Tulta ja tuhkaa : Novelleja ja runoja

By Iris Uurto

The Project Gutenberg eBook of Tulta ja tuhkaa
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Tulta ja tuhkaa
        Novelleja ja runoja

Author: Iris Uurto

Release date: January 18, 2026 [eBook #77732]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1930

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULTA JA TUHKAA ***
language: Finnish




TULTA JA TUHKAA

Novelleja ja runoja


Kirj.

Iris Uurto





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1930.




SISÄLLYS

Gretan päiväkirjasta
Kymmenestä markasta
Tänä iltana
Reino Vilkkari
Viha
Näin piti käydä
Köyhä leski
Kaksi mansikkaa
Vieraina toisilleen
Vanhalan sukutarinoita

Runoja




GRETAN PÄIVÄKIRJASTA


On 28.11. —29. Sateinen ilma. Katu kiiltelee märkänä. Useimmat ihmiset
kulkevat sateenvarjot levitettyinä, vaikka ei tämä sade juuri kastele.
Omituisesti taittuvat tässä raskaassa, alakuloisessa, vesihelmiä
pisaroivassa ilmassa sadat valot. Katselen noita katkeilevia,
heijastuvia säteitä, silmäni hellii niitä.

Kuljen ilman sateenvarjoa; sitä minulla ei ole koskaan ollut.

Minä rakastan tätä kaupunkia erikoisesti. Rakastan sen katuja,
ikkunoita, taloja, liikettä. Parhainta ajanvietettäni, puhdasta
iloa, on minulle kuljeksia pitkin katuja, varsinkin iltaisin. Olipa
ilma millainen tahansa, minä nautin liikunnosta. Vain siitä, että
saan siirtää jalan toisen eteen, hitaasti, huolettomasti. Ja samalla
kiinnittää katseeni kasvoihin, ihmisiin, kaikkeen.

Tulen Heikinkadulle. Primulan kulmassa loistaa hehkuvanpunaisin
kirjaimin O.Y. HENRY-AUTO A.B. Minä melkein pysähdyn. Se on huikaiseva
ja huumaava väri. Vaikuttaa minuun kuin Itämaat. — Th. Wulffin
kammottavan ja kylmän sinistä reklaamivaloa minä pelkään.

Ruotsalaisessa teatterissa näkyy menevän Tiggaroperan.

Raitiovaunut kiitävät sihisten rataa. Monet kellot soivat. Vesi
solisee likaviemäriin. Aleksanterin puolelta kuuluu kimeä pojan ääni:
Skvallerklockan ...

Kuljen Bulevardia alas rantaan ja takaisin. Kalossini ovat raskaat ja
hiukan liian isot. Jokin sadepisara vierii kaulukseni alle ja jatkaa
tietään rintaani pitkin. Omituinen levottomuus syö minua tänä iltana.
Olen kuljeksinut jo toista tuntia näin, yksin, ympärillä kadun hälinä,
tuntemattomat ihmiset ja tippuva sade.

Oi, niin tyhjää, niin äärettömän tyhjää on minun elämäni. Ei ole mitään
kiinnekohtaa, ei mitään tehtävää. Ei kotia. Opiskeluni — sehän on vain
näennäistä. Minä olen elänyt vain itselleni monta, monta vuotta.

Olen esteetikko. Olen yrittänyt hienosti herkutella elämällä.
Nauttia niin, ettei tunnu mitään pistävää tai tympäisevää sivumakua.
Kuunnellut sangen kauan professori Hirnin luentoja, lukenut
maailmankirjallisuutta, istunut teattereissa. Tanssinut juhlissa.
Turhaa!

Moni mies on suudellut minua. Olen luisunut niin pitkälle, että olen
kadottanut välittömän kyvyn rakastaa. — Tutustun johonkin mieheen, me
puhelemme, nauramme, näen selvästi, että hän voisi rakastua minuun.
Minä — sanoinpa minä hetkenä tahansa hyvästi hänelle — minussa ei
liikahda kaihon värekään. Olenko minä kuollut? Tullut sellaiseksi kuin
vanhat ihmiset? Tämä on kaameaa. En voi tarttua kenenkään käteen, en
antaa kenellekään mitään — sydämestäni. Olen liian vapaa. Onnellisia
ne, jotka ovat sidottuja. Oi, minä toivoisin muutamia vuosia takaisin,
olemattomiksi. Silloin minäkin rakastin, niinkuin ollaan jonkun orjana.
Sen ajan toivoisin jälleen. Tai en sittenkään. Turhaa! Turhaa!!

Rakastin siten yhtä, kahta, kolmea. Heidän kasvonsa kohoavat vielä
silmieni eteen. Sitten on tullut toisia, jotka eivät ole merkinneet
minulle mitään.

Olen koditon ja kadun vilinässä koetan unohtaa itseni. Tämä
kuljeksiminen on tosi kuva itsestäni. Vieraana kaikille, katselijana,
vailla mitään johtotähteä. Levoton ikävä rinnassa. Kaikki tulet vetävät
minua puoleensa, ei mikään voi vangita sieluani. Olen tänä hetkenä
äärimmäisen kyllästynyt kaikkeen. Jos minulla on Jumalaa, nousee
sisimmästäni huuto, kuin kuukausia kuivaneesta maasta: _Janoan_...

Seisahdun Floran ikkunaan. Katselen alakuloisena valkoisia ja keltaisia
krysanteemeja, punaisia, juuri auenneita tulpaaneita pienissä
ruukuissaan ja sammalpohjaisia seppeleitä. Näen, että kukkakaupan
peräseinällä oleva kello osoittaa normaaliaikaa: 20,15. Kuljen ohi
reklaamilehdillä peitetyn kioskin, missä myyjä viluisena seisoo pöytään
nojaten. En halua ostaa pika-arpoja kansanterveyden kohottamiseksi,
koska jo pari kertaa olen koettanut turhaan.

Pysähdyn silmäilemään Kit-Catin elokuvia. Kaksoisohjelma: »Pakokauhu»
ja »Loistava urotyön». — Puiston kulmassa, puhelinkopin lasin läpi näen
nauravat, raikkaat naisenkasvot ja kuulen hänen laulavan, kirkkaan
äänensä huutavan kuulotorveen: »Hyvä Jumala, milloin sinä sitten tulet?»

Jään seisomaan Kauppatorin rantaan, meren äärelle. Näen tumman,
läikkyvän veden kuvastelevan Katajanokan tulia. Tuijotan ulapalle,
ohimoitani pakottaa.

Minä olen etsinyt nautintoa, karttanut työtä ja vaivaa.
Samppanjankuohua on elämäni ollut. En mitään ole tehnyt. Ei ole sitä
rehellistä ruumiin työtä, joka minussa tekijäänsä kiittäisi.

Mikä vie minut tänä iltana tekemään tiliä itsestäni — syvemmin ja
katkerammin kuin muulloin? Mistä tuli tuska, raskaampi, painavampi
kuin tämä harmaja, itkevä ilma, joka ulottuu etäisyyksiin ja vaihtuu
eetteriin?

Oi, minä tiedän sen. Tämä tunto ei tule ensikertaa, se kasvaa vain.
Olenhan nainen, ehkä nuori vielä, mutta viisas. Kotia en ole luonut,
lasta en ole kasvattanut. Minä ymmärrän sen nyt, että aatteet, juhlat,
sanat, — ne ovat lopultakin vain paljasta leikkiä. Me emme ole luotuja
ihmisiksi, vaan mieheksi ja naiseksi. Vain kaksi yhdessä muodostaa
kokonaisuuden. — Liian syvästi minä tunnen yksinäisyyden ja vapauden
kirouksen — se on raskainta maailmassa. Olen tuuliajolla. Valmis
lahjoittamaan sieluni kenelle tahansa, antautumaan kenen orjaksi
hyvänsä... mutta minä pelkään — pelkään, ettei minulla ole sielua. Se
ei ole minun vallassani, on vapautunut, kylmä...«

Värähdän tuskasta. Sydänalani on kuin ontto, kaipauksen nakertama puu;
hylättyjä linnunpesiä täynnään. Kaikki minun puuhani: koinsyömä vaate.
Samppanjankuohua, samppanjankuohua.

Pelkään. Meri houkuttelee. Ui ulapalle ja nuku... Olen väsynyt itseeni.
Jospa joku tekisi minut orjakseen. Pelastaisi minut, ei kuulisi omaa
ääntäni, ei kysyisi minun mieltäni.

Olen epätoivoinen. En tahdo mennä huoneeseeni, missä vain kirjat minua
ympäröivät. Vihaan niitä, koska olen nauttinut niistä kauan. Inhoan,
kammoan itseäni. — Mereen! Pois!

Ei, Greta, sinä et saa. Sinun pitää kantaa tämä lohduton tyhjyys. Sinun
pitää kestää. Täytyy, täytyy, täytyy. Sinun täytyy.

Lähden kävelemään ja käännyn konemaisesti Eteläiselle Rantatielle.
Tuossa tulee vanha nainen vastaani. Rumat, väsyneet kasvot. Laahaavat
askelet, kutistunut, käytä varsi. Tahtoisin kiertää käteni hänen
kaulaansa, säälin häntä, ja kuitenkin: hän on onnellisempi kuin minä.

Joku laskee kätensä olalleni. Käännän välinpitämättömästi päätäni.

Aarne, Yksi niistä kolmesta. Minulla ei ole tunnetta enää edes hänelle.
Sammunutta, kuollutta.

Hänen ruskeat, lujapiirteiset kasvonsa loistavat märkinä. Hänellä on
hiukan näppyläinen iho, ja minä pidän siitä. Hän on päätään pitempi
minua. Voimakas, tarmokas. Hänen silmänsä ja naurunsa on minusta
rohkaisevinta maailmassa. Minun ei pidä näyttää, että olen onneton.

— Tiedätkö, sanoo hän, — olin juuri osoitetoimistossa hakemassa sinun
osoitteesi. Ajattelin tulla jonakin iltana sinua tapaamaan.

Hän vaikenee. En vastaa. En ymmärrä itseäni tänään. Kuin olisi kieleni
kuivunut kitalakeeni. Tämä apeus painaa minut maahan. Miksi alkaisin
puhua, nauraa? Mitä se hyödyttäisi? Se on mennyttä. Tahtoisin kuolla.
Sataman likainen vesi olisi juuri sopivaa minulle. Tämä katkeruus on
hirveää.

— Olen iloinen, kun tapasin sinut näin. Minun täytyy puhua kanssasi.

On kuin ei hän tietäisi mitä sanoa. Minä olen ääneti. En jaksa, en
välitä. Janoan jotakin, mitä ei koskaan lasketa käsiini. Tyhjänä
loistaa edessämme kaareva tie. Olen kulkenut sitä satoja kertoja, se
on kulunut askelistani. Pieni hellyys herää minussa tätä rakasta tietä
kohtaan. Satamassa on laivoja. Siellä liikutaan, työskennellään. Oi,
minähän olen vain katselija... Minulla ei ole osuutta mihinkään. Miten
kauan me kuljemme ääneti? Tulemme Kaivopuistoon. Hän pysähdyttää minut
varjoon ja tarttuu olkapäihini.

— Oletko sinä tarkkaan unohtanut minut?

En osaa vastata. Paleltunut ei virkoa. Minä kärsin kylmyydestäni. Hän
kiertää kätensä ympärilleni. Näin me seisoimme usein ennen vastakkain.
Hän on voimakas ja turvallinen. Niin varma itsestään. Puhuu hiljaa,
pysähdellen, sanoja etsien.

— Minä tahtoisin sinut kotiini, vaimokseni. Muistathan, sinäkin
rakastit minua kerran. Sitten häivyit tiehesi, kuin et olisi pannut
mitään arvoa rakkauteeni. Mutta minulla ei ole ollut koskaan enää
sellaista aikaa. Siitä on kolme vuotta. Minä olen kyllä tavannut toisia
naisia, en ole löytänyt heissä sitä, mitä sinussa. Sinä olet sellaisia,
jotka voivat antaa miehelle taivaan ja maan, hukuttautua rakkauteen.
Sinä jätit minut — kuitenkin minulla on mielestäni jonkinlainen oikeus
sinuun. Sinun tulee olla minun, ei muiden. Sano nyt yksi sana minulle,
rakas Greta.

Katson häntä pimeässä, ja silmiäni sokaisee ikävä ja onnettomuus.
Voinko minä enää olla hyvä, antautuvainen, lämmin? Kokonaisesti
kaikkea, mitä mies voi naiselta toivoa? Oi jumalat, taivas ja maa! Eikö
kaikki ole autiota ja tyhjää? Ilotonta, toivotonta, kuollutta? Minä
antaisin mitä tahansa, jos olisin jälleen sellainen, jos riemuni olisi
hukuttautua toisen tahtoon, jos olisin välitön, yksinkertainen lapsi.

— Sano nyt jotakin, rakas Greta.

— Minä en tiedä. Olen muuttunut. Jos minä en voi olla sitä, mitä sinä
odotat.

— Minäkin olen muuttunut. En minä odota ainaista hurmiota, en
laisinkaan hurmiota. On turhaa yrittää muodostaa kaikkia päiviä
juhlaksi. Minä olen alkanut vihata koruja, — tyhjiä sanoja, joutilaita
ihmisiä. Maailma on täynnään hyödytöntä, sellaista, millä ei tee
mitään. Minä en tarvitse nukkea enkä geishaa, siksi tulin luoksesi.
Tarvitsen vaimon — juuri sinut. Meidän on seistävä rinnan, elettävä,
tehtävä työtä. Täytettävä toistemme ikävä...

Minä nojasin häneen ja tiesin olevani turvassa. Hymyilin. Jätin
sanomatta, etten tuntenut lainkaan itseäni naiseksi, joka pystyy
seisomaan hänen rinnallaan. Olin pikemmin kuin lapsi, joka on pimeästä
ja sateesta päässyt äitinsä syliin.

Hän puhui paljon ja sai minutkin puhumaan. Ylhäinen jää suli
sielustani. Laskeuduin huipulta laaksoon, maan, rakkaan maan pinnalle.
Olen niin hirvittävän iloinen. Mitä sillä on väliä, jos minä olenkin
pahainen, häilyväinen tyttö. Hän kyllä on järkevä. Kiedon käteni
hänen kaulaansa ja jään siihen riippumaan. Heitän pääni taaksepäin ja
nauran. Ihanaa on nauraa. Minä tulen jälleen entiselleni, olen löytänyt
tehtäväni.

Hän suutelee minua hienosti ja lämpimästi. Puusta tipahtelee ylitsemme
pisaroita. Lähdemme kulkemaan. Märkä hiekka kahisee jaloissamme.
Yksinäisen lyhdyn valossa loistelevat paljaissa oksissa riippuvat
raskaat pisarat kuin ihmeelliset, suuret jalokivet.

Kiipeämme ylös Ullanlinnan valleille. Seisomme rinnan pimeällä
kukkulalla. Olen ollut täällä usein ennenkin. Katsellut Helsingin
tuhansia, valaistuja ikkunoita. Ne ovat olleet minulle elämän
vertauskuvana, loistavan, rikkaan, tanssivan elämän. Olen tahtonut
rientää sinne, heittäytyä sen syliin — koskaan kyltymättä.

Se ei houkuttele minua enää. Oi, kuinka hyvä, että hän on vierelläni.
Käännymme katsomaan merta. Suomenlinnan majakan valokeila piirtää
pimeää taivasta, sen valo häilähtää levottomasti väreilevien aaltojen
harjoilla.

Minä värisen. Hän kietoo kätensä lujasti ympärilleni — kuinka pieni ja
hoikka olenkaan — ja suutelee minua täällä ylhäällä.




KYMMENESTÄ MARKASTA


On kolea ilma — raaka ilma. Luulenpa, että ilma voi olla tällaista
vain Suomenlahden pohjoisrannikolla joskus. Puhuttakoonpa mitä tahansa
Lontoon sumuista, näin kirotun mahdotonta se ei voi olla. Kuulkaa.
On kevät, on _toukokuu_. Meressä uivat jäälautat — sulanevatko
milloinkaan? Taivas on harmaa, harmaa. Sellaista tasaista likaa en ole
nähnyt missään muualla. Ei tuule, ei sada, ei myrskyä. Mutta ilma on
pistävän raakaa. Meri uhoo kylmyyttä. Nekin, jotka ovat hyvin puettuja,
värisevät hengittäessään. Miten värisenkään minä, jonka veri on liian
vaaleaa, minä, vaihtolämpöisten sukulainen. Onko mahdollista, että
missään maailmassa tällä hetkellä paistaa aurinko, että iloiset ihmiset
tanssivat paljain käsivarsin ja varjoisalla tenniskentällä pelataan
valkein puvuin ihania otteluita? Voiko sellaista tapahtua tällä
hetkellä? Kun minä istun selkä ikkunaan päin, ettei tarvitsisi katsella
ulkona asuvaa hyytävää harmautta, kun ruumiini värisee ja henkeni on
masentunut, toivoton ja sairas ikävästä. Oi Jumala!

    »Miks oon köyhä trubaduuri,
    miks en linnanherra tuo
    jolle taivas aurinkonsa,
     ihanimman paistaa suo?»

Koko päivän on tuo Onervan säe soinut mielessäni. Olen ajatellut
häntä, jota rakastan. Hymyä ei hän ole antanut minulle, sanaa ei
hän ole suonut minulle. Hän nauraa arkuuttani, tietää heikkouteni
ja pelkoni. Halveksii minua. Mutta minä rakastan häntä. Siksi minä
tuskaisella riutumuksella toistelen yhä, yhä, yhäti: »Miks oon köyhä
trubaduuri...?» Ja samalla ajattelen kaikkia niitä, joille taivas
ihanimman aurinkonsa paistaa suo». Miksi en tunnustaisi, että olen
kateellinen ja katkera, lähes kommunisti. Mitä minä välittäisin muusta,
mutta että minun rakastettuni minua halveksii! Tiedättekö, miltä se
tuntuu? Minä kadehdin, kadehdin parempiosaisia. Tänään olen kuitenkin
tavannut erään, jota en kadehdi. Minä tunnen hänen tarinansa yhtä hyvin
kuin omani, ja ihanaa tyydytystä tuottaa minulle tänä koleana päivänä
syventyä ajattelemaan häntä. Hän tuli niin elävästi mieleeni, sillä
tänä samana päivänä näin hänet Kaivopuiston tiellä. Onneksi. Varmaan
paleltuisin, jos en saisi ajatella häntä.

Meitä oli kaksi huonostipuettua, kalpeaa ja riutuvaa taiteilijaa,
jotka tänä aamuna lähdimme asunnostani, Kulmakadun €3:sta. Likaisesta,
pimeästä, maalaamattomasta rappukäytävästä pujahdimme kadulle. Se
rappukäytävä saattaisi hyvinkasvatetun ihmisen voimaan pahoin. Meihin
se ei tee mitään vaikutusta. Olemme tottuneet. Ensikerran kyllä kuljin
varovasti ylös portaita. Rapautuvat, homeiset kiviseinät uhkasivat
milloin tahansa pudottaa laastia niskaan. Hämärä ilma löi vastaan kuin
hämähäkinverkkoja täynnään. Jäi ilkeä tunne siitä, että ihoon liimautui
jotakin niljaista ja kosteaa. Siis: lähdimme asunnostani. Meitä
molempia paleli. Olimme varmaan sairaita. Ja pahinta: onnettomasti
rakastuneita.

Kuljimme pitkin rantaa Kaivopuistoon päin. Edellä kulki mies. Hänen
punainen kaulansa oli paksumpi kuin pieni pää. Valtava yläruumis
heilui, hartiat työntyivät joka jalannostolla uhkaavasti taapäin.
Juolahti mieleen, että hän saattaisi menettää tasapainonsa. Mitkä
viivat, mitkä liikkeet, mikä härkämäinen tyyppi! Me nauroimme
hysteeristä naurua. Emme jaksaneet hillitä itseämme. Kuljimme
uskollisesti kuuden metrin päässä hänestä ja vahdimme hänen
liikkeitään, kunnes hän poikkesi erääseen huvilaan, ja taiteellisin
veistoksin koristettu ovi painui hänen jäljestään kiinni. Sitten
käännyimme takaisin, kuljimme marmoripalatsin ohi, astelimme suurta
lehtokäytävää hitaasti, käsi toisen kainalossa, koettaen nojata hyvin
lähelle toisiamme. Sittenkin värisimme hiljaa. Ikävästä, koleudesta,
nälästä.

Kaukana edessämme kulkee mies ja nainen. Kiirehdimme ja pääsemme
heitä lähelle, sillä meille kahdelle on suuri ilo katsella ihmisiä.
Me rakastamme tuhansia kasvoja. Kaikkia kasvoja, jotka kykenevät
ilmaisemaan sisäisiä liikkeitä, olkootpa rumia, tuskan raatelemia,
työn kovettamia. Ainoastaan kasvoja, jotka näyttävät olevan kuolleen,
tylsän sielun naamiona, me inhoamme, kasvoja, jotka ellottavat
tyhjyydellään. Eivät todista työstä, tahdosta, ajatuksista, ilosta,
surusta. Jumala vähentäköön sellaisten valkonaamojen lukua. — Siispä
me lähenimme tuntematonta paria. Kuljimme heidän perässään hiljaa.
Emme kuunnelleet heidän puheitaan, emme tungetelleet. Suotakoon meille
anteeksi, että janoamme _katsella_ ihmisiä. Mies oli upseeri. Pitkä,
solakka. Nainen oli keskikokoa. Hän käveli kuin keijukainen, tenhotar.
Hänen uusi kevättakkinsa oli sinistä silkkiä. Sekin yhtä ihonmyötäinen
kuin upseerin virkatakki. Kai alkavaa muotia. En ole nähnyt hoikempaa
ja suloisempaa naisen takkia ja vartaloa. Edellinen oli varmasti
Pariisista. Se oli kyllin lyhyt, ja kellomainen helma häilyi hienosti
kulkiessa. Kaulaa ja hihansuita ympäröivät valkeat untuvat, jotain
ihmeellistä nahkaa. Leveälierinen, valkea huopahattu. Hänen käyntinsä
oli kuin keimailua. Niin suloista, niin pehmeää, niin keveää, niin
vangitsevaa. — Te ymmärrätte, miltä tuo näky tuntui sellaisena päivänä,
josta olen kertonut. Meillä ei ollut sillä hetkellä suurempaa halua
kuin halu nähdä sen naisen kasvot. Hänellä näytti takaa katsoen olevan
kaikki, mikä puuttui meiltä. Voisiko sellaiseen olentoon liittyä rumat,
harmaat kasvot? Voisiko? Se oli kaamea ajatus.

Tie teki siinä kulman. Nurmeen oli kuitenkin tallattu pieni oikopolku.
Heidän kulkiessaan tietä me kuljimme oikopolkua, askelen edellä
heistä, ja koko ajan katselimme naisen kasvoja. Väijyen, ahneesti,
janoten. Tiesimmehän. Sellaiseen vartaloon ei voi liittyä rumat kasvot.
— Eivät ne olleet enkelinkään. Niitä ei kruunannut viattomuuden
välke. Ne olivat pakanallisen kauniit ja hurmaavat. Tumma tukka
aaltoili huopahatun lierien alta. Untuvien keskeltä näkyi valkoista,
pitkälti avointa kaulaa. Meitä ihmetytti: häntä ei palele. Huulet
olivat punaiset kuin syksyinen villiviini, liian täynnä verta. Tämä
kiihoittavasti maalattu nainen voitti kaikki kylmät ja elottomat
Venus-kasvot, antiikin ihanteiksi jättämät. Vaikka olenkin nainen,
unohdin katsoa upseeria. En muista hänestä mitään. Oikopolku yhtyi
tiehen. Me jouduimme edelle. Katsahdin vielä taakse. Samassa nainen
käänsi miehestä silmänsä minuun. Minulle selvisi, että olin nähnyt
hänet ennen, mutta en tuollaisena. Lisäsimme nopeutta, he jäivät kauas
jälkeemme. Toverini sanoi:

— Ajattele, tuollaisen naisen takia voisivat miehet uhrata satoja
tuhansia.

Takerruin lujemmin hänen käsivarteensa:

— Minä tunnen hänet. Tiedän miehen, joka on myynyt hänen rakkautensa
kymmenestä markasta. Se ei ole paljon.

En kertonut toverilleni hänen tarinaansa. Kuljeksimme kauan. Kaksi
levotonta, haihattelevaa sielua, kurjaa, viluista, syvästi onnetonta.
Nauran tätä ajatellessani. Varmasti olimme noin lohduttomia, mutta
asemamme äärimmäisyys minua huvittaa. Voimmeko enää joutua pitemmälle?
Oh, satakertaisesti. Ja kuitenkin me rakastamme elämää, palvomme sitä
kuin hullu oikkujaan. Älköön kukaan uskoko, että haluaisimme mistään
hinnasta kuolla.

Kulkiessamme puhuimme niistä, joita rakastamme. Toistelimme hartaina,
ikävöiden, surullisina: Miks oon köyhä trubaduuri? — Vihdoin saatoin
toverini hänen kotiinsa. Istun nyt yksin huoneessani. On jo ilta. Vielä
kylmempi ja koleampi kuin päivä. Olen selkä ikkunaan päin ja kirjoitan
tarvitsematta tulta. Ajattelen tänään tapaamaani naista. Hän on ollut
serkkuni kanssa kihloissa. Silloin hän oli vielä toisenlainen. Ei yhtä
maalattu, ei yhtä pariisilainen. Ei tottunut vaihtuviin ihailijoihin,
vaan lämpimästi rakkaudelleen antautuva, luonnollinen, välitön. Nyt
hänen sielunsa on kuin sileäksi hiottu lasipallo. Serkkuni toimitti
tuon hiomisen. Hän on tehnyt sen monelle tytölle. Opettanut, miten
typeriä he ovat nojatessaan mieheen.

Näen selvästi, kuinka hän kertoi minulle Kirstistä, entisestä
morsiamestaan.

Oli kimaltelevan kirkas talvipäivä. Istuimme rinnan reessä
joululomalla. Juoksija oli hyvä. Ei ollut liiaksi taloja katseltavana
eikä kuskia kuuntelemassa puheitamme. Hän kertoi itsestään ja
tytöistään. Tiedän hyvin, ettei hän kunnioita muita arvoja kuin naisia
ja rahaa, ja molempia on hänelle suotu. Hänen maljansa on ollut
ylitsevuotavainen.

