"Ole, sielun', iloinen!" : Tiituksen pakinoita 2

By Ilmari Kivinen

The Project Gutenberg eBook of "Ole, sielun', iloinen!"
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: "Ole, sielun', iloinen!"
        Tiituksen pakinoita 2

Author: Ilmari Kivinen

Release date: May 16, 2024 [eBook #73642]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Ahjo, 1919

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK "OLE, SIELUN', ILOINEN!" ***





"OLE, SIELUN’, ILOINEN!"

Kirj.

Tiitus [Ilmari Kivinen]



Tiituksen pakinoita 2.





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1919.






      Mure tuopi mustan vuoden
      huoli harmajan hapenen.



    Layttaita wastan nein
       itze Kiria puhu.

Mutamat ylen wisut ovat
    muijdhen töijlle Domarit covat
Ja quin Sokia eroijtta carnat
    nijn tyhmet wilull kiriat arvat.
yxi lana ombi wääret.
    toijnen tas laijtta ilman määret.
Colmas hylke / ia caiki sylke
    Eijkö cajke / on alghus heicko?
Nijn kaij mös on / o hyve weicko.
    Jos Jotakin on sijrtty tojsin.
    wehetty / lisetty / tacka poijsi.
Eij taijdha caiki olla teusi.
    sijs nautitze se iongas teusi
Tee parambi ios sine taijdhat.

                 (_Agricola_.)



SISÄLLYS:

Hra Kenonen parantelee yskäänsä.
Totuuden, runon kotimaa.
Kalle Karhusen poliisikoira.
Miksi ne ovat vielä auki?
Ihmispeto.
Karlssonnin haulikko.
Julkinen selitys.
Ihalaisen kylmä kylpy.
Huomaavainen mies.
Kaino mies.
Salaperäinen juttu.
Israel Viinamäen "limaskat".
Vappukertomus.
Hätähuuto Hangosta.
Kesäyön unelma.
Apumies.
Vuosisatamme kuumin päivä.
Oppiiko suutari jokapäiväisen leivän?
Varkaus.
Näkymättömäksi tekeytyminen Nihattulassa.
Varastettu hattu.
Rakennusmestari on jäänyt poimimaan mustikoita.
Suuri kuvariita.
Oulun työttömäin huvimatka Tervolaan.
Kysymyksiä ja vastauksia.
Salaperäinen köysi.
Surunvoittoisia säveliä.
Miksi Taavettia lyötiin kaksi tuumaa paksulla kepillä.
Joulunvalmistuksia Harjuksen perheessä.
Kaksi matkaa.
Kertomus pumpunletkusta Maarianhaminan kaupungissa.
Parikkalan kuulumisia.
Kuinka Töysässä alettiin kirjallisuutta harrastaa.
Viimeinen telefoonipuhelu.
Kissamme ja tieteellinen tutkimus.
Huomattava ennakkopäätös.
Käytännöllinen kasvatusteknillinen keksintö.
Jukka Puikkosen uusi lehmä.
Musikaalisia harrastuksia maaseuduilla.
Eräs rehukakkujauhomootorimyllyriitajuttu.
Uhkaava jyrähdys Ukko-kolilta.
Suomalainen uimanäytös päiväntasaajalla.
Karhu, joka rakennutti kaksi vaivaistaloa.
Nuohoojan puolesta.
Edistysaskel ilmanennustuksen alalla.
Kesäisen illan kullasta.
Panelian ihmissyöjä.
"Sananselittäjiä".
Jussi Malisen anokki.
Ijankaikkinen metsänluku.
Poppamiehen erehdys.
Gustafsson tuntuu hieman hullulta.
Kymmenen penniä.
Koirat vaunun alla.
Eläinkunnan ihmeet.
Kellonsoittoa Kuhmoisissa entiseen aikaan.
Kuinka Röykkylän kylässä saatiin akustiikkaa.
Surkuteltavaa villiytymistä.
Tattarit ja talvipaltto.




Hra Kenonen parantelee yskäänsä.


Herra Kenonen oli saanut pahan yskän, joka vaivasi häntä etenkin yöllä.
Kun kaikki ihmiset olivat juuri parahiksi ennättäneet vaipua uneen ja
yön henget leijailivat avaruudessa ja tähdet paloivat taivaalla ja
kuu loisti kelmeänä ja syvä hiljaisuus vallitsi, alkoivat hra Kenosen
yskänpuuskaukset vapisuttaa taloa, ja aamulla tuli talon isännöitsijä
sanomaan hra Kenoselle, että ellei hra Kenonen lakkaa vapisuttamasta
taloa, jota ei ole rakennettu tykistöpommitusta eikä hra Kenosen
mammuttiyskää kestämään, niin... Hra Kenonen vastasi isännöitsijälle
vain kahdella sanalla, mutta niistä ei kumpikaan sovellu painosta
julkaistavaksi, ja läksi sitten lääkäriin.

Lääkäri tutki hra Kenosta ja määräsi hänelle lääkkeitä. Hra Kenonen
huomautti, että lääkkeissä täytyy olla paljon alkohoolia, mutta lääkäri
vastasi, että kyllä hän tietää, mitä määrää, eikä ole sitäpaitsi
anniskelun pitäjä. Hra Kenonen osti apteekista lääkkeet ja otti
niitä määräyksen mukaisesti kolme ruokalusikallista päivässä, mutta
seuraavana yönä yski hän niin, että seinällä vuoteen yläpuolella oleva
Edelfeltin "Porilaisten marssi" putosi sängyn ja seinän väliin, ja
seinän takana asuva naapuri otti viulunsa ja alkoi soittaa alakuloisia
säveliä. Seuraavana aamuna kaasi hra Kenonen lääkkeet likaämpäriin.

Hra Kenosen yskä paheni vain, ja talon vuokralaisten pitämässä
kokouksessa oli jo ollut puhetta viranomaisten puoleen
kääntymisestä toimenpiteisiin ryhtymistä varten hra Kenosta vastaan
jatkuvasta yörauhan häiritsemisestä, kun hra Kenonen vihdoin
muisti mummovainajansa sanoneen tärpättikylpyä ainoaksi varmaksi
yskänparannuskeinoksi.

Hra Kenonen kävi ostamassa litran tärpättiä ja läksi kyselemään
saunaa, missä saisi kokeilla mummovainajansa parannustavalla,
mutta kun ei yksikään helsinkiläisistä saunanomistajista suostunut
luovuttamaan laitostaan tällaiseen kokeiluun, lausui hra Kenonen
julkisena mielipiteenään, ettei helsinkiläisissä saunanomistajissa
ole kristillistä rakkautta enempää kuin nahkurin parkkitiinussa, ja
matkusti tärpättipulloineen maaseudulle lankonsa luokse.

Langolla oli vanha, laho sauna, ja kuultuaan hra Kenosen aikomuksesta,
käski lanko piikansa lämmittää saunan tavallista kovemmin. Ja kun se
oli tapahtunut, läksi hra Kenonen saunaan tärpättipullo kainalossa ja
housunkannattimet viiltäen takana maata ja jaloissaan langon vanhat
tuohivirsut, jotka lanko oli voittanut kirkonkylän kansakoululla
urkuharmoonin hyväksi toimeenpannuista arpajaisista.

Hra Kenonen riisuutui saunassa ja kiipesi tärpättipullo kädessä
lauteille, ja yski vielä viimeisen kerran, puhdistaakseen kurkkunsa,
niin että vanhasta kiukaasta putosi alas muutamia kiviä, sekä käski
piian lyödä löylyä.

Piika nosti saunan nurkassa olevasta vesikorvosta vettä ja heitti sen
kiukaalle niin että tulistuneet kivet paukkuivat ja kuuma löyly kohahti
kattoon ja sieltä hra Kenosen niskaan, ja hra Kenonen ähki ja puhki
ja sai lopuksi tärpättipullosta korkin auki, kaasi tärpätin lauteilla
olevaan pesuvatiin ja heitti sen sitten kaikki yhdellä kertaa kiukaalle.

Kiuas oli aivan oven vieressä, ja tärpättiliekkien leimahtaessa
kiukaalta ennätti piika töintuskin paeta ovesta ja juosta huutaen
asuinrakennukseen ilmoittamaan, että hra Kenonen oli sytyttänyt, saunan
palamaan.

Kun talonväki riensi paikalle, oli saunan ovi auki ja sieltä puskivat
höyrypilvet ulkoilmaan, ja sisältä kuului hra Kenosen karjunta ja
avunhuudot.

Hra Kenonen saatiin pelastetuksi, mutta saunaa ei. Se paloi pohjiaan
myöten.

Ja kun kaikki oli ohi ja hra Kenonen taas istui lankonsa
vieraskamarissa, jaloissaan lankonsa liian ahtaat housut — hänen omat
housunsa olivat palaneet saunan mukana — huomasi hra Kenonen päässeensä
yskästään.




Totuuden, runon kotimaa.


Minua on sorrettu.

Minun, vanhan kynänkäyttäjän, tuotteita on heitetty paperikoriin.

Vaikka ne olivat runoja.

Tähän törkeyteen on tehnyt itsensä syypääksi kaunokirjallinen
viikkolehti "Kotivarpunen", jota vastaan minä täten pyydän saada
singahuttaa vapisevan kiroukseni.

Olin lukenut kaunokirjallista viikkolehteä "Kotivarpusta" eräässä
kestikievarissa. Olin heti löytänyt siitä m.m. seuraavan runon:

        "Onneton.

    Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie,
    mutta synkempi vielä on eloni tie;
    Voi yölläkin tuikata tähtönen vielä,
    Mutt' tähteä yhtään ei eloni tiellä.

    Yön toivona tähtöset kirkkahat on,
    Ne viittaavat valoon ja aurinkohon.
    Mutt' toivot ne seuraa ei eloni myötä,
    mä viettänyt ain olen tähdetönt' yötä.

    Oi yöhön! Luoja yks' tähtönen luo,
    ja loistaa sen mieleeni synkkään suo!
    Sit' iloiten seuraisin eloni tiellä,
    ja kuollessain siihen mä katsoisin vielä.

                           M. Aliranta."

Aikoinaan oli runo ollut Kramsun runo. Nyt oli se M. Alirannan runo.

Ja minulle selvisi kuin salaman välähdyksenä runoilemisen salaisuus.

Minäkin päätin ruveta runoilijaksi.

Seuraavassa "Kotivarpusen" numerossa olikin julkaistuna ensimmäinen
runoni. Se kuului:

    "Pulma.

    Ollako vai ei olla, siinä pulma:
    Jalompaa onko hengen kärsiä
    Kaikk' inhan onnen iskut sekä nuolet
    Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan,
    Lopettain kaikki? — Kuolla, — nukkua,
    Ei muuta; — luulla, uness' että päättyy
    Tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat,
    Nuo lihan perinnöt, — se loppu hartaast'
    Ois halattava. Kuolla, nukkua: —
    Nukkua! Kenties uneksia? — siinä
    Se vastus. Millaiset lie unet kuolon,
    Kun pois on maalliset nuo ahdistukset,
    Se arveluttaa. Ja nuo arvelukset
    Ne elon kurjuutta niin pitkittävät.
    Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa,
    Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,
    Vääryyttä sortajan, lain väännellystä,
    Virastoit' ylpeitä ja potkuja,
    Joit' ansiokkaat epatoilta saavat?
    Ihana Ophelia! — Nainen, sulje
    Rukouksiisi rikokseni kaikki!!

                       Tiitus."

Sain "Kotivarpusen" toimitukselta kiitoksen kauniista runostani ja 4
markkaa tekijäpalkkiota. Olin tyytyväinen ja onnellinen ja lähetin
kerran viikossa uuden runon toimitukselle.

Kunnes vihdoin tuli solmuun sykkyrä. Toimitus nimittäin paiskasi
kaksi pientä mutta onnistunutta runoani paperikoriin ja haukkui minut
päällepäätteeksi häpeämättömässä kirjeessään näpistelijäksi. Toimitus
väitti minun kyntävän toisten vasikoilla.

Alistan riidanalaiset runoni arvoisan yleisön suopeaan harkintaan.

Edellinen kuului:

        "Isien muistolle.

    Täss' auroin, miekoin, miettehin
    Isämme sotivat.
    Kun päivä piili pilvihin.
    Tai loisti onnen paistehin,
    Täss' Suomen kansan vaikeimmat
    He vaivat kokivat.

                     Tiitus."

En tiedä, mitä voi kenelläkään puolueettomalla arvostelijalla olla
muistuttamista runoni sisällystä, muotoa ja isänmaallista henkeä
vastaan.

Toinen runoistani oli koruttomassa yksinkertaisuudessaan seuraava:

    "Poro.

    Juokse, porosein,
    Poikki vuoret, maat,
    Seista, syödä saat
    Majall’ impyein;
    Siellä verraton
    Jäkäl' aarre on.

                    Tiitus."

Niinkuin sanottu, paiskasi toimitus molemmat runoni paperikoriin ja
päällepäätteeksi haukkui minut pahanpäiväiseksi.

Ajattelen maksaa samalla mitalla ja katkaista kaikki välini
"Kotivarpusen" kanssa.

Koettakoot, vietävät, nyt etsiä itselleen uutta runoilijaa. Minä olen
saanut tarpeekseni. Minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa.




Kalle Karhusen poliisikoira.


Kalle Karhuselle tuli syksyllä jyviä enemmän kuin hän oli uskaltanut
odottaakaan, ja kun Kalle Karhunen katseli hinkaloissa olevia
jyväläjiään niin tuli hän iloiseksi kuin pelimanni, ja kun hän arveli,
että gulassit maksaisivat tänä syksynä viljasta puolitoista tuhatta
markkaa hehdolta, niin tuli hän vielä iloisemmaksi, mutta kun hän
sitten muisti elintarvelautakunnan, niin tuli hän surulliseksi, ja
kun hän lopuksi muisti Maijastiinan pojat ja muut varkaat, joille ei
tänäkään syksynä ollut tullut ensinkään jyviä, niin tuli hän vielä
surullisemmaksi, ja toivoi melkein, että halla olisi tehnyt hänelle
samalla tavoin kuin Saarijärven Paavolle.

Elintarvelautakunnasta ei tosin niin kovin suurta kiusaa ollut. Kalle
Karhunen arveli osaavansa sen asian järjestää, mutta varkaat olivat
pimeiden iltojen tultua käyneet kovin hävyttömiksi, ja ajateltuaan
asiaa kaksi päivää valjasti, Kalle Karhunen, hevosensa ja läksi käymään
kaupungissa. Ja takaisin palattuaan oli hänellä mukanaan koira.

Kalle Karhunen ei tehnyt kenellekään, ei edes emännälleen, tarkempaa
selkoa siitä, mistä hän oli tämän koiran hankkinut. Hän antoi vain
jokaisen, joka talossa kävi, ymmärtää, että hänen uusi koiransa, mikä
ei päältä nähden ollut mikään erinomaisen näköinen, oli poliisikoiran
rotua, ja että sillä oli nimenomainen ja sammumaton viha kaikkia
syrjäisiä kohtaan, jotka yrittäisivät tehdä asiaa Kalle Karhusen
vilja-aittaan.

Koira osoittautui erittäin luotettavaksi talonvahdiksi, vieläpä vähän
liiankin luotettavaksi, sillä kun Kalle Karhunen seuraavana iltana
pimeän tultua palasi monarkistin esitelmästä kansakoululta, hyökkäsi
hänen uusi koiransa tallin takaa hänen kimppuunsa ja repi häneltä
housut ja olisi nähtävästi syönyt suuhunsa koko Kalle Karhusen, ellei
hän olisi päässyt tupaan pakoon.

Kalle Karhunen katseli murheellisena housujaan, joiden toisesta
lahkeesta oli ainoastaan puolikas jäljellä, kutsui sitten koiran sisään
ja antoi sille selkään, jotta se vasta paremmin tuntisi isäntänsä,
mutta asian periaatteelliseen puoleen nähden hän, saatuaan jalkoihinsa
uudet housut, lausui että tämä koira on juuri sellainen kuin koiran
tulee ollakin, kunhan se vain vähän paremmin perehtyy talon väkeen ja
talon tapoihin.

Kahden tai kolmen päivän perästä tarkasteli Kalle Karhunen aitassa
jyvähinkaloitaan ja oli huomaavinaan, että keskimmäisen hinkalon pinta
oli hiukan alentunut. Kalle Karhunen ei kuitenkaan ollut varma asiasta,
mutta varovaisuuden vuoksi piirsi hän puukkonsa kärjellä pienet merkit
hinkaloitten laitaan niihin kohden, mihin jyvät ulottuivat. Sitten
tarkasti hän huolellisesti aitan lukon, mutta siinä ei ollut mitään
vikaa.

Seuraavana päivänä kertoi piika-Mari, että Maijastiinan vanhin
pojanroikale oli kulkenut pihan poikki ja heittänyt luun
poliisikoiralle, jolloin koira oli heiluttanut häntäänsä Oskarille.
Oskari oli Maijastiinan vanhimman pojanroikaleen nimi. Toisen ja
kolmannen pojan nimet olivat Esa ja Ville.

Kalle Karhunen kirosi, että jos Oskari vielä kerran kulkee hänen
pihansa poikki, niin saa hän nähdä heiluvan jonkun muun kuin koiran
hännän.

Seuraavana päivänä kävi Kalle Karhunen taas tarkastusmatkalla
aitassaan. Ei ollut epäilystäkään siitä, ettei varkaita olisi käynyt.
Keskimmäisen jyvälaarin pinta oli pari senttiä alempana hänen puukolla
vetämäänsä merkkiviivaa.

Kalle Karhunen muuttui kasvoiltaan tuhkanharmaaksi ja otti lakin
päästään ja tempasi vihoissaan tukastaan, niin että joukko hiuksia
jäi kouraan. Sitten tutki hän aitan lukon, mutta ei huomannut siinä
mitään epäilyttävää. Sitten tuli hän ulos aitasta ja kiroili noin
neljännestunnin ajan kaikkia naapureitaan ja muita kyläläisiä, joilla
ei tiettävästi ollut omia viljavarastoja ja joiden siis täytyi olla
varkaita ja roistoja. Lopuksi heristi hän nyrkkiään poliisirotuiselle
koiralleen, joka haukkui variksia saunan luona. Koira heilutti
vastaukseksi häntäänsä, mutta kun Kalle Karhunen tempasi maasta luokin
kappaleen ja heitti sen koiraa kohti, niin pakeni se häntä koipien
välissä saunan taakse.

Yöllä heräsi Kalle Karhunen koiransa vihaiseen haukuntaan, joka
kuitenkin kohta lakkasi. Kalle Karhusen epäluulo oli kuitenkin herännyt
samalla kertaa kuin hän itsekin. Kalle Karhunen puki nopeasti ylleen,
otti haulikkonsa naulasta, sytytti tallilyhdyn ja kätki sen takkinsa
liepeen alle. Sitten hiipi hän hiljaa ulos.

Aitan luo tultuaan tunnusteli hän kädellään ovea. Se oli lukossa.
Hän oli jo kääntymäisillään takaisin tupaan, kun hän samassa oli
kuulevinaan epäilyttävää liikehtimistä aitan alta.

Kalle Karhunen kiersi aitan taakse, missä aitan lattia oli korkeammalla
maasta kuin pihan puolella, otti lyhdyn ja valaisi sillä aitan alle.

Maijastiinan Oskari makasi selällään aitan alla, sohien tikulla sitä
reikää, joka oli kaivettu keskimmäisen hinkalon alle, jotta jyvät
nopeammin juoksisivat säkkiin. Säkin suuta piti levällään toiselta
puolen Esa ja toiselta Ville.

Kolmannesta nurkasta kannatti sitä uskollisesti ja palvelushaluisesti
hampaillaan Kalle Karhusen poliisikoira.




Miksi ne ovat vielä auki?


Apteekit nimittäin.

Mitä niillä on virkaa?

Ennen sieltä sai yhtä ja toista, ainakin pahimpiin pistoksiin.

Mutta sitten nousi apteekkariyhdistyksen johtokunta kierretuoliltaan,
astui hyllyn ääreen, otti sydämenvahvistustippapurkin ja vei sen
kaappiin, lukitsi kaapin oven, solautti avaimet housuntaskuunsa
ja katsoa muljautti ohimennen kummallisesti Suomen kansaan, joka
sydänalaansa pidellen nöyrän näköisenä seisoi apteekin ovenpielessä.

Sitten meni johtokunta kamariinsa, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen
ja kirjoitti apteekkareille, että koska on pelättävissä, että joitakin
alkohoolipitoisia lääkkeitä näinä turmeluksen aikoina käytetään väärin,
niin kehoittaa johtokunta kaikkia apteekinomistajia ja apteekkien ja
haara-apteekkien hoitajia sinä aikana, jonka nykyinen turmeluksen tila
ja poikkeukselliset olot kestävät, kokonaan kieltäytymään myymästä
niitä ja niitä lääkkeitä.

Mutta Suomen kivuloinen kansa, joka oli epäröiden seisonut, ovella,
rohkaisi vihdoin luontonsa, niisti peukalolla ja etusormella nenänsä
ovenpieleen, astui tiskin ääreen ja sanoi heikolla äänellä:

— Olisikohan apteekkari niin hyvä ja antaisi markan edestä
sydämenvahvistustippoja... kun tuo sydän niin tykyttää...

— Ei, sanoi apteekkari, sydämenvahvistustipat pani johtokunta
kaappiinsa ja otti avaimen pois ovelta.

— No, jos voisi sitten saada vaikka Hokmannin roppia?

— Ei sitäkään myydä.

Potilas huokasi.

— Ei taida saada myöskään riikapalssamia eikä halvausvettä?

— Ei.

— Eikä muurahaispriitä?

— Ei.

— Saisiko sitten verenpuhdistustippoja, sano ostaja vapisevin huulin.

— Ei.

Toivo hiipui ostajan sydämessä. Mutta vielä oli jäljellä joku
oljenkorsi.

— Antakaa hyvä apteekkari sitten kaneelitippoja.

— Enkä anna.

Ostaja leimahti hiukan, niinkuin liekki leimahtaa ennen sammumistaan.

— Mutta mikä hiiden apteekki tämä on, missä ei mitään myydä? Täytynee
sitten paremman puutteessa tyytyä kolmenlaisiin tippoihin.

Niitäkään ei myydä.

Potilas piteli kiinni tiskistä. Sitten kurotti hän kaulaansa ja
kuiskasi apteekkarin korvaan viimeisen kuiskauksensa:

— Eikö apteekkarikulta antaisi minulle edes koliikkitippoja?

— Ei, vastasi apteekkari, paaduttaen sydämensä. Koliikkitippoja emme
myöskään myy.

Me kysymme:

Mitä pirua me nyt sitten enää apteekeilla teemme? Anteeksi, että
kysymme näin rumasti, mutta onkos tämä asia sitten sen kauniimpi?

Kaikki parhaimmat, tehokkaimmat ja kansallisimmat lääkkeet ovat meiltä
kielletyt. Viinaa, tervaa ja saunaa ei kannata ottaa lukuun, sillä
senjälkeen kuin viina on otettu pois, ovat sauna ja terva tietysti
tehottomat. Ei kukaan ole niin hullu, että kokeilisi pelkällä tervalla
ja saunalla. Sehän olisi samaa kuin lähteä ampumaan variksia ja ottaa
mukaansa pyssy ja haulit, mutta unohtaa ruuti kotiin.

Sitäpaitsi on apteekkariyhdistyksen johtokunta, joka olkoon kirottu,
kehoittanut myymään valkoisia kamferitippoja, kamferispriitä ja
eetterivalerianatippoja "ainoastaan perinpohjaisen harkinnan jälkeen."

Vai niin. Kyllä me sen harkinnan ymmärrämme. Se on semmoista, että
jos joku menee kysymään kamferitippoja, niin alkavat apteekkari,
proviisori ja farmaseutti kavalan näköisinä tuijottaa ostajaan, ovelle
tule apteekkarin rouva aamunutussaan katsomaan hänkin, ja rouvan takaa
kurkistavat apteekkarin anoppi, sisäkkö ja pahankuriset pojanvintiöt.
Jonka jälkeen apteekkari ilmoittaa ajattelevansa asiaa huomiseen tai
ylihuomiseen tai ensikuun puoliväliin ja käskee tulla sitten uudestaan
kuulemaan.

Voiko kukaan antaa tyydyttävän vastauksen kysymykseen, miksi apteekkeja
enää ensinkään pidetään auki?




Ihmispeto.


Herra ja rouva Wiriä olivat vuokranneet huoneen ja keittiön ilman
nykyajan mukavuuksia Turun saaristossa olevasta kesähuvilasta, jossa
paitsi heitä asui uskonnonlehtori Lindblom ja tuomari Turkanen
perheineen, ja kun herra ja rouva Wiriä olivat illalla saapuneet
kesämajaansa, niin levisi jo seuraavana aamuna naapurien keskuuteen
huhu, että hra Wiriä on ihmispeto ja pahoinpitelee vaimoaan. Lehtori
Lindblomin asuivat Wiriöiden seinän takana, ja he olivat heränneet
yöllä huonekalujen kolinaan, tuolien kaatumiseen, herra Wiriän
sadatuksiin ja lyönteihin ja rouva Wiriän hiljaiseen, tukahdutettuun
vaikeroimiseen.

Kun tämä salaperäinen herrasväki aamulla tuli ulos pihamaalle
huoneestaan, kurkistelivat kaikki muut samassa huvilassa asuvat
akkunaverhojensa takaa ja totesivat herra Wiriän olevan synkännäköisen
ja rouva Wiriän olevan kalpean kasvoiltaan. Hänen silmänsä olivat
punaiset ja niiden ympärillä oli mustat renkaat. Ja herrasväki Turkasen
palvelus tyttö ilmoitti selvästi kuulleensa rouva Wiriän huoahtaneen:
"Kauhea yö..."

Kammo ja suuttumus valtasi naapurit, ja kaikki säälivät rouva Wiriää,
joka oli joutunut naimisiin raakalaisen kanssa. Mainittu raakalainen
koetti ennen aamiaista rakentaa tuttavuutta naapuriensa kanssa, mutta
sai osakseen selvästi havaittavaa kylmäkiskoisuutta. Kaikki vetäytyivät
mitä pikimmin pois hänen läheisyydestään, ja herra Wiriä kuuli
lehtorska Lindblomin sanovan tuomari Turkasen rouvalle: "Ihmispeto!"

Herra Wiriästä tuntui tämä kaikki vähän kummalliselta.

Seuraavana iltana istuivat tuomari Turkanen ja rouva Turkanen
vieraisilla lehtori Lindblomin puolella ja joivat teetä, ja lehtorska
Lindblom oli asettanut teepöydän herrasväki Wiriän makuukamarin
seinän viereen. Ilta kului myöhäiseen, ja mitä myöhäisempi tuli, sitä
tarkemmin kuunneltiin teepöydän ääressä.

Ja kun kello löi puoli kaksitoista, kuultiin herra Wiriän huutavan
raa'alla, karkealla äänellään:

— Kirous! Joko se taas alkaa!

Rouva Wiriä vaikeroi hiljaa.

Teepöydän ääressä ei hengitetty kuin toisella keuhkolla, ja silläkin
hyvin säästäväisesti.

Nyt kiljaisi herra Wiriä:

— Ole hiljaa paikoillasi; Älä liikahdakaan! Minä lyön. Ssssaaa...

Kuului selvästi isku. Lehtorska Lindblom kalpeni ja herrat purivat
hammasta.

— Rakas, älä lyö niin kovasti! vaikeroi rouva Wiriä.

Herra Wiriä mutisi jotain, mistä ei saanut selvää, vaikka lehtori
ja tuomari kuuntelivat korvat seinää — ohutta lautaseinää — vasten
painettuina.

Uusi lyönti ja herra Wiriän riemuitseva ulvahdus:

— Joko sait tarpeeksesi, s—n imisä!

Rouva Wiriän huudahdus:

— Älä koske minuun... kätesi on _veressä_!

Rouva Turkanen oli pyörtymäisillään.

— Se on _sinun vertasi_! sanoi herra Wiriä julmasti nauraen.

Rouva Turkanen pyörtyi. Lehtorska Lindblom kaasi lasillisen haaleaksi
jäähtynyttä teetä hänen kasvoilleen.

Uskonnonlehtori ja tuomari hyökkäsivät eteiseen ja kolkuttivat
kiivaasti herrasväki Wiriän ovelle. Tuomari tunnusteli samalla
vaistomaisesti, olisiko brovninki hänen housujensa takataskussa.

Haudan hiljaisuus herrasväki Wiriän huoneessa.

Sitten tuli herra Wiriä ovelle ja kysyi:

— Kuka siellä?

— Avatkaa heti! huusi lehtori Lindblom kiihtyneenä.

— Lain nimessä! huusi tuomari Turkanen.

Herra Wiriä avasi oven.

Hänen kädessään oli veripilkkuja.

Lehtori ja tuomari huusivat, että ellei herra Wiriä lakkaa
rääkkäämästä onnetonta vaimoaan, niin ryhtyvät naapurit asianvaatimiin
toimenpiteisiin.

Herra Wiriä tuijotti heihin ällistyneenä.

Sitten alkoi hän nauraa. Kolealla, hyytävällä äänellä... johon yhtyi
rouva Wiriän hihitys peiton alta sängystä.

Herra Wiriä oli näet tappanut hyttysiä.




Karlssonnin haulikko.


Aivan niin, tämä on hyvä haulikko, sanoi Karlsson, silitellen
hyväilevästi haulikkonsa perää ja nostaen sitten pyssyn takaisin
naulaansa kamarin seinälle. — Tämä on paras haulikko koko pitäjässä.
Tämä tappaa varmasti, jos vaan ojentaa tämän sille ilmansuunnalle,
missä ammuttava on, ja jos ampuja näkee yhdenkään höyhenen ammuttavasta.

— Niin, Karlssonilla on aina ollut hyvät pyssyt, myönsimme me
kieltämättömän tosiasian ja kääntäydyimme mukavampaan asentoon penkillä.

— Juu... sanoi Karlsson vähän venytellen ja lisäsi miettivän
näköisenä kaksi puuta pesään. — Vaikka, kerran minua kyllä petettiin
pyssykaupassa niin pirusti.

Karlssonin ei pitäisi kirota, huomautimme me lempeästi. — Nyt on toinen
pääsiäispäivä.

— Niin on, sanoi Karlsson. — Enkä minä kironnutkaan. Minä vain sanoin,
että minuakin on kerran petetty pyssykaupassa niin pirusti.

Karlsson kohotti kengänpohjansa lämpiämään valkean eteen ja kertoi
maltillisella, välinpitämättömällä äänellä:

— Se oli oikein komea haulikko. Tunsi oikein väristystä selkäluissaan
ja pyhää liikutusta sydämessään, kun sen käteensä otti. Se kiilsi ja
se välkkyi. Siinä oli sen pyssytehtaan merkit ja kirjoitukset, joka
kuuluu olevan Amerikan paras pyssytehdas. Minä ostin sen muutamalta
pitkänenäiseltä maankiertäjältä ja maksoin siitä 32 mk. Se oli
tietysti ennen sotaa. Maankiertäjä sanoi, että hänen tekee pahaa
luopua niin hyvästä pyssystä ja ettei hän vaihtaisi sitä painoonsa
hopeata, jollei hänen välttämättömästi täytyisi saada rahaa ostaakseen
lääkkeitä kipeälle mummolleen. Hän piti niin kovasti mummostaan.
Minä olisin tietysti tahtonut koetella pyssyä ennen ostamista, mutta
maankiertäjällä ei ollut patruunia, ja kun se sitten sanoi, että
saattoihan kuka tahansa oikea pyssyntuntija koettamattakin nähdä, että
se oli parhaan sortin pyssy, niin minä ostin sen lopuksi koettelematta.

Kotiin tultuani minä panin sanomalehden aitan seinään ja ammuin siihen
tavalliselta matkalta, portilta, nähdäkseni miten paljon se hajoitti.
Ja kyllä se hajoitti niin riivatusti. Koko lehdessä ei ollut yhtään
reikää, eikä koko seinässäkään yhtään tuoretta haulinjälkeä.

Minä ajattelin, että siitä patruunasta olivat jääneet haulit pois, ja
otin uuden patruunan ja tarkastin sen ja ammuin toisen kerran, ja taas
katosi panos kuin pilviin.

Silloin minä aloin arvella jotain ja latasin oikein uhkapatruunan ja
ammuin sillä, ja haulit menivät aitan kivijalan raosta aitan alle niin
että krapisi.

Se juutas ei näet lujallakaan patruunalla jaksanut kannattaa hauleja
seinään asti.

Jos se pitkänenäinen maankiertäjä olisi vielä ollut käsille saatavana,
niin olisi meille syntynyt keskustelua tästä asiasta...

Seuraavana päivänä sanoi äitimuori, että nyt kun sinulla on taas uusi
ja komea pyssy, niin ampuisit tuon meidän vanhan kissamme pois.

Minä latasin pyssyn kaikkein väkevimmällä patruunallani ja menin
ampumaan Mattia. Matti oli sen meidän vanhan kissan nimi.

Katti istui tikapuiden juurella auringonpaisteessa ja nuoleskeli
käpälöitään ja katseli minuun ystävällisesti vanhoilla silmillään, kun
minä tähtäsin sitä metrin päästä _metrin_ päästä — päin naamaa. Ja
sitten minä ammuin sitä niin että omat silmänikin tulta iskivät.

Ja kissa huusi silloin niin saatanasti...

— Karlssonin ei pitäisi kirota, kun nyt on toinen pääsiäispäivä.

— Enhän minä kiroakaan, kerron vain. Se kissa huusi niin, etten minä
ole milloinkaan kuullut minkään kissan huutavan sillä tavalla, ja
lensi tiehensä häntä suorana kuin salama, eikä se enää milloinkaan
tullut meille, vaan asettui yhteen torppaan kylän toisessa päässä.
Muuten ei siinä ollut mitään näkyväistä vikaa, mutta pahasti se kai oli
säikähtänyt.

Minä koetin päästä eroon koko pyssystä ja menin kansakoulun
rakennusmaalle, jossa Nikulan Feerdinand oli kiviä ampumassa. Minä
tarjosin pyssyä Feerdinandille, kun tiesin hänen myyneen pois entisen
pyssynsä, ja pyysin 24 mk. Feerdinand sanoi, että hän tahtoo koetella
pyssyä tuossa olevan ladon seinään, ja minulla oli siltä varalta oikein
petomainen patruuna taskussani. Arvelin että voisihan se ihme tapahtua,
että sellainen latinki lentäisi siitäkin pyssystä muutaman kymmenkunta
syltä. Feerdinand ampui istualtaan kiveltä, ja kun pyssy oli lauennut,
makasi Feerdinand kiven takana selällään, sorkat kohti taivasta, eikä
ladon seinässä ollut yhtään haulia. No, se asia selitettiin tietysti
sillä tavalla, että panos oli Feerdinandin kaatuessa mennyt ilmaan,
mutta Feerdinand ei kuitenkaan ollut halukas ostamaan pyssyä.

— Missäs se Karlssonin komea pyssy on?

— Se on Ylikylän Töysän isännän seinällä. Tarjosin sitä Töysän
isännälle 20 markasta, ja Töysän isäntä sanoi, ettei hän ole ikinä
ampunut eikä aio vastakaan ampua, mutta saahan se noin kaunis pyssy
talossa kuitenkin olla, ja osti sen kohta ja ripusti seinälleen, ja
siellä se on siitä asti riippunut.

— Ja siihen se onkin oikein omiaan, sanoi Karlsson haukotellen ja
lisäsi taas pari puuta pesään, alkaen sitten tutkivasti tarkastella
pieksujensa pohjia.




Julkinen selitys.


Koska se väenkokous, joka pari päivää sitten kiireimpänä työaikana
tapahtui tuolla Pitkänsillan puolella, on antanut aihetta kaikenlaisiin
päättömiin otaksumisiin ja arveluihin, niin pakottaa omatuntoni minut
seuraavaan tunnustukseen:

Tapauksen aiheutti kyllä allekirjoittanut, mutta pyydän saada
mahdollisesti lieventävinä asianhaaroina mainita seuraavassa
esilletulevat seikat.

Ensin oli rannassa mustanpuhuva saaristolainen moottorivenhe, jossa oli
kolme miestä, kaksi parratonta ja yksi parrakas, sekä joukko tyhjiä
kalavasuja.

Parrattomat istuivat piippua polttaen venheen perässä, mutta parrakas
istui keulapuolella olevan moottorin ääressä, ja koska mielelläni otan
oppia kaikesta, mitä satun näkemään, pysähdyin ohimennessäni katsomaan,
mitä se parrakas siellä puuhailee.

Parrakas ähki kovasti ja väänsi suurella mutteriavaimella auki erästä
tiukassa olevaa mutteria, väänsi niin kovasti, että minä aloin hikoilla
sitä katsellessani.

Piipunpolttajat taas katselivat paremman näkemisen puutteessa minua.

Sitten tuli siihen eräs tuttavani, joka ylpeili olevansa maallelähdössä
ja kysyi mitä minä siinä katselin. Vastasin vain että:

— Tuota ukkoa, joka vääntää tuota mutteria.

Tuttavassanikin alkoi näky herättää mielenkiintoa, jonka johdosta
hänkin pysähtyi katselemaan ja sanoi:

— Jospa se vääntää sitä väärään suuntaan...

Vääntäjä katsahti meihin vihaisesti, sillä hän oli kuullut tuttavani
huomautuksen, ja sanoi:

— Kyll mä tierän... ei herrat tartte neuvoo... mä kysyn sitten kun
tartten neuvoo herroilt.

Tuttavani häpesi vähän, ja se tekee hänelle epäilemättä hyvää.

Tällävälin oli ympärillemme kertynyt joukko kouluun meneviä lapsia,
joilla oli kirjat kainalossa. Kaikki tuijottivat suu ja silmät
selällään ukkoon, joka ähkien väänsi sitä tiukassa olevaa mutteriaan.

Neljän minuutin kuluttua oli väkeä rannassa 18 henkeä, joista 11
alaikäistä. Viiden minuutin kuluttua oli meitä 23. Sitten pysäytti ohi
ajava issikka hevosensa, hyppäsi alas pukilta ja juoksi katsomaan, mitä
me katselimme. Issikka nähtävästi luuli, että oli kysymys hukkuneen
nostamisesta vedestä. Kun eräs jonkun matkan päässä seisova ryhmä,
johon kuului kolme akkaa ja yksi katua lakaiseva talonmies, näki
issikan juoksevan rantaan, läksi ryhmä juoksemaan samalle taholle,
jolloin kaikki neljänneskilometrin matkalla olevat ihmiset kiiruhtivat
myöskin rantaan.

Samassa sai ukko mutterin kuntoon, veivasi moottorin käyntiin, ja
perässä istuvat käänsivät aluksen keulan ulapalle.

Väkeä oli silloin rannassa ainakin 60 henkeä.

Issikka läksi ensimmäisenä pois, mutta häntä vastaan tuli poliisi,
joka alkoi haukkua issikkaa siitä, että tämä oli jättänyt hevosensa
seisomaan itsekseen kadulle.

Issikka nousi silmiään mulkoillen pukille ja ajoi tiehensä.

Tunkeuduin tovereineni väkijoukon läpi, jolloin poliisi kysyi meiltä:

— Mitä ne siinä katsovat?

Vastasin:

— Ne katsoivat yhtä ukkoa, joka väänsi yhtä mutteria.

— Mutta se ukko on jo mennyt moottoreineen, täydensi toverini selitystä.

Sittenhän siellä ei ole mitään katsomista? sanoi poliisi.

— Ei, vastasimme me ja menimme matkaamme.

Poliisi ryhtyi kehottamaan niitä muita läsnäolijoita hajaantumaan.

Tuntia myöhemmin kuljin saman paikan ohi.

Yhä siinä seisoi väkeä.

Kysyin eräältä, mitä varten väki siinä seisoi.

— En tiedä... tähän on aina tunnin ajan keräytynyt uutta väkeä, kun
entinen on lähtenyt pois. Arvelevat, että siihen on hukkunut joku poika.

— Niin, se oli ollut valkeatukkainen poika, jolla oli ollut jalassa
siniset liinahousut, sanoi muuan akka.

Jatkoin matkaani.

Omatuntoni pakottaa minut arvoisalle yleisölle täten julkisesti
ilmoittamaan, ettei siihen hukkunut mitään poikaa.

Me vaan katsoimme, kun ukko väänsi sitä mutteria.




Ihalaisen kylmä kylpy.


Olin kuullut, että naapuritalomme talonmies oli ollut hukkua, ja
vainuten 5 rivin uutista (petiitti ilman välikkeitä) ryhdyin hankkimaan
asiasta lähempiä tietoja kahdelta muijalta, jotka piiskasivat pihalla
kirjavaa mattoa kuin miestään, joka on ollut luvatta poissa ja tullut
kotiin vasta auringon noustua.

— Juu, kyllä se tosi on, että Ihalainen oli hukkua, juu, muttei se
mereen pudonnut, juu, vaan se oli hukkua tuolla herrasväki Harjuksen
asunnossa, kun ne Harjuksen pojat ovat semmoisia ylenannettuja ja
poishäväistyjä (= hemmoiteltuja; suomennos sanasta bortskämda. — Kirj.
muist.).

En ollut kuullut pitkään aikaan mitään uutisia herrasväki
Harjuksen perhe-elämästä. Mielenkiintoni kasvoi heti kaksin-, jopa
kolminkertaiseksikin, sillä jos herrasväki Harjuksen elämästä ja
vaelluksesta kuulee uutisia, niin ovat ne aina mieltäkiinnittäviä.

