Etelämere auringon alla

By Jack London

The Project Gutenberg eBook of Etelämere auringon alla
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Etelämere auringon alla

Author: Jack London

Release date: June 12, 2024 [eBook #73817]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Arena-kirja, 1970

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ETELÄMERE AURINGON ALLA ***





ETELÄMEREN AURINGON ALLA

Kirj.

Jack London


Suomennos

Englanninkielinen alkuteos: The Cruise of the Snark





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1924.






                       Omistettu
                     Charmianille,
      joka palveli perämiehenä Snarkissa, hoiti ruoria
      yöllä ja päivällä — aluksen saapuessa ja lähtiessä
      satamasta sekä purjehtiessa ulapoilla — joka ei
      milloinkaan säikkynyt vastuksia, mutta itki, kun
      matka kaksi vuotta kestäneen purjehduksen jälkeen
      täytyi keskeyttää.



SISÄLLYS

  1. Johdanto.
  2. Käsittämätöntä ja selittämätöntä.
  3. Seikkailuhenki.
  4. Ensimmäinen maihinnousumme.
  5. Kuninkaallista urheilua.
  6. Molokain spitaaliset.
  7. "Auringon talo".
  8. Poikki Etelämeren.
  9. Kuoleman paratiisi.
 10. Luonnonihminen.
 11. Kuninkaallista kestiystävyyttä.
 12. Kivenheittokalastusta Bora Boralla.
 13. Salomonin saarilla.
 14. Etelämeren kieltä.
 15. Maallikkolääkärin kokemuksia.
 16. Jälkikatsaus.




1

Johdanto


Matkamme sai alkunsa Glen Ellenin uima-altaalla. Uinnin välillä meillä
oli tapana loikoilla hietikoilla, antaen ihon imeä lämmintä ilmaa ja
auringon paistetta. Roscoe oli tehnyt muutamia matkoja huvipurrella,
ja minä olin liikkunut hiukan merillä. Ehdottomasti johduimme
keskustelemaan aluksista. Ja me puhelimme pienistä aluksista ja niiden
merikelpoisuudesta. Esikuvaksi otimme kapteeni Slocumin ja hänen kolmen
vuoden matkansa maailman ympäri.

Vakuutimme ensin, ettemme pelkäisi matkustaa maailman ympäri pienellä
aluksella, esimerkiksi neljänkymmenen jalan pituisella. Vakuutimme
sitten, että mielellämme tekisimme sen. Ja lopuksi vakuutimme, ettei
koko maailmassa ollut mitään, minkä kernaammin olisimme tehneet.

"Mitäs muuta kuin teemme sen", sanoimme — leikillämme.

Sitten kysyin Charmianilta yksityisesti, halusiko hän todellakin sitä,
ja hän vastasi, että se olisi aivan liian hauskaa voidakseen toteutua.

Kun seuraavan kerran loikoilimme vieretysten rantahietikolla ja otimme
ilmakylpyä, sanoin Roscoelle: "Taidammepa lähteä!"

Olin aivan vakava, ja niin oli hänkin vastatessaan: "Milloinka
lähdemme?"

Minun piti rakentaa talo maatilalleni, niin ikään minun oli ryhdyttävä
hoitamaan hedelmäpuutarhaa, viinitarhaa ja monen monia pensasaitoja,
ja minulla oli koko joukko muutakin toimitettavaa. Päädyimme harkinnan
jälkeen siihen, että voisimme lähteä matkalle neljän, viiden vuoden
kuluttua. Mutta samassa meissä rupesi heräämään seikkailuhalu.
Miks'emme toteuttaisi heti aikomustamme? Eihän meistä kukaan
nuorentuisi aikaa myöten! Hedelmäpuutarha, viinitarha ja pensasaidat
kasvaisivat kyllä poissakin ollessamme. Kun sitten palaisimme, olisivat
ne valmiina. Ja voisimme asua ladossa sillä aikaa kun taloamme
rakennettaisiin.

Niin oli matkamme päätetty, ja Snarkin rakentaminen alkoi. Nimitimme
aluksemme Snarkiksi sen tähden, ettemme pitäneet mahdollisena mitään
muuta nimeä — tämä selitys annettakoon niiden tyydytykseksi, jotka
muuten pitäisivät nimitystä jollakin tavoin merkillisenä.

       *       *       *       *       *

Ystävämme eivät kykene ollenkaan ymmärtämään, minkä takia lähdemme
moiselle matkalle. He värisevät, valittavat ja kohottelevat käsiään
korkeutta kohti. Millään selityksellä heitä ei saa tajuamaan, että
etenemme vähimmän vastarinnan tietä — että meidän on helpompi lähteä
uhmaamaan valtameren ulapoita pienellä aluksella kuin jäädä kuivalle
maalle, aivan kuten heidän on helpompi jäädä kuivalle maalle kuin
lähteä merelle pienellä aluksella. Heidän mielentilansa on sopimattoman
itsekäs. He eivät kykene vapautumaan omasta mielipiteestään. He eivät
voi loitota kyllin kauas omasta itsestään nähdäkseen, ettei heidän
vähäisimmän vastarinnan tiensä välttämättä tarvitse olla sama kaikilla
muilla. Omasta myötä- ja vastenmielisyydestään ja omista haluistaan he
tekevät mittapuun, millä mittaavat muiden myötä- ja vastenmielisyyttä
ja haluja. Mutta se on väärin. Olen sanonut sen heille. Mutta he
eivät kykene vapautumaan omasta kurjasta minästään hetkeksikään
kuunnellakseen minua. Heidän mielestään olen joutunut järjiltäni.
Minä puolestani tunnen osanottoa heitä kohtaan. Ymmärrän heitä.
Kaikki olemme taipuvaisia uskomaan, että jokin on hullusti niiden
järjentilassa, jotka ajattelevat toisin kuin me.

Viimeisen sanan saa aina "se miellyttää minua". Se ylittää kaiken
filosofian, käyttää itse elämän sydäntä. Kun filosofia on kaikella
voimallaan kokonaisen kuukauden saarnannut ihmiselle, mitä tämän
pitää tehdä, saattaa ihminen seuraavassa silmänräpäyksessä sanoa: "Se
miellyttää minua!" ja tehdä jotakin muuta — ja filosofia haihtuu savuna
ilmaan. "Se miellyttää minua", se saa aikaan, että juomari juoja että
itsensäkiduttaja pukeutuu jouhipaitaan. Se tekee toisen mässääjäksi ja
toisen karun erämaan erakoksi. Se panee toiset tavoittelemaan mainetta,
toiset kultaa, toiset rakkautta ja toiset Jumalaa. Filosofia on hyvin
usein ihmisen tapa selittää omalta kohdaltaan: "Se miellyttää minua!"

Mutta palaan nyt Snarkiin ja niihin syihin, mitkä saavat minut
lähtemään purjehdusmatkalle maailman ympäri sillä aluksella. Ne
seikat, mitkä miellyttävät minua, ovat luonnollisesti sellaisia, joita
pidän maailman arvokkaimpina. Ja arvokkaimpana pidän henkilökohtaista
urotekoa en maailman suosion vuoksi, vaan oman tyydytykseni tähden
tehtyä. Siinä on se vanha: "Minä olen sen tehnyt! Minä olen tehnyt sen!
Omilla käsilläni minä olen suorittanut sen!" Mutta olen sitä mieltä,
että maineteon pitää tapahtua elävässä elämässä. Haluan mieluummin
voittaa uimakilpailussa tai hallita vikuroivaa hevosta kuin voittaa
laakereita romaanikirjailijana. Kullakin on oma makunsa. Toiset pitävät
viimeksi mainittua kilpailua kunniakkaampana kuin uimakilpailun
voittamista tai hevosen taltuttamista.

Ylväimmän teoistani olen suorittanut ollessani seitsentoistavuotinen.
Silloin kerran tunsin väkevästi ja täydellisesti eläväni. Olin
kolmimastoisella kuunarilla Japanin rannikon edustalla. Olimme
joutuneet taifuunin kouriin. Koko miehistö oli ollut kannella
suurimman osan yötä. Tulin kannelle kello seitsemän aamulla, ja minut
määrättiin ruoriin. Ei ainoatakaan purjetta ollut ylhäällä. Viiletimme
myötätuuleen köysistö tyhjänä, ja vauhti oli raivokas. Aalto seurasi
aaltoa kahdeksannespeninkulman päässä, ja myrsky tempasi niiden valkeat
harjat siivilleen, niin että ilma oli aivan täynnä kiehuvaa vaahtoa.
Ei millään erottanut enempää kuin kaksi aaltoa kerrallaan. Laivaa oli
melkein mahdoton hallita, se kieppui puoleen ja toiseen hautaantuen
vähän väliä veteen, mutkitteli lakkaamatta edestakaisin kaakkois- ja
lounassuuntien välillä ja uhkasi kaatua joka kerta kun kohosi mahtavan
aallon laelle.

Kävin paikalleni ruoriin. Laivuri seisoi vierelläni kotvan ja katseli,
miten hoidin tehtävääni. Hän oli levoton nuoruuteni takia, hän
pelkäsi, ettei minulla olisi kylliksi voimia eikä päättäväisyyttä.
Mutta kun hän oli nähnyt minun onnellisesti suoriutuvan peräsimessä
useista vaikeista tilanteista, hän meni aamiaista syömään. Sekä
päällystö että miehistö oli aamiaisella kannen alla. Jos kuunari olisi
joutunut poikittain tuuleen, ei kukaan heistä olisi koskaan palannut
kannelle. Neljäkymmentä minuuttia seisoin siellä yksinäni ruoria
hoitaen, hurjasti keikkuva alus ja kaksikymmentäkaksi ihmishenkeä
käsissäni. Kerran hyökyaalto löi yli peräkannen. Näin sen tulevan, ja
puolihukuksissa monen vesitonnin vyörähtäessä ylitseni — estin kuunarin
ponnahtamasta tuuleen. Tunnin kuluttua pääsin vapaaksi, voivuksissa
ja hiessä kylpien. Mutta olin suorittanut tehtäväni! Omilla käsilläni
olin hallinnut ruoriratasta ja onnellisesti kuljettanut sataa puu- ja
rautatonnia miljoonien tonnien painoisessa tuulessa ja aallokossa.

Minun tyydytykseni aiheutui siitä, että olin tehnyt tehtäväni — ei
siitä, että kaksikymmentäkaksi miestä tiesi minun suorittaneen sen.
Vuoden kuluttua oli enemmän kuin puolet heistä vainajina, mutta tekoni
johdosta tuntemani ylpeys ei ollut vähentynyt puoleen. Minun on sentään
myönnettävä, että olen mielissäni pienestä yleisöstä. Mutta sen täytyy
olla aivan pieni ja käsittää vain sellaisia, jotka rakastavat minua
ja joita rakastan. Kun silloin suoritan henkilökohtaisen uroteon,
minusta tuntuu, että sillä teen oikeutetuksi heidän hellyytensä minua
kohtaan. Mutta se on aivan muuta kuin tyydytykseni itse teosta. Se
tyydytys on kokonaan omaani eikä riipu siitä, onko teolla todistajia.
Kun olen suorittanut jotakin miehuullista, olen aivan haltioissani.
Hehkun ihastusta, tunnen ylpeyttä, mikä on minun ja ainoastaan minun.
Se on elimellistä. Jokainen soluni värisee siitä tunteesta. Ja se on
hyvin luonnollista. Se on aivan Yksinkertaisesti tyydytystä siitä, että
sopeudun olosuhteihin. Se on menestyksen tuntoa.

Ehyesti ja voimakkaasti eletty elämä on menestyksellistä. Menestys
on sen hengitystä. Vaikean tehtävän suorittaminen on samaa kuin
menestyksellinen mukautuminen ankariin olosuhteihin. Mitä vaikeampi
tehtävä on, sitä suuremman tyydytyksen sen suorittaminen tuottaa. Niin
on asianlaita silloin, kun hyppää ponnahduslaudalta uima-altaaseen ja
tehden vartalonheilutuksen taaksepäin sukeltaa pää edellä veteen. Hypyn
tapahtuessa hyppääjän asema on epätoivoinen, ja huimapäätä kohtaisi
ankara rangaistus, jos hän epäonnistuisi ja putoaisi pitkin pituuttaan
veteen. Luonnollisesti hän olisi voinut jättää tekemättä uhkayrityksen
Hän olisi voinut pysyä maalla levossa ja rauhassa, ympärillään kesäilma
ja auringon paiste ja luja pohja jalkainsa alla. Mutta hän oli
toisenlaiseksi luotu. Sinä silmänräpäyksenä, jona hän kiiti läpi ilman,
hän eli niin väkevästi, ettei hän milloinkaan olisi kyennyt sellaista
kokemaan lujalla pohjalla.

Omalta kohdaltani tahdon mieluummin olla sellaisen miehen asemassa kuin
katsella sivusta. Juuri sen tähden rakennutan Snarkin. Olen sellaiseksi
luotu. Se miellyttää minua, siinä kaikki. Matka maailman ympäri tuottaa
ihmiselle monia suuria silmänräpäyksiä. Tarkastelkaamme hiukan asiaa.
Tässä minä nyt olen, pieni eläin, jota nimitetään ihmiseksi — kappale
elävää ainetta, satakuusikymmentäviisi naulaa lihaa ja verta, hermoja,
jänteitä, luita ja aivoja — kaiken kaikkiaan pehmeä ja hauras, helposti
vahingoittuva, vajavainen ja heikko. Jos isken juonikasta hevosta
turpaan rystysilläni, voi jokin käteni luu murtua. Jos panen pääni
veden alle viideksi minuutiksi, hukun. Jos putoan kahdenkymmenen jalan
korkeudelta, saatan murskautua. Olen ylen riippuvainen lämpötilasta:
muutama aste yhtäälle — ja sormeni, korvani ja varpaani mustuvat ja
putoavat pois; muutama aste toisaalle — ja ihoni palaa rakkuloille,
kurtistuu ja irtaantuu värisevästä lihasta; muutama aste lisää
jommallekummalle taholle, ja elämäni sammuu. Pisara käärmeen myrkkyä
pääsee ruumiiseeni, ja lakkaan liikkumasta — iäksi. Lyijymurunen
singahtaa kiväärinpiipusta päähäni — ja minut ympäröi ikuinen pimeys.

Hento ja heikko, kappale sykkivää hyytelömäistä elämää — siinä
kaikki, muuta en ole. Ja minua ympäröivät mahtavat luonnonvoimat,
jättiläisuhkaukset, tuhon titaanit, armottomat hirviöt, jotka
välittävät minusta vähemmän kuin minä hiekkajyvästä, minkä muserran
jalallani. Ne eivät tunne pienintäkään sääliä minua kohtaan. Ne eivät
tunne minua. Ne ovat tiedottomia, sydämettömiä, eivätkä ne noudata
siveysopin sääntöjä. Pyörremyrskyt, salamat, rankkasateet, tulvat,
vuokset ja luoteet, vedenalaiset virrat, pilvenpatsaat, pyörteet,
maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset, tyrskyt, jotka jylisevät kuin
ukkonen iskiessään kalliorantoja vasten, hyökylaineet, jotka lyövät
yli suurimpainkin laivain musertaen ihmiset pehmeäksi taikinaksi tahi
pyyhkäisten heidät mereen kuoleman kitaan — sellaiset järjettömät
hirviöt eivät tiedä mitään siitä pienestä, hennosta luomuksesta, joka
on vain hermoja ja heikkoutta ja jota hänen kanssaihmisensä nimittävät
Jack Londoniksi ja joka omasta mielestään on "all right" ja aivan
luomakunnan kruunu.

Kautta sen kuohuvan kaaoksen, mikä vallitsee noiden mainitsemieni
jättiläisten vimmastuessa, on minun raivattava mitätön tieni. Se elämän
hitunen, minkä muodostaa "minä", kuvittelee olevansa jumalallinen, jos
sen onnistuu välttää niitä tai käyttää niitä palvelijoinaan. Ihanaa on
rynnistää myrskyyn ja tuntea itsensä jumalalliseksi! Kun pieni hitunen
sykkivää hyytelöä tuntee itsensä jumalalliseksi, sen tunne on paljon
ihanampi kuin jumalan tuntiessa itsensä jumalalliseksi.

Meillä on nyt edessämme meri tuulineen ja aaltoineen. Meillä on
edessämme koko maailman meri tuulineen ja aaltoineen, siis julma
ympäristö. Ja sitten on edessä vaikea mukautuminen, mistä suoriutuminen
tuottaa nautintoa sille pienelle, värisevälle, turhamieliselle
hituselle, mikä on "minä". Se miellyttää minua. Olen sellaiseksi luotu.
Se on turhamaisuuden minulle ominainen erikoismuoto, siinä kaikki.

Snarkilla matkustamisella on toinenkin puolensa. Koska elän, haluan
myös katsella ympärilleni, ja koko maailmassa on enemmän nähtävää kuin
pienessä kaupungissa tai laaksossa. Emme ole laatineet suurisuuntaisia
matkasuunnitelmia. Mutta yksi seikka on aivan päätetty, ja se on, että
ensimmäisenä satamapaikkanamme tulee olemaan Honolulu. Joitakuita
yleispiirteisiä kaavailuja lukuunottamatta emme ole lainkaan
miettineet, minne Havaijilta lähdettyämme ensinnä matkaamme. Sen
päätämme vasta taipalella. Tiedämme nyt ainoastaan ylimalkaisesti,
että purjehdimme Tyynen meren poikki ja käymme Samoalla, Uudessa
Seelannissa, Tasmaniassa, Australiassa, Uudessa Guineassa, Borneolla
ja Sumatralla, sekä että jatkamme matkaa Filippiinien kautta
Japaniin. Sitten seuraavat Korea, Kiina, Intia, Punainen meri ja
Välimeri. Sen jälkeen on reitti liian epämääräinen yksityiskohdittain
viitoitettavaksi, joskin meillä on joukko suunnitelmia, mitkä aivan
varmasti toteutamme. Aiomme viettää useita kuukausia Euroopan eri
maissa.

Snarkista tulee purjealus. Se varustetaan myöskin bensiinimoottorilla,
mutta tätä konetta tullaan käyttämään ainoastaan hätätilassa: jos
esimerkiksi joudumme pahalla säällä karikko- ja matalikkoalueelle, tahi
jos äkillinen tyven jättää meidät avuttomina virtavedessä ajelehtimaan.
Ja rikiltään Snark tulee olemaan ns. ketch joolin ja kuunarin
välimuoto. Viime aikoina on jooliriki osoittautunut parhaimmaksi.
Ketchrikillä on joolirikin avut ja lisäksi joitakin sellaisia, mitkä on
kuunarin rikillä.

Alkuperäisen suunnitelmamme mukaan Snarkin pituudeksi piti tulla
neljäkymmentä jalkaa vesirajasta, mutta havaitsimme, ettei siihen
silloin mahtuisi kylpyhuonetta, ja siitä syystä olemme lisänneet
vesirajapituuden neljäksikymmeneksiviideksi jalaksi. Suurin leveys on
viisitoista jalkaa. Ei kansihyttiä eikä lastiruumaa. Kansi muodostaa
yhtenäisen sileän pinnan, jossa on vain kaksi porrasaukkoa ja
keulaluukku. Sen johdosta, ettei kannelle ole rakennettu mitään sen
vastustusvoimaa heikentävää, olemme mahdollisimman hyvässä turvassa
silloin, kun mahtavat hyökylaineet lyövät sen yli. Kelpaapa meidän
kyyrötellä pahan sään päivinä isossa, tilavassa istuinlaatikossa, joka
on korkealla suojalaidalla varustettu ja itsestään tyhjentyvä.

Miehistöä ei meillä tule olemaan. Tai oikeammin sanoen: Channian,
Roscoe ja minä tulemme muodostamaan miehistön. Aiomme tehdä kaiken
omin käsin, aiomme matkata maailman ympäri pelkästään omin avuin.
Menköön syteen tai saveen, mutta omin käsin tahdomme aluksemme hoitaa.
Luonnollisesti otamme kokin ja kajuuttapojan. Miksi kyyhöttäisimme
lieden ääressä ruokaa valmistamassa tai pesisimme astioita ja
kattaisimme pöytää? Moista voisimme tehdä maissakin. Ja meidänhän on
oltava vahdissa ja hoidettava alusta. Sitäpaitsi minun on myöskin
harjoitettava kirjailijan ammattia hankkiakseni itsellemme muonaa
ja pitääkseni Snarkin asianmukaisessa purjehduskunnossa. Ja lisäksi
minulla on maatilani... Onhan minun pidettävä huoli siitä, että
viinitarhani, hedelmäpuuni ja pensasaitani jatkavat kasvamistaan.

Kun olimme lisänneet laivan pituutta saadaksemme sijaa kylpyhuoneelle,
havaitsimme, ettei lisäystä kokonaan tarvittu kylpyhuonetta varten.
Ja sentähden päätimme hankkia isomman koneen. Olemme tilanneet
seitsenkymmenhevosvoimaisen, ja koska edellytämme, että se kykenee
kuljettamaan meitä kymmenen solmun vauhdilla, tiedämme, ettei
todellakaan ole olemassa virtaa, josta emme selviytyisi.

Aiomme tehdä joukon sisävesimatkoja. Snarkin pienen koon takia se on
mahdollista. Kun saavumme sisävesille, poistamme mastot ja panemme
koneen käyntiin. Ovathan edessämme Kiinan kanavat ja Jangtsekiang.
Siellä tulemme viettämään kuukausia, jos vain saamme hallitukselta
luvan. Ainoana sisävesimatkojemme esteenä tulee olemaan se saammeko
hallitusten luvan. Mutta jos sen saamme, silloin voimme tehdä
sisävesimatkoja melkein rajattomasti.

Niilille saavuttuamme voimme matkata sitä myöten sisä-Egyptiin.
Voimme nousta Tonavaa pitkin Wieniin, Thamesia Lontooseen ja Seineä
Pariisiin... Voimme myöskin Välimereltä nousta Rhone-virtaa myöten
Lyoniin, siirtyä sieltä Saônelle ja Saônelta Marnelle Bourgognen
kanavan kautta, minkä jälkeen Marnelta pääsemme Seinelle, ja sitä
pitkin laskemme Havreen. Purjehdittuamme Atlantin poikki Yhdysvaltoihin
voimme matkata ylös Hudsonia, kulkea Erie-kanavan kautta, sitten
pitkin Suuria järviä, jättää Michigan-järven Chicagon luona, päästä
Mississippille Illinois-jokea ja yhdyskanavia myöten sekä jatkaa
retkeä alas Mississippiä Meksikon lahdelle. Sitten on suuria jokia
Etelä-Amerikassakin. Luulen, että osaamme maantiedettä Kaliforniaan
palatessamme!

Ihmisillä, jotka rakentavat taloja, on usein paljon päänvaivaa. Mutta
jos moinen jännitys miellyttää heitä, kehoitan heitä rakennuttamaan
sellaisen aluksen kuin Snark. Ajatelkaapa hetkinen yksityiskohtien
herättämää jännitystä — esimerkiksi konetta koskevia. Millaiset koneet
ovat parhaat? Kaksitahtisetko? Kolmitahtisetko? Nelitahtisetko? Huuleni
ovat väsyneet kaikenkaltaisten merkillisten sanojen lausumisesta,
mieleni on menehdyksissä vielä merkillisimmistä suunnitelmista, ja se
on kävellyt jalkapohjansa helliksi oudoilla kivikkopoluilla ajatusten
maailmassa. Mikä sytytysmenetelmä? Kipinäsytytyskö? Onko käytettävä
kuivia kennoja vai akkumulaattoriparistoja? Sellainen paristo hoitaa
itsensä, mutta silloin tarvitaan myös dynamokone. Mitenkä vahva? Ja kun
sitten olemme hankkineet dynamon ja akkumulaattoripariston — olisihan
toki aivan naurettavaa, ellei aluksellamme olisi sähkövalaistusta.
Sitten seuraa kysymys valojen lukumäärästä ja niiden voimasta. Mutta
sähkövalaistusta varten tarvitaan voimakkaampi akkumulaattori, mikä
taas puolestaan vaatii voimakkaamman dynamon.

Ja kun olemme päässeet siihen asti — niin miksi olla vailla
valonheittäjää? Sellainen saattaisi olla sanomattoman hyödyllinen.
Mutta valonheittäjä kuluttaisi niin paljon sähköä, ettei muualle
saataisi valoa sen ollessa käytössä. Ja niin meidän on käännyttävä
takaisin samalle väsyttävälle taipalelle hankkimaan lisävoimaa
akkumulaattoriin ja dynamoon. Ja kun se kysymys lopultakin on
ratkaistu, herää uusi: "Mutta mitenkä käy, jos kone menee rikki?" Ja
se panee meidät jälleen pulaan. Laita lyhdyt, kompassikaapin lamput ja
ankkurilyhdyt... Riippuuhan henkemme niiden palamisesta! Niin meidän
täytyy hankkia lisäksi runsas varasto öljylamppuja.

Mutta koneestamme emme ole kumminkaan vielä selviytyneet. Se on
voimakas kone. Ja meitä on kaksi pientä miestä ja pieni nainen. Sekä
sydämemme että selkärankamme murtuisivat, jos meidän olisi pakko
nostaa raskas ankkuri käsin. Ankkurin noston on jäätävä koneen työksi.
Ja silloin meillä on ratkaistavanamme pulma, mitenkä siirtää voima
koneesta ankkurivintturiin. Kun se seikka on selvitetty, täytyy meidän
uudelleen jakaa aluksemme tilavuus konehuoneen, keittiön, kylpyhuoneen,
hyttien ja kajuutan kesken ja aloittaa suunnittelu vielä kerran alusta.

Ja sitten on mentävä etsimään mahdollisimman hyvää peräsinlaitetta —
ja ratkaistava, onko kompassikaappi sijoitettava laivan keskiviivalle
ruorin eteen vai toiselle sivulle ruorin eteen — kysymys, josta voi
syntyä loputon kiista merikarhujen kesken... Entä polttoainepulma —
tuhat viisisataa gallonaa bensiiniä — mikä säilytystapa on varmin ja
millaiset putkilaitteet ovat luotettavimmat — mikä tulensammutustapa
on parhain, jos bensiini sattuu syttymään? Senjälkeen pelastusveneestä
ja sen paikasta kasvava soma pikku pähkinä. Kun sekin on purtu, karkaa
kimppuun kokki- ja kajuuttapoikakysymys niinkuin painajainen kaikkine
ominaisuuksineen. Aluksemme on pieni, ja tulemme elämään sangen lähellä
toisiamme. Maamarriaisten palvelijatarpulma kutistuu mitättömäksi
meidän pulmamme rinnalla. Valitsimme kajuuttapojan ja luulimme
huoltemme paljon keventyneen; silloin se veijari otti ja rakastui ja
epuutti pestinsä!




2

Käsittämätöntä ja selittämätöntä


"Älä surkeile kustannuksia", sanoin Roscoelle. "Kaiken Snarkilla pitää
olla laadultaan mahdollisimman hyvää. Mutta ei turhia sirouksia.
Sileät seinät välttävät minulle. Pane sensijaan kustannukset itse
rakenteeseen. Snarkista pitää tulla niin lujatekoinen kuin aluksen on
mahdollista olla. Maksakoon minkä maksoi, kunhan siitä vain tulee luja
ja kestävä. Pidä sinä vain huoli siitä, että Snarkista tulee sellainen
— minä kirjoitan kirjoittamistani ja hankin rahaa maksaakseni menot."

Ja sen teinkin — parastani pannen. Sillä Snark nieli rahaa nopeammin
kuin kykenin sitä ansaitsemaan. Itse asiassa minun täytyi lakkaamatta
lainata rahaa vaillinkeja täyttääkseni. Milloin lainasin tuhat
dollaria, milloin lainasin kaksituhatta dollaria ja milloin lainasin
viisituhatta dollaria. Samalla tein koko ajan herkeämättä työtä,
jokainoa päivä, ja panin kaikki ansioni Snarkin rakentamiseen. Tein
työtä sekä pyhäpäivät että arjet, en pitänyt hetkenkään lepoa. Mutta
hankkeemme vuoksi kannatti tehdä! Kohta kun ajattelin Snarkia, tiesin,
että kannatti tehdä.

Sillä nyt kerron teille, rakkaat lukijat, miten lujarakenteinen
aluksemme on. Se on neljäkymmentäviisi jalkaa pitkä vesirajasta.
Emäpuulankku on kolme tuumaa paksu, laudoituslankut ovat kahden ja
puolen tuuman paksuisia ja kansilankut kahden tuuman. Kaikessa tässä
puuaineksessa ei ole ainoatakaan oksaa. Tiedän, sillä olen erikoisesti
tilannut sen Puget Soundista. Ja Snarkissa on neljä vedenpitävää
kammiota. Saipa Snark miten suuren vuodon tahansa, ei vesi voi täyttää
enempää kuin yhden kammion. Kolme muuta joka tapauksessa pitää laivan
varmasti pinnillä ja tekee meille mahdolliseksi vaurion korjaamisen.
Se hyöty on niistä kammioista. Taimmainen osasto — perä sisältää
kuusi säiliötä, joihin mahtuu toista tuhatta gallonaa bensiiniä.
Bensiinihän on tosin hyvin vaarallista lastia, jos sitä on runsas määrä
pienellä meren ulapoita purjehtivalla aluksella. Mutta kun mainitut
säiliöt, jotka eivät vuoda, on suljettu ilmatiiviiseen kammioon, mikä
on huolellisesti eristetty koko muusta ympäristöstä, on vaara hyvin
vähäinen.

Snark on purjealus. Se rakennettiin ennen kaikkea sellaiseksi. Mutta se
on myös varustettu apukeinolla, seitsenkymmenhevosvoimaisella koneella.
Kone on voimakas ja mainio. Totta kai sen tiedän. Olen hankkinut sen
New Yorkista asti. Kannella koneen yläpuolella on ankkurivintturi. Se
on oivallinen laite — painaa useita satoja nauloja ja ottaa valtavasti
tilaa. Olisihan toki aivan naurettavaa nostaa ankkuri käsin, kun
on laivalla seitsenkymmenhevosvoimainen kone. Sen tähden hankimme
vintturin ja johdamme siihen voimaa koneesta kojeella, mikä varta
vasten valmistettiin eräässä San Franciscon valimossa.

Snark piti järjestää kodikkaaksi, ja siinä suhteessa ei säästetty
kustannuksia. Esimerkiksi meillä on siellä kylpyhuone — pieni ja ahdas
tosin, mutta varustettu kaikilla mukavuuksilla, mitkä kylpyhuoneessa
tavallisesti on. Kylpyhuoneemme on oikea runoelma menettelyohjeineen
ja keksintöineen, pumppulaitteineen, hanoineen ja venttiileilleen.
Alusta rakennettaessa minulla oli tapana valvoa öisin vuoteessani
kylpyhuonetta suunnitellen. Sellainen on kylpyhuoneemme... Sitten
pelastusvene ja suurvene. Ne on ajoitettu kannelle ja vievät sen
pienen alan, millä kenties olisimme voineet vähän liikkua. Mutta
ovathan molemmat veneet todellakin kuin henkivakuutuksena — ja
vaikka rakentaakin niin kestävän ja lujatekoisen aluksen kuin Snark,
viisas ihminen sentään pitää huolen siitä, että hänellä on hyvä
pelastusvene, mainio. Aivan ensiluokkainen. Oli sovittu sen hinnaksi
sataviisikymmentä dollaria, ja kun menin maksamaan laskua, ilmeni,
että se olikin kolmesataayhdeksänkymmentäviisi dollaria. Sehän toki
osoittaa, että vene varmasti on mainio!

Saattaisin kirjoittaa vaikka minkä verran Snarkin erinomaisista
ominaisuuksista, mutta jätän sen tekemättä. Olen ylistänyt niitä
tarpeeksi ja olen tehnyt sen määrätyssä tarkoituksessa, mikä kyllä
vielä selviää. Ja nyt pyydän teitä ystävällisesti muistamaan tämän
luvun otsakkeen. — "Käsittämätöntä ja selittämätöntä"! — Suunnitelmamme
mukaan Snarkin piti lähteä lokakuun 1. päivänä 1906. Se, ettei
Snark lähtenyt silloin, oli käsittämätöntä ja selittämätöntä. Ei
ollut todellisuudessa muuta pätevää syytä siihen, ettei Snark
lähtenyt, kuin se, ettei se ollut valmis. Eikä ollut selitettävissä
olevaa syytä siihen, minkä takia se ei ollut valmis. No — sitten se
luvattiin valmiiksi marraskuun 1:seksi päiväksi — marraskuun 15:nneksi
päiväksi — joulukuun 1:seksi päiväksi, mutta se ei ollut valmis
silloinkaan. Joulukuun l:senä päivänä Charmian ja minä siirryimme
terveellisestä, ihanasta Sonomastamme tukahduttavaan kaupunkiin.
Mutta emme pitkäksi aikaa — eihän toki, vain pariksi viikoksi.
Matkustaisimme joulukuun 15:ntenä päivänä. Ja luulin tietäväni
sen varmasti, sillä Roscoe oli niin sanonut, ja nimenomaan hänen
neuvostaan tulimme kaupunkiin, viipyäksemme siellä kaksi viikkoa.
Mutta voi — ne kaksi viikkoa menivät, meni neljä viikkoa, meni kuusi
viikkoa, meni kahdeksan viikkoa, ja lähtöhetki oli kauempana kuin
konsanaan. — Pitäisikö selittää? Kenen? Minunko? Minä en osaa...
ainoa kerta elämässäni, jolloin minun on pitänyt antaa periksi. Ei
ole minkäänlaista selitysmahdollisuutta, muuten kyllä koettaisin.
Minun, vaikka minulla on sanaseppoisuus ammattinani, täytyy tunnustaa,
etten kykene selittämään, minkä tähden Snark ei ollut valmis. Voin
ainoastaan toistaa, mitä olen edellä sanonut: se on käsittämätöntä ja
selittämätöntä.

Ne kahdeksan viikkoa kasvoivat kuudeksitoista, mutta silloin
Roscoe tuli eräänä päivänä luoksemme sanoen: "Ellemme nyt lähde
purjehtimaan ennen huhtikuun ensimmäistä päivää, saatte käyttää päätäni
potkupallona."

Kaksi viikkoa sen jälkeen hän sanoi: "On parasta, että ryhdyn
harjoittamaan päätäni siihen urheiluun."

"Oi, mitä turhista", sanoimme Charmian ja minä toisillemme,
"ajattelehan, mikä verraton alus siitä varmasti tulee, kun se kerran
valmistuu".

Ja rohkaisimme toisiamme jälleen luettelemalla Snarkin monet
erinomaiset ominaisuudet. Sitten minun oli koreasti lainattava lisää
rahoja. Ja minun piti istua entistä sitkeämmin kirjoituspöytäni
ääressä, tehdä entistä innokkaammin työtä ja sankarillisesti
jok'ainoana sunnuntaina kieltäytyä lähtemästä maalle ystävieni mukaan.
Minähän rakennutin alusta. Ja taivaan nimessä siitä tuli alus,
isokokoisilla kirjaimilla kirjoitettava ALUS — ja samantekevää oli,
minkä se maksoi, siitä minä en välittänyt, sillä silloin siitä myös
tulisi ALUS...

Totisesti! Onpa Snarkissa vielä eräs mainio kohta, mitä minun on
ylistettävä, ja se on aluksen keula. Minkäänlainen aalto ei voi lyödä
sen yli. Se nauraa aalloille se keula, se uhmaa niitä, se välittää
niistä viis! Ja kaiken sen ohella se on kaunis keula. Sen viivat ovat
ihanat kuin suloinen uni. En usko milloinkaan ennen olleen alusta,
jolla olisi ollut kauniimpi ja samalla kertaa mainiompi keula. Se
näyttää kerta kaikkiaan olevan tehty myrskyjen voittajaksi. Ken
koskettaa sitä keulaa, hän koskettaa maailman parhainta keulaa! Kohta
kun näkee sen, tietää, ettei hinta ole mitään merkinnyt, kun on ollut
kysymyksessä sen keulan valmistaminen... Ja joka kerta kun lähtö
lykkäytyi tai kasaantui uusia menoja, ajattelimme sitä ihmeellistä
keulaa ja olimme tyytyväisiä.

Snark on pieni alus. Kun kuvittelin, että se maksaisi enintään
seitsemäntuhatta dollaria, laskin kaiken hyvin tarkasti ja loppusumman
hyvin runsaaksi. Olen rakennuttanut sekä taloja että latoja ja tiedän
mainiosti, miten sellaisilla puuhilla on taipumuksena ylittää lasketut
menot. Tiesin sen jo silloin, kun laskin Snarkin rakentamiskustannusten
nousevan seitsemääntuhanteen dollariin. No — alus maksaa minulle
kolmekymmentätuhatta. Luopukaa ystävällisesti kyselemisistä. Se on
aivan totta. Olen kirjoittanut maksumääräykset ja hankkinut rahat.
Luonnollisesti on aivan mahdotonta selittää asiaa. Se on käsittämätön
ja selittämätön. Siinä kaikki... Ja tiedän, että olette samaa mieltä
kuin minä ennen kertomukseni päättymistä.

Entä ne ihmeelliset myöhästymiset! Olin asioissa
neljänkymmenenseitsemän erilaisen ammattiyhdistyksen ja
sadanviidentoista eri toiminimen kanssa. Eikä ainoakaan niiden
ammattiyhdistysten jäsenistä tai niistä toiminimistä kertaakaan
täyttänyt sitoumustaan sovittuna päivänä eikä välittänyt määräajoista
muulloin kuin laskuja periessään ja lähettäessään. Tapahtui, että
toiset panivat sielunsa pantiksi siitä, että suorittaisivat tehtävänsä
määräpäiväksi. Sellaisen vakuutuksen jälkeen suorittaminen hyvin
harvoin myöhästyi kolmea kuukautta enempää. Niin kävi lakkaamatta.
Ja Charmian ja minä lohdutimme toisiamme puhelemalla siitä, mikä
mainio alus Snarkista tulisi — niin mainio ja luja!... Meillä oli myös
tapana kierrellä pienellä veneellä Snarkia, niin että silmämme saivat
herkutella sen ennenkuulumattoman ihmeellisellä keulalla.

"Ajattelehan vain myrskyä Kiinan vesillä", sanoin Charmianille,
"ja miten Snark puskee siinä eteenpäin, uhmaten aaltoja mainiolla
keulallaan. Ei pisaraakaan pääse puukin yli. Se lentää kuivana kuin
höyhen! Ja me kaikki istumme kannen alla pelaamassa whistiä myrskyn
ulvoessa."

Ja Charmian puristi haltioituneena kättäni ja huudahti: "Snark vastaa
satakertaisesti kaiken — pitkän odottamisen ja menot ja harmit ja
kaiken! Oi, totisesti siitä tulee ihmeellinen alus!"

Ja joka kerta kun katsoin Snarkin keulaa tai ajattelin aluksen
vedenpitäviä kammioita, tunsin mieleni ylentyvän. Mutta niin ei
ollut muiden laita. Ystäväni alkoivat lyödä vetoa kanssani Snarkin
alituisesti muuttuvasta lähtöpäivästä. Mr Wiget, jonka piti jäädä
maatilamme hoitajaksi Sonomaan, peri ensimmäiseksi vetovoittonsa.
Hän teki sen uudenvuodenpäivänä 1907. Mutta sen jälkeen seurasi
toinen toistaan kovalla vauhdilla. Ystäväni vainosivat minua kuin
lauma raivottaria ja tahtoivat lakkaamatta lyödä vetoa kanssani
jok'ainoasta uudesta lähtöpäivästä minkä ilmoitin. Olin uhkamielinen ja
jäykkäniskainen. Löin vetoa vedon jälkeen ja sain maksaa kaikille.

"Ei se tee mitään", sanoi Charmian minulle, "ajattelehan vain Snarkin
keulaa ja myrskyä Kiinan rannikolla."

"Nähkääs", sanoin ystävilleni, kun maksoin viimeisiä vetotappioitani,
"ei ole säästetty vaivoja eikä rahoja, jotta Snarkista tulisi
merikelpoisin kaikista Golden Gaten läpi konsanaan purjehtineista
aluksista — se se on lykkäykset aiheuttanut".

Samaan aikaan minua ahdistivat ankarasti kustantajat ja sanomalehtien
julkaisijat, joiden kanssa olin tehnyt sopimuksia ja jotka pyysivät
selityksiä viivytyksille. Mutta miten olisin kyennyt selittämään
seikan heille, kun en kyennyt selittämään sitä itsellenikään eikä
ollut ketään, joka olisi sen selittänyt minulle! Ei Roscoekaan osannut
selittää! Lehdet alkoivat tehdä pilaa minusta ja julkaista Snarkin
lähdöstä värssyjä, mitkä loppuivat seuraavan tapaisiin kertosäkeihin:
"Viel' ei, mutta kohta!" Mutta Charmian oli uskollisena rohkaisijanani,
kehoittaen minua ajattelemaan Snarkin keulaa, ja niin menin erään
pankkiirin luo ja lainasin viisituhatta lisää.

Ja aika kului kulumistaan. Muuan seikka alkoi jo käydä ilmeiseksi
ja selväksi, nimittäin se, että Snarkia oli mahdoton saada aivan
valmiiksi San Franciscossa. Rakentamista oli kestänyt niin kauan,
että se alkoi ränsistyä. Se oli joutunut sille asteelle, että se
pilaantui pikemmin kuin sitä ennätti korjata. Snarkista oli tullut
vitsi. Kukaan ei suhtautunut siihen vakavasti, eivät varsinkaan ne,
jotka työskentelivät sen parissa. Minä selitin silloin, että lähtisimme
purjehtimaan aluksella jättäen sen siihen kuntoon missä se oli ja että
lopettaisimme työt Honolulussa. Pian sen jälkeen Snark sai vuodon, mikä
oli korjattava ennen kuin saatoimme lähteä matkalle. Niin piti alus
siirtää telakalle. Ennen sinne pääsyään se joutui puristuksiin kahden
valtavan lotjan väliin ja likistyi sangen pahasti. Kun saimme sen
sitten puoleksi koholle kölitaljoilla, nämä pettivät, niin että alus
vajosi perä edellä mutaan.

Siitä sukeutui surkea homma. Oikeamminkin oltiin haaksihylyn
pelastajia kuin laivan rakentajia. Nousuvesi tulee siellä kaksi kertaa
vuorokaudessa, ja joka kerta kuin se tuli, sekä yöllä että päivällä,
oli kaksi hinaajahöyryä Snarkia vetämässä. Sitä menoa kesti viikon.
Aluksemme kyykötti perä mudassa ja keula ilmassa. Sen vielä ollessa
siinä tilassa tahdoimme käyttää kaupungin valimossa valmistettua
kojetta, minkä oli määrä siirtää voimaa koneesta ankkurivintturiin.
Valoksessa oli halkeamia, koje särkyi, ja ankkurivintturi jäi
käyttökelvottomaksi. Sitten tuli seitsenkymmenhevosvoimainen koneemme
käyttökelvottomaksi. Kone oli New Yorkista. Sen alusta samoin.
Alustaan tuli halkeamia; alustaan tuli kokonainen joukko halkeamia
ja seitsenkymmenhevosvoimainen koneemme irtaantui ruhjoutuneelta
alustaltaan, kohosi ilmaan, särki kaikki johdot ja kaikki kiinnikkeet
ja keikahti kyljelleen. Ja Snark pysyi yhä edelleen mudassa, ja
molemmat hinaajahöyryt kiskoivat kiskomistaan turhaan.

"Ei se tee mitään", sanoi Charmian, "ajattelehan vain, miten mainio ja
luja alus se on".

"Niin... entäs sen kaunis keula sitten", sanoin minä.

Ja sitten piristimme itseämme ja iskimme taas käsiksi työhön.
Kolhiintunut kone köytettiin laholle alustalleen; kaikki
voimanjohtokojeeseen kuuluva irroitettiin ja pinottiin syrjään — kaikki
vietäväksi Honoluluun, missä se korjattaisiin ja pantaisiin jälleen
paikoilleen. Joskus hämärässä muinaisuudessa Snark oli ulkopuolelta
maalattu valkoiseksi. Saattoi tosiaan vieläkin havaita jälkiä
siitä väristä, jos katseli alusta määrätynlaisessa valaistuksessa.
Sisäpuolelta sitä ei ollut milloinkaan maalattu. Sieltä sitä peitti
tuuman paksuinen lika- ja tupakanmehukerrostuma, minkä lukuisat
työmiehet olivat jättäneet jälkeensä. Mutta se ei tehnyt mitään,
sanoimme. Lian voi pestä ja raaputtaa pois, ja kun sitten aikaa myöten
pääsisimme Hololuluun, voitaisi Snarkin maalata samalla kuin se
korjattaisiin ja tehtäisiin valmiiksi.

Työllä ja tuskalla saatiin Snark viimein kuljetetuksi retuperällä
olevasta telakasta ja vietiin Oakland City Wharf laituriin. Sinne
kuljetettiin kotoa kaikki matkatavaramme kirjoja, huopia ja
tarve-esineitä. Samalla virtasi kaikenlaista muutakin alukseen sen
seitsemän sekamelskassa puita ja hiiliä, vesisäiliöitä ja vettä,
vihanneksia ja muita mokatavaroita, öljyä, pelastusvene ja suurvene,
kaikki ystävämme, kaikki ystäviemme ystävät ja väkeä, mikä väitti
olevansa näiden ystäviä, puhumattakaan niistä, jotka olivat miehistömme
ystävien ystävien ystäviä. Lisäksi sanomalehtimiehiä ja valokuvaajia,
kaikenkarvaisia kuokkavieraita ja kaiken kukkuraksi ja ennen kaikkea
paksuja kivihiilipölypilviä satamasta.

Meidän piti lähteä kello yhdeltätoista sunnuntaina, ja oli parhaillaan
lauantain iltapäivä. Tungos ja kivihiilipöly laiturilla oli tiheämpi
kuin konsanaan. Eräässä taskussa minulla oli shekkikirja, täytekynä,
päiväysleima ja imupaperirulla; eräässä oli toistatuhatta dollaria
seteli- ja kultarahaa. Olin valmis tyydyttämään velkojaini vaatimukset,
käteisrahalla pienempäin ja pankkiosoituksilla suurempain, ja odotin
ainoastaan Roscoeta tuomaan laskuja niiltä sadaltaviideltätoista
toiminimeltä, mitkä olivat viivyttäneet lähtöäni niin monta kuukautta.
Mutta silloin...

Mutta silloin tapahtui jälleen käsittämätöntä ja selittämätöntä.
Ennenkuin Roscoe ennätti saapua, saapui muuan toinen mies.
Amerikkalainen sheriffi. Hän naulasi kuulutuksen Snarkin uljaaseen
suurmastoon, niin että kaikki laiturilla olijat saattoivat lukea, että
Snark oli takavarikoitu. Sheriffi jätti paikalle pienen miehen, jonka
piti ottaa alus haltuunsa, ja meni sitten matkoihinsa. Minulla ei
ollut enää minkäänlaisia oikeuksia Snarkiin ja sen mainioon keulaan.
Vastatullut pikku ukko oli nyt aluksen herra ja valtias, ja minulle
ilmoitettiin, että minun oli maksettava hänelle kolme dollaria päivältä
siitä, että hän oli sen herrana ja valtiaana. Sain myöskin tietää
aluksen takavarikkoon panettajan nimen. Se oli Seller. Olin velkaa
miehelle kaksisataakolmekymmentäkaksi dollaria. Hänen käyttäytymisensä
oli totisesti aivan hänen nimensä mukaista. Seller! Herran nimessä!
Seller — kamasaksa!

Mutta kuka kumma oli Seller? Selailin läpi shekkikirjani ja havaitsin
eräästä, että olin pari viikkoa sitten kirjoittanut miehelle
viidensadan dollarin shekin. Mutta shekkikirjat osoittivat, että
niiden monien kuukausien kuluessa, mitkä rakentamista oli kestänyt,
olin maksanut hänelle useita tuhansia dollareita. Mistä ihmeestä
johtui, ettei hän ollut koettanut periä kurjaa pikku saatavaansa, vaan
panetti Snarkin takavarikkoon? Tunnustelin taskujani ja löysin eräästä
shekkikirjan, leimasimen ja kynän, toisesta rahani. Olihan minulla
millä suorittaa vaikka kaksi-kolmekymmentä moista velkaa kuin hänen
— miksei hän ollut antanut minulle tilaisuutta siihen? Mahdotonta
keksiä minkäänlaista selitystä; se oli taas aivan yksinkertaisesti vain
käsittämätöntä ja selittämätöntä.

Kaiken kukkuraksi alus oli takavarikoitu myöhään lauantai-iltapäivällä,
ja vaikka kohta lähetin lakimiehiä ja asiamiehiä kiertämään
kautta Oaklandin ja San Franciscon, oli mahdotonta saada käsiinsä
yhdysvaltalaista tuomaria tai yhdysvaltalaista sheriffiä tai mr
Selleriä tai mr Sellerin asianajajaa — ylimalkaan ketään. Kaikki
olivat matkustaneet sunnuntaipäiväksi pois kaupungista. Ja niin ei
tullut mitään Snarkin lähdöstä kello yksitoista sunnuntaina. Se pikku
ukko hoiti valppaasti tehtäväänsä ja sanoi: Ei! Ja Charmian ja minä
kävelimme laiturilla ja lohduttelimme itseämme Snarkin merkillisellä
keulalla ja ajattelimme kaikkia niitä tuulia ja pyörremyrskyjä, joita
se tulisi uljaasti uhmaamaan.

"Poroporvarin elkeitä!" sanoin Charmianille puhellessamme Selleristä
ja hänen menettelystään. "Se kurja raukka kai pelkää, ettei saa
saatavaansa ennen lähtöämme. Mutta mitä siitä! Kun olemme päässeet
täältä meren ulapalle, ovat kaikki vastuksemme ja harmimme lopussa."

Ja vihdoin viimein lähdimme purjehtimaan tiistaiaamuna huhtikuun
23:ntena päivänä 1907. Lähtö luontui oikein kurjasti, se minun
on tunnustettava. Meidän piti nostaa ankkuri käsin sen tähden,
että voimansiirtäjä oli tuhoutunut. Ja kaikki, mitä oli jäljellä
seitsenkymmenhevosvoimaisesta koneestamme, oli pinottu painolastiksi
Snarkin pohjalle. Mutta mitäs siitä! Saattoihan kaiken korjata
Honolulussa — ja ajatelkaahan, miten mainio aluksemme oli muuten! Oli
tosin totta, että suurveneen moottori ei tahtonut lähteä käyntiin ja
että pelastusvene vuoti kuin seula — mutta nehän olivat vain Snarkin
lisälaitteita eivätkä itse alus. Siihen kuuluivat vedenpitävät kammiot,
vahvat oksattomat laudat, kylpyhuoneen sisällys — ne muodostivat
Snarkin ja ennen kaikkea jalo myrskyjä uhmaava keula.

Purjehdimme Golden Gaten läpi ja suuntasimme matkamme etelään,
kohti sitä Tyynen meren aluetta, missä saatoimme toivoa tapaavamme
koillispasaatin. Ja ykskaks alkoi tapahtua jos jotakin. Olin laskenut,
että nuoriso olisi erikoisesti omansa sellaiselle retkelle kuin
kaukomatkamme Snarkilla, ja olin ottanut sen tähden mukaamme kolme
nuorukaista — koneenkäyttäjän, kokin ja kajuuttapojan. Laskelmani
petti ainoastaan kahdelta kolmasosalta. Minulta oli unohtunut se, että
nuoriso voi sairastaa meritautia, ja kokkimme ja kajuuttapoikamme
joutuivat sen uhreiksi. Heidän piti kohta mennä makuulle, eikä heistä
ollut mihinkään viikkokauteen. Sanotusta saattaa ymmärtää, ettemme
voineet saada lämmintä ruokaa kuten meidän oli määrä saada ja ettei
kannen alla vallinnut sellainen puhtaus ja järjestys kuin olimme
toivoneet. Mutta se ei oikeastaan merkinnyt paljoa, koska äkkiä teimme
sellaisen havainnon, että appelsiinilaatikkomme oli varmasti joskus
paleltunut, että omenamme olivat homeessa ja pahentuneita, että
iso korillinen kaaleja, mitkä varmasti olivat olleet pilaantuneita
ennen kuin ne lähetettiin meille, heti piti heittää mereen, että
porkkanoille oli valeltu lamppuöljyä ja että lanttumme olivat puisevia
ja punajuuremme mätiä. Lisäksi puumme eivät ottaneet palaakseen, ja
hiilemme oli toimitettu meille lahoissa perunasäkeissä, niin että
niitä oli valunut pitkin koko kantta ja huuhtoutui pyykateista mereen.
Mutta nehän olivat pelkkiä sivuseikkoja. Alus sitä vastoin — niin,
sehän oli all right, vai kuinka?... Kuljin pitkin kantta ja minuutissa
laskin kokonaista neljätoista oksaa kauniissa laudoissa, mitkä olin
erikoisesti tilannut Puget Soundista, jotta ne olisivat oksattomia.
Ja kansi vuoti, se vuoti oikein perusteellisesti. Vesi valui sen läpi
niin, että Roscoen täytyi paeta vuoteestaan; se pilasi konehuoneen
työkalut ja aiheutti suuria tuhoja keittiömme varastoissa. Myöskin
Snarkin kyljet vuotivat, ja sen pohja vuoti, ja meidän täytyi pumpata
joka päivä vettä aluksesta pitääksemme sen tyhjänä. Keittiön lattia
on pari jalkaa korkeammalla kuin Snarkin sisäpohja, ja kumminkin olen
seissyt samanlaisella lattialla — siepatakseni hiukan kylmää ruokaa
— polvia myöten vedessä, mikä lainehti siellä neljän tunnin kuluttua
viime pumppuamisesta.

Ja sitten — niin, ne mainiot vedenpitävät osastot, mitkä olivat
kysyneet niin paljon aikaa ja rahaa, ne eivät kaiken kaikkiaan olleet
lainkaan vedenpitäviä... Vesi seuloutui yhtä esteettömästi kuin ilma
kammioista toiseen. Sitäpaitsi levisi perinnä sijaitsevasta osastosta
voimakas bensiinin katku, mikä pani minut epäilemään, että jokin tai
kenties useakin kuudesta säiliöstämme oli ratkennut vuotamaan. Säiliöt
vuotavat, eivätkä ne ole ilmatiiviisti eristettyinä kammioissaan!
Hullusti kävi myös kylpyhuoneellemme ja sen pumpuille ja hanoille ja
venttiileille — se oli käyttökelvoton ennen kuin kului kahtakymmentä
tuntia lähdöstämme. Paksut rautatangot murtuivat kohta, kun koetimme
pumpata niillä. Kylpyhuone se ensimmäisenä muuttuikin hylyksi Snarkilla.

Kaikki rautaosat aluksella, olivatpa ne mistä tahansa peräisin, olivat
pelkkää romua. Esimerkiksi koneen alusta — se tuli New Yorkista ja
oli kelvoton. Niin ikään ankkurivintturi, mikä oli valmistettu San
Franciscossa. Vihdoin havaittiin, että rikiin käytetty takorauta särkyi
ensimmäisestä voimakkaasta hilauksesta. Takorautaa — Herran nimessä! —
ja se murtui yhtä helposti kuin makaroni.

Suurpurjeen kahvelin joutsenkaula katkesi. Korvasimme sen suurpurjeen
kahvelin sorpalla, ja sekin murtui ennen kuin olimme ennättäneet
käyttää sitä viittätoista minuuttia. Ajatelkaa, että se oli otettu
suurpurjeemme kahvelista, mihin meidän olisi pitänyt myrskyssä luottaa!
Tällä haavaa Snarkin suurpurje on kuin murtunut siipi, sen jälkeen
kuin sorppa on korvattu karkealla köytöksellä. Saammepa nähdä, onko
Honolulussa rehellistä rautaa.

Ihmiset olivat pettäneet meitä ja lähettäneet meidät merelle seulassa.
Mutta taivaan Herra rakastaa meitä varmasti, sillä meillä oli hyvä sää
silloin, kun aloimme käsittää, että meidän oli pumpattava joka päivä
pitääksemme aluksemme pinnalla ja että saatoimme luottaa enemmän puisen
hammastikun kestävyyteen kuin aluksemme paksuimpaan rautaesineeseen.
Kun nyt Snarkin lujarakenteisuus oli haihtunut savuna ilmaan, Charmian
ja minä keskitimme kaiken uskomme verrattomaan keulaamme. Ei ollut
mitään muuta mihin uskoa. Tiesimme, että kaikki muu oli käsittämätöntä
ja selittämätöntä. Mutta kauniissa keulassa ei ainakaan ollut vikaa...
Ja sitten meidän piti "panna piihin" erääksi illaksi. Se on sellainen
temppu, millä alus vähennetyin, tarkoin määrätyin purjein pakotetaan
pysymään paikoillaan keula kohti tuulta ja aaltoja. Silloin ei ole
mitään tekemistä kannella, ruorissa ei tarvita ketään, tähystys on
turhaa, kaikki voivat olla kannen alla, nukkua tai pelata whistiä.

No niin — puhalsi sievoinen kesäinen tuuli, ja sanoin Roscoelle, että
nyt panemme piihin. Yö oli tulossa. Olin seisonut ruorissa melkein
koko päivän, ja koko kansimiehistö oli — Roscoe, Bert ja Charmian
— uuvuksissa, muut makasivat meritaudissa vuoteissaan. Olimme jo
pienentäneet parilla reivillä suurpurjetta. Ajopurjeen ja liivarin
olimme reivanneet kokonaan ja pienentäneet yhdellä reivillä myös
taakifokkia. Mesaani oli reivattu. Silloin liivapuomi hautautui mereen
ja katkesi liivarileerin kohdalta. Tein luovin pannakseni pakkiin.
Mutta en saanut Snarkia nousemaan tuuleen, se vain keinui rauhattomasti
paikoillaan. Käänsin ruorin tiukasti alas, mutta Snark pysti siinä
missä oli eikä luovinut. Vain kahdeksan piirun päähän tuulesta saatoin
sen saada, vaikka annoin Roscoen ja Bertin kiristää suurkuuttia kaikin
voimin. Snark pysyi yhä paikoillaan ja vain keikkui, milloin laita,
milloin toinen veden alla.

Jälleen tuli eteen se käsittämätön ja selittämätön. Tapaus oli
suorastaan mahdoton. En uskonut mitä näin. Taakifokki reivattuna
ja suurpurje kahdella reivillä pienennettynä Snark kieltäytyi
tottelemasta ruoria! Kiskoimme sisään suurkuutin jokainoan tuuman.
Suunta ei muuttunut siitä kymmenesosa-astetta. Hellitimme suurkuuttia
samalla tuloksella. Vedimme myrskypurjeen mesaanimastoon ja laskimme
suurpurjeen alas. Ei minkäänlaista muutosta. Snark vain koetti
pudistella mastonsa mereen. Sen kaunis keula kieltäytyi kerta kaikkiaan
nousemasta tuuleen.

Sitten laskimme alas reivatun taakifokin. Ainoa ylhäällä oleva riepu
oli mesaanimaston myrskypurje. Jos jokin kykeni kääntämään aluksen
tuuleen, niin se kai sen kykeni tekemään! Kenties ette usko kun sanon,
että niin kävi. Ja sanon niin sen tähden, että uskoisin niin käyneen.
En usko, että koe epäonnistui. Se on aivan uskomatonta. Mutta en
kerrokaan mitä uskon, vaan mitä näin.

Mitä on tehtävä pienessä aluksessa, mikä keikkuu kovasti paikoillaan,
perämastossa myrskypurje, mikä ei kykene painamaan keulaa tuuleen?
Laskettava ajoankkuri. Meillä oli patentoitu ajoankkuri, tilauksesta
valmistettu ja uppoamiselta taattu. Ajatelkaa teräsrengasta, mikä pitää
avoinna kartionmuotoisen valtavan purjekangaspussin suuta — silloin
tiedätte, miltä ajoankkuri näyttää. No, kiinnitimme siihen painot ja
köyden ja laskimme sen mereen. Sillä kertaa se kellui. Köysi, mikä
oli kiinnitetty aluksemme keulaan, kiristyi pingolleen. Myrskypurje
todella koetti painaa keulaa tuuleen, mutta siitä huolimatta Snark
otti ankkuriköyden aivan tyynesti hampaihinsa ja jatkoi keikkumistaan
entiseen tapaan, laahaten ajoankkuria mukanaan. Aivan niin. Laskimme
myrskypurjeenkin, nostimme mesaanin sijalle ja kiristimme kuuttia —
mutta Snark vain kieppui kaikesta huolimatta ja laahasi ajoankkuria
perässään. Voitte olla uskomatta. Uskon sitä tuskin itsekään. Kerron
ainoastaan mitä tapahtui.

Kuka on milloinkaan kuullut puhuttavan purjealuksesta, mikä ei tahdo
maata piissä — mikä ei tahdo maata piissä edes ajoankkurin avulla?
Onhan minulla hiukan merimiehen kokemusta, mutta en ole milloinkaan
kuullut mitään sellaista. Ja siinä sitä seisoin kannella ja tuijotin
sitä "käsittämätöntä ja selittämätöntä" silmästä silmään Snarkia, joka
ei tahtonut maata piissä.

Yö oli myrskyinen, ja kuu heijastui pilvien takaa. Sadevihmaa oli
ilmassa, ja tuulen päältä näytti olevan tulossa sadekuuro. Ajelehdimme
rauhattomasti keikkuen. Vedimme ajoankkurin merestä, laskimme mesaanin,
nostimme laakifokin, käänsimme Snarkin ja annoimme sen viilettää
myötäiseen ja menimme alas kajuuttaan. Emme nauttimaan lämpöistä
ateriaa, mikä olisi pitänyt olla odottamassa, vaan kahlaamaan ja
kompastelemaan kajuutan liukkaalla lattialla loassa ja likavedessä,
kokin ja kajuuttapojan maatessa vuoteissaan henkihieverissä, ja sitten
heittäytymään omiin vuoteihimme vaatteet yllä ja valmiina juoksemaan
kannelle.

J.K. Snarkin tulevat kohtalot ovat minulta aivan salassa. En tiedä
mitään. Jos minulla olisi rahaa tai luottoa, antaisin rakentaa toisen
Snarkin, joka osaisi maata piissä. Mutta mahdollisuuteni ovat ehtyneet.
Minun on tyydyttävä siihen Snarkiin, mikä minulla on, tai luovuttava
koko matkasta enkä voi siitä luopua.