Serkkuni koko olento ilmaisi nautintoa puhumisesta, nautintoa palauttaa
kaikki mieleen taas. Suuta, jonka alahuuli työntyi hiukan enemmän
eteenpäin, ympäröi vastustamaton juonne. Valloittajanriemua ... Hän
oli oivallinen serkku, ja minä ymmärsin häntä hirvittävän hyvin. Olin
kaikessa yhtä mieltä hänen kanssaan. Sitäpaitsi olin nuorempi. Hän luki
jo toista vuotta lakia. Olin ylpeä hänen luottamuksestaan.

Me nauroimme yhdessä erään tytön kirjeelle: »Kuinka minä voisin unohtaa
sinua, silloinhan unohtaisin kaiken, mitä olen nähnyt suurta ja
ihailtavaa...»

Serkkuni hymähti: »Minä kirjoitin hänelle hiukan sympaattisesti, ja hän
heti vastaa tuolla tavalla.»

Minäkin tunsin tytön. Hän oli mielestäni herttainen. En totisesti
voinut ymmärtää, kuinka hän samalla saattoi olla niin tyhmä. Kirjoittaa
pojalle tuolla tavalla. Alentaa naisen arvoa. Olin suuttunut ja
pilkkasin tyttöä. Tunnustaa tuollaista!

Serkkuni etsi povitaskustaan erästä toista kirjettä. Silloin tuli
esiin valokuva. Hän ojensi sen minulle. Sama nainen, jonka tänään näin
Kaivopuistossa.

— Siinä on Kirsti — entinen morsiameni.

Katsoin serkkuani. Hän oli välinpitämätön, hiukan harmistunut,
jäykkä. Olinhan minä nähnyt Kirstin hänen seurassaan kadulla. Silmäni
suurenivat.

— Olitteko te kihloissa?

— Salakihloissa. Ei siitä tiennyt kukaan, ei edes huonetoverini.
Muistathan Parkkisen, tuon polyteekkarin. Pojat alkoivat kuitenkin
pitää Kirstiä minun nimissäni, kun me aina kuljimme yhdessä, ja minä
annoin heille vain vettä myllyyn. Päätimme Kirstin kanssa tulla
pääsiäislomalta yht'aikaa, kolme päivää ennen Parkkista. Tämän ajan
olisimme asuneet yhdessä huoneessani ja pitäneet hauskaa. Mutta minä
meninkin loman lopulla Turkuun, enon luo. Nämä eivät päästäneet minua
millään niin pian pois. Siellä oli juhlia ja tanssiaisia, lähtöni
siirtyi viimeiseen päivään. Kun tulin illalla, oli Parkkisella monta
poikaa ryypyllä. Hän itse kertoi Kirstin käyneen siellä päivällä ja
kehui halailleensa tätä. Sanoi, että minä muka etsin parhaita paloja,
mutta ei pidä nuolaista, ennenkuin tipahtaa. Minä suutuin ja sanoin,
että se tippa on jo tipahtanut. Ja koska meidän kartanossa vanhat
romut myydään lumppurille, voin minä tehdä samoin. Lupasin luovuttaa
Kirstin hänelle kymmenestä markasta. Parkkinen maksoi kymmenen markkaa.
Pojat olivat todistajina. Minä pistin rahat taskuuni. — Sitten Kirsti
yritti tavata minua monta kertaa. Väistin häntä kylmästi. Hän kirjoitti
kirjeen ja pyysi minua tulemaan Kaisaniemeen. Menin sinne. Kirsti
itki ja vannoi rakastavansa minua. Rukoili, etten hylkäisi häntä.
Minä sanoin, että vaikka hän kyyneliinsä sulaisi, en häntä sittenkään
säälistä ota. Ja rakasta minä en häntä enää. —

Serkkuni vaikeni. Hän oli totinen ja tuima, muistuttaen kovaa, sileätä
marmoria, josta ei voi vuolla siruakaan. Ihailin häntä ja sanoin:

— Olisi kauheaa mennä säälistä naimisiin. Ottaa vaimokseen nainen, jota
vain surkuttelee.

— Kirsti itki epätoivoissaan. Hänellä oli ruskeat nahkakäsineet. Hän
veti ne pois, heitti maahan ja yritti tarttua minua kaulaan, valittaen,
ettei voi elää... Kaikki naiset sanovat, etteivät voi elää. Kuitenkin
ne ovat sitkeähenkisempiä kuin lutikat.

Minä nauroin. Olin kuusitoistavuotias kiihkeä naisasianainen. Vihasin
ja halveksin naisellista heikkoutta. Se oli typeryyttä, oli suvun
häpäisemistä. Ylpeä tulee ihmisen olla.

Minun kelpasi nauraa, niin että yksinäinen metsätie soi, sillä
unelmani olivat korkeammalla kuin kahdeskymmenes taivas ja puhtaammat
kuin enkelien viitta. Minä olin ylpeämpi kuin kukaan, eikä yhtään
sormenjälkeä ollut sielussani.

Serkkuni tuijotti eteensä ja jatkoi:

— En ymmärrä, kuinka ihminen voi niin äkkiä muuttua. Luulinhan ennen
rakastavani Kirstiä kuin järjetön. Hänen kosketuksensa oli minulle
paratiisi. Nyt hän ei liikuttanut minua vähääkään. Irroitin hänen
kätensä ympäriltäni ja sanoin, että hän voi vastedes halata Parkkista.
Kirsti veti sormuksen esiin. Minä en siitä huolinut. Sanoin, etten
tarvitse takaisin mitä olen tullut antaneeksi. Minulla on varaa ostaa
seuraavalle uusi. — Se on omituista. Naisen rakkaus kiihtyy sitä
enemmän, mitä enemmän mies häntä loukkaa. Minä katselin hänen tuskaansa
ja ajattelin koko ajan: »Mitä varten annoit Parkkisen halata itseäsi?»
Hän seisoo siinä. Vääntelee käsiään eikä lähde pois. Sanoo: »Minä teen
itsemurhan, minä teen itsemurhan.» — »Meri on lähellä», sanoin minä,
»sinun ei tarvitse luulla, että hellytät tai peloitat minua. En estä,
vaikka marssisit suoraan veteen. Se on kyllä vähän kylmää...» Kirsti
lähti juoksemaan kaupunkiin päin. Ruskeat nahkakäsineet jäivät maahan
kuraan. Minä jätin ne siihen. Uudet, hienot käsineet. Joku kurja löytää
ja pesee. Tulevathan ne tähteetkin tässä maailmassa käytetyksi...

— Oletko nähnyt Kirstiä sen jälkeen?

— Pari kertaa kadulla. Ei sietänyt katsoa minua. Käänsi päänsä
pois. Kesällä Kirsti kuitenkin kirjoitti vielä kaksi epätoivoista
kirjettä, että hän ikävöi minua kuin hullu, inhoaa muita miehiä, menee
rappiolle... Minä en vastannut kumpaankaan. Rakkauteni oli karissut
käsistäni kuin palaneet langat. Hänen rukouksensa eivät edes nostaneet
sääliä. Et usko, miten saatanallisen julmaksi ja kylmäksi ihminen voi
tulla. Tekisi mieli nauraa kaikelle.



Kirstin ajatteleminen lohduttaa minua. Minun rakastettuni ei edes
tiedä, että minä häntä rakastan. Luulee minun pikemmin vihaavan häntä.
Halveksii minua, köyhää, levotonta, säikkyvää. Oi, onnellisempi en
ole kuin Kirsti, en. Hyvä on. Kun istun täällä homeisessa huoneessani
ja vääntelehdin kuumeisena ikävästä johonkin loistavaan, suureen,
auringonkaltaiseen, minä tiedän, että hänelläkin, kauniilla, rikkaalla,
kylläisellä on oma salainen merkkinsä.

On jotain joka meitä yhdistää.




TÄNÄ ILTANA


Ridi piti silmiään kiinni ja käännähteli keimaillen vuoteessaan. Hän
siirsi hiukan päätään, viileä untuvatyyny hyväili hänen poskeaan.
Ei, ei kuitenkaan enää tullut unta. Sen karkoitti ihana ajatus:
Tänään. Herää, tänä iltana, tänä iltana! Rakkahimpani! Se ajatus oli
ihanampi kuin viini. Se toi mieleen kuroittuvat, kuumat huulet. Siksi
ei tullut uni. Ja Ridi käännähteli pehmeästi keimaillen vuoteessaan,
kuin miehen silmien katsellessa. Hän nukkui kuitenkin yksin. Sänky
tosin oli kahta varten. Lakanat olivat valkoiset, tyyny pehmeä.
Peitto punaista silkkiä. Vaaleanpunaiset, ohuet verhot riippuivat
katosta ja kätkivät vuoteen. Se oli houkutteleva vuode, ja nainen
kääntelehti siinä yksinään, keimaillen. Mutta huonekin oli tyhjä.
Iso, mukava naisen huone. Leveä sohva, pehmeä lattiamatto, paljon
tyynyjä, pari nojatuolia, pienellä pöydällä tupakkavehkeet, tuhkaa
varisseena unkarilaiselle liinalle. Puoleksi tyhjennetty viinipullo,
korkeajalkainen lasi, jonka pohjalla näkyi tumma pisara. Ulkona
syksyinen iltapäivä. Ridin huone on puolihämärä. Viinilasin pohjalla ui
pisara jaloa nestettä.

Ridi kohottautui kyynärpäänsä varaan ja heitti oikealla kädellään
vaaleanpunaisen verhon sängynpään yli, otti matalalta, vuoteen
korkuiselta pöydältä rannekellonsa. Tuijotti siihen vähän aikaa. Oli
melko hämärää. Viimein hän tajusi, että se oli puoli neljä.

Ohoo — puoli neljä.

Hän hymyili, työnsi molemmat käsivartensa viileän tyynyn alle ja painoi
sitä rintojaan vasten. Niin hän tuijotti hämärään ympärillään. Tänä
iltana. Tänä iltana.

Oli parasta nousta. Hän painoi nappia ja odotti. Vetäisi paremmin
lakanaa olkapäänsä ympärille, kun huoneilma koski vuodelämmöstä
kohonnutta ruumista.

Palvelustyttö tuli. Hän laski kahvitarjottimen matalalle pöydälle ja
vetäisi hiukan ikkunaverhoja syrjään.

Päivänvalo ei ollut tässä huoneessa miellyttävää. Se paljasti sinne
tänne heitetyt vaatekappaleet. Vuoteen laidan alla oli brokadikenkä
syrjällään. Se näytti pohjaansa päivänvalolle: Olet inhoittava. Kengän
toveri loikoi mukavasti sohvalla. Ilma oli painostava tupakansavusta.
Ridi ei yksin ollessaan mennyt nukkumaan polttamatta laatikollista
savukkeita. Ne tuudittivat hänet uneen, ja hän tarvitsi tuudittajaa.

Palvelustyttö pysähtyi keskilattialle. Ridi oli jo ottanut kupin
käteensä.

— Hilja laittaa nyt täällä hyvin kuntoon. Päivällisen jälkeen Hilja saa
vapaata. Voitte mennä vaikka sisarenne luo.

Palvelustyttö seisoi vieläkin. Hän oli hidas ja sangen rauhallinen.
Sanoi aina sanottavansa minuuttia myöhemmin kuin avasi suunsa. Lopulta:

— Johtaja soitti ja sanoi tulevansa tänne.

— Mihin aikaan? — Ridi kohottautui äkkiä. — Eikö hän sanonut? Soittakaa
ja sanokaa minun kysyneen.

Palvelustyttö oli jo pitänyt minuutin suutaan auki ja sanoi
levollisesti:

— Ei hän sanonut mihin aikaan.

— Soittakaa, ei, minä soitan itse.

Ridi pani puoleksi juodun kahvikupin pöydälle, juoksi lakana
ympärillään eteiseen ja kiersi kiihkeästi automaattipuhelimen
numerolevyä. Puoliääneen: Seitsemän, kaksi, nolla...

— Är det direktör Gammelin? God morgon, älskade.

Puhelimen toisesta päästä kuului naurahdus:

— Vad? Är du vaken redan?

— Ja, ser du — edelleen ruotsiksi — kun sinä niin harvoin käyt luonani,
ei minulla ole muuta tehtävää kuin tupakoida itseni uneen ja viettää
nukkumalla nämä pitkät ja ikävät päivät ...

— Mitä sinä nyt... Aiotko pyytää minulta jotakin?

— Ei, rakas, sitä minä vain, että rouva Williams on kutsunut minut
luokseen ja minä olen luvannut mennä... ja nyt Hilja sanoo, että sinä
tulet tänne... enkä minä tietysti nyt tahdo mennä, vaikka lupasinkin
hänelle, ihan vannomalla... ja hän on minun ainoa ystäväni...

— No, mene sinä vain.

— Mutta ajattelehan, ainoa ilta, kun sinä tulet tänne. — Ridi melkein
itki.

— Mihin aikaan sinun piti mennä?

— Kello kahdeksalta hän pyysi tulemaan, mutta ei sillä niin väliä.

— Sitten minä tulen aikaisemmin. Enkä viivy kovin kauan.

— Ihanaa, kultaseni. Tule suoraan konttorista, niin syömme kahden.
Ymmärräthän, olisi ollut paha peruuttaa, kun hän niin pyysi... odotan
siis. Muista nyt: suoraan konttorista! Hyvästi, rakas!

Ridi kulki huoneeseensa, valkea lakana viisti lattiaa. Hän heittäytyi
pehmeään sänkyynsä, otti peiton selkänsä suojaksi ja kahvikupin
käteensä. Kaikki hyvin.

Veltto nainen, vähän yli kolmenkymmenen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt
niin vanhalta. Tosin oli kasvojen iho sameaa ja pilkullista, kuin
puuterin syövyttämää. Silmien alla voi erottaa sinertävät pussit.
Tosin ei leuka enää ollut kiinteä ja joustava, mutta hän osasi laittaa
itsensä, ja se merkitsee paljon. Hän soitti palvelijatarta:

— Hilja laittaa nyt oikein hyvän päivällisen. Johtaja tulee syömään.

Ensin höyrytetään kasvot, sitten huuhdellaan kylmällä vedellä ja
hierotaan Amarant Snow-creamilla. Puuterointi, kulmakarvojen ja
silmäripsien mustaaminen. Silmänalukset täytyy maalata hiukan
tummemmiksi, se tekee syntisen vaikutuksen. Oh, miten huulten
maalaaminen on viehättävää. Punaisemmiksi, punaisemmiksi,
verenkarvaisiksi. On tyhmää ajatella, etteivät kunnon miehet pidä
maalatuista huulista. Olkaamme rehellisiä. Tehkäämme mitä luontomme
vaatii. Katso, rakkaani, miten huuleni ovat verta täynnään. Eivätkö
ne ilmaise sinulle, että verenikin on liian punaista täyttymättömästä
ikävästä? Että elämä luisuu käsistäni joka päivä, että vuoteni yhäti
lisääntyvät — enkä ole ehtinyt kyllin viiniä juoda, en sukeltaa
alastomin ruumiin ihmeellisiin syvyyksiin. On ikävä, on jano, on
riuduttava tuska.

Ridi katseli kiihkeänä itseään peilistä ja hieroi vartaloonsa
ranskalaista hajuvettä. Tällainen levottomuus ja vireys oli uutta
hänelle. Ah, tänä iltana. Ensin oli kuitenkin Viktorin käynti. No, hän
ei viivy kauan. Luoja auttakoon, että kaikki selviäisi hyvin.

Kello viideltä Ridi oli valmis. Laajalti avonaisessa silkkileningissä
hän istui ruokasalissa. Palvelija oli jo kattanut pöydän. Tulisi nyt
se Viktor, Viktor Gammelin, direktör. Se nimi oli leimannut hänen
elämäänsä lähes kymmenen vuotta. Koko Viktor Gammelinin seurapiiri
tiesi, että hän oli tämän rakastajatar. Viktorin nimen edeltä tulisi
esiin nimi asessorska Smith. Ridi naurahti. Asessorska oli pitänyt
häntä mallikelpoisena sisäkkönä. Hän olikin suorastaan nuollut pölyt
pois joka paikasta, hän oli ollut kuin siunausta kylvävä kotihaltija
kolme vuotta. Vaatimaton, iloinen, uuttera, aina valmis. Aina valmis.
Asessorska oli nähnyt sen valmiuden alle, siksi hän ihmetteli, kun
Ridi yht'äkkiä oli sanonut itsensä irti, tyynesti, ilman riitaa, ilman
mitään syytä.

Se oli käynyt luonnolle, se ainainen valmius. Ainainen pölyjen
nuoleminen, tarjoilu, orjuus. Vuosien kuluessa voi väsyä kuolettavasti.
Sama huoneisto, emäntä ja oikulliset lapset. Ei ketään tuttavia
ulkopuolella, ei mitään tekemistä muualla, ja kuitenkin on siellä koko
suuri maailma. Miettimättä, tyynesti hän lähti talosta. Olihan hän
oppinut ruotsia, ehkä saisi paikan kauppaan. Ei tullut kauppaa, mutta
Viktor Gammelin tuli. Tuo hienostunut ruotsalainen elostelija kohotti
hänelle hienosti hattuaan kadulla, Bulevardin 20:n kohdalla. Hän oli
paikatta, rahat lopussa, ei ollut koskaan joutunut miesseuraan. Tuo
hieno hatun kohotus hiveli.

Ridi oli myynyt sielunsa ja ruumiinsa elämän mukavuudesta. Siitä ei
puuttunutkaan mitään. Hän olisi voinut käskeä palvelijaa vetämään
sukat jalkaansa. Viktor kantoi hänelle lahjoja. Silkkiä, helmiä,
korvarenkaita, käsilaukkuja, pieniä, somia tavaroita. Mutta Viktor ei
enää tullut hänen vuoteelleen. Siitä oli jo monta vuotta, kun hän tai
kukaan muu nainen enää oli viehättänyt Viktoria. Ridi hymähti. Ohoo.
Yhä kantoi Viktor hänelle lahjoja, yhä oli hänellä huoneisto, palvelija
ja runsaasti rahaa kukkarossa. Oli jotain, joka sai Viktorin yhä
kirjoittamaan hänelle shekkejä. Yleisön mielipide, suuri tuttavapiiri.
Että ihmiset luulisivat johtaja Gammelinia normaaliksi, vaikka hän
olikin jo epänormaali. Hyöty lankesi Ridille, hän oli nimellinen
rakastajatar, sai täyden palkan ja suhtautui viisaasti asemaansa. Ei
pyytänyt Viktorilta rakkautta eikä intohimoa, vain rahaa. Älköönkä
kukaan sanoko, ettei Viktor Gammelin ole normaali. Ottakaa ensin
selville, mitä maksaa laiskan naisen elätys, huoneisto, palvelija,
ruoka, korut.

Mutta Ridi oli kyllästynyt, kirotun kyllästynyt. Tämä oli pahempaa
kuin se vaistomainen tunto, joka ajoi hänet pois asessorskalta.
Nytkin hän oli vanki. Oli Viktorin nimissä ja siinä oli pysyttävä.
Hänen joutilaassa ruumiissaan, liian hyvin ruokitussa, kyti levoton
elämänhalu. Jotakin, jotakin. Ei Jumalakaan olisi voinut selittää mitä.
Viktoria hän ei ainakaan ikävöinyt. Alkuaikoina, tultuaan syrjäytetyksi
ja jouduttuaan eri asuntoon, hän oli sitäkin tehnyt. Ridillä ei ollut
sielua, ja ruumis oli liiaksi pehmennyt pystyäkseen liikuntoon, mutta
vielä nipisteli häntä pieni paholainen. Lihassa oli levottomuutta.

Viktor saapui. He kaksi istuivat vastakkain pöydässä. Heillä ei ollut
toisilleen mitään sanomista. Kuitenkin Ridi oli äänessä. Hän osasi
mukautua. Sen taidon hän oli oppinut asessorskalla. Häntä ei piinannut
Viktorin luotaantyöntäväisyys, hän säilytti entisen sävyn, tutun,
hellän. Pysytteli pinnalla, ei sukeltanut epävarmoihin syvyyksiin. Näin
kävi keskustelu, ruotsiksi:

— Onko tämä hillo sinusta hyvää?

— Meneehän se.

— Etkö tahdo ryyppyä?

— Minä huomaan, että sinusta on tullut ryypiskelijä.

— Joo — tämä subrovka on taivaallisen hyvää.

— Skool. (Innostuneesti, silmissä viri.)

— Skool. (Matalasti, välinpitämättömästi.)

Äänettömyys. Ridi katseli pulloa. Siellä sisällä oli heinänkorsi.
Juuri siksi tämä venäläinen viina oli niin taivaallisen hyvää. Sitä
ruohoa kasvaa vain Venäjän aroilla; biisonihärät ovat sitä syöneet. Kun
sellainen ruoho pannaan likoon viinapulloon, antaa se juomalle oman
oudon ja ihanan arominsa. Ruoho, jota nuo voimakkaat, sukupuuttoon
hävinneet härät ovat syöneet.

— Etkö tahdo enempää? Minun tähteni? Ota tätä bifsteksoosia, se on
parempaa minun mielestäni kuin tomaattikastike. Se on englantilaista,
sitä saa ostaa vain Varubodenista.

— Oletko sinä itse ostanut sen?

— En, mutta Hilja sanoi. Hän oli kolunnut puolen kaupunkia sitä
etsiessään. Rouva Smith juuri neuvoi sitä minulle.

— Skool.

— Skool.

Ridi kohotti lasinsa juhlallisin elein. He kumarsivat molemmat hiukan
ja katsoivat toisiaan silmiin. Vetelästi istuva nainen veti suunsa
hitaasti kuolleeseen hymyyn. Ne huulet olisivat voineet yhtä hyvin
pitää sen hymynsä aina, sen kuolleen vetäisyn. Vaalea, hieno mies
kaljuine päälakineen ja vanhoine kasvoineen.

Päivällisen jälkeen he istuivat nojatuoleissa poltellen savukkeita.
Ridi sanoi jotakin silloin tällöin, ja Viktor vastasi yksitavuisesti.
Hän oli vaitelias ja väsynyt. Tuo maalattu, keveäpuheinen, typerä
nainen oli inhoittava. Ei seurannut politiikkaa, ei ymmärtänyt
älyllisiä vitsejä, ei osannut keskustella. Alussa hän oli pitänyt
tätä naista löytönä, väsyttyään kaikkiin muihin. Tämä oli niin
välinpitämätön, mukautuvainen, persoonaton. Kuin huoneilma, jota
hän hengitti. Ja rakasti häntä! Nyt huoneilma jo ellotti. Elämä on
typeryyksien typeryys. Ja tuo veretön nainen vastapäätä polttamassa
savuketta. Olennoltaan kuin kirjava Intian silkki lattialuuttuna.
Tunkiolle. Hän kaipasi kirpeitä vitsejä ja morfiinia. Tunkiolle kaikki,
koko helvetin roska.

Hän nousi hitaasti ja heitti puoleksi poltetun savukkeen
käsinmaalattuun tuhkakuppiin, jonka kyljessä pienet, alastomat neekerit
tanssivat väärän palmupuun alla. Myöskin Ridi nousi:

— Rakas ystävä, täytyykö sinun jo mennä?

— Jaa, minulla on ekstra työtä kotona.

— Raukka sinä, sinun ei pitäisi rasittaa itseäsi liian paljon.

Viktor ei vastannut.

Ridi:

— Milloin tulet sitten tänne? Sinun pitäisi tehdä minulle se ilo.

— En tiedä, milloin ehdin. — Viktor sanoi sen torjuvasti katkaisten.
Hän kohotti hattuaan ja avasi toisella kädellään oven. — Hyvästi sitten.

— Hyvästi, rakkaani. — Ääni tuli hänen perästään, kun hän painoi ovea
kiinni. Silmät osuivat nimikilpeen. Se oli himmennetystä kuparista.
_Ingrid Salo_. Ridi. Hän oli itse keksinyt lyhennyksen kymmenen
vuotta sitten. Hän kulki valaistua katua ihmisvirrassa, näki joitakin
tuttavia, kohotti hattuaan tottuneesti, kohteliaasti.

Ridi istui salissaan ja otti puoleksi poltetun savukkeen tuhkakupin
laidalta. Neekerilapsille oli kuvattu mahdottoman iso pää ja pörröinen
tukka, hyvin hoikat, pienet jalat. Nainen katseli heidän tanssiaan
suurella mieltymyksellä. Nyt oli jo ilta. Yhdeksän aikaan pitäisi tulla
nuoren miehen, jolla oli ruskeat kasvot ja tarmokas vartalo. He olivat
tutustuneet rouva Williamsin nimipäivillä, nuori mies saattoi hänet
kotiin, he joivat, ja Ridi, joka jo monta vuotta oli nukkunut yksin,
sai aamuyöstä vuodetoverin. Mies oli lähtenyt iltapäivällä, kiroillut
pukiessaan ylleen puolihämärässä huoneessa. Ridi oli nukkuvinaan. Hän
nautti toisen vihasta ja pahatuulisuudesta. Voi sitä poikaa!

Ridin sydänalaa hiveli ja värisytti, hän oli rakastunut tuohon
pahatuuliseen nuorukaiseen ja, kuten hän sanoi itsekseen, ensikerran
elämässään, yli kolmikymmenvuotiaana. Olipa hän luullut pitävänsä
alussa Viktorista, joka siihen aikaan kohteli häntä hellävaroen
kuin liljaa, istutti rinnallaan teattereissa ja konserteissa. Ohoo.
Yhdentekevää ...

Kun nuori mies oli napittanut takkinsa, ojensi Ridi kätensä:

— Tule keskiviikkoiltana kello yhdeksän. Tuletko? Tänne minun luokseni?
Tuletko? Voitko sinä pahoin? Siellä on viiniä...

— Hiisi minä sinun viinistäsi.

— Etkö sinä nyt tiedä, mitä vanhat juopot sanovat? Että rapulaan tekee
pienikin ryyppy hyvää ja nehän tietävät Kaada pois.

Mies joi lasin ja vielä toisen.

— Tuletko? Keskiviikkona kello yhdeksän?

— Tulen.

Siis tänä iltana. Tänä iltana...

