei", hän huusi. "Se ei
ole pilaa. Puhun vakavissani. Juuri sitä varten sinut noudatin,
Porportuk. Kirjoita vekseli!"

"Minulla ei ole liikesuhteita tulevan elämän kanssa", Porportuk vastasi
hitaasti.

"Etkö luule tapaavasi minua Suuren Isän luona!" Klakee-Nah kysyi.
Sitten hän lisäsi: "Minä olen varmasti siellä."

"En ole liikesuhteissa tulevaan elämään", toisti Porportuk happamesti.

Kuoleva katseli häntä avoimen ihmettelevästi.

"En tunne ensinkään tulevaa elämää", selitti Porportuk. "Olen tämän
maailman liikemies."

Klakee-Nahin kasvot kirkastuivat. "Se johtuu siitä, että sinulla on
ollut kylmä öisin nukkuessasi", hän nauroi. Mietittyään hetken hän
jatkoi: "Sinulle on velka suoritettava tässä maailmassa. Minulla on
vielä tämä talo. Ota se ja polta velkakirja tuon kynttilän liekissä."

"Talo on vanha eikä se ole velan arvoinen", vastasi Porportuk.

"Entä Twisted Salmonilla olevat kaivokseni?"

"Niissä ei ole milloinkaan kannattanut työskennellä", kuului vastaus.

"Sitten osuuteni höyrylaivasta 'Koyokuk'. Minä omistan siitä puolet."

"Laiva on Yukonin pohjassa."

Klakee-Nah säpsähti. "Niin, unohdin. Sehän hukkui viime keväänä jäiden
lähtiessä." Hän mietti jonkun aikaa lasien seisoessa pöydällä
koskemattomina ja koko seurueen odottaessa hänen sanojaan.

"Siis näyttää siltä, että olen velkaa sinulle rahaerän, jota en voi
maksaa... tässä maailmassa?" Porportuk nyökkäsi ja silmäsi pöydän
toiseen päähän.

"Sinä, Porportuk, olet siis nähtävästi huono liikemies", jatkoi
Klakee-Nah ilkamoiden. Mutta Porportuk vastasi empimättä: "En, vielä on
yksi koskematon tae."

"Mitä!" huudahti Klakee-Nah. "Onko minulla vielä omaisuutta? Missä,
sano, ja se on sinun ja olkoon velka kuitattu!"

"Tuolla se on." Porportuk osoitti El-Soota.

Klakee-Nah ei ymmärtänyt. Hän tuijotti yli pöydän, siristi silmiään ja
tuijotti uudelleen.

"Tyttäresi, El-Soo -- hänet tahdon ja sitten olkoon velka kuitattu.
Poltan velkakirjan tuon kynttilän liekissä."

Klakee-Nahin suuri rinta kohosi ja laski raskaasti. "Ha! ha! -- mikä
pila! -- ha! ha! ha!" hän nauroi homeerisesti. "Ja sinun kylmä vuoteesi
ja tyttäresi, jotka ovat tarpeeksi vanhoja El-Soon äidiksi! Ha! ha!
ha!" Taas sai hän vaikean yskimiskohtauksen ja vanhat orjat takoivat
hänen selkäänsä. "Ha! ha!" alkoi hän sitten uudelleen ja sai kohtauksen
toistamiseen.

Porportuk odotti kärsivällisesti maistellen viiniä lasistaan ja
silmäillen pöydän kahden puolen istuvan seurueen kasvoja. "Puheeni ei
ole pilaa", hän lopuksi sanoi. "Tarkoitan täyttä totta."

Klakee-Nahin pää selvisi ja hän katsahti Porportukiin. Sitten
kurottautui hän ottamaan lasiaan, mutta ei ulottunut. Orja ojensi sen
hänelle ja täysi viinilasi lennähti vasten Porportukin kasvoja.

"Heittäkää hänet ulos!" jyrisi Klakee-Nah juomatovereilleen, jotka
odottivat innokkaina kuin koiraparvi metsästäjän merkkiä. "Ja
kieritelkää häntä lumessa!"

Kiljuvan ja meluavan joukon poistuttua ovesta Klakee-Nah antoi merkin
orjilleen ja vapisevina nämä auttoivat hänet seisomaan. Suorana seisten
hän otti vastaan palaavat juomaveikot, lasi kädessä kehoittaen heitä
juomaan maljan lyhyelle yölle, jolloin miehen on lämmin nukkua.

Klakee-Nahin perunkirjoitus oli nopeasti tehty. El-Soo kutsui
kauppa-aseman kirjanpitäjän, pienen englantilaisen, Tommyn, avukseen.
Pesässä oli pelkästään velkoja, langenneita vekseleitä, kiinnitettyä
omaisuutta, sekä arvokasta että arvotonta. Vekselien ja kiinnityksien
haltija oli Porportuk. Tuon tuostakin Tommy nimitteli häntä ryöväriksi
tarkastaessaan korkoeriä.

"Onko se laillinen velka, Tommy?" kysyi El-Soo.

"Se on ryöväystä", vastasi Tommy.

"Mutta kuitenkin se on velka", El-Soo toisti.

Talvi meni menojaan ja alkukevät myöskin, mutta yhä olivat Porportukin
saatavat maksamatta. Tämä tapasi El-Soon usein ja selitteli hänelle
laveasti, kuten isällekin, miten velka voitaisiin kuitata. Myöskin hän
toi mukanaan vanhoja poppamiehiä selvittämään El-Soolle, että häntä
ikuisesti painaisi isänsä kirous, jollei velkaa maksettaisi. Kerran
sitten tällaisen kohtauksen jälkeen El-Soo teki lopullisen ilmoituksen
Porportukille.

"Sanon Teille kaksi seikkaa", El-Soo lausui. "Ensiksi: en ikinä
tule vaimoksenne. Muistakaa se! Toiseksi: Teille maksetaan
kuusitoistatuhatta dollaria viimeistä senttiä myöten."

"Viisitoistatuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentäseitsemän dollaria
seitsemänkymmentäviisi senttiä", oikaisi Porportuk.

"Isäni sanoi kuusitoistatuhatta", oli El-Soon vastaus. "Ja ne Teille
maksetaan."

