The Project Gutenberg eBook of Suurvaras
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Suurvaras
Kertomus
Author: J. Blicher-Clausen
Translator: Emil Mannstén
Release date: April 19, 2026 [eBook #78494]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1910
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78494
Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURVARAS ***
SUURVARAS
Kertomus
Kirj.
JENNY BLICHER-CLAUSEN
Suomentanut
Emil Mannsten
Kirjallisia pikkuhelmiä XXIX
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1910.
Jenny Blicher-Clausen, tanskalainen kirjailijatar, papin tytär,
kotoisin Jyllannista, syntyi 29 p. heinäkuuta 1865. Kirjailijauransa
hän alkoi v. 1883 ja julkaisi ensimäiset teoksensa salanimellä John
Bentsen. Hänen nykyajan elämää kuvaavat kertomuksensa ovat laajalle
levinneet varsinkin naisten piirissä ja saavuttaneet suurta suosiota
paitsi Tanskassa, myös Ruotsissa ja Suomessa. Kukapa suomalainen,
joka vähänkin välittää täysarvoisesta, siveellisesti jalostavasta
kaunokirjallisuudesta, ei olisi lukenut hänen intohimoista
rakkaudentarinaansa "Inga Heine", jossa kirjailijatar osottaa kuinka
ihminen tahtonsa lujuudella voi voittaa kiihkeimmätkin tunteensa,
ja opettaa, että kärsimyksellä on elämänarvoa yhtä hyvin kuin
onnellakin! Edellisen vertainen on kirjailijattaren hiljainen jutelma
"Setä Frans", jonka lukeminen tuntuu ihanalta kuin kulku tuoksuvan
yrttitarhan läpi, varman, lämpimän käden taluttamana. Ja nykyajan
kertomuksessaan "Sonja" kirjailijatar ottaa laskuun semmoisen määrän
sisäisiä tekijöitä — lapsen hienoimmista, välittömimmistä tunnelmista
aina täysin kehittyneen luonteen lujatahtoisiin päätöksiin asti — että
ne vastustamattomasti valtaavat lukijan ikäänkuin eletyn totuuden
voimalla. Jenny B.-C:n viimeksi suomenkielellä ilmestynyt teos "Veli
Giovanni" on hieno kuvaus Italian kesäisiltä ruusuntuoksuisilta mailta,
piirretty tarkan psykoloogin ja syvätunteisen kertojan varmalla
kynällä. Se kertoo taisteluista lupauksen ja lemmen, oikeauskoisen
katolisen kirkon ja sydämen kutsuvan äänen, vehreän sopusuhtaisen
luonnon ja munkkikammion itsekidutusten välillä. Se on puhtaan
sydämen puhtaan lemmen ihana ylistyshymni. Ja tämä, nyt lukijan
käteen tarjoutuva pikku kertomus "Suurvaras" on puhtaaksi hiottu
helmi, joka heijastelee nuoren, kukoistavan immen heräävää lempeä ja
hänen lahjomatonta oikeudentuntoaan, kun se jalolla suuttumuksella
musertavana tuomiona kohtaa hänen kasvatusisäänsä, vanhaa paatunutta,
toimestaan luopunutta tohtori Hornia. Löytäköön tämä kaunis kertomus
meillä Suomessakin tiensä mahdollisimman moneen kotiin.
Jenny Blicher-Clausen kuoli v. 1907.
Meidän päivinämme puhutaan niin paljon varkaista — pikkuvarkaista ja
suurvarkaista.
"Pienet pannaan kiinni, suurten annetaan olla vapaina", sanoo vanha
sananlasku — sillä suurvarkaiden laita on se, että he osaavat
taitavasti lumota ihmisten silmät, valehdella ja luikerrellen pelastua
pälkähästä — jota vastoin pikkuvarkaat eivät pääse minnekään,
yhteiskunta panee toimeen meluajoja heidän kiinniottamisekseen.
Siveelliseltä kannalta katsoen on rikos yhtä suuri jos varastaa
kymmenen kruunua, kuin jos varastaa kaksikymmentä — siveellisesti
nähden suuri petturi ja pieni kotivaras sisältyvät samaan käsitteeseen:
"pikkuvarkaita", — kaikki he varastavat sellaista, mikä on vakuutettua,
mistä voidaan asettaa takaus ja suorittaa korvaus, mikä voidaan
menettää ja saada takaisin. Siveellisesti nähden on näin ollen tuhansia
pikkuvarkaita — mutta suurvarkaita on vain yksi: _Mainevaras_.
Tunnetko häntä? Hän on liukas ja kevelä — liehakas milloin niin tahtoo,
leikkisä milloin hänelle soveltuu, ystävällinen saattaessaan sinua
ovelle, sydämellinen taputtaessaan sinua olalle, mutta sitä kerkkäämpi
nylkemään sinut kielellään, kun olet poistunut niin kauas, ettet voi
häntä kuulla.
Hänellä on kameleontin kyky muuttaa väriä — kätketyssä hymyilyssä —
kahdamielisessä sanassa — nopeaan tokaistussa peitetyssä lauseessa —
äkkinäisessä ivallisessa naurahduksessa, joka säikähdyttää ja saattaa
hämille. Ja hän saa kaikki yksinkertaiset uskomaan. Hän taritsee
valhetta niin perin luotettavalla tavalla — ikäänkuin salaisesti surren
sen voimaa — ja hän lisää rakastettavasti: Ei toimita puhua siitä
muille. Hänen sanoillaan on samallainen teho kuin tuulenpuuskalla
kasvisiemeniin: ne sinkoavat tuokiossa kauas ympäri ja kylväytyvät
itsestään kaikkialle. Kun Jumala tuomitsee ihmiset viimeisenä päivänä,
on hän jättävä rankaisematta kaikki nuo pikkuvarkaat, jotka pettivät
toisiaan ruuassa ja vaatteissa, rahassa ja tavarassa, ja iskevä
vihansa salamat tuohon ainoaan suurvarkaaseen: Mainevarkaaseen — sillä
tämä varasti ihmisiltä sen, mitä ei voida antaa takaisin — hän polki
sieluja, niin että nämä tuskittelivat — hän kävi taloissa ja tuhosi
kodit — hän heitti lokaa kuolleitten päälle, kun nämä eivät voineet
nousta itseään puolustamaan! Sentähden elossa-olevat hylkäävät hänet
ja kuolleet tuomitsevat hänet, ja suurinta petturia pitää kutsuttaman
vanhurskaammaksi häntä, sillä Jumalan edessä on hän suurvaras — hän
yksin — ja hänet on vetävä tilille joka sielu, jota hän on polkenut!
* * * * *
Kaukana Juutinmaalla, syrjäisessä seudussa, oli vanha lääkärin-asunto.
Tohtori, joka siinä asui, oli kolmekymmentä seitsemän vuotta
harjoittanut ammattiaan sillä paikkakunnalla — nyt kävi hän seitsemättä
kymmeniänsä ja oli, heikon terveytensä pakoittamana, vihdoin päättänyt
luopua praktiikastaan ja myydä sen enimmän tarjoovalle. Se on: itse
asiassa ei hän luopunut siitä — hän aikoi edelleenkin hoitaa sitä
pikkuhissukseen, kun olisi kysymyksessä potilas, joka maksoi runsaasti
— mutta tätä aiettaan ei hän ilmaissut kenellekään, kaikkein vähimmin
sille nuorelle miehelle, joka oli ostanut hänen praktiikkansa ja
asunnon sen ohella ja josta nyt oli tuleva hänen seuraajansa.
Siitä hetkestä ruveten, kuin nuori lääkäri ravakoin, voimakkain
askelin astui tohtori Hornin huoneeseen tuoden rehellisellä, suoralla
katseellaan ja syvällä soinnukkaalla äänellään ikäänkuin tuulahduksen
nuorekasta terveyttä, työteliäisyyttä ja hyvää tahtoa tullessaan, siitä
hetkestä ruveten tohtori Horn vihasi häntä kaikesta sydämestään. Ehkei
hän itse silloin ollut täysin tietoinen siitä, mutta hän vihasi siitä
yksinkertaisesta syystä, että se oli hänen seuraajansa, joka seisoi
siinä.
Hän oli tosin itse valinnut virasta eroamisen, mutta häntä ei
miellyttänyt nähdä toisia hänen paikallaan, ja sentähden tunsi hän jo
ennakolta seuraajatansa kohtaan kovaa vastenmielisyyttä. Hän olisi ehkä
voinut mukautua siihen, jos hänen virkaveljensä olisi ollut iäkkäämpi
mies — mutta nyt seisoi tässä aivan nuori medisiinari — jolle hän olisi
kelvannut miltei iso-isäksi — ja hankkiutui jatkamaan hänen työtään! Se
oli hänestä jo vääryyttä.
Nuoruus tuo aina jotakin uutta tullessaan — minnekkähän
tässä kaivattiin uutta, missä vanhakin oli hyvää — olihan se
kolmekymmentäseitsemän vuotta ollut kyllin hyvää — ja eikö hän
koko tuon ajan ollut itsevaltiaasti hallinnut välittämättä muualla
tapahtuneesta kehityksestä?
Hän ei ollut koskaan rasittanut itseään liiaksi — hän rakasti rauhaa ja
mukavuutta — hän tuli milloin häntä kutsuttiin, siinä kaikki, ja suuri
ero oli sairaan luona viipymisellä aina sen mukaan, oliko potilas rikas
vaiko köyhä, ylhäinen vaiko alhainen.
Olihan niitä köyhiä, jotka peittelemättä sanoivat, että tohtori
Horn oli kova mies, josta oli parasta pysyä erillään milloin
oltiin hädässä, ja kerrottiin hauskoja juttuja hänen ahneudestaan;
mutta traditsionien voiman kautta oli hän niin hyvissä väleissä
paikkakunnan arvohenkilöiden kanssa, joita kohtaan hän aina osotti
suurta rakastettavuutta, ja hän oli niin erinomainen seuraihminen,
että köyhien huuto ponnahti takaisin hänen moitteettomasta mustasta
hännystakistaan ja tärkätystä paidanrintamuksestaan.
Tohtori Horn oli varova mies. Hän osasi niin hyvin hallita itseään,
ettei koskaan kiivastunut. Kun hän istui ja hykerteli kuivia käsiään —
hän hykerteli aina käsiään, milloin jokin ei häntä miellyttänyt — ja
ivallisesti hymyillen vakuutti, että uuden ajan edistys oli humpuukia,
niin moni uskoi häntä ja unhotti, ettei voida elää vanhentuneilla
opeilla tai mukavasti istuen työhuoneessa tuomita työtätekeviä, vaan
että sen, joka tahtoo, että hänen sanoilleen on annettava jotakin
arvoa, täytyy itsensä seurata kehitystä.
Kun nuori tohtori Höjstrup ensi kerran astui edeltäjänsä huoneeseen,
kuuli hän vain häntä tervetulleeksi toivottavan äänen ystävällisen
kajauksen, mutta hän ei erottanut sitä välähdystä silmässä, joka piili
tämän takana, hän ei pannut merkille sitä kaksimielisyyttä, joka loihen
ilmi hymyilyssä.
Piirilääkäri, jonka luona hän äskettäin oli käynyt, oli tosin sanonut
hänelle suoraan:
— Minä onnittelen teitä siihen paikkaan, jonne tulette, mutta minä en
onnittele teitä tohtori Hornin naapuruuteen.
Tohtori Höjstrup oli heläyttänyt raikkaan, iloisen naurun ja sanonut:
— Mitä se voisi minua haitata? Onhan hän luopunut praktiikastaan.
Mutta lauseva väläys oli vilahtanut esiin piirilääkärin viisaista,
harmaista silmistä, kun hän pitkällä sormellaan viitaten pohjasta
etelään ja idästä länteen oli sanonut:
— Tällä tavalla näettekös, tällä tavalla!
