Majatalo

By Ivan Sergeevich Turgenev

The Project Gutenberg eBook of Majatalo
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Majatalo


Author: Ivan Sergeevich Turgenev

Translator: Alexander Halonen

Release date: September 25, 2023 [eBook #71721]

Language: Finnish

Original publication: Turku: Sosialistin Kirjapaino-Osakeyhtiö, 1912

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAJATALO ***




MAJATALO

Kirj.

I. S. Turgenjeff



Suomentanut

Alexander Halonen





Turussa,
Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunta,
1912.




Majatalo.


Suuren B...n tien varrella, milt'ei yhtäkaukana kahdesta
piirikaupungista, joitten kautta tie kulki, vielä äskettäin seisoi
avara majatalo, hyvin tunnettu kolmivaljakkoajureille, rahtimiehille,
kauppamatkustajille, porvareille ja yleensä kaikille monilukuisille
ja -laatuisille matkalaisille, jotka kaikkina vuoden aikoina liukuvat
meidän teillämme. Olipa aika, jolloin kaikki poikkesivat tuohon taloon;
ellei ehkä jonkunlainen tilanhaltijan umpivaunu, jota veti kuusi
kotona kasvatettua hevosta, pysähtymättä ajanut ohitse, joka seikka
ei kuitenkaan estänyt ajuria ja palvelijaa vaunun takaistuimella
eräänkaltaisin omituisin tuntein ja hartauksin katsahtamasta heille
liiankin tuttuihin portaisiin; tahi jonkunlainen miesraukka huonoine
rattaineen ja kolmine viiskopekkaisine povitaskussa, saavuttuaan
rikkaan talon kohdalle, nykäissyt ohjista väsynyttä hevoskaakkiaan,
kiirehtien yölevolle suuren asutuksen takalistolle sijaitsevaan rahvaan
yömajaan, talonpoikaisen isännän tykö, jolta heinien ja leivän ohella
et mitään muuta voinut löytää, etkä siitäkään ylimääräistä kopekkaa
tarvinnut maksaa. Sopivan asemansa ohella, majatalo, josta alotimme
kertomuksen, ylpeili paljolla: erinomaisella vedellä kahdessa syvässä
kaivossa kitisevine pyörineen ja rautaisine sankoineen vitjoissa;
tilavalla pihamaalla lautaisine, tiiviine katoksineen; suurella
varastolla hyviä kauroja kellarissa; lämpöisellä tuvalla, minkä
mahtavan venäläisen kiukaan kupeelta ulkoni kaksi pitkää lavitsaa,
ja, lopuksi, kahdella kyllin puhtaalla kamarilla, punaliljaisine,
alhaalta hieman revittyine seinäpapereineen, maalattuine puusohvineen
ja samanlaisine tuoleineen ja geraniumikukkineen akkunalla, joita,
sivumennen sanoen, ei milloinkaan oltu pesty, ja jotka siis kukoistivat
monivuotisessa tomussa. Muitakin mukavuuksia vielä tarjosi tämä
majatalo: — paja siitä oli likellä, siinä myöskin melkein sijaitsi
mylly; lopuksi, syödäkin siinä oli hyvä, sillä vanha keittäjätär
ruoan laittoi maukkaan ja rasvasen, eikä säälinyt aineita; lähimpään
kapakkaan laskettiin matkaa kaikkiaan puoli virstaa; isäntä piti kaupan
nuuskaa, joskin tuhkalla sekoitettua, kuitenkin hyviin väkevää ja
nenään mukavasti vaikuttavaa — sanalla sanoen, paljon oli syitä minkä
tähden tästä talosta eivät matkustavaiset muihin muuttaneet. Isäntä
miellytti matkalaisia — sehän on pääasia; ilman sitä, tietysti, ei
mikään yritys menesty; hän miellytti sitäkin enemmän sentähden, kuten
naapurit tiesivät kertoa, että hän oli hyvin onnellinen ja kaikissa
edesottamisissan menestyi loistavasti, vaikka vähän hän oli ansainnut
menestystään; mutta nähtävästi, ketä onnestaa, piin sitä onnestaa.

Isäntä tämä oli porvari, nimeltään Naum Ivanovitsh. Vartaloltaan hän
oli keskimittainen, paksu, kymäräinen ja harteikas; pään hän omisti
suuren, pyöreän, tuuheat hiukset, jotka jo olivat harmaat, vaikkei
hänellä, päältä katsoen, saattanut olla yli neljänkymmenen ikää;
poskensa olivat täyteläiset ja tuoreet, otsa matala, mutta valkonen
ja tasanen, ja pienet, kirkkaat, siniset silmät, joilla hän hyvin
merkillisesti katseli: — karsaasti ja samalla kertaa röyhkeästi,
joka varsin harvoin tapahtuu. Päänsä hän aina piti kumarassa ja
vaivaloisesti sitä käänteli, ehkä siitä syystä, kun kaula hänellä
oli kovin lyhyt; hän käveli kiivaasti mutta jäykästi ja heilutteli
tasaisessa tahdissa käsiään. Kun hän hymyili, ja hän hymyili varsin
usein, äänettömästi, ikäänkuin itsekseen, hänen paksut huulensa
epämiellyttävästi vetäytyivät syrjään ja paljastivat rivin lujia ja
loistavia hampaita. Hän puhui katkonaisesti, ja jonkunlaisella ynseällä
äänensoinnulla. Partansa hän leikkasi, mutta ei silti käynyt näöltään
saksalaiseksi. Hänen pukunsa käsitti pitkän, kauttaaltaan käytetyn
viitan, leveät housut ja kengät paljaissa jaloissa. Hän usein poistui
kotoaan asioilleen, joita hänellä olikin paljon — hän keinotteli
hevosilla, välitti maata, vuokrasi kasvitarhoja, osti puistoja ja
yleensä harjoitti monenlaisia kauppatoimia — mutta hänen poissaolonsa
eivät milloinkaan venyneet pitkiksi; niinkuin myyrä, jota hän erittäin
omituisten silmiensä vuoksi muistutti, palasi hän takaisin omaan
pesäänsä. Hän osasi pitää tämän pesän järjestyksessä; kaikkialle hän
ennätti, kaikki kuunteli ja määräili, antoi, päästi ja tilitti itse,
eikä kenellekään kopeikkaakaan alentanut, samalla ei myöskään liikaa
ottanut.

Matkustavaiset eivät hänen kerallaan lörpötelleet, eikä hän itse liioin
haaskannut turhanpäiten sanoja. »Minulle teidän rahanne ovat tarpeen,
mutta teille tarjoilu», jutteli hän, hitaasti esittäen joka sanan:
»emmehän lapsia ole kastamassa kerallanne; matkustaja söit, syötit,
älä istuskele! Mutta jos olet väsynyt, niin makaa, älä lörpöttele».
Työläiset piti hän suurikasvuiset ja terveet, mutta säyseät ja
toimeliaat he häntä kovin pelkäsivät. Itse hän ei ottanut suuhunsakaan
miestä väkevämpää, mutta heille jakoi suurina juhlina kymmenkopekkaisen
mieheen viinaa varten; muina päivinä he eivät tohtineet juoda.
Naumin kaltaiset ihmiset pian rikastuvat... mutta siihen loistoon
varallisuuteen, minkä hän omisti, — hänen laskettiin omistavan nelisen-
eli viitisenkymmentätuhatta — Naum Ivanovitsh ei vaeltanut suoraa
tietä...

Vuotta kaksikymmentä ennen sitä aikaa, johon me kertomuksemme alun
sijoitimme, jo toimi samalla paikalla majatalo. Totta kyllä, sitä
ei kattanut tummanpunanen lautakatto, joka antoi Naum Ivanovitshin
talolle ylhäisen leiman; ja rakennukseltaankin se oli köyhempi, pihan
ympäri oli olkikatos, hirsiseinien asemasta — säleaitaus; eikä se
upeillut kolmikulmaisella kreikkalaisella otsikolla; mutta sittekin
se oli majatalo ihan tyydyttävä — tilava, vankka ja lämmin — joten
matkalaiset sitä mielellään käyttivät. Isäntänä siihen aikaan ei ohut
Naum Ivanovitsh, vaan eräs Akim Semenovitsh, naapuristossa asuvan
tilanomistajattaren Lisaveta Prohorovna Kuntzen, erään esikuntaupseerin
lesken, talonpoika. Tuo Akim oli nerokas ja kauppakykyinen mies, joka
jo varsin nuorella ijällään, lähdettyään matkalle kahdella kurjalla
hevosella, palasi vuoden kuluttua kolmella kunnollisella, siitä
lähtien melkein läpi koko elämänsä vaelteli valtamaanteillä, kävi
Kasanissa, Odessassa, Orenburissa ja Varsovassa jopa ulkomaillakin
Leipzigissä, ja viho viimein hän matkusteli kahdella uljaalla ja
voimakkaalla kolmivaljakolla ja mahtavilla, täydessä lastissa olevilla
rattailla. Kyllästyttikö häntä ehkä koditon kulkurin elämä, haluttiko
häntä ehkä perustaa perhe (häntä oli kohdannut sellainen onnettomuus,
että vaimo kuoli; lapset, joita heille syntyi, olivat myös nuorina
kuolleet), mutta olipa miten oli, loppujen lopuksi hän päätti
hyljätä vanhan ammattinsa ja perustaa majatalon. Tilanhaltijattaren
luvalla asettui hän tähän valtatien varteen, osti hänen nimiinsä
puoli desjatinaa maata ja rakensi sille majatalon. Yritys menestyi
hyvin. Rahoja hänellä laitokseen oli yllin kyllin; kokemus, jonka
hän oli saavuttanut pitkäaikaisella vaelluksellaan Venäjän kaikissa
äärissä, oli hänelle suureksi hyödyksi hän tiesi millä tavalla
parhaiten tyydyttää matkustajia, varsinkin entisiä ammattiveljiään,
kolmivaljakkoajureja, joista monen keralla hän oli persoonallisesti
tuttava ja joista pääasiallisesti majatalon menestys riippui: niin
paljon he tarvitsivat tavaroita itselleen ja voimakkaille hevosilleen.
Akimin talo tuli tunnetuksi sadan virstan piirissä... Hänen tykönsä
poikettiin halukkaammin kuin hänen seuraajansa, Naumin luo, vaikkei
hän, lähestulkoonkaan, piisannut Naumille isännöitsemistaidossa.
Akimilla oli kaikki enemmän vanhan ajan malliin, lämmintä, mutta ei
ihan puhdasta; ja kaurakin saattoi olla köykästä tahi kasteltua, ruoka
myöskin kiehui synnin keralla sekaisin, kuten sanotaan; hänellä joskus
sellaistakin sotkua tuotiin pöytään, että parasta olisi ollut jättää
se kokonaan uuniin, eikä siihen ollut syynä kitsastelu ruoka-aineissa,
mutta — keittäjätär ei ollut pitänyt huolta. Sensijaan oli hän
valmis alentamaan hinnasta, eikä velaksikaan, ehkä, kieltäytynyt
luottamasta, — sanalla sanoen — hyvä oli miehekseen, ja kohtelias
isäntä. Keskusteluihin ja vierasvaraisuuteen hän myös oli taipuisa;
teekeittiön ääressä joskus tunnin niin torisi, että korvat hörössä
kuuntelit, varsinkin kun rupesi kertomaan Pietarista, kirgiisien
arosta tahi ehkäpä meren rannikosta; myöskin ryypiskely, tietysti, hän
hyvän ihmisen keralla saattoi, mutta ei milloinkaan järjettömästi vaan
enemmän niinkuin seuran vuoksi — niin kertoilivat hänestä matkalaiset.
Sangen usein hänen luokseen poikkesivat kauppiaat ja yleensä ihmiset,
joita nimitetään vanhanaikaisiksi, sellaiset ihmiset, jotka eivät
itseään vyöttämättä matkalle lähde eivätkä kamariin astu tekemättä
ristinmerkkiä, eivätkä puhuttele ihmistä ensin tervehtimättä. Yksin
Akimin persoonallisuus jo oli miellyttävä: hän oli rotevakasvuinen,
vaikkakin hieman laiha, niin kuitenkin sopusuhtainen ja suora, vieläpä
vanhoilla päivilläänkin; hänen kasvonsa olivat jalot ja rehelliset,
korkea ja avonainen otsa, nenä suora ja ohut, huulet pienet. Hänen
ruskeat, ulkonevat silmänsä loistivat vakavan avomielisestä, tuuhea ja
pehmyt tukka muodosti kehyksen hänen niskansa ympärille; otsalla ei
sitä paljon ollut. Akimin äänen sointu oli hyvin miellyttävä, vaikkakin
heikko; nuoruudessaan melkoisen hyvin lauloi, mutta ainaiset matkat
kylmässä ilmassa, talvella, pilasivat hänen rintansa. Sensijaan hän
puhui hyvin sointuvasti ja sattuvasti. Milloin hän nauroi, muodostui
hänen silmiensä ympärille kauniit kurtut, hyvin miellyttävät näöltään:
— ainoastaan hyvillä ihmisillä voi huomata sellaiset kurtut. Akimin
liikkeet olivat suureksi osaksi verkallisia, niiltä ei puuttunut
jonkunlaista varmuutta ja arvokkuutta, kuten ainakin paljon kokeneella
ja eläneellä ihmisellä.

Kaikin puolin hyvä olisi ollut Akim, tahi kuten häntä kutsuttiin
herrastalossa, jossa hän usein käväsi ja varsinkin sunnuntaisin
puolipäivämessun jälkeen, Akim Semenovitsh, — kaikinpuolin olisi
hän ollut hyvä, ellei häntä olisi seurannut eräs heikkous, joka jo
monen ihmisen on maailmassa perikatoon saattanut ja loppujen lopuksi
tuhosi hänenkin elämänsä — nimittäin, heikkous naissukupuoleen nähden.
Akimin rakkaus meni äärimmäisyyksiin, hänen sydämensä ei mitenkään
voinut vastustaa naisen katsetta; hän suli siitä, niinkuin ensimäinen
syksylumi auringonpaisteesta... ja tavallisesti hän joutui maksamaan
ylimääräisen tunteellisuutensa tähden.

Ensimmäisen vuoden kuluessa sitte valtatien varteen asettumisensa
jälkeen Akim oli niin kiintynyt talon rakennuspuuhiin, talouden
järjestämiseen ja kaikkiin asioihin, jotka rasittavat jokaista
uudisasukasta, ettei hänelle jäänyt aikaa ajatella naisia; mutta jos
sattumalta tulivatkin hänen mieleensä jonkunlaiset syntiset ajatukset,
niin hän ne heti karkoitti lueskelemalla kaikenlaisia hurskaita
kirjoja, joita hän suuresti kunnioitti (lukutaidon hän oli oppinut jo
ensimmäisellä matkallaan), laulamalla psalmeja puoliääneen tahi muilla
sellaisilla jumalallisilla toimenpiteillä. — Sitäpaitsi hänellä oli
menemässä jo 46:s ikävuosi — niissä vuosissa kaikenlaiset intohimot
huomaamatta vaimenevat ja kuoleutuvat; myös naimisiinkin menon aika
oli niinkuin ohikulunut, kuten Akim itse rupesi ajattelemaan... mutta,
nähtävästi, kohtaloasi et voi välttää.

Entinen Akimin herratar, Lisaveta Prohorovna Kunze, staapiupseerin
rouva, joka jäi leskeksi saksalaissyntyisestä miehestään, oli itse
Mitrovin kaupungin lapsia, jossa hän oli viettänyt ensimäiset
lapsuudenaikansa ja mihin heitä isän kuoleman jälkeen jäi sangen
suuri ja köyhä perhe, josta hän, sivumennen sanoen, hyvin vähän
huolehti, varsinkin senjälkeen, kun yksi hänen veljistään, armeijan
jalkaväkiupseeri, sattumalta saapui hänen luokseen ja jo toisena
päivänä riehamastui siinä määrin, että oli vähällä ettei lyönyt itseään
emäntää, nimittäen häntä sen lisäksi: »du, Lumpenmamsell!» huolimatta
siitä että edellisenä päivänä oli ylistellyt häntä »sisarkullaksi
ja hyväntekijättäreksi». Lisaveta Prohorovna eleli paikallaan ja
hiljaisesti miesvainajansa jälkeenjättämällä omaisuudella, jota hän
itse hoiti, ja varsin älykkäästi hoitikin. Lisaveta Prohorovna ei
luopunut pienimmästäkään etuoikeudestaan, kaikesta valvoi tuloja
itselleen; tuossa kaikessa ja vielä lisäksi siinä, että hän osasi
pennin sijasta tuhlata kopeekan, osottautui hänen saksalainen
syntyperänsä; muissa kaikissa suhteissa hän venäläistyi. Hänen
taloutensa oli laaja, varsinkin piti hän suuren lauman härkiä,
jotka eivät turhaan syöneet ruokaansa: aamusta iltaan niitten
vahvat jäntereet olivat työssä. Hän mielellään ajeli umpivaunuissa,
livrepukuiset palvelijat takaistuimella; hän piti siitä, että hänelle
juoruiltiin ja itsekin oli hän varsin etevä siinä ammatissa, hän
tahtoi, että häneltä nöyrästi anottiin suosiota, jota hän joskus antoi,
mutta millä hetkellä tahansa saattoi hän sen peruuttaa, — sanalla
saneen, Lisaveta Prohorovna käyttäytyi niinkuin herratar ainakin. —
Akimista hän piti — vuokran maksoi tämä aina säntillensä — armollisesti
häntä puhutteli, jopa, leikillä, pyyteli häntä vieraisille luokseen...
Mutta siitä huolimatta: juuri tästä herrastalosta uhkasi Akimia
onnettomuus.

