Anja rouva

By Ilma Virtala

The Project Gutenberg eBook of Anja rouva
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Anja rouva

Author: Ilma Virtala

Release date: September 4, 2024 [eBook #74371]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1917

Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANJA ROUVA ***





ANJA ROUVA

Kirj.

Ilma Virtala





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1917.




Olemme muuttaneet nyt tähän vieraaseen kaupunkiin, uuteen kotiin,
joka luullakseni on nyt meille pysyväinen. – Tunnen itseni hieman
yksinäiseksi toisinaan, kun Otto on liikkeessä ja pikkupoikani nukkuu.
Ei ole vielä ainoatakaan tuttua koko kaupungissa, ei elävää sielua,
joka tulisi luoksemme, lukuunottamatta talonmiestä, joka kerran
päivässä, "puupukki" selässä, astuu keittiöön, sekä kirjeenkantajaa,
joka tuo lehdet ja toisinaan tervehdyksen muusta maailmasta. Siksi
alotankin nyt tämän pikkuvihkosen. Olkoon tämä toistaiseksi ystäväni,
uskottuni, johon merkitsen päivieni pikkutapahtumat, sekä piirtelen
tunnelmieni ja mielialojeni vaihdokset.

Viihdyn muuten erinomaisesti täällä ylhäällä neljännessä kerroksessa.
Kaunis näköala yli kaupungin ja ulompana meren aava, sininen
ulappa. Voin seurata höyrylaivan kulkua, miten se hitaasti etenee,
pienenemistään pienenee ja lopulta häipyy näkyvistä, katoaa etäisen
taivaanrannan taakse. Jälelle jää vain savu, joka paksuna pilvenä
kelluu taivaan ja veden välillä. Joskus tunnen mielessäni kummaa
kaipausta ja halua tuonne kauvaksi meren taakse, suureen, avaraan
maailmaan. Tunsin tuon halun ensikerran silloin, kun katselin
kotikaupunkini rannalla miten isäni tukeva matka-arkku kannettiin
laivaan ja hän itse asteli jälessä, voimakkaana, reippaana ja iloisena.
– Voi, kuinka minä olisin halunnut lähteä hänen kanssaan. Mutta köydet
irroitettiin ja hiljalleen eteni laiva rannasta. Hän heilutti lakkiaan,
seisten kannella, minä lähenin rannalla yhä enemmän vedenrajaa, kunnes
äiti pyöräytti minut ympäri ja lähti viemään tyttöstään kotiin. Kuinka
vastahakoisesti minä häntä seurasin, sillä mielessäni oli hämärä
aavistus siitä, että isä meni eikä enää palaja. – Niin sitte kävikin.
Siitä saakka on meri sielussani aina virittänyt kaihoisan halun päästä
sinne, kauvaksi, jonne isäkin kerran meni. Tahtoisin nähdä Tyynenmeren
aallot, minne hänen ruumiinsa laskettiin, vaikka tiedän, että hän
_itse_ ei enää ole siellä. –

       *       *       *       *       *

Meillä oli harvinaisen hauska päivä tänään, meidän hääpäivämme toinen
vuosipäivä. Pikku Paavollakin oli merkkipäivänsä, hän tuli tänään
puolen vuoden vanhaksi. Siinä hän istui, tuo palleroinen, akkunan
edessä pöydällä, tyynyjen varassa ja katseli kyyhkysten temmellystä
ikkunalaudalla, sillä aikaa kun minä päivällistä valmistelin. Otto tuli
liikkeestä tavallista aikaisemmin ja oli erinomaisella tuulella. Hän
oli saanut ylennyksen. "Nyt, Anja, voimme jo ottaa palvelijan ja tehdä
sinunkin elämäsi hiukan mukavammaksi kuin tähän asti." – Niin hän sanoi
ja suuteli meitä molempia. Hän on niin hyvä. Meidän tähtemme hän tästä
menestyksestään eniten iloitsi.

       *       *       *       *       *

Hän kävelee! – Pikku Paavo otti tänään ensimäiset askeleensa. Otto
toi hänelle pussillisen makeisia, joita parhaillaan jakoivat. Siitä
tuo paapero sitte äkkiä lähti, kapusi alas isän polvelta ja tulla
tallusteli luokseni sokeririnkilä kummassakin kädessä ja itsetietoinen
ilme kasvoillaan. Se näytti kyllä tajuavansa hetken tärkeyden, enkä
tiedä kuka meistä kolmesta eniten iloitsi, luulen että minä. – Nuo
pikku jalat, joita ennen aina kapaloon kääriessäni suutelin ja jotka
näyttivät silloin niin hennoilta, että tuskin uskalsi kuvitella niillä
kerran asteltavan, ovat näin lyhyessä ajassa niin varttuneet. – – Miten
ihanaa on omistaa tuommoinen pieni palleroinen! – Katselen häntä tässä
yölampun himmeässä valossa, katselen kauvan, kuin ensi kertaa näkisin
nuo pehmeät lapsenkasvot, keltaisen, silkinhienon tukan ympäröimänä, ja
nuo pyöreät pikkukädet, jotka päiväkauden ovat ahkerasti ahertaneet,
milloin uunista hiiliä etsien, milloin kukkaruukuista multaa kaivellen.
– – On naisia, jotka eivät tunne äitiyden iloja. He säästyvät kyllä sen
tuskiltakin, mutta minä säälin heidän köyhyyttään. –

       *       *       *       *       *

Nopeasti kuluu aika. Kolme vuotta olemme jo täällä olleet ja
pikkupalleroisestamme on sillävälin varttunut toimelias pikkumies.
Yhdessä me liikumme kaikkialla. Kuinka me olemmekaan Paavon kanssa
nauttineet tästä kesästä. Tunnemme jokaisen puiston kaupungissa ja
lähistöllä. Olemme lapioineet hiekkaa merenrannalla ja soutaneet
pikkuvenheellä lähisaariin. Paavo herättää kaikkien huomiota. Häntä
puhutellaan, kysytään nimeä, ikää ja "sisaren" nimeä. – Eihän meidän
ikäeromme niin suuri olekaan – yhdeksäntoista vuotta. – "Sinä oletkin
sisareni," sanoo hän, "kun minulla ei kerran muita sisaria ole, ja
voithan samalla olla äitinikin." –

Niin lapsellisen huolettomia ja iloisia ovat olleet nämä päivät.
Tahdon piirtää ne muistiin, tallettaakseni siten hituisen verran
päivänpaistetta pilvisten päivien varalle. – Onnellisia olemme olleet,
Paavo ja minä, isä vaan on vallan liian vähän saanut olla seurassamme.
Toimensa vaatii hänen aikansa liian tarkoin –

       *       *       *       *       *

Liike kasvaa. Oton työt yhä lisääntyvät. Hän tulee myöhään iltaisin
kotiin, perin väsyneenä. Olen hyvin huolissani hänen tähtensä. Täällä
kotonakin kulkee hän syvissä mietteissä ja harvasanaisena.

On harmaa, sateinen lokakuun päivä, alakuloisine tunnelmineen, kuten
tavallisesti aina syntymäpäivänäni. Otto lähetti minulle kukan, mutta
hänellä oli kiire, hyvin kiire. Hän kehoitti minun Aini-rouvan kanssa
kuluttamaan iltaani niin hyvin kuin voin. Kävelimme kaupungilla,
istuimme elävissä kuvissa, mutta minua ei huvittanut yhtään. –
Aini-rouvalla on kolme pienokaista, mutta hän on sekä muodoltaan että
käytökseltään aivan kuin nuori tyttö, ehkä hieman liiankin nuorekas. –

On toisia vaimoja, jotka ovat niin onnellisessa asemassa, että voivat
työskennellä yhdessä miehensä kanssa. Niin soisin minä meilläkin
olevan. Mutta se on vallan päinvastoin. Otolla on kiire, minulla on
liiaksi aikaa. Jos voisin ottaa osaa hänen työhönsä en tuntisi itseäni
tarpeettomaksi olennoksi, kuten nyt viimeaikoina olen joskus tuntenut.

En ole nytkään oikein tyytyväinen, tekisi mieleni hiukan itkeä.

       *       *       *       *       *

Pikku kirjaseni! – Kauvan olet ollut kateissa. Olin jo melkein
unohtanut, että yksinäisyydentunto minut kerran pani piirtelemään
lehdillesi. – Nyt on yksinäisyyteni vielä suurempi kuin silloin,
kolminkerroin suurempi, nyt, kun kukaan ei minua sanottavasti
tarvitse. Paavo askartelee koulutehtävissään ja lopun ajastaan leikkii
tovereittensa kera. – Entä Otto? – Näyttää tosiaan siltä kuin hänellä
tuskin olisi aikaa huomaamaan olenko olemassa vai enkö. Mutta kaikkeen
sitä sentään vähitellen tuntuu tottuvan. Ensin surin ja murehdin, itkin
silmäni sameiksi, voimani uuvuksiin huomattuani, että meidän välimme
alkoivat päivä päivältä muuttua. Me vieraanuimme toisillemme ja matka
välillämme piteni. Me puhelemme toisillemme ystävällisesti, joskus
hyväilemmekin ohimennen, mutta se tulee vanhasta totutusta tavasta.
– Henki, tunne on poissa. Ensin se minuun kovasti koski! Tuntui kuin
ei millään muullakaan enää olisi mitään arvoa, kuin ilman meidän
keskinäistä ymmärtämystämme olisi koko maailma pimeä ja tyhjä. – Niin
ensin. Nyt saatan sitä jo rauhallisemmin ajatella. Se on kerran niin.
Vähitellen, aste asteelta, on se hiljaa hiipien tullut. _Minä_ sitä en
ainakaan ole tahtonut, tuskinpa hänkään. – Mistä se sitte tuli? Usein
mietiskelen sitä. Alotan yhdyselämämme alusta ja muistelen jokaisen
tapauksen ja käänteen, joka tämän yhdeksän vuoden aikana on ollut.
Aina saan saman tuloksen. Olimme lapsia kun alotimme. Vuosien kuluessa
olemme varttuneet aikuisiksi ja luonteittemme erilaisuus pistää nyt
niin selvästi näkyviin, kun lisäksi kummankin kehitys on kulkenut eri
teitä. Tuo hänen johtajantoimensa tempasi ensin esille hänen tavattoman
tarmonsa ja kykynsä, jotka vähäpätöisestä kaupasta lyhyessä ajassa
tekivät miljoonaliikkeen, mikä sitte muodostettiinkin osakeyhtiöksi.
– Pian näin minä jälleen Oton sielussa tähän asti salassa piilleen
ominaisuuden. – Hän tahtoo _rikastua_. "Meidän täytyy ajatella poikamme
tulevaisuutta" – hän sanoo, mutta minä epäilen, että hänellä itsellään
on kokoomisen halu. Hän riistää itsensä meiltä. Jokainen minuutti,
jonka hän kuluttaa ylimääräisesti meidän kanssamme, on hukkaan
kulutettu. Liike on hänelle kaikki kaikessa ja hänen päämääränään
on päästä yhä useamman osakkeen omistajaksi. Vuotuiset tulomme ovat
nousseet viiden, kuuden kertaisiksi, pieni, vaatimaton kotimme on
muuttunut upeaksi, eikä minun enää tarvitse kääntää ja muodostella
vanhoja pukujani useampaan kertaan. Otto ei ole itara, vaikka hyvin
säästäväinen. – Kumminkaan en ole onnellinen enää. Paavo tuntuu
tulevan häneen. Hänessä pistävät nuo ominaisuudet jo näin aikaiseen
esille, kenties sen tekee isänsä vaikutus. Pojalla on pankkikirjansa
ja säästölaatikkonsa. Hän osaa kieltäytyä sekä elävistä kuvista että
makeisista ja – säästää rahaa. – Onhan tuo kaikki hyvää, mutta minusta
on vaarallista opettaa lasta noin innokkaasti kokoamaan rahaa, se
saattaa pilata luonteen, kasvattaa hänestä itaran ja ahneen. Koetanhan
minäkin vaikuttaa häneen osaltani. Koetan saduillani herättää hänessä
myötätuntoa ja sääliä muita kohtaan. Ehkä siitä sentään on jonkunverran
hyötyä, vaikka täytyykin myöntää, ettei hän ole mieleltään herkkä, vaan
kylmäverinen ja järkevä.

       *       *       *       *       *

Olen jo kauvan ajatellut itsekseni, että Paavon pitää opetella
soittamaan viulua. Toivon, että musiikki avaa hänen sielunsa tajuamaan
kaunista ja jaloa. – Puhuin siitä eilen Otolle ja suureksi ilokseni
lupasi hän koettaa hankkia pojalle sopivan opettajan. Paavolla
itsellään on suurempi halu maantieteeseen ja laskentoon, kuin soittoon,
mutta kenties tulee halu siihenkin kun päästään alkuun. –

Mutta mitähän tästä minun elämästäni tulee lopuksi. Tunnen saman
mielikuvan aina useammin uudistuvan. – Me painaudumme eri haaroille,
he yhdessä, minä yksin. Tekisi mieleni huutaa heidän jälkeensä,
pyytää heitä pysymään luonani, kun taas huomaan, että se ei mitään
hyödyttäisi. Kerran puhuin tästä Otolle; se oli heti alussa kun sain
aavistuksen tuosta. Otto käsitti sen siten, että pelkään jonkun
tulevan väliimme. – "Ellei puolisoiden välille synny _aukkoa_, ei
kukaan koskaan voi heidän välilleen tunkeutua," sanoin. Mutta tätä
hiljaista vieraantumista, joka tulee sisästäpäin, joka johtuu siitä,
että meidän kummankin henkinen olemus on eri aineksista, että meidän
ajatusmaailmamme on niin erilainen, sitä hän ei käsitä. Tahi oikeammin
– hän ei tahdo vaivautua ajattelemaan joutavia. –

       *       *       *       *       *

On taaskin kevät! – Liristen virtaa vesi katuojissa ja puistikoissa
paljastuu paljastumistaan ruskeanharmaa maanpinta, jonka alla kevään
voimat sykähtelevät. Yötä ei enää ole, ainoastaan pehmeä hämärä saapuu
yösydännä, kunnes nousee jälleen aurinko ihanana, palavana, kuten
ikuinen nuoruus. – En ymmärrä, mikä minun on; elän yhdessä luonnon
kanssa nyt enemmän kuin ennen. On kuin sisässänikin sykähtelisi kevät,
kuin virtailisi suonissani sen salaiset voimat. – Tunnen terveessä
ruumiissani vielä nuorteaa voimaa ja sielussani kummaa herkkyyttä
ja alttiutta. Saatan istua uneksien pitkät ajat avoimen ikkunan
ääressä, kun raitis tuuli mereltä puhaltelee. Tuolla alhaalla kadulla
on liikettä, ihmisvilinää – minä täällä ylhäällä saan olla _yksin_.
Ei kukaan katso tänne, ei kukaan tiedä, ei välitä minusta mitään.
Ainoastaan katolla kevätilojaan kuhertelevat, sulavassa lumessa ja
päivänpaisteessa kylpevät kyyhkyset pistäytyvät toisinaan tänne sisälle
avoimesta ikkunasta. – Meillä on yhteistä, heillä ja minulla, me
iloitsemme kevään tulosta. – Olen onnellinen täällä yksinäisyydessä,
melkein onnellinen, piti minun sanoa, sillä on kuin kaipaisin jotakin,
on kuin odottaisin jotakin, itsekään en tiedä mitä.

       *       *       *       *       *

On aamu. Salin kello löi juuri neljä, kun minut herätti kummallinen uni
– luokseni saapui eräs entinen ystäväni kaukaisesta menneisyydestä,
olin hänet jo ehtinyt unohtaa, mutta hän oli muistanut ja etsinyt
minua. Tunsin minäkin heti tuon solakan vartalon, tumman, pehmeän tukan
ja silmät – kuinka olin saattanut unohtaa nuo silmät! "Anja, vihdoinkin
olemme taas yhdessä," lausui tuttu ääni ja kädenpuristus niin luja
ja lämmin sai ihanan virtauksen värähtämään kautta olemukseni.
Me katselimme toisiamme kauvan ja tuo katse herätti minussa niin
ihmeellisen, sanoin kuvaamattoman, pyhän tunteen, että en tiedä miksi
sitä nimittäisin.

