The Project Gutenberg eBook of Taistelon tuoksinasta
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Taistelon tuoksinasta
Author: Hilja Pärsswinen
Release date: August 31, 2024 [eBook #74343]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Työväen Sanomalehti Oy, 1907
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAISTELON TUOKSINASTA ***
TAESTELON TUOKSINASTA
Kirj.
Hilja Liinamaa [Hilja Pärssinen]
Helsingissä,
Työväen Sanomalehti Oy,
1907.
SISÄLTÖ:
TAISTELON TUOKSINASTA.
I. SORRETTUJEN RIVEISTÄ.
Alkusana.
Kurjuudesta vapauteen.
Kuokkamies.
Kirvesmies.
Vaivais-Antero.
Köyhä poika.
Kurjuus kukkurallaan.
Tehtaantytön laulu.
Köyhä tyttö.
Eräälle palvelijattarelle.
Ompelijatyttö.
Kuolinkellot.
Kaunis, köyhä tyttönen.
Apurinainen.
Luutamummo.
Orjan sunnuntai.
Hyljätty.
Kaatunut hevonen.
Kurja yhteiskunta.
Työ.
Sinne tieni käy.
II. MIETTEITÄ.
Giordano Bruno.
Juhana Hussin muisto.
Niin aina.
Naiselle.
Naisesta.
Voi te rikkaat.
Työmiehille.
Vastaa köyhälistö.
Te uusi järjestelmä luokaa.
Kavahda.
Vasta silloin.
Muinaisuutta tutkiessa.
Kuolematon.
Ivaa.
III. AJAN KUVIA.
Ajan laulu.
Työn laulu.
Pimeys kattaa.
Kansan tuomio.
Runebergin muistolle.
Syys-oraalle.
Myrskyssä.
Kevätpuroille.
Lakkopäivinä.
Kevään koittaessa.
Kevät-ääniä.
Arpa lankeaa.
Kansaneduskunnan kokoontuessa.
IV. ELÄMÄN MYRSKYISSÄ.
Ihmismeri.
Myrskyssä kulkija.
Taistelija.
Ihanteet.
Ei itkeä.
Synnyinseutuun kulkeva.
Tervehdys Merikoskelle.
Pois riutumus.
Hyvästiksi.
Te menkää.
Kankaan honka.
Kuusten siimeksessä.
Iltainen sävel.
Päivänpaisteelle.
Mun täytyy.
Kohtalo.
V. NUORILLE TOVEREILLE.
Valitse.
Uuden ajan airueille.
Kirjoita kilpees.
Kapinoitsijoille.
Nuorison keskellä.
Elämän taisteloon.
Raatajanuorisolle.
Pois hylkää malja.
VI. JUHLARUNOJA.
Kuopion Työväentalon vihkiäisiin.
Kuopion kauppa-apul.yhd. 10-vuotisjuhl.
Juhlaruno Mikkelin työv.yhd. 15-vuotisiuhl.
Juhlaruno H:gin pit. Suomelan kansakoulun 10-vuotisjuhlaan.
Juhlaruno Loikkalan työv. talon vihkiäisiin.
Runo Viipurin Kylvettäjäin a.-o:n ensim. iltamassa.
Runo Ompelijatarten edustajakokoukseen Viipurissa.
TAISTELON TUOKSINASTA.
Soi 'Internatsionaale
ja rivit tulvehti.
Lumoten punalippu
korkeella hulmusi.
Ja Internatsionaaleen
yhtyivät miljoonat.
Kajahti taistotorvet,
sydämet hehkuivat.
Mä mukaan riensin. — Illoin
kun taukos tuoksina
runoksi aatos puhkes.
Mä kuulin sointuja.
Soi Internatsionaale
ja vyörii ihmisvuo
päin valonmerta laajaa. —
On kaunis kulku tuo.
SORRETTUJEN RIVEISTÄ
ALKUSANA.
Mykkänäkö nähdä joukon
repaleisen, ryysyisen? —
Täyttää parku joka loukon,
kuuronako ohi sen? —
Niin on tehty. Astinlauta
alaluokka oli ain.
Turhaan kaikui huuto: auta!
Köyhäin hätä kasvoi vain. —
Yhä mykät, kuurot kulkee,
toinen toisen talloaa,
sydämensä ukset sulkee,
suden lailla ahnastaa.
Kuka astuu aatteen työhön,
liput ilmaan tempaisee?
— Kuka? — Milloin sieluin yöhön
lemmen päivä valkenee?
KURJUUDESTA VAPAUTEEN.
Talviyöhyt kuutamoinen
kattaa köyhäin kaupungin.
Kaikki uupuneet jo ompi
unettaren helmoihin.
Kujiltakin vaiennut on
juomarien temmellys.
Yli seudun kurjan kulkee
öinen, raskas henkäys.
Kaikki surun, huolten lyömät
unen unhoitusta saa.
Mielet katkeroitunehet
lauhoiksi taas laukeaa. —
»Uni suoos virkistystä,
tuskat tuimat vaimenna,
että nousis uusin voimin
kansa murheen murjoma.
Uusin voimin, uusin mielin
jospa nousis kansa tuo,
jospa yhtehen se liittyis
ihanteiden lipun luo.»
Talviyöhön kuutamoiseen
huokauksen huudan tään.
Ihmisäänen heikko kaiku
kantaneeko minnekkään.
KUOKKAMIES.
Seisoo tuolla turpeellaan
kuokkamiesi, vakaa, vankka.
Komeroinen korpi sankka
yksin katsoo poikoaan.
Rypyss' otsin, vaiti ain'
heiluttaa hän siellä kuokkaa.
Kivet raivaa, turpeet muokkaa
hiljaa eespäin hievahtain.
Katso kuinka pingoittaa
hänen täytyy jäntereitään. —
Raskain mielin säveleitään
korpikin tuo huokajaa.
Yhä seisoo turpeellaan
hiki-otsin, synkin aattein,
repalaisin ryysyvaattein
korven uljas urho vaan.
Kova leivänkannikka
särpimeksi suolakalaa,
piimää painamahan palaa. —
Nähdä tääll' ei herkkuja.
Huolta siihen lisäksi
kahdeksan kun pientä suuta
leipää aamuin, illoin huutaa.
— Kuulkaa, korpi huokaapi. —
Korpi huokaa raskaasti,
komeroiss' on hohto tumma,
miehen rintaa tuska kumma
pusertaapi, vaivaapi.
Mutta kerran hervahtaa
jännervoimat sankarilta.
Saapuu elonpäivän ilta,
tuoni tuskat lopettaa.
KIRVESMIES.
Mun kirveeni iskee, kalkkaa
ain' aamusta iltahan.
Työ raskas. Pien' on palkka.
Elo huolta on ainian.
Ja vaimo ja lapsia kuusi
ne kotona värjöttää,
kun alkaa kuukaus' uusi
eikä vuokrahan penniä jää.
Ja kenkiä, ryysyjä hiukan
ne pienoset tarvitsee. —
Me taitamme leivän niukan
ja vaimoni rukoilee.
Mä nään hänen hiljaisna illoin
ja hellänä aamuisin
olen säälistä sortua silloin,
kun puutteess' on armahin.
Mutt' päivällä kirvesrautaa
taas heilutan ennellään,
ja mieleni mustaa hautaa
yhä jään minä miettimään.
VAIVAIS-ANTERO.
Minne kulkueen on tie?
Rattahat on ränstyneet,
niillä kirstu koruton,
vetäjänä laiha hepo.
— Ruumissaattue se lie,
jotain oottaa haudan lepo.
Kukahan nyt kuollut on?
— Vanha Vaivais-Antero
siin' on viime matkallaan.
Hänkin oli aikanaan
oivallinen ojanluoja.
Vanhoillansa väsyi jo,
kunnes sitten vaivastalo
vanhuksen ol' viime suoja.
Vanhus kuoli. Viimeinen
tää on matka. Seppeleet
pois on, saattoväki myöskin.
Katson hiljaa aatellen:
»Unhotettuna sä meet;
samoin suorit elos' työskin».
KÖYHÄ POIKA.
He mittavat katsehin herjaavin
mua kiireestä kantapäähän.
Puku miehen mittako onkin vaan,
sydän alle sen piilohon jäähän?
Jos nuttu on kehno, ja köyhä mä oon
pien' palkkani, syyssä en liene.
