Kulkurielämää: Nuoruudenmuistelmia

By Jack London

The Project Gutenberg EBook of Kulkurielämää, by Jack London

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.



Title: Kulkurielämää
       Nuoruudenmuistelmia

Author: Jack London

Release Date: September 15, 2015 [EBook #49973]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KULKURIELÄMÄÄ ***




Produced by Tapio Riikonen






KULKURIELÄMÄÄ

Nuoruudenmuistelmia


Englanninkielinen alkuteos "On the Road"


Suomennos.



Otava, Helsinki, 1919.






SISÄLLYS:

 Kiikissä.
 Vankila.
 Öisiä kulkureita.
 Reisupoikia ja kisakissoja.
 Kaksituhatta.
 Mullit.




Kiikissä.


Saavuin Niagara Fallsiin "sivuovipullmannissa" eli tavallista puhetapaa
käyttääkseni tavaravaunussa. Avovaunua nimitetään, sivumennen sanoen,
"gondoolaksi" -- korko toisella tavulla. -- Saavuin siis iltapäivällä
ja astelin suoraa päätä putouksille. Ja kun silmäni sattuivat tuohon
ryöppyävien vetten näytelmään, olin hukassa. En saanut itseäni siitä
näystä irti temmatuksi edes "yksityisiä" (asuntoja) "kokeillakseni". Ei
oikea ateriakaan olisi minua houkutellut. Yö tuli, kaunis kuutamoyö, ja
minä ihailin putouksia viiteentoista. Sitten lähdin hakemaan paikkaa,
missä saisin "kipata".

"Kipata", "tossata", "flopata" ja "painaa korvaa" merkitsivät kaikki
nukkumista. Jokin vaisto sanoi minulle, että Niagara Falls oli "huono"
kaupunki "pummeille", ja minä astelin maaseudulle päin. Kiipesin aidan
yli ja "tossasin" niityllä. Onnittelin itseäni sillä, että Laki-Jukka
ei minua löytäisi. Selälläni heinikossa vetelin lapsen unta. Oli lämmin
yö, enkä herännyt kertaakaan koko yönä. Mutta aamun sarastaessa
aukenivat silmäni ja minä muistin ne ihmeelliset putoukset. Kiipesin
yli aidan ja aloin astella koskea kohti. Oli aikainen -- viiden
tienoissa -- ja vasta kello kahdeksalta voi ajatella aamiaisen
kerjuuta. -- Oli siis kolme tuntia aikaa ihailla koskia. Mutta kohtalon
sallimasta en niitä enää nähnyt.

Kaupunki nukkui vielä sinne saapuessani. Astellessani rauhaisaa katua
näin kolme miestä tulevan vastaani. He kävelivät rinnakkain. "Pummeja",
ajattelin itsekseni, "minun laillani aikaisin liikkeellä." Otaksumani
ei osunut ihan kohdalleen. Olin oikeassa vain 66 2/3 prosenttia. Nuo
sivustamiehet olivat kylläkin pummeja, mutta keskellä asteleva ei
ollut. Minä ohjasin askeleeni katukäytävän laitaan antaakseni tuon
kolmikon mennä ohitse. Mutta se ei mennytkään. Keskimmäisen miehen
sanoessa jotakin kaikki kolme pysähtyivät ja hän puhutteli minua.

Silmänräpäyksessä selvisi tilanne minulle. Tuo oli "lentävä" ja nuo
pummit pidätettyjä. Laki-Jukka oli aikaisin saalista vaanimassa.
Saaliiksi jouduin minäkin. Jos kokemuksiini olisi kuulunut käsitys
siitä, mitä seuraavina kuukausina oli edessä, niin olisin juossut
henkeni edestä. Hän olisi saattanut ampua, mutta osata olisi pitänyt,
jos mieli pysäyttää. Ei olisi voinut juosta perässä, sillä kaksi pummia
pivossa on parempi kuin yksi karussa. Mutta minä pysähdyin kuni kuva
hänen puhutellessaan. Keskustelumme oli lyhyt.

"Missä hotellissa asutte?"

Siinä se. En tuntenut yhdenkään sen paikan hotellin nimeä enkä voinut
väittää asuvani missään niistä. Mutta olin aikaisin liikkeellä. Kaikki
minulle epäedullisia seikkoja.

"Saavuin äsken", selitin.

"Weil, käännyhän ympäri ja astele edessäni, mutta ei kaukana. Joku
haluaa tavata sinua."

Niin olin kiikissä. Tiesin kyllä, kuka minua halusi tavata. Ja niin
kulki tieni, takanani etsivä ja kaksi pummia, suoraa päätä kaupungin
vankilaan. Meidät tarkastettiin ja pantiin kirjoihin. En muista millä
nimellä sinne jouduin. Ilmoitin nimekseni Jack Drake, mutta kun
taskustani löytyi Jack Londonille osoitettuja kirjeitä, seurasi
selityksiä, joita en enää muista, enkä siis nyt tiedä, jäinkö Drakeksi
vai Londoniksi. Mutta toisen tai toisen niistä täytyy löytyä Niagara
Fallsin vankiluettelosta. Tapahtuma-aika oli kesäkuun loppupuoli 1894.
Joitakuita päiviä myöhemmin alkoi suuri rautatielakko.

Toimistosta meidät vietiin "Pummiin" lukon taa. Tämä oli pienempäin
rikollisten osasto, iso yhteishäkki, ja kun pummit muodostavat näiden
pääosan, on heidän rautahäkkinsä nimeksi tullut "Pummi". Täällä oli jo
useita samana aamuna tavattuja tovereita, ja vähän väliä avautui ovi ja
pari kolme tuupattiin sisään. Lopuksi, kun meitä oli kuusitoista,
vietiin meidät ylös oikeussaliin. Ja rehellisesti kuvailen nyt, mitä
siellä tapahtui, sillä tiedän Amerikan kansalaisen arvoni siellä
saaneen täräyksen, josta en koskaan ole täysin parantunut.

Oikeussalissa oli kuusitoista pidätettyä, tuomari ja kaksi
oikeudenpalvelijaa. Tuomari näytti itse pitävän pöytäkirjaa. Ei mitään
todistajia. Ei yhtään Niagara Fallsin kansalaista katsomassa, kuinka
oikeutta jaettiin heidän yhteiskunnassaan. Tuomari silmäsi
juttuluetteloa ja sanoi nimen. Pummi nousi. Tuomari katsoi
oikeudenpalvelijaan. "Irtolaisuus, teidän kunnianarvoisuutenne", sanoi
tämä. "Kolmekymmentä päivää", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa. Pummi
istahti, tuomari lausui toisen nimen, ja toinen pummi nousi.

Ensi pummin juttu oli vienyt täsmälleen viisitoista sekuntia. Seuraava
kävi yhtä nopeasti. "Irtolaisuus, teidän kunnianarvoisuutenne" ja
"kolmekymmentä päivää". Se kävi kuin kello, 15 sekuntia ja 30 päivää.

Mykkää karjaa, mietin minä itsekseni. Mutta annas kun vuoroni tulee,
niin näytänpä hänen kunnianarvoisuudelleen. Muutteeksi tämä juuri nyt
antoi eräälle syytetyistä puheenvuoron. Sattumalta ei tämä ollut oikea
pummi. Hänellä ei ollut ammatin merkkejä. Jos hän olisi tullut
luoksemme jossakin rautatien vesitynnyrin luona odotellessamme
tavarajunaa, olisimme siekailematta luokitelleet hänet "kisakissain"
joukkoon. Nimi vastaa arkajalkoja Pummien Maassa. Tämä oli jo
ikäihminen -- siinä neljänkymmenenviiden vaiheilla, arvaan. Hartiat
vähän kumarassa ja kasvot ahavoituneet.

Vuosikausia oli hän, oman kertomuksensa mukaan, ollut ajurina,
muistaakseni Lockportissa, New-Yorkin valtiossa. Liike lakannut
menestymästä ja 1893:n huonona aikana sulkenut ovensa. Miehemme oli
saanut työtä loppuun asti, mutta viime aikoina hyvin epäsäännöllisesti.
Hän kuvaili sitten vaikeuksiaan työnhakumatkoilla seuraavien kuukausien
kuluessa -- paljon oli työttömiä. Vihdoin hän, arvellen Järvien
puolessa saavansa paremmin työtä, lähti Buffaloon. Tietysti olivat
rahat lopussa, ja tässä hän oli. Siinä kaikki.

"Kolmekymmentä päivää", sanoi tuomari ja lausui seuraavan nimen. Pummi
nousi. "Irtolaisuus, teidän kunnianarvoisuutenne", sanoi
oikeudenpalvelija. Kunnianarvoisuus sanoi: "Kolmekymmentä päivää."

Ja niin jatkui toimitus, 15 sekuntia ja 30 päivää kutakin kohti.
Oikeuden koneisto kävi sileästi. Nähtävästi ei kunnianarvoisuus ollut
vielä syönyt aamiaistaan ja siksi piti kiirettä.

Mutta minun amerikkalainen vereni kuohui. Takanani oli useita
sukupolvia amerikkalaisia esi-isiä. Niiden vapauksien joukossa, joiden
puolesta esi-isäni olivat taistelleet ja kuolleet, oli oikeus vastata
valamiehistön edessä. Tämä oli perintöni, heidän verensä pyhittämä, ja
minun velvollisuuteni oli sitä puolustaa. All right, minä uhosin
itsekseni; varropas kun pääset minuun.

Hän pääsi. Nimeni, mikä se nyt olikaan, huudettiin. "Irtolaisuus,
teidän kunnianarvoisuutenne", kuului, ja minä aloin puhua. Mutta
tuomari alkoi puhua ihan yht'aikaa ja sanoi: "Kolmekymmentä päivää."
Minä aloin sanella vastalausetta, mutta hän lausui jo listastaan
seuraavan nimen. Kunnianarvoisuus pysähtyi vain sen verran, että sai
sanotuksi minulle: "Suus kiinni!" Oikeudenpalvelija painoi minut
istualleni, ja samalla oli jo seuraava saanut 30 päiväänsä ja sitä
seuraava oli myös saamassa.

Kun me kaikki olimme saaneet kolmekymmentä päiväämme, niin tuomari,
juuri lähtemäisillään, kääntyi vielä Lockportin mieheen -- ainoaan,
jonka oli antanut puhua, ja kysyi: "Miksi jätitte työpaikkanne?"

Kun tämä ajomies oli juuri selittänyt, että työpaikka oli
jättänyt hänet, ällistyi hän. Alkoi sitten hapuilla: "Teidän
kunnianarvoisuutenne kysymys on niin omituinen..."

"Kolmekymmentä päivää lisää, kun jätitte työnne", sanoi tuomari, ja
oikeuden istunto oli päättynyt. Tämä oli tulos. Ajuri sai 60, me muut
30 päivää.

Meidät vietiin taas lukon taa ja annettiin aamiaista. Se oli hyvä
aamiainen vankila-ateriaksi ja paras, minkä kuukauteen olin saava.

Mutta ällistynyt olin. Tuomittu olin, pilanäytelmätuomiolla, missä
minulta oli kielletty oikeuteni saada valamiehistö, vieläpä
alkeellisinkin oikeus vastata kysymykseen, myönnänkö itseni
syylliseksi. Toinen seikka, jonka puolesta isäni olivat
taistelleet, kummitteli aivoissani -- habeas corpus (persoonallinen
loukkaamattomuus). Minä näytän niille! Mutta kun minä vaadin saada
tavata lakimiestä, niin minulle naurettiin. Habeas corpus oli oiva
oikeus, mutta minkä arvoinen se oli minulle, kun en saanut tavata
ketään ulkopuolista. Mutta minä näytän niille! Eivät ne minua voi
täällä ikääni pitää. Odottakaahan, kun pääsen ulos. Sitten tulee teidän
vuoronne. Kyllä minä tunnen lakia ja tiedän mikä on oikeuteni, ja minä
paljastan. Vahingonkorvaus, jutut ja hälyttävät sanomalehtiuutiset
tanssivat silmissäni, kun vartijat tulivat hoputtamaan meitä
toimistoon.

Poliisi napsautti käsiraudat oikeaan ranteeseeni. Oohoo, ajattelin,
uusi oikeudenloukkaus; odottakaahan. Rautaini toinen rengas
livautettiin neekerin vasempaan ranteeseen. Hän oli pitkä mies, kai
seitsemättä jalkaa, ja hänen kätensä piti minun kättäni hieman koholla.
Lisäksi oli hän iloisin ja risaisin neekeri, minkä elämässäni olen
tavannut.

Kaikki saimme samoin rannerenkaat, parittain. Kun tämä oli tehty,
vedettiin kirkkaat nikkelikahleet käsirautain keskirenkaan läpi ja
pantiin lukot tämän kaksoisrivin alku- ja loppupäähän. Niin olimme
kahlekatraana. Kuului marssikäsky, ja kadulle mentiin, kaksi poliisia
vartijoina. Pitkä neekeri ja minä saimme kunniapaikan, johdimme
kulkuetta.

Vankilan hautahämärän jälkeen huikaisi silmiä auringon valo. En koskaan
ollut sitä niin suloiseksi havainnut kuin nyt, kun vankina kilkkavissa
kahleissa tiesin siitä eroavani kolmeksikymmeneksi päiväksi. Niin
astelimme Niagara Fallsin katuja asemalle, ja meitä töllöttivät
ohikulkijat, varsinkin erään hotellin kuistilla olevat matkailijat.

Kahleet olivat pitkät, ja niiden kilistessä astuimme paikoillemme
tupakkavaunuun. Niin kiihtynyt kuin olinkin sen loukkauksen johdosta,
joka oli kohdannut minua ja esi-isiäni, olin kuitenkin sen verran jalat
maassa kiinni, etten vallan mennyt päästäni sekaisin. Uutta oli tämä
kaikki minulle. Kolmenkymmenen päivän salaperäinen aika oli edessäni,
ja minä haeskelin katsein jotakuta, joka langat tuntisi. Sen olin jo
saanut tietää, ettei edessä ollut mikään pikku putka, vaan oikea
vankila, jossa oli tuhansia vankeja, joiden tuomiot vaihtelivat
kymmenestä päivästä kymmeneen vuoteen.

Takanani olevalla istuimella oli ranteesta kahleeseen kytkettynä
vanttera, vankkalihaksinen mies. Oli siinä viidenneljättä tai
neljänkymmenen ikäinen. Tarkastelin häntä. Silmännurkista näin
ystävällisen veitikan pilkistelevän. Muuten hän oli aika peto, jolla
oli pedon moraali, intohimot ja väkivaltaisuus. Mutta minua veti
puoleensa tuo silmännurkan vilahdus, joka ilmaisi huumoria, naurua ja
ystävällisyyttä, milloin petoa ei ärsytetty.

Hän oli minun maatani. Rannetoverini, neekerin, naureskellen surressa
niitä pesutöitä, jotka häneltä nyt menisivät hukkaan, ja junan
jyristessä Buffaloa kohti minä puhuttelin sitä miestä. Hänellä oli
tyhjä piippu. Minä täytin sen kalliilla tupakallani -- siitä olisi
tullut kymmenen savukkeen täyttä. Ja mitä enemmän me puhuimme, sitä
varmempi olin siitä, että hän oli minun miehiäni, ja minä jaoin kaiken
tupakkani hänen kanssaan.

Minun elimistöni on norjaa laatua ja siksi paljon elävän elämän kanssa
yhteydessä, että voin sopeutua miltei millaiseen elämään vain. Aloin
siis sovittautua tämän miehen elämään ollenkaan aavistamatta, kuinka
suureksi hyödyksi se oli minulle oleva. Hän ei ollut koskaan ollut
juuri tässä ojennuslaitoksessa, johon olimme matkalla, mutta hän oli
suorittanut "yhden", "kahden" ja "kolmen" reisun kursseja eri
vankiloissa (reisu on vuosi) ja oli viisautta täynnä. Me tulimme aika
hyviksi tuttaviksi, ja minun sydämeni sykähti, kun hän pyysi minua
noudattamaan neuvojaan. Hän nimitti minua Jackiksi ja minä häntä myös
Jackiksi.

Juna pysähtyi mailin päässä Buffalosta olevalle asemalle, ja
kahlekuntamme nousi. En muista sen aseman nimeä, mutta jokin Rock-sanan
yhdistelmä se oli. No olipa nyt tuo nimi mikä tahansa, lyhyen matkan me
kävelimme ja sitten noustiin raitiovaunuun. Se oli vanhaa kuosia,
sellainen, jossa on pitkä penkki kummallakin sivulla. Kaikkia
matkustajia kehoitettiin siirtymään toiselle puolelle, ja me asetuimme
toiselle kahleiden aikalailla kalistessa. Me istuimme siis niitä
ihmisiä vastapäätä, ja muistanpa erään naisen kauhistuneen katseen. Hän
kai piti meitä tuomittuina murhamiehinä ja pankkirosvoina. Minä koetin
saada esille tuikeimman ilmeeni, mutta rannetoverini, se iloinen
neekeri, vain mulautteli silmiään ja naureskeli hokien samoja sanoja:
"Jessus sentään! Jessus sentään!"

Me lähdimme vaunusta ja kävelimme vielä sekä pääsimme vihdoin Erie
Countyn vankilaan. Taas oli rekisteröitävä, ja jokin nimistäni sieltä
kyllä on löytyvä. Myös ilmoitettiin meille, että toimistoon oli
jätettävä kaikki arvoesineemme: rahat, tupakat, tulitikut, taskuveitset
jne.

Uusi ystäväni pudisti minulle päätään. Virkailija selitti: "Jos ette
jätä kaikkia tänne, niin menetätte ne sisäpuolella." Ystäväni pudisti
yhä päätään. Hän teki merkkejä käsin toisten selän takana (käsiraudat
oli otettu pois). Minä seurasin hänen ohjeitaan ja käärin nenäliinaan
kaikki esineet, jotka halusin saada sisäpuolelle. Nämä kääröt pistimme
paitamme alle. Panin merkille, että vankilatoverimme, lukuunottamatta
paria poikkeusta, joilla oli kellot, eivät antaneet omaisuuttaan
konttorimiehelle. He olivat päättäneet salakuljettaa ne jollakin
onnenkaupalla sisään. Mutta he eivät olleet niin viisaita kuin minun
toverini eivätkä panneet niitä kääröön.

Tähänastiset saattajamme kokoilivat käsiraudat ja kahleet sekä lähtivät
Niagara Fallsiin, samaan aikaan kuin meidät ohjattiin vankilaamme.
Toimistossa oli meidän joukkoomme liitetty muualta tulleita, niin että
olimme nyt 40-50-miehinen kulkue.

Tietäkää te vangitsemattomat, että liikenne on vankilamuurien sisällä
yhtä rajoitettu kuin liike-elämä keskiajalla. Ei siellä voi liikkua
mielensä mukaan. Aina jonkin askeleen päässä on iso teräshäkkiovi, joka
on lukossa. Meidät kuljetettiin parturiin, mutta nämä portit
viivyttivät. Siis ensinnä pysähdyttiin ensimmäiseen "halliin". Se ei
ole käytävä. Kuvitelkaa pitkähkö kuutio, tiilestä rakennettu ja kuusi
kerrosta korkea ja joka kerros koppirivinä, noin 50 koppia rivissä,
siis suunnattoman mehiläispesän kaltainen kuutio. Asettakaa tämä maahan
ja ympärille seinät ja katto. Sellainen oli Erie Countyn vankilan
"halli". Kuvan täydennykseksi lisäätte vielä kapean teräskaiteisen
parvekkeen, joka kulkee jokaisen koppirivin päästä päähän, ja
muistatte, että keskellä kuutiota käytävät juoksevat yhteen ja niitä
yhdistää paloporrasmainen kapeitten teräsportaikkojen yhdistelmä.

Meidät pysäytettiin ensimmäiseen halliin odottamaan vartijaa ovea
avaamaan. Siellä täällä liikuskeli vankeja, tukat lyhyinä ja leuat
sileinä sekä vankilan raitaisissa puvuissa. Yhden huomasin seisovan
kolmannen koppirivin kalterilla nojautuen eteenpäin ja kasvoilla ilme,
kuin hän ei huomaisikaan meidän sisälläoloamme, vaan tuijottelisi
tyhjään ilmaan. Toverini suhautti hiljaisen äänen. Vanki katsahti
alaspäin. Signaalit kulkivat heidän keskensä. Ja sitten kiiti ilman
halki toverini nenäliinamytty. Vanki sieppasi sen, ja samassa
silmänräpäyksessä se oli kadonnut hänen poveensa ja jälleen hän
tuijotti tyhjään ilmaan. Toverini oli käskenyt noudattamaan esimerkkiä.
Minä vaanin tilaisuutta, ja kun vartija käänsi selkänsä, katosi
minunkin myttyni vangin poveen.

Hetken päästä avattiin ovi ja me marssimme parturitupaan. Siellä oli
lisää raitapukuisia -- vankilan parturit. Myös oli kylpyammeita, kuumaa
vettä, saippuaa ja harjoja. Meidät komennettiin kylpemään, ja kukin sai
pestä naapurinsa selän -- joutava varokeino tämä tulokylpy, sillä
vankila oli täynnä syöpäläisiä. Kylvyn jälkeen saimme kukin vaatesäkin.

"Pistäkää kaikki vaatteenne pussiin", sanoi vartija. "Turha yrittää
mitään mukaan. Saatte asettua alastomina riviin. Alle kolmenkymmenen
päivän miehet pitävät kenkänsä ja housunkannattimensa. Pitemmäksi aikaa
tuomitut eivät mitään."

Tämä tiedonanto otettiin vastaan ällistyksellä. Kuinka voisivat
alastomat miehet salakuljettaa mitään ohi tarkastuksen? Vain minä
tovereineni olin selvinnyt. Ja nyt kävivät parturit toimeen. He
astelivat tulokasparkojen keskellä tarjoutuen ystävällisesti ottamaan
talteen heidän vähäiset kapistuksensa ja luvaten tuoda ne heille
myöhemmin samana päivänä. Nuo parturit olivat ihmisystäviä sanoistaan
päättäen. Kuten Fra Lippo Lippin jutussa seurasi nyt nopea kuormain
keventäminen. Tulitikkuja, tupakkaa, riisipaperia, piippuja, veitsiä,
rahaa, kaikenlaista katosi parturien avariin paitoihin. He ihan
paisuivat, mutta vartijat eivät olleet näkevinään. Ja tuloksen lyhyesti
ilmoittaakseni: mitään ei koskaan palautettu. Partureilla ei ollut
sellaisia aikomuksiakaan. He pitivät saamansa laillisena saaliinaan. Se
oli parturiveijausta. Monta muuta veijausta oli vankilassa, kuten olin
oppiva tuntemaan, olinpa minäkin tuleva veijariksi -- kiitos uuden
ystäväni.

Oli useita tuoleja, ja parturit työskentelivät nopeasti. Nopeimmat
tukanleikkuut ja parranajot eläissäni näin tässä parturissa. Miehet
saippuoivat itsensä ja parturit vetelivät sileiksi miehen minuutissa.
Tukanleikkuu vei aikaa hituisen kauemmin. Kolmessa minuutissa
raapaistiin kasvoiltani kahdeksantoistavuotiaan haivenet, ja pääni oli
säteilevä kuin biljardipallo. Parrat ja viikset menivät kuten puvut ja
muutkin. En ollut ennen havainnut, kuinka todella paljaat me olimme.

Sitten asetuttiin riviin, ja neljä-viisikymmentä oli meitä, alastomia
kuin Kiplingin sankarit hyökätessään Lungtungpeniin. Tarkastus oli
helppo. Vain kenkämme ja me itse. Pari kolme rohkeata veitikkaa, jotka
olivat epäilleet partureita, menettivät nyt tupakkansa ja piippunsa ja
mitä muuta oli. Kun tämä oli suoritettu, tuotiin meille uudet
vaatteemme -- paksut vankilapaidat ja takit ja housut, huomattavan
raitaisia kaikki. Minä olin ollut siinä käsityksessä, että raitoihin
puetaan mies vasta kun on todistettu syylliseksi hengenrikokseen, mutta
nyt pääsin siitä harhaluulosta.

Pukeuduin häpeän pukuun ja sain tuntea lukkorivin marssin esimakua.

Yksinkertaisessa rivissä, kunkin kädet edelläolevan olkapäillä, me nyt
marssimme toiseen isoon halliin. Siellä meidät asetettiin riviin seinää
vasten ja komennettiin paljastamaan vasemmat käsivartemme. Nuorukainen,
lääkeopin ylioppilas, joka harjoitteli meidänmoisen karjan
rokottamisella, tuli pitkin linjaa, selviten yhtä nopeasti kuin
parturitkin. Lopuksi meitä varoitettiin hankaamasta käsivarsiamme, että
veri saisi ruvettua, ja meidät johdettiin kuppeihimme. Tässä tuli ero
toverista, mutta sitä ennen hän ennätti kuiskata: "Ime pois."

Niin pian kuin olin kopissani, imin käsivarteni puhtaaksi. Myöhemmin
näin miehiä, jotka eivät olleet imeneet ja joiden käsivarsissa oli
hirveät lovet, joihin nyrkki olisi mahtunut. Oma syynsä. Miks'eivät
imeneet.

Kopissani oli toinen mies. Meistä tuli huonetoverukset. Hän oli nuori,
miehekäs veikko, harvapuheinen, mutta kykenevä, niin hyvä toveri kuin
vain saattoi löytää, siitä huolimatta, että juuri oli päättänyt kahden
vuoden rangaistusajan eräässä Ohion vankilassa.

Tuskin olimme olleet kopissamme puolta tuntia, kun muuan vanki tuli
pitkin käytävää ja tirkisti sisään. Se oli äskeinen toverini. Hän
kertoi saaneensa vapauden olla hallissa. Hänet päästettiin kopista
kello 6 aamulla ja pantiin takaisin vasta kello 9 illalla. Hän kuului
hallin puhdistajiin, ja "hallimiehet" olivat heti valinneet hänet
luottamusmiehekseen. Hänet tähän toimeen valinnut mies oli myös vanki
ja luottamusmies, "ensimmäisenä hallimiehenä" tunnettu. Hallimiehiä oli
kolmetoista. Kymmenellä niistä oli hoidettavanaan yksi parveke kullakin
ja heidän yläpuolellaan oli ensimmäinen, toinen ja kolmas hallimies.

Me tulokkaat saimme olla kopeissamme sen päivän, että rokotus
ennättäisi kuivua, niin kertoi toverini. Seuraavana päivänä tulisi
kovaa työtä pihalla.

"Mutta minä toimitan sinut pois työstä niin pian kuin voin", lupasi
hän. "Minä toimitan jonkun hallimiehen erotetuksi ja sinut tilalle."

Hän pisti kätensä poveen paitansa alle, veti esille minun
nenäliinanyyttini, jossa kalleuteni olivat, pisti sen minulle ja meni
edelleen.