Nuori tohtori ei ollut silloin sen paremmin kiinnittänyt siihen
huomiotaan — hän oli niin luottavainen — hän ei voinut uskoa mitään
pahaa kenestäkään ihmisestä. Hän oli kiivas, helposti kuohahtava
luonne, joka vihan yllättäessä saattoi sanoa paljonkin, jota hän
sitten katui — mutta hän oli perin jaloluontoinen, äärimäisyyteen
asti rehellinen ja totuutta harrastava. Hänen mieleensä ei koskaan
juolahtanut ajatusta tehdä toisille jotakin pahaa — hän ei koskaan
uskonut kenessäkään olevan kavaluutta — ollen kiivas ja suora, ei hän
koskaan kieräillyt eikä uskonut toisten kieräilevän — ja hänen tahtonsa
oli tässä suhteessa luja.
Kun siis tohtori Horn ojensi hänelle kätensä lausuen hänet
tervetulleeksi, puristi hän tämän pitkiä, luisevia sormia niin kovasti
pienessä, nasevassa kourassaan, että teki kipeätä vielä kauan sen
jälkeen, ja läksi sitten kasvatustyttären kanssa katselemaan taloa.
Tohtori Horn oli ollut naimisissa, mutta avioliitto oli ollut lapseton,
ja vaikka rahaa oli ollut aina riittämiin, ei tohtorin mielestä koskaan
ollut kannattanut ottaa kasvattia.
Vaimo oli ollut hänen elävä vastakohtansa: vilkas, ponteva, täynnä
riehakkaita päähänpistoja, jotka eivät aina olleet yhtä omaperäisiä,
vaan jotka harvoin olivat tehoamatta siihen ympäristöön, jossa hän
eli. Ihmiset, jotka tunsivat hänet nuorena, tiesivät kertoa hänestä
monta hupaista juttua — mutta oli heillä tapana lisätä, että säkenöivä
vilkkaus, joka oli silloin ollut hänelle ominainen, oli vähävähältä
muuttunut jonkinlaiseksi liioitteluun meneväksi hilpeydeksi, joka
ei ollut miellyttävää ja joka toisinaan saattoi tuntua miltei
tuskastuttavalta.
Hänen kuolemansa jälkeen päätti tohtori Horn ottaa lapsekseen nuoren
tytön, joka kuului sukuun ja joka saisi periä hänet, jos käyttäytyisi
hänen mielikseen.
Neiti Inger oli kuudentoista vuoden ikäinen tullessaan tohtorin taloon.
Nyt hän oli kaksikymmentävuotias — elävä, lämminverinen sielu —
voimakas, hieman synkkämielinen luonne.
Hän mieltyi heti tohtori Höjstrupiin — tämän avomielinen puhe, nopeat
vastaukset, rehellinen, vilpitön esiintyminen viehättivät häntä ensi
silmänräpäyksestä.
— Ettekö luule kasvatusisästänne olevan vaikeaa nähdä uuden ja oudon
henkilön ottavan haltuunsa täällä kaikki? kysyi hän aivan rehellisesti.
Ja tyttö vastasi yhtä rehellisesti:
— Minä en usko, että hän voipi mukaantua siihen — ja olen koettanut
parastani saadakseni hänet muuttamaan pois täältä. Monet hänen
ystävistään ovat koettaneet samaa, mutta ilman mitään tulosta. Hän
vastaa vain, että hän tahtoo kuolla siellä missä on elänyt.
— No niin — itse asiassahan se on vallan ymmärrettävää — ja minä
toivon, että me kyllä tulemme sopimaan keskenämme. Ettekö te usko sitä,
neiti?
Neiti Inger ajatteli, että jos tohtori Horn ylipäänsä voisi kenenkään
kanssa sopia, pitäisi hänen sopia tämän ystävällisesti hymyilevän,
suorakatseisen miehen kanssa. Mutta hän ei vastannut mitään.
Ja tohtori Höjstrup jatkoi innokkaasti:
— Olen ollut apulaisena kahdella hyvin vanhalla lääkärillä. —
Toinen heistä oli itse herttaisuus — ja toinen itse kärtyisyys —
mutta niinpähän vaan tulin toimeen — jälkimäisen kanssa myöskin —
paljoa paremmin kuin kolme edeltäjääni — ettekö luule minun voivan
kasvatusisännekin kanssa tulla toimeen?
Neiti Inger nyökäytti päätään rohkaisevasti.
— Luulen kyllä. — Ja tohtori Höjstrup puristi hyvää tarkoittaen hänen
kättään jäähyväisiksi.
Tohtorin lähdettyä seisoi hän kauan ikkunassa ja katsoi ulos sateeseen,
joka herkeämättä vihmoi vanhaa puutarhaa ja vanhaa taloa — ja hän
virkkoi puoliääneen: "Sääli miestä — kovasti sääli". — Mutta hän ei
itsekään tiennyt miksi hän niin sanoi. Ja hänestä tuntui samalla, kuin
jos jotakin kovaa ja jäätynyttä olisi sulanut hänessä.
Hän tunsi ympärillään niin lämmittävää auringonpaistetta, että yhden
ainoan säteen siitä olisi pitänyt olla kylliksi kuivatakseen kaikki nuo
putoelevat sadepisarat — ja hän ojensi pehmeät, nuoret käsivartensa
valoa kohden ja ratkesi äkkiä suloisiin onnenkyyneliin.
Hän vavahti kuullessaan terävän äänen viereisestä huoneesta.
— No, — joko hän viimeinkin lähti, tuo haaveksija. Tulee tänne kuin
munasta päässyt kananpoika ja luulee voivansa vanhalle kanalle opettaa
jotakin — sillä kaiketihan kuulit hänen sanovan, että täällä on paljon
tehtävää — eihän täällä ollut sairashuoneita eikä sairaanhoitajattaria
monen peninkulman alalla! Ha-haa! Ikäänkuin eivät ihmiset itse voisi
hankkia sairaanhoitajattaria! — Ja sitten puhui hän köyhyydestä! Täällä
ei ole mitään köyhyyttä — luulisin tuon minä paremmin tietäväni! Mitä
sanot sinä?
— En mitään.
— Ei, aivan kuten sanoin. — Mitä pidät hänestä.
— Paljon.
— Tietysti — sileät kasvot ja kaunis ääni, silloinhan naiset jo ovat
valmiit.
Kasvatustytär astui äkkiä hänen eteensä ja pani molemmat kätensä
rukoilevasti hänen käsivartensa ympäri.
— Oi, jospa sinä tahtoisit!
— Mitä niin?
— Matkustaa pois täältä sen sijaan että muutat viereiseen taloon ja
olet lakkaamatta pakoitettu näkemään vanhan kodin silmiesi edessä. Sinä
et koskaan tule tuntemaan itseäsi onnelliseksi siinä, et koskaan. — Jos
nyt pyydän sinua kaikesta voimastani, koko täydestä sydämestäni — etkö
sittenkään tahdo tehdä sitä?
Tohtori Horn ravisti vihastuneesti hänet pois itsestään.
— Lopeta jo nuo tuollaiset juttusi, sanoi hän. Jos sitä tuleekin
heitetyksi ulos pesästään, ei kukaan silti voine kieltää jäämästä pesän
lähettyviin.
— Sinua ei heitetty — läksit itse siitä.
— Kun pakko käski, tyttöseni, kun pakko käski. Luoja on heittänyt ulos
minut. Mutta hän sallii kai minun jäädä paikkakunnalle.
Neiti Inger oli tuokion vaiti, sitten virkkoi hän äkkiä:
— En ymmärrä sinua! Jos olisin sinun asemassasi, en minä kestäisi nähdä
vieraiden muuttavan siihen kotiin, jota minä olen rakastanut kautta
elämäni. Matkustaisin kauas pois enkä tulisi milloinkaan enää sitä
näkemään. Mutta sinä — muutat asumaan viereiseen taloon.
Myhäilyn tapainen lehahti tohtorin kasvoilla, mutta hän seisoi selin
tyttöön, niin ettei tämä nähnyt sitä.
— Tietenkin, sanoi hän. Pitäähän minun saada nähdä miten ihmiset täällä
vastaanottavat kaiken sen uuden, mikä luultenkin nyt tulee käytäntöön.
Minun pitää saada nähdä josko minun parannuskeinoni edelleen kelpaavat,
tai heitetäänkö ne kokonaan romukoppaan. Saattaisihan olla, että ne
joka tapauksessa kestäisivät koetuksen. —
— Ja elleivät kestä, kuinka silloin käy?
Tohtori kohotti olkapäitään.
— Kuinka silloin käy? Silloin täytän piippuni uudestaan ja nauran
itsekseni — ihmisten typeryydelle.
— Etkä ole kantava katkeraa mieltä seuraajaasi kohtaan sen vuoksi?
— Oh, Jumala meitä hyvin varjelkoon! Miksikä sitä tekisin?
Tohtori Horn sanoi aina: "Oh, Jumala meitä hyvin varjelkoon" silloin,
kun hän tarkoitti jotakin muuta, kuin mitä oli uskottelevinaan.
Neiti Inger ei ollut koskaan ennen huomannut, että tuon lauseen
sointisävyssä oli jotakin valheellista; mutta tänä silmänräpäyksenä
hämmästytti se häntä, vaikkei hän tahtonut selvittää itselleen sen
syytä.
* * * * *
Muutamia kuukausia kului. Nuori lääkäri muutti vanhaan
lääkärin-asuntoon, ja tohtori Horn asettui viereiseen taloon asumaan.
— Pienestä vasta-istuttamastaan puutarhasta saattoi hän nähdä vanhaan,
johon hän itse oli istuttanut enimmät pensaat, jossa hän tunsi
jok'ainoan noista ryhmyisistä puista, raskimatta koskaan kaataa niistä
ainoatakaan.
Eräänä aamuna näki hän yhden kirsikkapuun kaadetuksi ja taas eräänä
päivänä koko sarjan karviaismarja-pensaita kiskotuksi maasta.
Se tuntui hänestä kuin henkilökohtaiselta loukkaukselta, kuin iskulta
kasvoihin, ja hän mutisi pariin kertaan hampaittensa välitse: "Kuolema
ja kadotus!" Mutta kun kasvatustytär huomautti muutoksesta, virkkoi hän
mitä ystävällisimmin hymyten:
— Oh, Jumala meitä hyvin varjelkoon! Sehän on miehen oma asia, tahtooko
hän hävittää puutarhan.
— Niin, mutta pitäähän saada vähän ilmaakin sisään, uskalsi tyttö
lisätä.
Sinä silmänräpäyksenä oli mielenmaltti mennyttä. Tietysti — vanha
ei milloinkaan kelvannut — piti raivattaman tilaa uudelle! Uusia
instrumentteja leikkauksia varten — uusia puita puutarhoihin — uutta
lääkettä pulloihin — kunhan vain oli uutta, niin se kelpasi!
Mutta hän katui heti, että oli paljastanut itsensä noiden valppaiden
silmien edessä, jotka tarkkasivat häntä, ja hän lisäsi kohta sen
jälkeen:
— Niin no — _minusta_ se tietysti on yhdentekevä. — Lähdetäänkö syömään
aamiaista?
* * * * *
Oli sydänkesä, kun tohtori Höjstrup astui lääkärintoimeensa pienessä
Juutinmaan kaupungissa ja siihen kuuluvassa laajassa maalaispiirissä,
ja alussa kului hänen aikansa niin tarkkaan kaikkien niiden
vaatimusten tyydyttämisessä, joita hänelle asetettiin, ja hän oli niin
innokkaasti kiintynyt työhönsä, että oli jo myöhä syksy, ennenkuin
hän saattoi ajatellakaan mitään sellaista, kuin vieraisilla käyntiä
paikkakuntalaisten luona. Mutta mitä hän tässä suhteessa laiminlöi,
siitä piti huolta tohtori Horn. Hänellä oli laaja seurustelupiiri, eikä
hän koskaan ollut nähnyt luonaan niin paljon vieraita kuin nyt.
Kun hän jälestä kahvin istui nojatuolissaan, nojaten selkäänsä kovaa
pielustaa vasten, laski hän valloilleen kaiken rakastettavuutensa ja
kuivanlystikkyytensä, huvittaakseen vieraitaan.
Silloin joutui nuori lääkäri luonnollisesti puheeksi — ja tohtori Horn,
joka istui sormiellen kirjoituspöydällä olevaa viivotinta tai kiertäen
itselleen paperossia, muisti joka kerta, olkapäitään kohauttaen, sanoa:
— Hän saattaa tosin olla varsin hyvä — minä pidän itse asiassa hänestä
paljon — mutta hän ei vain ymmärrä lääkärintointansa.