Lisaveta Prohorovnan kamaripalvelijattarien joukossa oli eräs tyttö,
noin kahdenkymmenen ikäinen, orpo, nimeltään Dunjasha. Eikä hän ollut
hullumpikaan; kookas ja sukkela; hänen piirteensä, vaikkakaan eivät
sopusuhtaiset, saattoivat miellyttää: tuore ihon väri, tuuheat, vaaleat
hiukset, elävät harmaat silmät, pieni pyöreä nenä, punaset huulet
ja varsinkin huoleton, puolileikillinen ja puolitotinen kasvojen
ilme — kaikki tuo omalla tavallaan vaikutti varsin herttaisesti.
Kaiken lisäksi hän, huolimatta orpoudestaan, käyttäytyi ankarasti,
melkein ynseästi: hän oli syntyisin aatelispalvelijoista; hänen
isävainajansa. Arefij, vuotta kolmekymmentä oli ollut isännöitsijänä,
mutta isoisä, Stepan, palveli kamaripalvelijana eräällä jo ammoin
sitten kuolleella herralla, kaartin kersantilla ja kreivillä. Hän
pukeutui moitteettomasti ja kiemaili käsillänsä, jotka, kieltämättä,
olivat erinomaisen kauniit. Dunjasha osotti suurta ylenkatsetta kaikkia
ihailijoitaan kohtaan, itsetyytyväisesti hymyillen kuunteli hän heidän
rakkaudentunnustuksiaan ja jos hän jotain heille vastasikin, niin
tapahtui se jotakin lyhyesti huudahtaen, kuten: »niin! kas, sitä!
jokos minä rupeisin! vielä mitä!...» Näinä huudahdukset tietysti
usein tulivat kieleltä eikä sydämestä. Dunjasha oli viettänyt kolmen
vuoden paikkeilla Moskovassa opissa ja siellä hän sai nuo omituiset
tavat ja kujeet, jotka huomaa suurkaupungeissa oleskelleissa
kamaripalvelijattarissa. Hän luulotteli suuria itsestään; mutta, vaikka
hän rakentelikin pilvilinnoja, kuten sanotaan, ei hän milloinkaan
luottautunut niitten varaan ja pudonnut alas. Eikä hän tyhmemmin
elänytkään, mutta siitä huolimatta ei Lisaveta Prohorovna häntä liiaksi
suosinut, kiitos vanhimman kamaripalveljattaren, Kirilovnan, naisen,
joka ei enää ollut eilisen teeren poika, vaan varsin etevä juonittelija
ja valehtelija. Kirilovna käytti edukseen saavuttamaansa vaikutusta
emäntäänsä ja osasi hyvin nerokkaasti vahingoittaa kilpailijoitansa.

Tähän Dunjashaan juuri rakastui Akim! Vieläpä ihan erilailla kuin
ennen. Alussa hän kohtasi tytön kirkossa: hän oli juuri vastikään
palannut Moskovasta... sittemmin kohtasi häntä jonkun kerran
herraskartanossa; vihdoin vietti hänen kanssaan koko illan kartanon
kirjurin luona, mihin häntä, toisten parempien ihmisten keralla,
oli kutsuttu teetä juomaan. Kartanon väki ei häntä ylönkatsonut,
vaikkakaan hän ei kuulunut samaan piiriin ja käytti partaa; olihan hän
valistunut mies, lukutaitoinen, ja, mikä pääasia, rikas; sitäpaitsi
ei hän pukeutunut moukkamaisesti, käytti pitkää mustasta verasta
tehtyä viittaa, mustia saappaita Ja kaulahuivia. Totta kyllä,
kartanon palvelijat keskenään joskus juttelivat etteihän se Akim ole
heikäläisiä, mutta edessäpäin he häntä mairittelivat. Sinä iltana,
kirjurin luona, Dunjasha lopullisesti valloitti Akimin rakastavaisen
sydämen, vaikka hän järkähtämättömästi vaikeni koko illan, eikä
sanaakaan vastannut Akimin viittaileviin ja merkitseviin jaarituksiin,
jopa joskus katsahti häneen, tuollalailla, kuin, syrjäsilmäyksellä,
ikäänkuin ihmetellen minkätähden tuo talonpoika on täällä. Kaikki
tuo vaan lisäsi öljyä tuleen. Akim meni yksinään kotiin, ajatteli,
ajatteli ja vihdoin päätti pyytää hänen kättään... Niin Dunjasha hänet
itseensä »kietoi». Mutta miten voidaankaan kuvailla sitä suuttumusta ja
hämmästystä, joka valtasi Dunjashan, kun noin päivän viiden perästä,
Kirilovna, lempeästi kutsuttuaan hänet luoksensa, ilmoitti hänelle,
että Akim (nähtävästi hän tiesi, miten asiaan on ryhdyttävä), että tuo
partasuu ja talonpoikainen Akim, jonka rinnalla istumisenkin hän katsoi
loukkaukseksi, tavottelee häntä!

Dunjasha aluksi suuttui silmittömästi, sitten purskahti raikuvaan
nauruun ja sitten ratkesi itkemään; mutta Kirilovna niin nerokkaasti
johti hyökkäystä, niin selvästi saattoi hänet käsittämään asemansa
epätoivoisuuden kartanossa, niin sopivasti huomautti Akimin ulkonäöstä,
rikkaudesta ja vakavuudesta, sekä, loppujen lopuksi, niin painavasti
ilmoitti itse herrattarenkln siihen suuntaan käyvästä toivomuksesta,
että Dunjasha jo poistuessaan ajatteli asiaa vakavalta kannalta,
ja, kohdatessaan sittemmin Akimin, katsoi häneen vakavasti vaan
ei kääntynyt pois. Sanomattoman runsaat rakastavan Akimin lahjat,
haihduttivat viimeisetkin epäilykset... Lisaveta Prohorovna, jolle
Akim vei lahjaksi hopeatarjottimella sata persikkaa, suostui hänen
liittoonsa Dunjashan kanssa ja liitto vahvistettiin. Akim ei säälinyt
menoja. Morsian, joka hääpäivän aattona istui morsiustyttöjen parissa
kuin kuollut ja vielä hääpäivän aamuna itki, kunnes hänet Kirilovna
talutti vihkituolille, pian rauhoittui... Rouva antoi hänelle kirkossa
käytettäväksi oman shaalinsa — mutta Akim heti samana päivänä lahjoitti
hänelle samanlaisen, jopa vielä paremman.

Ja niin Akim joutui naimisiin; toi oman nuorikkonsa uuteen taloonsa...
Rupesivat he elämään. Dunjasha osottautui heti huonoksi emännäksi,
heikoksi miehensä tueksi. Hän ei juuri mihinkään ryhtynyt, tuskaili,
murehti, paitsi milloin joku matkustavainen upseeri herätti hänen
huomionsa ja liehakoitsi häntä suuren teekeittiön ääressä istuttaessa;
usein tapahtui, että kaupunkiin ostoksille tahi herraskartanoon,
jonne majatalosta oli nelisen virstaa, vieraisille riensi. Ei koti
oikein näyttänyt viihdyttävän. Herraskartanossa hän lepäili; siellä
hän tunsi olevansa omiensa joukossa; toiset tytöt kadehtivat hänen
onneaan; Kirilovna kestitsi teellä; itse Lisaveta Prohorovna hänen
kerallaan keskusteli... Mutta nämäkään vierailut eivät tapahtuneet
tuottamatta katkeruutta Dunjashalle... Hänen, esimerkiksi, ei sopinut
nyt, kuten ennen kartanon palvelijattarena, käyttää hattua, vaan hänen
oli pakko sitoa huivi päähänsä... ikäänkuin jonkun kauppiaan muijan,
kuten hänelle sukkela suinen Kirilovna sanoi... ikäänkuin jonkunlaisen
porvarittaren, ajatteli Dunjasha itseksensä.

Monasti juolahtivat nyt Akimin mieleen hänen ainokaisen sukulaisensa,
setävanhuksen, perheettömän vanhanpojan kantturan sanat: »No veli,
Akimiseni, sanoi hän hänelle, kohdatessaan kerran kadulla: minä olen
kuullut, että sinä aiot naimisiin?...»

— Niin, kyllä; mitä sitten?

— Ah, Akim, Akim! Sinä et meille talonpoikaisille ole enään vertainen,
kuten sanotaan — eikä morsiamesikaan ole sinun vertaisesi...

— Missä suhteessa hän ei ole minun vertaiseni?

— Vaikkapa kaikissa, vastasi ukko ja samalla osotti Akimin partaa, jota
hän, morsiantaan miellyttääkseen oli ruvennut leikkaamaan, kokonaan ei
hän sitä hävittämään suostunut... Akim painoi katseensa maahan; mutta
ukko käännähti ympäri ja vaelsi tiehensä heiluttaen päätänsä.

Niin, monasti hän noita sanoja muisti, ähki Ja huokaili... Sentähden ei
kuitenkaan hänen rakkautensa hyvään vaimoonsa vähentynyt; hän ylpeili
vaimostaan — varsinkin kun vertaili häntä, sattumaisin tietysti,
toisiin vaimoihin tahi edelliseen vaimoonsa, johon hänet naittivat
kuudentoistavuotiaana. Hänen pieninkin hyväilynsä oli hänelle suuri
nautinto... Niinpä niin, ajatteli hän, tottuupahan ja taipuupahan aikaa
myöten... Sitäpaitsi Dunjasha käytti itsensä erittäin hyvin, eikä
kukaan voinut sanoa hänestä pahaa sanaa.

Sillä tavalla meni jokunen vuosi. Dunjasha, silminnähtävästi vihdoinkin
tottui osaansa. Mitä enemmän Akim vanheni, sitä enemmän häneen kiintyi
ja luotti häneen. Dunjashan toverittaret, jotka menivät miehelään,
kärsivät hätää ja puutetta tahi joutuivat huonon kohtelun alaisiksi...
Mutta Akim rikastui, aina vaan rikastui. Kaikessa hän menestyi, onni
häntä seurasi; yksi suru ainoastaan häntä painosti: lapsia hänelle ei
Jumala antanut. Dunjashalle jo karttui ikää, kaksikymmentäviisi vuotta;
kaikki rupesivat häntä jo kunnioittamaan Audotja Arefjevnan nimellä.
Täydelliseksi emännäksi hän ei kuitenkaan kehittynyt, mutta kotiaan hän
rakasti, huolehti sen tarpeista ja piti silmällä palkollisia... Tosin
hän kaiken tuon teki miten sattui, ei kiintynyt, kuten olisi pitänyt,
puhtauteen ja järjestykseen; sensijaan majatalon parhaassa huoneessa,
Akimin valokuvan vieressä, riippui hänen kuvansa, jonka hänen
tilauksestaan oli maalannut oman paikkakunnan maalari, piirikunnan
diakonin poika, öljyväreillä. — Hän oli siihen kuvattu päällään
Valkonen puku, keltanen shaali, kuudet suurhelmiset käädyt kaulalla,
pitkät korvarenkaat korvissa ja sormus kaikissa sormissa. — Tuntea
hänet siitä kyllä voi, vaikkakin maalari oli liiotellen käyttänyt
loistavia koruja ja punamaalla ja silmätkin maalasi harmaitten sijasta
mustat ja vieläpä hieman kierot... Akimin kuva ei häneltä ensinkään
onnistunut: se muodostui jotenkin synkäksi — à la Rembrand — niin,
että, joskus matkalainen menee luokse, katsoo ja poistuu hiljaa
mumisten, yhtä viisaana kuin alussakin. Pukeutumaan rupesi Audotja
hieman huolimattomasti; heitti jonkun ison huivin hartioilleen, mutta
hame sen alla sai miten kuten letkottaa: laiskuus hänet oli vallannut,
kaikki masentava, veltto ja unelias laiskuus, johonka venäläinen
ihminen yleensä on taipuvainen, varsinkin kun hänen olemassaolonsa on
turvattu...

Tuosta kaikesta huolimatta, Akimin ja hänen vaimonsa asiat luistivat
kerrassaan hyvin, he elelivät hiljaisesti ja kävivät mallikelpoisesta
avioparista. Mutta niin kuin orava, joka puhdistaa naamaansa samalla
hetkellä kun metsästäjä häntä tähtää, ei ihminenkään aavista tulevaa
kohtaloaan — vaan yhtäkkiä vajoaa siihen, niinkuin heikkoon jäähän.

Eräänä syksyinä iltana Akimin majataloon pysähtyi sekalaisen tavaran
kauppias. Useita sivuteitä hän matkusteli kahdella kuormavaljakolla,
Moskovasta Harkovaan; hän oli yksi niitä välittäjiä, joita
paikkakuntalaiset ja varsinkin heidän vaimonsa ja tyttärensä joskus
odottavat suuresti kärsimättöminä. Tämän jo hieman elähtäneen kauppiaan
seurassa oli kaksi kumppalia tahi, paremmin sanoen, kaksi palvelijaa
— toinen laiha, kalpea ja kyttyräselkä, toinen nuori, hyvännäköinen
kaunis nuorukainen tuossa kahdenkymmenen ijässä. He pyysivät itselleen
illallista, sen jälkeen istahtivat teelle; kauppias pyysi isäntäväenkin
kerallaan nauttimaan kupposen — isäntäväki ei kieltäytynyt. Kahden ukon
(Akimin ikä läheni jo viittäkymmentä kuutta vuotta) välillä syntyi
pian vilkas keskustelu; kauppias uteli paikallisasioita — eikä kukaan
Akimia paremmin olisi niitä voinut valaista; kyttyräselkänen palvelija
tuontuostakin käväsi katsomassa rattaita ja vihdoin paneutui makaamaan.
Audotja näin muodoin joutui seurustelemaan toisen palvelijan kanssa...
Hän istui tämän vieressä vaiteliaana, pääasiallisesti kuunnellen, mitä
hän puhui; nähtävästi hänen juttunsa häntä miellyttivät: hänen kasvonsa
tulivat eloisammiksi, puna leikitteli poskilla ja nauroikin hän usein
ja kernaasti. Nuori mies istui melkein liikkumattomana; kiharainen
päänsä käden varaan kumarrettuna, hän puhui hiljaa, korottamatta
ääntään ja kiirehtimättä; sensijaan hänen silmänsä, ei tosin suuret,
mutta sensijaan terävän kirkkaat ja siniset, ihan imeytyivät
Audotjaan; tämä ensin väisti niitten katsetta, mutta sittemmin itse
rupesi katsomaan nuorta miestä kasvoihin. Nuoren miehen kasvot olivat
tuoreet Ja tasaiset, niinkuin Krimin omenan; hän usein hymyili ja
leikitteli valkoisitta sormillaan untuvaisten viiksenaluillaan.
Hän esiintyi kauppiasmaisesti, mutta hyvin vapaasti ja ilmaisten
jonkunlaista itseluottamusta — ja aina katsoi häneen herkeämättömästi,
ujostelematta... Yht'äkkiä nuori mies siirtyi hieman lähemmäksi
Audotjaa ja muuttamatta vähääkään kasvojensa ilmettä, sanoi hänelle:
»Audotja Arefjevna, teitä armaampaa ei maailmassa ole ketään olemassa;
olisin valmis kuolemaan teidän tähtenne!»

Audotja hyrskähti raikuvaan nauruun.

— Mille sinä? — uteli häneltä Akim.

— Niin kun — he niin huvittavaa kertoivat, — vastasi Audotja ilman
suurempia vaikeuksia.

Vanha kauppias sekaantui puheeseen.

— Kyllähän se niin on; tuo Naum on aikamoinen lavertelija. Älkää te
häntä kuunnelko.

— Vielä mitä! käskisipä tässä heitä kuunnella, — vastasi Audotja ja
heilautti päätään.

— Niinpä niin, tietysti, — huomautti vanhus. — Mutta, kuitenkin, —
lisäsi hän laulavalla äänellä, — anteeksi pyydämme, kovin olemme
tyytyväiset, vaan onpa aika jo levolle... — Ja hän nousi.

— Hyvin tyytyväisiä olemme mekin, — virkkoi Akim ja myöskin nousi, —
teidän vierasvaraisuuteenne; siispä, hyvää yötä teille toivotamme.
Audotjuska nouseppas!

Audotja nousi, nähtävästi vastenmielisesti; hänen perässään nousi myös
Naum... ja kaikki erkanivat omille yöteloilleen.

Isäntäväki vetäytyi erikoiseen kammioon. Joka teki heille makuuhuoneen
virkaa. Heti vuoteelle käytyään, Akim vaipui uneen. Audotja sensijaan
ei saanut unta... Ensin hän lojui hiljaa, seinäänpäin kääntyneenä,
sitten rupesi heittelehtimään kuumalla höyhenpatjalla, väliin heittäen
pois, väliin vetäen ylleen peittoa... sitten vaipui keveään horrokseen.
Yhtäkkiä kajahti pihalta sointuva miehen ääni: mies lauloi jotain
venyvää, mutta ei surullista laulua, jonka sanoja ei voinut erottaa.
Audotja avasi silmänsä, kohosi kyynärpäillensä ja kuunteli... Laulu yhä
vaan jatkui... Sointuvasti kajahteli se syksyisessä ilmassa.