Ridi oli jo monta vuotta ollut syrjäytettynä, syönyt, polttanut
tupakkaa, nukkunut, herännyt ja soittanut itselleen kahvia, yrittänyt
ylläpitää keskustelua Viktorin kanssa, kuljeksinut ruokasalista
huoneeseensa ja huoneestaan ruokasaliin. Tyytynyt siihen kaikkeen kuin
unijuoman antamaan uneen. Mutta olipa tullut herättäjä, mies, yhden
vuorokauden tuttu.

Kello sivuuttaa yhdeksän. Ridi nojaa sohvan selkämykseen. Hänen paljaat
käsivartensa ovat pehmeät ja valkoiset. Hän on levoton. Mitä hän sanoo
miehelle, kun tämä tulee selväpäisenä hänen luokseen? Mistä he voisivat
puhua? Ridi on avuton ja neuvoton. Hän on tottunut vain Viktoriin.
Niin, ensin hän tarjoaa tupakkaa, ja he puhuvat erilaisista tupakoista.
Ridi tietää, mitkä ovat voimakkaita ja mitkä mietoja, niissä hän on
tuntija.

Puoli kymmenen. Alaovi siis suljetaan. Hän vääntelee itseään ja
rummuttaa sormillaan sohvaa. Menee viimein eteiseen ja soittaa.
Vastataan: Ei ole kotona. On ollut koko illan poissa.

Ridi laski kuulotorven paikalleen. Hän on yksin huoneistossa.
Palvelustyttö poissa. Kuume kohoaa. Kadulle, sinä tapaat hänet kadulla.
Sinun täytyy nähdä hänet.

Hän vetäisi turkin päälleen ja painoi mustan lentäjähatun päähänsä.
Ulos. Abloy-lukko naksahti kiinni. Hän vetäisi varmuuden vuoksi ovea.
Lukossa oli.

Espiksellä. On raitis lokakuun ilta. Reklaamivalot loistavat, ihmiset
nauravat. Kiihkeät sähköaallot lainehtivat ilmassa, ne koskettavat
yhden sielua, imevät jotakin hänestä ja salamannopeasti kuljettavat
sen toiseen olentoon, näin sekoitellen ihmisiä, yhdistäen, heitellen
toisiaan sivuuttavien ympärille hienoja, katkeavia sähkösäikeitä.
Katso, jokainen ikävöi jotakin, etsii toisia, on heittänyt hetkeksi
luotaantyöntävän vaipan. Kadun iltasävel — sen tajuavat vain vapaat.
Levottoman, määrättömän, vaihtuvan ihmisvirran liikkeet avaavat heille
suuria näkyjä. Yhteinen ikävä syntyy heidän hengessään tuhatkertaisena
palona, taivasta syleilevänä.

Ridi kulki siellä omituisen yksin ja vieraana. Sähköaallot eivät
pystyneet koskettamaan häntä. Hän pelkäsi vastaantulevien katseita.
Nauru tuntui ivalta; katseet tutkivilta. Hän oli itse unohtanut naurun.
Milloin elämässään hän olisi nauranut? Hän hymyili. Oli tottunut
vetämään suupieliään sivuille ja raottamaan huuliaan sen verran, että
neljä etuhammasta näkyi.

Äänekäs nauru. Se viilteli ja säikähdytti. Teki pahaa hermoille, tuotti
ruumiillista tuskaa. Hän koetti kiirehtiä kulkuaan. Kainaloihin kohosi
hiki. Turkki oli tukahduttava, ja ihmiset tuijottivat toista kuin
hullut. Ei voinut kääntää minnekään silmiään päästäkseen niiltä rauhaan.

Ridi kiersi Espikseltä Aleksanterille. Siinä se mies oli. Katseli
eteensä eikä näyttänyt: näkevän ketään.

Hän kosketti miehen hihaa hiljaa. Kohotti ylös silmäkulmiaan ja sanoi
kuin nuori tyttö:

— Ethän sinä tullutkaan.

— En.

— Ja nyt me molemmat kuljeksimme katuja. Eikö olisi mukavampi istua
sisällä?

— Kuka pitää mistäkin. Jos te haluatte istua sisällä, haluan minä
kulkea kadulla.

— Te? Viime kerran sinuttelitte minua.

Ridi hymyili. Mies näytti kärsimättömältä.

— Minulla ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne.

He seisoivat vastakkain ja puhuivat hiljaa. Mies kohautti hartioitaan.
Ridi oli mukautuvainen. Sen voivat todistaa asessorska Smith ja Viktor
Gammelin. Hän ei pilannut asioita suuttumalla. Niinpä hän kohotti
turkiskaulustaan oikealla kädellään, painoi poskensa sitä vastaan ja
sanoi viattomin silmin:

— Muutama päivä sitten teillä oli tekemistä minun kanssani.

Miehen kulmakarvojen väliin vetäytyi kaksi uurretta.

— Saatana. Maksuako haluatte vai mitä?

— Minkätähden loukkaatte minua noin?

— Minähän sanoin, etten tahdo tuntea teitä.

Mies kohotti hattuaan ja kumarsi hiukan. Mutisi mennessään: »Inhoittava
ämmä. Omituista miten viini voi sumentaa järjen.» Nyt hän tunsi
ruumiillista pahoinvointia ajatellessaan naista. Gammelinin laiska
elättirepo. Hän muisti tämän velton istunnan, siirottavat silmät,
alituisen hymyn. Kiroili itsekseen ja kulki tyhjää Bulevardia
Hietalahteen, kasvot vääristyneinä, vihaisina. Että hän olikin
yhtynyt tuollaiseen. Ei millään päässyt siitä tunteesta, kuin olisi
heittäytynyt mätänevien käärmeiden keskelle. Inhoittavaa.

Hän pudisti hartioitaan. Minä olen kyllin janoinen juodakseni vettä,
jossa on sammakon mätiä. Jos hänellä olisi rehelliset silmät ja vielä
luonnollisen ihmisen muoto, jos hän ei olisi kykenemätön, laiska,
keinotekoinen, mädännyt särki.»

Mies haluaa aina puhtaan ja hyvän naisen. Hän tunsi pahaa makua
suussaan ja sylkäisi. Inhoittavaa.

Ridi oli jäänyt yksin Aleksanterille. Hän katseli melkein älyttömänä
poistuvan, pitkän, harteikkaan miehen jälkeen. Samalla hiukan
säikähtäneenä. Pelosta hän kutistui kokoon. Hyvä Jumala. Ridi ei ollut
eläissään kironnut. Ei ollut mitään syytäkään siihen. Häntä kauhistutti
tuo miehen hampaiden välistä luiskahtanut saatana. Ja hän toisti: Hyvä
Jumala.

Viimein hän huomasi seisovansa tiellä ja lähti kävelemään järjettömänä.
Mikä karkea ääni! Kuitenkin hän tiesi miehen lukevan maisteriksi.
Viktor toki oli todella hieno. Hän ei koskaan sanoisi: naiselle mitään
epämiellyttävää. Hän käyttäytyi aina ritarillisesti. Ridi tunsi
kaikkivoittavaa kiitollisuutta Viktoria kohtaan.

Aleksanterin ja Heikinkadun kulmassa rakennetaan. Ridi kulkee
rakennustelineiden vierustaa. Portilla hän tulee pysähtyneeksi. Kello
on vähän vailla 11. Rakennuksella palavat sähkövalot räikeän kirkkaina.
Miehet siirtelevät kivilohkareita. Nostokurki laskee parhaillaan 300
kilon painoista kölliä kuorma-autoon. Porataan. Työn äänet kohoavat
öiselle taivaalle. Eräs työmies puhelee autonkuljettajan kanssa.
Hän katsoo Ridiin ja nauraa. Likaisista kasvoista välkkyvät valkeat
hampaat. Vartalo on takakenossa ja käsi housuntaskussa. Ridi hätkähtää
ja pujahtaa tiehensä.

Antinkadulla, asuntonsa oven edessä, hän pysähtyi. Huulilta kirposi:
»Hyvä Jumala, minulla ei ole avainta.»

Käsilaukku avaimineen oli jäänyt kotiin. Ovi oli kiinni. Ridi
katsoi kelloaan. Yksitoista. Eiköhän Hilja lie jo palannut ulkoa?
Pitää soittaa sinne. Hän kulki Vanhankirkon puiston reunaa. Puut
ojentelivat melkein paljaita oksiaan sähkövaloisessa yössä. Kirjavia
lehtiä lepäsi nurmikolla. Omituinen, voimakas lakastuneiden lehtien
tuoksu tihensi ilmaa. Se löi voimakkaana ja salaperäisenä kasvoja
vastaan. Kuin olisivat lehdet luovuttaneet ilmaan voimansa ja kuivuvat
ruohot tuoreutensa. Bulevardilla soivat raitiokellot. Tyhjät vaunut
laskettivat ilmeisellä riemulla kiskojaan.

Ridi joutui kulkemaan autopirssin ohi. Kolme autonkuljettajaa seisoi
käytävällä jutellen. Heidän katseensa piinasi suuresti Ridiä. Hän tunsi
äkkiä kulkevansa omituista tahtia. Varmasti hän nosti toista jalkaansa
enemmän kuin toista. Hän olikin kävellyt niin pitkälti, ei ollut enää
jaksaa minnekään. Mitä omituista ne hänessä katsoivat? Kiusaantuneena
hän pääsi puhelinputkalle ja henkäisi helpottuneena päästyään sisälle.

Viisikymmentä penniä. Automaattipuhelin ei soi ilman viittäkymmentä
penniä. Lamaantuneena, hikisenä ja väsyneenä hän nojasi hartioitaan
kopin seinään ja kysyi: »Olenko minä hullu?»

Hän tuijotti puhelinluetteloon osaamatta kääntää silmiään minnekään.
»Olenko minä hullu?» Ridi työnsi päänsä seinää vastaan, veti suunsa
tavallista eloisampaan hymyyn ja vastasi: »Viktorin pitäisi hankkia
minulle seuranainen»

Lähti kopista ja kiersi puiston, ettei tarvinnut uudestaan mennä
autonkuljettajain ohi, jäi sitten kuljeksimaan tyhjälle kadulle ovensa
edustalle. Ehkä joku menee sisälle ja päästää hänet portaisiin.
— Turkki oli sietämättömän kuuma. Jalat eivät tahtoneet enää
totella. Ovi oli ihan pikkuisen syvemmällä kuin seinä. Hän istuutui
graniittipaadelle, jalat kadulla, selkä ovea vasten. Edessä tyhjä,
hiljainen katu. Kivet loistelivat hiukan kosteina. Talot kohosivat
ylös korkeina ja suorin viivoin. Ridi istui yksinäisenä ja väsyneenä
alhaalla.

Viktor, Viktor. Missä sinä olet? Ehkä Pörssissä, ehkä Fenniassa, ehkä
juhlapäivällisillä Kämpissä. Minusta sinä et enää välitä. Muistatko
ensimmäisiä iltoja, silloin et väsynyt minuun? Ja minä olen aina ollut
vain sinulle mieliksi.

Ridi puhkesi nyyhkyttämään. Onnettomuus kosketti häntä ensikertaa, eikä
hänellä ollut mitään turvaa. Vain huutaa ajatuksissaan Viktoria.

— Viktor, Viktor... Viktor. Minä olen aina ollut vain sinun mieliksesi?
Miksi sinä olet hylännyt minut? Onko rivo miesseura sinulle parempi? Et
koskaan, et koskaan enää hyväile. Pidät kuin vierasta, kuin vierasta,
Viktor...

Hän nyyhkytti kuivaa, sisäistä nyyhkytystä. Se tunkeutui ähkäisyinä
ulos. Onnettomuus ei ollut oikeastaan Viktorissa, hän ei koskaan enää
muuttuisi entiselleen, ei voisikaan muuttua. Onnettomuus oli se, että
hänen asuntonsa oli yläkerrassa ja hän täällä ilman rahaa ja avaimia.
Tämä kauhea yö. Olla ulkona. Ihan avuttomana, ei ketään, ei ketään
auttamassa. Ja ihmisten katseet ovat sellaiset. Ne vainoavat, ne
painavat. Oi hyvä Jumala.

Ridi päästeli tuskaisia ähkäyksiä. Koko hänen ruumiinsa oli kuin
suolavedessä liotettu ja piesty. Tuo hirveä käveleminen. Eikä
Viktorille hyödytä kertoa tästä mitään. Häneltä ei saa vastausta eikä
häntä saa väsyttää. Pitää vain olla mieliksi.

Ridin kasvoilla kuvastui surkuteltava hätä. Jalat riippuivat kadulla
beige-värisissä sukissa ja sievissä uusissa kengissä, vääntyneinä,
kärjet sisäänpäin.

— Mitäs te siinä makaatte?

Ridi säpsähti. Hän oli tuskissaan sulkenut silmänsä. Edessä seisoi
poliisi, virallisena, kaameana. Punakat kasvot aistillisine
juonteineen. Nuorehko mies, mutta eteenpäin työntyi liian iso ja pyöreä
vatsa. Hän seisoi siinä selkä ketkassa, ja kun äimistynyt Ridi ei heti
vastannut, kumartui hän nykäisemään säärestä.

— Nouskaapas ylös.

Ridi potkaisi kiukkuisesti jalallaan ja kömpi ylös.

— Mitäs te siinä makaatte?

— Minä en makaa, minä istun, kun en jaksanut seisoa. Unohdin
rahapussini ja avaimeni kotiin enkä pääse sisään.

Poliisi katseli turkkiin puettua naista, juonikkaita, elähtäneitä
kasvoja.

— Onko siellä kotona ketään?

— Palvelija on, mutta kun minulla ei ole mukana rahaa, että soittaisin
puhelimella.

— Tulkaa poliisiasemalle. — Jätti lisäämättä: Saatte soittaa sieltä.

Ridi tarrasi poliisia käsivarteen, ja hänen polvensa notkistuivat.

— Mitä varten? Minä en ole mitään tehnyt enkä tule kanssanne. Olen
rehellinen ja kunniallinen nainen, minulla on oma koti ja palvelija.
Tietysti, jos te tapaatte työttömän ja asunnottoman ihmisen, voitte
viedä hänet poliisikamarille, mutta enhän minä ole joutilas enkä
irtolainen. Murtakaa tuo ovi ja päästäkää minut sisään, minä näytän
teille, että minulla on koti.

Poliisin silmät välähtivät kurillisesti. Kunniallinen, tutiseva,
pelokas, hätääntynyt, rikas eukko. Kuka tahansa olisi naurahtanut
katsellessaan tuskaisia, lihavia, puuterinpilaamia kasvoja ja
velttoa, punaista suuta. Nuo kasvot ilmensivät huolta aivan samalla
tavalla kuin huono filmitähti surua: hän ei osaa mutistaa suutaan
tuskan vihlaistessa, vaan vetää sen leveälle, jonkinlaiseen julmaan,
inhoittavaan nauruun, kun pitäisi juuri itkeä. Nyt hytkäytti poliisia
halu kiusata naista, joka silminnähtävästi pelkäsi häntä. Hän hillitsi
kasvonsa ja selitti totisesti:

— Kyllä minun täytyy sittenkin viedä teidät poliisikamarille. Tehän
jäisitte muutoin kadulle. Ajatelkaa nyt itse: tyhjällä kadulla keskellä
yötä. Teille voi tapahtua mitä tahansa. Joku huligaani voi hyökätä
kimppuunne ja ryöstää kunnianne.

— Voi kauheaa, voi kauheaa. Auttakaa te minua, olkaa niin hyvä.
Jyskytätte tuota ovea, kunnes joku tulee avaamaan.

— Mielelläni minä auttaisin teitä, sehän kuuluu virkaani, mutta en minä
kuitenkaan voi jyskyttää ovea, se olisi yörauhan rikkomista.

— Mutta minun täytyy päästä kotiin, en uskalla olla yötä kadulla;
sillä minä pelkään sellaisia raakoja miehiä. Minun seurapiirissäni on
vain gentlemanneja. He kohtelevat aina naista hienosti. Suojelevat ja
auttavat tätä joka paikassa, ja se onkin miehen tehtävä. Mutta nämä
miehet kadulta... vailla moraalia... Huuh —

Ridi hypähti askelen syrjään, kuin olisi poliisi ollut juuri sellainen
raaka olento. Tämä puolestaan irvisti hiukan pirullisesti.

— Te olette aivan oikeassa. Mutta huomatkaa tämä: jos sellainen mies
tapaisi teidät, ei hän koskisi teihin muussa tarkoituksessa kuin
ehkä vetäistäkseen käsilaukkunne, jota teillä ei nyt ole mukananne,
tai lyödäkseen teidät tainnoksiin ja riisuakseen turkkinne. Nähkääs,
samoinkuin teissä asuu kammo heitä kohtaan, kammoavat hekin puolestaan
teitä. Nämä rikolliset ovat vasta mestareita lukemaan ihmisten kasvoja.
He eivät pelkää mitään, mutta teidän olemustanne he pelkäisivät, siksi
he ottavat vain turkkinne.

— Niin, sanoi Ridi tyyntyneempänä. — Minäkin luulen, että naisessa on
jotain, joka aina vetoaa mieheen, hänen synnynnäiseen...

Poliisi rypisti lystikkäästi kulmiaan, kun Ridi lasketteli rouva
Williamsilta kuulemiaan, hänen tajuntaansa piintyneitä lauseita.

— Mutta jos te nyt olette kunniallinen nainen, jolla on koti tuolla
yläkerrassa, — en minä sitä epäile, uskon teitä täydellisesti ja
näkeehän sen päältäkin, — mutta sitä minä ajattelen, että kuinka te
voitte olla näin myöhään yksin ulkona. Eikö tätä ovea suljeta vasta
kymmeneltä?

— Puoli kymmeneltä.

— Vaikkapa silloinkin, mutta sen jälkeen ei naisen pitäisi millään
ehdolla kulkea yksin ulkona, vaan tulisi välttämättä olla mukana
mieshenkilö, joko puoliso tai seuralainen, muutoin hänet voi katsoa
säädyttömäksi. Ja jos nainen tulee konsertista tai teatterista, jotka
loppuvat vasta puoli kymmenen jälkeen, olisi hänen tilattava oven
ulkopuolelle ajuri tai auto. Kuinka te olette yksinänne, sitä minä
ihmettelen — teihin nähden ...

— Minä olin tapaamassa erästä mieshenkilöä.

— Eikö hän saattanut teitä kotiin?

— Ei, hänellä oli kiire junalle.

— Jaha, jaha, — poliisi siveli leukaansa. Hän oli palaamassa
vahtivuorolta kotiin ja sai suurta huvia naisesta, koska tämä uskoi
täydesti kaikki mitä hän sanoi. — Jaha, mutta nyt ei teillä ole
kuitenkaan muuta neuvoa kuin lähteä poliisikamarille.

— Mutta sitten te kirjoitatte minun nimeni kirjoihinne. Mikä kauhea
skandaali. Minä en voi, en voi...

Ridin silmät pyöristyivät. Hän tunsi samaa kauhua, kuin hänet olisi
ihmisten nähden asetettu murhamiesten ja raiskaajien riviin.

— Eihän se nyt mitään. Mehän voimme kirjoittaa teidän nimenne jälkeen:
Kadottanut avaimensa.

— Ei! kiljaisi Ridi, ja hänessä ilmenevä tarmo ja raivo sai poliisinkin
hätkähtämään. — Minä en lähde sinne, vaikka minut tapettaisiin. Kukaan
ei kysy, mitä on minun nimeni jälkeen kirjoitettu, kun kerta itse nimi
on siellä. Minä en lähde.

— Mieluumminko te vietätte koko yön täällä kadulla?

— Mieluummin. — Ridi kohotti päätään ylpeällä ja jalolla liikkeellä,
jota voi kuvitella muinoisten aatelisneitojen harrastaneen.

— Jaha, minulle valkeni tässä juuri, miten voin teitä auttaa. Minä
takaan teidän puolestanne poliisikamarilla, ettei teidän nimeänne saa
kirjoittaa sinne. Te saatte soittaa sieltä ilmaiseksi kotiinne ja
pääsette sisään.

— Oletteko varma, etteivät ne pane minun nimeäni sinne?

— No, minä takaan sen, etteivät ne sano teille sanaakaan, jos minä olen
mukana. Lähtekää nyt vain, Eerikinkadun asema ei ole kaukana,

He lähtivät rinnakkain, ja Ridi kiitti mielessään Jumalaa siitä, että
oli yö ja autiot kadut. Kukaan ei nähnyt häntä poliisin rinnalla, joka
hänestä oli mainio ja hyvä mies, pelasti hänet suuresta sieluntuskasta
ja harmista.

Tultiin Eerikinkadun poliisiaseman eteen. Se oli matala ja
ikävännäköinen puurakennus, vaikutti laholta ja toi mieleen
hyvän rottapesän. Poliisi tarttui Ridin turkinhihaan pimeässä
porttikäytävässä, ja tämä salli mielellään jalon auttajansa ohjata
itseään. Jyrkät, tomuiset portaat veivät kolkkoon eteiseen,
puolipimeään. Poliisi vetäisi oven auki, ja valoa tulvahti sinne
isosta, vanhan tuvan tapaisesta suojasta. Siellä oli nurkassa uuni ja
perällä penkkien ympäröimä pöytä. Kaksi poliisia istui siellä, heillä
ei näyttänyt olevan mitään hauskaa. Puhelin lepäsi ikkunalla. Omituinen
autius ja alastomuus kulki huoneessa. Mukanatullut viittasi kädellään
Ridille:

— Tuolla on puhelin, olkaa hyvä.

Ridi väänsi hermostuneesti numeronsa ja kuuli puhelimen soivan
kotonaan. Yhdeksän pitkää soittoa. Sitten tuli Hiljan uninen halloo.

— Olen unohtanut avaimeni kotiin. Hilja tulee nyt alas rappuun
odottamaan ja avaa minulle oven. Kuuletteko, tulkaa heti.

Ridi heitti torven pois ja nyökäytti päätään poliisille.

— Paljon kiitoksia.

Niin Ridi pääsi kotiin eikä edes ryhtynyt polttamaan savukkeita,
vaan hankkiutui heti sänkyyn. Pehmeä patja syleili rikkiväsynyttä,
hikoillutta ruumista. Hän veti lakanan leukaansa saakka ja kuiskasi:

— Hyi kauheaa.

Näin kului hirvein ja sisältörikkain päivä tähänastisessa elämässä
tältä naiselta, joka omien sanojensa mukaan ei ollut joutilas eikä
irtolainen. Tuskinpa tulevaisuuskaan pystyy tarjoamaan hänelle mitään
järkyttävämpää.




REINO VILKKARI — KATKELMA


Reino Vilkkari loikoi pukkisängyllä pienessä kamarissa. Hän oli ottanut
sänkypeiton pois, ettei emäntä pahastuisi, ja mietiskeli.

Tämä kamari oli keittiön takainen. Siinä oli mainittu pukkisänky,
jolla Reino lepuutteli ruumistaan, antaen hengen työskennellä. Sitten
oli toinen, kaksikerroksinen sänky, jonka alalaatikossa nukkui
henkisesti ja ruumiillisesti terve tehtaalainen Antti Valkama ja
ylälaatikossa Toiskäsi — hänellä tuskin lienee muuta nimeä ollutkaan.
Ammatiltaan Toiskäsi oli sanomalehtien myyjä, ja tavallisesti hän piti
kauppapaikkanaan Hakaniemen toria. Nämä toiset olivat vielä työssä, ja
Vilkkari iloitsi saadessaan olla yksin. Hän oli paljon ollut elämässään
yksin, ja nekin toverit, joita hänellä oli, voitiin enimmäkseen lukea
renttuihin.

Oli eräs tapaus, joka oli piirtynyt Vilkkarin mieleen kuin elävä filmi,
joka saattoi milloin tahansa, kuin kammista kierrettynä, lipua hänen
silmiensä ohitse.

Hän oli silloin ollut seitsenvuotias ja kulki uusissa, ruskeissa
kumitossuissa, Nokian leimalla varustetuissa. Hänellä oli siniset
housut ja pienet henkselit paidan päällä, kuten keikareilla maalla.
Helle silloin oli, ja hän kulki isänsä ja äitinsä mukana Sörnäisistä
Pitkänsillan yli ja sitten Unioninkatua. Nikolainkirkon kohdalla he
pysähtyivät. Äiti sanoi, että oli vielä toista tuntia laivan lähtöön,
he saisivat aivan hyvin mennä tuonne ylös portaille katsomaan vielä
kerran kaupunkia. Isä ja äiti kulkivat edellä, ja hän tepasteli
perästä ruskeine tossuineen, laskien portaiden lukua. Mutta luku
tuntui nousevan suureksi, ja hän päätteli, ettei ole pakko laskea
niitä kaikkia. Onhan hän _liki_ selvillä niiden luvusta. He istuivat
ylös pilarien luokse, oikeille rapuille. Hän istui äidin toisella
puolella. Äiti oli solakka vyötäröltään, hänellä oli mustat silmät
ja tumma hipiä. Isä kiersi kätensä äidin vyötäisten ympäri ja lauloi
siinä, Nikolainkirkon portailla, edessään kattojen takaa näkyvä satama
laivoineen:

    Äitini mua tuuditti, kiikutti, liikutti,
    kehtoa pientä heilutti, silloin kun olin lapsi.

    Ei kulkurin latu kultaa lie, se tuskien tie,
    yöhön se vie, ja henkeä nälkä kaivaa...

Sitten he saattoivat isää laivaan. Hän oli lähtenyt jonnekin suuren
meren taa, ja äiti sanoi: »Me menemme pian pojun kanssa perästä» —
Äiti mahtoi olla kovaluontoinen nainen. Ei ollut itkenyt. Vähitellen
alkoi vieras setä käydä heillä. Hän toi Reinolle makeisia, ja äiti
nauroi kovasti hänen kanssaan. Kerran illalla Reino oli yksin kotona,
siinä pienessä huoneessa. Nälkäisenä hän meni sänkyyn. Oli sunnuntai.
Äiti oli ollut koko päivän poissa ja tuli sitten kotiin erään vieraan
naisen kanssa. Reino ajatteli, että hän pysyisi sängyssä, kunnes vieras
lähtee, hän tiesi äidin tahtovan sitä. Pöydällä oli ollut korkeita
laseja ja tyhjä pullo. Vieras nainen puhui Arvosta. Kyllä Reino tiesi,
että se oli isän nimi. Äiti itki ja tarttui sitä vierasta naista
kaulasta. Hän ajatteli sängyssään, että äiti on juonut paljon, muulloin
hän ei itke. Ikänsä hän muistaa äitinsä äänen, itkusta värähtelevän:

— Arvo on puhdas, mutta minä olen syntinen nainen. Arvo on puhdas,
Arvo on puhdas, ja minä rakastan Arvoa. Sen minä sanon, että häntä
minä rakastan enkä voi mennä hänen luokseen. Hän on puhdas, minä olen
syntinen...