Kun heräsin, tunsin kädessäni vielä hänen kosketuksensa. – – Ken
olit, yöllinen ystäväni? Hämärästä ilmestyit, hämärään katosit. En
koskaan ilmissä ole kasvojasi nähnyt, vaikka unessani muistin entisen
ystävyytemme. – Niin, sinä tietenkin olit vain haihtuva unikuva, jonka
yksinäisyyteni tunto mielikuvitukseni avulla eteeni loihti. Mutta
kumman elävä oli tuo kuva. –

       *       *       *       *       *

Olen toisinaan vieläkin koettanut rakentaa siltaa Oton ja itseni
välille. – Niin eilenkin. Oli sunnuntai. Paavo tovereineen lähti
katsomaan sirkusta ja me Oton kanssa, kumma kyllä, saimme koko
iltapäivän viettää kahdenkesken. "Soita, Anja, vähäsen", hän sanoi,
"saavat kiusaantuneet aivoni hetken levätä." Hän näyttäkin väsyneeltä
istuessaan tuossa nojatuolissa, otsa ryppyihin vetäytyneenä. – Kunpa me
vielä kerran voisimme toisiamme lähetä – ajattelin häntä katsellessani.

Soitin hänelle tutut säveleet, toisen toisensa jälkeen lauloin laulut,
jotka mieleemme johdattivat menneet, onnellisemmat ajat, kun tuota
erottavaa uomaa ei vielä välillämme ollut. – Lopetettuani menin
hänen luokseen, istuin tuolin käsipuulle ja sivelin hänen otsaansa,
poistaakseni nuo syvät vieraat rypyt. – "Milloin, Otto, on meillä taas
elämä, kuten oli silloin?" – "Sitte kun meillä on _niin_, että voimme
huoletta katsoa omaa ja poikamme tulevaisuutta", vastasi hän. – –

Siinä se taas oli, ei mitään voi muuttaa, ajattelin. Saan lohduttaa
vain itseäni sillä, että kaikki käy, kuten käydä pitää, vaikka joskus
tuntuu kuin menisi päinvastoin.

"Kuules, Anja", sanoi hän hetken kuluttua. "Olen saanut Paavolle
soitonopettajan. Hän ei kyllä ole tässä kaupungissa vakinaisesti asuva,
mutta viipyy täällä kumminkin jonkun aikaa. Se soittaja sieltä...
tunnetko? Pyysin häntä huomenna käymään meillä. Etevä mies ja muutenkin
hänen käytöksensä tuntuu hyvin miellyttävältä" – puheli Otto. Minä en
tunne, mutta luulen että on mielenkiintoista nähdä häntä. –

       *       *       *       *       *

Hän kävi meillä tänään, tuo soittaja. Ihmettelen sitä vaikutusta,
jonka hän teki minuun. Tuossa yksinkertaisessa, vaatimattomassa
olennossa oli jotakin niin miellyttävää, vaikkei hän ensi silmäykseltä
tuntunut mitenkään erikoisemmalta kuin muutkaan ihmiset. Pitkä, hoikka
vartalo, tietysti kähertyvä tukka, ohimoilta ja korvallisilta jo
hiukan harmaantunut, vaikka kalpeat, hienopiirteiset kasvot näyttivät
vielä nuorekkailta. – Entä silmät. Harmaat, surumieliset, mutta tuo
lempeä katse tuntui tunkeutuvan sieluuni saakka. Hämmästyin ensin
tavatessamme, olinhan nähnyt hänet kerran – unissani. – Heti kävi
keskustelumme vapaasti ja luonnollisesti, kuten vanhojen tuttujen.
Istuin viereisessä huoneessa käsitöineni sen ajan, kuu he Paavon
kanssa alottelivat. Kuuntelin pojan ensimäisiä kokeita, ja _hänen_
äänensä pehmeää sointua kun hän pojalle puheli. Mutta äkkiä kuulen
hänen tarttuvan jouseen. Sydäntäni värähyttivät jo ensimäiset vedot,
aivankuin ensikertaa kuulisin viulun äänen. Sävel kasvaa, irtaantuu,
kohoaa, lentää vapaana ja voimakkaana korkeuteen kuin kotka. – – –

Kuuntelen, kuuntelen henkeä pidätellen kunnes siihen vaivun ja
unohdun. Minä vaellan kaukana oudoissa oloissa, liitelen, korkealla
valoisissa keveissä ilmapiireissä. Niin leijailen minä unelmieni
maassa kevyenä, vapaana, onnellisena. Katsahdan alas, näen hyörivät
ihmiset, pyrkimyksineen, taisteluineen, pettymyksineen ja tuskineen,
jotka täältä katsoen näyttävät pieniltä ja vähäpätöisiltä. Rauha
ja sopusointu vallitsee täällä, jossa sielu sulaa yhteen siihen
äärettömään, joka on olemuksemme alku. – –

       *       *       *       *       *

Hän meni, mutta minusta tuntuu kuin olisi hän täällä yhä, kuin tuntisin
hänen seisovan vierelläni ja katselevan minua noilla ihmeellisillä
silmillään, tuolla katseella, joka herättää sielussani suunnattoman
kaipuun johonkin saavuttamattomaan. – – Oi, en tiedä mitä tämä on.
Oliko onni vai onnettomuus, että tapasin sinut – muukalainen?

       *       *       *       *       *

Päivät, viikot kuluvat. Ei yksitoikkoisina kuten ennen, vaan rikkaina
ja vaihtelevina. Jok'ikinen päivä on uusi, erilainen kuin muut
vaikutteineen, tunnelmineen. Hän on muuttanut kaiken, tai ei oikeastaan
mitään _muuttanut_, vaan antanut kaikelle eri valaistuksen, joten tuo
yksitoikkoinen arkipäiväinen elämä on muuttunut mielenkiintoiseksi,
ihanaksi. – Kaksi kertaa viikossa käy hän täällä – ne päivät ovat kuin
muita kirkkaammat. Usein soittaa hän meille jotakin tunnin loputtua,
sitte juomme kahvia kolmisin – Otto nimittäin on siihen aikaan aina
poissa. Paavokin on hyvin ihastunut opettajaansa, vaikka hän mieluummin
kuunteleekin hänen matkakertomuksiaan kuin soitto-ohjeitaan. Pian
kumminkin leikkivien toverien äänet saavat hänet viekoitelluksi
jättämään meidät ja rientämään puistoon. Kahdenkesken jäätyämme
muuttuu keskustelumme tavallisesti syvemmäksi ja hiljaisemmaksi. Hän
on suoraan ja avoimesti kertonut minulle elämästään, heikkouksistaan
ja erehdyksistään, mutta minä uskon täydellisesti mitä hän sanoi
opettaessaan: "Minä olen sellainen kuin olen, mutta en ole koskaan
tehnyt kenellekään muille vääryyttä kuin joskus itselleni."

Me tunnemme kumpikin, että meidän on hyvä, kun saamme olla yhdessä,
vaikka emme mitään sellaista koskaan mainitse. On minulla nykyisin
montakin ystävää, tahi oikeammin, minä olen monen ystävä. On useita,
jotka tahtovat purkaa minulle sydämensä taakan ja uskoa salaisuutensa
säilytettäväkseni. Mutta he eivät välitä minusta sen enempää, vaikka
mielihyvikseni kyselevät mitä minun rauhaani tulee. Omansa heillä ovat
ensimäisenä ja viimeisenä, siksi en koskaan heille paljasta sisäistäni,
en laske heitä tunnelmieni maailmaan. Toisin on meidän kahden. Kun
me olemme yhdessä, emme ajattele itseämme, vaan toisiamme. Miten
hellän huolehtiva katse on hänen harmaissa silmissään, tehdessään tuon
yksinkertaisen kysymyksen: "Miten te nyt jaksatte?" tai "Mitä teille
kuuluu?" Ellei minulla heti ole vakuuttava vastaus valmiina, että olen
mitä parhaimmissa voimissa, näen hänen kasvoillaan niin lapsellisen
huolestuneen ilmeen, että täytyy pakostakin hymyillä, huolimatta siitä,
että tiedän itsekin melkein yhtä lapsellisesti huolehtivani hänestä,
vaikka osaan sen ehkä hiukan paremmin salata.

Ihmeellistä vain on miten suuresti tämä vaikuttaa minun koko
olemukseeni. Olen huomannut miten kasvoni ovat kuin nuorentuneet,
miten katseeni on virkeä ja askeleeni tuntuvat kevenneen. Tunnen
varttuvani henkisestikin päivä päivältä, luulen, että jaksaisin kestää
mitä tahansa kunhan vain joskus, vaikkapa kuinka harvoinkin, saan
nähdä hänet. Toisinaan sanon itselleni: "Anja, älä petä itseäsi! On
teidän välillänne jo muutakin, ei se pelkkää ystävyyttä ole, voit olla
varuillasi." Mutta samalla vastaan heti: "Olipa se mitä tahansa, en
tahdo sitä mistään hinnasta kadottaa".

       *       *       *       *       *

Se tuli äkkiä, odottamatta, nousi kuin musta ukonpilvi kohoaa taivaalle
keskellä armahinta kevätpäivää. – Jos se murskaa hänet, tuhotkoon
samalla minutkin, kunhan vain emme tarvitseisi erota.

Otto sen uutisen toi, tullessaan liikkeestä. "Paavon soittotunnit
keskeytyivät nyt ainakin tältä keväältä, opettajansa kun on sairastunut
keuhkokuumeeseen ja makaa nyt sairaalassa. Hyvin huonona kuuluu
olevan. Olemme jo muuttaneet maalle siksi kun hän pääsee sieltä, jos
toipuukaan." Hän puhui melkein välinpitämättömästi asiasta, joka
minulle oli niin tärkeä. Ensikerran tunsin kylmyyttä Ottoa kohtaan
hänen tähtensä. Puin kiireesti päälleni ja lähdin ulos peittääkseni
liikutustani.

Olen kulkenut kuin kuumeessa koko päivän. Vihdoinkin tuli ilta.
Otto ja Paavo nukkuvat raskaasti ja minä saan ottaa esille pienen
rakkaan vihkoseni, joka on jo kuin osa itsestäni. On niin hiljaista.
Yölamppu luo himmeää valoaan, vapiseva käsi piirtelee paperille
tuskin ymmärrettäviä sanoja. – Sieluni on poissa täältä, se on
sairasvuoteella, hänen luonaan. – – – Näen kolkon, korkean sairaalan
salin, jota yksi palamaan jätetty lamppu vaisusti valaisee. Hän
hengittää lyhyesti, tuskaisesti, huulensa ovat tulehtuneet ja muulloin
kalpeilla kasvoillaan palaa hehkuva puna. Ei näy hoitajatarta; varmaan
mennyt levolle ja jättänyt hänet, luullen nukkuvan. Mutta hän ei nuku,
vaan katselee ikkunasta ylös keväiselle, vaalealle taivaalle, jossa
loistava iltatähti säteilee lempeätä valoaan. Näen hänen huulensa
vetäytyvän hymyyn tähden huomattuaan ja minä kuulen hiljaisen kuiskeen,
– nimeni – ei, kuvitteluja!

Oh, kunpa olisin vapaa nyt, en hetkeksikään luotasi poistuisi, kallis
ystäväni! – – Mutta kenties tunnet sinä sielussasi jonkinlaisen
pehmeän, rauhoittavan tunteen minun rakastavien ajatusteni alituisesta
läsnäolosta. Olenhan luonasi, oma, kallis kaivattuni! Et näe minua,
vaan tunnet miten siunaten suljen silmäsi ja loihdin sielusi unien
maahan sillä aikaa kun ruumiisi taistelee tuhoisan taudin kourissa. –
Minä rukoilen Sinua, Elämän Herra, pelasta hänet kuolemasta, oi säästä,
säästä! –

Mitä minä ajattelen? Millä perusteilla uskallan minä sellaista pyytää.
Kenties on hänelle parempi siten, eihän minulla ole oikeutta... ehkä
kumminkin on – rakkauden ikuinen oikeus, vapaan, puhtaan rakkauden,
joka on riippumaton inhimillisistä siteistä ja joka kutsumatta
saapui kuin keväinen kiuru. Se tuli ja sieluani lämmitti kuin päivän
kultainen säde puiden punertavia silmukoita, pakoittaen ne avautumaan.
– Niin, minä tunnustan sen nyt itselleni, että rakastan häntä ja olen
rakastanut ensi näkemältä, vaikka en sitä vielä silloin tajunnut.
Usein on se tieto pyrkinyt tajuntaani meidän yhdessä ollessamme,
mutta minä olen aina sen tukahuttanut, peläten tunnustaa itselleni
totuutta. Mutta nyt, kun en tiedä, näenkö häntä enää koskaan, piirrän
lehdillesi, pikku kirjaseni, yön hiljaisuudessa tunnustukseni, jonka
sinä visusti kätket. Kallis, kallis on minulle tämä salaisuuteni,
peloittava, pyhä. Se on oleva tuskani ainoinen, riemuni, onneni
ihana, elämäni valo ja autuus! – Sinne hautauduit sieluni sisimpään
sopukkaan, siellä saat, kipinä, kyteä kätkössäsi kunnes teet tehtäväsi,
sydämeni hiljalleen tuhoat. – En mitään pyydä vastineeksi; olisi hyvä,
ettet tunteistani koskaan saisi aavistusta _sinä_, että luottaisit
minuun aina niin avoimesti kuin tähänkin asti, kuin olisin sisaresi,
sydänystäväsi ja minä yksin, yksin kantaisin kuormani raskaan, vaan
suloisen. – – – Mieleeni väkisinkin pyrkii kysymys: entä jos hänkin
rakastaisi? – entä jos kerran avautuisi tuo kaivattu syli? – – –
Silloin olen minä oleva voimakas. Olen varjeleva unelmieni maailmaa,
joka todellisuudeksi muuttuneena helposti pirstoutuu, jättäen jälkeensä
vain pettymyksen tunteen. – Pala siis piilossasi, tuleni pyhä! Luo
lämmittävä heijastuksesi hänenkin yksinäiselle tielleen kaukaisena,
tuntemattomana voimana. Kun sairaus ja yksinäisyyden tunne sydäntäsi
ahdistavat, tunnet äkkiä kuin lauhan kesäisen tuulahduksen, pehmeät
kädet hyväilevät polttavaa otsaasi ja sinä näet luonasi rakkautta
uhkuvan olennon, jonka piirteitä et unen hämärässä erota, mutta sinusta
on niin hyvää ja turvallista. – – Niin, hän valvoo ja kaihoten odottaa
ja toivoo paranemistasi saadakseen kerran vielä katsoa silmiisi,
rakastettuni! – Suutelen nimeäsi, jonka tähän piirsin ja toivotan
sinulle hyvää yötä.

       *       *       *       *       *

Kolme päivää on kulunut, unessako vai valveilla, sitä tuskin tiedän.
Teen työni vaistomaisesti, koneellisesti, kiinnittämättä siihen
vähintäkään huomiota. Aamu vaihtuu illaksi, ilta yöksi, josta jälleen
kirkastuu ihana kevätaamu. Mutta minä tuskin tiedän mikä aika
vuorokaudesta kulloinkin on. Sieluni on poissa, henkeni on hänen
luonaan. – –

Tiedustelin äsken puhelimella hänen vointiaan. Käännettä ei ole
tapahtunut, kuume on kova ja sairas hourii. – Jumalani! Kuinka äkkiä
tämä hirveä onnettomuus tapahtui. Keskellä herttaisinta kevättä.
Muistan nuo aamut, hänen aamunsa. Minä tunsin hänen askeleensa
portaissa, kuulin ovikellon helähtävän ja huomasin käsieni vapisevan
lukkoa avatessani. Silloin en sitä vielä varmasti tietänyt, mutta nyt
sen tiedän, miksi vapisivat käteni, miksi värähteli sydämeni. En muista
miten me tervehdimme, mutta hänen silmiään etsivät silmäni ja niistä
luin minä äänettömät sanat: Kuinka minä olen sinua ikävöinyt! Kuinka
pitkiä ovat olleet yön tunnit aamua odotellessa! –

Me keskustelemme kaikenmoisista näköjään vähäpätöisistä asioista.
Minä tiedustelen kuinka hän on nukkunut; ohi mennen vain olen sitä
kysyvinäni, vaikka se olikin minulle hyvin tärkeätä, koska olin alkanut
tehdä sen merkillisen havainnon, että valvoimme aina samaan aikaan.
Toinen ajatuksillaan herätti toisen. Olisin niin hirveän mielelläni
kertonut hänelle noista merkillisistä huomioistani, mutta pidättäydyin
kumminkin siitä; tuntui kuin samalla ilmaisisin jotakin, jonka
_täytyy_ pysyä salassa. Mutta tuossa valvontakohdassa olin ehtinyt
kehittyä jo niin pitkälle, että tarkalleen tiesin milloin hän valvoo
ja kysyin ainoastaan saadakseni tiedoilleni vahvistusta. Olen kuullut
herkkäsieluisista ihmisistä, jotka vaihtavat ajatuksia rakkaittensa
kanssa tuhansien penikulmien päästä. Me varmaan voisimme niin tehdä,
voisimme, jos tahtoisimme, alottaa kokeilut tietoisesti molemmin
puolin. Mutta se voisi olla vaarallista, sillä tunnenpa aatosteni
muutenkin liiaksi kietoutuvan hänen ympärilleen. – – Niin ajattelin,
mutta vaara varmaankin on ohi, tuskinpa koskaan enää saan häntä nähdä.