Talonmies Ihalaisen hengenvaarallinen seikkailu oli seuraava:

Koska rouva Harjus nuorempine lapsineen on jo lähtenyt maille, asuvat
toistaiseksi kaupungissa tämän kunnianarvoisan perheen jäsenistä
ainoastaan isä ja kaksi vanhinta poikaa. Isä on päivät kaupungilla ja
pojat tekevät kotona kaikellaista pahaa.

Sinä päivänä, jona Ihalainen oli hukkua, olivat pojat tarkastaneet
kylpyhuoneen teknillisiä laitoksia ja saaneet lopuksi pannussa olevan
kylmävesihanan kokonaan irti. Se on hyvin yksinkertainen temppu, sillä
hana lähtee irti aivan helposti, jos sitä vain vääntää tarpeeksi kauan
auki.

Kun eivät pojat olleet saaneet sulkulaitosta paikoilleen, olivat he
sulkeneet kylpyhuoneen oven ja lähteneet kaupungille.

Hetken perästä ilmoittivat Harjuksen naapurit talonmiehelle,
että Harjuksen kylpyhuoneen akkunasta on muodostunut vesiputous
porraskäytävään, eikä Harjuksella olla kotona, koska sieltä ei vastata
ovikellon soittoon.

Talonmies kiiruhti virkansa puolesta paikalle. Porraskäytävä oli
muodostunut kauniiksi pengerputoukseksi, kirkkaan kevätpuron tanssiessa
portaalta portaalle.

Ihalainen mursi oven auki. Sitten avasi hän kylpyhuoneen oven.

Ihalainen on pieni mies ja kylpyhuoneessa oli vettä noin puolentoista
metrin korkeudelta. Ovi lensi auki kauhealla voimalla, ja mahtava
hyökylaine hautasi alleen Ihalaisen...

Onneksi pääsi tämä vedenpaljous nyt levenemään laveammalle alalle ja
meri tuli siten matalammaksi. Ihalainen saa pelastuksestaan kiittää
yksinomaan sitä seikkaa, sillä alussa mainitut, mattoa piiskaavat
muijat olivat melkein varmat siitä, ettei Ihalainen osaa uida.

Sitten kun Ihalainen oli tullut jälleen tajuihinsa, kahlasi hän,
märkänä kuin kuikka, kylpyhuoneeseen, jossa voimakas suihku lensi
kylmävesiputkesta vastapäiseen seinään.

Ihalainen ei löytänyt poikien irroittamaa hanaa, ja suihku syyti vettä
lakkaamatta. Porraskäytävästä kuului kirkunaa ja hätähuutoja, josta
Ihalainen päätti, että se äskeinen suuri hyökylaine teki nyt tuhoaan
alemmissa kerroksissa.

Ihalainen koetti turhaan tukkia vesijohtoa nenäliinallaan, jonka
jälkeen hän juoksi alas ja sulki koko talon vesijohdon, sillä muuta
keinoa ei ollut.

Sitten palasi hän takaisin ja löysi vihdoin viimeinkin kadonneen hanan
kylpyammeen takaa, jonne Harjuksen nuoret herrat olivat sen nakanneet,
livistäessään tiehensä kotilieden äärestä.

Kun Ihalainen tuli takaisin, oli hänen asuntonsa ovella suuri,
kapinallinen väkijoukko, yksinomaan naisia, jotka olivat saapuneet
jokaisesta tässä suuressa talossa olevasta keittiöstä valittamaan,
ettei vesijohto toimi.

Onneton, märkä ja viluinen Ihalainen, jonka mielestä vesijohto oli
toiminut liiaksikin, meni mitään vastaamatta avaamaan talon vesijohdon.

Sitten levitti Ihalaisen muija Ihalaisen kuivamaan.




Huomaavainen mies.


Tämä on taas tapaus raitiovaunusta. Jos tahtoo seurata aikaansa ja
tutustua ihmisiin, niin täytyy matkustaa raitiotiellä.

Missä huomaavainen mies oli vaunuun noussut, sitä emme voi sanoa,
sillä noustessamme vaunuun Rautatientorilla istui huomaavainen mies,
jolla oli vilkkaat silmät ja pieni, nuoruuden vihanta piikkiparta, jo
vaunussa ja huusi meille, kun pysähdyimme takasillalle myrkyttämään
hengityselimiämme nikotinilla:

— Olkaa hyvä, täällä on tilaa!

Se oli totta, sillä vaunussa ei ollut ketään muita kuin mainittu
kohtelias mies ja vanha mummo, joka istui nurkassa ja katseli häntä
epäluuloisesti.

Emme voineet hylätä tätä ystävällistä kehoitusta, josta syystä astuimme
sisään.

Sitten katseli hän meitä ja mummoa hyväntahtoisesti, mutta samalla sen
näköisenä kuin olisi hän mielellään jollain tavoin järjestänyt mummoa
ja meitä, jos meissä olisi ollut jotain järjestämistä. Sitä ei meissä
kuitenkaan sattunut olemaan, ja hän alkoi katsella ulos akkunasta ja
oli vähällä hypätä pois vaunusta auttamaan jonkun liikkeen asiapoikaa,
joka oli pudottanut potkukelkastaan paketin torille. Poika ehti
kuitenkin itse ottaa paketin maasta ennenkuin mies ennätti toteuttaa
kasvoillaan kuvastuvan ihmisystävällisen aikomuksen.

Ylioppilastalon luona tuli tavallisuuden mukaan paljon väkeä vaunuun,
ja nyt alkoi miehemme olla oikeassa elementissään. Oikein saattoi
nähdä hänen säteilevän sisällistä riemua ja tyytyväisyyttä, saadessaan
palvella yleisöä neuvomalla paikkoja, auttamalla käsipuolesta vanhoja,
lihavia rouvia ja nuoria lihavia rouvia, vanhoja, kärtyisen näköisiä
herroja ja nuoria tyttöjä, jotka olivat kuin maanpäälle pudonneita
punaposkisia enkeleitä.

Sitten lähdettiin liikkeelle ja istuttiin ja tuijotettiin toisiinsa, ja
itse kukin ajatteli vastapäätään istuvasta henkilöstä:

— Mikähän käki tuokin on?

Erottajalla taas pysähdyttiin, ja sieltä nousi mukaan pari uutta
tulokasta, kurkisti täydeltä näyttävään vaunuun ja pysähtyi
takasillalle.

Mutta silloin huomaavainen mies huudahti iloisesti:

— Olkaa hyvä, olkaa hyvä! Täällä on vielä kaksi paikkaa.

Ja tunkien ihmisiä tiukempaan saikin hän valmistetuksi kaksi paikkaa.

Sitten ajettiin taas eteenpäin, ja yleinen huomio oli nyt kiintynyt
huomaavaiseen mieheen. Yksi ja toinen hymyili hillitysti ja
kohteliaasti, ja se hymy näytti tuottavan huomaavaiselle miehelle
syvää tyytyväisyyttä ja iloa. Hän hymyili kullekin vuorostaan vastaan
avomieliseen, luottavaiseen tapaansa, ja sulki aina huolellisesti oven,
kun joku oli jättänyt sen auki.

Roopertinkadun kulmassa oli taas uusia tulokkaita. Huomaavainen mies
kiiruhti heille ilmoittamaan, että vaunu on täynnä, mutta että pian
ehkä joku poistuu, ja silloin tulee tilaa.

Konduktööri hymyili kuin susi ja me muut hymyilimme kuin lampaat.
Huomaavainen mies loisti. Varmaankin nautti hän siitä että hänen
ympärillään oli niin paljon ystävällisiä, hymyileviä kasvoja.

Seuraavalla pysäkillä nousi eräs herra ylös poistuakseen vaunusta.
Huomaavainen mies tarttui hänen takinhihaansa, ja herra loi taakseen
julmistuneen katseen, nähdäkseen kuka oli rohjennut tarttua häneen, ja
meidän sydämemme vavahtivat huomaavaisen miehen puolesta.

Mutta huomaavainen mies sanoi hänelle kohteliaasti:

— Herra unohti pakettinsa.

Tosiaankin oli herra unohtanut pakettinsa penkille.

Herra tempasi pakettinsa, mutisi huomaavaiselle miehelle jotain
kiitoksen tapaista ja poistui nopeasti vaunusta.

Huomaavainen mies katseli hymyillen ympärilleen ja sanoi:

— Ihmiset ovat niin hajamielisiä.

Me kaikki hymyilimme myöntävästi, ja huomaavainen mies jatkoi:

— Unohtavat tavaransa vaunuun, jollei heille siitä huomauta.

Aivan niin. Nyökäytimme päätämme, ja huomaavainen mies hymyili taas.

Vihdoin pisti konduktööri päänsä vaunun ovesta ja sanoi kolealla
äänellä:

— Eira!

Useita henkilöitä nousi, astuakseen ulos vaunusta.

Myöskin huomaavainen mies poistui, nyökäyttäen meille päätään kuin
vanhoille tutuille.

Taas jyristeltiin eteenpäin. Vaunu tuntui niin tyhjältä, kun
huomaavainen mies oli siitä poistunut.

Mutta sitten huomattiin, ettei hän ollutkaan ihan kokonaan poistunut.

Oli näet unohtanut kävelykeppinsä siihen nurkkaukseen, jossa oli
istunut.




Kaino mies.


Kaino mies tuli sisään automaatin ovesta ja seiso! viisi minuuttia
oven pielessä pää kallellaan, rohkenematta tunkeutua nälkäisten,
töytäilevien pääkaupunkilaisten keskelle.

Lopuksi kaino mies kokosi kaiken rohkeutensa ja yritti lähestyä kassaa,
vaihtaakseen kädessään olevan markan setelin. Jonossa oli sillä
hetkellä kolme rahanvaihtajaa, mutta kun kaino mies oli hypistellyt
vähäpätöistä seteliään pari minuuttia, oli hänen edessään viisi
vaihtajaa, sillä jono kasvoi alituiseen, mutta ei koskaan kainon miehen
taakse, vaan aina hänen eteensä.

Kymmenen minuutin kuluttua yritti kaino mies kurottaa setelinsä parin
rouvan välitse kassaan, mutta silloin toinen rouvista sanoi hänelle
terävästi, että miksi hän ei odota vuoroaan niinkuin muut ihmiset, ja
toinen rouva sanoi: merkillistä!

Silloin kaino mies punastui ja häpesi ja veti kätensä takaisin, ja
markanseteli vapisi hänen kädessään.

Viidentoista minuutin kuluttua ei kassan edessä sattunut olemaan
ketään muuta, ja silloin loi kaino mies pelokkaan katseen taakseen, ja
nähtyään, ettei hänen takanaan ollut ketään, ojensi markansetelinsä
ja sai sen vaihdetuksi ja oli niin iloisen näköinen kuin olisi hän
erehdyksessä saanut kymmenen penniä liikaa.

Ja sitten hiipi hän ruokalistaa tarkastamaan, mutta ruokalistan
edessä seisoi kolme henkeä äänekkäästi keskustellen ruokalistan
yksitoikkoisuudesta. Kaino mies pysähtyi syrjään odottamaan vuoroaan.

Tämän kertoja, joka oli päättänyt jäädä katsomaan, saako kaino mies
ruokaa sinä päivänä, läksi viemään kirjettä postilaatikkoon ja tapasi
Bulevardinkadun ja Erottajan kulmassa tuttavansa, joka oli menossa
rautatieasemalle. Hän saattoi tuttavansa rautatieasemalle ja palasi
sitten takaisin automaattiin katsomaan, mitä kainolle miehelle kuuluu.

Hän osui saapumaan takaisin onnellisella hetkellä, sillä kaino mies
oli juuri, puoli tuntia sen jälkeen kuin hän oli saanut rahansa
vaihdetuksi, päässyt ruokalistan eteen, ja luki sen läpi hyvin
kiihkeästi sekä mutisi sitten kirkastunein katsein:

— Sillipalleroita!

Koska annostiskin edessä oli kolminkertainen jono odottajia, ja kello
oli vasta neljä iltapäivällä, niin läksi kertojamme työhönsä ja
raapusteli numeroita ja muita asiaankuuluvia variksenvarpaitaan kello
kuuteen asti, jolloin hän paiskasi suuret tilikirjansa kiinni ja muisti
sen kainon miehen, joka oli päättänyt tilata sillipalleroita, ja läksi
heti automaattiin ottamaan selkoa siitä, mihin asti kaino mies oli
ehtinyt.

Kaino mies seisoi nälkääkärsivän näköisenä kahden metrin päässä
annostiskistä, ja välimatka oli täynnä ihmisiä, jotka kovalla äänellä
huutelivat tilauksiaan.

Tuon tuostakin avasi hän huulensa ja sanoi nöyrästi:

— Sillipalleroita!

Mutta hänen toivomuksensa hukkui edessä seisovien hälinään.

Se mies, joka tästä kainosta miehestä on pyytänyt lehteen
kirjoittamaan, ei ole mikään kaino mies, ja häntä alkoi harmittaa
kainon miehen saamattomuus, ja näyttääkseen kainolle miehelle hyvää
esimerkkiä sysäsi hän kainon miehen syrjään ja alkoi tunkeutua tiskiä
kohti ja raivasi itselleen kyynäspäillään tietä ja oli tuossa tuokiossa
tiskin ääressä ja huusi kuin huutokaupan toimitsijamies:

— _Sillipalleroita!_

Sitten hän heitti rahat pöytään ja tempasi toiselle henkilölle
tarkoitetun sillipallerolautasen ja halkaisi itselleen tien väkijoukon
läpi ja istuutui kursailematta lähimpään pöytään, jonka ääressä nuori
pari nautti ruumiillista ravintoa, eikä ollut kuulevinaankaan nuoren
aviomiehen huomautusta:

— Tuossa vieressä olisi vapaa pöytä.

Kaino mies oli kauhunsekaisella ihailulla katsellut hänen toimiaan ja
yritti nyt viimeinkin todenteolla päästä käsiksi sillipalleroihin.
Mutta otettuaan ensimäisen askeleen ja alettuaan hivuttaa olkapäätään
kahden edessä seisovan väliin katsoi toinen näistä, iso ja
mustapartainen mies, häneen sillä tavalla, että kaino mies heti veti
olkapäänsä takaisin.

Silloin tapahtui jotain odottamatonta.

Kaino mies, posket tulipunaisina, kohottautui varpailleen ja huusi
kovalla äänellä:

— _Sillipalleroita_!

Nyt se kuului.

Kaikki kääntyivät katsomaan kainoa miestä, joka puolestaan ei näyttänyt
olevan selvillä siitä, mihin katseensa luoda.

Mutta neiti huusi tiskin takaa kainolle miehelle:

— Sillipallerot on loppu!

Se hyvän esimerkin näyttäjä oli saanut viimeisen annoksen.




Salaperäinen juttu.


Olen koettanut olla Sherlock Holmes.

Olen istunut nojatuolissa huoneen nurkassa otsa rypyssä savuketta
poltellen ja miettinyt.

Sherlock Holmes polttaa piippua, mutta tupakka kuin tupakka.

Salaperäinen tapaus on seuraava:

Oulunkylän aseman lähellä on eräs huvila, jonka aikoinaan omisti
pianokauppias S.

Viime vuonna ei siinä enää asunut pianokauppias S, vaan kauppias F.

Viime syksynä ei siinä kuitenkaan asunut kauppias F:kään, vaan joku muu.

Kauppias F. muutti näet pois paikkakunnalta, jättäen huonekalunsa
tyhjäksi jäävään huoneistoon.

Niin kertovat eräät paikkakunnan lehdet.

Miksi jäi huoneisto tyhjäksi, kun sinne kerran jäivät huonekalut?

Mutta ehkä on yllä oleva kysymys nuuskaviisautta.

Älkäämme siis olko nuuskaviisaita, vaan jatkakaamme asiaan syventymistä
siitä näkyneiden uutisten perustuksella.

Huvila on sen jälkeen ollut asumattomana koko talven ja on vuoden
kuluessa vaihtanut omistajaa useampaan kertaan.

Muutama päivä sitten kävi kauppias F. paikalla perimässä huonekalujaan,
mutta huoneisto olikin tyhjä.

Sana tyhjä on tällä kertaa käsitettävä sanan koko tyhjyydessä.
Huoneistossa ei ollut edes niitä edellämainittuja huonekaluja, jotka
sinne jäivät silloin, kun kaupp. F. muutti pois huvilasta.

Mihin olivat huonekalut joutuneet?

Lähellä asuvat henkilöt todistivat, että joku henkilö oli niitä talven
kuluessa kuletellut kelkalla huvilasta asemalle, josta ne sitten oli
lähetetty Helsinkiin.

Huvilan nykyinen omistaja ei tiedä asiasta mitään. Hän ei nähtävästi
tiennyt, että huvilassa oli mitään, huonekaluja ollutkaan.

Oliko huvilassa käynyt varkaita vai oliko joku huvilan aikaisempi
omistaja ne ominaan kulettanut pois?

Tämä salaperäinen kysymys jätettiin poliisin selvitettäväksi.

Sitten kului päivä ilman että mitään selvitystä saatiin. Maailma meni
vanhaa menoaan ja akkunoista ulosheitettyjä lapsia lenteli maahan
Kallion linjoilla.

Sitten tuli uusi päivä.

Runoilijan mielipiteen mukaan voi uusi päivä muuttaa kaikki.

Tässä tapauksessa ei se muuttanut kaikkea, mutta kumminkin koko joukon.

Seuraavana päivänä kertoivat näet tietosanomat kaupp. F:n ilmoittaneen,
etteivät ne huonekalut, jotka talven kuluessa oli viety kyseessä
olevasta huvilasta, olleetkaan hänen, vaan leskirouva O.F:n.

Sillä kannalla oli asia eilen.

Odotan nyt, että leskirouva O.F. tänään ilmoittaa, etteivät poisviedyt
huonekalut olleet hänenkään, vaan erään hra X.Y.X:n.

Ehkä on tämä tapaus pohjaltaan hyvinkin yksinkertainen, kuten
monet muutkin suuret ja monimutkaiset salapoliisihistoriat, mutta
toistaiseksi on se vielä selvittämättä.

Niin selvittämättä, ettei edes tiedetä, ovatko huonekalut varastetut
vai ovatko ne muuten vain viedyt. Rehellisesti ja hyvässä
tarkoituksessa. Joku näki ja kuuli, että huvila siirtyy mieheltä
miehelle pikemmin kuin muste ehtii kuivua kauppakirjoissa, ja arveli,
että talletetaan hyvän sään aikana edes nuo mööpelit, etteivät ne mene
kaiken maailman tietä.

Jos meillä olisi kotimaisia salapoliisijuttujen sepittäjiä, niin olisi
tässä hiukan pohjaa. Varsinkin kun asiaa vielä vähän sekoittaisi.

Juoni pitäisi jakaa kahteen haaraan: huonekalujen katoamiseen ja
huvilan siirtymiseen kädestä käteen.

Ensin katoaisivat huonekalut sillä tavoin kuin tässä minunkin
tositapahtumiin perustuvassa kertomuksessani.

Sitten alettaisiin vähitellen päästä Sherlock Holmesin avulla
huonekalujen jälille, mutta mitä lähemmäksi niitä päästäisiin, sitä
vaikeammaksi kävisi saada selville, kuka nuo kadonneet huonekalut
oikeastaan oli omistanut.

Samaan aikaan siirtyisi huvila yhä nopeampaa vauhtia omistajalta
omistajalle. Kunnes sen vihdoin ostaisi esimerkiksi tukkukauppias
Rahanen.

Juuri kun kauppakirja on allekirjoitettu soitetaan hra Rahaselle
etsivästä osastosta, että eräästä huvilasta Oulunkylästä aikoinaan
kadonneet huonekalut ovat löytyneet ja että on huomattu, että niiden
oikea omistaja on tietämättään ollut — juuri hra Rahanen.

Sepä mainiota! ihastuu hra Rahanen. Sillä minä olen juuri ostanut saman
huvilan. Lähettäkää huonekalut sinne huvilaan, minä tulen itse perässä.

Hra Rahanen saapuu tunnin perästä paikalle, uuteen huvilaansa.
Löytyneet huonekalut ovat keskellä pihaa.

Mutta huvila on poissa...

Ei ole jälellä kuin kivijalka ja uunin piiput.

Jotkut tuntemattomat henkilöt ovat viime talvena purkaneet huvilan,
vetäneet sen hirsinä ja lautoina asemalle ja lähettäneet tavarajunassa
jonnekin Keravalle päin.




Israel Viinamäen "limaskat".


Ylioppilas Israel Viinamäki painaa 82 kiloa netto, mikä on tunnustusta
ansaitseva paino 20-vuotiaalle nuorukaiselle.

Hra Viinamäki iskee kantapäänsä katuun, minkä sanotaan todistavan
tarmokasta luonnetta, mutta samalla kuluttaa suuresti kantapäitä.

Kun ylioppilaskokelas Israel Viinamäestä eräiden pienten kommellusten
jälkeen, jotka eivät kuulu julkisuuteen, tuli ylioppilas Israel
Viinamäki, sonnusti häntä kotiväkensä opinteille m.m. neljällä
kenkäparilla, jotka riittivät viime syksystä tähän kevääseen. Kukin
pari pohjattiin sillä välin kahdesti ja korot korjattiin neljästi.
Tietysti täällä Helsingissä.

Juuri ennen helluntaita veisasi hänen viimeinen kenkäparinsa viimeisen
virtensä viimeisen värsyn, ja hra Viinamäki päätti ennen kotimaahansa
Jyväskylän taakse lähtöään ostaa itselleen parin hienoja kenkiä.
Herättääkseen ansaittua huomiota kotikylässään päätti hän ostaa ruskeat
kengät.

Israel Viinamäen ei, kuten edellisestä selviää, ollut tarvinnut
vielä tätä ennen ostaa kenkiä Helsingistä, ja hän oli siis hamaan
puheenaolevaan hetkeen saakka levännyt onnellisessa tietämättömyydessä
siitä, mitä kenkien ostaminen Helsingissä merkitsee.

Kuten jokainen Helsingin alkuasukas tietää, on kenkien osto
automobiilin ostamisen jälkeen kalleimpia liikeyrityksiä, mihin täällä
voi rahansa sijoittaa, ja kun Israel Viinamäki oli valinnut mieleisensä
kengät ja pistänyt ne jalkaansa, otti hän lompakon, kysyi hintaa, tunsi
vastauksen kuultuaan päätänsä huimaavan ja oli kaatua. Kenkäkaupan
neiti toi hänelle lasin vettä, jonka jälkeen Israel Viinamäki otti
lompakostaan suurimmat setelit ja maksoi sekä horjui ulos niin heikossa
tilassa, että kadulla oleva poliisi loi häneen terävän silmäyksen ja
läksi kävelemään samaan suuntaan kuin hra Viinamäki.

Israel Viinamäki ei ollut koskaan käyttänyt kenkiensä koroissa mitään
ylimääräisiä vahvistuksia, mutta saatuaan maksaa jalkineistaan hinnan,
jota hän ei ainakaan kymmeneen vuoteen rohkenisi kotonaan tunnustaa,
poikkesi hän sisään ensimmäiseen suutarinliikkeeseen, minkä nimikilpi
osui hänen näkyviinsä.

Israel Viinamäki pyysi, että mestari naulaisi hänen kenkiensä
kantapäihin semmoiset raudat, ja suutari loi häneen murhaavan
silmäyksen ja sanoi:

— Jaa että herra tarkoittaa limaskoja... ei minulla ole sellaisia.

Israel Viinamäki ihmetteli poistuessaan, miksi suutari kohteli häntä
niin tylysti.

Israel V. oli vielä nuori ja kokematon ennen helluntaita. Hän ei
tiennyt että limaskoja sanotaan "suutarin vihollisiksi" ja että
helsinkiläinen jalkineseppo naulaisi mieluummin mainitut pienet
metallipalat omaan päähänsä kuin kundinsa kengänkorkoihin, ja pitää jo
moista pyyntöäkin persoonallisena solvauksena.

Käytyään turhaan kahdeksassa suutarinliikkeessä ilmoitettiin hänelle
yhdeksännessä, missä hänen surullinen ulkomuotonsa nähtävästi herätti
sääliä, että "limaskoja" saa rautakaupasta.

Israel Viinamäki juoksi lähimpään rautakauppaan ja sai sieltä
viidelläkolmatta pennillä kokonaisen paketin tuollaisia pieniä,
piikeillä varustettuja esineitä ja läksi sitten kulkemaan suutarista
suutariin.

Kahdessatoista suutarinliikkeessä ilmoitettiin hänelle, että oli
helluntaiaatto, joten oli sopimatonta, että hän tuli lisäämään perin
suurta kiirettä limaskoineen, ja kolmannentoista ovi oli lukossa.

Silloin itki Israel Viinamäki.

Sitten puri hän hammasta niin, että ihmiset kääntyivät ohimennessään
katsomaan taakseen, ja riensi kortteeriinsa, joka oli "siististi
kalustettu huone nykyajan mukavuuksilla" Liisankadulla, neljännessä
kerroksessa, kävi lainaamassa keittiöstä suuren vasaran ja alkoi takoa
limaskoitaan niiden uusien kenkäinsä korkoihin.

Kuusi kertaa löi hän vasaralla peukaloonsa vahingossa ja seitsemännen
kerran tahallaan, vihapäissään. Sitten hän rikkoi, keventääkseen
sydäntään, juomakarahvinsa, ja toivoi, että olisi huomannut
rautakaupassa ollessaan ostaa myöskin naskalin tai jonkun muun piikin,
jolla olisi saanut tehdä reijät korkoihin limaskoita varten.

Limaskojen omat kiinnityskärjet olivat nimittäin niin tylsät, että ne
tuntuivat uppoavan kovaan anturanahkaan jotenkin yhtä kernaasti kuin
harmaaseen katukiveen.

Sanotaan, että työ tekijäänsä neuvoo. Se on totta. Ja että ahkeruus
voittaa kovan onnen. Sekin on totta. Ja että alku työn kaunistaa,
lopussa kiitos seisoo. Totta, ihmeellisen totta!

Kolmen tunnin kuluttua olivat Israel Viinamäen uusien hienojen
ruskeiden kenkien korot melkein irti tai ainakin merkillisesti
lintassa, mutta hänen oli myöskin onnistunut takoa toiseen korkoonsa
kaksi ja puoli ja toiseen korkoonsa kaksi limaskaa.

Lattia oli limaskankappaleiden peitossa ja Israel Viinamäen vasemman
käden peukalo pahasti turvoksissa. Kenkien korkoihin lopultakin
tarttuneet limaskat olivat ihmeellisesti, eriskummallisesti,
kaameasti ja yliluonnollisesti vääntyneet, kiertyneet, kupristuneet
ja mutkistuneet, vinossa ja viistossa, mutta ne olivat nyt joka
tapauksessa jotenkuten paikoillaan.

Sitten kirjoitti Israel Viinamäki minulle hyvin töhryisen kirjeen,
jossa hän pyysi, että kirjoittaisin suutareista.

Vaan minä arvelin paremmaksi kirjoittaa Israelista itsestään.




Vappukertomus.


Tunnetun helsinkiläisen toiminimen O.Y. Huiputus A.B:n nuorempi
kirjanpitäjä Ilmari Väinämö Lemminki Pohjolanmaa-Ikitunturinen heräsi
anivarhain kevätaamuna pienessä poikamiehen kammiossaan Töölössä,
Temppelikatu 15, rappu D, 7:s kerros, käännähti vuoteessaan niin, että
jalkaraudat kilahtivat, nousi istualleen ja haukotteli.

Sitten hän äkkiä muisti, että oli vappu, toukokuun 1 p:nä 1924. Hänelle
tuli kiire nousta ylös.

Kertomuksessamme on eräs hämärä kohta: jalkaraudat.

Se selviää, kun kunnioitettu lukija suvaitsee muistaa, että v. 1920
astui voimaan laki, jonka mukaan kaikkien, jotka toimessaan tavalla
taikka toisella joutuivat käsittelemään vieraita rahoja, tuli olla
varustettuna jalkaraudoilla. Oli nimittäin huomattu, että niihin he
joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin joutuivat, ja oikeudenhoidolle
sekä yleiselle järjestykselle oli mukavampaa, että heidät kytkettiin
rautoihin samana päivänä, kun he astuivat toimeensa. Kavallukset ja
vaillingit, joita esim. Helsingissä v. 1919 tapahtui keskimäärin 35
päivässä, olivat tämän toimenpiteen takia vähentyneet melkein puoleen,
minkä johdosta kuvanveistäjä Winter oli tarjonnut kaupunginvaltuustolle
lunastettavaksi ja julkiselle paikalle pystytettäväksi kuvapatsaan
"Yläluokan rehellisyyden nousu".

Niin, hra I.V.L. Pohjolanmaa-Ikitunturinen nousi ylös.

Pää tuntui vähän raskaalta, mutta se johtui siitä, että oli tullut
valvotuksi hieman liian kauan uudella Seurahuoneella, jonka suureen
saliin arkkitehti Jalmari Kaunis oli asettanut näytteille Utsjoen
kirkkoon maalaamansa alttaritaulun ja jonne joka ilta niitä
henkilöitä, jotka eivät voineet yhtyä arvostelijain käsitykseen taulun
taiteellisesta arvosta, kutsuttiin ilmilausumaan eriävä mielipiteensä.

Peseydyttyään ja pukeuduttuaan silmäili hra Ikitunturinen päivän
lehden. Mitään mielenkiintoista ei ollut. Leppäsuon koleraparakille oli
isorokkotaudin takia komennettu tarkastuksen alaiseksi kortteleista
Haikara, Rausku, Made ja Mustekala ne perheet, joiden nimet alkavat
kirjaimilla H—M. Töölössä asuvilla ei siis ollut mitään kiirettä.
Viimeinen autonkuljettaja oli maistraatille ilmoittanut lakanneensa
harjoittamasta liikettään, ja 18 ilma-ajuria oli saanut sakkoa
liian kovasta ja huolimattomasta ajosta sekä tuomittu 3 kuukauden
aikana lentämään kilometriä korkeammalla kuin muut ilma-ajurit.
Eduskunnassa oli vietetty tientekorasituskysymyksen 60-vuotismuistoa
juhlaistunnolla, jossa päätettiin 40 vuoden perästä toimeenpanna
suurenmoinen 100-vuotisjuhla, jolloin riemuvuoden kunniaksi kullekin
tientekovelvolliselle toivottiin valtion puolesta voitavan myöntää
kuorma santaa, joka velvollisen on kuitenkin omalla kustannuksellaan
asetettava tie-osalleen.

Hra Ikitunturinen pani pois lehden ja tarkasteli siroja, nikkelöityjä
jalkarautojaan (jokaisen oli pidettävä jalkaraudat omalla tai
liikkeensä kustannuksella, ja tarkastettiin niiden kestäväisyys ja
eheys joka maanantai lääninvankilan pihalla, jonne jokaisen irrallaan
olevan, jalkaraudoilla varustetun kaupunkilaisen oli sakon ja noudon
uhalla saavuttava) ja huomasi niiden kaipaavan vähän kirkastamista.
Sentähden istahti hän akkunalle, nostaen jalkansa riippumaan
ulkopuolelle, ja vihelsi.

Läheisyydessä olevan lyhtypatsaan nenässä torkkunut kengänkiilloittaja
heräsi, levitti paikatut siipensä, pani vanhasta kahvipannusta
laitetun moottorinsa käymään ja lentää lehahti purkkeineen ja
kiillotusriepuineen hra Ikitunturisen jalkain juureen.

Parin minuutin kuluttua loistivat jalkaraudat niin että ne varmaankin
vetäisivät jokaisen puotimamsellin ihailevan huomion puoleensa, ja
tyytyväisin mielin hypähti hra Ikitunturinen ohilentävään aerobussiin
mennäkseen nostamaan palkkansa ja auttaakseen sitten vapunvieton.

O.Y. Huiputus A.B:n rahastonhoitaja, jota kassakaappiin yhdistävät
kahleet olivat muistoksi kymmenvuotisesta uskollisesta palveluksesta
toissapäivänä jatketut kokonaisella metrillä, maksoi hänelle palkan ja
vihelteli tyytyväisenä: "Talvi on nyt laannut raivoomasta."

Hänellä olikin syytä olla ei ainoastaan tyytyväinen, vaan vieläpä
ylpeäkin, sillä hänellä oli nyt pisimmät virkakahleet koko kaupungissa.

Koska liike ei ollut suljettu vappuna, oli hra Ikitunturisen pyydettävä
erikoinen lupa saada viettää vapaapäivää. Ja sitä saadakseen oli hänen
mentävä liikkeen päällikön puheille.

Liikkeen mahtava, peljätty johtaja istui, kuten kaikkien
helsinkiläisten liikkeiden toimeenpanevat johtajat, konttorissaan
kaularaudassa, seinään kahlehdittuna.

Hra Ikitunturisen astuessa sisään kohotti tämä liikemaailmamme Napoleon
katseensa papereistaan ja naulitsi hra Ikitunturisen kynnykseen
katseellaan, joka oli kuin Jupiterin salama.

Huoneen ja kaiken, mitä siinä oli, kieppuessa karusellina hra
Ikitunturisen silmissä, sammalti hän esiin asiansa.

— Jaa! sanoi mahtava liikemies ja painoi sähkönappia n:o 117.

Se merkitsi sitä, että nuorempi kirjanpitäjä Ilmari Väinämö Lemminki
Pohjolanmaa-Ikitunturinen sai vapunpäiväksi vapautta. Ja sitäpaitsi
koko ijäkseen O.Y. Huiputus A.B:n palveluksesta.

Häneltä irroitettiin liikkeen jalkaraudat jaloistaan ja hän oli siis
nyt vapaa mies vappua viettämään. Vapaa ja viraton.

Sekavin tuntein astui hän ulos kadulle ja häpesi kahleettomia
jalkojaan, jotka jokaiselle vastaantulijalle juorusivat hra
Pohjolanmaa-Ikitunturisen saaneen potkun.

Suruissaan päätti hän mennä ottamaan vappuhumalan.

Ravintolan ovella huomautettiin hänelle kuitenkin, että hänen
poliisijärjestyksen mukaan oli hankittava itselleen lupakortti
poliisikamarista.

Ent. kirjanpitäjä Ikitunturinen iäksi poliisikamariin.

Siellä hänet mitattiin, punnittiin ja valokuvattiin (sekä edestäpäin
että sivulta), ja hänen nimensä merkittiin juoppojen kirjaan. Sen
jälkeen sai hän lupakirjan.

Ravintolaan palattuaan näytti hän lupakorttiaan, pääsi istumaan
kontrollituoliin, tilasi puoliskon punssia ja alkoi juoda.

Hetkisen kuluttua tuli tarkastusmies katsomaan kontrollimittaria ja
ilmoitti hra Ikitunturisen saaneen tarpeekseen.

Hra Ikitunturinen pyysi saada esittää vastalauseensa, huomauttaen
nauttineensa vasta puolet punssistaan.

Tarkastusmies irroitti silloin hänet kontrollituolista, talutti ovelle
ja sysäsi ulos. Ja oven vieressä seisova konstaapeli merkitsi hänet
muistikirjaansa kanteen nostamista varten lupakortin väärinkäytöstä,
juopumuksesta ja rähinästä yleisellä paikalla.

Nyt ei Ikitunturisparalla ollut muuta tekemistä kuin lähteä katselemaan
tapahtumia kaupungilla.

Kärsimänsä vääryydet olivat tehneet hänestä sosialistin. Hän päätti
yhtyä punaisen lipun alle ja läksi Mäntymäelle.

Siellä piti parhaillaan puhetta veli Vatanen, jonka paavi oli ikänsä ja
edusmiesansioittensa nojalla korottanut puolueen patriarkaksi.

Kuunneltuaan patriarkan puhetta neljättä tuntia, kysyi toveri
Pohjolanmaa-Ikitunturinen vieressään seisovalta punapartaiselta
mieheltä, saako patriarkka puhua muulloinkin kuin vappuna.

— Kyllä, vastasi punaparta.

Hra Ikitunturinen päätti erota sosialidemokratisesta puolueesta ja
läksi pois Mäntymäeltä.

Hän kuljeskeli ristiin rastiin kaupungilla, kunnes joutui lapsilaumaan,
joka huusi ja metelöitsi Lönnrotin patsaan edessä.

— Mitä tämä on? kysyi hän eräältä vanhahkolta herrasmieheltä, joka
syrjästä katseli lasten rähinää.

— Se on Filmari Jannen perustama "Paitaressujen puolue", joka on tullut
vastalausemielenosoitukselle Lönnrotin patsaan edustalle.

— Miksi rähisevät he juuri Lönnrotin patsaalle?

— Siksi, että sen voi katsoa edustavan vanhinta ja siis hylättävintä
elämässämme.

— Alas harmaaparrat! huusi eräs 8-vuotias poika.

— Alas harmaapäitten hirmuhallitus! huusi puolue kuorossa.

Hra Ikitunturiselta unohtuivat yksityiset murheensa ja hän alkoi nauraa.

Hirmustuneena sieppasi eräs lähellä seisova katupoika, joka kuului
puolueen vasemmistoon, kiven maasta ja heitti sillä naurajaa otsaan.

Nuorempi kirjanpitäjä Ilmari Väinämö Lemminki Pohjolanmaa-Ikitunturinen
heräsi samassa. Oli toukokuun 1 päivä 1914, kello 8 aamulla.

Hyvä aika nousta ylös.

Hän alkoi siis pukeutua!




Hätähuuto Hangosta.


Hangossa myöskin elellään. Elellään ja oleillaan.

Aurinko paistaa kirkkaasti, muutamia vaaleita pilvenhattaroita vain on
taivaalla, jonka rannassa näkyy majakka, josta Topelius niin kauniisti
on runoillut:

    "En ole taivaan tähti,
    Yön tulitorni vaan,
    Majakka Hankoniemen rannikolla".

Niin, aurinko paistaa ja raikas, suolaiselta kajahtava merituulen
henkäys vaikuttaa vilvoittavasti meripaviljongissa päivällistään
syövien kasvoihin ja kaulaan.

On sunnuntai, heinäkuun 26 päivä.

Kaikkialla vallitsee syvä hiljaisuus ja rauha. Ei kuulu muitta kuin
lautasten kalina ja veitsien ja haarukoiden kilinä.

Äkkiä sekin vaikenee. Ruokaa jauhavat suut pysähtyvät, keskeyttäen
täysin luvallisen ja hyödyllisen toimituksensa. Ja kaikki silmät
kääntyvät merelle päin, mistä kuuluu epätoivoisia hätähuutoja.

Ihminen on vedenhädässä, eikä ainoastaan ihminen, vaan vieläpä
naisihminen! Hän on hukkumaisillaan, henki on menemässä. Pää näkyy
kuitenkin vielä vedenpinnan yläpuolella, ja rukoillen kohoaa kaksi
käsivartta ylös vedestä.

Päivällisvierasten, joukossa on myöskin kymmenkunta Hangon ja
Tammisaaren uimaseurojen jäsentä.

Nyt saavat he näyttää, mihin kykenevät.

Aterioiminen saa jäädä siihen. Reippaat uimarit juoksevat rantaan.

Rannalla ei kuitenkaan sielläkään ole oltu toimettomia.

Siellä sattumalta olleet henkilöt eivät ole uimaseurojen jäseniä,
mutta he ovat silti reippaita ja ripeätuumaisia henkilöitä. Senlisäksi
on heillä käytettävänään lähtövalmis moottorivenhe ja muutamia hyviä
soutuvenheitä, jotka tällaisissa tapauksissa ovat yhtä hyvät olemassa
kuin uimataitokin.

Soutajat hyppäävät venheisiinsä ja moottori alkaa sätkyttää. Uimarit
seisovat kuitenkin kaiken varalta rannalla, valmiina tarpeen vaatiessa
ei ainoastaan uimaan vaan myöskin sukeltamaan.

Moottorivenhe ehtii ensimmäisenä perille ja sen miehet ryhtyvät
pelastustoimenpiteisiin.

Tällöin rauhoittaa hätähuutoja päästänyt nainen heitä sillä
tiedonannolla, että hänellä oikeastaan ei ole mitään varsinaista hätää.
Hän on vain kadottanut uimalakkinsa, joka kelluu jonkun matkan päässä
laineilla, ja lakin kohtalo on alkanut häntä niin huolestuttaa että
hän on alkanut huutaa apua.

Sitäpaitsi: kuinka voisi uimassa oleva nainen menettää niin tyystin
kaiken neitseellisen kainoutensa, että julkeaisi uimisen jälkeen nousta
ilman uimalakkia, märät hiukset hajallaan.

Johan sitä punastuisi matkanpäässä torkkuva issikkahevonenkin.

Hengenpelastukseen lähtenyt miehistö pelasti nyt kysymyksessä olevan,
uimalakin, painoi sen kohteliaasti ja säädyllisesti siihen viehättävään
päähän, johon se kuului, ja käänsi moottorivenheensä keulan rantaa
kohti.

Kaunotar ei enää kirkunut. Tyynesti ja rauhallisesti ui hän rantaan.
Olihan hänellä uimalakki päässään.

Uimaseuralaiset palaavat takaisin meripaviljonkiin, josta taas kuuluu
lautasten kalina ja veitsien ja haarukoiden kilinä.

Kuinkahan kävisi, jos sama sulotar sattuisi nyt jonakin päivänä
meripaviljongin edessä uimassa ollessaan joutumaan todelliseen hätään?




Kesäyön unelma.


