Ryysyrannan Jooseppi : Köyhälistökuvaus Suomesta

By Ilmari Kianto

The Project Gutenberg eBook of Ryysyrannan Jooseppi
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ryysyrannan Jooseppi
        Köyhälistökuvaus Suomesta

Author: Ilmari Kianto

Release date: June 20, 2024 [eBook #73881]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1924

Credits: Juha Kiuru and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RYYSYRANNAN JOOSEPPI ***





RYYSYRANNAN JOOSEPPI

Köyhälistötarina Suomesta


Kirj.

ILMARI KIANTO





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1924.




Elä värise, oi kärsivä ihminen, elämän kurjuutta, vaan jos jaksat oman
sielusi pohjattomassa murheessa, käy sisään Suomen kansan majaan ja näe
hänen köyhyytensä, viheliäisyytensä ja saamattomuutensa! Arvostele, jos
osaat, mutta älä päättele väärin, moni vieras ennen sinua on tehnyt
harhalaskelman ja jälkeesi tulee tuhansia, jotka nenäänsä pidellen
pakenevat ja tiuskaisevat: se on hävytöntä, miten ihminen elää! ja
samalla sen unhoittavat ja palaavat parempiosaisten luo...

Kuinka syvään täytyneekään yhteiskunnan nöyrtyä, kuinka kovan
kurituksen alle koko kansan sortua ennenkuin sydämen suuri viertotie
on raivattu niiden kaikkien luo, jotka hukkuvat tuhansien järviemme
tuntemattomiin vesiin...!

Ah, me kuulemme heidän hätähuutonsa sumussa, tuolla kohoaa käsivarsia
ulapan pinnasta, mutta me suljemme korvamme ja silmämme ja riennämme
paadutetuin omintunnoin elämännautintoihin, sillä mitäpä meihin
_muiden_ kuolemankamppailu kuuluu — pelastakoon jokainen itsensä. Niin,
herra kansalainen, kapitalisti, niin, sinä hymyilevä, hyväosainen
maailmanneiti, rientäkää te vain omiin harrastuksiinne, hienosti
nyrpistäen nenää — ja jättäkää toiset huutamaan ja hukkumaan. Sillä
sehän on maailman meno...




1.


_Ryysyranta_ on torpan nimi. Olisi liian juhlallista, jos sanoisimme
että se sijaitsee jossakin. Sellaiset mökinrähjät yleensä eivät
sijaitse, vaan niitä yksinkertaisesti on olemassa, ne kasvavat armaan
isänmaan kamarasta kuin rumat lehmänsienet. Sopikaamme siis siitä
että Ryysyranta ei sijaitse juuri missään, vaan että se tavataan
siinä suuressa korpipitäjässä, jonka yhteinen kansallinen nimi on
Rämsänranta. Petkelkylässä, Petkeljärven töyräällä — sieltä Ryysyranta
löytyy.

Tuollainen hyvin harmaja, pahanpäiväinen ihmispesä, jonka jokainen
seinähirsi todistaa ajan hammasta. Varsinkin vesikatto on kodikas,
sillä se on sen näköinen kuin olisi saanut kovasti tukkapöyryä —
huiskin häiskin siellä törröttävät malot, jotka suvaitsevat liikkua
myrskyllä vieläpä tekevät ruuhkankin kuin pienet tukit koskessa.
Mutta suuret tuohilevyt malkojen alla ovat kasettuneita kuin vanhat
kotiparkkisaappaat — ne eivät laske vettä läpi ja se olisikin liikaa,
sillä kyllä vedenlaskijoita tavataan alempanakin, poutasäälläkin lorina
kuuluu...

Astukaamme sisään Ryysyrannan »paraatikäytävästä». Portaita ei ole,
kuinka siis voisi puhua »havuista porrasten edessä»! Paljas likainen
maa ja kynnys — ja kansalainen astuu _porstuaan_, joka oikeastaan
ei ole porstuakaan, vaan välikkö. Oikealle jää nyt _kehikko_, tuo
ikuisesti tulipesää puuttuva kylmä kamari, taustassa törröttää
_peräinen_, pahansiivoinen, tunkkainen ruokatörkykomero, ikikylmine,
särkyneine kiukaineen, jonne emme vierasta neuvo kurkistamaan,
kyllin kärsivällisyyttä jo koettelee, kun astuu perhetupaan eli
_pirttiin_. Kenties saa hiukan kumartua, jotta ei lyö päätään kamanaan.
Huomasittekos ovea, hyvä vieras, se on tuollainen kevyt latuska kuin
heinäladossa, raoista kiiluu ilma. Siinä te nyt korkeana seisotte
ja voitte heti istuutua alaskin, jos löydätte sopivan pinta-alan
takapuolellenne. Vihdoin sen tietysti löydättekin ja kyykötätte
siinä hiukan käsienne varassa, sillä Ryysylän penkit ovat kapeat ja
ette varsin tahtoisi heittäytyä selkäkenoon seinää vasten — mustat
rakoniekat hirret kihisevät kuusijalkaisia, jotka ovat sangen kesyä
karjaa, saisitte pian ruskeatakkiset niskaanne. Niinpä siis istutte
siinä missä pinta-ala antautuu, ja hellävaroin hyväilee pirtin lämpö
poskianne. Pieni on Ryysyrannan pirtti, totisesti, mutta paljon siihen
mahtuu. Kuusituhatta russakkaa ja kuusi lasta, isäntä, emäntä ja ämmä,
kissa ja koira! Musta muurinmöhkäle, rukki ja kätkyt, patapölkky ja
suolahuhmar, pöytä ja lavitsa — siinäpä huonekalutkin alkavat olla.
Lattia on pahasti puhki, suureen koloon on mukava lakaista törkyä
silloin kun sitä kasautuu niin paljon että torpanväkeä itseäänkin
iljettää. Rääsyjä ja riekaleita ei koskaan lakaista kokoon, niitä
ajelehtii kaikkialla ja samoin paritonta kenkärajaa pidetään ikäänkuin
elämisen halun merkkinä, sitä retuuttaa konsa koira, konsa kissa,
milloin mökin pienin mukula. Kolme on akkunaa, mutta oi niiden ruutuja,
laskette pian yhdeksän päreillä ja rievuilla tukittua kehystä. Huomaa,
hyvä vieras, kuinka likainen on lattia, kuinka rosoinen se on ja kuinka
sille lakkaamatta syljetään, mutta kuinka rakas ja kotoinen se silti
on tuo pienen perhetuvan kova perustus, sitä ei vaihdettaisi palatsien
parkettiin — ken Ryysyrannan lattialle kerran penskana pyörähti
piehtaroimaan, hän piehtaroi siinä elinkautisesti ja hänen hellä
suhteensa tuohon pakarainsa suutelijaan jatkuu hamaan kolmanteen ja
neljänteen polveen.

Olette liian äkkinäinen, jalo vieras, teitä kiusaa varmasti pienen
pirtin tukahduttavan lämmin sisäilma, puolialastomat lapset, rääsyt
ja russakat — voitte käydä vilvoittelemassa ulkona. Teette sielläkin
vastenmielisiä havaintoja — maahengenjohdot kiertävät pihavieriä, jos
olette riisuneet märät saappaanne, siis varokaa valkoisia jalkojanne.
Käymälää ette löydä, suojaton takatunkio työntää teidät pellolle...
Navettakuja ja hirsikota ovat niin pimeitä paikkoja että tuskinpa
viitsitte niihin ulottaa tutkivaa katsettanne. Tuossa piipottaa pieni
aitan röttelö, kepeästi kallellaan, rannempana retkottaa heinälato,
sekin vierimässä järveen — Ryysyrannan kaikki rakennukset kekottavat
kellellään. Missä on sauna? Missä riihi? Ahaa — sauna ja riihi
Ryysyrannassa ovat yksi ja sama asia: sauna ja riihi näyttelevät
vuoroin osaansa samalla lavalla — jumalanvilja ja jumalankuva sivelevät
samaa lattiaa, riihenuuni on löylykiuvas. Viheliäinen muodoltaan
on tämäkin saunariihi, sitä voisi yhtä hyvin luulla sikoläätiksi,
mutta nelijalkaista sikaa ei ilmoisna ikänä ole nähty Ryysyrannalla.
Eikä liioin hevosta; tallia ei tarvita; jos hevonen ilmestyisi, niin
se tukittaisiin navettaan. Poro on aniharvoin seisonut taivasalla
tanhualla, ei ole varaa pitää poroakaan. Kas, onpahan talossa
tuuliviiri — pitkän salon päässä vinkuu pieni, harmaa viirikukko. Pitää
olla tarkk’ampuja, jos mieli siihen luodikolla napsauttaa. Silloin
viirikukko kiekaisee, muuten se vain hissukseen vikisee myrskyssä...




2.


Torpan isännän nimi on Jooseppi. Ryysyrannan Joosepin kyllä kaikki
tuntevatkin, jotka yleensä tuntevat rämsänrantalaisia ja varsinkin
petkelkyläläisiä, Ryysy-Jooseppi eli Jooseppi Kenkkunen on tottapuhuen
Petkelkylän keskeisin henkilö, hänet tietävät yhtähyvin moukat kuin
herrat. Ja hän ansaitseekin moisen laajan tuntemuksen — sen arvoinen on
mies korventaistelijana ja ihmisenä. Jo ulkonaiselta olennoltaan hän
herättää huomiota — kyttyräselkä, ilmehikkäät kasvot, taiteellisesti
roikkuvat ryysyt ja sukkela suu. Hänen iloisen, intohimoisen äänensä
erottaa jo puolen kilometrin päästä järveltä tai kankaalta, kun hän
milloin soutaa kieputtaa järven selällä tai samoaa metsäpolkua kuin
hilpeästi hölkyttävä karhu. Hänen vaimoansa tunnetaan vain suppeammassa
piirissä siitä syystä ettei akkaihminen lapsiltaan pääse liikkeelle
kuten ukkoihminen, mies on luotu liikkuvaksi, vaimo pirtin vartijaksi.
On toinenkin valtava syy, miksi ei Kaisa-Reeta pääse tikahtamaan
mökiltään — hänellä ei ole hametta eikä paitaa. Silloin kun lähtee
kirkonkyliin, täytyy lainata hame ja paita toisilta akoilta, mutta tämä
ei ole niinkään helppo tehtävä, sillä ei monella muullakaan akalla
ole kirkkohametta eikä ainoata paitaa tee mieli riisua päältään — ja
sitäpaitsi asuvat ne akat niin kaukana Ryysyrannalta ettei lainaamiseen
aina ole tilaisuutta.

Ei oikein uskoisi että Jooseppi Kenkkusen akka on niin kurjassa
asemassa, että ei ole oikeata hametta eikä paitaa, mutta sellainen on
kansantapa Rämsänrannan Petkelkylällä. Kun ei ole, niin ei ole! Sitä
Kaisa-Reeta itsekkin ihmettelee, vieläpä suree syvästi. Onhan hän
pyhäkoulunopettaja Rautiais-vainaan tytär ja hänellä on veli herra —
kansakoulunopettaja Etelä-Suomessa — ja sisar (eli systeri niinkuin
Rämsänrannalla sanotaan) naituna Helsingin poliisille. Kaisa-Reeta
joutua juopsahti Jooseppi Kenkkusen kanssa mökkisille ja sanoi ikuiset
jäähyväiset herrastelulle — happane siihen alushameinesi Ryysyrannalle
ja lykkää lapsia Jooseppi juuttaalle, mihinkäs pääset, ristitty
vaimonen!

Ja kyllä hän on parastaan koettanutkin Kaisa-Reeta riepu — yhdeksän
lasta on jo lykännyt tulemaan tähän pahaan maailmaan ja voi lykätä
vielä toiset yhdeksän, jos ei masina seisahdu. Tosin on Kaikkivaltias
kaikkiviisaudessaan kutsunut kolme lapsista taivaalliseen kotiinsa — ne
raukat ovat siis päässeet vähän siistimpään lusseeriin kuin Ryysyrannan
russakkapirttiin, mutta vanhempain kunniaksi on mainittava, että
kovalle on ottanut ennenkuin Kaisa-Reeta äitinä ja Jooseppi isänä ovat
luovuttaneet luomuksensa kuoleman kuninkaalle. Voi niitäkin tulisten
pihtien nipistyshetkiä!

Puoli tusinaa on nyt vain lasta jälellä Ryysyrannan pienessä pirtissä,
tehkäämme luettelo. Ensiksi Aapeli Jooseppi, sitten Irmeli Kaija-Riita,
sitten Leena Kenoveeva, sitten Liisa Valapuri, sitten Einari Jaakoppi
ja lopuksi Kurli Kustaava — kauniita nimiä kaikki. Ämmän, emännän
äidin nimi on Retriika, koiran nimi Vekku ja kissan — Mirkku. Navetan
nimikot Vaihtelevat: Mansikki ja Marmelaati — Rusina ja Heluna — Omena
ja Äpyli. Joskus on ollut sonnikin nimeltä Valpas (kirkonkyläläiset
lisäävät leikillään korkonimen »Hänninen») tai vierailee naapurin
punainen härkä Puplikaani. Pässin nimi on vain Pässi ja paria lammasta,
silloin kun mitään villavaa eläintä on karsinassa, maanitellaan vain
testepiioiksi, voimme siis nimittää: Testepiika n:o 1 ja Testepiika n:o
2. Russakoille ja muille syöpäläisille ei toki nimiä jakseta antaa.




3.


Kenkkusen veljeksiä siinä Petkeljärven rantamilla on tavattavissa
oikeastaan viisi kappaletta, mutta Ryysyrannan Jooseppi suvulle
värin antaa ja heimon karvat pystyssä pitää. Aatami, pitkä ja
sala-ärmäkkä mies, isännöi syntymätaloa Kenkkuvaaraa, Roope, piskuinen
pippurisilmä, heiluttaa kurikkaansa Lintuniemen matalassa torpassa,
Konsta, komea uros, köyhyydessäänkin koppava ja leikinsietämätön
kuin rakuunaluutnantti, hallitsee kuuluisaa Elettävän savusaunaa,
Kunnari veli uhmailee uloinna Ulkuniemessään ja sekaantuu aniharvoin
toisten touhuun. Ryysyrannan Jooseppi kääpiöön suhtautuu velisarja
miten milloinkin, saattaapa kantaa kaunaa seitsemänkin vuotta
hiihtämällä tai soutamalla ylpeästi rannan alitse sivu, toisinaan taas
tormataan maailmaa parantamaan koko päiväksi ja yöksi — sattuu näet
yhteistä haukuttavaa, ja totisesti saa silloin maineensa kuulla tämä
pahanpäiväinen yhteiskunta, konsa Konsta ja Jooseppi tai vielä Roopekin
Ryysyrannan pienessä pirtissä lakia lukee.


Kenkkus-veljeksille yhteistä on näet kirottu köyhyys ja pahan
maailman pieksäminen suullaan, uteleva tiedonhalu sekä eräänlainen
syvä mietiskely ja kohtalon filosofoiminen. Kenkkuset ovat siis
ennenkaikkea ihmisiä, vieläpä hengellisesti virkkuja ihmisiä. He ovat
kaukana typerästä, he taistelevat taisteluansa sydän kurkussa, he ovat
hyvin herkkiä vaikutelmille, he pohtivat itseään elämää ja seuraavat
kiihkeästi ajan virtauksia. Kenkkuset ovat herrain henkiystäviä ja
samalla herrain verivihollisia aina asianhaarojen ja hyötypolitiikan
mukaan, ei ketkään niinkuin Kenkkuset osaa herroja edessäpäin
imarrella tai takanapäin haukkua — Kenkkuset eivät luota herroihin,
mutta käyttävät herroja hyväkseen, he haluaisivat itsekkin herroiksi
ja juuri sentähden he vihaavat herroja, koska näkevät että herruus
heihin nähden on supi saavuttamaton ihanne. Heille ei siis jää muuta
kuin ylpeillä siitä että _eivät_ ole eivätkä _voi_ olla herroja.
Kenkkuset ovat sitä Suomen kansan ryysyaatelistoa, jonka jälkeläiset
kaukaisessa tulevaisuudessa kerran ottavat vallan ja herruuden
käsiinsä tässä maassa ja verkavaatteissa komentelevat puolestaan
tulevaisuuden ryysyniekkoja, jos niitä nimittäin vielä tulevaisuuden
yhteiskunnassakin tavataan. Kenkkusten veressä siis piilee suuri
elinvoima ja isänmaan tärkeä elementti, Kenkkusia ei ajattelevan
ihmisen sovi ylenkatsoa eikä maahan polkea. Onneksi tai onnettomuudeksi
he eivät ole itsetietoisia suuresta merkityksestään, sillä jos he
sen tietäisivät, niin he itse korottaisivat äänensä kaukokorvessa ja
huutaisivat niin että rannat raikuisi: Eläkööt Kenkkuset!




4.


Talvi on ja tuiskuttaa. Kinokset seinävierillä kohoavat kohoamistaan.
Järvenpuoleisesta akkunasta kurkistaa jo lumivuori sisään. Koko
Ryysyranta on valkean ryöpyn vallassa ja paha siivo pihalta on
tyystin kadonnut. Kaiken mustan on valkoiseksi sivellyt nahturillaan
Pohjolan taidemaalaritonttu, kaikki koleat, särmät ja rosot, kuopat ja
törrötykset on tämä Suomen ensimäinen arkkitehti veistänyt sileiksi
tai muovaillut kauniisiin kaarrelmiin. Kuinka soman nietoksen onkaan
lumitaiteilija sommitellut kujan viereen ja rakentaa paraikaa
pyramiidia tunkion päälle! Jospa mökin emäntä Kaisa-Reeta sen vain
ymmärtäisi eikä heittäisi lapiollaan mustaa törkyä ulos luukusta!
Lätskis. Suomen suurinta arkkitehtia tuo akan siivoton väliintulo
suututtaa, hän nostaa hirveän metakan ja huutaa oppipojilleen:
heittäkää hälle vasten kuonoa, peittäkää koko muija lumeen!

— Sus siunatkoon, minkä pöläkän nosti! kuuluu navetasta lehmänmölinän
lomasta ja emäntä tuppaa olkitukon lantaluukun aukkoon. Sitten hän
kouraisee harmaata hamerepalettaan ja kyykistyy tyhjään parteen. Lehmä
töykkää emäntää turvallaan intohimoisesti haluten lisää rehua. »Äpyli!
Äpyli! eläkä siinä... ei ole nurmia... jyrsi parkkia... eikö sulle
haavankerppukaan kelpaa... kato hylyky kun sotkoo jalakoihinsa... syö
jäkälän moskaa... kun et lypsäkkään...», puhelee Kaisa-Reeta häärien
puolipimeässä, pahanpäiväisessä navetassa.

— Äiti hoi, äiti, mammii!... huutaa pieni, repaleinen naskali Einari
Jaakoppi pirtin porstuan ovelta toinen jalka paljaana, toisessa
rikkinäinen aikaihmisen kenkäraja. Einari Jaakopin nokinen nenä tursuaa
räkää, mutta harmaat silmät ovat erinomaisen terävät.

— Eläkä tule! huutaa äiti vastaan. — Mää pirttiin! Kyllä äiti tuopi
lapselle mammia... Määtkö pirttiin ja rikeneen! Lumiryöppy pelmuaa
pihalla, hyökkää pellavapäisen lapsen päälle, tämä tillahtaa itkuun,
vanhin sisko tempaa poikasen takaapäin sisään, pirtin ovi paukahtaa
kiinni ja äiti navetan ovella puhella poruaa itsekseen:

— Nuo sikiöt! Voi hyvä Jumala... umpeen on menossa Äpylikin, kolme
kahvikupillista lypsää. Ei tullut mitään tästä elämästä... Hän lähtee
pyrkimään maitokiulunsa kanssa poikki pihan, mutta lumitontut ovat
olleet vahdissa emäntää nurkan takana, ne hyökkäävät Kaisa-Reetan
kimppuun, joka vyötäryksiään myöten kahlaa lumessa, toisella kädellä
kannatellen hamettaan, jonka alta näkyy kalpeat, paljaat reidet...
Sellaisen ryöpyn lähetti kaakon vihuri suurelta Petkeleen selältä
Ryysyrannan Kaisa-Reetan kimppuun, että tämä tuuskahti silmälleen
lumihankeen ja maitokiulun sisältö hulahti suoraan vasempaan
saappaaseen pitkin paljasta säärivartta... Ja samalla silmänräpäyksellä
kun siihen tuuskahti, tunsi pyörrytyksen tapaista päässään ja elämä
musteni sielussa: »vie, vie, kohtalon piru, viimeinenkin tilkka
lapsi-rievuilta!» Kaisa-Reeta karjasi elämän tuskasta ja, sylkien
suustaan lunta, kaahlasi porstuaan ja tarttui luudan tynkään sillä
ripsuen itseään lumesta, mutta samalla tyrskähti itkemään.

— Sitä perkunastako se siellä poruaa! kivahtaa aviomies Jooseppi
töykäten oven auki, mutta nähdessään vaimonsa tuskasta vääristyneet
kasvot, lumiset säkkihameet, paljaat kintut ja tyhjän lypsinkiulun
täynnä lunta, peräytyy kuin iskun saanut ja vaikenee kauhistuksesta —
liian hyvin mies elämänsä kohtalotoverin sielunheikkouden ymmärtää.

— Äiti mammii, sopertaa pikku Eino, raottaen ovea lumiseen välikköön,
mutta äiti ei tule suoraan pirttiin, vaan kopistelee peräiseen ja palaa
sieltä itkua tuhertaen pirttiin, kädessään ruostunut läkkiastia, jossa
on vain hapanta sintua. Sitä hän tarjoaa maidonhimoiselle pojalle, joka
ryypättyään kummastuneena kirkaisee:

— Ei oo äpyli-mammii, kiljuu pikku naskali tehden kiivaita liikkeitä
käsillään.

— Äiti lankesi, kiulu kaatui — iltasella saa lapsi mammia, selittää
emäntä murheellisesti pyyhkäisten esiliinankulmalla kyynelpisarain
verestävistä silmistään.

Kissa Mirkkukin tahtoisi osansa nisälämpöisestä lypsystä ja onkin
ainoa, joka sitä nyt tilkkasen saa, kun emäntä kaataa märästä
saapaslötöstään lumen ja lian kanssa sotkettua maitoa kissankuppiin.

Aapeli poikaa ja Irmeli tyttöä naurattaa makeasti se äidin saapasmaito
ja pikkutytöt Leena Kenoveeva ja Liisa-Valpuri utelevat että:

— Minkätähen ei äiti lypsännä kiuluun? Minkätähen äiti lypsi
soappaaseen?

Ja vanha ämmäkin murisee nurkastaan:

— Täytinenkö hänet pani tärväämään ainoan lehmänannin — en elläessäni
vielä ouk kiulua koatanna.

— Elähän ämmä, arvostelee Jooseppi isäntä, vahinko ei tule kello
kaulassa. Katohhan ulos, minkälainen on hornanilima, ei siellä pysy
pystyssä miehinenkään mies. En lähe tänä päivänä halakomehtään
minäkään. — Veäntelehhän Aapeli tahkoa ja Liisukka vettä valele,
terotetaanhan kirves, hiiteenkö se hävisi paininpuu...

Ja Aapeli väänsi hikipäissään pieneksi kulunutta tahkoa ja Liisa
Valppu, isän lemmikki, holvasi vettä kivipyörän päälle, ja pikku Einari
Jaakoppi, jota oli pahasti petetty happamella piimällä, häksäili, siinä
ympärillä, ja hänestä oli mielenkiintoista katsella, kuinka Aapelin
paidanhihan repeytynyt riekale mukavasti liehahteli ympäri veivinkammin
kanssa.

— Anna minnäi veännän! pyytelivät lapset vuoronperään ja tietysti
jokaisen piti saada vääntää isälle, 2 1/2-vuotiaan Eino naskalinkin
hartiovoimalla...

Mutta kyssäselkäinen Jooseppi isäntä istui hajareisin ja jos
mahdollista entistäänkin kyyryisempänä tahkorahin päässä, silmät
kiinteästi tähdättyinä kirveen kiiluvaan terään, ja suu teki mukavia
mutruja sitä mukaa kuin kirveenterä silisi...

Ja russakat kihisivät seinissä ja moniaat juoksivat kiivaasti lasten
jalkojen lomitse yli rosoisen lattian, yksi tunnusteli tuntosarvillaan
Jooseppi isännän saappaan kärkeä: »uskaltaisikohan?... isäntähän tämä
on — hyvä mies — ei se potkaise...» Ja russakka kapusi kodikkaasti
pieksusaappaan päälle, nousi ylös paikkulaista housunkuvetta ja
heittäytyi isännän selkään, kiipesi, kiipesi — »se on tuo isännän selkä
niin mukava muhkura — monasti tässä yön aikoina oli kommunistista
kokousta pidetty... mitähän jos kurkistaisi ylemmäs — sillä on molemmat
käpälät kirveessä kiinni...» Mutta Jooseppi isäntä hellitti yhtäkkiä
kirveenpainantansa tahkoa vasten ja kopraa toisella kädellä niskaansa:

— Hyi hävytön!

Ja hän paiskasi russakan lattiaan niin että läpsähti, ja tämä
alkoi pökerryksissään juosta kiekeroa, Jooseppi isännän katkerasti
sylkäistessä perään ja sanoi jarauttaessa:

— Ihan tuppaavat tukkaan nuo russakan ryökäleetkin, helekutti ettei
nykymaalimassa enää saa röönää, joka tappaisi.

Mutta Joosepin päähän ei olisi pälkähtänyt itse potkaista kuusikoipista
kuoliaaksi — ei, russakka koko Rämsänrannalla oli rauhoitettu
kotieläin, se sai elää ja sikiytyä vapaasti niin kauvan kuin
Suomen tasavalta ei tarjonnut talonpojalle oikeata vanhanaikuista
»keisariviheriää».

— Pitäisi heittää pirtti kylmilleen, sanoi tappurarukkinsa äärestä
vanha ämmä. — Niin tehtiin meillä ennen Runtilla Rautiais-vainaan
aikaan.

— Mitenkä sen heittää kylmilleen, kun ei ole toista pirttiä? tokasee
Aapeli poika ottaen sanat isänsä suusta.

— Osattiin tuota ennenvanhaan asuskella saunassakin russakkatapon
aikana, muistuttaa ämmä ja lisää heti perään: — Vaan oli nuo ennen
saunat ja riihetkin asuttavammat kuin tässä talossa...

— Ka kun kehikkoon muurin laittanee Jooseppi, niin joutaa kylmilleen,
pirtti, sekaantuu nyt puheeseen emäntä Kaisa-Reetakin, jonka ikuinen
mielihaave on että vuodesta vuoteen jääkylmänä kyyhöttävä kehikko
valmistettaisiin lämmitettäväksi kamariksi.

Jooseppi isäntä ähkäsee pahasti, sylkeä tirskauttelee ympäri lattiaa ja
viimeistelee kirvestään. Ei huoli vastata akkojen huomautuksiin, koska
ne sattuvat hänellä kovin arkaan paikkaan.

Pienin lapsi, vuosikas Kurli Kustaava, alkaa kitistä kätkyessä ja
Kaisa-Reeta komentaa:

— Souvata, Irmeli, lasta, jotta äiti saa keittää pottuja.

Mutta Kurli kurluttaa kuin kurki likaisessa paidassaan, jonka alta
vilkkuvat palleroiset, ryvettyneet kintut potkien kätkyen rikkonaista
laitaa. Kuta kovemmin pikku tyttö huutaa, sitä kiivaammin, iso tyttö
soudattaa kätkyttä, joka lonksaa ja jyrisee kuin puimakone. On ihan
ihme ettei Kurli riepu lennä ulos lullustaan. Perunapadan äärestä
Kaisa-Reeta virkkaa:

— Nälkä tuolla taitaa olla!

— Anna tissiä! määrää isä Jooseppi kimakalla sydämellisellä ja samalla
tiukalla äänellään, nousee ylös ja menee ulos hänkin, Aapeli perässä.

Toisille lapsille on nautinto katsoa, kuinka äiti imettää Kurlia, siinä
he seisovat kätkyen ympärillä ja tekevät huomautuksiaan:

— Katohhan kun on silimät pyöreinä kuin kissapököllä!

— Ketehhän kun tarraa kiinni ja lotkuttaa!

— Puroo piru! ilmoittaa Irmeli asiantuntevasti.

— Äiti antaa tittii! toimittaa pikku Einokin, jota itseään on syötetty
rinnalla puolentoista vuotiaaksi asti. Pikku mieheltä tuppaavat
liian suuret housut putoamaan, sillä henkselin tapainen kannatin on
rapsahtanut poikki.

Mutta Kaisa-Reeta syöttäessään nuorinta lastaan, ei sano halaistua
sanaa, huokaisee vain ja tuijottaa nääntynein katsein siihen akkunaan,
jonka takaa kinos kurkistaa sisään. Ja ääretön alakuloisuus painaa
häntä. Tämä elinkautinen kurjuus... tämä ahdas asunto... ikuinen
köyhyys... lapsiparvi ympärillä... tuollainen miehen kampura...

Vihdoin hän sulkee röijynsepaluksensa, jonka alla ei ole paitaa, ja
nousee sumein silmin ylös toimiinsa. Kurli on tyytyväinen. Lumiryöppy
piiskaa seiniä...




5.


Pyryyttää, pyryyttää ihan koko päivän, seuraavankin päivän ja vielä
kolmannenkin päivän, ja Ryysyranta näyttää nyt niin ihmeen puhtaalta,
ei näy likapilkkua kerrassaan missään, nurkkien tauksiltakin ovat
pitkät rivit rumia läjiä aivankuin poispyyhkäistyt, ja tunkiolle on
»Suomen ensimäinen arkkitehti» todellakin saanut rakennetuksi hauskan
pyramiidin.

Mutta sisällä lämpöisessä pirtissä käy sama lasten kuhina ja russakkain
kihinä kuin ennenkin ja entistä pahempi siivo vallitsee.

Ryysy-Jooseppi ei kolmeen päivään ole lähtenyt halkometsään — hänellä
on melkoinen halkourakka kunnan kanssa — eipä ole kehdannut hiihtää
sinne hiidenkorpeen itseään rääkkäämään, siellä on moisina päivinä
ikävä olla, kastuu hyntteet ja vilustuu mies, eikä ole oikeita
eväitäkään, ja työmies tarvitsee ja työmies ansaitsee vahvemmat
hartsut, koska kerran kovaa työtä tekee, ja hänpä, Ryysy-Jooseppi, on
kaiken ikänsä mielestään niitä kovia töitä tehnyt...

Isä Jooseppi maata pötköttää seljällään pirtin pöydän takana
seinuspenkillä, joka tuppaa olemaan liian kapea makuulavaksi, vaan
jossa sentään pysyy, kun seinää vasten likistyy, mutta siitä on paha
että russakat sipisevät suoraan silmille, se näet on ruskeatakkistenkin
mielipaikka tuo pöydän takainen pirtin seinä — siinä ne jumalan luomat
kiusankappaleet aina rokulia pitävät ja rumineeraavat...

Isä Jooseppia kovasti mietityttää tänä päivänä syksyllä ottamansa
halkourakka kunnalle: että kannattaako se koko homma — neljättä
tuhatta markkaa on miekkonen jo kantanut ennakkoa ja taas on rahat
loppuneet ja tokko ne kunnanmiehet ennen kevättä antavat lisää sitä
ennakkoa, sitä riivatun vörskottia, jota rehellisen työmiehen täällä
Korpi-Kainuussa aina täytyy kerjätä, jotta ei »akka ja sikiöt nälkään
kuolisi». Niin että tokko ne enää antavat? Viimeinen pikanellin
pätkäkin hautuu suupielessä — thyi — isä Jooseppi tirskauttaa niin
että kolme kiiluvaista seinältä tipsahtaa vasten naamaa — toistamiseen
hän sylkäisee ja hipasee kasvojaan ja miettii, harkitsee syvästi
ja hartaasti, mitä tehdä? Oikein hikipäissään mies siinä miettii,
hunteeraa ja värteeraa, ja tirskuttelee väliin ja kuuntelee puolella
korvalla lastensa hälinää keskilattialla ja on juuri saamaisillaan
kiinni tunteensa tukikohdasta, kun samalla neljännellä vuodella oleva
Liisa-Vappu koskettaa häntä pienillä käsillään ja pyytelee:

— Laula, isä, Pupu-Jussia!

Ryysy-Jooseppi hätkähtää — niin tässäpä vainkin hän pötköttää oman
perheensä keskellä, on se sentään _koti_ köyhälläkin ja mukavat ne on
nuo mukulatkin, vaikka vaiva heitä on elättää...

— Laula! laula! komentaa pörröpäinen tytön typykkä takoen isänsä
saapasta.

— Vai Pupu-Jussia Liisa-Vapulle olla pitää! sanoo nyt Jooseppi isä
lauhkealla äänellä ja alkaa seljällään maaten kimakalla nuotilla
vedellä lastenlorua:

    Pupu-Jussi se metsässä
    nukkuu kuusen alla,
    mökkikin oma on Jussilla,
    polutkin korpehen tallaa.
    Hei liri lii!
    Hei luri luu!
    Jussi se tanssia taitaa!

    Pupu-Jussi on maahengen mies,
    veitikall' äijä on viljaa!
    Säkkiä kantaa hän myllylleen!
    Laihossa laukkaa se hiljaa!
    Hei liri lii!
    Hei luri luu!
    Kuperinkeikkaa ja pyllylleen!

    Kesällä kelteisillään hän käy,
    talvella hällä on turkki,
    Jussia huolet ei painavan näy,
    kuutamo-öinä se kurkkii!
    Hei liri lii!
    Hei luri luu!
    Liekköhän Jussilla paitaa!

Liisa-Vappu nauraa katketakseen ja niin tekevät muutkin lapset ja
puhkinaisella lattialla käy sellainen tanssin hurina ja jalkojen kapse
että ämmäkin loukossa pysäyttää tappura-rukkinsa ja tuijottaa suu
ammollaan pirpajoukkoon, ja Vekku koira hullautuu haukkumaan tätä mökin
meteliä niin että kissa Mirkku peljästyneenä kapsahtaa muurin päälle
pakoon. Aapeli kikahtelee, Irmeli pyörii tuulimyllyä, Leena Kenoveeva
matkii hyppelevää jänistä, mutta Liisa-Vappu ja Eino Jaakoppi heittävät
häränpyllyä piipittäen kilpaa:

    Hei liri lii!
    Hei luri luu!
    Kuperinkeikkaa ja pyllylleen!

— Olkaa vähemmällä! toruu äiti porstuasta tullen. — Ihan kaatavat
pöyvät ja huhmaret — no on se tuo isäkin koko iippana... tekisi
häntä vaikka pärevasua eikä joutilaana makoileisi ja sikiöitään
hypitteleisi... ei tässä olisi syytä mokomaan luritukseen...

Ja siihen se ilonpito sillä kertaa katkeaa, sillä Kaisa-Reetan
olennossa on jotakin, joka panee keveälle raskaan rajan. Isä-Jooseppi
kyllä riehahtaa tapansa mukaan:

— Kuulehhan tuota, Kaisa-Reeta, sinä ristillinen aviovaimo, elähän nyt
papata palturia. Se on sillä tavalla että lapset on lapsia ja laulut
lauluja. Se on lapsen mieli kuin linnun kieli ja jos sinusta on synti
että oma isä poruaa pienokaisilleen pupu-jussia tai kana-lassia, niin
paha pentele meijät kaikki periköön. Vai eikö sinusta köyhän kakara
saisikaan ilomieltänsä osoittaa — mitäh?

Kun ei vaimo vastaa, niin ei Jooseppikaan sen enempää itseään puolusta.
Ja kohta on hän taas vaipunut syvään mietiskelyyn, miten saisi lisää
ennakkoa siinä kunnan halkourakassa. Hänen pienet silmänsä sihtaavat
mustaan laipioon, jonka korpuneesta pinnasta hänelle kuultaa aivankuin
valkoisella liidulla piirretyt numerot: 3 3 4 5.

Mutta pöydän takaa karsinan puolelta miehelle kuumottaa toinenkin
luku: — nääntyneeltä näyttävä aviovaimo, jonka röijyn alus pullistaa
pystyyn... »Hyvä Jumala — se on sillä jo kymmenes...» Tuskan hiki
kohoaa isä Joosepin otsalle.

»Mitä varten on näin! Miksi köyhälle kansalle sikiää niin paljon
lapsia?»

Ryysyrannan Jooseppi on kaiken ikänsä miettinyt sitä ongelmaa.

»Miksi ei rikkaille porvareille sikiä lapsilaumaa? Moukan
typeryydestäkö Suomen salomaan akat tulevat siunattuun tilaan? Vai
Jumalako köyhää silläkin tavalla rankaisee!»

Jooseppi Kenkkusta kirvelee vieläkin muuan muisto. Hän oli kerran
hiihtänyt hätäapujen perässä ja vedonnut lastensa lukuun. Hätäapuherra
oli katsahtanut häneen tuimasti ja tokaissut: »Pakkoko on laittaa niin
paljon lapsia?»

»Pakkoko? Voi Pääpelin portti!» Jooseppi oli kivahtanut sille
hätäapuherralle ja tiuskaissut: »Mitenkä herra sanoi? Minä olen
vain tyhmä möykkyri, mutta haluaisin periaatteellisesti keskustella
herran kanssa siitä Suomen kansan lapsiluvusta.» Se herra oli silloin
naurahtanut ja taputtanut Kenkkusta olkapäälle — ja hätäapu oli tullut
niin että paukahti, mutta »periaatteellinen keskustelu» oli jäänyt
vaatimatta ja mies oli hiihtänyt säkki selässä tiehensä. Jälestäpäin
se hätäapuherran armollinen mielenmuutos ja kohtelias hyvästely oli
etonut hänen mieltään. Se oli jäänyt Jooseppi Kenkkusen korviin
soimaan aivankuin Ristuksen jäähyväinen syntiselle vaimolle: »Mene
eläkä silleen tee syntiä!» Se oli tuo Kaisa-Reeta silloin ollut
tiineenä kahdeksatta lastaan, joka sitten oli kuollut. Mutta vielä
senjälkeen oli Kurli Kustaava puikahtanut maailmaan — ja nyt on akka
taas kypsymässä... »Pakkoko on laittaa niin paljon lapsia?» kaikuu
vielä vuosien takaa sen hätäapuherran myrkyllinen kysymys. Mitä siihen
vastaat, oo Jooseppi Kenkkunen?

— _Pakko!_

Isä Jooseppi kääntyy selin seinään ja tirrailee silmillään pöydän
alitse. Hänen mietteensä pitävät omaa myllerrystään. »Se on yleinen
piirre herroissa että haukuskelevat köyhää kansaa liian paljoista
lapsista. Eivätkö herrat itse siis nai ja naiskentele? Se on emä-vale
että ei — väitän minä. Kyllä ne viljelevät... Mutta ovat niin
turkasen liipattuja — kaukaa viisaita. Me, köyhä kansa, olemme niin
lyhytkärsäistä väkeä... Me töykkäämme turpamme aina siihen koloon, mikä
on likinnä. Vaikka ei ristillisellä aviopuolisolla olisi riekalettakaan
reisiensä ympärillä, niin me... Ja juuri siksi! Juuri siksi — jahah —
siinäpä niksi. Tämä yhteinen alastomuus ja kovaosaisuus puristaa yhteen
kuin lemmon pihti...»

Hän ei kehtaa kehittää ajatustaan sen pitemmälle tällä kertaa. Makaa ja
tirskahuttelee. Näkee puolella silmällään, miten eukko kattaa pöydän
hänen nokkansa yläpuolella. Pahkakuppeja, puulusikoita... mitähän se
padasta lie ammentanut? Taas se lähenee pöytää... maha pystyssä... maha
pys...

— Nousehhan Joose riepu syömään! kuulee Kenkkunen eukkonsa sanovan
säälinsekaisella äänellä. »Juu, ei se Kaisa-Reeta ole pahasisuinen
akka niinkuin on tuolla Karihtaniemen Kustulla, ei _tämä_ äyski eikä
mäiskäile, suurta suruaan vain on hermostunut... ei viljele paljon
tupakkaakaan niinkuin tuhannet tämän puolen akat... hyvän akan on
Jumala mulle antanut... ja häpeäkseni tunnustan että minussa syy on,
ettei Kaisa-Reeta raiskalla nykyään ole paitaa eikä kirkkohametta...»
Isä Jooseppi kohottautui istualleen penkille, haukotteli ja tarttui
pörröpäisenä leipämöykkyyn... Siihen pihahti koko perekunta
hänen ympärilleen, ämmäkin vääntäytyi loukostaan. Ei ollut voin
nokaretta Ryysyrannan päivällispöydässä, ei suolakalaa eikä lihaa,
ei piimätuoppia eikä muuta särvintä kuin kupilliset maitoa parille
pienemmistä aterioitsijoista. Pahkakupeissa höyrysi haiskahtavaa,
suurustettua pottunaurisvelliä. Sitkeätä oli leipäkin, jota ämmä liotti
suolavedessä.

Hampaat jyrsivät, kiverät puulusikat kalahtelivat, muuten vallitsi
mökin ruokapöydässä syvä äänettömyys. Tuon syvän äänettömyyden katkaisi
emäntä Kaisa-Reeta tekemällä seuraavan ilmiannon:

— Viimeiset leivät menossa. Häkkärässä kolme kiikkumassa. Peräisessä
jauhosäkki — tyhjä.

Silloin Jooseppi Kenkkusen pienet siansilmät iskivät tulta kuin
piikivitulukset, hän nuolasi hätäisesti puisen lusikkansa selkämystä
ja viskasi sen vihaisesti uuniloukkoon, ja kimmahtaen ylös russakoita
vilisevän pöydän takaa, harpaten karkealle keskilattialle, karjahti
kimakalla äänellään:

— Pois joutaa minun syöntini tässä elämässä. En nuole lusikkaani
puhtaaksi ennenkuin on uusi jauhosäkki peräisessä! Ja tästä tuleekin
kiva lähtö kirkonkylään...

Aivankuin kohtalo olisi tahtonut kärjistää jännittyneen mielialan
huippuunsa, kimahti pikku Kurli kätkyessä täyttä kurkkua huutamaan
samalla silmänräpäyksellä, kun Iumiryöppy ryöpsähti rapisten
päreriepu-ruutuja vasten ja viskasi seinää vasten nostetut sukset
maahan. Ja vielä lisäksi kantautui navetasta korviin surkea
lehmänmölinä...




6.


Ryysyrannan Jooseppi hiihtää talvi-illan jo hämärtyessä sakeassa
tuiskuntuprakassa pitkin Petkeljärven pitkää pohjukkaa, kyttyräisessä
seljässään nahkainen reppu ja rinnan ympärillä kolmikertainen naru,
johon liitetyn puujutkon hännässä sihisee köykäinen, pitkäjalaksinen,
hienorakenteinen kelkka, jota köyhä kansa sanoo veturiksi. Siihen
toivoo Jooseppi saavansa jauhosäkin kirkonkylästä. Rintamaiden
asukasten, niiden, jotka tuntevat junan, on hiukan vaikeata käsittää,
kuinka veturi näissä sydänmaissa ei vedä ihmistä, vaan päinvastoin
ihminen kiskoo »veturia» perässään. Hyvällä kelillä tämä mökkyrien
vehe ei paljon haittaa miehen matkaa, ei kuormitettunakaan, mutta kun
lipu on kehno, niin se tyhjiltäänkin rasittaa ruumista. Tyhjä oli nyt
Joosepin »perämoottori», mutta kovalle otti raahata sitä suksiensa
kannaksilla uppolumessa. Jäätäjäistuisku ja lisäksi rasvaamattomat
suksen pohjat. Siposileäksi oli kolmipäiväinen nöyrä ilma pyyhkäissyt
koko Petkeleen viittatien — ei tuntunut rekijalasten jälkiä eikä
suksenlatua, aivankuin Jooseppi Kenkkunen olisi ollut ainokainen
harhailija koko avaruudessa. Hän kirskutti hampaitaan ja syljeksi
lunta, mutta iskeskeli voimakkaasti sompansa lumeen, potkiskeli
sivakoitaan, jotka sukelsivat kärki hupussa, köykisti muutenkin
köykkyä selkäänsä nytkyttäen perässään veturia. »Sitä saa tuo ihmisen
raato täällä ajan laksossa olla sekä suitsena että päitsenä ja kerta
vesikeikkana», juohtui veturin vetäjälle mieleen vanhojen rämsäläisten
iänikuinen hokema.

Tuisku sakeni sakenemistaan ja pitkä järvenpoukama, jota jyrkät
törmät kahta puolta varjostivat, peittyi pimeyteen. Joosepin silmissä
siinnähti pieni Ilvessaari ja hän paineli edelleen. Jo loppui järvi
ja mies lähtee nousemaan törmää ylös Mullimäkeen, jonka alapuolella
pauhaa pieni Repokoski. »Pistäyn torpassa sukseni voitelemassa»,
ajattelee Ryysyrannan Jooseppi törmää ylös junnatessaan. Hän säpsähtää,
kun koira takaapäin hyppää pystyyn kinnasta nuolaisten ja häntäänsä
kieputtaen. »Kerkesitkös karvakerä perässä!» toruu hyvällä tuulella
Jooseppi koiraansa Vekkua, joka tahallaan oli jätetty kotiin, mutta
oli kai päässyt livahtamaan oven raosta ja haistoi isäntänsä jäljet
tuiskussakin. »On se tuo koira sentään parempi kuin paha naapuri»,
arvelee Jooseppi ja työntyy sisään Mullimäen pirttiin, jonka
akkunalasista öljytuiju tuikuttaa.

— Kaikenkarvaista ilmaa sitä korven konnalle rahteerataan! tokasee
Ryysyrannan Jooseppi ensi sanoikseen lakaisten itseään luudantyngällä
ovisuussa.

Mullimäen Juuso, pikilankaa saappaan paikkaan vetäen, katsoo
altakulmainsa ikituttuun naapuriinsa ja vastaa leikillä leikkiin:

— Kerjuulleko lumiukko on kulussa?

— Ka se sattui kuin naulankantaan! ilvehtii Jooseppi: Suksenrasvaa
vailla on kerjäläisukko — löytyykö kynttilänpätkää?...

Korven halki sitten hiihtelee Ryysyrantalainen rasvatuin suksin, veturi
perässä, ja uhmaa luikkia läpipihan Varisautiosta, mutta parahiksi
suksenvarpaallinen rapsahtaa poikki, Jooseppi päästää ärräpään ja
työntyy mökkiin. Se on yhtä pieni ja köyhä hökkeli kuin hänellä
itselläänkin, siinä asustaa säyseä nuori aviomies Risto Romppanen,
jonka vaimo näyttää potevan samaa alakuloisuuden tautia kuin hänenkin
muijansa, vaikka ei vielä ole ehtinyt tehdä enempi kolmea lasta.
Risaiset ja puolialastomat ovat Ristonkin perilliset ja tokko lienee
hänenkään Sohvillaan paitaa ja kylähametta?

— Kirkollekko hiihat?

— Sinne, varpaallinen rapsahti, anna narruo! toimittaa Jooseppi
asettaen lumisen suksensa lattialle.

— Keitettäis kahvi vieraalle, virkahtaa alakuloinen mökin vaimo, — ei
ole mistä keittää!

— _Meillä_ ei ole juotu kahvia viitiseen viikkoon, ilmoittaa
Ryysy-Jooseppi hiukan liioitellen, sillä tottapuhuen hän itse harva
se päivä on kahvin ryypännyt halkometsässä kolutessaan ja antanut
kotona-olevillekin pari kertaa viime viikolla.

Jooseppi, varpaallisen korjattuaan, tekee taas lähtöä.

— Toisitko kauppiaasta varttikilon pööniä? pyytää Varisaution emäntä
hiljaisella äänellä.

— Ja mulle Väkevää Mattia, esittää isäntä.

— Antootten rahat!

— Rahaa sitä kyllä ei ole, hyvä ystävä...

»Sama juttu kuin itsekullakin», miettii Jooseppi painautuessaan
taipalelle. »Tupakkaa ja kahvia kaipaa köyhäkin — milläs ostat?
Herrat sanoo että joutaa olla ilman — ne on nautintoaineita: ne on
_nautinto_aineita! kirkuvat korvaan, mutta ovatkos itse ilman nautintaa
yhtä ainutta päivää?»

Jooseppi painautuu sysipimeän korpikannaksen halki toisen järven
rantaan, josta silmänsiintämätön tikkatie vetää jäitse kohti
keskuskylää. Tämä on jo sitä Isoa-Rämsää, jonka rantamilla koko pitäjä
sijaitsee. Aina neljänneksen tai puolen peninkulman päässä ilmestyy
taipalen varrelta ihmisasunto. Tuossa esimerkiksi seisoo Kyyrylän
musta mökki töyräällä. Sitä asuu Israeli Keikkanen, siivonahkainen
vanhankansan äijä kepuli, joka ei sekaannu maailman asioihin. Ei
ainakaan kaksin käsin, sillä Israeli on yksikätinen. Mutta poika Apsalo
sillä ukolla on kaksin koprin kiinni aikakauden myllynrattaassa – —
semmoinen herraskainen nuorukainen, joka koluaa työväentalon tansseissa
ja on viisaampi isäänsä, ainakin omasta mielestään. Sivistynytkin
se poika on ja tilaa »Nuorta Työläistä». »Kommunisti juutas se on!»
päättelee irvistäen Ryysy-Jooseppi ja hiihtää ylpeästi sivu Kyyrylän,
veturiaan nytkyttäen. Vekku näyttää isännälleen tietä. Taas alkaa
rantaviivalta tuiskun seasta kiilua lampun tuli. »Olisikohan pistäytyä
Tyynelässä? Tyynelän ukko se on niitä tämän perukan napaukkoja. Vaikka
vain torppari. Tekee työtä kuin karhu ja lukee vanhaa raamattua.
Rakentaa kartanoaan, kengittää pirttiään — riihikin Tyyneläisellä on
komeampi kuin Ryysyrannan pirtti — ja pitkiä peltosarkojaan se viljelee
kuin jehu. Läpi vuoden pysyy kahvissa ja tupakassa, senkin juuraskanto!
Verkotkin sillä on ja nuotat — se syö suolakalaa läpi talvesta
kuin kalastajalappalainen. Eikä siinä mökissä ryysyissä ryvetä.
Mutta eipä olekkaan pieniä sikiöitä, jo ajasta ovat poijat ja tytöt
niillä vanhuksilla Amerikassa. Pari poikaa on vielä kotosalla — kuin
ministerit nämäkin puetut pyhäpäivinä ja ’Ukko Armiroa’ tuprutellaan
kuin isnöörit. Ja ollaan viisaita kuin hosmestarit. Kellon vitjat vain
loistaa...»

Ryysyrannan Jooseppi oli tuntevinaan sieraimissaan poltetun kahvin
katkun aina avannolle asti ja miekkosen teki kovin mieli poiketa
torppaan, mutta samalla hyökkäsi Tyynelän pörhökarva koira Mörökölli
hänen Vekkunsa kimppuun, joka häntä koipien välissä pakeni vinkuen
viittatielle, ja niinpä Jooseppi, kynsien korvantauksiaan siinä avannon
vaiheilla, painelikin edelleen menemään. »Vekku seh, tule pois!» Pisti
vähän niinkuin kateeksi tuo Tyynelän torpan parempiosaisuus, kun sitä
näin tyhjän kelkan ääreltä ja suolten kurinalta arvosteli...

»Meitä on talonpoikiakin niinkuin kaksi suurta puoluetta», mietiskelee
Ryysyrannan Jooseppi siinä hiihdellessään pilkkopimeää järvenselkää.
»Toimeentulevaiset ja — toimeentulemattomat.»

Miestä alkaa jo uuvuttaa umpikeli ja hän päättää yöpyä Karihtaniemeen,
josta valo tuikuttaa hyvin kaukaa vasemmalta. Jooseppi Kenkkusen
aivoissa on elämänkuva lähestyvästä mökistä seuraavankaltainen:

»Karihtaniemeen sitä aina saattaa mennä semmoinen kurjaliston edustaja
kuin mikä tässä minäkin lienen. Se on yhtä kelvoton ihmisasunto kuin
minulla itsellänikin, jos ei vielä kehnompi. Ikuisesti siivoton
pirtti, akkunat päreistä ja tuvan täysi sikiöitä, russakkaa, lutikkaa,
kirppua, täitä — joka lajia siellä löytyy. Ja juuri siksi vuoksi että
siinä pehertää niin kurja ihmisrotu, _minä_ sinne menen — vaikka
kuningas minä niitten rinnalla olen ja oma akkani myös on kuningatar
Karihta-akan suhteen. Se Karihtaniemen Kusti on typerä kuin pässi ja
ahnas kuin susi. Ei iitä eikä ässää kirjasta irti saa, ei politiikkaa
ymmärrä — senkö hiivatin lailla hän lie akankin saanut, tylppäturpa?
Vaan minkälaisen sai? — ei tuhannet miehiset miehet sitä rääsyä
olisi huolineet. Poijankin jo oli valmiiksi pyöräyttänyt jollekkin
alapuolen retkujätkälle — Amanta — ei saanut puhasta piikaa Kusti
ketku. Jaa Amanta! Siinä se sitten on oikea Rämsänrannan riekko, ilkiä
kuin ilves, suustaan rivo kuin itse sarvipää saatana, valehtelija,
tappelija ja varas. Ne on molemmat varkauden syntiin syvälle vaipuneita
sielunraatoja sekä Amanta että Kusti, vaikka eihän se Kusti paljon
kerkeä, kilpikonna, mutta Amanta varastaa kuin kärppä missä vain
silmä välttyy. Köyhältäkin kähveltää se pääpelin narttu, jos lie mitä
kähveltää, sen tiedän vissiin omasta kokemuksesta. Mutta nytpä ei taas
olekkaan vellijauhoa veturissa ja reppu on rellullaan ja kukkaron saa
kääntää vaikka nurin — ei tipu muuta kuin täitä... Ja juuri siksi
käännän kelkkani sitä mökkiä kohti ja yötä olen niin että kuorsa
kuuluu. Ryöstäköön Amanta nämä viimeiset viluverhot päältä nukkuessani,
jos ilkiää!» uhmailee Ryysyrannan Jooseppi hiihdellessään talvi-illan
pimeydessä tulen kiilua kohti.

Nyt kun rahan nuusa miestä itseään kopristaa ja suolet soittelevat
ryntäillä, tekisi Jooseppi Kenkkusen mieli kuristaa Karihtaniemen
Amantaa kurkusta ja sanoa: »Annatko akka poikkeen minkä _silloin_ otit!»

— — —

Kuin eilisen päivän muisti Ryysy-Jooseppi, miten asia oli tapahtunut.
Hän oli palannut kirkonkylästä yksikseen reilulla tuulella, sillä urkot
olivat silloin rotsineet hyvin ja povi ollut vörskottia pullollaan.
Yöpynyt näinikään, vaikka toisaaltapäin, Karihtaniemeen. Laskenut
siinä pirtin pöydän ääressä rahansa kaiken väen nähden — 665 markkaa
— pistänyt lompakkonsa povilakkariin ja takin repaleen ripustanut
vaarnaan akkunapieleen. Vielä maatapannessaan lattialle ilvehtinyt näin
sanoen: »Tuohon jää nyt rahani roikkumaan. Jolla lie tarvis suurempi
kuin minulla ja lie minua kurjempi — siitä ottakoon osansa.» Ketään
vierasta ei käynyt sen yön seutuna mökissä. Aamusella oli hän tehnyt
lähtöä ja kopaissut povilakkariaan: lompakko oli poissa! Tulistunut ja
hämmästynyt oli silloin Ryysyrannan Jooseppi: lempoko lompakon puhalsi?
Myllersi kaikki paikat: mihinkä se muka illalla sai, mihin putosi?
Koko talonväkikin rupesi etsimään — ei ota löytyäkseen lompakkoa.
Ryysyrannan Jooseppi konttaamaan pitkin likaista lattiaa. Konttaa ja
katsoo tarkoin pöydän alukset — ei kopeu kouriin. Nousee ylös punaisena
kuin kukko ja heittää syrjäsilmäyksen Kustin akkaan. Amantan naama
on tuhkanharmaa. Jooseppi syöksähtää ulkoseen ja etsii pihaltakin.
Kuinkapas se sieltä löytyisi? Palaa takaisin pirttiin ja iskee silmänsä
lattiaan: totisesti — siinä on lompakko pöydän alla! Sillä aikaa, kun
ulkona pistäysi, on se siihen ilmestynyt. »Tuossahan tuo on!» äännähtää
oneasti Amanta ja samalla myrkyllisesti. Jooseppi tempaa lompakkonsa
ja laskee rahat. Viiden sadan seteli on tallella, samoin satanen... 65
markkaa on poissa! Ryysyrannan Jooseppi julistaa karihtaniemeläisille:
»Tästä on, näkyy, vain mitätön summa, 65 markkaa poikessa! Kukahan
_niin vähän_ tarvitsi? Kun kerran varasti, niin oisi ottanut koko
höskän!» Nololta oli näyttänyt näiden sanojen vaikutuksesta koko
Karihtaniemen herskapi. Se tuo Ryysyrannan Jooseppi osasi... Mutta
Amanta akan silmänvälähdyksestä poislähtiessään hän oli nähnyt, _kuka_
ne kuusikymmentäviisi markkaa haltuunsa korjasi... Sen pituinen se.

Jooseppi ähkäsi kirotulle muistolleen ja suuntasi suksensa
Karihtanientä kohden. »Hyväpä että vielä valvovat.» Hän nosti suksensa
seinää vasten, käänsi veturin kyljelleen ja rymisteli porstuan läpi
ripaa hapuillen. Kun sai oven auki, niin tuli oli jo sammutettu.
»Ilkeyksissään puhalsivat, kussa kuulivat vieraan kolinan», arvioi
tulija, kaiveli housuntaskustaan tulitikkulaatikon ja raapasi.

Tulitikun valossa ehti Ryysyrannan Jooseppi nähdä ilkeät silmät
ja pörröisen akanpään, jonka ylitse laiha käsivarsi paraikaa veti
ryysypeittoa hupuksi, sekä Amantan paljaat sääret... Siinä makasi
Kustikin vieressä murmatellen seljällään. Seinäpenkillä kuorsasi
nenällään juhlallisesti torvea soittaen Kustin vanha isä, mukava Jaakko
ukko, mutta ukon akka, vanha Reeta, nukkui karsinapenkillä erikseen.
Ukon ja ämmän välillä virui viisi lasta läjässä lattialla, pienin
likinnä äitiään.

— Hyvät ystävät! alotti Jooseppi Kenkkunen muikeasti tulitikun karren
jo polttaessa peukaloa, jonka vuoksi taas tuli pimeys: — Antakaa
anteeksi Petkeleen peikolle, joka ristittyjä yösydännä säikyttelee.
Kenkku-Jooseppi tässä vain on. Saako panna tulen tuijuun?

— Kirkolta päinkö se ketkale on kulussa? kuului Amantan tyytymätön ääni
lattialta.

— Ryysyrannalta, Ryysyrannalta, armas Amanta, minä reissaan! naukui
Jooseppi, — ei ole keittoa kelkassa eikä setelitukkoa povitaskussa...

— Eipä sitten kanattaisi lamppuun tulta panna! sutkautti Amanta
salaviittauksen ymmärtäneenä, mutta Kusti murahti:

— Pistähhän käryämään, lie hänessä vielä siksi öljyä.

— Minkä polttanet, sen sijaan hankkinet! sähähti Amanta.

— Sepä nyt tietty, tiuskasi Kenkkunen. — Ryysyrannan Jooseppi pitää
öljyssä kaksi mökkiä. Ja joskus — rahassakin.

— Mitä turkkilaista sinä turiset! kähisee Amanta pimeässä, mutta
samalla Jooseppi raapasi tulen ja sytytti lampun.

— Tässä on vielä lasi ihan lämpymänä, huomautti hän tahallaan ja sanoi
sitten muikeasti: — Joko te kerkesitte ne rakkauven asiat valkean
aikana tolkata?

Mutta tätä viimemainittua viittausta Joosepin ei olisi pitänyt tehdä.
Amanta karkasi ylös lattiavuoteeltaan ja paljastaen häpynsä, sylkien
kuin kissa Jooseppia silmille, huusi:

— Tuossa sulle rakkauven asioita, hylyky! ja pinkasi samassa ulos
pirtin ovesta.

Ryysyrannan Jooseppia hävetti ja hätkäytti, ja hävetti aviomies
Kustiakin, joka kääntyi mahalleen ja omituisesti motkotti. Se oli
miehellä mielenliikutuksen merkki. Amanta törmäsi juoksujalkaa takaisin
pirttiin vilusta väristen ja, enää kehenkään katsomatta, sukelsi
ryysyvuoteeseensa niin Ioitos miehestään kuin tila latuskaisella
olkimökkänällä suinkin salli. Peittäen päänsä huppuun hän ei enää
päästänyt suustaan sanaakaan. Ryysyrannan Jooseppi, riisuen hyntteitään
ja ripustellen likomärkiä jalkineita ja syylinkejään orrelle kuivamaan,
puheli nyt hillitymmin Kustille, joka nenällään maaten, mulkoillen
päänaluspulIin takaa, harvakseen mörähteli ja tapansa mukaan änkytti
vastaillessaan sulavasuiselle Joosepille.

— Vai vörskottia sinä taas... tuotko kokonaisen säkin? Otatko
rapiastikin rahaa kunnasta?

— Ka minkä irti saanen, selitti Jooseppi.

Mahallaan makaava Kusti on kotvan ääneti ja änkyttää:

— Kehtaatko meille ottaa puojista pari kiloa nisujauhoja, kilon ja
vartin amerikanläskiä ja tokan mustaa karhua?

— Ka mikä etten ota, onko raha?

Kusti on tovin aikaa ääneti, kunnes motkottaa:

— Ky-kymppi on ja hi-hilikku, vaan jos tuota niinkuin pis-pistäisit
omistasi lisää, kun tässä niin ollaan ka-ka-kaverit. No-nousuviikolla
saat ma-maksun.

Nyt ei vuorostaan Jooseppi toviin aikaan vastaa mitään...

Mutta Amantapa onkin seurannut miesten keskustelua huppunsa alta
ja panee nyt liikkeelle koko naisellisen viehätysvoimansa osaksi
silittääkseen äskeistä raakuuttaan, osaksi pyydystääkseen hyötyä
itselleen. Hän hypähtää ripsakasti vuoteeltaan ja kapsahtaa
intohimoisesti kiinni kahvipannuun:

— Kahvia, pirsetti, minä kiehautan tälle Jooseppi rievulle, ikävä sun
on olla, kun niin pitkälti olet tuiskukelissä kelkkaillut!

Hämmästyivät yllätyksestä sekä Jooseppi että Kusti. Mutta vaikka
Jooseppi ei ollut niin tyhmä mies, ettei olisi vikonut vilppiä, niin
kahviajatus oli miekkoselle kovin mieluinen, se taannoinen Tyynelän
kahvinkatku avannolla oli kutkuttanut hajuhermoja.

— Ka ki-ki-kiehauta häntä! kakisteli ilahtuneena Kustikin.

— Virvoittaa se väsynyttä ihmisen raatoa, myönteli Jooseppikin
mesikielin. — Ja mukavapa on tarinata vestää mustakylkisen ääressä...

Täydessä sovussa juoda hörppi siis Ryysyrannan Jooseppi
alushoususillaan ja avojaloin kukkuraisia kupillisia Amantan pannusta,
ja Kustinkin julmalle kotiparkki-naamalle levisi iltaruskon tapainen
sielunilme. Puolille öin siinä juttua riitti, ja Jooseppi totesi
itsekseen että oli tämä Karihtaniemi sentään melko metka majailupaikka
— siinä sai aina kupposen kuumaa: miten pirhanan lailla niemeläisten
lienee kannattanutkin ostaa ihan alvari kallista kahvia ja sokuria.

— »Kolomasti vuorokauvessa» kehuivat keittävänsä, »vaikka risat ne
täälläi roikkui ja russakat ravasi», kuten Amanta sen toisen puolen
asiaa määritteli.

Siihen yökahvituksen humuun heräsi toki lopulta vanha Jaakko ukkokin,
kavahti istumaan tukka pöllöllään ja silmää sirkeästi iskien virkahti:

— Ryysyrannan nuorta isäntää juuttaat juottaat — Ryysyrannan vanhalle
isännälle eivät meinaa antaa märkääkään!

Ukko puhui oikein — hän, Jaakko, näet tosiaan oli Ryysyrannan asumuksen
alkuunpannut, hänpä siellä miehuutensa iän oli jyskänyt — kolmetoista
vuotta vasta oli Kenkkunen mökkinsä mörskää asuksinut.

— Ka heh, tule — ota kuppi! sähähti Amanta, jota appiukkonsa ei
suurestikaan kunnioittanut — halpasena akan ruippanana puolikuntoiselle
pojalleen piti tätä Amantaa ukkokin.

Ukko tuli lökättävin hurstihousuin, huulet ristissä ja alkoi kysellä
kuulumisia Joosepilta, ja kupillisen kulkkuunsa kaadettuaan otti
seuralta kaiken äänen:

— Joo, joo, paapatti hän, niinpä hyvinkin — kah, kah, — soo soo —
älä virka — heh heh — mitä sitä joutavia — eikösss p... tolokusti,
tolokusti ja ankarasti! niinpä hyvinkin! — rouhakka, rouhakka mies se
on tämä Kusti, vaikka vähän pöljän sekanen — vaan viisain se minun
poijistani silti on — ja onhan tuo reistannut — vaan sitä ei saa akka
ukkoansa haukkua — jopa vain, jopa vain — vai kirkolle sinä hiihtelet
— no joo, jopa vain — — sunko se on tuo koira kenkura — asettelehhan
Amanta sikiöitäsi — — ka nukkua, nukkua pitää yön aikaan nukkumaan
tästä lähemmä itekuhi...

— Eikös se ukko Reetansa viereen kömmikkään? naukasee Ryysy-Jooseppi
makuultaan sitten.

— Ka ei ole tarvis, tuhisee ukko Jaakko ja laskee sen tuhannen lirkkiä:
— Ei sitä enää minun iässäni... sai noita ennenvanhaan vaimosia...
kymmenen joka sormelle — sai, sai — heh, heh — niinpä hyvinkin... ei
niitä joka mies saanut, vaan sain _minä — minä_ sain! — piisaa jo mun
kohalleni paratiisin lysti — rokulia, rokulia tässä jo rakkaus joutaa
pitää — jopa vain — niinpä hyvinkin, heh heh...

Vihdoin kaikki vaikenivat ja koko pirtti kohisi ja viuhui monen ihmisen
kuorsauksesta ja lasten kitinästä.

Mutta Ryysyrannan Jooseppi herää parin tunnin jälkeen lutikkain
purentaan, niitä ihan kihisee pitkin selkää ja sääriä, ja ihmisparka
on kuin tulisissa tappuroissa. Syyhyttää yhtäläistä, kynsittää kuin
sikaa, verille asti raavittaa, hiki helmeilee miehen kasvoilla. Tottuu
siihenkin, mutta hautoo unettomana omia ajatuksiaan. »Kyllä tämä
korpimökkyrin elämä on yhtä pyllyn pyyhkintää...!»

Jooseppi makaa seljällään, mutta niin sielullisesti tuskissaan että
mieli tekisi huutaa apua. Varsinkin oman vaimonsa siunattu tila siellä
kotona näin yösydännä kiusaa. Minkätähden järjellinen ihminen ei saata
olla ilman vaimonpuolta? Ranskanmaan talonpojilla ei kuulu olevan näin
paljon sikiöitä. Lemmon laillako hyö siellä...?

Yhtäkkiä makaava matkamies höristää korviaan pimeässä — siellä tuntuu
tapahtuvan jotakin tuolla lattian laidassa, siellä missä Kusti ja
Amanta nukkuvat — on kuin emäntä potkisi sähisten ja kiroillen... ja
mies tekisi väkivaltaa...

»Enkä anna, en en en!» kuuluu Amantan ääni.

»Elä niin isosti puhu — se kuuloo!» murisee Kusti.

»Ka kuulkoon, senkin räkäruntti!» Jooseppi huokaisee ääneen — ja
aviopari vaikenee.

»Semmoista se on», miettii Kenkkunen. »Aviosääty on itsensä Jumalan
asettama...»

»Joko sinä taas kopeloit, piru!» kajahtaa Amantan äitelä ääni pimeässä.

Surkeata, surkeata tämä on, päättelee Jooseppi, kyhnytellen kylkeään
ja väkinäisesti rykäisten, josta aviopuolisot jälleen asettuvat
hiljaisiksi. Torkahtaa vihdoin kiusaantunut matkamieskin ennen päivän
kajoa ja herää vasta siihen että mökin lapset lankeilevat hänen
jalkoihinsa. Reeta ämmä jo istua töröttää karsinassa kartaten villoja
ja Jaakko ukko, huulet huipparassa, jännittää katajavanteita tekemäänsä
uuteen, kauniiseen saaviin. Kusti vielä makaa tuprutellen viimeistä
kopallista mustaa karhua, julmettuneen näköisenä ja umpimielisenä.
Amanta, myös piipunnysä suussa, laahustaa rääsyisin alushamein
makuuryysyjen keskessä — kalseat silmänsä, joiden alustat ovat
sinikuopalla, välttelevät visusti Jooseppia...

Jooseppi nousee ylös ja tekee lähtöä.




7.


Oli jo herennyt lumia pöllyyttämästä, kun Kenkku-Jooseppi edellä
juoksevine koirineen laskeutui järvelle ja päivän kajasteessa läksi
sivakoimaan viittojen väliä, jotka ampuivat kohti korkeata Kullanperän
korpea. Työlästä oli yhä retuuttaa perässään veturia, koska ei kukaan
vielä ollut puhkaissut latua. Rotkossa lumentykki oli painaltanut puut
sujuksiin, valkoisten kaariporttien läpi siinä kaahlaili mies, ja jos
sauva sipasi koivuluokkiin, niin suoraan hiihtäjän niskaan pudota
möksähti lumimöhkäle. Pitkällä suolla vain iänikuiset ruikulamännyn
rastit osoittivat tien suuntia, mutta kolea korpiräme ei vähintäkään
antanut osviittaa lähestyvästä kirkonkylästä. Koppelo kohahtaa kuusen
kyljestä ja Vekku heittäytyy perään vinkuen ja haukkuen... Vihdoin
ilmestyy purettu veräjä, jonka takaa näkyy matala, akkunoitaan
myöten kinoksiin uponnut mökki, jolle suruvoittoisen leiman antaa
kaatumavikainen, mielipuoleksi sairastunut poika rukka, sitten ilmestyy
talo, joka ei ole oikein talonpoikais- eikä herraskaan tyyliä — siinä
asuu seurakunnan lukkari.

Tämä ei ole vielä varsinaista kirkonkylää, sivu painelee siis
Ryysyrannan Jooseppi naapurina seisovasta kolmannestakin asumuksesta,
niinsanotusta »uurmaakarin mökistä» — se maakari kun näet yhä kuuluu
viipyvän Ruija-reissullaan, jonne taitaa myötyriksi jäädäkkin — akka
pahus senkin tolkkumiehen karkuun lie ajanut, sellainen pahamaineisen
retkunaisen tytär, jolla itsellään on hullu tyttö — pitkäkyntiseksi
toki tätäkin Ruskosen muijaa hokevat ihmiset, vaikka ei suinkaan hään,
Jooseppi, varmasti tiedä...

Järven jäälle taas painautuu Petkelkylän mies ja vasta siinäpä nyt
ilmestyy näköpiiriin Rämsänrannan kirkonkylä. Vasemmalla siintää
hautaussaari ja taampana suuri ristikirkko, jonka tornitottero
ei jaksa kiivetä yli metsän näköpiirin, mutta oikealla kuumottaa
keskuskylän talojen rykelmä... Liian huonosti viitoitettua tietä junnaa
Ryysy-Jooseppi poikki selän ja kaartaa niin mainittuun Harakan rantaan
— siinäpä itse »Harakka» Rämsänrannan ainoa matkustajalaiva kekottaa
kellellään valkamaansa jäätyneenä, talvilumiin peittyneenä...

Kah, jo tulee vastaan ihminenkin — ensimäinen Ryysy-Joosepin koko
matkalla — on vähän ikävä että sattuu akkaihminen — Jooseppi ei ole
taikauskoinen, vaan kuitenkin — akkaihminen ensimäisenä vastaantulijana
tärkeällä matkalla on huono enne. Ryysy-Jooseppi tunteekin akan, se on
Mooseksen Maija, haudankaivajan leski, sellainen lipeväleukainen muorin
kutale, jumalinen kuin piru...

— Hi-hi, juumalan terve, Kenkku-Jooseppihan se on — sanoo hiihtävä
akka ja pysähtyy, niistää nokkansa ja tuippaa luisevan kätensä, —
vieläkös-nä Maija rääppänää tuntenet?

— Ka tunnen, tunnen! laitattaa Jooseppi, ja, vaikka harmistuneenakin
enteestä, päättää hyötyä Maijasta, joka tavallisesti tietää kylän
kuulumiset. — Tietääkö Maija niitä kunnan miehiä, jotta ovatko
kotosalla?

— Niin niitä kunnan herrojako see Kenkku kyselöö! liplattaa Mooseksen
Maija. — Herroiksi, herroiksi niitä pitää tyhmän karahteerata. Se olee
Kinnu-Kallekin näet herrasmies, kun olee avaraan virkaan päästetty. Ja
Kasperi Lutikainenkin raji kaulassa postissa pastieraa ja nästyykiin
niistää. Ja kolmas herra on John Juntunen — kahden lakanan välissä
sekin tuhkaturpa nukkuu siitä asti kun virkailijaksi nimittivät —
ohho tätä maailmaa turmeluksen merkeissä — Jeesuksen Ristuksen veri
puhtistaa kaikista synneistä — ei sitä Moose-vainaan aikaan ollut
muita ylhäisiä kuin pappa krovasti ja hauvankaivaja, ja olihan tuo
Kanervavaarankin patruuna melkoisessa viran empeetissä, kun ymppäsi ja
räknäsi ja isoja ristiäisiä, piti. Niin että ovatko kotosalla kunnan
herrat. Kettee sinä sihtaat?

Ryysyrannan Jooseppi selitti.

— Voi mies rukka, marisi Maija, pahaan aikaan taisit sattua. Mnää
olin illalla hiaromassa sitä Lutikaiskaa — rouvaksi taijan sanoa,
koska on miehensä herra — niin se tiesi, jotta kunnan kassa on tyhjä
kuin Hallavaaralaisen kontti ja puotiloista eivät anna enää pussin
pölähtävää niillä kunnan retiittilappusilla.

Jooseppi sylkäsi pitkän syljen ja erosi lipevästä Maija muijasta.

Nousi ylös loivaa mäkirinnettä kirkonkylään ja alkoi tunnustella
maaperää.

Suolet kurisi Joosepilla, kun hän siinä edestakaisin hölkytteli kylän
raittia pitkin etsien kunnan virkailijoita, kerran hän jo vilahdukselta
näki Kinnu-Kallen ja tahtoi pysähdyttää hänet, mutta Kinnu-Kalle näytti
pelkäävän Ryysy-Jooseppia kuin jänis rumpua ja pääsi livistämään.
Joosepilta jorahti ärräpää suusta ja suhaus jostakin muusta paikasta,
ja hän kiipesi kauppiaan tiskille istumaan ja pyysi pikanellia —.
Karihtaniemeläisten rahalla mies ensi hätään osti purutupakkaa ja alkoi
jalkojaan heilutellen tirskutella ympärilleen.