"Miten?"

"En tiedä miten, mutta keinon kyllä keksin. Ja nyt saatte mennä,
elkääkä kiusatko minua enää. Jos sen teette" -- hän pysähtyi
keksiäkseen sopivan rangaistuksen -- "jos sen teette, niin kieritytän
Teitä lumessa vielä kerran, niin pian kuin lunta ensi kerran sataa."

Tämä tapahtui kevään alkupuolella ja vähää myöhemmin El-Soo valmisti
yllätyksen. Pitkin Yukonia Chilcootilta joen suuhun saakka,
metsämajalta metsämajalle, syrjäisimpiin seutuihin asti, kulki sana,
että kesäkuussa, lohen alkaessa nousta, aikoi Klakee-Nahin tytär El-Soo
myydä itsensä julkisella huutokaupalla saadakseen Porportukin saatavat
maksetuksi. Turhaan häntä koetettiin kiellellä. Pyhän Yrjön aseman
lähetyssaarnaaja yritti häntä taivuttaa, mutta sai vastauksen:

"Vain siitä, minkä olemme Jumalalle velkaa, tehdään tili tulevassa
elämässä. Minkä olemme velkaa ihmisille, se kuuluu tähän maailmaan ja
tässä maailmassa se on maksettava."

Akoonin koettaessa vaikuttaa häneen hän vastasi:

"Rakastan sinua, Akoon, se on totta. Mutta kunnia on rakkautta
korkeampi, ja mikä tytär minä olisin, jos tahraisin isäni nimen?"

Sisar Albertakin teki varta vasten pitkän matkan Pyhältä Ristiltä
ensimäisellä laivalla, mutta ei hänkään saavuttanut sen parempaa
tulosta.

"Isäni kulkee synkissä ja loppumattomissa metsissä", sanoi El-Soo. "Ja
hänen täytyy kulkea valittaen kadotettujen sielujen tavoin, kunnes
velka on maksettu. Sitten ja vasta sitten hän pääsee Suuren Isän
majaan."

"Ja uskotko sinä sellaista?" kysyi sisar Alberta.

"En tiedä", vastasi El-Soo, "mutta se oli isäni usko."

Sisar Alberta kohautti olkapäitään osaamatta sanoa mitään.

"Kukapa tietää muuta kuin sen, että kaikki, mihin itse uskomme, on
totta?" jatkoi El-Soo. "Ja miksi ei? Teitä varten saattaa tulevassa
elämässä olla taivas ja harppu. Isälleni on siellä suuri maja, jossa
hän saa yhtä mittaa istua juhlimassa Jumalan kanssa."

"Entä sinulle?" kysyi sisar Alberta. "Minkälainen on tuleva elämä
sinulle?"

El-Soo vitkasteli, mutta vain hetken. "Minä toivoisin vähän kumpaakin",
hän lausui. "Toivoisin näkeväni siellä Teidän kasvonne samoinkuin
isänikin."

Huutokauppaa varten määrätty päivä valkeni. Tana-naw'n asemalla oli
vilkas liike. Tapansa mukaan olivat heimot kerääntyneet odottamaan
lohen nousua ja kuluttivat aikaansa tanssien ja iloiten, tehden kauppaa
ja tarinoiden. Vielä oli siellä tavanmukainen vilinä seikkailijoita,
kauppiaita ja kullanetsijöitä sekä lisäksi paljon valkoisia, jotka
olivat saapuneet harvinaisen tapauksen herättämän uteliaisuuden ja
mielenkiinnon kannustamina.

Kevät oli ollut pitkä ja kolea, minkä vuoksi lohet nousivat hitaasti.
Tästä johtuva viivytys vain lisäsi ihmisten uteliaisuutta. Kun sitten
huutokauppapäivä tuli, ei Akoon enää jaksanut kestää jännitystä.
Hän teki julkisesti juhlallisen ilmoituksen, että se mies, joka
ostaisi El-Soon, olisi heti paikalla kuoleman oma. Heiluttaen
winchester-kivääriään hän antoi kuulijainsa arvata, mistä kuolema
aiheutuisi. El-Soota hänen menettelynsä suututti. Mutta Akoon ei
ryhtynyt puheisiin hänen kanssaan, vaan kiiruhti kauppa-asemalle
hankkimaan lisää ampumatarpeita.

Ensimäiset lohet saatiin klo 10 illalla ja puoliyön aikaan aloitettiin
huutokauppa. Se pidettiin Yukonin korkealla rantaäyräällä. Aurinko oli
pohjoisessa, juuri taivaanrannan alapuolella värjäten taivaan kalpean
punertavaksi. Ihmisiä oli tungoksena töyryn korkeimmalle kohdalle
sijoitetun pöydän ja kahden tuolin ympärillä. Etualalla oli useita
valkoisia miehiä ja eräitä päälliköitä. Ja ensimäisten joukossa, hyvin
näkyvällä paikalla, seisoi Akoon pyssy kädessä. El-Soon pyynnöstä oli
Tommy saapunut huutokauppaa toimittamaan, mutta alkajaispuheen piti
El-Soo itse tehden selkoa myytävistä tavaroista. Hän oli heimonsa
päälliköntyttären loistavassa, barbarisessa kansallispuvussa seisoen
tuolilla, että kaikki voisivat hänet hyvin nähdä.

"Ken tahtoo ostaa vaimon?" hän kysyi. "Katsokaa minua. Olen 20-vuotias
ja neito. Tahdon olla hyvä vaimo sille miehelle, joka minut ostaa. Jos
hän on valkoinen, niin pukeudun valkoisten naisten tapaan. Jos hän
on intiaani, niin pukeudun kuten" -- hän pysähtyi hieman --
"intiaanivaimo. Osaan itse valmistaa pukuni, ommella, pestä ja korjata
ne. Kahdeksan vuoden aikana minua opetettiin siihen Pyhän Ristin
lähetysasemalla. Osaan lukea ja kirjoittaa englanninkieltä ja soitan
urkuja. Myöskin osaan aritmetiikkaa ja algebraa jonkun verran. Minut
myydään korkeimman tarjouksen tekijälle ja hänelle kirjoitan
kauppakirjan itsestäni. Unohdin sanoa, että laulan oikein hyvin enkä
ole eläessäni ollut sairas. Painoni on satakolmekymmentäkaksi naulaa.
Isäni on kuollut eikä minulla ole ainoatakaan sukulaista. Ken tahtoo
ostaa minut?"