Akim myöskin kohotti päätään.

— Kuka siellä laulaa? — kysyi hän.

— En tiedä, — vastasi Audotja.

— Hyvin laulaa, — lisäsi Akim oltuaan hetkisen ääneti. — Hyvin.
Kuulehan, millainen voimakas ääni! Kyllä minäkin, aikoinani, lauloin, —
jatkoi hän, — ja hyvin lauloinkin, mutta sitte pilaantui ääneni. Mutta
tuolla on hyvä. Tiettävästi, nuorukainen laulaa. Naumiksi, eli kuinka,
häntä nimittävät, — Ja hän käännähti toiselle kylelle — huoahti ja
nukkui jälleen.

Pitkään aikaan ei vielä vaiennut ääni... Audotja yhä vaan kuunteli ja
kuunteli; vihdoin ääni yhtäkkiä omituisesti särkyi, sitten vielä kerran
soinnahti pitkään ja senjälkeen hiljaa häipyi. Audotja risti itsensä ja
painoi päänsä päänaluselle... Kului puoli tuntia... Hän kohosi ylös ja
rupesi hiljalleen nousemaan vuoteelta...

Mihin sinä vaimo? tiedusteli häneltä unenpöpperössä Akim, Audotja
pysähtyi.

— Pyhimyksen lamppua korjaamaan, — tokasi hän, — ei saa unta, mikähän
lienee...

— Rukoile sinä, — sopersi Akim, uudelleen nukahtaen.

Audotja meni pyhimyskuvan luokse ja ryhtyi korjaamaan lamppua, jolloin
sen vahingossa ihan kokonaan sammutti, palasi takaisin vuoteelle ja
heittäytyi makuulle. Kaikki hiljeni.

Seuraavana aamuna varhain kauppias lähti matkalle seuralaistensa
keralla. Audotja nukkui. Akim saatteli heitä puolisen virstaa, hänen
kun piti käväistä myllyllä. Mutta palatessaan kotiin, tapasi hän
vaimonsa jo täysissä pukimissa, eikä yksinään: hänen kerallaan oli
eilinen nuorukainen, Naum. He seisoivat pöydän vieressä akkunan luona
ja keskustelivat. Huomattuaan Akimin, poistui Audotja ääneti kamarista,
jotavastoin Naum selitti Akimille palanneensa noutamaan kauppiaan
rukkasia, jotka hän, mukamas oli unohtanut penkille, ja sitten poistui
hänkin.

Me nyt ilmoitamme lukijoillemme sen, minkä he jo ilmankin ovat
arvanneet. Audotja oli tavattomasti rakastunut Naumiin. Mitenkä se
saattoi niin pian tapahtua, on vaikea selittää; sitäkin vaikeampi,
kun siihen asti Audotja oli käyttäytynyt moitteettomasti huolimatta
lukuisista viettelyksistä ja tilaisuuksista aviovelvollisuuksiensa
laiminlyöntiin. Sentähden, kun hänen suhteensa Naumiin vihdoinkin tuli
tunnetuksi, monet naapurit juttelivatkin että Naum hänelle ensi-iltana
salaa oli teehen pistänyt rakkauspulveria (meillä yhä vieläkin lujasti
luotetaan sellaisen olemassaoloon) ja olihin tuo helposti nähtävissäkin
Audotjan olennosta, joka heti senjälkeen rupesi kuihtumaan.

Olipa miten tahansa, niin kaikessa tapauksessa ruvettiin Naumia
näkemään ylen usein Akimin talossa. Alussa hän saapui tuon entisen
kauppiaan keralla, vaan noin kolmen kuukauden kuluttua ilmaantui jo
yksinään, kaupiten omia tavaroitaan; sitten kertoi huhu, että hän on
asettunut erääseen lähimmistä, monilukuisista piirikaupungeista, jonka
jälkeen ei kulunut yhtään viikkoa, etteivät hänen lujatekoiset ja
maalatut rattaansa, kahden tanakan hevosen vetäminä, joita hän itse
ohjasi, olisi näyttäytyneet valtamaantiellä. Akimin ja hänen välillään
ei ilmennyt erikoista ystävyyttä, vaan ei vihaakaan saattanut huomata.
Akim ei juuri pannut hänelle suurtakaan huomioa; Akim piti häntä
yritteliäänä nuorukaisena, joka kulki omia teitään. Audotjan todellisia
tunteita ei hän aavistanut, joten edelleen luotti häneen täydellisesti,
Niin kului vielä kaksi vuotta.



Kerran, eräänä kesäpäivänä, päivällisen edellä, tuossa kello
kahden paikkeilla, Lisaveta Prohorovna, joka näitten vuosien
kuluessa ikäänkuin huononi ja kellastui, huolimatta keinotekoisista
apukeinoista, kuten hieromisista ja maalaamisesta, — Lisaveta
Prohorovna, koiransa ja päivävarjonsa mukanaan, meni vilvoittelemaan
saksalaistyyliseen, puhtoiseen puutarhaansa. Keveästi kahisten
tärkätyssä hameessaan, asteli hän lyhyin askelin sannoitettua tietä,
joka kulki georgiinirivien välitse, kun yht'äkkiä hänet saavutti meidän
vanha tuttavamme Kirilovna, joka alamaisesti esitti, että joku B...n
kauppias haluaa häntä tavata varsin tärkeässä asiassa. Kirilovna nautti
emäntänsä suosiota (todellisuudessa se oli hän, joka hoiti Kuntzen
omaisuutta) ja joku aika sitten oli hän saanut luvan käyttää valkoista
päähinettä, joka hänen luiseville kasvonpiirteilleen antoi entistä
ankaramman ilmeen.

— Kauppias? — kysäsi herratar — Mitä hän tahtoo?

— En tiedä, mitä hän tarvitsee, vastasi Kirilovna nöyrällä äänellä: —
paitsi, nähtävästi, hän haluaisi teiltä jotain ostaa.

Lisaveta Prohorovna palasi takaisin sisälle, meni vastaanottosaliin,
istuutui tavalliselle paikalleen, katoksella varustettuun nojatuoliin,
jonka päällyssametti ihanasti välähteli, ja käski kutsumaan B...n
kauppiaan sisälle.

Astui Naum kamariin, kumarsi ja pysähtyi oven suuhun.

Minä kuulin, että te minulta jotain ostaa tahdotte? — alotti Lisaveta
Prohorovna, samalla itsekseen ajatellen: miten kaunis mies on tuo
kauppias.

— Aivan niin.

— No, mitä sitten?

— Etteköhän suvaitsisi myydä majataloanne?

— Mitä taloa?

— Sitä tuolla valtamaantien varrella, lyhyen matkan päässä täältä.

— Mutta se talohan ei ole minun. Se on Akimin oma.

— Kuinka, eikö teidän? Teidän maallannehan se on.

— Myönnettäköön, — maa on minun... minun nimelleni ostettu; mutta
rakennus on hänen.

— Niinpä vain. Mutta ettekö suvaitsisi sitä myydä minulle?

— Mitenkäs minä sen myyn?

— Katsokaas vaan, olisin hyvän hinnan siitä maksanut.

Lisaveta Prohorovna vaikeni.

— Todellakin, on kummallista, — alotti hän hetkisen kuluttua uudelleen:
— mitä te puhutte. Mutta mitä te oikein maksaisitte? — lisäsi hän ikään
kuin sivumennen. — Se tahtoo sanoa, etten sitä itseäni varten utele,
vaan Akimia.

— Kaikkine rakennuksineen ja oikeuksineen ja tietysti taloon kuuluvine
maineen, kaksituhatta ruplaa antaisimme.

— Kaksituhatta ruplaa? Sehän on vähän! — väitti Lisaveta Prohorovna.

— Tavallinen hinta.

— Mutta oletteko te jo Akimille puhunut?

— Miksi hänelle puhua? Talo on Teidän, jonka tähden minä myös teidän
kanssanne suvaitsen asiasta puhuakin.

— Mutta minähän teille ilmoitin... Todellakin on kummallista, ettette
minua ymmärrä!

— Miksikä en ymmärtäisi; ymmärrän kyllä. Lisaveta Prohorovna katsahti
Naumiin ja Naum vuorostaan Lisaveta Prohorovnaan.

— No, kuinka sitten teemme? — alotti Naum: — millainen on teidän
puoleltanne, niin sanoakseni, hinta?

— Minun puoleltani... — Lisaveta Prohorovna hermostuneesti liikahti
istuimellaan. — Ensiksikin, minä teille sanon, että kahdessa tuhannessa
on liian vähän, ja toiseksi...

— Satasen lisäämme, tehkää hyvin.

Lisaveta Prohorovna kohosi seisoalleen.

— Minä huomaan, te ette puhu mitään siitä mistä minä jo teille
mainitsin, etten minä sitä taloa voi myydä, enkä myy. En voi... se on,
en tahdo...

Naum hymähti ja vaikeni hetken.

— Miten vaan suvaitsette... — virkkoi hän vihdoin, hieman nytkäyttäen
olkapäitään:

Pyydän anteeksi. — Ja hän kumarsi sekä tarttui ovenkahvaan. Lisaveta
Prohorovna kääntyi jälleen.

— Sitäpaitsi, ettehän te vielä matkusta pois, — sanoi hän ja samalla
soitti kelloa; (viereisestä huoneesta ilmestyi Kirilovna). — Kirilovna,
käske tarjoamaan herra kauppiaalle teetä. Minä teidät vielä näen, —
lisäsi hän, keveästi nyökäyttäen päällään.

Naum vielä kerran kumarsi ja poistui yhdessä Kirilovnan kanssa.

Lisaveta Prohorovna kulki pari kertaa yli lattian ja sitten uudelleen
soitti. Tällä kertaa ilmestyi kasakka. Hän käski tämän kutsumaan
Kirilovnan. Muutaman hetken kuluttua saapuikin kutsuttu, hieman
narisuttaen uusia pukinnahkaisia puolikenkiään.

— Kuulitko sinä, — alotti Lisaveta Prohorovna hillitysti nauraen: —
mitä minulle tuo kauppias esitteli? Toden totta, hän on ihan hassu!

— En, en kuullut... Mitä sitten? — ja Kirilovna sai mustiin,
kalmukkimaisiin silmiinsä uteliaan ilmeen.

— Hän minulta Akimin talon tahtoo ostaa.

— Entäs sitten?

— Mutta mitenkäs se sopii... kuinka Akimin käy? Minä olen talon
Akimille antanut.

— Herra varjelkoon, teitä herratar kulta! Mitä te tuollaista
suvaitsette puhua? Eikö talo ole teidän? Emmekö me kaikki ole teidän,
kuinka? Ja kaikki, mitä me omistamme, — eikö kaikki ole teidän omaanne,
herrattareni?

— Mitä sinä nyt puhut, Kirilovna, herra paratkoon? — Lisaveta
Prohorovna veti patistisen nenäliinan esille ja hermostuneesti niisti
nenäänsä. — Akimhan tuon talon osti omilla rahoillaan.

— Omilla rahoillaan? Mistä hän nuo rahat otti? — Eikö hän niitä
koonnut teidän armostanne! Onhan hän, sitäpaitsi, jo niin kauvan
käyttänyt maata hyväkseen... Ja kaikki teidän armostanne. Te myös ehkä
ajattelette, ettei hänelle talon menetettyään jää rikkautta? Hän on
rikkaampi teitä, kautta Jumalan!

— Kaikki tuo on niin, tietysti; mutta sittekin, minä en voi... Mitenkä
minä tuon talon voisin myydä?

— Miksikäs ei myydä? — intti yhä Kirilovna. — Hyvä, että ostaja löytyi.
Sallitteko kysyä, paljonko hän teille tarjoaa?

— Kaksituhatta ruplaa, ylikin, — hillityllä äänellä kuiskasi Lisaveta
Prohorovna.

— Hän herrattareni, enemmän antaa, koska kaksituhatta heti ensi
sanoikseen tarjosi. Akimin kanssa te kyllä sitte sovitte; verosta
vapautatte, tahi jotenkin muutoin. — Hän vielä on oleva kiitollinenkin
teille.

— Tietysti, veroa pitää vähentää. Mutta ei, Kirilovna, mitenkä minä
sen möisin... Ja Lisaveta Prohorovna asteli edestakaisin kamarin
lattialla... — Ei, se ei sovi, se on mahdotonta... älä, ole niin hyvä,
sinä minulle siitä asiasta enää mitään puhu... tahi muutoin suutun...

Mutta, huolimatta asian johdosta liikutetun Lisaveta Prohorovnan
kiellosta, Kirilovna jatkoi puhetta, ja puolen tunnin kuluttua palasi
Naumin luokse, jonka oli jättänyt vierashuoneeseen teekeittiön ääreen.

— Mitä te minulle ilmoitatte, kunnioitettava neiti, — uteli Naum,
ovelasti heittäen tyhjäksi juomansa kupin kumoon alustalle.

— Ilmoitanhan vain, — vastasi Kirilovna: — menkää takaisin herrattaren
luokse; hän teitä odottaa.

— Tottelen, — virkkoi Naum, ja Kirilovnan perästä asteli hän
vastaanottohuoneeseen.

Ovi heidän jälkeensä sulkeutui... Mutta kun ovi vihdoin uudelleen
avautui ja Naum kumarrellen, selkä edellä, tuli siitä ulos, niin oli
asia sovittu; Akimin talo kuului hänelle; hän otti sen haltuunsa 2,800
ruplan hinnasta. Kauppa päätettiin valmistaa mahdollisimman pian;
Lisaveta Prohorovna sai sata ruplaa käsirahoiksi, mutta kaksi sataa
upposi Kirilovnalle kaupanvälittäjäisiksi. »Huokeasta ostin», tuumi
Naum, nousten rattailleen, »kiitos hyvän sattuman».



Siihen samaan aikaan, jolloin herraskartanossa tapahtui meidän
kertomamme tekonen, Akim istui kotonaan yksin akkunan ääressä rahilla
Ja tyytymättömän näköisenä silitteli partaansa... Sanoimme aikaisemmin,
ettei hän käsittänyt vaimonsa todellista suhdetta Naumiin, huolimatta
hyvien ihmisten useista viittauksista siihen suuntaan, että olisi jo
aika hänen pitää asioista tiukempi huoli; tietysti, hän itse saattoi
joskus huomata, että hänen emäntänsä on jonkun aikaa esiintynyt
ikäänkuin ynseämpänä; mutta onhan tiettyä: nalssuku on niskoittelevaa
ja oikullista. Vielä silloinkin, kun hänelle täydellisesti selvisi,
että hänen kodissaan on jotain hullusti, hän vain kädellään
viittasi; ei haluttanut häntä, niin kuin sanotaan, kohottaa verhoa;
hyvänluontoisuus ei häneltä vuosien vieriessä vähentynyt, ja,
sitäpaitsi, laiskuuskin vaivasi. Mutta tänä päivänä ei hän oikein ollut
rauhallinen; edellisenä iltana hän oli ihan sattumalta kuullut tiellä
erään oman palvelijattarensa ja naapurin eukon välisen keskustelun...

Vaimo uteli palvelijattarelta, miksi Hän ei tullut heille pyhä iltana.
»Minä pesemään sinua odotin», sanoi eukko.

— Kyllähän minä jo olin tulossa, — vastasi palvelijatar: — mutta, mikä
onnettomuus! emäntääni törmäsin... niinkuin mihin ikään!

— Törmäsit... — kertasi eukko venyvällä äänellä, hieroen kädellään
poskeansa. Missä sinä piikasen! häneen sitte törmäsit?

— Tuolla papin hamppumaan takana. Emäntä, tiettävästi, oman Nauminsa
luokse hamppumaalle meni, mutta minun pimeässä oli mahdoton heitä
nähdä, herra tietäköön, ja niin suoraan päin heitä törmäsin.

— Törmäsit! taaskin kertasi eukko, No, ja entäs hän, äitiseni, Naumin
kanssa — seisoo?

— Seisoo — ei muuta. Naum seisoo ja hän seisoo. Nähtyään minut, sanoo:
mihin sinä tuolla lailla juokset? Meneppä takaisin kotiin. Ja niin minä
menin.

— Menit. — Eukko vaikeni. — No, Hyvästi, Fetinjusha, lisäsi hän sitten
ja pyrähti omalle tielleen.

Keskustelu tämä varsin epämiellyttävästi vaikutti Akimiin. Hänen
rakkautensa Audotjaan oli tietysti jo kylmentynyt, mutta, siitä
huolimatta, palvelijattaren sanat eivät häntä miellyttäneet.
Palvelijatar oli kumminkin sanonut totuuden. Itse asiassa, mainittuna
iltana Audotja kohtasi Naumin, joka odotteli hamppumaan korkean aidan
tielle luomassa pimeässä varjossa. Yökaste oli kostuttanut jokaisen
ruohonkorren; voimakas, melkein tukehduttava tuoksu täytti ilman. Kuu
juuri teki nousuaan, suurena ja keltaisena, tummien pilvimöhkäleitten
takaa. Naum kuuli kaukaa jo Audotjan kiireellisen astunnan ja meni
häntä vastaan. Hän saapui Naumin luokse ihan kalpeana kiireisestä
juoksusta; kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa.

— No, mitä, toitko? — kysyi Naum terävästi häneltä.

