Tuomion jälkeen : Kertomuksia

By Ilma Virtala

The Project Gutenberg eBook of Tuomion jälkeen
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Tuomion jälkeen
        Kertomuksia

Author: Ilma Virtala

Release date: May 24, 2024 [eBook #73684]

Language: Finnish

Original publication: Tampere: Kust.Oy Tietäjä, 1919

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUOMION JÄLKEEN ***





TUOMION JÄLKEEN

Kertomuksia


Kirj.

ILMA VIRTALA





Tampereen Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa,
Kustannusosakeyhtiö Tietäjä,
1919.




SISÄLLYS:

Maalarin vaimo.
Vapautettu.
Isänmaa.
Synnin tuoksu.
Punakaarttipäällikön muistelmia.
Ryssä on ryssä.
Kahdesti kuolemaan tuomittu.
Tuomion jälkeen.
Syyttömät.
Pataljoonan päällikkö.
Aatteen puolesta.
Sovinto.




Maalarin vaimo.


Olin sattumalta tutustunut häneen. Ja vaikka heitä oli siellä
Söörnäisten perukoilla satoja, jotka surun ja puutteen näännyttäminä
taistelivat epätoivoisesti turvattomaksi jääneen perheensä olemassaolon
puolesta, kumminkin oli hän minua ikäänkuin lähempänä ja hänen
kohtalonsa painoi minua raskaammin kuin muiden.

Usein istuimme yhdessä päättyneen päivätyön jälkeen.

— Olettehan pohjalainen — sanoin kerran.

Hän katsoi minuun ilostuen.

»Olen, pohjalainen minä olen — mistä sen tiesitte?

— Huomasin sen jo ensinäkemältä, tunnenhan nuo piirteet.

»Sieltäkö tekin?»

— Siellähän minä nyt viimeksi...

»Voi sentään, kumpa olisimmekin jääneet sinne!»

— Todellakin! mutta ehkäpä vielä joskus...

»Ei minulla ole enää sinne menoa, vieraat ihmiset, niin siellä kun
täälläkin, toisin olisi, ellen olisi sieltä lähtenytkään.

— Mikä teidät taikaan tänne?

»Minä kerron nyt kerran kaikki, alusta alkaen, oikeassa järjestyksessä,
— ellei teitä vain pitkästytä.»

— Istun mielelläni vaikka puoleen yöhön.

       *       *       *       *       *

»Ei tämä Juha-vainaa — taas sanoin vainaa, vaikka se tuntuu niin
kamalalle — niin, ei hän ollutkaan minun ensimäinen mieheni, olin jo
leski kun hänelle tulin.

Minä jouduinkin perin nuorena ensikerran naimisiin, se oli vanhempieni
tahto. Mies, jolle he minut naittivat, omisti torpan, mutta sairasti
rintatautia. Oli meillä lapsiakin, oli kaksi poikaa, mutta ne potivat
isänsä perintötautia kumpainenkin.

Niin oli se minun silloinen elämäni, kuin on kulku kautta savikon,
niljaisen tien, raskaanharmajana syyspäivänä, ilman ainoatakaan
ilonhetkeä. Sängyssä ryiskeli Matti-vainaja kaiket päivät ja pojat
kalpeina, kituvina ympärilläni kitisivät. — Sellaista oli se elämä.

Sitte tuli tuoni ja korjasi niiden isän ja on kuin kuolema ensin
opittuaan taloihin tien, löytäisi sinne kerkeämmin jo toisen ja
kolmannennenkin kerran, niin kävi nytkin — ja eräänä päivänä olin minä
torpassa — yksin.

Kolkollehan se tuntui senjälkeen, mutta olihan se siltä, kuin kuorma
olisi harteilta pudonnut.

Paikka jäi minulle ja siinä aijoin yksinäni vanhentua.

Mutta toisin kävi.

Seuraavana kesänä tuli tämä Juha Kanervo kylään töihin, se oli nuori
maalari ja koria poika olikin siiloin.

Usein tuli se sinne minun mökilleni, istui kanssani pitkät illat ja
jo minä joskus ihmettelin, että miksi se siellä, olisihan sillä ollut
iloisempaakin seuraa, paljon siitä tytöt pitivät, sievempi oli kuin
kylän pojista kukaan.

Kerran taas, se oli ensimäisenä sunnuntaina Juhannuksen jälkeen.
Kaunis oli ilta silloin, voi minä muistan sen vielä, niin kuin eilisen
päivän...

Istuin siinä porraspuulla ja katselin sitä ihanata maailmaa, — toisella
puolen meren tyyni ulappa, toisella avarat viljavainiot ja pihakoivut
tuoreimmassa vihreydessään.

Kylältä kuului iloinen polkantahti.

Siinä minä sitä soittoa kuuntelin, kuuntelin ja mietiskelin, miten se
minun elämäni oli sivuuttanut sen nuoruusajan, ilman, että sen iloista
ollenkaan olin osalliseksi tullut, oli kuin olisivat ne riemut vaan
muita varten, — ei minua.

Silloin näin minä jonkun tulevan pellon pientareita pitkin ja sitte
kun minä tunsin, että se todella oli hän, Juha, piti minun kätkeä
punastuneet kasvoni ja sydämeni löi, kuin pyrkien rinnasta pakoon — nyt
minä jo arvasin, mitä sillä oli mielessä, kun se näin kesken kisojen
minun luokseni lähti.

Kuulin askelten lähenevän, tunsin että se istui vierelleni siihen
porraspuulle ja kun minä yhä peitin kasvojani virkkoi hän:

— Taidan tulla liian usein, Elina.

— Et toki, et sinä liian usein — luulen vastanneeni, mutta hän otti
minun molemmat käteni ja katsoi kasvoihini: — Entä jos jäisinkin tänne,
ellen menisikään enää pois, mitä sinä silloin sanoisit, Elina?

— Ei, et sinä jää, et voi jäädä. Ei minusta ole sinulle, vanha olen,
paljoissa kärsimyksissä kulunut. Ota itsellesi kaltaisesi, nuori ja
kaunis, — niin sanoin, mutta se vaan naurahtaen virkkoi:

— Mikä minun on, se on minun. — Eikä siinä auttanut mikään.

Niin se oli, tiedättekö, ei mene mielestäni se ilta, elikkä yö se jo
oli, — nehän ovat siellä pohjoisessa niin valoisat ne kesäiset yöt,
aivankuin päivät, tiedättehän.

Siinä me istuimme kauvan äänettöminä, käsi kädessä. — Sen käsi oli niin
pehmeä ja kaunismuotoinen, en ole kellään nähnyt sellaista kättä, —
ja minä mielessäni ihmettelin sitä minun kevättäni, kun se tuli juuri
silloin, kun vasta olin sitä mielessäni kaipaellut.

Siitä sitte se eläminen ulotettiin, minä nuorenin aivan, olin kuin uusi
ihminen, — ne entiset surut ja kestetyt kärsimykset olivat kuin paha,
ilkeä unennäkö, joka aamuntullessa haihtuu, jättäen jälkeensä vaan
hämärän muiston.

Silloin sitä tehtiin työtä ja mistä lienee se voimakin tullut, mutta
väsymystä en tuntenut siihen aikaan.

Juha toivoi lasta, poikaa se odotti — piti sille toisinaan nauraa, niin
oli vielä lapsellinen itsekin, tietäähän sen, kun siinä vasta oli,
neljänkolmatta ikäinen, mikäs se oli muu kuin lapsi vielä itsekin.»

Minä katselin vanhinta poikaa, joka lepäsi siinä risaisella
leposohvalla. Lapsen kasvot olivat laihat ja kalpeat, peite hänen
päällään oli repaleinen, kaikki mitä ehjää huoneessa löytyi oli leivän
eteen myyty ja pantattu.

Osoitin lasta ja lausuin: — Pojan sai ja vielä näköisensä — luulen minä.

»No aivan se on sen näköinen, ellei vaan olisi noin laiha — kyllä se
Juha oli siitä iloinen, itse se sitä yötkin hoiteli, minun ei tarvinnut
muuta kun rintaa vaan annoin, kyllä se oli siitä niin hyvä.»

       *       *       *       *       *

Hän vaikeni, viivähtäen noissa rakkaissa muistoissaan. Istuin hiljaa ja
odotin, kunnes hän taas jatkoi:

       *       *       *       *       *

»Parin vuoden perästä syntyi tuo toinen poika ja kolmen vuoden kuluttua
tyttö, josta tuli vasta oikea isän silmäterä.

Mutta ne maat olivat pienet ja karunlaiset, jos niitä vaikka kuinka
hyvin hoiteli, eivät antaneet ne näin monelle hengelle vuotuista
elämää, vaan piti Juhan talvisin käydä työansiolla Oulussa ja
Torniossa. — Ne olivat pitkiä ja ikäviä ne erossa-oloajat. Tuumailtiin
ja mietittiin, miten järjestää se elämä, että saataisiin olla kaikki
yhdessä.

Ja kerran kun Juha taas palasi matkoilta oli hän sen päättänyt: — Me
myymme tämän torpan ja perustamme kodin Helsingissä, ei luulisi siinä
kylässä kunnon työmieheltä työn puuttuvan — hän puheli, eikä minulla
ollut mitään sitä muuttoa vastaan, koska hän sen kerran niin oli
harkinnut.

Hyvin se luontuikin alussa. Ansiot olivat täällä paremmat kuin siellä
pohjoisessa. Juhakin sai kulkea paremmin puettuna. — Lysti sitä olikin
katsella, komiammaksi se vaan kävi, niin oli pyhäpukeissa kun herra,
en tahtonut iletä sen rinnalla kävellä, tällainen kun olen, vanha,
ruma akka. Mutta siitä en koskaan saanut sanaakaan hiiskua, suuttui,
nähkääs, jos jotakin vaan sanoin sinnepäin.

Olivat ne sunnuntaipäivät meidän elämässämme sellaiset juhlahetket,
pyhäpäivää ne lapsetkin aina viikonvarrella odottivat. Oli meillä
silloin aina tapana lähteä yhdessä kaupungille, se oli niistä niin
hauskaa — paljonhan sitä nähtävää täällä olikin meille jotka sieltä
kaukaiselta maaseudulta olimme tulleet.

Mutia ei tätä onnea kestänyt kauvan, viime kesä vielä jotenkuten kului,
vaikka kallis aika jo alkoikin ahdistella, mutta syksyllä loppuivat
maalarien työt tavallista aikasempaan, syynä lienee ollut nuo ainaiset
lakotkin — kunnan töihin oli turvattava.

Kerran tuli Juha kotia keskellä päivää, istui pöydänpäässä äänettömänä,
synkän näköisenä. En kysynyt mitään, huomasin kaikesta, että tosi nyt
oli edessä, sillä en ollut sitä koskaan sellaisena nähnyt.

Kunnan työt olivat lopetetut.

Kului taas muutamia päiviä. Juha oleskeli paljon poissa, minä tiesin,
että se turhaan oli etsinyt työtä, vaikka ei puhunut mitään, aina se
koetti minua suruilta säästää.

Oltiin jo helmikuun puolella ja sotaa käytiin parhaillaan.

Seisoin tuossa hellin ääressä ja sekotin vellikattilaan sen viimeisen
jauhontuoksun, mitä koko tässä taloudessa löytyi. Mitään muillakaan
ei enää ollut, lukuunottamatta muutamia silakoita, joita vielä oli
jäljellä — viimeinen ateria, eikä mistään tuloista tietoakaan. — Siinä
hämmensin kiehuvaa kattilaa ja mielessäni mietin, että tällälaillako
siitä meidän elämästämme nyt tulee loppu.

Juha tulee sisälle, laskee puusylyyksen uunineteen ja sanoo:

— Kaikki ovat.

Minä säikähdin tuota kolkkoa ääntä, vaikka omakin mieleni oli musta.
Olin hiljaa ja odotin hänen lisäävän, koska kasvoistansa näin, että hän
vihdoinkin alkoi puhua.

— Kävin Rantalankin puheilla, — alotti harvakseen Juha, — ajattelin,
että jos suurimmassa hädässä olisi tahtonut vanhaa tuttavaa auttaa,
— ei muuta kun huusi ja haukkui, — komea nuori mies olet, siellä
sisällä vaan happanet ja akkasi turvissa piileksit, lähde kaarttiin,
niin pelastat mukulasi nälkäkuolemasta, vai luuletko sinä olevasi sen
kummempi kuin muutkaan työläiset. Vaikka kuka sun tietää, jos lahtari
lienetkin, koska et ole yhdistykseenkään ruvennut. Sellainen lohdutus
siltä Rautalalta tuli.

— Sellainenko sekin nyt.

— Niin sanoi.

Taas vaikeni hän hetkeksi...ja minä tiesin, että nyt tullaan siihen,
mitä hän oli aikonut sanoa. .

— Hyvää palkkaa ovat luvanneet, viisitoistamarkkaa päivällä ja kaartin
ruoka, ei tarvitsisi tehdä muuta kuin vartiopalvelusta, rintamalle meno
on vapaaehtoinen — mitähän tekisin?

— Sinunko pitäisi ruveta punakaarttiin! — eikö mikään muu nyt
nälkäkuolemasta pelasta! — huusin minä.

— Muuta pelastusta ei näy, — vastaa hän.

— Kunpa päästäisiin täältä takaisin sinne — huokasin minä ja meidän
mieleemme muistui se entinen koti siellä kaukana, jonka olimme jättäneet.

Lapset leikkivät lattialla. Olin niitä viimeaikoina usein seurannut
ja huomannut, miten niiden leikit nykyisin aina koskivat ruokaa.
Se suretti ja kidutti minua kovin. Nytkin niillä oli ruokakauppa
ovensuunurkassa, niissä vuorotellen kävivät ostoksilla. Siellä löytyi
leipää, perunoita ja makkaraa. Siellä pieni Laila-tyttökin täytti tyhjän
kuppinsa mielikuvituksensa makealla maidolla.

Juha huomasi ne myös ja katsoi minuun:

— Niiden on nälkä.

Hänen silmänsä kyyneltyivät ja murtuneella äänellä hän lausui:

— Minä menen kaarttiin, Elina, minun _täytyy!_

Enkä minä enää vastustellut, vaikka sydämeni oli tuhkasta pakahtua.

Juha ilmottautui vartiopalvelukseen, mutta kolmen päivän kuluttua
lähettivät he hänet rintamalle, Länkipohjaan.

Siitä alkoi minulle vaikea aika. Pojilla oli nyt kyllältä ruokaa, minä
ja pikku Laila emme sitä juuri tarvinneet, tyttö sairastui ankarasti
rokkoon ja minä hänen vierellään en muuta kun itkin yöt ja päivät. Olin
aivankuin sekaisin. Jos hetkeksi torkahdin, ilmestyivät silmieni eteen
kamalat kuvat, luulin, että toisinaan uneksin valveillakin ollen.

Täyttä kahta viikkoa ei vielä ollut Juhan lähdöstä kulunut, kun
eräänä päivänä minun tuuditellessani sairasta lasta, ilmestyy hän
äkkiarvaamatta eteeni. Äänettömästi oli hän aukaissut oven ja
ensihetkessä niinä kovasti säikähdin, luullen taas näkyjä näkeväni.

Mutta kun tulin vakuutetuksi siitä, että se todella oli Juha,
ilmielävänä ja vahingoittumattomana, syöksyin hänen syliinsä ja minua
ihan pyörrytti se ilo, että olin saanut hänet takaisin — mitään muuta
ei sillä hetkellä mieleeni tullut.

Hänpä ei iloinnut. Synkkänä jurotti, ei sanallakaan selittänyt pikaisen
paluunsa syytä, vaikeni vaan ja mietiskeli, — en kysynyt minäkään, vaan
jäin odottamaan kunnes se itse sen ilmoittaisi.

Oli lauvantai ilta. Tyttö oli jo hiukan toipumaan päin ja nukkui
rauhallisesti, kun minä sanoin Juhalle:

— Pitäisi minun mennä kylvettämään nuo pojat, tulethan, isä, Lailan
kanssa toimeen, vaikka tuosta heräisikin.

— Kyllä, — mihin saunaan menet?

— Tuohon vaan lähimpään, toisessa kadunkulmauksessa, — eihän täällä nyt
silläaikaa mitään hätää, koetan joutua pian.

— Voisihan sattua jotakin-,

Häneltä jäi se kuin kesken sanomatta. Se teki minut levottomaksi.

       *       *       *       *       *

Pojat olivat vallattomia ja leikkivät vesisotaa keskenään, sillä aikaa,
kun minä jotain tuntematonta pahaa peläten vartioin mustunutta saunan
ovea, jonka jokaista avausta säpsähdin: — Jokohan hakevat minua?

En ollut vielä ehtinyt peseytyä, kun pukemahuoneesta kuului vieras
miehen ääni: — Onko Kanervoska täällä?

— Nyt se tulee! — sanoin itselleni, en tietänyt itsekään mitä odotin,
mutta mielessäni oli tuntematon kauhistus.

Käteni vapisivat, enkä ilman kylvettäjän apua olisi saanut vaatteita
poikien päälle. Itse sain hädintuskin ylleni verhot, kun tuo samainen
ääni jo toistamiseen minua kiirehti.

Tulin ulos ja siellä näin minä Juhan, asestetun punakaartilaisen
vartioimana.

— Minua tultiin hakemaan, kiiruhda kotiin Lailan luo.

Hänen hyvästelevä kätensä oli kylmänkostea, sen puristus oli lyhyt,
multa luja.

Kadulla vartoili toinen vartija hevosen reessä, sinne väliinsä ne
istuttivat Juhan, kadoten illan pimeyteen.

Silloin ymmärsin minä sen viimepäivien painostuksen ja sen raskaan
äänettömyyden merkityksen.

Kului vaivoin viikko, niin tuli naapurin mies pohjoiselta rintamalta,
tuomisensa toi ja kertomisensa kertoi...»

Elina nousi, etsi vanhan sikaarilaatikon jossa muistoesineitään
säilytti. Sieltä etsi hän jotakin kirjeiden ja valokuvien alta.
Hopiamarkka tuli käteen.

»Kas, tuota Juha säilytti kukkarossaan, saa olla muistona, viimeinen, —
sanoi. — Olen jo monta kertaa ollut ilman kaikkea minäkin, mutta tuota
olen vaan säilyttänyt, ajatellen, että ei siitäkään enää nelihenkinen
perhe paljoakaan kostu, — olkoon vaan tuolla tallessa» — puhelee hän ja
etsii edelleen.

Viimein se löytyi, Tummunut kiväärin kuula. Hän piteli sitä hellävaroen
sormissaan.

»Tämän toi minulle se naapurin mies — Juha lähetti sen sinulle
muistoksi, sanoi, tämä on lävistänyt hänen rintansa vasemmalta puolen,
likellä oli, että ei sydämeen ottanut — puheli se toveri. Tämän kuulan
olivat he löytäneet hänen liivinsä vuorista.

       *       *       *       *       *

Minä näin, että se tummunut kuula oli hänelle kallis aarre, jota hän
säilytti niin kuin pyhäin jäännöstä säilytetään, kätkien sen jälleen
sikaarilaatikkoonsa, pohjimmaiseksi, muiden muistojen alle.

       *       *       *       *       *

Kun sain siltä toverilta kuulla, että Juha nyt makasi haavoitettuna
Tampereen sairaalassa, tuli minulle hätä käteen, miten pääsisin hänen
luokseen. Eihän ollut ketään, kenen vastukseksi jättää nuo lapset,
onhan kaikilla kylläksi omistaan.

Aina sitä kumminkin jostain apu ilmestyy, silloin, kun oikein
on tarvis, niinpä nytkin tuli kuin sattumalta puheisiin erään
kahvinkeittäjän kanssa, jolla on pieni myymäläkoju tuolla mäellä ja
hän, vieras ihminen, kun kuuli asiani sanoi, mene sinä vaan miestäsi
katsomaan, kyllä minä hoidan lapsia sillä aikaa, — sellaisiakin,
näettekös, tapaa täällä sentään joskus.

Minä lähdin Tampereelle ja saavuin sinne keskellä yötä. Silloin oli
vielä paha sää ja tuisku tukkii kaduille lunta. Sain oppaakseni
ensimäisen miliisin, minkä asemalta lähdettyäni löysin ja pyysin hänen
johdattamaan minut sotilassairaalaan. .

— Kyllä minä teidän sairaalaan saatan, — puheli se miliisi, — mutta
eivät ne teitä sinne ennen aamua sisälle laske, vaikka voittehan
koettaa kumminkin.

Ja niin oli minun sydämeni surua täynnä, että aloin kohtalostani
kertoa sillekin, tuolle vieraalle miehelle, ikäänkuin se siitä olisi
välittänyt, olihan niitä nyt satoja saman kaltaisia.

Tulimme sen kansakoulun portille, mihin sairaala oli sijoitettu. —
Tulkaa takaisin, elleivät laske sinne sisälle, niin vien teidät yöksi
katon alle — kuulin sen huutavan jälkeeni, mutta minä riensin jo ylös,
noita leveitä, autioita portaita pitkin.

Vasta toisessa kerroksessa pysäytti minut muuan säikähtynyt
yöhoitajatar.

— Miten olette päässeet tänne, ja mitä te täältä haette?

Pyysin, että hän ei pahastuisi, enhän ollut tavannut portilla ketään,
siksi tulin tänne asti. _Ilmoitin_ myös asiani ja pyysin, että hän
saattaisi minut mieheni luokse.

— Nytkö, keskellä yötä, johan siitä toisetkin sairaat häiriytyisivät!

Nyt huomasin itsekin että olin tehnyt tyhmän pyynnön.

Sattui siihen sitte sanitäärikin, joka kuuli keskustelumme, hän tuli
luokseni ja tuntui ymmärtävän minua.

— Voittehan odottaa täällä aamuun ‒ hän sanoi, — laitan teille tilan
tuohon käytävän rahille, olettepahan silloin jo saman katon alla, onhan
sekin jo hiukan hauskempi, — se sanoi, haki tyynyn ja huovan, kääri
vielä peitettäkin ympärilleni, sanoen samalla. — Tunnen Kanervon,
kunnon mies, miten se punaiseen kaarttiin sotkeutui — puuteko pakoitti?

— Työt loppuivat, vähäiset säästöt olivat pian kulutetut, eikä se olisi
tahtonut antaa lastensa nälkää nähdä.

— Syvään huokasi se sanitääri ja katosi pitkään käytävään. Minä
puolestani taas ihmettelin, mitkä syyt olivat _hänet_ tänne saattaneet.

Mutta uupunut kun olin, nukuin pian sikeään uneen ja heräsin vasta
silloin, kun hoitajatar ilmoitti, että saan tulla sisälle.

Suuri luokkahuone oli sairaalaksi sisustettu, siinä oli vuode vuoteen
vieressä, eikä yhtäkään tilaa ollut tyhjäksi jäänyt. Näin vaan
sidottuja käsiä, jalkoja, käärittyjä päitä ja vartoavia katseita, jotka
kiinnittyivät minuun, näkyi, että omiaan odotti kukin.

Huoneen perimmässä nurkassa makasi Juha.

Hänen silmänsä olivat puoliavoimet, kasvonsa valjut, vain vasamassa
poskessa hehkui punainen täplä.

Polveni vapisivat, minä jaksoin tuskin liikkua, vaivalla laahustin minä
lattian yli hänen vuoteensa viereen.

Ei hän huomannut tuloani, tuntui kuin ei hän olisi tietänyt, mitä
ympärillä tapahtui. Vasta kun istuin vuoteen laidalle ja otin hänen
kätensä omaani, havahtui hän kuin unesta, silmänsä kirkastuivat ja
huulensa hymyilivät heikosti.

Siinä istuin kauvan ja pidin kädessäni tuota laihtunutta kättä ja minä
tunsin, että hän on minulle kaikki, että ilman häntä ei minulle elämä
merkitse mitään.

Juha toipui huomattavasti noina parina päivänä, kuume oli laskenut
paljon ja hän jaksoi jo hiukan puhuakin. Kun lähdin pois, lähetti hän
terveisensä lapsille ja lupasi pian tulla takaisin kotiin.

Hyvillä toiveilla palasin minä Helsinkiin. Olin alkanut uskoa, että
saan hänet takaisin, en tiedä, mistä johtui, mutta pelkoni oli nyt
poissa, minä vaan toivoin ja odotin.

Huolestuttavia tietoja tuli rintamalta, suurista tappioista kertovat
huhut. — Tampere vallattu, paluutie punasilta poikki, — minä en
välittänyt, en kuunnellut niitä, vaan elin kuin unessa, josta en
tahtonut herätä.

Joka aamu siistin huolellisesti tämän huoneen, pidin puhtaissa pukeissa
lapset ja mielessäni oli vaan aina se ajatus, — ehkä jo tänään tulee
Juha.

Saksan liput liehuivat jo Helsingissä, poistettujen punalippujen
paikalla, minun elämäni tuli yhä tukalammaksi, kun punakaartin kanslia
jätti viimeisen tilinsä maksamatta.

Päiväkaudet kuljeksin kaupungilla etsien työtä, mutta se näytti kaikki
olevan turhaa.

Koetin syödä mahdollisimman vähän, että lapsille olisi säästynyt, siitä
lienee johtunut, että päästäni pyörrytti usein.

Viikot kuluivat.

Olin kantanut jo panttilaitokseen suurimman osan tämän huoneen
sisällyksestä, olin myynyt jo monta Juhan maalaamaa tauluakin, vaikka
raskasta oli minun niistä luopua, kun kuhunkin niistä liittyi jonkun
onnellisen päivän muisto, mutta lasten tähden oli niistäkin luovuttava.

Oltiin jo kesäkuussa, kun vihdoinkin tuli kirje, jonka päällekirjoitus
oli Juhan omaa käsialaa.

Minulla onkin se täällä laatikossa tallella, haen sen, niin saatte
lukea.»

Sieltä löytyikin se pehmennyt, käsissä kulunut paperiarkki, josta
sensuurin mustaamien rivien välistä kokosin seuraavan sisällön.

 Rakas, oma Elinani ja pienet lapseni.

 Pane siihen kapsäkkiin ne uudet, vaaleat vaatteet, samoin harja, kampa
 ja peili. Ottaisin ne työvaatteetkin, minä tarvitsen niitä. Lähetä
 kaikki tänne kiireellä, panisit vielä 10:— rahaakin.

 Kyllä sinun osasi nyt on ollut kova, kun jouduit yksin niiden
 lasten kanssa, mutta kohta tulee taas kaikki hyväksi, kun minä,
 tulen tekemään työtä ja ansaitsemaan teille elatuksen, kunhan vaan
 jaksaisitte vielä vähän aikaa.

 Lähetä heti mitä pyysin, pane paistetuita silakoita myös pakettiin.

 Veikko ja Laila juoksevat lattialla, se kuuluu tänne, joskus ne itkien
 pyytelevät leipää.

 Kestäkää vielä vähän aikaa, minun rakkaimpani.

 Teitä kovasti kaipaava isä.»

»Tuntuu mielestäni niin pahalle nuo mustat rivit, olisin niin
mielelläni lukenut jokaisen tavunkin tästä», — sanoi hän, katsellen
kirjettä, jonka ojensin hänelle takasin.

»Olihan se minusta kyllä vähän omituisen hätäinen, että mieleeni
välähti, olisiko sen kuumeisena kirjoittanut. Mutta minä tukin korvani
epäilyksen ääniltä ja kiiruhdin panttaamaan, päällystakkini, saadakseni
tarvittavat rahat.

Laitoin lähetyksen kiireellä kuntoon, ja rahat panin, kaikki, mitä
silläkertaa omistin. Sanoikin vielä tuo naapurin rouva, että paneta
nyt kirjoihin tuo kirje, että tulee takaisin, ellei löydä perille. —
Meneehän se perille, — tuumin minä, mutta tein kumminkin hänen neuvonsa
mukaan.

Kului parisen viikkoa. Ei kuulunut mitään, aloin jo ihmetellä, miksi ei
Juha mitään vastaa, eikä ilmoita ovatko lähetykseni tulleet perille.

Pistäydyin itse postitoimistoon, kun se postinkulkukin silloin sodan
jälkeen oli niin epäsäännöllistä.

— Täällä on palautettu, kirjoihin pantu kirje — kuulin vastauksen
luukulta.