Minä avasin mytyn. Kaikki oli siellä. Ei tulitikkuakaan poissa. Me
teimme huonetoverini kanssa savukkeet. Kun olin raapaisemassa tulta,
pysäytti hän minut. Vuoteillamme oli likainen patja. Hän repi irti
kapean kangaspalan ja pyöritti sen pitkäksi, hoikaksi puikoksi. Tämän
hän sytytti sillä kalliilla tikulla. Tiukkaan kääritty puuvilla ei
leimahtanut liekkiin. Se kyti vain hiljalleen. Se kesti tuntikausia, ja
koppitoverini nimitti sitä "taulaksi". Ja kun se lyheni, niin tehtiin
toinen, joka sytytettiin vanhasta, puhallettiin ja niin tuli säilyi.
Niinpä olisimme voineet antaa Prometeukselle neuvoja, miten säilyttää
tulta.

Kello kaksitoista saatiin päivällistä. Häkkimme oven alareunassa oli
aukko kuin kanakopissa. Siitä meille pistettiin kaksi palaa kuivaa
leipää ja kaksi kulhoa "soppaa". Soppa-annos käsitti litran kuumaa
vettä, jonka pinnalla uiskenteli yksinäinen rasvapisara. Oli siinä
vähän suolaakin.

Me joimme sopan, mutta emme syöneet leipää. Eipä silti, ettemme olleet
nälissämme. Eikä leipäkään ollut huonoa. Mutta meillä oli syymme.
Asuintoverini oli havainnut, että koppimme oli täynnä luteita. Joka
halkeamassa ja tiilten raossa, mistä muurilaasti oli karissut pois, oli
niitä sakeanaan. Nuo alkuasukkaat tulivat ihan kirkkaaseen päiväänkin
ja kiertelivät satalukuisina kattoa ja seiniä. Kumppanini oli taitava
petojahdissa. Kuten urhea Roland, ritari peloton, oli hän aina
valmis taisteluun. Ja olipa se taistelua. Kesti tuntikausia.
Se oli teurastusta. Ja kun viimeiset eloonjääneet peräytyivät
rakolinnoituksiinsa, oli työmme vasta puolessa. Me pureskelimme suun
täydeltä leipää, kunnes se oli pöperönä. Ja kun pakeneva vihollinen
pääsi rakoon, niin heti suljimme hänet sinne purutaikinalla. Me
uurastimme iltahämäriin, kunnes joka rako ja kolo oli tukittu. Värisen
ajatellessani, mitä nälkäkuoleman ja toistensa syömisen näytelmiä
esitettiin noiden leipämuurien takana.

Me heittäysimme lavereillemme, väsyneinä ja nälkäisinä, odottamaan
illallista. Hyvä päivän työ oli takana ja hyvin tehtynä. Tulevina
viikkoina ei ainakaan tarvitsisi syöpäläisistä kärsiä. Me olimme
uhranneet päivällisemme, säästäneet nahkamme vatsamme kustannuksella ja
olimme tyytyväiset. Mutta kuinka turha on ihmisen ponnistus! Tuskin
olimme saaneet pitkän työmme valmiiksi, kun vartija avasi oven. Vangit
oli päätetty sijoittaa uudella tavalla ja meidät vietiin kahta kerrosta
korkeammalla olevaan koppiin.

Aikaisin seuraavana aamuna avattiin koppien ovet, ja sadat vangit
"lukkoriveissä" marssivat vankilan pihalle työhön. Erie-kanava kulkee
vankilan taitse. Tehtävänämme oli purkaa lasteja kanava-aluksista,
kanniskella isoja taakkoja vankilaan. Ei ollut varjonpaikkaa. Muurien
harjoilla kierteli vartijoita käsissään pikakiväärit, ja kuulin sitten,
että torneissa oli konekivääreitä.

En surrut. Kolmekymmentä päivää ei ollut koko maailman aika. Voihan
täällä koota lisäaineksia sitä hyökkäystä varten, johon varustaudun
oikeuden tahraajia vastaan. Minä olin päättänyt näyttää, mitä voi
Amerikan poika, jonka oikeudet ja vapaudet oli täten lokaan poljettu.
Minulle ei ollut annettu valamiesoikeutta; ei ollut kysytty, myönnänkö
itseni syylliseksi; ei ollut käsitelty asiaani minkäänlaisessa
tuomioistuimessa (sellaiseksi en sitä Niagara Fallsin laitosta
tunnustanut); en ollut saanut puhutella lakimiestä enkä ketään, enkä
siis voinut vedota habeas corpus-oikeuteen; naamani oli ajeltu, tukkani
leikattu, vangin raidalliset puettu ylleni; minut oli pakotettu kovaan
työhön vedellä ja leivällä ja marssimaan häpeällisessä "lukkorivissä"
aseistettujen vartijain saattamana -- ja mistä hyvästä? Mitä olin
tehnyt? Miten olin rikkonut Niagara Fallsin kelpo kansalaisia vastaan,
että kaikki tämä kosto minua kohtasi? En ollut edes rikkonut heidän
ulkonanukkumissäädöstään vastaan, sillä olin nukkunut ulkopuolella
heidän valta-alueensa, maaseudulla. En ollut ateriaakaan kerjännyt enkä
edes lanttia riunannut heidän kaduillaan. Olin vain astellut pitkin
heidän katukäytäväänsä ja ihmetellyt heidän kuulua putoustaan. Oliko se
mikään rikos? Muodollisesti en ollut mihinkään rikokseen vikapää. All
right, minä näytän niille, kun pääsen ulos.

Seuraavana päivänä puhuin asiasta eräälle vartijalle. Halusin kutsua
sinne lakimiehen. Vartija nauroi minulle. Samoin muut vartijat. En siis
päässyt tekemisiin ulkomaailman kanssa. Yritin kirjoittaa kirjeen,
mutta kuulin, että ne luetaan ja voidaan takavarikoida ja että
"lyhytaikaisilla" ei ollut ollenkaan kirjeoikeutta. Silloin koetin
lähettää kirjeitä poispääseväin mukaan, mutta nekin oli löydetty. Vai
niin! Sitä mustempi juttu, kun ulos pääsen!

Mutta kuluivatpa vankilapäivät ja "opin hiukan". Kuulin juttuja
poliiseista ja poliisioikeuksista ja lakimiehistä; hirveitä,
uskomattomia juttuja. Miehet, vangit, kertoivat kauheita kokemuksiaan
suurkaupunkien poliisilaitoksista. Ja vielä kauheampia olivat
kuulopuheet, joita he kertoivat, miehistä, jotka olivat sinne kuolleet
eivätkä enää voineet todistaa. Vuosia myöhemmin olin Lexowin komitean
raportista lukeva tosijuttuja vielä kauheampia. Mutta ensi päivinä
siellä vankilassa en ottanut uskoakseni.

Vähitellen kuitenkin täytyi uskoa. Näin omin silmin uskomattomia ja
hirveitä seikkoja. Ja mitä vakuutetummaksi tulin, sitä enemmän
ymmärsin, että oli varottava oikeudenvalvojia ja koko rikosoikeuden
koneistoa.

Minun närkästykseni häipyi, ja kauhu täytti mieleni. Vihdoinkin näin,
selkein silmin, mitä vastaan olin aikonut nousta. Minä pehmenin ja
pienenin. Joka päivä tein entistä lujemman päätöksen, että minä en
nosta meteliä, kun ulos vain pääsen. Ainoa pyrkimykseni oli oleva
livahtaa pois koko paikkakunnalta. Ja niin teinkin, kun pääsin. Kieli
hampaiden takana astelin varovasti ja pujahdin Pennsylvaniaan
viisaampana ja nöyrempänä miehenä.




Vankila.


Kaksi päivää raadoin vankilan pihatöissä. Se oli kovaa työtä, ja vaikka
minä teeskentelin voimattomuutta vähän väliä, uuvuin lopulta tykkänään.
Syy oli ruoan. Sellaisella ei tehdä kovaa työtä. Vain vettä ja leipää
saimme. Kerran viikossa olisi meidän kuulemma ollut saatava lihaa,
mutta aina ei sitä kaikille riittänyt, ja kun siitä ensin oli kaikki
ravinto jo soppaa keitettäessä otettu, ei ollut niin väliä, saiko sitä
kerran viikossa maistaakseen vai eikö.

Sitten oli tässä vesi-leipä-ruoassa se oleellinen puute, että kun vettä
olisi ollut kyllin, ei leipää riittänyt. Leipäannos oli noin kahden
nyrkin kokoinen, ja kolme sellaista sai kukin päivässä. Yksi hyvä
puoli, se täytyy myöntää, sillä vedellä oli -- se oli kuumaa. Aamulla
sitä nimitettiin "kahviksi", päivällä oli sen arvonimi "soppaa" ja
illalla se oli naamioitu "teeksi". Mutta samaa vanhaa tuttua vettä se
aina oli. Vangit nimittivät sitä "taikajuomaksi". Aamulla se oli mustaa
-- väri oli saatu poltetuista leivänkannikoista. Päivällä oli siitä
väri vähennetty ja lisätty suola sekä tippanen rasvaa. Illalla se
tarjottiin punaisenruskeahkon värin mukana, jota oli mahdoton tarkemmin
määritellä; se oli hiton huonoa teetä, mutta mainiota kuumaa vettä.

Me olimme nälkäistä väkeä, me Erie Countyn vankilan asukkaat. Vain
"pitkäaikaiset" tiesivät, mitä merkitsi riittävä ruoka. Syynä oli se,
että ne olisivat pian kuolla kupsahtaneet meidän "lyhytaikaisten"
ruokolla. Minä tiesin, että pitkäaikaiset saivat täyttävämpää muonaa,
heitä näet oli koko rivi alalattialla meidän hallissamme, ja kun olin
hallimiehenä, varastelin heidän ruokiaan, kun niitä kantelin. Ei voi
elää pelkällä leivällä, varsinkaan kun sitäkin on vähän.

Tulomatkatoverini täytti lupauksensa. Kahden pihatöissä
viettämäni päivän jälkeen minut otettiin kopistani ja korotettiin
luottamusvirkaan, "hallimieheksi". Aamuin illoin kannoimme vangeille
leivät heidän koppeihinsa, mutta kello 12 käytettiin toista jakotapaa.
Vangit tulivat työstä pitkinä riveinä. Astuessaan halliin he
irroittivat kätensä edelläolevan olalta. Juuri oven sisäpuolella oli
leipäpinoja ja niiden ääressä seisoi ensimmäinen hallimies ja kaksi
tavallista. Minä olin toinen niistä. Meidän tehtävämme oli pitää leivät
tarjolla vankien marssiessa ohi. Kun minun tarjottimeni tyhjeni, astui
toverini tilalle sylyksineen. Kun häneltä loppui, oli minulla taas
täysi kantamus. Ja ohi kulkivat rivissä vangit, joista kukin oikealla
kädellä otti leipänsä.

Ensimmäisen hallimiehen tehtävä oli toisenlainen. Hän käytti kalikkaa.
Seisoi vieressä vaanien. Ja nuo nälkäiset haaskat eivät koskaan
päässeet harhaluulosta, että joskus voisi saada siepatuksi kaksi
leipää. Minun kokemukseni mukaan ei se koskaan onnistunut. Ensimmäisen
hallimiehen kalikka iski kuin tiikerin käpälä tuollaisen uskalikon
kättä kohti: hän arvioi hyvin etäisyyden ja oli murskannut niin monta
kättä sillä kalikalla, että osui aina ja erehtymättä. Hän ei iskenyt
harhaan, ja rikkonutta vankia hän rankaisi tavallisesti pidättämällä
tältä sen ainoankin leivän, joten mies sai mennä koppiinsa ainoana
aterianaan kupillinen vettä.

Ja väliin, näiden nälkäisten miesten loikoillessa kopeissaan, näin
satakin leipää kätkössä hallimiesten kopeissa. Tuo takavarikoimisemme
voi näyttää järjettömältä, mutta se kuului saalistukseemme. Me olimme
taloudelliset valtiaat hallissamme ja menettelimme sivistyksen
valtiaitten tavoin. Meidän hallussamme oli väestön ravintovarastot, ja
juuri niin kuin verottajaveljemme ulkopuolella vankilan, me annoimme
kansan maksaa.

Teimme kauppaa leivällä. Kerran viikossa saivat pihatöissä olevat
viiden sentin kappaleen purutupakkaa. Tämä oli rahaa valtakunnassamme.
Kaksi tai kolme leipäannosta siitä tupakasta, se oli vaihtotaksamme. Ja
vaihtoivat ne. Eivät siksi, että olisivat pitäneet vähemmän tupakasta,
vaan siksi, että pitivät leivästä enemmän. Ah, tiedän kyllä, että
menettelimme niin kuin se, joka ryöstää makeisen lapselta, mutta mitäs
teit? Meidän oli elettävä. Ja totta kai oli yritteliäisyydestä palkinto
tuleva. Sitäpaitsi -- olihan meillä vankilan ulkopuolella esikuvat,
jotka menettelivät samoin, suuremmassa mittakaavassa vain ja kauniimpia
nimiä käyttäen.

En ymmärrä, miten noiden onnettomien raukkojen olisi käynytkään, jos
meitä ei olisi ollut! Taivas tietää, että meidän toimestamme kävi
leivän kiertokulku Erie Countyn vankilassa. Niin kyllä, me edistimme
huolellisuutta ja säästäväisyyttä niiden keskuudessa, jotka tupakkansa
uhrasivat. Entäs sitten esimerkki, jonka annoimme. Jokaisen vangin
rinnassa asui ainainen kunnianhimo kohota sellaiseksi kuin me olimme ja
päästä saalistamaan. Yhteiskunnan tukipylväitä olimme -- totisesti!

Tässä oli nälkäinen mies, mutta vailla tupakkaa. Ehkäpä hän oli
tuhlari, joka jo oli annoksensa kuluttanut. Hyvä; hänellä oli
housunkannattimet. Annoin niistä puolen tusinaa leivänpaloja --
tusinankin, jos ne olivat hyvät. En minä niitä housunkannattimia
käyttänyt, mutta mitä se teki. Kulman takana asui pitkäaikainen --
kymmenen vuotta miestaposta. Hän halusi ostaa housunkannattimet. Sai ne
minulta lihaa vastaan. Sitä minä halusin. Tai hänellä oli repaleinen,
kanneton romaani. Se oli aarre. Voin lukea sen ja sitten myydä
leipureille kakusta tai kokeille lihasta ja kasviksista tai
lämmittäjille kunnon kahvista tai jollekin sanomalehdestä, joka joskus
livahti taloon, taivas tiesi miten. Kokit, leipurit ja lämmittäjät
olivat vankeja kuten minäkin, ja he asuivat hallissamme yllämme
olevassa koppirivissä.

Näin vallitsi täydellinen vaihtokauppajärjestelmä Erie Countyn
vankilassa. Olipa rahaakin liikkeessä. Sitä saivat väliin lyhytaikaiset
salakuljetetuksi, tavallisesti se tuli parturisaalistustietä,
tulokkaiden tullauksesta, mutta enimmäkseen sitä tuli pitkäaikaisten
kopeista -- mistä he sitä saivat, en tiedä.

Asemansa takia oli ensimmäinen hallimies ihan rikkaan maineessa.
Lukuisain saalistuskeinojensa lisäksi hän verotti meitä. Me kiskoimme
voittoa yleisestä surkeudesta, ja esimiehemme oli ylinnä. Hänen
luvallaan me liikettämme harjoitimme, ja lupakirjasta oli maksettava.
Kuten sanoin, häntä pidettiin rikkaana; itse en koskaan hänen rahojaan
nähnyt, ja hän asui koppiaan yksin kaikessa komeudessaan.

Mutta että rahaa tehtiin tässä vankilassa, siitä näin todistuksen omin
silmin, ollessani kolmannen hallimiehen koppitoverina. Hänellä oli
seitsemäntoista dollaria. Joka ilta hän laski rahojaan kello 9:n
jälkeen, kun meidät oli koppiimme suljettu. Ja joka ilta hän selitti
minulle, mikä minua odotti, jos ilmiannoin hänet toisille
hallimiehille. Hän pelkäsi rosvoja, ja niitä uhkasikin kolmelta
taholta.

Ensinnä vartijat. Niitä voisi tulla kopla, joka saattaisi pieksää hänet
muka tottelemattomuudesta ja heittää hänet "yksinäiseen" (maan alla
olevaan luolaan); siinä mellakassa ne dollarit saisivat siivet. Sitten
voisi ensimmäinen hallimies kiristää ne uhkaamalla erottaa hänet ja
ajaa kovaan työhön pihalle. Ja vielä oli kymmenen meitä tavallista
hallimiestä. Jos me saimme vainun hänen rikkauksistaan, niin olipa
vaara suuri hänen jonakin kauniina päivänä joutua nurkkaan koko joukon
kynsissä ja menettää kaikki. Oh, susia me olimme -- juuri kuten nekin,
jotka Wallstreetillä liiketointa harjoittavat.

Hänellä oli hyvät syynsä pelätä meitä, mutta olipa syytä minullakin
varoa häntä. Hän oli iso, lukutaidoton roikale, entinen osterirosvo
Chesapeaken lahdelta; oli ollut viisi vuotta Sing-Singissä ja oli
yleensä hirvittävä lihaasyövä peto. Hänen tapanaan oli pyydystää
ansoilla varpusia, jotka lensivät halliin avoimien ristikkojen lomitse.
Saatuaan riistan hän kiidätti sen koppiinsa, ja minä olen nähnyt hänen
syljeksivän luita ja höyheniä ahmiessaan sitä raakana. Ei, minä en
ilmiantanut häntä toisille hallimiehille. Tässä vasta ensi kerran
hiiskahdan niistä dollareista.

Mutta verotinpa minä silti häntäkin. Hän oli rakastunut erääseen
naisvankiin. Ei osannut lukea eikä kirjoittaa, ja minä siis luin
hänelle kirjeet ja kirjoitin vastaukset. Ja minä otin maksun, tietysti.
Mutta ne olivatkin hyviä kirjeitä. Minä kirjoitin niitä antaumuksella,
panin niihin parastani, ja voitin naikkosen hänelle; vaikka kyllä minä
vähän aavistelen, että se oli rakastunut niihin kirjeisiin eikä
mieheen. Sanon toistamiseen, että ne kirjeet olivat suurenmoisia.

Toinen saalistuskeinomme oli "tulen lainaaminen". Me olimme
taivaallisia sanansaattajia, tulen tuojia, tuossa salpojen ja telkien
rautamaailmassa. Kun miehet tulivat illoin työstä ja olivat teljetyt
koppiinsa, halusivat he vetää savut. Silloin me iskimme tuon
jumalallisen kipinän, juoksimme pitkin kaltereita, kopilta kopille,
kädessä käryävä "taula". Ne, jotka olivat viisaita, tai joiden kanssa
me olimme kauppasuhteissa, pitivät taulansa varalta. Mutta kaikki eivät
saaneet sitä jumalallista kipinää. Se miekkonen, joka ei kaivanut
mitään esille, meni savuitta sänkyynsä. Mutta mitäpä se meitä liikutti?
Me pidimme hänet muistissamme, ja jos hän kävi koppavaksi, otti meistä
pari kolme hänet käsittelyyn ja antoi "kuka käski".

Tällainen nähkääs oli hallimiesten toimintaohjelma. Meitä oli
kolmetoista. Vankeja oli puolisen tuhatta hallissamme. Meidän tuli
hoitaa tehtävämme ja pitää järjestystä. Viimeksimainittu oli vartijain
tehtävä, mutta he jättivät sen meille. Meidän oli vastattava
järjestyksestä; jos emme sitä tehneet, potkittiin meidät takaisin
kovaan työhön, saimmepa ehkä maistaa kellariluolaakin. Mutta niin kauan
kuin pidimme järjestystä, saimme myös harjoittaa omaa erikoista
liiketointa.

Pysähtykääpä hetkeksi ajattelemaan tätä asiaa. Tässä oli meitä
kolmetoista petoa puolen tuhannen muun pedon keskellä. Se oli elävä
helvetti, se vankila, ja meidän kolmentoista oli hallittava. Mahdotonta
oli, petojen luonteisiin katsoen, hallita lempeydellä. Me hallitsimme
hirmukeinoin. Tietysti vartijat olivat takanamme. Viime hädässä
kutsuimme heitä avuksi, mutta jos sen teimme kovin usein, tuotti se
heille häiriötä, jossa tapauksessa he saattoivat ruveta ajattelemaan
tarmokkaampain luottamusmiesten ottamista tilallemme. Mutta mepä emme
heitä usein kutsuneetkaan, paitsi tyynesti vain, silloin kun
tarvitsimme saada jonkun kopin oven auki päästäksemme uppiniskaiseen
vankiin käsiksi. Tällöin vartija avasi oven ja asteli pois, ettei
joutuisi sen todistajaksi, mitä tapahtui, kun puoli tusinaa hallimiehiä
meni koppiin miestä "käsittelemään".

Enpä puhu mitään tämän käsittelyn yksityiskohdista. Mutta sittenkin se
oli vain yksi ja kuului lievemmänlajisiin Erie Countyn vankilan
kauhuihin, jotka eivät siedä painomustetta. Eipä niitä myöskään osaa
aavistaa eikä ajatella. En osannut minäkään, vaikk'en juuri ollut
mikään viime kevään kananpoikanen tämän maailman teillä ja olin syvälle
kurkistanut ihmisolemuksen kuiluihin. Tarvittaisiin syvälle menevä
pohjausluoti, jos mielisi ulottaa sen vankilan pohjamutiin; minä vain
keveästi kuorin pintakuohan, sellaisenaan kuin sen näin.

Väliin, esim. aamuisin, kun vangit peseytyivät, olimme me kolmetoista
jotenkin yksin heidän keskellään, ja jokaisella heillä oli jotakin
hampaan kolossa meitä vastaan. Kolmetoista viittäsataa vastaan -- ja
pelko oli aseemme. Me emme voineet sallia pienintäkään poikkeusta
säännöistä, vähintäkään ylimielisyyttä. Jos sallimme, olimme hukassa.

Sääntömme oli iskeä miestä niin pian kuin tämä suunsa avasi -- iskeä
raskaasti, iskeä aseella millä vain, mikä käteen sattui, iskeä mies
maahan.

Muistan hauskannäköisen nuoren mulatin, joka sai päähänsä mielettömän
ajatuksen vaatia oikeuksiaan. Ja selvä oikeushan hänellä oli, mutta se
ei häntä rahtuakaan auttanut. Hänen koppinsa oli ylimmässä kerroksessa.
Kahdeksan hallimiestä otti sen päähänpiston häneltä puolessatoista
minuutissa -- sillä juuri sen verran aikaa kului hänen oveltaan
parvekkeen päähän ja siitä viisien porrasvälien kautta alastuloon. Hän
kulki koko sen matkan kaikkien muiden ruumiinosiensa paitsi jalkojensa
varassa, eivätkä ne kahdeksan hallimiestä olleet jouten. Mulatti
tupsahti lattialle lähelle minua. Hän nousi jalkojensa varaan ja
oikaisihe pystyyn silmänräpäykseksi. Siinä hän leväytti käsivartensa ja
päästi hirveän kauhistuksen ja sydäntävihlovan tuskan kiljahduksen.
Samassa putosivat vanginvaatteiden viime riekaleet paljastaen hänen
ylt'yleensä verta tulvivan ruumiinsa. Sitten hän lysähti kasaan
tajuttomana. Hän oli oppinut läksynsä, ja jokainen vanki, joka sen
kiljahduksen kuuli, oli myös läksyn oppinut. Minä niiden joukossa. Ei
ole kaunis näky se, kun mies murskataan puolessatoista minuutissa.

Kerronpa sitten, kuinka taulasta tulta lainaten saalistettiin. Joukko
tulokkaita on sijoitettu hoidossani oleviin koppeihin. Sinä kuljet
hehkuva taula kädessä. "Hei, Hessu, annappas tulta", sanoo joku. Tuo
merkitsee, että hänellä on tupakkaa. Pistät hänelle taulan ja nojaudut
kuin sattumalta kalteriovea vasten. "Voikos Hessu antaa vähän
tupakkaa?" sanot. Jos hän ei ymmärrä pelin sääntöjä, vannoo hän
juhlallisesti, ettei hänellä ole enää yhtään. Hyvä. Sinä valitat surua
ja menet. Mutta tiedät, että taulaa riittää hänelle vain sen päivän.
Seuraavana päivänä tulet ja hän sanoo: "Hei Hessu, annas tulta." Sanot:
"Eihän sinulla ole tupakkaakaan." Etkä anna. Puolen tunnin, tunnin,
parin, kolmen perästä astelet ohi ja mies sanoo lempeällä äänellä:
"Tulisitko tänne." Tulet. Pistätä kätesi kalterin raosta ja saat
kourasi täyteen kallista tupakkaa. Sitten annat tulta.

Väliin tulee kuitenkin sellainen vanki, jota ei saa riistää. Miehestä
mieheen kulkee salaperäinen sanoma, että häntä on kohdeltava
säädyllisesti. Mistä sanoma leviää, siitä ei tietoa. Varmaa vain on,
että mies on "väleissä". Joko ylempäin hallimiesten tai vartijain
kanssa, tai on hyvä kohtelu ostettu ylemmiltä saalistajilta; miten
lienee, rauhansa takia on paras jättää hänet rauhaan.

Me hallimiehet olimme välikäsiä ja liikennöitsijöitä. Me välitimme
vaihtoa aivan eri osissa vankilaa olevien vankien kesken. Tietysti
otimme tullia mennen tullen. Usein täytyi tavaran kulkea puolen tusinan
miehen kautta, joista kukin vei veronsa tai vastapalveluksilla maksatti
vaivansa.

Väliin jäi velkaa palveluksista, väliin taas oli saamassa. Minä esim.
aloitin avustajani velallisena. Viikkoa myöhemmin pisti muuan
lämmittäjistä kirjeen käteeni. Oli saanut sen joltakin parturilta. Tämä
oli saanut sen siltä vangilta, joka oli auttanut minua tuomaan
tavaroita tullessani. Palkkioksi minun oli nyt vietävä perille tuo
kirje. Se ei ollut hänen kirjoittamansa, vaan erään pitkäaikaisen, ja
oli osoitettu naisosastolle. Oliko se, jolle minun oli kirje
toimitettava, sen vastaanottaja vaiko välikäsi hänkin, sitä en tiedä.
Sain vain tunnusmerkit ja määräyksen antaa hänelle.

