The Project Gutenberg eBook of Punainen akkunaverho
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Punainen akkunaverho
Author: J. Barbey d'Aubrevilly
Release date: December 18, 2025 [eBook #77499]
Language: Finnish
Original publication: Pori: Otto Andersinin Kustannusliike, 1919
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN AKKUNAVERHO ***
language: Finnish
PUNAINEN AKKUNAVERHO
Kirj.
J. BARBEY d'AUBREVILLY
Suomennos
Porissa,
Otto Andersinin Kustannusliike,
1919.
Monta, monia vuotta sitten piti minun kerran mennä metsästämään
vesilintuja Länsi-Ranskan suoseuduille. Koska siihen aikaan ei
ollut mitään rautateitä niillä seuduilla, joitten kautta minun piti
matkustaa, kuljin minä postivaunulla X kaupungista; vaunu sivuutti
Rueil linnan luona olevan tienristeyksen.
Ainoastaan yksi ainoa henkilö istui tällöin ennen minua vaunussa. Hän
oli kaikissa suhteissa merkillinen mies. Minä tunsin hänet, sillä me
olimme useasti kohdanneet toisemme seuraelämässä. Mutta minä otan
itselleni vapauden kutsua häntä nyt vaikka Brassardin varakreiviksi.
Tarpeetonta varovaisuutta kuitenkin, luullakseni! Sillä ne satoihin
nousevat henkilöt, jotka lukeutuvat Pariisin suurmaailmaan, voivat
varmasti arvata hänen oikean nimensä... — — —
Hänen kauneutensa oli aikoinaan ollut sitä laatua, joka on
välttämättömämpi sotilaalle kuin kenellekään muulle, sillä ei ole
olemassa nuoruutta ilman kauneutta, ja armeijahan on Ranskan nuoruus.
Tämä kauneus, joka ei ainoastaan ihastuttanut naisia, vaan myöskin
hallitsi itse olosuhteitakin, olivatpa nämä sitten miten pettäviä
tahansa, ei muuten yksinomaan suojellut kapteeni de Brassardia. Jos
oikein muistan, oli hän näet normandilaista sukua, samaa heimoa kuin
Vilhelm Valloittaja, ja olipa hän, niin sanottiin, tehnyt monta
valloitusta aikoinaan... Sen jälkeen kuin keisari oli luopunut
kruunusta, liittyi hän bourboneihin ja »satapäiväisen keisarikauden
aikana» oli hän, ihmeellistä kyllä, pysynyt heille uskollisena. Kun
bourbonit olivat toisen kerran palanneet, löi hänet Kaarle X (jota
silloin kutsuttiin Monsieuriksi) [Ranskan kuninkaan nuorempaa veljeä
nimitettiin nimeltä Monsieur ja hänen puolisoansa nimellä Madame.
Suom. muist.] omalla kädellään Pyhän Ludvigin ritariksi. Eikäpä koko
restauratsion aikana kaunis de Brassard ollut kertaakaan vahdissa
Tuilerien linnassa ilman että Angoulêmen herttuatar ei olisi puhutellut
häntä herttaisilla sanoilla. Surut ja huolet olivat riistäneet
häneltä sen viehätysvoiman, joka hänellä kerran oli ollut, mutta
de Brassardille oli herttuattarella kuitenkin jälellä aina jotakin
entisestä tenhovoimastaan. Ministeri, joka huomasi, miten suurta
Madamen suosiota varakreivi nautti, olisi kaikin tavoin tahtonut
edistää sellaisen miehen kohoamista sotilasuralla, jota Madame niin
lämpimästi suosi. Mutta mitä hän voi paraimmalla tahdollaankaan tehdä
sellaisen auttamattoman yltiöpään hyväksi, joka eräänä päivänä, kun
rykmentti oli komennettu lippuinensa tarkastukseen, tarttui itse
rintaman edessä miekkaansa tarkastusta toimittavaa päällikköä vastaan
ja tämä tapahtui ainoastaan erään virkaa koskevan huomautuksen
johdosta. Oli jo paljon sekin, että hänen onnistui pelastaa de Brassard
sotaoikeudesta. Samaa huoletonta halveksumista oli varakreivi de
Brassard alinomaa osoittanut virkatoiminnassaan. Lukuunottamatta
sotaretkiä, jolloin hän oli sotilas kiireestä kantapäähän, ei hän
koskaan ollut vapaaehtoisesti noudattanut virkansa vaatimuksia.
Hän ei useasti kammonut esim. ankaraa ja pitkäaikaista arestiakaan
hiipiäkseen pois leiripaikasta ja saadakseen huvitella lähimmässä
kaupungissa, josta hän palasi ainoastaan paradi- ja tarkastuspäiviksi,
sittenkuin joku sotilas, joka hänestä piti, oli niistä hänelle
ilmoittanut. Joskaan hänen päällikkönsä eivät pitäneet upseerista joka
halveksi sydämensä pohjasta kaikkea mitä vain nimitettiin kuriksi ja
järjestykseksi, niin hänen miehistönsä sitä vastoin jumaloitsi häntä.
Mieheistöään kohteli hän mitä paraimmalla tavalla. Hän vaati heiltä
ainoastaan, että heidän tuli olla ilman minkäänlaista pöyhkeyttä
urhoollisia, reippaita liikkeissään ja sirosti puettuja, sanalla
sanottuna vanhan, oikean ranskalaisen mallin mukaisia sotilaita, joista
laulu »Kello kymmenen loma» ja kolme, neljä muuta vanhaa mestarillista
sotilaslaulua ovat säilyttäneet yhtä sattuvan kuin herttaisen
kuvan. Hän kiihoitti heidät ehkä useasti liiankin sydämettömästi
kaksintaisteluun toistensa kanssa, mutta tällainen menettelytapa oli
hänen mielestään parhain keino, jonka hän tunsi, kehittämään heissä
oikeata sotilashenkeä.
»Minä en ole mikään hallitsija», oli hänellä tapana sanoa, »enkä
voi jakaa mitään ritarimerkkejä, kun he taistelevat urhoollisesti
keskenään. Mutta ne ritarimerkit, joita minä voin suurmestarina jakaa,
ovat (hänellä oli paljon omaisuutta) hansikkaat, sotilasvyöt ja kaikki
sellainen, joka tekee heidän siisteiksi ja komeiksi ilman että se
samalla rikkoisi sotilasmääräyksiä». Komean ulkoasunsa takia veikin
se komppania, jota hän komensi, voiton kaikista muista muuten niin
loistavista kaartirykmenteistä. Tällä tavoin kiihoitti hän liiankin
korkealle sotilashenkeä miehistössään, ja ranskalainen sotilas onkin
aina valmis antautumaan itserakkauden ja komeilunhalun valtaan, kaksi
ominaisuutta, jotka aina vaikuttavat kiihottavasti, toinen sävynsä,
toinen sen kateuden kautta, jota se herättää. Täten ymmärtääkin
syyn, miksi rykmentin toiset komppaniat olivat kateellisia hänen
komppanialleen. Jokainen sotilas olisi uskaltanut antaa henkensä
alttiiksi päästäkseen de Brassardin komppaniaan eikäpä myöskään
ollut ketään, joka ei olisi uhrannut yhtä paljon pysyäkseen hänen
komennettavanaan.
Suunnilleen tällainen oli ollut kapteeni de Brassardin hyvinkin
omituinen asema restauratsion aikana. Ja koskapa ei tällöin ollut
jokapäiväistä tilaisuutta — kuten keisarikunnan aikana — teoilla
osoittaa sankarillisuutta, jonka takia kaikki muu annetaan anteeksi,
niin ei varmaan kukaan olisi saattanut aavistaa tai arvata, miten
kauan varakreivi olisi saattanut eksyttää tovereitaan tällaisella
yltiöpäisellä uppiniskaisuudella, jota hän osotti päälliköitään kohtaan
samanlaisella rohkealla tavalla, jolla hän olisi uhrannut henkensäkin,
jos olisi tosi teossa ollut kysymyksessä rynnätä etumaisena miehenä
tuleen —.
Mutta sitten puhkesi Vuoden 1830 vallankumous ja otti pois hänen
rykmenttitovereiltaan ne huolet, joita heillä tässä suhteessa
kenties oli ollut — sekä vapautti tuon tyhmänrohkean kapteenin
nöyryytyksestä tulla pyyhityksi pois rykmentin luetteloista, mikä
hänelle olisi käynyt päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Vaarallisesti
haavoittaneena heinäkuun vallankumouspäivinä ei hän halunnut astua
uuden, halveksimansa orleansilaisen hallitsijasuvun palvelukseen.
Kun tämä suku heinäkuun vallankumouksen kautta pääsi hallitsemaan
maata, jota se ei kuitenkaan kyennyt pitämään käsissään, makasi de
Brassard sairaana jalan nyrjähdyksen takia, jonka hän oli saanut —
hän tanssi kuten hän tappelikin — viimeisissä tanssiaisissa Berryn
herttuattaren luona. Mutta samassa silmänräpäyksessä kun rummulla
annettiin kokoontumismerkki, oli hän vammastaan huolimatta noussut
ylös ja asettunut komppaniansa etunenään. Ja kun hänen oli mahdotonta
nyrjähdyksen takia vetää saappaita jalkaansa, oli hän marssinut
kapinoitsijoita vastaan ikäänkuin hän olisi lähtenyt tanssiaisiin:
lakeeratuissa kengissä ja silkkisukissa. Niin puettuna oli hän
komentanut miehistöänsä Bastiljitorilla ja täyttänyt tehtävänsä sekä
puhdistanut koko bulevardin vallankumouksellisista. Pariisissa ei vielä
oltu rakennettu mitään katusulkuja, mutta kaupunki näytti kuitenkin
synkältä, uhkaavalta ja ikäänkuin kuolleelta. Auringonpaiste kuumensi
katuja ikäänkuin ensimäisenä tulikasteena, jota toinen välittömästi
seuraisi, sillä kohta tämän jälkeen alkoivat ammottavat tuliaseet
alaslaskettujen akkunaverhojen peitosta syöstä kuolemaa ja hävitystä...
Kapteeni de Brassard asetti miehensä kahteen riviin pitkin talojen
seinämää ja niin lähelle sitä kuin mahdollista, jotta kumpikin rivi
joutui tulenalaiseksi ainoastaan vastapäisistä akkuna-aukoista. Ja
uhkarohkeammin, yltiöpäisemmin kuin koskaan ennen asettui hän itse
keskelle katua. Ollen näin kahdelta taholta tuhansien kiväärien,
pistoolien ja karbiinien tulen alaisena, joka kohdistettiin häntä
vastaan Bastiljitorilta aina Richelieu-kadulle saakka, ei hän
kuitenkaan haavoittunut huolimatta leveästä rinnastaan, jonka takia
hän oli jotensakin ylpeä, sillä hän todellakin ikäänkuin pöyhisti
sen kuulia vastaanottamaan, samoin kuin kaunis nainen tanssiaisissa
tahtoo näyttää kaulansa kaikessa komeudessaan. Tällä tavoin pääsi hän
Frascatin luo Richelieu-kadun kulmassa. Mutta samassa silmänräpäyksessä
kun hän komensi miehensä kootuin rivein ryntäämään ensimäiselle
katusululle, joka oli hänen edessään, sai hän, samalla kuin kivenheitto
murskasi hänen toisen käsivartensa, pyssynkuulan ylpeään rintaansa,
joka kahdella tavalla oli maalitauluna, sekä leveytensä että niitten
leveitten hopealta hohtavien olkalappujen takia, jotka loistivat
olkapäästä olkapäähän. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt häntä
valloittamasta katusulkua ja voitosta hurmaantuneitten miestensä
etunenässä tunkeutumasta aina Madeleine-kirkolle saakka.
Täällä näki haavoitetun kaartinupseerin kaksi naista, jotka ajoivat
vaunuissaan pakomatkalla kapinallisesta Pariisista. Veren tahraamana
oli hän asettunut eräälle kivilohkareelle, joita oli vielä tähän aikaan
paraillaan rakennettavan kirkon ympärillä. Naiset tarjosivat vaununsa
hänen käytettäväkseen ja hän antoi ajaa Gros-Cailloux’hun saakka, jossa
markiisi be Ragusa silloin oleskeli. De Brassard antoi hänelle raportin
lausuen virkaäänellä:
»Marsalkka, minulla on kenties elonaikaa vielä pari tuntia. Antakaa
minulle määräys mennä, mihin Te haluatte, sinä aikana, joka minulta
vielä on elettävänä!» Mutta varakreivi pettyi: hänellä oli elonaikaa
jälellä enemmän kuin kaksi tuntia. Kuula, joka oli lävistänyt, hänet,
ei tuottanutkaan kuolemaa. —
Oli kulunut jo kokonaista viisitoista vuotta tästä tapauksesta, kun
opin hänet tuntemaan. Ja silloin hän väitti täysin halveksien sekä
lääketiedettä että omaa lääkäriään, joka oli erityisesti teroittanut
hänen mieleensä, ettei hän saisi juoda haavakuumeen kestäessä, että hän
oli pelastunut varmasta kuolemasta yksinomaan juomalla Bordeaux-viiniä.
Ja kun hän joi, mitenkä hän silloin joikaan! Sillä kuten kaikessa
muussakin kerskaileva ja yltiöpää, oli hän samaa myöskin
juomingeissa... Niin, hän joi kuten paholainen! Hän oli teettänyt
itsellensä oivallisen juomapikarin böömiläisestä kristallista; siihen
mahtui kokonainen pullo Bordeaux-viiniä ja tämän määrän tyhjensi hän
yhdellä ainoalla siemauksella. Sittenkuin hän oli juonut tällaisen
pikarin, tapasi hän sanoa, että kaikki, mihin hän ryhtyi, teki hän
samalla tavalla ja se oli totta... Mutta nykyään, kun miehuus näyttää
kaikissa muodoissaan alkavan vähentyä, ollaan ehkä sitä mieltä,
ettei sellaisesta tarvitse kerskata. De Brassard kerskaili kuitenkin
samalla tavalla kuin Bassompierre ja kesti viiniä kuten hän. Minä
olen hänen nähnyt yhteen mittaan kulauttavan böömiläisen pikarinsa
kaksitoista kertaa pohjaan, ilman että hänessä huomattiin merkkiäkään
juomisesta. Ja samaten olen minä nähnyt hänet useasti juhlissa —
siivot ihmiset sanoisivat juoma-orgioissa — ilman että hänessä
koskaan, ei edes loistavimpienkaan juomataidonnäytteiden jälkeen,
oltaisi huomattu enempää humaltumista, kuin mitä hän sotilaan tapaan
leikillisesti nimitti »olla vähän pihkassa», jolloin hän tavallisesti
oli kiinnittävinään lakkiinsa »pompongin» [Sanaleikkiä ei voida kääntää
»être un peu pompette». »Pompon» suom. koriste. (Suom. muist.)] —
Koskapa minä tämän alempana seuraavan kertomuksen takia tahdon koettaa
selittää lukijoille minkälainen mies de Brassard oli, niin miksipä
minä en myöskin mainitsisi, että hänellä oli seitsemän rakastajatarta
samalla kertaa. Hän nimitti heitä — runolliseen tapaan — »lyyransa
seitsemäksi kieleksi». Minä lisään kuitenkin, etten minä omasta
puolestani mitenkään voi hyväksyä tällaista pikemmin musikaalista
ja kevytmielistä lausuntotapaa, kun puhutaan omista siveydellisistä
puutteista. Mutta voidaanko asiata auttaa? Jollei Brassardin varakreivi
olisi ollut sellainen, kuin minulla on ollut nyt huvi kertoa, niin
olisi kertomukseni tullut vähemmin jännittäväksi ja luultavasti minä en
olisi sitä kertonutkaan. —
Varmaa on, etten minä odottanutkaan tapaavani de Brassardia, kun astuin
vaunuun Rueilin tienristeyksessä. Oli kulunut jo pitkä aika siitä, kun
viimeksi tavattiin. Minä tulin hyvin iloiseksi tavatessani hänet ja
toivoessani voivani viettää muutaman tunnin hänen kanssaan, joka tosin
kuului vielä meidän aikaamme, mutta joka niin monessa suhteessa jo
erosi meidän päiviemme ihmisistä.
Brassardin varakreivi olisi voinut pukeutua Frans I:n aikuiseen
rautavarustukseen ja kantaa sitä yhtä keveästi kuin kuninkaallisen
kaartin jäykkää sinistä upseeripukua. Hän erosi siis sekä käytökseltään
että ruumiiltaan nykyajan kuuluisimmista nuorista miehistä. Verrattuina
häneen, joka eli tuona niin kauan säteilevänä ja nyt jo hautaan
vaipuvana suurloiston aikakautena, olisivat kaikki ne pikkukuut, jotka
nyt nousevat muotimaailman taivaalle, näyttäneet hyvin mitättömiltä ja
vaaleilta. Hän muistutti kauneudeltaan keisari Nikolaita, erikoisesti
juuri ruumiin muodon ja ryhdin puolesta. Mutta hänen kasvonsa olivat
vähemmän pyöreät ja profiili vähemmän kreikkalainen. Hänellä oli
lyhyt, elävän ja miehekkään värinen parta, joka oli samoin kuin
hänen tukkansakin jonkun selittämättömän toalettisalaisuuden kautta
säilyttänyt mustan värinsä. Hänen erittäin jalomuotoista otsaansa, joka
oli rypytön ja valkoinen kuin naisen käsivarsi, peitti tykkimiehen
karvalakki, jonka karvat, samoinkuin sotilaskypärin, laskeutuivat
alaspäin ja vähän paljastivat kypärinkupua, jonka alta otsa näytti
kahta leveämmältä ja jalommalta ja joka miltei kokonaan varjosti
varakreivi de Brassardin tuuheitten kulmakarvojen peittämät säkenöivät
silmät. Nämä tummansiniset, tummasti loistavat ja pistävät silmät,
jotka sädehtivät ikäänkuin pari hienosti hiottua safiiria, eivät
antaneet kenellekään aikaa tarkastaa itseänsä, vaan ne itse ikäänkuin
tunkeutuivat kaiken läpi, ne tarkastelivat...
Me puristimme toistemme käsiä, varakreivi ja minä, ja aloimme
keskustella. Hän puhui hitaasti, väräjävällä äänellä, ja jos hän olisi
puhunut komennussanoja, olisivat ne kuuluneet yli Mars-kentän. Kuten
yllä on mainittu, oli hän saanut kasvatuksensa lapsuudestaan saakka
Englannissa, ja ajatteli englantilaiseen tapaan. Mutta se hitaisuus,
jolla hän puhui ja joka muuten ei osoittanut vähintäkään vaikeutta
ajatusten ilmaisemisessa, antoi aivan erikoisen värityksen kaikelle,
mitä hän puhui, vieläpä hänen, leikinlaskullensakin, sillä hän piti
leikin laskemisesta vieläpä vähän rohkeastakin. Hän ei valikoinut
sanojaan, kuten on tapana sanoa. Kapteeni de Brassard meni aina _liian
pitkälle_, väitti kreivinna F., kaunis leski, joka ei sitten miehensä
kuoleman pitänyt muita värejä kuin mustaa, valkoista ja sinipunertavaa.
Täytyi pitää de Brassardia hyvin hyvänä seuramiehenä, ettei tulisi
ajatelleeksi hänestä hyvin huonoa. Mutta tarvitsee, kuten tunnettua,
olla ainoastaan taipeeksi turmeltunut, jotta Saint-Germain’in
seurapiiri pitää hyvänään kaikkea, mitä sanotaan ja tehdään...