Näin samaisen kirjeen, jonka olin lähettänyt, siihen oli poikittain,
vieraalla käsialalla vahvoin kirjaimin piirretty — »Kuollut» —

Sydämessäni tuntui pistos, mailma musteni silmissäni ja minä kuulin
oman ääneni, mutta en voinut hallita sitä.

Joku ajoi minun päähäni kylmää vettä, minua tuettiin kainaloista
ja vietiin kadulle, — taas kuulin minä vaikeroivan äänen, mutta en
tiennyt, olinko se minä joka huusin tai joku muu.

Siihen lienen taaskin mennyt tainnoksiin. Vasta poliisikamarissa tulin
täydelleen tajuihini. Kuinka mielelläni olisin kuollut! — On se sentään
ihmeellistä, että yhden ihmisen täytyy pakosta elää, sillä aikaa kun
kuolema riistää toisia, kesken onnen ja parhaimman elämänilon.»

       *       *       *       *       *

— Teidänhän täytyy elää noiden lasten tähden, sehän on varmasti
hänenkin tahtonsa — Juhan, — sanoin minä.

»Se on hänen tahtonsa, lasten tähden» — huokasi hän hiljaa.

»Tiedättekö että toisinaan uskon minä varmasti hänen olevan elossa —
minä tunnen joskus, varsinkin kun yöllä yksinäni valvon, että hän on
kanssani, lähelläni, että hän tietää mitä minä ajattelen, että hän
tahtoo lohduttaa minua kun itken. Silloin on minun niin hyvä, kun
uskon, että hän elää. — Siksi aina kartankin tuota sanaa »vainaja».

Mutta on aikoja, jolloin taas ajattelen, että järkeni kenties alkaa
himmentyä, — niin se lopulta käynee, johonkin kohtaan se suru iskee,
minun ruumiini on niin terve ja vankka, se ei vähällä murru, mutta
tuntuu semmoinen väsymys tuolla päässä. — Olen niin kummallinen, —
joskus ajattelen, että se olisi niinkuin helpoitus, kun saisi laata
muistelemasta, ajattelemasta ja kaipaamasta — se on synti, sellainen
ajatus, — suuri synti!




Vapautettu.


»Mitäpä minä teille osaisin kertoa, minä, joka melkein koko ikäni olen
sellissä istunut», — sanoi puhuteltavani, siistin, kehittyneen näköinen
vankipoika. Hänen kasvojensa ilmeistä saattoi kumminkin lukea jotakin
sielullista sairautta ja hänen eleensä olivat hermostuneet.

En tahtonut tiedustella mikä oli se syy, joka hänet vielä puoleksi
lapsena oli tähän taloon tuonut, mutta pitkä tuntui olevan hänelle
tuomittu aika.

»Olin täältä jo kerran välillä poissakin, olin vapaana kolmatta
kuukautta, kun jouduin uudelleen, kiinni. — Eikä täällä niin hätää
olisikaan, jos olisi elämä minulla, niinkuin on muilla».

Mitenkä niin?

»Se muuttui siitä saakka, kun minulle sattui se harmillinen tapaus,
viime vuonna, juuri joulun tienoilla.

Joudun vartijani kanssa kinaan, koska hän syytti minua syyttömästi
tupakoimisesta. En viitsinyt ilmaista koppitoveriani, oikeaa syyllistä
siksi vastailin vältellen. Hän suuttui lopuksi, minä kanssa.
Näytti kuin olisi hän aikonut lyödä minua avainkimpullaan. Minulla
onnettomuudeksi sattui olemaan vasara kädessäni ja sillä nappasin minä
sitä vartijaa päähän.

Siitä alkoivat ankarat ajat, sain kuria kovaa Ja kaikenlaista, sain
kaksikymmentä vuorokautta käsirautoja »karhunkopissa». — Tiedättekö
minkälainen on karhunkoppi?

Se on niin kylmä, että ulommassa nurkassa vesi jäätyy — sen ovi on
raskas ja vielä sisäpuolelta heinillä täytetty, joten sieltä ei
yksikään ääni kuuluville kanna.

Se ovi kun paiskautuu perässänne kiinni, olette totisesti kuin elävänä
hautaan heitetty.

Ruokakin tuodaan tämän kopin asukkaalle ristikon taakse, joten rautojen
välistä saa sitä suuhunsa pistellä, kuten ainakin vangittu karhu.
Kun kädet vielä lisäksi on raskaasti raudoitetut on tämä toimitus
jokseenkin hankalaa.

Tätä kesti minulle kahdeksantoista vuorokautta, jolloin kaiken aikaa
olin askarrellut käsirautojeni kanssa ja nyt ne vihdoinkin sain auki.
Minä levitin käteni ja kalisten kirposivat lattialle kahleet. Ette
käsitä sitä ilon ja vapautuksen tunnetta — aivan kuin sielu olisi
päässyt ruumiista.

       *       *       *       *       *

Hänen valjuille kasvoilleen levisi vieläkin innostuksen hohde ja hänen
vihertävät silmänsä säteilivät sitä riemua muistellessa. — Tämä oli
varmaankin hänen tähänastisen elämänsä suurin saavutus.

»Jo oli tukalaa minun elämäni »karhunkopista» päästyänikin, nehän
luulivat minun aikoneen tappaa vartian ja kantoivat minulle siitä
syystä ainaista vihaa. — Enhän minä sitä tappaa aikonut, en ajatellut
kerrassaan mitään.

Jo minä eräänä päivänä elämääni kyllästyin ja haavotin käsivarteni
aikoen katkaista valtimoni. — En tiedä, osasinko oikeaan, verta
kyllä tuli tulvimalla ja olikin se jo melkein kuiviin juossut, kun
tuli vartija koppiin ja niin keskeyttivät he aikomukseni — minä en
saanutkaan kuolla.

Mutta pian senjälkeen, kun olin päässyt selliini takaisin, tutustuin
minä tyttöön, josta tuli minun kurjan, yksinäisen elämäni ainoa ilo —
en enää kuolemaa ajatellutkaan.

Hänen kamarinsa ikkuna oli vastapäätä koppini rautaristikkoista
valo-aukkoa — satuimme kerran katsomaan ikkunoistamme samaan aikaan ja
senjälkeen kiikuin minä aina katonrajassa kurkistellen ulos, nähdäkseni
hänet vaikkapa vain vilahdukselta.

Pian olimme ystävät. Aamuin, illoin, tervehti hän minua ja pian
keksimme merkkikielen, jonka avulla saatoimme hiukan keskustella.

Nopeasti vierivät viikot, kului kevät talvi, ulkona riehui sota, me
elimme seinien sisäpuolella entistä elämäämme, kumminkin tuntui jo
täälläkin, miten ilma päivä päivältä kävi yhä sähköisemmäksi.

Sitten tuli se muistorikas perjantai-päivä huhtikuun kahdestoista. Me
istuimme juuri toverini kanssa pistellen hartaasti kaalisoppaa, kun
tulee vartija koppiimme ja käskee meidät heti paikalla kirkkoon.

Ja me huomasimme vartijan kasvoista, että asiat eivät olleet
entisellään ja kirkossa me vasta saimme suuret silmät, kun meille
jaettiin — _tupakkaa_, ihan joka pojalle taskut täyteen! Kun me
siinä sitte savuttelimme, ihan sydämmen pohjasta nautiskellen tästä
ihanuudesta, kysyy eräs punakaartilainen, joka meille oli näitä
tupakoita jakanut: »tahdotteko pojat vapautenne?

Me katselimme pitkästi toisiamme ja viimein sanoo muuan vanki: — emme
tiedä, minkälaiselle se maailma näyttänee tuolla portin ulkopuolella —
eiköhän meille mahtane olla turvallisinta pysyä täällä »fästingissämme».

— Toverit, lähtekää meitä auttamaan! Täällä ette sitäpaitsi ole
ollenkaan turvassa, mäsäksi ampuvat tämän talon, pelastakaa toki
henkenne! — puheli edelleen se punanen ja lopuksi tuumailin minäkin,
että ei lienee haitaksi jos näin monen vuoden perästä jo lähteekin
hiukan jalottelemaan ja katselemaan kaupunkia.

Meitä oli siinä ryhmässä neljä poikaa, meidän oppaanamme oli
punakaartilainen ja niin sitä lähdettiin marssimaan työväentaloa kohti.

Mutta pitkästä vankeudesta ja viime talven ylimääräisistä
rangaistuksista olin minä heikontunut, en jaksanut pitkällekään
levähtämättä ja pian jäin minä tuntuvasti jälelle muista.

Päästyäni Itäiselle Viertotielle huomasin olevani aivan yksin, —
ajatelkaas niin monen vuoden perästä kävellä yksin, ilman vartijaa!

Oli kumminkin pari pientä asiaa, jotka iloani hiukan häiritsivät, yksi
oli tuo kruunun puku, joka aina kiinnitti vastaantulijan huomion, —
toinen kiusan kappale oli Porthanin kadun päässä rätisevä kuularuisku.
Vinkuen tulivat kuulat kolmatta ja neljättä linjaa alas.

Koska en tällä kertaa ollut halukas luopumaan, elämästäni, kiersin
rantatielle. Suurien tehdasrakennusten suojassa pääsin minä Hakaniemen
torille ja täällä taas suuret halkopinot olivat turvanani.

Nyt, koska kerran olin vapaa mies ja sain itse määrätä matkani suunnan,
päätin heittääkin sotimisen sikseen ja lähteä Töölööseen etsimään
entisiä tuttaviani.

Pääsinkin jo Pitkänsillan päähän, mutta siinä kävi sellainen räiske,
että aloin pitää sitä hiukan liian vaarallisena. Saksalaiset näet
ampuivat Töölööstä päin niin vimmatusti, että näytti kuin aikoisivat he
hävittää koko sillan. Ei yhtään elävää olentoa ollut näkyvissä. Seisoin
rakennuksen nurkalla, katselin lentäviä kuulia, kuuntelin sitä outoa
ryskyä ja räiskettä ja mietin minnepäin minun olisi nyt käännyttävä.

Siinä näen minä miehen hurjaa kyytiä laskettavan moottoripyörällä,
aikoen sillan yli. Mutta tuskin puolimatkaan pääsi, kun tuli granaatti,
katkaisi kahtia koneen mutta mies, joka oli lentänyt pitkän matkan
päähän, nousi vahingoittumattomana ylös.

Minä pyörsin nyt takaisin ja menin lopuksikin työväentalolle, koska
nälkäkin jo alkoi ahdistella. Päästyäni pihalle, tuli vastaani nuori
tyttö kivääri kädessä, pyytäen että opettaisin häntä ampumaan. Minä
olin tässä suhteessa yhtä viisas kuin hänkin, mutta me aloimme nyt
yhdessä harjoitella, räiskyttelimme ilmaan ja pidimme hauskaa.
Minkäänlaisia päälliköitä ei näkynyt, kukaan ei käskenyt eikä
komentanut.

Ruokaa oli tässä talossa runsaasti ja hyvää ruokaa olikin, me
söimme oivallisen aterian ja jatkoimme tytön kanssa jälleen
ampumaharjoituksiamme.

Sitte tuli tykin kuula, joka lensi talon tornista lävitse, särki siellä
olevat kuularuiskut ja kojeet, veipä vielä hengen eräältä mieheltä, —
vei tuiki tarkkaan.

Siinä rytäkässä repesi minultakin takin hiha — mikä siihen sattui, sitä
en ehtinyt huomaamaan.

Nyt ei minua enää huvittanut ilmaan ammuskeleminen ja mieleeni muistui
se Hermannin kaupunginosassa asuva tyttö, jonka kanssa olin kevätkauden
lasien lävitse keskustellut. Lähdin nyt etsimään häntä.

Miten iloinen olikaan se iltapäivä! Niin herttainen oli se tyttö ja
hänen äitinsäkin otti minut ystävällisesti vastaan, kestiten kuin
parasta vierasta. Vasta iltamyöhällä sieltä lähdin ja sain yökortteerin
erään lesken luona, jonka mies vasta oli punaisten riveissä kaatunut. —
Eukolla oli lapsia viisi, mutta ruokaa ei muruakaan, ei minkäänlaista.
Tyhjensin taskuistani eväät, mitkä ystäväni oli mukaani pannut ja jaoin
ne lesken nälkiintyneille lapsukaisille.

Lauvantaipäivä oli kenties vielä hauskempi. Meillä oli Kallion kirkon
vierellä rintama — niin, se tahtoo sanoa, meitä istui siinä joukko
tyttöjä ja poikia lystiä pitäen ja hernesoppaa syöden jota luullakseni
työväentalolta tänne tuotiin — en tiedä varmaan, mutta sangoilla sitä
vaan kannettiin ja hyvää se oli!

Siinä me sitä sanoimmekin, että ottakoon saksalainen kernaasti
Helsingin, mutta koettakoonpas häiritä meidän ruokarauhaamme!

Siitä nousi sitte ylös muuan tyttö ja virkkoi: — no, pojat! ruvetaanpas
nyt johonkin hommiin! Silloin juuri tuli kuula, katkaisi häneltä
kaulan, ja raskaasti retkahti maahan ruumis, josta verinen pää
irtautui. Se oli niin pahan näköistä katsella, että meiltä muilta sanat
kieleltä katkesivat.

Kuulia lenteli yhä tiheämmin ylitsemme. Kuului vaan yhtämittainen
hurina, viuhina ja vihellys ylhäällä, päittemme päällä. Ei kukaan
meistä tietänyt mistä ne tulivat ja kuka ne lähetti. Mitään johtajaa ei
meidän »rintamalla» ollut, kasassa makasivat kiväärimme, eikä kukaan
meitä ampumaan kehoittanut. Mitään emme osanneet tässä mylläkässä
toimittaa ja pitkäksi kävi jo aika. Tiesin, että tyttöni Hermannissa
odotti minua, jätin »rintaman» ja lähdin hänen luokseen.

Nyt neuvoivat minua tuttavani pyrkimään pakoon Helsingistä ja tiesinhän
tuon nyt itsekin, että lyhyeen tämä vapaus tällä kurilla loppuu. Yritin
pakoa pari kertaa, eri paikoista, mutta eihän siinä saksalaisten
ketjussa ollut ylipääsyn paikkaa. Niinpä jätin minä sikseen koko puuhan.

Illalla menin taas sen lesken luo, koska olin onnistunut hankkimaan
hiukan hevosenlihaa ja makkaranpalasia hänen lapsiparoilleen.

Menin aikaseen maata ja nukuin sunnuntaiaamuna pitkään. Valkoiset
kulkivat nyt talosta taloon puhdistellen Söörnäisten perukoita
punaisista. Ne nappasivat nyt minutkin kiinni ja veivät Kallion
kansakoululle.

Koko tämän lyhyen vapauteni ajan olin yhtämittaa saanut ihmetellä,
miten _hyviä_ ovat ihmiset. Niin olivat punaset, eivätkä valkoiset
suinkaan olleet minulle vähemmän ystävällisiä, mikä muuten olikin aivan
oikein, koska minä, ikäni sellissä istunut, olin pysynyt tietämättömänä
heidän riidoistaan. Ystäviä olivat siis minulle kumpaisetkin.

Se kumminkin jäi ikipäiviksi mieleeni, miten raivokkaasti taistelivat
punaiset naiset. Kun oli lähdettävä Töölööseen saksalaista vastaan,
niin naiset olivat ensimäisinä valmiit. Pyydellen, uhaten koettivat
he saada mukaansa miehiä, joiden rohkeus oli jo lannistunut, jotka
pakoillen piilopaikkoja etsiskelivät. Pahasti kuuluikin se akka-armeija
saksalaista perjantai-iltana häirinneen.

Sunnuntai-iltana söin minä kauravelliä valkoisten kanssa, muuta ei
niillä raukoilla itselläänkään ollut. Ja minä söin. Pistelin kymmenen
lautasellista yhteen menoon ja sanoin itselleni: syö, syö, Ville
velliä, on se taas tälläkerralla vapautesi viimeinen velli!

Siinä sitte sotilasten kanssa tupakoiden iltaa istuskeltiin ja pojat
vaan tuumailivat, että kaippa sinun Ville, nyt on otettava taas ne
entinen kortteeripaikkasi siellä tiilitalossa — niin, mikäpäs siinä
muu, tuumasin minä, johan sitä nyt taas istuskeleekin, kun on välillä
vähäsen tuuleentunut.

Sehän se tässä vankilaelämässä on ikävintä kun täällä ei koskaan tule
mitään vaihtelua, vaan on uusi päivä aina juuri edellisensä kaltainen.
Ei täällä ikinä _tapahdu_ mitään.




Isänmaa.


— »Se on isänmaamme, missä kulloin olemme, kuuli usein sosialistien
kesken puhuttavan», — sanoi kansanedustaja kerran, kun istuimme siellä
kuritushuoneen ristikkoikkunaisessa kansliahuoneessa, — »on satoja
kertoja huudettu, että ei ole eroa värin eikä rodun välillä, että
yhtäläisiä tovereita ja veljiä ollaan kaikki, ja että koko maailma on
meille isänmaa, — mutta se ei ole totta. Vaikkakin pyrimme yleiseen
veljeyteen, on kullakin ihmisellä oma maansa ja oma kansansa, joka on
hänelle muita lähempänä. Ainakin suomalainen on syvimmässään lujasti
synnyinmaahansa sidottu, sen näki kyllä niistä pakolaisista, jotka
kapinan kukistuessa etsivät turvaa Venäjän puolelta, sen tunsin myös
omassa itsessänikin, sillä rauhaa en saanut, ennenkuin päätin, että
takaisin Suomeen palaan ja kärsin rangaistuksen, mikä minulle määrätään.

Ikäni muistan sen pakomatkan, kun me huhtikuun viidentenäkolmatta,
viisilaivaisena matkueena lähdimme Viipurista painumaan Pietaria kohti.

Tuuli oli myrskyksi kiihtymässä, ajojäät tukkivat reitin ja takanamme
jyskivät tykit.

Kulku oli hidasta, mutta edettiin sitä sentään ja kohta häämötti
kotomaan manner vaan tummana viiruna taivaanrantaa vasten ja silloin
tällöin leimahti vielä kanuunan kidasta syöksyvä tuli.

Laivalla olijat olivat vaiti ja luulen heidän tunteneen samoin kuin
minäkin, että pohja jalkojen alta oli poissa, oltiin tuuliajolla, —
matkalla maanpakolaisuutta kohti. Silloin jo moni, joka isänmaan oli
kieltänyt, tiesi mitä se hänellä maksoi.

Ja kun jonkun aikaa olimme oleskelleet Pietarissa, silloin sen jo
peittelemättä kukin tunnusti, kenen tahansa tapasikaan, aina samaan
kohtaan päättyi puhe »kun vaan pääsisi täältä takaisin Suomeen».

Mutta voimakkaammin kuin missään muualla, ilmeni koti-ikävä
siirtolaisparakeissa. Pakolaisemme olivat sijoitetut noin 750 km.
etäisyyteen Pietarista, Siperian radan varrella olevan Buin kaupungin
läheisyyteen. Tämä paikka on Kostroman ja Veksan joen yhtymäkohdassa,
suurien soiden ja rämeiden ympäröimänä, — sinne, äsken tyhjenneissä,
itävaltalais-saksalaisissa sotavankiparakeissa saivat suomalaiset nyt
koteutua.

Minä matkustin sinne elokuulla. Lähestyessäni siirtolaa näin jo
kaukaa, miten lukuisa lapsiparvi juoksenteli parakkien välisiä,
kapeita kujasia. Leikkien, temmeltäen touhusivat nämä pellavapäiset
suomalaisvesat ja raikkaana kaikui kotoinen kieli, johon toisinaan
sekaantui jo joku venäläinenkin sana, jota he useimmiten merkitystä
ymmärtämättä käyttelivät.

Kumman kaihoisaksi kävi mieli tätä pakolaislapsilaumaa katsellessa:
Mitähän heistäkin mahtanee tulla ja mikä on heidän osansa oleva,
heidän, jotka kohtalon aalto tänne kauvas, vieraalle maalle viskasi.
Mutta iloisia he vaan olivat, kuin konsanaan kotomaansa kamaralla.

Siirryin sitte parakkien suuriin suojiin.

Ne olivat rakennetut kuin mahdottoman tilavat tuvat. Ylhäältä oli
huoneen ilma yhteinen, mutta alaosa oli laudoilla aidattu eri
karsinoihin, joten jokaisella perheellä oli oma pieni nurkkansa jossa
asusti ja säilytti vähäisen, mukana tuomansa omaisuuden.

Mikä on kiireellä kyhännyt laudoista makuulavitsan, toiset taas
levittäneet lattialle vähäiset ryysynsä. — Kukin pesä oli sen näköinen,
kuin aikoisivat sen asukkaat kenties jo huomenna koota kasaan kaikki ja
vaeltaa edelleen, — minne? — Luoja sen tiesi.

Muutamankin karsinan lattialla istui kalpea, nuori vaimo, sylissään
ryysyihin kääritty lapsi, vasta muutaman päivän vanha.

Kamala epätoivo kuvastui äidin kasvoilla ja silmissä paloi kuin
kuumeinen kiilto.

Kun hän kuuli suomenkielisen tervehdykseni, ilostui hän ensi
hetkessä, mutta pian oli se ohi ja raskaasti huo'aten hän vastaa: —
Jumal’antakoon.

En oikein tietänyt mitä sanoisin, olimme ääneti hetken, kunnes hän taas
kohotti katseensa ylös ja silmät kyynelissä sanoi:

— Niin, täällä sitä nyt ollaan.

— Niin, niin, — täällähän me nyt olemme.

— Onko miehenne elossa? kysyin hetken kuluttua.

— Elossa oli vielä tänä aamuna, — tuollahan se on sairaalan puolella
— ankara malaariakuume raivoaa näillä suoseuduilla se vei jo
minunkin kaksi poikaani tuonne vierasuskolaisten hautausmaalle. —
nyt ei minulla enää ole muuta kuin tämä pieni raukka tässä, — täällä
parakissa syntynyt. — puheli vaimo, ja lienee niitä ollut täällä satoja
samanlaatuisia tapauksia.

Puhuttelin vielä muitakin ja sain hiukan käsitystä siirtolan elämästä.
— Miehet käyvät töissä, perheet saavat hakea ruoka-annoksensa
yhteisestä keittiöstä. Vaatetuksen apua ovat paikkakuntalaiset
jonkunverran vapaaehtoisina lahjoina antaneet, — kertoivat parakkien
asukkaat ja loppusanat olivat kaikki samat: — pahin täällä on se
kalvava koti-ikävä.

Niin sanoi munankin mies, että olisipa vaikka kuinka kurjasti asiat,
vaikka ei muuta näkisi kuin vilua ja nälkää, kunhan vielä kerran
oltaisiin _kotona_.

Kuuli täällä joskus vielä kirouksenkin ja jonkun käheän uhkauksen, että
vielä mennään ja näytetään — mutta se oli kumminkin harvinaista, mielet
olivat sulaneet, vihat lauhtuneet ja väkevänä nousi kunkin lautakopin
sisästä yksi ainoa toivomus, päästä takaisin kotimaahan. Se tunne oli
niin suuri ja voimakas, että sen rinnalla kaikki muut äänet vaimenivat.

Vähänmatkan päässä parakeista oli vierasuskolaisten hautausmaa. Sinne
lähdin minä iltahämyssä, jolloin sakeat usvat nousevat vesiperäisistä
maista täyttäen koko tienon. Oli niin hiljaista ja yksinäistä. Kuului
vaan suolintujen haikeamieliset huudahdukset.

Puisia ristiä näkyi yksinomaan tällä hautausmaalla. Niistä toiset
olivat jo kaatuneet, mutta muutamien päällä näkyi vielä kuivunut
kukkaseppelekin.

Nämä sadat harmaantuneet ristit tällä avaralla suoniityllä olivat
itävaltalais-saksalaisten sotavankien, jotka kuolema oli vapauttanut,
mutta nuo kymmenet uudet, valkeat suomalaisilla nimillä varustetut
ristit tekivät minun mieleni niin haikeaksi, kuljin niiden kunkin
luona ja luin puukon kärellä piirretyt nimikirjoitukset.

Laitumella kotiutuva karja kulki tämän kalmiston yli. Mikä tuuppasi
sarvillaan kumoon jo kallistuneen ristin, mikä kahmasi suuhunsa vielä
tuoreen puolukanvarsiseppeleen.

Oli jo yö, kun sieltä lähdin. Soilta kuului lintujen valittavat äänet
ja valkeat usvat leijailivat kuin levottomat henget vierasuskolaisten
hautuumaalla.

Nyt olin päättänyt palata takasin Suomeen, maksoi mitä maksoi.
Eihän se ollut niinkään helppoa tietoisesti antaa vapauttansa ja
ruveta vankeuteen, ties kuinka pitkäksi aikaa, mutta minun oli nyt
mahdotonta jäädä enää tänne, olin kuin sairas ainaisesta koti-ikävästä.
Bolshevikkien, — ryssien, enempää kuin omienkaan kanssa, en tahtonut
enää olla missään tekemisessä.

Ja niin minä eräänä sateisena syyskuun päivänä lähdin pyrkimään
Rajajoen yli.

Kuljin oppaani perässä näitä metsäisiä, asumattomia seutuja ja minun
mieleni oli niin kevyt, aivan kuin taakka olisi hartioiltani poistettu.

Opas, liukaskielinen inkeriläinen, kulkee edellä, vetää päänsä syvälle
pystyyn nostetun kauluksen suojaan ja puhuu, puhuu, taukoamatta ja
vaikka hän elättää itseänsä tällaisella salakuljetuksella, kieltää hän
minua lähtemästä varottaen kaiken aikaa. »A' älä sie Suomeen mene, älä
mene, veli hyvä, paha siel' on olla punasten, — vangiks' siun ottavat,
kuka tietää kuinka käy.» — rupattelee hän, edeten rämeikköä jokivartta
kohti.

— Käyköön nyt kuinka tahansa. Niin tuiki kyllästynyt olen tähän
sotkuiseen sekaiseen ryssänmaahan. Pois täältä täytyy ihmisen päästä
vaikka henki menisi, parempi siellä on kuollakin kun täällä, — sanoin
minä.

Inkeriläinen punoo päätään ja varottaa, samalla antaa hän ohjeita
ylimenoa varten, vakuuttaen veden tälläkohdalla olevan niin matalalla,
että vaaraa ei ole.

— Tämä ilma on sopivin, — selittää hän. Tämmöisessä kylmässä
tihkusateessa eivät ryssän patrullit viitsi ulkona kävellä, tuvissa
istuvat tshaijua juoden ja tupakoiden, eivät ne sinua huomaa, rauhassa
saat mennä, — lohdutteli hän minua. Mutta kun joen ranta aukeni, ei hän
enää itse tohtinutkaan edetä, vaan sinne rytäikköön nysähti ja saatuaan
sovitun summan, sataviisikymmentä ruplaa, vilisti kiireellä takaisin
metsään.

       *       *       *       *       *

Kun sitte yksin seisoin sen harmaan liejuisen veden rannalla riisuutuen
viskautumaan tuohon kylmään kylpyyn, niin kolkolle se hiukan tuntui,
tuli mieleeni sekin, että jos saisin suonenvedon ja jäisin sinne, enhän
ole enää nuori ja muutenkin aivan harjaantumaton sellaiseen urheiluun,
mutta minä purin yhteen loukkua, lyövät hampaani, käärin vaatemytyn
selkääni ja sanoin itselleni, että parempi on tuolla virrassa, kun sen
_itäisellä_ rannalla.

Onnellisesti kumminkin pääsin Suomen puoleiselle rannalle ja niin
ajattelin minä kotomaan mantereelle astuessani, että olkoonpa nyt
edessäni mitä vaikeuksia tahansa, niin taakseni jäi kumminkin pahin.

Vartiopatrulli pidätti minut heti ja kuljetti vääpelinsä eteen. He
olivat hauskoja, ystävällisiä miehiä, jotka kohtelivat vankiaan
ihmisellisesti ja kun minä ensimäisenä iltana, niiden kamalien
kuukausien jälkeen, panin levolle suomalaisten ihmisten kanssa,
suomalaisessa talossa, oli mielessäni omituinen onnen tunne ja minä
sanoinkin niille sotamiehille, jotka minua vartioivat, että sen olen
ainakin tällämatkalla tullut tietämään, miten kallis on ihmiselle
_isänmaa_.




Synnin tuoksu.


— Katsokaas pojat! Siinä nyt on piru itse, — sanoivat asemalla N:n
kaupungin katupojat, kun se musta ryssänupseeri astui rautatievaunusta
ulos.