Ei vikani, ett'ei ahkeruus
mua kultahan, arvohon viene.
En lasna ma koulua saanutkaan,
emo niukan kannikan taittoi,
ja vuotta kun kymmenen täytin, niin
isä vierahan työhön laittoi.
Mä sitten nousin suuremmaks'
ja mun voimani kasvoi, karttui.
Heräs' itsetietoni hiljalleen,
elonkatsomus mulle varttui.
Työn pilkatun arvon kokea sain,
sen palkkana nälkä ja orjuus.
Työmiestä he katsovat halveksuin.
— Kenen syy on köyhän kurjuus?
Moni veljeni, murtama murheiden
viel' viinojen virtaan hukkuu.
Oi kuinka ne raatajat meidän maan
yhä orjuus-untansa nukkuu!
Kun näitä mä mietin, rinnassa
tuli polttaa ja vereni kiehuu.
— Mutt' sitten tuskaani helpoittaa
näky lipun, mi ylläni liehuu.
Punalippu se hulmuva, kaunoinen —
Tuhatpäinen joukko sen kaartaa.
Sininauhan valtava armeija
kera toisten lippua saartaa.
Ja mä joukkohon tuohon kiiruhdan,
mihin pystyn, saanen mä näyttää.
Mies enhän joukossa kehnoin lie,
mi on vaatimus, tahdon sen täyttää.
Ja luokkani sorretun, häväistyn,
kera veljien, arvohon viemme
ja kurjuudestapa vapauteen
käy tuskien kautta tiemme.
Ja raittius onpihan vapauden
tuki, turva ja liittolainen.
Mutt' veljeystyöstäpä nousee vain
uus' aika se armahainen.
Olen työmies, nuttuni kehno on vain,
Sitä en toki häveten kanna.
En pelkää katsetta herjaajain,
en köyhää pilkata anna.
Puku kehno jos lie, ei miestä se tee,
sydän arvon on vaakalauta.
Mit' on pintakiilto? Se ihmistä
ei sankar-elohon auta.
KURJUUS KUKKURALLAAN.
Tuolla laitapuolla kaupungin
ryhmissä sä näet heitä.
Päivä paistaa olutpulloihin. —
Ei he juominkiaan peitä.
Juopuneena miehet teutaroi,
lapset ilkamoipi tälle.
Humaltunut nainen tuossa, oi,
antaa rintaa itkevälle.
Rikos, kurjuus siell' on valtias. —
Pelastusta pian tuokaa!
Yhteiskunta uusi, onnekas,
ystävät, oi joutuin luokaa!
TEHTAANTYTÖN LAULU.
Sinä nouset mun henkeni koito,
oi hetkenä huolen ja työn
ja uneksit lentoa loitos
pois vallasta erheen ja yön.
Sinä kuvailet kultamaita,
kun luonasi nälkää on.
Vaikk' kohtalo sulle on saita,
on hehkusi murtumaton.
Kun aamua seuraa ilta,
ja rattahat raksaten käy,
niin kasvaa haaveitten silta,
ei kaiholle rajoja näy.
Sä kaihoja kauniita kannat,
pöly vaikka se kasvoja lyö.
Sä soutelet laivojen rannat,
kun raajoja runtelee työ.
Tuo ratasten rakseko tumma
sai kaihoni syntymään?
En tiedä, mut mieli kumma
se mulla on yhtenään.
KÖYHÄ TYTTÖ.
Katukulmassa mä hänet sivuutin,
hän arkana tietään hiipi.
Niin ohuet häll' oli vaatteetkin,
hyy kalsea ruumista riipi.
Oli kasvot huolista kelmenneet,
ja silmissä välkkyi veet.
Hän ryki ja vaikeesti hengitti.
Oi kuinka se koskea mahtoi!
Mun rintani itkusta värisi
ja syleillä siskoa tahtoi.
— Hänet illan hämyhyn peittyvän näin
ja miettien yksin jäin.
Liekö tytöllä tuttua, ystävää
ja työtäkö, leipää laisin?
Tuhat turmaa tyttöä piirittää,
hän niihin jo hukkua taisi.
Pahat kielet kyllä sen kertoaa,
kun onneton horjahtaa. —
Taas kadulla tyttösen sivuutin,
nyt loisti sen silmissä uhkaa.
Minä synkkään sieluhun tuijotin, —
näin raunioita ja tuhkaa.
— Ja oli kun poveeni pistänyt ois,
kun astelin tietäni pois.
ERÄÄLLE PALVELIJATTARELLE.
Mä katselen reipasta ryhtiäs,
kun liikut taitavin tavoin,
työs kelpo kunnolla askaroit,
ja kirkas on katsehes avoin.
Olet oikeuksias' vaatinut,
et tyydy orjien tapaan.
Työpäivän tahdot määrätyn,
ajan itseäs varten vapaan.
Ja luokka-aseman kuilusta
pääs' vapaiden rinnalle nostat.
Ja tahtosi rautatarmolla
oman onnesi täällä ostat.
Et tyydy elämän tyhjyyteen
vaan aattehen kultia voitat,
ja missä siskon sortuvan näät
sinä nostaa ja auttaa koitat.
Käy tietäs, vaikkapa tyhmyrit
sun herjaisi pyrinnöitäs —
sadat siskot kohta sun jälkiäs
ne seuraa ja jatkavat töitäs.
OMPELIJATYTTÖ.
Mä näin sinut keskellä nuorison,
sulon vartalos, katsehes kainon.
Mä tuumin, kuinkahan kärsinetkään
alla ankaran luokkapainon.
Minä puhelin illan kanssasi sun,
minuun luotit ja näyttelit runos',
ne joit' olit iltasin kirjoittanut. —
Niihin koottu ol' surujen punos!
Oli pettyneitä sun toivehes',
ihanteitasi elämä raastoi!
Kuka ihminen kaihojas oivalsikaan, —
niin vieraasti sulle ne haastoi.
Maa ruusuja tuoksui, heloitti sää,
sinä kellarihuoneessa yskit
Ja muille ne lauloi leivotkin,
kone kolkko se sulle ryski.
Kesän istuit, riuduit ja kalpenit,
tuhat haavetta hukkui sulta.
Tuli syys. — Jo tuonetar nouti sun
ja korjasi musta multa.
KUOLINKELLOT.
Pitkät minuutit ja tunnit
monta, monta pitkää päivää
tehtahassa aamust' iltaan
luona koneen ryskiväisen
istuu kalvas, kaunis neito
rinta tuskan liekkilöissä,
sydän kivun kipinöissä. —
Kuule, kuolinkellot soi.
Istuu neito koneen luona,
mieli karkais kukkamaille,
taivahille aatteen lento
houkuttaisi, jospa saisi
hieman, hieman levähdystä,
mutta ei, ne ryskää, ulvoo,
kiljuu, karjuu, repii, raivoo
tehtaan koneet aamust' iltaan, —
sielun syvintä se leikkaa. —
Kuule, kuolinkellot soi.
Pitkät minuutit ja tunnit
nuoruudesta elon iltaan
kaunis neito koneen luona
elävältä pirstautuu,
särkyy, murtuu mureniksi. —
Kuule kuinka elon halki
kuolinkellot hälle soi.
KAUNIS, KÖYHÄ TYTTÖNEN.
Kaunis, köyhä tyttönen,
punaposki, silmä avoin
eessä konnain katsetten
värjyt aran kyyhkyn tavoin.
Pedot ei ne säälikään.
Toki ollos ulja sielu.
Lujuuttasi kysytään,
viekas kurjuuden on nielu.
Kaunis, köyhä tyttönen,
ylpeäks' he sua soimaa.
Kaikki kestä, karaisten
itseäs' ja tahtos' voimaa.
APURINAINEN.
Hän vaiheilla tuskan ja pelon
telineitänsä kiipeilee,
ja kantaa »ristiä» elon
ja päässänsä punnitsee:
»Miks' raskasta kantamusta
minut luotihin raahaamaan,
tää mistä on rangaistusta,
miks' syyttä mä kärsiä saan? —
Pahe kerran luokseni hiipi,
lupas päiviä jouteliaan;
tuo mieltäni kaamoitti, riipi,
selän sille mä käänsin vaan.
— Otin köyhän, ah, kuinka mä sainkaan
kera puuttehen taistella.
On huolia ollut, ja lainkaan
valo toivon ei piikoita.
Hyveen palkka puute nyt oisko
ja vaiva ja kärsimys.