Hra amatöörivalokuvaaja ja koroillaan eläjä Lepo Rauhaisa näki unta,
että hän oli lopettanut maalliset puuhat ja saapunut siihen paikkaan,
jossa hän oli saava nauttia palkan töittensä ansion jälkeen.

Ovenvartija heilautti hänelle kunnioittavasti häntäänsä, nyökäytti
hieman päätään, jota koristi kaksi lyhyttä mutta tanakkaa sarvea,
raapasi jalallaan, jossa oli hevosenkavio, avasi oven ja sanoi:

— Olkaatte hyvä!

Hra Rauhaisa astui sisään päätirehtöörin yksityiskonttoriin.

Päätirehtööri vilkasi kakkuloittensa yli tulijaa ja sanoi:

— Jassoo, herra Rauhaisa! Hauskaa tutustua ja terve tuloa! Olkaapa hyvä
ja painakaa puuta.

Mutta kun hra Rauhaisa huomasi, että puun painamisella tarkoitettiin
istumista rautaiseen tuoliin, jonka alla paloi voimakas spriilamppu,
sanoi hän vain:

— Kiitos, kyllä minä seison mieluummin.

Päätirehtööri oli sillä välin tarttunut puhelimen torveen ja huusi:

— Halloo, tämä on johtaja Vihtahousu. Olkaa hyvä ja lähettäkää meidän
laskuumme satakunta syltä hyviä koivuhalkoja ja pari vaununlastia
kivihiiliä... kuinka, niin vähänkö?... nähkääs, tänne ei ole tänään
saapunut muita kuin herra Lepo Rauhaisa, ja minä ajattelen, että ne
riittävät kyllä häntä varten...

"Sata syltä halkoja ja kaksi vaununlastia kivihiiliä!" ajatteli hra
Rauhaisa kauhistuneena.

Mutta päätirehtööri painoi nappia ja palvelija astui sisään.

— Saattakaa herra Rauhaisa huoneeseensa!

— Anteeksi, minä unohdin maksaa ajurini! huudahti hra Rauhaisa ja
yritti pujahtaa ulos, mutta karvaiset kädet, joissa oli terävät
kotkankynnet, tarttuivat hänen niskaansa ja lennättivät hänet johonkin
josta häntä vastaan löyhähti hirmuinen lämmin.

— Ai ai, huusi herra Rauhaisa... ja heräsi samassa.

Iloissaan siitä, että oli päässyt erittäin ikävästä tilanteesta, nousi
hän ylös. Ruumis tuntui niin kuumalta, aivan polttavalta, mutta olikos
ihmekään.

Hän astui akkunan eteen — eikä ollut uskoa silmiään!

Luminen ja jäinen maisema avautui hänen pyöristyneiden silmiensä eteen.
Niemessä hänen kesäasuntonsa edustalla nuokkuivat puut paksun lumen
peitossa, lahdelma oli jäässä ja etempänä luisteli hoikkasäärinen
kaunoluistelija.

Silloin vetäytyi herra Rauhaisan suu riemuisaan hymyyn.

— Lunta ja jäätä! huusi hän riemuissaan, meni kaapilleen ja otti sieltä
esille whiskypullon sekä kävellä tepsutteli alas rantaan.

Siellä oli jäähän hakattu avanto, aivan kuin häntä varten.

Siihen hän laskeutui.

Suloisesti huuhteli jääkylmä vesi hänen polttelevaa pintaansa, huuhteli
ja huljutteli...

Ja se hoikkakoipinen urheilija luisteli ja luisteli, ja hra Rauhaisa
antoi kylmän veden huuhtoa ja huljutella ulkopuoltaan ja kylmän whiskyn
huuhtoa ja huljutella sisäpuoltaan ja katseli autuaallisena yllään
kimmeltävää pakkastaivasta ja... ja lopettakaamme tähän, ennenkuin
hra Lepo Rauhaisa herää todenperään — ja todellisuuteen, joka lähinnä
vastaa hänen unensa ensi osaa.




Apumies.


Kadulla paraatioven edessä on kuorma-ajuri Rahkeisen suurimpien
kuormarattaiden eteen valjastettu Rahkeisen vahvin hevonen. Vahvaa
juhtaa siinä tarvitaankin, sillä rattaille on huonekaluista rakennettu
laitos, joka kooltaan ja näöltään lähinnä muistuttaa Keopsin pyramiidia.

Sekatavarakauppias Joh. V. Ovela muuttaa nimittäin, ja kun hän on pitkä
mies, on hän ajuri Rahkeisen mutinasta huolimatta saanut rakennetuksi
kuorman, joka korkeudessa voittaa kaikki muut muuttokuormat tässä
kaupungissa, ehkä myöskin koko Pohjoismaissa.

Hra Ovelan ulottuvaisuuden päättyminen ja maassa voimassaoleva
tasapainolaki tekevät vihdoin lopun herrasväki Ovelan kunnianhimoisesta
unelmasta luoda uudenaikainen ja liikkuva, pilviin asti ulottuva
Babelin torni.

Vihdoin on kuorma saatu jotenkuten köysitetyksi, Rahkeinen luo
viimeisen tutkivan silmäyksen valjaisiin ja nykäsee ohjaksista.
Pyramiidi, jota Rahkeisen apumiehet henkensä uhalla molemmin puolin
tukevat, lähtee liikkeelle. Jälkijoukkona marssivat aviopuolisot
Ovela, kaksi palvelustyttöä ja puolen tusinaa nuorempia Oveloita,
kullakin kantamus kaikenlaista helpostisärkyvää kamaa, jonka
käyttäminen edellämainitun pyramiidin rakennusaineeksi olisi todistanut
synnynnäistä lyhytjärkisyyttä.

Kadulle kuorman ympärille kertynyt arvostelevan näköinen syrjäisten
asianharrastajain joukko, jonka huomattavimpia jäseniä ovat eräät
nuoret miehet, joille kohtalo moninaisista lahjoistaan näyttää suoneen
etupäässä joutilasta aikaa, alkaa vähitellen hajaantua, ja säännölliset
olot palaavat vähitellen pienelle, hiljaiselle poikkikadulle.

Herrasväki Ovelan entisessä asunnossa, jonka tyhjentämistä
edellä kuvattu puuha on tarkoittanut, vallitsee hiljaisuus.
Huoneiston koko vakinainen väestö on komennettu suorittamaan
kuormastoasevelvollisuuttaan. Ainoastaan rouva Ovelan vanha ja viisas
täti, joka on saapunut Keravalta muuttotoimen ylitarkastajaksi, istuu
autiossa ruokasalissa mukavassa korituolissa villahuivi hartioillaan,
"Kotimaan" johtavaa artikkelia lukien.

Silloin kilahtaa ovikello, kilahtaa epäröiden ja kysyvästi.

Täti lykkää silmälasit otsalle ja purjehtii eteisen täyttävien
myttyjen, nyyttien, laatikoiden, juurikorien, pärevasujen, arkkujen,
rasioiden, pussien ja kapsäkkien lomitse avaamaan.

Resuinen ja luihun näköinen mieshenkilö, joka näyttää hieman
hämmästyvän sitä, ettei huoneisto ollutkaan tyhjänä huolimatta Ovelan
perheen juuri järjestämästä juhlakulkueesta, esiintuo kunnioittavan
tervehdyksensä:

— Päivää!

— Päivää! Mitä asiaa?

— Eikös kauppias ole kotona?

— Ei.

— Mitenkähän se sitten on, kun minut on pyydetty tänne tavaroita
muuttamaan apumieheksi...

— Kuka pyysi?

— Kauppias... tuota noin, kun minä olen sen kuorma-ajurin miehiä, joka
on täällä muuttamassa.

— En minä tiedä siitä mitään. Ne ovat jo menneet ensimmäisen kuorman
kanssa.

— No siinä se nyt oli... kun minä vähän myöhästyin...

— Teidän on parasta mennä sinne perässä ja tulla sitten toisten kanssa
takaisin.

— Niin, niin, kyllähän minä... jos ottaisin tuosta pari kapsäkkiä tai
koria kainalooni, ettei menisi aikaa hukkaan. Minä olen riski mies
kantamaan!

— En minä voi antaa teille, tuntemattomalle miehelle, mitään
vietäväksi. Tulkaa toisten kanssa.

— Vai tykkääks rouva, että minä olen rosvon näköinen. Rehellisesti olen
minä leipäni ansainnut...

Täti sanoo, kun ei niin ei. Mies heittää ikävöivän katseen uuteen
pulleaan kapsäkkiin ja poistuu hitaasti, huoahtaen:

— No hyvästi sitten...

Kun Rahkeisen ja Ovelan retkikunnat palasivat, ei apumiestä näkynyt
heidän muassaan. Eivätkä siitä mitään tienneet enempää Ovela kuin
Rahkeinenkaan. Ei kumpikaan ollut pyytänyt ketään sellaista henkilöä
avukseen.




Vuosisatamme kuumin päivä.


Toimittaja Kullervo Kiristys näki ensin aamuyöstä unta, että hän oli
vainaja.

Koska Kullervo Kiristys oli poikamies eikä hänellä ollut omaisia
kaupungissa, tuli ensin sisään siivoojamatami, joka nähtyään että hra
Kiristys oli toimittajasta muuttunut ikuiseksi tyhjäntoimittajaksi,
parkasi pahemmin kuin olisi hän nähnyt hiiren ja pakeni suinpäin ulos
ovesta ikäänkuin peläten että vainaja nousee istumaan ja nakkaa häntä
patiinalla.

Hetken kuluttua tulivat hautausurakoitsijat ja nostivat hra Kiristyksen
maalliset jäännökset suureen arkkuun ja läksivät, kaksi mustaa,
melankoolisen näköistä hevosta vaunujen edessä, kulettamaan niitä
pitkin L. Henrikinkatua.

— Mihinkähän ne minut vievät? ihmetteli edesmennyt Kiristys itsekseen.

Hän sai samassa, kuten unessa usein tapahtuu, vastauksen.

— Onpa hyvä että kaupungissa on krematorio, huomautti
hautausurakoitsija apumiehilleen. Olisi kamalata lähteä köijäämään tätä
syntisäkkiä tällaisena päivänä Malmille asti.

— Kyllä se on hyvä asia, vahvisti eräs apumiehistä, hoputtaen hevosia.

— Krematorio! ihmetteli Kiristysvainaja itsekseen. Eihän täällä mitä
krematoriota vielä ole.

Mutta hän erehtyi. Sillä pian pysähtyivät vaunut ruumiinpolttolaitoksen
eteen. Se oli rakennettu rautatientorin varrelle siihen paikkaan, josta
valtuuston aikaisemman päätöksen mukaan Murtokadun piti alkaa.

Urakoitsijat nostivat hra Kiristyksen arkkuineen olkapäilleen ja
kantoivat hänet suureen saliin. Sen perällä oli mahtava uuni, joka
oli aivan samanlainen kuin leivinuuni pakarituvassa hänen lapsuutensa
kodissa.

Miehet avasivat uunin luukun, huusivat: hej — jop! ja heilauttivat
taakkansa pätsiin.

Siellä oli hirmuisen kuuma. Hra Kiristykselle tuli hätä käteen. Hän
potkasi kannen päältään, alkoi kolkuttaa uunin tulikuumaa suupeltiä ja
huusi:

— Halloo!

Samassa hän heräsi. Huone oli tukahduttavan kuuma. Peiton oli
hän potkaissut kauas lattialle ja lepäsi siinä hikisenä kaikessa
kauneudessaan.

Hän nousi ylös, kömpi kylpyhuoneeseen ja otti virkistävän suihkun.

Tavallisesti oli hän kylmää suihkua ottaessaan hytissyt ja kutristellut
ruumistaan, mutta nyt antoi hän vesijohtoveden virrata niskaansa
levollisena kuin hanhi. Melkeinpä toivoi, että se olisi ollut kylmempää.

Sitten läksi hän aamukävelylleen. Tavattoman aikaisin hänen
elämänjärjestykseensä nähden, kello kun oli vasta puoli kahdeksan, mikä
hänen vuorokaudessaan tavallisesti vastaa muiden ihmisten klo 4:ää tai
5:ttä a.p.

Hän oli lähtenyt kuumuutta pakoon asunnostaan. Kappelin luo päästyään
teki hän kuitenkin havainnon että hänen pitäisi jatkaa matkaansa
pohjoisnavalle voidakseen toivoa viileyttä, sillä paikalla oleva
lämpömittari osoitti + 24° Cels.

Eikä kello ollut vielä kahdeksaa aamulla ja lämpömittari oli varjossa.
Varjoisimmassa paikassa koko kaupungissa.

Hra Kiristys vaipui läheisimmälle penkille ja toivoi ettei hän olisi
pyrkinyt pois krematorion uunista vaan tyytynyt kohtaloonsa.

Nuori kengänkiilloittaja-ammattilainen huomasi että hra Kiristykseltä
ikäänkuin puuttui jotain. Hän teki asiasta oman johtopäätöksensä sekä
tuli ja kiilloitti hänen kenkänsä.

Tämä toimitus vaikutti niin virkistävästi hra Kiristyksen mieleen että
hän jaksoi suunnata kulkunsa läheisimmille virvoitusjuomarattaille,
missä hän kaatoi sisäänsä lasin kutakin lajia, ja muistettuaan että
Oopperakellarin läheisyydessä myös ovat samanlaiset rattaat, läksi
varovaisesti hiipimään, vilpoisimpia paikkoja etsien, uutta keidasta
kohti.

Varovaisuus ei kuitenkaan auttanut, sillä viimemainittuun paikkaan
päästessään oli hän ehtinyt hikoilla itsestään kaiken äsken lastatun
märkyyden. Vihaisesti iski hän liiveihinsä uhallakin vielä tuntuvamman
annoksen ja läksi hikoilemaan kohti toimituspaikkaansa, toivoen sieltä
tapaavansa viileyttä.

Siellä istui hän sitten lukien vaasalaisia lehtiä, jotka purkivat
ilmoille syvimmän ihmettelynsä Vaasan virvoitusjuomatehtailijoiden
omituisen käytöksen johdosta.

Vaasassa oli nimittäin maanviljelysnäyttely viime pyhänseutuna, ja oli
näyttelytoimikunta myöntänyt virvoitusjuomien myyntioikeuden ainoastaan
yhdelle ainoalle tehtaalle. Sunnuntaina joi juhlayleisö loppuun kaikki
sen tehtaan kaljat ja limonaadit ja huusi sitten lisää. Näyttelyherrat
kääntyivät silloin nöyrällä anomuksella toisten tehtaiden puoleen,
mutta nämä antoivat näyttelytoimikuntaa kohtaan tuntemansa vihan
raskaana langeta viattoman, janoisen juhlayleisön päälle. Sanoivat
että ei tippaakaan. Juhlatoimikunta ja juhlayleisö olivat kuin rikkaat
miehet siellä vaivan paikassa ja tehtailijat kuin Latsarukset Abrahamin
helmassa. Rikkaat miehet rukoilivat että Latsarukset kastaisivat edes
sormensa limonaatissa ja tulisivat kostuttamaan heidän kuivia huuliaan,
mutta Latsarukset mulkoilivat vain heihin tympeästi eivätkä olleet
asiasta tietääkseen.

Ja niin sai juhlayleisö huuliaan nuoleskellen kärsiä loppuun asti.

Kello 2,20 i.p. sai herra Kiristys puhelimitse uutisen, että sodavesi
Espiksen kioskeista oli loppunut.

Tämä tieto ei masentanut häntä, sillä juoksupoika oli juuri noutanut
hänelle uuden lähetyksen (à 5 pulloa) sitruunasodavettä.

Samaan aikaan todettiin, että eilen heinäkuun 8 p:nä 1914 oli
kuumin päivä Helsingissä tällä vuosisadalla. Meteorologisella
keskuslaitoksella mitattiin näet lämpöä yli 29° Cels. Sellaista
kuumuutta ei ole ollut kuin eräänä päivänä kesällä 1901, jolloin
samalla laitoksella lämpömittari osoitti tasan 29°, siis hieman
vähemmän kuin eilen.

Eräs uutisen antaja ilmoitti, että edellisenä iltana kaksi maalaria
riisuutui Pohjoissatamassa Liisanpuiston kohdalla kaiken kansan nähden
paratiisilliseen asuun ja ryhtyi vilvoittamaan ruumistaan meren
laineissa. Paikalle saapuneet poliisit kuitenkin j.n.e.




Oppiiko suutari jokapäiväisen leivän?


Mistä syystä pitäisi suutarin oppia jokapäiväinen leipä? kysyy lukija,
kiinnittäen kirjoittajaan kirkkaan katseensa.

Se selviää kohta.

Suutari S. seisoi viime perjantaina Paimion käräjillä altavastaajan
ominaisuudessa.

Päällekantajana oli itse yleinen syyttäjä, joka Paimion kirkkoneuvoston
pyynnöstä vaati mainitulle suutarille erinäisiä tepsiviä rangaistuksia,
joihin m.m. kuului emännän ottaminen pois häneltä.

Suutaria oli nimittäin rangaistava sen vuoksi, että hän oli naimisissa.

Ennen kuin suuttunut lukija ehtii ruveta haukkumaan minua pilkanteosta,
kiiruhdan selittämään, että suutari oli n.s. "omantunnon avioliitossa".
Hänellä oli hyvä puoliso ja enemmän tai vähemmän kuuliainen lapsi,
mutta hän ei ollut juhlallisesti vihitty aviomieheksi.

Tällainen epäjärjestys oli matkaansaattanut sen, että Paimion
kirkkoneuvosto oli heittänyt suutarin Pontius Pilatuksen eteen ja
lausunut hartaana toivomuksenaan, että korkea oikeus langettaisi
mainitun ammattilaisen itselleen rangaistukseksi ja muille
jalkineentekijöille varoitukseksi, vikapääksi niiden ja niiden pykälien
luettelemiin seurauksiin.

Syytetty piteli lujasti puoliaan, esittäen hänkin koko joukon pykäliä,
joiden hän väitti panssaroivan hänen vihkimättömän olemuksensa
kirkkoneuvoston nuolia vastaan.

Kun molemmin puolin oli sanottu suut puhtaaksi, antoi oikeus
päätöksensä seuraavana päivänä. Kanne kumottiin, joten kirkkoneuvosto
ei siis saanut heitetyksi suutaria "torniin". Eikä hän myöskään
menettänyt emäntäänsä.

Pikemmin päinvastoin.

Oikeus näet määräsi, että vastaajan on vihkimisellä vahvistettava
avioliittonsa.

Asia on nyt sitä myöten selvä.

Mutta sitten tulee esille toinen pulma.

Pappi, jonka pitäisi vihkiä tämä pariskunta, tulee varmaankin vaatimaan
todistusta suutari S:ltä siitä, että hän on käynyt rippikoulun.

Sellaista todistusta ei onnellinen sulhasmies kuitenkaan voi esittää,
sillä hän ei ole käynyt mitään rippikoulua.

Ilman tutkintoja ei ole promotsionia, eikä ilman rippikoulun käyntiä
kirkollista vihkimystä avioliiton satamaan.

Mitäpä muuta siis kuin rippikoulun käyntiin.

Mutta ellei suutari enää näin aikamiehenä ja perheen isänä saakaan
päähänsä katkismusta ja "jokapäiväistä leipää", joka esim. tunnetulle
tukkijätkälle Polarille tuotti suuria vaikeuksia?

Hyvän puolison ja kuuliaiset lapset hän tietysti muistaa helposti.
Eihän hänen tarvitse muuta kuin ajatella, minkä vuoksi hän on
kypsyneellä iällään opinteille joutunut.

Jokapäiväiseen leipään kuuluu kuitenkin, kuten kaikki tietävät,
paljon muutakin. Eikä mainittu leipä ole muuta kuin pieni murto-osa
rippikoulukurssista.

Ellei tuomittu voi mainittua kurssia suorittaa, niin joutuu hän sangen
omituiseen ja kiusalliseen asemaan.

Laki on tuominnut hänet vihittäväksi, ja laki kieltää vihkimästä häntä.

Eräs keino taitaisi kuitenkin olla.

Vihitäänhän yliopistollisissakin vihkiäisissä joskus ansiokkaita
henkilöitä, jotka eivät, ole yliopistollisia tutkintoja suorittaneet,
tohtoreiksi, nimittäin kunniatohtoreiksi.

Jollei kysymyksessä oleva suutari opi jokapäiväistä leipää ja muuta
rippikoulukurssia, niin sopisi ehkä ratkaista pulma vihkimällä hänet
vaimonsa kunniamieheksi.




Varkaus.


Kopolan isäntä oli illalla, suutari Pasasen valmistamia uusia
pitkävartisia lapikkaita tervatessaan tuntenut sisässään ankaria
kouristuksia ja ilmoittanut kotiväelleen sen surullisen uutisen, että
hänen hetkensä oli kaiken todennäköisyyden mukaan nyt tullut.

— Ruoka tuntuu pysähtyneen sydämeen... ka, ka kun kopristaa!... ja se
voipi olla kuolemaksi.

— Eikös se kopristukseen kuollut se sinun isävainajasikin? muisteli
naapurin Jere, joka oli tullut lainaamaan setolkkaremmiä tilapäistä
tarvetta varten ja oli jo poislähdössä.

— Kopristukseenhan se, myönsi Koponen, sipasi ylimääräisen
tervakerroksen vasemman jalan lapikkaan kantapäähän, nuuhkasi
jalkineitaan, tiputti niitä varsista, arvostelevasti tarkastellen
työtään lampun valoa vasten, ja sanoi renkipojalle:

— Vie heidät vaikka saunaan uunin kupeelle kuivamaan... pistä halot
varsista sisään, että pysyvät pystyssä, äläkä pane niin että palavat.

— Pasanenko teillä on ollut suutarina?

— Ka Pasa... mutta se lähti vasta ikään pois.

Koponen alkoi riisuutua ja laskeutui levolle, hieroen sängyssä
sydänalaansa kämmenenpohjilla ja silloin tällöin vähän ähkyen.

— Oikeinkohan se on kipeä? tiedusteli emäntä huolestuneena. Kun olisi
lähettää jotain rohtoa hakemaan vaikka pappilasta...

— Eikös vielä lukkarilta! vastusti isäntä. Ei siinä rohdot auta, jos
minulle kerran on elämän pää tullut, ja jos ei tässä vielä ole elämän
pää niin ei sitten mitään rohtoja tarvita. Eikä sitä kukaan kuole
ennenkuin on elämän päässä — mutta kyllähän se taitaa nyt minulla olla.

Emäntää alkoi itkettää. Eihän se Koponen ollut koskaan turhia
tuskitellut... ja samalla tavallahan se oli sen isävainajallekin lähtö
tullut. Vähän oli vain kouristuksia illalla valitellut ja sitten oli
aamuyöstä kuollut.

— Voi hyvä isä tokiinsa, kun jaksaisit elää aamuun asti edes, niin
lähdettäisi kaupungista tohtoria hakemaan.

Koponen kysyi renkipojalta, oliko hän pannut lapikkaat sillä tavoin
etteivät ne pala sekä teljennyt saunan oven hyvin kiinni, ja vastasi
sitten emännälle välinpitämättömästi:

— Ka... tuo ilmaiseksi saatu henki — läksipä tuo nyt aamusta taikka
illasta!

Tohtorin hakemisesta ei hän mitään virkkanut, jonka johdosta emäntä
itsekseen päätti, että jos sairas aamuun asti elää eivätkä kouristukset
ole lakanneet, niin hän lähettää hakemaan lääkäriä.

Aamulla heräsi Koponen ennenkuin kukaan muu vielä oli hereillä, pisti
virsut jalkoihinsa ja läksi eilisiltaisia vaivojaan edes muistamatta
ulos säätä katselemaan.

Hetken taivasteli hän portaiden päässä, tehden sen huomion, että ilma
oli pahastumaan päin.

Sitten muisti hän saunassa olevat uudet, illalla tervatut lapikkaansa
ja päätti noutaa ne, lähteäkseen päivän noustua salolta halkokuormaa
tuomaan.

— Kyllä niissä nyt terva kestää, kun ovat koko yön kuuman uunin
kupeella törröttäneet, ajatteli hän.

Saunan kodan ovi oli auki. Tuulipahan on näet sitä retuuttanut, arveli
Koponen, mutta huomatessaan että itse saunankin ovi oli selkosen
selällään, suutahti hän vähän renkipojalle.

— Pakanan eväs, kun ei sittenkään saanut tuota ovea säppiin, vaikka
minä nimenomaan siitä muistutin!

Saunassa raapasi hän tulitikulla valkeaa, otti lapikkaansa uunin
kupeelta, pudotti pönkinä olleet halot varsista, huomasi tervan
tasaisesti ja hyvin kuivaneen ja aikoi juuri astua ulos, kun samassa
tuli katsahtaneeksi ylöspäin.

Kotvasen töllisteli hän savustumassa olevia sianlihoja. Sitten hän
kirosi. Kerran vain, mutta tarmokkaasti, lähtien senjälkeen takaisin
tupaan.

Emäntä heräsi hänen tuloonsa, hieroi vähän silmiään ja kysyi:

— Joko sinä olet ylhäällä, kun en ole kuullut sinun nousemistasi.
Oletko sinä jo terve?

— Milloinkas minä sitten olen sairas ollut. Yksi siankinkku on saanut
jalat alleen ja kävellyt pois saunasta.

— Siunatkoon sentään! Joko on rosvot käyneet talossa? Kokonainen
kinkkuko?

— Eihän tuo ollut viitsinyt sitä paloitella.

Emäntä nousi ylös tuskitellen ja hätäillen.

— Pitäisi viedä sana poliisille... no pitääkin niitä olla hävittömiä
rosvoja, kun kehtaavat viedä ihan nenän edestä...

— Poliisistapa se apu lähti! epäsi Koponen ja alkoi vetää lapikkaita
jalkaansa. On ne vähän käpristyneet, kun tahtovat varpaita likistää.
Asiastapa tässä poliisille niinkuin nyt yhdestä siankinkusta. Jos olisi
edes vienyt järkiään koko sian. Eikä se ole mikään varsinainen rosvo
ollut, joka on ottanut vain yhden kinkun. Sen verran sitä näpistää
melkein rehellinenkin ihminen.

— No tuli siinä nyt kuitenkin parinkymmenen kilon vahinko — eikä meillä
niitä lihoja muutenkaan liiaksi ole.

— Ka, eihän niitä. Kukahan sen olisi ottanut?

— Ei se ole etäisiä ollut, kun on tiennyt mennä saunaa tullaamaan. Niin
minä arvelen, että Matikaisen mökiltä se löytyisi jos löytyäkseen.

— Niin, voipihan se olla Matikaisten jäljillä, taikka sitten Pursun
mökillä myönsi Koponen. Se on varsinkin se Pursun matkue semmoista
hyvän tuntevaa joukkoa.

Lopuksi varmistuivat sekä isäntä että emäntä siinä uskossa että
kadonnut kinkku on Pursun mökillä. Taikka sitten Matikaisen mökillä.

— Pitää käydä ihan itsensä urkkimassa ja vähän pelottelemassa
juuttaita, päätti Koponen lopuksi.

— Älä nyt kumminkaan sano suoraan, neuvoi emäntä. Jos eivät hyvinkään
sattuisi olemaan...

Koponen oli ovelan näköinen.

— Kyllä minä osaan.

Matikaisen mökillä ei ollut kotona muita kuin Matikaisen akka, joka
työnsi syrjään joitakin rytkyjä penkin päästä, että isäntä pääsisi
istumaan, ja alkoi tuherrella kahvipannun ääressä.

— Ei tainnut sattua Matikainen itse kotiin?

— Kirkollahan se taisi lähteä käymään. Kuuluuko sitä isännälle mitä?...
kun minä kuulin että olisi isäntää kopristanut illalla.

— Liekö noita ollut sen kummempia kuin minkä vähän rosvot saunasta
kopristivat viime yönä, sanoi Koponen, vilkaisten samalla salavihkaa
Matikaisen akkaan.

— No älähän mitään! ihmetteli akka. Vai on teillä oikein rosvoja ollut.
Ilkesivätköhän nuo vielä viedä mitä?

— Ei kai ne erikoisempia. Liekö joku parinkymmenen kilon kinkku vain
hävinnyt saunasta.

— No voi tokiinsa... eihän niitä ole rosvoja ennen tällä kulmalla
nähty...

Matikaisen akka jatkoi päivittelyään. Koponen istui kyynäspäät polvien
nojassa, piippuaan imeksien, laputteli lapikkaittensa pohjia lattiaan
ja murahti viimein:

— Vaikka eikö tuo löytyne se kinkku, kun minä olen tuumannut kutsua
kaupungista sen poliisikoiran.

Koponen katsoa luinautti taas Matikaisen akkaan, että mitä se siihen
sanoo.

Akka tuhersi vain kahvipannun ääressä, eikä isännän tiedonanto tuntunut
häneen erikoisempaa vaikutusta tekevän.

— Eikös se tule kalliiksi se semmoinen poliisikoira? tiedusteli hän
kumminkin, jotain sanoakseen.

— Tokkopa tuo sen kummempiin nousee... ja paremminhan saapi vasta olla
talo rauhassa, jos saa rosvon paljastetuksi, sanoi Koponen ja alkoi
tehdä lähtöä, mainiten kuitenkin vielä:

— Vai ei se sattunut kotiin se Matikainen?

— Ei... olisi nyt isäntä istunut, niin olisin vaikka kupin tätä
sikurivettä tuossa varistanut. Olisiko sitä ollut asiaa Matikaiselle?

— Eipähän erityisempää... arvelin vain että jos ennättäisi huomenna
tulla meille aidanpanoon.

— Eikö tuo ennättäne.

Jäämättä odottamaan Matikaisen akan kahvia läksi Koponen jatkamaan
matkaansa.

— Ei se ollut Matikaisen mökillä se kinkku, ajatteli Koponen
mennessään. Olisi se akka muuten vähän häpsähtänyt, kun minä sille
siitä poliisikoirasta... mutta pursulaisilta minä pelotankin luonnon
pois!

Pursun mökillä Koponen parhaansa mukaan koetti panna uhkauksensa
täytäntöön. Tehtyään ensin asiaksi verkonpaikkuun, jota työtä tarjosi
Pursun Mikolle, kertoi hän varkaudesta ja kuvaili sitten laveasti
poliisikoiran salaperäisiä ja pelottavia ominaisuuksia, niin sisällisiä
kuin ulkonaisiakin.

Pursun Mikko akkoineen ja uunin päällä kököttelevine lapsineen kuunteli
näitä esityksiä uteliaana, mutta muuten ei Koponen voinut heissä
havaita mitään huomattavampia mielenliikutuksen merkkejä.

— Kyllä se on paatunutta sukukuntaa koko roikka! ihmetteli hän
itsekseen, kävellessään kotiinsa päin märkää ja rapaista karjatietä
pitkin. Ei niihin pysty mikään. Hukka reissu!

Ja Koponen sylkäsi kyllästyneenä koko juttuun sekä päätti antaa
siankinkun mennä sen pitkän tien.

— Syökööt ja kalutkoot sen nyt sitten luineen, senkin rosvot!

Noin puolimatkassa Matikaisen ja Pursun mökkien välillä tuli häntä
vastaan suutari Pasanen reppu selässä.

— Ka, Pasanenhan se on! tervehti Koponen. Etpä sinä pitkään mökilläsi
kestänyt.

— Tuonne on aikomus Porokylän puolelle töihin..

— Vai sinne sinä nyt.

Pasanen kohensi reppunsa kantoremmiä ja oli sen näköinen kuin olisi
jokin asia häntä vaivannut.

— Poikkesin tuolla Matikaisen mökillä, niin siellä akka tiesi että sinä
tuotat poliisikoiran sinne Kopolaan.

— Niinpä se on ollut meininki, valehteli Koponen.

Pasanen katsoa muljautti kulmiensa alta Koposeen ja arveli:

— Kannattaakohan tuo sen vertainen asia...?

— Enpä minä sen kannattamisesta välitä... vaan voisihan tuon antaa
tulla, että näkisi minkä verran niissä on perää puheissa, kun ne sitä
kehuvat niin merkilliseksi, selitti Koponen.

Pasanen katseli maahan, rykäsi ja sanoi hieman epävarmasti:

— Vaan jos se ottaja hyvinkin veisi takaisin sen kinkun sinne saunaan,
sanoi hän viimein, niin ei kai sitten kannattaisi haettaa koko sitä
koiraa...?

Koposesta alkoi tuntua nololta ja ilkeältä. Pasasta olisi hän osannut
kaikkein vähimmän epäillä, kun se oli aina tuntunut niin mukavalta
mieheltä.

— Ka, mitäpä hänestä sitten näin pitkän matkan taakse...

Pasanen tuntui vilkastuvan ja selitteli:

— Niin, näes, kun se sana leviää kylälle, että sinä tuotat
poliisikoiran, niin minä arvelen, että se kinkun ottaja voipi säikähtää
ja tuopi pois koko kinkun. Kuka hitto se nyt yhden kinkun takia antaisi
poliisikoiran kinttujaan järsiä...

— Niin, voipihan se tuoda, myönsi Koponen, viitsimättä katsoa Pasasta
silmiin.

Miehet seisoivat kotvasen, tuijottaen tien viereen kaadettua, vielä
karsimatta olevaa petäjää. Sitten kysyi Pasanen:

— Itsekö sinä tervasit nuo lapikkaat?

— Itse... pääsivät vain kuivamaan liiaksi, niin tahtovat likistää
varpaita.

— Ka voitele talilla niin kyllä ne siitä pehmiävät.

— Niin pitänee voidella... jos lähtisi tästä kotiinsa päin tarsimaan.

Koponen syljeskeli loppumatkalla:

— Pthyi... jos olisin tuon arvannut, niin olisin antanut koko jutun
olla sinään. Niin tuntui ilkeältä kuin olisin itse ollut se varas.

Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja noitui Pasasta:'

— S—n Pasanen. Kun näet ihan hien lykkäsi pintaan.

Sitten juonitteli hän Pasasen typeryyttä:

— Pahanhengen Pasanen! Eikö se nyt osannut sitä kinkkua pitää omanaan,
kun oli kerran sen ottanut! Minusta nähden olisi saanut olla koko
könttä vaikka kissan hännässä. Luulisi sen hyvän sianlihan suutarinkin
suussa maistuvan.

Ja tyytymättömänä murisi hän:

— Se on niin hyvä suutari... vaan ilkeääkö sitä enää meille pyytää,
kun se kumminkin arvaa meidän tietävän että hän sen kinkun vei. Taitaa
pitää vielä kirkolta kustantaa suutari ensi kerralla.

Kotona ihmetteli emäntä:

— Ihanko sinä todella sen poliisikoiran... kun se Matikaisen akka
kerkisi käydä sitä jo täällä hölöttämässä?

Koponen kiivastui:

— Vieläpä minä tänne poliisikissan...! Ei niistä kehveleistä kuitenkaan
ole muuta kuin harmia ja kiusaa tälle maamiehelle!




Näkymättömäksi tekeytyminen Nihattulassa.


Ajattelijat ovat ajatelleet päänsä kipeiksi, mihin toimiin olisi
ryhdyttävä Suomen kansan henkisen ja aineellisen olotilan pöyhimiseksi
ja kohentamiseksi, jotta jälkeentulevilla sukupolvilla olisi tällä
patjalla mukavampi ja pehmeämpi köllötellä.

Suomen kansa on istunut äkkiväärä hampaissaan aitan rapulla ja
seurannut hiukan huolestuneena tuota ankarata ajatustyötä, hyvin
ymmärtäen, että siitä riippuu paljon.

Viimein ovat ajattelijat luoneet katseensa pyöreiden silmälasiensa
läpi suoraan päin suomalaisen kasvoja, jotka ovat kuin tupakkapölkystä
kirveellä veistetyt, ja sanoneet:

— Nyt se on keksitty!

— Ahaa! sanoo suomalainen tyytyväisenä. — Pianhan herrat sen keksikin...

— Niin, sanovat ajattelijat. — Vika on siinä, että sinä olet niin
hidas, niin kömpelö, niin laiska ja niin hoksaamaton. Sinä vain syöt,
ja sitten sinä istut aitan rapuilla piippu suupielessä. Pitäisi
kiinnittää niskaasi sähköpatteri, joka säkenöisi sinuun virkeyttä ja
hioisi kekseliäisyyttäsi. Sinun pitäisi amerikalaistua niin ruumiiltasi
kuin sielultasikin. Ota oppia ulkomaalaisista ja tee samoin kuin hekin!

Ajattelijat ottavat silmälasit nenältään ja pistävät ne koteloon sekä
nousevat lähteäkseen.

Suomalainen kyhnii korvallistaan, kopeloi kissannahkakukkaroa
taskustaan ja kysyy hieman epävarmasti:

— Tuota noin... paljonkohan minä olen niinkuin velkaa herroille
vaivoistaan...?

Mutta ajattelijat menevät matkaansa. Suomalainen ei tiedä, että
ajattelijat antavat neuvonsa ilmaiseksi. Se on ukosta hyvin
ihmeellistä, sillä hän ei ole tiennyt semmoisia herroja olevan
olemassakaan.

Tyytyväisenä pistää hän kuitenkin kissannahkan takaisin taskuunsa ja
ajattelee:

— Lienevätkö nuo olleet oikeita herroja, kun ei niille raha kelvannut...

Mutta siinä edelleen tupakoidessaan ja syljeskellesään miettii hän
kuitenkin ajattelijain sanoja ja tuumii:

— Jospa siinä sittenkin olisi vähän perää, vaikka ne ilmaiseksi...
Saattaisihan tuota koettaa.

Ja hän muistaa nähneensä kerran ulkomaalaisia, sirkuksessa muutamilla
markkinoilla, ja päättää alottaa uudestisyntymisensä ottamalla oppia
niistä.

       *       *       *       *       *

— Nihattulaan saapui joku aika sitten maailman kuuluisin sirkusseurue
"Alba".

Nimi älköön viekö harhaan. Tässä sirkusseurueessa ei ollut mitään muuta
ulkomaalaista kuin nimi. Ääni oli Jaakopin soinnukas ääni, mutta kädet
olivat Esaun karvaiset kädet: kuuluisan kiertueen henkilökunta, johon
kuului kolme miestä, oli kokoonpantu kotimaisista, väärentämättömistä
jätkistä, jotka olivat ottaneet kansalliseksi tehtäväkseen istuttaa
ulkomaalaisen sirkus-aatteen supisuomalaiseen maaperään.

Yksi seurueen jäsenistä oli perehtynyt kirjoitustaidon salaisuuksiin,
ja hän hoiti "Alban" reklaamiasiat. "Seinille ja tolppiin", kertoo
paikkakunnan lehti, "naulattiin paperipalasia, joissa kerrottiin,
että Työväentalolla näytellään seuraavana sunnuntaina maailman
ihmeellisimpiä temppuja".

Pääsyliput ostettiin kiihkolla, ja näytännön alkaessa oli talo täynnä
asiaa harrastavia nihattulalaisia.

Näytös alkoi.

Ohjelman ensi osa suoritettiin tyydyttävästi. Pientä harmia
taiteilijoille tuottivat vain nihattulalaiset pojanklopit, jotka olivat
jokaisen esityksen jälkeen valmiit näyttämään vielä parempia temppuja
kuin taiteilijat.

"Alban" ensimmäiset temput eivät siis tuntuneet nihattulalaisistakaan
peräti ihmeellisiltä. Mutta jännitys kasvoi, kun "Alban" tirehtööri
julisti kymmenen minuutin väliajan, luvaten, että toisesta näytännöstä
tulee vallan merkillinen ja ihmeellinen.

Yleisö odotti kärsivällisenä puoli tuntia, jonka jälkeen se läksi
taiteilijain huoneeseen kiirehtimään esiintyjiä.

Ihme oli tapahtunut. Huone oli tyhjä. Oli tapahtunut "ihmeellinen
katoaminen eli näkymättömäksi tekeytyminen".

Huoneen ikkunan alla näkyivät kuitenkin kolmet tuoreet jalanjäljet,
jotka antoivat sirkusyleisölle hieman vihiä siitä, miten tuo
erinomainen temppu oli suoritettu.

Säkylässä oli "Alban" suuri loistonumero onnistunut vielä paremmin,
sillä siellä oli seurue kadonnut päivää ennen näytöksen alkua. Samaa
tietä katosivat myöskin erään talon asukkaiden toiveet saada maksu
seurueen asunnosta ja ruuasta.

Ja Suomen kansa istuu taas kevätauringon paisteessa aittansa portailla
piippunysä hampaissa, hymyillen tyytyväisenä ajattelijoille, jotka
ilmaiseksi antavat oivallisia neuvoja. Alku on tehty neuvottuun
suuntaan, ja alku työn kaunistaa.




Varastettu hattu.


Tämän kertoi minulle se ystävämme, joka oli eilen vihaisen näköinen.

Kun ihminen on kärsinyt vääryyttä, on hän tavallisesti vihainen, ellei
hän ole suorastaan enkeli ihmishaamussa. Ja ystävämme katsoi olevansa
suuressa määrin vääryyttä kärsinyt henkilö eikä halunnut sillä hetkellä
viljellä mahdollisia enkelimäisiä ominaisuuksiaan.

Alistan asian lukijani valistuneeseen harkintaan:

Viime syksynä hän, ystävämme, eräänä päivänä teki ratkaisevan päätöksen
muutamassa asiassa, joka oli kuukauden päivät ollut hänellä ohjelmassa,
ja meni ostamaan itselleen uuden knallin.