— Toinhan minä, kyllä toin, vastasi Hän epävarmalla äänellä. — Mutta,
mitähän, Naum Ivanitsh...?

— Anna tänne, kun Herran toit, keskeytti hänet Naum ja ojensi kätensä...

Audotja veti poveltaan esille jonkunlaisen käärön. Naum heti sieppasi
sen ja pisti taskuunsa.

— Naum Ivanitsh, lausui Audotja tuskallisella äänenä, kiinnittäen
häneen paljon merkitsevän katseensa... — Ah, Naum Ivanitsh, kadotan
minä sinun tähtesi sieluni...

Juuri silloin ilmestyi heidän luokseen palvelijatar.

Siis, Akim istuu rahilla tyytymättömänä sivellen partaansa. Audotja
tuon tuostakin pistäytyi kamarissa, jonka jälkeen taas poistui. Akim
ääneti seurasi häntä katseillaan. Vihdoin Audotja tuli vielä kerran
sisälle, sieppasi piirongin päältä liivinsä, harppasi jo kynnyksen yli,
silloin Akim ei enää voinut itseään hillitä, vaan lausui ikäänkuin
itsekseen:

— Ihmettelen minä, alotti hän, mitähän kaikki eukot aina oikein
liehakoivat? Istua, tällä lailla, niinkuin paikallaan, sitä älä heiltä
vaadi; Se ei ole heidän tehtävänsä. Mutta sen sijaan, johonkin juosta,
joko aamulla tahi illalla, sitä he rakastavat. — Niinpä vainen.

Audotja kuunteli miehensä puheen loppuun, muuttamatta asentoaan;
ainoastaan »illalla» sanan kohdalla hieman liikahutti päätään ja kävi
tarkkaavammaksi.

— Kun sinä, Semenitsh, vastasi hän, vihdoin, katkerasti —, rupeat
jaarittelemaan, niin siinä sitte...

Hän heilautti kädellään ja poistui, paiskaten oven perässään
kiinni. Audotja, nähtävästi, ei liian korkeaksi arvioinut Akimin
kaunopuheisuutta, joten saattoi tapahtua, iltasin, jolloin Akim ryhtyi
matkustajien keralla järkeilemään tahi rupesi kertoilemaan jotain, muka
huvittavaa, niin hän kuunteli välinpitämättömänä tahi poistui. Akim
katsahti sulkeutuneeseen oveen... »kun rupeat jaarittelemaan», toisti
hän Audotjan sanoja puoliääneen... »Taitaapa ollakin vika siinä, että
minä olen liian vähän jaaritellut sinun kanssasi»... Ja hän nousi ylös
miettiväisenä, ja löi nyrkillä otsaansa...

Muutamia päiviä kului tämän jälkeen hyvin kummallisella tavalla.
Akim yhä vaan katseli vaimoansa, ikäänkuin valmistautuisi hänelle
jotain sanomaan; Audotja vuorostaan, omalta puoleltaan, seurasi
Akimia epäluuloisin silmäyksin; sen lisäksi, he molemmat pakollisesti
vaikenivat; tämän vaitiolon joskus rikkoi ainoastaan joku katkera
huomautus, joita Akim heitti, joko emännän velvollisuuksien
laiminlyönnin johdosta tahi naisista yleensä; Audotja, suurimmaksi
osaksi, ei vastannut hänelle sanaakaan. Kuitenkin, huolimatta kaikesta
Akimin hyväluontoisesta heikkoudesta, hänen ja Audotjan välillä
välttämättömästi olisi seurannut ratkaiseva selvitys, ellei olisi
sattunut erästä tapausta, jonka perästä kaikki selitykset olivat
hyödyttömiä.

Se sattui seuraavasti. Eräänä aamuna Akim vaimonsa keralla oli juuri
rupeamassa päivälliselle (matkustajia ei majatalossa kesäkiireitten
tähden ollut yhtään), kun yhtäkkiä kärryjen jyrinä kuului tieltä ja ne
vihdoin pysähtyivät portaiden eteen. Akim vilkasi ikkunasta, rypisti
kulmiansa ja painoi katseensa maahan. Kärryiltä, kiirehtimättä,
laskeutui Naum. Audotja ei häntä huomannut, mutta kun hänen äänensä
kajahti portailla, niin lusikka hieman värähti hänen kädessään. Naum
käski rengin sijoittamaan hevosen katokseen. Vihdoin ovi lensi auki ja
hän astui sisälle.

— Terve, lausui hän, ja paljasti päänsä.

— Terve, kertasi hampaittensa välistä Akim. — Mistä Jumala tuopi?

— Naapuristosta, vastasi hän, ja istuutui rahille. — Minä tulen
herrattaren luota.

— Vai herrattaren, virkkoi Akim, yhä istuen paikoillaan. — Asioilta,
vai kuinka?

— Niin, asioilta. Audotja Arefjevna, hyvää päivää teille toivotamme.

— Hyvää päivää, Naum Ivanitsh, vastasi hän.

Kaikki hetkeksi vaikenivat.

— Mitä tuo on teillä, jotain soppaa, tietääkseni, alotti Naum...

— Niin, soppaa, vastasi Akim, ja yhtäkkiä kalpeni, — mutta ei sinua
varten!

Naum katsahti kummastuneena Akimiin.

— Miksikä ei minua varten?

— Niin vaan, ettei se ole sinua varten. Akimin silmät leimahtivat ja
hän iski nyrkillä pöytään. — Minulla kodissani ei mitään ole sinua
varten, kuuletko?

— Mitä sinä, Semenitsh, mitä sinä? Mikä sinua vaivaa?

— Minua ei vaivaa mikään, mutta _sinä_ olet minulle vastenmielinen,
Naum Ivanovitsh, siinä kaikki. — Akim nousi, ja hänen koko ruumiinsa
vapisi. — Kovin usein rupesit minun luonani maleksimaan, tiedä se.

Naum myöskin nousi.

— Mutta, sinähän, veliseni olet menettänyt järkesi, — tokaisi Naum
hymähtäen. — Audotja Arefjevna, mikä häntä vaivaa?

— Minä Sinulle sanon, — kiljasi värisevällä äänellä Akim: — mene pois
täältä, kuuletko... mikä Audotja Arefjevna sinulle täällä on... minä
sinulle sanon, kuuletko, mene tiehesi!

— Mitä sinä minulle tuollaista puhut? — kysyi merkitsevällä
äänenpainolla Naum.

— Mene matkoihisi täältä; kas siinä, mitä sinulle sanon. Tuossa jumala,
mutta tuossa kynnys... ymmärrätkö? tahi muutoin käypi huonosti!

Naum astahti lähemmäksi Akimia.

— Herran tähden, älkää tapelko, rakkaani, — sekaantui nyt puheeseen
Audotja, joka siihen asti oli istunut liikahtamatta pöydän vieressä...

Naum katsahti häneen.

— Älkää peljätkö, Audotja Arefjevna, minkä tähden tapella. Kuulehan,
veliseni, — jatkoi hän Akimin puoleen kääntyen: — kylläpä sinä kiljut.
Todellakin. Mokomalla tavalla! Onko ennen kuultu sellaista tapausta,
että vieraasta talosta pois ajaa toista, — lisäsi Naum, hitaasti ja
väliin keskeyttäen: — ja vielä isännän itsensä?

— Miten niin vieraasta talosta? — ärähteli Akim. — Minkälaista isäntää?

— Vaikkapa vaan minunlaiseni.

Ja Naum siristi merkitsevästi silmiään sekä paljasti valkoiset
hampaansa.

— Kuinka, sinun? Enkö minä sitten ole isäntä?

— No, kylläpä olet älytön, veliseni. — Sanotaan sinulle: minä olen
isäntä.

Akimin silmät revähtivät selkiselälleen hämmästyksestä.

— Mitä sinä sellaista valehtelet, ikäänkuin olisit liiakseen syönyt! —
virkkoi hän vihdoin. — Mikä hiton isäntä sinä täällä olet?

— Koska ei näy puheesta paranevan, — huudahti nyt kärsimättömästi
Naum, — niin katso tätä! Näetkö tämän paperin, — lisäsi hän, siepaten
taskustaan neljään osaan taitetun, virallisella leimalla varustetun
paperin: — näetkö? Tämä on kauppakirja, ymmärrätkö, sekä sinun maasi
päälle että talosi; minä ne ostin herrattarelta, niin, Lisaveta
Prohorovnalta ostin; eilen B...ssa kauppakirjan vahvistimme. Isäntä
täällä siis kaiken todennäköisyyden mukaan, olen minä, etkä sinä.
Tänään jo saat panna tavarasi kasaan, — lisäsi hän, pannen paperin
takaisin taskuunsa: — ja huomenna älköön enää jälkeäkään sinusta täällä
näkykö; kuuletko?

Akim seisoi kuin ukkosen lyömänä.

— Ryöväri, — örisi vihdoin Akim: — ryöväri... Hei, Fedjka, Mitjka,
vaimo, vaimo, ottakaa hänet kiinni, ottakaa — pitäkää häntä!

Hän kokonaan hämmentyi.

— Katso eteesi, äijä, — varoitti uhkaavasti Naum: — Katso äijä, älä
hulluttele!

— No, lyöhän häntä, vaimo, lyö! — yllytti kiihottuneella äänellä Akim,
turhaan ja voimattomasti yrittäen paikaltaan. — Sielunvihollinen,
ryöväri... Oliko sinulle liian vähän vaimostani... kun kodinkin sinä
minulta tahdot anastaa ja kaikki... Mutta ei, se ei voi olla totta...
Minä menen itse ja sanon herrattarelle... miten... miksi myydä
taloa?... Odotahan... odotahan!...

Ja hän ilman hattua riensi ulos.

— Mihin, Akim Ivanitsh, mihin juoksette, vaariseni? — huudahti
palvelijatar Fedjinja, törmätessään ulosrientävää isäntäänsä vastaan
ovessa.

— Herrattaren luokse! päästä! Herrattarelle... ulvoi Akim ja,
huomattuaan Naumin rattaat, joitten edestä hevosta ei vielä oltu
riisuttu, hyppäsi niihin, tempasi ohjista ja lyödä läimäyttäen voimansa
takaa hevosta selkään, läksi täyttä laukkaa ajamaan herraskartanoon.

— Äitiseni, Lisaveta Prohorovna, — mutisi hän itsekseen pitkin tietä, —
mistä moinen epäsuosio? Nähtävästi on suuttunut!

Ja hän yhä vaan löi hevosta lyömästä päästyäänkin. Vastaantulijat
hädin tuskin ehtivät syrjään väistyä, pysähtyen sitte katsomaan ja
ihmettelemään.

Neljännestunnissa ajoi Akim Lisaveta Prohorovnan kartanolle, suoraan
portaitten eteen, missä hyppäsi alas rattailta ja hyökkäsi eteiseen.

— Mitä sinä tahdot? kysäsi yrmeästi pelästynyt ovipalvelija, joka oli
makeasti torkkunut ovipenkillä.

Herrattarelle olisi asiaa, minun pitäisi Herratarta tavata, —
hätäisesti huudahti Akim.

Palvelija hämmästyi.

— Onko sitten tapahtunut jotain? alotti hän...

— Ei mitään ole tapahtunut, mutta minun tarvitsee herratarta nähdä!

— Mitä, mitä, — lausui yhä enemmän hämmästyvä palvelija ja hitaasti
nousi seisomaan.

Akim rauhoittui... Ikäänkuin häntä olisi kylmällä vedellä valeltu.

— Ilmoittakaa, Pjotr Evgrafitsh, herrattarelle, sanoi hän kumartaen
syvään: — että Akim, nähkääs, haluaisi häntä tavata...

— Hyvä... menen... esitän... mutta sinä, oletko juovuksissa, odota, —
palvelija kääntyi ja poistui.

Akim hermostui ja tuli hieman ikäänkuin levottomaksi... Päättäväisyys
nopeasti katosi hänen seistessään siinä eteisessä.

Lisaveta Prohorovna myöskin kävi levottomaksi, kun hänelle ilmotettiin
Akimin saapuminen. Heti paikalla hän kutsutti Kirilovnan luoksensa.

— Minä en voi ottaa häntä vastaan, — hän kiireisesti virkkoi heti kun
Kirilovna näyttäytyi, — en mitenkään voi. Mitä minä hänelle sanoisin?
Minähän jo sanoin sinulle, että hän välttämättömästi tulee ja rupeaa
valittamaan sekä moittimaan; — lisäsi hän harmissaan ja liikutettuna; —
minähän sanoin....

Eihän teidän häntä tarvitsekaan ottaa vastaan, — rauhallisesti
vastasi Kirilovna: — Sitähän ei tarvitse tehdä. Miksi te rupeaisitte
vaivautumaan mokomankin asian tähden!

— Mutta, mitenkä sitten?

Jos sallitte, niin minä hänen kanssaan puhun.

Lisaveta Prohorovna kohotti päänsä.

— Tee niin, Kirilovna. Puhele hänen kanssaan. Selitä hänelle siellä...
no vaikka että minä huomasin tarpeelliseksi... ja sitäpaitsi, että minä
häntä palkitsen... vaan, kyllähän sinä sitten tiedät. Ole niin hyvä
Kirilovna.

— Älkää ensinkään Herrattareni, suvaitko Ha huolissanne — vastasi
Kirilovna ja poistui, narisuttaen kengillään.

Neljännestuntiakaan ei kulunut, kun niitten narina kuului uudelleen ja
Kirilovna astui herrattaren luokse ihan rauhallinen ilme kasvoillaan ja
sama viekasteleva ilme silmissään.

— No, mitä, — kysyi häneltä herratar: — kuinka Akim?

— Ei mitään. Sanoi, että kaikki, tietysti, riippuu teidän armostanne,
siihen on tyydyttävä; toivotti teille terveyttä ja pitkää ikää.

— Entäs eikö valittanut?

— Ei millään tavalla. Mistä hän olisi valittanut?

— Mitä varten hän sitten tuli?

— Tulipahan vaan anomaan pientä hyvitystä, etteikö teidän armonne
antaisi veroa hänelle anteeksi, vaikka lähemmiltä vuosilta, niin
sanoakseni....

— Se on tietty, anteeksi, anteeksi, — nopeasti tarttui puheeseen
Lisaveta Prohorovna; sehän on itsestään selvä. Kernaasti. Ja
sitäpaitsi, sano hänelle, että minä hänet palkitsen. No, kiitos
sinulle, Kirilovna. Hän näen minä, lempeä on mies. Odota, — lisäsi hän,
— anna hänelle tämä minulta. — Ja hän otti työpöydältään kolmen ruplan
setelin. — Katsos, ota tämä, anna hänelle.

Tottelen, — vastasi Kirilovna ja poistui omaan kamariinsa, jossa
rauhallisesti pisti kolmiruplasen raudotettuun kirstuunsa, joka
sijaitsi nurkassa; siinä hän talletti kaikki liiat rahansa, eikä niitä
ollut niinkään vähän.

Kirilovna tuolla menettelyllään rauhoitti herrattaren, mutta
keskustelu hänen ja Akimin välillä ei ensinkään tapahtunut siten,
kuin hän emännälleen ilmoitti. Hän oli käskenyt kutsumaan Akimin
palvelljainhuoneeseen. Akim ei ensin aikonut mennä hänen luokseen,
huomauttaen samalla, ettei halunnut tavata Kirilovnaa, vaan itseään
herratarta, Lisaveta Prohorovna, yhtäkaikki, viimein, totteli ja
meni takaportaitten kautta Kirilovnan luokse. Hän tapasi hänet yksin
huoneessa. Astuttuaan huoneesen, hän heti pysähtyi ja lysähti oven
viereen seinää vasten, halusi kyllä puhua... mutta ei voinut.

Kirilovna katsoi terävästi häneen.

— Te, Akim Semenitsh, — alotti hän, — haluatte herratarta tavata?

Akim ainoastaan nyökäytti päätään.

— Sitä ette voi, Akim Semenitsh. Ja mitä, varten? Tehtyä ei voi purkaa,
te vaan herratarta suotta häiritsisitte. He eivät voi teitä nyt ottaa
vasaan, Akim Semenitsh.

— Eivät voi, — kertasi hän ja taas vaikeni.

— Mutta, kuinka sitten, — lisäsi hän vihdoin; — onko minun taloni
menetettävä?

— Kuulkaahan, Akim Semenitsh. Te, minä tiedän, olette aina olleet
järkevä ihminen... Tässähän on herrattaren valta. Peruuttaa sitä ei
voi. Todellakaan, sitä ei voi peruuttaa. Mitä me siis tässä turhaan
järkeilemme, eihän se kuitenkaan mihinkään johtaisi. Eikö totta?

Akim asetti kätensä selän taakse.

— Te mieluummin miettikää, — jatkoi Kirilovna, — eikö teidän olisi
parasta pyytää herrattarelta, että hän teidän veronne huojentaisi, vai
mitä?...

— Nähtävästi menee minulta nyt taloni, — kertasi Akim entisellä
epätoivoisella äänellä äskeiset sanansa.

— Akim Semenitsh, minähän teille jo sanoin, ettei sitä voida auttaa. Te
sen itse tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin.

— Niinpä niin. Mutta, sanokaahan toki, edes, mistä hinnasta se myytiin,
talo, nimittäin?

— En tiedä minä sitä. Akim Semenitsh: en voi teille ilmoittaa... Mutta,
mitä te — niin seisotte, — lisäsi hän, — istukaahan edes.