Hän katsoi ihmisjoukkoa säihkyen rohkeutta ja astui alas tuolilta.
Tommyn pyynnöstä hän nousi tuolille uudelleen tämän noustessa toiselle
pitämään toimitusta.

El-Soon ympärillä seisoivat hänen isänsä vanhat orjat. Vanhuuden
köyristäminä ja vapisevina he, menneen polven edustajat, hievahtamatta
tarkastelivat nuoremman polven puuhia. Ihmisjoukon ensi rivissä oli
muutamia Eldoradon ja Bonanzan kuninkaita ja heidän rinnallaan pari
murtunutta, keripukin turvottamaa kullanetsijää. Keskellä joukkoa näkyi
vilkasliikkeinen, villisilmäinen intiaaninainen ylisen Tana-naw'n
syrjäkulmilta. Rannikkoseudun kiertelevä sitka-intiaani seisoi rinnan
Lake le Bargen puolelta saapuneen stickin kanssa ja takalistolla oli
puolisen tusinaa ranskalaisia matkailijoita omassa ryhmässään. Kaukaa
kuului tuhatlukuisten lintuparvien häipyvä kirkuna pesimäpaikoilta.
Pääskyset kiisivät vettä hipuen pitkin Yukonin tyyntä pintaa ja
kultarintakerttu lauloi. Piilossa olevan auringon säteet tunkeutuivat
vinosti tuhannen mailin päässä palavasta metsästä levinneen savun läpi
muuttaen taivaan synkän punertavaksi maanpinnan punertuessa
heijastuneesta valosta. Sama punainen hehku oli myöskin kaikkien
saapuvillaolijoiden kasvoilla ja se teki kaikki kummallisen ja
salaperäisen näköisiksi.

Tarjoukset alkoivat hitaasti. Sitka-intiaani, joka oli vasta puoli
tuntia sitten tänne saapunut muukalainen, tarjosi sata dollaria
äänessään luottava sävy ja näki hämmästyksekseen Akoonin kääntävän
pyssynsä piipun häntä kohti. Tarjoukset jatkuivat. Eräs Tozikakatin
intiaani, luotsi, tarjosi 150 dollaria ja hetken kuluttua eräs
ylämaasta karkoitettu peluri koroitti tarjouksen kahteensataan.
El-Soota harmitti, hänen ylpeyttään oli loukattu. Mutta sitäkin
rohkeammin hän vain katseli joukkoa.

Katsojien keskuudessa syntyi rauhatonta liikehtimistä Porportukin
tunkeutuessa etualalle. "Viisisataa dollaria!" hän huusi kuuluvalla
äänellä silmäten sitten ympärilleen nähdäkseen, minkä vaikutuksen hän
oli tehnyt.

Hän aikoi käyttää suurta omaisuuttaan nuijana vaimentaakseen kaiken
kilpailun jo heti alussa. Mutta yksi matkailijoista, joka katseli
El-Soota säihkyvin silmin, koroitti tarjouksen sadalla dollarilla.

"Seitsemänsataa!" vastasi Porportuk empimättä.

Ja yhtä nopeasti tuli: "Kahdeksansataa" matkustajalta.

Silloin Porportuk heilautti uudelleen sotanuijaa. "Tuhat kaksisataa!"
hän huudahti. Ilmeisesti pahoilla mielin matkailija hellitti.
Korkeampia tarjouksia ei tehty. Tommy ponnisteli kehotellen, mutta ei
saanut ketään innostumaan.

El-Soo puhui Porportukille: "Tekisitte viisaasti, Porportuk, jos
punnitsisitte tarkoin tarjouksenne. Oletteko unohtanut, mitä Teille
sanoin, etten ikinä tule vaimoksenne!"

"Tämä on julkinen huutokauppa", hän vastasi. "Ostan Teidät ja teemme
kauppakirjan. Olen tarjonnut tuhat kaksisataa dollaria. Te tulette
minulle halvaksi."

"Kirotun halvaksi!" kiljasi Tommy. "Mitäpä se tekee, vaikka olenkin
huutokaupan toimittaja? Ei se estä minua tekemästä tarjousta. Koroitan
sen tuhanteen kolmeensataan."

"Tuhat neljäsataa", oli Porportukin tarjous. "Ostan Teidät --
sisarekseni", kuiskasi Tommy El-Soolle ja jatkoi ääneen: "Tuhat
viisisataa!"

Kahdessa tuhannessa ryhtyi yksi Eldoradon kuninkaista leikkiin ja Tommy
väistyi.

Kolmannen kerran Porportuk heilautti varallisuusnuijaansa koroittaen
yhdellä kertaa viisisataa dollaria. Mutta se koski Eldorado-kuninkaan
ylpeyteen. Häntä ei niin vain voitaisi säikäyttää. Ja hän koroitti
lisää viisisataa.

El-Soon hinta oli nyt kolmetuhatta. Porportuk nosti sen
kolmeentuhanteen viiteensataan ja ihmetteli suu auki, kun
Eldorado-kuningas lisäsi vielä tuhat dollaria. Uudelleen Porportuk
koroitti viidelläsadalla ja ällistyi yhäkin enemmän Eldorado-kuninkaan
nostaessa vielä tuhannella.

Porportuk oli raivoissaan. Hänen ylpeytensä oli pelissä ja hänen
voimaansa vedottiin, sillä voima oli häneen nähden samaa kuin rikkaus.
Heikkouden häpeää hän ei ottaisi kantaakseen koko maailman nähden.
El-Soo itse jäi syrjäseikaksi. Pitkinä vuosina ja kylminä öinä
saituudella tehdyt säästöt olivat nyt valmiit tuhlattaviksi. El-Soon
hinta oli noussut kuuteentuhanteen. Porportuk koroitti sen seitsemäksi.
Ja sitten nousi hinta tuhat dollaria kerrallaan, niin nopeasti kuin
miehet ehtivät tehdä tarjouksensa. Neljässätoistatuhannessa kilpailijat
pysähtyivät hengähtämään.