Se oli hyvä knalli — maksoi lähemmäs parikymmentä markkaa — ja sekä
peili että myyjäneiti todistivat hänelle yksimielisesti, että se
puki häntä erinomaisesti. Neiti lävisti siihen sitten nimikirjaimet
ja varmuuden vuoksi kirjoitti ostaja sitäpaitsi heti nimensä ja
osoitteensa hikinauhan sisäpuolelle.

Hyvillä mielin poikkesi hän uusi knalli päässään hattukaupasta
tullessaan lähimpään kahvilaan ja tarjosi itselleen kupin kahvia
leivoksineen.

Kymmenen minuutin kuluttua hän teki lähtöä ja havaitsi silloin suureksi
suuttumuksekseen, että hänen uusi, hyvinsopiva ja kallis knallinsa
oli vaihdettu vanhaan rämään, joka jo aikoja sitten oli suorittanut
asevelvollisuutensa, ja joka kädessä ymmärtäväinen henkilö ei menisi
pankkiin vekseliä kauppaamaan.

Jätettyään kahvilaan nimensä ja osoitteensa sen verrattain vähäisen
mahdollisuuden varalta, että "erehdyksen" tehnyt jonkun ajan kuluttua
sydän kurkussa juoksisi takaisin kahvilaan vaihtamaan uuden knallin
omaan, rakkaaksi käyneeseen pääkappaleeseensa, astui hän kiihtyneessä
mielentilassa kahvilan portille, vihelsi ajuria ja ajoi avopäin
kotiinsa, herättäen tietysti matkallaan vastaantulijain huomiota siinä
määrin kuin se keskellä päivää kaupungilla avopäin ajelevan henkilön
osaksi voi tulla. Mikä ei suinkaan ollut omiaan synnyttämään hänen
mielessään lempeämpiä tunteita hatunvaihtajaa kohtaan.

Kotona häntä jo odotti hattukaupasta sinne lähetetty vanha knallinsa,
joka kuluneine reunoineen tuntui ilmaisevan vilpittömän ilonsa
jälleennäkemisen johdosta.

Pari kertaa ystävämme sitten soitti edellämainittuun kahvilaan, mutta
turhaan. Hatunvarkaan omatunto ei ollut herännyt.

Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat. Vanha tottunut lääkäri Aika
paransi vähitellen sen haavan, jonka uuden knallin menetys oli
ystävämme mieleen iskenyt. Joskus vain ani harvoin johtui enää tapaus
hänen mieleensä, mutta silloinkin se vielä jonkunverran kuohahti.

Viime sunnuntai-aamuna soitettiin ystävämme ovikelloa.

Isäntä ei ollut kotona, mutta taloudenhoitajatar kysyi soittajalta,
äkäisen näköiseltä mieshenkilöltä, hänen asiaansa.

Vieras sanoi, että hän olisi vain halunnut saada takaisin uuden hyvän
knallinsa, jonka ystävämme, puheillepyrkijän ilmoituksen mukaan, oli
häneltä edellisenä iltana kapakassa vaihtanut.

Taloudenhoitajatar pani ankaran vastalauseensa ensiksikin sitä väitettä
vastaan, että ”meidän herra” kävisi kapakassa ja toiseksi sitä vastaan,
että meidän herra vaihtaisi hattuja. Sellaista ei meidän herralle
tapahdu koskaan.

Tästä huolimatta pysyi vieras kiinteästi toivomuksessaan saada tavata
ystäväämme, ja sai kehoituksen saapua seuraavana päivänä.

Eilen aamulla soi ovikello kiivaasti.

Ystävämme meni avaamaan ja seisoi silmänräpäystä myöhemmin aivan
tuntemattoman miehen edessä, joka ojensi hänelle knalliaan ja
jokseenkin epäkohteliain sanoin ilmaisi haluavansa saada takaisin
uuden, hyvän hattunsa.

Vieras näytti vaadituksi selitykseksi knalliaan, jonka nauhaan oli
lävistetty ystävämme nimikirjaimet ja varmemmaksi vakuudeksi ystävämme
käsialalla kirjoitettu hänen nimensä ja osoitteensa.

Se oli sama knalli, joka häneltä viime syksynä oli varastettu. Mutta
missä kunnossa!

Kaikesta päättäen oli se vaihtanut omistajaa keskimäärin kerran
viikossa sekä ollut mukana erinäisissä varsin vakavaluontoisissa
katukahakoissa kello yhden jälkeen yöllä. Sen rahallinen arvo oli
nykyisin ehkä noin 45 tai 55 penniä.

Ystävämme ei kieltänyt nimikirjoitustaan, mutta kieltäytyi jyrkästi
ryhtymästä enää minkäänlaisiin tekemisiin tuon paljon kokeneen
päähineen kanssa, selittäen millä tavoin hänen nimensä oli siihen
joutunut.

Vieras loi häneen myrkyllisen silmäyksen, painoi knallirähjän päähänsä,
mutisi jotain, luultavasti loukkaavaa, astui ulos ja paiskasi oven
kiinni niin että talon perustukset vapisivat.

Sillä knallilla oli aivan erikoinen kyky aiheuttaa myrskyisiä
kohtauksia.

Vasta vieraan poistuttua johtui ystäväni mieleen, että hänen olisi
pitänyt koettaa lunastaa entinen knallinsa kohtuullisilla ehdoilla
huostaansa. Sillä nyt kiertää se tietysti yhä edelleen hänen nimeään
häpäisten kädestä käteen ja päästä päähän.

Ja joka kerta kun ovikello soi, vavahtaa ystävämme sydän. Sillä hän
pelkää, että siellä oven takana seisoo tuntematon, suuttunut mies,
joka silmänvalkuaistensa ilkeästi muljahdellessa ojentaa hänelle
pahoinpideltyä kulunutta knallirähjää.




Rakennusmestari on jäänyt poimimaan mustikoita.


"Sähkösanoma, viis pennii!" kiljuvat pojat akkunamme alla kadulla.

Ne ovat sitä kiljuneet koko päivän, ja ihmiset ovat ostaneet
valkoisia lisälehtiä ja keltaisia lisälehtiä ja punaisia lisälehtiä
ja pysähtyneet lukemaan niitä keskelle katua. Ja autot ovat mylvineet
suoraan sisään heidän korviinsa, mylvineet kuin sonnit ja uhanneet
ajaa heidät pliiskaksi, ja raitiovaunut ovat soittaneet hätäkelloa ja
vannoneet mankeloivansa heidät sen tuhannen taakeloksi, ja lukemattomat
muut suurkaupungin katujen vaarat ovat heidät niellä.

Mutta he eivät edes huomaakkaan niitä. Ja jos huomaavat niin eivät
niistä välitä. He eivät nykyhetkellä välitä mistään muusta kuin
sotauutisista. Sillä sodan huumaus tuntuu ilmassa ja vaikuttaa
välinpitämättömimpiinkin.

Kääntäkäämme kuitenkin hetkiseksi katseemme, ajatuksemme ja huomiomme
hieman rauhallisemmille aloille ja antakaamme itsellemme kertoa pieni
mutta tosi juttu "rakennusmestarista Utin leirikentältä".

Viikon päivät ja hiukan enemmänkin takaperin ilmestyi Mäntyharjun
Leppäniemen kylään eräs mieshenkilö, joka ilmoitti olevansa
"rakennusmestari Utin leirikentältä".

Sitten hra rakennusmestari ilmoitti tarvitsevansa rakennustöihin
mainitulle kentälle 30 miestä.

— Jaa jaa! sanoivat leppäniemeläiset Onhan meillä näitä kirvesmiehiä.
Jos rakennusmestari huolii näistä meidän miehistä, niin valitsee vain...

Ja rakennusmestari katseli arvostellen ja tutkijan terävällä silmällä
Mäntyharjun leppäniemeläisiä kirvesmiehiä ja myönsi armollisesti, että
meneväthän nämä mukiin.

Näin liittyi herra rakennusmestarin ympärille valikoitu ryhmä
leppäniemeläisiä kirvesmiehiä, ja retkikunta lähti marssimaan sille
junalle päin, joka veisi sen Utin työmaille.

Mutta rakennusmestarin mieli rupesi tekemään mustikoita.

Sentähden ilmoitti hän joukolleen vakavan päätöksensä lähteä
tyydyttämään mielihaluaan metsään, josta nokkela mies kyllä aina
mustikoita löytää.

Mestarilla ei kuitenkaan ollut kelloa.

Ryhtymättä tekemään miehistölleen selkoa, mistä tämä mestarin arvolle
oikeastaan sopimaton kellottomuus johtuu, pyysi hän vain eräältä
Tobias-nimiseltä mieheltä lainaksi kelloa, että hän tietäisi lähteä
mustikkamaalta oikeissa ajoin junalle.

Tobias antoikin kellonsa, uuden hopeakellonsa mestarille, ja mestari
ynnä kello poistuivat metsään mustikoita poimimaan, eikä niitä sen
koomin ole näkynyt. Sekä kello että mestari jäivät sille tielleen ja
Tobias ajattelee surumielin uutta kelloaan, joka nyt on vain muisto
samoinkuin "rakennusmestari Utin leirikentältä".

Ainoa lohdutus päämiehettä jääneellä miesjoukolla on se, ettei se vielä
ehtinyt lähteä Uttiin. Mihin olisi se noilla kuuluisilla lakeuksilla
joutunut ilman mestariaan?

Mutta mestari lienee löytänyt tavattoman hyvän mustikkamaan, koska on
sen ääressä kykkinyt.




Suuri kuvariita.


Kello oli juuri lyönyt kolme. Päivällä tietysti eikä yöllä.

Nälkäisellä kaupunkilaisella oli kiire päivälliselle.

Ei kuitenkaan niin kiire ja niin nälkä, ettei olisi ehtinyt pysähtyä
erään vaatetusliikkeen edustalle, jossa oli syntynyt suuri kuvariita
kristittyjen ja juutalaisten välille.

Vaatetusliikkeen omistaja tunnustaa, kuten jo ulkomuodostakin, näkyy,
vanhaa, kunnianarvoisaa Mooseksen oppia.

Hänen myymäläänsä pääsee suoraan katukäytävältä, vieläpä niin suoraan,
ettei tarvitse kiivetä yhtään porrasta ylöspäin eikä laskeutua yhtään
porrasta alaspäin. Ei tarvitse edes harpata kynnyksen yli. Ovi on
katukäytävässä kiinni ja myymälän permanto katukäytävän tasalla.
Ahdas, pimeänlainen puoti täynnä naulakoissa riippuvia naisten ja
miesten pukuja, ja ovella, valtakuntansa rajalla, seisoo kaiket päivät
tummaverinen kauppias hajasäärin, kädet selän takana, rauhallisena
mutta itsetietoisena, varmana, tanakkana ja terävänä, lyhyine, mustine
piikkipartoineen. Hänessä on jotain, joskaan ei ylimyksellistä, niin
ainakin ylimielistä, ja tiukat, valppaat katseet välähtelevät kakkulain
läpi pitkin ja poikin vilkasliikkeistä katua.

Kaikesta näkyy, että mainittu herra tietää, mitä tahtoo. Ja mitä hän ei
tahdo.

Mutta vasta vaaran hetkellä koetellaan miehen kunto lopullisesti. Ja
vaaran hetki on nyt tullut.

Äskettäin oli puodin ulko-oviin ilmestynyt uudet reklaamikilvet.
Toisessa pitkänhuiskea nuorukainen, parasta espistyyppiä, keikaroi
punaisine poskineen uudessa puvussaan. Toiselta ovelta taas solakka
neitonen heitteli tähän nuoreen herraan lumoavia silmäyksiä.

Ja tämän viehättävän parin omistusoikeudesta oli nyt syntynyt riita.

Se ei oikeastaan ollut enää riita. Se oli nähtävästi ennen kello
kolmea ollut riita, mutta siitä oli ehtinyt kello kolmeen mennessä
kehittyä tappelu, joka vaikutti katuyleisöön mieltäkiinnittävästi ja
virkistävästi.

Sikäli kun taistelevien puolueiden kiihkeistä, katkonaisista
huudahduksista saattoi päättää, lienee asian juriidinen puoli ollut
suunnilleen seuraava:

Se koristemaalari, joka oli loihtinut kankaalle edellämainitut
hyvinpuetun nuoren herran ja vielä paremmin puetun, ensi keväimen
kukoistuksessaan olevan neidin, oli saapunut israelilaisen myymälään
suomalaisen karhun harmaassa ja proosallisessa ominaisuudessa. Mitä
myymälässä oli sanottu ja tapahtunut, siitä ei asiaan innostuneilla
katselijoilla ollut tarkempia tietoja, mutta lopuksi oli kuitenkin
käynyt niin, että karhu apulaisineen oli joutunut kadulle ja aikoivat
he ilman muuta ottaa huostaansa nuo puodin ulkoseinää suuresti
kaunistavat taideteokset.

Juutalainen kiiruhti kauhistuen puolustamaan kaunista pariaan. Syntyi
lyhyt rintamataistelu. Juutalainen tuuppasi kristittyä karhuaan
rintaan, ja karhu tarrautui kauppamiehen takinrinnuksiin kovin kourin.

Ensi ottelua oli todistamassa ainoastaan kolme joutilasta
syrjästäkatselijaa, jotka tuntuivat koko lailla välinpitämättömiltä.

Mutta kun hyökkääjät tekivät uuden rynnistyksen, karttui
katselijajoukko nopeasti yhdeksäksi hengeksi.

— Poliis, poliis! huusi Israelin lapsi.

— Ei tässä poliisia tarvita, sanoi vanhin ja vakavimman näköinen
syrjästäkatsoja painavasti.

Kaikki läsnäolijat, I:n lasta lukuunottamatta, kannattivat lämpimästi
edellistä puhujaa, koska jokainen pelkäsi, että poliisin paikalletulo
lopettaisi heiltä liian aikaisin ilmaisen huvin, jollaisia meidän
päivinämme, jolloin kaikista otetaan maksu, on niin perin harvoin
tarjolla.

Katselijain lukumäärä karttuikin joka hetki. Niiden joukossa näkyi jo
pari I:n lapsen uskonveljeäkin, hänen naapureitaan, jotka huolestuneina
seurasivat tapahtumain kehitystä.

Poliisi ilmestyi kuitenkin paikalle. Hyvin suuri ja vahvan näköinen
konstaapeli.

Juuri sillä hetkellä oli ottelu tuimimmillaan.

Kun hyökkääjät toisesta epäonnistuneesta ryntäyksestään hengästyneinä
olivat pysähtyneet puuskuttamaan, teki kauppias teon, joka osoitti,
että hän oli suuri sotapäällikkö. Hän nimittäin tempasi nuoren neidin
ovesta irti ja kiidätti hänet silmänräpäyksessä puotiin.

Samaten aikoi hän menetellä myöskin toiseen maalaukseen nähden. Mutta
kun se oli jo hänen sylissään, hyökkäsivät karhut uusin voimin hänen
kimppuunsa.

— Appu, appu! huusi onneton kauppias, mutta laaja katsojapiiri
noudatti ankaraa puolueettomuutta. Siinä se tekikin oikein, sillä jos
se olisi puuttunut asiaan, ei tuosta kauniista kuvasta olisi tällä
hetkellä jäljellä muuta kuin kehyksen palasia ja tuhrautuneita kankaan
riekaleita.

Apua tuli kuitenkin puodista.

Nyt oli kuvassa käsin ainakin neljä miestä, jotka kaikki suurella
äänenvoimalla koettivat saada poliisia puolelleen.

— Kenen se on? kysyi poliisi rauhallisesti.

— Se on _minun_! huusi juutalainen.

— Se on _meidän_! sanoivat karhut ankarasti.

Vallitsi suuri hälinä ja tungos poliisin ympärillä, mutta tämä pysyi
erinomaisen levollisena ja vetosi puolueettomaan katsojajoukkoon:

— Tietääkö teistä kukaan, kenen se oikeastaan on? kysyi hän tappelun
katselijoilta.

— Ei sitä tiedä kukaan! vastasi rehellisen katselijakunnan puolesta
ennen mainittu vanha ja vakavannäköinen kansalainen, sekä lisäsi:

— Parasta olisi antaa niiden tapella rauhassa, että näkisi, kenelle se
jää.

Poliisi ei vastannut mitään tähän hyväätarkoittavaan ehdotukseen, vaan
näytti tuumivan asiaa.

— Antta mennä raastuppa! huusi juutalainen.

— Heitteke irtti se skyltti, skyltti on minun skylttil karjasi hän
sitten.

Hänen silmänsä leimusivat kamalasti.

— Se on meidän kyltti! huusivat karhut ja pitelivät lujasti kiinni.

— Jos sine osta minulta yks puku ja ei maksa site, on se sitteki sinun
puku! huusi juutalainen ja tuuppasi nuorempaa karhua rintaan.

— Tämä on meidän kyltti, sanoi vanhempi karhu hengästyneenä poliisille
ja näytti hänelle jotakin paperia.

Nuorempi karhu tuuppasi vuorostaan vaatetusliikkeen päällikköä ja huusi:

— Älä tuupi!... Minun pukuni on maksettu!

— _Raastuppa_! huusivat juutalaiset, joita nyt oli jo kolme kuvassa
käsin. — Antta mennä raastuppa, mutta peeste skyltti irtti!

— Emmekö me saa viedä pois omaa kylttiämme? vetosivat karhut poliisiin,
joka langetti seuraavan Salomonin tuomion:

— Jos se on teidän kylttinne, niin saatte te viedä sen pois.

Silloin säikähtivät Israelin lapset ja huusivat:

— Skyltti on meiden skyltti! Me vaadita teme asia raastuppa!

Syntyi suuri hämminki. Ratkaiseva taistelu näytti olevan alkamassa.
Poliisikin näkyi tehneen päätöksensä ja kohensi vyötään, ja kiihottunut
katselijalauma odotti henkeään pidättäen, mihin toimenpiteisiin hän
ryhtyisi.

Mutta juuri kun poliisi astui askeleen eteenpäin, syöksähti
väkijoukosta esiin isokokoinen, väkevä israelilainen, joka varmaankin
polveutui, itse Simsonista ja hänen rouvastaan Delilasta.

Tämä väkevä mies huusi:

— Mite h—tti te tappele keskelle kattu... menkke sisse tappelemma...
taikka peetteke teme asia sovinnos!

Ja Simsonin jälkeläinen työnsi koko roikan tauluineen sisään myymälän
ovesta, meni itse perässä ja sulki oven.

Kansan mielet valtasi syvä pettymys. Tahdottiin kuitenkin kerääntyä
puodin akkunain eteen katsomaan, mitä sisällä tapahtui, mutta poliisi
käski joukon hajaantua.

Koska silminnäkijä nyt muisti, että hänellä oli nälkä ja kiire, läksi
hänkin tiehensä.

Palatessaan illempana samaa tietä takaisin, näki hän nuoren herran
ja neitosen kuvien hymyilevän toisilleen kumpikin puoleltaan
vaatetusliikkeen ulko-ovilta.

Ja siellä ne ovat tänäkin päivänä.




Oulun työttömäin huvimatka Tervolaan.


Oulun ”työttömät seisoskelivat turulla ja katujen kulmissa haaveillen
tulevasta maallisesta paratiisista, jossa olisi riittävästi työtä,
loppumattomasti työtä, iankaikkisesti työtä, työtä, jossa sivut
kipeytyisivät ja luut ratisisivat ja joka pusertaisi hikihelmet, suuret
kuin karpalot, ahkeran raatajan otsalle.

Välistä pistivät he murheellisen päänsä sisään kaupungin
työnvälitystoimiston ovesta ja kysyivät:

— Eikö vieläkään työtä?

Työnvälitystoimisto tiedusteli työpaikkoja minkä ennätti.

Tiedusteli myöskin Tervolasta.

— Joo, vastattiin Tervolasta, kyllä meillä työtä on. Olkaa vain hyvä ja
tulkaa tekemään!

— Mitäs te maksatte?

— Saman kuin ennenkin.

Ja kun työttömät seuraavan kerran pistivät päänsä työnvälitystoimiston
ovesta sisään, saattoi toimisto heille ilmoittaa sen ilosanoman, että
nyt on työtä.

Työttömät hymyilivät hiukan vaisusti ja astuivat, saatuaan siihen
kehoituksen, sisään allekirjoittamaan sopimuskirjat.

Sitten otti työnvälitystoimiston johtaja mukaansa kymmenen kiihkeintä
työnhaluista, joille toimiston puolesta kustannettiin matka, vieläpä
kengätkin, ja johtaja saattoi hoidokkaansa Kemiin asti, josta heidät
sitten saatettiin Tervolaan.

Tervolassa, jossa siihen saakka oli ollut työtä, mutta ei tarpeeksi sen
tekijöitä, hierottiin tyytyväisenä käsiä. Nyt tulee Oulusta työttömiä,
nyt saadaan työt Tervolassa tehdyksi. Ja työtä himoaville vieraille
hankittiin työkaluja, ruokavaroja ja hevonen niitä kuljettamaan.

Aamulla tuli työnjohtaja kutsumaan poloisia Oulun työttömiä työhön.

Edellä olevasta luulisi, että he olisivat lähteneet työhön kuin
juhlaan, mutta aivan niin ei käynyt. He olivat tarkemmin harkinneet
asiaa, eivät olleet tyytyväisiä palkkoihin, jotka muuten olivat samat,
kuin paikkakunnalla ennenkin maksetut, eivätkä itse työhönkään. He
ilmoittivat, ettei metsätyö sovi heidän luonteelleen, ja antoivat
työnjohtajan ymmärtää, että he hakkaisivat paljoa paremmin työnjohtajan
selkää kuin sitä metsää, johon hän koetti Oulun rehelliset työttömät
houkutella.

Sitten läksivät he takaisin asemalle, ja muutamat ottivat vielä
saamansa työkalutkin muistoksi, mutta Tervolan alkuasukkaat olivat niin
tunteettomia, että ottivat oululaisilta vierailtaan asemalla pois nämä
pienet muistot heidän vierailustaan Tervolassa.

Sitten tulivat Oulun työttömät takaisin kotikaupunkiinsa, marssivat
työnvälitystoimistoon ja ilmoittivat tulevansa Tervolasta sekä
vaativansa korvausta tämän virkamatkansa johdosta.

Onko kukaan koskaan kuullut vaatimattomampaa pyyntöä? Jos kerran
vähävaraiset työttömät ovat tehneet pitkän ja rasittavan matkan Oulusta
Tervolaan, niin eikö ole oikein ja kohtuullista, että he saavat hieman
korvausta vaivoistaan?

Mutta Oulun työnvälitystoimisto kuuluu olevan niin uskomattoman
poroporvarillinen laitos, ettei edes aiokaan työttömille mitään
korvausta maksaa.

Työnantaja on myöskin suuri verenimijä. Kehtaa puolustaa kavalaa
yritystään houkutella Oulun työttömät korpeen, väittäen että palkat
olisivat entisellään ja ettei Oulun työttömillä missään tapauksessa ole
mitään kokemusta palkkojen korkeudesta, koska he eivät mitään tehneet
eivätkä siis voineet mihinkään tiliin nojautua, ja koska työmaa lisäksi
oli uusi, niin ettei sen palkoista ollut mitään kokemusta.

Kuvaavaa työnantajan kierolle käsityskannalle on myöskin, että hän
ihmettelee sitä luonnollista seikkaa, että miehet olivat moittineet
metsää ja siellä suoritettavia töitä, vaikkei heistä kukaan ollut edes
käynytkään siellä.

Vai vielä heidän olisi pitänyt käydä siellä! suuressa, synkässä
metsässä, jossa rojottaa pahannäköisiä, partaisia korpikuusia ja jossa
korkeat männyt humisevat kolkosti. Kuka tietää, vaikka olisi siellä
vielä susia ja karhujakin. Sellaisilla työmailla kuuluu kyllä nykyään
olevan satoja työläisiä samoissa ja ehkä vaikeammissakin töissä, mutta
ne mitä lienevät pitkätukkaisia maan juippeja. On lievimmin sanoen
epähienoa koettaa tunkea kaupunkilaisia työttömiä moisiin oloihin.

Työläistyneinä oululaisten työnvälityspösöjen luihuun
petkutusyritykseen seisoskelevat Oulun rehelliset ja suoraluontoiset
työttömät jälleen haikein mielin katujen kulmissa odottamassa, että
heille tultaisiin tarjoamaan sellaista työtä, joka paremmin soveltuisi
heidän yhteiskunnalliseen asemaansa, luonteeseensa ja taipumuksiinsa.

Väitetään tosin, ettei osa näistä ”työttömistä' koskaan ole tehnyt
työtä, mutta se on tietysti parjausta.

Kyllä he tekisivät työtä — jos vain sattuisi ”luonnolle sopivaa.




Kysymyksiä ja vastauksia.


Kyselijä:

— Kuinka monta käärmettä on ollut Yöntilän suossa Halikossa?

Vastaaja:

— Toista tuhatta.

Kyselijä:

— Mistä se tiedetään?

Vastaaja:

— Suo syttyi palamaan, käärmeet päättivät muuttaa majaa ja
sammutusmiehet tappoivat ne.

Kyselijä:

— Aivan oikein. Kuinka tiedätte kaiken tämän?

Vastaaja:

— Luettuani viime päivien uutisia.

Kyselijä:

— Montako munaa muni Välttilä-Keskitalon kana Marttilassa viime
viikolla?

Vastaaja:

—???

Kyselijä:

— Se muni kymmenen munaa. Montako kananpoikaa se hautoi näistä munista.

Vastaaja:

— Kymmenen.

Kyselijä:

— Väärin, aivan väärin.

Vastaaja:

— ???

Kyselijä:

— Se hautoi niistä kaksitoista poikasta.

Vastaaja:

— Kaksitoista poikasta kymmenestä munas...?

Kyselijä:

— Niin, kymmenestä munasta kaksitoista kappaletta eli tusinan poikasia.
Enkö puhu tarpeeksi selvästi?

Vastaaja:

— Kyllä. Mutta kuinka tiedätte kaiken tämän?

Kyselijä:

— Luettuani viime päivien uutisia.

Vastaaja:

— Ahaa!

Kyselijä:

Kuinka kuului erään kaspialaisen meriselitys karilleajon jälkeen?

Vastaaja:

— Mainittu meriselitys kuului:

"Soomalainen hevjyttömys on syy. Me ajama laivalla. Ka, siinä istuu
soomalainen hevjytön onkimas keskellä laivareittiä. Minä puhallan
laivapilliä: mene pois tieltä. Mies onkii ja onkii keskellä väylää.
Laiva ajaa lähemmä ja minä puhallan. Mies vain onkii. Puhallan vielä ja
ajan kohti. No vot, silloin mies huusi: 'Katos p—le kun tulee päälle'
ja läks soutama pois tieltä. Mutta samass laiva jo olikin kivellä.
Soomalainen hevjyttömyys on syy."

Kyselijä:

— Ystäväni, te seuraatte hyvin aikaanne. Mutta tunnetteko uutisen
'Uudenaikainen erakko'?

Vastaaja:

— Kyllä:

Nurmeksen kauppalan torille ilmestyi viime viikon tiistai-iltana
paljaspäinen ja paljasjalkainen mies, kasvot ja sääret aika tavalla
lian peitossa. Poliisi opasti hänet kauppalantalolle, jossa hän
sitten oli hoidettavana pari päivää, kunnes hänet perjantaiaamuna
saatettiin vaivaishoidon toimesta Viipuriin, josta hän sanoi olevansa
kotoisin, Kolikkoinmäeltä. Mies kertoi olevansa ammatiltaan maalari
ja ijältään 26-vuotias. Hän selitti lukeneensa teosofisia kirjoja ja
kertomuksia itämaalaisten fakiirien itsensäkieltävistä valmistuksista
toimeensa. Niin oli hänkin, kaupunginlapsi päättänyt lähteä korpeen
kuolettamaan itsestään kaikki ruumiilliset halut ja himot. Hän oli
kartasta nähnyt, että Nurmeksen itäpuolella oli nimi Egyptin korpi,
ja niin oli hän pari viikkoa sitten saapunut Nurmekseen. Silloin
oli hänellä patiinit jalassa, kaulukset kaulassa ja asuntonsa hän
oli ottanut seurahuoneelle. Kolmen päivän perästä hän oli lähtenyt
kauppalasta itään päin, Egyptin korpea kohti. Niin kauas ei hän
kuitenkaan arvannut mennä, vaan oli oleskellut muutamien kilometrien
päässä kauppalasta. Siellä metsässä hän oli toista viikkoa. Hän otti
alastonna auringonkylpyjä ja sateella puhdistusta ruumiilleen. Mutta
päällysvaatteet, hattu ja kengät olivat jääneetkin sitten eräälle
mättäälle eikä hän enää niitä löytänyt. Ainoastaan paita, alushousut ja
syyspaltto jäivät päälle. Tukkansa hän oli sitonut nauhalla, jottei se
silmille leviäisi. Töikseen hän oli metsässä keräillyt naavoja, punonut
niitä köysiksi ja vanuttanut levyiksi, joista hän kauppalantalollakin
laati kenkiä, pannen tuohta pohjiksi. Ruokanaan hän sanoi olleen kävyn
siementen ja ryynien. Kauppalantalollakaan ei hän ottanut ryyniensä
lisäksi muuta kuin vähän voileipiä ja kahvia. Kieltämällä ruumiinsa
tarpeita hän sanoi saaneensa henkisiä lahjoja, hän kuuli jo kaukana
olevien ihmisten puheita. Niinpä oli hän metsässä kuullut, että hänen
morsiamensa kertoi Viipurista olevansa sairaana ja kutsui häntä
parantamaan itseänsä. Näin hän oli lähtenyt takaisin kauppalaan.

Allekirj:

— Luetteloa voisimme jatkaa. Se ei olisi mikään konsti ensinkään.
Ainehisto on nimittäin tällä alalla tavattoman runsas. Mutta eihöhän
tämä taas riitä kerrakseen?




Salaperäinen köysi.


Vaasassa on tietysti myöskin vesijohto. Ja sillä on sama ominaisuus
kuin muidenkin kaupunkien vesijohdoilla: sen torvet pyrkivät sitä
pitemmiksi, mitä enemmän kaupunki kasvaa ja laajenee.

Vaasassa on myöskin kahvila, jonka nimi on Esplanaadikahvila.

Koska mainitussa kahvilassa luultavasti tehtiin se huomio, että
vesi kahvipannuun saadaan helpommin ja mukavammin aukaisemalla
keittiössä vesijohdon hana ja pistämällä kahvipannu sen alle kuin
lähettämällä tyttö tai poika ämpäri kädessä juoksemaan kaivolle, niin
laadittiin asianomaiseen paikkaan asianomaisessa järjestyksessä anomus
Esplanaadikahvilan yhdistämisestä kaupungin vesijohtoverkkoon.

No niin.

Kaupungin vesiasialliset päämiehet harkitsivat oikeaksi ja
kohtuulliseksi ottaa Esplanaadikahvilan anomuksen huomioonsa ja
antoivat vesijohtotyö miehille käskyn lähteä avaamaan ehtymätöntä
vesisuonta Esplanaadikahvilan iloksi ja hyödyksi.

Vesijohtotyömiehet ottivat työkalut olalleen ja läksivät reippaasti
tekemään työtä käskettyä.

Aurinko paahtoi lämpimästi, niinkuin sen tapa viime viikkoina on ollut,
ja miehet hakkasivat, kuokkivat ja kalvoivat ankarasti hikoillen katuun
syvennystä ja salaojaa Esplanaadikahvilan vesijohtoputkia varten.

Kesken tätä työtään tekivät he harvinaisen keksinnön: syvällä kadun
pinnan alapuolella kulki heidän linjansa poikki paksu köysi.

Ukot hämmästyivät ja hieroivat silmiään, mutta näky ei kadonnut, paksu
köysi maata mötkötti liikahtamatta paikoillaan.

Köyttä nykäistiin, mutta se ei liikahtanutkaan. Sen molemmat päät
ujuttautuivat nähtävästi kauas maan tunkkaisiin, tuntemattomiin ytimiin.

Mitäpä siis tehdään silloin, kun katua kaivettaessa moinen köysi
asettuu kaivajien tielle?

Yksinkertainen kysymys! Ja vielä yksinkertaisempi vastaus.

Vaasan vesijohtotyömiehet hakkasivat tietysti köyden poikki.

Eikä se sitten enää sen enempää heidän työtään häirinnyt eikä heidän
tuntoansa vaivannut.

Mutta jokseenkin samoihin aikoihin koetti noin kolmekymmentä sellaisen
nykyaikaisen rakkineen omistajaa, jota sanotaan puhelimeksi, turhaan
päästä keskusaseman yhteyteen.

Vaivattuaan itsensä puolikuolleiksi ja sanottuaan keskusasemasta ja
siellä vallitsevasta järjestyksestä kaiken sen, mikä tällaisissa
tapauksissa tavallista on, töytäsivät mainittujen noin kolmenkymmenen
puhelimen omistajat eteisiinsä, painoivat olkihatut päähänsä ja
kiiruhtivat peloittavan kiihtymyksen valtaamina ulos kaupungille
ottamaan selkoa siitä, mitä keskusasemalle oli tapahtunut.

Sille ei kuitenkaan ollut tapahtunut yhtään mitään. Koneet
olivat paikoillaan ja kunnossa, neidit samoin. Ja yksimielisesti
vakuuttivat he jokainen, ettei asemalla ollut havaittu mitään
merkinantoa vielämainituista noin kolmestakymmenestä puhelimesta.
Kun tätä salaperäiseltä tuntuvaa arvoitusta ryhdyttiin tarkemmin ja
perusteellisemmin tutkimaan, tultiin lopuksi varmuuteen siitä, että
kertomuksemme alkupuolella selostettu vesijohtotyömiesten kohtaus
löytämänsä merkillisen köyden kanssa ja puhelinjohtojen katkeaminen
olivat välittömässä yhteydessä toistensa kanssa.

Vesijohtomiesten ponteva ja päättäväinen menettely maanalaiseen
köyteen — jota nyt voimme sanoa kaapeliksi — nähden oli asettanut
puhelinyhteyden ulkopuolelle m.m. rautatien piirihallituksen, koko
Hartmanin liiketalon y.m. Vaasassa huomattavia paikkoja. Ja viikon
päivät kuuluu kuluvan, ennenkuin olot saadaan palautetuiksi ennalleen.

Paikkakunnan lehdet kertovat, että vesijohtotyöntekijät viime vuonna
olisivat useamman kerran katkaisseet sähköyhtiönkin kaapeleita.

Eiköhän olisi viisainta kaivaa Vaasassa kaikki kaapelit maasta ylös ja
vetää ne ilmaan.

Mieluimmin kirkontorneja myöten, etteivät vesijohtotyömiehet niihin
niin helposti pääsisi käsiksi.




Surunvoittoisia säveliä


Näitä soinnahtelee korviini m.m. Alajärveltä ja Keiteleeltä.

Varsinkin Alajärveltä, jonka hiljaisen paikkakunnan kuulumisista seudun
alkuasukkaat ovat antaneet muulle Suomen kansalle tietoja hieman
alakuloisessa äänilajissa.

Kevään tulo oli tietysti hyvä asia, mutta tuuli niin kovasti. "Järven
jäätä on ankara tuuli kovasti ahdistanut, rynnistäen milloin yhdelle,
milloin toiselle rannalle, tehden aina pienempiä vahingoltakin". Eikä
se ollut hauskaa.

Kirkonkylän nuorisoseura riutuu hiljalleen, mutta varmasti. "Iltamien
järjestäjät ja toimihenkilöt ovat huolettomia ja välinpitämättömiä".

Viime syksynä osti seura toimintansa elvyttämiseksi sadan markan
arvoisen painimaton.

Se vaikutti aluksi hyvin virkistävästi, ja miesväki alkoi painiskella.
"Mutta jonkun 'nelsonin' ja 'väännön' tehtyään miehet jo kyllästyivät
ja mattokin sai jäädä rauhaan, kun miehet alkoivat ”levätä
laakereillaan". Lieneekö niitä laakereita sitten jo paljonkin ehtinyt
karttua. Olivat sanoneet: ”Antaa atleettien painia, sillä jos me
painimme minkälaisessa villakopassa hyvänsä, niin kohta on niskat nurin
ja jäsenet pois paikoiltaan".

Syksyllä oli Alajärvellä vielä, kuten muissakin oikeissa kunnissa,
nimismies, kunnanlääkäri ja pappi.

Joulun aikaan puki nimismies turkit ylleen, nousi rekeen ja ajoi pois
Alajärveltä, tulematta enää takaisin. Kunnanlääkäri ja pappi jäivät
kahden.

Sitten läksi kunnanlääkäri. Pappi jäi yksin edustamaan Alajärven
entistä virkamiehistöä.

Pappi tunsi kai olonsa yksinäiseksi, sillä lopuksi rupesi hänkin lähtöä
tekemään.

Surumieliset alajärveläiset istuivat poski kämmenen nojassa
akkunanpielessä, katsellen, miten pappikin ajoi tiehensä ja miten tuuli
ahdisteli järven jäätä milloin toiselle, milloin toiselle rannalle.
Päivä oli harmaa ja sydänalassa tuntui apealta...

(Alan tulla itsekin tätä kirjoittaessani niin haikealle mielelle, että
kiiruhdan vaihtamaan puheenaihetta).

Keiteleen entinen kirkonisäntä on laittanut itselleen hännän ja kävelee
kirkonkylällä mainitulla hännällä koristettuna.

Hän on ollut kirkonisännän toimessa kokonaista 33 vuotta, ja olisi
toivonut, että hänet viime maaliskuussa pidetyssä kirkonkokouksessa
olisi valittu tähän virkaan 34:nneksikin vuodeksi.

Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka hän vaalitilaisuudessa
huomauttikin hoitaneensa virkaa jo alun neljättäkymmentä vuotta ja
oli omien sanojensa mukaan jo tuolla ajalla ehtinyt tehdä hyvää ja
pahaakin. Tai ehkä juuri siitä syystä.

Syrjäytetty entinen kirkonisäntä valitti päätöksestä tuomiokapituliin,
mutta valitusta ei ole vielä ratkaistu, ja uusi mies astui
kirkonisännän istuimelle toukokuun 1 p:nä.

Kun tämä uusi virkamies ei ollut ensimmäisenä sunnuntaina toimessaan
kirkossa, käveli vitkansa menettänyt seuraavana päivänä kylällä oudossa
asussa. Hän oli tehnyt katajista hännän, pannut sen nuoraan ja ommellut
nuoran pään takkinsa helmaan. Vastaantulijoille kertoi hän katkera sävy
äänessään saaneensa tuon hännän Keiteleen seurakuntalaisilta muistoksi
33-vuotisesta toiminnastaan kirkonisäntänä.

Tämän keksinnön johdosta voisi erästä tunnettua sananlaskua mielestäni
hiukan tarkistaa, niin että se tulisi kuulumaan:

"Nuoruus ja hulluus, vanhuus ja häntä".




Miksi Taavettia lyötiin kaksi tuumaa paksulla kepillä.


Taavetti Junnia on lyöty Luumäellä kaksi tuumaa paksulla kepillä
seitsemän kertaa takapuoleen ja vähän ohuemmalla kepillä kaksi kertaa
samaan asianomaiseen paikkaan.

Koska tapaus käsittelee kysymystä, jolla on laajakantoinen merkitys
perhe-elämässäkin, niin suotakoon allekirjoittaneelle vapaus
seikkaperäisemmin kertoa, miksi Junnin housuja vähän tomuutettiin.

Taavetti Junnilla on kristillisessä avioliitossa laillinen vaimo
nimeltä Liena Stiina.

Taavetin ja Liena Stiinan välillä on tapahtunut silloin tällöin pieniä
perhekohtauksia sen johdosta ettei Liena Stiina pysy kotona. Lopuksi
johtivat ne siihen, että Taavetti sai naapureiltaan seitsemän napausta
paksummalla ja kaksi napausta ohuemmalla kepillä, ja että Junni
haastoi Pontius Pilatuksen eteen kolme naapuriaan, jotka olivat hänen
mielestään aiheettomasti sekaantuneet hänen ja Liena Stiinan väliseen
tappeluun.

Asia on ollut käsiteltävänä Luumäen käräjillä.

Taavetti esitti kantajana tapahtuman seuraavassa valossa:

Se Liena Stiina ei yleensä pysy kotona. Kerran se taas oli mennyt
naapuriin kyläilemään, ja kun hän läksi sitä hakemaan kotiin, niin
tulivat vastaajat tomuuttamaan hänen housujaan. Vastaaja Manu löi häntä
puoli syltä pitkällä ja kaksi tuumaa paksulla kepillä seitsemän kertaa
niille tienoin, missä selkä päättyy, ja vastaaja Ville napautti häntä
kaupanpäällisiksi kaksi kertaa samoille maisemille.

Ja kun tämä Taavettia sangen vähän miellyttänyt toimitus oli päättynyt,
antoivat vastaajat Junnille julistuksen, jossa hänelle terotettiin
mieleen, ettei hän toista kertaa saa tulla vaimoaan pois hakemaan,
vaikka Liena Stiina olisi aina kylässä.

Taavetti katsoi, että vastaajat olivat tällä julistuksellaan ja sen
edellä käyneellä tomuuttamisella loukanneet hänen "asiamiesoikeuttaan",
ja vaati tämän raskaan rikoksen johdosta vastaajille ankaraa
edesvastausta.