— Kah Ryysy-Jooseppikin on liikkeessä, iskee silmää Maakunnan
kaupanhoitaja häärien ostajain keskessä. — Mitäs miehelle kuuluu?

— Nälkää ja kissankinkkua mulle kuuluu! murisee Jooseppi, — ja sitten
on lempsatti, jos ei tänä päivänä kauppoja synny...

— Ka niin, osta vellijauhoja ja makkaraa ja punaista limonaatia, niin
loppuu nälkä! esittää leikillisesti kaupanhoitaja.

— Vai makkaraa! kimahtaa Jooseppi. — Milläs tämä herra sellaisia
sapuskoita ostaa? Saamisia kyllä oisi kunnasta, mutta otappa Kinnusta
kiinni koivesta! Ja missä maleksinee se Lutikainenkin, Rämsänrannan
rahaministeri?

— Tuolla justiin sinun rahaministerisi näkyy menevän… sanoo samalla
muuan hyvinpuettu isäntä, joka siinä sikaari suussa tekee mahtavia
kauppoja tukkiyhtiön asiamiehenä.

Ryysyrannan Joosepille tuli kiire maantielle, joka näkyi Maakunnan
akkunan läpi. Läähättäen hän tavoitti Lutikaisen, joka salkku
kainalossa käveli postitoimistosta kunnanhuonetta kohti. Jooseppi teki
hyvän päivän ja toimitti:

— Ne siellä mökillä jäivät kolmen leivän varaan. Annatko vörskottia,
Kasperi?

— Vastahan tuota sait! huomautti Lutikainen muljauttaen altakulmainsa
tervanmustat silmänsä Jooseppiin ja tottuneesti virnistäen kuten
ainakin mies, joka päivittäin saa kuulla samaa ruikutusta.

— Vanhoja velkasyntejä minä sillä viimeisellä ennakolla korjailin ja
sitten toisakseen olen vähin sairastellutkin, teeskenteli Jooseppi. —
Jos et anna rahapenniä, niin saattaa halkourakka jäähä kesken ja minä
lähen savottaan.

— Ka maksakoot takuumiehesi vahingon, arveli Lutikainen murhaavasti. —
Mikäpäs siinä!

Ja hän yritti jo mennä, mutta Ryysyrannan Jooseppi tarttuen toisen
hihaan, nosti hirveän elämän:

— Se on tuota sillä tavalla, herra kirjuli ja kunnan varaesimies, jotta
jos en minä nyt saa vörskottia, niin akka tulee hulluksi ja sikiöt
joutaa lumikuoppaan!

Lutikainen katsahti vähän ilkiästi Jooseppiin ja sanoi juhlallisesti:

— Oo te Kenkkuset, te Pelketkylän iankaikkiset ryysykerjäläiset, teistä
on kovasti vastusta yhteiskunnassa!

Ja pistäen siinä Joosepin nokan edessä hienon Saima-savukkeen palamaan,
tarjoamatta toiselle, hän lisäsi: Tulehhan perässä, mies riepu, niin
katahetaan kunnantuvalla, sitä sunkin sottaasi, Kenkkunen!

Lutikainen käveli edellä eheässä takissaan herrasmaisesti sauhutellen,
Jooseppi vääntelihen jäljessä roikkuvin risoin, pikanellia imien ja
ankarasti tirskutellen. Vekku vökälehti isäntänsä jaloissa, häntä
koipien välissä, sillä jokaisesta kylän portista hyökkäili sekarotuisia
koiria sitä nuuskimaan ja sille, köyhän koiralle, kirkonkylän kunniaa
kuuluttamaan.

Kunnarttuvassa seisoskeli tai istuskeli joukko muitakin asiamiehiä ja
akkoja, ja esimies Kalle Kinnunen, joka ei suinkaan ollut kateissa,
sankalasit nenällään, kuului paraikaa toimittavan Riepuniemen Matille
että:

— Elä sinä Matti vastusta esivaltaa, joka on Jumalasta. Minkä
helevetissä me sille mahetaan että kunnan kassassa ei ole ristuksen
killinkiä — ja teijän perukkalaisethan ne juuri ovat kassan pohjaan
asti rapanneet, ja herrat ei maksa verojaan...

Mutta Riepuniemen Matti ehätti vastaamaan:

— Enhän minä esivaltaa vastustakkaan, vaan tätä teijän kunnan hoitoa
värteeraan, jotta paremmin oli asiat sen Velliläisen aikana...

Ryysyrannan Jooseppi oikein mielihyvikseen kuunteli ammattiveljensä
Matin vastaväittelyä. Uskalsipas Riepuniemeläinen!

Mutta Lutikainen tilikirjoja selailtuaan kääntyi Joosepin puoleen
sanoen:

— Liian paljon olet jo ennakkoa ottanut, Jooseppi Kenkkunen. Emme voi
antaa rahaa ennen pääsiäistä.

— Ka mitenkäpä sitä antaa, mitä ei ouk! vastasi kimeällä äänellään
Jooseppi, josta kaikki asiamiehet, niin synkkiä kuin olivatkin,
naurahtivat kuorossa. Kunnan virkailijat rapistelivat papereitaan ja
näyttivät nolatuilta. Jooseppi tirskutteli ympäri tupaa ja aikoi jo
lähteä pois, mutta silloin Lutikainen lausui lauhkeasti:

— Jauholapun sulle saatamme antaa, Kenkkunen. Huolitko?

— Ka anna häntä!

Jooseppi kyllä arvasi että Mooseksen Maijan ennustus kävisi toteen,
mutta epätoivoiselle oli pelkkä lupauskin valonsäde pimeydessä.

Ja mies tuli ulos koiransa luo koprassaan puolilikainen paperilippu,
johon kirjoitettu oli:

_Tämä lipu oike vuttaa Josepi Kenkusen saman 50 gilogram ruis jauhoo
Makunasta Rämsän rannan kunnan tilliin. Kale Kinunen. Kasper Ludikain._

— Hieno paperi, hieno paperi! sanoi Maakunnan kaupanhoitaja nähtyään
Ryysyrannan Joosepin luottolipun, jonka tämä komeasti oli paiskannut
tiskille. — Mutta jos Kenkkunen tahtoo, niin myömme tätä lajia paperia
50 kilon säkeissä tuhannella markalla Suomen kansalle. — Et saa jauhoa,
mies rukka!

Silloin vasta Ryysyrannan Joosepilta mölä pääsi.

Ensimäiseksi hän kirosi itsensä. Sitten koko ihmisen elämän. Ja
kolmanneksi koko Rämsänrannan kunnallishallituksen.

— No jo pitää olla hallitus pohjoisnavan alla! hän huuteli kimakasti
heiluessaan tiskin edessä liehahtelevin ryysyin. — Tämän Rämsänrannan
kunnan asiat ovat minun muistini aikaan vuonnavuotuissaan olleet
retuperällä, vaan tänä talvena ne näyttävät vielä siitään pilauneen —
sen lemmon pölkkypäitäkö hyö valinneet ovat valtuuskuntaan. Eikö löyvy
tästä moukkain pesästä älyniekkaa sen mokomaa, jotta ei tarvitseisi
köyhiä ihmisiä narrata niinkuin tuo Lutikainen tekee! Vai hyysipaperia,
vai hyysipaperia nyt on ruvennyt levereeraamaan Rämsänrannan
kunnallishallitus! Vaan sen minä sanon että...

Ryysyrannan Joosepin puhe katkesi, kun Riepuniemen Matti löi häntä
takaapäin olalle ja, iskien silmää, kuiskasi: Tuuhhan Kenkkunen vähän
ulos — oisi pikkusen assieta.

Jooseppi oli ihmeissään, mutta meni. Matti kiersi Maakunnan
takapihalle, kaivoi povestansa pienoisen pullon ja käski Joosepin
kulauttaa. Kolmesti kulauttikin Jooseppi, jonka jälkeen Matti myös
kulautti kolmesti, painoi tulpan suulle ja sanoi:

— Elähän hätääsi kuole, Kenkkunen! Yhteiset on köyhän saatanan asiat.
Eikös olekkin — mitääh?

— Niinpä taitaa olla, sanoi Ryysyrannan Jooseppikin, jonka sisuksia
niin mukavasti oli alkanut kiertää ja polttaa.

— Kuulehhan Kenkku!

— Joo?

— Että... että elähän _hätääsi_ kuole!

— Tuota että _mitä_ sinä meinaat? kysyi Jooseppi.

Riepuniemen Matti vilkuili ympärilleen salaperäisesti ja kumartui
sitten supattamaan, asian ihan Joosepin korvan sisään.

Jooseppi alkoi kynsiä niskaansa naama ilon irvistyksessä ääneensä
lausuen:

— Antaisikohan tuo, jos...

— Antaa se varmasti, vakuutti Matti. — Ja antaa, täällä koko
kirkonkylä... herrat ja työmiehet, kauppiaat ja maamiehet, kommuunat ja
porvalit, lukkarit ja pap...

— Antaako poliisi Pirhonenkin? kysyi jännittyneenä Jooseppi.

Riepuniemen Matti ei vastannut, vaan iski ovelasti silmää.




8.


Raskas jauhosäkki ja täysinäinen reppu törrötti Ryysyrannan Joosepin
veturikelkassa, koska mies hikipäin hiihtää hipsutteli pois
kirkonkylästä kumarassa lyöden sompiansa lumeen. Hänen hengityksessään
huokui hiukan väkijuoman tuoksu ja tuontuostaan hän tyytyväisenä
tirskautti syljen, sillä makea pikanelli pullotti miehen poskessa.
Vekku koira myös näytti virkeältä, kun pääsi pois kylän hurttain
kintuista — oi kuinka ihanaa oli koirallekin oman mökin ikuinen rauha.
Mutta Vekku vaistosi ettei hänkään saisi leipäpalaa, ellei isäntänsä
joskus tehnyt matkaa kirkonkylään — siksi katseli koira kunnioittavasti
veturin kuormaan ja oli valmis henkeen ja vereen asti vartioimaan
jauhosäkkiä ja reppua. Ja kuinka Vekku rakastikaan Ryysy-Jooseppia,
tuota erämaan yksikyttyräistä kameelia, joka tuossa junnasi jälessä
— yhtä asiaa vain koira oudosteli — kameelissa oli jotakin uutta,
uhmailevaa, salariemukasta, peloittavaa — isännän äänikin oli toinen
kuin tullessa ja silmissä kumma kiilto...

Totta se olikin, mitä koira isännästään vaistosi!

Outo, peloittava, ennenkokematon elämänriemu ja uhmaileva usko oli
syttynyt tällä matkalla Ryysyrannan Joosepin latuskaiseen rintaan.
Hänelle oli kuiskuteltu korvaan, senjälkeen hänet oli ohjattu
jonnekkin... siellä taas supatettu suljettujen ovien takana... ja
sitten oli sujahutettu muutamia satalappusia ryysyisen miehen poveen —
hän oli tarttunut antajan käteen, pusertanut sitä ankarasti, katsonut
kiinteästi silmiin ja korottanut äänensä ylistykseen — Jooseppi oli
tullut haltioitumistilaan...

Ja nytpä hän tässä hiihteli illan jo pimettyä kallista kuormaa vetäen
pitkin järven ulappaa — takana tuikahtelivat kylän akkuna-valot.
Kirottu oli ollut köyhälle ennen tuo kirkonkylä — siunattu, siunattu
oli se nyt! Koko porvaristo, koko virkakunta— poliisi Pirhonenkin
— tuntui nyt niin kunnolliselta, veljellismieliseltä, melkein
kristillisrakkaalta — Joosepilla kihahtivat kyynelet silmiin, kun
muisti miten se, joka rahat oli antanut, oli sanonut... Miten olikaan
se sanonut?

Että: _Kurjuudesta ei nousta rehellisin keinoin. Kierrä hiukan kieroa
lakia eläkä päästä pakkorikosta omalletunnollesi, niin elät iloksesi.
Ryysyrannan Jooseppi, terve!..._

Jooseppi hihkasi hiihtäessään, kun nuo merkilliset sanat muisti —
se mies oli oivaltanut kansan kohtalon ja nykyajan hengen! Miksi
olivatkaan maan isät siinä »etuskunnassa» laatineet lain, jota oli
mahdoton täyttää? Ei ainakaan Ukko Jumala ollut sellaisen armottoman
asian puolella — olihan »Jumalan poikai ryypännynnä viiniä» ja
sellainen oli hokema että tasavallan resitenttikin karrasi vastaan...
Ei siis syvintä uomaa myöten haraten ollutkaan oikea rikos, jos
köyhyyden hädässä pikkurikkisen — kuusenjuurta tirautti. Jooseppi
hihkasi pimeässä jään ulapalla, ja jos ei olisi omaa koiraansa
hiukan ujostellut, olisi miekkonen lyykähtänyt polvilleen lumeen,
nostanut käsikämpyränsä Kalevan miekkaa kohden ja ääneensä kiittänyt
kaikkivaltiasta tämän talvipäivän tapahtuneesta armosta... Nyt valkeni,
nytpä ota ja iske, valkeni elämä! Ja jos ei vain Pirhosta niin tässä
pärjäisi elintarpeen puolesta pian kesään asti, ja jos _sitten_
halkolautan saisi viedyksi, niin lopputilissä sieppaisi vielä tuhansien
tulon kunnalta...

— Pentele kun oli hyvää se Riepuniemen Matin pontikka! julisti Jooseppi
ääneen, tuntien ylentävää huumausta päässään. — Mutta annahhan,
annahhan kun Ryysy-Jooseppikin tirauttaa...

Vekku koira oli kääntynyt ja laskenut kippuran häntänsä alas ja näytti
katsovan kovin kysyväisesti isäntäänsä, joka puheli ääneen ja puhkui.
Mikä ihme olikaan tullut rakkaalle Ryysy-Joosepille?

— Juokse, juokse! komensi Jooseppi painellen rivakasti eteenpäin.
Lukkarin rannoille päästyään hän ei poikennut mökkilöihin, vaan
painautui rämekorpeen. Ihan laulattamaan tuppasi Jooseppia jängällä:

    Pupu-Jussi se metsässä
    nukkuu kuusen alla.
    Mökkikin oma on Juss...

Mitähän se liinatukka Liisa-Valappu ja Einari Jaakoppi nyt sanoo, kun
pappa repustaan kaivaa karamellia?... »Hyvä setä lähetti! Hyvä setä
lähetti!»

Jooseppi livutteli hyvää vauhtia alas möykkelikköä Kullanperän rotkoa,
niin että pitkän jutkon päässä hyppelehtivä veturi toisinaan kapsahti
puuhun, joka karisti kaiken lumensa miehen niskaan. Tuossa jo kiilui
Karihtaniemen akkunavalo salmen takana: »Ne on kateellista väkeä nuo
niemeläiset — niitä täytyy varoa, vaan tekisi mieli taas vähän kiusata,
kun näin hyvin luonnisti», tunnelmoi Jooseppi.

Hän heitti kelkkansa ja suksensa saunan edustalle, ja kaivettuaan
repusta pienen mytyn, käveli pirtille.

— Heh, tuossa on tilaukset — kaksi kymppiä omistani panin, selitti
Jooseppi reilusti ja istahti penkille hiestä höyryten.

— Kyllä minä nousuviikolla maksan, änkytti Kusti ja lisäsi kaivellen
pakettia: — Pannaanhan täältä mustaa karhua.

— En minä huoli, torjui Jooseppi kopeasti, kaivellen poveaan; vaan
pannaanhan täältä oikeata Pietarsaaren rullaa. Heh, ukko — hiivatissako
se on Amanta, kun ei näy pirtissä?

— Mihin lie pistäynyt... navettaan, kai se meni...

Miten lienee Jooseppia niin hätkäyttänyt aavistus, hän tirkisti ulos
hajanaisesta lasiruudusta — samalla kuului Vekku, joka oli jäänyt
vahtimaan kelkkaa, kovasti urisevan. Jooseppi jokelsi:

— Saunalla taitaa Amanta Olla...

Ja sieltähän se emäntä rääsy tuli tyhjää piippua imien, silmät pälyen:

— Kah, paluussako jo on Jooseppi. Jääthän yöksi, niin keitän kahvit...

— En minä jää. Nyt on kiire kotiin!

Jooseppi hämmästytti Amantaa kaivamalla housuntaskustaan pienoisen
pullon:

— Siinä sinulle lamppuöljyä!

Amanta ei tietänyt mitä ajatella. Tuo Ryysyrannan Jooseppi oli
merkillinen miehen murrikka: hyvyyttäänkö lienee öljyn tuonut vai
piruuttaan?

Amanta koppasi intohimoisesti miehensä Kustin kourista tupakkatokan ja
tottuneesti täytti äkkivääränsä »mustalla karhulla».

— Taisit saada jauhosäkin?

— Sain!

— Saitko muuta mitä?

— Ainahan se köyhä saatana keinottelemalla suupalan sieppaa rehellistä
tienestiä vastaan, toimitti Jooseppi juhlallisesti, tirskutellen
lattialle, joka kuohui lastukkoa ja russakkaa.

Amanta ja Kusti imivät intohimoisesti piippujansa, varsinkin akka veti
sauhut syvälle keuhkoihinsa samalla kun hänen silmänsä tutkivasti
vilkahtelivat Jooseppiin, joka jo teki poislähtöä.

— Ka käyhhän vastai! sanoi Amanta yhtaikaa haikeasti ja vihaisesti.

Jooseppi tuli suksilleen, veti reppunsa narulla kiinni, mutta
ihmetteli; noinko hän äskettäin oli heittänyt veturin, näytti aivankuin
kelkka olisi nykäisty kannaksilta saunaan päin...!

Hän hymähti ja läksi hiihtämään pitkin pimeää viittatietä, jota taivaan
tähdet heikosti valaisivat.

»Ei, parasta on vältellä taipalen varrella olevia mökkejä — jos ne
paholaiset tietäisivät, niin — —»

Ja Jooseppi sivuutti Tyynelän ja Kyyrylän, mutta Varisautiossa hän
pistäytyi, ronkki repustaan kahvit ja sokerit ja naurahti vaan,
kun Romppanen päivitteli ettei ollut rahaa millä maksaa ostokset
— eipähän senvertaisilla nyt ollut järin kiirettä. Hämmästytti
toisia köyhiä vielä viskaamalla karamellin kullekkin Romppasen eukon
lapsista — kalpean emännän silmiin sihahti kyynel. Jooseppi levähti
vasta Mullimäessä, paiskasi pöydälle viitosen käskien keittää kahvit
itselleen kuin herralle sekä intoutui suurella, kimeällä äänellään
kertomaan kirkonkylän kuulumiset:

— Että Hermanni Hulkon lehmä on menneellä viikolla poikinna sarvipäisen
vasikan. Että Uulea-yhtiö on Rommakon savotalla löysännyt työstä
sata miestä. Että Työväentalolle ensi pyhän seutuna kuuluu tulevan
oikein se pääpunanen Sarvikallo Kajjaanista roletaaria rakuteeraamaan
ja kommuunan katkismusta romulkeeraamaan. Että ohrana on pistännä
köysiin seppä Herraskaisen, jolle kuuluu tulleen satoja tuhansia
ryssänruplia rajan takaa — ka niitä epattia. Että osuuskaupan pirtillä
ovat suojeluskuntapojat toissa yönä vähän löylyyttäneet lekioonalaisia
— mauserilla pöksyille pärähyttäneet. Että varavallesmanni kuuluu
lähteneen akanottoon Ahvenanmaalta. Ja siunatuksi lopuksi että
atteikari Nuurplaati viikon päivät on huippaillut hummerissa, niin
ettei hänenkään, Joosepin, onnistunut ostaa ämmälle rintaroppia...

Mutta siitä tärkeimmästä uutisesta Jooseppi supatteli korvaan vain
Mullimäen isännälle — menivätpä vielä ulos kujaankin yksissä asioista
sopimaan. Emäntä kuuli sieltä pimeästä Joosepin kimakan hihkailun ja
katkonaisia lauseita: »Tirautan, tirautan minnäi kerran! Joutaako
sulta muuri? Minä paan Aapelin hakemaan vielä tänä yönä... Entä muut
roskat... On mulla ihtelläi... Ka saan minä Huhmarniemestä... Terve,
terve. Ja tuuhhan sitten lauvantaina viisaamaan... Ja suu poikki...»

Oli jo hameenheitto-aika, kun Jooseppi vetureineen saapui kotiinsa
Ryysyrantaan.




9.


Jooseppi Kenkkusen pahaisessa pirtissä syödään nyt selvää leipää,
keitetäänpä joka päivä kahviakin. Tosin ei emännälle vieläkään
räkkää omaa kylähametta eikä liioin paitaa — se on kai isännän
huolimattomuutta ja emännän kohtaloonsa orjistumista — tosin ovat
lapset puolialasti, lattia puhki ja russakat valloillaan, mutta
ryhti ja elämänusko on toinen kuin ennen. Joosepissa on jotakin
repäisevää, purskuvan miehekästä, tuosta yksikyttyräisestä kameelista
on karaistumassa erinomainen juhta. Ja repäisevä meininki tarttuu
muihinkin, kaikki ovat liikkeellä, pienimmät mukulatkin hommassa, Kurli
Kustaavankin lulluhuudossa luikkaa elämäniloa, Einari Jaakoppi juosta
hippoo isänsä vanhoissa saapaslötöissä äidin perässä navetassa, Irmeli
tyttö jyryyttää kätkyttä ja Leena-Kenoveeva ynnä Liisa Valpuri pistävät
keskellä päivää tanssiksi matkien isän opettamaa laulua:

    Hei liri lii!
    Hei luri luu!
    Kuperinkeikkaa ja pyllylleen!

Isä Jooseppi ryskää päivät metsässä särkien ja sahaten halkoja sylen
syleltä, pinon pinolta ja saapuu iltahämärissä hiihtäen kotiin
nälkäisenä kuin susi ja hiestä höyryten, mutta mainiolla tuulella.

— Annahhan lisää velliä... Aapeli hoi, joko siellä on tuli muurin
alla?... Hei akka, kiehautappa kahvit...

Iltapuhde on pitkä — Joosepista se on pitempi kuin ennen — joka puolen
tunnin päästä hän tirkistää taskukelloa, joka tikuttaa mustalla
seinällä ympärillä kihisevien ruskeatakkisten peloittavana ihmeenä
— mistä kummasta lienee Kenkku mokoman tiksuttajan hankkinut? mutta
heti jauhosäkin tuonnin jälkeen aikataulu vain on ilmestynyt pirttiin.
Ja kun kellon puikko vihdoin osoittaa kahdeksikkoa, silloin Jooseppi
keinotekoisen äräkästi kivahtaa:

— Yö tulee. Penskat nukkumaan! — Mutta vanhinta lasta, Aapelia, ei
komenneta nukkumaan, poika huiskale kulkee pirtin ja kodan väliä
katsellen tarkkaavaisesti isäänsä. Ämmäkin on liikkeellä, viivähtääpä
toisinaan puolentuntia kodassa, josta tulenloimo vilkkuu navetan
kujaan, ja toimittaa jotakin hyvin asiantuntevasti Joosepille.

Kaisa-Reeta vain näyttää väsyneeltä ja alakuloiselta, mutta Jooseppi
koettaa ylläpitää vaimonsa rohkeutta eikä ota vastaan sitä sielullista
vaikutelmaa, mikä pyrkii johtumaan siitä että eukon vartalo päivä
päivältä pullistuu. »Juuri noin sen olla pitääkin!» ajattelee Jooseppi
uhmariemulla. Ja hänestä, aviomiehestä, se totta puhuen näyttää
sangen miellyttävältä. Uusi elämänusko on pannut hänet näkemään
lastenlisääntymisenkin toisessa valossa. »Mies syöpi, mies saapi,
miehelle antaapi Jumala.»

— Mene sinä Kaisa-Reeta vain nukkumaan, kyllä me ämmän ja Aapelin
kanssa pärjäämme.

— Pärjäätte! matkii vaimo maseasti itku kurkussa. — Pärjäätte te siihen
asti että kopsahtaa konstaapeli ja potkasee muuripadan kumoon... särkee
kaikki roskat.

— Vaimo! kimahtaa Ryysy-Jooseppi kirkkain siansilmin. — Tämä on
yhteinen asia yhteiskunnan painon alla. Sinä olet heikompi astia, minun
velvollisuuteni on sinua kärsiä ja — opettaa.

Ja Jooseppi rientää pahkakauha kourassa, pikanelli poskessa
tehtäviinsä, ensin ripustettuaan säkinkuoria pirtinakkunoihin, jotta ei
lampun tuli tuikuta ulos järven viittatielle.

Vielä kello 10 hän lähettää Aapeli pojan hiihtämään alas järvelle
kuulostamaan, onko viittatiellä kulkijoita, puolen tunnin kuluttua
poika palaa hehkuvin poskin, reuhka takaraivolla ja antaa raportin.

— Näkyi muuan mies reppuselkä hiihtää vouhottavan Petkelettä kohti —
Konsta setäkö ollut lie.

— Se runtti se on ollut, sanoi Jooseppi, joka tunsi veljensä. — Eipähän
poikennut meille. Se on kärmeissään, kun on tietenkin kuullut että
olemme saaneet sata kiloa jauhoja... Hyväpä oli että sivu pyyhkäsi.

Ja isä ja poika ryhtyivät salaperäisiin yöaskareisiin pahaisessa
kodassa, joka oli kuin vartavasten rakennettu piiloon navetan tunkion
kupeelle kujan taa. Kaahlasi sinne toki vanha ämmäkin. Lehmät navetassa
ynähtelivät äärimmäisen uteliaina, mitä kummaa talossa puuhattiin
nykyään näin öiseen aikaan? Omenan ja Äpylin sieraimiin tunkeutui
muikea haju, joka omituisesti kiihoitti... Teki mieli riuhtaista
kytkyensä poikki ja syöstä suinpäin sinne kotaan, josta ämmänkin
pälpätys kuului. Ei se ollut Iehmänhaudetta, jota siellä keitettiin,
paljon väkevämpää suurusta se oli...

Mutta Vekku koira, joka siitä saakka kun isäntänsä kanssa oli saatellut
jauhosäkin kotiin, oli tullut ikäänkuin syvämietteiseksi, oli
asianaavistavasti asettunut vahtiin rinteellä kallellaan kekottavaan
saunariiheen, jonka hatarain seinäin ja luukun kautta se tarkoin
saattoi silmälläpitää ja kuunnella mahdollisia yökulkijoita. Ei noita
kulkijoita liioin lipunut päivänaikaan, kuinka niitä siis olisi yltänyt
yöksikään tässä harvasti asutussa korvessa? Mutta virka ennenkaikkea
ja Ryysyrannan kunnia! Vekkua kotakeiton äitelä tuoksu hiukan ärsytti,
ellosti. Mutta se oli hyväin ihmisten asia — hän, Vekku, oli vain halpa
palvelija korkeammasta käskystä. Keittäköön rakas Ryysy-Jooseppi vaikka
kuusenjuurta, se oli hänen yksityisasiansa!

Olipa, olipa tarkkaa hommaa tuo maaviinan keitto. Ei siinä saanut
riehua nokitonttuna, tervakoprana niinkuin tervahaudalla, vaan piti
oikein pestä kätensäkin lipeällä.

— Pese sinäkin kätesi, Aapeli! komensi isä poikaansa. — Ämmä, annahhan
riepu.

Ja honka paloi paukkuen ja muuripata porisi kodikkaasti ja tulenloimo
ilkamoi pitkin mustia seiniä — ja väkevä oli mäskin löyhkä.

Siinä punertavassa lieskan hohteessa näytti Ryysyrannan Jooseppi
vuorenpeikolta, joka käärityin hihoin ikäänkuin uhmasi uhrata
kultasarvisen tunturipukin pimeän yön haltijoille.

Hän katseli asiantuntevasti, nykeröä nenäänsä nyrpistäen, ympärilleen
kaikkia vehkeitä, putkia, röörejä ja tisleeraustorvia, hämmenteli
pitkällä puikolla, haisteli ja kuunteli ja pisti joskus sormensa
erinäisiin astioihin. Hänen naamaansa oli pölähtänyt valkoista
ruisjauhoa. Joskus hän jo kahvikupilla Iipasi annoksen, puhalteli
tärkeän näköisenä kuin kemisti, jäähdytteli kodan ovella, tarkasti
väriä ja kirkkautta, ja vihdoin mäiskäsi suuhunsa.

— Tuloo miestä väkevämpää! hän tuumailee ylpeästi.

— Keitettiin tuota ennen Pyhälässäi viinaa, pälpättää ämmä.

— Lääkkeeksikö isä keittää? kysyy Aapeli.

— Lääkkeeksipä hyvinkin! kimahtaa Jooseppi merkitsevästi. — Vaan
muistakkin Aapeli, jotta et hiisku kellenkään kuolevaiselle. Et
toisillekaan lapsille.

— En minä sano! lupaa poika, jota jännittää asian salaperäisyys.

Jännitettynä häärii Jooseppi isäkin joka hetki kuin tulisilla hiilillä,
hän on yhtaikaa peloissaan ja tolkussaan, ja ajattelee että tällaista
se mahtaa olla sotasankarinkin sieluntila niissä maailman rintamain
juoksuhaudoissa — yöllä vahditaan lumikuopissa, tulet Ieiskahtelevat;
jos pistää päänsä näkyviin, niin pamahtaa vihollisen pommi ja — pää
pois, pää pois, miekkonen. Pää pois, jos poliisi Pirhonenkin nyt
yllättäisi itse teossa!

Se se vasta olisi shrapnelli...

Tunnit ne vierivät ja tehdas on käynnissä, se porisee ja haiskahtaa,
sihisee ja tislaa, ja milloin käy neste läpi kuuman, milloin jääkylmän
putken — koivunhiiliäkin tarvitaan — ja lopuksi tirisee viimeistelty
väkimehu suureen tiiviiseen astiaan, josta se ammennetaan suppilon
läpi pulloihin, joita seisoo rivissä toinen toisensa takana kodan
pimeimmässä sopessa.

— Saat sinä ämmä jo mennä levolle, lausuu mestari anoppimuorilleen —
nuo vanhan kansan vaimoihmiset ne aina tietävät taikoja näissä hommissa
ja siksi Jooseppi ämmää on vaivannut. — Haluatko ryypyn, Retriika?

— Ka anna!

Aapeli poikaa naurattaa, kun ämmä kulahuttaa kulkkuunsa, muikistelee
suutaan ja sylkeekin, mutta pärskäytettyään aivastuksensa kaappaa
sisukas ämmä toisenkin kulauksen ja kakisteltuaan kaulaansa sanoa
kumauttaa:

— Maku on! Maku!

Mestari Jooseppi vastaa:

— Maku siinä juuttaassa kyllä oisi tavallinen, kun vain saisi vinkkelin
vihat poikkeen... piessan peukaloko hänessä pitelöö, kun tuppaa
juoksuttamaan harmaata sinukkaa sekaan? Kirkasta ja väkövää _se_
keittää käski!

— Kirkasta ja väkövää siitä lopulla laarautuukin, ennusti ämmä,
pyyhkäsi kämmenensä säkki-esiliinaan ja palasi pirttiin.

Isä Jooseppi ja poika Aapeli nyt kahteen pekkaan hoitelevat maanalaista
masinaa, tuli palaa lekottelee ja pata porisee. Jäähdytyssaavi höyryää
kuin koski pakkasessa. On jo sivu puolesta yöstä...

Eivät monta sanaa toisilleen virka isä ja mökinpoika, ja hiukan
kaamealta alkaa tuntua koko huusholli, vähän unettaakin, mutta
työ on tehtävä loppuun asti, juuri tänä yönä kaikki on saatava
valmiiksi, monet yöt tässä jo on vapriikia valvateltukin, esitöitä ja
eksperimenttejä tehty...

Pul-pul-pul! pani pontikka, kun pulloihin putosi.

Puita padan alle ei enää lisätä, mutta valtavana hehkuu hiilos.
Hiljaisuus... sydänyön syvät tunnelmat. Pul-pul-pul! Mitä on ihmisen
elämä? Miksi sama aine, minkä yhteiskunta määrää saatavaksi apteekista
keskellä Jumalan kirkasta päivää, muuttuu kirotuksi, kun sitä korven
köyhä yön pimeydessä pienten lastensa pelastamiseksi kuolemasta, oman
kunniansa uhalla valmistaa? Pul-pul-pul! Tänäkin yönä jossakin siellä
pääkaupungin kivipalatsissa hännystakkiset herrat ja silkissä sihisevät
naiset kilistävät kirkkaita, väkeväsisältöisiä kristallimaljojaan
huudellen eläköötä isänmaalle ja köyhälle Suomelle — eikä heidän
iloaan kukaan häiritse, ei heidän päihdyttäviä juomiaan maahan kaada
eikä heitä itsiään putkaan vie, vaikka monen jalat kaduilla horjuvat,
mutta täällä kaukana korpiyön pimeydessä tuo »köyhä Suomi» huokailee
häpeän vaiheilla ja saa joka hetki peljätä, milloin hänen kimppuunsa
hyökätään. Missä silloin on oikeus? Pul-pul-pul! pani pontikka
putoillen erikokoisiin pulloihin, joihin Aapeli poika pisteli vanhoja,
mustuneita korkkeja.

He eivät puhuneet mitään. Yhtäkkiä he häpsähtivät ja kuulivat koiran
kiihkeätä haukuntaa, haukku tuli kovaa vauhtia suoraa kotaa kohti niin
että sekä isä että poika tyrmistyivät, mutta samassa kaikkosi ääni
kodan taitse pellolle ja kuului omituista räksytystä ja kahinaa. Isä
Jooseppi virkahti, kauha kourassa:

— Kylläpä säikäytti. Ihan veret seisautti. Minä jo ihan luulin...

— Mikä se oli, isä?

— Kettua Vekku ajoi...

— Saat sinä, Aapeli rukka, jo mennä nukkumaan. Tulen minä jo toimeen
yksinkin.

Kalpeaposkinen, solakka Aapeli läksi pirttiin, ensin kuitenkin
kuulostaen ketunajoa. Takaisin pinkasi metsästä Vekku läähättäen
kovasti ja nuolasi kuumalla kielellä Aapelin kättä sekä killisti
kiiluvin silmin poikaan. Käväsi haistamassa, vieläkö isäntä jäi kotaan,
ja surkeasti vinkuen juoksi taas vahtipaikalleen.

Ennen päivän kajoa puhkesi lumimyrsky. Tuuli ulvoi kodan nurkissa,
hiilihanko kaatui puuskasta kolahtaen ja särki pienen täysinäisen
pullon. Silloin Jooseppi heittäysi suulleen mustalle likaiselle
lattialle ja latki kielellään multaiseen rakoon juoksevaa jaloa
nestettä.

— No voi sun ranskan purkunti... Hän järjesteli tehtaansa tuotteita,
kantoi isomahaiset potelit heinälatoon piiloon, puhdisteli astioita,
tiivisteli tulppia ja pyyhkieli hikisiä, sameita pulloja. Lopuksi otti
maistiaismatista kolme pitkää ryyppyä (Kenkkunen ei suinkaan ollut
juoppo, vaan mestarinarvo vaati kokeilua).

Lumimyrsky raivosi pimeydessä pelmuttaen ankarasti Ryysyrannan
kaikkia kattoja ja kieputtaen nopeasti kokoon korkean kinoksen
kodan eteen. Ja tuuli ulvoi pirtin nurkissa, soitteli savupiipussa,
piipitti akkunoissa ja vihelsi lasten korviin outoja säveliä niin että
pienokaiset surkeasti vikisten, jännittäviä unia nähden, kiemurtelivat
pitkin lattiaa potkien itsensä paljaiksi ryysyistä... Ja pikku Kurli
kätkyessänsä huokasi niin syvän huokauksen kuin siinä huokauksessa
olisi humahtanut koko ihmiskunnan hätä...

Emäntäkin, joka makasi lullun vieressä, oihkasi.

Mutta Ryysy-Jooseppi seisoi kodassa nuoren viinan liikuttamana ja teki
hengessänsä juhlallista tiliä siitä kaikesta, mihin ryhtynyt oli, sekä
koetti kohottaa kohtalonsa esirippua:

»Me pieneläjät... me maaliman hylkylapset ja synnyinmaamme Suomen
sontarengit... näinpä me, jumal-avita, täällä salojen siimeksessä
tuppivyötä heilutamme... eikä myö ollakkaan mitään männinkäisiä, vaan
oikeita ihmisiä... Tuota noin... ne meinaavat meijät näännyttää nälkään
kuin polsut pursunsa ja tapattaa lapsemme kuin russakat kylmettämällä
pirtin... mutta ei sitä niin vain Kenkkusista erille päästä — ehei —
hoh! sanon minä eikä minua peloita pahasti Pirhonenkaan, tulkoon vaikka
tuohon paikkaan... hattua nostaa Kenkku-Jooseppi ja tervehtii ryssäksi:
rastu, rastu! astu sisään, astu! takkamiukast, lämmint ja liukast —
otetaankos konstaapeli pieni nokkastokkari?... ja tietäähän tuon koko
Rämsänranta, jotta ottaa se Pirhonenkin paukun putilkasta, kun ei
vain satu vierasta miestä... halituli julli! heppulei! Onko siellä
ketään?...»

Jooseppi höristi korviaan, vaan ei kuullut muuta kuin lumimyrskyn
myrinää. Mutta yhtäkkiä hän oli näkevinään itsensä vanhan Vihtahousun
kodan nurkassa pullojen takana ja alkoi nyt sitä manata:

»Eläkä liiku! sanon minä: pysy nurkassa hiien santarmipukseeri eläkä
liikuttele jalkojasi... vai sinä tässä toisen putilkoita persoilemaan,
sitäkö varten heitä yökauvet on raahattu kulkijain matkassa
kirkonkylästä, jotta sinä, hirtehisen sarvipää, tulet potkimaan...

Hän poikasi itse jalkaa niin, että muuan pullo kaatui, mutta ei sentään
särkynyt.

»Kato hylyky, kun kaateloo... top, top... reistaappas toinen kerta,
niin kuonoosi saat... sinä junkkari se mun kantavaarianikin, sitä
Pappa-Kenkkua, kuulut kapistelleen pääluuhun, kun Kenkku tuohisella
keitti korpirojua tuolla Pahassa urussa, vaan pappapa oli kauhiasti
karjaissut, jotta painutko Jumalan nimessä jalkoihisi... ja silloin
olit uponnut urun pohjaan senkin kyöpeli. Halituli julli! Ryypyn minä
tarjoan, jos ihmisiksi oot, vanha kelmi — hekkää tuossa! (hän otti itse
siemauksen ja ojensi kuppia nurkkaa kohti) ja mäne nyt veli rienaaja
Ristuksen, meijän Mestarimme ynnä kaikkien viinanviljelijäin kuninkaan
nimehen — männikköön!»

Vekku koira tuli nuuskien tutkimaan, miten oikein oli rakkaan isännän
laita. Mitä ukko siellä yksikseen mahtoi löpistä? Jooseppi hätkähti
ja vähän kuin häpesi, muisti alastoman todellisuuden, sammutti tulet,
pisti pullon taskuunsa, sulki kodan oven ja nosti raskaan pölkyn
pönkäksi. Sitten hän kinokseen hupsahtaen hoiperteli pihan poikki
pirttiin.

Oven auvetessa alkoi emäntä ääneensä voivotella: »Herra Jeesus, Herra
Jeesus...»

Idässä hiukan kuumotti päivän kajo. Lumimyrsky yltyi täyteen riehuntaan.




10.


Seuraavana aamuna varhain raahasi Jooseppi poikansa Aapelin kanssa
kaikki vaaralliset todistuskappaleet korpeen — Pahankolon uruun
— ja totesi tyytyväisenä, kuinka itse Luoja sakealla lumipyryllä
peitti kaikki epäilyttävät jäljet. Päiväsydännä hän vielä sahoineen,
kirveineen tavallisuuden mukaan hiihteli halkometsään ja teki huimaavan
määrän halkoja, itsekkin ihmetellen, mistä niin paljon sai sielun ja
ruumiin voimia! _Siitä_, siitä ne johtuivat — _se_ siis ei voinut olla
pahasta!

Vielä seuraavankin päivän hän ryskäsi kuniallisella työpaikallaan,
mutta saman päivän iltana — perjantaina — ei mies enää saanut
mielenrauhaa, vaan valjasti itsensä veturin eteen ja Iäksi iltapimeässä
kinnaroimaan kirkonkylää kohden. Sekä selkärepussa että rumassa
kontinröttelössä oli nyt tavaraa ja oli sitä Joosepissa itsessäänkin
— mahdotonta olisi ollut kenenkään tuosta kyssäniskaisesta,
ruumiinrakenteeltaan muutenkin särmikkäästä miehen jässikästä keksiä,
mistä paikasta ryysyjen alta korpirojupullon kaula tai kylki pullisti
esiin — ihmiskunta oli tottunut Ryysyrannan Joosepissa näkemään
eriskummaisen olennon, jota likelle ei mielellään mennyt, vaikka oli
nautinto kuunnella hänen iloista, intohimoista puheenporinaansa. Itse
luonto oli varustanut Joosepin yksinkertaisella itsepuolustuskeinolla
kaikkea inhimillistä tunkeilevaisuutta vastaan — Ryysyrannan
Joosepissa oli näet oma kansallistuoksunsa, tämä hilpeä korvenpeikko
oli eräänlainen näätä, jota ei poliisin rouvakaan hevillä suvainnut
hienoihin huoneisiinsa. Mutta kaikki ne, joiden kanssa miekkonen
syventyi asioihin, saivat luvan kiltisti kärsiä, ja tottapuhuen
tuolla »Petkelkylän haisunäädällä» oli kyky jonkunverran, hillitä
poistyöntävää uhoansa silloin kun hänet ystävänä vastaanotettiin. Metka
mies, ovela kummitus.

Nytpä hän koirineen ja korpirojuineen toivorikkaana paineli keskuskylää
kohden ja, paitsi Mullinmäkeä, sivuutti varovaisesti kaikki välillä
olevat mökit. »Tirauttakoot itse, jos kykenevät — jokaisella oma
myllynsä» ajatteli viinankeittäjä. Hän uhkasi sivuuttaa pimeässä
Karihtaniemenkin, mutta eikös vaan pitänyt sattua niin että Amanta
häikäle isättömän Immu poikansa kanssa vesikelkkoineen parahiksi
laskeusi avannolle ja jäi nysä suupielessä katsomaan, kuka siellä oli
menossa viittatiellä. Jo kuului Amanta huutavan perään:

— Elähän Jooseppi kulta kievarista sivu aja — mustakylki on tulelta.

— Palatessa pistäyn! huutaa Jooseppi, mutta, päästyään näkymättömiin,
kaartaa takaisin maarantaan ja vetää kelkkansa tuuhean kuusen suojaan,
komentaa Vekkunsa vahdiksi ja pyörtää Karihtaniemeen — mikä maahisen
magneeti hänessä lieneekin tuossa niemessä vai niinkö hemaisevasti on
Amantan huuto sattunut hermoon — »Jooseppi kulta»? Totta toisakseen —
himotti kahviakin ja asiaan nähden oli varovaisinpa olla yötä mökissä
ja vasta aamupimeässä kiiruhtaa kylään tärkeitä ahväärejä toimittamaan.

Iloisen ovelasti otti Amanta Joosepin vastaan — Kusti ei ollut
kotosalla — ukko Jaakko siinä paraikaa lopetteli päivätyötänsä
puuastiainteossa — lattia lainehti lastukkoa ja Amantan pikkutytöt
pyllyilivät rikkaläjässä. Jooseppi varoi visusti ilmiantamasta matkansa
tarkoitusta, ja kun Amanta kysäsi että:

— Mihin sinä veturisi heitit? niin Jooseppi kylmäkiskoisesti vastasi:

— Sinne tuppasin tiepuoleen, kukapa häneen tyhjään kelkan raatoon
kajonnee.

— Ka ei kukaan... Mitä sitä joutavaa... Eikösss p..., pärpättää
ukko Jaakkokin halkihuulin, mutta Joosepin tarkka siansilmä huomaa
kyllä Amantan silmäin vilkutuksesta Immu pojalleen että kyllä se
naispaholainen vikoo, jotta on veturissa jotain arvokkaampaa kuin
»tyhjä»...

— Onko sulla koira vökäle taas matkassasi? kysyy Amanta kahvipannua
hoitaen hiilloksella.

— Mitä sinä mun koirastani? tokasee puolestaan Jooseppi silmiään
sipristäen.

— Hyvyyttäni minä vain kyselen, mutruilee Amanta viekkaasti, — nuo
lapset ne äsken sun koiraasi kaipasivat — lunpalasia ovat varanneet
tuonne porstuan loukkoon jyrsittäväksi...

— Ei sattunut Vekku matkaan, kotiin jätin! valehteli nyt Jooseppi,
arvellen itsekseen: »saapa nähdä, mikä taas on tekeillä?» Hän pani
kyllä merkille, että Immu poika pujahti ulos, mutta luotti vahtiinsa.
Amanta kaatoi Joosepille kukkuraisen kupin kahvia. Silloin Jooseppi
ei kestänyt kiusausta masentaa Amantan pirullisia tuumia, vaan vetäsi
povestaan täyden pontikkapullon:

— Syyrakki sanoo: mikä elämä se on, kussa ei viinaa ole?

Amantan silmät repesivät suuriksi ja ukko Jaakko, vanha viinamies
Ruukin käynnin ajoilta, iski lempeästi silmää. Siinä silmäniskussa oli
koko elämä! Jooseppi suomensi:

— Ei tämä minun keittämääni ole enkä ole eläissäni meinannutkaan
keittää — savottamiehiltä tämä oli haihtunut hankeen, niin talteen
korjasin ja vilulääkkeeksi matkaani otin.

Hän kaatoi kolme täyttä kupillista hiukan sameaa nestettä.

— Voe raato kun olee ruokasaa! riemahteli Amanta.

— Hyvää on! julisti Jaakko ukko.

— Näkyy ne osaavan..., jokelsi Jooseppi.

Ja pieneen hius-hiprakkaan nyt joivat itsensä siinä Karihtaniemen
pahansiivoisessa pirtissä emäntä Amanta, ukko Jaakko ja Ryysyrannan
Jooseppi — sai hiljainen, vanha Reetakin puolkuppisen. Lapset pantiin
nukkumaan lattialle, Amanta teki asiaa ulos, mutta tulla pouhasi kotvan
kuluttua takaisin Immu poika jälessään sekä sanoi Joosepille terävästi:

— Senkö perskattia sinä valehtelit, Kenkku, ettei ollut koiraa
matkassasi — tämä Immu kuuluu käyneen jänislangoillaan, niin siellä
Vekku vökäle oli haukkunna kuusen persauksilla ja vähällä jotta
elävältä söi koko poijan!

Nyt Jooseppi, jolle oli kihahtanut hivuksille, suuttui kuin pippuri:

— Sinä Karihtaniemen käärme, sinä seurakunnan emänäpistelijä,
lemppariako minä sulle olen tilivelvollinen koiristani tai kelkoistani?
Eikö sulle vielä piisannut, jotta kuusikymmentäviisi markkaa
lompakostani varastit sinä yönä, jona minä — — —

Mutta ei ollut Amantakaan se tyttö, joka antoi itseään haukkua.
Uuniluudan hän tempasi loukosta ja työnsi kuin nahturin suoraan
Joosepin päälle niin että naama nokeutui ja huusi kuin hullu:

— Kuusikymmentäviisi markkaa! Kuinka monta sataa kuppia kahvia olet
tässä talossa juonut etkä penniäkään maksanut? Kusti hylyky sulle
raavolle raukalle suksetkin on tehnynnä, et kelvoton ketkale ihte kyhäy
suksen kapulaakaan allesi saamaan ja tähän vielä tuppaat rehellisiä
ihmisiä viinalla villihtemään.

— Viinalla villihtemään! kiljui Jooseppi punaisena kuin kukko ja
tuskan hikikarpalot otsalta tippuen. — Itse tulit huutelemaan jälkeen
ja kahville kärkkymään. Ystävänä viinaa tarjosin — pakkoko oli paukku
ottaa, ja oliko huonoa tavaraa, häh, häh, vai mitä, ukko Jaakko?

— Hyvää on tämä Joosepin viinavärkki, todisti ukko Jaakko leuka
lonksallaan,—kerrassaan mainiota, niin hyvää ei keitetty ennen Ruukin
käynnin aikana muualla kuin Näälmannin Pappilassa ja Palovaarassa —
minä sen tiiän vissiin — eläkä sinä Amanta hävyttömäksi heittäy —
akkaväki vaijetkoon seurakunnassa — niinpä hyvinkin — verratonta oli
viina — jokos se loppui? — erinomaista — minä kyllä tunnen sortit —
_minä_ oon märän maistanut!

— Se mies on märän maistanut! yhtyi Jooseppi, — vaan sinä Amanta oot
maaliman koijari — kiitä jottei sattunut kotosalle Kusti, se sulle oisi
aviokylvyn antanut...

— Voi herrajessus! murisi vanha Reeta ämmä nurkassa: tämä tästä nyt
tuli, kun rupesivat maistelemaan...

— Tämä tästä nyt tuli! kiljui Jooseppi: mistä minä arvasin, kun tuo
Amanta itse pyrähtää perään huutelemaan ja sitten panee kakaransa
salavihkaa mun veturiani nuuskimaan...

— Veturia nuuskimaan! huutaa taas Amanta keikuttaen päätään, hiukset
pörröllään: vai on sinun veturissasi nuuskimista? Annahhan kun lähetän
poijan vielä yön selkään kuhtumaan Pirhosta, niin — — —

Mutta sitä sellaista suukopua ei Jooseppi enää kestänyt, maailma
musteni hänen silmissään, hän kauhtui hengessään ja tahtoi lyödä
Amantaa vasten suuta, mutta isku sattuikin piipun nysään, joka
kipakasti kirposi yli pirtin paukahtaen vasten peräseinää niin että
kokoontunut russakkaparvi pahanpäiväisesti hätkähti, kovasta metelistä
heräilivät lapsetkin ja kaikki huusivat nyt yhtaikaa — — —

Mutta Joosepin kimakka ääni kuului ylinnä:

— Et jumalaton juutas pane käskemään Pirhosta, muuten minä ilmiannan
esivallalle että olet, rääsyinen raukka, varastanut tältä appiukoltasi
mökinkirjat...

Kalpenipas Amanta, vapisi kuin horkassa, itkuun purskahti
humalapäissään ja turvonnein huulin, verestävin silmin lattialle
rojahti, kurja nainen, pitkin pituuttaan — ja uikutti kuin
henkitoreissaan, niin että kaikki hämmästyivät ja vaikenivat, mutta
ukko Jaakko otti puheenvuoron ja selitti:

— Elähän hätäile, Jooseppi, ei tämä ole ensi kerta — on täällä
kummempiakin kuultu — sisuaan se taas ruikuttaa, vaan Pirhosta ei saa
panna käskemään — ja sillä hyvä. Eikösss... Ihmisiksi, ihmisiksi olla
pitää!

Sitten ukko, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, lisäsi: Mitä sitä
joutavia. Joo, niinpä hyvinkin. Eikösss... Hyvää oli sulla tavara,
Kenkkunen. Ei pahasti päähänkään mennyt. Joko se ihan loppui...?

Jooseppi kaasi vielä kupillisen sekä ukolle että itselleen —
naurahtivat molemmat Ryysyrannan haltijat iskeksien miestenvälisesti
toinen toiselleen silmää, kävivät käsikynkässä nurkan takana, Jooseppi
kimeästi naukuen ja ukko Jaakko pätevästi paapattaen ja myötittäen,
halkinaiset huulensa kinaa valuen ja housut lökällään putoamassa...

Jooseppi heittihen huokaisten kynnyksen eteen moniaaksi tunniksi
levähtämään, mutta jo anivarhain aamuyöstä hän livahti ulos ovesta ja
hiihti pitkin rantaa kuusikkoon, jossa Vekku vartioi viinaveturia.
Isäntänsä kättä nuolasi uskollinen koira — ja sitten sitä lähdettiin
tähtien tuikkiessa korkealta aamutaivaalta, ensin poikki salmesta,
sitten halki korkean korven...

Joosepin mieli tällä hetkellä oli peräti alakuloinen, hänen sieluaan
masensi se kaikinpuolinen valhe ja kurjuus, jota hän taas oli kokenut
— oma ja vieras — mutta josta ei ollut ulospääsyä — ei nyt ainakaan
ja tuskin koskaan. Vedä kurja kuormasi, pieneläjä! Kanna reppusi
rikosristi, sinä yhteiskunnan syrjäänsysätty tilkkupellon ahertaja...

Ei armoa! Ei armoa! ikäänkuin narskuivat sompasauvatkin.

Oh, hän olisi tällä hetkellä tahtonut olla mikä muu hyvänsä kuin
se, mikä oli — salapolttaja — akkain kanssa tappelija — häntä
hävetti, iljetti, suru kouristi kipeästä kohdasta. Mutta kuka välitti
ryysyköyhälistön surusta suuressa korvessa, kuka välitti ihmisen
sielusta ja alennuksen kärsimyksestä — surma hienolle surulle —
vanhanajan lohduttajat olivat kuolleet — ei ollut enää edes pappia —
oli! eikä kuitenkaan ollut — kansa ja sielunpaimenet — kaikki elivät
rahasta — uusi aika oli koittanut korpeen. Ihminen — _ihminen_ oli
yksin...

Hän saapui hengästyksissään toiselle rannalle ja alkoi vetää kelkkaa
ylös pitkää korpimäkeä. Aamutähtien tuike tuskin löysi rakoa synkässä
näreikössä.

Jos Ryysyrannan Jooseppi tästä nyt tavattaisiin hangesta kylmenneenä,
niin kukahan siitä välittäisi? Karihtaniemen akka ilkkuisi — »kutti
parahiksi...»

Hän kauhistui elämän armottomuutta, ihmisen mitättömyyttä. Ihmisen,
josta hänellekin rippikoulussa ennenvanhaan oli opetettu että oli
luotu — Jumalan kuvaksi. Jumalan kuvako — hänkin — Jooseppi Kenkkunen?
Ihminen oli kai kyllä tarkoitettu joksikin korkeammaksi, mutta
maailman nurinkurisuus oli madaltanut hänen kuolemattoman sielunsa —
jo vuosituhansia oli vallanalaisuus rehoittanut — jo äidin nisistä
oli alempi rahvas orjan vietit vereensä imenyt — et päässyt nousemaan
— yhteiskunnan arvovaltamuurit estivät vapaita näköaloja — täytyi
tyytyä jäämään vain »Ryysyrannan Joosepiksi», jota toinen kurja —
Karihtaniemen Amanta — kehtasi hävyttömästi kohdella. Ja kuka aavisti,
mikä pirullinen, kaikkiruhjova tapaus nyt saattoi olla nokan edessä,
kun salapolttonsa kanssa kirkonkylää lähestyi — jos tuo Amanta rääsy
hyvinkin lähettää poika kakaransa perään ilmiantoa tekemään — kunhan
kohmelostaan selviää...? Silloin tämä urheilu loppuu alkuunsa.

Jooseppi säpsähti raskaista mietteistään, kun yhtäkkiä kulkusen helinä
ja reen kahina kuului edestäpäin, hän ehti tuskin nykäistä veturinsa
tieltä pois näreikköön, kun samalla tyhjä heinähäkki suhahti sivu
alamäkeen — koira heittäytyi hevosella ajajan perään ärhentelemään,
mutta häkissä seisova pitkä, mustaturkkinen mies vinkahutti suitsiperiä
koiraa kohden — ja samassa hävisi rotkoon. Jooseppi tunsi verensä
jähmettyvän — eikös vain ollut itse konstaapeli Pirhonen? — heinään
se ajeli sinne Petkelkylää kohden — sillä paholaisella oli heinämaita
sielläpäin!

Jumalankiitos ettei tuntenut kelkka-ukkoa aamuyön pimeässä — tuskin
huomasi koko veturia näreikön katveessa, mutta kylläpä kävi likellä,
jukoliste, vähällä että hipasi pontikkakelkan kannaksia... Ensi
tyrmistys vaihtui äärimäiseksi helpoitukseksi, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä valtasi Joosepin tulenpolttava epäilys.

Jos Karihtaniemessä pistäytyy? tai Amanta huutaa perään? — tai jos
Ryysyrantaan poikkeaa? ja kun on isäntä poissa, pitää kotitarkastuksen?
— hiihtelee suksilla ympäristön? — sillä näkyi olevan omat sukset
heinähäkissä pohjaliisteillä... Tai jos se kyselee joka talossa —
lapsiltakin — antaa karamelliä — ja joku pellavapää viattomuuksissaan
ilmiantaa...??

Mikä piru hänet pitikin satuttaa heinännountiin — poliisin — juuri tänä
päivänä? Ei käy koko talvessa, vaan juuri nyt käy — Jumalanko sormi
lienee esivallan takana?

Pitäiskö pyörtää takaisin? — kätkeä nämä kompeet tureikkoon ja hiihtää
hivauttaa hikipäin poliisin jälessä — ja järjestää asiat vielä visummin
siellä kotona?

Jooseppi oli neuvoton, hän otti molemmin käsin kiinni höyryävästä
päästään, niisti nenänykerönsä peukalolla ja etusormella, ja mietti
syvästi. Äkkiä hänelle oli kirkastuvinaan:

»Ei elämässä ne uskalla ilmiantaa, ei Amantakaan — ja kotona jos
käy, niin sanovat hiihtäneen jauhonkerjuuseen tai halkometsään —
ja nythän ei minulla ole takavarikoitsijan pelkoa kirkonkylällä
— ei kukaan muu hätyytä kuin tämä ainainen Pirhonen»... Oman
henkensä puolustus ja kilpailu loi uutta ryhtiä Joosepin rintaan —
elämän taloudellisen valkenemuksen suuri toivo lämmitti raadeltua
sydäntä — mitäs kunniasta — ei, ei tarvinnut korven kirotulla
olla sellaista ylellisyyskapistusta! — ja totta puhuen: kuinka
harva parempiosaisistakaan saattoi nykyään kehaista kunniallaan?
— keinotteluksi oli kehittynyt ihmiselämä maailmansodan
jälkimainingeissa...

Miksei hänkin, vähävarainen siis matkisi mahtavampia?

Vinhaa vauhtia ja karaistuneena vaaroja vastaan, kiristellen kuin
vasaa vaaniva ahma hampaitaan, hiihteli Ryysyrannan Jooseppi rempseänä
aamutähtien vienossa välkkeessä kirkonkylää kohti.

— — —

Väijyvä vaara kehitti hänen kykyjään — monta ovelaa temppua —
kaukoviisaita varokeinoja — monenlaisia sielullisia ja aineellisia
otteita — korkea ja tärkeä tähtäin puristi miehestä ennentuntemattomia
taituruuksia — hänen sielunsa itki ja nauroi yhtaikaa — koko
yhteiskunnan valhetasot hän silmänräpäyksessä oivalsi — iskemällä
ihmisen heikoimpaan voitonlaakerinsa korjasi — kutkutti hellää
paikkaa — samalla kertaa matala mäyräkoira ja suurenmoinen ihminen —
»haisunäätä» ja »jumalankuva» — Ryysyrannan Jooseppi!

Teki suunnitelmia kaukaiseen tulevaisuuteen asti — rakensi oman
elämänsä temppelin — antoi puolilupauksia suuriin tilauksiin — sai
luottoa — avasi uusia näkökulmia itselleen ja kundeilleen — avasi
sydämiä kuin munalukkoja, omatekemällään tiirikalla. Sai rahaa —
tavaraa — jauhoja — sai salaisia ystäviä — kaikista säädyistä.
Uskomattomaltakin taholta... Siunattu, tuhattulimaisesti tervetullut
miehen ressu! Jossakin — neljän seinän sisällä — peräkamarissa tai
tallin sonnantuoksuisessa sopessa — kun sielun kahleet kirposivat
ja kirkonkylän kieli lauloi ylistystä pimeän korven sankarille,
tunsi Ryysyrannan Jooseppi päätähuimaavaa juhlamieltä ja, hengen
salama-valossa, oli näkevinään itsensä sen suuren tuntemattoman Jumalan
tähän maailmaan lähettämänä välikappaleena — välikappaleena suuriin
asioihin!

— — —

Eikä hän koskaan ennen kurjassa elämässään sellaisella riemunryskeellä
kuin nyt ollut palannut kotiin — salaiset pyhät veljeilyt itseään
mahtavampain herrain ja henkilöiden kanssa sydämellään, ja vetäen
perässään kelkkaa, johon oli saanut panna tavaraa, jauhoa ja rihkamaa
kauppiaasta melkein niin paljon kuin ilkesi ja perässään raahata jaksoi.

Oi Jooseppi Kenkkunen, Ryysyrannan ritari ja Petkelkylän haisunäätä —
totisesti on sinun elämäsi valkenemisen hetki lyönyt! Sinä, sinä olet
tarpeellinen olento yhteiskunnassa, sinä, joka olit itsesi alentanut,
olet nyt ylennetty niinkuin se sanassa sanottu oli! — Ja hän,
Jumalan armoitettu ja kylän herrain valittu, oli kuulevinaan jylinän
korkeuksista, jossa näkymätön puhui:

»Jooseppi, Kenkku-vainajan poika, mene riemulla kotiisi rikeneen,
nauti kaikesta mitäs veturiisi kuormannut olet ja jatka uskollisesti
tärkeätä työtäsi lastesi ja lastenlastesi vuoksi — eläkä pelkää
piskuinen, sillä totisesti olen minä, jonka nimi on herrojen herra ja
korpikuningasten kuningas, sinun puolellasi eikä hiuskarvaa päässäsi
pidä kärvennettämän!»




11.


Kaikki kävi kuin rasvattu — ei kukaan ilmiantanut Ryysyrannan
Jooseppia. Siemen näytti langenneen hyvään maahan, se kasvoi
satakertaisen hedelmän. Viikon päivät Jooseppi kulki korvat pystyssä
kuunnellen, ilmestyisikö jälkiseurauksia, teki halkojansa ja toimitteli
asioita — kaikki oli hiljaista. Maassa rauha, ihmisillä hyvä tahto.
Suomen kansa oli kelpo kansaa, korppi ei puhkaissut korpin silmää.

Jooseppi raahasi salaperäiset kamppeensa lumien alta Pahankolon urusta
ja pani muuripatansa uudelleen kiehumaan.

Pata porisi, mutta akka murisi — Reeta-Kaisa raiska, jonka vatsa pyrki
pystyyn röijyn alta. Mitkä vastakohtaisuudet — miksi tämä näin piti
olla? Akan murina häiritsi padan porinaa, naisen murhe vaikutti kuin
lipeäkiven sekoitus iloliemeen. Jooseppi oli herkkä hellille tunteille,
porisevaa pataa hämmennellessään hän toisinaan tyrmistyi yön hiljaisina
hetkinä aivankuin kuuluisi padasta kuolon korina...

— Elähän rohveteeraa! jupisee Jooseppi komentaen konettansa ja
kohentaen tulta.

»Kunhan tästä taas saa valmiin tavaran, niin karskistuu luonto ja
karisee epäilys. Tässä ei totisesti ole aikaa akkain kurlutusta
kuuntelemaan. Ne heikkopäiset raukat ruikuttavat omaa onneaan. Jos
ne tietäisivät, kuinka korkeata laineikkoa hän laskettelee yli
yhteiskunnan meren ja kuinka pyhiä veljeilyjä tämä sankarillinen
salapoltto matkaansaattaa, niin he kunnioittavasti vaikenisivat. Missä
nyt oItaisiinkaan, jos ei tätä lisätuloa olisi keksitty? Taivas-alla
— kerjurikelkkaa vetäen! Tai kotona kyllä, mutta puunkuorta lapset
jyrsisivät... Kuinka paljon onkaan jo lyhyessä ajassa parannuksia
aikaansaatu — kontuakin on mies karjalle hankkinut — _niillä_ rahoilla,
_niillä_ suhteilla. Se, tuo valtiovallan edessä rikoksellinen raha
menee siis _oikeaan asiaan_ — ihmisen elämään, ihmisen hengissä
pysymiseen!

Jooseppi muisti yhtäkkiä vaimonsa vaateasiat ja ainaisen valituksen,
josta hänellä joskus oli omantunnon vaivat.

»Nousuviikolla tuon Kaisa-Reetalle kirkkohameen ja paitakankaan!
Asettuu akkaraiska...», päätteli hän.

Aviomies koetti olla kuulematta vaimonsa ruikutusta, kun kovan kotatyön
jälkeen aamuyöstä pariksi tunniksi heittäytyi Kaisa-Reetan viereen
lattialle.

Juuri ennen päivän valkenemista, kun Jooseppi vielä oli mennyt
viimeistelemään askareitaan kotaan, tapahtui, että hänen veljensä,
Elettävän Konstan, punaposkinen pää pistihen sisään kodan ovesta.
Veljesten katseet kohtasivat toisensa. Jooseppi ei voinut olla
huomaamatta, miten Konstan silmät iskivät oudosti tulta.

— Lehmän hauvettako se isäntä täällä höyryyttää!

— Lempoako se sinuun kuuluu! Ja piruko sinut tänne lennätti?

— Pirupa hyvinkin! kivahti Konsta tutkistelevasti katsellen
ympärilleen. — Vaan enpä ennen ole tiennyt, jotta siinä putken
pötkyjäkin tarvitaan.

— Ka niin nyt tiiät!

— Ja että lehmänhauvetta lasipurkkeihin Ioristetaan. Purkeistako juovat
Ryysyrannan siivatat?

— Alahhan laputtaa kämpällesi! sanoi Jooseppi vihaansa hilliten.

— Ravautahhan ensin roppiryyppy!

— Ja mikä sulla on asia oloviaan? Mikset pysy pöksässäsi?

— Tupakat loppui akalta ja ihteltäni, selitti Konsta rempseästi.

— Ei tämä ole tupakkavapriiki! ilmoitti Jooseppi vihoissaan.

— Ka senpä tähen juuri roppia pyysinkin, pilaa laski Konsta nauttien
toisen hämilleenjoutumisesta. — Pontikka-putiikkihan tämä on, koira vie!

— Pötki helekutti omaan putiikkiisi!

Jooseppi oli kauhtumuksen rajoilla. Se tuo veli Konsta saattoi olla
suolasuinen jalli, kun sille päälle päityi. Epäluotettavakin se olla
saattoi!

Elettävän Konsta vaistosi veikkonsa puhkeamisen hirmumyrskyyn ja pökäsi
pirttiin. Tämä miehen kaikki liikkeet olivat nopeat, nytkähtelevät,
kuten sielunsakin oli törmäilevä ja töksähtelevä. Ikuinen taistelu
puutetta vastaan oli hänet särmikkääksi hionut. Hän noitui äänekkäästi
pirttiin syöksyessään ja kumartuessaan kamanan alitse — hän oli pulska
mies, solakka ja pitkä — oli vaikea uskoa häntä Petkelkylän kurjimman
saunakötyksen isännäksi ja Joosepin, kyssäniskan, veljeksi. Jos hänet
olisi puettu ratsuluutnantin univormuun, olisi hän miellyttänyt
ylhäisimpiäkin naisia. Nyt oli hänen naismaailmansa supistunut vain
omaan harmajaan, piippuleukaiseen muijaansa, joka, samoinkuin Joosepin
ja Karihta-Kustin eukko, vuodesta vuoteen vaelsi vatsa pystyssä, vaikka
ei heidän kanakopissaan enää sijaakaan ollut olisi ja vaikka Konstan
ulkoviljelykset enimmäkseen olivat männynkäpyjä, kuten muillakin
Petkelkylän pieneläjillä.

— No voi sun turkinpunanen pikkuporvali tuota Jooseppia! purki sisuaan
Konsta lysähtäen penkille kuin gorilla pitkine käsineen, jotka alati
lonksahtelivat liitoksissaan. — Että on Jumala mulle luonut mokomia
mäskintonkijoita velimiehiksi. Kun toinen kolmen neljänneksen takaa
hikireuhkassa hiihtää aamutuimaan toivottamaan lihalliselle veljelleen
hyvää huomenta, niin eikös tämä mäyräkoira tiuskase jo kynnykseltä:
»mene hornan tuuttiin!»

— Mikäs pakko sinun sinne kotaan oli nokkaasi pistää! sanoi Kaisa-Reeta
puolustaen miestään.

— Hitostako minä tiesin, että tässä hotellissa liköörejä lirutetaan!

— Tukitko turpasi! kivahti Kaisa-Reeta. — Tämä ei ole mikään hotelli
eikä täällä lika-röörejä liruteta...

— Elä valehtele! intti vieraileva velimies.

— Elä itse ilkeile! penäsi Kaisa-Reeta, joka kokemuksesta tiesi että
Konstaa piti kovasti vastustaa, ennenkuin tämän jallin kanssa toimeen
tuli.

— Näinhän minä kaksin silmin...

— Näit minkä näit — kolmannella silmälläsi, vaan suu suppuun nyt,
taikka minä näytän, mistä viisi hirttä on poikki! tomahutti Ryysyrannan
emäntä pontevasti.

— No on sitä piru sullekin luonut tuota sisusvärkkiä matalan torpan
akaksi! letkautti Konsta.

— Yhtä paljon kuin sinunkin akallesi!...

Konstan verevät poskipäät pullistuivat aivankuin puhjetakseen,
mutta merkillistä — mies vaikeni yhtäkkiä kuin isketty ja jäi
hiirenhiiskumatta istumaan ja miettimään, heittäen toisen reiden toisen
yli, heilutellen sitä kuin herra.

— Kuuluuko sitä mitä Elettävään? kysyy ämmä loukosta.

— Kissankikaroita! pärähyttää Konsta ajatukset omassa maailmassaan.
Katkerasti sitten virkahtaa:

--On oltavat Elettävässä, kun tupakatkin loppui!

Miestä tosiaankin taisi kalvaa ääretön tupakantuska. Kaisa-Reeta
meni Joosepin kätköille ja viskasi Konstalle kuin koiralle luun,
kolmituumaisen pätkän pikanellia. Silmänräpäyksessä hotasi Konsta
pikanellin poskeensa ja nautinto tekasi miehestä aivankuin toisen
ihmisen.

— Sitä ihan hermostuu, jos ei saa tupakkaa...

Mutta Jooseppi kodassa päätteli: »Jos en sille visapäälle vie ryyppyjä,
niin kyllähän ilkimys ilmiantaa.»

Ja hän tuli pirttiin pieni pullo povessa, vilkuili altakulmain
velimieheensä, etsi käsiinsä herroilta saamansa jalattoman lasipikarin
ja kaasi ryypyn:

— Kopsautahhan Konsta!

Äänettömänä nakkasi Konsta suuhunsa väkijuoman.

Toisen, kolmannenkin — velimiehen tarjouksesta.

— Myö! möksäytti Konsta verenpunat kasvoillä ja silmä kiiluna kuin
tiikerillä.

— En! jymähti Jooseppi lujasti. — Minä en ole mikään viinanmyyjä.
Kotilääkkeeksi minä vaan...

Konsta rähähti nauramaan ilkeästi kuin harakka.

— Ei ole totuutta tässäkään töllissä — ei siteeksikään. Myötkö
limonaatipullollisen vai et?

— En myö! jamasi Jooseppi.

Konstan posket pullistuivat vihasta.

— Roletaarille et myö — kapitalisteille verenimijöille kuormittain
kuletat!

— Vastaatko mies huutosi? kivahtaa Jooseppi lasten pelokkaina
vetäytyessä karsinan puolelle yhteen rykelmään, josta silmät
kiiluskelevat vuoroin omaan isään, vuoroin Elettävän setään.

— Vastaan! huutaa myös Konsta nousten ylös ja tehden lähtöä.

— Kuulehhan Konsta Kenkkunen, sanoo Jooseppi verevälle veikolleen. —
Sinä olet vähän köyhempi mies kuin minä ja sentähden minä sanon sinulle
näin kahteen pekkaan että: elähän turpaile mies! Sinä et tiedä kaikkia
rätingeitä. Kolme ryyppyä reissumiehelle annoin ja annan neljännenkin...

— En huoli!

— Annan neljännenkin tässä kaikkien nähden, vaan myö en minä sinulle.

— Minulle? Sanoppa saamari soi, miksikä et _minulle?_

— Se on minun asiani...

— Ja minun asiani on nyt lähteä kirkonkylään asti hiihtämään tupakan
perään, sanoo Konsta katkerasti sylkäisten pikanellinsa alas lattiaan.
— Paljonko maksoi tuo akkasi antama pikanelli?

— Voi ryökäle, kuinka olet hävytön mies! huutelee Jooseppi reisiinsä
lyöden. Vaan Kaisa-Reeta toimittaa selän takaa lujasti:

— Ei lasketa sukulaismiestä ilman kahvia talviselle taipalelle.

Jooseppi häkeltyi ja pyörähti ympäri ja iski silmää akalleen ajatellen
salaman nopeudella:

»Kato hylyky kun on äijällä älyniekka akka — se on kaukaa viisas — se
on tiplomaati.» Ja Ryysyrannan isäntä naurahti muikeasti:

— Ryypätäänhän tosiaankin kuppi kuumaa, niin puhutaan, Konsta, asiat
puhki.

Konsta ei kestänyt kiusausta: kolmeen viikkoon ei oltu Elettävässä
kahvipannua kallistettu. Hän lyykähti laihoille peräpakaroilleen ja
painoi pitkät kätensä polviaan vasten. Siinä istui kallella kypärin
eikä virkkanut halaistua sanaa. Hänessä taisteli suuttumus ja leppymys
ylivoimasta — aivan tavallista oli, että suuttumus sai ylivallan.

— Ei sinun tupakan takia kannata kirkonkylälle asti hiihtää, puheli
Jooseppi kahvia juotaessa. Ja hän meni peräisestä hakemaan sekä
Väkevää-Mattia että pikanellia. Konsta kaivoi rahat housuntaskustaan...
Kaisa-Reeta kaasi kolmannen kupin Konstalle.

Veljekset silmäilivät vaivihkaa toisiaan ikäänkuin sieluissaan
mitellen toistensa voimia. Teki mieli purkaa sisunsa, mutta nyt
sovinnon tunnelmissa oli vaikeata ruveta syyttelemään toisiaan, kun
kahvinjuontikin oli luonut kotoisen tunnelman ja Joosepin lapset
tulivat lähemmäksi, keikkuivat polvella ja puhuttelivat Konstaa
sedäkseen.

Jooseppi kaasi kokeeksi neljännet maljat kaikille ja nyt otti Konstakin
kopsun. Hänen suunsa jo aukeili ja hän tahtoi johtaa puheen äskeiseen,
miksi ei veli hänelle saattanut myödä jotakin puolta litraa, mutta
sanomatta se jäi. Yhtäkkiä hän kavahti pystyyn, tuippasi vihaisesti
kättä ja hyökkäsi ulos suksilleen. Pihalta ottaessaan vauhtia alas
aittatörmää, mies sanoa sorahutti lakki silmillä:

— Piruja te sittenkin olette! Hampaan koloon panen...

Sompasauvat vain huiskahtivat mäen alta ja sinne viittatielle katosi
Konsta Kenkkunen.

— Antaakohan, kehno, ilmi oman veljensä? hätäili Kaisa-Reeta taas
tyrmistyksissään, kun Jooseppi palasi pirttiin.