Yhtenä etuna keskusteltaissa matkalla on se, että keskustelun saa
haitatta kummallekin lopettaa, milloin tahansa, kun ei ole enempää
puhumista. Salonkikeskustelu ei ole yhtä vapaata. Tällöin vaatii
kohteliaisuuskin pitämään keskustelua aina yllä. Mutta usein täytyy
tämän viattoman teeskentelyn takia kuulla tyhjänpäiväistä ja ikävää
keskustelua, johon tyhmeliinit, vaikkapa he olisivat jo syntymästään
saakka olleet harvapuheisia (sillä semmoisia on) koettavat ottaa osaa
ja pinnistävät aivojansa saadaksensa esille muutamia lauseita ja
ollakseen miellyttäviä. Kyytivaunussa on jokainen kotonaan yhtä paljon
kuin toisetkin matkustajat, jonka takia ilman vähintäkään haittaa
voidaan vaieta, silloin kun halutaan, sekä antautumalla unelmiinsa
lopettaa keskustelu.
Onnettomuudeksi ovat ne tilaisuudet, joita tämä elämä tarjoaa,
enimmäkseen inhoittavan jokapäiväisiä, ja ennen voitiin tehdä
kaksikymmentä matkaa kyytivaunussa, kuten nykyään kaksikymmentä
rautatiematkaa, kohtaamatta hauskaa ja miellyttävää henkilöä, jonka
kanssa voitiin keskustella... Varakreivi ja minä vaihdoimme aluksi
muutaman sanan, joitten aiheina olivat matkan vaiheet, maiseman
yksityiskohdat ja muutamat muistot niistä piireistä, joissa me muinoin
olimme tavanneet toisemme. Tämän jälkeen vaivuimme laskeutuvan päivän
hämärän hiljaisuuden valtaan. Yö ja pimeys, jotka syksyllä näyttävät
ikäänkuin suoraan putoavan taivaasta ilman mitään hämärää, niin
nopeasti ne saapuvat, kietoivat meidät kylmyydellänsä. Me käärimme
viittamme ympärillemme ja painoimme päämme vaunun seinää vasten,
joka on tavallisena matkustavaisten päänaluksena. Minä en tietänyt,
uinahtiko minun matkatoverini nurkkaansa; minä puolestani olin yhä
edelleen valveilla. Olin kulkenut tien, jota kuljimme, niin monta
kertaa ja tunsin sen niin hyvin, että minä tuskin huomasin ulkopuolella
olevia esineitä, jotka sitä mukaa, kuin kyytivaunut kulkivat eteenpäin,
katosivat ja näyttivät katoavan pimeyteen, vastapäiseen suuntaan kuin
mihin me matkustimme. Me kuljimme useampien pienempien kaupunkien
läpi, jotka sijaitsivat siellä täällä tämän pitkän tien varrella,
jota kyytimiehet vielä tänä päivänä kutsuvat »serpentiiniksi»
niitten liehuvien nauhojen muistoksi, joita he muinoin kantoivat,
mutta jotka nyt aikoja sitten ovat joutuneet pois käytännöstä... Yö
tuli pimeäksi, kuten loppuun hiiltynyt uuni — ja tässä pimeydessä
näyttivät ne tuntemattomat kaupungit, joitten ohi kuljimme, tavattoman
kummallisilta ja saattoivat mieleen ajatuksen, että me olimme maailman
lopussa. Sellaiset tunteet, joita minä tässä esitän muistoina nyt jo
unholaan vaipuneitten asioitten aiheuttamista vaikutteista, eivät
enää synny eikä niitä koskaan enää tulla kokemaan. Nykyajan rautatiet
asemarakennuksineen aivan kaupungin vieressä eivät anna matkustaville
tilaisuutta katsella ohikiitäviä katuja, kuten muinoin voitiin tehdä
kyytivaunusta, jota vetivät joka asemalla vaihdettavat laukkaavat
hevoset. Useimmissa niistä pienistä kaupungeista, joiden läpi me
siten kuljimme, olivat katulyhdyt — myöhäisemmän ajan ylellisyyttä
harvinaisia ja niitten kaduilla näki tosiaankin vähemmin selvästi
kuin maanteillä, jotka äsken olimme jättäneet. Ulkona oli näet vapaa
näköala taivaalle, ja avaruudesta loisti himmeä valo, sillä aikaa
kuin täällä sitä vastoin kaikki, tiheästi toisiinsa sullotut talot
jotka näyttivät suutelevan toisiansa, näitten kapeille kaduille
lankeavat varjot ja se vähäinen osa taivasta, sekä tähtiä, joka näkyi
talojen molempien kattorivien välitse, muodostui nukkuvan kaupungin
utukuvaksi... Ainoa ihminen, joka nähtiin — erään ravintolan portilla
— oli muuan tallirenki, joka lyhdyn valossa oli viemässä kyytihevosia
tahi korjaamassa hevosten valjaita viheltäen ja kiroten tyhmiä tahi
levottomia hevosia... Muuta ei kuultukaan kuin jonkun uneliaan
matkustajan, joka laski alas akkunan ja huusi yöhön, missä ääni
hiljaisuuden takia kaikui kahta vertaa kovemmalta, alituisesti toistuva
kysymys: »Kyytimies missä me olemme?» Ei näkynyt myöskään, tallirenkiä
lukuunottamatta, yhtään ihmistä ulkopuolella tämän pysähtyneen,
kyytivaunun, joka oli täynnä nukkuvia ihmisiä. Sillä näissä nukkuvissa
pienissä kaupungeissa, joissa joku uneksija kuten minä koetti kenties
erottaa akkunansa läpi pimeyden puoleksi peittämien talojen päätyjä
tahi kiinnitti katseensa ja ajatuksensa johonkuhun tänä myöhäisenä
tuntina vielä valaistuun akkunaan, ovat tavat vielä yksinkertaiset ja
säännölliset ja yö käytetään etupäässä nukkumista ja lepoa varten.
Valtavasti vaikuttaa aina, kun näkee inhimillisen olennon vaikkakin
yövahdin, valvovan, sillä aikaa kuin kaikki muut ovat vaipuneet
inhimillisen luonnon aiheuttamaan unenhorrokseen. Mutta kun ei tiedetä,
mikä pitää jotakuta henkilöä valveilla akkunan takana, jonka verhot
ovat alaslasketut ja jonka valo antaa elämää ja ajatuksia, niin silloin
unelmien runous muuttuu todellisuudeksi. Ainakin minä puolestani, en
ole koskaan voinut katsella yöllä valaistua akkunaa jossakin nukkuvassa
kaupungissa, jonka läpi olen kulkenut, ilman että tämä valo olisi
kiinnittänyt ajatusmaailmani ja kuvitellut minulle kaikenlaisia,
herttaisia kohtauksia ja tapauksia verhojen takapuolella... Ja vielä
näin monien vuosien jälkeen säilytän minä muistossani muutamia näistä
akkunoista, jotka ikuisesti ovat surullisella valollaan loistaneet, ja
usein, kun minä ajattelen niitä ja näen ne valveilla unelmoidessani,
saapuvat ne ja kysyvät: »Mitä lienee tapahtunut näitten verhojen
takana?»
Niin, muuan niistä akkunoista, jotka kauimmin ovat säilyneet elävinä
muistossani (minä selitän kohta syyn tähän), oli erään kadun varrella
pikkuisessa X:n kaupungissa, jonka me tänä yönä sivuutimme. Se oli
kolmea taloa kauempana — minun muistoni ei petä, kuten nähdään —
kuin majatalo, jossa me vaihdoimme hevoset. Mutta olin tilaisuudessa
tarkastamaan mainittua akkunaa kauemmin kuin mitä hevosten vaihto
yksistään vaati. Vaununpyörä oli mennyt rikki ja me lähetimme
hakemaan vaununtekijää. Hän oli nukkumassa ja hänet täytyi herättää.
Mutta vaikeata oli keskellä yötä muutamissa minuuteissa herättää
vaununtekijää pikkuisessa maalaiskaupungissa ja saada hänet nousemaan
ylös, ja kiinnittämään ruuvimutterin sellaiseen kyytivaunuun, jolla
ei ole kilpailijaa kyytilinjallaan. Sillä jos vaununtekijä nukkui
sängyssään yhtä makeasti kuin matkustajat vaunussa, niin ei olisi
kait helppoa herättää häntä. Osastooni kuulin minä väliseinän läpi
vaunun sisäosassa olevien matkustajien kuorsauksia. Ei kukaan katolla
olevista matkustajista ollut astunut alas. Muuten on näillä tapana,
kuten tiedetään, heti kiivetä alas, niin pian kuin vaunu pysähtyy,
luultavasti näyttääkseen taitavuuttaan ylöskiipeämisessä, sillä
turhamaisuutta havaitaan kaikkialta Ranskassa, yksinpä kyytivaunun
katollakin. Majatalo, jonka luona pysähdyimme, oli jo suljettu. Kukaan
ei pyytänyt illallista, se oli tarjottu jo edellisellä kyytiasemalla.
Koko talo nukkui, kuten mekin. Ei mitään ollut ilmaisemassa, että joku
olisi ollut ylhäällä — ei mikään kolina häirinnyt syvää hiljaisuutta,
yksitoikkoista, pitkäveteistä luudan suhinaa lukuunottamatta, jolla
joku — ei voinut pimeyden takia eroittaa, oliko se mies tai nainen
— lakaisi suurta pihamaata hiljaisen majatalon edessä, jonka portti
tavallisesti oli avoinna. Pitkäveteinen luudan suhina, kun sillä
vetäistiin pihamaan kivitystä, tuntui sekin nukahtavan tai ainakin
kovin haluavan nukahtaa. Talon julkisivu oli musta, kuten muittenkin
saman kadun varrella, jossa ainoastaan yksi ainoa akkuna oli valaistu
juuri se akkuna, jonka olen säilyttänyt muistossani ja jonka kuva on
aina ilmielävänä aivoissani. Huone, josta valo tuli, oli suuri, mutta
ainoastaan yksikerroksinen, joskin hyvin korkea. Valoa ei voitu sanoa
kirkkaaksi, sillä sitä heikensi punainen kaksoisverho, jonka läpi se
jollakin salaperäisellä tavalla tunkeutui.
»Ihmeellistä», mutisi varakreivi de Brassard ikäänkuin puhuen
itsekseen. »Voisi luulla, että se on yhä sama verho».
Minä käännyin häneen päin, ikäänkuin olisin voinut nähdä hänet pimeässä
vaunuosastossamme. Mutta kyytimiehen istuimen alle asetettu lamppu,
jonka piti valaista hevosia ja tietä, oli juuri sammunut. Minä luulin
hänen nukkuvan. Mutta hän ei nukkunut, vaan häntäkin ihmetytti kuten
minuakin, tämä akkuna. Hänellä oli kuitenkin puolellansa se etu, että
hän tiesi, minkä tähden hän hämmästyi...
Hänen äänensävynsä hänen puhuessaan — olihan se tavattoman
yksinkertaista, mitä hän oli lausunut — poikkesi siinä määrin hänen
tavallisesta äänestään ja painui niin mieleeni, että minun ehdottomasti
täytyi tyydyttää äkillinen uteliaisuuteni ja nähdä hänen kasvonsa. Minä
otin tulta tulitikulla, ikäänkuin olisin halunnut sytyttää sikarini.
Sinertävä valo leimahti pimeydessä.
Hän oli vaalea — ei kuten kuollut, vaan kuten Kuolema itse.
Minkä vuoksi hän oli vaalennut? Tämä akkuna, joka näytti niin
kummalliselta, hänen sanansa ja miehen vaaleneminen, joka ei
tavallisesti vaalennut, sillä hän oli verevä ja tulisi kait
tulipunaiseksi aina hiusrajaan saakka, jos joku häntä liikuttaisi,
sekä vavistus, jonka tunsin viilaisevan lihaksia hänen voimakkaassa
käsivarressaan, mikä kosketti minua tässä ahtaassa vaunussa — kaikki
tämä johdatti mieleeni ajatuksen, että tässä piili jotakin, jotakin,
minkä minä joka aina olin kärkäs kuulemaan kertomuksia, kenties saisin
tietää, jos menettelisin taitavasti.
»Te, kapteeni, Te katsoitte myöskin tuota akkunaa, vieläpä Te
tunsittekin sen!» mainitsin minä sellaisella välinpitämättömällä
äänellä, joka ei näytä vaativan mitään vastausta, vaan jolla kuitenkin
ilmaistaan teeskenneltyä uteliaisuutta.
»Niin, Jumala paratkoon, enkö tuntisi sitä!» vastasi hän tavallisella
sointuvalla äänellään ja korostaen vahvasti jokaista tavuuta.
Tämä viekkain ja taitavin kaikista elostelijoista oli saavuttanut
taasen tasapainonsa. Elostelijat halveksivat, kuten tunnetaan kaikkea
mielenliikutusta, jota he pitävät heikkouden todistuksena, ja ovat sitä
mieltä — päin vastoin kuin Goethe parka — että hämmästyminen ei koskaan
saata olla ihmishengen kunniallisena tuntomerkkinä.
»Harvoin kuljen tästä ohi», pitkitti nyt de Brassard mitä
levollisimmin, »vieläpä minä vältänkin tätä tietä... Mutta on asioita
ja tapahtumia, joita ei koskaan voida unohtaa. Niitä ei ole useita,
mutta niitä on, niitä on... Minulla on kolme: ensimäinen sotilaspuku,
jonka on pukenut yllensä, ensimäinen taistelu, johon on ottanut osaa ja
ensimäinen nainen, jonka on omistanut. Niin, tuo akkuna, se on minulle
neljäs asia, jota en voi unohtaa!»
Hän pysähtyi ja laski akkunaruudun alas. Tekikö hän sen voidakseen
paremmin nähdä akkunan, josta hän puhui?...
Kyytimies, joka oli mennyt hakemaan vaununtekijää ei ollut vielä
palannut. Uudet kyytihevoset olivat myöhästyneet eivätkä olleet
ehtineet vielä perille. Ne, joilla me olimme ajaneet, seisoivat
liikkumattomina, uupuneina ja väsyneinä valjaat päällä ja päät
riipuksissa etujalkojen välissä eivätkä edes kärsimättömästi
tömistäneet jaloillansa maata — muistellessaan tallia. Kyytivaunumme,
jossa me nukuimme, muistutti jotain lumottua vaunua, jonka keijukaiset
olivat taikasauvansa iskulla saattaneet liikkumattomaksi jossakin
prinsessa Ruususen nukkuvan metsän sopukassa.
»Niin, totta on, että mielikuvituksellisista henkilöistä näyttää tämä
akkuna todellakin omituiselta».
»Minä en tiedä», vastasi varakreivi, »mitä mieltä Te siitä olette,
mutta minulle on siinä jotakin erikoista. Tämä akkuna kuuluu
huoneeseen, jossa minä asuin, kun olin ensi kertaa majoitusväessä. Minä
olen asunut tuolla... tuhat tulimaista, on jo pian kolmekymmentäviisi
vuotta siitä... olen asunut tuon akkunaverhon takapuolella. Se ei näytä
muuttuneen näin monen vuoden kuluttua ja se on valaistu aivan samalla
tavalla kuin silloin, kun...
Hän pidättäytyi taasen sanomasta sitä, mitä hän ajatteli.
»Kun Te harrastitte taktiikkatutkimuksianne, kapteeni, Teidän
ensimäisinä valvonta-aikananne ollessanne aliluutnanttina?»
»Te ajattelette liian rehellisesti minusta», sanoi hän. »On kyllä
totta, että minä olin silloin aliluutnantti, mutta niitä öitä, jolloin
en tällöin nukkunut, en viettänyt taktiikkaa tutkimalla ja jos minun
lamppuni paloi tälläisinä sopimattomina tunteina, kuten säädyllisillä
ihmisillä on tapana sanoa, niin en suinkaan tutkinut Saksin marskin
sotatoimia».
»Mutta», huomautin minä nopeasti, kuten nuijan iskulla, »ehkäpä se
tapahtui kuitenkin, jotta saitte verrata itseänne häneen?»
Hän vastasi sopivalla tavalla sanasutkaukseeni.
»Oh», vastasi hän, »en tällöin koettanut olla Saksin marskin kaltainen,
kuten Te sanotte... Se tapahtui vasta paljoa myöhemmin. Tuohon
aikaan olin vasta keltanokka-aliluutnantti, jäykkäliikkeinen ja
puku tiukasti puristettu ympärilleni, mutta hyvin saamaton ja kaino
naisseurassa, vaikk'eivät he koskaan tahtoneet uskoa sitä, luultavasti
minun helkkarinmoisen ulkonäköni takia... Heiltä minä en koskaan ole
saanut mitään palkintoa kainouteni takia. Tuohon aikaan — oi, miten
ihanaa se oli! — olin vasta seitsentoistavuotias. Minä olin päässyt
sotilaskoulusta. Silloin lopetettiin koulunkäynti, kun te nykyään
vasta alotatte... Sillä jos tuo mahtava miehiä tuhoava keisari olisi
saanut jatkaa toimintaansa, niin olisi hänellä luultavasti lopulta
ollut kaksitoistavuotiaita sotilaita, kuten Aasian sulttaaneilla on
yhdeksänvuotiaita haareminaisia...»
»Jos hän nyt alottaa puhua keisarista ja haareminaisista, niin en saa
tietää mitään», ajattelin minä.
»Mutta kuitenkin, kapteeni», jatkoin minä sen takia, »tahtoisin lyödä
vetoa, ettette Te olisi niin elävästi muistaneet tuota akkunaa, joka
tuolla ylhäällä loistaa, jollei joku nainen olisi ollut mukana tuolla
akkunaverhon takana».
»Te voittaisitte vedon», vastasi hän vakavasti.
»Vai niin, tuhat tulimaista!» jatkoin minä. »Niin, siitä olin varma...
Pikkuisessa maalaiskaupungissa, jossa Te ette kenties ole olleet
kymmentäkään kertaa, sen jälkeen kuin Te olitte siellä majoitettuna,
voi sellaiselle miehelle kuin Te joko kestämänne piiritys tai nainen,
jonka Te väkirynnäköllä olette ottaneet itsellenne, muodostua
tapahtumaksi, mikä on voinut siinä määrin pyhittää muiston tuon talon
akkunasta, jonka Te näette nyt taasen loistavan pimeydessä erikoisella
tavalla».
»Mitään piiritystä en kuitenkaan ole kestänyt siellä, en ainakaan
mitään sotaista», vastasi hän edelleen vakavasti — hän laski joskus
leikkiä totisella tavalla —, »ja muutoin, kun antautuu niin nopeasti,
kuten minä tein, voidaanko sellaista kutsua piiritykseksi? Mitä muuten
tulee naisen voittamiseen väkirynnäköllä tai ilman sitä, niin olen
jo maininnut Teille, että minä tuohon aikaan en kyennyt mihinkään
sellaiseen... Se, joka tällöin voitettiin, ei ollutkaan mikään nainen —
se olin minä itse».
Minä kumarsin. Mahtoiko hän huomata sen pimeässä vaunussa?
»Valloitettiinko Berg-op-Zoom?» huomautin minä.
»Seitsentoistavuotiaat aliluutnantit eivät tavallisesti ole mitään
voittamattomia Berg-op-Zoomeja, joilla on järkeä ja kestävyyttä».
»Siis kuitenkin rouva eli neiti Potifar», huomautin minä leikillisesti.
»Hän oli neiti», oikaisi hän koomillisen hyväntahtoisesti.
»Numero kaikkien entisten lisäksi, kapteeni! Ainoastaan sillä
eroituksella, että tässä oli Jooseppi sotilas — sotilas, joka ei
varmaan paennut»...