Kun Taavetti oli lopettanut esitelmänsä, käski korkea oikeus astua
esiin todistajien, jotka kertoivat seuraavaa:

Ei voi kieltää Manun ja Villen lyöneen vähän Taavettia, mutta tällainen
isällinen kuritus oli Taavetille erittäin tarpeellinen ja vaikutti
häneen epäilemättä kasvattavasti. Kun Taavetti tuli taloon, jossa Liena
Stiina oli käymässä, syntyi siellä hirmuinen näytelmä. Taavetti ryhtyi
kurittamaan Liena Stiinaa, Liena Stiina parkui niin pahasti, ja toiset
akat huusivat, että Taavetti tappaa akkansa. Kun tilanne kehittyi näin
kriitilliseksi, ryhtyivät vastaajat Manu ja Ville asiaa järjestämään.
Siinä tarkoituksessa ottivat he kumpikin kepin, mutta todistajat
vakuuttivat, että Taavetti oli liioitellut korkealle oikeudelle keppien
kokoa. Kepit, joilla Taavettia tomuutettiin, olivat kaikin puolin
säädylliset, kohtuullisen pitkät ja paksut, eivätkä lyönnit olleet
liian kovia. Ne olivat juuri parahiksi niin kovat kuin Taavetti Junni
tarvitsikin.

Taavetti loi katkeran silmäyksen todistajiin, jonka jälkeen
tuomaripöydän ääreen kutsuttiin Liena Stiina.

Liena Stiina osottautui oikeaksi aviopuolisoksi. Hän ei tosin, vastoin
jäävittömäin todistajain yhtäpitävää valallista kertomusta, voinut
puhdistaa Taavettiaan siitä syytöksestä, että tämä oli läimäyttänyt
häntä muutamia kertoja päähän ja kiristänyt häntä kurkusta, mutta
mitään rangaistusta ei hän Taavetille halunnut, katsoen siis vastaajien
Taavetille antaman kepityksen täysin riittäneen kuittaamaan hänen ja
Taavetin välit.

Mutta Taavetilla oli myöskin todistajia. Hän pyysi saada niiden avulla
näyttää toteen, ettei Liena Stiina pysynyt kotona.

Oikeus harkitsi asiaa ja ilmoitti Taavetille, että koska nyt ei
ole kysymys Liena Stiinan kotonapysyväisyydestä vaan Taavetin
kepittämisestä, niin ei Taavetin todistajia oteta kuulusteltavaksi.

Tuomio kuului: Taavetti saa 10 taalaria sakkoa turhasta
oikeudenkäynnistä ja maksaa eräitä todistajapalkkioita.

Tämän ennakkopäätöksen kautta on siis käynyt selville, että jos mies
ryhtyy kurittamaan vaimoaan sen johdosta, että tämä käy vierailuilla,
saa hän pitää hyvänään mahdollisesti osakseen tulleen kepityksen, jota
paitsi hän, jos rohkenee vielä astua Pontius Pilatuksen eteen, saa
hellittää kukkarostaan kalliisti ansaittuja taalereita.

Mahtaa nyt Taavetti saada housuilleen, jos yrittää toisen kerran ryhtyä
höyhentämään vaimoaan naapuritalossa!




Jouluvalmistukset Harjuksen perheessä.


Liikemies Heikki Sakarias Harjus, toiminimen Vikevä, Harjus & Kumpp:in
toimeenpaneva johtaja, ja omistaja, oli jo syyskuussa ilmoittanut
arvoisalle perheelleen, ettei nykyisin vallitsevien ahtaiden
raha-aikojen vuoksi tänä vuonna jaeta ensinkään joululahjoja hänen
perheessään.

Tämän surullisen uutisen johdosta oli puoli tusinaa pieniä, mutta
pienuudestaan huolimatta hyvin kova-äänisiä Harjuksia kohottanut
jo silloin sydäntävihlovan hätähuudon, niin että kadulla kävelevä
passipoliisi pysähtyi ja alkoi epäluuloisesti tähystellä herrasväki
Harjuksen akkunoihin. Kun huutoa oli kestänyt viisi minuuttia, meni hän
soittamaan Harjuksen ovikelloa ja kysyi, oliko joku rikos tekeillä.
Isä Harjus, joka oli hieman hermostunut, käski konstaapelin laputtaa
Hiitolaan ja viedä kirkuvat nuoremmat Harjukset mennessään. Konstaapeli
ei kuitenkaan tahtonut olla missään tekemisissä Harjuksen perillisten
kanssa, vaan kehoitti herra Harjusta palauttamaan järjestyksen
perheeseensä, ja palasi arvokkaasti virkapaikkaansa kadulle.

Isä Harjus koetti sen jälkeen vaikuttaa konstaapelin esittämässä
tarkoituksessa poika-Harjuksiin sekä sanan että tukkapöllyn
voimalla, mutta siitä oli vain seurauksena, että viimeinen villitys
tuli pahemmaksi kuin ensimmäinen, ja kun häiriytyneet naapurit
alkoivat kolkutella seiniin, yläkerrassa asuvat tömisyttivät kattoa
kantapäillään ja alakerrassa asuvat koputtivat permantoa luultavasti
hiilihangolla, pani hra Harjus lakin päähänsä ja pakeni pois kotilieden
äärestä.

Sen jälkeen vallitsi Harjuksen perheessä pitkän aikaa suuria
levottomuuksia. Nuoremmat Harjukset, joiden pyhimpiä tunteita Isä
Harjus oli loukannut, olivat tehneet salaliiton ja julistaneet "pyhän
sodan" isäänsä vastaan. Siinä käytettiin kaikkia keinoja, joita puoli
tusinaa kaikenlaisessa vehkeilyssä harjaantunutta poikaa voi keksiä,
ja kun isä Harjus ei osannut alusta alkaen suhtautua jälkeläisiinsä
sillä ankaralla ja johdonmukaisella tavalla, jota nykyinen aika
vaatii puolivillissä tilassa olevan perheen päämieheltä, tunsi hän
viikko viikolta joutuvansa yhä enemmän alakynteen tässä epätasaisessa
taistelussa. Vihdoin uhkasi hän toimittaa rakkaat pienokaisensa
viranomaisten välityksellä pahantapaisten lasten kasvatuslaitokseen,
minkä uhkauksen nämä toivorikkaat vesat ottivat vastaan ihastuksen
ulvonnalla. Isä Harjus huomasi tehneensä melkoisen tyhmyyden, sillä
nyt eivät pojat nähneet untakaan muusta kuin kasvatuslaitoksesta ja
vaativat kiivaasti isää pitämään lupauksensa. He olivat kuulleet,
ettei kasvatuslaitoksessa ole muita kun pahoja poikia, josta syystä
nuoret Harjukset, jotka vaistomaisesti vihasivat kaikkia hyviä poikia,
pitivät luonnollisesti oleskelua sellaisessa paratiisissa hirmuisen
lystinä. Isä Harjus tosin koetti väittää, että toiset pojat antaisivat
heille siellä pahanpäiväisesti selkään, mutta nuoret Harjukset
vakuuttivat silmät kiiluen pitävänsä kyllä puolensa, ja isä Harjuksen
täytyi itsekseen myöntää, että kasvatuslaitoksessa todellakin tulisi
surulliset oltavat kaikille, jotka uskaltaisivat nousta Harjusten sukua
vastaan.

Aika kului, päivät lyhenivät ja yöt pitenivät. Harjus oli luullut,
että pojat vähitellen unohtaisivat joululahjajutun, mutta hän tuli
huomaamaan, ettei hän vielä tuntenut tarpeeksi poikiaan. Joka torstai
pojat huomauttivat: niin ja niin monta viikkoa on vielä jouluun, ja
loivat sitten merkitsevän katseen isään.

Koska isä oli ilmoittanut pidättävänsä joululahjat, olivat pojat
siinä käsityksessä, jota ei millään tavoin voitu saada heistä
lähtemään, ettei heillä myöskään ollut minkäänlaisia velvollisuuksia
käyttäytymiseen ja siivoon esiintymiseen nähden tänä vuonna, vielä
vähemmän kouluopinnoihin ja muihin henkisiin harrastuksiin nähden.
He olivat nähtävästi sitä mieltä, että joululahjat ovat jonkunlainen
vekseli, jonka tunnustamalla vanhemmat ostavat itselleen rauhan
kuluvaksi vuodeksi ja joka lankeaa maksettavaksi jouluaattona. Jollei
tuollaista tunnustetta anneta, niin vastatkoot vanhemmat yleensä ja isä
erityisesti seurauksista.

Hra H.S. Harjus on itse liikemies kiireestä kantapäähän, ja kuten
näkyy, ovat hänen liikemiestaipumuksensa vähentymättöminä siirtyneet
perinnöksi hänen jälkeläisilleen.

Lopulta täytyi isä Harjuksen peräytyä. Eräänä aamuna ilmoitti hän
aamiaispöydässä, että kun tämän vuoden liiketulo näyttääkin tulevan
verrattain hyvä, parempi kuin mitä alkusyksystä olisi osannut otaksua,
niin on hän päättänyt antaa ensi jouluna joululahjoja, jos hänen
rakkaat lapsensa lupaavat parantaa tapansa.

Oletteko nähneet, millaista on keväällä mailla, kun lehmät, vasikat
ja muut elukat ensi kertaa päästetään ulos navetasta? Ne hyppivät ja
loikkivat ja tanssivat hännät pystyssä.

Aivan samanlainen näytelmä tapahtui nyt Harjusten ruokapöydässä, sillä
eroituksella vain, että kaikki nuoret Harjukset olivat hännättömiä.
Kun isä Harjus ja äiti Harjus ajoissa saivat kiinni pöytäliinasta, ei
lattialle pudonnut muuta kuin perunavati ja leipäkori.

Tämän jälkeen vallitsi Harjuksen yksityisasunnossa niin mallikelpoinen
järjestys, että Harjuksen oli alussa vaikea uskoa olevansa kotonaan.
Tosin tapahtui joskus, että joku kukka heitettiin ulos akkunasta, joku
kattokruunu putosi alas, kun pojat siinä roikkuen leikkivät huoneessa
lentävää ilmalaivaa, joku pojista laski uudella, hienolla tarjottimella
mäkeä portaissa ja joku pienimmistä Harjuksista oli ratkonut puukolla
päällystän salin sohvasta, nähdäkseen, mikä siellä sisällä pompahteli,
mutta nämä olivat niin jokapäiväisiä ja vähäpätöisiä tapauksia, ettei
niihin mitään huomiota kiinnitetty.

Viime päivinä ovat isä Harjus ja äiti Harjus olleet hyvin salaperäisen
näköisiä. Tuntien rakkaiden pienokaistensa väkevän tiedonhalun, joka
ei kammoksu minkäänlaisia esteitä eräissä tapauksissa, olivat isä ja
äiti tällä kertaa sijoittaneet joululahjavarastonsa vinnille, jossa se
oli kahden lukon takana. Pari päivää takaperin tekivät he kuitenkin
hieman sekavin tuntein sen havainnon, että kaikki kääreet ja paketit
olivat vinnillä ollessaan ainakin yhteen kertaan avatut ja tarkastetut
sekä sen jälkeen jokseenkin kömpelösti köytetyt uudelleen kiinni.
Samaan aikaan näytti nuoremmissa Harjuksissa viime päivinä vallinnut
levottomuus ja hermostuminen kuin pois puhalletulta.

Vanhemmat eivät tienneet muuta paikkaa kuin isän työhuoneessa olevan
kassakaapin niiden pakettien säilyttämistä varten, joita vielä
tultaisiin ostamaan. Sitä käytettiin nyt talletuspaikkana. Se on taattu
murtovarkautta ja tulipaloa vastaan, ja hra Harjus sanoi, että jos
se nyt kestää koetuksen, niin voi hän vastaisuudessa tallettaa siinä
vaikka miljoonan. Jolleivät hänen poikansa saa jotakin ovea auki, niin
eivät sitä pysty muutkaan tässä maassa aukaisemaan.

Ja kaappi kesti. Tullessaan eilen illalla konttoristaan huomasi hra
Harjus kuitenkin; että lukon ympäristö oli raapiutunut, ikäänkuin olisi
joku sorkkinut rautanaulalla sitä. Mutta ovi oli lukossa ja hra Harjus
hymyili tyytyväisesti.

Tänään kannetaan keittiön akkunaparvekkeella ollut kuusi herrasväki
Harjuksen saliin. Nimittäin se, mitä siitä on jälellä. Pojat ovat näet
viime päivinä leikkineet ahkerasti joulua ja sitä varten ”lainanneet
kuusesta oksia leikkikuusiksi. Suuresta kuusesta ei näin ollen ollut
jäljellä paljon muuta kuin runko, mutta isä Harjus on sanonut, että se
saa välttää, koska pojat itse ovat sen sellaiseksi laittaneet.

Tänään on siis vihdoinkin joulu Harjustenkin perheessä. Naapureista
saattaa ehkä tuntua siltä, että Harjusten asunnossa tänä iltana raivoaa
hirmumyrsky, vaihdellen silloin tällöin maanjäristyksen kanssa, mutta
naapurit voivat rauhoittua: se on vain nuorten Harjusten jouluiloa.

Ja joulu on vain kerran vuodessa.




Kaksi matkaa.


Kertomuksemme jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisen toiminta
tapahtuu käytännöllisessä Amerikassa, toisen epäkäytännöllisessä
Suomessa.

Ensimmäisessä osassa kerrotaan, kuinka huokeaksi hra Davisin matkustus
Kaliforniasta Nev Ispwichiin tuli, ja toisessa, miten kalliiksi
erään satakuntalaisen pässin matkakustannukset omasta navetastaan
naapuritalon navettaan nousivat.

Amerikalainen kertomus on seuraava:

Vielä joku aika takaperin asui Nev Ispwichissä eräs hra Davis.

Nyt ei Nev Ispwichissä enää asu herra Davisia, ei ainakaan sitä
Davisia, josta tässä on puhe.

Hän ei asu siellä ensinkään siitä syystä, että hän muutti pois Nev
Ispwichistä, ja toiseksi siitä syystä, että hän kuoli.

Hra Davis lähti Nev Ispwichistä onnettomuuden vuonna 1913, ja kuten
arvattavissa oli, päättyi hänen matkansa huonosti, vaikka hän läksikin
pulskasti ja komeasti. Automobiililla. Tyttärensä ja vävynsä seurassa.

Hänen lähtöään katselivat Nev Ispwichin asukkaat porteiltaan ja
puutarhakeinuistaan ja sanoivat:

— Uljaastipa se tuo Davis läksikin... tuollaisella suurella
automobiililla.

Ja toiset käänsivät purukummia suussaan ja vastasivat:

— Niin läksi... saa nähdä, millä kyydillä hän takaisin tulee. ”

Sitten ei hra Davisista kuulunut johonkin aikaan mitään.

Hra Davis oli näet ajanut autollaan Kaliforniaan asti.

Mutta eräänä päivänä joku kuukausi takaperin palasi hän takaisin Nev
Ispwichiin hieman omituisella kyydillä.

Nimittäin postipakettina.

(Tästä voisimme saada uuden sananlaskun: joka autolla alottaa, se
postipakettina lopettaa.)

Hra Davis oli nimittäin kuollut Kaliforniassa, poltettu tuhaksi ja
tuhka pantu pakettiin, jonka kylkeen kirjoitettiin osote: Nev Ispwich.

Paketti vietiin postikonttoriin ja kysyttiin, paljonko sen lähetys
maksaa.

Postineiti punnitsi hra Davisin tomun ja vastasi: 84 senttiä.

Kuolinpesä maksoi tinkimättä, ja kaikki mitä oli jäljellä hra Davisin
maallisesta olemuksesta, saapui aikanaan hyvässä järjestyksessä perille
Nev Ispwichiin Amerikan oivallisen postilaitoksen välityksellä.

Aivan varmaan ei hra Davis ollut eläissään tehnyt niin huokealla
niin pitkää matkaa, mikä seikka mielestämme todistaa, että eräissä
tapauksissa on edullisempaa olla kuollut, poltettu ja postipakettiin
pantu, kuin elävä ja automobiililla ajava.

Amerikalaiset lehdet ovat hyvin ymmärrettävällä ja oikeutetulla
ylpeydellä kertoneet tämän tapauksen osotukseksi siitä, kuinka
käytännöllisesti siellä päin maailmaa asiat ovat järjestetyt.

Ja sitten siirrymme siihen pässijuttuun.

Se on surullinen juttu.

Muutamassa Satakunnan kunnassa katosi pari kolme vuotta sitten
laitumella erään pikkutilallisen pässi.

Pikkutilallinen ikävöi pässiään ja oli vihdoin tuntevinaan sen
naapurinsa lammaslaumassa.

Hän otti apumiehen mukaansa ja meni naapurin puheille.

Naapuri sanoi, että pässi on hänen, eikä hän luovuta siitä saparoakaan.

Kun neuvottelut eivät johtaneet mihinkään tulokseen, keskeyttivät
pässinhakijat ne, läksivät ilman muuta talon navettaan ja ottivat
sieltä pässin, jonka riemuiten veivät kotiinsa.

Naapuri katseli akkunasta pässinsä lähtöä ja lähetti sitten sanan
lautamiehelle.

Siitä pässistä on nyt riidelty pari vuotta. Juttu päättyi äsken
pidetyllä talvikäräjillä, jolloin pässinnoutajat tuomittiin maksamaan
kantajalle 450 mk. Kun voi otaksua vastaajilta riidellessä kuluneen
toisen mokoman, niin saattaa sanoa useinmainitun pässin matkan kantajan
navetasta vastaajan navettaan tulleen maksamaan pyöreässä luvussa 1,000
mk.

Minkälaisen pässilauman olisikaan pikkutilallinen tuolla rahalla saanut!

Taikka minkälaisen matkan yksi pässi olisi voinut tuhannella markalla
suorittaa!

Amerikassa matkustetaan 84 sentillä Kaliforniasta Nev Ispwichiin.

Meillä matkustetaan 1,000 markalla naapurin navetasta oman talon
navettaan.




Kertomus pumpunletkusta Maarianhaminan kaupungissa.


Onko ajatteleva lukija kuullut kertomuksen Maarianhaminan kaupungin
parhaan kaivon väliaikaisesta pumpunletkusta?”

Luultavasti ei, sillä asia on jotenkin tuore.

Kertomus on opettavainen, ja siitä syystä kerron sen sitäkin
mieluummin. Se osoittaa meille, miten puute, pula ja kiipeli opettaa
ihmistä viljelemään ymmärrystään ja hioo hänen älynsä teräväksi ja
kirkkaaksi.

Maarianhaminan kaupungissa on useita hyviä kaivoja, mutta yksi niistä
on kaikkein paras.

Eräänä päivänä huomasivat Maarianhaminan Rebekat surukseen, että juuri
sen parhaan kaivon pumpunletku oli mennyt repaleiseksi.

Mistä syystä?

Paikalle kokoontui useita syvämietteisiä kaupunkilaisia harkitsemaan
asiaa, ja lopuksi tultiinkin siihen yksimieliseen ja todennäköisesti
myöskin oikeaan johtopäätökseen, että; letku oli mennyt rikki syystä
taikka toisesta.

Se ei toiminut enää, ja katseltuaan sitä jonkun aikaa tarkkaavaisesti
pudistelivat läsnäolijat päitään ja läksivät syvissä ajatuksissa
kotiinsa.

Seuraavana päivänä kokoontui kaivon ympärille taas maarianhaminalaisia.

He katselivat letkua. Eli oikeastaan letkun riekaleita, ja päättivät
näkemänsä johdosta, ettei letku vieläkään toimi.

Se oli hieman ihmeellistä.

Sitten menivät Maarianhaminan rehelliset ja peräänajattelevaiset
alkuasukkaat kotiinsa ja näkivät seuraavana yönä unta vain
rikkinäisistä pumpunletkuista.

Aamulla pumpunletkun rikkinäisyyden kolmantena päivänä saapui
paikalle taas useita paikkakuntalaisia, jotka katselivat rikkinäistä
pumpunletkua niin kauan, että heitä rupesi janottamaan, ajatellessaan
kaikkea sitä vesimäärää, mikä Maarianhaminan asukkailta viime päivinä
oli jäänyt saamatta tuon letkun kautta.

Pumpunletku ei tullut sen eheämmäksi, vaikka sitä olisi minkä verran
katsellut, ja ihmiset läksivät pois kaivolta.

Sinä päivänä vallitsi kaupungissa yleisenä mielipiteenä se
käsitys, ettei tuo letku enää koskaan tulisi eheäksi, ja etteivät
maarianhaminalaiset siis enää koskaan saisi nauttia parhaan kaivonsa
vettä.

Se oli kyllä ikävää, mutta mitäpä tehdä?

Kun se letku nyt kerta kaikkiaan oli rikki.

Mutta sitten tuli neljäs päivä.

Ja neljäntenä päivänä tapahtui odottamaton tapaus, joka saattoi asiat
uudelle tolalle.

Maarianhaminan kaupungissa vieraili muutamia merimiehiä, joita tämän
kohtalokkaan neljännen päivän aamuna sattui janottamaan.

Me emme tiedä mistä syystä näitä kunnon meripoikia janotti, eikä se ole
tarpeellistakaan tietää. Ehkä olivat he syöneet suolaista silakkaa.

Joka tapauksessa, mikä on pääasia, janotti heitä koko lailla, ja kuin
janoiset kameelit kokoontuivat he Maarianhaminan parhaalle kaivolle.

Ikävän pettymyksen tuotti heillekin aluksi tuo rikkinäinen pumpunletku.

Mutta vain aluksi.

Sillä katseltuaan mälliään käännellen jonkun aikaa tuota
puutteellisuutta poistui eräs merimiehistä, ja palasi hetken kuluttua
takaisin, kainalossaan täysin palvelleet, pikiset ja tervaiset
matruusinhousut.

Janoiset merimiehet ottivat tyytyväisen näköisinä puukkonsa esille,
ratkoivat housuista paremman lahkeen irti, poistivat letkunriekaleet
ja kiinnittivät niiden sijaan tuon arvokkaan, kaikilla valtamerillä
seilanneen ja kaikkia tuulia ja myrskyjä uhmanneen housunlahkeen.

Ja pumppu toimi taas. Kohisten virtasi Maarianhaminan parhaan kaivon
kirkas vesi tuon uuden leveän ja tukevan letkun kautta. Janoiset
merimiehet huuhtelivat tällä raikkaalla juomalla kuivia kurkkukaan,
heidän janonsa sammui ja heidän raukeat katseensa kirkastuivat.

Merimiehet eivät olleet mitään epäkiitollista väkeä.

Koska he olivat saaneet ilmaiseksi nauttia kaupungin parhaan kaivon
virkistävästä sisällyksestä, jättivät he pieneksi vastalahjaksi
housunlahkeen paikoilleen kaivon pumppuun, Maarianhaminan alkuasukasten
vapaasti käytettäväksi.

Kaupungin vedennoutajain keskuuteen levisi kulovalkean nopeudella
sanoma: parhaasta kaivosta saa taas vettä, vieläpä eheän ja lujan
housunlahkeen läpi.

Epäilevinä riensivät vedennoutajat kaivolle. Huhuthan tavallisesti
liioittelevat niin vahvasti. Ehkäpä on letkun sijalla vain kyynärpäästä
rikkinäisen takin hiha.

Mutta ei! Huhu oli puhunut totta. Pumpussa oli oikea pikinen
matruusinhousujen lahe.

Suurella kiireellä kiidätettiin paikalle ämpärit ja tynnyrit. Pumppu
kävi lakkaamatta, rehtien merimiesten lahja Maarianhaminan kaupungille
täytti tehtävänsä erinomaisesti, ja kolme päivää mässäsi kaupunki näin
saadulla parhaan kaivonsa vedellä. Ja vedennoutajain kasvot säteilivät.

Neljäntenä päivänä asettivat kaupungin viranomaiset lahkeen sijaan
uuden pumpunletkun...

Mihin joutui silloin se housunlahe?

En tiedä, mutta otaksun, että se pantiin tallelle siksi, kunnes sitä
taas tarvitaan.




Parikkalan kuulumisia.


Yöllä edesmenneen kesäkuun 6 päivää vasten kunnioitti pari
vapaamielistä, mutta vähävaraista kilometritehtailijaa vierailullaan
Kivijärven kylää Parikkalan pitäjässä, kulkien tällöin m.m. Simpeleen
paperitehtaan ohi. Kun herrat kilometriammattilaiset huomasivat
vaatevarastonsa kipeästi kaipaavan lisäämistä, ottivat he mukaansa
erinäisiä miesten pukimiin kuuluvia osia tehtaan virka- ja työmiesten
vaatenaulakoista, jatkaen tämän jälkeen tyytyväisinä vaellustaan. Yhtä
tyytyväisiä eivät sitävastoin olleet ne henkilöt, joiden puvustoihin
vaeltavat ritarit olivat kiinnittäneet huomiotaan, vaan ilmoittivat
asiasta paikkakunnan poliisiviranomaisille ja tilasivat varmuuden
vuoksi myöskin etsivän poliisin ja poliisikoira "Zillyn" Viipurista.

Kesäkuun 7 p:nä klo 6 aamulla ilmoitti 'Zilly‘ 23 kilometrin päässä
Simpeleen tehtaalta, Rautjärven pitäjässä, kaksi kulkuria etsityiksi
miehiksi, jonka johdosta nämä otettiin kiinni ja vietiin Simpeleen
tehtaalle. Siellä miehet pantiin putkaan ja putkan ovi lukkoon.

Miehet katselivat uutta asuntoaan, ja huomattuaan sen kovin
vaatimattomasti sisustetuksi päättivät he jättää sen autioksi. Toinen
miehistä kapusi siinä tarkoituksessa käytävään päin olevaan oviaukkoon,
mutta aukon tekijät eivät olleet taloa rakentaessaan tehneet
mainittua valonantajaa tämän miehen mittojen mukaiseksi. Hän jäi mitä
epämukavimpaan asentoon. Etupuoli ruumista oli käytävässä, mutta
takapuoli putkassa, eikä hän voinut päästä omin voimin enää vapauteen
eikä putkaan, vaan oli siltä väliltä. Kun putkan hoitajat olivat
turhaan koettaneet saada häntä irti, käytiin hakemassa saha, jolla
akkunaa laajennettiin niin paljon, että vapaudenhaaveilija voitiin
pudottaa takaisin putkaan.

Akkuna-aukon laajennus oli kuitenkin tehnyt putkan vieläkin
epävarmemmaksi säilytyspaikaksi sellaisille henkilöille, joilla
ei ollut halua vapaasta tahdostaan siellä viipyä, josta syystä
vanginkuljettaja päätti viedä vieraansa Parikkalan kirkonkylässä
olevaan vanginvartijaputkaan. Menomatkalla poikkesi vanginkuljettaja
ruununvoudin asuntoon ilmoittamaan asiasta, jättäen vangit erään
naishenkilön hoitoon kärryille. Olisi tietysti ollut sallimuksen
kiusaamista näin houkuttelevan tilaisuuden käyttämättä jättäminen,
ja sama mies, joka äsken oli ollut niin ahtaissa olosuhteissa putkan
akkunassa, pudotti nopeasti käsiraudat ranteistaan, heilahutti
kohteliaasti hattuaan mainitulle naishenkilölle, hyppäsi kärryiltä
ja lähti juoksemaan. Naishenkilön kimakat huudot kutsuivat
vanginkuljettajan paikalle, ja nyt alkoi erittäin jännittävä
murtomaajuoksukilpailu päällitse kiviraunioitten, poikitse ojien ja
ylitse aitojen. Eikä ollut muita näkijöitä eikä palkintotuomareita kuin
edellämainittu naishenkilö ja edellä juoksevan miehen toveri.

Vanginkuljettaja voitti ensimmäisen palkinnon ja tarttui sitä lujasti
kauluksesta kiinni, jonka jälkeen, saavuttiin onnellisesti perille.
Vangit pistettiin putkaan ja rauha oli maassa.

Sitten kului aika Parikkalassa levollisesti ja hiljakseen.

Koittipa 17 päivän aamu. Se vaikeni kirkkaana ja aurinkoisena,
hyvin sopivana antoisaa kalamatkaa varten. Vanginvartija lähti siis
kalastelemaan, jättäen palvelustytön ja lasten tehtäväksi vankien
silmällä pidon.

Mutta vapaudenkaipuu ei vielä ollut sammunut sen yritteliään vangin
sydämestä, josta tässä on ollut puhe. Hän pyysi palvelustytöltä
lupaa päästä ulos, ja koska vankiparalla oli jaloissaan kunnioitusta
herättävän näköiset kahleet, harkitsi tyttö kohtuulliseksi ja
vaarattomaksi suostua tähän anomukseen.

Kun ei vankia pitkään aikaan kuulunut takaisin lähti tyttö etsimään
häntä. Muita merkkejä ei vangista kuitenkaan näkynyt kuin kirves
erään ulkohuonerakennuksen takana ja kirveen vieressä rikotut
jalkaraudat. Vanki, joka lienee muuan karkumatkalla oleva vaarallinen
kuritushuonevanki, on yhäkin kateissa, ellei häntä ole saatu kiinni sen
jälkeen kuin viime tietoni tästä mieltäkiinnittävästä tapahtumasarjasta
sain. Viipurista kutsuttiin kyllä taas paikalle etsivä poliisi ja
edellämainittu "Zilly", mutta rankkasade oli huuhdellut karkurin jäljet
olemattomiin.

Sensijaan kohtasi viipurilainen etsivä maantiellä 5-miehisen
takaa-ajojoukon, joka samosi eteenpäin yhdessä ryhmässä hyvin tuiman
näköisenä.

Vaarallista on karkurin joutua tämän joukon kanssa tekemisiin,
sillä kun näet oli mukanaan vuoden vanha poliisikoiran penikka ja
jumalattoman pitkä köysi.

Tarkoitus ei kuitenkaan ole hirttää karkuria tuohon köyteen, vaan
ainoastaan sitoa hänet sillä kiinni.

Sitten kun hänet ensin on kiinnisaatu, missä suhteessa on asia ainakin
toistaiseksi on yhä edelleen "avonaisena".




Kuinka Töysässä alettiin kirjallisuutta harrastaa.


Koska me nyt tällä hetkellä elämme kirjallisuuden nousun merkeissä
ja kysymys kaunokirjallisuuden levittämisestä yhä laajempiin
kansankerroksiin epäilemättä on lähellä sekä kustantajien että muiden
kirjallisuutemme tosiystäväin sydäntä, niin pyytää allekirjoittanut,
joka kaikessa vaatimattomuudessa kernaasti tahtoisi lukeutua
viimemainittuihin, esittää erään keinon, joka ehkä voisi sekin osaltaan
edistää yhteistä asiaa.

Ensimmäisen ihmisparin ajoilta asti on pihkainen kuusenkäpy, jos se
vain on kasvanut kielletyssä puussa, monen ihmisen suussa maistunut
paremmalta kuin mehukkain päärynä, joka on hänelle kohteliaasti
tarjottu lämpöisestä ja anteliaasta kädestä.

Jos olen hankkinut itselleni jonkun hyvän, lukemisen arvoisen kirjan ja
sanon ensimmäiselle vastaantulevalle tuttavalleni: "Lueppas tämä kirja,
se on oikein hyvä kirja, oikein helmi kirjojen joukossa!" niin uskallan
lyödä vetoa siitä, että hän pidättää haukotustaan, katsoo kelloaan
ja sanoo: "minulla ei ole aikaa, nyt... no terve mieheen!" ja lähtee
kiiruusti jatkamaan matkaansa.

Mutta jos hänen lähestyessään piilotan kirjan takkini alle ja otan sen
sieltä esille vasta hänen sitä hartaasti rukoiltuaan, huomautan ettei
sellainen kirja sovellu kunnon ihmisen hengenruuaksi, niin riistää hän
kirjan melkein väkisin käsistäni, eikä syö eikä nuku, ennenkuin on
ahminut sen kannesta kanteen.

Valaiseva tässä suhteessa on kertomus siitä, miten kaunokirjallisuus
pääsi leviämään Töysään.

Muutama vuosikymmen takaperin ei Töysässä tiedetty
kaunokirjallisuudesta mitään. Eikä välitetty mitään. Jos sinne olisi
tullut mies, selässään laukku täynnä kaunokirjallisuutta, olisi hän
saanut puhua suunsa kuivaksi tai kurkkunsa kipeäksi, saamatta myydyksi
edes yhtä 50 pennin kirjaa. Töysäläiset tuskin olisivat viitsineet
katsella kuvia hänen kirjainsa kansilehdistä.

Mutta sitten ilmestyi Juhani Ahon "Yksin".

Silloinen Töysän pappi oli kuullut, että "Yksin" on kovin maailmallinen
ja syntinen kirja.

Ehkä oli hän sen lukenutkin.

Ettei tämä Juhani Ahon lykkäämä myrkky pääsisi turmelemaan Töysän
ihanteellista, liljanvalkoista ja neitseellistä elämää ja kylvämään
pahoja siemeniä, ohdakkeita ja orjantappuroita hänen kauniiseen
nisupeltoonsa, päätti hän yhdellä iskulla katkaista riettaan
lohikäärmeen kaulan, ja pidettyään eräänä sunnuntaina mieltäliikuttavan
ja kauniin saarnan, joka oli kuin hiljainen tuulenhyminä haavistossa,
ja sai yhden ja toisen töysäläisen silmäluomet vähitellen painumaan
umpeen, muutti hän äkkiä äänilajia ja antoi sataa tulta ja tulikiveä
"Yksin"-kirjan niskaan.

Torkahtaneet töysäläiset karistelivat unet silmistään ja alkoivat
hörössä korvin kuulostella. Mitä tämä on?

Tästä seurakuntansa huomion ja tarkkaavaisuuden ilmeisestä
vilkastumisesta hyvillään lisäsi pastori löylyä ja kielsi yhdenkään
töysäläisen millään ehdolla ottamasta käteensä maailmallista ja
syntistä "Yksin"-kirjaa.

Seurakunta painoi kirjan nimen visusti mieleensä.

Kun pastori astui alas saarnastuolista, tunsi hän pitäneensä hyvän
saarnan ja oli vakuutettu siitä, että sana oli tehnyt vaikutuksensa.

Siinä ei hän erehtynytkään.

Sana oli tehnyt vaikutuksensa, vieläpä suuremman kuin hän oli
otaksunutkaan.

Sinä päivänä ja seuraavinakin päivinä ei Töysässä puhuttu paljon muusta
kuin Juhani Ahosta ja hänen "Yksin"-kirjastaan.

Kerrankin olivat kaikki töysäläiset yksimieliset.

Nimittäin siitä, että mainittua teosta on välttämättömästi saatava
Töysään.

Ja ensimäinen kaupunkimatkalla käyvä töysäläinen sai tuoda Vaasasta
useita kappaleita tätä kiellettyä hedelmää.

"Töysäläiset ahmasivat sen ja havaitsivat sen sangen hyväksi", kertoo
eräs töysäläisten naapuri paikkakuntansa äänenkannattajassa.

Kun siis toinen töysäläinen tuli Vaasaan, sai hän tuoda toisen mokoman,
joka sekin meni kuin kuumille kiville.

Töysäläisten kirjallisuudenharrastus oli herännyt.

Olen tahtonut levittää tätä kertomusta laajemmalle siinä toivossa, että
asianomaiset siitä saisivat arvokkaita viittauksia, mihin suuntaan
reklaamintekoa myöskin voitaisiin kehittää.




Viimeinen telefoonipuhelu.


Ja niin oli sitten käymäisillään kuin kohtalon ja luonnonlakien
määräyksestä käydä täytyi.

Oli lyömäisillään ihmiskunnan historian kahdestoista hetki.

Miljaardeja vuosia oli Maa kiertänyt aurinkonsa ympäri, läpikäyden
kaikki kehitysasteensa kaasumaisesta jäätyneeseen tilaan. Nyt oli se jo
melkein autio.

Aurinko näkyi taivaalla kaasumaisena pallona, jonka vähentävä lämpö ei
enää jaksanut pitää hengissä kohmettuvaa Maata.

Jää peitti maapallon.

Jää ja lumikinokset.

Ei kuulunut edes susien ulvontaa noilla autioilla lumilakeuksilla,
sillä viimeinen susi oli paleltunut kuoliaaksi.

Ei ollut enää muita ihmisiäkään elossa kuin yksi helsinkiläinen
puhelimenomistaja, yksi puhelinaseman neiti — keksinnöstä, joka teki
keskusaseman neidit tarpeettomiksi, luovuttiin pian, koska yleisöllä ei
siinä tapauksessa ollut kelle purkaa kiukkuaan, jos jotain sekaannusta
tapahtui — ja Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön
johtokunta.

Mistä syystä Etelä-Suomen kaupunkienvälinen puhelinosakeyhtiö vielä
oli elossa? Miksi ei se ollut paleltunut kuoliaaksi, kuten maailman
viimeinen susi?

Luultavasti siitä syystä, että sillä sudella — oli niin paljon puuhaa
miettiessään keinoja, millä saada yleisön puhelinmaksut kohoamaan,
aina vain ja lakkaamatta, uupumatta ja pysähtymättä lyhenemään,
ettei se ollut ehtinyt eikä muistanut kohmettua kuoliaaksi kuin tuo
edellämainittu susi ja koko muu luomakunta.

Ja se helsinkiläinen puhelimen omistaja oli pidellyt kynsin hampain
kiinni viimeisestä hengenkipinästään saadakseen nähdä, kuinka korkeiksi
Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön puhelinmaksut
maailman loppuun mennessä ehtisivät kohota.

Mutta kylmyys oli nyt käynyt sietämättömäksi sitkeimmillekin. Loppu oli
lähellä.

Puhelinyhtiön johtokunta istui konttorissaan kolminkertaisissa
sudennahkaturkeissa, mutta siitä huolimatta vilusta hytisten, ja teki
päätöksiä puhelinmaksujen korottamisesta.

Aina kun uusi koroitus oli tehty, soitti sihteeri keskusasemalle
ja ilmoitti huiveihin, huopiin, sängynpeitteisiin ja vällyihin
kääriytyneelle neidille, että puhelinmaksut olivat taas koroitetut
kaksinkertaisiksi ja puheluaika lyhennetty puolta lyhemmäksi.

Johtokunnan jäsenistä havaittiin kaksi jäätyneen jääköntiksi ja
kannettiin toiseen huoneeseen, jonka jälkeen jäljellä olevat
ryhtyivät käsittelemään juuri valmistunutta ehdotusta puhelinmaksujen
koroittamisesta.

Mutta se edellämainittu puhelimenomistaja istui kylmässä kamarissaan,
hengityksen noustessa huuruna hänen suustaan ja sieraimistaan, ja
päätti luopua toivottomasta taistelustaan.

Sitä ennen tahtoi hän kuitenkin käyttää vielä kerran puhelinta.
Viimeisen kerran...

Minne soittaisi?

Minne tahansa. Eihän mistään kuitenkaan vastattaisi..

Hän kohotti kuulotorvea:

— Turkuun, olkaa hyvä!

— Soittan!

— Halloo! kuului Turusta heikko ääni.

— Kuinka? Oletteko ihminen vai haamu?

— (Kiiruhtakaa! Nelinkertainen maksu! huomautti keskusaseman neiti
hampaiden lyödessä loukkua pakkasessa).

— Olen ihminen vielä kaksi minuuttia... sitten olen jääkönttä... olen
vain odotellut tietoa Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön
viimeisestä hinnankoroituksesta.

— Niin minäkin. Tämä on nimittäin viimeinen puhelimenomistaja
Helsingissä.

— (Kiiruhtakaa. Kahdenkertainen maksu!)

— Olemme siis viimeiset puhelimenomistajat maailmassa...

— Ja tämä on luultavasti viimeinen puhelinkeskustelu maailmassa?

(Neiti keskusasemalta: — Kuustoistakertainen maksu; minä katkaisen
kohta!)

— Luultavasti... paljonko siellä on pakkasta?

— Kuusikymmentä astetta minun huoneessani.

— Teillähän on| oikein lämmin. Minun huoneessani on kuusikymmentäneljä
astetta.

(Neiti: — Minä katkaisen nyt!)

— Helsinkiläinen: — Älkää vielä, hyvä neiti!... hyvästi!

Turkulainen: — Hy...

Neiti on katkaissut.

Viimeinen puhelu on päättynyt.

Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön johtokunta on
kokonaan kohmettunut. Sihteeri vain kykenee enää vaivaloisesti
liikkumaan ja soittaa keskusasemalle äsken päätetystä korotuksesta.

Mutta keskusasemalta ei vastata.

Sihteeri tarttuu kynään ja koettaa kirjoittaa tehdyn päätöksen
paperille, mutta kynä putoo hänen paleltuneista hyppysistään.

Epätoivoisella ponnistuksella kömpii hän silloin uunin ääreen, ottaa
sieltä suuren, mustan hiilen ja alkaa, pidellen hiiltä kämmentensä
välissä, piirtää sillä suuria, kömpelöitä kirjaimia valkoiselle
pahvipalalle.

Sitten vaipuu hän maahan.

Kaikki on loppu.

Viimeinen elonkipinä on sammunut maapallolta.

Mutta johtokunnan huoneen oven paiskaa auki tuulenpuuska, joka tarttuu
siihen pahvipalaseen ja lennättää sen ulos särkyneestä akkunasta.

Ja elottomana, jäätyneenä, kiertää maapallo kylmää rataansa avaruudessa
vuosituhannesta vuosituhanteen. Suuret jää- ja lumivuoret peittävät sen
kauttaaltaan.

Mutta korkeimman jäävuoren huipulle on myrsky lennättänyt suuren,
valkoisen pahvipalan, johon on paksuilla, kömpelöillä kirjaimilla ja
hiilellä piirretty sihteerin viimeiset sanat:

"Etelä-Suomen kaupunkienvälinen puhelinyhtiö on päättänyt koroittaa
telefoonipuhelinmaksut ‒ ‒"




Kissamme ja tieteellinen tutkimus.