— Piru se on! Näetkös tuota korkeata kyömynokkaa ja noita silmiä, jotka
hehkuvat kuin kekäleet. Noin musta ei ihminen voi milloinkaan olla, —
vakuuttelivat he toinen toisilleen.

— Ruhtinas! — kuiskasi toverilleen »Grand Cafe'n ruotsinmaalainen
tarjoilijatar ja levitti työtoverinsa eteen kokonaisen satasen, jonka
tämä uusi »kundi» oli hänelle antanut yhdestä olutpuolikkaasta ja
kahdesta voileivästä. Sellaista juomarahaa yhdestä pivosta ei hän tässä
viheliäisessä pikkukaupungissa ollut vielä koskaan saanut.

       *       *       *       *       *

Mutta kun »espiä» astelevan tyttöparin silmiin äkkiä ilmestyi tämä
muukalainen, nyyhkäsi vanhempi heistä valkokutrista toveriaan takin
hihasta, hänen korvaansa kuiskaten; — Mefisto!

Vaan pieni kaunotar oli jo ennemmin huomannut nuo sinervänmustat,
pitkät kiharat tummien silmien kumman katseen ja hänen nuori, herkkä
sydämensä sanoi: — valtias!

Senjälkeen se valkotukkatyttönen valmistautui huolellisesti niille
tavallisille kävelytunneilleen ja pian huomasi vierellä toveri, että
Mefiston katseet kohdistuivat kiinteästi hänen nuoreen ystävättäreensä:
»Älä viitsi sitä vilkaistakaan» — sanoi hän tälle, mutta samassa
huomasikin miten hohtava punerrus hänen hienoja poskipäitään somisti.
Asia oli selvä; Yhteiset iltakävelyt tuntuivat toisesta siitälähtien
vastenmielisille ja hän etsi syyn jäädäkseen seuraavina iltoina kotiin.

Ero ystävättärestä, oli puuseppä Salosen sinisilmä tyttärelle suuri
suru. Seuraavina iltoina istui hän kotona, kyynelissä silmät, poskilla
hehkuva puna ja povessa outo polte.

Mutta eräänä aamuna hänen tullessaan työpaikkaansa, Paulamäki K:in
konttoriin löysi hän pulpetiltaan kimpun mitä ihanimpia tummanpunaisia
ruusuja.

Kukkien keskessä oli kultareunakortti, kortilla tuntemattomalla
käsialalla piirretyt sanat:

 »Ihanimmalle Suomen Immelle!»

Hitaasti kuluvat hetket. Konttorikellon kullatut osoittimet siirtyvät
niin verkkaan, että tuskin eroittaa odottava silmä niiden paikaltaan
liikahtaneen.

On sekaisin silmissä sarakkeet ja leikkiälyöden karkeloivat numeroiden
valtaisat rivit, tanssien, hyppien ylös ja alas, harhaisen katseen
tieltä.

Hän ei jaksa jatkaa, hän heittää kesken työnsä ja lähtee ulos.

Kuin kuumeisena hän kotiansa kohti kulkee, puristellen valkeata
vitilunta pienissä polttavissa käsissään. — On, kuin alati näkisi
edessään ruusujen hehkuvan punan, on kuin mustien silmien katse lepäisi
hellittämättä hänen päällään ja outo aavistus sielussa kuiskaa, että
jotakin nyt tapahtuu, jotain outoa, ihmeellistä, ihanaa.

       *       *       *       *       *

Hän oli jo kerinnyt kotinsa kynnykselle kun kaukaa näki tuulessa
heiluvan halatin. Vavahti immellä sydän, värähti välillä riemun
ja pelon: Hän se on! — Tulee! — Tuo tullessaan sen tuntemattoman,
ihmeellisen osani. —

       *       *       *       *       *

Vihaisesti viskasi uusi konttorineiti ne kuihtuneet ruusut pöydältään,
heitti no palavaan uuniin ja pesi pois sen vihertävän liman, joka
niiden lionneista varsista oli hänen käsiinsä tarttunut.

Ryssän ruusut, — hyi! —

Mutta hänen nyrpistettyyn nenäänsä lehahti kuolevien kukkain hieno
haju, kuin hehkuvan hekuman huumaava tuoksu, ja itse tiedottomasti,
aukeni sydämmen suljettu sokkelo, josta nousi sen tuntemattoman onnen
kaukainen, kumma kaipuu.

       *       *       *       *       *

Meni talvi, tuli kevät.

— »Jokos meidän piru nyt lähtee sinne, mistä se tulikin?» — kyselivät
toisiltaan pikku pojat N:n kaupungin rautatien asemalla, mutta
tarjoilijattaret »Grand-Cafe'ssa» tiesivät, että »ruhtinas»: lähtee nyt
kesälomalle ja tulee pian taas takaisin.

Samaan aikaan hävisi myös puuseppä Salosen kaunis tytär, joka talvella
erosi konttori paikastaan. Ja jo samana iltana tiesi jok' ainut pyöreä
poskinen porvarisrouva tässä kaupungissa tämän katoamisen salaisen syyn.

       *       *       *       *       *

Toisen talven lumet peittivät jo N:n kaupungin kapeita katuja.

Neiti Salonenkin oli taas koteutunut, mutta kukaan ei ollut häntä
entisekseen tuntea.

Todellakin hän oli asultaan kuin ruhtinatar, päällään pietarilainen
turkki, jonka upeaan, pehmeään kaulukseen hänen pienet kasvonsa miltei
kokonaan upposivat. Hänen korviaan koristivat suuret, himmeät safiirit,
hänen hienoissa sormissaan briljantit kimaltelivat ja hänen yllään
väreili vieraanmaan väkevä hajuveden tuoksu.

Tummat renkaat ympäröivät nyt noita sinisiä silmiä, mutta niiden
säteily oli entistä ihanampi, niiden ilme ihmettelevä ja onnen
kylläinen kuin lapsen joka satujen suloissa elää.

N:n kaupungin siveelliset pikkurouvat lakkasivat häntä tervehtimästä ja
toiset käänsivät pois päänsä hänet kohdatessaan.

Mutta toiset tiesivät »pirun» hallussa olevien valtionvarojen pahasti
vaillentuneen.

       *       *       *       *       *

Aika kului.

Kalpenemistaan kalpeni Salosen tyttären hieno poski ja silmien
ympärillä ne siniset renkaat yhä suurenivat. Hänestä saivat nyt
pikkukaupungin naiset pitkien puhteittensa puheen aineen.

Sitte sulkeutui hän sisälle sairauden tähden ja toisesta kaupungista
tuotiin tuttava venäläinen lääkäri häntä hoitelemaan.

Puuseppä Salosen asuntoon on sijoittunut syvä, synkkä suru ja pienen
valkoisen kamarin pöydällä palaa lamppu jo kautta kolmannen yön.

Sairaan tila tuntuu yhä huononevan. Hänen silmänsä palavat suurina,
tuskan puhuvina ja harhainen katseensa kulkee kautta huoneen.

— Mihaili!... Oletko luonani Mihaili?... Tuntuu kuin se lähenisi...
etkö näe, että... ovinurkkaa pimittää musta varjo... älä anna sen
tohtorin tulla... hän ei saa lähestyä vuodettani ... suojele minua,
Mihaili! — Mihailini, valtiaani, ... ole kanssani... älä minua hädän
hetkenä heitä!

— Lintuseni, valkea kyyhkyseni! — Etkö näe, että vierelläsi valvon.
Ketään muuta ei huoneessa ole, vain unessasi näit sinä sen mustan
varjon. — Lääkäri lähti täältä jo eilen, eikä sinun enää tarvitse häntä
nähdä.

— — Kuolema tulee... Mihaili!... minä pelkään...

Vierellä istuva musta mies kumartuu yli vuoteen, nostaa käsivarrelleen
valkean pieluksen ja kapealla kädellään sivelee hän tuskan hiestä
kostuneita, silkin pehmeitä suortuvia.

Sairas näkee nyt lähellään mustan kiiluvan silmäparin ja kiljasee
ensinäkemisessä kuulemansa sanan: — Mefisto! —

Mutta samassa palautuu taas muisti, valjut huulet heikosti hymyävät ‒ ‒
Sinähän se olet, Mihaili!

       *       *       *       *       *

Mihaili on kaikkensa koettanut. Sairas on ylen kiihoittunut, toisinaan
vallan raju, eikä mitään keinoa löydy hänen rauhoittamisekseen. Mihaili
on valvonnasta väsynyt ja hermostunut. Tänne on hän ollut vuorokauden
suljettuna, kahdenkesken kuolemassa kamppailevan kuumesairaan kanssa ja
toisesta huoneesta kuuluu lakkaamatta Salosen vaimon itku ja vaikerrus.

Vaikealta tuntuu tilanne, vaan ei keksi venäjänmies, miten oudosta
vankeudestaan vapahtuisi, sillä hänen sielunsa kammoo kamalasti
kuoleman läheisyyttä ja kun sairas siitä vaan mainitseekin tuntee hän
kylmän väristyksen ruumiissaan. Kumpa saisi hänet vaan pysymään vaiti!

Uusi ajatus iskee äkkiä hänen aivoissaan: sairaan silmissä väikkyvät
harhakuvat ovat muuksi muutettavat! Tähän tarttuu hän kuin viimeiseen,
pelastavaan keinoon.

Ja kun potilas jälleen horteestaan valveutuu, ilmestyy hänen silmiinsä
mustien silmien kiinteä katse.

— Sulje silmäsi, tyttöseni. — Me lähdemme nyt pitkälle matkalle, minä
vien sinut kanssani kauvas. — Olet viluissasi, lapsi, ja väsynyt siksi
kannan sinua sylissäni kappaleen matkaa.

Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi jälleen. — Kuuletko, miten helisevät
talviset tiu'ut, meidän ajaessamme yli lumisen lakeuden, kautta
valkoisten kenttäin. ‒ ‒ Me olemme nyt rautatieasemalla, jonne juna
juuri puuskuttaen saapuu. Nyt nostan sinut vaunuun. — Jo kuuluu kimakka
vihellys ja vilkkuen vierivät ohitse lumiset metsät ja maat.

— Matka on pitkä, sinä nukut minun sylissäni, sinun on lämmin ja hyvä.
‒ ‒ Aika rientää, hetket vierivät, me matkustamme yhä, kunnes sulina
vesinä välkkyvät ne valkoiset lumet, kunnes vihoittaa maa ja ilmassa
helkkyy lintujen laulu.

Hetkeksi vaikeni taas vuoteen vierellä musta mies, vaikeni ja mietti.
Sairas lepäsi nyt levollisena ja nyyhkytykset viereisessä huoneessa
hetkeksi vaimenivat.

— Missä me olemme — kuuluu hiljainen kuiske ja valjuilla kasvoilla
kajastaa vieno hymy.

— Joko heräsit, lintuseni, katso siis ikkunasta! Sivuuttaneet olemme
jo aikoja Suomen rajan ja samoamme pyhän, suuren Venäjän sydämeen.
Katso, kuinka täällä jo vihannoivat vainiot, näetkö, kuinka niityillä
naisten kirjavat, kevätkoreat puvut hohtavat, ja heidän moniväriset
silkkiset päähineensä välkkyvät kevätauringon kirkkaassa valossa silmiä
huikaisten. — Mutta yhä edemmäksi me etenemme.

Jo pysähtyy juna viimeiselle asemalle ja me olemme tulleet
pieneen, sisävenäjän kaupunkiin. Tämä kaupunki on rakennettu ilman
suunnitelmia, ilman määrättyä järjestystä, ei sen perustajilla ole
ollut länsimaitten arkkitehtuuria. Vapaan, vallattoman mielikuvituksen
loihtimana on se virran varrelle kohonnut ja luulee vieras katselija
sitä suurten, iloisten lasten leikkialueeksi. Tässä kaupungissa on
seitsemäntoistatuhatta asukasta ja sataseitsemänkolmatta kirkkoa, jotka
kullattuine kupooleineen virran varrelta kohoavat. Siinä on kirkkoja
kaikenvärisiä, vihreitä, keltaisia; sinipunaisia, siinä on sinisen
kirkon vieressä valkea kappeli ja sen sivulla kohoaa suuri, loistavan
punainen emäkirkko. Koko jokilaakso on kirkkoja täynnä, eri suuruisia
kaiken värisiä, kantaen pyhimystensä nimiä, joille ovat omistetut. Ja
kaupungin keskitse kulkee virran hopeanhohtoinen juova.

Täällä näet sinä iloisia, huolettomia kasvoja, kuulet naistemme
helisevän naurun. Tuossa kerjäläinen, joka äsken avuttomin ilmein ja
vaikertavin äänin eteemme pysähtyi almua anoen, mutta heti kun oli
ristinmerkillä lahjastaan kiittänyt, suoristui koukkuinen selkä, ja
hymyhuulin, hyräillen jatkaa hän taas mieron loputonta matkaa.

Täällä kuulet sinä meidän kielemme kauneuden, sen pehmeän
soinnahduksen, joka on kuin kottaraisen keväinen kieli, täällä löydät
sinä kansan, jonka jalan noususta jo tuntea saatat, että ympärilläsi on
shlavien heimo, jonka jalan poljennassa on tanssin tahti.

Mutta tänne emme vielä pysähdy, koska isäni maatilalta on täällä
vastassamme troikka — kolme virmaa pikimustaa oritta. — — Kas niin,
minä painan sinua rintaani vasten, ettet putoa, edessämme on nyt viiden
peninkulman tietön taival.

Kuuletko miten korskuvat hevoset jo riuhtovat valjaitaan. Ne ovat
puolivilliä eläimiä ja niiden silmissä palaa väkevä elämäninto.

Jo hellitti kuski hevoset — älä pelkää, armas, ne kirmasevat kuin kolme
pikimustaa paholaista kautta vihreän nurmen. — Ei tietä missään, ei
estettä ei aitaa, vapaa on maa, laaja ja lakia, jommoiseksi Jumala sen
loi! — —

On kevät, kyyhkyseni, keskivenäjän kevät, hurmaten kulkee tasangoilla
suvinen tuuli ja auringon hehkussa väreilee kevättuoksuinen ilma
viheriän maan yllä.

Älä säikähdä, armas, outoa ääntä, se on näiden eläinten tapa, että
ne kiljuvat mennessään, kirkaisevat kaikki kolme yhteen ääneen, se
on niiden voimallisista rinnoista lähtevä ilonilmaus, se on niiden
suurissa sydämmissä sykkäilevän, ylitsevuotavan voiman huojentava
purkaus. ‒ ‒

Jo kallistuu länteen päivä. Maasta kohoaa lämmin huuru, joka sinervänä
seinänä muodostaa ainoan rajan maan ja taivaan välille. Me ajamme kohti
autereisiin ruskopilviin laskevaa aurinkoa. Edessämme hohtaa punervana
läntinen taivaan ranta, vaan takanamme on tumman hämäräinen lakeus.
— Vielä on osa matkasta jälellä, sinä näet, kultaseni, että viisi
penikulmaa troikalla täällä, on enemmän kuin muualla kokonainen elämä!

Jo eroittaa korvani kaukaisen koirien haukunnan ja kevät hämärässä
karkeloivan kyläväen iloiset äänet. Tuolla jo näkyykin kaukainen
kylä, ryhmä rinnakkain rakennettuja turvekattoisia hökkeleitä, jotka
heikkoudessaan toinen toisiinsa nojautuvat. Älä ihmettele niiden
huonoutta: — tämän kylän asukkaat ovat ammatti varkaita, mutta kelpo
ihmisiä kaikki. Ei kukaan heistä rasita itseään työllä, ei ketään huoli
huomennesta ahdista, ei kenenkään harteita elämä taakkana paina. Katso,
kuinka tulet noiden hökkelien valoluukuista tuikkaavat yli yön, sillä
he ovat oikeauskoisia kristityltä, jotka palvelevat pyhimyksiään ja
jakavat almujaan.

Läpi kylän kulki tiemme ja nyt ajamme lehtokujaa myöten, joka johtaa
isieni monisatavuotiseen sukukartanoon. Nurmikkona ovat nyt käytävät,
jotka kenties kerran maailmassa olivat hiekoitetut ja talossa portaat
niin lahot, että niitä on varovasti asteltava, ja joka huoneessa, joka
sopessa elää sadun henki.

Näetkö, omani, miten mustansiniselle taivaalle syttyvät tähdet, miten
tuores, keväinen lemu lähtee mustamultaisesta maasta, miten poppelit
tuoksuvat niin, että hulluksi tulee ihminen, — tästä tiedät, Suomen
tyttö, että nyt ollaan — Venäjän maassa!!

Nyt huomaat, rakkaimpani, mikä ero on sinun maasi välillä ja minun,
miten erilainen on näiden kansojen veri. Polttavana tulena hehkuu
venäläisen veressä intohimo ja roihuavana kulona palaa täällä elämän
liekki, — sillä aikaa kun siellä Suomessa sammuvaan hiillokseen
vaivaloisesti tulta puhalletaan.

       *       *       *       *       *

Näin lamppuun tuijottaen, muistojaan haastellen istuu sairaan vieressä
musta mies, mutta tuskin oli ehtinyt lopettaa kun käsivarrellaan
lepäävä pää käännähti tuskallisesti ja valjuilta huulilta kuului heikko
valitus.

— Päästä jo, Mihaili!... en tahdo jäädä tänne!!... sinun ruusujasi
tuoksu on hekuman hehku,... sinun poppeliesi tuoksu on synnin
tuoksu... Päästä, Mihaili!... nopeammin kuin villit hevosesi...
kiidättää minua ikäväni pohjoiseen... kotiini... On helpompi nukkua
hankien alla... kun yllä humisevat hartaat hongat... meidän täytyy nyt
erota ... Mihaili jää hyvästi... hyväs—ti...

       *       *       *       *       *

Ne kauniit silmät avautuivat vielä kerran, mutta musta mies näki niiden
katsovan hänen ohitsensa, jonnekin kauvas ja hän tunsi jo olevansa —
yksin.




Punakaartilaispäällikön muistelmia.

(Söörnäisten kuritushuoneella 1919.)



— Elinkautinen! —

Kun kopin ovi paiskautuu kiinni ja säppi ulkopuolelta lipsahtaen sen
lukitsee, silloin on minulla aina tunne sama, kuin oli ennen lapsena
kotimökissä, kolkkona sateisena syyspäivänä, jolloin äiti ja isä olivat
kartanon päivätöissä ja me kaikki, kahdeksan vekaraa olimme teljetyt
päiväkaudeksi tupapahaseen. Niin alakuloisena oli silloin mieli, sekä
hoitajien, että hoidettavien ja niin loputtoman pitkiä olivat tunnit.

Pimeys piiritti tuvan, tirkistellen ikkunoista sisälle. Se asusti jo
mustana uunin nurkassa ja läheni ovipielestä keskilattiaa.

Keräännyimme pöydän ympärille ja istuimme toisiamme lähellä.

Pienemmät lapset jo itkivät leipää pyydellen ja kaikkien vatsoissa
kurisi nälkä, sillä ne muutamat perunat ja vähäinen leipäosa, jonka
äiti lähtiessään oli meille jakanut, olivat jo aikoja sitte syödyt.

Otin syliini pienen Selman, joka äitiä huutaen hakkasi ikkunaan. Minä
painoin häntä rintaani vasten ja lämmitin povellani hänen kylmiä
pikkukäsiään. Minä koetin vakuuttaa pienemmille, että äiti jo aivan
kohta on kotona, mutta omaakin kurkkuani jo tukehdutti itku. Silloin
aloimme kaikki yhdessä rukoilla, että Jumala antaisi sadepilven kulkea
kartanon maiden yli ja äiti siten pääsisi pikemmin kotia.

Näin alkuun päästyämme rukoilimme vielä paljon muutakin, etenkin
äidille kaikenlaista hyvää, sillä huolimatta nuoresta ijästäni oli
minulla selvä tietoisuus siitä, että kuorma äitini harteilla oli liian
raskas.

Näin rukoilimme me kauvan, kunnes tupa oli pilkkosen pimeä, mutta
meiltä oli jo kadonnut pelko ja nälkä.

Pienimmät ryhmästä olivat jo nukkuneet, ainoastaan Selma-tyttönen minun
sylissäni vielä valvoi ja lapsen kielellä yhtyi hän meidän isompien
aloittamaan lauluun:

    »Sulle, Isä, — sulle, isä, olkoon ylistys!»

Minkä rauhan, minkä ihmeellisen lohdun ja voiman tuotti tuo harras
rukous ja luottava lapsenusko.

       *       *       *       *       *

Mutta muistanpa minä myöskin ne kirkkaat kesäiset päivät, jolloin ei
tätä ryysyistä joukkoa tarvinnut vilun pelosta sisään teljetä, vaan
saimme mielin määrin vapaina juoksennella, kuin laitumella vallattomat
vasikat.

Niin sattuivat kerran seuraamme lähitalon lapset ja niin kävi meidän
mäellä ankara mellastus. Puoleentoistakymmeneen nouseva lapsiliuta
kieri kilvassa viheriällä nurmikolla. Ei ollut pelkoa mistään,
vanhemmat kaukana kotimökiltä, eikä häirinnyt leikin menoa yhdenkään
aikuisen vakava varoitus. Mutta pian oli meillä kaikilla kiusallisen
kova nälkä. — »Mennään meidän hernemaalle» — ehdotti se talon vanhin
poika. — »Uskaltaako sinne?» — epäilin minä, joka tunsin olevani
vastuussa hallussani olevista sisaruksistani. — »Tottahan uskaltaa,
kun minä käsken» — vakuutteli Risto ja niin lähdimme me joukolla talon
hernemaalle.

Mutta tuskin olimme me siellä ehtineet hävitystyömme alottaa, kun
paikalle saapui Riston isä kovaäänisesti kiroten. Kuin säikähtynyt
lammaslauma hajosi lapsiparvi ja minun sisarukseni, lyöntejä ja potkuja
saaden pujottelivat aidan raoista pakoon.

Tämä oli minusta häpeällistä, astuin isännän eteen aikeessa esittää
asian, mutta ennenkuin ehdin minä suutani avata, vetäsee tämä minua
vasten kasvojani niin, että lensin pellon ojaan. Kun sitte viimein
kykenin nousemaan ylös, näin, miten isäntä asteli vainion viertä
omat lapsensa ympärillään, joille ei rikkomuksesta seurannut mitään
rangaistusta. — Luulen, että Ristokaan ei tunnustanut meitä sinne
haastaneensa ja kipeämmin kuin saamani lyönti koski mieltäni sana,
jonka kirousten välistä olin kuullut: — _varas!_

— Mitä sanookaan minulle nyt äitini?

Ilta tuli. Toiset menivät tupaan, minä istuin hämärässä, navetan nurkan
takana, toinen silmä kiinni turvonneena.

— Eemu! — huutaa kuistilla Selma, mutta minä en hievahda paikaltani.
— Eemu, Eemu! — kuuluu yhä, jo huutaa äitikin ja hänen äänessään on
hellii sointu. — Epäilen korviani valehtelevan, sillä laskujeni mukaan
odottaa minua nyt suurin selkäsauna, mitä milloinkaan olen saanut,
koska varastaminen oli äitini suurin kauhu ja siitä oi hän meitä aina
erikoisesti varoittanut.

Että hän, paremmin kuin isäntäkään kuuntelisi minun selityksiäni, siitä
ei minulla ollu suuria toiveita.

Viimein kokosin kumminkin rohkeuteni ja tulin tupaan. Äitini vei minut
lampun ääreen ja nähtyään siniset, muodottomiksi turvonneet kasvoni,
sulki hän minut hellästi syliinsä ja itkuun hyrskähtäen lausui: »Voi,
miksi Jumala antaa köyhälle ollenkaan lapsia!»

Miten hyvä oli minun maata siinä äidin lämpimässä sylissä ja yhdessä
itkeä hänen kanssaan.

       *       *       *       *       *

Sain jälestäpäin kuulla, että samaisen talon piika oli sattumalta
kuullut keskustelumme Riston kanssa ja kertonut tapahtuman äidilleni jo
ennen kuin hän kartanosta kotia ehti.

       *       *       *       *       *

Olin juuri täyttänyt kaksitoista vuotta, kun isäni, ennestäänkin
raihnas ja kitulias sai jalkaansa vamman, joka teki hänestä raajarikon.
Entistä suurempi kuorma sälytettiin nyt äitiparkani hartioille. — Minä
lähden nyt ansaitsemaan, menen taloihin paimeneksi, — sanoin uljaana
äidilleni ja mielessäni kuvittelin, miten suuren avun hän siitä on
saapa.

Pian ilmestyi paikka. Pussi selässä, oman, hyvän äitini varoituksilla,
ja siunauksilla evästettynä, minä köyhästä, rakkaasta kotimökistäni
lähdin, ensikertaa ulos avaraan maailmaan. Minä tunsin hämärästi, että
se merkitsi eroa omistani, että olin kuin irtolehti, taikka laineilla
lastu, — mutta minä nielin miehekkäästi kurkkuani kuristavan itkun
puuskan. — Paistoihan niin kirkkaasti keväinen päivä, se antoi mieleeni
luottamusta ja rohkea elämän usko, pääsivät minussa taas voitolle.

Ihana oli se kuiva, lämmin alkukesä. Hyvä oli paimenen olla, kelliä
kedolla, katsellen taivaalla purjehtivia poutapilviä ja seurata
silmillään leivosen nousua kohti sinisen taivaan korkeutta. —
Aikookohan se pujahtaa taivaan portista sisälle — ajattelin. Mutta
sitte näin minä sen nuolena syöksyvän tänne alas, kuin olisi se
paratiisin portailta palautettu. Sitte muistelin minä Eliasta, joka
kultavaunuilla ajoi sinne ylös — ei elävää ihmistä taivaaseen vastaan
oteta, ellei hän kultakieseillä sinne aja — mietin minä mielessäni.

— Niin, armaita olivat paimenpojan aurinkoiset päivät!

       *       *       *       *       *

Sitte tuli syksy, sateinen ja kylmänkolea. Pientä ruumista puisteli
ainainen vilu, koska ohuet, repaleiset vaatteet läpimärkinä ihoon
kiinni liimautuivat. Iltasin saavutti pimeys ja monikymmenlukuista
lehmälaumaa, joka sienihimossaan metsiä samosi, oli melkein mahdotonta
saada kotiin.

Kohtelukin talossa oli muuttunut. Kun iltasella uupuneena nälästä ja
vilusta väristen, kotia saavuin, sateli käskyjä kaikkialta. Emäntä
tarvitsi vettä ja puita, isäntä lähetti riihimiehille sanoja, tahi
pani minut asialle kylän kauppapuotiin. En toisinaan tahtonut pystyssä
pysyä, mutta minä purin hammasta, päätin olla mies ja _kestää!_

Olihan se äiti niin hartaasti pyydellyt, että en lukemistani
unohtaisi, mutta niin ankara oli nyt päälläni i'es, että niin pian,
kun se iltamyöhällä harteiltani putosi, vaivuin minä lopen uupuneena
raskaaseen, tiedottomuuden tapaiseen uneen.

       *       *       *       *       *

Tulipa sitte se muistorikas syyskuun ilta, joka jätti minun nuoreen
herkkään mieleeni kuin poltinraudalla painetut jäljet.

Metsä pimeni pikaisesti ja minä kiiruhdin karjoineni kotiin. Kun emäntä
oli käynyt navetassa, tuli hän luokseni vihaisesti tiuskaten: »Minne
jätit sen Koivupään? Nyt juokset takaisin metsään, etkä palaja takaisin
muuten kuin kadonneen kanssa».

Minua niin hirvitti pimeässä ja sydän pelkoa täynnä riensin minä
takaisin mustaan metsikköön. Mutta siellä saavutti minut kuvaamaton
kauhu. Väsyneessä päässäni toimi kiihoittunut mielikuvitus ja silmieni
edessä kuvastuivat monenlaiset harhanäyt. Puut ja pensaat paikoiltaan
siirtyilivät ja vihdoin koko metsä mielestäni eli ja liikuskeli.
Silloin tuli minulle kamala hätä, kuten joskus unessa tulee. Tuskin
saatoin liikuttaa jalkojani. Kirkuen samosin minä tiestä tietämättä
suorinta suuntaa kylää kohti.