»Joka päinvastoin juuri pakeni», vastasi hän hyvin kylmäverisesti,
»vaikkakin liian myöhään ja pelokkaana kuten jänis. Niin pelokkaana,
että minä ymmärsin marsalkka Neyn sanat, jotka minä omin korvin olen
kuullut ja jotka semmoisen miehen lausumina jossakin määrin lohduttivat
minua, se myönnettäköön: minä haluaisin, mainitsi hän, hyvin mielelläni
tietää, minkälainen; tyhmeliini — hän ei valikoinnut sanojaan — se on,
joka väittää, ettei hän koskaan ole peljännyt!»
»Kertomuksen sellaisesta tapahtumasta, jossa olette niin tunteneet,
täytyy olla tavattoman mieltäjännittävän, kapteeni».
»P—u vieköön», mainitsi hän kiivaasti, »minä voin kyllä, jos olette
utelias, kertoa tapahtuman. Tämä tapahtuma imeytyi minun elämääni
kuten happo teräkseen ja ikuisiksi ajoiksi laimensi haluni pahimpiin
seikkailuihini. Oi, ei ole aina helppoa olla vintiönä», lisäsi hän
äänellä, jonka surumielisyys ihmetytti minua, kun se ilmeni henkilössä,
minkä olin luullut kuparilla päällystetyksi kuten kreikkalaisen laivan.
Hän veti taasen alaslaskemansa akkunaruudun ylös joko sen takia, että
hän pelkäsi äänensä kantavan tielle ja joku ulkopuolella oleva kuulisi,
mitä hän aikoi kertoa, vaikkei ketään ollut liikkumattoman ja ikäänkuin
hyljätyn vaunun läheisyydessä, tai veti hän sen ylös sen takia, ett’ei
säännöllisesti toistuva luudan suhina, jolla voimakkaasti lakaistiin
suuren ravintolapihamaan kivitystä puhtaaksi, sopimattomalla tavalla
säestäisi hänen kertomustaan. Ja minä kuuntelin, ottaen yksinomaan
huomioon hänen äänensä, sen pienintäkin vivahdusta, sillä enhän minä
voinut nähdä hänen kasvojansa pimeässä vaunussa; ja minä katselin
kiinteämmin kuin koskaan punaverhoista akkunaa, josta yhä edelleenkin
tulvehti sama himmeä valo ja josta hänen piti kertoa.
»Minä olin siis seitsentoistavuotias», alotti hän, »olin juuri päässyt
sotakoulusta ja nimitetty aliluutnantiksi erääseen vaatimattomaan
linjajalkamiesrykmenttiin, joka tällöin vallitsevana yleisen
levottomuuden aikana odotti ainoastaan käskyä marssia Saksaan. Keisari
oli siiloin sotaretkeltä, jota historiassa on nimitetty vuoden
1813 sotaretkeksi. Minulla oli ollut aikaa ainoastaan syleillen
erota vanhasta isästäni, joka asui kaukana maalla, ja minä yhdyin
pataljoonaani kaupungissa, jossa nyt olemme. Tässä pikkuisessa
kaupungissa, jonka asukasluku nousi korkeintaan kahteen tuhanteen,
oli ainoastaan kaksi ensimäistä pataljoonaa majoitettuna, kaksi muuta
oli hajotettu lähellä oleviin kyliin. Te, joka luultavasti olette
kulkeneet tämän kaupungin läpi ainoastaan matkalla länteenpäin, ette
voi aavistaa, mitä se on — tai ainakin oli kolmekymmentä vuotta
sitten — henkilölle, joka, kuten minä, oli pakoitettu asumaan siinä.
Se oli varmasti huonoin majoituspaikka, johon sattuma — jota minä
aina olen pitänyt pahana henkenä ja joka silloin oli sotaministerinä
— oli voinut lähettää minut sotilasurani alussa. Taivasten tekijä
minkälainen erämaa! Minä en voi muistaa koskaan myöhemmin viettäneeni
uneliaampaa ja ikävämpää aikaa. Mutta koska silloin olin nuori ja
ihastunut sotilaspukuuni, ensimäiseen, jota olen kantanut — tunne, jota
Te ette ole tunteneet, mutta jonka kaikki, jotka ovat sotilaspukua
kantaneet tuntevat — niin minä tuskin kärsin tästä, joka minusta
myöhemmin olisi tuntunut sietämättömältä. Mitä minua itse asiassa
liikutti tämä synkkä maalaiskaupunki! Itse asiassa asuin minä siinä
paljoa vähemmin kuin sotilaspuvussani, Thomasin & Pied’in laittamassa
mestariteoksessa, johon olin ihastunut. Tämä puku, johon olin
hullaantunut, puki minusta kaikki kauneuden huntuun, ja — tuntukoon
se nyt Teistä liioitetulta, mutta se on totta, minun pukuni oli
kirjaimellisesti minun majoituspaikkani. Kun minulle tuli liian ikävä
tässä elottomassa ja yksitoikkoisessa kaupungissa, jossa ei havaittu
mitään harrastuksia, niin pukeuduin minä loistavaan moninauhaiseen
paraadipukuuni ja ikävyyden tunne oli poispyyhitty, kun otin ylleni
kauluksen ja olkalaput. Minä olin kuten nainen, joka pukeutuu komeasti
yksinäänkin ollen ja odottamatta vieraskäyntiä. Minä pukeuduin itseäni
varten. Yksinäisyydessäni tuottivat minulle nautintoa minun olkalappuni
ja sapelini tupsu, joka säihkyi auringonpaisteessa, kun minä jossakin
yksinäisen kävelypaikan sopukassa suoritin tavanmukaisen kävelyni
kello neljän aikaan iltapäivällä. Käymättä kenenkään luona tunsin
itseni onnelliseksi ja rintani pöyhistyi yhtä paljon mielihyvästä kuin
myöhemmin kävellessäni jonkun naisen kanssa bulevardi de Gaudilla
kuulin jonkun takanani mainitsevan: »Täytyy myöntää, että tuolla
upseerilla on komea ryhti!» Tuossa pienessä, verrattain köyhässä
ja puolikuolleessa kaupungissa, joka ei harjoittanut minkäänlaista
kauppaa, oli muutoin ainoastaan vanhoja, miltei rutiköyhiä perheitä,
jotka olivat vihoissaan keisarille siitä, että hän, kuten he
mainitsivat, ei ollut pakoittanut vallankumouksen rosvoja antamaan
takaisin, mitä he olivat varastaneet, ja siksipä ei myöskään välitetty
hänen upseereistaan. Siksipä ei ollut vieraissakäyntejä, ei tanssia,
tanssiaisia eikä naamiohuveja. Korkeintaan uskallettiin lähteä
pikkuiselle kävelylle sunnuntaisin aamumessun jälkeen, ja jos ilma
oli kaunis, näyttivät äidit tyttäriään silloin kello kahteen saakka,
jolloin iltamessu alkoi. Niin pian kuin ensimäinen kellonläppäys
kaikui, katosi jokainen hame, ja kävelypaikka parka oli taasen
autiona. Minä olen nähnyt tämän päivämessun, johon me muuten emme
koskaan menneet, restauratsion aikana muuttuvan sotilasmessuksi, jossa
rykmentin staabin täytyi olla läsnä, ja se oli ainakin jonkinlainen
merkittävämpi tapahtuma, elonkipinä tässä kaikista kuolleista
majoituskaupungeista kuolleimmassa kaupungissa. Nuorukaisille, jotka,
kuten mekin, olivat siinä iässä, jolloin rakkaus ja intohimoinen halu
seurustella naisten kanssa ovat niin tärkeänä tekijänä elämässä,
tarjosi tällainen sotilasmessu aina joitakin mahdollisuuksia. Koko
upseerikunta, lukuunottamatta niitä, jotka silloin suorittivat
vahtipalvelusta, tulvasi kirkkoon, ja jokainen otti mielensä mukaan
paikan kuorissa. Miltei aina istuutuimme me kauneimpien sinne
saapuneitten naisten taakse. Siellä saattoivat he tietää tulevansa
huomatuiksi, ja me herätimme niin paljon kuin mahdollista heidän
huomiotaan puhelemalla puoliääneen keskenämme — niin että heidän
täytyi kuulla meitä — siitä, mikä meistä näytti kauneimmalta heidän
ulkonäössään ja muodossaan. Niin, tämä sotilasmessu! Monen romaanin
olen nähnyt alkavan siellä. Olen nähnyt useita rakkauskirjeitä
piilotettavan nuorten tyttöjen päällystakkeihin, jotka he ripustivat
rukoustuolien yläpuolelle, sillä aikaa kuin he polvistuivat
äitiensä viereen. Ja vastaukset saapuivat, asetettuna samoihin
takkeihin, seuraavana sunnuntaina. Mutta keisariajalla ei ollut
mitään sotilasmessuja. Silloin ei siis ollut mitään mahdollisuutta
lähestyä tämän pienen kaupungin nuoria perhetyttöjä; ne olivat
ainoastaan unelmia, enemmän tai vähemmän piilotettuja huntujen alle
ja sellaisia, joista meillä oli ainoastaan kaukaisempi aavistus. Eikä
ollut olemassa myöskään mitään korvausta siitä, että olimme kokonaan
vailla seurustelumahdollisuuksia tämän kaupungin mielenkiintoisimman
väestönosan kanssa. Julkiset huvittelupaikat, joista ei, kuten
tiedätte, puhuta säädyllisessä seurassa, olivat inhottavia. Kahvilat;
joissa majoituselämän surkean toimettomuuden aikana kulutetaan niin
paljon ikävää aikaa, olivat sellaisia, ettei niihin voinut jalallansa
astua, jos vähintäkin tahtoi pitää olkalappujansa saastuttamattomina...
Ei ollut myöskään tässä pikkuisessa kaupungissa, jossa ylellinen
elämäntapa on nykyään lisääntynyt kuten kaikkialla muuallakin, yhtään
ainoata hotellia, jossa upseerit olisivat voineet säädyllisesti
aterioida yhdessä, ilman että heiltä olisi kiskottu kuten pahimmassa
kapakassa. Useimmat meistä luopuivat tämän takia yhteisestä
seurustelusta ja me hajaannuimme yksityisiin täysihoitoloihin
köyhempien porvarien luo, jotka vuokrasivat meille huoneita niin
kalliista hinnasta kuin mahdollista ja tällä, tavoin lisäsivät vähäisiä
tulojansa ja rasvasivat laihoja pöytiänsä.
Samoin oli minunkin laitani. Muuan minun tovereistani asui eräässä
»Kyytihevoset» nimisen ravintolan huoneessa. Tämä ravintola oli
siihen aikaan täällä kadun varrella — täällä muutamia portteja
ylempänä voisitte kenties vielä, jos olisi valoisa, nähdä seinällä
valkoista pohjaa vasten puolittain kuluneen vanhan kulta-auringon
ja sen ympärillä kirjoituksen: »Nouseva aurinko»... Minun toverini
oli löytänyt minullekin läheisyydessä huoneen — tämän korkealla
olevan akkunan, joka nyt tänä iltana tuntuu minusta yhä edelleenkin
olevan minun, ikäänkuin tuo mennyt aika olisi ollut eilen. Minä
seurasin hänen neuvoansa. Hän oli minua vanhempi, oli ollut kauemmin
rykmentissä ja oli mielissään siitä, että sai ohjata kokematonta
ja huoletonta toveriaan tämän upseerielämän ensimäisinä aikoina,
vieläpä kaikissa yksityiskohdissakin. Minä olen jo sanonut: kaikki
oli minusta samantekevää paitsi mieltymykseni sotilaspukuuni — tämän
mainitsen vielä erikoisesti tunteena, josta teidän sukupolvellanne
rauhankongresseineen sekä viisaustieteellisine ja inhimillisine
lörpötyksineen tuskin on enää vähintä aavistustakaan — sekä
toivoni saada kuulla kanuunain paukkuvan ensimäisessä taistelussa,
jossa ajattelin kadottavani sotilaallisen neitsyyteni — anteeksi
sanantapani! Minä elin ainoastaan näitä kahta aatetta varten,
erikoisesti jälkimäistä varten, sillä siihen sisältyi samalla toivo,
ja eletäänhän voimakkaammin sitä elämää, jota ei omata, kuin sitä,
joka omataan... Minä rakastin itseäni — ikäänkuin saituri — ajatellen
huomispäivää, ja minä ymmärsin varsin hyvin jumalaapelkääväiset
ihmiset, jotka sovittavat elämänsä täällä maan päällä ikäänkuin
eläisivät ryöväriluolassa, jossa ei voi viettää useampia kuin yhden
yön. Ei kukaan muistuta sotilasta enemmän kuin munkki ja minä olin
sotilas. Näin sovitin minä elämäni majoituspaikassa. Lukuunottamatta
ateria-aikojani, jotka minä vietin isäntäväkeni kanssa ja joista minä
myöhemmin kerron, sekä jokapäiväistä palvelustani ja manööverejä
huomioonottamatta lojoin minä enimmäkseen kotonani ojentuneena
pitkin pituuttani suurelle mustansinervälle sahvianisohvalle, jonka
viileys muistutti minua harjoituksen jälkeisestä kylmästä kylvystä,
ja minä en noussut sohvalta muuta tarkoitusta varten kuin mennäkseni
miekkailuharjoituksiin tai kortinpeluuseen vastapäätä asuvan ystäväni
luo. Hänen nimensä oli Louis de Meung. Minua uutterampana oli hänen
onnistunut tutustua erääseen kaupungin ompelijattareen, erittäin
sievään tytönnypykkään. Tämä oli tullut hänen rakastajattarekseen
ja auttoi häntä, kuten hän mainitsi, tappamaan aikaa... Mutta
naistuntemukseni ei viekoitellut minua seuraamaan ystäväni Louis’in
esimerkkiä. Mitä minä naisista tiesin, olin oppinut tuntemaan
samanlaisessa yksinkertaisessa paikassa, missä Saint-Cyr’in oppilaat
tekevät kokeilujansa lupapäivinä... Muuten on luonteita, jotka heräävät
myöhään... Opitteko koskaan tuntemaan Saint-Remy’tä, kokonaisen
hirtehisistä kuuluisan kaupungin suurinta hirtehistä? Me nimitimme
häntä »Minotaurukseksi», ei hänen sarvensa takia vaikka hänellä olikin
sarvi, koska oli tappanut vaimonsa rakastajan, vaan hänen juomataitonsa
takia».
»Niin, kyllä minä tunsin hänet», vastasin minä. »Mutta silloin hän oli
vanha ja parantumaton sekä rappeutumassa yhä enemmän ja enemmän vuosi
vuodetta, mitä vanhemmaksi hän tuli. Tuhat tulimaista! Tunsinhan minä
tuon tunnetun juoppolallin, kuten Brantôme'ssa mainitaan.
»Saint-Rémy muistutti itse asiassa jotakin Brantôme’n henkilöä»,
lisäsi varakreivi de Brassard. Mutta 27-vuotiaana ei hän vielä ollut
maistanut viiniä eikä ollut tekemisissä naisten kanssa. Hän voi itse
sen todistaa... Kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanhana oli hän, mitä
naisiin tulee, yhtä viaton kuin yöllä syntynyt lapsi, ja vaikka hän ei
enää imenyt imettäjätärtään, ei hän kuitenkaan koskaan ollut juonut
muuta kuin vettä ja maitoa».
»Niin, mutta sen jälkeen on hän täysin korvannut kuluttamansa ajan»,
huomautin minä.
»Sen hän on kyllä tehnyt — ja minä myös!» vastasi de Brassard. »Mutta
minun ei tarvinnut ponnistella niin paljon ottaakseni takaisin minun
aikaani. Mallikelpoisen esiintymiseni ensi aikakausi ei ulottunut
pitemmälle, kuin mitä minä vietin tässä kaupungissa, ja vaikk'ei
minulla täällä ollutkaan sitä ehdotonta puhtautta, josta Saint-Rémy
puhuu, niin elin kuitenkin aivan kuten oikea Maltan ritari, jollainen
olin — Minä synnyin nimittäin tämän ritarikunnan jäsenenä... Tiesittekö
sen? Olisipa minusta erään setäni jälkeen tullut ritarikunnan
suurmestarikin, jollei vallankumous olisi tullut ja estänyt sitä,
mikä ei kuitenkaan kieltänyt minua silloin ja tällöin kantamasta
ritarikunnan nauhaa. Suurenmoista, tai kuinka!»
»Minun isäntäväkeni, jonka olin hankkinut itselleni, kun vuokrasin
huoneen», pitkitti hän, »oli porvarillisimpia ihmisiä, mitä
ajatella saattaa. Heitä oli ainoastaan kaksi, mies ja vaimo,
molemmat vanhoja eivätkä suinkaan epämiellyttäviä käytöksessään
— päinvastoin. Osoittivatpa he seurustellessaan minun kanssani
sellaista kohteliaisuutta, jota ei enää tavata, ei ainakaan siinä
yhteiskuntaluokassa, johon he kuuluvat, kohteliaisuutta, joka
tuoksahtaa jo ammoin kadonneen ajan kohteliaisuudelta. Mutta en ollut
siinä iässä, jolloin tehdään huomioita huomioitten itsensä takia,
ja nämä vanhat ihmiset eivät siinä määrin kiinnittäneet huomiotani,
jotta olisin yrittänyt päästä selville heidän menneisyydestään. Otin
ainoastaan hyvin pintapuolisesti osaa heidän elämäänsä, yhteensä kaksi
tuntia päivässä: kun me istuimme päivällis- ja illallispöydässä.
Puheluissa minun läsnäollessani ei mainittu sanaakaan heidän
menneisyydestään. Ne koskivat tavallisesti kaupungin henkilöitä ja
tapahtumia, joihin he tutustuttivat minut. Talonisäntä käytti joskus,
hyväntahtoisesti panetellen jotenkin pistävää puhetapaa, jota vastoin
hänen vaimonsa, joka oli hyvin uskonnollinen, otti osaa keskusteluun
paljoa varovaisemmin, joskin yhtä suurella mielihyvällä. Jollen
väärin muista, mainitsi talonisäntä jossakin tilaisuudessa, että hän
nuoruudessaan oli ollut matkoilla, minä en tiedä, ketä varten ja
minkälaisissa olosuhteissa, sekä että hän oli palannut ja solminnut
myöhään avioliiton vaimonsa kanssa, joka oli odottanut häntä. Niin
paljon kuin saatoin huomata, olivat he oivallista, hyvin hiljaista
väkeä, ja heidän elämänsä kului erittäin hiljaisissa ja turvallisessa
oloissa. Vaimo kulutti aikaansa kutomalla sukkia miehelleen; mies oli
jonkun verran soittoon hullaantunut ja kihnutteli — ullakkohuoneessa
yläpuolellani — viulullaan vanhoja kappaleita Viottista. Ehkäpä he
aikasemmin olivat olleet varakkaampia kuin nykyään. Ehkäpä joku
vahinko, jota he tahtoivat salata, oli pakoittanut heidät ottamaan
täyshoitolaisen. Mistään muusta kuin täyshoitolaisen otosta ei
sitä kuitenkaan saattanut huomata. Kaikki talossa huokui sitä
täysvaraisuutta, joka on ominaista vanhanaikaisille kodeille, joissa on
yltä kyllin hyvältä tuoksuvia liinatavaroita ja raskasta, täyspitoista
hopeata ja joissa huonekalutkin tuntuvat kuuluvan itse taloon, niin
vähän huolehditaan niitten uudistamisesta. Minä voin hyvin siellä.