       *       *       *       *       *

Kiitos Korkeimman! Käänne on tapahtunut, toipuminen alkaa. Oi, en
osaa selittää ihmeellistä, ihanaa tunnetta, joka täyttää sieluni. Hän
paranee, minä saan hänet takaisin – – ei, vaan minä saan hänet vielä
nähdä, siinäkin on jo kylliksi.

       *       *       *       *       *

Lepään riippumatossa suurten koivujen välissä ja katselen meren
tasaista aaltoilua. Valkohohteisina välähtelevät lokkien siivet
auringon valossa ja etäällä näkyy muutamia kalastajaveneitä, jotka
pullistunein purjein liukuvat nopeasti edeten ulapalle, kunnes katoavat
saarien ja riuttojen taakse näkyvistäni häviten. Mutta minun katseeni
on kiinteästi tähdättynä tuonne, missä meri ja taivas etäisyydessä
toisiinsa yhtyvät, ja sydämessäni värisee suloinen levottomuus
odottaessani milloin Oton moottorivene ilmestyisi pienenä pilkkuna
näkyviini. Otto ei tule tällä kerralla yksin, vaan tuo mukanaan
_hänet_. Täällä on raitis voimakas ilma, tänne oli Otto pyytänyt häntä
viikoksi pariksi vahvistumaan. Tänään on hänen määrä tulla, itse hän
tulostaan minulle puhelimella ilmoitti. Saatoin tuskin vastata, niin
hurjasti löi sydämeni kuullessani hänen äänensä. Mitenkä käynee,
kun näen hänet nyt ensikerran paranemisensa jälkeen. Kuinka minä
jaksan kätkeä ja peittää kuumat tunteeni. – – – Kuinka minua hävettää
tällainen lapsellisuus. Olenhan neljännelläkymmenellä, olen naimisissa
ja mittaiseni poika on vierelläni. Hullu minä varmaankin olen! –
Kumminkin on asianlaita niin, enkä toisin soisi olevankaan, sillä
rikkaaksi on tämä aika muuttanut elämäni, ajatusteni maailman, ja se
se on, joka on _omani_. Se seuraa minua, minne tahansa kulkenenkin,
ja luo sisältöä tähän muuten niin tylsistyttävään jokapäiväisyyteen.
Niin, sinä vieras, samalla niin tuttu ja rakas, et aavista miten paljon
minulle annoit, herättäessäsi henkiin kauvan nukkuneen tunne-elämäni.

Jo näkyy vene! Tuolta se kaukaa lähenee, kasvaen pienestä pisteestä,
yhä suureten ja selviten. Kuuluu pehmoisena tykytyksenä moottorin
potkut, kuin sykkivän sydämen lyönnit. On kuin lähenisi elämäni onni! –
Unelmia, harhakuvia, – mutta tyhjää on elämäni ilman niitä. –

       *       *       *       *       *

Oi sitä valtavaa tunnetta, joka täyttää olemukseni, oi tätä riemua
ja tuskaa! On Juhannusaatto, mutta työstä ja kiireestä huolimatta
minun täytyy purkaa tunteeni paperille, muuten en jaksa. – Hän on
kalpea ja väsynyt, vaan entistään kauniimpi. Tuo hymy, tuo kasvojen
lempeä hyväntahtoinen ilme ja katse, tuo katse, jota en sanoillani
kykene kuvaamaan, joka viihdyttää ja elähyttää sieluani, se on minulle
kaikista rakkain. Mielessäni on koko ajan pyörinyt kysymys, onko
hän tietänyt, onko hän hituisen verrankaan aavistanut miten paljon
olen häntä ajatellut, miten monta yön hiljaista tuntia kulutin häntä
muistellen. Luulenpa melkein että hänen on _täytynyt_ se tuntea. – –

Kun vene saapui rantaan näin hänen silmillään etsivän jotakin ja
kun minä astuin näkyviin, näin heikon punerruksen kohoavan hänen
kasvoilleen. Niin lämpimästi hän puristi kättäni ja katsoi silmiini
kuin... ei, en tahdo uskotella itselleni mitään. –

       *       *       *       *       *

– Juhannus-ilta, ihmeellinen juhannus-ilta! Tahdon loihtia sen eteeni
vielä, tahdon sen uudelleen nyt, jotta saisin sen tunnelmista edes
heikon kajastuksen sinun lehdillesi, pikku vihkoseni. –

Tuuli on tyyntynyt. Meri välkkyy tyynenä monin värivivahduksin ja
kaukaiset saaret näyttävät kelluvan veden päällä. Taivas hohtaa,
vesi hohtaa, on kuin ijankaikkinen valkeus syleilisi katoovaisuuden
maailmaa. Airon veto särkee hetkeksi veden kiiltävän kalvon ja
hohtavina helminä pirahtelevat pisarat, upoten jälleen meren
äärettömään, vilpoiseen helmaan. En tiedä mitä tapahtuu ympärilläni. En
tiedä mitä he puhuvat, puhuvatko ollenkaan. Näen vain taivaan ja meren
yhteen sulautuvan häikäisevän valon ja _hänen_ silmiensä loisteen.

Ilta kuluu, lähemmäksi vedenrajaa painuu päivän tulinen pallo. Meri
välkkyy ja säteilee yhä hehkuvammin, kuin palaisi sen povessa ikuinen
lempi. Kuluu muutama minuutti, jo näyttää koskettavan kaari herkästi
värisevää pintaa – – yhä alemmaksi painuu ja jo kokonaan kätkeytyy
kaipauksesta vavahtelevan meren syliin. Hohtaa taivas, hohtaa ulappa
tyyntä, ihmeellistä juhannusyön valoa, joka on kuin täyttyneen toiveen
tuottama onni.

Me astelemme polkua pitkin kotia, kaikin kolmin. Minä käyn edellä, he
tulevat yksitellen jälessä. Otto viimeisenä. Samoja teitä kulkevat
aatokset meidän kahden, sen tiedän, mutta hämmästyn hiukan kun hän
lausuu: "Tuntuu kuin olisin nähnyt ensimäisen juhannukseni" – aivan
samoin olin minäkin ajatellut. Koko loppuyön tunsin miten hänen
katseensa oli luonani ja heti kun vaivuin kevyeeseen uneen kuulin
hänen kuiskaavan "Anja". Minä tunsin miten hän tuskassa heittelehti
vuoteellaan, kuinka hän nousi ja käveli edestakaisin lattialla,
painautuen jälleen tilalleen. Rakkaus herättää sielussani sisäisen
näkemiskyvyn, jonka olemassa oloa tuskin olen ennen tietänyt.
Minä tiesin yöllisen taistelusi ja painoin kasvoni vasten tyynyä,
tukahduttaakseni esiin pyrkivän valituksen, meidän yhteisen tuskamme
synnyttämän.

       *       *       *       *       *

On ihmeen ihana päivä tänäänkin, ilma sellainen, jota minä eniten
rakastan. Aurinko on kätkeytynyt ohueen pilveen, leuto tuulenhenkäys
saa tuskin veden kalvon värähtämään. Sen särkee ainoastaan joku
pikkukalanen, joka hopeanvärisenä välähtäen tavottaa tyynen pinnan yllä
kisailevia hyönteisiä.

Me istumme nurmikolla, hän ja minä. Paavo ongiskelee veneessä. Me
sidomme arpaheiniä, mutta asiata emme toisillemme sano. Se onnistuu
joskus häneltä, joskus minulta. Tiedän, miksi hän sitoo heiniä – ja
luulenpa hänenkin arvaavan mitä minä kyselen, mutta juuri se, että se
pidetään niin salassa, antaa sille vielä suuremman viehätyksen. Se on
kuin satua, jonka todenperäisyyttä puoleksi uskoo, puoleksi epäilee.

Miten iloista ja huoletonta on meillä nyt. Kuinka rikas on jokainen
päivä, jonka me kolmin vietämme täällä. Emme malta nukkuakaan; myöhään
yöllä panemme levolle, aamulla aikaiseen alotamme päivän. Olemme itaria
jokaisesta hetkestä, joka täytyy menneisyyteen luovuttaa.

Panen kaulaani onnistuneen arpakokeen, käteni putoavat helmaan ja
katseeni kohdistuu siintävään etäisyyteen. Äänetön huokaus pusertuu
rinnastani. Oi elämä, miten paljon minulle annoit, millä olen ansainnut
nämä onnen hetket!

Silmäni ovat kyynelissä, minä koetan niitä salata, mutta tunnen
kädelläni hänen kätensä suloisen kosketuksen.

– Minä taas uneksin, sanon hänelle kuin vastaukseksi sanattomaan
kysymykseen. – Minä kuvittelen, että tuon meitä ympäröivän uneliaan
meren takana ei ole muuta kuin siintävää ilmaa, että kaikki rajoittuu
tähän, ettei ole mitään muuta kuin tämä saari, että...

Siihen pysähdyn. En tahtonut sanoa, kuten ajattelin, että meidän ei
tarvitse koskaan mennä täältä pois.

Mutta hän jatkoi puoleksi kuiskaten kuin itseksensä puhuen – "että
meidän on hyvä, kun saamme olla yhdessä." –

– Mitä te sanoitte? –

– Mitä lienenkään sanonut, sanon sen sitte toiste, virkkoi hän
hymyillen.

Oh, enkö minä sitä olisi kuullut! Mutta minut valtasi äkkiä halu kuulla
se uudelleen ja vielä lisää, murtaa auki tuo salattu kätkö... oi, ei
sillä tavalla! Olet oikeassa ystävä, satumaassa asuu aina pehmoinen
hämärä.

Hän piteli kättäni yhä. Minun pitäisi vetää se pois, mutta en saata.
Kumma raukeus herpaisee olemustani. Miten se juovuttaa tuo ilma ja
läheisen apilaspellon tuoksu. Näen silmät, joiden pohjassa palaa
kätketty lempi.

Jännitän hermoni, ponnahdan ylös ja lähden reippaasti astelemaan
rantaan.

– Paavo, ota meidät veneeseesi, soudamme Kalliosaareen, setä ei ole
vielä käynyt siellä.

Otan airot, soudan rajusti kaikin voimin. Minun täytyy koota tarmoni,
minun täytyy olla voimakas, ellen ole, kuka tietää kuinka käy.

Matka reipastuttaa. Me puhelemme jo vilkkaasti ja rannassa kiveltä
kivelle hypellen ilakoimme kuin lapset. Nyt on meidän noustava
kalliolle. Rinne on jyrkkä ja hän ojentaa kätensä auttaakseen minua.
Huomautan että hän, joka on hiljan sairastanut, pikemmin tarvitsisi
apua.

– No sitte voitte te auttaa minua.

Käsikädessä me kiipeemme ylös, Paavo juoksee edellämme ja ennättää
perille ennen meitä. Lokit ja tiirat kirkuvat päämme päällä, ollen
levottomina pesistään. Ne eivät tiedä, että ihmiset, joiden sielussa
asuu suuri onni, eivät vahingoita pienintäkään elävää olentoa.

       *       *       *       *       *

On raitis syyskesän aamu. Hän on mennyt. Mutta usein kumminkin tuntuu
kuin olisi hän läheisyydessäni kulkiessani näitä rakkaiksi käyneitä
polkuja, joihin jokaiseen liittyy joku muisto hänestä. Toisinaan
tunnen niin selvästi hänen ajatuksensa, että tapaan itseni puolittain
keskustelemassa hänen kanssaan. – – – Minä kävelen yksinäni pitkät
matkat autiolla rannalla, jossa voimakas läntinen ulappa puhaltelee ja
selältä syöksyvät kohisten vaahtopäiset aallot, laimeten ja murtuen
vasten valkeata hietikkoa; on kuin olisi hän kanssani, astelisi
vierelläni.

Jos jollekin tämmöistä kertoisin, luultaisiin varmaan, että laitani ei
ole oikein. Oli miten oli, mutta parempi minun on nyt, kuin koskaan
ennen. Huomasin miten tunne-elämäni uudistus vaikutti suuresti ruumiini
voimiinkin. Semmoinen keveys ja joustavuus jäsenissäni! Eräänä aamuna
sanoikin Paavo: "Äiti, miten sinä olet äkkiä nuortunut ja kaunistunut,
kuinka sinun silmäsi loistavat!" Katsahdin peiliin, jonka hän käteeni
kiidätti, ja huomasin, että kasvoni enemmän muistuttivat sitä nuorta
tyttöä, joka vuosia sitte istui B. & Kumppanin konttorissa ja
tilaisuuden sattuessa teki pikkukepposia tovereilleen, kuin kalpeata,
hiljaista Anja-rouvaa.

Muistoni palautuu tuohon entiseen työpaikkaani, konttorihuoneeseen,
jossa pulpettini sijaitsi ikkunan lähellä ja kadun toisella puolen
oli suuri rauta- ja konekauppa. Muistan miten muutamana päivänä
ikkunani ohitse kulki samaisen kaupan uusi apulainen, sinisilmäinen,
valkotukkainen, maalaiselta näyttävä nuorukainen. Satuin vilkaisemaan
ulos ja hän milt'ei pysähtyi minut nähdessään. Sen huomasi myös
toverini, jonka kanssa sitte yhdessä pidimme iloa tuon pikkutapahtuman
johdosta. Mutta siitä pitäen en päässyt Ottoa näkemästä. Hän oli
päättänyt saada minut omakseen ja ajoi tahtonsa täytäntöön koko
suunnattomalla itsepintaisuudellaan. Kuinka se sitte kävikin? Hänen
tahtonsa oli voimakkaampi kuin minun: eräänä päivänä me olimme
kihloissa ja vähän senjälkeen naimisissa. Olin alkanut uskoa, että
rakastin Ottoa olihan hän minulle niin hyvä, parempi kuin kukaan muu.
Kaikki meni hyvin ja jonkun aikaa kuvittelin olevani onnellinen, koska
oikeata onnea en silloin vielä ollut kokenut. – Nyt vasta sen tunnen ja
nyt olen jo sidottu.

Otto parkakin! Säälin häntä. Olisin suonut hänelle vaimon, joka olisi
kuulunut hänelle kokonaan, ruumiineen, sieluineen, jakamattomana.
Koetanhan minä pitää tuon lupauksen, jonka kerran lapsellisuudessani
annoin, niin vaikealta kuin se tuntuneekin, koetan täyttää
velvollisuudet, jotka olen ottanut, niin raskailta kuin ne toisinaan
näyttävätkin, mutta _sieluni on vapaa_. Ei sido sitä lupaukset, ei
valta, ei sido sitä oma tahtonikaan, ainoastaan _rakkaus_ sen tekee.
Siksi on niinkuin on ja siihen täytyy minun tyytyä. Toiselle kuuluu
sieluni, toiselle ruumiini. Mutta ei aina ole tuo tyytyminen ja
alistuminen yhtä helppoa. Päivin, kun tahdollani hallitsen ajatusteni
kulkua, jaksan säilyttää tunteeni jotakuinkin intohimottomina ja
viileinä, mutta öillä nousevat ne kätköistään ja tekevät tuskaisiksi
nuo hiljaiset hetket. Kerrankin näin unta, että hän sulki minut
syliinsä. Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja kuuntelin hänen
sydämensä sykintää. Ihana onni värisytti olemustani ja herätessänikin
tunsin vielä huulillani hänen suudelmiensa sulon. Nousin vuoteeltani,
kävelin huoneesta toiseen sisässäni polttava tuska. Tunsin silloin,
että tämä ei enää olekaan mitään lasten leikkiä, että tunteeni ovat
vakavat ja syvät. Ne _saattavat_ vetää minut mukaansa, kuten väkevä
pyörre, ellen ponnistele kaikella voimallani vastaan.

Enkä sittenkään tiedä kuinka käy.

       *       *       *       *       *

Kaupungissamme on toimeenpantu iltamat työttömien hyväksi. Ohjelma
on loppuun suoritettu ja soittokunta on juuri alottanut ensimäisen
valssin. Pehmeät aaltoilevat säveleet värisyttävät ilmaa, hivelevät
sydäntä, kutsuen esiin kätköissään uinuvan kaipaukseni. – Oi, kuinka
minä nytkin kärsin! – Tuolta ulkoa paksu, syksyinen pimeys ammottaa
vastaani ikkunasta, niellen täältä sisältä tulvivan voimakkaan
valovirran. Tuo pimeys on kuin sisässäni asuva ikävä, pohjaton ja
lohduton, johon ei sähkölamppujen huikaiseva valaistus pysty.