Kaksi päivää kirje oli minulla; sitten tuli tilaisuus. Naisvangit
paikkasivat vaatteemme. Joukko hallimiehiä sai toimekseen hakea
vaatemyttyjä naisosastolta. Minä laittausin mukaan. Ovi oven jälkeen
avautui edessämme, ja vihdoin pääsimme naisosastoon. Isossa huoneessa
oli joukko naisia paikkaustouhussa. Silmäni etsivät kuvailtua naista.
Näin hänet ja laittausin lähelle. Kotkansilmäiset vartijat pitivät
meitä silmällä. Minulla oli kirje kämmenelläni, ja katsein ilmaisin
hänelle asian. Hän näytti odottaneen jotakin ja oli varuillaan. Mutta
vartijattarista muuan oli hänen vieressään. Jo olivat toverini
nostaneet käärönsä hartioilleen. Hetki oli menossa hukkaan. Minä
viivyttelin tutkistellen siteitä. Eikö tuo akka nyt osaa katsoa
muuanne? -- Juuri silloin eräs nainen aloitti pienen pelin erään
meikäläisen kanssa -- ojensi jalkansa ja tönäisi häntä, tai muuta
sellaista. Vartijatar katsahti sinnepäin ja antoi terävän muistutuksen.
En tiedä, oliko tuo välikohtaus tahallinen, mutta tilaisuuteni tiesin
tulleen. Vastaanottajanaisen käsi valahti sylistä sivulle. Minä
kumarruin ottamaan kääröäni, livautin kirjeen hänen käteensä ja sain
häneltä toisen. Seuraavana hetkenä oli mytty hartioillani, akan katse
kohdistui taas minuun, kun olin viimeinen mies, ja minä riensin
tovereitteni jälkeen. Kirjeen annoin lämmittäjälle, tämä toimitti sen
parturille, ja tulotoverini käsien kautta se kulki pitkäaikaiselle.

Usein välitimme kirjeitä niin mutkallisia teitä, ettemme tietäneet
lähettäjää emmekä vastaanottajaa. Olimme vain renkaina ketjussa.
Jossakin pisti vanki jotenkin kirjeen kouraani antaen seuraavan
"renkaan" osoitteen. Kaikki tällaiset palvelukset edellyttivät
hyväntekiäisiä. Koko vankilan yli ulottui ristirastinen verkko. Ja me,
joiden käsissä liikenne oli, otimme kapitalistisesta yhteiskunnasta
saamamme opin mukaan raskaita veroja välityspalkkioksi. Me suoritimme
palveluksia voitoksemme, vaikka väliin olimme tekevinämme niitä
rakkaudestakin.

Koko ajan pysyttelin hyvissä väleissä tulotoverini kanssa. Hän oli
tehnyt minulle suuria palveluksia ja odotti minun ne korvaavan. Pois
päästessämme oli meidän määrä liikuskella yhdessä ja katsella "hommia".
Hän näet oli rikollinen -- ei mikään ensi luokan jalokivi kylläkään,
vaan sellainen pikkuvoro, joka saattoi varastaa ja rosvota, tehdä
murtovarkauksiakin ja hätätilassa päätyä vaikka murhaan. Monta
hiljaista hetkeä me haastelimme. Hänellä oli joitakin "hommia"
kiikarissa, ja minulla oli määrätty tehtäväni niissä, ja me
suunnittelimme tarkoin yksityiskohdat. Olin ollut mukana jos
jonkinlaisessa ja sattunut yhteen rikollistenkin kanssa, eikä toverini
osannut uneksia, että vain petkutin häntä, antaen hänelle aikaa
kolmekymmentä päivää. Hän luuli minun olevan oikeaa lajia, piti
minusta, kun en ollut typerä, ja piti minusta luullakseni hieman
itsenikin takia. Enpä tietenkään aikonut ryhtyä rosvoilemaan, mutta
pöllö olisin ollut, jos olisin hylännyt ystävyyden edut. Joka on
kuumalla helvetin laavalla, ei voi tarkoin valita tietään, ja niin oli
laitani Erie Countyn vankilassa. Minun piti olla sakin mukana tai tehdä
kovaa työtä pihalla veden ja leivän varassa, ja sakissaolo merkitsi
välejä hänen kanssaan.

Ei ollut elämämme yksitoikkoista. Joka päivä sattui jotakin, joku sai
kaatuvatautikohtauksen, toinen tuli hulluksi, tappeli, tai joku
hallimies oli humalassa. Tallukka-Jack, hallimies, oli tähti
"lasinpuhaltajani" joukossa. Pillsburg-Joe, toinen hallimies, oli
tavallisesti hänen seuralaisensa, ja puheenpartena oli, että Erie
Countyn vankila oli ainoa paikka, missä voi olla "tuulessa" joutumatta
putkaan. En tiedä, mutta niin kerrottiin, että varastosta jotenkuten
saatu kaliumbromidi oli heillä humaltumisvälineenä. Mutta sen tiedän,
että hyvän humalan he väliin ottivat.

Hallimme oli kattila, jossa kuohui yhteiskunnan kuona ja pohjasakka --
perinnöllisiä tylsämielisiä, rappeutuneita, harhaanjoutuneita älypäitä,
kaatuvatautisia, hirviöitä, raukkoja, sanalla sanoen ihmiskunnan
painajaisten kokoelma. Varsinkin oli kaatuvatauti edustettuna. Se
näytti tarttuvan. Kun yksi alkoi, saivat toisetkin kouristuksia. Olen
nähnyt seitsemän yht'aikaa sen kourissa. Heidän valituksiinsa sekaantui
mielipuolten raivoaminen. Turhaa oli lähettää hakemaan lääketieteen
ylioppilasta tai tohtoria. Mokomilla pikkujutuilla ei saanut heitä
vaivata.

Useimmiten sai kouristuskohtauksia 18-vuotias hollantilaispoika.
Milteipä kerran päivässä. Pidimme hänet alakerrassa lähellämme. Hänen
saatuaan joitakin kohtauksia pihalla hylkäsivät vartijat hänet meidän
haltuumme. Hänet pantiin samaan koppiin erään lellipojan kanssa. Tästä
ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä. Kun toinen sai kohtauksen, jähmettyi
toinen kauhusta.

Hollantilainen ei osannut sanaakaan englanninkieltä. Hän oli farmarin
poika ja oli saanut 90 päivää jonkin käsikähmän takia. Ulvoen hän
ennusti kohtauksen tuloa. Ulvoi kuin susi. Jäykistyi myös seisoalleen,
mikä oli hyvin epämukavaa, sillä lopuksi hän kaatui pitkin pituuttaan
maahan. Kun kuulin sen pitkäveteisen ulvonnan, sieppasin luudan ja
juoksin hänen kopilleen. Kun meillä ei ollut avaimia, en päässyt
sisään. Hän nousi seisoalleen ahtaassa kopissa ja värisi
kouristuksissa, silmistä kiertyi valkuainen esille, ja kuului ulvonta
kuin kadotetun suusta. En saanut hänen toveriaan ojentamaan kättään
avuksi. Tämä vain kiemurteli ylävuoteella tuijottaen tuota ulvojaa.
Mies parka. Ei ollut järkensä kovin kirkas ilmankaan. Ihme, ettei
mennyt ihan sekaisin.

Minun ainoa aseeni oli luuta. Pistin sen ovihäkin lomitse pojan rintaa
vasten ja odotin. Kun kohtaus sitten tuli, alkoi hän huojua
edestakaisin. Liikutin luutaani sen mukaan, sillä eihän voinut tietää,
milloin hän muksahtaisi eteenpäin. Kun se tapahtui, lievensin
luudallani lankeamista. Vaikka teinkin parastani, ei hän koskaan päässyt
maahan aivan keveästi, vaan iski naamansa veriseksi kivilattiaa vasten.
Kun hän oli siihen kellistynyt, kaadoin sangollisen kylmää vettä hänen
niskaansa. En tiedä, oliko se sopiva parannuskeino, mutta tapa oli
sellainen Erie Countyn vankilassa. Mitään muuta ei hänelle koskaan
tehty. Tunnin pari hän siinä märkänä lojui ja kiipesi sitten
laverilleen. Vartijoita ei saanut hakea apuun, sen tiesin. Mitä
merkitsi yksi kouristuskohtaus!

Viereisessä kopissa asui omituinen olento -- kuusikymmentä päivää, kun
oli syönyt Barnumin likaämpäristä. Niin ainakin hän itse kertoi. Oli
hyvin löylynlyömä, mutta aluksi varsin lempeä ja rauhallinen. Juttu oli
niin kuin hän oli kertonut. Hän oli hairahtunut sirkuksen pihalle ja
nälissään syönyt sirkusväen päivällisen tähteitä. "Se oli hyvää
leipää", vakuutti hän usein minulle, "ja liha oli verratonta". Poliisi
oli nähnyt, ottanut hänet kiinni, ja tässä hän nyt oli.

Kerran kuljin hänen koppinsa ohi kädessäni kappale ohutta rautalankaa.
Hän pyysi sitä niin vakavasti, että pistin sen hänelle. Nokkelasti hän
paloitteli sen paljain sormin ja kiersi palasista mukiinmeneviä
hakaneuloja. Hioi ne teräviksi kopin lattiaa vasten. Sen jälkeen kävin
oikeata neulakauppaa. Minä hankin raaka-aineet ja myin tuotteet. Hän
teki työn. Palkaksi annoin hänelle ylimääräisiä leipäannoksia ja joskus
lihanpalan tai soppaluun, jossa vielä oli ydintä.

Mutta vankilassaolo vaikutti häneen ja hän kävi väkivaltaiseksi.
Hallimiehet huvikseen häntä härnäilivät. Täyttivät hänen heikot aivonsa
jutuilla suuresta omaisuudesta, jonka hän oli muka perinyt. Vankilaan
hänet oli toimitettu, jotta saataisiin se riistetyksi häneltä. Pitihän
hänenkin käsittää, ettei likaämpäristä syöminen mikään vankila-asia
ollut. Väärin hänet oli tänne tuotu. Se johtui salaliitosta hänen
omaisuuttaan vastaan.

Ensin kuulin hallimiesten nauraen kertovan keksinnöstään. Sitten mies
kysyi minulta neuvoa, miten saisi miljoonansa itselleen, ja valtuutti
minut salapoliisikseen. Minä yritin parhaani mukaan tyynnytellä häntä,
puhuin epämääräisesti mahdollisesta erehdyksestä ja lausuin, että
saattoi olla toinen samanniminen mies. Hän ihan rauhoittui, mutta kun
en saanut hallimiehiä jättämään häntä rauhaan, hölmistyttivät he hänet
yhä enemmän. Vihdoin hän pani toimeen metelikkään kohtauksen, kaatoi
minut maahan, peruutti salapoliisivaltuuteni ja teki lakon.
Neulakaupusteluni lakkasi. Hän kieltäytyi valmistamasta neuloja ja
heitteli minua raaka-aineilla, kun kuljin ohitse.

En enää päässyt hänen suosioonsa. Toiset hallimiehet uskottelivat
hänelle, että minä olin salapoliisi ja niiden vehkeilijäin
palveluksessa. Tekivät hänet ihan hulluksi. Päähänpisto iskeytyi häneen
lujasti, ja vihdoin hänestä tuli vaarallinen mielipuoli. Vartijat eivät
viitsineet kuunnella hänen juttujaan varastetuista miljoonista, ja hän
syytti heitä osallisuudesta rikokseen. Eräänä päivänä hän heitti
kupillisen kuumaa teetä yhtä vartijaa vasten, jolloin hänen juttunsa
tutkittiin. Vahtimestari puhutteli häntä jonkun hetken kalterien läpi
ja vei hänet sitten lääkärien tarkastettavaksi. Hän ei enää palannut,
ja usein olen ajatellut, onkohan hän kuollut vai vieläkö mietiskelee
niitä miljooniaan jossakin hourujenhoitolassa.

Tulipa vihdoin vapautuksen päivä. Samalla pääsi kolmas hallimies, ja se
lyhytaikainen tyttö, jonka olin kirjeilläni hänelle valloittanut,
odotteli vankilan portilla. He lähtivät onnellisina yhdessä. Minä
lähdin toverini seurassa. Jalan astelimme Buffaloon. Olihan meillä
määrä yhdessä pysyäkin! Yhdessä kerjäsimme lantteja ja upotimme ne
kolmen sentin oluttuoppeihin. -- Mutta koko ajan katselin tilaisuutta
päästäkseni hänestä. Satuin saamaan tietooni, milloin eräs tavarajuna
lähti. Laskin tarkoin aikani. Kun hetki tuli, olimme kapakassa,
edessämme kuohuvat olutlasit. Olisin kernaasti heittänyt hyvästit. Hän
oli ollut hyvä toveri. Mutta en uskaltanut. Pistäysin ulos takaovesta
ja hyppäsin yli aidan. Se oli nopea kiepsahdus, ja muutaman minuutin
kuluttua olin tavarajunassa New-Yorkin ja Pennsylvanian välisellä
linjalla.




Öisiä kulkureita.


Kulkuriaikanani kohtasin satoja pummeja, joille hihkaisin tervehdyksen
ja jotka siihen vastasivat, joiden sakissa odottelin rautateiden
vedenottopaikoilla, keitin "mojakkaa", vedin nenästä poliiseja ja otin
vapaakyytejä junissa, ja jotka menivät koskaan tielleni sattumatta. Ja
sitten oli pummeja, jotka yhdytin merkillisen usein, ja taas toisia,
jotka haamuina minut sivuuttivat, läheltä mutta näkymättöminä, häipyen
taas kuulumattomiin.

Muuatta tällaista minä seurasin halki Kanadan neljättä tuhatta mailia
rautatietä enkä koskaan häntä elävin silmin nähnyt. Hänen nimensä oli
"Pilvipurje-Jack". Ensin näin hänen merkkinsä Montrealissa. Puukolla
oli piirretty laivan ääriviivat ja nimi alla sekä L.K. 15-10-94. Se
merkitsi, että hän lokak. 15 p. 1894 oli sivuuttanut Montrealin
matkalla länttä kohti. Oli päivänmatkan minua edellä. "Seilari-Jack"
olin minä siihen aikaan, ja nopsasti leikkasin merkkini hänen laivansa
viereen sekä ilmaisin myös olevani länteen päin menossa.

Seuraavan sadan mailin reitillä oli minulla harmillisia sattumia, ja
vasta kahdeksan päivän päästä pääsin hänen jäljilleen uudelleen
kolmannella mailisadalla Ottawasta länteen. Rautatien vesitorniin oli
merkki piirretty, ja sen päivämäärästä päätin, että hänkin oli
matkallaan kohdannut esteitä. Oli vain kaksi päivänmatkaa edellä. Minä
olin "komeetta" ja "kuningasträmppi", niin myös Pilvipurje-Jack, ja
maineeni vaati, että saavuttaisin hänet. Minä "rautateitsin" yötä
päivää ja pääsinkin hänen ohitseen; mutta pian hän oli taas edelläni.
Oli sitten väliin päivän edellä hän, toisinaan taas minä. Itää kohti
kulkevia pummeja myöten sain häneltä väliin terveiset, kun sattui
olemaan edelläpäin. Kuulinpa myös, että Seilari-Jack oli herättänyt
hänen mielenkiintoansa ja että hän oli minua tiedustellut.

Komea pari me olisimme olleetkin, siitä olen varma, jos olisimme yhteen
sattuneet; mutta siinä emme onnistuneet. Minä pysyin hänen edellään yli
Manitoban, mutta hän johti halki Albertan, ja aikaisin eräänä kylmänä,
harmaana aamuna "Potkivan Hevosen Solan" itäpuolella sain kuulla,
että hänet oli nähty tuon solan ja Rogersin solan välillä. Tuo tieto
tuli jotenkin omituisella tavalla. Olin matkustanut kaiken yötä
"sivuovi-pullmannissa" ja kiipesin siitä viluun kuolemaisillani ruokaa
kerjäämään. Jäätävä sumu väikkyi ilmassa, ja minä puhuttelin muutamia
lämmittäjiä tallissa. He luovuttivat minulle eväittensä jäännökset, ja
lisäksi sain heiltä miltei litran taivaallista "jaavaa" (kahvia). Minä
lämmitin sen, ja juuri kun asetuin aterioimaan, ajoi tavarajuna
asemalle lännestä päin. Minä näin sivuoven avautuvan ja reisupojan
kiipeävän ulos. Sumun läpi hän tuli luokseni. Hän oli jäykkänä
kylmästä, ja hänen huulensa olivat siniset. Minä jaoin jaavani ja
murkinani hänen kanssaan, sain kuulla Pilvipurje-Jackista, ja kertoipa
hän itsestäänkin. Hän oli kotikaupungistani, Kalifornian Oaklandista,
ja oli kuuluisan Boo-sakin jäsen, jonka kanssa aika-ajoin olin ollut
asioissa. Me puhelimme paljon ja teimme lopun ruokatavaroista puolen
tunnin kuluessa. Sitten lähti minun junani, ja minä lähdin länttä kohti
Pilvipurje-Jackin jälkiä.

Jouduin viipymään noiden solain välimailla, olin kaksi päivää ruoatta
ja kuljin 11 mailia kolmantena päivänä, ennenkuin suupalan sain, ja
sentään minun onnistui päästä Pilvipurje-Jackin edelle Fraser-joen
varsilla Brittiläisessä Kolumbiassa. Ajoin silloin "matkustajassa" ja
tein aikaa; mutta kaipa hänkin oli ollut samanlaisessa junassa ja vielä
taitavammin kuin minä, sillä hän pääsi Missioniin edelläni.

Mission on yhdysasema 40 mailia Vancouverista itään, ja siitä pääsee
Northern Pacificia pitkin etelään yli Washingtonin ja Oregonin.
Ihmettelin, minne päin kaimani lähtisi, sillä luulin olevani edellä.
Minä puolestani olin matkalla Vancouveriin. Astuin vesitornin luo
jättääkseni siitä tiedon, kun näinkin siihen juuri piirrettynä
Pilvipurje-Jackin puumerkin, jossa oli tämän päivän leima. Minä
kiidätin Vancouveriin. Mutta hän oli jo mennyt. Oli heti ottanut laivan
ja lennätti yhä länttä kohti maailmanympäriseikkailullaan. Totisesti
olit sinä kuningasträmppi, sinä Pilvipurje-Jack, ja veljesi on "tuuli,
joka maailmoja kiertää". Minä kohotan sinulle lakkiani. Sinä olit
oikeata lajia. Viikkoa myöhemmin astuin laivaan minäkin ja "Umatilla"
skanssissa -- pyrin etelään San Franciscoa kohti. Pilvipurje-Jack ja
Seilari-Jack -- hei! -- Olisimmepa me toisemme tavanneet!

Rautateiden vesitornit ovat trämppien osoitekalentereita. Eivät he
joutavan turhamaisuuden takia niihin piirtele nimiään, päivämääriä ja
matkojaan. Usein tapasin kulkureita, jotka vakavasti tiedustelivat,
enkö ollut nähnyt sellaista ja sellaista "jäykkäniskaa" tai hänen
puumerkkiään. Ja usein saatoinkin antaa tietoja tuoreista merkeistä ja
niiden osoittamista matkaohjelmista. Ja kiireesti alkoi kyselevä pummi
painaa toverinsa jälkeen. Olen kohdannut pummeja, jotka toveriaan
etsien ovat kulkeneet yli mantereen ja lähteneet takaisin samalle
taipaleelle viipymättä.

"Monika" merkitsee niitä nimityksiä, joita pummit ovat antaneet
toisilleen. Jänis-Jussi esim. oli arka ja sai senmukaisen nimen. Ei
kukaan olisi itse ottanut nimekseen Höystö-Heikkiä. Varsin harvat
kulkurit huolivat muistella menneitä raadantapäiviään, ja niin ovatkin
ammatteja muistuttavat nimitykset hyvin harvinaisia. Muistan tavanneeni
Valuri-Blackeyn, Maalari-Bobin, Chi-plummarin (putkimiehen),
Pannusepän, Meripojan ja Latoja-Hessun. "Chi" (lausutaan "shai") on
johdettu Chicago-nimestä.

Kernaasti liittävät pummit nimeensä kotipaikkakunnan nimen kuten:
New-Yorkin Tommi, Tyynenmeren Slimi, Buffalo-Smith, Kanton-Tim,
Pittsburg-Jack, Troy-Mikko, olipa erään nimityksenä "Hoikka Poika
Kaukolasta, vapaa orjan raadannasta". "Shine" (kiilto) on neekerin
nimitys, kai johtuen hänen paistavasta naamastaan. Texas-Shine
merkitsee siis sekä rotua että kotipaikkaa.

Niiden joukosta, joiden nimistä kävi kansallisuus selville, ovat
muistiini jääneet Frisco-Sheeny (juutalainen), New-York-Irish
(irlantilainen) ja Englannin Jack. Jotkut saavat nimityksen
synnynnäisestä tai muuten hankkimastaan naamanväristä, kuten
Valko-Chi, Jersey-Puna, Boston-Musta, Seattle-Rusko, Kelta-Dick --
viimeksimainittu eräs mississippiläinen kreoli, joka arvatenkaan ei
itse ollut antanut nimeä itselleen.

Texas-kuningas, Hauska-Joe, Isku-Connors, Ukkos-Musta ym. ilmaisivat
nimenmuutoksessaan mielikuvitusta, jota taas näyttää puuttuneen
niiltä, joiden nimi johti suoraan ruumiillisista seikoista, kuten
Vancouver-Hoikka, Detroit-Pitkä, Ohio-Möhkö, Pitkä-Jäkki, Pikku Joju,
Nokka-Chi ja Poikkiselkä-Ben. Joidenkin nimissä on lisäkkeitä sellaisia
kuin Puhuja-Poika, Apinanpentu, Kokki-Kalle ja Suun-Soittaja -- ja hän
ainakin oli nimensä ansainnut, se on varma.

San Marcialissa, Uudessa-Meksikossa, oli vesitorniin piirretty seuraava
pummien matkaohje: 1. Päätie hyvä, 2. Mullit eivät äkäisiä, 3.
Vartiossa voi oikaista, 4. Pohjoiset kehnoja, 5. Yksityiset eivät
hyviä, 6. Ravintolat hyviä kokeille, 7. Asema kelpaa iltätyöhön.

N:o 1 ilmaisee, että pääkadulla sopii kerjätä, n:o 2 että poliisit
eivät ahdistele pummeja, n:o 3 että ratavartijan kojussa sopii
nukahtaa. N:o 4 saattaa merkitä, ettei niissä junissa ole hyvä
matkustaa tai ettei ole hyvä kerjätä. N:o 5 varoittaa pyytelemästä
asukkailta, ja n:o 6 tietää, että vain keittäjinä olleet pummit voivat
toivoa ruokaa ravintoloista. N:o 7:ää en oikein ymmärrä. En tiedä,
oliko asemahotelli hyvä jokaiselle illalla kerjätä vaiko vain kokeille,
vai olisiko siellä tiedossa silloin puhdistusaputyötä mahapalkalla.

Mutta palatessani öillä tapaamiini kulkureihin kerron eräästä, jonka
kohtasin Kaliforniassa. Hän oli ruotsalainen, mutta niin kauan
Yhdysvalloissa oleskellut, ettei hänen kansallisuuttaan voinut arvata.
Se oli hänen itsensä ilmoitettava. Aivan lapsukaisena hän oli tullut
maahan. Tapasin hänet Truckeen vuoristokaupungissa. "Mihin matka, Bo?"
oli kummankin kysymys, ja "itään päin" vastasimme molemmat. Koko joukko
"jäykkäniskoja" yritti ylimaan junaan, ja ruotsalainen livahti
käsistäni siinä mylläkässä. Livahti ohi myös ylimaanjuna.

Minä saavuin Renoon, Nevadaan, tavaravaunussa, ja kun sunnuntaiaamuna
olin "jalkaa heittänyt" saadakseni aamiaista ja astelin Piute-leirille
katsomaan intiaanien uhkapeliä, niin siinä seisoikin ruotsalainen
harrastuksella peliä seuraten. Tietysti lähdimme nyt yhtä matkaa. Hän
oli ainoa tuttavani niillä mailla ja minä hänen ainoa tuttavansa.
Yhdessä astelimme kuin kaksi tyytymätöntä erakkoa, yhdessä "heitimme
jalkaa" päivälliseksi ja yhdessä yritimme "naulata" tavarajunaa
iltapäivällä. Mutta hän lensi ojaan ja minä pääsin yksin junaan
joutuakseni ojaan erämaassa, 20 mailin päässä Renosta.

Kaikista yksinäisistä asemista tämä oli varmasti yksinäisin. Sitä
nimitettiin lippuasemaksi, ja siinä oli hökkeli heitettynä hiekalle,
salviapensaiden lomaan. Värisyttävä tuuli puhalsi, yö oli tulossa, ja
yksinäinen sähköttäjä, joka asui töllissä, pelkäsi minua. Tiesin, etten
häneltä saisi rehua enkä yösijaa. Hänen ilmeisen pelkonsa johdosta en
uskonut hänen vakuutustaan, etteivät itään menevät junat siihen koskaan
pysähdy. Sitä paitsi, eikö minua juuri viisi minuuttia sitten ollut
heitetty ulos idän junasta samalle asemalle! Hän vakuutti, että se oli
pysähtynyt määräyksen johdosta ja että vuosi kuluu, ennenkuin taas
sellaista sattuu. Hän ilmoitti, että oli vain 12-15 mailia Wadsworthiin
ja että minun oli paras lähteä sinne jalan. Minä valitsin kuitenkin
odottamisen ja sain nähdä kahden lännen junan kulkevan ohitse
pysähtymättä, ja yhden idän tavarajunan. Tuumailinpa, olikohan
ruotsalainen siinä! Oli siis lähdettävä "taiseja" (ratapölkkyjä)
tallustamaan, ja minä lähdin suureksi helpotukseksi sähköttäjälle,
sillä jätin hänen töllinsä polttamatta ja hänet itsensä murhaamatta.
Sähköttäjillä on monta syytä olla kiitollisia! Puolenkymmenen mailin
päässä oli minun annettava tietä idän ylimaanjunalle. Se kiiti aika
vauhtia, mutta ensimmäisellä "umpiportaalla" oli kuin ruotsalaisen
hahmo.

Sen vilauksen jälkeen en häntä pitkään aikaan nähnyt. Matkasin yli
Nevadan satamailisen ylänköerämaan, öisin pikajunissa, joutuakseni, ja
päivisin tavaravaunuissa, nukkuakseni. Oli kevät vielä ja kylmä
ylämaisilla laitumilla. Lunta oli siellä täällä laaksoissa, ja vuoret
hohtivat valkeina, ja öisin niiltä puhalsi sietämättömän läpitunkeva
tuuli, sietämättömämpi kuin mielikuvitus voi keksiä. Ei se ollut mitään
vetelehtimistä. Ja muistahan, rakas lukija, että pummit kulkevat
sellaisen maan halki suojatta, rahatta, kerjäten ja peitteettä nukkuen.
Viimeksimainitun seikan voi vain kokenut käsittää.

Aikaisin illalla saavuin Ogdenin asemalle. Union Pacificin ylimaanjuna
oli lähdössä itään, ja minulla oli omat aikeeni. Ratapihan
raideverkolla näin jonkun haamun liikuskelevan hämärissä. Ruotsalainen!
Pudistimme toistemme käsiä niinkuin kauan erossa olleet veljekset ja
havaitsimme, että meillä oli kummallakin hansikkaat. "Mistäs kahmasit?"
kysyin. "Konekopista, entäs sinä?" "Ne ovat olleet erään lämmittäjän,
joka oli huolimaton."

