Kosken laulu : Avioliittotarina

By Ilma Virtala

The Project Gutenberg eBook of Kosken laulu
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kosken laulu
        Avioliittotarina

Author: Ilma Virtala

Release date: June 22, 2024 [eBook #73890]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus, 1922

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOSKEN LAULU ***





KOSKEN LAULU

Avioliittoromaani


Kirj.

ILMA VIRTÄLA





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1922.




1.


Suuret, pehmeät lumihiutaleet leijailevat verkalleen maata kohti.

Taivas on ruskeanharmajan pilven peitossa. Syvällä uomassaan vierii
vuolas virta, jonka pinnalla häränsilmät salaperäisinä pyörähtelevät.
Syysillan tumma hämärä levittyy yli laakson.

Sanelma, Koskelan rouva, astelee virran vartta. Kumahtaen vastaa
routainen maa jalan kosketukseen.

Taajenemistaan taajenevat valkeitten hiutaleiden parvet. Pian käärivät
ne peittoonsa harmajanruskean, kolean maan. Ne laskeutuvat kuin
leikiten Sanelma-rouvan hilkalle ja hartioille, ne hipasevat hänen
kasvojaan ja sulavat vesihelmiksi hänen polttavilla poskipäillään.

Sanelma hiljentää kulkuaan ja hengittää syvään. Ympärillä on
hiljaisuus, josta eroittuu vain etäämpänä pauhaavan kosken kohina.

Hän puristaa kouransa täyteen pehmeää, nuoskeaa lunta, painelee sillä
kuumenneita kasvojaan ja viskaa pallon mustana vellovaan veteen.

Sanelman sisässä polttaa. Menneitten päivien muistot ovat nousseet taas
niin elävinä eteen.

Koko päivän oli hän ollut levoton ja kiihdyksissä. Hän oli odotellut ja
aavistellut tänään jotakin tapahtuvaksi, tohtien tuskin itselleenkään
tunnustaa mitä odotti ja tapahtuvaksi toivoi.

Eihän hänellä ollutkaan muuta kuin yksi ainoa toivomus elämässään,
jonka avulla saattoi kestää nykypäivien harmajan yksitoikkoisuuden.

Että hän tulisi, että saisi hänet nähdä vielä kerran ja kuulla häneltä
itseltään vieläkö kaikki on entisellään.

Oli toisinaan pyrkinyt epäilys mieleen: entäpä jos ei olisikaan enää —
onhan voinut unohtua entiset! Tuleeko milloinkaan enää!

— Tulee, tulee! vastaa Sanelma taas itselleen. Hänen tuloaan olivat
unet ja enteet kerta kerralta luvanneet, ja vaikka hän kerta kerralta
oli pettynyt merkeissään, kului aika odotuksessa. Oli mennyt pitkä
päivien sarja, päivien, joista loppua ei tahtonut tulla kulutellessa,
mutta jälestäpäin oli tuo aika kuin yksi ainoa painostava unennäkö,
josta olisi jo halunnut herätä.

Kunpa Sorjo tulisi! Vain yhden ainoan kerran vielä!

Pimenee.

Mutta niin tuttu on tie. Jokaisen pensaan ja puun hän tuntee täällä
pimeässäkin, jokaisen kiven tiepuolessa muistaa.

Kymmenen vuotta on Sanelma kulkenut tätä tietä kesin talvin, syksyin
keväin.

Ja senjälkeen kun hänen elämässään sattui se suuri tapahtuma, joka
muutti ja mullisti kaiken, siitä saakka on hän kulkenut täällä niinkuin
rikas mies aarrekammiossaan.

Tämä tie liittyy läheisesti siihen tarinaan. Täällä on hän elänyt
elämänsä ihmeellisimmät hetket ja elää niitä yhä uudelleen ja uudelleen
yksin ollessaan.

Niitä muistoja, joita täällä herää! Sanelma kulkee edelleen pitkin
virran vartta ja hänen kasvoilleen levittyy onnekas hymy. — Muistatko,
muistatko! kuiskivat lumeen kääriytyneet puut. Ne kertovat tarinan
toisensa jälkeen, nuo vanhat tutut, kuitenkin aina uudet.

Täällä on Sanelma rikas, eikä hän vaihtaisi kenenkään kanssa näitä
kalleuksiaan.

Mutta huomisaamuna tulevat työmiehet kylältä Kaartokosken sahalle.
He tallaavat puhtaan lumen suurilla saappaillaan. Heillä ovat omansa
heilläkin, mutta yhdelläkään ei ole aavistusta niistä aarteista,
joita tiepuoleen on kätkettynä. Puut ja pensaat säilyttävät vaieten
salaisuuden. Virran tummat laineet vain liplattavat kiviä vasten, mutta
ihmiset, jotka kulkevat ohitse, eivät kuuntele sitä, heillä on kylläksi
omissaan.

Sanelma oli saapunut kaikkein pyhimpäänsä. Siinä joki teki mutkan,
virta kiihtyi ja leikkien hyppelehtivät vaahtopäiset kuohut. Tuossa
on koivujen alla, veden huuhtomana, sammalpääpaasi. — Siinä paadella
olivat he istuneet kerran.

Oli kevät silloin. Tulvavesi paisutti virtaa, sen rannalla tuomi teki
valkeata kukkaa.

Hänellä oli luonnoskirja polvellaan. — Tokkohan siihen lienee sillä
kertaa tullut yhtäkään kunnollista vetäisyä!

Sanelma istui paaden kulmalla katsellen tuolla alhaalla vierivään
veteen.

Kumminkin hän koko ajan näki vain hänet, tuon sopusuhtaisan, notkean
varren, kasvojen tumman hipiän ja ruskean kiharan, joka somasti kiersi
korvallista. Hän näki kaunismuotoisen hienon käden lepäävän paperilla
— Sanelma näki, vaikka veteen katsoi, nuo vihertävän ruskeat silmät,
joiden kumma katse lepäsi hänen yllään.

Ei ollut kukaan katsonut niinkuin hän, tuo muukalainen. Se kiehtoi
ja lumosi. Sanelman sydän löi pakahtuakseen. Hän istui siinä
hievahtamatta, tohtimatta kohottaa katsettaan.

— Sanelma!

Sanelma vavahti. Ensi kerran hän lausui tuon nimen. Kuinka kauniisti
hän sen sanoi!

Nyt tiesi Sanelma sen tulevan, jota hän oli alusta asti aavistellut,
siitä saakka kun heidän katseensa ensi kerran kohtasivat.

Sen hetki läheni. Se kumpusi jostain näkymättömästä, nousi väkevänä
kuin keväinen tulva, joka tempaa esteet tieltään ja vie mukanaan.

Sen aika oli tullut. Kuka voisikaan sitä paeta, kuka kykenisi
asettamaan sulkuja sen tielle.

— Sanelma!

Se on kuin keväisten vesien pauhu sinä hetkenä, jolloin jääpeite murtuu
ja ne kuohupäinä syöksyvät kosken niskasta alas.

Sanelma sulki silmänsä. Hänen päätänsä pyörrytti kuin olisi hän
veneessä, jonka virta on teloiltaan reväissyt irti vetäen ahnaasti
mukanaan. — — Vielä voisi meloa maihin, voisi ja ei voi. Käsi ei tartu
airoon, pyörre nielee — kaukaa kuuluu kosken valtainen kohina.

Hyrsky tempaa peräsimettömän purren, lennättää kuohujen keskeen.
Vaahtopää lentää yli laidan, heitäikse sylin ryöstösaaliinsa helmaan.

Koski laulaa keväistä lauluaan.

He palasivat takaisin samaa tietä virran vartta, jota äsken olivat
tulleet. Siitä tuskin oli vielä paria tuntia kulunut, mutta kaikki
oli muuttunut tällä välin. Tuo vieras hänen rinnallaan ei enää ollut
vieras — ja hän, Sanelma, kuka oli hän? Oliko Koskelan rouva? — Oli
tänne tullessaan, nyt vaan Sanelma, nuori tyttö, jonka silmät kevään
kirkkauteen huikenivat.

Sen perästä ei mikään enää tullut entiselleen. Hän oli yhä edelleen
Koskelan rouva, Martti Pätevän vaimo — oli, eikä ollut. Se toinen se
oli, joka omisti Sanelman.

Ja tuntui kuin olisi aina niin ollut, kuin olisi hän ikänsä häntä
odottanut ja kuluttanut täällä Koskelassa ne kymmenen vuotta salaisesti
tietoisena hänen tulostaan.

Kevään jälkeen tuli kesä. Vieras viipyi yhä Kaartokoskella, asuen
milloin Koskelassa milloin majaillen jossain lähistöllä. He olivat
yhdessä jok'ainoa päivä tehden pitkiä kävelymatkoja ympäristöön. Usein
otti Sanelma mukaansa molemmat lapset, Ailin ja Pojun, mutta monasti
kulkivat he myös kahden.

Ja kun milloin sattui suuri helle, tahi päivä oli sateinen, jonka
vuoksi oli huoneissa pysyteltävä, kuluttivat he aikansa pianon ääressä
Koskelan tilavassa salissa.

Sanelman ääntä oli jo ennen nuorena ihailtu, mutta nyt vasta hän
huomasi oppineensa laulamaan.

Ja aika haipui pois heidän huomaamattaan. Kesä kului kuin lyhyt, ihana
unennäkö. — Tuli syksy, ja taiteilija valmisteli kiireellä taulujaan,
lähtöä tehden.

Salin seinälle ilmestyi rouvan muotokuva. Se oli kaunis kuin madonna
kullan hohtavine hiuksineen ja sinisine silmineen. Martti Pätevä maksoi
siitä hyvät rahat ja oli tyytyväinen.

Taiteilijakin oli tyytyväinen. Hyvillä mielin hän näytteli Sanelmalle
valmiita töitään. — Sinun ansiotasi tämä kaikki, sinä minun henkeni
olet inspiroinut. Yksin olisin tuskin mitään saanut aikaan.

Kuinka onnelliseksi se teki Sanelman. Mitäpä muuta hän olisi
toivonutkaan, hän, joka olisi pannut alttiiksi vaikkapa elämänsä
tasoittaakseen Sorjon tietä maineen kukkuloille.

Mutta vähäistä ennen eroa syntyi välikohtaus. Martti Pätevä, työjuhta,
jonka olemassaolon he olivat melkein unohtaneet, huomautti hiukan
itsestään. Sorjosta se oli epämieluista. Samana päivänä hän jo lähti;
mutta lupasi Sanelmalle palata kerran. — —

Alkoi tuulla.

Kylmään paateen nojautuva nainen havahtui, kun kostea lumi jäätyneen
puun oksilta karisi hänen kasvoilleen.

Hän oli viipynyt jo kauan. Oli aivan pimeä, mutta puhdas lumi heijasti
valoa sen verran että saattoi pysyä tiellä.

Hän kulki kiireesti kotia kohden. Suurina, mustina möhkäleinä
eroittuivat jo saharakennukset ja lautatapulit. Ylhäältä kummulta
tuikkivat jo valot Koskelan ikkunoista.

Sanelma taivalsi tietään. Hänen ajatuksensa alkoivat taas kiertää sitä
ainaista, loputonta kehää.

Sinä aikana, jolloin ystävä viipyi hänen luonaan, ei hän ajatellut, ei
kysellyt itseltään mitään. He siirtyivät hetkestä toiseen ja olivat
onnelliset.

Mutta sitten yksin jäätyään oli Sanelmalla kyllin aikaa ajatella sitä
mikä oli ollut. Hänen ajatuksensa työskentelivät alinomaa, kunnes ne
viimein hervahtuivat voittamattomaan väsymykseen.

— Samoin kuin valon, niin on onnenkin laita, sanoi hän itselleen.
— Kuka ikänsä on hämärässä ollut, hän ei päivän valkeutta tiedä
kaivatakaan. Niin on laita ihmisenkin, joka uskoo olevansa onnellinen,
vaikka ei onnea koskaan tuntenutkaan.

Siinä johtui hänen mieleensä aika, jolloin hän valkoisessa
morsiuspuvussaan vasta vihityn miehensä rinnalla ensi kertaa ajoi
uuteen Koskelaan, Sanelmalle vartavasten rakennettuun. Eihän olisi
Martti, vaatimaton mies, itseään varten sellaista varustamaan
ruvennutkaan. Mutta Sanelma oli hänen onnensa, hänen ylpeytensä, häntä
varten oli Koskela tehty.

Ja Sanelma oli luullut rakastavansa häntä, oli tehnyt hänet
onnelliseksi yhdeksän vuoden ajan, kunnes viimein tuli käänne ja
herääminen, kunnes hän huomasi asuvansa täällä vieraan miehen kanssa.

Eikä siitä enää minnekään päässyt. Martti oli vieras henkilö, jonka
kanssa hänellä ei ollut yhteistä muuta kuin kaksi lasta, tyttö ja poika.

Vieraan mentyä suhtautui Martti häneen niinkuin ei mitään olisi
ollutkaan heidän välillään, niinkuin koko syy olisi ollut tuon
muukalaisen, joka hyvin ymmärrettävällä viittauksella oli toimitettu
talosta lähtemään.

Näytti siltä, kuin hänellä ei olisi aavistustakaan siitä taistelusta,
joka Sanelman sisässä riehui. Ei mitään tietoa siitä ikävästä, siitä
kuluttavasta kaipauksesta, joka lakkaamatta vaimon sydäntä kalvoi.

Eikö hän tietänyt siitä vai eikö välittänyt? Luuliko kenties olevansa
hänestä niin varma, sysättyään toisen tieltään — luuliko hän hänen
ijäksi menneen!

— Siinä hän erehtyy. Hän viipyy, viipyy kenties kauankin, mutta tulee
kuitenkin kerran!

Sanelma pysähtyi ja painoi käsin jyskyttävää sydäntään: — Mitä minä
toivonkaan, onneton! — Eikö olisi parempi, että hän ei tulisikaan enää.

Kuitenkin hän odotti häntä, ei muuta voinut. Hänelle hän kuului ja oli
kuulunut siitä saakka, jolloin Sorjo sulki hänet syliinsä ja sanoi:
— Olet minun! — Silloin hän tiesi niin tosiaankin olevan, vaikka hän
ei voinutkaan sitä hänelle myöntää, vastasihan vain, värjyvin huulin:
toisen vaimo olen.

Mutta Sorjo veti hänet lähemmäksi itseään ja Sanelman kasvoilla
leikitsi vihertävän ruskea katse: — Itsekin tiedät, että et koskaan ole
rakastanut sitä miestä, joka luulee sinut omistavansa.

Eikä' Sanelma kyennyt sitä tyhjäksi tekemään.

Siellä se kuumotti kummullaan, Koskela. Valot tuikkivat ystävällisesti
kulkijaa vastaan.

Kodin valkeat! Se oli sittenkin hänen kotinsa. Mutta se oli myöskin sen
toisen koti, miehen, joka häntä nyt vangitsi ja sitoi pitäen kiinni
oikeuksistaan.

Kunpa olisi ollut vapaa!

Sanelma tunsi käsissään kuin rautakahleiden painon. Hän ojensi ne
tuskaisena yön tummaa taivasta kohden ja huudahti hiljaa: — Oi elämä!
anna minulle vapauteni, että vielä jonkun ajan saisin elää näiden
siteitten painoa tuntematta!

Sanelma meni keittiöön tiedustellakseen palvelijalta oliko kukaan
käynyt siellä hänen poissaollessaan.

Ei ollut.

— Joko lapset nukkuvat?

— Nukahtivat viimein. Äitiä kyselivät ensin.

— Onko kello jo paljonkin?

— Yhdeksättä käy.

— Eikö Emma ole vielä vienyt teetä sisälle?

— Isäntä sanoi odottavansa rouvaa.

Sanelma heitti päällysvaatteet yltään ja astui ruokailuhuoneeseen,
missä Martti sanomalehtineen istui ja näytti uniselta.

Hän kohotti harmaanraukean katseen tulijaan ja haukotellen virkkoi:

— Kauan sinä viivyit, mamma.

— Olisit mennyt nukkumaan.

— On mukavampi näin kahden illastaa. Menisit päivän aikana
jalottelemaan, minulla, näet, kun on ainoastaan tämä iltahetki vapaa.

— En tullut ajatelleeksi. Oletko jo kauankin odottanut?

— Toista tuntia, mutta eihän sillä ole väliä. Tarkempaan tuli tuo
lehtikin luettua.

— Eikö ketään ole käynyt?

— Ei, ketäpä täällä.

Miehen katse kiinnittyi uudelleen edessään olevaan sanomalehteen, mutta
hän ei nähnyt siitä enää mitään.

Vaiteliaina istuivat mies ja vaimo pöydän ääreen, kumpikin ajatteli
omiaan.

Martti heitti takin yltään, sytytti savukkeen ja heittäytyi vielä
hetkeksi lepotuoliin.

Sanelma päästeli valloilleen pitkän tukkansa, joka vaaleana,
silkinlaheana valui hänen harteilleen.

Taasko olivat merkit pettäneet. — Mutta vielä hän tulee kerran,
ajatteli Sanelma kuvastimen edessä harjaillessaan hiuksiaan.

— Mitähän Sorjo minusta pitäisi, jos näkisi näin hajahiuksin? Lienenkö
paljonkin vanhentunut viime aikoina? Pitkiä ovat kuukaudet olleet.

Ovikello kilahti.

— Kuka siellä, vavahti Sanelma ja riensi ovelle.

— Kukapas siellä tähän aikaan, lienee kulkija joku, joka etsii yösijaa,
puhui Martti. Sanelma hankkiutui avaamaan.

— Anna olla, meneehän se Emma.

Sanelma oli jo eteisessä. Ovi aukeni ja sulkeutui.

Hiljaisuus.

Tuokion kuluttua Sanelma ilmestyi ovelle ja ilmoitti taiteilija
Valtosen tulleen.

Mies loi vaimoonsa hämmentyneen, kysyvän katseen. Sanelman silmät
loistivat. Samassa oli hänen rinnallaan tuo toinen. Martti Pätevä
räpytteli unisia silmiään, ikäänkuin ei olisi tahtonut uskoa niiden
näkemykseen. Sorjo Valtosen siro, hienostunut olemus herätti hänessä
voittamattoman vastenmielisyyden tunteen.

Kaunis, hyvin hoidettu käsi upposi Martin suureen, väkevään kouraan.

— Suonette anteeksi, että tulen näin sopimattomaan aikaan. Sattui
viivytystä tiellä, mutta en kumminkaan saattanut ajaa tutun talon
ohitse pistäytymättä pariksi minuutiksi sisään.

Sorjo teetteli puhetta edelleen. Martti äänteli jotain vastaukseksi.

Hänen olemuksensa joustavuus, hänen äänensä pehmeä sointu sai Martin
selvästi tuntemaan oman kömpelyytensä, ja tämä synnytti hänen
mielessään sietämättömän kiusallisen tunteen.

Sanelma toimitti vieraalle teetä. Hänen kasvonsa vuoroin punastuivat,
vuoroin kalpenivat. Vieraan silmät seurasivat hänen liikkeitään, ja kun
heidän katseensa kohtasivat, oli hän pudottaa sokeriastian kädestään.

— Hyvin tehty, herra Valtonen... Martin huulet vavahtelivat, otsasuoni
paisui ja kurkkuun nousi tukehduttava pala — hyvin tehty, vainoni
varmaan on hyvin iloinen...

Hän lopetti siihen, harmistuen oman äänensä soinnutonta röminää.

Huoneessa syntyi painostava äänettömyys.

Martti alkoi tuntea läsnäolonsa tarpeettomuuden. Sanaa sanomatta otti
hän takkinsa ja liukui ovesta ulos.

Sanelma kiiruhti jälkeen.

— Martti, minne sinä menet?

—- Menenpähän vaan kävelemään.

— Älä mene, Martti. Sanelman kasvoilla oli kummallisen kaksinainen ilme.

Mies loi vaimoonsa merkillisen katseen.

— Miksi en menisi?

— Kun minä pyydän...

Mies murahti jotain käsittämätöntä, painoi oven kiinni ja katosi
pimeyteen.

Tuulee rajusti.

Kylmä lumiräntä lyö vasten kasvoja ja valuu ilkeästi pitkin niskaa alas.

Mies kulkee huohottaen tietään hartiat kumarassa, kasvot kuin kivun
vääristäminä.

Hänen käyntinsä on horjuvaa kuin päihtyneen, jalat tuskin jaksavat
suurta ruhoa kantaa.

Henkeä ahdistaa. Korvissa kuuluu taukoamaton kohina, päässä on
kuumeinen poltto.

— Mitä pahaa olen minä tehnyt, ketä vastaan rikkonut, että minulle näin
katalasti piti käymän.

Kuka määrää asioiden kulun? Kuka säätää kunkin ihmisen elämän
juoksun. Hyvät voimat vaiko pahat, kiusanhaluiset henget. Tahi ovatko
kumpaisetkin liitossa yhtä ihmistä vastaan.

Hänen sisässään kuohuu ankara viha, viha kohtaloa vastaan, viha ihmisiä
kohtaan ja ennenkaikkia sitä nuorta, kaunista herrasmiestä kohtaan,
joka kerran oli vieraana hänen kotiinsa tullut, vieraana vastaanotettu
ja kaikella kunnialla kohdeltu. Mutta palkaksi tämä olikin salamatona
kaivanut hänen kotinsa perustukset. Tuo muukalainen tahtoi
kädenkäänteessä muuttaa ja hävittää kaiken, minkä toinen vuosikausien
työllä ja raatamisella oli pystyttänyt. Sellaisiahan ne ovat, nuo onnen
lapset. Hajoittamaan pystyvät, harvoin mitään rakentamaan. Ja heitä
näyttääkin kohtalo useimmiten suosivan. Heidän käsiinsä putoaa valmis
hedelmä, vaikka eivät he koskaan ole kylvöä tehneet.

Miehen mielessä kiehui katkeruus. Karvaana, tukehduttavana palana se
kohosi kurkkuun. Hänen suuret jäntevät kouransa puristautuivat lujasti
nyrkkiin. Hän oli näkevinään tuossa edessään sen huolellisesti su'itun
tummanruskean pään, ne kauniit, nuorekkaat kasvot, oli iskevinään
niihin kerran ja toisen raskaalla nyrkillään. — Siinä sinulle työsi
palkka, nyt olet ruma niinkuin minäkin, rumempikin!

Mutta tämä kuviteltu taistelu sai heikon sydämen kovasti kiihdyksiin.
Rintaa ahdisti ja täytti. Hän lyyhistyi kivelle haukkoen ilmaa.

Ja oli kuin joku tuossa vierellä olisi ilkkuen häntä katsellut — siinä
sinulle oli, Miinan Martti! Luulit olevasi oman onnesi seppä. Turhaan
on mennyt uskosi ja vaivannäkösi, hukkaan työsi ja tyhjiin raukenivat
kauniit tulevaisuusunelmasi.

Sillä se, joka elämän varjopuolella syntyi, hän sinne taas kerran
takaisin painuu. Suotta on pyrkiä sieltä pois, kerran se kumminkin
vetää hänet takaisin sinne mistä lähtenyt on.

Mies istui liikkumattomana kivellä ja märkä lumiräntä valui hänen
päälleen kastellen vaatteet.

Ankaraa sydämentykytystä seurasi ruumiissa raukea väsymys.
Puolihorteissa hän istui ja vanha, kauan jo unhossa ollut muisto
virkosi hänen mielessään.

Silloinkin oli tällainen räntäsade.

Martti kulki kelkkaansa vetäen äitinsä perässä kylätietä. Luudat ja
vispilät oli kylässä jauhoihin vaihdettu ja nyt olivat he matkalla
takaisin metsään, minkä kätkössä oli tupapahanen, äidin ja pojan koti.

Mutta mieli ei ollut iloinen niinkuin ennen näin pitäjältä palattaessa.
Poika asteli äänettömänä tietään harmin ja häpeän kyyneleitä nieleksien.

Hän oli äsken ollut lumisotasilla talon poikien kanssa, sillä aikaa kun
äiti teki kauppoja tuvassa. Martti oli ajanut pakosalle vastustajansa,
ollen yksin kolmea vastaan.

Ne pakenivat kuistille huutaen mennessään: Odotappas vaan, vielä me
näytämme sulle. Miinan Martti, yksinäisen akan poika!

Kuinka se koski kipeästi! Oliko se hänen vikansa, että hänellä ei ollut
isää niinkuin muilla. Oliko hän sentähden huonompi kuin toiset.

Äiti tiedusteli syytä poikansa suruun ja lupasi asian kuultuaan vasta
kotona puhella siitä. Poika ei uskonut sen puhumalla paljoakaan
paranevan. Häntä oli syyttä häväisty ja niin tultaisiin vastakin
tekemään. Hänen mielensä oli myrryksissä koko elämälle, kun hän
räntäsateessa talsien, itkua niellen seurasi äitiä kotiin.

Illalla, kun he taas kaksin istuivat pienessä pesässään ja takassa
iloisesti räiskyen paloivat tervaskannon kappaleet, otti äiti kontista
talon emännältä saamansa lämpimäisleivän, taittoi siitä neljänneksen
itselleen, loput ojensi pojalle ja sanoi: — Tiedätkö, miksi minä teen
näin?

Martti murjotti ja otti sanaa sanomatta leivän, mutta siellä syvimmällä
tuntui kumminkin jo hiukan helpoittavan.

— Katsos siksi, puheli äiti, että kasvettuasi suureksi- ja voimakkaaksi
kykenisit kerran pitämään puoliasi tätä maailmaa vastaan, joka köyhälle
on niin nurinkurinen.

Hän kohenteli valkeata, istui sitten takan ääreen lämmittelemään.

— Sanotaan, että on olemassa joku jumala, joka ihmisten kohtaloita
ohjaa ja tekee oikeutta. Onko vai ei, kukapa sen tiennee. Mutta
jos lienee jossain joku korkeampi johto, niin tuntuu kuin olisi se
parempiosaisia varten ja heidän puolellaan. Vähäväkisiä sortavat
kaikki. Maailma on heille ahdas ja tukala, ja elleivät he itse kykene
itseään auttamaan, niin siinä pysyvät kurjuudessaan kaiken ikänsä.
Täytyy olla itse oman onnensa seppä. Olen koettanut sinua ravita
ja vaatettaa parhaani mukaan, että saisit vankat ruumiin voimat ja
pääsisit maailmassa hiukan pitemmälle kuin minä. Helpompi sinun onkin
raivata tiesi elämässä. Ei koskaan mies joudu sellaisen vääryyden ja
petoksen uhriksi kuin nainen.

Paljon muutakin hän sinä iltana puheli, ja kun hiillos takassa hiipui,
oli Martin mieliala muuttunut. Hän ajatteli vain äitiään. Mitä murheita
hänellä olikaan ollut! He olivat yhtä, äiti ja poika, sen tunsi nyt
Martti selvemmin kuin ennen.

Tuli sammui ja pimeys mustin silmin katseli ikkunasta sisään. Tuuli
niin kummasti tohisi metsässä mökin ympärillä. Marttia ei nukuttanut,
mutta niin hyvälle sentään tuntui siinä maata äidin vierellä,
painautuen hänen lämpöistä ruumistaan vasten.

Ajat kuluivat. Miina teki luutiaan yksin, yksin veti hän ne kelkassaan
kylälle. Poika kävi koulua, nieli vai'eten toverien pilkat, kunnes
luokkansa ensimäisenä voitti ne vihdoin ja nousi muiden tasalle heidän
silmissään.

— Sinä lähdet nyt maailmalle, sanoi äiti. Ero ei ollut helppoa heille
kummallekaan, mutta he tiesivät, että sen täytyy tapahtua kerran. —
Muista, poika; olet itse onnesi seppä.

Martti lähti, Miina möi vielä jonkun ajan luutiaan, mutta ikävä mursi
hänet pian, ja niin muutti hän mökistään vanhan harmajan kivikirkon
juureen. Jonkun aikaa emännät kyllä kaipailivat hänen hyviä, kestäviä
vastojaan, mutta pian jäi Miina unhoon, kuten muutkin kaltaisensa.

Martti, joka oli ottanut nimekseen Pätevä, kierteli maita mantereita,
käyttäen hyväkseen jokaisen tilaisuuden missä piili pieninkin oppimisen
mahdollisuus. Kaikkialla voitti hän ihmisten suosion ahkeruudellaan ja
vaatimattomalla, hiljaisella luonteellaan.

Mutta työskentely suurissa tehtaissa ei häntä ajan pitkään tyydyttänyt.
Hän halusi itse rakentaa ja alottaa jotakin aivan omaa, alottaa alusta
ja kehittää sitä niin pitkälle kuin voimat riittäisivät. — Ja voimiahan
hänellä oli ja niiden lisäksi vuoria siirtävä usko. »Jokainen on oman
onnensa seppä».

Ja sattumako sitten lienee ollut, että Martti Pätevä löysi
Kaartokosken, vuokrasi vähäisestä maksusta sen ranta-alueen ja rakensi
siihen aluksi tikkuhöylän.