Sitten tapahtui odottamatonta. Vielä raskaampi nuija
heilahti. Alkaneella väliajalla oli ennenmainittu peluri
keinottelumahdollisuuksia haistaen muodostanut yhtiön tovereittensa
kanssa tarjoten kuusitoistatuhatta dollaria.

"Seitsemäntoistatuhatta", sanoi Porportuk heikosti.

"Kahdeksantoistatuhatta", lisäsi kuningas.

Porportuk kokosi voimansa: "Kaksikymmentätuhatta".

Yhtiö luopui. Eldorado-kuningas koroitti tuhannen, Porportuk vastasi.
Ja heidän tehdessään tarjouksia Akoon kääntyi toisesta toiseen,
puoleksi uteliaana, puoleksi uhkaavana, ikäänkuin nähdäkseen,
minkälainen mies hänen on tapettava. Kun kuningas valmistautui tekemään
seuraavaa tarjoustaan, oli Akoon tunkeutunut lähemmäksi ja kuningas
päästi revolverin vyöstään, ennenkuin sanoi:

"Kaksikymmentäkolmetuhatta."

"Kaksikymmentäneljätuhatta", jatkoi Porportuk. Hän naurahti ilkeästi,
sillä varmuus, jolla hän koroitti, oli lopultakin alkanut horjuttaa
kuningasta.

Viimemainittu siirtyi lähelle El-Soota tarkastaen tätä huolellisesti ja
pitkään.

"Ja viisisataa", sanoi hän lopuksi.

"Kaksikymmentäviisituhatta", nosti Porportuk.

Kuningas katseli tovin pudistaen päätään. Sitten hän katsahti vielä
kerran ja lausui vastahakoisesti: "Ja viisisataa."

"Kaksikymmentäkuusituhatta", pamautti Porportuk.

Kuningas pudisteli päätään karttaen Tommyn kehoittavaa katsetta. Tällä
välin oli Akoon siirtynyt lähemmäksi Porportukia. Sen huomasi El-Soon
valpas silmä, ja sillä aikaa kuin Tommy koetti saada Eldorado-kuninkaan
koroittamaan tarjousta, hän kumartui kuiskuttamaan orjan korvaan.
Ja Tommyn sanojen, "kaksikymmentäkuusituhatta, ensimäinen --
kaksikymmentäkuusituhatta, toinen -- kaksikymmentäkuusituhatta --"
kaikuessa ilmassa orja meni Akoonin viereen ja kuiskutti vuorostaan
jotain tälle. Akoon ei osoittanut pienimmälläkään merkillä kuulleensa
viestiä, vaikka El-Soo tarkkasi häntä huolissaan.

"Kolmas!" lopetti Tommy. "Korkein tarjous on Porportukin,
kaksikymmentäkuusituhatta dollaria."

Porportuk vilkasi Akooniin arkaillen. Kaikkien silmät kohdistuivat
Akooniin, mutta tämä ei hievahtanutkaan.

"Tuokaa vaaka!" sanoi El-Soo.

"Suoritan maksun kotonani", epäsi Porportuk.

"Tuokaa vaaka!" toisti El-Soo. "Maksu on suoritettava täällä kaikkien
nähden."

Kultavaaka noudettiin kauppa-asemalta ja Porportuk poistui asuntoonsa
palaten mukanaan mies, kantaen selässään kultahietaa hirvennahkaisissa
pusseissa. Myöskin oli hänen mukanaan toinen mies, jolla oli pyssy
kädessään ja joka ei katsonut minnekään muualle kuin Akooniin.

"Tässä ovat velkakirjat ja kiinnitykset", sanoi Porportuk,
"viisitoistatuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentäseitsemän dollaria
seitsemänkymmentäviisi senttiä."

El-Soo otti ne vastaan sanoen Tommylle: "Ne on laskettava
kuudeksitoistatuhanneksi."

"Jää vielä kymmenentuhatta dollaria maksettavaksi kullassa", vastasi
Tommy.

Porportuk nyökkäsi ja aukaisi pussien suut. Seisten rantatöyryn
reunalla El-Soo repi paperit kappaleiksi ja lähetti ne leijailemaan
Yukoniin. Mittaaminen alkoi, mutta keskeytyi heti.

"Luonnollisesti seitsemäntoista dollaria", oli Porportuk sanonut
Tommylle vaakaa aseteltaessa.

"Kuusitoista dollaria", vastasi El-Soo terävästi.

"Kautta maan on tapana laskea kullan hinnaksi seitsemäntoista dollaria
unssilta", väitti Porportuk. "Ja tämä myös on kauppasuoritus."

El-Soo nauroi: "Se on uusi tapa. Se on päässyt käytäntöön tänä keväänä.
Viime vuonna ja sitä ennen on hinta ollut kuusitoista dollaria unssi.
Kun isäni velka tehtiin, oli se kuusitoista dollaria. Kun hän
kauppa-asemalla osti tavaroita Teiltä saamallaan kullalla, annettiin
hänelle unssista jauhoja kuudentoista dollarin arvosta eikä
seitsemäntoista. Ja senvuoksi on Teidän maksettava minulle unssi
kuudestatoista eikä seitsemästätoista dollarista." Muristen suostui
Porportuk jatkamaan mittaamista.

"Punnitkaa se kolmeen osaan, Tommy!" määräsi El-Soo. "Tähän tuhat
dollaria, tähän kolmetuhatta ja tähän kuusituhatta."

Mittaaminen oli hidasta puuhaa ja sen kestäessä kaikki seurasivat
tarkoin Akoonin liikkeitä.

"Hän vain odottaa, kunnes maksu on suoritettu", sanoi joku. Sanat
kulkivat miehestä mieheen ja kaikki uskoivat ne todeksi odottaen
jännityksellä, mitä Akoon sitten tekisi. Myöskin Porportukin pyssymies
odotti vahtien Akoonia.