Soiton seasta erotan tutun äänen, joka saa minut vavahtamaan. – – –
En, ole huomaavinani mitään, minun täytyy koota voimiani, ennenkuin
tervehdin häntä ensikerran pitkän eron jälkeen. Kuinka tämä oli
odottamatonta! Luulin hänen olleen matkoilla. En nytkään jälestäpäin
tiedä mitä hän sanoi minulle, vielä vähemmin sitä mitä minä vastasin,
näin vain hänen silmänsä, joista luin nyt, kuten keväälläkin: "Kuinka
minä olen sinua ikävöinyt!" Enkä minä muuta kuunnellut enkä ajatellut
kuin sitä. Hän puhelee vielä hetken Otolle, joka seisoo vierelläni ja
sitte tunnen minä miten hänen käsivartensa kevyesti kiertyy ympärilleni
ja me sukellamme pyörivien parien joukkoon.

On kuin sydämeni seisahtuisi. Tunnen miten kasvoni kalpenevat, mutta
soitto korvissani kiihtyy ja minun jalkani ovat kevyemmät kuin
milloinkaan ennen. On kuin säveleet meitä kannattaisivat, nostaisivat,
kohottaisivat yhä korkeammalle. Kristallikruunujen valo tulvii yhä
voimakkaammin. – – Ne eivät enää olekaan sähkövaloja. Keskikesän,
Juhannus-illan aurinko tekee laskuaan. Me hengitämme sävelissä
värisevää valoa ja tunnemme toistemme olemuksista uhkuvan rakkauden
lämmön. Ylemmäksi, ylemmäksi pois, kauvas pettymysten, erehdysten
karkeasta piiristä, kauvas, korkealle, missä hallitsee ääretön
sopusointu, jossa valaisee ikuinen rakkaus. – – –

Mielessäni väikkyi kauvan tuo autuaallinen tunne ja minä heräsin
todellisuuteen vasta yöllä vuoteessani. Sade pieksää vihaisesti
ikkunanruutuja ja sisään kurkistelee paksu syksyinen pimeys. Kuulen
Oton hengityksestä, että hänen unensa ei ole syvä. Kätken kasvoni
tyynyyn, jotta nyyhkytykseni eivät häntä herättäisi.

       *       *       *       *       *

Päivä menee, toinen tulee, kohta on käsillä joulukin. – Aina, yhäti on
tilani sama, vaikka ajat vaihtuvat. Elän yksin hänelle. Hän on aamulla
aatokseni ensimäinen, illalla viimeinen, eikä päivisin kulu ainoatakaan
minuuttia etten häntä muistaisi. Hänelle omistan jokaisen hetkeni, joka
hengenvetoni. Toisinaan tuottaa se tuskaa, niin polttavaa että se tekee
minut ruumiillisestikin sairaaksi, joskus taas olen niin äärimmäisen
onnellinen, että luulisin voivani tehdä onnelliseksi koko ympäristöni,
jos vaan saattaisin jakaa toisten kanssa. Silloin en kaipaa mitään,
olen tyytyväinen siihen, että hän vain _on olemassa_ ja että minä saan
rakastaa, hiljaisuudessa, kenenkään tietämättä. Mutta joskus mieleni
on rauhallinen ja viileä. Silloin saatan hieman pysähtyä miettimään
tilaisuutta, johon olen joutunut. Olisin oikeastaan mieluummin sen
tekemättä, sillä näen nyt selvästi sen mahtavan voiman, joka elämääni
hallitsee ja antaa sen kohtalon käteen. Ei mikään voi sitä enää tehdä
tyhjäksi, vaikka toisinaan vakuuttelen itselleni, ettei se ole mitään,
ei yhtään mitään muuta kuin joukko tunnelmia ja mielikuvia, joita itse
itselleni olen luonut, ilman syytä tai näkyväistä aihetta, niin että
jos minä itse tuon kokoomuksen sären, on se silloin tyyten hävinnyt.
Eihän sen olemassa oloa edes kukaan tietänyt.

Minun, yksin minunhan se oli omaisuuttani. Minulla on valta rutistaa
kasaan koko salainen satumaailmani, itsehän olen sen luojakin.
Tarvitaan vain kylmää järkeä ja tahdonlujuutta, että _saakin_ sen
tehdä, sillä se ottaa kipeätä, hyvin kipeätä, sen tiedän. – Näin
toisinaan itselleni vakuuttelen, mutta en kumminkaan oikein vakavasti
koskaan saata uskoa sen niin olevan. Enhän minä ole mitenkään
_toivonut_ tai _etsinyt_ mitään sellaista, se on tullut äkkiä,
odottamatta eteeni ja jo ensi näkemältä tuntui minusta kuin olisin
häntä aina odottanut, kuin olisi kevät sieluuni saapunut, kuin hänen
rinnallaan vasta olisin itsenikin tuntenut, kuin koko elämä ilman häntä
olisi kylmä ja iloton – ja kumminkin olen näin kauvan elänyt ilman
häntä ja usein tuntenut olevani onnellinenkin. Merkillistä! Olen ennen
kuvitellut olevani järkevä, nyt olen siitäkin luopunut. Tunteeni, jotka
uinuvat tänään, heräävät kenties jo huomenna kahta voimakkaampina, ja
minun järkipahaiseni, samoinkuin tahdonvoimanikin saattavat milloin
tahansa joutua voimattomiksi niiden edessä. Olen ennen kummeksunut
niitä, jotka avioliitossakin ollessaan tekevät rikkomuksia, nyt en
enää ihmettele ketään, nyt ymmärrän kaikkia, niitäkin, jotka ovat
itseäni heikommat. Tunnen minäkin toisinaan niin kiihkeän halun omistaa
hänet, että pelolla itseltäni kysyn, kuinka minun kävisi jos joutuisin
koetukselle. – –

Toisinaan on minulla tunne samanlaatuinen kuin ennen pikkutyttösenä,
kun olin laskemassa alas korkeata mäkeä: hirvitti katsoa alas, sydäntä
vihlasi puoleksi ilo, puoleksi pelko, mennä täytyi, pysähtyä ei
saattanut, kävi kuinka kävi. Joskus kävi onnellisesti, toisinaan taas
kupsahdin kuperkeikkaa. Niin silloin, mitenkähän nyt? – –.

Entä hän? Ei sanallakaan ole meidän kesken koskaan mainittu _siitä_,
on aivan kuin ei sitä olisikaan ja kumminkin se _on_, tuo salainen
yhteiselämä sielujemme välillä. Tiedän hänenkin kärsivän ja se on
minulle raskaampaa kuin oma tuskani. Kun hän kävi meillä viimeksi,
olivat hänen kasvonsa tavallista kalpeammat ja silmäluomensa
turvonneet. Tämä teki hänet silmissäni vieläkin rakastettavammaksi.

– En ole nukkunut koko yönä, vasta aamulla hiukan torkahdin, kenties
tunnin verran, hän sanoi. Työkään ei huvita, turhaan olen yrittänyt
aina uudelleen ja uudelleen alottaa. Olen palauttanut oppilaitani
tunnin toisensa jälkeen, enkä tiedä, milloin tästä taas saavuttaisi
tasapainonsa.

Näin hän puheli, ja minä kyselin visusti itseltäni: olenko minä
syyllinen? Mutta rehellinen vastaukseni on vieläkin: en. En koskaan
ole hänen tielleen asettunut, en ainoatakaan askelta ole ottanut häntä
saavuttaakseni. Ainoastaan aatoksissani, silloin kun kaipaukseni ja
ikäväni on käynyt liian raskaaksi, olen häntä kutsunut. Ehkä minun ei
sitäkään olisi pitänyt tehdä, mutta kuka estää linnun lennon vapaan
taivaan alla, kuka salpaa ajatuksen salamannopean kulun kahden ihmisen
välillä, joita rakkaus toisiinsa vastustamattomasti sitoo?

       *       *       *       *       *

Joulu! Se oli ja meni. Ihmeellinen joulu se oli, elämäni tähänastisista
ihanin, kenties myöskin tuskaisin.

Meillä oli muutamia vieraita. Otto tahtoo aina kutsua kodittomia,
tuttujamme luoksemme joulu-illaksi; nyt oli hän entisten lisäksi
pyytänyt hänetkin. Olen laulanut tavallisesti vieraillemme illan
ratoksi ja niin nytkin kävivät ahdistamaan minua pyynnöillään. Kuinka
vaikeata se nyt olikaan, kun pelkäsin hänen arvosteluaan. Turhaan he
olisivat saaneetkin minua pyydellä, ellei Otto olisi lähettänyt tuota
kummeksivaa kysyvää katsetta. Minä alotin ja ensin tuntui kuin olisin
ollut gramofooni, mutta vähitellen aloin unohtaa itseni ja ympärillä
olijani, paitsi yhtä, ison palmun varjossa istuvaa yksinäistä ihmistä.
Hänelle minä lauloin tunteeni hellät, lauloin sieluni pohjalla kauvan
kyteneen kaipauksen. Tunsin kyyneleen vierivän pitkin poskeani,
sydämeni surun valuvan ulos sävelissä. Muut sitä ihmettelivät – hän
minua ymmärsi, sen tunsin.

Säveleet aukaisevat sisäisen maailmani ovet, ja minun sieluni haastelee
hänelle. Tule, ystäväni, tule ja katso, mitkä aarteet olen sinulle
koonnut, kaiken, mikä minussa on hienointa ja ylevintä, on sinun, mikä
on kauneinta ja puhtainta, se sinulle on varattu.

Oudoksun ääneni sointua, kuuntelen sitä kuten jonkun toisen laulua;
minä itse olen muualla, korkeammalla, mutta minä hallitsen tuota
toista, jota käytän välineenä tunteitteni tulkitsemiseen. Tunnen hänet
lähelläni, sillä minun on lämmin ja hyvä, kuten kesäilloin kun lämmin
tuulonen hivelee poskiani ja levittää kukkien tuoksua ympärilleni. –
– – Hän on luonani, koska minusta tuntuu kuin lapsena, kun painoin
pääni äitini pehmeälle povelle. – – Pysy luonani, kaivattuni, unelmieni
lemmitty, sillä tuntuu kuin tulisi yö. Me kaksi yhdessä emme pimeätä
kammo, vaan käsikädessä siihen astumme ja aamun tuloa odotellen unien
maat vaellamme. – – – Näin harhaili aatos, lauluni vaikeni ja minä
poistuin hiljaa huoneesta, tulin omaan kamariini, jota kirkas kuutamo
valaisi.

Olin huomannut hänen katseensa salista lähtiessäni. Se oli lujasti
minuun kiinnitetty, tuo ihmeellinen, lempeä, puoleksi pyytävä, puoleksi
vaativa, joka sanoo: "minunhan sinä olet."

Painan kasvoni vasten kylmää ikkunaruutua ja katselen huurteeseen
kääriytyneitä puita tuolla alhaalla. Saadapa yhden ainoan kerran painaa
rintaani vasten tuo pää ja silittää keveällä kädellä noita pehmeitä
suortuvia. Hetken näin, silmänräpäyksen verran omistaa se onni, jonka
kohtalo eteeni toi, vaan jonka se samalla niin armottomasti kieltää.
Oi, eikö yksi silmänräpäys autuutta ole enempi kuin monta harmaata
arkivuotta? Minä pyydän, elämä, älä ole julma, älä ankarasti tuomitse,
jos... Oh, mitä minä ajattelen! Tämä on heikkoutta. Ei, minä olen luja
ja pidän päätökseni säilyttää rakkauteni pyhänä, käsin koskemattomana
sielujen yhteytenä.

Vieraani ovat poistuneet. Otto lähti heitä saattelemaan ja minä
järjestelen sillä aikaa huoneissa. Sammutan valot ja pysähdyn suuren
palmun viereen, josta hän hetki sitten lähti. Kuutamossa kiiltelevät
kasvin rehevät lehdet ja minusta tuntuu kuin olisi hän vieläkin
jossakin lähelläni.

Kuinka minä häntä ikävöin! En ole koskaan luullut että näin saattaa
rakastaa! –

Kasvot käsiini kätkettyinä istun hetken. Kuulen oven avautuvan ja
tunnen, että joku lähenee minua kuulumattomin askelin. – – Oliko se
hän, olisiko hän kääntynyt takaisin kenties hakemaan jotain, jonka
unohti lähtiessään... En uskalla katsoa, mutta _tiedän_, että hän se
on. Se ei ollutkaan siis kuvittelua tai uneksimista tällä kertaa...

Pidän kasvoni yhä peitossa, tunnen miten hän polvistuu viereeni
ja painaa päänsä helmaani. Minä katselen häntä silmiin, joiden
laajenneista teristä loistaa vastaani koko hänen rikkaan sielunsa
henkevyys ja rakkaus niin suuri, että minua värisyttää siihen suoraan
katsoessani. Äkkinäinen rajaton riemuntunne valahtaa ylitseni. Onni,
tuo kaivattu, uneksittu, ikävöity, jonka olemassaolon ainoastaan
aavistellen olin tuntenut, on tullut. Ei muuta kuin avaat sylisi ja
otat! – – Hetki autuas, miten hurmaat minut ihanuudellasi, ei mikään
muu maailmassa merkitse mitään tämän rinnalla! Hän on minun, minun!
– – Lasken käteni noille tummille suortuville, kun samassa vetäydyn
takaisin. Olenhan sidottu, olen toisen oma. Riistän auki ympärilleni
kietoutuneet kädet. Ote ei ollutkaan luja, vaan kevyt ja hellä.
Alas vaipuivat käsivarret ja kokoon lyyhistyneenä näin hänen jäävän
paikoilleen, minun vetäytyessäni omaan huoneeseeni. – – Velvollisuus,
äidin ja vaimon velvollisuudet, mitä minun onkaan täytynyt teille
uhrata?

Heittäydyn vuoteelleni tuskasta puoleksi turtuneena. Kuulen hänen
äänensä toisinaan kuin kaukaa, toisinaan taas kuin läheltäni, kuin
sisästäni kuuluvat nuo sanat: "Anja, kuinka kauvan me saatamme tätä
kestää?" – – En varmaan tiedä ajatteliko hän ne, vai lausuiko ääneen –
hänen sanojaan ne vaan ovat. Kuinka kauvan, oi Jumalani, kuinka kauvan
tosiaan jaksan minä tätä kestää!

Kuulen oven sulkeutuvan – kuuntelen hänen askeleitaan, jotka hitaasti
ja raskaasti etenevät autiossa käytävässä. – – Oi, kuinka sydäntäni
repii tuo tuska. Hän menee luotani! Kenties ei ymmärtänytkään minua.
– – – Velvollisuus! Olen minäkin lapsellinen ja ennakkoluuloihin
kytketty. Mikä on sitte tuo velvollisuus, joka kenties ainiaaksi
sulki minulta sylin, jota niin äärettömästi olen ikävöinyt? Onko
tuo lupaus, tuo elinkautinen sitoumus, jonka kerran lapsellisessa
ajattelemattomuudessani annoin, ennenkuin vielä sisästäni olin löytänyt
todellista itseäni, onko se kyllin pätevä pidättämään minut siinä missä
olen, kun tuskissani vuodet ja kenties vuosikymmenet äänettömästi
vaikeroin sen syleilyssä, joka tuon lupauksen nojalla ruumiini omistaa?
Onko, vaikka sieluni, henkeni, ajatukseni, kaikki mitä minussa on
puhtainta ja pyhintä, kuuluu toiselle? – – Entä hän? Miltä tuntuu
hänestä tietäessään toisen omistavan sen, jonka tietää kuuluvan hänelle
itselleen, kun hän levittää käsivartensa ja tavoittaa tyhjyyttä, sen
sijaan että sulkisi siihen rakastamansa olennon? Onko tämä oikeutta?
Eikö minulla ole, ollenkaan velvollisuuksia häntä kohtaan ja itseäni?
Eikö meillä, eikö minulla ole oikeutta ottaa osaani elämältä, eikö
edes olemassaoloni hinnalla? Mitä on elämä tämänlaatuinen, ainaisten
kieltäymysten tuska? Olenko minä ehkä vain veltto, tahdoton raukka,
jolta puuttuu voimaa katkaisemaan yhdellä vedolla ne siteet, jotka
ovat onnemme esteenä? Minä tahdon olla itsenäinen, tahdon ottaa
kohtaloni omiin käsiini ja näyttää, että siihen vielä kykenen. Riennän
hänen jälkeensä, pyydän tänne takaisin ja selitän kaiken suoraan ja
avoimesti. Mitä hän ajattelikaan minusta äsken, kun hänet luotani
työnsin, kun kumminkin olen niin selvästi näyttänyt hänestä pitäväni,
ainakin silmäni ovat sen sanoneet! Minun täytyy tämä korjata! Mutta –
jalkani ovat niin voimattomat, että tunnen yleväni mahdoton paikaltani
lähtemään. En minä voi häntä saavuttaa, en ainakaan nyt, se täytyy
jättää toistaiseksi.