Eläintieteellinen laitos ilmoitti ostavansa kissoja tieteellisiä
tutkimuksia varten.

Eräs kolmetoistavuotias miehenalku luki ilmoituksen ja hänessä heräsi
harrastus eläintieteellisen laitoksen kissatutkimuksia kohtaan.

Oi, jospa minulla olisi kissa! huokasi hän.

Mutta hänellä ei ollut kissaa.

Muutamalla pihamaalla näki hän kuitenkin hyvinvoivan kissaeläimen, joka
pehmein askelin tassutteli tavanmukaisilla tarkastusmatkoillaan.

Poika katseli kissaa ja tuli siihen johtopäätökseen, että mainittu
kotieläin nähtävästi aivan erikoisesti soveltuisi eläintieteellisen
laitoksen tieteellisiin tutkimuksiin.

Kiss kiss kiss! houkutteli poika kavalasti.

Hyrrynyr! kehräsi kissa tyytyväisenä tuntemattoman pojan sitä kohtaan
osoittamasta ystävällisyydestä. Se koukisti selkänsä, nosti häntänsä
pystyyn niinkuin kissain tapa on, lähestyi poikaa ja hieroi kylkeään
hänen jalkaansa vasten.

Poika kumartui varovaisesti silittelemään kissan selkää ja siirsi koko
otuksen hiljaa syliinsä.

Kissasta tuntui hyvältä ja lämpimältä pojan sylissä. Sepäs olikin
ystävällinen poika! Läpi kaupungin se hellävaroin kantoi kissaa kuin
kalleinta aarrettaan, ja kissa tunsi kai syvää kiitollisuutta tästä
ilmaisesta kyydistä.

Vasta eläintieteellisellä laitoksella avautuivat kissan silmät. Tämän
maailman petollisuus ja viekkaus paljastuivat hänelle äkkiä kaikessa
alastomuudessaan. Mutta pelastus oli myöhäistä. Poika sai maksun ja
poistui riemuitseva ilme lurjusmaisella naamallaan, mutta kissa jäi
laitokselle tieteen uhriksi.

Samaan aikaan odotteli kissan omistajatar rakasta kotieläintään
päivälliselle. Mutta mitään ei kuulunut. Emäntä ensin hermostui
tuollaisesta epäsäännöllisyydestä, mutta kun tuli ilta, sateinen
marraskuun ilta, eikä kissaa kuulunut, muuttui hänen suuttumuksensa
levottomuudeksi ja hädäksi.

Kului yö, tuskallinen, ahdistava yö. Mirri oli ja pysyi poissa.

Synkkä aavistus valtasi silloin kissan omistajattaren mielen. Ja tämän
aavistuksen vallassa läksi hän eläintieteelliselle laitokselle.

Aavistus toteutui kaikkein kamalimmassa muodossaan. Hänen kissansa oli
siellä parhaillaan tieteellisen tutkimuksen esineenä, ja sen lasimaiset
silmät tuijottivat syyttävästi emäntäänsä.

Mainittu naishenkilö kuuluu vaatineen 20 markkaa korvausta kissansa
menettämisestä sekä siitä sydämentuskasta, jota hän tämän tapauksen
johdosta oli kärsinyt. Hyvähän sentään, että tämä tappio on rahalla
korvattavissa. Tiedän naishenkilöltä, jotka eivät luovuttaisi
kissaansa, kaikkein vähimmän tieteellisiin tutkimuksiin, edes sen
painosta kultaa.

Kissojen katoamisen puheeksi tultua lienee syytä ohimennen huomauttaa,
että eräät muutkin helsinkiläisperheiden jäsenet ovat viime aikoina
osoittaneet taipumusta hävitä teille tietymättömille. Helsingin
köyhäinhoitohallitus on nimittäin, kuten muutamia päiviä sitten
kerrottiin, ilmoittanut, että täällä on viime aikoina kadonnut noin 60
perheenisää, jättäen perheensä Helsingin köyhäinhoidon rasitukseksi.
On aikomus etsiä näitä henkilöitä yleisillä "peräänkuulutuksilla",
josta päättäen köyhäinhoitohallituksemme ei tunnu pelkäävän, että nämä
kadonneet löytyisivät mistään tieteellisistä laitoksista.

Vaikka moiset perheenisät ehkä olisivatkin ihmiskunnan kehitykselle
suuremmaksi hyödyksi tuollaisten laitosten "koekaniineina".




"Elpyvä Savonlinna — kuoleva Mikkeli."


Toivoen voivani estää mikkeliläisten lukijaini hirmuisen vihan
leimahtamasta allekirjoittanutta vastaan — joka Savonlinnan ja Mikkelin
välillä syntyneessä taistelussa ei, niin sanoakseni, pidä suden eikä
lampaan puolta, koska molemmat kaupungit ovat ihanat nähdä ja hyvät ja
tarpeelliset kumpikin paikallaan — ilmoitan varovaisuuden vuoksi heti
alussa, ettei tämän sepustuksen otsikko ole ilkeämielisesti kokoonpantu
allekirjoittaneen aivoissa, vaan on se lainattu "Keski-Savosta", jossa
se kaunistaa lehden viikkopakinan ensimäisen osan otsikkoa. Varmuuden
vuoksi olen varustanut sen lainausmerkeillä.

Yllämainittu lehti huomauttaa aluksi siitä tunnetusta tosiasiasta,
että "Mikkeli on residenssikaupunki ja Savonlinna piispankaupunki kuin
myöskin liikanimeltään saunakaupunki", ja että näiden kahden mahtavan
paikkakunnan välillä on vallinnut silloin tällöin kaunaa milloin
mistäkin asiasta.

Rautatieriitain aikana kehittyi tämä riita ilmisodaksi, jossa Mikkeli
pommitti Savonlinnaa ja Savonlinna Mikkeliä kaikkein järeimmällä
tykistöllään, niin että laaja Savonmaa vapisi. Tämän kauhua herättävän
yhteentörmäyksen jälkeen vallitsi pitkän aikaa ainakin ulkonainen
rauha, mutta "tässä aivan viime aikoina on alkanut Mikkelistä päin
kuulua tiheämpään pieniä ja sangen kiukkuisia laukauksia tänne
Savonlinnaan, ja onpa tuntunut siltä kuin Mikkeli pitäisi varsin
vääränä, jos Savonlinnassa jotain muutakin olisi eikä vain piispan
istuin ja kylpylaitos", valittaa "Keski-Savo."

Savonlinna on nimittäin elpyvä laivaliikekaupunki. Suuri laivasto.
Siinä suhteessa vie se ylivoimaisesti voiton Mikkelistä.

"Mutta aina kun savonlinnalaiset ovat hankkineet jonkun uuden laivan,
kuuluu Mikkelistä päin älähdys", ilmoittaa Savonlinnan lehti. "Onpa
siellä lehdet joskus puhuneet kuin mistäkin pahennuksen kauhistuksesta
savonlinnalaisen laivaston kasvamisesta."

Nyttemmin on mikkeliläiset vallannut niin suuri synkkämielisyys,
että nimimerkki Jussi on "Suur-Savossa" ottanut ja pitänyt katkeran
ruumispuheen Mikkelille, sanoen sitä suorastaan "kuolevaksi
Mikkeliksi". Savonlinna lisää lakkaamatta laivastoaan, mutta mitä
Mikkelissä on? Mikkelissä on vain kolme pientä höyryvenettä, "Huvila",
"Turisten" ja "Ilma", ja Jussin on vallannut paha aavistus, että nekin
pian voivat luisua, jos tätä menoa jatkuu, Savonlinnan käsiin.

Tässä on siis edessä vakava paikka. Jos tulee vielä sellainen aika,
ettei mikkeliläisillä ole yhtään laivaa, niin entäs sitten? Eihän
silloin ole muuta tekemistä kuin vetää peitto korviin ja nukahtaa
hiljaa ja rauhallisesti kuoleman uneen. "Käänsi kylkeään, haukotteli ja
kuoli", kerrotaan erään laiskurin viimeisestä hetkestä'.

"Keski-Savo" on vastannut Jussille hieman ylimielisessä äänilajissa ja
kehasee Savonlinnan pitävän huolta siitä, ettei Mikkelissä unohdeta,
millainen höyrylaiva on, lähettämällä sinne kerran päivässä komean
laivan nähtäväksi ja koeteltavaksi.

Se on varomatonta puhetta silloin, kun toinen on vaipunut niin
synkkiin katselmuksiin, että puhuu kuolemisestaan. Kuolevakin voi
olla vaarallinen, nimittäin niin kauan kun se ei vielä ole aivan
kuollut. Kuolevalla ei ole mitään menetettävää, jonka vuoksi se saattaa
ryhtyä aivan epätoivoisen hurjiin tekoihin. Jos savonlinnalaiset
suorastaan ärsyttävät mikkeliläisiä, niin kuka takaa, etteivät
nämä lopuksi raivostu ja upota savonlinnalaisten laivoja Mikkelin
tyhjäksi jääneeseen satamaan, kun ne sinne tulevat kerran päivässä
pröystäilemään. Kun on sota niin on sota.

Ja jos niin tapahtuisi, niin sitten ei Savonlinna taas olisi muuta kuin
piispan "istuin" ja saunakaupunki.

Sanon siis vain "Keski-Savon" pakinoitsijalle kuin kanttori Sepeteus
Eskolle: "Poika, punnitse sanasi!"




Huomattava ennakkopäätös.


Olemme lukeneet uutisen kihlakunnanoikeuden päätöksestä siinä suuressa
Seinäjoen lakki-jutussa ja tervehdimme sitä tyytyväisyydellä. Olen
kuulevinani kättentaputuksia, pieksupohjien töminää permantoa vastaan,
iloisia murahduksia ja muita hyväksymisen, ymmärtämyksen ja kannatuksen
ilmauksia kautta maan.

Olemme lukeneet, että asioitsija Raine, Seinäjoella, sai kevätkesällä
v. 1913 ilmoituksen, että hänelle on välitystoimistoon saapunut vuotia.

Asioitsija painoi lakin lujasti päähänsä ja läksi välitystoimistoon
niitä vuotia noutamaan.

Välitystoimiston asiamies kiinnitti ensin huomionsa siihen seikkaan,
että vuota-asioitsija esiintyi toimistossa lakki päässä ja tähän
seikkaan kiinnitti hän myöskin asioitsija Raineen huomiota, kehottaen
häntä paljastamaan päänsä.

Asioitsija Raine ei siihen suostunut. Ei millään, ehdolla. Miksi hän
olisi ottanut lakin päästään?

Raine ei ottanut lakkia päästään, eikä asiamies Suosalmi antanut
hänelle rahtiseteliä. Ja ilman rahtiseteliä ei Raine saanut vuotia.

Raine meni pois. Lakki päässä.

Jonkun ajan kuluttua tuli hän uudelleen vaatimaan vuotiaan. Lakki
lujasti päässä. Tällä kertaa ei keskustelu tullut niinkään pitkäksi
kuin edellisellä, sillä paikalla ollut poliisi sai käskyn taluttaa
Raineen ulos. Ja hänet talutettiin.

Mutta lakki oli edelleen päässä.

Niin kului aika kulumistaan. Raine ei erehdyksessäkään ottanut
lakkia päästään, eikä Suosalmi erehdyksessäkään antanut hänelle
hänen vuotiaan, sillä tässä oli lopullisesti ratkaistava tärkeä
periaatteellinen kysymys, tässä törmäsivät yhteen kansanvaltaisuuden ja
virkavaltaisuuden periaatteet, eikä kumpikaan puoli peräytynyt.

Mutta sillä aikaa kun Raine piti lakkia päässään, rupesivat hänen
vuotansa mätänemään. Ne eivät jaksaneet kesäkuumalla odottaa siksi,
kunnes niiden omistaja ottaisi lakin päästään. Niihin ilmestyi mustia
matoja ja niistä levisi kauhea, pahaa ennustava lemu. Ei auttanut muu
kuin haudata ne kiireen kaupalla maan multiin.

Varmaankin olisivat hautauksen toimittajat mielellään haudanneet hra
Raineen lakin samaan kuoppaan kuin hänen vuotansakin. Mutta lakkiin ei
tullut matoja.

Sitten tulivat tutkimukset, joiden jälkeen tie- ja vesirakennusten
ylihallitus suoritti Rämeelle vuotien hinnan, ja karhusi sitä sitten
vuorostaan hra Suosalmelta.

Mutta viimemainittu, joka jo edellä oli osoittautunut kiinteäksi
periaatteen mieheksi, ei suostunut sitä suosiolla tekemään. Vakaumus,
että hän tässä jutussa oli menetellyt aivan oikein, istui yhtä lujasti
hänen päässään kuin lakki hra Raineen päässä.

Ylihallituksen täytyi ryhtyä käräjöimään virkailijansa kanssa, ja
tuomio on nyt langetettu: Suosalmen on suoritettava ylihallitukselle
vuotien hinta ja oikeuskulut.

Hra Raineella oli siis oikeus saada vuotansa, vaikka hänellä olikin
lakki päässään.

Oliko hänellä myöskin oikeuden edessä lakki päässä, sitä ei uutinen
kerro.

Mutta ylemmässä oikeudessa päätös kuitenkin muuttui päinvastaiseksi.




Käytännöllinen kasvatusteknillinen keksintö.


    "Lukuunottamatta hyppysiä, jotka näyttäytyvät
    sopiviksi vastaanottamaan sieviä sivalluksia,
    esittäytyy vain se ruumiinosa tällaiselle
    rangaistukselle otolliseksi, minkä luonto näkyy
    niinkuin siihen asiaan — kauvas henkielämän
    tyyssijasta — pyöreäksi ja pehmoiseksi muodostaneen."

                          (Oker-Blom: Kouluhygienia.)

Rottinkia vastaan sellaisenaan ei meillä ollut mitään, päinvastoin.

Rottinki oli erinomainen tarveaine, kun oli kysymys sompien
laittamisesta suksensauvoihin, kivilinkojen valmistamisesta sotaisia,
kaupungin takamaalla esitettäviä näytöksiä varten ja monesta muusta
huvittavasta ja hyödyllisestä urheiluvälineestä.

Rehtoria vastaan sellaisenaan ei meillä myöskään ollut mitään
muistuttamista.

Rehtori oli kunnon mies, joka ymmärsi meitä erinomaisesti ja asettui
usein puolellemme, kun paha maailma, häijyt torikauppiaat, vieläpä
nuoremmat opettajammekin tahtoivat meitä sortaa (ja me olimme sitä
mieltä, että paha maailma, häijyt torikauppiaat, vieläpä nuoremmat
opettajammekin tahtoivat sortaa meitä, viattomia ja hyväntapaisia
karitsoita, aina).

Mutta rottingista ja rehtorista yhdessä oli meillä päinvastainen
käsitys. Kun ne molemmat ilmestyivät yhtä aikaa näkyville, ei meillä
ollut iloa enempää rottingista kuin rehtoristakaan. Joko villitsi
rottinki rehtorin tai rehtori rottingin, kuinka tahansa, pääasia oli,
että kun ne liittoutuivat keskenään ja ilmestyivät näköpiiriimme —
ja tuollaisen liittoutumisen tapahduttua ilmestyivät ne aina hyvin
pian näköpiiriimme — seurasi siitä poikkeuksetta melkoisia ikävyyksiä
meille ahkerille, kilteille, tarkkaavaisille, nöyrille ja kuuliaisille
opetuslapsille. Vaikka luokkamme kymmenen sekuntia aikaisemmin olisi
oloihin perehtymättömästä ehkä saattanut tuntua ryövärin luolalta
taikka verisen voiton huumaamien, kauhistuttavia juhlamenojaan ja
sotatanssejaan suorittavien intiaanien leiriltä, muuttui se rehtorin
ynnä häneen tilapäisesti kuuluvan rottingin ilmestyessä ovelle
silmänräpäyksessä kaniinitarhaksi, jossa kolmekymmentä rauhallista ja
säveätä hopeakaniinia korvat luimussa kyykötti paikoillaan hiiriäkin
hiljaisempina.

Tällainen suunnaton muodonvaihdos ei kuitenkaan tuollaisissa
tapauksissa vaikuttanut vähääkään hellyttävästi rehtorin sydämeen,
jonka rottingin turmiollinen läsnäolo paadutti kovaksi kuin
nyrkinkokoinen mukulakivi. Toiminimi Rehtori & Rottinki suoritti
liiankin täsmällisesti liikeasiansa meidän kanssamme, ja sen poistuttua
näyttämöltä jäi mainitun firman kundeiksi joutuneille ainoastaan se
lohdutus jäljelle, etteivät heidän housunsa kaivanneet ainakaan pariin
päivään tomuuttamista.

Aika kului, me kasvoimme koossa, kansalaisarvossa ja tietoviisaudessa,
eikä rehtori enää tomuuttanut housujamme, vaikka ne ehkä silloin
tällöin olisivatkin sitä kaivanneet, vaan kohteli meitä melkein
vertaisinaan. Mutta kun me sitten joskus pitkäkaulaisina
konventtilaishuiskeloina tai keltanokkaisina, untuvahuulisina
herroina ylioppilaina istuimme vanhan rehtorin puutarhassa teetä
juoden ja paljastimme mielenkiinnolla kuuntelevalle isännällemme
kaikenlaisia aikoinaan salaperäisen hämäriksi ja selvittämättömiksi
jääneitä koulupoikakepposia, tunnusti tuo hyväsydämisyydestään
tunnettu koulumies ja monen nuorisopolven kasvattaja usein toivoneensa
jonkinlaista höyryn voimalla käypää konetta, joka olisi viidessä
minuutissa suorittanut rehtorin ja rottingin asiat koko luokan kanssa.
Ja viittasi rehtori samalla jotain siihen suuntaan, että tuollainen
kone olisi meidän luokkamme takia kuluttanut koulun polttopuita pari
syltä enemmän kuin muut luokat yhteensä.

Kunnon rehtorimme on jo kauan aikaa ollut siellä, missä ei mitään
höyrykoneita, ei edes kyynäränpituista rottinkiakaan tarvita, koska
kaikki koulupojatkin siellä ovat enkeleitä. Mutta täällä ajassa on ja
vaikuttaa vielä miljoonia koulupoikia, joista on vaikea keksiä mitään
enkelimäisiä ominaisuuksia, ja jotka ovat omaksi turmiokseen antaneet
rehtoreilleen ja heidän rottingeilleen liian paljon työtä.

Sanoin omaksi turmiokseen, siitä syystä, että noiden ei-enkeleiden
kasvattajat, joitten käsivarret ovat rottingin käytöstä uupuneet, ovat
nyt keksineet sellaisen koneen, josta vanha rehtorimme joskus haaveili.
Eikä se olekaan mikään höyryllä käypä puimakone, vaan oikea sähkökone,
niinkuin sen tänä sähkön aikakautena tulee ollakin.

Eräs englantilainen aikakauslehti kertoo nimittäin, että kahteen
kouluun pienessä Huntingtonin kaupungissa on tilattu sähköllä käyvät
selkäsaunakoneet, jotka voivat antaa viisi iskua sekunnissa. Kun
koneiden työkyky on näin suuri, saattaa pitää varmana, että ne jaksavat
tyydyttää kysynnän pitkäksi aikaa eteenpäin.

Kun kone oli saapunut kouluun ja asetettu paikoilleen, kutsuttiin
oppilaat sen ääreen, ja fysiikan opettaja piti pojille esitelmän koneen
rakenteesta ja sen erinomaisesta työkyvystä. Nuoret herrat kuuntelivat
luentoa harvinaisen suurella tarkkaavaisuudella, ja sen jälkeen on
molemmissa kouluissa vallinnut mallikelpoinen järjestys, koska ei
yhdelläkään pojista kuulu olevan halua omasta puolestaan koetella,
täyttääkö kone tarkoituksensa.

Kuten tunnettua, on maassamme viime vuosina harrastettu
ruumiinrangaistuksen poistamista kouluista, enkä minä suinkaan tahdo
ryhtyä jarruttamaan kehityksen pyörän pyörimistä enkä sortaa nuorta
sivistystämme takaisin raakalaisuuteen. Mutta sen mahdollisuuden
varalta, että rottinkia vielä joskus tultaisiin tarvitsemaan nuorison
kasvatuksessa — mihin mahdollisuuteen minusta näyttää viittaavan
yhä kasvava huuto "nuorison villiytymisestä" — pyydän saada sulkea
yllämainitun keksinnön kasvatusopillisten yhdistystemme suosiolliseen
huomioon.

Ajatelkaas: viisi iskua sekunnissa.

Ei muuta kuin painaa nappia ja antaa koneen hyrrätä.

Jos laskee kunkin syyllisen tarvitsevan keskimäärin kymmenen napausta,
niin suomii vikkelä opettaja 30-poikasen luokan yhdessä minuutissa.

Opettajiston "naisistuminenkaan" ei silloin tuota mitään vaaraa
kurinpidolle, sillä nainen hoitaa tuollaista konetta yhtä kätevästi
kuin mieskin.

Ehkäpä joskus vielä kätevämminkin.

Mitä taas tulee perheisiin, joissa on kasvatettava mukiinmeneviä
kansalaisia toisellekymmenelle nousevasta villistä ja ympäristönsä
kauhuna olevasta poikalaumasta, niin on Huntingtonin sähkökone
sellaisessa taloudessa suorastaan taivaan lahja.




Jukka Puikkosen uusi lehmä.


Jukka Puikkosella oli kaksi lehmää, mutta hän halveksi niitä. Ja mitä
enemmän voikilon hinta nousi, sitä enemmän hän niitä halveksi. Hän
koetti halveksivan katseensa voimalla hypnotisoida molemmat lehmänsä
lypsämään puolta enemmän kuin ennen, mutta lehmät töllistelivät häneen
totisesti eivätkä hypnotisoituneet enempää kuin ennenkään.

Toisen lehmän nimi oli Heikkinen, toisen Alitalo. Jukka Puikkonen
harrasti näet sellaisia lehmännimiä. Alitalo lypsi vielä vähemmän
kuin Heikkinen, ja kun halkoja kuljettavat lotjamiehet lupasivat
Jukka Puikkoselle 22 markkaa kilosta, niin meni Jukka Puikkonen
kesantopellolle ja kiroili Heikkistä ja Alitaloa ja etenkin Alitaloa
noin puolen tuntia. Alitalo heilutteli korviaan, mutta ei luvannut
lypsää enempää.

Jukka Puikkonen päätti myydä Alitalon teurastajalle. Puikkoska esitti
vastalauseensa, mutta sitä ei otettu huomioon. Teurastajakin sanoi,
että Alitalon luontaiset lahjat viittaavat lihapuotiin, ja osti
Alitalon mielellään.

Sitten alkoi Jukka Puikkonen kuulostella itselleen uutta ja hyvää
lypsylehmää, ja käsitti sellaisen peninkulman päästä. Se maksoi
200 mk. enemmän kuin hän oli Alitalosta saanut, ja Jukka Puikkonen
vannoi, ettei hän maksa siitä niin paljoa, mutta maksoi kuitenkin, kun
Nyrkkivaaran Petri ei helpottanut. Maksoi, ja lohdutti itseään voikilon
hinnalla, jonka Petri ennusti nousevan kahdessa viikossa 30 markkaan.

Sitten kysyi Jukka Puikkonen uuden lehmänsä nimeä, ja kuultuaan, että
se oli Mansikki, risti hän sen uudestaan sanoen:

— Gröönruus on sinun nimesi oleva.

Jukka Puikkonen toi lehmän kotiinsa ja oli sen jälkeen hyvin väsynyt,
sillä hän oli saanut vetää Gröönruusia koko matkan. Gröönruus ei ollut
juuri vastaankaan harannut, mutta ei myöskään kävellyt vetämättä, ja
Jukka Puikkosen täytyi vetää.

Jukka laski Gröönruusin kesantoon Heikkisen luo, ja Gröönruus katseli
Heikkistä tuokion miettiväisen näköisenä ja meni ja puski sitten
Heikkistä. Tästä hetkestä alkaen tunnusti Heikkinen Gröönruusin
ylemmäkseen. Jukka Puikkonen katseli akkunasta ja hymyili ja huomautti
Puikkoskalle:

— Se onkin vähän toisenlainen lehmä tämä Gröönruus kuin se perhanan
Alitalo.

Puikkosella ja Puikkoskalla oli piha-aidan sisässä navetan takana
kaalimaa, jossa oli 53 kaunista kaalinkerää, ja seuraavana aamuna
yllätti Puikkoska Gröönruusin ja Heikkisen kaalimaasta. Molemmat
karkoitettiin sieltä, ja Gröönruus sieppasi lähtiessään vielä yhden
kaalinkerän evääksi. Sitten laskettiin kaalinkerät ja todettiin niitä
olevan 47. Jukka Puikkonen kiroili Gröönruusia ja Heikkistä ja läksi
korjaamaan veräjää, jonka purkamisesta kunnia epäilemättä lankesi
Gröönruusille, koska Heikkinen oli järkensä puolesta yleensä tunnettu
yksinkertaiseksi.

Iltapäivällä katsahti Jukka Puikkonen sattumalta akkunasta
kesantopellolle päin eikä nähnyt muuta kuin Heikkisen. Gröönruus oli
kadonnut, ja Heikkinen seisoi pellon nurkassa, siinä kohden missä aita
oli matalin, ja katseli navetan taakse päin.

Jukka Puikkonen aavisti jotain ja sanoi jotain joka ei sovellu
painettavaksi, ja löysi tuvan nurkasta kepin ja juoksi navetan taakse.

Gröönruus vilkaisi sivulleen, ja nähdessään Jukka Puikkosen olevan enää
kolmen sylen päässä läksi tiehensä. Mutta yhden kaalinkerän ehti hän
nytkin siepata evääkseen ja loikkasi se suussa keveästi kuin kauris
aidan matalimmasta kohdasta yli.

Jukka luki kaalinsa ja summa oli 45.

Sitten ryhtyi hän koroittamaan aitaa.

Tupaan tultuaan kysyi hän Puikkoskalta Gröönruusin lypsyä. Puikkoska
vastasi Gröönruusin lypsävän vähemmän kuin Heikkisen. Jukka Puikkonen
alkoi täyttää piippuaan eikä puhunut sen enempää siitä asiasta.

Illalla sanoi hän, että lehmät on pantava yöksi navettaan. Se on
parempi niin. Ja navettaan ne pantiin.

Aamulla oli Jukka Puikkosella jäljellä 33 kaalinkerää. Miten Gröönruus
oli saanut navetan oven auki, sitä ei Jukka Puikkonen osaa vieläkään
tyydyttävästi selittää.

Jukka Puikkonen vannoi pelastavansa jäljellä olevat kaalinkerät, ja
Puikkoska, joka oli rakastanut kaalinkeriä kuin omia lapsiaan ja
noukkinut niistä joka päivä matoja ja kastellut ne joka ilta rannasta
asti kantamallaan vedellä, itki.

Jukka Puikkonen oli sitkeä. Mutta niin oli Gröönruuskin. Jukka
Puikkonen vaaniskeli Gröönruusia päivät pitkät, ja Gröönruus valmisteli
hiljaisuudessa uusia suunnitelmia, kun entiset olivat kuluneet
käyttökelvottomiksi. Usein pilkisti Gröönruus varovaisesti navetan
toisen nurkan takaa juuri kun Jukka Puikkonen seiväs kädessä pilkisti
toisen nurkan takaa. Sellaisissa tapauksissa peräytyi Gröönruus hyvässä
järjestyksessä mutta nopeasti, ja katosi pihasta milloin mistäkin
merkillisestä paikasta.

Tämän taistelun jälkeen ei Gröönruus joutanut paljoakaan lypsämään eikä
Jukka Puikkonen välittämään voin hinnasta. Nyt oli kysymys kaaleista,
joiden lukumäärä vähitellen oli alentunut 18:aan.

Eräs vastaantuleva mies oli silloin, kun Jukka Puikkonen laahasi
Gröönruusia maantietä pitkin mökilleen, väittänyt Gröönruusin naamassa
olevan jotain pirullista. Jukka Puikkonen oli silloin loukkautunut
Gröönruusin puolesta, mutta nyt oli hän valmis myöntämään väitteen
oikeaksi.

Gröönruusin seura vaikutti turmelevasti yksinkertaiseen ja typerään
Heikkiseenkin. Sekin alkoi osoittaa itsenäisen harkinnan ja keinottelun
oireita. Jukka Puikkonen päätti eroittaa heidät, ja Gröönruus
karkoitettiin hakaan. Sen ympärillä oli korkea aita, niin että Jukka
Puikkonen tunsi itsensä kerrankin rauhalliseksi.

Kun Jukka Puikkonen seuraavana aamuna puoli kuuden aikaan avasi tupansa
oven, näki hän Gröönruusin lähtevän ähkyen juoksemaan kaalimaalta kujaa
pitkin hakaan päin.

Jukka Puikkonen juoksi perässä, mutta ei ehtinyt näkemään, millä
keinoin Gröönruus pääsi takaisin hakaan. Aita oli korkea ja veräjä
koskematon, ja vaikka Gröönruus olikin erinomainen hyppääjä, niin ei
sillä sentään siipiä ollut. Mutta niin hävisi vain aidan toiselle
puolelle melkein Jukka Puikkosen silmäin edestä kuin henkiolento.

Jukka Puikkonen tarkasteli aitaa ja häntä alkoi melkein pelottaa. Hän
alkoi uskoa, että Gröönruusissa oli jotain yliluonnollista.

Kaalimaassa vallitsi hävityksen kauhistus. Jukka Puikkosen ensimäinen
ajatus oli hakea pyssy ja lähteä metsästämään Gröönroosia, mutta hän
ajatteli sitten voikilon hintaa ja hillitsi mielensä. Puikkoska ei
puhunut mitään, mutta ne äänettömät silmäykset, jotka hän silloin
tällöin loi Jukka Puikkoseen, täyttivät viime mainitun sydämen
apeudella.

Kaalimaassa oli enää vain viisi eheätä ja koskematonta kerää.

Illalla oli Jukka Puikkonen makuulla, kun hän kuuli vielä jalkeilla
olevan Puikkoskan kylmästi ja välinpitämättömästi mainitsevan jotain
Gröönruusista. Samassa silmänräpäyksessä oli Jukka Puikkonenkin
jalkeilla ja juoksi alusvaatteissaan ulos ovesta. Gröönruus läksi
myöskin juoksemaan kaalimaasta ja katosi yhtä salaperäisellä tavalla
kuin edelliselläkin kerralla. Kaalimaassa oli vielä kolme kerää. Jukka
Puikkonen, jolle tuli vilu, siunasi itsensä ja meni nukkumaan. Mutta
hän nousi aamulla päivän sarastaessa, avasi hiljaa oven ja hiipi
navettaa kohti. Navetan takana lopetteli Gröönruus juuri viimeistä
kaalinkerää, kun Jukka Puikkonen, joka aamulla oli rohkeampi kuin
iltapimeässä, kiroten hyökkäsi esiin kirveenvarsi pystyssä. Sitten
juostiin haka-aitaa kohti. Gröönruus juoksi suoraan erään suuren, aidan
vieressä kasvavan pajupensaan taakse, laskeutui polvilleen ja hävisi
samassa aidan toiselle puolen.

Jukka Puikkonen näki asiaa tutkittuaan Gröönruusin purkaneen siltä
kohdalta lahoon aitaan pensaan kohdalle matalan aukon, josta se
parahiksi mahtui ryömimään polvillaan läpi.

Jukka Puikkosen ja Grönruusin välit ovat nykyään rikki. Jukka Puikkonen
ei puhu sanaakaan Gröönruusille. Eikä Gröönruus vieläkään lypsä edes
sen vertaa kuin Heikkinen.

Jukka Puikkonen tarjosi Gröönruusia eräälle miehelle, joka halusi
ostaa ratsuhevosen, mutta mies ei huolinut Gröönruusista, vaikka Jukka
Puikkonen väitti sen vetävän vertoja mille opetetulle sirkushevoselle
tahansa.




Musikaalisia harrastuksia maaseuduilla.


Tietääkö arvoisa lukija, mikä on Pornaisten osuusmeijerin omistaman
sonnivasikan nimi?

Arvoisa lukija vastaa ettei hän sitä tiedä.

Ei allekirjoittanutkaan sitä tiennyt vielä muutama viikko takaperin,
mutta tietää nyt.

Pornaisten osuusmeijerin sonnivasikan nimi ei ole Kaarle Suuri eikä
Napoleon Bonaparte eikä Kristoffer Columbus eikä Jean Jacques Rousseau,
vaan yksinkertaisesti vain Väinämöinen.

Osuusmeijerisonni Väinämöinen!

Harvoin sointuvat nimi ja arvonimi paremmin yhteen.

Utuisesta, hämärästä, runollisesta ja satumaisesta muinaisuudesta,
noilta Väinölän ahoilta, kalevalan kankahilta, joilla vietettiin
hentomielistä, haaveilevaa ja soitannollisten taiteiden varjossa hieman
laiskottelevaa elämäntapaa, on Suomen kansa vähitellen siirtynyt yhä
materialistisempaan maailmankatsomukseen ja voimaperäisempään maan- ja
hengenviljelykseen.

Väinämöinen oli muinoin komean näköinen taiteilija, puoleksi uros,
puoleksi jumala, joka kuljeskeli kantele kainalossa antamassa
konsertteja ja pitkää partaansa sivellen vilkuili punaposkisiin ja
sinisilmäisiin, kansallispukuisiin Kalevalan neitosiin, mutta tunsi
melkoista vastenmielisyyttä maanviljelystä ja karjanhoitoa ynnä muita
sellaisia hommia kohtaan, jotka hän jätti vähemmän musikaalisten
talonjussien ja Kalevalan manttaalipösöjen huoleksi.

Nyt on hänen kaimansa Pornaisten Osuusmeijerin sonnivaska, josta
toivotaan paljon vastaisuudessa ja josta on paikallisessa lehdessä
uutinenkin julkaistu.

Onko Pornaisten osuusmeijerin sonnivaska erityisen runollinen sielu,
vai onko aikamme erityisen käytännöllinen ja proosallinen?

Tahtomatta ryhtyä tätä kysymystä sen enempää punnitsemaan, siirryn,
koska olemme niin sanoaksemme joutuneet soitannollisille aloille,
Pornaisista Noormarkkuun, joka on kukoistava seurakunta Porin lähellä
ja josta (jumalattoman huonossa kunnossa oleva) maantie johtaa Porin
vanhaan ja kuuluisaan kauppa- ja merikaupunkiin.

Noormarkun kunnalle on eräs henkilö lahjoittanut orkesterin
pohjarahaston, jonka korot otetaan käytäntöön orkesterin ylläpitoa
varten sitten, kun rahasto on kasvanut täyteen määräänsä. Kuntakokous
on päättänyt lahjoituksen kiitollisuudella vastaanottaa ja sen
määräyksiä tarkoin noudattaa.

Noormarkkulaiset saavat siis orkesterin. Varmasti. Hieman
kärsivällisyyttä vain. Pohjarahasto on 106 mk. 50 p, ja se on
kasvatettava 100,000 markkaan, joten ei puutu muuta kuin 99,893 mk.
50 penniä. Ennenkuin 106: 50 on kasvattanut korkoa tuon summan, menee
kyllä jonkunverran aikaa, monta Väinämöistä, Ilmarista, Joukahaista,
Lemminkäistä ja Kullervoa on ehtinyt tuottaa kultaa ja kunniaa
Pornaisten osuusmeijerille, mutta vihdoinkin tulee sekin päivä, tulee
hitaasti mutta varmasti, jolloin Noormarkun kunnan rahastonhoitaja
vetää orkesterirahaston tilin alle mustan viivan ja kirjoittaa sen
alle tasaisilla, pyöreillä kirjaimilla ja numeroilla: Summa summarum
100,000: —.

Kun nyt joku vielä lahjoittaisi Noormarkun— Porin maantien uudestaan
rakentamista varten myöskin Smk. 106: 50 mikä summa käytettäisiin
tarkoitukseensa sitten, kun se on kasvanut 100,000 mk:si, niin
pääsisivät porilaisetkin Noormarkun orkesterin ensimäiseen konserttiin
mukavasti ja vaarattomasti.




Eräs rehukakkujauhomoottorimyllyriitajuttu.


Osaako arv. lukija heti ensi kerralla lausua ylläolevan kaksisanaisen
otsikon nopeasti ja oikein?

Mutta se on sivuseikka. Ja jollei se onnistu ensi kerralla, niin voihan
harjoitella.

Osakeyhtiö Agroksella on ollut sellainen ihmeellinen laitos kuin
rehukakkujauhomoottorimylly Helsingin pitäjässä, Malmilla.

Se on moottorimylly, jossa jauhetaan rehukakkuja jauhoksi.

Seitsemän vuotta on tämä laitos tai oikeastaan eräs sen puolesta
suoritettava menoerä, suuruudeltaan 30 mk, ollut riitakapulana Agroksen
ja Helsingin maalaiskunnan välillä, synnyttäen näiden molempain
huomattavien mahtien välille pahaa verta.

Kun Agros oli vuonna 1907 jauhanut rehukakkuja tomuksi mainitussa
myllyssään, vaati kunta yhtiöltä 30 mk. pitäjän teiden ja siltojen
ylläpitoon.

Yhtiö julmistui. Mitä tekemistä meillä on teidän siltojenne ja teidenne
kanssa? Ei penniäkään!

Jassoo, sanoi kunta.

Ja pani summan Smk. 30:— uloshakuun.

Tylynnäköiset ryöstömiehet tulivat ja ulosmittasivat yhtiön omaisuutta.
Mitä lienevät mitanneetkaan.

Ehkä sen rehukakkujauhomoottorimyllyn.

Yhtiö valitti kuvernöörille kunnan ryöstöyrityksestä. Ja kuvernööri
sanoi, ettei Agrosta saa ryöstää.

Mutta Helsingin maalaiskunta, joka oli iskenyt kyntensä rehukakku-
j.n.e. myllyyn, ei aikonut siitä hevillä hellittää.

Se valitti asiasta senaattiin: Agros jauhaa meillä rehukakkunsa
nuuskaksi, mutta ei maksaisi ulostekojaan.

— Miksi ette maksa? kysyi senaatti Agrokselta.

Agros siveli partaansa ja selitti, että siksi ja siksi. Meillä on
kyllä moottorimylly Helsingin pitäjässä, mutta me emme jauha siellä
Helsingin pitäjäläisille kourallistakaan. Me vaan jauheskelemme siellä
omia rehukakkujamme, ja kun olemme ne jauhaneet, niin pistämme jauhot
pussiin ja tuomme pussin Helsinkiin, Helsingin kaupunkiin, jossa meillä
on puoti ja jossa me ne jauhot myymme kohtuullisesta hinnasta. Me emme
millään tavalla kuluta Helsingin pitäjäläisten teitä emmekä siltoja.
Miksi me siis pitäisimme niitä yllä?

Nyt on senaatti tutkinut tämän asian ja mitä näin oli tapahtunut ja
asiakirjat muuta sisälsivät, ja havainnut niistä selville käyneen,
että osakeyhtiö Agros on v. 1907 omistanut Helsingin pitäjässä
moottorimyllyn, eikä ainoastaan omistanut, vaan vieläpä jauhattanut
siinä rehukakkuja. Koska rehukakut, tässä laitoksessa ovat muuttuneet
jauhoiksi, niin on useinmainittua myllyä pidettävä teollisuuslaitoksena
jauhojen tehdasmaista valmistamista varten, ja koska asetuksen
mukaan jokainen, jolla on maalla käynnissä tehdas, siis vaikkapa
vaan rehukakkujauhotehdaskin, on velvollinen ottamaan osaa yleisten
teiden ja siltojen ylläpitoon, niin on Agros velvollinen suorittamaan
Helsingin kunnalle vaaditun summan.

Yhtiön ei auta muuta kuin pulittaa kukkarostaan 30 mk, ja sitten on
tämä pitkällinen ja suuri riita-asia päättynyt.

Ja yhtiö jauhattaa nyt rehukakkuja luultavasti vähän vihaisemmin kuin
ennen.




Uhkaava jyrähdys Ukko-kolilta.


Viime kevättalvella, huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa, oli
taiteilija Pekka Halonen Kolilla maalaamassa toista viikkoa.

Sitten laskeutui hän alas sieltä korkeuksista meidän laaksossa olevien
keskuuteen, ja sanomalehdessä oli julkaistuna haastattelu, jossa hra
Halonen avomielisesti teki selkoa kokemuksistaan ja vaikutelmistaan
Kolilla.

Eikä hänellä ollut Kolista ja sen näköaloista muuta kuin mitä
korkeinta ylistystä sanottavana. "Näköalat ovat hihkasevan kantavia
kaikille tahoille", lausui hän muun muassa, "korkeudet ja syvyydet
tuntuvat jättiläismäisiltä. Kaikki soi ja laulaa ympärillä. Purot
solisevat pitkin vuorenrinteitä, hanget kahahtelevat aletessaan, tuuli
kohisee alhaalla metsässä ja kaikki nämä äänet ynnä joutsenten joikuna
ja teerten terentä saavat mielikuvituksen oudosti liikkeelle."