— Lempo hänet tietköön, arveli Jooseppi. — En minä sille äikkäpäälle
salon samppanjaa ruvennut mittaamaan: jos oisi omituisen pullon saanut,
niin oisi saattanut käydä minulle kuin Käkivaaran Kallelle — kun hintin
tuli hiprakkaan, niin ilmiantoihan ruoja, tämä Konsta, taipalella itse
Ylijängän poliisille, jotta sieltä ja sieltähän tätä sosetta saapi. Ja
tiilenpäitähän vörpiiskatut panivat Käkivaaran Kallenkin lukemaan!

— Tiilenpäitä sitä vielä sinnäi jouvvut lukemaan, tuomitsi Kaisa-Reeta:
jos et aikanasi heitä riivattua hommaa poikkeen!

— Maahanko tosiaan tahtoisit minun kaatavan? Näin hyvän sinukan?
ihmetteli Jooseppi naukuvalla äänellään.

— Vaikka tunkioon! sanoi emäntä, jota ei edes pieni ryyppy pehmittänyt.

Jooseppi meni kotaan. Mutta hän ei ehtinyt olla puoltakaan tuntia
rauhassa, kun hänet taas yllätettiin samalla tavalla. Toisen veljen,
Lintuniemen Roopen, musta pää näet työnsihen sisään.

— Lainaatko veturia, sanoo Roope, piskuinen, pippurisilmä mies, —
minulta sikiöt mäenlaskussa säpäleiksi särkivät, oisi kirkonkylällä
käynti, osuuskaupasta jauhoa tuon. Huomenaamuna saat takaisin.

— Lempoko teijät kaikki tänne kotaan lennättää? Halkometsässähän minä
olen tavattavissa? Senkö rumahisen santarmi sulle suihkasi, että täällä
olen? puhisi Jooseppi punaisena.

— Konsta tuo vain vastaan viuhotti ja pysähtymättä perään huuteli: »jos
Ryysylässä pistäyt, niin navetan puolella on Jooseppi». Ja oikeinpa tuo
sanoikin, sihisi Roope asiantuntevasti ympärilleen tirkistäen.

— Ei ole oikea paikka tapailla tätä miestä navetan puolelta, murisi
Jooseppi.

— Oikea tai väärä, vaan lainaatko veturin?

— Ka ota! tokasi Jooseppi vihaisesti ähkien kyykyllään nurkassa...

Roope on jo törmää alas menossa, kun Jooseppi huutaa hänet takaisin:

— Pirskautahhan tuosta piiskaryypyt... Ja kun toinen taas teki lähtöä,
sanoi:

— Tottahan lihalliseen veljeen luottaa saa?

— Olenko minä pahemmastakaan sinua ilmiantanut? kivahtaa lyhytsäärinen
Roope.

Osasi se karmelias pistää, tuo Lintuniemen Roope, jolla kuten
toisillakin veljillä on pahanen mökkinsä, köyhä elämä ja paljon
lapsia — niin paljon lapsia kanakopissaan että on tullut kuuluisaksi
kihlakunnan maanviljelyssihteerin käynnistä. Katseltuaan töllin
peltoasiat oli näet sihteeri pirtin kötykseen tultuaan tuumannut
Roopelle: »Teillä on erinomainen pirttiviljelys, isäntä, mutta vallan
kelvoton ulkoviljelys.» — Pirttiviljelys!

Roope läksi ja Jooseppi palasi yhä kotaansa. Vekun ja Aapelin hän
sentään komensi saunarantaan vahtimaan — kuka takasi ettei sattunut
vaarallisempaakin kulkijaa? Ja eikös sattunutkin: Kenkkuvaaran Aatami,
kolmas veli, ajoi jäkäläkuormaa, mutta rannan alitse se isäntä ajeli
— tämä mies ei poikkeillut veljensä mökissä, kuului muka niihin
parempiosaisiin petkelkyläläisiin.

Kenkkua tänä päivänä horisontissa kummittelee, arveli Jooseppi,
sivuajosta ilmoituksen saatuaan. Taas näkyi järven selällä paksu ja
lyhyt miehen tallero, Vekku sitä pari kertaa haukahti, mutta liikutti
häntäänsä kuin hyvääkin tuttua tervehtäen ja hyvä tuttuhan tuo olikin:
Huhmarniemen Ukko-Paavo!

— Onko isäsi kotosalla? Aapelilta avannolla Ukko Paavo kysäsi.

— Annahhan käyn ehtimässä — tuonne kai se aijan taa mäni, selitti poika
tolkusti. Ja heti kun Huhmarniemen Ukko oli mennyt pirttiin, hiipi
Aapeli kotaan. Jooseppi sanoi:

— Se on hyvä vieras — _sen_ saat käskeä tänne!

Hän oikein ilostui sielussaan — Huhmarniemen Paavo oli näet rauhan
mies, vanhan kansan mies, hurskas mies, mahdoton mies pahantekoon
ja lisäksi aito lipilaari pyhän hengen ja pontikan mies, joka
korkeammin kuin yksikään käsitti jumalanviljan merkityksen suuressa
ristikunnassa. Kun pontikka pullon kaulassa pani pul-pul-pul, niin
Ukko-Paavon kaulassa se lirisi Iii—lii—lii — siinä määrin hengellisesti
ja kohtuullisesti ynnä juhlallisesti ukkojuntikka sitä ainetta arvasi
ryypätä.




12.


Kodassa ukot istua myssyttävät pölkkyjen päällä ja hissuksiin
maistelevat. Nuo kaksi korven tonttua, Jooseppi pakana ja Ukko-Paavo,
uskovainen. Kuunnelkaamme kaukaa heidän keskusteluksiaan:

— Se tuo ihmisen elämä..., joluaa Jooseppi.

— Niin se on! todistaa Ukko-Paavo.

— Siinä on monta äkki-mutkaa..., toteaa Jooseppi.

— Ja hyppyriä! parantaa Paavo.

— Umpikujakin toisinaan vastaan nakkautuu..., kehittää Jooseppi.

— Ja iankaikkisen kadotuksen kaivo! lisää Paavo hartaasti, pannen
känsäiset kätensä ristiin.

— Mutta ihminen ei elä ainoastaan leivästä,, jatkaa Jooseppi.

— Ei elä, ei elä! myöntää Paavo.

— Vaan viinaakin joskus täytyy viljellä..., livahuttaa Jooseppi silmää
iskien.

— »Viina, tarpeeksi juotu, ilahuttaa ihmisen ruumiin ja sielun», sanoo
Jeesus Syyrakki.

— Entä miten Mooses määrää? kysyy Jooseppi, joka huonosti muistaa
Raamattua.

— »Ota sinun rahas käteesi ja mene siihen paikkaan, jonka Herra
Jumalasi on valinnut, ja osta sillä rahalla kaikkea, mitä sielusi
himoitsee, joko se on nauta tai lammas, viina tai väkevä juoma taikka
mitä ikinä sielusi himoitsee: syö ja juo se Herran Jumalasi edessä, ja
ole iloinen, sinä ja huoneesi!» Niin se sanoo Mooses. Ukko-Paavo sen
muisti sanasta sanaan.

— Mukava mies se Mooses...

— Oli, oli se!

— Niitä korpiukkoja niinkuin mekin tässä..., arvelee Jooseppi.

— Niin oli, niinpä vain! sanoo Paavo.

— Vaan viettelyksensä se on tässä viinassakin… visertää Jooseppi.

— Ono! myöntää Paavo. — Ihminen on synnin ala myyty.

— Onkohan tuota koko syntiä olemassakaan? epäilee Jooseppi.

— On se, on se! sihistää Paavo.

— Vaan kun minusta tuntuu, jotta saapi tehä mitä vain, jos ilkiää,
tuumaa Jooseppi.

— Se on erittäin synnin teko ja erittäin synnin tunto! opettaa hurskas
Paavo.

— Niin sitäkö sinä mustan pässin kauppaa hiihtelit hieromaan? tokasee
Jooseppi, vilkkusilmä.

— Ka sitähän minä hiihtelin, selittää Ukko Paavo.

— No otetaanpa tästä..., tarjoaa Jooseppi limonaatipullon suusta.

— Ka johan tätä..., kiittelee Ukko-Paavo punaisena ja onnellisena
paistavin kasvoin. Kähäräpäineen, lyhkäisine vantteroine vartaloineen
hän taitaa olla kokolailla suuren kaimansa Paavali Tarsolaisen näköinen.

— Tuota noin, mitä sinä naapuri oikein meinaat tästä viinankeitosta?
tiedustaa Jooseppi.

— Mikäpä hänessä, vastaa Paavo. — Se on iso assie! Ukko-Paavon kieli
niin pehmeästi sihisti ässää.

— Iso! innostuu Jooseppi. — Mahottoman iso...

— Eikä se ole kaikille sallittu —, selittää Paavo hartaana.

— Ei! jatkaa Jooseppi. — Eikä se toki kaikilla lykästäkkään...

— Ei puolillakaan! tunnustaa toinen.

— Vaan minä keitän meleko hyvää. Tämmöistä passaa! kehasee Kenkkunen. —
Eikös passaakkin?

— Joo! jorahuttaa Paavo. — Se on kaikki niinkuin Herran Seepaotin
armosta. Lunastajamme ja mestarimme turvissa...

— Niinpä vain, myötittelee Jooseppi, tuo iloinen pakana.

— Minä meinaan, jotta niinkuin tää viina-ainekkin, jatkaa Paavo
hartaasti. — Että se on syntiselle raavolle ratoksi ja rakkavuueksi
annettu ylhäältä, jos sen ihminen täällä ajan laaksossa oikein
vastaanottaa ja nautita taitaa.

— Vaan _me_ ukot osaammekin vastaanottaa ja nautita. Otetaans pieni
tärähys! tarjoaa taas Jooseppi.

— Vaan jos peähän mänöö? empii Ukko-Paavo.

— Päähän, päähän sen mennä pitääkin! vakuuttaa Jooseppi. — Vaan se on
siinä, jotta missä hengessä?

— Joo, siinä se on, auttaa Paavo: — Se salaisuus, joka tyhmiltä visusti
kätketty on....

— Ja maaliman pöljiltä! parantaa Jooseppi.

— Ja öykkäreiltä! vielä petraa Paavo. — Minä en iltikseni istuskele
siellä, kussa pilkkaajat ja koiranleuvat istuvat. Vai oletko nähnyt,
naapuri? tinkaa Ukko-Paavo hieman niinkuin jo liikutettuna.

— Enpä tosiaan muista nähneeni! kimahtaa Jooseppi. — Tässä kylässä ei
ole ketään muuta niin yksivakaista musikkaa kuin sinä, Huhmarniemen
Ukko-Paavo!

— Minä en käyskentele kommuunain kokouksissa! kehasee Paavo jo ihan
punaisena naamaltaan.

— Enkä minä! julistaa myös Jooseppi. — Se tuo politikka... on pirusta.
Pirusta se on!

— Niin se on! lämpenee kauttaaltaan Paavokin, rauhan mies. — Se on sitä
Rumahisen savottaa, sitä Anttiristuksen viimeisten päivien rienausta,
josta Sana meitä ankarasti varoittaa.

— Oikein! iloitsee Jooseppi. — Sinä oot tomakka ukko ja sinusta minä
riivatusti tykkään. Meillä sitä ei tämän rannin kanssa riitaa tule!

Ja Jooseppi lyödä räppää Ukko-Paavoa rakkaasti polviin.

— Ei kai sitä tähänasti ole riita-aihetta kopeutunut, todistaa Paavo.

— Eikä kopeu vastakaan! vakuuttaa Jooseppi.

— Se on kaikki taivaallisen Isän armossa niinkuin tämänkaltainen
naapurisopukin, puhelee Paavo lauhkeasti.

Jooseppi tahtoo lisätä höyryä henkipannuun.

— Otetaanhan, Ukko-Paavo, vielä vähän vahvistusta. Minusta on
pikkuhiljaa mukava peli, kun miehellä on niinkuin hiirenpesä täällä
nuppirustingissa ja saa siivota suuvärkkinsä puhtaaksi...

— Mukava, mukava se on... Ja hyvä tavara!

— Hyvä! Saapi sitä joskus omaansa kehaista.

— Ka saapi, saapi...

— Sanoppa nyt, rakas naapuri, että mitä sinä oikein juuria myöten
tuumaat tästä nykyaijan kieltolaista?

Jooseppi oikein naukui ja korosti sanaa »kieltolaki».

Ukko-Paavo kopisteli jämerän äkkiväärän piippunsa ihan tyhjäksi
perskoista, latasi omasta massistaan kessua, sytytteli verkkaan, imasi
sauhun sisäänsä ja sanoi huokaisten syvään:

— Se on tuota sillä lailla, kuulehhan Kenkkunen, jotta kieltolain
pykälästä ei Pyhässä Raamatussa rohveetain kautta puhuta pyhäsen
pöllähtävää!

— No se on jullilleen sanottu! huudahtaa Jooseppi haltioissaan. — Ja
minun nimeni elköön olko Kenkkunen, jos ei nyt oteta tätä viimeistä
tärskäystä pohjasakkoja myöten. Terve!

— Terveppä terveh! purisi Huhmarniemen Ukko Paavo.

— Ja sen minä sanon, jotta kun tulevana vuonna vaalit toimitetaan
Rämsänrannalla, niin etuskuntaan, etuskuntaan, me sinut, Pappa-Paavo,
täältä Petkelkylän ketunpesästä äänestämme, niin että pamahtaa!

Uskovainen Ukko-Paavo taisi tuntea saaneensa jotakin liikaa, koskapa
äkkiä joutui hämilleen ja änkytti tulipunaisena:

— Ä... ä... älähän nyt na-naapuri! Eihän sitä nyt tuohesta takkia eikä
lukkarista pa-pappia. Hehheh!

Ukkoa tuppasi naurattamaan ja naama oli autuaallisessa irvistyksessä.
Mutta Jooseppi vain jankkasi:

— Etus-, etuskuntaan...

Samassa ilmestyi Kaisa-Reeta vihaisena kodan oven auki temmaten ja
tiuskasi:

— Voi turkin tuhnu tuota miehen morikkaa kun ilkiää juottaa Jumalan
valitunkin humalaan!

— Hu-humalaan? kiljahti Jooseppi kimmahtaen ylös pölkyltä.— Siitä
mustasta pässistähän me tässä kauppaa hieromme tämän Ukko-Paavon
kanssa...

— Pässistä! Pässistä! niin se on assie…, päkättää Paavokin hätäilemättä
ja tyytyväisenä sekä nousee hänkin lähteäkseen pirttiin, jossa emäntä
toisikertaan on kahvit kiehauttanut.




13.


Hyvin ne luistivat taas arat asiat — korpiroju kelpasi — ihmiset
iloitsivat — elämän harmaus hiukan hälveni — korven horisontissa
leimahteli valopilkkuja — kuin hyvä haltija-tonttu tanssi Ryysyrannan
Jooseppi kukkaisten ja ruusujen päällä — rahaa tuli ja jauhoja myös —
pietarsaarelaista pikanellia ja suomisikaaria...

Mitäs siitä, jos miekkonen riemuissaan oli rohjennut sisän kautta
postitoimistoon virattomana hetkenä jotakin amerikankirjettä
tiedustamaan sillä seurauksella että Rämsänrannan lasisilmäpäinen
postineiti oli suvainnut ajaa Joosepin pellolle huutamalla perään:
»Fyi kuinka te haisette! Ja kuinka te kehtaatte tulla — tuommoinen
mies? Ihmiset puhuvat että te... poltatte viinaakin — fyi, fyi!»
Jooseppi oli paetessaan näyttänyt hampaitaan kuin ahma, joka uhmaa
pudottautua yksinäisen porovaatimen niskaan, mutta Kenkkuset eivät ole
tuhmaa väkeä, mies oli sipaissut reuhkan kainaloonsa, pokannut kuin
koulupoika korviaan myöten punastuneena vihasta ja kiinnijoutumisesta,
ja mitä heleimmällä kissan äänellään vastannut että: »Antakaa anteeksi,
röökynä, se tuo moukka istuu niin lujasti kiinni ryysyköyhälistön
alushousuissa, jotta ihteäänkin toisinaan hävettää — sitä ei
savottajätkällä ole niinkuin viinillä herrassyötingiilä, mistä joka
viikko muuttaa kalsongia!»

Se lasisilmäpäinen postimamselli oli tämän repliikin nieltyään tosin
saanut autuaallisen ajatuksen kiivetä ullakolta kaivelemassa pappa
vainajansa vanhoja nimettömiä, jotta ei vastakertana tarvitseisi
nokassaan sietää tuonkin tungeksijan kansallistuoksua, mutta kun
neiti oli rymistellyt alas ahtaista vinnin portaista, oli Jooseppi
jo tipotiessään, ja ne vanhat flanellipöksyt luiskahtivat väärään
kurkkuun — Hullu-Ellille, joka myös oli muuan seurakunnan kuuluisuus
lemuavaisten legioonassa.

Koko »Maakunta rajoitetulla lisämaksulla» oli Ryysyrannan Joosepille
makeasti nauranut, kun tämä vihasta puhisten oli juossut puotiin
valittamaan, miten häntä, köyhää miestä, muka oli postikonttoorissa
kohdeltu. »Kiitä kun sillä pääsit!» oli hilpeä kaupanhoitaja arvellut.
Ja joku koiranleuka oli lisännyt: »Kyllä se vanha tyttö elämänpäivinään
on kuskannut takarappusia alas kokonaisen tusinan vallesmanneja ja
hosmestareitakin. Että mitenkä sinä sanoit: luutusiko se karvalakillasi
sinun sylkilönttejäsi?» »Eikös kössi», oli Jooseppi vastannut: »muuta
suukopua se vain syötti». »Ka sitten elä ole milläsikään — se on hyvin
höyli ihminen.» »Höyli, höylihän tuo oli — minun syynihän se olikin —
piessa siihen pesään pani päänsä pistämään!»

No niin, moiset kahnaukset olivat pieniä asioita, vaikka se räikeästi
jäi korviin kaikumaan tuo postineidin syytös: »Ihmiset puhuvat että
te... poltatte viinaakin — fyi, fyi — tuommoinen mies!» Siispä täytyi
jo olla liikkeessä huhu että hän, Kenkkunen, todellakin... Kuka hulttio
mokoman puheen oli levittänyt? Oli sitten tullut poliisi Pirhonenkin
vastaan kylän kujalla ja luonut asianomaiseen karsaan katseen, vaan
kun Jooseppi kohteliaasti oli tervehtinyt, niin sivu oli astellut
pitkä ja ryhdikäs konstaapeli täydessä univormussaan ja ihmeellisissä
ratsusaappaissa, jonka veroisia ei ollut kasarmin luutnantillakaan.
Sivu oli astellut — ja Kenkku oli nauranut partaansa. Herra Pirhosen,
Joosepin tyhmän ymmärryksen mukaan, oli näet ollut pakko astella
sivu mitään tutkimatta — asiat olivat sillä mallilla. »Pupu Jussia»
oli Jooseppi vielä perään viheltänyt — ei ollut konstaapelin oikein
hyvä tulla nuuskimaan hänen edesottamisiaan, vaikka vihiäkin olisi
saanut. Esivalta oli tosin pantu miekkaa kantamaan — ja Pirhosella oli
sapelinsa — mutta... No niin, puhumatta paras.

— — —

Jooseppi tahtoo haihduttaa mahdolliset jäljen nuuskijat ja on kauheasti
touhuavinaan halkourakka-suhteitaan, kikattelee niistä kaikille, käy
kunnantuvalla ja kansakoululla ja on ajelevinaan takaa kunnanmiehiä:

— Se nyt sitten on sakramenskattua, kun ei saa kynsiinsä työnantajiaan,
sadattelee hän maantiellä vastaantulijoille. — Outtako sattunna
näkemään Lutikaista?

— Lutikaistako haet? Matikanpyynnissä hokevat olevan Pärsämöllä.

— No voi sun seihtemän ryssän santarmia! ärräilee Jooseppi
loistavimmalla tuulellaan. — Ja mulla viheliäisellä kun sattui
kymmenien tuhansien halkourkot kunnan kanssa — ei nyt tainnut tulla
tolokkua — kuoloot näläkään akka ja sikiöt — eivät anna retiittiä
porvalista, jos ei ole luottolappua Lutikaiselta. Se on tuo
mäkitupalaisen elämä...

Ja siten hän saa koko kylän uskomaan että niitä halkourakoitaan se
Jooseppi kelkka perässä hiiheksii — mies parka, joka vasiten on
viuhtonut Petkelrannoilta aavistamatta että hänen »rinsipaalinsa» osui
olemaan matikassa Pärsämön perukoilla asti!

Poliisi Pirhonen on nokassaan tuntevinaan hiukan niinkuin
maisemasamppanjan tuoksua siellä-täällä kylällä, mutta sellaisissa
paikoissa, etteipä oikein ilkeä kysellä! Jooseppi Kenkkunen
sitävastoin, sivukänkkäillessään raitilla, vilkuttaa repäisevällä
tuulella oleville kylän merkkimiehille lempeästi silmää — mutta itse
kylä ei aavista että tuolla riekaleisella kääpiöllä saattaisi olla
vähintäkään suhdetta noihin iloisiin ilmiöihin...

Sattuu taas Pirhonen Jooseppia vastaan toistamiseen, mutta tuijottaa
syvissä mielihauteissa maantien ojaan — Jooseppipa tahtookin nolata
miehen perinpohjin, liepsahtaa ihan nokan alle ja naukasee:

— Sattuuko herra konstaapeli tietämään että missä kissankinkerissä ne
kaikki kunnanherrat tänä päivänä virkailevat? Kun mulla oisi kymmenien
tuhansien halkourakat ja rahannuusa...

— Vai on sulla urkot... En minä... kävitkö jo kunnantuvalla? Ai tuusan
jeeveli: Lutikainenhan taitaakin olla matikassa Pärsämöllä ja Kinnunen
on Kajaanissa, vastaa poliisi.

— No voi Viitalan ukon vanhat kirkkohousut! kismittelee Jooseppi ja
menee tyhmän näköisenä. Hänpä vähän vikoo, mistä Pirhonen juuri oli
tulossa ja miksi se ensimältä ei ollut näkevinään Jooseppia.

Tuosta punaisesta talosta se tuli! Papittomasta pappilasta, jota asuu
se uusi, hauska nimismies Koskeliini. Kalle Koskeliini, joka kirjoittaa
nimensä Carolus — nimi taitaa olla hepreiskaa, vaan Kalle se suomeksi
kuulostaa olevan. Se on tämä Koskeliini »hovin uuskulta-antti»,
semmoinen hällä on korkonimi eli kitteli — se ei olekkaan kuten vanhat
valtesmannit Oulun kanslisteja, kimnakistuja, puotipoikia tai muita
räkänokkia — _tästä_ paisuu pormestari — — tämä istuu tuumherrana
kihlakunnan käräjiä — siitä voi aikaa-myöten maiskahtaa vaikka
ministööri, täytinen sen tietköön vaikka hovin resitentti — sillä on
korkean herran horoskoopi, vaikka on käytökseltään niin alhainen...

Näin ajattelee Ryysyrannan Jooseppi ja pujahtaa hänkin sinne —
papittomaan pappilaan.

Carolus Koskeliini on kansliansa akkunasta havainnut tulijan ja harppaa
avopäin Jooseppia vastaan kuistin portaille. Heidän katseensa kohtaavat
toisensa.

Jooseppi vilkuttaa pienillä siansilmillään, mutta vallesmanni antaa
suurten sinisten silmäinsä nauraa. Puhutaan kuiskaamalla:

— Ottaisin sinut sisään, en saata — siellä on vieraita. Vieläkö sulla
on?

— Kolme kiloa tuolla aijan takana, sihisee Jooseppi. — Riimatavaraa.
Otatko Kalle?

— Toimita tallin ylisen nurkkaan heti hämärän tullen. Paljonko perit?

— Kolome...

Nimismies otti lompakostaan kolme uudenuutukaista sadan markan seteliä.

— Nämä on oikeastaan rokotusrahoja, vaan minä lainaan kass...

Hän vilkutti lempeästi silmiään rilliensä takaa, puristi veljellisesti
Joosepin kättä ja kuiskasi:

— Tulevan viikon lopulla...

— Käytkö ihan tosiaan, Kalle, köyhän majassa? innostui Jooseppi.

— Ts... Ei halaistua, sanaa kenellekään!

— Kyllä vain minun hampaitteni takana pysyy.

— Terve!

— Terve! sanoi Jooseppikin herroiksi. Koskeliini pui nyrkkiä tampuurin
ovelta kansliaansa kohti samalla rykäisten kaikuvasti — Kenkkunen
ymmärsi yskän.

Portille mennessään hän akkunan läpi oli näkevinään seurakunnan
kirkkoherran komean pään. »Tuotakohän tuo piti vaarallisena?» ihmetteli
Jooseppi. »Minä olen kuullut että kirkkoherra... on reilua miestä,
mutta hemmetin hankalassa asemassa... Vai olikohan siellä kanslian
nurkassa joku toinenkin? Kun ei vain se kiertävä raittiuspuhuja —
palkan eistähän se sekin... Kyllähän se Koskeliini on maininnut että
hengellisen vallan kanssa heillä on tiplomaatiset välit — ja niin tässä
täytyy olla jokaisella...»

Jooseppi maksoi pari markkaa pannen toisen toimittamaan sen asian,
jonka iltahämärissä oli luvannut vallesmannille. Valtioviisautta
sekin...

Sitten hän jälleen alkoi maleksia pitkin kauppapuoteja — tuli joskus
kutsutuksi tiskin taaksekin — pistäysi myös tukkipäällikköjen luona —
ja puheli äänekkäästi halkourakoistaan.

Vasta hämärissä hän kuormitti veturinsa ja palasi taas puotiin, jossa
lamppujen välkkeessä tuntui niin kodikkaalta. Rihkamat kiiltelivät
ja killuivat lafkan laipiossa. Joosepin päässä risteili tuhansia
kysymyksiä, tuiki tärkeitä ja tarpeettomiakin...

Mutta mikä kumma siinä lienee vaikuttanut — mies ei vieläkään ostanut
paitapalttinaa eikä kirkkohametta eukolleen! Sylkeä tirskutti vain
syvissä mietteissä kuin mikäkin karvatonttu siinä tiskillä säären
kalikoitaan heilutellen. Ei edes kysäissyt, mitä ne vaimoväen
vaatevehkeet maksaisivat. Ja sentään nämä asiat alati askartelivat
hänen omallatunnollaan...

Kuhnimus, kähnimys, ryhmys, rähmys!

Kaisa-Reeta raiska siellä kotona... Pikku Kurli... ja se seitsemäs...?




14.


Nuori nimismies on virkamatkallaan pitkin Rämsänrannan pitäjää.
Hovioikeuden auskultantti Carolus Koskelin, Helsingin poikia,
uuden ajan veikeitä virkajalluja, ollut v.t. nimismiehenä yhdessä
isänmaan kolmesta »Kosken» pitäjästä. Hän suhtautuu lempeästi Suomen
yksinkertaiseen korpikansaan, haluaisi kaivautua kansansielun
pohjamutiin, ymmärtää punakapinan tai ainakin on ymmärtävinään, ei
tahdo kenellekään pahaa, on itse korkeakauluksinen, kiiltosaappainen,
sortuuttivartaloinen rilliniekka herrasmies, mutta rohkenee arvostella
muita herroja koko terävästi. Demokraatti eikä mikään byrokraatti
— hauska eppu — ottanut määräyksensä Rämsänrannan piiriin enemmän
seikkailun ja omantunnon kannalta kuin viranpuutteesta. Mitä ne
ovat nykyajan virat? Korkeimmatkin herrat pyyhkäistään äkkiä kuin
liituläiskät jäniksen käpälällä ajan suurelta mustalta taululta —
tässä ei kannata pröystäillä — viisainta heittäytyä drastukamraatiksi
halvimman matalan torpan ukkelin kanssa. Entiset nimismiehet ovat
olleet liian koppavia, kiihoittaneet kansaa itsiään vastaan — siitä on
siinnyt salainen herraviha, joka kukkii punakapinassa — koko pitäjähän
on hengeltään punertavaa, vaikka ei uskalleta ajatellakaan aseellista
väkivaltaa — tämä kansa ammuskelee vain oravia, hirttää metsälintuja
ja pistää keihäillä karhuja, mutta _ihmistä_ se ei koskaan tapa. Tämä
on Suomen parasta kansaa, sellaisen kansan suosioon kannattaa pyrkiä,
tämä on mukavaa väkeä, originelleja tyyppejä, sydämellisiä äijiä ja
herttaisia muijia — Jängän kylän tytötkin polttelevat piippuja — fiksua
kansaa se on.

Puoliturkissaan hän hiihtelee sydänmaan taipalia, joskus
ajaa hurahuttaa isäntäin, lautamiesten, herrastuomarien tai
pyhäkouluopettajain kanssa pitkässä reslassa 10-neljänneksisiä
taipaleita ja kylien väliä, saa toisinaan porokyydinkin ja lunta
suunsa, silmänsä täyteen, nauttii ja nauraa. Oh! Hän on oikeastaan
ryöstöretkellä, tuolla kirotulla ulosotolla, joka lain puolesta
täytyy toimittaa, mutta hän esiintyy niin lammasmaisen laupiaana,
nöyränä ja ystävällisenä herrana että _sellaiselle_ herralle antaa
toki viimeisensäkin jokainen, jolla lie sydän paikallaan. »Se on
höyli herra, se on alhainen valtesmanni», sanoo Suomen korpikansa ja
jokaisen sydämelle tekee hyvää saada seurustella moisen harvinaisen
virkamiehen kanssa, ihan lämpenee umpinainen mieli, avautuu arka sielu
ja kaikki kauna katoaa — tämähän on kuin sovintotuomari herravihan
ja kansanhalveksumisen välimailla — tämä Kalle Koskeliini onkin eri
poikaa kuin joku entinen Perkenheimi. Ja sitten mikä mukavinta ja
kodikkaisuuden tunnelmaa virittävää — tämä herra ei huoli vihata kansan
tapaa keittää noin vain kotilääkkeeksi, saunahauteeksi, savottakiron
lievennykseksi, ratuloiksi tai varpajaisiksi, raskaan raadantansa
murheessa, maatiaisviinaa, jota erämaan karhutkin ikimuistoisista
ajoista ovat kunnioituksella latkineet.

Tietysti hänen, koska kerran on kruunun nimismies, _täytyy_
ottaa ilmiannot vastaan ja panna syytteeseen, kun kansan itsensä
puolelta, joskohta halpamaisesta kostonhimosta eikä suinkaan
raittiusvaikuttimista, mokomaa vaaditaan, mutta missä kansa on
yksimielinen ja kotipoltto näyttää vain lisäävän kodikkaisuutta,
siihen liemeen järjestysmies ei lusikkaansa pistä, ei ole näkevinään
savua eikä tulta eikä mustaa pataa, koska kerran ei ilmene riitaa
eikä tappelua eikä minkäänlaisia onnettomuuksia, kielet vain vähän
kilkattavat ja Suomen kansan sydän niin mukavasti läklättää... Ne
siellä Helsingin punaisessa myllyssä näytelkööt aikakauden suurta
kieltolakifilmiä, _siellä_ siitä saattaa olla siunausta, mutta _täällä_
kaukokorvessa? — aivanhan tämä on kuin eri valtakuntaa, eri planeettaa
— täällä ei ole katuja eikä kapakoita, täällä on vain tuo ikuinen metsä
ja ikuinen ihminen — metsä humisee — ihminen elää — ei ole pienintäkään
huvitilaisuutta — ei kiusausta pikkuvarpaallaankaan mihinkään
ryvetykseen astua — sallittakoon siis sellaisessa sopessa edes pisara
rukiista puristettua mehua — kaiken moraalin, Aabrahamin, Iisakin ja
Jaakopin Jumalan nimessä se ei voi olla absoluuttinen rikos, ei pahe,
eikä synti.

Monopooli, monopooli Rämsänrannalle!

Tähän suuntaan hän ajatteli nuori vallesmanni, hilpeä ja
elämänhaluinen, mietteliäs Carolus Koskelin, kansalaissodan
jälkimaininkien järjestysmies, uuden ajan airut. Hän näytti ottavan
osaa huono-osaisten kärsimyksiin, lupasi odottaa veron suorituksia
vielä ulosottoyritystenkin jälkeen, kaikista pienimmät kuittasi joskus
ja maksoi hän omasta käsikassastaan: — siunausta tämä herra siis enempi
levitti kuin kirousta, sydämellisesti hän hyvästeli köyhtyneiden
talojen surunpainamia emäntiä ja karkeille isännille tarjosi tupakat ja
kyydityksistä reilusti suoritti mitä vaadittiin.

— Ruohtisikohan tuolle tarjota — kun on niin höyli ja alhainen herra?
supattelivat Suomen ukot virkaseikoista selvittyään. — Kuuluu se
ottavan... tietää toinen. Ja korpikansa tarjosi lempeälle kruunun
asiamiehelle parasta mitä sillä oli. Sitä mitä väärentämätön Suomen
kansa kaikkina aikoina oli arvovierailleen tarinnut, yhtähyvin
maanmittarille kuin kinkeripapille.

— Ettehän pane pahaksi, herra valtesmanni, jos tuota niinkuin...?

— Sydämellinen kiitos, ei kai se pahaa tee näin talvipakkasella...

Ja nimismies otti kopsut ja hänen silmänsä välkähtivät kauniisti.

— Mutta tämähän onkin _hyvää!_ livahti häneltä.

— Ei sitä toki hyvälle herralle kehtaakkaan tarjota _huonoa_.
Ottakaahan, jos vain maistaa, herra vallesmanni!

— Isäntä ottaa myös itse... Noissa talojen ja torppien peräisissä
ja pirtin peräkamareissa oli niin kodikasta vähän viivähtää —
emäntäin kahvi oli mainiota — ei sellaista Etelä-Suomessa saanut edes
hotelleissakaan, ja kievarien, matkustajakotien ja tuhansien kahvilain
kahvit pitkin suloista Suomeamme olivat silkkaa sikurinsumppua
tai muuta mustaa luirua — täälläpä vielä tunnettiin todellinen
kahvinkeittotaito, täällä korkealla, köyhässä Pohjolassa! Ja totisesti
oli Pohjolan pontikassa muinaissuomalaisen ruisriihen raikas maku —
eivätpä, enkeli nähköön, rautatien rintamailla osanneet näin repäisevää
ilolientä liruttaa — kotimainen teollisuus kukoisti siis kaukokorvessa
— vahinko vain että valtio tähän teollisuudenhaaraan nähden suhtautui
kielteisesti. Pohjoista tasavaltaa tämä oli, sitä, jonka pääkaupunki ei
ollut Helsinki...

Kruunun nimismies, hovioikeuden auskultantti Carolus Koskelin tuli
haltioihinsa, jäipä yöksikin niin mukaviin taloloihin istuskellen
myöhäisiin pikkutunteihin isäntäin, hyvien naapurien ja siivojen
nuorten miesten kanssa.

Puhuttiin puhki kaikki, mitä vilisee taivaan ja korven välillä —
oikeita puheita ne olivat, elämän ja yhteiskunnan totuus-kosketuksia.
Mutta aivan erityisesti huvitti Carolus Koskelinia se lapsen naivi
usko, mikä vielä vallitsi näillä takamailla...

— Onko herra vallesmanni käynyt sitä ministerikoulua?

Koskeliini naurahtaa:

— Hallintotutkinnoita minä vain olen suoritellut.

— Niinpä hyvinkin, mutta teistä taitaa lopussa tulla tämän läänin
maaherra?

— Mitä sitä pötyä puhuu. Pikkuherra minä vielä olen, jos ensinkään
mikään herrakaan...

— Ke, ke, kun on alhainen. Ette ilkiä sanoa meille maan tolloille —
kyllä teistä vaan maaherra tulla voi.

— No kerrassaan! kimahtaa toinenkin isäntä, jolle on noussut
hivuksille. — Ja hyvä kuvernööri tulookin tästä faltesherrasta! Sen
minä sanon — se on sen sortin mies, jotta niitä sellaisia käenpoikia ei
vain kukukkaan joka hongan oksalla...

— Ei kuku!

— Terve isännät!

— Terve Koskeliini! Kalleko se on sun ristimänimesi?

— Karolus tämä on — elä sinä Joona sotke eläkä hölöpötä.

— Kallehan minä vain oon, selittää nimismies, — koiruuksillani vain
piirtelen papereihin Carolus — se on sellainen tapa siellä etelässä.

— Onhan teillä rouvai?

— On rouvakin ja kaunis onkin, kehuu vallesmanni vaimoansa. — Käykäähän
isännät talossa, niin tutustutte. Me ollaan kansallisia...

— Kiitosta vaan — kuuluu se tuo toisten Veeru käyneenkin... Hyvin
kiitteli alhaiseksi tämän vallesmannin ruustinnaa. Supliiki oli ollut...

— Sanotteko te ihan ruustinnaksi meidän nimismiesten rouvia? ihmettelee
vallesmanni.

— Ka niin on meijän puolessa tapana. Vaan ei sitä Perkenheimin rouvaa
ruustinnaksi ruukattu. Se oli ylettömän ylypiä ihminen. Ja häjy — häjy
se raato oli. Parempi se sittenkin ihte Petteri Perkenheimi oli, vaan
akka hällä oli ilikiä!

Carolus Koskelin vilkuttaa silmää ja huoahtaa syvään. Nappaa maljan
pohjaan ja tekee lähtöä.

— Kiitos isännät, nyt täytyy jatkaa matkaa. Mitä minä olen velkaa?

— Ei puhuta velasta, herra vallesmanni! sanoo talon isäntä
juhlallisesti. — Ja minä kyllä jouvan tästä ihte kyytiinkin...

On lauvantai-iltapäivä, leuto sää, sinihaalea talvinen taivas ja koko
korpiluonnossa tuollainen leppoisa tuntu, jolloin silmänsiintämättömiin
häipyvä järvenulapan viittatiekin näyttää elävän, vaikka ei tuolla
tiellä kymmenen tunnin väliaikana usein huomaa ainoatakaan kulkijaa.
Ryysyrannassa on riihisauna parahiksi pölähtänyt lämpiämään ja sankka
tervastuoksuinen sauhu pulpahtelee ovesta, tuprahtelee ränstyneen
tuohimalkakaton räystäistä sekä seinien ylimäisistä saumoista. Silloin
näkyy tikkatien äärimäisessä päässä musta pilkku, joka lähenee
vitkaan, ja vihdoin siitä muodostuu hiihtävä mies, joka viitanväli
viitanväliltä liukuu likemmäksi, jo erottaa sompasauvojen huiskeen,
jo itse hiihtäjänkin, joka ei näytä tavalliselta — Ryysyrannan koira
päästää murinan, pian äkeän haukunnan ja syöksee keränä alas jäälle.
Kuudet Iapsenkasvot kapsahtavat pirtin akkunaan, nenät litistettyinä
päreillä ja rievuilla paikattuja lasiruutuja vasten, koettavat
tirkistää ja tutkia että kuka on tuo outo hiihtäjä? — eivät tunne... Jo
ilmestyy ylimpään ruutuun isäntä Joosepinkin naamataulu ja ikäänkuin
elinkautisesta ruutuun painamisesta lytistynyt nenä. Jooseppi huudahtaa
kimeällä äänellään.

— Jopahan tuloo uusi vallesmanni. Kalle Koskeliinipahan on, näkyy — hip
— juu!

— Siunaa ja varjele! säikähtää Kaisa-Reeta, helmat märkinä, — meillekkö
se ihan tulee? johon Jooseppi muikeasti toimittaa että:

— Meilleppä tietenkin — kuhtunuthan minä hänet olen — ja oonhan tuota
koko viikon sulle korvaan vinkunut, jotta pyrähtää se ennen pyhää — se
on rontti ja henu herra, et tarvihe vähääkään ruusailla!

— Mutta kun ei ole vaatteita..., vaikeroi itkua tuhertaen vaimo,
hätäisesti hypistellen lyhyttä, haalistunutta röijyään, jonka alta
vatsa pullottaa korkeasti koholla.

— Ei se vaatteista välitä, väittää Jooseppi vapaasti, — ihan näiltään
minäi hänet vastaanotan. Pyöräytähän heti mustakylki lielle — nyt tästä
tulookin eri lysti illatsu Ryysyrantaan. — Vierailuillatsu!

Ja Jooseppi nauraa räkättelee kuin harakka ja iskee silmää
sekä eukolleen että ämmälle, vieläpä Aapelillekin, imasee
äkkiväärän isännyytensä merkiksi suupieleensä ja syöksee avopäin,
ryysypaitahihasillaan, tukka torrollaan, ulos pihalle juhlavierasta
vastaanottamaan. Kaisa-Reetaa hävettää ihan haletakseen, vaan mihinkäs
tästä pääset...? enintä moskaa pyyhkäsee märällä rievulla pöydältä ja
lullun liepeeltä ja Kurlinkin hännältä — — se tuo Jooseppi känkkänä...
eiköhän vain naura vallesmanni?... no kaikenlaisiin sikolätteihin se
Helsingin herroja ilkiääkin maanitella, musikka!

— Syyti, Vekku, syyti!

Siinä hän jo hiihtää ponnistelee ylös törmää hovioikeudenauskultantti
Carolus Koskelin, joka on vaivalla päässyt eroon viimeisistä
saattajistaan ollakseen kahden Ryysyrannan Joosepin kanssa, jotta ei
tulisi joutavia jälkipuheita. Laupiaasti käy Jooseppi vallesmannia
vastaan, ja laupiaasti välkähtelevät vallesmanninkin suuret silmät
rillilasien takaa. Molempain kohtaajain silmissä tuikahtaa sellainen
veljeyden valopilkku, joka tässä maailmassa tavataan vain visseillä
miehisillä miehillä.

— Vai tämä se nyt on kuuluisa Ryysyranta, läähättää vallesmanni
silmillään nauraen.

— Ka tämä, tämä se on se _kuuluisa!_ korostaa Jooseppi. — Ja nyt
saatkin, vallesmanni, tutustua oikein korpiketun luolaan — meillä ei
hienostella. Onpa, saamarisoi, soma kateltava, ilkiääkö päähelsingin
turisti astua näin halvan mörskän kynnyksen yli.

(Jooseppi tavoitteli kai juristia, vaan turisti siitä tuli.)

— Ja miksei ilkeäisi..., kohteliaisteli Koskeliini, ja, sukset seinää
vasten nostettuaan, heti työntyikin pirttiin, Jooseppi naukuen perässä.

Carolus Koskelin tottapuhuen vähän hätkähti sisäänastuttuaan, vaan
salasi visusti huomionsa — näin siivottomaksi ja viheliäiseksi ei mies
sentään ollut uskonut ilohenkisen Joosepin maallista majaa. Löysi
hädintuskin istuinta peräpuolensa alle, kun ensin oli paiskannut kättä
Joosepin harmaakasvoiselle emännälle ja kunnon ämmälle. Eikä voinut
olla huomaamatta russakkain kihinää ja lasten vilinää, puhkinaista
lattiaa, rikkinäistä ovea, päreillä ja rievuilla tukittuja akkunoita...
Mutta pitäjää kiertäessään on Helsingin poika jo treenautunut, ei
tarvitse tarttua nenäänsä — nenäliinaansa vain ja sillä ensimmäiseksi
pyyhkiä huurtuneet silmälasinsa, ja sitten kiireesti hyväntuoksuinen
savuke hampaisiin...

Mutta Jooseppipa ei olisi vieraansa sallinutkaan pistää sieltä
povitaskusta, vaan omasta laatikostaan, minkä on osuuskaupasta ottanut
vasiten vallesmannia varten.

— Panehhan, vallesherra, talon tupakka!

Hän — Jooseppi — korosti sanan _talon_, jota aniharvoin taisi tapahtua
tässä mökinrähjässä.

— Kiitos, kiitos, sanoi nimismies lauhkeasti. Hän puhalteli sauhuja ja
vaivihkaa tarkasteli mökin sisustaa. »Onpa pesä!» hän ajatteli. »Noin
mukava mies ja noin älykäs mies ja henkisesti aivan kuin valveutuneista
valveutunein, mutta jokapäiväisessä elämässään saamaton nahjus —
peukalo keskellä kämmentä — ei edes asuntonsa ainoata ovea korjaa, ei
lattiaansa yhtä palkin pätkää saa, vaikka sankka metsä ihan on päälle
kaatumassa — se on Suomen kansaa se!»

— Olipa mukava että vallesmanni tuli, naukui Jooseppi, — keskiviikosta
asti olen vuottanut ja toisenkin kerran ovat lapset kirmaisseet pihalle
ja huutaneet: »Jo tuloo vieras setä.»

— En joutunut ennen, sekä Yli- että Ali-Jängän kylissä oli toimituksia.
Nimismies puhalsi sauhun nenänsä läpi ja jatkoi salaista arvailuaan.
»Kurjalta näyttää, ei sitä paikkaa, joka ei olisi rempallaan. Mutta
kenties se ei ole saamattomuutta, vaan tässä piilee köyhän kansan
henkinen salaisuus. Ne kun ajattelevat että kaikki parantaminen
olisi ylpeyttä, viittausta johonkin ylöllisyyteen, joka ei ole
sopusoinnussa heidän taloudellisen asemansa kanssa. Tai on tämä
huolimattomuus vuosisatojen kärsimysten tulos — se on jo äidin
maidossa veriinsä imetty että herrasteleminen ei vetele, että antaa
kaiken olla sellaisena kuin on — se on eräänlaista apatiaa, elämään
tympääntymystä...»

Kaisa-Reeta kaasi kahvia rikkolaitaiseen kuppiin.

— Saattaneeko herra vallesmanni ryypätä näin ruokottomista
rustingeista, puheli emäntä alakuloisesti ja läpi häpeissään. — Yksi
meillä vain on kahvikuppi — oli se toinenkin, vaan sikiöt särkivät...

— Mikäs tässä hätänä, sanoo vallesmanni istuutuen russakoita
vilahtelevan pöydän ääreen, vaikka hänen ihmetyksensä joka hetki
kasvaa. — Mistäs isäntä itse juopi?

— Isäntä juopi vaikka omasta saappaastaan! kimahtaa Jooseppi. Sekös
lapsia naurattaa — on se mukava tuo heidän isänsä... Mutta Jooseppi käy
kiukaan reunalta kopeloimassa kopriinsa läkkipurkin, pyyhkäsee siitä
pölyt sormellaan ja sanoo:

— Kun on näin korkea vieras matalassa talossa, niin isäntä juo tuusasta.

Ja »tuusasta» hän vallesmannin seuraksi joi. Vallesmanni alkoi
suhtautua mökin sisälliseen järjestykseen lievällä huumorilla. Mikä
tässä tosiaan oli vikana — kahvi oli erinomaista, siitä saattoi todella
nauttia, kun vain piti näkö- ja hajuhermonsa kurissa, välittämättä
viliseväisistä ja pakahuttavan lämpöisestä pirtistä. Hän riisui
takkinsa.

Mutta ennenkuin toiset mitalliset kahvia kaadettiin, vilkutti Jooseppi
silmää ja virkkoi:

— Köyhän miehen majaan nyt tulit, ison maaliman mies. Pistäyppä varsin
kahtomaan, minkälaiset muut lumerot tässä hotellissa on.

— Eläkä vie vierasta, hätäilee emäntä, — minä lasken kahvia.

— Pikajalkaa me takaisin tulemme, naukasee Jooseppi.

Hän vei vallesmannin kylmään, hämärään peräiseen ja kaatoi ryypyt sinne
vartavasten varattuihin maljan tapaisiin, tyhjän nelikon kannella.

Mieluusti ottikin Carolus Koskelin. Hiostuttavan hiihtotaipaleen
jälkeen maistui hyvältä raikas korpiviina. Kolme kohtalaista
tervetuliaisryyppyä ottivat kumpikin, vallesmanni puristi Joosepin
kättä toverillisesti ja kaverukset palasivat pirttiin hieman
punehtunein kasvoin.

— Semmoinen se on vanhan kansan peräpöksä, puhelee Jooseppi.

— Mikäs vikana, hymyilee vallesmanni, savuke hampaissa.

Emäntä kaataa toiset kahviannokset. Hänellä on jotakin sydämellään —
tekisi mieli puhua siitä nimismiehelle suoraan, vaan ei saa ulos.

— Tämä vallesmanni jääpikin nyt meille yöksi, toimittaa Jooseppi. —
Kylvetään ja tarinoijaan kuin ryssän vossikat. Aapeli ja Irmeli —
juoskaahan kohentamaan kiukaan pesää, jotta tulisi hyvä kylpy...

— Saatanpa jäädäkkin, sanoo vallesmanni. — Saunan lauteilla nukun —
onhan se runollista.

Jooseppi pärskähtää nauramaan.

— Runollista! Vaan se se vasta onkin _runollista_, kun herra
päävallesmanni oikasee pitkät koipensa Ryysyrannan karstasaunan
lauteella!

Kaisa-Reeta katsahtaa nuhtelevasti aviomieheensä: tuo Joosepin
tuttavallinen puhelu virkaherran kanssa jollakin tavoin kiusaa häntä.
Käviköhän nuo peräisessä naukkaamassa?

— Ei ilkiäisi pyytää vallesmannia yöksi näin kelvottomiin kötyksiin,
sanoo Kaisa-Reeta syvän harkinnan jälkeen. — Meillä on rähjä sauna ja
tässä russakkapirtissä ette ilkiä nukkua...

Sekä vallesmanni että Jooseppi ehättivät yhtaikaa vastaamaan:

— Elkäähän emäntä kulta — kansan palvelijan täytyy tottua tilanteisiin.

Jooseppi puolestaan tiuskasi:

— Elä sinä, Kaisa-Reeta lossaa! Nämä on niitä miesten meininkejä...

Emäntä tahtoi kaataa kolmannen kupin vallesmannille.

Jooseppi iski silmää ja pinkasi rahilta.

— Vaan kehikkohan se mulla äsken jäikin näyttämättä. Pistäyhhän,
vallesmanni, ennenkuin pimiä lankiaa, jotta tutustut kaikkiin pokseihin.

— Päästään vialle kai se on tullut koko mies, murisee Kaisa-Reeta
Joosepin hyppyyttäessä vierastaan taas ulos ovesta.

Mutta viiden minuutin kuluttua he taas palasivat pirttiin.

— Niin, semmoinen se on köyhän kehikko — nytkin oisi tarpeen
vieraskamari, vaan kun ei koskaan saa tulipesää, visertelee Jooseppi.

— Vaan jos näistäpuolin jotenkin saisi, lohduttaa vallesmanni
hymyilevänä ja punaisena kasvoiltaan.

Hän vähän maiskuttaa suutaan hörppiessään kolmatta kahvikuppia.

Mukavaa seurustelua jatkuu. Mökin lapset käyvät rohkeammiksi.
Einari Jaakoppi, pieni räkänokka, tulee ihan vallesmannin eteen ja
Liisa-Valpuri keimailee myös lähettyvillä.

— Niistätkö nokkasi, toruu äiti. Vaan eihän Einari Jaakoppi ole
tottunut hoitamaan nenäänsä. Vallesmanni naurahtaa ja sanoo:

— Räkänokasta se mies tulee eikä tyhjän naurajasta.

— Oikein! oikein! riemastelee Jooseppi ja lisää sitten vallesmannin
puoleen kääntyen:

— Lystit lapset minulla on. Tanssihhan Liisa-Valapu vieraalle setälle
sitä Pupu-Jussia.

— Jos isä laulaa! tuumaa tyttö. Jooseppi on sillä tuulella että raskii
laulaakkin. Ja vallesmanni katselee paperossiaan vedellen, kun mökin
pikku tyttö tanssia töpöstelee mustalla, puhkinaisella, epätasaisella
lattialla Joosepin hartaasti veisatessa kimakalla äänellään:

    Pupu-Jussi se metsässä
    nukkuu kuusen alla...

Liisa-Valpurin liinaharja leiskahtelee ja veitikkamaisesti hän
vilkkuu vieraaseen setään että miten tähän taidenäyte vaikuttaa. Ja
vaikuttaahan se!

Vallesmanni kaivaa liivintaskustaan nikkelisen markan rahan ja
tarjoaa tytölle. Tyttö luulee saavansa karamellin, mutta saatuaan
kolikon kouraansa jää hämmästyneenä tuijottamaan, sormi suussa. —
Rahaa — hänelle? — pikku Liisukalle — tämä tapahtuu ensi kerran hänen
elämässään...

— Annappa kättä hyvälle setälle — kiittele — niksauta! komentaa äitinsä.

Ja Liisa-Valpuri niksauttaa ja tuppaa kätösensä. Likainen se tosin on,
mutta rehellinen.

Carolus Koskelin hymyilee. Hän tahtoo näyttää että hän on ihminen eikä
mikään koppava herra. Yhtäkkiä hän saa mielijuohteen, sieppaa paljaita
pikku jalkojaan pystyyn potkivan Kurli Rustaavan ylös kätkyestä,
puristaa rintaansa vasten ja kantelee ympäri pirttiä. Pikkuinen tenava
on niin hämmästyksissään että sen silmät palavat kiinninaulattuina
vieraan herran kaulukseen ja kimmeltävään kravattineulaan eikä muista
huutaakkaan.

— Lapsia minäkin rakastan! sanoo vallesmanni ja laskee Kurlin takaisin
kätkyeeseen. Silloin vasta tyttö hoksaa että jotakin epätavallista ja
muka kauheaa on tapahtunut ja parahtaa vimmattuun parkunaan.

Kun Kurlista taas on selviydytty, käy Jooseppi itse viimeistelemässä
riihisaunan kiuvashiiloksen kohennusta, ja palattuaan järjestää
asiat niin että Kaisa-Reeta ja lapset ynnä ämmä kylpevätkin ensiksi,
sitten huuhdellaan sauna huolellisesti, lisätään hienoja leppähalkoja
kiukaaseen ja varustetaan kylpy kunniavieraalle ja Joosepille.




15.


Sillä aikaa kun muu väki viipyi saunassa, saivat vallesmanni ja
Jooseppi rauhassa syödä. Ei ollut tippaakaan maitoa, mutta sitä he
eivät kaivanneetkaan — raikkaat pontikkaryypyt korvasivat ummessa
olevat lehmät ja antoivat vauhtia mökin ruuille. Pahkakupit höyrysivät
kukkuroillaan lihapottua, tuores ohrarieska oli imelää, voitakin
oli hankittu naapurista. Carolus Koskelinista karisi viimeinenkin
ennakkoluulo ja vastenmielisyys Ryysyrannan rähjämäisyyttä kohtaan.
Korkeat asiat taisi matkaansaattaa supisuomalainen ruislikööri. Ja
vilkas oli se keskustelu, joka virinnyt oli:

— Pistelehhän Karolus, jos kelpaa.

— Vaan minähän poika pistelenkin.

— Taitaa ne ministöörit ja tiploomit siellä Helesingissä syöskennellä
eri hienosti! tokasee Jooseppi.

— Näin hyvänmakuista ei syö presidenttikään! vakuuttaa vallesmanni.

— Elä, elä. Outko syönynnä resitentin kanssa samassa pöyvässä?

— En minä nyt ihan samassa... Vaan olen tuota hänet _nähnyt_ syömässä...

— Onpa sitä siinäi! laulaa Jooseppi pullikoiden puulusikalla
pahkakupistaan.

— Pistäysin lähtiessäni tänne sisäministerin luona, kertoo vallesmanni.

— Vai pistäysit! Antoiko tuo kahvit? kysyi Jooseppi.

— Kahvitko? Ei se anna kahvia aina pääministerillekään, selittää
vallesmanni.

— Liianpa ylevämielinen kuulostaa olevan, arvelee Jooseppi.

— Ei se ylpeä ole! kokee vallesmanni väittää.

— Ylypiä, ylypiä se on, joka ei kahvikuppia alamaisilleen tarjoo,
väittää Jooseppi.

— Ei siellä joudeta kahvin kanssa huushollaamaan, vakuuttaa vallesmanni
edelleen. Siellä on miestä kuin helluntai-epistolassa — ministereillä
kiire niin ettei sylkäisemään kerkeä.

— Jottako niin on kiire? ihmettelee Jooseppi. — Ei se sitten taija se
ministöörin salakku ollakkaan mikään herrasvirka?

— Ei ole! Miehellä on aina kuin palava tuli pöksyissä, kertoo
Koskeliini.

— Tai niinkuin sontiainen hännässä! parantaa Jooseppi nauraen.

— Juuri niin!

— Vaan nyt on minusta ruokaryypyn hetki, esittää Kenkkunen.

— Kiproiskis! vastaa Koskeliini.

— Out sinä meleko mukava valtesmanni! tunnustaa Jooseppi hihallaan
suutaan pyyhkäisten.

— Tavallinen tasavallan kansalainen! räpyttää silmiään Carolus Koskelin
kultakehyksisten rilliensä takaa.

— Vaan sanoppa vallesmanni — kun tässä näin satuttiin nenäkkäin
tietävämmän kanssa — että mikä se oikein on tämä _tasavalta?_ Konsta
veli kun aina hankaa riitaa ja loruilee jotta ei se sen kummempi ole
kuin kuningaskuntakaan.

— No miten sinä Jooseppi sen puolestasi olet käsittänyt? kysyi
vallesmanni.

— Minä meinaan että tasavallassa on valta pantava _tasan_ kaikkien
kansalaisten kesken.

— No näyttääkö sinusta valta olevan tasan tässä maassa? kysyi
vallesmanni terävästi ja nauravin silmin.

— Ei se varsin vielä, vaan että se on siksi tarkoitettu ja lopuksi
tuleekin, selitti Jooseppi.

— Kyllä sinä nyt olet perinpohjaisesti erehtynyt, rakas veli, oikaisee
Koskeliini. — Ei tasavalta tarkoita _tasan_ pantavaa valtaa.

— Mitä helevettiä se sitten tarkoittaa?

— Djah! jahkasi vain vallesmanni.

Ottivat taas piskuisen paukun.

— Minkälainen pelivärkki se oikein on se kansan etuskunta siellä
Helesingissä? tinkaa taas Jooseppi nousuhumalassa.

— No niinkuin Kajaanin höyrymylly! vastaa leikillään vallesmanni.

— Ja mikä se on miehiään se Lex Kallio?

— Eihän se mikään mies ole, hymyilee nimismies. — Lakiehdotushan se
vain on.

Jooseppi joutuu taas ymmälle. Koskeliinin täytyy selittää
seikkaperäisemmin:

— _Lex_ on latinalainen — roomalainen — sana, merkitsee suomeksi
_laki_. Lex Kallio tarkoittaa = edustaja Kallion ehdottama laki.

— Piruuttaanko hyö sen niin ovat ruomiksi ristineet? arvostelee
Jooseppi lopuksi.

— Kansainvälinen tapa se on, puolustaa Carolus Koskelin. — Jos sinä
esimerkiksi olisit kansanedustaja ja...

— _Minä_ — kansanedustaja? kiljahtaa Jooseppi.

— Niin, jos _sinä_ olisit kansanedustaja ja esittäisit uuden lain —
sanokaamme kieltolain korjauslain — eduskunnan puheenjohtaja nimittäisi
sinun asiasi: _Lex Kenkkunen_.

Joosepille kirkastui latina!

— Mylly, myllypä taitaa olla, naukui hän, mutta vallesmanni tarttui
pikariin ja kilisti:

— Pohjanmaan kautta siis, »Lex Kenkkunen»!

Samassa kuului ulkoa kahinaa ja ryminää eteisestä, ja toinen toistensa
kintereillä juosta hilppoivat lapset mikä aatamin alasti, millä vain
lepattava paidan rääsy yllään — jo lennätti Irmeli sisko punaisena
läähättäen pikku Kurlinkin käärössä kätkyeeseen, sitten tulla kompuroi
lääpällään ämmä, tukka takkuisena tihkuen, ja vasta tovin ajan kuluttua
emäntä Kaisa-Reeta, aina yhtä masennuksissaan vatsanvaivoineen.

Vielä puolisen tuntia tupakoivat vallesmanni ja Jooseppi, kunnes kuului
ääni heidän selkänsä takaa:

— Ka nyt sinne näistä puoleen saisi laittautua herra vallesmanni.
Kelpaako se tämä Jooseppi rähjä vierasta kylvettämään?

— Minä, minä! naukui Jooseppi. — Me ei akkoja tarvihe. Minä löylyt
läiskin... Minä!

— — —


Ja sitten he kylpevät — viinanpolttaja ja vallesmanni. Se on tosiaankin
Koskeliinin sanaan — runollista. Nokea sauhuava tuiju tuikuttaa jäitään
sulavalla akkunalaudalla lepattaen ja hulmuten rikkonaisen ruudun läpi
tuhisevasta tuulesta ja valaisten vain puolittain lauteella istuvia
kaveruksia. Alkulöylyt on lyöty ja nyt nautitaan suloisesta lämmöstä,
joka on kohonnut sinne laipion puoleen. Jooseppi on kuin mikäkin kääpiö
kenkku tuon solakan ja pitkähkön Koskeliinin rinnalla.

— Annahhan minä ropsin vastalla!

— Elähän hätäile, ensin on hikoiltava.

— Vaan otetaanhan pienet tärskäykset ensin!

— Otetaan vain. Nyt se vasta maistuukin.

— Tämmöinen se on mulla sauna. Outko ennen kylypennä riihessä?

— Enpä totisesti.

— Vaan nyt kylyvet!

— Niinpä vain.

— Vieläkö tahot löylyä?

— Roiskauta!

Ja Jooseppi tonttu hyppäsi alas ja lyödä roiskasi haaleata vettä
kiukaalle. Kiuvas kiljahti, höyry hulmahti ja sitten kuului pitkä
sihinä, joka vähitellen hiljeni.

— Ah-ah kuinka tuntuu hyvältä syntiseen nahkaan. Ihan puree.

— Pyllähä pempullesi! komensi Jooseppi.

Ja vallesmanni pyllähti.

— Terästetäänkö?

— Lyö hiukkasen...

— Vieläkö?

— Elä punaisessa helvetissä! kuului lauteelta, jossa laiha vallesmanni
käpristeli kuin mato muurahaispesässä painaen kämmenet kasvojaan vasten.

Sinne kiipesi taas Jooseppikin, hyväksi haudottu koivuinen vasta
kainalossa.

— Huh, huh, taisipa sitä tulla... Joko minä nyt annan korkean ruunun
miestä selekään?

— No anna häntä..., suostui veikeä vallesmanni ja pyörähti mahalleen.

Ja Ryysyrannan Jooseppi, velikulta viinankeittäjä, kylvetti
isällisesti, veljellisesti, rakkaasti ja sydämellisellä arvonannolla
pitäjänsä lempeän nimismiehen, joka kerrankin tahtoi nauttia
korven peikkojen pesässä, kaukana virantärkeästä maailmanmyllystä
— kaukana maaherroista, kansaneduskunnasta ja sosiaaliministeriön
raittiuslautakunnasta. Kylvettäjä kyllä tiesi että hän voimassaolevan
lain mukaan oli rikoksellinen, koska poltti viinaa vaikkapa perheensä
pelastamiseksi, ja kylvetettävä samoin oli täysin tietoinen että hän
tässä vielä enempi oli edesvastuussa, koska ei napannut keittäjää
kiinni, vaan päinvastoin nautiskeli hänen tarjouksiaan, mutta toinen
ei totisesti saattanut syyttää toistansa — ja paha maailma ei heidän
kompromissiinsa sekaantunut. _Ihmisiä_ he vain olivat tässä tilanteessa
eikä kumpikaan edes koskettanut onnettomaan kieltolakiin, ja Jooseppi
varoi visusti ilmaisemasta, kuinka lähellä tuo iloliemen lähde sijaitsi
— eikä Carolus Koskelinkaan sitä tarkemmin kysellyt. Hänestä nuo
Korpi-Jaakon kyynelet vain kuuluivat Ryysyrannan riihisauna-reseptiin
aivankuin järven vesi sauna-ammeeseen.

— Runollista! Runollista! Ru-nol-lis-ta! sopersi vallesmanni
tyytyväisenä Joosepin ropsiessa tahtiin vastalla ensin selkään ja
sääriin, sitten rintaan ja polviin...

Ja nokisauhuinen öljytuiju matalalla akkunalaudalla tuikutti luoden
salaperäistä valoa toverilliseen seuraan, mutta ulkopuolella
riihisaunan törrötti ikuinen, musta, lumiinsa hautautunut korpi,
Pahakolon syvä uru ynnä Petkeleen hiljainen järven selkä, jonka
viittatie tyystin oli hävinnyt pimeyteen. Niin kaukana asuivat naapurit
ettei mistään mökistä tänne asti ulottunut akkunavalojen pilkoitus —
Harmajavaarankin valkeat peittyivät parahiksi Konkonsaaren taakse.

Mutta konsa kaverukset olivat kylpeneet ja saunanlämpö tasaantunut,
niin kas jälleen he tunsivat tarvitsevansa pienet tärskäykset,
jonka jälkeen he istua kekottivat lauteen reunalla kuin iloiset
kesäoravat puussa nauttien olemassaolon ihmeellisestä, salaperäisestä
täyteläisyydestä.

— Tässä me istumme, ihmisenpojat, virkkoi vallesmanni, — ja taidammepa
olla pikkusen tuppurassa, mutta niin kauvan kun maailma on seisonut,
ovat kuolevaiset huumanneet itsiään väkevillä juomilla, eivätkä
ainoastaan ihmiset, vaan myös taivaan herrat. Kreikan Olympon jalot
jumalatkin — kuulehhan Jooseppi — taivaan keinuissa aika-ajoin pitivät
lystiä, germaanien Walhallassa ritarit remusivat viinisarkat käsissä,
ja muinaissuomalaisten suurissa juhlapidoissa kallisteltiin ahkerasti
päihdyttävää olutta — sanoppa Jooseppi Kenkkuilen, miksi siis emme me,
kaksi syntisäkkiä, sinä ja minä, tänä lauhkeana lauvantaiehtoona saisi
kannua kallistella? Ketä se haittaa? Puhu!

— Ei kerrassa ketään se haittaa! riemasteli Jooseppi, — minä en tunne
maaliman historioita, mutta sen minäkin muistan lukeneeni pipliasta
että viina on _viisaan_ juotava eikä tuhmille tuotava ja että antootten
viinaa _murheellisille_, ja muistelenpa kuulleeni sellaisenkin pykälän,
jotta viina ilahuttaa _ihmiset ja jumalat_...

— Salomoni sanoo: »Antakaa _väkeviä juomia_ niille, jotka
hukkumaisillaan ovat ja _viiniä_ murheellisille sieluille, että he
joisivat ja _unhottaisivat ahdistuksensa_ eivätkä enää johdattaisi
mieleensä viheliäisyyttänsä.»

— Ja Syyrakki sanoo...

— Kaikki ne sanovat! keskeyttää vallesmanni pehmeästi, — ja tiedätkö,
Jooseppi Kenkkunen, mitä itse oppi-isämme Luther näistä asioista on
arvellut?

— Mitähän lie Marttikin meinannut? uteli Jooseppi, silmät loistaen.

Carolus Koskelin, alaston vallesmanni, alkoi korkealla äänellä lausua
runoa:

    Ken lemmi ei viiniä, naista ja laulua,
    hän koskaan ei käydä saa elämän koulua,
    hän sokkona kulkee ja narriksi jää,
    ja tyhjääkin tyhjempi narrin on pää!

— Voi herttainen, tulenpalava totuus! huutaa Ryysy-Jooseppi, — sehän
on aivankuin Petkelkylän pitkästä katkismuksesta; vaikka minä olen
moukka ja kälmi kettu, niin sanonpa että siinä runossa on ilmilausuttu
meikäläistenkin pieneläjäin tunnussana. Terve Kalle Karolus — saneleppa
sitä lut-hee-rusta kuin tuomari valankaavaa, niin minä sanelen jälestä.

Ja yhdessä nyt vallesmanni ja Jooseppi saunan lauteella roikkuvin
säärin ja käsillään tahtia lyöden korkealla äänellä lausuivat että:

    Ken lemmi ei viinaa, naista ja laulua,
    hän koskaan......

— Vaan laulappa nyt vallesmanni oikein korea laulu, koska laulamaankin
käskee Lut-heerus — sinähän, joka out ministerikoulun käynyt, osaat
latinat ja hepreat.

Carolus Koskelin lauloi:

    Gaudeamus igitur,
    juvenes dum sumus!
    Post jucundam juventutem,
    post molestam senectutem
    nos habebit humus.

Ja Jooseppi säesti täyttä kurkkua viimeistä kertosäettä:

    Noos hapee-e-pit huu-uii-mus!
    Noos hapee-e-pit huu-uu-mus!

Saunan ovi rasahti ja tuli sammui tuijusta ja ääni kuului pimeästä:

— Sinnekö ne herrat yöksikin jäävät?

— Tänne, tänne — herrat — elkäähän hätäilkö akat — pistähän tuli
tuijuun ja laputa pirttiin... Meillä on hyvä olla... Hih! hihkasi
Jooseppi eukolleen ja jatkoi latinalaista laulua:

    Noos hapee-e-pit huii-uu-mus!

Ja sinne he tosiaan yöksikin jäivät, herra vallesmanni ja Ryysyrannan
Jooseppi.




16.

_Joosepin uni saunassa._


Sinne vallesmannin selän taakse, piikkopaitasillaan käpristyneenä
riihilaverin perimäiseen soppeen, kylpyvasta pään alla, on nukahtanut
Jooseppi syviin mielihauteisiin ja näkee nyt seuraavankaltaisen unen:

On istuvinaan hajasäärin omassa veturikelkassaan — rautahevonen
hännällään huiskien kahtapuolta vetää miestä huimaa vauhtia halki
Suomen — hirnahdus — tullaan Helsinkiin. Siinä Helsingissä on vain
kolme suurta rakennusta — vähän kuin Kajaanin sahoja — yksi on
»resitentin linna», toinen on »kansanetuskunta», kolmas Suomenlinna eli
»Veeapori». Ne pytingit ovat korkealla vaaralla — niinkuin Puolangan
Leipivaaraa — ja siinä vaaran rinteellä, ihan ylt'ympäri, kekottaa
satatuhatta harmaata mökkiä — samanlaista rähjää kuin Ryysyranta.

Tpruu, tpruu! hillitsee Jooseppi rautahevosta Helsingin veräjällä
ja sitoo rautaruunan marhaminnasta suureen, huurteiseen koivuun —
samanlaiseen kuin on osuuskaupan porrasten edessä. Siinä kulkee
Suomenlinnan eli sen Veeaporin solttu. Jooseppi rykäsee:

»Missä täällä mahtaa olla se Lex Kallion lussieri?»

»Määhhän tuota suuntaa», opastaa solttu: »Se on viimeinen lumero
tuon pitkän lehmikujan päässä vasemmalla.» Ja Jooseppi lähtee
kävelemään nahkareppu selässä. Voi hirveätä, kuinka paljon vyöryykään
vastaan rahvasta, ruohtalaisia ja ryssiä ja toriämmiä ja suomalaisia
jääkäripoikia. »Pois tieltä, moukka!» huutaa poliisi, vaan Jooseppi
suuttuu ja sanoo: »Tasavalta! Tasavalta! Saan minä kulkea siinä missä
toinenkin.» »Näytäppä passisi!» tinkaa poliisi ja Jooseppi vetäsee
povestaan paperin, johon on suurin puustavin kirjoitettu:

           _Lex Kenkkunen_
    Kansanetustaja Rämsänrannalta.

»No voi sun saksanpolkka!» sanoo poliisi häpeissään: »sukulaisiapa
tairetaan olla — ärrän päälle vielä jurnauttaakin kuin eteläläinen
että tairetaan olla! ja Jooseppi tuntee hänessä ilokseen Kaisa-Reetan
siukun miehen, sen herra pölliisi Pelle Puutiaisen. Jooseppi lupaa
käydä tervehtimässä Kaisa-Reetan systeriä, kunhan tästä valtakunnan
asioista selviää. Poliisi tekee kunniaa ja huutaa väkijoukkoon:
»Antootten tietä — tää on kansanetustaja Kenkkunen!» Ja katso:
kahtapuolta hajausivat ruohtalaiset ja ryssät ja torimatamit ja
jääkäripojat, ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui Jooseppi Lex
Kallion kehikkoon — siinä oli toki pehmeästä kivestä tehty vastarapattu
tulimuurikin. Lex Kallio, samanlainen kyssäniska, pitkätukka, mutta
haaraparta, istui kungastoolissa, pikanelli poskessa, aviisu koprissa,
ja oitis kun Joosepin havahti, niin tirskautti ja tuumasi: »Siinä susi
missä mainitaan. Just’ikään pääsin lukemasta näistä Korpi-Kainuun
Sanomista, jotta sinäi tulet etuskuntaan. Tervetuloa!» »Ka minuthan
ne, märkähatut, ihan vängällä valihtivat», äyhki Jooseppi: »vaikka
ei oisi aikaakaan, kun on kunnalta kymmenien tuhansien halkourkko ja
kotipoltto kesken». »Mitä! keitätkö sinä viheliäinen viinaa?» kauhistuu
Lex Kallio. »Tottakai!» huutaa Jooseppi: »Sitä vartenhan ne minut
työnsivätkin pieneläjät, roletaarit ja järkevämmät maalaisliittolaiset,
ja on minulla välikysymys, intterpelli etuskunnalle kunnanvaltuustolta,
jotta tekaistaanpa, maan ukot, erikoisoikeuslaki Rämsänrannalle, että
tirauttaa saa, milloin on nuusa...»

Lex Kallio tarttui kaksin käsin haarapartansa kumpaankin liuhuun ja
tiuskasi: »no nyt se myrkyt lykkäsi!»

Mutta Helsingin kirkontapulin kello soi ja pompotti, ja seuraavassa
hetkessä, he, kansanedustajat Lex Kallio ja Lex Kenkkunen, kaikessa
sovussa ajavat moottorilla — samallaisella peräruiskeella kuin on
Kajaanin Maakunnan johtajalla — Eduskuntatalon kiviporrasten eteen, ja
valtiopäivät alkavat. Jooseppi Kenkkunen nousee korkealle kateeterille,
niistää nokkansa, pokkaa resitentille ja ministööreille sekä pitää
puheen, joka alkaa:

»Terveisiä Petkelkylältä Rämsänrannan seurakunnasta Kajjaanin
kihlakuntaa, ja hyvää iltapäivää, kovakaulaiset temokraatit ja komuunat
siellä vasemella käellä — elkää tykätkö pahaa, jos tuon Suomen kansan
atressitervehtyksen, jotta pikkuriikkinen täräys elämän murheessa,
niinkuin Salomo saarnaa, on tuiki tarpeellinen —»

Mutta silloin alkaa parlamentissa sellainen hulina ja hälinä että
puhe keskeytyy ja koko parlamentin sali muuttuu höyrymyllyksi, jossa
tuiskuaa ja pölisee, ja kaikki puolueet käyvät toistensa tukkaan, mutta
itse resitentti nousee jauhovuoren huipulle ja julistaa: »Hiljaa pojat
— Lex Kenkkusella on puheenvuoro!» Silloin Jooseppia joku aivankuin
nostaa peräpakaroista korkeaan pönttöön, ja kun hän vilkaisee että kuka
kekkuli se häntä pukkaa, niin eikös vain olekkin vallesmanni Carolus
Koskeliini, joka nauravin silmin kehoittaa jatkamaan välikysymystä. Ja
Jooseppi kohottaa molemmat kätensä parlamentin loistavaa kattokruunua
kohti ja lausuu juhlallisesti:

    Ken lemmi ei viinaa, naista ja laulua,
    hän koskaan ei käydä saa elämän koulua,
    hän sokkona kulkee ja narriksi jää,
    ja tyhjääkin tyhjempi narrin on pää!