Hän unhotti lisätä, että hänellä ei ollut kerrassaan minkäänlaisia
todisteita tämän lausuntonsa tueksi — ja ihmiset eivät muistaneet
kysyä. Mutta hiljaa ja hiipien levisi kautta koko paikkakunnan se huhu,
että nuorella lääkärillä ei oikeastaan ollut minkäänlaista kokemusta ja
että hänen parannuskeinonsa onnistuivat huonosti.
Kukaan ei tiennyt mistä nämä huhut olivat peräisin, mutta ne olivat
olemassa ja tekivät varman vaikutuksensa ihmisiin.
Tohtori Höjstrup ei ollenkaan aavistanut mikä oli syynä muutokseen,
mutta itse muutoksen hän kyllä huomasi.
Alussa oli hän kohdannut ystävällisyyttä ja luottamusta kaikkialla —
nyt tunsi hän ikäänkuin kylmien leyhähdysten huokuvan vastaansa ja
muutamissa luuli hän huomaavansa jotakin epäilyksen tapaista.
Tämä johti vain siihen, että hän kahdenkertaisella innolla antautui
työhönsä. Hän ei koskaan suonut itselleen rauhaa — hän suunnitteli
lakkaamatta parannuksia terveyshoidollisiin oloihin. Hän pakotti
vähitellen ihmisiä antamaan arvoa hänen työlleen, ja mitä paremmin he
oppivat tuntemaan häntä, sitä lähemmin liittyivät he häneen. Äkillinen
kylmyys haihtui vähitellen ja sen korvasi lisääntyvä ystävällisyys.
Köyhät hän hyvin kohta voitti puolelleen. Hänellä oli ominainen,
vilpitön tapa kohdella niitä, jotka hänessä herättivät luottamusta.
Kun varsinainen sairaskäynti oli suoritettu, saattoi hän vielä kauan
aikaa istua potilaan vuoteen luona ja puhua rauhoittavasti hänen
kanssaan — ja lähtiessään puristi hän voimakkaasti tämän kättä — oli se
miten musta tahansa.
Silloin saattoi joku vanha työmies rosoisella äänellä ja jotakin
kosteaa silmännurkassa sanoa hänelle:
— Ettäs pidätte lukua tällaisesta köyhästä miehestä, kuin minä olen!
Ja tartutte käteeni — ja istutte vuoteeni vieressä — ja lohdutatte
minua niin ystävällisesti. Oh niin! siihen emme olleet tottuneet vanhan
tohtorin aikana — ei, emme kautta sieluni ja Jumalani olleet.
Tohtori Höjstrup hämmästyi.
— Mihinkä sitten olitte tottuneet? kysyi hän.
— Niin katsokaas, hän tuli kun häntä kutsuttiin — se on, kun
lähetettiin vaunuilla noutamaan häntä — mutta hän ei joskaan viipynyt
puhuakseen lohdutuksen sanoja meikäläiselle. Toista oli ylhäisten luona
— siellä hänellä oli ikäänkuin paremmin aikaa, — mutta se ei tullut
koskaan kysymykseen meikäläisen miehen luona.
Nuori lääkäri oli ääneti. Sen verran oli hän paikkakunnalla
oleskellessaan jo tullut tietämään, ettei Horn ollut köyhien ystävä,
mutta häneen vaikutti aina ilkeän hämmästyttävästi, milloin joku puhui
pahaa hänen edeltäjästään. Hän oli sellainen vastakohta tälle, että
sen sijaan kuin tohtori Hornin luona ei ollut kukaan tervetulleempi
kuin se, joka puhui pahaa hänen nuoresta virkaveljestään, saivat
ne henkilöt, jotka luulivat voittavansa tohtori Höjstrupin suosion
panettelemalla hänen edeltäjäänsä, olla niin varmat aikeensa
epäonnistumisesta, etteivät koskaan enää uudistaneet yritystään. Hän
räsähti usein kiivaaseen tapaansa ja pyysi päästä kuulemasta kaikkia
sellaisia kanteluja — ennen kaikkea hän ei voinut suvaita juoruja — ja
vastenmielisintä hänestä oli nurkissa supatteleminen.
— Suoraa menettelyä, mies, sanoi hän kerran eräälle talonpojalle.
Sanokaa hänelle itselleen, mitä nyt sanotte minulle, muuten en voi
teitä kunnioittaa.
Talonpoika joutui hämilleen.
— Tohtori on hyvä ja antaa anteeksi, sanoi hän. Vanhaa tohtoria,
nähkääs, miellytti aina suuresti kuulla uutisia.
Kerran kysyi häneltä muudan mies, miksi hän ei suostunut viljelemään
maatilkkua, kuten hänen edeltäjänsä oli tehnyt — aina se olisi jonkun
verran tuottanut.
— Minä sen kautta vaan velkautuisin, vastasi tohtori, minä en ymmärrä
maanviljelyksestä niin vähääkään.
Toinen nauroi turvallisesti.
— Tohtori Hornpa ymmärsi sitä paremmin. Kaiketihan olette kuulleet
jutun, kuinka hän sopi puimamiehen kanssa hinnasta jokaiselta
puitavalta nelikolliselta ohria, mutta arvellen mittojen täyttyvän
liian nopeaan, meni hän joka aamu luuvaan ja pyyhkäsi kädellään mitat
vajemmiksi.
Tohtori Höjstrup oli kavahtanut ylös.
— Minä en tahdo uskoa sitä todeksi, sanoi hän, kuulitteko, minä en
tahdo!
Ja hän iski nyrkillään niin kiivaasti pöytään, että toinen säikähti ja
puikki tiehensä.
Mutta muutamia päiviä sen jälkeen tuli vanha nainen ja pyysi tohtoria
viipymättä seuraamaan häntä. Hänen poikansa oli sairaana, hänellä oli
kaulassa iso paise, joka pyrki tukehuttamaan häntä. Tohtori seurasi
tuokiossa naista, suoritti nopean leikkauksen, ja sairaan tila tuli
heti paremmaksi. Silloin pani vaimo vanhus kätensä ristiin, ja
ilokyyneleet vierivät hänen ryppyisiä poskiansa pitkin.
— Oi, Herra Jumala, kuinka nyt olen iloinen, etten antanut petkuttaa ja
taivuttaa itseäni, sanoi hän.
Tohtori loi kysyvän katseen sairaaseen; mutta tämä vain ravisti
päätään. Silloin vaimo vanhus tarttui luottavaisna tohtorin käteen ja
sanoi:
— Teidän _pitää_ saada tietää — että voitte olla varuillanne.
Tohtori katsoi häneen edelleen yhtä hämmästyneenä, mutta nainen jatkoi
yhtä sitkeästi:
— Näettekös — kun läksin täältä noutamaan teitä, tuli vanha tohtori
vastaani.
— Minne matka? sanoi hän.
— Lähden käymään lääkäriä pojalleni, sanoin. — Häntäkö? virkkoi
hän juurikuin ylenkatseellisesti. — Niin olen aikonut, sanoin. —
Miettisitte ensin tarkoin, sanoi hän — sillä ei hänestä ole minnekään.
— Oli se vähän outoa minusta kuulla, sillä onhan vanha tohtorikin
oppinut mies — mutta sitten ajattelin: se on varmaan vain kateus, joka
hänessä puhuu. Ja niin menin sinne, minne itse tahdoin — Jumalan olkoon
kiitos ja kunnia!
Oli niin paljon todenmukaista helyä vapisevassa äänessä ja niin
rehellistä kiitosta lämpimässä kädenpuristuksessa, että tohtori
Höjstrup tunsi sen olevan teeskentelemätöntä hyväntahtoisuutta, joka
tässä huokui häntä vastaan.
Mutta hänen rohkea luottamuksensa ihmisiin sai sen kautta ensimäiseen
kolahduksensa, ja varjo laskeutui hänen avomielisille kasvoilleen.
Hänen ensi aikomuksensa oli mennä suoraan tohtori Hornin luo ja vaatia
häntä tilille joka sanasta, jonka hän oli puhunut — ja ollen kiivas
luonne, joka menetteli heti ensimäisten mielivaikutteiden mukaan, oli
hän kohta sen jälkeen jo menossa naapurinsa luo.
— Kuinka rohkenee hän sanoa, ettei minusta ole minnekään, oli hän
vastannut vanhalle naiselle — eihän hän tunne minua — eikä edes tiedä
mitä minä toimitan.
Mutta silloin oli vaimo nyökäyttänyt vanhaa päätään niin kummallisesti
ja sanonut:
— Hän, hän tietää paljon — ja mitä hän ei tiedä, sen saa hän tietää
muilta. — Asunhan hän aivan sen talon vieressä, missä te olette asuntoa!
Siis urkkimista! Juoruja! Panettelua!
— Älä sano väärää todistusta lähimäisestäsi! Miten elävänä tuo vanha
käsky yhtäkkiä esiintyi hänen tietoisuudessaan.
Hän pyyhkäsi nenäliinalla korkeata, hikistä otsaansa ja pysähtyi syvään
hengähtäen, kuin jos hän olisi joutunut saastutettuun ilmapiiriin, ja
kaivannut puhdasta ilmaa hengittääkseen.
Tohtori Hornin talon ulkopuolella kohtasi hän neiti Ingerin.
— Minkä näköinen olette tänään? kysyi tämä. En tunne ollenkaan noita
kasvoja.
Tyttö silmäili häntä hymy katseessa — ja tohtori tarttui ehdottomasti
hänen esiin ojennettuihin käsiinsä ja puristi niitä niin kovasti, että
tytöltä pääsi huudahdus.
— Älkää puristako niin kovasti, sanoi hän. Teillä on sormet kuin
raudasta!
— Anteeksi, sanoi tohtori ja päästi hänen kätensä. Minun täytyi vain
nähdä kestäisittekö. Tai ehkä se oli sentähden, että jotakin oli
särkynyt minussa itsessäni ja minä tahdoin nähdä toisissakin jotakin
särkyvän. — Onko kasvatusisänne kotona?
— Kyllä on. Onko teillä asiaa hänelle?
— Tahdon kertoa hänelle, mitä olen kokenut tänään. Minä isken aina
kohti, sen sanon teille — en rakasta kiertoteitä.
Ja nyt kertoi hän rehellisesti neiti Ingerille mitä oli tapahtunut.
— Jos tohtorilla on muistuttamista minua vastaan, sanoi hän lopuksi,
niin sanokoon sen minulle itselleni. Minä en puhu koskaan hänestä pahaa
— mutta jos sen tekisin, tapahtuisi se julkisesti — sen tiedän.
Tohtorin puhuessa oli tyttö käynyt kalpeaksi, ja hän oli vastaillut
vain pienillä, sanattomilla päännyykytyksillä. Nyt kääntyi hän yhtäkkiä
tohtoriin päin ja sanoi:
— En luule teidän kannattavan puhua hänen kanssaan. Se tekisi vain
pahan pahemmaksi. Hän on niin katkera. Minä en tiedä, mutta hänessä
näkyy olevan sairautena, ettei hän voi sietää seuraajaansa.
— Silloin totisesti ei hänen olisi pitänyt jäädä tänne.
Tyttö silmäili tohtoria surumielisesti hymyillen.
— Luuletteko, etten ole pyytänyt häntä matkustamaan pois? sanoi hän.
Kyllä! Olen rukoillut häntä kaikesta sydämestäni tekemään sen.
— Niin, mutta — silloinhan _tekin_ matkustatte pois.
— Luonnollisesti.
— Jääkää sitte tänne molemmat, sanoi hän ja kääntyi nopeasti pois.
Lämmin veri hulvahti tytön kasvoihin — ja hänestä tuntui äkkiä, kuin
olisi hän kahlannut suolaisessa vedessä — raittiissa, vaahtoavassa
merivedessä — lämpimässä, vahvistavassa vedessä, samallaisessa kuin se,
jossa hän oli lapsena pulikoinut. Hän oli melkein kuin tuntevinaan sen
makua kielellään — sellainen turvallinen, iloinen voiman tunne täytti
hänet.
Tohtori kääntyi ympäri.
— Olkaamme ystäviä me kaksi! sanoi hän.
Toinen nyökkäsi.