Vain konnuus onnea loisko!
Sekö maailman järjestys?»
Näin miettien harjalle saakka
hän kuormansa raahaten vie.
Surun raskas, painava taakka
toki vaikeempi kantaa lie.
Ja vaiheilla tuskan ja pelon
alas, ylös hän tietään käy.
Yhä synkkä on taival elon,
ei toivon tähteä näy.
Hän kiipee, voimat jo katkee
ja silmiä hämärtää;
hän kaatuu, kahlehet ratkee,
hän kuolon uhriksi jää...
LUUTAMUMMO.
Luutakimppu harteillaan
rosokeppi käissä
mummo tietään tallustaa
talven pakkassäissä.
Kuka antaa lantin, kaks' —
Vuodet eelleen vierii.
Askeleet käy raskahaks',
kyynel silmään kierii.
Ryppy rypyn viereen saa,
hapset hopeoituu.
Huoli elon tummentaa,
vaivaksi se koituu. —
— Monta päivää vuottelin
häntä tulemahan. —
Tullut ei. Jo kuulinkin
hän vaipui tuonelahan.
ORJAN SUNNUNTAI.
Niin tuskaiset oli arkipäivät,
ne otsasta pusersi hien.
Työ raskas ja lepoa rahdun verran
ja palkka surkean pien.
Vain ryysyt ja huoneena kolkko soppi,
ei ilmaa raitistakaan.
Ei päivänpaistetta, kukkaiskenttää,
katu ahdas ja muureja vaan.
Niin tuskaiset oli arkipäivät,
melu tehtaassa tappava tuo.
Ei poskille nouse toivonruusut,
ne nieli jo kurjuuden vuo.
Elo orjalle on vaan piina ja tuska,
ies raudanpainoineen. —
Lyhyt sunnuntai ohi nuolena kiitää
taas matka on tehtaaseen.
Haa, orjalla joskus on lepohetki,
lyhyt hetkinen sunnuntain.
Sen kuljen luontohon kukkamaille,
mut hetken se kestää vain.
Kuus' kello on iltana sunnuntaisen,
ja tehtaan kello jo soi,
yötyöhön kolkkohon kutsuu taas se
oi, ettei se vaikene oi.
Lyhyt orjalla tää on lepohetki.
— Elon karkelot viehättäis,
mut käsky se kuuluu: työhön, työhön
jos pois olis, leivättä jäis.
Sitä työtäkin tekisi riemumielin,
ja huolensa heittäis pois
jos joskus vapaata, huoletonta
elonriemua kokea vois.
Mut ei, lyhyt sunnuntai pian loppuu,
ja karkelo katkeaa,
siks' koskaan ei mieli nousta jaksa
vaan synkkänä sairastaa.
Lyhyt sunnuntai, lyhyt päivänpaiste,
taas tehtaankello jo soi,
yötyöhön kutsuu se kiiruisesti
oi ett'ei se vaikene, oi!
HYLJÄTTY.
Noin olkivuoteella sä pienoinen
nyt uinaat unta viatonta,
mut kehtos luona kasvaa tuskien
ja surun kukkasia monta.
On äitis elämä kuin synkkä syys
ja poskillaan on pilvi kalvas
ja silmää sokaiseepi hämäryys
ja rinnassa on vaiva valvas.
Kaikk' inehmoiset mua syyttelee,
ja yksin nuoruuttani itken. —
Oi laps' mä luona kurjan kehtosi
näin vaivan vainiota kitken.
Oi nuku vaan sä pikku poloinen
ja vaivu unten valkovyhteen,
mä huolieni laihon leikkelen
ja solmin surujeni lyhteen.
Ja tuntuu kuni aika vitkainen
tois vaivallani unhonlunta,
ja kerran kuolis pilkka ihmisten
— Oi nuku rauhallista unta.
KAATUNUT HEVONEN.
Hevon kadulle nään mä kaatuneen,
ei rattaat ne kulje enää.
Hepo vanha ol'. Kuorma raskas kai
teki mäessä sille tenää.
Hepo kaatunut jalkoja liikuttaa,
ei nousuhun voimat riitä. —
Yhä muistan sen haikean katsehen,
kun astelin ohitse siitä.
KURJA YHTEISKUNTA.
Kurja on jokainen kolkka ja soppi,
kehnot on elämän perusteet.
Horjuu kansojen siveysoppi,
puhkee kukkaset mädänneet.
Vilppi ja vääryys silmin julkein
kulkevat, heidän on kaikki maa.
Kerjurisauvan turvissa kulkein
saat sinä totuutta puolustaa.
Yhteiskunta on laho ja mätä,
myrkkyä kylvää vainon kyy.
Ulkona, sisällä kasvaa hätä,
kääpiöks ihminen näivettyy.
Tarvis on paljon puhdistusta,
veljet, lokahan hukkuu maa!
Tarvis suurta on uskallusta.
Veljet taistohon joutukaa!
Käykää! Elämän usvaöihin
veljeystähtönen kimmeltää.
Tuopa se kutsuu suurihin töihin,
siksi ei lepohon aikaa jää.
TYÖ.
Mukaelma.
Työn voimalla tungemme maan sydämeen
ja mitoinme lakeja taivaan.
Maa, avaruus meille on avoinna,
miks' nääntyisimme me vaivaan?
Työntekijät, etsijät totuuden
me olla tahdomme, uurtaen
uran ajalle vastaiselle.
Me raudan aseeksi taomme,
talot uljahat, korkeat nostamme,
tuhat sukkulaa kätemme suistaa.
Työn mahtava kaiku se seuraa meitä,
ja luomisen valtava vavistus
läpi maailman humuna kulkee.
Te, jotka vain syötte ja nukutte
te ettekö ääniä kuule?
Vait! Aallot nousevat hiljalleen,
me nousemme merenä ylöspäin
ja myrskyhyn puhkeamme.
Työn luomisääni se ilmassa soi
ja teille te rikkaat se huutaa näin:
haa — yhä te nukkukaatte,
te kultavuorilla levätkää,
työn voimat ne nousee ja myllertää.
Me maailman uudeksi luomme?
Me aivoilla, raajoilla työskellen
työnsankarit olla tahdomme!
Ylös katsehet vastaisuuteen!
Hei korkeelle aateluuskilpemme
työn kilpi kirkas ja kunniakas
sä päivänhelossa välky! —
Me sadulla, laululla loihtia
maan kaunihiks' suloksi voimme.
Kun liikkui taltta ja sivellin,
kuvat ihanat ilmi me loimme.
Maan kamaraan lapion iskemme
sen auralla, kuokalla muokkaamme,
näin elämän valloitamme —
ja kuljemme sankkana joukkona työn.
Te rikkahat teillä on kirkkonne
niiss' armoa kerjätkäätte! —
Mut meillä on työ ja sen kunniaks
me aattehen holvin nostamme,
sen luona me kumarramme.
Ja kohtapa halki maailman
soi uudet hymnit valtavat
ne raatajain povista kohoo.
Soi kiitos, kaikuos kaunehin
työn ylevän kunniaksi.
Päät paljaiks, työlle te juhlikaa.
Nyt sävelet suuret jo soimaan! —
Työ on puhtahin jumalanpalvelus
työn arvo jo maassa voimaan!
SINNE TIENI KÄY.
Sinne missä varjot yön
synkeänä kattaa maan,
missä palkkana on työn
puute, nälkä vaan, —
sinne tieni käy.
Siellä kova kohtalo
säälimätön, julma on,
niinkuin luola asunto,
tyhjä, valoton.
Hymy siell' on vainaja,
mieliä soi tuskan koi.
Kuuluu itku, voihkina,
kivun huudot — oi!
Epätoivo pettymys,
vallan saa, on musta yö.
Kasvaa hätä, hämmennys.
Köyhyys iskut lyö.
Haavat ah ne kirvelee,
kiroust' on elo tää! —
Siteet orjan vangitsee. —
Vapautt' ei nää.
Sinne yöhön synkeään
kalma vain luo varjojaan.
Ihmiset kuin aaveet nään
käyvän tuskissaan. —
Sinne kalman majoille,
missä toivo sammui pois,
miss' ei päivyt valkene
— ah — ken hoivaa taas? —
Sinne tieni käy?
MIETTEITÄ
GIORDANO BRUNO.
»Auk' ahdas kammio ja rikki lukot,
nää muurit valhe pystyttänyt on.