Vavisten seisoin minä pimeällä pihalla. Koko asia, jolle minut oli
lähetetty, oli metsässä mielestäni mennyt ja mahdotonta olisi ollutkin
löytää kadonnut lehmä sellaisessa pimeydessä. — Oli kauheata astua
emännän eteen, mutta pimeän pelko ja kalvava nälkä ajoivat minut
menemään tupaan.

Jo minun kurjasta muodostani päätteli emäntä että asia ei ollut
onnistunut ja huutaen karkaa, hän kimppuuni.

»Käskinkö sinua sinne huvireissulle, — enkö lähettänyt sinua sitä
lehmää hakemaan», hän kiljui niskaani tarttuen.

Voimainsa takaa hän kädellään minua kuritti, vedellen sokeasti minne
sattui. Mieleni oli äskeisen pelon kiihdyttämä, minussa syttyi äkkiä
voimakas viha. Lujasti tarrauduin hänen kurittavaan käteensä ja iskin
lujat kampaani siihen kiinni.

Ote heltyi emännältä ja minä näin hänen ottavan uunilta paksun puun,
jolla aikoi minut perin pohjin pehmitellä.

Silloin syöksyin ulos, yön pimeyden turviin, jota äsken niin kamalasti
olin pelännyt ja piilouduin lähimpään heinälatoon.

Siellä istuin valveilla sen yön, tuntematta enää pelkoa, vilua eikä
nälkää. Käteni olivat nyrkeiksi puristuneet, sisimmässäni kiehui
valtava viha ja pääni koston tuumia hautoeli. — Niin vietin valvoen sen
kamalan yön ja aamun sarastaessa lähdin minä vaeltamaan kotimökkiäni
kohden.

Siellä jonkun päivän oltuani tuli taas muuan isäntä minua
palvelukseensa pyytämään. Olin iloinen saadessani toisen työpaikan,
mutta laimennut oli minusta nyt se keväällinen luottamus ja elämänusko.

Siitä alkoi se ankara aika, joka kesti neljä ja puoli vuotta. Ainainen
raadanta aamusta iltaan, palkkana niukka ruoka ja isännän vanhoja
vaaterisoja, jotka antoivat riittämättömän suojan talven pakkasta
vastaan. Milloin jäätyivät varpaat, milloin sormet ja korvat pitkillä
halon- ja heinänhakumatkoilla. Usein putosi myös silmästä katkera,
kirpeä kyynel, sillä minä olin nyt alkanut miettiä, miten osat elämässä
ovat eritavalla tasatut.

Kun olin vihdoin täyttänyt kuusitoista vuotta, jätin kotipitäjäni ja
lähdin maailmalle. Olin ruumiiltani kookas ja roteva, sekä monissa
kärsimyksissä karaistunut, nyt toivoin jo kykeneväni ottamaan elämältä
osani ja vaatimaan oikeuksiani.

Tuskin koskaan olisin tullutkaan noista pohjoisista tukkimetsistä
takaisin näille kartanoalueille, ell'ei äidiltäni olisi tullut se
surullinen kirje, joka mieleni hetkessä muutti.

Isä parka vihdoinkin kuollut, äiti kääntynyt kivulloiseksi ja viety
Selman kanssa vaivaistalolle. Niin katkeralle tuntui tämä tieto, —
vaivaistalolla se hyvä, ahkera äiti, joka ikänsä oli hellittämättä
työssä raatanut. En saattanut sallia sitä, takaisin minun täytyi,
tehdäkseni työtä heidän hyväkseen.

       *       *       *       *       *

Niin oli minun tähänastinen eloni, kuin ainainen arki, loppumaton
aherrus, vuodesta vuoteen ja varsinkin ne viimeiset, olivat kuin yksi
ainoa helteinen heinäpäivä, jolloin tuliselta työn kiireeltä tuskin
päivän kiertoa huomaamaan ehtii. Tätä kesti aina siihen asti, kunnes
täyttyi elämäni kultaisin toivo uus ja minulla oli oma asunto kartanon
maalla ja sen ympärillä kedosta raivaamani pellot eloa kasvoivat.

       *       *       *       *       *

On suvinen sunnuntaipäivä. Lepään vuoteellani ja viikon vaivoista
väsyneessä ruumiissani tuntuu suloine raukeus. Päivä paistaa lekottaa
avoimesta ikkunasta, haudellen suloisesti paljaita jalkojani. — Kaikki
on niin hiljaista, yksinpä Sannin, uutteran vaimoni, ainaisesti
suriseva ompelukonekin seisoo tämän pyhäisen päivän.

Vierelläni seinustalla nukkui pieni poikani, vankka, puolivuotinen
miehen alku. Minä kuuntelin sen tasaista hengitystä katselen sen
pehmeitä, punertavia kasvoja ja silkinhienoa pellavapäätä. Minun
mieltäni paisuttaa joku suuri ihmeellinen tunne, jolle en nimeä keksi.
Ei ole se surua, eikä iloa, mutta on kuin sukua niille kummallekin.
Minun silmääni kiertyy kyynel, minä alan jo uskoa, että tämä elämä,
joskin toisinaan niin ahdas ja tuskallinen voi sentään joskus tarjota
ihmiselle hiljaisen onnen hetken! — Kunpa vaan äiti olisi elänyt tähän
asti! — Lepo lienee ollut väsyneelle paras, mutta Selma-siskolla on
luonani kumminkin koti ja turva.

       *       *       *       *       *

Se suuri marraskuun lakko 1917 on vasta päättynyt. Meidän pitäjän
työväentalolle on ilmoitettu suuri kokous, ja puhujaksi odotetaan
muuatta toveria, joka hiljakkoin on Venäjän matkalta kotiin tullut.

Saavun sinne hyvissä ajoin, mutta sali on jo tungokseen asti täynnä,
sillä kaikki olemme uteliaita kuulemaan mitä Venäjältä tulleella on
kerrottavana.

Puhellaan siinä odotellessa yhtä ja toista, keskustellaan punakaartin
perustamisesta paikkakunnalle. — Toiset ovat hankkeessa innolla myötä,
mutta enimmät varovaisina vastustelevat.

Minä kuuntelin kuin syrjäisenä, kuin koko asia ei koskisi minua, enkä
välittänyt siitä sen enempää.

Äkkiä äänet vaikenevat ja puhujalavalle nousee pienoinen, mustaverinen
mies. Hänen muotonsa oli synkkä, kun hän puheensa nuhdellen alkoi:

»Mitä ajattelette te tämän pitäjän miehet? Häpeän teidän puolestanne!
Muualla jo valmiiksi harjoitetut punakaartit, te vielä tuumiskelette,
tokko leikkiin rupeattekaan. Herätkää te uneksivat laumat! Kymmenet
miljoonat markat uhrataan tällä hetkellä Suomen valtion varoista
aseitten hankkimiseksi porvarien lahtarikaarteille, jonka tarkoituksena
on nujertaa viimeinenkin niskoitteleva työmies, joka ei orjan ikeeseen
taipua tahdo! Onko aikomuksenne täällä rauhallisesti katsella, miten
manttaaliporhot kätkevät viljansa ja salassa sitä sijoilleen syöttävät,
sillä aikaa kun teidän omat lapsenne nääntyvät nälkään.

Näin jatkoi puhuja yhä hurjentuen. Levottomana liikehti ensin kuulijain
joukko, mutta vähitellen vaikeni kaikki, syntyi haudanhiljaisuus,
vain puhujan ääni kaikui kolkkona, uhkaavana, kuin tuomiopasuunan
ääni. Hänen pienet, pikimustat silmänsä sinkauttelivat säkeniä ympäri
kuulijakunnan. Tulikipunoina ne ihmisten sieluihin putoilivat,
sytyttäen siellä väkevän vihan palon.

Henkeä pidätellen kuunteli kansa — ei enää »hyvä»-huutoja ei
ainuttakaan suosion ilmausta. Jäykkinä, mykkinä, seisovin silmin,
puoliavoimin suin tuijottavat miehet kohti puhujalavaa vielä
silloinkin, kun mustaverinen mies oli sieltä poistunut.

Suurena, tuhoisena paloi nyt hänen sytyttämänsä tuli. Koko täyteläinen
kokoussali paloi. Enimmittä keskusteluitta poistuimme kukin koteihimme,
mutta minä huomasin, kuinka kalpeina olivat miesten kasvot ja heidän
silmissään hehkui kiihkeä, kuin kuumeinen kiilto.

       *       *       *       *       *

Kotia päästyäni heittäydyin vuoteelleni. Maailma oli mustunut
mielessäni ja minä tunsin sairauden sydän-alassani. En oikein tiennyt,
mikä minuun oli mennyt, sen vaan tunsin, että oloni ei ollut oikea.

Keittiöstä kuului ompelukoneen käynti. Selma nukutti pikkupoikaa
laulaen jotain surunvoittoista säveltä.

Aloin kuunnella sitä ja erotin sanat.

    »Kurjuutta, puutetta
    kuuluu ympäri maan
    köyhälistö sen kärsiä saa.
    Miksi kansamme ain'
    kulki pää alespäin
    hoiperrellen vain pimeytehen,

    Lapset pirtissä tuolla
    voivat nälkähän kuolla
    äiti heikkona, kalpeana.
    Lapset avuttomat,
    aivan alastomat,
    nälkää äidille valittelevat.

    Auttakaa rientäkää,
    poistakaa kurjuutta,
    älkää sallitko nääntyä näin.
    Apu köyhille on
    juuri nyt verraton
    laulut sydämmissä säilytetään.»

Tuota laulua en ole ennen kuullut, mistä ihmeestä se tyttö on sen
oppinut — ajattelen.

»Lapset pirtissä tuolla, voivat nälkähän kuolla, äiti heikkona,
kalpeana» — oh, entisyys palaa eteeni elävin kuvin, minun aivoni ovat
sekaisin, minun pääni on kuin hulluksi tulemassa.

Minä kiertelen vuoteessani kaiken yötä, kunnes vaimonikin vierelläni
valveutuu.

— Mikä sinun on, Eemu, et ole ollenkaan nukkunut ja iltasellakin olit
kovin kumman näköinen, — mitä on tapahtunut?

Vedän häntä itseäni lähemmäksi ja tunnen helpoitusta saadessani puhella
hänen kanssaan.

— Suuret tapahtumat ovat tulossa, Sanni. Köyhälistön ennestäänkin kurja
elämä käy päivä päivältä yhä ahtaammaksi. Apu on tarpeen, pikainen,
kiireellinen apu!

Olin hetken vaiti ja varroin hänen jotakin sanovan, mutta hän lepäsi
liikahtamatta kuin lisää odotellen.

— Niin, Sanni, ei meillä ole hätää, en minä itseni tähden olojen
parannuksista välitä, mutta ne monet muut, jotka tälläkin hetkellä ovat
ilman kaikkea, välttämättömintäkin, heidän tähtensä, jos tarve vaatii,
uhraan minä oman kotini onnen.

Hänen kasvonsa ovat kasvojani lähellä, minä tunnen, kuinka polttavat
kyyneleet vierivät pitkin hänen poskeaan, mutta hän ei vieläkään
vastustele.

— En epäile tarttua aseeseen, jos sikseen tulee, sinä olet kelpo
ihminen, ahkera ja työteliäs, kyllä sinä pojun kanssa toimeen tulet,
ellen minä siltä matkalta palaisikaan.

Hän painautui minua lähemmäksi, minä tunsin, kuinka hänen ruumiinsa
värisi, mutta sanaakaan ei hän sanonut ja minä puhelin edelleen:

— Minä tiesin sen, sitä sinulta odotinkin — ei kunnon vaimo estä
miestään tekemästä sitä, minkä hän pitää velvollisuutenaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli se eilinen puhuja paikkakunnalta poistunut,
mutta suuren muutoksen oli hän jättänyt jälkeensä. Kuin kuumeessa
kulkevat miehet, ei kenellekään maittanut entinen elämä. Töihin
ryhtymisestä ei ollut enää puhettakaan ja ilman enempiä epäilyjä syntyi
nyt punainen kaartti, joka pitäjän väkilukuun nähden oli sangen suuri.

       *       *       *       *       *


Olin valittu komppanian päälliköksi ja ensimäinen sotaretki johon
joukkoineni otin osaa, oli aseitten etsintä kartanosta. Kerrottiin
siellä piileilevän myös valkokaartilaisia, joten meitä lähti sinne
kaksi komppaniaa taisteluun varustettuina. Piiritimme päärakennuksen,
josta ammuttiin meitä kohti muutamia laukauksia, jotka eivät kehenkään
sattuneet. Sen toisen komppanian päällikkö tunkeutui muutamien miesten
kanssa taloon sisälle, meidän muiden ulkona vartioidessa. Kuului kaksi
laukausta. Sisällä olevilta sain minä kuulla, että se oli kartanon
nuoriherra, joka vastusta yrittäessään sai surmansa meikäläisten käsien
kautta. Tämä ensimäinen verityö meidän paikkakunnalla tehtiin helmikuun
neljäntenä päivänä.

Me vietimme sitte majoituspaikoissa muutamia päiviä, lähempiä
määräyksiä odotellen, öillä liikuskelivat myös paikkakunnan
valkokaartilaiset joita aina jokunen joutui vangeiksemme ja silloin
kuin meille vihdoin tuli määräys lähteä Kirkkonummen rintamalle, oli
hallussamme kymmenen aseella varustettua valkoista vankia.

Kun me sitten aamulla helmikuun neljäntenätoista, varustauduimme
matkaa varten, ajoi majoituspaikan pihamaalle vieras, monikymmen
miehinen hyvin asestettu punakaarttilaisjoukko, joka ilmoittaa itsensä
»lentäväksi kolonnaksi.»

Nämä alkoivat esikunnalta kysellä valkoisia vankejamme.

— Me aijomme niitä säilyttää täällä toistaiseksi — oli esikunnan
vastaus.

— Ne ovat jätettävät meidän haltuumme! Sitävarten olemme tänne tulleet,
että viemme vangit parempiin säilytyspaikkoihin — ahdistaa »lentävän
kolonnan» johtaja.

Esikunta arvelee, epäilee, mutta myöntyy vihdoin ja niin sijoitetaan
vangit vierasten rekiin, jotka lähtevät ajamaan joukkojemme etunenässä.

Pitkänä jonona painuvat sotaan lähtevät punakaarttilaisjoukot tietä
pitkin. Silloin tällöin kajahtaa talvi ilmassa laulunpätkä aina
alkuunsa kuoleutuen. On miehillä mielissä kaiho ja kullakin koteihinsa
kaipaus salainen, sillä ainaisen eron mahdollisuus masentaa mielet.

Katsahdan taakseni ja näen vielä vilahdukselta pienen kotini valkean
pärekaton, jota ei vielä aika eikä sää ehtinyt harmaannuttaa, ennenkuin
minun näin piti sen suojasta poistuman. — Olen näkevinäni vaimoni
kyyneleiset silmät, kuin hän pientä poikaamme rinnoillaan ruokkii ja
etenevien joukkojen jälkeen jäisen ikkunan lävitse katsoo.

       *       *       *       *       *

Olemme tulleet metsäiselle taipaleelle, kun kulkue äkkiä seisahtuu.
»Lentäväkolonna» oli pysäyttänyt hevosensa ja minä tunnen kamalan
aavistuksen nähdessäni heidän asettavan vankeja riviin maantien
vierustalle.

Pelkoni ei ollut turha. Minä käännän pois pääni. On kuin jokainen
laukaus tuntuisi minuun, on kuin jokainen kuula ruumistani
koskettaisi... vihdoinkin valmis!

Meidän täytyy nyt ajaa noitten veristen ruumiiden ohi, jotka tien
vierustalla viruvat. Minä näen ne siinä, vaikka koetan olla katsomatta,
— kymmenen kuollutta, oman paikkakunnan miehiä kaikki. Selkääni
karmivat kylmät väreet — vaatiiko vallankumous välttämättä näiden
uhrien hengen? — eikö tässä tapahtunutkin rikos? — kyselin kauhuissani
itseltäni.

Tultiin tienkäänteeseen. »Lentäväkolonna» jonka luulimme seuraavan
meitä Kirkkonummelle, kääntyikin toiselle suunnalle. Kukaan ei tietänyt
tästä julmasta joukosta, mistä se tuli ja missä oli heidän matkansa
määrä. Luulen, että heidän varsinaisena tehtävänään oli vankien
»säilyttäminen».

       *       *       *       *       *

Siellä vakinaisella rintamalla ei tapahtunutkaan mitään erikoisempaa
sillä kerralla, vuorottaista vartiopalvelusta vaan suoritettiin. Sitte
siirrettiin meitä paikasta paikkaan, kunnes huhtikuun kolmantena
päivänä saavuimme määräyksestä Vesilahdelle, missä pienempi
punakaarttilaisjoukko piti hallussaan siellä olevia varustuksia ja
lähellä oli myös valkoisten ketju.

Koskenkylään olimme me majoitetut ja täällä teki esikuntamme
suunnitelmiaan hyökkäykseen, jonka piti tapahtua huhtikuun kuudentena
päivänä.

Mutta edellisenä iltana syntyi joukkojemme keskuudessa suuri sekamelska
ja hämminki. Tampereelta saapui Vesilahdelle muutamia meikäläisiä,
jotka kertoivat valkoisten jo vallanneen kaupungin. Mielet tuosta
masentuivat, huomista hyökkäystä ei kukaan pitänyt mahdollisena, ja
enimmistön mielipide miestemme keskuudessa oli, että heitetään ajoissa
aseet ja käännytään koteihimme kukin, ennenkuin meidät saavuttaa
suurempi onnettomuus.

Oli joukossa niitäkin, jotka pitivät kunniallisempana ase kädessä
kaatumisen, yksinpä häviönkin pakoa parempana.

Silloin ilmestyi taas kuin taivaasta pudoten se samainen mustaverinen
mies, Venäjältä tullut bolshevikki-puhuja ja hänen vaikutuksensa
punakaarttilaisjoukkoihin oli sama, kuin ennen kotopitäjäni miehiin
työväentalon kokouksessa. Mielet virisivät kaikilla ja toisten silmissä
jo kangasti pikaisen voiton varmuus.

»Äsken vasta saapui lentokone Tampereelta» — hän selitti — »kaikki on
hyvin, eivät asiamme ole milloinkaan olleet paremmin kuin nyt. Tampere
on _meidän_ ja _pysyy!_ Te uskoitte niitä kunnottomia laiskureita,
jotka vahtipalveluksia peläten kaupungista karkasivat ja saattaakseen
sekaannusta aikaan he teille valheitaan syöttelivät. — Ne ovat jo
muuten pidätetyt ja saaneet ansaitun palkkansa, ne lurjukset.

Taas sinkoilivat kipinät noista mustista silmistä, taas syttyivät
kuulijain silmissä tulet, kun hän hehkuvin sanoin huomiseen
hyökkäykseen kehoitti, johon sitten uudistunein voimin huhtikuun
seitsemäntenä ryhdyimme.

       *       *       *       *       *

Oli ihanainen kevät aamu, kun me kello neljän seuduissa lähdimme vasten
valkoisten asemia. Päästyämme niitä lähelle, noin neljänsadan metrin
välimatkan päähän, alkoi ankara ampuminen kummaltakin puolen. Tunsin
mieleni kylmän tyyneeksi. Tein työtä kuin kotoisella vainiolla ja aina,
kun kiven suojasta kohoutui näkyviin vihollisen pää, koetin tähdätä
sitä mahdollisimman tarkasti.

Kumminkin tuntui taistelu tuloksettomalle, koska kumpikin puoli oli
suojatuissa asemissa, siksi antauduimme me vaaralliseen hyökkäykseen ja
ryntäsimme kohti kylää yli aukean jokijään.

Eilinen innostuksemme ajoi meitä eteenpäin ja ankaran taistelun jälkeen
saimme me klo 2 ajoissa haltuumme kylän, mutta se vaati meiltä uhreja
paljon.

Illan tullen tyyntyi tuli. Vain joku harhakuula leiriimme lensi.
Kävelin kentällä ja katselin kuolleita, jotka siinä sekaisin viruvat.
Tuossa vierekkäin tupertuneena kaksi veljestä, punainen ja valkoinen,
poikasia vielä kumpainenkin ja melkein saman näköiset he ovat, siksi
heitä veljeksiksi kutsun. — Vatsallaan maaten, käsivarsi toisen
harteille heitettynä, aivankuin helteisenä kesäpäivänä pihanurmikolla,
jolloin he päivällistunnilla puuhatessaan ovat päivänpaisteeseen
hetkeksi nukahtaneet. ‒ ‒ Mutta punasena rusottaa poikien välillä
verinen lampi ja kasvot syvälle lumeen hautautuneina lepää toinen,
toisen lasittunein silmin toveriaan katsellessa. — Miksi taistelivat?
— miksi manalle menivät ne nuorukaiset? — _Oikean_ asian puolesta
kumpainenkin kalleimpansa, nuoren elämänsä uhrasi. — Mieleeni
väkisinkin pyrkii kysymys: — Kenellä tässä on oikein?

       *       *       *       *       *

Seuraava aamupäivä kului rauhallisesti, mutta puolen päivän tienoissa
alkoi äkkiä ankara kuulasade.

Kiväärien ja kuularuiskujen soidessa alkoivat valkoiset hyökätä kylään,
jonka me eilen olimme heiltä valloittaneet. Nyt alkoikin taistelu
sellainen, että siitä olikin jo leikki kaukana. Miehiä kuoli ja
haavoittui ehtimiseen, kaatuneita virui kaikkialla, apua ei ehditty
antaa ja kuiviin valuivat veret.

Mutta olimmehan me jo taistelun tuoksinaan tottuneet ja kylmäverisesti
jatkaa toinen työtään, vaikka toveri vierellä vetää viimeiset
henkäyksensä.

Makaan maassa ja ammun minkä ennätän, mutta kivi, jonka takana
tähtäilen, suojaa ainoastaan osan ruumistani, joten olen kuin jänis,
pää pensaan suojassa.

Ja ympärilläni vinkuvat kuulat, tehden lähistössäni tuhoaan — en
ajattele mitään, laukasen ja odotan osaani.

Silloin se tuli, joka oli minua varten, puhkasi saappaan ja lävisti
jalkaterän, mutta sen synnyttämä kipu ei suurikaan ollut.

Tuli heikkeni hiukan, käytin hyväkseni väliaikaa ja aloin laahustella
pois taistelupaikalta, vetäen perässäni puutunutta koipeani. — En
ehtinyt montaakaan metriä edetä, ennenkuin toinenkin kuula sattui,
lävistäen saman jalan reiden. Ryömien aloin nyt edetä tehden veristä
jälkeä vetiselle suomaalle. Kohta sentään keskeytyi sekin kulku, koska
valkoisten puolelta heitettiin nyt niskaamme sellainen kuularyöppy,
joka muistutti ankaraa raekuuroa.

Vieritin itseni kuoppaan, jonka pohjalle raskaasti putosin Ja
ylt'ympärilläni roiskui lumensekainen vesi. Tämä viheliäinen suokuoppa,
jossa vilusta jähmettyneenä, vertavuotavana makasin, pelasti kumminkin
hengen hieveroisen siltä armottomalta ammunnalta. Täältä näin minä
miten suomaalta nouseva nuori metsikkö tuhoutui, miten pienet puut
kuulatuiskussa katkesivat, kaatuen, kuten nurmenheinä niittomiehen
viikatteen tieltä.

Punaisena oli jo verestäni lammikon vesi ja ruumiini alkoi jo kylmästä
kangistua. Kuulien rätinä ja katkeavien puiden räiske loittoni
korvissani, silmäni painuivat raskaasti umpeen ja minun edessäni kulkee
eletyn elämäni kirjavia kuvia.

Tiedän, että jos annan unen tulla, on se viimeiseni, — mutta minä en
jaksa sen suloa vastustella, vaan vaivun kevyeen horteeseen.

Taas tempaudun minä unestani irti. Jos siihen sotkeudun, en koskaan saa
omiani nähdä. Minun täytyy jaksaa huutaa, kenties kuulee joku ja tulee
apuun.

Aukasen silmäni ja katson ympärilleni. Hämärä on tullut ja ampuminen
hiljennyt. Ei ole ajattelemistakaan täältä ylös, tuskin saatan sormeani
liikuttaa. Koetan huutaa, mutta se käy kuten pahassa unessa, kurkusta
kuuluu vaan ilkeä kahina.

Mutta useamman kerran ponnisteltuani selkenee senverran ääni, että
lähellä oleva sen saattaisi kuulla. Uudistan usean kerran sen
huuhkaimen huudon, jonka outoa onttoutta itsekkin kammoan.

Vihdoin kuulenkin askeleita. Minut on kuultu. Senverran vielä jaksan
havaita, että omat miehet ovat ympärilläni, sitten sumenee silmissäni
kaikki, minä menen tainnoksiin.

Kun jälleen virkoan makaan minä sidottuna haavottuneiden junassa
matkalla Helsingin sairashuoneelle, josta minut sitte kaupungin
valtauksen jälkeen vangittiin.

       *       *       *       *       *

Taas olen minä täällä, ristikkojen takana, josta äsken lähdin eletyn
elämäni kiertopolkua kuljeksimaan. ‒ ‒ Täällä on niin synkkää ja
niin sanomattoman hiljaista öisin, jolloin usein unettomana valvon.
Teen tiliä itseni kanssa, tutkin syitä ja vaikutteita, jotka tieni
tänne johdattivat. Koetan olla rehellinen ja puolueeton, sillä mitäpä
kaunistelut nyt enää auttaisivat. Sen kumminkin uskallan sanoa, että
punaiseen kaarttiin ruvetessani luulin täyttäväni velvollisuuteni
köyhyydessä kärsivää kansaluokkaa kohtaan.

Yhteiskunta on jo tuomionsa langettanut, eikä minulla ole mitään
sitä vastaan, koska olen kuulunut joukkoihin, jotka eivät ole syyttä
suljetut näiden seinien sisäpuolelle, mutta kun itse Taatto Taivahinen,
aukasee paksut tilikirjansa — mikä on Hänen tuomionsa oleva?




Ryssä on ryssä.


Tämän tästä avautui saunan ovi ja ulkoa tuleva pakkasilma synnytti
paksun, harmahtavan höyrypilven, joka raskaana huuruna lämpimän saunan
lattialle pyörähti, siitä tiesivät sisällä olijat uuden »kundin»
sisälle astuneen.

Lauteilta kuului valtainen vihtojen läiske ja eukkojen innokas puhelu —
missä sitten ne K:n kaupungin asiat olisivat paremmin selvinneet ell'ei
täällä Savusen saunan oivallisessa kisulämpimässä.

Miina, saunapiika, ammensi tiinusta vettä, heitti löylyä ja kihnutti
selkiä niin, että valkoinen saippuavaahto ylt'ympärille räiskyeli.

Miinan kasvoja kuumensi, kovin poltteli oikeata korvaa — tiesihän
sen! — kasarmissa istuu Ivana, iltaa uottelee ja kun kello on
kymmenen lyönyt, seisoo se siinä sovitussa paikassa Savusen saunan
seinänvierustalla. ‒ ‒ Ja kun pitkin iltaa taukoamatta oikeata korvaa
kuumensi, oli siinä Miinalla aivan varma merkki, että Ivana häntä
silloin niin kovasti kaipasi.

Eikä, hän nyt muuta toivonut, kun saada kulumaan ilta ja tyhjäksi,
siivotuksi sauna.

       *       *       *       *       *

Vain harvoja tuli enää sisälle, yhä useampia työntyi ulos ja pienestä
pukemahuoneesta kuului puhevauhtiin päässeitten akkojen yhä yltyvä
rupatus.

— Voi, kun jo menisivät sieltä! — miettii Miina ja karsaan katseen
heittää hän ovelle, josta valkeaan lakanaan verhottu vartalo työntyy
sisään.

Mutta kohta kirkastaa hymy noita äsken tuikeita kasvoja.

— Kas, sieltä se postineiti! Kovin olenkin teitä saunaan odottanut!
Missä neiti on ollut, kun ei ole kylpömäänkään ehtinyt?

— Eihän siitä nyt kovin kauvan, kaksi viikkoa täsmälleen.

— Kaksi viikkoako? Todellakin, samana iltana tulin tuntemaan — hänet.

— Kenet?

— Sen Iivanan. — — Nähkääs, neiti, minun pitää kertoa teille tämä asia.
— Kenellekään muulle en voisi puhua, mutta neiti ymmärtää joka itseki
on...

— Mitä on?

— Ryssää rakastanut.