Ruoka oli hyvää, ja minä nautin täysin siemauksin, kun sain luvan
nousta pöydästä, niin pian kuin »olin kuivannut partani», kuten vanha
Olive, joka tarjosi pöydässä, mainitsi. Mutta kun hän puhui »parrasta»,
asetti hän liian korkeaan arvoon ne kolme untuvakarvaa, jotka
koristivat vielä keskenkasvuisen aliluutnantti-nappulan ylähuulta.
Minä olin siis asunut siellä noin lukukauden ajan — yhtä rauhallisissa
olosuhteissa kuin isäntäväkenikin. Ja minä en ollut koskaan heidän
kuullut mainitsevan sanaakaan sen henkilön olemassaolosta, jonka
tulisin tapaamaan talossa. Mutta eräänä päivänä, kun tavalliseen
aikaan menin päivälliselle, näin minä komeavartaloisen naisen eräässä
ruokasalin nurkassa; hän kurottautui juuri varpaisilleen ripustaakseen
hattunsa hattunauhasta vaatenaulaan, aivan kuin nainen, joka on
kotonaan ja on äskettäin tullut sisään. Hän taivutti selkäänsä
taaksepäin niin paljon kuin voi ulottuaksensa hyvin korkealla olevaan
vaatenaulaan ja näytti samalla erinomaisen joustavan vartalonsa,
ikäänkuin tanssijatar, joka heittäytyy taaksepäin. Ja tämän vartalon
ympärille oli puristettu vyö — käytin sanaa puristettu, sillä niin
lujasti se oli puristettu — jonka alla oli viheriäloisteinen,
silkkinen liivi ja josta riippui ripsuja alas valkoiselle leningille,
senaikuiselle leningille, joka pöyheänä ulottui kauas lanteitten
ulkopuolelle eikä pelännyt näyttää niitä, kun oli jotain näyttämistä.
Kädet olivat vielä kohotettuina ylös, kun hän käännähti minun
sisäänastuessani, ja hän taivutti vähän päätään, niin että sain nähdä
hänen kasvonsa. Mutta hän täydensi liikkeensä, ikäänkuin en olisi
ollutkaan siellä, katsoi, olisivatko hattunauhat rypistyneet, kun hän
ripusti hatun ylös, ja vasta sen jälkeen kun hän oli tehnyt kaiken
tämän melkein hävittämän pitkäveteisesti ja huolellisesti, sillä,
seisoinhan minä kuitenkin huoneessa ja odotin, että hän kääntyisi ja
ottaisi minut huomioon, jotta minä saisin tervehtiä, vasta sitten
soi hän minulle kunnian tarkastaa minua mustilla, hyvin kylmillä
silmillään, joitten katseen syvyyttä lisäsivät hiusten leikkaus à
la Titus ja otsakiharat. Minä en tiennyt, kuka hän oli, joka tähän
aikaan oli täällä ja tässä huoneessa. Ketään vierasta ei koskaan ollut
isäntäväkeni luona päivällisellä. Ja luultavasti oli hän saapunut
juuri päivälliselle; Pöytä oli katettu jo neljää varten... Mutta
minun kummastukseni muuttui hämmästykseksi saadessani vihdoin tietää,
kuka hän oli — kun isäntäväkeni saapui saliin ja esitti hänet minulle
tyttärenään. Hän oli lopettanut koulunkäyntinsä ja tulisi tämän jälkeen
asumaan kotona vanhempiensa luona.
Heidän tyttärensä! Ei kukaan voinut mahdottomammin kuin tämä tyttö
näyttää näitten ihmisten tyttärensä. Ei suinkaan sen takia, ettei
maailman kauneimmilla tytöiltä saattaisi olla minkälaisia vanhempia
tahansa! Minä olen, nähnyt tapauksia — ja Te myöskin, eikö totta?
Fysiologiselta kannalta katsottuna voi rumin olento antaa elämän
kaikkein kauneimmalle. Mutta hän! Hänen ja hänen vanhempiensa välillä
oli rotuerotus äärettömän suuri. Muutoin: fysiologiselta kannalta
katsottuna — koskapa otan itselleni vapauden käyttää tätä suuremmeistä,
oppineitten sanaa, joka, kuuluu teidän aikakauteenne eikä minun —
fysiologiselta kannalta katsottuna ei tätä eroitusta voitu havaita
muussa kuin hänen katseessaan ja esiintymisessään. Tuntui omituiselta
havaita niin nuoressa tytössä kuin hänessä tällaista katsetta ja
tällaista ryhtiä. Ne olivat molemmat niin sanoakseni liikkumattomat
ja muutoin hyvin vaikeat kuvailla. Jollei hänellä olisi ollut niitä,
olisi saattanut huudahtaa: »Miten kaunis tyttö!» Eikäpä olisi enää
ajatellut häntä enempää kuin kaikkia muitakaan kauniita tyttöjä,
joita satunnaisesti tapaa ja joista siten puhutaan enempää koskaan
heitä ajattelematta. Mutta tämä ulkonäkö, joka ei eroittanut häntä
ainoastaan vanhemmistaan, vaan kaikista muistakin ihmisistä; joitten
haluja ja tunteita hänellä ei näyttänyt olevan, saattoi katselijan
seisahtumaan hämmästyneenä ja ihmettelevänä... Velasquez’in taulu
»Infantti peltopyineen», jos Te tunnette sen, voisi paraiten kuvata
hänen katsettaan. Se ei ollut ylpeä, ei halveksiva eikä nöyrä, ei se
oli yksinkertaisesti liikkumattoman jäykkä. Kun katsellaan jotakin
henkilöä ylpeällä, ylenkatsovalla tai nöyrällä tavalla, niin samalla
annetaan hänen ymmärtää, että hän on olemassa, koskapa kerran nähdään
vaivan ylenkatsoa häntä tai nöyrtyä hänen edessään. Hänen katseensa
ilmaisi yksinomaan rauhallisesti: »Teitä ei minuun nähden ole olemassa
ollenkaan». Minä myönnän, että hänen ulkonäkönsä tänä ensimäisenä
päivänä ja useina seuraavinakin johdatti mieleeni kysymyksen, johon
en vielä tänä päivänäkään ole voinut antaa vastausta: Miten tämän
kauniin tytön isänä voi olla minun isäntäni, tuo oivallinen mies
viheriänkeltaisine takkineen ja valkoisine liivineen, jonka kasvojen
väri muistutti rouvan hillon väriä, jonka niskassa oleva paise
pistäytyi esiin kirjaillun, musliinisen kaulaliinan alta ja joka ei
tiennyt useasti, mihin pyrki? Mutta joskaan siis isä ei tuottanut
minulle vaikeuksia, sillä sellaista ei isä koskaan tällaisessa
tapauksessa tuota, niin tuntui äiti minusta aivan yhtä vaikealta
selittää. Neiti Albertine — niin kutsuttiin tätä korkea-arvoista
arkkiherttuatarta, joka oli pudonnut alas taivaasta näitten ihmisten
luo, ikäänkuin taivas olisi tahtonut tehdä pilkkaa heistä — neiti
Albertine, jota vanhemmat kutsuivat Alberteksi säästääkseen itseltään
vaivan lausua pitempää nimeä — lyhennys, joka muuten sopi hänen
kasvoihinsa ja koko hänen olentoonsa — neiti Alberte tuntui minusta
yhtä vähän olevan toisen kuin toisenkaan tytär. Tämän ensimäisen
päivällisen samoin kuin seuraavienkin aikana näytti hän minusta hyvin
kasvatetulta, teeskentelemättömältä nuorelta naiselta. Tavallisesti oli
hän vaiti, mutta kun hän puhui, sanoi hän selvin, määrätyin sanoin,
mitä hänellä oli sanottavaa eikä koskaan poikennut liioitteluun.
joskin hän, ilman että minä sitä tiesin, olisi saattanut olla hyvinkin
puhelias ja sukkelasanainen, ei hänellä tuskin olisi ollut aihetta
näyttää henkevyyttään, kun me tapasimme toisiamme päivällisillä.
Tyttären läsnäolo oli kuitenkin pakoittanut molemmat vanhukset
lopettamaan juorujuttunsa. Pieniä häväistysjuttuja kaupungilta
ei enää kerrottu. Pöydässä ei enää suoraan sanoen puhuttu muista
mielenkiintoisemmista asioista kuin ilmasta ja tuulesta. Siksipä neiti
Albertine eli Alberte saattoi myöskin minut useastikin ikävystymään
liikkumattomine katseineen, joka ensiksi oli aiheuttanut minussa niin
suurta hämmästystä — kun nyt näin, ettei hänellä ollut mitään muuta,
jolla hän olisi voinut herättää mielenkiintoani. Jos olisin tavannut
hänet piireissä, joitten kanssa seurustelemaan minä olin luotu ja
joissa minun olisi pitänyt liikkua, olisi tämä ainainen jäykkyys
minua epäilemättä suuresti suututtanut. Mutta minun mielestäni hän
ei ollut nuori nainen, jota, minä olisin voinut hakkailla — ei edes
silmillä. Se seikka, että olin täyshoidossa hänen vanhempiensa luona,
muodosti minun asemani hänen suhteensa hyvin arkaluontoiseksi: se olisi
vähimmästä syystä saattanut muodostua vääräksi. Hän ei ollut elämässä
minua kyllin lähellä eli kyllin kaukana minusta jotta hänestä olisi
saattanut muodostua minulle jotakin. Ja luultavasti minä olisin pian
vastannut kokonaan tarkoituksettomasti ja luonnollisesti täydellisellä
välinpitämättömyydellä hänen kivenkovaan jäykkyyteensä.
Ja tämä suhde ei muuttunut hänen eikä minunkaan puoleltani.
Ainoastaan mitä kylmin kohteliaisuus oli vallitsemassa keskinäisessä
seurustelussamme ja me vaihdoimme ainoastaan mitä jokapäiväisimpiä
sanoja. Hän oli minun mielestäni ainoastaan kuva, jota minä tuskin
katselin, ja minä, mitä minä olin hänelle? Pöydässä — emme koskaan
tavanneet toisiamme muualla — katseli hän enemmän karahviinin korkkia
tai sokeriastiata kuin minua. Mitä hän puhui aterioitten aikana, oli
aina hyvin tarkkaan punnittua ja asiallista, mutta tarkoituksetonta
eikä suonut minulle mitään aihetta päättää, minkälainen luonne hän oli.
Mitä se muuten minuun kuului?... Minä olisin voinut elää kuolinpäivääni
saakka edes ajattelematta oppia lähemmin tuntemaan tätä kylmän ylpeätä
nuorta naista, jolla oli niin epäonnistunut prinsessakatse. Jotta
näin tulisi tapahtumaan, sitä varten vaadittiin niitten seikkojen
esiintymistä, joista minä nyt tulen kertomaan ja jotka kohtasivat minua
ikäänkuin salama kirkkaalta taivaalta.
Eräänä iltana noin kuukausi neiti Alberten kotiinpaluun jälkeen
istuutuimme pöytään. Hän istui rinnallani, mutta minä kiinnitin häneen
niin vähän huomiota, etten minä vielä ollut pannut mitään painoa siihen
seikkaan, joka minua päivän pöytäpaikkojen järjestelyssä olisi pitänyt
ihmetyttää, nimittäin että hänellä oli paikkansa minun vieressäni, sen
sijaan että hän oli ennen istunut isänsä ja äitinsä välissä. Samassa
silmänräpäyksessä kun minä levitin suuliinani polvilleni — ei, on
vallan mahdotonta kuvailla, mitä minä tunsin, kuinka sanomattomasti
hämmästyin!... Minä tunsin äkkiä käden rohkeasti tarttuvan omaan
käteeni pöydän alla. Luulin näkeväni unta tai pikemmin: minä en luullut
ollenkaan mitään. Minulla oli vain käsittämätön tunne siitä, että tämä
käsi rohkealla tavalla tarttui minun käteeni, vieläpä suuliinan alla.
Se oli yhtä mahdotonta kuin aavistamatonta! Kaikki vereni kuohahti
tämän kädenpuristuksen aikana ja tulvasi sydämestä käteen, ikäänkuin
hänen kätensä sinne imemänä, sekä virtasi sitten ikäänkuin imuputken
painosta takaisin sydäntä kohden... Minä huumaannuin — korvissani
soi... Minä näytin kait tavattoman vaalealta. Minä luulin pyörtyväni
taikka vajoavani sanomattomaan nautintoon, jonka tämän jotenkin suuren
käden kosketus aiheutti, käden, joka oli voimakas kuin pojan käsi ja
joka lujasti puristi minun kättäni.
Kuten tiedätte, pelottaa nautinto usein näin nuorella elämän iällä.
Minäkin liikahdin vetääkseni pois käteni tämän hullaantuneen käden
aiheuttamasta puristuksesta, mutta silloin se puristi minun kättäni,
koska se itsekin oli saman nautinnonvoiman valtaama, jonka se tiesi
antaneensa minulle ja edelleen hän piti kättäni ihanimmalta tuntuvassa
puristuksessa, joka ehdottomasti lamautti vastustusvoimani, vieläpä
kaiken tahtonikin... On kulunut kolmekymmentäviisi vuotta tuosta
hetkestä ja Te suonette minulle kunnian uskoa, että minun käteni ovat
tulleet yhä enemmän tunteettomiksi naiskäsien puristukselle. Mutta
kun ajattelen sitä, mikä tällöin tapahtui, voin vieläkin tuntea hänen
kätensä painon, joka puristi minun kättäni niin hullaantuneesti,
intohimoisesti ja väkivaltaisesti!... Tuhansien vavistusten valtaamana,
joita tämä minun käteeni tarttunut käsi aiheutti koko olennossani,
pelkäsin minä ilmaisevan tunteeni sellaisille vanhemmille kuin hänen
olivat, kun heidän tyttärensä — heidän omien silmiensä edessä uskalsi. —
Mutta minä häpesin olevani vähemmän miehuullinen kuin tämä uskalias
tyttö, joka antautui vaaraan saattaa itsensä, onnettomaksi, mutta
uskomattomalla kylmäverisyydellä peitti hairahduksensa, ja minä
purin huuleni verelle yli-inhimillisesti ponnistellessani, jotta
voisin tukahduttaa sen intohimon vavahduksen, joka olisi saattanut
ilmaista kaikki näille ihmisparoille, jotka eivät mitään epäilleet.
Koetin katseellani etsiä hänen toista kättään — hänen käsiinsä en
koskaan ollut kiinnittänyt huomiota — ja minä näin, kuinka hän
toisella kädellään tällä vaarallisella hetkellä kiersi ylös äsken
pöydälle asetetun lampun sydäntä, sillä oli alkanut hämärtää. Minä
tarkastin tätä toista kättä... Se oli siis sen toisen sisar, jonka
tunsin pureutuvan käteeni ikäänkuin tulikuumien tulenliekkien, jotka
säteilivät tuliahjosta ja polttivat ihoani tunkeutuen suoniini... Tämä
kohtalaisen paksu käsi hyvinhoidettuine sormineen, joitten kynsissä
kimalteli suoraan lampusta loistava valo ja saattoi ne paistamaan
ruusunpunaisilta, se ei vavissut, vaan suoritti verrattoman tyynesti,
suloisen rauhallisesti ja noreasti pikkuisen tehtävänsä sekä asetti
sydämen siten, että lamppu paloi tasaisesti.
Kuitenkaan emme voineet jäädä tähän asemaan... Tarvitsimme käsiämme,
kun aloimme syödä. Neiti Alberte jätti sen takia käteni. Mutta
samassa hetkessä kun hän jätti käteni, painoi hän jalallaan — yhtä
tuntehikkaasti kuin kädellään — minun jalkaani yhtä varmasti, yhtä
intohimoisesti ja yhtä voimakkaasti ja pitkitti näin koko lyhyen
päivällisajan. Se aiheutti minussa samanlaisen tunnelman kuin alussa
sietämättömän kuuma kylpy, jota vähitellen tottuu kärsimään ja jossa
lopulta tuntee sellaista hyvinvointia, jotta mielellään luulisi, että
kadotetut jonakin päivänä voisivat tuntea yhtä suloista viileyttä
helvetin tulessa kuin kalat vedessä...
Jätän Teidän toimeksenne arvata, söinkö paljon tämän päivällisen
aikana ja sekaannuinko innokkaammin arvoisan isäntäväkeni puheluun.
Rauhallisina ollen he eivät aavistaneet mitään siitä salaperäisestä ja
kauheasta näytelmästä, jota näyteltiin pöydän alla. He eivät huomanneet
mitään, mutta he olisivat _voineet_ huomata jotain ja minä olin levoton
heidän takiansa — paljon enemmän heidän takiansa kuin itseni ja hänen
vuoksensa. Minä olin niin rehellinen ja sääliväinen kuin saatetaan
olla 17-vuotiaana ja sanoin itsekseni: »Onko hän julkea? Onko hän
hullu?» Ja salaa tarkastelin häntä, tuota hullua, joka ei päivällisen
aikana sekunninkaan ajaksi muuttanut juhlallista prinsessakatsettaan,
vaan näytti niin rauhalliselta, ikäänkuin hänen jalkansa ei koskaan
olisi mitään virkkanut minun jalalleni tai tehnyt mitään hullutuksia,
joita joku jalka voi virkkaa ja tehdä. Myönnän, että hänen tyyneytensä
ihmetytä minua enemmän kuin hänen hulluutensa. Olin lukenut useampia
sellaisia kevyesti kirjoitettuja kirjoja, joissa naista ei säästetä.
Olin saanut sellaisen kasvatuksen, jollaisen saa sotakoulussa. Minä
olin, teoreettisesti ainakin, sellainen itserakas Lovelace, jollaisia
kaikki hyvin nuoret miehet suuremmissa tai vähemmissä määrin ovat,
kun he luulevat olevansa kauniita miehiä ja kun heidän onnistuu ovien
takana tai rapuissa varastaa joku suudelma äitiensä kamarineitsyeiltä.
Mutta tämä järkähytti kokonaan minun seitsentoistavuotisen,
Lovelace-moisen rohkeuteni. Tämä näytti minusta vievän voiton kaikesta,
mitä otin lukenut, kaikesta, mitä olin kuullut puhuttavan luonnollisena
seikkana naisen valehtelemistaidosta — siitä tenhovoimasta, jota hän
voi osoittaa voimakkaimmissa tai syvimmissä tunteenpurkauksissaan.