Ja voi ihmettä! Koko parlamentti muuttuu näiden sanojen vaikutuksesta
pyöriväksi karuselliksi, posetiivi koreasti pelata kurluttaa ja
ministerit ajaa huhkivat karhujen ja kettujen ja pystykorva-koirain
ja suurten jänisten selässä, mutta kaikista eillimäisenä karahuttaa
resitentti Suomen leijonan niskassa ja hänen ynnä Hallituksen välissä
koko etuskunta ikäänkuin suurella tukkiponttuulla aallokossa, ja
Jooseppi, Lex Kenkkunen, sakin keskellä tanssien ihanan Saksan
rinsessan kanssa venkerkkaa, ranskan pikanelli suupielessä ja
ooterklonnin hurmaava haju liehahtelevissa ryysyissä, ja hänpä, Lex
Kenkkunen, onnesta paistavin kasvoin polkee jalkaa ja hihkaa riemusta
ja — voi taivas — posahuttaa suutelon sen ihanan rinsessan silkkiseen
rintaan...

Mutta samalla yhtäkkiä joku riiviö kesken tanssia, karusellia ja
suutelon huumaa tarraa häntä, onnellista Jooseppia, jalasta — koko
karuselli pysähtyy kuin naulattu, ihana rinsessa häviää... ja ihan
älyttömänä hikoillen tuskasta kuulee Kenkkunen altaan maalliset,
matalat sanat:

— Jooseppi, Jooseppi, nousetko joutuun, lempoako mies siinä sätkyttää —
tule heti paikalla — Äpyli poikii!...

Se putosi kuin kylmä vesi lämpimään niskaan. Hän kavahtaa istualleen
ja pöllistelee ympärilleen: oma vaimonsa, Kaisa-Reeta, siinä seisoo
laverin alla, maha pystyssä, päresoihtu vapisevassa kädessä, mutta
vallesmanni nukkuu sikiunessa kuorsaten lauteen seinämällä.

— Häh? hätkähtää Jooseppi, mutta samalla muistaa, mitä juuri on
kaikunut korviinsa, hyppää alas kuin ammuttu, nykäsee housut
nilkkoihinsa, löttöset lopposiltaan jalkoihinsa ja syöksee suinpäin
Kaisa-Reetan perässä navettaan.

Huonosti siellä kävi — vasikka syntyi, mutta lehmä kuoli.




17.


Viikko siitä kauheasta tapauksesta on kulunut — arkiharmaja usviinsa
kietonut on ihmisen herkän sielun...

Taas on lauvantai ja sauna lämmin, mutta yksin kylpee muiden kylvettyä
Jooseppi, lyö löylyä, ropsii vastalla, mutta pysähtyy vähä-väliä
miettimään — aivankuin muurahaiset juoksisivat pitkin hänen olemustaan.
Hän ei voi hengessään sulattaa, miten ihmislapsi sellaisesta
ruusunpunaisesta korkeudesta äkkiä pudota moksahti syvään pimeyteen.

Kirvelevästi hän muistaa tuon varhaisen sunnuntai-aamun, jolloin
Kaisa-Reeta tuli hänet herättämään unesta — ja millaisesta unesta! —
sekä mitä sitten tapahtui navetassa. Se leikkasi kuin veitsellä! Se
koski koko mökkiin. Talvikausi on kärsitty lehmänannin puutetta ja
luotettu »Äpylin» poikimiseen kuin auringon nousuun. Silloin yhtäkkiä
tuo tapaturma — harvinainen tapaturma, luonnon oikku tai ihmisen
avuttomuus.

Kaisa-Reeta oli saanut hermotäristyksen, kironnut ja ulvonut kuin peto
ja lyykähtänyt itsekkin parteen kuolleen lehmän viereen. Silloin oli
Jooseppi tarttunut tukkaansa ja kohmelopäissään rukoillut: »Armoa,
armoa, sinä köyhän kurittaja-Herra!» Vähissä hengin mies oli raahannut
vaimonsa aamupimeässä pirttiin — yhtä itkun volinaa ollut oli koko
tupa — oli peljätty emännänkin siihen paikkaan loppuvan. Ei ollut
loppunut, mutta sydäntäjärkyttävään tilaan oli tullut, niin että oli
vaikeata häntä nähdä. Lehmä — poikiva lehmä — sepä kirotun korven ainoa
valonsäde, elon side...

Jooseppi oli rientänyt nylkemään raatoa — kirves kädessä, puukko
hampaissa, käsivarsia myöten veressä oli Carolus Koskelin, saunasta
ulos tullen, illallisen ilotoverinsa kohdannut. Hirveän näköinen oli
ollut Jooseppi... Kolme sadan markan seteliä oli tosin jalo vallesmanni
mökin pöydälle ensi hätään viskannut — ja hypännyt suksilleen.
Illemmällä oli Jooseppikin liikkeelle lähtenyt. Kunta oli luvannut
puoleksi korvata onnettomuuden, mutta vielä ei ollut toista lehmää
Äpylin tilalla, toista _sellaista_ lehmää toki ei ollut saatavissakaan.
Lapsetkin sen äkkiloppua voivottivat! Vasta parin kuukauden kuluttua
odotettiin Omenan poikivan — ilman maidon tippaa tuhersi siis mökki,
joskus vain Aapeli Harmajavaarasta hiihteli poikki selän päärärillä
hapanta piimää joukon särpimeksi.

Siinämäärin oli Jooseppi masentunut tapauksesta ettei koko viikolla
ollut kyhäytynyt töitään jatkamaan — ei halkourakkaa eikä sitä toista
toimitusta — tuskin tuikkua kulkkuunsa kallistanut.

Se se miestä enin etoi että vaimo hermokohtaustensa lomasta tankkasi
että Äpylin surma oli tuon saunajuhlan syy — ettei lehmä muka olisi
kuollut, jos ei sinä yönä mökissä olisi niin jumalattomasti eletty — ja
laulettu outoja lauluja... Vallesmannin puolta piti Jooseppi sentään
loppuun asti — niin mukavaa ja veljellistä virkamiestä ei ennen ollut
Rämsänrannalla nähty...

Jooseppi sihautti löylyä puolijäähtyneelle kiukaalle ja pieksi
ryntäitään kuivalla vastalla. Ja surunsuloisena, kaukaisena
huminana soitteli hänen korvissaan viikko takaisinpäin vietetty
»vierailuillatsu» — ah herranpoika, kuinka korkealla _silloin_ oli
kuohunut aatteitten aallokko — vaikutelmia vaihdettu ja latinaisia
laulettu...

Mutta _nyt_ —?

Miksi elämä oli niin kirotun kiristävää että se riippui lehmän
utareista ja neljästä sorkasta?

Ne olivat kunnanmiehet vähin vetäneet suitansa naurun virnuun, kun
mies oli tulla pouhannut hätäapua pyytämään ja sitä lehmän onnetonta
poikimista suomentamaan. »Sinäkö siinä kätilönä heiluit?» Se
virnuileminen vähän tuppasi kismittämään Jooseppia, vaan avustustahan
sentään olivat luvanneet...

Jooseppi tallusteli ilkosillaan pitkin lumipolkua, ryysyt kainalossa,
pirttiin, istahti pöydän taakse ja pyysi puhdasta paitaa emännältään.

— En ole jaksanut pestä, äänsi Kaisa-Reeta heikosti, istualtaan
lattialla, lapset ympärillään.

— Kyllähän tämä muuten välttäisi vanhakin, puheli perheenisä, — vaan
kun silloin mennä pyhäaamuna lehmänvereen ryvettyi.

Kaisa-Reeta ei vastannut — ja huoahtaen veti Jooseppi yllensä likaisen
paidan.

— Riisuhhan se lahtari-vormusi, sanoi silloin karhealla äänellä ämmä
loukosta, — käyn saunassa huuhtomassa.

Sai Irmelin toverikseen ämmä, ja sitten ripustettiin märkä paita lieden
eteen orteen, jotta se aamuun asti kuivuisi.

Mutta matalalla oli Ryysyrannan mökin mieliala tänä Iauvantai-iltana
perheen käydessä maata pesemättömälle lattialle. Ja öinen tuuli
valittaen vinkui rikkinäisissä akkunoissa.

— Ne on leipäjauhotkin taas lopussa, huoahti Kaisa-Reeta ennenkuin
nukahti. Jooseppi ei tähän mitään vastannut. Silmät auki vain makasi
seljällään, ja mietteet vierivät kuin pitkä, musta virta...

       *       *       *       *       *

Pyhäaamun hämärissä hiihti siihen Harmajavaaran Hannes, ja se sai
Joosepin jälleen lähtemään kirkonkylään. Mullimäen Juuso koplautui
kolmanneksi hiihtäjäksi. Viimeiset viemisensä oli Jooseppi varustanut
mukaansa leipäjauhon hankkimiseksi ja senvuoksi tuli taipaleella hyväin
toverien kanssa hiukka maisteltua. Se rohkaisi ihmeesti masentunutta
mieltä — Salomonin sananlasku kävi toteen — lehmä unohtui, painajainen
pakeni.

Niin iloisesti paistoi kevättalvinen aurinkokin jo yli ulappain
hilehankien ja kiepeissään koikkuvien korpien, että oli vaikeata uskoa
mitään synkkää ja pahaa maailmassa olevankaan. Taivas niin korkea ja
sinisenä seijuva, ja ilman viilu niin tuores hengittää! Se upposi
syvälle keuhkoihin ja valon välkkeessä viuhuva tuuli puri hiihtäjäin
kasvot terveen punerviksi — eipä olisi luullut yhdenkään näistä
miehistä tulevan suoraan ummehtuneista, matalista tai siivottomista
suojista, missä on rääsyjä ja russakkaa tai muuta inhimillisen pesän
törkyä. Erämaan Jumalan luonto oli kuin suuri juhlasali liukkaine
parkettilattioineen, marmoripylväineen ja laipiossa ylinnä loistavine
helmikruunuineen!...

— Istutaanpa tähän, ehdottaa Jooseppi. Ja keskelle siintävää
järvenselkää naapurukset nyt istahtivat suksiensa päälle, ja
Jooseppi antoi Harmajavaaran Hannekselle ja Mullimäen Juusolle vähän
vahvistusta. Aamutuimaan tuo viekas viina kihahti päähän ja — jokainen
sai halun yhtäkkiä ja yhtaikaa purkaa sydämensä.

Harmajavaaran Hannes selitti loistavin kasvoin, että vaikka hän on
köyhä mies, jonka talo isäin typerän tervanpolton takia on kärsinyt
korvaamattomia tappioita, kun ovelat tukkiyhtiöt ovat käyttäneet
tilaisuutta hyväkseen, niin hän silti ei ole mikään herrain
vihollinen, vaan päinvastoin — hän pitää herroista, koko nykyisestä
virkakomennostakin — häntä virkamiehet ja herrasväet kohtelevat aivan
erinomaisesti — vanha postineitikin, joka muille kuuluu olevan niin
ärmäkkä, on hänelle, Hannekselle, niin ystävällinen, että se suorastaan
liikuttaa ja hävettää.

— Ja mikä peijakas hänessä lienee että ne minusta niin tykkäävät ja
että minä kaikista tykkään? ihmetteli Hannes lopuksi, melkein imelästi.

Mullimäen Juuso murahti:

— Sulla on viini käytös, sinä out ollunna sotaväessä, perkele...

— Holninki, holninki! kiljui Jooseppi. — Holningiksi sitä
karahteerataan kansainvälisellä kielellä. — Tällä Hanneksella on
holninki — siksi ne miehestä tykkejää porvalit ja herskapit.

Mutta Mullimäen Juuso rypisti mustia kulmakarvojaan ja puhui:

— On tässä muillai holninkia, ei vain Hanneksella. Mutta eivät
perkeleet tykkää, kun köyhä köyhyytensä ilmiantaa. Minä tiiän, minä
oon ikäni kaiken rahtia ajanna ja soutanna — puolesta pennistä
siinä kapitalisti riitelöö — ei se oo tietävinäänkään rahtimiehen
nälkäisestä, alastomasta joukosta kotona. Vihaan minä näitä kotipuolen
porvaleita niin etten sanoakkaan ilkiä. Vihaan...

Hän noitui sydämensä pohjasta.

Mutta Jooseppi, joka istui miesten välissä kuin hyypiö, otti tuikun
taskumatistaan, katsahti päin aamuaurinkoista selkää, levitti kätensä
ja löi ne ympäri Hanneksen ja Juuson kaulaa. Ja silloin se jälkiryöppy
tuli.

— Kuulkaahan rakkaat rannit! Minä rakastan ja vihaan yhtaikaa kaikkia
maaliman herroja. Mutta mitä vallesmanni Koskeliiniin tulee, niin voi
pyhät veljet — ette aavista. Annahhan, kun kerron...

Ja Jooseppi kertoi sen vallesmannin vierailun viikko takaisinpäin,
ankarasti varoittaen naapurinmiehiä kenellekään kuolevaiselle
ilmiantamasta. Korvat höröllä kuuntelivat toiset — Hanneksen kasvot
kirkastuivat yhä enemmän ja Mullimäen Juuso vaikeni ihmetyksestä.

— Kyllä se oli sellainen illanvietto Ryysyrannassa ettei Jumala
taija toista sellaista antaa! lopetti Jooseppi. — Ja vaikka tähän
paikkaan tuupertuisin, niin olkoot viimeiset sanani että: on se sielu
herroillakin!

Harmajavaaralainen ja Mullimäkeläinen eivät toviin aikaan virkkaneet
mitään. Vihdoin Juuso jurahutti alta kulmainsa katsahtaen:

— Vaan lehmäsipä sen lystin lopuksi menetit.

— Se... se siin oli ikävä kohta…, sanoi Hanneskin siivokseen.

Jooseppi tunsi puukon piston sydämessään.

— Se on totinen tosi! huusi hän. — Ihte Vanha Erkki siihen
näppinsä pisti. Ja sitä minä myräilen — se kun akka mulla on niin
ristillismielinen — jotta olikohan tuossa herrojen herrallai sormet
sopassa. Että jos se, mikä tapahtui, oli mulle niinkuin varoitukseksi
korkeammalta taholta työnnetty?...

Tunnelma läheni nyt katuvaista syntistä. Toiset miehet joutuivat vähän
hämilleen tästä Joosepin omantunnon ripistä.

— Annahhan se taskutaavetti tänne, pyysi Mullimäen Juuso miehekkäästä.

Jooseppi oli löysännyt halailevat kätensä.

— Ei hätää, niin kauvan kun sulla _tätä_ riittää!

— Niinpä taitaa olla, ilostui Jooseppi.

— Niin se on, sanoi Harmajavaaran Hanneskin.

Ja he joivat pullon pohjaan.

Kuinka somasti se kimmelsikään tuo pullo aamuauringon säteissä ja mikä
Ihmeitätekevä vaikutus tuolla nesteellä oli ihmisen mielialaan! Koko
elämän näki niin selkeästi ja vaikka siinä oli särmiä, koleikkoja ja
vuoria, niin tuntui että kaikesta pääsi yli. Ymmärsi kyllä kuilujen
kauhean syvyyden, mutta henki liiteli kuin kotka yli huippujen.
Herrat — talonpojat? yksiä ja samoja ihmisiä! Helsinki — Petkelkylä?
samaa Suomen valtakuntaa. Kommunistit ja kapitalistit? — yhtä laumaa
kuolevaisia, Jumalan armosta kaikki sotivat toisiaan vastaan. Puolueet?
nuo kirotut rajat hävisivät — teki mieli ottaa kansalaisia kaulasta
kiinni ja huutaa yli maailman: hallelujaa — eläköön _ihminen_.

Oli niin henu olla!

Kiireen tuntukin oli hävinnyt. Kyllä tämän elämän aina kerkisi
läpielää! Ja oli aivan samantekevää, istuipa tässä jäällä koko pyhäisen
päivän tai viisi minuuttia. Ryysyranta, Mullimäki ja Harmajavaara
olivat huomenna samat kuin tänään.

— Hei rannit, lausunko minä...?

— Ka lausu!

Mutta Jooseppi ei saanut yhtään runoa suustaan.

Se olisi ollutkin ikäänkuin pyhyyden häväistystä tässä siintävällä
seljällä ruveta jäljittelemään iäksi painunutta muistoa.

Niinpä he istuivat siinä nuo kolme korven miestä sunnuntai-aamun
häikäisevässä kirkkaudessa keskellä siintävää selkää omituisen hellän
liikutuksen vallassa, yhtaikaa tuntien oman pienuutensa pisteet ja
maailman ihmeellisen avaruuden. He puhelivat puoliksi itseksensä paljon
kuuntelematta toisiaan, kunnes yhtäkkiä kaikki vaikenivat — joku
kaukainen ääni horisontista oli värähdyttänyt sielua saaden kummalliset
kaihot poreilemaan povessa — mikä se oli?

— Hiljaa..., sopersi Hannes.

— Eipä ole ennen tänne asti kuulunut — nyt kuuluu, mutisi Juuso.

— Se on kirkonkello! ilmoitti Jooseppi ja pani kätensä ristiin.

Tuo metallin syvä sointi läpikuulaassa ilmassa, aaltoillen yli
synkän korven ja laajojen talviulappain, kosketti kipeään paikkaan
ihmisen henkiolemuksessa. Isiltäperitty tuhatvuotinen hartaus värisi
herkytetyssä hermostossa, kiihoittaen kääntymään näkymättömään
korkeiden voimien puoleen ja etsimään _sieltä_ kaiken apunsa elämän
hädässä, mutta uuden, ajan valtavien yhteiskunnallisten rynnistysten
ryminä järkytti yhtaikaa köyhänkin järkeä — ja tuo järki oli oppinut
viime aikoina epäilemään kauneintakin kangastusta, jota esivalta yhä
näytteli kansalle kuin ihanaa taikamyllyä markkinayleisölle.

»Kirkko?» ajattelee Ryysyrannan Jooseppi ponnistellen kellonkuminan
lumoa vastaan: »Mitä hyötyä _minulla_ on kirkosta? Jo hänen isänsä
ja isoisänsä ja isoisoisänsä olivat vieraantuneet kirkosta ja
papista siitä yksinkertaisesta ja pätevästä syystä että asuivat aina
liian kaukana kirkosta, aniharvoin suurissakaan rahvaanjuhlissa he,
syrjäkylän pieneläjät, sinne joutuivat pyhyyksien palvojiksi tai
saarnojen kuulijoiksi — papin tapasi kukin sukupolvi vain ristiäisissä
tai hautajaisissa, useimmiten vain murhetilaisuuksissa, jolloin ihmisen
sielu kaipasi kouraantuntuvinta lohdutustaan, mutta aniharvoin pappi
tahtoi tai joutikaan syventymään kurjimpien talonpoikain elämänhätään,
vaikka voinaulansa ja ristimäpenninsä kyllä huolellisesti peri —
omaksi hyväkseen. Ei Jooseppi Kenkkunen vihannut kirkkoa eikä pappeja
— päinvastoin niitä kaukaa ja likeltä kunnioitti, mutta samalla hän
liian hyvin ymmärsi, että tämä nöyryydenjärjestelmä oli vain kansan
rauhoittamiseksi keksitty, se juonsi juurensa jo muinaisuuden syvästä
hallitsijaviisaudesta: luvatkaa yksinkertaiselle rahvaalle taivas ja
paratiisi kuoleman jälkeen, niin se paremmin kestää maanpäällisen
helvettinsä eläessään. Ja sitä järjestelmää valheeksi vikoen
Ryysyrannan Jooseppi vastaan kapinoi. Valtiokirkko ei ole hänelle
tuottanut iloa!

— Mitä sinä Hannes hamuilet tästä kirkosta? tokasee Jooseppi
ajatuksissaan.

— Antaa soida..., sanoo Hannes lauhkeasti. Hänellä on sinertävät silmät
— koko mies niin pehmeä ja hyvänsävyinen.

— Soikoon minunkin puolestani kello, jatkaa Jooseppi, — mukavasti se
rompottaa ja maan ääriä ryllää, ja ihanakin se ihmiselle on kuulla näin
taivasalla, mutta minä tarkoitan, jotta tarvitseeko sitä Suomen köyhä
kansa koko kirkkohoitoa?

— Eikä tarvihe! murahtaa Mullimäen Juuso mulkoilevin mustin silmin,
joissa tuikehtii villi kiilto. — Yksiä porvari-perkeleitä ne ovat
papit, helppo on mustassa verkatakissa ja puhtaassa paijassa
paukutella pöntöstä huonohyntteisille, täiturkkisille että »tehkäät
parannus, taivaanvaltakunta lähestyy» ja »menkäät läpi ahtaasta
portista» — mutta ihte ajaa kaurautetaan Ieviästi pappilan portista
pannukakkupäivällisille ja nauretaan turpaansa että saivatpas siipeensä
taas köyhät saatanat, moukat...

— Kyllä se sinne päin viippaa kuin tuo Juuso justeeraa, myöntää
Jooseppi, — vaan eihän se kirkon syy ole että on leipäpappeja. Vaan
että kuka lempo tämän rustingin alkuaan lie keksinyt ja että mitä sillä
me teemme, siitä tässä on kysymys?

— Se on Ristuksen kirkko, sanoo Harmajavaaran Hannes leppoisasti.

— Pirun kirkko se on eikä Ristuksen, jurnauttaa Juuso. — Ja piru sen on
keksinnäi, hän lisää itsepintaisesti.

— Elähän Mulli-Juuso sentään tietävämpäisi eille ryykää, hillitsee
Jooseppi ja miehillä syntyy kivanlainen väittely kirkkolaitoksen
»historiikista», josta kumpikaan ei paljoa tiedä.

Hannes ehdottaa ylösnousemusta hangesta. Noustaan hiukan retkuvin
koivin.

— Käytäneekö Karihtaniemessä?

— Käyvvään kehnossa — annahhan kun. Amanta taas kahvit keittää.

— Vaan se on voro se räpäle, sanoo Jooseppi, joka ei ole poikennut
niemen mökissä siitä saakka kun heillä Amantan kanssa sattui se
yöllinen kahakka.

Varovaisuudeksi kätkee Jopseppi taas tavaransa hankeen, mutta vie
sukset ja veturin toiseen paikkaan niin että Karihtaniemen akkunasta
näkevät. Hanneksen ja Juuson jälessä sitten käydä kulleroipi mökkiin,
jonka savupiipusta parahiksi kerkisi pölähtää sankka tupru kohti
sinikuulasta sunnuntai-taivasta.

Amanta huomaa heti että miehet ovat maistelleet, huomaa sen Kustikin
ja haistaa vanha Ryysytön-Jaakkokin, ja kovin alkaa heilläkin mieli
tehdä, ja Karihtaniemeläisten silmät pälyvät ja vilkuttavat vuoroin
vieraisiin, vuoroin sinne järvenrantaan, jonne näkyivät suksensa
heittävän tulijat. Amanta mielistelee Jooseppia täydellisesti
unhoittaneena hävyttömyytensä, ihan tuppaa viereen istumaan, katsoa
killistää imelästi silmiin ja piippunsakin nappaa märästä suustaan ja
Joosepin suuhun tuppaa sekä sanoo kauniilla äänellä:

— Polttelehhan Juoseppi mustaa karhua!

— En minä kaipaa, sanoo Jooseppi vihaisesti. — Annetaan tälle
Hannekselle... Kusti niinikään murjottaa mustana mulkoillen Jooseppiin,
vaan ei keksi keinoa kimppuun pääsemiseksi, mutta Ryysytön-Jaakko
käydä kunkkailee lökättävin, putoilevin housuin edestakaisin pirtissä
kiertäen Jooseppia kuin kissa kuumaa puuroa, kunnes lopuksi saa
ahdistetuksi Joosepin perisoppeen, pukkaa kylkeen, iskee vanhan
veitikan tavoin silmää ja mutisee niin etteivät muut kuule:

— Myötkö märkääkään? — Aa?

— Aa! panee Jooseppikin ja supattaa ukon korvaan. — Pistäyhhän
pihalle...

— Aa! mutruilee ukko yskän ymmärtäneenä ja he pujahtavat peräkkäin
pihalle ja menevät nurkan taa...

Amanta silloin, ihan vihan vimmassa Joosepin suosiosta ukon rähjälle,
rätkää höysteet porisevaan pannuun niin että pärskät pirskahtelevat
lieteen, ja kimahtaa ilkeästi:

— Hylyky kun on taas päissään tuo Joosepin retkale.

— Ei se päissään ole, puolustaa Mulli-Juuso.

— Maistanna out sinnäi! mäiskähyttää Amanta.

— Maistettu on muorinmäärä mieheen, selostaa nyt Harmajavaaran Hannes,
— vaan emme hutikassa ole kukaan.

— Kuka teijät tietää..., sihisee Amanta ja alkaa kaadella kahvia
kuppeihin.

— Hiiteenkö se rojukokki karkasi? kurnuttaa Karihtaniemen äksy akka ja
saa syytä pyörähtää ulos ovesta.

— Eläkä tule, eläkä tule... Pysy pirtissä! kimahtaa avopäinen Jaakko
ukko heristäen vapisevilla käsillään, kun Amanta kurkkii nurkan takaa
häiriten vanhuksen ja Joosepin salaperäistä kaupanhierontaa.

— Nuolkaa vasikan häntää! räivää vastaan hamettaan huiskuttaen Amanta,
pistävin silmin, — minäkö mokoman roikkaan vängällä tuppaun — kahville
minä tulin tuota ryysyrantalaista kuhtumaan. Juotko vai et?

— En juo! huusi Jooseppi iloisesti.

— Vai et juo! suutahti silmittömästi Amanta.

— Ei köyhän kannata hotellissa mässätä, jatkoi Jooseppi.

— Ho-hotellissa? huiskasi vastaan Amanta tuikkivin silmin. —
Kenelläkähän tässä hotelli lie, jos ei ihtelläsi, rojukokilla...

Se sana »rojukokki» saitui aralle paikalle Joosepissa. Hän tempasi
halon, mutta samalla Amantan pää vetäysi nurkan taa. Ukko Jaakko
lököttävin housuin kämperehti pyörien ympäri tanterella ja, karhiten
koukkusormin mustaa pörhöistä tukkaansa, kimahteli kähisten kuin käki:

— Senkö pir-pirhanan tähen tuo narttu taas Iaittausi hangelle
kärkkymään.

— Miestä ja viinaa sen akan mieli tekee, naukui Jooseppi. Amantan
virnistävä naama vilahti vielä kerran nurkan takaa, mutta ukot
jatkoivat kaupan hierontaansa. Kuului aikamoinen maiskauskin, kun ukko
Jaakko, pää kekallaan ja halkinaiset kinahuulet huipparassa, otti
ryypyn siinä talvisen sabatin sinitaivaan alla Karihtaniemen harmaan
mökin nurkan takana.

— Aa! pani ukko mielissään.

— Aa, matki Jooseppi, — koiruuksillani käsken tähän Kustinkin, niin
mihinkäs Amanta pääsee.

Hän kävi tosiaankin vihjaamassa juron Kustin ulos pirtistä antaen
tällekkin tärskäyksen.

Amanta oli haleta kiukusta. Kaikille muille annettiin, ei hänelle.
Totisesti hän tämän vielä — kostaa!

Vierasten rientäessä suksilleen Amanta jo itkua tuhersi. Mutta aviomies
Kusti ja ukko Jaakko hyrisivät hyvästä mielestä. Ukko läksi uudelleen
nurkan taa. Hangessa, viileässä, kimmeltävässä hangessa oli hänellä nyt
mielestään aarre. Vanha sielu ihan nuortui! Amantan lapsista oli kovin
hauskaa, kun ukki, nenä punoittaen, silmät kiiluen, vähäväliä palasi
pirttiin puhua pärpättäen mukavia asioita.

Mutta ne kolme Petkelkylän miestä näkyivät jo hiihtävän
silmänsiintämättömän rajoilla järven häikäisevällä ulapalla. Eivät
menneetkään poikkimaisin, vaan painelivat suoraan suurta selkää
kirkonkylään kaartaen.




18.


Ryysyrannan Jooseppi kävellä känkkäilee pitkin, pyhäistä kirkonkylää
— hänen mielialansa vaihtelevat. Nimismiestä hän ei ole tavannut,
sillä Carolus Koskelin on parahiksi istuutunut pitkään reslaan ja
ajaa huristanut vanhan iloisen herrastuomari Kemppaisen kanssa
naapuripitäjään käräjille. Poliisi Pirhonen menee kai vasta illemmällä
ja näyttää hyvin täyteenladatulta. Pahasti pälyilee poliisi Jooseppiin,
nuuskasee ilmaa ja näyttää haluavan kysyä jotakin, mutta ei kysy
sentään — karskina ja virantärkeänä hän kääntää selkänsä Joosepille,
joka moisen hönkäherran edessä tuntee itsensä kovin kepuliksi.
Koko kirkonkylä vilisee käräjiin meneviä miehiä, onpa joukossa
vaimoihmisiäkin. Toisia on jo paluussa pitkäaikaisilta käräjiltä —
ja ne eivät kerro kovinkaan hauskoja käräjäuutisia. Vongankyläläisiä
esimerkiksi on hävyttömästi sakotettu viinanpoltosta! Siellähän
höyryytetään joka toisessa talossa, on höyryytetty puolen sataa vuotta
kaikessa rauhassa ja rakkaudessa eivätkä siihen esivallan herrat ole
sekaantuneet, mutta nyt rupesi tulemaan piruja — naapuri naapuria
vastaan on ilmiannon tehnyt! Ei suinkaan kieltolain kunnioituksesta,
ei jumalaparatkoon, vaan pelkästään pahaa tehdäkseen jostakin
keskinäisestä erimielisyydestä, kateudesta, pahansuopaisuudesta,
kostonhimosta.

Kolme köyhää möykkyriä on joutunut lukemaan tiilenpäitä, kun ei ole
ollut millä maksaa sakkoja. Jokainen niistä on keittänyt elinkeinokseen
— kotona alaston lapsijoukko ja ryysyinen, sairas vaimo. Voi heitä,
rahallisia kansalaisia, jotka ovat olleet juomajuonen takana, mutta
eivät pelasta poloisia satimesta, jotta eivät itse kiikkiin joutuisi!
Kuinka syvästi ja sielua surmaavasti mokoma rikoksesta kiinnijoutuminen
koskeekaan köyhiin mökinmiehiin...

Mutta varavammat polttajat ovat jo käräjiin mennessään varustautuneet
paksulla lompakolla. Kun Savuvaaran Santea sakotettiin ja tuomio
jyrähti että varojen puutteessa mies linnaan, niin Savuvaaran Sante
kuuluu siinä oikeuden edessä silpaisseen kukkaron sarkahousujensa
taskusta ja, hiukan pontikalle lemahtaen, rätkänneen tuomarin nokan
alle viisi tuhannen markan seteliä näin sanoen:

»Herra tuomari, tässä on jenkit. Ei ou jätkällä aikoo tiilenpeän
räknyyseen — savotta käy parraillaan.» Ja kuin sotamies oli tehnyt
kokokäännöksen ja töminällä poistunut käräjätuvasta, johon tuomari
lautamiehineen oli jäänyt istumaan peräti juhlallisena, mutta hiukan
naureskellen, että olipa, olipa siinä mies! Ja _mies_ se onkin
Savuvaaran Sante, vaikka viisikymmentä tuhatta nylkeköön esivalta.
Köyhiäkin auttelee Savuvaaran Sante...

Koko Ylä-Vongan kylä kuuluu olevan kapinassa Ala-Vonkaa vastaan että
nähdäänpä, keitä kaikkia tulevilla käräjillä kärvennetään ja linnassa
liikutetaan. Sen se on tehnyt se kurja ilmianto...

Vavahtelevin sydämin kuuntelee Ryysyrannan Jooseppi käräjäjuttuja,
tuskan hikikarpalot otsallaan ja ajattelee vaivihkaa: »Milloinka on
minun vuoroni?» Eihän häntä voi pelastaa nimismieskään, jos kerran
oikea ilmianto tehdään ja asia saa alotteen poliisi Pirhosen kautta.
No niin, tietysti voi tuomiossa ilmetä lieventäviä asianhaaroja,
mutta kaikissa tapauksissa joutuu maineeseen. Vaan mitä, jos silloin
paljastaisi...? — oikeuden edessä... koko höskän... siitä se taitaisi
ryminä syntyä... »Vai pitäisiköhän heittää helperiin koko homma?
Ollappa Koskeliini kotosalla, jotta olisi saanut vähän tuumailla...»

Mutta apuvallesmanni Reino Rinne ei ollut vielä virkaantunut käräjiin.
Kuului lähtevän vasta sitten, kun Koskeliini toistamiseen palaa.
Se on rauhan mies, rahvaan mies sekin, sen luokse sopii pistäytyä
asiattakin, se ei koskaan ulosajele. Kun hiihtokavereillakin sattui
asioita Isoon Pappilaan, jossa nykyään asui kolme virkamiestä, pappi,
metsänhoitaja ja apulaisnimismies, niin lyöttäytyi Jooseppikin jonoon.
Hiihtää hilpaistiin pitkin maantien oilinkia parin kilometrin päässä
pohottavaan Isoon Pappilaan. Pappilan törmää noustessa Harmajavaaran
Hannes alkoi kaivata entistä pappilan haltijaa, rovasti vainajaa.

— Oli se mukava ukko, muisteli Hannes, — kerrankin kun tässä mäen
mutkassa, näinikään, vetelin perässäni suksia, kuuluu törinä törmän
rinteeltä ja eikös vain itse ukko rovasti hurahuta alas, silmälasit
kuurassa, harmaat hiukset häälyen — ja vielä sompasauvoilla harvakseen
pukkaili.

— Jottako ei piirrättänyt jyrkänteessä, ukko rovasti? kysyi Jooseppi
kimeästi.

— Piirtää torrasi kai se alussa, vaan lopussa jo lykkäili, lykkäili...,
selitti Hannes.

— Vai mäkiä muka laski..., murisi Mullimäen Juuso, joka sen enempää ei
kehdannut arvostella hyvämaineista vainajaa.

Miehet tulivat mäen päälle — siinä jo häämötti kartano illan hämyssä,
ei ollut vielä tulia sytytetty.

Korkean jyväaitan edustalla petkelkyläläiset pistivät tupakan.

— Mitähän lie nyt aitassa? Kyllä siitä vainaja vain toisenkin kapan
köyhän pussiin posahutti, muisteli taas Harmajavaaran Hannes.

— Tuhansia kappoja posahuttikin, innostui taas Jooseppikin. — Sain
minäkin ohria kolmasti ilman ristuksenkillinkiä, joskus rukiinsiemeniä
velaksi — ei se vainaja pahasti hätyytellyt eikä ryöstöllä ryvetellyt.

— Ja mukavat hällä oli ne poijat..., jatkoi Hannes. — Ja röökynät myös.

— Mukavat! kerrassaan mukavat! huuteli Ryysyrannan Jooseppi niin että
ääni olisi kuulunut kartanoon asti, jos olisi ollut kuuntelijaa pihalla.

— Me oltiin sen Ryytin kanssa rippiskoulukampraatit, kertoi Hannes.

— Ja minä Iivari poijan kanssa! kiljui Jooseppi.

Vaan nyt on kaikki muuttunut, lausui Hannes ja nousi suksilleen.

Poissa on nyt Kalviinin suku, toisti Jooseppikin haikealla äänellä.
— Vaan höyli mieshän tuo on tämä uusi kirkkoherrakin — höyli
meikäläiselle on ollunna...

Mullimäkeläinen vain murisi. Jos Juuso olisi ääneen ajatuksensa
lausunut, niin se kenties olisi pukeutunut seuraaviin sanoihin:

»Minun kohdallani ei paraskaan pappi ole höyli. Ristillinen ketunhäntä
kainalossa. Vihattavia herroja ne ovat kaikki. Kansan ryöstäjiä!»

Miehet saapuivat pihaan, nostivat suksensa seinävieriä vasten ja
kopeloivat pimeissä etehisissä. Koleaa ja kuollutta kaikkialla.
Molemmat pappilan pirtit kyyhöttivät kylmillään — uusi kirkkoherra ei
pitänyt niitä lämpöisinä, siksi ei niissä kirkkoväkeäkään löytynyt.

— No on pappilaa! ihmettelivät miehet. Löysivät vihdoin ränstyneen,
puolilämpöisen kammion, jota vanhan rovastin aikaan oli sanottu
»Junnun-Riitun kamariksi» — siellä maata pöllötti nyt Aapo, uuden
kirkkoherran yksinäinen renki, ruumiiltaan, vahva, hengeltään heikko
miehen juntikka, korkonimeltään »Pöljä».

— Kettee työ etittä? pällähtää Pöljä-Aapo, joka on kotoisin kaukaisesta
Mokulan kylästä.

— Sinäkö se nyt olet Ison Pappilan isäntärenki? kysyy Jooseppi.

— Ka minut valihti kirkherra tähän, virkaan, sanoo Aapo yksitotisesti.

— Mikäpäs siinä, sanoo Hannes, — kyllähän se tämä Aapo...

— Ossoon minä hevosta aijjaa ja vesiammetta kuskata. Ja siitä kirkherra
tykkejää etten ouk kommuuti, selitti Aapo tosissaan.

— Vai siitä tykkejää! mutisi ivallisesti Mullimäen Juuso.

— Joo, jatkoi Aapo. — Vaan pistäysin minä tässä talvisyännä kirkherran
kanssa iltamassa.

— Missä iltamassa se Aapo on käynyt? tiedustaa Harmajavaaran Hannes
siivokseen.

— Ka siinä perheiltamassa, selittää Aapo tolkussaan. Ja lisää komeasti:
— Sitä täytyy ihmisen näät kannattaa jottain puoluvettai.

— Niinpä hyvinkin, naukuu Ryysyrannan Jooseppi. — Nuorisoseurako se
sitä perheillatsua piti vai muu hulina?...

— Nuoriso! kivahtaa Aapo sylkäisten. — En minä kommuutissa käy. En
pirhana vie käykkään kommuutissa!

— Vai et käy kommuutissa? ivaa yhä Mullimäen Juuso. — Taijat olla
herrojen hännystäjä?

— Häh? Minäkö herrojen hännystäjä! kauhtui Aapo ja tömähti vuoteeltaan
lattiaan sirristäen silmiään. — En tottele kirkherraakaan! Ruunaa
laukkuutan niin jotta kikarat lentelevät ja ammeet pirskoilevat portin
pieliin, vaan kun uusi ruustinna rekkeen istunee, niin komennan kuin
suojeluskuntalainen: »tpr tprr, kävelehhän Pontus!»

Pöljä-Aapo irvisti nauraen koko naamallaan, kopisti piippunsa uunin
kylkeen ja alkoi ladata visakoppaa.

— Tietääkö se tämä Aapo, että onko herrat kotona? kysyi sitten Hannes.

— Kotona... missä helekutissa ne muualla jos ei kotona... koko pyhä
kolominaisuus, ilmoitti pappilan renki ja lähti mahtavasti ruhoaan
huojuttaen talliin ruunaansa hoitamaan. Petkelkylän miehet hajaantuivat
pyrkien eri ovista virkamiesten luo. Hannes hiiviskeli kirkkoherran
kansliaan. Jooseppi jumppaili apulaisnimismiehen luo vanhalle puolelle,
Mullimäen Juuso kolkutteli metsänhoitajan puheille.

Valot olivat jo syttyneet akkunoihin.

Reino Rinne parhaillaan veti rullakaihdinta alas akkunan eteen.
Apulaisnimismieheltä puuttui takki ja toinen saapas, kun Jooseppi
tempasi oven auki ja tirkistäen iloisesti silmiin, tuuppasi kouransa.

— Terve! huusi Ryysyrannan Jooseppi.

— Tu-tuttu mi-mies-pä tuli! saneli verkalleen ja matalalla äänellä
apulaisvallesmanni, joka hiukan änkytti.

— Tuttu! naukui Jooseppi yhä kimeämmin ja huusi yhteenperään
kohteliaasti, kuten oli tottunut herroille tekemään: — Annahhan
anteeksi apulaisnimismies, jos satuin pahaan aikaan.

Mutta Rinne ei tehnyt pienintäkään elettä häiriöstä, vaan änkytti:

— E-eihän tä-tämä mikään paha aika ole — ju-juodaanhan kahvit.
I-istuhhan Jo-Jooseppi!

Nuori virkamies kuukkasi toisella saappaallaan sisähuoneen ovelle
vaimoansa puhuttelemaan, josta oli se seuraus että nuori rouva pian
näyttäytyikin kansliassa, mutta huomattuaan, millainen vieras hänen
herrallaan oli kahvitettavana, nyrpisti nenäänsä ja teki halveksuvan
liikkeen munansoikealla, verrattain kaunismuotoisella päällään ja
niskallaan.

— Ei ole valmista kahvia, sanoi rouva kirkkaasti.

— Ke-keitä! pyysi aviomies.

— Ei ole kermaa.

— Ke-kelpaa se ke-kermattakin, selitti nimismies kansanomaisesti.

Jooseppi, ymmärtäen tilanteen, pinkasi ylös tuoliltaan oven suussa ja
kumarsi syvään.

— Hyvää iltapäivää spruustinna! — Joosepin äänessä kilisi sekä
kohteliaisuutta että sala-ivaa.

Mutta »ruustinnaksi» puhuteltu vältti tarttua Joosepin ojennettuun
käteen. Hän vain katsahti kauniilla silmillään ryysyiseen asiamieheen,
tavoitteli parfymeerattua nenäliinaansa ja livahti aivastaen toiseen
huoneeseen. »Fy va' han luktar illa!»

— E-eipä ta-taittu saaha kahvea, naurahti Reino Rinne hätäilemättä ja
alkoi vetää toista saapasta jalkaansa.

— Eikä tarvita kahvia! kivahti Jooseppi vainuten että »haisunäätä»
jälleen oli löytänyt uhrinsa. Hän olisi tahtonut antaa salaripin
tuolle hienolle rouvalle, vaan ei sopinut mennä peräänkään — täytyi
valtioviisaasti viljellä välejä niin hyvän virkamiehen kanssa kuin oli
Reino Rinne, rahvaan mies.

— Pi-pistähhän piippuun! myhähti apulaisnimismies ystävällisesti ja
levitti Joosepin eteen hienoimmat metallipurkki-smookinginsa.

— En minä, esteli Jooseppi. — Pikanelli se on mun tupakkani.

— Se-sepä nyt vahinko, tankkasi vallesmanni, — kun ei sattunut
pi-pikanellia.

Sikaarin Jooseppi sentään huoli. Hän katsahti levottomasti ympärilleen,
mutta kun ei mistään päin liikettä kuulunut, silloin hän äkkiä ponnahti
istualtaan ja sipaisten poveaan, lennätti apulaisnimismiehen nenän alle
pienen, herraskaisen taskumattinsa:

— Otahhan tuosta.

Reino Rinteen silmät välähtivät toverillisesti. Jos hän muussa asiassa
saattoi olla verkkainen, niin tämä juttu kävi näppärästi. Pelkästä
kansanvaltaisesta kohteliaisuudesta apulaisnimismies suostui maistamaan
Joosepin pullon suusta.

— Tattis.

Jooseppi ei hellittänyt ennenkuin taskumatti oli tyhjä. Sitten hän
vasta alkoi purkaa sydäntään.

— Mitenkä luulet, Rinne, kun ovat niin paljon vongankyläläisiä
kylvettäneet käräjillä, että vieläköhän mahtaa tulla minunkin
vaivaisen, vuoroni?

— Pe-pe-petkelkyläläisistä ei ole näillä käräjillä ainoatakaan
sakotettu, vastasi apulaisnimismies harvakseen, ladaten rauhallisesti
piippuaan.

— Kyllähän me syntiset sen olemme kokeneet että Koskeliini ja sinä
olette hyviä herroja, mutta turkanen tietköön sen kolmannen herran!
tiuskasi Jooseppi.

— Pir-Pir-Pirhostako pelkäät?

— Sitä! kimahti toinen.

Apulaisnimismies ei voinut olla myöntämättä että konstaapeli
Pirhonen oli varottava mies, se kun liian virkaintoisesti otti osaa
kieltolainläpiajamiseen. Mutta kyllähän Pirhosenkin kanssa pärjäsi, kun
vain kansa pysyi keskinäisessä sovussa eikä ilmiantoja sattunut.

— Siinäpä se on, sanoi Jooseppi kynsien niskaansa.

Hänellä olisi ollut paljon sanottavaa, mutta ei saanut purettua.
Olisi pitänyt olla enempi ainetta! (Hannekselle oli tainnut joutua
toinen pullo...) Samoin apulaisnimismies näytti hautovan mielessään
asioita, joista olisi puhunut, jos olisi ollut oikea tilaisuus — hän
olisi Jooseppi paralle selittänyt mysteerioita. Mutta rouva kuihkale
kurkisteli ovelta. Että oli tullut otetuksi moinen silmäkoreus, joka
säännöllisesti häiritsi miesten meininkejä...

Jooseppi oli tuskassa ja tuijotti polttavasti nimismiehen silmiin.

Reino Rinne virkkoi yskän ymmärtäen:

— Ainahan me petkelkyläläisten kanssa rassailemalla pärjätään.
Kieltolaista kiinnijoutuminen on kuin ketunpyynti myrkyllä. Ei joka
mies mikkoa nappaa.

— Ja tässä kyllä on vanha kettu, kehui Jooseppi.

— Ja vanhaa kettua on vaikea viekotella käpylautaan, arveli
apulaisnimismies.

— Niin on, myönsi Jooseppi. — Vaan kun suolet nälästä kurisee, niin
lipsahtaahan raato vanha mikkokin käpäläpuuhun.

— Ska vi int fara nu? huutaa apulaisvallesmannin rouva kurkottaen
soikeata päätään sisähuoneen ovelta.

Jooseppi pinkasi ylös tuoliltaan ja teki lähtöä vanhalta puolelta.
Pihalla häntä vastaan kapsahti Harmajavaaran Hannes. Hannes kuiskutti
jotakin Joosepin korvaan ja yhdessä miehet palasivat pappilan puolelle
mennen sisään kirkkoherran kanslian ovesta. Heti sen jälkeen näkyi
mustaverkainen käsi kopeloivan oven ulkoavainta, joka temmattiin
sisäpuolelle — — —




19.


Talvisen sunnuntai-illan pilkkopimeässä laskea hurauttivat nuo kolme
asiamiestä suksillaan alas emäpappilan törmää, ensimmäisenä Mulli-Juuso
karmean välinpitämättömänä puristaen sauvojensa varsia antaen mennä
täyttä vauhtia niin että silmissä salamoi. Toisena tulla kohisti
Harmajavaaran Hannes, kevyt takki auki lepattaen, mutta melkoista
varovaisemmin, ja vasta kolmantena räpisteli Ryysy-Jooseppi ankarasti
karrustaen vastaan, kyttyräinen ruumis sen tuhannen käppyrässä,
piirrättäen molempien keppiensä väärillä päillä. Sukset levällään, niin
Iavialti kuin säärenkalikat suinkin sallivat, tulla huippuroi Jooseppi
alas pimeänsiintävää törmää... Mutta törmän alle asti jo onnellisesti
päästyään, siinä ryssän tiehaaran kohdalla, miten lienee sommallaan
hipaissut lakin reuhkaa — reuhka lensi päästä kuin riekko, ja kun
Kenkkunen rupesi jarruttamaan tavoitellen tiepulan kovaa karstaa,
niin siinäpä lankeemus yllättikin miehen kampuran, ja yhtä ovelasti
kuin reuhka oli riepsahtanut pimeyteen, lensi avopäinen Jooseppikin
tiepuoleen, vieläpä tuiskahti kuperkeikkaa: toinen suksen kapula teki
ilmassa 180:n asteen vinkuran, samalla kun toinen suvaitsi irtautua
varpaallisesta ja jatkoi matkaansa vinhasti takaa-ajaen Harmajavaaran
Hannesta. Suu täynnä sonnansekaista lunta alkoi Jooseppi karjua
kaveriensa perään että:

— Elekee jättää, tpruu pertsana, lakki putosi... hei, hei saatara —
ottakaa kiinni suksen sukkula!

Mutta suksi se vain iloisesti sihisi jo puolensadan metrin päässä
ihmeteltävällä vauhdilla aivankuin elävä mato lipuen edellälaskijan
kintereillä — havahtihan lopultakin Hannes sen ja iski matelevaista
sauvallaan nokkaan, päästi lauhkean naurun sekä jäi kiltisti vartomaan
perässä laskijan selvenemistä selkkauksista. Jooseppi sillävälin
kuukkaili takaisinpäin etsiskellen lakkiansa konttapolvillaan raappien
tulta tikulla ja sähisten:

— Senkö hornan rooppiin reuhka hävisi?

— Mikä tuli? huutaa Hannes kaukaa pimeydestä.

— Piru! purpattaa Jooseppi kontallaan kinoksessa. — Piru vei virkalakin
Rämsänrannan konsulin päästä...

— Häh, Iankesitko? huutaa Hannes, vaan samalla Jooseppi jo kopeloikin
lumisen lakkinsa kopriinsa ja sai sen häthätää päähänsä, kun samassa
— eikös lempo siinäkin ollut pelissä proletaarin pilkaksi — nuori
metsäherra ajaa hurahutti poroineen pulkkineen perästäpäin alas
törmää ja pulkan perä räppäsi Jooseppia peräpakaroille niin että mies
uudestaan tupsahti hankeen, kajahti jättiläiskokoisen metsäherran
naurunrämähdys, mutta kun Kenkkunen kääntyi kirotakseen urheilijaa,
livisti metsäherra jo kaukana, ja porotiuvut vain helskivät
horisontissa, pitkin haka-aituuksen vierustaa.

— Sata seihtemänkymmentä sarvipäätä!

— Halloo! huutelee Harmajavaaran Hannes. — Tuletko sieltä vai —?

Jooseppi juoksee nilkuttaen toisenkin suksensa perässä, jonka pulkka
on sysännyt liukumaan jalaksen rataa, ja saatuaan sen jalkansa alle,
ottaa huiman lylyluijun Hanneksen luo, joka on pistänyt ensimäisen
karkurisuksen pystyyn tiepuoleen.

— No voi satavuotinen Rokonvaara! jurnuttaa Jooseppi läähättäen, —
enhän minä akkaani hakenut, vaan kun lipsahti lakki takaraivolta, niin
siinä se tuli sen mokoma pupujussin paletti että tallukat vain taivasta
kohti ja sitten tuo juupelin hostmestari kurahutti petrallaan ja eikös
kuvatus sillä sikoruuhellaan ruipannut rumppaan, niin että vieläkin
ronkassa kihelmöi — kipurahat, kipurahat siltä kiiliäiseltä kiristän
ihan näissä käräjissä ja _sinä_ olet todistaja!

— Vaan enhän minä, veli veikkonen, nähnyt pyhäsen pölähtävää! ilmoitti
Hannes säpsähtäen.

— Et, et sinä kyllä nähnyt, vaan annahhan kun päästään tuonne
Kanervavaaralle ja housuni lasken alas Maakunnassa, niin sitten on ihme
jos et usko että hosmestari Räkhalssi ajoi ihan pahki per... Ja saa sen
mustelman mönsträtä toki Mulli-Juusokin ja Maakunnan tirehtöörskä, ja
elähän huoli, jos ottaisi poliisi Pirhosenkin haistamaan viinarokarin
häntäpäätä, hehheh...

Nauratti jo Jooseppia itseäänkin omat häränpyllynsä ja härkätaistelunsa
emäpappilan törmän alla, ja saatuaan suksensa hän rivakasti paineli
Hanneksen jälessä — Juuso jo mennä huijotti toisen mäen loivaa
myötälettä ja jäi vasta siellä rämeen liepeessä vartomaan tovereita
päästettyään muristen metsänhoitajan poroineen sivutseen. Siinä se
ajaa remusi Räkhalssi, kansanomainen herrasvosmestari, joka ei sentään
Mulli-Juuson mieliksi arvannut virkaansa hoitaa — eipäs taaskaan
ollut luvannut puupökkelöitä Juuson tarpeisiin valtion metsästä — ei
ne herrat köyhälle suvainneet keinottelua, vaan tullappa kirkonkylän
koiraturkki porho, niin sille kyllä keksittiin keino, ja Vongankylän
pursut suorastaan varastivat ukkoruunun mehtää — eikä koskaan saatu
todistajia käräjille, kun köyhempi pelkäsi rikkaampaansa — iänikuisella
metsänvarkaudella siellä rajakylissä olivat rikastuneetkin kaikki
napatalot, päätteli Mulli-Juuso mielikarvaasti sylkäisten pitkän syljen
metsäherran pulkan perään.

Hiiteenkö kaverit olivat jääneet?... Juuso jo ehti panna tupakankin
ennenkuin näki kaksi mustaa pilkkua, vaan kun se toinen pilkku tuli
aivan lähelle, niin valoiseksi se muuttuikin — vielä kolmannen kerran
näet oli kupertunut Ryysyrannan Jooseppi, kun Jänismäessä suksi oli
päässyt irti väljentyneestä varpaallisesta.

— Ne on piruja täynnä nuo emäpappilan törmät ja nikamat tänä
iltana, selittää Jooseppi puistellen kintaallaan lumettunutta takin
selkämystään. — Vai niinköhän tuli otettua napsuja, jotta selvää miestä
heiluttaa... Sitä oltiinkin, kuules Juuso, vähän niinkuin tapernaakelin
kaikkein pyhimässä... Jooseppi iski silmää Hannekselle, vaan Juuso ei
ollut suuresti huvitettu naapurinsa herroissakäynnistä, tirskautti vain
hammastensa välitse ja murahti:

— Pyhät naakelit-saakelit!

— Saitko pölkkyjä? kysyi Jooseppi.

— Saitko sinä satalappusia? kivahti vuorostaan Juuso.

— Ei puhuta! sanoi Jooseppi naukuvalla äänellä, mutta Juusosta näytti
että Joosepin herroissa käynti oli kokolailla onnistunut ja pieni
kateen kimmellys välähti hänen synkeään silmäänsä. Vaan Jooseppi
sammutti tuon tulen taitavasti kertomalla toistamiseen, kuinka tuo
edellä porhaltava metsäherra taki tahallaan oli ajanut häneen pahki ja
— tästä nousee käräjäjuttu.

— Jahka housuni heitän tuolla Maakunnassa, niin saat tulla sinäkin
todistajaksi, toimitti Ryysyrannan Jooseppi.

Mutta Mullimäen Juuso kirosi yhä synkemmästi ja vastasi:

— En jukoliste reissua käräjiin sinun hännänhaistajaksesi!

Tuosta hännänhaistämisesta sukeutui nyt kirkonkylään palatessa
piskuinen riidan kahakka noiden kahden petkelkyläläisen naapuruksen
kesken, kun näet Jooseppi, sanaan tarraten, alkoi penätä, että:

— Minunko hännänhaistajaksi — vai ei kelpaa naapurille — vaan
jos minä pyllistän ja samalla tämmyytän sinut lautamiehellä tai
herrastuomarilla, niin tasavallan perustuslain ja kraahvin mukaan sun
on pakkolähteminen — jos ei muuten, niin naru kaulassa...

— Pyllistä minkä pyllistät, intti Mulli-Juuso silmiään muljauttaen,
— vaan kun ummistan silmäni ja kiellän näkeväni peräpukamiasi, niin
tämmääppäs, tämmyytäppäs sitten, jos kehtaat!

Johon Ryysyrannan Jooseppi taas kimakasti naukuen laukasi lonksuvin
leuvoin että:

— Pidätkö sinä pirhanan jukuripää sitten minun häntävärkkiäni niin
halpana että...!

Jumalatiesi, kuinka arveluttavaksi hyvien naapurusten kinastelu olisi
kehittynyt, mutta siinä samalla tulla suhisti ja helskytti täyttä
laukkaa toinenkin pulkkaporo kolmen hiihtäjän takaa, ja näiden täytyi
kiireesti väistyä tieltä — apulaisvallesmanni Reino Rinne siinä
porhalsi kylälle päin hänkin, puuhkalakki ja suuret koirakintaat
käsissään, poroaan hoputtaen ja sille karjuen, koreanylpeä rouva
sylissään — ja hiihtäjät vaikenivat tyystin. Kun taas liukuivat kovalla
tiellä, otti Harmajavaaran Hannes puheenvuoron ja sanoi siivokseen:

— Saatetaanhan sitä, Juuso, Maakunnan pirtissä miehissä tarkastaa,
jotta tuliko tähän Kenkkuseen siinä päälleajossa ruumiinvikoja, ja jos
tulikin, niin eiköhän liene parasta sopia metsänhoitaja Räkhalssin
kanssa kirjallisesti nämä asiat — niin sanoakseni perheasiat! toimitti
Hannes sivistyneesti.

— Ka niinpä taitaa olla..., luikkasi silloin muikeasti Jooseppi
itsekkin ja siihen jupakka raukesi — eikä tullut Kenkku-Joosepilla
Maakunnan pirtissä riisutuksi housurisojaan, vaikka muuten kenkutteli
pirtin ja puodin väliä tai istua hyssytteli tiskin reunalla pieksujaan
heilutellen ja monenlaista kauppaa hieroen Maakunnan kaupanhoitajan
kanssa, kovasti tinkien kengäksiä ja pohjanahka-hylkyjä, toisin vuoroin
kiikutellen kynsissään kullankirkasta kahvipannua vieläpä hypistellen
hyppysillään kirjavaa hamekangasta, jotta nyt muka viimeinkin ostaa
porauttaa eukolleen sen hamerustingin... jota ei tietystikään
vieläkään ostanut, kun rahat hupenivat jauhoon, kahviin, sokuriin,
pikanelliin, nahkapalasiin ja johonkin vikanaiseen pataan, joka myötiin
polkuhinnasta.

Eikä puhettakaan että Ryysyrannan Jooseppi olisi pyllistänyt Mullimäen
Juusolle tai manuuttanut tätä todistajaksi, vaan täydessä sovinnossa
taas keskustelivat naapurukset, vieläpä Juuso, jota koko kirkonkylä
tympäsi, suostui viemään mukanaan osan Joosepin tavaroistakin —
Juuso näet läksi vielä yön selkään painelemaan kotiinsa päin yhdessä
muutaman Pahka-Pekan kanssa. Kauppa-asiansa siis näin loistavasti taas
klareerattuaan tunsi Ryysyrannan Jooseppi itsensä vapaaksi lähtemään
Hanneksen kera suojeluskunnan iltamaan, jonne mennä liehtoivat paitsi
piikatyttöjä ja solttuja kaikki herraskaiset ainekset keskuskylältä
— sinne ne toki olivat porhaltaneet nuoret virkamiehetkin poroillaan
ja sinne ajaa kalkutti aisakellossa ja hirventalja reen perässä
kirkkoherrakin rouvineen, lapsineen. Sinne tuppasivat mennäkseen
Maakunnan herra ja rouvakin koettaen kiireen vilkkaa päästä irti
pyhäostajista, tuosta kaukokorven ikuisesta painajaisesta. Oikein
kiiltokauluksiin ja patiineihin kiepsautti itsensä Helge Huttunen ja
pikkuinen pirteä rouva Huttunenkin haiskahti hajuvesiltä.

— Lähetäänpä ilkeyksissään me Petkelkylän haisunäädätkin porvalien
paalisalonkiin! innostui Jooseppi, varsinkin kun Maakunnan
kaupanhoitaja oli luvannut kustantaa piletin, jos kerran Kenkkunenkin
ilmestyisi valkokarvaisten juhliin.

Ja suksillaan Jooseppi ja Hannes taas sujauttivat alas kylän kierää
mäkeä ja nousivat sitten ylös toista törmää — Rämsän kievarin
ikivanhassa pirtissä näet noita suojeluskunnan iltamia tavattiin pitää,
koska ei vielä ollut omaa taloa.

       *       *       *       *       *

Kahdessa pirtissä siellä porvarit iltamaansa hiersivät. Toisessa
hörpittiin pullakahvea ja tupruutettiin tupakkaa, mutta toisessa
viljeltiin sitä valkoista praasnikkaa, välillä oli jääkylmä eteinen,
johon tähdet paistoivat ja tuuleskeli pihalta. Hävyttömän kylmä
oli juhlapirttikin, roistoturkit päällä siellä istuivat kasarmin
päällikötkin ja naisia ohuissa puseroissaan näytti palelevan, kuin
paleltuva varpunen sinisenä kasvoiltaan kyhjötti siellä joku kauppiaan
pikku rouvakin, mutta kaupanhoitaja Helge Huttunen ei näkynyt luopuvan
turkistaan, remauttihan vain sen auki, jotta pyhävaatteet eivät tyhjään
menisi, ja kapsutteli pieniä patiinejaan yhteen.

— Luistinrata, luistinrata tämä on eikä ihmisten asunto, laski hän
leikkiä, — vahinko ettei tullut otetuksi mukaan luistimia.

Siellä kahvipirtin puolella Ryysyrannan Joosepille irvistelivät
iloisesti kaikki kylän herrat, kävipä itse kirkkoherra kättelemässä
aivankuin ei olisi ihan äskeen tavattukaan sekä kysäsi kaikuvalla
äänellä kaikkien kuullen että:

— Kah, Petkelkylän setäkin on ihmisten ilmoilla — mitäs kuuluu? Sangen
ikävä tapaus se lehmäsi kuolema, vaan kyllä nyt Kenkkunen saa kunnalta
lehmän, sopii periä vaikka huomenna — ei ole Kötys-Heikissä sen lehmän
ruokkijaa, eläinrääkkäykseksi jo menee...

Johon Jooseppi iloisella äänellä kehahti vastaan että:

— Vaan _minä_ en eläessäni ole luontokappaleita nälällä kiusannut. Sen
saapi kirkkoherra uskoa...

Pahasti tosin tälle kehumalle virnistivät monet kirkonkyläläiset
porvarit — tiettiinhän tuo Kenkku-Joosepin Iehmäruuki, eihän siellä
Ryysyrannassa miesmuistiin ollut lehmä-rievuille antaa muuta kuin
lehteä ja jäkälää, jos aina sitäkään...

Siellä iltamissa se toki kulki pystynä kireässä upseerivormussaan ja
kiiltosaappaissaan apulaisvallesmannikin, hyväntuulisesti vilkuttaen
silmää Kenkkuselle, mutta rouvansa — se munansoikeapää kaunikki
nakkeli yhä niskojaan ja keikutti alastomia olkapäitään nyrpistäen
nenänipukkaansa joka kerta kun Jooseppi häneen vilkasi, vieläpä
niisteli nenäänsä aina milloin tungoksessa lähettyville sattui. Sen
nästyykistä tuulahti niin noopelin hyvä haisku, ettei Jooseppi ryhmys
tiennyt että miten oikein suhtautua tuohon hienostelevaan nartt... —
anteeksi ajatus, mutta porvarien narttunaikkosena Jooseppi sitä vain
piti pannen merkille, kuinka apuvallesmannin korea rouva, silloin kun
herra miehensä silmä välttyi, keikutteli päätään, suipisteli suutaan,
kikahteli ja viskeli venskaa nuorille naimattomille metsäherroille,
joita tässä juhlassa näkyi vilahtavan kokonaista neljä kappaletta.

Oli siellä toki Koskeliinin rouvakin, kaunikki ylimys hänkin, mutta
Kenkkuselle se sentään paiskasi laupiaasti kättä ja mukavasti mulkoili
mustia silmiään — lieneeköhän tietänyt ne miehensä ja Kenkkusen hyvät
välit? — kaippa se hyvinkin tiesi, koska sanoi: »Sääli ettei Carolus
ole täällä!» ja liehahti samalla pois Joosepin näköpiiristä.

Jopas vihdoin sattui Jooseppi vastatuksin metsänhoitaja Räkhalssinkin
kanssa eikä malttanut olla salakaunassa tokaisematta että:

— Herra hosmestari ajaa karautti minun päälleni siellä emäpappilan
törmän alla...

— Vai sinä simpanssi se olit! huudahtaa silloin Räkhalssi seisten
piipunnysä suupielessä hajalla säärin keskellä lattiaa, väriverkaiset
säpikkäät julman pitkissä koivissaan. Ja kun Harmajavaaran Hannes
kaverinsa puolesta oli antanut säädyllisen selityksen, loppui tämä
selkkaus vihoviimeinkin siihen että metsäherra ystävällisesti tarttui
Jooseppia käsikynkästä ja vei kahvitiskille komentaen iltaman
yliemännän, vanhan postineidin, kaatamaan kukkuraisen kupin nisukahvia.

— Juo, Kenkku, juo tuplakupit sulhasmiehen sottaan, ja anna anteeksi
että se minun härkäni, Tatu, ei arvaa pysähtyä, vaikka edessä seisköön
itse Mokulan keisari...

Saakurin mukava mies siis oli tuo Räkhalssi ja viimeinenkin kauna
katosi Joosepin sydänalasta siinä pullakahvia hörppiessään Rämsän
pirtin seinäpenkillä. Vanha postineitikin niin muikeasti irvisti ja,
räpytellen silmiään rilliensä takaa, virkahti:

— Mistäs nyt tuulee, kun herra Kenkkunenkin on kekkereissä? Sitten se
vanhapiika ruotsiksi sinkautti metsäherra Räkhalssille että:

— Forstmästarn är bra snäll, som trakterar så'na där struntar! mutta
tätä viimeksi mainittua lausetta Ryysy-Jooseppi ei oikein ymmärtänyt,
vaikka vaistosikin että tuo kärtyinen mamselli piti häntä, köyhän
perheen isää, jotakuinkin halpana olentona. Kummaltakaan puolelta ei
vielä oltu unhoitettu postitoimistossa sattunutta kipakkaa kohtausta,
jossa Kenkkunen oli saanut vasten naamaansa aivankuin märillä
housuilla... Mutta koska Harmajavaaran Hannes puolestaan sattui olemaan
postineidin erikoinen suosikki, jolle vuorostaan postineiti pistouvasi
kahvit — niin tätä Hanneksen läsnäoloa kai huonohuutoinen Kenkkunen
saikin kiittää ettei Lottien yliemäntä miekkosta ihmisten kuullen sen
enempää letkauttanut. Mukavahan täällä oli olla, kerrassaan mukava, kun
herrat voitelivat kermakahvilla korven kyöpeleitä ja Maakunnan Huttunen
ryysyiselle ystävälleen ovirahankin oli suorittanut.

Kahvitupa tyhjentyi — yleisö siirsihen toiseen pirttiin. Lavalla seisoi
apulaisnimismies suojeluskuntaupseerin puvussaan ja luki paperista
asiallisesti ja hätäilemättä. Jooseppi höristi korviaan:

»Suojeluskunta — on — tasavallan varmin — turva. Valtakunnan rajalla
se merkitsee — suorastaan — pelastusta — isänmaan pahimmasta
painajaisesta — kommunistien myk-mykräntyöstä. Me nimitämme punaisia
veljiämme myk-mykriksi, koska ne — kaivavat maata — jalkaimme alta.
Jokaisen suojeluskuntalaisen — velvollisuus — on — pitää rajaseutu —
puh-puhtaana — myk-mykristä..

Reino Rinne tankkasi hauskasti mykrä sanaa.

Jooseppi kynsäsi korvallistaan. Olihan tuo kyllä niinkin kuin puhuja
selitti, mutta saattoi ajatella — toisinkin.

Laulusta Kenkkunen sentään piti enempi kuin puheesta. Varsinkin kun
sekakuoro antoi tulla kansanomaisempaa:

    See oli yksi lauvantaki-iilta,
    kun sii-nuo oo-tootin:
    jaa oo-too-tin niin kauvan,
    sun rei, sun rei, sun fralilalilei
    että keel-lo oli kyym-mee-nen!

Jooseppi iski silmää kuorolle ja tunsi vihansa sulavan sulaksi
suvaitsevaisuudeksi postineitiäkin kohtaan, joka lasit nenällä, suu
ammollaan seurasi kanttorin tahdinlyöntiä hartaasti laulaen:

    Sen silikkihuivin, jonkas mulle aan-noit seen pu-naa-rai-taisen!
    Seen soat sinä ottaa poik-keen,
    sun rei, sun rei, sun fralilalilei —
    ja an-taa paa-rem-mill!

Kauniisti, kauniisti ne lauloivat — ei voinut moittia — tämän rinnalla
kalpeni Pupu-Jussi: arvosteli Jooseppi tarttuen Harmajavaaran Hannesta
hihasta ja kuiskaten tälle:

— On tämä suojeluskunta sentään eri poikaa.

Nyt nousi lavalle kirkkoherra ja sieltä lähti tulemaan kuin turkin
hihasta. Niinkuin rippisaarna alttarilta eikä silti oikein saarnakaan
— nuotti jäljitteli pappia, mutta asiat luistivat kuin kihlakunnan
tuomarilta. Suomen suurista nälkävuosista paasasi kirkkoherra, kertoi,
kuinka paljon tämä Suomenmaa oli saanut kokea sodan ja kadon kautta
siihen aikaan, kun ei vielä ollut rautateitäkään, niin ettei ehtinyt
saapua vilja-apua ulkomailta, ja rahvasta kaatui kinoksiin ja kuoli
kuin sopulia saloille.

»Voi Suomen kansan katkeria kärsimyksiä! voi perheenisiä, jotka turhaan
olivat työtänsä tehneet! voi köyhäin savupirttien vaimoraukkoja, joilla
kymmenes lapsi jäätyi äidin rinnalle imettäessä! voi ennenkaikkea
noita nälkäpöhöön, ruttotautiin ja pakkaseen paleltuneita Suomen
kansan ryysykerjäläislapsia — _sitä_ historiaa ei liene paperille
kokonaisuudessaan koskaan kirjoitettu...!»

Jooseppi oli lysähtämäisillään lattiaan mielenliikutuksesta, hän
pyyhkäsi riekaleisella hihallaan kyynelen silmäkulmasta sekä katsahti
avuttomana, ikäänkuin oudoksuen ympärilleen: missä hän oikein olikaan?
Kyssähti sitten istumaan kylmän jättiläismuurin juurelle ja kuunteli
siinä nöyrästi esitelmän loppuun saakka... Ja Ryysyrannan Jooseppi
muisti, kuinka itse jo pienenä penskana oli silkkaa petäjäistä
jyrsinyt ja varsinkin mitä isä-vainaja oli kertoellut nälkävuosista
Petkelkylälläkin — miten moniaana pyhäaamuna seitsemällätoista kelkalla
oli vedetty ruumiita syrjäiseen hautuusaareen ja miten vetäjistä vielä
kolme oli tuupertunut nietokseen...

Kätten räikeä Iäpytys havahdutti Joosepin jälleen todellisuuteen — kah,
suojeluskunnan illatsussapa näyttiinkin oltavan eikä siellä pimeällä
Petkeleen perukalla — jumalankiitos...

Jooseppi kapsahti ylös ja meni Hanneksen viereen seisomaan. Nytpä
seurasi ohjelmassa ihan toisenlainen numero, joka ei ollut sukuakaan
kirkkoherran esitelmälle. Lavalle näet kiepsahti sanitäärivääpeli
Veitikainen, tukkijätkäksi pyntättynä, ja hattu takaraivolla alkoi
vedellä hanuria sekä laulaa rallattaa sekaan että... voi kiesuksen
kierukka, mitä ryönää se poika ryöppyikään — ei tuota iljennyt
kuunnellakaan, vaan vaikea oli olla kuuntelemattakin, kovin, kovin se
oli mukaansa tempaavaa ja vähän niinkuin liiaksi tuttua:

    Illalla mänin minä Iitan aettaan
    ja oven minä panin säppiin.
    Mutta Iita se sano että: out sinä tuhma,
    kun et ies yhtää häppii.
    Jala-jailaijaa, jala-jallaijaa,
    kun et ies yhtää häppii!

Tirskahti, tirskahti siellä ja täällä Rämsän juhlapirtissä solttu ja
renkipoika, ja herrat hostmestarit nauroivat ääneensä ja huusivat
ravoo-ravoo, mutta kaikki tytöt punastelivat hiusmartoa myöten ja kylän
rouvat mykistyivät kuin suolapatsaat...

    Istuhan se Iita minun polovellen
    ja huastel' tätä ja sitä,
    käellään se kutkutti kaolan alta
    ja tekihän se jos vaekka mitä.
    Jala-jallaijaa — — —

Jooseppi pani merkille että postineidin naama oli hapan kuin
seitsenkuinen piimä ja tuo siveä vanhapiika heitteli myrkyllisiä
silmäyksiä iloiseen vääpeliin sekä suhisi kuin koppelo, jolta uhataan
munat ryöstää pesästä juuri kun poikaset koputtavat nokillaan kuorta
rikki...

    Minä sitä sanon että: ihana on ilima
    ja ulukona lampaat miäkyy,
    Mut suattaa se sattoo ropsaattoo,
    koska varikset pellolla riäkyy,
    Jala-jallaijaa — — —

Kirkkoherran rouva myös näytti kuin seipään nielleeltä, mutta
itse kirkkoherra, vaikka niin oli vakavan esitelmän pitänyt,
älykkäänä maailmanmiehenä, ei voinut olla nauramatta kuten kaikki
muutkin virkaherrat, mutta pappi koetti kaikin mokomin peittää
naurunpyrskäystään painamalla komean, punaposkisen päänsä syvälle
edessä hytkivän tukkipomo Rahikaisen leveän seljän suojaan:

    Mut Iita sano niin että: aena sinä Jussi
    juttelet kaaniista siästä,
    Etkö sinä ossoo rakkaaven asijoeta
    alottoo oekeesta piästä?
    Jala-jallaijaa — — —

— Vaan _se_ poika se _tietää!_ tokasee Ryysyrannan Jooseppi puoliääneen
ja samalla hän jo aivankuin vanha postineitikin tekasee itselleen
kysymyksen: onkohan esitys paikallaan näin papiston lähettyvillä?...

    No — osasinhan minä kyllä yhtä ja toesta,
    ku opettelin uamuun asti.
    Ja kyllä se Iitae ihmettel'
    ku aeka mäni mukavasti!
    Jala-jallaijaa — — —

Mutta Ryysyrannan Jooseppi oli itse Suomen kansan tuhatvuotinen
kasvattipoika ja sekä hänellä että kaikilla hänen hurskailla
esi-isillään oli ollut juuri samanlainen yöjalka-aikakautensa tai
tytöstely-suhteensa kuin mistä vääpeli Veitikainen virsiä viritteli
— Jooseppi ei tukkilaislaulussa löytänyt _sitä_ pahaa, mikä vanhaa
postineitiä niin sydänjuuria myöten loukkasi: olihan tuollainen
Luhti-Iita olemassa ja juuri sellaisia olivat pojatkin — peijakkaan
oikeakarvaisesti veitikka asiat suomentelikin.

— Se on kuplettia, kuiskasi Harmajavaaran Hannes tietävästi. —
Kuplettia ne toki aploteerasi Minnesootankin kahviloissa.

Hannes näet oli käynyt Amerikassa asti, mutta koti-ikävä oli työntänyt
uroon takaisin Petkelkylään.

— Joo, säesti Jooseppi hyväntuulisesti, — rulettia se poika
porahuttelee.

Samassa Ryysyrannan Jooseppi muisti omat asiansa ja alkoi toimittaa.
Hannekselle puoliääneen: se taitaa mulla tulla lehmäntalutus huomissa
päivänä... ota sinä mun pussini Maakunnasta... et kai sinä ennen päivän
valkenemista kylästä...