Pois silmiltä jo sitehet ja tukot,
mä tahdon pääni nostaa valohon!»
Näin lausui hän ja rautaoven mursi,
läks' elon ulappata kyntämään.
Totuuden valtamerta kiisi pursi,
ja munkki istui siinä mietteissään.
Toin toistaan suurempi nous' hyökylaine
ja purtta vasten kuohujansa löi.
Mut rintaa painoi lyijynraskas paine,
kun yöstä päivähän se ikävöi.
Säteili jalo otsa, silmä hohti,
kun nous' hän vapautta vaatimaan.
Hän paavin meuratessa seista tohti
ja sanat kumpusi nää huuliltaan:
»Pois kirkon valheopit, dogmit löyhät,
joit' ompi sommitellut kataluus.
Ne mielen autioi ja ontot, köyhät
koht' oomme, ell'ei koita valo uus.
Pois kuvat helvetin nuo, jotka maalas
vain uskottavaks' vilppi, viekkaus.
Jo kyllin kauvan sumun suossa kaalas
tää kansa, alkakoon jo nousemus.
Pois hengen kahleet, sitehistä vapaa
meill' olkoon omantunnon uskonto.
Jumalaa palvellessa omaa tapaa
nyt kukin noudatella saakoon jo!
Ja kunniahan tieteen tulisoihtu,
se koskaan pettänyt ei tutkijaa.
Nyt sammuttakaa virvatulten loihty,
kun valon aurinkoinen sarastaa.
Ikuisen valon iki-uusi hohto
taas etehemme tuolta heijastaa.
Pois kehnot paimenet ja heidän johto,
yön helmaan ihminen ei kuolla saa.
Kun aatos kätkettihin ihmisrintaan
niin luotiin elämää se antamaan.
Me möisimmekö nyt sen kullan hintaan
ja vaihtaisimme valtaan, mammonaan.
Ei! Outona ja suojatonna ennen
mun käyköön tieni, korkeelle se vie.
Mä minne kulkenenkin, minne mennen,
tok' ihanteille uskoton en lie.
Lyö meri vaahtojas ja kuohu povi,
kun sankarelon kuuluu kutsumus.
Nyt aukee vapauden valtaovi
ja uuden ajan alkaa sarastus.»
Näin lausui hän ja vastakaiku heikko
se ajan yöhön hukkui pimeään.
— Mut kaameana nousi vainon peikko
»kerettiläistä» tuota syyttämään.
Tok' on hän tyyni, niinkuin mies sen uskon
mi vankityrmääkään ei säikähdä. —
On pyhä taistelo eest' aamuruskon,
kun ympärillä yö on pimeä. —
Giordano Brunon vankilaan he telkes,
mut vapaan hengen kahlita ken voi.
Ja hälle kirkkaammaksi totuus selkes,
ja vapahduksen valtalaulu soi.
Hän tuomittiin, ja roviolle kuolee
mies Italian suurin, puhtahin.
Oi kohtaloa julmaa, tuota huolee
nyt jälkipolvi runsain kyynelin.
Mut muisto elää kunniakas, pyhä,
ja elää ikuiset ne ihanteet. —
Myös meidän kaihomme on kauvas yhä,
vaikk' edessämme myrskyset on veet.
On kauvas kaihomme ja innon saamme
totuutta, oikeutta puoltamaan.
Me vapaaks' ajatus jo vaatikaamme.
— Giordano Bruno suott' ei kuollutkaan.
JUHANA HUSSIN MUISTO.
Kun valhe valtiutta pitää vaan,
ja vaanii surma ahnain nieluin,
kun pelkuruutta hyveeks' mainitaan,
ja ompi aika pienten sieluin,
oi, silloin suloista on ajatella,
ett' ompi sankarmieltä, ylevyyttä,
mi roviolle, puhtahana, syyttä
käy vakaan miehen uljuudella.
Kun toisten määränä on mammona,
ja himoihin jo papit paatuu,
kun sokaistu on järki kansalta,
pois heikot totuudesta kaatuu,
oi, silloin suloista on ajatella,
ett' elää valkeus kuin öinen vahti,
ja seisoo horjumatta hengenmahti.
Tuo suloista on ajatella.
Kun aatos vapaa synniks' luetaan,
ja teljetty on tiedon ovet,
kun mielet matalalla liikkuu vaan,
ja ahtahasti sykkii povet,
oi, suloista on silloin ajatella
sun suuruuttasi, sankaruuttas' oivaa,
mi kerjännyt ei armoa ja hoivaa
vaan voitti, kuoli uljuudella.
Sun roviolle sortovaltius
ja liekkeihin työns' kansan nähden.
Sä korkea ja jalo Johan Huss
kaikk' kärsit aatteittesi tähden,
mutt urhotyöstäs rohkeasta, tuosta
jo pian kasvoi seuraajien luku,
ja läksi kulkemahan kurja suku
päin valkeutta erheen suosta.
NIIN AINA...
Tuli »Ihmisen poika» maailmaan
ja valkeus hänestä hohti.
Isän tahtoa kansalle julistain
hän ol' oppaana totuutta kohti.
Kuul' kansa ja mestarin ympäri
se silloin kilvaten kulki.
Kukin rintansa tuskat uskalsi
kera toisten kertoa julki.
Ja »Ihmisen poika» hän lohdutti
ja haasteli lemmen kieltä.
Hän aikansa erheet paljasti
ja valaisi sydäntä, mieltä.
Mut tuostapa joutui kuohuksiin
ylivallan vartiat ylväät,
ja kansansa unta suojaamaan
nous' Kaifaat ne Juudaan pylväät.
Oli »nimessä Jumalan» vaatimus:
»hän ristihin naulitkaatte».
Ja heikkotahtoinen Pilaatus
myöns': »tuossa on uhrinne, saatte».
Ja Golgatan kummulle kuolemaan
meni Juudaan sankari jaloin.
Mut oppinsa suuri se maahan jäi
yhä loistaen kirkkahin valoin. —
Ajan pyörä on pyörinyt eellehen,
moni syösty on kuolohon uhri,
monen »mestarin» parhaan seuraajan
käsiin valtiaat verensä tuhri.
Ja viha se vieläkin kuohuaa
tuon kirkon Kaifaan ja Hannaan. —
Leo Tolstoi eikö juur' parhaillaan
ole kiroten tuomittu pannaan.
[Runo kirjoitettu silloin, kun Venäjän kirkko antoi
Leo Toistoille pannajulistuksen.]
Ja tuskinpa, jos niin tarvittais
olis Pilatuksista puutos.
Kuin silloin, nytkin ne meuraavat
vaikk' aika on toinen, se muutos.
— He meuraa ja voimansa mittaavat,
ne laskut on virheitä täynnä. —
He pöyhkeimmillään kaatuvat,
niin aina on ennenkin käynnä.
NAISELLE.
Sun päähäsi ennakkoluuloja
he ahtavat runsahin määrin
ja järkesi jättävät uinuksiin
ja johtavat tuntoas väärin.
He vievät sun kirkkojen pyhättöön
ja messujen ääreen lumoo
ja uhaten helvetin tulella
he vapauskaipuusi kumoo.
Ja henkesi saatua vangikseen
sun ottaa he kanssaan työhön,
kun tahtovat kaiken taannuttaa
ja kansat upottaa yöhön.
Kun työmies raatavi päivin, öin
ja rikkaus yksillä pysyy,
ja »missä on oikeus, turvallisuus»,
epätoivossa sorretut kysyy,
kun rikkahat yksin on vallassa,
ja mahtavat lakeja säätää,
kun raaka voima ja kanuunat
valonsankarit tyrmähän häätää,
kun paljon, paljon on vääryyttä,
johon kansat, yksilöt hukkuu,
sinä aikas' et rientoja ymmärrä,
sun henkesi raskaasti nukkuu.
Sinä elelet hurmeessa tuntehen,
punot pimeyden tummia vöitä.
Kulet välkkeessä valhevalkeiden
ja kasvatat kääpiöitä.
Et nouse urhoja kasvattamaan,
et sukua suurta jo luomaan,
joka yhteis-onnea etsisi vaan
ja kurjien huudot huomaa.
Sinä nöyryyttä neuvot lapsilles
ja laitat ruuan ja vaatteet,
mut' unohdat innon ja uljuuden
ja kauniit, kantavat aatteet. —
Mut kerran aika se koittava on,
kun hautahan vanhat vaipuu,
ja uusi on nainen nouseva,
jonka valtahan kaikki taipuu.