Ajatelkaapa kuitenkin! Hän oli kahdeksantoistavuotias — ehk'ei
niinkään vanha... Hän tuli suorastaan kasvatuslaitoksesta, jota
minä en vähintäkään voinut epäillä, laitoksesta, jonka siveellinen
ja hurskasmielinen äiti oli itse valinnut lapselleen. Kaiken
hämmästyksen puute, täydellinen hävyntunteen puute, sanalla sanoen,
hänen varma itsehillintötaitonsa, kun hän menetteli mitä hulluimmin,
kun hän teki vaarallisempia tekoja, mitä nuori tyttö voi tehdä,
etenkin kun hän ei ollut tästä antanut pienintäkään merkkiä, ei
ainoatakaan silmäystä miehelle, jonka valtaan hän antautui sellaisen
kuulumattoman lähentymisen kautta — kaikki tämä leimahti ajatuksissani
ja selvisi minulle huolimatta siitä kuohunnasta, johon tunteeni
olivat joutuneet... Mutta olipa se sitten tässä silmänräpäyksessä tai
myöhemmin niin ryhdyin minä syvästi miettimään kaikkea sitä, mitä olin
kokenut. Minä en mitenkään antautunut teeskennellen voivottelemaan
tuon nuoren tytön käytöstä, vaikka hän minusta tuntui turmeluksessaan
jo vallan kauhean kypsyneeltä. Muutoin ei siinä iässä eikä edes
paljoa myöhemminkään pidetä naista turmeltuneena sen takia, että hän
ensi hetkessä heittäytyy jonkun syliin. Päinvastoin miltei pikemmin
ollaan taipuvaisia pitämään sitä hyvin yksinkertaisena asiana ja jos
huudahtetaan: »Naisraukka!» niin ilmaisee tämäkin sääliväisyys jo
suurta häveliäisyyttä. Sanalla sanoen: Joskin olin häveliäs, niin
en kuitenkaan halunnut olla tyhmeliini — tämähän on painavana syynä
siihen, että ranskalainen voi ilman omantunnonvaivoja tehdä mitä
huonoimpia tekoja. Tiesinhän selvästi, ettei nuoren naisen tunteita
minua kohtaan voitu pitää minään rakkauden tunteina. Rakkaus ei
ilmaannu siinä määrin ilman häpyä tai varomattomuutta — ja minä piin
myöskin täysin vakuutettu siitä, että tunne, jota hän tunsi minua
kohtaan, ei ollut rakkautta. Mutta rakkautta tai ei-rakkautta: olipa
tämä tunne mitä tahansa, niin halusin käyttää sitä hyväkseni. Kun
nousimme pöydästä, olin tehnyt päätökseni. Alberten käsi, jota en ollut
ajatellut sekuntiakaan, ennenkuin se oli tarttunut minun käteeni, oli
sieluni syvyydessä herättänyt halun sulkea hänet syliini, kuten hänen
kätensä oli puristautunut minun käteni ympärille...
Huumaantuneena menin huoneeseeni ja sittenkuin olin vähän rauhoittunut
ajattelemalla asiata, kysyin itsekseni, mitä minun olisi tehtävä
saadakseni aikaan »suhteen», ainoastaan »suhteen», kuten sanotaan
maalla — nuoren tytön kanssa, joka oli niin pirullisen kiehtova. Vaikka
en ottanut askeltakaan hankkiakseni varmoja tietoja, oli minulla
kuitenkin suunnilleen selvillä, ettei hän koskaan jättänyt äitiään,
että hän tavallisesti hänen seurassaan teki jotakin käsityötä istuen
saman ompelupöydän ääressä kuin hänkin salin akkunakomerossa — sali oli
samalla salonkina — ettei hänellä ollut kaupungissa ketään ystävätärtä,
joka olisi tullut tervehtimään häntä, ja lopuksi, että hän tuskin
muulloin meni ulos kuin sunnuntaisin päivä- ja iltamessuun vanhempainsa
kanssa. Mitä arvelette? Tämähän ei suinkaan ollut ilahduttavaa, tämä,
vai kuinka? Aloin katua, etten ollut seurustellut enemmän molempien
vanhusten kanssa. Minä olin kohdellut heitä ilman ylpeyttä, mutta
sillä ajattelemattomalla, usein hajamielisellä kohteliaisuudella,
jota osoitetaan henkilöitä kohtaan joitten arvellaan olevan jonkun
elämässä ainoastaan vähemmissä määrin mielenkiintoisia. Mutta samalla
olin vakuutettu siitä, ettei ollut sopivata muuttaa suhdettani
heihin, ilman että joutuisin vaaraan ilmoittaa tai saattaa heidät
epäilemään juuri sitä, mitä minä tahdoin salata. Saadakseni puhutella
salaisesti neiti Albertea oli minulla käytettävinä ainoastaan ne
tilaisuudet, jolloin me kohtasimme toisemme rapuissa, kun astuin ulos
tai tulin huoneeseeni. Mutta rapuissa voitiin meidät nähdä ja kuulla
keskustelumme. Kirjoittaminen jäi täten minulle ainoaksi keinoksi tässä
hyvin järjestetyssä ja ahtaassa talossa, jossa kaikki asuivat niin
vieretysten. Ja koskapa tuon uhkarohkean tytön käsi niin hyvin ymmärsi
etsiä minun kättäni pöydän alla, niin ottaisipa se myöskin varmaan
ilman vaikeuksia vastaan kirjeen, jonka aioin antaa hänelle — ja minä
kirjoitin kirjeeni. Siitä tuli kirje asianhaarojen mukaan: toisissa
paikoin rukoileva, toisissa käskevä, toisissa intohimoinen, sellainen
kirje, joka kirjoitetaan, kun on otettu siemaus onnen pikarista ja
halutaan juoda enemmän... Mutta minun täytyi odottaa aina seuraavan
päivän päivälliseen saakka, ennenkuin saatoin antaa sen, ja tämä
odotus kävi minulle pitkäksi. Vihdoin tuli kuitenkin päivällisaika.
Tuo kiihoittava käsi, jonka puristuksen omassani olin tuntenut
kahdenkymmenenneljän tunnin aikana, ei vitkastellut etsiessäni minun
kättäni kuten päivää aikasemmin. Neiti Alberte tunsi kirjeeni ja otti
sen vastaan ilman epäilystä, kuten olin arvellutkin. Mutta enpä ollut
ajatellutkaan, että hän prinsessakatseineen, joka vastustamattomalla
välinpitämättömyydellään uhmaili kaikkea, pistäisi sen kaulasta
leningin alle. Hän oikaisi erään pitsin, joka oli mennyt laskokselle;
ja toimitti tuon pienen nopean liikkeen niin luonnollisella ja
kekseliäällä tavalla, ettei äiti, joka tarjosi soppaa katsellen
samalla, mitä tytär toimi käsillään, mitään huomannut, sillä aikaa
kuin hänen tyhmä isänsä, joka aina ajatteli viuluansa ja aina hyräili,
milloin ei soittanut, ei myöskään mitään havainnut».
»Emme koskaan viisastu mistään, kapteeni», keskeytin häntä iloisesti,
sillä minusta tuntui, että hänen kertomuksensa alkoi maistua hyvin
paljon kevyeltä sotilasseikkailulta. Mutta enhän aavistanut, mitä
seuraisi. »Kuunnelkaapa», pitkitin minä, »joku päivä sitten näin
ooppera-aitiossa vieressäni naisen, joka luultavasti oli samaa lajia
kuin teidän neiti Albertenne. Hän oli totta kyllä vanhempi kuin
kahdeksantoistavuotias, mutta minä vakuutan Teille kunniasanallani,
että minä harvoin olen nähnyt enemmän majesteetillisen kunniallista
naista. Koko näytännönajan istui hän liikkumattomana ja hiljaa
ikäänkuin olisi ollut graniittialustalla. Hän ei katsellut ainoatakaan
kertaa oikealle eikä vasemmalle, mutta silmäyksellään seurasi
hän, mitä tapahtui hänen ympärillään. Hänen rintansa oli syvälti
paljas ja hänellä oli hyvin kauniit olkapäät. Minun aitiossani,
siis meidän molempien takapuolella, istui nuori mies, joka näytti
olevan yhtä välinpitämätön kuin hänkin kaikelle, mikä ei koskenut
esitettävänä olevaa oopperaa. Minä voin vakuuttaa, ettei nuori
mies tehnyt ainoatakaan miesten tavallisista kumarruksista, kun he
seurustellessaan naisten kanssa keikailevat näille ja joita voidaan
nimittää kaukaa-tapahtuviksi rakkaudentunnustuksiksi. Mutta kun
näytäntö oli lopussa ja aitiot tyhjentyivät sekä nainen oli noussut
paikaltaan kiinnittääkseen teatterikappansa ympärilleen, kuulin hänen
sanovan miehelleen mitä kirkkaimmalla ja avioliitossa tavallisella
vaimon käskevällä äänellä: »Henrik, nosta ylös minun päähineeni!»
Tämän jälkeen hän alaskumartuneen puolisonsa Henrikin selän yli
ojensi käsivartensa ja kätensä nuorta miestä kohden sekä otti vastaan
tämän tarjoaman kirjeen — tämä tapahtui yhtä yksinkertaisesti ja
luonnollisesti, ivastaan viuhkansa tai kukkaiskimpun. Hän oli
uudelleen noussut ylös, miesraukka, joka oli nostanut ylös päähineen —
unikonvärisestä silkistä ommellun päähineen — sittenkuin hän oltuaan
vaarassa saada verensyöksyn ja punaisempana kasvoiltaan kuin päähine
oli onkinut sen ylös penkkien alta, niin hyvin kuin voi. Kun olin
nähnyt tämän, menin tieheni, mutta en todellakaan miettinyt, että
hänen, sen sijaan että hän antoi päähineen rouvalleen, olisi pitänyt
pitää se itsellään peittääkseen ne sarvet, jotka äkkiä aikoivat pistää
esiin hänen päästään».
»Teidän kertomuksenne on oivallinen», sanoi varakreivi de Brassard
jotenkin kylmästi. — Toisenlaisessa tilaisuudessa olisi se kenties
tuottanut hänelle nautintoa — »Mutta antakaa minun nyt lopettaa
oma kertomukseni. Minä myönnän, että, sellainen tyttö kun hän oli,
en sekuntiakaan ollut levoton kirjeeni kohtalosta. Vaikkapa hän
aina olisikin riippunut äitinsä hameenliepeissä kiinni, niin kyllä
hän löytäisi tilaisuutta lukea ja vastata minun kirjeeseeni. Minä
kuvittelin jo mielessäni pitkällistä kirjevaihtoa sen pikkuisen
postitoimiston välityksellä, jonka olimme muodostaneet pöydän alle.
Mutta kun minä seuraavana päivänä mitä mieluisinten ja varmimpien
tunteitten pulputessa sydämessäni astuin ruokasaliin, vakuutettuna
siitä, että minä heti paikalla saisin ratkaisevan vastauksen
eilispäiväiseen kirjeeseeni, luulin minä itseni sokaistuksi, kun
huomasin, että neiti Alberten paikka pöydässä oli muutettu ja että
hän oli muutettu paikalle, missä hänen aina olisi pitänyt istua:
isänsä ja äitinsä välissä. Miksi tämä muutos? Oliko tapahtunut
jotakin, josta en mitään tiennyt. Oliko isä tai äiti aavistanut
jotakin? Minä istuin nyt vastapäätä neiti Albertea ja minä katselin
häntä niin hellittämättömästi, että se olisi vaatinut häneltä
ymmärtämistä. Silmissäni kiilsi kaksikymmentäviisi kysymysmerkkiä,
mutta hänen silmänsä olivat yhtä levolliset, yhtä äänettömät,
yhtä välinpitämättömät kuten aina. Ne katselivat minua näkemättä
minua. En koskaan ole ollut enemmän kärsivällisyyttä vaativien
silmäysten esineenä kuin näitten pitkien, rauhallisten silmäysten,
jotka kohtasivat minua kuin kuollutta esinettä. Minä olin pakahtua
uteliaisuudesta, minussa kuohui viha, levottomuus ja koko joukko
kuohuksiin joutuneita, pettyneitä tunteita. En käsittänyt, mitenkä se
oli mahdollista, että tämä nainen, joka oli niin varma itsestänsä,
että saattoi luulla hänen omaavan hienon ihonsa alla hermojen asemasta
yhtä paljon lihaksia, kuin minulla oli, ei näyttänyt uskaltavan antaa
vähintäkään yhteisen ymmärtämisen ja selityksen merkkiä, merkkiä, joka
saattaisi minut uskomaan, joka mainitsisi minulle miten pintapuolisesti
tahansa, että me ymmärsimme toisiamme, että me olimme salaisessa
liitossa ja kanssarikollisia samassa mysteriossa, olkoonpa että tämä
oli nyt rakkautta tai ei ollenkaan mitään rakkautta. Asian laita oli
nyt niin, että minun täytyi kysyä itseltäni, oliko hän todellakin
sama nainen; joka oli koskettanut minua kädellään ja jalallaan pöydän
alla, joka oli vastaanottanut minun kirjeeni edellisenä päivänä
ja — vanhempiensa silmien edessä — pistänyt sen rintaansa yhtä
luonnollisesti, ikäänkuin olisi ollut kysymys kukasta. Hän oli jo
mennyt niin pitkälle, ettei hänen suinkaan olisi tarvinnut hävetä
suodessaan minulle yhden ainoan silmäyksen. Mutta ei! Minä, en saanut
yhtään. Päivällisaika kului kokonaan loppuun, ilman että olin saanut
silmäystä, jota olin vaaninut ja odottanut, silmäystä, jonka olisin
sytyttänyt omaltani tuleen, mutta joka ei ollenkaan syttynyt. Hän on
varmaankin keksinyt jonkun tavan vastata minulle, sanoin itsekseni, kun
olimme nousseet pöydästä ja olin palannut huoneeseeni. Minä en luullut,
että sellainen ihminen kuin hän voisi vetäytyä takaisin, kun hän oli
mennyt niin tavattoman pitkälle, ja minä en myöntänyt, että hän voisi
pelätä tai piitata jostakin, kun oli kysymyksessä rakastuminen. Ja
rehellisesti puhuttuna, minä en voinut Jumalan nimessä luullakaan ettei
hän ainakin jossakin määrin ollut rakastunut minuun.
Jos hänen vanhempansa eivät mitään epäile, rohkaisin itseäni edelleen,
jos paikat ovat pöydässä ainoastaan sattumalta vaihdetut, niin tulen
huomenna istumaan hänen vieressään uudelleen... Mutta en seuraavana
päivänä enkä sitä seuraavinakaan saanut istua neiti Alberten vieressä.
Hänellä oli edelleen sama selittämätön kasvojenjuonne ja hän pitkitti
edelleen puhumistaan samalla uskomattoman sujuvalla äänellään samoista
vähäarvoisista, jokapäiväisistä asioista, joista aina puhuttiin
tässä poroporvarillisessa päivällispöydässä. Ymmärrättehän, että
minä tarkastelin häntä suurimmalla mielenkiinnolla. Hän ei näyttänyt
ollenkaan kiihtyneeltä, kun minä sitä vastoin olin kiihoittunut
tavattomassa määrässä — niin, minä olin vihan vimmoissani, vihani
oli pakahduttamaisillaan minut ja kuitenkin minun täytyi se peittää.
Ja hänen liikkumaton katseensa, jota hän ei koskaan jättänyt, teki
keskinäisen välimatkamme kahta vertaa suuremmaksi, kuin miksi se oli
tullut, sen jälkeen kuin istuinpaikkamme pöydässä olivat erotetut.
Minä olin niin äärimmilleen vimmastunut, etten minä lopuksi pelännyt
paljastaa häntä tirkistämällä häneen ja kaikin voimin kiinnittämällä
uhkaavan, leimuavan katseeni hänen läpitunkemattomiin, jääkylmiin
silmiinsä. Oliko hänen käytöksessään mitään muuta kuin konsteja
ainoastaan? Tai kiemailua? Olivatko ne ainoastaan oikkuja, toinen
toisensa jälkeen? Tai yksinomaan yksinkertaisuutta ja tyhmyyttä?
Sittemmin olen oppinut tuntemaan sellaisia naisia, joitten
mielenhehkuun yhtyy ainoastaan yksinkertaisuus. »Tietäisipä vain
oikean silmänräpäyksen!» sanoi Ninon. Olinkohan minä jo sivuuttanut
sen hetken, jota Ninon tarkoitti. Odotin kuitenkin edelleen — ja
mitä? Sanaa, merkkiä, niin, ainoastaan kuiskausta, kun me nousimme
pöydästä ja rymistelimme tuoleja niitä asettaessamme syrjään. Mutta
kun ei mitään kaikesta tästä tapahtunut, antautuin minä hulluimpien
ajatusten, mahdottomimpien mietiskelyjen valtaan. Minä jauhoin sitä
aatetta, että hän, koska kotona oli välillämme kaikenlaisia esteitä,
lähettäisi minulle kirjeen postitse — että hän olisi kylliksi kekseliäs
pistääkseen sen salaisesti kirjelaatikkoon, kun hän oli ulkona äitinsä
kanssa. Tämän ajatuksen valtaamana tulin piinaavan tuskan valtaan,
säännöllisesti kaksi kertaa päivässä, tunti ennen kuin kirjeenkantaja
matkallaan kulki talomme ohitse. Ainakin kymmenen kertaa tämän tunnin
kuluessa kysyin minä puoleksi tukahutetulla äänellä vanhalta Olivelta:
»Onko joku kirje saapunut minulle, Olive»? Ja hän vastasi aina samalla
tavalla: »Ei, luutnantti, ei ole saapunut». Mutta tämä tuska muuttui
pian liian vaikeaksi. Pilkattu himo muuttui vihaksi. Aloin vihata
Albertea, ja pilkatun himoni kiihdyttämässä vihassa aloin minä etsiä
syitä hänen osottamaansa käytökseen minua kohtaan, jotka lopulta
johtivat minut täydellisesti halveksimaan häntä. Sillä viha janoaa
halveksumista ja halveksuminen on vihan nektaria. »Hylkynainen, joka
pelkäät kirjettä!» huudahdin itsekseni. Kuten näette, aloin tulla
karkeasanaiseksi. Ajatuksissani loukkasin häntä enkä tällä suinkaan
ajatellut häntä panetella. Minä en enää koettanut ajatella häntä, mutta
mainitsin häntä karkeimmilla sotilaanomaisilla nimityksiltä, kun minä
puhuin hänestä Louis de Meungille. Sillä hänen kanssaan puhuin minä
todellakin Albertesta. Äärimmilleen kehittynyt kiihtynyt mieliala,
johon hän oli saattanut minut, oli minussa sammuttanut pienimmänkin
ritarillisuuden kipinän. Minä kerroin koko tarinan oivalliselle
Louisille. Hän kierteli pitkiä, vaaleita viiksiään kuunnellessaan minua
ja sanoi häikäilemättä, sillä emme olleet mitään siveysopin saarnaajia
27:nnessä rykmentissä: »Tee kuten minä! Toinen paha saa ajaa tieltään
toisen pahan. Ota jokin pikkuinen ompelijatyttö rakastajattareksesi
äläkä murehdi enää tuosta tyttöpahasesta!» Mutta en ollenkaan seurannut
sitä neuvoa, jonka Louis antoi minulle. Minä olin tullut leikissä liian
syvästi haavoitetuksi voidakseni tehdä sen. Olisin kenties ottanut
rakastajattaren, jos olisin saattanut luulla, että Alberte olisi saanut
tietää sen, olisin ottanut tällaisen haavoittaakseni hänen sydäntään
tai turhamielisyyttään mustasukkaisuudella. Mutta hän ei olisi saanut
tietää sitä. Kuinka se olisi käynyt päinsä? jos tekisin sen ja sallisin
rakastajattareni tulla kotiini, kuten Louis teki Postiravintolassaan,
niin olisi se samaa kuin kaikkien välien rikkominen sen kunnon
isäntäväen kanssa, jonka luona olin täysihoidossa, sillä minua olisi
heti kehoitettu hankkimaan itselleni toinen asunto. Mutta en tahtonut
luopua mahdollisuudesta, joskin se oli kaikki, mihin minä voin perustaa
laskelmani, mahdollisuudesta päästä taasen kosketuksiin käden tai jalan
välityksellä tuon kirotun Alberten kanssa, joka kuitenkin, kaiken sen
jälkeen, mitä hän oli uskaltanut, pysyi Hänen Ylhäisyytenään Neiti
Luoksepääsemättömänä.