— Kyllä seisonkin. Asiani on talonpoikainen, kiitän nöyrästi.

— Mikä talonpoika te olette, Akim Semenitsh? Tehän edelleen olette
kauppias, teitä ei edes talollisiin saata verrata, mitä te tuolla
tavalla? Älkää kuolko turhanpäiten. Etteköhän haluaisi teetä?

— En, kiitoksia; ei ole tarvis. Niin siis teidän haltuunne ttaloseni
jäi, lisäsi hän, loitoten seinästä. — Kiitos siitäkin. Anteeksi
pyydämme, rouvaseni.

Ja hän kääntyi ympäri, ja poistui ovesta. Kirilovna muutti muotoa ja
lähti herrattaren luokse.

— Nähdäkseni minä todellakin yks' kaks', kauppiaaksi tulin, — puheli
Akim itsekseen, seisahtuen mietteissään portille. — Hyväkin kauppias!
— Hän viittasi kädellään ja katkerasti naurahti. — Mitäs muuta! Mennä
kotiin!

Ja, kokonaan unhottaen Naumin hevosen, jolla oli tullut, lähti hän
jalan kulkemaan tietä pitkin majatalolle. Mutta hän ei vielä ennättänyt
kulkea ensimmäistä virstaakaan, kun yhtäkkiä kuuli vierellään kärryjen
jyrinän.

— Akim, Akim Semenitsh, — kutsui häntä joku.

Hän kohotti silmänsä ja näki oman tuttavansa, pitäjän kirkonpalvelijan
Efreman, liikanimeltään Krotsi, pienen, kumaraisen ihmisen, jolla oli
terävä nenä ja himmeät silmät hän istui huonoilla rattailla, olkikuvon
päällä, nojaten kärryn takalautaan.

— Kotiin, niinkö, menet? kysäsi hän Akimilta.

Akim pysähtyi.

— Kotiin.

— Tahdotko, kyyditsen?

— Ka, ole hyvä, kyyditse.

Efrem sivuutti, jolloin Akim nousi rattaille. Efrem, joka oli,
nähtävästi, iloisella päällä, rupesi hutkimaan hevostaan selkään
nuoraohjastensa päillä; hevonen lähti juoksemaan väsynyttä ravia,
alituisesti heiluttaen päätään.

Niin ajoivat he virstan, puhumatta toiselleen yhtään sanaa. Akim istui
pää kumarassa, mutta Efrem jotain murisi nenäänsä ja väliin hoputtaen
Ja väliin taas kieltäen hevostaan.

— Missäs sinä noin ilman hattua kävit, Semenitsh? — äkkiarvaamatta
kysyi hän Akimilta, ja odottamatta vastausta, jatkoi puoliääneen:
— Kapakkaan jätit, niinhän? Kyllä sinäkin olet aika juomari; minä
sinut tunnen, ja sentähden sinua rakastan, että olet juomari; sinä
et ole murhamies, et raivopää, etkä jonnin joutava; talon-asuja sinä
olet, mutta myös juoppo, ja senlainen juoppo. — Aikoja sitten sinut
jo holhouksen alle olisi pitänyt, kautta jumalan, asettaa; sillä
sehän on kirotun paha vika... Huraa! — huudahti hän yhtäkkiä kaikesta
kurkustaan. — Huraa, huraa!

— Pysähtykää, pysähtykää, — kuului silloin läheltä nais-ääni, —
pysähtykää!

Akim katsahti. Heidän luokseen, pellon ylitse juoksi nainen, niin
kalpea ja onnettomassa kunnossa, ettei hän häntä alussa ollut tuntea.

— Pysähtykää, pysähtykää, huudahti hän taas, huudahtaen ja viittoen
käsillään.

Akim hätkähti: sehän oli hänen vaimonsa.

Hän tarttui ohjiin.

— Mutta miksi pysähtyä, — murisi Efrem, — akan tähden pysähtyä? On
sitäkin...

Akim jyrkästi seisahutti hevosen.

Tällöin Audotja saapui maantielle, jossa sitte suoraan lankesi
polvillensa tomuun.

— Armahaiseni, Akim Semenitsh, — valitti hän, — myös minutkin hän ajoi
pois!

Akim tuijotti häneen liikahtamatta, ainoastaan vielä tiukemmin kiristi
ohjia.

— Huraa! — uudelleen kirkasi Efrem.

— Vai niin, vai ajoi hän sinut pois? — virkkoi katkerasti Akim.

— Ajoi, armaani, kyyhkyseni sinä, — vastasi voihkien Audotja. — Sanoi,
talo on nyt minun, niin mene tiehesi sinäkin.

— Hyvin, kas, miten hän hyvin... säädyllisesti! — huomautti Efrem.

— Siis sinä, nähtävästi, jäämään varustauduit? — Oudosti äännähti Akim,
yhä edelleen istuen rattailla.

— Mitä sinä, jäämään, muka! Niin, isäseni, — seuloi hermostuneesti
Audotja, ja kumarsi aina tomuun asti, — mutta sinä et vielä tiedä, että
minä... Tapa minut, Akim Semenovltsh, tapa minut ihan tähän paikkaan...

— Minkä tähden sinut tappaisin, Arefjevna! — toivottomasti virkkoi
Akim, — itse sinä olet itseäsi vahingoittanut jo kylliksi! mitä tässä
vielä!

— Vaan sinä mitä ajattelet, Akim Semenitsh... Mutta rahat... sinun
rahasi... niitähän ei enää ole olemassa, nimittäin sinun rahojasi...
Minä, kurja, ne kellarista otin ja kaikki sille pedolle, Naumille,
annoin, viheliäinen... Ja miksi sinä minulle ilmoititkaan, mihin sinä
rahojasi piilotit; onneton minä... Hänhän sinun rahoillasi talonkin
osti... mokomakin konna...

Itku salpasi hänen äänensä.

Akim tarttui molemmin käsin päähänsä.

— Kuinka! — kiljasi hän vihdoin, — myös rahatkin, kalkki... rahat ja
talo, ja minä sen... Vai niin! kellarista otit... niinkö... otit...
Mutta, nyt minä sinut tapan, senkin käärmeensikiö!...

Ja hän hyppäsi alas rattailta.

Semenits, Semenitsh, älä lyö, älä tappele, — hätäili Efrem, jolta noin
odottamattoman asiankäänteen tähden humala rupesi häviämään.

— Ei, isäseni, tapa minut, isäseni, tapa minut kirottu: lyö, älä välitä
hänen sanoistaan, — huusi Audotja, kierien Akimin jaloissa.

Akim pysähtyi, katsoi häneen, loittoni muutaman askeleen ja istahti
raukeasti ruoholle, tien sivuun.

Tuli lyhyt äänettömyys. Audotja käänsi kasvonsa hänen puoleensa.

— Semenitsh, Semenitsh, — puheli Efrem, kohentaen itseään rattailla, —
älä viitsi... nimittäin surra... asiaa et voi auttaa. Tfui, millainen
riettaus, — jatkoi hän, ikäänkuin itsekseen, — minkälainen akan
häijyläinen... Mene hänen luokseen, sinä — lisäsi hän, kumartuen
rattailla Audotjan puoleen — näethän, että hänen käy sääliksi.

— Audotja nousi, läheni Akimia ja uudelleen heittäytyi hänen
jalkoihinsa.

— Isäseni, alkoi hän heikolla äänellä.

Akim hypähti ylös ja palasi takaisin rattaille. Audotja tarttui hänen
viittansa liepeeseen.

— Mene pois, kiljasi Akim ankarasti ja tyrkkäsi häntä.

— Mihinkä sinä, — kysyi Efrem, nähdessään, että Akim jälleen hänen
viereensä kärryille istahtaa.

— Etkö sinä luvannut kuljettaa minua taloon asti, — virkkoi murtuneella
äänellä Akim? — niinpä viekin minut sinun omaan taloosi... Minun
taloani, näethän, ei enää ole olemassa. Ostivat sen, näethän, minulta...

— No, tee hyvin, ajetaan meille. Entäs eukkosi?

Akim ei mitään vastannut.

— Niin, entäs minä, minä, — kysyi nyyhkyttäen Audotja: — mihinkä sinä
minut heität.... mihinkä minä menen?

— Mene hänen luokseen, — vastasi kääntymättä Akim: — hänelle olet
rahatkin antanut... Anna mennä, Efrem.

Efrem sivalsi hevosia selkään, rattaat läksivät liikkeelle. Audotja
purskahti katkeraan itkuun.

Efrem oli noin virstan päässä Akimin talosta, pienessä tuvassa,
pappilan maalla, yksinäisen, viisikupoolisen kirkon vieressä, jonka
äskettäin erään rikkaan kauppiaan perilliset olivat jumalan nimen
kunniaksi lahjoittaneet. Efrem ei koko matkalla mitään Akimille
puhunut, vaan ainoastaan silloin tällöin nykäsi ohjista ja päästeli
suustaan sanoja sellaisia kuin: »Ah, sinua!» ja »eh, sinua!» Akim istui
liikkumatta, hieman sivuttain Efremiin. Vihdoin he saapuivat määrän
päähän. Efrem hyppäsi ensimmäisenä rattailta. Häntä vastaan juoksi noin
kuuden vuoden ikäinen tyttönen päällä lyhyt paita ja huusi:

Isä! isä!

No, missä on äitisi? kysäsi häneltä Efrem.

— Makaa aitassa.

— Antaa hänen maata. Akim Semenitsh, mitä te, tehkää hyvin ja astukaa
kamariin.

(Tässä on huomautettava, että Efrem sinutteli häntä ainoastaan
humalassa, Akimia paremmatkin henkilöt teitittelivät).

Akim astui kirkonpalvelljan tupaan.

— Kas, tänne, penkille, olkaa hyvä, — puheli Efrem. — Menkääpä te
veitikat, — huudahti hän kolmelle muulle lapselle, jotka laihan
ja hyvin vanutetun kissaparin kanssa olivat yht'äkkiä ilmestyneet
tuvan eri nurkista, — Menkää tiehenne! Atsh, pois! Kas, tänne, Akim
Semenitsh, tänne, — jatkoi hän, ohjaillen vierastaan istumaan: —
etteköhän haluaisi jotain?

— Kuulehan, mitä minä sinulle sanon, Efrem, — virkkoi vihdoin Akim: —
eiköhän saisi viinaa?

Efrem vilkastui.

— Viinaa? Kyllä. Kotona tosin minulla ei ole viinaa, näettehän, mutta,
kas, minä pikimiten juoksen isä Feodorin luokse. Hänellä on aina...
Äksysti juoksen...

Ja hän steppasi suuren hattunsa.

— Tuo häntä nyt enemmänkin, minä maksan, — huusi hänen peräänsä Akim. —
Siihen minulla kyllä vielä rahoja riittää.

— Silmänräpäyksessä! — kertasi vielä kerran Efrem, kadoten oven taakse.
Hän, todellakin, palasi hyvin pian kaksi pulloa povellaan. Toinen
niistä oli jo avattu. Hän asetti ne pöydälle, haki kaksi viheriäistä
lasia ja leipäkannikan sekä suoloja.

— Kas näin, tästä pidän, — saneli hän, istuutuen Akimia vastapäätä. —
Mitä suotta surra! — Hän kaatoi Akimille ja itselleen... Ja rupesivat
lörpöttelynään... Audotjan menettely häntä hämmästytti. — Kummallinen,
toden totta, asia, — sanoi hän: — Millä ihmeen tavalla se kehittyi?
nähtävästi hän hänet itselleen suosiolliseksi vietteli... Siinä näkee,
miten naista pitäisi ankarassa kurissa pitää... Kireissä kourissa on
häntä pideltävä. Mutta kuitenkin, teidän pitäisi kotonanne vielä käydä;
jäihän teiltä sinne paljon hyvää. — Ja vielä muita samanlaisia juttuja
lasketteli Efrem; milloin hän joi, ei suvainnut vaieta.

Tunnin kuluttua, kas mitä tapahtui Efremin talossa: Akim, joka
koko juonnin ajalla ei sanaakaan vastannut loruavan isäntänsä
huomautuksiin ja kysymyksiin, vaan ainoastaan joi lasin toisensa
jälkeen, makasi uunin päällä, kokonaan punaisena, makasi nukkuen
raskasta ja tuskallista unta: lapset häntä ihmettelivät, mutta Efrem...
Niinpä niin, hän myös makasi, mutta sensijaan varsin ahtaassa ja
kylmässä eteiskarsinassa, johon hänet kyöräsi hänen vaimonsa, hyvin
miehekäsvartaloinen nainen. Efrem oli mennyt, miten lie, hänen luokseen
aittaan ja rupesi kinastelemaan tahi jotain lörpöttelemään, mutta hän
käyttäytyi niin typerästi ja järjettömästi, että vaimo heti hoksasi,
mikä oli vikana, sekä sieppasi kauluksesta kiinni ja talutti mihin
tulikin. Sitäpaitsi, hän makasi eteiskarsinassa varsin hyvin, jopa
rauhallisestikin. Tottumuksesta tietysti!



Ellei Kirilovna aivan oikein kertonut Lisaveta Prohorovnalle
keskusteluaan Akimin keralla... niin samaa voidaan sanoa Audotjasta:
Naum ei häntä ajanut pois, vaikka hän niin Akimille sanoi; hänellähän
ei ollut siihen oikeutta... Hän oli velvollinen antamaan vanhoille
eläjille aikaa poismuuttoon. Hänen Ja Audotjan välinen pesänselvitys
eli kokonaan toisenlainen.

Kun Akim kiljahtaen ilmoitti menevänsä herrattaren luo ja hyökkäsi
ulos, kääntyi Audotja Naumiin päin ja loi häneen ihmettelevän katseensa.

— Herra varjelkoon — alotti hän: — Naum Ivanitsh, mitä tällainen
merkitsee? Tekö ostitte meidän talomme?

— Entäs sitten? vastasi toinen. — Ostin.

Audotja oli hetkisen ääneti, ja sitten yhtäkkiä tokaisi:

— Sitäkö varten siis teille rahat olivatkin tarpeen?

— Aivan niinkuin suvaitsette olettaa. Katsohan vain teidän
miekkosennehan aikoo minun hevosellani lähteä, — lisäsi hän kuultuaan
rattaitten tärinän. — Miten ovela!

— Mutta sehän on ryöstöä, kaiken sen jälkeen, — liitti Audotja: — nehän
olivat meidän rahojamme, mieheni rahoja, ja talokin on meidän...

— Eipä, Audotja Arefjevna, — keskeytti hänet Naum: — talo ei ollut
teidän, mitäs siitä puhun; talo oli herrattaren maalta, joten se oli
herrattaren, mutta rahat, aivan oikein, teidän olivat; mutta te olitte,
voin sanoa, niin ystävällinen ja uhrasitte ne minulle; minä jään teille
kiitollisuuden velkaan, vieläpä, jos vaan kohtalo sallii, teille
takaisin annan, kuten sanottu, jos vaan sellainen tilaisuus sattuu;
mutta enhän nyt voi alastomaksi jäädä, kuten itsekin suvaitsette
käsittää.

Kaiken tuon Naum sanoi hyvin rauhallisena, vieläpä hieman hymyillen.

— Voi minun päiviäni! — huudahti Audotja, — mitä tuo nyt on? Mitä? Ja
miten minä tämän kaiken jälkeen miestäni silmiin katson? Konna sinä
olet, — lisäsi hän, ankarasti katsoen Naumin kasvoihin: — minähän oman
sieluni autuuden sinun tähtesi kadotin, ja varkaaksi sinun hyvääsi
valvoessa alennuin, mutta sinä meidät mierolle saatoit, konna, mikä
oletkin! Minulle ei enää nyt jää muuta neuvoksi kuin köysi kaulaan,
petturi, kiusaaja, konna sinä...

Ja hänen kyyneleensä vuosivat virtanaan.

Älkää huoliko hermostua, Audotja Arefjevna, — virkkoi Naum: — minä
sanon teille ainoastaan: oma paita on ruumista lähempänä kuin toisen;
sitä paitsi, Audotja Arefjevna, sentähdenhän on haukikin meressä, ettei
ruutana torkkuisi.

— Mihinkä me nyt menemme, mihin asetumme? — itkusuin nyyhkytti Audotja.

— No, sitä minä en voi sanoa.

— Mutta minä tapan sinut, konna; tapan, tapan...

— Ei, sitä te ette tee, Audotja Arefjevna; mitä sellaista turhaa
puhuttekaan. Nyt lienee minun paras poistua vähäksi aikaa tahi
muutoin te kovin hermostutte. Anteeksi, pyydämme, mutta huomenna
välttämättömästi palaamme... Omat työläiset me jo tänään tänne
lähetämme, toivomme teidän sen sallivan, lisäsi hän sill'aikaa, kun
Audotja jatkoi itkuaan ja uhkaili tappaa sekä itsensä ja Naumin.

— Kas tuollahan hän, miehenne, nimittäin, meneekin, — huomautti hän,
katsahdettuaan akkunaan. — Tahi mahdollisesti jokin onnettomuus, Herra
hyvin varjelkoon, tapahtuu. Sillälailla rauhallisempaakin tulee.
Tehkää te niin hyvin ja omat tavaranne kootkaa jo tänä päivänä; niin
palvelijani kyllä niitä vartioivat ja auttavat teitä, jos haluatte.
Jääkää siis hyvästi.