Me nousimme ylimaanjunan umpiportaalle ja sangen kylmäksi me sen paikan
havaitsimme. Tie kulki kapeata vuorenrotkoa pitkin lumipeitteisten
vuorten välissä, ja me värisimme ja kertoilimme kokemuksiamme, kuinka
olimme päässeet kulkemaan Renon ja Ogdenin välin. Edellisenä yönä olin
vain tuntikaudeksi saanut ummistaa silmäni, eikä se junanporras ollut
mikään torkkumispaikka. Pysähdyspaikalla astelin veturille. Junamme oli
"kaksipäinen", s.o. oli kaksi veturia kiskomassa sitä yli vuorten.

Tiesin, että etumaisen veturin, "tuulenhalkaisijan", nokka oli liian
kylmä paikka; niin nousin siis toisen veturin nokalle, jota ensimmäinen
veturi suojasi. Astuin karja-auralle ja havaitsin siellä jo olevan
jonkun. Pimeässä haparoiden tunsin nuoren pojan vartalon. Hän oli
sikeässä unessa. Sovitellen oli veturin nokalla tilaa kahdelle, ja minä
käänsin pojan kylkeä sekä kiipesin hänen viereensä. Se oli "hyvä" yö;
"kiertolaiset" (junamiehet) eivät häirinneet, eikä tarvinnut herätä
koko yönä. Joskus, kun kuumaa kuonaa laskettiin veturista tai se
tärähteli pahasti, olin herätä, mutta siihen se jäi, että kiedoin
käteni lujemmin pojan ympäri ja nukahdin jälleen veturin huountaan ja
pyörien kolkkeeseen.

Ylimaanjuna pysähtyi Evanstoniin eikä päässyt pitemmälle. Edellä oli
tapahtunut rautatieonnettomuus. Kuollut kuljettaja oli tuotu sinne, ja
hänen ruumiinsa todisti tien vaarallisuutta. Tramppi oli kuollut
samalla, mutta hänen ruumistaan ei ollut tuotu nähtäväksi. Minä
juttelin pojan kanssa. Hän oli 13-vuotias. Oli karannut kotoaan
jostakin Oregonin ääreltä ja pyrki itään isoäitinsä luo. Kertoi
todenmukaisesti kovasta kohtelusta kotona. Ja mitäpä hän olisi
valehdellut minulle, nimettömälle pummille. Ja tekipä se poika matkaa.
Hän ei voinut päästä kyllin nopeasti. Kun ratapäällikkö päätti lähettää
junan takaisin Oregon Short Linelle ja siitä takaisin tälle radalle ohi
onnettomuuspaikan, nousi poika koneennokalle ja ilmoitti jäävänsä
siihen. Tämä oli liikaa ruotsalaiselle ja minulle. Se merkitsi matkalla
olemista loputkin siitä kylmästä yöstä 12 mailin takia. Me ilmoitimme
odottavamme, kunnes rata oli raivattu selväksi, ja sen ajan päätimme
nukkua hyvin.

Mutta eipä ole helpoimpia tehtäviä oudossa kylässä keskiyöllä kylmässä
löytää nukkumispaikkaa. Ruotsalainen oli "poikki", ja minulla oli vain
kaksi kymmensenttistä ja nikkeli. Joltakin pojalta kuulimme, että olut
maksoi nikkelin lasi ja että kapakat olivat koko yön auki. Siinä
pelastus. Kaksi lasia olutta, kymmenen senttiä, ja siellä on tietysti
kamiina ja tuoleja ja saamme torkkua aamuun. Me lähdimme painaltamaan
krouvin valoja kohti rivakasti astuen lumen naristessa jalkaimme alla
ja viiltävän tuulen puhaltaessa lävitsemme.

Mutta meille olikin sattunut väärinkäsitys. Olutta sai viidellä
sentillä vain yhdessä krouvissa, emmekä me sattuneet siihen. Mutta se
mihin satuimme, oli varsin hyvä. Siunattu kamiina hohti valkoisena; oli
mukavia koripohjaisia nojatuoleja, mutta baarimies ei ollut hauskan
näköinen katsoessaan meihin epäluuloisesti. Eihän nyt voi vaatia, että
mies yötä päivää vaatteissaan oltuaan junia muuteltuaan, noessa ja
kurassa nukuttuaan vielä olisi asultaan keikari! Meidän "otsikkomme"
todistivat ehdottomasti meitä vastaan; mutta mitäpä me siitä. Olihan
minulla lunnaat taskussa.

"Kaksi olutta", sanoin vapaasti baarimiehelle, ja hänen täyttäessään
laseja nojasimme ruotsalaisen kanssa tarjoilupöytää vasten ja
heittelimme syrjäsilmäyksiä nojatuoleihin päin.

Tarjoilija asetti kaksi kuohuvaa lasia eteemme, ja minä löin ylpeänä
kymmensenttisen pöytään. Yllätys! Niin pian kuin huomasin erehdykseni,
aioin ottaa esille toisen lantin. Mitä siitä, jos jäisikin minulle vain
nikkeli (5-senttinen) vieraana vieraassa maassa ollen. Minä halusin
maksaa tilaukseni. Mutta tarjoilija ei antanut siihen tilaisuutta. Heti
kun hänen silmänsä sattuivat pieneen hopealanttiini, sieppasi hän lasit
ja lennätti niiden sisällön altaaseen. Samalla hän ilkeästi meihin
katsoen sanoi: "Rupinokat. Senkin rupinokat. Olette aika rupinokkia.
Höh!"

En ollut rupinokka eikä ollut ruotsalainenkaan. Nokkamme olivat all
right. Miehen sanojen välitön tarkoitus oli meille arvoitus, mutta
epäsuoran tarkoituksen me ymmärsimme: hän ei pitänyt naamoistamme, ja
olut maksoi epäilemättä 10 senttiä lasi. Minä kaivoin esille toisen
kympin ja lausuin huolettomasti: "Luulin viiden sentin paikaksi."

"Rahasi ei kelpaa täällä", vastasi hän työntäen molemmat rahani yli
pöydän.

Ikävöivin katsein pistin ne taskuuni ja ikävöivän katseen heitimme
niitä siunattuja nojatuoleja ja uunia kohti ja ikävöivin katsein
painauduimme ovesta kylmään yöhön. Ja yhä matki baarimies: "Senkin
rupinokat."

Sen jälkeen olen nähnyt maailmaa laajalti, matkustanut monissa maissa
ja monien kansain keskuudessa, selaillut monia kirjoja, istunut
lukuisilla luennoilla, mutta tähän päivään asti, vaikka olen sitä usein
miettinyt, en ole saanut järkeeni, mitä sen kapakoitsijan salaperäinen
syytös tarkoitti. Sillä meidän nokkamme olivat all right.

Sen yön me nukuimme sähköaseman pannuilla. En muista miten sen paikan
löysimme. Kaipa vaisto vei kuin hevosia vedelle tai kirjekyyhkysiä
kotiin. Mutta se ei ole hauska yö muistella. Tusina pummeja oli jo
ennestään siellä pannuilla, ja liian kuuma oli paikka meille kaikille.
Kurjuutemme huipuksi ei koneenkäyttäjä sallinut meidän olla lattialla.
Hän käski valitsemaan joko pannut tai ulkoilman.

"Sanoitte tahtovanne nukkua, ja nukkukaa, piru vie", sanoi hän minulle,
kun kuumuuden pakosta kiipesin alas.

"Vettä", huohotin pyyhkien hikeä silmistäni, "vettä".

Hän osoitti ovea ja arveli jostakin sieltä ulkoa joen löytyvän. Minä
lähdin sitä hakemaan, eksyin pimeässä, putosin pariin kolmeen kuoppaan
ja luopuen tuumasta palasin viluissani pannuille. Kun olin päässyt
sulaksi, olin janoisempi kuin koskaan. Ympärilläni pummit huokailivat
ja haukottelivat, haukkoivat ilmaa ja huohottivat, ärisivät ja
örisivät, kiemurtelivat ja kääntelehtivät tuskassaan. Meitä oli monta
kadotettua sielua paistumassa helvetin kattilassa, ja koneenkäyttäjä,
saatana omassa persoonassaan, antoi meille vaihtoehdon olla siellä tai
jäätyä ulkoisessa pimeydessä. Ruotsalainen nousi istualleen ja kirosi
hartaasti sitä vaellushalua, joka oli hänet lähettänyt trämppäämään ja
näihin kärsimyksiin.

"Kun minä pääsen takaisin Chicagoon", vannoi hän, "niin hankin työtä ja
pysyn paikassani, kunnes helvetti jäätyy. Sitten lähden kiertelemään
taas."

Ja mikä kohtalon iva! -- Seuraavana päivänä, kun junaraunio oli
korjattu pois tieltä, se ruotsalainen ja minä lähdimme Evanstonista
"appelsiinipikajunan" jäävaunussa, joka oli täynnään aurinkoisen
Kalifornian hedelmiä. Tietysti olivat jäälaatikot, joissa matkustimme,
kylmän takia tyhjät, mutta meille ne eivät olleet sen lämpimämmät. Me
pääsimme niihin vaunujen kattoaukon kautta; ja laatikot olivat
galvanoitua peltiä eivätkä hauskat koskettaa pakkasella. Me lojuimme
niissä väristen ja hytisten sekä neuvottelimme kalisevin hampain
päättäen pysyä niissä, kunnes pääsisimme tämän vieraanvarattoman
ylängön yli Mississipin laaksoon.

Mutta täytyihän syödä, ja me päätimme seuraavalla vaihtoasemalla
pistäytyä "jalkaa heittämässä" ja sitten rientää takaisin laatikkoihin.
Me pääsimme Green Riverin kaupunkiin myöhään iltapäivällä, mutta liian
aikaisin illalliseen katsoen. Ennen aterioita on ovien kolkutus
kaikkein epäkiitollisinta; mutta me teimme nopean päätöksen,
heittäysimme alas vaunun sivuportailta junan saapuessa asemalle ja
juoksimme taloja kohti. Jouduimme erillemme, mutta olimme päättäneet
tavata jäälaatikossa. Minulla oli ensin huono onni; mutta vihdoin,
povessani yhtä ja toista "puraistavaa", juoksin jälleen junaa kohti. Se
oli jo menossa ja hyvää vauhtia. Jäähdytysvaunu, jossa piti tavattaman,
oli jo mennyt ohi, ja monta vaunua jäljempänä tarrauduin tikkaitten
porrasrautoihin, kiipesin nopeasti ylös ja tipautin itseni
jäälaatikkoon.

Mutta olipa junamies nähnyt minut kopistaan, ja seuraavalla
pysähdyspaikalla, Rock Springsissä, hän pisti päänsä laatikkooni ja
sanoi: "Pääsetkö sieltä, sammakonpoika, heti ulos." Tarttui myös
kantapäihini ja kiskoi minut ulos. Minä jäin siihen, ja appelsiinijuna
sekä ruotsalainen sen mukana vyöryi tiehensä.

Lunta alkoi sataa. Kylmä yö oli tulossa. Pimeän tultua minä kuljeskelin
ratapihalla, kunnes löysin tyhjän jäähdytysvaunun. Kiipesin -- en tällä
kertaa jäälaatikkoon, vaan itse vaunuun. Suljin painavat ovet, ja
niiden kumilaidat sulkeutuivat tiiviisti. Seinät olivat paksut.
Ulkopuolinen kylmä ei mitenkään päässyt sisään. Mutta sisäpuolinen ei
ollut lämpöisempi. Kuinka saada se lämpenemään, siinä kysymys. Mutta
"ennen leivätön kuin neuvoton". Kaivoin taskustani joitakin
sanomalehtiä. Ne poltin yhden kerrallaan vaunun lattialla. Savu kohosi
kattoon. Ei hitustakaan siitä lämpimästä päässyt ulos, ja minä vietin
mukavan yön. Ei tehnyt mieleni vähällä herätäkään.

Aamulla satoi vielä lunta. Heittäessäni jalkaa aamiaiseksi menetin
yhden idän tavarajunan. Myöhemmin päivällä "naulasin" kaksi junaa,
mutta jouduin ojaan kummastakin. Iltapäivällä ei lähtenyt tavarajunia
itään. Lunta tuli taajempaan kuin ennen, mutta hämärissä minä olin
matkalla ylimaan pikajunan umpivaunun nokalla. Noustessani sille
toiselta puolen nousi sille joku toiselta. Se oli Oregonista karannut
poika.

Lumipyryssä ei pikajunan ensimmäisen vaunun porras ole mikään
kesäasunto. Tuuli menee suoraan läpi ja kimmahtaa vaunun seinästä
takaisin. Seuraavassa pysähdyspaikassa, pimeän tultua, menin
lämmittäjän puheille. Tarjouduin lapioimaan hiiliä hänen rataosansa
päähän asti, Rawlinsiin. Tarjoukseni otettiin vastaan, työni oli
kivihiilimöykkyjen pienenteleminen lumisessa tenderissä ja niiden
lämmittäjälle lapioiminen: Mutta kun ei ollut työtä koko aikaa, pääsin
välillä pistäytymään konekopissakin.

"Kuules", sanoin lämmittäjälle ensi hengähdyslomallani, "tuolla vaunun
nokalla on pieni poikanen. Hänen on kylmä."

Union Pacificin veturinkopit ovat tilavat, ja me sijoitimme poikasen
lämpimään nurkkaan lämmittäjän istuimen alle, johon hän heti nukahti.
Me saavuimme Rawlinsiin keskellä yötä. Täällä oli veturin mentävä
talliin ja sijalle otettiin toinen. Junan pysähtyessä hyppäsin
veturilta suoraan ison, päällystakkiin puetun miehen syliin. Hän alkoi
tehdä kysymyksiä, mutta minä kysäisin tiukasti, kuka hän oli. Yhtä
tiukasti hän vastasi olevansa sheriffi (poliisipäällikkö). Minä vedin
sarveni sisään, kuuntelin ja vastailin.

Hän kuvaili sen pojan tuntomerkit, joka nukkui kopissa. Minä ajattelin
nopeasti. Perhe oli nähtävästi pojan jäljillä, ja poliisi oli saanut
sähköteitse määräyksiä. Kyllä, minä olin nähnyt pojan. Ensin Ogdenissa.
Päivä sopi sheriffin tietoihin. Mutta se nulikka oli yhä jossakin
jäljelläpäin, selitin minä, sillä hänet oli heitetty ojaan juuri tästä
pikajunasta sen lähtiessä Rock Springsistä. Ja koko ajan rukoilin
itsekseni, ettei se nulikka vain heräisi, tulisi alas ja saattaisi
minua kiikkiin.

Sheriffi jätti minut lähteäkseen tiedustelemaan asiaa junamiehiltä,
mutta ennen lähtöään hän sanoi: "Bo, tämä paikka ei ole sinua varten.
Ymmärrät? Sinä lähdet tällä junalla edelleen, etkä erehdy. Jos tapaan
sinut..."

Minä vakuutin, etten ollut omasta halustani hänen kaupungissaan, että
siihen oli ainoana syynä junan pysähtyminen ja että hän ei näe
savuakaan minusta, kun lähden hänen pyhästä kaupungistaan.

Hänen lähdettyään junamiehiä haastattelemaan hypähdin takaisin
veturinkoppiin. Poikanen oli hereillä ja hieroi juuri silmiään. Minä
kerroin hänelle uutisen ja käskin hänen mennä mukana talliin. Ja
lyhyesti sen asian kuitatakseni sanon, että nulikka lähti samassa
ylimaanjunassa edelleen veturinnokalla, ohjeenaan ensi pysähdyspaikalla
yrittää lämmittäjän luvalla veturinkoppiin. Minä puolestani jouduin
ojaan. Uusi lämmittäjä oli nuori eikä uskaltanut rikkoa yhtiön
säädöstä, ettei saa laskea kulkureita veturiin, ja niin hän palautti
minut alas noustessani tarjoamaan apuani hiilien lapioimisessa. Toivon
sen poikasen sentään saaneen hänet heltymään, sillä veturinnokalla olo
siinä myrskyssä olisi merkinnyt kuolemaa.

Omituista kyllä en muista tarkalleen, miten Rawlinsissa jouduin ojaan.
Muistan vain, kuinka katsoin lumimyrskyyn katoavaa junaa ja lähdin
kapakkaan saadakseni jotakin lämmintä. Siellä oli valoisaa ja lämmintä.
Elämä parhaillaan. Farao-, ruletti-, noppapeli- ja pokeripöydät
täydessä käynnissä ja jotkut hullut karjapojat pitivät äänekästä iloa.
Minun oli juuri onnistunut veljestyä heidän kanssaan ja olin kumoamassa
ensimmäistä ryyppyäni heidän kustannuksellaan, kun raskas käsi
laskeutui olalleni. Minä käännähdin ja huokaisin. Sheriffi!

Sanaakaan sanomatta hän johdatti minut ulos tuiskuun.

"Ratapihalla on appelsiinijuna", hän sanoi.

"On pirun kylmä yö", sanoin minä.

"Se lähtee kymmenen minuutin kuluttua", sanoi hän.

Siinä kaikki. Ei mitään keskusteltavaa. Ja siinä junassa minä lähdin.
Olin jääkaapissa. Luulin jalkaini paleltuvan piloille ennen aamua, ja
viimeiset parikymmentä mailia Laramiehin minä tanssin vaunun portailla.
Pyry oli niin sakea, etteivät kiertolaiset minua nähneet, enkä olisi
välittänyt, vaikka olisivat nähneetkin.

Neljännestaalallani ostin lämpimän aamiaisen Laramiessa ja heti olin
taas ylimaanjunan pakettivaunun portailla kiiveten sen mukana yli
Kalliovuorten selkärangan. Eipä ole tapana kulkurien matkustella
pikajunissa päivisin, mutta tässä myrskyssä en luullut junamiesten
hennovan heittää miestä ojaan. Eivätkä heittäneetkään. Tulivat vain
joka pysähdyspaikalla katsomaan, enkö vielä ollut kuoliaaksi
paleltunut.

Amesin muistomerkin luona vuorten korkeimmalla kohdalla -- en muista
korkeuslukua -- tuli jarrumies luokseni viimeisen kerran. "Kuules, Bo",
sanoi hän. "Näetkö tuota tavarajunaa tuolla sivuraiteella?"

Näin minä. Se oli kuuden jalan päässä. Muuten en siinä myrskyssä olisi
sitä nähnytkään.

"Weil, siinä on eräässä vaunussa Kellyn armeijan jälkisakki. Niillä on
olkia allaan ja niitä on niin paljon, että vaunu pysyy lämpimänä."

Hänen neuvonsa oli hyvä, ja minä noudatin sitä, kuitenkin valmiina, jos
hän olisi pistänyt "vasenkätistä", kiepsahtamaan takaisin pikajunaan.
Mutta hän oli puhunut totta. Minä löysin vaunun -- se oli iso
jäähdytysvaunu, jonka tuulenalusovi oli avattu ilmanvaihtoa varten.
Kiipesin ylös ja astuin sisään. Polkaisin miehen jalalle ja toisen
käsivarrelle. Valoa oli niukalti, ja minä näin vain sääriä, käsivarsia
ja miesruhoja merkillisessä sekasorrossa. Eipä muualta voisi löytää
sellaista ihmisaineistoa. Ne olivat pitkällään, poikkipuolin, toistensa
yli ja ympäri. Neljäyhdeksättä reimaa pummia ottaa aika tilan, kun ovat
pitkällään. Ne miehet, joille astuin, taisivat vähän ärähtää. Niiden
ruumiit ainakin liikahtivat kuin meren aallot ja ihan tahtomattani
painoivat minua eteenpäin. En nähnyt mitään olkista paikkaa, mihin
astua, ja niin astuin yhä miesten jäsenille. Levottomuutta syntyi
niiden keskuudessa, ja minua lykättiin yhä eteenpäin. Menetin
tasapainoni ja putosin istualleni. Onnettomasti kyllä jäi alleni jonkun
pää. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kohahtanut kontalleen
vihassa, ja minä lensin kautta ilman. Mikä ylös lentää, sen on alas
tultava, ja minä tulin alas toisen miehen pään kohdalle.

Mitä sen jälkeen tapahtui, se on vain hyvin epäselvänä muistossani.
Kuljin kuin puimakoneen läpi. Minut lennätettiin vaunun toisesta päästä
toiseen. Ne kahdeksankymmentäneljä pummia vanuttivat minua, kunnes
minusta ei ollut paljoa jäljellä, ja silloin kuin ihmeen kautta näin
olkisen paikan, johon asetuin. Olin päässyt sakkiin, ja hauskaan
sakkiin tosiaankin. Koko sen päivän lennätimme eteenpäin lumimyrskyssä,
ja ajan kuluksi päätettiin, että kunkin oli kerrottava tarina. Ehtona
oli, että jutun oli oltava hyvä, ja lisäksi sellainen, jota kukaan ei
ennen ollut kuullut. Rangaistukseksi säädettiin se puimakonesatsi.
Kukaan ei sitä hankkinut itselleen. Ja sanonpa heti, etten koko
elämässäni ole kuullut niin mainiota kertomuskokoelmaa. Koossa
oli neljäyhdeksättä miestä kaikista ilmansuunnista -- minä
viidentenäyhdeksättä -- ja jokainen kertoi mestarinäytteen. Täytyi,
sillä vaihtoehtona oli puimakone.

Myöhään illalla saavuimme Cheyenneen. Lumimyrsky oli huipussaan, ja
vaikka viime ateriamme oli ollut aamiainen, ei kellään ollut halua
lähteä jalkaa heittämään illaliiseksi. Koko yön me vielä matkasimme
myrskyssä, ja seuraava päivä tapasi meidät Nebraskan ihanilla
lakeuksilla, ja yhä olimme matkalla. Mutta me olimme irti myrskystä ja
vuoristosta. Siunattu aurinko paistoi yli hymyilevän maan, emmekä me
olleet syöneet neljäänkolmatta tuntiin. Saimme tietää, että juna saapuu
puolenpäivän aikaan kaupunkiin, jonka nimi oli kai Grand Island.

Me keräsimme kolehdin ja lähetimme sähkösanoman sen kaupungin
viranomaisille. Sen tekstinä oli, että 85 tervettä, nälkäistä pummia
saapuu puolenpäivän junassa ja että olisi mainio juttu, jos heille
olisi päivällinen valmiina. Niillä viranomaisilla oli kaksi tietä
valittavana. He voivat ruokkia meidät tai heittää vankilaan.
Viimeksimainitussa tapauksessa heidän täytyisi joka tapauksessa ruokkia
meitä, ja he päättivät viisaasti kyllä, että yksi ateria sai riittää.

Kun tavarajuna saapui kaupunkiin, istuimme me vaunujen katoilla
heilutellen jalkojamme päivänpaisteessa. Koko kaupungin poliisivoima
kuului vastaanottokomiteaan. He johtivat meidät pikku sakkeina
kaupungin eri hotelleihin ja ravintoloihin, missä päivällinen oli
meille valmistettuna. Olimme olleet kuusineljättä tuntia ruoatta emmekä
tarvinneet opastusta, mitä tehdä. Sen jälkeen meidät marssitettiin
takaisin asemalle. Poliisi oli varmuuden vuoksi pakottanut tavarajunan
odottamaan meitä. Se lähti hitaasti, ja viisiyhdeksättä kulkuria
rimpuili sen vaiheilla tarttuen seinänvieriportaisiin. Me "valtasimme"
junan.

Sinä iltana emme saaneet illallista -- ei saanut sakki, mutta minä
kyllä. Näet illallisen aikaan, kun juna oli lähdössä jostakin kylästä,
kiipesi vaunuun, jossa juuri pelasin pedroa kolmen muun jäykkäniskan
kanssa, muuan mies. Hänen paitansa rinnus oli epäilyttävästi
pullollaan. Kädessä hänellä oli kuhmuinen peltipurkki, josta nousi
tuoksu. Minä haistoin "jaavaa". Annoin korttini katselevalle toverille
ja pyysin anteeksi poistumistani. Sitten, vaunun toisessa päässä,
kateellisten katseitten seuraamana minä jaoin hänen jaavansa ja
paitansa sisällyksen hänen kanssaan. Se mies oli ruotsalainen veikkoni.

Kymmenen maissa illalla päästiin Omahaan.

"Vaihdetaan sakkia", sanoi hän.

"Vaikka vain", sanoin minä.

Junan saapuessa Omahaan olimme valmiit täyttämään aikomuksemme. Mutta
Omahan asukkaat olivat valmistuneet myös. Ruotsalainen ja minä
roikuimme sivuportaissa valmiina tipauttamaan itsemme alas. Mutta juna
ei pysähtynytkään. Lisäksi oli rivi poliiseja, napit ja tähdet loistaen
sähkövalossa, radan kummallakin puolella. Ruotsalainen tiesi, ja minä
tiesin, mitä meille tapahtuisi, jos niiden syliin tipahtaisimme. Me
emme hellittäneet portaistamme, ja juna kulki edelleen yli
Missouri-joen Council Bluffsiin.

"Kenraali" Kelly oli kahdentuhannen pumminsa kanssa leirillä
Chautauqua-puistossa muutaman mailin päässä. Me olimme hänen armeijansa
jälkijoukon loppusakki ja lähdimme nyt marssimaan leirille. Ilta oli
kääntynyt kylmäksi, ja raskaat tuulenpuuskaukset, sateen mukana tullen,
kastelivat ja saivat meidät värisemään. Joukko poliiseja vartioi meitä
ja seurasi leiriin asti. Ruotsalaisen kanssa vaanimme sopivaa
tilaisuutta ja pääsimme pujahtamaan tiehemme.

Sade tuli alas kuuroina, ja pimeässä, missä ei nähnyt mitään kasvojensa
edessä, me hapuilimme kuin sokeat. Vaistomme ohjasi meitä, sillä pian
osuimme krouvin kohdalle -- ei avoimen ja vilkasliikkeisen, ei myöskään
sellaisen, joka yöksi oli suljettu, eikä sellaisenkaan kapakan
kohdalle, jolla on vakituinen osoite, vaan me satuimme sellaiselle
krouville, joka oli tukkien varassa siirrettävissä toiseen paikkaan.
Ovet olivat lukossa. Ilkeä tuuli ja sade olivat niskassamme. Emme
epäröineet. Rikki rysähti ovi, ja me painuimme sisään.