»Sano mieluummin Neiti Mahdoton!» sanoi Louis pilkaten minua. —
Tällä tavoin kului kokonainen kuukausi. Huolimatta siitä, että
olin päättänyt esiintyä yhtä huonomuistisena ja välinpitämättömänä
kuin Alberte ja asettaa kovan kovaa vastaan ja kylmettyä kylmää
vastaan, olin antautunut koko olennollani vaanimaan häntä — tapa,
jota minä muuten halveksin, yksinpä metsästysretkelläkin... Niin,
minä vaanin häntä päivät pääksytysten. Minä olin väijyksissä, kun
hän meni päivälliselle ja toivoin tapaavani hänet yksin ruokasalissa
kuten ensimäisellä kerralla. Minä vahdin häntä koko päivällisajan:
minun katseeni vaani hänen katsettaan sekä suoraan edestä että
sivulta ja kohtasi hänen pirullisen jäykät, tyynet silmänsä, jotka
eivät, väistyneet minua eivätkä koskaan minulle mitään vastanneet.
Minä olin väijymässä häntä päivällisen jälkeen, sillä nyttemmin
viivähdin minä hetkisen ruokasalissa katsellakseni, kuinka naiset
ryhtyivät käsitöihinsä akkunankomerossa, ja pidin silmällä, eikö
hän pudottaisi jotakin, sormustintaan, saksiaan tai kangaspalasta,
jonka voisin ottaa ylös ja ojentaessani sen hänelle saada tilaisuuden
koskettaa hänen kättään, joka oli lumonnut minun mieleni. Minä lojoin
väijyen huoneessani, kun olin sinne palannut. Olin aina kuulevinani
käytävässä hänen askeltensa äänen, sen jalan äänen, joka oli painanut
minun jalkaani niin päättävän tarkoitusperäisesti. Niin, minä
asetuin vaanimaan häntä yksinpä rapuillekin, joilla luulin voivani
kohdata hänet, ja tulin suunniltani hämmästyksestä, kun vanha Olive
eräänä päivänä yllätti minut vahtipaikallani. Minä olin väijymässä
akkunassani, samassa akkunassa, jonka Te nyt näette. Siihen minä
asetuin vahtimaan kun hänen piti mennä ulos äitinsä kanssa, enkä
liikkunut paikaltani; ennenkuin hän oli tullut takaisin kotiin. Mutta
tämä oli yhtä turhaa kuin kaikki muukin. Kun hän meni ulos suuri huivi
hartioilla — sellainen, jota nuoret naiset silloin käyttivät — puna- ja
valkoraiteinen sekä musta- ja keltakukkainen — en ole mitään unohtanut
— ei tuo ylpeä olento kertaakaan kääntynyt, ja kun hän palasi, yhä
edelleen äitinsä seurassa, ei hän nostanut päätään eikä kääntänyt
katsettaan akkunaa kohden, jossa minä katsoin ja odotin. — Sellainen
oli se lohduton asema, johon hän oli tuominnut minut. Totta kyllä
tiedän, että naiset tekevät meidät suuremmissa tai vähemmissä määrin
orjiksi — mutta ei kuitenkaan sellaisessa määrässä! Vanha narri, jonka
piti jo kauan aikaa sitten olla minussa kuollut, kohoaa vielä sitä
vastaan. Oi, nyt en enää ajatellut sitä onnea, jonka sotilaspukuni
kantaminen tuotti minulle. Kun olin lopettanut palvelukseni jonakin
päivänä, harjoituksen tai paraadin, palasin nopeasti kotiin, ei
ottaakseni käteeni joitakin sotilassääntöjä niitä tutkiakseni tai
romaaneja, joita minä siihen aikaan yksinomaan luin. En käynyt enää
Louis de Meungin luona. Minä en kaskaan enää koskenut florettejani.
Minulla ei ollut tupakkaa käytettävänäni, tupakkaa, joka lannistaa
sielussa pulppuavan toimintahalun, tupakkaa, jota te käytätte, te
nuoret, jotka olette seuranneet minua elämässä. Siihen aikaan ei
kukaan 27:nnessä rykmentissä polttanut, mahdollisesti sotilaita
lukuunottamatta, kun he vahdissa pelasivat korttia rummun päällä. Täten
iojoin minä ruumiillisesti toimettomana, sillä aikaa kuin jokin nakersi
ja nakersi — en tiedä, oliko se sydämeni lojoin pitkin pituuttani
sohvalla, mutta ilman että enää tunsin sitä suloista viileyttä, jota
se aikasemmin oli minulle antanut kuuden neliöjalan laajuisessa
huoneessani. Siellä kuljin minä edes ja taas, kuten leijonanpentu
häkissään, kun se tuntee läheisyydessään tuoreen lihan hajun.
Ja kuten oli asianlaita päivällä, niin oli se myöskin suurimpana osana
yöstä. Minä menin nukkumaan myöhään, mutta tuskin nukuin ollenkaan. Hän
piti minut valveilla, tuo helvetin Alberte, joka oli sytyttänyt hornan
tulen suoniini poistuakseen sen jälkeen, ikäänkuin murhapolttaja, joka
ei edes käännä päätään katsoakseen, palaako hänen takanaan tuli, jonka
hän oli sytyttänyt. Jotteivät naapurit, jotka maalla ovat uteliaampia
kuin muualla, voisi nähdä huoneeseeni, laskin minä akkunaverhon alas,
kuten näette sen olevan tänä iltana», — tällöin varakreivi kosketti
hansikkaallaan edessään, olevaa vaununakkunaa kuivatakseen siitä hien,
mitä oli alkanut kerääntyä lasiin — »saman punaisen akkunaverhon tämän
saman akkunan eteen, jossa ei silloin yhtä vähän kuin nytkään ollut
mitään laskuverhoja.
Huone oli sisustettu empire-tyyliin ajan maun mukaisesti: lattia oli
parkettilattia ja kaikkialla ruusupuisissa huonekaluissa oli pronssisia
koristuksia, osittain sfinxinpään-muotoisia neljässä sängyntolpassa
ja leijonankäpälän-muotoisia sängynjaloissa, osittain — piirongin
ja kirjoituspöydän kaikissa laatikoissa — leijonanpään-muotoisia,
joitten viheriälle-vivahtavat kidat oli varustettu kuparirenkailla,
joihin tartuttiin, kun tahdottiin vetää laatikot ulos. Vaaleammasta
ruusupuusta kuin muu huonekalusta oli laitetta nelinurkkainen pöytä
harmaine marmorilaattoineen, jota ympäröitsi kuparikalteri. Pöytä
oli asetettu sänkyä vastapäätä seinän viereen akkunan ja suureen
pesuhuoneeseen johtavan oven välille, ja vastapäätä avointa uunia oli
sinisellä sahviaanilla päällystetty sohva, josta olen puhunut jo niin
paljon... Tämän korkean, ilmavan huoneen nurkassa oli väärennetystä
kiinalaisesta lakeeratusta puusta tehty kaappi ja tämän päällä syrjässä
vanha, valkoinen, mystillinen Nioben veistokuva, antiikkisen kuvan
jäljennös, joka tässä yksinkertaisessa porvarillisessa ympäristössä
oli omansa herättämään kummastusta. Mutta tuo käsittämätön Alberte,
eikö hän ollut vielä enemmän kummastusta herättävä? Rapatuilla,
keltaisenvalkoisella öljyvärillä maalatuilla seinillä ei ollut tauluja
eikä kuparipiirroksia. Minä olin seinälle ripustanut ainoastaan
aseeni tai asettanut ne kullatusta kuparista valmistetuille pitkille
koukuille. Kun minä vuokrasin tämän suuren latomaisen huoneen, kuten
Louis de Meungilla, joka ei pitänyt runollisista lausetavoista, oli
tapana miellyttävästi mainita, olin antanut asettaa keskelle huonetta
suuren ympyriäisen pöydän ja sille latonut joukon sotilaskortteja,
paperia ja kirjoja. Sen ääressä minä kirjoitin, kun minulla oli jotakin
kirjoittamista...
No niin, eräänä iltana eli pikemmin yönä olin minä siirtynyt sohvan
suuren pöydän luo ja istuin sekä piirustin lampun ääressä, ei siinä
mielessä, että olisin irrottautunut siitä ajatuksesta, joka piti
minut täydellisesti vangittuna, vaan syventyäkseni vielä enemmän
siihen. Minä näet piirustin tuon arvoituksellisen Alberten päätä,
tuon naispaholaisen kasvoja, jonka villitsemänä minä olin, kuten
jumalaapelkääväiset väittävät, että ihminen voi olla pirun riivaama.
Oli myöhäinen hetki. Joka yö kulki kaksi kyytivaunua talon ohitse
kadulla, kumpikin omaan suuntaansa, kuten nytkin: toinen neljännestä
vailla yksi ja toinen puoli kolme aamulla ja molemmat pysähtyivät
hevosten vaihtoa varten Postiravintolan luona. Mutta nyt oli kaikki
hiljaista ikäänkuin kaivon pohjassa. Olisi saattanut kuulla kärpäsen
surisevan — mutta jos joku tällainen olisi satunnaisesti ollut
huoneessani, niin nukkui se jossakin akkunakomerossa tai paksusta,
puhtaasta silkistä valmistetun akkunaverhon suorissa poimuissa. Minä
olin irrottanut molemmilta puolin akkunaverhon nauhat, joten verho
oli nyt akkunan edessä pystysuorana ja kankeana. Ainoa ääni, jonka
kuulin läheisyydessäni — tässä syvässä, täydellisessä hiljaisuudessa
— oli se, jonka itse sain aikaan kynälläni ja kummillani. Niin, hänen
kuvaansa juuri piirustin, ja Jumala tietää, että tein sen rakastavalla
kädellä ja raivoavan innokkaasti!... Äkkiä — ilman että olin huomannut
aikasemmin mitään rasahdusta lukossa — avautui oveni raolleen, narisi
ikäänkuin saranoitten ollessa kuivillaan, ja jäi puoliavoimeksi,
ikäänkuin se olisi hämmästynyt sitä hälinää, minkä se itse aikaansai.
Minä kohotin katseeni piirustuksesta siinä luulossa, että olin sulkenut
oven huonosti se äkkiä oli itsestänsä avautunut ja sai aikaan tämän
valittavan äänen, joka oli kylliksi voimakas saattamaan ne, jotka
valvoivat yöllä, vapisemaan, ja herättämään ne, jotka nukkuivat. Mutta
se avautui enemmän ja enemmän, edelleen hyvin, hyvin hiljaa, ja alkoi
uudelleen äännehtiä hiljaisesti naristen, joka kaikui valittavana
huokauksena läpi nukkuvan talon. Ja kun se oli avautunut selko
selälleen, silloin — silloin näin minä Alberten! — Alberten, joka
huolimatta kaikesta varovaisuudesta, minkä aiheutti tiettävästi hänen
tavaton pelkonsa, ei ollut voinut estää ovipahasen narinata...
Jumala varjelkoon! On ihmisiä, jotka uskovat näkyihin ja puhuvat
niistä. Mutta yliluonnollisinkaan näky ei olisi saattanut minua
siinä määrin hämmästymään, ei olisi saattanut mieltäni sellaiseen
vavistukseen ja ajatuksiani niin mielettömästi huumaantumaan kuin
se, että päin nyt Alberten astuvan vastaani avoimessa ovessa... Hän
oli kauhuissaan siitä narinasta, jota ovi avautuessaan aikaansai, ja
pelkäsi, että se toistuisi, kun hän sulkisi oven. Muistakaa, että minä,
kuten olen sanonut, en ollut vielä täyttänyt kahdeksaatoista vuotta!
Hän ehkä huomasi minun säikähdykseni, saman, jota hän itsekin tunsi, ja
pontevalla liikkeellä sai vaimennetuksi sen hämmästyksen huudahduksen,
joka oli pääsemäisillään huuliltani. Minä olisin sen varmasti päästänyt
ilmoille, joll'ei tuo liike olisi sitä estänyt. Hän sulki uudelleen
oven, ei hiljaa ja varovaisesti — sehän oli jo aiheuttanut narinaa —
vaan äkkiä ja päättävästi, etteivät saranakoukut pääsisi vinkumaan.
Mutta se ei auttanut. Ovi aiheutti vielä selvemmän, vielä vinhemmän
kitinän, joka äkkiä ja vihaisesti kaikui hiljaisuudessa. Ja kun hän
vihdoinkin oli saanut sen suljetuksi painoi hän korvansa ovea vasten
kuunnellakseen, kuuluisiko joku toinen, ääni vastauksena edelliseen,
vielä enemmän levottomuutta herättävä ja kauheampi... Hän näytti
minusta horjahtavan ja minä syöksyin hänen luokseen... Seuraavassa
silmänräpäyksessä suljin minä hänet syliini».
»Kylläpä hän oli siveä tyttönen, tuo teidän Albertenne!» sanoin minä
kapteenille.
»Te luulette kenties», pitkitti hän ikäänkuin hän ei olisi ollenkaan
kuullut pilkkaavaa huudahdustani, »että hän kadotti tajuntansa ja
heittäytyi peljästyksen ja intohimon valtaamana minun syliini tai
heikkona kuten takaa-ajettu tyttö tai tyttö, jota voidaan ahdistaa
— ikäänkuin henkilö, joka ei enää tiedä, mitä hän tekee, kun hän
hulluttelee pahimmalla tavalla ja antautuu sen saatanallisen tunteen
valtaan, jonka väitetään kaikilla naisilla olevan ja joka täydellisesti
heitä hallitsisi, jollei olisi sen rinnalla olemassa kahta muuta
tunnetta: arkuuden ja häpeän tunteita, jotka vastustaisivat edellistä!
Mutta näin ei ollut asian laita. Te erehdytty, jos luulette niin.
Hänessä ei ollut merkkiäkään siitä alhaisesta ja kiihoittavasta
pelontunteesta, joka on niin tavallista... Asian laita oli pikemmin
siten, että hän otti minut syliinsä enkä minä häntä. Hänen ensimäisenä
liikkeenään oli ollut painaa otsansa rintaani vasten, mutta hän
nosti taas päänsä ylös ja katseli minua avoimilla, niin äärettömän
avoimilla silmillä, ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia, minuako hän
todellakin syleili. Hän oli kauhean kalpea, kalpeampana en ollut
häntä koskaan nähnyt. Mutta prinsessankatse ei ollut poistunut hänen
kasvoiltaan. Hänen kasvonpiirteensä olivat edelleen kuvan kiinteät
ja liikkumattomat. Ainoastaan kaunismuotoisen suun ympärillä oli
havaittavissa jonkinlainen mielen hämminkiä osoittava piirre, joka
ei ollut onnellisen rakkauden luoma eikä rakkauden, jolle yksi
ainoa hetki tuottaa onnen. Ja tämä hämminki sisälsi jotakin, joka
sellaisella hetkellä kuin tämä tuntui minusta niin synkeällä, että minä
välttääkseni sitä näkemästä painoin hänen punaisille, ihanan meheville
huulilleen voitonvarmuutta ja intohimoa uhkuvan, myrskyisän hurjan
suudelman. Hänen suunsa avautui puoleksi. Mutta tummat, sysimustat
silmät, joitten silmänripset miltei koskettivat minun silmäripsiäni,
eivät suinkaan sulkeutuneet, ne eivät edes värähtäneet — ja niitten
pohjalla näin minä kuvastuvan mielenhäiriötä, kuten aikasemmin suun
ympärillä. Ja tämän tulikuuman suutelon hurmaamatta, tavallansa
omien huulieni kannattamana jotka kaivautuivat hänen huuliinsa, ja
ikäänkuin hengitykseni, johon imeytyi hänen hengityksensä, hurmaamana
minä kannoin hänet, joka yhä edelleen oli painautunut minua vastaan,
siniselle sahvianisohvalle, joka oli ollut minun Pyhän Laurentiuksen
halstarinani, millä minä olin kuukauden ajan kiemurrellut ajatellessani
häntä... Sohva natisi hekumallisesti hänen paljaan selkänsä alla,
sillä hän oli puolittain alaston. Hän tuli suorastaan sängystään — ja
päästäkseen minun huoneeseeni — voitteko uskoa sen! — oli hänen pitänyt
kulkea vanhempiensa sänkykamarin läpi. Hapuillen oli hän hiipinyt, oli
käsillänsä kosketellut siellä huonekaluja, ettei törmäisi niitä vastaan
ja saisi aikaan kolinaa, mikä olisi voinut herättää vanhukset».
»Todellakin», huudahdin minä, »sotilaat juoksuhaudoissa eivät ole
urhoollisempia! Hän oli rakastajatar, joka oli sopiva sotilaalle!»
»Siksi hän tulikin jo ensimäisenä yönä», jatkoi varakreivi de Brassard.
»Hän tuli siksi samalla valtaavalla innostuksella, joka hallitsi
minuakin, ja minun iloni oli suuri, sen vannon minä Teille. Mutta
yhtä kaikki — se kosti itsensä. Ei hän enkäpä minäkään voinut edes
kuumimpienkaan syleilyjemme aikana unhottaa, kuinka kauhea se asema
oli, johon olimme hänen rohkeutensa takia joutuneet. Keskellä sitä
onnea, jota hän oli tullut etsimään ja tarjoamaan minulle, kauhistutti
häntä hänen tekonsa, jonka hän kuitenkin oli tehnyt lujatahtoisena ja
häikäilemättömän itsepäisesti. Minä en ilmaissut mitään kummastusta,
mutta ällistynyt minä olin. Sanomatta tai osoittamatta sitä hänelle
tunsin minä sydämeni syvyydessä kauheata tuskaa, sillä aikaa kuin hän
syleili minua niin, että olin tukehtumassa hänen rintaansa vastaan.
Hänen huokaustensa «ja suutelojensa vähillä ja keskellä kauheinta
hiljaisuutta, joka leijaili yli nukkuvan talon, missä ei kukaan
mitään epäillyt, kuuntelin minä tuota kauheata: eikö hänen äitinsä
heräsi tai hänen isänsä nousisi ylös! Ja vieläpä hänen olkapäittensä
yli tirkistelin minä kohden ovea, jonka lukkoon hän oli jättänyt
avaimen pelätessään saavansa aikaan kolinaa, sekä ajattelin, eikö
se mahdollisesti uudelleen avautuisi ja eikö siitä ilmestyisi kahta
vaaleata, kiukkuista Medusan päätä — eivätkö molemmat vanhukset, joita
me niin rohkeasti ja halpamielisesti petimme, äkkiä astuisi esiin
yön hiljaisuudesta häväistyn kestiystävyyden ja oikeuden kostavina
vertauskuvina. Vieläpä sinisen sahvianisohvan hekumallinen natiseminen,
jossa rakkauden kohina kaikui minua vastaan saattoi minut vapisemaan
kauhusta... Hänen sydämensä löi minun sydäntäni vasten ja näytti
vastaavan minun sydämeni lyönteihin. Se oli huumaavaa ja saattoi
samalla ajattelemaan — — — se oli kauheata! Myöhemmin totuin minä
kaikkeen tähän ja tulin tyyneksi sekä kylmäveriseksi. Sen kautta,
että minä kerta toisensa jälkeen rankaisematta toistin tämän saman
varomattomuuden, tein minä sen levollisesti. Siten että minä elin
ainaisessa vaarassa tulla äkkiä yllätetyksi, en minä enää välittänyt
vaarasta. En ajatellut enää sitä.