— Pois ennakkoluulojen synkkä ies
valon henkisen, kirkkaan tieltä.
Pois horjuva itsetiedottomuus,
kun kutsumus kysyvi mieltä!
Se vaativi mieltä ja sydäntä
se tahtoo taistohon naista.
Kas, pimeä, kurja on maailma
ei Jumalan päivyt se paista.
Mut nähkää, nainen jo valveutuu
ja katkoo kahlehen inhan.
Ja voimakas, kasvava edistys
saa vauhdin uuden ja vinhan.
NAISESTA.
Nainen alistuva, kärsiväinen,
taannutettu kautta vuosisatain,
nainen, jok'ei järkipisaraistaan
rahtuakaan kehitellä koita
eikä rohkene ees ajatella
eikä tutkistella mitään tahdo,
nainen tuo on edistyksen este.
Nainen, jok' on olio, ei muuta
eikä kansalaiseks' mieli kasvaa,
nainen, joka Saaran lailla yhä
Abrahamin eessä liehakoipi
tahi Eevan lailla omenoista,
syötävistä vainen huolta kantaa
tietämättä mitään korkeampaa,
nainen tuo on edistyksen este.
Nainen, joka täällä elämässä
arkimielin aina taivaltaapi,
jonk' on määränpäänä oma hyöty,
olkoon vaikka vahinko se toisten,
nainen, itsekäs ja umpisielu,
nainen tuo on edistyksen este.
Nainen säätyeron, luokkaedun
puolustaja itsepäinen, tyly
tahi sokaisema uskonvimman,
ase jesuiittein vehkeilyissä
nainen tuo on edistyksen este.
Mutta nainen puhdas, päivänpaiste,
toimekas ja vapaa sielultansa,
jonk' on mieli avoin aattehille
totuuden on puolustaja uljas,
hengen vapauden tunnustaja,
nainen tuo on ihanteeni aina.
Edistyksen valpas ompi vahti
nainen, miettivä ja rakastava.
Hän on unelmani, ihanteeni. —
Nouskoon Suomellemme monta moista.
VOI TE RIKKAAT.
Turvaks riistasaalisten
loitte lujat vallitukset,
vankilat ja kapakat.
Prelaattien suuren lauman
paikkasitte paimentamaan
kansaa, tuota vintiötä,
jonka tyytymätön poru
teiltä ruokalevot vie.
Saitte riistaa viljalti,
rikkautta runsaan auman,
kultakasat kasvoi vaan.
— Jatkui yhä vanha loru:
»täällä köyhät kärsikää». —
Kapakoissa, vankiloissa
oli tungos tuskallinen. —
Rauhaa silmäsitte te.
Mutta kerran keskiyöllä
nousi orjalauma sankka,
raatajien joukko vankka;
poru taaskin valtas maan,
ja se jatkuu, vyöryks' kasvaa
myrskynä jo myllertääpi. —
Voi te rikkaat, ihan teiltä
kaikki uni karkaa pois.
TYÖMIEHILLE.
Pää pystyssä
ja katsehessa raudan kestävyys
se miehen käytöstä.
Ja yksi vaan,
jonk' eessä kunniata tehtäköön
se suur' on ihmisyys.
Pois kullan kumarrus,
pois nuoleminen sortajaimme jalkain
ja tästä alkain
vain tasa-arvo olkoon vaatimus.
Pää pystyssä
ei röyhkeästi, mutta arvokkaasti
ja suorin kielin käyköön haasti.
Pois sanat verhotut
ja imartelut hunajaiset,
työmiesten huulille ne eivät kelpaa.
Pää pystyhyn
myös silloinkin kun toiset taipuu.
Työkansa paljaaks riistetty
sä uhri järjestelmän julman
sä tiedä kautta vankilain
ja kidutusten totuus voittaa,
ei liehakoitsijain se jälkiä
oo koskaan kulkenut.
Pää pystyssä,
et oikeutta pyytämällä saa
sen saamiseen on toiset keinot.
Työkansa Suomenmaan
sä lausuntosi laske vaakaan,
kun kaikki verhottu on myrskypilviin,
ja kasvaa sekasorto, mielivalta,
jonk' eessä ryömiminen tavaks' tulee.
Pää pystyhyn
jok' ainoalla, jota ryysyt verhoo,
ja jolta koti autioks' on lyöty.
Jo koittaa täytyvi
sen tilipäivän, joka sortajalta
lyö murskaks istuimen ja sijaan nostaa
lait uudet, pyhän kansanvallan
tuon ainoon oikeuden tukipylvään.
Työkansa Suomenmaan
vuossatain kahlehet sä ratko, katko
ja voittos voita.
Yks' vain sun töittes olkoon mitta, määrä:
Suur ihmisyys.
VASTAA KÖYHÄLISTÖ.
Yhä vielä odotatko,
että rikkaat etus vaalii.
Yhä vielä kumarratko
luona kurjan ryöstösaaliin.
Vieläkö sä nöyrin niskoin
sortajasi kättä nuolet,
kuljet työlähästi kiskoin
elos taakan, tuskat, huolet?
Aika sulta tutkii tuota
vastaa toki lailla miehen,
nouse, itsellesi luota
suoriudu taiston tiehen.
Nouse, sotisopaan pue,
rivit kuntoon pian suori.
Hengen eväät, ota, lue,
olkoon tahtos' kuni vuori.
Köyhälistö sanas anna,
astu kansain veljestyöhön.
Lippus' korkealla kanna,
paistakoon se ajan yöhön!
TE UUSI JÄRJESTELMÄ LUOKAA!
Kun kiskurit kultia kerää
ja saiturit laskee pennejänsä
ja »oma etu» kaikille tärkeint' on,
niin kamala, inha todellisuus
näin haastavi kieltä lahjomatonta:
tää järjestelmä ihmiset turmelee,
se heidät kurjiksi mammonan ritareiksi vihkii
ja katso: he sielunsa mustan tyhjyyden
alle loistavan narrikaapun verhoo.
Ja he helisevin puhein
sulle kokevat tekeytyä ihmisiksi,
vaikka siloitetun naamarin takaa
pedon hampaat esille pilkistää.
Kun kykyjä lahjakkaimpiakin
olemisen ankara taistelu
leipäsoturin surkeaan tehtävään ajaa,
ja kun ajattelijan tai taiteilijan,
jok' ol' luotu joutsenlentoa varten
elo kuorma-aasiksi valjastaa
niin eikö tämä ole sen häväistystä,
mik' on ihmisessä jaloa ja suurta
eikö ole se henkemme ristiinnaulitsemista.
Kun häikäilemätön keinottelu
tahi kunniaton ryömiminen
vie konnia vallan ohjaksiin,
niin onko niitä järkeväksi katsottava,
jotka tätä järjestelmää alistumiseliaan tukevat.
Ei, ne raukoiksi leimata uskallan
nuo »kiltit» »siivot» kärsimyksen ihmiset,
jotka kallella päin
itseltään kaulaa poikki leikata antavat
Pois raukkamaisuus siis.
Teille te pilkatut orjat,
te lyödyt ja häpäistyt,
teille mä huutaa tahdon:
Ylös nouskaa jo,
nouskaa taisteloon ihmisyyden puolesta,
nouskaa yhteiskuntaa uudistamaan
ja vanha järjestelmä kumoon lyökää.
Ylös orjat siis,
itse te itsenne nostakaa,
ja teidän nousemuksenne kautta
koko ihmiskunta terveeksi tulee.
Ylös kolkon kohtalon orjat
te vaatikaa ihmisyys arvoonsa,
te pelastakaa maailman Golgatalta
pistoista ja purevasta piinasta
ihmisen pyhin, korkein olemus.
Te orjat, te luokaa uusi järjestelmä,
jossa veljeys voidaan toteuttaa
ja kohottaa ihminen kohti
ihannetta suurta ja ylevää.
KAVAHDA!
Kyliltä, kujilta huuto soi
markkinaromua kauppaillaan.
Liikkuvat tutut parisniekat
kukin kiittäen rihkamiaan.
Salissa herrat huutokauppaa
ohjelmillaan kilvan käy.
Kukahan houkka tyhjiä sanoja
kalliilla hinnalla sieltä ostaa?