Kuinka mitättömän pieneltä hänen »tehtaansa» näyttikään tuon väkevän
kosken kainalossa!

Mutta sehän olikin vasta alku. Koski lauloi lakkaamatta suurista
mahdollisuuksista, jotka Martin mielessä öin päivin kangastelivat.

Pian syntyi siihen sahalaitoskin ja suuret lautatapulit kohosivat sen
ympärille, toinen toisensa jälkeen.

Jonkun ajan kuluttua kohosi jokitörmälle talokin, uhkea Koskela. Olisi
siinä kelvannut asua vaikka kenen! Se olikin rakennettu herrastytölle,
kauniille Sanelmalle, joka siihen aikaan oli kotiopettajattarena
pappilassa. Hän, vaikka olikin hienompaa perua, suostui rupeamaan
emännäksi Martti Pätevän uuteen taloon.

Silloin »Miinan Martin» arvo kohosi hänen omissa silmissään. Onnesta ja
ylpeydestä paisui rinta — siinä se oli, äidin sana: »jokainen on oman
onnensa seppä».

— Äiti, näetkö sinä tämän!

Mies havahtui muistoistaan kuin unesta heräten. Kuinka häntä paleli!
Täytyi lähteä kävelemään.

Hän suuntasi kulkunsa kotia kohden. — Kotia, oliko hänellä mitään kotia
enää? Ei. Koskelassa ei nyt kaivattu häntä, hyvä kun pysyi poissa.

Kuinka hänen jalkansa olivat raskaat! Kuin vanha ukko laahusteli hän
eteenpäin.

Salin ikkunasta loisti kirkas valo. — Sanelma on vieraan vuoksi
sytyttänyt kattokruunun kynttilät.

— Siellä he nyt varmaankin taas soittavat pianoa ja laulavat — he kaksi
ovat paremmin toistensa kaltaiset. Hän itse on toista maata, mökin
Martti, »yksinäisen akan poika».

Siinä juuri oli eroitus hänen ja Sanelman välillä. Oli hän sen alussa
tuntenut ja lienee sen monasti huomannut Sanelmakin, hän, joka oli
kuin hienommasta, jalommasta aineesta kokoonpantu kuin mies, raataja,
työjuhta, syntyperältään halvinta laatua.

Ehkä oli hän häntä jo ennenkin väheksynyt, oli ehkä useinkin ajatellut
itsekseen ja verrannut itseään häneen.

Että sen sittenkin kerran piti tulla näkyviin!

Salin ikkunasta virtaava kirkas valo huikaisi pimeästä tulleen silmää.
Mies seisoi pihalla hetken, kunnes näki eteisessä syttyvän tulen. Hän
tiesi siitä vieraan jo tekevän lähtöä ja odotti. Mutta kun sitä ei
kuulunut tulevaksi, pitkästyi hän viimein ja meni sisään.

He seisoivat siellä käsikädessä, katseet uponneina toistensa
silmiin. Martti loi vaimoonsa lyhyen katseen ja meni sanaa sanomatta
makuuhuoneeseen.

Taas tunsi hän rinnassaan viiltävän kivun. Sanelman silmissä paloi outo
hurma, kun hän katsoi silmiin sitä toista, niinkuin olisi hän ollut
valmis seuraamaan häntä hamaan maailman ääriin.

Kunpa hän ei olisi koskaan sitä katsetta nähnyt!

Synkästi huokaisten viskautui Martti vuoteelleen.




2.


On yö.

Sanelma ei nuku eikä valvo. Hän lepää vuoteellaan liikahtamatta, hän
kertailee mielessään jokaisen katseen, jok'ainoan sanan, minkä he
olivat keskenään vaihtaneet.

Hänen huulillaan hehkui vielä erojaissuudelman polte, hänen mielessään
läikkyi äkisti yllättäneen onnen hurma.

Se levittyi hänen ympärilleen niinkuin ääretön valonhohtoinen meri,
jonka lämpöiset laineet keinuttelivat häntä harjoillaan.

Kuinka kevyttä, kirkasta ja kuultavaa! Kuin kaunista unta, unta, josta
saattaa herätä, eikä todellisuus särje unelmaa.

Sorjo oli tullut. Hän oli niinkuin ennen, vielä enemmän hän oli kuin
ennen.

Ja hän kun oli joskus jo epäillyt häntä, oli luullut jo unohtaneen.

Tuuli ryskää ulkona, ulvoo ja valittaa. On mieluista kuunnella sitä ja
upota uneen kuin rakastetun avattuun syliin.

Sanelma havahtuu horteestaan, kuuntelee outoa ääntä, joka sekoittuu
tuulen tohahteluun.

Se kuuluu yhä selvemmin. Sanelma kohottaikse istuvilleen ja tempautuu
todellisuuteen — sydänkouristus!

Martti!

Hyvä Luoja! nytkö taas... pitikö sen juuri tänä yönä tuleman.

Hän hypähti ylös, kääri viitan ympärilleen, sytytti kynttilän ja meni
hänen vuoteensa viereen.

Martti huohotti tukehtumaisillaan. Hänen kasvojensa väri oli jo
sinipunerva.

Sanelma istui vuoteen jalkopäähän väristen koko ruumiiltaan.

Kuinka nyt käy?

Minuutit kuluvat hitaasti toinen toisensa jälkeen. Sanelma on kuin
valon maailmoista äkkiä pudotettu alas. Hän ei tiedä mihin ryhtyä, vaan
tuijottaa kauhistuneena miestään.

Taistelu kiihtyy. Kookas ruumis kouristuu kokoon ja suoristuu taas
seuraavassa tuokiossa sellaisella voimalla, että olisi luullut sängyn
hajoavan. Kasvot paisuvat ja hampaat kirskuen pureutuvat yhteen.

Sanelma kavahtaa ylös. — Oi Jumala, armahda minua, minun syytäni tämä
on.

Sairas yrittää sanoa jotain, mutta uusi sydänkouristus katkaisee sanan
kesken. Sanelma tuskassaan vääntelee käsiään.

Vihdoin alkavat kouristukset lieventyä. Nyt puistelee potilasta vilu.
Sanelma käärii hänet lämpimiin peitteisiin, mutta kylmän tunne ei tunnu
hellittävän.

Martti katsoo vaimoonsa, mutta ei sano mitään. Odottiko, että hän olisi
niinkuin ennen?

Sanelma taistelee itsensä kanssa. Eilisillan elämykset ovat niin
elävinä hänen edessään.

Sairaan huulet sinettyvät. Väsähtänyt sydän pyrkii seisahtumaan. Ruumis
jäähtymistään jäähtyy.

Silloin Sanelma sen tekee. Hän painuu lämpimin povin sairaan värisevää,
huohottavaa rintaa vasten.

Aamu valkenee.

Tauti on voitettu. Sairas lepää kalpeana, voimattomana vuoteellaan.
Sanelma on vierellä valmiina palvelemaan.

Mutta Martti ei tahdo mitään, ei virka halaistua sanaa.

Sanelma ei tiedä mikä hänen on. Lieneekö vihoissaan sen eilisillan
tähden. Hän tarkkaa kasvoja, jotka yön kuluessa ovat kummasti
muuttuneet.

Niiden lihakset ovat veltot ja lamautuneet. Silmäluomet riippuvat
väsyneesti silmien päällä jättäen ne puoliavoimiksi, ja suuret
työteliäät kädet lepäävät voimattomina peitteellä.

— Kuinka on laitasi, Martti? Oletko jo parempi, sano!

Sairaan leuka nytkähti. Kuin tempomalla tulivat suusta sanat: — Mitä
sinä viitsit minua hoitaa!

— Miksi sanot niin?

— Antaisit kuolla.

— Voi, älä puhu noin! Miksi sinä sellaista sanot?

Miehen kasvot värähtelivät. Vasta pitkän vaitiolon jälkeen sai hän
sanotuksi:

— Sitä toista sinä kumminkin aina ajattelet.

Sanelma kalpeni. Siihen asiaan ei tähän mennessä oltu koskaan koskettu.

Hän seisoi kuin tuomarin edessä.

Viimein hän virkkoi:

— Niin, Martti. Olen luvannut, että en valehtele sinulle koskaan.

Mies kiinnitti vaisun katseensa häneen.

— Sanelma, onko se suudellut sinua?

Vaimon kasvoille tuli tuskainen ilme.

— Älä kysy. Ei sinulla ole oikeutta sellaista kysyä, sanoi hän, tuskin
tietäen mitä puhui.

— Siis on!

Martti ponnahti istuvilleen, tarttui sängyn messinkipäätyyn ja pusersi
sitä niin, että se narisi liitteissään.

Seuraavassa tuokiossa hän hervottomana, voihkaisten putosi tilalleen.

Tuli raskas hiljaisuus, josta erottautui vain sairaan rinnan
epätasainen huokuminen.

— Aiotko jättää minut, sanoi hän vihdoin väsyneesti.

— En. En jätä, koska olet sairas.

— Entä muuten?

— Ellet sinä siitä mitenkään kärsisi, niin en tiedä...

— Olet jalomielinen...

Seuraavassa tuokiossa hän jo katui ivallisia sanojansa ja hetken
kuluttua muuttuneella äänellä jatkoi:

— Mitäpäs minusta, mutta lapset. Koettaisit sentään minuakin kärsiä
heidän vuokseen, että saataisiin tämä kotipahanen jotenkin pystyssä
pysymään.

Ja äkkiä hän puhkesi rajuun itkuun, kätkien päänsä pielukseen.

Hän itki kauan päästyään alkuun. Sanelma lupasi jäädä hänen luokseen ja
lohdutteli häntä niinkuin lasta.

Martti salli sen tapahtua. Se tuntui hyvältä, mutta toiselta puolen
häntä armottomasti hävetti ottaessaan vastaan rakkauden asemasta
tarjotun säälin.




3.


Oli pakastanut.

Syystalven aurinko heitti keltaisen valonsa hankiin ja puiden
huurteisiin oksiin. Sanelman silmät huikenivat valoon valvotun yön
jälkeen. Hän astui pihaportista ulos, kääntyi metsätielle, ja hauskasti
narisi jalkojen alla puhdas pakkasen purema lumi. Hän hengitti
keuhkojen täydeltä ja viime yön rasitus haihtui pian jäljettömiin.

Kuinka paljon saattaakaan tapahtua vuorokauden kuluessa! Mitkä
elämykset voivatkaan joskus sisältyä muutamaan tuntiin!

Voi sitä iltaa, minkä onnen se olikaan tuonut! Sen muisto on luova
rusohohteisen heijastuksen tulevien päivien harmauteen.

Oli ollut vähällä tapahtua jotain kamalaa, joka kumminkin onneksi oli
mennyt ohitse, jättäen jälkeensä vaan mieluisan tunteen, jollainen aina
tulee suuren vaaran vältyttyä.

Miten kauheata, jos Martti olisi kuollut. Kaiken ikänsä olisi Sanelma
saanut syyttää itseään murhaajaksi. Hänen kauttaan se tavallaan olisi
tapahtunut.

Aamulla oli Martti noussut Sanelman vastustuksesta huolimatta. Hänen
kasvonsa olivat kumman herpautuneet ja silmäluomensa riippuivat
väsyneesti silmien päällä. Niin säälittävän näköinen hän oli astuessaan
tuota joka-aamuista tietään jokiahdetta alas sahalle. Hän oli niinkuin
kuolinhaavansa saanut. Teki pahaa häntä muistellessa. Täytyi koettaa
poistaa hänet mielestään.

Toistaiseksi. Lyhyeksi ajaksi vaan, sitten hän taas tekisi kaiken hänen
hyväkseen.

Mutta nyt tahtoi Sanelma olla hetken yksinään elääkseen muistoilleen.

Hänen sydämensä oli niin riemua täynnä. Hänen täytyi olla yksin
antaakseen sen hetkeksi hulvahtaa valloilleen.

— Sorjo ei ollut unohtanut. Sorjo oli tullut. On kuin olisi hän täällä
yhä, niinkuin hän seuraisi näkymättömänä Sanelmaa.

Hän oli tullut hyvästille. Parin viikon kuluttua on heidän välillään
satojen peninkulmien matkat.

Kumminkin hän on täällä. Tänne lentävät hänen ajatuksensa merien takaa.
Sanelmaa muistaa, häntä ikävöi.

Ja Sanelma on luvannut elää jok'ainoan hetkensä häntä varten. Hänen
luonaan ovat hänen ajatuksensa päivin ja öin. Hänen hyvät toivomuksensa
tukevat häntä työssään ja tasoittavat hänen tietään maineen
kukkuloille. Sorjo on tuleva kuuluisaksi ja sanoma hänestä leviää kauas
ja sitten joskus hän tulisi takaisin tänne...

Sanelma katkaisi äkkiä ajatustensa kulun. Kuinka pitkälle ne taas
pyrkivätkään. — Ei. Sanelma ei tahdo muuta kuin että Sorjo vaan tulee
onnelliseksi, siinä kaikki, mitä saa toivoa. Ei mitään itselleen...
ehkä sentään joskus... ja vaikkapa ei muistaisikaan.

— Vaikka ei muistaisikaan, kertasi Sanelma puoliääneen. Kumminkin
tuntui niin haikealta jo pelkkä ajatus, että Sorjo hänet unohtaa. Sitä
ei sentään jaksaisi kestää. Ei ainakaan nyt vielä.

Mikä toikaan tuollaista mieleen, olihan nyt hyvin. Kaikki voi muuttua
elämässä. Tällä hetkellä hän kuitenkin oli onnellinen.

Martti tuli taas mieleen. Kunpa voisi olla hänelle vielä enemmän kuin
ennen. Hän ei saa tuntea olevansa syrjäytetty. Täytyihän sen, joka itse
omisti onnen, voida myös jakaa siitä muille.

Metsä tiheni.

Sanelma asteli hitaasti tietään. Päivä paistoi ja männikkö uhosi
lämpöä ja tuoreita tuoksuja niinkuin keväällä. Lumi kimalteli
puhtaan valkoisena ja puiden tummat varjot lepäsivät hohtavan hangen
yllä. Pieni keltasirkku hypähteli oksalta oksalle kulkijan edellä
tirskahdellen ja tirkistellen pienillä mustilla silmillään.

Koko metsä oli kuin lumottu, salaperäinen satualue, missä haltiat
piileksivät puiden lymyssä, missä jokaisella kasvilla on oma tarinansa,
joka siivekkäällä oma satunsa.

Suuri, valtava tunne täytti Sanelman mielen. Hänen sielussaan asui
rakkaus, joka käsitti kaiken, se ulottui yli kaiken olevaisen, poistaen
minuuden raja-aidat ja yhdistäen ihmisolennon osasena maailman
äärettömään kaikkeuteen.

— Rakkaus avaa taivaan portit. Kuinka helppoa onkaan sen avulla tuntea
ja käsittää Ikuinen Jumaluus.

Mietteissään oli Sanelma kulkenut kauaksi kotoaan, ja lyhyt syyspäivä
oli ehtinyt sivu puolen. Silloin sai hän voittamattoman halun tavata
vanhaa ystäväänsä Greetta-tätiä, joka asui pienessä huvilassaan parin
tunnin matkan päässä koskelta.

Heidän välillään oli säilynyt lämmin ystävyys niiltä ajoilta asti,
jolloin Sanelma oli ollut pappilan lasten kotiopettajattarena, lasten,
jotka kulkutauti korjasi hautaan, jättäen autioksi kodin ja koetellen
kovasti vanhempien uskoa Herran hyvyyteen. — Ja kun Sanelma oli ollut
Koskelassa kolmatta vuotta, tuli pastorin itsensä vuoro. Silloin olivat
seurakuntalaiset Martti Pätevän toimesta ostaneet papin rouvalle
kirkonkylän laidasta huvilan, missä hän eleli yksinäistä elämäänsä
kuluttaen aikansa enimmäkseen pienokaisten parissa, joita aina
kerääntyi hänen ympärilleen.

Sanelmalla oli harvoin aikaa kulkea tuota pitkää metsämatkaa, niin
mieluista kuin se hänelle olikin. Hänen päivänsä kuluivat tarkkaan
lasten parissa, jotka olivat kokonaan hänen hoimissaan. Hän oli
heidän hoitajansa ja opettajansa. Heillä oli omat koulutuntinsa
määrätyn lukujärjestyksen mukaan, jota ei koskaan tavallisina päivinä
laiminlyöty.

Mutta tänään olivat lapset saaneet luvan. Tämän kerran tahtoi hän elää
itseään varten kokonaisen päivän.

Nyt Greetta-tädin luo! Hänen täytyi saada puhella hänen kanssaan — jos
mahdollista avata sydämensä ja kertoa kaikki.

Syystalven päivä teki laskuaan luoden kellervän hohteen papinrouvan
kodikkaaseen kamariin, missä ystävykset istuivat vaihtaen ajatuksiaan.

He kaksi olivat syvästi toisiinsa kiintyneet ja harvoin tapahtuva
yhdessäolo muodostui juhlahetkeksi kummallekin. Heidän välillään
vallitsi ymmärtämys, ja usein tajusivat he toistensa ajatukset
tarvitsematta siihen mitään ulkonaista ilmaisumuotoa.

Papinrouva näytti nuoren ystävättärensä rinnalla kovin pieneltä ja
kuihtuneelta. Heidän ikäeronsa oli tuskin viittätoista vuotta, mutta
hänen hienopiirteiset kasvonsa olivat ennenaikojaan vanhentuneet,
ollen suurien surujen ja sisällisten taisteluiden uurtamat. Nyt olivat
jälellä vaan muistot niiltä ajoilta, jolloin hänen sielunsa vielä
kapinoi ja taisteli Herraa vastaan. Hän oli jo voittanut itsensä ja
tyytynyt Jumalan tahtoon. Sisäinen rauha kuulsi nyt kurttuisen muodon
alta.

Tänään tunsi Sanelma aivan erikoisen hellyyden huokuvan vastaansa
Greetta-tädin olennosta. Hän tuskin kesti sitä lempeyttä, joka ystävän
kasvoilta ikäänkuin valui hänen ylitsensä.

— Tiedätkö, mitä minä viime-aikoina niin usein olen rukoillut, sanoi
Greetta-täti pitkän vaitiolon jälkeen.

— Se varmaan koskee minua, sanoi Sanelma punehtuen hänen katseensa
edessä.

— Niinpä koskeekin, lapseni. Toivon pian näkeväni sinut Herran tietä
kulkemassa.

Sanelma katseli ikkunasta ulos. Tuntui hiukan vaikealta. Tämä se juuri
oli ainoa heitä eroittava kohta, ja aina kun sitä kosketeltiin, tuli
jonkinmoinen epäsointu heidän väilleen.

Mutta papinrouva jatkoi puhettaan;

— Olen viime aikoina ajatellut sinua paljon. Kuinka minusta
tuntuneekin, niinkuin suuret koettelemukset olisivat edessäsi. Älä
sentään säikähdä, en tahdo tulevia ennustella, enkä siihen kykenekään.
Sen vaan tiedän, että Herra löytää omansa, vaikka hänen täytyisikin
kuljettaa sieluasi puhdistustulen lävitse, saadakseen sen tämän
maailman kuonasta puhdistumaan. Äsken, kun sinä astuit huoneeseeni
niin keväisen kukkeana, elinvoimaa ja terveyttä uhkuvana, minä taas
sitä ajattelin. Kunpa sinä Sanelma, vaan kääntyisit, ennenkuin Jumalan
täytyy sinuun hyvin kovasti tarttua.

— Entä jos Hän opettaakin minua toisella tavalla itseään tuntemaan.

— Sinä tarkoitat...

— Rakkauden tietä. Eikö rakkaus ole jumaluuden pohja ja perustus.
Rakkaus meidän sielumme nostaa maasta, se aukasee taivaan portit ja
sitoo meidät yhteyteen Jumalamme kanssa — eikö niin, Greetta-täti?

Sanelma oli lämmennyt sitä sanoessaan. Hänen silmänsä loistivat ja
äänensä värähteli. Papinrouva katseli häntä kauan, silmissään lempeys,
ja viimein hän hiljaisella äänellä lausui:

— Niin, lapseni, rakkaus on se, joka aukasee taivaan portit. Tuo kaiken
kärsivä, kaikessa kestävä ja itsensä unohtava rakkaus. Tuo tulessa
puhdistettu ja kirkastettu rakkaus, joka ilman rajoitusta sulkee
syliinsä ja yhdistää itseensä kaiken, missä elämää on.

Me opettelemme täällä vasta rakkauden aakkosia, me olemme vielä niin
kehittymättömiä, että emme oikein ymmärrä käsitettäkään, mikä tuohon
sanaan sisältyy. Sitä varten on meidän rakkaudellemme annettukin täällä
määrätyt esineet, joiden avulla saamme harjoittautua siihen suureen ja
täydelliseen.

Mutta Sanelma näytti vaan puoleksi kuuntelevan hänen puhettaan.
Haaveellisin silmin hän katseli ikkunasta ulos.

Papinrouva jatkoi: — Sinä tarkoitit luullakseni, kun rakkaudesta
puhuit, tunnetta lempivien välillä, miehen ja naisen. Tämä tunne,
vaikka onkin useimmiten itsekäs ja pyyteitä täynnä, voi kumminkin
kohottaa ihmiset ihmeelliseen autuuden tilaan, sitä korkeampaan,
kuta puhtaampia he ovat. Se voi tuoda heidän sieluihinsa kaukaisen
aavistuksen taivasmaailman ihanuudesta, ollen kuin valonheittäjä, mikä
hetkessä kirkastaa eteemme pimeän kätkössä lepäävän kylän, tahi kuin
kangastus, joka siirtää näköpiiriimme kaukaisen seudun. Mikä erehdys
olisikaan matkamieheltä, joka aavikkojen halki taivaltaessaan äkkiä
näkee taivaanrannalla haavevalossa väikkyvän kaupungin kirkkoineen
ja kullanhohtoisine kupooleineen, jos hän tämän nähtyään jo luulisi
olevansa siellä. Hän tietää, että harhakuva haihtuu pian, että aamun
ruusuhohtoinen valo sammuu, tunne haihtuu ja innostuksen tuli jäähtyy
olemattomiin, että jälellä on vaan äskeisen ihanuuden muisto ja
suunnattoman pitkä, vaikea tie. Ja päivä menee mailleen ja yö yllättää
matkalaisen. Pimeys ja sydäntä jäytävä kylmyys piirittävät hänet
tiellään. Hän satuttaa jalkansa kiviin, ja orjantappuroiden terävät
okaat tunkeutuvat syvälle lihaan. Hän valittaa tuskissaan, ja näyttää
siltä kuin ei yhdenkään korva kuulisi hänen vaikerrustaan. Hänen
kulkunsa on vaivalloinen ja työläs ja veriset jäljet peittävät polun —
sellainen, lapseni, on »kaita tie», Golgatan ristin tie, jonka kautta
käy pyhille vuorille kulku. —

Papinrouva otti nuoren naisen kädet omiinsa ja katsoi häntä loistavin
silmin. — Katso, lapseni, tuo maallinen rakkaus on vaan ikuisen valon
heikko heijastus, mutta usein on se kuitenkin ollut alkutaipaleena
varsinaiselle tielle.

— Sinä teet minut murheelliseksi, rakas Greetta-täti, sanoi Sanelma
vihdoin. — Minun täytyy tunnustaa, että en tunne mitään pakotusta
kääntymään sille tielle, mistä sinä puhut. En ehkä oikein ymmärrä
näitä asioita, tahi sitten on sinun Jumalasi toinen kuin minun. Minun
Jumalani, jonka olen tuntenut lapsuudestani saakka, on hyvä, lempeä
Isä, ahdistuksissa auttava, suruissa lohduttava. Hänen olemuksensa
ilmenee vain rakkaudessa, Hän ei varmaankaan vaadi minua tuolle
Golgatan tielle, missä on vain tuskaa, tulen leimahduksia, kärsimystä,
yksinäisyyttä ja pimeyttä. Voi Greetta-täti! Yksinäisyyttä minä
sittenkin eniten pelkäisin siellä. Kenties käsikädessä ystävän kanssa —
ei yksin — pimeälle tielle!

— Niin, rakas, Ystävä sitä tietä jo ammoin kulki kantaen ristiään...

— Mutta minä tarkoitin ihmistä, minunlaistani, jonka näkisin tuossa
vierelläni, jonka käteen voin tarttua, kun väsyn.

Greetta-täti hymähti. — Kyllä sinä, lapsikulta, vielä opit yksinkin
olemaan. Yksinäisyys on olennaista, se on ensimäinen ja viimeinen.
Vaikka matkan varrella sattuukin tuttuja tielle, on olemuksemme sisin
kumminkin aina yksin, yksinäisenä kulkee hän tietään pyhille vuorille
ylös.

— Ihmiset ovat niin erilaiset, Greetta-täti, monet lienevät ne tietkin,
joita myöten he kulkevat Ikuisen Isänsä luokse. Sinä olet minua niin
paljon voimakkaampi, Greetta-täti, kuinka voitaisiinkaan minulta vaatia
yhtä paljon kuin sinulta.

Papinrouvan huulilla leikki lempeä hymy.

Sanelma katseli ikkunasta ulos. Laskeva päivä heitti kultaisen hohteen
hänen hiuksilleen.

— Minä rakastan unelmia, puheli hän hiljaa. — Minulla on
mielikuvitusten! maailma, joka on minulle rakkaampi kuin mikään muu
koko maailmassa. Vieköön elämä minulta vaikka kaiken muun, kunhan ei
vaan särje unelmieni maailmaa.

Hän vaikeni ja odotti toisen sanovan jotain.

— Onko se syntiä, Greetta-täti!

— Sinäpä sen sanoit! virkkoi papinrouva hymyillen. Tunnemaailmalla
ovat houkutuksensa, joiden vaikutusvoima sinunlaisiisi luonteisiin ei
suinkaan ole vähäinen. Vaeltajan on oltava suuresti varuillaan, yksinpä
omien tunteittensakin suhteen. Ne ovat virvatulia, jotka helposti
houkuttelevat kulkijan harhaan. — Mutta, Sanelma, me jätämme nyt tämän
keskustelun, sillä sinun aikasi ei ole vielä tullut. Kyllä Herra tietää
asiansa ja ottaa omansa aikanaan. Ilta joutuu, Sanelma, ja sinun on
vielä kuljettava pitkä metsätaival ennen pimeän tuloa — laula minulle
kuitenkin vähäsen ennen lähtöäsi.

Sanelma-rouva astui pianon ääreen, tuon nuoruusvuosiensa tuttavan,
ja kuin entispäivinä helähti hänen äänensä nuorekkaana, pehmeän
täyteläisenä, tulkiten sielun pohjalla asuvan onnen:

    »Oi, kiitos, sä Luojani armollinen,
    joka hetkestä, jonka mä elin —»

Papinrouva istui kuunnellen suljetuin silmin, ristiin liitetyin käsin.
— Kuinka kauniisti Sanelma lauloi:

    — — »Kun annoit sä tervettä kättä kaks'
    kaks' silmää sieluni ikkunaks' —»

— Hän uhkuu elämän onnea. Olemassaolon riemu täyttää nuoren ihmisen
rinnan. Mutta se ei ole vielä sitä, mitä minä häneltä odotan —

    — — »Kun annoit sä myös pari ystävää,
    niin hyvää tiedä en enempää»

lauloi Sanelma hellemmin ja hiljaisemmin. Papinrouvan poskelle
vierähti kyynel. Tuli mieleen hänellekin omansa. Vanha rouva muisteli
ystävää, joka oli hänen rinnaltaan temmattu pois. Ja siksi jäi häneltä
huomaamatta salaisuus, joka sävelissä kumpusi ilmoille nuoren naisen
sydämestä.

— Sanelma lapseni, sanoi hän, kun toinen oli lopettanut, — tänään olet
nuorempi kuin vuosikausiin. Jumala vie meidät joskus ylös vuorille,
mistä näemme elämän ihanuuden, että sitten paremmin kestäisimme pimeän
päivän tullen.

Ilta jo hämärtyi, kun Sanelma kiireesti asteli metsätietä kotia kohden.
Hänen äskeinen onnentunteensa oli nyt jonkun verran laimennut. Oli kuin
Greetta-täti asiasta tietämättömänä, pelkällä olemuksellaan, olisi
sitä heikentänyt. Niinkuin se ilma, joka häntä siellä ympäröi, olisi
niin vieras niille tunteille, jotka täyttivät Sanelman mielen, että
ne itsestään siellä vaimenivat. Kuinka hän oli saattanut ajatellakaan
paljastaa hänelle kalliin salaisuutensa. Greetta-täti sen kuultuaan
olisi varmaan rukoillut Jumalaa yötä päivää auttaakseen Sanelman ylös
»lankeemuksestaan».

Sanelma tunsi itsensä tyytymättömäksi. Hänen äskeinen varmuutensa oli
poissa ja mielikuvitusten taikalinnat peittyneet sumuun.

— Sellaista se on, sanoi hän itselleen. — Surussa voit saada ystävän,
osaaottavan, ymmärtäväisen, mutta onnessaan on ihminen yksin.