— Niin olkaamme! — Ja hänestä tuntui kuin olisi se lauluna purkautunut
esiin. — Älkää välittäkö pienistä vastuksista, — sanoi hän, se tekee
vain hyvää. Sitä paitsi — kun tekee työtä niin tunnollisesti kuin te,
on kylliksi puolustetta omassa itsessään. Kaikki ne, jotka _tuntevat_
teidät, tulevat myös pitämään teistä ja luottamaan teihin.
Oli kummaa, miten selvästi hän näki tällä hetkellä. Hän ymmärsi, että
tohtorin esiintymisen kiivaus työnsi hänen luotansa joitakuita, mutta
hän ymmärsi myös, että tohtori tulisi yhä rakkaammaksi kaikille niille,
jotka oppivat tuntemaan hänen nopean ajatusjuoksunsa ja — omituisen
tapansa ilmaista ajatuksiaan, hänen rehellisen luonteensa ja suoran
olentonsa. Heidän luottamuksensa häneen oli kasvava, heidän uskonsa
häneen vahvistuva, heidän rakkautensa häneen täyttävä ilman sillä
lämmöllä, jota hänen herkkä sielunsa kaipasi.
— Vielä tulee valoisampia aikoja, sanoi hän ja nyökäytti tohtorille
rohkaisevasti päätään, luoden samalla häneen ujostelemattoman katseen
tummista silmistään.
Ja noiden silmien säteen valossa se, mikä oli ollut tohtorista niin
tärkeäarvoista, kutistui aivan mitättömäksi.
— Joutavia, sanoi hän itsekseen, kun lähti pois, — aivan varmaan oli
tohtori huonolla päällä — siinä kaikki.
Jos pidät minusta, niin pidän sinusta elonpäivieni loppuun asti! lauloi
hän kovasti, astuessaan pihan läpi, ja neiti Inger kuuli hänen mainion
äänensä syvän kaiun hänen sulkiessaan oven jälkeensä.
Hän nosti käsivartensa päänsä yli, pani kätensä niskaan ristiin ja
nauroi hiljaa — onnellisena.
Eräänä päivänä oli tohtori kohdannut hänet tullessaan eräästä pienestä
talosta, jossa mies joi ja vaimo makasi sairaana ja kaikki lapset
juoksentelivat repaleisina.
— Miksi ihmisten pitääkin mennä naimisiin? oli tohtori silloin sanonut
ominaisella kiivaalla tavallaan. Kaksi hevosta käy harvoin yhtä
tasaisesti — paljon parempi on ajaa yksivaljaikkoa.
— Niin minustakin! oli neiti Inger vastannut nyökäyttäen hyväksyvästi
päätään. Ja nyt asteli tohtori siinä ja lauloi — _hänelle_:
Jos pidät minusta,
niin pidän sinusta
elonpäivieni loppuun asti!
Oi kuinka hän oli mieltynyt tuon äänen ihanaan, syvään malmisointuun
ja noihin hienoihin, pehmoisiin käänteihin! Että kukaan saattoikaan
hankkia pahaa häntä vastaan! Että saattoivatkaan!
Hän juoksi sairaan luo, jonka luota tohtori vastikään oli tullut,
ja täällä kuuli hän tuon vanhan vaimon kiittävän tohtoria suurella
äänellä. Naisen kiitollisuudella ei ollut määrää. Sitten juoksi hän
kotiin takaisin. Hän sänttäsi suoraan arkihuoneeseen tohtori Hornin
luo, hän oli päättänyt suututtaa tohtorin oikein perinpohjin. Hän
melkein tanssi! Kiireissään ei hän ollut muistanut ottaa hattua
päästään — se oli valahtanut hänen veitikkamaisille silmilleen. Hän
seisahtui tohtorin tuolin viereen.
— Oletko kuullut? sanoi hän aivan hengästyneenä.
— Mitä niin? — Tohtori katsoi ärtyisänä ylös sanomalehdestään.
— Tohtori Höjstrup on tehnyt vaarallisen leikkauksen Lars Kren'ille
— hän on pelastanut tämän hengen — eukko sanoo, ettei hän ole nähnyt
kenenkään käyttelevän leikkausveistä niin taitavasti, kuin tohtori
Höjstrup.
— Mitä ymmärtää tuo vanha turjake sellaisista asioista. — Se ei
merkitse paljoa.
— Eikö sekään merkitse mitään, että Lars Kren toipuu.
— Katsotaanhan ensin, jääkö hän eloon.
Kasvatustytär rupesi mieltäosottavasti hyräilemään.
— Lopeta tuo piiperrys!
Tavallisesti totteli hän ehdottomasti kun tuo kummallinen uhka asui
äänessä — mutta tänään oli, kuin jos hän olisi saanut kymmenen naisen
rohkeuden ja kymmenen naisen voiman, sillä hän mitteli lattiata
edestakaisin kädet selän takana ja sanoi pelkäämättömällä äänellä —
väliin hyräillen:
Litti, litlilua!
Kuuletko nyt mua
poika luona koivulehvikön!
— Sano kerrankin minulle: mitä hän oikein on tehnyt sinulle? Eihän ole
hänen syynsä, että sinä luovuit toimestasi ja että _hän_ sattui olemaan
se, josta tuli sinun seuraajasi. Jonkunhan se _täytyi_ olla!
Tohtori katsoi ylös, ja hänen kasvoillaan väreilevä ivallinen hymy
kiusoitti kasvatus tytärtä.
— Jumala meitä hyvin varjelkoon, kuinka asia sinusta näyttää olevan
polttava, sanoi hän. Ethän vain liene rakastunut?
Silloin ratkesi kasvatustytär itkuun — valtavaan, kiihkeään itkuun.
— En käsitä, miksi häntä vainoat, sanoi hän — hän ei koskaan ole
ajatellut tai sanonut sinusta mitään pahaa — hän tekee innolla työtään
säästämättä itseään enemmän yöllä kuin päivällä — hän tekee kymmenen
sairaskäyntiä siinä missä sinä teit yhden, ei kai siinä mitään
moitittavaa liene? Että hän saattaa vihastua potilaaseen, joka ei
tottele hänen määräyksiään, ei mahtane liikuttaa ketään muita, kuin
häntä itseään, luulen mä.
Hän käänsi selkänsä tohtorille odottamatta hänen vastaustaan — mutta
siitä päivästä ruveten eivät he enää puhuneet tohtori Höjstrupista.
Tohtori Horn oli viisas ja varova mies — hän älysi, että tässä
vaikuttivat alentavat sanat vain päinvastaiseen suuntaan — ja tästä
lähin saivat ainoastaan vieraat kuulla hänen kärkeviä huomautuksiaan ja
ivallisia hyökkäyksiään — jotka kaikki olivat tarkoitetut heikontamaan
sen asemaa, joka oli tullut outona paikkakunnalle.
Näytti kuitenkin, kuin olisivat useimmat hyökkäykset menneet ohi
mainittavampaa jälkeä jättämättä. Aikaa voittaen yhä useammat
turvautuivat nuoren lääkärin apuun, ja ylen harvinaista oli, että
joku vanhoista potilaista kääntyi tohtori Hornin puoleen saadakseen
jotakin neuvoa. Tämä ei kuitenkaan pidättänyt sappea kuohumasta — vaan
päinvastoin.
Sitten tapahtui eräänä päivänä, että tohtori Horn sai tietää jotakin,
minkä hän ymmärsi käyttää hyväkseen ja mikä tuotti hänelle tuulta
purjeisiin. Hän pistäytyi katsomaan erästä vanhaa kartanonvoutia, jota
useita vuosia oli vaivannut luuvalo — ja joka oli hieronut itseään
oppodeldokilla ja ajanut sisäänsä salisyyliä.
Vanhus istui nojatuolissaan nauraen:
— No, tänään näytätte olevan mainiolla tuulella, sanoi tohtori Horn,
asettaen keppinsä huoneen nurkkaan.
— Joo, nauroi kartanon vouti, nuori tohtori on koko iloinen veitikka
— hän se saa pelin käymään. Istun tässä ja juttelen hänelle siitä
apteekkivoiteiden paljoudesta, jota vuosien mittaan olen käyttänyt —
saamatta kuitenkaan mitään apua, ja niin sanoo hän minulle:
— Mitä se toimittaa? Ette te luuvalostanne pääse kuitenkaan. Teidän
on saatava jotakin vahvistavaa; tehkää siis ennemmin niinkuin minä —
juokaa päivässä neljännespullo hyvää punaviiniä — sekoitettuna veteen —
aterioille jaettuna; se antaa voimia.
Kaksimielinen hymy lehahti tohtori Hornin kasvoilla.
— Vai niin, vai niin! sanoi hän, en tosin uskonut siinä mitään perää
olevan, mutta niinhän sanotaan, ettei savua ilman tulta.
— Mitä tarkoitatte? sanoi kartanonvouti, koettaen näyttää näpsäkältä.
— Oh, ajattelin vain, että huhu kertoo hänen ahkeraan maistelevan
väkeviä, sanoi tohtori.
— Vai niin? Sitä huhua en koskaan ole kuullut. Eikä neljännespullo
punaviiniä veteen sekoitettuna oikeuta sanomaan —
— Ei, ei suinkaan, ehätti tohtori selittämään. — Kysymys on vain,
supistuuko se siihen. — Niin, niin, herra kartanonvouti! Onneksi olkoon
parannuskeino!
Ja tohtori Horn läksi jättäen kartanonvoudin kummalliseen epäilyksen ja
uteliaisuuden tilaan.
Hän ei uskonut ollenkaan syytöstä, mutta ensimäiselle ihmiselle, joka
tuli hänen luokseen käymään, sanoi hän, seuraten kaikille ihmisille
ominaista tarvetta tehdä itseään huvittavaksi:
— Niin, tohtori Horn sanoo hänen juovan. Minä pidän hänestä niin kovin.
Hän on niin tosi, niin ujostelematon ja suora — ja lisäksi on hänellä
niin helkkunan hyvä lausetapa.
Viimemainittua ihaili kartanonvouti enimmin, sillä sitä häneltä
itseltään kokonaan puuttui.
* * * * *
Noin kuukausi tämän perästä sairastui apteekkarin pieni poika
äkillisesti kuristustautiin ja sai kiihkeitä tukehtumiskohtauksia.
Apteekkari tahtoi, että olisi kutsuttu tohtori Höjstrup, mutta hänen
vaimonsa sanoi:
— Minä en uskalla haettaa häntä — hänhän saattaisi olla päissään —
muista mitä tohtori Horn sanoo hänestä.
Apteekkari vihastui — vihastui tavattomasti. Hän tahtoisi nähdä sen
miehen, joka on tavannut tohtori Höjstrupin päihtyneenä, sanoi hän.
Puolitoista vuotta oli nuori lääkäri ollut paikkakunnalla, ja hänet
oli aina tavattu selvänä, haettiin häntä yöllä tai päivällä. Jos
_vaimoa_ halutti uskoa akkain juoruja ja tuon vanhan, happamen tohtorin
panettelua, oli se hänen oma asiansa — mutta _itse_ puolestaan tahtoi
hän haettaa tohtori Höjstrupin, sillä tähän hän luotti — vaimo saattoi
haettaa vanhan tohtorin, jos arveli sen paremmaksi.
Seuraus tästä oli, että lähetettiin yht'aikaa sana molemmille
lääkäreille.
Mitä tohtori Höjstrupiin tulee, täytyi vaunujen palata tyhjillään.
Hän oli tuntia aikaisemmin poistunut asunnostaan ja ajanut asemalle
lähteäkseen kymmeneksi päiväksi maalle. — Ensimäinen pikkuinen
virkaloma, mikä hänellä oli sen jälkeen kuin oli paikkakunnalle tullut.
Hän oli aamulla käynyt tohtori Hornin luona ja pyytänyt tätä hoitamaan
hänen praktiikkaansa niin kauan; tohtori Horn oli luvannut, mutta jos
sattuisi uusi taudintapaus, ei hän tahtoisi siihen puuttua — hän oli
väsynyt ja vanha jo.
Sen ymmärsi tohtori Höjstrup vallan hyvin — ja niin he sopivat,
että tohtori Horn sähköttäisi hänelle, jos tarvis vaatisi — hän
tulisi silloin heti takaisin. Hänen lähteissään istui tohtori Horn
nojatuolissaan ja näytti tavattoman suopealta.