Minä olen ollut monasti huonossa yökortteerissa, "kantanut lippua"
kaiken yötä helvetillisissä suurkaupungeissa, maannut vesilätäköissä,
nukkunut lumessa kahden huovan alla lämpömittarin osoittaessa 74
astetta (Fahrenheitia) alle nollan, mutta sen voin vakuuttaa, etten
surkeampaa yötä ole viettänyt kuin sen yön siinä siirrettävässä
kapakassa sen ruotsalaisen seurassa Council Bluffsissa. Talo kun oli
tukkien varassa, niin tuuli vihelsi sen lukuisissa lattia-aukoissa.
Toiseksi sen varastot olivat tyhjät; ei ollut pulloihin pantua
tulivettä, millä lämmitellä ja saada kurjuutensa unohtumaan. Meillä ei
ollut peitteitä, vaan märkinä pintaa myöten koetimme nukkua. Minä
vääntäysin kapakkatiskin ja ruotsalainen pöydän alle. Lattian aukot
tekivät nukkumisen mahdottomaksi, ja vähän päästä kiipesin tiskille. Ja
hetken kuluttua kiipesi ruotsalainen pöydälleen.

Ja siinä minä väristen rukoilin aamun koittamista. Minä värisin, kunnes
en enää voinut väristä, kunnes värisemislihakset uupuivat ja vain
tuottivat ankaraa tuskaa. Ruotsalainen vaikeroi ja huokaili: "Ei
koskaan enää, ei koskaan." Hän hoki tätä lausetta alinomaa,
keskeyttämättä, tuhatkertaisesi; ja kun hän torkahti, hoki hän sitä
unissaankin.

Aamun harmaan valon koittaessa me lähdimme tästä kidutuksen paikasta ja
tulimme sumuiseen, kylmään, värisyttävään ilmaan. Me kompuroimme
rautatielle. Minä päätin palata Omahaan heittämään jalkaa aamiaiseksi,
ja toverini päätti lähteä Chicagoon päin. Eron hetki oli tullut.
Kohmettuneet kätemme ojentuivat toisiaan kohti. Me värisimme kumpikin.
Kun koetimme puhua, ei jähmettyneiltä huulilta ääntä lähtenyt. Siinä
seisoimme yksin, maailman hylkääminä; näimme vain rautatien, jonka
kumpikin pää haihtui häilyvään sumuun. Me tuijotimme mykkinä toisiimme
käsien alkaessa puristaa toisiaan toverillisesti. Ruotsalaisen kasvot
olivat siniset vilusta, ja minun mahtoivat olla samanlaiset.

"Ei enää koskaan, vai mitä?" sain sanotuksi.

Sanat pyrkivät muodostumaan hänen kurkussaan, sitten tuli hänen
kylmettyneen sielunsa pohjasta heikko kuiskaus: "Ei koskaan
kulkuriksi."

Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten lujemmalla äänellä: "En enää lähde
kulkuriksi. Hankin työpaikan. Paras olisi sinunkin. Tällaisista öistä
saa reumatismin."

Hän puristi kättäni: "Hyvästi, Bo."

"Hyvästi, Bo", sanoin minä.

Sumu nielaisi meidät helmaansa. Se oli lopullinen eromme. Mutta tässä
on tervehdykseni, veli Ruotsalainen missä lienetkin. Toivon, että sait
haluamasi työpaikan.




Reisupoikia ja kisakissoja


Aina vähän väliä saan sanomalehdistä, aikakaus- ja tietosanakirjoista
lukea elämäkerrallisia kuvauksia itsestäni, joissa sievin lausein
sanotaan minun ruvenneen kulkuriksi tehdäkseni yhteiskunnallisia
tutkimuksia. Tämä on elämänkertojien puolelta hyvin ystävällisesti
tehty, mutta tieto on epätarkka. Minusta tuli kulkuri, trämppi -- niin,
sen elämänhalun takia, mikä minussa oli, sen levottoman vaellushalun
takia, mikä kuohui veressäni. Yhteiskuntatutkimus tuli jälkeenpäin
niinkuin sukeltaessa pinnan kastuminen. Minä lähdin kulkurien poluille,
koska en voinut olla lähtemättä, koska ei ollut rautatielipun hintaa
taskussani, koska olin sellaiseksi syntynyt, etten voinut tehdä työtä
alinomaa "samalla vuorolla", ja koska -- niin, koska oli helpompi
lähteä kuin olla lähtemättä.

Olin siihen aikaan kotikaupungissani, Oaklandissa, ja olin
kuusitoistavuotias. Olin myös saavuttanut häikäisevän maineen
valitsemassani seikkailijasakissa, jossa olin tunnettu "Osterirosvojen
Prinssinä". Totta on, että piirini ulkopuolella olevat kunnialliset
lahtilaivurit, lastaajat, jahtimatruusit ja osterien lailliset
omistajat nimittivät minua "hamppariksi", "heittiöksi", "varkaaksi" ja
"rosvoksi" ja antoivat muita vähemmän sieviä nimityksiä -- joita
kaikkia pidimme kunnianiminä ja jotka kohottivat omanarvontuntoani
korkealla istuimellani. En ollut silloin vielä lukenut Miltonin
"Kadotettua paratiisia", mutta kun sitten tutustuin sen säkeeseen:
"Parempi herrana helvetissä kuin taivaassa palvelijana", niin tunsin,
että suurten sielujen ajatukset kulkevat samoja ratoja.

Tähän aikaan tapahtumain onnekas yhteensattuma heitti minut kulkurien
poluille. Ei sattunut olemaan osterinpyynnissä mitään tehtävää, minun
oli haettava Beniciasta, neljänkymmenen mailin päästä, joitakin huopia,
ja Porta Costassa, muutaman mailin päässä Beniciasta, oli muuan vene
poliisilla panttina. Nyt oli tämän veneen omistaja tuttavani, nimeltä
Dinny McCrea. Veneen oli Whisky-Bob, toinen tuttava, varastanut ja
jättänyt Porta Costaan. (Whisky-Bob parka, vasta viime talvena
vedettiin hänen ruumiinsa lahden vedestä ja sen oli ampunut täyteen
reikiä ties kuka.) Minä olin tullut "ylävirralta" alas vähää ennen ja
ilmoittanut Dinny McCrealle hänen veneensä olinpaikan, ja hän oli
tarjonnut minulle kymmenen dollaria sen tuomisesta Oaklandiin.

Aikaa minulla oli. Istuin laiturilla jutellen asiasta Kreikan-Nikin
kanssa, joka hänkin oli jouten oleva osterirosvo. "Lähdetään", sanoin
Nikille, ja hän oli suostuvainen. Oli muuten "poikki". Minulla oli
sentään viisikymmentä senttiä ja pieni vene. Edellinen sijoitettiin
jälkimmäiseen leivän, suolalihan ja sinappirasian muodossa. (Me söimme
halulla ranskalaista sinappia siihen aikaan.) Sitten myöhään
iltapäivällä nostimme purjeen ja lähdimme. Purjehdimme koko yön, ja
seuraavana aamuna, nousevan vuoksiaallon harjalla, tuulen työntäessä
takaapäin tulimme uljaasti Carquinez-väylää pitkin Porta Costaan. Siinä
oli varastettu vene, tuskin viidenkolmatta jalan päässä laiturista. Me
laskimme siihen kiinni ja pudotimme pienen purjeemme. Lähetin Nikin
kohottamaan ankkuria ja kävin itse purjenuoria irroittamaan.

Laiturille juoksi mies ja huusi meille jotakin. Se oli poliisi. Silloin
muistui mieleeni, etten ollut ottanut Dinnyltä valtakirjaa hänen
veneensä haltuunottamiseksi.

Sitäpaitsi tiesin poliisin vaativan viisikolmatta dollaria veneen
talteenottamisesta ja hoitamisesta. Minun viimeinen puolidollariani oli
mennyt suolalihaan ja ranskalaiseen sinappiin, ja palkkiota oli
tiedossa vain kymmenen dollaria. Minä vilkaisin Nikkiin. Hänellä näytti
olevan ankkuri nousemassa. "Vedä hiidessä", kuiskasin hänelle ja
käännyin vastaamaan poliisille. Puhuessamme yht'aikaa kohtasivat
sanamme toisensa veden yllä ja törmäsivät vastakkain. Nikki veti
ankkuria niin että luulin jonkun suonen kädestä repeävän. Kun poliisi
oli lopettanut uhkauksensa ja varoituksensa, kysyin häneltä, kuka hän
oli. Sinä aikana, jonka hän tuhlasi sen selittämiseen, sai Nikki
ankkurin irti. Minä tein nopeita laskelmia. Poliisin jalkain luona
olivat portaat ja niiden alapäässä vene. Siinä airot. Mutta se oli
munalukossa. Sen varaan minä tein laskelmani. Tunsin poskillani tuulen
viiman, näin veden vuolteen, katsoin montako nuoranpäätä vielä oli
päästettävä, silmäsin taljoja ja pylpyröitä ja tiesin kaiken olevan
kunnossa sekä heitin arvelemiset hiiteen.

"Ankkuri veneeseen", huusin Nikille, tempasin nuorat irti kiittäen
kohtaloa siitä, että Whisky-Bob oli sitonut ne vetosolmuun eikä
"umpeen".

Poliisi oli hypähtänyt portaitten alapäähän ja hapuili lukkoa. Ankkuri
nousi veneeseen, ja viimeisen siteen käsissäni irroittuessa sai poliisi
veneensä irti ja tarttui airoihin.

"Nosta", komensin ojentaen Nikille toisen ja tarttuen itse toiseen
nostoköyteen. Poliisi oli juuri tarttumassa aluksemme perään.
Tuulenpuuska täytti samassa purjeemme, ja me tempauduimme liikkeelle.
Mainiota. Jos olisi ollut musta lippu, olisin kohottanut sen riemuiten.
Poliisi nousi seisomaan, ja hänen kielensä elävyyden rinnalla
kalpenivat kirkkaan päivän värit. Tapaili myös ampuma-asetta.

Mutta emmehän me varastaneet sitä venettä. Se ei ollut hänen. Mehän
vain varastimme hänen palkkionsa, joka oli hänen erityinen
keinottelumuotonsa. Emmekä me sitäkään itsellemme varastaneet, vaan
tuttavalleni Dinny McCrealle.

Benician ohi tulimme muutamassa minuutissa, ja muutaman hetken päästä
olivat myös minun huopani veneessä. Käänsimme aluksen kulkemaan
höyrylaivalaiturin päitse, niin että näkisimme, jos sille joku tulisi.
Eihän sitä tiennyt. Ehkäpä Port Costan poliisi oli soittanut Benician
poliisille kertoen tulostamme. Pidimme sotaneuvottelun. Lojuimme
kannella auringon lämpimässä, raittiin viiman vilvoittaessa kasvojamme
ja virran vieriellessä allamme. Mahdoton oli sinä iltana päästä
Oaklandiin iltapäiväksi ennen luodeveden aikaa. Ja arvasimme
poliisinkin ryhtyneen toimiin Carquinez-väylän kohdalla, niin että
meillä ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa seuraavaa pakovettä, joka
tulisi kahden aikaan aamulla, päästäksemme pimeässä livahtamaan ohi
nuuskijain.

Me makailimme kannella, polttelimme savukkeita ja iloitsimme siitä,
että elimme. Silmäsin virran vauhtiin veneen sivulla ja sanoin: "Tällä
tuulella pääsisi pian Rio Vistaan."

"Ja sen rannoilla on hedelmäaika", lisäsi Nikki.

"Alavesi virralla", sanoin. "Paras aika vuodesta mennä Sacramentoon."

Me kohahdimme ylös ja katsoimme toisiimme. Mainio länsituuli valui
yllemme kuin viini. Tarkastimme vielä kerran virran voimaa. Minä
väitän, että syy oli yksinomaan sen vuoksivirran ja hyvän, sopivan
tuulen. Ne vaikuttivat merimiesvaistoihimme. Jos niitä ei olisi ollut,
olisi koko se tapahtumain sarja, joka minut johti kulkurien poluille,
katkennut.

Emme sanoneet sanaakaan, pudistimme pian vetelyyden pois ja kohotimme
purjeet. Seikkailumme Sacramento-virralla eivät kuulu tähän
kertomukseen. Mutta vihdoin saavuimme pääkaupunkiin ja kiinnitimme
aluksemme laituriin. Vesi oli mainiota, ja me kulutimme suurimman osan
aikaamme uimalla. Hietarannalla rautatiesillan vierellä tapasimme
joukon muitakin uimareita. Uintimme lomassa lojuimme hiekalla
tarinoiden. Ne puhuivat eri kieltä kuin meidän sakki. Toinen sanasto
tykkänään. Olivat reisupoikia, ja joka sanalta tarttui minuun Polun
viehätys yhä lujemmin.

"Kun olin Alabamassa", aloitti juttunsa joku niistä; tai sanoi toinen:
"Tullessani C. & A-rataa K. C:stä"; kolmas tiesi, että "C. & A:lla ei
ole umpivaunuissa portaita". Ja minä makasin ääneti ja kuuntelin. "Lake
Shoren tiellä Ohiossa sattui minulle", jutteli muuan reisupoika; ja
toinen: "Oletko matkustanut Wabash-radan 'Tykinluodilla'?" -- "En",
vastasi toinen, "mutta olen lähtenyt Chicagosta Valkoisella Postilla".
-- "Puhukaa te rautateistä -- odottakaahan, kun pääsette
Pennsylvaniaan; neljä raidetta rinnan, ei vesitorneja, vaan ottavat
vettä lennossa, se se on kulkua." -- "Pohjois-Pacific on huono tie
nyt." -- "Salinas on mennyttä kalua, mullit äkäisiä." -- "Jouduimme
kiikkiin El Pasossa Mokki-Pojan kanssa." -- "Pistäytykääs kerran
Kanadan ranskalaismaalla -- eivät siellä ymmärrä ollenkaan engelskaa --
sanokaa 'mangee, madame, mangee, ei puhu ranska', hieraiskaa vatsaanne
ja olkaa nälkäisen näköiset, niin saatte viipaleen sianvatsaa ja
kimpaleen kuivaa taulaa."

Ja minä makasin hietikolla ja kuuntelin. Näiden rinnalla oli koko
osterirosvous kuin kolmekymmentä senttiä. Uusi maailma kutsui minua
joka sanalta -- maailma, jossa oli teitä ja tunneleita, umpiportaita ja
sivuovi-pullmanneja, oli mäjäyksiä ja puraisuja, "käyräkäsiä" ja
"myttyjusseja", taulaa ja taitureita. Ja kaikki huokui seikkailua.
Hyvä, minä tahdoin tutustua tähän maailmaan. Heittäysin noiden
reisupoikain pariin. Olin yhtä voimakas kuin kuka tahansa heistä, yhtä
nopsa, yhtä jäntevä, ja aivoni olivat yhtä hyvät.

Uinnin jälkeen, kun ilta tuli, he pukeutuivat ja lähtivät kaupungille.
Minä mukaan. Pojat alkoivat "pommittaa pääväylää" saadakseen "hienoja",
s.o. ryhtyivät pääkadulla kerjäämään rahoja. Minä en ollut elämässäni
kerjännyt, ja tämä oli luonnolleni kovin pähkinä, kun ensin lähdin
Polulle. Minulla oli tuhma päähänpinttymä kerjuuta vastaan. Filosofiani
sanoi siihen aikaan, että oli kunniakkaampaa varastaa kuin kerjätä ja
että rosvous oli vieläkin hienompaa siihen liittyväin vaarain ja
suuremman rangaistusuhkan takia. Osterirosvona olin jo tutustunut lain
kouraan siinä määrin, että jos sen tuomiot olisin palvellut, olisi
minulta mennyt tuhat vuotta vankiloissa. Rosvous oli miehekästä, kerjuu
noloa ja hävettävää. Mutta minä kehityin niinä päivinä, kunnes opin
pitämään kerjuuta huvittavana ajanviettona, älyä kysyvänä pelinä,
hermojen koettelijana.

Mutta tänä ensi iltana en saanut itseäni siihen pakotetuksi, ja seuraus
olikin, että kun pojat olivat valmiit menemään ravintolaan, olin minä
yhä "poikki". Miini-Poika, luulen ma, antoi minulle hinnan, ja me
söimme sakilla. Mutta syödessäni mietiskelin. Toinen oli kerjännyt, ja
minä hyödyin. Minä päätin, että varastetun tavaran vastaanottaja oli
koko joukon kehnompi kuin varas ja että toista kertaa ei sitä sattuisi.
Eikä sattunutkaan. Minä rohkaisin mieleni seuraavana päivänä ja "heitin
jalkaa" yhtä hyvin kuin naapurikin.

Kreikan-Nikin kunnianhimo ei vetänyt Polulle. Hän ei onnistunut
yrittäessään heittää jalkaa, ja hän katosi eräänä iltana mennen
jollakin jaalalla San Franciscoon. Viime viikolla tapasin hänet
nyrkkeilynäytöksessä. Hän oli edistynyt. Istui kunniapaikalla areenan
luona. On ammattinyrkkeilijä-yhdistyksen taloudenhoitaja ja ylpeä
ammatistaan. Tavallaan hän on näin kotikaupungissaan tähti
urheilualalla.

"Eipä ole kukaan 'reisupoika', ennenkuin on kulkenut yli Mäen", se oli
Polun laki Sacramentossa julistettuna. All right, minun oli siis
mentävä yli Mäen ja ansaittava kannukseni. "Mäki" oli, sivumennen
sanoen, Sierra Nevadan vuoristo. Koko sakki oli matkalla yli Mäen ja
minä tietenkin mukana. Se oli myös Ranskan-Pojan ensi seikkailu
Polulla. Hän oli juuri karannut kotoaan San Franciscosta. Hänen ja
minun oli nyt suoritettava sällinäyte. Ohimennen huomautettakoon, että
minun Prinssi-nimeni oli haihtunut olemattomiin. Minä olin saanut
"monikani". Olin Seilari-Poika, sittemmin Friscon Poika, kun
Kalliovuoret jo olivat minun ja synnyinvaltioni välillä.

Kello 10.20 lähti Central Pacificin ylimaanjuna Sacramenton asemalta
itää kohti -- tuo aikamäärä on lähtemättömästi painunut mieleeni. Meitä
oli toistakymmentä, ja me hapuilimme pimeässä edelläpäin valmiina
hyppäämään junaan sen lähdettyä liikkeelle. Kaikki paikkakunnan
reisupojat, mitä tunsimme, olivat tulleet katsomaan meidän
tipahtamistamme, jopa tipauttamaankin, jos voisivat. Se oli heidän
pilantekotapojaan, ja nelisenkymmentä heitä vain oli sitä
toteuttamassa. Heidän johtajanaan oli rempseä reisupoika nimeltä Bob.
Sacramento oli hänen kotikaupunkinsa, mutta kuljeskellut hän oli yli
maan. Hän otti Ranskan-Pojan ja minut erilleen ja antoi tämän tapaisen
neuvon: "Me koetamme tipauttaa ojaan koko roikan, ymmärrättekö? Mutta
te kaksi olette heikot. Muut saavat pitää huolta itsestään. Niin pian
kuin saatte naulatuksi umpiportaan, niin kattakaa se. Ja pysykää
katolla Rosevillen yhdysaseman ohi, sillä siellä ovat poliisit
pirullisia siepaten jokaisen, jonka tapaavat."

Veturi vihelsi, ja ylimaanjuna lähti. Siinä oli kolme umpiporrasta --
tilaa siis kaikille. Olisimme tietenkin mieluimmin livahtaneet
paikoillemme huomaamatta, mutta neljäkymmentä ystäväämme ryntäsivät
yhteen mylläkkään pitäen mitä häpeämättömintä menoa ja julkista
kuuluttelua. Bobin neuvoa noudattaen minä heti nousin postivaunun
katolle. Siinä makasin sitten sydämen tykyttäessä koko joukon
ylimääräisiä sykähdyksiä ja kuuntelin toisten remua. Koko junamiehistö
oli edelläpäin, ja ojaan heittäminen oli käynnissä nopeasti ja
armottomasti. Kun juna oli kulkenut puolen mailia, se pysähtyi, ja
junamiehet heittivät jäljelläolevatkin ojaan. Minun yksin oli
onnistunut jäädä.

Takanapäin, luonaan pari kolme toveria, jotka olivat tapauksen nähneet,
makasi Ranskan-Poika molemmat jalat poikki. Hän oli livennyt ja
kompastunut -- siinä kaikki, ja pyörät olivat suorittaneet lopun.
Sellainen oli ensi astumiseni Polulle. Kaksi vuotta myöhemmin tapasin
Ranskan-Pojan ja tarkastin hänen "tynkänsä". Tämä oli kohteliaisuuden
osoitus. Raajarikot kernaasti tutkituttavat tynkiään. Kulkuripolun
nähtävyyksiin kuuluu kahden sellaisen kohtaus. Heidän yhteinen
onnettomuutensa on loppumattoman keskustelun aiheena heidän keskensä;
he kertovat kuinka se tapahtui, kuvailevat mitä tunsivat leikattaessa,
lausuvat arvosteluja omastaan ja toisen lääkäristä, vetäytyvät sivuun,
riisuvat ryysynsä ja siteensä sekä vertailevat tynkiä.

Mutta vasta muutamia päiviä myöhemmin, Nevadan tuolla puolen, kun sakki
sai minut kiinni, sain kuulla Ranskan-Pojan onnettomuudesta. Sakki
itsekin tuli varsin huonossa kunnossa. Oli ollut mukana junarikossa
lumisuojuksilla; Ilo-Joe oli siteissä, reidet poikki, ja muut
parantelivat haavojaan ja murtumiaan.

Mutta, palatakseni lähtöömme, minä lojuin sillä välin vaunun katolla,
koettaen muistaa, oliko Rosevillen yhdysasema, josta Bob oli minua
varoittanut, ensimmäinen vai toinen pysähdyspaikka. Enkä minä alas
tullut sittenkään. Olin outo pelissä ja tunsin olevani paremmassa
turvassa siellä, missä olin. Mutta enpä koskaan kertonut sakille, että
olin koko yön katolla, yli Sierrain, läpi lumikatosten ja tunnelien,
sekä alas Truckeehen toisella puolen, johon saavuin klo 7 aamulla.
Sellainen menettely oli sopimaton, ja minä olisin joutunut
naurunalaiseksi. Täten vasta ensi kerran tunnustan totuuden, kuinka
silloin kuljin yli Mäen. Mutta sakki tunnusti minut vertaisekseen, ja
kun tulin takaisin Sacramentoon, olin täysiverinen reisupoika.

Mutta paljon oli vielä opittavaa. Bob oli opettajani, ja hän oli hyvä.
Muistanpa erään illan (oli juuri näyttely Sacramentossa, ja me olimme
liikkeellä pitäen hyvää aikaa), kun kadotin hattuni tappelussa. Siinä
seisoin kananvarkaana kadulla, ja Bobin oli minut pelastettava. Hän
veti minut vähän sivulle ja antoi ohjeet. Olin juuri tullut kolmen
päivän reisulta vankilasta ja tiesin, että jos nyt jouduin "kiikkiin",
olin pahassa pulassa. Mutta eipä sopinut myöskään vilauttaa valkeaa
sulkaa. Minä olin ollut Mäen takana, olin sakissa täysiverinen, ja
minun oli huutooni vastattava. Niin hyväksyinkin Bobin ohjeet, ja hän
tuli mukaan tarkastamaan, kuinka niitä noudatin.

Asetuimme K-kadun jalkakäytävälle, muistaakseni viidenteen kulmaan.
Ilta oli aikainen ja katu oli täynnä väkeä. Bob tarkasteli jokaisen
ohikulkevan kiinalaisen päähinettä. Olin ihmetellyt, miksi reisupojilla
yleensä oli "viiden dollarin kankealaitaiset Stetsonhatut", ja nyt
tiesin. Saivat ne niin kuin minä nyt olin saava kiinalaisilta. Olin
hermostunut -- niin paljon kansaa oli läsnä; mutta Bob oli kylmä kuin
jäävuori. Monta kertaa, kun minä jo lähdin kiinalaista kohti,
jännittyneenä ja valmiina, hän veti minut takaisin: hän tahtoi, että
saisin hyvän hatun, ja sellaisen, joka sopisi. Ohi kulki hattu, joka
oli sopiva, mutta ei uusi; ja kymmenkunnan mahdottoman hatun jälkeen
tuli uusi, mutta se ei ollut sopivaa kokoa. Ja kun tuli uusi ja sopiva,
ei lieri ollut kyllin leveä tai oli se liian leveä. Kylläpä se Bob oli
tarkka. Minä olin jo niin hermostunut, että olisin ottanut minkälaisen
päähineen tahansa.

Vihdoin tuli hattu, ainoa hattu Sacramentossa minua varten. Minä
tiesin, että se oli se, heti sen nähtyäni. Minä vilkaisin Bobiin. Hän
loi silmäyksen poliisiin päin ja päätään nyökäytti. Minä kohotin hatun
kiinalaisen päästä ja laskin sen omaani. Se sopi kuin valettu. Sitten
lähdin. Kuulin Bobin huudahtavan, ja näin hänen painiskelevan
vimmastuneen mongolin kanssa. Juoksin. Käännyin seuraavasta kulmasta.
Katu ei ollut niin täysi kuin K, ja minä kävelin tyyntyäkseni, huohotin
ja onnittelin itseäni uuden hattuni ja pakoonpääsyni johdosta.

Ja silloin, äkkiä, kulman taitse kiepsahti siihen paljaspää
kiinalainen. Mukanaan oli hänellä joukko kansalaisiaan ja niiden
kantapäillä puolen tusinaa miehiä ja poikia. Minä lennätin seuraavaan
kulmaan, juoksin kadun poikki ja seuraavan kulman taa. Arvelin nyt
ainakin hänestä päässeeni, ja aloin kävellä taas. Mutta kulman takaa
tuli hännissäni se sitkeä mongoli. Olimme kuin tarinan jänis ja siili.
Hän ei juossut niin nopeaan kuin minä, mutta hän lönkytti jäljessä omaa
tahtiaan ja tuhlasi paljon henkeään äänekkääseen metelöimiseen. Hän
kutsui koko Sacramenton todistamaan häväistystään, ja hyvä joukko
sacramentolaisia saikin sen kuulla ja joukkoutui hänen kantapäilleen.
Minä juoksin kuin jänis, mutta aina se siili, seurassaan yhä kasvava
armeija, pääsi jäljilleni. Mutta kun sitten poliisikin oli yhtynyt
hänen sakkiinsa, panin parhaani liikkeelle. Minä kiisin ja
käännähtelin, ja vannon juosseeni ainakin kaksikymmentä kortteliväliä
suoraankin. Enkä enää koskaan sitä kiinalaista tavannut. Olipa se
keikarihattu, ihkauusi Stetson, juuri kaupasta lähtenyt, ja koko sakki
sitä kadehti. Sitäpaitsi se oli todistus, että olin näytteeni
suorittanut. Käytin sitä toista vuotta.