Ja hetken kuluttua hän tapasi itsensä taas ihmettelemästä sitä, kuinka
hänen mieleensä oli johtunutkaan puhua asiasta Greetta-tädille. Kuinka
olisi vanha papinrouva sellaista voinut käsittää. Hänhän oli noita
entisajan naisia, jotka pitivät avioliittoa »ylhäältäpäin» määrättynä,
ja ellei se aina niin loistavan onnellinenkaan ollut, niin pidettiin
kärsimyksiä Jumalalta saatuna ristinä, jota piti kärsivällisesti
kantaa. Hän varmaankaan ei olisi tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä,
että ihminen joskus voi löytää oikean omansa vasta paljon senjälkeen,
kun on jo tullut sitoneeksi elämänsä toiseen, jota kohtaan ehkä ei
vielä ole rakkautta tuntenutkaan. Hän olisi varmaankin kieltänyt
tämän suuren tunteen pyhyyden ja julistanut ainoaksi autuaaksi
tekeväksi avioliiton kaikkine ristiriitoineen ja kärsimyksineen,
johon ennakkoluulot ovat esiäitimme polvi polvelta peruuttamattomasti
sitoneet. Mutta tyttärien on jo aika herätä ja omistaa vapaampi,
entistä väljempi maailmankatsomus. Luonnon ja Jumalan lakeja ovat
ihmiset yhteiskunnallisen turvallisuuden tähden pahoin vääristelleet.

Sanelma sai taas varmuutta ja tukea omista ajatuksistaan.

Pakkanen tiukkasi. Taivas oli selkeä ja vilkkuen paloivat tähdet
ylhäällä korkeudessaan.

Koskelan päätyikkunoista loistivat tulet.

— Viivyit kauan, äiti, sanoi pikku Aili tullessaan äitiä vastaan. —
Isää vilustaa, isä on kipeä. Kovin odotimme sinua kotiin.

Martti makasi sohvalla peittonaan sadetakki, minkä pikkutyttö oli
käärinyt hänen ympärilleen.

— Minä yksin olen saanut hoitaa isän, puheli tyttönen toimessaan. Hänen
kasvoillaan oli pikkuvanhan totisuus.

He olivat aivan toistensa näköiset, isä ja tytär, ja lujasti toisiinsa
kiintyneet.

Sanelma tunsi piston sydämessään. Tosiaan — hän oli tullut viipyneeksi
liian kauan. Hän oli tällä välin tuskin muistanutkaan sairasta miestään.

Sanelma istuutui Martin viereen, otti hänen kätensä ja tunnusteli
valtimoa.

Sen lyönti oli kovin epätasainen. Henkeä tuntui taas ahdistavan. Uusi
kohtaus oli odotettavissa.

Sanelmalle tuli hätä. Hän tahtoi sen estää ja korvata laiminlyöntinsä
tekemällä kaiken voitavansa kouristuskohtauksen ehkäisemiseksi.

Mutta kun hän kohotti sairaan päätä viedäkseen lääkelasin hänen
huulilleen, loi tämä häneen omituisen, puoleksi tylsän katseen.

— Älä viitsi hoitaa, anna olla.

Sitte tyhjensi hän lasin, kuin päästäkseen pikemmin rauhaan ja lepäsi
siinä taas rauenneena kuten äsken, riippuvin silmäluomin, kasvoillaan
omituisen höltynyt ilme.

Millä äänellä hän lausuikaan nuo sanat. Ei siinä kuulunut vähäistäkään
katkeruutta eikä vihaa. Ei muuta kuin antaa mennä, kun on mennäkseen,
ei tuosta ole väliä enää.

Sanelman sisässä syytti ja soimasi. Hänen täytyi hyvitellä sitä
lupauksilla ja päätöksillä. Tästälähin olisi toisin. Martilta ei
koskaan saisi puuttua mitään, eikä hän milloinkaan olisi tunteva
itseään syrjäytetyksi.

Paljon tuhlasi Sanelma hellyyttä sinä iltana ja onnistui vihdoin
virittämään heikon toivon sairaan miehen sydämessä.




4.


On kevät.

Martti Pätevä kulkee kosken vartta, ja lämpimästi hautoo päivä hänen
harteitaan.

Kevään henki liikkuu jäisen luonnon yllä tehden entisiä ihmeitään.
Missä vielä löytyy sammumaton elonkipinä, missä heikkokin sykähdys
jäätyneen kuoren alla kuuluu, sinne taas uusi elämä syttyy.

Leppoisasti henkii eteläinen. Kaarto laulaa keväisiä laulujaan.

Se puhelee kuin lohdutellen murtunutta mieltä.

Mies seisahtuu kuuntelemaan. Kaiken talvea oli hän kuunnellut tuota.
Niin oli kuin olisi se vaan odottamaan ja toivomaan kehoittanut, mutta
nyt keväällä tuntui sen äänessä kuin suurempi varmuus.

— Toivoa ja odottaa! Sitä samaahan hän itsekin — olihan hän toivon
varassa taas elpynyt elämään. Ehkä kaikki vielä korjautuu ja elämä
tulee entiselleen, ja ellei niinkään, niin tästä kumminkin joten kuten
mukautuu.

— Ja mitäpä tässä enää muusta, jatkoi hän ajatuksiaan, kunhan vaan
saisi kodin koossa pysymään lasten tähden. Ehkäpä Sanelmakin lopuksi
unohtaa sen menneen ja suostuu uudelleen entiseen, kunhan tässä ehtii
—. Sanotaan, että aika kasvattaa umpeen haavat.

Pahempaa oli hän alussa pelännyt, että jos vielä jättää kotinsa, vie
muassaan lapset ja jättää yksin autioon taloon. Tahi jos hän olisi
heidät antanut hänellekin, niin mihinkäs ne lapset ilman äitiä, eihän
hän olisi yksin kyennyt heitä hoitamaan ja kasvattamaan.

Mutta ei ollut Sanelma näyttänyt mitään aikomuksia siihen suuntaan,
olipa vielä kiinnittynyt taloustoimiin enemmän kuin ennen ja oleskeli
alinomaa lasten parissa. Hän näytti omaan itseensä sulkeutuneen — ja
niin surullisia lauluja se lauloi. Mahtoi vielä muistella sitä, mahtoi
sentään yksinäisyydessään sureksia kenenkään tietämättä.

— Mutta vielä se siitä paranee ja huomaa, että on arvonsa sentään
toisellakin. Vaikka ei osaakaan maalata tauluja eikä soittaa, niin
osaapa kumminkin tehdä työtä, raataa ja rakentaa.

Asumattomaan, autioon takamaahan oli kerran yhden miehen toimesta
syntynyt kylä, ja koski sahasi monen pitäjän puut. Vielä kerran se
käyttäisi viljat ja antaisi valovoiman koko paikkakunnalle. — Vielä se
näkee Sanelma, että mies se on osaltaan Marttikin, kunhan vaan toipuisi
tässä ja tulisi entiselleen. Ei tarvitsisi sen katua sitä, että jäi,
vaikka ehkä olisi ollut nuorempi ottaja ja komeampi. Kyllä tässä vielä
laitetaan niin, että ei se kadu sitä.

Ja siinä hän istuessaan ja kuunnellessaan kuohujen kohinaa tuntee
voimiensa kasvavan. Suuren suunnitelman toteuttaminen tuntuu taas
mahdolliselta. Pitkien aikojen jälkeen tuntee Martti Pätevä oman
itsensä taas. — Huomenna alotetaan työt! innostuu hän itsekseen, —
huomenna ne aletaan ja jatketaan siihen asti, kunnes koko suunnitelma
on valmis, vaikka se veisikin vuosien työn.

Hänen jäseniinsä tulee jäntevyyttä, tuntuu kuin sairas sydänkin elpyisi
entiselleen.

— Se on koski, tuo kevätvoimainen Kaarto, joka puhaltaa ihmiseen uuden
hengen, miettii hän itsekseen astuessaan ahdetta ylös.

Sanelma istui yläparvekkeella, ja Martti kiiruhti suoraa päätä hänen
luokseen.

— Kuulehan, mamma, sanoi hän, puhutellen häntä niinkuin aina ollessaan
parhaimmillaan — kuulehan, kuinka Kaarto kohisee.

Sanelma nosti hiukan punoittavat silmänsä ylös ja katsoi kumman
kaukaisin katsein miestään, joka odottamatta tuli tempaamaan hänet pois
omasta maailmastaan. Hänen äänensä oli vaisu kuin unesta heräävän:

— Niin, sitä koskea minäkin tässä kuuntelin.

— Ja tiedätkö, mamma, virkkoi mies, asettuen hänen viereensä istumaan,
— se on niinkuin joku elävä olento, tuo koski, se on kuin ystävä, joka
osaa lohduttaa ja antaa uskoa tulevaisuuteen.

Hän vaikeni kuin odotellen, että toinenkin sanoisi jotain, mutta kun
vastausta ei tullut, hengähti hän syvään ja taannoista innostusta
luonaan pidätellen kertoi yhteen menoon äskeiset ajatuksensa, tehden
perusteellisesti selkoa suurista suunnitelmistaan ja koettaen pysytellä
taannoisessa uskossaan, vaikka vaimon laimeus pyrki häntä jäähdyttämään.

— Vielä sitä innostut sinäkin, kunhan tässä ensin tulee jotain näkyvää,
eikös niin, mamma?

Mies etsi vaimonsa kättä, tuota valkeata, viileää, hiukan laihtunutta
kättä, joka hänen suuressa kourassaan hukkui miltei olemattomiin. Hän
veti puoleensa koko tuon pehmeän villavaippaan kiedotun olennon, jota
tuntui täällä ylhäällä, kevättuulen käsissä, hiukan värisyttävän.

— Eikös niin, mamma, eikös niin?

Martin ääni vavahti. Hänessä taisteli epäilys ja toivo. — Mikä onni
olisikaan, jos Sanelma nyt sanoisi: niin Martti, niin me nyt asumme ja
rakennamme.

Mutta vaimon ääni oli epämääräinen, kun hän vastasi vihdoin ikäänkuin
peläten oman ajatuksensa ilmaisemista.

— Ehkäpä se kerran vielä niin on.

Martti tunsi kylmän tuulen puhalluksen. Pilveen peittyi keväinen päivä,
kosken kohina vaan kuului voimakkaana tänne ylös.

Rajusti painalsi mies vaimoaan sairasta sydäntänsä vasten ja kuiskasi:

— Oletko sinä minun, mamma!

— Kenenkä minä olisin — —

Martti painoi suudelman hänen huulilleen, mutta tunsi samassa kylmän
puistatuksen ruumiissaan. Sanelma lepäsi hänen rinnoillaan kuin kuollut
kuva. Hänen sielunsa oli poissa, ties minne asti lienee lentänytkään.

Martti oli kuin iskun saanut. Hän hellitti otteensa äkisti ja vetäysi
huoneeseen.

— Ellei tänään, niin ehkä huomenna, tahi joskus aikojen takaa, sanoi
hän itselleen pidellen kiinni toivostaan.




5.


Sanelma jäi parvekkeelle miehensä mentyä, ja hänen kasvoilleen tuli
tuskallinen, kärsivä ilme.

Kuinka tämä kaksinainen elämä olikaan kuluttavaa!

Kulkea petturina omassa kodissaan. Hän, joka niin syvästi valhetta
vieroi, näyttäytyi miehelleen aina naamari kasvoillaan.

Mitä tehdä?

Sorjoa hän ei voisi unohtaa. Häntä hän jok'ainoa hetki kalpasi ja
ikävöi.

Niin oli ollut päivästä päivään, niin tulisi olemaan edelleen, eikä se
koskaan voisi muuttua.

Mutta hänen täytyi se salata. Totuus oli naamarin alle kätkettävä. Kuka
voisikaan riistää sairaan miehen viimeistä toivoa, jonka avulla hän
saattoi vielä elää. Kuluihan toivossa aika ja Martilla on aina ollut
suuri usko tulevaisuuteen.

Sanelma oli huono näyttelijä, mutta hän luuli katsojan hartaan uskon
täydentävän vajavaisuudet. Mutta raskasta se oli ja kuluttavaa.

Ja kun sen lisänä vielä oli ikävä, kaipaus alinomainen, joka salamatona
jäyti hänen olemustaan.

— Kunpa tämä päättyisi kerran!

Illan ensimäiset tähdet syttyivät keväisen taivaan vaalealle lakeudelle.

Puihin oli taas lehti puhkeamassa. Ne lehdettyivät jo kolmatta kertaa
sen ihmeellisen kevään jälkeen.

Mutta Sanelma ei voi häntä unohtaa. Mitä kauemmin hän viipyy, sitä
kovemmin hän häntä ikävöi.

Eikä hän häntä koettanutkaan mielestään poistaa, ja samoin kuin Martti
vain toivonsa varassa saattoi elää, niin Sanelmakin eli muistoistaan.

Niiden varassa kuluivat päivät. Koko nykyinen elämä oli kuin
todellisuutta vailla, kuukaudet kuluivat ja vuodet, Sanelma kulutti
aikansa valveunta uneksuen, tyydyttäen sillä kaipaustaan.

Hänen katseensa kulki koskenvartta, seurasi tuttua tietä, ja hän koetti
taas tuudittautua unelmiin.

... tuossa kulki vierellä silloin, jutellen tarinoitaan, tiepuolesta
taittoi oksan, silmiin katsoi, katse leikki ja hymysi suu vakavanakin
ollen...

Poissa, poissa! vaikeroi sydän, eivätkä muistot voineet sen kaipausta
enempää tyydyttää.

— Miksi lähti, miksi jätti, olisi vienyt mukanaan. Mitä on minusta
täällä nyt enää?

Koski kohisi.

— Entäpä jos ei tahtonutkaan, ei tarkoittanutkaan muuta kuin hetken
huvia. Oliko tottakaan mitä sanoi?

Mikä se toikaan noin kummia mieleen? Koskenko keväinen pauhu? — Sanelma
meni kiireesti huoneeseen päästäkseen kuulemasta sitä.

Hän tuli saliin, istui hämärässä pianon ääreen ja juoksuttaen sormiaan
koskettimilla tapasi kuin sattumalta säveleet:

    »Sä päivin mielessäni oot
       mun ollen työssäni.»

Niin mennyt päivä taas vaihtuu nykyhetkeen. Pianon ääressä istuu
toinen, Sanelma vierellä laulaa:

    »Sä päivin mielessäni oot
       mun ollen työssäni.
    Yökausina sä väikyt
       mun unelmissani...»

Siinä yhtyy lauluun toinenkin ääni. Niin hyvin ne sointuvat yhteen,
ovat kuin varsin toisiansa varten.

Ja kun laulu loppuu, jäävät he kumpikin paikoilleen. Nuo kauniit kädet
kulkevat kuin hyväillen koskettimilla — se soittelee omiaan ja katsoo
niin kummasti silmiin. — Täällä sinä olit minua varten. Vieraana,
tietämättömänä tänne harhausin löytääkseni omani. Tahi ehkä en
tietämättäni tullutkaan, joku aavistus lienee sen minulle sanonut, että
se yksi on siellä ja odottaa. — Niin se sanoo ja soittelee omiaan. — —

Lapset meluavat ruokailuhuoneessa. Sanelma herää haaveistaan. On
pimennyt. Hän istuu taas soittimen ääressä — yksin.

Nuo armaat muistot, kuinka kiduttavia ne sentään olivat! Kunpa kerran
voisi unohtaa kaiken, kaiken!

Lohduton tunne kalvoi sydänalassa entistä voimakkaampana. Hän heittäysi
sohvalle kätkien päänsä tyynyyn.

— Tässä on Sorjo levännyt. Eipä tietänyt Sanelma kerran kirjaillessaan
tulipunaista silkkikukkaa, että hän painaa poskensa sitä vasten ja
nukkuu siihen — satuprinssi!

Hän on poissa, poissa!

Tulipunainen silkkikukka saa lehdilleen kyynelkasteen.

— Olet poissa, Sorjo, ja kuitenkin täällä. Olen nähnyt sinut täällä
entisillä paikoillasi, olen kuullut askeltesi kaiun, ja hiljaisina
öinä, jolloin kaikki nukkuvat, kuulen sinun soittelevan omiasi, kuten
silloinkin, kauan, kauan sitten. — —

Mutta kaikesta huolimatta hän vasten tahtoaankin tunsi, että nuo
haavekuvat, joita hän suurin voimanponnistuksin vielä piteli koossa,
hajoaisivat kumminkin kerran, — ja muistot, nuo sadoin kerroin esiin
kaivetut, kalpenisivat vihdoin, eikä hän enää voisi niillä tyydyttää
kaipaustaan. Saattoiko elävä ihminen kuluttaa aikansa päivästä
päivään, vuodesta vuoteen yksinomaan muistojen parissa. Sehän oli kuin
alinomaista seurustelua vainaitten kanssa, joiden haamut hän kerta
kerralta kutsui esiin, puhalsi niihin hengen omasta hengestään ja oman
mielikuvituksensa voimalla ne elävöitti.

Tätä voimain kulutusta ei hän enää kestäisi kauan. Kuolleet kuvat
soivat vaan lyhytaikaisen viihdyn, jonka jälkeen kaipaus entistä
lohduttomampana puhkesi esiin.

Hänen itsensä jo täytyi tulla. Sanelman silmät janosivat hänen
katsettaan, huulet suudelmia, käsi kaipasi ystävän kättä.

Kevät oli tullut. Sen herättävä voima tunki syvälle ihmisen sydämeen,
särkien talvihämäräiset haaveet, vaatien todellista, elävää elämää.

Mutta kuinka maasta irti nykäisty kukka saattoi elää todellista elämää,
hän, jonka juuret olivat maaperästään irroitetut, joka oli tuomittu
paikalleen hiljaa kuihtumaan ja kuolemaan ketään hyödyttämättä.

Kunpa se jo saisikin pian! Tulisi uni, tuo tumma ja syvä, toisi
unhoituksen ja lohdun —! Olemassaolo oli niin tuskallista, kunpa se
päättyisi pian!

Mutta läheisempi oli sittenkin elämä. Tuskin oli Sanelma äskeisen
ajatuksensa ajatellut loppuun, kun jo taas syttyi toivo:

— Entäpä jos tulisikin vielä? Ehkä ei olekaan unohtanut, ei ole voinut,
vaikka olisi tahtonutkin. — Jospa hän kerran vielä tuleekin ja etsii
»omansa» maailman matkoilta palattuaan.

Pelkkä ajatuskin siitä synnytti huumaavan riemun. — —

Lasten innostuneet huudahdukset keskeyttivät jälleen hänen ajatustensa
juoksun. Martti kuului kertovan jotain.

— Satujako se nyt... Sanelma tarkisti kuuloaan.

Ei ollut satua. Niistä suunnitelmistaan se siellä taas kertoi nyt
heille sitä samaa mitä hänelle äsken. Lapsia se innostutti.

— Mies parka! Hänelläkin täytyi olla jotain, jonka avulla saattoi elää.

Ovi aukeni ja kirkas valo virtasi pimeään huoneeseen. Ovella näkyi
Martin kookas olemus. Sanelma hypähti ylös.

— Onkos se mamma sairas, kun ei tule illalliselle? Me olemme siellä jo
vartoilleet vähän aikaa.

Sen äänessä oli taas tuo hyväilevä hellyys, joka kiusasi ja
hermostutti. — Olisi vähemmän hyvä! Antaisi toiselle rauhan eikä
piirittäisi häntä alinomaa rakkaudellaan, tuskitteli Sanelma mennessään.




6.


Martti Pätevä kulkee hiiviskellen huoneessa, aukasee ikkunan ja
hengittää keuhkojen täydeltä elokuun yön viileätä ilmaa. Huone tuntuu
tukahuttavan kuumalta, ajatukset pyörivät päässä eikä uni tahdo ottaa
tullakseen.

Täysikuu retkeilee tummansinisen avaruuden alla. Hämärässä puistossa
tohahtelee leppeä tuuli ja satalukuisten sirkkojen siritys täyttää
yöllisen ilman, mutta ylinnä kumminkin kuuluu kosken kumea pauhu.

Hän koettaa kuunnella sitä päästäkseen irti laskelmista ja numeroista,
jotka yhäti parveilevat hänen edessään.

Martti Pätevä, muuten niin varovainen aatteissaan, oli keväällä pannut
alulle suuren yrityksen, mikä tuotti paljon huolta ja usein vei unen
hänen silmistään.

Tähän asti oli kaikki mennyt verrattain hyvin, hän oli saanut lainoja
hyvillä ehdoilla ja saavuttanut muutamien rahamiesten myötätunnon
yritykselleen. Työ oli kohta jo puoleksi suoritettu.

Lisätyllä työvoimalla saataisiin myllylaitos ennen talven tuloa
valmistumaan. Kunhan vaan ehtisi hankkia siihen mennessä koneet.

Väkevä työ-into oli vallannut hänet nyt, kuten aina ennenkin, milloin
jotain erikoisempaa oli tapahtunut. Niin oli silloinkin, kun hän
ensikerran tahtoi voittaa Sanelman. Hän teki työtä yöt ja päivät, puski
kuluttamattomat voimansa kosken rantaan kuin taistellakseen hänet sen
kautta itselleen.

Ja entä sitten silloin, lasten syntymän jälkeen! Oli kuin kumpikin
heistä olisi tehnyt hänen työvoimansa moninkertaiseksi. Harvoin nähtiin
Koskelan isäntää niihin aikoihin kotosalla. — Sanelma ei oikein
ottanut sitä ymmärtääkseen, eikä sitä taitanut tulla selitettyäkään.
Hän valitti usein yksinäisyyttään, tiesihän sen, kun se yksin hoiti
lastaan, lienee sillä ikäväkin ollut, mutta ei tullut ajatelluksi sitä.
Oli maksettava kuin lapsen edestä kiitollisuusvelka elämälle, tahi
jollekin tuntemattomalle antajalle — mitenkä lienee ollut, sitä tuskin
tuli selvitetyksi itselleen. Raataa vaan täytyi, sellainen oli sisässä
pakoittava tunne.

Taas se oli tullut ja voimakkaampana kuin milloinkaan ennen. Tuntui
kuin taistelisi hän tällä kertaa kotinsa, vaimonsa, lastensa ja koko
elämänsä onnen puolesta. Se olikin tuima ottelu. Tarvittiin järkeä ja
voimaa. Se jännitti hermot ja kiinnitti ajatukset niin, että oli vaikea
saada niitä yöksikään asettumaan. Tarvittiin myös rahaa, paljon rahaa!

Ja ennenkuin hän huomasikaan, alkoi hän taas laskea ja järjestellä.

— Ei kelpaa! sanoi hän silloin itselleen. Ihmisen hermosto on
kuin muukin koneisto, sitä täytyy mikäli mahdollista säästää ja
järkiperäisesti hoitaa, jos mieli sen kunnossa pysyä.

— Jääkööt nyt huomiseen kaikki laskelmat, nyt täytyy minun koettaa
kunnolleen levähtää.

Martti viipyi avonaisen ikkunan luona katsellen yön kauneutta. Sanelman
levoton hengitys sekoittui ulkoa kuuluvaan sirkkojen siritykseen. Hän
tuntui vilkkaasti uneksivan.

— Sanelmalla sitä unta riitti. Nukkui nykyisin puolet ajastaan ja
vielä sittenkin näytti väsyneeltä. Ei taida olla hyvä sekään liika
nukkuminen, paremmin kuin unettomuuskaan —.

Kovin on muuttunut Sanelma entisestään, päivä päivältä kalpenee ja
kuihtuu. Sen silmissä on kaukainen katse niinkuin unennäkijöillä.
Sairas lienee sittenkin, vaikka ei myönnä. Eihän se vaan sitä entistä
enää...

Mutta ei ollut siitä silloisesta kuulunut sen enempää ja elämä
Koskelassa kulki viikko viikolta entistä menoaan.

Tunsihan Martti sen, että ei se aivan entisellään ollut, mutta se
korjautuisi kyllä ajan mukana.

Kunhan vaan kosken saisi ensin kuntoon, niin joutaisi häntä paremmin
hoitelemaan.

— Menköön sitte vaikka Italiaan asti vahvistumaan ja paranemaan, eihän
sitä kitsastella siinä suhteessa, kunhan vaan rakennukset ensin —

Nukkuva äänteli unissaan. Martti meni hänen luokseen.

— Sanelma!

Sanelman käsivarret ojentautuivat häntä kohti. Hohtavan valkoisina ne
erottuivat huoneen hämärästä.

Martti kumartui hänen puoleensa, toinen veti hänet kiihkeästi luokseen.

— — sinä tulit, minä tiesin sinun kerran tulevan...

— Sanelma!

— ... sinun, yksin sinun...

Mies tunsi piston rinnassaan, hän riistäytyi irti vaimonsa syleilystä
sellaisella voimalla, että tämä heräsi unestaan.

— Martti, sinäkö? Minä näin unta...

— Kenelle sinä puhelit?

Sanelma huomasi ilmiantaneensa itsensä unissaan.

Äkillinen suuttumus valtasi hänet. Suurin, hehkuvin silmin katsoi hän
miestään. Vakoiliko tämä häntä hänen nukkuessaan! Eikö hänellä enää ole
mitään yksityistä omaa, jonka koskemattomuus olisi taattu.

— Sinä muistelet ja ajattelet siis vieläkin sitä. Martin ääni värähteli.

— Mitä sitten jos niin olisikin, sanoi Sanelma täynnä vihaa ja uhmaa.
Häntä oli loukattu. Toinen oli salaa kurkistanut hänen sielunsa
pyhimpään.

— Siitä sinä uneksit joka yö, päivän elät ajatuksinesi sen kanssa.

— Eivätkö ajatukseni ole omiani, huudahti Sanelma itkuun purskahtaen.
Aviomiehen oikeuksillasi sinä sidot ruumiini tähän ja hallitset sitä
mielesi mukaan, mutta henkeni on vapaa, sitä sinä et ikinä sido, sen
saat tietää, et ikinä!

Hän puhui kiihdyksissään ajattelematta mitä sanoi, ja katui jo
seuraavassa tuokiossa kovaa puhettaan.

Mutta myöhään! Mörähtäen hypähti Martti ylös niinkuin karhu, johon
keihäs sattuu. Hänen muotonsa oli synkkä ja peloittava, kun hän
edestakaisin astellen mitteli huoneen lattiaa.

Hitaasti kului yö. Sanelma vuoteessaan valvoi ja värisi uskaltamatta
sanoa sanaakaan.

Avoimesta ikkunasta kuului kosken kohina.




7.


On keskiyö.

Sanelma istuu puoleksi riisuutuneena nojatuolissa katsellen ikkunasta
ulos.

On täydenkuun aika ja yö on melkein yhtä valoisa kuin päivä.

Tässä oli Sanelma istunut monena yönä kulutellen hiljaisia, pitkiä
tuntejaan. Varmoin askelin teki kevät taas tuloaan. Routainen,
harmajanruskea maa oli jo lumesta paljastunut. Metsänrannassa näkyi
vielä kapea valkea raita, sulanneitten hankien jäännös, mutta alavat
niityt ja vainiot olivat tulvaveden peittämät. Yökylmän jäädyttäminä
lepäsivät ne kuin suuret himmeät kuvastimet, joihin taivaan valot
heijastuivat. Kevättä puhuva tuuli tohahteli pihapuissa, joiden
jäätyneet oksat kuutamossa kimaltelivat.

Sanelma painaa polttavan otsansa kylmää ikkunalasia vasten syvään
huoahtaen.

— Kunpa tämä olisi jo vihdoinkin lopussa! Miksi täytyy minun elää,
tuntea ja kestää yhä!

Kun Sanelma viime aikoina oli ollut hyvin sairas, oli hän usein jo
luullut pääsevänsä tuntemasta elämän tuskaa, oli hetkittäin hartaasti
odottanut ja kutsunut kuolemaa. Mutta toisinaan hän taas katui
epäoikeutettua toivomustaan, täytyihän hänen elää lastensa tähden.

Sanelma katseli laihtuneita käsiään. Kuinka hän olikaan muuttunut ja
vanhentunut! Tuskin tuntisi samaksi kuin kolme vuotta sitten — mitähän
Sorjokin sanoisi, jos näkisi nyt...

Mutta hän oli poissa. Ei ollut sen koommin kuulunut mitään; maailman
rantoja kierteli poika, eli ja nautti tietämättä mitään siitä mitä
toinen täällä sai kestää.

Vaikka ei hänen sitä sentään tietää tarvinnutkaan! Kumminkin olisi hän
voinut lähettää tänne kirjelipun, rivinkin vain tahi parisen sanaa,
josta näkisi että muistaa vielä, että vielä on entisellään — olisi se
ollut niinkuin virkistävä vesipisara janoon nääntyvälle.

— Mutta ehkä ei enää olekaan niinkuin ennen, kenties ei Sanelmalla enää
ole mitään sijaa hänen sydämessään.