J.K. Palattuani Kaliforniaan, sen jälkeen kuin matkamme oli päättynyt,
sain tietää, että Snarkin pituus vesirajasta oli neljäkymmentäkolme
jalkaa neljänkymmenenviiden asemesta. Se aiheutui siitä, ettei
rakennusmestari ollut oikein hyvä tuttu tuumastukin eikä viivoittimen
kanssa.



3

Seikkailuhenki


Totisesti on seikkailuhenki vielä elossa — höyrykoneet ja
matkatoimistotkaan eivät ole kyenneet sitä tukahduttamaan. Kun
yleisö sai tiedon matka-aikomuksestamme, ilmeni, että nuoria
miehiä, jotka halusivat "nähdä vähän maailmaa", oli leegio ja että
samanlaatuisten nuorten naisten lukumäärä oli yhä suuri — puhumattakaan
kaikista vanhemmista miehistä ja naisista, jotka olivat halukkaita
lähtemään matkalle. Henkilökohtaisten ystävieni joukossa oli ainakin
puolikymmentä sellaista, jotka surivat sitä, että olivat äsken menneet
naimisiin tai olivat pian menossa; ja tiedän yhden avioliiton, mikä oli
raueta Snarkin takia.

Jokainoassa postissa sain tukuittain kirjeitä ihmisiltä, jotka olivat
"tukehtumaisillaan kaupunkien ahtauteen", ja minulle selveni pian, että
nykyaikainen Odysseus tarvitsisi kokonaisen lauman pikakirjoittajia
kirjeenvaihtonsa hoitajiksi ennen matkallelähtöänsä. Totisesti on
varmaa, ettei seikkailuhenki ole kuollut — ei silloin, kun saattaa
saada seuraavalla tavalla alkavan kirjeen: "On aivan epäilemätöntä,
että kun luette tämän hartaan rukouksen, minkä teille lähettää
vieras naispuolinen muukalainen New Yorkista" — ja kun jatkosta saa
tietää, ettei kyseellinen naispuolinen muukalainen paina enempää kuin
yhdeksänkymmentä naulaa ja että hän tahtoo ruveta tarjoilijattareksi,
koska hän "hehkuu halusta päästä näkemään maailmaa".

"Olen intohimoinen maantieteen harrastaja", oli ilmaisu, millä muuan
tarjokkaista osoitti vaellushaluaan. Eräs taas kirjoitti: "Koska olen
tuomittu lakkaamatta kaipaamaan liikuntaa, kirjoitan nyt teille." Mutta
kaikkein paras pyrki mukaan sen tähden, että hänen jalkojaan syyhytti!

Jotkut kirjoittivat nimettömästi, mutta ilmoittivat ystäviensä nimiä
ja tekivät selkoa sanottujen ystävien ominaisuuksista. Mielestäni
sellainen menettely oli salakähmäistä ja kamalaa...

Paria kolmea poikkeusta lukuunottamatta kaikki miehistööni pyrkivät
sadat ihmiset olivat aivan vakavissaan. Monet lähettivät valokuvansa.
Yhdeksänkymmentä prosenttia tarjoutui suorittamaan minkälaista
työtä tahansa, ja yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia lupautui
työhön palkatta. "Välittämättä vaaroista, joille aikomallanne
purjehdusmatkalla voi joutua, on kunnianhimoni korkeimpana päämääränä
saada seurata teitä minkälaisessa ominaisuudessa tahansa",
kirjoitti eräs. Tästä johtuu mieleeni muuan nuorukainen, joka oli
"seitsentoistavuotias ja kunnianhimoinen" ja kirjeensä lopussa
vakavasti pyysi: "Mutta olkaa hyvä älkääkä antako tätä sanomalehtien
tai aikakauslehtien julkaistavaksi." Aivan toisessa äänilajissa puhui
se, joka sanoi: "Olen valmis tekemään työtä kuin helvetissä enkä
pyydä palkkaa." Melkein kaikki pyysivät minua sähköttämään heidän
kustannuksellaan, jos hyväksyin heidän tarjouksensa, ja suuri joukko
tarjoutui antamaan kirjallisen sitoumuksen siitä, että saapuisivat
palvelukseeni määräpäivänä.

Moniailla oli hyvin epämääräinen käsitys siitä, mitä töitä Snarkilla
pitäisi tehdä. Esimerkiksi eräs kirjoitti: "Rohkenen kirjoittaa teille
saadakseni kuulla, voisiko päästä miehistönne jäseneksi laatimaan
luonnoksia ja kuvia." Monet, joilla ei ollut pienintäkään aavistusta
siitä, minkälaisia tehtäviä on suoritettava Snarkin kaltaisella pikku
aluksella, tarjoutuivat palvelemaan minua, kuten eräs asian ilmaisi,
"apuna kirja- ja romaaniaineiston keräämisessä". Sen siitä saa, että on
tuottelias!

"Tahdon antaa teille tarkat tiedot itsestäni", kirjoittaa muuan,
"olen isätön ja äiditön ja asun setäni luona, joka on tulipunainen
vallankumouksellinen sosialisti. Ja hän sanoo, että ”nuorukainen,
jolla ei ole seikkailuhalua, on vain elävä tiskiriepu." Eräs
toinen kirjoittaa: "Osaan hiukan uida, vaikkakaan en osaa uusia
uimatapoja. Mutta tärkeämpää kuin kaikki uimatavat on kai se,
että vesi on ystäväni"... "Jos joutuisin yksinäni purjeveneeseen,
saisin sen menemään minne haluan", vakuuttaa taas muuan epäilemättä
pystyvämpi henkilö kuin sellainen, joka sanoo: "Olen minä myös
nähnyt väliin kalastajaveneitä lossattavan." Mahdollisesti kumminkin
vie voiton muista mies, joka ovelasti ilmaisee syvän elämän- ja
maailmantuntemuksensa sanomalla: "Ikäni — vuosissa laskettuna — on
kaksikolmatta."

Sain myös yksinkertaisia, suorasukaisia, koristelemattomia ja
miellyttäviä kirjeitä pojilta, jotka tosin eivät kyenneet esittämään
loistavasti asiaansa, mutta jotka selvästi "hirveän mielellään"
halusivat matkalle. Niitä tarjouksia minun oli vaikea hylätä; ja joka
kerta kun sen tein, tuntui siltä, kuin olisin lyönyt nuorukaista
kasvoille. Ne tarkoittivat niin täyttä totta ne pojat ja tahtoivat
todella niin "hirveän mielellään" seurata minua. "Olen kuusitoista
vuotta vanha, mutta iso ikäisekseni", kirjoitti eräs, ja muuan
toinen: "Seitsemäntoista vuotta, mutta iso ja reipas." — "Minä olen
yhtä vahva kuin muut samankokoiset pojat", kirjoitti joku ilmeisesti
heikko raukka. — "En pelkää minkäänlaista työtä", kirjoittivat
monet. Muuan koetti houkutella minua sillä, että saisin säästetyksi
menojani, ja kirjoitti: "Voin itse maksaa matkani rannikolle, ja se
on todennäköisesti teistä otollista." — "Minulla on vain yksi toive:
päästä matkustamaan maailman ympäri", kirjoitti eräs. Ja näytti
siltä, että parillasadalla muulla oli sama ainoa toive. "Minulla ei
ole ketään, joka välittäisi siitä, matkustanko vai enkö", selitti
muuan intomielisesti. Eräs oli lähettänyt kuvansa ja kirjoitti siitä:
"Minulla on arkinen ulkonäkö, mutta sitä ei pitäisi katsoa. Ja olen
varma siitä, että seuraavien sanojen kirjoittaja olisi käyttäytynyt
mallikelpoisesti: 'Ikää minulla on yhdeksäntoista vuotta, ja olen
pienikasvuinen enkä sentakia ota paljoa tilaa, mutta olen sitkeä
kuin itse paholainen'." Kuvansa lähettäneiden joukossa oli myös
kolmetoistavuotinen tarjokas, johon Charmian ja minä suorastaan
rakastuimme, niin että sydämemme olivat murtua evätessämme hänen
tarjouksensa.

Mutta ei tule luulla, että useimmat pyynnöt olisivat olleet poikien
lähettämiä — niitä oli päinvastoin hyvin pieni prosentti koko määrästä.
Kaikissa mahdollisissa elämänasemissa olevia miehiä ja naisia oli
halukasten joukossa. Monen monta lääkäriä, kirurgia ja hammaslääkäriä
tarjoutui mukaamme, ja kaikkien muiden ammattien harjoittajien tavoin
he olivat valmiit tekemään kaiken palkatta, oli palvelus millaista
tahansa. Olivatpa he vielä valmiit maksamaankin, jos saisivat
etuoikeuden palvella Snarkilla.

Eikä mukaan pyrkivien sanomalehtimiesten laumalla ollut loppua
— puhumattakaan kaikista ammattitaitoisista palvelijoista,
keittiömestareista ja stuerteista. Insinöörit tuntuivat
olevan erikoisen innostuneita matkaan. Loistavia tilaisuuksia
saada seuranainen tarjottiin Charmianille hyvin runsaasti, ja
minä olin hukkua sellaisiin anomuksiin, joissa tarjouduttiin
yksityissihteerikseni. Monet korkeakoulujen ja yliopistojen oppilaat
selittivät kaipaavansa mukaani matkalle, ja jokainoa työläisluokka
oli edustettuna tarjokasten joukossa — latojat, koneenkäyttäjät,
sähkömiehet ja mekaanikot olivat erikoisen halukkaita matkalle.
Minua hämmästytti, että niin monet ummehtuneiden asianajotoimistojen
lakitoukat tunsivat seikkailuhalua. Joukko nuoria miehiä, jotka aikaa
myöten saivat periä miljoonia, oli aivan villinä päästä ottamaan osaa
seikkailuun. Samoin oli hyvin monen kansakouluntarkastajan laita.

Isät ja pojat tahtoivat seurata toisiaan. Monet tahtoivat ottaa
vaimonsa mukaan, ja muuan mies esitti tarkoituksensa erittäin
ovelasti: "Olen saanut päähäni kirjoittaa teille pari riviä
kysyäkseni, olisiko mahdollista päästä ottamaan osaa matkaanne. Olen
kaksikymmentäneljävuotias, naimisissa ja vararikossa, ja sellainen
matka olisi juuri meille erikoisen tervetullut."

Herra varjelkoon, miten vaikea keskinkertaisen ihmisen on kirjoittaa
omasta puolestaan rehellistä suosituskirjettä. Eräs kirjeen laatija
joutui siinä niin lujille, että aloitti seuraavasti: "Minulla on
nyt edessäni vaikea tehtävä" — ja sen jälkeen kuin hän turhaan
oli koettanut kuvailla hyviä ominaisuuksiaan, hän lopetti näin:
"Itsestään kirjoittaminen on totisesti helkkarin työlästä hommaa."
Eräs toinen kumminkin empimättä ylisti itseään mitä loistavimmilla ja
perinpohjaisimmilla mainesanoilla ja selitti lopuksi, että hän oli
tuntenut suurta iloa voidessaan kirjoittaa niin kuin oli kirjoittanut.

"Ajatelkaahan nyt, että kajuuttapoika osaisi hoitaa konetta ja korjata
sen, jos se joutuisi epäkuntoon. Ajatelkaahan, että hän osaisi hoitaa
ruoria, että hän osaisi puutöitä ja sitäpaitsi kaikkia koneenkäyttäjän
töitä. Ajatelkaahan, että hän olisi vahva, reipas ja innokas
työntekijä. Ettekö mieluummin haluaisi sellaista kuin lapsukaista, joka
tulee merikipeäksi eikä osaa tehdä muuta kuin tiskata?" Senlaatuisiin
kirjeihin minun oli niin kovin vaikeata vastata kieltävästi. Kirjeen
kirjoittaja oli omin päin opetellut englannintaitonsa. Hän oli
lueskellut vain kaksi vuotta Yhdysvalloissa ja hän selitti: "En halua
seurata teitä toimeentuloa ansaitakseni, vaan oppiakseni ja nähdäkseni
maailmaa." Minulle kirjoittaessaan hän oli suuren moottoritehtaan
piirtäjänä. Hän oli ollut hyvin paljon merillä ja koko ikänsä tottunut
työskentelemään pienillä aluksilla.

"Minulla on hyvä paikka, mutta se ei merkitse mitään matkustushaluni
rinnalla", kirjoitti eräs. "Palkkaukseen nähden voitte kyllä ensin
katsoa, mihin kykenen, ja jos silloin mielestänne olen dollarin
tai kahden arvoinen, niin all right. Minulla on ilo näyttää teille
esimiehiltäni saamiani todistuksia käytöksestäni ym. En juo lainkaan
väkeviä enkä tupakoi, mutta ollakseni oikein suora minun aikomukseni
on, kunhan olen koonnut vähän enemmän kokemuksia, ruveta kirjailijaksi."

"Voin vakuuttaa teille, että olen tavattoman kunnioitettava, vaikka
muut kunnioitettavat ihmiset ovat minusta ikäviä." Tämän lauseen
kirjoittaja halusi luultavasti panna arvauskykyni koetukselle, ja
aprikoin vielä tällä hetkellä, pitikö hän minua ikävänä vai ei — mitä
hittoja mies mahtoikaan tarkoittaa!

"Olen nähnyt parempia päiviä kuin nyt", kirjoitti muuan vanha
merikarhu, "mutta olen myös kokenut sellaisia, mitkä ovat olleet
turkasen paljon pahempia". — Sen henkilön uhrautuvaisuus, joka
kirjoitti seuraavat sanat, oli niin liikuttava, että minun oli mahdoton
käyttää hyväkseni hänen tarjoustaan: "Minulla on isä ja äiti, veljiä
ja sisaria, rakkaita ystäviä ja tärkeitä tehtäviä, mutta kaiken
sen tahdon uhrata kuuluakseni teidän miehistöönne." — Eräs toinen
tarjokas, jota en millään muotoa olisi ottanut, oli pikkumainen nuori
herra, joka osoittaaksensa, miten tärkeätä olisi, että antaisin juuri
hänen päästä mukaan, ilmoitti, että hänen olisi aivan mahdoton mennä
merille tavallisella aluksella, olipa se purje- tai höyryalus: "Sillä
silloinhan minun pitäisi elää tavallisten merimiestyyppien parissa ja
sentakia viettää hyvin vähän miellyttävää elämää."

Kirjoittajien joukossa oli myös eräs kuusikolmattavuotias nuori mies,
joka oli "käynyt läpi koko inhimillisten mielenliikutusten asteikon"
ja "tehnyt kaikkea mahdollista ruuanlaitosta alkaen Stanfordin
yliopistossa opiskeluun saakka". Nyt minulle kirjoittaessaan hän oli
"vaquerona viisikymmentäviisituhatta eekkeriä käsittävällä tilalla".
Hänen vastakohtansa oli se vaatimaton mies, joka kirjoitti: "En tiedä
omaavani mitään erikoisia ominaisuuksia, jotka puhuisivat teille
puolestani, mutta jos kiinnitätte minkäänlaista huomiota pyyntööni,
niin ehkäpä uhraatte viisi minuuttia minulle vastataksenne, muussa
tapauksessa minun pitää ryhtyä kauppa-alalle. Mitään odottamatta, mutta
kumminkin toivossa merkitsen" jne.

Olen kauan istuskellut pää käsien varassa koettaen saada selville
henkisen sukulaisuuteni mieheen, joka kirjoitti: "Kauan ennen kuin
kuulin puhuttavan teistä, olin sekoittanut toisiinsa valtiotalouden
ja historian ja tehnyt siitä monia teidän johtopäätöksiänne käytännön
tietä."

Tässä seuraa eräs lajinsa parhaita, koska se on saamistani kirjelmistä
lyhyimpiä: "Jos joku niistä, jotka nyt on pestattu matkalle, sattuisi
kuolemaan ja te niin muodoin joutuisitte tarvitsemaan sellaista,
joka ymmärtää purjehdusta, koneita yms., olisin kiitollinen, jos
ilmoittaisitte minulle." Samoin lyhyt: "Suoraan sanoen haluaisin
mielelläni ottaa kajuuttapojan hommat hoidettavikseni aikomallanne
matkalla maailman ympäri tai jonkin muun homman laivallanne.
Yhdeksäntoista vuotta, paino sataneljäkymmentä naulaa, amerikkalainen."

"Luulen, että minun avullani oppisitte uuden menetelmän, millä
käyttää hyväkseen tuulenvoimaa", kirjoitti muuan hyvänsuopa sielu.
"Menetelmäni ei vaikuta tavallisiin purjeihin heikossa tuulessa, mutta
se tekee mahdolliseksi käyttää tuulen koko voimaa silloin, kun tuuli
on ankarimmillaan. Vaikka tuulisi niinkin kovasti, että tavallisissa
olosuhteissa teidän olisi pakko laskea jokainoa purjeriepu, voitte
minun menetelmääni sovelluttamalla pitää ne kaikki ylhäällä. Minun
keksinnölläni varustettuna aluksenne olisi mahdoton kaatua."

Monet sosialistiveljistäni vastustivat aikomaani kaukomatkaa. Seuraava
erään heikäläisen kirjoitus on luonteenomainen: "Sosialistien asialla
ja miljoonilla kapitalismin sorron uhreilla on oikeutettuja vaatimuksia
teidän elämäänne ja toimintaanne nähden. Jos te siitä huolimatta
jäykkäniskaisesti ryhdytte yritykseenne, niin on teidän silloin, kun
nielette suolavettä viimeisen kerran, ennen pohjaan painumistanne
muistettava ainakin se, että me olemme panneet vastalauseemme."

Muuan maailmanrannan vaeltaja, joka osasi, jos sai tilaisuuden,
kertoa "monista merkillisistä seikoista ja sattumuksista", kirjoitti
sivun toisensa jälkeen innokkaasti pyrkien varsinaiseen asiaansa ja
esitti sen lopuksi seuraavalla tavalla: "Vielä en ole tullut siihen
asiaan, minkä vuoksi olen ryhtynyt teille kirjoittamaan. Mutta nyt
tahdon ilmoittaa teille suoraan, että olen lukenut sanomista, että
te ja pari muuta aiotte yrittää matkaa maailman ympäri pienellä
viiden- tai kuudenkymmenen jalan aluksella. Mutta minä en jaksa
uskoa, että mies, jolla on teidän tietonne ja kokemuksenne, yrittäisi
sellaista, koska se aivan yksinkertaisesti olisi samaa kuin surman
suuhun heittäytyminen. Ja vaikka henkenne säilyisikin jonkin aikaa,
möyhentyisi koko olemuksenne — samoin kuin seuralaistenne — perin
pohjin mainitunkokoisen aluksen alituisesta keikkumisesta, vaikka se
olisikin varustettu patjapehmikkeillä, mitkä eivät ole tavallisia
merillä." — Totisesti tosia sanat: "mitkä eivät ole tavallisia
merillä". Se ystäväni totisesti tiesi, millaista on merillä. Hän sanoi
itsestään: "Minä en ole maamoukka ja olen purjehtinut kaikilla vesillä
ja valtamerillä." Ja hän lopetti kirjeensä seuraavasti: "Vaikka en
tosin tahdo loukata teitä, täytyy minun kumminkin sanoa, että olisi
sulaa hulluutta ottaa naisihminen mukaan edes lahden suulle sellaisella
aluksella."

Ja kuitenkin kaikitenkin Charmian istuu tällä hetkellä, jolloin tätä
kirjoitan, hytissään ja naputtelee kirjoituskonetta, Martin valmistaa
meille parhaillaan päivällistä, Tochigi kattaa pöytää, Roscoe ja Bert
ovat tilkitsemässä kantta, ja Snark ohjaa itse itseään, kulkee noin
viisi solmua tunnissa vankassa aallokossa — eikä ole patjapehmikkeillä
varustettu.

"Olemme nähneet sanomalehdestä aikomaanne matkaa koskevan pätkän ja
tahtoisimme kernaasti tietää, haluaisitteko hyvää miehistöä. Meitä on
täällä kuusi poikaa, kaikki pystyviä merimiehiä, hyvät todistukset
sota- ja kauppalaivastosta, kaikki rehellisiä amerikkalaisia, kaikki
20-22 vuoden välillä. Tätä nykyä olemme rikaajina Union Iron Worksissa
ja lähtisimme hyvin mielellämme purjehtimaan kanssanne." — Sellaiset
kirjeet saivat minut todella suremaan sitä, ettei aluksemme ollut
isompi kuin oli.

Ja näin kirjoittaa Charmianin jälkeen maailman parhain nainen
matkatoveriksi: "Ellei teidän ole onnistunut saada kokkia, niin
seuraisin hyvin mielelläni teitä sellaisena. Olen viidenkymmenen
ikäinen nainen, terve ja vankka, osaan hyvin tehdä ne työt, mitkä
vähämiehistöisessä Snarkissa on tarpeen, olen taitava keittäjä, minulla
on meri- ja matkatottumusta, ja vaikka matkanne kestäisi kymmenen
vuotta, olisin siitä enemmän mielissäni kuin siitä, että se loppuisi
yhdessä."




4

Ensimmäinen maihinnousumme


"Merellä olo ei käy yksitoikkoiseksi", olin luvannut matkatovereilleni.
"Valtameri vilisee elämää, se on niin täynnä elollisia olentoja,
että joka päivä tapahtuu jotakin uutta. Melkein kohta sen jälkeen
kuin olemme päässeet Golden Gatesta ja suunnanneet matkamme etelään,
saamme iloita lentokaloista. Paistamme niitä aamiaiseksemme ja sitten
pyydystämme bonitoja ja kultamakrilleja ja harppunoimme juoksiaisia
liivaripuomilta käsin. Entä hait — siellä on haikaloja määrättömästi."

Pääsimme Golden Gatesta ja suuntasimme etelään. Kalifornian vuoret
katosivat taivaanrannan taakse, ja aurinko paistoi päivä päivältä
lämpimämmin. Mutta emme tavanneet lentokaloja, emme bonitoja emmekä
kultamakrilleja. Valtameri osoittautui aivan elottomaksi. Milloinkaan
en ollut purjehtinut niin autiolla merellä. Ennen olin aina tavannut
lentokaloja samoilla leveysasteilla.

"No, samantekevää", sanoin silloin. "Odottakaahan, kunnes
olemme sivuuttaneet Etelä-Kalifornian rannikon. Silloin saamme
lentokalaseuraa."

Tulimme Etelä-Kalifornian leveydelle, Ala-Kalifornian niemimaan
leveydelle, Meksikon rannikon leveydelle emmekä tavanneet lentokaloja
emmekä mitään muutakaan. Ei elämän merkkiäkään. Päivä päivän jälkeen
meni samalla lailla, ja sellainen kaiken elämän olemattomuus alkoi
tuntua melkein kamalalta.

"Ei tee mitään", sanoin muille. "Kun tapaamme lentokaloja, tapaamme
kaikkia muitakin. Lentokalat ovat muiden kalojen mieliravintoa. Kaikki
tulee tukussa lentokaloja tavattuamme."

Vaikka minun oikeastaan olisi täytynyt ohjata lounaiseen päästäksemme
Havaijille, pidin edelleen eteläistä suuntaa. Minun oli ehdottomasti
päästävä käsiksi lentokaloihin. Se johti vihdoin siihen, että mikäli
halusin Honoluluun, minun oli suunnattava suoraan länttä kohti.
Annoin Snarkin sensijaan jatkaa matkaansa etelään. Vasta 19:nnellä
leveysasteella tapasimme ensimmäisen lentokalan. Se oli aivan
ypöyksinäinen. Minä näin sen. Viisi muuta innokasta silmäparia tähysi
merta koko päivän, mutta useampia ei näkynyt. Niin niukalti lentokaloja
esiintyi matkamme varrella, että kului senjälkeen melkein viikko,
ennenkuin viimeinen joukostamme oli nähnyt ensimmäisen lentokalansa.
Ja kultamakrillit, bonitot, delfiinit ja muut syvyyksien joukot olivat
aivan olemattomissa.

Ei ainoakaan hai viiltänyt veden pintaa turmanenteisellä selkäevällään.
Bert kastautui joka päivä kokkapuun alla riippuen käsillään taakista
ja antaen ruumiinsa viistää vedessä. Joka päivä hän tuli luokseni
ehdottamaan, että irroittaisi otteensa ja tekisi oikein kunnollisen
uimamatkan. Panin parastani saadakseni hänet luopumaan tuumasta. Mutta
häneen nähden olin kadottanut kaiken arvovaltani merielämän tuntijana.

"Jos siellä on haikaloja", sanoi hän, "niin mikseivät ne sitten
näyttäydy!"

Vakuutin hänelle, että jos hän todella hellittäisi otteensa ja
uskaltautuisi uimasilleen, niin haikaloja ilmaantuisi aivan kohta.
Se oli puoleltani vain pelkkää puhetta. En uskonut sitä. Se vaikutti
sentään pidättävästi Bertiin pari päivää. Kolmantena päivänä tuli
tyyni ja hyvin kuuma. Snark kulki solmun tunnissa. Bert laskeutui
veteen kokkapuun alleja ui Snarkin ympäri. Pankaa merkille tapausten
nurinkurisuus! Olimme purjehtineet valtamerellä kolmattatuhatta
peninkulmaa näkemättä ainoatakaan haikalaa. Mutta kului tuskin viittä
minuuttia senjälkeen kuin Bert oli noussut uimasta, kun hain selkäevä
viilteli kehiään veden pintaan Snarkin ympärillä.

Se hai ei ollut oiva hai. Se suorastaan pani minut ymmälle. Sillä
ei ollut minkäänlaista oikeutta olla tällä autiolla valtamerellä!
Mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä käsittämättömämmältä se tuntui.
Mutta kaksi tuntia senjälkeen oli maa näkyvissämme, ja silloin
selveni salaisuus. Hai oli tullut luoksemme rannikolla eikä
asumattomasta syvyydestä. Se ennusti maan tuntua. Toi rannikon
viestin kaksikymmentäseitsemän päivää San Franciscosta lähtömme
jälkeen saavuimme Oahun saarelle, mikä kuuluu Havaijin territoriin.
Aikaisin aamulla purjehdimme Diamond Headin ympäri — ja Honolulu
oli edessämme, eikä valtameri enää ollut vailla elämää. Lentokaloja
kiiti ilmassa välähtävinä parvina. Viidessä minuutissa näimme niitä
enemmän kuin olimme siihen asti nähneet koko matkallamme. Muita
kaloja, isoja ja monenlajisia, hyppeli korkealle vedestä. Eloa ja
liikettä oli kaikkialla, sekä meressä että rannalla. Näimme laivojen
mastoja ja savupiippuja satamasta, näimme hotelleja ja kylpijöitä
Waikikin rannalla, näimme savun kumpuavan Punch Bowlin ja Tantaluksen
tuliperäisillä rinteillä sijaitsevista asunnoista. Tullivene saapui
jo täyttä vauhtia vastaamme, ja mahtava joukko delfiinejä kokoontui
Snarkin ympärille tekemään mitä hullunkurisimpia ilmahyppyjä.
Satamalääkärin vene tuli kuin nuoli; ja iso merikilpikonna kohotti
selkäänsä vedestä ja tiirotti meitä. Milloinkaan ennen emme olleet
nähneet niin merkillistä elämän vilinää aluksellamme. Vieraita kasvoja
kannella, vieraita kilvan häliseviä ääniä, ja käsissämme päivän
sanomalehti, mikä sisälsi sähkösanomia maailman kaikista maista.
Saimmepa siitä lukea senkin, että Snark koko miehistöineen oli
tuhoutunut valtamerellä sekä ettei alus ollut ollut merikelpoinen.
Ja meidän parhaillaan sitä lukiessa levitettiin lennättimellä tietoa
Snarkin onnellisesta perille pääsystä.

Snark oli ensimmäisessä satamassa lähtönsä jälkeen — ja voi
maihinnousuamme! Kaksikymmentäseitsemän vuorokautta olimme keinuneet
autiolla valtamerellä, ja tuntui vaikealta käsittää, että maailmassa
todellakin oli niin paljon elämää kuin edessämme näimme. Päämme meni
aivan pyörälle. Luulimme näkevämme unta — elävämme satua. Yhtäällä
taivaansininen vesi ja taivaansiniset pilvet sulautuivat toisiinsa
näköpiirin rajassa, toisaalla meri kuohui mahtavina smaragdinvärisinä
tyrskyinä, mitkä lumivalkoiseksi vaahdoksi särkyen löivät valkoista
korallirantaa vasten. Kauempana rannalla aaltoili vihreitä
sokeriruokoistutuksia, mitkä ulottuivat jyrkille vuorenrinteille
saakka, ja nämä ylenivät ylenemistään sakaralaitaisiksi, tuliperäisiksi
kruunuiksi, joita valelivat troopilliset sadekuurot ja ympäröivät
mahtavat pasaatituulten tuomat pilviröykkiöt. Näimme tavattoman
kaunista unta — elimme ihanaa satua. Snark kääntyi ja kulki suoraan
kohti smaragdinvihreitä tyrskyjä, kunnes ne kuohuivat ja kumisivat
kummallakin puolellamme — ja kummallakin puolellamme vajaan kivenheiton
päässä riutta näytteli pitkiä, himmeänvihreitä hirveitä hampaitaan.

Äkkiä ojensi maa — rehevän oliviinvihreän tuhansissa väivähdyksissä
vivahdellen — käsivartensa ja sulki Snarkin syliinsä. Emme olleet enää
vaarallisella ahtaalla riuttaväylällä, emme enää smaragdinvihreissä
tyrskyissä, emme enää taivaansinisellä valtamerellä — ympärillämme oli
vain lämmin ja ihana maa, kuvastimenkirkas laguuni ja matalat rantamat,
missä tummaihoiset tropiikin lapset uiskentelivat. Valtameri oli
kadonnut. Ratisten liukui Snarkin ankkurikettinki läpi lyyssin tyveneen
veteen. Kaikki oli niin kaunista ja niin ihmeellistä, ettemme jaksaneet
uskoa sitä todeksi. Merikartassa tällä satamalla oli nimenä Pearl
Harbour, mutta me nimitimme sitä Satusatamaksi.

Sitten saapui luoksemme vene. Siinä oli joukko Havaijin purjehdusseuran
jäseniä, jotka tulivat lausumaan meidät tervetulleiksi ja aito
havaijilaisella vieraanvaraisuudella pyysivät meitä nauttimaan kaikkea
mitä heillä oli tarjota. He olivat tavallisia ihmisiä — lihaa ja verta
— mutta heidän käyttäytymisensä ei sentään rikkonut vaikutelmaamme,
että elimme satua. Viime kokemuksenamme ihmisistä oli muisto
yhdysvaltalaisesta sheriffistä ja järjiltään hätääntyneistä pikku
kauppiaista, joilla sielun sijalla oli ruostunut rahakolikko ja jotka
noen ja kivihiilitomun täyttämässä ilmakehässä iskivät likaiset kätensä
Snarkiimme tahtoen estää sen pääsemästä suurelle seikkailumatkalleen.
Mutta ne miehet, jotka nyt tulivat meitä vastaanottamaan, olivat
puhtaita. Heidän poskillaan oli terveyden ruskea väri, eivätkä heidän
silmänsä olleet himmenneet ja joutuneet lasien taakse välkkyvien
rahakasojen liiasta tuijottamisesta. Ei, he olivat vain vahvistuksena
siitä, että elimme satua. Heidän käyttäytymisensä vakuutti meitä
käsityksessämme.

Ja sitten seurasimme miehiä heidän veneessään poikki rauhallisena
päilyvän veden ihmeelliseen vihreään maahan. Nousimme maihin kapealle
sillalle ja silloin meille kävi entistä selvemmäksi, että elimme unen
satua. Muistakaa, että kaksikymmentäseitsemän vuorokautta olimme
yhtä mittaa keinuneet valtamerellä niin piskuisessa aluksessa kuin
Snark. Kahdenkymmenenseitsemän vuorokauden kuluessa emme olleet olleet
ainoatakaan silmänräpäystä täydellisessä levossa, vaan lakkaamatta
liikkeessä. Ja se lakkaamaton liike oli kyllästänyt meidät. Ruumiimme
ja aivomme olivat keinuneet ja kieppuneet niin kauan, että ne
jatkoivat keinumistaan ja kieppumistaan samalla tavalla silloinkin,
kun nousimme rantaan pienelle sillalle. Me luulimme sillan keinuvan.
Horjuin eteenpäin ja olin pudota veteen. Katselin Charmiania, ja hänen
kävelytapansa saattoi minut ihan pahoilleni. Mutta silta olikin silloin
aivan kuin laivan kansi. Se nousi ja laski, milloin hitaammin, milloin
äkillisemmin, ja koska siinä ei ollut kaiteita, oli Charmianilla ja
minulla täysi työ olla suistumatta laguuniin. Milloinkaan ennen en
ollut nähnyt niin hassun pientä siltaa. Kun oikein terästin silmiäni,
se ei keinunut ollenkaan; mutta kohta kun kiinnitin huomioni johonkin
muuhun, se alkoi jälleen keinua aivan kuin Snark. Kerran sain sen
kiinni itse teosta, juuri kun sen toinen pää kohosi korkeutta kohti, ja
tuijotin paikaltani alas kahdensadan jalan pituista mäkeä — silta oli
aivan kuin laivan kansi, mikä kallistuu väkevässä vasta-aallokossa.

Vihdoin meidän sentään onnistui selviytyä sillasta isäntiemme avulla ja
päästä onnellisesti maalle. Mutta maa ei ollut lainkaan siltaa parempi.
Aivan heti se kohosi toiselle laidalleen, ja kautta näköpiirin näin
sen keinahtelevan. Sen sakarainen tulivuoriselkärankakin notkui — ja
selkärankaa kattavat pilvet keinuivat samalla tavalla. Oliko meillä
todellakin jalkaimme alla maan kamara? Se tuntui yhtä epätodelliselta
kuin koko muukin maihinnousumme. Niin, näimme unta! Se saattoi milloin
tahansa hälvetä kuin sumu. Sitten päähäni pälkähti ajatus, että vika
kenties kumminkin oli minussa — että olin pyörällä päästäni tai että
olin syönyt jotakin, mitä en kyennyt sulattamaan. Mutta näin Charmianin
ja hänen surkean kävelynsä — juuri kun loin häneen katseeni, hän
horjuen tönäsi vierustoveriaan. Puhuttelin häntä, ja hän valitti maan
kummallista käyttäytymistä.

Kuljimme pitkin avaraa, ihmeellisen kaunista ruohikkokenttää ja
kuninkaallisten palmupuiden muodostamaa kujaa; sitten pitkin vielä
ihmeellisempiä nurmikoita, ylväitten puiden suloisessa varjossa.
Ilma oli täynnä linnunlaulua ja lukemattomia, lämpöisiä tuoksuja
— korkeakasvuisten liljojen, loistavien hibiscuskukkien ja muiden
merkillisten kukkivain tropiikin kasvien lemuja. Uni oli käydä
melkein sietämättömän kauniiksi meille, jotka niin pitkään aikaan
emme olleet nähneet muuta kuin suolaisen, rauhattoman meren. Charmian
ojensi kättään ja tarttui minuun vastustaakseen ympärillämme olevan
katoamattoman kauneuden lumousta, ajattelin. Mutta... koettaessani
tukea häntä jalkani lysähtivät ristiin, ja ruohikkokentät ja kukat
keinahtelivat ylös alas ympärilläni. Meno muistutti maankiristystä,
vaikka se taukosi nopeasti tekemättä minkäänlaista vahinkoa. Ja oli
sangen vaikea yllättää maata kesken sen näitä kujeita. Niin kauan kuin
kiinteästi pidin sitä silmällä, ei tapahtunut mitään. Mutta kohta kun
huomioni kohdistui johonkin muuhun, alkoi koko maisema keinahdella
joka suuntaan. Kerran käänsin nopeasti päätäni ja näin kuninkaallisten
palmupuiden ylvään rivin heilahtavan mahtavana kaarena taivasta
kohti. Mutta juuri kun havaitsin ne, ne pysähtyivät, ja uneni muuttui
levolliseksi ja hiljaiseksi.

Sitten saavuimme viileään taloon, jonka seiniä kiersi tilava parveke
ja joka olisi saattanut olla lootuksensyöjäin asunto. Tuuli sai
vapaasti puhaltaa selkiselällään olevien ikkunain ja ovien läpi.
Linnunlaulu ja kukkain tuoksu tulvi vienona sisälle ja ulos. Seinät
olivat täynnä verhoja, houkuttelevia ruohokudospeitteisiä leposohvia
oli joka nurkassa, ja siellä oli iso piano, jolla — sellainen oli
silloin varma vakaumukseni — ei milloinkaan soitettu muuta kuin vienoja
kehtolauluja. Palvelushenget — kansallispukuiset japanilaistytöt —
liitelivät edestakaisin yhtä äänettömästi kuin perhoset. Kaikki oli
yliluonnollisen viileätä. Täällä ei ollut rannattoman meren polttavaa
auringon paahdetta. Täällä oli liian hyvä olla, jotta se olisi voinut
olla totta. Mutta eihän se ollutkaan totta. Tämähän oli satuasunto.
Tiesin sen, sillä käännähdin aivan yhtäkkiä ja näin ison pianon silloin
keikistelevän avaralla paikallaan eräässä nurkassa. Mutta en sanonut
mitään, sillä samassa meitä tervehti suloinen nainen, kaunis kuin
madonna, yllä aaltoava valkea puku ja sandaalit jalassa. Hän otti
meidät vastaan niin kuin olisimme tunteneet toisemme aikojen alusta
asti.

Istuuduimme pöytään viileälle parvekkeelle, perhosmaiset tytöt
palvelivat meitä, söimme ihmeellisiä ruokalajeja ja joimme poi-nimistä
nektaria. Mutta uni uhkasi haihtua. Kaikki hohti ja karkeloi kuin
sateenkaarenkimmelteinen kupla, mikä on särkymäisillään. Loin
katseen vihreälle ruohikolle, komeihin puihin ja hibiscuskukkiin —
ja silloin äkkiä tunsin pöydän liikkuvan. Pöytä, vastapäätäni istuva
madonna, lootuksensyöjäin parveke, hehkuvanpunaiset hibiscuskukat,
ruohikkokenttä ja puut — kaikki kohosi ja keinui silmissäni, nousi
ja laski kuin aallokko mitattomalla merellä. Tartuin vaistomaisesti
tuoliini ja pitelin siitä kiinni. Minulla oli sellainen tunne, että
pidätin untani pitämällä kiinni tuolista. Enkä olisi ollenkaan
hämmästynyt, jos meri olisi aivan yhtäkkiä vyörähtänyt paikalle ja
hukuttanut tämän satumaan ja olisin tavannut itseni istumasta Snarkin
ruorissa, edessäni "Merenkulkuoppaan" logaritmitaulut. Mutta uneni
jatkui. Katselin salaa madonnaa ja hänen miestään. He eivät näyttäneet
ollenkaan ihmettelevän. Mikään pöydällä ei ollut siirtynyt paikaltaan,
ja hibiscuskukat, puut ja ruohikkokenttä olivat jäljellä. Kaikki oli
ennallaan. Join lisää nektaria, ja uneni tuntui todellisemmalta kuin
milloinkaan.

"Ettekö halua hiukan jääteetä?" kysyi madonna. Samassa pöydän laita
hänen puolellaan vaipui hitaasti, hitaasti, ja lähetin hänelle
myöntävän vastauksen neljänkymmenenviiden asteen kulmassa.

"Haikaloista puheen ollen", sanoi madonnan mies, "kerronpa teille
eräästä Niihaun miehestä, joka..." Nyt pöytä jälleen kohosi, ja minä
katselin isäntääni ylös neljänkymmenenviiden asteen kulmassa.

Sillä tavalla ateria jatkui, ja olin iloinen siitä, ettei minun
tarvinnut katsella Charmianin kurjaa kävelyä. Mutta äkkiä pääsi
lootuksensyöjäin huulilta salaperäinen kauhistusta ilmaiseva
sana. "Ahaa!" ajattelin. "Nyt uneni hälvenee kuin savu." Tartuin
jälleen epätoivoisesti tuoliini, lujasti päättäen viedä mukanani
todellisuuteen, Snarkille, kouraantuntuvan todistuskappaleen tästä
lumotusta lootusmaasta. Tunsin, että koko uneni oli kauheasti
katoamassa. Juuri silloin toistettiin se salaperäinen sana samalla
kauhistuneella äänensävyllä kuin vastikään. Se sana oli — niin, se
sana kuulosti olevan: "Reporttereita!" Käänsin päätäni ja näin otuksia
kokonaista kolme kappaletta tulossa ruohikkokentällä. Oi, siunaan
teitä, reportterit! Olihan uneni siis sittenkin totta! Loin silmäyksen
kimaltelevalle laguunille ja näin siellä Snarkin ankkurissa — ja
muistin, että olin purjehtinut sillä San Franciscosta Havaijille ja
että tämän sataman nimi oli Pearl Harbour — ja äkkiä tajusin aivan
selvästi, että kumarsin esiteltäessä ja että vastasin ensimmäiseen
kysymykseen: "Niin, meillä oli ihana sää koko matkan."




5

Kuninkaallista urheilua


Se oli kuninkaallista urheilua, maailman luonnollisten hallitsijain
urheilua.

Ruohikko ulottuu veteen asti Waikikin rannalla. Puitakin kasvaa
aivan veden kaltaalla, ja niiden varjossa on hyvä istua katselemassa
majesteetillisia aaltoja, mitkä kumisten tulevat rantaan ihan
katselijan jalkojen juureen. Puolen peninkulman päässä merellä,
missä riutta sijaitsee, valkoharjaiset hyökyaallot tulvahtavat
äkkiä korkeutta kohden levollisesta turkoosinsinisestä pinnasta ja
vyöryvät rannalle. Ne seuraavat toisiaan kokonaisen peninkulman
pituisina, kuohuvat vaahtokypärät päässä — meren äärettömän armeijan
jättiläissoturit. Ja katselija, joka kuulee niiden alituisen
jylyn ja kumun ja näkee niiden loputtomat joukot, tuntee itsensä
pieneksi ja heikoksi mahtavan voiman edessä, mikä niissä purkautuu
raivoon, kuohuun ja pauhinaan. Tuntee itsensä silmin näkymättömäksi
hiukkaseksi, ja pelkkä ajatuskin hyökylaineihin joutumisesta panee
mielikuvituksen värisemään kammosta, melkeinpä, kauhusta. Nehän ovat
kokonaisen peninkulman pituisia, tie avokitaiset pedot, ne painavat
tuhansia tonneja ja ryntäävät rantaa vastaan nopeammin kuin ihminen
kykenee juoksemaan. Mitä mahdollisuuksia on ihmisellä uhmata niitä?
Ei minkäänlaisia, selittää katselijan pelokas minä — ja hän istuu
puun alla ja katselee ja kuuntelee — ja ajattelee, että ruohikossa ja
varjossa on hyvä olla.

Mutta merelle, sinne, missä mahtava kuohuva hyökylaine ponnahtaa pilviä
kohden, ilmestyy äkkiä joku — varmasti merenjumala! — valkoisesta
pärskeestä: myllertävän, riehuvan aallonharjan yläpuolella näkyy
miehen tumma pää. Mies nousee uljaasti pystyyn keskellä valkoista
vaahtoa. Tummat hartiat, tumma alaruumis, tummat jäsenet kohoavat
äkkiä katselijan näkyviin. Siinä, missä silmänräpäystä aikaisemmin
ei ollut mitään muuta kuin suuri autius ja järjetön raivo, seisoo
nyt mies koko pituuteensa ojentuneena, ei mielettömästi kamppaillen
hurjassa kaaoksessa, ei mahtavien vesihirviöiden musertamana ja
hautaamana, vaan pystyssä niiden kaikkien yläpuolella, levollisena ja
voitollisena säilyttäen tasapainonsa huimaavan korkealla harjalla,
jalat hautautuneina kiehuvaan, suolaiseen kuohuun, mikä lyö hänen
polviinsa asti, samalla kuin muuta ruumista ympäröi ilma ja välkkyvä
auringonpaiste ja hän lentää eteenpäin, lentää eteenpäin yhtä nopeasti
kuin laine millä seisoo. Se on Merkurius — ruskeaihoinen Merkurius!
Hänen kantapäänsä ovat siivitetyt, ja ne lentävät aallon nopeudella...
Hän on merestä hypähtänyt hyökylaineen harjalle ja ratsastaa sillä.
Aalto karjuu ja ärjyy koettaen ravistaa hänet selästään, mutta
hän ei viittoile eikä tavoittele tasapainoa. Hän seisoo aivan
tunteettomana, liikkumattomana, kuin kuvapatsas, minkä ihme on nostanut
meren syvyydestä. Ja suoraan kohti rantaa hän lentää siivitetyillä
kantapäillään hyökylaineen selässä. Hurja kiehuva pärske, ja pitkä
jyminä — ja aalto vaipuu lannistuneena rantaan katselijan jalkain
juureen. Ja sitten maihin nousee aivan rauhallisesti kanakki, jonka iho
hehkuu tropiikin auringon ruskeata kultaa. Muutama minuutti aikaisemmin
hän näkyi vain tummana täplänä neljännespeninkulman päässä! Hän on
suistanut avokitaisen pedon ja ratsastanut sillä rantaan, ja suoritetun
sankariteon herättämä ylpeys kuvastuu hänen ihanan vartalonsa ryhdistä,
kun hän luo nopean ja välinpitämättömän silmäyksen katselijaan, joka
istuu varjossa rannalla. Hän on kanakki — ja hän on mies, hän kuuluu
kuninkaalliseen sukuun, joka hallitsee raakaa ainetta ja pakottaa sen
palvelijakseen.

Ja katselija ajattelee: Onhan tosin hyvin hyvä istua rannalla viileässä
varjossa, mutta onhan hänkin mies, kuuluuhan hänkin kuninkaalliseen
sukuun ja täytyyhän hänenkin kyetä tekemään se, minkä kanakki kykenee
tekemään. Koettamaan! Pois yltä vaatteet, mitkä vain ovat vaivaksi
tässä lauhkeassa ilmastossa! Merenaalloille kamppailemaan! Siivittäköön
miehen taito ja voima hänen jalkansa! Suista hyökyaallot, lannista ne
ja ratsasta niiden selässä niinkuin kuninkaan ratsastaa sopii!

Niin ryhdyin harjoittamaan aalloilla ratsastamista. Ja nyt, kun olen
siihen perehtynyt, pidän sitä entistä enemmän kuninkaallisena urheiluna.

Lähdin viileältä paikaltani palmujen varjosta, pukeuduin uimapukuun
ja sain käsiini "satulan" — litteän, soikiomaisen liukulaudan, minkä
miehelle pitää olla noin kuusi jalkaa pitkä ja kaksi leveä. Minun
lautani oli liian pieni. Mutta sitä en tietänyt, eikä kukaan selittänyt
seikkaa minulle. Liityin muutamien pienten kanakkipoikien joukkoon
matalikolla, missä aallot olivat pieniä ja vaimentuneita. Katselin
tarkasti, miten kanakkipojat menettelivät. Kun sopiva aalto lähestyi,
viskautuivat he mahalleen laudalle, potkivat aivan mielettömästi ja
ratsastivat sillä lailla rantaan aallon selässä. Koetin tehdä niinkuin
he. Katselin heitä tarkasti, koetin tehdä kaiken aivan samalla tavalla
kuin he tekivät ja epäonnistuin täydellisesti. Aalto meni menojaan
kuljettamatta minua. Yritin yrittämistäni uudelleen, potkin kaksi
kertaa niin hurjasti kuin pojat — ja epäonnistuin. Ympärilläni oli
runsaasti puolikymmentä poikaa. Kaikki heittäytyivät laudalleen
sopivalla hetkellä, ja jalkamme työskentelivät kuin jokihöyryjen
potkurit — ja ne pikku veijarit liukuivat matkoihinsa minun jäädessäni
häpeällä jälkeen.

Tein runsaan tunnin yrityksiäni, mutta minun oli mahdoton saada
ainoatakaan aaltoa kantamaan minua rantaan. Silloin tuli paikalle
eräs ystäväni, Alexander Hume Ford, maapallon ammattikiertäjä, joka
alituisesti oli etsimässä jännitystä. Sitä hän oli löytänyt Waikikista.
Australian-matkansa varrella hän oli pysähtynyt tänne joiksikin
viikoiksi — hän tahtoi kokeilla, oliko hyökylaineilla ratsastamisesta
mihinkään, eikä hän nyt kyennyt riistäytymään irti sen lumoista. Hän
oli harjoittanut sitä kokonaisen kuukauden, eikä hän ollut havainnut
itsessään mitään merkkiä tämän urheilun herättämän ihastuksen
laimentumisesta. Hän puhui suurella asiantuntemuksella.

"Anna tuon laudan olla", hän sanoi. "Heitä se hiiteen... Ja sitäpaitsi
— sinähän olet menetellyt aivan hullusti. Jos tuo lauta olisi puskenut
nenänsä pohjaan, olisi vatsasi muuttunut isoksi haavaksi... Kas tässä,
ota minun lautani! Se on miehen mitan mukaan tehty."

Nöyrryn aina tiedon ja kokemuksen edessä. Ford tiesi sen. Hän neuvoi
minulle, miten oikealla tavalla asettauduttiin laudalle. Sitten hän
odotti sopivaa aaltoa, antoi minulle sysäyksen oikealla hetkellä, ja
silloin sitä mentiin! Oi sen silmänräpäyksen ihanuutta, jona tunsi
hyökyaallon tarttuvan itseeni ja kuljettavan minua! Kiidin runsaasti
sataviisikymmentä jalkaa ja pysähdyin sitten rantahietikolle. Siitä
silmänräpäyksestä alkaen olin mennyttä miestä. Kahlasin takaisin
Fordin luo hänen lautaansa kuljettaen. Se oli iso, monta tuumaa
paksu ja painoi varmaan runsaasti seitsemänkymmentäviisi naulaa. Hän
antoi minulle ohjeita ja neuvoja, paljon neuvoja. Hänellä ei ollut
ketään opettajanaan, mutta kaiken, minkä oli viikkokausien uutteralla
harjoituksella oppinut, hän opetti minulle puolessa tunnissa. Minä
sain tietoni välikäden kautta. Ja puolen tunnin kuluttua kykenin
aloittamaan omin neuvoin ja ratsastamaan rantaan. Tein sen kerran
toisensa jälkeen, ja Ford lausuili tunnustuksiaan ja opetti. Niinpä hän
esimerkiksi neuvoi minulle täsmälleen, miten kauas laudan keulasta oli
asettauduttava. Mutta luultavasti sentään asetuin liiaksi eteen, sillä
rantaan kovalla vauhdilla kiitäessäni lauta pahus äkkiä puski kuononsa
pohjaan, pysähtyi silmänräpäyksessä, heitti kuperkeikan, ja saimme
väkivaltaisen eron. Linkouduin ilmaan kuin lastu ja hautauduin kurjasti
erään alassyöksyvän aallonharjan alle. Ja käsitin oikein hyvästi, että
Forditta vatsani olisi surkeasti puhjennut. Se erikoisvaara onkin tämän
urheilun viehätyksissä, sanoo Ford.

Minulla oli sellainen luja vakaumus, että murha on itsemurhaa pahempi
seikka, varsinkin jos nainen joutuu sen uhriksi. Ja Ford pelasti minut
murhateosta. "Muista, että sinun on käytettävä jalkojasi peräsimenä",
oli hän sanonut minulle. "Pidä ne tiukasti yhdessä ja ohjaa niillä".
Muutamaa minuuttia myöhemmin kiidin rantaa kohti hyökylaineen harjalla
ja maata lähestyessäni näin suoraan edessäni naisen, joka seisoi
vyötäisiään myöten vedessä. Mitenkä olisin osannut hillitä lainetta,
jolla ratsastin! Naisen viimeinen hetki näytti lyöneen. Painoihan lauta
seitsemänkymmentäviisi naulaa, ja minä painoin satakuusikymmentäviisi
naulaa, ja tällä yhteispainolla oli viidentoista peninkulman nopeus
tunnissa. Lauta ja minä muodostimme projektiilin. Julma isku uhkasi
heikkoa naisraukkaa! Mutta äkkiä muistin suojelusenkelini Fordin sanat:
"Ohjaa jaloillasi!" välähti aivoissani. Ja ohjasin jaloillani minkä
jaksoin, viimeisetkin voimani ponnistaen. Ja lauta kääntyi sivulle.
Silloin tapahtui paljon samalla kertaa. Aalto antoi minulle töytäyksen,
vain aivan pienen ja kevyen, mutta se riitti sysäämään minut laudalta
ja painaltamaan kuohuvan veden läpi pohjaan, minkä kanssa minulla
sattui tuima yhteenotto ja millä kieriskelin puoleen ja toiseen.
Mutta sain pääni ylös vedestä, ahmaisin ilmaa keuhkoihini ja pääsin
jaloilleni. Nainen seisoi edessäni. Tunsin itseni sankariksi. Olinhan
pelastanut hänen elämänsä. Ja hän nauroi minulle. Hänen naurunsa ei
ollut hysteeristä. Hän ei ollut lainkaan aavistanut vaaraa. Minä
lohdutin itseäni sentään sillä, että hänen pelastajansa oli Ford enkä
minä — minun ei olisi lainkaan sietänyt tuntea itseäni sankariksi...
Muuten se ohjaaminen oli totisesti suurenmoista. Muutamia minuutteja
harjoiteltuani kykenin ohjaamaan toisten uijien ohi kummalta puolen
tahansa ja säilyttämään paikkani aalloilla sen alle hautautumatta.

"Huomenna", sanoi Ford, "vien sinut mukanani syvälle vedelle".

Katselin valtamerelle, jonne hän osoitti, ja näin mahtavat
hyökylaineet, joiden rinnalla tähänastiset ratsuni vaikuttivat
mitättömiltä läikähdyksiltä. En tiedä, mitä olisinkaan vastannut,
ellei minulle juuri sillä hetkellä olisi tullut mieleen, että kuuluin
kuninkaalliseen ihmissukuun. Sentähden en sanonut muuta kuin:
"Kiitoksia vain, siellä yritän huomenna."

Havaiji-saarten rantoja huuhteleva vesi on varsinkin uimarin kannalta
katsoen ihanteellista. Se on tarpeeksi viileätä tuntuakseen suloiselta
ja niin lämmintä, että uija voi viettää siinä koko päivän lainkaan
vilua tuntematta. Auringon paistaessa ja tähtien kimmeltäessä,
keskipäivällä ja keskiyöllä, keskikesällä ja keskitalvella — aina
sen lämpömäärä on sama, ei liian lämmin eikä kylmä, vaan aivan
parahillaan. Se on todella ihanteellista vettä, suolaista, puhdasta ja
kristallikukasta. Sen veden laadun takia ei oikeastaan ole ihmeellistä,
että kanakit ovat maailman uimataitoisinta väkeä.

Seuraavana päivänä aamupuolella lähdin Fordin kanssa tavattoman
pitkälle uimamatkalle siinä ihanteellisessa vedessä. Liukulaudoillamme
ratsastaen, tai oikeammin sanoen maaten mahallamme niillä, meloimme
rannan lastentarhan läpi, missä pojat leikkivät. Pian olimme
syvällä, missä mahtavat laineet ärjyen vyöryivät. Pelkkä kamppailu
niitä vastaan, kun meloi niiden yli ja läpi, oli ankaraa urheilua.
Jokainoan hermon oli oltava vireessä, sillä siinä kamppailussa toinen
vastapuoli antoi mahtavia iskuja ja toisen piti käyttää paljon
oveluutta — se oli taistelua järjettömän voiman ja järjen välillä.
Sain pian useita opetuksia. Kun hyökyaalto kuohahti pääni yläpuolelle,
saatoin silmänräpäyksen ajan välähdyksen nähdä päivän kuultavan sen
smaragdinvihreän muurin läpi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
minun oli painettava pääni alas ja puristauduttava lautaa vasten aivan
kaikin voimin. Sitten tuli isku, ja rannalta katselijasta näytti
varmasti siltä, että aalto nielaisi minut. Mutta todellisuudessa lauta
ja minä olimme kulkeneet aallon harjan läpi toiselle rauhallisemmalle
puolelle. En suosittele sellaisia iskuja heikoille ja herkkätuntoisille
henkilöille. Ne ovat raskaita, ja vyöryvä vesi painaa kuin
hiekkamyrsky. Toisinaan mennään puolenkymmenen hyökyaallon läpi melkein
yhtä päätä, ja sellaisissa tapauksissa mieli tosiaankin alkaa taipua
havaitsemaan lujan maankamaran ja rannalla pysymisen hyviä puolia.

Ulapalla, keskellä sellaista mahtavien hyökyaaltojen pikasarjaa,
saimme seuraamme kolmannen, nuoren miehen, jonka nimi oli Freeth. Kun
pudistelin vettä silmistäni kuljettuani läpi aallon ja katsahdin ylös
nähdäkseni, mitä seuraavalta saattoi odottaa, näin hänen ratsastavan
aallon selässä, seisoen pystysuorana, levollisen varmana laudallaan
— nuoren, auringon pronssinväriseksi paahtaman jumalan. Kuljimme
läpi aallon, minkä selässä hän ratsasti. Ford huusi hänelle. Hän
hypähti ilmaan aalloltaan, tempasi lautansa, meloi luoksemme ja
auttoi Fordia minun opettamisessani. Erään seikan opin erikoisesti
Freethiltä, nimittäin sen, miten on otettava vastaan tavallista isompi
hyökyaalto. Sellaiset olivat aivan hirveitä, ja oli vaarallista maata
laudallaan niiden tullessa. Mutta Freeth näytti minulle, miten minun on
meneteltävä. Kun näin sellaisen aallon vyöryvän vastaani liu'uin pois
alukseltani ja vajottauduin veden alle pitäen käsivarret ojennettuina
lautaa pääni yläpuolella. Jos aalto tempaisi sen käsistäni ja koetti
iskeä sillä minua — sellaisten hyökylaineiden hyvin tavallinen temppu
— oli toista jalkaa paksu vesityyny pääni suojana. Aallon mentyä ohi
kiipesin jälleen laudalleni ja meloin eteenpäin. Olen kuullut monien
saaneen pahoja vammoja lautansa iskusta.

Minulle opetettiin, että koko aalloilla ratsastamisen ja niitä vastaan
taistelemisen taito sisältyi siihen, ettei niille tehnyt vastarintaa.
Oli väistettävä iskua, minkä aalto suuntasi, sukellettava läpi aallon,
kun se koetti lyödä kasvoihin, painauduttava jalat edellä veteen
syvälle pinnan alle ja annettava mahtavan hyökyaallon, mikä uhkasi
turmiolla, kulkea pään yli. Ei milloinkaan saanut olla jäykkänä ja
kankeana. Oli vain annettava perään, mukauduttava veden vetämisiin
ja kiskomisiin. Jos vedenalainen virta tarttuu mieheen ja vetää
häntä pohjaa myöten merelle päin, niin ei saa rimpuilla vastaan. Jos
rimpuilee, hukkuu melkein varmasti, koska virta on miestä voimakkaampi.
On annettava perään vedenalaiselle virralle — uitava sen mukana eikä
sitä vastaan: silloin paine lakkaa, ja samalla kuin ui sillä tavalla ja
pettää virran, niin ettei se enää pidä kiinni, saattaa päästä ylöspäin
ja saavuttaa pinnan suuremmitta vastuksitta.

Sen, joka tahtoo oppia aalloilla ratsastamaan, täytyy olla hyvä uija
ja tottunut sukeltaja. Lisäksi tarvitaan vain voimia ja tavallista
tervettä järkeä. Isojen hyökyaaltojen voima on hämmästyttävä. Saattaa
sattua yhteenotossa niiden kanssa, että ratsastajalta kirpoaa lauta
monen sadan jalan päähän. Silloin miehen on tultava toimeen omin
neuvoin. On aivan merkityksetöntä, minkä verran silloin on seuraa, ei
voi luottaa ainoankaan toisen apuun. Näennäinen turvallisuus, mitä
tunsin Fordin ja Freethin läsnäolon takia, sai minut unohtamaan, että
olin ensimmäisellä uimaretkelläni syvällä vedellä keskellä isoja
hyökyaaltoja. Sain kuitenkin siitä muistutuksen ja sainkin sangen
äkkiä. Sillä tuli mahtava aalto, jolla molemmat kumppanini ratsastivat
aivan rantaan asti, ja minä olisin voinut hukkua kymmenet kerrat ennen
kuin he olivat jälleen luonani.

Jokaisen laudalla aaltoa pitkin liukuvan on ensin suoritettava
kunnollinen lähtö. Laudan ja sillä ratsastavan on oltava hyvässä
vauhdissa ennen kuin aalto saavuttaa heidät. Kun liukuja näkee
sellaisen aallon tulevan, jolla hän tahtoo ratsastaa, hän käänny
selin aaltoon ja meloo rantaa kohti kaikin voimin niin sanotuin
tuulimyllyottein. Tämä voimanponnistus on suoritettava aivan aallon
edessä. Jos laudalla on riittävä vauhti, lisää aalto sitä, ja lauta
aloittaa neljännespeninkulmanmatkansa.

Milloinkaan minulta ei unohdu ensimmäinen kerta, jolloin valitsin
ison aallon syvällä vedessä. Näin sen tulevan, käänsin selkäni sille
ja meloin kuin henkeni edestä. Lautani vauhti kiihtyi kiihtymistään,
kunnes minusta tuntui siltä, kuin käsivarteni olisivat olleet
irtaantumaisillaan. Mitä selkäni takana tapahtui, sitä en tietänyt
— on mahdotonta katsoa taakseen tuulimyllyottein meloessaan. Mutta
kuulin aallon harjan kuohuvan ja kohisevan, ja kohta senjälkeen
lautani kohosi ja linkoutui eteenpäin. Ensimmäiseen puoleen minuuttiin
tuskin tiesin mitä tapahtui. Vaikka pidin silmäni auki, en nähnyt
mitään sen tähden, että olin hautaantunut kihisevään kuohuun. Mutta en
hätäillyt, olin hurmioituneen ihastuksen vallassa siitä, että minun oli
onnistunut pyydystää aalto. Puolen minuutin kuluttua sentään näkö- ja
hengityskykyni rupesivat palaamaan. Näin, että lautani etukärki pisti
ylös kolme jalkaa vedestä ja piirsi ilmaa. Siirsin varovasti painoani
eteenpäin, niin että laudan keula painui. Sitten makasin aivan hiljaa
hurjasti eteenpäin kiitäessäni — ja ranta ja uijat tulivat vähitellen
selvästi näkyviini... Mutta en saanut matkatuksi neljännespeninkulmaa
sillä aallolla, sillä estääkseni lautaani sukeltamasta peräydyin
liiaksi, niin että äkkiä vierähdin aallon takasivua alas.