Reino ei tohtinut nousta vuoteesta, äiti valitti kuin pieni lapsi.
Muutamia päiviä myöhemmin äiti toi hänet tänne, täti Vuorion luo.
Sen jälkeen ei Reino häntä nähnyt. Hän oli asunut tässä samassa
huoneessa koko ajan, nukkunut tässä pukkisängyssä. Jo kansakoulua
käydessä olivat hänen kirjansa piirongin päällä, nyt siellä olivat
hänen kauppakoulukirjansa. Reino söi täti Vuorion pöydässä. Alussa
äiti oli maksanut sen. Koulun päätyttyä hän meni varastopojaksi ja
alkoi itse maksaa kulunkinsa. Vuosi sitten, punakapinassa, äiti oli
kadonnut. Reinolle se oli yhdentekevää. Hän ansaitsi jo itse kyllä.
Laitakaupungin elämä oli samaa kuin hänen oma elämänsä. Olipa hän viime
aikoina tullut tuntemaan keskikaupunginkin ihmisiä. Samoja ne olivat
luonnoltaan kuin täälläkin, perinjuurin samoja. Ero oli vain siinä,
että täällä ihmiset rehkiessään leipänsä eteen ja ponnistellessaan
himojensa perään saivat välittömästi tarttua sulin käsin työhön.
Se toinen luokka teetti roskatyöt välillisesti ja piti itse jotain
vaivatonta puuhaa, pääasiassa suukopua. Eroa oli myös siinä, että nämä
köyhät ihmiset olivat pysyneet sellaisinaan, eivät peitelleet oikeata
luontoaan. Nämä vihasivat toisiaan, kun niiksi tuli, kadehtivat ja
riitelivät, auttoivatpa toisiaan pulassakin. He suhtautuivat suoraan
kanssaihmisiinsä, olivat sellaisia kuin heidän sydämensä oli. Toisen
luokan ihmiset olivat siloiteltuja sisältä ja ulkoa. Kynnet olivat
kiilloitetut sen merkiksi, etteivät he halunneet niillä raapia. Ja
kellä heistä ei ollut muuta tehtävää, se paimensi sylikoiraansa
kadulla. Heidän silmistään ei voinut lukea, liikkuiko niiden takana
hyvä vai paha ajatus tai oliko heillä ollenkaan ajatuksia. Ei voinut
olla varma, kulkiko heillä edes oikeaa punaista verta suonissaan vai
olivatko he tosiaan siniverisiä.

Näillä ajatusretkillään Reino tunsi uhkarohkeaa iloa. Hänen rintaansa
hiveli tunne siitä, että hän _uskalsi_ ajatella sitä, minkä näki
silmillään. Hän saattoi joskus kehitellä näitä ajatuksiaan hyvin
pitkälle. Lopuksi teki mieli nauraa tälle somasti kokoonkyhätylle
maailman rakennukselle, jossa jokainen tunsi ja luuli olevansa suurikin
herra, niin pian kuin oli päässyt toisten hartioille,

Naisväkeä ei Reino ollut näihin mennessä paljoa käsitellyt. Hän kyllä
osasi hyvin tanssia, sen hän oli oppinut Työväentalon juhlasalissa.
Siellä hän oli myös nähnyt, että tytöillä oli vain yksi oikea intohimo:
tulla rakastetuksi. He viettivät päivänsä talousapulaisina siisteissä
tai likaisissa keittiöissä, tehtaissa tai missä vain voi ansaita
leipää. Siellä he saattoivat juoruta, riidellä, olla ilkeitä, mutta kun
he tulivat paikkaan, jossa oli kahta sukupuolta saapuvilla, silloin
voi heidän silmistään lukea vain: rakastaa. Jokainen heistä pelkäsi
jäädä yksin. Reino piti heistä melkein kuin omasta sukukunnastaan.
Hän tiesi, että he olivat kaikki hyviä tyttöjä, ja tanssitti heitä
sydämen halusta, saattelipa kotiinkin. Ja miksikä hän ei olisi
halannut heitä pimeässä porttikäytävässä, sitähän ne kaikki kuitenkin
tahtoivat. Reino soi toki lähimmäisilleen hyvää. Hänen lähimmäisiinsä
kuului laitakaupungin alaluokka. Miks'ei hän olisi ilahduttanut
heidän sieviä tyttöjään suudelmalla, kun he iltaisin etsivät
rakkauden punaista väriä. — Sellaisia tyttöjä Reino oli suudellut,
keittiötyttöjä, tehtaantyttöjä, he tarvitsivat kyllä suudelmia. Mutta
kullan siloittelemien, kultaa sirottelevien nukkien tähden hän ei
olisi totisesti kuluttanut huuliaan. Reino oli yrittänyt rakastaakin
eräitä, s.o. tehdä seuraa. Mutta hän oli huomannut, että siitä kärsi
ruumis ja kukkaro. Tytön mielestä hänen rakkautensa ei ollut oikeaa,
ellei hän ehdottanut tapaamista joka toinen ilta, mutta siihen Reino
oli liian laiska. Toiseksi halusi tyttö vain elokuvia, tanssiaisia,
suudelmia, kahviloita. Reino kyllästyi hänen yksiväriseen sieluunsa
ja jätti hänet. Hän oli myös kyllästynyt suudelmiin, ja nyt olivat
lähimmäiset saaneet iloita niistä harvemmin. Hän ei ollut ainoaakaan
naista suudellut niin, että olisi tuntenut siitä sielunsa värähtävän,
eikä ainoakaan tyttö ollut kieltänyt häneltä suudelmaa. Sehän oli samaa
kuin kädenlyönti.

Reino Vilkkari oli kenkäliikkeen varastosta siirtynyt kenkätehtaaseen
ja kenkätehtaasta kauppakouluun. Tämä viimeinen oli käynyt laatuun
sillä ehdolla, että kauppias Timberillä oli Reinon allekirjoittama
kymmenentuhannen velkakirja, ja Reino eli Timberin rahoilla.

Kun Reino; vain ajatteli kauppakoulua, ajatteli hän samalla tyttöä,
jolla oli teräsvälkkeiset silmät.

Oli sattunut ensipäivinä, että pari tyttöä pesi käsiään eteisen
vesihanan luona kynänteroituksen jälkeen. Reino kulki ohi ja ihan
pahuuttaan tarttui toista, pitkänsotjakkaa, selin olevaa, vyötäisiin,
aikoi vain pyöräyttää ympäri. Mutta tämä pyörähti päin silmiä ja
sanoi niskaansa nakaten, uhkaa äänessä: »Ei ole hyvä käydä kalakäsin
maitoastioihin.»

Oh — tuo manttaaliporhon tytär. Kaunis hän ei ollut, ellei ajatellut
varren hoikkuutta. Ja kuitenkin hänen kylmä katseensa saattoi
toisinaan — aina, kun hän jostakin ajatuksesta innostui — säkenöidä
ja välähdellä. Silloin niihin silmiin ei voinut katsoa. Reino
tarkkaili häntä tunnilla, silloin kun Heli katsoi opettajaa. Hän
voi toisinaan loistaa innosta, istui silloin pystypäin kuin lentoon
lähdössä. Toisinaan hän taas oli allapäin, pää etukumarassa, kädet
nojaten pulpettiin, katse harhaillen ulos viereisestä ikkunasta.
Sellaista ikävää ei Reino ikinä ollut nähnyt ihmistaimen silmissä.
Teki niin vietävästi mieli kopata takaapäin se syliinsä, kun se siinä
nuipotti allapäin. Omituisesti saattoivat ihmisessä joskus kiehahtaa
kaikki elämän nesteet. Hän itse oli viikkokausia kuin puuta. Olisi
ollut voimaa vaikka kantoja vääntämään mutta se oli kuin säkissä
tallella tässä rennossa ruumiissa. Kenkälaatikot varastossa eivät
sitä tarvinneet, eikä pohjien leikkaaminen tehtaassa sitä vienyt.
Hän tiesi hyvin itse, että hänellä oli terävä ja sukkela ajatuksen
juoksu, hän tunsi elämää ja tyttöjä, tiesi senkin, miltä tuntuu,
kun mies on maistanut 96-prosenttista. Tähän asti hän ei tiennyt,
että toisen ihmisen katse saattaa valua kuin kirkas teräs ja iskeä
salamana mieheen. Ja tänä iltana, juuri tänä iltana hänet oli kutsuttu
tuonne yläkertaan Anna Vallin syntymäpäiville. Sinne tulisi sekin
manttaaliporhon tytär. Hän, Reino Vilkkari, laitakaupungin pintaeläjä,
halusi nähdä sen ihmisen jollakin tavalla taivutettuna.

Syntymäpäivillä oli hauskaa ja tanssittiin gramofonin soidessa. Reino
lähti saattamaan Heliä.

He kaksi olivat kulkeneet läpi kaupungin ja tulleet Pursimiehenkadulle.
Erästä puutalon valaistua, verhojen peittämää ikkunaa osoitti Heli: —
Tuossa on ikkunani. — Portin kohdalla hän ojensi kätensä. Reino sanoi:

— Olen saattanut sinua halki kaupungin, nyt saat antaa pusun palkaksi.

— Palkan tähdenkö tulitkin?

— Sinun tähtesi minä tulin. Sinä olet erilainen kuin muut tytöt, ja kun
kerta rakastan sinua, täytyy minun saada suukko.

— Voi sitä rakastaa muutenkin.

— Tiedätkö sinä, millaista on rakastaa? Olenpa ollut tyttöjen seurassa,
vaan en ole niistä perustellut. Mutta kun saan tytön, jota rakastan,
silloin minä tahdon sen sielun ja ruumiin. Ja kun nyt suutelen sinua,
painan sinuun leiman, joka merkitsee: Tämä on minun, eikä siihen saa
koskea kukaan muu.

— Mutta minua ei ole suudeltu ennen eikä suudella nytkään.

— Sitä ei minulle ole vielä yksikään sanonut.

— Sitten minä olen ensimmäinen.

— Mutta minä en pyydä kuin yhden ainoan vain.

— Kuuluuko tuo miehelle — kerjätä suudelmia.

Kaksi lujaa kättä vetäisi Heliä puoleensa. Sekunnissa tyttö työnsi
vasemman kätensä miehen kurkkua vasten, oikea läimäytti poskelle.
Kerran, toisen. Ote heltisi hiukan hänen ympärillään, hän solahti
alitse käsivarren, pakeni pimeään, portittomaan käytävään ja sieltä
rappuun. Mies ei edes yrittänyt lähteä jälkeen. Huulilta Kirposi:

— Pakana!

Seisoi hetken, lähti sitten astua toikottamaan. Suoniin oli valahtanut
kuin kirpeätä viinaa. Hän, Reino Vilkkari, oli tottunut saamaan,
hänelle oli annettu. Ei ollut naiseläjä tähän saakka tehnyt tuota. Sitä
sisuako ne kertoivatkin, tytön teräskylmästi välkehtivät silmät?

Reino kääntyi Hakaniemestä Itä-Viertotielle. Suuren reklaamikellon
viisarit olivat juuri tapaamaisillaan toisensa kahdentoista päällä.
Alkoi olla väljempää Sörnäisten kaduilla. Tuolla edellä, samaan
suuntaan, kulki pyöreä tyttö, jolla ei näyttänyt olevan erikoista
kiirettä. Reino ymmärsi: keittiöpalvelija, tulossa ehkä Työväentalolta.
Se ei heittäisi poskelle, jos suutelisi.

— Meillä taitaakin olla sama matka?

Tyttö katsahtaa häneen. Tutkivasti. Hymyilee sitten. Hän on
lapsellinen, enintään seitsemäntoista vanha. Posket pyöreät, silmät
iloiset.

— Minne te sitten menette?

— Sinne, minne tekin:

— Silloin meillä on sama matka. Muuten käännyn ensi kulmasta
Näkinkujalle.

He kääntyivät siitä yhdessä. Erään kivimuurin luo tyttö pysähtyi ja
alkoi kaivaa avainta vanttuustaan.

— Kuinka korkealla te asutte?

— Kuudennessa kerrassa, ihan ylimmäisessä.

— Enkös minä saakin tulla auttamaan portaissa, jos teitä väsyttää?

— On siinä hissi, mutta voittehan te muuten tulla.

He istuivat sitten porraskäytävän ikkunalla rinnan, ja Reino poimi
monta suudelmaa tytön pehmeiltä huulilta. Nyt hän tunsi, ettei se
merkinnyt samaa kuin kädenlyönti. Ei, vaan se oli kuin tulista,
jumalaista viiniä. Ja tyttö oli lapsellisen suloinen. Hän antautui,
kuten se, joka on odottanut jotain tällaista salaperäistä ja hurmaavan
ihanaa.

Oli kulunut pari tuntia. Reino asteli jälleen Itäisellä Viertotiellä.
Helisevä kuutamo. Reino tunsi nyt, että nainen on luotu käsin
kosketeltavaksi, huulin hyväiltäväksi. Ilman naista on elämä
yhtätasaista työpäivää. Tästä lähtien ei se olisi sellaista. Jos
Itä-Viertoteitä pitkin olisivat astuneet häntä vastaan koko maailman
naiset kuutamossa, olisi hän tahtonut suudella kaikkien niiden huulet
verettömiksi, painaa niiden sieluun oman leimansa. Hänen mielessään
kiehui uhma ja omituinen humala.

Hurmaavinta maailmassa on halu.



On kulunut kaksi vuotta. Heli on naimisissa ja työskentelee erään
vähittäiskaupan kirjanpitäjänä. Eräänä iltapäivänä, kun hän sattumalta
on liikkeen myymälässä, tulee sinne mies — Reino. Heli säpsähtää ja
poistuu nopeasti viereiseen, verholla erotettuun konttorihuoneeseen.

Tällainenko heidän kohtauksensa olikin? Liekö Reino ehtinyt tuntea
hänet? Niin sukkelaan kuin hän käänsikin selkänsä, oli hän kuitenkin
varma, että se oli Reino. Eikö hän ollut kuullut sanottavan kotona
maalla, että kun kohtaa sen yhden, tuntee puukonpiston sydänalassaan.
Totta se oli. Hän, toisen miehen vaimo, rakasti tuota miestä, joka
kerran oli tahtonut uhkamielin suudelmaa eikä ollut sen jälkeen luonut
katsettakaan häneen. Oi, sitä koulutalvea.

Nyt kuului Reino menevän pois. Helin mieleen tulvi jotain raskasta,
mustaa. Eikö se ollutkaan tuntenut häntä? Tuo välinpitämättömyys häntä
kirveli. Jos olisi rakastanut tai vihannut, kerjännyt tai uhannut —
mutta kun ei välittänyt hänestä, ja kuitenkin...

Myyjätär, Helin toveri, tuli hänen luokseen.

— Ajattele, se herra menee huomenna Amerikkaan.

— Sanoiko hän?

— Hän sanoi ostavansa nyt viimeisen kerran tupakkaa Suomen maaperällä.
Minä kysyin minkätähden, ja hän sanoi lähtevänsä Amerikkaan huomenna.
On muka passit ja kaikki kunnossa.

— Vai niin.

Tahtoiko Reino sen saattaa hänen tietoonsa? Omituinen kyky ärsyttää
toista, piinata milloin tahansa. Mutta hyvä on, että lähtee. Kun tietää
olevan siellä merten takana, ehkä jää pois hänenkin mielestään. Ei
kertaa se mies ollut tuonut iloa hänelle. Aina pettymystä. Ei yhtään
silmäystä sen illan jälkeen. Ei puolta hymyä. Vain ainainen jäykkyys
olennossa, jonkinlainen poistyöntävä viha silmissä. Ja kuitenkin sillä
oli enemmän kuohuvaa energiaa kuin kellään. Ja sen äly oli räiskynyt
ylimielisinä vastauksina silloin, kun muut eivät mitään ymmärtäneet —
Vain hänestä välinpitämätön.

Heli olisi tänä hetkenä halunnut hakata rikki sen miehen, raastaa
kappaleiksi ja hieroa palaset multaan. Hän olisi myös saattanut
heittäytyä sen jalkoihin, suudella kadulla sen askelten jälkiä.

Oli liikkeen sulkemisaika. Heidän piti lähteä. Heli kulki hitaasti
Itä-Viertotien poikki. Nyt hän tahtoi kulkea tuota toista laitaa, jossa
oli vähemmän ihmisiä.

— Suvaitseeko rouva minun tehdä seuraa?

Heli käänsi päätään. Ääni — ihminen.

Ja mies muuttui perin ystävälliseksi. Hän ei ollut vielä voittanut tätä
naista. Tänä iltana se oli tapahtuva. Hänen silmiinsä ilmestyi voimakas
kiilto — se sai naisen värähtämään.

He istuivat kalliolla. Syrjässä taloista ja ihmisistä.

Mies: Vieläkö sinä olet yhtä kitsas suudelmista?

Nainen: Riippuu siitä, kuka niitä tahtoo. Miestäni suutelen
ensimmäiseksi, kun hän tulee, ja viimeiseksi, kun hän lähtee.

Mies: Jos minä sidon kaulaliinan suusi eteen, voin tehdä sinulle mitä
tahdon.

Nainen: Voit ensin tietää, että kannan toisen miehen lasta,

Mies: Minä olen suudellut tyttöjä tusinoittain, vaihtanut heiloja kuin
hevosia markkinoilla, eikä yksikään ole ollut vielä niin ruma kuin
sinä. Sentähden en sinusta välittäisi enempää kuin lehmitatista, mutta
tuntoani jäi kaivelemaan se etten saanut suudella sinua sinä joulukuun
iltana. Luuletko, että muuten olisin vaivautunut tuomaan sinut tänne
kalliolle.

Nainen: Suutele sitten nyt, niin pääset minusta rauhaan.

Mies: Sinulla ei ole enää samat huulet kuin silloin. En maksusta
suutelisi toisen miehen muijaa, en vaikka rukoilisit vesissä silmin.

Nainen: Ei ole minun tapani rukoilla.

Mies: Minä vihellän hienosti naisten rukouksille. Kaksi päivää sitten
kuljin kahdentoista aikaan Itä-Viertotiellä. Siinä Kaikukujan kulmassa
tarttuu nainen kainalooni ja sanoo, että käyn liian harvoin häntä
katsomassa. Minä sanoin, että se on ollut vain opetusta, siihen hänen
on tottuminen, koska minä aion siirtyä tästä Amerikan mantereelle: Hän
sanoi silloin myöskin kantavansa lasta. Ei toisen miehen lasta, vaan
minun lastani. Se tuttavuus on saanut alkunsa sinä samana joulukuun
iltana. Mutta en minä sitä naista rakasta.

Nainen: Ketähän sinäkin olisit rakastanut. Ei sinun tarvitsisi
sellaista sanaa päästää huuliltasi.

Mies: Mutta sinun huulillesi se sana sopii. Sinä olet siveellinen
ja siististi naimisissa. Et anna koskettaa huuliasi, saati sitten
muuta. Siveä; kaino ja puhdas. Se on jokaisen naisen etikettinä,
vaikka silmissä kiiltäisi himo ja sielun paikalla olisi vääristyneet
eläimelliset aistit.

Nainen: Sen minä kyllä uskon, että laitakaupungin lapsille annetaan
eläimelliset aistit jo syntyessä.

Mies: Ja sinä — puhdasrotuinen maalaislapsi — sinulta ne kai puuttuvat.



Kävi raivoisa, raskas tuuli. Kadun sähköstä kajasti tänne siksi valoa,
että he näkivät toistensa kasvot hämärästi. Aika päästä intohimojen
irti, aika vallita vihan, raivon ja rakkauden, sillä päivänvalo
taittaa tuskalta kärjen, kalventaa vihan ja rutistaa lemmen. —
Kohisi kuin sateen edellä, kuin voisi joka hetki odottaa pilvistä
pisaroivan vettä. Heli tunsi jäsentensä kylmenevän istuessaan kostealla
sammalella ohuessa takissaan. Siinä luona istui mies, jota hän rakasti
järjettömästi. Siinä se puhui raakoja sanoja, ja sen äänessä soivat
monet värit: katkeruus, iva, halveksiminen, viha, voima. Hän rakasti
sitä ääntä kaikkine väreineen. Kuulla sen kiroilevan tai siunaavan —
kunhan sai olla sen saapuvilla. Hän vastasi äskeiseen:

— Minä voin ainakin hallita niitä. Minä voisin rakastaa miestä niin,
että möisin hänen tähtensä henkeni helvettiin, mutta, jos tulisi
kysymykseen jostakin syystä, voisin myös katsoa häntä silmiin ja vannoa
vihaavani. Voisin kuristaa rakkauteni, niinkuin kuristetaan sokea,
yhden yön vanha kissanpentu.

— Sinä olet ensimmäinen nainen, joka puhut rakkaudesta sillä tavalla.
— Ja miehessä heräsi taas se, mikä oli saanut hänet houkuttelemaan
naisen tänne kalliolle. Onkia tuon ylpeiltä huulilta tunnustus, ryöstää
sen sielu valtaansa raja-aitojen läpi, omistaa nainen, jolla oli niin
mitättömät kasvot, hoikka ruumis ja erikoinen luonne. Hän pani kätensä
naisen olkapäälle ja kumartui tuijottamaan tätä silmiin häilyvässä
sähköjen kajastuksessa.

— Oletko sinä ketään sillä tavalla rakastanut?

— Olen.

— Mutta et miestäsi.

— Se ei kuulu tähän.

Pitkä äänettömyys. Mies viheltelee kiihkeästi, pitkään.

— Tiedätkö, mitä laulua vihellän?

— En.

    — En minä sinusta eroais, en eroais, en eroais,
    vaikka vereni keitettäisiin
    ja vaikka minut äkiltä laivan täkiltä —
     merehen heitettäisiin.

Hän lauloi sen puoliääneen, tuulen pyyhkiessä kosteana ja raskaasti
heidän ohitseen. Viimeisillä säkeillä hän kietaisi kätensä rajusti
naisen hartiain ympäri ja taivutti hänen päänsä rinnalleen.

— Etkö sinä usko, että se on totta? Voisitko rakastaa minua sillä
tavalla kuin sanoit?

— Minä olen sillä tavalla sinua rakastanut ja vieläkin rakastan.

Mies käänsi hänet istumaan omin varoinsa. Heli tunsi kylmän viiltävän
vartaloaan. Sydänalaan tunkeutui teräs ja pisteli palasiksi jotakin
jähmeää. Hän kyllä tajusi kaikki siitä yhdestä liikkeestä, jolla hänet
taivutettiin istumaan omin varoinsa. Mies alkoi puhua:

— Sitäkö se kielto silloin merkitsikin? Minä olen viimeistä iltaa
täällä, ja nyt minä puhun suuni puhtaaksi. Olen koko ikäni asunut tuon
samaisen Vaasankadun varrella. Isä jätti minut äitini huostaan, ja
äitini pani minut vierasten nurkkaan. Isältä perin jäsenet, äidiltä
hengen ja aistit. Opin katsomaan itse ympärilleni. Olen tuntenut
naisia kaikenhintaisia. En välittänyt niistä enempää kuin kukkarossani
vaihtuvista viisipennisistä, koska niitä oli aina saatavissa. Ja sitten
näin sinut. Ensimmäiseksi sanoit minulle: »Ei ole hyvä käydä kalakäsin
maitoastioihin.» Toisen kerran kielsit suutelemasta. Enkä minä ollut
tottunut rukoilemaan naista. Olin tuntenut tyttöjä, jotka tulevat
mukaan tai eivät tule — mutta ovat kieräilemättä. Vain sinä pidit
itseäsi liian hyvänä. Sinun suudelmasi oli liian kallis annettavaksi.
Ja minä päätin jättää sinut rauhassa jalustallesi. Luulit pysyväsi
korkealla, luulit, että minun piti ihailla sinua, koska seisoit
siveellisyyden ja puhtauden huipuilla. Aivan kuin en olisi tiennyt ja
käsittänyt, että jalustasi oli vain omahyväisyys. Ja sille minä päätin
antaa hienon letkauksen, sille sinun itsetunnollesi. Luulit, etten
nähnyt, kun silmäilit salaa minuun päin, etten ymmärtänyt ikävää, joka
paloi silmissäsi. Olit jo tullut maahan muiden ihmisten tasalle. Ja
kesällä kuulin, että mieheksesi oli kelvannut Sörnäisten rantasälli.

— Tiedätkö, miksi kelpasi?

— Ihmisen ei ole hyvä olla yksinään.

— Häpeä!

Heli lähti nopeasti kalliota alas. Märkä sammal livetti jalan alla.
Reino jäi istumaan sinne kalliolle.

1928.




VIHA


Alfred Malmi seisoi kylpyhuoneessaan ja ojenteli käsiään kattoa kohti
kouristuksentapaisesti, nyrkit kovina ja rystyset valkoisina. Kalpeat
kasvot olivat vääntyneet, korkealla otsalla kohosivat suonet paksuina
ja sinisinä, veri hyppeli kuumeten mutkallisia teitään, avatusta suusta
kuului kähinää, tukehtuvan käärmeen ääntä muistuttavaa...

Mikä verihämähäkki! Mikä inhoittava satiainen! Kuinka minä vihaan
häntä! Ruumiini on kuin tulessa, pääni sekoittuu myrkyllisistä
höyryistä. Jumala, rankaise häntä, lyö häntä, tee sairaaksi,
henkihieveriinsä... mutta et koskaan, koskaan pysty muuttamaan hänen
luontoaan. Vanha, pikkumainen ja ahne. Kaapit täynnä hopeita; ruokasali
loistaa kristalleista, ja kuitenkin hän on muka köyhä... ja saita, niin
saita kuin kuoleva hengestään. Mikä verenimijä! On kauhea se saatana,
mikä asuu tuossa lihavassa, piintyneessä eukossa. Mihin hän kyntensä
iskee, siitä ne eivät hellitä. Voi minua, iilimato on päässyt vereni
makuun. Minä hullu ja älytön, tuhannesti minä kiroan sen päivän,
jolloin menin hänen kanssaan naimisiin. Pistinhän pääni helvettiin...
Mieletön, älä vedä sitä pois ennen viimeisiä suorituksia. Huomaa, olet
korvistasi kiinni.