Hän kumarsi, astui ulos ja kutsui palvelijat.

Audotja lysähti penkille, josta nousi ylös ja kumartui pöytää vasten ja
rupesi vääntelemään käsiään, sitten, yht'äkkiä, hypähti jaloilleen ja
hyökkäsi miehensä jälkeen... Me jo kerroimme sen kohtauksen.

Kun Akim Eframin kanssa ajoi hänen luotaan pois, jättäen hänet yksinään
pellolle, niin hän alussa ainoastaan itki, liikahtamatta paikaltaan.
Itkettyään kyllikseen lähti hän herraskartanoon, vielä katkerampaa
oli näyttäytyä palvelijain huoneessa. Kaikki tytöt hyökkäsivät
häntä vastaan osaaottavina ja sääliväisinä. Heidät nähtyään, ei
Audotja voinut pidättää kyyneltään; ne nyt virtoina valuivat hänen
turvonneista ja punaisista silmistään. Kokonaan voimattomana vaipui
hän eteensattuvalle tuolille. Juoksivat hakemaan Kirilovnaa. Hän tuli,
meni hänen luokseen kerrassaan lempeänä. Mutta herrattaren luokse ei
laskenut häntä enemmän kuin Akimiakaan. Eikä Audotja itsekään kovin
tiukasti vaatinut herrattaren puheille, hän tuli kartanoon yksinomaan
siltä syystä, ettei ensinkään tietänyt, mihin olisi päänsä kallistanut.

Kirilovna käski laittaa kuntoon teekeittiön Audotja kauanaikaa
kieltäytyi teetä juomasta, mutta vihdoin, kun kaikki tytötkin olivat
hyväillen pyydelleet, hän joi kupillisen ja sen jälestä vielä neljä.
Kun Kirilovna näki, että oli vieraansa kuta kuinkin rauhoittunut niin
että tämä ainoastaan joskus vavahteli ja huokaili, kysyi hän häneltä,
mihin he aikovat asettua ja mitä he tekevät kaikilla tavaroillaan.
Audotja noitten kysymysten jälestä taas purskahti itkuun, rupesi
vakuuttamaan, ettei hän muuta kaipaa kuin kuolemaa. Mutta Kirilovna,
niinkuin ainakin järkevä nainen, hänet samassa hillitsi ja esitteli,
hukkaamatta turhanpäiten aikaa, jo heti ryhdyttäväksi muuttamaan
tavaroita vanhaan Akimin tupaan kylässä, missä eleli hänen setänsä, tuo
samainen äijä, joka kielsi häntä naimasta? myös Kirilovna ilmoitti,
että herrattaren suostumuksella hänelle annetaan avuksi ihmisiä
ja hevosia: »Mitä erittäin teihin tulee, niin rakkaani», — lisäsi
Kirilovna, pusertaen esiin hymyilyn kuivilta huuliltaan, — meillä aina
on paikka teitä varten ja me olisimme hyvin iloisia, jos te, siihen
asti kun taas oman talon saatte, vierailisitte täällä meidän luonamme.
Herra antoi, Herra otti, ja voipi uudelleen antaa; kaikki on hänen
tahtonsa. Lisaveta Prohorovna, tietysti, oman harkintansa jälkeen, oli
pakotettu myymään teidän talonne, mutta hän ei teitä tule unohtamaan,
vaan kyllä palkitsee; niin hän käski sanomaan Akim Semenitshille...
Missä hän nyt on?

Audotja vastasi, että Akim, kohdatessaan hänet, loukkasi häntä kovin ja
ajoi Efreman kotiin.

— Vai sinne! — merkitsevästi virkkoi Kirilovna. — No, kyllähän
minä ymmärrän, että hänellä nyt on vaikeaa, ehkäpä häntä et tänään
löydä; miten olla? Pitää kuitenkin saada järjestykseen. Malashka, —
lisäsi hän, kääntyen erään palvelijattaren puoleen: — pyydäppä tänne
Nikanor Iljitshia, me hänen kanssaan juttelemme. — Nikanor Iljitsh,
ulkonaisesti hyvin kurjan näköinen ihminen, kartanon kirjuri, tuossa
tuokiossa saapui, hyvin huomaavaisesti kuunteli, mitä hänelle Kirilovna
sanoi ja sitten ainoastaan virkkoi: »Tulee täytetyksi», ja poistui
asettamaan saamaanpa määräystä täytäntöön. Audotjalle annettiin kolme
hevosta ja miestä; näihin liittyi erityisestä halustaan neljäs, joka
itse ilmoitti, että hän on noita muita »neuvokkaampi». Audotja palasi
tämä joukko mukanaan majataloon, missä tapasi entiset palvelijat ja
palvelijattaret huolestuneina ja peloissaan.

Naumin äsken palkkaamat, kolme varsin hanakkaa nuorukaista, sitten kun
aamulla saapuivat, eivät mihinkään olleet liikkuneet ja vartioivat
taloa varsin tarkasti, kuten Naum oli sanonutkin, niin tarkasti, että
yhdestä uudesta kärrystä yht'äkkiä hävisi pyörän vanne!...

Katkera, varsin katkera oli Audotja raukalle mukaantuminen. Huolimatta
»neuvokkaan» miehen avusta, joka pääasiallisesti ilmenikin ainoastaan
siten, että hän käveli keppi kädessä, katseli toisten hommia ja
syljeskeli sivuille, ei Audotja ennättänyt muuttaa sinä päivänä, joten
hän jäi yöksi majataloon, ensin pyytäen entistä palvelijatartaan,
nukkumaan kerallaan; muuten, hän torkahti vasta aamun koitossa ja
silloinkin levottomasti ja kyyneleet juoksivat hänen silmistään vielä
unessakin.



Efrem heräsi tavallista aikaisemmin karsinassaan ja rupesi jyskyttämään
ja pyrkimään pois. Muija ei ensin aikonut häntä päästää, ilmoittaen
oven lävitse, ettei hän vielä ole kyllin selvinnyt; vaan kun Efrem
puhutteli häntä rakkaasti ja lupasi kertoa tavattomasta kohtauksesta
Akimin ja Audotjan välillä, niin heltyi hän ja avasi salvan. —
Efrem kertoi hänelle kaikki mitä tiesi, ja lopetti kertomuksensa
kysymyksellä: miten, onko hän vieläkään herännyt, vai?

— Herra hänet tietäköön, vastasi vaimo: — mene, katso itse; uunilta ei
ainakaan ole laskeutunut. — Kyllä te kumpikin eilen kittasitte itsenne
täyteen; katsosit sinä edes itseäsi, naamasi ei ole enää näköisensä,
vaan on kuin minkäkin pöllön hiuksetkin heiniä täynnä.

— Ei se mitään haittaa, — vastasi Efrem, ja, pyyhkästen kädellään
päätään, meni kamariin, — Akim ei enään maannut, hän istui uunilla
jalat riipuksissa; hyvin kummallinen ja pöhöttynyt oli hänenkin
naamansa. Hän näytti kurjemmalta sentähden, ettei hän ollut sellaiseen
ylönjuomiseen tottunut.

— No, kuinka, Akim Semenitsh, miten nukuitte, — alotti Efrem...

Akim katsahti häneen himmeillä silmillään.

— Mitenkä veliseni, Efrem, — puheli hän vaivaloisesti: — eikö saisi
taaskin — sitä?

Efrem vilkas! hapeasti Akimiin... Hän tunsi tuona hetkenä jonkunlaista
liikutusta; senlaatuinen tunne täyttänee metsämiehen, joka on
haeskellut riistaa ja havaitseekin, metsäalaltaan tultuaan, että
takaa-ajettava onkin luikkinut metsästä tiehensä.

— Kuinka vielä? kysyi hän vihdoin.

— Niin; vielä.

»Vaimo näkee», — ajatteli itsekseen Efrem, »eikä ehkä laske». — Ei
mitään hätää, — kyllä saapi, virkkoi hän sitte lujalla äänellä: —
kärsikää nyt vähän. — Hän poistui ja kiitos viisaan harkinnan ja
menettelyn, sai kun saikin tuoduksi povellaan suuren pullollisen...

Akim otti tuon pullon... Efrem ei ruvennut juomaan hänen kanssaan,
kuten eilen illalla, — hän pelkäsi vaimoansa ja, ilmoitettuaan
Akimille, että menee katsomaan, mitä hänen talossaan oikein tapahtuu
ja miten asettelevat hänen tavaroitaan ja etteivät »pimitä» niistä
vielä jotain, poistui hän ulos sekä heti läksi majataloon huonolla
ruokkimattomalla hevosellaan ratsastamaan. — Tietysti, ei hän itseään
ollut kokonaan unhottanut, päättäen pullottavasta povestaan.

Akim pian hänen lähtönsä jälkeen makasi taas, kuin kuollut, uunilla...
Hän ei edes silloinkaan herännyt, ei ainakaan antanut huomata, että
heräsi, kun Efrem palattuaan kotiin noin neljän tunnin kuluttua,
rupesi häntä tyrkkimään ja herättelemään, lörpötellen samalla kaikin
mahdollisin tavoin, että kaikki tavarat on jo viety pois ja uusia
tuotu tilalle, joten kaikki on lopussa — ja että kaikki häntä hakevat,
vaan että hän, Efrem, heille selitti ja järjesti... j.n.e. Muuten,
hän ei ehtinyt varsin kauan lörpötellä. Vaimo hänet taas kuletti
porstua-kamariin, mutta itse, kovin tyytymättömänä sekä omaan mieheensä
että vieraaseen, jonka turvin hänen miehensä juopotteli, asettui hän
kammariin makuulavalle... Kun hän herättyään, tapansa mukaan aikaiseen,
katsahti uunille, ei siellä Akimia enää ollutkaan... Vielä toista
kertaa kukot eivät ehtineet laulaa ja taivas pään päällä oli ihan
pimeä, ainoastaan taivaan rannalla hiukkasen häämötti, kun jo Akim
poistui Efremin talosta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat — mutta hän
katsoi terävästi ympärilleen eikä hänen käyntinsäkään muistuttanut
juopunutta... Hän kulki entistä taloaan kohti — majataloon, joka nyt jo
lopullisesti oli uuden isännän, Naumin, hallussa.

Naum ei myöskään maannut niihin aikoihin, kuin Akim läksi Efremin
talosta. Hän ei maannut; heitettyään alleen lammasnahkaturkin,
loikoi hän pukeissaan penkillä. Ei häntä omatunto vaivannut — ei!
ihmeteltävällä kylmäverisyydellä hän oli valvonut aamusta alkaen Akimin
tavarain poissiirtoa, jopa hän usein puhutteli Audotjaakin, joka oli
siinä määrin järkytetty, ettei edes vihoitellut hänelle... Niin,
omatunto hänellä oli levollinen, mutta, hänen mieltään kiinnittivät
monenlaiset seikat ja laskut. Hän ei tietänyt, onnistaako häntä uudessa
edesottamisessa; hän ei vielä milloinkaan ollut hoitanut majataloa
— eikä muutoinkaan omistanut omaa nurkkaa; häntä ei siis unettanut.
»Hyvästi on alotettu asia», ajatteli hän, — »mitä sitte vastaisuudessa
tullee...» Heti saatuaan, illansuussa viimeisen Akimin tavarakuorman
portista ulos (Audotja käveli itkien sen jälestä), tarkasti hän itse
koko talon, kaikki lokerot, käytävät, liiterit, kiipesi vinnille ja
sitte käski palvelijansa vartioimaan tiukasti, hyvin tiukasti...
Jäätyään yksin illallisen jälkeen, ei hän kuitenkaan saanut unta.
Sattui myös niin, että sinä päivänä yksikään matkustavainen jäänyt yötä
viettämään taloon; se häntä kovin miellytti. »Koira pitää huomenna
välttämättömästi ostaa, minkälainen tahansa, vihainen, mylläriltä;
katsos, omansa he veivät», — puheli hän itsekseen, kääntyillen
kyljeltä toiselle. Yhtäkkiä hän kohotti päätänsä... Hänestä näytti,
niinkuin joku olisi kulkenut akkunan editse... Hän kuunteli... Ei
mitään. Ainoastaan sirkka aika ajoin sirritti uunin takana, ja hiiri
jossain nakersi sekä hänen oma hengityksensä kuului. Kaikki oli
hiljaista tyhjässä kamarissa, jota himmeästi valaisi pieni, keltainen
lasilamppu, jonka hän ehti juuri parahiksi jumalankuvan eteen ripustaa
ja sytyttää... Hän laski päänsä; mutta nyt hänestä taas kuulosti,
kuin portti olisi narahtanut... sitten liikahti säieaita... Hän ei
jaksanut olla alallaan, hyppäsi ylös, avasi oven toiseen kammariin,
ja puoliääneen kuiskasi: Feodor, kuules Feodor! Ei kukaan vastannut
hänelle... Hän meni eteiseen ja oli vähällä kaatua Feodoriin, joka
makasi sikeässä unessa lattialla. Unissaan liikahti palvelija; Naum
tyrkki häntä.

— Mikä siellä, mitä tahdotaan, — uteli sekavana Feodor...

— Mitä huudat, vaikene, — tiuskasi kuiskaten Naum. — Kas miten
makaatte, hulttiot! Etkö mitään kuullut?

— En mitään, — vastasi palvelija... vaan mitä?

— Missä toiset makaavat?

— Toiset makaavat, missä on määrättykin... Mutta onko jotain...

— Ole vaiti — tule mukaan.

Naum hiljaa avasi oven eteisestä pihalle...! Pihalla oli hyvin pimeä...
katoksen pylväineen saattoi ainoastaan senkautta erottaa, että ne
esiintyivät vieläkin mustempina tässä pimeydessä.

— Emmekö sytyttäisi lyhtyä? — kuiskasi puoliääneen Feodor...

Mutta Naum viittasi varottavasti kädellään ja hiljensi hengitystään...
Ensin hän ei mitään kuullut, lukuunottamatta niitä yöllisiä ääniä,
joita asutussa paikassa melkein aina kuului: hevonen söi kauroja, sika
röhkäsi unissaan pari kertaa, jossain kuorsasi ihminen; mutta yhtäkkiä
hänen korviinsa kuului jonkunlainen epäilyttävä humina, kuuluen pihan
toisesta laidasta, laipion vierestä...

Näytti kuin siellä joku liikkuisi ja puhaltelisi... Naum katsoi olkansa
ylitse Feodoriin ja varovasti laskeutuen portailta, suuntasi kulkunsa
ääntä kohti... Pari kertaa hän pysähtyi, kuunteli ja jatkoi uudelleen
hiipimistään. Yhtäkkiä hän säpsähti... Noin kymmenen askeleen päässä
hänestä, synkässä pimeydessä, kirkkaasti välähti tulen liekki: se tuli
hehkuvasta hiilestä, jonka äärellä oli jonkun ihmisen kasvot; ihminen
puhalsi hiileen... Nopeasti ja ääneti, niin koin kissa hiiren kimppuun,
heittäysi Naum tuleen...Hätäisesti kohoten maasta törmäsi häntä vastaan
jonkunlainen pitkä vartalo ja oli vähällä, ettei heittänyt häntä kumoon
ja päässyt hänen käsistään, vaan hän tarrasi häneen kaikin voimin... —
Feodor, Andrei, Petrushka! — huusi hän niin kovasti kun jaksoi; — pian
tänne, tänne, varkaan tapasin, murhapolttajan!... Ihminen, jota hän
piteli, riuhtoi ja yritti päästä irti... vaan Naum ei hellittänyt...
Pian saapui Feodorkin apuun.

— Lyhtyä, pian lyhty! juokse hakemaan lyhty, herätä toisia! — huusi
hänelle Naum — minä kyllä niin kauan hänen kanssaan toimeen tulen —
minä istun hänen päällään... Pian! ja sieppaa vyö, että voidaan sitoa.

Feodor juoksi tupaan. Ihminen, jota Naum piteli kiinni, lakkasi
riuhtomasta.

— Nähtävästi sinulla ei ollut kylliksi vaimossa ja rahoissa ja talossa,
sinä vielä minutkin kuristaa tahdot — äänsi hän ontolla äänellä.

Naum tunsi Akimin äänen.

— Sinäkö se oletkin, kyyhkyläiseni, — murahti hän, — hyvä, odotahan!

— Laske, pyyteli Akim. — Eikö sinulle jo riitä?

— Kyllä minä sinulle huomenna oikeudessa näytän, miten minulle
riittää... Ja hän vieläkin tiukemmin tarttui Akimiin...

Juoksivat palvelijat lyhtyjen ja nuorien keralla... — Sitokaa hänet!
— ankarasti komensi Naum... Palvelijat tarttuivat Akimiin, nostivat
hänet ylös ja sitoivat hänen kätensä selän taakse... Yksi heistä rupesi
torumaan häntä, mutta tunnettuaan majatalon vanhan isännän, vaikeni ja
ainoastaan toisten kanssa katsoa tuijotti häneen.

— Katsohan, katsohan, — ärisi tällöin Naum, valaisten lyhdyllään
maata, — tuossahan on koko hiillos; katsokaahan millaisen kekäleen
saviastiassa on tuonut — pitää tiedustella, mistä hän on astian
ottanut... Kas ja hän on oksiakin sytykkeiksi taitellut... — Ja Naum
innokkaasti sotki tulta jaloillaan. — Tarkastappa hänet, Feodor! lisäsi
hän, — eiköhän häneltä sieltä vielä jotain löytyisi?