Tämä kaikki tapahtui ollessani toista päivää hyökylaineilla
ratsastamassa, ja olin aivan ylpeä itsestäni. Viivyin merellä neljä
tuntia ja lopetettuani olin lujasti päättänyt palata sinne niin pian
kuin olisin päässyt pystyyn seuraavana aamuna. Mutta se päätökseni
kuului niihin, joilla kivetään tietä vissiin kuumaan ja kaukaiseen
paikkaan. Seuraavana päivänä olin ankkurissa. En ollut sairas, mutta
olin hyvin tukalassa tilassa enkä päässyt vuoteesta. Puhuessani
Havaijin ihmeellisestä vedestä minulta unohtui kuvaamatta Havaijin
ihmeellinen aurinko. Se on tropiikin aurinko, ja kesäkuun alkupuolella
se on aivan kohtisuorasti pään päällä. Ja sitäpaitsi se on kavala ja
viekas aurinko. Ensimmäisen kerran elämässäni aurinko oli saanut minut
poltetuksi. Käsivarteni, hartiani, ja selkäni olivat karaistuneet,
sillä aurinko oli paahtanut ne monta kertaa ennenkin, mutta niin ei
ollut jalkojeni laita. Ja nyt olin neljä tuntia yhteen menoon antanut
jalkojeni aran takasivun olla alttiina Havaijin auringon kohtisuorasti
ampuville nuolille. Vasta maihin noustuani havaitsin, että aurinko oli
polttanut minua. Aluksi palanut iho tuntuu vain kuumalta, mutta pian
polte kiihtyy ja iho menee rakoille. Jäseniä, joiden iho kurtistuu,
on mahdoton taivuttaa. Sentähden vietin seuraavan päivän vuoteessa.
Minusta ei ollut kävelijäksi, ja siksi kirjoitan tätäkin vuoteessa.
On helpompi tehdä se kuin jättää tekemättä. Mutta huomenna — oi
huomenna! — jälleen olen Waikikin ihmeellisessä vedessä ja ratsastan
rantaan seisoen pystysuorana laudallani niinkuin Ford ja Freeth. Ja
jos epäonnistun huomenna, niin onnistun seuraavana tai sitä seuraavana
päivänä. Silloin olen tehnyt erään aivan ehdottoman päätöksen: Snark ei
purjehdi pois Honolulusta ennen kuin olen siivittänyt kantapääni aallon
nopeudella, niin että minusta tulee auringon paahtama Merkurius!




6

Molokain spitaaliset


Kun Snark matkalla Honoluluun purjehti pitkin Molokain rannikkoa,
katselin merikarttaa ja näytin sitten muuatta matalaa nientä, jota
rajoitti kaksi-, paikoin neljäkintuhatta jalkaa korkea jättiläisvuori,
ja sanoin: "Todellinen helvetti — maailman kirotuin paikka."

Olisin totisesti hämmästynyt, jos samalla hetkellä olisin näyssä
nähnyt, mitenkä kuukautta myöhemmin oleskelin sillä maailman
kirotuimmalla paikalla ja mitenkä minulla oli aivan häpeällisen
hupaisaa kahdeksansadan spitaalisen parissa, joilla myöskin oli
hauskaa. Se, että heillä oli hauskaa, ei luonnollisesti ollut
häpeällistä, mutta minulle se oli häpeällistä sen tähden, ettei minulla
olisi pitänyt olla hauskaa niin suuren kurjuuden keskellä. Ainoana
puolustuksenani on, etten voinut ilolleni mitään.

Esimerkiksi: iltapuolella heinäkuun 4:ntenä päivänä kaikki spitaaliset
olivat kokoontuneet kilparatsastusradalle. Olin lähtenyt johtajan ja
lääkärien luota ottaakseni pikavalokuvan ratsastuksen päättymisestä.
Se oli jännittävä kilpailu, ja yleisön mielenkiinto oli hyvin vilkas.
Kolme hevosta otti osaa. Yhtä niistä ratsasti kiinalainen, toista
havaijilainen ja kolmatta portugalilainen poika. Kaikki ratsastajat
olivat spitaalisia, samoin palkintotuomarit ja katselijat. Rata piti
kiertää kahdesti. Kiinalainen ja havaijilainen lähtivät yhtaikaa
ja ratsastivat aivan vieretysten, portugalilainen poika hoputti
hevostaan parisataa jalkaa taempana. Ensimmäisellä kierroksella nämä
sijat säilyivät. Puolivälissä toista kierrosta kiinalainen kiristi
vauhtiaan ja pääsi hevosen pituuden verran havaijilaisen edelle. Samaan
aikaan portugalilainen alkoi lähestyä. Mutta hänen asemansa näytti
toivottomalta. Yleisö kiihtyi aivan hurjaksi. Kaikki spitaaliset
olivat intohimoisia kilparatsastuksen harrastajia. Portugalilainen
poika lähestyi lähestymistään toisia. Silloin minäkin kiihdyin aivan
hurjaksi. Kilpailijat olivat paluumatkalla. Portugalilainen sivuutti
havaijilaisen. Maa jymisi kavioitten alla. Hevoset muodostivat
silmänräpäyksen ajan kuin yhden möhkäleen, ratsastajat heiluttivat
piiskojaan, ja kaikki katselijat koettivat parhaansa mukaan pakahtua
ulvomiseen ja huutamiseen. Eteenpäin, eteenpäin!... Tuuma tuumalta
portugalilainen voitti matkaa, ja lopuksi hän sivuutti toisenkin
kilpailijansa, niin että hänen hevosensa saapui maaliin pään mitan
verran edellä kiinalaisesta. Pääsin taas aistieni herraksi. Näin
taas spitaaliset, jotka ulvoivat, heittelivät hattujansa ilmaan ja
hyppelivät kuin sätkivät kadotuksen henget. Ja minä menettelin samalla
tavalla. Kun sitten jälleen tulin tolkkuihini, tapasin itseni hattuani
heiluttamasta ja mumisemasta hurmion vallassa: "Tuhannen tulimmaista —
poika voittaa!... Poika voittaa!"

Koetin hillitä itseäni. Huomautin itselleni, että olin näkemässä erästä
Molokain kauhuista ja että oli puoleltani häpeällistä sellaisissa
olosuhteissa olla niin kevyellä mielellä. Mutta siitä ei ollut apua.
Seuraavana numerona oli aasien kilpajuoksu. Silloin vasta ilo nousi
ylimmilleen. Sitä aasia, joka tulisi viimeisenä maaliin, pidettäisiin
voittajana, ja seikan teki oikein mutkalliseksi se, ettei kukaan
saanut ratsastaa omalla aasillaan. Kaikki kilpailijat ratsastivat
vieraalla aasilla. Ja sitä seurasi, että jokainen koetti päästä
sillä aasilla, jolla ratsasti, edelle omastaan, jolla ratsasti joku
toinen. Luonnollisesti olivat ainoastaan ne, joilla oli erikoisen
hidas ja jäykkäniskainen aasi, ilmoittautuneet osanottajiksi. Muuan
aasi oli opetettu vetämään jalkansa kokoon ja paneutumaan pitkäkseen
kohta, kun ratsastaja kosketti sen kylkiä kantapäillään. Jotkut aasit
tahtoivat välttämättä kääntyä takaisin ja palata maaliin. Muutamilla
oli itsenäinen taipumus pysytellä radan laidalla, missä ne kurkottivat
päänsä aitauksen yli ja pysähtyivät, sitten hievahtamattakaan
paikaltaan. Jokainoa hidasteli mahdollisimman paljon. Puolivälissä
rataa eräs aasi joutui toraan ratsastajansa kanssa. Kaikki muut
olivat jo kulkeneet maaliviivan poikki — mutta se aasi äkäili vielä
silloinkin. Se voitti palkinnon, vaikka ratsastajan täytyi jättää se
omiin valtoihinsa ja kävellä loppumatkan jalan. Ja koko kilpailun ajan
lähes tuhat spitaalista nauroi kohti kurkkua ilveelle. Ken tahansa
olisi minun asemassani yhtynyt heidän iloisuuteensa, ja kenellä tahansa
olisi ollut yhtä hauskaa.

Edelläoleva on tarkoitettu johdannoksi selitykseen, ettei Molokain
kauhuja ole lainkaan olemassa sellaisina, jollaisiksi ne on tähän
asti kuvattu. Siirtokunnasta ovat tavallisesti kertoneet sellaiset
järkytysjuttujen sepittäjät, jotka eivät ole milloinkaan siellä
olleet. Spitaali on luonnollisesti spitaalia, ja se on kamala tauti.
Mutta Molokain kuvaukset ovat usein olleet niin synkkiä, etteivät ne
ole tehneet oikeutta spitaalisille itselleen eivätkä niille, jotka
ovat elämäntyökseen valinneet tautiin sairastuneiden huoltamisen.
Eräs esimerkki. Joku sanomalehtikirjeenvaihtaja, joka luonnollisesti
ei milloinkaan ole käynyt edes siirtokunnan läheisyydessä, on ylen
eloisasti kuvaillut, kuinka johtaja McVeigh makaa yönsä kurjassa
ruohomajassa, minkä ympärillä ryömii sadoittain nälkää näkeviä,
ruokaa ruikuttavia spitaalisia. Tämä hirmujuttu on kulkenut kautta
koko Yhdysvaltojen sanomalehdistön ja aiheuttanut lukuisia kiihkeitä
mielenilmaisuja. Kerronpa siis asuneeni mr McVeighin ruohomajassa
— mikä oikeastaan oli upea hirsihuvila, sillä koko siirtokunnassa
ei ollut yhden yhtä ruohomajaa — ja kuulleeni, kuinka spitaaliset
ruikuttivat ruokaa — mutta se oli merkillisen sopusointuista ja
musikaalista ruikutusta, mitä säestivät kielisoittimet: viulut,
kitarat, ukulelet ja banjot. Valitus ilmaistiin monilla eri tavoilla.
Spitaalisten torvisoittokunta kaiutteli säveliään, kaksi laulukuoroa
esiintyi ja lopuksi harvinaisen kaunisääninen kvintetti. Valituksen
sijasta laulukuorot kuulemma aina kunnioittivat mr McVeighiä
serenaadilla, kun hän palasi Honolulun-matkoiltaan.

Spitaali ei ole lainkaan niin tarttuvaista kuin kuvitellaan. Oleskelin
kokonaisen viikon siirtokunnassa ja otin vaimoni sinne mukaani —
mitä kaikkea ei suinkaan olisi tapahtunut, jos meillä olisi ollut
vähänkin syytä pelätä tartuntaa. Emmekä lainkaan käyttäneet pitkiä
hansikkaita tahi pysytelleet loitolla spitaalisista. Seurustelimme
päinvastoin huolettomasti heidän kanssaan ja pois lähtiessämme tunsimme
kymmenittäin heitä näöltä ja nimeltä. Ainoa varovaisuustoimenpide,
mitä pidetään välttämättömänä, on aivan yksinkertaisesti puhtaus.
Palatessaan koteihinsa spitaalittomilla, jotka ovat olleet spitaalisten
parissa ja tekemisissä heidän kanssaan — esimerkiksi lääkäreillä ja
johtajilla — on tapana vain vaihtaa takkia ja pestä kasvonsa ja kätensä
mietoa antiseptistä saippuaa käyttämällä.

Siitä käsityksestä, että spitaalinen on saastainen, on sentään
pidettävä lujasti kiinni, ja päättäen siitä vähästä, mitä taudista
tiedetään, spitaalisten eristämisestä on pidettävä tarkka huoli.
Toiselta puolen on se tavaton kammo, jolla entisaikoina suhtauduttiin
spitaaliseen, ja se kauhea kohtelu, minkä alaiseksi hän joutui, ollut
sekä tarpeetonta että julmaa. Väärinkäsityksiä hälventääkseni kerron
näkemäni mukaan, miten spitaaliset ja spitaalittomat seurustelivat
Molokailla. Aamupuolella siellä viettämäämme ensimmäistä päivää
Charmian ja minä olimme läsnä Kalaupapaklubin kilpa-ammunnassa,
ja saimme silloin nähdä ensimmäisen vilahduksen siirtokunnassa
vallitsevasta kurjuudesta ja sen lievityskeinoista. Klubi oli juuri
aloittamassa kilpa-ammunta-sarjaa pokaalista, minkä oli lahjoittanut
johtaja mr McVeigh — klubin jäsen samoin kuin tohtori Goodhue ja
tohtori Hollman, siirtokunnan lääkärit, jotka sivumennen sanoen
asuivat siellä vaimoinensa. Kaikki ampumapaviljongissa lähellämme
seisovat olivat spitaalisia. Spitaaliset ja spitaalittomat käyttivät
samoja ampuma-aseita, ja kaikki tungeskelivat huolettomasti yhdessä
joukossa. Useimmat spitaaliset olivat havaijilaisia. Vierelläni
penkillä istui eräs norjalainen. Aivan edessäni korokkeella seisoi
amerikkalainen, Pohjois- ja Etelävaltioiden välisen sodan veteraani.
Hän oli seitsemänkymmentäviisi vuotta vanha, mutta se ei estänyt
häntä saavuttamasta korkeata pistemäärää. Kookkaat khakipukuiset
spitaaliset havaijilaiset poliisimiehet ottivat myös osaa ammuntaan;
niin ikään portugalilaiset, kiinalaiset ja kokuat — viimeksimainitut
ovat siirtokunnassa palvelevia alkuasukkaita, joilla ei ole spitaalia.
— Ja sinä iltapäivänä, jona Charmian ja minä kiipesimme tuhansia
jalkoja korkean rajavuoren rinnettä ja loimme jäähyväissilmäyksen
siirtokuntaan, olivat johtajat, lääkärit ja koko siirtokunnan eri
kansallisuuksien muodostama väestö, sairaat ja terveet, innostuneina
katsomassa jalkapallokilpailua.

Sillä tavalla ei spitaaliseen ja hänen kovin väärinymmärrettyyn ja
pelättyyn tautiinsa suhtauduttu Euroopassa keskiajalla. Spitaalista
pidettiin siihen aikaan lainopillisessa ja valtiollisessa mielessä
kuolleena. Hänet saatettiin ruumiskulkueessa kirkkoon, ja siellä
pappi luki hänelle hautauskaavan. Lapiollinen multaa heitettiin hänen
rinnalleen — ja sitten hän oli kuollut, elävänä kuollut. Tämä ankara
menettely oli tosin aivan tarpeeton, mutta eräs seikka siitä sentään
opittiin. Spitaali oli ollut täysin tuntematonta Euroopassa, kunnes
kotiinpalaavat ristiretkeläiset toivat sen mukanaan, minkä jälkeen
tauti hitaasti levisi. Oli ilmeistä, että sen saattoi saada ollessaan
kosketuksissa siihen sairastuneiden kanssa. Tauti oli siis tarttuvaa,
ja silloin oli myös selvää, että se voitaisiin hävittää eristämällä
sairaat muista ihmisistä. Kova ja sydämetön oli spitaalisten kohtelu
siihen aikaan, mutta opittiin ymmärtämään eristämisen hyöty. Siten
saatiin spitaali hävitetyksi.

Ja eristämisen johdosta spitaali on nyt vähenemässä havaiji-saarilla.
Mutta spitaalisten eristäminen Molokailla ei ole ollenkaan niin hirveä
painajaisuni kuin miksi sappitautiset kynäniekat sitä kuvailevat.
Ensinnäkään spitaalista ei armotta eroteta perheestään. Kun jotakuta
epäillään spitaaliseksi, terveydenhoitokomitea kutsuu hänet lähellä
Honolulua sijaitsevalle Kalihin vastaanottolaitokselle. Hänen
matkakulunsa ja kaikki hänen muut menonsa maksetaan valtion varoilla.
Ensin komitean bakteriologi tutkii hänet mikroskooppisesti. Jos
silloin löydetään bacillus leprae, hän joutuu tutkimuskomitean viiden
lääkärin tutkittavaksi. Jos nämä havaitsevat hänet spitaaliseksi,
hänet julistetaan sellaiseksi, ja julistuksen vahvistaa sitten
virallisesti terveydenhoitokomitea, minkä jälkeen annetaan käsky
spitaalisen viemisestä Molokaille. Kaikissa omaa tapaustaan koskevissa
asioissa potilaalla on oikeus pitää edustajanaan lääkäriä, jonka hän
itse saa valita. Eikä potilasta sen jälkeen kuin hänet on julistettu
spitaaliseksi suinkaan lähetetä muitta mutkitta Molokaille. Hän
saa runsaasti aikaa — viikkoja, jopa toisinaan kuukausia, mitkä
hän viettää Kalihissa asioitaan järjestämässä. Molokailla hän saa
järjestelmällisesti ottaa vastaan omaisiaan, liikeasiakkaitaan jne.,
jos kohta nämä eivät saa syödä eivätkä nukkua hänen talossaan.
Vierailijain saatavissa on aina tartunnalta suojeltuja asuntoja.

Näin esimerkin siitä, miten sairaiksi epäiltyjä käsitellään, käydessäni
Kalihissa terveydenhoitokomitean puheenjohtajan mr Pinkhamin
kanssa. Epäilyksenalainen oli seitsenkymmenvuotias havaijilainen,
joka kolmekymmentäneljä vuotta oli työskennellyt eräässä Honolulun
kirjapainossa. Bakteriologi oli selittänyt hänet spitaaliseksi.
Tutkimuskomitea ei ollut kyennyt antamaan ratkaisevaa lausuntoa,
ja juuri sinä päivänä olivat kaikki sen jäsenet tulleet Kalihiin
suorittamaan uutta tutkimusta.

Molokailla oleskellessaan on spitaaliseksi julistetulla oikeus päästä
uudelleen tutkittavaksi, ja potilaita käy lakkaamatta Honolulussa
siinä tarkoituksessa. Höyrylaivalla, millä matkustin Molokaille, oli
kaksi sinne palaavaa spitaalista, kaksi nuorta naista. Toinen heistä
oli ollut Honolulussa järjestämässä joitakin omaisuusasioitaan, toinen
tervehtimässä sairasta äitiään. Molemmat olivat viettäneet kuukauden
Kalihissa.

Molokain siirtokunnassa vallitsee vielä paljon ihanampi ilmanala kuin
itse Honolulussa, koska se sijaitsee sillä puolella saarta, mihin
raikkaat koillispasaatituulet puhaltivat. Näköala on suurenmoinen
— toisaalla sininen meri, toisaalla ihmeellinen kalliomuuri, jossa
siellä täällä on kauniita laaksolaskeumia. Kaikkialla on reheviä
heinälaitumia, joilla spitaalisten omistamia hevosia vaeltelee
sadoittain. Kalaupapan pienessä satamassa on rivi kalastusveneitä
ja höyryvene — kaikki spitaalisten yksityisomaisuutta ja heidän
käytössään. Merimatkoillaan he luonnollisesti eivät saa mennä
määrättyjen rajojen ulkopuolelle, mutta muuten ei aseteta
minkäänlaisia rajoituksia heidän retkeilyilleen. Kalansa he myyvät
terveydenhoitokomitealle, ja ansaitsemansa rahat he saavat itse pitää.
Siirtokunnassa ollessani saatiin kerran yhtenä yönä neljätuhatta naulaa
kaloja.

Kalastuksen ohella harjoitetaan maanviljelystä ja monia muita
ammatteja. Muuan spitaalinen, täysverinen havaijilainen, oli
paikkakunnan suurin maalarimestari. Hänellä oli kahdeksan apulaista,
ja hän suoritti terveydenhoitokomitean kanssa tehdyn sopimuksen
mukaisesti maalaustöitä. Hän oli Kalaupapa-klubin jäsen. Tapasin
hänet klubissa, ja minun täytyy tunnustaa, että hänellä oli paljon
paremmat vaatteet kuin minulla. Eräs toinen suunnilleen yhtä hyvässä
asemassa oleva mies oli suurin puuseppä. Terveydenhoitokomitean
varaston lisäksi siirtokunnassa on myös pieniä yksityispuoteja,
joissa liikemiestaipumuksia omaavilla spitaalisilla on tilaisuus
harjoittaa kunnioitettavia kykyjään. Apulaisjohtaja mr Waiamau,
hyvin sivistynyt ja lahjakas mies, oli täysverinen havaijilainen ja
spitaalinen. Varastonhoitaja mr Bartlett oli amerikkalainen; hän
oli ollut liikemiehenä Honolulussa ennen sairastumistaan. Kaikki,
mitä nämä miehet ansaitsivat, joutui heidän omiin taskuihinsa.
Ja ellei spitaalinen tee työtä, pitää territorio hänestä joka
tapauksessa huolen, antaa ravinnon, asunnon, vaatteet ja sairashoidon.
Terveydenhoitokomitea harjoittaa maanviljelystä, karjanhoitoa ja
meijeriliikettä paikkakunnan tarpeiksi, ja hyväpalkkaisia toimia
hankitaan kaikille, jotka tahtovat työtä tehdä. Mutta työnteko ei ole
pakollista, sillä sairaat ovat territorion suojatteja. Nuoria, hyvin
vanhoja ja avuttomia varten on olemassa koteja ja huoltoloita.

Tapasin erään amerikkalaisen, majuri Leen, joka kauan oli ollut Inter
Island Steamship Companyn insinöörinä, innokkaassa työssä siirtokunnan
uudella höyrypesulaitoksella, jonne hän oli asentamassa koneita.
Tapasin hänet sittemmin useita kertoja, ja eräänä päivänä hän sanoi
minulle:

"Kirjoittakaa jotakin säällistä täkäläisistä oloistamme. Meidän on
saatava hyvitystä. Nitistäkää hengiltä kaikki Molokain kauhuista
kiertelevät mädät lorut. Emme pidä siitä, että olojamme vääristellään.
Onhan toki meilläkin itsetunto. Kertokaa maailmalle puhdas totuus
oloistamme."

Kaikki, joiden kanssa keskustelin siirtokunnassa — miehet ja naiset —
lausuivat suunnilleen samanlaisen ajatuksen. Oli aivan ilmeistä, että
heitä katkerasti harmitti se räikeän valheellinen tapa, millä heidän
siirtokuntaansa on kuvattu.

Hirveän taudin kourissakin spitaalisten siirtola on onnellinen
yhteiskunta, mihin kuuluu kaksi kylää sekä joukko yksityisiä taloja
rannikolla ja sisämaassa. Siellä on kuusi kirkkoa, N.M.K.Y:n rakennus,
useita kokoushuoneistoja, musiikkipaviljonki, kilparatsastusrata,
pallokenttiä ja ampumaratoja, voimisteluseura, useita lauluseuroja ja
kaksi torvikuusikkoa.

"Ne ovat siellä niin tyytyväisiä", selitti mr Pinkham minulle, "että
niitä tuskin saisi ajetuksi pois kivääritulella."

Se väite ei ollut tuulesta temmattu.

Tammikuussa samana vuonna oli yksitoista sellaista spitaalista,
joiden tauti määrätyn hävitystyön tehtyään ei enää osoittanut
elinvoimaisuutta, lähetetty Honoluluun tutkittavaksi. He lähtivät hyvin
vastahakoisesti matkalle, ja kun heiltä kysyttiin, halusivatko he
päästä jälleen vapauteen siinä tapauksessa, että heidät havaittaisiin
spitaalittomiksi, kaikki vastasivat yhteen ääneen: "Tahdomme palata
Molokaille."

Entisaikoina, ennen spitaalibasillin keksimistä, oli muutamia miehiä
ja naisia, jotka sairastivat joitakin aivan muita tauteja, luultu
spitaalisiksi ja lähetetty Molokaille. Vuosikausia myöhemmin heidän
hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun he bakteriologilta kuulivat,
etteivät sairastaneet eivätkä olleet milloinkaan sairastaneet
spitaalia. He panivat kaikki poislähettämistä vastaan ja hankkivat mikä
minkin toimen terveydenhoitokomitealta. Esimerkiksi vanginvartija oli
niitä miehiä.

Samoin oli ennen bakteriologisten kokeiden käytäntöön tuloa Molokaille
lähetetty spitaalisena muuan Amerikan neekeri, kengänkiillottaja.
Valtion suojattina ollessaan mies osoittautui ylen ilkivaltaiseksi ja
teki yhtenään pientä pahuutta. Senjälkeen kuin hän vuosikausia oli
ollut pikku kahnausten alituisena toimeenpanijana, hänet todettiin
spitaalittomaksi.

"Ahaa!" murahteli mr McVeigh. "Nytpä sain sinut kiikkiin! Ensimmäisellä
höyrylaivalla saat mennä menojasi ja se on vasta hyvä asia!"

Mutta neekeri ei lainkaan halunnut lähteä. Hän nai heti vanhan
ämmän, jossa oli huippuunsa ennättänyt spitaali, ja rukoili sitten
terveydenhoitokomitealta oikeutta saada jäädä hoitamaan sairasta
vaimoaan. Kukaan ei kyennyt, selitti mies intohimoisesti, hoitamaan
yhtä hyvin kuin hän hänen sairasta eukko raiskaansa. Mutta komitea
käsitti miehen metkut, ja hänet vietiin höyrylaivaan ja lähetettiin
maailmalle nauttimaan vapaudestaan. Neekeri piti kumminkin Molokaita
parempana. Hän nousi maihin Molokain vastakkaisella rannalla, kiipesi
vuorimuurin yli ja asettautui siirtokunnan asukkaaksi. Hän joutui
kiinni, lain tuomiolle ja todistettiin oikeudettomaksi kuokkavieraaksi,
tuomittiin pieniin sakkoihin ja vietiin jälleen höyrylaivaan eväänä
varoitus, että jos hän uudelleen tunkeutuisi siirtokuntaan, hänet
tuomittaisiin sadan dollarin sakkoon ja lähetettäisiin Honolulun
vankilaan. Ja aina kun mr McVeigh sittemmin kävi Honolulussa, neekeri
harjasi hänen saappaansa hohtavan kiiltäviksi ja puheli:

"Kyllä minulta jäi hyvä koti sinne siirtolaan. Totisesti, sir, hyvä
koti." Ja sitten mies aina alensi äänensä tuttavalliseen kuiskaukseen
ja lisäsi: "Enkös sentään vois päästä sinne, sir? Etteköhän järjestäisi
asioita niin, että pääsen?"

Hän oli oleskellut Molokailla yhdeksän vuotta, ja hänellä oli siellä
ollut paremmat olot kuin milloinkaan muualla ennen tai myöhemmin.

Spitaalikammosta en nähnyt pienintäkään merkkiä siirtokunnassa
spitaalisten enkä spitaalittomain keskuudessa. Pahimmin spitaalia
kammoavat sellaiset, jotka eivät milloinkaan ole nähneet spitaalista
eivätkä tiedä mitään taudista. Waikikin hotellissa eräs nainen
väristen ihmetteli sitä, että olin rohjennut käydä Molokain
siirtokunnassa. Keskustellessani hänen kanssaan sain tietää, että hän
oli syntynyt Honolulussa ja asunut siellä koko ikänsä, mutta ei ollut
milloinkaan nähnyt spitaalista. Moista en voinut kertoa itsestäni ja
Yhdysvalloista, missä spitaalisten eristämiseen suhtaudutaan sangen
välinpitämättömästi ja missä monen monta kertaa olen nähnyt spitaalisia
suurten kaupunkien kaduilla.

Spitaali on hirveätä, sitä ei voi kieltää. Mutta sen vähän
nojalla, mitä tiedän taudista ja sen tarttuvaisuudesta, viettäisin
loppuikäni paljon mieluummin Molokain spitaalisiirtolassa kuin
jossakin keuhkotautiparantolassa. Jok'ainoassa köyhien maaseutu- ja
kaupunkisairaalassa Yhdysvalloissa — ja muiden maiden samanlaisissa
laitoksissa tapaa yhtä kauheita näkyjä kuin Molokailla. Ja jos minun
täytyisi valita loppuiäksi pakolliseksi asuinpaikakseni Molokai tai
Lontoon East End, New Yorkin East Side tai Chicagon Stockyards —
niin valitsisin epäröimättä Molokain. Pitäisin parempana saada elää
edes yhden vuoden Molokaissa kuin viisi vuotta vastamainitsemissani
alennuksen ja inhimillisen kurjuuden lokaviemäreissä.

Molokain spitaalisiirtolassa ihmiset ovat onnellisia. Minulta
ei milloinkaan unohdu siellä heinäkuun 4:ntenä päivänä vietetty
juhla. Kello kuudelta aamulla olivat "kauhistuttavat" spitaaliset
ulkona karnevaalipuvuissa ja ratsastelivat hevosilla, muuleilla
ja aaseilla — omilla eläimillään kautta koko siirtokunnan alueen.
Kaksi torvisoittokuntaa oli myös ulkona. Lisäksi pau-ratsastajia,
kolme-neljäkymmentä, kaikki havaijittaria, verrattoman taitavia
ratsastajattaria, yllä loisteliaat ratsastuspuvut, jollaisia
alkuasukkaat olivat käyttäneet ammoiset ajat. Ja he kiidättelivät
puoleen ja toiseen kaksi ja kolme rinnatusten tai isommissa ryhmissä.
Iltapäivällä Charmian ja minä seisoimme palkintotuomarien lavalla ja
jaoimme palkintoja pau-ratsastajille ratsastustaidosta ja puvuista.
Ja ylt'ympärillämme tunkeili sadoittain spitaalisia katsomassa,
ja kaikilla oli kukkaseppelet päässä, kaulassa ja olkapäillä, ja
kaikki olivat iloisia ja hilpeitä. Ja alituisesti näki ylängöillä ja
ruohikkokentillä ryhmissä ratsastavia karnevaalipukuisia miehiä ja
naisia sekä ratsastajat että heidän ratsunsa olivat kukkaseppeleillä
koristettuja — ja laulu ja nauru kajahteli. Seisoessani siinä lavalla
ja katsellessani sitä kaikkea muistui mieleeni, mitenkä kerran olin
potilaana eräässä Havannan sairaalassa ja näin siellä noin kaksisataa
spitaalista, jotka oli suljettu neljän seinän sisään kuolemaansa asti.
Niin, tiedän tästä maailmastamme tuhansia paikkoja, joita en valitsisi
vakituiseksi olinpaikakseni yhtä kernaasti kuin Molokaita. Illalla
menimme erääseen spitaalisten seurahuoneistoon, missä laulukuorot
lukuisan yleisön edessä kilpailivat palkinnosta, ja ilta päättyi
tanssiin. Olen nähnyt, millaiset olot havaijilaisilla on Honolulun
kurjalistokortteleissa ja sen nähtyäni saatan hyvin helposti käsittää,
minkä takia spitaaliset, jotka lähetettiin siirtokunnasta uudelleen
tutkittaviksi, yhteen ääneen huusivat: "Takaisin Molokaille!"

Eräs seikka on aivan varma. Sellaisella spitaalisella, joka on Molokain
siirtokunnassa, on paljon paremmat olot kuin sellaisella, joka salaa
tilaansa muualla. Viimeksimainitunlainen spitaalinen on onneton hylkiö,
joka elää alituisessa ilmitulemisen pelossa, samalla kuin hän hitaasti,
mutta varmasti mätänee. Spitaali ei kuitenkaan suorita lakkaamatta
ja keskeytyksittä hävitystyötään. Se iskee uhriinsa, haavoittaa tätä
ja voi sitten ruveta lepoon epämääräiseksi ajaksi. Kenties se ei
anna mitään merkkejä itsestään viiteen vuoteen tai kymmeneen vuoteen
tai neljäänkymmeneen vuoteen, joiden kuluessa potilas saa nauttia
häiriintymättömästä terveydestä. Mutta harvoin nämä ensimmäiset
hyökkäykset keskeytyvät itsestään. Siihen tarvitaan taitavan kirurgin
apua, eikä taitavaa kirurgia saa avukseen sellainen spitaalinen, joka
salaa sairautensa. Tapahtuu esimerkiksi, että taudin ensimmäinen
hyökkäys ilmenee mätähaavana jalkapohjassa. Haavan tunkeuduttua luuhun
saakka syntyy luumätä. Jos silloin spitaalinen salaa tilansa, ei häntä
voida auttaa leikkaamalla, ja jäytävä luumätä leviää leviämistään,
ja sairas menehtyy lyhyessä ajassa hirveihin kuolion tai jonkin muun
kauhean lisätaudin tuskiin. Jos sama spitaalinen sitävastoin on
Molokailla, niin kirurgi leikkaa hänen jalkansa, poistaa mätäpesäkkeen,
puhdistaa luun ja ehkäisee täydellisesti taudin kehittymisen. Kun
leikkauksesta on kulunut kuukausi, voi potilas ratsastaa, juosta
kilpaa, liukua hyökylaineilla ja kiipeillä huimaavilla jyrkänteillä
villiomenia poimimassa... Ja — kuten jo sanottu — on mahdollista, että
tauti asettuu lepoon eikä tee uutta hyökkäystä viiteen, kymmeneen tai
kenties neljäänkymmeneen vuoteen.

Spitaalin muinaisia kauhuja saa etsiä niistä olosuhteista, mitkä
vallitsivat ennen antiseptisen kirurgian päiviä ja ennen kuin tohtori
Goodhuen ja Hollmanin kaltaiset lääkärit asettuivat asumaan Molokain
siirtokuntaan. Tohtori Goodhue oli seudun ensimmäinen kirurgi, eikä
häntä voida kyllin ylistää suorittamastaan jalosta työstä. Vietin
aamupäivän hänen leikkaushuoneessaan, ja niistä kolmesta leikkauksesta,
mitkä hän silloin suoritti, tehtiin kaksi miehille, jotka olivat
vastatulleita, saapuneet samalla laivalla kuin minä. Kummallakin tauti
oli saanut jalansijan vain yhteen kohtaan. Toisella oli sangen pahaksi
päässyt mätähaava pohkeessa, ja toisella oli samanlainen käsivarressa.
Molemmat tapaukset olivat varsin pitkälle kehittyneitä sen tähden,
että potilaat silloin vasta saapuivat siirtokuntaan eivätkä olleet
hankkineet apua aikaisemmin. Mutta tohtori Goodhue teki ykskaks
täydellisen lopun sairauden hävityksistä kummassakin, ja neljän viikon
kuluttua leikkauksesta molemmat miehet olivat varmasti yhtä terveitä ja
pirteitä kuin konsanaan. Heidän ja minun välillä vallitsi silloin se
ainoa ero, että sairaus oli heissä piilevänä ja voi puhjeta uudelleen
vastaisuudessa.

Spitaali on yhtä vanha kuin ihmissuvun historia. Se on mainittu
vanhimmissa lähdekirjoituksissamme. Ja kuitenkaan ei nykyään todella
tiedetä siitä enempää kuin ammoisina aikoina. Se näet tiedettiin
silloinkin, että spitaali oli tarttuvaa ja että siihen sairastuneet
oli eristettävä muista. Aika on vaikuttanut sen, että spitaalista
nykyään pidetään paljon ankarammin eristettynä ja kohdellaan paljon
inhimillisemmin. Mutta itse sairaus on yhä sama kauhea ja selittämätön
salaisuus. Kun lukee selostuksia, joita eri maiden lääkärit ja
asiantuntijat ovat spitaalista esittäneet, havaitsee ehdottomasti
taudin salakavalan luonteen. Asiantuntijat eivät ole yksimielisiä
sen ainoastakaan vaiheesta. He eivät tiedä mitään varmaa. Entisinä
aikoina puhuttiin aivan ykskantaan spitaalista yleensä. Mutta niin ei
tehdä enää. Ainoa, mikä kenties on siihen nähden "yleensä" pätevää —
kaikista suoritetuista tutkimuksista päättäen — on se, että spitaalin
_tarttuvaisuus on vähäinen_. Mutta tämän vähäisen tarttuvaisuuden
lakeja ei tunneta. On eristetty spitaalibasilli. Bakteriologisten
tutkimusten nojalla voidaan päättää, onko jossakussa henkilössä
spitaali; mutta ollaan yhtä tietämättömiä kuin ennenkin siitä, millä
tavalla basilli tunkeutuu terveeseen ruumiiseen. Ei tiedetä, miten
pitkän itämisajan se tarvitsee. On koetettu istuttaa basillia eri
eläinlajeihin, mutta on epäonnistuttu.

Lääkärit ovat turhaan koettaneet keksiä rokotetta, millä tautia
voitaisiin vastustaa. Ponnisteluistaan huolimatta he eivät tähän
asti ole saaneet arvoitusta ratkaistuksi. Toisinaan on välähtänyt
toivon kipinä. On keksitty teorioja spitaalin synnystä ja ylen
ylistettyjä hoitotapoja, mutta joka kerralla toivon kipinä on sammunut
epäonnistumisen pimeyteen. Eräs lääkäri kuuluttaa kaikin keinoin, että
spitaalin aiheuttajana on pitkäaikainen kalaruoalla eläminen, ja hän
todistelee seikkaperäisesti teoriaansa, kunnes joku Intian ylänkömaiden
lääkäri kysyy, mitenkä siis on selitettävissä, että sanottujen seutujen
alkuasukkaissa on spitaalia, kun he itse ja heidän esi-isänsä eivät ole
milloinkaan syöneet kalaa. Joku taas hoitaa spitaalia määrätynlaisilla
öljyillä ja rohdoksilla, väittää parannusmenetelmäänsä ehdottomasti
varmaksi — ja viiden, kymmenen tai kenties neljänkymmenen vuoden
kuluttua tauti puhkeaa potilaassa uudelleen. Spitaalin kyky olla
levossa ihmisruumiissa epämääräisiä ajanjaksoja on monien päteviksi
väitettyjen parannusmenetelmien syntysyynä. Mutta sen verran tiedetään
varmasti, _ettei milloinkaan ole esiintynyt täysin parantunutta
spitaalitapausta_.

Spitaalin tarttuvaisuus on vähäinen — mutta miten tarttuminen
tapahtuu? Eräs australialainen lääkäri on istuttanut spitaalia sekä
itseensä että apulaisiinsa — onnistumatta synnyttämään sitä. Tästä
ei kuitenkaan voida tehdä johtopäätöksiä, sillä on olemassa muuan
hyvin kuuluisa päinvastainen tapaus. Erään havaijilaisen murhaajan
kuolemantuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi, kun hän salli
istuttaa spitaalibasillin ruumiiseensa. Jonkun ajan kuluttua spitaali
ilmaantui mieheen, ja hän kuoli spitaalisena Molokailla. Mutta
tästäkään tapauksesta ei voinut tehdä johtopäätöksiä, sillä havaittiin,
että niihin aikoihin, jolloin mies antautui koneen esineeksi, jo useita
hänen sukulaisiaan oli lähetetty Molokaille spitaalisina. Hän oli siis
voinut saada taudin heiltä, ja spitaali oli saattanut olla hänessä
jo sangen pitkälle kehittyneenä silloin, kun se häneen virallisesti
istutettiin. Niin ikään meillä on Damianin — kirkon sankarin — tapaus:
pater Damian saapui Molokaille terveenä ja kuoli spitaaliin. On tehty
monenlaisia päätelmiä siitä, miten hän oli saanut sairauden. Mutta
kaikille vaaroille, joille hän oli alttiina, oli aivan varmasti ollut
alttiina myös muuan nainen, joka asui siirtokunnassa siellä käydessäni.
Hän oli asunut siellä monet monituiset vuodet; hän oli ollut naimisissa
viiden spitaalisen miehen kanssa, saanut lapsia kaikille — ja säilynyt
aivan terveenä.

       *       *       *       *       *

Tähän saakka ei ole kyetty spitaalin salaisuutta vähääkään valaisemaan.
Kun opitaan tuntemaan tauti nykyistä paremmin, on odotettavissa,
että sen parannuskeinokin keksitään. Aikaa myöten saadaan kyllä
valmistetuksi tehokas rokote, ja silloin tulee spitaali — sen tähden,
että sen tarttuvaisuus on vähäinen — hyvin nopeasti katoamaan
maailmasta.




7

"Auringon talo"


"Auringon talon" havaijinkielinen nimi on Haleakala. Se on suurenmoinen
"talo" ja sijaitsee Mauin saarella. Luonnonihailija voi nähdä muutamia
yhtä suuria nähtävyyksiä kuin Haleakala, mutta ei suurempia, eikä hän
missään muualla saa katsella mitään kauniimpaa ja merkillisempää.

Tämän mahtavan jättiläisvuoren rinteellä on noin viisikymmentätuhatta
eekkeriä käsittävä karjanhoitotila, ja kahdentuhannen jalan
korkeudella sijaitsevassa karjatalossa vietimme yön. Seuraavana aamuna
saappaat jalkaan, ja sitten satulaan. Paimenten ja kuormahevosten
saattamina kiipesimme ylös Ukuleleen, toiseen vuoristokartanoon,
mikä sijaitsee viisituhattaviisisataa jalkaa meren yläpuolella ja
missä vallitsevat ilmastosuhteet pakottivat meidät käyttämään huopia
yöllä ja turvautumaan räiskyvän takkavalkean lämpöön. Sivumennen
sanoen ukulele on havaijilainen sana, mikä merkitsee kirppua ja
erästä alkeellista kitarasoitinta. Meillä ei ollut kiirettä, ja
vietimme päivän Ukulelessa oppineesti väitellen ilmapuntareista ja
korkeuslaskelmista ja pudistimme ilmapuntariamme, kun jonkun todistelut
piti tarkistaa. Ja ilmapuntarimme oli mukautuvaisin kapine, minkä
milloinkaan olen nähnyt... Myöskin poimimme vuorivattuja, mitkä
olivat kananmunan kokoisia tai sitäkin isompia, tähyilimme Haleakalan
huipulta neljätuhattaviisisataa jalkaa yläpuoleltamme — laskeutuvia
ruohopeitteisiä laavarinteitä ja katselimme mahtavia pilviä, mitkä
kamppailivat keskenään alapuolellamme, meidän ollessa säteilevässä
auringon paisteessa.

Päivästä päivään kesti sitä loputonta taistelua. Ukiukiu on nimeltään
pasaatituuli, mikä raivoten puhaltaa koillisesta ja hyökkää Haleakalaa
vastaan. Mutta Haleakala on niin korkea ja niin laaja, että se lyö
koillispasaatituulen syrjään kummallekin puolelleen, niin että
Haleakalan lakana ei ole lainkaan pasaatituulta. Tuuli siellä
päinvastoin puhaltaa suoraan koillispasaatin kitaan. Sen tuulen nimi
on Naulu. Ja yötä päivää, lakkaamatta, kamppailevat Ukiukiu ja Naulu
keskenään, milloin hyökäten, milloin peräytyen, milloin väistyen
sivulle, milloin kiertäen, milloin pyörtäen — yhteenotot näkee
pilvijoukkioista, mitkä ajelehtivat puoleen ja toiseen eskadroonina,
pataljoonina, armeijoina ja äärettöminä vuoriketjuina. Tapahtuu
toisinaan, että Ukiukiu valtavilla henkäyksillään paiskaa mahtavia
pilviröykkiöitä suoraan yli Haleakalan huipun, minkä jälkeen Naulu
ovelasti ottaa ne vangikseen, asettaa uuteen taistelujärjestykseen ja
lähettää kamppailemaan ikuista vihollistaan vastaan. Sitten Ukiukiu
kuljettaa voimakkaan pilviarmeijan vuoren itäkyljen ympäri. Tämä
sivustahyökkäys suoritetaan suurella täsmällisyydellä, mutta vuoren
takana olevasta väijytyksestään Naulu karkaa kiertävän armeijan
kimppuun, riistää, raastaa, laahaa sitä ja luo sen uuteen muotoon,
lähettäen sen sitten takaisin Ukiukiua vastaan vuoren länsikyljen
ympäri. Ja varsinaisen taistelutanteren ylä- ja alapuolitse, pitkin
merestä kohoavia rinteitä. Ukiukiu ja Naulu lähettävät lakkaamatta
pieniä pilvijoukkoja, jotka epäsäännöllisissä jonoissa ryömivät ja
matelevat maata myöten, puiden lomitse ja solien läpi ja sitten
yht’äkkiä hyökkäävät toistensa kimppuun väijytyskohdissa ja
läpikulkupaikoissa. Toisinaan jompikumpi puoli aivan äkkiä lähettää
raskaan iskujoukon, joka vangitsee pienet partiot tai ajaa ne
korkeuteen, niin että ne pyörivät kohtisuorassa suunnassa tuhansia
jalkoja ilmaan.

Mutta Haleakalan läntisillä rinteillä käydään päätaistelu. Sinne
Naulu kokoaa mahtavimmat joukkionsa, ja siellä se saavuttaa
suurimmat voittonsa. Ukiukiu heikkenee päivän iltaantuessa kuten
kaikki pasaatituulet, ja silloin Naulu lyö sen takaisin. Naulu on
mainio kenraali. Koko päivän se kokoaa yhteen kohtaan äärettömiä
varajoukkoja. Kun päivä alkaa painua iltaan, se muodostaa ne
vahvaksi teräväkärkiseksi rivistöksi, mikä on monta peninkulmaa
pitkä, peninkulman levyinen ja satoja jalkoja paksu. Tämän rivistön
se lähettää hitaasti etenemään Ukiukiun leveätä rintamaa vastaan,
ja Ukiukiu heikkenee hitaasti mutta varmasti ja lyödään hajalle.
Mutta se ei tapahdu ankaratta taistelutta. Toisinaan Ukiukiu tekee
aivan hurjaa vastarintaa, ja rannattomasta koillisesta saamillaan
tuoreilla apujoukoilla se tuhoaa puolen peninkulman pituisia rivejä
Naulun armeijasta ja lakaisee ne West Mauin taakse. Joskus kummankin
hyökkäävän armeijan iskettyä yhteen niiden ottelu päättyy siihen, että
ne jättiläispyörteinä kohoavat kohtisuorasti korkeuteen — toisiinsa
kietoutuneet pilvijoukkiot nousevat vinhasti pyörien tuhansia jalkoja
ilmaan. Ukiukiulla on mieliliikkeenä lähettää matala ja litteä,
tiheäksi sulloutunut joukkomuodostelma pitkin maata Naulun alle. Sinne
päästyään Ukiukiu alkaa puskea. Naulun mahtava keskusrintama antaa
perään ja taipuu ylöspäin, mutta tavallisesti se paiskaa vihollisen
hyökkäysrivistöt takaisin, niin että ne vyörähtävät omia joukkoja
vastaan. Ja koko ajan juoksentelevat pienet hajanaiset sissijoukot
omia teitään puiden lomitse ja solien lävitse, ryömivät ruohikossa
ja yllättelevät toisiaan odottamattomilla hyökkäyksillä — korkealla
yläpuolella olevan Haleakalan katsellessa kamppailua kirkkaana
ja ylhäisen yksinäisenä, laskevan auringon säteissä kylpien. Ja
samalla tavalla taistelu jatkuu läpi yön. Mutta aamulla on Ukiukiu
pasaatituulten tapaan saanut kootuksi tuoreita voimia, ja se syöksee
Naulun laumat takaisin paon ja tappion sekamelskassa. Ja päivästä
päivään jatkuu sama taistelu: ikuisesti kamppailevat Ukiukiu ja Naulu
toisiaan vastaan Haleakalan rinteillä.

Seuraavana aamuna aloitimme paimen- ja kuormahevossaattueinemme
nousun huipulle. Eräs kuormahevonen kantoi kahtakymmentä gallonaa
vettä, mikä oli jaettu viisi gallonaa vetäviin, hevosen kyljillä
riippuviin nahkapusseihin. Sillä vesi on harvinaista ja arvokasta
itse kraaterillakin, vaikka peninkulmia laajoilla alueilla kraaterin
pohjois- ja itäreunamilla sataa enemmän kuin missään muualla
maailmassa. Kiivettiin pitkin lukemattomia laavaväyliä, joilla
ei ollut minkäänlaista polkua, enkä milloinkaan ole nähnyt niin
verrattoman varmajalkaisia hevosia kuin ne kolmetoista, mitkä meillä
oli. Ne kapuilivat ylös alas pystysuoria rinteitä yhtä varmasti ja
kylmäverisesti kuin vuorivuohet, eikä ainoakaan niistä kaatunut tai
epäröinyt.

Muuan merkillinen harhanäky valtaa kaikki yksinäisillä vuorilla
kiipeilijät. Mitä korkeammalle noustaan, sitä enemmän maanpintaa
ilmaantuu näköpiiriin, ja siitä syntyy sellainen vaikutelma, kuin
taivaanranta kohoaisi ympärillä. Tämä harhanäky on erittäin selvä
Haleakalalla, sillä vanha tulivuori kohoaa aivan yksinäisenä suoraan
merestä ja sitä mukaa kuin nousimme Haleakalan jyrkkiä rinteitä, meistä
tuntui siltä, kuin Haleakala, me itse ja kaikki ympärillämme vielä
nopeammin olisi vajonnut syvään kuiluun. Joka taholla taivaanranta oli
yläpuolellamme, ja valtameri kallistui sen rajasta jalkaimme juurelle.
Mitä korkeammalle pääsimme, sitä syvemmälle tunnuimme vaipuvan ja
sitä jyrkemmäksi muuttui nousukulma näköpiiriin, missä meri ja taivas
yhtyivät. Se tuntui noituudelta ja epätodelliselta. Mieleen välähti
Jules Vernen matka maan keskipisteeseen. Ja kun vihdoin saavuimme
vuorijättiläisen huipulle, mikä muistuttaa kumoonkäännetyn kartion
pohjia — keskellä kauhistuttavaa kosmillista kuilua sijaitsevan
kartion pohjaa, havaitsimme, ettemme olleet huipulla emmekä pohjalla.
Korkealla yläpuolellamme oli taivasta tavoitteleva näköpiiri, ja
kaukana alapuolellamme, siinä, missä vuorenhuipun olisi pitänyt olla,
näimme uuden syvyyden: suuren kraaterin — "Auringon talon". Kraaterin
huimaavan korkeain seinämäin ympärysmitta on kaksikymmentäkolme
peninkulmaa. Seisoimme melkein pystysuoran länsiseinämän partaalla,
ja kraaterin pohja oli lähes puoli peninkulmaa meitä alempana. Pohja,
missä laavavirrat olivat jähmettyneet ja mikä oli täynnä kuonakeiloja,
oli niin punainen, puhdas ja kulumaton, kuin tuli olisi vasta eilen
sieltä sammunut. Kuonakeilat — pienin niistä oli viidettäsataa jalkaa
korkea ja suurin yli yhdeksänsataa jalkaa — näyttivät vain mitättömän
pieniltä hiekkakeoilta, niin jättiläismäinen oli kokonaisuus. Kaksi
tuhansien jalkojen syvyistä rakoutumaa ammotti kraaterin reunassa, ja
niiden läpi koetti Ukiukiu turhaan puskea villavia pilvilaumojaan.
Kohta kun pilvet olivat tunkeutuneet rakoutumain läpi, kraaterin
kuumuus muutti ne ohueksi ilmaksi. Niitä tuli alituisesti, mutta ne
eivät päässeet pitemmälle.

Mikä autiuden kolkko tyyssija, synkkä, kammottava mutta samalla
hurmaava! Näimme allamme paikan, missä tulija maanjäristykset olivat
raivonneet. Maapallon sisällys oli eteemme paljastettuna. Näimme
edessämme jättiläispajan, missä luonto vielä suoritti alkuaikaista
luomistyötään. Siellä täällä oli isoja alkuvuoren kallioita
kohonnut maan sisustasta puhki sulana kiehuvan pinnan, mikä näytti
aivan äskettäin jähmettyneeltä. Kaikki tuntui epätodelliselta ja
uskomattomalta. Kun loimme katseemme ylöspäin, näimme korkealla
yläpuolellamme — mutta todellisuudessa alapuolellamme — Ukiukiun ja
Naulun pilvitaistelun. Ja vielä korkeammalla näennäisen kaikkeuden
kuilun rinteillä, pilvitaistelun yläpuolella, ylhäällä ilmassa,
taivaalla, uivat Lanain ja Molokain saaret Kraaterin toisella puolella,
kaakossa, näimme — katse yhä näennäisesti ylöspäin suunnattuna —
ensinnä turkoosinsinisen meriseinämän ja sitten Havaijin valkoiset
rantatyrskyt. Näiden yläpuolella häilyi pasaatituulten pilvivyö,
ja sitten seurasi kahdeksankymmenen peninkulman etäisyydessä
pari jättiläisröykkiötä, jotka näyttivät uivan huikaisevassa
taivaansinessä, joiden kruunuina kimmelsi lumi ja joita ympäröi
kangasteleva pilviseppel. Ne olivat Mauna Kean ja Mauna Loan huiput,
jättiläistulivuorten, mitkä näyttivät riippuvan taivaalla.

Kerrotaan, että hyvin kauan aikaa sitten eräs Maui, Hinan poika, asui
nykyisellä West Mauilla. Hänen äitinsä Hina oli kapaiden valmistaja.
Hinan täytyi valmistaa ne öisin, sillä kaikki päivät häneltä meni
niiden kuivattamiseen. Kaikki aamut ja aamupäivät hän levitteli niitä
auringonpaisteeseen. Mutta juuri kun hän oli saanut ne levitetyiksi,
hänen oli ruvettava keräämään niitä pois, ennättääkseen saada ne kaikki
katon alle yöksi. Sillä päivät olivat lyhyempiä silloin kuin nykyään.
Maui näki äitinsä turhan lyön ja kävi siitä murheelliseksi. Hän päätti
tehdä jotakin mutta ei auttaa ripustamalla auringonpaisteeseen ja
korjaamalla talteen äitinsä kapaita. Siihen hän oli liian älykäs.
Ei, hänen aatteensa oli sellainen, että hänen oli saatava aurinko
kulkemaan hitaammin. Kenties hän oli ensimmäinen havaijilainen
tähtientutkija. Joka tapauksessa hän teki sarjan aurinkohuomioita eri
kohdilta saarta. Ja hän tuli sellaiseen johtopäätökseen, että aurinko
kulki suoraan Haleakalan yli. Päinvastoin kuin Joosua hän ei tarvinnut
lainkaan jumalallista apua. Hän kokosi suuren joukon kookospähkinöitä
ja palmikoi niiden kuiduista vahvan nuoran, mistä teki suopungin,
samanlaisen kuin Haleakalan paimenilla tänä päivänä käytännössä
olevat. Senjälkeen hän meni "Auringon taloon" ja odotti siellä. Kun
aurinko sitten vyöryi pitkin rataansa ehättääkseen matkansa päähän
mahdollisimman lyhyessä ajassa, reipas nuorukainen heitti suopunkinsa
erääseen sen vahvimpia ja suurimpia säteitä. Sillä tavalla hän sai
hiukan hillityksi auringon vauhtia ja myös katkaistuksi siltä vahvan
säteen. Ja niin hän päivä päivältä jatkuvasti sinkautteli suopunkiaan
ja katkoi auringon säteitä, kunnes aurinko antautui. Maui saneli
rauhanehdot, ja aurinko mukautui niihin, luvaten siitä pitäen kulkea
hitaammin. Niin sai Hina riittävästi aikaa kapaiden kuivattamiseen, ja
niin ovat päivät muuttuneet pitemmiksi kuin ennen... Viimeksimainittu
seikkahan lyö täydellisesti yhteen nykyaikaisen tähtitieteen oppien
kanssa!

Söimme murkinan, minkä muodostivat lihamuhennos ja poi,
kiviaitauksessa, jota entisaikoina oli käytetty saaren karjan
säilytyspaikkana. Sitten matkasimme puoli peninkulmaa pitkin kraaterin
reunaa ja rupesimme laskeutumaan itse kraateriin. Sen pohjaan oli
kahdentuhannenviidensadan jalan matka, ja meidän oli kuljettava löysän
tulivuorikuonan muodostamaa jyrkkää rinnettä. Hevosemme lipeilivät
ja liukuivat, mutta pysyivät alati tukevasti jaloillaan. Kun niiden
kaviot upposivat mustaan kuonapintaan, murtui tämä epämiellyttävän
keltaiseksi ja karvaan makuiseksi savipölyksi, mikä ympäröi meidät ihan
pilviin. Erään tasanteen poikki ratsastimme täyttä laukkaa, ja sitten
mentiin soveliaasta rotkelmasta jälleen alaspäin, tulivuoripölyssä,
keskellä kuonakeiloja, joiden väri milloin oli tiilenpunainen, milloin
kuin vaalean ruusun, milloin purppuranhohteisen musta. Yläpuolellamme
kohosivat kraaterin seinämät hetki hetkeltä korkeampina. Vaelsimme
pitkin lukemattomia laavauomia ja risteilimme kivettyneen tulimeren
timantinkovilla aalloilla. Sahahampaiset laavalaineet vaikeuttivat
matkaamme oudolla valtamerellä, ja joka puolellamme oli sakaraisia
harjanteita ja toinen toistaan eriskummallisemman muotoisia ilmareikiä.
Sivuutimme pohjattoman rotkon ja kuljimme sitten seitsemän peninkulmaa
viimeisen laavavirran pääuomaa.

Kraaterin alapäästä löysimme leiripaikan pienestä olapa- ja
koleapuuviidakosta, mikä sijaitsi eräässä kulmauksessa, tuhatviisisataa
jalkaa korkeiden pystysuorien seinämien juurella. Siellä oli laidunta
hevosille, mutta ei lainkaan vettä, ja sentähden jatkoimme matkaamme
kokonaisen peninkulman laavamerellä eräälle kraaterin seinämällä
olevalle tunnetulle vesipaikalle. Mutta vesirotkelma oli tyhjä. Kun
olimme kapuilleet puolisataa jalkaa ylöspäin sen reunaa, löysimme erään
vesilätäkön. Sanko sinne, ja pian virtasi kallista nestettä kalliota
pitkin alempaan vesisyvennykseen, minkä partaalla paimenillamme oli
täysi työ hillitä hevosia, koska niistä vain yksi kerrallaan mahtui
juomaan. Sitten oli leiriydyttävä kraaterin seinämän juurelle, ja
teltta pystytettiin kiväärin pamahdellessa, sillä rinteen louhikoilla
kapuili määkiviä villivuohilaumoja. Lihamuhennos, poi ja vartaalla
paistettu vohla muodostivat ateriamme.

Kraaterin huipulla aivan yläpuolellamme aaltoili kokonainen pilvimeri,
mitä Ukiukiu kuljetti. Mutta vaikka pilviröykkiöitä lakkaamatta vyöryi
korkeudessa, eivät ne peittäneet tai edes himmentäneet kuuta näkyvistä,
koska kraaterin lämpö haihdutti pilvet kohta, kun ne ennättivät sen
sisään. Leiritulemme houkutteli kraaterin villiä karjaa lähistölle
katsomaan, mitä kummia kuutamossa tapahtui, ja tervehtimään meitä
määynnällään. Elukat olivat tavattoman lihavia, vaikka ne harvoin
saivat juoda vettä, sillä ruohikon yökaste korvasi sen niille.
Nimenomaan kasteen vuoksi teltta oli hyvään tarpeeseen, ja nukahdimme
väsymättömien havaijilaisten paimentemme, joilla epäilemättä oli
reippaan esi-isänsä Mauin verta suonissaan, laulellessa luda-säveliä.

Seuraavina päivinä kapuilimme kraaterin seinämillä, ajoimme hevosiamme
melkein mahdottomia teitä myöten, vyörytimme kiviä ja ammuimme
villivuohia. Minä en saanut yhtään vuohta. Olin liian innostunut
kivien vyöryttämiseen. Muistan erikoisesti kohdan, mistä sysäsimme
liikkeelle hevosenruhon kokoisen kiven. Se aloitti mäenlaskunsa
varsin varovaisesti, vierähteli, vaappui puoleen ja toiseen ja näytti
pysähtyvän. Mutta parin minuutin kuluttua se kiiti ilmassa kaksisataa
jalkaa yhtä menoa. Se pieneni pienenemistään silmissämme, kunnes se
iski loivaan tulivuorihiekkarinteeseen, minkä poikki se ponnahti kuin
säikähtynyt kaniini, jättäen jälkeensä kapean, keltaisen pölyuran. Sekä
kivi että pölypilvensuikale sulivat hetki hetkeltä pienemmiksi, ja
lopulta jotkut seurueemme jäsenet sanoivat kiven pysähtyneen. Sanoivat
sen tähden, etteivät enää sitä erottaneet. Se oli kadonnut heidän
näköpiiristään. Mutta muut näkivät sen jatkavan vierimistään — tiedän,
että minä näin, ja minusta tuntuu siltä, että se kivi vierii vielä
tällä hetkellä...

Viimeisenä vuorokautena, minkä vietimme maailman mahtavimmassa
kraaterissa, Ukiukiu osoitti meille voimaansa. Se paiskasi Naulun
pakosalle pitkin koko taistelulinjaa, täytti "Auringon talon"
pilvijoukkioillaan ja oli hukuttaa meidät sateeseen. Sademittarinamme
oli kaksi kolmanneslitraa vetävä astia, mikä oli asetettu pienen reiän
kohdalle telttaamme. Yön sateessa ja myrskyssä astia täyttyi reunojansa
myöten, eikä meillä ollut keinoa, millä mitata ylivuotavaa ja huopiemme
imemää vettä. Moisten olosuhteiden vallitessa ei ollut mitään syytä
jatkaa oleskelua "Auringon talossa", vaan purimme leirimme aamun
sarastaessa ja aloimme sateessa taivaltaa pitkin laavamerta Kaupo Gapia
kohden. Koko East Maui on suuri laavavirta, mikä ammoisina aikoina
on vyörynyt Kaupo Gapin läpi, ja samaa virtaa myöten laskeuduimme
kuusituhattaviisisataa jalkaa meren yläpuolelle kohoavasta korkeudesta.
Hevosemme suorittivat tämän raskaan matkan päivässä. Mutta harvoin
lieneekään ollut olemassa niiden hevosten vertaisia. Niiden vahvat
jalat eivät pettäneet pahimmissakaan paikoissa. Ne eivät säikkyneet
mitään, kertaakaan ne eivät epäröineet, ja heti kun tuli eteen
tarpeeksi tasainen ja leveä tien kohta, ne panivat hölkäksi. Sitten ne
eivät hiljentäneet vauhtiaan ennen kuin tie paheni jälleen, ja silloin
ne tekivät sen omasta aloitteestaan. Yhteen menoon päivästä päivään
ne olivat suorittaneen mitä rasittavinta työtä ja melkein koko ajan
eläneet ruoholla, mitä etsivät öisin meidän nukkuessamme, ja kuitenkin
ne taivalsivat sinä päivänä kaksikymmentäkahdeksan vihoviimeisen
tukalaa peninkulmaa ja laukkasivat Hanaan kuin varsalauma. Niiden
joukossa oli sitäpaitsi monta sellaista, jotka olivat kasvaneet
Haleakalan suojapuolen kuivilla seuduilla ja joita ei milloinkaan ollut
kengitetty. Päivät pääksytysten ne olivat kulkeneet terävärosoisella
laavalla, täyspainoinen ihminen selässään, ja niiden kaviot olivat
melkein paremmassa kunnossa kuin kengitetyillä hevosilla.