— Kuka Miinalle niin on sanonut?

— Älkää olko, neiti, huolissanne, en minä sitä kenellekään laula, mutta
tietää sen jo kyllä koko K:n kaupunki, että se pitkä upseeri, Kasinoffi
kävi teille ryssänkieltä opettamassa ja sekin tiedetään, mikä siinä
takana oli.

Asia ei vastustelemisesta parantunut, sen huomasi postineiti ja oli
vaiti, Miina jatkoi:

Olen minä montakertaa niin haikeasti neitiä ajatellut sen jälkeen kun
se Kasinoffi täältä vietiin. Kyllä maar' teidän oli ikävä! Kun Ivanan
täytyi toiseen pitäjään, niin minä itkin edellisen päivän ja seuraavan
yön ja Ivana itki, ihan ääneensä itki ja postineiti tietää, että
silloin sitä jo rakastaa, kun niin itkettää.

— Johan sitä silloin.

— Eikä se Iivana viikkoa viipynytkään, neljä päivää vain, — ikävä oli,
sanoi, kuin neljä kuukautta olisi kuhmut, niin pitkälle tuntui siitäkin
aika.

— Arvaahan sen, — päätteli postineiti kylkeä kääntäen. Miina häntä
hieroskelee, vihtoo, hivuttelee ja yhä yltyen jatkaa:

— Mutta kun se tuli, tiedättekös mitä toi! Pitkän leipäsäkin se
mökkiini venutti, oli, näettekös, taloista, tienvierustoilta
hevoselleen leipää pyydellyt. Aina ne antoivat vähäsen ja kun matka oli
pitkä, monta peninkuormaa, niin kertyi sitä siitä, Olihan se suuri apu
minulle, kun on niitä kersoja niin monta.

— Montakos sillä Miinalla onkaan?

— Onhan niitä tullut hankituksi, on vallan viisi kappaletta!

— Onpa siinä yhden elätettäväksi, vielä tällainen kallis aika!

— Ohoh! — on siinä monta puutteen päivääkin pidetty, mutta siitä saakka
kun Iivana tupaani ensikerran tuli, ei ole lapsilta limppua puuttunut.
Aina sillä on murua sinellinsä alla, ei koskaan tyhjänä tule, vieläpä
se paikkaa ja korjaa noiden mukulojen rajatkin. Kuka suomalainen
viitsisi sillä lailla, sanokaas, kuka?

— Eivätpä taitaisi muut toisen lapsista välittää.

— Eipä maar' — olen minä jo monta lajia tähän ikääni nähnyt, kyllä
minä jo tunnen suomalaiset. — Voi, toista on ryssä! — niin on hellä ja
rakas, kyllähän neiti itse tietää!

Näin kävi keskustelu kaikenaikaa. Miina ei säästellyt vettä, ei
saippuaa, eikä kättensä voimaa, kun oli kyseessä postineidin
hoitaminen, sillä tämä oli hänelle rakas, aivan kuin läheinen omainen.
Se oli aina ollut Miinalle parempi kuin muut ja kun silläkin oli ollut
se Kasinoffinsa.

       *       *       *       *       *

Taas oli viikko vierähtänyt. Miinan ja Iivanan rakkaus oli tulista,
nopeasti edistyvää lajia. Niinpä oli nyt Iivana-ryssä kokonaan
muuttanut Savusen saunapiian matalaan majaan.

Ja Miinan kasvot aivan loistivat, oli kuin ainainen onni hänen
hökkeliinsä olisi astunut. Semmoinen rakkaus, semmoinen ilo, joka,
aivankuin taivaasta pudoten oli hänen syliinsä syössyt. Vielä neljä
viikkoa takaperin oli hänen elämänsä vaivalloinen ja työläs ja koko
maailma hänen silmillään katsottuna kuin kylmä, noettunut saunankiuvas.

Mutta nyt oli se kuuma ja tulinen, nokkelana hääräili Miina, löylyä
viskasi, vihtoja hautoi ja kokosi juomarahat alimmaisen hameensa syvään
taskuun.

Ja Iivana, entinen kyläsuutari paikkaili kaikki mökissä löytyvät
kenkärajat. Iivanan erikoista ammattitaitoa Miina naapureilleen
kehuskeli ja pian oli koko esikaupunki Miinan Iivanan vakinaisena
»kundipiirinä». — Olihan »svaboda». — Iivana nakutteli hartaasti päivät
päästään, pistäytyen kasarmilla vain silloin, kuin limppu oli lopussa.

Mutta miestä on arvonsa mukaan puhuteltava. Kauhukseen kuuli Miina
lemmittyään mainittavan sellaisilla nimityksillä kuin »Miinan-ryssä» ja
»Sauna-Miinan-Iivana», — tämä ei kävisi laatuun.

Ja koska Iivana oli suutari ja hyvä suutari olikin, eikä hän suinkaan
ollut mikään kisälli, vaan suutarimestari, siksi alkoikin Miina mainita
häntä vierasten kuullen lyhyesti vain »mestariksi».

       *       *       *       *       *

Niin oli talvi mennyt, kulunut jo puoleksi kesäkin, kun muutamana
helteisenä poutapäivänä astelee Sauna-Miina »mestarinsa» käsikynkässä,
kohti kaupunkia, jonka esikartanossa oli heidän pienoinen pesänsä. —
Niin he astua löntystelivät pitkin pölyistä maantietä ja naurahteli
heille vastaantuleva maalaisukko kärryiltään, myöskin räätälin
pystynokkaisen Köpi-pojan näivettyneessä naamassa oli ivallinen
irvistys.

— Naurakoot vaan! — ajatteli Miina, keikautti niskaansa ja oli ylpeä
onnestaan, joka saattoi hänelle niin monta kadehtijaa.

Ja ilakoiden asteli edelleen nuori pari, saapui kaupunkiin ja poikkesi
valtakadun varrella olevaan Östermannin puotiin.

»A' huivi maatushkalle! — hyvä, kaunis huivi, — mitä maksaa,
samantekevää!»

Suuren laatikon veti nyt myyjätär esille, siinä katseltiin huivit,
keltakukalliset, sinirantuiset. Iivana moitiskeli. Miinaakaan ne eivät
miellyttäneet:

»Tuommoisia tuukia, aivankuin kapalovöitä! — ei me kapalovöitä
tarvita.» — vitsaili morsian ja myyjätär kätki suupieleensä sukkelan
hymyn.

Löytyi viimein kaunis, punaruusureunainen. Jo ilahtui Iivana ja
kirkastui Miinan mieli. Pois pantiin nyt päästä vanha vaate ja Iivana
löi uljaasti tiskille rahat.

Sitte kääntyi hän morsiamensa puoleen, joka suuren kuvastimen edessä
uutta liinaansa solmieli, sovitteli, niin kuohahtivat Iivanan
shlavilaissydämessä tunteet, yltäkylläisinä, ylitsevuotavina — ja
lujasti lyödä mätkäyttäen Miinaa pakaroille puhkesi sanomaan:

»Ah, se hyvä maadushka!»

       *       *       *       *       *

Ajat kuluivat.

Useamman varoituksen olivat pohjalaiset jo itäisille vieraillensa
antaneet, että poistua pitäisi hyvällä, — muuten...

Ei kuulunut enää Miinan mökiltä Iivana-mestarin suutarivasaran
nakutus ja vain harvoin näyttäytyi hän kotosalla, sillä tärkeät asiat
olivat nyt järjestettävinä. Muutto oli nyt edessä, koko Sauna-Aliinan
suurilukuinen perhe oli siirrettävä suuren isänmaan turvalliseen
helmaan.

Syvissä mietteissä Iivana kulki, eikä Miina häntä kysymyksillään
kiusannut, tulipahan toisinaan, kantamuksen limppua toi tullessaan
kasarmilta, eikä Miinan lapsilta nyt koskaan leipää puuttunut.

Mutta yhä sähköisemmäksi kävi ilma ja joulun tienoissa jo tuntui
tukalalle.

— Pane kasaan tavarasi, pakkaa tuohon arkkuun mitä sinulla on parasta,
— sanoi mestari Miinalleen, päivänä muutamana.

— Laita valmiiksi kaikki, että voimme lähteä heti, kun tulee sopiva
hetki — puheli Iivana edelleen ja heti tuumasta toimeen kävi Miina.

Kuin armas satujen saari, kangasti hänen silmissään avara Venäjänmaa.
Mitkä toiveensa täällä täyttymättä jäivät, sen siellä saavansa tiesi,
missä vuolaana vierivät leveät virrat ja valkean viljan kantaa
povellaan maa. ‒ ‒ ‒

Niin ihanaksi se Iivana kotomaansa Miinalle kuvasi ja riemumielin
valmistausi Sauna-Miina vaihtamaan tämän poloisen, köyhän kotimaansa
avaran Venäjän käsittämättömiin kauneuksiin.

       *       *       *       *       *

Kuin siivillä sujui se »pakkaus». Muuttotouhusta innostuneet
lapsukaiset olivat ahkerasti apuna, kannellen kimpsuja äitinsä
ympärille, joka suuren kirstun ääressä hikoillen hääräili.

Sattuipa silloin mökin sivu kulkemaan se räätälin pystynokka poika, se
vinosuu virnake, jota Miina ei muulloin kärsinyt, mutta koska eronhetki
oli nyt lähellä suli hänen mielensä suureen suvaitsevaisuuteen.
Jalomielisesti pyysi hän ovensuuhun pujahtanutta poikaa istumaan,
vaikkakin vastenmieliselle tuntui sen suupielessä asuva ainainen
irvistys.

— Mihinkäs sitä nyt muutetaan? — kysäsee vieras, talon touhuja hetken
katseltuaan.

— Mennään muille, paremmille maille — hyrähti Miina.

— Äiti, otetaanko kahvimyllykin mukaan! — huutaa poika, jolla on
päällään ryssän sinellistä tehty puku.

— Ei me siellä kahvimyllyjä tarvita, — tsaijua siellä vaan juodaan.

— Otetaanko sitte tämä teekannu?

— Ei sellaista, se on vanha risa, kyllä mestari meille ostaa paremman.
— Sen kahvipannun sentään saisit kiillottaa ja tuoda tänne. En raaski
sitä jättää, vasta sen tinautinkin.

       *       *       *       *       *

Niin jatkui tavarain valinta, kappale kappaleelta tarkoin tutkien,
hyväksyen tai hyläten.

Siitä huomasi nurkassa istuva vieras hankkeen vakavuuden, hänen
muotonsa muuttui totiseksi, hän rykäsi kerran, pari, avasi suunsa ja
sanoi:

— Ettekös te myisi tätä kämppää? — ottaisin akan jos saisin asunnon.

— Kyllähän sinä tämän saat, — vai naimisiin sinäkin jo! — No, parasta
lienee ajoissa — puheli Miina ja hänen mielensä jo herkäksi herahti,
koska hänen sydämensä oli onnen kylläinen.

— Mitäs tämä sitte niinkuin maksaisi?

Tottapahan noista sovitaan, eikä sinun nyt tarvitse maksuista murehtia,
muuta tähän vaan asumaan heti kun me olemme lähteneet. Onhan tässä
sitte vapaa kortteeri, kun me mestarin kanssa tulemme Suomessa käymään,
sitte joskus vuosien perästä. Onhan sitte paikka, mihin pääsemme
sisälle, kun sinä akkoinesi täällä asut.

Niin sovittiin asiat ja vieraan poistuttua oli Miinan mielessä suuri
tyydytyksen tunne, että hänkin oli kerran tilaisuudessa tekemään
jollekin hyvää. Hän, Sauna-Miina, joka aina oli pahoitettu nauttimaan
toisten hyväntahtoisuutta ja elämään _juomarahoista_, jotka kuin
armopaloina tulivat, vaikka hän itse ne kovalla työllään ansaitsi. —
Mutta nythän kaikki muuttuisi!

       *       *       *       *       *

Illalla tuli Iivan-mestari hiukan hermostuneena kotiin. — »Pahoja
kuuluu, maamushka, .— pahoja kuuluu! Etelä-Pohjanmaalla valkoinen
armeija noussut, pannut useissa paikoin venäläiset sotamiehet telkkien
taasse. Jo tulevat tänne pohjoiseen päin. — Sanovat, että olisi Oulu
vallattu — miten käynee maamushka, miten nyt käynee?» — puhelee
Iivana-mestari murheellisena, mutta hellillä hyväilyillä koetti Miina
poistaa armastaan painavat huolet.

       *       *       *       *       *

Yöllä heräsivät he kiväärin laukaukseen. Iivana hyppäsi ylös ja näki,
että kasarmi oli jo osaksi ketjulla ympäröity ja yhä kerääntyi mustia
varjoja sen rakennuksien ympärille. Ryssät sisäpuolella, unenpöpperössä
laukaisevat silloin, tällöin, kuin ilmoittaakseen, että täälläkin
eletään Mutta Iivana-mestari koppasi käteensä sangon ja lähti paljain
päin, paitahihasillaan juoksemaan kasarmia kohti. Miina, joka luuli
hänen tulleen hulluksi, huuteli itkien ja siunaillen poistuvan perään,
palaamaan pyydellen.

Sinne yöhön se katosi Iivana ja Miina parka kätki päänsä pieluksiin,
ollakseen kuulematta yhä kiihtyvää ampumista.

— Sinne se meni, syöksi varman surman suuhun, voi hyvä Isä sentään!

       *       *       *       *       *

Mutta ei aikaa kauvaakaan kulunut, ennenkuin Iivana taas ilmielävänä
työntyi mökin ovesta sisälle ja asettaen sangon keskelle pöytää,
selitti äkillisen ilon mykistämällä Miinalle, miten hän muisti kasarmin
suureen pataan jääneen illalla hyvää hernekeittoa, jota hänen täytyi
hakea lapsille, ennenkuin valkoiset ottivat haltuunsa kaiken.

Onko ihmeellisempää ihmistä nähty, joka sillä tavalla toisen lapsista
huolehtii. — Ihan sydän oli Miinalla sulaa ja huolellisesti hän nyt
kätki kalleimpansa, piilotti vuoteeseen olkien alle, siltä varalta,
että valkoiset tulisivat häntä täältä etsimään.

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltana oli pakomatkalle lähdettävä. Kaikki oli valmiiksi
varattu, lapsetkin pukineet päällään nukkumassa, joten ei muuta, kuin
nostaa pystyyn sopivan hetken tullen.

Ja puoli-yön aikaan tulikin Iivana siviilipukuun puettuna, erään
toverinsa kanssa. He nostivat olkapäilleen arkun ja sanoivat kantavansa
sen tienkäänteessä odottavan hevosen rekeen.

— Odota täällä, kunnes haen teidät — sanoi Iivana, meidän on mentävä
vähissä erin, muuten herätämme valppaiden »lahtarien» huomion.

Ja kärsivällisesti odotti Miina, vartoi tunnin, toisen ja kolmannen, —
ei kuulunut mitään.

Tuli aamu. Lapset heräsivät ja ihmetellen kyselivät, miksi heidän oli
täytynyt nukkua takit yllään.

       *       *       *       *       *

Jonkun ajan kuluttua, kun postineiti kuuli ystävänsä, Sauna-Miinan
onnettomuudesta, astui hän eräänä kevät-talven päivänä tähän autioon
mökkiin, jonka emäntä viheliäisen vuoteen laidalla istui, päärmäten
punaruusuisesta kihlahuivistaan — kapalovyötä.

Niin murtunut hän oli, niin raskaat olivat ne huolet, joita hän viime
aikoina oli saanut kantaa ja jo ennestäänkin ahdas elämä kävi hänen
tyhjentyneessä mökissään päivä päivältä kävi yhä tukalammaksi.

Mutta huoliaan ei Miina osaaottavalle, ystävälliselle postineidille
valittanut, vaan ihmisten pahuutta, koska he sanoivat Iivana-mestarin
_tahallaan_ hänet jättäneen ja hänen tavaransa vieneen. Häntä
raivostutti se katala syytös. — Niin hellä ja hyvä, kun se Iivana oli,
ja sellaista huolta kuu se piti toisen lapsista, että henkensä kaupalla
haki kasarmiltakin sota-yönä soppaa. — Hänkö olisi pettänyt, — ei ikinä!

Ja toinen oli vaiti ja antoi hänen sydäntänsä purkaa, mutta samalla
hänkin mielessään mietti, että ehkäpä se ryssä sittenkin on ryssä!




Kahdesti kuolemaan tuomittu.


Istun Söörnäisten kuritushuoneen hämäläisessä kansliahuoneessa
ja odotan vankia, jota oppaani hakee sellistään. Hän on kuuluisa
murhamies, tuo Häggström, kuolemantuomioitakin on hänelle annettu
kaksittain.

Tuntuu hiukan kolkolle täällä. — Mitä osaan minä hänelle sanoa,
miten jaksan asettua hänen kannalleen ja ymmärtää sellaisen sielun
oikeata tilaa. — Moninkertainen murhamies, ollut mukana suurissa
ase-etsiskelyissä, joissa on tehty paljon pahuutta, murhattu,
kidutettu, poltettu — mahtaa olla hirveä olento — hui!

Rautaristikkoinen ikkuna katonrajassa päästää niin niukasti sisälle
sydäntalvenpäivän harmaata valoa.

Ovi aukenee vihdoin ja saattajansa seuraamana työntyy sisälle noin
kaksikymmenvuotias nuorukainen. Hänen kasvonsa ovat tavattoman kalpeat,
hänen suurien silmiensä terät sairaalloisesti laajentuneet. Huomaan,
että hänen ruumiinsa värisee kuin vilussa.

Astun luokse ja otan hänen kylmän kostean kätensä:

— Miten te olette joutunut tänne? — sanon, samalla, kuin oppaaltani
sivumennen kysäsen: — Eikö Häggström ollutkaan tavattavissa?

—- Minä se olen, — lausuu arka, vavahtava, vielä puoleksi lapsellinen
ääni.

— Tekö? — Mitä ihmettä? Kuinka kaikki on tapahtunut?

Hän putosi hervottomasti tuolille, jota tarjosin ja katsoi niin
avuttomasti minuun.

— En itsekään tiedä, kuinka minun on käynyt, joskus luulen, että se
on unta kaikki tyyni, mutta sitte minä taas herään ja huomaan olevani
täällä, siitä tiedän, että se kauhea uni on sittenkin ollut totta.

Hänen äänensä vapisi ja silmänsä kyyneltyivät. —

— Aijoin pyytää teitä kertomaan retkistänne, — virkoin vangille, —
mutta näen, että olette sairas, enkä tahdo teitä rasittaa.

— Kyllä minä jaksan ja mielellänikin juttelen. Siellä sellissä on aika
niin pitkä ja kaikenlaiset kuvat nousevat siellä silmiin.

— Niin kuvat tosiaankin! — ajattelin, ne täällä mahtavat eniten vaivata
nuo yksinäisyyden ja kiihoittuneitten aivojen synnyttämät kuvat.

— Jos teitä huvittaa kuunnella, — virkkoi puhutettavani, ensin hiukan
toinnuttuaan, — saatanhan kertoa jotakin, jota sattuu mieleeni
tulemaan, vaikka eivät ne minulle suinkaan ole mitään hauskoja
muistettavia.

       *       *       *       *       *

— Kesällä v. 1917, jolloin niin monessa paikoin Suomea perustettiin
suojeluskuntia, syntyi sellainen myös minun kotipitäjässäni Helsingin
lähistöllä. Olin ensimmäisiä ilmoittautumassa, meidän pieni joukkomme
piti harjoituksiaan säännöllisesti ja innostuneita oltiin. Minä ainakin
ajattelin, että tämä nyt oli tuova jotakin vaihtelua, siihen ainaiseen
yksitoikkoisuuteen, mikä siellä syrjäkylässä teki päivät niin pitkiksi.

Mutta työväenyhdistyksen taholta alettiin hankkeitamme kovin karsain
katsella. Kuului uhkauksia, ensin salaisia, sitten julkisia, kunnes
kukaan ei enää uskaltanut ottaa osaa harjoituksiin ja niin loppui
suojeluskunnan julkinen toiminta syksypuolella.

Kului vaan jokunen viikko, niin perustettiin paikkakunnalle järjestys-
eli punanen kaartti.

Eräänä päivänä tuli sitte luokseni naapuri, Vainion Ville, koko kylän
punaisin poika, joka nykyisin oli myös kaartin johtaja. — Kuules
Häggström; — se sanoi, — teit saamarin tyhmän tempun, sinä, torpparin
poika ja työmies, sekaantuessasi porvarien lahtarikaarttiin. Mutta
sensijaan, että nyt panisin nimesi mustaan kirjaan, tulin ajamaan
hiukan järkeä päähäsi, koska tiedän, että olet sellainen ymmärtämätön
nallikka. — Piru sinut nyt kumminkin perii, ellet paikalla liity
punaiseen kaarttiin. Tämä on viimeinen varoitus, minkä sinulle annan, —
muista se!

Villeä oli syytä pelätä, sen tiesin, ja menin kaartiin osaksi siitä
syystä, osaksi myös seikkailun halusta, joka on minussa ollut voimakas,
aina pienestä pojasta asti.

       *       *       *       *       *

Sitte tuli se kuuluisa Sipoon retki. Yhdyin aseitten etsijäin matkaan
ja — takaisin tultuani päätin pysyä poissa punaisesta kaartista.

Pysyttelin kotonani, en liikkunut missään ja luulin saaneeni jäädä
rauhaan.

Mutta Vainion Ville etsi minut uudelleen.

— Mikä sinuun on mennyt? — hän sanoi, — noin arkako olet, että
ensimmäisestä kahakasta säikähdät! Ethän sinä ole mikään mies, — tiedä,
tokko siksi koskaan tuletkaan. Ottaisit nyt kumminkin harjoituksiin
osaa niin voisi sinua käyttää ainakin vahtipalveluksiin.

Näin hän minua härnäili ja hammasta purren minä vastasin, että minä en
sittenkään tule!

— Vai et! — Tiedätkö, minkä olisit ansainnut, mutta minä en viitsi
sinulle, kun olet lapsuuden tuttava ja entinen työkaveri kartanon
kovakokkareisilla pelloilla, siksi annan sinulle vielä erään hyvän
neuvon erojaisiksi: — Poistu nyt kiireimmiten paikkakunnalta, sillä
kartanon herra on sinun hengestäsi luvannut 1,500 mk, kiukuissaan on
sinulle sen Sipoon matkan jälkeen. Luulen, että hänen kätyreillään
kyllä on pienen rahan puute ja niin metsästävät he sinut, — senkin
jänis.

Ville vakuutti puhuvansa täyttä totta ja minä, joka jo lopuksi aloin
hänen sanoihinsa, luottaa vakuutin silloin pysyväni punakaartissa
viimeiseen asti. — Koska kerran kartanon herra panee minusta jahdin,
niin odottakoon! — uhkailin.

Kohta lähdinkin Helsingin punakaartein, pääsin mukaan taisteluihin ja
tunsin, että sota-into oli minussa syttynyt. — Ette usko, miten hauskaa
on silloin, kuin oikein ryskää ja soi kivääri- ja kuularuiskutuli! —
Ette tiedä, miten jännittävää on seistä vahdissa, pimeänä talviyönä,
alla hohtava hanki ja edessä musta metsä. Kuinka herkkä on silloin
mielikuvitus! Jokainen risahdus metsässä on lähestyvän vainolaisen
askel, joka pensaassa näkee jännittynyt silmä kykkivän vihollisen.

Tuskin saattaa hengittää. — Lujasti pusertuvat kiväärin ympärille
sormet ja koko ihmisen olemus on kuin yksi ainoa terästynyt katse. ‒ ‒

       *       *       *       *       *

Hänen silmissään paloi, hänen ohuen nenänsä sieramet väreilivät, — näin
hänessä tällä hetkellä vaan sotaista intoa hehkuvan suomalaisen.

Pian aleni taaskin ääni alakuloiseksi, kun hän kertomustaan jatkoi:

— Mutta paljon on minulla sieltä ikäviäkin muistoja. Punakaarttilaiset
olivat armotonta väkeä, mutta mukanamme olevat venäläiset opettivat
meille vielä julmuuttakin. Muistan kerrankin, kun oli kysymyksessä
vankien teloitus ja aiottiin ne ampua, kuten tavallista, niin astui
joukosta esiin venäläinen bolshevikki ja sanoi: — Ne ovat pistimillä
surmattavat, vallankumouksen tulee olla julman ja verisen, ei se muuten
mikään vallankumous olekkaan — ja se sai myös tahtonsa täytetyksi.

Kerran taas, kun marssimme Porvoota kohti, sattui tien vieressä talo,
jonka ohi kuljettaessa, huusi eräs venäläisten väliköissä oleskellut:
— Toverit, tästä talosta pyysin kerran rahallani ruokaa ostaa. Siihen
vastasi pöydän päästä porho — liian kallista on nyt leipä sinun
syötäväksesi — niin sanoi, toverit, kuljemmeko kiltisti sen miehen
talon ohi?

Se puhe meni muihin, kaikki innostuivat — Jumalauta! — oliko leipä
työmiehelle liian kallista? — Puhtaaksi se talo, hengiltä se porho! —
huudettiin sisään hyökäten.

Tyhjät olivat siellä suojat, väki paennut metsiin, punaisten tulon
edeltä. Kukin korjasi nyt talosta mukaansa, minkä kelpaavata löysi
ja vielä pitkän matkaa valaisivat etenevien kaartilaisten tietä sen
palavan talon mahtavat liekit.

Niin kostettiin isännälle, jota syytti se kulkeva vallityöläinen,
vaikka kukaan ei tietänyt, oliko hänen puheessaan perääkään, mutta
mielet olivat kaikilla niin kiihoittuneet, että ei joutanut kukaan
asioita ajattelemaan. Yksi sana, syytös, olipa siinä sitte perää eli
ei, saattoi saada suurta tuhoa aikaan.

       *       *       *       *       *

Kerran taas tuli esikunnasta tieto, että vangit ovat kaikki
surmattavat, koska valkoisetkin ovat ruvenneet tekemään samoin. Paljon
niitä silloin teloitettiin. Usein nähtiin, miten aamun valjetessa asteli
pienempi miesjoukko jäälle, josta ainoastaan kiväärimiehet takaisin
palasivat. — Toisinaan määrättiin minutkin ampumaan...

       *       *       *       *       *

Hän keskeytti kertomuksensa ja katseli lattiaan.

— Eikö teistä tuntunut kamalalle sellaisen käskyn täyttäminen?

— Ei silloin, minä tein vaan määräyksen mukaan, kuten sotamies ainakin,
hänenhän on toteltava päällikkönsä käskyjä — ja, meillä kun vielä
lisäksi oli tietoisuus, että jos meikäläinen joutuu valkoisten käsiin
on edessä, ei vaan kuolema vaan julma kidutus...

— Se ei ole totta! — keskeytin hänet. — Miten lienee ollut, en tiedä,
mutta niin ainakin meidän leirissä kerrottiin ja seisoihan siitä aina
»Työmiehessä»...

— »Työmiehestä» ei sanaakaan! — keskeytin hänet uudelleen, — sehän
on juuri tämän onnettomuuden alkusyy, sehän toi turmion, teidän
puolueellenne, teille ja koko maallemme verisen tuskan. Koko tämä
onneton, häpiällinen kapina, oli hedelmä »Työmiehen» kymmenvuotisista
kylvöksistä.

»Mahdollista, että silläkin oli osansa, mutta oli sitä syytä
syvemmälläkin, oli vuosisataiset vihat, varsinkin näiden suurten
kartanoiden alueilla, niissä nopeasti iti bolshevismin siemen».

Hän oli hetken vaiti, kuin voimia kooten, koska muistojen elvyttäminen
sai hänet hengästymään.

Huone, jossa me olemme hämärtyy, tunnen, että se vapauttaa häntä, siksi
en pane sähköä palamaan. — Hiljaisella äänellä alkaa hän uudelleen.

— Mutta kuinka monet sentään ovat ne syyttömät uhrit, jotka tämä
kamala sota kummaltakin puolelta vaati. — Kuinkas kävi minun
kotikylässänikin... se oli pahinta, mitä koko sodanaikana tein, eikä se
teko anna minulle enää koskaan rauhaa.