Reisupojat ovat sieviä poikasia -- kun tapaat heidät yksitellen ja he
kertovat, "kuinka se tapahtui"; mutta usko minua, että sakissa on paras
varoa. Ovat susia ja sellaisina kaatavat voimakkaimmankin miehen. Eivät
ole arkalaisia. Tarrautuvat mieheen käsiksi ja jänteikkäiden
ruumiittensa kaikilla voimilla pysyttelevät kiinni, kunnes hän on
maassa avuttomana. Useamman kuin yhden kerran olen nähnyt, ja tiedän
mitä sanon. Ja varo "vankkaa kättä". Jokainen reisupoika, jonka kanssa
olen ollut Polulla, on sen mestari. Ranskan-Poikakin osasi, ennenkuin
junan alle joutui.

Muistanpa elävästi, mitä näin "Pajukossa". Tämä paikka on puuryhmä
suurella maa-alueella lähellä rautatieasemaa, tuskin viiden minuutin
matkan päässä Sacramenton sydämestä. On yöaika ja näyttämöä valaisevat
himmeästi tähtien tulet. Näen vantteran työmiehen reisupoikasakin
keskellä. Hän on raivoissaan ja kiroilee niitä, ei pelkkää rahtuakaan,
luottaa voimiinsa. Painaa noin 180 naulaa ja lihaksensa ovat kovat;
mutta hän ei tiedä ketä on vastassa. Pojat murisevat rumasti. Ryntäävät
joka puolelta, ja hän iskee ympäri käännähdellen. Parturi-Poika on
vierelläni. Miehen kääntyessä hän hypähtää tehden sen tempun. Miehen
selkä sattuu hänen polveensa; miehen kaulan ympäri, takaapäin, kiertyy
hänen oikea kätensä, ranneluun painaessa kaulasuonta. Parturi-Poika
heittäytyy koko painollaan taapäin. Se on vaikuttava heitto. Miehen
hengityshän sitäpaitsi on salvattu. Se on "vankka käsi".  Mies
vastustelee, mutta on jo itse asiassa avuton. Reisupojat ovat hänen
kimpussaan joka puolelta, tarttuen hänen käsiinsä, jalkoihinsa ja
vartaloonsa, ja kuin susi hirven kurkussa kuristaa Parturi-Poika
painaen häntä taapäin. Ja kaatuupa mies, maahan sakin alle.
Parturi-Poika muuttaa asentoaan, mutta ei hellitä hetkeksikään. Toisten
poikain "käydessä läpi" miestä pitelevät toiset sääristä, niin ettei
hän voi potkia eikä pyristellä vastaan. He parantavat asemansa
riisumalla hänen kenkänsä. Ja johan hän onkin antautunut. Voitettu
mies. Ja henkeä ahdistaa yhä se vankka käsi. Hän korahtelee ilkeästi,
ja pojat kiirehtivät. Eivätkä he tahdo tappaa. Kaikki on täytetty. Kuin
komennosta hellittävät kaikki yht'aikaa ja haihtuvat joka suunnalle,
yhdellä hänen kenkänsä mukanaan -- hän tietää mistä niillä saa puoli
dollaria.

Mies nousee istualleen ja katselee ympärilleen ällistyneenä ja
avuttomana. Vaikka hän tahtoisikin, olisi takaa-ajo paljain jaloin
pimeässä toivotonta. Viivyn hetken katsellakseni häntä. Hän koettaa
kurkkuaan, yskähtelee kuivasti ja kääntelee päätään kuin koetellakseen,
ettei se ole poissa sijoiltaan. Sitten livahdan pois liittyäkseni
sakkiin enkä näe sitä miestä enää -- vaikka aina olen hänet edessäni
näkevä, tähtien valossa istuvana, hieman säikähtäneenä, aika lailla
poissa suunniltaan ja nyökytellen päätään ja käännellen niskaansa
merkillisellä tavalla.

Juopuneet miehet ovat reisupoikain erikoissaalista. Päihtyneen
rosvoamista he nimittävät "käärön kääntelemiseksi", ja missä ovatkin,
aina he vaanivat juopuneita. Ne ovat heidän herkkuaan kuin kärpänen
hämähäkin. Sellaisen käärön käänteleminen on varsin huvittava näky,
varsinkin kun käärö on hyvin juopunut eikä häiriötä ole pelättävissä.
Ensi pyöräyksellä katoavat hänen rahansa ja arvoesineensä. Sitten
istuvat pojat ympärillä kuin intiaanit. Yhtä miellyttää juopuneen
kravatti. Se katoaa. Toinen himoitsee hänen alusvaatteitaan. Yks kaks,
ne riisutaan, ja veitsi lyhentää pian hihat ja alushousut. Tuttavia
pummeja kutsutaan korjaamaan takki ja housut, jotka ovat pojille liian
suuret. Ja lopuksi he lähtevät jättäen jäljelle juopuneen ja kasan
ryysyjään.

Toinen näky väikkyy mielessäni. Pimeä yö. Sakkini astelee katukäytävää
pitkin esikaupungissa. Tuosta menee mies kadun poikki sähkölampun
kohdalla. Hänen astuntansa on hieman epävakaista ja retkahtelevaa.
Pojat vainuavat riistaa heti. Mies on päihtynyt. Hän kompuroi toiselle
katukäytävälle ja katoaa pimeään oikaisten yli rakentamattoman tontin.
Mitään metsästyshuutoa ei kohoteta, mutta sakki ryhtyy nopeaan
takaa-ajoon. Tontin keskivaiheilla se kiertää hänet. Mutta mitä nyt? --
murinaa ja outoja hahmoja, pieniä ja hämäriä ja epäilyttäviä, on
saaliin ja takaa-ajajien välillä. Toinen sakki reisupoikia! Ja
vihamielin osoittavat he pian, että olemme tulleet heidän apajalleen,
heidän seurattuaan saalistaan jo kymmenkunta korttelia. Mutta elämmehän
alkuajan oloissa. Nämä sudet ovat pentuja, en luule niiden olleen juuri
yli kahden-kolmentoista, tapasin joitakin niistä myöhemmin ja sain
kuulla, että olivat juuri tulleet yli Mäen ollen kotoisin Denveristä ja
Salt Lake Citystä. Meidän sakkimme etenee. Pennut ärisevät ja rähisevät
ja tappelevat kuin pikkupirut. Sen juopuneen ympärillä riehuu taistelu
hänen omistamisestaan. Kumoonpa menee hänkin, ja siinä hänen ruumiinsa
yli riehuu taistelu kuin kreikkalaisten ja troijalaisten kesken
kaatuneen sankarin ruumiin ja varustusten yllä. Kirkunan ja valitusten
kaikuessa, kyynelten vuotaessa ajetaan pennut pakoon ja minun sakkini
kääntelee kääröä. Mutta aina muistan sen päihtyneen miesparan
ällistyksen sen taistelun riehuessa hänen ympärillään sillä
rakentamattomalla tontilla. Näen hänen himmeässä valossa tolkuttavan
typerää selitystään, hyvänahkaisesti rauhaa rakentaen mylläkässä, jonka
syytä hän ei käsittänyt, ja kasvoillaan tosissaan närkästynyt ilme, kun
hänen kimppuunsa -- ihan asiatta -- käy käsien paljous temmaten hänet
siihen pyörteeseen.

"Kääröselät" ovat myös reisupoikain haluttua saalista. Ne ovat
työtätekeviä trämppejä. Nimi johtuu kääröstä, huopapeitteestä, joka on
hänen selässään. Se on nimeltään "punteli". Kun hän kulkee työhommissa,
otaksutaan hänellä aina olevan joitakin lantteja, ja niitä reisupojat
himoitsevat. Kääröselkiä pyydystetään parhaiten vajoista, ladoista,
lautatarhoista, ratapihoista yms., kaupunkien laitapuolilta, ja öisin,
jolloin he levittävät huopapeitteensä ja laskeutuvat levolle.

"Kisakissat" ovat myös pelissä reisupoikain käsissä. Tutunomaisella
kielellä puhuen ovat kisakissat lyhytsarvisia che-cha-quo'ita,
tulokkaita, hentokoipia. Kisakissa on sellainen Polulle-tulija, joka on
miehen mittainen tai ainakin jo nuorukainen. Poikanen, kuinka "vihreä"
onkaan Polulla, ei ole kisakissa, hän on "taulanpala", ja jos hän
matkaa "sällin" seurassa, on hän "opissa". Minun ei tarvinnut olla
siinä asemassa, sillä en ollut kenenkään turvissa. Olin ensin
reisupoika ja sitten sälli. Kun olin niin nuorena Polulla, hyppäsin yli
kisakissa-oppiajan. Lyhyen hetken, siihen aikaan jolloin vaihdoin
Friscon-Poikamonikani Seilari-Jackin nimeen, epäiltiin minua lyhyen
aikaa kisakissaksi. Mutta lyhyen koeajan jälkeen epäilijät luopuivat
harhaluuloistaan, kun minä näytin täysoppineen sällin pettämättömät
merkit ja tavat. Ja sanottakoon tässä nyt, että sälli on Polun ylimys.
Ne ovat herroja ja mestareita, hyökkääviä miehiä, esihistorian
päälliköitä, Nietzschen vaaleita petoja.

Kun minä tulin takaisin yli Mäen Nevadasta, sain tietää, että jokin
virtarosvo oli varastanut Dinny McCrean veneen. (Merkillistä kyllä, en
muista mihin joutui se vene, jolla Kreikan-Nikin kanssa purjehdin
Oaklandista Port Costaan. Poliisi ei sitä saanut, eikä se ollut
mukanamme ylös jokea tullessamme Sacramentoon, enkä muuta tiedä.)
Hukattuani Dinny McCrean veneen olin tuomittu Polulle; ja kun
kyllästyin Sacramentoon, sanoin hyvästit sakille (joka ystävälliseen
tapaan yritti saada minut ojaan, kun lähdin tavarajunalla) ja matkasin
sitten "pasaseerilla" alas San Joaquinin laaksoa. Kulkuripolku oli
ottanut minut omakseen eikä hellittänyt; ja myöhemmin, kun olin meriä
kulkenut ja ollut vakkana jos kantenakin, palasin taas Polulle
tehdäkseni pitkän matkan "komeettana" ja "sällinä" ja sukeltaakseni
yhteiskuntatutkimuksiinkin, joissa nahkani kastui.




Kaksituhatta.


Onneni ohjasi minut kerran muutaman viikon ajaksi sakkiin, johon kuului
kaksituhatta trämppiä. Sitä nimitetään "Kellyn armeijaksi". Halki
villin Lännen, Kaliforniasta lähtien, "kenraali" Kelly miehineen oli
kulkenut junia vallaten; mutta poispa heidät tipautettiin, kun tulivat
yli Missourin Idän maille. Itä ei ole lainkaan halukas antamaan vapaata
kyytiä kahdelletuhannelle trämpille. Kellyn armeija loikoili neuvottomana
jonkin aikaa Council Bluffissa. Sinä päivänä, jona minä siihen liityin,
odotti se epätoivon päättäväisyydellä junaa.

Komea nähtävä se oli. Kenraali Kelly istui mustan ratsun selässä, ja
liehuvin lipuin, säkkipillien ja rumpujen soidessa, marssivat nuo
kaksituhatta pummia hänen ohitseen, komppania komppanian jälkeen
jaettuina kahteen divisioonaan, matkalla Vestonin pieneen kaupunkiin,
jonne oli seitsemän mailin matka. Viimeisenä rekryyttinä jouduin toisen
divisioonan viimeisen rykmentin viimeiseen komppaniaan, ihan
jälkijoukon viimeiseen riviin. Armeija asettui leiriin Vestonin
laidalle, rautatieratojen vierille -- siitä kulki kaksi rataa: Chicago,
Milwaukee ja St. Paul sekä Rock Island.

Aikomuksemme oli ottaa haltuumme ensi juna, mutta rautatievirkailijat
asettuivat poikkiteloin -- ja veivät voiton. Ei tullut mitään ensi
junaa. Liikenne pysäytettiin sillä rataosalla. Sillä välin kuin me
loikoilimme noiden kuolleiden ratojen varrella, tekivät Omahan ja
Council Bluffsin hyvät ihmiset parastaan. Valmistautuivat muodostamaan
vapaajoukkoja, joka sieppaisi haltuunsa junan Council Bluffsissa,
ajaisi sen meidän luoksemme ja lahjoittaisi sen meille. Mutta
rautatieherrat tekivät tyhjäksi senkin tuuman. Eivät jääneet sitä
vapaajoukkoa odottamaan. Aikaisin tuli asemalle veturi, perässään vain
yksi yksityisvaunu; kun tämä osoitti elämän jälleen virkoavan
kuolleella radalla, asettui armeija raiteiden vierille.

Mutta eipä koskaan viriä elämä kuolleille radoille niin merkillisellä
tavalla kuin tuolloin noilla kahdella radalla. Lännestä päin kuului
junan vihellys. Se tuli meitä kohti matkalla itään. Mekin olimme
matkalla itään. Rivimme olivat valmistautumistouhussa. Veturin pilli
puhalsi taajaan ja raivoisasti, ja juna lennätti täyttä vauhtiaan. Ei
ollut pummia, joka olisi voinut siihen nousta. Kuului veturin vihellys
ja tuli toinen juna; sivuutti täyttä vauhtia, ja tuli vielä juna, ja
vielä, kunnes lopulta tuli junia, joiksi oli koottu matkustaja-,
tavara-, avo-, konduktööri- ja postivaunuja, vanhoja vetureita ja
radankorjausvaunuja, kaikenlaista rojua ja käytännöstä pois joutunutta
liikkuvaa kalustoa, mitä kerääntyy suurten rautatielinjain
ratapihoille. Kun siten Council Bluffsin varikko oli tyhjennetty, lähti
kone yksityisvaunuineen itään, ja liikenne kuoli taas.

Kului se päivä ja seuraava, eikä mitään liikkunut, ja kaiken aikaa
lojuivat ne kaksituhatta pummia ratavierellä tuulen ja sateen
pieksämiselle alttiina. Mutta sinä yönä saivat Council Bluffsin hyvät
ihmiset muodostetuksi vapaajoukon, joka kulki yli joen Omahaan ja
liittyi siellä toiseen, yhdessä hyökäten Union Pacificin ratapihalle.
Ottivat ensin haltuunsa veturin, saivat kokoon junan, nousivat siihen
ja toivat sen Missourin yli Rock Islandin rataa pitkin meille.
Rautatievirkailijat yrittivät tehdä tuuman tyhjäksi, mutta eivät
onnistuneet. Piiripomo ja yksi radankorjauskunnan mies yrittivät
salaisten sähkösanomaohjeiden mukaan kääntää junaa pois kiskoilta,
mutta meillä oli partiot liikkeellä. Jäätyään kiinni junarikkohommista
ja kahdentuhannen raivostuneen pummin keskellä miehet tunsivat olonsa
epävarmaksi. En muista mikä heidät pelasti, arvatenkin junan
saapuminen.

Nyt oli meidän vuoromme ottaa johto, ja me panimme toimeksi. Kiireessä
oli juna jäänyt liian pieneksi 2 000:lle. Ja niin nuo ystävät ja pummit
pitivät puhejuhlan, veljestyivät, lauloivat ja erosivat. Junan
anastajat veivät sen takaisin Omahaan, ja pummit lähtivät seuraavana
aamuna 140 mailin vaellukselle Des Moinesia kohti. Missourin yli
päästyä alkoi siten Kellyn armeija marssia, eikä se enää päässyt junaa
käyttämään. Se maksoi rautatieyhtiölle kapoittain rahaa, mutta ne
pitivät kiinni periaatteesta ja voittivat.

Underwood, Leola, Menden, Avoca, Vainut, Marno, Atlantic, Wvoto,
Anita, Adair, Adam, Casey, Stuart, Dexter, Carlham, De Soto,
Van Meter, Bouneville, Commerce, Valley Junction -- nuo nimet
vilahtavat muistoissani, kun kartalta seuraan retkemme suuntaa läpi
rehevän Iowan. Entäpä sen vieraanvaraiset farmarit! Ne lähtivät
vankkureillaan kuljettamaan tavaroitamme ja tarjosivat tiepuolessa
lämminruoka-aterioita puolenpäivän aikaan; pienten sievien kaupunkien
pormestarit pitivät tervehdyspuheita ja jouduttivat meitä eteenpäin;
pikku tyttöjä ja neitosia tuli lähetystöinä vastaamme, ja kunnon
kansalaiset marssivat vierellämme pääkatuja pitkin. Joka päivä oli kuin
juhlapäivä, sillä noita kaupunkipahasia oli taajassa.

Illoin tuli koko niiden väestö meidän leiriimme. Joka komppanialla oli
nuotionsa, ja joka tulen vaiheilla oli jotakin erikoista nähtävää.
Minun komppaniani, L:n, kokit olivat laulu- ja tanssitaiteilijoita ja
pitivät huvista huolta. Jossakin toisella puolen leiriä lauloi kuoro --
sen tähtiä oli meidän "hammaslääkärimme", ja me olimme hänestä ylpeät.
Hän veti myös pois koko armeijan särkevät hampaat, ja kun nämä
toimitukset tavallisesti tapahtuivat ruoka-aikoina, virkisti
ruokahaluamme mitä vaihtelevin tapahtumain kirjavuus. Hammaslääkärillä
ei ollut mitään kuoletusaineita, mutta pari kolme miestä oli aina apuna
pitelemässä potilasta. Lisäksi pidettiin kirkonmenoja paikallisten
pappien avulla, ja yhtämittainen oli poliittisten puheitten sarja. Oli
se elämää. Ja aika lailla kykyjä löytyykin kahdentuhannen kulkurin
sakista. Meillä oli mm. pesäpalloyhdeksikkö, ja sunnuntaijuhlissa se
tavallisesti voitti paikkakunnan joukkueen. Väliin parikin kertaa
sunnuntaissa.

Viime vuonna saavuin luentomatkalla Des Moines'in Pullman-vaunussa --
ei trämpin "sivuovipullmanissa", vaan oikeassa. Näin tiepuolessa vanhan
kamiinatehtaan, ja sydämeni sykähti. Siellä oli toistakymmentä vuotta
sitten armeijamme leiriytyneenä vannonut, että ei askeltakaan enää
kipein jaloin. Me otimme haltuumme nuo tehdasrakennukset ja
selitimme kaupunkilaisille, että olimme heidän muuriensa suojaan
marssineet, mutta hiis vie, jos lähdimme jalan pois. Des Moines oli
vieraanvarainen, mutta tässä oli liikaa kestiystäviä. Rakas lukija,
käytähän hiukkasen laskutaitoasi! Kaksituhatta pummia syö kolme vankkaa
ateriaa päivässä, 42.000 viikossa eli 168.000 ateriaa kalenterin
lyhyimpänä kuukautena. Se tuntuu jossakin. Meillä ei ollut rahaa. Des
Moines sai sen tuntea.

Des Moines joutui epätoivoon. Me lojuimme leirillä, pidimme poliittisia
puheita, panimme toimeen hengellisiä konsertteja, kiskoimme irti
hampaita, pelasimme pesäpalloa ja "seitsentä" sekä söimme kuusituhatta
ateriaa päivässä. Ja Des Moines maksoi. Des Moines esitti rautateille
anomuksen, mutta ne pysyivät jyrkästi päätöksessään; selittivät, että
junaa me emme saa, ja sillä hyvä. Jos myöntäisivät, olisi se
ennakkotapaus, ja sitä yllykettä eivät anna. Ja me popsimme edelleen.
Sepä siinä hirvittikin. Me olimme matkalla Washingtonin kaupunkiin
presidentin puheille, ja Des Moines olisi saanut ottaa obligaatiolainan
maksaakseen matkamme, alennushinnallakin, ja jos vielä viivyimme,
silloinkin täytyi sen tehdä velkaa.

Silloinpa joku paikkakunnan nero keksi ratkaisun. Me emme aikoneet
kävellä. Hyvä. Meille oli toimitettava kyyti. Des Moines'ista virtasi
Mississipin varrella olevaan Keokukiin Des Moines-joki. Tämä osa siitä
oli kolmesataa mailia pitkä. Siinä meille kulkutie, sanoi se
paikkakunnan nero; ja kun meillä kerran olisi uivaa kalustoa, voisimme
retkeillä Mississippiä alas Ohion suulle ja sitä ylös, kunnes
Washingtoniin olisi vain lyhyt matka yli vuoriston.

Des Moines pani toimeen keräyksen. Kaupungin menestystä harrastavat
kansalaiset lahjoittivat useita tuhansia dollareita. Lautatavaraa,
köysiä, nauloja ja tilkityspuuvillaa ostettiin summassa, ja Des
Moinesin rannoilla virisi vilkas laivanrakennusteollisuus. Des Moines
on kuitenkin niin mitätön, että sille aiheettomasti on annettu "joen"
nimitys. Meillä Lännessä sellaista sanottaisiin "puroksi". Seudun
vanhemmat asukkaat pudistelivat päätään ja selittivät, ettei siinä ole
vettä kylliksi. Mutta Des Moines ei huolinut siitä, kun vain oli toivo
päästä meistä; ja me taas olimme niin herttaisen hyväuskoisia, ettemme
mekään olleet huolissamme.

Keskiviikkona toukokuun 9. päivänä 1894 me lähdimme valtavalle
riemuretkellemme. Des Moines selvisi meistä verrattain helposti, ja se
olisi ollut velkapää pystyttämään pronssipatsaan sille nerolleen, joka
sen pulasta päästi. Totta kyllä, Des Moines sai suorittaa aluksistamme
hyvät rahat; me olimme syöneet 66.000 ateriaa niiden kamiinatehtaiden
vaiheilla ja otimme vielä mukaamme 12.000 ateriaa -- erämaassa uhkaavaa
nälkää vastaan; mutta sittenkin, ajatelkaahan mitä olisi merkinnyt, jos
olisimme olleet Des Moines'issa yksitoista kuukautta yhtä monen päivän
asemesta. Lähtiessämme lupasimme myös palata, jos ei joki meitä
suostuisi kuljettamaan.

Hyvä on tietää, että varastossa on 12.000 ateriaa, ja hyvää huolta
niistä kai varastonhoitajat pitivätkin, sillä kuorma-alus katosi äkkiä
eikä sitä ainakaan meidän veneestä käsin enää nähty. Komppaniajako meni
toivottomasti pirstoiksi jokimatkalla. Jokaisessa leirikunnassa on aina
jokin määrä veijareita, nahjuksia, tavallisia ihmisiä ja hosujia.
Meidän veneessä oli kymmenen miestä, ja ne olivat L-komppanian kerma.
Jokainen oli toimen mies. Kahdesta syystä minut oli otettu siihen
sakkiin. Ensiksikin olin yhtä taitava kuin kuka hyvänsä ruoanhaun
"jalan heitossa", ja sitten olin "Seilari-Jack". Ymmärsin veneenhoitoa.
Meidän kymmenikkömme unohti pian L-komppanian jäljellejääneet 40
miestä, ja kun meiltä oli mennyt hukkaan yksi ateria, unohdimme
nopeasti varastonhoitajatkin. Olimme riippumattomat. Omin päin
painoimme jokea alas sivuuttaen muut veneet ja, myönnänpä, aika ajoin
ottaen talteemme ruokavarat, joita farmariväki oli armeijaa varten
tuonut.

Tuosta kolmensadan mailin taipaleesta olimme suurimman osan päivän tai
puolen matkan armeijaa edellä. Olimme hankkineet useita Amerikan
lippuja. Kun saavuimme pieneen kaupunkiin tai näimme ryhmän farmareita
rannalla, nostimme lippumme, selitimme olevamme "etujoukko" ja
tiedustelimme, mitä hyvyyksiä he olivat armeijaa varten tuoneet. Me
edustimme sitä, tietysti, ja varastot annettiin meidän haltuumme.

Mutta me emme olleetkaan mitään lurjuksia. Emme koskaan ottaneet
enempää kuin tarvitsimme. Mutta me otimme parhaat palat. Jos esim. joku
farmari oli lahjoittanut useiden dollarien arvoisen tupakkapaketin,
joutui se meille. Otimme myös voit, sokerit, kahvit ja säilykkeet.
Mutta jos varastona oli herne- ja jauhosäkkejä, pari kolme teurastettua
nautaa, niin me päättävästi pidätyimme niihin kajoamasta, ja
lähtiessämme annoimme määräyksen jättää ne jäljessämme tulevalle
varastonhoitajalle.

Totta vie, me kymmenen elimme hyvin maan lihavuudesta! Pitkän aikaa
koetti kenraali Kelly saada meitä kiinni. Hän lähetti soutajia keveillä
veneillä meitä pidättämään ja ehkäisemään merirosvomenoamme. He saivat
meidät kylläkin kiinni, mutta heitä oli kaksi, meitä kymmenen. Kenraali
oli antanut heille valtuuden vangita meidät, ja he sanoivat sen meille.
Kun me ilmoitimme, ettei ollut halua antaa vangita itseämme,
kiirehtivät he edelleen seuraavaan kaupunkiin pyytämään apua
viranomaisilta. Me menimme maihin heti ja keitimme aikaisen illallisen;
ja pimeän tultua lipuilimme hiljaa ohi kaupungin ja sen viranomaisten.

Minä pidin päiväkirjaa osalta retkeämme, ja kun nyt sitä selailen,
pistää tuon tuostakin silmiini lauseparsi "hyvin eletään". Ja hyvin
elettiinkin. Meille ei enää kelvannut veteen keitetty kahvi. Me
käytimme siihen maitoa ja nimitimme sen, jos oikein muistan,
"vaalakaksi wieniksi".

Ja meidän niin edellä kulkiessamme kermoja kuorien sekä
varastonhoitajankin yhä jäädessä jälkeen sai jäljessä tuleva pääarmeija
nähdä nälkää. Se oli sille kovaa, arvaan mä; mutta me kymmenen olimme
individualisteja. Meillä oli aloitekykyä ja päättäväisyyttä. Me olimme
varmasti vakuuttuneet sen periaatteen paikkansapitävyydestä, että
kaukalo oli sen, joka sen ääreen ensinnä ennätti, ja että "vaalakka
wieni" oli voimakkaille miehille kuuluva. Yhteen mittaan sai armeija
kerran matkata ruoatta kahdeksanviidettä tuntia, ja sen jälkeen se
saapui pieneen kylään, jossa oli noin 300 asukasta. Sen nimi oli
muistaakseni Red Rock. Kylä oli muiden armeijamme kauttakulkupaikkain
lailla asettanut turvallisuuskomitean. Jos otaksutaan perheeseen
kuuluvan viisi henkeä, oli Red Rockissa kuusikymmentä ruokakuntaa.
Niiden komitea jähmettyi säikähdyksestä, kun 2.000 nälkäistä pummia
kiinnitti veneitään kahteen kolmeen riviin jokivarrelle. Mutta kenraali
Kelly oli kohtuuden mies. Hänellä ei ollut halua rasittaa kyläkuntaa.
Hän ei odottanut 60:n ruokakunnan voivan tarjota 2.000 ateriaa. Sitä
paitsi armeijalla oli raha-arkkukin.