Koski kipeästi jo pelkkä ajatus siitä. Mutta hän koetti totuttautua
siihen, koetti valmistautua tyynesti ottamaan vastaan kohtalon kovimman
iskun.

Mutta kumminkaan hän ei jaksanut heittää viimeistä toivon hiventä.
— Ehkäpä hän ei kirjoitakaan Martin tähden. Pelkäsi, kukaties, että
joutuu toinen siitä ikävään asemaan. Mistä hän olisikaan tietänyt, että
se on jo sellainen, että pahemmaksi se tuskin voinee tulla.

Tuon elokuun yön jälkeen oli Martti aivan muuttunut. Hän oli ruvennut
viipymään poissa useinkin yömyöhään ja tuli kotiin humalapäissään.
Toisinaan hän näytti vihaavan vaimoaan, joskus taas ahdisteli häntä
intohimoisilla hyväilyillään.

Ja Sanelma alistui kaikkeen aviovaimon äänettömällä alistumisella,
ajatellen että tästäkin on kumminkin kerran tuleva loppu.

Täytyi kärsiä ja odottaa.

Sanelma oli istunut kauan kuutamossa. Päätä poltti ja ruumista puisteli
vilu. Tuntui kuin kuume taas olisi nousemassa, mutta kumminkin jäi hän
paikoilleen ikkunan ääreen. Oli kuin täytyisi hänen tänä iltana valvoa
ja odottaa Marttia kotiin.

Hän nousi kävelemään karkoittaakseen vilun tunteen.

Ja siinä tuli hän kuin sattumalta seisahtaneeksi pianon ääreen, avasi
sen ja paineli hiljaa koskettimiin. Ne vastailivat vienoin äänin, oli
kuin jotain vapauttavaa, huojentavaa olisi sieltä tuulahdellut vastaan.
Kuinka hän sentään oli saattanut pitää sitä kuukausimääriä suljettuna.
Kuin huomaamattaan alkoi hän hyräillä hiljaa:

    »Oi kiitos, sä Luojani armollinen,
    joka hetkestä, jonka mä elin —»

Laulu kuoleutui hänen huulilleen. Tämäpä oli kuin pilkkaa. Eipä hän
todellakaan ollut kiitollisella mielellä nyt. Hän ei ollut niitä
ihmisiä, jotka voivat pahoista päivistään Jumalaa kiittää.

Sanelma sulki soittimen ja istuutui taas äskeiselle paikalleen.

Tuo tuttu sävel soi yhä hänen korvissaan. He olivat yhdessä sitä
laulaneet. Sorjo säesti, Sanelma lauloi. Hänkin oli pitänyt siitä,
varmaankin Sanelman tähden, jolta oli sen oppinut.

Kuinka paljon hän oli kärsinyt siitä saakka, kuinka syvälle pimeyteen
hän oli tullut — voisiko tämä enää valjeta koskaan? Hän oli kuoleman
väsynyt. Kunpa vaan voisi nukkua ja unohtaa. — Missä viipyi Martti?

Tämä oli viime aikoina mennyt askel askeleelta alaspäin. Huonosti
hoiti hän asioitaan. Velkojat ahdistivat ja rakennustyöt koskella oli
keskeytetty.

Pahinta kuitenkin oli tuo ryypiskeleminen, jota hän ei ennen koskaan
ollut harjoittanut. Pöhnäpäissään oli hän Sanelmalle ilkeä, käyttäytyen
raa'asti ja töykeästi.

Oli aivan kuin tahtoisi hän nyt kaikin tavoin kiusata häntä niiden
entisten tähden, kuin vaatisi hänen mustasukkaisuutensa tällaisen
hyvityksen.

— Ja onhan hänellä syynsä. Sanelma puri huultaan niin, että teki
kipeätä. — Olihan hän rikkonut ja siksi myös vai'eten kärsinytkin.

Tuli joskus mieleen sekin keskustelu Martin kanssa samana iltana,
jolloin Sorjo oli poikennut Koskelaan. Oliko tyhmästi tuo silloinen
tunnustus, totuuden ilmaiseminen? Eikö kenties olisi ollut parempi
peittää ja haudata kaikki? Martti olisi mielellään uskonut hänen
sanojaan.

Hetket kuluivat.

Kuu oli jo purjehtinut pitkät matkat taivaan rannatonta ulappaa ja
katseli nyt suoraan ikkunasta sisään.

Sanelma sai äkkiä halun lähteä ulos — kenties pienen kävelyn jälkeen
saisi paremmin unta. Hän puki kiireesti ylleen.




8.


Iltatähti välkkyy suurena ja kirkkaana hänen edellään kuin tietä
osoittaen. Sanelma ohjaa kulkunsa metsään päin mielessään selittämätön
tunne, aivan kuin nyt olisi tapahtumassa jotain.

Vesi solisee ojissa kahden puolen tietä. Metsässä niin kummasti
kohahtelee ja koko luonnossa on kummallinen salaperäisyys.

— Niinkuin henget olisivat liikkeellä tänä yönä! Melkein peloitti.
Sanelma jo ihmetteli miksi oli lähtenytkään. Häntä halutti kääntyä
kotiin, mutta jokin sisäinen pakko ajoi ja vaati häntä astumaan
edelleen.

Kylässä nukkuvat. Kaikki tulet ovat jo aikoja sitten sammutetut.. Vain
Mäki-Maijan mökin ikkunasta loistaa kirkas valo.

— Miksihän se Maija nyt valvoo? miettii Sanelma. — Lieneekö sen lapsi
sairastunut, vai olisiko Maija itse? Pitänee lähteä katsomaan!

Mökki oli metsikössä, jonka yöllinen hämärä oli jo vähällä peloittaa
Sanelman kääntymään, mutta tuo kirkas valo pienestä ikkunasta tuntui
kuin kutsuvan luokseen.

— Minua varmaankin tarvitaan siellä. Miksikäs muuten olisin
lähtenytkään, tuumi hän kompastellen kantoihin ja kiviin polkua
hapuillessaan.

Metsä oli märkä, ja veden tirskuessa jalkineista saapui Sanelma perille
ja koputti ikkunaan.

Vastausta ei tullut, mutta sisällä syntyi liikettä.

— Ei Maija nyt pelästy, minä täällä vaan olen, lohdutti Sanelma
temmaisten auki lukitsematta jääneen oven.

Maija seisoi sanattomaksi hämmästyneenä keskellä lattiaa
pörrötukkaisena, paitahihasillaan. Vuoteella, jonka ruudukkaassa
pieluksessa näkyi selvästi kahden pään painamat jäljet, istui — Martti.

Sanelma jäi kynnyksen ulkopuolelle. Hän silmäsi pitkään sisällä
olijoita, ensin toista, sitten toista.

Oli ihmeellinen, raskas äänettömyys. Lapsi kehdossaan rupesi kitisemään.

Sanelma huomasi pitävänsä ovea auki. Saattoihan lapsen olla kylmä. —
Tule kotiin, Martti, sanoi hän vaan ja painoi kiinni oven.

Päästyään ulos nojasi hän aitaan. Hetkeksi musteni maailma hänen
silmissään.

— Onko Martti noin kurja!

Jos hän olisi yllättänyt hänet jossain rakastettunsa kanssa, olisi
asia hänen mielestään ollut luonnollinen, senjälkeen kuin heidän
välinsä olivat särkyneet. Mutta tavata hänet tuolla viettelemässä
tuota raukkaa, jo ennen vieteltyä, uuteen lankeemukseen. Lisäämässä
tuon naisen häpeää ja kiveä hänen kuormalleen, jota hän, Sanelma, oli
parhaansa mukaan koettanut keventää. Kukapa sentään olisi tällaista
uskonut!

Ovi aukeni ja tehden syvän kumarruksen Martti astui sen matalasta
aukosta ulos.

He lähtivät yhdessä kävelemään kotia kohden.

Kuun kirkkaassa valossa katsoi vaimo miestään kasvoihin. Mies katsahti
julkeasti vastaan. Sanelma näki vaan kasvojen veltostuneet piirteet ja
paksun, ulospäin työntyneen alahuulen. Ilmeissä oli jotain sellaista,
joka saattoi hänet inhoten kääntymään pois.

— Näinkö pitkälle sitä siis on tultu, sai hän vihdoin sanoneeksi.

— Siltä näyttää, oli toisen kursailematon vastaus. — Mutta miksi sinä
kuljet kylillä pitkin yötä vakoillen minua? Sen voit jättää toiste
tekemättä.

— Sinuako vakoillen! huudahti Sanelma ihmeissään. — En todellakaan
uskonut sinua tapaavani astuessani yösydännä Mäki-Maijan mökkiin.

Taas astelivat puolisot äänettöminä jonkun matkaa, kunnes Sanelma taas
kuin jatkoksi äskeiseen virkkoi:

— En sentään sellaista olisi uskonut. Vaikka olisihan minun pitänyt
tietää, mikä sinä oikeastaan olit...

Sanelman sanat sattuivat miehen arimpaan kohtaan. Hän iski nyt aseella,
jonka Martti itse oli hänen käteensä antanut.

Tiesihän hän, mihin tähtäsi tuo keskeytynyt lause: — pitihän minun
tietää mikä sinä olit, Miinan Martti, yksinäisen akan poika, verissähän
se sinulla oli.

Näin hän mielessään jatkoi hänen puhettaan, ja hänen sisässään nousi
uhma.

— Nyt Sanelma, sinä varmaan vihaat ja halveksit minua yhtä paljon kuin
minäkin sinua, lausui Martti pilkallisesti naurahtaen.

— Olemmeko me sinun mielestäsi yhtäläiset! huudahti Sanelma yhtä paljon
kummastuksen kuin suuttumuksen valtaamana. Toisen julkeus sai hänet
hämmästymään.

— Olemme, sanoi Martti, — Tosin tiedän sinun pitävän itseäsi paljon
parempana nyt kuten ennenkin. Sinun rakkautesi siihen toiseen oli muka
niin puhdas ja ihanteellinen, jota vastoin minun... no niin... Mutta
nythän näet, minkälaiset ovat sinun ihanteellisen rakkautesi seuraukset
— vähemmän kauniit, vai mitä?

Martti naurahteli omituisesti hytkähtelevää, kylmää naurua. Sanelmaa
inhotti ja raivostutti.

— Oletko kaiken lisäksi vielä sellainen raukka, että et itse uskalla
rikostasi kantaa, huudahti hän kiihkeästi.

— Uskallanpa kylläkin, mutta sanon sentään sinullekin, että- tiedät
kuka minut on siksi tehnyt mikä olen. — — Näetkös Sanelma, tuo tuolla
ei pitänyt itseään liian hyvänä minulle kuten sinä. Sen luokse tulin
lämmittelemään, kun kotona oli jäätävä kylmyys.

— Sinä yhä julkeat puolustaa itseäsi, huudahti Sanelma yhä
kiihtyneempänä. Sinulla ei ole tuntoa eikä kykyä hävetä. Keskustelu
sinun kanssasi ei johda mihinkään tuloksiin.

— Voimmehan sen yhtä hyvin lopettaakin, sanoi Martti haukotellen
pitkään.

Äänettöminä jatkoivat aviopuolisot matkaa.

Yksi ainoa valtava ajatus täytti Sanelman mielen. — Pois täältä!
Ihana tuulahdus vapautuksesta hulvahti hänen ylitsensä. — Eikö tässä
annettu hänelle selvä merkki, että hetki oli tullut. Kukapa enää voisi
ajatellakaan paikoilleen jäämistä tällaisen tapahtuman jälkeen! Olihan
elämä nyt itse avannut vankihuoneen ovet.

Pitkän vaitiolon jälkeen virkkoi Sanelma rauhallisemmin:

— Lienee parasta, että nyt lähden.

— Niin minustakin. Oletkin jo kauvan ikävöinyt vapauteen.

— Minä vien mukanani myös molemmat lapset. Sanelman ääni oli kuin
taisteluun haaste. Hän luuli Martin asettuvan jyrkästi asiaa
vastustamaan, mutta toinen virkkoi vaan:

— Sinuahan he paremmin tarvitsevat. Martti sanoi sen niinkuin asia ei
olisi häntä paljoakaan liikuttanut.

— Eikö tuo edes välitä lapsistaan, ajatteli toinen, onpa tosiaan jo
syvälle vajonnut.

Sanaa vaihtamatta jatkoivat puolisot matkaansa jälleen.

Martti asteli veltosti hoippuen tietään, vihellellen jotain tanssin
sävelmää, mikä rääkkäytyi pahoin hänen huulillaan. Sanelma katsoi
oudoksuen miestään. — Eikö sille mikään enää merkinnyt mitään? Oliko
hän aivan muuttunut entisestään, tai oliko nyt vasta tuon miehen
todellinen olemus tullut näkyviin. Suotta minä sen kanssa kiduin ja
kuihduin. Ei olisi uhraustani ansainnut ja vähäarvoisena se näkyy sen
pitäneenkin. Parempi, jos omaa järkeäni seuraten olisin jo aikoja
sitten...

Ja aivan kuin hänen ajatuksiaan seuraten sanoi Martti:

— Nythän voit sitten mennä sen toisen luokse, sen, joka on parempi kuin
minä. Katunut tässä olenkin, kun en sinua jo silloin heti työntänyt sen
mukaan. Olisi pitänyt sanomani: tuossa on, ota ruumis, kun kerran veit
sielunkin siltä. Hullu olin kun rupesin pidättelemään! Menköön, mikä
on mennäkseen — niin, että ei minussa ole estettä nyt enää. Sopii sitä
vaan lähteä, jos haluttaa!

Sanelma ei enää vastannut mitään. Martti vielä jatkoi:

— Oletpa taitanut viime-aikoina jonkun verran tässä sureksia. Olen
huomannut sen, ja se onkin tuottanut minulle hiljaista nautintoa.
Maistakoon nyt toinenkin osaltaan hiukan sitä samaa, jota minä olen
vuosikausia kokenut. Vuoronsapa sitä näkyy kullekin tulevan — ja kuten
jo sanoin, sopii sitä nyt mennä, jos haluttaa.

He saapuivat kotiin. Martti viskautui vuoteelleen ja nukkui pian.
Sanelma asteli edestakaisin lattialla aamuun saakka ja ristiriitaiset
tunteet taistelivat hänen sielussaan.




9.


Koivu tekee hiiren korvaa. Ruskean harmaja kostea maa työntää poveltaan
hentoa ruohonkortta, ja pihapuissa viheltelevät äsken pesiinsä
palautuneet kottaraiset.

Selkeänä, kirkkaana valkenee koskelaisten kohtalokas päivä.

Isäntä onkin jo kauan ollut jalkeilla, pessyt rattaat, hankailiut ja
kiilloitellut.

Rusko tuodaan tallista, sen pinta on tänä aamuna tavallista
huolellisemmin su'ittu. Mies taputtelee sen tummanruskeaa, kiiltävää
selkää.

Ylhäällä parvekkeella seisoo Sanelma jo lähtövalmiina katsellen
viimeistä kertaa rakkaaksi käynyttä maisemaa.

Ilmassa värisee keväisen kosken mahtava kohina. Kymmenen vuotta oli hän
kuunnellut sitä. Tulisiko sen humu siellä kaukanakin kaikumaan hänen
korvissaan?

Sanelma näki Martin jo valjastavan hevosta. Monet muistot pyrkivät
mieleen, mutta eihän nyt ollut niiden aika, sitten vasta, kun tämä on
ohi, saisivat ne tulla ja selvittää olleen ja menneen.

Aili-tyttö tuli matkavaatteissaan pientä veljeään taluttaen etsimään
äitiään. Hänen kasvoillaan oli pikkuvanhan totisuus.

— Minne me lähdemme, äiti?

— Kauas, kultaseni, äidin kotipuoleen.

— Eikö isä tule?

— Ei.

— Miksi, äiti, isä ei tule mukaan?

— Täytyyhän jonkun jäädä tänne hoitamaan kotia ja sahaa, vastasi
Sanelma hetken mietittyään.

— Miksi sitten mekään menemme?

Äiti ei enää vastannut mitään. Mutta lapsi hetken vaiettuaan aloitti
itsepintaisesti taas kyselemisen.

— Tulemmeko jo pyhäksi kotiin?

— Lapsellisiahan sinä Aili-rukka kyselet, kuinka me muutamia päiviä
varten olisimme ottaneet niin paljon tavaroita mukaan.

Tyttö katseli miettiväisenä alas pihamaalle, kääntyi sitten äitiin ja
värähtävin huulin virkkoi:

— Minä en tahdo olla poissa isän luota.

Sanat koskivat kipeästi Sanelmaan, mutta sitä peittääkseen hän
huolettoman iloisesti virkkoi:

— Ole nyt tyttöseni reippaalla tuulella, kyllä meillä tulee siellä
olemaan hauskaa.

Mutta silloin sai hän lukea tytön kasvoilta syvän, äänettömän
paheksumisen. Tuntui kuin lapsi olisi alkanut arvostella äitiään.

Pikkuraukka ei tiedä minkälainen hänen isänsä on, ajatteli Sanelma ja
työnsi hellästi lapset edellään huoneeseen kehoittaen heitä jo menemään
ulos.

Itse kulki hän hitaasti huoneiden läpi hyvästellen jokaisen huonekalun,
jokaisen esineen, joka hänen silmiensä eteen sattui. Tavarat, jotka hän
sai Koskelasta mukaansa, oli jo edeltäpäin lähetetty. Jälelle jääneet
tuntuivat surevan ja kaipailevan tovereitaan.

Kaikessa sovussa olivat he Martin kanssa jakaneet pesän. Martti antoi
hänen ottaa mukaansa mitä vaan tahtoi ja Sanelma puolestaan koetti
tyytyä mahdollisimman vähään, että ei koti tuntuisi kovin kolkolta
hänestä, joka tänne jäi yksin elämään.

Kovalle tämä oli ottanut. Lujemmin kuin luulikaan oli Sanelma täällä
kiinni ja hirveältä tuntui tämä kodin hävitys. Olihan se kerran niin
valoisin toivein rakennettu, vähin varoin kuntoon saatu ja jokaisesta
saavutuksesta erikseen iloittu.

Sanelma oli valinnut. Oli ottanut yhden esineen, jättänyt toisen. Hän
oli tehnyt tätä työtään hitaasti, kuluttaen paljon aikaa. Raskasta oli
tämä toimitus, niinkuin olisi omaa olemustaan vähä vähältä kappaleiksi
paloitellut.

Jos Martti olisi äkkiä ruvennut entiselleen, olisi pysynyt kotona
illan, pyytänyt anteeksi entiset ja luvannut alkaa uutta elämää —
vaikkapa vaan puolella sanalla luvannut, niin olisi Sanelma jättänyt
koko asian.

Sanelma oli joskus ollut jo melkein varma, että Martti vielä tuleekin
ja tekee sen, hän oli jo valmistautunut tätä tilannetta varten, oli
puolustellut Marttia itsensä edessä ja etsinyt lieventäviä seikkoja —
olihan syytä hänessä itsessäänkin ollut.

Mutta Martti pysytteli enimmäkseen poissa kuluttaen päivät työmaalla,
yöt kulkien omilla teillään, eikä tämä hävitystyö näyttänyt ollenkaan
koskevan häneen.

Ja kun hän huolettomasti vihellellen kulki huoneesta toiseen ja
välinpitämättömänä katseli Sanelman pakkausta ja naulaili kiinni jo
täyteen ahdettuja tavaralaatikoita, silloin hajaantuivat Sanelman
rauhanteko-ajatukset kuin akanat tuuleen. Olihan ilmeisesti selvää,
että tuo mies ei enää antanut minkäänlaista arvoa kodilleen.

Niin olivat kuluneet nämä viimeiset tuskalliset päivät. Asia oli
ratkaistu, kumpainenkin heistä oli tästälähin kulkeva omaa tietään.

Sanelma asteli hitaasti portaita alas. Voimakas tuuli uhosi vastaan.
Häntä vilusti kesken lämmintä kevätpäivää. Polvia herpasi. Hän oli
vähällä lysähtää kokoon.

Mutta kun kerran tähän asti oli tultu, niin täytyihän kestää loppuun.
Peräyrymisen mahdollisuutta ei ollut. Martti seisoi jo ohjakset kädessä
ja odotti.

Sanelma istui rattailla Poju sylissään, Aili takaistuimella
matkakirstun vierellä. Martti kävelytti hevosta pihaportista ulos,
hypähti sitten vaimonsa viereen ja Rusko pyyhkäsi iloiseen juoksuun
tasaiselle maantielle päästyään.

Punaiset kilometripylväät jäivät taakse toinen toisensa jälkeen. Koti
loittani yhä kauemmaksi ja kosken kohina oli jo hiljennyt havumetsän
hiljaiseen huminaan.

Martti puhelee jotain kelin huonoudesta. Hän katsoo usein kelloaan,
mutta on muuten niinkuin ei mitään erikoista olisi tapahtumassa.

Eikö hän ajatellut mitään? Eikö muistanut sitäkään, kuinka he Sanelman
kanssa ensi kertaa ajoivat tätä tietä. Siitä olikin jo kulunut kymmenen
vuotta. Valkea huntu verhosi silloin Sanelman pään ja Martin kasvoilla
väikkyi ylpeä onni.

Ja Sanelmasta tuntui silloin kuin tuosta miehestä tuossa hänen
rinnallaan, miehestä, joka nyt oli hänen omansa, uhoisi suurin miehinen
kunto ja maailman valloittajan voima.

Se oli se ensimäinen matka uuteen kotiin, kauniiseen Koskelaan. Sanelma
oli silloin todella uskonut onneensa aavistamatta että sen perustus oli
näin pian pettävä.

Katkeruus taas valahti mieleen. Olisiko kukaan saattanut aavistaa, että
hän kerran sairaana, köyhänä ja petettynä pakenisi lapsineen kauas
kotipuolelleen omaisten ja ystävien turviin. Mitä pahaa hän olikaan
tehnyt, että hänet näin häpeällisesti kotoaan karkoitettiin? Eikö hän
viimeiseen asti ollut täyttänyt velvollisuuksiaan miestään ja kotiaan
kohtaan — eikö tämä jo ollut taivaisiin huutava vääryys!

— Äiti, pääseekö Pojukin junaan?

Sanelma havahtui, mutta hänen äänessään väreili katkeruus
vakuutellessaan lapselle: — Poju pääsee junaan, Poju saa istua vaunussa
koko päivän ja ajaa kauas, kauas.

Poika riemuitsi.

Mutta tyttö istui takaistuimella surumielisenä nojaten suureen
matkalaukkuun ja mietiskellen omiaan. Hänen pienessä seitsenvuotisessa
päässään oli jo jonkunlainen aavistus siitä, että asiat eivät enää
olleet oikealla tolallaan.

Juna porhalsi asemalle. Martti Pätevä nosti poikansa käsivarrelleen ja
kantoi hänet vaunuun. Senjälkeen tuli tytön vuoro. Mutta kun hän oli
laskea hänet sylistään, kiersi Aili käsivartensa lujasti isänsä kaulaan
ja katsoi häntä tuskaisin silmin:

— Isä!

Mies vavahti kuin unesta heräten. Hän nosti lapsen uudelleen syliinsä
ja pusersi häntä rajusti rintaansa vasten.

— Aili, Aili-rukkani!

Sanelma ei voinut katsella heidän hyvästelyään; hän vetäytyi vaunun
sillalle odottamaan junan lähtöä.

Pitkä vihellys. Martti syöksyy vaunusta ulos, lapset hänen
kintereillään. Mutta samassa jo kolahti kiinni malminen aitaus sulkien
lasten tien.

Juna on jo liikkeellä. Martin kasvoilla on ilme, jommoista Sanelma ei
vielä ennen ole niillä nähnyt.

— Isän tyttö! onko...

Ääni häipyi vaunujen kolinaan ja veturin vihellykseen. Tyttö itkunsa
seasta vaikeroi:

— Isä, oma isä!

Sanelma oli tyrmistynyt näkemästään. Kauheata tämä oli.




10.


Sanelma avasi huoneensa ikkunan. Voimakas, tuoksuilla kyllästetty ilma
lehahti vastaan hivellen suloisesti hänen riutunutta olemustaan.

Yöllä oli satanut. Kevät teki kiireellisesti kesää.

— Kevät!

Sanelma sanoi sen ääneen ja voittamaton haikeus täytti hänen mielensä.
Kevät oli aina vaikuttanut niin kummallisesti häneen. Oli kuin keväällä
olisi löytänyt itsestään uuden ihmisen, kuin silloin olisi paremmin
kuin muulloin kuullut oman sydämensä äänen.

Kevättä oli Sanelma aina odottanut ja sen mukana jotain uutta, josta ei
itsekään tietänyt mitä se oli, mutta suurta se olisi ja ihmeellistä,
joka muuttaisi äkkiä kaiken.

Tuo tuntu oli hänellä ollut lapsesta saakka, ja vielä Koskelan
onnellisena emäntänäkin ollen. Se ilmeni vielä senkin jälkeen, kun
Sorjo oli ilmaantunut hänen tielleen. Vieläkin hän odotti. Hän ei
tiennyt odottiko hän häntä uudelleen tulevaksi vai mitä se oli. Hänen
sielunsa pohjalla oli kai joku epämääräinen sammumaton kaipuu, jota ei
mikään voinut tyydyttää.

Kauan harhailivat Sanelman ajatukset määrättöminä sinne tänne, kunnes
ne taas palasivat siihen, mikä oli tuskallisinta — nykyhetkeen.

Häntä oli jo kauan kiusannut unettomuus. Viime yönäkin oli hän vasta
aamupuolissa nukahtanut ja herännyt taas hetken kuluttua ilkeään
unennäköön.

Viimeisten aikojen tapahtumat olivat kovasti järkyttäneet Sanelman jo
ennestäänkin heikkoa hermostoa. Ja vaikka hän nyt asui täällä kaukana,
satojen kilometrien päässä kärsimyspaikoiltaan, seurasivat muistot
kiinteästi hänen mukanaan. Yön levon ne veivät ja pahoina unina ne
nukkuessa kummittelivat hänen edessään. Muistot toivat kaihoa ja
tuskaa. Ne pyrkivät myös herättämään katkeruutta ja vihaa. — Kuinka
saattoikaan Martti sillätavoin menetellä ja häväistä yhteisen kodin!

Asia oli tullut yleisesti tietoon. Palvelijat ja työläisvaimot olivat
pitäneet asianaan surkutella häntä. Oli kumminkin hyvä, että lapset
eivät kaikesta tästä vielä ymmärtäneet mitään.

Ja Sanelma olikin päättänyt tehdä voitavansa pitääkseen asian salassa.
On parempi, ajatteli hän, että he saavat säilyttää kunnioituksen
isäänsä kohtaan, vaikka tämä ei sitä ansaitsisikaan.

Sanelman otsa on kuuma ja väsymys painaa päätä. Hänen terveytensä
on yhä heikontunut ja taloudelliset huolet painavat taakkana hänen
hartioitaan.

Miten voisi varjella lapset puutetta tuntemasta! Se pieni rahaerä,
minkä Martti puolivuosittain oli suostunut heille antamaan, ei
kunnolleen riittäisi heidän elatuksekseen. Pitäisi voida hankkia lisää.

Mutta miten?

Aatos taas väsähti kesken ja kääntyi omille teilleen, ja ennenkuin hän
huomasikaan, olivat ne jo kääntyneet Sorjoon, vaikka hän oli päättänyt
olla tätä ajattelematta.

Pari päivää sitten oli Sanelma pääkaupungin lehdistä lukenut erittäin
kiittävät arvostelut hänen näyttelystään, joka siellä kuului avatun
taiteilijan itsensä ollessa vielä ulkomailla.

Eräs Sanelman tuttavista, joka opintojensa tähden oleskeli nykyisin
Pariisissa, oli kirjoittanut sieltä: »Sorjo Valtonen täällä kulkee
voitosta voittoon. Kaikkialla hänelle ovet avautuvat, ja naiset ovat
hulluuteen asti ihastuneita...»

Mitä oli hän, Sanelma, hänelle nyt enää? Kaukainen muistoko vain, oliko
sitäkään?

Jos Sorjo saisi kuulla, että hän on jättänyt Koskelan, — etsisikö,
tulisiko?

Voi, kunpa tietäisi, välittikö hän vähäistäkään hänestä nyt enää!

Veret kohosivat Sanelman poskille ja pakenivat jälleen.
Mielikuvituksessaan hän näki Sorjon tulevan, oli rientävinään häntä
vastaan, kohottaen vapaat käsivartensa häntä kohti ja hiljaa kuiskaten:
omani, minun omani.

Aili nyyhkytti unissaan.

Sanelma havahtui, lähestyi varovasti vuodetta ja katseli nukkuvaa
lasta, jonka kasvot nyyhkytyksistä vavahtelivat. Suuri kyynel vierähti
silmäluomen alta ja kieri kirkkaana helmenä valkealle pielukselle.

— Isä, kuiskasi tyttö ja samassa hän heräsi.

— Äiti, missä isä on?

— Kaukana, kultaseni, Kaartokoskella, puheli äiti sivellen hänen
kosteita hiuksiaan.