Minä suunnittelen ajatuksissani suunnitelmani valmiiksi, miten minä
kokoan pienen omaisuuteni, otan vain sen, minkä välttämättömästi
tarvitsen, en yhtään enempää. Matkustan kauvaksi jonnekin, kenties
R:ään tätieni luo, sillä päivääkään en voi viipyä täällä, sen
jälkeen kuin olen Otolle sanottavani sanonut. Itse pidän huolen
toimeentulostani, kenenkään apua en tarvitse, kunhan vain olen vapaa.
Hänelle en virka mitään toimenpiteistäni, ainoastaan sen sanon, että en
ole ollut kevyt enkä epävarma tunteistani, että olen ollut sitä mitä
olen näyttänyt olevani. En odota häneltä mitään, ei minulla ole mitään
vaatimuksia, tahdon vain olla häiritsemättä ja jakamattomasti omistaa
itseni hänelle, jolle sydämeni kuuluu. Jos hän minua rakastaa, kuten
minä häntä, etsii hän minua, ottaa selville olinpaikkani ja luokseni
kiiruhtaa. Mutta ellei hän sitä tee, vietän hiljaisuudessa yksinäiset
päiväni, muistellen rakastettuani, unteni ystävää ja kuulun sittenkin
hänelle. –

Niin minä, entä sitte täällä kotona minun mentyäni? Otto tulee työstään
ja hiukan kummeksuu miten täällä on niin outoa. Hän kulkee huoneesta
huoneeseen – tyhjää! – "Anja, Anja! Minne ihmeeseen hän on mennyt,
hiukan tavatonta tähän aikaan." –

Palvelustyttö kutsuu päivälliselle. "Rouva on matkustanut". –
"Matkustanut, miten? – Kuule tyttö, ei tänään ole aprillipäivä".
Hän ei ota uskoakseen, hänen on yleensä hyvin vaikeata uskoa mitään
ikävää olevan tulossa, kaikkein vähimmän sitä, että hänen vaimonsa –
niin – hänen Anjansa, jonka hän on omistanut toistakymmentä vuotta,
joka kärsi murisematta puutetta hänen rinnallaan noina tukalina
ensimäisinä vuosina, olisi nyt, kun kaikki oli saatu parhaaseen kuntoon
– lähtenyt. Hullutuksia! Hän istuu pöytänsä ääreen, on lukevinaan
sanomalehteä, mutta ajatuksissaan jatkaa äskeiseen tapaan. "Missä hän
oikeastaan on? Mitä tämmöinen piilosilla olo merkitsee, miksi hän ei
tule päivälliselle?" Hän ei tahdo uskoa mitään erikoista tapahtuneen,
mutta jossakin sisimmässään kumminkin tuntee kumman levottomuuden, joka
pahana aavistuksena kuiskaa, että onnettomuus todella on nyt tullut,
nyt, jolloin hän sitä vähimmän odotti. Silloin huomaa hän pöydällä
kirjeen, jonka olen jättänyt ja jossa parhaani mukaan selitän syyn
lähtööni. Hän repii sen auki, lukee rivin riviltä, lukee loppuun,
alkaa alusta. Ei ymmärrä sen sisällyksestä mitään, sen vain käsittää
että vaimonsa on rakastunut toiseen, jättänyt hänet, mutta mistä
syystä? Olenko minä koskaan ollut hänelle paha, tai tyly? Eikö hän
saanut täällä hallita ja tehdä kuten itse halusi, eikö hän saanut
pukea itsensä mielensä mukaisesti ja minä pidin huolta siitä, että
riitti? Enkö minä hänen, heidän hyväkseen ole työskennellyt itseäni
armahtamatta, kuluttanut voimiani ja hermostoani? Nyt alan olla väsynyt
ja tämmöinen on loppu. – "Rakastaa toista!" – Hän nauraa luonnottomasti
ja säikähtäen kuulee oman äänensä oudon kai'un. Paavo tulee koulusta,
rientää säikähtäneenä isänsä luo. – "Isä, mikä sinun on, olet kumman
näköinen! – Missä äiti on, – äiti!"

– Älä huuda äitiä, hän on mennyt pois, jättänyt meidät. –

– Mitä sinä sanoit? Äitikö jättänyt sinut, minutkin, ei ikinä! Mutta
sinä olet niin kummallinen, isä, sanohan toki, mikä sinun on? – Hän
purskahtaa itkuun. Otto katselee hetken tuota luonnollista, lievittävää
lapsen itkua. Kätkee sitte kasvonsa käsiinsä ja nyyhkii niin, että
leveät hartiat tutisevat –.

       *       *       *       *       *

Minä en saata, minä en ikinä voi tehdä sitä. Miksi murtaisin heidän
elämänsä? Jos jonkun täytyy sortua, niin mieluummin silloin sorrun
itse. Minustahan se on alkuisin, tämä. Vaikka en olekaan syyllinen,
ainakaan omasta mielestäni, on tämä onnettomuus kumminkin aijottu
minulle, minullehan se on tullut, onnikin, joka ei suinkaan ole ollut
vähäinen. – Niin, elämä, nyt vaadit sinä maksun lahjoistasi. Ota se,
tässä olen, tee minulle mitä tahdot, ota kaikki, – rakkauteni sittenkin
säilytän.

Mutta täytyykö minun oman olemukseni hinnalla maksaa vain tunteeni
tuottama onni, enkö minä edes kertaakaan saa sulkea syliini häntä, jota
rakastan enempi kuin kaikkea muuta koko elämässä? Enkö koskaan saa
kiertää käsivarsiani hänen kaulaansa ja kertoa miten kallis hän minulle
on? Näinkö minun täytyy hiljaiseen ikävääni kuihtua, menehtyä niin,
ettei yksikään ihminen, ei edes _hän_ tiedä mikä minut mursi. Olisiko
liikaa, jos vain kerran, yhden ainoan kerran, lyhyen hetken vain,
saisin tuntea, mitä on rakkaus, mitä on onni? – ja sitte, sitte käyköön
kuinka tahansa.

Päätäni polttaa kuin kuumeessa, tunnen rinnassani viiltelevää kipua,
tuskaisaa lemmenjanoa.

Hetket kuluvat minun taistellessani intohimoni kanssa, ja tuntuu kuin
sen voima asteittain heikkenisi, talttuisi, tyyntyisi vähitellen, kuin
väsähtäisi se omaan riehuntaansa ja palamalla omaa voimaansa kuluttaisi.

Aamu valkenee kohta. Jouluaamu! Rauhaa ja sovintoa soittavat kirkkojen
kellot. Sitähän etsin minäkin, sovintoa, sopusointua oman itseni kanssa.

       *       *       *       *       *

Taaskin kevät! – Vuosi on kulunut, yksi ainoa vuosi vaan, vaikka tuntuu
kuin siihen sisältyisi kokonainen ajanjakso. – Rikas, ihmeellinen
vuosi, jota en olisi vaihtanut kymmeneen edelliseen. Vasta nyt tulin
tuntemaan elämän, tuon pyhän salaperäisen, joka levittää eteemme
rikkautensa, jakelee lahjansa juuri silloin, kun vähimmin niitä
osaamme odottaa. Kiitän sinua osastani; vaikkakin suru ja kaiho ovat
jokapäiväisinä vierainani olleet, on kumminkin sisimmässäni ainainen,
salainen onni asustanut.

En ole nähnyt häntä kertaakaan tuon illan jälkeen, enkä ole
toivonutkaan nähdäkseni, sillä se vain uudistaisi molemminpuolisen
tuskan. Sitäpaitsi ei minun tarvitse muuta kuin ummistaa silmäni, ja
sieluni kätköstä kirkastuu kuva: kalpeita kasvoja, tummia suortuvia
valaisee kuu, mutta silmistä loistaa sisäinen valo. Tunnen helmaani
painuvan pään, tunnen ympärilleni käsivarsien kietoutuvan – se on hän,
minun onneni, minun unelmani, minun sydämeni kaivattu, joka kerran oli
minun, sen lyhyen hetken vain, – sekunnin, kenties pari. Ehkä on hän jo
unohtanutkin sen, mutta hän _oli minun_ kumminkin kerran.

Onko tämäkin kenties väärin, että näin ajattelen? Olen mietiskellyt
sitä. Olen tehnyt tiliä, käynyt oikeutta oman itseni kanssa. Olen
koettanut poistaa ennakkoluuloja, jotka estävät sisäisen oikeuden
tunnon saamasta äänensä kuuluville. Missä määrin olen onnistunut
löytämään totuutta, en varmuudella voi sanoa; sen vain olen huomannut,
että etsimällä, mietiskelemällä voi saada totuuden äänen yhä
kuuluvammaksi ja että ymmärrys harjoituksen kautta yhä paremmin kykenee
sitä tajuamaan.

Miksi ihmiset solmivat siteitä, jotka heitä puristavat, miksi he
vapaaehtoisesti tekevät lupauksia, jotka ovat pakotetut rikkomaan? Mies
ja nainen lupautuvat rakastamaan toinen toistaan kautta elämän, vaikka
saattaa olla niin, että eivät edes tunne mitä rakkaus onkaan, ovat vain
mieltyneet toisiinsa. Vasta jälkeenpäin he ehkä rakkauden löytävät,
mutta se on silloin myöhäistä, lupaus sitoo, jos he nimittäin tahtovat
olla rehellisiä, muussa tapauksessa he taas pettävät toisiaan.

       *       *       *       *       *

Herra Miettinen käy meillä toisinaan; olen huomannut, että Otto
pitää hänestä enemmän kuin muista työtovereistaan. Tänään jäimme
kahdenkesken, kun Otto lähti junalle saattamaan joitakin tuttujaan
ja pyysi häntä odottamaan kunnes palaisi asemalta. Keskustelimme
kaikenmoisista asioista, kunnes puhe kääntyi Aini-rouvaan, joka
seurustelee erään nuoren ylioppilaan kanssa. Miettinen otti hurskaasti
paheksivan ilmeen ja alotti:

– On sentään kerrassaan sopimatonta, suorastaan häpeällistä naimisissa
olevan naisen vielä ajatella muita.

– Entä naimattoman miehen ajatella naimisissa olevaa naista? kysyin,
katsoen tutkivasti häntä silmiin, sillä tiedän hänellä kerran olleen
samantapaisen seikkailun. Hän punehtui, huomasi minun tietävän enemmän
kuin oli luullut ja koetti tekeytyä välinpitämättömäksi vastatessaan:

– Niin, hoitakoon kukin asiansa ja tietäköön itse velvollisuutensa.

– Aivan samaa sanon minäkin, virkahdin. – Te sanoitte, ettei saa
ajatella muita. Tarkoititteko, ettei saa rakastaa ketään muuta kuin
sitä miestä, johon on kerran vihkiytynyt, vai miten?

– Niin, sitä nyt ainakin _pidetään_ sopimattomana ja jos minulla olisi
vaimo, en tahtoisi jakaa...

Olisin taas halunnut sanoa suuni puhtaaksi. Kielelläni pyörivät sanat:
"mutta suotte sangen mielellänne, että jonkun toisen vaimo kiintyy
teihin". Sain kumminkin niellyksi nuo sanat ja katsellen alas Marian
puistoon jatkoin rauhallisemmin:

– Kuulkaa, herra Miettinen, ajatus on vapaa, rakkaus on vapaa. Se tulee
kutsumatta, kysymättä. Ei se käskien lähde, eikä pakolla jää.

Olimme hetken ääneti. Miettinen siirtyi toiseen ikkunaan ja katseli
hänkin alas puistoon.

– Katsokaahan minun koivuani, sanoin hänelle, kuinka se kurkottaa
nuorista silmukoista punertavat latvansa kohti akkunaani kuin tietäisi,
että minä olen sen omistanut. Te saatatte sanoa, että minulla ei
ole oikeutta siihen, että se ei ole minun, vaan _kaupungin_, kuten
puistokin. Olette tavallaan oikeassa. Eihän minulla ole oikeutta
hakata sitä maahan. Mutta kukaan ei kieltäne minun siitä iloitsemasta
kesin talvin, aamuin illoin sitä katselemasta. Toivon sen menestyvän,
kasvavan korkeaksi, muita uljaammaksi. On niitä, jotka uskovat kasvien
tuntevan, jos heitä rakastetaan. Kenpä tietää vaikka koivukin minun
rakkauteni tuntisi, sillä palasen sielustani sille annan, osan henkeni
voimasta; siksi se kenties menestyy paremmin kuin muut. Eikö tämä koivu
tavallaan ole minun?

Hän ei vastannut ja minä jatkoin: Rakastaa saa mitä ja ketä
tahansa, jos ei mitään pyydä _takaisin_. Kun luopuu kaikesta
_omistusoikeudesta_, vastarakkauden tavoittelusta, ei koskaan
rakastettunsa tielle asetu, ei hänen läheisyyteensä pyri, vaan hiljaa,
kenenkään tietämättä häntä siunaa, hyvillä ajatuksilla ja toivomuksilla
häntä elämäänsä valaisee, jos kerran velvollisuudet, joista äsken
mainitsitte, estävät häntä olemasta hänelle kaikki. – No, mitä
arvelette, eikö sillä tavalla saa rakastaa?

– Hm, Teillä on aina oma filosofianne. Senjälkeen oli hän vaitelias ja
tuntui helpotukselta, kun Otto tuli takaisin.

       *       *       *       *       *

Minun pitäisi oikeastaan tulla enemmän tekemisiin _ihmisten_ kanssa.
Kun näin tavallisessa jokapäiväisessä elämässä joutuu kosketukseen
heidän kanssaan, näyttävät he yhtäläisiltä kaikki, kuten kekonsa
ympärillä hääräilevät muurahaiset: kukin pitää huolta omastaan, kukin
hakee omaa etuansa ja siinä ahertavat kaikki, joskus pikkumaisina ja
pahansuovinakin toinen toisilleen. Mutta kun menet syvemmälle, kun
pääset milloin kurkistamaan ihmistä hänen sisimpäänsä, löydät sieltä
vasta hänen oikean – itsensä, joka on kuin rakastettava, rakkautta
kaipaava lapsi, ja sinä tunnet häntä kohtaan hellyyttä ja myötätuntoa.
– Kunpa aina osaisi etsiä ja löytää ihmisestä tuon sisimmän, tuon
todellisen ja pysyvän, sen hyvän ja jumalaisen, joka kautta aikojen
säilyy, kun kuona päältä häviää.

Jouduin tänään sattumalta pistäytymään Sauramolla. Vaikka en ollutkaan
tuttu rouvalle, pyysi hän minut sisälle, kenties siksi, että
hänen miehensä on Oton tuttuja. Rouva Sauramo ei mitenkään herätä
mielenkiintoa ulkoasullaan, niin rikkaan kauppiaan rouva kuin onkin,
ollen peräti vaatimaton. Hänen kasvonsa eivät ole juuri kauniit, mutta
herttaiset, ja silmissä on lapsellinen, kaihomielinen katse, aivan
samanlainen kuin hänen nuorimmalla pojallaankin, tuolla seitsemännellä
kiharapäällä, joka on hiljaisempi muita ja pysyttelee aina äidin
lähettyvillä. Ihmeellisen hienopiirteiset, enkelimäiset kasvot tuolla
kaksivuotiaalla lapsella.

Olimme istuneet tuokion jutellen kaikenlaista, kun rouva äkkiä kysyy:

– Ovatko aviopuolisot aina toisilleen luodut?

Syntyi hiljaisuus. Sade rapisteli ikkunoita, taivaalla purjehtivat
raskaat pilvet kuten syksyllä.

– Sitä olen joskus itsekin miettinyt, vastasin.

– Onkohan Jumala aikonutkin niin? jatkoi hän, että onni _ei saa_ olla
täydellinen, koska me muuten ehkä unohtaisimme Hänet?

– Olen koettanut antaa kaiken, olen toisinaan antanut melkein
enemmänkin. Mitään en ole itselleni säästänyt, sen tietää yksin hän.
Olen tukahuttanut povessani tuon äänen, joka hiljaa nyyhkyttää pimeinä
öinä, jolloin hän ja nuo seitsemän nukkuvat. Minun mieheni on minulle
hyvä, liiankin hyvä, ja niinä olen rakastanut häntä niin paljon ja
vieläkin rakastan. Vaan sitä sisäistä ymmärtämystä minä kaipaan.
Tahtoisin antaa hänelle senkin, mikä minussa on hienointa ja kauneinta,
sielunikin hänelle antaisin, mutta hän ei voi sitä ottaa vastaan,
siksi että en löydä kieltä, en löydä sanoja, joita hän ymmärtäisi.
Muistan kerran keväällä, kun olimme huvilassa. Oli ihana päivä, juuri
juhannuksen seutuvilla. Tunteeni olivat perin herkät ja minä ajattelin
häntä koko päivän. – Nyt minä sen _arvaan_, nyt minä sen paljastan,
annan hänen nähtäväkseen kaiken mitä olen tuntenut, ja panen hänet
ymmärtämään, miten suuresti minä häntä rakastan. – Näin ajattelin ja
sovittelin sanojani, jotka aijoin hänelle lausua.