Kätten paukutus ja naurun tirske ynnä pieni moraalinen yhteentörmäys
kuplettitaiteilija Veitikaisen ja kakkulanenäisen postineidin välillä
katkasi petkelkyläläisten veljellisen keskustelun, ja yleisö hyökkäsi
remuten kahvipirtin puolelle. Jooseppia nykäistiin hihasta ja ohjattiin
pihalle nurkan taakse — ne olivat niitä hänen asioitaan. »Ka ei
märkääkäänl» kuului Joosepin supatus: »vaan saahaan kai sitä uutta, jos
tirauttaa». »Tirauta, tirautahan veliveikkonen!» kuului toisen ääni
pimeästä.

Jooseppi palasi sisään hiukan yrmeissään. Väkijoukossa häntä pukkasi
kylkeen kuka kulloinkin ja kaikille täytyi vastata että »ei märkejää!»
Mikä lemmon pontikkapatruuna hän tässä oli? keittäisivät kehvelit
itse... Ristiriitaiset ajatukset olivat alkaneet aaltoilla hänen
aivoissaan. Kun ei sattunut edes se Koskeliini kotisalle...

Väliaika loppui taas ja juhlapirtti tupsahti pilkkopimeäksi, kun
opettaja Pullukka oli noussut tuolille ja puhaltanut kattolampun
sammuksiin. Esirippu kohosi ja lavalla alkoi näytelmä.

— Tiiaatteri tuli! kuiskasi puolestaan Jooseppi Hannekselle. Hän näki
kauniin kesäisen maiseman, honkaisen harjun ja tyvenen järvenrannan
ja siinä puiden siimeksessä kuherteli nuorta kansaa puhellen mukavia
asioita. Vaan ei nämä sentään luhtilemmestä lirkutelleet, nämä olivat
vähän niinkuin hurskaampia. Ja sitten astua kolkkasi vanha ukon köpiläs
petäjiköstä esiin ja ilmoitti olevansa vanha sotamies. Tulipa viimein
toinenkin ukon karilas ja nytkös kohtaus kopeusi, kun selville kävi
että samassa tappelussa ryssiä vastaan oli rymytty ja toinen oli
luullut toisen kaatuneen, vaan Venäjälle olikin sota-orjaksi raahattu
— nyt kotiseudulleen palasi ja perhettään urkiskeli ukko raiska. Ja
sotkeusipa juoneen sen tuhannen rakkaudenasioita ja syntyi kiva kohtaus
papan ja pojan välillä, jotta sopiiko naida sitä ja sitä tyttöä. Vaan
antoihan lopulta perään pappa ja kauniisti siinä runoiltiin toinen
toiselleen. Semmoista koreaa kurlutusta se oli aivankuin posetiivin
soitto Puolangan lehmämarkkinoilla. »Saimaan rannaksi» sitä näytelmää
nimittelivät.

Heti kun teatteri oli loppunut, alkoivat suojeluskuntalaiset ja
sotilaat raivata pirttiä tuoleista ja penkeistä puhtaaksi, vääpeli
Veitikainen asettui nurkkaan hanuri polvilla, ja tanssin rytinä
remahti pikimustalla, rosoisella lattialla. Kirkkoherralaiset lähtivät
kiireesti pois, kyllä kai pappi omasta puolestaan tanssia suvaitsi,
mutta esimerkin vuoksi täytyi olla karttavinaan synnillistä ilonhumua.
Metsäherra Räkhalssikin näkyi lyöttäytyvän kirkkoherran jälkeen tai
oikeammin rouvan — hostmestarilla kuului olevan morsian maailmalla,
vaan naimisiin ei kiirehtinyt, tyytyi vain rouvien seuraan.

Apulaisnimismiehen rouva tanssi ensimäisen tanssin oman miehensä kanssa
imelästi tätä puristellen väkijoukon nähden, vaan sittenpä jo näkyi
lentelevän luutnantin ja niiden nuorten metsäherrain käsipuolessa
somasti keikutellen soikeata päätään, veikeästi venskaillen.

— Ymmärrätkö sinä Hannes, mitä se tuo oikein toimittaa? kysyy Jooseppi
ovensuussa arkana katsellen. Hannes sen ymmärtää, Hannes, joka on
kuunnellut kuplettejakin Amerikassa asti.

— Se on ihanne-kaloppia..., hän selittää. Lieneekö Jooseppi oikein
kuullut, mutta virnistäen hän vastaa:

— Joo, joo, ihanne-kapinan toki minäkin tietänen..., ja tirskauttaa
suustaan väkevän mällisyljen.

       *       *       *       *       *

Petkelkyläläiset hyppäsivät suksilleen, ja suojeluskunnan iltama
hälinöineen häipyi heidän selkänsä taakse. Mutta Työväentalon
akkunoista hohtivat kirkkaat valot ja tanssin tytkivä jytinä kantautui
sieltäkin korviin. Oli kai jo puolen yön aika...

— Vaan pistäytäänhän, piru vie, punikkienkin praasnikoissa! ehdottaa
Jooseppi toverilleen: — sitä pitää tuon Rämsänrannan roletaarin osata
olla valtioviisas.

— En minä kehtaa, sanoo vakavasti Harmajavaaran Hannes. — Mene sinä,
jos itseltäsi ilkiät...

— Vaan minähän ilkiän! vinkuu Jooseppi ja kääntää suksensa Työväentalon
portista.

— Kah, Kenkku-Jooseppi, tulehhan lemonaatille.

Onko sulla...?

Se oli yksi niistä Työväenpuolueen johtomiehistä, pitkä lekioonalainen,
joka iloisesti iskien silmää otti Joosepin suosiollisesti vastaan.
Oppinut, yhteiskunnallinen keskustelu virisi heti herra Hermanni
Hetaleen ja Jooseppi Kenkkusen välillä.

— Teillä on täällä iloiset illatsut, sanoo Jooseppi kulauttaen
kurkkuunsa punaista lemonaatia.

— Tjah, sanoo silmiään vilkuttaen punarusettikaulainen Hermanni
Hetale. — Meitän puolueellamme on periaatteellisesti ja lojaalisesti
moraalisia ohjelmailtamia henkellisellä rokrammilla, mutta emme tahto
tukahtuttaa kansamme ihanteellisia rientoja vapauten punalipun varjossa
ja sentähten sallimme saloseutun surumielisten lasten määräperäisesti
huvitella itsiään...

— Ka niinhän niillä porvaleillakin pahuksilla on ne ihannehyppynsä,
jutteli Jooseppi.

— Sieltäkö sinä tulet, oi toveri? kysyi Hetale.

— Ilman aikojani ensi kerran elämässäni pistäysin, tunnusti Jooseppi.

Herra Hermanni Hetale katsoi pitkään ja merkitsevästi huonosti puettuun
tuttavaansa. Itse oli hän komeaan verkapukuun puettu, kiiltävät
patiinit leveissä lahkeissa, ja paksut kellonvitjat liivissä.

— Sinä, Jooseppi Kenkkunen, et kuulu siihen sakkiin, sen voi
nähtä jo sinun ulkomuotostasi. Sentähten sinun pitäisi kohtistaa
teoreettiset ihannepyytelmäsi temokraattiseen terroriin, valita
seurapiirisi työtätekevän luokan järjestyneistä roletaareista ja
kaikesta sytämestäsi välttää noita saatanan suojeluskuntalaisia ja
verenimijä-porvareita.

Jooseppi rykäsi kaikuvasti ja naukui vastaan seuraavasti:

— En, pirhana vie, minä hännystele porvaleita, mutta tietäthän
itsekkin, (Jooseppiinkin joskus kirposi kirjakielen korea basilli) että
täällä Rämsänrannalla ryysyköyhälistö on niin kurjassa asemassa että
täytyy napata rahapenni mistä ikinä vain saapi. Minun suhteeni tämän
kylän herroihin ovat tiplomaattisia suhteita.

— Jaa no, sanoi herra Hetale, — se muuttaa asian. Mutta kyllä
sinun pitäisi itsetietoisemmin kääntää huomiosi kansainväliseen
vallankumoustoimintaan...

— Siihenkö kommunismiin? kysyi Jooseppi. Herra Hermanni Hetale ryyppäsi
punalemonaatinsa pohjaan ja katsahtaen ympärilleen, ettei ollut
vaarallisia kuuntelijoita, sanoi:

— Sinua ovat tietysti porvarit peloitelleet sillä sanalla, mutta jos
itsekohtaisesti tulisit tuntemaan meitän rajaseutun sosialidemokraatein
ohjelmaa, niin alkaisit uskoa vähän muuta...

Siihen hyökkäsi samalla liuta hiestyneitä tyttöjä lemonaatiputkaan
ja yksi vaati räikeästi herra Hermanni Hetaletta tanssiin kanssansa
väittäen että kavaljeeri oli hänet äsken pettänyt. Hetale helähytti
herraskaisen naurun — hän oli jotenkin komea poika — ja sammutettuaan
tyttöjen janon, kiiruhtaen tanssisaliin, kuiskasi Joosepille:

— Minä lähetän sinun luoksesi vielä tänä yönä yhten akentin. Sepässäkö
olet yötä?

— Sepässä, vastasi Jooseppi ja meni kymmeneksi minuutiksi oven suusta
tirkistelemään työväentalon yötanssia.

»Samallaista jumalatonta humppailua kuin porvareillakin», ajatteli hän:
»kun ne riivatut oppisivat hyppelemättä ja hieromatta politikoimaan,
niin me äijätkin täällä kulkisimme kokouksissa».

Hän läksi seppään ja vaipui heti pirtin penkille.

       *       *       *       *       *

Hän on kuorsannut kenties tunnin ajan, kun joku koskettaa hänen
kylkeensä ja kuiskaa: — Miekkoinen musikka, ele sie niin julen eija
kuorshamas!

Jooseppi kapsahti istualleen ja pöllisteli pörröpäin vierasta. Outo,
tanakka mies siinä oli, eheisiin, tummansinisiin vaatteisiin puettu,
urheilutakin kauluksesta pilkisti helakanpunainen villapusero. Jooseppi
älysi heti että tässä se nyt oli akentti, josta Hetale oli korvaan
kuiskannut.

— Sie olemas se Joosef Kenkku? Tavaritsh Hetale paajinut siusta — asia
jaasno...

Jooseppi vainusi että mies ei ollut rämsänrantalaista rotua, mistä
lienee ollutkin kaukaa. Jostakin syystä hän vavahti.

Agentti istahti ihan Joosepin viereen, veti povestaan leveän, litteän
taskumatin ja tarjosi. Jooseppi otti kuin unessa ja kiitteli.
Tavattoman hyvänmakuinen oli ryyppy. Mieluusti kulautti toisen ja
kolmannenkin kerran. Konjakkia olla taisi!

— Ollah julen smirno, sanoi agentti viitaten toisella puolella pirttiä
nukkuviin miehiin ja naisiin. Sitten hän vielä hiljempää supatti
Joosepin korvaan: Olemas siul djengin nuusa?

— Nuusa, nuusa! nyökytti Jooseppi, jota jälleen oudosti puistatti.

— Sie tahtomas sluusit — tienest shtoo?

— Ka ei kai se pahaa tekisi, naukui Jooseppi.

— Ottamas etappi? sanoi agentti.

— Tuota noin — epatti — mikä se oikein on?

— Ei tarvitsemas snatj! Kelbuago djengi, tavaritsh?

Agentti vilahdutti kädessään harmaata seteliä. Jooseppi tirkisti
seteliin — tuskan hiki nousi hänen rypistyneelle otsalleen: totisesti
hänelle tarjottiin tuhannen markan seteliä.

— Ja mitä minun pitää toimitella, jos niinkuin otan rahan? hän kuiskasi
kiiluvin siansilmin. (Agentin kielimurre oli sotkuinen, mutta Jooseppi
ymmärsi seuraavaa.)

— Huomenaamulla kello 6 työväentalon lemonaatiputkassa saat
menettelyohjeet, ilmoitti agentti lujasti. — Tällä hetkellä vaaditaan
sinulta vain kolme ehtoa, jatkoi vieras. — Mutta ota ryyppy ennenkuin
päätät! sanoi agentti äärettömän veljellisesti ja siveli uhriaan
käsivarrellaan.

Jooseppi kulautti hyvänmakuista, hyväntuoksuista konjakkia, pyyhkäsi
partaista suutaan likaisella, riekaleisella puseronhihallaan ja
kuiskasi kimeästi:

— Mitkä ne kolme ehtoa ovat? Annappa varsin kuulua, pyhä veli!

Agentti katsahti ryysyiseen toveriinsa murhaavasti, juhlallisesti,
käskevästi.

— Ensimäini ehto: _maltshii durak!_ Toini ehto: _maltshii durak!_
Kolmas ehto: _maltshii durak!_

— Sano perkele suomeksi! suhisi Jooseppi ryypyistä rohkaistuneena.

Agentti naurahti, puristi hellästi Jooseppia molemmista käsistä
yhtaikaa ja selitti:

— A minu sanomas pafinski. Ensimaini ehto: _Suu kiinni!_ Toini ehto:
_Suu kiinni!_ Kolmas ehto: _Suu kiinni!_ Panimaajesh?

Agentti vilautti taas seteliänsä. Jooseppi tirkisti ihmeissään ja
syvämielisesti kiusaajaansa ja virkahti:

— Eikö muuta?

— Ei! vahvisti vieras painolla.

— Minä lupaan! livahti Joosepin suusta.

— Vannomas? komensi toinen uhmaavasti.

— Ka sanelehhan valan kaava..., suostui Jooseppi.

Ja agentti saneli ja Ryysyrannan Jooseppi, hiukan humalassa, jätkytti
perässä:

— Neuvosto-Venäjän Tasavallan — pyhän kolminaisuuden — Leninin —
Trotskin ja — Sinojehvin nimessä — minä — Joosef Kenkkunen — vannon ja
lupaan — pitää suuni kiinni — nyt ja ijankaikkisesti — aamen.

— Harashoo! sanoi kommunistiagentti ja pisti tuhannen markan setelin
Joosepin kouraan— Joosepin, joka kauhistuneena jäi siihen tuijottamaan.

Vielä viimeinen tuikea silmäys ja agentti riensi tanakoin askelin
ovelle.

Mutta samalla hetkellä, kun agentti avasi oven, livahti ulkoa pimeästä
porstuasta sisään koira — Ryysyrannan pörhöinen Vekku.




20.


Koira oli nuuskinut isäntänsä jäljet käyden tarkalleen kaikki paikat,
missä Jooseppi oli kulkenut, se oli haistellut isäntänsä istumat järven
jäätanterella, poikennut Karihtaniemeen, jolkutellut kirkonkylään,
kierrellyt kaikki pihat ja nurkantaukset, missä isäntäkin oli
kiekuroinut, oikaissut ulahtaen häntä koipien välissä Isoon Pappilaan,
näyttänyt hampaitaan Pöljälle Aapolle, tutkinut kuono syvällä lumessa
Joosepin lankeemukset ja kontat ryssäntiehaarassa, tunkeutunut
Maakunnan pirttiin vieläpä puotiinkin kohottaen etukäpälänsä
tiskille, laukannut kuono kiinni maassa Rämsän kartanoon ja palannut
Työväentalolle, josta nyt vasta näin myöhään haistoi jäljet Sepän
pirtille.

Se törmäsi suoraan Joosepin polvien väliin, nuoli kiihkeästi hänen
känsäisiä käsiään ja tirkisti kysyvästi, pelokkaasti ja häpeillen
isäntäänsä silmiin, surkeasti vinkuen.

Ryysyrannan Jooseppi hätkähti: Lempoko vai itse Jumalako koiran tällä
silmänräpäyksellä jälkeen lähetti? Tässä oli kaksi vastakkaista
ilmestystä: tuhat markkanen ja tuo Vekku! Hän pisti sukkelasti setelin
piiloon kiinnittäen sen nuppineulalla paidan sisäpuolelle vasten
paljasta rintaa, myhähti lauhkean sanan uskolliselle koiralleen ja
kellahti pirtinpenkille etupuoli seinää vasten, nykäisten takkiresunsa
päänsä ylitse.

Siinä huppupäissä nyt alkoi miettiä Ryysyrannan Jooseppi. Koko mies
höyrysi hikeä ja sydän takoi kuin mikäkin kivitaltta.

»Jokohan, jukol'auta, myin sieluni itse peelsepupille? Näinköhän vain
minä Kenkkusten Kenkku olen menossa päistikkaa alimaiseen kattilaan?
Maltsii turakka — voi purppuran punanen polsevikka — suus lukkoon,
turpas tukkoon, kyllähän minä aina vaiti osaan olla kuin ahven
murrossa, mutta tämä politikka? Se se vasta tikka, joka tiksuttaa...
Mikähän lie epattikin ja minkälaiset reklementit rakutantti aamulla
määrännee? Tappavatkohan juuttaat, jos ei tottele? Mitähän, jos olisi
hiihtää hivauttaa päätäpahkaa komppanian keskukseen ja ilmiantaa
koko koirankuonolais-kopla? Kostaisivat kai konnat, lie heillä
siksi kavereita ympäri seurakuntaa, hirttäisivät petäjään tai mökin
polttaisivat — en saamarisoi uskalla. Tuhat markkaa ja kunnia pois.
Tässäpä vain ollaan... Lysti mies se muuten oli. Ja hyvissä hyntteissä!
Lieneekö ollut punapukseeri? Tavaritsi, tavaritsi — ettei vain ollut
itse Rotski? Kuka heijät tietää kaikki yliloikkarit... Vaan sitä jenkiä
niillä on kuin jäkälää — pajun köyttä mulle porvalit ovat syöttäneet
että polsevikkain maa muka on köyhä. Paha henki, jos ei joukkoa olisi,
niin Venähen Kemiin tämä musikka proitisi! Vaan nyt ei passaa rajan
taakse tallustaa... Tuhat markkaa — maltsii torakka. Saipas kerrankin
tienestin tyhjästä kuin suurikin herra... Halituli julli karassoo!»

Joosepin päätä huimasi niin pyhän pyörryttävästi. Hän kopeloi paljasta
rintaansa ja tunsi rutisevan setelin.

»Mitäs minä tällä rahalla oikein teen? Akalle paita ja hame — ämmälle
linjamentit ja kerihtimet — Aapelille aluset ja päällyset, sukset ja
pieksut — Leena Kenoveevalle koppakengät — Liisa-Valpulle kuva-aapinen
— Einolle puuhevonen ja torven töriläs — Kurlille lullutäkki — Irmeli
kiireenvilkkaa kansakoulukurssille. Siihenpä ne taitaa huveta — tpruu
takaisin — ei ne köyhän kakarat niin ranttuja ole etteivät ilmankin
pärjää — ovatpahan pärjänneet näihinkin asti. Ja oma akka kyllä
välttää rätsinättäi! En hiisku kotiväelle, vaan ostaa räpsäytän uuden
lehmän. »Pupu-Jussi on maahengen mies...» Ylijängältä, Alajussilan
Veerulta oman lypsylehmän, nupopääkyytön ostaa pirskautan — tuhannella
varmasti saan. Ja kunnan vanhan pihtikintun sarvipään käsken antaa
köyhemmille. Siellä perukoilla kun kaupat tehnen, niin en tarvitse
tätä saatanallista seteliä täällä kirkonkylällä kenellekään näytellä.
Jos Maakunnassa tiskille lyön seilin, heti Huttunen huomaa: »Mistäs
Jooseppi tuhatlappusen nappasi?» Tietysti sille sopisi vastata että:
»Ka niitä kunnan halkorahojahan nämä on», vaan sepä tietää, Heleke
Huttunen, että Rämsänrannan kunnankassa on tyhjä kuin Kiesuksen
kukkaro. Hei juu, minä en liikuttele tätä rahaa tällä kylällä. Maltsii
torakka!»

Jooseppi kääntyi vatsalleen ja nukahti siihen asentoon, oikea käsi
kiinni setelin kulmassa. Hänen rintansa korisi kovasti ja nenänsä
vihelsi hullunkurisesti, ja suusta, joka oli painettu tiiviisti
karvalakkia vasten, kuului kummallista kuplailua ja mylinää. Vekku
koira oli asettunut isäntänsä pääpuoliin, sen häntä hiveli nukkuvan
hiuksia. Uikutteli unissaan nälistynyt koirakin, toisinaan päästäen
syvän huokauksen aivankuin sielukas ihminen. Jooseppi näkee unen:

Ryssänkeisari Uljanohvi-Lenin-Rotski istuu valtaistuimellaan Venähen
Sipiriassa ja koko maaliman köyhälistö ryömii siinä hänen jalkainsa
juurella. Mitä ne roletaarit oikein ryömivät? Jooseppi tirkistää
ikäänkuin pitkällä kiikarilla jättiläiskorkean kuusen latvasta
ja huomaa että keisari viskelee vimmatusti tuhatlappusia, jotka
sinkoilevat tuulessa pitkin lumikenttää. Yhtäkkiä Jooseppi hätkähtää,
kun ryssänkeisarin ääni kajahtaa: Tavaritsh Joosef Kenkkunen, astumas
kiireenvilkkaa alas puusta! Mutta kun Jooseppi ei äkkiä kerkeä, tuntee
hän että punapukseeri tarttuu altapäin hänen jalkoihinsa ja vetää
alaspäin. Jooseppi tarrailee kuin haavoitettu orava etukäpälillään
kuusen oksiin, mutta niinkuin nuotta-ankkuri kiskoisi miestä
takakoivista. Hän soluu solumistaan yhä alemmas ja karjuu: »Elä
helekutissa kisko — housuni repiää!» Mutta punapukseeri vetää häntä
armotta metri metriltä alemmas ja toruu: »Maltshii durak — keisari
käskemäs!»

Ja Jooseppi ryöpsähtelee oksalta oksalle ja tarrailee kuusen naavaisiin
karahkoihin ja housut repiävät oksa oksalta niin että ritinä vain
kuuluu: Voi kauhistavaa alaslaskua, josta ei edes loppua tule — maa
on aina niin syvällä allapäin että päätä huimaa kuin kirkontapulissa.
Jooseppi karjuu: »Housuni jäi kiikkumaan tuonne ylös, nyt repiää
lyysikin!» »Maltshii durak!» toimittaa vain se alaskyyditsijä. Ja he
mennä rymistävät pitkin runkoa läpi karheiden oksien, jotka raapivat
kipeästi paljasta takapuolta, jonka ympärillä paita roihuaa. Ja maa
siintää yhä syvällä allapäin. Vähänpäästä huomaa Jooseppi että paitakin
jäi killumaan ylös kuusen kiekuralle — mies on ilkosen alasti, mutta
punapukseeri perkele kiskoo nilkoista: »Tulemas tavaritsh — keisari
käskemäs.» »Helevettiinkö tässä alasti?» kiljuu Jooseppi. »Maltshii
durak!» toimittaa punapukseeri: »Ei ihanneyhteiskunnassa paitaa
tarvitsemas!» Jo hohtaa maa viiden sylen syvyydessä, mutta koira
alkaa haukkua Jooseppia kuin lento-oravaa ja sekös alastonta miestä
kismittää. »Syyti Vekku! Syyti Vekku», huutaa hän, mutta samassa
hän jo kapsahtaa maahan suoraan suksiensa päälle — ja punapukseeri
hiihtää edellä ja Jooseppi kintereillä apposen alasti himphamppua,
huimaa vauhtia pitkin Sipirian lumikenttää. — Vekku perässä jolkuttaa,
häntä koipien välissä, kuono kiinni suksen tolassa. Niin mennään kuin
tuulessa ohi Petroskoit, Pietarit ja Moskovat ja saavutaan Sipiriaan
ryssänkeisarin valtaistuimen juurelle. Siellä yhä miljoonat roletaarit
konttaavat lumessa — keräillen seteleitä, joita liitelee kuin hyttysiä
ilmassa — Jooseppi havaitsee että nekin ovat ihka alastonta kansaa.
Hänkin sieppaa ohimennen miljoonan setelin kouraansa, mutta samalla
keisari huutaa korkealta valtaistuimeltaan: »Vot vot vot Joosef
Kenkkunen, sinu ei nuolemas ennenkuin tipahtamas!» Punapukseeri
asettaa Joosepin ihan keisarin eteen ja Jooseppi, polvet lonksuen ja
leuvat vilusta lotisten tokasee: »Mitä minun sitten pitää tehdä?» —
»Sinu ottamas juks etappi!» määrää keisari Uljanohvi-Leenin-Rotski:
»Sinu vannomas pyhä vala minulle ja pääperkeleelle.» »Ka johan minä
piruvie vannoin!» karjasee Jooseppi ja pyllistää, pyllistää itse
ryssän keisarille, vieläpä huutaa häikäilemättä: »pyllistän minä koko
polsuriikille — palttua annan ihanneyhteiskunnalle!»

Mutta silloinkos keisari karahti turkinpunaiseksi ja huusi julmalla
äänellä yli Siperian kenttien:

»Hirttäkää tuo lahtari lurkki korkeimman Karjalan kuusen latvaan!»
Joosepille tuli kova hätä, mutta suksilleen mies hyppäsi ja huimaa
vauhtia veivät suomalaiset sukset hänet takaisin Suomea kohti koko
puna-armeijan seuratessa pakenevaa hirveällä huudolla ja miljoonien
kuulien sinkoillessa ympäri korvia. Eipäs sattunut yksikään — eikä
Vekkuunkaan osunut, joka taakseen haukkuen jolkutti perässä kuin
pitkähäntäinen kettu. Jo pääsi Suomen rajalle Jooseppi, mutta siinä
piirittivät hänet joka suunnalta ne Suomen ja Karjalan punikit, ja
hädissänsä kiipesi Kenkkunen taas samaan pitkän-pitkään kuuseen,
josta äsken oli kiikaroinut Siperiaan. Ja latvaan asti kiipesi
alaston Jooseppi ja oksa oksalta poimi päällensä vaatteidensa
roikkuvat riekaleet — kuinka rakkailta ne nyt tuntuivatkaan. Mutta
kun oli päässyt ihan kuusen latvaan asti ja katsahti Petkelkylään
päin, niin surkea parahdus pääsi Jooseppi rukalta — siellä kaukana
lännen liepeellä leimusi punainen lieska ja nousi musta sauhuntupru —
Ryysyranta paloi! Ryysyranta paloi! Jooseppi alkoi huitoa kämmenillään
ja huusi alas punikkiparvelle: »Armahtakaa!» Mutta punikit ilkkuen
vastasivat: »Vuotahhan, keisarin pyllistäjä, alas tulet kuin kivi!»
Ja kauhukseen kuuli Jooseppi, kuinka yhdeksällä kirveellä punikit sen
pitkän kuusen tyveä hakkasivat. Kuusi jo huojui — Jooseppi raakkui kuin
korppi latvassa — nyt — nyt — oi Jumala — läksi kuusi kaatumaan ja
Jooseppi lensi kuin raketti latvaan tarrautuneena, paita hulmuten ulos
housuista kuin ryssällä, lensi ja huusi — huusi ja lensi, ja rukoili
armoa lentäessään, mutta kuusen latva vain huippasi jättiläiskaaressa
yhä alemmas, yhä alemmas — päin palavaa Ryysyrantaa — armoa — armoa —
maanpinta läheni — palava kotikurja läheni — hän erotti jo pikku Kurlin
itkun — —nyt — — voi! koko maailma musteni hänen silmissään — —

       *       *       *       *       *

Jooseppi heräsi omaan hytkinäänsä vaahto suussa, ruumis likomärkänä —
karvalakki ja takki olivat luiskahtaneet lattialle, ja Vekku makasi
niiden päällä uteliaasti ja surullisesti katsoen isäntäänsä silmiin,
ihmetellen: miksi tämä yösydännä oli karjuen tarrannut häntä niskasta
ja pudottanut lattialle?

Pitkän aikaa sai Jooseppi maata ennenkuin älysi, missä oli, ja silloin
hänen sydäntänsä vasta kauheasti kouristi, kun muisti oudon miehen
häntä puhutelleen — vai oliko sekin unta? mikä oli unta? mikä oli totta?

Hän kopeloi märän paitansa sisäpuolta — oi Jumalan pyhät enkelit —
minkä setelin mies oli rintaansa kiinnittänyt —! Ei, ei, tuhatkertainen
ei — unessa oli häntä rääkätty — hän läähätti ja vapisi, ja kuva kuvan
jälkeen vilahti unesta — totisesti — se oli varoitusuni syntiselle
ihmiselle. Jooseppi nousi istualleen, aamu jo kajotti, hän siirtyi
akkunan pieleen ja huomasi taskukellon seinään kiinnitettynä — käypä
kello se oli ja osoitti neljännestä vailla 5. Jooseppi veti saappaat
jalkaansa ja läksi käymään ulkona nurkan takana — aamuilma vilvoitti
polttavaa päätä, mutta sydänalassa oli kuin lyijyä. Hän palasi pirttiin
ja jäi kuin patsas seinää vasten istumaan, hievahtamatta, tuijottaen
pirtin mustaan orteen — horroksissa — yhtaikaa unessa ja valveilla —
kuka hän oli? mitä olikaan tehnyt? Voi häpeä... Eikö sitä vielä... niin
— eikö sitä vielä...?

Muukin pirttiväki jo heräili, ja pirtin perästä, kamarista ilmestyi
emäntä kahvia keittämään — se oli sepän emäntä, seppä Herraskaisen,
joka paraikaa istui Vaasan linnassa kiinnijoutuneena sekaantumisestaan
kommunistein salaisiin etappijärjestelmiin rajaseudulla. Vuosikauden
jo oli linnassa istunut ja taisi vieläkin saada istua vuoden,
puolitoistakin — seppä Herraskainen, sellainen ihannemies!

Kello oli täsmälleen 6.

Jooseppi Kenkkunen karisti viimeisenkin epäilyksen sielustaan, rutisti
kourallaan tuhatmarkkastaan rintaansa vasten ja läksi rientävin askelin
Työväentalolle.

Ja sen sijaan että olisi pitänyt saamansa kauniin rahan ja ottanut
vastaan lähemmät määräykset menettelyohjeista, mies ripein liikkein
tempasi setelin povestaan ja työnsi sen sanaa sanomatta takaisin
sinipukuisen, punapuseroisen agentin kouraan. Hänen silmänsä vain
kiiluivat kuin karhun silmät.

— Tuli eilettäin vähän hummattua, mutisi hän, — tässä on rahasi. Eläkä
pelkää että kellenkään puhun...

— Pergeleh lahdargädyr! kirosi muukalainen raja-agentti jälkeen, mutta
Jooseppi jo astua kepsutteli Maakuntaa kohti ja hänen mielensä oli taas
kevyt ja veikeän aaltoileva niinkuin ennenkin. Vaikka roikkuivatkin
ryysyt...




21.


On siinä tutunomainen korpimaan matkue, kun miehen jässäkkä talvisena
päivänä yksikseen, sukset olalla, tallustaa kolmen järvenselän halki
taluttaen perässään vastahakoista vanhaa »kunnan lehmää» ja pörhöinen
pystykorva koira, kippurahäntä, kiilusilmä, kaikin tavoin koettaa
auttaa isäntäänsä tuossa tärkeässä kuljetuksessa.

Sen kunnan lehmänhän hän tietysti otti, Jooseppi Kenkkunen, koska se
kerran oli joutilas eikä entisellä isännällä, Kötys-Heikillä, enää
ollut yhtä lehtikerppua, mitä nakata lehmä rievun eteen — tosin ojasta
allikkoonhan siinä vaelsi kunnanlehmä, ei tainnut Ryysy-Joosepillakaan
liioin olla heinänkortta pahansiivoisen pimeän navettansa lähettyvillä,
mutta mustuneita lehtikerppuja sentään löytyi rantaladossa ja
jonkunverran jäkälän muraa kodan kupeella — olihan sitä siinäkin
ravintoa raavaseläimelle. Ei syönyt rahvaskaan kirsimarjoja korvessa,
ei ollut kuukausimääriin maidontilkkaa mökinlapsille — tarvitsiko
kotielukankaan herkutella — sopusointuinen oli suhde ihmisen ja eläimen
välillä Rämsänrannan kristillisessä seurakunnassa.

— Väljät sillä kantturalla on utareet, puhkuu Jooseppi puhellen ääneen
Vekulleen, joka aikalailla älyää hänen puhettaan. — Väljätpä hyvinkin,
vaan tyhjät kuin Häntäahon Lassin kessumassi... Ikäloppu kunnanlehmä
katsahtaa kysyväisesti uuteen isäntäänsä — mylähtää haikeasti ja
ikäänkuin ajattelee: Mikähän se tuokin tuppura lienee miehiään ja
minkämoinen hällä lie akka — onkohan kurjilla mitä yöksi antaa
märehtimistä ja kuinkahan monta neljännestä tässä taas saa soseessa
sorkkelehtia?

Hänelle »Rinsessalle» — se on näet kunnanlehmän juhlallinen nimi — on
jotenkin yhdentekevää, minne hänet taas sijoitetaan, kunhan vain sen
verran pureksimista antavat nämä ristityt, että henki pötsissä pihisee.
Tällaista turneeta se on elämä elukalle ollut jo 12 vuotta, kymmenessä
talon tapaisessa on »Prinsessa» Rämsänrannan kunnallishallitusta
edustanut ja seurakunnan köyhälistöä lypsykoneena ja vasikkamasinana
palvellut. Sitä hän vain, Prinsessa, ei ymmärrä, miksi moinen
mustalaiskierto on langennut juuri hänen osakseen! — kesälaitumilla
on hän keskustellut satojen ämmäin kanssa, joilla on elinkautinen
palveluspaikkansa samassa talossa — siitä saakka kuin kunnanesimies
pistäysi Kaunisahon torpassa, on Prinsessan kohtalo ollut hankkia
toimeentulonsa kiertueella. Ja nytpä on hän tuon kyssäniskan Kenkkusen
kyydissä!

Mitä, jos ei seuraa koko karnevaalia, panee kovan kovaa vastaan —
minkähän tekevät?

Ja kunnanlehmä, Prinsessa, pysähtyi keskelle jääulappaa ja
työnsi lyhyet, lysmäiset eturaajansa syvälle lumeen täydelliseen
jarrutusasentoon.

Jooseppi ähkäsi ja, kiepsauttaen nuoran rikkinäiselle olkapäälleen,
veti hartiovoimalla. Vaan kunnanlehmä ei kuin karrusti vastaan, pudisti
käyräsarvista päätään ja katseli tylsän kaihomielisesti sivulleen,
hiukan taakseen — tuollapa Oraviseljän takalistossa oli hän syntynyt.
_Siellä_ oli ollut niin hellä nuori emäntä, _sen_ emännän kesäyölaulut
tarhasuitsun sauhun siimeksessä hän muisti nuoresta vasikasta saakka.
_Silloin_ oli hänkin, kaunis Prinsessa, uskonut onnen unelmiin, uskonut
elämään, kotiin ja rakkauteen! Miksi oli kaikki sitten kadonnut kuin
ihana kangastus, miksi oli hänestä tullut yhteiskunnan kulkuri, miksi
ei hänen oltu annettu jäädä syntymätorpalleen, miksi oli häntä,
Prinsessaa, poljetettu kymmenillä vierailla härillä kuin mitäkin
porttoa — miksi ei hän itse ollut saanut valita puolisoa Kaunisahon
kesälaitumilta?

— Ke kehveli, mitäs siihen seisatit! ähkyi Jooseppi turhaan kiskoen
nuorasta.

Mutta Prinsessa ei hievahtanut. Jooseppi alkoi päästellä ärräpäitä.
Se oli merkinanto Vekulle, heti kun ensimäinen ärräpää pärähti
isännän kurkusta — muristen se tarrasi lehmän takakinttuun ja tämän
oikeuden se pidätti itselleen niin kauvan kun ärräpäitä sinkoili.
Ylenkatseellisesti käänsi vanha viisas lehmä kallonsa ärhentelevää
koiraa kohti ja hirmuinen vihanpuuska yllätti sen sielun — Prinsessa
tahtoi kostaa kovan kohtalonsa tuolle kyssäniskaisen taluttajan
tuntemattomalle hurtalle — ripsakka riuhtaus ja Jooseppi pyllähti
takasilleen — lehmä syöksyi koiran kimppuun uhmaten seivästää
sen sarvillaan vasten kevättalvista järvenjäätä. Mutta ei ollut
Ryysyrannan Vekkukaan ensi kertaa kenkkulehmää kyydissä, nokkelasti
se väisti puskun ja pinkasi vinkaisten lumesta nousevan isäntänsä
jalkoihin, josta se alotti voimakkaan haukunnan. Siinä haukunnassa
olikin sisältöä: »Oo kunnanlehmä, kippurasarvi, elä huoli rimpuilla
Petkelkylän partaisia peikkoja vastaan, ne tietävät kyllä mitä ne
tekevät, vievät sinut vaikka Pahankolon kuiluun, elä yhtään hulluttele
eläkä hidastuta marssia, turha, turha on sinun, oi pihtikinttuinen
Prinsessa, potkia tutkainta vastaan! Hau — hau — hau...»

Prinsessa mylvähti intohimoisesti — mikä tukahtunut tuskan tuntu tuossa
mylvinnässä — ja, tuntien olevansa irti, harppasi pois tien kallolta
uhmaten lönkytellä peninkulman päässä siintävää Kaunisahoa kohti.
Mutta hangen pinta ei kantanut raskasta rumilasta ja lumen alla hulisi
välivesi — syvälle porskahtivat lehmän koivet mustiin reikiinsä ja
siinä oli samalla Jooseppikin tarttumassa talutusnuoran silmukkaan.

— Elähän, äikkäpää, käsistä karkaa!

Ja viittatielle taas järjestyi matkue — Jooseppi etunokkaan —
Prinsessa kemputellen keskelle —ja Vekku punaista kieltään roikuttaen
peränpitäjäksi. Hyvin mentiinkin kolmisen sataa metriä, mutta
siihenpäs taas Prinsessa pysähtyi — se ei mitenkään lähtenyt sivu
Karihtaniemestä. Se ei ollut milläänkään, vaikka Vekku siveellisessä
suuttumuksessaan puri sitä kumpaankin takajalan kinttuun. Mistä
ihmeestä sillä, nälällä rääkätyllä elukalla, riitti vastustusvoimaa?
Sen suurissa silmissä välkkyi kostea kimmel — itkiköhän orjuuttaan?

— Ei nyt tullut tolokkua! äyväsi Jooseppi hikipäissään Vekun kärhämästä
kiihoittuneena ja yhä pahemmin tuskastuen, kun Karihtaniemen
vastaotettu koirakin hyökkäsi haukkuen kinttuihin. Jooseppi ei olisi
halunnut millään tavoin sekoittaa karihtaniemeläisiä taas tähän
juttuun, mutta mikäs auttoi — kunnanlehmä teki tenän. »En lemposoi
leväytä sitä sittenkään Karihtaniemen navetassa», päätteli Jooseppi. Jo
näkyi tulla humpsuavan Amanta alas avannolle — ei kuulunut Kusti olevan
kotona — lapsia kurjissa ketineissä rienteli äitinsä perään, — olihan
oikea ihme, kun vierasta lehmää kuljetettiin mökin ohi.

Jooseppi selosti tilanteen. Ei ollut tullut otetuksi Aapeli poikaa
mukaan lehmän ajajaksi — hankalaksi kävi yksin kiskoa kantturaa — eikös
Amanta mitenkään joutaisi ajajaksi vaikkapa Mullimäkeen asti? Kyllähän
palkasta sovittaisiin. Perillä olisi vähän vettäkin väkevämpää —
anteeksi ettei eilettäin ollut riittänyt akkaväelle...

Amantan silmät leimahtivat — ähäts, jopas tarvitsee taas Ryysy-Jooseppi
varkaaksi haukkumansa akan passuuta — pannaanpa hampaan koloon!
Ja Amanta liepsahti takaisin mökilleen ja himphamppua hankkiutui
lehmänajajan munteerinkiin, pitkän koivuvitsankin kujasta sieppasi
piiskakseen.

Kaksi koiraa nyt asettui airueeksi, Jooseppi kuskasi — kunnanlehmän
sorkat panivat marsmars ja Amanta ripsutteli vitsallaan Prinsessan
häntäpuolta.

— Hyväpä lehmä taitaa olla? puhelee Amanta lipevästi.

— Kyllähän se on semmoinen luuska että talja orteen joutaisi
kiikkumaan, vastaa Jooseppi, jotta ei suinkaan herättäisi Karihtaniemen
väen tunnettua kateellisuutta.

— Jos oisi vaihettu piteitä..., lirkuttaa Amanta sieltä Prinsessan
hännän takaa.

— Ei niitä saa panna vajeuksiin kunnan syöttiläitä, sanoo Jooseppi
jyrkästi.

— Annahhan tupakka! pyytää Amanta käskevästi sieltä lehmän hännän takaa.

Ja Joosepin täytyy kaivella povestaan tupakkavaransa Karihtaniemen
akalle — ei se muuten lehmän ajoon toki olisi lähtenytkään.

— Eikö sinulla ole sikaaria? tinkaa Amanta tulenpolttavin silmin.
Oli, peijakas vie, Joosepilla mainio Baharabat sikaarin puolikas
apulaisnimismiehen vierailusta, ja sen nyt tarjosi Karihtaniemen akalle
siinä keskellä järven selkää.

— Anna tulitikkua... Seiso tuulen päällä...

Ah millä intohimolla Amanta veti herrassikaarin siniset sauhut
keuhkoihinsa — nytpä kelpasi ropsia lehmää kinttuihin ja elämä tuntui
silkiltä. Hienon sikaarintuoksun veti sieraimiinsa toki Prinsessakin,
kun tuuli sattui takaapäin. Oudot tunnelmat virisivät lehmä rukankin
sielussa...

Riemumarssissa siis kuljetettiin kunnanlehmää, Prinsessaa, herraskaisen
sikaarin tuoksussa kohti Petkelperää, mutta silloin sattui arvaamaton
tapaus — ei lehmä, vaan Amanta teki lakon. Amanta näet oli kiireissään
tullut ottaneeksi väärät, rikkinäiset saapaslötöt — jos Karihtaniemessä
oikeita löytyikään — ja lehmän kintereillä kaahlatessaan tiepuolessa
oli akka hupsahtanut pohkeitaan myöten lumenalaiseen veteen — ja
nytpä hänen varpaitaan surkeasti paleli. Hän suorastaan itkeä
vollotti ja siunaili tai oikeammin kiroili pahasti että Jooseppi
niin säälimättömästi oli hänet lehmänajajakseen kiusannut — miksei
hönttähousu komentanut omaa hutsuansa tai kakaroitaan?

Silloin Jooseppi siveellisesti raivostui ja huusi Prinsessan
loppakorvien takaa:

— Mene hele...

Tosin ei Kenkkunen saanut Amanta raiskaa sinne, minne tarkoitti, sillä
Amanta keksi juosta, niin että kintut vilahteli, lähellä-olevaan
Kyyrylään — ja siihen jäi Jooseppi taas Rinsessansa ja Vekkunsa kera
kamppailemaan keskelle pitkänsoukeloa Petkellahtea. Koira kirmaili
kunnanlehmän kintuissa — ja hyvinpä jälleen mentiinkin, vaikka
kärsivällisyyttä siinä tarvittiin. Halukkaammin alkoi lehmä talua, kun
pääsi metsätielle, ei tarvinnut pyytää Varisautiostakaan apua — matka
sujui juhlallisen verkkaisessa tahdissa...

Ja siinä nyt korkean korven siimeksessä laihtunutta lainalehmäänsä
tasaisesti taluttaessaan Ryysyrannan Jooseppi kokosi sieluunsa kaikki
eilispäivän seikkailut kirkonkylän porvarien ja punikkien piirissä
ja muistellen oman mielensä ailahteluita ahdistuksessa ja jo häpeän
rajalle roiskahtanutta kiusaukseen lankeemustaan ynnä hullunkurista
kamalaa unennäköänsä kommunistisepän pirtin penkillä — hän kärsien ja
syvästi ihmetellen näki maailman kuvan henkensä silmillä:

Ihmisiä ne kaikki siellä kyllä ovat sekä herrat että työläiset,
mutta tottapuhuen hän tunsi väkevää vastenmielisyyttä molempia
sakeja kohtaan. Ylöllisyyden humpuukiin pyrkivät molemmat piirit —
tanssin jyskytys sekä suojeluskunnan että kommunistien illatsuissa
oli sama ja rahapirun palvonta ja nautinnonhimo näkyi olevan
yhtä itsekästä kummassakin luokassa. Kova kaulus ja koppakenkä.
Pitsipöksyt piikatytöillä! Yli arvojensa siellä elävät! Yli
arvojensa... Tosiasiallista eroa suuntaviivoissa ei tainnut olla
olemassakaan.— jokainen suutarintyttö siellä ihanteli yläluokan
ulkonaisia rihkamahelyjä ja jokainen työväenpalatsin mökkiläispoika
punaruseteissaan ja samettihousuissaan soitteli suutaan porvareita
vastaan vain sikäli, mikäli näki herroiksi haukkumissaan vähänkin
kalliimpaa tai hienompaa loisteliaisuutta kuin mihin itse ruumiillisen
työn ansioilla kykeni kiipeämään. Sekö se sitten oli sitä puhdasta
sosialismia tai sekö se oli kommunismia että salavihkaa herrasteltiin
ja juotiin nisukahvia ja punalemonaatia tuhatmarkkasilla, joita joku
rajantakainen yliloikkari yönpimeässä oli kanneksinut leiviskämäärin
selkärepussaan!

Olkoot — kirkonkyläläiset olkoot kuinka tärkeitä tekijöitä tahansa
— maan napoja kai siellä luullaan oltavansa — mutta syrjäkylien
kaukalaisia pikkueläjiä, Suomen kansan järjestymättömiä ja ikuisesti
järjestymättömiksi jääpiä tuhansia ja satoja tuhansia köyhiä ihmisiä
nämä tasavallan pintaporhot eivät ikipäivinä ymmärrä, eivät heistä
välitä eivätkä heidän vuosisataiseen olemassaolon taisteluunsa
tahdokkaan tutustua. Kunhan heillä vaan on ne nuorisoseuransa,
suojeluskuntansa, työväenpalatsinsa, nisukahvilansa, lemonaatiputkansa,
grammofooninsa ja hanurinsa, ompeluseuransa ja pakanalähetyksensä,
pyhäkoulunsa, rippikirkkonsa, lauluharjoituksensa ja teatterinsa,
hoosiannansa ja ennenkaikkea tuo iankaikkinen tanssitautinsa — niin
siellä sitä olla ällötetään ja remppaillaan eikä kylästä ulos piipaheta
— koko laaja seurakunta kymmenine kylineen on näille kirkonkylän
etanoille kuolleena syntynyt vasikka.

Jooseppi Kenkkunen kyllä tunnusti mielessään että kirkkoherra oli
esitelmöinyt kuin oikea mies Suomen kansan kovista korpikokemuksista ja
metkapa hänestä oli ollut kuulla vääpeli Veitikaisenkin kupletteja tai
seurata näytelmää »Saimaan rannalla». Ja yhteiskunnallisia terävyyksiä
oli hän vaistonnut toki Työväentalollakin, mutta kokonaisvaikutus
kaikesta, kaikesta yhteensä oli sittenkin sielua-kirvelevä — hän
Ryysyrannan elinkautinen kamppailija kaipasi kirkonkylän sivistyksessä
jotakin repäisevämpää otetta — ne elivät siellä vain omaa itseänsä
varten — pikkueläjille syrjäkorvessa ei pirskahtanut pisaraakaan! Ja
kuitenkin — eikö juuri syrjäkorven ääretön hajakansoitus muodostanut
pääkappaleen koko Suomen kansaa, sitä, jota eivät politiikan, ja
kuosihulluuden tuulet koskaan turmelleet!...

Tämänkaltaiset mielikuohut ja kirpeät yhteenvedot huppelehtivat köyhän,
kyssäselkäisen Joosepin sielussa, koska hän siinä jo hämärtyvässä
kevättalven illassa yksikseen talutteli kotiinsa hätäavukseen saamaansa
kunnanlehmää.

Kannattiko elää ja uskoa — hänen, mahdottomuuksien umpikujaan
kupertuneen rähjämökkiläisen? Kuuden alastoman lapsen isän?
Kymmenettään raskaana riutuvan akan ukon? Viljelyksettömän
viljelijän? Russakkapirtin isännän? Heinättömän lehmänrääkkääjän?
Kouluuttamatta jääpien sikiöiden papan? Elinkautisen armonkerjäläisen?
— Salaviinankeittäjän?

Esi-isät olivat elää rähjänneet syntymästä hautaan saakka. Täytyykö
hänenkin viimeiseen vilupäivään saakka rähjätä? Ei konsanaan ehyttä
takkia päällään! Ja akalla — ei konsanaan kunnon hametta eikä
palttinapaitaa... Aapelilla, apurilla ei oikeita saappaita... Pikku
Kurlilla ei lullutäkkiä... Leena Kenoveevalla ei kuva-aapista...
kehikossa ei kymmeniin vuosiin tulipesää... Akkunoissa ei ehyttä ruudun
sipaletta... Ritilät vain, ritilät vain...

Siinä jo olikin Ryysyranta — ja Jooseppi talutti lehmän ylös lumista
törmää... Oi Jumala — koti?




22.


Kevättä jo paistaa ja tuulee. Ilon kirkkaita pisaroita tippuvat kaikki
etelänpuoleiset räystäät. Ryysyrannan malkokatot paljastuvat lumesta,
mustuneet tuohet törröttävät tuttavallisesti. Auringon armaat säteet
ihan polttavat ja häikäisevän kuulaana kaartuu taivaan sinervä kupu
yli siintävän Petkelseljän. Mökin mukulat eivät enää pysy sisällä,
luonto vetää ulos mustasta russakkapirtistä, törmän kuivalla pälvellä
he pelmuavat — siinä on Mirkkukin, Ryysyrannan kirjava kissa. Päivää
paistattavat lapset, kalpeakasvot, pörröiset pellavapäät, mutta
punaiset ovat heidän paljaat jalkansa, joilla he hyppien ja luikaten
kirmailevat yli sulavien hankien. Toisinvuoroin he niinkuin linnut
rivissä rinnatuksin kyhjöttävät pälvellä ja tuijottavat siintävälle
seljälle — järven ulapalle, jolla ei näy ketään, silmänsiintämätön
rata vain tienviittoja. Mitä kummaa! Mikä se huiskahti tuolla alhaalla
tiellä? Lasten silmissä vilahti. Suulleen siellä pitkin pituuttaan
maiskahti kaikista pisin viitta. Kaatua keiskahti — sepäs pälvellä
istuvista lapsukaisista somalta näytti. Miksikähän viitan konkelo
kaatui? Kuka sen kumoon pukkasi? Jo tupsahti musta närekkin lähellä
avantoa — lapset nostivat riemuhuudon. Ja vielä kolmas kuikelo, männyn
haikara — kellistyi. Ihmeellistä — kukahan niitä kaateli; kuka niitä
kaateli? Koko talven olivat siinä töröttäneet — miksi eivät vieläkin
jääneet töröttämään?

Kevät! Suuri veitikka. Viittojen vaivuttaja. Mustien reikien poraaja,
uveavantojen uurtaja, rantaporeiden porskuttaja...

Jo laulaa hangen alla pääsiäispuro. Lempeästi se lirisee, suloisesti
sorisee — piilossa leikkivä auringon tytär, pohjatonta kaihoaan
kaikertava korven sinipiika. Kevätvariskin raakuu pihkaa kihoavan
petäjän latvassa, ja orava iloisesti, häntä pystyssä, istuu viereisessä
puussa ja nakertelee käpyä.

Navetan aukinaisesta ovesta kuuluu lehmänmylinä, lammaskin määkäsee.
Emäntä, Kaisa-Reeta, kuljeksii navetan ja pirtin väliä — vatsa
pystyssä. Ah, miksi on emäntä niin murheen muovaama, eikö auringon säde
hänen sieluunsa satu — eikö mökin-akalla ole pääsiäistä?...

Missä on Jooseppi? Missä Aapeli? Missä Vekku? Ei heitä pihan seutuvilla
näy. Ei aivan aidan takanakaan. Olkaa hiljaa — kevätvaris sen kyllä
tietää. Urussa, Pahankolon urussa, korven syvimmässä pimennossa
työjelee Jooseppi — musta muuripata siellä porisee — ristirahvas on
tilannut pääsiäisviinakset — ja nyt on jo aaton aatto. Mikäs auttaa
köyhän — keitä rokka rikkaammille. Kenkku keittää, Aapeli ammentaa,
Vekku vartioitsee — Ryysyrannan pyhä kolminaisuus. Täytyi siirtää
kojeet käräjäin jälkeen pois kodasta, jotta ei joka kulkijan nokkaan
haiskahtaisi. Sitä ei koskaan tiedä...

Kyllä hän halkojakin on hakannut, pitkät on pinot Petkeleen perällä,
virran vieremillä, vaan vielä on seitsemäntoista syltä tehtävä
avovesiin mennessä. Sattui tämä rahvaan pääsiäinen väliin — täytyi
taas heittää kesken kunnanurakka ja rakentaa alttari Bacchukselle.
Viinanjumalan suitseva uhrialttari Pahankolon urussa. Kaikesta
huolimatta — kaikesta huolimatta! Se päävallesmanni on mainio mies, ei
se pikkuasioihin puutu, köyhän saatanan se sydämen pohjamutia myöten
ymmärtää. Ja kansan, mies on apuvallesmannikin, erinomaiset ovat
molemmat Rämsänrannan nimismiehet — tokko tässä muuten ruohtisikaan?

Mutta Pirhonen, Pirhonen — se on kotka konstaapeliksi, iskee ihan
milloin sattuu, nuuskii kuin poliisikoira jälkeä pitkin, ottaa vastaan
ilmiannot... ettei vain parhaillaankin liene liikejalalla? Komia mies
se poliisi, Koljatti Pirhonen, konstiaapeli ja ulosottoapuri. Komiaa
hänessä kaikki! Eikö vain liene kuin kaimamiehensä Pyhässä Pipliassa,
kuutta kyynärää ja kämmenen leveyttä...? Komiasti kuin ministeri
ristimänimensäkin piirtää: keellä ja tee hoolla: Goljath — Oo —
kolijat—hi! Niinpä vain: Koljatti Pirhonen, näitä Petkelkylän poikia
hänkin — mitali rinnassa. Jooseppi on Koljatista vähän ylpeäkin —
tulipahan yhdestä Petkelkylän poijasta edes poliisi, korkea virkailija!
Vaan sepäs onkin sieltä maantien varrelta — maantie, maantie se korkeat
asiat matkaansaattaa, mutta eivätpäs laita maantietä Petkeljärven
ympärille — siksi vuoksi täällä eletään kuin pimeässä kellarissa.

Onpas tullut toinenkin valtiollinen merkkimies tästä samaisesta
Petkelkylästä — punainen jääkäri, punainen jääkäri Ronkainen, joka
nyt kommunistikokouksia kokoonhaalii ja pöllijätkiä kiihoittelee —
siksiköhän siitä punainen jääkäri lienee tullut että sen syntymämökki
mökötti niin kaukana maantiestä? Maantie, lansveeka, ukko Ruunun
valtaväylä — sepä se kansalaiset valkaisee..., arvelee iltikseen
Jooseppi Kenkkunen siinä kuusen juurella pontikkapataansa hoitaessaan.

Ei hän niin nurpalla nenin siinä kevätpaisteista päiväänsä vietä
Pahanlammen liepeillä kuin akka raiska tuolla kotikujalla! Niin kauvan
kun on toivon kipuna toimeentulosta ja hintin verran voitonhimoa, ei
kannata suurilla suruilla sydäntänsä raskauttaa, vaikka ihmisparka
käyskenteleisi kielletylläkin polulla. Keität keitoksesi, nautitset
voitoksesi, uurtelet urakkasi loppuun — elämä hiihtelee hissukseen aina
eilleen...

Jooseppi Kenkkunen kumartui ja otti yksikseen maistiaisryypyt
pyyhkäisten parran tynkäänsä. Hänen ammattiarvostelunsa alkoi taas
hupaisesti huppelehtia:

»Ka niinkuin tää viinan viljelyskin — Ukko Noakin perintö — entäs nyt
kelpo rikku rotokollassa! Kieltolaki on kieltolaki, maan isät sen
keksivät ja parlamentti vahvisti, mutta tulvillaan vain tulivettä
lainehtii tasavalta — niitä alkion huolia eli miten ne häntä viinimmin
kuhtuut, sitä spirtua kuuluu rintamailla rippovan ylitsevuotamiin asti,
ei kuulemma ennetä Helsingin poliisit maahan kaataa kaikkea, vaikka
kerkiämään kanistereita kallistavat kenttään, kuuluupa lentomasinastai
setvertnoita tippuvan Lappeenrantaan ja Karjalan Vuoksikin jo virtaavan
puoliksi sitä spirtun sekulia... Ja siihen katsoen että kun sitä
ainetta saapi hevoskuormittain valtion atteikeista eikä joka resehtiä
rikosrekisteriin merkitä, ja kun se on kulkutauvissa ja spanjassa
mahottoman terveellistä ja kylmetyksessä kuraasinantavaa, niin sen
hiivatin hirtehinenkö hänessä sitten häksännee koko järjestelmässä,
jotta ei Suomen korpikansa tippaakaan tirauttaa saisi? — yhtä hyvää
tämä on kuin vapriikin Valkonenkin ja paljon parempaakin!» intoili
Jooseppi. — »Se spirtu eli atteekin alkion-huoli ja varsinkin
virolainen kanisterimikstyyri — täytinen sen tietköön, mistä
sahajauhosta ja rupipotun kuorista hyö sitä tisleeraavat, koskapa niin
tekee pahan elämän, vaan tästä puhtaasta korpirojusta ei kohmeloa
tule! Ei se ainakaan miestä hulluksi tee niirikuin kuuluu tulleen
Savon puolessa muuan kaupparatsu», päätteli Kenkku-Jooseppi reippaasti
ja pyöräytti partaansa toisen maljan, tosin hyvin ruostuneesta
läkkimukista.

Iloisesti räiski honkainen, punalieskainen valkea muuripadan alla ja
tervaskatkuinen savu suikersi ourun pohjalta ylös pitkin jyrkkää,
näretureikkoa rinnettä — siellä ylempänä vasta tarttui siihen virkeä
tuuli ja kiidätti hajoittaen sen metsään. Ryysyrannalta päin tulija ei
hevillä olisi keksinyt salapolttimoa itätuulella kuten nyt eikä myös
länsi- tai etelätuulella, mutta annappa jos pohjoisesta puhalsi, niin
suoraan nokkaansa olisi nuuskija saanut salaisen tehtaan sauhut. Eikä
sinne Pahankorven puoleen kenelläkään petkelkyläläiselläkään asiat
vetäneet — taatussa rauhassa sai työskennellä Jooseppi Kenkkunen.

Hän lipasi partaansa kolmannen koeryypyn ja virkkoi juurevasti
pojalleen:

— Elä sinä hätäile Aapeli — iltaseitsemään asti täällä ollaan eikä nyt
mennä päivällisellekään kotiin, onhan meillä repussa siksi sapuskaa,
jotta ei nälkään kuolla.

— Vaan isä lupasi ne uudet saappaat! huomautti kolmetoistavuotias
poika, jolla oli yllään yhtä retuiset hyntteet kuin isälläänkin ja
jonka toisesta pieksunterästä paljas varvas pyrki pilkistämään.

— Huomenna, huomenna, Aapeli poikaseni, saat saappaasi, lupasi
Jooseppi, — kunhan tästä kirkonkylälle lähdetään. Pääset mukaan, niin
sieltä Maakunnasta...

Vekku törmän päällä haukahti ja sekös Jooseppia säpsäytti:

— Eihän vain...

— Ei sieltä ketään tule, naurahti Aapeli, — varikselle vain Vekku
vastaa — tuosta justiin lentää vouhotti urun päällitse ja petäjään
kahahti harmaja Jaakko.

Kraa, kraa! kuului ylhäältä.

— Katsohan, isä, miten Jaakko Vekkua härnää — ihan nokan eteen
kipsahtaa ja kun Vekku tormaa kohti, niin heti ylös petäjään kopsahtaa
ja sieltä niin ilkiästi rääkäsee.

— Tietääpä sen, sanoi isä Jooseppi sylkäisten tuleen, mutta itse
asiassa pataan, — vanhat tuttavat. Minä kuulen jo nuotista, että se on
sama variksen ryökäle, joka viime keväänä nappasi nokkaansa saippuan
kodan kynnykseltä.

— Sama rappari hunsvotti on! arveli Aapelikin seuraten huvitettuna
silmillään koiran ja variksen haastelua rinteen päällä. — Mitähän tuo
siihen nyt asettui kärkkymään?

— Ka sille lämmin mäski haisoo nokkaan, vanhalle juopolle! laski
leikkiä isä Jooseppi, jolla itsellään oli kihahtanut vähän päähän.

— Vaan annahhan kun käyn kopistamassa kirvespohjalla petäjän kylkeen,
niin lähtöö vouhottamaan raato, esitteli Aapeli.

— Elähän mene, kielsi isä poikaansa: se on haltijavaris.

— Mikä haltijavaris? kysyi Aapeli.

— Tämän Pahankolon urun haltija! vakuutti isä Jooseppi. —
Haltijavarikselle ei saa pahaa tehdä. Muuten tulee itselle paha...

Aapeli omisti mielellään isänsä uskon. Se oli pyhä ja peloittava
lintu sittenkin tuo harmaja Jaakko. Vaikka oli saippuankin nokassaan
ryöstänyt, roitsa. Antoipa siis olla vapaudessaan. Pesäpaikkaa kai se
siinä rustaili petäjän latvaan. Kai sillä akka oli lähettyvillä...

— Isä hoi, mikä se on ukko Jaakon akan nimi?

— Vappu Repekka tuo lie! naukui Jooseppi.

Aapeli nauroi sydämensä pohjasta, vaikka isovarvas kurkistikin pieksun
terästä.

Punaiset liekit nuoleskelivat muurin kylkiä ja keitos porisi padassa.
Oli vähän niinkuin mukavaakin tämä oma savotta salolla...

Salaperäistä samalla! Haikeatuntuista! Täällä urun pohjalla vallitsi
kuinen hämärä, lenseä siimes, mutta täältäpäin oli soma katsoa tuonne
ylös kalliovaaralle, kuinka kevätaurinko kultasi petäjänkylkiä — kuinka
ihmeellisessä rusossa ne paistoivat ja kuinka mustain naavakuusten
käpykruunut kimmeltäen kevättuulessa heiluivat.

Lumiturkkinsa oli jo kauttaaltaan karistanut metsä tuolla ylhäällä,
vaan täällä pohjanrinteellä yhä killuivat näreissä paksut lumikiepit
ja koivunkaari vielä virui tukastaan tartuksissa. Mutta oli juuri
se päivä, jolloin tuo tukka hangen sulaessa suhahti irti ja koivu
ponnahutti solakkaa varttaan, vaikka ei vielä pystyyn päässyt. Ja oli
juuri se päivä, jolloin pohjanrinteelläkin kuului hauskoja humahduksia,
kun sokurinvalkoiset kiepit ryöpsähtivät maahan — pääsiäistonttu siellä
kepillään pudotteli paakkuja ja pelotteli pakoon talitiaisia.

Urun pohjalla porisi puro, tosin hangen komon alla, mutta
pontikkasavotan rantaan oli auvennut sula, ja jopas oli Aapeli poika
nelisiipisen vesimyllyn puron nivaan rakentanut pyörimään — niin
mukavaa polsketta se nyt siinä piti, sitä vesihyrrän hilskettä saattoi
katsoa vaikka päivän, mutta ei isä Jooseppi joudattanut — pataa
piti vahtia Aapelin ja puita pilkkoa ja sitten auttaa tislauksessa,
jäähdytyksessä ja astiaanpanossa. Tarkkaa työtä se vain oli...

Jo herkeää kimmel vipajamasta korkeain kuusten latvoissa ja petäjäin
kyljet rusottamasta, jo on vaijennut variskin — ja synkkä siimes kuin
musta villainen verho painautuu urun pohjaan. Mikä tenhoisa hiljaisuus
kattaa ympäristön, mikä murheen hämärä kietoo lumisen laakson, mutta
sitä kirkkaammin palaa lekottelee tuli, ja honka paukahtelee muurin
alla, ja vesiväkkärä purossa polskuttaa. Ei ole pimeä, ei varsin
valoisakaan Pohjolan varhakevään ilta...

— Isä!

— No mitä?

— Mikä se niin oudosti ääntelee? kysyy Aapeli heristäen korviaan.

— En minä kuule...

— Vaan minä kuulen...

Jooseppi Kenkkunen kuuntelee ja sanoo:

— Jos lienee itse Paha. Morsiantaan itkeskelee näin kiiman aikaan.
Pelottaako sinua, Aapeli?

— Eipähän pelotakkaan, vastaa poika, — niin vain kummalta kuulostaa.

— Minäpä kerron sinulle Pahankorven tarinan.

— Ka kerro!

Ryysyrannan Jooseppi rykäsi kaikuvasti ja alkoi jutella:

— Siihen aikaan kun tässä pitäjässä ei vielä ollut ristinsielua, asui
tuolla korkealla kalliolla kulkurihiisi nimeltä Paha. Se oli tullut
tuolta Utajärven puolelta pakoon ihmissukua, jotta saisi rauhassa
pyytää kalaa ja metsänriistaa. Puolangan kautta oli vielä hiihtänyt ja
kun Rämsänrannan vaarat alkoivat siintää, niin karvapohja kalhullaan
oli potkaissut ukko ja lylyllään luiskunut oikein pitkään — tiedäthän
sinä Aapeli Lylykylän — ka siitä sekin kylä maineensa perinyt. Asua
retosteli hiisi ensin tuolla Huhmarniemessä, vaan kun jälestäpäin
liukui lappalaismatkue, niin huhmarensa siihen heitti niemen kärkeen ja
järveen petkeleen paiskasi — siitä Petkeljärven nimi. Piilopaikakseen
sitten valitsi tämän korven, missä nyt olemme, ja kauvan kuului kuvatus
tässä oleilleenkin. Kivilinnassa tuossa kallion huipulla! Ei hällä
ollut akkaa eikä perettä — eihän paha naista tarvitse — vaan ikävä
taisi ilkiälläkin tulla yksikseen motkottaessa. Moniaana keväänä
sitten oli virittänyt ison rysän nurinpäin tuonne Mullijoen nivaan,
viekkaus mielessä. Laski kaunis lappalaistyttö ruuhellaan suoraan rysän
nielusta sisään — Paha pajupensaan takaa passasi päälle ja pelasti
tytön. Lipokielin vei linnaansa aikoen akakseen naida! Rupesivat
sammalvuoteelle, niin morsian kirkumaan: karvainen kyöpeli! karvainen
kyöpeli! Ja suinpäin alas uruun syöksyi tyttö apua huutaen. Pahastui
Paha, purki vihapäissään linnansa ja paiskeli pakenevaa paatereilla
perään. Vaan siinäpä ehättivät lappalaisukot joukolla jousipyssyineen
tytön puolesta — ja Paha läksi käpälämäkeen tuonne Kurkikylän puolelle.
Siitä mokomat nimet: Pahakolo, Pahakorpi, Pahalampi, Pahakallio —
Pahapuro, vaikka kyllä näillä sen naimahomman mukaan oikeastaan on
karkeammatkin nimet — niinkuin sinä, Aapeli, sen hyvin tiedät. Sen
pituinen se!

Lopetti Jooseppi tarinansa ja maistoi kuumaa viinaa läkkituopistansa.

Mutta Aapeliin tämä yksinkertainen tarina oli syvästi tehonnut, ja
laajennein silmäterin, jotka kiiluivat kuin kissalla, hän pöllisteli
ympärilleen — koko maisema oli isän jutun varjossa muuttunut pojalle
joksikin muuksi kuin mikä se ennen oli ollut. Oma mielikuvitus vielä
lisäsi muinaisten pahojen henkien seikkailuja korvessa, ja jos ei Vekku
koira olisi hiipinyt makaamaan siihen tulen loimoon, niin olisi poika
varmaan uskonut näkevänsä pöpöjä joka näreen juuressa ja kuulevansa
lappalaistytön hätähuutoja urun hämäristä. Ihan varmasti se siis oli
ollut Paha, joka äsken äänteli tuolla pohjan puolella huuhuillen
kadonnutta morsiantansa — karvainen kyöpeli. Jollei ollut huuhkaja —
mutta saattoihan Paha parahella senkin roitsalinnun suun kautta...

Jooseppi askarteli ankarasti savottansa ääressä, mutta Aapeli vain
vahtaili erämaan ääniä, yhdessä he uskollisen koiran kanssa siinä
höristelivät korviaan — jukolauta, taas se sieltä huuhuili »hu-huu!
hu-huu!» ja vesiväkkärä siinä lähellä piti omaa pulinaansa...

— Alahhan Aapeli kerätä kapistuksia, määrää vihdoin viinankokki, —
pelkään että täytyy kanneksia pari kertaa tänä iltana ja vielä kolmas
kerta aamuyöstä...

       *       *       *       *       *

Mainiolla tuulella ja repäisevä elämänusko ryysyjensä alla saapui
Jooseppi poikineen ja koirineen kotiinsa illan hämärissä, mutta äkkiä
hänen mielialansa mullistui, kun Kaisa-Reeta lieden äärestä ehätti
ilmoittamaan että:

— Pirhonen tässä pistäysi...

— Mitä sanot?

— Sanonpahan vain mitä aina sanonut olen — huonosti taitaa meijän
mökille käyvä, jos et vain...

Joosepilla kuumat väreet nousivat pitkin selkärankaa päähän, kun
akkansa tarkemmin selitti. Oli tosiaankin pistäytynyt poliisi paluussa
Ylijängän kylältä. Siinä iltapäivällä se oli ilmestynyt hiihtäen
takkala-kelillä pitkin Petkeleen selkää. Poikennut oli Ryysyrantaan
ja tievustanut Jooseppia: Akka oli pahanpäiväisesti säikähtänyt, ihan
veret seisotti... mutta kun poliisi oli kysynyt että missä Jooseppi
on, niin Kaisa-Reeta oli rauhallisesti vastannut että: ka siellä
halontekotyömaillaan kai se on Aapelin kanssa ja tulee se kotiin
yöpuoleen. Poliisi oli tingannut että missä asti se on se halkopaikka,
johon ämmä oli antanut selityksen että: eikö se Pirhonen tiedäkkään
sitä Petkeleen perukkaa, ei sinne ole kuin pari virstaa Mullimäestä
mutkaa vasempaan, sopii sinne poiketa, vaan jos ei Jooseppi enää siellä
ole, niin kai se sitten on hiihtänyt Tuomivaaralle, se oli puhunut muka
jotta pitäisi sielläkin käväistä ennen pyhiä Tuomi-Ransulta hevosta
pyytämässä. Vai niin, jassoo — oli poliisi siihen sanonut ja sitten
se oli supattanut jotakin kaverinsa korvaan ja sitten lähtivät ulos
pihalle ja kurkistelivat navettaan, kotaan ja saunaan.

— No voi tulenpalava pätsi…, pääsi Joosepilta samalla kun hän
sielussaan riemuitsi ettei »savotta» enää ollut sijainnut
kotitanhuvilla. Eikös hän vain ollut vaistonnut että nuuskii se vielä
Pirhonen...

— Mitähän nuo löysivät? naukui Jooseppi.

Kaisa-Reeta selitti:

— Irmeli meni perään kotaan... pari tyhjää potelia oli nurkassa — niitä
kuului Pirhonen haistelleen.

Jooseppi läiskäytti kämmenellään itseänsä otsaan.

— Vai haisteli! Mitä ne muuta sanoivat?

— Tulivat takaisin pirttiin, pistivät tupakaksi ja Pirhonen kysyi
jotta...

— Mitenkä se kysyi? kiljui Jooseppi jännittyneenä.

— Jotta: »eihän täällä vain kieltolakia rikota?» Niin justiin kysyikin!
selitti Joosepin akka.

— Ja mitä _sinä_ vastasit, eukko?

— Ka minä vain että: mistäpä me maan tollot teijän kieltolait arvaamma!

— Mitäs poliisi siihen? uteli Jooseppi.

— Eihän tuo enempää. Poikkeen ne lähtivät, vaan ovessa mennessään sanoi
poliisi että »kahtokaahan vain tässäkin mökissä, jotta pysyy paikat
puhtaina!»

— Vai niin sanoi! naukui Jooseppi.

— Niin se sanoi! vahvisti Kaisa-Reeta, kyynel silmänurkassa.

Jooseppi ja Aapeli hotsivat iltapuuronsa ja syötyään tuumaili
viinankokki:

— Sivu se on nyt vaara tällä kertaa. En luule Pirhosen pistäyvän enää
tänä keväänä, jos ei ilmianneta. Sitten hän kysyi:

— Kuka sillä oli se kaveri?

— Ka en minä muista että mikä se on se herra. Semmoinen sorakielinen
miehen lippari — joka kerran oli Maakunnan puojissakin.

— Heikura se on ollut, arvasi Jooseppi, — Herkko Heikura — vai se —
santarmin kätyri...

Sitten he Aapelin kanssa vielä työntäytyivät pimenevään metsään.
Kun taas sieltä palasivat, niin oli jo myöhä, mutta pirtin liedessä
paloi iloinen valkea ja kahvipannu porisi. Seinuspenkillä istui neljä
pääsiäiskirkolle menijää, jotka pyysivät yöpyä tähän Ryysyrantaan. Ei
Jooseppi vähääkään pahastunut. Mieluusti hän antoi yösijan kaukaisille
ahtaassa pirtissään.

— Iltaa, iltaa, vaikka yöhän tämä jo taitaa olla..., tervehti hän
vieraita, joista miehenpuolet istuivat äänettöminä karvalakit päässä
ja vieraalla akalla punainen kesähuivi. Ketä siinä oikein oli? Tuttuja
korpiuroita: Luuta-ahon Lassia, Takimaisen Takalan Mattia, Kolkkavaaran
Veerua sekä Takalaisen systeri eli siukku, vanhatyttö Santra Peata
Kinnunen.

— Mitä sitä kuuluu vieraille? kyselee kohteliaasti ja kimeällä
äänellään Jooseppi riisuen märän takkinsa ja ripustaen orrelle.

— Eihän sitä mitä erinomaisempaa, vastaa Kolkkavaaralainen. — Kevättä
tämä jo rupesi tekemään.

— Kevättä! Kevättä! naukuu Jooseppi. — Jopa halkometässä ihan pinoja
kallisteli.

— Halkometästäkö tulet? kysyy Takimaisen Takalan Matti.

— Halako, halako..., vastaa Jooseppi, pieni kettu silmänurkassa, vaan
kukapa sen ketun siinä puolipimeässä pirtissä keksisi — öljy on mökistä
loppunut.

Mutta Luuta-ahon Lassi on jo tullessaan vähän pääsiäistuulella, se niin
mukavasti öhkäilee, asettuu lieden tulen eteen ja supattaa Joosepin
korvaan. Jooseppi kyllä ymmärtää yskän ja tekee asiaa ulos, Lassi
painelee perässä. Ja tulee vielä Kolkkavaaran Veerukin peräiseen, jossa
Jooseppi varovaisesti nostelee pulloja ja asioipi Lassin kanssa. Se on
niin saakurin mukava mies tuo Luuta-ahon Lassi, vanha Lapin kävijä ja
Ruijan kulkuri...

Kun taas kaikki ovat koossa pirtissä, niin vieraskahvit hörpitään ja
vähän väkevämpääkin oheen viskataan, niin sanomattoman suloiselta se
tuntuu näin soserasittavalla pääsiäistaipalella. Tulee silloin puheen
porinassa ilmi muutkin kuulumiset.