— Karjalan kansa kavahda,
ettei osalles romuja lankeis!
Viipurin markkinoilla 1907.
VASTA SILLOIN.
Jos aatteen puolesta taistelet
ja tunnuslausees on tieto ja työ
kera sorretun kansan ryntäilet,
ett' valkenis köyhien synkkä yö
ja tunnustusta sa tuosta saat,
et viel' ole karaistu et.
Ja jos »porvarit» vainoten huutaa näin:
»sä turmioks' kansan puuhailet
sinut parast' ois viedä tyrmähän päin». —
Et viel' ole karaistu et.
Mut jos taistelet aatteen puolesta
ja täytät paikkasi, pois et jää,
saat kokea kun omista joukoista
sua koittavat kilvan kivittää
ja tuotakin tyynenä katselet. —
Tuo vasta sun karkaisee.
MUINAISUUTTA TUTKIESSA.
I.
Mä tutkin kansojen muinais-aikaa
ja haamuja katselen vuossatojen.
Ja hautojen yöstä ääniä kaikaa,
ne kertovat riennoista ihmisien,
miten taisteli, kesti ne aattehen urhot,
nuo sankarit tapparan taivahisen,
eest' oikean, toden ne vertansa vuosi,
ol' uhrina aikansa pimeyden.
He luottivat tietoon ja tutkimukseen
mut' »sokeaan uskohon» koskaan ei.
Ja paavit nousivat kauhistukseen,
mut vihdoin tieto se voiton vei.
He tahtoi katkoa kahlehet orjain,
»te houritte» arveli tuhannet. —
Mut' ryhti se nousi jo selkien norjain
ja laukesi kurjilta kahlehet.
Mä tutkin kansojen muinais-aikaa,
verimuistoja mustia murheisna.
Mä tutkin ja mielessä toivon taikaa
tuot' tunnen suurta ja armasta,
Mä luotan lujasti tiedon valtaan,
joka raivaten tietänsä taistelee,
Kaikk' esteet väistävi kerta se altaan
ja valolle väyliä aukaisee.
II.
Vanhat tapahtumat uudistuu
ah, se nähdään joka hetki,
taantumusta puoltaa moni suu,
työläst' eespäin ompi retki.
Taikaluulo, tyhjä jaaritus
huulilla on naisen, miehen.
Harvoilla on tahto, innostus
tähystellä valon tiehen.
Harvat tietää, ett' on tehtävän
saanut kukin sukupolvi,
poistaa kurjuuden ja pimeän,
muutoin maa on hautaholvi.
Muutoin valo sammuu kokonaan,
mieliin hiipii surman peikko.
Tuot' ei mietitä, se nukkuu vaan
enemmistö veltto, heikko.
Ah se koskeepi niin kipeään
nähdä tiedottomat joukot! —
Milloin, milloin päivä säteillään
kirkastaapi kaikki loukot?
III.
Työkansa nouse jo sun hetkes lyö,
nyt sua kutsuu suuri sankartyö.
Työkansa, miehet, rautakourat vankat
teit' onhan rivit valtavat ja sankat,
te miksi haparoitte hajallanne
ja vierastatte toinen toisianne,
kun tukenne ois yhteenliittymys
ja veljeys.
Työläiset ihanteita etsikää
ja päivää kohti ponnistelkaa.
Niin paljon elämä on teille velkaa,
niin moni teistä osattomaks' jää,
te nouskaa tukemahan toisianne.
Työkansa jäntevä ja voimakas
myös ponnistaos hengen voimias
sä alta kärsimyksen, puutteen nouse.
Työkansa nouse jo, sun hetkes' lyö
nyt sua kutsuu suuri sankartyö!
KUOLEMATON.
Vuossataiset kulkevat kulkuaan
ja peittyvi unhoon aikojen vaiheet,
mut murehen aiheet
ja tummien tuskien tuiverrukset
ei koskaan, koskaan ne kuole pois,
sillä kuolematon
on murhe.
Ei kuole se pois
vaan yhäti liikkuen elämän mailla
se vaanivan, väjyvän haukan lailla
ain' iskevi kyntensä sielujen pohjiin
ja kalvavi repien, runnellen.
Tuo ikuisten itkujen hengetär
öin, päivin etsivi uhrejaan.
Mut sielut hehkuvat, hyvät
nuo parhaat, intoiset, syvät
ne hänelle saaliiksi kelpaa vaan. —
On paljon — ihmiskääpiöitä,
jotka mietteitä, töitä
ain mittovat ahtahin aatoksin.
On paljon maassakin maleksijoita
jotka ryömii ja tonkii
kuin myyrät varjossa pimennon,
ja kaikki ne kurjat kääpiösielut
ovat turvassa tuskalta, itkultakin. —
Näen vuossadat kulkevan kulkuaan,
mut samoina pysyvät ihmiset yhä
Mi on toiselle pyhä,
mikä toiselle korkeella päilyy,
mikä kalliina, suurena säilyy,
sitä toiset ei jaksa nähdäkään,
ja toiset sen tomuhun tallais' jos vois,
sillä itkuista on
tuo taistelo hengen ja aineen,
ja siinäpä uhreja alati hukkuu
alle tuskien laineen...
Näen jaloja, suuria, kirkkaita sieluja
kuin tähtiä talvisen yön,
mut murhe kaikista tuijottaa...
Oli kerta se aika,
kun kaunista unta näk' ihmiset.
He näkivät toivojen rohkeiden
liki voittoaan varmasti astuvan,
mut unten taika
se hälveni pois, ja riutuen kansat
taas vaipuivat vaivahan, kurjuuteen.
Mä seison ja katselen miettien,
kun ryskien kiitävi aikojen pyörä.
Mut yksi on valtias, mahtava, synkkä...
Tuo kuolematon
on murhe.
IVAA.
Maltu, vanhain neuvoja
nuori miesi kuule, seuraa.
Karta ajan aatteita
villihenget niissä meuraa.
Marx ja kassalle semminkin
eivät Suomenmaahan sovi.
Maltin kautta varmimmin
täällä virkahan vie ovi.
Aasi kultasäkkeineen
kiipee vuoren korkeimmankin
muista se ja hiljalleen
kukkarohos kultaa hanki.
Ihanteet — haa — jätä jo
usko kertomaani kaskuun,
muutoin koituu turmio,
tyhmyrien pääset laskuun.
Maltti. Astu valtaan. Näin
tilaisuutt' ei aina satu. —
Mitäs tuosta jälkeespäin
joskin jääpi ruma latu.
AJAN KUVIA
AJAN LAULU.
Ajan hengetär sairas on,
elämä kansoille kiusaksi muuttuu.
Päiv' on loistoton,
ihmiset ihanteita, uskoa puuttuu.
Ajan hengetär sairastaa,
tuskainen hällä on sykintä suonen,
ruumista väristää kylmyys tuonen,
rinnassa poltto ja avoissa huume,
silmissä lieskat ja ohimoilla kuume,
taudin on kamppaus ankara.
Maata kattavi kalman hämäryys,
riehuvi verinen sotien soihtu,
kuollut on rauhan kantelon loihtu,
sovinnon sävelet ja suvinen sulo,
laulelen lauhat, välkkehet veen.
— Sydämen mailla on kulkenut kulo,
ihminen harhaa murheineen,
synkkä, synkkä on syys.
Ajan hengetär taudin vankina makaa,
elämän siteet ne särkyy ja löyhtyy,
kaikki henkisesti kituu ja köyhtyy.
Eläimen viettejä kuohuvi povet,
auki on hornan ovet
Villit voimat on irrallaan,
raakahan mahtihin perustuu valta,
hengen ylevyys ei kansoja johda,
ajatuksen siivet on katkaistu,
unelmat iskuilla ratkaistu,
taivaalla tähti ei hohda.
Musta on yö,
selkäpiitä kaameus riipii.
Kuolon kellot lyö,
epätoivo kamala mielihin hiipii.
Elämän perusteet laihoina horjuu. —
Kysyen ihmiset toisiinsa tuijottaa:
»Turma uhkaa, ken sitä torjuu?
Kärsimys täähän on kamalaa.» —
Ajan hengetär sairastaa,
soi väkivallan torvet,
koi kosti kaikuvat korvet.
Minnekkä joudumme, siitä on kysymys,
sekasorto kasvaa, yltyvi hämmennys,
pelastusta onkohan lainkaan?