— Antanette anteeksi etten saata teitä ovelle — mutta te tiedätte,
että parhaimmat ajatukseni seuraavat teitä. — Ja hän taputti nuorta
virkaveljeä ystävällisesti olalle.
Tohtori Höjstrup ei vastannut mitään — hän jätti kiiresti hyvästit —
mutta kun hän hetki sen jälkeen kohtasi neiti Ingerin porstuvassa, niin
tämä ihan hämmästyi hänen kalpeuttaan.
— Mitä on tapahtunut? sanoi hän.
Ei mitään erityistä, vastasi tohtori, kasvatusisänne viimeiset sanat ne
vain tuntuivat minusta iskulta rintaan. Minä kunnioitan aina rehellistä
vihollista — mutta kohdatessani teeskentelyä on aivan kuin jotakin
kääntyisi sisässäni. Joku aika sitten kohtasin paljon vastustusta —
ihmiset eivät osottaneet minulle samaa luottamusta kuin ennen — ja
minä ymmärsin varsin hyvin, että kasvatusisänne puheet olivat saaneet
sen aikaan. Tänään tulin täysin virallisesti pyytääkseni häneltä
virkaveljenä palvelusta, ja kun läksin pois, sanoi hän: te tiedätte,
että parhaimmat ajatukseni seuraavat teitä! — Se se juuri on, mitä en
voi unhottaa.
Neiti Inger otti hänen kätensä omiinsa.
— Unhottakaa se sittenkin. On muistettava vain sitä, mikä on kaunista.
Tohtori katsoi häneen.
— Sitten on muistettava teitä, sanoi hän nopeasti myhähtäen ja läksi
pois.
Neiti Inger kävi koko päivän hyräillen ja laulaen ja katseli tyhjälle
lääkärin-asunnolle päin ja sitten hyräili hän taas. Hänen sisällään
ja ympärillään tuntui juhlivalta! Hän ikävöi äärettömästi tohtoria —
oli ikäänkuin joka hengähdys hänessä olisi huutanut tohtorin nimeä —
mutta hän tiesi, että tohtori tulisi takaisin — hänen luoksensa! Hän
tiesi, että tohtorikin ikävöi — ja hänen poskensa hehkuivat ja silmät
hymyilivät — hänen huulensa hyräilivät ja hänen jalkansa tanssivat.
Tohtori Horn olisi ehdottomasti huomannut hänen kasvojensa erikoisen
ilmeen, ellei hän olisi ollut niin kokonaan kiintynyt muuhun. Hänelle
oli apteekkarilta tuotu pikainen sana puoli tuntia sen jälkeen kuin
tohtori Höjstrup oli lähtenyt matkalle.
Sähköttämällä lähimmälle asemalle saattoi hän vielä pysähdyttää
hänet, niin että tohtori Höjstrup olisi ennättänyt ajoissa kotia.
Mutta hänelle soveltui paremmin jättää tämä tekemättä. Hän tahtoi
suorittaa tehtävän yksin. Hän tahtoi näyttää, — että ihmiset kyllä
tulivat hänen luokseen, milloin vaara oli tarjona. Olivathan he
saaneet kolmekymmentäseitsemän vuotta koetella häntä — ja eikö hänellä
ollut ainakin traditsionin voima puolellaan? — Mutta hänellä ei ollut
mitään uusia instrumentteja. — Hän oli nähnyt oivallisen lansetin ja
hiuksenhienon leikkausveitsen tohtori Höjstrupin pöydällä — ollappa ne
vain hänellä!
Sähköttäisikö hän ja pyytäisi saada lainata instrumentteja. — Ei,
silloinhan tohtori samalla voisi tulla takaisin. Oli varmempaa ottaa ne
luvatta. — Mutta silloin muisti hän tohtori Höjstrupin sanoneen:
— Minä lukitsen koko talon — palvelustyttö saa olla vapaa — ja avaimen
jätän rengille, joka hoitaa hevostani.
Tohtori Horn mietti hetkisen. Hän hykersi lakkaamatta käsiään kuten
hänellä oli tapana tehdä kun hän tuumi jotakin, jota ei tahtonut
ihmisten näkevän. Ja hän herkesi siitä vain kaivaakseen kynsiensä
alustaa. Tätä tehdessään hän ei kertaakaan katsonut ylös. Sitten läksi
hän tohtori Höjstrupin asunnolle.
Hän tapasi rengin juottamassa hevosta.
— Voisitteko hetkeksi päästää minut sisään, sanoi hän
välinpitämättömästi, minun olisi tarvis lainata yhtä lääkärinveistä.
Sen Lars hyvinkin saattoi tehdä — hän päästi alttiisti lääkärin sisälle.
— Niin mutta, Lars, instrumenttikaappi on lukossa, sanoi tohtori, kun
hän hetkisen kuluttua tuli työhuoneesta.
Lars karsi korvallistaan.
— Niin, mitäpä tuolle olisi tehtävä? sanoi hän. Minulla ei ole avainta
siihen.
— Mutta Larshan on kynsiltään kätevä — voittehan te toimittaa minulle
mitä minä tarvitsen.
Ja tohtori osotti sormellaan kahta terävää veistä, jotka olivat
ylimmällä hyllyllä lähinnä lasiovea.
Lars virnisti niin että hänen poskensa pullistuivat — ja kun hänellä ei
ollut erittäin arka omatunto, meni hän ja toi tallikamarista tiirikan.
Hänen oli kiittäminen vanhaa tohtoria monesta hyvästä juomarahasta
— ja Larsilla oli vain yksi Jumala — raha! Niitä hän rakasti
intohimoisesti — niitä hän väänteli ja käänteli käsissään, niin että
ne ihan lämpenivät hänen kovien hyppysiensä välissä, ennenkuin ne
häneltä heltisivät. Hän ei raskinut panna niitä likoon, toimittaakseen
itselleen hauskan illan, vielä vähemmin raski hän auttaa niillä hädässä
olevia. Rahojen vuoksi oli hän uuraasti raatanut vuosikausia ja rahasta
olisi hän milloin hyvänsä ollut valmis myymään sielunsa — jos sitä kuka
olisi vaatinut häneltä — sillä sielu, olihan se jotakin mitä ei voinut
nähdä, jota vastoin rahat olivat todellisuutta.
Paitsi sitä, täytyihän tohtorin itsensä parhaiten tietää millainen
sopimus hänellä oli toisen kanssa. — Hänen oli joka tapauksessa
vastaaminen tästä. Ja niin avasi Lars tiirikalla taitavasti kaapin,
otti veitset ja antoi ne tohtori Hornille.
— Voitteko nyt heti kyyditä minut apteekkarille? kysyi tohtori.
— Miksikä ei, sen kyllä voin, sanoi Lars — pisti Ruskon valjaihin ja
antoi sen ravata huimaa kyytiä apteekille.
Tohtori istui vaunujen peräistuimella eikä puhunut mitään.
Larsista oli tämä lääkärinkapineiden lainaaminen vähän kummallista,
kun nämä kaksi lääkäriä eivät muuten pitäneet mitään kanssakäymisiä
keskenään — mutta sehän oli asia, joka missään tapauksessa ei
liikuttanut häntä. Ja niin vihelteli hän hiljaa ja syljeskeli
tiepuoleen ja pisti ominaisella, pehmoisella, vitkaisella
kädenliikkeellä runsaat juomarahat rasvaiseen taskuunsa.
* * * * *
Tunti sen jälkeen seisoi tohtori Horn apteekkarin makuuhuoneessa
nojautuneena pienen potilaan yli, joka, kuten hän heti huomasi, voitiin
pelastaa ainoastaan nopealla leikkauksella.
Jok'ainoa hermo hänen pienissä lintumaisissa kasvoissaan oli
äärimmilleen jännittynyt. Kolmenkymmenenseitsemän vuoden mittaan oli
hän ollut ensimäinen ja tulisi olemaan ensimäinen nytkin. Lapsensa
pelastumisesta tulisivat he kiittämään tohtori Hornia eikä "häntä
tuolla".
Hän otti kerta toisensa jälkeen instrumentit, punnitsi niitä kuivissa,
luisevissa käsissään ja oivalsi, ettei hän ikänä olisi uskaltanut
ryhtyä tähän leikkaukseen, ellei hänellä olisi ollut niin hyviä
instrumentteja kuin nämä olivat.
Kuinka halpamielisesti hän tällä hetkellä menetteli nuorta
virkaveljeänsä kohtaan, ei hän ollenkaan ajatellut, tai jos ajatteli,
torjui hän jälleen aatoksen luotaan.
Kaksi tuntia sen jälkeen lähti hän kotia, molempien vanhempien
lämpimien kiitosten ja monien siunausten seuraamana. Mutta mikään ei
miellyttänyt häntä siinä määrin, kuin nuoren rouvan välitön huudahdus:
"Oi, Jumalan kiitos, että saimme _teidät_ — emmekä tohtori Höjstrupia!"
Niin sen piti olla — näin hän oli nimenomaan tahtonut. — Hän hieroi
kädellä takaraivoaan, kuten hänellä oli tapana tehdä, kun jokin häntä
huvitti, ja hän kohottautui mukavammin istumaan vaunuissa.
Mutta outo harmin tunne karmi häntä, kun hän astui maahan ajoneuvoista
oman talonsa edustalla ja kohtasi neiti Ingerin porstuvassa. Neiti
Inger auttoi päällysnuttua hänen yltään, ja he kävivät yhdessä
arkihuoneeseen.
— Hyvä, että se nyt on ohi, sanoi tohtori hykertäen käsiään. En
kuitenkaan luule, että uudestaan puutun sellaiseen leikkiin — minä alan
tulla vanhaksi.
— Minä olin kuulevinani, sanoi kasvatustytär — ja tohtori aivan
hämmästyi sitä kalskeutta, mikä tähän ääneen oli saanut, joka muuten
oli niin pehmeä ja taipuisa — olin kuulevinani, että sinä lupasit
sähköttäväsi tohtori Höjstrupille, jos sattuisi jokin uusi taudintapaus.
— Kyllä, — mutta tämä ei sietänyt viivykkiä, näetkös.
Kasvatustytär mitteli häntä kylmin, terävin katsein.
— Sinä tiedät varsin hyvin, sanoi hän, että sähkösanoma olisi tavannut
hänet lähimmällä asemalla ja että hän olisi ehtinyt apteekille samaan
aikaan kuin sinäkin. Mutta sinä tahdoit mieluummin suorittaa tehtävän
yksin — tahdoit itsellesi kunnian kokonaan.
Tohtori kääntyi häneen selin eikä vastannut mitään.
— Kun viime kerralla suoritit samallaisen leikkauksen, jatkoi
kasvattitytär, pitäen edelleen katseensa tähdättynä häneen, muistan
sinun sanoneen, että tarvitset uudet instrumentit, jos sinun tulisi
vielä tehdä sellainen leikkaus. Kuinkas sitten tänään tulit toimeen
vanhoilla?
— Minä lainasin tohtori Höjstrupilta — tietysti.
Kasvatustytär vavahti.
— En sentään olisi uskonut, että olet varas! sanoi hän.
Tohtori kääntyi nopeasti häntä kohden.
— Mitä sinä puhut? sanoi hän uhkaavasti. Mutta kasvatustytär seisoi
liikahtamatta ja tähysteli häntä sellaisella katseella, jonka edessä
tohtori ehdottomasti painoi silmänsä maahan.
— Luuletko etten minä tiedä, että hänellä on kaapin avaimet taskussaan?
sanoi kasvatustytär.
— No, niin, mitä sitten? Ei hätä lakia lue!
Tohtori otti sanomalehden, levitti sen auki eteensä ja oli lukevinaan —
mutta kasvattitytär näki selvästi, että hänen kätensä vapisi.
Hän astui kasvatusisänsä eteen, niin että tämän oli pakko luoda
katseensa ylös.
— Mitä sanoisit papista, joka murtaisi auki virkaveljensä laatikon?
lausui hän pannen painoa joka sanalle — ja varastaisi messupaidan
ja alttariastiat — ja pitäisi ehtoollista varastetuilla tavaroilla
— vaikkei niiden lainaksi saamiseen vaadittaisi häneltä muuta kuin
muutamia sanoja kirjekortilla.