Esimerkiksi että poliisi eilissä päivänä oli saanut hävitetyksi
Vellivaaran Jahven ikimuistoisen pontikkatehtaan, vaikka ei sitä
valmista tavaraa käsiinsä saanut ja että Saparossa kuuluu sauna
palaneen poroksi sekä vielä että Koiranhännän Jussi nyt kuuluu kuolleen
sinne savupirtilleen.

— Vai jo kuoli Koiranhännän Jussikin! huudahtaa Jooseppi haikeasti. —
Piruko hänet tappoi? kivahti hän yhtäkkiä jotakin muistaen.

— Pirupa tosiaan taisi tappaa Koiranhännän Jussin, laskee leikkiä
Luuta-ahon Lassi. — Se oli oikein lysti seuramies, Amerikan tuttu.

— Lysti, lysti kai se seuramies kyllä oli, tarttuu Jooseppi sanaan, —
oikea kenttelmanni misteri, niinkuin amerikaanari mainari sanoo, ja
pommilla se poika ilman tikettiä oli pörräillyt ympäri kaikki unioonit,
ja nauraa sai niin että maha hytki sen jutuille, kun se San Ransiskon
sussuista lipettiä lykkäsi — Koiranhännän Jussi — vaan se tässä minua
vähän tuppaa kismittämään että kun jätti piipun maksamatta — vainaja!

— Vai piipun, no elä virka!...

— Palajoko jäi Joosepille velekaa Koiranhännän Jussi vainaa? kysyy
kaksimielisesti vieras akka, vanhatyttö Santra Peata Kinnunen.

— Seihtemän ja puoli markkaa, ilmoittaa Kenkkunen.

— Joo, vahvistaa Takimaisen Takalan Mattikin. — Ka se kun kuolema kenen
kohalle sattuu, niin se ei kysele vanahoja piippuvelekoja...

— Ei se kysele, ei, ei...

— Surkea on lunastamattoman kuolema! ääntelee ämmäkin karsinasta.

Mutta Luutanahon Lassi on reilulla tuulella:

— Eiköhän oteta tässä sen mukavan vainajan malja? hän ehdottaa
öhkäillen ja kiiluvin silmin.

— Mikäpäs siinä, otetaan, myötittelee Jooseppi.

— Elähän sinä ukkeli taas..., varoittaa Kaisa-Reeta.

— Ja sinä heikompi astia vaikene seurakunnassa! komentaa Jooseppi
vaimoansa.

Luuta-ahon Lassi oli Joosepin mielestä tosiaankin miesten miekkonen.
Ei vielä sillä hyvä että ryyppäsivät Koiranhännän Jussin muistoksi —
oikein inkelskaksi — vaan lisäksi Lassi löi pöytään seitsemän ja puoli
markkaa ja julisti:

— Siinä sulle Koiranhännästä! Minä rakastin sitä Jussia, ja niin hyvän
vainajan ei pidä oleman velkaa köyhemmilleen. Terve!

— Sen tuhattulimaisesti terve! naukasee Jooseppikin pistäen piippurahat
taskuunsa, mutta sitten hän kuiskuttaa Lassille että:

— Pistäysi se Pirhonen meilläi, vaan eihän koljatti keksinnä...

— Terrr-veh! toimittaa Luuta-ahon Lassi, mutta pian hän uuvuksissaan
pyörähtää pirtin pahnoille ja kotvan kuluttua muutkin paneutuvat
nukkumaan siihen lattialle levitetyille ryysyille. Russakat
tunnustelevat sarvillaan sitä vierasta väkeä. Ulkona vallitsee kuulas
yö, jossa kevätpakkanen ulahtelee. Yli Petkeleen järvenseljän kantautuu
jäiltä teeriparven sorlehtiva soidin...




23.


Pitkän kelirikon pitää kevät ennenkuin kesäsulan kaukokorpeen antaa.
Siinäpä talonpojalta kärsivällisyyttä kysytään, kun ei ole talven
tapoja eikä kesän kekkeliä, ei lumen lipua eikä suven soutuvettä,
ei pääse paikaltaan päkähtämään, ristinä vain routainen rospuutta.
Pitkän talven tarpeet on tyystin loppuun nautitut, kevättä ei kurja
kuolevainen arvannut menoarvioonsa mitata — kesäkullan armoantimet
siintävät vasta valjun juhannuksen takaa...

Suomen korpikansalla on hätä ja nälkä juuri siihen aikaan, kun etelän
rintamailla kaiken hyvän toivo ihmissieluja elähdyttää. Rintamailla
ryskävät junat kiidätellen sadoille tuhansille maanviljelijöille
kesänkeinoja, traktorit jymisevät talonpojan vainioilla, kyntö- ja
kylvökoneet kuppelehtivat kuin hullut vasikat pitkillä saroilla
— niin _siellä!_ mutta mitäs _täällä?_ — täällä ei kuulu edes
maantien ratisevaista, kinttupolkuja pitkin eivät koneet kohoa
korvenviljelykseen, suurten salojärvien kuolemanmustat kevätjäät
eristävät parhaimpana luomisaikana saman seurakunnan tuhannet
turpeenpuskijat toisistaan, henkensä uhalla vaeltaa nälkään nääntyvän
perheen ryysyinen isä kelirikossa vuoroin hiihtäen, vuoroin suksiansa
kantaen kaukaiseen kirkonkylään — apua kerjäämään, kovaa onneansa
valittamaan.

Pilkatkoot vain nuo etelän eläjät pohjoisen korpikansan elinkautista
elonruikutusta, julistakoot heidät laiskoiksi, lakkipäiksi
penkinpainajiksi. Kieltäkööt maan isät, jotka joukkohuudolla pakottavat
ukko Kruunun kustantamaan miljoonien mukavuuksia maisemilla, joilla
jo sadat rautaorhit hirnuvat, kieltäkööt he yhä edelleen elämisen
perustuslait Perä-Pohjan kansalta, tuolta ryysyarmeijalta, joka
asuu kahta kolmannesta tätä europalaista tasavaltaa. Elkööt koskaan
kiiltävillä autoillansa ajelko pappilapäivällistä syömään niihin
äärimäisiin seurakuntiin, joiden syrjäkylien sydänsykähtelyä he itse
eivät ikinä jaksa kädestäpitäen tarkastaa! Eiväthän sitä kirkonkylien
herratkaan kehtaa tehdä, vaikka tosin vallesmanni ja pappi ja kenties
ulosottokonstaapelikin korpikansan elämiset ellentää — tyytykööt
virkakunnan viskelemiin tietoihin!

Mutta kuitenkin kaikitenkin: konsa koittaa se päivä, jolloin hän itse,
hän, Herra Esivalta, saapasjalassa kaahlaa kaukokorven rähjäisissä
kylissä, jotta hän kerran kuni muinainen mainio maapäällikkö voisi
kerskata: »Maa oli minuun ja minä maahan tyytyväinen.» Ah konsa?

Kulki veturittomina vuosisatoina satamiljoonaisen rahvaan itsevaltias
läheltä hipaisten Rämsänrantaa, polki pitkiä polkuja, soudatteli
itseänsä veneillä kuin paras kinkeripappi, aterioitsi puolipimeässä
tallissa, puhutteli tuhmaa talonpoikaa kuin ihmistä — varmaan hänen
majesteettinsa olisi rautatienkin raukoille rajalaisille antanut, jos
moisia ylöllisyyksiä siihen aikaan olisi ollut esivallan hyllyltä ottaa
— rauhan tiet hän sentään rakensi ja pyhät perustuslait vahvisti, ja
Suomen kansan lapset saattavat vielä tänä päivänä laulaa esi-isiensä
muistovirttä: ei ollut ylpiä _se_ keisari — kansan keskessä kulki —
omilla silmillänsä kirotun korven siunasi!

Milloin Suomen suuret samoin tekevät? Milloin on siihen aikaa? Eipäs
— eivät kulje — ei ole aikaa. Mutta Suomen kansalla siellä korvessa
on kyllä _aikaa_ kärsiä, _aikaa_ — odottaa. Vuosisata siellä pohjan
perillä on kuin yksi päivä etelässä — ihminen töllöttää kohtaloansa — —

Niinpä töllöttivät Petkelkylän asukkaatkin itsekukin isäntä mökissään
ja talon tapaisessaan ympäri mustissa jäissään murmelehtivaa
Petkeljärveä. Mainitsemme moniaita. Petkeleen talot — Lintuniemi
— Huhmarniemi — Elettävä — Harmajavaara — Rääppänä — Heporanta —
Joutsenvaara — Luuta-aho — Lutikka — Mullimäki — Ryysyranta.

Savu nähtiin naapurista kevätkalseata taivasta vasten — naapuria
itseään vain ei näkynyt. Joskus sentään rysillään. Tai venehylkyänsä
tulvan tieltä pelastamassa pajupensasten välillä. Tai rännin akka
vastapäisellä rannalla ensimäistä suvipyykkiänsä survomassa, ukkonsa
paitaa raikkaassa rantaporeessa huuhtelemassa, höyryävä pata
rantakivillä. Siinä jo lapsetkin laivasilla mustan louhikon liepeellä,
lastuja rantaporeeseen paiskelemassa. Korven kesä!

Kukin kurja kelirikon vankina eleli omaa elämäänsä. Tunkio oli vielä
tönkistyksissään, peltotilkut jäässä, hevosettoman pieneläjän ei
kannattanut routaista maata möyriä. Kyllä vain nyt korpirojua olisi
sopinut keittää joka mökin nurkassa, jos olisi ollut mitä pataan
paiskata. Ei päässyt poliisi! Vaan pannappa viimeiset jumalanviljansa
viinaan — synti suuri.

Oli sentään Ryysyrannan Joosepilla puolenkymmentä pulloa valmista
vietävää, vaan ei päässyt viemään— rahan puute oli kova — omat jauhot
lopussa — kahvia ei viikkokausiin hörpätty — tupakan pätkää ei tuvassa.
Nuusa, nuusa, kaiken nuusa! Ja sotkuinen elämä — sisältä ja ulkoa.
Akka kaikesta kärmeissään, eikähän se ihme ollut. Kymmenettä lastaan
kohdussaan kantoi — tässä penskain peherryksessä, niin huonossa
hökkelissä, pahansiivoisessa pöksässä. Ja russakoita niin että kihisi
— nyt kevääksi niitä vasta Jumala oli siunannut sikiämään — tai
kukapa sen tiesi, olivatko luojankaan luomia. Ristiksi asti niitä
vain ripisi — viimeiset jauhonrippeet joukkopiirityksellä valtasivat,
taikinasaaviin tunkeliaat tuppasivat.

— Miksi et, Jooseppi parka, pane jäniksen karvoja lavihtan jalkoihin,
jotteivät taikinaan pääse? muistuttaa Kaisa-Reeta.

— En jouvva, en — pankoot akat! kimahtaa Jooseppi.

— Vai et jouvva! penää siunatussa tilassa pullisteleva emäntä raiska, —
vaan jouvvatpahan muuhun joutavaan...

Nyt se taas Kaisa-Reeta sitä yhtä ja samaa asianhaaraa penkoo,
ajattelee Jooseppi. Se on niin kovin kärmeissään siitä että isäntä
taas on raahannut muurit ja rankit ja tislaustorvet kotiin, vaikka
selvä kai se pitäisi olla ettei poliisi Pirhonen arvaa tulla heitä
hätyyttelemään, kun ei silloin pääsiäisen tienoissa retkensä
onnistanut. Mikäpä siinä, koska ei Pirhonen pistäy, niin tislaa taas
tinktuuransa kotikodassa. Hankalaksi se kävikin sinne Pahankolon uruun
höskä hoitaa. Ja siellä lopulta niin kummitteli — se vanha kehno siellä
yökaudet pörräsi ja Aapelia pelotteli. Vaan kotona ei poikakaan pöpöjä
pelkää.

— Leivinuunikin rikki, jatkaa emäntä huomautuksiaan. — Eikö sinussa
kehnossa ole sen korjaajaa?

— Paavo, Huhmarniemen Ukko Paavo kiukaan korjoaa, jahka kerkiää,
julistaa Jooseppi, veneen hankapuuta veistellen.

— Vaan jos ennen romahtaa? väittelee vaimo.

— Ka kun romahtanee, niin minkäs sille mahtaa, sanoo Jooseppi
rauhallisesti.

— Ja noilla lehmärievuillakaan ei ole lehdenlentävää syömistä, valittaa
edelleen emäntä.

— Aja mehtään! tokasee Jooseppi.

— Aja! Kolmatta päivää jo taivasalla — mitä ne sieltä löytävät?
Petäjän kylkiä jyrsivät, sammalia tuuhkailevat turvillaan. Ja ammonnan
mölinällä tullaan kotiin aivankuin oisi mörkö kintuissa.

Kaisa-Reeta karisteli koppelon siivellä russakoita taikinasaavin
reunoilta.

— Ka kesähän tässä on kynnyksellä! naukasee Jooseppi iloisella
äänellään.

— Juu pirhana! julmistuu emäntä. — Kesä! Vasikkakin tappaa piti
oikean ravinnon puutteessa. Niin kaunis vasikka että unessa vielä
kummittelee... Tuotkos, retkale, niitä kesävaatteita, vai akkasi
arkkuun panentaako vuotat? Ja mikä ne nuo sikiötkin parantaa! Et
viihtinnä kelin aikana lääkettä ottaa atteikista. Jumalako heihin,
viattomiin raukkoihin, tauvin lykkäsi? Liisa Valppu kuin palttina
kalvetusta läsii ja Eino Jaakoppi yskässä ja yltäpäältä ruvessa. Vai
kesä! Tälle akalle se vasta kaunis kesä tulee ja pian tuleekin!...

Viimeisillään raskaana oleva Ryysyrannan emäntä hyrskähtää itkuun.

Jooseppi ei kestä tätä kotiteatteria, vaan koppaa kirveensä ja
kapistuksensa ja hölkyttää juoksujalkaa alas venerantaan. Housunsa
takamukset lautasen kokoista paljasta paistaa ja paidan hihat
riekaleina kevättuulessa lepsattaa...

Ollappa Pietarsaaren pikanellia mälliksi! »Ryyppyä en ota, en ota!»
päättelee mies: »vaikka elämän väkkärä niin taas surkiasti surraa...»

Kun tästä pääsisi liikkeelle — Jooseppi kaputtelee veneen hylkyä,
naulaa hankapuut ja tukkii rievuilla rakoja... Huono on vene — jos on
huomenna paistetta, niin tervata pitää — muuten se vuotaa eikä paljon
puutu ettei hajoa. Veneen raato! Auki päinkin jäi syksyllä. Jooseppi
katsoo ja arvelee: Taivas tärveli hyvän veneen...

— Aapeli hoi, käyhhän tervakiulu.

Poika kantaa retuutti kiulun rantaan. Jooseppi päivittelemään:

— Nyt se myrkyn lykkejää, kun on tervai lopussa. Yhteen kylkeen piisaa.

— Jos oisi polttaa? ehdotti Aapeli.

— Se ei tervanpoltto köyhällä kannata, jos ei varsin viinankaan, vinkuu
Jooseppi.

Kääntävät siinä Aapelin kanssa veneen kumolleen ja Jooseppi noituu
veneen viheliäisyyttä:

— Kato hylyky kun on kulunna. Sen se teki kun syysmatalalla koskissa
kolasi. Uusi emäpuu laittaa pitää ja kivasti!

Hän panee Aapelin aidan taakse etsimään sukeata kuusta, jonka
janhuksesta emäpuu on tehtävä. Itse jää paikkailemaan veneen
ulkopohjaa. Kiputtelee, kaputtelee...

Mustat jäät niin mukavasti murmattelivat vinhassa kevättuulessa.
Jättiläisjäälautan särmä sahasi rantautunutta lauttaa, yhtäkkiä katkesi
iso lautta ja nyt luistivat kaikki perävilkkaa eteenpäin tuiman tuulen
painamina, mutta siinä taas tuli töksäys, ensimäinen kappale karskahti
muruiksi, toinen hyökkäsi pinnan päälle, kunnes kaikki pysähtyivät
liikkumattomaksi massaksi. Mielihyvällä katsahtaa Jooseppi avovettä.
»Annahhan survoo, annahhan survoo!» Samalla hän kuulee suurten siipien
havinaa päänsä päältä, katsoo — lumivalkoista kiiltosilkkiä vilahtaa
ilmassa, pitkiä kauloja — joutsenparvi lentää Pahasta korvesta päin
Petkeleen yli. »Jokohan nuo tuonne Konkonsaaren kupeelle alaslaskevat
— peeveli kun ei ole pyssyä!» ajattelee Jooseppi kämmenselkänsä alitse
tirkistäen. Oli hänellä joskus suustaladattava ollut, oli kerran
— esikoisensa Aapelin luomisaikoina — tuollaisen komean Pohjolan
laulajan kevätsulasta ampunut... siksikö lienee elämä Ryysyrannassa
mennytkin vähän vikaan? — hokivat vanhat joutsenta pyhäksi linnuksi —
ei olisi mitenkään saanut ampua, vaan hän, Kenkkunen, oli uhmapäissään
päräyttänyt...

Jooseppi kaputtelee venettään veden hengessä ja kuulee käenkin kukkuvan
vastarannan sakeassa törmäkuusikossa — ihanat tunteet värähtävät hänen
povessaan — »se tuo käki on kevätkorven runoniekka, ihmisen ytimiin
saakka se helskyttää», ajattelee ryysyinen mökinmies, jolla hänelläkin
on ollut oma nuoruutensa ja ihanneaavistuksensa.

— Kuk-ikuu — kuk-kuu — kuk... Mutta samassa kuulee hän jotakin
muutakin: Aapelin hätähuudon aidan takaa. Jooseppi hätkähtää: Mikä
sille pojalle nyt tuli?

Läähättäen hän rynnistää metsään — siinä jo Aapeli nilkuttaen
ehättää vastaan täyttää kurkkua ulvoen ja painaen kädellään
vasenta, viileskeltyä, verenpunaista housunpolvea — kirveellä on
lyönyt polveensa poika rukka, verta tulla lirisee suuresta haavasta
korttelimäärin sammalelle, yli saapasvarresta punaista pursuu...

— Herrankiesus, miten sulle kävi!

— Liuskahti..., änkytti Aapeli vaikeana kuin palttina.

Ei ihan neuvottomaksi isä Jooseppi joutunut poikansa tapaturmassa, vaan
oman paitansa vasemman hihan puukollaan olkapäästä irtipoikki kumautti
ja sillä siteellä lujasti puristi ympäri polven, jotta verenvuoto
vähänkin tyrehtyisi. Hellävaroen nosti Aapelin yli seiväsaidasta
ja talutti kotipihaan. Mutta akkunan rikkoruudusta jo katsoo pojan
äiti että nyt sieltä tullaan verisin vaattein — se viinankeittäjä,
aviomiehen kampura, ja äidin esikoinen...

— Jeesus-Maaria, vielä tämäkin!

Ja pahasti parkaisten Kaisa-Reeta silloin pyörtyy siihen paikkaan
lysähtäen lattiaan.

       *       *       *       *       *

Olipa kuin itse vanha kehno vihtahousu karvakyöpeli sieltä Pahankolon
urusta olisi puhaltanut kaikki pahat yhteen hengenvetoon Ryysyrannan
raukan päälle näinä kovanonnen päivinä! Ei siinä kyllin että emäntä
viimeisillään voihkien huohotti heikossa tilassa maaten yhdessä
nurkassa, Aapeli kirveshaavaansa tuskitellen toisessa, Liisa-Valppu
syömätönnä kolmannessa ja pieni Eino Jaakoppi kamalasti rykien, nenä
tursuen, piehtaroi itkien likaisella lattialla, yltyleensä ruvessa.

Vielä lähetti Paha pahempaakin. Seuraavana päivänä näet se toinen
lehmä, se kunnanlehmä Rinsessa nimeltään, metsään ajettuna, laskeutui
nälissään urun pohjaan ja putosi puroon — sieltä sen iltapäivällä löysi
Jooseppi kyljelleen kellistyneenä, takasorkistaan kiinni tarttuneena,
ja jääkylmä purovirta viilteli sen pään ylitse — siihen oli köntistynyt
elukka riepu.

Kauhu valtasi Joosepin.

— Nyt itse pääperhana otti! Hän olisi tahtonut huutaa, vaan kurkkua
kuristi kuin pihdillä, avutoinna hän katsahti ympärilleen, älysi
sentään kirveellään kaataa puun ja työnsi kangin lehmän ruhon alle sekä
sai kuin saikin väännetyksi raadon kuiville. Tunnusteli valtasuonet ja
rintaontelot, avasi kidan, veti ulos kielen, hieroi sarvien väliä —
poissa oli henki, ei vironnut enää Prinsessa.

Silloin Jooseppi muitta mutkitta työnsi puukkonsa lehmän kurkkuun ja
alkoi nylkeä Prinsessaa. Käki, harmaja lintu, siinä lenteli ympärillä
kuin Pahan lähettämä sekin, kukahti kerran pari ja sitten kähisi,
ilkeästi kähisi. Kukha käkhi? kukha käkhi? Ja varis, se haltijavaris
petäjän latvasta raakkui hirveällä vimmalla loppumatonta kraa, kraa,
kroaa! kutsuen kaikkia Petkeleen variksia ylimääräiseen kokoukseen.
Vielä kuuskelaisetkin tuppasivat hyppelemään ihan lehmännylkijän
silmille — ei ollut kenelläkään häpyä, koko luomakunta näin otti osaa
Prinsessan kuolemaan.

Oli jo ilta, kun Jooseppi, verinen lehmänlapa kummassakin kädessään
ja verinen nahka seljässä roikkuen saapui kotimökilleen — hän ei
mennyt suoraan pirttiin, vaan ripusti taljan kujaan, mutta lavat hän
kiidätti pieneen aitan tönöön, jonka kuulanreikäinen ovi pahasti narisi
saranoillaan.

Sitten — niin — sitten oli pakko mennä pirttiin ja ilmoittaa totuus
Kaisa-Reetalle, joka sitä jo heikolla äänellä kyseli:

— Löysitkö lehmän?

— Löysin...

— Missä oli?

Nyt se täytyi sanoa...

— Surma! sanoi Jooseppi lyhyesti ja näytti verisiä käsiään.

Kuin pyörremyrsky olisi emännän temmannut, hän ponnahti ylös ja
kirkasi, kirkasi niin surkeasti että koko pirtti kauhistui, Aapelikin
kavahti pystyyn silmät suurina ja pikku Kurli kätkyessä alkoi rääkyä
täyttä kurkkua. Emäntä hyökkäsi ulos ja alkoi kuin hullu juosta ympäri
pihaa päätänsä pidellen ja käsiään väännellen ja voivotellen: Voi Herra
Jeesus, voi Herra Jeesus! voi Herra Jeesus! Jooseppi juoksi hänen
perässään ja koetti tyynnyttää, ehätti siihen vapiseva ämmäkin ja
tarttui tyttärensä käsipuoleen soperrellen:

— Ei saa, ei saa... asetuhhan... tulehhan pirttiin... toisinaan
vielä... kunnan lehmähän tuo oli... ei se ole oma vahinko...

Saivat pirttiin taas emännän, joka vaipui lattialle karsinan puoleen
ja nytkähteli koko ruumiiltaan kaikkien lasten itkiessä ympärillä ja
Joosepin repiessä tukkaansa... Kumartui ämmä tutkimaan tytärtään ja
kuiskasi Joosepille:

— Sauna lämpiämään ja heti paikalla, tässä taitaa kummat olla tulossa!

Ja saunalle riensi Jooseppi yskän ymmärtäen, sukkelasti survasi
rohmuiset halot kiukaan pesään ja sytytti — pölähti pian tervashajuinen
sauhu oven täydeltä — Irmeli tyttö vesiä kanteli — kiirettä siinä
pidettiin.

Jos olisi saanut naapurista apua, vaan ei päässyt vesitse, ei jäitse,
ja rantarommakoita myöten oli tähän aikaan mahdottomat matkat eikä
ollut ketä pannakkaan apua hakemaan yötä vasten, kun oli Jooseppi
ainut mies talossa ja Aapeli polvihaavaa poti ja Joosepin vielä piti
joutua lehmän teurastuspaikalle viimeisiä lihoja pelastamaan, jotta jos
hyvinkin kaupaksi kelpaisivat eivätkä ehtisi perin pilaantua...

       *       *       *       *       *

Ja aamuyöllä se sitten tuli tähän pahaan maailmaan Joosepin ja
Kaisa-Reetan seitsemäs lapsi, mustan riihisaunan lämmössä se ämmän
syliin syöksähti, ämmän, joka sen vastaanottaessaan surkeasti siunasi,
kun lapseen katsahti — vajanainen, vajanainen oli tämä tyttären
kymmenes lapsi.

Niin voimattomassa tilassa oli äiti ettei vielä sinä yönä kyhäytynyt
viimeistä totuutta tajuamaan, ja hyväpä olikin ettei tajunnut, muuten
kai olisi siihen tekoteloilleen tyrmistynyt eikä ämmäkään kiiruhtanut
ilmoittamaan ikävää, hoitelihan vain minkä kerkisi vapisevin käsin
ja lonksuvin leuvoin kumpaakin surkeaa olentoa — sekä äitiä että
vastasyntynyttä vajanaista...

Pisti Jooseppikin pahimoilleen pörröisen päänsä saunan matalasta ovesta
ja tiedusti, miten olivat asiat? — ämmä miehelle nyrkkiä heristi, mutta
samalla supatti korvaan ja myös viinatilkkaa pyysi synnyttäjälle ja
kätilölle — itselleen.

— Ka minähän annan ja paikalla!

Lennätti Jooseppi varpajaisryypyt riiheen, mutta itse ei pisaraakaan
maistanut, lopen oli sielultaan näännyksissä ukko rukka ja kuin
siivilleen lyöty paha mehto, Kenkkujen Kenkku, tänä kovan onnen yönä —
ei maittanut koettelemuksen korpimarttyyrille maailman makea.

Vielä viiden litran vetoisen pullonkin hätäpäissään puhki kilahutti
varpajaisryyppyä akoille noutaessaan kodasta! Viissatanen siinäkin
vilahti ilmaan kuin savu!

Ja aamulla sitten kaiken jatkoksi romahti Ryysyrannan pirtissä hajalle
koko leivinuunin muuri, niin että kissa Mirkku säikähtäen hypätä
loikkasi pölisevien kivien mukana alas lattialle ja kuin pommi poksahti
vasten ovea.

— Päästäkää, päästäkää Jumalan nimessä kissa ulos!...




24.


Ihmiset ovat sentään vain ihmisiä. Vähän vastenmielistä on köyhyyden
luomaan kurjuuden kuiluun kurkistaa. Siellä on niin tukahduttavaa.
Siellä ei oikein ole puhdasta ilmaa eikä repäisevää tuulta... Toista on
Jumalan luoma luonto — siellä löytää repäisevää raikkautta, voimakasta
liikettä, korkeita tarkoitusperiä. Siellä on ilmaa ja tuulta!

Katsokaa, miten Pohjolan pitkä talvi murtaa kahleensa! Näytti jo
siltä ettei kesää muka tulekkaan. Kelirikkoa vain kenkkuili viikosta
viikkoon, makuutti jäitä järvissä, säästeli kuivia lumia pohjan
varjoissa, ei paistattanut päivää, ei ripistellyt sulattavia sateita,
ei pyyhittänyt pontevilla tuulilla, ei kehittänyt puoleen eikä
toiseen, seisotti, seisotti vain alallaan ja kenkkuili, kenkkuili
kevään ja kesän vaiheilla. Turhaan oli kuningas Kesä keveitä airuitaan
Rämsänrantaan lähetellyt, turhaan raakunut oli haltijavaris petäjän
latvassa, turhaan joutsenet etelää kohden lentäneet, turhaan käkikin
kähykurkku, helkkyrinta, kukuskellut varhakesän valonvaljuina iltoina
— turhaan kukaties tuo kunnanlehmäkin pudonnut Pahankolon urupuroon ja
turhaan Ryysyrannan emäntä tekaissut heikon hedelmän. Kesän enteitä
muka kaikki? Mitä tyhjää! Vasta kun viiden litran pontikkapullo
poksahti rikki ja pirtin kiuvas romahti ja kissa Mirkku sai hulluuden
kohtauksen, vasta silloin näyttäytyi kuningas Ryysyrannan kynnyksellä
— hänen majesteettinsa, kuningas Kesä. Ja koko armeija hänen selkänsä
takana, kuni Persian kuninkaalla Xerxeellä Hellesponton ruoskijoita,
niin oli Suomen kuningas Kesällä selkänsä takana taivaan armeija,
jolla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin piiskata ja pieksää
Petkeleen järven pirulliset jäät mäskiksi. Juuri tänä päivänä — kaiken
ryysyrantalaisen roskan ja romuskan kintereillä senkin tapahtuman piti.

Hirmuisena riehui myrsky! Kuin pohjoisnavan jääkarhu se hyökkäsi
Pahankorven halki karjuen ja puuskuttaen, pakottaen itsensä Pahankin
vaikenemaan, pannen jäykimmätkin petäjät heilumaan, pitkät kuuset
kuhajamaan, komohongat hohajamaan, rutimoraidat maahan romahtamaan ——.
Kauhistuneena koikutti haltijavariskin pakoon laskeutuen mykistyneenä
Pahankolon pohjaan, myrskyltä suojaan. Kraa, kraa... Pois tieltä kaikki
luomakunnan heikot!

Ja sitten Myrsky, kuin lentävä traaki, ryntäsi Ryysyrannan lahoa
aitaa vasten, rymähytti sen kumoon, kiisi kuin jalopeura hulmuvin
harjoin navetan seinää vasten, nyhtäsi irti oven, tunkeutui kujaan,
paiskasi tyhjän tervapöntön keittokodan nurkkaa vasten niin että pullot
sisäpuolella vain helskähtivät, riepotteli tunkion huippua, kiipesi
viiritangon nokkaan ja katkasi kukon, joka sätkyttäen purstoansa
lekutteli kuin eläväksi kukoksi muuttunut kauvas järvelle asti, sitten
jyskytti julmuri saunan ovea, jonka takana sairas lapsiäiti lepäsi,
mutta jätti sentään onnettomat rauhaan. Mutta yhtäkkiä sai Myrsky
lisävoimaa takaapäin — ja nytpä hyökkäsi koko tuulisoturikomennuskunta
piirittäen Ryysyrannan päärakennusta vastaan, tärskytti seiniä,
kapusi kahtapuolta räystäälle, äkkäsi tuon ikivanhan malkotuohikaton
vallan heikoksi hetaleeksi ja yhdellä nykäyksellä repäsi koko höskän
irti—pellolle lensi kuin suuri leija Joosepin korpihotellin vesikatto,
mutta välikaton eli laipion jätti tuulen herra rauhaan — siinä nyt
törrötti Ryysyrannan pahainen pirtti kuin itämainen savimaja tai
muinaisbabyloonilainen temppeli, jonka tasapintaiselle katolle pyhät
miehet nousivat jumalia rukoilemaan...

Nouse Jooseppi jumaliasi rukoilemaan laipiollesi sinäkin, nouse, jos
pää pitää!

Ja sitten?

Sitten kävi Pohjan tuuliarmeija leveällä rintamalla Petkeleen järven
kuolemanmustan jääkaartin kimppuun, torvet soivat ja sotarumpu pauhasi,
ammuttiin kaikilla aseilla, kuularuiskuja edustivat raekuurojen tiheät
päristykset, sadat tuhannet ruoskat vinkuivat ilmassa — vihollinen pani
ankarasti vastaan ja nosti murisevan sotahuudon sekin — »emme muka
peräydy, emme tuumaakaan! Antaa tulla vaan!»

Mutta Pohjan tuulikuningas, tuo lentävä napatraakki, lisäsi
lisäämistään ilmailuvoimiaan — se pudotti tuhat tuulipommia nopeasti
kiitävistä lentokoneistaan; tuulipommeja, jotka räjähtivät pudotessaan
jääarmeijan keskelle; syntyi aukkoja, syntyi hirveätä hajaannusta,
katkeili mahtavia ketjuja, kaatui vihollista kuin heinää yhteen
rykelmään, kasautui valkoisia ja mustia ruumisröykkiöitä, ruuhkautui
rintamasotilaita tulilinjoilla — pois alta! pois edestä! väylä auki!
soi sotahuuto päälleryntääjän puolelta, mutta päällehyökätyn puolelta
kantautui korviin vain vaikerrusta ja kuoleman kaameata korinaa. Kuni
muinaissparttalaiset kuolemaa halveksuen pienen, rakkaan synnyinmaan
puolesta mies mieheltä sortuivat Thermopylain vuorisolassa Persian
valtakunnan ylivoiman hyökätessä ja kaartaessa kaikilta tahoilta,
kavaluuttakin hyväkseen käyttäen, niinpä myös pienen Petkeleen
kaukaisen korpijärven talvinen jäärajavartiosto sisukkaana sortui
sijoilleen tai hyvässä järjestyksessä vastaan hutkien peräytyi
tuuma tuumalta kauhean ylivoimansa tieltä, uhraten olemassaolonsa
kotiseutunsa puolesta. »Vaeltaja, vie sana lakedaimonilaisille että me
olemme kaikki kaatuneet uskollisina isänmaan laeille.»

Niin, Pohjolan kuningas, jonka nimi ikuisesti on Myrsky, pieksätti
pieksättämistään Petkeleen keväistä jääulappaa, ampui sitä toinen
toistaan seuraavilla tiheillä raekuuroilla ja survoi tuhansilla
tuulisäkeillä — kas! jo murtui tuo itsepäinen jäinen rintama, ja
kaamea kuoleman sorina soitteli sosetta — vielä nousi tuhansia
piikkejä, välkähteli falangin keihästen kärkiä, mutta väylä aukeni,
tuuma tuumalta kuin kallioseinä poran edestä, tuumista karttui syliä,
sylistä venähti satoja metrejä, kilometrejä... Niin pyyhki hänen
majesteettinsa Suomen Kesä tieltään kaikki esteet — kas! jo nousee
valkea lippu, antaumuksen armas silkkisiipi vastapäisellä rannalla — ja
molemmat mahtavat ylipäälliköt, Talvi ja Kesä, rientävät riemumarssissa
puristamaan toinen toisensa värisevää kättä.

— Terve Perä-Pohjolan Kesä!

— Jää hyvästi, sotamarski Talvi!

Vapaana piehtaroi Petkeleen ulappa, aalto aaltoa ajeli, ikituttu,
unen utuinen, sadun suloinen vedenloiske kierteli, kieputteli ympäri
korpijärven koleita rantoja, viileä laine viilteli nienten neniä,
suuteli saaria ja salmia...

Kesä!




25.


Jopas pääsivät korpiukot liikkeelle, vetten väylät voimakkaasti
vetivät! Pieni Petkeljoki yhdistää Petkeljärven ja Ison Rämsänjärven
toisiinsa, sitä myöten kelpaa solua alas asioilleen. Paisuksissa nyt on
Petkeljoki, yli uomansa pursuaa. Repäisevän alkuvauhdin antaa jyrkkä
Repolaisväylä, jonka niskassa Petkeleen ikivanha vesimylly pyörii —
nyt ei se viikkokausiin tosin ole pyörinyt, koska ei kansalla ole
mitä jauhattaa. Ei joka ukko uskallakaan surahuttaa alas ensimäisestä
koskesta, kovin on kiivas vauhti, väylä soukka, rantakivet vihaiset
— niihin jos paukahtaa kokka, niin se onkin paukaus — saattaa siinä
räsähtää rikki heikompi vene. Solahtaa niin tuimasti pieneen lampeen
tuo ensimäinen putous, sitten alkaa Pitkäkoski, hurjasti sekin
venettä vetelee ja pitkähkö se tosiaan on, kaksi-osainen. Kauniit on
korpijoen kaltaat, kohoaapa kainot kalliotkin kyljissä. Ja sitten
purskautetaan Pitkään suvantoon, nimensä kaltainen sekin. Senjälkeen
seuraa kolmas kohisevainen, veikeästi vetäväinen Kaarikoski. Kipperästi
kihisee neljäskin laineluisku, raakkuva Variskoski. Siinä on siivo
Varislampikin, ja siunatuksi lopuksi lopsahtaa kiemura, arvoton
Akankoski. Siinäpä kaikki! Petkeljoki on vain pienoisjäljennös,
miniatyyri syvennyspainos suuresta Rämsän emäjoesta, joka vetää kolme
sataa virstaa alas merenrantaan. Vetäköön — petkelkyläläisille,
pieneläjille on pikkurikkinen Petkeljoki parahultainen passeli. Sen
kaino kapeus, sen kääpiökosket, sen lapsellinen lyhkäisyys kuvastaa
selvästi koko Petkelkylän lapsipuolielämää — juuri tuollainen
ollakkin pitää joen jorina sille Suomen kansan murto-osalle, joka
Petkeleen rähjäisissä mökkilöissä tasavallan hengellistä männynkäpyä
idättelee. On sentään vähän vaikeata mennä väittämään, miten päin
suhde oikein lienee: Petkeljokiko vienolla, villillä vilinällään
on sorvannut petkelkyläläiset juuri sen karvaisiksi kuin ovat, vai
onko se vain sokea sattuma ettei luoja luonut petkelkyläläisille
valtavampia veneväyliä? Ollappa leveämpi ja pitempi joki ja
korkeammat kosket! mukavapa olisi nähdä, Ieveneisikö, piteneisikö,
korskistuisiko myös Petkelkylän elämä? Näin jokainen isänmaan saloseutu
määräperäisyydellään lyö ikuisen leiman sen maisemilla majaileviin
ihmisiin. Luonto luomansa vormuihin valaa.

On Ryysyrannan Jooseppikin jo liikkeessä, ypöyksin Petkeljoen niskaa
kohti soutelee, pontikoita veneen pohjalla ynnä itsekuolleen lehmän
lihoja, niitä Prinsessan lihoja...

Minkäs sille taisi että löi Aapeli kirveellä polveensa, minkäs sille
että pulskahti Pahaan puroon Prinsessa, minkäs sille että oli tulla
hulluksi akka surusta ja säikäyksissään synnytti vajanaisen lapsen,
minkäs sille taisi että romahti kiuvas, minkäs sille että särkyi se
viiden litran puteli, minkäs sille että pohjanmyrskypäivänä, jolloin
suuria petäjiäkin mätkäytti torikalloineen kankaalle, repäsi rentonaan
pirtin katon ilmaan ja lennätti viirikukon järveen? Vahinko ei
tullut kello kaulassa, voimaton oli ihminen kovan kohtalon koprissa.
Kopristeli, kopristeli se miestä, metsän menninkäistä, vaan kestää piti
ne kopristukset ja uskoa elämään...

Hip-helleree! Mukavalleppa tuntui taas luikua omalla veneelläänkin
vettä myöten, vaikka vuotihan raato näin kevätkesästä, joka
kymmenen minuutin päästä sai äyskäröidä — se oli ensi vuorokautena
läpilirittänyt kuin seula, vaan jo oli asettumassa, kun oli Jooseppi
pari päivää turvottanut...

Pitiköhän peräköydessä laskea Repolaisväylä, vai uskalsiko porahuttaa
läpi huoparilla viilettäen? — annahhan kun käväsi Mullimäen Juusolta
kysymässä, tuossa se oli Mullimäki ihan kosken korvuksilla, korkealla
törmällä.

Mutta ei ollut Juuso kotona, kirkonkylään oli hänkin kiiruhtanut, akka
karsinasta tokasi:

— Ka laske vaan ales — housuthan sulla on jalassa — mieshän tuota out
olevinasi sinnäi!

Lieneekö vähin pilkannut Juuson akka, se oli nyt sen sorttinen
suustaladattu, ei aivan vähän katkera, kun ei se heidänkään elämänsä
liene ollut silkkiä ja samettia. Vaan kun kuuli kaikki naapurin
viimepäiväiset onnettomuudet, niin siitäkös hyrähti ikäänkuin hyvilleen
muija, toisen kurjan kova kohtalo näet ikäänkuin lievensi oman onnen
osaa. Ja ystävällisemmin nyt toimitti Joosepille että:

— Jos et hyvinkään perätörässä laskisi — kestäneekö veneesikään?

Johon Jooseppi uhmamielin vastasi että:

— Vaan mullahan vene kestää! ja varsinkin kun sai kuulla että

— Jo eilettäin velimiehesi, se Elettävän Konsta, komeasti ales
hurautti, niin jotta mela vilahti!

Niin siitä Ryysyrannan Jooseppikin sydäntyi samaa temppua koettamaan,
ei tahtonut olla Konstaa kehnompi.

Ja veneelleen palasi Jooseppi, viskasi veden äyskärillä ja tarttui
huopariin — ant hurottaa vaan! Olipa urhon näköä Kenkkujen Kenkussa,
kun selkä köykyssä, suu suipparassa, hatunhetula takaraivolla,
tanakasti puristaen kaksin koprin huoparia, silmä kovana työntyi
alas vesimäkeen, johon Repolainen miekkosen pontikoineen,
Prinsessan-lihoineen vihaisesti nielasi. Liehahti siinä tukka jos
ryysytkin, lepatti oikeanpuoleinen paidanhiha, vasen ei lepattanutkaan
— sehän oli tarvittu niissä kirurgiasioissa, vaan oli kyllä takkikin
matkassa sitä paljautta peittämässä, pontikoitten ympärille oli takki
kääritty kokkaan, mutta Prinsessan maalliset jäännökset kopisivat
pinossa pintturin kohdalla.

Silmä kovana, silmä kovana — jo raapasi hännän alta, vaan antoipa
raapaista, samassa se jo loppuikin loiskutus ja onnellisesti lipui
kallis lasti ensimäiseen suvantoon — vettä vain vietävästi oli
purskahtanut veneeseen, heti täytyi ajaa ennenkuin toiseen koskeen
kantautui. Rykäsi kimeän kaikuvasti Jooseppi, rinnassa outo riemastus,
konsa Pitkäkosken nieluun tempautui — karikot kahtapuolta vain
vilisivät, sukkelasti kuin sukkula sukelsi vene alas väylää ja koreasti
koski korvissa kohisi — vaikka lastenleikkiähän tämä kaimakosken
kuohina oli emäjoen paljovetiseen Pitkäkoskeen verraten. Hyvin se vain
meni, mutta vesilastissa lotisi veneen hylky, suurella suvannolla taas
täytyi tyhjäksi ammentaa ennenkuin airoihin tarttui. Kaarikoskessa
kovasti rytkäytti niin että lehmän lihoista kimpale kirposi koskeen,
vähällä ettei hulahtanut vettä täyteen koko purtilo. Visusti tutki
veneensä Jooseppi ennenkuin neljänteen koskeen ruohti — siinäpä tuo
Prinsessan reisiluu tulla tuppelehtikin jäljessä, Jooseppi nappasi
sen kiinni ennenkuin se upposi. Seisaallaan ja silmä kovana laski hän
tottuneesti alas väkevän Variskosken ja kulki huopailemalla halki
Varislammin, jonka kimmeltävissä poukamissa kesän ensimäiset vesilinnut
pyrskähtelivät pakoillen matkustavaa ihmistä. Sen viimeisen kiehimän,
kiemuraisen Akankosken viiletteli Jooseppi vihellellen, vaikka sai sitä
siinäkin tirkistää ettei hullusti laskenut — moni Petkeleen ukko oli
Akankoskessa pöksynsä kastellut, ne akkaväen väylät kun ovat aina vähän
viekkaita...

Kas niin, nyt oli hän Ison-Rämsän vesissä kiinni. Jo levisivät väylät
väljälleen tässäkin järvessä, siellä täällä vain ajelehtivia jään
järkäleitä ja etelän rannat männiköitä myöten kukkuroinaan särmikkäitä,
lasinvihreitä ahtotyrskyjä. Jooseppi asettui teljolle ja alkoi
rivakasti soutaa.

Kumpaan paikkaan hän tässä ensiksi menisi, kirkonkyläänkö vai
kasarmiin? jospa ne hyvinkin siellä rajavartiostossa ostaisivat
Prinsessan lihat, niin pääsisi heti rahoihin. Ja kyllähän ne soltut
vängällä viinaksetkin valtaisivat — on siellä sellaisia hummeripoikia,
iloisia kersantteja ja korpijallia, joille kelpaa. Ja vääpeli
Veitikainenkin, viisas vekkuli, se rulettilaulaja, kernaasti kaulaansa
kastelee. Ja luistaa toki alas luutnantinkin kulkusta — savolainen
piällysmies. Kyllä Kenkkunen kaikki tuntee ja kaikki tuntevat Kenkkusen!

Mutta vaikka Jooseppi kuinka koetti tuudittaa tunnelmansa reippaaseen
elämänuskoon, niin heti koskilta selvittyä pyrki outo painajainen
masentamaan mieltä. Kuta lähemmäksi souteli kasarmialueen rantamia,
sitä kirpeämmin kirvelivät sydänalaa vaimonsa varoitukset kotoa
lähtiessä. Se oli näet Kaisa-Reeta sieltä synnytyssaunansa ovelta
kurkottanut kalpeata päätään ja heikolla äänellä kieltänyt miestänsä
enää tekemästä pontikkakauppoja kylillä. »Paha tuloo, jos myöt... se on
mulla niin tunnossa.» Jooseppi oli vastannut että »täytyyhän ne märät
myödä, kun on kerran keitetty».

Niine hyvineen kotoa oli lähtenyt. Ämmä vielä jälkeen huuhunnut että
»kätilö kuhtua pitää vajanaista lastasi kahtomaan!» ja sen oli kyllä
Jooseppi luvannut. Vaan sitä ei ollut saattanut omalle akalleen luvata
ettei pontikoitaan rahaksi vaihtaisi. Sitä vartenhan aine oli poltettu,
jotta jälleen pääsisi elämisen makuun. Mutta Kaisa-Reeta rasituksissaan
pyrki panemaan kaikki onnettomuudet salapolton syyksi Vajanaisen
lapsenkin saannin!...

Jooseppi souteli ulommaisia rantoja niin ettei joutuisi kiusaukseen
poiketa mökkilöihin — Karihtaniemen väkeä hänellä ei haluttanut
vähääkään tavata.

Kaunis oli sää, jäistään vapautunut Rämsä väilehti kirkkaana ulappana,
jonka sysimustaa pintaa vain maininki keinutteli. Suloisesti
säteili aurinko paistaen kuumasti soutajan selkään. Neitsytsaaren
taitse souteli Jooseppi katsellen vitaan kupeelleen vastapäistä,
korkeametsäistä manteren rantaa ja sen törmällä kohoavaa huvilaa:—
siinä oli merkillinen talo, kun talvikaudet autiona seisoi ja
asukkaat elelivät Helsingissä — sitä sellaista elämänmuotoa ei
talonpoika hevillä ymmärtänyt. Mahtoiko tulla taas kotiinsa kesäksi,
»Korpipalatsin» isäntä? Mukava sen väljissä suojissa oli aina kesäisin
pistäytyä porisemassa, melko alhainen se oli herra rahvaan parissa.
Kunpahan taas kotiintuisi juhannukseksi — tohtori — niin käväseisi
hänkin huvilassa elämänhuolistaan rupattamassa.. miettii Ryysyrannan
Jooseppi ja soutelee sivu pitkin pohjanrannikkoa.

Tulvillaan on järvi, matalatkin rannat syviä. Kun oisi käydä tuossa
Haukkurannassa sen Haukku-muorin puheilla ja keinotella itselleen
niitynrepaletta kesäksi! ajattelee Jooseppi. — Vaan se on niin
pahasisuinen muorin ryökäle ettei sitä joka jussi ruohi puhutellakaan.
Rämsänrannan räikkäleukaisin mummon möhkäle, rikas kuin piru ja kitsas
ja epäluuloinen, pahansuopa! Kungastuolissa vain istua röhöttää
syöskumi piippu suussa ja haukkuu kaikki ihmiset varkaiksi ja
väärintekijöiksi. Koko Rämsänrannan maat ja mannut se omikseen väittää
ja leuhkaa ponkaansa käräjillä käyttää. Konjakkia juopi ja kiikarilla
järvelle kahtelee — ja utelias kuin harakka, hänen, ikälopun akan
muka pitäisi kaikki asiat tietoonsa temmata! Jo se on monen herrankin
kartanostaan myrkkykielellään kyydinnyt — Haukkurannan mumma! Ja vielä
lisäksi se on uskovainen ja miesvainajaansa, murhapoltosta syytettyä,
viattomaksi kehuu... Muistaa Jooseppi miten se sanoa sutkautti silloin
kun oli seurakunnassa se opettaja Arttu Narttusen roskainen tyttöjuttu:
»Kolome on putipuhdasta miestä elänyt tässä matosessa mualimassa, jotka
eivät syntiä ole tehneet: minun mies vainajani — Arttu Narttunen ja —
Jeesus Ristus!» Niinpä vain sanoikin Haukkurannan mumma.

Mokomia muisteloita haudoskelee Jooseppi Kenkkunen siinä talon
lähettyvillä soudellessaan. Kyllähän se Haukku-mumma toisakseen
hyvinkin taitaisi niitynrepaletta lainata köyhälle, jos sitoutuisi koko
kesäksi sille korpirojua völjäämään. Vaan piessako hänen pötsinsä saisi
pullollaan pysymään — haettakoon kolmen tähen koljattia Kuopiosta asti!

Sivu on Jooseppi jo lipumassa talon kohdalta, kun havaitsee että
siinähän mumma murilas parahiksi möllöttää pirttinsä portailla ja
kiikarillaan Joosepin venettä tirkistää. Ettei vain huutaisi ja
vinkkaisi luokseen?

»Kissanhäntää minä hälle keitoksiani — se vain tekisi vaihtokaupat eikä
antaisi ristuksen killinkiä, vaan mulla on rahan nuusa», päättelee
itsekseen Kenkkunen ja kiskoo kaikin voimin sivu niin että kokka
kohisee. Jo on tuntenut sivusoutajan, syöjätär, jo huitoo kämmeniään
häjy, vaan hänpä, Jooseppi, ei ole tietääkseenkään...

Niemen kärjen suojaan souteli Jooseppi, kaarteli vähin vasemmalle —
siinä oli se emäjoen niska, jossa laaja nielu veti valtavaan koskeen,
sen mokoma koski vaikutti kaameasti petkelkyläläiseen — tuonne ei
totisesti ollut asiaa. Junttalan mökki kyhjötti emäjoen niskauksen
toisella rannalla, tulva näkyi portaita nuolevan. Kenkkunen, sivu
soutaessaan tästäkin, tekasi arviolaskun siinäkin pisteessä piilevistä
ihmisistä:

»Jämerä ukko se on Juntta ja viisain mies koko Rämsänrannan
seurakunnassa — hokevat sen lukeneen kaikki kirjat — vaan piessako
hänessä peukalonsa putroon pistänee, jotta ei elämänpäivinään saanut
parempaa tönöä pystyyn kuin minäkään? Vaikka ei ole alastonta
lapsilaumaa ympärillä ja Iaskumies on mahtava, ruunun virkaniekka ja
kalakorppi mahoton — eikä edes viinoja viljele, — niin rähjääppä siinä
vain viimeiseen päivääsi asti mustan muorisi kera ja kuole tyhjän
pussisi päälle, kirosana kielellä! Ka se ukko sitten on osannut oikean
ritiikin ryöpsäyttää tästä maaliman politiikasta ja porvalivallan
puutoksista, vaikka ei päivääkään ole parlamentissa istunut, puhas
mokraati. Vaan jokohan tuo niin vain lienee ettei kirkkahin älykään
auta ihmisen lasta ylös korpikirojen rimmestä? Siihen juutut jaloistasi
kuin tämä samainen kippurasarvinen kunnanlehmä sorkistaan Pahan urun
puroon. Hyvä on ukko Juntta, hyvä — en sano pahaa...»

Sinne kasarmialueen rantamille nyt nytkytteli Jooseppi ja laski
veneensä pajupensasten suojaan. Pontikat pensasten sisään kätki, yhden
pullon vain poveensa painoi ja Prinsessa paran lihoja läksi kasarmille
kaupittelemaan — Kenkkujen Kenkku.

Silloin...

Silloin se sattui, minkä kerran tuleman piti.

Eivät kopeutuneet kotosalle ne hilpeät hummeripojat, korpijallit ja
kersantit. Ei ollut vääpeli Veitikainenkaan kasarmissa ja luutnantti
oli ratsastanut apteekkineidin kanssa kylille. Prinsessan lihat
kyllä ostettiin, mutta kun muonamestari kuuli että lehmä oli puroon
hukkunut, niin polkuhinnan vain antoi ja pahanpäiväisesti haukkui.
Parille tutulle kotipuolen nahkapojalle Jooseppi sitten pullollisen
pontikkaa möi, mutta kun soltut äkkiä keskellä päivää tulivat humalaan
ja tekivät tuhmuuksia, niin päivystäjä meni ilmiantamaan vääpeli
Veikko Vartiaiselle että ne ja ne tekivät hutikkapäissään sitä ja
sitä. Veikko Vartiainen, nousukas, oli ankara järjestyksen mies ja
läksi kahden sotamiehen seurassa heti ottamaan selkoa, mistä viinakset
keskellä kesäistä päivää kasarmiin tulivat, ja pakotti humaltuneet
pojat ilmiantamaan, kuka kulkuri pontikat toi. Ryysy-Jooseppi oli juuri
veneeseensä astumassa soutaakseen kirkonkylään, kun hänet kopattiin
niskasta kiinni.

Niskasta kiinni!

Syvän nöyryytyksen hetki se Joosepille oli.

— Sinäkö juutas pontikat möit?

— Mitkä pontikat? naukui Jooseppi. — Lehmänlihat minä möin!

— Minkä lemmon lehmän? ärjyi vääpeli tietämättä kaupasta muonamestarin
kanssa.

— Ka sen pr pr (Jooseppi koetti sanoa sivistyneesti) Rinsessan.

— Valehtelet, vintiö! karjui vääpeli.

Toinen sotilaista löi kantapäänsä yhteen vääpelin edessä ja selitti
Joosepin puolesta:

— Herra viäpel, kyllä tää mies myi lehmänlihhoo komppanian kyökkiin.

— Vai niin, sanoi vääpeli nolattuna. — Mutta möit sinä pontikkaakin
pojille. Kun et itse liene sitä keittänytkin?

— En elämänpäivinäni ole pontikkaa keittännä! änkyttää Jooseppi
hirveässä hädässä. — Kyllä ne molemmat vallesmannit minut tuntoo. Niin
saakelin mukavia herroja molemmat...

Kiihtynyt vääpeli näytti miettivän, mutta sanoi sitten:

— Hyvä on, ukko rukka, saadaan ne asiat selville, kunhan tästä
kirkonkylälle lähdetään. Minä pidän ensin alustavan tutkinnon. Ja
ilmoitan puhelimessa Pirhoselle. Pojat! huusi virkaintoinen vääpeli,
taluttakaapa tämä eppu takaisin kasarmiin...

— Käskystä, herra viäpel!

Kovakouraisesti tarttuivat soltut Kenkkuseen. Kuin pahantekijää
lähtivät taluttamaan ylös metsätietä, solttu kummassakin miehen
kynkässä.

— Seis! huutaa vääpeli perässä. — Tarkastetaanpas äijän vene.

»Nyt otti itse elävä pelsepupi!» ajattelee Jooseppi tyrmistyneenä.

— Mitäs täällä veneen keulassa sammalien sisässä on? huutaa vääpeli.

— Ei oo mun venneeni eikä tavarakaan mun ouk! valehtelee Jooseppi
kauhussaan.

Vääpeli vetää kolme pulloa pontikkaa sammalien sisästä ja nostaa vasten
kirkasta kesäaurinkoa.

Solttujen silmät pälyivät himokkaasti kirkkaisiin pulloihin, mutta
vääpeli on tilanteen herra, joka määrää.

— Todistajain läsnäollessa otan minä takavarikkoon nämä äijän viinakset.

— Ei saa ottaa! kieltää Jooseppi. — Sotaherra joutuu semmoisesta
pislaakista pirunmoiseen eesvastuuseen. Suomen laki...

— Turpas tukkoon! tiuskasee vääpeli. — Taluttakaa hänet, pojat!

Taas löivät kantapäänsä yhteen savolaiset soltut ja rääkäsivät yhtaikaa:

— Käskystä, herra viäpel!

Oli se juhlasaattue: Kenkkunen rimpuillen kahden soltun välissä,
virkaintoinen vääpeli pontikkapullo kummassakin vormutaskussaan
pullottaen sekä yksi, suurempi pullo kainalossa.

— En minä karkaa! kitisee Jooseppi. — Kunhan irtilaskette — saatan minä
ilman kainalokeppejä kävellä, ei tarvihe käsipuolesta kopristaa kuin
minkähän roistoa...

— Mitä se äijän käppyrä siellä turisee? haukkuu vääpeli perässä.

Ryysy-Jooseppi miettii itsekseen: »Kiikkiin tässä kipsahti mies, mutta
teen minä näille solttuherroille kepposet.»

Hän muistaa sanomalehdistä lukeneensa maailmansodan kaasupommeista
taistelussa ja politiikassa — mitähän jos hänkin... Äkkiä soltut
päästivät Joosepin irti.

— Helvettiäkö te häntä löysäätte? kiljahtaa vääpeli kaukaa takaapäin
kapealla, kauniilla metsätiellä.

Soltut löivät hämillään kantapäänsä yhteen niin että paukahti, veivät
kämmenselät päähineeseen, ja toinen ilmoitti juhlallisesti kummankin
puolesta:

— Herra viäpel, se haisoo ihan elävältä pa...

Nokkaansa tarttui toki itse komea vääpelikin kiiruhtaessaan Joosepin
luo. Kylläpä vain hän raivostui!

— Jeevelin sittapöksy! Elävästä lannastako pontikatkin poltit?

Johon Jooseppi Kenkkunen kaikista ilkeimmällä sisullaan vastasi että:

— Herra pääjehu on hyvä ja maistaa itse, niin tietää — sullahan putelit
on.

Älähti se koira, johon kalikka sattui. Tahtoi lyödä vääpeli, mutta
Jooseppi pinkasi metsän laitaan ja kivahti:

— Annahan olla, sotaherra, kajoamatta Suomen kansan köyhälistöön. Olee
se esikuntai...

— Taitaapa olla kommunisti, lopetti vääpeli vihaisesti ja niin mentiin
sisään kasarmin portista.




26.


Poliisi Pirhosen kuulusteltavaksi Ryysyrannan Jooseppi sitten
kuljetettiin kirkonkylälle. Pahasti he toisilleen irvistelivät kuin
vihaiset pystykorvakoirat Goljath Pirhonen ja Jooseppi Kenkkunen.
Poliisin silmät iskivät tulta — hymm, hymm, ähäts — jopas tartuit,
ristikettu, käpylautaan. Mahtavasti teki Pirhonen protokollansa, mutta
jyrkästi kielsi Kenkkunen pääasian — hänkö muka itse viinaa olisi
keittänyt — mitä sitä tyhjää — toisten vaivaisten rojuja vain oli
pelkästä ihmisystävyydestä joutunut veneessään kuljettelemaan!

Jooseppi pääsi vapaalle jalalle, varsinkin kun lupasi ettei kylästä
lähde kotiinsa ennen seuraavaa päivää — oli paljon asioita ja ääretön
kurjuus siellä kotona.

Aapeli lyönyt kirveellä polveensa! — pienemmät sikiöt ruvessa ja
yskässä! — Rinsessa puroon pulskahtanut! — akka tehnyt vajanaisen
lapsen! — kiuvas romahtanut! — katto lentänyt helvettiin! — ja kaiken
nuusa ja nälkä kuin polseviikeillä! — sitä kurjuutta ei kyennyt
sanoilla selittämään herra konstaapelille. Ja Jooseppi itki — itki
herra konstaapelin edessä niin että herra konstaapeliltakin tipahti
kirkas kyynel kauniille pöytäkirjalle. Kuulostipa, kuulostipa tosiaan
kurjalta...

— Ja mitä varten minua, justiin kuin murhamiestä tai pahantekijää
roistoa, kuletellaan käsipuolesta kopristellen solttujen välissä —
sivilihän minä oun ja sivilinä meinaan ikäni pysyä! naukui Jooseppi
lopuksi.

Pirhonen nielasi mielenliikutuksensa ja rykäsi kaikuvasti. Sitten loi
hän tutkivan katseensa protokollasta Kenkkuseen. Mitä kaikkea tuo katse
sisälsikään!

— Niin — kyllähän hänkin — Rämsänrannan poliisi, ymmärsi ihmisen
elämän saloilla, mutta — — — Sen hän kyllä uskoi että Rinsessa oli
pulskahtanut puroon ja Joosepin akka tekaissut vajanaisen lapsen eikä
hänellä myöskään ollut mitään sitä vastaan että Ryysyrannan tuohikatto
oli myrskyllä lentänyt helvettiin ja että ylipäänsä siellä oli
pahasiivo ja kurjuus kotona, mutta ——

Saattoi siellä olla vähän muutakin _kotona?_ Saattoi olla se
salapolttimo, jota hän pääsiäisenä jo oli nuuskinut. Oli erinomaisen
tärkeätä saada se nyt käsiinsä. Juuri moisen todistuskappaleen
käräjänkäyntiä varten tarvitsee korkean kruunun uskollinen palvelija.

— No, saat mennä, sanoi Pirhonen, ja Jooseppi tuli ulos maantielle
ja alkoi tallustaa keskustaa kohden. Pirhonen vielä näkyi katsovan
akkunasta perään...

Jooseppi pudisteli itseään kuin koira, joka on paiskattu veneestä
järveen ja uinut maalle. Liian hyvin hän vaistosi ja älysi että tuo
Pirhonen vielä samana iltana lähtee viivana Ryysyrannalle viinatehdasta
haltuunsa ottamaan, hävittämään ja protokolliinsa merkitsemään. Ja
viimeiseen asti tahtoi Jooseppi tietysti pelastaa maineensa, perheensä
ja vapautensa.

Jos siis oli Goljath Pirhonen ovela, niin vielä ovelampi osasi olla
Jooseppi Kenkkunen.

Sieltä Maakunnan pihalta hän supattelemalla tunkionurkan takana
palkkasi kolmella kympillä sattumalta tapaamansa kotipuolelaisen, sen
vanhan tuttavan, vähän löylynlyömän Pahka-Pekan viivana viemään viestiä
akalle Ryysyrantaan jotta:

»Kiireenvilkkaa kapistukset korpeen — Pirhonen tulossa kuin
tuuliaispää! — kyllä ne akat älyää!»

— Ka minähän toimitan tolokusti! lupasi Pahka-Pekka, työnsi Joosepin
antaman pikanellipurun poskeensa ja läksi hölkkäsemään veneelleen,
Rämsänsalmen rantaan, jossa petkelkyläläiset pitivät veneitään silloin
kun ei ollut täyden jauhosäkin ottoa kylältä. Milläpäs Pahka-Pekkakin
otti — ei ollut joka ukolla niin paljon retiittiä...

Joosepilla sydän hyppelee rinnassa, kun Maakunnan puodissa taas törmää
yhteen poliisi Pirhosen kanssa — se on selvästi jo menossa — silmäkin
niin kovana — ja sieppaa vain hienoja Saimaa-savukkeita vormunsa
taskuun. Luopi Jooseppiin vallan merkillisen katseen, Jooseppi rykii
ja kakii ja tahtoisi jotakin urahtaa, vaan sana tarttuu kurkkuun — jo
poistuu Pirhonen puodista napit kiiluen ja virkalakki päässä.

Kaupanhoitaja Helge Huttunen vilkuttaa silmää Kenkkuselle ja sanoo:

— Se on sinun kotiisi menossa vähän tarkastusmatkalle.

— Saa kai sinne mennä — minun puolestani, naukasee Jooseppi
teeskennellyn rauhallisesti. — Mitäpähän hyvää sieltä löytänee
viinasantarmi, kun en minäkään löyvä, vaikka isäntä oon...

Naurahtavat siinä asiakkaat tiskin äärellä, kun Kenkkunen näin kehasee.
Tottapahan tietää ettei sieltä kotoa mitään erinomaista löydä, koska ei
mies itsekään löydä.

Itse asiassa on Jooseppi tulisilla hiilillä että miten lopultakin
käynee ja lähtee juoksujalkaa kätilön puheille. Ja kätilön luota hän
hiki hatussa, ryysyt repattaen, hyökkää päätäpahkaa päänimismies
Carolus Koskelinin kansliaan pikkupappilaan ja huutaa jo kynnyksellä:

— No nyt on piru irti, ja Kenkkunen hirsipuussa!...


       *       *       *       *       *

— Painahhan puuta! sanoi päävallesmanni ja lisäsi sitten iloisesti: —
Ja kiitos viimeisestä.

Ja kun avojalkainen rouva toi kahvia sekä miehelleen että Joosepille,
niin lääkärin »kotilääkkeeksi» määräämää apteekispiritusta pirahutti
Koskeliini kahvin sekaan ja nauravin silmin; sydämen pohjasta huoahtaen
sekä taputtaen Jooseppia olkapäälle sanoi:

— Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Terve Kenkkunen! Koiran virka
tämä vallesmannin virka...

Mutta kun Jooseppi oli kironnut sekä kieltolain että kiertolain
alimaiseen hornan kattilaan, niin Carolus Koskelin rykäsi ja otti
puheenvuoron:

— Kieltolakiko onnettomuus Suomen kansalle? hän huudahti. —
Päinvastoin! Kieltolaki ja kiertolaki ovat rinnastettuja käsitteitä,
vaikka pienellä eron vivahduksella. Nythän saa lain turvan jokainen,
joka tahtoo olla ehdoton raitis tahi haluaa etteivät muka muutkaan
saisi juoda. Ja nyt saa yleisen mielipiteen kannatuksen myös jokainen,
joka tahtoo juoda. Toiset juovat, toiset ovat juomatta! Siis täysi
vapaus tehdä kuten kukin tahtoo. Kieltolakiako kumota? Ei kieltolakia
kannata kumota — silloinhan raittiushullut suuttuvat. Jos taas
kiertolain hävittää, niin silloin juomahaluiset suuttuvat. Niinpä siis
sittenkin juuri on hyvä — kaikki saavat mitä tahtovat!

Hän kaasi komealle rouvalleenkin pienen puolkuppisen ja ryhtyi sitten
innokkaasti virkatoimiinsa.

Asioita oli kertynyt kosolta ——

       *       *       *       *       *

Pahka-Pekka, mälliposki, löylynlyöjä, soutaa pikaviestiä niin
että kokka hyrskii. Jo on päässyt Vanhanpiian niemen kohdalle ja
livuttelee läpi ahtaasta Tuomarinväylästä, kun huomaa että lähti
toinen vene jälkeen Rannilan rannasta ja kivasti tuleekin. Vaikka
kaukana, niin huomaa Pahka-Pekka pienillä mykrän silmillään että se
on kirkonkyläläisten veneitä, maalilaita — punaista ja valkoista
vilkkaa ja airon lapoihin iloisesti paistaa — taitaa pirhanavie olla
itse Pirhonen? Kaksi on henkeä, toinen perässä huopaa, toinen keulassa
soutaa. Vaan hän, Pahka-Pekka, nytkyttelee yksin. Näkymättömiin jää se
toinen vene, koska on Kanasaari ja Vanhanpiian niemi välissä.

Pahka-Pekka imee ahnaasti mälliään ja soutaa lujasti. Köykänen on hällä
veneen suikura, semmoinen paremmin lampivene, mutta hyvä juoksemaan.
Jo on sivu Kalmakaarteesta Pahka-Pekka, kun se toinen vene ilmestyy
Vanhanpiian niemen kärkeen — tännepäinhän kuvatus on kulussa.

»Kappisounti tästä tulla taisi», miettii Pekka ja parantaa vauhtiaan.

Liki Neitsytsaaren rantaa, herrain huvilan editse, nytkyttelee
Pahka-Pekka viivasuoraan Petkellahtea kohti, päätä kääntämättä tähtää
sivu Karihtaniemen, Tyynelän ja Kyyrylän. Perässä vain veivaa se
toinenkin vene, annappa veivata — jätättänyt hän sitä on, vaikka on
takaa-ajajassa kaksi kulkijaa, keitä hyö sitten lienevätkin, vaan kai
se on sitä Pirhosen komplottia.

»Hyvä mies se Ryysy-Jooseppi — kolome kymppiä kopraan painoi ja
pikanellin poskeen», arvelee Pahka-Pekka.

»Mikähän niille nyt tuli — Karihtaniemeenkö mutkausivat vai
hankavihtako katkesi?» kyselee Pekka itseksensä, kun ei takaa-ajajaa
taas ota näkyäkseen perässä. Mutta jopas taas näkyy punavalkoinen piste
— Pekka jo on järvenpäässä ja hyppää maihin.

Nyt se tuli se Petkeljoki, joka ei vedä ylöspäin, vaan puskee
ankarasti vastaan. Jos varmasti tietäisi että olisi Mullimäen rannassa
siellä Petkeljärven puolella talonvene otettavissa, niin jättäisi
kosken nousun. Vaan se näkyi Mulli-Juusokin olevan kirkonkylällä
rahtihommissa, parasta kun nousee omalla veneellään ylös kosket. Vaan
jos Pirhonen harppaa maitse ja sivuuttaa, ja saa veneen toisesta
järvestä, niin sitten se myrkyt lykkejää — osaa Pahka-Pekkakin
arvostella. Vaan mistäpä poliisikaan tietää kyytinjatkoa? — jokea ylös
senkin on pakko kiskoa, muuten ei pääse Ryysyrantaan...

Ja Pahka-Pekka ponnisteli ylös kiemuraa Akankoskea, kaahlaili vähin
virrassa, mutta vedenpitävät oli äijällä saappaat, hulahti vain
kerran yli varresta, vaan mitäs se haittasi kesällä, kesähän tuo jo
oli, vaikka kylmä vesi. Variskoski korskui kuin hullu orit vastaan.
Pahka-Pekalla oli omat kompeensa, pitkä köysi, perään ja keulaan
kiinnitetty, siihen kun sivulta tarttui ja pingotti kolmikulmaan,
niin mies vain louhikkoa käveli — ja vene kirskui yksiksensä
väylällä, jaksoi sen vahva mies taluttaa kuin pahan poron, vaikka
kevättulvahan tämä vielä oli ja kosken voima väkevä. Kunpa tapahtuisi
jälessätuleville jotakin! — toivotteli Pekka ähkyessään yksin koskissa
— etteivät kiinni saisi. Eikä ne toki mitenkään kiinni saakkaan, vaan
paha on, jos heti kintereilläkin kerkiävät. Tässä taitaa olla kysymys
tiilenpäistä ja viraltapanosta — tuumailee Pahka-Pekka.

Jo on hän kerinnyt Pitkäkosken niskaan, kun etäältä kosken alta kuuluu
kova huuto — Pahka-Pekka säikähtää niin että säikäyksissään sylkäsee
mällinsäkin koskeen. Sielläköhän piru lienee perässä Pirhonen ja sen
lempsattiako hän Pekan perään huutelee? Pekka pidättää läähätystään ja
kuuntelee:

Huutavat ne kyllä, vaan ei saa selvää — kosken tyrskinä sekottaa äänet.
Huutakoot huuhkaimet — mitäpä se häneen kuuluu. Kunpa olisi, kunpa
olisi niille joku vahinko tapahtunut! toivottelee Pekka syntisesti,
housut tyrää myöten märkinä — oli sattunut semmoinen paha paikka
kevättulvassa.

»Saattaa se yhtäkaikki poliisiltai kairapallot kastella», ajattelee
viestinviejä ilkeästi soutaa nytkytellessään viimeisen suvannon halki.
Vaan nyt ei jaksanut viimeistä koskea, jyrkkää Repolaisen väylää
yksikseen nousta — täytyi lähteä hakemaan Mullimäestä apuväkeä, on kai
siellä akka kotona, jos ei muita. Housut lökätti pudotakseen asti,
kun Pahka-Pekka juoksi ylös törmää. Mutta Mulli-akka tokasi että
hään vain ei lähe ihtiään repimään — muutenni reväsin irti — ja että
sen hiivattiinko sulla on hoppu, Pekan pöljä? Silloin Pahka-Pekka
tuppivyötään korjaillen, änkytti että kiire on kuin joulukirkkoon —
piru on perässä.

— Kuka? änkäsi akka.

— Ka se Pirhonen! purisi Pekka.

Akka tuli uteliaaksi.

— Mihinkäs se on mänössä?

— Ka Ryysyrantaan! Minut Jooseppi laittoi sanaa viemään jotta...

Taas leimahti vahingon ilon ilme Mullimäen kiusatun emännän silmissä
— se tuntui niin sanomattoman hyvältä sydänalassa että muillakin
ihmisillä oli vastuksensa täällä murheen laaksossa. Vaan jos se poliisi
sitä lyytä saisi nuuskituksi hänenkin Juusonsa osalliseksi juoneen,
niin ei ollut hyvä sekään... Hoksasi silloin akka toimittaa että:

— Huhmarniemen Paavo on alaalla tuolla myllyssä, ota hänet heleppariksi!

Ja ukko Paavon kanssa nyt Pahka-Pekka veneensä veti ylös Repolaisen
väylästä — oli siinä kaksi tanua korven körilästä. Mutta niskaan
kussa ehättivät ukot, niin jopas kajahti kosken alta komea huuto —
Pirhonen kutsui Huhmarniemen Paavon kolmanneksi ylösvetäjäksi hänenkin
veneelleen. Pahka-Pekkaa vapisutti:

— Reistaahhan hiastuttaa sen kulukua!

— Niinpä hyvinkin, sanoi ukko Paavo. — Ristillinen velvollisuushan se
on, hyvää simaa se Kenkku keittää!

— Hyvää! painosti Pekkakin ja hyppäsi veneeseensä.

Ja nyt se vasta kilpasounti syntyi Petkeleen järvellä. Jo oli
Pahka-Pekka kappaleen sivu llvessaaresta, kun Pirhosenkin maalilaita
vene ilmestyi kosken niskasta — siksikin pian se vanha vainooja näkyi
suoriutuneen Repolaisen väylästä — ei ollut Huhmar-Paavo saanut
pahasti häjyn nousua hidastetuksi, vaikka tietysti oli koettanut —
ristillisestä velvollisuudesta lähimmäistään kohtaan.

Molempain veneitten kokka kohisi, — hangat natisivat ja airot
roiskui—lieneekö kuuna kullan valkeana Petkeleen kupaita mokomalla
kurinalla soudettu! Ryysy-Joosepin kunnia tai häpeä tässä oli
kysymyksessä! Pahka-Pekka oli se kunnian edustaja Suomen kansan
puolesta, Pirhonen siellä perässä uhkasi häpeän torpeedolla virkavallan
puolesta. Oikea asia kummallakin. Kumpi tässä voittaisi?...

Jo karahtaa Pahka-Pekan purtilo Ryysyrannan törmään — lieneekö Pekka
muuta kertaa elämässään niin ketterästi koipiaan liikutellut — venekkin
vetämättä jäi — riihisaunalle hän riepsahti, karstakiiluisen uksen auki
kiskasi, ja karjasi:

— Jooseppi sanan laittoi — piru hännässä — savotta sammaliin — joutukaa
akat!

Sydänhalvauksen oli saada Kaisa-Reeta — eihän hän tässä kyhäytynyt
mihinkään, vaan ämmä kyllä ja tuo Pahka-Pekka itse ja lapset...