Punnitseminen oli suoritettu loppuun ja kultahiekka oli pöydällä
kolmena tummankeltaisena kekona. "Isäni on velkaa yhtiölle kolmetuhatta
dollaria", sanoi El-Soo. "Ottakaa se, Tommy, yhtiön puolesta. Ja tässä,
Tommy, on neljä vanhaa miestä. Tunnette heidät. Ja tässä on tuhat
dollaria. Ottakaa se ja pitäkää huolta siitä, etteivät nämä vanhukset
tarvitse milloinkaan olla nälässä eivätkä tupakan puutteessa."

Tommy kokosi kullan pusseihin. Kuudentuhannen dollarin edestä jäi
pöydälle. El-Soo työnsi kauhan kultakekoon ja siroitti sisällön
äkkinäisellä liikkeellä Yukoniin kultaisena kuurona. Porportuk tarttui
häntä ranteeseen, kun hän toisen kerran työnsi kauhan kekoon.

"Kulta on minun", El-Soo sanoi rauhallisesti.

Porportuk hellitti otteensa hammasta purren ja synkin silmin katsellen,
kun hän jatkoi kullan kylvämistä virtaan, kunnes pöytä oli tyhjä.

Kaikkien huomio oli kiintynyt Akooniin ja Porportukin miehellä oli
pyssynpiippu kyynärtaipeessa, sormi liipasimella ja pyssynsuu
tähdättynä kyynärän päässä seisovaan Akooniin. Mutta Akoon ei
hievahtanut.

"Laittakaa kauppakirja kuntoon", sanoi Porportuk äreästi.

Ja Tommy valmisti kauppakirjan, jonka mukaan mies nimeltä Porportuk sai
kaikki oikeudet naiseen nimeltä El-Soo. El-Soo kirjoitti nimensä
asiakirjaan ja Porportuk taivutti sen pannen sen lompakkoonsa. Äkkiä
hänen silmänsä välähtivät ja kiihkeästi hän kääntyi El-Soohon päin
puhuen:

"Mutta minä en maksanut isänne velkaa. Teistä minä maksoin hinnan. Kun
Teidät myytiin, oli se nykyhetken kauppaa eikä viimevuotista tahi
vieläkin vanhempaa. Niistä kultaunsseista, jotka Teistä annoin,
maksetaan nyt kauppa-asemalla seitsemäntoista dollarin edestä jauhoja
eikä kuudentoista. Olen menettänyt dollarin kultakin unssilta, yhteensä
kuusisataa kaksikymmentäviisi dollaria."

El-Soo mietti hetkisen ja huomasi tehneensä erehdyksen. Hän hymyili
purskahtaen sitten nauruun.

"Olette oikeassa, minä erehdyin. Mutta myöhäistä on sitä enää oikaista,
Te maksoitte ja nyt on kulta mennyttä. Teidän ajatusjuoksunne oli
hidas. Vahinko on Teidän. Järkenne ei kulje nopeasti nykyisin,
Porportuk. Te alatte olla vanha."

Porportuk ei vastannut. Pälyen hän silmäsi Akooniin ja huomasi olevansa
turvassa. Hänen huulensa painautuivat tiukasti yhteen ja julmuus
kuvastui hänen kasvoissaan. "Tulkaa", sanoi hän sitten, "menemme
majaani".

"Muistatteko, mitkä kaksi seikkaa sanoin Teille keväällä?" kysyi El-Soo
liikahtamatta paikaltaan.

"Pääni olisi täynnä naisten puheita, jos säilyttäisin ne mielessäni",
vastasi Porportuk.

"Sanoin Teille, että saisitte saatavanne", El-Soo jatkoi tasaisesti.
"Ja myöskin sanoin Teille, etten ikinä tule vaimoksenne."

"Mutta sen sanoitte, ennenkuin kauppakirja oli tehty." Porportuk pisti
kätensä taskuun, missä asiakirja oli. "Olen ostanut Teidät kaikkien
nähden. Te olette minun. Ette kieltäne, että olette minun."

"Olen Teidän", sanoi El-Soo vakavasti.

"Minun omani?"

"Teidän omanne."

Porportukin ääneen tuli voitonvarma sointu:

"Minun omani kuten koira?"

"Kuten koira Teidän omanne", toisti El-Soo rauhallisesti. "Mutta,
Porportuk, Te unohdatte sanani, jos joku toinen mies olisi minut
ostanut, niin olisin tullut hänen vaimokseen. Olisin ollut sille
miehelle hyvä vaimo. Sellainen oli aikomukseni. Mutta Teidän
vaimoksenne en suostu ikinä tulemaan. Ja senvuoksi olen Teidän
koiranne."

Porportuk tiesi leikkivänsä tulella ja päätti hoitaa pelinsä lujin
ottein. "Sitten puhun Teille, en kuten El-Soolle, vaan kuten koiralle",
hän sanoi, "ja käsken Teidän tulemaan kanssani". Näin sanoessaan hän
yritti tarttua El-Soon käsivarteen, mutta tämä torjui hänen otteensa:

"Ei niin kiirettä, Porportuk. Te ostatte koiran. Koira juoksee
luotanne. Vahinko on Teidän. Olen koiranne. Entäpä jos karkaan?"

"Koiran omistajana pieksän Teitä."

"Kun saatte minut kiinni?"

"Kun saan Teidät kiinni."

"Ottakaa sitten minut kiinni!"

Nopeasti hyökkäsi Porportuk häneen päin, mutta hän vältti. Nauraen
kiersi El-Soo pöytää. "Ota kiinni hänet!" komensi Porportuk El-Soon
lähellä olevalle pyssyintiaanille. Mutta kun intiaani ojensi kätensä
tarttuakseen El-Soohon, niin Eldorado-kuningas kaatoi hänet maahan
korvanjuureen tähdätyllä nyrkiniskulla. Pyssy putosi kolisten maahan.
Silloin olisi Akoonilla ollut tilaisuus. Hänen silmänsä liekehtivät,
mutta hän ei hievahtanut.