— Miksi me olemme vielä täällä.

— Tyttöseni, meillä on nyt täällä toinen koti, virkkoi äiti jotain
vastatakseen.

— Minkätähden pitää olla kaksi kotia; yksi on parempi. Minkätähden,
äiti, toit meidät tänne?

Äiti on hämillään, ei tiedä mitä sanoisi. Lapset ovat niin mahdottomia
kyselyissään.

— Äiti, näetkös, ei viihtynyt Koskelassa enää, äiti tahtoi päästä omaan
kotipuoleen.

Samalla hän itsekin tunsi kuinka ontto tuo selitys oli. Tuli
kiusallinen olo.

Pojukin oli herännyt. Pieni palleroinen olento suoriutui peitteistään
ja pujottautui äidin syliin.

— Eikö isä ole tullut? tiedusteli hänkin.

— Ei, lapsikulta, eihän hänen pitänytkään vielä tulla, vasta joskus,
sitten...

Sanelma paino! poikaa lujasti rintaansa vasten. Eikö hänen rakkautensa
riittäisi pojallekaan, joka oli kuin osa hänestä itsestään.

— Miksi isä ei tule kohta? Meidän on ikävä, puhelivat lapset kilvan.

— Kun isällä on siellä koski ja saha, kuka hoitaisi niitä, yritti
Sanelma vielä.

— Kuulehan äiti, alotti Poju toimekkaana. — Me löysimme eilen siskon
kanssa pienen kosken, mihin isä voisi rakentaa uuden sahan, ja silloin
olisimme taas kaikki yhdessä.

Sanelma vaan painoi paitaressua povelleen.

Mutta Aili istui murheellisena vuoteensa laidalla katsellen paljaita
jalkojaan.

— Näin unta isästä, sanoi hän hiljaa.

— No, kerrohan meille mitä sinä näit, pyyteli äiti pukien vaatteita
Pojun ylle.

— Isä oli olevinaan aivan ilman rahaa, mutta minä rikoin
säästölaatikkoni ja annoin isälle kaikki.

— Se oli kaunis uni, tyttöseni.

— Minä näin vielä muutakin, — isällä oli risainen takki yllään, minä
paikkasin sen.

Kyyneleet nousivat Sanelman silmiin. Hän veti puoleensa tytön vaalean
pään ja suuteli sen leveää otsaa. Lapsi oli osa isänsä olemuksesta,
hänen lihaansa ja vertaan.

Ja hän muisti viime yönä unissaan piiloitelleensa varastettuja
tavaroita.




11.


Päivä oli jo korkealla, kun Martti heräsi unestaan ja katseli
ihmetellen ympärilleen.

— Kovin täällä on hiljaista. Lienevätkö lapset jo menneet ulos?

Hän nousi vuoteeltaan ja lähestyi paikkaa, missä pienet valkeat vuoteet
seisoivat ennen vieretysten — ne olivat poissa. Mies hapuili tyhjää
kuin etsien pieniä käsiä ja päitä.

Unikuvat hävisivät silloin, muisti selkeni armottomaan todellisuuteen:
— eiväthän he olekaan täällä enää —.

Martti Pätevä istahti taas vuoteensa laidalle. Suuret kädet putosivat
hervottomina polville, kookas ruho lysähti kumaraan ja pää painui
syvälle hartioiden väliin.

Näin istui hän pitkät hetket tuijotellen tylsästi tyhjyyteen. Joskus
selkenivät siitä hänen eteensä Sanelman kasvot, joskus Ailin ja Pojun.
Ne ilmestyivät niin elävinä, häipyäkseen kohta taas. Mies vain istui
edelleen, kunnes harhakuvat uudelleen näyttäytyivät.

Emma tulee kahvitarjottimineen sisään ja nähtyään isäntänsä taas tuossa
asennossa, pudistaa murheellisena päätään.

— Pitäisi teidän jo pukeutua! On vieraita. Ovat jo hyvän aikaa
odottaneet.

— Vai niin, vai niin, kyllä minä kohta.

Mutta hän jää yhä entiseen asentoonsa.

— Ei nyt saa enää jäädä miettimään, ja kyllä se kahvikin on nyt juotava.

Emma järjestelee huonetta, valvoen samalla isäntänsä pukeutumista.
Vähän väliä on hänen muistutettava: — Ei nyt huoli miettiä enää.

Tytön äänessä kuulostaa säälivä huolenpito. Se tekee hyvää
murheelliselle mielelle. Hän, Martti, on niin avuton ja orpo, ei kukaan
ole niin orpo kuin hän.

Vieraat olivat menneet.

Kaikki asiakkaat toivat vain ikäviä uutisia tähän aikaan. Martti tuskin
jaksoi kuunnella heitä.

Hän mittaili pitkin, raskain askelin ruokasalin lattiata pysähtyen
tavantakaa ikkunan ääreen.

Lasissa näkyi pienten sormien jäljet.

Hän oli huomannut ne juuri silloin, kun työnjohtaja Tarjanne
kertoi erään koneenosan särkyneen, jonka johdosta työt sahalla
olivat joutuneet seisahduksiin. Hänen puhuessaan isäntä kulki vain
hajamielisenä silmäillen usein ikkunaa.

Hän näki heidän seisovan siinä katselemassa kottaraisia, jotka
vastakäännetyiltä multapenkeiltä etsivät syötävää. He innostuvat ja
osoittavat niitä sormillaan ja pienet näpin jäljet jäävät lasiin.

Martti on onnellinen löydöstään. — Kunhan vaan, ei Emma...

Hän astelee astumistaan. Emma valmistelee aamiaista. Sen syötyään saa
hän mennä. Ei siinä ole tinkimistä, sen tietää Martti jo ennestään.

— Mitä se puhuikaan tuo Tarjanne? Rahaa olisi tarvinnut. Miehellä on
kotona kuusi pienokaista. Hänen täytyy saada se mikä hänelle kuuluu.
Miesten myös, minun täytyy saada heille rahat vaikka mistä, ensin
niille, joilla on lapset ja vaimo.

Emma aloittelee suursiivousta, isäntä valmistautuu vihdoinkin menemään.

Mutta portailta hän kääntyy vielä takaisin.

— Pestäänkö ikkunatkin?

— Ainahan ne on pesty.

Emma on nyrpeissään. Kaikkia se kyselee, niinkuin ei tässä nyt
tiedettäisi.

Mies viipyy ovella.

— Sitä minä vaan, että jätettäisiin sentään ne ruokailuhuoneen ikkunat
pesemättä.

Hän katsoi tyttöön ja tyttö häneen. — Mikähän sillä nyt taas on
tarkoituksena tuossakin, näytti tyttö ajattelevan, mutta suhtautui
kuitenkin surkuttelevan suopeasti isäntäänsä, kuten ainakin ihmiseen,
joka on »käynyt hiukan kummalliseksi».

Martti poistuu enempää sanomatta.




12.


Santeri Tarjanne oli tehnyt tupansa suurten koivujen suojaan. Martti
Pätevä oli avustanut hiljaisenluontoista kätevää miestä, joka oli aina
huononlaisesti kyennyt ajamaan omia asioitaan.

Tuvan perään oli pian saatu kamarikin, joka olikin tarpeeseen perheen
nopeasti kasvaessa.

Miehet olivat nuoruudessaan työskennelleet samassa tehtaassa ja siitä
asti pitäneet toisistaan. Martti Pätevä olikin liikkeensä jonkun verran
vaurastuttua kutsunut Tarjanteen apulaisekseen. Pienessä keltaisessa
tuvassa, koivujen alla, otettiin isäntä aina ilomielin vastaan.

Mutta kun Martti Pätevä tänään astui tuvan ovesta sisään, loi emäntä
häneen murheellisen, kysyvän katseen, ja ääni, jolla hän pyysi häntä
kamarin puolelle istumaan, kuulosti niinkuin hän olisi sairasta
puhutellut.

— Ei ole isäntä aikoihin käynytkään täällä päin.

— Eihän sitä tule käydyksi, kun ei satu asiata. Onkohan se Santeri
kotosalla?

— Lähti kantoja pienimään. Käypäs, Eevertti, kutsumaan isää!

Santeri tuli, pudisteli lumen saappaistaan ja astui hieman hämillään
kamariin. Kun isäntä jonkun ajan kuluttua laski hänelle rahasumman
käteen, kävi hän ymmälle. Hän ei ollut odottanut sitä aamullisen
keskustelun jälkeen. Puoleksi pidätetty helpotuksen huokaus kuului
Tarjanteen vaimon taholta.

Marttia hävetti. Nämä kunnon ihmiset olivat kenties kärsineet puutetta
hänen vuokseen.

Emäntä taas katkaisi hiljaisuuden:

— Soitahan sinä nyt sillä uudella kojeellasi, että kuulee isäntäkin. Se
näperteli tuo Santeri tässä talven aikana puhdetöikseen tuon harmoonin,
mutta sille ei vielä ole ilmestynyt ostajaa.

— Katsohan sitä, puheli vieras helpoittuneena. — Olisipa sinussa
enemmän liikemiestä, niin perustaisit harmoonitehtaan.

— Niinpä niin, huokasi vaimo, mutta ei siitä ole sellaiseen. Ja
hyvinhän se menee näinkin. Iloinen olin, kun se teki tuonkin, saavat
nyt pojat opetella soittamaan. Ja kaipaa sitä itsekin soittoa, vaikka
tässä jo alkaakin olla vanha ihminen. Olimmekin ilman soittokonetta jo
monta vuotta, kaipaahan sitä, kun on kerran siihen tottunut.

Vaimo teetteli puhetta, Santeri selaili nuottejaan.

— Se on sellaista soittoa, näin itse-oppineen, virheitä siinä kuulee
tarkka korva.

— Tiedäthän, että minä en kykene ollenkaan soittoasi arvostelemaan,
mutta kuuntelen kyllä sitä mielelläni.

Santeri painoi ilmaa palkeisiin sormien koskettimia. Hänen selkänsä
on laiha ja kumara, kasvonsa kalpeat ja parroittuneet. Luulisi miestä
kivulloiseksi, mutta koskaan ei hän vaivojansa valittanut. Vaimo häntä
vaalii ja hoitelee, ollen äitinä hänelle yhtähyvin kuin heidän kuudelle
pojalleenkin. Nuorin niistä säveleet kuullessaan jätti leikkinsä,
riensi äidin luo ja kiipesi hänen polvelleen.

— Täällä meloodia-puolella on itaalialainen viritys, se värisee hieman,
huomautti Santeri välillä.

Sitten se alkoi. Miehen kumara vartalo suoristui ja silmiin syttyi uusi
eloisuus. Epävarmuus hänen olennostaan hävisi samalla kertaa, oli kuin
olisi hän nyt oman oikean itsensä löytänyt.

Hän soitti kappaleen toisensa jälkeen. Koko huoneen ilma oli jo
pehmeiden sävelaaltojen kyllästämä. Ne vyöryivät vielä kauemmaksi,
kohosivat ylös keväiseen korkeuteen, aina kevätpoutaisiin sinisiin
avaruuksiin, yhä puhtaampiin, yhä pyhempiin piireihin, muodostaen
sillan maasta taivaisiin, jota myöten äärettömyyden rauha valui alas
ihmisen särkevään sydämeen.

Soitto hiljeni, väristen vienosti se haipui pois, jättäen jälkeensä
hartaan, hiljaisen hetken. Koivun lehdissä tohahteli leuto tuuli,
joka avoimesta ikkunasta hengähteli huoneeseen. Jossain lähitienoilta
kukahteli käki.

Nuorin lapsista oli nukahtanut äitinsä syliin.

Vaimo loi mieheensä sinisen katseen. Kokonainen onnen maailma kuvastui
hänen silmistään.

Martin turtunut sydän alkoi herätä. Siellä tuntui nyt viiltävä kipu.

Hän jätti hyvästit näille onnellisille ihmisille ja lähti kiireimmiten
painaltamaan kotoista koskenrantaa kohden.




13.


Hän pysähtyy virran rantaan ja istuutuu kivelle lähellä veden rajaa.

Saha seisoo, miehet ovat poissa. On pyhäpäivän hiljaisuus keskellä
viikkoa.

Mies istuu kivellä pää käsien varassa, tuijotellen virran vierivään
veteen, joka pehmeänä, vihervän ruskeana velloo, viskellen valkeita
kuohujaan leikiten ylös.

Noin velloo hänen sisässäänkin, vuoroin velloo, vuoroin apeaan
tylsyyteen pysähtyy.

Rinnassa tuntuu tyhjä, kipeä kohta, ikäänkuin sydän olisi kaivettu ulos.

Koski kohisee.

Mitä mietit, Martti Pätevä? kuulee hän kosken kysyvän.

Mietin mitä mietin, mennyt mies, mitä minusta on nyt enää.

Sahasi seisoo, Martti Pätevä, seisoo keskellä arkista päivää.

Saapi se seistä, mitä sillä on väliä, puhelee Martti kuin puolustellen.

Rakennuksesi ovat kesken, Martti Pätevä, tuumasi ovat menneet myttyyn,
suuret suunnitelmasi rauenneet.

Menkööt, rauetkoot!

Missä on nyt tulinen työintosi, Martti Pätevä, ja suuri uskosi, joka
tyhjästä toi esille kaiken tähänastisen?

En niitä tarvitse enää.

Työ on miehen ensimäinen ja myöskin viimeinen.

Sanotaan niin olevan.

Työnilo on ihmisen ainoa oikea ilo, joka ei jätä häntä pahankaan päivän
tullen.

Kenenkä hyväksi minä tässä nyt enää, yksinäinen, mennyt mies!

Mutta koski vaan kohisee: Kukin on sisimmässään aina yksin.

He olivat parhain osa minusta itsestäni. Mitä olen minä enää sen
jälkeen kun he ovat minulta menneet? purki Martti sydäntään.

Oletko, ihminen, olemassa vain itseäsi ja omiasi varten?

Kuka sen sanoi? Hän katseli ympärilleen ja huomasi puhelevansa yksinään.

Mies tuijottaa taas vihreän ruskeaan, vellovaan veteen. Oli kuin olisi
hän jo tavoittanut johtolangan pään ja kuin kohta selviäisi koko sekava
vyyhti, kunhan vielä kuuntelisi sisäistä ääntä.

Ellet sinä, niin onhan muita, jotka omistavat onnen.

Taas tuli mieleen sekin Tarjanteen perhe, kyyhkyspari. Jos työt
koskenrannalla seisahtuvat, loppuu leipä sieltäkin. Hän, Martti Pätevä,
on vastuussa heidän onnestaan.

Ja monen muun.

Heidänkin, jotka olivat menneet pois. Saattoihan hän vielä tehdä työtä
heidän hyväkseen. He ovat menneet pois, mutta tulevat vielä kerran
takaisin — ehkä silloin tulevat, kun häntä ei ole enää.

Ja isä, joka ei ollut arvollinen pitämään heitä luonaan, antaa itsensä
heille työssään.

Osat ovat elämässä erilaiset. Toista täällä seuraa onni ja
myötäkäyminen, toisen kohdalle sattuu raadanta ja työ. Tyytyköön kukin
kohtalon jakoon!

Koski vaan kohisee.

Martti Pätevä ymmärtää sen hellittämättömän vaatimuksen: työhön,
työhön! ‘ Heidän hyväkseen se koituisi sittenkin, vaikka he eivät
tulisikaan.




14.


Sanelma oli yhä heikontuneen terveytensä vuoksi tullut kaupunkiin
turvautuakseen asiantuntijalääkärin apuun. Lääkäri siellä maalla oli
pitänyt leikkausta välttämättömänä, mutta täällä arveltiin hänen
sentään sopivalla hoidolla paranevan. Tulisiko hänestä eläjää enää,
jaksaisiko hän toipua kaiken sen jälkeen mitä oli ollut? Itse hän sitä
epäili enin.

Ja mitäpä hänellä olisi ollutkaan sitä vastaan! Eikö hänen kärsivälle
olemukselleen olisikin ollut ihaninta laata tuntemasta — vaipua syvään
unhoituksen uneen.

Mutta ne lapsirukat! He olivat jääneet erään ystävällisen tädin
huostaan, istuneet äidin lähtiessä toinen toisiinsa nojautuen kuin
kaksi turvatonta linnunpoikasta, jotka särkyneestä pesästä ovat maahan
pudonneet.

— Kuinka kauan sinä viivyt, äiti?

Eihän hän sitä osannut heille sanoa. — Äidin ehkä pitää sairaalaan,
mutta hän tulee heti sieltä päästyä kotiin, niin pian kuin vaan saattaa
matkustaa.

— Mutta jos sinä kuolet, hakeeko isä meidät täältä pois?

Sanelma oli valmistanut lapsia senkin varalta, että hän ei enää
palaisikaan.

— Hakee isä teidät, hakee varmasti, vakuutteli hän.

— Kirjoitatko isälle, että me olemme täällä tädin luona?

— Kyllä, kyllä, olkaa vaan huoletta!

Ja Aili veti äitiä puoleensa vielä kerran ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Sinä et saa kuolla! Me Pojun kanssa rukoilemme Jumalaa joka ilta.

Kun Sanelma muisteli heitä, tuli hänen paha ja tuskallinen olla. Hän
oli uupunut eikä jaksanut ajatella enää.

Kello läheni neljää.

Tähän aikaan piti Toini-rouvan tulla, Sanelman entisen koulutoverin.
Hän oli naimisissa lehtori Sompion kanssa ja eli, kuuleman mukaan,
verrattain hyvissä oloissa. Toini oli eilen yllättänyt Sanelman
lähettämällä kukkaistervehdyksen ja luvannut tänään tulla häntä
tapaamaan.

Tämä huomaavaisuus ilahdutti häntä. Olihan olemassa edes joku, joka
vähäsen välitti hänestäkin. Mutta toiselta puolen tunkeutui esille
taas epäilys tämänkin ystävyyden vilpittömyydestä, ja sama, katkera
ääni, jonka hän niin hyvin viime ajoilta tunsi, alkoi taas puhua
hänen sydämessään: Miksi Toini tahtoo minua tavata, emmehän me ole
vuosikausiin olleet missään yhteydessä toistemme kanssa? Mikä ajaa
hänet minun luokseni tänään? Sula ystävyyskö vain ja vilpitön osanotto
onnettomuuteen joutunutta lähimmäistään kohtaan? Lienee siinä sitäkin,
mutta on siinä muutakin. On uteliaisuutta ja sitä nautinnon halua,
jota me ihmiset tunnemme nähdessämme toisen kärsivän, kun itse olemme
terveitä ja hyvinvoipia, kun näemme lähimmäisemme haaksirikkoutuvan,
mutta itse seisomme turvallisesti kuivalla, lujalla maalla. Kauhu
värisyttää sielua tuon toisen puolesta, mutta suloinen mielihyvä
hivelee mieltä, koska itse olemme tuolta pahalta säästyneet.

— Niinpä niin, Sanelma huokasi ja surunsekainen katkeruus täytti
sydämen. — Ihminen on ihminen, emmehän voi toivoa häneltä muuta kuin
inhimillistä. Mutta kylmä minun on, enkö siis ottaisi vastaan sitä
vähäistä lämpöä, jota minulle vielä elämässä tarjotaan!

Ovelle koputettiin. Sanelma kiiruhti tulijaa vastaan. Toistakymmentä
vuotta oli kulunut heidän viime tapaamisestaan. Kumpikin silmäili
toistaan lyhyen hetken.

— Kuinka sinä olet muuttunut, sai Toini vihdoin sanotuksi.

Sanelma hymyili surumielistä hymyään. Muuttunuthan oli Toinikin.
Laihtunut oli ja saanut kimputtain hienoja kurttuja silmiensä alle.
Kuka huomaa oman vanhentumisensa!

— En olisi aavistanut tapaavani sinua, sanoi Sanelma. — Kiitos
kukkalähetyksestäsi! Olet kovin ystävällinen.

— Rakas ystävä! Toini tuli liikutetuksi ja hänen silmänsä kostuivat. —
Tahtoisin todellakin osoittaa sinulle ystävällisyyttä. Et tiedäkään,
kuinka paljon olen sinua ajatellut. Mutta mitenkä ovat sinun asiasi.
Erossako olet, vai...?

— En vielä laillisesti.

— Mutta poissa kumminkin Koskelasta. Toini istuutui ja veti Sanelman
viereensä. — No, hyvät ihmiset! Kukapa sitä olisi uskonut, että se
lopuksi päättyi noin, ja sellainen siivo mies kuin Martti Pätevä oli.

Sanelma oli vaiti ja katseli ulos.

— Olen kuullut, että kovin on alkanut huonosti elää. Onko siinä
puheessa perää?

— Onhan siinä tavallaan, vastasi Sanelma vitkastellen. — Mutta häntä
ei voi yksin syyttää, lienee sitä vikani minullakin. Että niin kävi
kuin kävi, johtunee varmaankin vaan siitä, että emme alunpitäenkään
toisillemme sopineet.

Toini pyöritti päätään:

— Jopa on ihmeellistä, jopa on! Mutta kerrohan nyt minkälaista oli
elämä Koskelassa viime aikoina. Kuinka se oikein lopullisesti tuli
ratkaistuksi?

— Älä kysy, Toini hyvä, en tunne mitään halua ruveta niitä asioita
penkomaan.

— Sen ymmärrän hyvin, Sanelma-rukka!

Toinin kasvot ilmaisivat osanottoa, mutta kuitenkin Sanelman oli niin
paha olla.

Puhuttiin välillä muusta, muisteltiin yhteisiä asioita ja Toini tiesi
kertoa monesta toverista. Hän oli yleensä selvillä heidän kunkin
asioistaan.

Ja sitte palasi Toini takaisin taas siihen äskeiseen.

— Tiedätkö, Sanelma, olen kuullut niin hulluja huhuja. Et voi
aavistaakaan, mitä ne ovat sinusta kertoneet!

Sanelman kasvoille levisi heikko punerrus. Tiheän harson takaa
kiinnittyi Toini-rouvan tutkiva katse tiukasti häneen.

— Juorupuheet kuuluvat näissä tapauksissa ehdottomasti asiaan. Olisi
hauska kuulla, mitä minusta tiedetään.

Toini-rouva naurahti:

— No eipä muuta, kuin että sanotaan sinun istuneen Sorjo Valtosen
kelkkaan.

Sanelma kalpeni. Hän ei luullut kenenkään tietävän mitään siitä. Ensi
kerran kuuli hän sivullisten heidän suhteestaan mainitsevan.

— Me olimme kyllä hyvät ystävät silloin, kun Valtonen oli Koskelassa.
Olimme usein yhdessä, ja siitä luullakseni nuo huhut ovat syntyneet. En
ole muuten kuullut hänestä mitään pitkiin aikoihin.

— Johan minä sanoin, että kaikkia ne ihmiset... Mutta toinen näki, että
hän oli jo siepannut salaisuuden.

— Sitä minä sanoin Jaakollekin, jatkoi Toini, että tunnenhan minä
Sanelman, joka jo ennen, nuoruuden päivinäänkin, oli toisellainen kuin
me muut. Kuinka hän olisi ruvennut luvattomiin suhteisiin ja vielä
tuollaisen hulivilin Kanssa kuin Sorjo Valtonen on.

Sanelma istui vaieten. Olo tuntui tukalalle.

Toini taas jatkoi:

— Eihän siinä muuten mitään ihmeellistä, jos olisi jotain ollut
sinullakin. Onhan sitä itse kullakin omat pienet salaisuutensa.

Hän huokasi ja aukoi tuomaansa pakettia päästellen sidelankaa
kiirehtimättä. Hieno makeislaatikko tuli näkyviin.

Toini tarjosi Sanelmalle, muisti omaakin suutaan ja nojautuen mukavasti
sohvankulmaukseen hän lempeän surumielisenä virkkoi:

— Niin on, Sanelma hyvä, mutta onko oikeastaan meidän naisten syy?
Katso, ne miehet ovat niin kummallisia. Sitten kun he omistavat
meidät vaimoinaan ja me käymme heille yhtä jokapäiväisiksi kuin
välttämättömiksikin, vaativat he meiltä kaiken ja antavat niin peräti
vähän. Heidän toimensa, heidän harrastuksensa vievät heidän ajatuksensa
kokonaan. Virkatoimet, kokoukset ja illalliset vaativat heidän aikansa
tuiki tarkkaan, kotia varten jää tuskin mitään. Vaimo siellä vaan istuu
yksin lastensa kanssa päivät pitkät ja illat ikävät ja hänen sieluunsa
kertyy vuosien varrella suuri kaipuu, joka etsii vihdoin tyydytystään
toisella taholla. Näin on useimmiten syntynyt tuo niin kutsuttu
»luvaton suhde», joka useimmiten jää vaan vaimon omaksi salaisuudeksi.

Sanelma oli vaiti ja katseli laihtuneita käsiään.

— Ja lieneekö tuo nyt oikeastaan niin suuri syntikään, jatkoi Toini
taas. — Jos minulla on joku, josta olen hiukan intresseerattu, olen
virkeä ja elämänhaluinen, teen työtä kodissani kahta vertaa enemmän
kuin ennen, hermostuneisuuteni katoaa siihen paikkaan ja minä olen
Jaakolle samoinkuin lapsillekin puolta hellempi kuin muuten.

— Etkö luule, että miehesi huomaisi mitään, jos sattuisi sellaista!

— Mistä ihmeestä hän keksisi sen! Jaakko luottaa minuun täydellisesti.

— Sen pahempi, jos sinä siitä huolimatta pettäisit häntä!

— Mutta Sanelma rakas, eihän hänellä ole mitään vahinkoa tuosta pikku
salaisuudesta. Toista olisi silloin, jos rupeaisin tuota hänelle
tunnustamaan. Voi hyvänen aika! Kuinka Jaakko siitä raivostuisi ja
tulisi varmaan onnettomaksi koko loppuijäkseen! Koko kotirauha rikkuisi
ja lapsetkin tulisivat kärsimään. Ja ajatteles, tämä kaikki vaan pienen
flirtin vuoksi, joka itse asiassa oli vaan joutava ajankulutus, sillä
Jaakkoa minä sittenkin rakastan, rakastan kaikesta sielustani, sen saat
uskoa, Sanelma.

— En ole, Toini hyvä, minä samalla kannalla kuin sinä tämän asian
suhteen. Pidän rakkautta vakavana, mieluummin sanoisin pyhänä asiana
ja rehellisyyttä ihmisyyden ensimäisenä ehtona. Kuinka voisikaan
jatkuvasti pettää ihmistä, jonka kanssa syö samaa leipää!

— Voi tyttöseni! Toini myhäili, — sinä olet ollut kymmenen vuotta
siellä maalla, missä kaikki on vielä niin ihanteellista, ainakin
ihmiset koettavat uskotella itselleen ja toisilleen niin. Mutta toista
on todellisuus. Saa oppia tinkimään itsensä kanssa, saa sopeutua
olosuhteiden mukaan, soutaa ja huovata aina tarpeen mukaan. Ja niin
sitten luovailee kaitojenkin väylien kautta puskematta purttaan
kareihin ja kiviin. — Ole niin hyvä!

— Kiitos, sanoi Sanelma raukeana. — Olen nyt liian väsynyt pohtiakseni
niin painavia kysymyksiä. Omasta puolestani uskon yhä vieläkin tuohon
monen mielestä ehkä jo vanhentuneeseen totuuteen: Rehellisyys maan
perii.

— Niinpä niin, Toini-rouva huokasi kevyesti, — niin lienee kyllä
vieläkin periaatteessa, mutta käytännössä on hiukan toisin. Tehty ei
sillä tule tekemättömäksi.

— Minä kyllä olen koettanut sitä parhaani mukaan käytäntöönkin
sovelluttaa.

— Sen minä sinusta, Sanelma hyvä, kyllä uskon... Mutta siirrytään nyt
asiasta toiseen. Huomasit ehkä lehdistä, että Sorjo Valtosen taide on
herättänyt suurta huomiota.

Sanelma myönsi lukeneensa.

— On siinä poika! puheli Toini innostuen. — Tekee valtauksia kaikissa
piireissä ja ihmiset ihastuvat mielettömiksi. Nuoret ja vanhat, miehet
ja naiset — ja varsinkin juuri naiset. Missä tahansa liikkuu, aina jää
joku itkemään. Minun mieheni veljenpoika, nuori maalaajan alku, joka
oli Valtosen oppilaita ennen tämän ulkomaan matkaa, hän tietää kyllä
monta hupaista juttua tämän ihailijattarista.

Sanelma liikahti hermostuneesti, niinkuin olisi aikonut ensin lähteä
paikaltaan, mutta jäi siihen kumminkin kohtaloonsa alistuen, ja hänen
laihtunut, väsähtänyt olemuksensa painui yhä syvemmälle suuren, pehmeän
lepotuolin nurkkaukseen.

Toini-rouva kiinnitti soikeat, sekaväriset silmänsä häneen.

— Tiedätkö, että hän on eilen saapunut kaupunkiin?