Minulla oli ainoastaan yksi ajatus: olla onnellinen. Jo tänä
ensimäisenä kauheana yönä, jonka olisi pitänyt saattaa järjiltään kenen
tahansa, oli hän päättänyt tulla luokseni joka toinen yö... Enhän
minä voinut mennä hänen luoksensa: ainoa tie hänen neitsytkammioonsa
kulki vanhempien huoneen kautta. Hän tuli säännöllisesti. Mutta
hänen ei koskaan onnistunut vapautua ensimäisen yön kauhun ja
tuskan tunteesta. Tottumus ei vaikuttanut häneen samalla tavalla
kuin minuun. Hän ei terästynyt vaaraa vastaan, jota hän joka kerta
uhmaili. Hän oli aina hiljaa, kun hän lepäsi rintaani vasten eikäpä
juuri ollenkaan puhutellut minua sanoilla — sillä muuten hän kyllä
oli, kuten kyllä ymmärrätte, kaunopuheinen!... Ja kun myöhemmin tulin
tyyneksi juuri sen takia, että aina uhmailin ja aina onnellisesti
voitin vaaran ja puhuin hänelle, kuten puhutaan rakastajattarelleen,
kaikesta siitä; jota jo oli tapahtunut meidän keskemme, puhuin hänen
selittämättömästä kylmyydestään, joka oli seurannut hänen rohkeata
uskaliaisuuttaan, mutta jonka vastapainona taasen olivat ne syleilyt,
joilla minä häntä pidin kiinni — kun minä vihdoin esitin hänelle
kaikki ne tyhjentymättömät kysymykset, jotka syntyvät rakkaudesta,
joka pohjaltaan kenties ei ole mitään muuta kuin uteliaisuutta,
niin, silloin hän ei minulle vastannut koskaan millään muulla kuin
lämpimillä syleilyillä. Hänen kaihoisa suunsa oli suljettu kaikelle
muulle — paitsi suuteloille. On naisia, jotka sanovat: »Minä saatan
itseni onnettomaksi sinun tähtesi!» Toiset taasen lausuvat: »Sinä
tulet kyllä halveksimaan minua!» Erilaisia lausuntotapoja rakkauden
kohtalokkaisuudesta. Mutta hän, hän ei sanonut sanaakaan. Se oli
ihmeteltävää — ja hän itse vielä ihmeteltävämpi! Hän vaikutti minuun
ikäänkuin kova, raskas ja tulikuuma marmorilevy, jota alhaaltapäin
kuumennetaan... Minä luulin sen hetken vihdoinkin saapuvan, jolloin
marmori halkeaisi hehkuvan kuumuuden takia. Mutta se ei kadottanut
koskaan tulenkestävää kovuuttaan. Niinä öinä, jolloin hän saapui,
ei hän ollut avosydämisempi eikä puhunut enemmän kuin ensimäisenä
yönäkään ja oli, puhuakseni pappien tavoin, edelleenkin yhtä vaikea
saattaa synnintunnustukselle kuin ensimäisenä yönä. Minä en voinut
saada häntä mitään ilmoittamaan. Korkeintaan onnistui minun saada
esiin hänen ihanilta huuliltaan, joihin minä olin sitä enemmän
hullaantunut mitä kylmempinä ja välinpitämättömämpinä minä olin nähnyt
ne päivällä, joku yksitavuinen intohimon huudahdus, mutta sekään
ei millään tavoin valaissut hänen luonnettaan. Hän tuntui minusta
enemmän sfinxinkaltaiselta, hän yksin, kuin kaikki ne sfinxit, jotka
monenmoisessa muodossa ympäröivät minua minun émpire-huoneessani».
»Mutta sanokaa kapteeni», keskeytin minä häntä vielä kerran, »kaikki
tämä loppui kait kerran jonakin kauniina päivänä? Te olette sukkela
mies ja kaikki sfinxit ovat satueläimiä. Todellisuudessa ei niitä ole
ollenkaan. Lopuksi kait Te saitte varman tiedon, minkä lipun alla hän
kulki, tuo tulimainen tytöntynkkä?»
»Loppui! Kyllä, se loppui», vastasi varakreivi de Brassard ja laski
kiivaasti alas vaununakkunan, ikäänkuin olisi puuttunut ilmaa hänen
voimakkaasti hengittäessään ja hänellä olisi ollut tarvis hengittää
vapaammin lopettaakseen kertomuksensa. »Mutta minkä lipun alla tuo
omituinen tyttö kulki, kuten Te sanoitte, siitä en koskaan päässyt
selville. Meidän rakkautemme, meidän yhteytemme, meidän suhteemme —
nimittäkää sitä, miten haluatte — herätti meissä tai pikemmin minussa
tunteita, joita en koskaan luule myöhemmin tunteneeni sellaisten
naisten aiheuttamina, joita minä olen rakastanut enemmän, kuin
Albertea, joka ei kenties rakastanut minua ja jota minä en myöskään
kenties rakastanut. En ole koskaan täysin ymmärtänyt, mitä minä tunsin
häntä kohtaan ja hän minua kohtaan — ja kuitenkin kesti yhdessäolomme
yli kuuden kuukauden. Kaikki, mitä minä näitten kuuden kuukauden
aikana tunsin, oli jonkinlainen onni, jota ei tavallisesti nuoruudessa
kuvitellutkaan. Minä ymmärsin niitten onnen, jotka pitävät salassa
onnensa. Minä ymmärsin sen nautinnon, jota salainen kanssarikollisuus
tuottaa — sillä joskaan se ei anna toivoa siitä että onnistuu
aikomuksessaan, on se kuitenkin omansa muodostamaan parantumattomia
vehkeilijöitä. — Alberte esiintyi aina vanhempiensa pöydässä samoinkuin
kaikkialla muuallakin kuten Hänen Ylhäisyytensä Prinsessa Viaton, joka
oli minua ihmetyttänyt niin paljon ensimäisellä kerralla, kun minä näin
hänet. Hänen otsansa à la Nero sinimustine, tuuheine kiharoineen, jotka
peittivät sen aina kulmakarvoihin saakka, ei osoittanut merkkiäkään yön
rikollisuudesta siinä ei havaittu jälkeäkään punastuksesta!... Ja minä
joka koetin olla yhtä kylmä kuin hänkin, mutta varmasti olisin kymmenen
kertaa paljastanut itseni, jos olisin ollut tekemisissä todellisten
tarkastelijoitten kanssa, minä tunsin sieluni syvyydessä olevani täysin
tyytyväinen ylpeyteeni ja miltei myöskin tunteisiini ajatellessani,
että keko tämä tyhmänhurja välinpitämättömyys todellakin oli luontaista
minulle ja että hän juuri minun takiani antautui tähän alhaiseen
intohimoon, jos nyt intohimoa voidaan koskaan pitää alhaisena... Ei
kukaan muu maailmassa kuin me itse tiennyt yhdyselämästämme — se oli
ihanata ajatella! Ei kukaan kuin me — ei edes minun ystäväni Louis
de Meung, jolle minä en enää mitään uskonut siitä hetkestä alkaen,
kun onneni alkoi. Hän oli epäilemättä arvannut kaiken, mutta hän oli
yhtä varova kuin minäkin: hän ei tehnyt mitään kysymyksiä. Olisin
vaikeudetta voinut ryhtyä hyvin läheisesti seurustelemaan Alberten
kanssa, paradi- tai tavallisessa puvussani, miekkailuharjoitusten
aikana, peli- ja juomaseuroissa. Mutta totta tosiaan, kun tietää, että
onni saapuu säännöllisesti määrättynä tuntina joka toinen yö nuoren
tytön muodossa, jolla on ikäänkuin kauhea hammastauti sydämessä,
niin muodostaa tämän elämän monta vertaa yksinkertaisemmaksi päivän
aikana»...
»Mutta hehän mahtoivat nukkua kuin seitsemän unikekoa, nuo Alberten
vanhemmat!» huomautin minä ärsyttävällä tavalla ja keskeytin äkkiä
tuon vanhan hulluttelijan mietteet pilapuheellani, jotten näyttäisi
kovin kiintyneeltä hänen kertomukseensa. Sillä se vei minut
todellakin mukaansa — ja on olemassa ainoastaan yksi ainoa tapa pysyä
hulluttelijoitten ja uskalikkojen kunnioittamana, nimittäin laskemalla
leikkiä heidän kanssaan.
»Te luulottelette kenties, että minun tarkoitukseni on saavuttaa
kertojana mainetta totuuden kustannuksella?» sanoi varakreivi. »Mutta
en ole mikään romaaninsepustaja, en ainakaan minä! — Joskus sattui,
ettei Alberte saapunutkaan. Kun ovi, joka nyt kääntyi hiljaa ja
äänettömästi kuin pumpuli öljytyillä saranoillaan, ei avautunut koko
yönä, oli siihen syynä se seikka, että hänen äitinsä oli kuullut hänen
olevan valveilla ja huutanut häntä, taikka isä oli havainnut hänet,
kun hän hapuillen oli hiipimässä huoneen läpi. Alberte ei kuitenkaan
kadottanut mielenmalttiaan, ja hänen onnistui joka kerta keksiä joka
tekosyy: että hän voi pahoin, että hän etsi sokeriastiata, mutta ettei
hän ollut sytyttänyt kynttilätä, koska ei halunnut herättää ketään
j.n.e.
»Tuollaiset kylmäveriset henkilöt eivät ole niin harvinaisia, kuten
Te näytätte uskovan, kapteeni», keskeytin minä häntä taasen. Minä
halusin ärsyttää häntä. — »Kun kaikki tulee selville, ei Teidän
Albertenne ollut parempi kuin se nuori tyttö, joka yö toisensa jälkeen
otti rakastajansa vastaan isoäitinsä sänkykamarissa. Isoäiti nukkui
sängyssään sänkyverhojen takana, rakastaja tuli sisään akkunasta,
ja kun tässä tapauksessa ei ollut mitään sinistä sahvianisohvaa,
järjesti tyttö ilman muita mutkia tilan lattialle niin hyvin kuin
taisi... Te tunnette tuon kertomuksen yhtä hyvin kuin minä. Eräänä yönä
heräsi isoäiti, nähtävästi tavattoman syvän huokauksen häiritsemänä,
jonka tyttö ylenpalttisessa onnenpuuskassa oli päästänyt. Vanhus
huudahti sänkyverhojen takaa: »Mikä sinua vaivaa, tyttöseni?» Tyttö
miltei pyörtyi rakastajansa sylissä, mutta vastasi; tästä huolimatta
makuusijaltaan: »Minun korsettini luu koskee minua kun minä kumarrun ja
etsin neulaa — minä pudotin sen lattialle enkä voi sitä löytää»...
»Kyllä, tunnen kertomuksen», vastasi varakreivi, jota olin luullut
nöyryyttäneeni vertaamalla tuota tyttöä hänen korkea-arvoisaan
Alberteensa. »Nuori tyttö josta Te puhutte, oli, jos oikein muistan,
muuan Guise. Hän pelastui pulasta tavalla, joka sopi hänen arvoisaan
nimeensä... Mutta unohditte lisätä, ettei hän enää siitä illasta
alkaen avannutkaan akkunaansa rakastajalleen, joka varmaan oli joku de
Noismontier — — — Alberte sitä vastoin tuli uudelleen seuraavaa yönä,
Alberte antautui niitten vaikeuksien jälkeen, joita hän oli kestänyt,
vielä uskaliaammin vaaralle alttiiksi ja uhmaili sitä, ikäänkuin mitään
ei olisi tapahtunut!... Minähän en siihen aikaan ollut mitään muuta
kuin pieni aliluutnantti, jonka tiedot matematiikassa olivat hyvin
hatarat — aine, joka muuten miellytti minua sangen vähän. Mutta sille,
joka olisi ymmärtänyt kaikkein vähäsimpiäkin todennäköisyyslaskelmia,
olisi pitänyt olla selvillä, että jonakin päivänä — tai yönä — täytyisi
tällaisen seikkailun loppua».
»Totta varmaan, kapteeni», keskeytin minä, muistellen hänen kertomuksen
alussa mainitsemiaan sanoja, »seikkailuun täytyisi saada loppu, joka
saisi Teidät tuntemaan, mitä se tietää, että tuntee pelkäävänsä».
»Juuri niin», vastasi hän äänellä, jonka totisuus poikkesi siitä
kevyestä äänensävystä, jota minä olin käyttänyt. »Kuten olette
huomanneet — eikö totta — Alberte ei ollut minulta säästänyt mitään
mielenliikutusta siitä hetkestä alkaen, kun minä tunsin, hänen
puristavan kättäni pöydän alla, aina siihen silmänräpäykseen, kun
hän ikäänkuin yöllinen ilmestys seisoi huoneeni ovessa. Useammalla
tavalla hän oli saattanut minut pöyristymään sieluni syvyydessä ja
kauhistuttanut minua monessa suhteessa. Mutta tähän saakka ne olivat
olleet ainoastaan vaikutteita joita saa, kun kiväärinkuulat vinkuvat
ja tuntee kanuunankuulien aiheuttaman ilmanpaineen. Se hirvittää,
mutta hyökätään kuitenkin. Mutta nytpä tapahtui jotakin muuta! Nyt
jouduin minä pelon valtaan tämän sanan varsinaisessa merkityksessä.
Minä pelkäsin todellakin — en enää Alberten vuoksi, vaan itseni takia,
niin, yksinomaan itseni tähden. Mitä minä tunsin, oli sellainen tunne,
joka varsinaisesti saattaa sydämen vaalenemaan yhtä voimakkaasti kuin
kasvotkin. Minä jouduin sellaisen hätäisen säikähdyksen valtaan, jota
tuntee, kun koko rykmentti lähtee pakoon. Minä, joka tässä puhun, olen
nähnyt itse Chamboranin pakenevan — tuon sankarillisen Chamboranin
ohjat höllällään karkuuttavan pakoon ja päättömässä kauhussa vievän
mukaansa everstinsä ja muut upseerit. Siihen aikaan en ollut vielä
mitään nähnyt... Mutta sen jälkeen olen minä kokenut asioita, jotka
minä luulin mahdottomiksi.
»Kuulkaapa nyt Oli yö. Kuten me elimme, ei se voinut olla mikään muu
kuin yö — ja pitkä talviyö se olikin. Minä en sano, että se olisi ollut
levollisimpia öitämme. Itse asiassa olivat kaikki yömme levollisia:
ne olivat tulleet levollisiksi sen onnen takia, jota ne tuottivat
meille, ladattu kanuuna oli aina meidän päänalusenamme. Emme olleet
vähimmässäkään määrässä levottomia sen takia, että me syleilimme
toisiamme teräväksi hiotun miekanterän päällä, joka oli asetettu hornan
yli, kuten turkkilaisten helvetinsilta.
Alberte oli tullut tavallista aikasemmin saadakseen viipyä sitä
kauemmin. Kun hän oli tullut, niin koski minun ensimäinen hyväilyni,
ensimäinen rakkaudenilmaisuni tavallisesti hänen jalkojaan, joissa ei
enää ollut niitä viheriäisiä tai punertavia kenkiä, jotka olivat niin
miellyttävän näköisiä ja joihin minä olin niin ihastunut. Jottei hän
aiheuttaisi mitään kolinaa, kulki hän näet paljain jaloin, ja kun hän
tuli, olivat hänen jalkansa aivan jääkylmät, koska hänen oli täytynyt
kulkea pitkin käytävän kylmää kivilattiata vanhempiensa huoneesta aina
minun huoneeseeni saakka käytävän toisessa päässä. Minä lämmitin näitä
jalkoja, jotka hän antoi kylmettymisen vaaralle alttiiksi, kun hän
minun takiani nousi lämpimästä sängystään ylös — ehkäpä joutuen vaaraan
saada jonkun kauhean rintataudin. Minä ymmärsin kyllä, miten sain ne
lämpimiksi, minä taisin muuttaa ne valkoisista ja kylmistä heleän ja
punertavan värisiksi... Mutta tänä yönä ei auttanut mikään. Minun suuni
ei kyennyt muodostamaan niitä veripilkun tapaisia unikukannuppuja,
joita minä niin mielelläni usein suuteluillani sain aikaan hänen
kauniisti kaartuvilla jalkaterillään. Alberten rakkaudenilmaisut olivat
tuona yönä hiljaisemmat kuin koskaan ennen. Mutta hänen hiljaisissa
syleilyissään ilmenevä voima puhui niin kaunopuheista kieltä, etten
minä pyytänyt häntä puhumaan tai vastaamaan minulle, sillä aikaa kuin
itse taukoamatta puhelin yhtä ja toista ja mainitsin hänelle, kuinka
hän hurmasi minut ja kuinka hullaantuneesti olin rakastanut häneen.
Hänen syleilynsä olivat hänen sanojaan.
Mutta äkkiä tuntui, ikäänkuin hän olisi tullut mykäksi. Hänen
käsivartensa irtautuivat — hän ei enää puristanut minua rintaansa
vastaan. Minä luulin sitä pyörtymiskohtaukseksi, samanlaiseksi,
jollaisia hänellä usein oli vaikk'ei hänen syleilyjänsä,
suonenvedontapainen voimakkuus siiloin tavallisesti hellittänyt...
Me molemmat emme ole mitään neitosia, vaan miehiä, jotka voimme puhua,
kuten miehet. Minä tiesin, mitä se merkitsi, kun Alberte kiemurteli
intohimoissaan se ei tavallisesti keskeyttänyt minun, hyväilyjäni. Nyt
minä pidin häntä edelleen painettuna rintaani vasten odottaen, että
hän tulisi tajuntaansa ja olin vallan vakuutettu siitä, että hänen
tunteensa taasen elpyisivät minun sylissäni ja että salama, joka oli
iskenyt häneen, uudelleen herättäisi hänet uuden iskun kautta. Mutta
tällä kertaa eivät minun laskuni pitäneet paikkaansa. Minä katselin
häntä, kun hän nukkui siinä syliini suljettuna sinisellä sohvalla ja
odotin hetkeä, jolloin, hänen silmänsä, joita nyt suuret silmäluomat
peittivät, uudelleen alkaisivat polttaa minua sametinmustista
silmäteristä uhkuvalla tulellaan, — jolloin hänen suunsa uudelleen
avautuisi ja päästäisi hengähdyksen hampaitten välistä, jotka
nyt pureutuivat toisiansa vastaan niin kovasti, että kiille oli
halkeamaisillaan vähimmästäkin pikaisesta suutelosta, jonka minä
painoin hänen kaulalleen tai hiljaisesti hänen olkapäälleen. Mutta hän
ei avannut silmiään eikä hellittänyt puremasta hampaitaan yhteen...
Jalkojen kylmyys oli noussut aina huulen saakka, joita minä painoin
omiani vasten... Kun minä tunsin tämän kauhua herättävän kylmyyden,
kohottauduin puolittain ylös tarkastaakseni häntä paremmin. Mutta
äkkiä irtauduin hänen sylistään! Toinen käsivarsi putosi silloin hänen
rinnalleen ja toinen jäi riippumaan lattialle: sohvalta, jossa hän
loikoi. Kauhistuneena, mutta vielä kylmäverisenä, asetin minä käteni
hänen sydämelleen. Se ei lyönyt! Suonentykytystä ei tuntunut ranteessa,
ei ohimossa, ei kaulassa eikä missään — — — Mitään muuta en havainnut
kuin kuoleman: se oli joka paikassa vastassani ja ilmoitti minulle
olemassaolonsa kauhuaherättävällä jäykkyydellä...
Olin varma, että se oli kuolema — — ja minä en tahtonut uskoa sitä!
Inhimillisessä ajatuksessa esiintyy joskus tällainen epäjärjellinen
tahto sotimassa täysin päivänselvää seikkaa ja kohtaloa vastaan.
Alberte oli kuollut! Mihin tautiin hän oli kuollut? En ymmärtänyt sitä.
Minä en ollut lääkäri. Mutta kuollut hän oli. Ja vaikka minä näin,
että kaikki, mitä minä voisin tehdä, ei merkitsisi mitään, havaitsin
sen niin selvästi kuin keskellä valoisinta päivää, niin tein minä
kuitenkin kaiken, mitä voin, niin lohduttoman epätoivoiselta kuin
se näyttikin... Niin kokonaan avuton kuin olinkin; vailla tietoja,
vailla lääkärinkoneita, vailla mahdollisuuksia, otin minä kaikki
pullot pesupöydältäni ja tyhjensin hänen otsalleen... Minä löin häntä
voimakkaasti käsiin enkä ottanut huomioon, että täten sain aikaan ääniä
huoneessa, jossa vähinkin kolina saattoi meidät muuten vapisemaan...