Porportuk oli vanha mies, mutta kylmät yöt olivat pitäneet hänet
virkeänä. Pöytää hän ei käynyt kauan kiertämään, vaan hyppäsi äkkiä sen
yli. El-Soo ei osannut olla varuillaan. Hän hypähti taaksepäin
kiljaisten säikähtyneenä ja Porportuk olisi saanut hänet kiinni, jollei
Tommy olisi sitä estänyt. Tommyn jalka ojentui. Porportuk kompastui ja
lensi pitkälleen maahan. Ja silloin El-Soo lähti.

"Ottakaa sitten kiinni minut", hän nauroi olkansa yli paetessaan. Hänen
juoksunsa oli joustavaa ja kevyttä, mutta Porportuk juoksi nopeasti ja
rajusti. Nuoruudessaan hän oli ollut nopein juoksija nuorten miesten
joukossa. Ja nytkin hän oli nopeampi kuin El-Soo. Mutta tämä vältti
hänet tehden nopeita mutkia. Kun hän oli heimopuvussaan, eivät
hameenhelmat haitanneet hänen jalkojensa liikkeitä ja vikkelin kääntein
hänen notkea vartalonsa luiskahti joka kerran pois Porportukin
yrittäessä häneen tarttua.

Nauraen ja meluten yhteensulloutunut väkijoukko hajaantui katsomaan
ajoa. Yhä mutkitellen ja kierrellen äkkinäisin kääntein El-Soo riensi
intiaanien leiripaikan halki Porportuk kintereillään, milloin kadoten
telttojen taa seuraavana hetkenä tullakseen uudelleen näkyviin. Näytti
siltä, kuin olisi El-Soo käsineen nojannut ilmaan milloin puolelle,
milloin toiselle, ja jyrkimmissä käänteissä koko hänen ruumiinsa
kallistui hyvin vinoon näyttäen heittäytyvän ilman varaan. Ja kuten
ajokoira oli Porportuk hänen kantapäillään, aina yhden harppauksen
verran jäljessä tahi jommallakummalla sivulla.

He juoksivat leiripaikan takana olevan kentän halki ja katosivat
metsään. Tana-naw'n asemalla odotettiin heidän palaamistaan, odotettiin
kauan ja hartaasti, mutta turhaan.

Sillä välin Akoon söi ja nukkui usein viivyskellen laivasillalla
kuuntelematta hänelle heitettyjä moitteita sen johdosta, ettei hän
ollut tehnyt mitään. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua palasi
Porportuk väsyneenä ja raivoissaan. Hän ei virkkanut sanaakaan
kellekään muulle kuin Akoonille, jonka kanssa hän koetti haastaa
riitaa. Mutta Akoon vain kohautti olkiaan ja poistui. Porportuk ei
antanut ajan kulua hukkaan. Hän varusti puoli tusinaa nuoria miehiä,
valiten parhaat jälkien seuraajat ja kestävimmät kulkijat, ja heidän
etunenässään hän painautui metsään.

Seuraavana päivänä ylöspäin matkalla oleva höyrylaiva "Seattle" laski
laituriin ja otti halkoja. Kun kiinnitysköydet oli irroitettu ja laiva
eteni rannasta, oli Akoon mukana luotsikojussa. Ollessaan muutamia
tunteja vuorollaan peräsimessä hän näki pienen tuohikanootin lähtevän
rannasta. Siinä oli vain yksi ihminen. Tarkkaan sitä katseltuaan hän
käänsi peräsinratasta ja hiljensi vauhtia.

Kapteeni astui luotsikojuun. "Mikä nyt on hätänä?" hän kysäsi. "Vesihän
on hyvää."

Akoon murahti vain. Hän näki rannalta lähtevän isomman kanootin, jossa
oli useampia henkilöitä. "Seattle" joutui pois pääväylältä ja hän
käänsi peräsintä vielä hieman.

Kapteeni kiehahti. "Sehän on vain intiaanivaimo", hän vastusti.

Akoon ei virkkanut mitään. Jännittyneenä hän seurasi naista ja
takaa-ajavaa kanoottia. Viimemainitussa pieksi kuusi melaa vettä, kun
taas naisen melominen kävi hitaasti.

"Te ajatte laivan kiinni pohjaan", huusi kapteeni tarttuen
ohjausrattaaseen.

Mutta kaikin voimin Akoon nojautui rattaaseen ja katsahti kapteenia
silmiin. Hitaasti kapteeni irroitti kätensä tapeista.

"Ihmeellinen veijari", hymisi hän itsekseen.

Akoon piti "Seattlen" aivan matalan rinnassa, kunnes näki naisen
tarttuvan keulapuolen reunaan. Sitten hän antoi merkin panna koneet
täyteen käyntiin ja kiersi ratasta. Suuri kanootti oli hyvin lähellä,
mutta sen ja laivan väli leveni levenemistään.

Nauraen nainen nojautui laivan reunalle -- ja huusi: "Ota kiinni minut,
Porportuk!"

Akoon poistui laivasta Fort Yukonissa. Hän hankki pienen, sauvottavan
veneen ja lähti Porcupine-jokea ylöspäin. Ja El-Soo oli hänen mukanaan.
Matka oli raskas ja tie kulki maailman selkärangan poikki, mutta Akoon
oli ennenkin sen kulkenut. Päästyään Porcupinen latvoille he jättivät
veneen ja kulkivat jalan Kalliovuorten poikki.

Hyvin mielellään Akoon kulki El-Soon jäljessä ja katseli
hänen liikkeitään. Niissä oli sellaista musiikkia, jota hän
rakasti. Ja erikoisesti hän oli ihastunut hyvinmuodostuneisiin,
pehmeiksiparkittujen nahkavarsien peittämiin sääriin, hoikkiin
nilkkoihin ja pieniin jalkoihin, jotka eivät väsyneet pisimpänäkään
päivänä.

"Sinä olet keveä kuin ilma", hän sanoi katsoen El-Soohon. "Sinulle ei
kulkeminen ole raskasta. Kävelysi on kuin leijailua, niin keveätä on
jalkaisi nousu. Sinä olet kuin kauris, El-Soo, ja silmäsi ovat kuin
kauriin silmät, kun joskus katsot minuun tahi kun kuulet äkillisen
äänen ja mieleesi tulee, onko vaara uhkaamassa. Silmäsi on kuin kauriin
silmät nyt, kun katsot minuun."