Kuunnellessaan siellä sitä sinfoniaa, joka väkevän kevään erämaan
soittona kohosi elämänylistysvirtenä auringolle, ja katsellessaan
joutsenparvien lentoa pohjoista kohti ja kauas ilman sineen vaipuvia
näköaloja, joissa järvi näkyy järven takaa, vaarat kohoavat vaarojen
hartioille, selät ovat saaria täynnä ja ilmassa on sellainen kevään ja
hankien hohtava kirkkaus, että kaikki värit häikäisevät kuulakkaalla
loisteellaan, sanoo taiteilija unohtaneensa maailman ja itsensä.

Luulisi kolhaisten jo pelkän reklaamin kannalta olleen enemmän kuin
tyytyväisiä siihen, että sellainen henkilö kuin hra Halonen oli
Kolin näköalat näin pilviin saakka ylistänyt. Olisi luullut heidän
pitänen kokouksen ja päättäneen kutsua ja nimittää hra Halosen esim.
kunniakolilaiseksi.

Aivan niin ei kuitenkaan ole käynyt. Kolhaiset ovat päinvastoin
suuresti suuttuneet hra Haloseen ja panneet yli 7 kuukautta myöhemmin
erään kuopiolaisen lehden Kolin-kirjeessä ankaran vastalauseen erästä
edellä mainitussa haastattelussa ollutta kohtaa vastaan.

Hra Halonen oli nimittäin lausunut, että "tuskin voi ihminen sen
alkuperäisemmissä oloissa elää Suomessa kuin siellä", nimittäin siinä
talossa Kolivaaran juurella, jossa kertoja asui. "Puhumattakaan ruuasta
— joka vuoroin oli kirnupiimää ja hapanta leipää ja vuoroin hapanta
lepää ja kirnupiimää — oli joka yö täydellisessä piiritystilassa."
Sitten seurasi kuvaus niistä sotilaallisista toimenpiteistä, joilla
piiritetty koetti vahvistaa asemaansa piirittäjien yöllisiä hyökkäyksiä
vastaan.

Tämä ei ole miellyttänyt kolilaisia. Miksi mennä sellaista sanomaan?
"Olisi hra Pekalla ollut tilaisuus mennä muuannekin, jos vain olisi
tahtonut", kirjoittavat kolilaiset.

"Hra Pekan" lienee varovaisinta, jos aikoo vasta käydä Kolilla, tehdä
vierailunsa kesäiseen aikaan, jolloin voi asua vuoren huipulla olevassa
matkailijahotellissa.

Ja laittaa itselleen valeparta, etteivät kolilaiset tuntisi
viimekeväistä vierastaan.




Suomalainen uimanäytös päiväntasaajalla.


Mitä tekisi arv. lukija, jos hän yöllä kello 2 aikaan saisi
ankaran iskun päähänsä ja tämän napauksen herättämänä huomaisi
kelluvansa valtameren laineilla, säkkipimeässä ja ilman tyhjää
tulitikkulaatikkoakaan pelastusvehkeenä?

Se olisi mielenkiintoista tietää, sillä omasta puolestani ei minulla
suoraan sanoen ole aavistustakaan siitä, mihin tuollaisessa oudossa ja
mitä suurimmassa määrässä arveluttavassa tilanteessa ryhtyisin.

Helsingistä kotoisin olevalla merimiehellä Aron Ekholmilla sitä
vastoin, kuten äsken olemme lukeneet, oli ohjelma samanlaisessa
tapauksessa heti selvillä.

Aron Ekholm oli höyrylaiva Hermeksen miehistöön kuuluvana viime
tammikuussa matkalla Sunderlandista Buenos Aires’iin.

Oli yö.

Päiväntasaaja oli juuri sivuutettu.

Ekholm yövahtina laivan etukannella. Tähysteli eteensä kaidepuuta
vasten nojautuen.

Laiva keikkui ankarasti mahtavissa mainingeissa.

Laiva oli kuin keinuva kehto, Ekholm kuin kehtolapsi, meri lauloi
kaunista kehtolaulua ja keinutti samalla kehtoa ja Ekholmia, ja
Ekholm ajatteli menneitä päiviä ja Ursinin uimalaitosta, jossa hän
oli oppinut uimisen taidon, ja Helsinkiä ja merimiehen elämän vaaroja
ja vaivaloisuutta, ja ihmetteli, millaiselta Buenos Aires mahtaisi
näyttää... ja laiva se vain keinui mainingeissa, ja meri oli musta ja
Ekholmin ajatukset tulivat yhä epäselvemmiksi ja alkoivat sotkeutua
toisiinsa, ja silmäluomet painuivat kiinni ja leuka painui rintaa
vasten... meri kohisi ja mainingit keinuttivat ja... kopsis!

Ja loiskis.

Ekholm oli meressä, valtameressä klo 2 yöllä. Päiväntasaajan seuduilla.

Kopsis merkitsi sitä, että Ekholm oli ohimennen päällään tervehtinyt
laivan ankkuria.

Ankkurit ovat yleensä lujaa ainesta, niin ettei sen puolesta ollut
mitään vaaraa. Ekholmin pää ei myöskään ollut munankuoresta rakettu,
niin ettei sillekään ollut mitään suurta vauriota tapahtunut.

Ankkurin ja hänen päänsä välinen pikku kohtaus, oli vain, kuten
uutisessa kerrottiin, saanut hänet "täydellisesti hereilleen".

Se on hyvin uskottavaa.

Laiva meni menoaan ja Ekholm karisteli unen silmistään ja muisti, että
hänen piti matkustaa Buenos Aires’iin. Koska hänellä ei ollut mitään
tärkeätä tekemistä meressä klo 2 aikaan yöllä, niin päätti hän heti
lähteä jatkamaan matkaansa, riisui vaatteensa ja läksi uimaan Buenos
Aires’iin päin.

Ekholmin ei kuitenkaan tarvinnut uida koko matkaa, sillä laivassa
huomattiin vähän ajan kuluttua, mitä oli tapahtunut, ja käännyttiin
etsimään pudonnutta yövahtia. Sieltähän se Ekholm tulikin vastaan
pieni sarvi päässä mutta muuten hyvissä voimissa, ja kymmenen minuutin
kuluttua oli hänet sarvineen nostettu takaisin laivaan.

Buenos Aires’issa sai hän hyvin ansaitsemansa kultamitalin ja kuvansa
lehtiin.

Jotkut pessimistit väittävät, että suomalaisten maine ulkomailla olisi
laskeutumassa. Luullakseni kuitenkin tuollaiset Ekholmit korjaavat sitä
koko joukon. Sillä kun suomalainen alkaa ulkomailla loistaa jollakin
alalla, niin tekee hän sen niin perinpohjaisesti. Kuten esim. Hannes
Kolehmainen on todistanut.

Niin, voinpa kertoa esimerkin omasta tuttavapiiristänikin.

Tovereitani koulunpenkillä oli eräs nuorukainen Pekka S. Yhtä hyvä
syömään ja yhtä laiska lukemaan kuin me muutkin.

Otti sitten ja antoi tieteellisille tutkimuksille niinsanottua
palttua. Ja päästäkseen koulukirjoistaan ja maistereistaan luotettavan
välimatkan päähän, läksi Amerikaan.

Muutamaan kuukauteen ei ystävästämme Pekasta kuulunut mitään.

Sitten tuli kaupungin lukusaliin Amerikan suomalaisia lehtiä, joista
eräässä oli seikkaperäinen kuvaus eräällä valtamerilaivalla matkalla
Europasta Amerikaan toimeenpantu — syömäkilpailu. Tässä kilpailussa,
johon otti osaa suuri joukko kauhean isokokoisia miehiä eri osista
maapalloa, miehiä, jotka kukin kotiseudullaan olivat saavuttaneet
kuolemattoman maineen suursyömisen alalla, voitti repäisevästi,
loistavasti ja ehdottoman ylivoimaisesti pitkä, hontelon näköinen
nuorukainen, herra Pekka S., kotoisin I:sta Suomessa. Hänen syöntinsä
oli jättänyt varjoon kaiken, mitä Amerikassakaan oli tässä suhteessa
saatu nähdä ja kuulla.

Olihan se hauskaa kuulla, että Pekka S:ää jo heti alussa niin hyvin
luonnisti, mutta toiselta puolen meitä vähän harmittikin se, ettemme me
muut saaneet olla tilaisuudessa läsnä.

Tiesimme näet varmasti että useimmat meistä olisivat voineet
menestyksellä kilpailla Pekka S:n kanssa, ja 5 tai 6 miestä olisi hänet
ehdottomasti voittanutkin.




Karhu, joka rakennutti kaksi vaivaistaloa.


Susi-, kettu-, jänis-, kissa-, koira-, kaniini-, naakka-, kiuru-,
varis- ja harakka- y.m. eläintaruihini peräti kyllästynyt lukija
suvaitkoon olla säikähtämättä tämän kyhäyksen otsikkoa ja siinä
esiintyvää suurta, karvaista petoeläintä.

Tämä ei nimittäin satu olemaan mikään eläintieteellinen tutkielma,
vaan kertomus eräästä kiteeläisestä puusepästä ja hänen tähänastisesta
elämäntyöstään.

Puuseppä Karhu syntyi köyhistä, mutta kunniallisista vanhemmista Kiteen
pitäjässä jonakin päivänä tai yönä 1860-luvulla. Lapsi, joka kasteessa
sai nimen Juho, osoittaikse viisaaksi ja nokkelaksi pojaksi, ja pantiin
sen vuoksi puusepän oppiin.

Tällä alalla vaikutti hän siihen saakka, kunnes oli täyttänyt 40
vuotta. Riittipä häneltä aikaa töittensä lomassa kirjallisiinkin
harrastuksiin, ja harjoitteli hän etupäässä supliikkien, — valitusten
ja anomusten laatimista, lähettämättä näitä papereja kuitenkaan
toistaiseksi mihinkään asianomaiseen paikkaan. Ne olivat vain
jonkunlaisia konsepteja vastaisen varalle. Samalla oli hän, kertoo
Käkis. S:n "Jyrä", jolle kunnia hra J. Karhun "löytämisestä" ensi
sijassa kuuluu, ”ankara tietomies, joka oli tietävinään kaikista
asioista taivaan ja maan välillä sekä vielä vähän enemmänkin.”

Kun hra J. Karhu täytti 40 vuotta, loi hän silmäyksen menneisiin
päiviinsä ja siihen työhön, jonka hän nikkarismiehen kätevyyttä
kysyvällä alalla oli Kiteen pitäjässä suorittanut.

Tämän työnsä huomasi hän niin suureksi ja hedelmälliseksi, että
päätti laskeutua jäljellä oleviksi elonsa päiviksi viisaan lepoon
ansaitsemilleen pehmeille höylänlastulaakereille.

Ja Karhu murahti tyytyväisenä tähän järkevään päätökseen, painoi lakin
päähänsä ja läksi kunnanmiesten luo eläkettä vaatimaan.

Karhu oli vielä hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, mutta katsoen hänen
suuriin kansalaisansioihinsa, ei kunta voinut häneltä kieltää vaadittua
eläkettä. Antoipa sitä vielä enemmänkin kuin yleensä tapana on.

Karhu harkitsi asiaa, havaitsi eläkkeen pienemmäksi kuin se
olisi voinut olla, ja ryhtyi karhuamaan enemmän, kirjoittaen
edellämainittujen kaavakkeiden mukaiset supliikit kuvernöörinvirastoon.

Ja silloin se alkoi. Vähän ajan kuluttua koitti Kiteen kunnalle oikea
karhuntanssi.

J. Karhu pommitti kuvernöörinvirastoa valituksillaan, eivätkä kunnan
viranomaiset ehtineet vihdoin muuta tekemään kuin vastailemaan Karhun
valitusten johdosta annettuihin välipäätöksiin.

Lopuksi vallitsi Kiteen kunnassa hätä ja ahdistus. Oli tultu
huomaamaan, ettei Karhua saataisi tyydytetyksi, vaikka hänelle
annettaisiin senaattorin eläke.

Mutta tällä valitusjärjestelmällään teki Karhu lopuksi itselleen n.s.
karhunpalveluksen.

Kiteen kunnan ukot kokoontuivat, repäisivät vaatteensa, kirosivat
kaikki karhut yleensä ja J. Karhun erityisesti, sekä ryhtyivät
ajattelemaan niin että aivot jytisivät.

Ajattelemaan nimittäin sitä, miten he saisivat J. Karhun lakkaamaan
valituksistaan, jotka eivät antaneet kunnalle yön lepoa eikä päivän
rauhaa.

Ajateltiin, ajateltiin, ja yhtäkkiä — keksittiin!

Rakennetaan kuntoon köyhäintalo, jossa myöskin J. Karhu saa
täysihoidon... ja ennen kaikkea juuri J. Karhu.

No, mitäs tästä. Rakennettiin siis köyhäintalo.

Ja sitten ryhdyttiin katselemaan Karhua: tässä olisi nyt talo valmiina.

Mutta J. Karhua ei näkynyt missään!

J. Karhu oli tullut hiljaiseksi, lakannut äkkiä kirjoittamasta
valituskirjelmiä ja kävellyt pois Kiteen kunnasta.

Hän käveli aina hamaan Kurkijoen kuntaan saakka, otettuaan kuitenkin
ensin selvän siitä, ettei Kurkijoella ollut köyhäintaloa.

Aluksi ei hän Kurkijoella tehnyt valituksia kuntaa vastaan, sillä
siinä tapauksessa olisivat kurkijokelaiset vallan epäkohteliaasti
passittaneet hänet takaisin Kiteelle.

Hän rettelöi ainoastaan erään talollisen kanssa, jolta hän oli
vuokrannut tonttialueen. Rettelöi tietysti vain sen takia, ettei
supliikkien tekotaito unohtuisi.

Mutta kun määrävuodet olivat kuluneet ja J. Karhu tiesi olevansa oikea
vakinainen kurkijokelainen, istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen,
sylki kouriinsa ja kirjoitti asianomaiseen paikkaan valituksen, että
Kurkijoen kunta tappaa hänet nälkään.

Kurkijoen kunnalta vaadittiin selitystä, miksi se piinasi sillä tavoin
Karhua.

Kunta kantoi hätäpäissään Karhulle syömistä minkä ennätti, mutta
hänellä oli taas se entinen hyvä ruokahalunsa, ja hän kirjoitteli yhä
edelleen valituskirjelmiä: nälkä on, nämä kurkijokelaiset rääkkäävät
minua nälän tuskissa!

Lopuksi ei kurkijokelaisten auttanut muuta kuin kysyä kiteeläisiltä,
miten he olivat Kiteellä J. Karhusta selvinneet.

— Rakentakaa köyhäintalo! vastasivat kiteeläiset.

— Se auttaa varmasti.

Kurkijoelle on nyt päätetty rakentaa köyhäintalo.

Ja Karhu taitaa olla muuttohommissa.

Koska hän on vasta kultaisessa keski-ijässä, ja hyvissä voimissa, ehtii
hän rakennuttaa vielä monta köyhäintaloa.




Nuohoojien puolesta.


Muistelen tapahtumia varhaisimmasta nuoruudestani ja muistan seuraavan:

Naapuritalon vanhin, minun ikäiseni poika, juoksi luokseni niin että
paljaat sääret vilkkuivat, ja huusi jo kaukaa kauhistuttavan uutisen:

— Meijän kyökittä on taatana!

Olin kai niinä aikoina oppinut tuntemaan nimeltään pimeyden
pääruhtinaan, sillä muistan, että tuo tieto teki minuun järkyttävän
vaikutuksen. Siitä huolimatta olin heti valmis suostumaan
leikkitoverini ehdotukseen ja lähtemään katsomaan tuota hirvittävää
olentoa.

Piileskelimme karviaismarjapensaiden takana ja näimme mustan miehen
tulevan keittiöstä. Mikään ei minuun ole myöhemmin tehnyt niin valtavaa
vaikutusta kuin tuo näky.

Musta mies kiipesi talon katolle tikapuita myöten ja nousi savupiipun
päähän seisomaan. Jos hän olisi sitten levittänyt siipensä ja lähtenyt
lentoon, niin ei se olisi meitä lainkaan kummastuttanut.

Mutta hän ei lähtenyt lentoon, vaan puuhasi jotain jokaisen savupiipun
päällä ja tuli sitten ihan tavallisten ihmisten tapaan alas tikapuita
pitkin. Se meitä ihmetytti, sillä hänen sijassaan olisimme me tietysti
lentäneet. Se olisi ollut nopeampaa ja hauskempaa.

Tultuaan katolta alas maahan, huomasi musta mies meidän valkeat päämme,
jotka pilkistelivät pensaiden takaa, ja huusi:

— Pojat hoi, tulkaahan tänne!

Samassa veti hän suunsa suureen nauruun. Kamalasti loistivat valkoiset
hampaat tuosta mustasta naamasta.

Arvatkaapa, juoksimmeko me silloin!

Kotiin tultuani oli minulla ylpeydensekainen ilo lyödä koko kotiväkeni
hämmästyksellä, kertomalla, kenen olin nähnyt.

Ja silloin sain ensimäisen kerran kuulla puhuttavan nokikolarista eli
nuohoojasta.

No niin, olin vain yksinkertainen maalaispoika, eikä siis ollut ihme,
että olin luullut viattomasta nuohoojasällistä niin pahaa.

Mutta että pääkaupungin lapsetkin pelkäävät, vihaavat ja vainoovat
nuohoojia, se on jo vähän ihmeellisempää.

Toimituksessa kävi joku päivä sitten eräs nuohoojamestari kertomassa,
että muutamaan täkäläiseen pikkulastenkouluun on tuotu täydessä
virkapuvussa oleva nuohooja ja esitetty hänet siellä lapsille sekä
pidetty heille valaiseva esitelmä nuohoojasta, hänen työstään ja
merkityksestään yhteiskunnallemme. Kertoja oli hyvin tyytyväinen
siihen, että lapsille annetaan näistä asioista tietoja, sillä monet
lapset juoksevat nuohoojan nähdessään pahasti parkuen tiehensä,
rohkeammat ja huonommin kasvatetut taas ilmaisevat mielipiteensä
hänestä haukkumalla ja solvaamalla häntä minkä jaksavat.

Kaikkea sitä kuuleekin!

Helsinkiläiset lapset!

Nuohoojallakin on sydän mustan takkinsa alla. Nuohoojallakin on
tunteet. Ehkä on hän hyvinkin lapsirakas. Ehkä vierähtää kyynel hänen
mustalle poskelleen; nähdessään, miten lapset häntä pelkäävät ja
vihaavat.

Eikä nuohoojankaan kyynel ole kirjoitusmustetta.




Edistysaskel ilmanennustuksen alalla.


Aikaaseuraavat henkilöt tietävät, ettei ilmanennustustaito ainakaan
Suomen vakavan, maataviljelevän ja karjaahoitavan väestön silmissä
ollut tässä takavuosina kovinkaan korkeassa arvossa.

Nimittäin se virallinen ilmanennustus, jota viljeli 20 pennin allakka,
saattaen ennustuksensa sekä niiden kautta itsensäkin pahaan huutoon.
Oi, kuinka monesti; julmistunut perheenisä, roimasateen huuhdellessa
hänen juuri parahiksi kuivanutta luokoaan sellaisena päivänä, jonka
allakka oli ilmoittanut poutaiseksi, tarttui kalpenevaa Keisarillisen
Suomen Aleksanterin-Yliopiston julkaisua niskasta kiinni ja roikotti
sen, kielen karkeimpia sanoja käyttäen, yli tuvan ja porstuan kuistin,
mistä potkaista huiskautti sen ulos sateeseen katsomaan "onko ulkona
poutoo!"

Tällaiset ikävät perhekohtaukset olisi vältetty, jos allakka ei
turhamaisuudessaan olisi puuttunut propheetan virkaan, mikä, kuten
tunnettua, on kautta aikojen ollut epävarma ja epäkiitollinen elinkeino.

Viime aikoina on ilmanennustus kuitenkin alkanut vakavasti pyrkiä
kohoamaan alennustilastaan erikoiseksi tieteenhaaraksi, joka kai
vähitellen alkaa esiintyä samanlaisilla vaatimuksilla kuin muutkin
haarat, oksat, varvut ja lehvät tieteiden tuuheassa puussa.

Mutta kauan se saanee ahkeroida ja ponnistella ynnä monta kaunista
urotyötä tehdä, ennenkuin kansamme sen ottaa jälleen suosioonsa. Ja
siihen mennessä tutkitaan maaseuduillamme tulevia sään vaihteluita
yhä edelleenkin mieluummin ilta- ja aamuruskosta, kuun kehimisestä,
pörriäisen lennosta ja variksen laulusta sekä muista jo Väinämöisen
ajoista asti monesti koetelluista merkeistä, enteistä ja tunnustähdistä.

Yksityisillä henkilöillä on sitäpaitsi usein omat erikoiset
tiedonantolaitoksensa säitten vaihteluista. Luuvalon vaivaamat sääret
esim. kuuluvat tässä suhteessa olevan kallis ja korvaamaton omaisuus.

Eräs Pohjanmaan lehti kertoo nyt muutamasta onnellisesta Kalajoen
emännästä. "Hän näet jalkapohjansa avulla voi varmasti tietää
edeltäpäin, onko tulossa pyry, sade tai suojailma. Hän oli viisi vuotta
takaperin astunut ruostuneen naulan jalkapohjaansa, josta seurasi
verenmyrkytys, ja siitä sai jalka tuon taitonsa, että kun on tulossa
pyry, suoja tai sade, niin rupeaa naulanreijän kohtaa pistelemään."

Ja lausuu lehti sitäpaitsi, että tällainen ennustaja "on hyvä olemassa
varsinkin kesällä ja lienee se harvinainen ominaisuus jalalle."

Kannatetaan. Eikä ainoastaan jalalle, vaan jokaiselle muullekin ruumiin
jäsenelle.

Kalajoen emännän harha-askel oli suuri edistysaskel.
Ilmanennustusprobleemi voitanee nyttemmin katsoa lopullisesti
ratkaistuksi. Koko juttuun tarvitaan vain yksi emäntä ja yksi ruostunut
rautanaula. Ja molempia välineitä lienee kyllä saatavissa joka
kylässä. Hyvin mahdollista tosin on, ettei se verenmyrkytysjuttu pääty
jokaiselle emännälle yhtä onnellisesti kuin kalajokelaiselle, mutta
kaikissa yrityksissähän on oma "riskinsä", ja tiede on kautta aikojen
vaatinut uhrinsa.

Ensi heinäntekoajan lähestyessä tietävät siis isännät, mitä on tehtävä:
emännät ja ruostuneet rautanaulat esille!




Kesäisen illan kullasta


Niin astui herra toimitussihteeri eteeni tuima, päättäväinen ilme
kasvoillaan, laski oikean kätensä pöydälläni olevalle upeakantiselle
Suomen valtiokalenterille 1914 ja vannoi silmävalkuaisiaan
muljautellen, ankaran valan, ettei hän enää julkaise pitkiä oljenkorsia
lehdessä, ei vaikka ne ulottuisivat täältä Espooseen.

Eilen näet saapui arv. toimitukselle suuri kirje, joka oli varustettu
puutteellisesti postimerkeillä, jonka johdosta postilaitos esitti arv.
toimitukselle 20 pennin jälkivaatimuksen.

Koska arv. toimitus luonnollisesti otaksui että kirjeessä oli
vähintäänkin maanjäristysuutinen, niin arv. toimitus maksoi silmää
räpäyttämättä vaaditun summan, tarttui saksiin, leikkasi suuren ruskean
kuoren auki ja veti sieltä esiin puolen kolmatta metrin pituisen
oljenkorren.

Pitkiä olkia onkin saapunut maakunnasta niin runsaasti, että
ajattelimme ensin vuokrata heinämakasiineja ja säilyttää ne siellä
siltä varalta että maassa ensi talvena mahdollisesti syntyisi
rehunpuute, jossa tapauksessa niistä olisi todellista siunausta
laajoille kansankerroksille.

Mutta kun kaksikymmentä penniä on kovin kallis hinta pitkällekin
oljenkorrelle, sille kun näet tulee hintaa lähemmäs 10 penniä metrille,
niin olemme päättäneet luopua aikaisemmasta suunnitelmastamme, ja
on allekirjoittaneen tehtäväksi jäänyt kääntyä Suomen pitkäolkisen
kansan puoleen kohteliaalla pyynnöllä, että meille osoitetut olki-
ja väkirehulähetykset keskeytettäisiin, sitäkin suuremmalla syyllä
kun emme ole vielä sillä kehitysasteella että voisimme olkia
y.m.s. luonnontuotteita itse suoranaisesti ja välittömästi käyttää
ravinnoksemme ja nautintoaineiksemme. Jos ne olisivat esim. mansikka-
tai kirsikkalähetyksiä, niin olisi asianlaita vallan toinen.

Tämä kesä on muuten tähän saakka ollut kaikinpuolin lupaava. Paitsi
sitä, että oljenkorret kasvavat kirkontornin korkuisiksi, on Amerikassa
saatu selville suomalaisten sukulaisuus apinain kanssa. Daily Expressin
tietojen mukaan on eräs harvinainen suomalainen ihmisapina saatu kiinni
ja on varmassa tallessa. Pian kai lähettävät täältä hakemaan lisää.

Tri Knox siirsi erään suomalaisen siirtolaisen Ellis Islannille
miehen ruumiinrakennuksen eriskummaisuuden takia ja Johan, joksi
tri Knox nimittää häntä, on tohtorin mielestä "puuttuva rengas"
(apinan ja ihmisen välimuoto). Eräälle haastattelijalle on tohtori
Knox ilmoittanut kuulleensa suomalaisilta siirtolaisilta ihmeellisiä
taruja muutamien miesten eläimenkaltaisuudesta. Ne ovat merkillisiä
kertomuksia siitä, miten he kesyttävät villejä eläimiä, ja tohtori Knox
kuuluu arvelevan, että hänen Johaninsa tavalla tai toisella voisi antaa
selitystä näihin legendoihin.

Johan asetettiin psykologisen laboratorion silmälläpidon alaiseksi
Ellis Islannilla merkillisen esiintymisensä johdosta. Hän on
keskikokoinen, mutta hänen suunnattomat voimansa, ruumiin asento ja
pitkät käsivarret muistuttavat apinaa. Hänen katseensa oli harhaileva
ja silmät pälyilivät alituiseen maahan, hänen naamaansa vääristi
omituinen irvistys, otsa oli kamalan viisto, korvansa hyvin paljon
pitemmät kuin tavallisilla ihmisillä ja muistuttivat apinan korvia. Pää
oli ympyriäinen kuin pallo ja karkean, kähärän tukan peitossa. Hänen
alaleukansa pisti pitkälle eteenpäin ja kulmahampaiden asemasta oli
hänellä pitkät torahampaat, niin että huulet törröttivät ulospäin.

Tutkimuksen kestäessä oli Johan oppivainen ja äänettömällä tavallaan
hyväntahtoinen. Hän oli käynyt koulua ja oli hänellä samanlainen
käsityskyky, kuin kymmenvuotisella lapsella. Huumorin tuntoa ei
hänessä ollut tounaakaan. Oli mahdotonta saada häntä nauramaan. Kun
kurkkua tutkittiin, koetettiin häntä saada sanomaan "Ah", mutta
ainoa ääni, minkä hän voi saada suustaan, oli eläimellinen ulvahdus.
Kummankin jalan isot varpaat olivat peukalon kaltaiset ja saattoi hän
niitä käyttääkin kuin peukaloita. Merkilliset olivat etenkin kädet,
jotka joka suhteessa olivat apinain käsien kaltaiset. Johan oli
Suomessa ollut sähkötyömiehenä ja artikkelin lopussa sanotaan ettei
tarvinnut suurtakaan mielikuvitusta voidakseen havaita yhtäläisyyden
sähköpylväässä roikkuvan Johanin ja hänen esi-isiensä välillä, jotka
riippuivat puissa ja vaelsivat oksalta oksalle vahvojen käsiensä ja
jalkojensa avulla.

Se oli vain semmoinen juttu, yksinkertainen ja selvä ja ennenkaikkea
väkevästi totuudenmukainen. Vakavalta Jussiltamme, jota kunnon
amerikkalaiset kaikesta huumoristaan huolimatta eivät salaiseksi
harmikseen voi saada suutaan hymyyn vetämään, puuttuvat ainoastaan
sarvet ja häntä. Apinoilla ei kai tosin taida sarvia olla, mutta
olisivat nyt yksin tein ja samalla vaivalla laatineet Johanista
uudenlaisen, sarvellisen apinan.

Mätäkuu lähenee meitä vahvasti ja Ellis Islannilla sitä jo
vietetäänkin. Tri Knox kertoilee Juhanalle Mark Twainin rasvaisimpia
juttuja, ja Juhana kuuntelee niitä yksitotisena, pitkiä, karvaisia
korviaan höristellen.

Mutta ei naura vaan.

Eikä sano "Ah!"




Panelian ihmissyöjä.


Kun torppari Vihtori Helin Panelian Vähäsaarenmaan kylästä viime
sunnuntaina käveli Panelian Isollasuolla kevään tuloa katselemassa,
tapahtui hänelle seuraavaa:

1:o) eräs hyvin väkivaltaiseksi tunnettu mies hyökkäsi hänen kimppuunsa,

a) heittäen häntä ensin kivellä takaapäin ja

b) sitten lyöden hänet kumoon puulla;

2:o) hyökkääjä syöksähti Helinin niskaan, alkaen häntä syödä elävältä,

a) saaden ensiksi suuhunsa vasemman käden,

b) josta puri etusormen poikki ja

c) peukalon juureen kamalat hampaanjäljet;

3:o) koetti puhkoa Helinin silmät sormillaan, siinä kuitenkaan
onnistumatta;

4:o) puri Helinin oikeaan poskeen ammottavan haavan.

Täten söi vieras Heliniä sunnuntaipäivällisekseen puolen tuntia, mutta
lienee Helinin onnistunut sentään säilyttää parhaimmat palansa ja
jaloimmat elimensä, koskapa sanomalehtiuutiset kertoivat, että "yli
puolen tuntia kestäneen taistelun jälkeen onnistui Helinin ponnistella
itsensä vapaaksi".

Sitten meni Helin kotiinsa.

Intreseerattu lukija kysyy nyt, kuka olikaan tuo reipas ja
päättäväinen, arvattavasti tilapäisessä ruokavarojen puutteessa oleva
henkilö siellä Isollasuolla, joka ennakkoluulottomasti aikoi pistää
Vihtori Helinin poskeensa?

Ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, etten tiedä hänen nimeään (ja
väristykset viiltelevät syntistä ruumistani ajatellessani, että minun
täytyisi tulla hänelle kahdenkesken esitellyksi — voisihan sattua ettei
hän sinä päivänä vielä olisi syönyt aamiaistaan).

Hän liikkuu siellä Isollasuolla incognito ihmisiä syömässä.

Sanomalehdistön paikallinen edustaja tuntuu kyllä tietävän hänen
nimensä, mutta hän sanoo, että "tapausta ei kukaan sivullinen sattunut
näkemään, joten ei miehen nimeä voida lehdissä julaista".

Niinhän se kyllä on, kun ei sattunut olemaan todistajia.

Jos syömähaluinen kansalainen olisi sattunut syömään torppari Helinin
kokonaan, niin olisi uutinen saanut suunnilleen seuraavan muodon:

"‒ _Mies syöty_. Eräs hyvin väkivaltaiseksi tunnettu mies söi viime
sunnuntaina Panelian Isollasuolla suuhunsa torppari Vihtori Helinin.
Torppari Helinistä ei jäänyt jälelle muuta kuin saappaiden anturat,
toinen korva ja vähän partaa. Syöjä tuli suolta suutaan nuoleskellen,
mutta hänen nimeään ei voida lehdissä julaista, kun ei aterian aikana
sattunut olemaan ketään sivullisia saapuvilla. Lihavien henkilöiden on
syytä liikkua varovasti Panelian Isollasuolla."




"Sananselittäjiä".


Niitä "sananselittäjiäkin" on niin monenlaisia.

Jos jollakin kulmakunnalla harrastetaan sanan viljelemistä, niin kohta
ilmestyy sinne — kukaan ei oikein tiedä, mistä — sananselittäjä, joskus
useampiakin, joka ilmoittaa sanan viljelijöille, että he olivat juuri
sortumaisillaan harhaoppisuuden ja kerettiläisyyden suohon suolivyötään
myöten, mutta onneksi sattuu sananselittäjä saapumaan yhdennellätoista
hetkellä tapaturmapaikalle. Suohon vaipuneet pyytävät silloin
nöyrästi, että olla hyvä ja nostaa heidät ylös tästä vaarallisesta
paikasta. Ja sananselittäjä onkin niin hyvä, kiskoo heidät kuivamaan
kanervikkokankaalle suon reunaan ja varoittaa heitä yrittämästä toista
kertaa ilman luotettavan sananselittäjän apua mainitulle suolle.

Ja sitten kerää hän kolehdin ja kysyy suorinta tietä seuraavaan kylään.

Rautalahdella saarnasi tässä kevättalvella voimakkaasti muuan
"saarnaaja Liimanen". Varsinkin pelkäsi hän, että rautalahtelaiset
herkkäuskoisuudessaan antaisivat ”väärien profeettain', ”kirkon
vihollisten', "lahkolaisten" ja "villitsijäin" ynnä muiden samanlaisten
tunnottomien petturien vetää itseään nenästä. Niitä on näet niin
paljon sellaisia ilkeitä ihmisiä, jotka haluaisivat houkutella
rautalahtelaiset harhapoluille.

Rautalahtelaiset huokailivat ja haikailivat tämän maailman pahuutta ja
kiittivät vedet silmissä saarnaaja Liimasta, luvaten antaa pettureille
ja väärille profeetoille hyvän kyydin, jos ne vain uskaltavat pistää
nokkaansakaan Rautalahdelle.

Kun Liimanen oli tarpeeksi vahvistanut rautalahtelaisia tässä
hyvässä päätöksessä, otti hän suuren lautasen ja keräsi kolehdin,
jonka hän ilmoitti lankeavan Sortavalan Evankeliselle seuralle, joka
oli lähettänyt hänet pelastamaan rautalahtelaiset murjaanien ja
koirankuonolaisten uskosta. Lautaselle karttui hyvänlainen läjä kuparia
ja hopeaa, jonka Liimanen pisti taskuunsa, varoitti vielä kerran
rautalahtelaisia pettureista ja läksi jatkamaan vaellustaan.

Sortavalan Evankelisen seuran johtokunta ilmoitti sittemmin
rautalahtelaisille, ettei se ole ollut missään tekemisissä saarnaaja
Liimasen kanssa (eikä ilmoituksen sävystä päättäen halunnut vastakaan
olla).

Rautalahtelaiset istuvat nyt toisiaan katsellen ja laputtelevat
miettiväisinä lapikkaittensa pohjilla tuvan permantoa. Mutta mielestäni
ei heidän sovi syyttää ainakaan Liimasta, sillä olihan hän nimenomaan
varoittanut rautalahtelaisia pettureista ja vääristä profeetoista.

Eräästä Pohjois-Savon pitäjästä kirjoitetaan taas allekirjoittaneelle,
että siellä kierteli joku aika sitten muuan ”saarnaaja Jauhiaiseksi
itseään nimittävä erittäin liukaskielinen mies, joka oli kovin
innostunut saarnaamiseen, mutta vielä innostuneempi kolehtien
keräämiseen. Liikutetut kuulijat käänsivät kukkaronsa nurin, ettei
saarnaaja saisi aihetta syyttää heitä Mammonan palvelijoiksi, syöttivät
ja juottivat Jauhiaisen aivan ympyräiseksi ja antoivat hänelle vielä
evästäkin, saarnaajan lähtiessä talosta toiseen. Sanankuulijat eivät
siis millään tavoin tahtoneet sitoa kiinni riihtätappavan härjän
suuta. Mutta kun he olivat tällä kertaa sattuneet saamaan riihiään
tappamaan tavallista ruokahaluisemman härjän, niin huomattiin
saarnaajan poistuttua talosta kadonneen tuntemattomalla tavalla
kaikenlaisia vaatekappaleita, ruokatavaroita y.m. Sanankuulijat olivat
hyväntahtoista ja anteeksiantavaa väkeä eivätkä nostaneet asiasta
mitään melua, antaen Jauhiaiselle hänen hyvien saarnojensa vuoksi
anteeksi hänen pikku hairahduksensa.

Miten lienee Jauhiainen kuitenkin lopuksi joutunut siihen saliin, jossa
Iisalmen kihlakunnanoikeus piti istuntoaan. Korkea oikeus punnitsi
vaakakupeissaan Jauhiaisen saarnoja ja hänen näpistelemiään tavaroita,
havaitsi saarnat köykäisemmiksi ja tavarat painavammiksi, sekä käski
viedä Jauhiaisen sellaiseen paikkaan, jossa hän saa vapaan täysihoidon
saarnaamattakin.

Ja siellä hän nyt kai istuu, laskien huolellisesti, kuinka monta tiiltä
hänen kamarinsa seinässä on pitkittäin ja kuinka monta poikittain.




Jussi Malisen anokki.


Pyydän heti aluksi huomauttaa kunnioitetulle lukijalle, ettei
otsikossa ole painovirhettä. Kysymys ei ole Jussi Malisen anopista,
vaan anokista. Sana, jollei sitä entuudestaan ole suomen kielen
keräilysanastossa, on Jussi Malisen tekoa ja merkitsee hänen oman
selityksensä mukaan "pyytämyskirjaa". Kun korkeilta herroilta anotaan
jotain, niin on se anokki eli pyytämyskirja.

Jussi Malinen asuu mökkiläisenä Kuorelammin kylässä, ja kun
Kuorelammille perustettiin poliisikonstaapelin virka ja julistettiin
haettavaksi, ajatteli Jussi Malinen olevansa mies paikallaan tähän
toimeen. Semminkin kun ei hänellä ollut muutakaan erikoista tekemistä.

Siis läksi Jussi Malinen kestikievarin isännän puheille. Kestikievari
on nimittäin maan mainio kirjoitusmies. Jussi esitti, että jos isännän
passaisi kirjoittaa semmoinen anokki eli pyytämyskirja kuvernööriin,
että Jussi Malinen saisi sen avoinna olevan poliisikonstaapelin viran.

Kestikievarin isännällä ei ollut mitään sitä vastaan. Hän laati anokin,
ja Jussi Malinen riipusti nimensä sen alle, vieläpä eräänlaisen
koukeronkin nimensä alapuolelle, vaikkei tuo koukero tosin erikoisemmin
kaunistanut asiakirjaa.

— No eiköhän tuo tällä lähtene se virka, jos lähteäkseen, lausui Jussi
Malinen toivorikkaasti.

— Lähtee se sillä yhtä hyvin kuin millä muulla paperilla tahansa,
takasi kestikievarin isäntä varmasti.

Jussi Malisesta alkoi tuntua siltä kuin olisi hän jo melkein poliisi.
Hän kuvitteli mielessään, miltä hän vormulakissa näyttäisi, ja miten
hän ajelisi nimismiehen kanssa virkamatkoilla ja avaisi kunniaa tehden
majatalon porttia kuvernöörille.

Jussi maksoi kestikievarin isännälle 25 penniä anokin kirjoittamisesta
ja läksi paperi taskussa ja pää pystyssä kävelemään kotimökilleen.

Matkalla sai hän kumminkin joltakin, jolle hän anokistaan kertoi,
neuvon hankkia pyytämyskirjaansa muutamien luotettavien ja varmojen
paikkakuntalaisten nimiä, jotka ilmoittaisivat puolestaan pitävänsä
Jussi Malista sopivana poliisikonstaapelin toimeen Kuorelammilla ja
kannattaisivat tai puoltaisivat hänen valitsemistaan toimeen.

Se oli Malisenkin mielestä erittäin hyvä ajatus, ja hän₃ ryhtyi heti
toimeen. Koska hän oli sitä mieltä, että mitä enemmän nimiä, sitä
varmempi tulos, kävi hän melkein jokaisessa talossa, vieläpä parissa
kolmessa vakavaraisemmassa mökissäkin, eikä kukaan kieltänyt häneltä
kannatustaan.

Vihdoin oli paperi siinäkin suhteessa reilassa. Postineidin
suosiollisella myötävaikutuksella osotti Jussi sen asianomaiseen
paikkaan ja jäi jännityksellä odottamaan asian ratkaisua.

Kun Jussi Malisen anokki saapui lääninhallitukseen, herätti se siellä
erikoista huomiota, ja lääninsihteeri sanoi:

— Mikähän niitä kuorelampilaisia riivaa?

Sitten lähetti hän heti virkakirjeen asianomaiselle nimismiehelle,
kehottaen tätä ottamaan selvän siitä, mitä kuorelampilaiset oikein
tarkoittavat joukkoanomuksellaan tulla nimitetyiksi Kuorelammin
poliisikonstaapelin virkaan.

Jussi Malinen ei nimittäin ollut huomannut kirjoituttaa
pyytämyskirjaansa sellaista lausetta, josta olisi selvinnyt, että
allekirjoittaneet muut kuorelampilaiset puolsivat häntä virkaan. Siten
tuli anokin alle ilman muuta kolmattakymmentä nimeä, Jussi Malisen oma
nimi ensimäisenä.

Toimeenpannussa kuulustelussa selvisi tämä pieni epähuomio heti, ja
nimismies saattoi siis lähettää tyydyttävän selityksen.

Jussi Malisen anokin lukuisista allekirjoituksista huolimatta ei Jussi
kuitenkaan kuulu tulleen toimeen nimitetyksi.




Ijankaikkinen metsänluku.


Suojärven lahjoitusmailla ei nyt välitetä muun maailman hommista.
Luulenpa melkein että siellä annetaan palttua miljoona-arpajaisille.
Siellä on näet tärkeämpiä tehtäviä. Siellä luetaan metsiä.