Sanelmaan iski kuin sähkö-isku. Hän tuskin saattoi hallita ääntään.

— Mistäpä minä sen tietäisin!

— On luonnollista, että te täällä nyt tapaatte toisenne, olettehan te
vanhat tuttavat.

Sanelma pyöritteli sormusta sormessaan.

— Hän ei tiedä minun täällä olostani mitään, enkä minä aio etsiä häntä.

— Kummakos tuo, vaikka etsisitkin! Ainakin minä sinuna...

Samassa hän muisti jotakin ja puhkesi heleään nauruun.

— Muistuipa tässä mieleeni muuan pieni tarina. Kerron sen sinulle
kesken kaiken surun ja murheen, se ehkä hiukan huvittaisi sinua. Niin —
samainen Jaakon veljenpoika, se nuori veitikka, josta jo mainitsin, oli
saanut kerran kiikariinsa mestarinsa rakastajattaren... mutta ehkä minä
en kerrokaan, kenties sinusta tuntuu pahalta.

Sanelman suuta kuivi. Tukahduttava pala tunkeutui kurkkuun, ikäänkuin
olisi hän syönyt sadun myrkkyomenan, mutta hän koetti karaista
luontoaan ja kestää urhoollisesti loppuun.

-- Mitäpä tuo minuun, kerro sinä vaan.

— Niin, jatkoi Toini, — sillä oli silloin muuan naikkonen, jota
elätti ja ylläpiti vakituisenaam. Mutta tuo veijaripa solmi salaiset
suhteet naisen kanssa, vietteli sen itseltään Valtoselta, joka ennen
niin monelta oli näiden omat ottanut. Ja voiko hullummin käydä kuin
kävi kerran! Valtosen astuessa huoneeseen, yllätti hän nämä kaikkein
sopimattomimmalla hetkellä! Silmänräpäys vain — ja poika löysi itsensä
liejuiselta kadulta. Tulinen on Sorjo Valtonen vihassaan, miten kuuma
lieneekään rakkaudessaan!

Kesken hänen puhettaan oli Sanelma noussut tuoliltaan. Tuntui kuin
tulista myrkkyä kaadettaisiin avoimeen haavaan. Hän nojasi ikkunan
pieleen koettaen kätkeä kasvojensa kärsivän ilmeen.

— Sanelma, rakkaani, mikä sinun tuli, olet kuolon kalpea — voi minua
mieletöntä! Toini kiiruhti häntä tukemaan.

— Olen vaan niin väsynyt... Toini hyvä, ethän pahastu! Luulen, että
minun täytyy käydä vuoteeseen.

— Tarvitset lepoa, se on totta, on aika jo minunkin lähteä kotiin.
Kutsunko tänne lääkärin?... Eikö, vai niin... Mutta haluatko jotain
juotavaa?

Sanelman silmissä pimeni. Hän etsi tukea pystyssä pysyäkseen.

— Pyydän vain saada olla yksin.




15.


Sanelma oli nukkunut kauan ja heräsi vasta syksyisen auringon
kellertäväin säteiden leikkiessä hänen kasvoillaan. Koivun latva
monivärisine lehtineen huojui ikkunan edessä heittäen häilyvän
varjon huoneen vaalealle seinäpaperille. Ja ylempänä näkyi kaistale
vaaleanharmajaa, syysselkeätä taivaan kantta, joka pitkien sade- ja
sumuilmojen jälkeen kirkasti, kevensi mielen.

Hän nousi helpoittuneena ylös. Eilispäivän tapahtumat olivat nyt kuin
ikävä unennäkö, joka haipuessaan jättää vielä hetkeksi kiusallisen
pahanolon tunteen.

Kuinka hän olikaan ottanut tuon niin vakavasti. Olihan ymmärrettävää,
että Toini asiasta vihiä saatuaan tahtoi kuulustella häntä. Viisaasti
hän oli menetellytkin, ja ilmeisesti oli Sanelma nyt itsensä hänelle
paljastanut.

Tiesihän Sanelma, että Sorjon oli helppo sytyttää naisten mielet. Hänen
ei tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa heidät, kuin puusta
kypsän hedelmän. Semmoinen hän oli!

Mutta tarina laitakaupungilla asuvasta rakastajattaresta ja »Jaakon
veljenpojasta» oli varmaankin keksitty hänen paulakseen. Olihan Toini
kertoessaan kaikenaikaa pitänyt häntä tarkasti silmällä, ja oli kuin
olikin — voittanut pelin.

Kuinka harmillista!

Oliko hän tosiaankin niin yksinkertainen, että kuka tahansa... Ei, ei
niin, mutta hän oli ollut niin kauan siellä maalla, niin toisenlaisten
ihmisten parissa. Kuinka hän olisikaan osannut pitää varaansa.

Samassa hänen mieleensä iski kuin salama: Sorjo on tullut! Hän on tässä
kaupungissa. Joku noista harmaista tahi punertavista taloista sulkee
seinäinsä sisälle hänet.

Sanelma puki kiireesti ylleen. Heidän täytyi nyt tavata. Hän kulkisi
katuja aamusta iltaan, kunnes suotuisan sattuman avulla vihdoin
löytäisi hänet.

Ja yht'äkkiä tuli mieleen pikaisen jälleennäkemisen varmuus, ja sen
tuottama riemu valoi elähyttävää voimaa kautta riutuneen olemuksen.

Hän tunsi itsensä niin reippaaksi tänään, terveemmäksi kuin pitkään
aikaan, kulkiessaan katuja pitkin ilman kiirettä ja päämäärää,
hengittäen vain raitista ilmaa ja odotellen suotuisata sattumaa.

Ajatuksetkin kuljeksivat omia teitään; Sanelma katseli kuvaansa
näyteikkunain suurista laseista. Muuttunut hän oli entisestään ja
vanhentunut. Tuntisiko toinen häntä enää?

Levoton odotus sai sydämen kiihkeästi sykkimään. Eikö tämä ollut kuin
edeltäpäin järjestettyä! Sorjo tänne samalla kertaa kuin hänkin, ja
vielä piti Toini-rouvankin tietoineen tulla valmistamaan häntä tätä
tapaamista varten.

Nyt hän ensi-kerran kohtaisi hänet vapautumisensa jälkeen. Hän saisi
puristaa hänen käsiään ja katsoa häntä silmiin tuntematta tunnossaan
syyllisen tuskaa.

Kun hän nyt ajatteli tapahtumia Koskelassa ja kaikkea viime aikoina
sattunutta, tuntui kaikki kuin näkymättömän käden järjestämältä.
Olivatko heidän yhteiset toivomuksensa vuosikausien kuluessa
järjestäneet tämän? Kukapa tietää. Ihmeellisesti ovat asiat selvinneet,
aivan kuin edeltäpäin laaditun ohjelman mukaan.

Ilta jo hämärsi. Liike kaduilla vilkastui. Tehdastyöläiset kiiruhtivat
koteihinsa, sanomalehtipojat tiedoittivat äänekkäästi myytäviään.

Sanelma oli istahtanut puiston penkille mielessään horjumaton varmuus:

Sen täytyi tapahtua tänään.

Hän tähyili väkijoukkoon, tuoltapäinkö hän tulisi vaiko tuolta? Valot
syttyivät, väkeä kulki hänen ohitsensa, kullakin oma kiireensä. Kukaan
ei huomannut lehmuksen alla yksinäistä istujaa.

Siiloin se tapahtui, ihme, jota hän oli odottanut! Sanelma syöksähti
tulikuumaksi. Sitten hänen tuli kylmä. Valehtelivatko silmät, eikö se
todellakin ollut hän!

Oli! Tuhansien joukosta hän tuntisi tuon vartalon, tuon käynnin toisten
kulkijain seasta, hatun ja hiuskiharan.

Hän kävelee kuin kutsuttuna häntä kohti, heilauttaa keppiään ja
viheltelee hiljaa. Sanelma nousee ja astuu muutaman askeleen vastaan.
Sorjo kävelee mietteissään, on jo vähällä sivuuttaa hänet, samassa
kääntyy toki, huomaa ja ilostuu:

— Rouva Päteväkö? En ollut tässä hämärässä tunteakaan.

Sanelman huulet vavahtivat, ja etsien hänen katsettaan laski hän
kätensä ojennettuun käteen.

Sorjo Valtonen puristi sitä hilpeän tuttavallisesti.

— Hauska tavata, mitä nyt kuuluu Koskelaan?

Sanelma katsoi syvälle vihervänruskeisiin silmiin, ikäänkuin etsien
niiden pohjaa, ja hetken viivyttyä tuli vastaus vakavasti:

— En tiedä. En asu siellä enää!

Sorjo Valtonen loi katseensa alas ja huomattava varjo levisi hänen
nuorille, iloisille kasvoilleen. Tuokiossa tuntui tilanne hänelle
selviävän.

— Poissako kotoa?

Sanelma oli odottanut iloista hämmästystä.

Hänen kätensä irtausi Sorjon kädestä, pudoten hervottomana alas.

— Eiköhän olisi ollut viisainta jäädä?

— En mene enää takaisin.

Tuokion äänettömyys. Sitten Sorjo Valtonen taas hymyili ja oli
entisellään. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään.

— Vai niin, vai niin. Te varmaan ette alunpitäenkään oikein sopineet
toisillenne, vai kuinka? En todellakaan odottanut sen kehittyvän siihen
suuntaan. Luulin, että olisi mennyt edelleenkin entiseen tapaan.

Sanelmalla ei ollut mitään sanottavaa. Tuli pitkä, painostava
äänettömyys, jonka Sorjo viimein katkaisi omalla luontevalla tavallaan:

— Kuinka voivat Aili ja Poju? Hyvinpä kai, terveitä, kuten aina
ennenkin. Ovat varmaan kasvaneet paljon sitten viime näkemän.

Sanelma vastasi jotain, mitä lienee vastaillutkaan, mutta eihän toinen
sitä varten kysynytkään. Sitten puhuttiin vielä tovereista, jotka
odottivat ravintolassa. Siitä Sanelma sai ymmärtää hänen täytyvän mennä!

Lyhyt, merkityksetön kädenpuristus, ja hän oli poissa — poissa!

Sanelma kulki katua ylös, toista alas, ajattelematta, tuntematta
mitään. Hänen korvissaan kuului humina kuin kaukaisen kosken pauhu.

Ilta pimeni.

Kuka hän oli, mitä etsi? Kuuluiko soiton säveleitä kaukaa?

Tuttu varjo liukui tuossa hänen sivullaan. Sanelma pysähtyi, mutta
huomasi vaan oman kuvansa näyteikkunan himmeässä kuvastimessa.

Päässä tuntui polte, rinnassa viiltävä kipu.

Oliko siinä katuristeyksessä kaksi lasta? Tyttö veti kädestä pientä
veljeään.

— Aili ja Poju!

Kotiin... kotiin...

Sanelma horjahti, silmissä musteni. Hän painui vasten kylmänkosteata
kiviseinää.

Sitten tunsi hän kuinka joku kiirehti tukemaan, estäen hänet vaipumasta
katuun. Voimakkaat kädet nostivat hänet vaunuihin, jotka äänettömästi
vierivät pois.




16.


Puolenyön aikaan tuli Sanelma tuntoihinsa. Kummeksuen katseli hän
ympärilleen.

Missä hän oli? Lamppu valaisi heikosti tumman varjostimen takaa.
Kaikki oli hohtavan valkoista hänen ympärillään, peitteet, pielukset
ja varjostin vuoteen edessä. Koko huoneen sisustus oli valkea. Yhtään
ihmistä ei näkynyt. Oliko hänet jätetty tänne yksin?

Päätä poltti, suuta kuivi, hengitys puhaltui hehkuvan kuumana ulos.

Kylmä väristys kulki kautta ruumiin, alkaen jaloista, kohoten kohti
sydäntä ja päätä. Se oli kuin jäisen käden sively. — Silmiä raukaisi,
luomia poltti ja kirveli, oli mahdotonta enää avata niitä.

Kello löi käytävässä. Sanelma koetti laskea lyönnit, mutta uupui kesken
ja vaipui horteeseen.

Tuossa vierellä oli istuvinaan Greetta-täti.

— Lapsukaiseni, oletko valmis lähtemään?

— Enkö olisi, Greetta-täti, kunhan sinä vaan tietäisit mitä minulle on
tapahtunut!

Greetta-täti pudisti murheellisena päätään ja hävisi hämärään.

Valkopukuinen sairaanhoitajatar lähestyi vuodetta ja asetti
viillyttävän kääreen Sanelman polttavalle otsalle. Potilas vaipui
keveään uneen.

Sanelma kulkee himmeästi valaistua yöllistä katua seuraten Sorjoa, joka
yksinäisenä astelee tietään. Hän on omissa mietteissään eikä huomaa
toista, joka kuulumattomin askelin kulkee hänen rinnallaan. Hän puhelee
jotain itsekseen. Sanelma kuulee hänen mainitsevan nimeään.

— Mitä hän tahtoo minusta, hänen katseensa ei anna minulle rauhaa.

Sorjo vetelee pitkiä sauhuja savukkeestaan. Hän näyttää olevan huonolla
tuulella: mikä hirtehinen olikaan heidät yhyttänyt täällä äsken. Se
pilasi hauskan illan.

— Niin, mitä hän oikeastaan tahtoo minusta? Katsoi kuin tukea ja turvaa
hakien, silmissä kyynelten jäljet. Niissä kuvastui toivo ja vakava
luottamus, niinkuin täytyisi kaiken vielä olla entisellään.

Sorjo katselee taakseen ja sivulleen. Hänen on paha, kiusallinen olla,
aivankuin joku seuraisi häntä, niinkuin noiden silmien hurmahenkinen
katse lepäisi yhä hänen yllään.

— Mikä kiusallinen sattuma! kuulee Sanelma hänen sanovan. — On
sääli nuorta naista. Olisiko mahdollista, että tuo pieni viaton
leikki olisi johtanut tähän. Epäilemättä. Tuollaiset naiset, kuin
Sanelma, eivät osaa ottaa elämää yksinkertaisesti. He tekevät sen
työlääksi, monimutkaiseksi, vaivaksi itselleen ja muille. He eivät
laske mitään, eivät ota mahdollisuuksia lukuun. Eiväthän tunteet ole
ikuisesti kestäviä. Pitihän hänen toki ymmärtää, että en minä siinä
mitään sellaista ajatellutkaan. Olihan Sanelma toisen oma. Siitä
sellaisestahan tulee aina niin paljon ikäviä seurauksia, inhoittavia
selkkauksia, oikeuskäyntejä ja juorupuheita. Riidellään lapsista
ja pesän omaisuudesta... Kaikki tuo on niin ikävää ja tympäisevää.
Olisihan Sanelman pitänyt tietää.

Sorjo kohauttaa olkapäitään, vetäsee pitkän henkisavun ja puhaltaa sen
hitaasti ulos. — Sanelma säläsi huonosti tunteitaan. Mies, jolla oli
taipumusta mustasukkaisuuteen, pääsi pian asian perille ja siitä syntyi
tuo kiusallinen jälkikohtaus Koskelassa sen hauskan illan jälkeen,
jonka he viimeksi olivat yhdessä viettäneet. Herra Pätevä osoitti
mieltään omalla kömpelöllä tavallaan. Oli vastenmielistä muistella sitä.

Sorjo Valtonen kohauttaa jälleen olkapäitään. Hän tuskin muistaa
koskaan kokeneensa mitään niin noloa ja harmillista. Johan hän päätti
sen silloin, että siihen se saisi jäädä.

Tiesihän sen, että Sanelma odotti. Mutta parempi näin hiljalleen
totuttautua siihen, mikä kumminkin kerran on kestettävä.

Sanelman rinnassa oli tukahduttava tunne. Hän teki ankaran ponnistuksen
siitä vapautuakseen ja heräsi.

Ketään ei näkynyt.

Missä oli Sorjo? Aivan varmasti hän oli nähnyt hänet, kuullut
hänen äänensä ja hänen askeltensa kaiun autiolla kadulla... Kuinka
kummallista: hän oli täällä huoneessa ja kumminkin siellä ulkonakin.

Sanelman korvissa suhisi, silmissä hämärsi, tuntui kuin häntä
kiidätettäisiin lentokoneella ilmojen halki. Tuokion oli hän
tuntematta, tietämättä mitään.

Sitten havahtui hän taas, kuullessaan askeleita ja hiljaista puhelua.
Joku kulki hänen ohitsensa. Sanelma tunsi Sorjon, joka jatkoi
äskeistään:

— Täytyy tunnustaa, että olin vahvasti kiintynyt Sanelmaan. Hänellä
oli erikoisuutensa — niin, on ihmisiä, joilla on kyky tunkeutua toisen
ajatuksiin vielä silloinkin, kun heitä ei erikoisesti halua muistaa,
vielä silloinkin, kun heidän paikkansa on jo luvattu muille.

Sorjo olisi tahtonut vapautua mietteistään ja ajatella muuta, mutta se
ei ottanut onnistuakseen. Sanelmakin halusi erota hänestä ja juosta
tiehensä, vapautuakseen hänen ajatuksistaan, mutta joku käsittämätön
voima pysytti häntä tässä edelleen.

— ... ikäänkuin olisivat ainoat, kuulee hän Sorjon jatkavan, — ainoat
yksin-oikeutetut, niinkuin muita ei olisi eikä tarvittaisikaan...

Hän hymähtää väsyneesti, heittää maahan palavan savukkeen, joka siinä
pimeässä kiiluu vielä hetken hänen mentyäänkin.

— ... ihminen tarvitsee yhä uusia, uusia vaikutteita, sitä varten
täytyy meidän tulla kosketukseen toisten kanssa. Taiteilija tarvitsee
hengelleen alinomaa uutta virikettä, voidakseen tehdä luovaa työtä.
Onko siinä mitään vääryyttä? Ihmiset, jotka sanovat niin, ovat typeriä,
heiltä puuttuu elämisen taito, he eivät osaa ottaa eivätkä antaa.

Sanelma kuulee niin selvästi sanat ja näkee sammuvan savukkeenpätkän
kiiluvan vielä katuvierustalla.

Korkeasta ikkunasta kajotti jo syksyisen aamun harmaja valo. Sanelma
heräsi selkeään tajuntaan ja huomasi joutuneensa sairashuoneelle,
muistamatta miten ja milloin. Eilispäivän ja yön kokemukset
sekoittuivat toisiinsa muodostaen yhden ainoan epämieluisan tunteen,
jonka yksityiskohtia hän ei vielä kyennyt itselleen selventämään. Hän
koetti kaikin voimin pysyä hereillä, jotta ei enää joutuisi ahdistavien
unien verkkoon.




17.


Päivät ja viikot olivat kuluneet, Sanelma oli alkanut mukautua
nykyiseen elämäänsä hiljaisessa yksityishuoneessa suuren salin
vierellä. Sairaalan elämä tuntui tekevän hänelle hyvää.

Nuo valkeat huonekalut ja siniset seinät, valkopukuiset hoitajattaret
ja lääkäri valkeassa mekossaan, kaikki ne rauhoittivat hänen
kiihtynyttä hermostoaan.

Kuumemittari osoitti jo kolmatta päivää normaalilämpöä ja Sanelma tunsi
ruumiinsa päivä päivältä hiljalleen tervehtyvän.

Merkillistä! Hän oli epätoivoissaan jo luullut toivoneensa kuolemaa,
kumminkin tuntui toipuminen suloiselta ja herätti hänessä ihmeellisen
mielihyvän tunteen. Oliko se yksinomaan vain lasten tähden? Eikö
hänessä itsessäänkin piillyt vielä elämisen halu, vaikka luuli sen jo
kadottaneensa? Tiesikö ihminen aina itsekään, mitä tahtoi! Työläs on
tulkita omaa sydäntään.

Hänen ympärilleen ovat ystävät koonneet kaikkea hyvää, hedelmät ja
herkut kaikenlaiset. He ovat ympäröineet hänet kukkasin — punaisin
kukin... Sattumako vain oli tuo punainen väri, vai uutta elämääkö
hänelle niin ennusteltiin!

Kuinka hyviä ihmiset sentään olivat hänelle olleet. Kaukaisetkin
tuttavat asian kuultuaan olivat rientäneet tänne lohduttamaan.

Sekin Tapion rouva. Sanelma oli kerran nuorena tyttösenä antanut
soittotunteja hänen lapsilleen. Tuo punainen ruusu, johon oli äsken
puhjennut kolmas kukka, oli häneltä.

— Kukapa sitä olisi uskonut, sanoi rouva Tapio, että sinunlaisesi
naisen osalle tulisi niin paljon kärsimyksiä. — Joku toinen minusta
olisi paremmin ansainnut... Kuinka sinä tulitkaan sen kunnottoman
miehen tuttavuuteen?

— Älkää, täti hyvä, syyttäkö häntä noin, oli Sanelma sanonut, onhan
sitä vikoja minussakin ja kukapa sen tietää...

Toinen teki torjuvan liikkeen ja lausui keskeyttäen:

— Olen minä kuullut...

— Mutta jospa minäkään en ole ollut sellainen kuin olisi pitänyt,
tarkoitan että alkusyy voi ehkä sittenkin olla minun, yritteli Sanelma.

Toinen hymyili ymmärtäväisesti hyväksyen:

— Tuo on sinussa kaunis piirre, Sanelma. Niinpä, niin, kukapa meistä
täydellinen lienee, mutta sittenkin...

Sanelma huomasi vain kohoavansa rouva Tapion silmissä. Hän ei tullut
asiaan enempää kajonneeksi, vaikka tuntui että olisi pitänyt. Asia oli
vaivannut häntä yksin ollessaan. Tässä tapahtui ehkä sittenkin vääryys.

Ja sitä miettiessä siirtyivät ajatukset Koskelaan. Mielikuvituksissaan
hän näki kosken rannalla istuvan yksinäisen miehen, väsähtäneen ja
rauenneen, ihmisten tuomio harteillaan, sydämessään sanoin kuvaamaton
tyhjyys. Siinä istuu hän vielä kauan sen jälkeen kun äänet sahalta
ovat vaimenneet ja työmiehet koteihinsa kiiruhtaneet. Mutta hänellä
ei ole kiirettä mihinkään, ei kukaan odota häntä, ei kukaan kuulosta
tulevaksi. Autio on koti ja yksinäisen miehen sielussa asuu jäytävä
tyhjyyden ja orpouden tunto. Eikä ole ketään, joka häntä lohduttaisi,
ei yhtäkään osaaottavaa ystävää. Kukaan ei kukita hänen tietään. —

Näin pitkälle oli Sanelma jo tullut ajatuksissaan, kun hän havahtui
ja tunsi olevansa joutavan hentomielinen. Itsessäänhän sen oli syy.
Kukaan toinenkaan ei olisi voinut tehdä toisin kuin hän, Sanelma, teki.
Omapa on syynsä, että ei ollut lohduttajia. Semmoinen kuin se aina oli,
yksinäinen, suljettu luonne. Tiesi hänestä, tokkopa tuo välittikään.

Mutta ei Sanelma sittenkään saanut kunnolleen rauhaa. Tuntui
vääryydeltä antaa ihmisten soimata Marttia: eihän syy sittenkään ollut
yksin hänen. Olihan siitä osa hänen itsensäkin, tosin niin toista
laatua, mutta kumminkin —

Tästälähin täytyy tehokkaammin puolustaa Marttia. Täytyy sanoa rouva
Tapiollekin. Ihmiset menevät yli rajojen tuomioissaan. Liian ankarasti
ovat hyökänneet yksinäisen miehen kimppuun.

Kuului kellon lyönti. Vierastunti oli alkanut ja käytävästä kuului
useita vieraita askeleita. Tänään oli määrä yhdessä tulla Toinin ja
rouva Tapion. Sanelma kuunteli ja odotti.

Ovelle koputettiin.

Mutta tulija olikin sairaanhoitajatar.

Hän laski ihastuttavan ruusuvihkon Sanelman helmaan. — Melkein voisi
kadehtia rouvaa, niin sanoi, hymyili herttaiseen tapaansa ja meni.

Mistä tällaiset kukat?

Hänet oli ystävyyden osoituksin yllätetty jo useat kerrat, mutta tässä
piili jotain, joka sai hänen kätensä vapisemaan.

Hän piteli kädessään pientä suljettua kirjekuorta. Oli mahdotonta
erehtyä tuon käsialan suhteen. Tunsihan Sanelma sen. Hänen sydämensä
kiivas lyönti oli vähällä salvata hengen.

Niin oli kuin olisi hän itsekin lähellä täällä jossain näkymättömänä,
kuin voisi hän millä hetkellä tahansa astua piilostaan hymysuin ja
silmän pohjassa ilakoiva veitikka: tulinpas, tulinpas, kun lupasin;
suotta sinä Sanelma olet minua epäillyt!

Sanelma painaa kukat kasvojaan vasten. Sametinhienot, tuoksuvat
terälehdet koskettavat huulia, silmiä ja otsaa kuin armaan käden
hyväily. Juovuttava onnen huuma hulvahtaa hänen ylitsensä. Kaikki tämä
on kuin ihanin uni, ja kuitenkin tosi. Sorjo on kuin onkin vihdoinkin
tullut takaisin.

Lieneekö ollut kukkien voimakas tuoksu vaiko äkillinen, yllättävä ilo,
joka niin uuvutti voimat ja raukaisi ruumiin. Tuskin jaksoi pitää
auki silmiään. Sanelma meni vuoteeseen ja antautui kokonaan ihanan
tunnelmansa valtaan kunnes unonen tuli ja levitti pehmeän hämärän hänen
ympärilleen.

Sanelma nukahti kuin jouluilloin, lapsena ennen, kun kynttilät vielä
ovat kirkkaimmillaan ja ilo kohoaa korkealle katon rajaan. Mutta hänen
riemunsa mitta oli täysi, eikä pieni sydän voinut vastaanottaa enempää.




18.


Ilta oli jo pitkälle kulunut, kun Sanelma viimein heräsi ja luuli
uneksineensa äskeisen. Mutta heti hän huomasi kukat, jotka hoitajatar
hänen nukkuessaan oli asettanut vesiastiaan. Puna kohosi hänen
kasvoilleen. Tottahan se sittenkin oli!

Kuinka tämä oli kummallista! Sorjo muisteli häntä vielä — ja tällä
tavalla! Olisiko hän käsittänyt väärin silloin tavatessa, olisiko ollut
kiireissään ja siksi niin kummallinen! Olkoon miten oli, mutta jotakin
siitä entisestä täytyi olla vielä jälellä hänen sydämessään.

Hänen käteensä osui kirjekuori, joka oli levännyt hänen povellaan.
Hellien hän aukasi sen ja luki käyntikortista:

 »Sanelma rouva!

 Palatkaa takaisin Koskelaan. Kaikki voi vielä kääntyä parhaaksenne,
 olen vakuutettu siitä.

                                           Teidän
                                             S.V.»

Sanelma luki sanat vielä kerran. Oliko hän tajuissaan? »Palatkaa
takaisin, palatkaa takaisin», kertasi hän itsekseen. Kortti putosi
hänen käsistään. Pää painui voimattomasti tyynyyn.

Kuume kohosi yöksi. Sanelma valvoi, luullen sydämensä jo vihdoinkin
väsähtävän. Tunnit kuluivat. Kello käytävässä ilmoitti ajan kitsaan
kulun. Rinnassa tuntui huojentamaton, viiltävä tuska. Kohtalo seisoi
vierellä, kädessään tulinen ruoska, eikä sen tieltä päässyt minnekään
pakenemaan.

Kuume yltyy yhä. Päivät kuluvat ja yöt. Kipu ei lakkaa. Potilas ei
vastaa kyselyihin eikä selitä mitään tilastaan, painaa vaan kasvonsa
syvälle pielukseen ja vaikeroi hiljaa. Häntä ei ymmärrä kukaan.

Sanelman mielessä askaroi lakkaamatta yksi ainoa ajatus, kysymys, jota
hän ei kykene itselleen selvittämään: Miksi oli Sorjo ne kukat hänelle
lähettänyt? Minkätähden hän ei jättänyt häntä rauhaan, koska hän ei
välittänyt hänestä enää?

Oliko hänen tarkoituksensa pilkata häntä ja haavoittaa vielä enemmän,
vai tunsiko hän ehkä itsensä syylliseksi ja näin hyvittäen tarjosi
hyvän neuvon, vai säälikö hän hänen kohtaloaan?

Voittamaton, karvas katkeruus kohosi tukahuttavana kurkkuun. Hänen
mielessään kyti epätoivoinen, voimaton viha.

Lääkäri kummeksui odottamatonta käännettä potilaansa tilassa. Hän
kielsi vieraskäynnit ja kaiken yhteyden ulkomaailman kanssa, arvellen
niiden vain häiritsevän sairasta ja hidastuttavan hänen toipumistaan.




19.


 Rakas Greetta-täti!