Luulinpa saavani lämpimän kodin, työhuoneen ja ruokaa. Luulinpa
tulevani runoilijaksi. Runoilijaksi? Haa, saman katon alla tuon
pikkumaisen saiturin kanssa. Tietääkö kukaan, mikä helvetti voi olla
avioliitto? Tietääkö kukaan, mitä on kirjoittaa runoja tai kääntää
suuria romaaneja, joita mestarit ovat luoneet, kääntää niitä, korvissa
ainainen jankutus: Sinä et ansaitse, sinusta ei tule taiteilijaa...»
Työhuoneeni hän on vuokrannut vieraalle. Minun pitäisi kirjoittaa
sänkykamarissa, hänen pistävien, ilkeiden silmiensä alla, niskassani
hänen tyytymättömyytensä paino. Eikö hän lopulta vie minua keittiöön
kirjoittamaan! Hyvä Jumala, mitä minä teen?

Hän on tappanut kykyni ja työtahtoni, hän on piirtänyt sieluuni:
sinusta ei tule taiteilijaa. Nyt minä olen diletantti. Voi, kuinka minä
tästä kärsin. Hän on kiusannut minut epätoivoon saakka, komennellut
kuin pientä koiranrakkia, ikäänkuin en olisi mies. Saakeli, mitä minä
teen?

Kaikki nämä vuodet. Tämä kaamea aika ja kasaantunut tuska. Oh, ole
hiljaa ja tottele. Älä vastusta, anna aina myöten. Kun olet ottanut
pirun paattiisi, souda se rantaan...

Ei, ei, minä en kestä enää. Mitä tahansa muuta, mutta tätä minä en
enää siedä. Köysi katkeaa vähästäkin, kun se on hienoksi hangattu.
Pisara lisää kukkuraiseen maljaan, ja se vuotaa yli. Hän imee minut
kuoliaaksi, tuo iilimato. Mitä minä teen?

Mies vapisi kauttaaltaan, hän ei tuntenut omaa ruumistaan, sen läpi
kulki vihan sähkövirta, hajoittaen ja yhdistäen aineita, synnyttäen
myrkkyä. Uudestaan ja uudestaan hän näki äskeisen kohtauksen
makuuhuoneessa, tämän purkauksen syyn. Se oli itse asiassa sangen pieni
juttu. Vain viimeinen nykäys katkeavasta köydestä. Paljonko tarvitaan
ihmiselle, jota on ärsytetty ja poljettu kaksitoista vuotta?

Hän oli istunut heidän makuuhuoneessaan ikkunan luona olevan
kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoittanut eepillistä runoelmaansa:
Moiros eli kreikkalaisen orjan taistelu. Hän näki silmissään tuon
kulttuurikansan, jonka vapautta ja oikeuksia Moiros janosi, koska
rakasti isäntänsä tytärtä. Hän kirjoitti Moiroksen kiihkeitä sanoja
rakastetulleen, nautti loppusoinnuista, jotka välähtivät hänen
mieleensä ihanina, suloisina ja sopivina. Ne hyväilivät hänen niukkaan
iloon tottunutta sydäntään. Hän eli mukana kohtauksessa sypressien
alla, hän oli itse vapautta ikävöivä Moiros.

Tällä aikaa oli hänen vaimonsa Anna Katri tullut kylpyhuoneesta
vaaleansinisissä tohveleissa ja valkoisessa yöpaidassaan, istuutunut
leveän sängyn laidalle, luiskauttanut tohvelit jalastaan ja asettunut
mukavasti pehmeälle patjalle, seinän puolelle. Anna Katri oli miestään
toistakymmentä vuotta vanhempi ja painoi yhdeksänkymmentäseitsemän
kiloa. Osakehuoneisto oli hänen, huonekalut, taulut, kaikki oli
hänen, runoilijakin pöydän ääressä oli hänen. Hänen olivat loistavat,
pölyttömät kristallit ruokasalissa, joiden särkymistä hän aina varoi ja
pelkäsi. Englantilaiset, kultareunaiset pöytäporsliinit, hopealusikat,
haarukat ja veitset, jotka hän laski joka ilta. Kaapit olivat täynnä
ihania, valkeita lakanoita, pöytä- ja pyyheliinoja, kaikki parhainta
liinaa. Mahtava puhtauden, järjestyksen ja hallitsemisen halu ja kyky
asui tässä kuusikymmenvuotiaassa naisessa. Ankaran ja peloittavan
ilmapiirin hän loi ympärilleen.

Hän lepäsi siinä silmät suunnattuina punertavalla silkillä
varjostettuun kattolamppuun, missä ei ollut tulta. Lihava, lyhyt kaula
pisti esiin pitsin reunustamasta kauluksesta punaisena ja uurteisena.
Hänen korkealla rinnallaan loisti kaksi punaista, hienostimerkattua
kirjainta: A.M. Vaaleanpunaiselle peitteelle taitetun lakanan leveästä
pitsistä voi lukea lauseen: Hyvää yötä, toivoo Anna Katri. Hän oli
tämän itse virkannut ennen naimisiinmenoaan.

Makuuhuoneessa oli lämmintä ja rauhallista. Kirjoituspöydän kulmalla
paloi vihreävarjostiminen yölamppu. Runoilija valoi Moiroksen kiihkeitä
sanoja paperille.

Silloin se alkaa.

Anna Katri sanoo:

— Alfred, kello on kymmenen.

Runoilija kirjoittaa edelleen, kuurona vaimonsa uudistuvalle
nalkutukselle: Sammuta sähkö. Hän on ääneti, koska tietää jo
monivuotisesta kokemuksesta, kuinka turhaa on puhua mitään tuolle
naiselle, joka halveksii hänen työtään. Mutta nyt hänellä on kerrankin
innoituksen hetki, hän ei voi nousta, kuten aina ennen, ei totella, ei
kuunnella, sillä kreikkalaisen orjan taistelu on sitonut hänet. Ah,
kuulkaa, Moiros puhuu rakastetulleen Helenalle:

    Mua, ylväs neito, kiehtoo vapaus,
     ei jalon herran hyvyys voi mua viihtää.
    Tuo tuskaa rintahani kaipaus,
    sen tulta rakkauteni yhä kiihtää.
    En elää saata alla tuskan tään,
     mä pakenen ja mainetöitä halaan...

— Alfred, tämä ei käy. Viimeinen sähkölasku oli kaksikymmentäkolme
markkaa kalliimpi kuin viime lokakuussa. Tämä _ei_ käy.

Hän koetti kirjoittaa epätoivon vimmalla ja kiristi hampaitaan, kun
tunsi inspirationsa valuvan hiekkaan. Mikä tuska, kun menee luomisen
hetki, häipyy hedelmättä hurmio, joka ei milloinkaan palaa. Hän toistaa
kolmesti säkeen: »Mä pakenen ja mainetöitä halaan», mutta ei löydä
jatkoa ajatuksistaan. Vire on jo tiessään.

Anna Katri nousee tarmokkaasti mukavasta asennostaan, lämminneeltä
tilaltaan. Alfred näkee yhteenpuristetut huulet, ahneet, kiiltävät
silmät turpeissa kasvoissa ja kurotetun, lyhyen, paksun käsivarren.

Sähkö sammuu. Hänen kynänsä pysähtyy paperilla. Ikkunan edessä
olivat koruompeleiset puoliuutimet, yläruudusta hiipii sisään heikko
kajastus kadun valosta. Hän erottaa möhkälemäisen naisen seisovan
pöydän toisella puolella ja pitävän lampusta kiinni kuin valkea,
valtava vuori. Hänen kätensä kohosivat pimeässä vaistomaisesti. Sormet
avautuivat himosta takertua tuohon lihakasaan, mutta hän säikähti
itseään ja pakeni kylpyhuoneeseen, lukiten oven.

— Mikä verihämähäkki! Inhoittava, kaamea saituri!

Siinä hän seisoi, vierellään kiiltävän valkea amme, edessä lavoaari
ja pienellä hyllyllä hyvässä järjestyksessä hammasharjat laseineen ja
hänen parranajovehkeensä. Takana riippuivat nauloissaan hänen ja vaimon
pehmeät kylpyviitat ja pyyheliinat. Valkeat seinät katselivat kylminä
ja ymmärtämättöminä tätä mieletöntä tragikomediaa: ihminen ojentelee
raivoissaan käsiään sievässä, hyvinvarustetussa kylpyhuoneessa ja kysyy
vähän väliä: Mitä minä teen?



Mies säpsähti.

Kuului terävä koputus, ovi liikahti lujasta nykäisystä.

— Mitä sinä teet siellä koko illan?

Hän ei vastannut, vaan tuijotti oveen ja muuttui yht'äkkiä kylmäksi ja
rauhalliseksi. Kihelmöinyt, kiihtynyt ruumis jännittyi. Hän kuunteli
hiljaa, ja ajatukset muuttuivat jähmeäksi, teräksenkiiltoiseksi
raudaksi. Hän oli vihdoinkin valmis ja peloton ja tyyni.

Uusi koputus, kovempi ja terävämpi.

— Avaa ovi, kuuletko!

Hän ei liikahtanut ja tunsi helpotusta, melkeinpä julmaa iloa. Hän ei
ajatellut eikä päättänyt mitään, mutta _tiesi_ sen siinä seisoessaan,
että tänä yönä hän ei nuku tuon syöttilään kanssa samassa sängyssä,
saman peiton alla. Hän oli vapautunut, välinpitämätön ja ylimielinen.
Moiros oli paennut orjuudesta, hän odotti taistelua, eikä hänen
ajatuksensa sumennut tai kätensä vapissut.

Ovea ravistettiin ja taottiin nyrkillä.

— Mitä sinä teet? Päästä minut sisään, taikka minä soitan
poliisilaitokselle. Kuuletko, ne tulevat murtamaan oven. Mikä
skandaali. Avaa ovi!

Hän nautti kuullessaan Anna Katrin äänestä, että tämä oli hätääntynyt.
Luuli ehkä hänen hirttäytyneen? Ei, sitä hän ei tee enää. Antaa meluta
kerrankin.

Kun vaimo yhä uhkasi poliisilla ja huusi, että kello on puoli
kaksitoista, vastasi hän viimein: — Anna minun peseytyä rauhassa —, ja
laski häikäilemättä lämmintä vettä lavoaariin, vaikka vaimo ei sallinut
sitä käyttää. Hän tunsi suurta, kylmää rohkeutta. Olisi tehnyt niin,
vaikka ovi ei olisi ollutkaan lukossa.

Anna Katri seisoi oven takana. Hän oli suuttunut, ja omituinen
voimattomuus valtasi hänet. Mies oli älytön, tästä ei ollut minnekään.
Ei saanut liikahtamaan, ellei käskenyt ja käskenyt. Harmitti vatkuttaa
ja vahtia aina, kun ei miehinen mies tee mitään itsestään eikä
milloinkaan niinkuin piti. Istuu pöydän ääressä, laittaa runoja,
kääntää romaaneja. Se oli ainoa mihin Alfred kykeni, ajatuksiinsa
nuutunut raukka. Tavallista elämää koskevaa järkeä ei hituakaan.
Eiköhän se nytkin pese kuumalla vedellä? Tekee aina päinvastoin.

Hän kolisutti ovea.

— Päästä minut sisään, unohdin panna hampaani vesilasiin. Avaa ovi,
minun pitää päästä nukkumaan.

Mies avasi, kasvot punaisina, vettä tippuen. Anna Katri pitikin hampaat
suussaan ja pisti sormensa pesuveteen.

— Enkös minä tiennyt. Lämmintä vettä sinä käytät, kun minun silmäni
välttää. Tämä maksaa kaksi penniä litra. Minä maksan laskut. Minä olen
kieltänyt sinua, etkä sinä tottele. Sano itse, kenessä on syy tähän
riitaan? Onko tämä sivistyneen miehen tapaista? Ei koskaan, ei koskaan.
Minä sanon vielä kerran, tämä ei käy.

Anna Katri poistui makuuhuoneeseen. Hän oli sangen hermostunut
ja tuskaisa, mihin perussyynä oli se, että hän oli särkenyt itse
iltapäivällä kristallisen kerma-astiansa. Kuinka se olikaan
luiskahtanut hänen kädestään, kun hän oli tuolilla seisten kurottanut
sitä keittiön kylmään yläkonttoriin, lyhyt ihminen. Hän laskeutui
sänkyynsä ja huokasi:

— Voi, voi, minun kaunis kerma-astiani.

Hän oli yhtä surullinen kuin äiti, jonka lapsi on kuollut. Lisäksi
hän tunsi suurta huolta miehensä vuoksi. Jospa tämä ei olisi mykkä
ja nuutunut, vaan puhuisi ja käyttäytyisi kuin järkevä ihminen. Anna
Katri ei ollut suinkaan ilkeä. Hän huolehti liikaakin miehestään.
Tältä ei milloinkaan puuttunut puhtaita kauluksia ja paitoja, vieläpä
hän katsoi, että tämä pöydässä söi kyllin monta palaa hänen hyvää,
juuri riittävästi laitettua ruokaansa. Siitä huolimatta mies tuli yhä
sulkeutuneemmaksi ja laihemmaksi. — Anna Katri risti kätensä rintojensa
yli ja tuijotti pimeään kattoon. Hän kuuli miehen tulevan ja hapuilevan
kirjoituspöydän luo, ja ajatellen tämän korjaavan papereitaan
laatikkoon sanoi väsyneesti:

— Ota valo siksi aikaa.

Mies ei ottanut valoa. Hän oli kironnut itsekseen tuota kavalaa
saituria, lähtenyt märin kasvoin vaimonsa perästä ja etsi nyt pimeässä
pöytänsä laatikosta revolverinsa. Hän oli aivan tyyni ja selväjärkinen,
päättäväisempi ja varmempi kuin koskaan elämässään. — Kumartui
varovasti ja hiljaa vuoteelle, työnsi aseensa hyvin lähelle Anna Katrin
päätä ja laukaisi.

Kuului pitkä ja korkea huuto: Ooo..., sitten ei mitään. Runoilija
heitti revolverin nurkkaan, palasi valaistuun kylpyhuoneeseen ja väänsi
lämpimän veden juoksemaan sekä ammeeseen että lavoaariin.

Nyt se sai juosta rauhassa.




NÄIN PITI KÄYDÄ


— Vatanen, tulkaapas tänne.

Rakennustyöläiset seisoivat jonossa. Oli juhannusaatto. Heidän piti
saada palkkansa. He näkivät avoimesta portista kadulle. Koivuilla
koristettu raitiovaunu kulki ohi. Aurinko paahtoi kuin suunniltaan.
Portin pielessä oli pieni lautakoju. Yksi toisensa perästä pääsi
sisään, missä hoikka, ketaleennäköinen mies antoi heille viikon tilin,
viisipäiväisen viikon, sillä tänään oli perjantai, kello kaksi. Sitten
he pujahtivat kadulle. Siellä tanssi juhannusaaton henki.

Akseli Vatanen seisoi kauimpana, nojaten telineparruun. Pitkä, vahva
mies, lähempänä kolmeakymmentä, ryhdittömässä, veltossa asennossa.
Ruskeanpunaiset, soikeat kasvot kyllästyneinä, tylsyneinä, kaikilta
sinetöityinä. Laimeat, siniset silmät tähystelivät kopin pientä,
kaksiruutuista ikkunaa, jonka takana tilien jakaja antoi rahoja.

Kaksi tyttöä seisoi parin metrin päässä. Karkeita, tanakoita
ruukinkantajia, sinisessä ja punaisessä villatakissa, savisin vaattein.
Heillä oli hauskaa. Sinitakkinen katseli Vatasta silmät kiiluen ja
hyräili:

    »Ja jos sinulla on suru,
    niin tässä on muru,
     joka sinutkin laulaan saa...

He purskahtivat taas nauramaan. Tuo välinpitämätön jättiläinen ei heitä
nähnyt, ei kuullut, vaan tuijotti kopin ikkunaa ihan liikkumattomana.

— Vatanen, tulkaapas tänne.

Se oli työnjohtajan ääni. Sen kuuli jättiläinen ja meni.

— Nämä tiilet olis saatava tuonne kolmanteen kerrokseen
maanantaiaamuksi, muutoin muurarit eivät saa työtä. Vatanenhan on hakki
ylityöhön. Onhan nyt juhannusaatto, mutta sanotaan nyt urakalla niistä
kaksisataa. Se vie ehkä viidettä tuntia.

— Saahan nuo kantaa.

— Minä sanon kirjurille, että maksaa teille rahat etukäteen, nyt tilin
mukana.

Kesti runsaasti kolme ja puoli tuntia, ennenkuin kaikki ruskeanpunaiset
tiilet olivat kolmannessa kerroksessa. Hän oli kantanut yhtämittaa,
pysähtymättä, ja istui loputtua tiilikasalle kädet polvilla. Oli
raukaiseva, kaikkivoittava nälkä. Hän oli lähtenyt aamulla puoli
seitsemän saamatta suuhunsa palaakaan. Kahvilomalla hän oli juonut
kahvia. Nyt oli kello lähes kuusi. Hän istui tiilikasalla väsyneenä. Ei
ollut edes halua lähteä kotiin syömään.

Elämä oli raiteilta poissa, auttamattomasti. Hän tajusi hämärästi
vain harmaan, tukahduttavan hirviön, joka kahdareisin istui hänen
olkapäillään, painaen lysyyn rintakehän ja puristellen hänen aivojaan
kourissaan. Se silitti paksuilla, tahmeilla kämmenillään hänen
aivojaan. Silmät eivät nähneet enää kirkkaasti eivätkä korvat kuulleet
hereästi. Hän syljeskeli usein pitkin roiskauksin. Ei viitsinyt enää
edes kiroilla.

Alhaalla Hämeentiellä soivat raitiovaununkellot. Alentunut
aurinko säteili tasaisesti ja tyynesti, kirkasti hänen painuneen
selkänsä sinisessä, tomuisessa nankkipuserossaan [nankiini?],
hyväili tiilikasaa, muurauksenalaista, nousevaa seinää ja poroisia
puutelineitä. Hän ei istunut väsymystään, hänet oli tapettu. Hän voi
kantaa tiiliä, olla ylityössä, ansaita rahaa, syödä ja nukkua, mutta
ei voinut elää. Ihminen voi joutua niin auttamattomasti umpikujaan,
pääsemättömiin. Ei auta raivo, voima, ihmiset eikä Jumala. Rahaa ei
ole kyllin. Vaikka ruumiisi olisi kuin Herkuleen ja tahtosi kuin
leijonan, ei ole pääsyä minnekään päin. Jos huvittaa, voit pieksää
nyrkkisi verille seiniä vastaan, silloin viedään sinut tutkittavaksi
Lapinlahteen. Et voi syyttää itseäsi etkä ketään ihmistä. Sinun on
sattumalta käynyt niin. Ole paikallasi, tuhansin limaisin ja sitkein
kohtalon langoin sidottuna, kohota kättäsi, kun jostakin narusta
nykäistään, tanssi kaameaa tanssia, vietiinpä sinut minne tahansa, ja
ole valmis kaikkeen.

Ei ole mitään julmempaa tämän ikivanhan ja säännöllisen auringon
alla, kuin että ihminen on sidottu, tapettu elämisen ihana vire,
kun kuitenkin hänen hengellään ja ruumiillaan olisi kyky siihen. On
muutamia, jotka tekevät itsemurhan, koska heillä on niin voimakas ikävä
elää ja riemuita, ei kärsiä. He eivät kestä vannetta rintansa ympärillä.

Akseli Vatanen kesti sen hyvin.

Hän oli autonkuljettaja, hänellä oli oma musta Buickinsa ja
kaksikymmentätuhatta velkaa. Nyt oli Buick takavarikossa ikuisiksi
ajoiksi, ajokortti oli menetetty vuodeksi. Hän oli kyydinnyt erästä
hienoa herraa Järvenpäähän. Tämän matkalaukuissa oli väkijuomia. Mitä
ne häntä liikuttivat, ne väkijuomat? Mutta hänen autonsa oli menetetty,
ja kuitenkin, saakeli sentään, kuitenkin oli hänen sen hinnasta vielä
maksettava Korpivaara & Hallalle _20,000_.

Milloin on työmies palkastaan säästänyt kokoon kaksikymmentä tuhatta?
Vaikka olisi ylityössä yötkin, kantaisi tiiliä että polvet painuisi
kasaan, milloin kertyy siitä tuo summa? Mitä merkitsee tämä kaksisataa,
jonka hän tienasi kolmessa ja puolessa tunnissa? Oli sama, jos sen
heittäisi kaivoon. Voi säästää tai olla säästämättä, juoda tai olla
juomatta. Paino ei laukene. — Morsian oli purkanut kihlauksensa,
mutta se ei häntä surettanut. Saahan niitä morsiamia, mutta mistä saa
kaksikymmentä tuhatta?

Hän nousi hitaasti ja kulki telineportaita alas. Painoi portin lukkoon
ja kulki pitkin Hämeentietä.

Oli juhannusaatto.

— Viinaa.

Sillä kohdalla oli tuttu paikka.

  Mekaaninen kengänkorjausliike. Kengät laitetaan odottaessanne.

  Puolipohjat 30 m. Korot 15 m.

Liike oli tietysti jo kiinni. Hän koputti oveen kolmasti. Kuului
kolistelua. Laiha mummo työnsi oven auki, ja Akseli painui sisään.

— Yksi pullo — mutta hyvää.

Hän työnsi pullon povitaskuunsa, maksoi ja lähti. Tyhjät sisukset
kurisivat, oli jumalattoman nälkä. Hän tuli asunnolleen, kulki kapean,
pitkän porttikäytävän läpi, poikkesi D-rapun avoimesta ovesta ja nousi
portaita.

— Portaita ja portaita. Rakennuksella tai kotona, aina minun on
tallattava portaita.

Eteiseen kuului emännän ääni: »Väinö, ota sinä nyt vähän tätä lasta,
minä vien ruuan sisään.»

Emäntä, Lempi Keso, tuli keittiöstä kädessään vati kalakeittoa ja
pysähtyi eteiseen.

— Hyvää iltaa.

— Iltaa. — Akseli veti nuttua päältään.

— Myöhäänpä te olittekin työssä näin juhla-aattona.

— Olin ylityössä —

— Jo on ahkera. Tulkaahan nyt syömään. Minä vien keiton pöytään.

— Pistäyn ensin vähän huuhtelemassa poroja pois.

— No, minä panen lautasen tähän vadin päälle, niin ei ennätä jäähtyä.

Akseli Vatanen pani lämpimän veden juoksemaan ja istui ammeeseen. Hän
joi pullon suulta. Juoma kierteli ihanasti tyhjässä suolistossa, lämmin
vesi huuhteli jalkoja. Painava hirviö kohosi pois hänen niskastaan.
Olkapäitä lakkasi pakottamasta. Hän joi uudestaan ja uudestaan. Ihminen
tarvitsee iloa ja nautintoa. Vesi kohosi hänen vyötäisiinsä ja yhä
ylemmäksi rintaa pitkin. Se oli lämmintä ja hyväilevää, se silitti
ja uuvutti. Hän painoi päänsä ammeen laitaa vastaan. Jähmettyneille
ajatuksille aukeni suloinen kuva. Hän istui Buickissaan Kauppatorin
pirssissä. Kesäinen aurinko paistoi. Havis-Mantan ympärillä
merileijonat purskuttivat suustaan vettä ...



Kello oli vähän yli yhdeksän. Keittiössä istui Väinö Keso puusohvan
kannella ja luki sanomalehteä. Hän oli varastomies. Oli mennyt liian
nuorena naimisiin. Vaimo oli saanut jo kaksi lasta aikaan. Hän istui
pöydän päässä, sylissään nelikuinen lapsi, ja puheli sille väsyneellä
hellyydellä:

— Nukuttaakos lasta? Niin, niin, nukuttaahan se. Kun ei anneta kylpyä
miehelle. Eivätkö ne anna? Eivätkö? Niin, sänkyynhän meidän pitää
päästä. Sellainen tuhma setä, joka koko illan istuu kylpyhuoneessa eikä
anna meille vettä. Äidin kultamuru on ihan uninen. Eivätkö ne silmät
pysy auki millään? Räpyttäväthän ne pikku luomet. Kulti on ihan höperö
unissaan.

Vaimon kasvot olivat laihat ja pilkulliset. Nelivuotisen avioliiton
aikana oli hänen ruumiistaan kadonnut kaikki se sulous, mikä oli
sitonut yhteen hänet ja Väinön. Mies istui sohvalla samanlaisena kuin
neljä vuotta sitten. _Hän_ ei ollut muuttunut. Hänessä oli vieläkin
jotain poikamaista. Hän luki kiihkeästi lehteä unohtaakseen, että oli
juhannusaatto. Toiset menevät saareen, istuvat teltoissa, juovat ja
soittavat. Katselevat kokkoa, nauravat. Ovat vapaita, reiluja ihmisiä.
Antavat gramofonin laulaa. Olisi edes heilläkin gramofoni. Se täyttäisi
jollain tavalla sen halun, mikä iltaisin pakostakin virisi hänessä.
Oli luonnotonta ja tympeää hänen, kaksikymmentäneljä-vuotiaan isän,
istua kaiket keväiset, vaaleat illat yhdessä pienessä keittiössä
punaisen puusohvan kannella, joka yöksi nostettiin pois, kun sohva
levitettiin sängyksi. Sohvan molemmissa päissä oli lapsensänky. Toinen
oli valkoinen, puinen, puolen metrin korkuisin laidoin. Kaksivuotias
tyttö nukkui siinä. Toisessa päässä oli vaunut, nuorimman vuode.
Hellan yläpuolella oli laaja peltisuojus. Sen päällä lepäili sopiva
pölykerros, alta lähti pari ristiin kulkevaa narua ikkunan karmiin,
niillä riippui lasten vaatteita kuivumassa. Lempin sisar Impi kuivaili
tiskiä ja asetteli kuppeja kaappiin. Hän oli hyvin pieni ja heikko ja
vaikutti tässä keittiössä, samoinkuin lastensängyt, korutavaralta.
Hän oli sievästi puettu — ensiluokkaisen liikkeen ompelijatar.
Vaaleansininen, valkoreunuksinen mekko sopi hänelle hyvin ja korosti
oivallisesti hänen haurauttaan. Hän oli päältä katsoen kuin ohutta,
särkyvää lasia. Ruumis näytti siltä, kuin tuuli voisi puhaltaa sen
läpi. Kuitenkin oli hänessä nuhteeton ja sitkeä henki. Ääni oli kova ja
terävä, leikkasi ilmaa hiukan rämeänä ja honisevana. Suora, riippuva
nenä, ohuet, kalvakat huulet, siniset, kaikkinäkevät silmät ja heleä
iho. Hänessä oli nuhteeton ja sitkeä henki. Ihminen, joka pystyy
tekemään tarkkaa työtä ja muistamaan pienet asiat.