Vieirasista — missä Kaupo Gap putoaa mereen — matkasimme Hanaan
puolessa päivässä, mutta sillä taipaleella olisi kannattanut viipyä
viikko tai kuukausi. Kaikessa villissä kauneudessaan se sentään
vaikuttaa värittömältä ja vähäpätöiseltä sen ihmeellisen maan rinnalla,
mikä sijaitsee kumipuuistutusten takana Hanan ja Honomanu Gulchin
välillä. Kaksi päivää meni meiltä kulkiessamme niitä ihmeellisiä
taipaleita, mitkä ovat Haleakalan tuulenpuolella. Seudun asukkaat
nimittävät sitä "oja-alueeksi" — viehätyksetön nimi, mutta sillä ei
ole muuta. Yleensähän oja on oja, useinkin mutainen ja tavallisesti
sellainen kulkee yksitoikkoisten ja mitättömien maisemien läpi. Mutta
Nahiku Ditch ei ole tavallinen oja. Haleakalan tuulenpuolella on
suunnilleen tuhat kuohuvien virtojen täyttämää äkkijyrkkää solaa, ja
jokaisessa virrassa on parikymmentä köngästä ja vesiputousta ennen
kuin se ennättää mereen. Siellä sataa enemmän kuin millään muulla
seudulla maailmassa. Vuonna 1904 sademäärä oli neljäsataakaksikymmentä
tuumaa. Vesi merkitsee siellä samaa kuin sokeri, ja sokeri on Havaijin
territorion päätuote. Nahiku Ditch ei ole oja, vaan tunnelisarja.
Vesi kulkee maan alitse ja tulee näkyviin vain määrätyissä kohdissa,
silloin, kun se virtaa pitkin johtokourua, sen jälkeen syöksyäkseen
alas seuraavaan rotkoon ja jatkaakseen matkaansa maan alla. On
suunnilleen yhtä oikeata nimittää tätä mahtavaa vesijohtoa "ojaksi"
kuin sanoa Kleopatran loistopurtta kottikärryiksi.

Oja-alueella ei ole minkäänlaisia ajoteitä, ja ennen "ojan" kaivamista,
tai oikeammin sanoen murtamista, ei siellä ollut minkäänlaisia
ratsastusteitäkään. Satojen tuumien vuotuinen sademäärä, hedelmällinen
maaperä ja tropiikin aurinko luovat välttämättömyyden pakosta höyryäviä
kasvillisuusviidakkoja. Jos mies tunkeutuisi sellaiseen tiheikköön
jalkaisin, niin hän ennättäisi kenties kulkea peninkulman päivässä,
mutta viikon kuluttua hän olisi aivan lopussa, ja hänen olisi pakko
laahautua takaisin niin nopeasti kuin suinkin, jottei raivaamansa
tie ennättäisi kasvaa umpeen. Se uljas insinööri, joka uskalsi käydä
kamppailemaan viidakkoa ja vuorenrotkoja vastaan rakentaen vesijohdon
ja raivaten ratsastustien, oli nimeltään O'Shaughnessv. Hän rakensi
pysyväistä, lujalla laastilla, ja loi erään maailman merkillisimpiä
pellonkastelulaitoksia. Jok'ainoa pikku puro ja lähteensilmä oli
liitetty johtoverkkoon, ja maanalaisia kanavia myöten niiden vesi
juoksee pääjohtoon. Mutta seudulla saattaa toisinaan sataa niin
tavattomasti, että liikavesi tulvii lukemattomia omia uriaan myöten
valtamereen.

Ratsastustie ei ole erikoisen leveä. Raivaajansa tavoin se uhmaa
kaikkia esteitä. Siellä, missä "oja" kulkee vuoren läpi, ratsastustie
nousee vuoren yli, ja niissä "oja" hyppää solan poikki johtoa
pitkin, ratsastustie käyttää hyväkseen samaa siltaa: kulkee johdon
päällitse. Se huoleton polku kapuaa säikkymättä ylös alas suurimpia
jyrkänteitä, se tunkeutuu ahdistavan ahtaiden rotkojen läpi, se
kiertää könkäät tai kulkee suoraan niiden alitse — kumisevan,
raivosta valkeana vaahdoten syvyyteen syöksyvän vesivyöryn alitse —
ja aivan päänsä yläpuolella matkamies näkee vuorenseinämän kohoavan
satojen jalkojen korkeuteen, samalla kuin seinämä pystysuorana putoaa
tuhansia jalkoja alas hänen jalkojensa juuresta. Ja huolettomat
vuoristohevoset ovat yhtä uskalikkoja kuin tie. Ne laukkaavat eteenpäin
aivan kuin meno olisi ihan luonnollista, vaikka polku on niljakas
sateesta, ja ne laukkaisivat, jos niille antaisi vallan, niin että
takajalat häilyisivät tien reunan ulkopuolella. Nahiku Ditchin tie on
tarkoitettu vain sellaisille, joilla on lujat hermot ja kylmäverisenä
pysymisen kyky. Eräs mukanamme olevista paimenista oli seutukunnan
voimakkaimman ja rohkeimman miehen maineessa. Hän oli koko ikänsä
ratsastanut vuoristohevosilla Haleakalan rosoisia länsirinteitä. Hän
oli seudun etevin hevosten taltuttaja, ja muiden perääntyessä hän
kävi aivan levollisesti raivostunutta sonnia vastaan. Hän oli hyvin
kuuluisa rohkeudestaan. Mutta hän ei ollut milloinkaan ratsastanut
Nahiku Ditchin tietä. Sillä tiellä hänen sisunsa petti. Tullessaan
ensimmäiselle johdolle ja nähdessään hirvittävän kuilun poikki asetetun
siltaportaan — kapean, kaiteettoman, ärjyvä vesiputous yläpuolella ja
samanlainen sisäpuolella, ympärillään jylinästä ja kohinasta vapiseva
ilma täynnä kuohuvaa vedenpärskettä — silloin rohkea paimenemme
laskeutui hevosensa selästä ja selitti lyhyesti, että hänellä oli vaimo
ja kaksi lasta — ja sitten hän kulki siltaportaan yli jalan hevostaan
takanaan taluttaen.

Sellaisissa paikoissa, missä "oja" virtasi kuilujen poikki syvältä
maan alitse, kuljimme yksitellen rotkojen yli pitkin alkeellisia
hirsisiltoja, mitkä huojuivat ja longistelivat, joka hetki uhaten
sortua sijoiltaan. Myönnän, että alussa sellaisella sillalla
ratsastaessani pidin jalkojani hyvin höllästi jalustimissa, ja
pitkin vuorenseinämiä kulkevilla teillä tunnustan nähneeni, että
ulkopuolisessa jalustimessa oleva jalkani, mikä riippui tuhansien
jalkojen korkuisen äkkiputouksen yläpuolella, vaistomaisesti vähän
päästä vetäytyi irtaalleen. Sanon niin tapahtuneen "alussa" — sillä
kuten kraaterissa olimme kadottaneet käsityksemme koosta, kadotimme
Nahiku Ditchin tiellä pian käsityksemme syvyydestä. Alinomainen
korkeuden ja syvyyden vaihtelu vaikutti tajuntaamme niin, että
vuorottelevat korkeudet ja syvyydet tuntuivat meistä aivan tavallisilta
ilmiöiltä ja että katseleminen hevosen selästä suoraan neljän-
tai viidensadan jalan syvyyteen muuttui ihan jokapäiväiseksi eikä
synnyttänyt edes väristyksen väivähdystäkään. Yhtä huolettomasti kuin
polku ja hevosemme kiertelimme usvaisissa korkeuksissa ja sukelsimme
köngästen alitse tai kaarsimme ne.

Sitä ratsastusta! Vettä valui kaikkialla. Kuljimme pilvien yläpuolella,
pilvien alapuolella ja suoraan pilvien läpi. Silloin tällöin tunkeutui
kimppu auringonsäteitä valonheittäjän hohteen tavoin syvyyteen, mikä
ammotti allamme, tai auringonpaiste liekehti jollakin kraaterin
reunaman huipulla tuhansia jalkoja yläpuolellamme. Jok'ainoasta
tienmutkasta näimme könkään tai kymmeniä könkäitä, mitkä syöksyivät
satoja jalkoja läpi ilman. Ensimmäisellä yöleiripaikallamme — Keanae
Gulchissa — laskimme kolmekymmentäkaksi vesiputousta yhdeltä ainoalta
paikalta.

Kasvillisuus oli villiä ja rehevää tässä villissä maassa. Siellä,
oli pähkinäpuumetsiä, koa- ja kolea-puumetsiä. Siellä kasvoi eräs
ohia-ai-niminen puulaji, minkä hedelmät, punaiset vuoriomenat, olivat
pehmeitä, mehukkaita ja ihanan makuisia. Villejä banaanikasveja oli
kaikkialla; niitä oli takertunut solien seinämiin, ja ne taipuivat
kypsien hedelmiensä painosta ja sulkivat siten toisinaan tiemme.
Ja metsässä lainehti kokonainen meri elävää vehreyttä tuhansia
köynnöskasvilajeja. Jotkut huojuivat korkealla ilmassa muodostaen
ylimpäin oksain varaan koristeellisia verkkokudelmia, toiset
kiemurtelivat kuin käärmeet puiden rungoilla. Eräs niistä — ei-ei —
mikä muistutti lähinnä köynnöspalmua, pujottelihe paksuine runkoineen
oksalta oksalle ja puusta puuhun näyttäen tahtovan tukahduttaa tukensa.
Tästä vihreästä valtamerestä kohottivat korkeat saniaispuut isoja,
siroja ja kauniita lehviään, ja lehua-puu upeili tulipunaisilla
kukillaan. Köynnöskasvien alapuolella oli ääretön määrä merkillisiä
heleävärisiä kukkasia ja yrttejä, jollaisia Yhdysvalloissa on tottunut
näkemään kasvitieteellisissä puutarhoissa. Mauin "oja-alue" ei
oikeastaan olekaan enempää eikä vähempää kuin mahtava kasvitieteellinen
puutarha. Jok'ainoa tunnettu saniaismuunnos kasvaa siellä ja sitäpaitsi
lukuisasti tuntemattomia muunnoksia — ihanan ihanista "neidonhiuksista"
karkeihin ja saaliinhimoisiin "hirvensarviin", mitkä ovat kaikkien
metsänkulkijain kauhistuksena, koska ne sotkeutuvat toisiinsa viiden,
kuuden jalan paksuisiksi selvittämättömiksi seinämiksi ja tukkeavat
laajoja alueita.

Sitä ratsastusta! Kesti kaksi päivää ennen kuin saavuimme tasaisemmille
maisemille ja kunnolliselle ajotielle, minkä jälkeen lennätimme laukkaa
lähtöpaikkaamme. Oli kyllä julmaa ratsastaa laukkaa hevosillamme niin
pitkän ja vaivalloisen matkan lopussa — mutta niiden hillitseminen oli
turhaa — saimme siitä vain kätemme rakoille. Sellaisia hevosia kasvaa
Haleakalan rinteillä. Karjatalolla oli suuret juhlat. Päämme päällä
Ukiukiu ja Naulu kävivät raivoisaa taisteluaan, ja korkealla niiden
yläpuolella auringon paisteessa kohosi Haleakalan mahtava huippu.




8

Poikki etelämeren


"Havaiji-saarilta Tahitille. — On hyvin vaikea suorittaa tätä matkaa
pasaatituulten alueen poikki. Valaanpyytäjien ja muiden mielestä
on tavattoman vaikeata päästä Tahitille Havaiji-saarilta. Kapteeni
Bruce selittää, että aluksen on purjehdittava pohjoista kohden
siksi, kunnes saa 'mukavan' tuulen, ja vasta sitten suunnattava
kulkunsa määräpaikkaan. Purjehtiessaan mainittujen paikkojen välillä
marraskuussa 1837 hän ei matkalla etelään lainkaan tavannut vaihtelevia
tuulia lähellä päiväntasaajaa eikä hän kyennyt millään pääsemään itään."

       *       *       *       *       *

Näin sanotaan Eteläisen Tyynen meren purjehdusohjeissa, eikä
niissä sanotakaan mitään muuta siitä asiasta. Ei sanaakaan enempää
opastukseksi uupuneelle merenkulkijalle, jotta tämä osaisi suorittaa
pitkän matkansa pasaatituulialueen poikki, eikä ainoatakaan sanaa
siitä, miten matkata Havaijilta Marquesas-saarille, mitkä sijaitsevat
suunnilleen kahdeksansataa peninkulmaa Tahitin koillispuolella ja
minne juuri sen tähden on vielä paljon vaikeampi päästä. Luulen tämän
ohjeiden vaillinaisuuden johtuvan siitä, ettei milloinkaan ole ajateltu
purjelaivojen pyrkivän niin mahdottomalle reitille. Mutta mahdottomuus
ei säikyttänyt Snarkia — pääasiallisesti sen tähden, ettemme olleet
lukeneet esittämääni pikku pykälää purjehdusohjeista ennen kuin jo
olimme aloittaneet matkan. Lähdimme Hilosta, Havaijilta, lokakuun
7:ntenä päivänä ja saavuimme Nukahivalle, eräälle Marquesas-saarelle,
joulukuun 6:ntena päivänä. Näiden paikkojen välimatka on kaksituhatta
peninkulmaa linnuntietä, mutta purjehdimme todellisuudessa vähintään
neljätuhatta peninkulmaa selviytyäksemme taipalesta, mikä kerta
kaikkiaan osoittaa, ettei kahden paikan lyhyin väli aina ole suora
viiva. Jos olisimme suunnanneet matkamme suoraan Marquesas-saarille,
olisimme luultavasti saaneet purjehtia viisi- tai kuusituhatta
peninkulmaa.

Yhden varman päätöksen olimme tehneet — emme kulkisi päiväntasaajan
poikki 130:nnen läntisen pituusasteen länsipuolelta. Sillä _siitä_
riippui kaikki. Jos purjehtisimme päiväntasaajan poikki mainitun
pituuden länsipuolitse ja kaakkoispasaati olisi "mukava", ajautuisimme
niin kauas tuulen alle Marquesas-saarista, että saattaisi käydä
aivan mahdottomaksi päästä niille. Meidän oli myöskin otettava
huomioon päiväntasaajavirta, mikä kulkee länteen kahdentoista, jopa
seitsemänkymmenenviiden peninkulman nopeudella päivässä. Olisimmepa
totisesti pahassa pälkäässä, jos joutuisimme määräpaikkamme alapuolelle
ja saisimme niin voimakkaan virran vastaamme! Niin minuuttiakaan,
sekuntiakaan emme saaneet olla 130:nnen läntisen pituusasteen
länsipuolella kulkiessamme päiväntasaajan poikki. Mutta koska
saatoimme odottaa kaakkoispasaatia viisi, kuusi astetta päiväntasaajan
pohjoispuolella — jolloin, jos tuuli puhaltaisi kaakosta tai
eteläkaakosta, meidän olisi pakko purjehtia etelälounaisen suuntaan
meidän piti ohjata itään päiväntasaajan ja kaakkoisten pasaatituulten
pohjoispuolitse, kunnes saapuisimme ainakin 128:nnelle läntiselle
pituusasteelle.

Tässä yhteydessä sietää mainita, että seitsenkymmenhevosvoimainen
koneemme ei tapansa mukaan toiminut, niin että olimme kokonaan tuulista
riippuvaisia. Suurveneemme kone oli myöskin käyttökelvoton. Ja
koneasiain puheena ollen on parhainta saman tien tunnustaa, että pieni
viisihevosvoimaisemme — minkä piti hoitaa valaistus ja pumput — oli
niin ikään raajarikkona...

Matkamme näytti kyllä helpolta merikartalla. Tuossa oli Hilo, ja tässä
oli matkamme päämäärä, 128. läntinen pituusaste. Koillispasaatituulessa
saatoimme purjehtia suoraviivaisesti näiden paikkojen vähin. Mutta
pahimpia pasaatituulipulmia on se, ettei milloinkaan täsmälleen
tiedä, millä kohtaa ne tapaa, eikä sitä, mihin suuntaan ne tulevat
puhaltamaan, toisin sanoen: ovatko ne "mukavia" vai "epämukavia".
Kohtasimme koillispasaatin aivan Hilon sataman edustalla, mutta
tuulen heittiö puhalsi liiaksi idästä. Ja sitten tuli pohjoinen
päiväntasaajavirta vyöryen länteen mahtavana kyminä. Lisäksi pieni
alus ei kykene purjehtimaan hankatuuleen korkeassa vasta-aallokossa.
Se ponnahtelee ylös alas paikoiltaan pääsemättä. Purjeet ovat
pingollaan, suojanpuolinen laita painuu vähän väliä veden alle, alus
keikkuu, kieppuu ja hyppelehtii, mutta siinä onkin kaikki. Kohta kun
se syöksähtää eteenpäin, se törmää vesivuoreen ja pysähtyy. Snarkille
kävi sen pienen koon, "epämukavan" pasaatituulen ja päiväntasaajavirran
takia niin, että teimme pitkän mutkan etelään. Ei sillä lailla, että
Snark olisi kulkenut suoraan etelään, ei kylläkään. Mutta pääsimme
itään surkean vähän. Lokakuun 11:ntenä päivänä aluksemme pääsi
neljäkymmentä peninkulmaa itään — lokakuun 12:ntena päivänä viisitoista
peninkulmaa — 13:ntena päivänä se ei päässyt yhtään peninkulmaa itään
— 14:ntenä päivänä se pääsi kolmekymmentä peninkulmaa — 15:ntenä
kaksikymmentä — 16:ntena yksitoista — ja 17:ntenä päivänä Snark aivan
todella painui neljä peninkulmaa länteen. Viikossa siis sataviisitoista
peninkulmaa itään, mikä merkitsee kuuttatoista peninkulmaa päivää
kohden. Ja Hilon pituudelta 128:nnelle läntiselle pituusasteelle on
kaksikymmentäseitsemän astetta eli noin tuhatkuusisataa peninkulmaa.
Päivän saavutuksen ollessa kuusitoista peninkulmaa menisi siis sata
päivää tämän taipaleen purjehtimiseen. Ja lisäksi oli lähin päämäärämme
128:nnella läntisellä pituusasteella viisi astetta päiväntasaajan
pohjoispuolella, jotavastoin Nukahiva on yhdeksän astetta
päiväntasaajan eteläpuolella ja kaksitoista astetta lännempänä.

Meillä oli jäljellä yksi ainoa mahdollisuus — pyrkiä etelään pois
pasaatituulesta vaihtelevain tuulten alueelle. On kyllä totta, että
kapteeni Bruce "ei matkalla etelään lainkaan tavannut vaihtelevia
tuulia" ja että hän "ei kyennyt millään pääsemään itään". Mutta
meillä ei ollut mitään muuta keinoa valittavana, ja rukoilimme
taivaalta parempaa onnea kuin hänellä oli ollut. Vaihtelevien tuulten
vyöhyke on pasaatituulten ja tyventöalueen välillä. Oletetaan, että
ne ovat tyventöalueen kuuman ilman synnyttämiä tuulivirtauksia,
mitkä nousevat korkealle pasaatituulten vastasuuntaan ja vähitellen
painuvat valtameren pinnalle milloin missäkin. Ja ne puhaltavat
— milloin missäkin! Sillä ne ovat ahtautuneina pasaatituulten ja
tyventövyöhykkeen väliin ja näiden alue vaihtelee joka päivä ja joka
kuukausi.

Jouduimme vaihteleviin tuuliin 11:nnellä pohjoisella leveysasteella
ja pysyttelimme hellittämättömästi sillä leveydellä. Eteläpuolellamme
oli tyventövyöhyke, pohjoispuolellamme koillispasaatituuli, mikä
ei tahtonut puhaltaa koillisesta. Päivä seurasi päivää, ja aina ne
tapasivat Snarkin jostakin yhdennentoista leveyspiirin lähettyviltä.
Vaihtelevat tuulet olivat totisesti epävakaisia. Heikko vastatuuli
saattoi kuolla ja jättää meidät keikkumaan tuulen tuntumattomiin
kahdeksi vuorokaudeksi. Sitten saattoi taas herätä henkiin heikko
vastatuuli, kestää kolme tuntia ja jättää meidät jälleen aivan tuuletta
kahdeksi vuorokaudeksi. Mutta sitten — heleijaa! — tuli virkeä tuuli
— ihana virkeä tuuli! — lännestä ja ajoi Snarkia eteenpäin purjeet
saksattuina, vanavesi kuohuen ja lokinuora pingollaan. Puolen tunnin
kuluttua se huoahti vaivalloisesti pari kertaa ja heitti henkensä.
Sellaista tapahtui alinomaisesti. Olimme täynnä toivoa joka kerta,
kun saimme suotuisan tuulenhenkäyksen, mikä kesti viittä minuuttia
kauemmin. Mutta tuulahdukset tukahtuivat kohta.

Oli sentään poikkeuksiakin. Kunhan vaihtelevien tuulten vyöhykkeessä
ollessaan odottaa kyllin kauan, niin täytyy lopultakin jotakin
tapahtua, ja meillä oli niin runsaasti ruokavaroja ja vettä, että
saatoimme aivan hyvin odottaa. Lokakuun 26:ntena päivänä Snark kulki
toden totta satakolme peninkulmaa itään, ja puhelimme tapauksesta
sitten monet päivät. Kerran saimme pienen myrskyn etelästä, mikä
puhalsi itsensä tyhjiin kahdeksassa tunnissa, mutta auttoi meitä
seitsemänkymmentäyksi peninkulmaa itään vuorokaudessa. Ja juuri sen
viimeisillään henkäillessä tuli uusi tuulispää pohjoisesta — aivan
päinvastaiselta suunnalta — ja riepotti meitä itään vielä yhden asteen.

Vuosikausiin ei ainoakaan purjealus ollut havitellut tälle tielle,
ja saimmekin selvästi havaita purjehtivamme keskellä Tyynen meren
autiointa autiutta. Niinä kuutenakymmenenä päivänä, mitkä matka kesti,
emme nähneet yhtä ainoata purjetta emmekä ainoatakaan höyrylaivan
savua kohoavan taivaanrannalta. Avuttomaksi joutunut alus saattaisi
ajelehtia niillä autioilla ulapoilla kymmenen sukupolven ajan saamatta
apua. Pelastuksen toivoa olisi ainoastaan sikäli, mikäli se kohtaisi
sellaisen aluksen kuin Snark, ja Snark taas sattui joutumaan taipalelle
pääasiallisesti sen tähden, että matka oli aloitettu ennen kuin
matkamiehet olivat lukeneet erään määrätyn purjehdusohjeitten pykälän.
Kun seisoi Snarkin kannella, oli seisojan silmästä näköpiirin rajaan
suoraviivaisesti kolme ja puoli peninkulmaa. Sen ympyrän halkaisija,
minkä keskustassa valtamerellä olimme, oli siis seitsemän peninkulmaa
pitkä. Koska aina olimme keskustassa ja lakkaamatta liikuimme
johonkin suuntaan, näimme paljon sellaisia ympyröitä. Mutta kaikki
olivat toistensa kaltaisia. Pensaspeittoiset pikku saaret, harmaat
vuorenhuiput, valkoisten purjeitten välähdykset eivät kertaakaan
häirinneet näköalan yhdenmukaisuutta. Pilviä vain tuli ja meni,
kohosi ympyrän piirin takaa, ajelehti yli sen avaran pinnan ja katosi
vastakkaisella puolella piirin taakse.

Maailma häipyi häipymistään sitä mukaa kuin viikot vierivät. Se
katosi katoamistaan, kunnes vihdoin ei enää ollut jäljellä muuta kuin
Snarkin pieni maailma, mikä seitsemine sieluineen purjehti mitatonta
merta. Muistomme suuresta ulkomaailmasta olivat kuin unen kangastuksia
edellisestä elämästä, minkä olimme eläneet jossakin ennen Snarkille
syntymistämme. Kun olimme jonkin aikaa olleet vailla tuoreita
vihanneksia, puhuimme sellaisista seikoista suunnilleen samalla
tavalla kuin olin kuullut isäni puhuvan eräästä nuoruutensa aikaisesta
omenalajista, joka sittemmin oli kadonnut. Ihminen on olosuhteihin
tottuva eläin, ja me olimme täydellisesti sellaisia. Mielestämme kaikki
aluksella oli kuten pitikin, ja jos joku olisi väittänyt päinvastaista,
se olisi herättänyt hämmästystä ja pahennusta.

Ulkomaailma ei voinut millään tavalla tunkeutua Snarkille. Sinne ei
tullut päivällisvieraita. Sähkösanomat ja itsepäiset puhelinsoitot
eivät häirinneet yksityiselämäämme. Meillä ei ollut minkäänlaisia
sopimuksia täytettävänä, meidän ei tarvinnut kiiruhtaa junille, eikä
meillä ollut aamulehteä, joiden ääressä tuhlata aikaa saadakseen
tietää, mitä oli tapahtunut puolelletoistatuhannelle miljoonalle
kanssaihmisellemme.

Mutta meillä ei ollut ikävä. Pikku maailmamme meno oli järjestettävä,
ja toisin kuin maapalloa piti meidän maailmaamme ohjata sen matkalla
valtameren autiossa kaikkeudessa. Lisäksi meidän oli kamppailtava
kosmillisia häiriöitä vastaan, jollaiset eivät rasita maapalloa
sen kitkattomalla radalla tuulettomassa avaruudessa. Ainoanakaan
silmänräpäyksenä emme tietäneet, mitä tapahtuisi seuraavana. Meillä oli
totisesti pirteätä vaihtelua. Kerron siitä esimerkin...

Eräänä aamuna vapautin Hermanin ruorista ja ryhdyin itse sitä hoitamaan.

"Itäkoillinen", ilmoitti hän suunnan. "Snark on kahdeksan piirua
kurssista eikä tottele peräsintä."

Se ei tosiaankaan ollut ihmeellistä. Ei ole olemassa alusta, mikä
tottelisi peräsintä niin ehdottomassa tyvenessä.

"Hetkinen sitten henkäili hiukan — ehkäpä alkaa uudestaan", sanoi
Herman toivorikkaasti ennen kuin meni kannen alle nukkumaan.

Mesaani on reivattu ja hyvästi sidottu. Yö olisi — aluksen alituisesti
keikkuessa ja tuulen ollessa aivan tuntumattomissa — ollut liian
kauhea, jos se olisi saanut lakkaamatta hangata mastoa, tempoa
kaijeja ja kuutteja ja pitää jymeätä läiskettään tyynessä ilmassa.
Mutta suurpurje on yhä ylhäällä, ja taakifokki, liivari ja ajopurje
paukahtelevat ja läiskähtelevät joka kerta, kun alus tekee uuden
keikahduksen. Jok'ainoa tähti tuikkii. Umpimähkään väännän ruorin
tiukasti päinvastaiseen suuntaan kuin missä se oli Hermanilla ja sitten
nojaudun taaksepäin ja tuijotan tähtitaivaalle. Minulla ei ole muuta
tekemistä. Ei voi mitään purjealukselle, kun se kieppuu täydellisessä
tyvenessä.

Silloin tunnen yhtäkkiä heikon henkäyksen poskellani, niin heikon, että
tuskin ennätän huomata sitä, kun se jo on lakannut. Mutta se toistuu
kerran ja kaksikin, kunnes rupeaa puhaltamaan oikea ja selvä tuuli.
Millä tavalla Snarkin purjeet saavat siitä tunnon, en tiedä, mutta ne
saavat, aluskin tuntee sen, sillä kompassilevy alkaa hitaasti kääntyä
kompassikaapissa. Oikeastaan se ei lainkaan liiku. Maan magneettisuus
pitää sitä paikallaan, ja Snark se kääntyy herkkätuntoisen laitteen
ympäri, mikä uiskentelee spriillä täytetyssä umpiastiassa.

Snark on palannut oikeaan suuntaansa. Tuuli voimistuu vähän. Snark
tuntee sen paineen ja kallistuu hiukan. Kevyitä usvapilviä ajelehtii
yläpuolellamme, ja näen tähtien katoavan. Pimeys laskeutuu tiheänä
ympärilleni, ja viimeisen tähden sammuttua se on niin lähellä minua,
että tuntuu siltä, kuin voisin koskettaa sitä kummaltakin puoleltani.
Kumartuessani eteenpäin ikäänkuin tunnen sen kasvoillani. Tuulenpuuska
seuraa toistaan, ja olen iloinen siitä, että mesaani on reivattu.
Puksis! Sepä sysäys! Snark kallistuu niin kovasti, että laita on
veden alla ja koko valtameri vyörähtää kannelle. Puolikymmentä
sellaista puuskausta saa minut toivomaan, että myös liivari ja
ajopurje olisivat reivatut. Aallokko kasvaa, tuulenpuuskaukset
yltyvät ja tihenevät, ja ilma tuntuu kostealta. On aivan hyödytöntä
tuijottaa tuuleen. Pimeyden muuri seisoo käsivarren pituuden päässä.
Mutta en voi kumminkaan olla tähyämättä ja tunnustelematta puuskien
voimaa, joille Snark on nyt alttiina. Tuulen taholla on jotakin
uhkaavaa ja pahaenteistä, ja minusta tuntuu, että jos tuijotan sinne
kyllin kauan ja kyllin tarkasti, niin pääsen selville siitä. Turha
tunne. Kahden tuulenpuuskauksen väliaikana jätän ruorin ja hyökkään
kajuutan portaille, missä raapaisen luita muutamalla tikulla ja
katson ilmapuntaria. Sillä on ilmoitus: 29-90. Herkkä laite ei kykene
saamaan selkoa ilmassa vallitsevasta rauhattomuudesta, mikä ilmaisee
olemassaolonsa murahtelemalla kumein kurkkuäänin köysistössä. Palaan
ruoriin juuri parhaiksi ottamaan vastaan uutta tuulenpuuskausta, mikä
on kaikkia entisiä ankarampi. No, hyväpä näin — meillä on tuulta
tarpeeksi, ja Snark on oikeassa suunnassaan ja puskee itäänpäin. Se
ainakin on hyvä juttu.

Liivari ja ajopurje hermostuttavat minua, ja toivon, että ne olisi
reivattuina. Snarkin olisi silloin parempi olla. Tuuli puskee
puuskauksittain, ja hajanaiset sadepisarat pieksävät kuin rakeet. Olen
vakuuttunut siitä, että minun on kutsuttava joka mies kannelle; mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä ajattelen, että voin kyllä odottaa vielä
hetken. Kenties puuskaukset lakkaavat, ja silloin olen herättänyt
heidät turhan vuoksi. On parempi antaa heidän nukkua. Annan Snarkin
kiitää, ja pimeydestä tulvahtaa kokonainen vedenpaisumus sadetta, mitä
seuraa ankara tuuli. Mutta sitten kaikki äkkiä helpottaa, kaikki —
paitsi pimeys, ja olen iloissani siitä, etten ole herättänyt muita.

Kohta kun tuuli hiltyy, alkaa merenkäynti kiihtyä. Aallonharjat
myllertävät ja aluksemme heittelehtii kuin korkki vedessä. Sitten
tuulenpuuskaukset ryntäävät pimeydestä entistä kiivaammin ja
raivokkaammin. Kunpa vain tietäisin, mitä tuulenpuolinen pimeys hautoo
mielessään! Snark on kovan paineen alaisena, ja suojanpuolinen laita
on useammin veden alla kuin sen yläpuolella. Tuuli paisuu ja yltyy.
Nyt jos milloinkaan on aika herättää muut. Minä teen sen, on luja
päätökseni. Mutta sitten tulee jälleen sadekuuro ja tuuli asettuu,
ja jätän heidät nukkumaan. Mutta on sangen yksinäistä siinä ruorin
ääressä, missä ohjaan pientä maailmaamme vihuri-ilman ja pimeyden läpi.
Ja on sangen vastuunalaista olla yksinään pienessä maailmassa vaaran
hetkinä. Vavahdan sitä vastuuta, kun puuskaset hyökkäävät uudelleen ja
aallokko vyöryy laitaa vasten kannelle tulvehtien. Suolainen vesi tuntuu
ihmeellisen lämpöiseltä kastellessaan ruumiini ja pärskähtäessään
ilmaan aavemaisia fosforivaloja välähdellen. Nyt kutsun kaikki kannelle
purjeita vähentämään! Miksi heidän pitäisi nukkua? Teen narrimaisesti
epäröidessäni!...Järkeni on joutunut ristiriitaan sydämeni kanssa.
Sydän se sanoi: "Anna heidän nukkua!" Niin — kyllä sentään järkenikin
on tukenut sitä ratkaisua. Mutta nyt on järjen saatava ratkaista —
ja parhaillaan päätöstä tehdessäni tuuli talttuu jälleen. Merimiehen
ammatissa ei auta murehtia ruumiin mukavuudesta, aprikoin järkevästi.
Mutta tahdon nyt ensin tutkailla seuraavaa puuskasarjaa — ja sitten
herätän miehistön... Oikeastaan onkin järkeni kaiken takana: se tutkii
tutkimistaan, mitä Snark kykenee kestämään, kiusauksen vallassa
odottaen hetkeä, jona kutsua joka mies kannelle, ennenkuin sää vieläkin
pahenee.

Sitten päivä sarastaa harmaana ja kalseana pilvikatoksen läpi. Sen
valo valahtaa kuohuvalle merelle, mikä siellä täällä tasoittuu
säännöllisesti toistuvien, yltyvien tuulenpuuskausten paineesta.
Sitten tulee sade, täyttää aallonpohjat maidonvalkoisella savulla ja
pieksää lakoon laineet, mitkä taas puolestaan vain odottavat tuulen
talttumista ja sateen lakkaamista kuohahtaakseen entistä hurjempaan
raivoon. Miehet tulevat kannelle, heidän lepoaikansa on lopussa. Heidän
joukossaan on myös Herman, jonka leveä unihymy osoittaa, että saamamme
tuuli on hänelle mieleen. Jätän ruorin Warrenin hoitoon ja aion
laskeutua kannen alle, mutta pysähdyn pelastamaan keittiön savutorvea,
mikä on joutunut tuuliajolle. Olen paljasjaloin, ja varpaani ovat
erinomaisen harjaantuneet tarrautumaan kiinni alustaansa, mutta kun
laita äkkiä hautautuu vihreään, kuohuvaan hyökyyn, istun ykskaks
lainehtivalla kannella, ja Herman ihmettelee oikein hyvätuulisesti,
miksi juuri sellaisen istumapaikan valitsin. Sitten seuraa uusi
keikahdus, ja silloin hän on samalla tavalla istuallaan, odottamattaan,
tarkoittamattaan. Snark kohoaa ja paiskautuu toiselle kyljelleen,
kansi saa uuden huuhtelun, ja Herman ja minä takerrumme keittiömme
kallisarvoiseen savutorveen, mutta hyöky huuhtoo meidät suojapuolen
pyykatteihin. Senjälkeen jatkan matkaani kannen alle, ja saatteita
vaihtaessani kasvoilleni leviää tyytyväinen irvistys — Snark tekee
taivalta itään!

Ei, meillä ei ole lainkaan yksitoikkoista. Kun olimme päässeet itään
126:nnelle läntiselle pituusasteelle saakka, jätimme vaihtelevien
tuulten alueen ja suuntasimme etelään tyventövyöhykkeen poikki,
missä tuuli totisesti oli niukalla. Käytimme hyväksemme jok'ainoata
hengähdystä, mutta saimme usein olla iloisia, jos pääsimme eteenpäin
kaksikymmentä peninkulmaa yhtä monessa tunnissa. Ja kuitenkin
saatoimme sellaisen päivän kuluessa kohdata kymmenkunta vihuria ja
ympärillämme saattoi olla niitä vielä enemmän. Oli otettava huomioon,
että jokainen sellainen vihuripää voi koitua mahtavaksi nuijaniskuksi,
mikä musertaisi Snarkin. Toisinaan meihin iski vihurien keskusta,
toisinaan siipi, emmekä koskaan tietäneet, milloin ja millainen isku
meidät tapaisi. Myrskynpuuska, mikä täytti puolet taivasta ja kiiti
suoraan kohti meitä, saattoi hyvin usein jakaantua kahteen osaan, mitkä
kulkivat kummaltakin puoleltamme nykäisemättäkään meitä. Sitävastoin
voi pieni puuskaus, mikä näytti aivan viattomalta, sellaiselta, ettei
siihen muka mahtunut enempää kuin ammeellinen vettä ja puoli kiloa
tuulta, aivan äkkiä kasvaa mahtavaksi kooltaan, valaa päällemme
kokonaisen vedenpaisumuksen ja lähettää kimppuumme kumisevan myrskyn.
Myöskin oli sellaisia salakavalia vihureita, mitkä ylen komeasti
pyyhälsivät ohitsemme ja sitten hiipivät takaapäin niskaamme. Tapahtui
sellaistakin, että kaksi vihuria tuli samalla kertaa — yksi kummaltakin
puoleltamme — ja saimme töytäyksen molemmilta. Myrsky väsyy muutamassa
tunnissa, mutta niin ei ole vihurien laita. Tuhannes niistä on
purjehtijalle yhtä mielenkiintoinen kuin ensimmäinen, ehkäpä vielä
mielenkiintoisempikin. Vain maallikko väheksyy niitä. Mutta se, joka on
ollut tuhannen vihurin tiellä, ymmärtää kunnioittaa. Hän tietää, mitä
ne kykenevät tekemään.

Tyventövyöhykkeessä sattui matkamme huomattavin tapaus. Marraskuun
20:ntena päivänä havaitsimme, että tapaturmaisesti olimme menettäneet
enemmän kuin puolet vesivarastostamme. Ja kun silloin olimme olleet
neljäkymmentäkolme päivää merellä Hilosta lähtömme jälkeen, ei
varastomme suinkaan ollut suuri. Enemmän kuin puolen menettäminen
oli suorastaan uhkaava onnettomuus. Hyvin tarkasti säästäen jäljellä
oleva vesi saattoi riittää kahdeksikymmeneksi päiväksi. Mutta olimme
tyventövyöhykkeessä ja oli mahdotonta sanoa, missä kaakkoispasaati oli
tai missä sen tapaisimme.

Juomavesipumppu pantiin heti lukkoon, ja vettä jaettiin vain
kerran päivässä. Kukin meistä sai tuopillisen henkilökohtaista
tarvetta varten, ja kokille mitattiin kahdeksan kertaa niin paljon.
Ja nyt tulemme tilanteen sielulliseen puoleen. Veden puute oli
tuskin huomattu, kun aloin tuntea polttavaa janoa. Minusta tuntui
siltä, kuin en olisi ollut niin janoinen koko elämäni aikana. Sen
pienen vesimäärän, mikä tuli osalleni, olisin voinut juoda yhdellä
siemauksella, ja minun piti ankarasti ponnistaa tahtoani, jotten
tekisi sitä. Enkä ainoastaan minä joutunut sellaista kokemaan. Kaikki
puhuimme vedestä, ajattelimme vettä ja näimme nukkuessamme unta
vedestä. Tutkimme merikarttaa mahdollisesti löytääksemme joitakuita
saaria, joille olisimme voineet suunnata matkamme hädän tullen,
mutta sellaisia ei ollut. Marquesas-saaret olivat lähimmät. Ja ne
olivat päiväntasaajan toisella puolella — ja myös tyventövyöhykkeen
toisella puolella, mikä teki seikan vielä pahemmaksi. Olimme 3:nnella
pohjoisella leveysasteella, ja Marquesas-saaret sijaitsevat 9:nnellä
eteläisellä — toistatuhatta peninkulmaa pitkä välimatka. Sitäpaitsi
Marquesas-saaret olivat suunnilleen neljätoista astetta lähempänä
meidän pituusastettamme. Ihana asema kouralliselle ihmisiä, jotka
kärsivät vedenpuutetta valtamerellä troopillisen tyvenen kuumuudessa!

Pingoitimme jöölinkejä kummallekin laidalle suur- ja mesaanirikin
vähin. Niihin kiinnitimme ison aurinkotelttamme ja vedimme sen
kaijeilla koholle perältä, niin että kaikki sen päälle keräytyvä
sadevesi valuisi keulaan koottavaksi. Silloin tällöin näimme
sadekuurojen viilettävän pitkin merta. Koko päivän odotimme niitä,
milloin paapuurin, milloin tyyrpuurin puolelta, milloin edestäpäin,
milloin takaa. Mutta ainoakaan ei tullut niin lähelle, että olisimme
saaneet hiukankaan sadetta. Iltapäivällä näimme mahtavan kuuron tulevan
suoraan meitä kohti. Se täytti koko taivaanrannan lähestyessään, ja
näimme, mitenkä se valoi määrättömiä vesipaljouksia suolaiseen mereen.
Aurinkotelttaa kallistettiin aivan erikoisesti, ja sitten — odotimme.
Warren, Martin ja Herman muodostivat hyvin hartaan ryhmän. Pidellen
kiinni rikistä ja notkeasti seuraten aluksen liikkeitä he innokkaasti
tuijottivat lähestyvää sadekuuroa. Jännitys, levottomuus ja toivo
ilmeni heidän asennoistaan ja eleistään. Heidän vierellään riippui
kuiva ja tyhjä aurinkopurje, ja heidän koko joustavuutensa ikäänkuin
katosi ja he ikäänkuin lyyhistyivät kokoon, kun sadepilvi jakautui
niin, että toinen puoli sivuutti meidät keulan edestä ja toinen perän
takaa.

Mutta illalla tuli sade. Martin, jonka sielullinen jano oli pakottanut
jo aikaisin päivällä juomaan vesiosuutensa, asetti silloin suunsa
aurinkopurjeen liepeelle ja joi niin syvin siemauksin, etten ole
moisia milloinkaan muulloin nähnyt. Kallisarvoinen vesi virtasi
ämpäreihimme, ja parissa tunnissa olimme saaneet kootuksi säiliöihimme
satakaksikymmentä gallonaa. Merkillistä, ettemme kohdanneet ainoatakaan
sadekuuroa koko loppumatkallamme Marquesas-saarille. Jos edellä
mainittu sade olisi mennyt ohitsemme, olisi juomavesipumppumme
saanut olla lukossa, ja meidän olisi ollut pakko käyttää runsas
bensiinivarastomme meriveden tislaamiseen.

Myöskin kaloista meillä oli paljon vaihtelua. Ei tarvinnut kurkotella
saalista etäältä, sitä oli aivan aluksemme kupeella. Tarvittiin vain
vahvaan nuoraan kiinnitetty-, iso teräskoukku, missä oli valkoinen
riepu syöttinä — ja silloin sai makrilleja, joiden paino vaihteli
kymmenestä kahteenkymmeneenviiteen naulaan. Sellaiset bonito-nimiset
makrillit elävät lentokaloista, ja sentähden väkäkoukku-herkku on
niille outoa. Ne iskevät syöttiin tavattoman ahnaasti, ja niiden
silloin tekemää ensimmäistä hyppäystä ei niitä kerrankaan pyydystänyt
milloinkaan unohda. Bonitot ovat lisäksi oikeita kannibaaleja. Kohta
kun joku niistä on tarttunut koukkuun, toverit karkaavat sen kimppuun.
Monta kertaa vedimme kannelle kalan, jolla oli teekupin kokoisia
vereksiä haavoja.

Kokonainen bonito-armeija, mihin kuului useita tuhansia yksilöitä,
seurasi meitä yötä päivää neljättä viikkoa. Snarkin avulla ne
harjoittivat oikeata suurpyydystystä — levittivät tuhoa ja kuolemaa
kautta valtameren puolen peninkulman levyisellä ja tuhannenviidensadan
peninkulman pituisella alalla. Ne kiitivät eteenpäin kummallakin
puolella meitä ja ahdistivat ahnaasti lentokaloja, joita aluksemme
säikytti liikkeelle. Ja sen jälkeen kuin ne takanamme olivat
saalistaneet suurimman osan lentokaloista, joiden ilmaretkiään
toistamalla oli onnistunut pelastua vihollisten ensimmäisiltä
hyökkäyksiltä, ne riensivät jälleen ympärillemme. Katsoipa milloin
tahansa vanaveteen, niin näki niiden hopeanhohteisia selkiä
välähtelevän aivan pinnasta jok'ainoalla aallolla. Kun ne olivat
syöneet kyllikseen, niistä oli ilmeisen nautinnollista pysytellä
Snarkin tai sen purjeiden varjossa, ja satakunta kalaa nähtiin
alituisesti liukumassa siinä laiskasti eteenpäin, ikäänkuin
vilvoittelemassa kiihkeän pyydystyksen jälkeen.

Lentokala poloisia! Pelastuakseen joutumasta ahdistavien bonitojen
ja kultamakrillien kitoihin ne tekivät pitkiä ilmaretkiä, mutta
varuillaan olevat lokit karkoittivat ne takaisin veteen. Niillä ei
ollut minkäänlaista pakopaikkaa taivaan kannen alla. Leikin vuoksi
lentokala ei lähde veden valtakunnasta. Silloin on kysymys elämästä
ja kuolemasta. Lakkaamatta näimme saman murhenäytelmän uudistuvan.
Lokki kaartelee nopeasti ja jyrkkämutkaisesti lennossaan. Silmäys sen
alapuolelle — ja näkee kultamakrillin selän, mikä hurjalla vauhdilla
viiltää veden pintaa. Aivan makrillin suun edestä välähtää hohtava
ja värisevä hopeasäde ilmaan — arka elollinen lentokone, jolla on
tuntoaisti, ohjauskyky ja joka rakastaa elämää. Lokki iskee, mutta
tuiskahtaa ohi, ja lentokone kohoaa kuin paperisuikale vastatuulessa,
käännähtää suorakulmaisesti ja liitää tuulen kantamaan. Mutta sen
alapuolella näkyy makrillin kuohuva vanavesi, ja veden peto seuraa,
tuijottaen ylöspäin suurilla silmillään, välkkyvää riistaansa, mikä
liikkuu toisessa elementissä kuin sen oma. Ylös ilmaan se ei voi
päästä, mutta se tietää erinomaisesti kokemuksesta, että lentokalan
on ennemmin tai myöhemmin palattava oikeaan maailmaansa, ellei joudu
lokin suuhun. Ja — silloin makrilli saa murkinan. Miten säälimmekään
siivekkäitä kalapoloisia... Oli surullista nähdä niin silmitöntä ja
veristä murhaamista. — Mutta yövartioaikoina, kun joku eksynyt pieni
lentokala puski suurpurjetta vasten ja putosi sätkytellen ja ilmaa
haukkoen kannelle, saatoimme hyökätä sen kimppuun yhtä kiihkeästi, yhtä
ahnaasti ja verenhimoisesti kuin kultamakrilli ja bonito konsanaan.
Sillä lentokala on totisesti aivan ihana herkkupala.

Haikalojakin saimme toisinaan isoilla, hienoihin kettinkeihin ja
pitkään köyteen kiinnitetyillä viehekoukuilla. Ja haikaloja seurasivat
luotsikalat ja monenmoiset muut loiseläimet. — Useat haikaloista
näyttivät oikeilta ihmissyöjiltä — niillä oli tiikerin silmät ja
kaksitoista riviä hampaita, mitkä olivat teräviä kuin partaveitset.
Sivumennen mainitsen päässeemme Snarkilla yksimielisyyteen siitä,
että olemme syöneet monia kalalajeja, joita ei voi verratakaan
tomaattisalaatissa tarjottuun haikalapaistokseen. Tyventövyöhykkeessä
saimme pari kertaa kalan, jota japanilainen kokkimme nimitti hakeksi.
Ja kerran saimme lusikkauistimella, mikä viiletti sadan metrin
pituisessa siimassa, käärmemäisen kalan, joka oli neljättä jalkaa
pitkä, mutta läpileikkaukseltaan ainoastaan kolme tuumaa, ja se
osoittautui sekä maultaan että tuoksultaan herkullisimmaksi kaikista
Snarkilla syömistämme kaloista.

Tervetullein lisä muonavarastoomme oli vihreä merikilpikonna, mikä
painoi runsaasti sata naulaa ja tarjoiltiin pöydässämme kaikissa
mahdollisissa ruokahalua kiihottavissa muodoissa — paistina,
liemikeittona, höystelihana ja vihdoin verrattomana curry-muhennoksena,
mikä houkutteli miehistön syömään riisiä enemmän kuin oikeastaan
olisi terveellistä. Saimme näkyviimme sanotun kilpikonnan tuulen alta
sen aivan rauhallisesti nukkuessa veden pinnalla keskellä kokonaista
uteliaiden kultamakrillien armeijaa. Se oli ilmeisesti todellinen
valtamerikilpikonna, sillä lähimpään maapaikkaan oli tuhat peninkulmaa.
Teimme käännöksen ja purjehdimme takaisin pyydystääksemme sen, ja
Herman iski atraimen sen päähän ja kaulaan. Kun se hinattiin kannelle,
ryömi kilpiluun rei'istä useita isoja krapuja. Snarkin miehistö selitti
yksimielisesti, kohta kun päästiin käsiksi seuraavaan ateriaan, että
he olivat valmiit kääntämään aluksen aivan milloin tahansa, jos tuli
kyseeseen kilpikonnan pyydystäminen.

Mutta kultamakrilli oli valtameren kalojen kuningas! Sen väri ei
ole juuri hetkeäkään samanlainen. Sen uidessa eteerisenä, himmeän
himmeänä taivaansinisenä ilmiönä siinä jo näkee ihmeellisiä
värisointuja. Mutta se ei ole vielä mitään verrattuna sen kaikkiin
värimahdollisuuksiin. Toisinaan se näyttää olevan vaaleanvihreä,
tummanvihreä tai fosforinvihreä. Toisen kerran se on sininen —
vivahdellen tummansinisenä, sähkönsinisenä, sinisen kaikissa asteissa.
Kun sen saa koukkuun, se muuttuu kullanväriseksi, keltaiseksi kuin
kulta, punaiseksi kuin kulta. Kun sen vetää kannelle, siinä näkee koko
väriasteikon vaihtelevan, siinä on käsittämättömiä sinisen, vihreän ja
keltaisen vivahduksia — ja sitten sen pinnan äkkiä peittää aavemainen
valkeus, missä on heleitä sinisiä pilkkuja, ja katselija näkee
hämmästyksekseen, että se on täplikäs kuin forelli. Sitten valkeus
katoaa, makrillissa kertautuu uudelleen koko väriasteikko, ja lopulta
se jää helmiäiskimmelteiseksi.

Intohimoisille kalastajille ei voi suositella jalompaa urheilua kuin
kultamakrillin pyydystäminen. Luonnollisesti sen tulee tapahtua
hienolla siimalla ja kelavavalla. Syötiksi sopii parhaiten lentokala,
kokonaisena. Bonitojen tavoin kultamakrilli elää lentokaloista, ja se
iskee syöttiin salaman nopeudella. Ensimmäisenä merkkinä nykäisystä
on se, että kela alkaa laulaa ja että siima juoksee sinkuen syvälle
veteen. Ennenkuin kalastaja sitten ennättää edes kokea levottomuutta
siitä, riittääkö siiman pituus, kala tekee kokonaisen sarjan korkeita
ilmahyppyjä. Kun se melkein varmasti on neljä jalkaa pitkä tai vielä
pitempi, on helppo käsittää, että niin uljaan saaliin taltuttaminen
on ylen ihanaa urheilua. Koukkuun tartuttuaan se muuttuu aina
kullanväriseksi. Korkeilla hypyillään se koettaa vapautua koukusta,
ja vavan hoitajan ja vastavetojen tekijän pitää joko olla raudasta
tai rappiolla, ellei hänen sydämensä lyö hurjasti, kun hän näkee
komean kalan kultapanssarin kimmeltävän, kalan kirmaillessa kuin orhi
jok'ainoalla ilmahypyllään. Pitäkää siima kohtalaisen kireällä! Ellei
niin tee, voi koukku yhtäkkiä mennä menojaan ja viedä parikymmentä
jalkaa siimaa mukanaan. Kun kala pidättelee, se tekee pian uuden
vapautumisyrityksen, minkä huippukohtana on uusi sarja korkeita
hyppyjä. Tällöin pyyntimies alkaa jo toden teolla olla huolissaan
siimansa vuoksi ja toivoa, että hänen kelassaan olisi yhdeksänsataa
jalkaa kuudensadan sijasta. Huolellisesti kalaa väsytellen saattaa
siima sentään riittää ja kestää, ja tunnin pituisen jännittävän
taistelun jälkeen saaliin voi iskeä kalakoukulla. Vedin Snarkin
kannelle kerran kultamakrillin, jonka pituus oli neljä jalkaa seitsemän
tuumaa.

Herman pyydysti niitä paljon arkipäiväisemmällä tavalla. Hän ei
tarvinnut sitä varten muuta kuin hienon nuoran ja kappaleen haikalan
lihaa. Nuora oli sangen vahva, mutta useammin kuin kerran hän
menetti sekä siimansa että kalansa. Eräänä päivänä makrilli vei
syötin, mikä oli Hermanin omaa tekoa, kiinnitetty neljään koukkuun.
Tunnin päästä saatiin kelavavalla kala, minkä sisältä halkaistaessa
löydettiin Hermanin koukut. Kultamakrillit, jotka seurasivat meitä
toista kuukautta, jättivät meidät päiväntasaajan pohjoispuolella, ja
senjälkeen emme nähneet ainoatakaan koko loppumatkallamme.

Sillä lailla kuluivat päivämme. Oli niin paljon puuhaa, ettei aika
milloinkaan käynyt pitkäksi. Ja vaikka meillä olisi ollut vain
nimeksi tekemistä, ei aika sentään olisi tuntunut pitkältä, niin
ihmeellisiä olivat meren ja taivaan maisemat — suurkaupungin paloa
muistuttavat päivänsarastukset sateenkaarten alla, mitkä ulottuivat
melkein taivaannapaan saakka — auringonlaskut, mitkä valoivat
purppuranhohteiseen mereen ruusunvivahteista valoaan, auringon kautta
taivaan ampuvien hajasäteiden loistaessa huikaisevassa sinessä. Päivän
kuumuuden kestäessä meri välkkyi ympärillämme kuin heleänsininen
silkki, missä tulinen auringonpaiste leimahteli. Ja kohta kun tuuli
hengähteli, poreili Snarkin perän alla maidonvalkea ja turkoosinsininen
aavekulkue — vaahto, mikä kuohahti joka kerta kun Snarkin runko
törmäsi aaltoon. Yöaikaan vanavesi hohti fosforivaloa, minkä synnytti
meduusaliman hankaus aluksemme laitoja vasten, ja syvällä vedessä
saattoi nähdä alituisessa liikkeessä ikäänkuin pyrstötähtiä, joilla
oli pitkät, aaltoilevat, tähtisumumaiset pyrstöt — siellä oli lauma
bonitoja, mitkä uivat hämmentyneessä meduusalimassa. Ja vähän väliä
välkehti pimeydessä kuin sähköliekkejä veden kalvosta — merkkejä
yhteentörmäyksistä huolettomien bonitojen kanssa, jotka hyökkäsivät
saaliinsa kimppuun aivan kokkapuumme alitse.

Purjehdimme itää kohden, ponnistelimme tyventövyöhykkeen läpi ja saimme
vihdoin virkeän, etelälounaisesta puhaltavan tuulen. Sillä lailla
olisimme voineet joutua kauas Marquesas-saarten länsipuolelle. Mutta
päivää myöhemmin, marraskuun 26:ntena, tuli mahtava myrskynpuuska, ja
tuuli paiskautui äkkiä kaakkoon. Siinä lopultakin oli pasaatituulemme!
Ei enää vihureita, pelkkää kaunista säätä, tasaista tuulta, hyvää
vauhtia purjeet pullistuneina. Pasaatituuli kääntyi kääntymistään,
kunnes se puhalsi suoraan koillisesta, ja me lasketimme yhtä mittaa
luoteeseen. Kymmenen päivää meni sillä tavalla, ja kello viisi aamulla
joulukuun 6:ntena päivänä näimme maata suoraan edessämme "ihan siinä
missä sen piti olla". Purjehdimme Ua-hukan suojapuolelle, sivuutimme
Nukahivan eteläkärjen ja samana iltana ponnistelimme raivokkaiden
sadekuurojen ja pikimustan pimeyden halki ankkuripaikkaan kapeaan
Taiohae-lahteen. Ankkuri solui pohjaan villivuohien määkiessä
kallioilla, ja ilma oli raskasta kukkien tuoksusta. Vaikea retkemme oli
suoritettu, kuusikymmentä päivää maasta toiseen pitkin autiota merta,
missä ei milloinkaan näe purjetta taivaanrannalla.




9

Kuoleman paratiisi


Idässä häämötti Ua-huka sadekuuron alta, mikä oli vähällä saavuttaa
Snarkin. Mutta pikku aluksemme, minkä isot purjeet olivat täynnä
pasaatituulta, oli nopeampi. Cape Martin, Nukahivan kaakkoisin
kärki, oli suoraan sivullamme, Comptroller Bay levisi eteemme, kun
kiidimme sinne johtavan leveän salmen läpi, ja siellä näkyi Sail Rock,
mikä pilkulleen muistuttaa Columbia Riverin lohenkalastusveneiden
priipurjeita.

"Miksikä tuota luulisitte?" kysyin Hermanilta.

"Se on kalavene, sir", vastasi hän tarkasti katseltuaan.

Mutta merikarttaan oli selvästi merkitty "Sail Rock".

Meidän mieltämme kiinnittivät kuitenkin enemmän Comptroller Bayn
mutkat. Silmämme tähysivät innokkaasti sen kolmea lahtea ja erikoisesti
keskimmäistä niistä, missä tihenevässä hämärässä näimme usvaisten
kukkulain kohoavan kahden puolen sisämaahan työntyvää laaksoa.
Miten usein olimmekaan tutkineet merikarttaa aina pysähtyen siihen
keskilahteen ja sen takana sijaitsevaan laaksoon — Typee-laaksoon.
"Taipi" sanottiin merikartassa, ja se oli aivan oikein, mutta minä
pidän joka tapauksessa parempana "Typee" nimeä ja kirjoitan aina:
Typee. Ollessani pieni poika luin kirjan, missä se nimi kirjoitettiin
niin. Kirja oli Herman Melvillen "Typee". Istuin monet tunnit
unelmoiden kirjan ääressä. Mutta mieltäni eivät askarruttaneet vain
unelmat. Tein silloin lujan päätöksen, että tapahtuipa mitä tahansa
matkustaisin minäkin Typeehen kohta, kun tulisin isoksi ja vahvaksi.!
Sillä halu päästä näkemään, miltä maailma näytti, oli silloin
heräämässä lapsentietoisuuteeni — halu, mikä sittemmin on johtanut
minut monille vieraille seuduille ja mikä ei milloinkaan minusta sammu.
Vuodet vierivät, mutta Typee-laakso ei unohtunut. Palattuani San
Franciscoon ensimmäiseltä pitkältä, seitsemän kuukautta kestäneeltä
merimatkaltani Pohjoiselta Tyyneltä mereltä oli mielestäni tullut sinne
lähdön hetki. Priki Galilee oli lähdössä Marquesas-saarille. Mutta
sen miehistö oli täysilukuinen, ja minä, joka olin jo täysinoppinut
matruusi ja niin nuori vielä, että ylpeilin siitä, tarjouduin
kajuuttapojaksi saadakseni tehdä pyhiinvaellusmatkani Typeehen.
Luonnollisesti Galilee olisi saanut purjehtia Marquesas-saarilta
kajuuttapojattaan, sillä toivoin tapaavani uuden Fayawayn ja uuden
Kory-Koryn. Epäilenpä, että Galileen kapteeni luki pakopäätökseni
silmistäni. Ehkä myös kajuuttapojan paikka oli jo määrätty toiselle.
Joka tapauksessa en saanut paikkaa.

Sitten kului vuosikausia lukemattomine suunnitelmineen, yrityksineen ja
pettymyksineen, mutta Typee ei minulta unohtunut — ja nyt seisoin oman
alukseni kannella ja katselin unelmieni päämäärän usvaisia ääriviivoja,
kunnes tuli myrskypuuska, mikä alkoi kiidättää Snarkia raivoisassa
sateessa. Suoraan edessämme näimme jotakin ja teimme peilauksen
Sentinel Rockista, jota jylisevät tyrskyt ympäröivät. Mutta sitten
sekin häipyi sateeseen ja pimeyteen. Purjehdimme kuitenkin Sentinel
Rockia kohti, luottaen siihen, että varmasti kuulisimme tyrskyjen
kohinan tietääksemme ajoissa kääntyä selville vesille. Meidän täytyi
ohjata sinne, meillä ei ollut muuta suunnan osoittajaa kuin tekemämme
peilaus, ja jos Sentinel Rock katoaisi meiltä, niin emme myöskään
osaisi Taiohae-lahteen ja meidän olisi pakko pysytellä vesillä koko
yön, mikä olisi kaikkea muuta kuin ihanaa, kun oli viettänyt autiolla
valtamerellä kuusikymmentä uuvuttavaa päivää ja kaipasi maankamaralle,
kun himoitsi hedelmiä ja — oli vuosikausia ikävöinyt näkemään Typeen
kaunista laaksoa.