Minulla oli kasvinkumppani, koulutoveri, naapuritalon poika, Alfreti,
hän oli aina ollut minulle niinkuin veli. Yhdessä lapsina leikimme,
yhdessä olimme aina myöhemminkin — yhtaikaa me suojeluskuntaankin
kirjoittauduimme, josta minä harjoitusten loputtua erosin. Tiesin, että
Alfreti oli suojeluskunnan kirjoissa yhä ja sen olivat saaneet selville
paikkakunnan punasetkin. Hänen kodissaan pantiin toimeen aseiden
etsiskely, jossa minäkin olin mukana, paremminkin vaan siksi, että
hänelle ei mitään tapahtuisi.

Alfreti olikin saanut hankituksi itselleen aseen, joka siinä paikassa
olisi maksanut hänelle hengen, mutta minä sanoin toisille, että älkää
viitsikö, pojat, kun tämä on minulle niin hyvä tuttava. Hän sai
seurata meitä vankina kylään, jossa hänen tuli ilmoittaa meille toiset
valkokaarttilaiset.

Ei koskaan mene mielestäni se kevättalven päivä. Ilma oli leuto, hanki
hiukan jo vajotti ja metsässä semmoinen kevään tuoksu.

Astelin edellä, kivääri olalla, pitkin talvista ajotietä, joka johti
suoraan metsän halki. Minun perässäni kulki Alfreti, arkana ja kalpeana
ja hänen jälessään tuli toinen vartija.

Hetken kuljettuani käännyn katsomaan taakseni ja näen Alfretin polulta
poistuneen. Hän astelee suoraan metsään, ikäänkuin aikoisi puiden
sekaan piiloutua. — _Pakenee!_ — oli ainoa ajatukseni sillä hetkellä.
Samassa pamahti pyssyni ja suulleen lumeen putosi mies.

Nyt pääsi minulta kuin hätähuuto: Jumalani, mitä minä nyt tein, sehän
oli Alfreti!

Juoksin hänen luokseen, revin auki takin ja sydämmen kohdalta suihkusi
vastaani helakan punainen veri. Henki ei ollut vielä lähtenyt, hän
katsoi minuun sammuvin silmin, kysyvin katsein: — miksi minulle tämän
teit?

Tuli siihen sitte toinen, se perässä kulkeva vartija, huulillaan
pilkallinen hymy.

— Itsehän sinä, Häggström sen ammuit.

Voi, että minä sen tein! — sanoin.

— Älä sitä huoli surra, sillä minä juuri komensin sen astelemaan
sivulle päin, päästääkseni sen kuulalla lävitse. Oli minusta joutavata
sitä tässä kuljetella. Sinun laukauksesi lopetti sen elämän vaan paria
sekunttia aikaisemmin, kuin se muuten olisi päättynyt, — lohdutteli
toveri, mutta minä en ole siitä saakka saanut missään rauhaa. Nyt
vallankin täällä vankilassa, tuolla pimeässä sellissä, yksin yöllä,
siellä on Alfreti aina edessäni, enkä minä pääse sitä minnekkään
pakoon. ‒ ‒ Hän puhkesi itkuun kuin lapsi, hänen hento, värisevä
olemuksensa kutistui miltei olemattomaksi sen väljän vankipuvun
sisällä, jonka karkeata rintamustaa hän kyynelillään kasteli.

On huoneessa hiljaisuus ja puolipimeä. —

Minä ajattelen yötä yksinäisessä sellissä —

       *       *       *       *       *

Häggström nousi kuin huojentuneena, lieneekö sydämmen surua lieventänyt
se valtainen itku. Oppaan saattamana katosi hän taas noihin hämäriin
käytäviin ja kolkosti kaikui kiviseinäin sisällä heidän etenevät,
raskaat askeleensa rautaisia siltoja pitkin.




Tuomion jälkeen.


Sade löi ikkunanruutuja vasten. Myrsky vihoitteli nurkissa ja ryskytteli
peltilevyjä katolla, Puolihämärää vinttikamaria valaisi uunissa hehkuva
hiillos.

‒ ‒ ‒ Älä itke, Helvi, älähän nyt noin, — enhän minä aikonut sinua
loukata, en tahtonut lisätä kiveä kuormallesi...

— Tätä minä en olisi odottanut sinulta, Armi, sillä minä luulin, että
sinä, joka olet korkeampia asioita ajatellut, ymmärrät minua, etkä
tuomitse muiden tavalla.

Huoneessa oli jälleen hiljaista.

Ulkona temmelsi tuuli.

— Sanani lienevät kuuluneet koville — alotti Armi. Hänen äänensä oli
nyt lempeä ja sanansa tulivat hitaasti, kuin aikoisi hän kunkin niistä
erikseen punnita — Mutta ehkä sinä sentään voit ymmärtää minuakin, se
asia on, näetkös, minulle niin arka. Ajattelehan vaan, että samaan
aikaan kun sinä piilottelit luonasi punakaarttilaista, olin minä
rintamalla ja valmiina minä hetkenä tahansa luopumaan elämästäni
_valkoisen_ voiton hyväksi, kuten kaikki muutkin, joille tämä asia oli
pyhä.

— Pyhä oli se meillekin, siellä etelässä, vaikka emme olleetkaan
tilaisuudessa sellaiseen julkiseen toimintaan, kuten te olitte täällä
valkoisella puolella. Ainoastaan salassa, öillä, verhottujen ikkunoiden
takana, ompelimme me kaupungin naiset vaatekappaleita valkoisen
armeijamme tarpeiksi, joita mitä erilaisemmissa paikoissa piiloitellen
säilytimme, odottaen sitä päivää, jolloin valkoiset joukot pohjoisesta
rynnistäen, tulisivat pelastamaan meitä punaisten ikeen alta.

— Ja kumminkin sinä...

— Älä vaan toista sitä, minkä äsken jo sanoit, sanasi viilsi kuin
terävä veitsi — tekoni oli kyllä tavallaan väärin, ainakin sinun
kannaltasi katsottuna, sillä sinä näet Laurissa vaan punakaarttilaisen,
yhden noita vihattuja punikkeja, joita kaikesta sydämestäsi kammoksut,
— mutta minulle hän oli yhä sama kuin ennen.

Ja kun hän kolkutti oveani sinä kevät-talven yönä ja minä näin
hänen silmänsä hämärässä, loistivat ne yhtä kirkkaina kuin silloin
kerran, seitsemäntoista vuotta sitte, jolloin hän pienenä, viluisena
ryysyläisenä kolkutti oveamme. Hänen sinisissä silmissään olivat
silloin kylmän tuulen ja varhaisen surun puristamat kyyneleet.

Otin syliini pienen palelevan pojan, vein äitini eteen, joka silloin
vielä eli ja sanoin hänelle, että tässä on nyt se pikkuveli, jota aina
olen tulevaksi toivonut. — Tunnetko tarkkaan, että se on hän — sanoi
äiti. — Noista sinisistä silmistä minä hänet tunnen, — vastasin minä.

Äitini teki melkein kaikki, mitä minä, hänen ainoa lapsensa halusin,
suostui ottamaan pienen Laurin ottopojakseen ja minä, joka juuri olin
koulunkäyntiin lopettanut, omistin nyt kaiken aikani pikkuveljen
vaalimiseen.

Ajat kuluivat, pikkuveli kasvoi ja voimistui, oli raju ja vallaton,
kulutti kengät ja sukat, laittoi nuttuunsa monet reijät — minä ne
paikkasin ja parsin, minä yksin sain kaikesta pitää huolen, koska sillä
ehdolla oli äiti tuumani hyväksynyt ja minä tahdoin näyttääkin, että
kykenin pitämään huolta pojastani. Minä opetin hänelle lukemisen ensi
alkeet, minä saatoin hänet ensikerran kouluun, joskus luulivat minua
hänen äidikseen ja minä olin ylpeä siitä.

Niin vierivät vuodet, minä elin vaan häntä varten, en välittänyt
mistään muusta, enkä kaivannut kenenkään seuraa.

Laurini oli täyttänyt yhdeksäntoista, kun hän ensikerran puhutteli
minua nimeltään, tähänasti oli hän sanonut minua tädiksi.

— Helvi, — sanoi hän ja äänessään oli miehekäs kaiku.

Minä hämmästyin ja käteni alkoivat vavista. Työni vaipui hetkeksi
helmaan.

— Helvi, — lausui hän uudelleen ja katsoi minua suoraan silmiin, —
viimeistä kertaa korjaat minun paitaani tällä erää.

Hän oli äkkiä muuttunut, pikkuveli oli huomaamattani kasvanut suureksi,
— minä en tuntenut häntä enää.

Hän aikoo nyt minut jättää — ajattelin.

Kyyneleet tulivat silmiini ja putoilivat hänen valkealle paidalleen. —
Minne sinä aijot? — sain tuskin sanotuksi.

— Menen maailmalle, onneani koettamaan minä lähden, — tuli vastaus
varma ja selvä.

— Jätät meidät ja kotisi.

— Minä tulen takaisin ja otan sinut omakseni, — Helvi, kun palaan, olet
sinä morsiameni.

Niin hän lausui ja lähti ulos.

Olin hämmästynyt ja mieleni oli kovasti järkytetty. Tajusin vaan sen,
että jotakin tavatonta oli minulle tapahtunut, jotain ihmeellistä ja
uskomatonta.

Kun sitte selvisin hiukan, etsin kuvastimeni, jota muutoin en juuri
tarvitse ja tarkastin huolellisesti kuvaani siinä.

Ja minä huomasin, että kasvoni, jotka koskaan eivät ole olleet kauniit,
olivat entistä värittömämmät ja että kurttuja oli jo ilmestynyt otsaan,
silmien alle ja suun seutuville: — täydellinen vanhapiika!

Ihmettelin Laurin äskeisiä sanoja ja minussa heräsi pelko, että hän
pitää ehkä velvollisuutenaan huolehtia nyt minusta, koska äitini
sairauden tähden oli otaksuttavaa, että pian tulisin olemaan täällä
hiljaisessa kodissani — yksin.

Mutta hän teki tyhjäksi minun epäilykseni ja minä aloin nyt tuntea sitä
onnea, jonka olisi pitänyt tulla jo paljoa aikaisempaan, — Armi, minä
rakastan häntä ja niinkuin vaan rakastaa nainen, jolla ei ole muuta
rakkautta kuin yksi, ei ole ollut, eikä tule koskaan olemaan. — —.

Pian sen jälkeen hän lähti. Minä odotin vuoden ja toisen. Hän
ei antanut mitään tietoja itsestään, ei koskaan kirjelippuakaan
lähettänyt, mutta minä luotin hänen sanoihinsa, uskoin hänen kerran
tulevan ja odotin yhä.

Ja hän tuli viimein, tuli sinä kevättalvena yönä, repaleisena,
nääntyneenä, mutta minä näin vaan ne siniset silmät, jotka loistivat
kirkkaina, kuten silloinkin, monta, monta vuotta sitte.

Minun mielestäni haihtui sillä hetkellä kaikki muu ja ääretön ilo
valahti minun ylitseni.

Ja nuo samat käsivarret, jotka hentoisina ensikerran tässä samassa
paikassa kaulaani kiertyivät, sulkivat minut nyt lujaan, lämpimään
syleilyyn.

Kuistin ovi oli jäänyt auki ja taivas oli kirkkaassa tähdessä silloin...

Suljin oven ja vein hänet sisälle kuten ennen.

Sytytin lampun ja vasta silloin huomasin minä hänen käsivarressaan
punaisen nauhan.

Se oli jo puoleksi hihasta irtautunut, minä tempasin sen siitä ja
viskasin uuniin.

— Tuo merkki ei kuulu sinulle, olet erehtynyt, — sano, Lauri, että se
oli erehdys, — pyytelin minä.

— Mahdollisesti — vastasi hän hiljaa, — mutta kullakin lienee
oikeutensa valita sen, minkä oikeampana pitää.

Ja sitte kertoi hän taistelleensa useammalla rintamaosalla ja
huomatessaan miten valkoinen armeija yhä läheni kaupunkiamme oli hän
päättänyt käyttää viimeistä tilaisuutta ja tulla luokseni yöllä,
heittämään hyvästit. Sillä kapinallisten kohtalo oli jo ratkaistu
hänenkin mielestään.

Silloin minä tunsin tulevani täyteen neuvokkaatta, tarmoa ja voimaa.
Minä, joka muuten olen luonteeltani aikaansaamaton ja hidas, virisin
koin jousen jänne, minä piilotin hänet ovelasti, tein näppäriä
suunnitelmia pakomatkaa varten Ruotsin puolelle — minä aijoin pelastaa
hänet, pelastaa mistä hinnasta hyvänsä.

Kului kymmenen onnellista päivää, sillävälin olivat valkoiset jo
vallanneet kaupungin.

Jos jään tänne, saatan sinulle ainaisen häpeän — sanoi hän silloin.
— Kerran se kumminkin tulee kaupunkilaisten tiedoksi, että sinä olet
minua täällä säilyttänyt. Lähden itse ilmoittautumaan valkoisille.

Minä vastustelin kaikin voimin, mutta hän pysyi päätöksessään, kuten
tapansa oli.

En ole ottanut osaa ilkitöihin, enkä ole harjoittanut julmuuksia, —
lohdutteli hän minua, — ainoastaan rintamilla rehellisesti taistelin,
siksi ei rangaistuksenikaan pitäisi olla niin kovin raskaan, parempi
on, että kärsin sen ilman muuta ja alotan sitte taas uudella innolla
elämän.

       *       *       *       *       *

Helvi keskeytti kertomuksensa ja kohenteli sammuvaa hiillosta.

Armi nousi ja sytytti lampun. Sitte istui hän ystävättärensä viereen ja
odotti hiljaa, kunnes hän taas jatkoi kertomustaan:

— En unohda yhtäkään näistä päivistä, jolloin pelon ja toivon välillä
häilyen elin elämäni lyhyen onnen. Minä tiesin, että se loppuu pian,
minä olisin tahtonut pysähdyttää ajan juoksun ja pidättää päivien
kulun, mutta sitä nopeammin vierivät hetket.

Ja kun Lauri kymmenennen päivän aamuna sanoi: nyt minä lähden, en
sanallakaan vastustellut enää, vaan varustauduin tähän vaikeaan eroon,
niinkuin sairas välttämättömään hengenvaaralliseen leikkaukseen.

Lupaa minulle, ett'et itke, vaan kestät toivossa, kunnes tämä kaikki on
ohi — sanoi Lauri, — vielä kerran on meidän aikamme tuleva, sinun ja
minun, — puheli hän, silmissään valoisa tulevaisuuden usko ja luottamus
vastaiseen onneen, — mutta toista minä aavistelin.

Saatoin häntä portaille. Pihalla kääntyi hän vielä ja katsoi taakseen
— voi Armi, minä näen yhä vieläkin tuon katseen, — en olisi koskaan
luullut, että minua saattaisi kukaan niin paljon rakastaa.

Aamu oli keväinen, kirkkaasti paistoi aurinko ja keskellä pihamaata
vihersi jo ruoho, vaikka seinustoilla näkyi vielä lunta ja jäätikköä.

Tunsin rinnassani äkkiä oudon, sanomattoman ahdistuksen, sain vaivoin
ääneni kuuluville ja kutsuin hänet takaisin, kerran vielä. — Olet
minun, Lauri, kuolemassakin olet sinä minun!

Hän kalpeni ja sulki silmänsä kuultuaan sanani, mutta tuokiossa oli hän
taas entisellään, hymyili ja lausui; — Helvi, mitä sinä sanoitkaan, —
voi hyvin, — näkemiin!

Hän meni ja minä seurasin häntä silmilläni niin kauvan kuin voin ja
kun hän oli kadonnut näkyvistäni, sulkeuduin huoneeseeni, peitin
akkunani, enkä sallinut kenenkään nähdä suruani. — Siitä asti olenkin
karttanut päivän valoa ja ihmisten seuraa ja odottanut vaan yön tuloa,
hiljaisuuden ja hämärän, jolloin saan olla suruni kanssa kahden.

Armi otti ystävänsä laihan, kylmän käden ja lämmitti sitä omassaan.

— Sinähän palelet.

— Niin, minua paleltaa aina, minun olemuksestani ovat kaikki elämän
voimat ehtyneet, eikä olemassaolollani ole enää mitään merkitystä.

— Kenties palaa hän vielä.

Helvi pudisti päätään, veti poveltaan kirjekuoren ja ojensi sen
Armille. Tämän sain muutamia viikkoja hänen lähtönsä jälkeen, joka
totesi vaan sen, minkä aikasemmin olin aavistellut.

Armi veti kuoresta käsissä kuluneen paperiarkin, johon oli lyijykynällä
kirjoitettu.

 »Oma Helvini.

 Nyt saat minulta ensimmäisen kirjeen, joka nähtävästi myös on
 viimeinenkin, sillä toisin kävi, kuin olimme odottaneet.

 He pitivät minua yhtenä puolueemme »johtavista» muutamien julkisten
 puheitten perusteella, lakon aikana — sen mukaan saan tuomioni. Täällä
 minä nyt siis odotan päivää, jonka he määräävät minun lähtöhetkekseni.

 Kun katselen täältä koppini ikkunasta ulos, näen kirkkaan keväisen
 päivän ja lehteä tekevät puut, en tahdo käsittää, että minun täytyy
 pois, mullan alle, pimeään, juuri silloin kuin olisin paraiten
 halunnut elää.

 — Täällä sisällä on niin kumman hiljaista ja minua oudoksuttaa omien
 askelteni kaiku.

 Joskus tulee niin ahdistava tunne, on kuin minut pahoitettaisiin
 heittäytymään pohjattomaan syvyyteen, jossa ei mitään ääriä ole,
 ainoastaan pimeys ja tyhjyys.

 Silloin valtaa minut kuvaamaton kauhu ja jäätävä kylmyys jäytää
 jäseniäni — tällaistako on kuoleman pelko?

 Mutta meitä on monta, jotka nyt olemme telkien takana ja mietimme
 samaa.

 Valkoiset luulevat hävittävänsä maastaan kaiken pahan, puhdistamalla
 sen punaisista, — eikö valkoisissa pahoja olekaan?

 En vieläkään myönnä, että työväen aate olisi väärä, oikea on asiamme,
 vaikka se nyt on harhateille viety ja meidän johtajamme ovat meitä
 katalasti pettäneet.

 Mutta minä en jaksa näitä asioita nyt enempää ajatella, minä muistelen
 vaan _sinua_ ja sinun kanssasi kaikkea, mitä minulla on kauneinta
 elämässäni ollut.

 Olen niin iloinen siitä, että luotit minuun vielä, että pidit minua
 ihmisenä, vaikka olinkin — punakaartilainen.

 Jää nyt hyvästi, Helvi, minä kiitän sinua rakkaudestasi — surun sait
 vastalahjaksi minulta. Kun kuulet _sen_ tapahtuneeksi, niin tiedät,
 että minun viimeinen ajatukseni sinä olit.

 Älä sure, Helvi, sitä pyytää viimeiseksi

                                   oma Laurisi».

Armi käänsi paperin kokoon ja huokasi syvään.

Vinttikamarissa oli syvä raskas hiljaisuus.

       *       *       *       *       *

— — — Kuulitko, ikkunalasiin koputettiin, — sanoi Helvi ja hänen
äänensä värisi.

— Se oli kenties joku vilussa värjöttävä pieni linturukka, joka
ihastuneena lampun valoon, lensi lasia vasten — vastasi Armi, mutta
Helmi vetäytyi vavisten hänen luokseen.

— Ei se ollut lintu, — minä kuulen sitä usein iltapimeässä, se on niin
kauheata, on kuin seisoisi _hän_ siellä ulkona pimeässä ja pyrkisi
sisälle lämmittelemään. Minä tahtoisin turvata ja suojata häntä, kuten
ennen, mutta en saa, en voi nyt enää sitä tehdä.

— Helvi raukka — huokasi toinen ja kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen.

— Sinä, Armi, joka olet niitä korkeampia asioita ajatellut, sano,
löytyykö mitään lohdutusta enää.

Hetken vai'ettuaan virkkoi toinen vakavasti:

— Helvi, sinun suuri, uskollinen rakkautesi on hänelle, niinkuin oli
lampun valo sille viluiselle varpuselle. Se tulvii sinun sielustasi ja
valaisee sitä tummaa yötä, johon hän on mennyt.

— Niin, Armi, mutta ruutu on välissä, ulkona jäätävä kylmyys.

— Lasi on hauras ja särkyy pian.

— Armi, niinkö sinäkin luulet, — voi kuinka minä odotan sitä aikaa! —
sanoi Helvi ja katsoi ystäväänsä, silmissään hillitty riemu.




Syyttömät.


Vankilakoulun ensimmäinen opettaja kulkee pitkin kapeita, kumajavia
käytäviä, jossa tavantakaa kohtaa tuttaviaan, talon harmaanjuovikas
pukuisia asukkaita. He pysäyttävät hänet kysymyksillään ja
pyynnöillään, eikä hän koskaan henno olla heidän toivomuksiaan
kuuntelematta. — Hän on heihin tottunut, he ovat häntä lähellä,
monivuotisia tuttuja monetkin.

Ja vaikka »länsipään» asukkaat ovat uusia ja vasta muutaman kuukauden
tiilitalossa asuneet, ovat he jo huomanneet, että häntä uskaltaa
asioineen lähestyä.

Nytkin kohtaa hän käytävässä kuullun punakaartilaisen, Vihtori
Virtasen, joka nähdessään opettajan tulevan, pysähtyy odottamaan.

— Mitäs kuuluu Virtaselle? — Onko mitään erikoisempaa tänään
mielessänne?

— Tuomio tuli.

— Vai jo tuli. No mikä nyt sitte oli oikeuden päätös?

— »Mullin tuomio» — henki pois!

— Mutta kuolemantuomioita ei enää panna täytäntöön.

— Kova se on sentään lievennettynäkin, — elinkautinen vankeus.

— Voihan tulla vielä uusia armahduksiakin — sanoi opettaja
lohduttaakseen.

Vanki oli hetken vaiti ja katseli synkästi eteensä.

— On se sentään surkiaa kun sellaiseen kohtaloon pitää ihmisen joutua
ja aivan syyttömästi!

— Olette siis ihan syyttä täällä?

— Ihan!

— Kuten kaikki toisetkin.

— Kaikkiko?

— Melkein kaikki sitä vakuuttavat.

— Eihän toki! On meidän joukossamme paljon roistoja ja rikollisia,
jotka ovat tehneet paljon pahuutta, — mutta minä en ole tehnyt mitään
sellaista, mistä tällaisen rangaistuksen olisin ansainnut.

— Mitenkä ne teitä sitte niin ankarasti tuomitsivat?

— No se kävi sillä tavalla, kun minä nyt opettajalle oikein selitän.
Helsingin valtauksen aikana piilouduin minä ensin asuntooni ja sitte
pakoilin jonkun aikaa missä milloinkin satuin suojan saamaan. Mutta
kun minä toverien joukosta näin hävisin, luulivat he minun jo surmani
saaneen. Sitte tulivat meikäläisille tilinteon päivät. Hädissään
syytivät nyt toverini kaikki pahat tekonsa kuolleen miehen niskoille.
Ryöstöt, murhat, rääkkäykset, kaikki omat tihutyönsä sanoivat he
kuolleen Virtasen tekemiksi.

— Olisiko sillä lailla saattanut käydä?

— Ihan varmaan!

Opettaja miettii.

Virtasen katse kiinnittyy vankiin, joka vartijansa saattamana kulkee
pitkin poikkikäytävää. Hän alentaa ääntään ja osoittaa osatoveriaan:

— Tuokin tuolla, — suuri konna!

— Tunnetteko hänet?

— Tunnen toki tuon Ropposen, — pahantekijän, syyti sekin suuret
syntinsä minun niskoilleni.

— No olipas, kun toisen niskoille...

— Sellainen se on, tuo Ropponen.

       *       *       *       *       *

Vähän myöhemmin astui opettaja Ropposen selliin.

— Kah, opettaja, — olipa oikein hyvä kun tulitte, olen niin odottanut!

— Alkaako aika tuntua pitkälle?

— Pitkä on, ei tahdo päivästä loppua tulla.

— Sanovat ne muut, että tähänkin sentään tottuu, — lohdutteli toinen.

— Kun vaan saisi jotakin tekemistä millä aikaa tappaa. — Sitä minä
ajattelin, että jos opettaja olisi toimittanut minulle maalausvehkeet,
koska minusta nyt tuli talon vakinainen asukas.

— Joko olette saanut tuomionne?

— Johan sitä tuli minun osakseni, kun kuoleman tuomioita kaksittain
antoivat.

— Voitte olla huoletta, ei niistä panna täytäntöön jos korkeintaan
yksi, — naurahti opettaja.

— Tuskinpa sitäkään — onhan se armahdus..

— Niinpä kyllä, ei kukaan nyt enää henkeään menetä. — Istumista vaan
tuli.

— Tuli sitä.

— Ropponen istui hetken vaiti ja näytti harmistuneelta, sitte puhkesi
hän kiihkeästi puhumaan.

— Eihän se muuten niin harmittaisi, mutta kun ihan _syyttömästi!_

— Tekin siis syyttömästi!

— Tekin, sanotte, onko siis muitakin mielestään syyttömiä.

— Melkein kaikki, vain harvat tunnustavat mitään tehneensä.

— On sitä tehty yhtä jos toistakin, mutta _minä_ en ole mitään
rikosta tehnyt. Vahtipalvelusta vaan suoritin ja olinhan minä joskus
jossakin mukana, jossa pahojakin tekivät, mutta sen minä vakuutan,
että en sormeni päälläkään kehenkään koskenut, — mutta kun syylliset
joutuivat kiinni... Minuahan luultiinkin ensin kuolleeksi kun en heti
näyttäytynyt, niin silloin sälyttivät toverini omat syynsä minun
päälleni.

— Tunnetteko Virtasta, jonka kanssa äsken käytävässä puhelin. Näin,
että huomasitte meidät ohikulkiessanne.

Tunnen minä Virtasen, sen kelmin, tietääkös opettaja, että siinä vasta
on mies, jolla on raskas syntitaakka, se poika ei häikäillyt käydessään
käsiksi toisen omaan, ahnas on rahalle ja perso väkeville, tekee mitä
tahansa, omaatuntoa, näettekös, ei ole miehellä ollenkaan. Se vasta on
oikea kelju, tuo Virtanen!

— Tiedättekö, että, hän äsken tuolla käytävässä kertoi itselleen
käyneen juuri samoin, kuin teillekin on käynyt.

— Älkää, opettaja hyvä, ikinä uskoko sen miehen valeita, vai kehtaa
vielä puolustautua ja tekeytyä syyttömäksi, sen hävyttömyydellä ei
olekaan mitään rajoja, oikeudessakin koetti se työntää omia konnan
töitään minun niskoilleni — hirttää sen pitäisi, koko roiston, — vai
sekin mielestään kärsii täällä _syyttömästi_.




Pataljoonan päällikkö.


Samaisen »länsipään» asukkaita oli myös pataljoonan päällikkö, johon
kerran pyysin saada tutustua.

— Mielenkiintoinen mies, — virkkoi oppaani — paljon on hänestä
tässä kaupungissa kapinan aikana puhuttu ja oli siitä muistaakseni
»Työmiehessä» kirjoituksiakin. Jotkut punaset täällä vieläkin väittävät
hänen myyneen Valkosille yhden rintamaosan, kuten heille oli sanottu ja
itsepintaisesti he yhäkin pitävät kiinni siitä uskostaan, että ilman
petosta ei heitä olisi voitu kukistaa, siksi muutamat tovereista vielä
tänäkin päivänä karsain katselevat pataljoonan päällikköä — minä haen
hänet nyt tänne.

Jään kansliahuoneeseen odottamaan.

       *       *       *       *       *

Kohta saapui hän takaisin, muassaan tuo mainittu mies. Ijältään näytti
hän olevan noin viisissäkymmenissä, keskikokoinen, leveäharteinen,
kasvoiltaan aito suomalainen tyyppi, mutta erikoisesti pisti silmääni
tuo harvinaisen voimakas leuka.

Pienistä, tummista silmistään luo hän minuun epäilevän, tutkivan
katseen, kuin aikoisi sanoa: Mistäs nyt on kysymys, kun alkaa
akkaväkeäkin tänne ilmestyä?

Tämä tutkimus ei kumminkaan kestänyt kauran. Pian palasi hymy noille
järeille kasvoille, joilta ensin ilmennyt epäilys oli kadonnut ja minun
käteni hukkui suureen, karkeaan kouraan.

Ilmoitin haluavani vaan puhella hänen kanssaan ja kuulla hänen
kokemuksiaan kapina-ajoilta.