— Näitä asioita ei käy vertaaminen toisiinsa, sanoi tohtori Horn ja oli
lukevinaan edelleen.
Mutta mieli äärimmilleen järkytettynä ja terävä oikeudentuntonsa täysin
valveutuneena vastasi kasvatustytär kiivaasti:
— Saattaa olla jonkinlaista eroa määrässä, koska lienee pahempi
seistä varkaana alttarin edessä kuin sairasvuoteen vieressä — mutta
itse asiassa on se aivan samaa. En olisi koskaan uskonut sinun voivan
alentua siinä määrin, enkä koskaan uskonut, että tulisin tuntemaan
itseni niin onnettomaksi.
Hänen äänensä petti — hän kääntyi pois ja juoksi huoneeseensa, jossa
vietti jälellä olevan osan päivää.
Tohtori Horn jäi paikalleen istumaan, povessa häpeän ja uhman tunne.
— Perhanan kiusallinen juttu, ajatteli hän. Mutta minä kyllä pidän
puoleni häntä vastaan. — Eihän koskaan tiedä, mitä tuollaisen
tuittupään mieleen saattaa juolahtaa — hänen voi pistää päähän hyljätä
minut, ja kenen minä silloin saan sijaan? Mutta samantekevä. Älköön
hän vain luulko, että hän saa minut taivutetuksi. Minä en ole tottunut
tuntemaan rautoja suussani.
Lähinnä seuraavina päivinä karttelivat he vaistomaisesti toisiaan ja
vaihtoivat vain välttämättömimpiä sanoja toistensa kanssa.
Tohtori ei välittänyt kasvatustyttären itkettyneistä silmistä ja
jäykästä esiintymisestä. Hän ei ollut millänsäkään siitä mitä oli
tapahtunut. Sitä paitsi oli hän pahoinvoipa — hän oli jaksanut huonosti
aina siitä saakka, kuin hän oli leikkauksen tehnyt — ja hän oli aina
harvasanainen milloin hän ei ollut terve.
Oli kuitenkin sattunut jotakin, joka, niin vastenmielisesti kuin hän
tunnustikin sen itselleen, teki hänet jonkun verran levottomaksi.
Lars kuski ei ollut pitänyt hampaittensa takana mitä oli tapahtunut.
Hän oli yhdelle ja toiselle kehaissut, miten kaappi oli auennut
helposti tiirikalla.
— Se sujui kuin luomisen työ uusissa turvikkaissa, sanoi hän — mutta
luonnollisesti ei se tapahtunut minun vastuullani.
Että käskijäkin on osaltansa syypää rikokseen ei saanut
alkuisimpanakaan ajatuksena sijaa hänen mielessään. Tohtorille, joka
oli oleskellut paikkakunnalla niin monta vuotta, että muisti milloin
useimmat ihmiset olivat syntyneet, milloin heidät oli kastettu ja ensi
kerran ripille päästetty, milloin he olivat joutuneet naimisiin, joskus
senkin, milloin heidät oli kätketty haudan poveen — hänelle oli totuttu
osottamaan kuuliaisuutta.
Mutta oli joitakuita viisaampiakin päitä paikkakunnalla ja joitakuita
selvempiä aivoja, jotka eivät katsoneet tohtori Hornin puoleen
traditsionin vuoksi ja jotka mielellään kieltäysivät kanssakäymisestä
tämän seuraihmisen kera; heistä tämä juttu oli kutakuinkin
rikosluontoinen, eivätkä he myöskään arastelleet lausua käsitystään
julki. Heidän sanansa ehtivät tohtori Horninkin korville, ja kun häntä
ei miellyttänyt joutua kireihin väleihin arvohenkilöiden kanssa,
oli tästä seurauksena hänelle monta tukalaa hetkeä. Hän oli sekä
ruumiillisesti että henkisesti sairas näinä päivinä, mutta hän ei ollut
tietääkseenkään, vaan täytti piippunsa ja kierteli paperossejaan kuten
ainakin. Eikö hän yhden ihmisiän ajan ollut ensimäinen paikkakunnalla?
Ja oliko ketään, joka todenperästä uskalsi asettua häntä vastaan? Hän
oli tuota pikaa saava nuo pienet, näsäkkäät räkyttäjät vaikenemaan.
Tällä välin saapui tohtori Höjstrup kotia.
Jo asemalla sai hän peitetyin sanoin tietää mitä oli tapahtunut.
Mutta kun hän periaatteesta ei koskaan uskonut huhuja, ei hän ottanut
vakautuaksensa, ennenkuin hän puoli tuntia sen jälkeen seisoi
työhuoneessaan ja näki, että instrumenttikaappi oli avattu.
Hieno, sininen suoni kulki hänen ohimonsa poikki. Hänen vihastuessaan —
ja se tapahtui kyllä usein, sillä hän oli kiivasluontoinen — paisui tuo
hieno, pehmoinen suoni aivan äkisti — mutta se ei ollut vielä koskaan
paisunut niin kuin tänään.
Sanomatta mitään kenellekään otti hän hattunsa ja keppinsä ja läksi
tohtori Hornin asunnolle.
Vaunut seisoivat pihassa hänen tullessaan sinne, ja hän näki heti, että
ne olivat piirilääkärin.
Hänen päähänsä sävähti tuokiossa ajatus, että neiti Inger oli sairaana
— ja hän tunsi mitenkä hän jähmettyi tuskasta — multa samassa tuli
neiti Inger juosten pihan poikki. Hän oli nähnyt ikkunasta tohtori
Höjstrupin. Mutta samassa kuin tohtorin tuska oli haihtunut, sai
suuttumus jälleen hänessä vallan. Hän ojensi kätensä neiti Ingerille
tervehdykseksi, mutta vastasi tuskin tämän kädenpuristukseen. Sitten
sanoi hän lyhyesti ja päättävästi:
— Tämä on jo lopen hullua. Minun täytyy heti puhua hänen kanssaan.
Toistaiseksi on vielä rangaistus olemassa siitä, että tunkeutuu toisten
asuntoihin, murtaa auki heidän kaappejaan ja luvatta käyttää heidän
omaisuuttaan.
Neiti Inger silitti hiljaa hänen kättään.
— Minä käsitän niin hyvin suuttumuksenne, sanoi hän. Minä olisin
eilen vielä itsekin tehnyt samaa kuin te — mutta nyt en tee sitä —
ettekä tekään sitä tee — sillä täällä on korkeampi oikeus puhunut. On
ikäänkuin joku korkeampi kuin me olisi ollut täällä tuomiolla.
Tohtori Höjstrup katsahti pihalla seisoviin lääkärin vaunuihin ja kysyi:
— Onko hän sairastunut?
Neiti Inger nyökäytti myöntävästi — ja tohtori huomasi nyt miten
väsyneeltä hän näytti.
— Se tuli viime yönä, sanoi hän. Hän sai sen oikeaan puoleensa; jos
kuinkakin mielisi, ei hän enää ikänä pysty käyttämään veistä. Hänen
tulee hyvin vaikeaksi liikkua, ja hän kykenee tuskin tulemaan omin
neuvoin toimeen.
— Raukka!
Neiti Inger näki, miten sininen suoni hänen ohimollaan hienoni
ja kävi vaaleaksi — hän näki miten kova ilme tohtorin kasvoilla
vaihtui pehmeäksi, lempeäksi, melkein leikkisäksi, joka muuten oli
hänelle ominainen, milloin hän seurusteli ihmisten kanssa — hän
näki tuon ilmeen solahtavan tohtorin korkealle, kirkkaalle otsalle,
katoavan ryppyihin puhtaiden, hieman raskasmielisten silmien
ympärillä, väreilevän ilmehikkään suun juonteissa ja pujahtavan aina
selväpiirteisen leuan vakoon. — Neiti Ingerille oli tuttu toinenkin
ilme — vielä elähtävämpi, vaikkakin syvempi ja totisempi, miettivämpi
ja raskasmielisempi, mutta se tuli näkyviin vain kahdenkesken oltaessa
— sitä ei kukaan noista välinpitämättömistä saanut nähdä.
— Mies parka! toisti tohtori Höjstrup. Onko piirilääkäri vieläkin hänen
luonaan?
— On, me haettiin hänet tänä aamuna ja hän aikoo nyt vasta lähteä.
— Ei kai minun toimita mennä sisälle?
— En luule hänen tahtovan nähdä teitä.
— Ei tietenkään — ilmettyä pahaa omaatuntoaan! — Niin, niin, neiti
Inger! Jääkää hyvästi niin kauaksi. Minä lähden nyt vaivaistalolle
katsomaan vanhuksia — mutta sitten tulen takaisin kuulemaan miten
täällä jaksetaan. Saanenhan minä aina teidän kanssanne puhua?
Neiti Inger nyökäytti, ja tohtori jätti hänet hyvästi iloisesti
hymyillen ja poistui nopein, pontevin askelin pihasta.
Neiti Inger katsoi hänen jälkeensä säteilevin silmin, ja hänen rintansa
kohosi ja vaipui kiivaista hengähdyksistä. Oli pilvinen päivä, mutta
hänestä tuntui yhtäkkiä, kuin olisi koko vanha piha ollut täynnä
kimaltelevaa, säteilevää auringonpaistetta, joka hymyten valahti
kaikille katoille — vallatonta, ailahtelevaa auringonpaistetta, joka
houkutteli pääskyset esiin pesistään ja saattoi pienoiset, keltaiset
ankanpojat kanatarhassa seisomaan päälaellaan ruokakupissa ja
heittämään kuperikeikkoja toinen toisensa ylitse.
Hän tunsi ikäänkuin lämpöaallon tunkevan ruumiinsa ja sielunsa läpi:
kuinka eläminen sentään oli ihanaa! Mutta vanhalle piirilääkärille,
joka samassa ilmautui ovessa, virkkoi hän vain:
— Taitaa tulla ukonilma. On niin painostavaa tänään.
— Mätäkuu ei olekaan vielä loppunut, neiti hyvä! sanoi vanha
piirilääkäri, pieni, laiha, herttainen mies, suuret rillit työnnettyinä
ylös otsalle. Periaatteesta ei niitä koskaan pidetty silmien edessä,
mutta milloin tohtori oli saanut vakaan määräyksen, että niitä oli
käytettävä, sysäsi hän ne tunnollisesti keskelle otsaa.
— Teidän pitäisi tehdä aimo kävelymatka, lisäsi hän luoden silmäyksen
nuoreen naiseen. Yö saattaa tulla sangen raskaaksi, sen sanon teille.
Kun tänä aamuna tulin tänne, ette suinkaan ollut sen näköinen, kuin
olisi teissä monta veripisaraa ollut — nyt näytätte kuitenkin saaneenne
vähän lämpöä.
Neiti Inger katsahti ylös, silmissä veitikkamainen hymy, mikä aivan
väkirynnäköllä valtasi vanhan tohtorin — sitten painoi hän käsiensä
selkäpuolet hehkuvia poskiansa vasten.
— Minulla on riittävästi eloa ja voimaa ja tulta ja lämpöä monen pitkän
yön varaksi, sanoi hän.
Piirilääkäri taputti häntä olalle, samassa kun neiti Inger kumartui
panemaan kiinni vaunujen jalkapeitettä.
— Niin, kylläpä todellakin olette sen näköinen, sanoi piirilääkäri.
Minä tulen huomenna uudestaan. — No, aja, kuski!
Ja pieni yksivaljaikko läksi pihasta pölyiselle maantielle päin, missä
kaikki salavat pitkin ojien vieriä humisivat rajuilman odotuksessa ja
missä kaikki elävät ruohon korret huokaillen kaipasivat sadetta.
Mutta neiti Inger seisoi avoimessa ovessa, luontonsa sallimatta hänen
mennä sisälle. Ja hän lauloi pienellä, vienolla äänellään, mutta nuoren
rintansa koko voimalla.
Häntä eivät kuitenkaan kuulleet ketkään — paitsi pääskysiä, jotka
lentelivät matalalla maata pitkin — ja koiraa, joka makasi nurmella
läähättäen — ja ankan poikia, jotka seisoivat päälaellaan ruokakupissa.