 Olet vannaankin kummeksinut pitkäaikaista vaitioloani. — Päätin etten
 ilmoittaisi mitään itsestäni, ennenkuin voisin tehdä sen iloisin
 mielin. Apea mielialani ei tuota hauskuutusta kenellekään. Mutta vaikka
 en vieläkään tuota sinulle iloa kuten tahtoisin, rakas Greetta-täti,
 tulen kumminkin luoksesi, koska en enää jaksa olla ilman Sinua.

 Minä tulen Sinun turviisi tuskineni, taakkoineni, murheen ja
 epätoivon ahdistamana, koska tiedän sinulta riittävän hiukkasen
 lämpöä minullekin. Sinulla on niin paljon rakkautta osattomille ja
 tarvitsevaisille jakaa, ja mitä runsaammin Sinä hyvyyttäsi jakelet,
 sitä enemmän sinulla sitä on. Minä olen lyöty, muserrettu, hyljätty
 ja petetty monin kerroin. Minun ympärilläni on pimeys paksuna,
 läpäisemättömänä muurina, minkä saartamana minä värjötän vilussa. Olen
 vajonnut syvyyksiin; ylös en jaksa ja pohja jalkojeni alta yhä pakenee.
 Juuri kun luulen, että alemmaksi en enää voi tulla, kohtaakin minua
 taas uusi isku ja painaa yhä syvemmälle tähän mustaan, tarttuvaan
 liejuun.

 Rakas Greetta-täti! Mistä tämä pimeys? Ovatko taivaan valkeat
 sammuneet, vai minun silmänikö ovat kadottaneet kyvyn niitä havaita?

 Olen hyvin sairas, en jaksa enempää. Anna minulle lohdutuksen sana, jos
 Sinulla vielä sellainen minunlaiselleni löytyy! Auta minua, jos voit!

                                            Sinuun luottava
                                                 anelma.




20.


Rakas lapsi!

 Muistele vaan kuningas Davidin sanoja: Vaikka minä vaeltaisin pimeässä
 laaksossa en pelkäisi mitään pahuutta, ettäs olet kanssani: Sinun
 vitsas ja sauvas tukevat minut. Vaikka vielä minun ruumiini ja sieluni
 vaipuisi, niin sinä olet minun osani ja minun sydämeni uskallus.

 Herra kutsuu sinua, Sanelma. Oi, älä anna Hänen enää kauemmin odottaa.
 Riennä Golgatan ristin juureen, laske sinne taakkasi ja kumarru
 Kaikkivaltiaan kasvojen eteen! Hän ottaa sinut vastaan sellaisena kuin
 olet, erheinesi, suruinesi. Hän on kirkastava Sinun järkesi näkemään
 Hänen johdatustaan. Lapsi-kulta! Mustat pilvet peittävät päivän, mutta
kun ne haihtuvat, olet näkevä Herran auringon entisessä kirkkaudessaan.

 Ole turvassa, lapseni, pian valkenee.

 Kannan Sinut rukouksissani joka päivä Korkeimman kasvojen eteen.

                                          Greetta-tätisi.

 J.K. Olen kuullut, että Martti on kokonaan lopettanut ryypiskelemisen.
 Hän on sulkeutunut kotiinsa, uurastaa vain työssään ja karttaa ihmisten
 seuraa. Vapaahetkensä hän viettää kosken rannalla yksin; luulen että
 hän suree.

Sanelma oli jo päässyt sairaalasta, kun Greetta-tädin kirje saapui.
Se antoi hänelle uutta ajattelemisen aihetta ja tuntui yhtä
käsittämättömältä kuin kaikki muukin, kuin koko tämä nykyinen elämä.
Hän ei todellakaan ymmärtänyt minne häntä »kutsuttiin», minne häntä
»odotettiin». Mitä luuli Greetta-täti Jumalan häneltä vielä odottavan
sen jälkeen kun hän oli menettänyt kaiken. Paljaaksihan hänet oli
raastettu, köyhäksi ja vaivaiseksi. Olihan hän valmis seuraamaan Häntä
ja ottamaan vastaan lohdutuksen, jota maailmassa ei enää löytynyt häntä
varten. Ja miksi neuvoi Greetta-täti häntä Golgatalle? Eikö tuo paikka
ollut muita, vaan ei toki häntä, paljon kärsinyttä, varten? Eikö tässä
viimeaikaisessa elämässä ollut hänelle jo kylläksi pimeyttä ja tuskaa?

Uskoihan hän Jumalaan, olihan hän Häntä odottanut auttajana,
pelastajana, joka poistaisi pimeyden, parantaisi haavat ja toisi
tullessaan rauhan ja lohdun hänen sielulleen.

Greetta-täti ei varmaankaan hänen asemaansa oikein ymmärtänyt, — eikä
ihmekään. Oli kumminkin niin lohdullista ajatella hänen esirukouksiaan,
olihan siis olemassa edes yksi, joka ajatteli Sanelmaa ja vilpittömästi
toivoi hänen hyväänsä.

Sanelma ryhtyi matkavalmistuksiin. Vihdoinkin kotiin lasten luokse!
Kuinka hän oli toivonut sitä, mutta laimea oli hänen ilonsa nyt. Rahat
olivat lopussa, tarpeita paljon. Martti ehkä olisi auttanut pulasta,
mutta hänen puoleensa kääntyminen tuntui nöyryyttävältä. Kuitenkin oli
niin vaikeata lasten tähden, jotka eivät olleet puutteeseen tottuneet.

— Marttiko surisi? Nytkö vasta! Myöhäistä, myöhäistä. Olisi tehnyt
sen silloin, kun vielä oli aika toinen, kun kaiken vielä olisi voinut
muuttaa ja järjestää toisin.

Sanelma huokasi. — Kuinka kummallista elämä sentään on!

Ja joskus pyrki kuin varkain tulemaan mieleen: entäpä jos teitkin
väärin, jos sittenkin olisi pitänyt toisin menetellä, vielä kärsiä ja
odottaa.

— Kituako kuoliaaksi, suuttui Sanelma, niinkuin joku toinen
olisi hänelle sen sanonut, — siihenkö jäädä hävinneen kotinsa,
onnensa raunioille nääntymään tuskaan ja häpeään. Se olisi ollut
jo ihmisarvolle alentavaa; sellaista ei toki sentään voi vaatia
keneltäkään.

Ja ikäänkuin omasta vakaumuksestaan voimaa saaden ryhtyi hän nyt
reippaammin järjestämään matkalaukkuaan.

— Te saatte takaisin terveen ja iloisen äidin, oli hän kirjoittanut
lapsilleen. Iloisuus tosin oli hänestä kaukana vielä, mutta täytyihän
koettaa näytellä iloista, kunnes ilo ehkä joskus aikaa voittaen
tulisikin.

Sillä vaikka hänen ruumiinvoimansa olivat palautuneet, vaivasi häntä
alituiseen jokin epämääräinen, ahdistava tunne. Oli vaikeata päättää
mistä se johtui, ruumiillistako se oli, vaiko sielun sairautta!

Hän ehti valmiiksi hyvissä ajoin. Parisen tuntia oli vielä iltajunan
lähtöön. Sanelma heittäytyi sohvalle ottaakseen lyhyen unen yöllisen
valvonnan korvaukseksi.

Hiljainen koputus ovelle sai hänet havahtumaan, juuri kun hän oli
vaipumassa horteeseen. Sanelma kutsui tulijaa sisään, mutta huomasi
samassa äsken lukinneensa oven.




21.


Vastahakoisesti hän nousi avaamaan. Nuorehko, pienenläntä naishenkilö
työntyi tuttavallisena sisään. Sanelma muisti nähneensä nuo kasvot,
äänikin oli tutunomainen, mutta mahdotonta oli sittenkään muistaa.

Naisella oli yllään kuluneet kengät ja virttynyt hame, puserona
puolituhruinen yöröijy ja repeytynyt esiliina vyöllään. Hän katsoi
Sanelmaa hajanaisesti hymähdellen:

— Katsot kuin et tuntisikaan; hyvät tuttavat oltiin ennen, muistathan
toki!

Ja Sanelma muistikin samassa.

— Mitä ihmettä sinä nyt...

Mutta heti hän huomasikin tervehdyksensä sopimattomuuden.

— Anna anteeksi, Olga, tulit niin yllättäen! On hauska nähdä sinua,
käy peremmälle ja kerro kuulumiset Kaartokoskelta! Äskettäinkö vasta
kaupunkiin tulit?

Toinen ei hätäillyt. Hän antoi Sanelman istuttaa itsensä sohvaan ja
odottaa.

Sanelma katseli kummeksuen vierastaan. Kovin oli muuttunut koulun rouva
sitten viime näkemän. Hajanainen, puolitolkuton katse ja ihmeellinen
ulkoasu! Tosin ei pukeutuminen milloinkaan kuulunut opettajan rouvan
vahvimpiin puoliin, mutta sittenkin —!

— No, Olga, virkkoi hän keskeyttäen hiljaisuuden — kuuluuko mitään
erinomaisempia?

— Sieltäkö Koskelta?

— Niin.

— En oikeastaan tiedä... Hänen sanansa olivat kuin unissaanpuhujan.

— Jotakin on vinossa, ajatteli Sanelma, ja molemmat vaikenivat
ajatellen kumpikin omiaan.

Ja siinä muisti Sanelma miten hän kerran kesäisenä päivänä oli
ollut vieraana Kosken kansakoululla. Olga-rouva kuletteli häntä
navetat ja tallit, näytteli porsaat, vasikat ja kanat, selitti
kiiltokarvaisten lehmiensä sukujuuret peripohjin ja jokaisen
yksityiskohdan karjataloudessaan, huolimatta siitä, että toinen asioita
tuntemattoman laimeudella kuunteli hänen puhettaan. Hiukan lapsellinen
ja yksinkertainen tämä Olga aina oli ollut, mutta hyvä ihminen ja kelpo
emäntä pienessä kodissaan. Sanelmaa, Koskelan rouvaa, oli hän aina
kunnioittanut ja ihaillut, silti työntymättä liiaksi hänen lähelleen.
Sanelmalla oli tapana toisinaan pistäytyä hänen luonaan tuottaakseen
toiselle iloa ja antaakseen Olgalle tilaisuuden tehdä vastavierailun
Koskelaan.

— Et sinä taida tietääkään, aloitti vieras vihdoin, kirvoitellen ääntä
kurkustaan. — Mistäpä sinä sen tietäisit! Olen nyt täällä hieromaopissa
ollut jo viikon pari.

— Kaikkia! Heikkisikö nyt tarvitsee hierontaa...?

— Mitä siitä. Olen jättänyt...

— Heikinkö? Entä koti?

— En tiedä, siellä ovat.

— Ja lapset...?

— Kotona.

— Kauheata! Olga, ethän sinä myötämöisin...

Olga näytti ottavan pahakseen.

— Sen tein. En voinut muuta.

— Oletko ihan varma, että et voinut?

— Sinäkö sellaista kysyt minulta!

Sanelma vaikeni hämmentyneenä. Oikeassahan Olga oli viskatessaan
hänelle kysymyksensä takaisin.

Mutta hänen asiansa olivat ilmeisesti suistuneet oikealta tolaltaan.
Sanelma tunsi tarvetta puuttua niihin ja, jos mahdollista, järjestää ne
parhain päin.

— Mitä nyt aiot? virkkoi hän hetken kuluttua.

— Kunhan tässä vaan pääsisi alkuun.

Olga huokasi syvään. Toinen saattoi helposti huomata, että vaikeuksia
oli hänkin jo kokenut.

— Otan näet oppitunteja eräältä hierojalta täällä, ja harjaannuttuani
ammattiin ja kun itse saan potilaita, otan luokseni nuorimmat lapset...

Sanelma katseli häntä silmissään suru ja sääli.

Toinen tunsi osanoton ja jatkoi herkistyen:

— Puutteellistahan tämä on, varsinkin nyt alussa. Asun erään
torikaupustelijan luona ja saan tuskin syödäkseni. Ikävä on lapsiakin,
niin kovin on ikävä.

Olga pyyhki silmiään.

— Montako lasta teillä olikaan?

— Viisi.

Sanelma nousi äkkiä ylös.

— Jumalan tähden, Olga, tule toki järkiisi! Sinulla ei ole oikeutta
jättää heitä!

Toinen heitti häneen kalsean katseen.

— Hyvähän sinun on sanoa...

— Olga hyvä, ajattelen sinun parastasi ja etenkin lasten!

Mutta Olga-rouva nousi kiivastuen ylös ja hänen kasvonsa vavahtelivat
hermostuneesti.

— En tullut kuulemaan opetuksia sinulta tässä suhteessa, et sinä kelpaa
toista opettamaan... Ja hyvähän sinun on sanoa, kun itselläsi ovat
lapset mukanasi. Luulet kenties olevasi minua paljoakin parempi, mutta
ero meidän välillämme on oikeastaan vaan siinä, että sinun miehesi oli
jalomielinen ja antoi sinun ottaa lapset ja määräsi vielä rahallisen
avustuksen, minulle ei annettu mitään —.

Sanelma koetti malttaa mielensä. Häntä oli satutettu arkaan kohtaan,
mutta tämä ihminen oli sairas ja ilmeisesti avun tarpeessa, siksi koki
hän tyynesti kestää hyökkäyksen ja aloitti uudelleen:

— Puhukaamme nyt rauhallisesti, Olga hyvä, ehkä tässä nyt keksitään
keino sinullekin! Mutta ensin pyydän, että sanot minulle suoraan,
minkätähden lähdit kotoasi?

— Saman kysymyksen voisin esittää minä sinulle.

— Pitäisihän sinun tietää, tiesihän sen koko kylä, sanoi Sanelma
arvokkaasti.

— Tiesinhän minä tuon, mutta tiedänpä sen lisäksi vielä muutakin; hän
hymyili jo lauhtuneena ja läheten Sanelmaa puheli puoliääneen: — tiedän
muutakin, kuten jo sanoin ja ymmärrän sinua varsin hyvin. Minä tulinkin
luoksesi toivoen, että kerrankin löydän ihmisen, joka ymmärtäisi
minuakin. Olemmehan kumpikin kokeneet samaa.

Sanelman kalpeat kasvot sävähtivät tulipunaisiksi. Hän tapaili
vastausta, löytämättä sitä. Hermosairas nainen seisoi tuossa
kohtalotoverina hänen edessään, vetäen esiin syitä, joita ei hän
itsekään ollut itselleen tohtinut myöntää, ja kumminkin oli tämä
osaltaan oikeassa, sitä ei voinut kieltää.

Olga istui hänen viereensä, lähelle aivan, ja jatkoi puhettaan:

— Katsos, se on se Heikki minua niin paljon vanhempi ja muutenkin niin
kummallinen, elää elämänsä aivan kuin puoliunessa. En minä enää jaksa
sen kanssa! Pitäisihän sinun se ymmärtää, että ei sitä, ellei rakasta,
jos esimerkiksi olisi joku toinen...

Mutta juuri tämä yhtäläisyys tuon yksinkertaisen olennon kanssa,
joka herätti hänessä vain syvää surkuttelua, saattoi hänen mielensä
kuohuksiin. Tuo raukka rikkeimine yönuttuineen uskalsi kajota hänen
pyhimpäänsä, tohti vetää hänet rinnalleen kaltaisekseen! Juuri tuo
rinnastus ja vertailu synnytti hänessä voittamattoman vastenmielisyyden
tunteen.

Ja Olga-rouva, joka odotti soveliasta hetkeä huojentaakseen sydäntään
kertomalla oman tarinansa toiselle, joka itsekin samaa kokeneena
ymmärtäisi kaiken, ällistyi sanomattomasti sitä uutta käännettä, minkä
heidän keskustelunsa nyt äkkiarvaamatta sai.

Sanelma, jolta aina ennen oli riittänyt myötätuntoa ja ymmärtämystä
jokaiselle kärsivälle, oli nyt kylmä kuin jää. Armottomasti hän osoitti
ovea ja pyysi vierasta jättämään hänet rauhaan, varoittaen häntä vasta
puhumasta moisia tyhmyyksiä.

Olga oli ällistynyt. Ovelle hän vielä seisahtui katsellen Sanelmaa
vetistävillä silmillään.

— Heitä hullutukset ja mene kotiin lastesi luo! Tänä iltana, tänään
iltajunalla, ymmärrätkö? Muuten täytyy minun puuttua asiaan.

— Sinunko?

— Voit uskoa, että sen teen.

— Entä sitten sinä, Sanelma, minnekä sinä?

— Jumala sen tietää, sanoi toinen hiljaa, sulkiessaan oven hänen
jälkeensä.

Mutta yksin jäätyään hän jo katui kovuuttaan ihmetellen itsekin
äskeistä pikastumistaan.

Sekavin, ristiriitaisin ajatuksin asteli hän huoneessa. — Minun täytyy
tehdä jotain, minun täytyy toimia hänen hyväkseen, muuten käy hullusti.
Täytyy saattaa omaisten tietoon hänen olinpaikkansa ja saada heidät
hakemaan hänet täältä pois.

Mutta eihän hänen sopinut esiintyä ilmiantajana, hänen, jolla oli
sama...

Sanelman sormet puristuivat syvälle pehmeisiin kämmenpohjiin. Teki
kipeätä, mutta ruumiillinen kipu huojensi hiukan kirveltävää mieltä.

— Ei, minä kirjoitan Greetta-tädille, ja tänä iltana vielä. Hän saa
toimittaa kotiinsa eksyneen lampaan.

»Entä sitten sinä, Sanelma...?»

— Jumala sen tietää, kertasi hän äskeisensä, kokosi tavaransa ja
valmistautui lähtemään asemalle.




22.


Sanelma valvoo jo neljättä yötä sairaan tyttönsä vuoteen ääressä.

Heti kotiin palattuaan oli hän huomannut lapsen tällävälin
silminnähtävästi heikontuneen ja muutamien päivien kuluttua oli tämä
kokonaan kääntynyt vuoteen omaksi.

Lasta painoi ylivoimainen suru. Sanelma oli sitä aavistellut, oli
pannut parhaansa korvatakseen puuttuvan, mutta samalla salaisesti
tuntien voimattomuutensa. Lapsi kaipasi isää...

Sairas oli päivä päivältä huonontunut. Hengitys lyheni, poskilla
paloivat hehkuvanpunaiset täplät ja suurenneissa silmissä oli kumman
kostea kiilto.

Tuskallisen levottomana seurasi Sanelma taudin menoa, mielessään
aavistus, johon hän ei uskaltanut totuttautua, mutta jota hän ei voinut
karkoittaakaan. Viimeisinä öinä ei hän ollut hetkeksikään uskaltanut
ummistaa silmiään.

Syysmyrsky ulkona riehuu ja temmeltää. Pieni asumus lakeuden liepeellä
tuntuu tuulen käsissä vavahtelevan.

Ja yössä istujan herkistynyt korva kokoaa tarkoin ulkoa tulevat äänet.
On kuin joukko hornanhenkiä valloilleen päässeinä pitäisi hurjaa iloaan
öisessä pimeydessä yksinäisen talon ympärillä.

Kattohirret rusahtelevat, savupiipussa viheltää vihuri ja nurkissa
ryskyy niin kuin olisi koko rakennus kohta hajoamassa suuren
jättiläisen syleilyssä.

Sanelma kääntää varjostimen syrjään. Lamppu valaisee kirkkaasti
nukkuvan kasvot. Kuinka tuskaisena hän onkaan katsellut tuota suurta
sinipunervaa täplää, joka ensin ilmestyi kaulaan, kohoten yhä
ylemmäksi, peittäen toisen posken ja ulottaen rajansa vihdoin ohimoon
saakka aina vaalean tukan rajaan.

Sairas heräsi samassa ja kuumehoureisen rajuin voimin kohottautui
istualleen. Hänen etsivä katseensa harhaili kautta huoneen.

— Mitä Aili nyt?...

Tyttö naurahti.

— Nyt minä tiedän, isä on mennyt minulta piiloon.

Sanelma katsoi lasta, silmissään tuskainen neuvottomuus.

— Näinhän minä isän, puheli sairas kiihkeästi. — Tuossa hän istui
sängynlaidalla jalkopuolella. Hänellä oli yllään se uusi sarkatakki,
jonka Tuomelan räätäli teki. Eikö niin ollutkin, äiti?

— Isä on kaukana Koskelassa. Ole nyt kiltti, pieni tyttöseni, ja
paneudu levolle, äiti peittelee!

— Aili menee keittiöstä etsimään.

— Ei pieni tyttöseni saa nyt nousta vuoteesta.

Lapsi herkesi itkuun.

— Sinä olet piilottanut isän minulta.

— Aili on nähnyt unta.

Hän painoi lapsen hellästi vuoteeseen ja asetti jääkylmän kääreen hänen
otsalleen.

Sairas tuli tuntoihinsa ja katsoi äitiään selkein, oudosti loistavin
silmin.

-— Äiti, koskee rintaan! Kun isä jo pian tulisi!

— Heti aamun valjettua sähkötetään isälle, että hän heti tulisi.

— Emmekö voisi nyt...?

— Enhän voi jättää sinua tänne Pojun kanssa kahden. Asemalle on pitkä
matka, muistaahan Aili sen.

— Mutta minä taidan kuolla, ennenkuin hän ehtii.

Sanelma vavahti. Miksi olikaan hän jättänyt sen viimeiseen, ehkä se jo
oli liian myöhäistä.

Hänellä oli jo parina viime päivänä ollut sellainen tunne, että Martti
olisi ollut kutsuttava. Mutta ajatus siitä tuntui vastenmieliseltä ja
asia oli lykkäytynyt. Ehkäpä Ailin sairaus ei sentään ollutkaan niin
vaarallista, oli hän lohduttelut itseään.

Vaikeata olisi tavata Martti. Jälleennäkeminen varmaan repisi auki
vanhat haavat, tuskallista olisi heidän varmaan puhutella toinen
toistaan.

Lapsen äskeiset sanat toivat peloittavan mahdollisuuden elävänä eteen.

— Jos todellakin... jos piankin... Hyvä Jumala, se ei saa tapahtua!

Ja kun sairaan silmät uudelleen ummistuivat hänen vaipuessaan kevyeen
uneen, polvistui Sanelma pienen vuoteen viereen ja yritti rukoilla:

— Jumala, laupias, armollinen Jumalani...!

Oli kuin tuo paksu syksyinen pimeys, joka mustana muurina ikkunalasien
takana seisoi, olisi tukkinut rukouksen tien ja estänyt hänen äänensä
pääsemästä kuuluviin.

— Auta minua, armahda minua, kurita minua niin paljon kuin hyväksi
näet, rankaise minua syntieni mukaan... Yhtä minä vain pyydän, älä
ota minulta lasta, älä ota häntä minulta! Minä tahdon hänet luovuttaa
takaisin isälleen, sillä lapsi on hänen enemmän kuin minun! Minä en
olisi saanut noita kahta toisistansa eroittaa —!

Mutta hänen rukouksensa oli kuin sokean hapuilemista. Kukaan ei
tuntunut kuuntelevan sitä. Se oli kuin Kainin uhrisavu, joka painui
raskaana maata kohti, voimatta kohota korkeuteen.

Sanelma nousi ylös ja katkerat kyyneleet vierivät hänen silmistään.

— Olenko minä ainoa mahdoton tässä maailmassa, eikö minua armahdeta
taivaassa eikä maan päällä?

Sairas lapsi oli vaipunut kevyeen uneen. Äiti istui vierellä, pidellen
hänen vavahtelevaa kättään ja tarkaten tuskaisen levottomana pikku
kasvoja, joiden ilmeet uneksiessa alinomaa vaihtelivat.

Ja hänen mieleensä tulivat Greetta-tädin sanat: »aurinko on
entisellään, vaikka paksut pilvet peittävät sen meiltä». Ne sanat hän
sanoi vertauksena Jumalasta, jonka rakkaus aina on sama, silloinkin kun
vähiten tunnemme sitä.

— Silloin täytyy Hänen minuakin kuulla ja auttaa. Enhän pyydä mitään
itselleni, ainoastaan että saisin jättää nuo kaksi toinen toisilleen.

Puoliyö oli jo ohi. Sairaan tila näytti yhä pahenevan. Mittari osoitti
kuumeen nousseen jo lähelle neljääkymmentäkahta. Pientä ruumista
puisteli välillä ankara vilu.

Hourailu alkoi uudelleen. Kauheat harhakuvat ahdistivat lasta ja vain
väkivalloin saattoi kauhistunut äiti pidellä häntä sängyssä.

Kääreen vaihto kävi jo mahdottomaksi, mutta hätääntynyt äiti muisti
vielä viimeisen keinon: hän laskeutui vuoteelle lapsen viereen ja
painoi pienen värisevän ruumiin lämmintä poveaan vasten.

— Hyvä Jumala! Kunpa Martti olisi täällä, huokasi Sanelma, ja äkkiä hän
tunsi kaipaavansa Marttia itsekin.

— Katso äiti... isä suksilla laskee... laskee taivaan kaarta alas...

— Lapsiraukkani, puheli Sanelma, kunpa voisin omasta ruumiistani
siirtää elämän voimia sinuun.

— Äiti, miksi pidät minusta kiinni... laske Aili jo viimeinkin
lähtemään kotiin!

Poju heräsi huutoon ja alkoi itkeä. Äidin täytyi nousta häntä
rauhoittamaan, pidellen tyttöä toisella kädellään.

Mutta hurjassa houreessaan tämä riistäytyikin irti, nousi
vuoteestaan ja muutaman askeleen otettuaan lysähti maahan saaden
kouristuskohtauksen.

Sanelma nosti koukistuneen, jäykän ruumiin vuoteeseen, lämmitti ja
hieroskeli sitä. Lapsen suuret silmät tuijottivat tajuttomina häneen.
Omituinen himmeys oli levinnyt laajenneiden terien yli.

Pikku veli vuoteestaan katsoi sisartaan, pelästyi ja kääri peitteeseen
päänsä ollakseen näkemättä mitään.

Aili virkosi vielä ja katsoi selkein silmin epätoivoista äitiään.

— Miksi sinä äiti noin itket?

Sanelma painoi lasta lujasti povelleen.

— Rakas, olethan tajuissasi taas.

Pieni käsi liikahti kuin kuroittuakseen häntä kohti, huulille ilmeni
heikko hymy.

— Äiti, luetaan »isä meidän».

Sanelma asetti lapsen voimattomat kädet rinnalle ristiin, polvistui
itse vuoteen ääreen ja lausui harvakseen sanat, jotta lapsen kankea
kieli saattaisi seurata niitä.

— Isä meidän, joka olet taivaassa.

— ... isä meidän... taivaassa.

— Pyhitetty olkoon sinun nimesi.

— ... pyhitetty... nimesi.

— Tulkoon sinun valtakuntasi.

— ... tulkoon... kuntasi.

— Tapahtukoon sinun tahtosi maan päällä niinkuin taivaassa. — — —

Sairaan voimat heikkenivät. Äiti luki rukouksen loppuun ja lapsen
huulet liikkuivat hänen sanojensa mukaan.

Ja Sanelma kuunteli omaa ääntänsä. Se oli kuin jonkun toisen ääni, joka
hartaasti, lause lauseelta, saneli rukouksen. Syvälle tunkivat nyt nuo
tutut sanat epätoivoiseen, sairaaseen sieluun.

Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi
annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.

Hän äänsi sen vielä kerran, äänsi uudelleen itselleen.

— Äiti, nyt minä kuolen, kuului selvä, hiukan vieras ääni.

Sanelma vavahti ja katsoi tyrmistyneenä lastaan, jonka kelmenneillä
kasvoilla oli aikuisen ihmisen ilme. Nuo suuret silmät katsoivat häneen
kuin kaukaa toisesta maailmasta, jonne oli jo kuin puoleksi siirtynyt.

Sanelma tunsi menehtyvänsä. Hän sulki käsiinsä nuo kylmänkosteat,
puolielottomat kädet, ja kiihkeästi rukoillen pyysi hän lasta palaamaan
vielä muutamaksi päiväksi elämään.

— Mitä sanon minä isälle, kun sinä olet poissa, eikä hän enää saa nähdä
Ailiaan?

— Aili on isän tyttö.... Siellä ollaan yhdessä kaikki... äiti on ja
isä...

Yhä kankeammaksi kävi kieli. Vaikeata oli hänen puhettaan enää ymmärtää.

Sanelma avasi ikkunan ja kohotti palavan katseen yöllistä taivasta
kohti, kuin sieltä vielä viime hetkessä toivoen apua tulevaksi.

Mutta tuuli vain tohahteli puissa ja sankka pimeys levittäytyi mustana
kaikkialle. Ei valon välähdystäkään näkynyt mistään.

Himmeä kalvo levittyi jo sairaan silmien ylitse, pieni rinta tuskin
enää liikkui. Poju oli nukahtanut, Sanelman täytyi nyt seistä kohtalon
edessä yksin, yksin...

Hänen vastustuksensa oli loppunut, vaikeroimatta hän katseli aineen
viime kamppailua vapautuvan hengen siitä eritessä.

Oli kuin kylmä viima olisi käynyt kautta huoneen. Viimeinen heikko
puhallus kulki valjujen huulten yli. Pienille kasvoille levittyi
juhlallinen tyyneys ja rauha. Sanelma kuivasi niiltä kylmät
hikipisarat, tuskien viime jäljet.