Äkkiä sukelsi Sentinel Rock jylisevine tyrskyineen aivan eteemme.
Muutimme suuntaa ja kiidimme sen ohi sateen pieksämät purjeet
pingollaan. Saaren takana kadotimme tuulen, ja Snark keikkui
täydellisessä tyvenessä. Mutta sitten tuli tuulenpuuskaus
Taiohae-lahden taholta, ja aluksemme liukui hitaasti eteenpäin
meidän luodatessa ja tiukasti tähystellessä havaitaksemme sortuneen
linnakkeen punaisen valon, minkä piti ohjata meidät ankkuripaikalle.
Ilma oli kevyttä ja oikullista; milloin tuuli tuli idästä, milloin
lännestä, milloin pohjoisesta, milloin etelästä. Tyrskyt ärjyivät
kummallakin puolellamme. Rantakallioilla määkyivät villivuohilaumat,
ja yläpuolellamme alkoi tähti toisensa jälkeen himmeästi tuikahdella
jaksollisesti palaavain sadekuurojen väliaikoina. Parissa tunnissa
pääsimme peninkulman lahteen ja laskimme ankkurin viidentoista sylen
syvyyteen. Ja niin siis olimme Taiohaessa.

Seuraavana aamuna heräsimme satumaahan. Snark lepäsi rauhaisassa
satamassa keskellä mahtavaa amfiteatteria, minkä viiniköynnöstä
kasvavat korkeat vuoririnteet näyttivät kohoavan suoraan vedestä.
Ylhäällä kaukana idässä kapea polku kiipesi kukkulan rinnettä.

"Typeen tie!" huudahdimme sen nähdessämme.

Ei kestänyt kauan, kun jo olimme maissa ja hevosen selässä, vaikkakin
pyhiinvaellusretkemme suorittaminen täytyi siirtää päivää myöhemmäksi.
Kahden kuukauden merimatka, minkä kuluessa koko ajan on paljasjaloin
eikä ole tilaa raajojen käyttämiseen, ei ole parhainta valmistautumista
nahkakenkien pitämistä ja kävelyä varten. Lisäksi oli maan ensin
lopetettava katala keikkumisensa, ennenkuin kykenimme ratsastamaan
vuohenkaltaisilla hevosilla pitkin liukkaita vuoristopolkuja. Niinpä
teimme aluksi ainoastaan lyhyen ratsastusmatkan — tunkeuduimme tiheään
viidakkoon tutustuaksemme erääseen kunnianarvoisaan, sammaltuneeseen
epäjumalaan, ja siellä tapasimme saksalaisen kauppiaan ja norjalaisen
kapteenin, jotka arvioivat sanotun epäjumalan painoa ja arvoa sekä
pohtivat, minkä verran sen arvo vähenisi, jos se sahattaisiin kahtia.
Miehet käsittelivät vanhaa kuvatusta hyvin epäkunnioittavasti,
pistelivät sitä veitsillään, nähdäkseen, miten kovaa se oli ja miten
paksu oli sen sammalpeite, ja käskivät sitä nousemaan jaloilleen
ja säästämään heidän vaivojaan kävelemällä itse laivaan. Mutta
sensijaan yhdeksäntoista kanakkia asetti sen puutelineille ja kantoi
laivaan, missä se sysättiin lastiruumaan, ja nyt se todennäköisesti
on Euroopassa — kaikkien aitopakanallisten epäjumalain luonnollisessa
tyyssijassa, lukuunottamatta niitä epäjumalia, mitkä ovat sattuneet
joutumaan Amerikkaan, ja erikoisesti lukuunottamatta sitä, joka
virnistelee vierelläni tätä kirjoittaessani ja — mikäli emme tee
haaksirikkoa — tulee virnistelemään jossakin läheisyydessäni siksi
kunnes kuolen. Se tulee jäämään voitolle. Se tulee virnistelemään vielä
kauan sen jälkeen kun minä olen muuttunut tomuksi ja tuhkaksi.

Alkajaisiksi olimme myös juhlassa, minkä herra Taira Tamarii,
valaanpyyntilaivasta karanneen havaijilaisen merimiehen poika, pani
toimeen marquesaslaisen äitinsä kuoleman muistoksi. Sureva poika
paistatti neljätoista sikaa ja kutsui koko kylän kestiin. Juhlaan
saapuessamme meitä tervehti alkuasukaskuuluttaja, nuori tyttö, joka
seisoi korkealla kalliolla ja julisti laulaen, että juhlan teki
täydelliseksi meidän läsnäolomme — ilmoitus, minkä hän puolueettomasti
toisti jokaisen uuden vieraan tullessa. Olimme kuitenkin tuskin
ennättäneet istuutua, kun hän vaihtoi äänilajia, ja koko seurakunta
osoitti äärimmäistä kiihtymystä. Tytön huudot muuttuivat hurjiksi
ja vihloviksi. Jonkin matkan päästä kuului samantapaista huutoa
mieskurkuista, ja meteli yltyi villiksi, uskomattoman kovaääniseksi
raakalaislauluksi, minkä aiheena selvästi oli veri ja taistelu.
Troopillisen lehvistön lomitse alkoi vilahdella juhlakulkue villejä,
joilla ei ollut muuta vaatetusta kuin loistavanvärinen vyö. Ne
lähenivät hitaasti, päästellen kumeita, voitonriemua ja hurmiota
ilmaisevia kurkkuhuutoja. Olkapäillä tulijoilla oli ilmeisen raskaita,
salaperäisiä vihreihin lehväkimppuihin käärittyjä kantamuksia.

Kantamukset eivät olleet kummempia kuin kelpo lailla lihotettuja ja
kohtalaisesti paistettuja porsaita, mutta ne kuljetettiin leiriin
samalla tavalla kuin entisaikoina oli juhlapaikalle tuotu "long pigs"
— "pitkät porsaat". "Pitkällä porsaalla" ei lainkaan tarkoiteta
porsasta. "Long pig" on ihmislihan etelämereläinen nimitys, ja
ihmissyöjäin jälkeläiset, muuan kuninkaanpoika etunenässä, kantoivat
nyt porsaspaistit pöytään aivan samoin kuin heidän esi-isänsä ennen
olivat kantaneet surmatut vihollisensa. Tuon tuostakin kulkue pysähtyi,
jotta kantajat saisivat mahdollisimman paljon tilaisuutta päästellä
hurjia, kannibaalisia himoja ja voitonriemua ilmaisevia, vihollisia
herjaavia ulvahduksia. Kaksi miespolvea takaperin Melville oli
näkemässä, miten surmattujen Happarin soturien ruumiit kannettiin
palmunlehtiin kiedottuina Tin voittopeijaisiin. Erään toisen kerran hän
samalta paikalta tapasi "merkillisesti veistetyn puukaukalon", ja sitä
tarkastaessaan hän näki "hujan hajan ihmisluurangon osia ja muutamissa
vielä kosteissa luissa lihasiekaleita jäljellä".

Ihmissyöntiä on usein pidetty "pelkkänä satuna" sivistyneistön kerman
keskuudessa, johon kuuluvista kenties on kiusallista, että heidän
omat villit esi-isänsä jolloinkin muinaisuudessa ovat langenneet
moiseen syntiin. Myös kapteeni Cook oli hiukan epäilevällä kannalla
seikkaan nähden, kunnes hän kerran varta vasten teki kokeen eräässä
Uuden Seelannin satamapaikassa. Hänen laivalleen tuli alkuasukas
myymään muhkeata auringon kuivaamaa ihmisen päätä. Cookin käskystä
leikattiin siitä lihaviiluja, mitkä ojennettiin alkuasukkaalle — ja
tämä ahmaisi ne ahneesti. Kapteeni Cookia voi sanoa perinpohjaiseksi
kokeilijaksi. Joka tapauksessa hän teollaan hankki tieteelle
ehdottoman todistuskappaleen, jollaista hän oli suuresti kaivannut.
Vähänpä hän aavisti silloin, että tuhansien peninkulmien takana oli
saariryhmä, missä sittemmin kerran käsiteltäisiin hiukan epätavallista
oikeusjuttua: syytettäisiin muuatta vanhaa Mauin päällikköä kunnialle
käyvästä puheesta, koska mies itsepäisesti väitti, että hänen ruumiinsa
oli kapteeni Cookin isovarpaan elävä hauta. Sanotaan, että syyttäjien
ei onnistunut todistaa, ettei vanha päällikkö ollut kapteenin
isovarpaan viimeinen leposija, ja että kanne kumottiin.

Luulen, etten rappeutuneella aikakaudellamme pääse näkemään "long
pigin" syöntiä, mutta jo sentään omistan asianmukaisella tuntomerkillä
varustetun marquesaslaisen kalebassin, muodoltaan pitkänomaisen,
kummallisilla leikkauksilla koristetun, toista sataa vuotta vanhan,
mistä on juotu kahden laivurin verta. Toinen niistä laivureista oli
kelvoton mies. Hän myi perin pohjin ränstyneen valaanpyyntiveneen,
minkä oli antanut maalata valkoiseksi niin että se näytti aivan
uudelta, eräälle marquesaslaiselle päällikölle. Mutta laivuri tuskin
ennätti poistua kauppapaikalta, kun vene jo hajosi kappaleiksi.
Jonkin aikaa senjälkeen hän onnettomuudekseen joutui haaksirikkoon
juuri saman saaren rantamilla. Marquesaslaisella päälliköllä ei ollut
aavistustakaan hinnanalennuksesta tai diskontosta, mutta hänellä oli
alkeellinen käsityksensä juomanpaljoudesta, ja hän tasoitti tilit
syömällä pettäjänsä.

       *       *       *       *       *

Viileän aamunsarastuksen aikaan aloitimme matkamme Typeehen —
ratsastaen villeillä pikkukoneilla, jotka hirnahdellen ja maata
kuopien purivat ja potkivat toisiaan täydellisesti unohtaen selässään
olevat heikkotekoiset ihmisolennot, tien liukkaat kivet, hauraat
kalliot ja ammottavat kuilut. Ratsastimme vanhaa tietä baupuuviidakon
läpi Kaikkialla näkyi muinaisen lukuisan asutuksen merkkejä. Joka
taholla häämötti tiheiköstä kivimuureja ja kivisiä perustuksia, joiden
korkeus vaihteli kuudesta seitsemään jalkaan, kaikki vahvaa tekoa. Ne
muodostivat isoja kivikorokkeita, joilla joskus menneisyydessä oli
ollut rakennuksia. Mutta rakennukset ja asutuksen oli aika niellyt;
isot puut olivat tunkeneet juurensa korokkeiden halkeamiin ja kohosivat
mahtavina matalan viidakon yläpuolelle. Sellaisten korokkeiden nimi on
pi-pi.

Marquesaslaisten nykyisellä sukupolvella ei riitä tarmoa niin
isojen kivien käsittelemiseen. Eikä myöskään mikään kannusta heitä
siihen. Saarilla on kaikkialla joukoittain pi-pi-korokkeita, ja
tuhansittain niitä on käyttämättä. Pari kertaa matkamme varrella
tapasimme mahtavan pi-pin, jolle oli rakennettu pieniä, kurjia
olkimajoja, ja nämä näyttivät alustoillaan yhtä mitättömiltä kuin
torikoju näyttäisi Keopsin pyramidilla. Sillä marquesaslaiset ovat
sukupuuttoon kuolemaisillaan, ja Taiohaen olosuhteista päätellen
ainoastaan uuden veren saanti viivyttää rodun tuhoa. Syntyperältään
puhdas marquesaslainen alkuasukas on harvinaisuus. Näyttää siltä, kuin
kaikki olisivat puoliverisiä tai kymmeniä eri rotujen merkillisiä
yhteensulaumia. Taiohaen kauppamiehillä on kaiken kaikkiaan
käytettävissä vain yhdeksäntoista kunnollista työmiestä lastaamaan
kopraa — kuivattuja kookospähkinän sydämiä — laivoihin, ja niiden
yhdeksäntoista suonissa virtaa englantilaista, amerikkalaista,
tanskalaista, saksalaista, ranskalaista, korsikkalaista, espanjalaista,
portugalilaista, kiinalaista, havaijilaista, paumotulaista tai
tahitilaista verta ja sekaverta. Siellä on melkein enemmän rotuja kuin
ihmisiä ja kuihtuvaa, kituvaa elämää viettävät asukkaat ovat parhaassa
tapauksessa vain näiden rotujen hylkypirstaleita. Sikäläisessä
lämpimässä ja tasaisessa ilmastossa — oikeassa maanpäällisessä
paratiisissa — missä säätila ei milloinkaan mene äärimmäisyyksiin ja
ilma on suorastaan balsamia ja pysyy alituisesti raikkaana ja puhtaana
otsonipitoisen kaakkoispasaatituulen vaikutuksesta, kukoistavat kaikki
mahdolliset hengityselinten taudit yhtä rehevinä kuin kasvillisuus.
Harvalukuisista turvemajoista kuulee alinomaisesti käheää yskimistä ja
raukeaa valitusta. Muitakin kauheita tauteja sillä on, mutta julmimpia
ovat keuhkoja ahdistavat. Siellä on eräänlajista hivutustautia,
mitä nimitetään "lentäväksi". Se on erikoisen pelättyä. Kahdessa
kuukaudessa se voi muuttaa voimakkaimmankin miehen ruumisliinaan
verhotuksi luurangoksi. Laakso toisensa jälkeen on menettänyt viimeisen
asukkaansa, ja hedelmällinen maa on muuttunut viidakoiksi. Melvillen
aikoina Happar-laaksossa asui voimakas, sotainen heimo. Sukupolvea
myöhemmin siellä oli ainoastaan parisataa henkeä. Ja nyt laakso on
asumatonta, villiä troopillista erämaata.

Ratsastimme kengittämättömillä orheillamme yhä ylemmä laakson rinteen
epäsäännöllistä tietä, hylättyjen pi-pi-raunioiden ohi ja mitattomien
viidakoiden halki. Nähdessämme punaisia obia-nimisiä vuoriomenoita,
mitkä hyvin tunsimme Havaijissa olomme ajalta, lähetimme alkuasukkaan
niitä poimimaan. Sitten hän kiipesi kookospähkinöitä pudottelemaan.
Olin juonut kookospähkinän maitoa Jamaikalla, mutta en tietänyt, miten
ihanaa tämä juoma saattoi olla, ennenkuin join sitä Marquesas-saarilla.
Tuon tuostakin ratsastimme villien sitruuna- ja appelsiinipuiden alitse
— mahtavien puiden, joiden ikä oli pitempi kuin istuttajainsa.

Ratsastimme keltaista siitepölyä tulvivien, äärettömien
kanelipensaikkojen läpi — mikäli saattoi puhua ratsastamisesta. Sillä
ne tuoksuvat pensastiheiköt kuhisivat ampiaisia. Entä millaisia
ampiaisia! Ne olivat isoja keltaisia riiviöitä, suunnilleen sen
kokoisia kuin pienet kanarialinnut, ja kun ne kiitivät lennossa, niiden
jalkakimppu muodosti kahden tuuman pituisen pyrstön. Joku orheiltamme
viskautuu äkkiä etujalkojensa varaan ja heittää takajalkansa korkealle
ilmaan, potkaisee ne jälleen maahan, tekee hurjan hyppäyksen ja heittää
ne sitten taas korkeuteen. Mitäpä siitä on sanomista! Täysikasvuinen
ampiainen on vain pistänyt hehkuvan piikkinsä sen paksunnahan läpi.
Ja sitten aloittaa toinen ori saman leikin, kohta kolmas, ja ykskaks
kaikki orhimme hyppivät etujaloillaan pitkin jyrkänteitä. Ui!
Tulikuuma tikari tunkeutuu poskeeni. Ui-ui! Nyt sain piston niskaani.
Kavahdan takajaloilleni minäkin, ja saan pistoja melkein satamalla.
Perääntyminen on aivan mahdotonta, eivätkä edessäni olevat hurjistuneet
hevoset lainkaan paranna tilannettani tukalalla tiellä. Ratsuni
syöksähtää Charmianin juoksijan ohi, ja viimeksimainittu herkkä eläin,
joka saa uuden piston juuri silloin, antaa hevoselleni potkun toisella
takakaviollaan ja minulle samanlaisen toisella. Kiitän suopeata
kohtaloa siitä, ettei hevosella ollut teräskenkiä, ja kavahdan puoleksi
seisoalleni satulassa uudesta polttavasta pistosta. Pistoja totisesti
sataa, ja hevospoloiseni on pakokauhan vallassa.

"Pois tieltä! Minä se olen!" huudan siivekkäille pedoille ja huidon
hatullani kuin mieletön.

Toisella puolella tietämme on pystysuora kallioseinämä. Toisella
puolellamme vuori putoaa yhtä kohtisuorasti syvyyteen. Ainoa
pelastumisen mahdollisuus on ratsastaa eteenpäin. Miten kaikki
hevosemme saattoivat pysyä jaloillaan, on suorastaan ihme. Ne kiitivät
eteenpäin toinen toisensa ohi laukkaa ja ravia, kompastellen,
hypähdellen, kiipeillen — ja säännöllisesti potkaisten korkealle
taivasta kohden joka kerta, kun ampiainen antoi niille piston.
Pysähdyimme hengähtämään ja laskimme vammojamme. Sellaista ei
tapahtunut kerran eikä kaksi, vaan lakkaamatta. Meno ei totisesti
tuntunut yksitoikkoiselta! Itsestäni voin sanoa, että joka kerta kun
saimme sellaisen pienen hengähdysajan, tunsin samanlaista mielihyvää
kuin äkkikuolemasta pelastunut.

Lopulta pääsimme eroon ahdistavista ampiaisista. Se ei toki johtunut
mistään suorittamistamme sankariteoista, vaan meidät pelasti tien
yleneminen. Yltympärillämme kautta koko näköpiirin kohosi vuorisarjojen
sakaraisia selkänikamia, joiden kärjet peittyivät pasaatituulipilviin.
Kaukana alapuolellamme, siellä, mistä olimme lähteneet, oli Snark
Taiohae-lahden tyvenellä pinnalla; se näytti leikkikalulta.

Sitten matkasimme noin tuhat jalkaa alamäkeä — ja Typee oli allamme.
"Jos äkkiä olisin nähnyt vilahduksen paratiisin puutarhasta, olisin
tuskin joutunut suuremman ihastuksen valtaan kuin näystä, mikä
silloin ilmestyi eteeni", kertoo Melville hetkestä, jona ensimmäisen
kerran näki Typeen ihanan laakson. Hän näki paratiisin. Me näimme
erämaan. Missä olivat hänen näkemänsä sadat leipäpuulehdot? Me näimme
viidakkoja, emme mitään muuta kuin viidakkoja, lukuunottamatta kahta
turvehökkeliä ja muutamia kookospuuryhmiä. Missä oli Mehevin Ti,
naimattomien miesten sali, palatsi, missä nainen oli tabuja missä
Mehevi hallitsi alipäällikköineen ja vanhukset muistelivat muinaisia
urotöitään? Vuolaalta virralta ei kuulunut tapaa jyskyttävien naisten
hälinää. Ja missä oli maja, jota vanha Narhevo ikuisesti rakensi?
Tähyilin häntä turhaan...

Ratsastimme alamäkeä ristiin rastiin mutkittelevaa tietä tiheässä
viidakossa, minkä hiljaisten lehväholvien alla isot perhoset
leijailivat. Tien varressa ei ollut vaanimassa tatuoituja, nuijilla ja
heittokeihäillä varustettuja villejä; ja kun tulimme joelle, saatoimme
kenenkään häiritsemättä kahlata sen poikki, mistä halusimme. Pyhä ja
armahtamaton tähtijärjestelmä ei siis enää hallitse Typeen kauniissa
laaksossa. Kyllä, kyllä — tabu on siellä vallassa yhä, yhä vielä — uusi
tabu, sillä lähestyessämme erästä kurjaa alkuasukasnaisjoukkoa kajahti
varoittava: Tabu! Ja se oli oikea tabu: naiset olivat spitaalisia.
Miehen, joka varoitti meitä, oli norsutauti kammottavasti runnellut.
Kaikkia kalvoi keuhkotauti. Typeelaakso oli nykyään kuoleman paratiisi,
missä sen entisen isäntäheimon rippeet — kymmenkunta sielua —
läähättivät rotunsa viimeisiä tuskaisia hengenvetoja.

Typeen heimo oli muinoin hyvin voimakas, voimakkaampi kuin
Happar-heimo, voimakkaampi kuin Taiohaen lapset, voimakkaampi kuin
kaikki Nukahivan heimot. "Typee", tai oikeammin "taipi", merkitsee
alkuaan ihmislihan syöjää. Mutta koska kaikki marquesaslaiset olivat
ihmissyöjiä, oli sellainen heimon nimitys todistuksena siitä, että
juuri se heimo oli muita verrattomampi ihmissyöjä. Typee-heimon
rohkeuden ja julmuuden maine ei täyttänyt ainoastaan Nukahivaa.
Kautta Marquesas-saarten Typee-heimon nimi herätti kauhua. Kukaan
ei kyennyt sitä voittamaan. Ranskalainen laivastokin, joka valtasi
Marquesas-saaret, jätti Typee-heimon rauhaan. Fregatti Essexin kapteeni
Porter teki kerran hyökkäyksen Typee-laaksoon. Hänen merimies-
ja sotilasjoukkonsa vahvistuksena oli kaksituhatta Happar- ja
Taiohae-heimon soturia. Hyökkääjät tunkeutuivat hyvän matkaa laaksoon,
mutta kohtasivat siellä niin voimakkaan vastarinnan, että olivat
iloisia, kun pääsivät perääntymään vene- ja sotakanoottilaivastoonsa.

Marquesaslaiset olivat ennen ehdottomasti voimakkaimpia ja kauneimpia
kaikista Etelämeren saarelaisista. Melville sanoo heistä: "Erikoisesti
herätti huomiotani heidän ruumiillinen voimansa ja kauneutensa...
Muodon kauneuden puolesta en tähän asti ole nähnyt heidän vertaisiaan.
Ei ainoatakaan esimerkkiä synnynnäisistä epämuodostumista voinut
havaita koko siinä suuressa väkijoukossa, mikä tunkeili pidoissa...
Ainoallakaan ei näkynyt ihovammoja, mitkä toisinaan saattavat pilata
mitä kauneimmat muodot. Mutta heidän ruumiillinen jaloutensa ei
johtunut ainoastaan tämän pahan olemattomuudesta melkein jokainoa
heistä olisi kelvannut kuvanveistäjän malliksi." — Mendana,
Marquesas-saarten löytäjä, kuvaa niiden alkuasukkaita ihmeellisen
kauniiksi. Heidän matkakertomuksensa kirjoittaja — Figueroa — sanoo
heistä: "Heidän ihonvärinsä on melkein valkea, he ovat kookkaita ja
kaunismuotoisia." — Kapteeni Cook piti marquesaslaisia Etelämeren
saarten komeimpina ja kauneimpina alkuasukkaina. Miehet olivat hänen
kuvauksensa mukaan "melkein kaikki kookaskasvuisia, tuskin ainoakaan
alle kuuden jalan".

Ja nyt oli kaikki se voima ja kauneus kadonnut, ja Typee-laakso oli
kymmenkunnan kurjan poloisen tyyssijana, jotka potivat spitaalia,
norsutautia ja tuberkuloosia. Melville arvioi sen väestön lukumäärän
kahdeksituhanneksi hengeksi, ottamatta laskelmiinsa Ho-o-u-min
pientä rajalaaksoa. Elämänvoima on mädäntynyt tästä ihmeellisestä
paratiisista, minkä ilmanala on niin ihana ja terveellinen kuin
maailmassa mahdollista. Ja Typee-heimolla ei muinoin ollut ainoastaan
etevät ruumiilliset ominaisuudet, vaan se oli myöskin puhdas ja
tauditon. Ilma, jota se hengitti, ei ollut basillien eikä muiden
taudinsiementen kyllästämää niin kuin se ilma, mitä me valkoiset
hengitämme. Mutta kun valkoiset miehet sitten toivat sinne mikrobit
laivoillaan, joutuivat voimakkaat saarelaiset niiden hyökkäysten
esineiksi ja uhreiksi.

Seikan selityksenä on luonnollinen valinta. Me valkoisen rodun
jäsenet olemme tuhansien sellaisten sukupolvien jälkeläisiä, jotka
ovat voitollisesti taistelleet samaisia näkymättömiä taudinsiemeniä
vastaan. Jos joku meistä syntyi erikoisen alttiina pikku vihollisten
hyökkäyksille, hän joutui pian kuoleman saaliiksi. Ainoastaan
vastustuskykyiset saivat elää. Me elossa säilyneet olemme siis
valittuja sellaisia, jotka parhaiten soveltuvat elämään vihamielisten
mikro-organismien täyttämässä maailmassa. Poloiset marquesaslaiset
eivät ole olleet sellaisen valinnan alaisina. He eivät olleet
valikoituja. Heidät, jotka olivat tottuneet syömään vihollisiaan,
"söivät" näkymättömän pienet viholliset, joita vastaan he eivät voineet
puolustautua nuolillaan ja heittokeihäillään. Mutta jos marquesaslaisia
taistelun alkaessa olisi ollut parisataatuhatta, olisi kyllä tarpeeksi
monta jäänyt henkiin luomaan uutta rotua — uudestaansyntynyttä rotua,
mikäli voi puhua uudestaansyntymisestä silloin, kun sukelletaan
syövyttävään elimelliseen myrkkykylpyyn.

       *       *       *       *       *

Riisuimme satulat hevosiltamme, jotta ne saisivat levätä
murkinoidessamme. Ja sen jälkeen kuin olimme väkivalloin erottaneet
toisistaan pahimmat tappelupukarit — minun oriiltani purtiin isoja
paloja selästä — ja turhaan koettaneet torjua hiekkakärpäsiä, söimme
banaaneja ja säilykelihaa ja joimme pitkin siemauksin kookosmaitoa.

Laaksossa ei ollut paljoa nähtävää. Viidakko oli päässyt voitolle ja
ahmaissut kaikki ihmiskäden vähäpätöiset työt. Siellä täällä tosin
tapasimme pi-pi-korokkeita, mutta niissä ei ollut kirjoituksia, ei
hieroglyfejä, ei minkäänlaisia kertomuksia menneisyydestä, jota niiden
olemassaolo todisti ei mitään muuta kuin mykkiä kiviä, mitkä jo tomuksi
muuttuneet ja iäksi unohtuneet ihmiskädet olivat koonneet ja hakanneet.
Näistä pi-pi-raunioista kohosi isoja puita, mitkä julmasti tuhosivat
ihmistyön, murskasivat kivet ja palauttivat ne alkukaaokseen.

Suuntasimme matkamme viidakosta virralle toivoen pääsevämme eroon
hiekkakärpäsistä. Turha toivo! Uidakseen täytyy riisua vaatteet yltään.
Hiekkakärpäset tuntuvat olevan selvillä siitä, ja ne ovat vaanimassa
jokirannoilla miljoonaisina parvina. Alkuasukasten kielellä niiden nimi
on nau-nau. Tein sellaisen strategisen erehdyksen, että riisuuduin
jyrkän hiekkasärkän kaltaalla, mistä oli helppo hypätä veteen,
mutta mahdoton päästä maalle. Minulla oli sadan jaardin maamatka
vaatteideni luo. En ollut astunut kunnolla yhtä askelta, kun jo ainakin
kymmenentuhatta nau-nauta oli tarttunut minuun. Toinen askel — ja minua
ympäröi kokonainen pilvi. Kolmas — ja aurinko hämärtyi silmistäni.
En tiedä, mitä minulle senjälkeen tapahtui. Kun pääsin vaatteideni
luo, olin melkein raivohulluna. Ja sitten tapahtui suuri taktillinen
erehdykseni. On olemassa ainoastaan yksi menettelyohje silloin, kun
on joutunut nau-nau-parven hyökkäykseen esineeksi. Niitä ei millään
muotoa saa lyödä. Saa tehdä mitä tahansa, mutta ei millään muotoa lyödä
niitä. Sillä ne ovat niin kavalia, että ne tuhonsa silmänräpäyksenä
valuttavat viimeisenkin myrkkyatominsa uhrinsa ruumiiseen. Ei, niihin
on hellävaraisesti tartuttava peukalolla ja etusormella ja sitten
on oikein varovaisesti vedettävä vintiöiden kärsä pois värisevästä
lihasta. Se on hyvin samanlaista kuin hampaan vetäminen. Vaikeutena oli
vain se, että hampaita kasvoi enemmän kuin ennätti vetää, ja sentähden
minä löin lyömistäni — ja täytin sillä lailla ruumiini niiden myrkyllä.
Se tapahtui viikko sitten. Tätä kirjoittaessani näytän kurjalta,
huonosti hoidetulta isorokkotoipilaalta.

       *       *       *       *       *

Ho-o-u-mi on pieni laakso, minkä erottaa Typeestä matala
vuorenharjanne, ja sinne suuntasimme matkamme sen jälkeen
kuin kurituksella olimme saattaneet kapinalliset ja tappeluun
kyllästymättömät ratsumme Herran nuhteeseen. Peninkulman
ratsastettuamme Warrenin hevonen kuitenkin valitsi vaarallisimman
tienkohdan pysähdyspaikakseen, jolla jouduimme viettämään kokonaista
viisi minuuttia. Sivuutimme Typee-laakson suun ja katselimme rantaa,
mistä Melvillen oli onnistunut paeta. Tuolla oli valaanpyyntivene
ollut aivan tyrskyjen rajassa — ja tuolla kohdalla oli Karakoee, tabu
kanakki, seisonut vedessä ja käynyt kauppaa merimiehen hengestä. Tuossa
Melville varmaankin syleili Favawavtä hyvästellessään ennen kuin pakeni
veneeseen. Ja tuolla on niemi, mistä Mehevi ja Mau-mau joukkoineen
lähtivät uimalla tavoittamaan venettä; mutta heidän ranteensa
viillettiin poikki, kun he tarttuivat sen laitoihin, ja Melville iski
venekeksin Mau-maun kaulan läpi.

Jatkoimme matkaamme Ho-o-u-miin. Niin tarkasti vartioituna Melvilleä
pidettiin, ettei hänellä ollut aavistustakaan tämän laakson
olemassaolosta, vaikka hän varmasti alinomaan näki sen asukkaita, jotka
kuuluivat Typee-heimoon. Matkasimme jälleen keskellä pi-pi-raunioita,
mutta merta lähestyessämme tapasimme runsaasti kookospalmuja,
leipäpuita ja tarokasveja sekä toistakymmentä ruohomajaa. Erään
niistä panimme yöpymiskuntoon, ja sitten ryhdyttiin valmistamaan
juhla-ateriaa. Nuori porsas teurastettiin tuota pikaa, ja sillä
aikaa kun sitä paistettiin kuumien kivien välissä ja kananpoikia
muhennettiin kookosmaidossa, sain erään kokeistamme kiipeämään
tavattoman korkeaan kookospalmuun. Latvan pähkinäkimppu oli runsaasti
sadankahdenkymmenenviiden jalan korkeudella maasta, mutta alkuasukas
meni puunjuurelle, tarttui siihen molemmin käsin, taivuttautui niin,
että hänen jalkapohjansa olivat rungolla — ja sitten hän "käveli" puun
latvaan kertaakaan pysähtymättä. Puussa ei ollut uurteita, eikä hänellä
ollut köyttä apunaan. Hän kulki aivan yksinkertaisesti ylös puuta
sadankahdenkymmenenviiden jalan korkeuteen ja heitti pähkinät maahan.
Mutta kaikilla läsnäolijoilla ei ollut sellaisia ruumiinvoimia, joita
vaadittiin moisen urotyön suorittamiseen, tai oikeammin sanoen heillä
ei ollut sen kysymiä keuhkoja, sillä useimmat yskivät aivan surkeasti.
Jotkut naiset läähättivät ja valittivat lakkaamatta, niin huonossa
tilassa olivat heidän keuhkonsa. Hyvin harvat kummankaan sukupuolen
edustajista olivat täysverisiä marquesaslaisia. Useimmat olivat
puoliverisiä tai kolmeneljännesverisiä, ranskalaista, tanskalaista,
englantilaista tai kiinalaista sekoitusta. Kuten jo sanottu, parhaassa
tapauksessa tämä uuteen vereen yhtyminen oli vain viivästyttänyt tuhoa,
ja tulos pani epäilemään, oliko siitä todellakaan mitään etua.

Juhla-ateria tarjottiin avaralla pi-pillä, minkä taustalla yöpaikaksi
valitsemamme maja sijaitsi. Ensimmäisenä ruokalajina oli raaka kala
ja poi-poi, viimeksimainittu voimakasta ja maultaan kirpeämpää kuin
Havaijin poi, mikä valmistetaan tarosta. Marquesaslaisten poi-poi
valmistetaan leipäpuun hedelmästä. Kypsän hedelmän sisusta pannaan
kalebassiin ja möyhennetään kivisellä survimella kovaksi ja tahmeaksi
taikinaksi. Sitten seos kääritään lehteen ja haudataan maahan, missä
se voi säilyä vuosikausia. Mutta ennenkuin sitä voidaan syödä,
sen käsittelyä täytyy vielä jatkaa. Lehteen kääritty seos pannaan
kuumien kivien väliin ja paistetaan aivan kypsäksi. Senjälkeen siihen
sekoitetaan kylmää vettä, niin että se ohenee — ei juoksevaksi,
vaan sellaiseksi, että sitä voi syödä sieppaamalla hyppysellisen
sormillaan. Kun pääsee poi-poin makuun, siihen mielistyy, se on mitä
terveellisintä ravintoa. Entä kypsä leipäpuun hedelmä, hyvin keitettynä
tai paahdettuna! Se on suorastaan herkkua. Leipäpuun hedelmä ja taro
ovat kasvikunnan kuninkaallisia tuotteita.

Juuri ateriamme päätyttyä nousi kuu Typeen takaa. Ilma oli kuin
balsamia, täynnä vienoa kukkain tuoksua. Se oli satumainen yö — sen
hiljaisuus oli syvä kuin kuoleman, ei tuntunut ainoatakaan tuulen
hengähdystä, ei kuulunut ainoatakaan lehden kahahdusta... Ja me
hengitimme syvään, ja ympäristön ihmeellinen kauneus täytti meidät
lumouksellaan. Hyvin heikosti humisi kaukaa ulkoriutoilta tyrskyjen
kohina... Mutta aivan lähellämme kuulimme sairaan naisen läähättävän ja
vaikeroivan unissaan, ja yltympärillämme keuhkotautiset alkuasukkaat
yskivät koko yön.




10

Luonnonihminen


Tapasin hänet ensimmäisen kerran San Franciscon Market Streetillä. Oli
sateinen iltapäivä, ja hän vaelsi katua tamineinaan ainoastaan lyhyet
polvihousut ja lyhyt paita — ja "Lips-laps!" sanoi jokainoa askel,
minkä hän astui paljaine jalkoineen likaisella kivityksellä. Kokonainen
lauma uteliaita ja härnääviä katupoikia pyöri hänen kantapäillään.
Kaikki — tuhannet — katselivat häntä, käänsivät uteliaasti päänsä, kun
hän kulki ohi. Minäkin käänsin. Milloinkaan ennen en ollut nähnyt niin
kaunista rusketusta. Hänen pitkät, keltaiset hiuksensa aurinko oli
paahtanut ruskeiksi ja samoin hänen muhkean partansa. Hän oli vaalean
nahan värinen tai kenties oikeammin sanoen kullan värinen, ja hän
hehkui ja hohti kuin aurinko itse. Joku uusi profeetta, ajattelin, joka
oli tullut kaupunkiin julistamaan maailmalle uutta pelastuksen sanomaa.

Muutamia viikkoja senjälkeen olin vierailulla eräiden ystävieni luona,
joilla oli huvila Piedmont-kukkuloilla. "Nyt olemme saaneet sen
kiinni, nyt olemme saaneet sen kiinni", selittivät he. "Pyydystimme
sen erään puun latvasta. Mutta nyt se on all right ja ottaa ruokaa
kädestämme. Mennään katsomaan sitä!" Ja sitten seurasin heitä korkealle
jyrkänteelle, ja eräässä eukalyptustiheikössä olevasta hökkelistä
tapasin jälleen kaupungin kadulla näkemäni auringonpaahtaman profeetan.

Hän kiiruhti vastaamme loikkaillen ja vähän väliä käsillään
ponnahdellen. Hän ei antanut kättä, vaan tervehti meitä korkealle
hyppäämällä, teki useita ponnahduksia käsillään, kiemurteli ruumistaan
kuin käärme, ja kylliksi norjistuttuaan hän kumartui eteenpäin jalat
suorina ja polvet tiukasti yhdessä ja rummutti maata kämmenillään.
Hän pyörähteli ja kierähteli, tanssija loikki ympärillämme kuin
juopunut apina. Hänen kasvonsa hohtivat auringon lämpöä, ja koko hänen
olemuksensa näytti sanattomasti laulavan: "Minä olen onnellinen, minä
olen onnellinen!"

Hän piti samaa menoaan koko illan, ilmaisi iloaan loputtomilla hyppy-
ja pyörähdysmuunnoksilla. "Hullu! Ihan pähkähullu!" ajattelin. Mutta
mies osoittautui oikein kunnioitettavaksi hulluksi. Ponnahtelujensa
ja pyörähtelyjensä välillä hän julisti pelastuksenoppiaan, ja hänen
julistuksensa ytimenä oli luonnon ylistys.

       *       *       *       *       *

Vuodet vierivät, ja eräänä aurinkoisena aamupäivänä Snark työnsi
keulansa kapeaan väylään keskellä riuttoja, joiden ympärillä
pasaatituuli pani veden kuohumaan, ja luovi hitaasti Papeeten satamaan.
Keltaisella lipulla varustettu vene tuli meitä vastaan. Tiesimme, että
siinä lähestyi satamalääkäri. Mutta vähän jäljempänä veneen vanavedessä
näkyi pieni ulkohankakanootti, mikä pani meidät ymmälle. Siinä oli
punainen lippu. Tähyilin sitä tarkasti kiikarilla, sillä epäilin,
että se olisi jonkin väylällä piilevän salavaaran merkkinä — että
jokin laiva oli äskettäin uponnut sille kohtaa tai että jokin poiju
tai reimari oli mennyt paikoiltaan. Sitten lääkäri tuli aluksellemme.
Kun hän oli todennut, että terveydentilamme oli tyydyttävä ja ettei
Snarkilla ollut rottia, kysyin häneltä, mitähän se punainen lippu
merkitsi.

"Oh, sehän on Darling", kuului vastaus.

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä Darling huikkasi meille, Ernest
Darling, jolla oli punainen lippu, ihmiskunnan veljeyden merkki.
"Hohoi, Jack!" huusi hän. "Hohoi, Charmiani" Hän meloi reippaasti
lähemmä, ja silloin näin, että mies oli Piedmontin kukkulain
auringonpaahtama profeetta. Hän kiipesi laidan yli aluksellemme
auringonjumala, jolla oli pukuna tulipunainen lannevaate ja kädet
täynnä Arkadiansa tervehdyslahjoja — pullo kullankeltaista hunajaa ja
lehtikori täynnä isoja kullanvärisiä mango-hedelmiä, kullankeltaisia
banaaneja, joissa oli pohjaväriä tummempia kultapilkkuja, kultaisia
sitruunoita ja ananaksia sekä mehukkaita, yhtä loistavanvärisiä
appelsiineja, Etelän maan ja Etelän auringon tuotteita. Sillä tavalla
kohtasin vielä kerran Darlingin, luonnonihmisen.

Kun laskimme ankkurin ja menimme maihin pienellä veneellä, seurasi
Darling mukanamme. No — nyt se höperö kiusaa minut kuoliaaksi,
ajattelin. Valvoinpa tai nukuinpa, niin en pääse siitä eroon ennen kuin
purjehdittuani pois Tahitilta.

Harvoin elämässäni olen niin perinpohjaisesti erehtynyt. Vuokrasin
asunnon, asetuin siihen asumaan ja työskentelin siellä, mutta
"luonnonihminen" oli kuin poispyyhkäisty. Hän odotti vieraskutsua.
Sillä välin hän kävi Snarkilla ja herkutteli sen kirjastossa.

Noin viikon kuluttua sain näpsäyksen omaltatunnoltani ja kutsuin
hänet päivälliselle erääseen kaupungin alaosan hotelliin. Hän tuli ja
näytti tavattoman jäykältä ja ikävystyneeltä, yllään pumpulitakki.
Kun kehoitin häntä riisumaan sen, hän säteili kiitollisuutta ja
iloa ja noudatti kehoitusta, jolloin hän vyötäisiin saakka paljasti
auringon kultaaman ihonsa, mitä verhosi vain karkearihmainen
isosilmäinen verkko. Tulipunainen lannevaate täydensi puvun.
Varsinainen tuttavuuteni hänen kanssaan alkoi sinä iltana, ja pitkänä
Tahitilla-oloaikanani tuttavuus kehittyi ystävyydeksi.

"Vai niin, te kirjoitatte kirjoja", sanoi hän minulle eräänä päivänä,
kun väsyneenä ja hikisenä lopetin aamutyöni. "Niin, minäkin puuhailen
samanlaista", selitti hän.

Ahaa! ajattelin — nyt mies luonnollisesti ryhtyy kiusaamaan minua
kirjallisilla huolillaan. Mieleni nousi aivan kapinaan. Olinko
muka tehnyt pitkänmatkani Etelämeren saarille ollakseni siellä
kirjallisuustoimistona...! "Tällaista on minun kirjani teksti", selitti
Darling ja löi nyrkillään rintaansa, niin että kumahti. "Afrikan
aarniometsien gorilla takoo rintaansa niin kovasti, että kumahtelu
kuuluu puolen peninkulman päähän."

"Teillä on mainio rinta", sanoin ihaillen. "Se herättäisi gorillassakin
kateutta."

Silloin sain kuulla alun ja myöhemmin jatkon ja yksityiskohdat siitä
merkillisestä "kirjasta", minkä Ernest Darling oli "kirjoittanut".
— Kaksitoista vuotta takaperin hän oli ollut kuoleman kynnyksellä.
Hän painoi silloin ainoastaan yhdeksänkymmentä naulaa ja oli liian
heikko kyetäkseen puhumaan. Lääkärit olivat selittäneet, ettei ollut
mitään toivoa jäljellä. Hänen isänsä, joka oli myös lääkäri, oli
sanonut samaa. Hän oli toivottomassa tilassa. Liikarasitus — hän toimi
koulunopettajana ja jatkoi samalla yliopisto-opintojaan — kahden
perättäisen keuhkokuumeen kanssa oli täydellisesti murtanut hänen
ruumiinsa. Hän ei kyennyt käyttämään hyväkseen voimakasta ravintoa,
mitä hänelle annettiin, eivätkä pillerit ja pulverit auttaneet
hänen ruoansulatustaan. Eikä hän ollut ainoastaan ruumiillisesti
raunioitunut, vaan myöskin sielullisesti. Hänen aivonsa olivat
liikarasittuneet. Hän oli väsynyt lääkkeihin, ja hän oli väsynyt
ihmisiin. Ihmispuheen kuuleminen oli hänelle kidutusta, ja ihmisten
huolenpito teki hänet melkein mielipuoliseksi. Silloin hänessä heräsi
ajatus, että koska hän joka tapauksessa kuolisi, niin hän saattoi yhtä
kernaasti kuolla luonnon helmassa, kaukana kaikesta, mikä vaivasi ja
rasitti häntä. Tämän ajatuksen takana lienee ollut salassa toinenkin,
nimittäin se, että hän kenties ei sittenkään kuolisi, jos hän pääsisi
eroon liian voimakkaasta ruoasta, lääkkeistä ja hyvää tarkoittavista
olennoista, jotka olivat saattaa hänet järjiltä.

Ja Ernest Darling, joka oli ainoastaan luiden täyttämä ja pääkallolla
varustettu nahkapussi ja jossa oli elämänliekkiä parhaiksi sen verran
jäljellä, että jaksoi liikkua, käänsi silloin selkänsä ihmisille ja
ihmisasunnoille ja laahautui pensasviidakkoihin viiden peninkulman
päähän Portlandin kaupungista Oregonissa. Luonnollisesti hän oli hullu.
Kukaan muu kuin mielipuoli ei laahaudu pois kuolinvuoteeltaan.

Mutta pensasviidakossa Darling sai mitä kaipasi — lepoa ja rauhaa.
Siellä ei kukaan kiduttanut häntä ahtamalla häneen pihviä ja kinkkua.
Siellä lääkärit eivät kiihoittaneet hänen väsyneitä hermojaan
tunnustelemalla hänen valtimoaan eivätkä rasittaneet hänen väsynyttä
vatsaansa pillereillä ja pulvereilla. Hän rupesi rauhoittumaan. Aurinko
paistoi lämpöisesti, ja hän kylpi sen valossa. Hänellä oli sellainen
tunne, että auringonpaiste oli elämäneliksiiriä. Ja hänestä tuntui
siltä, kuin koko hänen raunioitunut ruumiinsa oli janonnut aurinkoa.
Hän riisui vaatteet yltään ja antoi koko ruumiinsa kylpeä auringon
paisteessa. Ja hän tunsi vointinsa paranevan siitä. Se teki hänelle
hyvää ensimmäinen helpotus monien kurjien kärsimyskuukausien jälkeen.

Tervehtyessään hän nousi istuvilleen ja tarkasteli ympäristöään.
Siellä oli lukemattomia lintuja, jotka lentelivät ja livertelivät,
ja laumoittain oravia, jotka kurahtelivat ja kisailivat. Hän kadehti
niiden terveyttä ja eloisuutta, niiden onnellista, huoletonta
olemassaoloa. Ehdottomasti hän tuli verranneeksi omaa tilaansa niiden
tilaan, ja oli yhtä luonnollista, että hän teki kysymyksen, minkä takia
niillä oli niin runsaasti voimaa, kun hän sitävastoin oli heikko ja
kuoleman kielissä. Hän päätyi sellaiseen lopputulokseen, että se johtui
niiden luonnollisista elämäntavoista ja että hänen elämänsä oli ollut
hyvin luonnotonta — ja että hänen oli palattava luontoon, mikäli halusi
säilyä hengissä.

Ja maatessaan siellä autiossa viidakossa hän suunnitteli järjestelmänsä
ja rupesi sitä sovelluttamaan. Hän riisui yltään kaikki vaatteensa
ja kieriskeli ja hyppeli, käveli käsillään ja kiipeili puihin —
sanalla sanoen suoritti kaikkia mahdollisia ruumiinharjoituksia ja
antoi koko ajan auringonpaisteen paahtaa paljasta ihoaan. Hän otti
oppia eläimistä. Hän rakensi kuivista lehdistä ja ruohosta itselleen
pesän, missä nukkui öisin, ja kattoi sen kaarnalla, saadakseen suojaa
syyssateita vastaan. — "Tämä on mainiota ruumiinharjoitusta", hän sanoi
minulle kerran ja takoi käsivarsillaan kaikin voimin kylkiänsä. "Olen
oppinut tämän kukolta."

Hän näki oravan elävän hedelmillä ja pähkinöillä, ja silloin hän alkoi
käyttää ravintonaan hedelmiä ja pähkinöitä ja niiden ohella leipää — ja
hän voimistui, ja hänen painonsa lisääntyi. Kolme kuukautta hän vietti
alkuaikaista elämäänsä pensasviidakossa, mutta sitten seudun ankarat
rankkasateet ajoivat hänet takaisin ihmisten ilmoille. Yhdeksänkymmentä
naulaa painavan keuhkokuumetoipilaan on mahdotonta kolmessa kuukaudessa
koota elämänvoimaa niin paljon, että olisi kyennyt viettämään Oregonin
talvea ulkosalla.

Hän oli päässyt varsin pitkälle, mutta hänen oli pakko mennä sisälle.
Hänellä ei ollut muuta tyyssijaa kuin isänsä talo. Ja ollessaan
suljettuna ahtaaseen huoneeseen, missä hänen keuhkonsa läähättäen
janosivat raikasta ulkoilmaa, hän sai kolmannen keuhkokuumekohtauksen.
Silloin hän menehtyi vielä entistä enemmän. Sielu järkkyi kurjassa
ruumiissa. Hän makasi kuin kuollut, liian heikkona kyetäkseen
kestämään puhumisen aiheuttamaa ponnistusta, sairaat aivot liian
kiihtyneinä ja väsyneinä välittääkseen kuunnella muiden puhetta. Hän
kykeni ponnistamaan tahtoansa vain sen verran, että jaksoi työntää
sormet korviinsa ja päättävästi kieltäytyä kuuntelemasta jokainoata
hänelle lausuttua sanaa. Hänen luokseen kutsuttiin mielisairauksien
erikoistuntija. Hänet selitettiin mielipuoleksi, ja lääkärit olivat
siinä luulossa, ettei hänellä ollut kuukauttakaan elon aikaa jäljellä.

Eräs avuksi kutsutuista erikoislääkäreistä antoi viedä hänet Mount
Taborin parantolaan. Kun siellä havaittiin, että hän oli aivan
vaaraton, hänen annettiin olla omissa oloissaan. Hänelle ei enää
määrätty, mitä hänen piti syödä, ja hän rupesi sentähden taas
käyttämään hedelmiään ja pähkinöitään — oliiviöljy, pähkinävoi ja
banaanit olivat hänen pääasiallisimpana ravintonaan. Kun hän nyt
jälleen voimistui, hän päätti siitä lähtien elää omintakeisesti. Jos
hän eläisi muiden tavalla ja yhteiskunnan vaatimusten mukaisesti,
hän varmasti kuolisi. Eikä hän tahtonut kuolla. Kuoleman kammo oli
"luonnonihmisen" luomishistorian mahtavimpia voimia. Ja saadakseen elää
hänen täytyi käyttää luonnollista ruokajärjestystä, elää ulkoilmassa ja
nauttia siunauksellista auringonpaistetta.

Oregonin talvi-ilmastossa ei kuitenkaan voi viettää luonnonelämää, ja
Darling lähti sentähden etsimään suotuisampia seutuja. Hän istuutui
polkupyörän selkään ja suuntasi matkansa aurinkoisempia maita kohden.
Stanfordin yliopistossa hän viipyi vuoden. Siellä hän opiskeli,
työskenteli ja kävi luennoilla niin niukasti puettuna kuin viranomaiset
saattoivat sallia, minkä ohella hän mahdollisuuden mukaan sovellutti
käytäntöön oravilta oppimiaan elämänperusteita. Hän luki mieluimmin
sillä tavalla, että meni yksinäisille kukkuloille, riisui vaatteet
yltään ja loikoili ruohikossa, imien itseensä aurinkoa ja terveyttä
samalla kertaa kuin tietoja.

Mutta Keski-Kaliforniallakin on talvensa, ja hän vaelsi loitomma
luonnonihmiselle soveliasta ilmanalaa etsimässä. Hän yritti Los
Angelesissa ja Etelä-Kaliforniassa, jolloin hänet useita kertoja
vangittiin ja vietiin sairaalahallitusten eteen sen tähden, etteivät
hänen elämäntapansa olleet samanlaisia kuin kanssaihmistensä. Hän
koetti Havaijilla. Siellä häntä ei voitu todistaa heikkomieliseksi,
mutta viranomaiset karkoittivat hänet. Se ei oikeastaan ollut
suoranainen karkoitus. Hän olisi saanut jäädä sinne, jos hän olisi
suostunut palvelemaan vuoden vankilassa. Hänelle annettiin vapaa
valinnan valta. Mutta vankilassa oleskeluhan olisi varmasti samaa
kuin kuolema luonnonihmiselle, joka saattaa tulla toimeen ainoastaan
ulkoilmassa ja siunauksellisessa auringonpaisteessa. Mutta Havaijin
viranomaisia ei voi moittia heidän menettelystään. Darling oli
epämieluisa kansalainen. Jokainen, joka erottautuu muista, on
epämieluisa. Ja se, että joku erottautui niin suuressa määrässä kuin
Darling muista elämän yksinkertaisimmissa kysymyksissä, antoi Havaijin
viranomaisille riittävästi aihetta pitää häntä epämieluisana.

Ja niin Darling lähti sieltä etsimään sellaista ilmanalaa, mikä ei
ainoastaan olisi hänelle sovelias, vaan missä hänkin olisi sovelias. Ja
sellaisen hän löysi Tahitilta, puutarhojen puutarhasta.

Sillä tavalla hän kirjoitti "kirjaansa". Koko hänen pukunsa käsitti
vain lannevaatteen ja hihattoman verkkopaidan. Hänen terveytensä oli
mainio. Hänen näkönsä, mitä aikoinaan pidettiin täydellisesti menneenä,
oli aivan suurenmoinen. Hänen keuhkonsa olivat kolme keuhkokuumetta
toden teolla turmelleet, mutta ne eivät olleet ainoastaan parantuneet,
vaan ne olivat nyt vahvemmat kuin milloinkaan ennen.

Minulta ei unohdu ensimmäinen kerta, jolloin keskustellessamme näin
hänen lyövän moskiittoa. Pistävä peto oli istuutunut hänen selkäänsä
hartiain väliin. Puhettaan keskeyttämättä, pidättämättä ainoatakaan
sanaa hän salamannopeasti koukisti kätensä ja iski nyrkillään selkäänsä
hartioiden väliin niin kovasti, että hänen ruumiinsa kumahti kuin
rumpu. Moskiitto musertui. Kumiseva isku muistutti aivan hevosen potkua
pilttuunsa seinään.

"Afrikan aarniometsien gorilla takoo rintaansa niin lujasti, että
kumahtelun kuulee puolen peninkulman päähän", oli hänellä toisinaan
tapana huudahtaa, ja samassa hän alkoi hirvittävästi rummuttaa
rintaansa.

Eräänä päivänä hän näki nyrkkeilyhansikkaat seinälläni, ja heti hänen
silmänsä välähtivät.

"Osaatteko nyrkkeillä?" kysyin.

"Annoin nyrkkeilytunteja aikoinaan yliopistossa", kuului vastaus.

Ja niillä sijoillamme seisten riisuuduimme ja vedimme hansikkaat
käsiimme. Pau! Pitkä gorillankäsivarsi ojentui äkkiä ja sain
töytäyksen keskelle nenääni. Pou! Hän osui minuun jälleen — poskelle
— ja olin sortua iskun voimasta. Poski oli senjälkeen kokonaisen
viikon turvoksissa. Väistin nopeasti suoran vasemman käden iskun
taivuttautumalla ja laukaisin suoraan oikean käden töytäyksen
hänen vatsaansa. Töytäys oli kauhea. Olin keskittänyt siihen koko
ruumiinpainoni, ja se osui häneen kesken hänen hyökkäystään. Odotin
näkeväni hänen luhistuvan kokoon ja kaatuvan. Mutta sensijaan hänen
kasvonsa paistoivat tyytyväisyyttä, hän sanoi: "Sepä oli kelpo lyönti!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä minulla oli täysi työ suojella itseäni
kokonaiselta pyörremyrskyltä erilajisia lyöntejä, heilautuksia, suoria
töytäyksiä ja alhaalta-ylösiskuja. Mutta samalla odotin sopivaa
tilaisuutta ja suuntasin iskun hänen palleaansa. Osuin. Luonnonihmisen
käsivarret valahtivat alas, hän läähätti ja istahti hyvin äkillisesti.

"Olen kohta taas valmiina", sanoi hän. "Odottakaa vain silmänräpäys."

Ja ennenkuin kolmeakymmentä sekuntia oli kulunut, hän oli jälleen
jaloillaan — ja hän maksoi samassa velkansa, iskien vuorostaan
minua palleaan, niin että läkähtymäisilläni laskin käteni alas ja
istuuduin ainakin yhtä rutosti kuin hän vastikään. Sen sain kokea
todistukseksi siitä, että nyrkkeilytoverini oli nyt kaikkea muuta kuin
yhdeksänkymmenen naulan poloinen, joka kahdeksan vuotta sitten kuuli
kuolemantuomionsa lääkärien suusta ja veti viimeisiä henkäyksiään
umpinaisessa huoneessa Portlandin kaupungissa Oregonissa. Ernest
Darlingin kirjoittama "kirja" oli hyvä kirja ja sen sidontatyö vahvaa
tekoa!

       *       *       *       *       *

Havaijilla on valitettu sopivain siirtolaisten puutetta. On käytetty
paljon aikaa ja paljon rahaa koetettaessa monenlaisin keinoin hankkia
maahan kunnon kansalaisia, mutta sellaisia siellä sentään on niukalti.
Ja "luonnonihminen" karkoitettiin Havaijilta! Häntä kiellettiin
käyttämästä hyväkseen sen ilmastoa! Totisesti Havaiji silloin menetti
kunnon kansalaisen.

Tahitille saavuttuaan hän ryhtyi etsimään maapalstaa, mistä voisi
hankkia elatuksensa. Mutta sellaisen löytäminen oli vaikeata —
kalliitta hinnalta. Eikä "luonnonihmisellä" ollut rikkauksia. Hän
vaelteli kokonaisia viikkoja ylänköjyrkänteillä, kunnes eräältä
kukkulalta, missä useita pieniä solia yhtyi, löysi kahdeksankymmenen
eekkerin laajuisen viidakon, mikä ilmeisesti ei kuulunut kenenkään
maatiluksiin. Viranomaiset sanoivat, että jos hän raivaisi siellä maata
ja viljelisi sitä kolmekymmentä vuotta, hän saisi omistusoikeuden
alueeseen.

Hän aloitti heti työnsä. Ja hyvin harvoin on suoritettu sellaista
urakkaa. Kukaan ei harjoittanut minkäänlaista maanviljelystä niin
ylhäällä. Maata peitti melkein läpitunkematon pensastiheikkö, missä
eleli villisikoja ja lukemattomat laumat rottia. Papeeteen ja merelle
avautuva näköala oli tosin suurenmoinen, mutta työ siellä ylhäällä
ei ollut innostavaa. Viikkoja meni pelkästään tien raivaamiseen,
mitä myöten päästä paikalle. Villisiat ja rotat söivät kaiken, mitä
hän istutti, kohta kun se alkoi tehdä tainta. Hän ampui siat ja
viritti loukkuja rotille. Viimeksimainittuja hän sai saaliikseen
puolitoistatuhatta kahdessa viikossa. Kaikki, mitä tarvitsi, hänen piti
kantaa sinne ylös selässään. Tavarankantonsa hän suoritti useimmiten
öisin.

Vähitellen hänellä sentään rupesi olemaan menestystä. Hän oli saanut
pystyyn ruohoseinäisen rakennuksen. Hedelmällisellä, tuliperäisellä
maalla, minkä hän oli pannut viljelyskuntoon tavattomalla työllä,
kasvoi viisisataa kookospalmua, viisisataa papayapuuta, kolmesataa
mangopuuta, lukuisia leipäpuita ja avocadopuita, puhumattakaan
viiniköynnöksistä, marjapensaista ja vihanneksista. Hän laajensi
uomia, joita myöten vuoripurot virtasivat solissa, ja laati mainion
vedenjohtojärjestelmän kaivamalla ojia solien välille eri korkuisille
pengermille. Ahtaat solat muuttuivat puutarhoiksi, vuorenjyrkänteet,
joilta polttava aurinko oli ennen kuivattanut viidakon kitukasvuiseksi,
kukoistivat nyt täynnä hedelmäpuita, marjapensaita ja kukkasia.
Luonnonihminen ei vain tullut itse toimeen maansa antamilla — hänen
viljelmänsä kasvoivat niin runsaan sadon, että hän saattoi monia
tuotteita myydä Papeeten asukkaille.

Silloin havaittiin äkkiä, että hänen maallaan, minkä viranomaiset
olivat ilmoittaneet isännättömäksi, sentään oli omistaja ja että oli
olemassa lailliset paperit tämän omistusoikeudesta. Nyt näytti siltä,
kuin Darlingilla ei olisi ollut mitään hyötyä raadannastaan. Kukkulan
maa oli ollut aivan arvotonta silloin, kun hän ryhtyi sitä viljelemään,
ja omistaja, jolla oli laajoja alueita, ei ollut osannut kuvitellakaan
sen voivan kehittyä sellaiseen kuntoon, mihin luonnonihminen oli
sen saattanut työllään... Määrättiin sopiva hinta, ja Darlingin
kauppasopimus laillistutettiin.

Mutta sitten tuli kamala kolahdus. Häneltä ehkäistiin pääsy
kauppapaikalle. Tien poikki, minkä hän itse oli raivannut,
vedettiin piikkilanka-aitaus. Se oli niiden samojen vanhoillisten
ainesten salaisia hankkeita, jotka olivat laahanneet luonnonihmisen
sairaalahallitusten eteen Los Angelesissa ja karkoittaneet hänet
Havaijilta. Itsetyytyväisen väen on vaikea ymmärtää muita, joiden
tyytyväisyys rakentuu aivan toisenlaisille perusteille kuin heidän.
Näyttää aivan ilmeiseltä, että virkamiehet olivat hyvissä väleissä
sanotun vanhoillisen aineksen kanssa, sillä Darlingin raivaama
tie pysyi suljettuna. Mitään ei tehty vääryyden korjaamiseksi
— viranomaiset päinvastoin järkähtämättömästi välttivät asiaan
puuttumista. Mutta luonnonihminen tanssi ja lauleli yhtä iloisena
kuin tavallisesti sentään. Hän ei istunut öitä hautomassa kärsimäänsä
vääryyttä. Hänellä ei ollut aikaa olla katkera. Hän uskoi, että hän
oli tässä maailmassa ollakseen onnellinen, eikä häneltä riittänyt
silmänräpäystäkään tuhlata muihin tarkoituksiin.

Hänen plantaasilleen johtava tie oli tukossa. Hän ei voinut raivata
uutta sen tähden, ettei hänellä ollut siihen tarvittavaa maata.
Hallitus oli kehoittanut häntä käyttämään melkein pystysuoralla
rinteellä olevaa polkua, mitä myöten villisiat kulkivat. Kiipesin
hänen kanssaan polkua ylös, ja meidän täytyi käyttää käsiämmekin
apuna. Sellaista polkua on mahdoton muuttaa tieksi, ellei ole apuna
insinööriä, höyrykonetta ja teräskaapelia. Mutta mitä välitti
luonnonihminen siitä! Hänen lempeä elämänoppinsa käski häntä maksamaan
hyvällä pahan, mitä ihmiset hänelle tekivät. Ja kuka voi väittää, ettei
hän ollut onnellisempi kuin kiusantekijänsä?

"Vähät siitä joutavasta tiestä", sanoi hän minulle, kun meidän oli
onnistunut hilautua eräälle vuorenpengermälle, missä läähättäen
istuuduimme lepäämään. "Hankin tässä pian lentokoneen, ja silloin he
joutuvat häpeään. Raivailen parhaillaan tasaista kenttää lentokoneen
laskeutumispaikaksi, ja kun ensi kerran tulet Tahitille, pääset suoraan
aivan oveni edustalle."