Impi olisi voinut lähteä kotiinsa, mutta viivytteli tahallaan. Halusi
nähdä Vatasta. Hän oli nimittäin sairastunut talvella, joutunut pois
liikkeestään ja kävi nyt ruokapalkalla auttamassa sisartaan, joka
tahtoi istua lapsi sylissä. Niin oli hän saanut tietää kaikki Vatasta
koskevat seikat. Että tuo vahva mies, jonka rinnalla hän oli vain
kärpänen, oli menettänyt autonsa, teki työtä kuin hullu, oli aina
ylityössä ja sai hirvittävästi rahaa. Purettu kihlaus ja kahdenkymmenen
tuhannen velka. Hänen sydämessään asui suuri sääli ja myötätunto,
joka mitään kysymättä tai tutkimatta hipoi rakkauden rajoja. Se sai
hänet keksimään itselleen kaikenlaisia askareita sekaisessa keittiössä
saadakseen olla saman katon alla tuon työhullun ja onnettoman nuoren
miehen kanssa.

Lapsi kitisi, räpytti punaisia luomiaan ja mutisteli pientä, pehmeää
suutaan. Lempi sanoi viimein miehelleen:

— Siellä se on istunut kylpemässä jo kolmatta tuntia. Menetkö, Väinö,
katsomaan, mitä se tekee. Ota tuo lapsen vanna ja tuo lämmintä vettä
tänne, että saa pestä lapsen ja panna nukkumaan.

Väinö otti vannan ja meni. Eteisessä hän tunsi paljaissa jaloissaan
jotain lainehtivaa märkää ja mutisi: — Mistäs tänne on vettä tullut?
— Seikka selvisi kylpyhuoneessa. Siellä istui Vatanen piripintaisessa
ammeessa. Hana oli auki ja vesi porisi riemuisesti ammeeseen, siitä
lattialle ja oven alitse eteiseen. Väinö kiersi johdon kiinni. Hänen
housunlahkeensa kastuivat vesivirrasta.

— Piru soikoon, siinä on mies. Vettä on koko maailma täynnään.

Vatanen kohotti päätään ja sammalsi raukeasti:

— Mistäs sitä vettä on sillä tavalla tullut?

— Sitäkös et sulje hanaa moneen tuntiin? Luulisi tuon kylpemisen nyt
riittävän. Älä siinä katso kuin vanha härkä, pane päällesi, että
päästään tätä siivoa korjaamaan.

Vatanen sai päälleen ja suoriutui ruokasaliin. Väinö ajoi rikkalapiolla
enintä vettä ämpäriin, Lempi luuttusi.

— Tolkuton koko mies, ei holttia sen vertaa, että saisi hanan kiinni.

Impi hyssytteli keittiössä lasta ja ajatteli huoaten:

— Tietäähän sen, että kun koko päivän on työssä syömättä ja juo tyhjään
vatsaansa, siinä tolkku menee.

Hän oli tuonut aamulla torilta koivunoksia ja laittanut lasiin
ikkunalle, ajatellut, että tänä iltana toki juodaan kaikki yhdessä
kahvia ruokasalissa. Näin piti käydä. Minkä sille voi?

Ovikello soi. Lempi heitti märän rievun kädestään ja avasi. Siellä oli
alemman kerroksen neiti punatäpläisessä, heleässä puvussaan, vaaleissa
sukissa ja kengissä. Fazerin karamellityttö, valmiina lähtemään
Mustikkamaalle.

— Minä tulin vain kysymään, kun meidän huoneisiin vuotaa vettä...

— Tuo vuokralainenhan se jätti raanan auki. Juhannusaattona tuli
tällainen mellakka ja työpaikka.

Pääsipä viimein Lempi laittamaan lastaan nukkumaan ja Impi lähti
asuntoonsa, näkemättä Vatasta. Hänestä oli päivä hukkaan mennyt,
hän ei ollut täyttänyt tehtäväänsä, sillä hän oli varma siitä, että
Akselin (näin hän nimitti mielessään Vatasta, ja häntä viilteli sääli,
kun kuuli siskon sanovan kovasti ja epäystävällisesti: Vatanen),
Akselin tarvitsi nähdä ja tervehtiä häntä, että Akseli tarvitsi hänen
myötätuntoaan ja lempeyttään. —

Akseli nukkui kuitenkin kaikesta tästä tiedottomana, aavistamatta tai
edes kaipaamatta sellaista hyvää enkeliä, ruokasalin tuolilla, pää
pöydän reunaa vastaan. Tässä tapasi hänet Lempi, joka yhdentoista
aikaan tuli hakemaan sokeria, koska he Väinön kanssa joivat vielä
teetä. Lempi oli sangen hyväsydäminen. Hän nykäisi Vatasta käsivarresta.

— Ettekös te pane sänkyyn nukkumaan?

Vatanen kohotti päätään. Hänen otsassaan näkyi pöydänreunan painama
valkea juova. Samein silmin hän katseli huonetta, Lempiä ja ruokapöytää.

— Olenkos minä syönyt vai enkö?

— Ettekös sitä itse tiedä? Tuntuuko vatsa tyhjältä vai täydeltä?

Vatanen koetti molemmin käsin vatsaansa.

— Tyhjältä tuntuu.

— No, syökää sitte, sanoi Lempi ja meni pois, jatkaen keittiössä. —
Nyt se heräsi sitä kylmää kalasoppaa syömään. Enhän minä voi koko yötä
pitää sitä lämpimänä. Kieltäisit sinäkin sitä juomasta.

Väinö silitteli märkiä housunlahkeitaan. Hyvin hän ymmärsi Vatasen
aseman, ja tämä siivo mies maksoi hänelle tuhat markkaa kuussa
etukäteen.

Mitäpä se muutakaan tekisi, jollei joisi? Voiko häntä syyttää siitä,
miten käy? Mies saa olla seisovinaan vaikka piikkikengät jalassa, eikä
kuitenkaan voi vannoa, ettei lankea. Kun hetki tulee, niin kellahtaa
vaikka lätäkköön. Asia on niin, että kun tämä elämä alkaa ihmistä
löylyttää, niin se kylvettää nahattomaksi.

He alkoivat juoda teetään. Tuoretta pullaa oli pöydällä. Ilmassa ui
märkien vaatteiden haju, kalakeiton, lämpimän leivän ja sipulin haju
sekä lasten hengitys. Se oli kodikas ja tutunomainen ilma, sopiva tähän
keittiöön. Vaaleassa hämärässä näyttivät koivunvarvut ikkunaa vastaan
kasvavan ja elävän.




KÖYHÄ LESKI


— Hyvää huomenta.

Leskirouva Fabritius kohotti pyöreää päätään, joka oli kuin aivan
ympyriäinen nappi isomman pallon päällä, jollainen oli lyhyt vartalo.
Punakat, terveen väriset kasvot vetäytyivät makeaan hymyyn, kun
hän toivotti vuokralaiselleen hyvää huomenta korkealla äänellä. Se
muistutti lähinnä savikukon ääntä, kun siihen puhalletaan nuotin mukaan.

Hänen iso vatsansa hipoi pöydänreunaa. Jalat nahkaisella pallilla hän
nojasi takakenossa tuolin selkään ja piti edessään lyhyillä käsillään
Hufvudstadsbladetia. Oikeastaan oli ihme siinä asennossa, ettei tuoli
keikonnut:

Makeasta hymystä ei voinut millään huomata, että pieni harmillinen
tapaus oli jo tänä varhaisena: aamuhetkenä sattunut. Se oli tämä:

Palvelustyttö oli 7,15 lähtenyt ulos. Piti tuoda Elannosta kolme litraa
maitoa, yksi pienempi ranskanleipä, maalaisreikäleipä ja pikkumitta
kuohukermaa. Hän palasi kolme minuuttia vailla puoli kahdeksan, vei
tavarat keittiöön, tuli ruokasaliin, pani pöydälle emännän eteen loput
viidestätoista markasta ja vastalaput tavaroista. Silmäsi kelloon. Se
oli kahta minuuttia vailla puoli kahdeksan. Rouva tahtoi täsmälleen
puoli saada kahvinsa; jos se myöhästyi viisi minuuttia, oli hän
hermostunut koko päivän. Saattoi sanoa ja tehdä mitä tahansa. Tyttö
laski pienen, ihan pienen kermakannun teevadille. Se oli sellainen,
joita kahviloissa käytetään tarjottaessa yhden hengen kahvia. Rouva
Fabritius oli sen ostanut silloin, kun siellä asui laiska neiti, joka
joi aamukahvin vuoteessaan.

Pieni kermakannu oli raukka piripintanaan. Näki, että kermaa oli mennyt
hiukan yli.

— Voi, voi, miksi otti tämä kannu? Se ei vetä pikkumitta.

— Rouva oli pannut eilen maitoa siihen toiseen kannuun.

— Eikös ole suuri kannu? Voiko minä maksaa kerma ja kaadaa maahan. Tämä
tekee markka kahdeksankymmentä penni. Niin vähäsen, niin vähäsen kermaa.

Palvelija poistui ääneti ja hiljaisesti.

Rouva laski rahat ja laput. Kaikki oli oikein, mutta kermaa vain tuo
mitätön kannu, johon juuri sopi peukalo sisään. Muutenkin ne Elannossa
tahtovat mitata aina kermaa, jossa on paljon vaahtoa. Kun vaahto sitten
hupenee päältä, niin tietäähän sen, mitä siitä jää kermaa jäljelle.

Siis kaikesta tästä kiusasta ei rouvan kasvoilla näkynyt jälkeäkään.
Voimakkaasti se harmitti häntä, kovin voimakkaasti, mutta hän painoi
sen sisimpäänsä ja sinne se unohtui, purkautumatta.

Rouva oli ketterä, vaikk'ei ylettynyt itse solmimaan kenkäinsä nauhoja
kiinni. Hän siirsi jalallaan pallin syrjään, luiskahti maahan,
kaatoi kahvia vuokralaiselleen ja hissutteli sitten tohveleissaan
makuuhuoneeseensa, jossa tytär oli pukeutumassa.

— Gretchen, tule sisään, herra Vaski on pöydässä.

Gretchen, nuhteeton ja säädyllinen, totinen ja alistuvainen, kampasi
vaaleahkoa, pienille laineille onduloitua tukkaansa. Hän pisti kamman
pystyyn harjan jouhikkoon ja lähti mitään sanomatta äitinsä perästä
ruokasaliin. Hymyili hiukan voileipää pureksivalle herra Vaskelle, ja
totiset kasvot kirkastuivat.

— Hyvää huomenta.

— Hyvää huomenta.

— Ole emäntä, Gretchen, minä on juonut kahvin.

Herra Vaski katsahti emäntään. Tämän naukuva, korkea ääni teki aina
hänet epävarmaksi. Peloitti, sai nielaisemaan vikkelästi toisen kupin
kahvia, jäämään yhdelle voileivälle ja lähtemään puolinälkäisenä. Hän
nousi, seisahtui, katsahti epäröiden mustapukuista rouva Fabritiusta.

— Tahtoisitteko olla hyvä ja järjestää täksi illaksi kahvia ja
leivoksia, minulle tulee kolme vierasta.

Rouva pudisti äkillisellä liikkeellä päätään: Kahvia, leivoksia, rahaa!

— Mitä, minä ei ymmärrä...

Se purkautui hätääntyneesti ja valittaen. Rouva käänsi toista korvaansa
nuoreen mieheen päin, pää meni kallelleen, posket vetäytyivät
viiruille, pienet silmät vilahtivat toiseen silmänurkkaan.

— Minulle tulee illalla kolme vierasta. Tahtoisin esitellä heidät
teille. Jos tahtoisitte laittaa hyvät kahvit ja wienerleipiä ja
leivoksia. Jättäkää sitten lasku minulle. En tule päivälliselle.

Kiristyneet kasvot sulivat sulaksi hymyksi.

— Ahaa. Esittä meille. Onko sukulainen, mitä?

— Minun sisareni ja pari muuta.

Rouvan lihava käsi lepuutti sormiaan ilmassa:

— Ei, ei tarvitse maksaa. Ei tarvitse lasku. Nämä on minun vieraita
myös. Gretchen laitta yksi kakku, vaniljakakku.

Kun vuokralainen oli mennyt, painoi rouva vatsaansa pöytään, että olisi
luullut koskevan. Huojutti päätään ja harteitaan.

— Voi, voi. Kuusi wienerleipää, kuusi leivosta. Kaksitoista markka.
Minä köyhä leski, minä ei voi antta gratis. Kuka antta minulle yksi
wienerleipä gratis? Voi, voi, tämä mies vie minut konkurssiin.

— Jättäkää hänelle lasku, sanoi tytär sävyisästi.

Rouva pudisti epätoivoisesti lihavuuden vuoksi melkein liikkumatonta
päätään.

— Sinä ei ymmärrä. Yksi mies on asunut yksi vuosi, on rikas. Saa
palkkaa kolme tuhatta. Tämä mies ei saa loukata. Hyvä mies. Rikas mies.

Vähän ajan kuluttua:

— Eikö sinä pidä tästä herrasta, mitä?

Gretchen punastui.

— Tietysti minä pidän.

— Jaa. Hyvä mies. Te voi mennä naimisiin, Gretchen. Mitä?

Gretchen ei virkkanut mitään. Ei kukaan mies ollut vielä hänelle
osoittanut mitään huomiota. Hän oli nuhteeton ja kiltti. Hänestä olisi
tullut hyvä vaimo, mutta kukaan ei ollut nähnyt hänen hyvyyttään, ja
niinpä hän hiljaisessa mielessään ajatteli, että miehet valitsevat
mieluummin häijyjä, kevytmielisiä ja laiskoja tyttöjä vaimokseen.
Ahkeria ja vaatimattomia ei kosi kukaan. Itse asiassa Gretchenin vika
oli se, ettei hän ollut joutunut edes nuorten miesten lähettyville.
Ainoa oli herra Vaski, joka tosin oli jäänyt häneen nähden tavallisen
välinpitämättömäksi.

Rouva Fabritius oli hautonut ajatustaan jo kauan. Taistellen suurta
itaruuttaan vastaan hän salli täysihoitolaisensa kylpeä ammeessa
kerran viikossa, vaikka ajatteli kipein sydämin, että se tekee lähes
kolme markkaa. Hän kustansi sunnuntaiksi kanan- tai jäniksenpaistia,
osti suolakurkkuja ja salaatteja, mutta istui sitten keittiössä
katselemassa, että palvelijan piti syödä paistettua makkaraa, ja
valitteli sydäntäsärkevällä äänellä:

— Minä köyhä, köyhä leski...

Hän pisti itse kaikki ruoanjätteet kaappiin ja katosi sitten tiehensä.
Palvelija venytti kieltään hänen jälkeensä ja mutisi:

— Saksalainen saituri. Laskee joka pennin neljäkymmentäyhdeksän kertaa.
Ostaa ruokaa niin vähän, että kaikki käyvät nälkäisinä.

Tuli ilta. Kahvipöytä oli katettu ruokasaliin. Suuren kruunun
kynttilöistä kolmasosa oli sytytetty. Kukkakaupan tyttö toi kimpun
punaisia ruusuja. Herra Vaski oli lähettänyt ne kahvipöytään,
ilmoittaen tulevansa kello kahdeksan.

— O-joi-jo-joi!

Rouva Fabritius huusi sen korkealla, puhtaalla sopraanollaan, korko
toisella ja neljännellä. Se oli kuin äkillinen viulun vetäisy. Hän
asetti kukat korkeaan kristallimaljakkoonsa.

— Gretchen. Tule katso. Herr Vaski lähettä ruusut. Punaisia ruusuja.
Aaaa... Kymmenen markkaa yksi, minä tietää. Viisi kappaletta.
Viisikymmentä markkaa. Kauniit ruusut, mitä?

Nämä kukat toivat rouva Fabritiuksen mieleen ihania toiveita. Ne
hyväilivät hänen kitsasta sydäntään, joka aukeni kuiskauksesta:
Gretchenille. Hän riensi keittiöön, osoitti katonrajassa olevaa
säilykekaappia. Toimitti palvelijalle:

— Elli otta tuoli. Elli antta minulle se viinamarjasafti. Elli laitta
minun sievät kristallilasit tarjoilupöytään. Kaata mehun valmiiksi.
Minä tarjoan. Tulee juhla.

Hän lyllersi ruokasaliin. Väänsi kaikki valot palamaan. Istuu mustassa
leningissään nojatuoliin. Pieni palli jalkojen alla hän tuijottaa
ruusuja. Varmasti Gretchen joutuu kihloihin. Ruusuja! Hän näki oman
nuoruutensa päivät Saksassa ja huokasi: — Minä köyhä, köyhä leski. —
Kuitenkin leikki hyvämieli turpeilla kasvoilla. Ah, mitä unelmia...
lämpö, romantiikka, rikkaus. Tuo siivo mies, syökin niin vähän, ja
kolmentuhannen kuukausitulot. Onni sykähdytti hänen jokaista hermoaan.

Vaski tuli vieraineen eteiseen. Rouva Fabritius näkee avattujen
kaksoisovien läpi, miten kolme naista työntyy eteiseen. Kolme naista!
Hän ei pysty kohoamaan seisaalleen, vaan laskee kätensä vatsan päälle.
Eteisestä kuuluu iloista naurua ja puhelua. Hän lähti sitä kohti, kun
jo Vaski tuli vastaan, taluttaen kädestä nuorta, ruskeasilmäistä tyttöä.

— Tässä on morsiameni — ja rouva Fabritius.

— Terve tuloa, terve tuloa. Mitä? Minä ei ymmärrä teidän suomi...

— Meine Braut.

— Ihre Braut? Aaa. Sie haben es nicht erzählt.

Toiset naiset olivat Vasken sisar ja morsiamen äiti.

— Gretchen, Gretchen.

Gretchen tuli ja sai vieraat hoiviinsa. Äiti-rouva tassutteli
keittiöön, veti oven kiinni ja tarttui päähänsä.

— Voi, voi. Tämä suomalainen herr tuo kolme naista. Kolme naista juo
niin paljon kahvi. Minä köyhä leski, minä ei voi maksaa tämä kallis
juhla. Ja minun kruunussa palaa kaikki kynttilät.

Näin hän valitteli, eikä sitä sieluntuskaa, joka hänen äänensä
värinässä ja hänen kerrassaan halkeavilla kasvoillaan ilmeni, voi
millään kuvata. Kenties saattavat kadotetut huutaa sillä tavalla
luiskahtaessaan helvettiin, kun ovat jo pitäneet kiinni taivaan
kynnyksestä. Eikä kukaan olisi voinut arvata hänen tuskanhuutonsa
kuullessaan, kuinka monta tuhatta hänellä oli pankissa. Mutta vähentää
rahaa pankkitililtä oli vaikeampaa kuin leikata irti osa ruumiistaan.
Hän istuutui pöydän ääreen laatimaan laskua, jossa ilmeni vanhan
saksalaisen kauppiassuvun taito.

  8 wienerleipä...... 8:— 8 bakelsi ......... 8:— 12 kuppi kahvia...
  12: — Kerma.............. 3:60 Safti 6 lasia à .. 12: — Kakku
  ............ 20: — yht. 63:60

Kun hän henkensä lohdutukseksi kirjoitti tätä ja ajatteli, ettei hän
saa mitään maksua liikasähköstä, kurkisti Gretchen keittiöön, iloisena,
koska morsian oli heti voittanut hänet ystävyydellä, jollaista ei
kukaan tähän saakka ollut hänelle osoittanut. Ruokasalin avatusta
ovesta kuului gramofonimusiikkia.

— Eikö mamma tule jo juomaan kahvia?

Mamma puristi huuliaan:

— Minä ei ehdi, tai odotta, minä tulen.

Hän esiintyi pöydässä vierasvaraisena emäntänä. Purkautui tuon
tuostakin kovaan nauruun ja huudahteli: O-joi-jo-joi! Morsian aivan
pelästyi sitä ensikerralla.

Kun Vaski palasi saattamasta vieraitaan, sormessa kultasormus
ensimmäistä päivää ja mieli onnellisia haaveita täynnä, istui rouva
ruokasalissa, yhden lampun valossa, lasku edessään pöydällä. Hän
melkein sokaisi nuoren miehen hätäisellä, onnettomalla, kiivaalla
äänellään.

— Minä laski tämä kesti. Se tulee kallis, minä antoi minun hyvä mehu.
Ja kakku. Minä ei voi antta kaikki gratis. Herr näkee tämä lasku.

Vaski kaivoi rahat. Kuusikymmentäneljä markkaa.

— Minä antta neljäkymmentä penni takaisin.

— Ei tarvitse.

— Otta pois. Tuossa. Minä ei otta liikaa. Nuorena minä ei säästänyt,
nyt minä säästä. Minä ei saa rahaa ja kaikki maksaa. Te ymmärrä, herra.

— Hyvää yötä, sanoi Vaski ja vetäytyi ovelleen päin.

— Hyvä yötä, hyvä yötä. Herra nukkuu nyt ja ajattelee morsianta.

Rouva hymyili kirkkaasti, otti rahat, sammutti sähkön. Jo kuuluivat
hänen tossujensa suhaukset, kun hän eteni kylpyhuoneeseen. Otti pienen
siukan lämmintä vettä pestäkseen kasvojaan ja sanoi puoliääneen:
A-jai-ja-jai. A-jai-ja-jai.

Kylpyhuoneesta hän palasi keittiöön ja katsoi, näkyikö
palvelijanhuoneen ovenraosta tulta. Jaa. Hän koputti oveen.

— Mitä tekee Elli? Kello puoli kaksitoista valvoo Elli. Minä olen
sanonut sata kertaa: Elli ei saa polttaa sähkö. Mitä tekee Elli? Lukee
romaani. Yksi tuhma tyttö lukee yöllä romaani.

Elli on hypännyt pystyyn. Ei osaa suoriutua vuoteeseen, katsoo vain ja
saa sanotuksi:

— Tämä on vain viiden kynttilän lamppu. Ei se vie paljon.

— Mitä? Tietääkö Elli, mitä tekee minun sähkölasku? Kaikki polttaa,
yksi maksaa. Elli menee sänkyyn. Minä sammutta itse.

Joutui viimein rouva Fabritiuskin sänkyyn. Hän risti kätensä vatsansa
päälle ja päästeli muutamia lyhyitä ähkäyksiä. Luki huokaillen Vater
unser.

Se lohdutti ja suojasi.

Ah, elämän taistelu oli käynyt hänelle sangen raskaaksi.




KAKSI MANSIKKAA


Meren rannalla on kaunis kylä, ei kaukana Helsingistä. Kylän raitilla
kulkee sopivia jätkän alkuja. Heistä voi tulla myöskin kunnollisia. Jos
tuntee heidät, pitää heistä. Mutta on kuin kirous vaanisi joidenkin
elämää. Useimmista tulee ainesta, joka ei suinkaan ole kunniaksi
ympäristölle. Keskikesällä tulee jätkiä muualtakin, mistä tullevat,
ehkä Helsingistä. Ilmestyvät ne vain ja tietävät entisestään pääsevänsä
heinätöihin taloihin. Heillä ei ole varaa revolverin ostoon eikä lupaa
sen kantoon. Mutta onpa terävä puukko vyöllä.

Tällaiselle ainekselle poliisi ei voi mitään. Se ei vähene, vaikka
vankilat täyttyvät. Ei laki, ei uskonto, ei hyväntekeväisyys eikä
kasvatus turvaa yhteiskuntaa heiltä. Mikäli ei itse armollinen kohtalo
varjele heitä ärsyttävistä tilanteista, tekevät he mitä tahansa.

Sellaiseen joukkoon kuului Samu. Hän tuli kylään erään kaverin kanssa
heinänteon alussa ja pääsi työhön Niemelään. Päivät he olivat pellolla,
kävelivät illat raitilla ja nukkuivat yöt tallinvinnillä. Samu oli
pahimpia. Ainoa, mikä erotti hänet toisista, oli suhde naiseen.
Mies on näet sellainen kuin hänen rakkautensa. On miehiä, joiden
rakkaus on kuin likaista, rasvaista tiskivettä, ja toisia, joiden on
kuin auringossa välkähtävä miekan terä tai Espanjan punaisin viini.
Edellisiä on laumoittain, jälkimmäisiä hyvin harvassa. Edellisiä nainen
inhoaa, jälkimmäisiä ikävöi. Samu kuului ikävöityihin.

Saattavathan jumalat kurjimmallekin antaa jonkin synnyinlahjan, eikä
sen leima kulu loassakaan. Kulkijan ilo on rakkaus, ja Samu käytti tätä
ainoaa ilonlähdettä.

Samu oli pitkä, melkein hoikka mieheksi. Hänellä oli kapeat kasvot,
suora nenä. Iho oli kalvakan ruskea. Näytti kuin tuuli ja sade olisi
piessyt sen rikki. Se oli täynnään pieniä, pieniä naarmuja, ihan
vereksen näköisiä, kuin ne voisivat alkaa tihkua verta. Siniset silmät
olivat ilkeät, jolleivät ne katselleet naista. Tukka työntyi otsalle.

Heinänteko oli päättynyt, ja jätkät olivat eräänä iltana saaneet
lopputilin. Seuraavana aamuna he — Samu ja Niko — lähtivät ongelle
Niemelän veneellä. Puolen päivän seudussa he kohosivat rannasta aidan
viereistä polkua ylös taloon.

Oli lämmin päivä. Niko kantoi oksahankaan pujotettuja kaloja. Alimmat
viistivät niitettyä piennarta.

Aidan toisella puolella oli lääkäri Kettusen kesähuvila. Valkoinen,
iso rakennus vanhojen pihakoivujen keskellä, pihan alapuolella
puutarhamaata. Äärimmäisenä aidan vieressä iso mansikkamaa. Kokonainen
sarka.