Ja säteilevänä ja liikutettuna El-Soo suuteli Akoonia.

"Kun saavumme Mackenzielle, niin jatkamme viipymättä matkaamme", sanoi
Akoon myöhemmin. "Meidän on päästävä etelään, ennenkuin talvi meidät
tavoittaa. Menemme kesämaihin, missä ei ole lunta ollenkaan. Mutta
palaamme takaisin. Olen nähnyt paljon maailmaa, mutta missään ei ole
sellaista maata kuin Alaska, ei sellaista aurinkoa kuin meillä, ja
pitkän kesän jälkeen on lumi tervetullut."

"Ja sinä opit lukemaan", sanoi El-Soo.

Ja Akoon vastasi: "Varmasti opin lukemaan."

Mutta heille sattui viivytys, kun he olivat saapuneet Mackenzielle. He
tapasivat Mackenzie-intiaaneja ja metsästysretkellä näiden kanssa
Akooniin sattui tapaturmalaukaus. Pyssy oli nuorukaisen kädessä. Kuula
mursi Akoonin oikean käsivarren ja lisäksi kaksi kylkiluuta. Akoon
osasi jonkunverran haavojen hoitoa ja El-Soo oli oppinut sitä Pyhän
Ristin lähetysasemalla. Luut asetettiin paikoilleen ja Akoon loikoili
nuotion ääressä antaakseen niiden kasvaa vastakkain. Ja pitihän tulesta
kohoava savu moskiitotkin loitolla.

Juuri silloin saapui Porportuk kuuden nuoren miehensä kanssa. Akoon
ähkyi avuttomuuttaan ja vetosi Mackenzie-intiaaneihin. Mutta Porportuk
esitti vaatimuksensa ja intiaanit olivat ymmällään. Porportuk halusi
viedä El-Soon mukaansa, mutta sitä he eivät sallineet. Asiasta oli
langetettava tuomio, ja koska asia koski miestä ja naista, niin
kutsuttiin vanhustenneuvosto koolle, etteivät nuoret miehet, joiden
sydän oli lämmin, antaisi tämän sanelemaa päätöstä.

Vanhukset istuivat ympyrässä moskiittojen karkoittamiseksi sytytetyn
tulen ääressä. He olivat laihoja ja ryppyisiä, hengitys raskasta ja
läähättävää. Savu vaivasi heitä. Kuihtuneilla käsillään he silloin
tällöin hätistelivät savua uhmaavia moskiittoja ja tällaisen
ponnistelun jälkeen he aina yskivät ontosti ja tuskallisesti. Eräät
sylkivät verta ja yksi heistä istui hieman syrjässä pää eteenpäin
kallellaan veren yhtämittaa hitaasti vuotaessa hänen suustaan. He
olivat kuin kuolleita ja heidän päivänsä olivat luetut. Kuolemalle oli
annettu tuomiovalta.

"Ja minä maksoin hänestä hyvin kalliin hinnan", lopetti Porportuk
syytöksensä. "Sellaista hintaa ette ole milloinkaan nähneet. Jos myytte
kaiken, mitä teillä on, keihäänne, nuolenne ja pyssynne, nahkanne ja
turkiksenne, telttanne, veneenne ja koiranne, jos myytte kaiken, niin
ette sittenkään saa kuin kenties tuhannen dollaria. Ja kuitenkin
maksoin tästä naisesta, El-Soosta, kaksikymmentäkuusi kertaa kaikkien
keihäittenne, nuolienne ja pyssyjenne, nahkojenne ja turkiksienne,
telttojenne, veneittenne ja koirienne hinnan. Se oli kallis hinta."

Vanhukset nyökkäsivät juhlallisesti, vaikka heidän ryppyjen ympäröimät
silmänsä menivätkin levälleen ihmetyksestä, että yksikään nainen olisi
sellaisen omaisuuden arvoinen. Se heistä, jonka suusta verta vuosi,
hieroi huuliaan. "Onko tämä totta?" hän kysyi jokaiselta Porportukin
nuorelta mieheltä. Ja jokainen heistä vakuutti sen todeksi.

"Onko se totta?" hän kysyi El-Soolta ja tämä vastasi: "Se on totta."

"Mutta Porportuk ei ole maininnut, että hän on vanha", sanoi Akoon, "ja
että hänen tyttärensä ovat vanhempia kuin El-Soo."

"Se on totta, Porportuk on vanha mies", varmensi El-Soo.

"Porportukin asia on arvioida oma ikänsä", sanoi vanhus, jonka suusta
tuli verta. "Me olemme vanhoja. Mutta nähkääs! Ei ikä ole milloinkaan
niin vanha, kuin sen nuoriso arvioi."

Ja ympyrässä istuvat vanhukset pureskelivat ikeniään, nyökyttelivät
päitään hyväksymisen merkiksi ja yskivät.

"Minä sanoin hänelle, etten milloinkaan tule hänen vaimokseen",
huomautti El-Soo.

"Ja kuitenkin otit häneltä kaksikymmentäkuusi kertaa niin paljon kuin
kaikki meidän omaisuutemme?" kysyi yksisilmäinen vanhus.

El-Soo vaikeni.

"Onko se totta?" toisti vanhus ja hänen hehkuvan silmänsä katse
tunkeutui El-Soohon kuin tulinen rauta.

"Se on totta", myönsi tämä.

"Mutta minä pakenen uudelleen", hän huudahti kiihkeästi hetken
kuluttua. "Pakenen aina."

"Se on Porportukin asia", sanoi eräs toinen vanhus. "Meidän asiamme on
antaa tuomio."

"Kuinka paljon sinä maksoit hänestä?" kysyttiin Akoonilta.

"En maksanut hänestä mitään", vastasi tämä. "Mikä hinta hyvänsä on
liian vähän hänestä. En ole arvioinut häntä kultahiekassa, en koirissa,
en teltoissa enkä turkiksissa."

Vanhukset väittelivät keskenään mumisten puoliääneen. "Nämä vanhukset
ovat jäätä", sanoi Akoon englanninkielellä. "En aio noudattaa heidän
ratkaisuaan, Porportuk. Jos otatte El-Soon, niin varmasti tapan
Teidät."