Eräänä iltana näin hänen haukottelevan ja kysyin, mitenkä pitkän yöunen
hän soi itselleen.

"Seitsemän tuntia", kuului vastaus. "Mutta kymmenen vuoden kuluttua
nukun vain kuusi tuntia ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua viisi. Aion
lyhentää untani tunnilla joka vuosikymmen, näetkös."

"Ja satavuotiseksi tultuasi et siis nuku lainkaan", veistin siihen.

"Aivan niin. Ihan niin. Kun tulen satavuotiseksi, en tarvitse lainkaan
unta. Ja myös elän silloin pelkällä ilmalla! On olemassa kasveja, mitkä
tekevät niin, kuten tiedät."

"Mutta onko ihminen milloinkaan päässyt niin pitkälle?"

Hän pudisti päätään.

"Jos sellaista on tapahtunut, niin en minä ainakaan ole kuullut siitä
puhuttavan. Mutta sehän on vain pelkkä teoria — se ilmalla eläminen.
Se olisi hienoa, vai kuinka? Luonnollisesti se saattaa olla mahdotonta
— on hyvin luultavaa, että se on mahdotonta. En ole epäkäytännöllinen,
näetkös. En unohda milloinkaan olevaisuutta. Kun teen lentoretkiäni
tulevaisuuteen, lasken aina lankaa taakseni, jotta osaan palata sieltä."

Luulenpa, että "luonnonihminen" oli leikinlaskija...

Missään tapauksessa hän ei ollut yksipuolinen. Ellei ollut saatavissa
muuta ruokaa kuin lihaa, hän söi lihaa — jos esimerkiksi oli vankilassa
tai jollakin laivalla ja pähkinät ja hedelmät olivat loppuneet.
Eikä hän ollut jäykistynyt muihinkaan kaavoihin — lukuunottamatta
auringonkylpykysymystä.

"Laske ankkurisi missä tahansa, ja jos sielusi on rannaton, pohjaton
meri eikä ankkalammikko, niin ankkurisi jää kyntämään. Näetkös,
minun ankkurini kyntää aina. Koetan edistää ihmiskunnan terveyttä
ja kehitystä ja aina saada ankkurini kyntämään siihen suuntaan. Ne
molemmat seikat näet merkitsevät minulle samaa. Ja se on pelastanut
minut. Ankkurini ei kahlehtinut minua kuolinvuoteeseen — annoin
sen kyntään perässäni viidakkoon. Kun sitten olin tullut jälleen
terveeksi ja voimakkaaksi, ryhdyin saarnalla ja esimerkillä opettamaan
kansaa... Näin unta viime yönä", jatkoi hän miettivästi, ja hänen
kasvoilleen levisi verkalleen innostuksen hehku. "Näin unta, että
kaksikymmentäviisi luonnonihmistä, miehiä ja naisia, juuri oli tullut
höyrylaivalla Kaliforniasta ja että kuljin heidän joukossaan jyrkkää
polkuani plantaasilleni."

       *       *       *       *       *

Oi, Ernest Darling — auringonpalvoja, luonnonihminen on hetkiä, joina
en voi olla kadehtimatta sinua ja sinun huoletonta olemassaoloasi! Olen
näkevinäni sinun tanssivan ylös portaita ja tekevän pitkän hyppäyksen
kuistikolle hiukset vettä valuen suolaisen merikylvyn jälkeen, silmät
loistaen, auringonpaahtama iho hehkuen ja rinta kumahdellen uljaasta
rummutuksesta... Ja muistan ikuisesti sinut sellaisena kuin näin
sinut Tahitilta lähtiessämme, kun Snark jälleen risteili kuohujen
huuhtelemain riuttain välistä kapeata uomaa, matkalla merelle, ja
vilkutin jäähyväisiä rannalla seisoville. Sydämellisimmin vilkutin
kullanhohtoiselle auringonjumalalle, joka seisoi suoraan pienessä
ulkohankakanootissaan tulipunainen lannevaate vyöhyställään.




11

Kuninkaallista kestiystävyyttä


    "Kun sinne saapuu matkamiehiä, haluavat kaikki
    ottaa jonkun heistä kotiinsa kuin ystävän, ja
    seudun asukkaat osoittavat vieraalle mitä suurinta
    ystävällisyyttä. Hänet sijoitetaan kunniapaikalle
    istumaan ja hänet ollaan hukuttaa ihaniin herkkuihin."

                          "Polyneesialaisia tutkimuksia"

Snark oli ankkurissa Raiatean rannalla, aivan Uturoan kylän edustalla.
Olimme saapuneet sinne edellisenä iltana pimeässä ja valmistauduimme
ensimmäiselle maissakäynnille. Varhain aamulla olin nähnyt oudolla
priipurjeella varustetun ulkohankakanootin viilettävän laguunilla.
Kanootti muistutti muodoltaan ruumiskirstua — se oli ihan tavallinen
koverrettu puupölkky, neljätoista jalkaa pitkä, niukasti kaksitoista
tuumaa leveä ja mahdollisesti kaksikymmentäneljä tuumaa syvä. Sillä
ei ollut lainkaan veneen ääriviivoja, lukuunottamatta sitä, että sen
molemmat päät olivat teroitetut. Sivut olivat aivan suorat. Ellei sillä
olisi ollut ulkohankaa, se olisi keikahtanut itsestään kumoon sekunnin
kymmenesosassa. Ulkohanka se piti sitä pystyssä.

Sanoin, että purje oli outo. Ja sellainen se oli. Se oli vehje,
jollaista ei ainoastaan pidä nähdä uskoakseen sellaisen olevan
olemassa, vaan jollaista ei usko olevan olemassa senkään jälkeen
kuin on sen nähnyt. Purjeen korkeus ja puomin pituus oli kerta
kaikkiaan hämmästyttävä; mutta ei siinä kylliksi, vaan "tilverkkari"
oli sitäpaitsi varustettu jättiläispiikillä. Se oli niin iso, ettei
tavallinen pirkkeli millään olisi kestänyt sen painoa kohtalaisessakaan
tuulessa. Kanoottiin oli sentähden köytetty pitkä sivulle työntyvä
puomi ja tähän kiinnitetty kaiji. Sillä tavalla suurkuutti kannatti
purjeen alaosaa ja kaiji piikkiä.

Se ei ollut vain vene tahi vain kanootti, vaan purjehduskone. Ja
kanootissa oleva mies sai sen kulkemaan painollaan ja rohkeudellaan —
etupäässä rohkeudellaan. Näin kanootin luovailevan suojapuolellamme ja
kiitävän kylää kohden melkein hankatuulessa, ainoa matkustaja pitkällä
ulkohangan selässä.

"Yhdestä asiasta ainakin olen varma", selitin, "en lähde täältä ennen
kuin olen tehnyt purjehdusretken tuolla kanootilla".

Muutamaa minuuttia myöhemmin Warren huusi kajuutan portailta kannen
alle: "Nyt se kanootti on täällä!"

Hyökkäsin heti kannelle ja tervehdin kanootin omistajaa, pitkää,
hoikkaa polynesialaista, jolla oli älykkäät piirteet ja kirkkaat,
eloisuutta hohtavat silmät. Miehellä oli lanteilla tulipunainen vaate
ja päässä olkihattu ja käsissä tuomisia ‒ iso kala, kimppu vihanneksia
ja muutamia jättiläismäisiä jamssijuuria. Kun olin osoittanut
kiitollisuuttani hymyilemällä — mikä vielä käy maksusta monin paikoin
Polynesian saarilla — ja jonkin aikaa toistellut: Mauruuru — "kiitän"
tahitin kielellä — ryhdyin merkeillä osoittamaan vieraalleni, että
kernaasti lähtisin purjehdusmatkalle hänen veneessään.

Hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, ja hän vastasi yhdellä
ainoalla sanalla: "Tahaa" — samalla käännähtäen ja osoittaen korkeita
pilvien peittämiä vuorenhuippuja eräällä kolmen peninkulman päässä
olevalla saarella. Saari oli Tahaa. Sinne oli hyvä tuuli, mutta
palatessa olisi ollut täysi vastainen. Eikä minulla ollut minkäänlaista
halua mennä Tahaalle. Minun piti jättää kirjeitä Raiatealle ja tavata
sikäläisiä viranomaisia, ja Charmianhan valmistautui kannen alla
parhaillaan maihinlähtöön. Vilkkailla eleillä siis selitin, että
halusin tehdä vain lyhyen purjehdusretken laguunilla. Hänen ilmeensä
muuttui heti alakuloiseksi, mutta hän hymyili kuitenkin myöntyvästi.

"Tule purjehtimaan!" huusin Charmianille kajuuttaan. "Mutta ota
uimapuku. Matkasta tulee märkä."

       *       *       *       *       *

Se oli tuskin todellisuutta. Oikeammin oli se unta. Kanootti liukui
laguunin pintaa kuin hopeanuoli. Kapusin ulkohangalle painoksi, jotta
alus pysyisi pystyssä, ja Tehein huolena oli rohkeus. Tavallista
virkeämpien vihurien tullessa hänkin sujuttautui kappaleen matkaa
ulkohangalle, samalla hoitaen pitkää peräsinairoa molemmin käsin
ja suurkuuttia toisella jalallaan. "Ready about!" huudahti hän
englanniksi. Siirsin varovasti painoani kanoottia kohden ylläpitääkseni
tasapainoa purjeen tyhjetessä tuulesta. "Hard a-lee!" huusi hän
ja luovi tuuleen. Hilauduin vastakkaisella puolella olevalle
veteenkurkottavalle riu'ulle, mikä oli köytetty poikkipuolin
kanoottiin, ja purje täyttyi jälleen, ja kanootti kiiti kallellaan
eteenpäin.

"Ali right", sanoi Tehei.

Ne kolme sananpartta muodostivat Tehein koko englannin sanaston
ja panivat minut arvelemaan, että hän jolloinkin oli kuulunut
amerikkalaisen aluksen kanakkimiehistöön. Tavallista kovempien
puuskausten välihetkinä tein hänelle merkkejä ja lausuin kysyvällä
äänellä: "Sailor?" Sitten uudistin yrityksen kurjalla ranskan
kielelläni. "Marin" oli hänelle aivan käsittämätön, ja yhtä vähän
hän ymmärsi "matelot"-sanaa. Joko ranskani oli käsittämätöntä tahi
hänellä ei ollut aavistustakaan kielestä. Sittemmin olen tullut
sellaiseen johtopäätökseen, että molemmat arveluni olivat kutakuinkin
oikeita. Vihdoin rupesin luettelemaan naapurisaarten nimiä. Hän
nyökäytti merkiksi siitä, että oli ollut niillä, ja Tahitin mainittuani
hänelle selveni, mitä tarkoitin. Hänen ajatustoimintansa tapahtui
melkein näkyvissä, ja oli hauska katsella hänen ajattelemistaan. Hän
nyökkäsi voimakkaasti päätään kerran toisensa jälkeen. Niin, hän
oli käynyt Tahitilla, ja sitten hän omasta aloitteestaan luetteli:
"Tikihau, Rangiroa, Fakarava" osoittaen siten purjehtineensa aina
Paumotu-saarilla saakka — epäilemättä jonkin rannikkokuunarin
matruusina.

Kun olimme palanneet lyhyeltä purjehdukseltamme, hän kysyi eleillä
Snarkin päämäärää, ja kun olin luetellut nimet: Samoa, Fidzi-saaret,
Uusi Guinea, Ranska, Englanti ja Kalifornia, hän lausui: "Samoa" —
ja ilmoitti eleillä tahtovansa kernaasti seurata meitä sinne. Minun
oli pakko parhaani mukaan selittää, ettei meillä ollut tilaa hänelle.
Sanoilla "petit bateau" sain vihdoin selväksi sen mutkallisen seikan,
ja silloin kuten äsken ennen purjehdusmatkaamme hänen ilmeensä muuttui
alakuloiseksi, mutta hän hymyili kohta mukaantuvasti ja pyysi taas
ykskaks meitä kanssaan Tahaalle.

Charmian ja minä katselimme toisiamme. Virkeätä tunnelmaamme, minkä
purjehdus oli herättänyt, kesti yhä vielä. Nyt olivat kirjeet, mitkä
piti jättää Raiatealle, unohtuneet ja samaten käynnit sikäläisten
viranomaisten luona. Kengät, paita, housupari, paperosseja,
tulitikkuja ja yksi kirja pantiin kiireesti peltirasiaan, tämä
guttaperkkasuojukseen — ja sitten laskeuduimme Tehein kanoottiin.

"Milloin saamme teidät jälleen nähdä?" huusi Warren, kun tuuli täytti
purjeen ja pakotti Tehein ja minut nopeasti hypähtämään ulkohangalle.

"Kuka tietää", huusin vastaukseksi. "Palattuamme, muuta en osaa sanoa."

Ja sitten sitä mentiin. Tuuli oli voimistunut. Kanootin laita ei ollut
kuin kaksi ja puoli tuumaa veden pinnan yläpuolella, ja pikku laineet
löivät lakkaamatta sen yli. Piti luoda vettä. Vedenluominen on vahinen
tärkeimpiä tehtäviä aluksella. Vahine on naisen tahitilainen nimitys,
ja koska Charmian oli ainoa kanootissa oleva vahine, oli vedenluonti
hänen velvollisuutensa. Tehei ja minä emme päässeetkään sitä tekemään,
koska kumpikin istuimme ulkohangalla täydessä työssä: pitäen kanoottia
tasapainossa, jottei se keikahtaisi kumoon. Charmian siis loi vettä
vien alkeellisella äyskärillä — ja suoritti sen niin pontevasti, että
saattoi pitää pitkiä lepohetkiä työnsä välillä.

Raiatea ja Tahaa ovat sen puolesta merkillisiä, että ne sijaitsevat
saman riutan sisäpuolella. Kumpikin saari on tuliperäinen, ja niiden
huiput kohoavat sakaraisina pilviä kohden. Raiatean ympärysmitta on
kolmekymmentä peninkulmaa ja Tahaan viisitoista peninkulmaa — sen
nojalla saattaa kuvitella, miten jättiläismäinen niitä ympäröivä
riutta on. Niiden ja riutan välillä on peninkulman tai kahden
leveydeltä vettä, mikä muodostaa kauniin laguunin. Mahtavat valtameren
hyökyaallot, mitkä toisinaan ovat peninkulman tai puolen pituisia,
vyöryvät riuttaa vasten, kuohahtavat korkeuteen ja syöksyvät esteensä
kimppuun valtavasti kumisten. Mutta hauraat korallikerrostumat kestävät
hyökkäykset ja suojaavat sisäpuolista maata. Riutan ulkopuolella
lujimpiakin aluksia uhkaa tuho. Riutan sisäpuolella on niin tyyntä
ja suojaisaa, että piskuinen, jättiläispurjeella varustettu kanootti
saattaa siellä purjehtia, laita vain pari tuumaa veden pinnan
yläpuolella.

Melkein lensimme pitkin vettä. Entä millaista vettä! Se oli heleätä
kuin kuultavin lähdevesi — kuin kirkkainta kristallia se oli, ja se
välkkyi värejä, joiden hurmaava heijastelu voitti sateenkaaren hohteen,
mitä se muuten muistutti. Himmeä vihreys vaihteli turkoosinvärin
rinnalla, sepelsininen smaragdinvihreän rinnalla. Milloin kanoottimme
liukui purppuranpunaisia taipaleita, milloin häikäisevän valkoisia,
joiden korallihiekkaiselta pohjalta jättiläismäiset merietanat
loistivat, milloin allamme aukeni kummallisia koraalipuutarhoja, joissa
moniväriset kalat karkeloivat meriperhosten lailla — milloin kiidimme
synkkien syvänteiden yli, joista välähti ilmaan hopeankimmelteisiä
lentokalalaumoja — ja seuraavassa silmänräpäyksessä allamme oli uusia
elävien, toinen toistaan alati ihmeellisempien korallien muodostamia
paratiiseja. Ja kaiken sen yläpuolella kaartui pasaatialueen
troopillinen taivas kevyine pilvineen, mitkä riensivät kilpalennossa
pitkin taivaan kantta ja kokoontuivat pehmoisiksi joukkioiksi sen
rantaan.

Ennenkuin huomasimmekaan, olimme aivan lähellä Tahaata, ja Tehei
tunnusti ystävällisellä hymyllä, että Charmian oli kyvykäs vedenluoja.
Kanootti pysähtyi matalikolle kahdenkymmenen jalan päähän rannasta,
ja kahlasimme maihin pitkin pehmeätä pohjaa, missä isoja etanoita
nuljahteli jalkaimme alla ja tunsimme pieniä mustekaloja siitä, että
niitä oli niin tavattoman pehmeä polkea. Lähellä rantaa kookospalmujen
ja banaanikasvien ympäröimänä oli Tehein talo, mikä oli rakennettu
paaluille, seinät bambusta ja katto ruohosta. Ja talosta kiiruhti
vastaamme Tehein vahine, hento nainen, jolla oli ystävälliset silmät
ja mongolilaiset piirteet. Bihaura oli hänen nimensä, kuulimme Tehein
puhuttelusta.

Bihaura tarttui Charmianin käteen ja saattoi hänet taloon jättäen
Tehein ja minut jälkijoukoksi. Sisällä meille ilmoitettiin merkeillä,
joita ei voinut ymmärtää väärin, että kaikki, mitä he omistivat, oli
meidän omaamme. Tuskinpa on milloinkaan ollut espanjalaista hidalgoa,
joka olisi ollut anteliaampi lahjoja tarjoillessaan, ja luulen,
että hyvin harva hidalgo on ollut niin antelias, kun tosi on tullut
kysymykseen. Havaitsimme hyvin pian, ettemme uskaltaneet ihailla
ainoatakaan heidän tavaroistaan, sillä heti kohta kun osoitimme jonkin
erikoisen esineen miellyttävän meitä, saimme sen lahjaksi. Kumpikin
vahine joutui luonnollisesti vahinen tapaan tarkastelemaan naisten
koruesineitä ja vaihtamaan ajatuksia niistä, sillä aikaa kuin Tehei ja
minä — miesten tapaan — katselimme kalastusvehkeitä ja villisikojen
metsästämiseen käytettäviä aseita. Charmian ihaili ompelukoria —
kauneinta Polynesiassa näkemäänsä korityötä — ja se muuttui heti hänen
omakseen. Minä ihailin helmiäiskuoresta leikattua koukkua — ja se oli
minun. Charmian osoitti mieltymystä erästä outolajista olkipunosta
kohtaan, kolmekymmentä jalkaa käsittävää puolaa, mistä olisi riittänyt
tarveainetta vaikka minkä kokoisen naisen hattuun — ja iso punospuola
oli hänen. Silmäni sattuivat viivähtämään poi-huhmaressa, mikä
varmastikin oli kivikaudelta peräisin — ja sain sen. Charmian katseli
silmänräpäyksen liian kauan kanootinmuotoista, nelijalkaista, yhdestä
puukappaleesta veistettyä poi-maljaa — ja se muuttui hänen omakseen.
Katsahdin kahdesti kookospähkinästä valmistettua jättikäiskalabassia —
ja se muuttui omakseni. Mutta silloin Charmian ja minä pidimme pienen
neuvottelun ja päätimme olla ihailematta mitään — ei sen tähden,
ettei olisi kannattanut, vaan sen tähden, että kannatti liian hyvin.
Ja mietimme, mitä vastalahjoiksi kelvollista meillä oli Snarkilla.
Kotoiset jouluhuolet ovat leikin tekoa verrattuina lahjojen saantiin ja
vastalahjojen antamiseen Polynesiassa.

Istuimme Bihauran parhailla matoilla viileässä ovikäytävässä sillä
aikaa kuin valmistettiin päivällistä, ja sillä aikaa saapuivat kylän
muut asukkaat. Ne tulivat kahden, kolmen tai useamman hengen ryhmissä,
tarttuivat meitä käsiin ja lausuivat tahitilaisen tervehdyssanan:
Ioarana. Miehillä kookkailla, voimakkailla miehillä — oli vaatetuksena
lannevaate, eikä useilla ollut paitaa, mutta kaikilla naisilla oli
yllä abu, eräänlainen iso esiliina, mitä viehättävin ääriviivoin
verhosi heitä olkapäiltä maahan asti. Oli surullista nähdä, että osalla
saarelaisia oli norsutauti. Läsnä oli muiden muassa kauniskasvoinen
nainen, jonka muodot ja ryhti lisäksi olivat kuin kuningattaren, mutta
hänen toinen käsivartensa oli kenties kaksitoista kertaa paksumpi kuin
toinen. Hänen rinnallaan seisoi kuusi jalkaa pitkä ryhdikäs mies, jolla
oli komeat lihakset, pronssinen iho ja kuin jumalan ruumis, mutta
miehen jalat ja pohkeet olivat niin turvoksissa, että ne paljon enemmän
muistuttivat elefantin töppösiä kuin ihmisenjäseniä.

Kukaan ei tunnu tietävän Etelämeren norsutaudin todellista syytä. On
kuultu sellaisia arveluita, että sairaus johtuisi tartuntaa sisältävän
veden nauttimisesta. Eräs toinen teoria selittää sitä moskiitonpiston
aiheuttamaksi. Kolmas syyttää perittyä taipumusta ja ilmastoseikkoja.
— Kenenkään, joka määräämättömästi pelkää tätä ja muita samanlaatuisia
sairauksia, ei pidä millään muotoa matkustaa Etelämerelle. Voi sattua,
että hänen pitää juoda vettä. Voi myöskin sattua, että moskiitot
äityvät pisteliäiksi. Eivätkä minkäänlaiset varovaisuuskeinot auta
pelon valtaamaa poloista matkailijaa. Kulkiessaan uimamatkalla rantaa
pitkin hän voi polkea paikkaan, mihin norsutautia sairastava on
polkenut muutamaa minuuttia aikaisemmin. Jos hän sulkeutuu sisälle
huoneisiinsa, on jokainoa hänen pöytäänsä tuleva ruokapala saattanut
olla kosketuksissa tartunnan kanssa — olipa kyseessä liha, kala,
metsänriista tai vihannekset. Papeeten yleisellä kauppatorilla on
kahdella spitaalisella myymäläkojunsa, ja taivas tietäköön, mitä
kaikkia teitä "jokapäiväinen leipä" saa siellä kulkea. — On parasta
matkailla Etelämeren saarilla aivan rauhallisena, pelotonna, lujasti
luottaen kohtalonsa onnelliseen tähteen. Jos näette norsutautisen
naisen pusertavan paljain käsin kermaa kookospähkinän sydämestä, niin
juokaa kerma ajatellen, miten hyvää se on, ja unohtakaa kädet, mitkä
ovat sen pähkinästä pusertaneet! Ja muistakaa, ettei norsutaudin,
spitaalin eikä muiden samankaltaisten tautien katsota tarttuvan
kosketuksesta.

Katselimme hetken, miten eräs raratongalainen nainen, jonka jäsenet
olivat paisuneet ja muodottomat, valmisti meille kookoskermaa.
Senjälkeen hän meni keittiövajaan, missä Tehei ja Bihaura olivat
päivällispuuhissa. Ateria katettiin pakkalaatikoille talon sisälle.
Isäntäväkemme odotti, kunnes olimme syöneet, ja ryhtyi sitten
aterioimaan lattialla. Mutta voi meidän ruokapöytäämme! Meitä
kestittiin totisesti kuninkaallisesti. Ensin tarjottiin ihanaa
tuoretta kalaa, mikä oli pyydystetty muutama tunti aikaisemmin ja oli
ollut liossa vedellä laimennetussa sitruunamehussa. Sitten seurasi
paistettu kananpoika. Kahden kookospähkinän runsaasti sokeroitu maito
oli juomamme. Pöydässämme oli banaaneja, mitkä sulivat suuhun ja
maistuivat mansikoilta. Ja pöydässämme oli banaanipoita, mikä saattoi
häpeään kaikki valkoisten keittiömestareiden vanukkaat. Edelleen siinä
oli keitettyjä jamssijuuria, keitettyä taroa ja paahdettua feitä
— isoja jauhoisia, mehukkaita, punertavia, keitettyjä banaaneja.
Ihmettelimme sitä yltäkylläisyyttä, ja parhaillaan ilmaistessamme
toisillemme hämmästyksen tunteitamme pantiin pöytään eteemme kokonainen
paistettu porsas, mikä oli kääritty vihreisiin lehtiin ja paistettu
kuumilla kivillä — polynesialaisen keittiön suurenmoisin ja juhlallisin
ruokalaji. Ja sitä seurasi Tahaan kukkuloilla kasvanut kahvi, musta
kahvi, ihana kahvi.

Tehein kalastusvehkeet olivat sananmukaisesti ihastuttaneet minua,
ja sovittuamme kalastusretkelle lähdöstä Charmian ja minä päätimme
viipyä Tahaalla yön. Tehei alkoi jälleen puhua Samoasta, ja "petit
bateau" — "pieni alus "-selitykseni herätti jälleen ensin pettymystä
ja sitten mukautuvan hymyn hänen kasvoilleen. Bora Boran piti olla
seuraava satamamme. Se ei ollut niin kaukana, ettei sieltä olisi
päässyt jollakin kutterilla takaisin. Ja sentähden tarjosin Teheille
tilaisuuden seurata meitä Snarkilla sinne. Silloin sain tietää, että
hänen vaimonsa oli syntynyt Bora Boralla ja että vaimolla vielä
oli talo siellä. Bihaurakin sai niin ollen kutsun matkalle, ja
vastalahjaksi meille heti tarjottiin majapaikkaa heidän talossaan Bora
Boralla.

Silloin oli maanantai. Tiistaina menisimme kalastamaan ja palaisimme
Raiatealle, keskiviikkona purjehtisimme Tahaan ohi ja eräältä
määrätyltä niemeltä ottaisimme Tehein ja Bihauran mukaamme Bora
Boralle. Sen kaiken sovimme yksityiskohtaisesti ja puhuimme sitäpaitsi
kymmenistä muista asioista. Tehei osasi vain kolme englantilaista
sananparttaan, ja Charmian ja minä osasimme kymmenkunta tahitin sanaa.
Ja kymmenkunta ranskan sanaa me kaikki neljä ymmärsimme. Niin köyhällä
"baabelilla" keskustelu luonnollisesti sujui hyvin hitaasti, mutta
käyttäen apuna muistikirjaa, lyijykynää ja kellotaulua, minkä Charmian
piirusti — sekä kymmentätuhatta eri elettä lisänä kaikki kävi aivan
suurenmoisesti.

Kohta kun osoitimme halua mennä levolle, poistuivat vieraat lausuttuaan
ystävällisesti loaranansa, ja Tehei ja Bihura katosivat yhtaikaa heidän
kanssaan. Talo käsitti yhden ainoan ison huoneen, ja se jätettiin
meidän haltuumme. Isäntäväkemme hankki makuupaikan muualta. Heidän
linnansa tuntui todellakin olevan meidän omaisuuttamme. Ja tässä
yhteydessä tulkoon mainituksi, että kaikilla niillä vierailuilla, joita
olen tehnyt monen monilla eri seuduilla, en milloinkaan ole kokenut
mitään sellaista, jota voisi verrata kokemuksiini tämän tahaalaisen
ruskeaihoisen pariskunnan vieraana. En tarkoita nyt ollenkaan heidän
lahjojaan ja heidän jaloa anteliaisuuttaan, vieraanvaraisuuttaan enkä
kuninkaallisen runsasta kestitystään, vaan tarkoitan heidän hienoa
kohteliaisuuttaan, heidän tahdikkuuttaan, huomaavaisuuttaan ja heidän
ystävällisyyttään, mikä todella oli ystävällisyyttä. He eivät tehneet
mitään oman mielensä mukaan meille vieraanvaraisuutta osoittaessaan,
vaan koettivat arvata kaikki toivomuksemme, ja heidän taitonsa siinä
suhteessa oli suorastaan erehtymätön. Olisi mahdotonta luetella niitä
satoja hienoja pikku huomaavaisuuksia, joita he osoittivat meille
lyhyen yhdessäolomme aikana. Tahdon vain aivan yksinkertaisesti sanoa,
etten milloinkaan ole kokenut vieraanvaraisuutta, mikä olisi voittanut
heidän osoittamansa tai edes kohonnut sen verroille. Kenties oli
miellyttävintä kaikessa se, ettei heidän ystävällisyyttään määrännyt
harjoitus eivätkä ihanteelliset seurustelun lait, vaan että se oli
heidän sydämellisyytensä pakoton ja luonnollinen ilmaus.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna menimme kalastamaan — Tehei, Charmian ja minä —
isäntämme merkillisellä kanootilla. Mutta sillä kerralla jättiläispurje
jätettiin kotiin. Ei voinut yhtaikaa huolehtia kalastuksesta ja
purjehduksesta pienessä veneessä. Usean peninkulman päässä merellä
— mutta riutan sisäpuolella — Tehei laski kalastusvehkeensä veteen
eräällä kahdenkymmenen sylen syvyisellä kohdalla. Syötteinä oli kappale
mustekalan lihaa, ja Tehei puraisi syötit elävästä eläimestä, mikä
longerteli kanootin pohjalla. Yhdeksän pohjasiimaa hän laski. Jokainen
siima oli kiinnitetty lyhyen bambukuvaksen päähän. Kohta kun kala oli
tarttunut koukkuun, kuvaksen toinen pää painui veden alle — toinen
pää kohosi pystyyn ja viittilöi ihan villitysti meitä kiiruhtamaan
kimppuunsa. Ja kyllä me kiiruhdimmekin huutaen ja huikaten meloimme
voimaimme takaa merkkejä antavalta pyydykseltä toiselle ja kiskoimme
syvyydestä isoja, kimmeltäviä kaloja, joiden pituus vaihteli kahdesta
kolmeen jalkaan.

Mutta itään oli ruvennut paisumaan uhkaava myrskypilvi, ja ykskaks
se peitti kirkkaan taivaan. Olimme kolmen peninkulman päässä kodista
tuulen alla. Aloitimme paluumatkamme juuri silloin, kun ensimmäiset
vihuripäät nostivat veden valkeaan kuohuun. Sitten tuli sade, sellainen
sade, jollaisia on vain tropiikeissa — sokaiseva vedenpaisumus. No,
mitäpä siitä — Charmianilla oli yllä uimapuku, minulla samoin, ja
Teheillä oli vain lannevaatteensa. Bihaura seisoi rannalla odottamassa,
tarttui Charmianin käteen ja talutti hänet taloon suunnilleen samalla
tavalla kuin äiti vie sisälle virmapään pikku tyttärensä, joka on ollut
ulkona ja leikkinyt lätäköissä.

Pukeuduttuamme kuiviin istuimme kaikessa rauhassa ja tupakoimme sillä
aikaa kuin kai-kai valmistettiin. Sivumennen sanoen polynesialainen
kai-kai merkitsee ravintoa, ruokaa ja syömistä. Se on muunnos jotakin
alkuperäistä sananjuurta, mikä on levinnyt laajalti Etelämeren
saarille. Kai sanotaan Marquesas-saarilla, Raratongalla, Manahikilla,
Niuella, Fakaafolla, Tongalla, Vatella ja Uudessa Seelannissa.
Tahitilla "syödä" on amu, Havaijilla ja Samoalla ai, Baulla kana,
Niualla kaina, Nongonella kaka ja Uudessa Kaledoniassa ki. Mutta
olipa sillä sanalla mikä muoto tahansa — joka tapauksessa se hiveli
suloisesti korviamme pitkän sateessa melomisen jälkeen. Vielä kerran
meidät istutettiin kunniapaikalle kuninkaalliseen pöytään, ja olimme
oikein murheellisia siitä, ettei meillä ollut kirahvin tai kamelin
syömäkykyä.

Sitten valmistuessamme palaamaan Snarkille pimeni tuulenpuoli jälleen,
ja tuli uusi sadekuuro. Mutta tällä kerralla se oli vain pikku ripsaus.
Tuuli sitä uhemmin. Tuulta jatkui tunti tunnin jälkeen, se vonkui
ja vinkui palmujen latvoissa, se raastoi, repi ja huojutti haurasta
bamburakennusta, ja hirvittävää jylyä kuului riutan ulkolaidalta, mihin
hyökkääväin hyökyjen voima murtui. Riutan sisäpuolella laguunilla —
niin suojassa kuin se olikin — vesi raivosi valkeana kuohuna, eikä
Teheinkään merimiestaidolla olisi saanut hänen pienoista kanoottiaan
kestämään niin kovaa säätä.

Auringon laskiessa oli pahimmasta päästy, mutta vieläkin ilma
oli kanootille liian ankara. Pyysin sentähden Teheitä etsimään
alkuasukkaan, jolla olisi lainata kutteri viemään meitä Raiatealle.
Suorittamani maksu, kaksi Chili-dollaria, Amerikan rahassa
yhdeksänkymmentä senttiä — oli ennenkuulumaton. Puoli kylää kutsuttiin
kantamaan kutteriin lahjoja, mitkä Tehei ja Bihaura antoivat
poistuville vierailleen. Siinä oli kantamus kananpoikia ja lehtiin
kiedottuja kaloja, isoja kimppuja kullanvärisiä banaaneja, lehtikoreja,
mitkä olivat täpö täynnä appelsiineja ja sitruunia, avocado-hedelmiä
eli "alligaattorin päärynöitä", mahtavia koreja täynnä jamssijuuria,
taro-nippuja ja kookospähkinöitä — ja kaiken kukkurana isoja oksia ja
pölkkyjä, mitkä oli tarkoitettu polttopuiksi Snarkille.

Kutterille mennessämme tapasimme Tahaan ja koko seudun ainoan valkoisen
miehen. Hän oli kahdeksankymmenenkuuden vuoden ikäinen, ja siitä ajasta
hän oli viettänyt seitsemättäkymmenettä vuotta Seurasaarilla, sanoi
hän, lukuunottamatta paria satunnaista keskeytystä, sitä, että hän
vuonna 1849 oli ottanut osaa Eldoradoon tapahtuneeseen kullanhuuhtojain
ryntäykseen ja että hän oli ollut vähän aikaa tilanhoitajana
Tularen läheisyydessä Kaliforniassa. Mutta kun lääkärit olivat
selittäneet, ettei hänellä ollut elon aikaa jäljellä enempää kuin
kolme kuukautta, hän oli palannut Etelämerelleen ja eli siellä vielä
kahdeksankymmentäkuusivuotisena nauraen rikkiviisaille rohtomiehilleen,
jotka jo kaikki lepäsivät haudassa. Hänellä oli fee-fee — alkuasukasten
norsutaudista käyttämä nimitys. Hän oli saanut sanotun taudin
neljännesvuosisata sitten, ja se seuraisi häntä hautaan. Kysyimme
häneltä, eikö hänellä ollut sukulaisia. Hänen vierellään istui pirteä
kuudenkymmenenkahdeksan ikäinen nainen. Hänen tyttärensä. "Tyttäreni on
ainoa sukulaiseni", mutisi hän valittavasti. "Eikä hänellä ole lapsia
elossa."

Kutteri oli pieni, sluuppirikillä varustettu pursi, mutta se tuntui
isolta Tehein kanoottiin verrattuna. Kun pääsimme laguunille ja
jouduimme uuden, ankaran myrskyvihurin kouriin, kutteri tuntui
meistä kuitenkin tavattoman vähäiseltä, kun Snark taas paisui
mielikuvituksessa mittasuhteihin, mitkä tekivät siitä mannermaan. Mutta
meillä oli oivia merimiehiä saattajinamme. Tehei ja Bihaura olivat
seuranneet mukana nähdäkseen, että pääsimme onnellisesti perille,
ja Tehein vahine osoittautui erikoisen pystyväksi merenkulkijaksi.
Kutterilla oli kunnollinen painolasti, ja viiletimme vihurissa täysin
purjein.

       *       *       *       *       *

Lähtiessämme seuraavana päivänä purjehtimaan Bora Boralle kävi heikko
tuuli, ja matkamme sujui hitaasti laguunin poikki sille niemelle, missä
Tehein ja Bihauran piti olla meitä odottamassa. Lähestyessämme maata
korallisärkkien keskitse saimme aluksi turhaan tähyillä ystäviämme.
Rannalla ei näkynyt merkkiäkään heistä.

Mutta pian Tehei ilmestyi näkösälle puiden välistä. Hän oli vetänyt
paidan päältään ja huiskutti sillä aivan hurjasti. Bihaura ei
ilmeisesti ollut vielä valmiina... Päästyään Snarkin kannelle Tehei
kehoitti meitä purjehtimaan pitkin rantaa hänen talonsa edustalle
saakka. Hän otti ruorin hoitoonsa ja luotsasi Snarkin koralliriuttojen
lomitse niemeltä niemelle, kunnes vihdoin olimme selviytyneet
viimeisestä. Silloin kuului tervehdyshuuto rannalta, ja apunaan suuri
joukko kyläläisiä Bihaura toi Snarkille kaksi kanootillista saaren
runsaita antimia — jamssijuuria, taroa, feitä, leipäpuun hedelmiä,
kookospähkinöitä, appelsiineja, sitruunoita, ananaksia, vesimeloneita,
avocadoja, granaattiomenoita, kaloja, kaakottavia nuoria kanoja ja
elävän porsaan.

Nousevan kuun valossa suoritimme vaarallisen kulun Bora Boran
riuttojen lomitse ja laskimme ankkuriin Vaitapen kylän edustalle.
Emännänhuolissaan Bihaura ei saattanut päästä kyllin nopeasti maihin —
hän ehätti järjestämään taloaan vieraita varten. Suurveneemme viedessä
häntä ja Teheitä pienelle sillalle kiiri soiton ja laulun säveliä
tyynillä vesillä. Seurasaarilla meille oli tuon tuostakin sanottu,
että saisimme nähdä Bora Boran asukasten olevan hyvin hauskaa ja
iloista väkeä. Menin Charmianin kanssa maihin katsomaan, mitä siellä
oli tekeillä, ja rannalla kylän edustalla olevalla nurmikkokentällä,
minkä vierellä oli vanha hautausmaa, tapasimme nuorukaisia ja tyttöjä
iloisessa tanssissa, kaikki yltyltään koristeltuina kukkasilla ja
köynnöksillä ja kaikilla hiuksissa ihmeellisiä fosforinvälkkeisiä
kukkia, mitkä vuoroin syttyivät ja kalpenivat kuutamossa. Kauempana
rannalla oli iso, soikea, noin seitsemänkymmentä jalkaa pitkä
ruohotalo, missä kylän vanhemmat asukkaat lauloivat himineitä. Hekin
olivat juhlariemun vallassa ja kukkaköynnöksin koristeltuja, ja he
toivottivat meidät seuraansa aivan sillä lailla, kuin olisimme olleet
pimeyteen eksyneitä, jälleen löydettyjä karitsoita.

Aikaisin seuraavana aamuna Tehei tuli Snarkille tuoden kimpun
vastapyydystettyjä kaloja ja kutsun päivällisille. Sinne mennessämme
poikkesimme himinerakennukseen. Eilisiltaiset vanhukset lauloivat
siellä nytkin, ja siellä oli myös joukko nuorukaisia ja tyttöjä, joita
emme olleet eilen nähneet. Oli kuin siellä olisi oltu juhla-aterian
valmistuksia tekemässä. Kokonainen vuori hedelmiä ja vihanneksia
oli pinottu lattialle, ja sen molemmilla sivuilla oli joukoittain
kookoskuiturihmalla sidottuja kananpoikia. Kun useita himineitä oli
laulettu, piti eräs mies puheen. Se oli tarkoitettu meille, ja vaikka
se oli hepreaa korvillemme, käsitimme kuitenkin, että se jollakin
tavalla koski rakennukseen koottuja ruokavaroja.

"Luuletko, että ne aikovat lahjoittaa meille tämän kaiken?" kuiskasi
Charmian.

"Mahdotonta", vastasin samalla tavalla. "Minkä tähden ne sen tekisivät?
Eikä moista määrää mahtuisikaan Snarkille. Emme saisi syödyksi
kymmenettäkään osaa, ja kaikki muu pilaantuisi. Ehkä ne aikovat pitää
meille juhlan. On mahdotonta, että ne aikoisivat antaa meille tuon
kaiken."

Silti saimme taas kokea kuninkaallista anteliaisuutta. Eleillä, joiden
tarkoitusta ei voinut ymmärtää väärin, puhuja tarjosi meille jokainoata
eri lajia runsauden vuoresta, minkä jälkeen hän juhlallisesti luovutti
kaiken meille. Tilanne oli pulmallinen. Snarkimme oli täynnä Tahaan
antimia. Uudet lahjat olivat aivan ehdottomasti liikaa. Punastuimme
ja änkytimme lukemattomia kertoja: "Nuinui" — minkä piti ilmaista
suurenmoisen vieraanvaraisuuden johdosta tuntemaamme valtavaa
kiitollisuutta. Mutta merkeillä loukkasimme samalla kauheasti hyviä
tapoja: kieltäydyimme ottamasta lahjaa vastaan. Himine-laulajat
ilmaisivat selvästi siitä aiheutuneen mielenapeutensa. Mutta saman
päivän iltana saatiin Tehein välityksellä aikaan sovinto siten, että
otimme yhden kananpojan, yhden kimpun banaaneja, yhden kimpun taroa ja
niin edespäin kautta kokoelman.

Mutta heidän hyväntahtoisuudeltaan oli mahdotonta pelastua. Ostin
tusinan nuoria kanoja eräältä alkuasukkaalta, ja seuraavana päivänä
mies toi kolmetoista kanaa ja kanootillisen hedelmiä. Ranskalainen
kauppias lahjoitti ananaksia ja lainasi hienoimman hevosensa.
Santarmi teki samalla tavalla — hän lainasi meille hevosen, mikä oli
hänen silmäteränsä. Ja kaikki lähettivät meille kukkia. Snark oli
muuttunut hedelmä- ja vihannesvarastoksi ja kukkakaupaksi. Olimme
aivan kukkaköynnöksillä koristeltuja. Kun himine-laulajat tulivat
aluksellemme, tervehtivät nuoret tytöt meitä suuteloilla, ja Snarkin
miehistö menetti sydämensä Bora Boran neitosille. Tehei pani toimeen
suuret kalastajaiset kunniaksemme, ja olimme niissä kaksoiskanootilla,
mitä souti kymmenen voimakasta amatsonia. Tunsimme todellista
helpotusta siitä, ettei saatu kaloja, sillä Snark olisi saattanut upota
ankkuripaikalleen.

Päivät vierivät, mutta saarelaisten anteliaisuudessa ei ilmennyt
ehtymisen oireitakaan. Lähtöpäivänämme tuli kanootti kanootin jälkeen.
Tehei toi kurkkuja ja nuoren papaya-puun, mikä notkui ihanien
hedelmiensä painosta. Minulle hänellä oli myöskin pieni kaksoiskanootti
täydellisellä kalastusvehjekokoelmalla varustettuna. Sitäpaitsi
hedelmiä ja vihanneksia yhtä yltäkylläisen runsaasti kuin Tahaalla.
Bihaura toi eräitä lahjoja, mitkä olivat erikoisesti tarkoitetut
Charmianille — silkkipumpulista valmistettuja pieluksia, viuhkoja
ja kauniita mattoja. Koko väestö toi hedelmiä, kukkia ja kanoja. Ja
Bihaura toi myös elävän porsaan. Alkuasukkaita, joita en voinut muistaa
ennen nähneeni, tuli Snarkille, ja ne lahjoittivat minulle atraimia,
ongensiimoja ja helmiäisestä leikattuja koukkuja.

Purjehtiessaan merelle riuttojen välistä väylää Snark hinasi kutteria.
Bihauran piti sillä palata Tahaalle — mutta ei Tehein. Olin vihdoinkin
suostunut hänen toivomukseensa, ja hän kuului nyt Snarkin miehistöön.
Kun kutteri irroitti hinausköyden ja kääntyi lännen ilmoille, lankesi
Tehei polvilleen ja huokaili hiljaisen rukouksen kyynelten virratessa
pitkin hänen poskiaan. Kehittäessään viikkoa myöhemmin valokuvia Martin
näytteli niitä Teheille, ja kun Polynesian ruskeaihoinen poika näki
rakkaan Bihauransa piirteet, hän puhkesi jälleen itkuun.

Oi meidän yltäkylläisyyttämme! Meillä oli hyvää liiaksi. Saatoimme
tuskin hoitaa Snarkin purjeita hedelmien takia. Alus oli kuin
hedelmillä koristeltu. Pelastusvene ja suurvene olivat täpö
täynnä. Suurpurjeen kaijit ja nainingit kitisivät taakkojensa
painosta. Mutta kohta kun pääsimme "mukavaan" aallokkoon, alkoi
lasti vähentyä. Jokainoalla Snarkin keikahduksella kierähti joku
kimppu banaaneja ja kookospähkinöitä tai jokunen sitruunakori
mereen. Kultainen sitruunatulva läikähteli suojapuolen pyykateissa.
Mahtavat jamssijuurikorit murtuivat, ja ananakset ja granaattiomenat
kieriskelivät sinne tänne. Kanat pääsivät irtaalleen, ja niitä
juoksenteli kaikkialla, lenteli aurinkoteltan laella ja räpytteli
puomeilla. Ne olivat villejä kanoja, jotka olivat tottuneet lentämään.
Koettaessamme ottaa niitä kiinni ne lensivät pois Snarkilta,
risteilivät sen ympärillä ja palasivat. Toisinaan ne eivät palanneet.

"Kun sinne saapuu matkamiehiä, haluavat kaikki ottaa jonkun heistä
kotiinsa kuin ystävän, ja seudun asukkaat osoittavat vieraalle mitä
suurinta ystävällisyyttä. Hänet sijoitetaan kunniapaikalle istumaan ja
hänet ollaan hukuttaa ihaniin herkkuihin."




12

Kivenheittokalastusta Bora Boralla


Kello viideltä alettiin puhaltaa isoilla simpukkatorvilla. Kautta
koko rannikon kiirivät kimeät äänet, mitkä johtivat mieleen muinaiset
sotaluikut, ja ne herättivät kalastajat hoputtaen heitä valmistautumaan
lähtöön. Me Snarkinkin väki nousimme, sillä oli mahdotonta saada unta
torviniekkain synnyttämässä kamalassa metelissä. Meidän oli määrä mennä
kivenheittokalastajaisiin, mutta meillä ei ollut suuria valmistuksia
suoritettavana.

Kivenheittokalastus on tautai-taora alkuasukasten kielellä — tautai
on "kalastusvehje" ja taora "heittää". Mutta sanayhtymä tautai-taora
merkitsee "kivenheittokalastusta" sen tähden, että heittovehkeenä on
kivi.

Kivenheittokalastus on ajokalastusta — ja tapahtuu seuraavasti.
Kanootit asettuvat riviin sadan tai kahdensadan jalan päähän
toisistaan. Jokaisen keulassa seisoo mies, jolla on lyhyessä köydessä
monta naulaa painava kivi. Hän paiskoo lakkaamatta kiveä veteen:
heittää ja vetää heti ylös — mahdollisimman kovasti polskuttaen.
Kanootin perässä on toinen mies. Hän meloo kanoottia eteenpäin ja pitää
huolta siitä, että kanootti on samassa linjassa kuin muut. Kanoottirivi
etenee etenemistään, kohtaa toisen samanlaisen peninkulman tai kahden
päässä, ja molemmat rivit liittyvät yhteen, niin että muodostuu kaari,
minkä toinen pää ulottuu aivan rantaan. Kaari alkaa sitten supistua
rantaa kohden, missä naiset ovat asettuneet veteen pitkään riviin, niin
että heidän jalkansa ovat sulkuna, mikä estää säikähtyneiltä kaloilta
pääsyn sille taholle. Määrätyssä silmänräpäyksessä, kun kaari on
tarpeeksi supistunut ja sen ulkopää yhtynyt naisriviin, kiitää rannalta
kanootti, ja laskee pitkän kookoslehtiverhostimen "nuotan" ympärille.
Kalastus tapahtuu luonnollisesti aina laguunilla riutan sisäpuolella.

"Tres jolie", sanoi santarmi, merkeillä ja eleillä ilmoitettuaan, että
tuhansia kaikenkokoisia kaloja saarrettaisiin maimasista haikaloihin —
ja että kalat ahtautuisivat rantaan saakka.

Kivenheittokalastus tuntuu enemmän juhlatoimitukselta kuin
arkipäiväiseltä ravinnon hankkimiselta. Ja sellaisia kalastajaisia
Bora Boralla pannaan toimeen suunnilleen kerran kuukaudessa. Se on
vanhoilta ajoilta periytynyt kalastustapa. Menetelmän keksijän nimeä
ei jälkimaailma muista — siellä on aina kalastettu sillä lailla,
sanovat alkuasukkaat. Mutta ei voi olla määrätyllä ihmetyksellä
ajattelematta sitä muinaista villiä, jonka aivoissa ensimmäisen
kerran syntyi sellaisen kalastamisen aate — helpon suurkalastustavan,
mikä ei kysy koukkuja eikä verkkoja eikä atraimia, ja erään seikan
miehestä tietää: hän oli radikaali. Ja voi olla varma siitä, että
hänen vanhoilliset heimolaisensa pitivät häntä hölmönä ja anarkistina.
Hän on varmasti joutunut kokemaan paljon pahempia vaikeuksia kuin
nykyaikaiset keksijämme joutuvat. Viimeksimainittujen tarvitsee
ainoastaan saada joku kapitalisti etukäteen vakuutetuksi siitä, että
heissä on miestä keksijöiksi. Hänen sitävastoin täytyi etukäteen saada
vakuutetuksi koko heimonsa, koska koetta oli mahdoton panna toimeen
koko heimon myötävaikuttamatta. Saattaa varsin hyvin kuvitella, miten
kuumia olivat alkeellisen saarimaailman neuvottelukokoukset, kun hän
pani heimolaisensa pataluhiksi, vanhoiksi puupäiksi ja heimolaiset
haukkuivat häntä kolloksi ja hulluksi ja väittivät hänen varmasti
olevan Hölmölästä kotoisin. Taivas yksin tietää, miten monta hiusta
häneltä on harmaantunut ja miten paljon sanoja hänen on pitänyt puhua,
ennenkuin hänen vihdoinkin onnistui saada kyllin monta kannattajaa,
niin että yrityksen saattoi toteuttaa. Joka tapauksessa yritys
onnistui. Se kesti kokeen — se läpäisi. Ja voi olla varma siitä, että
sen tapahduttua ei ollut olemassa ristinsielua, joka ei muka koko ajan
olisi tietänyt, että se läpäisisi!

Hyvät ystävämme Tehei ja Bihaura, jotka panivat kalastajaiset toimeen
meidän kunniaksemme, olivat luvanneet tulla meitä noutamaan. Olimme
kajuutassa, kun huudettiin heidän olevan tulossa. Kiiruhdimme kannelle,
ja hämmästys valtasi meidät nähdessämme saapuvan polynesialaisaluksen.
Se oli pitkä kaksoiskanootti, minkä veneet oli liitetty toisiinsa
niin pitkillä riu'uilla, että sangen leveä vesivyö jäi niiden väliin.
Ja koko alus oli kaunistettu kukkasilla ja kullanvärisellä ruoholla.
Kymmenen kukitettua amatsonia istui airoissa, ja kummassakin kanootissa
seisoi voimakas perämies. Kaikki olivat koristeltu kullankeltaisista,
purppuranpunaisista ja oranssivärisistä kukkasista valmistetuilla
köynnöksillä, ja kaikilla oli tulipunainen pareu lanteilla. Kukkia oli
kaikkialla — kukkia, kukkia, kukkia loputtomasti. Se oli värimässäystä.
Kanoottien keulain varaan oli laadittu laiva, jolla Tehei ja Bihaura
tanssivat, ja koko joukko viritti huumaavan tervehdyslaulun.

Kolme kertaa Snarkin ympäri soudettuaan kaksoiskanootti asettui
sen sivulle, niin että Charmian ja minä pääsimme lavalle. Sitten
mentiin kalastuspaikalle, soudettiin viisi peninkulmaa suoraan
vastatuuleen. "Bora Boralla elämä on pelkkää riemua ja laulua", on
sananpartena Seurasaarilla, ja saimme kokea, että todellakin oli
niin. Kanoottilauluja, kalastuslauluja ja hai-lauluja laulettiin
soudun tahtiin, ja jokainoa kuului kuoroon. Kerran huudettiin:
"Mao!" — jolloin kaikki airoissa olijat alkoivat ponnistella aivan
mielettömästi. Mao merkitsee "hai" ja valtameren tiikerien ilmestyessä
näkösälle alkuasukkaat melovat hurjaa vauhtia rannalle, sillä he
tietävät hyvin, että pedot voivat paiskata heidän heikot kanoottinsa
kumoon ja niellä heidät itsensä. Luonnollisesti lähellämme ei ollut
haikaloja, mutta mao-huutoa käytettiin kannustamaan soutajia niin
kovaan ponnistukseen, kuin hait olisivat olleet kintereillä. "Hoe!
Hoe!" oli toinen huuto, mikä pani meidät suorastaan lentämään pitkin
vettä.

Tehei ja Bihaura tanssivat lavalla laulujen tai rytmikkäiden
kättentaputusten tahdissa. Tapahtui myöskin, että airoilla koputettiin
rytmikkäästi kanoottien kylkiin. Muuan nuori tyttö jätti aironsa,
hypähti lavalle ja esitti hula-tanssin. Kesken tanssiaan hän
kumartui ja painoi tervehdyssuudelman poskillemme. Osa lauluista —
eli himineistä — oli uskonnollisia, ja sellaiset olivat erikoisen
kauniita. Miesten syvät bassoäänet sulautuivat naisten alttoäänien ja
korkeiden sopraanojen kanssa säveliksi, mitkä johtivat mieleen aivan
urut. Toisaalta taas jotkut heidän lauluistaan olivat hyvin villejä —
peräisin kristinuskon tuloa edeltäneiltä ajoilta.

Laulaen ja tanssien polynesialaiset isäntämme siis veivät meitä
kalastusretkelle. Santarmi, Bora Boran ranskalainen hallitusmies,
oli mukana perheineen omalla kaksoiskanootillaan, mitä hänen
vankinsa soutivat. Sillä santarmi ei ainoastaan ole hallitusmies,
vaan myöskin vanginvartija ja kun joku lähtee kalastamaan Bora Boran
iloisella saarella, lyöttäytyvät kaikki joukkoon. Kymmeniä tavallisia
ulkohankakanootteja souti seurassamme. Erään niemen takaa tuli iso
purjekanootti myötätuulessa, ja uhkarohkeasti ulkohangalla seisten sen
kolme nuorta miestä tervehti meitä mahtavalla rummunpärrytyksellä.

Lähellä seuraavaa, puolen peninkulman päässä olevaa nientä oli
yhtymäpaikka. Warren ja Martin olivat ajaneet sinne suurveneellämme,
eivätkä bora-boralaiset saattaneet kyllin ihmetellä, millä kummalla
se kulki. Kanootit vedettiin hietikolle, ja kaikki nousivat maihin
juomaan kookosmaitoa, laulamaan ja tanssimaan. Joukkoomme tuli jalan
paljon lähistön asukkaita. Oli kaunista katsella, kun kukkaseppelein
koristettuja tyttöjä saapui käsikkäin pari parin perästä pitkin rantaa.

"Saalis on tavallisesti summaton", kertoi meille Allicot eräs
puoliverinen kauppamies. "Lopulta vesi aivan kuhisee kaloja. Sitä on
totisesti hauska katsella... Luonnollisesti tiedätte, että koko saalis
on tarkoitettu teille?"

"Koko saalisko meille?" toistin tuskaisesti. Sillä Snarkilla oli
jo liiaksi lahjoja lastina — kokonaisia kanootillisia hedelmiä,
vihanneksia, sikoja ja kanoja.

"Niin, jok'ainoa kala", selitti Allicot. "Sitten kun kalat on
ahdistettu aivan rantaan, pitää teidän, kunniavieraan, keihästää
ensimmäinen. Sellainen on tapa. Senjälkeen kaikki käyvät käsiksi
urakkaan ja heittelevät saaliin hietikolle. Kaloja tulee kyllä
kokonainen vuori. Sitten joku johtomiehistä pitää puheen ja lahjoittaa
teille koko keon. Mutta teidän ei tarvitse ottaa vastaan kaikkea.
Tekin pidätte puheen, valitsette haluamanne kalan ja lahjoitatte muut
takaisin. Sitten kaikki sanovat, että olette hyvin antelias."

"Mutta mitenkä kävisi, jos pitäisinkin kaiken omanani?" kysyin.

"Sellaista ei ole milloinkaa tapahtunut", kuului miehen vastaus.
"Täällä on tapana lahjoittaa ja lahjoittaa sitten takaisin."

Alkuasukaspappi rukoili kalaonnea, ja kaikki paljastivat päänsä.
Senjälkeen kalastuksen johtaja laski kanootit ja määräsi kullekin
paikan. Sitten mentiin veneihin. Lukuunottamatta Bihauraa ja Charmiania
ei ainoatakaan naista päässyt mukaan. Muinaisina päivinä hekään
eivät olisi päässeet. Naiset jäivät rannalle kahlatakseen veteen ja
muodostaakseen sulun jaloistaan.

Iso kaksoiskanootti jätettiin rannalle, ja menimme suurveneeseemme.
Puolet kanooteista meloi tuulen alle meidän noustessa muiden kanssa
suunnilleen puoli peninkulmaa tuuleen, kunnes rivimme pää kosketti
riuttaa. Kalastuksen johtaja oli eräässä rivimme keskustassa
olevassa kanootissa. Hän seisoi pystyssä — kaunis vanha mies — lippu
kädessään. Hän määräsi kaikkien paikat ja molempien rivien muodon
simpukkatorveaan puhaltamalla. Kun kaikki oli järjestyksessä, hän
laski lippunsa oikealle. Kuului yksi ainoa polskahdus, kun sen sivun
jokaisen kanootin kivenheittäjät paiskasivat kivensä veteen. Heidän
nostaessaan niitä takaisin — se oli silmänräpäyksen työ, koska kivet
nipin napin vajosivat pinnan alle — laskeutui lippu vasemmalle, ja
samalla ihmeellisellä täsmällisyydellä iskivät kivet sillä sivulla
veteen. Ja niin jatkui meno vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla. Joka
kerta kun lippu laski puoleen tai toiseen, laguunin vettä velloi pitkä
polskahduslinja. Samaan aikaan kanootteja melottiin eteenpäin, ja sama,
mitä tapahtui meidän rivissämme, tapahtui yht'aikaa peninkulman päässä
vastarivin kanooteissa.

Suurveneemme keulassa seisoi Tehei pitäen lakkaamatta silmällä
johtajaa, ja hän hoiti kiveänsä muiden lailla. Kerran kivi irtosi
köydestä, ja samassa silmänräpäyksessä Tehei syöksähti sen perästä.
En tiedä, ennättikö kivi pohjaan vai ei, mutta sen tiedän, että Tehei
melkein heti palasi pinnalle kivi kädessään. Näin, että samanlaisia
tapaturmia sattui usein lähikanooteissa, mutta joka kerralla heittäjä
hyppäsi perästä ja toi kivensä takaisin.

Rivimme lähenivät toisiaan nopeammin riutan kuin maan puolelta
— kaikki tapahtui johtajan valppaalla ohjauksella — ja lopuksi
molemmat yhtyivät, niin että ne muodostivat rantaa kohden avoimen
kaaren. Senjälkeen alkoi kaaren supistaminen, jolloin säikähtyneitä
kalapoloisia ahdistettiin rantaan päin alituisesti vettä
polskuttamalla. Tapa muistuttaa elefanttien saartamista viidakoissa,
jolloin miesjoukot piileskelevät korkeassa ruohikossa tai puiden takana
ja pitävät meteliä.

Säärisulku oli jo järjestyksessä. Näimme pitkän rivin naisten päitä
tyynessä vedessä. Pisimmät naiset olivat uloimpana, ja lukuunottamatta
lähinnä rantaa olevia, kaikki seisoivat vedessä leukaa myöten.

Kaari supistui supistumistaan, niin että kanootit lopuksi melkein
koskettivat toisiaan. Silloin pysähdyttiin. Samassa syöksähti rannasta
pitkä kanootti. Se kiiti kaaren viertä niin nopeasti kuin airot suinkin
saattoivat sitä kuljettaa. Sen perässä seisoi mies, joka lappoi veteen
kookoslehdistä tehtyä verhostinta. Kanootteja ei enää tarvittu, ja
miehet laskeutuivat veteen vahvistaakseen saarrosta säärillään, sillä
verhostin on vain verhostin eikä verkko, ja kalat saattavat tunkeutua
sen läpi, jos koettavat. Ja sentähden tarvittiin sääriä, jotka
lakkaamatta pudistelivat verhostinta, ja käsiä, jotka polskuttivat,
ja kurkkuja, jotka ulvoivat. Helvetillinen melu vallitsi tarhaa
suljettaessa.

Mutta yhtään kalaa ei näkynyt pinnalla, eikä elävään sulkuaitaukseen
puskenut ainoakaan. Lopulta johtajakalastaja meni tarhaan ja kahlaili
siellä tarkasti tutkistellen. Mutta kalat eivät ollenkaan kuhisseet,
eikä niitä ilmaantunut yhtään hietikolle. Tarhassa ei ollut kalan
näköistäkään. Kalastusrukouksessa oli kenties jokin vika, tai saattoi
kuten oli luultavinta — asian laita olla niin kuin muuan ukko arveli:
"Tuuli ei puhalla tavalliselta suunnaltaan, ja kala liikkuu jossakin
muualla laguunissa."

"On tavallista, että suunnilleen joka viides ajokalastus epäonnistuu",
selitti Allicot lohdutukseksi.

No niin — nimenomaan kivenheittokalastuksen vuoksi olimme tehneet
matkan Bora Boralle, ja kohtalomme johdatti meidät siellä juuri
siihen "joka viidenteen" ajokalastukseen. Jos kalastus olisi pantu
toimeen sattumalta, ilman niin suuria valmistuksia, olisi tuloskin
ollut toisenlainen. Tämä ei ole pessimismiä. Eikä myöskään syytös
maailmanjärjestystä vastaan. Se on vain pitkän päivän jälkeen tyhjin
käsin jääneille kalastajille hyvin tutun tunteen yksinkertainen ilmaus.