— Feodor koitteli ja kopeloi Akimia, Joka seisoi liikkumattomana
niinkuin kuollut, pää alas rintaan kumartuneena. — On täällä veitsi, —
virkkoi Feodor, vetäen Akiroin povelta vanhan kyökkiveitsen.

— Vai niin, armahaiseni, sinnekö sinä siis tähtäsitkin, — huudahti
Naum. — Miehet, te olette todistajia... että hän murhata minut aikoi,
talon polttaa... Teljetkääpä hänet aamuun asti kellariin, sieltä hän
ei pakene... Vartioimaan minä itse koko yöksi rupean, mutta huomenna,
heti kun hämärtää, poliisin käsiin saatamme... Ja te olette todistajat,
kuulettehan!

Akim työnnettiin kellariin ja paiskattiin ovi kiinni.

Naum kahden palvelijansa kanssa piti vahtia.

Samaan aikaan kun tämä tapahtui, rupesi Efremin vaimo, joka ihmetteli
kutsumattoman vieraansa omituista poistumista, laittamaan ruokaa,
vaikka ulkona vasta hieman sarasti... Sinä päivänä oli pyhä. Hän
istahti uunin ääreen ottaakseen hiilloksesta tulta. Silloin hän
huomasi, että joku jo ennen häntä oli sieltä hiiliä ottanut.
Sittemmin hän kalpasi veistä, ei löytänyt sitä. Lopuksi huomasi että
neljästä saviruukusta oli poissa yksi. Efremin vaimoa ylistettiin
järkeväksi eukoksi — eikä ilman syyttä. Hän pysähtyi ajattelemaan,
pysähtyi uudelleen, mietti, ja sitte meni eteiskarsinaan, miehensä
luokse. Ei ollut mikään helppo tehtävä saada häntä hereille — ja
vieläkin vaikeampi oli saada hänet ymmärtämään, minkätähden hänet oli
herätetty... Kaikkeen mitä hänen vaimonsa sitten sanoikin, vastasi
Efrem aina vaan samalla tavalla:

— Menikö pois — no, Herra hänen kanssaan... mitäs minä? Vei veitsen ja
ruukun — no, Herra hänen kanssaan, mitäs minä voin?

Kuitenkin lopuksi hän selvisi ja huomaavaisesti kuunneltuaan mitä
hänelle vaimonsa sanoi, myönsi, ettei asia ollut varsin tyydyttävä,
joten sitä ei sopinut ilman muuta jättää.

— Niin, kertoili vaimo, — se ei ole hyvä, sillä tavalla hän jotain
pahaa saapi aikaan, epätoivoissaan kun on... Minä jo eilen näin, ettei
hän maannut, muuten vaan lojui uunilla; sinun, Efrem Alexandrovitsh,
pitäisi mennä vähän kuulustelemaan asioita, vai mitä...

— Minä, Uljana Feodorovna, mitä esitän, — alotti Efrem: — Minä
valjastan hevosen ja ajan itse majatalolle; mutta olehan sinäkin,
vaimoseni, ystävällinen ja anna minulle päänselvitykseksi lasillinen
viinaa.

Uljana mietti.

— No, — myönsi hän vihdoin, — annan minä sinulle viinaa, Efrem
Aleksandrovitsh; mutta katsokkin, ettet taas horjahda!

— Ole rauhassa, Uljana Feodorovna.

Ja vahvistettuaan itseänsä lasillisella viinaa, Efrem suuntasi matkansa
majataloon.

Vasta hämärsi, kun hän ajoi pihaan, mutta siltä huolimatta portilla
jo seisoi valjaissa hevonen ja yksi Naumin palvelija istui kuskilla
pidellen ohjia.

Mihinkä nyt? kysyi häneltä Efrem.

— Kaupunkiin, — vastenmielisesti vastasi palvelija.

— Mitä varten?

Palvelija ainoastaan kohotti olkapäitään ja vaikeni. Efrem laskeutui
maahan ja astui taloon, Eteisessä hän kohtasi Naumin täysissä
matkatamineissa.

— Toivotamme onnea ja tervetuloa uudelle isännälle — virkkoi Efrem,
joka hänet hyvin tunsi. — Mihin niin aikaiseen?

— Kylläpä on mistä onnitella, — yrmeästl vastasi Naum. — Ensimäinen
vuorokausi menossa ja oli jo vähällä palaa.

Efrem hätkähti. — Kuinka niin?

— Niinpä vaan, olihan hyvä ihminen, polttaa tahtoi. Onneksi itse teossa
tapasin; nyt kuljetan kaupunkiin.

— Eiköhän vaan lienyt Akim?... vitkallisesti kysyi Efrem.

— Mistä sinä sen tiedät? Akim. Tuli yöllä, hiiliä ruukussa, ja pihalle
hiipi ja tulen sytytti... kaikki minun palvelijani ovat todistajia. —
Tahdotko nähdä? Meidän olisi hänet oikeastaan pian jo kuljetettava.

— Kuomaseni, Naum Ivanitsh, — puhutteli häntä nyt vakavasti Efrem, —
laskekaa hänet irti, älkää tuhotko ukkoa kokonaan. Älkää ottako sitä
syntiä sielullenne, Naum Ivanitsh. Ajatelkaahan tarkemmin — ihminen on
epätoivoissaan, harhaantui, kuten näette...

— Mitä turhia, — keskeytti hänet Naum. — Kuinka minä voisin hänet
irtilaskea! Hän tulisi huomenna ja sytyttäisi uudelleen...

— Ei sytytä, Naum Ivanitsh, uskokaa se; Uskokaa, että teille itsellenne
siten tulee rauhallisempi — Oikeusjutun johdostahan syntyy kaikenlaisia
uteluita, kuten itse tiedätte.

— Entäs sitten? Ei minun tarvitse oikeutta pelätä.

— Kuomaseni, Naum Ivanitsh, miks'ei oikeutta pitäisi pelätä...

— Jo riittää; sinä näköjään olet jo aamusta, alkaen tänään ollut
juovuksissa vaikka tänään vielä on pyhä.

Efrem, yhtäkkiä, ihan odottamatta purskahti itkuun.

— Minä olen ehkä juovuksissa, mutta silti totta puhun, — nyyhkytti hän.
— Vaan te, näin Kristuksen pyhän tähden, hänet armahtakaa.

— No, mennään nyt katsomaan.

Ja Naum meni portaille...

— Audotja Arefjevnan tähden antakaa hänelle anteeksi, — lisäsi Efrem,
seuraten häntä.

Naum meni kellarin ovelle ja aukasi sen selkosen selälleen. Efrem
arkana kurotti kaulaansa Naumin olan takaa ja töin tuskin erotti
matalan kellarin nurkassa Akimin. Entinen rikas talollinen, kaikkien
naapurien kunnioittama mies, istui oljilla, ikäänkuin pahantekijä,
kädet selän taakse sidottuina... Kuultuaan kolinaa, hän kohotti
päätään... Näytti, että hän oli kauheasti huonontunut viimeisen kahden
päivän ja varsinkin viime yön kuluessa — syvälle kuoppiin painuneet
silmät tuskin näkyivät korkean, kellertävän, vahanvärisen otsan alta,
kuivuneet huulet olivat siniset... Koko kasvot olivat muuttuneet ja
näyttivät nyt pelästyneiltä ja toivottomuuden vääristämiltä.

— Nouse, ja tule ulos, käski Naum.

Akim nousi ja harppasi kynnyksen ylitse.

— Akim Semenitsh, — valitti Efrem, — hävitit sinä itsesi, kyyhkyläiseni!

Akim katsahti äänettömänä häneen.

— Olisinpa tietänyt, mitä varten sinä viinaa pyysit, niin en olisi
antanut; toden totta, en olisi antanut, mahdollisesti itse olisin sen
kaiken juonut! Ah, Naum Ivanitsh, lisäsi Efrem, temmaten häntä kädestä,
— armahtakaa hänet ja päästäkää!

— Sinäpä olet leikkisä, — naurahtaen virkkoi Naum. — No tulehan ulos,
lisäsi hän, kääntyen Akimiin... Mitä odotat?

— Naum Ivanitsh... — alotti Akim.

— Mitä?

— Naum Ivanitsh, — toisti Akim, — kuule: minä olen syyllinen; itse
tahdoin sinulta hankkia oikeutta; mutta meidän välimme on jumalan
tuomittava. Sinä minulta kaikki otit, itse tiedät, kaikki, ihan
viimeiseen asti. — Nyt sinä minut itsenikin voit tuhota, mutta sen
minä vaan sinulle sanon; jos sinä minut nyt päästät — niin! olkoon
menneeksi! nauti kaikki! Minä suostun ja toivotan sinulle kaikkea
hyvää. Minä, jumalan edessä, vakuutan: lasket — katua ei sinun
tarvitse. Jumala kanssasi!

Akim sulki silmänsä ja vaikeni.

— Kuinka, kuinka, — uteli Naum: — voiko sinua uskoa!

— Kautta Jumalan, voipi, — tarttui puheeseen Efrem: — toden totta,
voipi. Minä hänen puolestaan, Akim Semenitshin nimittäin, olen pääni
valmis panttiin panemaan, ihan totta!

— Joutavia! — huudahti Naum. — Lähdemme!

Akim katsahti häneen.

— Niinkuin parhaaksi näet, Naum Ivanitsh. Sinun on valta. Paljon sinä
vaan tunnollesi otat. Mitäs, kun sinä et kerran voi itseäsi hillitä,
niin — lähdemme.

Naum vuorostaan katsahti miettivänä Akimiin. »Eiköhän itse asiassa»,
ajatteli hän itsekseen, »pitäisi häntä päästää hitolle! Muuten
minut tämän jutun tähden kalvavat pahanpäiväisesti. Audotjastakin
olen ihan pääsemättömissä...» Kun Naum näin ajatteli itsekseen — ei
kukaan lausunut sanaakaan. Palvelija rattailla, jonne avonaisten
porttien kautta kaikki näkyi, vain nyökytteli päätään ja sätkytteli
ohjastenperillä. Toiset kaksi palvelijaa seisoivat rapuilla ja myös
vaikenivat:

— No, kuule, ukko, — alotti Naum; — kun minä sinut lasken irti — ja
kiellän nämä työläisenikin asiasta kellekään puhumasta (hän samalla
nyökäytti päällään työmiehiinsä), niin olemmeko sitten toisistamme
kuitit — ymmärrätkö minua — kuitit... vai mitä?

— Sanoinhan sinulle, nauti kaikki.

— Ethän enää tule minua velallisenasi pitämään?

— Et sinä minulle tule velkaa olemaan enkä minä sinulle.

Naum taas vaikeni.

— Vannotko sen Jumalan nimeen?

— Niinkuin Jumala on pyhä, — vastasi Akim.

— Kyllähän minä tiedän edeltäkäsin, että tulen tätä katumaan — virkkoi
Naum, — niin se on; mutta käyköön kuinka tahansa! Anna tänne kädet.

Akim käänsi selkänsä häneen päin; Naum rupesi päästämään siteitä.

— Katsokin, ukkoseni, — lisäsi hän, päästellen nuoraa, — ja muista,
minä sinut armahdin, näetkö!

— Kyyhkyläiseni, Naum Ivanitsh, — virkkoi nyt liikutettu Efrem: — Herra
teitä kyllä palkitsee!

Akim puserteli turvonneita ja jäykistyneitä käsiään ja lähti kulkemaan
porttia kohti.

Naumille yhtäkkiä, nähtävästi, tuli katumus senjohdosta, että oli
vapauttanut Akimin. Sentähden hän kiljasi ilkeällä äänellä hänelle
perään:

— Katso vaan nyt hyvin eteesi ja muista, että sinä vannoit!

Akim kääntyi ja, luoden surullisen katseensa taloon, lausui
murheellisesti: — nauti hyväksesi iät kaiket... hyvästi.

Ja hän verkalleen poistui tielle Efremin saattamana. Naum viittasi
kädellään, käski riisua hevosen ja kääntyi tupaan.

— Mihin sinä nyt menet, Akim Semenitsh, etkö tulekaan meille? —
huudahti Efrem, havaitessaan, että Akim kääntyi vastakkaiselle
suunnalle.

— En, Efrem-hyvä, kiitos, — vastasi Akim... Menen katsomaan mitä vaimo
hommailee.

— Kerkiäthän myöhemmin... Nyt sensijaan pitäisi ilosta hieman ryypätä...

— Ei, kiitoksia, Efrem... Riittää jo näinkin. Hyvästi. — Ja Akim kulki
edelleen taakseen katsahtamatta.

— Katsohan vain mimmoinen! Riittää jo näinkin! — virkkoi loukkaantunut
Efrem: — ja minä kun vielä hänen puolestaan vannoin! Kas, tätäpä en
olisi odottanut, — lisäsi hän harmissaan — sen jälkeen mitä hänen
puolestaan tein. Hyi!

Hän muisti, että oli unohtanut ottaa veitsen ja ruukun ja palasi
sentähden takaisin majataloon... Naum käski palvelijansa antamaan
hänelle nuo tavarat, mutta muuten ei ajatellutkaan häntä kestitellä.
Nyt harmistui Efrem vielä enemmän ja sellaisena, mutta myöskin täysin
selvänä, meni hän kotiinsa.

— No, mitä, — kysyi hänen vaimonsa: — löysitkö?

— Tietysti löysin, — vastasi Efrem, — kas tuossa, astiasi.

— Entä Akim? — erikoisella painolla kysäsi vaimo.

Efrem heilautti vihaisesti päätään.

— Akim. No mikähän hanhi hän tässä on! Minä hänen puolestaan
vannoinkin, ilman minua olisi hän joutunut vankilassa kitumaan, mutta
ei edes ryyppyä tarjonnut. Uljana Feodorovna, suo sinä edes minulle
yksi lasillinen.

Mutta Uljana Feodorovna ei suonut hänelle sitä, vaan päin vastoin ajoi
hänet tiehensä.

Samaan aikaan Akim vaelsi hitain askelin tietä pitkin Lisaveta
Prohorovnan kartanoa kohti. Hän ei vielä ollut oikein täydessä
tajussaan; koko hänen sisällinen olemuksensa värisi, niinkuin
ihmisellä, joka juuri on välttänyt silmin-nähtävän kuoleman. Hän
tuskin uskoi vapauteensa; tylsästi ihmetellen katseli hän vainioita,
taivasta ja leivosia, joita lenteli lämpimässä ilmassa. Eilis-iltana,
Efremin luona, eikä hän koko iltapäivänä nukkunut, muuten vaan makasi
liikkumattomana uunilla; ensin hän aikoi uudelleen viinalla turruttaa
ahdistavan tuskan tunteen, katkeran kaipauksen ja voimattoman raivon...
mutta viina ei voinut sitä lopullisesti haihduttaa; hänen sydämessään
riehui ja hän rupesi ajattelemaan, kuinka voisi kostaa sortajalleen,
Naumille... Hän keskitti ajatuksensa häneen. Lisaveta Prohorovna
ei juolahtanut hänen mieleensä ja Audotjasta hän taas tahallaan
repäsi ajatuksensa irti. Iltaan mennessä kostonjano hänessä kasvoi
voittamattomaksi, ja hän, hyvä luontoinen ja heikko ihminen, kuumeisen
kärsimättömänä odotteli yötä, jolloin hän, niinkuin susi saaliinsa
päälle, kekäle kädessä hyökkäsi hävittämään entistä taloaan... Mutta
sitten hänet otettiin kiinni ja suljettiin... Kului yö. Mitä kaikkea
hän ajattelikaan sinä katkerana yönä! Vaikea on sanoin kuvata kaikkea
sitä, mikä liikkuu ihmisessä visseinä onnettomuuden hetkinä, kaikkea
sitä ahdistusta, jota hän kärsii; se on sitäkin vaikeampaa, kun kaikki
tuo tapahtuu ihan äänettömästi, ahdistus ei muodostu sanoiksi, vaan
on mykkä... Aamun valjetessa, Efremin tulon edellä, Akimille tuli
ikäänkuin helpompi olo... Kaikki on mennyt! ajatteli hän... Kaikki
on tuuleen hajonnut!... Jos hänellä olisi ollut huono luonto, jos
hänen sisällinen ihmisensä olisi ollut paha, niin sillä hetkellä hän
olisi voinut muuttua konnaksi, mutta pahuus ei kuulunut oleellisesti
Akimin luonteeseen. Odottamattoman ja ansaitsemattoman onnettomuuden
iskiessä ja hänen käsityksensä himmentäessä, ryhtyi hän pahaan työhön;
se riepotti hänet aivan riekaleiksi, mutta ei hengettömäksi, ja jätti
jälelle ainoastaan syvän väsymyksen... Tuntien oman syyllisyytensä,
repeytyi ihan irti kaikesta maallisesta ja rupesi sydämellisesti
rukoilemaan. Ensin rukoili kuiskaten, vihdoin hän, ehkä huomaamatta,
kovalla äänellä lausui: Jumalani! — ja kyyneleet tulvivat hänen
silmistään... Kauvan hän itki ja vihdoin rauhottui... Ajatukset ehkä
olisivat muuttuneet, jos hänen olisi pitänyt kärsiä eilisen tekonsa
johdosta... mutta hän, yhtäkkiä, sai vapautensa... Ja tässä hän meni
tapaamaan vaimoaan puolielävänä, murtuneena, mutta rauhallisena.