Olisi se ollut pikakuvan arvoinen ilmestys, kun nyt ämmä ja Pahka-Pekka
kantaa retkuttivat pontikkapataa metsään, Pekalla märät housut
putoamassa ja Aapeli nilkuttamassa perässä pulloja kantaen. Siinä
tytötkin, Irmeli Kaija Riita, Leena Kenoveeva ja sairas Liisa Valpuri
hömssyämässä piiloon mitä saavat käsiinsä kahmaistuksi. Ja Einari
Jaakoppi, yskäinen rupirikko pikkumies reppasemassa perässä, nokka
räässä ja tukka pörröllään...

Olipa Jooseppi Kenkkunen ovela ammattimies alallaan, olipa oikein
kaukaa-viisas — kuopan näet oli kaivanut kuusikon sisään. Sinne kaikki
hurautettiin ja nytkös alkoi vilkas hautaaminen — sammalilla kuoppa
taitavasti peitettiin aivan niinkuin metsän mörkö karhu peittää
kaatamansa lehmän raadon, mutta tämä pantiin tasapintaan ja suuria
murtoja päälle — ei vanha kehnokaan olisi keksinyt kätköä aidan takaa.
Kiirettä siinä vain pitää piti — Aapeli poika, polvihaava, tässä
komendanttina kamppaili — isän ikikunnia oli kysymyksessä — ja rutosti
sieltä aidan takaa takaisin täytyi joutua ennenkuin poliisin vene
kerkiäisi rantaan. Jännittävä oli hetki!

Mutta jumalankiitos — molemmat hankavihtat olivat katkenneet Pirhosen
soutomieheltä — sepäs viivytti kotitarkastajaa vielä neljännestunnin
Ilvessaaren kupeella...

Juuri samalla silmänräpäyksellä kun konstaapelin vene tuli pihan
näkyviin, kerkesivät aarteen maahan panijatkin takaisin pirtille, mutta
silloin ämmä läiskäytti kämmenensä reisille ja kiljahti:

— Ai Jeesuksen enkelit — rankkitynnyri vielä koassa sojottaa! Tule
Pekka...

Mutta viemättä se jäi — tunkion siimekseen vain hätäpäissään sen saivat
konkatuksi kodasta ämmä ja Pahka-Pekka — siinä jo Pirhonen karahutti
venerantaan — törmän alta ei ihmisen päätä oikein näkynyt, Pekka
paineli pirttiin, ämmä lynkytti takaisin saunalleen— mökki asettui
normaaliin hiljaisuuteensa aivankuin talossa ei olisi liikahdettu
sijoiltaan viiteentoista vuoteen — Kurli tyttö vain kurlutti
kätkyessään kinaten pikkuveikkoansa Einari Jaakoppia vastaan.

Rikkoruudun läpi näkivät mökin lapset poliisi Pirhosen tulevan
kaverineen aitapöksän kohdalla, nostavan silmänsä ylös pirttiä kohti,
jossa ei ollut vesikattoa, naurahtaen viittaavan kädellään ensin
välikattoa vasten ja sitten, pellolle päin...

Poliisin astuessa sisään vallitsi pirtissä haudanhiljaisuus —
Pahka-Pekkakin, karvareuhka päässä, istua jörötti ovisuussa kulkurin
penkillä niin jurona ja mykkänä että ainoastaan Jumalan hyvät enkelit
saattoivat tietää, miten hän, äijän käppyrä, oli mylttäillyt veneensä
kanssa ja miten äsken juoksennellut kuin pojan hurjimus törmissä sekä
tuolla aidan takana ja viimeksi tunkiolla...

Pahasiivo, sisäänromahtanut kiuvas, russakkain kihinä ja sairaat,
mykistyneet, puolialastomat lapset näyttivät tekevän konstaapeliin ynnä
hänen kaveriinsa jonkunlaisen vaikutuksen. Löi väkistenkin tunnolle,
eikö ollut liian ankaraa tulla kotitarkastukselle moiseen kurjuuden
pesään?

Poliisi pysähtyi keskelle lattiaa, sytytti savukkeen, varoi istumasta
minnekkään ja virkahti viiksiään väännellen:

— Missäs täältä on emäntä?

Ei kukaan vastannut heti. Vihdoin Aapeli makuultaan selitti:

— Ne on äiti ja ämmä tuolla saunassa, ja Irmeli ilmoitti kimeästi:

— Ei isä ouk kotona!

Mutta rupiutunut Einari Jooseppi kehui sormi suussa yskähdellen
poliisille:

— Meijän äitipä löyti pikkulapsen saunan lauteen alta!

— Vai löyti! sanoi Pirhonen järeästi. — Saako sitä mennä kahtomaan?

— Saa sitä mennä! lupasi poikaressu.

Poliisi katsahti nyt pölkkynä pököttävään Pahka-Pekkaan ja kysyi:

— Sinäkö se eillä soutelit kirkonkylästä?

— Mitääh? tokasi Pekka ikäänkuin havahtuen unesta.

— Mitä sinä niin kiireesti soutelit meidän edellämme, jotta ei kiinni
saatu? tutki taas poliisi.

Pahka-Pekka vastasi:

— Palajo on vettä koskissa — joo.

Tahallaan heittäysi Pahka-Pekka pöljemmäksi kuin olikaan, löylyn lyömän
maineessa kun kerran kulki, ja Aapeli puolestaan, pikku diplomaati
isäinsä mallia, osasi mustata Pahka-Pekkaa vielä enemmän, tulkitsemalla
poliisille että:

— Se on semmonen vähämielinen raukka... alusvikanenkin... ei _siltä_
kannata mitään kysellä!

Poliisin kaveri kuitenkin vielä yritti:

— Mistä se tämä kulku-ukko on kotoisin?

Johon Pekka taas heittäytyen vastasi:

— Vajanaisen lapsen kuuluu tehneen tämän talon emäntä!

— Öö...

Pirhonen mylähti vähän naurun ja halveksumisen vaiheilla ja toimitti
kaverilleen:

— No lähdetäänhän vähän tarkastamaan.

Saunalle ensin suuntasivat askeleensa viinasantarmit, mutta pian totesi
poliisi että huonosti siellä olivat sisäiset asiat, ja vastenmielistä
hänelle oli puhutella kurjannäköistä emäntää ja vielä vastenmielisempää
katsoa vastasyntyneeseen. Käski kaverin sentään varmuudeksi kurkistaa
jokaiseen hämärään nurkkaan, vieläpä kopeloida seinämiä makaavan äidin
ja lapsikäärön takaa. Mitään epäilyttävää ei löytynyt.

— Lehmänlihojako se Jooseppi lähti kaupitsemaan sinne kirkonkylälle?
konstaapeli kysyi.

— Ka niitä kai se lähti, vastaili ämmä. — Ja käskin minä kuhtua kätilön
tätä lasta kahtomaan, lisäsi hän.

— Oliko sillä mitä muuta myötävää? jatkoi poliisi.

— Ei kai sillä minun tietääkseni ollunna...

—Mistähän tuo pontikat oli saanut? laukasi Pirhonen.

— Että mitenkä herra poliisi tarkoittaa, pani ämmä, imelästi irvistäen
hampaattomalla suullaan.

— Se näet Jooseppi möi siellä pontikoita — sotamiehet ottivat
kiinni..., selitti poliisi jäyhästi.

— Voi hyvä isä nähköön ja sus siunatkoon! kiljasi ämmä. — Ja me kun
ei tiietä täällä pyhäsen pölähtävää! Kennenkä tuo nyt oisi pontikoita
Jooseppi riepu hätäpäissään joutunna kulettelemaan. Ja vielä sotapoijat
ahistelleet raukkaa! Lie tuo rahan nuusassa niitä Koiranhännän Jussin
vanahoja viinoja hairahtunna tarjoilemaan! pärpätti ämmä oikein
sotkeaksensa jäljet.

— Koiranhännän Jussinko? tokasi poliisi tarttuen ansaan. — Keittääkö se
koiranhäntäläinenkin viinaa?

— Ka en minä häntä tiiä — liversi ämmä. — Ja mitenkä se enää keittää
Jussi raiska, kun on vainaja!...

— Kuollutko se on? kivahti Pirhonen vihoissaan ja nolattuna.

— Ka kuollut, kuollut — eikö se Pirhosen herra sitä ouk sattunna
kuulemaan? — Johan se Koiranhännän Jussi otti ja kuoli tässä pääsiäisen
eillusviikolla.

— Vai niin, sanoi poliisi vääntäen viiksiänsä ja ottaen uuden savukkeen
hampaisiinsa. — Me tulimme tänne vähän niinkuin kahtelemaan, kun se
Jooseppi...

— Ka saapi, saapi katella — on täällä kahtelemista, ipatti ämmä
puolittain iloisena ja ivallisena. — Oisi pitännä Pirhosen tulla
aikasemmin — silloin kun näläkäinen lainalehmä männä sumpsahti suohon,
poika lyyä lipsautti poloviluuhun, kiukaan raato hajota romahti, katon
hylyky lentää lerkutti hiiteen ja emäntä riepu tehä tipautti tämän
vajanaisen tyttölapsen. Silloin oisi ollunna _kahtelemista!_

Emäntä Kaisa-Reeta huokasi syvään eikä sanonut mitään.

Poliisilta oli ämmän pistopuhelun johdosta kotitarkastushalu jo melkein
häviämässä. Mutta kaveri, se sorakielinen Herkko Heikura, jolla oli
jonkunlainen sintynyt saketti yllään ynnä valkea kravatti kaulassa,
sanoi saunasta ulostultua että:

— Taitaa meille pajunköyttä shyöttää, ämmän rrraato. Tarrrkashtetaanhan
karrrtano!

Kotaan he nyt menivät. Poliisi nuuskahti nokkaansa:

— Haisee täällä vähän niinkuin...

Mutta ei löytynyt nyt kodan supukoista edes tyhjiä pulloja. Kolusivat
navetat, ladot ja aitan tönöt, kiipesi Heikura lakkoihinkin, nousi
pirtin avonaiselle laipiolle, kävi kehikot ja peräiset läpi — ei
mitään. Tyhjä retki!

Vielä aitovierilläkin käväsivät, vaan eivät mitään keksineet.

Pois jo ovat lähdössä, niin silloin poliisi osoittaa kädellään:

— Mikä tynnyri se tuolla tököttää tunkiolla — onkohan vain paljasta
kultaa? — käväsehän Heikura nuuskasemassa. Juoksee Herkko Heikura,
hieno mies, pyrstötakissa liehuen, valkoinen kravatti kaulassa,
tunkiolle —- ja huutaa konstaapelille soraärräänsä pärräten:

— Rrrankkitynnyrrri! Perrr...




27.


Jooseppi näiden asiain tapahtuessa Ryysyrannassa siellä kirkonkylällä
kiemurtelee kuin liera ongessa ja vuottelee ja hengessään käy ankaraa
yhteen- ja vähennyslaskua että: kerkesikö Pahka-Pekka papiaani ennen
Pirhosta perille? ja älysikö nuo akat ja sikiörukat kätkeä visusti
kaikki kapistukset ja kommervärkit, niinkuin hän oli opettanut? ja
tuliko hätäyksissä se salakuoppa taiteellisesti peitetyksi sammalilla
ja risuilla?

Anna että poliisi polttimon löysi, niin täysi rosessi siitä ropsahtaa
— siinä ei taija auttaa Koskeliinin koreat silmätkään eikä rouvansa
kauniit kintut eikä henkiystävyys seurakunnan ylhäisinten kanssa —
ja tiilenpäitä, tiilenpäitä lukemaan Oulun läänin linnaan kyijitään
Kenkkujen Kenkku — ja virka-arvo pois ja kansalaisluottamus horjuu! ja
kotikurjuus yhä paisuu — ja akka voi kuolla kupsahtaa suruun tai tulee
hulluksi — ja konnut jää tekemättä ja kunnanurakat mänöö rempsalleen —
luotto laukiaa osuuskauppain ahvääreissä — retiitti, retiitti ronklaa
— ja Pirhonen saa vettä myllyynsä — ja itse saa pappa pyllyynsä — ja
kommunistit kietoo verkkoonsa — ja postiröökynä irvistelee — ja herrat
ja narrit vieroo, virnistelee — ja sivutienestit sieroo — eikä sitä
enää ikipäivinä ilkiä tirauttaa — oi pyhä paavin parta, oi Niljus
vainaan kalakontti, oi vanha Vesteri ja Alajärven salakapakka!...

Ei maita uni Ryysyrannan Joosepille siinä Maakunnan pirtin
peräpenkillä, ylös aina kapsahtaa kuin jänis kesäyön laihosta, yön
valoisuutta akkunasta kurkistaa, ja hikoilee, ja ähkäilee kuin
kirpun purema kinkerimies — ja eikö noita vain lienekkään liinan
alla, ja ihminen tuskassa täitäkin työntää, tuska, tuska se sitä
lajia syöpäläistä siittää kuin sade sieniä pinnasta pirskauttelee
— monasti se jo on tässä maallisessa vaelluksessa koettu sekin —
internatsionaale...

Jooseppi karkaa ylös ja lyöttäytyy maantietä tömistämään — niin on
paha olla hänen — omantunnon tuska ja oman pöljyyden itsesyytös ja
samalla intohimo kieltää ja peittää kaikki ja samalla pohjaton viha
yhteiskunnan järjestelmää vastaan — mihin hän tästä pakenee? minne
loikkaa itse elämän pedon kynsistä, nahkojaan myöten kynitty mies? Ah
minne? Askeleet viedä viipottavat häntä höllästi alamäkeen, sinne päin
missä poliisin asunto sijaitsee — pulska sillä on pytinki Pirhosella
peevelillä! — Koko kylä jo nukkuu — nukkuvat rihkamaporvarit ynnä
herraskaiset työläiset — kesäyö vain hohtaa ja ihmisen sielu valvoo
— tuska, tuska ja häpeä valvoo ja kiirastuli polttaa syrjäkyläläisen
syntisen aivoja...

Edestakaisin öisellä, kuivalla maantiellä kävellä känkkäili Ryysyrannan
Jooseppi, tietämättä miten ratkaista asiansa — tunnustaisiko kaikki?
säästäisivätkö pirut? — mutta silloin täytyisi kertoa alusta loppuun
koko elämäkertansa — ja siitäkös yksi valtion maapoliisi välittäisi! —
Sellainenko ihmiselämää syvemmin ymmärtäisi? — ollappa kotosalla edes
se Korpipalatsin isäntä — se Helsingin tohtori, jonka aution huvilan
sivu hän tänä aamuna souteli, niin _sille_ saattaisi sydämensä purkaa
— se tuntee herrat ja roletaarit — no, kyllähän Koskeliinikin lupasi
lieventää, mutta Pirhonen, Pirhonen on pir...

Jooseppi hätkähti — siinähän Pirhonen juuri onkin paluussa
kotitarkastusretkeltään, jymähtää tuolta vastaan öisellä maantiellä,
mäen päällä, kookkaana, komeana astelee poliisi kiiltovarsisaappaissa,
virkalakki päässä ja napit kiiluvat mustassa takissa.

Jooseppi koettaa poliisin ryhdistä ja silmänpälystä jo etäältä arvata,
onko tuo löytänyt ja saanut käsiinsä hänen pontikkapolttimoaan — onpa,
oi Jumalat ja perkeleet, tainnut yllättää? — vaan kun lähemmäksi tulee,
niin näyttää ujoilevaita, aralta, saappaittensa kärkiin katsoo — eipäs,
oi ikuisen oikeuden vartijat välkkyvin miekoin! — eipäs ole tainnut
löytääkkään — ylistetty olkoon Sepaotti ja Pahka-Pekka!...

Ryysyrannan Jooseppi uhmasi nielaista ennenkuin tipahtaa, mutta poliisi
Pirhonen, kohdalle tultuaan, rykäsi virantärkeästi ja ottaen ankaran
ilmeen kasvoilleen, tokasi:

— Parasta kun tunnustat Kenkkunen kieroutesi, löytyihän se vapriiki...

— Valehtelet! kivahti Jooseppi vaistomaisesti. — Minun kotoani ei
löytynyt eikä löydy.

Siitä taas Pirhoselle pirskahti epäilys että jos hyvinkin hylky on
viaton. Siivokseen siis sanoi että:

— Rankkitynnyripä löytyi!

— Mistä se löytyi? kysyi Jooseppi jännittyneenä ja urkkien tapahtumia
omassa kodissaan.

— Tunkiolta! vastasi poliisi.

— Vieläkö mitä muuta nokkaasi nuuskasit, virkakoira?

Törkeästi kohtelee Kenkkunen virkamiestä, vaan yön aikahan tuo on eikä
yhtään todistajaa.

— Enpähän muuta tarvinnutkaan löytää, sanoo poliisi, — on sitä siinäkin
todistuskappaletta.

Joosepilta pääsee imelä, räkättävä nauru — niin mukavasti sydänalaa
hykäyttää — nytpä hän osaa laskea ettei poliisi pitkälle ole päässyt —
ylistetty olkoon Sepaotti ja Pahka-Pekka! Halituli julli hip — —

Ja kaikuvasti ryiskellen naukuu Ryysy-Jooseppi poliisin nokan alla että:

— Vai rankkitynnyrin tunkiolta keksit — kyllä minä päätuomarille sen
jutun käräjillä lareeraan, jos sinne kehtaat joutavasta viiä varattoman
miehen, vaan sinulle, Koljatti Pirhonen, meinaan hakea eesvastuuta
väärästä syytöksestä ja kunnianloukkauksesta...

— _Minulle!_ hätkähtää pitkästä matkasta uupunut poliisi. — Väärästä
syytöksestäkö? Ja kunnianloukkauksestako? Puhu sinä alemmillesi eläkä
minulle julkisella maantiellä. Ja jos et oisi niin kurja kyssäniska
eikä akkasi lapsivuoteessa eikä pirttisi kuin variksen pesä, niin
korvalle lähettäisin...

— Lyö, ka lyö pirhana, jos uskallat! kimahtaa Jooseppi, jolla veret on
kohonneet uurteisille kasvoille.

Eihän se poliisi tietystikään lyönyt, lieneekö ollut sitä
tarkoitustakaan, muuten vain kovisteli Jooseppia ja jo vähin
naureskelikin sekaan.

— Käyhhän puheilla huomenna, Kenkkunen, niin täydennetään protokolla,
hän sanoi juhlallisesti, nyökkäsi hiukan päätään, hyvin hiukan vain, ja
läksi marssimaan kotiinsa, heilutellen toisessa kädessään parin kilon
painoista järvilohta vihtakiikussa — uistimella kai oli napannut nyt
yöllä palatessaan Petkeleestä.

Jooseppi jäi yhteen kohti kuin patsas tuijottamaan Pirhosen perään,
syvissä mietteissä niskaansa raapien — lempo tässä lopultakaan selvän
sai, mikä oli tulossa?




28.


Mutta tuska uursihen uudelleen Jooseppi Kenkkusen latuskaiseen
rintaan ennenkuin hän kirkonkylältä selviytyi. Tuska — tuonen tumma
lintu, korppikotka, joka noukkii elävää ihmistä, pala palalta,
säije säikeeltä, iskee vasten silmiä, upottaa käyrät kyntensä
sydänalalihaksiin niin että musta veri tirskahtaa, lyö suurilla
siivillään ympäri miehen olennon, ja jonka vallassa ihmisparka on
avuton nostaakseen kättänsä kiusaajaa vastaan. Miksi et kurista Tuskaa,
tuota raateliasta roitsaa, miksi et kokota omia kynsiäsi kuristaaksesi
pedolta hengen kurkusta? mutta — sinä et siihen kyhäydy, eikä kukaan
avuksesi riennä — olet yksin, yksin, yksin tumman Tuskasi kanssa!

Oman tuhmuuden tuska, oman lapsellisen varomattomuuden vaiva, häpeän
hämy, rikoksen riena, oman rientosi raukeemus, oman riemusi romahdus,
kapinasi kauhu, vihasi voipumus, penseytesi pettymys, itseluottamuksesi
ilkeä laukeemus, koko maailman mustenemus silmissäsi, oman olemuksesi
mitättömäksi tuntemus — tuo suuri tuska ja epätoivo ja valon sammumus
kansallisessa köyhyydessäsi!

Oh, se leikkaa niin syvältä sydämeen ja lihaan! Se panee ihmisen
vapisemaan pohjaperustuksiaan myöten: mikä olen tässä minä, ihminen,
mikä on asemani yhteiskunnassa, ympäristössä ja Jumalankin edessä?
Ettenkö vain ole rikoksellinen sielu, ettenkö vain kaiken elinaikani
koeta pettää itseäni ja muita, ettenkö vain harrasta halpoja asioita,
rumia tekoja — ja siksi olenkin tähän umpikujaan joutunut? Ettenkö vain
ole niinkuin pappi ripittää: synnissä siinnyt ja syntynyt ja kaiken
ikäni syntistä elämää viettänyt?...

Mitä syvimmän alakuloisuuden vallassa vaelteli Ryysyrannan Jooseppi. Ei
ollut hänellä nyt lohdutusta, ei maistanut hänelle leikki ja pilanteko,
hän suri itseään, inhosi omaa olemustaan, tunnusti tunnossaan tulleensa
mustan kuilun reunalle, jonka pohjaan pyörryttävin päin kurkisti. Tuo
sisältäpäin kalvava kipu teki hänet ulkonaisestakin heikoksi, jalat
tuskin kantoivat, koko ruumista kolotti, henkeä salpasi — mies tunsi
ääretöntä väsymystä koko olennossaan. Mikä valta, jota hän oikein
ei ymmärtänyt, oli tuominnut hänet näin alhaiseksi — miksi oli hän
korvenkirottu?

Miksi oli hän huonompi muita, ei huonompikaan oikein, vaan
onnettomampi? Miksi ei hänelle onnistanut? Koko maailma oli täynnä
mahtavia roistoja, jotka eivät koskaan joutuneet kiinni, miksi hän,
pikku roisto, heti kiepsahti kiikkiin? Oman typeryytensä tähdenkö?
Mutta miksi piti hänen olla typerämpi toisia?

Miksi ei hänessä ollut sellaista intohimoa, joka otti miehen koppineen,
näppineen, niin ettei siihen ollut syrjäisillä sekaantumista? Miksi ei
hän ollut joko porvari taikka bolseviiki koko sielultaan? Häilyi vain
sillä välillä — ja siksi kai oli näin mitätön?

Miksi ei ollut uskaltanut pitää sitä tuhatmarkkasta, jonka kommunistien
agitaattori oli antanut? Oli ottanut eikä kuitenkaan ottanut? Ei
uskaltanut nauttia, kuten miljoonat.

Tahtoi olla rehellinen eikä kuitenkaan voinyt olia läpirehellinen.
Himoitsi rahaa ja kuitenkin halveksi ansaitsemasta sitä kaikin keinoin!
Semmoinen peli ei vedellyt. Siksi tässä nyt kärsi tomussa ja tuhvassa
katuen ja häveten, kismitellen ja murehtien muotonsa mustaksi.

Ystävät? Salaisuuksiin sidotun ihmispolon ymmärtäjät? Mihin ne
lopultakin jäivät? Ei keneenkään saanut luottaa, ei parhaimpaankaan
ystävään. Hädässä ystävä tutaan — _nyt_ oli hätä — ystävät vetäytyivät
hämillään pois pelistä. Kirotut. Kirotut olkoot he!... Vai hänkö tässä
sittenkin oli saastainen. Oli — ei ollut. Olipas.

Yhteiskunnan hylky ja seurakunnan heittiö! Mutta miksi, miksi, sanoppa
ihmisen järki syntyjä syviä myöten että miksi? —

Jooseppi loi murhaavan katseen omiin ryysyihinsä, muisti sairaan
vaimonsa elinkautisen vaatteenpuutteen, muisti kalpeat, rupiset,
retuiset, heikot lapsensa, näki ne raukat parhaillaankin
värjöttelemässä pahansiivoisessa, russakoita kihisevässä huoneessa,
kuin sikopahnassa, pirtissä, jonka kiuvas oli romahtanut niin että
savun löi sisään silmiä karvastaen, pirtissä, jonka ruudut olivat rikki
ja josta Jumalan myrsky katon oli kiskaissut... Näki takanaan kuin
nurinkäännetyssä kiikarissa koko tähän asti eletyn elämänsä, pienenä,
kaukaisena, mutta selvänä. Ikuista kitkutusta, ikuista kihnutusta,
perävetoa ja kähmimistä kädestä kärsään...

Miksi? Sanoppa ihmisen järki syntyjä syviä myöten että _miksi?_

— Kirotun köyhyyden takia vain. Köyhyyden, jonka liejusta jalat eivät
enää irtaudu. Köyhyyden, josta yksilövoimin ei nousua olla voi...

Sanoppa ihmisen järki että miksi se on olemassa tämä orjan ies?
Tuhannet vuodet vastaavat siihen vaijeten. Jos vastaavat apua luvaten,
niin valehtelevat. Sankka sumu peittää totuuden, sankassa sumussa
tuikkaa vain turhaan, jossakin korkealla pään päällä, ikuinen arvoitus,
luojan kirkas tähti...

Tuijota tuohon tähteen, jos se sinua lohduttaa, tylsisty, tule
mielipuoleksi ja kuole. Mitä auttaa sinunkaan kuolemasi? Köyhyys ei
kuole — eikö se ole kihelmöinyt maailman alusta asti ja eikö se kiristä
hamaan maailman loppuun saakka? Ryysyranta — iankaikkinen ilmiö.
Internatsionaale...

Näin pieksätti Jooseppi itseään läpitoivottoman aatteen ruoskalla.
Rusikoi kuin maailmaan suuttunut erakko itseään omilla nyrkeillään,
kiristellen hampaitaan. Kipeää koski, vaan ei hellittänyt.
Internatsionaale!

Ei se tapahtunut yksistään kieltolain rikkomuksen takia. Koko
korpikohtalo kouristi kärsivää sydäntä...

Lähin syy oli kyllä käräjiin haasto, jota enää ei voitu välttää.
Poliisi Pirhonen sen ehdottomasti antoi eikä kumpikaan nimismies
rohjennut pelastaa köyhää ystäväänsä joutumasta oikeudessa vastaamaan
tosiasioista sekä eräistä ilmiöistä ja ilmiannoista aiheutuneisiin
raskaisiin syytöksiin. Nyt niitä ilmiantojakin sateli! Joka kerran
keksittiin, sitä aina arveltiin. Kivitettyä pahantekijää kivitetään
aina lisää. Maailman meno se on.

Huonosti olivat siis Joosepin asiat toisena kauniina kesäpäivänä
kirkonkylässä kiemurrellessaan.

Senkin vähän rahan, minkä oli ehtinyt lehmänlihoista ja pontikoista
rapsia soltuilta, riisti mieheltä kauppaliike. Olihan Jooseppi jo ennen
kesäsulaa pyhästi luvannut maksaa velkansa elintarpeista — ei siis
ollut kiristämistä eikä kiirehtimistä, jos liike nyt vasta velkoi.
Eivät edes riittäneet rahat...

Nälkä suolia kurnien, kukkaro tyhjänä ja veneen pohjalla vain köykäinen
seitsenkiloinen jauhopussi, jonka Helge Huttunen Maakunnan puolesta
sentään oli uskonut uudeksi velaksi hätäytyneelle kruununtorpparille,
läksi Ryysyrannan Jooseppi vihdoin seuraavan päivän iltapuoleen
keskuskylästä.

Kätilö, vanha naisihminen, istua körötti viilettäen hänen veneensä
perässä ja jos se olisi ollut jauhosäkki, niin painoa olisi riittänyt
satakin kiloa. Mutta millä Ryysy-Jooseppi virvoittaisi tätä vierastaan?

Kauppias ei enää ollut antanut kahvia ja sokuria velaksi.

Elämään tympeytyneeltä näytti tuo vanha kätilökin; joskohta pulleva,
kai oli maailman ruoska muoriakin mukiloinut, kuului häneltä äskettäin
kuolleen se ukon retku ja leskellä oli huoli tyttäristään, jotka
koreiluhaluisina juoksivat solttujen perässä. Oli saatu Amerikasta
muka perintö, jota oli huhuttu miljooniksi, mutta kun se vihdoin
pankkilinjaa pitkin saapui Rämsänrannalle asti, oli paljon puhuttu
perintö supistunut satamarkkasiin. Käsityötä 16-peninkulman pitkässä
ja 8-peninkulman levyisessä seurakunnassa riitti kätilömummolle
ylenpalttisesti, mutta Rämsänrannan kunnankassa ei puolivuosi-määriin
kyennyt maksamaan ainokaisen lapsenpäästäjänsä palkkoja.
Virkatoimessaan vanha ammattipäästäjä siitä huolimatta oli kehuttu
kuuluisuus ja ennenkaikkea kansanlääkäri, jonka merkitys oli suurempi
kuin aluetohtorin, joka herra aniharvoin naapuripitäjästä asti jouti
tai viitsikään vaivautua Rämsänrannan syrjäkyliin.

Mykkänä vetelee venettään Ryysyrannan Jooseppi, mykkänä mököttää
kätilömummokin perässä, huopari liikkumattomaksi pistettynä veteen.
Ei elämä puhumalla parane. Hienotunteinenkin on tuo kansanlääkäri, ei
kysele Joosepin asioita...

Siivilleen lyötynä, tulisissa tervoissa kiehutettuna, Jooseppi siinä
veltosti airoilee pitkin aavan hohtavaa järvenselkää. Puhdas tuska yhä
kalvaa, kaivelee, repii sydämen arimpia osia.

Hän on kurkottanut kuuseen, kapsahtanut katajaan. Mitäpä siitä, jos
linnassakin käyttänevät — ovathan siellä paremmatkin käyneet — mutta
itse elämä, itse elämä, minkä arvoinen värkki tämä oikein on? Tätä
kirkonkylän ja kotitöllin väliä on mies vuovannut kuin harmaja varis
vastatuulessa 13 vuotta edestakaisin — ei — sata kolmetoistakin
vuotta sama köyhän suvun sielu tätä väliä on vuovannut — Kenkkuset
kenkutelleet — aina yhtä köyhinä, puutteenalaisina, syrjäänsysättyinä!
Ja yhä edelleen sata kolmetoista vuotta tulevat varmaankin
kenkuttelemaan, koukuttelemaan, koikkelehtimaan, kieputtelemaan.
Kesäkaudet vesiä kiskoen, hihaton paita märkänä, köykäinen pussi
veneen pohjalla, talvikaudet pyryssä, pakkasessa, soseessa ja
hyhmässä hiihdellen, rutistunut reppu niskassa. Ei milloinkaan lepoa,
kinttusuonet aina kiinteällä, hartioissa jomotus jostakin jykeästä
korpiraadannasta, elinkautinen kiire milloin työmaalle, milloin
työnantajaherrain puheille, konsa kirkonkylään, konsa kotikurjaan
— tuo loppumaton leipätaistelu — sydänalassa syvä alakuloisuus,
suussa surkeat sukkeluudet ja — naamari silmillä. Mies tässä muka
olen minäkin, vaikka itseasiassa olenkin vain vuosisatojen ikivanha,
vastatuulta vuovaava, Pahankorven harmaja varis!

Ja sillä variksella on vaivainen pesänsä, jota parempaa se ei osaa
rakentaa ja jota parempaa se ei ansaitsekkaan — koska on vain vaivainen
variksen raato — ja pesässä, männynkäkkyrässä, sillä on ne poikaset —
harmajan variksen yhtä harmajat, halvat poikaset, jotka mustanpunaista
kitaansa aukoen kirkuvat iankaikkista nälkäänsä. Anna isä ukko, anna
äiti raiska! — meitä on monta aukinaista suuta, jotka, jos syötät,
osaavat laulaa variksen lauluja! Harmajan variksen harmaita lauluja,
raakoja rääkyjä, joita ei suurmaailma kuuntele...

Niin, sellaista se on korvenkirotun maallinen vaellus täällä ajan
laksossa iankaikkisuuden rahdussa, tällä Suomenniemellä, täällä
Rämsänrannalla — täällä Petkelkylällä. Yhtämittaista jauhonjonotusta,
nutun nuherrusta, tupakan tuskaa!

Onko sitten ihme ja kumma että me, Suomen kansa, kaiken puutteessa,
eksymme repäiseviin rikkomuksiin järjestynyttä yhteiskuntaa vastaan?
Meidän isämme ei ole yhteiskunta, jota nöyrästi tottelisimme, —
yhteiskunta on meidän isäpuolemme vain — meidän isämme on korven
peikko, naavapartainen peikko, joka meidät jo lasna lumosi ja joka
meitä kuin metsän para kuljettelee, meitä kurittaa, meidän kanssamme
kujeilee ja mylttäilee. Antakaa anteeksi, hienosti sivistyneet herrat
ja narrit, ettemme me, sydänmaan tollot, arvaa kumartaa ja kunnioittaa
ankaraa isäpuoltamme — järjestettyä yhteiskuntaa! Jo äidin nisistä —
sen kirkkohameettoman akan riutuneista rinnoista — me imimme veriimme
korvenkirot, peikon perinnöt, paran panennat, Pahankorven harmajan
variksen vaakunnat ja mustan korpin raakunnat raa'assa luonnon
vapaudessa. Vapaus on meidän kehtomme keinuttaja, koskematon luonto
— meidän sylikummimme. Papin liperit näimme vilahdukselta — hänen
tekopyhän jylinänsä kuulimme kinkeripirtissä — mitä meillä lie muuta
hänen kanssaan tekemistä? — ei hän koskaan ole köyhän kansan oikea
sielunpaimen — hänellä on komea pappilansa — meillä surkea sikopahnamme
— hän meille lupasi taivaan kurjuutemme korvaukseksi — valehteli,
valehteli — vai olisiko ainakin totta toitottanut? — pappi meidän
järkemme sokaisee — sydämemme synnintunnolla tukahduttaa — pappi meidän
valkenevat luumme hautakuoppaan siunaa — siunaa tai kiroaakin...

Aution korpihuvilan sivu soutaessaan Jooseppi Kenkkunen, kuten
tulomatkallaankin, jälleen ajatteli itsekseen: jahka kotiintuu tohtori
Helsingistä, niin käväsenpä pakauttamassa...

Yhä hän mykkänä souteli ja mykkänä körötti ynnä perää piti huoparilla
vanha kätilömummokin. Vasta Petkeljoen suistamoon tultua, jossa
Akankosken kihinä lorisi vastaan, vanha, paljon kokenut kansanlääkäri
avasi suunsa ja kysäsi matalalla äänellä:

— Minkälainen se oikein on se teijän vajanainen lapsenne?




29.


Halkolautta korven kesäyössä — nariseva ankkuriköysi ja kitisevä
kelunapa — valonhohtava järvenselkä — kuikan huuto emäjoen niskassa
— mustasta syvyydestä peilipinnan yli ilmaan loiskaava, hopealle
välähtävä taimen — vaaleanvihreät, hiirenkorvalle puhjenneet
koivumetsät pitkin mustia louhikkorantoja — kesäyön häikäisevässä
kirkkaudessa kaukaa heloittavat, pitkät, valkeat hietikot...

Halkolauttaansa siinä veivaa tuuma tuumalta Ryysyrannan Jooseppi, sitä
kunnan urakkalauttaa, joka tietenkin on kuljetettava kirkonkylälle asti
ja siellä huolellisesti ladottava pitkään pinoon rannalle. Vasta sitten
on urakka selvä ja sitten vasta tehdään lopputili.

Mikä työ se on yksi halkolauttakin yksinäiselle miehelle! Talvikauden
kinoksia kaahlasi, puita kaateli, nosteli, sahasi, halkoi ja pilkkoi
kilvan pakkasen kanssa paukutellen, pinot piskuiset, hajanaiset
viime lumilla lainahevosella väylille veteli, jättiläispinon latoi,
kevättulvan tullen puomin rohmuisen rakensi, vihtarenkailla kiinni
kiersi, siihen tuhannet halot sekaan syyteli, ponttuun ja kojeet
koplasi: ankrevee! ala vääntää ja veivata! Pura taas lautta ja työnnä
jokeen — huiluvee, huiluvee — kuin tulitikkuja kihisee pieni Petkeljoki
yläältä alas saakka ja Kenkkunen perässä kenkuttelee, rantoja ravaa
ja keksi koprassa ruuhkia rusentelee — huiluvee! Kokoa taas lauttasi,
nostele veneestä vehkeesi — molskauta vähäankkuri pohjamutaan ja
istahda ratisevan rullasi ääreen, kökötä siinä kuin muikunpuhkoja
myöhäiset rupiamat liikkumatta — anna vain lautan lipua, elä ankkurin
— hissuvee, hissuvee — pikkuhiljaa luikuu lautta Isoa Rämsää — tuuma
tuumalta, tiima tiimalta. Töksis — mikä nyt? Vihuri sininen, kuuro
kurja — vastatuulen vihtahousu nosti ja lauttaan se kovasti kostantaa.

Ei kestä keluta!

Ei jaksa junnata Jumalan jymähyttämä miehen kampura, laihan särpimen
risapaitainen ritari — käräjiin käsketty korven kolho. Keskeyttää
täytyy, lautta lahden liepeelle, niemen suojaan sumata, humisevaan
petäjään kytkeä kuin paha härkä, jotta ei käsistä karkaa, kun tuulen
nosti ja aallokon keskellä kesäyötä lauttaa vastaan lähetti — kuka
lähetti? — kukapa muu kuin sama haltijahenki Herra Korpikiro, joka jo
tähän asti niin hirmuisia vastuksia Jooseppi Kenkkuselle kuritukseksi
määräsi.

Siihen, Ristoniemen kupeelle, oli hänen pakko pysähtyä, yöpyä tuiman
tuulen vuoksi — siihen mustaan juurakkoon nuotiotulensa sytytti,
punaista lieskaa ja valkoista sauhua valoisassa sydänyössä suitsutti,
kontin röttelöstä kuivan liikin leukojensa väliin sovitti ja purakasta
piimänsintua partaansa ryyppäsi — vielä halkolauttansa kytkyttä
kiristämään kapsahti — tuuliselle selälle karmean katseen sinkautti —
taas tulensa ääreen törähti tuijottamaan — mietti kaikki mietoksensa!
— vihdoin kellisti kyssänsä paljaalle kamaralle kanervikkoon — oikasi
säären-tynkänsä ja nukahti.

Siinä nukkuu Ryysyrannan Jooseppi koiranuntaan kanervaisella
kamaralla — halkolauttakin torkkuu ikäänkuin pahantapainen härkä —
se on yksinäisen miehen pykäämä lautta tosiaankin kuin paha härkä,
sierainrenkaasta talutettava, sisukas ja karkuun halukas — sitä täytyy
yötäpäivää vahtia. Tuolle torkkuvalle härälle ja nukkuvalle ukolle
laulavat öiset laineet tuutilaulua, tuhatvuotista tuutilaulua, jonka
sanoja ei koskaan ole hietikon silipintaan kirjoitettu, siinä laulussa
liplattaa kaukokorven kesäyön kaamea kaiho, Suomen kansan pohjatuska...

Antaapa Joosepin nukkua pötköttää koiranuntaan, antaapa halkolautan
mötköttää kuin märehtivän härän — joutavat kelliä kumpikin, kova oli
koskissa alaslaskun ryminä, äijän taivalta ovat puskeneet yhtenä
päivänä, väkevälle hielle lemahtaa Joosepin aluspaita, tuo yksihihainen
— kukapa häneen sen toisen olisi ommellut? — vielä on kääre Aapelin
polvessa, vaikka poika jo jalkeilla jamuaa — äiti raiskaansa auttelee,
pellontilkkuakin kuokkia kyökkäsee ja murrosta sären sinttiä onkia
koettaa.

Antaapa nukkua Joosepin! Ansainnut on miekkonen unensa: Harmajavaaran
Hanneksen ja Huhmarniemen Paavon ynnä veljensä Lintuniemen Roopen
kanssa myrskyn kiskaiseman katonkin paikoilleen nostanut ja sitten
Ukko Paavon apurina heilunut romahtanutta kiuvasta korjattaessa —
jo suikertaa savu piippupöntöstä — ja vielä on, isäntä tunkionsakin
peltosaroille perässään vetänyt, risukarhia hevosena kiskonut ämmän
jälessään kävellessä, mitäkuta siementäkin vakasta käppyröillä
kämmenillään maahan viskonut, vaikka kesken on jääneet ne maahengen
työt, kun tämän halkolautan tekoon täytyi kiiruhtaa... Niin että
antaapa nukkua Joosepin ja koiranuntaan kuorsata tuossa öisen nuotion
savun katveessa, Ristiniemen risukossa taivasalla. Se vanha kätilö oli
käynyt ja mennyt — mitäpä se sille vajanaissyntyiselle lapsirievulle
taisi? lähtiessään oli vain hiljaa virkkanut sairaalle äidille:
»parempi olisi, jos Jumala hänet korjaisi pois».

Niin että antaapa Joosepin nukkua — seitsemän alastoman lapsen isän!

Ja laineet ne liplattavat lauta kylkiä vasten ja kertovat sitä
tuhatvuotista tarinaa, jota ei yksikään ihminen rannan sileään
hietikkoon kirjoittaa taida — Suomen korpikansan tuhatvuotista
olemassaolon taistelutarinaa...

Mutta sitten ne vitkaan vaikenevat, konsa on aamuyön uho, kuin viileä
hengetär, käy yli vetten — se valkeahuntuinen, terässilmäinen aave...

Ja tikkusuoraan seestynyttä taivasta vasten suikertaa lauttavahdin
valkea nuotiosauhu, mutta Jooseppi nukkuu, nukkuu.

       *       *       *       *       *

Aamukolmelta äkkiä kavahtaa pystyyn, kämmenellään varjostaen järven
selälle tirkistää — peilityynenä uinuu ulappa, aurinko kirkkaasti
pistää silmään —

— Hetki on tullut!

Taas kitisee kelun napa, natisee pitkä ankkuriköysi ja halkolautta
hissukseen lipuu, tuuma tuumalta, tiima tiimalta...

Mutta kauvoa ei Sallimuksen sielu, se korpikirojen ikuinen herra, anna
Ryysyrannan Joosepin nauttia tyventymän turvasta — kas jo sinimustat,
teräsvalkeat kareet viriävät Ison Rämsän ulapalla, musta pilvi kuin
paha henki karkaa kaikkeuden kaaoksesta suoraan auringon eteen — ja
tuuli herää, aalto aaltoa ajelee — jo saapuu laine lipattaen lauttaa
vastaan, loiskahtaa, räiskähtää yli puomin — Joosepin tukka häilähtää.

Kiroaisiko vai itkisi? — ei kumpaakaan — kärsi, koneeton korpikansa,
kärsi — kirkkaamman kruunun saat taivaassa!

»Jos olisi Uuleo-yhtiön hinaaja!» miettii Kenkkunen: »paljollakohan tuo
veisi kirkonkylän, rantaan?»

Mutta eihän se köyhän miehen kannattanut sellaista kyytiä kustantaa —
kenties kannattikin, vaan ei ollut uskallusta — ei ollut tottumusta
turvautua uuden ajan konevoimaan. Omiin känsäisiin kouriin ja
hartiolihaksiinsa oli tottunut Petkelkylän mies turvautumaan — mitä ne
hänelle kuuluivat uuleot ja raahet!

Jooseppi murti suutaan, väänti päätään, katsahti hiukan hätäytyneenä
kupeelleen — minne hän taas uittaisi jykeän lauttansa suojaan, — siitä
näyttikin nousevan pitempi tuuli?

Ankravee! Suoraan sivulle hän pyrki, mutta takaisinpäin kaarsi lautta.
Nyt se myrkyn lykkäsi — täyteen voimaan oli herännyt aamutuuli ja
kylmävetinen aalto nousi korkeaksi kupaaksi, ahdisti ankarasti raskasta
halkolauttaa. Jooseppi pälyy ympärilleen — soutaa rivakasti veneellään
vitaan ja molskauttaa ankkurin taas pohjaan. Soutaa takaisin ja istuu
rullalleen, vääntää piikeistä — takaisin kaartaa lemmon lautta ja
pinkahuttaa köyden suoraksi. Tuuli vain kiihtyy, Joosepin »härkä»
käy itsepäiseksi — takaisinkäsin huilaa pahus, vetää ankkurinkin
perässään...

»Oi Rusasen ukko vainaa ja Hulukkosen poijat!»

»Ja eikö ne pöljät älyä tuolta Tyynelästäkään tulla avuksi?» sadattelee
Jooseppi höllöttäen itsekkin myötätuuleen lautan päältä kuin orava
lastulla, häntä pystyssä purjehtien...

Rumasaaren kainaloon hän vihdoin sai halkolauttansa pysäytetyksi ja
tuulen voimalta suojatuksi. Kokonaisen kilometrin oli täytynyt antaa
perään tuolle karkuhaluiselle suomalaiselle sonnille ja itse jurrata
hännässä.

Siihen Rumasaaren kainaloon nyt kova kohtalo pidätti Kenkkusen
lauttoineen — seitsemäksi vuorokaudeksi, sillä joka kerta kun mies
yritti jatkaa kuljetusta, nousi säännöllisesti sellainen hyrskyn hyöky
että kiitti kun vahtipaikkaansa takaisin pääsi. Kolme vuorokautta
katkeamatta kesti ensimäinen suuri kesämyrsky, joka jo kerkesi repiä
lautasta puominkin auki, mutta sai Jooseppi naapurimökkiläisten avulla
puomin umpeen ja karkulaishalot kiinni. Ja niinä parina päivänä, joina
oli tyynempi, oli hänen pakko soutaa takaisin kotiinsa asti eväsasioita
järjestämään, sillä ihan ruuatta ei huonokaan mies kyhäy halkolauttaa
rinkuttamaan. Mökkilöistä piimää purakkaansa keinotellessaan Kenkkunen
jaksoi vielä kantaa elämänilonkin vanhaa naamariaan, ovesta sisään
syöksyen — kun näet kysyttiin: mikä tuli? — huutaen huikealla äänellä
vastauksen:

— Pentsiini loppui moottorista!

Hänellä — Ryysyrannan Joosepilla — oli muka oma moottori —
halkolautallaan — ja nyt oli taas »pentsiini» sattunut loppumaan. Hyvä
juttu!

Tokihan mokomalle moottorikapteenille Suomen kansa antoi kannullisen
hapanta piimää.

— No nyt taas moottori käyntiin! sanoo Jooseppi, ilon naamari
silmillään, ja lähtee juoksunhölkkää alas rantaan ja hyppää
veneeseensä. Kiire, kiire on Joosepilla ja ylen tärkeät asiat...

Ja viikon kuluttua hän, sitten vihdoin Rumaniemestä irti pääsi ja,
apumiehen ottaen ja tälle hyvän palkan luvaten — Pahka-Pekalle —
vuorokauden ankraveeta hoilaten ja kelua kitkuttaen, kesäisenä yönä
kirkonkylän rantaan maatui.




30.


Kurja kesä se Joosepille oli, jos Joosepin emännällekin. Halkourakan
lopputili kunnan kanssa ei ollut tuottanut vastaavaa hyötyä.
Siihen hyökkäsivät näet velkojat joka taholta, kolme kauppiasta,
itse kuntakin, ruunun miehet ynnä yksityiset — kaiveltiinpa
kymmenvuotisetkin velat, sellaisetkin, joita asianomainen ei muistanut.
Kaikista äkäisimmät karhut olivat ne, jotka väittivät ja todistivatkin
Jooseppi Kenkkusen silloin ja silloin ottaneen heiltä »ennakkoa» vähän
niinkuin sen karvaan ja makean aineen keitäntää vastaan, vaan joille
Kenkku ei ollut muistanut tuoda tilkkaakaan tuota hartaasti tilattua
tavaraa. Maksa pois siitä, kettu, ja heti paikalla, muuten — paha
perii. Käräj... prr... Kolmisen kymppiäkö lienee näin jäänyt Joosepin
kouraan, kun viimeiseksi oli Pahka-Pekankin tilittänyt. Kolme kymppiä
ja _sellainen_ työ? Kärsi, kallis Suomen kansa!...

Kesken lehdentaitantaakin — korpiköyhän konnunteko, jonka merkitystä
eteläläinen ei ymmärrä — täytyi Ryysy-Joosepin rientää kirkonkylään
elämisen välttämättömiä välineitä kerjäämään, lainaamaan tai luottoa
vastaan keinottelemaan.

Mutta luottoa ei enää ollut — käräjiin käsketyllä miehellä — retiitti
ronklasi niin riivatusti... Ja postineiti irvisteli. Istu ja pala ja
raavi häntääsi! Soutele tyhjin venein takaisin ja sano akalle että:
nitsevoo! ja käske lasten mennä variksenmarjan raakiloita poimimaan
Pahaltakankaalta!

Yhden hyvän Jumala sentään Joosepille ja Joosepin vaimolle tänä kesänä
teki: korjasi luokseen sen vajanaisen lapsen. Kirkastuslauvantaina se
pikku raukka kuoli. Itki äiti, suri Jooseppikin. Itse vei isä pikku
ruumiin Petkeleen kalmistosaareen, itse kuopan kaivoi ja arkun tapaisen
maan alle laski sekä mullat päälle heitteli. Huhmar-Paavo siinä vähän
veisata luritti vanhimmasta virsikirjasta — sellainen oli toimitus.
Avopäin seisoi kirkastussunnuntain kirkkaassa valossa Jooseppi isä ja
hautaan tuijotti. Kaiken katoavaisuutta syvästi ajatteli, avioliiton
mysterioita sielussaan selvitteli ja ratkaista koetti. Eiväthän ne
ratkenneet niin vain. Ihminen tiesi paljon asioita ja sentään liian
niukasti. Huhmarniemen Paavo sanoi lempeästi: Herra antoi, Herra
otti, Herran nimi olkoon kiitetty! Sitten soudettiin jälleen kotiin,
vaimoihmiset pyyhkäsivät silmiään huivin kulmalla ja puhuivat lehmistä.

Niin tuli arki taas, kuollut lapsi unohtui, ja kesä keikkui kuin
vietereillä kiireesti pitkin elämän maantietä...

Mutta sattuipa muutakin sinä kesänä.

Puutteensa puitteissa, läheneväin käräjäin tuomiotunnossa sattui
Jooseppi eräänä elokuun maanantaipäivänä soutamaan kiireenvilkkaa
kirkonkylään vielä kerran pyrkiäksensä apuvallesmannin puheille.
Niin kun astua keppasee aukeaa, kuivaa valtatietä emäpappilaan,
niin sielläkös soltut ja suojeluskuntalaiset kuin siivilleen lyödyt
kukkopojat ikäänkuin, jotakin korkeampaansa vahtaamassa, kansajoukko
pyhäpukimissa kartanonurmella ja siniristilippu pappilan pytingin
harjalla liehumassa. Iso pirtti tungokseen täynnä kansalaista, siellä
mustatakkista herraa ja valkopuseroista rouvaa — Koskeliinikin.
harakanpyrstötakissa niin ettei tuntea yritä miestä — vanha
postineitikin sinisessä silkissä kahisemassa, kakkulat nokalla ja niin
tuusan tärkeänä! — siellä moukkaakin monta mielestään tasa-arvoista
— Härkös-Sakari, kirkonkellonsoittaja-kekkulikin simusetti kaulassa,
lahkeet pieksunvarren päällä ja kahveli kourassa — ja vielä
Tikka-Heikki, helvetinsaarnaaja Vongankylästä, silmät nurin ja kaksi
rajia päällekkäin kulukussa, kiiltokalossit jalassa — oi Vongan
autuaat akat! Mutta peräpenkillä pöydän takana istuu ventovierasta
väkeä — musta, pitkä herrasmies kuin mustalaiskuohari Lonkströmi
Puolangalta ja pönäkkä rouvasihminen, vielä toinen mies, oikein
jymyherra kultasankalasit nenällä ja sikarinpötky suupielessä — sekä
vielä kolmaskin urho, vie sun sulttaani, veripunaisissa pöksyissä,
kilisevissä kannuksissa ja rimssut rinnassa aivankuin Turkin rinssillä
kuvissa — keitä hyö kaikki sitten lienevätkin? Ovisuusta vain tirkistää
Jooseppi, mutta näkee kaikki tarkkaan pienillä siansilmillään.
Pitkä pöytä kuin kinkerissä, puhtaalla liinalla katettu, pinottu
kukkuroilleen hartsuja ja sapuskoita, talterikkia ja kalakukkoa,
vieläpä koreita kukkia kasvaa pöydästä kuin pappilan pientarella!

Mitkä markkinat täällä oikein on — lieneekö posetiivia ja marakattia?
Onko hän ainoa muukalainen. Jerusalemissa, joka ei sitä tiedä,
mikä praasnikka parhaillaan on menossa Rämsänrannalla kiireimpänä
heinäntekoaikana? Jooseppi kysyy Nyyrikin Fiinulta, jolta sopii kysyä,
se kun on sosialisti ja lukee köyhälistön äänenkannattajaa — ja Fiinu,
joka paraikaa kantaa riisiryynipuuroa pöytään, naurahtaa ja tokasee,
jottako niin on tosiaan ettei Kenkkusten Kenkkunen tiedä!

Mistäpä hään — ikäänjuuri souti Petkeleestä — mistäpä hään sen arvaa,
vaikka oisi kirkkoherran kultahääkekkerit?

Silloin Helge Huttunen, hänkin kiireestä kengän kärkiin hienoksi
herraksi hiottu, hymyhuulin Joosepille kuiskaa ja suomentaa että _mikä_
juhla täällä on...

Ryysyrannan Jooseppi oikein säikähti, kun sai totuuden tietää. Vielä
Pirhonenkin, Koljatti, täydessä virkapuvussa, heitti häneen ankaran
katseen aivankuin olisi tahtonut sanoa: »painu jalkoihisi sinä —
täältä!» Eihän tuo varsin niin sanonut — näkyihän tuolla olevan
Riepuniemen Mattikin muurin nurkassa vaan hämmästys löi Joosepin niin,
että vetäytyi välikön kautta siihen mustempaan pirttiin, lysähti
rosoiselle penkille ja vaipui syvällisiin mietteisiin. Vai _sellaisia_
vieraita — Rämsänrannalla; ei historian tietämän mukaan moista ihmettä
ennen ollut tapahtunut. Nämähän olivat kuin Kaanaan häät, joissa itse
Rist..., mutta hälläpä, Jooseppi Kenkkusella, ei ollut häävaatteita.
Hän muisti vain Ryysyrantansa, sen pesän, johon kohtalo hänet oli
kahlinnut, muisti kalpean vaimonsa, risaiset lapsensa, puroon pudonneen
lehmänsä, halkourakkansa, kieltolakirikoksensa. Nyt häntä vasta oikein
_hävetti_ — nyt hän huomasi ettei niin vain kelvannut tuppautua muiden
ihmisten sekaan silmiänsä näyttämään. Kansalaisluottamus horjui ja
retiitti ronklasi — retiitti ronklasi... Äts hornatti sentään!

Jooseppi sylkäsi — kuivan sylen tirskautti hammastensa lomitse lattiaan
— ei ollut pikanelliakaan poskessa paljon tänä kesänä — kuivasi
sylkirauhasetkin suusta nuusa — — —

Juhlapirtistä avonaisten ovien kautta kantautui korviin veitsien
ja kahvelien kilinää — mahtoiko vaan Riepuniemen Mattikin pistellä
kahvelilla poskeensa? kuului kuorolaulua — ja puheita — juhlapuheita — —

Jooseppi ei hievahtanut, istui kuin kiinninaulittu mustassa pirtissä,
ei nyt saanut käsiinsä vallesmannejakaan, Kenkkunen ei keksinyt, mitä
tehdä? Häpeä, häpeä kaiveli hänen sisuksiaan, oman mitättömyyden tunto
— surkean pieni pisara hän oli yhteiskunnassa ja valtiossa, pois hän
tästä jouti haihtua — ei kukaan, ei kukaan häntä kaivannut — korven
korri, jolle naurettiin... Mutta! — Jooseppi kohotti päätään ja pidätti
hengitystä yksityisiä juhlasanoja kuullessaan — äläpäs! ihminen oli
hänkin, — ei halunnut kenellekään pahaa — ihminen oli hänkin ja hällä
oli koti korvessa — vaimo ja lapset — ei hän ihan maantien kulkuri
ollut — ei ollut ketään murhannut — viinaa vain hiukan keittänyt
köyhyydessä — mitähän jos kysäseisi...?

Joosepin, aivoissa niin jysähti juhlallisesti:

»Mitähän jos kysäseisi siltä pääherralta itseltään että, onko se synti,
jos äärimmäisessä köyhyydessä tirauttaa tilkan kieltolakia?»

Siihen mielihauteeseensa jäi Jooseppi istumaan, häpeäntunnon ja
moraalisen, totuudenjanon sekoitukseen — sydänalassa kaiveli, kirveli,
syvältä, mutta hengen huipuilla pompahteli, pompahteli! Että mikä
lopultakin oli totuus?... Kuinka kauvan hän lienee jo istunutkaan, ne
ruuan hajut kiihoittivat nälkää, kahvelien ja herrasveitsien kilinä
tuntui lakanneen ja lakanneet oli myös juhlapuheet kaikumasta siellä,
jossa hän, se yksi, istui... Vielä olisi aika ennenkuin _se_ menee
pois...

Alkoi hikoilla Jooseppi, niin oli jännityksissään... Pah! Kuinkapa
hän, tällainen risainen äijän käppyrä, ruohtisi sisään sinne? Ne
konstaapelin karskit katseet näin ennen käräjiä — kiusasivat.
Ja vallesmannit, toinen harakanpyrstötakissa häilymässä, toinen
pukseerivormussa seivässuorana — postiröökynä silkkiröyhelössä —
kirkherra itse kuin enkeli Kaprieli paratiisin portilla — kaikki niin
tuusan tärkeinä... Mitenkäpäs _hän_ sinne!...

Sattuma tuli Joosepille avuksi. Osui näet se huvilatohtori käväisemään
väen pirtissä — se sama, jonka huvila keväällä oli seisonut autiona,
kun Kenkkunen sivu souteli — jo se toki oli juhannusaattona kotiintunut
ja Jooseppi kyllä oli pistäytynyt senkin puheilla...

Huomasi nyt Joosepin hyljättynä istuvan mustan pirtin sopessa, tuli
tervehtimään ja supatti korvaan. Joosepilla veret karahti kasvoihin
— hänkö — sinne — sen yhden puheille? hänkö? ja näissä hyntteissä?
Kenkkunen katsahti kauhistuneena omiin vaatteisiinsa. Mutta se tohtori,
kansan ystävä, tarttui yhtäkkiä Jooseppia käsikynkkään — ja silloin
sitä mentiin. Juhlapirttiin talutti se Kenkkusen ja vei hymyhuulin ihan
pirtin perimäiseen soppeen, jossa hän, _se yksi_, istui. Suhaus kävi
läpi pirtin, itse Pirhonen jäykistyi ja aivankuin säikähti. Taluttaja
virkkoi raikkaalla äänellä:

— Saanko minä tässä esitellä: Suomen Tasavallan presidentti ja —
Ryysyrannan Jooseppi!

Jooseppi tarttui ojennettuun käteen ja kumarsi... Koko pirtti
mällisteli päälle ja supatti, kirkkoherra hymyili enkeli Gabrielin
hymyä, korea adjutantti höristi korviaan ja vanha postineiti
silkkileningissään kiikaroi nenäkakkulainsa läpi ja irvisti...

Ah, satua ja sentään totta!

Jooseppi olisi jäänyt seisomaan eteen, mutta herra presidentti
_viittasi istuutumaan_ vierelleen juhlapirtin seinäpenkille ja alkoi
jutella.

Alkoi jutella aivankuin tavallinen isäntämies kirkkomatkalla — ehkä
sentään niinkuin isonlaisen talon isäntä, arvioi Jooseppi hengessään.
Ilmoista, vuodentulon toiveista, seurakunnan laajuudesta, valtion
suhteesta rajaseutuihin, pikkurikkisen politiikastakin...

Ja Jooseppi naukui vastaan. Tämähän nyt vasta oli! tämähän nyt vasta
oli! — näinkö _alhainen_ on Tasavallan _ylhäisin_ herra? Näin vaan
tässä kylki kyljessä penkkiä painetaan ja tarinata vestellään — ja koko
pirtti päälle mullistelee ja suopeasti hymyilee — minkäs sille taitavat
nuo tollot että hänkin, hänkin pääsi kohtaamaan resitenttiä kasvoista
kasvoihin?— anna olla vain Ryysy-Jooseppi! anna olla vain Kenkkusten
Kenkkunen! Sama se sille — ei liene tähän pykälää. — Se on herra
resitenttikin lähtennä reissuun? sanelee Jooseppi komplimangejaan.

— Joo — pistäysin Petsamossa..., kertoo armollisesti hänen
ylhäisyytensä, jota Joosepin mielestä yhtä hyvin voisi nimittää »hänen
alhaisuudekseen», niin on alava alamaisilleen — resitentti — kuninkaan
arvoinen majesteetti!

Joosepilla kyllä leikkii kielen kärjellä se kieltolakikysymys ja
syntikuorma kutisee sydänalassa, mutta hän on siinä määrin lämmennyt
täyteen höyryyn pelkästä kunniasta puhutella valtakunnan päämiestä ja
saada istua herra presidentin vieressä — että tuo sielun polttavin
kysymys ei pulpahda hänen suustaan — ja samalla herra presidentti jo
hymyillen kääntyykin toisen talonpojan puoleen — Jooseppi jää syrjään.
Mutta ovensuusta jo Pirhonen pälyy ja postiröökynä toiselta puolelta
antaa merkin että »jo piisaa — tule pois pökkö!»

Jooseppi on hienotuntoinen mies hermoiltaan ja gentlemanni
pohjariitingiltään — hän tottelee viittauksia. Mutta se
taluttaja-tohtori toimittaa Joosepillekin jälkiruokaa ja pullakahvia
sekä kysyy kaikkien kuullen:

— Oletko nyt tyytyväinen että sait tutustua Tasavallan Presidenttiin?

— Jaa minäkö? naukuu Jooseppi. — Vaan minähän, poika, vasta ounkin
tyytyväinen! Kyllä vain resitentti minunlaiselleni kelpaa...

— Mistä te oikein keskustelitte? jatkaa tohtori juhlallisesti.

Johon Jooseppi, ilonirve naamallaan, vastaa, kahvipullaa nieleksien:

— Ka tästä Suomen kansan asemasta maaliman historiikissa, Petsamosta ja
Ranskan politiikasta...

— Jottako ihan Ranskan politiikasta? pistää väliin kunnallislautakunnan
esimies.

Koko pirttiväki nauraa suosiollisesti, suomalaisesti. Läänin
maaherrakin hymyilee, sikarinpötky suupielessä ja kultasankalasit
nenällä...




31.


— Krää — krää — krää...

Käräjiin! Käräjiin! Käräjiin!

Pahankorven harmajat variksetkin sitä jo rääkyivät petäjänlatvoista
toisilleen. Ja kaksi iloista harakkaa, jotka aivan turhaan olivat
pistäytyneet Ryysyrannan tunkiolle tutkimusretkelle että löytyisikö
sieltä mahdollisesti mitään heille sopivaa ulosheitettyä, kuulostivat
räkättävän samaa asiaa:

— Kra-kra-kra! Ha-ha-ha! Sak-sak-sak! säksättivät ne purstojaan
huiskutellen.

— Sak-sak-sak!

— _Sakkoja_ piessan linnut säksättävät! tuumii Jooseppi Petkeleen ja
Jängän kylien käräjämiehille, joitten pitkässä jokiveneessä hän juuri
on lähtemässä kihlakunnan käräjiin naapuripitäjään asti.

— Kunpa sakoillakaan selviäisi, vastaa Vellivaaran Jahve,
yiijänkäläinen pitkätukka ukko — viinankeittäjä hänkin.

Pohjaanpa kolisi pitkä tervapaltamo Petkeljoessa, mutta emäjoen väljiin
väyliin päästyä — eipä enää kolissutkaan. Juhlallisesti se hurahti alas
kymmenkunnan korskeata koskea, viehkeästi viehkuroi läpi vaarallisista
Virroistakin. Sittenpä enää ei koskia ollutkaan, voimakas joen kymi
vain läksi vetämään mutkitellen kauniitten kallasten lomitse kohti
naapuripitäjän emäjärveä. Kaksihangassa parittain soudettiin, perämies
lisäksi huopasi lujasti — viisi miestä airoissa — jokivene juoksi hyvää
vauhtia, moninpaikoin vielä veteli purje, neliskulmainen jokiveneen
suurseili, ruskeista säkinkuorista yhteenkurottu. Pohjoisen puolelta
sinimustina vihureina vinkuva tuuli puhalsi — raikas oli ilma — kesä
kulta kai jo hyvästejään heitteli ja syksyä sijaisekseen suksutteli.
Kellersivät jo koivikotkin jokirannoilla ja pihlajat tulipunaisina
loistivat. Käräjämiesten nenännipukat hieman sinervinä kuulsivat, kovin
kesäketineissään olivat ukot käräjille matkanneet. Yksitoista ukkoa ja
pari käykkäleukaista akkaa!

Oli siinä monenkarvaista käräjäsankaria. Oli korpirojun ritaria,
oli pesäero-riitelijää, oli metsänvarkaudesta tai haaskauksesta
haastettua, oli toisen perintöosuuden anastajaa, toisen akan
makaamisesta manuutettua, oli lehmän utareen leikkelijää, oli
porokorvamerkin väärentäjää ja pariskunnan kunnianloukkaajaa.
Olipa joukossa salaperäisestä syöttämisestä, tuosta ikivanhasta,
inhoittavasta taikatempusta syytetty poppamieskin, Ylijängän ja
Taivalkorven rajamailta, pikkuinen musta äijän kämpyrä, jonka
mainittiin ruumiinytimellä erottaneen kaksi rakastavaista ja tehneen
naapurin piikatytön hulluksi! Vielä joku äkäpää todistaja-ämmäkin
samassa saatanallisessa jutussa, samassa pitkässä veneessä. Olihan siis
pahantekijöitä Petkeleenkin perukoilla, kun tarkalle otti ja käräjiin
käskettiin. Synkkänä hahmoltaan veneen pohjalla, pintturin kohdalla
konttien keskellä, istui Ryysyrannan Jooseppi. Mykkänä tuijotti mies
milloin mustaan virtaan, milloin tulipunaisiin pihlajiin jokiäyräällä,
milloin loi väijyvän katseen muihin käräjämiehiin.

Nyt sitä siis hänkin on menossa sinne korkean oikeuden tuomioistuimen
eteen. Antavatkohan linnaa? Ja keitä kaikkia siellä esiintyneekään
ilmiantajina, päällekantajina ja todistajina häntä vastaan? Hänellä on
korkeita ystäviä, mutta pirullisia vihamiehiä...

Tuossa toisessa veneessäkin, joka perässä tulee kilometrin päässä
turhaan koettaen tavoittaa, taitaa niitä vihamiehiä joku olla joukossa.
Kukkuroillaan käräjäväkeä on sekin paltamo — kirkonkyläläisiä,
lie tuolla jompikumpi nimismiehistäkin, kolme metsäherraa, neljä
kappaletta kauppiasta, turkkipäällinen tukkipäällikkö, työnjohtajaa,
puupäällikköä ja savottasaksaa jos jonkinlaista. Siinä sakissa kai se
on Pirhonenkin...

Jooseppi miettii, miten suunsa sovittaisi silloin kun tuomari kysyy:
että mitä vastaajalla on sanomista puolustuksekseen?

Jos sanoisi sille puhtaalla kirjakielellä näin että;

»Herra tuumherra ja söötinki, eihän minulla itse asiassa ole
mitään puolustuksekseni ramille tuotavaa, vaan suokaa anteeksi,
jos sytämellisesti tietustan, mitä äskettäin meinasin tasavallan
resitentiltäkin kysäistä, jotta: onko suurikin synti, jos ihminen
henken hätässä vähän kiehauttaa?»

Jooseppi on kuulevinaan tuomarin vastaavan tähän seuraavasti:

»Herra Kenkkunen! Siihen nähten että tee ansiokkaalla tavalla olette
esiintuonut Suomen kansan totellisen tarpeen kieltolain rikkomisessa,
on kihlakunnan oikeus harkinnut tätä asiaa ja nähnyt hyväksi vapauttaa
teität kaikesta eesvastuusta. Menkäät herran rauhaan!»

Joosepin synkkä hahmo kirkastui hetkeksi — iloisesti mies iski silmää
tulipunaisille pihlajille...

Vellivaaran Jahve hänen vieressään säkkipurjeen alla loikoen kuiskasi
korvaan:

— Otetaanpa Jooseppi — puitto-tuota...

Jahvella näet oli pikkarainen taskumatti, jota hän salakähmää käsitteli
säkkipurjeen suojassa. Jooseppi oli suuressa surussaan tullut hänen
taskumatistaan ottaneeksi huikeanlaisen kulauksen hengen vahvistukseksi
näin käräjiin mennessä — eipä hän omia viinojaan ollutkaan viljellyt
kesäkautena — pois oli jäämässä koko kommerverkki Ryysyrannasta.
Saattoi siis hyvällä omallatunnolla yhden ryypyn ottaa, kun toinen
hyvästä sydämestään tarjosi siinä viluisessa veneessä.

Mutta toista ei Jooseppi huolinut, vaikka Velli-Jahve kuinka tyrkytti.
Alkoi taas tuijottaa synkkänä sinimustaan virtaan... Tuo hänen
mielikuvituksensa, mielikuvituksensa, kuinka se pitikään omaa peliään!
Tietysti ne hänelle antaisivat linnaa — eihän kihlakunnan tuomari ollut
mikään synninpäästäjä pappi. Täytyihän sen herran tuomita lakien ja
asetusten mukaan...

Naapuripitäjän rantaan saavuttaessa illan jo pimetessä oli Jooseppi
Kenkkunen siinämäärin raskaan mielen rasittama ja rumien aavistusten
runtelema, että muut käräjämiehet vaivoin saivat hänet maihin. Rienaaja
oli pieksänyt hänet pehmeäksi tulisilla vitsoilla, koko ruumis oli
sairas, sielu siipiä vailla...

— Nousehhan Jooseppi, mikäs tässä auttaa. Mennään sakilla helevettiin!

Lemmenahon Luukas se murtunutta miestä näin lohdutti. Sama, joka itse
oli manattu käräjiin väärän akan makaamisesta.

Jooseppi mullisteli silmiään, kopeloi eväskonttinsa, huokasi syvään ja
tarttui Luukkaan käsivarteen.

Ei hän humalassa ollut — kaukana siitä.

       *       *       *       *       *

Eipä Ryysyrannan Joosepin mielikuvitus ollut aivan hulluja haaveillut!
Juuri täksi syksyksi oli virallista tietä saapunut kihlakunnan
tuomareille jostakin ylempää uusia ohjeita, miten tasavallassa
tapahtuvia kieltolakirikkomuksia oli käsiteltävä erinäisissä
tapauksissa. Tuomarin oli otettava varovaisesti huomioon sellaiset
kurjat ensikertalaiset, joiden taloudellinen tila ja perheolot
oli todistettu sellaisiksi että köyhä kunta joutuisi elättämään
kaikki ne surkeat perheet silläaikaa kun perheenisä oli tuomittu
istumaan vankeutta ensikertaisesta salapoltosta. Tuomarille saapunut
ohjesääntö sattui sopivasti Rämsänrannan oloihin, jossa kunnan kassa
vuonna-vuotuissaan osoitti nollan numeroa.

Ja vaikka Joosepin päälle kanneltiin joukko ilkeitä ilminantoja,
joista pääkohdat saatiin toteenkin näytetyiksi — Pirhonen riehui koko
voimallaan — niin Rämsänrannan kansanomaisten, kansaarakastavien ja
kansaa syvästi ymmärtävien nimismiesten antamat lausunnot, yhdessä
tuomarin oman virkavelvollisuuden kanssa koko yhteiskunnan onneksi,
vaikuttivat sen että tuomion vaakalauta alkoi vaappua rikoksellisen
pelastukseksi. Yhä hyökkäsi esiin konstaapeli Pirhonen kaikkine
apureineen, mutta vaakalaudalle heitetty sydämen kulta painoi
painamistaan pelastuksen pahkakuppia yhä alemmas ja alemmas. Silloin
Pirhonen jäi vain silmät suurina oven suuhun kuuntelemaan oikeuden
päätöstä. Se oikeuden päätös julisti että ottaen huomioon ne ja ne
näkökohdat ja huolimatta siitä että... ynnä vedoten annettuihin
herrojen nimismiesten lausuntoihin asianomaisen olemassaolon
taistelusta köyhyyttä vastaan sekä perustaen päätöksensä korkeimmasta
oikeudesta saapuneisiin kiertokirjeisiin siltä ja siltä päivältä sitä
ja sitä kuuta, on kihlakunnan oikeus harkinnut oikeaksi _vapauttaa_
kruununtorppari Jooseppi Kenkkusen enemmästä edesvastuusta tällä kertaa
ja tuominnut hänet _ehdonalaiseen vapauteen_.

Ei harakkakaan tunkiolla niin iloisesti hypellyt kuin hyppeli
Ryysyrannan Jooseppi silloin koska mies käräjiltä palasi.

Ei tiennyt oikein, mihin ilonsa purkaisi — antoi laskea itsensä maihin
sen aateystävänsä, sen Helsingin tohtorin huvilan rantaan, oli muka
vähän asiaa herrasväelle — menkööt muut — kyllä hän tästä jotenkuten
kotiinsa kopeloi ilman omaakin venettä — on se siksi mukava talo
tämä Korpipalatsi ja höyli sen isäntä. Ihan juoksun hölkässä kuin
pimeästä tallista marhamintansa katkaissut ruuna tömisti Jooseppi ylös
huvilan törmää, pökäsi paraatiovesta sekä juoksi ylös kolmattakymmentä
kiertoporrasta niin että kumisi vain honkainen pylväskäytävä, itsekkin
nauttien tuosta kuminasta. Temmaten auki kiiltomaaleilla silatun,
kullanvälkkyvällä rivalla varustetun oven hän jo kynnykseltä kiljahti
kuin tiikerikissa selin istuvalle ystävälleen että:

— Terveisiä käräjiltä! Ei mua tuomittukaan tiilenpäitä lukemaan. Vapaa
olen kuin taivaan mäkärä ja mäkätän taas kuin ennenkin.

Se köyhäin-ystävä loi Jooseppiin niin mukavan katseen silmälasiensa
ylitse, kavahti pulpeetituoliltaan, käveli suoraan kaapilleen, kaasi
kauniista karahvista kukkuraisen jalkapikarin lääkärin määräämää
kullankeltaista konjakkia ja tuppasi kohti vieraansa pärisevää partaa:

— Kenkkujen Kenkun malja!

Ilon korkea kohtaus se Ryysyrannan Joosepille oli...

Mutta kun hän hyvän tuulen hulinassa kotiinsa asti päässyt oli,
pelastuksensa perheelleen kertonut ja pikku Kurlia polvellaan
hypitellen Pupu-Jussiakin rallattanut sekä sitten maata käynyt
muijineen kylmän kehikon puolelle, jossa seisoi sängyn renkkana, niin
osasipas kohtalo, tuo korpikirojen ikimuistava herra jälleen vaimentaa
hänen elämäniloaan, kun eukko vesissä silmin, näännyksissä ja kalpeana,
kuiskasi korvaan:

— Linnan vältit itse, vaan etpäs minua vankeudesta vapauttanut. Jo
taas, rakas ryökäle, panit riihesi lämpiämään...

Kaisa-Reeta ei liene tarkoittanut Ryysyrannan riihisaunaa, vaan jotakin
aivan muuta. Oli näet raukka jälleen tullut siunattuun tilaan.