Ja samalla hän tunsi, että sillä hetkellä hänen sisässään särkyi
jotain. Hän lysähti polvilleen lapsensa ruumiin viereen.

Öljy lampusta oli loppumaisillaan, kituva liekki riutui riutumistaan,
ja vihdoin pimeys, lasien takana väijyskellyt, hyökkäsi sisään vallaten
koko huoneen.

Pimeys ulkona, pimeys sisällä — sen keskessä värähti yksinäisen ihmisen
ääni:

— Suuri, Ikuinen Jumala, tässä minä olen!




23.


 Rakas Greetta-täti!

 Pitkien aikojen perästä minä palajan Sinun luoksesi, uskollinen
 Greetta-täti. Tosin ei tällä välillä ole kulunut päiviä montakaan,
 tuskin puolta sataa, mutta tänä aikana on kuitenkin tapahtunut niin
 paljon, niin paljon, että kaikki entinen on kaukana aikojen ja matkojen
 päässä.

 Sinun rukouksesi puolestani on kuultu! Minä olen saanut nähdä
 valkeuden, minä olen vihdoinkin saanut rauhan.

 Voi, kuinka sakea ja musta olikaan pimeys ennen aamun valkenemista!
 Ja yön ollessa pimeimmillään, suurimman tuskani hetkellä, tunsin
 ihmeellisen sysäyksen itsessäni, niinkuin jokin osa minusta olisi
 kirvonnut ja irtautunut erilleen. Siinä samassa aukenivat silmäni
 ja minun ympärilleni levisi valkeus, jonka avulla sain nähdä oman
 olemukseni aina sen sisimpään sopukkaan saakka. Ja minä näin itseni
 eksyttävien harhojen ympäröimänä, näin itsekkään sydämeni eksyneenä
 pyyteitten verkkoon.

 Se oli tuskallinen näkemys, rakas Greetta-täti, mutta minä sain voimia
 kestämään sen.

 Sinä puhuit usein Golgatan tiestä. En silloin sitä ymmärtänyt, mutta
 nyt luulen osaksi käsittäväni tuon vanhan mysterion, sen kivikkoisen
 tien, missä verinen jälki osottaa kulkijan jok'ainoan askeleen.

 Pimeys peittää Golgatan vuoren, sen yllä jylisee Herran Jumalan viha,
 sen juurella on kuoleman ja manalan kauhut ja kiirastulen punaiset
 liekit.

 Siellä riisutaan sielut, valheverhot poltetaan pois, ja ihmiset saavat
 nähdä itsensä sellaisina kuin ovat, todellisessa alastomuudessaan.
 Vasta sen jälkeen saavat he nähdä tien, joka johtaa ylös pyhille
vuorille.

 Tästä alkaa tie, joka päättyy silmiähuikaisevaan, ihanaan Valkeuteen,
 jonka kirkkautta ei vielä yhdenkään ihmisen järki ole käsittänyt.

 Sinä sanoit, Greetta-täti, että Herra ottaa omansa, että Hän ei jätä
 heitä maailman ja synnin pimeyteen. Omilla Sinä tarkoitit varmaan
 niitä, jotka halajavat valkeuteen, vaan joiden tahto on puolinainen ja
 joita väkevät siteet sitovat pyyteisiin ja harhaan.

 Niin tulee kohtalo kuin Korkeimman käskyläinen, tuo syiden seuraukset
 esiin ja ruoskii ruoskalla, jonka ihminen itse on itsellensä
 valmistanut, ajaa häntä eteenpäin ja auttaa siten hidastelijaa
 nopeammin lähenemään matkansa määrää.

 Me olimme yhtä, Sinä ja minä, meidän yhdessä olomme hetket olivat
 onnellisia, mutta oli yksi paikka, jonne minä en voinut seurata Sinua:
 Sinun salattu maailmasi, joka oli minulle vieras. Se suretti Sinua
 usein, mutta minun aikani ei ollut vielä silloin tullut.

 Mutta me tapaamme vielä, ja silloin minä toivon ymmärtäväni Sinua
 kaikessa ja saavani Sinulta tukea ja opastusta vastaisia päiviäni
 varten.

 Sinä tiedät, Greetta-täti, mitä täällä on tapahtunut ja aavistanet
 sydämeni tuskan.

 Mutta kuinka lieneekään Koskelassa? Tahtoisitko, rakas Greetta-täti,
 lähteä sinne ja lohduttaa häntä. Sinulla on kykyä sellaiseen.

 Siitä on pitkä aika, kun Martti kirjoitti minulle kerran, sisällys oli
 lyhyt ja käsitti ainoastaan sanat: anna minulle anteeksi, Sanelma!

 Se tuntui minusta kovin köyhältä kaiken sen jälkeen mitä meidän
 välillämme oli ollut, siksi jäi minulta vastaamatta silloin. Nyt
 jälestäpäin olen ajatellut, että tuon lyhyen lauseen takana saattoikin
 piillä paljon, eihän Martti ole milloinkaan ollut monisanainen. Jos
 hän Sinulta jotain siitä kysyy, niin sano, että olkoon kaikki sovittu.
 Jumala tietää, kumpi meistä kahdesta on enin syyllinen kaikkeen.

 Vie tervehdykseni hänelle ja kaikille, joita Koskelassa tapaat.

 Kirjoita minulle pian!

                                            Sinua kaipaava
                                               Sanelma.




24.


Varhaisena kevätaamuna astelee Martti Pätevä alas kosken rantaan, jonka
keväinen laulu tuttuna soi hänen korvissaan.

Mies muhoilee mennessään. Hänen kasvoillaan asuu onni, mutta hänen
askeleensa ovat epävarmat ja polvet hetkahtelevat heikkouttaan.
Hartioilla on kuin taakka niitä kumaraan painamassa. Mutta joutaisiko
hän siitä nyt välittämään!

— He tulevat, tulevat tänään kotiin.

Jo pitemmän ajan on rinnassa ollut tuo täyttävä tunne, joka pani
toisinaan haukkomaan henkeä, aivan kuin ilma ympärillä pyrkisi
loppumaan kesken. Sydän löi sekaiseen tahtiin. Viime aikojen ankarat
ponnistukset, ilo ja jännittynyt odotus olivat kovasti koetelleet jo
ennestään sairasta, paljon rasitettua sydänparkaa. Mutta määräpäivä oli
tullut, se päivä, jota varten kuukausimääriä oli eletty, jonka vuoksi
oli uhrattu voimat säästelemättä, viimeistä hiventä myöten.

— Se on nyt tehty! Valmista täällä pitäisi olla sekä ulkona että
sisällä.

Mies nojaa läähättäen lautatapuliin, Hän koettaa muistella löytyisikö
ehkä vielä jotakin, mutta ei keksi enää mitään. Kaikki on valmista,
Koskela on koristettu ja kaunisteltu kuin häähuone.

Koskelassa vietetään tänään uudet häät, toisenlaiset kuin ne
ensimäiset. Silloin oltiin kaikessa vasta alulla, kaikki oli vajavaista
ja keskeneräistä, tulevaisuustuumina ja suunnitelmina vielä. Nyt ne
vihdoinkin ovat toteutetut.

Ei mitään suunnitelmia enää. Sanelma ei pidä niistä.

Hänen paluunsa olikin senvuoksi siirretty kevääseen. Myllylaitos oli jo
saatu käyntiin, koski antoi valovoiman paikkakunnalle, asuinrakennuskin
oli uusittu ja korjailtu perinpohjin.

Kosken rannalla oli nyt liikettä ja elämää. Kylä oli kasvanut. Joukko
uudenvalkeita asumuksia oli ilmestynyt entisten harmaitten sekaan,
työläiskoteja, joita sahan isäntä oli parhaansa mukaan auttanut
kohoamaan.

Martti Pätevä katselee kylää, silmäilee koskenvartta alas, katselee
niinkuin rakasta, raskasta päivätyötään. Ruumiissa on raukeus, mutta
mielessä tyydytys ja rauha.

— Se on tehty, suunnitelma on toteutettu täydellisenä, mitään siitä
tinkimättä. Tästä on jo toistenkin hyvä jatkaa.

Ja vielähän tässä itsekin! Nyt vasta se oikeastaan alkaakin. Tätä
varten se on ollutkin, koko tähänastinen elämä!

Etäällepä hän, tyhjä mies, oli päämaalinsa asettanutkin! Sanelma siihen
oli jo työlästynyt, eikä ihmekään, sillä hän oli paremminkin niitä
ihmisiä, jotka haluavat elää vain kuluvaa päivää varten.

— Oliko ihme, että kävi niinkuin kävi, jatkaa Martti Pätevä ajatustaan.
— Hänen parhaat vuotensa kuluivat hukkaan miehen rinnalla, joka
niinkuin kilpailija radallaan tavoitteli vain hellittämättä kaukana
häämöittävää maaliaan. Oliko ihme, että siinä jo toinen ikävystyi,
pitkästyi odotellessaan!

Mutta nytpä alotetaankin alusta, alusta alotetaan ja toisella tapaa.
Sanelma ei pitänyt suunnitelmista, mutta hyväksyy varmaan valmiin työn.
Tässä he nyt tulevat pojan kanssa hyvästi toimeen, kun minusta milloin
aika jättänee.

Kuinka kummasti väsyttikään tänä aamuna! Päätä huimasi ja kirkkaat
kipinät väikkyivät silmien edessä. — Mitähän tämä tiesikään? Rinnassa
asui pakahduttava tuntu.

Muutaman askeleen päässä velloi ruskea, vilpoinen vesi. Hän ammensi
sitä kädellään ja kostutti polttavaa päätään ja kuivia huuliaan.

Oli niin kummallinen se viime yökin. Kevyessä horteessa maaten oli
hän silloin tarkastellut omaa elämäänsä. Aina oli hänen vierellään
ollut joku, varhaisista lapsuusvuosista lähtien. Sen kanssa oli hän
ollut läheisessä yhteydessä ennen, mutta sitten myöhemmin oli se
ikäänkuin hävinnyt ja häipynyt pois hänen luotaan. Kuka se oli, tuo,
jonka muotoa hän ei ollut milloinkaan nähnyt, vaan jonka läsnäolon
hän niin usein lapsena tunsi joskus unessa, joskus taas yksinäisinä
hiljaisina hetkinään. Ja kun hän milloin oli ollut paha ja tottelematon
äidilleen, tunsi hän yksin jäätyään sen nuhtelevan katseen, eivätkä nuo
näkymättömät silmät jättäneet häntä rauhaan ennenkuin hän oli vakavasti
luvannut koettaa olla vastedes parempi ja päättänyt tulla hyväksi.
— Koko elämänsä aikana ei Martilla ollut ollut yhtäkään läheistä
ystävää, ei koko maailmassa yhtäkään olentoa, jolle olisi voinut
sydämensä avata. Se oli ja pysyi ihmisiltä suljettuna. Eihän hän ollut
itsekään vuosikausiin syvimmässä sydänsopukassaan käynyt, siellä, missä
salatuimmat aivoitukset säilytetään, eikä hän hiljaisina hetkinään
kuullut muuta kuin kosken laulun, työn hellittämättömän kutsun. Se
oli kaikunut hänen korvissaan siitä sunnuntai-illasta saakka, jolloin
hän löysi Kaartokosken koskemattoman metsän keskestä. Puolitoista
vuosikymmentä oli kulunut kuin yksi ainoa tulinen työpäivä, niinkuin
yksi ainoa rupeama auringon noususta sen laskuun. Vain kerran oli hän
ollut vähällä väsähtää kesken, silloin, kun muukalainen tuli taloon ja
iski haavan sydämeen.

Se näkymätön vierellä, joka tiesi kaiken, näki varmaan sen
vertavuotavan haavan. Se tiesi myös tuskan ja kivun jonka se tuotti
kantajalleen.

Mutta sitten seurasi hänen kirjansa tahrainen lehti. Hän käänsi sen
vavisten noiden salaisten silmien eteen. »Minä koetan vielä sovittaa
tämän», pääsi hänen väriseviltä huuliltaan.

Silloin hän havahtui unestaan ja näki auringon kohoavan idän ääriltä
ylös.

— Sovittaa, sovittaa! Mies painoi molemmin käsin kipeää sydäntään ja
vaipui istualleen. Se odotettu hetki, se rauhan ja sovinnon päivä! Jo
huomisaamuna olisi koti kokonainen kuten ennenkin ja pienet valkeat
vuoteet entisellä paikallaan. Ei, yksi vain, tosin vain yksi pieni
valkea vuode, mutta viime aikoinahan ei ollut ollut sitäkään. Martti
Pätevä pyyhki kuin harsoa silmistään.

Hän oli äsken kuin vilahdukselta nähnyt tuossa vierellään tytön vaaleat
kutrit valtoimenaan, nähnyt itkuiset silmät ja ojennetut kädet malmisen
aitauksen takaa: — »isän tyttö, isän oma tyttö»! Vai koskiko se vain
oli, joka huumasi ja sekoitti aivot ja synnytti outoja näkyjä.

— Mitä sinä minulta vielä tahdot, Kaartokoski? Enkö ole täyttänyt
kaiken minkä vaadit! Etkö mitään nyt enää tahdo? Kevätlaulujasi
laulat... kuinka se uuvuttaa ja painostaa... kuinka kipeästi se koskee
sisässä... Oma sydän pettää ihmisen hänen parhaana päivänään.

Häikäisevä kirkkaus tulvehtii korkeudesta alas, tuuli tuo mukanaan
tuttujen sävelten hiljaisen humun... Helpoittuu, kevenee... Siteet
katkeilevat, jotain raskasta putoaa pois... On kuin näkymättömät siivet
kohottaisivat keventyneen ruumiin maasta ylös kohti sinihiilakasta
korkeutta, missä valkoiset poutapilvet purjehtivat.

— Sanelma, sinäkö se olit?... Istukaa hiljaa, lapset, toinen toiselle
polvelle, toinen toiselle, noin... Äiti laulaa, ei ole koskaan laulanut
niin kauniisti kuin nyt, silmissä kyynelten jäljet... Minun vaimoni...
on hääpäivä, sovinnon ja onnen päivä... Kadonnut on murhe ja tuska!
Muistatko vielä laulun, jota lauloit ennen? Anna minun kuulla se vielä
kerran.

    »Oi kiitos, sä Luojani armollinen,
    joka hetkestä, jonka ma elin,
    kun annoit sä ruumihin tervehen
    ja syömmen, mi sykähteli,
    kun annoit sä tervettä kättä kaks',
    kaks' silmää sieluni ikkunaks'
    ja hengen herkän ja avoimen
    joka tuutia tuulosen.

    Sua kiitän mä, Luojani armollinen,
    kun annoit sä kodin hyvän,
    soit äidin niin hellän ja herttaisen
    ja taaton niin tarmoa syvän,
    kun annoit sä myös pari ystävää
    ja ne hyvää; pyydä en enempää,
    ja annoit sä armahan isänmaan,
    jota kyntää ja rakastaa.




25.


On syksy-yö, tyven ja kuutamoinen.

On hiljaisuus niin syvä ja häiritsemätön, että siitä eroittaa vain oman
sydämensä lyönnit.

Tämmöisenä yönä on kuin hyvät henget liikkuisivat maan ja taivaan
välillä, soudellen sinipunertavassa autereessa, on kuin vainajat
kulkisivat kodeissaan.

Ja ne, jotka heitä rakastavat, valvovat silloin, jotta he käydessään
eivät löytäisi kaikkia nukkumasta ja luulisi omiensa heidät unohtaneen.

Tämä yö on samallainen kuin kerran, jo monta, monta vuotta sitten!
Nyt vaan on syksy ja silloin oli kevät. Keväisenä päivänä minä pitkän
pakoni jälkeen tulin takaisin Koskelaan.

Minä etsin häntä, ja he osoittivat huvimajaa etelänpuoleisella
rinteellä vanhojen mäntyjen alla.

Se oli sinne tehty yllätykseksi minulle. Olin joskus tullut sanoneeksi,
että siihen sellainen pitäisi rakentaa. Hän oli pitänyt sen mielessään
ja rakentanut huvimajan.

Jalkani vaivoin minua kannattivat, kun kiiruhdin pitkin hiekoitettua
tietä, vapisevine käsineni saatoin tuskin avata oven.

Kuu loi kalpeaa valoaan ikkunasta sisään, ja minä näin hänen kookkaan
ruumiinsa muodot valkean raidin alta.

Lähenin häntä väristen, sydän täynnä tuskaa, vedin peitteen kasvoilta
enkä voinut katsettani hänestä kääntää.

Ilme oli rauhallinen kuin nukkuvan, joka uneksii kaunista unta, otsalla
oli tyyni, ylevä rauha, ja suuret väkevät kädet olivat ristissä
rinnalla, kuin pyhäpäiväistä hartautta tulkiten.

— Älä itke, mamma, kaikki on hyvin niinkuin on.

Hänen ruumiinsa nukkui, mutta henki valvoi. Tunsin hänen läheisyytensä,
luulin kuulevani hänen äänensä, kun hän lohdutti minua: »kaikki hyvin
niinkuin on».

Mieleni tyyntyi. Minun tuli hyvä ja turvallinen olla, ja kun astelin
takaisin kotiin, oli kuin olisi hän näkymättömänä seurannut minua:
»katso, kuinka Koskela on muuttunut poissaollessasi! Tämä kaikki on
sinua varten ja poikaa!»

Sisässäni alkoi helpoittaa ja sulaa. Vuosien raskaat kärsimykset
kirposivat harteiltani kuin painava taakka, tunsin, että olin tullut
takaisin kotiin.

Voimakkaana kuului kevättulvaisen kosken kohina.

Siitä on kulunut jo vuosia monta, mutta minusta on yhä kuin olisi
hän täällä meidän kanssamme, kuin näkisi hän toimeni ja työni, kuin
johdattaisi hän mieleeni ajatukset ja kenenkään kuulematta kuiskaisi
korvaani neuvot miten tulee menetellä, kun on kyseessä koski ja
liikeasiat. Mistä minä ne muuten tietäisin.

Ja usein tulee mieleeni muuan muisto vuosien takaa. Silloin oli Rusko
nuori ja virma, ja me ajelimme sillä kahden. Minä halusin ohjata
hevosta, mutta pelkäsinkin sitä toiselta puolen. Hän heitti ohjakset
minulle: »osaathan sinä, Sanelma! Miksi et osaisi ohjata hevosta, kuten
minäkin», puheli hän ja katseli hymähdellen minuun. Mutta samalla
hän kaiken aikaa piti tarkasti silmällä vallatonta hevosta. Hän se
silloinkin ohjasi, vaikka suitset olivatkin minun kädessäni.

Niin on nytkin. On kuin olisi hän vierelläni jossain, hymähtelisi ja
pitäisi silmällä tienmutkia ja äkkijyrkkiä mäkiä: »Kas noin, mamma,
osaathan sinä ohjata, miksi et sinä osaisi yhtä hyvin kuin minäkin!»

En ihmettele luonnonkansojen vainajien palvontaa. On lohdullista
ajatella heitä, edellämenneitä, elävinä ihmisinä, uskoa että he ovat
kanssamme, tukevat meitä toimissamme ja antavat meille oman itsensä
täydellisemmin kuin koskaan ennen. Olomuoto vaan muuttuu, raskas verho
vaihdetaan kevyempään, mutta ne, jotka lujin sitein ovat toisiinsa
kiinnitetyt eivät eroa aineellisen muodon vaihtuessa aineettomaan.
Näitä minä täällä mietiskelen, kun on yö ja hiljaisuus ja uni ei
silmiini ota tullakseen.

Syksy on taas tullut ja lehdet keltaisina putoilevat oksiltaan alas
hautautuakseen maaemon pehmeään poveen.

Minäkin kuulun jo syksyyn, mutta minun aikani ei ole vielä tullut.

Kuinka usein olenkaan alkanut kaivata heidän luokseen, jotka ovat
edellä menneet!

Poika on elämää, tulevaisuutta varten! Hänen tähtensä olen kiinni
täällä, vaikka itse jo kuulunkin poistuviin.

Päivisin jatkan Martin työtä ja hoidan hänen liikettään pojan hyväksi,
yöt elän itseäni varten, käyttäen ne matkavalmistuksiin ja muistojeni
järjestelyyn.

Öisin istun minä, yksinäinen nainen, ajatellen omiani ja piirrellen
niitä paperille, koska ei ole ketään kenelle niistä juttelisin,
Greetta-tätikin kun on kutsuttu lepoon.

Ajatukset eivät anna minulle rauhaa. On kuin elämä vaatisi minulta
tilinpäätöstä itseni kanssa, tahtoisi nähdä numerot, kokemuksieni
loppusumman.

Ja koska minulla on yllinkyllin aikaa, koetan sen tehdä, niin
perehtymätön kuin olenkin kirjanpitoon.

Olen vaivannut järki-vähäistäni selvitelläkseni itselleni kysymystä,
jonka Toini eteeni asetti, selvittääkseni sen kokemukseni avulla.

Kumpi meistä kahdesta oli oikeassa, hänkö, joka tahtoi säilyttää kodin
onnen käärimällä sen petoksen ja valheen verkkoon, vaiko minä, joka
kaikesta huolimatta koetin puhua totta? Oliko paikallaan tämä tosi,
jonka tuhoisat seuraukset sitten ulottuivat niin monen ihmisen elämään!

Me olimme kuminatkin väärässä!

Joskus kuvittelen, että jos tyttäreni eläisi ja olisi astumassa
avioliittoon, niin nyt minä, hänen äitinsä, sanoisin hänelle neuvona
ja evästyksenä: Kavahda, lapseni, ensimäistä pientä pahaa, joka pyrkii
väliin ja joka on alkuna rakkauden asteettaiseen kylmenemiseen. Valvo
myös tarkasti elämääsi ja vartioi huolellisesti ajatusmaailmaasi,
siellä liikkuvat onnesi vaarallisimmat viholliset! Ne ovat niin
suloisia nuo mielikuvat, nuo armaat, »viattomat» unelmat, mutta ne
häikäisevät näön ja juovuttavat järjen hurmaavaan huumaukseen. Kuoleta
armotta ensimäinen ajatuksesi, joka teki syrjähypyn! Toista et ehkä
enää saavuta, ja kolmas jo vie sinut mukanaan. Se ensimäinen oli
vain pieni kevyt tunneailahdus, joka hyväili olemustasi kuin vieno
kesäinen tuuli ja synnytti ihanan unelma-elämän, — mutta se oli myös
alkuna kodin hajoamiseen... Kenties tulisit, tyttäreni, joskus äitisi
luokse valittaen, että elämä ei antanut sinulle sitä mitä siltä
odotit, että onni, jonka tahdoit omistaa, väistyy päivä päivältä
luotasi pois. Lapseni, sanoisin minä sinulle, siinä onkin se kivi,
johon me kaikki kompastumme. Meillä on ihanteen kaipuu ja kauneuden
sammumaton jano, Ikuista, Täydellisyyttä me etsimme. Mutta etsintämme
suuntautuu harhaan, me luomme itsellemme epäjumalia ja kukistumme
niiden kera. Me huudamme onnea, me kutsumme ja rukoilemme sitä päivin
ja öin, me juoksemme sen jälessä ja vaivumme toivottomuuteen, koska
se ei tahdo meitä kuulla kun me pyrimme väkivalloin sen omistamaan.
Lapseni, jos tahdot omistaa onnen, opi odottamaan! Ja sillävälin
tulee sinun täyttää velvollisuutesi niitä kohtaan, jotka haltuusi
ovat uskotut. Tee se sitä paremmin, kuta suurempi onnenkaipuusi on.
Sillä onni on sinussa itsessäsi, sielusi pohjalla se uinuu, odottaen
hetkeänsä virotaksensa eloon. Ja kun hetki on tullut, kun tyytymyksen,
alistumisen ja kärsivällisyyden läksy on opittu, kun korkeampi rakkaus
olemuksesi elähyttää, silloin astuu tuo kaivattu esiin kätköstään kuin
perhonen kotelostaan. Ja se, jota ihmiset kilpajuoksussa menehtyäksensä
tavoittelevat, näyttäytyykin silloin vain onnen harhakuvaksi, uusien
pettymysten aiheeksi.

Meitä on miljoonia kärsiviä ja yhä uusia miljoonia syntyy. Kaikki he
kokevat samaa kuin edeltäjänsä, kompastuvat samoihin kiviin. Mutta
miksikä eivät edeltäjämme, jotka ovat ajaneet purtensa kallioihin
ja kiviin, ole viitoittaneet tietä tulevia sukupolvia varten? Olisi
tarvittu ensin vain muutamia uhreja, ja sitten sukupolvet toisensa
jälkeen soutaisivat vaaratta tuon kapean väylän kehdosta hamaan hautaan
saakka.

Tätä minä paljon mietiskelin. Oli aika jolloin minusta tuntui, että
voisin opettaa muille jotakin. Tahdoin suistaa muilta ne kärsimykset,
joihin itse olin joutunut, tunsin tarvetta tasoittaa jälkeentulevien
tietä. Mutta huomasinkin voimani vähäisiksi. Minua suuremmat ovat jo
ammoisista ajoista yrittäneet samaa, mutta vain hituisen verran on
heidän opetuksensa hyödyttänyt kärsivää ihmiskuntaa. Kunkin yksilön
on itsensä astuttava kehityksen vaivalloista tietä, jolla jokainen
pettymys, jokainen uusi kärsimys vie kulkijan kappaleen matkaa kohti
täydellisyyden päämäärää.

Onnen sammumaton kaipuu, joka ihmisrintaan on kätketty hamasta hänen
syntymästään, se on se voima, joka pakoittaa hänet eteenpäin. Jokainen
ponnistus ulkonaisen onnen saavuttamiseksi, jokainen kompastus tiellä,
jok'ainoa pettymys päämäärän paetessa on uusi elämys, josta sisäinen,
kehittymässä oleva, oikea onni saa uutta virikettä, uutta elämisen
voimaa. Ja jokainen kyynel, joka matkan varrelle putoaa, pehmittää
sadepisaran tavoin sitä itsekkyyden kuorta, jonka kätköstä se oikea,
todellinen on kerran astuva esiin.




26.


Mutta vaikka minä en kykenekään opettamaan ketään, tahtoisin kuitenkin
teroittaa lapselleni ja kaikille nuorille, että he kotilietensä
valkeata vaalisivat niinkuin pyhää tulta vartioiden, että he eivät
vähäarvoisina pitäisi sitä paikkaa, jonka kohtalo heidän kodikseen on
määrännyt.

Se on minun testamenttini ja minun jättämäni perintö. Sen tehtyäni
olenkin omasta puolestani jo valmis täältä muuttamaan pois. Olen
tehnyt matkavalmistukseni, olen säilyttänyt omaisuuteni, koonnut ja
järjestänyt kaiken, mikä seuraa minua matkallani. Elämykseni seuraavat
minua sinne, kaikki elämäni vaiheet.

Onneni ja kärsimykseni, täyttyneet toiveeni ja hukkaanmenneet unelmani,
kaikki ne tulevat mukaan. Rakkauteni, pettymykseni, erehdykseni ja
ylitsekäymiseni, tuskani ja taisteluni vien minä mukanani sinne. Hyvät
päätökseni, täytetyt ja täyttämättä jääneet, jokaisen rakkaudentyön,
pienimmänkin, unteni rikkaudet, mielikuvieni kultalinnat minä vien
muassani. Kyyneleet, jotka elämäntuska silmistäni pusersi, säveleet,
jotka olemassaolon onni on rinnassani herättänyt, kaikki, kaikki on
tuleva mukaan. Sillä ne ovat sulautuneet minun sieluuni, liittyneet
minun olemukseeni, ja kuinka vastakkaisia ne lienevätkin, ovat ne kukin
aikoinaan vetäneet minua lähemmäksi päämäärää.

Ja kun vihdoin tuo syvä, tumma hiljaisuus levittyy ylitseni, kun
ruumiini raukenee ja mainen häly väistyy, silloin elämä, tuo pitkä
päivien sarja, sulaa suureksi sopusoinnuksi, urkujen mahtavaksi
soitoksi, joka kohoaa ylös korkeuteen, kantaen sieluni hartioillaan
kohti sitä valoa ja kauneutta, jota kautta elämäni ikävöin.

Näitä ajattelen, kun on yö ja hiljaisuus, eikä uni ota tullakseen.
Näitä mietin, kun kaikki on tyyntä ulkona ja sisällä, kun kuu luo
valoaan kautta syksyisen yön, kun vainajien henget kulkevat kodeissaan.
Tunnen parhaiten silloin, kun on hiljaisuus ja talossa kaikki ovat
uupuneet uneen, että itsekin kaipaan jo heidän luokseen.

Mutta Ikuinen Rakkaus valvoo ja kautta sinihohteisen avaruuden liitelee
yli nukkuvan maan, sulkien syliinsä kaiken olevaisen, yhdistäen
itsessään elävät ja kuolleet.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOSKEN LAULU ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.