Musta on yö,
mielistä huokaus nousee:
Emmehän aikone vaarassa nukkua,
hävitä, häipyä hornan yöhön,
mustien aaltojen alle hukkua,
emmehän epätoivon kuiluhun vaipua,
tuonelan oikkujen orjaksi taipua. —
Siksi me nousemme työhön.
Syksyllä 1903.
TYÖN LAULU.
Pois uni, pois,
valvova aina on valpas.
Velttous pois.
tempaa jo huotrasta kalpas,
hengen kalpa se tahraton.
Taistohon käy,
mielen alhaus, rinnan kyy,
himokin halpa se saastojen syy
kukista, ainiaks' voita,
voittajan laulua soita.
Kasvaos ain',
keskellä aikaa rikkinäistä
ehjänä, suurena säily,
ellös horju ja häily,
lujitu kohtalos vastasäistä
toivoen, uskaliain.
Innolla työhön käy,
varjele uskosi aattehen voimaan,
ellös herpoa herjojen soimaan.
Aattehen valta
sorronkin alta
kasvaa ja voittaa,
aamu kun koittaa.
Aika jos mustakin lie,
eessäsi synkeä tie,
ikuinen on toki hengen herruus,
voiton se kamppailee.
Työhön jo käy,
palvele jaloa ihmisyyttä,
sortoa estä,
vainoja kestä,
heikoille oikeus vaadi,
lakeja lempeesti laadi,
veljeys kansan turvaksi luo.
Olkohon työs'
johtotähtenä yhteisonni,
Suomen menestys palkkasi kaunein,
muistaos tuo!
Ilminen näin
nouskosi luomahan uutta aikaa,
nouse, ja vielä ne vastahan kaikaa
toivojen laulelmat.
Nouse, tuhanten yhteistyö
luo ajan tuskihin huojennusta,
mielihin intoa, uskallusta, —
kunnes vapauden kello lyö.
Syksyllä 1903.
PIMEYS KATTAA.
Minne olemme joutuneet,
kolkko on korpi ja yö on musta.
Pimeys kattaa manteret, veet,
ilma soi korppien koikotusta
käärmehet, lierot,
kavalat ja kierot
ihmisiin ottavat asuinpaikan. —
Minne olemme joutuneet?
Yö on musta,
kansa vielä on pimeää
matona sortajan edessä mankii
maireena ruoskaa se suutelee.
Pois on järki paennut
kadonnut rehtiys suomalaisten.
Ne liehakoi, tekevät kunniaportit
joista valheen ja vääryyden antavat sisään käydä
— Minne olemme joutuneet?
On niin pimeää,
liekö aurinko radaltaan horjahtanut,
vaiko ihmiset näkönsä menettäneet.
Eivät he näe, eivät ne kuule
ajatella enään harva osaa,
puhua ei rohkene kukaan,
ja valhe kunniaporteista sisään käy.
Minne olemme joutuneet?
Kolkko on korpi, musta yö.
Häpeän kansaani sen naisia, miehiä
jos teen siinä väärin, niin minua syyttäkää.
Kovin on pimeää...
Keväällä 1003.
KANSAN TUOMIO.
»Ken uskoo ihanteihin, — lapset vaan
ja houkat, joit' ei johda järki.
Tää elo rautainen se iskuillaan
jo ammoin aattehemme särki.
Ken antaa alttihiksi itsensä,
kun riehuu väkivalta, pilkka.
Ken pyrkii roikkumahan hirressä. —
Lie tuskin viisas ollut Ilkka.
Ken kamppailisi vuoksi totuuden,
hiussuortuvaa ken halkoo veitsin,
ja onko järkevätä heikkojen
uhata mahtajaansa peitsin?
Ja mitä vihdoin kansa onneton
voi uhmailulla saada aikaan. —
Jo aik' on järjen käydä johtohon,
nyt turvaamist' ei »Väinön taikaan».
Siis selkä notkeeks' vaikka taittukoon
tää keino pälkähästä päästää.
Madamme mahtajamme suosioon,
hän toki silloin suojaa, säästää.
Näin haastavat he aivan tosissaan
ja vallan rappusia kiipii. — —
Mut kansa tätä miettii konnuillaan
ja tuska sille mieleen hiipii.
Ja yhä väkivalta meitä lyö,
ja sydän juron kansan kiehuu.
Mut hepä lihapatain luona syö
ja sortajamme eessä liehuu.
Tuo on niin järkevää, noin asemaa
he lujaa itsellensä luovat.
Mut onnen oikkuja ken oivaltaa,
ne usein pettymystä suovat.
Niin nytkin, vallan huipulla he on,
kun suuret tuulet maahan ryntää.
Taas kansan tahto astuu johtohon,
ja uusi aika maata kyntää.
Uus aika tuopi kansan turmion,
se verikostoin heitä uhkaa.
Kukistuu kukkulat ja kohta on
tilalla raunioita, tuhkaa.
Haa, missä nyt on järjen laskelmat
ja mammonjumalanne tuki;
ja missä ivahymyt, ilkunnat,
jotk' ennen kasvojanne puki?
Nyt tuomion soi suuri pasuuna
sen äänt' ei lahjo kullat, raha.
Mi väärää maassa lie ja alhaista
se rauhenee kuin tuleen vaha.
Syksyllä 1904.
RUNEBERGIN MUISTOLLE.
Paistaa päivä loistavainen halki usvain talvisten
Luojan voima, kevään voima nousee kirkas, ikuinen.
Kalpeneepi virvapalot, talven vallat vavahtaa,
kun se sieltä korkealta katsoo maata matalaa.
Paista päivä, Luojan päivä, maata hellin silmäillös,
kaikki halpa mannun alle kätköhönsä häätäös!
Auta uuteen kukoistukseen metsä valonjanoinen,
joka huokaa talven yössä, alla kylmäin kinosten. —
Paljon maass' on maatunutta, mik' ei eloon nousta voi.
Mont' on riutuvaista puuta, jota jäytää taudin koi.
Mutta sadat aarnihongat, sankkain saloin petäjät,
kas ne elpyy sätehistäs. — Suomen korvet heräävät.
Aarnihonkain alla siellä sykkii sydän mustan maan.
Elon nesteet pulpahtaapi, korpi kokoo voimiaan.
Joskin rinteen lepät hauraat tuulen teille varisee,
toki tuhat uutta vesaa niiden sijaan ylenee.
Nousee tuhat nuorta vesaa kantain päivää otsallaan. —
Runouden hengettäret kiiruhtavat soittamaan.
Kanteloisen kultakielet jumalaisin äänin soi.
Kohta koko suuri metsä juhlahymnein huminoi.
Kumma laulu, tenholaulu, kuolematon laulu tuo.
Kun sen kuulit, sydämmessäs' virkos' innostuksen vuo.
Miks' oi metsä, miks' ei aina aik' oo suurten laulelmain,
miksi väliin kätköissäsi laulaa haaskalinnut vain?
Turha tuot' on kysyäni nyt, kun juhlahymnit soi,
nyt kun laaja taikalaulu Suomen metsiin huminoi,
nyt kun paistaa Luojan päivä, päivä kirkas Helmikuun,
ja nään kuuset kullassansa, hopeassa honkapuun.
Terve sulle valonpäivä, päivä suurten aatteiden,
jolloin sankarlaulut kaikuu äärilt' pilvein usvaisten!
Terve ihanteiden päivä! Astu maahan matalaan!
Näinpä sulle tervehdykset kaikuu kautta Suomenmaan.
Helmik. 5 p. 1904.
SYYS-ORAALLE.
Leyhyy ilmassa jo syksyn ilvi,
keltaiseksi riutuu rannan raita.
Sadekuuroja lyö musta pilvi,
Jokainen on kylän kuja kaita.
Taukoo tanhualla karkelo.
Synkkä syys on jo.
Mutta kivikkoinen peltorinne
kätköstänsä orahia luopi.
Laiho vihannoiva nousee sinne,
vaikka hyytä syksytär jo tuopi,
vaikka ympärill' on kuolemaa,
oras kukoistaa.
Nousee touvontainta tuhatkunta
ja ne syksysäässä itää, varttuu,
nähden toiveikasta sulo-unta,
kuinka laihoksi he kasvaa, karttuu,
kunhan koittaa kerran kevät uus,
suven ihanuus. —
Kasvaos, oi toivon oras nuori,
kertoele keväimestä niille,
joita painaa syksyn sumuvuori,
joilla silmässä on surun kiille,
joille pitkä talvi häämöittää,
jotk' ei päivää nää.