13

Salomonin saarilla


"Miks'ei lähteä heti?" sanoi kapteeni Jansen meille Penduffrynissä
Guadalcanalin saarella. Charmian ja minä katselimme toisiamme ja
aprikoimme asiaa ääneti puoli minuuttia. Sitten nyökkäsimme yht'aikaa.

"Parasta on, että otatte mukaan revolverinne ja niiden lisäksi pari
kivääriä", sanoi kapteeni Jansen. "Minulla on viisi ampuma-asetta
laivallani, mutta yhteen niistä — mauserkivääriin — minulla ei ole
patruunia. Onko teillä liikoja sellaisia?"

Veimme laivalle ampuma-aseemme ja suuren joukon mauser-patruunia
sekä myös Wadan ja Nakatan, Snarkin kelpo kokin ja laivapojan. Wadan
ja Nakatan mielentila ei ollut oikein päivänpaisteinen. Lievästi
sanoen: he eivät olleet lainkaan ihastuneita matkaan, vaikk'ei Nakata
milloinkaan vaaran hetkellä osoittanut pelkuruutta. Mutta heillä ei
ollutkaan Salomonin saarista kauniita kokemuksia. Ensinnäkin molemmat
olivat poteneet "salomoninhaavoja". Tosin niitä oli ollut meillä
muillakin — hoidin parhaillaan kahta uutta elohopeakloridilla — mutta
kumpikin japanilainen oli saanut osakseen vitsausta melkein enemmän
kuin sieti. Sellaiset haavat ovat kaikkea muuta kuin miellyttäviä. Ne
ovat ylen pahoja mätähaavoja. Moskiitonpisto tai pieninkin nirhama
riittää maaperäksi myrkylle, jota ilma tuntuu olevan täynnä. Ja mätä
rupeaa heti leviämään. Se leviää joka taholle, syövyttää sekä ihoa että
lihaa hämmästyttävän nopeasti. Haava, mikä tänään on nuppineulanpään
kokoinen, on huomenna kymmensenttisen kokoinen, eikä sitä viikon
kuluttua voisi peittää hopeadollarillakaan.

Enemmän kuin haavoistaan molemmat japanilaiset olivat kumminkin
kärsineet saariston ilmastokuumeesta. Se oli ollut kummallakin useita
kertoja, ja toipumisaikansa heikkoudessa heillä on tapana ryömiskellä
siinä osassa Snarkia, mikä sattui olemaan lähinnä kaukaista Japania, ja
katsella kaihoten sille suunnalle.

Mutta pahinta oli, että he nyt joutuivat Minota-laivalle
värväysmatkalle Malaitan villisaaren rannikoille. Wada oli toveriaan
pelkurimaisempi: hän oli ihan vakuuttunut siitä, ettei enää milloinkaan
näkisi Japaniaan, ja hän katseli väsynein ja kiillottomin silmin, miten
pyssyjämme ja ampumavarojamme vietiin Minotalle. Hän tunsi Minotan
ja sen Malaitian-retket. Hän tiesi, että sen kimppuun oli hyökätty
Malaitan rannikolla kuusi kuukautta sitten, että sen kapteeni oli
hakattu kappaleiksi sotakirveillä ja että sanotulla suloisella saarella
oli villien katsantokannan mukaan oikeus velkoa Minotalta vielä kaksi
päätä. Muuan Penduffryn-plantaasin työmies — malaitalainen nuorukainen
— oli sitäpaitsi äsken kuollut punatautiin, ja Wada tiesi, että
Penduffryn oli siitä joutunut Malaitalle kolmannen pään velkaan. Kun
tavaroitamme ahdettiin laivurin pieneen kajuuttaan, hän näki kajuutan
ovessa merkkejä kirveen iskuista, joilla voitolliset villit olivat
tunkeutuneet sisälle. Ja kaiken kukkuraksi laivalla ei ollut jälkeäkään
keittiön uunilaitteista, koska villit olivat vieneet ne saaliinaan.

Minota oli australialainen jahti, teak-puusta rakennettu,
ketchiksi rikattu, pitkä ja siro, enemmän kilpapurjehtijaksi kuin
värväysalukseksi tarkoitettu. Kun Charmian ja minä saavuimme laivalle,
se oli täynnä väkeä. Vahvistettu miehistö käsitti viisitoista
matruusia, ja lisäksi siellä oli kolmattakymmentä palaavaa työmiestä,
jotka olivat palvelleet sopimusaikansa plantaasilla ja nyt matkasivat
kotikyliinsä. Ja ne näyttivät totisesti ihmissyöjiltä. Heidän
lävistettyihin sierainlehtiinsä oli pistetty lyijykynän paksuisia luu-
ja puupuikkoja. Muutamat olivat tehneet reiän myös nenänpäähänsä,
missä törrötti kilpikonnanluinen tappi tai riippui pieniä lasihelmiä
täyteen pujotettu teräslankarengas. Jotkut olivat koristaneet nenänsä
kokonaisilla reikäriveillä, mitkä kulkivat sierainlehtien kaarten
suuntaisina. Kaikkien korvat olivat lävistetyt, ja niissä olevien
reikien lukumäärä vaihteli kahdesta toisellekymmenelle — ja toiset
reiät olivat niin isoja, että niihin mahtui kolmen tuuman läpimittainen
puupalikka, toiset niin pieniä, että niissä saattoi pitää ainoastaan
savupiippuja ja muita samanlaisia vähäpätöisyyksiä. Kaiken kaikkiaan
reikiä oli niin paljon, ettei riittänyt koristuksia niiden täytteiksi.
Ja kun seuraavana päivänä Malaitaa lähestyessämme kokeilimme kivääreitä
varmistuaksemme siitä, että olimme tarpeellisesti varustettuja,
tapahtui yleinen suurhyökkäys patruunahylsyjen kimppuun, mitkä
sittemmin täyttivät monta tyhjää aukkoa matkustajiemme korvissa.

Samaan aikaan kuin kokeilimme kivääreitä panimme pystyyn
piikkilanka-aitauksemme. Vierasten oli aivan liian helppo päästä
kuusi tuumaa korkean laidan yli Minotan sileälle kannelle, missä
ei ollut minkäänlaisia korokkeita eikä hyttejä. Sentähden laitaan
ruuvattiin terästankoja, joiden varaan viritettiin kaksinkertainen
rivi piikkilankaa ympäri laivan keulasta perään. Se kaikki muodosti
erinomaisen suojan villejä vastaan, mutta oli ylen hankala kannella
olijoille Minotan keikahdellessa aallokossa. Kun ei mielikseen törmää
suojapuolen piikkilanka-aitaukseen eikä tohdi tarttua tuulenpuolen
piikkisuojukseen liukumista estääkseen — ja sellaisissa sangen
epäsuloisissa olosuhteissa joutuu yht'äkkiä laskemaan mäkeä aivan
sileätä, neljäkymmentäviisi astetta kallistunutta kantta pitkin, niin
on selvillä osasta nautintoja, joita Salomonin saarilla risteileminen
tarjoaa. On myöskin muistettava, ettei tuskallisesta piikkilanka-aitaan
törmäämisestä pääse pelkästään silloin saamillaan naarmuilla. Voi olla
aivan vakuuttunut, että jok'ainoa naarmu muuttuu syöpyväksi haavaksi.
Todistuksen siitä, ettei varovaisuuskaan pelasta piikkilangoilta,
saimme eräänä kauniina aamuna purjehtiessamme pitkin Malaitan rannikkoa
loorinkituulessa. Tuuli sangen vinhasti, ja aallokko yltyi yltymistään.
Muuan nuori mustaihoinen matruusi oli ruorissa. Kapteeni Jansen,
perämies Jacobsen, Charmian ja minä olimme vast'ikään istuutuneet
kannelle aamiaista syömään. Juuri silloin kimppuumme karkasi kolme
tavattoman isoa hyökylainetta. Peränpitäjä joutui pois tolaltaan. Kolme
tuimaa tulvaa vyörähti Minotan yli. Aamiainen meni mereen. Veitset ja
kahvelit katosivat pyykattien kautta. Eräs perällä ollut mies vierähti
laidan yli, mutta kiskottiin takaisin, ja kelpo kapteenimme takertui
piikkilankaverkkoon... Sittemmin talouskalujemme yhteiskäyttö muodosti
erinomaisen esimerkin alkeellisesta kommunismista!

       *       *       *       *       *

Ensimmäinen satamamme oli Su'u Malaitan länsirannikolla. Salomonin
saaret ovat maailman vihoviimeisiä perukoita. Ei totisesti ole helppoa
pimeinä öinä purjehtia kapeilla, riuttojen täyttämillä väylillä
ja odottamattomissa virroissa, kun ei oppaina ole minkäänlaisia
majakkatulia — Salomonin saaret muodostavat tuhannen peninkulman
pituisen jonon, ja koko tällä pitkällä rannikkotaipalella ei ole
ainoatakaan majakkaa — ja vaikeuksia lisää samalla mitä suurimmassa
määrässä se, ettei varsinaista maatakaan ole kunnolla kartoitettu.
Siitä on Suu esimerkkinä. Malaitaa esittävällä Amiraliteetin
merikartalla ranta sillä kohtaa muodostaa suoran, yhtäjaksoisen
viivan. Mutta sen suoran, yhtäjaksoisen viivan poikki Minota purjehti
kahdenkymmenen sylen syvyisessä vedessä. Siinä, missä merikartta
osoitti olevan maata, olikin syvä lahdeke. Purjehdimme sinne, ja
mangrovepuiden muuri tiheni tihenemistään ympärillämme, ja vihdoin
laskimme ankkurin kuvastinkirkkaalla sisälahdella.

Kapteeni Jansen ei pitänyt ankkuripaikasta. Hän oli ensimmäistä
kertaa siellä, ja Su'u oli huonossa huudossa. Lahdella ei puhaltanut
minkäänlaista tuulta, mitä olisi saattanut käyttää hyväkseen pois
pyrkiessään, jos olisi joutunut hyökkäyksen alaiseksi, ja tiheän
rantakasvillisuuden suojassa väijyvät viholliset olisivat voineet ampua
koko miehistön suurveneestä, jos laivaa olisi koettanut sillä hinata.
Olimme koreasti loukussa siinä tapauksessa, että syntyi meteli.

"Jos Minota nyt haaksirikkoutuisi — niin mitä silloin tekisitte?"
kysyin.

"Se ei saa haaksirikkoutua", kuului kapteeni Jansenin vastaus.

"Mutta entä jos se haaksirikkoutuisi!" intin.

Hän mietti pari sekuntia ja silmäili perämiestä, joka juuri oli
kiinnittämässä revolverivyötään, ja miehistöä, joka oli laskeutumassa
suurveneeseen, jok'ainoalla kivääri kädessä.

"Menisimme tuohon veneeseen ja laittautuisimme täältä mahdollisimman
nopeasti tiehemme", vastasi hän hitaasti.

Hän selitti lopuksi, ettei valkoinen mies voinut luottaa
malaitalaismiehistöönsä hyökkäyksen sattuessa — että villit pitivät
kaikkia haaksirikkoutuneita laivoja erikoisomaisuutenaan — että niillä
oli runsaasti sniderkivääreitä — sekä että toistakymmentä palaavista
työmiehistä oli kotoisin Su'usta ja että ne aivan varmasti ryhtyisivät
auttamaan maissa olevia sukulaisiaan ja ystäviään, jos tulisi kyseeseen
hyökkäys Minotan kimppuun ja sen ryöstäminen.

Suurveneen ensimmäisenä tehtävänä oli toimittaa palaavat ja niiden
pakkalaatikot maihin. Siten päästiin eräästä vaarasta. Samaan aikaan
saapui kylkeemme kanootti, missä oli kolme alastonta villiä. Kun sanon
alastonta, niin myös tarkoitan alastonta. Niillä ei ollut yllään
vaatetuksen häivettäkään, mikäli ei pidä vaatetuksena simpukankuoresta
valmistettuja nenä- ja korvakoristeita ja rannerenkaita. Kanootin
merkkimies oli vanha yksisilmäinen päällikkö, joka oli niin likainen,
että terävä venekaavin olisi tylsistynyt miestä puhdistettaessa.
Hänellä oli asianaan varoittaa kapteenia päästämästä ketään väestään
maihin. Vanhus varoitti meitä vielä toistamiseen samana iltana.

Turhaan suurveneemme risteili lahden rantamilla värväyshankkeissa.
Kaikkialla oli aseistettuja alkuasukkaita, jotka aivan erikoisen
mielellään ryhtyivät puheihin värvääjän kanssa, mutta joista ainoakaan
ei tahtonut sitoutua kolmen vuoden plantaasityöhön kuuden punnan
vuosipalkalla. Ne tuntuivat kuitenkin haluavan meidän väkeämme maihin...

Seuraavana päivänä näimme savua eräältä lahden niemeltä. Se oli
tavanomainen pestinhaluisten merkki, ja vene lähetettiin sinne. Mutta
tuloksetta. Kukaan ei tehnyt sitoumusta, eikä ainoakaan miehistämme
antanut houkutella itseään maihin. Hetkistä myöhemmin näimme pieniä
aseistettuja villijoukkoja vilahtelevan rantaäyräällä. Mitenkä monta
villiä oli vaanimassa tiheikön kätkössä, on turhaa arvailla.

Iltapäivällä kapteeni Jansen, Charmian ja minä läksimme pyydystämään
kaloja dynamiitilla. Jok'ainoa venemies oli kiväärillä varustettu.
Johnny-nimisellä mustalla värvääjällämme oli Winchester vierellään
perätuhdolla. Soudimme erään aivan autiolta näyttävän rantaman
edustalle. Siellä käänsimme veneen ja lähestyimme maata perä edellä.
Siinä tapauksessa, että joutuisimme hyökkäyksen alaisiksi, vene siten
olisi valmiina silmänräpäyksessä lähtemään. Koko sinä aikana, minkä
olin Malaitalla, en nähnyt yhdenkään veneen laskevan maihin keula
edellä. Värväysaluksilla onkin tavallisesti kaksi venettä — toinen
menee rantaan, luonnollisesti aseistettuna, ja toinen on muutaman sadan
jalan päässä sen suojana. Mutta Minota oli pieni alus, eikä sillä ollut
suojavenettä.

Lähestyimme lähestymistämme rantaa perä edellä, kunnes saimme
näkyviimme kokonaisen parven kaloja. Sytytyslankaan pantiin tuli ja
dynamiittipanos heitettiin. Räjähdyksen jälkeen veden pinta kuohui
kaloja. Samassa silmänräpäyksessä heräsi metsä eloon. Parikymmentä
alastonta jousilla, nuolilla, keihäillä ja kivääreillä varustettua
villiä ryntäsi rantaan. Venemiehistömme kohotti heti ampuma-aseensa.
Ja sillä tavalla molemmat puolet seisoivat vastatusten apumiestemme
kootessa huumaantuneita kaloja.

Kolme tuloksetonta päivää vietimme Su'ussa. Minota ei saanut yhtään
työmiestä plantaasille villien joukosta, eivätkä villit saaneet
yhtään päätä Minotalta. Ainoa, joka sai jotakin, oli Wada, ja hän sai
oikein aimo kuumeen. Suurvene hinasi meidät lahdelta, ja purjehdimme
pitkin rannikkoa Langa Langaan, isoon kylään, minkä asukkaat olivat
kalastajia ja merimiehiä — ns. "suolaisen veden miehiä" — ja mikä
oli äärettömällä työllä perustettu eräälle laguunin hiekkasärkälle —
kirjaimellisesti perustettu: se oli tekosaari, minkä ihmiskädet olivat
rakentaneet suojapaikakseen verenhimoisia viidakkovillejä vastaan.
Laguunin maanpuoleisella rannalla oli Binu, missä villit puoli vuotta
aikaisemmin olivat hyökänneet Minotan kimppuun ja surmanneet sen
kapteenin.

Kun purjehdimme lahteen kapean salmen läpi, tuli meitä vastaan kanootti
tuoden sanoman, että samana aamuna sieltä oli poistunut sotalaiva,
jonka miehistö oli polttanut kolme kylää, surmannut kolmekymmentä
sikaa ja hukuttanut pikku lapsen. Se oli kapteeni Lewesin komentama
Cambrian. Hän ja minä olimme tavanneet toisemme ensimmäisen kerran
Koreassa, Japanin-Venäjän sodan aikana. Ja sittemmin olivat tiemme
lakkaamatta sattuneet yksiin, mutta emme olleet enää milloinkaan
kohdanneet toisiamme. Samana päivänä kuin Snark saapui Suvalle,
Fidzi-saarille, kuulimme Cambrianin juuri poistuneen sieltä. Vilalla —
Uusilla Hebrideillä — käyntiemme välillä oli yksi päivä. Eräänä yönä
purjehdimme toistemme ohi Santo-saaren edustalla. Ja samana päivänä
kuin Cambrian saapui Tulagiin, me läksimme Penduffrynistä kahdentoista
peninkulman päästä. Täällä Langa Langassa meidät erotti muutama tunti.

Cambrian oli käynyt rankaisemassa seutua Minotan kapteenin murhasta.
Miten rankaiseminen oli luonnistunut, saimme kuulla seuraavana
päivänä, kun lähetyssaarnaaja mr Abbot tuli veneellä luoksemme.
Kylät oli poltettuja siat tapettu, mutta alkuasukkaat olivat
välttyneet henkilökohtaiselta rangaistukselta. Murhaajia ei ollut
saatu vangituiksi, mutta oli löydetty Minotan lippu ja muu siitä
ryöstetty omaisuus. Lapsen kuolema johtui väärinymmärryksestä. Binun
Johnny-niminen päällikkö oli kieltäytynyt opastamasta Cambrianin
miehiä murhaajien kyliin, ja yhtä huonolla tuloksella koetettiin
hänen alamaisiaan saada oppaiksi. Kapteeni Lewes selitti silloin
kiukustuneena Johnny-päällikölle, että tämän kylä sietäisi polttaa.
Johnnyn englannin kielen taito ei riittänyt sellaisen ajatushienouden
kuin "sietäisi polttaa" ymmärtämiseen. Hän käsitti kapteenin sanat
niin, että nyt hänen kylänsä poltettaisiin. Ja silloin sen asukkaat
pakenivat niin hurjalla kiireellä, että lapsi putosi veteen. Sillä
välin Johnny-päällikkö kiiruhti mr Abbotin luo. Hän pani neljätoista
Englannin kultapuntaa lähetyssaarnaajan käteen ja pyysi mr Abbotia
menemään Cambrianille ja taivuttamaan kapteeni Lewesin sanottua maksua
vastaan menemään matkoihinsa. Johnnyn kylää ei ollut poltettu. Eikä
myöskään kapteeni Lewes ollut saanut niitä neljäätoista kultarahaa,
sillä näin ne sittemmin Johnnyn hallussa hänen ollessaan Minotalla.
Johnnyn oppaaksilähdön esteenä oli muka ollut iso äkämä, mitä hän
näytti minulle hyvin ylpeänä. Mutta todellisena syynä — aivan varmasti,
vaikk'ei hän tahtonut sitä tunnustaa — oli toki se, että pelkäsi
viidakkolaisten kostoa. Jos hän tai joku hänen miehistään olisi
näyttänyt merisotilaille tien, hänen kyläänsä olisi kohdannut varma
verilöyly heti, kun Cambrian oli nostanut ankkurinsa.

Vielä valaistakseni Salomonin saarten oloja mainitsen, että Johnny
toi Minotalle kaupaksi pirkkelin, suurpurjeen ja keulapurjeen, ja
hintana oli pieni erä tupakkaa. Seuraavana päivänä saapui laivalle
Billy-niminen päällikkö ja luovutti — myös vähäistä tupakkamäärää
vastaan — maston ja puomin. Kaikki kuului suurveneeseen, minkä
kapteeni Jansen oli ottanut villeiltä Minotan edellisellä retkellä.
Vene oli Ysabelin saarella olevan Meringe-plantaasin omaisuutta.
Yksitoista pestautunutta työmiestä, kaikki Maritalta, oli päättänyt
paeta plantaasilta. Koska he olivat viidakkolaisia, he olivat aivan
tottumattomia "suolaisella vedellä" eivätkä kyenneet hoitamaan venettä.
Mutta he houkuttelivat kaksi San Cristovalin alkuasukasta, "tottunutta
merimiestä", pakenemaan kanssaan. San Cristovalin miehet saivat
ansaitun palkkansa. Heidän olisi pitänyt olla viisaampia. Päästyään
varastamallaan veneellä onnellisesti Malaitalle viidakkolaiset
hakkasivat luotsaajiltaan pään poikki vaivojen korvaukseksi. Sen veneen
ja sen vehkeet kapteeni Jansen sai takaisin.

Enkä minäkään ollut "turhaan" tehnyt matkaa Salomonin saarille.
Siellä vihdoinkin sain nähdä Charmianin mielen nöyryytettynä ja
hänen naisellisuudestaan tuntemansa kuningatarylpeyden maan tomuun
masennettuna. Se tapahtui Langa Langassa, ihmiskäsien luomalla
saarella. Vaeltelimme siellä keskellä ujostelemattoman alastomia
miehiä, naisia ja lapsia. Meillä oli revolverimme kädessä,
venemiehistömme istui täysissä aseissa airojen ääressä, ja veneen perä
oli käännetty maata vasten. Sotalaivan viidakkolaisille antama läksy
oli siksi tuoreessa muistissa, ettei meidän tarvinnut pahasti pelätä
hyökkäystä. Kiertelimme siis kaikkialla katselemassa ja saavuimme
mahtavalle puunrungolle, mikä oli asetettu sillaksi matalan kanavansuun
poikki. Silloin mustat asettuivat tielle tiheäksi muuriksi ja
kieltäytyivät laskemasta meitä eteenpäin. Pyysimme selittämään, minkä
tähden meitä estettiin. Mustat vastasivat, että me kyllä pääsisimme
sillan yli. Emme käsittäneet heitä. Silloin he selittivät selvemmin.
Kapteeni Jansen ja minä olimme miehiä, ja sentähden me pääsimme
eteenpäin. Mutta ainoakaan "Mary" ei saanut edes kahlata kanavan poikki
sillan lähitse, saati kulkea sillan yli. "Mary" merkitsee naista
Etelämeren englannissa. Charmian oli Mary. Hänelle silta oli tabu... Oi
miten rintani paisui ylpeydestä! Vihdoinkin oli miehinen arvoni päässyt
täysiin oikeuksiinsa. Minä kuuluin sukupuoleen, jolla oli herruus ja
valta, me olimme MIEHIÄ — ja me saimme kulkea suoraan sillan yli, mutta
hänen täytyi tehdä kiertomatka veneellä.

Kaikki tietävät Salomonin saarilla, että kuumekohtaukset usein
aiheutuvat mielenliikutuksesta. Puoli tuntia sen jälkeen kuin
Charmiania oli kielletty kulkemasta sillan yli, hänet saatettiin
nopeasti Minotalle, käärittiin viltteihin ja hänelle annettiin annos
kiniiniä. En tiedä, minkälaatuisia mielenliikutuksia Wada ja Nakata
samaan aikaan olivat joutuneet kokemaan — joka tapauksessa hekin
sairastuivat kuumeeseen samana päivänä. Salomonin saaret saisivat
totisesti olla terveellisempiä kuin ovat!

Kuumekohtauksensa kestäessä Charmian sai myös mätähaavan. Silloin
mitta oli täysi. Snarkilla olivat sen vitsauksen uhreiksi joutuneet
kaikki paitsi hän. Minä olin jo uskonut menettäväni toisen jalkani
erään erittäin pahalaatuisen mätähaavan vuoksi. Henryllä ja Teheillä,
molemmilla tahitilaisilla matruuseillamme, oli ollut useita. Wada
saattoi laskea haavojensa lukumäärän pariksikymmeneksi, ja Nakatalla
oli ollut kolme tuumaa pitkiä haavoja. Martin oli ollut aivan varma
siitä, että saisi luumädän lukemattomista mikrobeista, mitkä olivat
valinneet hänen säärensä tyyssijakseen. Mutta Charmian oli tähän
asti säilynyt. Ja moinen pitkäaikainen erikoisoikeus oli herättänyt
hänessä eräänlaisen ylenkatseen meitä muita kohtaan. Hänen minänsä
tunsi itsensä siinä määrin imarrelluksi, että hän eräänä kauniina
päivänä hyvin häveliäästi uskoi minulle salaisuuden, että koko seikka
varmaankin riippui veren puhtaudesta. Ja koska meillä kaikilla muilla
oli haavoja, mutta hänellä ei ollut — niin... No niin — nyt hän
kumminkin makasi vuoteessa ihossaan hopeadollarin kokoinen haava,
ja verensä puhtauden avulla hän sai sen parannetuksi monta viikkoa
kestäneellä huolellisella hoidolla. Tätä kirjoittaessani hän vakuuttaa
lujasti uskovansa elohopeakloridin ihmeitätekevään voimaan. Martin
vannoo, että jodoformi on parasta. Henry käyttää laimentamatonta
sitruunamehua. Ja minä puolestani uskon, että kun elohopeakloridi
vaikuttaa liian hitaasti, on parhainta vuorotellen käyttää sitä ja
vetysuperoksidiliuosta. Salomonin saarilla on valkoisia miehiä, jotka
panevat kaiken luottamuksensa boorihappoon, ja sellaisia, jotka
käyttävät haavalääkkeenään aivan yksinomaan lysolia. Minullakin on
heikkouksia erästä varmaa yleislääkettä kohtaan — ja se lääke on
Kalifornia.

Jatkoimme purjehdusta laguunilla Langa Langasta eteenpäin, keskellä
mangrovepuita kasvavia rämeikköjä pitkin väyliä, mitkä olivat tuskin
laivamme levyisiä. Sivuutimme riutalla olevat Kalokan ja Aukin kylät.
Kuten Venetsian perustajat olivat "suolaisen veden miehetkin" alkuaan
pakolaisia manterelta. Ollen liian heikkoja muuten pitämään puoliaan
olivat kyläverilöylyistä pelastuneet asukasten rippeet paenneet
laguunin hiekkasärkkien turviin. Ja nämä hiekkasärkät he rakensivat
saariksi. Heidän täytyi hankkia toimeentulonsa merestä, ja heistä tuli
pian "suolaisen veden miehiä". He perehtyivät kalojen ja kuoriaisten
pyytämiseen ja valmistivat itselleen koukkuja ja siimoja, verkkoja
ja muita kalastusvehkeitä. He paransivat kanoottien muotoa. Kun
heillä ei ollut tilaisuutta vaellella maissa ja he viettivät kaiket
aikansa veneessä, heistä kehittyi voimakaskätistä ja leveäharteista
väkeä, jolla oli hento vyötärö ja hoikat jalat. Merenrannikon valtius
teki heidät rikkaiksi: sisämaan kauppa kulki suurelta osalta heidän
käsiensä kautta. Mutta heidän ja viidakkolaisten välillä vallitsee
ikuinen vihollisuus. Ainoa pysähdys keskinäisissä taisteluissa tapahtuu
kauppapäivinä, mitkä ovat määrättyinä aikoina, tavallisesti kahdesti
viikossa. Viidakkolaisten naiset ja rannikkolaisten naiset hoitavat
vaihtokaupan. Sadan jaardin päässä viidakossa vaanivat viidakkolaiset
täysissä aseissa, ja rantavedellä olevissa kanooteissa pitävät
puolestaan vahtia "suolaisen veden miehet". Hyvin harvoin rikkuu
kauppapäivien rauha. Viidakkolaiset pitävät liian paljon kalasta,
ja kalastajaväki tarvitsee kasvimaailman tuotteita, joita ei voida
viljellä heidän tiheästirakennetuilla ja liika-asutetuilla pikku
saarillaan.

       *       *       *       *       *

Kolmenkymmenen peninkulman päässä Langa Langasta saavuimme
Bassakanna-saaren ja manteren väliselle väylälle. Siellä meidät
tapasi tyven pimeän tullessa, ja miehistö souti hikoillen
suurvenettä, koettaen hinata laivaa väylän läpi. Mutta vuorovesi
oli vastassamme. Keskiyön aikaan kohtasimme puolisalmessa Eugenien,
ison värväyskuunarin, jota kaksi suurvenettä hinasi. Sen päällikkö,
kapteeni Keller, voimakas kahdenkymmenenkahden ikäinen saksalainen,
tuli laivallemme "pakinoimaan", ja silloin saimme kuulla Malaitan
viime uutiset. Häntä oli onnistanut: hän oli saanut kaksikymmentä
työmiestä Fiun kylästä. Hänen siellä ollessaan oli tapahtunut katala
salamurha, jollaiset olivat hyvin tavallisia. Murhattu oli nuori
mies, niin sanottu "suolaisen veden viidakkolainen" — puoleksi
kumpaakin väestöryhmää: asui meren rannalla, mutta ei saarella. Kolme
viidakkolaista oli tullut hänen luokseen hänen työskennellessään
puutarhassaan. Ne käyttäytyivät ystävällisesti ja esittivät hetken
kuluttua haluavansa kai-kaita ruokaa. Nuori mies teki tulen
keittääkseen taroa. Hänen ollessaan kyyryssä kattilansa ääressä muuan
viidakkolaisista ampui häntä päähän. Hän kaatui suulleen tuleen,
jolloin murhaajat iskivät keihään hänen ruumiinsa läpi ja väänsivät
sitä niin, että varsi katkesi!

"Enpä totisesti tahtoisi tulla ammutuksi sniderkiväärillä", sanoi
kapteeni Keller. "Mies sai hirveän reiän päähänsä — siitä olisi
mahtunut ajamaan hevosilla ja vaunuilla."

Muuan toinen Malaitalta kuulemani "urotyö" oli erään vanhan miehen
murha. Joku viidakkolaispäällikkö oli kuollut luonnollisen kuoleman.
Mutta viidakkolaiset uskovat, ettei kuolema milloinkaan voi olla
luonnollinen. He eivät ole kuulleetkaan kenenkään kuolleen luonnollista
kuolemaa. Heidän ainoa kuolintapansa on kuolla kuulasta, kirveeniskusta
tai keihäänpistosta. Jos joku kuolee muulla tavalla, on aivan selvää,
että kysymyksessä on noituus. Ja kun siis päällikkö kuoli, oli hänen
heimonsa sitä mieltä, että joku määrätty suku oli rikollisesti
toimittanut hänet päiviltä. Koska oli aivan samantekevää, mikä suku
surmattaisiin rangaistukseksi, valittiin sellaiseksi muuan yksiksensä
asuva vanha mies. Se helpotti seikkaa suuresti. Vanhuksella ei myöskään
ollut kivääriä puolustusaseena. Ja lisäksi hän oli sokea. Mutta
ukko sai vihiä suunnitelmasta ja varusti itselleen paljon nuolia.
Kolme uljasta soturia, joista jokaisella oli sniderkivääri, teki
hyökkäyksen häntä vastaan iltahämärissä. Koko yön sankarit taistelivat
miehuullisesti vanhusta vastaan. Kohta kun he liikahtivat viidakossa,
niin että kuului kahinaa, ukko ampui nuolen siihen suuntaan. Mutta
aamulla, kun ukolta oli mennyt viimeinenkin nuoli, urhokolmikko hiipi
hänen kimppuunsa ja ampui hänet hengiltä.

Aamu tapasi meidät turhaan ponnistelemassa salmen läpi. Emme päässeet
tuumaakaan eteenpäin. Lopulta teimme aivan epätoivon vallassa
käännöksen, laskimme merelle ja purjehdimme kauniin kierroksen
Bassakannan ympäri päämääräämme Maluun. Malun ankkuripaikka oli oikein
hyvä, mutta se oli rannan ja vedenpäällisen riutan välissä, ja joskin
sinne oli helppo päästä, oli poispääsy sitä vaikeampi. Pasaatituulen
suunta pakotti luovimaan, riutan äärimmäinen kärki oli hyvin pitkä ja
vain vähän veden alla, ja voimakas virta veti alituisesti sitä kohden.

Malun lähetyssaarnaaja mr Caulfeild palasi juuri silloin pitkältä
rannikolle tekemältään veneretkeltä. Hän oli laiha ja hento mies,
työhönsä hurmaantunut, käytännöllinen ja sivistynyt — oikea Jumalan
soturin perikuva kahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta. Tullessaan
malaitalaiselle lähetysasemalleen, hän kertoi, hän oli sitoutunut
viipymään siellä kuusi kuukautta. Ja hän oli sitäpaitsi luvannut siinä
tapauksessa, että olisi hengissä sanotun määräajan kuluttua, jatkaa
työskentelyään siellä. Siitä oli kulunut kuusi vuotta, ja hän oli
siellä yhä. Hänen epäilynsä, ettei olisi hengissä kuuden kuukauden
kuluttua, oli kuitenkin aivan perusteltu. Kolme lähetyssaarnaajaa oli
ennen häntä ollut Malaitalla, ja vajaassa puolessa vuodessa kaksi
niistä oli kuollut kuumeeseen, ja kolmas oli matkustanut kotiinsa
terveys kokonaan murtuneena.

"Mistä murhasta te puhutte?" kysyi hän äkkiä keskustelumme aikana.

Kapteeni Jansen selitti seikan yksityiskohtaisesti.

"Oh — ei se ole sama kuin minun tarkoittamani", sanoi mr Caulfeild.
"Tuohan on jo vanha juttu — tapahtui jo pari viikkoa sitten."

Malussa minua kohtasi rangaistus siitä tyytyväisyydestä, jota olin
tuntenut Langa Langassa, kun Charmianin "salomoninhaava" ilmestyi. Mr
Caulfeild joutui tahtomattaan tuomarikseni. Hän lahjoitti meille kanan,
jota ajoin takaa viidakossa kivääri kädessä. Tarkoitukseni oli ampua
siltä pää poikki, ja aie onnistuikin, mutta takaa-ajaessani kompastuin
puunrunkoon ja pohkeeni naarmuuntui. Seurauksena oli kolme mätähaavaa.
Lukuunottaen ne kaksi, mitkä minulla oli ennestään, minulla siis oli
viisi sellaista koristusta ruumiissani. Kapteeni Jansen ja Nakata taas
saivat gari-garin, minkä voi kääntää: syyhy-syyhy. Me kyllä Ymmärsimme
sen kääntämättäkin. Kapteenin ja Nakatan eleet riittivät sanattomaksi
käännökseksi.

       *       *       *       *       *

Totisesti — Salomonin saaret saisivat olla terveellisemmät! Kirjoitan
tätä Ysabelin saarella, minne olemme vieneet Snarkin kallistettavaksi
pohjan puhdistamista varten. Olen läpäissyt viime kuumekohtaukseni
tänä aamuna — ja saanut pitää vain yhden lomapäivän kohtausten
välillä. Charmianin kuumekohtaukset ovat uudistuneet parin viikon
väliaikojen päästä. Wada on aivan mennyttä miestä kuumeesta.
Eilisiltana näytti siltä, kuin hän saisi keuhkokuumeen. Henry, voimakas
tahitilaisjättiläinen, on vast'ikään päässyt viime kuumekohtauksestaan
ja hoipertelee kulkiessaan — näyttäen kurtistuneelta villiomenalta.
Hän ja Tehei ovat kilpailleet mätähaavojen lukumäärästä. He ovat
myös saaneet uuden lajin gari-garia, jonkin kasvimyrkytyksen. Mutta
he eivät kärsi siitä yksinään. Muutama päivä sitten Charmian, Martin
ja minä olimme pienellä saarella kyyhkysiä metsästämässä, ja siitä
alkaen olemme saaneet tuntea kiirastulen tuskien esimakua. Samalla
pikku saarella Martin sitäpaitsi sattui polkemaan jalkapohjansa
rikki koralleihin, ajaessaan haita takaa — ainakin hän sanoo niin,
mutta näkemäni perusteella luulisin, että takaa-ajossa osat olivat
päinvastaiset. Kaikki hänen haavansa ovat muuttuneet mätähaavoiksi.
Ihan ennen viime kuumekohtaukseni alkua minulta hiertyi nahka
rystysistä hiivatessa, ja nyt minulla on niissäkin kolme haavaa.
Entä Nakata-poloista! Hän ei ole kyennyt istumaan kolmeen viikkoon.
Eilen hän istuutui ensimmäisen kerran, ja kesti tosiaankin paikallaan
kokonaisen neljännestunnin. Hän selittää oikein urhoollisesti, että
toivoo gari-garinsa paranevan noin kuukaudessa. Liian innokkaan
raavinnan johdosta se on kuitenkin muuttunut lukemattomiksi
"salomoninhaavoiksi". Ja sitäpaitsi hän on aivan vast'ikään kestänyt
seitsemännen kuumekohtauksensa.

       *       *       *       *       *

Ei ole elämän herkkupuuhia purjehtia värväilemässä plantaasityömiehiä
pienellä ahtaalla jahdilla. Kansi on täynnä mustia työmiehiä ja
niiden perheitä. Suurkajuutta on niitä tupaten täynnä. Öisin ne
nukkuvat siellä. Meidän kajuuttaamme pääsee ainoastaan ison kautta,
ja meidän täytyy tunkeutua nukkujain lomitse tai päällitse. Se ei
ole miellyttävää. Jok'ainoalla on kaikenkarvaisia pahaluontoisia
ihotauteja, joista eräs bukua-niminen on hyvin yleinen. Se aiheutuu
kasviloisesta, mikä tunkeutuu ihoon ja syövyttää sitä. Sen aiheuttama
kutka on kauhea. Syyhyiset raapivat raapimistaan, niin että ilma
heidän ympärillään on täynnä pientä, kuivaa hilsettä. Ja monilla on
vaikeita ihovammoja. Laivalle tulee miehiä, joilla on jaloissaan
niin isoja mätähaavoja, että he saattavat kulkea vain varpaisillaan,
tai niin hirveitä reikiä säärissä, että niihin mahtuisi nyrkki.
Verenmyrkytystapauksia sattuu usein, ja kapteeni Jansen suorittaa
kaikki leikkaukset aseinaan puukko ja purjeneula, olipa tapaus
miten epätoivoinen tahansa. Avattuaan ja puhdistettuaan haavan hän
asettaa sen päälle vedessä liuotetuista laivakorpuista valmistetun
puurohauteen. Kohta kun näemme jonkin oikein pahan tapauksen,
vetäydymme loitolle johonkin kolkkaan ja pesemme omat haavamme
elohopeakloridilla.

Sellaisissa olosuhteissa elämme, syömme ja nukumme Minotalla, aina
vaaralle alttiina, ja "tulemme hyvin toimeen".

Suavalla — eräällä toisella tekosaarella — sain uuden tilaisuuden
loistaa Charmianin kustannuksella. "Iso Suava fella' master" —
Suavan ylin päällikkö — tuli laivallemme, mutta hän lähetti edeltään
asiamiehen kapteeni Jansenin luo saadakseen kappaleen kalikoota, millä
verhota kuninkaallista alastomuuttaan. Sillä aikaa hän odotti Minotan
sivulla olevassa kanootissaan. Voin vannoa, että hänen rintaansa
peittävä kuninkaallinen lika oli puoli tuumaa paksua, ja aivan
varmasti sen alimmat kerrostumat olivat kymmenen tai kaksikymmentä
vuotta vanhat. Hetken kuluttua hän lähetti sanansaattajansa jälleen
laivalle, ja mies selitti, että "iso Suava fella' master" armollisesti
tahtoi tervehtiä kapteeni Jansenia ja minua ja ottaa vastaan kangen
tupakkaa, mutta että hänen jalosukuinen sielunsa oli kuitenkin liian
ylhäinen alentuakseen antamaan kättä sellaiselle valkoiselle, joka
oli pelkkä nainen. Charmian poloinen! Malaitalla saamiensa kokemusten
johdosta hänestä on tullut ihan toinen nainen. Hänen nöyryytensä ja
vaatimattomuutensa pukee häntä aivan hämmästyttävästi.

       *       *       *       *       *

Mitään erikoista ei Suavalla tapahtunut. Alkuasukaskokkimme — miehen
nimi oli Bichu — luikki tiehensä. Minotan ankkuri ei toisinaan
pysynyt pohjassa. Mahtavat myrsky- ja sadepuuskat ahdistelivat meitä.
Perämies, mr Jacobsen, ja Wada makasivat kuumeessa. Mätähaavojemme
koko ja lukumäärä kasvoi. Ja laivan torakat viettivät lakkaamatonta
riemujuhlaa. Keskiyö oli niiden erikoisaika ja meidän pieni kajuuttamme
niiden mielipaikka. Ne olivat kahden tai kolmen tuuman pituisia,
niitä oli sadottain ja vilisi kimpussamme. Kun koetimme pyydystää
niitä, ne kohosivat lentoon, räpyttelivät yltympäri kuin kolibrit.
Ne olivat paljon isompia kuin Snarkillamme olevat torakat. Mutta
meidän torakkamme ovatkin vielä nuoria, ne eivät ole ennättäneet
kasvaa. Snarkilla on myöskin tuhatjalkaisia, oikein isoja, kuuden
tuuman pituisia. Saamme niitä toisinaan nitistetyiksi, tavallisesti
Charmianin makuusijalta. Minua sellainen on nukkuessa purrut kaksi
kertaa, kummallakin kerralla oikein pahasti. Mutta Martin-poloisella
on ollut huonompi onni. Maattuaan kuusi viikkoa sairaana hän istahti
tuhatjalkaisen päälle ensimmäisenä pystyssäolopäivänään...Joskus
minusta tuntuu, että ne ihmiset, jotka eivät milloinkaan matkusta
Salomonin saarille, tekevät hyvin viisaasti.

       *       *       *       *       *

Muutaman päivän kuluttua palasimme Maluun, meidän onnistui saada
seitsemän työmiestä, nostimme ankkurin ja aloimme luovia vaarallisen
salmen läpi. Tuuli oli epävakainen, ja virta veti kovasti riutan
uhkaavaa kärkeä kohden. Juuri kun olimme selviytymäisillämme siitä
ja pääsemässä avovedelle, tuuli paheni neljä piirua. Minota koetti
tehdä nousukäännöksen, mutta ei onnistunut. Se oli menettänyt kaksi
ankkuriaan Tulagissa. Ainoa jäljellä oleva laskettiin ja runsaasti
kettinkiä, jotta ankkuri tarttuisi tukevasti korallipohjaan. Minotan
eväköli ryskähteli, ja latvaraaka ritisi ja huojui aivan kuin
niskaamme putoamaisillaan. Löyhällä olevaa kettinkiä kiristettiin,
mutta samassa silmänräpäyksessä valtava aalto paiskasi laivaa rantaa
kohden — ja kettinki katkesi. Siinä meni ainoa ankkurimme. Minota teki
täyskäännöksen ja kiiti keula edellä tyrskyihin.

Syntyi hirveä mellakka. Kaikki kannen alla olleet työmiehet —
viidakkolaiset, jotka pelkäsivät mielettömästi vesillä — syöksyivät
hurjan kauhun vallassa kannelle muiden tielle. Samassa miehistö
hyökkäsi ampuma-aseitaan ottamaan. He tiesivät mitä merkitsi
haaksirikko Malaitan rannikolla — toisella kädellä heidän täytyi
hoitaa tehtäviään ja toisella pitää alkuasukkaita loitolla. Mitenkä
he pysyivät paikoillaan, sitä en tiedä, mutta totisesti jokaisella
oli oltava kiinnekohtansa, sillä Minota loukahteli riuttaan niin
että ryskyi. Viidakkolaiset tarrautuivat köysistöön kauhussaan
välittämättä vaappuvasta latvaraa'asta. Suurvene lähetettiin vesille
hinaamaan köydestä — surkean voimaton yritys Minotan pelastamiseksi
paiskautumasta kauemma riutalle — samalla kuin kapteeni Jansen ja
perämies, viimeksimainittu kuumeen kalventamana ja runtelemana,
vetivät romuankkurin painolastin seasta esiin. Mr Caulfeild
lähetysasemaväkineen kiiruhti veneellä avuksemme.

Kun Minota rupesi ajautumaan karille, ei näkyvissä ollut ainoatakaan
kanoottia. Mutta kuin haaskalintuja alkoi nyt kanootteja saapua joka
taholta. Aluksen miehistö pidätti niitä kuitenkin sadan jalan päässä
kivääreillään, uhaten kuolemalla jokaista, joka kulkisi rajaviivan
yli. Kanootit muodostivat synkän ja uhkaavan rivin, ja ne olivat
täynnä miehiä, jotka meloilla pidättivät niitä vaarallisten tyrskyjen
ulkopuolella. Samalla aikaa ylämaan kukkuloilta virtasi parvittain
viidakkolaisia, joilla oli aseina keihäät, nuolet ja nuijat. Vihdoin
koko ranta oli tupaten täynnä. Päälle päätteeksi ainakin kymmenen
työmiehistämme oli juuri samojen viidakkolaisten joukkoa, jotka
ahneesti odottivat saaliikseen tupakkaa, kauppatavaroita ja — kaikkea
muuta mitä laivalla oli...

Minota oli lujatekoinen, mikä onkin riuttaa vasten loukahtelevan
aluksen elämänehto. Jonkinlaisen käsityksen aluksemme kestävyydestä
antaa tieto, että se ensimmäisen vuorokauden kuluessa katkaisi kaksi
ankkurikettinkiä ja kahdeksan kaapeli touvia. Miehistöllä oli täysi
työ sukellellessa kiinnittämään ankkureihin uusia köysiä. Pari kertaa
tapahtui, että kaapelitouveilla vahvistetut kettingit murtuivat. Ja
sentään Minota kesti koossa. Kolme puunrunkoa hankittiin rannalta
ja tungettiin aluksen alle suojelemaan sen köliä ja hillitsemään
loukahduksia. Puunrungot hankautuivat säpäleiksi, niitä pitävät
köydet hiertyivät pätkiksi, mutta alus loukahteli loukahtelemistaan
hajoamatta. Meillä oli joka tapauksessa parempi onni kuin Ivanhoella,
isolla kuunarilla, mikä oli ajautunut Malaitan rannalle muutamia
kuukausia aikaisemmin ja minkä alkuasukkaat heti valtasivat. Kapteenin
ja miehistön onnistui pelastua suurveneellä, mutta viidakkolaiset ja
"suolaisen veden miehet" ryöstivät aluksen.

Myrskypuuska toisensa jälkeen kovine tuulispäineen ja sokaisevine
sadekuuroineen riepotteli Minotaa, ja aallokko kasvoi kasvamistaan.
Eugenie oli viiden peninkulman päässä tuulenpuolella, mutta erään
niemekkeen takana, niin ettei siellä tiedetty mitään onnettomasta
asemastamme. Kapteeni Jansenin kehoituksesta kirjoitin kirjeen
kapteeni Kellerille ja pyysin häntä avuksemme sekä tuomaan pari
vara-ankkuria ja muita pelastusvehkeitä. Mutta oli mahdotonta saada
ketään kanoottimiehistä hänelle kirjettä viemään. Tarjosin puoli
pakkalaatikollista tupakkaa vaivasta, mutta mustat vintiöt vain
irvistelivät ja pidättelivät kanoottejaan paikoillaan kokat tuulta
kohden. Puoli pakkalaatikollista tupakkaa merkitsi kolmea puntaa.
Kovassakin vastatuulessa ja -aallokossa mies olisi voinut viedä kirjeen
perille ja palata kahdessa tunnissa sekä saada silloin palkkion,
minkä edestä hänen piti työskennellä puoli vuotta plantaasilla. Minun
onnistui sentään saada käsiini kanootti, ja meloin mr Caulfeildin
luo, joka oli suurveneellään vara-ankkuria kuljettamassa, arvelin
näet, että hänellä oli suurempi vaikutusvalta villeihin. Hän kutsui
niitä luokseen, ja parikymmentä kanoottia noudatti kehoitusta. Ne
kerääntyivät hänen ympärilleen, ja alkuasukkaat kuuntelivat, kun hän
lupasi puoli laatikollista tupakkaa mutta kukaan ei vastannut.

"Kyllä tiedän, mikä teillä on mielessä", huusi lähetyssaarnaaja
villeille. "Ajattelette, että kuunarilla on tukuttain tupakkaa ja että
saatte kynsiinne kaiken. Mutta minä sanon teille, että kuunarilla on
tukuttain kivääreitä. Tupakkaa sieltä ette saa hitustakaan, mutta
lyijyä saatte!"

Lopulta eräs mies, joka oli yksikseen pienessä kanootissa, otti
kirjeeni ja lähti matkalle. Apua odotettaessa Minotalla jatkettiin
sitkeästi työtä. Vesikammiot tyhjennettiin ja puomit, purjeet ja
painolasti siirrettiin perään. Totisesti oli Minotan kannella vilinää
aluksen keikahdellessa puoleen ja toiseen ja parinkymmenen miehen
tehdessä korkeita hyppyjä pelastaakseen henkensä ja jäsenensä, kun
pakkalaatikkoja, puomeja ja painolastin rautaromua vyörähteli laidalta
toiselle. Kaunista aluspoloista! Kannella olevat irtaimet esineet
muodostivat hirveän sekamelskan. Kannen alla kaikki oli ylösalaisin.
Suurkajuutan permanto oli revitty auki painolastia kevennettäessä,
ja siellä tulvi ruosteista pohjavettä. Särkyneen sitruunalaatikon
sisällys lainehti maidonsekaisessa vedessä kuin puolikypsän keiton
kokkareet. Sisäkajuutassa oli Nakata vartioimassa kivääreitämme ja
ampumatarpeitamme.

Kolme tuntia sananviejämme lähdön jälkeen näimme mahtavalla purjeella
varustetun suurveneen lähestyvän myötätuulessa keskellä hurjaa
sadekuuroa. Sieltä saapui kapteeni Keller, sateen ja suolaisen kuohun
liottamana, revolveri vyössä, miehistö täysissä aseissa ja ankkurit
kaapelitouvikeolla keskellä venettä — saapui niin vinhaa vauhtia kuin
tuuli jaksoi kuljettaa — valkoinen mies, lannistumaton valkoinen mies
valkoisen veljensä avuksi.

Kanoottirivin haaskalinnut, jotka olivat niin kauan odotelleet
saalistaan, hajaantuivat ykskaks ja katosivat yhtä nopeasti kuin olivat
tulleetkin. Kun kaikki kävi ympäri, ei haaska ollutkaan haaska. Meillä
oli nyt kolme suurvenettä. Kaksi niistä kulki alituisesti aluksen ja
rannan väliä, ja kolmannella oli täysi työ soutaessaan ankkureita
vesille, korjatessaan katkenneita kaapelitouveja ja etsiessään pohjaan
jääneitä ankkureita. Myöhemmin iltapäivällä riisuimme miehistöltämme
aseet, koska osa sitä ja kymmenen työmiestä oli seudun asukkaita.
Lisäksi miehet silloin saattoivat työskennellä molemmin käsin. Kiväärit
annettiin viiden mr Caulfeildin miehen huostaan. Ja kannen alla,
ruhjotussa suurkajuutassa lähetyssaarnaaja ja hänen kristinuskoon
kääntyneet seuralaisensa rukoilivat Jumalaa pelastamaan Minotan.
Se oli vaikuttava hartaushetki — aseeton Jumalan palvelija rukoili
horjumattomalla uskolla, ja hänen villit, kivääreihinsä nojaavat
seuralaisensa mumisivat: Amen. Kajuutan seinät huojuivat rukoilijain
ympärillä. Jok'ainoa aalto kohotti aluksen korkealle ja ryskäytti sen
korallisärkkään. Kannelta kuului kovaa huutoa, siellä ponnistelevat
miehet rukoilivat toisella tavalla — tarmokkaalla tahdolla ja
voimakkailla käsivarsilla.

Sinä iltana mr Caulfeild toi meille varoituksen. Erään vastavärvätyn
päästä oli luvattu neljäkymmentä sylystä kaurisimpukoita ja
neljäkymmentä sikaa. Kun aluksen valtaushankkeet olivat menneet myttyyn
viidakkolaisilta, olivat nämä päättäneet ottaa henkipaton pään. Mutta
teurastuksen alettua ei kukaan tiedä, miten se päättyy, ja sentähden
kapteeni Jansen aseisti suurveneen ja souti aivan lähelle rantaa.
Muuan Ugi-niminen mies nousi puhumaan kapteeninsa puolesta. Ugi oli
vimmoissaan. Kapteeni Jansenin varoitus, että jok'ainoa Minotaa yöllä
lähestyvä kanootti joutuisi kuulasateeseen, muuttui Ugin suussa
suoranaiseksi sodanjulistukseksi, mikä päättyi suunnilleen seuraavasti:
"Jos te tappaa minu kapteeni, minu juoda häne veri ja kuolla häne
kansa!"

Viidakkolaiset tyytyivät polttamaan erään tyhjillään olevan
lähetysrakennuksen ja hiipivät sitten takaisin metsiinsä. Seuraavana
päivänä Eugenie purjehti lahdelle ja laski ankkurin. Kolme päivää ja
kaksi yötä Minota jyskytti riuttaa vasten, mutta kesti koossa, ja
vihdoin saatiin sen runko irtaantumaan ja ankkuroiduksi tyvenelle
vedelle. Siellä sanoimme jäähyväiset sille ja kaikille siinä oleville
ja jatkoimme purjehdustamme Eugeniella, minkä matkan määränä oli
Florida-saari.

       *       *       *       *       *

Osoittaakseni, ettemme me Snarkin väki toki olleet sellaisia
"mammanpoikia" kuin kenties saattaisi luulla meitä kohdanneista
monista vitsauksista, lisään tähän vielä joitakuita, sanasta
sanaan jäljennettyjä Eugenien matkakirjan otteita, joita voi pitää
tyypillisinä Salomonin saarilla risteiltäessä:

       *       *       *       *       *

Ulava. Torstai, 12.3.1908. Vene meni maihin aamulla. Toi kaksi
lastillista kookospähkinöitä ja 4000 kuivattua pähkinänsydäntä.
Kapteeni makaa kuumeessa.

Ulava. Perjantai, 13.3.1908. Ostettiin pähkinöitä viidakkolaisilta,
puolitoista tonnia. Kapteeni ja perämies makaavat kuumeessa.

Ulava. Lauantai, 14.3.1908. Nostettiin ankkuri ja purjehdittiin hyvin
heikossa itäkoillisessa Ngora-Ngoraan. Ankkuroitiin 8 sylen syvyyteen —
simpukoita ja koralleja. Perämies makaa kuumeessa.

Ngora-Ngora. Sunnuntai, 15.3.1908. Havaittiin aamun sarastaessa, että
nuori Bagua oli kuollut yöllä punatautiin. Maannut sairaana pari
viikkoa. Auringon laskiessa ankara myrskypuuska luoteesta. (Toinen
ankkuri selvänä.) Kesti puolitoista tuntia.

Matkalla. Maanantai, 16.3.1908. Suunta Sikianaan klo 4 j.pp. Tuuli
asettunut. Ankaria sadekuuroja yöllä. Kapteeni punataudissa, samoin
yksi miehistä.

Matkalla. Tiistai, 17.3.1908. Kapteeni ja 2 miestä punataudissa.
Perämies kuumeessa.

Matkalla. Keskiviikko, 18.3.1908. Korkea aallokko. Suojapuolen laita
koko ajan veden alla. Suurpurje, taakifokki ja sisäliivari reivattu.
Kapteeni ja 3 miestä punataudissa. Perämies kuumeessa.

Matkalla. Torstai, 19.3.1908. Ei näe mitään paksulta ilmalta. Kova
myrsky koko ajan. Pumppu epäkunnossa, ammennetaan sangoilla. Kapteeni
ja 5 miestä punataudissa.

Matkalla. Perjantai, 20.3.1908. Yöllä sadekuuroja ja hirmumyrskyistä
tuulta. Kapteeni ja 6 miestä punataudissa.

Matkalla. Lauantai, 21.3.1908. Sikianasta palaamassa. Tuulispäitä koko
päivän ja ankaraa sadetta ja kovaa aallokkoa. Kapteeni ja suurin osa
miehistöä punataudissa, perämies kuumeessa.

       *       *       *       *       *

Ja samanlaisia ovat Eugenien matkakirjan merkinnät päivä päivältä —
suurin osa laivan väkeä makasi alituisesti sairaana. Ainoa muutos
tapahtui maaliskuun 3:ntena päivänä, jolloin perämies sai punataudin ja
kapteeni makasi kuumeessa.




14

Etelämeren kieltä


Kun lukuisat valkoiset miehet harjoittavat kauppaa laajoilla
alueilla asuvien villien keskuudessa, joilla on satoja kieliä ja
murteita, on luonnollista, että kaupankävijät keksivät aivan uuden
kielen, mikä tosin ei ole tieteellistä tekoa, mutta millä hyvin
tulee toimeen. Niin tekivät kauppamiehet keksiessään chinook-kielen
Brittiläisessä Columbiassa, Alaskassa ja Luoteis-territoriossa;
samalla tavalla kroo-kielen Afrikassa, pigeon-englannin Kaukoidässä
ja sen kieliopittoman kielen, mitä käytetään Etelämeren länsiosissa.
Viimeksimainittua kieltä on usein sanottu pigeon-englanniksi, mutta se
ei ole sitä. Monessa tapauksessa näiden kahden kielen välillä vallitsee
täydellinen eroavaisuus.

Ne valkoiset miehet, jotka ensimmäisinä rohkenivat matkailla
Melanesiassa sen löydön jälkeen, loivat Etelämeren kielen — kalastajat,
santelipuunostajat, helmenpyydystäjät ja työmiestenvärvääjät.
Esimerkiksi Salomonin saarilla puhutaan pariakymmentä kieltä ja
murretta. Poloinen se kauppamies, joka koettaa oppia ne kaikki!
Sillä lähimmällä saariryhmällä hän tapaa taas parikymmentä uutta,
tuntematonta kieltä. Oli välttämätöntä keksiä yhteiskieli niin
yksinkertainen, että lapsikin sen helposti oppi, ja niin rajoitettu
sanastoltaan kuin niiden villien äly, joille se oli tarkoitettu.
Kauppamiehet eivät kuitenkaan saaneet sitä aikaan varta vasten
tekemällä. Etelämerenkin kieli, jota hyvällä syyllä voisi sanoa
"melska-englanniksi", on kehityksen ja olosuhteiden tuote. Määrättyä
toimintaa varten tarvitaan määrätty elin, ja melanesialaisen
yhteiskielen tarve oli olemassa ennen kielen keksimistä. Sen syntyminen
oli aivan sattumanvarainen, mutta samalla kertaa välttämätön.

Niukkasanaisessa kielessä täytyy jokaista sanaa käyttää hyvin
monisanaisesti. Niin on esimerkiksi fella'-sanan laita, mikä on
väännös toveria ja miestä merkitsevästä englannin fellow-sanasta. Sitä
käytetään alituisesti jok'ainoassa mahdollisessa yhteydessä. Toinen
ylenpalttisesti viljelty sana on belong: kuulua jollekin, johonkin;
olla jonkun, jonkin.

Mikään ei ole yksinään. Jok'ainoa seikka on jonkin muun yhteydessä.
Tarkoitettu esine tai asia, jolla ei ole omaa kielellistä vastinetta,
ilmaistaan sen sukulaisesineillä tai -asioilla. Alkeellisen sanaston
nojassa ovat vain alkeelliset ilmaisut mahdollisia. Niinpä saattaa
kuulla alkuasukkaan sanovan, että "sade olla pysähtynyt", kun
parhaillaan sataa, sen tähden, että hän tarkoittaa: sade on pysähtynyt
paikoilleen.

Kai-kai on polynesialainen sana, mikä merkitsee ravintoa, ruokaa ja
syömistä.

"Mennä ulos ja mennä" on tavallisimpia sanontatapoja. Jos
salomoninsaarelaista merimiestä käsketään lyömään väkipyörä
suurpuomiin, jotta tämä pysyisi paikoillaan, sanotaan: "Fella' iso
puomi mennä ulos ja mennä liika paljo." Jos sikäläinen matruusi pyytää
maihinpääsylupaa, hän sanoo haluavansa "mennä ulos ja mennä". Ja jos
hänellä on meritauti, hän ilmoittaa sen sanomalla: "Minu maha mennä
ulos ja mennä liika paljo."

Too much — liian paljon — ei lainkaan merkitse liikamäärää. Se on vain
tavallinen superlatiivi-ilmaisu. Jos joltakulta alkuasukkaalta kysyy,
pitkäkö matka on siihen tai siihen kylään, hän saattaa vastata joko:
"Heti täällä" — tahi myöskin: "Pitkä tie, pieni pala" — tahi: "Pitkä
tie, iso pala" — tahi: "Pitkä tie, liika paljo." Mutta viimeksimainittu
ei merkitse, että kylään muka olisi mahdoton taival, vaan että sinne on
erittäin paljon matkaa, enemmän kuin "pitkä tie, iso pala".

Mary merkitsee naista. Jokainen nainen on Mary. Jokaista naista
sanotaan Maryksi. Epäilemättä jonkun saaristoon ensimmäisinä saapuneen
seikkailijan päähän on pistänyt sanoa jotakuta alkuasukasnaista Maryksi
— ja varmasti on moni muukin Etelämeren kielen sana samanlaista
alkuperää. Kaikki valkoiset miehet olivat merimiehiä, ja niin
joutuivat villien kieleen sellaiset sananparret kuin "tehdä haaveri"
ja "laulaa julki". Viimeksimainittu merkitsee sekä kovaa huutamista
että tavallista puhumista. Alkuasukaskristitty ei ajattele, että Jumala
huusi Aatamia paratiisissa hänen ajatuksenjuoksunsa mukaan Jumala
"lauloi julki" Aatamille.

Bullamacow merkitsee säilykelihaa. Tämän sanan ovat ensinnä siepanneet
ja muodostaneet englannista Samoan alkuasukkaat, ja sieltä kauppiaat
ovat kuljettaneet sen Melanesiaan. Kapteeni Cookilla ja muilla
muinaisilla merenkulkijoilla oli tapana levittää viljansiemeniä,
kasvintaimia ja kotieläimiä alkuasukasten keskuuteen. Samoalla
sellainen merenkulkija vei maihin härän ja lehmän. "Tämä on härkä
ja tämä on lehmä — bull and cow", sanoi hän samoalaisille. Nämä
käsittivät hänen sanansa omalla tavallaan, ja siitä päivästä pitäen
on sekä tuoreella että säilytetyllä lihalla Etelämerellä ollut nimenä
bullamacow.