Vanhukset keskeyttivät neuvottelunsa ja katselivat häntä
epäluuloisesti. "Emme ymmärrä sinun puhettasi", sanoi heistä yksi.

"Hän vain sanoi aikovansa tappaa minut", kiiruhti Porportuk
selittämään. "Olisi senvuoksi hyvä ottaa häneltä pois pyssy ja asettaa
joitakuita nuoria miehiä hänen lähelleen, ettei hän pääsisi kimppuuni.
Hän on nuori ja mitä merkitsevät katkenneet luut nuorille!"

Avuttomana makaavalta Akoonilta otettiin pois pyssy ja veitsi ja hänen
pääpuolelleen asettui kaksi nuorta Mackenzie-intiaania. Yksisilmäinen
vanhus nousi seisomaan ja puhui: "Meitä ihmetyttää naisesta maksettu
kallis hinta, mutta meidän asiamme ei ole harkita siinä piilevää
järkeä. Olemme tuomitsemassa ja me annamme tuomion. Asia on selvä.
Kaikki tietävät, että Porportuk on maksanut hyvin kalliin hinnan tästä
naisesta, El-Soosta. Ja senvuoksi El-Soo kuuluu Porportukille eikä
kellekään muulle." Hän istuutui raskaasti alkaen yskiä. Vanhukset
nyökkäsivät yskien.

"Tapan Teidät", huusi Akoon englanninkielellä.

Porportuk nousi hymyillen. "Olette antaneet oikean tuomion", hän puhui
neuvostolle, "ja nuoret mieheni antavat teille paljon tupakkaa. Ja nyt
käskekää tuoda nainen luokseni".

Akoon kiristeli hampaitaan. Nuoret miehet tarttuivat El-Soon
käsivarsiin. Hän ei vastustellut, kun hänet vietiin Porportukin luokse,
kasvot leimuten synkästi.

"Istu tuohon jalkojeni juureen, kunnes olen puhunut", tämä komensi ja
pysähtyi sitten hetkeksi. "On totta", hän jatkoi sitten, "että olen
vanha mies. Mutta kuitenkin jaksan ymmärtää nuoria. Ei tuli vielä ole
minusta tyyten sammunut. En ole enää nuori, mutta näine vanhoine
jalkoineni aion sittenkin juosta ikäni loppuvuodet. El-Soo juoksee
nopeasti. Hän on hirvi. Tiedän sen, sillä olen sen nähnyt juostessani
hänen perästään. Ei ole hyvä, että vaimo juoksee niin nopeasti. Maksoin
hänestä kalliin hinnan ja hän karkaa minulta. Akoon ei maksanut hänestä
mitään ja El-Soo juoksee kuitenkin hänen luokseen."

"Tullessani teidän luoksenne, Mackenzien kansa, oli päätökseni vakava.
Kuunnellessani neuvostossa ja ajatellessani El-Soon nopeita jalkoja
horjui entinen päätökseni. Nyt on päätökseni taaskin varma, mutta se ei
ole sama kuin se, mikä minulla oli tänne saapuessani. Sallikaa minun
kertoa teille aikomukseni. Kun koira kerran karkaa isännältään, niin se
karkaa myöskin uudelleen. Miten usein se tuotaneekaan takaisin, aina se
karkaa uudelleen. Jos meillä on sellainen koira, niin myymme sen.
El-Soo on kuin karkaava koira. Aion myydä hänet. Onko neuvostossa joku,
ken tahtoo ostaa hänet?"

Vanhukset yskivät ja vaikenivat.

"Akoon tahtoisi ostaa hänet", Porportuk jatkoi, "mutta hänellä ei ole
rahaa. Ja senvuoksi tahdon antaa El-Soon hänelle, kuten hän sanoi,
maksutta. Vielä nytkin tahdon antaa El-Soon hänelle."

Kumartuen alas hän otti El-Soota kädestä ja talutti hänet makaavan
Akoonin luokse.

"El-Soolla on paha tapa, Akoon", jatkoi Porportuk sitten asettaen tytön
istumaan Akoonin jalkapuoleen. "Samoin kuin hän on tähän asti karannut
minulta, saattaa hän karata sinulta vastaisuudessa. Mutta sinun, Akoon,
ei tarvitse millonkaan pelätä hänen karkaamistaan. Minä pidän siitä
huolen. Hän ei ikinä karkaa sinulta -- se on Porportukin sana. Hänellä
on hyvä järki. Tiedän sen, sillä usein on se antanut minulle iskun.
Mutta tällä kertaa aion antaa oman järkeni toimia. Ja siten tahdon
taata hänet sinulle, Akoon."

Porportuk kumartui ja asetti El-Soon jalat ristiin nilkat päällekkäin.
Ja sitten hän, ennenkuin kukaan ehti arvata hänen aikomustaan, laukaisi
pyssynsä molempien nilkkojen läpi. Akoonin ponnistellessa noustakseen,
nuorien miesten pitäessä häntä kiinni, murtuivat hänen katkenneet
luunsa uudelleen naksahtaen poikki.

"Teko on oikea", sanoivat vanhukset toisilleen.

El-Soo ei päästänyt ääntäkään. Hän istui katsellen murtuneita
nilkkojaan, joilla hän ei enää milloinkaan kävelisi.

"Minun jalkani ovat vahvat, El-Soo", sanoi Akoon. "Mutta eivät
milloinkaan ne vie minua kauaksi luotasi."

El-Soo katsahti häneen ja ensi kerran Akoon näki kyyneleet hänen
silmissään.

"Silmäsi ovat kuin kauriin silmät, El-Soo", puheli Akoon.

"Oliko tekoni oikea?" kysyi Porportuk hymyillen ivallisesti savun
reunamalta varustautuessaan poistumaan.

"Se oli oikea", sanoivat vanhukset. Ja vaieten he istuivat edelleen.








End of the Project Gutenberg EBook of Kultahohde, by Jack London

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAHOHDE ***

***** This file should be named 56936-8.txt or 56936-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/5/6/9/3/56936/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.