Valoisana kesäyönä me sitte lepäsimme kumpikin vuoteellamme,
mutta käsikädessä, katse katseessa ja minusta tuntui, että nyt me
ymmärrämme... Minä puhuin päivälliset ajatukseni, puhuin niin hyvin
kuin taisin, mutta kun olin lopettanut ja odotin mitä hän nyt minulle
sanoisi, virkkoi hän vain:

– Mamma, kuule, suljitko sinä sen varastohuoneen oven oikein
kunnollisesti? Se lukko pettää helposti – – – Mutta mamma, mamma, mikä
sinulle tuli, mitä sinä itket? Mitä, hyvänen aika, oletko sairas, vai
olisinko minä jotenkin sinua loukannut?

Silloin näin, että me emme koskaan toisiamme täydellisesti ymmärrä.

Kuulin kerran rukoushuoneella erään neidin soittavan jonkun sävellyksen
nimeltä "Koti". Painoin pääni alas ja annoin sävelien luoda eteeni
kuvan: Ilta hämärtyy. Tuli loimuaa takassa ja sen loisteessa leikkii
lapsiparvi. Isä istuu nojatuolissa sanomalehteä lukien, äidiltä on
sukankudin vaipunut helmaan ja hän katselee mietteissään lasten
leikkiä. Mutta ikkunan luona, hämärän kätkössä, on linnunhäkki, josta
joskus kuuluu hiljainen, ikävöivä piipitys. Sekin kuuluu "kotiin". –
Soitto oli tauonnut, kuvakin katosi, mutta minä itkin, itkin itseni
väsyksiin sitä vangittua lintuparkaa. Vain harvoin, harvoin saan
kuulla musiikkia – voi, kuinka minä ikävöin vapautta ja säveliä! Onko
se syntiä? – Minä tunnen toisen maailman, kauniin ja valoisan, jossa
kaikki muuttuu ihanaksi ja hyväksi. Mutta se on suljettu; kaksi on
voimaa, jotka aukovat sinne pääsyn – musiikki ja rakkaus. Rakkaus on
minussa niin heikentynyt, mutta säveleet, oi! Jos puhun siitä jotain
hänelle, saan saman vastauksen: Se on kiusaajan ääni sekin. Jumala
odottaa meiltä vain sitä, että tunnollisesti teemme tehtävämme. – On
kuin en uskaltaisi uskoa toisin, on kuin rikkoisin sillä häntä vastaan.
Voi, kunpa kerran pääsisin selvyyteen, kunpa kerran ilmestyisi eteeni
ihminen, joka uskaltaisi vakuuttaa, että ääni, joka sisimmässäni puhuu,
on oikeassa. Silloin olisin minäkin voimakas.

       *       *       *       *       *

Hän vaikeni ja katseensa tähyili levottomana ulos. Näin hänessä
hänen sisimmän itsensä. Näin myös noissa piirteissä mahdollisuuden
tarmokkaaseen päättäväisyyteen, jos kerran tulisi tarvis ratkaista. – –
Kuinka kävisi, jos tulisi joku, joka rohkenisi avata häkin ja päästää
vangitun lintuparan vapauteen. – Mutta sitte ne seitsemän pientä,
itkevää lasta! – Voi elämää! –

Kyynelsilmin kiitin häntä luottamuksesta ja lähdin ulos sateisen illan
hämärtyessä.

       *       *       *       *       *

Mikähän minun oikein on? On kuin jokin minua öin päivin ahdistelisi,
enkä voi tarkoin sanoa, onko tuo tuska ruumiillista vai sielullista,
kenties kumpaistakin. Ottokin sen on huomannut ja vaatii minua käymään
lääkärillä. Mitä se hyödyttäisi? Ei lääkäri kumminkaan tiedä tautini
syytä ja jos tietäisikin, ei kuitenkaan kykenisi auttamaan.

Otto ja minä olemme olleet taas hiukan lähempänä toisiamme viime
viikkoina. Olen lähestynyt häntä kuten ystävää, kuten hyvää isoa
veljeä. Suruissani sen olen tehnyt, sillä kaipaukseni on nykyisin taas
aivan sietämätön. Otto parka! Paljon on hän minun tähteni kärsinyt,
kylmyyttä ja laiminlyöntiä liian paljon. Kuinka me ihmiset täällä
haavoitamme toinen toistamme! – Ja minäkin, joka pyrin ymmärtämään ja
rakastamaan ihmisiä, osoittamaan myötätuntoa kärsiville ja antamaan
apuani onnettomille, haavoitan joka päivä sitä, joka on minua lähinnä.
Enemmän ymmärtämystä ja myötätuntoa korvaamaan sitä, jota minun tulisi
antaa, vaan jota en voi.

Usein yksin ollessani kuulen sanat: "Anja, kuinka kauvan me voimme tätä
kestää?" Minä vääntelen käsiäni kuin ruumiillista kipua tuntien. Kuinka
armotonta tämä sentään on! – Niin, rakkaimpani, _minä_ en ainakaan tätä
enää kauvan voi kestää!

Jotain on minussa kuin särkynyt, kuin kantaisin rinnassani haavaa, joka
ei ota kasvaakseen umpeen. Toisinaan on kivun tunne vähäinen, joskus
taas kova ja tuskallinen. En kumminkaan tahtoisi siitä päästä. Se on
myöskin onneni ja salainen riemuni. Se on kallis omaisuuteni, ainoa
rikkauteni, yksin minun omani. Minkä muualla muita varten teen, mutta
unelmien utuiset kuvat kudon yksin itseäni varten.

       *       *       *       *       *

Tunnen taas eläväni, minä herään kuin unesta aamusella pitkän yön
jälkeen.

Hän on luonani todellisena, ilmielävänä! Saan katsoa häntä silmiin,
saan kuulla hänen äänensä. Huone on puolihämärä, vaan uunissa loimuava
tuli heittää punerruksen hänen kasvoilleen ja käsilleen. Keskustelumme
kulkee entiseen tapaan, vain puoleksi lausumme ajatuksemme. Ei ole
tarpeellista tuhlata sanoja, näin on parempi. Puhe kääntyy kuin
itsestään pois tavallisista asioista ja siirtyy aloille, joista vain
harvoin puhellaan, ajatusten vaihdosta sanattomasti, kyvyistä nähdä ja
tuntea mitä aistimet eivät havaitse!

Niin me istuimme, en tiedä kuinka kauvan, sillä aika kadottaa mittansa
silloin kun me olemme yhdessä, – tunti kaksi vierähtää kuin lyhyt
hetkinen.

– Aikaa on kenties kulunut paljonkin, minun pitää lähteä ehkä taaskin
matkoille, mutta olenpa missä tahansa, jos lähetätte minulle milloin
ystävällisen ajatuksen, tunnen sen, – hän lausui, tarttui käteeni, piti
sitä hetken omassaan, kosketti kevyesti huulillaan ja lähti. Vielä
ovelta kääntyi hän ja loi minuun katseen, niin syvän ja suruisen,
poistuen sitten kumarana kuin raskaan taakan alle taipuneena. Oli kuin
olisi jäänyt jokin sanomatta, se, joka oli tärkein, niin, me emme
kumpikaan saattaneet sitä sanoa.

       *       *       *       *       *

Kärsiikö hän yhtäpaljon kuin minä, ehkä enemmän, kenties vähemmän. –
Voi sinua kirjaseni, tuskieni, riemujeni tallettaja! Kyynelin olen
lehtesi kastellut, hänelle saat sinä kenties kerran kertoa miten
suuresti minä rakastin. Hänelle kerro, sitte kun minä olen mennyt, –
ehkä piankin tai kenties vuosien kuluttua, mutta minusta tuntuu, että
se lähenee.

Niin, elämä, tee kanssani mitä tahdot, yhtä minä vaan pyydän, yhtä
rukoilen, _älä särje unelmaani!_ Suo minun pitää _se_, vaikka kaiken
muun ottaisit!

On hetkiä, jolloin tuo toinenkin ääni sielussani taas pääsee
kuuluville: – Sinä raukka, joka pyydät, kutsut kuolemaa katkomaan
siteitä, joita itse et kykene aukaisemaan, sinä heikko ihminen, etkö
tiedä, että vainajat varjojen maassa kadehtivat punaisen veren lämpöä! –

Tukin korvani tuolle äänelle, en tohdi sitä kuunnella. Minä riennän
ulos, etsin ihmisiä, joiden kanssa voisin puhua. – Jumalani! – auta
minua, pelasta, selvitä, että voisin olla kenellekään vääryyttä
tekemättä.

       *       *       *       *       *

Ensi lumi! – En voi vastustaa haluani, minun täytyy ulos. Päätän ajaa
junalla muutamalle lähiasemalle. Seison vaununsillalla ja katselen
pikaisesti muuttunutta ympäristöä. Eilen kesä ja nyt jo puhdas
valkoinen lumi peittää vielä vihreän maan. Mieleni on kumman kevyt, on
kuin tuo vasta satanut lumi olisi tuonut helpoituksen, puhdistanut,
keventänyt, käärinyt peittoonsa kaiken ahdistavan ja painostavan. –
Päivä paistaa niin kirkkaasti selkeältä syyskuun taivaalta. Silmiäni
huikaisee valkea maa. Tuolta katolta pyrähtää lentoon lumivalkea
kyyhkynen. Kuin vapautunut sielu liitelee se siintävässä ilmassa
valkohohtoisin siivin. – Juna kiitää eteenpäin, mustina viivoina
näyttävät ratakiskot juoksevan pitkin valkoista maata. Metsässä
kulkee kuin hiljainen, kuiske puusta puuhun. Tämä on vain leikkiä, ei
vielä ole talvi, eikä kohta tulekaan, eihän toki! Ei vielä ole routa
kovettanut maan kamaraa ja aurinko lekottaa lämpimänä kuin kesällä
konsanaan. Nuoret solakat koivut lepattavat keltaisen vihreitä lehtiään
ja tummat totiset kuuset ojentelevat tuoreutuneita lehviään kuin
hymyillen mielihyvissään: on niin ihanaa elää!

On kuin kaikki tuntisivat kuten minäkin. Kenties kuvittelen, ehkä näen
muissa vain heijastuksen oman kylläisen sieluni onnesta. En näe tällä
hetkellä varjoa en edes Tuonelan valtakunnassa, eikä minua peloittaisi
kulkea rajan yli, jos sen saisin tehdä nyt, kun sieluni on valolle
altis. Mutta vielä näen näillä silmilläni metsät ja maat, vielä saatan
käsilläni pusertaa kiinteää ainetta, joka on ruumiini sukua, vielä
hetkisen, kunnes kuulun varjojen valtakuntaan.

Vaunusta kuuluu soittoa. Vallattomat riemukkaat säveleet kertovat
nuoren, voimakkaan miehen elämänilosta, joka pakostakin pulppuaa esiin
häilyvän kohtalon uhallakin. – Olet oikeassa, mies. Anna soittimesi
soida niinkauvan kuin vankat käsivartesi kykenevät sitä hallitsemaan –
kaikkihan voi taas tuokiossa muuttua. Käytä hyväksesi jokainen hetki,
joka jotakin voi tarjota, se kiitää pois, häipyy, häviää ijäisyyteen.

       *       *       *       *       *

Sota! – Niin, se on kestänyt jo vuosikausia, vaikka minusta tuntuu kuin
olisin äsken vasta kuullut sen hirmuisen sanoman, että _sota todellakin
nyt riehuu_, että se todella vaatii joka päivä hirveän suuret määrät
uhriverta ja että miljoonissa kodeissa vuotaa kyyneleet näiden uhrien
tähden, jotka olivat omilleen heidän kalleimpansa. – Minä olen sen
ennenkin _tietänyt_, mutta nyt sen vasta _tunnen_, ja se on jotakin
aivan toista. Onhan kerätty lahjoja, onhan työskennelty punaisen ristin
hyväksi, onhan sotaa toivottu lyhytaikaiseksi. Kuinka puolittaista se
sentään on ollut! Kyllä me ihmiset sittenkin olemme kylmiä asioille,
jotka eivät suorastaan koske itseämme, omaisiamme tai rakkaitamme.

Kun Otto tuli kotiin illansuussa, näin hänen kasvojensa ilmeestä, että
jotakin oli hänellä sanottavaa.

– Nyt siitä ei enää pääse minnekään. Ystävämmekin pitää astua riveihin.
Olihan sitä jo aavistettu, mutta aina kumminkin toivottu, että ehkä ei
sentään tarvinne, että sotakin kenties loppuu pian, että hän sentään
jotenkin säilyy. Jäytävän kylmän tunne valuu kautta olemukseni.

"Et minullekaan ole mitään sanonut." – "En, kun ei sitä oikein tahdottu
uskoa, että sentään _saattoi_ käydä sillä tavalla. Tuntuu nyt niin
kummalliselta, uskomattomalta vieläkin, että hän, joka tässä aina oli
kanssamme, josta niin paljon olimme oppineet pitämään, lähtee huomenna
sotaan, että hänen kaukainen kotiseutunsa määrää hänelle sellaisen
kohtalon, jotavastoin me muut saamme jäädä tänne koteihimme".

Puin ylleni ja painauduin ulos. Kuljen kiireisesti katua ylös, toista
alas, mielessäni yksi ainoa ajatus: meidän _täytyy_ tavata! –

Tähdet syttyvät tummalla taivaalla. Ei ainoakaan tunne herää
sielussani. Kumma painostava tylsyys asuu aivoissani. Minun täytyy,
täytyy tavata hänet!

Kuin aatosteni kutsumana hän tulee. Erotan jo kaukaa katulamppujen
valossa pitkän kumarassa kulkevan olennon, joka lähestyy minua
hoippuen, epävarmoin askelin. Näen jo ulkoapäin miten hänen laitansa
on, mutta säpsähdän kumminkin tarttuessani ojennettuun käteen, ennen
niin miellyttävän lämpöiseen, nyt kosteaan ja kylmään.

Hän kulkee vierelläni äänettömänä ja minä pelkään sanoa mitään, pelkään
katsoa häntä kasvoihin.

Saavumme rantaan, astelemme edelleen maantielle, joka kulkee lahden
ympäri. Levottomana käy loiske rantakiviä vasten ja syystuuli humisee
tuhoa ennustavasti puiden latvoissa. Kelmeänä kohoaa kuu kaukaisen
metsän takaa ja mustana ammottaa vielä avoin meri valkeitten rantojen
ympäröimänä.

Astelemme yhä sanaa sanomatta, kävelemme aina eteenpäin kuin
sopimuksesta, äänettöminä kuin peläten häiritä toista hänen raskaissa
aatoksissaan.

Voi, kuinka mielelläni minä puhelisin hänelle! Aika kuluu, minuutti
minuutilta vierähtää, soluu käsistä.

Nuo kalliit, kalliit viimeiset hetket! Säry sulku sielujemme väliltä,
aikaa on vähän ja tämä kerta on _viimeinen_.

Jäntevät käsivarret kiertyvät äkkiä ympärilleni ja voimattomana värisen
minä hänen sylissään. – Kuinka rajusti hän puristaa minua rintaansa
vasten. En ole koskaan luullut häntä niin väkeväksi, vai onko se
vuosien kuluessa kestetty ikävä, monien valvottujen öiden tuska ja
hiljaisten hetkien hivuttava kaipuu, joka ryntää esiin kuin sulkunsa
särkenyt tulvehtiva virta?

Hänen kasvonsa lähenevät kasvojani, hänen huulensa koskettavat
huuliani. Pitkä, lämmin suudelma seuraa toistaan ja minä puserrun
hervottomana hänen povelleen.

En ajattele mitään, en tajua mitään, mutta tunnen, että kaikki on
nyt hyvin. Että onni, jota ikäni kaiken milloin tietoisena, milloin
tietämättäni olin odottanut, oli nyt tullut ja sen ihanuus oli
hurmaavampi kuin olin jaksanut kuvitellakaan. Se kantoi minua sylissään
tuuditellen, kuletti sinne, missä tie satujen maahan on avoinna, missä
verho tämän ja tuonpuoleisen väliltä on vedetty syrjään, missä aika ja
ikuisuus yhtyvät, missä käsitteet "oikeasta" ja "väärästä" muuttuvat ja
siteet katkeavat.

Kuinka kevyeltä tuntuukin nyt. On kuin kohoaisimme yhä kauemmaksi
kiinteän aineen maailmasta hienoihin, puhtoisiin piireihin, valon,
vapauden, sopusoinnun, maille. Minun ystäväni, kalleimpani, minun
sieluni rakastettu, miksi eroaisimmekaan enää, miksi palaisimmekaan
takaisin, jääkäämme tänne. Tämähän on meidän maailmamme.