Nuori tyttö poimii marjoja. Joka toinen päivä hän tarkastaa saran
läpeensä, poimien kypsät pois. Joka kasvin ympärille oli pantu
sammalia. Näin eivät kypsät mansikat kallistuneet multaan.

Hän kulki rivi riviltä ja varoi polkemasta marjoja. Peukalon ja
etusormen kynsien välissä hän puristi poikki marjan varren. Silloin
tällöin pisti jonkin himoittavan punaisen kappaleen suuhunsa. Vahinko,
ettei voinut syödä niin paljon kuin itse halusi. Mistä sen tiesi,
tarkkailiko joku huvilalla hänen työtään. Siellä oli kyllin joutilaita
ihmisiä näkemään kaikkea. Tyttö oli sen verran silmänpalvelija kuin
jokainen on. Jos tohtori tai rouva olisi ollut mukana mansikkamaalla,
ei hän olisi syönyt ainoaakaan. Vaikka tulihan näitä joka päivä
sangollisittain.

Väliin tyttö nousi kumarasta asennosta seisomaan. Katseli noin vain,
koska avoimiin silmiin täytyy aina piirtyä jokin kuva. Seisoi siinä
päivänpaisteessa, taivutteli vartaloaan vyötäröstä. Hän oli päivettynyt
ja nuori. Ei onnellinen eikä surullinenkaan. Välitön, ajatukseton, osa
tätä kuumaa päivää.

Päivällinen ei joudu kohtakaan. Huvilaväen ruokavälit ovat
ulkotyöläiselle liian pitkiä. Silmäilee siinä huvilaa eikä huomaa,
että rannasta tulevat jätkät ovat pysähtyneet aidan toiselle puolen.
He seisovat äänettöminä ja katselevat tyttöä, joka taivuttelee
itseään vyötäröstä. Työntää hartiansa oikein takakenoon, että selkä
oikeaa. Näkyy selvästi, että hän on paljon alle kahdenkymmenen, aivan
kehittymätön vielä.

Tyttö vilkaisee sivulle, kuin hänellä olisi intiaanin vaisto. Näkee
miehet ja aikoo kumartua työhönsä, kun Samu virkkaa:

— Ettekös ota meitä avuksi?

Tyttö poimii marjan. Suoristuu, katsoo huvilalle päin, sitten jätkiin.
Niko seisoo polulla. Samu nojaa kyynärpäillään aitaan. Katsoo tyttöä,
joka oikeastaan on ystävällinen ja hyvä, koska sellainen on hänen
luontonsa.

— Ei ole minulla lupa ottaa apulaisia.

— Onhan teillä siellä seuralainen. — Samu nyökkää rastaanpelättiä kohti.

Tyttö silmää sitä. Hän on sen itse laittanut. Takonut seipään maahan.
Naulannut poikkipuun. Riippuvat lökähousut. Oljilla täytetty miehen
nuttu. Hattureuhka, joka ei paljon eroa Samun hatusta.

Tytön silmät kiiluvat ruskeista kasvoista pistävän iloisina. Hän lienee
liian hiljainen nauraakseen ääneen.

— Mikäs sen nimi on?

— Matti.

— No ettekös te antaisi meillekin pari mansikkaa?

— Yhden kummallekin. Pankaa hattunne varalle. Sattuukohan?

Kaksi isoa, hyvännäköistä marjaa. Ne heilahtivat kaarena ilmassa. Samu
nykäisi äkkiä hattuaan sivummalle. Ne putosivat siihen.

— Sepä oli hyvin heitetty. Kiitosta.

— Eipäs. Olisivat pudonneet ihan syrjään, jos ette nykäissyt hattuanne.

Nyt tyttö nauraa. Miehet lähtevät piennarta edelleen. Hän katsahtaa
huvilaan ja kumartuu työhönsä. Olipa noloa, jos sieltä näkivät.

Hän jatkaa kuitenkin paljon iloisempana työtään. Naureskelee yksinään,
poimiessaan sammalilta isoja, hiukan väsyneitä, kihisevän mehukkaita
marjoja.

Meri on sininen, jokunen vene siellä. Aidan takana on laaja heinäpelto.
Kylvöheiniä seipäillä. Kaatuneiden apilain lemu tuskin jaksaa levitä
tässä lämpimässä. Rupeama on pitkä. Selkää niin väsyttää ja laiskottaa.
Oh, miten hyvä olisi oikaista. Mutta sen sijaan tyttö laskeutuu ihan
kyyrylleen. Hänen hameensa laahaa takaa jäljellejääneitä raakiloita ja
puolipunaisia.

Tämä oli pieni sattuma.

Voihan ihminen yhdestä hymystäkin maksaa sangen paljon. Mutta
sattuuhan, että sen saa ilmaiseksikin päivänpaisteessa,
teeskentelemättömiltä huulilta, hiukan ujon, hiukan aran, iloisen
katseen sitä seuratessa. Niinkuin perhosen siivet uskaltavat pyyhkäistä
ilmaa.

Ihmeellisiä ovat nuo pienet sattumat.

Voi olla, että ne muistaa pitkänkin ajan päästä. Samu muisti tämän
ainakin vielä viiden päivän kuluttua, seuraavana sunnuntaina.

Samu oli ollut toisessa kylässä elonleikkuussa, mutta sinä
sunnuntai-iltana hän palasi takaisin. Oli tanssit isossa heinäladossa.
Ulkona seinävierellä heinikossa istui Samu ynnä joitakin muita. Oli
jo vahva hämärä. Seinää vasten seisoi jonkun polkupyörä. Sen lyhdyn
valokehässä he istuivat, pelasivat ja joivat.

Helena, tyttö, joka on heittänyt ne kaksi mansikkaa, on ladossa
tanssimassa, polkupyörälyhtyjen ja taskusähkölamppujen valossa, hanurin
soidessa. Lattia oli hiukan epätasainen. Huomenna ajetaan tänne kuivia
heiniä seipäiltä. Isosta ovesta katselee sisään tumma, pehmoinen yö,
hengessään syksyn ensimmäiset kiihoittavat ja voimakkaat tuoksut.
Yläparsien päältä putoilee joskus heinänsiemeniä, sinne kasaantuneita.

On miehiä, istuen lattialla vähien heinien päällä selkä seinää vastaan,
silmät seisoen päässä harvinaisessa humalassa.

Seisoo nurkassa tyttöjä, jotka eivät vielä osaa tanssia. Hyvin nuoria
ja ymmärtämättömiä.

Helena tanssii jo jonkin verran. Antaa toisen polkea jaloilleen ja
sanoo »anteeksi», kun tuntee varpaansa litistyvän.

Eivät mitkään tanssit ole niin hauskat kuin tanssit ladossa.

Lähdettiin kotiin peltojen poikki ja tietä pitkin kankaanrintaa.
Tultiin kylätielle. Yössä kuului huutoja ja lauluakin. Jälkijoukossa
olivat jätkät.

Helena poikkesi portista isoon huvilaan. Einar, eräs mökinpoika, oli
muka saattavinaan häntä ja poikkesi myös.

He seisovat muutaman askelen päässä portista. Puhuvat joitakin
yhdentekeviä lauseita. Helena heiluttelee oksaa kädessään. Maantiellä
välähtelee väliin pyörän valo ja kuuluu ääniä.

Tuli riitaisia sanoja ja kirouksia.

— Kyllä minä nyljen sen suutarin nahkan tänä yönä. Etsin sen kynsiini
vaikka mistä. M mistä. Minun tyttöni vei, saakeli.

— Ole hiljempaa.

— No ei hänen tarvitse kivittää minua kuin koiraa. Minä tapan sen,
tapan.

— Jätkiä, sanoi Einar. — Tule vikkelästi. He lymysivät omenapuiden
alle. Pysähtyivät erään ison, haaraisen rungon luo.

Puolipimeää.

Helena nojasi isoa haaraa vastaan. He kuuntelivat henkeä pidättäen.
Eivät olleet edes nähneet puhujia.

Eikös.

Tietysti nämä olivat nähneet heidät. Jätkät näkevät pimeässäkin, ja
heillä on koiran vainu.

Kuluu muutamia minuutteja. Ei kuulu ääniä. Silloin nämä tulevat heitä
kohti, kaksi miestä. Ei portilta, vaan sivulta, pitkin puutarhaa.

Minnepä mennä? Heidän välillään on alhaalta sivulle kaartava omenapuun
haara, se, mihin Helena nojasi äsken.

Mies pitelee siitä kiinni. Heiluttelee toisessa kädessään paljasta
puukkoaan, ihan varomattomin liikkein. Täysin juovuksissa.

— Se suutari. Kivitti minua. Kivitti. Kuulkaa, se kivitti minua. Minä
tapan sen.

Einar koettaa puhua suostutellen:

— Enhän minä ole suutari. Näettehän, että me olemme viattomia. Menkää
nyt pois etsimään. Se voi olla tuolla jossakin muualla.

Tämä ei mene miehen tajuun. Hän ei lähde. Kaartelee kättään. Kiristelee:

— Vei minun tyttöni. Minä etsin sen. Pieksän sen, tapan minä sen.

Helena tarttuu houkutellen liikkuvaan käsivarteen. Ei häivähdäkään
mielessä, että mies voisi lyödä häntä, tuntematonta. Juopunutta ei saa
komennella, pitää taivutella.

— Kuulkaa, lähtekää nyt pois. Katsokaa, kun minä pyydän kauniisti, niin
menkää nyt. Emmehän me ole tehneet teille mitään. Menkää nyt, menkää.
Ettekö te ymmärrä?

Toinen mies, joka ei ole sanaakaan puhunut, tarttuu reuhaajan
olkapäihin:

— Lähde nyt. Älä kiusaa sitä tyttöä. Se tyttö on hyvä tyttö. Se on
antanut minulle mansikoita.

Samu talutti toverinsa pois. Sivulle, pitkin puutarhaa naapurin
pihalle, mistä tulivatkin.

Helena pujahti pian keittiöön nukkumaan. Ei ikinä hän ole ollut näin
ihmetyksissään. Kyllä hän muisti ne kaksi mansikkaa, mutta...

— Miten se saattoi muistaa ja tuntea minut? Pimeässä? Tuskin minä
tuntisin sitä päivälläkään, kun en katsonut silloin.

Samu ja Helena eivät tavanneet toisiaan sen jälkeen. Siinä oli kaikki.

Ei enempää eikä vähempää.




VIERAINA TOISILLEEN


Alkoi hämärtyä. Raskas, kostea, surullinen tuuli puhalteli. Pienessä
kirkonkylässä ovat uutimet vedetyt ikkunain eteen kätkemään ja
suojelemaan sitä kodikasta iltaelämää, jota kulkija aavistaa niiden
takana.

Meille on nyt välttämätöntä syventyä tällaisen vanhan, idyllisen
kirkonkylän henkeen, ymmärtääksemme sitä pientä murhenäytelmää, joka
pian tapahtuu nimismies Warénin talossa.

Täällä ei ole yhtään korkeaa, suoraviivaista, modernin arkkitehtuurin
luomaa rakennusta, vain sieviä, maalattuja puutaloja. Puita pihassa,
usein säleaita katua vastaan, sen takana orapihlajarivi alastomana,
juurellaan kasa keltaisia lehtiä. Ei mitään häikäisevää ja loistavaa.
Ei hehkuvia reklaamitulia, loistoautoja, turkiksiin puettuja
punahuulisia naisia eikä mitään masentavaa ja toivotonta, inhimillisen
kurjuuden edustajia, kovajuonteisia, ilkeäsilmäisiä.

Täällä vallitsee näennäisesti elämän hyvä keskinkertaisuus, jota monet
pikkumaiset ihmiset pitävät viittanaan. Heille ei sovi syvyys eikä
korkeus, koska heidän sielunsa on alankoa. He ovat kyllin ahtaita
uskoakseen kaikki juorut ja tuomitakseen jokaista niiden periaatteiden
mukaan, jotka ovat syntyneet heidän kahvia keittäessään, katse
suunnattuna pannuun, tarkaten kuohumisen oireita. Jokainen erikoisuus
herättää ihmettelyä. Lausua rohkea ajatus on samaa kuin syljeksiä
jumalanpalveluksen aikana alttarille.

Ja ympäristön ajatuksilla on maagillinen voima. Ne pilkkaavat
ihmislasta, ihmettelevät, hymyilevät, vetoavat elämän horjumattomiin
lakeihin, taputtavat lopulta hyvin ystävällisesti olkapäälle: »No
mutta, rakas lapsi, mehän olemme sinun ystäviäsi, älä esiinny huonosti
meitä kohtaan. Muista, ystävyys velvoittaa. Me olemme kaikki hyviä,
rehellisiä, lähimmäisen hyvää tarkoittavia. Näethän, miten ystävällisiä
olemme sinullekin. Sinä tarvitset myötätuntoa, ja me vuodatamme sen
ylitsesi. Pysy vain meidän tasallamme. Älä ole äkkinäinen teoissasi.»

Ihmislapsi antaa taputtelun tyynnyttää itseään. Hän ikävöi ennenkaikkea
myötätuntoa. Ei tee mitään tavatonta, sopeutuu yleiseen elämänkulkuun.

Oi, miten voimakas nielemisjärjestelmä persoonallisuuksille on elämän
hyvä keskinkertaisuus.

Tuo vanha, herttainen kirkonkylä, jossa jokainen tuntee toisensa ja
joutuu elämän oikuttelun vuoksi vuoronsa perään naurunalaiseksi, kätkee
huolellisesti ja hellävaroen jokaisen sisälliset kamppailut. Jokainen
askel voidaan nähdä, jokainen sana voidaan kuulla, mutta ajatukset ja
salaiset intohimot — kuka tutkii niiden tiet?

Nimismies Warén asui valtatien varrella, vastapäätä kirkkoa ja
rinteellä olevaa sankarihautaa. Hän saattoi ikkunoistaan nähdä nuo
yksitoista ristiä ja niiden takana kohoavan graniittipatsaan. Hänen
pihaansa suojeli toista metriä korkea aita pystylaudoista. Sen harja
oli sahanteräinen, väri likaisen keltainen. Aitaan oli lyijykynällä
piirrelty kaikenlaisia mielikuvituksen tuotteita, tunnettujen
tyttöjen ja poikien nimiä ja likaisia vitsejä kansakoulunopettajasta.
Varsin usein toistui nimi Katri. Olipa se täydellisenäkin: Katri
Hukkanen. Tämä oli nimismiehen palvelustytön nimi. Hänen sulhasensa,
suutarityöntekijä, väijyi illoin tällä kohdalla ja piirteli joskus
myöhäisessä yössä sydänkaihoissaan: Katri, Katri...

Portin toinen puolisko oli auki. Siitä jatkui vähän hiekoitettu tie,
molemmilla puolilla kukkapenkit. Sateen pieksämät ja raatelemat
asterit kohottivat matalina ja tukevina värikkäitä, rappeutuvia
kukkiaan. Rakennus oli vaaleanvihertävä, yksikerroksinen. Pari suurta
koivua kohosi verannan molemmin puolin. Tuuli rapisutti niiden oksia
asfalttikattoa vastaan.

Verannan oven yläpuolella paloi pieni, suojaton sähkölamppu lähetellen
surullisia, häiritseviä säteitään hiekoitetulle tielle ja rikkinäisille
astereille.

Kymmenkunta vuotta sitten oli tämä talo ollut kirkonkylän hauskimpia.
Nimismies oli silloin komea ja suosittu. Hänellä oli kaupungista tuotu
rouva, hänen äitinsä piti kutsuja ja keräsi ympärilleen vieraita. Kaksi
vuotta oli Ernest Warén ollut naimisissa, kun tohtorille eräänä keväänä
tuli kotiopettajatar. Pian alettiin kertoa kaikenlaista nimismiehen ja
tämän nuoren neidin suhteesta. Syksyllä sanottiin nimismiehen hakevan
avioeroa. Nyt ystävät ja tuttavat valveutuivat ja säikähtivät. He
käyttivät suoraa sekä epäsuoraa vaikutusta hulluun mieheen ja naiseen.
Tyttö karkasi sanomatta minne lähti. Ernest Warén näytti tasaantuvan,
ja kaikki vakavamieliset ja kunnon naapurit pitivät tätä ratkaisua
suurena ansionaan. Vähitellen kirkonkyläläiset unohtivat nimismiehen
väen kaikista puheistaan. Ei kukaan tullut edes kysyneeksi, kuinka
ihminen voi elää niin yksin, hiljaa ja iloa vailla.

Aika kuluu. Päivä liittyy päivään yhtämittaisena, harmaana jonona.
Niiden paino karttuu hartioille, eikä mikään muutu. Voi meitä, jotka
heräämme vasta vanhoina!

Nimismies Ernest Warén oli keuhkokuumeessa. Hän makasi kulmakamarissa,
verannan vasemmalla puolella. Tämä huone oli ollut hänen ja hänen
vaimonsa makuuhuoneena neljätoistavuotisen avioliiton aikana. He olivat
maanneet samassa leveässä sängyssä, nyt makasi Ernest siinä yksin.

Vuoteen vastapäisellä seinällä oli isokokoinen jäljennös kuningatar
Blancasta, viereisellä seinällä oli taulu, jossa musta, uljas hevonen
hirnuu lumimyrskyssä, vierellään maahan pudonneena isäntänsä,
donilainen kasakka. Rinteellä näkyi ruumiita, joita tuisku peittelee.
Taivaanranta on punainen tulipaloista. Taulu on elävä. Katselija voi
kuulla vavahtelevan hevosen tuskaisen hirnumisen. Ernest Warén itse oli
ostanut ja ripustanut seinälleen nämä taulut, mutta siitä oli jo kauan
aikaa.

Hän ei ollut tajuissaan. Kasvot olivat luisevat, voimakkaat. Pää
oli taivutettu taapäin, kulmikas leuka työntyi ylimmäksi. Suu oli
puolittain auki, ja kellertävien hampaiden välistä kohosi silloin
tällöin kipeä, valittava yskäys. Iho oli omituisen sinervä ja huulet
rakkuloilla. Hän hengitti kiihkeästi ja lyhyesti. Ahdistuskohtaukset
lisääntyivät.

Vuoteen vieressä istui hänen vaimonsa, Erika Warén. Kova, kaareva,
lujarakenteinen nenä antoi kasvoille ylpeän, hallitsevan ilmeen.
Hän näytti miestään nuoremmalta ja vielä sangen kauniilta. Ruumis
oli lihavahko ja pyöreä, rinnat herkästi liikahtelevat. Hän ompeli
pöytäliinaa, ei jaksanut valvoa muutoin. Liikunto piti hereillä. Väliin
hän katsahti miestään. Tämän rakkuloituneet, laajentuneet huulet
kohosivat laihtuneista kasvoista tuskallisen avoimina ja kaameina.

Mies korisi ja koetti yskäistä ulos kurkkuun kohonnutta limaa. Ei
lohjennut. Erika kohotti varovasti päätä ja painoi teevadin suupieltä
vasten. Vihdoin työntyi verensekainen, ruosteenvärinen limapallo
teevadille. Erika kaatoi sen sängyn viereiseen sylkiastiaan,
lysoliveteen.

Häntä peloitti. Ei ruosteenvärinen lima, vaan houriva, muuttunut mies,
joka ei tajunnut hänen läsnäoloaan.

Pää heittelehti levottomasti tyynyllä. Hän laski käden miehensä
otsalle. Ei, tämä ei tuntenut kosketusta. Avoimet ruskeat silmät
laajennein terin harhailivat ympäri huonetta, näkemättä valkoista
kattoa, vuoteen vierellä istuvaa vaimoa, huoletonta, iloista kuningatar
Blancaa tai apua hirnuvaa hevosta.

Erika siirsi ompeleensa pois. Ei nukuttanut enää. Kahden yön valvomisen
antama turtumus pakeni. Näinkö päättyisi heidän avioliittonsa? Hän
istuu tässä tuolillaan, mies heittelehtii sängyssä, puoli metriä
on heidän väliään, ja kuitenkin: miehellä ei ole aavistustakaan
hänestä, eikä hän osaa sanoa tälle sanaakaan. Armias Luoja, hehän ovat
kivettyneitä itseensä. Eikö milloinkaan katoa juopa heidän väliltään?
Hän on odottanut koko avioliittonsa ajan, väsynyt, tasaantunut ja
yhä vielä odottanut. Hän on ollut hyvä miehelleen. Palvellut tätä,
yrittänyt arvata tämän toivomukset. Kodissa on kaikki ollut kunnossa,
mutta mies ei ole välittänyt hänen palveluksistaan ja töistään, aivan
kuin se olisi luonnollista kuin maan kulkeminen radallaan. Mies ei ole
nähnyt häntä, naista. Ei antanut hyväilyjä, katseita, pieniä sanoja.
Kuinka hän on odottanut, odottanut ja ikävöinyt! Väsymys ja tylsyys. Ei
koskaan riitaa. Ernest oli kovin hiljainen. Toisinaan vaimosta tuntui
kaamealta tuo välinpitämättömyys, hirveä vieraus kaikkiin nähden. Siinä
oli jotain kuollutta, ydin oli huvennut pois. Mikä häntä vaivasi?
Söikö hänen ruumistaan ja sieluaan näivetystauti, kasvoiko kaihi hänen
silmiensä eteen? Olivatko hänen hermolankansa palaneet? — Erikaa ei
tappanut miehen välinpitämättömyys. Hän oli malttanut mielensä ja
odotti yhä... Kunpa ei mies kuolisi noin, kunpa vain puhuisi hänelle,
hänelle, hänelle.

Erika tuijotti sairasta, laihoja, parroittuneita kasvoja, joiden silmät
tuijottivat ulos pullistuen eivätkä kuitenkaan nähneet mitään.

Ei, mies ei enää tuntenut häntä eikä tätä huonetta.

— Aira.

Kuumeessa-olija melkein huusi sen. Erika säpsähti, taipui tuolin selkää
vastaan ja kurotti päätään eteenpäin. Huudon täytyi kuulua halki talon,
kenties keittiöön asti, missä Katri askarteli. Tuo naisen nimi, jota
hän vihasi. Ruskeatukkainen kotiopettajatar, jota hän vainusi miehensä
yhä hautovan. Hän oli mustasukkainen. Hän oli vaikuttanut mieheen
aina ja aina, tahtonut tappaa tuon muiston, vuosien takaisen. Uskoi
siinä onnistuneensa... Olihan hän elävä ja läheinen, nukkui joka yö
miehen vieressä, söi joka päivä samassa pöydässä. Hänen piti voittaa
mies, polkea tämän paleltuneet muistot soraan. He eivät koskaan olleet
puhuneet siitä naisesta sanaakaan.

Verannan kello kilahti. Erika kuuli Katrin tulevan keittiöstä ja
avaavan tohtorille. Hän riensi eteiseen. Tohtori pani päällystakkinsa
naulaan ja puristi hänen kättään lujasti ja tyynesti. Vaalea,
sileäkasvoinen mies.

— Mitenkäs nyt voidaan?

— Huonona hän on, hourailee.

— Te näytätte sangen rasittuneelta. Teidän ei pitäisi valvoa yksinänne.

Tohtori koettaa sairaan valtimoa ja katsoo kuumelistaa.

— Aira, missä sinä olet? kysyy sairas.

Erika jäykkeni. Tämä oli häväistys. Nyt sen kuuli tohtorikin. Ehkä hän
muisti entisen kotiopettajattarensa. Millainen oli tuo nainen ollut?
Millä keinolla hän voi jättää sellaisen jäljen?

— Tänä yönä tulee käänne, sanoi tohtori, eikä Erika voinut hänen
kasvoistaan lukea, muistiko hän sen vanhan jutun. — Pelkään sydäntä.
Jos se kestää, käy kaikki hyvin. Minä kirjoitan sydämelle jotain, joka
pysyttää sen toiminnassa. Lähettäkää heti apteekkiin hakemaan sitä, ja
antakaa sitten kaksikymmentäviisi tippaa. Kahden tunnin päästä voitte
antaa uudestaan. Kun käänne on tapahtunut, ei enää tarvitse antaa.
Silloin hän alkaa rauhallisesti nukkua.

Tohtori lähti, ja Katri meni heti senjälkeen apteekkiin. Erika jäi
sairaan kanssa kahden koko taloon. Hän tarttui varovasti käteen, joka
retkotti sängyn laidalla, sormet harallaan.

— Aira, Aira — Erika heitti käden irti — etkö sinä muista — sinä olit
minun... Minä pidin sinusta niin paljon. Minä rakastin, minä himoitsin
sinua. Hulluuden ja riemun tulen sinä kylvit minuun... Aira, tule minun
luokseni vielä. Minä rukoilen sinua. En ole syyllinen. Minulla on
vaimo. Mitä se merkitsee? On vain yksi intohimo — muulla ei ole väliä.
Minua tympäisee tämä elämä. Sinä olit kauan poissa. Minä olen kuollut
ja jähmettynyt. En osaa enää edes puhua. Ota minun kädestäni kiinni.
Herätä minut, etkö sinä näe, olen ollut haudassa jo kymmenentuhatta
ajastaikaa. Iankaikkisesti. Iankaikkisesta iankaikkiseen. Miksi et
tartu käteeni? Onko se likainen, olenko minä inhoittava? Etkö sinä
tahdo? Sinä pidät minua syyllisenä, menet vaikka maailman ääriin,
tieltäni pois. Minä kärsin, kärsin, tulikielet viiltävät ruumistani.
Aira...

Sairaan sormet ojentuivat, ja Erika tarttui tuska ja kauhu sydämessä
niihin kiinni.

— Sinä olet hyvä. Sinä olet elävä. Sinussa on kuumaa sähköä. Kun kosket
minuun, kulkee virta lävitseni ...

Miehen halkeilleet huulet hymyilivät surkeaa, laihaa, säälittävää hymyä.