Suojärven lahjoitusmailla tehtiin näet joukko valituksia viime vuonna
valmistunutta lahjoitusmaan yleistä metsätiliä vastaan. Viipurin läänin
maanjako-oikeus käsitteli näitä valituksia kahteenkin kertaan, ja
viimeksi tapahtuneessa maanjako-oikeuden istunnossa viime syyskuulla
määrättiin valitustenalaisilla tiloilla toimitettavaksi uusi metsänluku.

Varmuuden vuoksi.

Niitä metsiä on nyt luettu lukemastakin päästyä.

Ensin lukivat niitä asianomaiset maanmittarit metsätiliä varten ja
sanoivat luettuaan, että niin ja niin paljon niitä puita siellä on.

No, eiväthän lampuodit sitä lukemista uskoneet. Mikä sen tietää niiden
maanmittarien lukemisen. Ehkä ne osaavat maata mitata, mutta missä
paikassa se on sanottu, että maanmittarit osaavat myöskin lukea metsää?
Kovinpa ne olisivatkin monipuolisia.

Nämä epäilykset vaivasivat Suojärven lampuoteja siinä määrin, että he
päättivät lopuksi luetuttaa metsät omalla kustannuksellaan.

Taas luettiin puita: yks, kaks, kolme...

Kun tämä toinen lukeminen oli päättynyt, epäilivät lampuodit
sitäkin. Ja koska "kolmas kerta toden sanoo", niin antoivat muutamat
jäävittömien lukijoiden laskea metsänsä vielä kolmannen kerran ennen
maanjako-oikeuden viime istuntoa.

Koska asia ei näyttänyt sittenkään selviävän, on metsähallitus
nyttemmin lähettänyt erään metsäinsinöörin Suojärvelle lukemaan noiden
epäuskoisten ukkojen metsät. Niitä luetaan nyt parasta aikaa.

Jokohan lampuodit sittenkään uskovat?

Aika kuluu, ja ajan kuluessa tietysti metsätkin kasvavat. Kasvaa
uusia, suuria ja solakoita mäntyjä, joita ei ole voitu ottaa huomioon
edellisissä lukemisissa. Suojärven ukot paikkaavat uusia, jäävittömiä
lukijoita, jotka huomaavat, etteivät entiset lukemiset pidä paikkaansa.

Näin ollen eivät Suojärven! ukot koskaan pääse metsiensä lukemisesta.

Niin, että kun se hetki tulee, jolloin kaikki maailman muut ukot
kutsutaan sille viimeiselle suurelle tilinteolle, havaitaan etteivät
Suojärven ukot olekaan saapuneet tilaisuuteen, ja kysytään:

— Missäs ne Suojärven ukot viipyvät?

Jolloin joku naapuripitäjäläinen vastaa:

— Ne unohtuivat sinne Suojärvelle metsiään lukemaan.




Poppamiehen erehdys.


Esi-isämme olivat entisinä aikoina suuressa taikurien ja poppamiesten
maineessa. Tämä mahti on kuitenkin vähitellen mennyt maan rakoon
mahtimiesten mukana, niin että poppamiehet, ikävä kyllä, alkavat olla
melkoisen harvinaisia.

Kiihtelysvaaran köyhäintalolla on kuitenkin näihin asti elellyt
mahtavana tietäjänä eräs ukko, joka on erikoisalanaan harrastanut
käärmeiden kiinniottamista ja niillä leikkimistä.

Käärmeetkään, osoitti hän ympäristölleen, eivät voi tietomiehelle
mitään. Ja ympäristö ihmetteli, katseli ukkoa pää kallellaan kauempaa
ja erikoisella honöörillä.

Ukko nautti arvostaan ja kunniastaan. Mutta sitten tapahtui hänelle
eräänä kesänä surullinen lankeemus. Ja se lankeemus oli suuri.

Ukko oli näet eräänä kesäpäivänä "Karjalattaren" kertoman mukaan
nurmea raivaamassa. Tässä hyödyllisessä puuhassa ollessaan sai hän
kiinni käärmeen ja rupesi tapansa mukaan sillä leikkimään. Mutta
tämä käärme ei sattunutkaan ymmärtämään leikkiä, vaan iski hampaansa
ukon käteen. Käsi turposi ja jonkun ajan kuluttua koko ruumiskin.
Ukko pullistui hyvin pahan näköiseksi ja oli vähällä tulla kootuksi
isäinsä tykö. Sopivilla lääkitsemisillä saatiin henki kuitenkin
poppamiehessä säilytetyksi, ja vähitellen parani hän entiselleen.
Parannuttuaan kerskasi ukko, että minua ei käärme toista kertaa pistä.
Lehden kertoja siihen huomautti, että kyllä se sen tekee toisenkin
kerran, kunhan ukko vain sattuu tekemisiin kyyn kanssa. Silloin ukko
hämmästyneenä kysyi, että onko niitä sitten sellaisiakin käärmeitä,
jotka eivät ketään pistä. Ukolle vastattiin, että onhan niitä. Ja ukko
kääntyi pois, ikäänkuin hänen sisässään olisi jotain särkynyt, kuten
rakkausromaaneista sanotaan. Sillä ukko tunsi mahtinsa menneen.

Poppamies oli tietysti sitä ennen joutunut tekemisiin vain
hyväluontoisten ja aivan vaarattomien tarhakäärmeiden kanssa, joilla
ei ole myrkkyhampaita enempää kuin västäräkillä. Ehkä on hän silloin
tällöin leikkinyt myöskin vaskenruskean tai harmaan vaskikäärmeen
kanssa, joka muuten ei oikeastaan olekaan mikään käärme, vaan
käärmeenmuotoinen sisilisko. Ja ukko ajatteli itsestään hyvin korkeita
asioita siihen saakka, kunnes joutui tekemisiin mustaselkäisen
kyykäärmeen kanssa. Ne pojat eivät ole luonteeltaan ensinkään
leikillisiä, varsinkaan silloin kun tulevat häirityksi ruokalevoltaan
kuumana, auringonpaisteisena päivänä. Jos ukko olisi tiennyt sen verran
kuin mitä jokainen koulupoika nykyaikana tietää tai ainakin pitäisi
tietämän, niin olisi hän pitänyt sormensa visusti erillään moisesta
otuksesta.

Luonnontieteitä lukevat ylioppilaat ovat sitä vastoin usein sellaisia
poppamiehiä, että pistävät elävän käärmeen taskuunsa rauhallisesti
kuin ankeriaan tai matikan. Mutta kyllä he sitä ennen ovat katsoneet,
että luikertelija on sievä, hyväntahtoinen vaskikäärme tai niskassaan
olevista (keltaisista tai valkeista) puolikuunmuotoisista täplistään
helposti tunnettava, vaaraton ja arka tarhakäärme.

Luonnontutkijat sanovat, että vaskikäärme on helppo kesyttää ja tottuu
lyhyessä ajassa niin hoitajaansa, että ottaa ruokansa hänen kädestään.

Helsinkiläisten kesävieraiden pitäisi käyttää tilaisuutta hyväkseen,
kun kesää vielä on jäljellä, ja pyydystää elävinä etenkin
vaskikäärmeitä. Se ei ole vaikeata, sillä ne ovat hitaita ja
kömpelöitä. Kesytettyään pari kolme tuollaista elukkaa voisi valmistaa
ystävä- ja tuttavapiirilleen monta hupaista yllätystä.

Eikö olisi todellakin mieltäkiinnittävää katsoa, mitä esimerkiksi
Miina-täti, Stiina-täti ja Karoliina-täti tuumisivat, sanoisivat
ja tekisivät, kun he kaikessa rauhassa istuisivat kahvipöydässä,
jutellen kaupungin asioista ja tehden selkoa viimeisistä juoruista,
ja huomaisivat äkkiä tuollaisen viehättävän ja soman, lähes
kyynäränpituisen käärmeen pistävän pikku päänsä esiin isännän
povitaskusta ja kiemurtelevan sitten pöydälle, aivan Karoliina-tädin
kahvikupin viereen! Tai mihin toimenpiteisiin Porvoosta vierailemaan
saapunut "Amalia-ystävämme" ryhtyisi, kun hän, jäätyään hetkiseksi
yksin huoneeseen, uteliaana kohottaisi emännän koruompelulaatikon
kantta ja käärme nostaisi sieltä päätään ja iskisi silmää
Amalia-ystävällemme.




Gustafsson tuntuu hieman hullulta.


Kuten aikanaan kerrottiin, herätti maarianhaminalaisten huomiota viime
kuun alkupuolella eräs alussa tuntematon taiteilija, joka oli asettanut
päämääräkseen Maarianhaminan kauppa- ja merikaupungin kaunistamisen
jonkunlaisilla ulkoilmafreskoilla, tai miksi niitä nyt oikein sanoisi.

Suuressa vaatimattomuudessaan ja monen muun mestarin tavoin tuntiessaan
jonkinmoista kammoa julkista arvostelua tai ainakin julkista
esiintymistä kohtaan, suoritti hän työnsä öiseen aikaan, kulkien
yöpimeässä pensseli ja maalipytty kädessä katuja pitkin ja maalaillen
teoksiaan sellaisten talojen seiniin, jotka hän harkitsi erityisesti
tähän taiteelliseen tarkoitukseen sopiviksi.

Varsinkin oli hän kiintynyt Pohjoismaiden Osakepankin talon ulkoseinien
kaunistamiseen.

Sitten tapasi eräs valpas yövartija hänet yönä muutamana.

Taiteilija juoksi jonkun aikaa edellä ja yövartija perässä. Lopuksi
saatiin kaino maalari kiinni ja tunnettiin hänet Lumparlannin
Gustafssoniksi. Gustafsson oli ennen ollut maakauppias, mutta jo aikaa
sitten luopunut tältä taidemaalaukseen verrattuna proosalliselta alalta
ja antautunut kaunotaiteen palvelukseen, mikäli voi päättää hänessä
Maarianhaminassa ilmenneistä harrastuksista.

Kun Gustafssonin esiintymisessä oli jotain hämäräperäistä ja kun
hänellä oli matkalaukku, pakotettiin hänet avaamaan se, että
nähtäisiin, mitä taideaarteita se mahdollisesti kätkisi sisässään.
Mutta sieltä löytyikin aineita, jotka ovat verrattain kaukana
tavallisten taidemaalarien harrastuspiiristä, nimittäin kilo
dynamiittia, toinen kilo ruutia, litra petroleumia, sytytyslankaa y.m.

Gustafsson ilmoitti ihmetteleviin kysymyksiin vastaukseksi aivan
avomielisesti, että hänen vilpittömänä aikomuksenaan oli ollut
paukauttaa ilmaan Pohjoismaiden Osakepankki, jonka seiniä hän
edellisenä yönä oli neronsa tuotteilla kaunistellut.

Eihän tämä oikeastaan pohjaltaan ole mitään aivan käsittämätöntä.
Taidehistoriat puhuvat useista tapauksista, jolloin kuumaveriset
taiteilijat hävittävät koko teoksensa, kun eivät saa siitä mieleistään
syntymään. Ehkä oli Gustafssonin vallannut tällainen pyhä taiteellisen
raivon puuskaus, katsellessaan päivän valossa yöllisiä tekeleitään, ja
hän päätti ampua koko pankin ilmaan.

Maarianhaminalaisten, kiitos yövartijansa valppauden, ei kuitenkaan
tarvinnut herätä räjähdykseen. Ja mitä Gustafssoniin itseensä
tulee, otettiin häneltä pois niinhyvin maalipytty ja pensseli kuin
dynamiitti ja ruutikin, jonka jälkeen hänet talletettiin asianomaiseen
paikkaan vastaista tarvetta varten, samalla kun lääkäriä pyydettiin
tarkastamaan, oliko Gustafsson suuri taiteellinen nero vaiko vain ent.
maakauppias, jonka päävärkki oli hieman tärähtänyt.

Juttu Gustafssonia vastaan on nyttemmin ollut ensimmäisen kerran esillä
Maarianhaminan käräjillä.

Tähän tilaisuuteen oli asianomainen lääkäri antanut todistuksen, jossa
hän sanoo, että kyllähän se Gustafsson _tuntuu_ jonkunverran hullulta.
Siitä päättäen ei siis lääkärikään katsonut asiaa aivan varmaksi.
Lääkäri oli sitä mieltä, että Gustafssonin meiningeitä pitäisi pitemmän
aikaa tarkastella asianomaisessa laitoksessa.

Kun oikeuden puheenjohtaja oli kuulustellut erinäisiä todistajia,
kääntyi hän taiteilija Gustafssonin puoleen kysymyksellä, mitä
tarkoitusta varten hän oikeastaan oli Maarianhaminaan saapunut.

Gustafsson pyöritteli silmiään ja piti korkealle oikeudelle pitkän
esitelmän, mutta hieman toisesta aineesta kuin mistä oli kysymys,
nimittäin Noakin arkista.

Oikeus kuunteli Gustafssonin käsitystä tuosta kaikkina aikoina
suurta ja ansaittua huomiota herättäneestä aluksesta, ja passitti
esitelmöitsijän sitten Turun läänin vankilaan, jossa hänen
ymmärryksensä ja järkensä alistetaan uuden, tarkan tutkimuksen
alaiseksi.

Eiköhän olisi täyden ja puolueettoman selvityksen saamiseksi
paikallaan, että myöskin taiteentuntijoita kutsuttaisiin Gustafssonin
luo ja annettaisiin hänelle maalipytty ja pensseli, joiden avulla hän —
saisi antaa oppinäytteen, maalaamalla jonkun teoksen koppinsa seinään.

Jos Gustafssonilla tällöin todellakin ilmenisi huomattavia taiteellisia
kykyjä, niin joutuisi juttu kokonaan uuteen valoon ja vaiheeseen.




Kymmenen penniä.


Arvoisa lukija älköön otsikon perustuksella olko sitä mieltä, että minä
taas kirjoitan turhanpäiväisestä asiasta.

Mahdollisesti tulee joskus sanelleeksi; hieman turhistakin (sillä liha
on heikko), mutta nyt on tosi kysymyksessä.

Nyt on kysymys siitä, kuka maksaa Turun ja Porin läänin lääninrahastoon
sen 10 penniä, jota Uudenkaupungin rahatoimikamari ei tahdo sinne
maksaa.

Turun ja Porin läänin hallitus on kipeässä kymmenpennisen tarpeessa.

Minä sanon _kipeässä_, ja minä tarkoitan mitä sanon.

Lääninhallitus on nimittäin mielestään saapa 10 penniä Uudenkaupungin
rahatoimikamarilta ja kiristää nyt kamaria kurkusta.

Paikallinen sanomalehdistö kertoo, että lääninhallitus on
lähettämällään kirjelmällä anonut, että _kiireimmiten_ kaupungin
rahatoimikamari virkateitse lähettäisi 10 penniä lääninrahastoon, minkä
kaupunki on vielä velkaa poliisilaitoksen ylläpitokustannuksista v:lta
1913.

Mihin mahtaneekaan lääninhallitus tuon summan niin kiireellisesti
tarvita?

Rahatoimikamari on harkinnut asiaa.

Se on katsellut kirjojaan ja nähnyt niistä, että Uudenkaupungin
puolesta on lääninhallitukseen poliisilaitoksen ylläpitokustannuksien
korvaukseksi v:lta 1913 lähetetty 4,800 mk.

Sitten on kamari paiskannut kirjansa kiinni ja kämmenensä pöytään
ja sanonut, että kyllä me olemme kuitit. Kehtaavatkin yrittää
nylkeä liikoja! Uudenkaupungin rahatoimikamari on ilmoittanut
lääninhallitukselle, ettei se tunnusta maksua.

Tulee siis juttu.

Mutta mistä saa lääninhallitus sen 10 penniä?

Sillähän on kiire. Ja juttu voi kestää kauan.




Koirat vaunun alla.


Ensimmäisen kohtauksen aiheutti ruskea piski, joka oli ilmestynyt
siihen, ties mistä.

Sitä ennen oli siinä vasta viisi muuta koiraa, jotka odottivat
raitiovaunujen lähtöä kaupunkiin.

Vaunuja oli pieni juna. Etupäässä oli umpivaunu veturina ja sen takana
kaksi avonaista kesävaunua. Joka paikka väkeä täynnä.

Koirat nuuhkivat toisiaan siinä lähistöllä aivan sulassa sovinnossa,
kun äkkiä se ruskea piski ilmestyi.

Silloin nousi hirmuinen melu.

Kukaan ei varmuudella voinut sanoa, mikä sen aiheutti, mutta
luultavasti oli ruskea piski puraissut toista läsnäolevista
foxterriereistä sääreen. Foxit kiljuivat raivostuneina, maalaisen
näköinen matala mustahko koira, jolla oli valkea rinta ja osa kaulaa,
valkeat käpälät ja vähän valkoista hännänpäässä, puri ruskeata
piskiä, joka taas vuorostaan, epäilemättä erehdyksessä, haukkasi
suurta, komeata bernhardilaisia. Viimemainittu, voimallinen uros,
ryhtyi silloin asianomaisiin toimenpiteisiin, ja ruskea piski lensi
sydäntäsärkevästi parkuen takimmaisen vaunun alle. Rikollisen kadottua
haukkuivat toiset koirat vielä vähän toisiaan, minkä jälkeen maassa
vallitsi rauha.

Matkustajat odottivat vaunujen liikkeellelähtöä, mutta yhä siinä vain
seistä jonotettiin.

— Miksi ei jo lähdetä?

Niin, miksi?

Veturinkuljettaja pisti päänsä esiin ensimmäisen vaunun keulasta
ja huusi vihaisella äänellä tiedustelunsa, miksi ei hänelle anneta
lähtömerkkiä.

Viimeisen vaunun luona seisova nuori konduktööri huusi vastaan, että
viimeisen vaunun alla on eräs "hundsatan".

Se oli se äskeisen rähäkän aiheuttanut ruskea piski, joka piileskeli
siellä pahoja töitään ja bernhardilaisen peljättävää vihaa.

Kolme konduktööriä, yksi kuljettaja ja viisi matkustajaa koetti saada
sitä sieltä pois, vuoroin houkutellen, vuoroin haukkuen ja solvaten,
mutta piski pysytteli visusti siellä, ja sen toveriksi pujahti
odottamatta edellämainittu mustahko maalaiskoira.

Nyt siellä vaunun alla oli siis kaksi koiraa.

Kolme konduktööriä, yksi kuljettaja ja neljä edellämainituista viidestä
matkustajasta yhtyi päätöslauselmaan, joka koski kaikkia maailman
koiria, mutta varsinkin mainittuja vaunun alla olevia piskejä, ja johon
lausuntoon lähtöä jo viisi minuuttia odottanut matkustajisto mitä
lämpimimmin yhtyi. Viides mainituista konduktöörien apuna olevista
matkustajista ei kerinnyt mitään sanoa, sillä hän koetti onkia koiria
pois keppinsä koukulla.

Ei enää näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin joko nostaa vaunu
paikoiltaan tai ajaa koirat kappaleiksi. Eihän siihen voinut koko
päiväksi jäädä.

Silloin tuli pelastus.

Pelastus oli lihava herra, joka astui ulos etumaisesta vaunusta ja jota
molemmat foxterrierit tervehtivät raivoisalla riemulla.

Tämä herra sanoi jotain foxterriereille ja usutti ne takimaisen vaunun
alle, ja nämä nelijalkaisen luomakunnan kaunistukset ja ilot syöksyivät
sinne kuin tiikerit. Sekunnin kuluttua halkaisi odottavan hiljaisuuden
kaksi verta hyydyttävää hätähuutoa, joista toinen oli kotoisin mustan,
toinen ruskean piskin kurkusta.

Toisen sekunnin kuluttua katosi neljä kiljuvaa koiraa tien vieressä
olevaan pensaikkoon, junanlähettäjä antoi merkin ja vaunut lähtivät
liikkeelle.

Minuutin kuluttua huomasivat matkustajat, että ensimäisen vaunun edessä
juoksivat foxit tanssien ja mekastaen, ja viimeisen vaunun perässä
musta ja ruskea piski, haukkua nalkuttaen kimakalla, itkunsekaisella
äänellä:

— Hiuk... hiuk... hiuk!

On niistä hyötyä joskus foxterriereistäkin.

Niin kummalta kuin se kuuluneekin.




Eläinkunnan ihmeet.


Niistä on tullut kirjoitetuksi useampiakin kertoja, mutta syy on
arvoisien elukoidemme, sekä kesyjen että villissä tilassa olevien,
eikä suinkaan hiljaisen, totuutta rakastavan pakinoitsijan, joka
velvollisuutensa mukaisesti vain tasapuolisesti ja tyynesti tarkastelee
yhteiskunnallisia y.m. ilmiöitä ympärillään ja kertoo sitten huomionsa
niille, jotka viitsivät häntä kuunnella.

Hyödyllisistä ja vakavamielisistä lehmistämme on täytynyt merkitä
muistiin eräitä piirteitä, joita niissä ei ennen ole havaittu. Niinpä
on kerrottu lehmäkarjasta, joka hiipi viftille vartioimatta jätetylle
salapolttimolle, tuli siellä liikutettuun tilaan ja häpäisi itsensä
pahanpäiväisesti, palattuaan hännät pystyssä suurella melulla kotiin.
On myöskin kerrottu surullinen tapaus lehmästä, joka ampui itsensä
haulikolla.

Tällaiset ynnä eräät muut samansuuntaiset tapahtumat osoittavat, että
lehmissämme on reippautta, vilkkautta ja päättäväisyyttä enemmän kuin
luulisi esim. nähdessään lehmäkarjan seistä töllöttävän keskellä
maantietä viitsimättä juuri käännähtääkään, vaikka tietä pitkin tulisi
kiljuva lokomotiivi.

Mutta suurin merkillisyys on vielä kertomatta, mitä Kaltimon Korhosen
talon lehmä on tänä syksynä tehnyt.

Se on nimittäin metsästänyt jäniksiä.

Eikä se ole niitä metsästänyt kaksipiippuisella haulikolla, vaan
aivan yksinkertaisesti juossut perässä ja keihästänyt nopeasääriset
puputtajat sarvillaan.

Kaksi jänistä on se jo saanut saaliikseen. Sillä näet kuuluu olevan
jäniksiä kohtaan samanlainen viha kuin koiriakin kohtaan. Nähdessään
jäniksen ajaa se sen aitaa vastaan ja puskee siihen kuoliaaksi.

Onko Suomen kansan keskuudessa enemmänkin lehmiä, jotka voittavat
jäniksen nopeudessa?

Jos on, niin lienee vähitellen tullut aika panna hevoset viralta ja
korvata ne pikajuoksijalehmillä.

Hevoset ovat niin yksipuolisia, ellemme ota lukuun kultaseppä K.
Krallin hevosia Elberfeldissä, jotka osaavat algebraa. Meidän hevosemme
osaavat vain syödä lujasti, vetää auraa ja ajopelejä, hirnua ja potkia.
Ja juosta myöskin, mutta en ole kuullut niiden vielä saaneen jäniksiä
kiinni.

Lehmät ovat sitävastoin koko joukon monipuolisempia.

Jos isäntä on taipuvainen viinan viljelykseen eikä hänellä satu olemaan
muuta ryyppyseuraa, voi hän kilistellä lasia nupupäittensä kanssa.

Aamulla lähtevät rengit kyntämään talon härjillä, mutta isäntä
valjastaa äsken lypsetyn Mansikin parhaiden kärryjen eteen ja ajaa
vinhaa vauhtia kuntakokoukseen tai käräjätalolle. Ohikulkijat kääntyvät
katsomaan taakseen ja huomauttavat:

— Kyllä on tuolla Ylitalon isännällä hyvä lehmä. Mutta niinpä hän sillä
saikin ensi palkinnon viime kilpa-ajoissa.

Sitten tulee syksy ja eräänä päivänä päättää isäntä lähteä ampumaan
jäniksiä.

Taluttaen iloisesti mölähtelevää Mansikkia ja Musiikkia vitjoista
kävelee isäntä metsään ja irroittaa siellä lehmänsä. Sorkat paukkuvat
risukossa kun lehmät syöksyvät etsimään jäniksiä, ja vähän ajan
kuluttua ilmoittaa raikuva mylvintä niiden päässeen jäniksen jälille.
Hetken kuluttua lähenee kolmikko huimaavaa vauhtia, jänis edellä
korvat luimussa, harppaillen henkensä edestä ja Mansikki ja Musiikki
sen kintereillä. Isännän ei tarvitse muuta kuin paukauttaa. Jos hän
ampuu ohi, niin ei se ole vaarallista (kun ei vain lehmiä ammu.)
Jollei laukaus satu jänikseen niin seivästävät lehmät sen kuitenkin
pian lähintä aitaa vasten. Pelastaakseen metsämieskunniansa voi isäntä
sitten ampua sitä vielä, että syödessä löytyisi hauleja.

Mutta ikävä kyllä taitaa harvassa talossa olla sellaisia lehmiä kuin
Kaltimon Korhosella.




Kellonsoittoa Kuhmoisissa entiseen aikaan.


Vanhoina aikoina sai suntio itse olla kirkonkellona Kuhmoisissa,
kirjoitetaan meille. Siihen aikaan kuin Kuhmoisissa ei vielä ollut
kirkonkelloja, oli suntion toimena huudella seurakuntalaisia kirkkoon.
Kerran, kun suntio huuteli kirkonmäellä: "Tulkia kirkkuun tie!"
äännähtelivät vasikat aidan takana: "Myö". Silloin suntio kiukustui:
"Hiitiin tie, vai tänne kirkkuu rähjiimien!" Luultavasti olivat vasikat
joskus päässeet pujahtamaan kirkonaidan sisäpuolelle rähjäämään.

Kirjoittajan äiti on kertonut nuorena tehneensä kirkkomatkan
Kuhmoisiin, jonne saapui toisten nuorten kera lauvantai-iltana. Suntion
asunto oli aivan kirkon vieressä. Suntio läksi saunaan puhdas paita ja
vihta kainalossa, poikkesi kellotapuliin ja läppäsi ensimäisen kerran.
Sitten meni saunaan, nousi lauteille, otti hyvän löylyn, laskeutui
alas lavoilta, meni, vihta 'viikunanlehtenä' tapuliin ja läppäsi
toisen kerran. Sitten hän taas palasi saunaansa, puki valkoisen paidan
yllensä, vilvoittelihe, meni ja läppäsi kolmannen kerran. Palasi
jälleen, puki yllensä ja kävi jatkamaan iltakellojen soittamista.

Jo siihenkin aikaan oli Kuhmoisissa kolme kirkonkelloa. Samaisen
suntion kerrotaan soittaneen niin taitavasti, että seurakuntalaiset
eräänkin kerran tiesivät, keitä oli kuollut:

Ensimäinen kello: "Tallelle pannaan."

Toinen kello: "Päijälän äijä."

Pieni kello kilahti: "Alitalon muori, Alitalon muori."

Kun on käytettävissä sellaiset soittoneuvot kuin kirkonkellot, niin
voinee tuskin enää vaatia suurempaa taituruutta suntiolta, joka sai
itse käydä pitäjältä keräämässä palkkaetuihinsa kuuluvat leivät,
lampaanjalat ja jyväkapat.




Kuinka Röykkylän kylässä saatiin akustiikkaa.


Röykkylän kylä ei ole mikään vanhanaikainen nurkkakunta. Siellä on
kansakoulu ja nuorisoseura ja nuorisoseuralla laulukuoro, siis kaikki
hyvät, mitä yhdeltä maalaiskylältä voi odottaa.

Kylältä ei puuttunut muuta kuin yksi asia, mutta sepä olikin tuntuva
puute.

Ei nimittäin ollut akustiikkaa.

Akustiikka, kuten tunnettua, alkaa nykyään olla maaseuduilla yhtä
tärkeä elintarve kuin kaupungeissakin.

Kansakoulun johtokunta ei antanut koulua laulukuoron
harjoittelupaikaksi.

Pitäjässä oli kyllä toinenkin nuorisoseura, ja sillä oli oikein oma
talokin, mutta sielläkään ei ollut akustiikkaa. Ei ollenkaan. Ja
sitäpaitsi oli tuo talo liian pitkän matkan päässä.

Nuorisoseuran johtomiehet murisivat aina: ei meillä ole akustiikkaa! Ei
koko tässä kylärähjässä ole akustiikkaa!

Se harmitti kunnan johtomiehiä, ja he alkoivat vähitellen tuumia, että
mistähän niille oikein saisi sitä akustiikkaa.

Mutta ei siitä tahtonut tulla sen valmiimpaa.

Silloin lauluseuran johtomiehet ilmoittivat, että ellei heille hankita
akustiikkaa, niin he lopettavat toimintansa.

Luulen, että monet pikkukaupungit olisivat vastaavassa tapauksessa
viitanneet kylmällä kintaallaan ja sanoneet: lopettakaa vain! Ja
pitäkää suunne kiinni siitä akustiikastanne.

Röykkylässä ei niin tapahtunut. Lauluharrastukset ovat syvälle
syöpyneet itä-suomalaisten veriin, ja kun kunnan johtomiehet kuulivat
seuran uhkauksen, niin päättivät he hankkia nuorisoseuralle akustiikkaa
vaikka sinisen kiven sisästä.

Silloin tapahtui, että eräs Röykkylän isäntämiehistä ilmoitti tehneensä
tärkeän löydön: ensiluokkaista akustiikkaa rajattoman määrän.

Mitä? Missä?

Mainittu isäntä kertoi, että sitä on hänen vanhassa riihessään.

Se oli hyvin musta ja koko lailla ravistunut, noin sata vuotta vanha
rakennus. Siinä ei ollut edes permantoa enää, sillä aikojen kuluessa
oli sen savilattia murentunut ja syöty vähitellen leivän mukana.

Mutta siinä oli mainio akustiikka. Kerrassaan ihmeellinen.

Ukot läksivät hieman epäuskoisina tarkastamaan riihtä. Ei se
juuri häävin näköinen ollut, mutta eihän siinä ollutkaan nyt
näkö-kysymyksessä.

— He—he—he—heeei! hoilasi eräs ukoista.

— ... eei! kajahtelivat riihen mustat seinät.

No olipas siinä akustiikkaa! Kuin hyvässä kirkossa!

Ja tämä vanha riihi, joka oli jo tuomittu revittäväksi ja polttopuiksi
hakattavaksi, pääsi äkkiä suureen kunniaan ja arvoon. Taiteen
temppelinä kohoavat sen seinät mustina mutta arvokkaina kansakoulun
vieressä. Nuorisoseura antaa kansakoulujohtokunnan ukkojen pitää
rauhassa akustiikkansa. Heillä on itsellään parempi, vaikka se onkin
vain vanhassa riihessä.

Siellä pitää nuorisoseuran lauluseura nyt harjoituksiaan. Laulu
kajahtelee niin että karsta tipahtelee katosta, ja kaikki ovat
tyytyväisiä. Johtajan paikka on uunin päällä, ja tältä mahtavalta
röykkiöltä johtaa hän joukkoaan. Jos laulajien nenät harjoituksista
palattaessa sattuisivatkin joskus olemaan hieman noessa, niin mitäs se
tekee! Vedellähän se pois saadaan.

Niin että nyt sitä on sitten Röykkylän kylässäkin akustiikkaa
kotitarpeiksi.




Surkuteltavaa villiytymistä.


Ellen aivan väärin muista, niin olen jonkun kerran ennenkin
kiinnittänyt huomiota siihen ilmeiseen kevytmielisyyden, jopa
villiytymisenkin henkeen, joka on saanut jalansijaa eläinmaailmassamme.
Vaikka kernaasti myönnänkin, että se on verrattain köykäistä lukemista
(ja kirjoittamista) näin raskaina aikoina, niin sallittakoon
allekirjoittaneen vielä kerran ottaa puheeksi sama asia, varsinkin kun
tämän viikon lehdet kertovat tuollaisia eläinkunnan poliisiuutisia
useampiakin.

Jokioisten Niemen kylässä on erään mökkiläisen kana tehnyt pesänsä
puuhun 8 metrin korkeuteen maasta.

Se tosin ei liene suorastaan rikoksellista, mutta hyvää järjestystä
ja hyviä tapoja vastaan se epäilemättä on. Ajatelkaapas sellaista
röyhkeyttä ja suuruudenhulluutta! Kahdeksan metrin korkeuteen!
Mökkiläisen kana!

Jos mökkiläisen kanat alkavat rakentaa pesiään 8 metrin korkeuteen,
niin miten korkealle pitäisi sitten rusthollarin kanojen pesänsä
rakentaa? Ja miten ihmeessä akat saavat haetuksi munat sellaisista
kananpesistä? Lentokoneillako?

Karjaisemme moiselle säätynsä ja yhteiskunnallisen asemansa
unohtaneelle kanalle ja sen pesälle: alas! ja käymme tarkastamaan, mitä
muuta hyvää valpas sanomalehdistömme voi meille näiltä aloilta tarjota.

Tenholassa on eräs koirashirvi potkinut ja takaapäin puskenut torppari
G. Rehnströmiä, joka oli mennyt poimimaan puolukoita Dalin rusthollin
mailta. Mainittu väkivaltainen koirashirvi ei näy tietävän, että
nykyisen oikeuskäsityksemme mukaan myöskin torppareilla on oikeus
poimia marjoja rusthollarin mailta. Hirvi oli m.m. potkaissut
Rehnströmiltä yhden kylkiluun poikki. Onneksi Rehnströmille suorittaa
sentään valtio joka vuosi korvauksia "hirvien tuottamista vahingoista".
Niin että jättää vain hakemuksensa asianomaiseen paikkaan.

Karjalattaressa kertoo eräs lähettäjä Enonsalosta, että siellä on tehty
lehmille taikoja, joista ne olivat niin innostuneet, että eräskin oli
lähtenyt partioretkelle aina Rautavaaran rajamaille asti ja pitänyt
siellä pahaa elämää. Kirjoittaja lopettaa tiedonantonsa seuraavilla
sanoilla: "Ennemminkin on täällä päin havaittu taikauskon oireita.
Kunpahan jotain edes harrastetaan."

Niin, parempi jotain kuin ei mitään. Kirjoittaja tuntuu olevan perin
vapaamielinen ja ennakkoluuloinen mies, josta syystä pyydän hänelle
pienen peräkaneettinsa johdosta kohottaa hattuani.

Erään Hirvensalmen Monikkalan talon lehmät ovat notkistaneet polvensa
kuningas Alkoholille, laulaneet "Siis veikkonen juo" ja tulleet
metsästä kotiin pahasti pöhnässä. Olivat löytäneet salapolttimon, josta
tehtailijat olivat poistuneet, alkaneet juopotella ja olleet illalla
kotiin tullessaan ”täysiä kapteeneita". Kaatuivat oljille navetassa
ja röhisivät itsekseen. Aluksi ei tiedetty, mikä herrasväkeä vaivasi,
mutta asia tuli ilmi siten, että eräs lehmistä oli jäänyt metsään.
Kun lähdettiin sitä etsimään, niin löydettiin se metsästä sarvistaan
viinatynnyreihin sotkeutuneena. Ja humalassa, tietysti. Vietiin kotiin
ja päästettiin nukkumaan kohmeloisten ryyppytoveriensa viereen.

Surullisia ajankuvia. Todellakin surullisia!




Tattarit ja talvipaltto.


Vakuutusvirkailija A.F. Kuuvalolla on, tai oli vanha talvipaltto.

Se oli jo toissa talvena suorittanut asevelvollisuutensa, ja eräänä
päivänä sanoi rouva Nanni Kuuvalo:

— Se sinun vanha talvipalttosi pitäisi koettaa saada myydyksi. Se on
vain toisten vaatteiden tiellä, kun siellä vinnillä on niin ahdasta, ja
kohta tulee kesäkin. Sitten sitä taas täytyy ryhtyä koilta varjelemaan.

— Niin, myötävähän se on, sanoi hra Kuuvalo. Ja koska hän on toimelias
mies, niin otti hän vanhan talvipalton kainaloonsa ja läksi Israelin
lasten luo, ja päättäen vaatia paltoostaan 60 markkaa.

Nostettuaan kauppatavaransa mainittujen lasten tiskille kysyi hän
näiltä, olisivatko he halukkaat täydentämään varastoaan vähän
käytetyllä, hyvässä kunnossa olevalla talvipaltoolla.

Israelin lapset tulivat tämän ehdotuksen kuullessaan hyvin
alakuloisiksi ja katselivat ulos akkunasta.

Hra Kuuvalo odotti kärsivällisesti. Vihdoin ryhtyivät Israelin lapset
kääntelemään palttoa murheellisen näköisenä ja kysyivät lopuksi,
äänessään hillityn surunvoittoinen sävy, kuinka paljon hän oli aikonut
siitä pyytää.

Hra Kuuvalo vastasi että viisikymmentä markkaa.

Mielestään ei hän ollut sanonut mitään erittäin merkillistä, mutta
siitä huolimatta vaikutti hänen vastauksensa suunnilleen samalla
tavalla kuin jos hän olisi ilmoittanut pistäneensä Israelin lasten
myymälän nurkan alle 10 kg. dynamiittia ja olevansa juuri aikeissa
sytyttää tulilangan.

Toinnuttuaan vähän tyrmistyksestään käärivät Israelin lapset palton
kiireesti kokoon ja rukoilivat hra Kuuvaloa viemään sen pois heidän
puodistaan.

Hra Kuuvalo oli hieman hämmästynyt ja selitti, että paltto on uutena
maksanut 165 markkaa ja että siinä on vielä hyvä vuori.

— Niin, uuttena, uuttena...! huusivat Israelin lapset, levitellen
käsivarsiaan kuin olisivat he aikoneet lähteä lentoon. — Kiltti herra,
viekke pois se paltto; viekke pois se paltto...!

Ja Israelin lapset pistivät palton hra Kuuvalon kainaloon ja melkein
työnsivät hänet ulos myymälästä.

Kun hra Kuuvalo oli ehtinyt portaille, pisti eräs Israelin lapsista
päänsä ulos puodin ovesta ja huusi:

— Herra sanoo nyt viimenen hinta...

Mutta herra oli suuttunut eikä siis sanonut viimeistä hintaa, vaan
palasi palttoineen kotia.

Vaimolleen sanoi hän, ettei hän ollut sopinut juutalaisten kanssa
palton hinnasta. Jos juutalaiset käyvät kysymässä vanhoja vaatteita,
niin ei palltoa saa heille myydä sadastakaan markasta — hra Kuuvalo oli
vihoissaan ollessaan hyvin päättäväinen — mutta tattarille saa myydä 45
markasta.

Kahden päivän päästä, hra Kuuvalon ollessa toimessaan, soitettiin
ovikelloa, ja kun rouva Kuuvalo meni avaamaan, oli siellä nuori
tattari, joka heti levitti eteisen lattialle selässään olleen suuren
myttynsä sisällyksen.

Kun rva K. noin 10 minuutin kuluttua oli saanut nuoren tattarin
uskomaan sen valitettavan tosiasian, ettei hän ostaisi mitään mytyn
sisällyksestä, kääri tattari tavaransa kokoon, ja kysyi, olisiko
vanhoja vaatteita myytävänä.

Rouva esitteli nuorelle liikemiehelle sen vanhan talvipalton.

Tattari tutki sitä kauvan ja tarkoin sekä kysyi sitten hintaa.

— Neljäkymmentäviisi markkaa, vastasi rouva.

Tattari naurahti niin iloisesti että hänen suunsa levisi melkein
korviin asti ja huudahti:

— Aaa... froua laske leikki...!

Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei rouva laskenut leikkiä, läksi
tattari pois ja ennusti mennessään ovella:

— Kyll froua myy sen viel halvempi!

Kun hra Kuuvalo tuli kotiin, sanoi hän, että olisit saanut helpottaa
muutamia markkoja.

Kolmen päivän kuluttua palasi nuori tattari, mukanaan eräs vanhempi
tattari, nähtävästi nuoren tattarin isä. He pyysivät palton nähdäkseen
ja tutkivat sitä pitkän aikaa. Lopuksi ryhdyttiin tinkimään. Tattarit
alottivat 18 markasta ja korottivat lopulta vähitellen 26 markkaan.
Rouva Kuuvalo alotti 45 markasta ja alensi vähitellen 35 markkaan.

Sitten tattarit kysyivät:

— Onko herra kotona?

Tattarit nähtävästi arvelivat, että herra möisi halvemmalla, mutta
herra ei ollut kotona.

Tattarit menivät.

Hra Kuuvalo sanoi, että olisit myynyt 26 markasta, että olisi päästy
eroon koko rähjästä.

Moneen päivään ei tattareita kuulunut.

Kului toista viikkoa. Sitten tulivat molemmat edelliset tattarit ja
heidän mukanaan kolmas, hyvin vanha tattari, joka arvattavasti oli
nuorimman tattarin isoisä. He seisoivat peräkkäin eteisen oven takana,
nuorin tattari ensimäisenä ja vanhin viimeisenä, ja kysyivät heti, onko
herra kotona.

Herra sattuikin olemaan kotona. Kun paltto oli otettu esille, kysyi
vanha tattari:

— A mitä maksaa?

— Mitäs te maksatte?

Tattarit katselivat toisiaan ja vanha tattari vastasi

— Viistois markka.

— Mutta viime kerralla te tarjositte siitä 26 markkaa.

Nuori tattari hymyili merkillisesti ja sanoi:

— Aaa... se oli sillo kerralla!

Kovan tinkimisen perästä sai hra Kuuvalo paltostaan 18 markkaa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK "OLE, SIELUN', ILOINEN!" ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.