— No jutellaan vaan, koska on tuota aikakultaakin näin viljalti.

— Kuinkas ne päivät nyt täällä kuluvat?

— Mikäs siinä, meneehän se, nyt varsinkin kun saan ottaa osaa töihin,
onhan ajankulua, kun saa jotain näperrellä. Ei se kruunu töillään
tapa, jollei ruuillaankaan repäse, nälkä vähän tahtoo tulla näillä
annoksilla, minä olen aina tottunut niin riskisti syömään.

Sen miehen ulkomuodosta päättäen kyllä saattoi uskoa.

— Johtunee se tuosta tupakan puutteestakin, — jatkoi hän, — ei
tässä surua muusta olisikaan, kun vaan saisi pitää pikanellikäärön
taskussaan. Näettekös, kun äkkiä pitää luopua tupakasta, johon pienestä
pojasta pitäin on tottunut, niin siitä tulee sellainen ainainen
hiukastus.

— Mutta hyvissä voimissa näytätte olevan, useat täällä valittavat kovin
heikontuneensa.

— Terve kuin pukki ja ihme kyllä, että olen yhä vielä elossa, vaikka
niin moneen kertaan on jo uhattu ottaa henki. Ampua uhkasivat toverit,
kuolemantuomion julistivat minulle valkosetkin ja, — tässä sitä yhä
vaan ollaan. Tottapa se kuolemakaan ei tule, ennenkuin on aikansa
tullut.

Olen minä tässä joskus itsekseni naureskellut, että ei tämäkään elämä
niin vaikeata ole, kun oli se päällikkönä olo, eivät ne ole niinkään
hauskoja, herrojen päivät, varsinkaan kun meikäläinen niille joutuu.
Eikä siitä sitte päässyt poistumaankaan, ei vaikka miten yritti.
Kerrankin kun pyysin eroa, sanoi rintamapäällikkö: — mikäs sun siinä
on ollessasi? — En ole tällaiseen toimeen valmistunut, — selitin minä,
— rupesin vaan tilapäisesti, kunnes ehtisivät valita uuden entisen
sijalle, joka aina oli humalassa. — Pysy vaan siinä — sanoi hän — ei
tässä kukaan ole valmistunut, en ole sotakenraali minäkään, olenpahan
vaan ammatiltani räätälimestari, mutta täytyy tässä kuukin parhaansa
koettaa. Kun taas kerran tuntui kovin työläälle, menin lääkärin luokse
valittaen liikarasitusta, mutta ei se auttanut, — mikäs siinä, terveys
oli hyvä.

Olisin minä solttuna rintamalla mielellänikin ollut, suoritinhan nuorna
miesnä kolmen vuoden sotapalveluksen, mutta ruveta päälliköksi ja vielä
sellaisessa armeijassa, jossa ei ole järjestystä niin minkäänmoista,
ei kuntoa eikä kuria, oli svaboda, näettekös, ja kukin eli niin, kuin
häntä parhaiten huvitti.

Sitte vielä ne pirun ryssät. Niiden kanssa vasta oli ihmeessä,
ei muuta kun yllyttivät miehiä pahantekoon, takavarikoimisiin ja
kotitarkastuksiin. Kerrankin muuan miehistäni sanoi: Mitäs näillä
kivääreillä tehdään, kun niitä ei saa käyttää?

— Etkös tiedä, että niitä käytetään rintamalla vihollista vastaan, eikä
kotinurkissa — sanoin minä.

— Mutta kun ryssätkin...

— Mitäs sinä ryssistä, ne ovat valmiita taas jonkun ajan perästä
tappamaan meidät kaikki, kun taas asiat tässä kääntyy, ettekö huomaa,
miten ne ovat valmiita tyhjentämään meidän pankit ja rahalaitokset,
miten paljon ne Turussakin ryöstivät ja veivät laivoihinsa.

— Niin, ne olivat anarkisteja — päätteli poika.

— No mistäs sen tiedät, mikä niistä on anarkisti, mikä joku muu, ryssä
kun ryssä — sanoin minä.

Eikä niitä kanaljoita taistelussa näkynyt, ei ainakaan rintaman niissä
osissa missä minä olin mukana. Kirkkonummellakin ne vaan rintaman
takana olivat korjailevinaan kuularuiskuja, mutta entäs kun taistelu
oli loppunut ja minä sain toimekseni lastata vangit vaunuihin, niin
jopas tulivat minun luokseni pyynnöllä, että saisivat tehdä niistä
selvän. Kun selitin, että sellainen ei tule kysymykseenkään, pyysivät
ne vielä, että antaisin heidän teloittaa edes johtajat samoin kuin he
ovat omansakin teloittaneet. — Semmoinen se on ryssä, ei siinä ole
miehen vastusta, mutta on julma ja verenhimoinen, kun pääsee voitetun
vangin kimppuun. Monta kertaa teki mieleni antaa niille vasten taulua,
mutta ajattelin sentään, — olkoot minun puolestani.

Sodan alkuaikoina minä olinkin vaan täällä Helsingissä, tehden
vartiopalvelusta kahden komppanian kanssa, toiset kaksi minun
pataljoonastani olivat jo aikasemmin lähetetyt rintamalle. Ja täällähän
sitä oli elämää, kun kaikki oli alussa outoa, eikä kukaan tietänyt
miten järjestää, ja kun yleinen, innostus vielä lisäksi meni miehille
päähän. Kaikki olivat ankarassa toimessa, mutta kukin toimi oman päänsä
mukaan.

Pahinta oli se yleinen vangitsemiskuume, ilman aihetta ottivat
punakaarttilaiset ihmisiä kadulta kiinni. Kerrankin toivat miehet
minulle hyvin puetun nuorukaisen, joka näköjään oli jonkun hienomman
herrasperheen jäsen. — Tässäkin on lahtari— esittää miehistä muuan.

— Mistäs tiedät, että on lahtari?

— Ka, näkeehän sen.

— Onkos sillä asetta, taikka onko se tehnyt mitään, mistä voidaan
syyttää?

— Eikä ole, mutta me vaan tuotiin kun se on lahtari, — intti
punakaartilainen.

— Tietäkääs nyt pojat, — sanoin minä, ja muistakaa kun sanon, että
minulle ei ole annettu minkäänlaista määräystä vangituttaa ketään,
olkoon hän lahtari tai mikä hyvänsä, ell'ei häntä julkisesti
rauhanhäiritsijänä tavata. Meidän asiamme ei ole ketään pidättää,
sitävarten ovat miliisi- ja tiedustelutoimisto — katsokaas pojat, kun
jokainen hoitaa vaan omat asiansa, silloin kaikki käy hyvin.

— Päällikkö taitaa itse olla lahtari kun se pitää lahtarien puolta.

— Kuuloahan sen, lahtari se on ja kun se vielä, on entinen poliisi...
katsos vaan, ettemme toimita sinua itseäsi tiedusteluosastoon, —
uhkailivat minua miehet.

— Viekää pois, jos on mielestänne syytä, — sanoin minä, — mutta
laskekaa ensin se »lahtarinne» vapauteen ja saattakaa se koriasti
kotiinsa, koska nyt on myöhä ja matkalla voisi uusia ikävyyksiä sattua.
Tällä hetkellä olen vielä teidän päällikkönne, — sanoin, ja totella
niiden täytyi, vaikka pahaa murinaa ne pitivät mennessään.

       *       *       *       *       *

Kerran taas aamulla aikaseen, tulivat miehet uudella tiedolla. —
Lahtarien asepaja löydetty keskeltä kaupunkia, missä asetta lyödään yön
päivän kanssa, lakkaamatta. — Näetteköhän taas näkyjä — epäilin minä.
Samassa soi puhelin.

— Se asepaja, — no niin, mennään katsomaan sitä vapriikkia, — sanoin
minä rykmentin päällikölle, joka oli puhelimessa.

Ja joukolla, juhlallisesti, lähdettiin sitä lahtarien asetehdasta
valloittamaan.

Tämä sijaitsi, kuuleman mukaan, postikonttoria vastapäätä, kadun
toisella puolella ja, — pihan perältä löytyi tosiaankin pajan näköinen,
jossa nokinen mies takoa kalkutteli, korjaillen ympärillään olevia,
aataminaikuisia aseita.

— Kenen käskystä työskentelet?

— Postin talouden hoitaja näitä korjauttaa, kuuluu aijotun jakaa näitä
maaseutuposteljooneille — selittää seppä.

Jo minua olisi naurattanut taas tämä touhu, mutta totisena oli
jatkettava tutkimuksia, piti kutsuttaa vielä se taloudenhoitajakin
kuulusteltavaksi ja tehdä raportti rykmentin päällikölle. Vaikka minä
selitin, että ne aseet ovat paljasta romurautaa, tuli senaatista
määräys, että ne ovat takavarikoitavat, koska armeijassa oli
taskuaseista puute, — tuossahan niitä nyt on, minä sanoin, eikä ole
vaikea huomata, jos putoamaankin sattuu, kyllä sen helposti tuntee,
milloin tasku tyhjenee — tuumasin minä — ja niin vietiin aseet
työväentalolle, mutta maaseutuposteljoonit jäivät yhtä turvattomiksi
kuin tähänkin saakka.

Tuskin olin minä ehtinyt majoituspaikkaani. Säätytalon toiseen
kerrokseen, kun taas haettiin minua alakertaan ratkasemaan muuatta
asiaa.

— No jo nyt on peeveli — sanoin minä, — olenko minä mikään santarmi
tai dedektiivi! Ei muuta kun tutki ja selvittele, yhden jutun kun saa
käsistään, niin jo paikalla keksivät uuden, onko tämä mitään sotamiehen
työtä?

Kassakaapin luona seisoi punakaarttilainen ja muuan siviilihenkilö,
jonka heti arvelin taas lahtarina pidätetyn.

Tuo tuntematon punakaartilainen noputti kassakaapin ovea ja sanoi:

— Tämä on aukaistava ja minun on saatava sen sisällys.

— Entä sitte? — sanoin minä.

— Tämä herra on maisteri N. — hänellä on avain, mutta hän ei aijo
aukaista sitä.

— Vai ei, — minkäs minä sille mahdan, ei minulla ole tämän asian kanssa
mitään tekemistä.

Kuinka minä voin aukaista tuntemattomalle — sanoi maisteri, — ei
hänellä ole mitään papereita, mitkä valtuuttaisivat hänen ottamaan
haltuunsa kassakaapin sisällön.

Punakaartilainen otti taskustaan paperin ja sanoi: — pataljoonan
päällikön on allekirjoitettava tämä.

— Ei ikinä! minä en tunne tällaisia papereita.

— Ei teidän tarvitse sitä avata, — sanoin minä maisterille.

— Onhan tässä alistuttava väkivallan edessä, — tuumi tämä.

Mutta minä vakuutin hänelle, että niinkauvan, kun minä olen täällä, ei
hänelle väkivaltaa tapahdu tämän katon alla.

Siitä paikasta menin puhelimeen ja ilmoitin asian rykmentin
päällikölle, joka käski lähettää miehet esikuntaan, mutta kun tulin
takasin, oli huone tyhjä. Oven vartija ei tietänyt muuta, kun että
molemmat miehet olivat menneet ulos. Maisterin kohtalosta en sittemmin
ole mitään tietoa saanut, mutta sen toisen tulin tapaamaan heti
toistamiseen.

Parin tunnin kuluttua haetaan minut autolla paikalliseen esikuntaan.
Täällä istui se tuntematon tuloani odotellen. Minulta kysytään nyt
juhlallisesti, olenko oikein vakinaisella palkalla ruvennut porvarien
palvelukseen ja samalla julistetaan minut vangituksi ja pistetään
kellariin, josta taas jonkun tunnin kuluttua sain astua vapauteen.

Voi, kun minua nyt sapetti! Pyysin rykmentin päällikköni ottamaan
selvää minun asiastani, mutta minun annettiin vaan ymmärtää, että
parasta on olla hiljaa ja pitää hyvänään saamansa solvaus. Menin
yleisesikuntaan, mutta sielläkään ei ollut sen suurempaa lohdutusta,
sanottiin vaan, että siinä tiedustelutoimistossa olisi niin paljon
korjattavaa. — No eikös täällä sitte ole pääjohto? — sanoin minä —
niinhän sen pitäisi olla, sanottiin, — mutta ei ne siitä välitä, tuumi
se esikunnan jäsen.

Ei siinä sitte ollut muuta neuvoa, kun pyysin vaan, että toimittaisivat
niin, että minut komennettaisiin rintamalle, mitä pikemmin, sen parempi.

Mutta ennenkuin se määräys tuli, sattui vielä muutamia hullunkurisia
juttuja täällä. Niinpä kerrankin, kun olin kotona perheeni luona,
syöksyi sisään muijaparvi, jotka tahtoivat tietää omaisistaan, jotka
minä olin lähettänyt rintamalle. — Oli, näettekös, kysymys niistä
kahdesta komppaniasta, joista minä en tiennyt sen enempää kuin hekään.

— Mutta päällikön täytyy tietää, koska on itse ne sinne lähettänyt —
vaativat vaimot.

— Minä sain vaan määräyksen laittaa kaksi komppaniaa työväentalon
pihalle ja kuulin vasta jälestäpäin, että ne olivat viedyt jonnekin
Porin tienoille.

— Lieneekö minun mieheni elossakaan enää!

— Ja minun...

— Entä minä, jolta mies ja poika on lähetetty tapettavaksi...

— Päällikön täytyy saada selvä, ovatko ne vielä hengissä.

‒ Kuulin tässä eilen, että ensimäinen komppania on kokonaan tuhoutunut.

— Se tietää sen, mutta koettaa salata.

— Mutta hyvät akat... — koetan minä väliin, vaan tiedättekös, siinä oli
sellainen voivotus, huuto, ja parku, että mahdotonta oli saada ääntänsä
kuuluville.

— Mutta meidän pitää saada nostaa miestemme tili — huutavat ne edelleen.

— Ei minulla ole mitään kassaa hallussani.

— Vai ei! — se tappaa meiltä miehet ja aikoo näännyttää meidät
lapsinemme nälkään ja viluun.

— Rahastonhoitaja maksaa palkat — koetan minä selittää.

— Siellä me jo kävimme ja se neuvoi pataljoonan päällikön luokse.

— Siinä on tullut erehdys, kyllä se selviää, — koetan minä lohduttaa, —
mutta kuka sitä kuunteli. Muijat vaan huusivat, itkivät, ja haukkuivat,
että samanlaisija porvareita ovat omat johtomiehet, kuin lahtaritkin,
samat ovat herroilla tavat, ketä tahansa olivatkin — ja kun vihdoin
sain ne ovesta ulos, niin jo minä helpoituksesta huokasin, — siinä sitä
vasta on ihminen pelissä, sellaisen kiukkuisen akkalauman kanssa.

       *       *       *       *       *

Vihdoin viimeinkin pääsin rintamalle, mutta ei ollut helppoa
sielläkään, kun piti hallita sellaista hillitöntä laumaa, saamatta
käyttää minkäänlaisia rankaisukeinoja, piti muka olla toverikuri,
— mutta ennenkuin siitä on apua, pitää joukon olla jo paljon
kehittyneemmistä aineksista kootun.

Minultakin kun miehiä kaatui, täytettiin komppaniat aina uusilla
tulokkailla, ne olivat kirjavaa kansaa, — kaikenlaisia maankiertäjiä,
joutolaisia ja Kakolasta irtilaskettuja rangaistusvankeja, joita
valitsematta oli punaiseen armeijaan pestattu — pahaa tekivät, mitäs
muuta, — päällikön syy!

Minkäs niille sitten teki, kerrankin määräsin kiväärin pois mieheltä,
rangaistukseksi varkaudesta, — ei muuta kun kimppuuni sain koko joukon.

Ja kun vastuksia sattui, kun saatiin suuria tappioita — päällikön syy,
— sen niskaan purettiin pahat tuulet.

Muistan kerrankin sellaisen päivän. Huono oli ollut onni. — Tehtiin
paluuta meren jäätä pitkin, joka ylt’yleensä oli märän lumisohjon
peittämä. Kuulin pahaa ennustavaa murinaa ja koko joukko oli äkeällä
päällä:

— Mitäs nyt tehdään, päällikkö, kun joka pojalla ovat kengänpohjat
puhki, on aivan kuin paljasjaloin lumisohjussa lahnustelisi. On sekin
komento, kun paperipohjaisia kenkiä jaetaan sotamiehille, — puhkesi jo
puhumaan muuan.

— Sellaisia ne ovat kaartin kengät kaikki, pahvista vaan pohjat, onhan
se surkeata, mutta minkäs minä sille nyt mahdan.

— Minkäs sille tarvitseekaan mahtaa, kun on itsellä hevonen.

— Tästä tämän saat! — sanoin minä ja astuin alas ratsuni selästä —
jaksan minä kävelläkin.

— Päällikön pitää ratsastaa — huusi joukosta joku.

— Joutaa se vaan kävellä kuten muutkin, sillä ovat ehjät saappaat ja
vielä kalossit päällä — tuumi toinen.

— Saappaat ovat omani, samoinkuin kalossitkin, niitä en ole kaartilta
saanut, eikä niihin tule kenenkään mitään, mutta tuon hevosen saa
ottaa, kenen on vaikeata kävellä — sanoin minä, ja jatkoin matkaani
jalan, kunnes mieheni taas tulivat siihen yksimieliseen päätökseen,
että päällikkö ratsastaa ja niin minut taas istutettiin hevosen selkään.

       *       *       *       *       *

Meidät oli määrätty Viipuriin, mutta mikä lienee muuttanut päällystön
mielen, — Hyvinkäältä sain kuulla, että oltiinkin menossa pohjoista
kohti. — Minun olikin mieleeni tämä muutos.

— Onkos tämä mikään Viipurin tie? Sinä perkele olet meitä taas nokasta
vetänyt, — kovenivat miehet minulle, kun oltiin tultu Toijalan asemalle.

— Rintama kun rintama, mikäs siinä, — sanoin minä — Viipuri tai
Tampere, onkos väliä, missä vaan parhaiten apua tarvitaan — vai
pelkäävätkös pojat sitä »Mannerheimin lihamyllyä» —.

— Ei pelätä, ei!

— No mennään sitte ja tehdään siitä selvä, ei tässä ole aikaa
vuosikausia sotia käydä, muuten tulee nälkä ja tappaa kaikki. —
Täytyyhän tästä viimein tulla loppu. — Sanoin minä ja se tuntui olevan
miestenkin mieli.

— Ensi pyhäksi Vilppulan kirkkoon!

— Olkoon päätetty!

       *       *       *       *       *

Se kävi sitte niinkuin kävi, niinä päivinä tulikin Vilppulan rintamasta
selvä, vaikka tulos olikin toisenlainen, kun olimme toivoneet.
Otimme osaa lopputaisteluun ja lyötynä, perin pieneksi huvenneena
oli joukkoni, kun me lopuksi, monien vaiheiden perästä saavuimme
Tampereelle.

Näkyi, että tänne olivat pakkautuneet punasten joukot kaikilta
suunnilta. Koko kaupunki oli täynnä punakaarttilaisia, asemahuoneetkin
niinkuin nuijalla lyödyt.

Menin suoraan esikuntaan. Täällä kohtasi minua odottamaton näky. Miehet
makasivat kaikki pitkin lattiaa ja pöydällä tyhjät konjakkipullot ja
lasit todistivat, että täältä olivat kaukana surut ja huolet.

Ovi toiseenkin huoneeseen oli auki; — mikäs siinä, minä astuin
peremmäksi. Täälläkin sama komento. Yksi käänsi kylkeään sohvalla, muut
viruivat lattialla.

Minä ravistin olkapäästä sitä sohvalla nukkujaa, arvellen, että tuossa
varmaankin on päällikkö, koska on ylempänä muita. Se örisi jotakin,
mutta en saanut siitä selvää. Tein uuden yrityksen parantaen vielä
äskeisestä.

— Etkös sinä perkele kuule, kun sanoin, että siellä se on nurkassa, se
pullo — kiivastui unestaan häiritty...

— Hiiteen pullot, — sanoin minä — tässä on nyt tärkeämpiä puhuttavia, —
missä on esikuntapäällikkö?

Muristen jotain käsittämätöntä painui tämä takaisin sohvaan, ollen jo
uudelleen unessa. Huomasin jo, että siitä ei tule tolkkua, palasin
takasin etuhuoneeseen ja onnistuin lopuksi valveuttamaan yhden noista
lattialla nukkujista...

— Saisikohan täällä tavata esikuntapäällikköä, taikka puhutella edes
jotakin esikunnan jäsentä? — kysyin minä.

Puhuteltu nousee istualleen ja kynsii kohmeloista päätään.

— Jaa, — mitäs olis asiaa?

— Kunhan ensin saan kuulla, ketä minun on kunnia puhutella.

— Olen esikunnan varapuheenjohtaja.

— Minä olen N:n pataljoonan päällikkö. Tietääkös täällä esikunta, tai
huvittaako teitä kuulla, miten Vilppulassa on käynyt.

— Oo ja, kyllä tiedetään.

— Minä tahtoisin tietää, mihin toimenpiteisiin on esikunta ryhtynyt.

Varapuheenjohtaja laskee kirousta, kuin ulkolukua, sitte hän röyhistää
rintaansa, katsoo tuikeasti verestävillä silmillään ja sanoo: Sellaiset
päälliköt ja sotamiehet, jotka peräytyvät rintamalta ilman esikunnan
määräystä, eivät tarvitse muuta, kun antaa maistaa omia pistimiä.

— Omia pistimiä, oikein, olen kanssanne samaa mieltä, mutta se
toimenpide olisi alotettava täältä esikunnasta.

— Vai täältä! Me olemme tehneet työtä yöt päivät, ihan tässä tulee
hulluksi ihminen!

— Sen kyllä uskon, — sanoin minä — senverran tunnen tuon aineen
vaikutusta — järjen se vie.

— Mitäs sinä siinä viisastelet? — äkämystyy varapuheenjohtaja.

— Mitäs minä, — näen vaan suuren määrän tyhjennettyjä pulloja, josta
heti huomasin, että toimessa täällä kyllä on oltu, mutta nyt olisivat
hyvät neuvot tarpeen, koska vihollinen on kohta niskassamme.

Varapuheenjohtaja ei vastannut, katseli vaan tylsästi eteensä, niinkuin
ei olisi oikein tajunnut mistä oli kysymys.

Samassa tuli siihen muuan helsinkiläinen, jonka minä tunsin ja se alkoi
kysellä, mikä on tähän alituiseen peräytymiseen syynä.

— Juopottelu! — sanoin minä — täällä juodaan, rintamalla juodaan,
kukin koettaa järjestää elämänsä niin mukavaksi kuin mahdollista ja
miehet pyrkivät mikä lomalle, mikä pakosalle, päästäkseen ajoissa
pois satimesta. Semmoinen on meillä komento. Kaikenlisäksi seuraavat
Valkoset sitte vielä puhelinkeskustelujamme ja kuulevat koko tämän
meiningin — mahtaa niitä naurattaa!

— Mistä sen tiedät? — kysyy varapuheenjohtaja.

— Kun oli mukanani telefonimonttööri, joka kahden miehen kanssa totesi
asian.

Varapuheenjohtaja hyppäsi pystyyn ja kiljasi.

— Se on helvetinmoinen vale!

Jo suututti minuakin, sieppasin pöydältä konjakkipullon ja vähällä oli,
että en nakannut sitä varapuheenjohtajan päähän.

‒ Vai valhe! — huusin minä — mutta tässä pullossa on konjakkia ja koko
esikunta on sikahumalassa — onkos sekin valhe?

Tästä meidän kovaäänisestä keskustelustamme heräsivät vähitellen
lattialla nukkuvat esikuntaherrat, minut julistettiin vangituksi ja
teljettiin sivuhuoneeseen, mistä sitte pian sain vapaakyydin Helsingin
tiedusteluosastoon.

Siellä suljettiin minut taas yksinäiseen suojaan, jonne usean tunnin
odotuksen jälkeen vihdoinkin ilmestyi kaksi tutkijaa, jotka alkoivat
minua kuulustaa.

— Missä ovat rahasi?

— Ne otettiin jo Tampereella.

— Paljonko niitä oli?

— Vähän yli neljätuhatta kaartin rahoja, omiani kuusikymmentä markkaa.

— Entä ne rahat, mitkä sait lahtareilta? — kysyy tiedustelija.

Olin ensin hämmästyä sanattomaksi, mutta pian minä ymmärsin yskän ja
täytyi niille totisesti nauraa. — No on sitä älyä teidänkin päässänne
joskus, — minä sanoin — olipa se hauska keksintö, minusta teitte
syntipukin ja miehille varmaan on selitetty, että minä olin myynyt
rintaman valkokaarttilaisille. Silläkö te pelastitte oman nahkanne,
johdettuanne ensin kaikki hunningolle.

— Mikä nyt on hunningolla?

— Kyllähän sen kohta näette, kun Valkoset ovat täällä.

— Et sinä niitä tänne asti saa, vaikka kyllä koetit tietä avata.

— Älä viitsi minun edessäni joutavia jutella, ei siitä ole tässä mitään
hyötyä, uskotelkaa ihmisille mitä haluatte, mutta älä tuo minulle
vasten silmiä noita lorujasi, joita et itsekään usko — puhelin minä.

— Ei se tarvitse muuta, kun viedään vaan suoraan jäälle — sanoi
tutkijoista toinen, joka tähänasti oli ollut vaiti.

— Viekää pois, — sanoin minä, — onhan teillä valta, mutta antakaa
sentään ensiksi syödäkseni, ette suinkaan aijo minua nälkäisenä
taivaaseen lähettää.

— Ei tämä ole leikin asia.

— Eipä ei.

— Olet sinä jo pääsi edestä pahaa tehnyt.

— No niin kuuluu, mutta minä olen ollut koko päivän syömättä...

Sain kun sainkin lopulta ruokaa, sitte istuttivat he minut umpinaiseen
autoon ja niin sitä lähdettiin.

En muuta ajatellutkaan, kuin että matka päättyisi jäälle, mutta ne
veivätkin minut poliisikamarin putkaan.

Siellä sain levätä sodan rasitusten jälkeen. Ja kyllä minä nukuin,
annoin mennä yöt ja päivät yhteen kyytiin, kunnes jo vallan sekosin
ajasta.

Kerran kiipesin minä ikkunaluukulle ja sieltä näin, kuinka ilmassa
leijaili suuret määrät paperintuhkaa. — Ahaa, ajattelin minä, — se
tulee Säätytalolta, missä herrat polttavat papereitaan, tämä on lopun
edeltä, nyt sitä varmaankin lähdetään käpälämäkeen, Valkoset taitavat
jo ollakin lähellä.

Samassa aukeni putkan ovi ja sisään työntyivät ne kaksi
tiedusteluosaston jäsentä, jotka olivat minua kuulostaneet.

— No terve mieheen, — sanoin minä, — jokos sitä nyt lähdetään jäälle.

Ne ovat nolon näköisiä, eivätkä vastaa.

Aloin arvata heidän asemansa ja teki mieleni hiukan kiusotella.

— Aikovatkos herrat nyt asettua asumaan tähän vaatimattomaan
kortteeriin.

— Aika aikansa kutakin, — vastasi toinen.

Sitte sain kuulla, että miliisi oli vanginnut koko tiedusteluosaston.

Minulle tultiin hetkistä myöhemmin ilmoittamaan, että olin vapaa ja
sain mennä.

Mutta enpä tuosta hyvinkään iloinnut, kun muistin sen paperintuhan ja
tiesin, että tuskin ennätän kotonani hyvästillä käydä, kun tulee toinen
poika ja korjaa taas talteensa, niin kävikin ja täällä sitä nyt ollaan.»

— Täällähän sitä.

»Ja mikäs siinä, joudanhan minä täällä istumaankin, kunhan vaan aina
olisi taskussa käärö sitä parasta _suutupakkaa_.»




Aatteen puolesta.


— Seis, ketä siellä!

Vartija kohottaa kiväärinsä ja tähtää kohden pensastoa josta kuului
kahinaa ja hiljaista supatusta.

— Ulos piilostanne, muuten...

— Älä nyt helvetissä huuda, Mannila, luuletko täällä nyt lahtareita
olevan — me vaan, neljä toveria... odotahan, — oletko yksin?