Suuri oli ilo vaivaistalolla, kun ilmoitettiin tohtori Höjstrupin
tulleen kotia. Vanhukset tungeskelivat hänen ympärillään ja ojensivat
hänelle kätensä tervetuliaisiksi. Yhdellä oli kipeä jalka, toisella
kipeä käsi, kolmannella vetelä vatsa. Paikkailemista oli enemmänkin.
Voi, Herra Jumala, kuinka tuo tohtori sentään oli mainio! Hänellä oli
ystävällinen sana ja voimakas kädenpuristus jokaisen varalle erikseen.
Hän ei pitänyt lukua, oliko joku rikas vai köyhä. Hän otti Kana-Malenaa
kädestä aivan samalla tavalla kuin hän otti jotakin ylhäisyyttä
kädestä, ja hän tervehti yhtä kunnioitettavasti Tuli-Pietaria — joka
oli saanut nimensä siitä, että hän oli pistänyt tuleen naapurinsa talon
— kun hän tervehti "vanhusta tuolla".
"Vanhuksella tuolla" tarkoittivat ihmiset tohtori Hornia — ja kun
tämä ei tiennyt koskaan nuorelle virkaveljelleen muuta nimeä kuin
"hän tuolla", niin oli tietysti lisättävä sana "vanhus", jotta kävisi
selväksi _kumpaa_ heistä tuolla tarkoitettiin.
* * * * *
Päivät kuluivat. Tohtori Horn toipui merkillisen pian. Hän istui
nojatuolissaan kuten ennenkin — luki sanomalehtiään, kaiveli kynsiään
ja kierteli paperossejaan. Tosin täytyi hänen tukea oikeaa kättään
vasemmalla, milloin hänen oli kirjoitettava nimensä, ja kävellessään
laahasi hän niin kummallisesti toista jalkaansa ja täytyi hänen aina
käyttää keppiä — mutta muuten oli hän sama kuin ennenkin: yhtä penseä
kaikkea uutta kohtaan, yhtä kangistunut ennakkomielipiteihinsä, yhtä
rakastettava, milloin vieraita kävi hänen luonaan, ja hän saattoi
jokaista ovelle toistaen muuttumattomasti samaa: "Hyvästi jääkää,
ystäväiseni! Muistakaa pian jälkenne!"
Hänen seurustelunsa kasvatustyttärensä kanssa oli tähän aikaan
kummallista. Tohtori oli ystävällinen, tämä jäykkä — tohtori puheli,
tämä oli vaiti. Kasvatustytär kartteli häntä kaikin tavoin, mutta
pakotti osottamaan itselleen arvonantoa juuri tämän vastustelunsa
kautta. Sen ohessa hoiteli hän kasvatusisäänsä huolellisesti — ja
kasvatusisä ei voinut itseltään salata, ettei runsaimminkaan palkittu
sairaanhoitajatar olisi voinut tehdä hänen, hyväkseen sitä, mitä
kasvatustytär oli tehnyt, liikkuen hänen ympärillään — ei koskaan
väsyneenä, ei koskaan ärtyisänä — valvoen öitä päiviä vaaran kestäessä
— ja sen jälkeen aina huolellisena ja tunnontarkkana äärimäisyyteen
saakka. Mutta kasvatustytär, joka ennen oli ollut lämmin ja rakastava
suhteessaan häntäkin kohtaan, ei nyttemmin enää lähennellyt häntä, ei
enää koskaan kiertänyt käsiänsä hänen kaulaansa, ei enää hetkeksikään
sulkenut hänen käsiään omiinsa. Tohtori huomasi tämän vallan hyvin,
mutta hän vain pusersi sen sisäänsä. Hänhän ei tarvinnut ketään.
* * * * *
Oli sitten paahtavan kuuma kesäpäivä keskipalkoilla elokuuta. Päivä
poltti läpi kuivan maakamaran, kuihdutti kukat ja taimet, risoilutti
kuoren vanhoista tammista, niin että se kuivi taulaksi, ja käpristi
kokoon pyökkien lehdet.
Karja seisoi kedolla ja ammui koleasti, tuntien rajuilman läheisyyden,
ja kaukana taivaanrannalla nousi synkkiä pilviä.
Tohtori Höjstrup kulki rivakasti ahteita alas järvelle päin, jonka
rannalla oli pieni kylä. Hänen oli nopeasta astumisesta tullut kovin
kuuma, ja hän seisahtui aikavälin, pyyhkäistäkseen nopealla liikkeellä
hikeä otsaltaan. Ohimosuonet olivat niin vahvasti paisuneet, että
tuntuivat pyyhkiessä nenäliinan läpi. Mutta tohtori Höjstrup ei
aikonutkaan pysähtyä. Häntä oli pyydetty tulemaan pieneen taloon,
joka sijaitsi kauimpana piirissä. Äkäinen lehmä oli puskenut vanhaa
karjakkoa, ja apu oli viipymättä tarpeen. Ei ollut ajoneuvoja, että
olisi voinut lähettää apteekista noutamaan lääkkeitä — sentähden oli
tohtori lähettänyt omat vaununsa ja kävi itse jalan.
Nyt oli hän kotimatkalla. Ja siinä astellessaan johtui hänelle
yhtäkkiä mieleen, että hän oli luvannut eräälle potilaalleen tehdä
morfiiniruiskeen kello kaksi. Nyt oli kello vain kymmentä minuuttia
vailla kaksi.
Hän astui astumistaan ilman pysähdyksittä, ja hänen tuli joka sekunti
yhä kuumempi.
Hän pyyhki nenäliinalla otsaansa yhä useammin ja useammin — ja
päivä paahtoi yhä tulisemmin ja tulisemmin. Se alkoi tuntua hänelle
kivistävänä pakotuksena päässä. Mutta hän astui edelleen pysähtymättä.
"Kuka on suorittava minun työni?" sanoi hän itsekseen, mutta ei
ollenkaan huomannut, että hän ajatteli ääneen.
Silloin tuntui hänestä yhtäkkiä, kuin olisi maa horjunut hänen
jalkainsa alla ja kuin polttava käsi olisi laskennat hänen päänsä
päälle ja pakottanut hänet käymään polvilleen. Tuokiossa oli kaikki
hänen edessään aivan selvänä: hänen lyhyt elämänsä — hänen nuori
onnensa — valoisa tulevaisuus, johon hän oli saanut katsahtaa — ja
käsi, joka painoi hänet maahan.
— Jumala ole minulle syntiselle armollinen! sanoi hän —
yksinkertaisesti ja selvästi — ja rehellisesti kuten hän elänytkin oli.
Sitten romahti hän raskaasti maahan — auringonpiston uuvuttamana.
* * * * *
Neiti Inger seisoi pihalla päästäen kahlekoiraa irti, kun hän yhtäkkiä
näki neljä miestä hitaasti lähenevän pölyistä maantietä pitkin ja
kantavan raskasta kantamusta keskessään. Hän päästi koiran irti ja
juoksi heitä vastaan. Hän tunsi vaistomaisesti, että heillä oli asiaa
hänelle.
Hänen ehdittyään heidän luokseen laskivat he kantamuksensa maahan
levähtääksensä hetkisen — ja sydäntävihlovasti parkaisten heittäytyi
hän kuolleen yli.
Eivät he koskaan olleet puhuneet sanaakaan avioliitosta — ei oltu
sormuksia vaihdettu eikä kortteja lähetetty — mutta neiti Inger tiesi
kuitenkin tänä hetkenä olevansa täydellisesti tämän oma — hänen ei
hetkeksikään juolahtanut mieleen salata epätoivoaan.
— Pikku, kiltti neiti — pikku, kiltti neiti — sanoivat miehet ja
yskivät hämillään, taputtaessaan häntä olalle.
Mutta hän ei kuullut heitä. Hän loikoi ja tuijotti, nähdäkseen
kipinänkin eloa noissa kasvoissa, jotka muutamia tunteja sitten olivat
olleet valoisat ja elävät, mutta nyt olivat kuolon jäätävän kylmyyden
jäykistämät.
— Pankaa hänet huoneensa sohvalle, sanoi hän sukkelaan.
— Sitten karkasi hän ylös kuin takaa-ajettu hirvi — viisi minuuttia sen
jälkeen oli hän haudankaivajan luona, jolla oli tapana soittaa kelloja
auringon noustessa ja laskiessa.
— Soita! sanoi hän. Soita hänelle koko päivän — päivän, ja yönkin, jos
jaksat! Soita niin kauan kuin jaksat jäsentä liikauttaa — minä maksan!
— Oh niin, oh niin, sanoi haudankaivaja, suru nyt tulee pitäjään, kun
saavat tietää. Minä soitan sanomata halki maan — surullista, synkän
surullista!
Ja kellojen soitto kumahteli kautta pienoisen kylän. Ne soivat heleästi
— yksinäisyydessä — ne soivat raskaasti, kunnes aurinko meni mailleen,
ja joka mies paikkakunnalla tiesi, että nuori tohtori, joka oli
voittanut kaikkien niiden rakkauden, jotka tunsivat hänet — oli äkkiä
kuollut auringonpistoon.
Vanha Horn kuuli sen eräältä koulupojalta, joka toi hänelle
maksettavaksi langenneen palovakuutuskirjan — ja vanha tohtori ei
itsekään käsittänyt sitä ilon ja surun sekaista tunnetta, joka
yht'äkkiä tunki hänen olentonsa läpi.
— Herra Jumala, kuinka surullista, toisti hän pariin kertaan,
laskiessaan huolellisesti rahat.
Mutta koulupoika ajatteli:
— Totta hän nyt iloitsee, kun taas kerran pääsee valtaan. — Mutta ei
sitä jatkune kauan, sillä sitten tulee taas joku tohtori Höjstrupin
jälkeen.
Ja sitten virnisti hän pilkallisesti, pani sormet suunsa eteen ja
vihelsi.
* * * * *
Neiti Inger seisoi yksin siinä huoneessa, johon he olivat vieneet
hänet. Hän tuijotti herkeämättä noihin piirtoihin, joita hän rakasti —
korkeaan otsaan, kaunismuotoiseen nenään, omituiseen, selväpiirteiseen
leukaan. Hän ei ajatellut mitä ihmiset sanoisivat siitä, että hän
yht'äkkiä tuli ja liikkui tässä talossa, kuin olisi hän ollut siinä
kotonaan — hän ei yleensä piitannut siitä mitä ihmiset ajattelivat. Hän
tunnusti rakkautensa julki milloin, miten ja missä vain sattui.
Hänen sydämensä oli raskas kuin lyijy — oli kuin kylmä käsi olisi
rutistellut sitä — mutta hän ei voinut itkeä.
Silloin istahti hän tohtori Höjstrupin kirjoituspöydän ääreen ja painoi
kylmät kätensä polttavia ohimoitansa vasten.
Hänen katseensa osui kirjeeseen, josta puuttui osotetta. Kuoressa
seisoi vain: Neiti — mutta käsi oli pysähtynyt alkukirjaimiin In —.
Hän otti kirjeen ja avasi sen kuumeentapaisella kiireellä. Hän ei
hetkeäkään epäillyt, että kirje oli tarkoitettu hänelle. Siinä luki
vain:
"Neiti Inger!
Te tulette minulle joka päivä yhä rakkaammaksi. — Tahdoin sanoa
teille sen tänä aamuna — mutta nyt kirjoitan. Tahdotteko tulla
vaimokseni?"
Silloin ratkesivat kyynellähteet! Ne kumpusivat kuten pienet, vuolaat
kevätpurot kumpuavat, kun ei mikään ehkäise niiden nopeata juoksua. Hän
painoi päänsä kirjeen yli ja tyrski ääneen. Mutta sitten nosti hän sen
äkisti ja ylpeä ilonvälähdys leimahti hänen kasvoillaan.
Hän meni sohvan luo, jolla vainaja lepäsi, ja otti hänen kylmät kätensä
pehmeiden, lämpimien käsiensä väliin.
— Kyllä, sanoi hän, minä olen oleva vaimosi — olen oleva ajassa ja
iankaikkisuudessa! — Ja hän lisäsi hiljaa, melkein kuiskaamalla: Minä
koetan kilvoitella itseni jälleennäkemisen uskoon — minä olen elävä
toivossa — toivossa —.