Cross — pahatuulinen — merkitsee pahan tuulen kaikkia asteita. Toinen
voi olla "cross" toista kohtaan, jos on vain nyrpeissään, mutta hän
on myöskin "cross" aikoessaan nitistää toisen ja panna pataansa.
Muuan kolme vuotta plantaasilla työskennellyt mies oli palaamassa
kotikyläänsä Malaitalle. Hänellä oli yllään moninaiset komeudet, päässä
silinteri. Ja hän omisti pakkalaatikon, mikä oli täynnä kalikoota,
helmiä, delfiininhampaita ja tupakkaa. Laiva oli tuskin laskenut
ankkurin, kun kylän asukkaat jo olivat saapuneet sille. Mies tähyili
levottomasti sukulaisiaan, mutta ketään näistä ei ollut näkösällä.
Eräs kyläläisistä otti piipun hänen suustaan. Toinen helminauhan
hänen kaulastaan. Kolmas vapautti hänet loistavasta vyöstä, ja neljäs
koetteli hänen silinteriään eikä antanut sitä takaisin. Lopuksi muuan
otti pakkalaatikon, mikä sisälsi miehen kolmen vuoden työn palkan, ja
kiikutti sen kanoottiinsa.

"Kuulua tuo fella' sinu?" tiedusteli kapteeni työmieheltä ryöväriä
osoittaen.

"Ei kuulua minu", oli vastaus.

"Mikä helvetti olla, että sinu sitte antaa se fella' ottaa sinu
laatikko?" kysyi kapteeni hämmästyneenä.

Miehen vastaus:

"Minu puhu häne sanoa, että laatikko olla — se fella olla cross minu
pääle."

Sillä mies tahtoi sanoa, että toinen muuten murhaisi hänet.

Kerran suuri joukko Salomonin saarten alkuasukkaita rupesi Queenslandin
sokeriplantaasin työmiehiksi. Muuan lähetyssaarnaaja kehoitti sitten
erästä kristinuskoon kääntynyttä mustaa työmiestä pitämään saarnan
vastatulleille salomoninsaarelaisille. Mies teki työtä käskettyä ja
käsitteli syntiinlankeemusta puheessaan, mikä tuli kuuluisaksi kautta
koko Australian. Saarna oli suunnilleen seuraavanlainen:

       *       *       *       *       *

"Te Salomoni saari pojat te ei tiedä mitään valkoine miehe. Minu tietää
häne, minu tietää puhua valkoine miehe.

"Pitkä aika takaperi häne ei olla mitään paikka. Jumala, valkoine
miehe iso master, tehdä paikka joka tapauksesa. Jumala, valkoine miehe
iso master, tehdä myös iso puutarha. Hän liika paljo hyvä iso master.
Puutarha hän laittaa täysi jamssijuuri, täysi kookospähkinä, täysi
taro, täysi kumara — makea peruna. Hyvä master antaa kai-kai liika
paljo.

"Vähä päästä Jumala, valkoine miehe iso master, tehdä miehe ja panna
häne puutarhan. Hän antaa miehe nimi Aadam. Ja hän panna miehe Aadami
puutarhan ja sanoa: 'Tämä puutarha olla sinu.' Ja hän nähdä miehe
Aadami mennä ulos ja mennä liika paljo. Mies Aadam joka tapauksessa
sairas, hän ei osata kai-kai, hän mennä ulos ja mennä koko aika. Ja
Jumala — hän ei yhtään ymmärtää. Jumala, valkoine miehe 'so master, hän
raapia häne pää. Ja Jumala sanoa: 'Mitä tämä olla? Minu ei ymmärtää,
mitä miehe Aadami puuttua.'

"Vähä päästä Jumala raapia häne pää, ja hän sanoa: 'Minu ymmärtää ny,
miehe Aadami puuttua Mary.' Niin hän antaa Aadami nukkua, ja niin hän
ottaa yks häne luu ja tehdä luu Mary. Ja hän antaa Mary nimi Eeva. Hän
antaa Eeva Aadami ja sanoa Aadami: 'Koko puutarha olla sinu ja Eeva.
Mutta yksi puu olla tabu. Se puu kasvaa omena.'

"Niin Aadam ja Eeva olla puutarhassa, ja heillä olla liika paljo hyvä.
Yksi päivä Eeva tulla Aadami luo ja sanoa: 'Enempi hyvä, jos me molempi
syödä omena.' Aadam sanoa: 'Ei!' — ja Eeva sanoa: 'Mitä tämä olla?
Sinu ei rakastaa minu!' Ja Aadam sanoa: 'Minu rakastaa sinu liika
paljo, mutta minu pelkää Jumala.' — Ja Eeva sanoa: 'Tyhmä loru! Mitä
tämä olla? Jumala ei nähdä meitä koko aika. Jumala, iso master, olla
tehny sinu pilkka!' — Mutta Aadam sanoa: 'Ei!' — Mutta Eeva puhua,
puhua, puhua, puhua koko aika — aiva niinku yks Mary puhua nuori miehe
Queenslandisa ja tehdä paljo harmi se nuori miehe. Ja niin Aadam väsyä
liika paljo ja hän sanoa: 'All right'! Niin molempi mennä ulos ja mennä
syödä omena. Mutta kun molempi lopettaa syödä, molempi pelkää kuin
piruja mennä pensaaseen piilo.

"Ja Jumala mennä ulos ja mennä puutarhan, ja hän laulaa julki: 'Aadam!'
— Aadam ei sanoa mitään. Hän pelätä liika paljo. Ja Jumala taas laulaa
julki: 'Aadam!' — Aadam sanoa: 'Sinu huutaa minu?' — Jumala sanoa:
'Minu huutaa sinu liika paljo.' — Aadam sanoa: 'Minu olla nukkunu
kovasti liika paljo.' — Ja Jumala sanoa: 'Sinu olla syöny omena!'
— Aadam sanoa: 'Ei, minu ei olla syöny.' Ja Jumala sanoa: 'Mitä
tämä olla? Sinu valehdella minu! Sinu olla syöny omena.' — Ja Aadam
sanoa: 'Niin, minu olla syöny ne.' Ja Jumala, iso master, tulla paljo
vihastunu Aadami ja Eeva pääle ja sanoa: 'Minu tehdä tili loppu teidä
kansa, aivan loppu! Te ottaa teidä pakkalaatikko ja mennä helvettin
risuviidako läpi!'

"Ja Aadam ja Eeva, molempi mennä ulos ja mennä viidakkon. Ja Jumala
tehdä iso aita ympäri puutarha, ja hän asettaa häne vahti lähele
portti. Ja hän antaa se vahti häne iso pyssyjä sanoa: 'Jos sinu nähdä
ne kaksi, Aadam ja Eeva, sinu ampua ne molempi paljo, liika paljo!'"




15

Maallikkolääkärin kokemuksia


Tiedän nyt, että monipuolisen ja ensiluokkaisen lääkearkkuni asemesta
olisin kaukomatkaamme varten aivan hyvin voinut ostaa sellaisen
laadultaan taatun rohtolaatikon, joita neljännen luokan laivurit
käyttävät. Niissä jok'ainoa pullo on varustettu numerolla, ja laatikon
kannen sisäsivulla on mutkaton ja yksinkertainen rohtojen käyttöohje.
Numero 1, hammassärkyä. Numero 2, rokkoa. Numero 3, mahatauteja. Numero
4, koleraa. Numero 5, reumatismia — ja niin edespäin kautta koko
inhimillisten ruumiinvaivojen asteikon. Ja olisihan voinut käyttää
niitä samalla tavalla kuin se kunnon laivuri, joka havaitessaan, että
pullo numero 3 oli tyhjä, sekoitti tarvitsemansa annoksen pulloista 1
ja 2, tahi kun numero 7 oli lopussa, sekoitti numeroita 4 ja 3, kunnes
3 loppui, jolloin hän otti käytäntöön numerot 5 ja 2.

Joka tapauksessa on käynyt niin, että lukuunottamatta elohopeakloridia
— jota suositeltiin minulle antiseptiseksi aineeksi kirurgisissa
leikkauksissa, mihin tarkoitukseen en vielä sitä ole käyttänyt —
lääkearkkuni on ollut aivan hyödytön. Onpa se ollut pahempikin kuin
hyödytön sen tähden, että se on vienyt suuren tilan, mikä olisi voitu
käyttää paremmin.

Kirurgisten välineitteni laita on toisin. Tosin en vielä ole niitä
vakavasti tarvinnut, mutta niiden viemän tilan suon niille kernaasti.
Niitä ajatellessani tunnen mielenrauhaa. Jokainen niistä on aivan kuin
henkivakuutus ja oikeastaan paljon hyväsydämisempi kuin henkivakuutus
sen tähden, että niistä voi hyötyä kuolematta. Luonnollisesti
en lainkaan tiedä, miten niitä käytetään. Mutta pakko on mainio
koulumestari, sanoo vanha viisaus. Emmekä me Snarkilla milloinkaan
tiedä, millä hetkellä edessä on pakko, koska niitä tarvitessamme
saatamme olla tuhannen peninkulman päässä maista ja voi olla
kahdenkymmenen vuorokauden taival lähimpään satamaan.

Kun lähdimme San Franciscosta, olivat lääkeopilliset tietoni hyvin
hatarat — ja hammaslääkärin ammatin salaisuudet olivat minulle
ihan outoja. Mutta muuan ystävä varusti minut pihdeillä ja muilla
sensellaisilla kojeilla ja Honolulussa käsiini sattui hammastiedettä
käsittelevä kirja. Tässä kaupungissa minun onnistui myös saada
pääkallo, jolta vedin hampaat sekä nopeasti että kivuttomasti.
Niin olin jossakin määrin valmis käymään matkalla eteeni sattuvien
pakottavien hammasten kimppuun. Nukahivalla, Marquesas-saarilla, sain
ensimmäisen kerran tilaisuuden koetella vastaoppimaani hammaslääkärin
taitoa. Potilaani oli vanha kiinalainen. Toimituksen ensimmäisenä
sattumuksena oli oikein kunnollinen ramppikuume — eikä ole vaikea
sanoa, minkä verran kiihtynyt sydämen tykintä ja jäsenten vapiseminen
soveltuu sille, joka koettaa esiintyä vanhana ammattimiehenä. En
halunnut leikitellä kiinalaisella. Hän oli yhtä peloissaan kuin minä
ja vapisi vielä pahemmin. Ja minulta melkein häipyi kauhu pelkoon,
että hän yrittäisi pötkiä pakoon. Vannon, että jos hän olisi sen
tehnyt, olisin puolestani tehnyt hänelle jalkakoukun ja istunut sitten
hänen päällänsä, kunnes hän jälleen olisi rauhoittunut ja päässyt
tolkkuihinsa.

Tahdoin välttämättä vetää ukolta hampaan. Ja Martin tahtoi välttämättä
ottaa pikavalokuvan toimituksesta. Charmiankin kävi noutamassa
kameransa. Valokuvausta varten menimme puutarhaan. Kuljin etunenässä
tuoli toisessa kädessä ja toinen täynnä hampaanvetovehkeitä. Polveni
löivät alituisesti yhteen mitä epämiellyttävimmällä tavalla.
Takanani kulki poloinen kiinalaisukko — ja vapisi. Charmian ja
Martin muodostivat kodakeilla varustetun jälkijoukon. Eräästä kohtaa
kookospalmujen juurelta löysimme paikan, mikä tyydytti Martinin
valokuvaajansilmää.

Katselin kiinalaisen hammasta ja havaitsin samassa, etten muistanut
mitään niistä hampaanvedoista, mitkä viisi kuukautta aikaisemmin olin
suorittanut pääkallo potilaanani. Oliko kyseisellä hampaalla vain
yksi juuri? Vai kaksi? Vaiko kolme?... Näkyvissä oleva osa oli hyvin
rikkinäiseksi syöpynyt, ja tiesin, että minun oli tartuttava hampaaseen
syvältä ikenestä. Oli aivan välttämätöntä tietää, montako juurta
sanotulla hampaalla oli. Palasin selailemaan hammaslääkärikirjaani.
Ukko parka muistutti täsmälleen valokuvissa näkemiäni maanmiehiään,
jotka kuolemantuomionsa hetkellä odottavat miekan iskua, mikä erottaisi
heidän päänsä ruumiista.

"Mutta älkää päästäkö ukkoa pakoon", varoitin Martinia. "Tahdon
välttämättä vetää sen hampaan."

"Olkaa huoleti, kyllä minä pidän ukon täällä", vastasi Martin
innostuneesti kameransa takaa. "Tahdon välttämättä ottaa kuvan."

Vaikka kirjassani ei puhuttu sanaakaan itse hampaanvedosta, se oli
minulle kuitenkin avuksi, sillä siinä oli kuvat ihmisen kaikista
hampaista juurineen, niiden asemasta ja siitä, miten ne olivat kiinni
leuassa. Sitten tuli eteen pihtikysymys. Minulla oli niitä seitsemän
kappaletta, mutta en ollut oikein varma, mitä minun pitäisi käyttää.
Enkä tahtonut tehdä minkäänlaista erehdystä. Kun kojeet kalisivat
oikeita pihtejä valikoidessani, alkoivat poloisen uhrini keltaiset
kasvot muuttua vihreiksi. Hän valitti, että aurinko huikaisi hänen
silmiänsä, mutta sellainen valaistus oli välttämätön valokuvaamista
varten, ja niin hän sai sen sietää. Sovitin pihdit hampaan ympärille,
ja potilas värisi ja rupesi vajoamaan kokoon.

"Onko valmis?" huusin Martinille.

"Selvä on", vastasi hän.

Nykäisin. Voi taivaan luoja — hammas oli irti! Se heltisi
silmänräpäyksessä. Heilutin voitonriemuisesti hammasta pihdeissä pääni
päällä.

"Pankaa se takaisin — oi olkaa kiltti ja pankaa se takaisin", rukoili
Martin. "Se kävi aivan liian nopeasti, niin etten ennättänyt näpätä."

Ja kiinalaisukko poloinen sai istua tuolillaan, ja minä asetin hampaan
muka takaisin paikoilleen ja vedin sen uudelleen "irti". Martin
näppäsi. Se oli tehty! Olinko tyytyväinen? Ylpeä? Totisesti. Metsästäjä
ei ole milloinkaan ollut ylpeämpi ensimmäisestä hirvensarvikruunustaan
kuin minä olin kiinalaisukon kolmijuurisesta hampaasta...

Seuraava potilaani oli tahitilainen merimies. Hän oli pienikasvuinen
ja aivan menehdyksissä hirveästä hammassärystä, mikä oli kiduttanut
häntä yötä päivää. Avasin ensin ikenen lansetilla. En tietänyt oikein,
miten silloin oli meneteltävä, mutta tein sen kuitenkin kaikitenkin.
Kiskoin kauan ja kiskoin voimakkaasti. Mies oli sankari, hän valitti
äänekkäästi, ja luulin hänen pyörtyvän — mutta hän piti suutaan avoinna
ja antoi minun jatkaa, ja vihdoin siitä selviydyttiin.

Senjälkeen olin valmis kohtaamaan mitä tahansa hampaanottouralla —
olin juuri sellaisessa mielentilassa, mikä edellytti Waterloota,
ja se tulikin. Sen nimi oli Tomi. Tomi oli oikein iso ja väkevä,
pahamaineinen pakana. Sanottiin hänen tehneen hirmutöitä. Muun muassa
hän oli lyönyt nyrkiniskulla hengiltä kaksi vaimoistaan. Hänen isänsä
ja äitinsä olivat olleet ihmissyöjiä. — Kun hän oli istuutunut ja
työnsin pihtejä hänen suuhunsa, hän oli melkein yhtä pitkä kuin minä
seisoallani. Isokasvuiset, väkivaltaisuuteen taipuvaiset miehet ovat
usein jonkin verran kärsimättömiä, niin että tunsin hieman epäröintiä
potilastani kohtaan. Charmian tarttui hänen toiseen käsivarteensa, ja
Warren tarttui toiseen. Ja sitten se alkoi. Samassa silmänräpäyksessä
kuin pihdit puristuivat hampaan ympärille, mies tarrasi hampaillaan
pihteihin, ja samalla hänen molemmat kätensä tekivät tiukan
heilahduksen ja tarttuivat käteeni. En kuitenkaan hellittänyt otettani,
eikä hän hellittänyt otettaan. Charmian ja Warren eivät myöskään
hellittäneet otettaan. Painiskelimme sillä lailla ja laahauduimme
jättiläisen mukana ympäri huonetta.

Meitä oli kolme yhtä vastassa, ja miehen pakottavaan hampaaseen
tarrannut otteeni oli varmasti voimakas ja tuskallinen, mutta
kaikesta siitä huolimatta hän suoriutui kamppailusta voittajana.
Pihdit heltisivät ja kalahtivat kovasti hänen ylähampaihinsa. Kohta
sen jälkeen pihdit lensivät hänen suustaan, ja hän kavahti koko
pituuteensa päästäen hirvittävän ulvonnan, mikä oli jähmetyttää
veremme. Peräännyimme kaikki kolme odottaen surmaniskua, mutta ulvova
villi, joka oli niin pahassa maineessa verenhimostaan, vajosi kohta
takaisin tuoliin. Hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja valitti,
valitti, valitti valittamistaan. Eikä häntä millään saanut järkiinsä.
Minä luonnollisesti olin veijari! Kivuton hampaanvetoni oli pelkkää
petosta ja kehno ja kurja kuje!... Mutta olin niin innostunut miehen
hampaan vetämiseen, että olin melkein valmis lahjomaan hänet saadakseni
tehdä uuden yrityksen. Mutta sellaista menettelyä ei ammattiylpeyteni
sentään hyväksynyt, ja annoin miehen mennä menojaan hammas suussaan —
ainoa tapaus tähän asti, missä olen epäonnistunut sen jälkeen kuin olen
saanut kunnollisen otteen. Sittemmin minun ei ole milloinkaan tarvinnut
jättää hammasta potilaani suuhun. Tässä aivan tuonaan tein pitkän
luovailupurjehduksen voimakkaassa vastatuulessa käydäkseni vetämässä
erään naislähetyssaarnaajan hampaan. Ennen Snarkin matkan päättymistä
kenties vielä paikkaan hampaita ja asetan irtohampaitakin!

       *       *       *       *       *

Eräs lääkäri Fidzi-saarilla sanoi, että se oli yaw-ihottuma.

       *       *       *       *       *

Onnettomuudekseni sain Tahitilla Snarkille ranskalaisen merimiehen,
joka merelle ennätettyämme osoittautui potevan ilkeätä ihotautia.
Snark oli niin pieni alus ja elämämme niin perheenomaista, ettemme
voineet suvaita miestä seuraamme. Mutta ennenkuin pääsimme maihin ja
eroon miehestä, minun oli pakko ruveta hänen lääkärikseen. Tutkin
kirjojani ja annoin hänelle hoitoa — peseytyen aina sen jälkeen hyvin
tarkasti antiseptisiä aineita käyttäen. Tutuilaan tultuamme emme
kuitenkaan päässeet hänestä. Satamalääkäri selitti, että miehen oli
oltava karanteenissa, ja kielsi laskemasta häntä maihin. Mutta Apiassa,
Samoalla, minun onnistui saada hänet Uuteen Seelantiin matkustavaan
höyrylaivaan. Siellä Apiassa moskiitot pitelivät pahoin pohkeitani, ja
myönnän raapineeni kihelmöiviä puremia — kuten olin tehnyt tuhansia
kertoja ennen. Niihin aikoihin, jolloin saavuimme Sawaiin saarelle,
oli toisen nilkkani sisäsivulle ilmestynyt pieni haava. Luulin sen
aiheutuneen hankautumisesta ja kirpeästä savusta, mitä huokui kuumasta
laavasta, jolla paljon kävelin. Pieni voitelu parantaisi sen pian —
niin luulin. Voide todellakin paransi haavani, mutta pian senjälkeen
tuli merkillinen tulehdus, vastamuodostunut uusi iho putosi pois ja
sen alta ilmestyi näkyviin entistä isompi haava. Sellaista toistui
monta kertaa. Joka kerralla kasvoi uusi iho, sitten tuli tulehdus,
ja haava suureni. Sekä hämmästyin että kävin levottomaksi. Olin aina
pitänyt kudoksiani erikoisen helposti parantuvina, mutta nyt minuun oli
tarttunut jokin sellainen, mikä ei ottanut parantuakseen. Päinvastoin
ihoa syöpyi päivä päivältä yhä enemmän, ja mätä rupesi kalvamaan
varsinaista lihaa.

Snark oli niihin aikoihin merellä matkalla Fidzi-saarille.
Ranskalainen merimies muistui mieleeni, ja tunsin ensimmäisen kerran
todellista levottomuutta. Neljä uutta samanlaista haavaa olin
saanut — mätähaavaa, joiden aiheuttamat tuskat valvottivat minua
öisin. Päätin kallistuttaa ja puhdistuttaa Snarkin Fidzi-saarilla
ja matkustaa sieltä ensimmäisellä höyrylaivalla Australiaan
saadakseni kunnollista lääkärinhoitoa. Sitä ennen minun täytyi
maallikkolääkärin ominaisuudessani hoitaa itseäni parhaan mukaan.
Luin läpi kaikki lääketieteelliset teokset, mitkä olivat mukanani.
En löytänyt riviä enkä sanaakaan, mikä olisi soveltunut vaivaani.
Turvauduin terveeseen järkeen saadakseni arvoituksen ratkaistuksi.
Pahaluontoiset ja tavattomasti leviävät mätähaavat olivat syövyttävä
myrkky. Se myrkky oli poistettava. Päätin ryhtyä taistelemaan sitä
vastaan elohopeakloridi aseenani. Pelkkä lääkkeen nimikin miellytti
minua — tuntui viittaavan niin sanottuun hevoskuuriin. Puhutaan
tulen vastustamisesta tulen avulla. Syövyttävä myrkky tuhosi minua —
mielikuvitukseni käski minua tekemään vastarintaa käyttämällä toista
syövyttävää myrkkyä. Muutamia päiviä senjälkeen käytin vuorotellen
kloridikääreitä ja vetysuperoksidikääreitä. Ja katso! Kun saavuimme
Fidzi-saarille, oli neljä haavoista parantunut, ja viides oli tuskin
herneenkään kokoinen.

Tunsin silloin olevani aivan pätevä yaw-ihottuman hoitaja. Samalla
sentään tunsin terveellistä kunnioitusta sitä sairautta kohtaan. Mutta
niin ei ollut laita Snarkin muun väen. Heissä ei näkeminen herättänyt
uskoa. Jok'ainoa oli nähnyt, miten minä olin haavoista kärsinyt. Ja
olen varma siitä, että kaikilla oli sellainen perusvakaumus, että
heidän oma mainio ruumiinrakenteensa ja muut mainiot ominaisuutensa
ehdottomasti panisivat tien pystyyn ilkeälle myrkylle, mikä oli
hyökännyt minun vähäverisen olemukseni ja keskinkertaisen persoonani
kimppuun. Port Resolutionissa Uusilla Hebrideillä Martin meni
paljasjaloin pensaikkoihin kävelemään ja palasi laivalle monissa
naarmuissa, joita oli varsinkin hänen säärissään.

"Sinun olisi parasta olla varovainen", sanoin hänelle. "Sekoitan
sinulle hiukan elohopeakloridia, millä saat pestä naarmusi — pieni
varovaisuus ei näet ole pahaksi."

Mutta Martin hymyili ylimielisesti. Hän ei tosin sanonut suoraan,
mutta antoi minun joka tapauksessa selvästi ymmärtää, ettei hän ollut
niinkuin muut miehet — minä olin ainoa, johon hän tässä tapauksessa
saattoi verrata itseään — sekä että hänen naarmunsa parantuisivat
parissa päivässä. Hän piti myös minulle esitelmän siitä erikoisesta
puhtaudesta, mikä oli ominaista hänen verelleen, ja siitä tavattomasta
helppoudesta, millä hänen haavansa aina paranivat. Tunsin itseni oikein
nöyräksi hänen lopetettuaan rakentavaisen puheensa. Oli ihan päivän
selvää ja varmaa, että minun vereni puhtauden laita oli aivan toisin.

Eräänä päivänä kajuuttapoikamme sattui silitystöitä tehdessään
polttamaan jalkansa raudalla ja sai kolme tuumaa pitkän ja puoli
tuumaa leveän haavan. Mutta hänkin hymyili ylimielisesti, kun tarjosin
elohopeakloridia ja muistutin häntä omista kovista kokemuksistani. Ja
kaikella asianmukaisella kohteliaisuudella Nakata antoi minun ymmärtää,
että minun verestäni ei tietänyt sitä eikä tätä, mutta että hänen
verensä oli ensimmäisen luokan japanilaista Port Arthur-verta, ja se
oli kyllä all right, eivätkä siihen mitkään mikrobit pystyneet...

Kokkimme Wadan täytyi kerran suurveneemme tapaturmaisesti ajauduttua
maihin hypätä rantaan ja työntää vene takaisin kuohuviin tyrskyihin.
Korallit ja simpukat raapivat pahasti hänen jalkojaan. Tarjosin
hänelle kloridipulloani. Vielä kerran sain palkakseni ylimielisen
hymyn ja kuulla, että hänen verensä oli sellaista verta, mikä oli
antanut huutia Venäjälle ja antaisi vielä jonakuna kauniina päivänä
huutia Yhdysvalloillekin, ja että ellei hänen verensä lääkkeisiin
turvautumatta pysyisi terveenä mokomien naarmujen uhalla, hän olisi
valmis tekemään harakirin milloin tahansa pelkästä häpeästä.

Kaikesta tein sellaisen johtopäätöksen, että maallikkolääkärin kunnia
ei paljoa paina, jos hän on lääkinnyt myöskin itseään. Muu väki oli
alkanut arvella minun potevan lievää kloridiraivoa haavakysymyksissä.
Jos kohtakin oma vereni oli epäpuhdasta, niin ei kai minulla ollut
mitään syytä uskoa, että muidenkin veri olisi sellaista...

En enää jatkanut tarjouksiani. Aika ja mikrobit olivat puolellani, ja
minun tarvitsi vain odottaa.

"Luulenpa, että haavoihini on päässyt likaa", sanoi Martin muutaman
päivän kuluttua. "Pesenpä ne perin pohjin... Silloin ne varmasti pian
paranevat", lisäsi hän nähtyään, etten tahtonut tarttua koukkuun.

Meni kaksi päivää, mutta Martinin haavat eivät menneet umpeen, ja
kerran yllätin hänet istumasta jalat kuumalla vedellä täytetyssä
sangossa.

"Mikään ei vedä vertoja kuumalle vedelle", julisti hän hurmahenkisesti.
"Se voittaa kaikki keksinnöt, joilla lääkärit ovat kansaa kiusanneet.
Huomenna luulen haavojeni olevan poissa."

Mutta seuraavana aamuna hän näytti oikein levottomalta, ja silloin
tiesin, että voittoni hetki lähestyi.

"Luulenpa, että sentään hiukan koetan sitä lääkettänne", selitti hän
hiukan myöhemmin päivällä. "Ei niin, että odottaisin siitä mitään
apua koituvan", lisäsi hän halveksuvasti, "mutta tekee mieleni joka
tapauksessa koettaa sitä."

Sitten tuli Japanin ylpeä veri pyytämään lääkettä kunniakkaihin
haavoihinsa. Ja minä keräsin tulisia hiiliä molempain vastapuolteni
päälaelle antamalla yksityiskohtaisia ja osaaottavia hoito-ohjeita.
Nakata seurasi ehdottomasti ohjeitani, ja hänen haavansa kutistuivat
umpeen päivä päivältä. Wada oli välinpitämättömämpi ja parani
hitaammin. Mutta Martin epäili yhä, ja kun hän ei heti parantunut,
hän esitti arvelun, että lääkäreitten voidesotkut saattoivat kyllä
olla hyviä, mutta siitä ei seurannut, että samat voiteet olisivat
kaikille sopivia. Häneen elohopeakloridilla ei ollut minkäänlaista
vaikutusta. Ja mitenkä minä saatoinkaan tietää, että juuri se olisi
oikea lääke? Minullahan ei ollut minkäänlaista kokemusta. Vaikka
minä sattumalta olinkin parantunut sitä käyttäessäni, niin ei se
millään tavoin todistanut sitä, että kloridi olisi esittänyt jotakin
osaa parantumisessani. Oli olemassa niin sanottuja yhteensattumia.
Epäilemättä sentään oli sellaisiakin voiteita, mitkä kykenivät
parantamaan, ja kohta kun hän tapasi oikean lääkärin, hän ottaisi selon
oikeasta voiteesta ja hankkisi sellaista.

130

201

Juuri niinä päivinä saavuimme Salomonin saarille. Ainoakaan lääkäri ei
suosittelisi sitä saaristoa sairasten oleskelupaikaksi eikä perustaisi
sinne parantolaa. — Ensimmäinen ankkuripaikkamme oli Port Mary Santa
Annan saarella. Seudun ainoa valkoinen mies, muuan kauppias, tuli
aluksellemme. Tom Butler oli miehen nimi. Hän oli vakuuttava esimerkki
siitä, millaiseksi Salomonin saaret voivat muuttaa voimakkaan miehen.
Hän lojui veneessään yhtä avuttomana kuin kuoleva. Hänen kasvoillaan
ei lois- tanut hymyä, niillä oli tuskin älynkään leimaa. Ja hänelläkin
oli yaw-ihottuma, isoja rupia. Meidän piti nostaa hänet veneestä ja
Snarkin laidan yli. Hän sanoi vointiaan aivan hyväksi ja olevansa ihan
terve ja reipas. Käsivartta lukuunottamatta. Hänen käsivartensa näytti
halvaantuneelta. Mutta sellaiset luulot hän torjui ylenkatseellisesti.
Se oli ollut sellainen ennenkin, mutta oli taas parantunut. Moinen
tauti oli tavallinen Santa Annan alkuasukasten keskuudessa, sanoi hän,
kun autoimme häntä laskeutumaan jyrkkiä kajuutanportaita ja käsivarsi
laahautui hervottomana askelmalta toiselle. Hän oli kieltämättä
kammottavin Snarkilla milloinkaan käyneistä vieraistamme, ja kuitenkin
luonamme oli käynyt joitakuita spitaalin ja norsutaudin uhreja.

Martin teki hänelle yaw-ihottumaa koskevia kysymyksiä, sillä tämän
miehenhän toki piti tietää siitä jotakin. Ja totisesti hän tiesikin
päättäen arvista, mitkä uurtelivat hänen käsivarsiaan ja jalkojaan, ja
mätähaavoista, mitkä kukoistivat keskellä arpia. Oh, moiseen tottuu
kyllä, selitti Tom Butler. Moiset haavat eivät ole lainkaan vakavia
juttuja, ennenkuin ovat syöpyneet syvälle lihaan. Niillä oli tapana
hyökätä valtimojen seinämiin, ja pian olivat valtimot puhki, ja
silloin oli loppu käsissä — ei muuta kuin hommaa hautajaiset. Useita
Santa Annan asukkaita oli äskettäin kuollut sillä tavalla. Mutta mitä
se merkitsi? Kenellä ei ollut sitä sairautta, sillä oli jokin muu
sellainen oli Salomonin saarten luonnonlaki.

Huomasin, että siitä hetkestä alkaen Martinin mielenkiinto haavojansa
kohtaan rupesi nopeasti lisääntymään. Hän käytti kloridia entistä
ahkerammin, ja keskustellessamme hän alkoi kasvavalla innolla puhua
Kansasin puhtaasta ilmastosta ja muista erinomaisista ominaisuuksista.
Charmian ja minä ajattelimme kaikessa hiljaisuudessa, että Kalifornia
se sentään oli numero yksi joka suhteessa. Henry vannoi, että Rapa oli
parhain, Tehei piti Bora Boran puolta, ja Wada ja Nakata ylistivät
terveellistä Japania.

Eräänä iltana, Snarkin kiertäessä Ugin saaren eteläkärkeä ja etsiessä
erästä kiitettyä'satamapaikkaa, saapui muuan Englannin kirkon
lähetyssaarnaaja aluksellemme — eräs mr Drew, joka oli veneellään
matkalla San Cristovaliin — ja jäi luoksemme päivälliselle. Martin,
jonka jaloissa oli Punaisen ristin siteitä niin runsaasti, että ne
näyttivät kangaskääröiltä, johdatti keskustelun yaw-ihottumaan. Niin,
se sairaus oli hyvin tavallinen Salomonin saarilla, sanoi mr Drew.
Kaikki valkoiset miehet saivat sen.

"Onko se ollut teillä itsellännekin?" kysyi Martin — sielu ja
sydän ylösalaisin pelkästä ajatuksestakin, että Englannin kirkon
lähetyssaarnaaja saattaisi potea niin alhaista tautia.

Mr Drew nyökkäsi ja selitti, että hänellä ei ainoastaan ollut ollut
sanottua tautia, vaan että hänellä myös sillä hetkellä oli ruumiissaan
muutamia hoidonalaisia haavoja.

"Mitä käytätte niihin?" kysyi Martin nopeasti.

Sydämeni tuskin löi vastausta odottaessani. Siitä vastauksesta riippui
koko lääkärikunniani. Näin Martinista, että hän oli melkein varma
kunniani kukistumisesta. Ja sitten tuli vastaus — oi sitä siunattua
vastausta!

"Elohopeakloridia", sanoi mr Drew.

Tunnustan, että Martin kesti tappionsa kuin mies, ja olen vakuuttunut
siitä, että jos sinä silmänräpäyksenä olisin pyytänyt saada vetää
häneltä hampaan, hän ei olisi kieltänyt minua sitä tekemästä.

Kaikki valkoiset miehet saavat sanotun kiusallisen ihotaudin Salomonin
saarilla, ja jok'ainoa naarmu muuttuu pian haavaksi. Jok'ainoalla
valkoisella, jonka tapasin, oli se tauti, ja yhdeksällä kymmenestä se
oli hyvin pahaluontoista. Oli yksi ainoa poikkeus — nuori mies, joka
oli ollut siellä viisi kuukautta, mutta sairastunut kuumeeseen kymmenen
päivää saapumisensa jälkeen ja sitten ollut niin usein kuumeessa, ettei
hänellä ollut ollut aikaa eikä tilaisuutta saada yaw-ihottumaa.

Mutta koko Snarkin väki paitsi Charmian sai taudin. Ja hänen
olemuksestaan paistoi sama itsetyytyväisyys, mitä Japani ja Kansas
olivat osoittaneet. Hän selitti verensä puhtauden kunniaksi sen,
että pysyi terveenä, ja päivä päivältä hän yltyi yhä useammin ja
äänekkäämmin puhumaan verensä puhtaudesta. Minä ajattelin hänen
terveytensä syyksi sitä, että hän oli nainen ja sentähden yleensä
säästyi saamasta haavoja ja naarmuja, joille me miehet olimme alttiina
ankarassa työssämme Snarkia maapallon ympäri kuljettaessamme.
Mutta sitä en hänelle sanonut. En tahtonut haavoittaa hänen
itsetietoisuuttaan karkealla totuudella. Ja koska olin lääketieteen
tohtori — joskin vain omatekoinen maallikkotohtori — tiesin taudista
enemmän kuin hän ja tiesin myöskin, että aika oli liittolaiseni. Mutta
silti sadattelin liittolaistani, kun se sitten antoi hänelle mitä
sievimmän pikku näpsäyksen pohkeeseen. Käytin antiseptistä hoitotapaani
niin sukkelasti, että ihottuma parani ennen kuin potilas ennätti ruveta
uskomaan, että hänellä olikaan sellainen. Ja sitten olin jälleen
kunniaton lääketieteen tohtori omalla laivallani. Olinpa pahempikin
kuin sellainen, sillä minua syytettiin siitä, että olin väärämielisesti
koettanut käännyttää häntä uskomaan, että hänellä oli yaw-ihottuma.
Hänen verensä julisti puhtauden evankeliumiaan hillittömämmin kuin
milloinkaan ennen, ja minä painoin nenäni merenkulkukirjoihini enkä
luiskahtanutkaan mitään.

Mutta vihdoinkin se tuli toden teolla. Olimme silloin risteilemässä
Malaitan rannikolla.

"Mikä sinulla on pohkeessasi?" kysyin.

204

"Ei mikään", sanoi Charmian.

"Ali right", sanoin siihen. "Mutta nyt saatat joka tapauksessa
käyttää kloridisidettä. Ja parin, kolmen viikon perästä, kun haava on
parantunut ja sinulla on arpi, mikä seuraa sinua hautaan saakka, voit
oikein kernaasti lopettaa saarnaamiset veresi puhtaudesta ja esi-isiesi
elämänvaelluksesta sekä sanoa minulle sensijaan, mitä ajattelet
yaw-ihottumasta."

Hänen haavansa oli hopeadollarin kokoinen, ja kesti kokonaista
kolme viikkoa, ennenkuin se parantui. Oli päiviä, joina Charmian
ei kyennyt kävelemään haavan aiheuttamien tuskien takia, ja monta,
monta kertaa hän selitti, että juuri se paikka, missä hänen haavansa
oli, oli tuskallisin kipeän paikka. Selitin hänelle puolestani, että
koska minulla ei ollut ollut yawia sillä kohtaa, olin taipuvainen
olettamaan, että nilkan sisäsivulla rehoittava yaw oli tuskallisin.
Vetosimme sitten asiassamme Martiniin, joka selitti meidän kummankin
olevan väärässä ja julisti intohimoisesti, että tuskallisin paikka
luonnollisesti oli säären etusivu.

Mutta aikaa myöten se tauti-ilmiö kadotti ensiviehätyksensä.
Parhaillaan, tätä kirjoittaessani, minulla on viisi yaw-haavaa
käsissäni ja sitäpaitsi kolme toisen säären etusivulla. Charmianilla
on yksi kummallakin puolella oikeata nilkkaansa. Tehei kärsii
sanomattomasti omistaan. Martinin uusin yaw saattaa varjoon hänen
tähänastisensa. Ja Nakatalla on monia kymmeniä haavoja kiduttajinaan.
Mutta samat kohlut kuin Snark on jok'ainoa laiva saanut kokea Salomonin
saarilla näiden ensimmäisten löytäjien ajoista alkaen. Jäljennän tähän
sanatarkasti pari otetta "Merenkulkijan oppaasta":

"Aluksella, joka viipyy pitemmän aikaa Salomonin saarilla, miehistön
saamat naarmut ja nirhamat usein muuttuvat pahaluontoisiksi
mätähaavoiksi."

Kuumeestakaan "Merenkulkijan oppaassa" ei puhuta erikoisen
lohdullisesti:

205

"Vastatulleet voivat olla kutakuinkin varmoja siitä, että saavat
kuumeen. Alkuasukkaatkin sairastavat sitä. Vuonna 1895 kuoli 50 henkeä
käsittävästä valkoisesta väestöstä 9."

Osa näistä kuolemantapauksista oli kuitenkin ollut tapaturmaisia.

Nakata sairastui meistä ensimmäisenä kuumeeseen. Se tapahtui
Penduffrynissä. Wadan ja Henryn vuoro tuli pian senjälkeen. Sitten
Charmianin. Minun onnistui säilyä pari kuukautta, mutta minun
lannistuessani Martin seurasi myötätuntoisesti esimerkkiä muutamaa
päivää myöhemmin. Meistä kaikista seitsemästä Tehei on ainoa kuumeelta
säästynyt, mutta kaksin verroin sitä pahemmin häntä on kiduttanut
koti-ikävä. Nakata noudatti tapansa mukaan pilkulleen ohjeita, niin
että hän kolmannen kuumekohtauksensa jälkeen hikoili pari tuntia, nieli
kolme-neljäkymmentä grammaa kiniiniä ja oli heikko, mutta kunnossa
jälleen vuorokauden kuluttua.

Vaikeammin hoidettavia potilaita olivat Wada ja Henry. Ensinnäkin
Wadan oli vallannut vihoviimeinen pelko. Hän oli varmasti vakuuttunut
siitä, että hänen tähtensä oli sammunut ja että Salomonin saarista
tulisi hänen hautapaikkansa. Hänhän näki, miten halvassa hinnassa
elämä oli hänen ympäristössään. Penduffrynissä hän näki, miten
punatauti teki tuhojaan, ja onnettomuudeksi hän sattui näkemään,
kun erästä ruumista kannettiin galvanoidulla peltilevyllä ja kun se
kirstutta ja ilman minkäänlaisia hautausmenoja heitettiin maakuoppaan.
Kaikilla oli kuumetta, kaikilla oli mätähaavoja, kaikilla oli jos
jonkinlaisia sairauksia. Kuolema vaani joka taholla. Tänään elossa,
huomenna vainajana — ja Wadalta unohtui, että oli vielä tämä päivä,
hän uskoi huomisen jo tulleen. Hän jätti haavansa hoitamatta, ei
käyttänyt niihin kloridia, ja raapimalla hän sai ne leviämään kautta
koko ruumiinsa. Yhtä vähän hän noudatti kuumetta koskevia ohjeitani,
ja seurauksena siitä oli, että hän sai kestää sitä viisi vuorokautta
yhteen menoon, kun se muuten olisi mennyt ohi yhdessä päivässä. Ja
Henryä, joka oli iso ja voimakas kuin jättiläinen, oli yhtä vaikea
hoitaa. Hän kieltäytyi jyrkästi ottamasta kiniiniä, sen takia, että hän
joitakuita vuosia aikaisemmin kuumeessa ollessaan oli saanut lääkäriltä
pillereitä, mitkä sekä kooltaan että väriltään olivat toisenlaisia kuin
minun hänelle tarjoamani kiniinitabletit. Niinpä Henry siinä suhteessa
olikin yhtä mahdoton kuin Wada.

Mutta sain sentään salaa puijatuksi kummankin ja hoidin heitä
heidän omalla lääkkeellään — vetosin heidän mielikuvitukseensa.
Apeamielisyydessään he olivat lujassa uskossa, että kuolisivat. Pakotin
heidät nielemään annoksen kiniiniä ja mittasin heidän kuumeensa.
Käytin silloin lääkekirstussani ollutta Fahrenheit-kuumemittaria,
mikä oli aivan arvoton, valmistettu myyntiä, eikä käyttö varten. Jos
olisin ilmaissut potilailleni, että lämpömittari oli ihan kelvoton,
olisi aluksellamme pian ollut kaksi vainajaa. Voin vannoa, että heillä
oli 105°:n kuume. Annoin kuitenkin ensin toisen, sitten toisen pitää
hetken mittaria, tekeydyin sitä tarkastaessani tyytyväisen näköiseksi
ja selitin iloisella äänellä, että heidän lämpönsä oli vain 94°. Sen
jälkeen tyrkytin heille uuden kiniiniannoksen ja sanoin, että jos
he vielä tuntisivat heikkoutta tai pahoinvointia, niin se aiheutui
kiniinistä, minkä jälkeen jätin heidät yksiksensä toipumaan. Ja he
toipuivatkin, Wada melkein vasten tahtoaan. Jos ihminen saattaa kuolla
mielikuvituksensa takia — niin onko moraalitonta pitää häntä hengissä
mielikuvituksen avulla?

Valkoinen rotu on joka tapauksessa numero yksi, kun tulee kyseeseen
rohkeus ja elämänvoima. Toiselta kahdesta japanilaisestamme ja
molemmilta tahitilaisilta miehiltämme meltoni mieli niin, että
meillä oli täysi työ heitä piristäessämme ja että meidän melkein
väkivallalla piti palauttaa heidät elämään. Charmianin ja Martinin
sielua sairaus ei raskauttanut, he pitivät mahdollisimman pientä
ääntä sen olemassaolosta, ja he vaelsivat levollisina ja rauhallisina
parantumisen tietä. Kun Wada ja Henry olivat vakuuttuneita
kuolemastaan, vaikutti heidän hautajaismielialansa niin valtavasti
Teheihin, että mies itki ja rukoili tuntikausia yhteen menoon. Martin
sitävastoin makaili ja kiroili — ja parani, ja Charmian valitteli
— mutta suunnitteli samalla kertaa, mitä kaikkea tekisi taas
parannuttuaan.

Mutta Wada poloista! Häneltä murtui selkäranka silloin, kun Charmian
ja minä otimme hänet mukaamme Malaitan ihmissyöjäsaarelle pienellä
jahdilla, minkä kapteeni oli murhattu siellä puoli vuotta aikaisemmin.
Kai-kai merkitsee ruokaa, ja Wada oli aivan varma siitä, että hänestä
tulisi kai-kaita. Malaitalla olimme hampaita myöten aseistettuina
ja alituisesti varuillamme. Jos otimme kylvyn jollakin jokisuulla,
oli kivääreillä varustettuja mustia vartiomiehiä läheisyydessä.
Tapasimme englantilaisen sotalaivan, joka poltti ja pommitti kyliä
rangaistukseksi murhista. Henkipatoiksi joutuneita alkuasukkaita
pakeni aluksellemme turvaa etsimään. Murhat olivat aivan jokapäiväisiä
Malaitalla. Syrjäseuduilla saimme varoituksia ystävällismielisiltä
villeiltä, jotta osasimme välttää vihollismielisten hyökkäyksiä.
Aluksemme oli Malaitalle kaksi päätä velkaa, ja se velka saatettiin
periä meiltä milloin tahansa. Ja kaiken kukkuraksi ajauduimme
riutalle, missä meidän ampuma-aseet toisessa kädessä täytyi pitää
ryövärikanootteja loitolla, samalla kuin toisella kädellä teimme
työtä pelastaaksemme aluksemme pirstaantumasta. Kaikki se meni yli
Wadan voimien. Hän tuli hiukan höperöksi, ja vihdoin hän pakeni
Snarkilta Ysabelin saarella eräänä rajusade- ja myrskypäivänä, uuden
kuumekohtauksen ovella ja keuhkokuumeen vaarassa ollessaan. Ellei hän
joutunut kai-kaiksi ja jos hän jaksoi läpäistä kuumeen ja ihotaudit,
joita siellä raivoaa, hän hyvällä onnella pääsi sieltä lähisaarelle
kuuden tai kahdeksan viikon kuluttua. Hän ei milloinkaan luottanut
lääkärintaitooni, vaikka menestyksellisesti jo ensimmäisellä otteella
vedin häneltä kaksi pakottavaa hammasta.

J.K. Snark on nyt ollut kuukausimääriä oikeana sairashuoneena, ja
alamme jo tottua siihen. Meringelaguunilla, missä kallistimme Snarkin
ja puhdistimme sen kupariosat, oli päiviä, joina vain yksi ainoa
miesjoukostamme kykeni menemään veteen töihin. Myös plantaasin kolme
valkoista makasivat kuumeessa.

Tätä kirjoittaessani olemme eksyneet merelle, jonnekin Ysabelin saaren
koillispuolelle, ja tähystelemme turhaan Lord Howen saarta, mikä on
kehäriutta eikä sitä sentähden havaitse ennen kuin on aivan törmätä
siihen. Kronometri on epäkunnossa. Aurinko ei paista, enkä myöskään
voi tehdä tähtihavaintoja yöaikaan — vuorokaudet läpeensä on pelkkää
myrskyä ja sadetta. Kokkimme on paennut. Nakata on koettanut hoitaa
sekä hänen että omat tehtävänsä, mutta makaa nyt kuumeessa. Martin
on vast'ikään päässyt kuumekohtauksesta ja on saamaisillaan uuden.
Charmianin kuume on muuttunut jaksoittaiseksi, ja hän tarkastelee
parhaillaan muistikirjaansa arvioidakseen, milloin seuraava kohtaus
tulee. Henry on ruvennut syömään kiniiniä, mutta osoittaa epämieluisia
seurauksia. Ja minun kuumekohtaukseni ovat äityneet yhtä äkillisiksi
kuin nuijanisku, enkä milloinkaan tiedä, millä hetkellä joudun
niiden uhriksi. Vahingossa olemme antaneet kaikki jauhomme eräille
niitä vailla olleille valkoisille miehille, emmekä tiedä, milloin
pääsemme maihin. "Salomoninhaavamme" ovat pahempia kuin milloinkaan
ennen, ja niitä on paljon entistä enemmän. Kloridimme jäi pahaksi
onneksi Penduffrynille. Vetysuperoksidi on lopussa, ja kokeilen nyt
booraksiliuoksella, lysolilla ja antiphlogistiinilla. Ellen niitä
laakereita lääkärinä, niin ei se ainakaan johdu praktiikan puutteesta.

J. K. On kulunut kaksi viikkoa siitä, kun kirjoitin edellä olevan —
ja Tehei, joka aikaisemmin on ollut ainoa terve aluksellamme, on nyt
maannut kymmenen vuorokautta kuumeessa, mikä on paljon kovempaa kuin
meidän milloinkaan potemamme, ja hän makaa vielä sen kourissa.

14 Kielämeren auringon alla

209

Hänen lämpötilansa on lakkaamatta noussut 104:°ään, ja hänen
valtimonlyöntinsä 115:een.

J. K. Merellä Tasmanin kehäriutan ja Manning Straitsin välillä.

Tehein kohtaus kehittyi mustaksi kuumeeksi — kovimmaksi muodoksi
malariaa, mikä lääkärikirjojen vakuutusten mukaan saattaa aiheutua
myöskin eräänlaisista ihotaudeista. Olen tosin saanut hänet läpäisemään
kuumeen, mutta nyt olen aivan neuvotonna, sillä hän on tykkänään
menettänyt järkensä.

Tämä on nyt toinen mielisairauskohtaus tällä lyhyellä matkallamme.

J. K. Eivät edes lemmikkieläimemme ole säilyneet terveinä. Saimme
Meringe-laguunilta kaksi sellaista, irlantilaisen terrierin ja
valkoisen kakadun.

Terrieri putosi ensin portailta kajuuttaan, ja siltä herpaantui vasen
takajalka, sitten se teki toisen samanlaisen lentoretken, ja oikea
etujalka herpaantui. Tällä haavaa sillä on vain kaksi jalkaa, joilla
kulkea. Mutta onneksi ovat ne vastakkaisilla puolilla, niin että se
voi hypellä niiden varassa molempia muita laahaamalla. Kakadumme jäi
kajuutan kattoikkunan alle niin pahasti, että sen päivät piti päättää,
ensimmäinen kuolemantapaus aluksellamme lukuunottamatta useiden laidan
yli lentäneiden kanojemme hukkumista, jotka nyt olisivat terveellistä
ravintoa toipilaillemme. Torakkamme ovat ainoat, jotka ovat aivan
hyvässä voinnissa. Niihin ei tartu tauti, eikä niille satu tapaturmia,
ja ne kasvavat, ja niiden ruokahalu kasvaa päivä päivältä — ne
nakertavat nukkuessamme kynsiämmekin.

J.K. Charmianilla on uusi kuumekohtaus. Martin on kovassa epätoivossaan
ryhtynyt käyttämään hevoskuuria kuparisulfaattia ihottumaansa, ja
hän kiroaa Salomonin saaria. Minä puolestani hoidan merenkulkuamme
ja lääkärinammattiani, kirjoittelen välillä ja olen kaikkea muuta
kuin terve. Lukuunottamatta mielisairaitamme ei aluksellamme ole
kenellekään käynyt niin hullusti kuin minulle. Matkustan ensimmäisellä
höyrylaivalla, minkä tapaamme, Australiaan leikattavaksi. Sairauksieni
luetteloon minun on nyt lisättävä uusi ja outo. Viime viikon aikana
käteni ovat turvonneet kuin vesitautisella. Saan ne nyrkkiin vain
suurella vaivalla. Köysien haalaaminen aiheuttaa sietämättömiä
tuskia. Tuntuu alituisesti siltä, kuin käteni olisivat täynnä pahoja
kylmänhaavoja. Ja iho kesii kummastakin kädestä aivan levottomuutta
herättävässä määrässä, ja uusi alta paljastuva muuttuu kovaksi ja
paksuksi. Lääkärikirjoissani ei mainita sanaakaan moisesta sairaudesta.
Mitä se on?

J.K. Martin on vast'ikään tehnyt kokeen poltetulla alunalla — ja hänen
Salomonin saarille lausumansa siunaukset katkuavat entistä pahemmin
tulikiveltä.

J. K. Manning Straitsin ja Pavuvu-saarten välillä.

Henry on saanut reumatismin selkäänsä. Kymmenen ihokerrosta on kesinyt
käsistäni, ja yhdestoista kesii parhaillaan, ja Tehei on entistä
enemmän järjiltään. Hän rukoilee yötä päivää Jumalaa, ettei tämä
tappaisi häntä. Nakatalla ja minulla on jälleen kuumeen oireita. Ja
päälle päätteeksi Nakata sai eilen verenmyrkytyskohtauksen teimme työtä
puoliyöhön saadaksemme pahan hänestä poistumaan.

211

16

Jälkikatsaus

Snarkin pituus oli neljäkymmentäkolme jalkaa vesirajasta,
viisikymmentäviisi keulasta perään, leveys viisitoista jalkaa, ja
se kulki seitsemän jalkaa kahdeksan tuumaa syvässä. Se oli rikattu
ketchiksi. Kannen alla oli tilaa kuuden jalan korkeudelta, ja suurkansi
ja keulakansi olivat sileät. Siinä oli neljä "taatusti" vedenpitävää
kammiota. Seitsenkymmenhevosvoimainen bensiinimoottori antoi toisinaan
kulkuvoimaa suunnilleen kahdenkymmenen dollarin peninkulmataksalla.
Viisihevosvoimainen kone käytti pumppuja silloin, kun sattui
olemaan kunnossa, ja kaksi kertaa se osoitti kykenevänsä käyttämään
valonheittäjää. Akkumulaattoriparistot toimittivat tehtävänsä neljä,
viisi kertaa kahden vuoden kuluessa. Suurveneen, mikä oli neljätoista
jalkaa pitkä, väitettiin käyttäytyvän aivan kunnollisesti toisinaan,
mutta sen kone teki aina lakon heti, kun minä siihen astuin.

Mutta Snark purjehti. Se oli ainoa tapa, millä se kykeni kunnolla
liikkumaan. Se purjehti kaksi vuotta eikä kertaakaan törmännyt kariin,
riuttaan tahi matalikkoon. Siinä ei ollut lainkaan painolastia, sen
rautaköli painoi viisi tonnia, mutta sen syväkulkuisuus ja koholaidan
korkeus tekivät sen hyvin vakavaksi. Kun se täysissä purjeissa joutui
troopillisiin myrskyihin, sen laita ja kansi hautautuivat monta kertaa
veden alle, mutta se pysyi itsepäisesti pystyssä. Sitä oli helppo
ohjata, ja se kykeni purjehtimaan liki hankatuulta, laitamyötäistä
ja poikkituulta yötä päivää kenenkään tarvitsematta olla ruorissa.
Loorinkituulessa ja tarkasti asetetuin purjein se mutkitteli vain
yhden piirun kummallekin puolelle suunnastaan ja myötätuulessa vain
puolitoista piirua — samoin kenenkään olematta ruorissa.

Snark rakennettiin osaksi San Franciscossa. Sinä aamuna, jolloin sen
köli piti valaa, tapahtui suuri maanjäristys. Sitten vallitsi täysi
anarkia. Kun alusta oli rakennettu kuusi kuukautta yli määräajan,
purjehdin sillä, niin keskeneräinen kuin se olikin, Havaijille, kone
pohjalle köytettynä ja joukko rakennusaineita kannella. Jos olisin
jäänyt San Franciscoon työn valmistumista odottamaan, en olisi päässyt
lainkaan matkalle. Mutta vaikka alus ei ollut kaikin puolin valmis,
se maksoi neljä kertaa niin paljon kuin se oikeastaan olisi maksanut
täydessä kunnossa.

Snark tuntui tulleen tuhkimona tähän maailmaan. Se takavarikoitiin
San Franciscossa, sen paperit julistettiin vääriksi Havaijilla, ja
sitä sakotettiin karanteenimääräysten rikkomisesta Salomonin saarilla.
Sanomalehdet olisivat joutuneet kadotukseen, jos olisivat edes siteiksi
puhuneet siitä totta. Kun olin erottanut erään kelvottoman kapteenin,
ne sanoivat minun lyöneen murskaksi miehen jok'ainoan luun. Kun muuan
nuori mies — Roscoe — palasi kotiin jatkamaan opintojaan yliopistossa,
tiedotettiin, että olin oikea Susi-Larsen ja että koko miehistöni oli
paennut kovakätistä kohteluani. Ainoat lyönnit, mitkä Snarkilla todella
annettiin, sai kokkimme kelvottomalta kapteenilta, joka pahoinpiteli
häntä ja oli päässyt palvelukseeni väärennettyjen todistusten nojalla.
Erotin kapteenin Fidzi-saarilla. Charmianilla ja minulla oli myös
tapana nyrkkeillä saadaksemme ruumiinliikuntoa — mutta kummallekaan ei
koitunut pahoja vammoja.

Retkemme oli huviretki. Minä rakennutin Snarkin ja maksoin
sen ja kaikki muut kustannukset. Sitouduin kirjoittamaan
kolmekymmentäviisituhatta sanaa käsittävän kuvauksen matkastani
erääseen aikakauslehteen, minkä piti maksaa minulle siitä saman
taksan mukaan kuin kotona kirjoittamistani kertomuksista. Heti
aikakauslehti ilmoitti yleisölle, että se lähettäisi minut kiertämään
maailman ympäri omalla kustannuksellaan. Aikakauslehti oli rikas,
ja jok'ainoa ihminen, joka jollakin tavalla joutui Snarkin kanssa
tekemisiin liikeasioissa, otti kolminkertaiset hinnat, sen tähden
että aikakauslehti luonnollisesti jaksoi ne maksaa. Sanottu satu
oli levinnyt kaukaisimmillekin Etelämeren saarille, ja sain maksaa
kaikesta sen mukaisesti. Tähän päivään saakka koko maailma on uskonut,
että aikakauslehti kustansi kaiken ja että minä ansaitsin kokonaisen
omaisuuden matkallani. Moisten tiedonantojen jälkeen on vaikea saada
ihmisiä vakuutetuiksi siitä, että retkemme oli huviretki.

Matkustin tosiaankin Australiaan päästäkseni sairaalaan ja makasin
siellä viisi viikkoa. Viisi kuukautta makasin sitten kovasti
sairaana hotellissa. Käsissäni olevaa salaperäistä tautia ei ollut
Australian erikoislääkärien tietopiirissä. Se oli aivan tuntematon
lääketieteellisessä kirjallisuudessa. Sellaisista tapauksista ei ollut
milloinkaan kuultu puhuttavan. Vaiva pääsi myös jalkoihini, niin että
toisinaan olin yhtä avuton kuin lapsi. Väliin käteni saattoivat olla
kaksi kertaa luonnollista kokoaan isommat, ja seitsemän eri kerrosta
kuollutta ja kuolevaa ihoa kuoriutui niistä samalla kertaa. Tapahtui,
että varpaitteni kynnet vuorokaudessa paisuivat niin, että ne olivat
yhtä paksut kuin pitkät. Kun ne viilattiin pois, ne olivat vuorokauden
kuluttua taas yhtä paksut.

Australialaiset erikoislääkärit olivat yksimielisiä siitä, ettei tauti
ollut loistauti, ja sentähden sen piti olla hermotauti. Paha ei siitä
kuitenkaan parantunut, ja minun oli mahdotonta jatkaa matkaamme. Ainoa
tapa, millä se olisi käynyt päinsä, olisi ollut sitoa minut vuoteeseen,
sillä avuttomuudessani — en kyennyt tarttumaan mihinkään käsilläni — en
olisi voinut liikkua pienellä keikkuvalla aluksellamme. Ja sitäpaitsi
sanoin itselleni, että oli olemassa paljon aluksia ja että saattoi
tehdä paljon matkoja, mutta että minulla oli vain yksi pari käsiä ja
vain yhdet varpaankynnet. Aprikoin edelleen, että omassa ilmastossani
Kaliforniassa hermoni olivat aina pysyneet terveellisessä tasapainossa.

Ja käännyin takaisin Kaliforniaan.

Kotiin palattuani olen tullut aivan entiselleni. Ja olen oppinut
sellaista, mitä en ennen tietänyt. Käsiini sattui kirja, minkä oli
kirjoittanut Yhdysvaltain armeijan eversti Charles E. Woodruff ja
minkä nimi oli "Troopillisen valon vaikutus valkoisiin". Siitä
sain tietää sairauteni laadun. Sittemmin olen tavannut eversti
Woodruffin ja kuullut, että hän on potenut samaa vaivaa kuin minä.
Hän itse oli sotilaslääkäri, ja seitsemäntoista hänen ammattiveljeään
oli Filippiineillä vaivannut päätään hänen taudillaan ja tehnyt
samantapaisia johtopäätelmiä kuin australialaiset erikoislääkärini.
Tiesin nyt, että olin erikoisen altis troopillisen valon tuhoisalle
vaikutukselle. Ultraviolettisäteet olivat olleet tuhota minut, aivan
kuin röntgensäteet ovat kokeiltaessa tuhonneet useita ihmisiä.

Sivumennen tahdon mainita, että muiden vaikeuksien joukossa, mitkä
pakottivat meidät keskeyttämään matkamme, oli tauti, mitä milloin
nimitetään "terveen taudiksi", milloin "eurooppalaiseksi spitaaliksi"
ja milloin "raamatulliseksi spitaaliksi". Tästä salaperäisestä
taudista, mikä ei ole "oikeata spitaalia", ei tiedetä lainkaan mitään.
Lääkärit eivät ole keksineet minkäänlaista parannuskeinoa, mutta on
kuultu puhuttavan, että sairaus on parantunut itsestään. Mitenkä se
tulee — ei tiedetä. Mitä se on — ei tiedetä. Mistä syystä se katoaa
— ei tiedetä. Mitään lääkkeitä käyttämättä, pelkällä Kalifornian
terveellisessä ilmastossa oleskelulla hopeakiilto katosi ihostani.
Lääkärit olivat antaneet minulle vain yhden toiveen: että paha saattoi
parantua itsestään, ja se paranikin.

Lopuksi yleisarvostelma matkastamme. Minun tai jonkun muun on helppo
sanoa, että se oli hauska. Mutta paremmankin todistuksen siitä on
antanut se nainen, joka oli mukana alusta loppuun. Kun sairaalassa
ilmoitin Charmianille, että minun täytyi keskeyttää matka ja palata
kotiin Kaliforniaan, täyttivät kyyneleet hänen silmänsä. Kaksi päivää
hän oli musertunut ja onneton sen tähden, että ihana, ihana matkamme
oli lopussa.

Glen Ellen, Kalifornia, 7.4.1911.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ETELÄMERE AURINGON ALLA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.