       *       *       *       *       *

Me muistelemme näitä kuluneita vuosia ja hetkiä, jolloin kaipaus tuntui
raskaimmalle, jolloin kieltäymys eniten voimia kysyi. Me kerromme unia,
joita olemme nähneet, joita toistemme ajatukset ja oma mielikuvitus
ovat eteemme loihtineet.

– Mistä tiedät, rakas, ettei _tämä_ nytkin ole vain unta?

– Siitä, että kuulen sinun äänesi, että tunnen huulillani sinun
huultesi lämmön, että kuulen sinun sydämesi sykinnän. – Unikuva on
kevyt ja hauras, kun sitä tavoitan, häviää se, mutta kun kierrän
käsivarteni ympärillesi, tunnen että olet lihaa ja verta, siinä lepäät
povellani pehmeänä, lämpimänä ja minusta tuntuu kuin sulkisin syliini
elämäni onnen tämän ainoan kerran, ensimäisen, viimeisen kerran.

– Viimeisen, sanoit? – oi, se on totta! Hetket rientävät. Aika vaatii
meidät takaisin sinne, mistä tulimme. Vielä hetki, minuutti – sekunti
– silmänräpäys. Kuinka kalpeat ovat kasvosi, rakkaani, kuinka sinun
kätesi vapisevat ja huulesi polttavat kuin kuumeisen. Voi, miksi en saa
olla kanssasi, miksi en saa seurata mukanasi sinne, minne menet!

Tuulen puuskat kohahtelevat kolkosti alastomien puiden latvoissa ja
aallot loiskuvat oudosti rantaan. Kuuluu kuin kuiskeita, salaperäisiä,
pahaa ennustavia. On kuin hiiviskelisi kuunvalossa pitkiä varjoja
ympärillämme. On niin kaameata, aivan kuin salaperäiset olennot
vaanisivat meitä. Minä painaudun lähemmäksi rakastettuani ja vielä
viimeisen kerran sulkee hän minut syliinsä ja puristaa rintaansa niin
että olen vähällä tukehtua.

– Jää hyvästi, Anja, hyvästi ainaiseksi. –

Minä näen, miten hän vapisee, miten hänen kasvojansa vääntää tuska, ja
tunnen miten kyyneleet kostuttavat kasvojani, kun hän suutelee minua.

Nousen lähteäkseni, mutta hän pyytää niin hartaasti että vielä hetken
viipyisimme. Istahdan kivelle, hän polvistuu viereeni ja painaa päänsä
helmaani. Sivelen hänen tukkaansa, annan sormieni lomitse valua noiden
pehmeiden tummain suortuvain ja puhelen hiljaa viihdytellen:

– Emme me eroa, tiedäthän sen. Pitkät matkat meidät ovat ennenkin
erottaneet ja kumminkin olemme vaihtaneet ajatuksia. Me tapaamme
edelleenkin toisemme näkymättömässä maailmassa, joka on yhtä todellinen
kuin tämäkin. –

– Minusta tuntuu joskus kuin olisi se vielä todellisempikin kuin tämä,
lausuu hän hiljaa.

Ilo välähtää sielussani taaskin keskellä raskaimman surun – että hän
minut ymmärsi. Semmoinen olet, ystäväni, ei ole kukaan niinkuin sinä,
ajattelin.

Kohotan päätä, joka lepää sylissäni, kosketan huulillani otsaa, joka on
kylmä kuin kuolleen.

Kuljemme takaisin äänettöminä, mutta mieleni on levollisempi. Mistä
se tuli, juuri nyt, kun onnettomuus ja kuolema kulkivat vierellämme,
en tiedä, mutta minusta ehkä tuntui, että kun _hän minua rakastaa_,
silloin voitan kaiken, yksin eronkin tuskan. Niin luulin vielä
silloinkin kuu viimeisen kerran puristin hänen kättään. – Hyvästi! –
Hyvästi! –

Hymyilemme toisillemme ja eroamme reippaasti, aivankuin ne, jotka
pian tietävät tapaavansa. En uskaltanut katsoa hänen jälkeensä kun
hän meni, poistui luotani ja katosi pimeään. Oh, minä en tohtinut
laskea ainoatakaan ajatusta valloilleen, vaan kohdistin kaiken voimani
noustakseni neljänteen kerrokseen pitkin autioita porraskäytäviä.
Vähän väliä piti minun nojata kaidepuuhun, jalkani horjuivat, päätäni
pyörrytti ja jokin siellä syvällä sisimmässäni valitti hiljaa: hän on
poissa, poissa!

       *       *       *       *       *

En muista tuskaa tämänveroista, jota näinä päivinä olen tuntenut. Olen
kuljeskellut kuin mielipuoli saamatta selville ainoatakaan ajatusta,
joka hiukankaan kiinnittäisi mieltäni, että saattaisin käydä edes
työhön käsiksi. Mitä ajattelevatkaan muut, enhän voi heiltäkään
täydellisesti peittää sisässäni vallitsevaa sekasortoa? Että minä
jäinkin tänne! Miksi en seurannut häntä? Miksi revin olemukseni kahtia.
Mitä iloa on minusta enää heille täällä. Minä näen, miten oudostellen
he minua katselevat kuin keksisivät he minussa oireita mielenhäiriöön
– ja siltä tosiaan näyttänenkin. Jos olisin voimakas, kuten soisin
olevani, olisin tehnyt jonkun päättävän teon, joko seurannut häntä
jollakin ihmeellisellä tavalla, tahi kuollut hänen syliinsä. Mutta minä
en sellaiseen kykene, olen heikko raukka, jolta aina puuttuu voimaa
tarvittaessa. Kärsiä, kuihtua hiljaa ikävääni, sen minä osaan, mutta se
totisesti ei ole suuri taito. Miksi en jo aikoja ole sanonut Otolle,
etten ole enää hänen, että rakastan toista ja pyytänyt, että kumminkin
eroaisimme ystävinä. Ellei hän olisi antanut anteeksi loukkausta, olisi
hän kuitenkin suostunut heti eroomme. Siksi ylpeä hän on, ettei hän
päivääkään olisi pyytänyt minua luonaan viivähtämään. Poikamme olisi
saanut valita välillämme ja tietenkin valinnut isän, he ovat aina
olleet yhtä. Hetken häiriö pesässä minun lähdettyäni ja sitte kaikki
taaskin entisellään. Mutta minä pelkäsin tekeväni heidät onnettomiksi –
– pelkäsin – niin semmoista se on. Mikä olikin vain siinä, että minulta
ratkaisun hetkenä puuttui _voimaa_. Voi minua! –

Kuormani kävi päivä päivältä raskaammaksi, lopulta tuntui se
ylivoimaiselta. Ei tuottanut enää helpoitusta se, että sen piirsin
paperille. Minun täytyi löytää _elävä ihminen_, jolle kertoa, paljastaa
sisäiset taisteluni, saada myötätuntoa ja lohdusta. Minun täytyi saada
itkeä itseni väsyksiin asti, ei yksin, sillä pelkään yksinäisyyttä
nyt, tuntuu kuin menisi järkeni sekaisin. Minun täytyi saada jakaa
tämä suruni jonkun toisen kanssa. Kuka muu tuo toinen olisi ollut kuin
Alina, joka niin usein oli tarvinnut minun osanottoani huolista rikkaan
elämänsä varrella. Kenties hän nyt voi auttaa minua, nyt kun minä
tarvitsen häntä, kerran.

Menin hänen luokseen, pyysin häntä keskeyttämättä kuuntelemaan
kertomustani ja rukoilin, että hän koettaisi ymmärtää minua. Sitte
kerroin minä alusta alkain, aukaisin ovet unelmieni maahan ja koetin
näyttää hänelle kaiken minkä sinne olin koonnut; hänen täytyi ymmärtää
miten syvä, puhdas ja pyhä oli rakkauteni, miten se oli minulle
elämäänikin kalliimpi. Kerroin hänestä, meidän keskusteluistamme, miten
me ymmärsimme toisiamme aina, miten me usein sanattomastikin saatoimme
vaihtaa ajatuksia, vieläpä pitkien matkojen takaakin.

– Ei ole kukaan niinkuin hän, en ole vielä koskaan tavannut miestä,
jota ollenkaan voisi häneen verrata. Oli vahinko, Alina, ettet tullut
häntä tuntemaan, lopetin.

Ja minä olin odottanut, että hän ojentaa minulle ystävän käden, että
saan painaa pääni hänen syliinsä ja suuren suruni kyynelin lieventää,
ja että hän sanoo: itke, Anja, itke, kunnes kuivuvat kyyneltesi
lähteet, sielusi seestyy, kirkastuu ja sinä näet, että kaikki toivosi
ei vielä ole menetetty. Ole rohkea, ja reipas ystäväni, äläkä kuluta
voimiasi lohduttomassa surussasi. Miettikäämme mitä sinun olisi
tehtävä. – Niin toivoin hänen sanovan ja niin olisin minä hänenä
sanonut. Toisin kumminkin kävi.

– Anja parka! sanoi hän surkutellen, noin sitä tunteet saattavat
ihmisen eksyttää, mutta kyllä sinä siitä vielä selviydyt, selviydyt
niinkin, usko vain. Olet nyt kuin unessa, ja oli hyvä, että kerroit
sen minulle, että saan sinut herättää. En käsitä miten sinä _häneen_
ihastuit, joka ei ollut edes minkään näköinenkään ja vielä kun oma
Ottosi on puolta komeampi. Hänen luonnettaan en kyllä tuntenut, mutta
olen hänestä sensijaan hyvin paljon _kuullut_ ja olen sitä mieltä, että
sellaista miestä ei ollenkaan voi asettaa sinun Ottosi rinnalle.

Hän kertoi sitte puheita, joita oli kuullut. Pyysin, että hän
lopettaisi ja selitin, että rakastin häntä itseään, enkä hänen vikojaan
ja erehdyksiään. Alina vaan jatkoi, hyvässä tarkoituksessa kyllä,
sillä hänhän tahtoi minut "herättää", ja "avata silmäni rakkauden
sokeudesta." Myrkkynä valui se vereeni, maailma musteni silmissäni.
Tunsin rinnassani kivun kuin tikarin piston. Jos ystävättäreni
tietäisi, niin varmaan hän lopettaisi – – – ei, hän jatkaa yhä.

"Taiteilijaluonne hän oli, siis samanlainen kuin muutkin. Kevyttä väkeä
ovat, huikentelevia, mutta hurmata ja lumota kyllä osaavat."

– Ei hän ole milloinkaan koettanut minua lumota, ei vähimmälläkään
sanalla tai teolla. Väärin sinä häntä tuomitset, minä hänet tunnen,
näetkös, sinä olet vain jotain _"kuullut"_. Jos meitä, sinua tai minua,
arvosteltaisiin sen mukaan mitä meistä joskus on kuulunut, saattaisi
kuva olla aivan väärä.

Apua olin tullut etsimään, vaan täältä sitä ei lähtenyt ja
ymmärsin nyt, että sitä ei lähtenyt mistään. Yksin on minun
tyhjennettävä kärsimysteni kalkki. Nousin hyvästelläkseni, sillä
yhä sietämättömämmäksi kävi oloni täällä. Alina vielä saattoi minut
lähimpään kadun kulmaan ja puheli yhä minun vaietessani. "Ole sinä
vain kuten ennenkin, unohda pois tämä mikä oli, näethän että kohtalo
johdatti kaikki sinun parhaaksesi. Olipa hyvä, että joutui täältä pois,
kuka tietää kuinka olisi lopuksi käynyt. Olisipa ollut sääli sinua ja
Ottoakin, semmoinen kunnon mies, ei toista parempaa. Ei, koeta sinä
poistaa mielestäsi joutavat haaveet ja rakasta häntä, joka on omasi ja
joka on rakkautesi arvoinen."

Pääsin hänestä vihdoinkin eroon ja riensin kotiin. Heittäydyin sohvalle
ja itkin, itkin kuten itkee lapsi, jonka leikin armoton, "järkevä"
aikuinen katkaisi, viskeli pois kuusen ja männyn kävyt selittäen, että
ne eivät ole lehmiä ja lampaita, vaan käpyjä. Mutta lapsi oli _pitänyt_
niitä eläiminä, rakastanut ja hoitanut niitä, puhellut niille, niin,
eivätkö ne hänelle silloin _niitä olleet_. Oh, mikä oikeastaan on
totta, mikä on harhaa?

       *       *       *       *       *

Olen tehnyt sellaista, jota minun ei olisi pitänyt tehdä. Olen
aukaissut ovet salattuun maailmaan ja vienyt sinne vieraan, joka ei
ollut tottunut siellä liikuskelemaan, ja seuraus oli se, että sieltä
kaikkein hienoimmat ja arimmat esineet hänen raskaasta varomattomasta
kosketuksestaan särkyivät. Hän ei edes nähnyt sen kauneutta, hänen
aistimensa eivät havainneet sen puhdasta kuulakkuutta. Hän näki siellä
aivan toista kuin minä. Kuinka vaikeata minun nyt on, sillä vasten
tahtoani pyrin katselemaan asioita hänen silmillään, näkemään hänen
näkemyksiään. Se sekoittaa katkeruutta murheeseeni, joka oli minulle
pyhintä. Ihanaa oli häntä ajatella milloin ikävällä kaivaten, milloin
yhdessäoloamme onnellisena muistellen. Hänen nimensä minä aamuisin
herätessäni ensimäisenä mainitsin ja illalla uneen vaipuessani se
äänettömänä huokauksena huulilleni raukesi. En koskaan antanut
ainoankaan epäilyksen tai pahan ajatuksen himmentää pyhättöä, jonka
sieluni sisimpään olin hänelle rakentanut. Hänelle, joka oli kaikkeni.
Oh, nuo myrkylliset puheet, joita Alina-parka ymmärtämättömyydessään
kertoili, nuo suusta suuhun kulkeneet, nuo ilkeät, tahraiset,
pahantahtoisilla ajatuksilla tuetut. Ne kulkevat kierrellen kuin
itsenäiset oliot, kuin inhottavat luikertelevat käärmeet ja takertuvat
minuun kiinni kun häntä muistelen. Eikä minulla ole minne paeta. –
Unelmieni maa, miksi minulta sulkeuduit?

       *       *       *       *       *

Se oli heikkoutta taaskin! Miksi minä annan muiden itseeni vaikuttaa?
Enkö minä häntä tuntenut, enkö minä ole katsellut hänen sielunsa
syvimpään? Minähän sen tiedän, minkälainen hän oli pohjaltaan, tuskin
kukaan muu häntä tunsikaan niinkuin minä. Mutta se on nyt onneksi ohi.
Ehjänä ja kirkkaana päilyy jälleen vedenpinta, jonka hetkeksi särki
sinne viskattu kivi. Taas kuvastuu siihen sisäisen maailmani ihanuus ja
minun suruni on nyt tyyntä alistumista. – Niin on, kuin olla pitääkin.

       *       *       *       *       *

Olen ollut verrattain tyynenä nämä viisi viikkoa. Joka aamu ja ilta
olen sulkeutunut huoneeseeni hetkiseksi, lähettääkseni hänelle hyviä,
rohkaisevia ajatuksia, ja toisinaan tuntuu kuin hän tuntisi ja ottaisi
ne tietoisena vastaan. Olen melkein varma, että hän ainakin vielä
on vahingoittumaton. – Joskus hekkumoin minä aatokselle, että hän
tulee vielä takaisin, että minä saan painaa hänet surusta sairasta
sydäntäni vasten. Oi, en uskalla ajatella sellaista onnea, sen pelkkä
kuvittelukin saattaa minut huumaantumaan. Ja tiedänhän minä, että
toisin käy. –

       *       *       *       *       *

Mikä on tämä tuska! Olen varmaankin nähnyt kauheata unta, mutta en
jaksa muistaa sieluni yöllisiä kokemuksia. Vilunväreet kulkevat kautta
ruumiini, minua vapisuttaa tuntematon kauhu. Olen kenties sairas.
Koetan maata hiljaa ja rauhoittaa itseäni, ollakseni häiritsemättä
muita. Kylmä hiki valuu karpaloina otsaltani, mutta muuten on kuin
olisin kuumeessa.

Suljen silmäni ja koetan nukkua uudelleen. Minä näen paksun savun
sakeuttaman ilman, jonka tuokiossa leikkaa punainen lieska. Kuulen
jyskeen ja tunnen maan allani vapisevan. Kuuluu rutinaa, ulvontaa ja
pamahduksia..

Jo hiljenee ja etenee melske. Näen aavan, lumisen kentän, jonka yllä
tähdet kylmästi palavat. Kuljen autiota seutua, kahlailen nietoksissa
ja luulen olevani yksin erämaassa, kun tuulenkin voimakkaan ja raskaan
huokauksen vierelläni.