— Entä sitte? — milläs asioilla toverit liikuskelevat, epäilenpä
aikeitanne, — joutuin tilille miehet!

‒ No älä nyt ole noin olevinasi, kuin mikäkin porvari — ei se tässä nyt
enää kannata.

Miehet kömpivät esille, istuivat pitkälle penkille asemahuoneen
edustalla.

Vartija nojasi kivääriinsä ja katseli heitä. Yö oli hämärä, kuukin
kätkeytyi pilveen. Ei täällä oikein eroittanut toistensa kasvoja, mutta
yksi tuntui kumminkin tutulle. — Tuon punapartaisen miehen oli hän
jossain ennenkin nähnyt.

‒ Varkaisiinkos sitä ollaan menossa, vai mitä?

— Äläs huoli noin mahtaillen puhua, meitä on tässä neljä ja sinä näytät
olevan yksin.

— Vaikka teitä olisi viisi, mutta aikomuksenne eivät ole oikeat, koska
noin lymyillen kuljeksitte. Kuuluuhan sitäpaitsi valituksia jokaikinen
päivä, kuinka punakaartilaiset ryöstävät ja varastavat seudun
asujamilta, pannen puhtaaksi koko tienoon, — se on meille sentään suuri
häpeä! — Minä puolestani olen aikonut armotta ampua sen, joka uskaltaa
yrittääkin väkivallan töitä silloin, kun minä olen vahdissa.

— Älä suotta uhkaile, emme me sitä kumminkaan pelästy. Eikä tässä
sitäpaitsi ollakaan varkaisiin menossa, vaan — kotiin.

— Kotiin! — vai karkulaisia. —

— Nimitä meitä kuten haluat, mutta ei yksikään, jolla hiukankin on
järkeä päässään halua enää jatkaa tällaista elämää, — puhelee se
punapartainen.

— Jassoo, vai sillätavalla ovat asiat, — mutta nytpä muistan; missä
viimeksi tavattiin, sehän oli siellä suuressa kokouksessa viime syksynä
Helsingissä, missä tämä sotakysymyskin oli keskusteltavana. Silloin
minä vielä vastustin asiaa, mutta sinäpä se siellä intoilit silloin:
— »aatteen puolesta, veljet, toverit» — No niin, nyt huudan minä taas
sinulle, että aatteen puolesta pysyt paikallasi, vaikka tässä hetkessä
lahtarit tulkoot!

— Mitä tuo nyt enää kannattaa, — olemmehan satimessa. Johtajamme ovat
puikkineet ryssänmaalle pakoon, ja meitä ei ole enää kuin kourallinen
jälellä täällä Lahden lähistöllä, vaan muutaman tunnin työ saksalaisen
kuularuiskuille. Kaikki on menetetty, miehiä karkaa laumottain joka
yö, ja hullu on, joka jää. Kelle siitä on hyötyä, jos jäämme tänne
saksalaisen teurastettavaksi taikka antaudumme vangeiksi lahtareille.

— Vai sieltäpäin nyt puhaltaa tuuli, — mutta sen minä sanon, että
asiamme eivät olisi, niinkuin ne nyt ovat, ell'ei teidän kaltaisianne
olisi joukossamme.

— Ei, Mannila, ei alkusyy ole siinä, sehän petti sieltä ylhäältäkäsin
— meille valehdeltiin pitkin matkaa, puheltiin suurista voitoista
ja uskoiteltiin tulevilla onnenpäivillä, samaan aikaan, kun jo
itse valmistautuivat lähtemään ryssänmaalle piiloon, pelastaakseen
lopputilistä, jonka hyvin jo tiesivät tulevan.

Kovin sitä saksalaisten tuloakin joukoilta salattiin. Tässä vielä
pari päivää takaperin ammutti meidän komppanianpäällikkö pari miestä,
jotka olivat sitä tietoa toisille levittäneet. — Näyttää kuin nuo
päällikötkin yhä raaistuisivat, hengen vievät vähimmästäkin.

Punapartainen nousi:

— Tule mukaan, Mannila, vielä kadut, jos jäät.

— Vai vielä mukaan! — entä jos minä sanon, että teistä ei yksikään
hievahda paikaltaan.

— Me menemme siitä huolimatta.

‒ Mutta jos minä ilmiannan teidät, tai lasken lävitse jokikisen, — te
kurjat karkurit.

— Voithan koettaa.

— Mutta minä en viitsi, paetkaa te vaan ja koettakaa säilyttää sitä
kallista henkeänne, minä seison vaikka viimeisenä ja sanon valkosille,
kun tulevat, että asiamme on sittenkin oikea, vaikka väärät henkilöt
joukkomme häviöön johdattivat.

— Jää sinä vaan tekemään selityksiä lahtareille, ne kyllä vastaavat
sinulle, ajamalla, kuulan kalloosi, sen siitä hyödyt, kun rupeat heidän
kanssaan viisastelemaan. — Näkemiin, Mannila.

Miehet loikkivat radan yli metsikköön, Mannila katsoi heidän jälkeensä
kunnes hävisivät sinne, kuusikon pimentoon.

Syntyi syvä hiljaisuus.

Ilma on leuto ja äsken langennut vitilumi vuotaa vetenä kattojen
räystäviltä alas.

Mannila istahti penkille ja paineli kiväärinsä perällä suojaiseen
hyhmään.

Kaikki hänen sisälläänkin alkoi rau'eta ja sulaa, — hänen palava
innostuksensa, hänen tähänasti horjumaton uskonsa köyhälistön oikean
asian varmaan voittoon, tuntui jo luhistuvan, ja uuden yhteiskunnan
ihanne oli hänen silmissään nyt, kuin suojaisen sadeilman pehmittämä
lumilinna.

Mannila silmäilee väsyneesti eteensä.

— Tosin oli noilla tovereilla oikeinkin tavallaan, — mitä tämä nyt enää
hyödytti, kun kaikki oli kumminkin menetetty.

Silloin muisti hän lähetin tuoman kirjeen komppanian päälliköltä, jonka
äsken, noiden miesten tullen, oli taskuunsa työntänyt, — se koski
vangittua asemapäällikköä, joka oli tuonne sisähuoneisiin suljettuna.

Mannila luki päällikkönsä määräyksen, — luki vielä toistamiseen ja
paperi putosi hänen kädestään.

— Onko se mies hullu! tahtoo tapattaa ihmisiä ilman muuta, — onhan
tässä jo kylläksi veritöitä tehty!

Hän otti ylös kirjeen, katseli sitä vielä kerran pisti sen sitte
rypistettynä taskuunsa ja lähti kävelemään.

Vangitun vanhuksen kuva ilmestyi elävänä hänen eteensä: — Harmaa tukka,
korkea otsa ja sellainen luja leuka! Koko olemuksessa on harvinainen
voima ja tarmo, — kunnioitettava, miehekäs mies, — olkoot mielipiteensä
mitkä tahansa. —

— Tänä yönä, — kuuluu määräys, — ei, sanon minä, — ei, vaikka mikä
tulkoon!

Vartija astelee ripeästi edestakaisin, tallaten mustan polun
valkoiselle pihamaalle.

— Onko tuokin nyt olevinaan oikeutta; — mies tuomitaan ammuttavaksi,
ilman tutkimuksia ja kuulusteluja, — mistä syystä? — eihän häntä ole
ase kädessä tavattu.

»Vastavallankumouksellinen» — sanoo komppanianpäällikkö, — hyvä, mutta
mistäs sen tiedät, onko sinulla todisteita? ‒ ‒ Mitä lienee sinulla
taas tekeillä? — Olen huomannut sinun ennenkin ajavan yksityisiä
pyyteitäsi vallankumouksen nimessä, — lieneekö toimintasi nytkään
niistä vaikutteista vapaa, mutta minulla et vaan teetä mitä tahansa.

Vartia käveli kiivaasti puhellen puoliääneen: — Minä en ammu
sitä miestä, — vakuuttaa hän yhä, puoleksi itselleen, puoleksi
päällikölleen, jonka tiesi parhaillaan kaupungilla pitävän öisiä
ilojaan.

Hän sytyttää paperossin ja koettaa miettiä muuta, hakien ajatuksilleen
uutta aihetta, mutta lyhyen kehän kierrettyään, palasivat ne takaisin
siihen paikkaan, mistä olivat lähteneet.

Yö oli kulunut yli puolen. Vangittu asemapäällikkö huoneessaan viipyi
yhä lamppunsa ääressä. Mannila näki, miten hän siinä istui, otsaansa
käteen nojaten, — aavistikohan kohtalon, mikä häntä odotti.

Mannilan mieleen hiipi pelonsekainen levottomuus, kuin lähenevän
onnettomuuden aavistus. Olo täällä ulkona tuntui niin oudon
yksinäiselle ja mykkä kuusimetsä seisoi synkkänä kuin tulevaa tuhoa
ennustaen. —

— Johan minä sen sanoin, että en sitä tee!

Kuin jonkinlainen yhteenkuuluvaisuuden tunne kasvoi nyt hänen ja
tuon vangin välille, hänestä oli, kuin joku näkymätön käsi olisi
merkillisesti kiertänyt sekaisin heidän kohtalojansa langat.

— Hän istuu siellä sisällä vangittuna ja minä täällä ulkona häntä
vartioin, — mistä meidän välillämme vihollisuus? — emmekö yhtähyvin
voisi olla yhdessä ja neuvotella miten tässä olisi meneteltävä.

Ja ääni siellä sisässä sanoo:

— Ei komppanianpäällikkö koskaan heitä sitä, kehen hän kerran on
kyntensä iskenyt, ell'et tee sitä nyt, tapahtuu se toiste, — sinun
täytyy pelastaa hänet tänä yönä, nyt on viimeinen tilaisuus, — pelasta
hänet ihmisyyden nimessä!

Mannila poikkesi polultaan, astui likemmäksi ikkunaa, josta valo
lankesi pimeälle pihamaalle.

Mies pöydän ääressä ei nostanut silmiään papereista, joihin oli
syventynyt, — olivatko ehkä asiapapereita, kenties kirjeitä omaisille.

Vartija katselee häntä ristiriitaisin tuntein, sillä hänen sielussaan
kuuluu taas toinen ääni.

— Luuletko, että hän, hieno herrasmies, lyö punikin kanssa veljen
kättä ja antautuu kanssasi keskusteluihin ja vaikka hän ottaisikin
elämänsä sinulta kuin lahjana takaisin, halveksii hän sinua kumminkin
koko sydämestään. He pitävät meitä rosvoina, isänmaan pettureina, he
inhoovat meitä ja taistelevat meitä vastaan, kuin pyhää sotaa käyden.

— Se on heidän asiansa — mutta hän on syytön, — ihmisyyden nimessä...

— Aatteen puolesta! — Mannila, — vastahan sitä äsken vakuutit
tovereillesikin, — nytkö sinä jo ajattelet paeta ja viedä muassasi
valkoisen vangin, — vihollisen.

— Aatteen puolesta, aatteelle uskollinen viimeiseen asti, — kertasi
mielessään väsynyt vartia ja istahti penkille.

— Ihmisyyden nimessä, — kuului vielä, mutta vain jostain hyvin kaukaa.

       *       *       *       *       *

Aamulla tuli komppanianpäällikkö tiedustelemaan, oliko käskynsä tullut
täytetyksi.

‒ Ei! — paukautti Mannila, — sitä minä en ole tehnyt.

‒ Ja miksikä ei, kun minä kerran käskin.

— Eihän sitä ihmiseltä noin vaan henkeä viedä, ilman tutkimatta ja
tuomitsematta, ei ollut edes minkäänlaisia papereita...

— Kun _minä_ sen sanon, niin siinä se on tuomio, etkö sinä sitä
tiedä, — perkele! Siinä on sitäpaitsi papereita, jos niitä haluat, —
huomisaamuna se tapahtuu, tulen itse mukaan.

       *       *       *       *       *

On kirkas keväinen aamu. Notkopaikoissa hohtavat vielä valkoiset lumet,
mutta ilmassa väreilee jo voimakas keväinen tuoksu ja metsässä soi
lintujen moniääninen laulu.

Synkkinä, äänettöminä kulkevat kuusikossa ne viisi miestä. Kaksi
asestettua punakaartilaista edellä, kaksi perässä, — keskellä vangittu
asemapäällikkö.

Risto Mannila, toinen etumaisista vartioista kulkee kumarassa, katse
kiinteästi maassa, kuin toivoisi hän sieltä löytävänsä ratkaisun siihen
tuskalliseen kysymykseen, mihin hän kahden unettoman yön kuluessa on
turhaan koettanut itselleen vastata: kumpaa ääntä olisi tullut totella?

Hän kääntyy ja katsoo vankiin. Tämän tyyni, kirkas katse kohtaa
Mannilan katseen. —

Mannilan askeleet tulivat yhä raskaammiksi, kivääri olalla on kuin
taakka, on kuin täytyisi hänen luhistua sen alle.

Kahden korkean petäjän väliin osoitetaan vangille paikka.

Hänen katseensa kulkee kuin hyvästellen kautta metsäisen kukkulan,
sen alla aukeavan laakson ja kaukaisen kylän, joka puoleksi aamun
autereisiin kätkeytyy.

Verkalleen kohoaa vanhuksen käsi ja paljastuu harmaa pää.

— Peitetäänkö silmänne? — kysyy komppanian päällikkö

— Ei tarvitse, — tuli vanhuksen tyyni vastaus.

Mannila saa merkin, mutta hän seisoo liikahtamatta paikallaan.

Silloin astuu esiin käskyn saanut toveri, kohottaa kiväärinsä, mutta
laukausta ei kuulu.

Komppanian päällikkö kiroaa ja komentaa esille kolmannen.

‒ Päällikkö, tuo mies ei osaa ampua! — huutaa Mannila — tämä on
kidutusta! — Ell’en voi hänen henkeänsä pelastaa, en kumminkaan siedä
nähdä vanhaa miestä rääkättävän — — yksi ainoa kuula, hyvin tähdätty,
lopettaa silmänräpäyksessä tämän kidutuksen.

Kumahti laukaus keväisessä ilmassa ja kallioilta vastaili siihen
moninkertainen kaiku.

Ääntä päästämättä horjahtaa maahan vanhus. Veri valuu hienona suihkuna
ohimosta, punaten korvalliselta ne hopeanharmajat hapset.

       *       *       *       *       *

Kuusenoksia viskelivät punakaartilaiset ruumiin päälle ja lähtivät
painumaan rinnettä alas.

Mutta Mannila jäi mäelle. Lakitta päin, petäjän varteen nojaten hän
vainajan luona seisoo.

Ja on kuin tuossa vierellä ilkkuisi joku: — Sinäpä sen teit, — sinäpä
sen sittenkin teit!

— Aatteen puolesta — höpisee hän ja kasvoillaan on avuton, tolkuton
ilme.




Sovinto.


Järjestyksenvalvoja koettaa hajottaa kokoontunutta kansaa.

— Hullu mies on ilmestynyt kylään, kulkee saarnaten talosta taloon ja
sanoo tulleensa korvesta, rakentamaan rauhaa veljesten välille.

— Mikä lienee, maankiertäjä.

— Pitäisi oikeastaan ottaa äijä talteen.

— Antaa sen olla, — ei tuo liene vaarallinen.

— Hän tekee kiihoitustyötä, hän on provokaattori — hänestä täytyy ottaa
vaaria.

Mutta väkijoukon keskeltä kuuluu repaleisen, paljasjalkaisen vanhuksen
ääni:

Voi veljet, saman heimon miehet, tehkää sovinto — älkää antako auringon
laskea vihanne ylitse.

Ja hän joka ensin löi, tulkoon ja sanokoon, minä kadun ja anon anteeksi
pahat tekoni.

Ja hän, joka vääryyttä kärsi, sanokoon sortajallensa, veljeni, minä
annan sinulle anteeksi kaiken, sillä molemmat olemme me syntiä tehneet.

Älkää maksako pahalla pahaa, älkää kostako kärsimäänne vääryyttä,
»sillä kosto on minun, sanoo Herra».

Voi veljet, saman heimon miehet, peskää jo veljesverellä tahratut
kätenne ja polvistukaa meidän Jumalamme eteen, että hän ottaisi meidän
päältämme vihan kirot ja armahtaisi vielä tätä onnetonta kansaa.

       *       *       *       *       *

— Näinä vaikeina aikoina on jo moni järkensä menettänyt, — virkkoi
joukosta joku.

— Täällä ei ole lupa puhua, — sanoo järjestyksenvalvoja ja hajottaa
kansan.

       *       *       *       *       *

Vanha Johannes kulkee edelleen, talosta taloon, kylästä kylään ohjaten
aina askeleensa sinne, missä tuhoisimmin tuntuivat vihan jäljet.

Älkää olko pahaa vastaan, — älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.

Toiset ajavat hänet huoneestaan ulos, toiset hiukan säälivät höperöä
vanhaa miestä.

       *       *       *       *       *

Kerran tuli hän iltamyöhällä taloon, missä väki oli jo levolla. Emäntä
vielä valvoi, alustaen taikinaa.

— Rauha huoneellesi, — lausui vanhus.

Huhu on kulkenut miestä nopeampaan, tulija jo tunnetaan talossa, emäntä
vastaa tervehdykseen, hymähtäen surullisen katkerasti.

Vieras käy pyytämättä peremmälle ja istahtaa uuninpenkille.

Toinen jatkaa ääneti työtään. .

— Suuri suru on sydämelläsi, emäntä, ja silmäsi ovat paljon kyyneleitä
vuodattaneet.

— Lienet, vieras, kohtaloni kylältä kuullut.

— En ole, mutta tunnen täällä tuvassasi hiljaisten hetkiesi huokaukset.

— Eipä tuo kummaa, jos jo tuntuisivatkin tämän talon kärsimykset vaikka
matkojen päähän, semmoinen on täällä ollut tänä keväänä tuska, että
vertaista ei ole ennen kuultu, — tupaan tulee raakalaisjoukko keskellä
päivää, raastavat pöydän päässä einehtivän isännän, jonka sitten
omalla pihamaalla pistimillään surmasivat. Ei tällaista elämää ennen
ole nähty, eläimiäkin koetetaan teurastaa tuskattomasti, mutta nuo
raakalaiset koettavat hengenlähtöä hidastuttaa, nauttiakseen uhrinsa
tuskista mahdollisimman kauvan.

— Voi niitä ihmisparkoja.

— Petoja ne ovat minun mielestäni, kun juuri samat ihmiset, joita tässä
on vuosikausia auttanut ja elättänyt karkaavat tilaisuuden tullessa
kimppuun ja vievät hengen.

Siinä on sitte kaikesta palkka.

— Eikö ollut mitään erityistä syytä?

— Eipä suinkaan, muuta kuin kateus, — tuohan se oli, Mäki Matti,
ilmiantajana, hänen toimestaan ne roistot tähän taloon tulivat. —
Tuossa on asunut meidän maalla jo lähes kymmenen vuotta, täältä sitä
aina on Matin mökkiin apua haettu, täältä sitä aina on annettukin.
Tänne ne tekivät töitä niin mies kuin vaimokin, kunnes lopulta
vaatimukset palkkojen suhteen tulivat jo aivan kohtuuttomiksi, olisivat
varmaankin tahtoneet kaiken, — tuli riita isännän kanssa, Matti lupasi
kostaa ja — kosti.

Vanhus katseli nuorta naista silmissään suru ja sääli. Sitte hän
hiljaisella äänellä virkkoi: — Jumala auttakoon sinua antamaan anteeksi
Mäki Matille.

— Mitä sanotkaan vieras! — huudahti emäntä — sellaista rikosta ei
Jumalakaan voi anteeksi antaa. — Onneksi saatiin Matti kiinni ja on jo
tuomittu ansionsa mukaan.

— Rukoile, emäntä, joskus hänen puolestaan.

— Sitä minä en voi, — vastasi toinen kylmästi.

— Ja Mäki Matin vaimolla on seitsemän lasta, oletko tiedustellut heidän
tilaansa?

— Vieras, miksi kiusaat minua, ei minulla ole mitään tekemistä heidän
kanssaan.

— He ovat sinun lähimäisiäsi.

— Olivat kerran, mutta kun on välillä sellainen viha...

— Suuri viha on suurella rakkaudella sammutettava — tiedätkö,
emäntä, Mäki Matin mökissä on suuri hätä, seitsemän pienokaista on
nälkään nääntymässä ja äiti kulkee horjuen kujasilla, etsien heidän
ravinnokseen nokkosia, johon hänellä ei ole suuruksen tuoksua sekaan, —
sinä, emäntä teet selvästä viljasta taikinasi.

— Tarkoitatko, vieras, että minun pitäisi jakaa leipäni veriviholliseni
kanssa.

— Jumala käskee sinun auttamaa hänen pienokaisiaan.

— Mene pois, älä vaivaa minua enää, suruni on muutenkin kyllin suuri.

‒ Minä menen, mutta tulen huomenna takaisin. — Jos murheesi on kyllin
syvä, auttaa se sinua kuulemaan sisässäsi puhuvan totuuden äänen. —
Rauha tulkoon sinun murheelliselle sydämellesi — se oikea rauha, joka
on totisen taistelun tulos ja voitto.

Autuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.

Autuaat ovat laupiaat sillä he saavat laupeuden.

Autuaat ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan pojiksi
kutsuttaman, — lausuu mennessään vanhus.

Mutta emäntä pysähdyttää hänet vielä.

— Minne menet yöksi, vieras?

— Yövyn missä milloinkin, heinäladossa, navetan ylisillä, aina sentään
olen suojan saanut, — viimeyön vietin Mäki Matin kurjassa mökissä, —
ell'ei sinulla, emäntä, ole mitään sitä vastaan, otsin lepopaikkani
täältä talosi ulkosuojista.

— Emäntä aikoi ensin antaa hänelle tilan tuvassa, mutta kuultuaan taas
Mäki Mattia mainittavan sanoikin vaan:

— Tee kuten tahdot.

       *       *       *       *       *

Vanhus valvoo tallin ylisellä, emäntä yksinäisessä kamarissaan.

Hän kääntyilee tilavalla vuoteellaan ja muistelee aikaa, jolloin siinä
hänen vierellään nukkui toinen, hän, joka väkivaltaisesti oli riistetty
elämästä, keskellä parasta miehuuden ikää.

Ja hänen, Tuomaan vaimon, vaadittaisiin antamaan anteeksi _niille!_ —
olkoot nyt oloissaan, itse he ovat kurjuuden päällensä vetäneet.

Hän veti peitteen päänsä ylitse ja koetti nukkua.

Uni ei tullut.

Hän näki vaan edessään Mäki Matin lapset ne olivat niin laihtuneet,
että luita peitti vaan sinervä nahka.

Sekin Saimi, hänen kummityttönsä, jota hän oli ajatellut
ottolapsekseen, kun omia heillä ei ollut. Siitä tuumasta ei kuitenkaan
ehtinyt tulla valmista ennen kuin sattui se riita Matin ja Tuomaan
välillä, siitä lähtien oli kumminkin puolin erossa oltu — mitenkähän
saivat sen tytön pysymään Tapolasta poissa, varsinkin alkuaikoina, — se
kun oli tottunut aina täällä käymään.

Se sairastuikin pian sen jälkeen, olisi silloin Matin mökillä apua
tarvittu ja olisihan hän mennytkin, varsinkin sen lapsen tähden, mutta
eihän sitä viitsinyt, kun oli tuossa juuri ollut niin olevinaan se
Matti, huusi ja haukkui ja uhkasi Tuomaalle näyttää, — niin tuumittiin
mekin, että tulkoot nyt omin avuin toimeen.

Päivä jo valkeni, lintuset heräsivät ja keväisessä ilmassa kaikui
helkkyvä laulu.

Emäntä jatkoi yhä mietteitään, oli kuin olisi tuossa vierellä ollut
joku toinen, jolle hän selvitteli ajatuksiaan.

Tähän asti oli se vaan vaiteliaana kuunnellut häntä, nyt alkoi sekin
ilmaista mielipiteitään.

Sinä tiesit sen, — sanoi se näkymätön — että Matin vaimo oli miehensä
käytöksestä pahoillaan, kertoihan Siltalan Maija sen sinulle Sinä
tiesit, että hänellä silloin oli suurin hätä, kun lapsi sairasti ja
olisi pitänyt käydä kylillä töissä, aika oli kallis ja puute ahdisti
kaikin puolin, — sinä annoit hänen kärsiä,- — toisen tähden.

Olisiko minun ehkä pitänyt mennä sinne ja nöyränä kysyä, jos saisin
auttaa heitä, sen jälkeen kuin Matti oli...

... Matti loukannut ylpeyttäsi, siitä syystä jätit sinä tekemättä sen,
minkä muuten olisit tehnyt, mikäs se oli muu kuin kosto, — sinäkin siis
kostit — Oletko muuten tullut ajatelleeksi olivatko ne Matin syytteet
niin peräti aiheettomat.

       *       *       *       *       *

Emäntä suuttui ja ponnahti pystyyn.

Onhan mieletöntä syytellä itseään sellaisen vääryyden kärsittyään.

Mutta tuo toinen jatkoi hellittämättä:

Jos olisit silloin mennyt Mäki Matin mökille, jos olisit hyvällä
palkinnut pahan, — kukapa tietää, mikä vaikutus tuolla teollasi olisi
voinut olla vastaisiin tapahtumiin, — ehkä toisin olisi käynyt kun kävi.

Oliko siis minun syyni että niin kävi! — huudahtaa emäntä puoliääneen.

Joskaan ei syy ollut sinun, olisit voinut ehkä rakkaudella sammuttaa
vihan ja torjua tuhon.

Emäntä astelee edestakaisin huoneensa lattiata ja hänen ruumiistaan
pusertuu kylmä hiki. — Olenko minä järjiltäni, taikka olisiko
mahdollista, että minullakin oli osani tässä kauheassa tapahtumassa, ‒
‒ kenties olisi Tuomas vielä elossa, jos olisin ajoissa ehtinyt apuun
ja tukahduttanut vihan palon.

Hän putosi raskaasti tuolille, ikkunan ääreen, hän oli taistellut koko
yön ja tunsi nyt olevansa lyöty ja seisoi syytettynä oman itsensä
edessä.

Aurinko oli noussut, järven yllä liikkuivat valkeat usvat ja nurmikolla
kiilteli öinen kaste.

Emännän otsa painuu kylmää lasia vasten ja suuret kyyneleet putoilevat
valkeaksi maalatulle ikkunalaudalle.

Jotakin kovaa ja kylmää hänen sisässään samalla sulaa ja vaikka hänen
mielensä on masentunut, tuntuu samalla kuin helpoittuisi, kevenisi
kuorma.

Kun kulkijavanhus aamulla tuli tupaan, kutsui emäntä hänet kamariin ja
he puhelivat kauvan kahdenkesken.

Ja ennen iltaa tiesi sen koko kylä, että Tuomas Tapolan leski oli
suurilla kantamuksilla varustettuna, yhdessä sen kulkevan saarnaajan
kanssa, mennyt Mäki Matin mökille ja tuntikausia viipynyt siellä.

Olihan se kaunis teko, mutta sellainen menettely ei tälläkertaa tuota
vastaavia tuloksia.

— Aika on toinen, nyt vedetään jyrkät rajat.

— Me teemme oikeutta, me annamme kullekin ansionsa mukaisesti, —
niittäkööt nyt sitä, mitä itse ovat kylväneet.

Niin sanottiin yhdellä puolen, mutta toisella taas hammasta purren
puheltiin:

— Me emme armoa pyydä, emmekä armoa saa, — mutta me kostamme kerran
vielä.

— Me kostamme kaiken kaiken, jumal'avita, — kosto on suloinen.

Ja vaeltava saarnaaja pidätettiin passittomana ja vietiin
kuulusteltavaksi. Mutta matkalla vartija puoleksi leikillä, puoleksi
ivalla kääntyi häneltä kysymään:

—-No montakos sielua se ukkeli sai taivutetuksi sovintoon tällä
paikkakunnalla.

— Tuomas Tapolan vaimon.

— Yhden ainoan vaan, — hymähti vartija väheksyen, mutta vanhus
onnellisena jatkoi:

— En ole ihanampaa armonpäivää nähnyt, kun vihamiesten vaimot sisarina
painuivat toistensa syliin. Siinä itkettiin ja iloittiin ja hän, jolla
oli, jakoi leipänsä sille, jolla ei mitään ollut, ‒ Siunattu oli se
sovinnon päivä!








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUOMION JÄLKEEN ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.