Hän käänsi päänsä ovea kohden, joka samassa avautui. Piirilääkäri tuli
toimittamaan ruumiintarkastusta.
— Neiti rukka, sanoi hän ja tarttui hänen kylmiin käsiinsä. Tekin
olette menettänyt jotakin.
Neiti Inger nyökäytti häneen katsomatta.
— Parhaimpani, sanoi hän vain.
— Hemmetti ymmärtäköönkin näitä tällaisia kuolemantapauksia, jupisi
vanha tohtori. Voiko kukaan löytää niissä mitään ajatusta — tai
käsittää niiden merkitystä? Puhutaan Sallimuksesta — no niin!
Kummallinen Sallimus, joka säästää vanhoja ja kaataa nuoria! — Minusta
ei ole enää paljo mihinkään ja hänestä tuolla vielä vähemmin — hän
viittasi päällään tohtori Hornin asunnolle päin — vanha äkyri ei
ole tehnyt hänen elämäänsä täällä suinkaan valoisaksi, jatkoi hän
puuhatessaan ruumiin ääressä. Minä kyllä sanoin, kun hän puolitoista
vuotta sitten tuli tänne: Ette te hänestä mitään hauskaa naapuria saa
— mutta hän ei halunnut uskoa minua. Hänellä oli liian hyvä ajatus
ihmisistä, sillä miehellä. — No — onko teillä kynää? — Kuolemansyy?
Auringonpisto. — Minua ei ihmetyttäisi, jos tohtori Horn keksisi toisen
nimen — hän on kekseliäs, sen sanon teille. Älköön kuitenkaan käykö
sanojeni mukaan.
— Mutta teidän sietäisi mennä kotiin ja panna maata, ette ole sen
näköinen, kuin voisitte kestää enemmän kuin mitä jo olette saanut.
Mutta hän ei mennyt.
Piirilääkärin lähdettyä pyysi hän palvelustyttöä tuomaan puhtaat
liinavaatteet, vettä ja pyyhinliinan — ja hän pesi vainajan itse ja hän
puki vainajan itse.
— Olenhan hänen vaimonsa, ajatteli hän sitä tehdessään — olenhan
luvannut olla hänen vaimonsa.
Iltapäivällä sai hän tohtori Hornilta kirjeen; se sisälsi käyntikortin,
johon oli kirjoitettu:
"On kerrassaan sopimatonta, että oleskelet siellä. Sinun on heti
paikalla tultava kotia".
Neiti Inger vilkaisi korttiin ja hymyili — sitten käänsi hän sen ja
kirjoitti takasivulle:
— Minä olen hänen vaimonsa. Tiedän mitä teen.
Palvelustyttö vei kirjeen takaisin. Neiti Inger itse ei palannut kotia
ennenkuin pimeän tullen — ja silloin sulkeutui hän omaan huoneeseensa —
hänen oli mahdotonta nähdä tohtori Hornin kasvoja nyt juuri.
* * * * *
Koko paikkakunnalla oli suru. Ei koskaan vanha kirkko pienen järven
rannalla ollut nähnyt niin valtavaa ihmiskokousta kuin sinä päivänä,
jolloin tohtori Höjstrup vietiin matalasta ristiholvista vehreällä
verhottuun hautaan, jonka ystävälliset kädet olivat valmistaneet häntä
varten kirkkomaalla.
Vanhat ja nuoret ystävät, entiset ja uudemmat potilaat koettivat kilvan
näyttää osanottoaan. Kukaan ei ajatellut muuta tai puhunut muusta näinä
päivinä. Oli kuin nuori, voimakas olento, joka nyt oli murtunut, olisi
vielä elänyt heidän keskellään — milloin hymyilyssä — milloin katseessa
— milloin jossakin sanassa, joka tuotiin esiin ja joka sai merkityksen
— ja milloin äänen helyssä, joka edelleenkin tuntui väräjävän ilmassa
heidän ympärillään.
Arkku oli kukkien peittämä — kirkko muistutti kasvihuonetta — ihmisiä
tungeksi siellä hiljaisuudessa ja kukkain tuoksussa.
Surua oli kaikkien sydämissä ja lämmintä osanottoa katseissa.
Tohtori Höjstrupin kaksi sisarta ja hänen vanha äitinsä olivat
saapuneet hautajaisiin — mutta äitimuorin vieressä, lähinnä kirstua,
kulki neiti Inger. Hänet tunsivat he kaikki, häneen tarvitsi heidän
vain katsoa ymmärtääkseen miten syvä se suru oli, joka oli kohdannut
häntä.
Tohtori Horn oli tullut ajaen kirkolle — hän istui penkissä
asehuoneessa ja piti silmällä ihmisiä, jotka kokoontuivat. Neiti Inger
satutti jalallaan penkinlaitaan kulkiessaan ohitse — mutta hän käänsi
tahallaan pois päänsä — hän ei tahtonut nähdä tohtori Hornin kasvoja.
Kukaan ei voinut käsittää miksi tohtori Horn oli tullut hautajaisiin —
useimmat olivat sitä mieltä, että hänen ennemmin olisi pitänyt jäädä
kotia — mutta hän "tahtoi kuulla kaikkea sitä kaunista mitä täällä
lausuttiin", sanoi hän ivallisesti hymyillen, ja pienet silmät pistivät
kun ne katsahtivat monipäiseen ihmismereen hänen ympärillään.
Mutta hän pettyi.
Kirkon palkattu puhuja ei kuulunut niihin, jotka ylistävät vainajia
— hän kuului ennemmin niihin, jotka peljäten sanovansa liian paljon
joskus tulevat sanoneeksi liian vähän.
Sentähden oli tohtori Hornissa vallalla omituinen tyhjyyden tunne,
kun hän hautajaisista kulki kotia. Hän oli huonolla tuulella vielä
iltapäivälläkin, kun vanha talonpoika koputti hänen oveaan, hakien apua
kipeään sormeensa.
— Tulkaa tänne! sanoi tohtori ja rupesi päästämään sidettä sormesta,
huultenkin se on hänen söhröhtelemäänsä tämä?
— Niin on, niin on, sanoi talonpoika, käsittäen ilmeisesti väärin
tohtorin sanat, — hän hoiti minua niin taitavasti. Niin, mitäpäs
tohtori sanoo siitä, että hänet niin äkkiä temmattiin pois?
Tohtori kohotti olkapäitään.
— Niin, mitähän siitä on sanottava, ystäväiseni? Minä sanon: se olut!
se olut!
Talonpoika nauraa hihitti tohtorin askaroidessa hänen sormensa
puhdistamisessa ja sitomisessa; mutta kohta sen jälkeen tuli paheksiva
tuikahdus hänen vedensinisiin silmiinsä.
— Minä en ole koskaan nähnyt häntä muuten kuin selvänä, uskalsi hän
inttää, ja kuuluvat sanovan, että se on valhetta kaikki tyyni. Kylläpä
tuli hänen osakseen kauniit hautajaiset. Minä olen jo kahdeksannella
kymmenellä, mutta koskaan en ole nähnyt niin paljon ihmisiä
maahanpaniaisissa kuin tänään — enkä koskaan ole nähnyt niin paljon
surua ja niin paljon kukkia.
Mutta nyt sänttäsi tohtori ylös ja iski luisevalla kädellään
kirjoituspöytään edessään.
— Se on humpuukia! huusi hän; humpuukia! Ei totisesti ollut ketään,
joka olisi tarkoittanut kylmän kipenätä koko tällä juhlatouhulla. He
vain yhtyivät toinen toisensa houkuttelemina siihen.
Talonpoika säikähti niin tavatonta tuiskahtelua, että sanoi tuota pikaa
hyvästit, suuresti kiittäen avusta — mutta kotia astuessaan ajatteli
hän omiaan näistä kahdesta lääkäristä — eikä se, mitä hän ajatteli
elossa olevasta, olisi ollut tämän mieleistä kuulla.
Hän oli tuskin sulkenut porstuvan oven jälessään, kun kabinetin
oviverho työnnettiin syrjään ja neiti Inger astui parilla nopealla
askelella keskelle huonetta.
Tohtori hätkähti nähtyään hänet, mutta hän ponnistautui tyyneksi eikä
ollut niinä miehinäänkään. Neiti Inger astui suoraan hänen eteensä ja
pakotti hänet katsomaan ylös.
— Minä olin sisällä, sanoi hän, viitaten kabinettiin. Minä kuulin
kaikki — ja olen iloinen, että sain kuulla sen. Se arvostelu, jonka
lausuit edesmenneestä virkaveljestäsi, on oleva minunkin lähtökirjani
täältä. Sen, että sinä puoli vuotta sitten murtauduit hänen kaappiinsa
ja otit luvatta hänen instrumenttejaan, sen saatan antaa sinulle
anteeksi, niinkuin sen hänkin antoi anteeksi lämpimällä, hyvällä
sydämellään, joka oli niin vapaa moitteenhalusta. Mutta että vainoat
kuollutta miestä, joka ei enää kykene itseään puolustamaan, sitä en
anna sinulle anteeksi koskaan. Se on halpamaisinta, katalinta mitä
lienee olemassa! Ja sentähden sanon sinulle, ettei maan päällä ole
toista ihmistä, jota halveksisin niin, kuin halveksin sinua!
Tohtori tahtoi nousta istualtaan, — mutta ei voinut, ja neiti Inger
jatkoi:
— Minä tiedän, että samoin kuin puhuit pahaa hänestä hänen eläessään,
samoin olet puhuva pahaa hänestä nyt, kun hän on kuollut, sanoi hän
vapisevalla äänellä — mutta minä en välitä siitä enää, sillä minä
tiedän myös, että totuus on lopulta voittava. Hän on opettanut minulle
sen. Ja vielä on tuleva se päivä, jolloin sinutkin tuomitaan. Kun
kaikki varkaat, alkaen niistä, jotka varastivat hädän ja tarpeen
pakottamina, ja niihin, jotka kirjoittivat vääriä vekselejä toisten
nimille, asetetaan tuomion eteen, on Jumala heittävä laupeutensa
vaatteen heidän päällensä — mutta sinusta on Hän kääntävä pois kasvonsa
— sillä toiset varastivat ainoastaan rahaa ja omaisuutta, mutta sinä
varastit elämän! Sillä ihmisen kunnia on hänen elämänsä — muista se,
sinä — _maine-varas! Suurvaras!_
Neiti Inger matkusti samana iltana pois — ja samana iltana muutti
tohtori testamenttinsa, joka, sen sijaan että se oli tarkoittanut
kasvatustytärtä, nyt laadittiin monien hyväntekeväisyyslaitosten
hyväksi.
Tohtori Horn eli protestanttisessa maassa, mutta kenties hän kuitenkin
tunsi mielessään, että sielumessut olivat enemmän, tarpeen hänelle kuin
useimmille muille.
Vaunut, jotka veivät neiti Ingerin asemalle, pysähtyivät kirkkomaan
luona, ja hän kävi sisään. Hauta oli erikseen muista, järvi näköalassa.
Neiti Ingerin mielestä tämä paikka sopi niin hyvin _hänelle_; se
oli vapaa kaikille suunnille eikä silmä kohdannut siinä ristejä ja
hautakumpuja.
Hän seisoi hetkisen liikkumatta sen haudan ääressä, johon koko hänen
ilonsa oli kätkettynä. Ja hän oli kuulevinaan äänen maan povesta
sanovan: _Totuus on kerrankin voittava_.
Sitten käveli hän verkkaisesti vaunuille takaisin, ja hänen sisällään
kuiskasi: Kaikki iloni on kuollut, mutta minä olen kuitenkin iloinen
ja ylpeä — iloinen siitä, että olen tuntenut hänet — ylpeä, että saan
kutsua itseäni hänen vaimokseen. Voi olla, että elämä tulee lyhyeksi;
silloin kohtaamme pian toisemme — voi olla, että se tulee pitkäksi,
mutta joka tapauksessa loppuu se kerran — kärsimykselle, surulle,
yksinäisyydelle tulee loppu — ja kaiken sen takana löydän minä iloni.
Se on lohdutukseni.
Tai eikö jossakin vanhassa kirjassa sanota, että "kaikki ilomme on
lohdutusta —"
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURVARAS ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