Mutta asukkaiden komitea rupesi päättömäksi. "Tunkeilijaa ei ole
mitenkään rohkaistava", oli sen ohjelma, ja kun kenraali Kelly halusi
ostaa ruokaa, komitea kieltäytyi keskusteluista. Sillä ei ollut mitään
myydä; Kellyn raha ei ollut "hyvää" heidän kauppalassaan. Silloin kävi
kenraali toimeen. Torvet törähtelivät. Armeija nousi maihin ja asettui
rantatörmällä taistelujärjestykseen. Komitea oli lähistöllä. Kenraali
Kellyn puhe oli lyhyt.

"Pojat", sanoi hän, "milloin söitte viimeksi?"

"Toissa päivänä", kuului huuto.

"Oletteko nälkäiset?"

Kaksituhatta kurkkua jyräytti vastauksen. Sitten kenraali kääntyi
komitean puoleen ja puhui:

"Hyvät herrat, te näette tilanteen. Mieheni eivät ole
kahdeksaanviidettä tuntiin syöneet. Jos he saavat merkin tutkia
kylänne, en vastaa seurauksista. Minä tarjouduin ostamaan teiltä
ruokaa, mutta te kieltäysitte myymästä. Minä peruutan nyt tarjoukseni.
Sen sijaan vaadin. Teillä on viisi minuuttia aikaa päätöksen tekoon. Te
teurastatte kuusi nautaa ja valmistatte 4.000 annosta, tai me tulemme
kylään. Viisi minuuttia, hyvät herrat."

Komitea katsahti pummien riveihin ja antautui. Ei tarvinnut viittä
minuuttia. Se ei halunnut niin kauan olla epätietoisena. Nautain
teurastus ja muiden ruokavarain kokoaminen alkoi heti, ja armeija
aterioitsi.

Ja säälittä retkeili yhä edellä kymmenen individualistia kahmien mitä
näkyvissä oli. Mutta kenraali Kelly naulasi meidät. Hän lähetti
ratsumiehiä kumpaakin rantaa pitkin varoittamaan farmareita ja
kaupunkien asukkaita meistä. Ne tekivät työnsä perinpohjin. Muutoin
niin vieraanvaraiset farmarit kohtelivat meitä jäätävän kylmästi.
Panivat vielä poliisit liikkeelle ja laskivat koirat irti. Minä tiedän.
Kaksi viimeksimainittua yllätti minut, kun oli vielä piikkilanka-aita
joen ja minun välilläni. Minulla oli kaksi maitosankoa "vaalakkaa
wieniä" varten. Aita ei kärsinyt vaurioita, mutta me joimme sinä
päivänä jokivedestä keitettyä alhaisokahvia ja minulla oli edessäni
"jalan heittäminen" saadakseni uuden parin housuja. Oletko, rakas
lukija, yrittänyt kiivetä piikkilanka-aidan yli maitosanko kummassakin
kädessä? Siitä saakka on minussa vankka ennakkoluulo piikkilanka-aitaa
vastaan, ja minä olen kokoillut sitä asiaa valaisevaa tilastoa.

Voimatta ansaita kunniallista elantoa, niin kauan kuin Kellyn
ratsulähetit olivat edellä, palasimme armeijaan ja panimme toimeen
kumouksen. Se oli pikkujuttu, mutta se tuhosi toisen divisioonan
L-komppanian. Kapteeni kieltäytyi hyväksymästä meitä enää joukkoon;
sanoi että olemme karkureita ja roikaleita; ja kun hän toi komppanian
ravinto-osuuden, ei hän aikonut antaa meille mitään. Se kapteeni ei
tuntenut meitä, muutoin hän ei olisi evännyt meiltä ruokaa. Heti
paikalla ryhdyimme vehkeilemään hänen luutnanttinsa kanssa. Tämä
liittyi meihin, mukanaan kymmenmiehinen venekuntansa, ja palkinnoksi
valitsimme hänet M-komppanian kapteeniksi. L:n kapteeni nosti metakan.
Se johti luoksemme kenraali Kellyn sekä everstit Speedin ja Bakerin.
Mutta kun me kaksikymmentä pysyimme lujina, sai toimeenpanemamme kumous
virallisen vahvistuksen.

Me emme yleensä vaivanneet varastonhoitajaa. Touhuajamme toivat
parempia ruokavaroja farmareilta. Mutta kapteenimme epäili meitä. Hän
ei ollut varma siitä, näkisikö meitä enää illalla, jos aamulla laskisi
meidät kovin etäälle. Siksi hän kutsui sepän kapteeninvaltaansa
lujittamaan. Meidän veneemme perään lyötiin kumpaankin kulmaan isot
silmäpultit. Niitä vastaamaan hänen veneensä keulaan isot koukut. Ne
painettiin meidän veneemme pultinsilmiin, ja niin olimme lujaan
lukitut. Emme päässeet irti siitä kapteenista. Mutta me olimme
masentumattomat. Kahleistammekin teimme verrattoman keksinnön kautta
keinon, millä voitimme kaikki muut laivueen alukset.

Kuten muutkin suuret keksinnöt se oli sattuman tuoma. Johduimme siihen,
kun ensi kerran ajoimme uponneeseen puunrunkoon kiinni virtapaikassa.
Edellinen vene jäi kiinni ja toinen kiepsahti sen ympäri. Minä olin
jälkiveneessä perää pitämässä. Turhaan yrittelimme irti. Silloin
komensin toisen veneen miehet meille. Heti pääsi vene irti ja miehet
palasivat siihen. Senjälkeen eivät tukit, karit eivätkä mitkään esteet
meitä pelottaneet. Kun nokkavene törmäsi päin, olivat miehet
silmänräpäyksessä häntäveneessä. Tietysti nokkavene silloin ui yli
esteen, mutta häntävene tarttui. Kuin automaatit lennähtivät miehet yli
nokkaveneeseen, ja irti olimme.

Armeijan käyttämät alukset olivat kaikki samaa mallia, tehdyt yhtä
jatkuvaa pituutta ja sahalla katkaistut. Tasapohjaiset, suorakulmaiset.
Kukin kuusi jalkaa leveä, kymmenen pitkä ja puolitoista syvä. Kun ne
kaksi venettä olivat kytketyt yhteen, ohjasin kahdenkymmenen jalan
alusta, joka veti kaksikymmentä isoa, väkevää pummia, jotka vuorotellen
soutivat ja meloivat sitä edelleen. Lastina oli vielä huopia,
keittokalut ja yksityiset irtaimistot.

Vielä hankimme harmia kenraali Kellylle. Hän oli kutsunut pois
ratsulähettinsä ja asettanut niiden sijaan etupäähän kolme
poliisivenettä, jotka eivät laskeneet ketään edelleen. M-komppanian
alus ahdisti näitä ankarasti. Olisimme helposti päässeet edelle, mutta
se oli sääntöjä vastaan. Niin pysyimme sopivan välimatkan päässä
vuoroamme odottaen. Edessä oli, me tiesimme, neitseellinen farmiseutu,
kerjureilta säästynyt ja antelias; mutta me odotimme. Valkoista vettä
me tarvitsimme, ja kun niemen taipeen takaa aukeni koski, tiesimme mitä
oli tapahtuva. Kas niin! Poliisivene n:o 1 törmää karille ja jää
siihen. Noin! Poliisivene n:o 2 seuraa esimerkkiä. Hei! Kolmas saa
osakseen saman kohtalon. Tietysti törmää meidänkin veneemme päin, mutta
yks kaks, miehet ovat peräveneessä ja heti taas keulaveneessä; yks
kaks, peräveneessä ja keulaveneessä; taas kukin omassaan, ja
edelleen mennään. "Seis! Te tulen korvennettavat!" kiljutaan
poliisiveneistä. "Kuinka me voisimme -- tuhat tulimmaista!" me
vastaamme yksinkertaisesti kiitäen vetävässä virrassa, joka pian kantaa
meidät toisten näkymättömiin vieraanvaraista farmiseutua kohti, joka
luovuttaa erikoistaloutemme hoitajalle antimiensa kerman. Taas juodaan
"vaalakkaa wieniä" ja uskotaan, että saalis kuuluu sille, joka sen saa.

Kenraali parka! Hän sai keksiä uuden keinon. Koko laivue pantiin meidän
edellemme. Toisen divisioonan M-komppania sai rivissä paikkansa, joka
oli viimeinen. Mutta vain päivä täytyi meidän siellä kuhnustella.
Edessä oli viisikolmatta mailia koskisia vesiä -- virtoja, kareja,
tukkeja. Tätä kohtaa ajatellen Des Moines'in vanhimmat asukkaat olivat
päätään pudistelleet. Lähes kaksisataa alusta painuu koskiin edessämme,
ja merkillisesti ne tarttuivat kareille. Mutta me menimme niiden
haaksirikkoisten lomitse niinkuin öljytty salama. Kareja ei voinut
välttää muutoin kuin rannalle mennen. Me emme niitä välttäneetkään. Me
menimme suoraan yli, yks kaks, yks kaks, nokkavene häntävene, nokkavene
häntävene, kaikki perään, kaikki nokkaan ja paikoilleen! Sinä yönä
rakensimme leirimme yksin ja maleksimme siinä koko seuraavan päivän
armeijan paikatessa haaksirikkojaan ja lipuillessa perässä luoksemme.

Yritteliäisyydellämme ei ollut rajoja. Kohotimme maston, levitimme
huopia purjeiksi ja suoritimme muutamissa tunneissa päivämatkan
armeijan reuhtoessa yliaikaa pysyäkseen perässämme. Kenraali Kellyn oli
turvauduttava diplomatiaan. Mikään vene ei voinut saavuttaa meitä.
Riidattomasti olimme nopein sakki, mikä milloinkaan on Des Moines'in
puroa alas purjehtinut. Poliisivenekomentoa lievennettiin. Eversti
Speed asettui alukseemme, ja tämän arvokkaan esimiehen seurassa oli
meillä kunnia saapua ensimmäisinä Keokukiin Mississipille. Ja tässä
paikassa haluan sanoa kenraali Kellylle ja eversti Speedille: Tässä on
kourani! Te olitte sankareita, kumpikin, ja te olitte miehiä. Kadun
ainakin kymmentä prosenttia niistä huolista, jotka teille olin
aiheuttamassa M-komppanian esiveneen miehenä.

Keokukissa kytkettiin veneet yhteen suureksi lautaksi, ja oltuamme
tuuliajolla päivän saimme höyrylaivan hinaamaan meidät Mississippiä
alas Quincyyn, Illinoisiin, jossa pystytimme leirimme Goose Islandille.
Sitten hylättiin isolauttahomma ja kytkettiin veneet neljä yhteen ja
vedettiin kansi päälle.

Joku vihjasi minulle, että Quincy oli Yhdysvaltain rikkain kaupunki
kokoisistaan. Kun sen kuulin, sain vastustamattoman halun "heittää
jalkaa". Kuinka voisin jättää sellaisen tilaisuuden käyttämättä! Pikku
ruuhessa meloin yli joen, mutta kun palasin laivueelle, toin ison
jokiveneellisen saalista. Tietysti pidin saamani rahat itse -- maksaen
kyllä soutajille; vaatteista otin myös parhaat: sukat, alushousut,
paidan, housut ja puseron; ja kun M-komppania oli täysin varustautunut,
jäi vielä kunnioitettava kasa, joka lahjoitettiin L:lle. Niin, olinpa
silloin nuori ja keinokas! Kerroin tuhansia "elämäntarinoita" Quincyn
hyville ihmisille, ja jokainen tarina oli "hyvä"; ja nyt ruvettuani
sepittelemään kuvalehtiin novelleja olen usein kaiholla muistellut
sitä aiheiden runsautta ja käsittelytavan monipuolisuutta, joka oli
käytettävänäni sinä päivänä Quincyn kaupungissa Illinoisissa.

Hannibalissa, Missourissa, meni voittamaton kymmenikkömme hajalle. Se
tapahtui tarkoituksetta. Jouduimme vain erillemme. Pannuseppä ja minä
livahdimme pois salaa. Samana päivänä Scotty ja Davy pujahtivat
Illinoisin rajalle; myös McAvoy ja Fish katosivat. Se teki jo kuusi
kymmenestä; mitä niistä jäljellejääneistä neljästä tuli, sitä emme
tiedä. Kuvaavina elämällemme otan tähän kappaleita päiväkirjastani.

"Perjantai, toukok. 25 p. Pannuseppä ja minä jätämme leirin. Maihin
veneellä Illinoisin puolelle. Kuusi mailia C. B. & Q:n rataa Fall
Creekin. Sen verran käveltyämme tapaamme resiinan ja painelemme taas
kuusi mailia Hulliin, Wabash-radalla. Siellä tapaamme McAvoyn, Fishin,
Scottyn ja Davyn, jotka myös ovat eronneet armeijasta."

"Lauantai, toukok. 26 p. Klo 2.11 aamulla sieppaamme kiinni
'tykinluodista' sen hiljentäessä vauhtiaan rataristeyksessä. Scotty ja
Davy lensivät ojaan. Muut neljä jouduimme ojaan vasta Bluffsissa, 40
mailin päässä. Iltapäivällä Fish ja McAvoy ottivat tavarajunan, minä ja
pannuseppä lähdimme ruokaa etsimään."

"Sunnuntai, toukok. 27 p. Klo 3.21 aamulla saimme 'tykkiluodin'
umpiportaista kiinni ja tapasimme Scottyn ja Davyn. Päivän koittaessa
kaikki ojaan Jacksonvillessä. C. & A-juna sivuuttaa sen, ja me yritämme
mukaan. Pannuseppä meni, ei palannut. Pääsi kai tavarajunaan."

"Maanantai, toukok. 28 p. Pannuseppää ei kuulu. Scotty ja Davy menivät
johonkin nukahtamaan eivätkä palanneet ajoissa päästäkseen
matkustajajunaan klo 3.30 ap. Minä pääsin ja aamun valjetessa olin
Mason Cityssä; 25.000 asukasta. Sieltä läksin karjajunassa ja ajoin
koko yön."

"Tiistai, toukok. 29 p. Saavuin Chicagoon klo 7 ap..."

Vuosia myöhemmin sain surukseni Kiinassa kuulla, että meidän
keksintömme, jolla pääsimme yli Des Moines'in koskien -- yks kaks,
nokkavene häntävene -- ei ollut ensimmäinen laatuaan maailmassa.
Kiinalaiset jokivenemiehet ovat sitä tapaa noudattaneet vuosituhansia
"pahoissa vesissä". Hyvä keino kumminkin. Se kestää tri Jordanin
"totuuskokeen", joka kuuluu näin: "Toimiiko se? Uskoisitteko henkenne
sen varaan?"




Mullit.


Jos kulkuri äkkiä katoaisi Yhdysvalloista, seuraisi siitä suurta
kurjuutta moniin perheisiin. Trämppi näet toimittaa tuhansille
ihmisille tilaisuuden ansaita kunniallisen elantonsa sekä kasvattaa
lapsensa kurituksessa ja Herran nuhteessa. Minä tiedän sen. Aikoinaan
oli isänikin konstaapeli ja ahdisteli trämppejä elannokseen. Kunta
maksoi hänelle hänen pyydystämäinsä trämppien pääluvun mukaan
korvausta, ja hän sai, luulen, tierahojakin. Tulojen ja menojen
yhteenkäyminen oli aina ankara kysymys meidän perheessämme, ja
lihamäärä pöydässä, uusi kenkäpari, päivän huvitukset tai uuden
koulukirjan osto riippuivat isän onnistumisesta tuossa takaa-ajossa.
Muistanpa millä jännityksellä ja innolla odotin aamulla tietoa siitä,
kuinka yöllinen metsästys oli onnistunut -- kuinka monta trämppiä isä
oli putkaan kuljettanut ja mitä mahdollisuuksia oli saada ne
tuomituiksi. Ja niin minä, kun myöhemmin elämässä trämppinä olin
onnistunut välttämään vaanivan konstaapelin, tunsin sääliä hänen
kotonaan odottavia pikku tyttöjä ja poikia kohtaan; tunsin kuin olisin
heiltä riistänyt jotakin elämän hyvyyksistä.

Mutta se kaikki kuuluu peliin. Pummi halveksii yhteiskuntaa, ja
yhteiskunnan vahtikoirat elävät hänestä. Jotkut pummit antavat
kernaasti siepata itsensä kiinni -- talvisin varsinkin. Tietysti
sellaiset pummit valitsevat yhteiskunnan, missä vankilat ovat "hyviä",
työtä ei vaadita ja ruokaa on kyllin. Onpa myös ollut, ja kai on
vieläkin, konstaapeleita, jotka jakavat saaliinsa pummin kanssa.
Sellaisen ei tarvitse metsästää. Hän viheltää ja saalis tulee käsiin.
Ihmeteltävän paljon rahaa tehdään perkipennittömillä trämpeillä. Kautta
koko Etelän on -- oli ainakin minun kierrellessäni -- vankileirejä
ja -tiloja, joista farmarit ostavat vangittujen pummien työajan ja
joissa näiden on tehtävä työtä. Sitten on seutuja, kuten Rutlandin
kivilouhimot Vermontissa, missä kulkuria riistetään, missä hänen
ruumiinsa voima, mikä on koottu "nuottaa potkemalla" tai "portteja
kolistamalla", käytetään sen erikoisen yhdyskunnan eduksi.

Minä en kylläkään omakohtaisesti tunne Rutlandin kivilouhimoja ja olen
siitä iloinen, varsinkin kun muistan kuinka vähällä olin joutua sinne.
Trämppejä myöten tiedot kulkevat, ja minä kuulin niistä puhuttavan
ollessani Indianassa. Uuteen Englantiin tultuani kuulin niistä
puhuttavan varsin usein, ja aina liehuivat silloin vaaran merkit.
"Miehiä halutaan louhoksiin", sanoivat pummit, "eikä vähempää anneta
kuin yhdeksänkymmentä päivää." New Hampshireen tultuani olin perin
varuillani noiden paikkain suhteen ja vältin hartaasti kosketusta
rautatie-"koppien" ja "mullien", s.o. poliisien kanssa, tarkemmin kuin
koskaan ennen.

Eräänä iltana kuljin Concordin ratapihaa ja löysin lähtövalmiin
tavarajunan. Etsin tyhjän vaunun, vedin oven auki ja kiipesin sisään.
Toivoin pääseväni White Riverin yli aamuun; se veisi minut Vermontiin
ja vielä hyvän matkan päähän Rutlandista. Mutta sen jälkeen pohjoiseen
pyrkiessäni lähenisi tuo vaaran paikka. Vaunustani löysin "kisakissan",
joka tavattomasti säikähti tullessani. Hän piti minua "kiertolaisena"
(jarrumiehenä) ja saatuaan tietää, että olin vain "jäykkäniska",
selitti Rutlandin louhokset säikähdyksensä syyksi. Hän oli nuori
maalaispoika ja oli retkeillyt vasta kotimaillaan.

Juna lähti ja me nukahdimme vaunun toiseen päähän. Pari kolme tuntia
myöhemmin heräsin siihen, että sivuovi avautui. Kisakissa nukkui yhä.
En liikahtanut, varjostin vain vähän silmiäni voidakseni tirkistää.
Lyhty pistettiin ovesta sisään ja sen jälkeen "kiertolaisen" pää. Hän
huomasi meidät ja tarkasti hetken. Minä odotin tavallista tiuskausta:
"Pääsettekö sieltä, sammakonpojat!" Sen sijaan hän veti varovasti
lyhdyn pois ja sulki hiljaa oven. Tämä oli tavatonta ja tuntui
epäilyttävältä. Minä kuuntelin ja kuulin salvan sulkeutuvan. Ovi oli
ulkoapäin teljetty. Sisäpuolelta ei sitä voisi avata. Nopean poispääsyn
tie oli tukittu. Tämä ei käy. Minä odotin joitakin sekunteja, sitten
hiivin vasemmalle ovelle ja koetin sitä. Se ei ollut vielä telkeessä.
Avasin sen, pudottauduin maahan ja suljin sen. Sitten matelin junan
alitse toiselle puolen ja avasin jarrumiehen sulkeman oven sekä
kiipesin paikalleni. Suljin oven. Kumpikin tie oli taas käytettävissä.
Poikanen nukkui yhä.

Juna lähti. Tuli seuraava pysähdys. Kuulin askeleita soralla. Vasen ovi
lensi meluisasti auki. Kisakissa heräsi, minä olin heräävinäni;
kohahdimme istuallemme ja tuijotimme lyhtyyn. Jarrumies ei kuluttanut
aikaa turhaan, vaan kävi suoraan asiaan.

"Tahdon kolme dollaria", sanoi hän.

Me lähenimme häntä neuvotellaksemme. Me ilmaisimme hartaan halumme
olevan antaa hänelle kolme taalaa, mutta ilmoitimme, että kirotun kova
onnemme ei sallinut meidän tätä haluamme tyydyttää. Kiertolainen ei
uskonut. Hän ryhtyi tinkimään. Lupasi tyytyä kahteen. Me valitimme
köyhyyttämme. Hän käytti rumaa puhetta, haukkui meitä sammakonpojiksi
ja toivoi helvettiin aamiaiselle. Sitten hän uhkasi. Hän selitti, että
jos ei rahaa löydy, hän sulkee meidät vaunuumme ja White Riverillä
luovuttaa viranomaisille. Antoi myös kuvauksen Rutlandin louhimoista.

Ja niin hän luuli saaneensa meidät pihtiin. Eikö hän itse ollut
toisella ovella ja toisenhan hän oli sulkenut ulkoapäin! Kun hän alkoi
puhua louhimosta, yritti säikähtynyt kisakissa hypätä toiselle ovelle.
Kiertolainen nauraa hohotti. "Älä hätäile, poika", sanoi hän: "Suljin
sen oven viime asemalla." Kisakissa uskoi ja oli epätoivoissaan.

Kiertolainen antoi uhkavaatimuksensa. Joko me kaivoimme esille
kaksi dollaria tai hän sulki meidät vaunuun jättääkseen meidät
konstaapeleille -- ja se merkitsi 90 päivää louhoksessa. Kuvittelepas
nyt, hyvä lukija, että toinen ovi olisi ollut lukittuna. Ajattele
ihmiselämän epävakaisuutta. Yhden dollarin takia olisi sinun ollut
mentävä kivilouhimoon ja raadettava orjana kolme kuukautta. Niin myös
kisakissan. Älä sentään välitä minusta, joka olin hirtehinen, mutta
ajattele sitä kisakissaa. Hän olisi saattanut noiden kolmen kuukauden
jälkeen tulla maailmaan takaisin rikoksiin tuomittuna. Ja sitten hän
joskus olisi saattanut halkaista kallosi saadakseen rahasi -- tai jos
ei sinun kalloasi, niin jonkun toisen viattoman olentoparan kallon!

Mutta ovi oli auki ja vain minä sen tiesin. Kisakissa ja minä
rukoilimme armoa. Minä yhdyin rukoiluun ja vaikeroimiseen, ihan
piruuttani, mutta tein kuitenkin parastani. Kerroin "tarinan", joka
olisi sulattanut minkä saiturin sydämen tahansa, mutta se ei sulattanut
sen rahaa himoitsevan kiertolaisen sydäntä. Kun hän tuli vakuuttuneeksi
siitä, ettei meillä ollut rahaa, paiskasi hän oven kiinni ja sulki sen,
sitten hän seisoi hetkisen epäillen meidän pettäneen häntä ja odotti
vieläkin kahta taalaansa.

Silloin minä heittelin hänelle muutamia kompia. Nimitin vuorostani
häntä sammakonpojaksi ja muuksi, millä kaikilla nimillä hän oli meitä
kunnioittanut. Ja lisäsinpä vielä omastakin puolestani. Tulin näet
Lännestä, jossa osataan kirota, enkä minä voinut antaa vaivaisen
uusenglantilaisen kiertolaisen voittaa itseäni kielen eloisuudessa ja
voimassa. Alussa se yritti nauraa. Sitten erehtyi vastaamaan. Minä
heitin pari lausetta lisää ja somistin hänet lennokkailla ja
leimuavilla nimityksillä. Eikä ollut puhetulvani pelkkää sanahelinää,
minä olin todella suuttunut tähän viheliäiseen olentoon, joka
dollarivaivaisen takia oli valmis myymään minut kolmen kuukauden
orjuuteen. Epäilenpä myös, että hänelle olisi tullut osuus konstaapelin
saaliista.

Mutta minä höyhensin hänet. Monen dollarin edestä ärsytin hänen
tunteitaan ja masensin hänen itserakkauttaan. Hän yritti uhkailla
luvaten tulla ja potkaista sisälmykseni ulos. Minä puolestani lupasin
potkaista häntä tauluun hänen kiivetessään vaunuun. Aseman etu oli
minun puolellani, ja hän havaitsi sen. Ja niin piti hän oven suljettuna
ja kutsui muuta junamiehistöä apuun. Minä kuulin niiden vastaavan ja
soran roiskuvan niiden askeleista. Ja koko ajan oli toinen ovi salvaton
eivätkä he sitä tienneet; ja sillä välin oli kisakissa kuolla kauhusta.

Oh, olinpa minä sankari -- peräytymistie takanani. Minä herjasin
jarrumiestä ja hänen tovereitaan, kunnes ne tempasivat oven auki ja
minä näin niiden raivostuneet katseet lyhtyjen valossa. Juttu oli
heidän mielestään perin selvä. Me olimme muka satimessa ja he saivat
tulla meitä pitelemään. Alkoivat nousta. Minä en potkaissut ketään
naamaan. Tempasin vain toisen oven auki ja livahdin pois, kisakissa
perässäni. Junamiehistö kaapasi jäljessä.

Me hyppäsimme -- jos oikein muistan -- yli kiviaidan. Mutta ei ollut
meillä selvää käsitystä siitä, missä olimme. Pimeässä minä kompastuin
hautakiveen. Kisakissa kaatui yli toisen. Ja sitten alkoi ajojahti
kautta kalmiston. Aaveet lienevät saaneet käsityksen meidän
vauhdistamme. Mutta tulivatpa perässämme ne junalaisetkin. Hellittivät
vasta kun me pääsimme toisen aidan yli tielle ja pimeään metsään, sekä
palasivat junaansa. Hiukan myöhemmin pääsimme kisakissan kanssa erään
farmarin kaivolle. Oli aikomuksemme juoda vettä, mutta kun ohut nyöri
meni alas kaivoon, vedimme siitä, ja ylös tuli gallonan kannu kermaa.
-- Ja niin vähällä minä olin joutua Rutlandin louhokseen Vermontissa.