Minulle johtui mieleen kertomus, että muuan setäni — neljännen
rakuunarykmentin komppanianpäällikkö — oli pelastanut erään ystävänsä
halvauksesta iskemällä hänestä äkkiä suonta sellaisella suoniraudalla,
jota käytetään hevosia varten. Huoneeni oli täynnä aseita. Minä otin
erään tikarin ja sain sillä Alberten käsivarren verille. Minä raatelin
tuota kaunista käsivartta, josta ei tullut juuri nimeksikään verta:
muutamia pisaroita jähmettyi haavaan. Ja käsivarsi pysyi kankeana.
En voinut suutelemalla, imemällä enkä puremalla saada eloa tähän
kuolleeseen ruumiiseen, joksi se oli tullut minun suutelojeni aikana...
En tiennyt enää, mitä minä tekisin. Lopuksi ojensin itseni kuolleen
ruumiin päälle — vanhojen tarinoitten mukaan käyttivät ihmeittentekijät
tätä keinoa, kun he herättivät kuolleita. Minä en enää toivonut voivani
saada häntä eloon herätetyksi, mutta menettelin, ikäänkuin olisin
toivonut sitä. Ja loikoessani pitkin pituuttani tämän jääkylmän ruumiin
päällä heräsi minussa ajatus, selvä ajatus, jota ei aikasemmin ollut
siinä ajatusten sekasorrossa, jonka Alberten kauhea kuolema oli minussa
aiheuttanut ja joka saattoi minut pelästymään...
Ah, miten ääretön, miten lamauttava pelko! Alberte oli kuollut luonani
ja tämä ilmitoisi kaiken. Mitä minusta tulisi? Mitä minä tekisin?
Tätä ajatellessani ja tämän inhottavan tunteen vaikutuksen alaisena
tunsin, ikäänkuin joku käsi, inhimillinen käsi olisi tarttunut tukkaani
ja hiukseni tuntuivat minusta päässäni olevilta neuloilta. Minun
selkäpiitäni karmi jääkylmä väristys. Minä tahdoin taistella tätä
armotonta tunnetta vastaan — mutta turhaan. Minä uskottelin itselleni,
että minun täytyi olla kylmäverinen — että olinhan minä kuitenkin mies
— että olin sotilas. Minä painoin pääni käsiini ja sillä aikaa kuin
aivojani pakotti päässäni, koetin minä järkevällä tavalla miettiä
asemaa, johon olin joutunut, sekä kiintyä ja tarkastella kaikkia
niitä ajatuksia, jotka piinasivat aivojani, ikäänkuin ne olisivat
olleet vaivojen täyttämättä hyrränä. Jokainen näistä ajatuksista
takertui jokaisella hyrrän kiepahduksella luonani olevaan ruumiiseen,
Alberten kuolleeseen ruumiiseen — Alberten; joka ei enää voinut palata
huoneeseensa, Alberten, jonka äiti huomenna löytäisi upseerin huoneessa
kuolleena ja häväistynä. Kun ajattelin äitiä, jonka tyttären minä
kenties olin tappanut hänet häpäisemällä, niin tämä ajatus painoi
sydäntäni raskaampana kuin itse kuollut ruumis... Kuolemaa ei voitu
salata, — mutta oliko mahdollista pitää salassa sitä häpeätä, jonka
ruumiin löytäminen huoneessani toisi ilmoille? Tämän kysymyksen tein
itselleni; se oli se päässäni oleva kiinteä piste, johon tuijotin.
Mitä kauemmin aikaa minä ajattelin tähän liittyviä vaikeuksia, sitä
suuremmilta ne minusta näyttivät. Ne kasvoivat vallan mahdottomiksi;
Kauhea näky! Joskus tuntui minusta, ikäänkuin Alberten kuollut ruumis
täyttäisi koko minun huoneeni eikä olisi mahdollista saada sitä sieltä
ulos. Oi, jospa hänen huoneensa ei olisi ollut hänen vanhempiensa
huoneen takana, silloin olisin kantanut hänet kaikesta huolimatta
kuitenkin takaisin hänen sänkyynsä. Mutta kuinka olisin kuollut
ruumis sylissäni saattanut tehdä sen, mikä oli jo Albertellekin hänen
eläessään hyvin uskallettua: hiipiä huoneen läpi, jota en tuntenut,
jossa en koskaan ollut ollut ja jossa tuon onnettoman vanha isä ja äiti
nukkuivat vanhuuden kepeätä unta? Mutta olin sellaisessa mielentilassa,
pelko huomispäivästä ja ruumiista, joka muuten jäisi huoneeseeni,
kiihoittivat minua niin äärettömästi, että juuri tämä ajatus sai vallan
minussa. Ainoana keinona pelastaa tyttöraukan kunnia ja säästyä isän
ja äidin moitteilta, sanalla sanoen pelastaa itseni kaikesta tästä
häpeästä ja alennuksesta tuntui minusta olevan tuo uhkayritys, hullutus
kantaa Alberte takaisin. Ette ehkä usko minua? Tuskin voin itse uskoa
itseäni, kun ajattelen sitä. Mutta minä todellakin päättäväisesti
nostin Alberten kuolleen ruumiin syliini, nostin sen ylös ja asetin
hartioilleni. Kauhea kantamus, raskaampi, Jumala paratkoon, kuin
se kuorma, jota kadotetut kantavat Danten helvetissä. Täytyy minun
tavallani olla kantanut tällaista kuormaa, jona oli inhimillinen ruumis
— ruumis, joka ainoastaan tunti sitten oli saattanut minut vapisemaan
intohimosta ja joka nyt saattoi vereni jähmettymään suonissani — täytyy
olla kantanut sellaista kuormaa käsittääkseen, miltä se tuntui.
Kuollut ruumis selässäni ja paljasjaloin kuten hänkin, jotten
saisi vähintäkään kolinaa aikaan, avasin minä nyt oven sekä hiivin
pitkin käytävää, joka vei vanhempien sänkykamariin. Tämän huoneen
ovi oli käytävän toisessa päässä. Jokaisella askeleella pysähdyin
minä vapisevin polvin kuunnellakseni talossa vallitsevaa yöllistä
hiljaisuutta, mutta minä en sitä käsittänyt, sillä sydämeni löi niin
kovasti. Viipyi kauan. Kaikki oli hiljaa. Mutta kun vihdoin saavuin
tuon kauhean oven luo, joka johti vanhusten huoneeseen minkä läpi
minun tuli kulkea — Alberte oli tullessaan minun luokseni jättänyt
sen raolleen helpottaakseen paluumatkaansa — ja kun kuulin molempien
vanhusraukkojen pitkät ja tasaiset hengähdykset, kun he luottavaisesti
nukkuivat, niin silloin en enää uskaltanut kauemmas... En uskaltanut
astua kynnyksen yli, joka ammotti pimeässä mustana minua vastaan. Minä
miltei paeten palasin taakkoineni. Minä palasin huoneeseeni, samalta
kuin yhä suurempi kauhu valtasi minut, asetin Alberten kuolleen ruumiin
uudelleen sohvalle ja alotin uudelleen, kyykistyneenä polvilleni
hänen viereensä, änkyttää ja vaikeroida: »Mitä minun pitää tehdä?...
Mitä minusta tulee?» Nyt alkoivat sielunvoimani uupua — nyt pälkähti
mieleeni mieletön ja julma ajatus heittää tuon kauniin tytön ruumis
akkunasta ulos, _hänen_ kuollut ruumiinsa, hänen, joka kuusi kuukautta
oli ollut rakastajattareni! Niin halveksikaa minua! Avasin akkunan,
vedin verhon sivulle — verhon jonka Te tuossa näette, ja katselin alas
siihen pimeään syvyyteen, jonka pohjalla katu oli. Oli tavattoman pimeä
sinä yönä, niin etten voinut erottaa edes katukivitystä: »Luullaan,
että se on itsemurha», ajattelin minä ja otin Alberten syliini ja
kohotin hänet ylös. Mutta äkkiä pilkahti hitunen tervettä järkeä minun
hulluihin aivoihini. »Mistä hän on heittäytynyt alas, mistä hän on
kuolettavalla tavalla hypännyt alas, jos hänet huomenna löydetään
akkunani alla?» kysyin itsekseni. Minusta näytti mahdottomalta se, mitä
ajattelin tehdä. Menin ja suljin akkunan ja se kitisi saranoillaan.
Vedin verhon taasen akkunan eteen. Olin enemmän kuollut kuin elävä
kauhistuneena siitä kolinasta, jonka minä sain aikaan. Mihin tahansa
minä asetinkaan, mihin minä heitinkään tuon kuolleen ruumiin, joka
minua sanattomana syytti: rapuille, käytävään tai akkunasta ulos,
niin olisi se ollut sama kuin häväistä sitä ilman mitään hyötyä.
Ruumiin tarkastus tulisi kuitenkin ilmituontaan kaikki. Äidin silmäys,
joka johdettaisiin niin julmalla tavalla oikealle tolalle, näkisi ja
ymmärtäisi kaikki, jonka lääkäri tai tuomari mahdollisesti koettaisivat
salata... Tunteeni olivat tällä hetkellä sietämättömiä ja kun minä
näin aseitteni kiiltävän huoneeni seinällä, pälkähti mieleeni ajatus
— pelkuruudessani, _turmeltuneessa_ sieluntilassani (muuan keisarin
sanontatavoista, joita minä sittemmin olen oppinut ymmärtämään) —
pistoolinkuulalla lopettaa kaikki. Mutta — Te ymmärrätte! Tahdon olla
vilpitön: minä olin 17-vuotias ja minä rakastin miekkaani. Suvun
vanhan tavan mukaan ja omasta halustani olin valinnut sotilasuran.
En koskaan ollut ollut tulessa ja tämä oli minun sisin toivomukseni.
Minulla oli sotilaan kunnianhimo. Rykmentissä me laskimme leikkiä
Wertheristä — tuosta aikakauden romaanisankarista. Me upseerit säälimme
häntä! Ajatus, joka esti minua tekemästä itsemurhaa, jotta sen kautta
pääsisin tuosta minua yhä edelleen kahlehtivasta vastenmielisestä
pelontunteesta, johti minut toisiin mietteisiin, jotka näyttivät
tarjoavan minulle täydellisen pelastuksen siitä ahdinkotilasta, jossa
minä tuskailin. »Jospa menisin everstin luo!» ajattelin minä. Eversti
— hänhän on sotilaan holhooja... Ja silmänräpäyksessä minä pukeuduin,
kuten pukeudutaan kenraaliharjoitukseen. Sotilaalle ominaisella
vaistolla otin minä pistoolit mukaani. Kuka tiesi, mitä voisi tapahtua.
Viimeisen kerran suutelin minä kuollutta Albertea sellaisilla
tunteilla, joita 17-vuotias omaa — siinä iässä ollaan tuntehikas —
Albertea, joka kuuden kuukauden aikana oli mitä hurmaavimmalla tavalla
syleillyt ja hyväillyt minua, suutelin hänen mykistynyttä suutaan,
joka aina oli vaiennut. Varpaisillani hiivin minä rappuja alas ja ulos
huoneesta jättäen kuoleman jälkeeni. Läähättäen kuten pakoretkellä
oleva mies käytin minä kokonaisen tunnin — se tuntui minusta tunnilta
— saadakseni kääntymään suuren avaimen mahdottoman suuressa lukossa ja
avatakseni kadulle johtavan portin. Ja sittenkuin taasen olin sulkenut
sen varkaanmoisella varovaisuudella, juoksin minä vinhaa vauhtia
everstini luo.
Minä soitin, ikäänkuin tuli olisi ollut irti. Minä melusin, ikäänkuin
torvenpuhaltaja, ikäänkuin vihollinen olisi ollut riistämäisillään
rykmentinlipun! Minä työnsin syrjään kaikki tieltäni, vieläpä
päivystävän upseerinkin, joka tahtoi estää minua tunkeutumasta
tähän aikaan yötä everstin huoneeseen. Kun eversti vihdoinkin oli
herännyt aikaansaamastani melusta, kerroin minä hänelle kaikki. Minä
tein hänelle synnintunnustuksen yhteen hengenvetoon ja viimeiseen
tapahtumaan asti, äkkiä ja ajattelematta, siltä silmänräpäykset olivat
kalliita — Ja niin pyysin häntä auttamaan minua.
Hän oli miesten mies, everstimme! Hän oivalsi heti sen kamalan, vieläpä
helvetillisen aseman, johon olin joutunut ja hänen tuli sääli nuorinta
lapsistaan, kuten hän minua nimitti. Luulen tässä tilaisuudessa
olleenikin sellaisessa asemassa, joka hyvinkin voi herättää
säälintunteita. Hän kirosi oikeaan ranskalaiseen tapaan ja sanoi
minulle, että minun ensi työkseni oli heti lähdettävä kaupungista.
Hän huolehtisi muusta — kävisi onnettomien vanhempien luona, niin
pian kuin olin lähtenyt... Mutta minun oli kiirehdittävä matkalle,
noustava kyytivaunuun, joka kymmenen minuutin kuluttua vaihtaisi
hevosia Postiravintolan luona ja matkustettava kaupunkiin, jonka hän
mainitsi. Siellä saisin kirjeen häneltä... Hän antoi minulle rahoja,
sillä olin unohtanut ottaa ne mukaani, ja painoi sydämellisen suutelon
harmailla viiksillään poskilleni. Kymmenen minuuttia tämän keskustelun
jälkeen kiipesinkin minä kyytivaunun katolle — ei ollut mitään muuta
paikkaa. Se kulki samaa tietä, jota me nyt matkustamme. Täyttä laukkaa
kuljettiin ohi akkunan — Te ymmärrätte kenties, minkälaisin silmäyksin
minä katselin sinne ylös — tuon haudanhiljaisen huoneen akkunan ohi,
jonne otin jättänyt Alberten kuolleena. Se oli valaistu aivan samoin
kuin se on nyt tänä yönä».
Varakreivi de Brassard vaikeni. Hänen täyteliäs äänensä sointui vähän
särkyneeltä. En ajatellut enää pilan laskemista — Mutta hiljaisuus ei
tullut pitkälliseksi.
»Ja sitten?» kysyin minä.
»Sitten — sitten», vastasi hän, »ei ole mitään sitten. Se juuri on
kauan aikaa hurjasti kiusannut uteliaisuuttani. Minä noudatin sokeasti
everstin käskyjä ja odotin kärsimättömästi kirjettä sekä ilmoitusta
siitä, mitä hän oli tehnyt ja mitä oli tapahtunut matkani jälkeen.
Odotin noin kuukauden ajan, mutta mitään kirjettä en tämän kuukauden
kuluessa saanut everstiltäni, sillä hän ei mielellään kirjoittanut
muulla kuin miekallaan vihollisen kasvoihin, vaan sain sen sijaan
käskyn muuttaa toiseen armeijakuntaan. Sain käskyn liittyä 35:nteen
rykmenttiin, joka heti lähtisi taisteluun. Kahdenkymmenenneljän tunnin
kuluessa piti minun olla uudessa paikassani.
Tavattoman kirjavat toimet sotaretken aikana — etenkin kun ollaan
ensimäisellä sotaretkellä — taistelut, joihin otin osaa, vaivat,
joita sain kokea, rakkaudenseikkailut, joihin jouduin tämän kertomani
seikkailun jälkeen, kaikki tämä aiheutti, että minä unohdin kirjoittaa
everstille, ja kaikki se veti ajatukseni pois Alberte-historian
kiusallisesta muistosta, kuitenkaan koskaan sitä häivyttämättä
mielestäni. Olen säilyttänyt tämän muiston kuin kuulan, jota ei voida
ottaa pois... Sanoin itsekseni, että ennemmin tai myöhemmin tapaisin
everstin ja saisin lopuksi selvän siitä, mitä halusin tietää. Mutta
kuolema kohtasi häntä rykmenttinsä etunenässä Leipzigin luona...
Kuukautta aikasemmin oli Louis de Meung myöskin kaatunut... Tämähän
on hyvin surkuteltavaa», lisäsi kapteeni de Brassard, »mutta kaikki
hiljenee voimakkaimmassakin sielussa» — ehkäpä juuri sen takia, että
se on niin voimakas. Uteliaisuus, tuo kuluttava halu saada tietää,
mitä oli tapahtunut lähtöni jälkeen, ei saattanut minua enää lopulta
levottomaksi. Ulkonäöltäni muuttuneena olisin minä jo monta vuotta
sitten voinut aivan hyvin palata tuohon pieneen kaupunkiin, ilman että
minua olisi tunnettu, ja minä olisin silloin ainakin voinut ottaa
selville, mitä oli tullut tietoon ja tunnetuksi minun surullisesta
seikkailustani. Mutta jokin, joka ei ainakaan anna arvoa yleiselle
mielipiteelle, sillä sille minä olen koko elämäni ajan sanonut »hyvää
päivää, kirvesvartta» — jokin, joka pikemmin muistutti sitä pelkoa jota
enää haluaisi kokea toista kertaa, on kuitenkin estänyt minua tekemästä
sitä».
Hän vaikeni uudelleen, tämä keikari, joka ilman vähintäkään
keikarimaisuutta oli kertonut samalla kertaa niin surullisen ja niin
todellisen historian. Minä vaivuin unelmoimaan hänen kertomuksensa
vaikutuksesta. Minä ymmärsin, että tässä niin hurjassa varakreivi de
Brassardissa, joka ei ainoastaan ollut kermana keikonen ja uskalikkojen
joukossa, vaan oli niitten joukossa ylpeimpiä ja punaisimmalta
loistavia unikukkia — tässä Bordeaux-viinin juojassa englantilaiseen
tapaan — että hänessä piili syvempiaatteinen ihminen ja että hän
oli toisenlainen, kuin miltä hän näytti. Minä muistin, mitä hän
kertomaksensa alussa maininnut _mustasta tahrasta_, joka läpi hänen
elämänsä ajan oli turmellut hänen huonommat huvituksensa. — Hän
ihmetytti minua edelleen, kun hän tarttuen kovasti käsivarteeni äkkiä
huudahti:
»Katsokaa — katsokaa akkunaverhoa!» Tätä ikkunaverhoa vasten kuvastui
ja katosi norjan naisvartalon varjokuva.
»Alberten hahmo!» sanoi kapteeni de Brassard. »Sattuma on niin
leikillinen tänä iltana», lisäsi hän katkerasti.
Punaiselta loistava nelikulmainen akkunaverho oli taasen tyhjä — — —
Mutta vaununtekijä, joka oli varakreivin kertoessa korjannut
pyöränmutteria, oli nyt lopettanut työnsä. Kyytihevoset olivat
valjaissa, hypähtelivät ja tömistivät levottomasti kavioillaan
tannerta. Astrakaanilakki korvallisellaan ja matkustajaluettelo
hampaitten välissä tarttui kyytimies ohjaksiin ja hyppäsi ylös
istuimelleen, ja niin pian kuin hän oli istuutunut paikalleen
kyytivaunun katolla, huusi hän yössä kaikuvalla kirkkaalla äänellään:
»Matkaani» ja antoi siten lähtömerkin.
Ja me ajoimme pois sekä olimme pian kulkeneet ohi tuon salaperäisen
akkunan. Minä näen sen yhä edelleen unissani — tuon punaverholsen
akkunan.
LOPPU.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN AKKUNAVERHO ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