32.


Pari vuotta on vierähtänyt siitä kun Jooseppi Kenkkunen iloisena kuin
tunkioharakka hypellen ja purstoaan leiskutellen palasi käräjiltä.

Jos ottaisimme vaivan kysyä asianomaiselta itseltään, mitä kuuluu taas
Ryysyrantaan, niin saisimme kai vastauksen: — Kiitoksia kysymästä!
Köyhä elää niinkuin märkä palaa. Kaikki on ennallaan:

    ukko ja akka,
    mökki ja takka,
    russakka, kirppu.
    Vekku ja Mirkku,
    ämmä ja lapset,
    harmajat hapset,
    pannussa sakka,
    peräisessä vakka
        (jotenkin tyhjänä jauhonpölystä)
    rannalla rakka...

Joosepissa on runosepän vikaa, emme mahda mitään hänen
loppusointuiselle lorulleen, omasta puolestamme tahtoisimme jatkaa
runoa seuraavasti:

    Joosepin otsalla syvät on vaot,
    ovessa kiiluvat ilmaraot,
    kattila puhki, rikki myös rukki,
    huhmar seisoo kuin vaivaistukki,
    kiukahan muuri taas hajoomassa,
    seinäkin maahan vajoomassa,
    myrskyt nuo julmat,
    taivahan hulmat
    käydä taas uhkaa
    — malkojen ruhkaa —
    kattohon kajoomassa!

Yksi huomattava parannus, aniharvinainen edistys Petkeleen kylässä,
on tapahtunut — Ryysyrannassa on ihka eheät akkunaruudut — ruusut —
niinkuin siellä sanotaan. Mistä ihmeestä sai Jooseppi kalliit ruusut?
— pikku salaisuus — lienee käynyt sellainen vieras, joka näki hiusten
heiluvan, kun tuuli puhalsi rikkoruuduista pellavaisiin päihin.
Kateutta se kyllä on herättänyt Elettävän Konstassa, kun veli Jooseppi
mokoman lahjan on saanut — tarvitseis hänkin yhtä hyvin, vaikka totta
puhuen Elettävän Kenkkunen ei kuuna päivänä saane valmiiksi sitä
kehikolle harmaantuvaa pirttiä, johon »ruusuja» kaivattaisiin.

Jatkakaamme tarkastusta, miltä Ryysyrannassa nykyään näyttää.

On tehty eräs huomattava lisäys huonekalustoon tai mööpeleihin, kuten
isäntä sen sanoo. Pahnoilla potkii näet seitsemän lasta ja kahdeksas
potkii jossakin ahtaammassa, pimeämmässä, paljon lämpöisemmässä
paikassa. Kurlia pienemmän naskalin nimi on Kullervo Hilarius
Resitentti—viimeksimainittu ristimä luonnollisesti sen ikimuistettavan
tapahtuman jälkikaikuna, kun lapsen isä oli saanut kunnian tulla
esitetyksi itselleen Tasavallan päämiehelle — arvoisa lukija kai
muistaa, miten Kenkkunen Rämsänrannan pappilan pirtissä keskusteli
hänen ylhäisyytensä kanssa Suomen asioista ja jonkunverran Ranskan
politiikasta. Sitä iltaa seuraavana lauhkeana elokuun yönä kenties tuon
seitsemännen vesan syntysanat oli lausuttu — emme ihan varmasti tiedä,
voimme vain laskea sormillamme. Kaikissa tapauksissa Kenkkusen henki
noihin aikoihin oli väkevästi kullervoinut ja veisannut Hilariuksen
kiitosvirttä korkean veljeilynsä hurmiossa.

Mikä taas oli oleva hänen nimensä, joka pimeässä putkassa potkiskeli,
sitä ei vielä ollut suunniteltu —? Jos se oli tytön typykkä, niin
saattoipa tulla kyseeseen nimisointuma sellainen kuin Rekiina
Resitenska, sillä muistihan Jooseppi siellä pappilan praasnikoissa
tuona käräjäkesänä nähneensä hänen ylhäisyytensä pönäkän puolisonkin,
josta Kaisa-Reeta, tottapuhuen, oli ollut huvitettu enempi kuin
valtionhoitajasta tai maaherrasta. »Miten hän oli puettu se
resitenska?» oli Kaisa-Reeta näet udellut Joosepilta: »Olikohan tuolla
ihan silikkiset leningit?»... Sen hiivatistako hän sen tiesi, Jooseppi:
»vaikka oisi ollunna Enklannin ulsterista!» oli tiuskaissut vaimolleen.

No niin, pikku resitenskaa ei siis vielä ollut syntynyt tasavaltaan,
mutta hyväpä että oli pikku resitenttikin — vilkas pojan vekkuli se
olikin, varhain jo oppinut omin jaloin kävelemään — mekko tuolla
toistaiseksi heiskui yllä, jonka alta vilahteli paljaat kintut —
Kullervoksi pilttiä vaatimattomasti nimitettiin.

Pirttiviljelyksestä siirtykäämme varovaisesti tarkastamaan Ryysyrannan
ulkoviljelystä. Mitkä hyvät hedelmät oli kantanut Joosepin ehdonalainen
vapaus? Ehkä meidän nyt pitäisi puhua hyvin hiljaa, ihan kuiskaamalla.
Mutta koko Rämsänranta sen sittenkin tietää että Jooseppi Kenkkunen
vieläkin tirauttaa tilkan miestäväkevämpää, »jos miestä väkevämpää
missä tarvitaan maan eistä vaikka kaatamaan». Hän ei tee sitä
omasta intohimostaan, vaan niinsanoaksemme tositarpeesta, yleisestä
painostuksesta. Jos joku on syyllinen, niin on se koko Rämsänranta,
mutta Rämsänrannan takana on — koko Suomen Tasavalta.

Ymmärtäkäämme kaikinmokomin Jooseppia! Kun hornan pimeys haihtui
ja vapauden tähti nousi Pahankorven horisonttiin, niin lakkasi
luotto juonittelemasta — retiitti ronklaamasta — ja sekä herrat että
parempiosaiset talonpojat kuiskasivat Kenkkusen korvaan ystävällisiä
sanoja. Mökissä oli kauhea puute, kaiken nuusa, lapsia sikisi lisää,
Jooseppi rukoili Jumalaa, apua ei tullut — kiusaajain kuoro oli
suuri... Kauvan, kuukausimääriä mies kamppaili ylivoimaa vastaan kuin
Sven Dufva ryssiä vastaan sillalla kuunnellen jumalallisen kenraalin
kehoitusta: »el' yli päästä perhanaa!» Kaisa-Reeta itki ja kielsi,
häpesi ja vähin uhkasikin, mutta ylivoima vyöryi päälle kuin tulivuoren
laava — Jooseppi oli tulla hulluksi. »El' yli päästä perhanaa!» Oh
— mutta sellaiset ystävät — ja nälkä kotona. »Jos et vähän tirauta,
niin...!»

Siinä sitä oltiin elämän myllyssä. Köyhä saatana seisoi sen totuuden
kynnyksellä, jonka toisella puolella rehoitti elinkautinen »nuusa» ja
»retiitti ronklasi».

Ja silloin Jooseppi raiska taas lankesi — jos se nyt sitten olikaan
oikea lankeemus.

Pistäkööt tiilenpäitä lukemaan Oulun linnaan...

Mutta — eivätpäs pistäneetkään. Eivät edes käräjiin vieneet. Ei
näet Pirhonenkaan enää ilkeä ahdistaa. Mikä sitä Joosepin-kaltaista
jahtaamaan kuin ristiselkää repoa! Kaukaa-viisas ja ketunhäntä
kainalossa. Kenkku on Kenkku. Piru hänestä! Eihän tuo ketään tapa.
Hämmentäköön pataansa tai olkoon hämmentämättä.

— En minä kehtaa enää sen Kenkkusen rankkitynnyreitä lähteä tunkiolta
nuuskimaan, sanoo poliisi ylenkatseellisesti. — Se on, häjy, niin
kaukaa-viisaskin, tuppaa väittelemään itsensä presitentinkin kanssa.
Muistetaanhan tuo...

— Nuorimman poikansakin kuuluu kekkuli tutentiksi ristittäneen!
siunailevat kirkonkylän hurskaat akat.

Jooseppi siis sai olla rauhassa ja pusertaa lääkettä jyvistä
ja ytimistä silloin kun sitä nimittäin välttämättä tarvittiin.
Ehdonalainen vapaus ei sentään noussut miehelle päähän, Jooseppi ei
tahtonut loistaa sivuammatillaan — siksi vaaranalaista tuo homma
sittenkin oli. Eikä hän itse hullautunut siihen aineeseen, jota
salavihkaa kirkonkylään kanteli. Hän teki vain tehtävänsä — eikö hän
ollutkin vain halpa välikappale väkevämpäin voimain palveluksessa?
Mutta jokaisesta tilauksesta, jokaisesta keitoksesta hän salaa kärsi,
syvästi, järkytetysti — Kaisa-Reetan kyynelet ja nääntyneet posket
kiusasivat häntä. Tuo ikuinen taistelu miehen ja vaimon välillä... Jos
hän olisi ollut todella kaukaa-viisas, niin olisi hän vaikka velaksi
hankkinut vaimolleen kirkkohameen ja uuden paidan — Kaisa-Reeta olisi
silloin hyrskähtänyt hyvästä mielestä itkuun ja antanut anteeksi
paljon —mutta tässä asiassa oli Jooseppi ryhditön. Hän vain hypisteli
hyppysissään niitä vaimoväen vaatetuksia Maakunnan tiskin takaa, mutta
lahja jäi viime kädessä aina viemättä — oli olevinaan niin paljon muuta
kotiin vietävää. Jauhoja piti olla runsaasti, paisumistaan paisuvan
pereen syöntikyky kasvoi kuukaudesta kuukauteen. Pikanellirulla olla
piti myös — ihmisen mielialat — ja kahvitta ei ajanpitkään tullut
toimeen huonossakaan hökkelissä. Kahvia annettiin, silloin kun sitä
keitettiin, tilkka kaikille tenaville — se on Suomen kansan tapa
sydänkorvessa. Kurli kurlutti kuin muuttokurki, ellei saanut mokkaa. Ja
pikku Kullervo porasi myös, jos ei ämmä omasta kupistaan kulauttanut
pisaraista hänellekin — pikku resitentille. Kerran keksi Jooseppi ostaa
»röönääkin» venäläispuodista ja uhmasi myrkyttää kaikki russakat,
mutta siitä kuusijalkaiset niin loukkaantuivat että juoksivat perässä
saunariiheenkin — yksissä lämpimissä kylpemään. Ja jonkun viikon
päästä ne palasivat koivet käkkyrässä takaisin pirttiin ja sikisivät
vielä hyöteämmästi. Siitä Jooseppi ja hänen huonekuntansa ymmärsivät
että russakoille on niiden luoja luvannut asumaoikeuden ikiajoiksi
Ryysyrannalla. Huonemiehiä ne olivat — yksissä särpimissä. Väärin oli
niitä vainota keisarivihreällä — eihän tuota ollut koko keisariakaan,
tasavaltoja vain niin pitkälle kuin silmä kantoi pohjan navan alla. Oi
Rusasen ukko ja vanha Vesteri vainaa!

Oli se semmoinenkin, kansanhokema että Rusasen ukko tuskastuneena
oman mökkinsä russakoihin oli survonut niitä muutaman tuhannen
petkeleellä ja petäjähuhmarella, kuivannut lämpimällä arinalla
ja tehnyt tupakkaa — isolla visakopalla sitten oli poltellut ja
tuumaillut: »tämä se tyrälle hyvää teköö!» Vaan vanha Vesteri vainaa
puolestaan kuului toimittaneen, kun jauhot loppui, että: »kun oisi
keittää viinaa noista ruskeasiipisistä!» Haudassa nyt makasivat nuo
molemmat leikinpuhuja-ukot, mutta russakat yhä marssivat kuolemattomana
armeijana pitkin Rämsänrantaa. Antoipa marssia. Oi Rusasen ukko ja
vanha Vesteri vainaa!...




33.


Kauhea katovuosi on kohdannut kolmatta osaa Suomenmaata. Rämsänrannan
vaivaiset viljelykset se on raiskannut perinpohjin. Petkelkylässä on
paleltunut kaikki mitä maassa kasvoi — perunoita ja mustikoita myöten.
Joka ikisestä mökistä on julma vieras vienyt viimeisetkin viljakset.
Alakuloisena nostelee torpanmies loppumattomassa vesisateessa
läpikastuen lyhteitä kärväisiin — olkia vain ja jyvättömiä, mustia
tähkäpäitä. Kun Ryysyrannan Jooseppi on ahtanut saunariihensä
täyteen märkiä kupoja sekä pari päivää niitä kuivatellut kiljuvan
kiukaan kuumuudella ja vielä kolmannen päivän vartallaan piesten
riehunut ja rypenyt naama mustana siellä riihisaunassaan, niin saapa
mies lopuksi jumalanviljat pussiinsa — saa kokonaista kaksi kappaa
imeliä ohranjyväsiä. Ja samoin käy kaikissa naapurimökeissäkin:
Huhmarniemessä, Lintuniemessä, Elettävässä, Mullimäessä ja muissa.

Hirveä hädän tunne tunkeutuu hiljaa petkelkyläläisten rintoihin — nyt
se vasta, nyt se vasta myrkyt lykkää! Mistä nyt pitkän talven leipä,
kun sitä ei ole syksysulallakaan?

Kirkonkylän kauppiailla on tosin jauhomakasiininsa, mutta mistä saa
köyhälistöarmeija rahat, millä lunastaa jokapäiväiset tarpeensa. Mistä?
Pienet on palkat pöllimetsässä ja raskas työ raa'alla ilmalla.

Paperipuu-savottaan samoaa Ryysyrannan Jooseppikin, kirves olalla,
kaarisaha kädessä, reppu selässä — elkäämme kurkistako mitä repussa
on, lopen laihalta se vain näyttää. Päiväkaudet vesisateessa hakkaa
ja sahaa Jooseppi, kuin pahassa unessa hän riehuu, elämän hirmuista
todellisuutta sielussansa hautoo. Hän on tähän asti ollut verrattain
hilpeä mies, ainakin ilon naamaria on hän kantanut, vaikka sisuksia
lieneekin poltellut. Nyt — tämän viimeisen katosyksyn tullen — ei
ilonaamarin kanto enää käy. Uurteita täysi on otsa ja miesjoukossa
kulkee Jooseppi vaiteliaana, ei luista enää leikkipuhe. Eivät tahdo
kaverit oikein enää tuntea koko miestä samaksi. Vielä jonkun tilauksen
toimittaa, mutta senkin tekee kuin pahassa unessa. Kuin siipiin ammuttu
metso mies pehertelee pensaikossa. Ja kotinsa ovesta sisääntullessa
tuntee kuvotusta, pienimpiä lapsiansa hellällä kädellä silittelee,
mutta pakoon lähtee, kun milloin vaimonsa hahmon näkee.

Aapeli poikaa vähin pöllisavotassa apurina käyttelee, jotta
pikemmin joutuisivat pinot. Täysi mitta niissä olla pitää ja vielä
»kostajumala päälle» — ankara on yhtiön tarkastus. Ei riitä kovalla
työllä ansaittu raha suurelle perheelle — eikä Jooseppi, vähäläntä
kyssäselkä, ihan joka päivä jaksakkaan propsityössä raataa. Sairastuu
mies rasituksesta ja märästä ilmasta ja läsii viikkokausia maaten
pirttinsä peräpenkillä. Ämmäkin on raihnainen, lapset kaikki romuskassa
— Kaisa-Reeta viimeisillään. Siitä kun jälleen vähän voimistuu
Jooseppi, niin ei työnnykkään sinne järven taa paperipuu-savottaan,
vaan lähtee Pahakorpeen petäjäleipäpuita katselemaan. Petäjää,
petäjää kiskoa täytyy — tänä talvena kuollaan muuten nälkään. Kaataa
yhden puun, kaataa toisen, kulkee kuukkaillen, mistä vielä kolmannen
petäjän romahuttaisi? Leipäpuun, Pohjolan taatelipalmun! Kirottu puu
— siunattu puu — kautta vuosisatojen se sentään on pelastanut Suomen
korpikansan nälkäkuolemasta. Terveelliseksikin hokevat vanhat ämmät
petäjänsekulileipää — sydänalatautia se näet lievittää. Sitkeiksi
kasvavat lapset, jotka sellaista liikkiä jyrsivät...

Vekku koira, korvat pystyssä, häntä kippurassa isäntänsä perässä
seuraa. Pahankorven kuiskutuksia kuuntelee. Joko taas, joko taas itse
Paha oudosti ääntelee? Jooseppi kuuntelee sitä puolella korvalla...
Mikä se oikein on tuo ikuinen kutsuva ääni? Morsiantaanko yhä Paha
siellä huutelee syvän urun takana? Tuossa on pontikkapata puron
rannalla hiukan ruostuneena — olkoon — Jooseppia tympäisee, ei tahdo
katsoakkaan sinne päin. Kovinpa se nyt taas ruumiiseen ottaa, kivistää
rintaa, kolottaa selkää, pakkaa vähän kuin päätä pyörryttämään, Paha
yhä kuikuttaa, uikuttaa siellä kaukana — ja joskus rääkäisee läheltä
haltijavaris. Mitä, jos olisi kaataa juuri tuo petäjä, jonka latvassa
haltijavaris istuu?...

Jooseppi iskee kirveensä petäjän kylkeen. Pihkaiset lastut lentelevät
— haltijavaris pakenee kamalasti rääkyen — Jooseppia hytkäyttää —
naurahtaakin ääneen ja usuttaa Vekun juoksemaan variksen perään.
Syvenee syvenemistään hakkuukolo — Jooseppi läähättää, vaan ei hellitä,
kiertää toiselle puolelle ja lyö kirveensä toiseen kylkeen. Nyt se
kohta romahtaa... Jooseppi toimii kuin unessa, käsi tekee ankaraa
työtä, vaan henki liitelee muissa maailmoissa. Yhtäkkiä päätä niin
oudosti pyörryttää, kirves lakkaa heilumasta, sydänalaan pistää.
Jooseppi mitään ajattelematta tarttuu molemmin käsin petäjän tyveen.
Samalla tulee tuulenpuuska pohjoisesta — petäjä rusahtaa ja romahtaa
maahan. Jooseppi ——— herrajumala — väärälle puolelle jäi Jooseppi.
Petäjän tyven syliinsä sai — sen kanssa kamppaillen maahan vaipui.
Viimeinenkin maailman hämy musteni hänen silmissään... Hirveän
rymähdyksen kuullessa kirmaisee koira kiireesti takaisin isäntänsä luo
— oivaltaa heti mitä on tapahtunut ja alkaa vimmatusti haukkua. Sitten
se suorastaan jo ulvoo kuin susi arolla. Pahakorpi humisee myöhäsyksyn
viimeistä huminaa, puro pauhaa syvällä urun pohjassa, ja Paha ääntelee
oudosti kaukana rotkon takana.

Ryysyrannan Jooseppi vain nukkuu...




EPILOOGI

JOOSEPPI KENKKUSEN SEIKKAILUT TAIVAASSA.


(Hänen kuolemanunensa kaatuneen petäjän alla.)

Joosepin ruumis jäi makaamaan kaatuneen petäjän alle, mutta hänen
haamunsa, hänen kaksoisminänsä läksi vaellukselle ijankaikkisuutta
kohden. Kas tuolla hän jo mennä harppailee tukka suorana pitkin
Pahanpuron vartta, kiipeää Pahalle-kalliolle ja kimmahtaa pilven
selkään — viime hetkessä Vekku koirakin loikkaa isäntänsä jälkeen
ja jää hampaistaan roikkumaan pilven reunasta — pilvi kiitää huimaa
vauhtia yli seurakunnan rajan ja nousee Pyhätunturin kohdalta kierukkaa
kiertäen suoraan ylös Taivaaseen...

Pyhä Pietari Taivaan portilla pahanpäiväisesti hätkähtää tutkien
Jooseppia kiireestä kantapäähän:

— Hiisikö sinut tänne lennätti?

— Oisi vähän kahenkeskistä assieta sille Ihtelleen! naukuu Jooseppi
kansan murteella.

Pyhä Pietari ihan punastui kiiltävää kaljuansa myöten: »onpa tuo äijä
jotakuinkin fräkki». Hän rykäsi kaikuvasti:

— Kuka olet?

Mutta Jooseppi tokasi:

— Kyllä Hän minut tuntee. Päästähhän sisään, apostoli. On vähän kiire...

Pyhä Pietari raapasi niskaansa, katsahti syvämietiisesti Jooseppia
silmiin, mutta ei sentään ärjäissyt, ujahti itse pienestä salaportista
sisään — kultahakanen kilahti sisäpuolella — ja siihen jäi Jooseppi
Taivaan portille koirineen, joka nuoli hänen käsiään.

Jooseppi katsoo: kylläpä on korkea Taivaan muuri ja portti puhdasta
kultaa. Portin takaa kuuluu Pietarin ääni:

— Kyllä minä näen että se on rämsänrantalaisia. Ei mistään muualta tule
niin ryysyisiä äijän käppyröitä.

Toinen ääni tuntui siihen vastaavan:

— Siis päästä hänet sisään. Onhan niillä vapaus. Jos hän on peräti
ryysyinen, niin ota nämä valkeat vaatteet ja pue hänet niihin.

Pyhä Pietari tuli läähättäen portin läpi, valkoiset vaatteet kainalossa
ja sanoi sankalasiensa yli katsahtaen:

— Lupasi audienssin, mutta pue ensin nämä vainajavaatteet päällesi.

Jooseppi kivahti:

— Enkä pue! Kun kerran olen kelvannut resitentiile näissä hyntteissäni,
tottahan kelpaan tässäkin talossa.

Pyhä Pietari, kiivasluontoinen mies, sai yskänkohtauksen. Sitten hän
huusi niin että Taivaan muurit vapisivat:

— Mene Hel...!

Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun Jooseppi yritti lentää päistikkaa
Helvettiin — joka olikin vain ikäänkuin alakartano siinä Taivaan
kupeella, musta joki vain välissä, avautui Taivaan portti ja itsensä
Ukon hopeanhohtava pää näyttäytyi portissa:

— Paras Pietari, salli hänen tulla!

Samalla Taivaan Ukon pää vetäytyi takaisin.

Pyhä Pietari tarttui toisella kädellä nenäänsä, toisella Jooseppia
käsipuolesta ja toimitti:

— No mene sitten, senkin skunkki!

Sitten hän ääneensä murisi enkelisotamiehille, jotka kivääri olalla
käyskentelivät pitkin Taivaan muuria, että:

— Tämä tiettävästi on taas niitä korpirojun keittäjiä joko Vongan tai
Petkeleen kylästä. Niillä on aina olevinaan asiaa Taivaaseen.

Johon kirkassilmäinen enkelikersantti supattaen vastasi:

— Oiskohan tuolla nytkin...?

Jooseppi koirineen livahti sisään Taivaan portista — Pietari
likinäköisyydessään ei havainnut koiraa — vaan jäi supattamaan
enkelisotilaan kanssa.

Hetken päästä temmattiin portti taas auki ja Taivaan Unilukkari,
kultainen hiilihanko kourassa, syöksyi läähättäen Pyhän Pietarin eteen
alkaen soimata Pietaria:

— Koira rökäleen päästit Taivaaseen! Minä ajoin sitä hiilihanko
kourassa, vaan se lippari pakeni häntä koipien välissä alttarille,
jonne minulla ei ole lupa jalallani astua. Jos Ukko nyt äkkää
koiran, niin minä saan matkapassit Taivaasta ja sinut alennetaan
tampuurimajuriksi.

Pyhä Pietari siveli nauraen partaansa:

— Ole huoleti Olkkonen. Emme ole ensi kertaa Petkeleen koiria kyydissä.
Lemmon laillako se livahti sen hampparin hännässä!

Sitten hän syvästi huokaisten, sytyttäen pyhänsavun tuoksuisen,
todellisella kultarenkaalla kierretyn sikaarinsa ja puhaltaen valtavan
tuprun vasten Unilukkarin kasvoja, lisäsi:

— Heillä on aina pystykorvat kintereillään noilla Rämsänrannan
isännillä. Se kai johtuu siitä että koiria siellä alhaalla suvaitaan
kirkossakin, kuten olen kaikilta pappivainajilta ihmeekseni kuullut.

— No sehän juuri olikin minun virkani, virkkoi pitkänenäinen Unilukkari
Olkkonen, — estää koiralaumaa pääsemästä ulos kirkosta saarnan aikana.

Pyhä Pietari puhalsi toisen valtavan savun ja killistäen oppineesti yli
kultasankalasiensa, tuumasi:

— Aivan oikein: sinähän näenmä oletkin se entinen Rämsänrannan
kirkkoväärti. Sinähän se kerran kapahutit kolehtin varrella Pärsämön
Samppaa niin kovasti päähän että sait maksaa tynnyrin rukiita
sovinnoiksi ja vielä kannullisen pomeranssia päälle.

— Juu, juu, jupisi Taivaan Unilukkari. — Mutta ota huomioon että hän
nukkui ja kuorsasi niin riivatun sikeästi pakanakolehdin aikana että
minun, virkani puolesta täytyi kopahuttaa ukkoa kalloon tavallista
navakammin.

———

Mutta silläaikaa kun nämä puolittain taivaalliset, puolittain
maalliset keskustelemukset tapahtuivat Taivaan portilla, kulki
Jooseppi itsensä Ukon perässä läpi koko Taivaan palatsin. Mitä
kaikkia ihmeitä hän siellä näkikään, tuskin järki saattoi käsittää.
Kuinka kiiltävä permanto siellä oli — aivankuin luistinjää, Jooseppi
yritti monta kertaa kellahtaa peräsilleen, mutta silloin aina pikku
tyttö, enkelisiivet selässä ehätti ottamaan häntä kädestä niin ettei
hän langennut. Kolmannella kertaa Jooseppi jo uteliaana kysyi siltä
kauniilta enkelitytöitä että:

— Kennenkä sinn' out lapsia?

Johon tyttö, silmät säteillen vastasi:

— Ryysyrannan Joosepin, Petkel-kylästä, Rämsänrannan seurakunnasta,
Suomen Tasavallasta — niin on merkitty taivaalliseen lastenrekisteriin.

Jooseppi siinä määrin hämmästyi ettei saanut sanaa suustaan. Mutta
enkelityttö liversi sukkelasti lisää:

— Ajatelkaas Setä, minä olin niin kovasti pikkunen silloin kun minut
lähetettiin taivaalliseen lastenkotiin etten muista, minkänäköinen
oma isänikään on... Eihän Setä enää huoli langeta? lipsautti tyttö ja
niiasi.

Jooseppi taputti tyttöä päähän ja yritti sanoa että hän tässä juuri
taitaakin olla tytön pappa, mutta Ukko iski hänelle silmää: »ei
huoli ilmaista!» Jooseppi ymmärsi että siinä se nyt sitten on se
heidän vajanainen lapsensa. Luojan kiitos, eipäs tytössä enää näkynyt
minkäänlaista vikaa! Missähän mahtoivat olla ne kolme aikaisempaa
lapsivainajaa?...

Hän loi tyttöön salamyhkäisen, säteilevän katseen ja seurasi Pyhää
Ukkoa kävellen varovaisesti eteenpäin kertaakaan lankeamatta
peilisileällä lattialla. Tyttö näkyi lentävän kuin valkoinen kyyhkynen
Alttaria kohti. Sitten se kuulesti hyvittelevän sinne lymynnyttä koiraa:

— Ai, ai kuinka nätti sessu! Annatko tassuakin? Seh-seh-seh! Mikä on
nimesi?

Ihmeekseen kuuli Jooseppi koiransa vastaavan ihmiskielellä:

— Vekku minä olen. Ryys...

Enempää ei Jooseppi kerennyt kuulla, sillä samalla kajahti hänen päänsä
päältä korkealta lehteriltä huikea virrenveisuu: Koo-koo mualim ii-loit
mahdaa...

Jooseppi väänsi niskansa melkein nurin nähdäkseen lukkarin, joka seisoi
numerotaulun takana kita avoinna. Missä ihmeessä hän tuon pitkän,
luisevan miehen oli nähnyt poikasena?

— Se on Saastamoinen! ilmoitti Pyhä Ukko.

Jooseppi alkoi marssia virren tahtiin retkutellen polviaan. Onneksi ei
Taivaassa ollut tungosta ja missä ikinä vain Pyhä Ukko kulki, siellä
aukeni tie kuin kinos lumiauran alla. Jo loppui virsi ja Jooseppi nosti
päätään, nähdäkseen, kuka pappi nousi saarnaspönttöön. Pyhä Ukko sanoi:

— Niljus vainaa saarnaa aamusaarnan.

— Vai hän se on, virkkoi Jooseppi. — Niljus vainaahan se opetti meille
rämsänrantalaisille kahvinjuonninkin!

Pyhä Ukko myhähti valkeaan partaansa:

— Parempi olisi ollut, jos ei olisi opettanut sitä konstia.

— Lieneeköhän tuo Näälmannikin täällä Taivaassa? tiedusti Jooseppi.

— Kyllä hän täällä oli alussa, vastasi Pyhä Ukko, — mutta hän toimii
nykyään maallikkosaarnaajana Helvetin puolella.

— Joo, sanoi Jooseppi. — Lie heitä täällä muitai meijän pitäjän
sielunpaimenia?

— Aina joku, vastasi Pyhä Ukko. — On Toloperia, on Nyymannia, on
Kalviinia, niinkuin te siellä sanotte.

— Vai on Toloperikin täällä, keskeytti Jooseppi iloisesti. — Pitäisippä
rehvata Toloperia ja tuua terveisiä poijalta, se kun se Poika Tolop...

— Kyllä, kyllä, katkaisi Pyhä Ukko Joosepin puheensorinan. — Kyllä minä
ne asiat tiedän, elä huoli kysellä niin paljon joutavia.

Mutta mitäs Jooseppi, eihän Kenkku malttanut olla utelematta. Eikä itse
Ukkokaan, Taivaan mainio Pyhä Ukko, vähin vastailematta.

Ajaa rapsuttaa niinkuin pitkin syksyistä jäätä vastaan suuri heinähäkki
— heinät kuin kultapölyä kuhisevat — hieman tollon näköinen, turpea
talonpoika hopittaa lyyhäävää vanhaa ruunaa häkin sevillä istuen,
mutta miehen takana, heinähäkin huipulla, töröttää mustiinpuettu,
valkeahuivinen, kasvoiltaan punakka, silmistään älykkään ja äkäisenkin
näköinen vanha diakonissa, laupeuden sisar. Niin ei malta Kenkkunen
olla sitäkin vastaantulijaa tutkimatta ja huudahtaa:

— Törmälän Manne ja Wettersteini!

Pyhä Ukko selittämään:

— Jaa! Sisar Charlotte vie heiniä Betaniaan. Hänen aikansa ei kulu
muuten mitenkään täällä ylhäällä, kun politikoiminenkin on kielletty.
Meidän oli pakko muuttaa Vanhainkoti sieltä Rämsänrannalta tänne
Taivaaseen. Ja sisar Charlotte tahtoi nimittää kodin myös täällä
Betaniaksi.

— Ketähän kaikkia hänessä mahtanee olla siinä Taivaan Spedaniassa?
kysäsee Jooseppi hienosti, sillä »Spedanian» mies aina on osannut sanoa.

Taivaan ukko luettelee:

— Rytys-Kreetaa, Vanhaa-Leenaa, Issin Karoliinaa, Onnelan Johannaa,
Rusas-mummoa, Väisäs-Jussia, Asunnon ukkoa ja akkaa, Ruukin Pellikkaa,
Pöppö-Mattia — vähänkös heitä piisaa...

— Välttää! sanoi Jooseppi,

— Mikäs kumman tuulimylly se tuolla korkealla töyräällä viuhottaa ja
miehen huiskale posket pullolla puhaltaa?

Pyhä Ukko naurahti:

— Hullu-Sante henkimyllyänsä ruuvaa...

Se Taivaan avara esikartano ja peililattia taisi sitten loppua
siihen, sillä nyt huomasi Jooseppi nousevansa ylös lumivalkoisia
marmoriportaita. Tulivat Ukon kanssa korridooriin, sellaiseen pitkään
käytävään, jossa vilisee huoneita niinkuin suuressa hotellissa
kahtapuolta ja numerot ovien päällä. Moniaitten huoneitten ovet ovat
sepposeljällään. Kylläpä Jooseppi hämmästyy, kun niiden avonaisten
ovien läpi taas on tuntevinaan entisiä kotipitäjäläisiään. Tuossa
esimerkiksi Mylly-Topias ja Näätänikkari vainaja hikipäissään
työjelevät yhdessä verstaassa: Topias höylää niin että kullan
kiehkuraiset lastut lentelevät ja Näätänikkari leikkaa lasiruutuja
suurella timanttipuukolla. Toisessa numerossa pari vanhaa
pitkätukkaista ukkoa käsikädessä kyökkäsee vastakkain, ja haikeasti
laulaa. Jooseppi kysäsee:

— Mitä peliä se tuo on?

— Pyhiä karhuvirsiä aikansa kuluksi kuuluvat vetelevän Koistilan ukko
ja Elias Lönnrot, vastaa Taivaan Ukko. Mutta elähän ilkiä kysellä...
Vaan eihän se Kenkkunen, eihän se malta pitää suutansa kiinni, kun aina
uutta keksii.

— Katohhan vanhaa akkaa, kun niin tolkusti kangasta kutoo! pääsee
Joosepin suusta erään kynnyksen kohdalla. Tosiaankin siellä
suoraselkäiseen, harmaaseen röijyyn puettu hopeahapsinen eukko
helskyttää kangaspuita, sukkula suhahtelee edestakaisin, ja eukon suu
tekee samat liikkeet. Sankalasit otsalla tärisee, kun pirta paukkuu.

— Vanhan Pappilan Vanha Mari! huudahtaa Jooseppi.

— Juu! myhähtää Ukko. — Mari on Taivaan taitavin kankuri.

Joosepin teki mieli kysäistä että mitenkä Taivas jaksaa pitää Maria
kahvissa, vaan kun muisti että Ukko ei oikein tykännyt siitä että
Niljus vainaa oli opettanut rämsänrantalaisille kahvinjuonnin taidon,
niin jätti kysymättä. Vaan saipa pian uutta utelemista. Moniaassa
huoneessa pikkuinen äijän kämpyrä, tasaleikkotukka, harmaatakki,
vaskiset sankalasit nenännipukalla, kimeällä äänellä opettaa aakkosia
pienille pyhäkoululapsille.

— Sano Gii! sano Gii! kuuluu huoneesta, jossa on kullankarvaiset
pulpetit.

— Eikös tuokin vain ole Rämsänrannan vanhoja rohveetoja? kysyy Jooseppi.

Pyhä Ukko esittelee suosiollisesti:

— On kyllä. Vanha koulumestari Lassila Näljängältä.

Ja selittää tarkemmin:

— Oikeastaan otimme ukko Lassilan tänne vain karhunkesyttäjäksi
— hän kun siellä erämaan poluilla oli mainio karhun häpäisijä ja
jumalansanalla pieksäjä, mutta kun samoihin aikoihin ilmestyi vielä
taitavampi mörköjen ripittäjä, niin annoimme Lassilan jatkaa rakasta
koulumestaritointaan.

— Kukahan tuo Lassilaa taitavampi mörönmanaaja mahtaa olla? kysyy
Jooseppi.

— Ka se Julma-Tuomas tietysti, vastaa Pyhä Ukko.

Jooseppi innostuu ja kimahtaa:

— Jos lie Runtukka-Eemikin täällä ketunpyyntitaksvärkissä?

Mutta Pyhä Ukko jyrähtää:

— Emme tunne sen nimistä miestä. Emme tarvitse kettuja enemmän
kuin ketunpyytäjiäkään Taivaassa. Mainitsemasi henkilö luultavasti
harjoittaa kavalaa ammattiaan tuolla Helvetin puolella...

Jooseppi hätkähti. Vai ei ollut Runtukka-Eemi täällä! Mitenkähän hänen
itsensä käy, jahka tilikirjaan kurkistetaan? Häntä alkoi vapisuttaa...
Yläkerrasta kantautui korviin urkujen juhlallinen soitto...

       *       *       *       *       *

Taivaan Pyhä Ukko johdatti Ryysyrannan Joosepin pitkän käytävän
äärimäiseen päähän. Oven päällä kiilui kirjoitus:

_Rämsänrannan ryysyköyhälistön tutkintokanslia._

Taivaan Ukko kopahutti rystysillään oveen, joka silmänräpäyksessä
aukesi sisästäpäin. Itse astui Hän edellä sisään, Jooseppi perässä. Ovi
lupsahti kiinni. Taivaan Ukko hävisi pienestä ovesta sivukammioon —
käsiään pesemään, niinkuin kuulosti — ja Jooseppi jäi lakki kainalossa
seisomaan ovensuuhun. Kansliassa oli kolme siipiselkäistä enkeliä,
jotka hymyhuulin tuijottivat Jooseppiin.

Pyhä Ukko tuli pian takaisin sivukammiosta tuoksuen hyvänhajuiselta
saippualta — niinkuin Jooseppi sen päätteli — mutta milloinkaan ei
hän ollut sieraimissaan tuntenut siinämäärin ihanaa tuoksua. Ei
yksikään laji Maakunnan saippuoista siellä alhaalla tuoksahtanut
niin hurmaavalle — tämä tuoksu lemahti koko kansliaan ja ensikerran
olemassaolossaan tunsi Jooseppi kuin hän itsekkin tuoksahtaisi hyvälle
hajulle.

Pyhä Ukko, hopeaparta, istahti korkean, kaltevan pulpetin taakse —
missä olikaan Jooseppi pojannaskalina nähnyt moisen korkean pulpetin?
jaa, Ruukissa, Ruukissa, — vörvalttarin kansliassa tehtaan käynnin
aikoihin...

— Paina puuta! kehoitti Ukko, pistäen kullalta välähtävän hanhenkynän
korvalehtensä taakse.

Jooseppia kovin kainostutti, kun enkelit niin hymyillen häneen
katsoivat. Mitähän ne oikein katsoivat? Hänen vaatteitaanko?

— No, rykäsi Taivaan Pyhä Ukko, — miten ovat asiasi? Nimesi Minä jo
tiedänkin.

Jooseppikin rykäsi ja pyöritteli reuhkaa käsissään.

— Ka, alotti Jooseppi, — petäjä kaatui päälle.

— Se kyllä luetaan sinulle suureksi ansioksi täällä Taivaassa, selitti
Ukko. Enkeleiltä Hän kysyi:

— Joko te merkitsitte tämän Jooseppi Kenkkusen tapaturman ansiopuolelle?

Enkelit kumarsivat myöntämisen merkiksi. Sitten yksi löi kantapäänsä
yhteen ja kysyi:

— Teidän Taivaallinen Korkeutenne! Sallikaa kysyä, kuinka moneksi
grammaksi kultaa merkitsemme tiliin sen että tämä mies uskaltaa tulla
Taivaaseen omissa vaatteissaan?

— Djah, pani Pyhä Ukko,— kyllä se on siksi harvinainen tapaus
Taivaan historiassa että meidän täytyy merkitä kokonainen 100 kiloa
krediittipuolelle.

Enkelit kumarsivat ja merkitsivät tileihin.

Pyhä Ukko jatkoi:

— No entäs sitten, Jooseppi Kenkkunen, jos petäjä kaatuikin päällesi?

Jooseppi naukui:

— Että kuka akan ja sikiöt nyt elättää?

Taivaan Ukko rypisti hopeanhohtavia kulmakarvojaan:

— Me emme täällä Taivaassa puhu sikiöistä, vaan lapsista. Eikä ole
kaunista että te kaikki ränsänrantalaiset sanotte _vaimojanne_ akoiksi.

Jooseppi paransi:

— Ka niin vain että kuka se Kaisa-Reetan ja ne kakarat elättää, kun
minulle näin kävi?

— Kakarat! murisi Ukko, uhaten sormellaan Jooseppia. — Heitä pois rumat
sanat.

Joosepin täytyi sanoa kolmannen kerran:

— Että kun minulle nyt kävi näin huonosti, niin mikä keino siihen
keksitään Herra Taivahan Taatto, jotta rakas vaimoni ja rakkaat lapseni
pysyisivät hengissä siellä ajan laksossa?

— No nyt sanoit kauniisti niinkuin miehen puhua pitää, kiitteli Pyhä
Ukko. — Mutta mitä asiaasi tulee, niin oletkos todella ainoa, joka
et tiedä, ettemme me täällä Taivaassa mahda mitään sille, jos sinun
perheesi kuolee nälkään.

— Mutta sehän on kamala totuus! huudahti Jooseppi.

— Aivan niin, hyvä ystävä, julisti Pyhä Ukko. — Mutta ota huomioon että
Taivas on juuri sitä varten olemassa että ainoastaan täällä saavat
lievityksen kaikki ne, jotka siellä maan päällä kärsivät.

— Hallelujaa! säestivät enkelit ristien silmänsä.

— Meillä, jatkoi Pyhä Ukko, on vain oikeus korjata luoksemme, kenet me
tahdomme. Ja joka tänne pääsee, hän ei totisesti kuole nälkään.

Jooseppi jäi miettimään pyöritellen lakkiaan. Sanan virkkoi:

— Mutta eikö sitten olisikin parempi, jos nostaisitte koko höskän minun
perässäni tänne Taivaaseen?

— Koko Ryysyrannanko russakoineen! jyrähti Taivaan Pyhä Ukko silmät
suurina. — Johan sinä nyt, Jooseppi rukka, höpiset mahdottomia. Kyllä
täällä tiedetään, kuka kulloinkin on kutsuttava.

Enkelit hymyilivät.

Yhtäkkiä enkelit höristivät korviaan. Oven takaa kuului vikinää ja
raapimista. Yksi enkeleistä meni katsomaan ja raotti ovea: pystykorva,
pörhöinen koira livahti sisään.

Pyhän Ukon hahmo muuttui:

— Gehennan komeroistako tuo koira pääsi?

— Se on _minun_ koirani, esitteli Jooseppi. — Vekku tämä on — samasta
maanpäällisestä helvetistä se tulee kuin minäkin. Se on uskollinen
isännälleen, laukun ja sukset vahtii läpi yön ja kinttuun tarraa, kuka
koskee. Ja hyvin näpeä se on haukkumaan oravia, kehui Jooseppi. — Näpeä.

Enkelit pyrskähtivät nauramaan.

Taivaan Pyhä Ukko raapasi neuvottomana hopeanhohtavaa päätään.

— No jaa, Hän sanoi, — ainoastaan Ryysyrannan Joosepille olkoon
sallittu pitää koiransa Taivaassa, mutta meidän kultaisia oraviamme
taatelipalmujen latvoissa sen ei tarvitse haukkua.

Vielä Ukko lisäsi, partaansa mutisten:

— Pyhä Pietari alkaa käydä huolimattomaksi. Kuinka hän saattoi laskea
koiran portista? Ja kuinka unilukkari Olkkonen päästi sen laukkomaan
pitkin Esikartanoitamme?

Enkelit katselivat yhä suuremmalla mielenliikutuksella Jooseppiin,
jonka känsäisiä käsiä Vekku häntäänsä heiluttaen nuoleskeli. Mutta
Taivaan Pyhä Ukko jatkoi:

— Asiaan! Emme oikeastaan ole puhuneet vielä pääartikkelistakaan.
Kuinka paljon sinulla oikein on syntejä, Jooseppi Kenkkunen?

Jooseppi säikähti ja oli vaiti kuin ahven murrossa.

— Luettele! käski Ukko.

— Kukapa heijät kaikki muistaa..., mutisi vihdoin Jooseppi.

Pyhä Ukko otti puhevuoron:

— Sinulla taitaa olla se harhakäsitys että jos kaikki syntisi luettelet
ja niiden joukossa on paljon painavia, et muka saa jäädä tänne
Taivaaseen?

— Ka sellainenhan minulla on käsityskanta, myönsi Jooseppi arasti
nostaen silmänsä.

— Asianlaita ei ole niin, selitti Taivaan Ukko vakavasti. — Ylimalkaan
se kyllä niin on, mutta teidän rämsänrantalaisten suhteen on täytynyt
tehdä poikkeus. Tosiköyhät ja avuttomat ja henkisesti vaivaiset teistä
päästetään aina Taivaaseen, vaikka syntisiäkin olette ettekä syntejänne
liioin kadu ettekä tunnusta, mutta syntien laadusta riippuu, _missä
asemassa_ täällä Taivaan iloissa lopuksi olla saatte.

Joosepin pienet siansilmät leimahtivat riemukkaasti:

— Onko minulla siis pysyväinen sija täällä Taivaassa?

— Totta kai! nyökkäsi Pyhä Ukko nauttien Joosepin naivisuudesta.

Kenkkunen hädintuskin pysyi housuissaan, kun vastauksen kuuli. Yhtä
hän vain ihmetteli: miksi ei Runtukka-Eemiä, mainiota ketunpyytäjää
oltu huolittu Taivaaseen? Vai olikohan Eemi itse huipannut suoraan
Helvettiin, jos siellä nähtävästi oli hyvät pyyntipaikat?

Enkelit nykäsivät Jooseppia takin liepeestä ja kuiskasivat: »Tunnusta
pian syntisi, muuten Ukko tekee tottelemattomuudestasi uuden synnin!»

Jooseppi alkoi rykiä:

— Tuota niin, jotta niistä synneistä...

— Luettele! jymähti Pyhän Ukon ääni.

Mutta Jooseppi yhä vitkasteli, hieroi lakkiaan, raappi jalallaan ja
yritti tirskahuttaa syljenkin kullankarvaiselle matolle.

»Elä Jumalan nimessä sylje!» kuiskasivat kaikki kolme enkeliä yhtaikaa
Joosepin korvaan.

Taivaan Pyhä Ukko veti kultakellon liivintaskustaan.

— Minä olen nyt tässä kärsivällisesti odottanut kymmenen minuuttia, hän
sanoi, — mutta sinä et puhu suutasi puhtaaksi.

»Sakottavatkohan nuo korpirojun keitosta?» ajattelee Kenkkunen
itsekseen. »Ja kuka tietää ettei niillä täällä Taivaassakin ole linnaa
ja panevat tiilenpäitä lukemaan?»

»Puhu!» kuiskasivat enkelit huolestuksissaan.

Mutta Jooseppi vain hunteerasi, hunteerasi — tahtoi olla kaukaa-viisas
— eikä saanut sanaa suustaan.

Taivaan Pyhän Ukon kärsivällisyys loppui:

— Tuokaa syntirekisteri! komensi Hän ja loi nuhtelevan katseen
asianomaiseen.

— Käskystä, Teidän Taivaallinen Majesteettinne! vastasivat kaikki kolme
enkeliä kuorossa, kantapäänsä yhteen paukauttaen niin että kultaiset
kannukset kilisivät — kuinka kauniisti ne kilisivätkään, ihmetteli
Jooseppi — aivankuin harpun sävelet....

Pyhä Ukko huokasi syvään — oh mikä huokaus — niinkuin tuulen humaus
syksyisessä korvessa. Ja samassa silmänräpäyksessä kun enkelit
katosivat viereiseen konttorihuoneeseen, pistäytyi Ukkokin, taas omaan
yksityiskammioonsa. Jooseppi jäi yksikseen kansliaan. Koiransa asettui
pulpetin alle makaamaan.

Joosepin sydän sykki kiihkeästi. »Minkähän ne nyt tekevät?»

Joku kolkutti oveen, joka johti käytävästä. Vekku nosti nokkaansa ja
alkoi murista. Jooseppi meni avaamaan. Hänen hämmästyksensä ei ollut
vähäinen, kun äijän pötkyssä tunsi edesmenneen vonkalaisen jätkämiehen
Pahan Joopin, Joopi Heikkisen.

Kumpikin näytti ällistyvän sitä että tapasi toisensa Taivaassa. Kovin
halpana oli näet toinen toistaan maan päällä pitänyt.

— Helevetistäkö se _sinä_ —? ärjäsi Joopi, jolla oli karhunsilmät, ja
näytti hampaitaan.

— Ole tuossa nyt, murisi Jooseppi kilpaa koiransa kanssa. — Taivaan
jätkänäkö sitä _sinäkin_ muka myllerrät?

Mutta Joopi, Pahaksi Joopiksi mainittu väkevä ja löylynlyömä työmies,
ei kuullut Joosepin arvosteluita, sillä mies paran oli isänsä pienenä
pieksänyt siksi pahoin ettei kuulo Taivaassakaan parantunut.

Joopi pöllisteli karhunsilmillään ympärilleen ja kysyi:

— Onkohan tuo Ihte kotona?

— Kotona, kotona on Ukko! kiijui Jooseppi karsaasti katsoen
Joopiin, jolla oli ehyt silkkinen pusero — lyysi — ja mikä kaikista
kadehdittavinta — kultaiset työkintaat.

Joopi kuultuaan että Taivaan Isäntä oli kotona, tuppasi suoraan Isännän
kamariin: Jooseppi kuuli hänen läähättäen ja isolla äänellä pauhaavan
Ukolle että:

— Anna Sinä makasiinista se iso-vänkäri — ei kohoa muuten pintaan se
kivenmöhkäle. Voi ryöttä kun se on raskas ja särmikäs — temanttiako
lienöö — ihan oli päälle tulla, kun kintaskopelolla koetin...

Johon Ukko tuntui huutavan vastaukseksi korvaan:

— Ota, rakas Joopi, itse makasiinista, tässä on avain — minä en
mitenkään nyt pääse — sattui juuri Ryysyrannan Jooseppi tilinottoon.

— Niinhän tuo näkyi olevan, kerjäläinen — laiska raato! jupisi Joopi
vähääkään pelkäämättä Ukkoa. — Koiran rökäleenkin, hylyky, oli
matkaansa völjännyt — no ei nuo ennen koirat koipiansa nostelleet tämän
talon nurkkajuurilla. Tapata se koira rutkale siltä Joosepilta!

— _Minä_ lupasin hänen pitää koiransa, vastasi Taivaan Isäntä, — kun
vain ei meidän kultaoraviamme haukuta.

— Vae lupasit! ärisi Joopi leveästi. — Välttää!

Ja Joopi Heikkinen kulki läpi kanslian nurkan ärmäkkänä syrinkarin
katsahtaen Kenkkuseen. Taivaan Isäntä huusi vielä oven raosta
taivaallisen jätkänsä perään että:

— Joopi hoi! Jos et yksiksesi jaksa sitä suurta kiveä vääntää, niin ota
Iso-Heikki avuksesi! Se Toppi-Heikki...

— Hääh? Top! Kyllä minä yksinni pärjään! karjui Joopi vastaan ulkoa, —
kunhan vänkärin kopriini saan.

»Vai on Toppi-Heikkikin Taivaassa», ajattelee Jooseppi itseksensä.
»Onpa, onpa saki — mokraateja!»

       *       *       *       *       *

Kanslian sivuovi vasemmalta aukesi ja kolme enkeliä astui sisään
läähättäen kantaen mahdottoman paksua kirjaa, joka oli niin suuri ja
raskas ettei sitä voitu pistää pulpetille, vaan täytyi laskea keskelle
lattiaa. Jooseppi tuijotti hämmästyneenä kirjaan, jonka painon hän
vanhana säkin kantajana arvioi noin 70:ksi kiloksi. Kirjan kanteen oli
kullatuin korkokirjaimin painettuna:

    Taivaallinen Rämsänrannan Ryysyköyhälistön
                   Syntirekisteri.

»Taivasten talikynttilät!» huudahti Jooseppi hengessään: »Noinko
vahvasti meikäläisillä löytyy räähkiä?»

Samassa enkelit jo kilahuttivat kullanhelskyviä kannuksiaan paukauttaen
kantapäänsä yhteen, sillä Pyhä Ukko astui jymisten kammiostaan
kansliaan, puettuna lumivalkeaan kauhtanaan, melkein samanlaiseen
kuin mitä Jooseppi muisti nähneensä aluelääkärillä ja apteekarilla
vastaanotoissa kotipitäjänsä kirkonkylässä. Käsissään Pyhällä Ukolla
oli hienoista kultalangoista kudotut sormikkaat.

Vilun väreet kävivät pitkin Joosepin selkärankaa. Toimitus alkoi.

— Avatkaa! käski Pyhä Ukko. Kaikki kolme enkeliä riensivät irroittamaan
remmejä kolmesta kultaisesta soljesta, askarrellen yksi kutakin solkea
kohti. Kaksi enkeleistä ponnisti kaikin voimin ennenkuin kansi kääntyi
saranoillaan naristen — se narina oli niin oudon juhlallinen että kylmä
hiki kohosi Joosepin otsalle.

Ensimäisellä lehdellä välähti esiin Rämsänrannan seurakunnan kartta —
Jooseppi näki tutut järvet ja joet ja jokainen ihmisasunto oli merkitty
numerolla. Toisten päällä oli punaiset numerot, toisten päällä siniset.
Vilkaistessaan Petkeljokeen, oli Jooseppi kuulevinaan sen koskien
kohinan.

— Ole hyvä ja näytä, missä sinun mökkisi sijaitsee? käski Pyhä Ukko.

Jooseppi hätääntyi ja töykkäsi sormellaan karttaa. Pyhä Ukko kumartui
katsomaan:

— Miekkoiseni, Hän sanoi lempeästi, — tuohan on Vellivaara. Et kai
sinä siellä elänyt? Ja Hänen Taivaallinen Majesteettinsa näytti itse
hansikoidun kätensä pitkällä etusormella:

— Kas tuossa on Ryysyranta. Rekisterissä numero 179, — sininen. Lyökää
auki, pojat!

Enkelit alkoivat lehti lehdeltä selata — sepäs läiskettä kuin aaltojen
loiskina syksyisellä rannalla. Tuulahteli Joosepin tukkaan, Pyhän Ukon
partakin liehahteli. Jokainen lehti oli kuin muokattu lehmäntalja.
Nopeasti selasivat enkelit läpi ja yhtäkkiä selaaminen seisattui.

— Tässä, Teidän Majesteettinne, ilmoittivat he.

— Lukekaa! käski Ukko istuutuen itse korkean pulpettinsa taakse
verhotuin silmin tuijottaen kultaiseen muistiinpanovihkoonsa. Hänen
Pyhyytensä silmäripset näyttivät hienon hienoilta teräskiiluisilta
sukkapuikoilta.

Enkeleistä ensimäinen ryhtyi metallin-kirkkaalla äänellä lukemaan:

— Petkelkylä — Ryysyranta — _Jooseppi Kenkkunen_, korkonimeltään
»Kenkku» tai »Ryysy-Jooseppi». Syntynyt 1874 maapallon aikataulun
mukaan. Hänen lapsuutensa synnit 3-vuotiaasta 15-vuotiaaseen saakka
ovat seuraavat:

  Debet — Synninpaino kilogrammoissa:

  Juonitellut äidilleen ..... 1 kg 200 g
  Näpistänyt sokuripaloja ..... 900 g
  Ryöstänyt petäjäleivän, puolikkaan sisaruksiltaan ..... 500 g
  Tottelemattomuuksia isää kohtaan .....   5 kg
  Valehdellut ..... 7 kg  700 g
  Huutanut varhain avukseen Perkelettä ..... 10 kg
  Repinyt tahallaan ryysynsä ..... 3 kg
  Tapellut ..... 650 g
  Tappanut huvikseen lintuja ynnä muita luontokappaleita ..... 8 kg
  Haukkunut vanhaa mummoa ..... 75 g
  Poltellut salaa nurkan takana ... 45 g
  Rymynnyt juhannuksena kirkon lehteriportaissa .....950 g
  Viheltänyt kinkerillä papin kuullen ..... 300 g
  Paiskannut Bibliansa tunkiolle ..... 13 kg
  Laiskotellut potunnostossa ..... 2 kg  580 g
  Tavattu ilkeistä ajatuksista ..... 17 kg
  Pienempiä vilpillisyyksiä yhteensä ..... 15 kg 100 g
  Sekalaisia rötöksiä ..... 14 kg

  Summa summarum 100 kg

Kummissaan kuuntelee Jooseppi enkelin lukemista. Noinko tarkkaan
Taivaassa on seurattu hänen pienimpiäkin kepposiaan? Lapsuudensyntejä
jo täysi 100 kiloa, kuinka painavia mahtaakaan olla merkittyinä
myöhemmältä iältä?

— Lukekaa edelleen! käski Pyhä Ukko.

Toinen enkeleistä astui nyt jättiläiskirjan ääreen. Hänen äänensä
helisi kuin Daavidin kannel, koska hän luki:

— Jooseppi Kenkkusen nuoruuden synnit 25-vuotiaaseen saakka ovat
seuraavat:

  Jatkuvia osittain samoja kuin edellä ..... 150 kg
  Sylkenyt kirkonlattialle ..... 7 kg
  Vetänyt kissanhäntää rippikoulussa ..... 5 kg
  Ensikertaisesta viinan maistelemisesta ..... 11 kg
  Repinyt autuuden oppinsa ..... 20 kg
  Toiskertaisesta humaltumisesta ..... 21 kg
  Pelannut korttia ..... 16 kg 600 g
  Kolmaskertaisesta päihtymyksestä ..... 31 kg
  Petkuttanut pelissä Pöllivaaran poikaa ..... 13 kg  400 g
  Karanut kotoa toisen pojan porolla ..... 15 kg
  Sotkuja savotassa ..... 10 kg
  Ryypänyt uhmapäissään ylenmäärin Pyhää Ehtoollista ..... 70 kg
  Kähveltänyt piipun ja lyysin kämpällä ..... 49 kg  500 g
  Ollut auttamatta hukkuvaa ..... 50 kg
  Riettaita mielitekoja ja tyttöin ahdisteluita ..... 100 kg
  Nukkunut tyttöin kanssa heinäladossa ja kirkkonarikassa
     ilman rakkautta ..... 200 kg
  Sekalaisia törkeitä nuoruuden rikoksia ..... 230 kg  500 g

  Summa summarum 1,000 kg

— Voi Herra Jumala! huudahtaa Jooseppi raappien niskaansa. — Miksi
minulle näin mahottomasti on äyrejä pantu? Enhän minä...

— Silentium!

Taivaan Pyhä Ukko katsahtaa Kenkkuseen juhlallisen nuhtelevasti ja
käskee kolmatta enkeliä:

— Lisää!

Se kolmas enkeli lukee matalalla papillisella äänellä, joka kumajaa
kuin urkujen kontrabasso:

Jooseppi Kenkkusen miehuuden aikuiset synnit kuolemaansa asti 100:n
prosentin korotuksella kuuluvat Pyhän Ukon nimeen seuraavasti:

  Edellisiä osittain uusittu ..... 600 kg
  Soidinsyntejä ..... 50 kg
  Salatuulastuksesta Petkeljoella ..... 50 kg
  Kähveltänyt tupakoita ..... 50 kg
  Hirventapon osuudesta ..... 100 kg
  Paliskunnan poron ampumisesta, joskohta nälkäänsä syömisestä... 150 kg
  Päästänyt suuren lohen uistin kidassa karkuun ..... 100 kg
  Tehnyt itsensä syypääksi eläinrääkkäykseen köykäisillä lintusatimilla
     ... 250 kg
  Löydetyn tavaran omistamisesta ..... 300 kg
  Teeskennellyt pudottaneensa asianantajain rahoja ..... 400 kg
  Luvannut morsiamelleen loistavammat kihlat kuin koskaan kykeni
     antamaan.... 500 kg
  Sylkemisestä sopimattomissa paikoissa ..... 500 kg
  Rivoista lauluista ..... 100 kg
  Niitellyt toisten niittyjä ..... 600 kg
  Veneitten ominluvin ottamisesta ..... 700 kg
  Sanansa syömisestä seurakunnassa ..... 800 kg
  Vääristä lehmä- ja porokaupoista ..... 900 kg
  Kaikista salaisimmista petkutuksista ..... 1,000 kg
  Pyhän Joutsenen ampumisesta ..... 1,000 kg
  Ikuisesta kiroilemisesta, noitumisesta, vannomisesta ja
     valehtelemisesta.... 1,500 kg

— Elkää helekutissa niin paljoksi värteeratko! huutaa Jooseppi väliin,
— voimasanat kuuluvat ihmisen kieleen! Eikö siellä näy pienempiä
painoja?

Pyhä Ukko rypistää kulmiaan ja sanoo lukijaenkelille:

— Luettele hänelle pienempiäkin painoja, koska hän niitä haluaa.

Enkeli lukee kirjasta:

  Tahallisesta haisemisesta julkisilla paikoilla ..... 50 kg
  Aiheettomasta epäluulosta ..... 50 kg
  Vahingon ilosta ..... 100 kg
  Herrojen imartelusta edessäpäin ..... 150 kg
  Herrojen herjaamisesta takanapäin (dito) ..... 150 kg
  Käsikähmästä Karihtaniemen Amantan kanssa ..... 150 kg

(Painot alkoivat jälleen nousta Joosepin kauhuksi.)

      Ihmisten haukkumisesta ja panettelusta ...... 900 kg
      Siitä ettei naimisiin mentyäänkään hankkinut Kaisa-Reetalle
      paitaa ja kirkkohametta ..... 1,000 kg

  (Jooseppi huitoi kämmeniään.)

      Lastensa pukimien laiminlyönnistä ja hemmottelusta
         tietämättömyydessä ja liassa (dito) ..... 1,000 kg
      Perintölaiskuudesta ..... 2,000 kg

— Ohoh! pääsee Joosepilta.

   Liiasta työnteosta erinäisissä tapauksissa ..... 1,000 kg

  Vaimonsa itkettämisestä ja (enkeli ei lukenut tätä paikkaa)... 1,500 kg
  Lattiansa korjaamattomuudesta, kehikon tulipesän laittamattomuudesta,
     russakkain tappamattomuudesta, riihessä kylpemisestä ja yleensä
     pirttinsä pahasta siivosta... 6,000 kg

— Voi raato, kuinka rapiasti rapsautitte! huutaa Jooseppi väliin. —
Mokomaa pöksän röttelöä ei hyövää putsata eikä remontteerata! Minä
panen vastalauseen...

Mutta enkeli tahtoi lukea edelleen:

— Politiikan hulluttelusta ja kommunistisista edesottamisista...

Jooseppi lysähti polvilleen ja kiljui keskeyttäen:

— Silimääni vannon, jotta annoin sille punaselle mykrälle takaisin sen
tuhatmarkkasen! Ei saa panna äyriäkään!

Taivaan Pyhä Ukko ei sallinut häiritä toimitusta, vaan kohotti
kultahansikkaista sormeaan:

— Koetahhan pitää suuelimesi kurissa, rakas Jooseppi! Ja enkelin
puoleen kääntyen: — Immanuel, jatka supliikkia!

Ja enkeli jatkoi kerraten:

  ... kommunistisista edesottamisista, joista vainaja tosin on
      luopunut, vaikka ei vakaumuksesta, vaan raukkamaisesta
      pelkuruudesta... 3,300 kg

Jooseppi löi reiteensä ja ajatteli itsekseen: »Vähällä sittenkin
pääsin!» Mutta enkeli luki edelleen:

  Nuorimman poikansa ristittämisestä uhmaavilla nimillä, mikä osaksi
     on tapahtunut tuhmanylpeydestä ..... 3,000 kg.

Jälleen keskeytti Jooseppi Kenkkunen:

— Ukko Herra, Ukko Herra, antakaapa kun minäkin sanon...

— No sano häntä! myönsi Taivaan Pyhä armollisesti, — mutta Minä
huomautan että sinun on sopimatonta puhutella Minua täällä
ukkoherraksi — sitä sanaa viljellään vain alhaalla rämsänrantalaisissa
tukkisavotoissa.

Jooseppi kumarsi niin kauniisti kuin osasi, koettaen puhua hienosti:

— Anteeksi Majesteetti, hän sopersi, — minä pyytäisin vain huohmauttaa
ettei se pikkupoijan kastattaminen tapahtunut uhmasta eikä pöljyyvestä,
vaan silikasta kunnioituksesta esival...

— Riittää! katkaisi Ukko. — Katsoppa tuonne nurkkaan...

Jooseppi käänsi päänsä ja huomasi nyt vasta jättiläiskokoisen
könniläiskellon seinämällä. Lasikaapissa riippui miljoonia hiushienoja
ketjuja, jotka näyttäen suikertavan läpi lattian pitivät lakkaamatonta
värinää. Pitkä, hieno viisari kellontaulussa kierteli herkeämättä
pysähdellen numeroiden ja kirjoitusten kohdalle.

— Se on ryysyköyhälistön sielunbaromeeteri, selitti Pyhä Ukko. — Täällä
ylhäällä tiedetään hiuskarvaa myöten ihmisten mieliteot, mitä ne
rnilloinkin tarkoittavat.

Kyllähän Jooseppi sielunbaromeeterin näki, mutta sittenkin hän murisi
sitä Taivaan sekaantumista hänen yksityisasioihinsa. Ja Vekku, Pyhän
Ukon pulpetin alla, murisi myös säestäen uskollisesti isäntäänsä.
Sattui vielä niin että Ukon kultatohveli vahingossa tallasi Vekun
häntää, jolloin koira yhtäkkiä tokasi Hänen Taivaallisen Majesteettinsa
jalkaan. Majesteetti parkasi kivusta, mutta enkelit tarttuivat
nopeasti Vekkua niskasta ja heittivät ulos korridooriin. Jooseppi
oli kalmankalpea pelosta — että mikä nyt perii? — mutta Pyhä Ukko ei
virkkanut luotuista sanaa, puri vain huulensa yhteen:

— Jatka, Immanuel!

Nyt kajahti Joosepin korviin seikkaperäinen selostus kaikista hänen
viimeaikaisista puuhistaan, joka selostus päättyi sanoihin:

  Kieltolakirikoksistaan siis pyöreissä summissa laskien moraalisen
     painon mukaan ..... 70,000 kg.

— En saamari-soi elämänpäivinäni niin äärettömiä kilomääriä ole
keittänyt! ulvoi Jooseppi.

Hänen mielenliikutuksensa oli siksi väkevä että miekkonen pyörtyneenä
vaipui lattialle. Saatettiinko Taivaassa mitata väärin?

— Antakaa hänelle virvokkeita! — Kun Jooseppi toipui enkelien
tukemana, tunsi hän suussaan riikapalssamin maun — ei se ollut oikein
riikapalssamiakaan, mutta äärettömän virvoittavaa se oli.

— Tarkistakaamme viimeinen summa, lausui Pyhä Ukko rauhallisesti.
— Sanoppa itse, kuinka paljon jumalanviljaa olet tuhlannut tuohon
aineeseen, jota te siellä nimitätte korpirojuksi?

— Ei niitä sentään seitsentäkymmentätuhatta kartu! penäsi Jooseppi. —
Piisaa seihtemän sataakin...

— Sinäpä sen sanoit, poikaseni, myhähti Taivaan Ukko kirkkain silmin
katsoen hämmästyneeseen Jooseppiin. — Minä en omasta puolestani pidä
viinanvalmistusta syntinä, kun siihen on oikeat edellytykset — nektaria
täälläkin on juotu hamasta maailman alusta ja viina ilahduttaa ihmiset
ja jumalat — mutta tokko sinulla, poika parka, on ollut oikeita
edellytyksiä? Meillä lasketaan sata kiloa syntipainoa jok'ikistä
jauhokiloa kohti, joka tuhlataan viinaksi leivän asemesta köyhän maan
köyhimmällä perukalla, jossa kansa jyrsii petäjää. Sinä tunnustit
keittäneesi seitsemän sataa kiloa. Syntipainosi on siis 100 kertaa 700
— toisin sanoen 70,000!

Jooseppi ei virkkanut mitään — hän oli masennettu.

Enkeli Immanuel luki:

— Summa summarum — asianomaisen Jooseppi Kenkkusen miehuuden aikaiset
synnit tekevät yhteensä 100,000 kg ja koko hänen maallisen vaelluksensa
syntitaakka siis, kuten edellä laskettu on, summarum summa 101,100,
sanoo sata yksi tuhatta ja sata kilogrammaa.

Jooseppi pökertyi toistamiseen. Vekku kanslian oven takana raappi ja
murisi...

       *       *       *       *       *

Jooseppi Kenkkunen havahtui tajuntaan — taivaallisten urkujen humina
jylisi hänen korvissaan ja lämpöinen lapsen käsi puristi hänen
känsäistä kouraansa. Missä, missä hän oli? Hän avasi silmänsä —
enkelityttö piteli häntä kädestä ja toisella kupeella istui Vekku
nuollen toista kättä. Hänen edessään levisi kuin kirkko, urut jylisivät
lehterillä, mutta alttarilla seisoi jättiläiskokoinen punnituskoje,
jonka toinen vaakalauta oli äärettömän suuri ja väriltään musta, mutta
toinen kuppi pieni, kupera ja kultainen. Vaakalaudat värisivät samalla
tasolla ja sitä Jooseppi ihmetteli.

— Tämä on vaakakirkko, kuiskasi enkelityttö. — Elä hätäile — isä!

— Heittäkää hänen syntipainonsa vaakaan! kuuli Jooseppi Pyhän Ukon
äänen korkeasta saarnastuolista. Jättiläiskokoinen vaakalauta täyttyi
vuoren kokoisella möhkäleellä ja painui ryskyen alas alttarin lattiaan
saakka.

— Ja nyt hänen ansionsa! käski Pyhä Ukko.

Se pieni vaakakuppi täyttyi puhtaalla, kimmeltävällä kullalla, mutta
jättiläisvaakalauta ei ottanut noustakseen.

Pyhä Ukko katsoi muistivihkoonsa:

— Täällä on vielä merkittynä 1,100 kiloa kultaa. Lisätkää se! — Ja
katso! Syntivuori kohosi — molemmat vaakakupit kieppuivat samalla
tasolla.

Pyhän Ukon ääni kajahti:

— Hänen ansionsa korvaavat hänen syntinsä. Jooseppi Kenkkunen saa
syntinsä anteeksi, koska on hän köyhänä syntynyt, köyhyydessä elänyt ja
köyhyydessä kuollut.

— Hallelujaa! lauloi tuhatsiipinen enkelikuoro lehtereillä, ja urkujen
humina soi Joosepin korvissa.

Jooseppi lankesi polvilleen ja pani kätensä ristiin. Riemukkaasta
mielenliikutuksesta hän kolmannen kerran pyörtyi. Mutta Pyhän Ukon Pyhä
Poika seisoi palavan pätsin edessä ja huusi lempeällä äänellä:

— Polttakaamme hänen syntinsä!

       *       *       *       *       *

Sitten hänet vietiin taivaalliseen päivällispöytään, joka Joosepin
silmissä näytti kilometrin pituiselta. Kultaisista pahkakupeista
siinä aterioitiin kultaisilla kuireilla ja hopeaisilla haarukoilla.
Ambroosia, ambroosia — nääntyneen voimat palasivat nopeasti...

       *       *       *       *       *

Joosepilla oli siis taattu sijansa Taivaassa, mutta vielä ei juttu
ollut lopussa. Enkelilapsi talutti hänet kädestä läpi pitkien
ristikorridoorien ja pysähtyi vihdoin ovelle, jonka päällä paistoi
kirjoitus:

_Rämsänrannan ryysyköyhälistön työnvälitystoimisto._

Ihmeekseen tunsi Jooseppi toimiston johtajassa saman henkilön, joka
hänen pikkupoikana ollessaan oli istunut muinaisen Ämmän rautatehtaan
konttorissa — herra Puksin. Herra Birger Belial Bux, jättiläiskokoinen
mies, istui mahtavasti rykien melkein yhtä korkean pulpetin takana kuin
Pyhä Ukko pääkansliassa.

— Eikö se ole Puksi? kysyy Jooseppi iloisesti irvistäen.

— Öhömm! rykäsee työnvälitystoimiston johtaja.

— Vörvalttari minä olen, mutta painahhan sentään puuta. Sinunko se on
koira, joka vinkuu tuolla oven takana?

— Minun, minunhan se on..., jupisee Jooseppi ja puolestaan myös
rykäsee, — tuota noin, mitä varten minut on tänne kutsuttu?

— Mitäkö varten! rykäsee Bux. — Hänen Taivaallisen Majesteettinsa
käskystä. Tottahan sulle joku homma täytyy järjestää, hönttähousu!

— Vaan minä kun tuota — hömm — meinasin, jotta jos niinkuin saisin
rokulia Taivaassa, tuumii Jooseppi.

— Vai rokulia — tispanssia Taivaassa sinulle — räkänokålle? huudahtaa
herra Bux. — Ei tule mitään. Vai laiskaksi lököttelemään kuin mikäkin
kommunisti — ehei, tavaritsh.

Ja herra Bux, työnvälitystoimiston komea johtaja, entinen Ruukin
vörvalttari, sama, jota ajan laksossa oli nimitetty myös »Nälkämaan
keisariksi», selaili asiapapereitaan:

— Täällä on jo Korkeimman päiväkäsky, jotta Jooseppi Kenkkunen tästä
illasta alkaen määrätään kolmeksi vuodeksi Rämsänrannan kaikkien
vainajain saunottajaksi Taivaallisessa kylpylaitoksessa. Saat mennä!
komensi Bux, jonka selän takana istui kaunis enkelineiti, toimiston
konekirjoittajatar.

Mutta Jooseppi ei hievahtanut.

— Pitääkö _minun_ kylvettää akkaväkikin? kysyi hän hämmästyneenä.

— Sepä tietty, tuimistui tirehtööri, — Täällä Taivaassa ei sukupuoli
tule kysymykseen.

— En rupea, en! kiljui Jooseppi.

— Mitä hemmettiä, kehtaatko vastustaa Taivaan valtakunnan päiväkäskyä.
Ja mistä syystä, jos saan luvan kysyä? tiedusti herra Bux ivallisesti.

Jooseppi Kenkkunen raappi niskaansa.

— On kolme vaimonpuolta, jupisi hän, — joita, jos nekin tänne
tupsahtavat, en ikipäivinä ilkeä ruveta kylvettämään!

— Kutka he ovat? uteli Bux.

Jooseppi änkytti:

— Karihtaniemen Amanta — Haukkurannan mummu — ja vanha postiröökynä...

Herra vörvalttari purskahti nauruun ja tarttui taivaallisen telefoonin
kultaiseen puhelintorveen:

— Halloo. Onko Itse Ukko? Täällä toisessa päässä on vörvalttari
Bux. Kuulehhan nyt kummia, Pyhä Veli, että kun se Kenkkusten Kenkku
kieltäytyy rupeamasta saunamestariksi — ei kuulu kehtaavan kylvettää
kolmea kotipuolen akkaa, jos ne niinkuin sattuvat pääsemään Taivaaseen.
Minkäs peijakkaan pelin hälle nyt arvaa?...

Jooseppi ei voinut kuulla, mitä Pyhä Ukko puhelimessa vastasi.
Kunnes herra Birger Bux itse, sysimustia kulmakarvojaan rypistäen ja
kaikuvasti rykäisten, korkean pulpettinsa takaa julisti Joosepille: —
Hömm. Kuulut saavan mennä riihtä tappamaan.

Meillä puidaan paljasta vehnää. — Ala laputtaa!

       *       *       *       *       *

Tämä oli Ryysyrannan Joosepin kuolemanuni. Miehessä näytti olevan
hitunen henkeä jälellä, kun hänet puukangilla vääntäen päällekaatuneen
petäjän alta vapautettiin. Mutta samalla hän jo puhalsi viimeisen
henkäyksensä.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RYYSYRANNAN JOOSEPPI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.