Lisaveta Prohorovnan kartano sijaitsi noin puolitoista virstaa kylästä,
vasemmalle siitä tiestä, jota myöten Akim kulki. Tienhaarassa,
mistä kääntyi tie herrattaren asuntoon, hän pysähtyi hetkeksi... ja
sitten kulki ohitse. Hän päättikin, ensin mennä vanhaan asuntoonsa,
setävanhansa luoksi.

Pienenläntä ja jo hyvin lyhistynyt Akimin tupa oli ihan kylän laidassa.
Akim käveli kylän halki, kohtaamatta ristinsielua. Kaikki ihmiset
olivat kirkossa. Ainoastaan eräs sairas muori kohotti akkunaa,
katsoakseen häntä, ja tyttönen, kulkien tyhjää ämpäriä kantaen
kaivolle, saavutti hänet ja seurasi häntä katseellaan. Ensimmäinen
vastaantulija olikin juuri tuo setä, jota hän etsi. Ukko oli aina
aamusta asti istunut akkunan alla, multapenkereellä, nuuskaten
tupakkaa ja lämmitellen auringon paisteessa, hän ei ensinkään ollut
terve, siitä syystä hän ei kirkkoonkaan mennyt; hän oli juuri menossa
tervehtimään toista, myöskin vaivasta, naapurin ukkoa, kun yhtäkkiä
huomasi Akimin... Hän pysähtyi, antoi hänen tulla ihan lähelleen, ja,
katsahdettuaan häntä kasvoihin, virkkoi:

— Terve Akimiseni!

— Terve, — vastasi Akim ja, sivuuttaen ukon, meni pihamaalle. Siellä
olivat hänen hevosensa, lehmänsä, rattaansa; siellä myös kävelivät
hänen kanansa... Ääneti hän astahti tupaan. Ukko seurasi häntä, Akim
istuutui penkille pää käsien varaan. Ukko katsoi häneen säälien,
seisattuen oven pieleen.

— Missäs on emäntä? — kysyi Akim.

— Herrastalossa, — vikkelästi vastasi ukko.

— Hän on siellä. Tänne sinun elukkasi sijoitti, mutta arkut, joita oli,
hän otti sinne. Menenkö häntä kutsumaan?

Akim vaikeni hetken.

— Käyhän sitten, — virkkoi hän viimein.

— Ah, setä, setä, — huokasi hän tuskallisesti, samalla kun ukko otti
naulasta hattuaan: — muistatko sinä, mitä sinä minulle häitten aattona
sanoit?

— Kaikessa on Jumalan tahto, Akimiseni.

— Muistatko, sinä minulle sanoit, etten minä teidän talonpoikien enään
ollut vertainen, mutta nyt, katsohan, millaiset ajat tulivat... Itse
olen köyhä kuin haukka.

— Huonoilta ihmisiltä et pääse piiloon, — vastasi ukko: — hän ei edes
häpeä, kumpa olisi edes herran hallinto, niin kyllähän sitte, mutta nyt
mitä hänen pelätä? Susi kun on niin tietää suden tavatkin. — Ja ukko
pani hatun päähänsä ja meni.

Audotja oli juuri palannut kirkosta kotiin, kun hänelle ilmoitettiin,
että hänen miehensä setä häntä kyselee. Siihen asti hän oli häntä
harvoin tavannut. Hän ei majataloon juuri koskaan poikennut ja
muutoinkin eleli yksinäisyydessä, ainoastaan tupakkaa rakasti ja
hiljaisuutta.

Audotja meni hänen luokseen.

— Mitä sinulle, Petrovitsh? Vai onko jotain tapahtunut?

— Ei ole mitään tapahtunut, Audotja Arefjevna, miehesi vain sinua
kyselee.

— Onko hän siis palannut?

— On.

— Missä hän on?

— Kylässä, tuvassaan istut.

Audotja kävi levottomaksi.

— Mitä, Petrovitsh, — uteli hän, katsoen häntä suoraan silmiin: —
vihoitteleeko hän?

Ei siltä näytä, että vihottelisi.

Audotja loi maahan katseensa.

— No, mennään, — virkkoi hän, sitoi päähänsä suuren huivin ja molemmat
läksivät. Ääneti he kulkivat aina kylään asti. Kun he saapuivat lähelle
tupaa, valtasi Audotjan niin hirmuinen pelko, että hänen polvensa
vapisivat.

— Setäseni, Petrovitsh, — hätäili hän: — mene sinä ensiksi... Ilmoita
hänelle, että minä, näetkö, tulin.

Petrovitsh teki työtä käskettyä ja löysi Akimin istumassa syviin
mietteisiin vaipuneena ihan samalla paikalla, mihin oli hänet jättänyt.

— Mitä, — virkkoi Akim, — no, eikö hän tullut?

— Tuli, — vastasi ukko. — Portilla seisoo...

— No, lähetä hänet tänne.

Ukko meni ulos, viittasi Audotjalle kädellään, käskien hänen mennä
sisälle, mutta itse jäi multapenkille istumaan. Audotja pelokkaana
avasi oven, astui kynnyksen yli ja seisattui...

Akim katsahti häneen.

— No, Arefjevna, — alotti hän: — mitä me nyt rupeamme tekemään?

— Olen syyllinen, — nyyhkytti hän.

— Mitä siitä, Arefjevna, kaikkihan me olemme syntisiä ihmisiä. Mitä
siitä turhia puhuu!

— Se oli hän, konna, joka meidät molemmat tuhosi, — puheli Audotja
valittavalla äänellä ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään. — Sinä,
Akim Semenitsh, älä sitä sillen jätä, vaan vaadi häneltä pois rahat.
Älä minua säästä. Minä olen valmis tuomioistuimen edessä tunnustamaan,
että itse hänelle rahat annoin. Lisaveta Prohorovnan piti talo myydä,
mutta mitäs varten Naum meitä ryövää... Vaadi häneltä rahat.

— Ei, minä en häneltä tule perimään rahoja, — ynseästi vastasi Akim. —
Me olemme hänen kanssaan jo tehneet selvän.

Audotja ihmetteli. — Kuinka niin?

— Niinpä vaan. Tiedätkö sinä, — jatkoi Akim ja hänen silmänsä
paloivat: — tiedätkö sinä, missä minä vietin yöni? Et tiedä? Naumin
kellarissa, kädet ja jalat sidottuina, niinkuin lammas, niin, kas
siellä minä vietin yöni. Minä häneltä talon tahdoin polttaa, mutta hän
minut sai kiinni, Naum nimittäin; sukkela hän on kovin! Tänään minut
olisi kaupunkiin vienyt, mutta sitten armahti; siispä ei minun sovi
häneltä rahoja odottaa. Ja mitenkä minä saisinkaan häneltä rahat? Hän
kysyisi minulta varsin yksinkertaisesti: milloin olen sinulta rahoja
saanut? — Pitäisikö minun silloin sanoa: vaimo ne minulta varasti ja
sinulle antoi? Valehtelee, sanoi hän, sinun vaimosi. Vai eikö sinulla,
Arefjevna, vielä tarpeeksi ole häpeää? Vaikene kernaammin, sanon
sinulle, vaikene.

— Olen syyllinen, Semenitsh, olen syyllinen, — huudahti uudelleen
säikähtynyt Audotja.

— Ei siltä ole kysymys, — jatkoi Akim, vaiettuaan hetkisen: — mutta
siitä, mitä me rupeamme sinun kanssasi nyt tekemään? Taloa meillä ei
ole... rahoja ei myöskään...

— Jotenkin tulemme toimeen, Akim Semenitsh; Lisaveta Prohorovnalta
pyydämme, hän meitä auttaa; minulle Kirilovna niin sanoi.

— Ei, Arefjevna, sinä saat Kirilovnasi kanssa häneltä pyytää; tehän
olettekin saman pellon marjat. Minä sinulle sensijaan sanon: Jää sinä
tänne Jumalan nimeen; minä tänne en jää. Onpa siunattu asia, ettei
meillä ole lapsia. Minä en joudu hukkaan. Yksin ei ole hädässä.

— Mitä sinä, Semenitsh, uudelleenko kauppamatkalle lähdet?

Akim katkerasti naurahti.

— Hyvä minä olisinkin kauppamieheksi, ei voi muuta sanoa! Kas, löysitpä
nuorukaisen! Ei, Arefjevna, se ei ole yhtä helppoa kuin, yhdeksi
esimerkiksi, naimisiin meno; siihen ei vanha mies kelpaa. Mutta
minä en tännekään tahdo jäädä, siinä kaikki; en tahdo, että minua
sormin osotettaisiin... ymmärrätkö? Minä lähden syntejäni anteeksi
rukoilemaan, Arefjevna, kas, sinne minä menen.

— Mitä syntejä sinulla on, Semenitsh, — kysäsi arasti Audotja.

— No, ne minä tietysti itse tunnen, vaimoseni.

— Mutta kenenkä keralla sinä minut elämään jätät, Semenitsh? Mitenkä
minä ilman miestä elämään rupean?

— Kenen kerallako jätän? Ah, Arefjevna, mitenkä sinä todellakin puhut!
Ethän sinä tällaista miestä tarvitse, et ainakaan suuresti, kuin minä
olen, näin vanha ja vielä murtunut. Mitenkä! Tulithan toimeen ennenkin,
niinpä tulet vastakin. Mutta tavarat kaikki mitä meillä vielä on, ota
itsellesi kaikki!...

— Niin kuin tahdot, Semenitsh, — murheellisesti vastasi Audotja, —
sinähän sen paremmin tiedät!

— Aivan niin. Älä sinä vaan luule, että minä kantaisin vihaa sinua
kohtaan, Arefjevna. En, mitäpä vihotella, kun kerran niin on...
Aikaisemmin olisi pitänyt katsoa. Itse minä olen syyllinen — ja
tuomittu (Akim huokasi). — Jos tahdot mäkeä laskea, niin vedä myös
kelkkaasi. Olen jo vanha, aika on jo sieluaan ajatella. Minua itse
Jumala huomautti. Katsos, minä, vanha hupsu, nuoren vaimon keralla
tahdoin omaksi tyydytyksekseni elellä... Ei, veli-vanhus, sinä nöyrry
ja otsasi maahan iske ja kärsi sekä paastoa... Mutta nyt, mene
vaimoseni. Väsyin minä kovin, nukahdan vähän.

Akim oikaisi, ähkien, penkille.

Audotja yritti jotain sanoa, seisoi hetken, katsoi, mutta sitte
käännähti ympäri ja poistui...

— Mitä, eikö lyönyt? — kysyi häneltä Petrovitsh, istuen kokonaan
kyyryssä multapenkillä, kun Audotja tuli hänen kohdalleen. Audotja ei
vastannut sanaakaan. — Nähtävästi ei lyönyt, — virkkoi ukko itsekseen,
hymähti, siveli partaansa ja nuuskasi.

Akim toteutti aikomuksensa. Hän järjesti kiiruusti asiansa ja muutaman
päivän kuluttua edelläkerrotusta keskustelusta meni hän, puettuna
matkatamineisiin, jättämään vaimolleen jäähyväisiä. Hänen vaimonsa
oli asettunut herrastalon kylkirakennukseen. Heidän jäähyväisensä
olivat lyhyet... Siihen sattui tulemaan myös Kirilovna, joka esitti,
että Akim nyt poikkeaisi herratartakin tervehtimään. Siihen Akim
suostui. Lisaveta Prohorovna otti hänet vastaan hieman levottomana,
mutta ystävällisenä; kysyi matkan määrää. Akim vastasi menevänsä
ensiksi Kijeviin, mutta sieltä, mihin Jumala sallii Herratar
siunaili häntä ja päästi menemään. Siitä lähtien hän aniharvoin
näyttäytyi paikkakunnalla. Mutta aina silloin kun hän saapui, toi hän
herrattarelle siunatun ehtoollisleivän tervehdyksineen... Sensijaan
kaikkialla, mihin vaan jumalaapalvelevaiset venäläiset ihmiset
liikkuivatkin, saattoi kohdata hänet heikontuneena, mutta aina yhtä
arvokkaan näköisenä.

Maanääreltä toisaalle heittelehti hän hiljaisin mutta pysähtymättömin
askelin — sanovat, että hän oli ollut itse Jerusalemissakin... Hän
näytti kaikinpuolin rauhalliselta ja onnelliselta, ja paljon puhuivat
hänen hyväsydämisyydestään ja ystävällisyydestään ne ihmiset, joitten
onnistui päästä hänen seuraansa.

Mutta Naumin talous samaan aikaan meni mahdollisimman hyvin. Elävästi
ja pontevasti tarttui hän asiaan ja, niin kuin sanotaan, yhtäkyytiä
meni mäen päälle. Kaikki naapurit tiesivät, millä keinoilla hän sai
majatalon, tiesivätpä, että Audotja oli hänelle antanut miehensä rahat;
eikä kukaan pitänyt Naumista hänen kylmän ja raa'an esiintymisensä
tähden... Katkerasti puhuivat hänestä, että hän kerran, kun Akim
itse matkan varrella poikkesi majatalon akkunan alle pyytämään apua,
olisi vastannut, että kyllä Jumala antaa, mutta itse ei ollut mitään
antanut. Kalkkien oli kuitenkin myönnettävä, ettei häntä onnellisempaa
ihmistä ollut olemassa; vilja hänelle kasvoi parempi kuin naapureille,
mehiläiset antoivat mettä ja yksin kanatkin munivat enemmän; elukat
eivät milloinkaan sairastelleet, eivätkä hevoset ontuneet... Audotja
pitkiin aikoihin ei voinut kuulla hänen nimeänsäkään mainittavan (hän
otti vastaan Lisaveta Prohorovnan tarjouksen ja rupesi uudelleen
hänen palvelukseensa ylimmäisenä neulojattarena); mutta viimein hänen
kammonsa jonkunverran heikkeni; sanotaan, että puute ajoi hänet Naumin
puheille, joka antoi hänelle satasen ruplaa... Emme rupea liian
ankarasti Audotjaa tuomitsemaan: köyhyys vaikka kenen nöyryyttää;
mutta yhtäkkinen elämänmuutos hänet pian vanhenti ja vakaannutti: ihan
on vaikea uskoa, kuinka pian hän tyhmistyi; menetti kauneutensa ja
muutenkin masentui...

— Mitenkä kaikki loppui? — kysyy lukija.

Kas näin: Naum menestyksellä isännöityään noin viisitoista vuotta,
möi talonsa edullisella hinnalla toiselle... Hän ei koskaan olisi
eronnut talostaan, ellei olisi sattunut seuraavaa, näennäisesti varsin
mitätöntä seikkaa: Kahtena aamuna peräkkäin hänen koiransa akkunan
alla kauheasti ja valittavasti ulvoi; hän meni toisella kerralla
ulos, katsoi tarkasti ulvovaan koiraan, nyökäytti päätään, matkusti
kaupunkiin ja samana päivänä vielä sopi hinnasta ostajan kanssa,
joka jo ennemmin oli hänen taloansa katsellut... Viikon kuluttua
hän matkusti jonnekin kauvas — pois koko läänistä. Uusi isäntä
asettui hänen tilalleen, ja mitä olla? Ihan samana iltana talo paloi
perustuksiaan myöten, ei mitään pelastunut, ja Naumin seuraaja joutui
kerjäläiseksi. Lukija kyllä ymmärtää, mimmoiset jutut naapuristossa
tämän johdosta nousivat... Nähtävästi, hän oman »onnensa» mukanaan
vei, sanoivat kaikki... Hänestä kertoo huhu, että hän on ryhtynyt
viljakauppaan, jolla on kovin rikastunut. Kuinkahan kauvaksi? Ei
ainoastaan tuollaiset patsaat ole kaatuneet, ja huonolle työlle
ennemmin tahi myöhemmin tulee huono loppu. Lisaveta Prohorovnasta
ei ole paljon sanottavaa: vielä elää, kuten usein on senkaltaisten
ihmisten laita, samanlaisena, ei edes ole paljoa vanhentunut, hieman
vaan on kuivemmaksi käynyt; itaruus hänessä on iän kanssa kovin
lisääntynyt, vaikka on vaikea tietää, ketä varten hän oikein kokoo,
sillä hänellä ei ole lapsia, eikä hän ole muutenkaan kehenkään
sidottu. Keskustelussa hän usein muistelee Akimia ja sanoo, että siitä
asti kun tuli tuntemaan hänen todellisen kohtalonsa ja luonteensa,
hän venäläistä talonpoikaa kovin kunnioittaa. — Kirilovna häneltä
melkoisella summalla osti itsensä vapaaksi ja meni naimisiin,
rakkaudesta, sanovat, erään nuoren valkotukkaisen asioitsijan kanssa,
joka häntä nyt varsin julmasti kohtelee. Audotja elelee vanhoillaan
Lisaveta Prohorovnan naisten tuvassa, mutta hän on arvossa laskeutunut
entisestään muutamia rappusia alemmaksi, pukeutuu köyhästi, melkein
likasesti, siististä kamaripalvelijattaresta hänessä ei enää näy
jälkeäkään... Häntä ei kukaan huomaa, ja hän itse on iloinen kun häntä
ei huomata. Ukko Petrovitsh kuoli. Mutta Akim yhä vaan vaeltelee ja
Jumala yksin tietää miten paljon hänen on vielä vaellettava! —






        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAJATALO ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.