— Minä elin silloin. Ah, meidän riemumme, meidän voimamme. Aira, sinä
osasit nauraa... Minä kuuntelin sinun nauruasi ja voitin maailman,
nauroin ihmisille. Haa — minä näin heidän lävitseen. He olivat
kääpiöitä, kuivettuneita ja pieniä tuhatvuotisia... Sinä, sinä, olit
elävä sielu... Minä kiroan, kiroan, ikuisesti minä kiroan niitä, jotka
sinut karkoittivat. Minä tahdon heidät alimmassa helvetissä nähdä, enkä
sormeani heidän avukseen nosta. Heidän pitää kärsiä nämä samat tuskat,
moninkertaisina. Minä kostan sen, että he tappoivat minut. Hitaasti,
hitaasti. He olivat viisaita ja saatanallisia. Haa, nyt he ovat
tyytyväisiä, ilo loistaa heidän silmistään, kun näkevät minut elävänä
ruumisarkussa... Älä syytä minua. Sinä et tiedä mitä on ikävä. Sitä ei
kukaan muukaan tiedä. Se on imenyt minulta veren kuiviin. Joka päivä
katson ikkunasta ulos ja näen pienet, valkeat ristit enkä mitään muuta.
Minä en ole enää mies, ei lihaa eikä verta. Luissani ei ole ydintä,
tunnen sen. Nahkani on vanhaa pergamenttia. Aivoni ovat lahonneet,
ne ovat kasa kuivaa multaa... Tällaista on ikävä. Ikävä. Minä en ole
elänyt, ei, ei, minä en ole elänyt... Sairaan huuto viilteli ilmaa.
Se kantautui ikkunasta harmaaseen, raskaaseen iltaan. Katri kuuli sen
palatessaan rikkinäisten asterien reunustamaa tietä. Hän kiirehti
askeliaan ja tunsi olevansa vielä nuori, lämmin ja punaposkinen.
Maantiellä katseli suutarinsälli, kun hän sinisessä villatakissaan
katosi verannan ovesta. Katri tiesi sen katseen seuraavan itseään.
Kun hän meni kamariin, yski sairas teevadille ruosteenpunaista limaa.
Kohtaus helpotti, ja hän huusi liman valuessa suupielestä: »Aira, sinä
otit kätesi pois...» ja hyökkäsi äkkiä istualleen.

Teevati putosi Erikan kädestä lattialle, sen laita lohkesi. Katri
riensi painamaan sairasta sänkyyn. Samassa tämä retkahti tyynylleen.

Erika koetti liikutella miestään: — Hyvä Jumala, hän on kuollut. —
Kauhu kiilsi hänen silmissään. Hän peräytyi vuoteen jalkopäähän ja
sanoi tylysti palvelustytölle:

— Katri menee pois nyt.

— Herran suu pitäisi painaa kiinni, ennenkuin hän jäykistyy.

— Painakaa sitten.

Katri työnsi ammottavat leuat yhteen, veti luomet pullistuvien
silmien peitoksi ja pyyhki käsiliinaan verisen liman turvonneiden
huulien välistä ja toiselta poskelta. Hän teki sen varovasti, nostipa
suonikkaat kädetkin ristiin ja korjasi lakanaa ja peitettä. Hän oli
nähnyt isälleen tehtävän samoin. Rouva seisoi, pitäen kiinni sängyn
puisesta päästä, ja näytti vihaiselta, ankaralta ja kiusaantuneelta.
Kuitenkin huomautti Katri vielä mielestään erittäin tärkeätä seikkaa:

— Tarvitseeko minun mennä hakemaan ruumiinpesijöitä?

— Menkää.

Katri lähti ensin keittiöön pesemään kätensä. Erika kiersi kamarin oven
lukkoon. Lattialla oli punaisenkirjava riepumatto. Hän laskeutui sille
ja painoi suunsa mattoon.

Ernest ei ollut kertaakaan maininnut hänen nimeään kuumeessaan, ja
kuitenkin he olivat olleet mies ja vaimo neljätoista vuotta.




VANHALAN SUKUTARINOITA


Siihen aikaan elivät popat ja tekivät töitään. Heinäruko saattoi kulkea
hämärässä myöhäistä niityltä-tulijaa vastaan, liikkua ihan nenän
eteen ja kadota. Kourallinen ihmisiä yksinäisessä asunnossa metsien
keskellä tunsi henkimaailmaa ajatellessaan kylmää ja kuumaa vivahtelua
selkäpiissään. Tuuli tarttui mieleen eikä tiennyt, minne se vei.

Heinävedellä oli Vanhalan talo. Kartanon maat olivat laajat. Kesällä
sai karjapiika juoksennella puoleen yöhön pitkin korpea, ennenkuin
tapasi lehmät jonkin notkon mehevästä ruohikosta. Niityillä kasvoi
miestä rintaan ulottuva ruoho, pelloilla oli voimakas multa ja kiviä
kuin taivaasta sataneina. Epätasaista maata. Kukkuloita ja losoja.
Kyntäessä pitkää vakoa hevonen sai vuoroin mennä juoksussa viettävää
alamäkeä, vuoroin kiskoa auraa törmää ylös. Mutta kun ruis kellersi
Vanhalan pelloilla, sai etsiä uhkeampaa viljaa. Isännällä oli tapana
hakea pisimmät korret ja ripustaa ne tuvan katonrajasta riippumaan.
Siinä ne saivat kuivaa koko talven, parin kolmen metrin pituiset
votkaleet.

Sama suku oli Vanhalassa asunut miesmuistoiset ajat. Väliin oli
talon väkiluku lapsineen, renkeineen, piikoineen ja ruotiukkoineen
neljättäkymmentä henkeä. Suvusta sanottiin, että se oli voimakasta
rakkaudessaan ja voimakasta vihassaan. Vaali ylpeänä omituisuuksiaan.

Talon nuori isäntä Paavali oli komea mies, pitkä kuin korpikuusi.
Otsalle hulmahti musta tukka. Silmät kuin kultainen pihka, silloin kun
se pirahtaa tervasmännyn runkoon isketystä haavasta. Liikkeissä oli
jotain suurenmoista.

Tämä mustatukkainen mies oli rakastunut tyttöön, joka asui taivalten ja
selkien takana kolmannessa neljännessä pitäjässä, nimeltä Tuusniemi.
Tyttö oli talon tyttö, sanottiin, kaunis kuin noita.

He olivat tavanneet Kuopion markkinoilla, olleet samassa majapaikassa.
Illalla oli kiivas Paavali, joitakin ryyppyjä kumonneena, nostanut
kauniin tytön vuoteelleen.

Aikonut suudella noin vain.

Tyttö, kärpänvikkelä, sydämistynyt kuin ilves, puraista jarmautti
sydämensä halusta. Puraisi Paavalilta alahuulen irti. Se jäi riippumaan
pitkin leukaa verisenä pienestä nahan kitlakkeesta. Sittenkin Paavali
suuteli tytön verisiä huulia, itse alahuuletonna, ja päästi tytön irti.

Haettiin Kuopion kaupungin lääkäri. Hän sitoi huulen ja määräsi
Paavalin jäämään viikoksi kaupunkiin, jos tahtoi suunsa entiselleen.
Nyt piti häntä syöttää lusikalla kuten lasta. Paavali:

— Joka on huulen puraissut, saa sen hoitaakin.

Tytön isä arveli samaa. Kun Paavali viikon kuluttua vei tytön tämän
kotiin, sinne Tuusniemen pitäjään, oli huuli melkein terve ja siteetön.
Tytöllä oli nimettömässään sileä sormus. Silloin oli syksy. Keväällä,
vesien auettua, piti olla häät.

Mutta lähellä Vanhalaa, pitkän järven toisessa päässä, oli talo. Sen
emäntä katseli mielellään Vanhalan suurta rakennusta, jonka katolla
oli kolme savutorvea ja jossa oli varaa panna pyhiksi kyllin olutta
ja leipoa kyllin vehnäleipää ja rieskaa. Emännällä oli tytär, joka
vielä mieluummin katseli kohdatessaan Vanhalan pihkasilmää poikaa.
Tämä äiti ja tytär olivat istuneet yhtenä tammikuun päivänä reessä
ja ajaneet salolle päin. Siellä oli poppa, joka osasi kätkeä eläimet
metsän peittoon, saada karjan sairastumaan ja kääntää lemmenvirtaukset
ihmislasten sydämissä myötä- ja vastapäivään. Niinkuin halusi. Kukaan
ei nähnyt, menikö äiti tyttärineen popan luo, mutta vasta iltahämärissä
he palasivat.

Sitten joutui Paavali asialle tuohon naapuriin ja joi mustaa kahvia.
Ei muka ollut yksikään lehmistä maidossa. Siitä asti syttyi kiihko
Paavalin vereen. Hän saattoi mennä naapuritaloon iltahämärällä
ja palata sieltä aamupuhteella, kun väki Vanhalan pirtissä oli
askareillaan. Kukas voi mitään nuorelle isännälle.

Vanha äiti sanoi kerran pojalle jotain hiljaisella äänellä, kun tämä
tuli kotiin valkean päivän selvitessä. Paavali vastasi outo sulan
pihkan kiilto silmissään:

— Näissä asioissa minä en kysy neuvoa Jumalalta enkä perkeleeltä.

Äiti ei sen koommin sanonut mitään, mutta hän oli tuskissaan sen toisen
tytön tähden. Näkyihän vieläkin pyöreä arpi Paavalin huulessa. Emäntä
oli niin tuskissaan, ettei saanut yöllä nukutuksi, milloin poika oli
poissa kotoa. Ei kulunut kauan, kun hän kuuli, että ensi lauantaina
Paavali menisi naapuritytön kanssa viemään kuulutusilmoitusta papille.

Oli lauantai-ilta, jo myöhäinen. Tyttö siellä selkien takana istui
kotonaan nurkkakamarissa ja paukutti kangastaan. Iso, lämmin tupa oli
toisessa päässä rakennusta. Siellä nukkui talon väki. Tämä pieni kamari
oli tytön nimellä. Hän itse pilkkoi talvisin pienet puut lämmittääkseen
sitä. Hän oli laittanut tänne kankaan, saadakseen kutoa illalla niin
kauan kuin halusi.

Nyt oli puoliyö, jolloin kaikki oudot voimat ovat liikkeellä. Huoneen
seinällä paloi pieni läkkilamppu. Verhottomasta ikkunasta katseli
sisään helisevä kuutamo.

Tyttö siinä istuu ja kutoo. Huomaa vierellään vanhan naisen ja
ihmettelee, kuka se on. Ei ole koskaan tätä nähnyt, eikä kuullut oven
käymistä. On selvää, että vanhaa naista painaa suuri suru. Silmäluomet
riippuvat alhaalla ja näyttävät kätkevän kyyneleitä. Kasvoissa
vavahtelevat lihakset omituisesti, ja hän sanoo silmiään nostamatta:

— Sinun pitää olla Heinäveden kirkolla aamulla.

Nainen häipyy näkyvistä. Tyttö ei kudo enää, vaan miettii. Viime
aikoina hän on tuntenut sellaista omituista ailahtelua ja levottomuutta
sydänalassaan. Olkoon miten tahansa. Täytyy odottaa. Ei voi muuta kuin
odottaa. Hän aikoo ottaa sukkulansa. Silloin ilmestyy se sama nainen
uudestaan ja sanoo samat sanat.

Niin. Heinävedellä on se mies, jonka otsalle valui musta tukka.
Äkillinen tuska valtaa tytön. Hän tuntee itsensä sairaaksi ja kietaisee
kätensä lujasti kankaan laitapuun ympäri. Surullinen vaimo tulee
kolmannen kerran.

— Sinun pitää olla Heinäveden kirkolla aamulla.

Sanoo sen eikä lähdekään pois.

Nyt vetäisee tyttö nutun ympärilleen ja naulasta huivin päähänsä.
Hiipii sukkasillaan läpi pimeän tuvan, missä väen hengitys kuuluu
tasaisesti. Avaa oven, luiskahtaa varovasti pihalle.

Talossa on ori, vikuri ja voimakas. Vain isäntä sitä kykenee
ohjastamaan. Sen taluttaa tyttö pihalle ja valjastaa reen eteen. Tuvan
nurkkauksen ympäri hän ajaa hiljaa, mutta tielle päästyään laskettaa
kuin olisi henki kysymyksessä.

Ehtii aavalle jäälle. Kuutamo on kirkas kuin olisi päivä. Hanki hohtaa
omituisesti laajalla ulapalla. Kaitaluinen ori, juoksijaksi syntynyt,
kiitää vaahtoa kuolaimissa, kupeista tippuu vesi. Tytön pitää olla
seuraavana aamuna Heinäveden kirkolla.

Vielä on öistä, kun hän saapuu kirkonkylään. Kiinnittää oriin suuren
kunnantalon edustalla olevaan paaluun. Kunnantalolla nukutaan. Hän
alkaa sukkasillaan kävellä tiellä sen edustalla. On hyvin aikaista.
Kaikki ikkunat pimeinä. Vain pappilassa oli ollut valoa, sen pani tyttö
merkille tullessaan. Nyt hän näkee tulen ilmestyvän haudankaivajan
taloon. Ihmeellisen hyvin hän tiesi kaikki nämä paikat, vaikka ei ollut
milloinkaan ollut täällä.

Kunnantuvan kamari on tilattu kahdelle yövieraalle. Siellä nukkui
Vanhalan Paavali sen naapuritytön kanssa. Huomenna pitää heidän nimensä
luettaman saarnastuolista.

Aamuyöstä Paavali herää. Näkee ihmeellisen kirkkaan kuutamon kuvaisen
lattialla. Kuulee hengitystä viereltään, mutta kukaan maailmassa
ei tunnu sinä hetkenä hänestä vieraammalta kuin siinä nukkuva ja
hengittävä nainen. Paavali on sen ennenkin huomannut, että niin
kauan kuin nainen valvoi ja ajatteli häntä, piti tämä hänen henkeään
hallussaan käärmeenlumoojan tavalla, mutta kun nainen vain nukkui ja
hän sattui heräämään — oh, sitä tympeyttä ja inhoa. Paavali nousee
sängystä. Astuu alusvaatteissaan ikkunan ääreen. Helmeilevän kirkasta
siellä on. Ja tietä pitkin laukkaa virma hevonen, reessä nais-ihminen,
valkea liinanen päässä. Nainen sitoo hevosen riimuvarren paaluun,
hitaasti kopeloiden kuin tottumaton ainakin. Alkaa sitten kulkea
edestakaisin. Hänellä on vain sukat jalassa. Vain sukat. Kun hän
vetäisee nutun tiukemmin ympärilleen, näkyy selvästi hoikka vartalo.
Tyttö nostaa leukaansa kauluksen varjosta. Vain yhdellä on sellainen
vartalo ja sellaiset kasvot.

Paavalin valtaa suuri tuska. Nimi, joka eilen kirjoitettiin
papinkirjaan, on väärä nimi. Tapahtuisi suuri onnettomuus, jos se
luettaisiin seurakunnan kuullen. Paavali on kuin mies, jonka otsalle
Jumala on kirjoittanut:

»Tänä yönä otetaan sielusi sinulta pois.»

Hyvällä tai pahalla tämä on estettävä. Hiljaa, hiljaa. Hän vetää
housut ja nutun päälleen, painaa karvalakin päähänsä, ottaa saappaat
kainaloonsa ja pääsee ulos. Eteisessä vetää kengät jalkaan, menee
kävelevän naisen luo, sanoo:

— Meidän on saatava oikea nimi papinkirjaan.

Tyttö nyökkää hänelle:

— Minä näin pappilasta tulen tullessani.

He lähtevät kulkemaan puhelematta enää.

Täällä oli silloin rovastina vanha, valkopartainen Broms, liian
vanha. Hänellä oli suuri perhe eikä apulaista. Sunnuntaiaamuisin hän
nousi hyvin aikaiseen viimeistelemään saarnaansa ja tutkistelemaan
Raamattuaan.

Ukko Broms kuulee kolkutusta kansliaan tuovalta ulko-ovelta. Koska
kaikki muut pappilassa vielä nukkuvat, ottaa hän kynttilän ja astelee
avaamaan. Siellä on morsiuspari, joka piti kuuluttaa ensimmäisen
kerran. Mies pitää kädestä naista, jolla on valkea liinansa syvällä
silmillä ja leukapuoli kasvoista kauluksen varjossa. Papin mielestä
morsian näyttää pitemmältä nyt. Hän kysyy heidän asiaansa. Sulhanen
vastaa, että morsiamen nimi oli tullut kirjoitetuksi papinkirjaan
hiukan väärin.

— Mikäs hänen nimensä onkaan?

— Margareeta Posti, sanoo morsian selvällä äänellä.

— Jaa, sanoo Broms, — täällä seisoo Martta Olsén. Sehän onkin ihan
väärin. — Hän vetäisi mustan viivan sen yli ja kirjoitti toisen nimen
päälle.

— Luettehan te tämän oikean nimen saarnastuolista?

— Kyllä, lapset, näissä asioissa joudutaan erehdykset maksamaan
kalliisti.

Pari sanoo hyvästi ja lähtee. Vanhus ihmettelee, miksi he tulivat
näin aikaiseen, mutta he kai tahtoivat korjata erehdyksen ihmisten
tietämättä siitä.

Margareeta Postin äiti oli herännyt ja keittänyt sunnuntaiaamukahvit.
Hän kulkee kylmän salin läpi Margareetaa herättämään. Ovenraosta näkyy
tuli. Päästyään kynnykselle hän näkee tytön nukkuvan kangastuolillaan,
kädet kouristuneina lujasti rintapuun ympäri, pää pirtaa ja niisiä
vasten.

— Lapsirukka on nukkunut kankaan ääreen.

Hän nykäisee käsivarresta ja säikähtää. Ruumis tuntuu kylmältä ja
kankealta kuin kuolleen.

Äiti alkaa ravistella ja hieroa. Pian tyttö virkoaa, mutta hän ei kerro
sanaakaan silloin siitä, millaisella retkellä hänen sielunsa on ollut.

Siis kuulutettiin Vanhalan Paavali ja Margareeta Posti. Martta Olsén
oli raivoissaan, mutta. Paavali, joka istui miesten puolella kirkossa,
poistui heti kuulutuksen jälkeen, heittäytyi rekeen ja ajoi kotiin.
Martta Olsén sai taputella pakkasessa jalan kotiinsa. Keväällä tuotiin
Vanhalaan nuorikko sieltä selkien takaa.

Voimakasta ja äkkipikaista oli ollut Vanhalan suku rakkaudessaan sekä
vihassaan. Suurenmoista monissa edesottamuksissaan.





RUNOJA



    Minun sydämeni oli raskas unelmista...
     Ruokin niillä nälkääni.
    Niiden loisto oli suurempi kuin timanttien.
    Pää painuneena pöytää vasten
    elin minä kiihkeämpää elämää
     kuin löytyy kaduilla ja öisissä taloissa.

    Sinä opetit minulle, ettei rakkautta ole.
     Johdit minut takapihoille ja näytit rikkakasat,
    totutit siihen, mitä synniksi sanotaan.
    Nyt tulvivat sydämessäni lokavirrat,
    punaiset ruusunlehdet uivat siellä
     yksinäisinä, revittyinä, ihanina vieläkin.




    Minä vihaan jokaista teoriaa ja jokaista aatetta
     Minä vihaan painettua sanaa,
    joka yrittää vangita mieleni.
    Ikävöin kaikkea, mitä minulla ei ole,
    minkä vain raha voi antaa.
    Minä rakastan miestä,
     voimakasta ja ihanaa valtiasta,
    ja elämää sen kaikissa väreissä.
    Iltaista, märkää katua,
    missä lyhtyjen valo taittuu asfalttiin,
    tuhansia tuntemattomia kasvoja,
     aina uusia ja erilaisia.




    Armaani, tule minun luokseni.
    Olen ikävöinyt koko päivän.
    Ota minut syliisi, suutele silmäni kirkkaiksi taas.
    Minä olen pieni ja hellä rakkaudesta.
    Sinä olet mies ja voit suojella minua.
    Olet voimakas, mutta kätesi eivät koske.
    Palelin ja ikävöin syliäsi, valtaasi, tahtoasi.



    Mikä on totta ja mikä on valhetta?
    Silittelen sinun niskaasi sormillani.
    On niin hyvä olla sylissäsi.
    Rakastanko siis sinua?
    Ja rakastatko sinä
    sinä, joka et lakkaa etsimästä huuliani?

    Mikä on totta ja mikä on valhetta?
    Kerran en ymmärtänyt,
    kuinka voi ihminen pettää toista.
    Luulen, että nyt alan ymmärtää kaikkea.
    Olkoonpa sileää valhetta tämäkin.
    Olkoonpa typerää leikkiä yhtenä iltana.
    On niin hyvä olla sinun sylissäsi.




    Rakastin kuumasti kuin pakanat kevätyössä
    ja jälleen, jälleen, jälleen olen minä vapaa.

    Yksikään muisto ei kirvele, olen puhdas, nuori,
        onnellinen,
    kuin kulkisivat jumalat sivullani.

    Suutelen ilmaa joka askelella.
    Levitän sormeni pimeässä, ja tuuli humahtaa
        niiden lävitse.
    Ystäväni, älä ole pahoillasi.
    Hetki on mennyt, ihana hetki.
    Olisit köyhempi, jos et kohdannut minua.

    Suutelen ilmaa joka askelella.
    Jumalat, jumalat, jumalat,
    jälleen, jälleen, jälleen olen minä vapaa.




    Nuoruus on mennyt.
    Pitäisi olla vakaa ja tasainen.
    Astua taitavasti ja puhua harkitusti.
    EI. Vielä en ole ollut nuori.
    Olen ahnas, valoa karttava myyrä ollut.
    En tiennyt, että ihminen on vapaaksi luotu.
    Katso.
    Nyt vasta on auringon kiilto silmiini kohonnut.
    Nyt vasta olen keväisten purojen tahdin oppinut.
    Nyt vasta on mieleeni ilo noussut.
    Älä ihmettele, että tanssin.
    Minä olen avaava kultaisen portin
    ihanaan, uuteen, punaiseen maailmaan.
    Harvat löytävät siitä sisälle.
    Minä keksin riemun avaimen,
    Älä ihmettele, että tanssin.




    Yö, sinä suuri valtiatar.
     Ei nuori prinsessa, vaatetettuna jalokivillä,
    ole niin ihmeellinen kuin sinä,
    pimeä ja outo, tutkimattomia valoja täynnään.
     On hyvä, että vain harvat tuntevat sinut,
    että vain valitut ovat nähneet sinut kasvoista kasvoihin.
    Hyvä ettei maanpiiri päihdy ja ihmiset luule itseänsä jumaliksi,
    hyvä, että he nukkuvat rauhassa ja
     laskevat päivällä santaa tiellä.

    Ihmeellinen on minun osani,
     en tiedä, kiittääkö siitä.
    Me olemme kulkeneet käsi kädessä, Yö.
    Minä olen juonut ihanimmat viinit,
    katsellut ihmislasten teitä ja nähnyt:
     useimmat ovat muumioita, vanhoja satavuotiaita.
    Minä olen palanut tuskasta,
    ja soluni ovat tanssineet autuudesta.
    Olen ojentanut käsivarteni tuoksuvaan ilmaan
    ja kohottanut silmäni yli maan:
     Ei yksikään kuningatar ole ollut minun vertaiseni.




    Rakastan Helsinkiä.
     Sen katuja ja kahviloita,
    Sen iltaa ja aamua.
    Erikoisesti noita uusia taloja kulmissa:
    Suorat, huikeat viivat.
     Kapea fasadi, joka kuvaa
    korkeuden ikävää, ilmojen ikävää,
    sitä, mitä goottilaiset kirkot.
    Ei ole minulla sukua.
    Ei ole eikä tule ystävää,
     jolle välittäisin itseni avata.
    Ei ole kotia, tuskinpa kansaa ja maata.
    Lähden ehkä Austraaliaan,
    tai joudun Pariisiin joskus
     ja hukun Seinen likaiseen veteen.
    Helsinkiä minä rakastan.
    Näistä ihmisistä en pidä,
    mutta tahtoisin istua kaduilla
     ja silitellä kiviä sormillani.

    Yksi on minulla sydänsuru:
    Ettei tästä kaupungista, minun omastani,
     tule ehkä maailman valtiasta.

    Olen vaarallinen.
    Olen raivoon tullut.
    Tahdon löytää kädensijan maan pinnalta ja ravistaa:
    että te avaatte raukeat silmänne edes puoliksi,
     että tämä pallo värähtelee vielä vuosisatain kuluttua.

    Istun kuin lammas.
    Te uskotte minut villaiseksi,
    mutta olen kuuma. Kuuma. KUUMA.
    Sytytänpä tuleen kuivuneet ruohot.
    Iskenpä lahopuut uutten juurien syödä.
    Hävitänpä harmaan värin maailmasta,
    teidän sielujenne ainoan Värin —
    Jonakin hetkenä te vavahdatte.




    Ihmisnero. Missä nousevat ajatukset,
    jotka uudistavat maailman?

    Katso, mullan peitossa, raskaan paineen alla
    syntyy hiilestä timantteja.

    Kuka tuntee, mistä on kohonnut suurten tie,
    missä ahjoissa sulautuu ihmisnero?

    Jumalan Poika kuoli ristillä kerran,
    Hänen sanansa eivät koskaan kuole.

    Kenties Hän antaa saman lahjan niille,
    joiden synnit ovat suuret ja tuska katkerampi kuin Hänen.




    Seison alhaalla, maan pinnalla.
    Näen ympärilläni syksyn: paljaat puut,
    lionneen maan, kaatuneet kuloheinät.
    Olen yksin ja kurjuuteni minua painaa,
    loppumaton, näännyttävä kurjuus.

    Oi, että minä olen niitä,
    jotka ovat luotuja suurta varten.
    Joilla on kyltymätön jano, etsintä ja ikävä,
    Jotka kaiken tuntevat eivätkä mihinkään tyydy.

    Harvoin on minulle auennut toisen syli.

    Löysinpä kerran ruusunlehtiä maasta.
    Hyväilin niitä puhtain käsin.
    Tuuli lehahti ylitsemme...
    Minä näin ne kellastuneiksi
    ja löysin niiden alta matoja ja multaa.

    Minä vihaan ihmisiä verisesti.
     Minä vihaan teitä:
    Etsin teitä uudestaan ja uudestaan,
    olen valmis myymään sieluni löytääkseni _toisen_.
    Te olette kylmiä ja tyhmiä, tylsin katsein,
     eikä rakkaus asu keskellänne.
    Hymyilen teille ja lähden pois,
    kotona minä kiroan ja makaan lattialla:
    Olen inhosta sairas.
     En minä syntiä karta,
    kartan penseyttä, itaruutta, alhaista mieltä.
    Jospa te heittäisitte sielunne kaduille ja kujille,
    mutta te vartioitte niitä kuin ahnaat verikoirat.
    Ooo — siellä sisällä on aivan tyhjää,
     korkeintaan viimevuotisia koin munia.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULTA JA TUHKAA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.