Kun pummit antavat sanan käydä, että "mullit ovat äkäisiä", niin vältä
sitä kaupunkia; tai jos mennä täytyy, niin mene pehmeästi sen läpi. On
kaupunkeja, joiden läpi on aina kuljettava pehmeästi. Sellainen on
Cheyenne, Union Pacific-radan varrella. Sillä on maine yli Yhdysvaltain
"äkäisyydestään" -- ja sen oli sille hankkinut Jeff Carr (mikäli nimen
oikein muistan). Jeff Carr saattoi laukaista pummin tauluun ihan
silmänräpäyksessä. Ei koskaan ryhtynyt keskusteluun. Siinä
silmänräpäyksessä kun sai käsiinsä, hän iski molemmin nyrkein, nuijalla
tai mitä vain käteen sattui. Ja pideltyään pummia hän lähetti tämän
kaupungista luvaten parempaa, jos tämä vielä uskalsi nenäänsä sinne
pistää. Jeff Carr tunsi leikin. Pohjoiseen, etelään, itään ja länteen
käsin kuljettivat pidellyt pummit Yhdysvaltojen (sekä Kanadan ja
Meksikon) rajoille asti tiedon siitä, että Cheyenne oli "äkäinen".
Onnekseni en sattunut Jeff Carrin tuttavuuteen. Tuulispäänä menin läpi
sen kaupungin. Meitä oli silloin 84 pummia. Lukumäärä teki meidät
varsin ylimielisiksi muihin paitsi Jeff Carriin nähden. Se nimi salpasi
koko mielikuvituksemme, lamautti miehuutemme, ja koko sakki pelkäsi
kuollakseen häntä.

Eipä juuri maksa vaivaa ryhtyä keskustelemaan "mullien" kanssa, jos ne
ovat "äkäisiä". Nopea poistuminen on paras. Minä tarvitsin jonkin
aikaa, ennenkuin sen opin, mutta päästötutkinnon antoi minulle muuan
New-Yorkin mulli, ja sen jälkeen lähtevät käpäläni automaattisesti
liikkeelle, kun sellainen lähtee jälkeeni. Se valmius on yhäkin
veressäni ja pysyy. Vaikka eläisin kahdeksankymmenen vuoden ikään ja
kompuroisin kainalosauvoin katua pitkin, niin heti kun näkisin poliisin
tulevan kohti, pudottaisin kainalosauvat ja juoksisin kuin peura.

Kasvatukseni loppusilauksen sain siis New-Yorkissa. Eräänä kuumana
kesäiltana. Viikon oli ilma ollut tukahduttava. Minä olin ottanut
tavakseni "heittää jalkaa" aamuisin ja levätä iltapäivät pienessä
puistossa, joka oli lähellä sanomalehtipalatseja ja Kaupungintaloa.
Läheltä sain ostaa puhdistajilta kirjoja, jotka olivat painettaessa tai
sidottaessa hieman vikaantuneet, muutamalla sentillä kappaleen. Ja
puistossa oli pieniä majoja, joista sai ostaa mainiota, jääkylmää,
sterilisoitua maitoa ja kirnupiimää sentillä lasin. Joka iltapäivä
istuin penkillä lukemassa ja tyhjensin 5-10 lasia. Ilma oli todella
hiostava.

Niinpä olin siis veltto ja lueskeleva, maitoa latkiva pummi, mutta mitä
sainkaan siitä! Eräänä iltapäivänä saavuin puistoon uusi kirjasaalis
kainalossani ja hirvittävä kirnumaidon jano paidassani. Keskellä katua,
Kaupungintalon edustalla, huomasin kulkiessani maitomyymälää kohti
väkijoukon. Kun se oli juuri kohdallani, niin pysähdyin. Ensin en
voinut nähdä mitään. Sitten näin vilaukselta ja kuulin äänistä, että
joukko katupoikia siinä pelasi pii-viitä. Nyt ei pii-vii ole sallittua
New-Yorkin kadulla. En tiennyt sitä, mutta varsin pian sain tietää.
Puolen minuuttia olin ehkä siinä seisonut ja saanut tietää
väenkokouksen syyn, kun muuan katupojista huusi: "Mulli." Pojat
tiesivät tiensä. Juoksivat. Minä en.

Joukko hajaantui heti ja jakaantui katukäytäville. Samaan suuntaan
lienee painunut puolisensataa miestä. Olimme jotenkin hajallaan. Näin
"mullin", rotevan, harmaapukuisen poliisin. Hän asteli keskellä katua,
kiirehtimättä kuin kävelyllä. Sattumalta panin merkille, että hän
muutti vähän suuntaansa lähtien samaa katukäytävää kohti kuin minäkin.
Hän asteli verkalleen harvan joukon läpi, ja minä näin, että tiemme
tulisivat yhtymään. Olin niin varma viattomuudestani, etten mitään
aavistanut, huolimatta kaikista mulleja koskevista opetuksistani. En
aavistanut sen minua tähtäilevän. Kunnioituksesta lakia kohtaan
pysähdyin antaakseni hänen mennä ohi. Mutta samassa hän varoittamatta
tarttuikin rinnuksiini kaksin käsin. Sanoillaan hän heitti ilkeän
varjon minun syntyperääni.

Amerikkalainen vereni kuohahti. Kaikki vapautta rakastaneet esi-isäni
vaativat oikeuttaan minun kauttani. "Mitä tarkoitatte?" tiukkasin.
Vaadin, nähkääs, selitystä. Ja sain. Tuiskis. Hänen nuijansa iski
kallooni, ja minä horjahdin taapäin kuin päihtynyt, ympärillä olevain
uteliaiden häilyessä silmissäni kuin aallot merellä. Kalliit kirjani
tipahtivat maan tomuun, ja poliisin nuija uhkasi iskeä toisen kerran.
Sinä hetkenä minä häyrypäissänikin näin näyn. Näin sen nuijan useita
kertoja iskevän kallooni; näin itseni verisenä poliisioikeudessa;
kuulin syytöksen katumetelistä, röyhkeästä puheesta ja poliisin
vastustamisesta yms., ja näin myös itseni Blackwell-saarella. Oh,
tunsinpa sen leikin. Ja samalla meni minulta kaikki halu vaatia
selityksiä. En edes pysähtynyt kokoamaan kalliita kirjojani, jotka
vielä olivat lukematta. Minä käännyin ja juoksin. Olin kovin sairas,
mutta minä juoksin. Ja juoksemaan tulen kuolinpäivääni asti, joka kerta
kun mulli alkaa nuijia minulle selitystään.

Vuosikausia trämppiaikani jälkeen, kun olin ylioppilaana Kalifornian
yliopistossa, menin eräänä iltana sirkukseen. Näytännön jälkeen jäin
katsomaan suuren sirkuksen kuljetuskoneistoa, sillä sen oli määrä
lähteä samana iltana. Satuin pienten poikain nuotiolle. Niitä oli
parikymmentä, ja puheista päättäen oli niillä aikomuksena karata
sirkuksen mukana. Mutta sirkusherratpa eivät halunneetkaan sellaista
pentujoukkoa matkaansa, ja puhelinsoitto poliisiasemalle oli tehnyt
tuuman tyhjäksi. Kymmenkunta poliisimiestä oli komennettu paikalle
vangitsemaan pojat kello yhdeksän kiellon rikkomisesta. He piirittivät
nuotion ja hiipivät lähelle pimeässä. Merkin saatuaan lähtivät
juoksemaan, ja kukin sieppasi käsiinsä pojan kuin kiemurtelevan
ankeriaan.

Minä en tiennyt mitään poliisin tulosta; ja kun näin vaskinappisten
kypäräpäisten niin äkkiä ryntäävän kädet ojossa, menetti minun
olemukseni tasapainonsa. Automaattinen juoksuvaisto heräsi. Juoksin. En
tiennyt itsekään juoksevani. En tiennyt mitään. Se tapahtui aivan
itsestään. Eihän minulla ollut mitään syytä juosta. En ollut pummi.
Olin sen kunnan kansalainen. Olin kotikaupungissani. En ollut pahaa
tehnyt. Olin ylioppilas. Nimeäni ei ollut papereissa, ja ylläni oli
hyvät vaatteet, joissa ei oltu nukuttu. Ja kuitenkin juoksin --
sokeasti, mielettömästi, kuin ajettu kauris, ainakin yhden katuvälin.
Ja tuntooni tullessani havaitsin yhä juoksevani. Täytyi ihan ponnistaa
saadakseni jalkani pysähtymään.

Ei, minä en pääse siitä. En voi auttaa. Kun mulli tulee, niin minä
juoksen. Sitäpaitsi minulla on huono onni aina joutua vankilaan. Olen
ollut vankilassa useampia kertoja sen jälkeen kuin kiertelemisen jätin
kuin koko sinä aikana. Lähden esim. jonakin sunnuntaiaamuna nuoren
neitosen seurassa pyöräilemään. Ennenkuin pääsen kaupungin
ulkopuolelle, joudumme kiinni siitä, että sivuutimme jalankulkijan
katukäytävällä. Päätän olla varovampi. Seuraavan kerran olen
pyöräilemässä pimeässä, ja asetyleenilamppu reistailee. Minä hoitelen
sen pienoista liekkiä huolellisesti kaupungin asetusten takia. Minulla
on kiire, mutta minä ajan etanan vauhdilla, etten sammuttaisi sitä
tuikkivaa liekkiä. Pääsen kaupungin rajalle, olen sen asetusten
ulkopuolella ja yritän ottaa takaisin menettämäni ajan. Ja puolen
mailin päässä pysäyttää minut mulli, ja seuraavana aamuna annan
panttisakkoni mennä poliisioikeudessa. Kaupunki on kavalasti
laajentanut aluettaan mailin verran, enkä minä sitä tiennyt.

Muistaen luovuttamatonta sananvapauttani ja yleistä kokoontumisoikeutta
minä kiipeän katuvierellä saippualaatikolle purkaakseni kuulijakunnalle
niitä talousopillisia ongelmoita, jotka päässäni pyörivät, ja mulli
vetää minut alas ja raastaa minut kaupungin vankilaan ja minä saan taas
maksaa takausrahan. Ei auta. Koreassa jouduin vankilaan joka toinen
päivä. Niin myös Mantsuriassa. Viime kerran Japanissa ollessani jouduin
kiinni venäläiseksi vakoojaksi epäiltynä. Se on ihan toivotonta. Mitä
tästä tuleekaan!

Kerran hypnotisoin erään mullin Bostonin keskuspuistossa. Oli aika
jälkeen puolenyön, ja hän ahdisti minua; mutta ennenkuin erottiin, sain
häneltä hopealantin sekä yömajan osoitteen. Bristolissa New Jerseyssä
laski poliisi minut kerran menemään, vaikka hänellä, taivas tietäköön,
oli riittävästi syytä vangita minut. Iskinkin häntä kovemmin kuin
kukaan muu hänen elämässään. Tapaus oli tällainen. Puolen yön aikaan
olin tarttunut tavarajunaan päästäkseni pois Philadelphiasta.
Kiertolaiset heittivät ojaan. Juna kulki hitaasti vaihteiden,
sivuratojen ja ratapihojen poikitse. Saavutin sen uudelleen ja jouduin
uudelleen pois. Täytyi näet riippua ulkopuolella, sillä se oli
pitkänmatkanjuna ja kaikki ovet olivat kiinni.

Toisen kerran heittäessään minut junasta selitti jarrumies, että olin
henkeni kaupalla, koska juna oli nopeakulkuinen. Minä selitin osaavani
kulkea nopeasti, mutta se ei auttanut. Hän selitti, ettei aikonut antaa
minun tehdä itsemurhaa, ja sysäsi. Mutta minä tartuin siihen junaan
kolmannen kerran ja jouduin puskureille. Ne olivat pienimmät mitä
ikinäni olen nähnyt -- en tarkoita todellisia puskureita, joita
yhdistää kytkin, vaan tarkoitan niitä pienoja, jotka kulkevat
tavaravaunun päitse juuri puskurien yläpuolella. Niillä voi seistä.

Mutta ne sakarat, jotka sillä kertaa alleni sattuivat, eivät olleet
tavallisen levyiset. Ne olivat tuskin puoltatoista tuumaa. En saanut
puoltakaan anturastani niille sopimaan. Käsin ei saanut mitään kiinni.
Vaunujen päät olivat pystysuorana seinänä siinä, mutta niissä ei ollut
kädensijaa. Kämmeneni vain voin painaa niitä vasten. Ja se olisikin
riittänyt, jos jalkaini alla olisi ollut jotakin pitävää.

Kun juna pääsi Philadelphian ulkopuolelle, alkoi se lisätä vauhtia.
Ymmärsin nyt, miksi se jarrumies oli puhunut itsemurhasta. Vauhti
kiihtyi kiihtymistään. Se oli läpikulkujuna eikä pysähdellyt asemilla.
Siinä osassa Pennsylvaniaa on neljä raidetta rinnan, ja minun itään
menevä tavarajunani voi matkalla sivuuttaa länteen menevän, ja sen taas
sivuuttivat itään menevät pikajunat. Sillä oli oma raiteensa ja se
lennätti sitä pitkin. Tilanteeni ei ollut huvittava. Minä seisoin
anturaini reunain varassa kapeilla sakaroilla nojaten epätoivoisesti
kämmenin vaunujen päätyjä vasten. Ja ne vaunut liikkuivat ylös, alas,
edestakaisin. Oletteko nähneet sirkusratsastajan seisovan kahdella
hevosella jalka kummankin selässä? Sellaista minä muistutin, mutta
olipa erotustakin. Ratsastajalla on ohjat, minulla ei ollut mitään
mistä pitää; hän seisoi koko jalkapohjillaan, minä niiden reunoilla;
hän voi taivuttaa sääriään ja pitää tasapainoa, mutta minun oli
seisottava suorana pystyssä suorin säärin; ratsastaa kasvot päin
kulkusuuntaansa, minä sivuttain, ja jos hän putoaa, putoaa hän
sahajauhoihin, minä taas olisin sellaisessa tapauksessa mennyt
murskaksi pyöräin alla.

Mutta kylläpä sillä junalla oli vauhti. Se mölysi ja kirkui, kiepsahti
hurjasti käänteissä, hypähdellen yli epätasaisuuksien, niin että toinen
vaununpää lennähti ylös ja toinen alas tai käännähti toinen vasemmalle,
toinen oikealle, ja koko ajan minä rukoilin ja toivoin sen vihdoinkin
pysähtyvän. Mutta se ei pysähtynyt. Ensimmäisen, viimeisen ja ainoan
kerran trämppimatkoillani minä sain kyllikseni. Minä päätin siirtyä
pois puskureilta vaunun sivutikkaille; se oli vaarallista hommaa, sillä
vaunujen päät olivat aivan tasaiset.

Minä kuulin junan viheltävän ja tunsin vauhdin hieman hiljentyvän.
Tiesin, ettei se aio pysähtyä, mutta päätin muuttaa paikkaa, jos vauhti
vain sallisi. Juuri tällöin tuli kaarre, juna kulki yli sillan ja
sitten läpi Bristolin kaupungin. Tämä kaikki edellytti hiljempää
vauhtia. Minä kiepsahdin sivutikkaille ja odotin. En tiennyt, että
tulimme Bristolin kaupunkiin. En tiennyt miksi vauhti hiljeni, tiesin
vain, että minun oli päästävä pois... Jännitin silmiäni pimeässä
nähdäkseni, milloin tulisi katu, jolle voisi hypätä. Olin junan
jälkipäässä, ja ennenkuin minun vaununi oli kaupungissa, oli veturi jo
ohi aseman ja tunsin sen lisäävän vauhtia.

Sitten tuli katu. Pimeässä en nähnyt, kuinka leveä se oli tai mitä oli
sen toisella laidalla. Mutta minä tunsin tarvitsevani koko sen kadun
leveyden, jos mielin pysyä jaloillani maahan päästyäni. Minä tipautin
itseni kadun tähän reunaan. Se on helppo sanoa. Tarkoitan sitä, että
ensin kumarruin porrastangollani eteenpäin niin alas kuin voin. Sitten
irroittuen junasta heilautin itseni kaikin voimin taapäin, kuin olisi
aikomukseni tulla selälleni maahan. Kun sitten jalkani sattuivat
maahan, olin 45 asteen kulmassa. Se esti minua suistumasta suinpäin
tantereeseen. Ruumiini vain kohosi pystyyn ja alkoi suistua eteenpäin.
Samassa täytyi maahan tösähtäneiden jalkaini hypähtää ja liikkua niin
nopeasti kuin eteenpäin lennättävä vartaloni vaati. Jalkani siis
taputtivat sangen taajaan katua vasten. En uskaltanut niitä pysäyttää.
Olisin mennyt nokalleni. Juosta piti vain.

Minä olin kuin tahdoton luoti ja ihmettelin mitä mahtoi olla
vastapäisellä katuvierellä. Toivoin, ettei siellä olisi kiviseinä eikä
sähköpatsas. Ja silloin töytäsin päin. Kauhistus! Näin sen juuri ennen
onnettomuutta -- seisoihan siinä pimeässä mulli. Me kiepsahdimme katuun
yhdessä ja kierimme hyvän matkaa. Automaattisesti hän sulki minut
syliinsä eikä enää hellittänyt. Kumpikin menimme nurin, ja tajuihinsa
päästyään hän havaitsi pitävänsä sylissään lammassiivoa pummia.

Jos sillä mullilla oli yhtään mielikuvitusta, oli hänen täytynyt pitää
minua jostakin muusta maailmasta, kenties Marsista tulleena, sillä
pimeässä hän ei ollut nähnyt minun hyppäävän junasta. Hänen ensi
sanansa olivatkin: "Mistä ihmeestä sinä tulit?" Ja sitten hän sanoi,
ennenkuin ennätin vastata: "Minulla on hyvä halu pistää sinut kiinni."
Tämä tuli myös automaattisesti, luulen. Hän oli näet perin
hyväsydäminen mulli, sillä kerrottuani hänelle "tarinan" antoi hän
minulle seuraavaan tavarajunaan asti aikaa lähteä kaupungista. Minä
sain vielä tingityksi kaksi ehtoa: että se on itään menevä ja että sen
kaikki ovet eivät ole lukitut. Tähän hän suostui, ja niin näillä
Bristolin sopimuksen ehdoilla säästyin joutumasta vankilaan.

Muistanpa toisenkin yön siinä samassa maanosassa, mutta silloin minä
livahdin mullin ohitse. Jos olisin sattunut päin, olisin porannut hänet
putkeksi, sillä tulin suoraan ylhäältäpäin, hännässäni koko joukko
muita mulleja. Tällainen oli se juttu. Olin asustanut eräässä
vuokrahevostallissa Washingtonissa. Minulla oli käytettävänäni
vaunuvaja ja lukemattomia hevosloimia. Palkkioksi hoidin hevosia
aamuisin. Olisin siellä ehkä vieläkin ilman niitä mulleja.

Eräänä iltana 9:n aikaan jouduin kotiin tullessani keskelle uhkapeliä.
Oli ollut markkinapäivä, ja kaikilla neekereillä oli rahaa. Paras
selittää tilanne. Talli oli kahta katua vasten. Minä tulin pääovesta
sisään, kuljin läpi konttorin ja tulin kahden hevosrivin väliseen
kujaan, joka kulki rakennuksen pituussuuntaan ja johti toiselle
kadulle. Keskellä tätä kujaa, kaasullekin alla ja hevosrivien keskellä,
oli noin 40 neekeriä. Minä liityin sakkiin katselijaksi. Olin "poikki"
enkä voinut pelata. Muuan musta "passasi" koettaen onneaan, ja aina
panos kasvoi kaksinkertaiseksi. Kaikenlaista rahaa oli lattialla. Se
oli jännittävää. Panokset kasvoivat yhä, ja se neekeri yhä passasi.
Kiihtymys oli suuri. Samassa kuului valtava jymähdys takakadun ovelta.

Muutamat neekerit kiitivät vastakkaiseen suuntaan. Minä viivyin hetken
kahmaistakseni lattialta kaikenlaista rahaa taskuuni. Se ei ollut
varkautta, sillä se oli tapana. Jokainen, joka ei juossut, kahmi
rahoja. Ovet lensivät auki ja sisään säntäsi joukko mulleja. Me
lennätimme vastakkaiseen suuntaan. Konttorissa oli pimeä, eikä kapea
ovi sallinut kaikkien yht'aikaa päästä kadulle. Aika alkoi olla
täpärällä. Yksi neekereistä sukelsi akkunasta kadulle ja vei
akkunapuitteet mennessään. Esimerkkiä seurasi koko joukko muita
neekereitä. Iso neekeri tunkeutui oveen yht'aikaa kanssani. Hän oli
isompi ja pääsi edelle. Samassa iski nuija hänen päähänsä ja hän kaatui
kuin teuras. Toinen mullikarja oli vastassa. Ne tiesivät, etteivät
voisi käsin vastustaa rynnäkköämme, ja käyttivät siksi nuijiaan. Minä
kompastuin äskeiseen neekeriin, väistin nuijan iskun, sukelsin mullin
haarain välitse ja olin vapaa. Ja sitten juoksin! Edessäni oli mulatti,
ja minä kiidin hänen jäljessään. Hän tunsi kaupungin paremmin kuin
minä, ja arvelin, että sielläpäin mihin hän juoksi oli turva. Mutta hän
taas piti minua takaa-ajavana mullina. Ei katsonut taakseen. Juoksi
vain. Minulla oli hyvä kunto ja pysyttelin hänen kintereillään ollen
vähällä juosta hänet kuoliaaksi. Vihdoin hän kompastui, painui
polvilleen ja antautui. Ja kun hän havaitsi, etten minä ollut mulli,
niin pelasti minut vain se, ettei hänellä ollut yhtään voimia jäljellä.

Siksi lähdin Washingtonista -- en sen mulatin, vaan mullien takia.
Minä menin asemalle ja tartuin ensimmäiseen umpiportaaseen
Pennsylvanian-radan pikajunassa. Kun juna oli hyvässä vauhdissa, alkoi
minussa herätä epäilyksiä. Tämä oli neliraiteinen rata ja koneet
ottivat vettä täydessä vauhdissa. Pummit olivat varoittaneet minua
matkustamasta ensi portaalla niissä junissa, jotka ottivat vettä
kulkiessaan. Ja nyt selitän. Raiteiden välissä on pitkä allas. Kun kone
kulkee yli täyttä vauhtia, laskeutuu siitä kouru altaaseen ja sitä
myöten työntyy tenderiin vesi.

Jossakin paikoin Washingtonin ja Baltimoren välillä, minun istuessani
umpiportaalla, alkoi hieno vesisuihku kohota ilmaan. Se ei ketään
haitannut. Ahaa, ajattelin; se oli siis vain juttua se, että vedenotto
olisi ensiportaalaiselle vaarallinen. Mitä tuo suihku nyt tekee? Sitten
aloin ihailla itse sitä temppua. Tämäpä jotakin. Mitä ovat Lännen
alkuperäiset rataolot verrattuina tähän -- ja silloin täyttyi tenderin
vesisäiliö, ennenkuin oli päästy kaukalon päähän. Vuoksiaalto kohosi
tenderin peräseinän yli ja syöksyi minun ylitseni. Olin märkä kuin
uitettu koira.

Juna ajoi Baltimoren asemalle. Kuten on tapana Idän kaupungeissa, kulki
juna kadunpinnan alapuolella leikkauksessa. Kun se saapui valaistulle
asemalle, tein itseni niin pieneksi kuin saatoin. Mutta muuan
rautatiemulli näki minut ja ryhtyi takaa-ajoon. Kaksi muuta liittyi
häneen. Minä olin päässyt aseman ohi ja hyppäsin ratapihalle. Mutta
huomasinkin olevani satimessa. Kummallakin puolellani kohosivat
leikkauksen seinät, ja tiesin, että jos yrittäisin ja putoaisin
takaisin, joutuisin suoraan mullien haltuun. Minä juoksin edelleen ja
tarkastelin sopivaa kiipeämispaikkaa. Vihdoin löysin. Se oli juuri
sillan takana, joka johti yli leikkauksen. Käsin jaloin kaapaisten
kiipesin ylös seinää. Ne kolme rautatiemullia pyrkivät perässä.

Ylhäällä huomasin joutuneeni rakentamattomalle tontille. Toisella
sivulla erotti matala aita sen kadusta. Ei ollut aikaa tarkempiin
tutkimuksiin. Ne olivat kintereilläni. Minä syöksyin aitaa kohti ja
samaa tietä sen yli. Ja siinä kohtasi minua elämäni yllätys. On
tottunut ajattelemaan, että aidan toinen puoli on yhtä korkea kuin
toinenkin. Mutta tämä oli toisenlainen. Nähkääs se tontti oli koko
joukon katua korkeammalla. Minun tulopuolellani oli aita matala, toinen
puoli -- no niin, yli harjan päästyäni ja lähtiessäni alaspäin saappaat
edellä tuntui kuin olisin pudonnut suoraa päätä kuiluun. Ja allani,
katulampun vieressä, seisoi mulli. Arviolta katuun oli 9-10 jalkaa,
mutta siinä ällistyksissäni näytti matka kahta vertaa pitemmältä.

Minä oikaisin itseni ilmassa ja tulin alas. Ensin luulin tulevani sen
mullin niskaan. Ja vaatteeni sipaisivatkin häntä, kun jalkani kajahtaen
iskivät katuun. Ihme ettei hän säikähtänyt kuoliaaksi, sillä hän ei
ollut kuullut minun tulevan. Taas olin kuin Marsista pudonnut. Mutta
hypähtipä se mulli. Väistyi kuin hevonen autoa; ja sitten hän tavoitti
minua. Minä en jäänyt selittämään. Sen jätin takaa-ajajaini tehtäväksi,
jotka tipahtelivat huvittavasti sieltä aidalta alas. Mutta sainpa minä
juosta. Katua ylös ja toista alas, kulman taakse ja toisen, ja vihdoin
pääsin niistä.

Kulutettuani joitakin niistä kahmimistani lanteista ja tapettuani
tuntikauden aikaa palasin rautatieleikkaukselle juuri asemavalojen
ulottuman ulkopuolelle ja odotin junaa. Vereni oli tyyntynyt ja minä
värisin surkeasti märkien vaatteitteni takia. Vihdoin tuli juna
asemalle. Minä lymysin pimeässä ja nousin siihen onnellisesti sen
lähtiessä, tällä kertaa kuitenkin toisen vaunun umpiportaalle. Ei enää
vesiryöppyä! Juna lennätti 40 mailia, ennenkuin pysähtyi kovin
tutunnäköiselle asemalle. Minä olin taas Washingtonissa! Baltimoressa
olin katuja kierrellessäni ja kiihkoissani huomaamattani joutunut
paluutielle ja noussut väärään junaan. Olin menettänyt yön unen,
kastunut pintaa myöten ja olin tullut sinne, mistä olin lähtenytkin.
Ehei, ei elämä kulkurin poluilla ole ruusuilla ja kukilla tanssia.
Mutta talliin en mennyt takaisin. Olin kahmaissut varsin onnistuneesti
enkä halunnut tehdä siitä tiliä niille neekereille. Ja niin nousin
seuraavaan junaan ja söin aamiaiseni Baltimoressa.








End of the Project Gutenberg EBook of Kulkurielämää, by Jack London

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KULKURIELÄMÄÄ ***

***** This file should be named 49973-8.txt or 49973-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/4/9/9/7/49973/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.