Ah, hevonen siinä makaa verissään, takajalat pahoin murskautuneena
kurkottaen kaulaansa. Se katsoo minuun silmissään kuvaamaton katse.
On kuin anoisi se apua, pyytäisi, rukoilisi minua pelastamaan sitä.
Sydäntäni särkee, mutta minä en voi mitään, en yhtään mitään.
Hevonen näkee, että aijon lähteä ja jättää sen. Se päästää hiljaisen
valituksen, joka muistuttaa ihmisääntä ja paksuna huuruna puhaltuu
lämmin ilma sen sieraimista pakkasyöhön. En tahdo nähdä sen
kuolinkamppailua, en tahdo nähdä viimeistä katsetta sen sammuvista
silmistä, pois minun pitää päästä!

Minä riennän pois niin kiireesti kuin voin, mutta jalkani kompastuvat
johonkin ja minä tupsahdan suulleni hankeen. Mikä se on? Ruumis, vielä
puoleksi lämmin, ei, hän elää vielä, vaikka on jo milt'ei jähmettynyt
maatessaan puoleksi lumeen hautautuneena. Hänen ohimossaan on haava,
josta tihkuva veri yhä suurentaa punaista täplää hangella.

Mitä minä voisin tehdä tuon nuorukaisen hyväksi? En mitään! Minun
täytyy jättää hänet oman onnensa nojaan.

Kuu valaisee kirkkaasti lakeutta. Näen ruumiin ruumiin vieressä,
joukossa haavoittuneita, jotka vielä näyttävät elon merkkiä. Missä
nousee käsi, missä kohottautuu pää. Rukoukset, tuskanhuudahdukset,
voihkina ja valitukset täyttävät tienoon.

Taas kiirehdin kulkuani toivoen että vihdoinkin löydän pois tältä
kauhun kentältä. Vaivaloista on eteenpäin pääsy, lumi vajottaa, jalka
kompastuu.

Jo loppuu aukeama ja alkaa suuri, synkkä metsä. Ei näy kaatuneita
enää. Helpotuksesta huo'ahtaen istun hangelle levähtämään, kun taaskin
silmäni keksivät maassa makaavan miehen. Jo ensi silmäykseltä tunnen
tuon solakan vartalon ja tummat hiukset, joiden sekaan oli nyt entistä
enemmän harmaata ilmaantunut. Kasvot maata vasten hän lepäsi, mutta
kivääriä pitelevä käsi oli kovin kuihtunut.

Polvistun hänen viereensä ja kosketan päätä, jonka kylmä elottomuus saa
minut värisemään. – Minun kalleimpani!

       *       *       *       *       *

Tuskani herätti minut. – Kuinka pitkä onkaan tämä yö! Kuinka hirveitä
unia minun pitää nähdä! Tahtoisin nousta lopettaakseni uneksimisen,
mutta pääni on raskas ja jäseneni hervottomat ja pian sukellan minä
takaisin unien hämärään.

Istun taaskin kinoksessa puoleksi vajonneena pehmeään lumeen, mutta
minua ei palele, sillä minua ympäröivä metsä on kuin hienon hieno,
vitivalkoinen untuvapilvi. Hän on luonani. Käteni lepää hänen kädessään
ja minä tunnen hänen olemuksestaan heijastuvan rakkauden sulon.
Mitkään sanat eivät kykene kuvailemaan onneani saatuani takaisin
kaivattuni ja juuri silloin kun luulin hänet kadottaneeni. Minä
puristaudun häntä lähemmäksi, minä painaudun hänen rinnoilleen ja
pyydän, että hän ei minua enää jättäisi. Hän suutelee kättäni, poskeani
ja otsaani, hän katsoo hymyillen minua silmiin ja taivaalta tulvivan
iltaruskon punerrus luo rusoittavan hohteen hänen kasvoilleen, jotka
ovat kauniimmat kuin koskaan ennen ja silmät, ne loistavat niin, että
häikäisee niihin katsoa. Koko taivaanranta hehkuu ja liekehtii ruskon
purppurassa. Kinoksille valautuu ruusuinen puna ja silmäni eivät erota
muuta kuin säkenöivän taivaan ja sen värejä heijastavan tasaisen
valkean maan. Kuulen säveleet, niin vienot ja ihmeellisen ihanat.
Käännyn ystäväni puoleen ja hän vastaa sanattomaan kysymykseeni:

– Ne soivat minun sielussani, ne soivat sinulle, Anja, joka olet ne
herättänyt. Tapailin niitä viuluuni jo siellä, mutta vasta täällä sain
niille muodon. –

Niin puhelee hän, mutta minun onneni on liian suuri. Rintani täyttyy ja
omituinen tukehduttava tunne pusertaa sydäntäni. On kuin täytyisi minun
herätä taaskin. Puserran lujasti ystäväni kättä pidättääkseni hänet
luonani. Kaunis unikuva katoaa kumminkin. Aukaisen silmäni ja löydän
itseni yksin vuoteessani.

       *       *       *       *       *

Mitähän merkitsevät nämä unet? Ne eivät olleet ollenkaan tavallisia,
vaan oli kuin sieluni olisi maatessani vaeltanut tuntemattomia teitä.
En voi olla uskomatta että jotain on hänelle tapahtunut. Kunpa saisin
siitä varman selvyyden.

Koetan päästä ajatus-yhteyteen hänen kanssaan, mutta en tiedä mikä
sulkee tien. Onko hän jo mennyt? Eikö kaikkivoipa rakkaus aukaise
aatokselle tietä kuoleman porttienkin lävitse? Miksi ei hänen sielunsa
vapauden saatuaan lennä luokseni halki Tuonelan hämärän? Tahi ehkä se
onnistuu nyt vain unessa, kenties saan nähdä pian hänet uudelleen. Älä
jätä minua, ystäväni, älä jätä, kohta olen siellä minäkin. Mitä minulla
on enää täällä, jos kerran sinä olet poissa!

       *       *       *       *       *

Viikkoja on kulunut. Nyt vasta sain asiasta varman tiedon, eikä
se minua ollenkaan hämmästyttänyt, siksi vakuutettu olin sisäisen
tuntemukseni luotettavuudesta. Oli kenties kumminkin joku salainen
toivonkipinä sydämessäni piileskellyt, koska tuntui nyt, kuin jotain
minussa olisi ratkennut.

Joku toveri varmaan oli hänen taskustaan löytänyt tuon Paavolle
osoitetun kortin, joka sisälsi sanat:

"Tervehdän teitä kaikkia. Jääkää hyvästi! _K. K._"

Varmaan oli hän tämän jättänyt taskuunsa juuri sen tapahtuman varalle,
joka sitte tapahtuikin. Siitähän tiesi eloon jäänyt toveri minne hänen
oli ilmoitettava. Niinpä olikin tyhjälle paikalle vieraalla käsialalla
piirretty kuolinpäivä ja taistelupaikka. Pyysin Paavoa luovuttamaan
kortin minulle ja olen kantanut sitä povellani kuin pyhäinjäännöstä.
Elän kuin jossakin houreessa. En saata edes itkeä, mutta ohimoitani
polttaa ja silmiäni särkee kummasti. Tunteeni ovat kuin turtuneet, minä
en varmaankaan ole oikein selvillä mitä on tapahtunut.

       *       *       *       *       *

Elän nykyisin kuin kahdessa eri maailmassa. Sitä ei tietenkään voi
jatkua pitkälle, ja minä tunnenkin jo miten aste asteelta lähenen
sitä toista samalla kuin tästä irtaannun. Tässä pidättää minua vielä
ruumiissani jälellä oleva elinvoima, sekä kiintymys lapseeni, mutta
siellä asuu jo henkeni, siellä on rakkauteni.

On ihmeellistä, miten minusta usein tuntuu kuin olisi hän lähelläni,
erittäinkin yksin ollessani, mutta joskus myös muidenkin seurassa.
Silloin olen hajamielinen, enkä tahdo jaksaa seurata keskustelua.

Mutta yöllä olen minä täydellisesti oma itseni. Se mikä päivällä on
vain heikko tuntemus, on yöllä täysi todellisuus. Kun aistimieni
toiminta lakkaa ja henkeni sukeltaa kaikkeuteen, silloin seisoo
edessäni hän, ilmielävänä, kauniina ja nuorekkaana. Yhdessä kuljemme
outoja teitä. Hän kuljettaa minua kautta ihanimpien maisemien, mitä
milloinkaan olen nähnyt ja vielä herätessänikin tunnen yöllisen onneni
heijastuksen.

       *       *       *       *       *

Ruumiini on väsynyt. Tunnen rinnassani omituisen täyttävän tunteen,
joka toisinaan haittaa kovasti hengitystäni. Oton pyynnöstä annoin
lääkärin tutkia itseäni. "Sydän kasvaa. Se on jo puolta suurempi kuin
pitäisi. Välttäkää kaikin mokomin mielenliikutuksia y.m." – – Niin,
minä ymmärrän ja alan varustautua matkalle.

Otto kulkee hiljaisena, alla päin. Hän suree. Minun täytyy puhua
hänelle pian – voimani heikkenevät. Ei ole helppoa alottaa, pelkään,
että hänen on vaikeata ymmärtää.

Se on nyt tehty, tahi minun ei tarvinnutkaan, sillä heti kun alotin
teki hän torjuvan liikkeen.

– Tiedän kaikki, olen lukenut sen kasvoistasi. En ole puhunut mitään,
en ole tahtonut sekaantua ollenkaan, vaan annoin asiain mennä omaa
menoaan. Toivon, etten ole sinua häirinnyt.

Niin hän puhui, hyvä, kunnon ystäväni. Paljon on varmaan sinullakin
ollut yksinäisyydessä kestettävänä; sen sinulle tulevaisuus korvatkoon.
Toivon, että löydät omasi sinäkin, jonka saat vapaasti omistaa.
Oi, ihanaa on kuulua sille, jota rakastaa, kuulua kokonaan ja
esteettömästi. – Niin, elämä, eikö sinun ole sääli minua... ei, minä
en valita. – Kuinka sitä saattaa olla itsekäs, aina ne omat pyyteet
tulevat esille. Ei, kaikki on hyvin niinkuin on. Tyydyn tahtoosi, Isä.

       *       *       *       *       *

Sopusointu kodissamme kasvaa sitä mukaa kuin aika lyhenee. On kuin
kaikki hiljenisi, tyyntyisi ja asettuisi ennen suuren ratkaisun tuloa.
Minä koetan toisinaan olla hilpeä karkoittaakseni miesten kasvoilta
tuon raskaan surumielisyyden, mutta se ei oikein ota onnistuakseen;
siksi tuntuu kuin meillä nykyisin hallitseisi tuo määrätty tunnelma, on
kuin kukin meistä olisi siihen viritetty, siksi me ehkä ymmärrämmekin
toisemme paremmin kuin koskaan ennen.

       *       *       *       *       *

Voimani yhä heikkenevät, mutta minä voin vielä jonkunverran liikuskella
ulkona. Kun Otto on liikkeessä ja Paavo koulussa, kävelen yksinäni
kaupungilla. Tunnen kummallista irtaantumista kaikesta. Olen kuin
matkustaja, joka on kauvan oleskellut vieraalla paikkakunnalla, on
usein ikävöinyt kotiaan ja nyt tietää lähtöhetken olevan lähellä. Hän
tulee asemalle, katsoo kelloa ja on puoleksi tyytyväinen, että juna
viivästyy. Rakkaaksi on ehtinyt käydä tämäkin paikka. Katse kulkee
verkalleen taaksepäin sinne, mistä hän tuli. Tuossa kerran tuskitellen
kuljin, pimeys piiritti, rankkasade pieksi kasvojani ja vihuri reuhtoi
vaatteitani. Tässä umpihankea kahlasin, tietä etsien, enkä tietänyt,
että sitä myöten juuri kuljin. Mutta paistoi se aurinkokin toisinaan.
Oli ihania kesäisiä päiviä, oli kukkia tienvarsilla ja lintujen laulua
ilmassa. Paljon oli hyvää täälläkin, ei kuitenkaan niin, että jäädä
haluaisin, – ei, vaan kiitän hyvästä, jonka sain. Kello lyö toisen,
kolmannen kerran. Hän silmäilee hyvästellen seutua vielä kerran.
Juna viheltää ja syöksyy pois. Kotiin, kotiin! Oi kiiruhda, riennä!
Kaiho kasvaa, kuluneen eronajan ikävä polttaa! Hän ei muistele enää
sitä, mikä jää, vaan autuaasta odotuksesta väristen vuottaa hetkeä
sulkeutuakseen rakastettunsa syliin.

       *       *       *       *       *

Niin äkkiä saattaa kaikki muuttua! Muistelen itseäni kolmisen vuotta
takaperin, miten raskasta olisi silloin ollut elämästä luopua.
Tunsinhan minä silloinkin näkymättömän maailman olemassa olon, mutta
niin vieraana ja kaukaisena sitä pidin. Aste asteelta se sitten läheni
ja nyt on kuin suurin osa minusta jo kuuluisikin sinne. Kaikki siteet
ovat irtautuneet. Olen valmis muuttamaan kutsun saatuani.

Olen iloinen, että tautini on enimmäkseen tuskaton; tuo täyttävä,
tukehduttava tunne ei tunnu aina, vaikkakin se päivä päivältä tulee
voimakkaammaksi. Koetan tuskan aikanakin pysyä tyynenä ja ajatella,
että minä _itse_ en kärsi, ainoastaan ruumiini, jonka täytyy riutua
ennenkuin pääsen vapauteen. On paljon helpompi _siten_. Olen nähnyt
muita, jotka ovat käyneet tämän saman tien. Muistan setävainajaani,
joka kärsi hirveitä tuskia tautinsa tähden. Eräänä vapunpäivänä menin
hänen luokseen reippaana ja elämänhalua uhkuvana. Asetin pöydälle
tuomani kukkavihon ja kysyin miten yö oli kulunut. Hän katsoi minuun
melkein villisti ja kivun vääristämillä kasvoillaan oli katkera
hymy. "Tuskaa, tuskaa, samanlaisia ovat yöt, yhtäläisiä päivät. Onko
kenenkään tarvinnut kärsiä niinkuin minun. Eikö tämä elämä ole kurjan
kurjaa?"

Mitä vastasin minä, jolle elämä oli valoisa ja toiveita täynnä? Loin
silmäni maahan kuin häveten, että olin ollut iloinen, vaikka tiesin
hänen niin kärsivän. Siihen loppui silloin minun vappuiloni. Ukko
rukka. Hän kärsi silloin, nyt on minun vuoroni ja pahin on kai vielä
edessä. Kunhan vain voisin olla valituksillani häiritsemättä muiden
onnea.

       *       *       *       *       *

Hiljaa lepattaa vielä sammuva liekki. Voi kuinka toisinaan kouristaa
tuota sydän parkaani – mutta varmaankin se loppuu pian. Joskus on kuin
olisin jo erilläni tästä sairaasta ruumiistani ja minusta tuntuu kuin
katselisin sivustapäin sen kamppailua, näen miten huulet sinettyvät
ja kasvoille heruu kylmä hiki. Kohta katkeaa yhdistävä lanka ja alkaa
vapaus.

Kuinka minä heitä hyvästellessäni siunaan rakasta pikkupoikaani
ja hyvää, kunnollista Ottoani. Kuinka minä olen heidän puolestaan
rukoillut näinä unettomina tuskan öinä. Olen hyvästellyt jok'ikisen
esineen tässä kodissa, jota kerran niin valoisin toivein perustimme.
Joka kappaleella on historiansa. Yksitellen me vähin varoin niitä
hankimme ja joka kapineesta erikseen iloitsimme. Muistini on
kirkastunut ja minä katselen elämääni alusta loppuun, selailen sitä
kuin kirjaa ja alleviivaan huomattavampia paikkoja.

       *       *       *       *       *

Jää hyvästi sinäkin, pikku kirjaseni, jonka lehdet niin usein kyynelin
kastelin. Olit yksinäisen sieluni ystävä, suruni säilyttäjä, tuskieni
huojentaja, kunnes kuorma keveni. En enää tunne sen painoa. Vielä on
kapea pimeä sola, mutta sen lävitse jo pilkoittaa ikuinen valkeus. Jo
hiljenee mainen humu ja ikuisuuksien pyhä, hiljainen soitto kaikuu
korviini, kuin kaukaisen meren kohina, kuin äitini kehtolaulu – kuin
ystävän kutsuva kuiske. – – Näen hämärässä ikkunakomerossa lintuhäkin.
Hiilos liedessä sammuu, muut sikeimmässä unessaan nukkuvat... Jo
pilkoittaa päivän ensi säde. Kuuluu liverrys niin kumman kaihoisa...
Häkki avautuu, heikko ilonhuudahdus tunkeutuu kauvan ahdistetusta
rinnasta ja pikkulintu parka on – vapaa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANJA ROUVA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.