Nouse oras, vihantana välky,
pilki pimeässä syksysäässä,
että silloin, kun ei aalto helky,
vaan on kaikki lumessa ja jäässä,
elpyis muistostasi mieli tuo,
liitäis kevään luo.
Syyskuulla 1904.
MYRSKYSSÄ.
On ilmass' ukkosta ja mustanaan
nyt taivon täyttää pilvet rankat.
Hei punalippu ylös hulmumaan
ja tankoon rautakourat vankat,
näin myrskyhyn me uljaast' astutaan,
ja lipun all' on rivit sankat.
— Ei rauhaan untelohon ihminen
oo luotu mutta myrskypäihin. —
Kun totuus poljetahan keinoksi
vaan pyyteisihin itsekkäihin,
niin silloin kutsu kuuluu ikuinen:
et sortua saa päiviin näihin!
Ei sortua, vaan nousta pystypäin
kuin vakaa, vankkumaton vuori.
Nyt taivas leimutkoon ja pirstoiksi
jo menköhön sen musta kuori!
— Kun sää taas asettuu, niin meillekin
on elo toivokas ja nuori.
Mut jos me unteloina uinuttais',
niin hukkuisimme kuohuin alle. —
Hei, kaikki hereille ja hulmumaan
taas punalippu taivahalle. —
Sen juurella työn uljas armeija
luo uuden ajan maailmalle.
1905.
KEVÄTPUROILLE.
Kaikkialla vedet vierii, talven nietos sulaa pois,
on kuin pienten pisaroiden riemulaulu ilmaan sois.
Katso kuinka kaikkialta siintää kevään kimallus.
Ilma ympärillä huokuu: terve, terve vapaus;
Vierikää te kevätvirrat, paljon teill' on tehtävää,
teidän mailla liikkuessa uudistuupi luonto tää.
Kaikkialle kiiruhtakaa, kaikki loukot huuhtokaa,
loka, saasta, hylkytöyryt, joiden löyhkä kauhistaa.
Pitkä yö ja pitkä talvi meillä tuhot tehnyt on,
siks' jo huutaa puhdistusta maamme kurja, onneton.
Ihmismieliin syöpyi ruoste, inhat voimat tunkihe,
sieltä nousee hallanhuurut, oi ken torjua vois' ne.
Tuhannet te pikku purot suurta työtä suorikaa,
huuhtokaa pois mielten saasta, puhdistakaa Suomenmaa.
Rientäkää, kas taivahalle nousee armas aurinko,
siitä pieniin pisaroihin virtaa jättivoimat jo.
Kaikkialla hehkuu, syttyy, talven nietos sulaa pois,
on kuin pienten pisaroiden riemulaulu ilmaan sois.
— Valtavasti rinnassani sydän sykkii, sykkii, lyö,
ja mä huulin vapisevin kysyn: joko loppuu yö?
1905.
LAKKOPÄIVINÄ.
Kirjoitettu Yleislakon ajalla 1905.
I.
30 p. Lokak.
Yhteiskunta myrskyää,
kansa nousee tuhatpäinen.
Kaikki pyörät pysäyttää
työmiesjoukko, jättiläinen.
Kaikki pyörät seisomaan,
työmiesten se ompi tahto.
Aallot kulkee kulkuaan —
korkealle lentää vahto.
Vapaus soi ilmassa,
nousee uuden ajan aamu.
Kansa katkoo kahleensa,
väistyy sorron harmaa haamu.
Teon tulikukkaset
esiin puhkee suuret, ylväät.
Murtuu salvat, estehet,
kaatuu sorron tukipylväät.
Orjat paljaiks' riistetyt
kärsimänsä kohlut kostaa.
Punalipun puhtaan nyt
kansa korkealle nostaa.
Ovet jylhäin vankilain
taika-iskuin aukeaapi,
vapauteen ponnahtain
vankilaumat vaeltaapi.
Tulta sielut leimuaa. —
Tuomiota kansa säätää,
valtapaikat valloittaa,
konnat niistä alas häätää.
Kuuluu ryske, rysähdys,
murtuu pakkovallan pohja.
Vapaus ja veljeys
vastaisuuden ompi ohja.
Kaikki pyörät seisomaan!
Orjuudest' on tehty lakko.
Iskekäämme sortajaan,
sen on alistua pakko.
Punaliput liehumaan.
Ylös miehet, naiset innoin!
Sankareina astutaan
vapauteen hehkurinnoin.
II.
2 p. Marrask.
»Ihmisarvoon, ihmisarvoon!» kuuluu huuto kautta maan.
Milloin sana kaunihimpi Suomessamme kuultiinkaan?
Sana vyöryy lainehena, ken sen taitaa mykistää?
Ei, se kipunasta syttyi, loimuna jo liekehtää.
Kauvan kansan hartioita painoi sortajamme ies.
Nytpä pois se heittäkäämme yksin mielin nainen, mies.
Pelko pois ja epätoivo, heikkona ken korjuukaan,
kun on meillä turvattava rauha, onni Suomenmaan.
Ei! — Nyt kasvot kalpeatkin innon tulta purpuroi,
Valtavasti sydän lyöpi, hengen säilä salamoi.
Rikki kenkä, ryysynuttu, niiss' ei mitta miehuuden,
tasa-arvoisina kunhan käymme eespäin taistellen.
Ihmis-arvon eestä taistoon. Rivit lujiks' suorikaa.
Hartiata vasten toinen, käsi kättä puristaa.
Ilman täyttää veljeshengen suuri, pyhä tuulahdus. —
Nyt on lyönyt kansan hetki, köyhäin ylösnousemus.
III.
6 p. Marrask.
On paljon kaunista puhuttu,
en suuria sanoja kummeksu,
mut nälkä sanoista sammu ei —
ja rikkahat riistat vei.
Sanat pois, nyt aika on toiminnan,
kukin tuokohon uhrin parhaimman.
Pois sorto ja pyytehet itsekkäät.
Ylös orjien poljetut päät.
»Ylös» kaikuvi äänet. Te kuunelkaa.
Kuka kansaa herjata uskaltaa?
Te nähkää, kansa se voiton saa,
uus' huomen jo sarastaa.
Pois veljesriita ja vainot jo,
työn, toimen ehto on sovinto.
Ja kansanvalta te nostakaa,
jot' ei taideta kukistaa.
Sanat pois ja köyhille oikeus,
se Suomen on turva ja pelastus. —
Maa kallis, kansani kallein myös,
joko vihdoin loppuvi yös'?
On paljon kaunista puhuttu,
en suuria sanoja kummeksu.
Mut kurjuus niistä ei haihdukaan. —
Teot luovat onnelaks' maan. — — —
Miten lie, mä näänköhän aamunkoin,
vai virvatultako ihannoin;
kun halki myrskyn ja raivosään
mä Suomeni päivän nään.
KEVÄÄN KOITTAESSA.
Kevät puussa, kevät maassa
runoa on luonnon satu.
Ihmiskunnalla vain vielä
kevääseen on raskas latu.
Paljon pirstottua täällä,
moni iäks kuihtuu kukka.
Vasta yhteistyössä puhkee
toivojemme nuori nukka.
Koti, yhteiskunnan pohja,
yksilö sen alkujuuri.
Nuo kun sopusointuun ehtii,
silloin nouse rauhan muuri.
Mutta sitä ennen täytyy
kuolla pyytehet ne halvat,
ponnetonna aatteen tieltä
lahota pois aineen salvat,
täytyy kestää taisteloita,
joist' on totuudella voitto. —
Näättekö, jo taivahalla
näkyy uuden ajan koitto.
Kas se sädesäihkyllänsä
työhön viittoo, kutsuu, kiehtoo,
mieleen murrettuhun jälleen
uutta voimaa loihtii, liehtoo.
Ihmiskunnan kahlehia
aatteen kevätvehnä katkoo.
Iksekkyyden siteitänsä
yksilötkin repii, ratkoo.
Laajentuupi veljestunne,
köyhät veljiksi se liittää.
Aatteen hyväks' joukot raataa.
Vastais'aika sadon niittää!
Kodista käy ihmiskuntaan,
yhteiskuntaan yksilöistä
uudistuksen luova voima,
sepä kansat nostaa öistä,
nostaa valoon, vapauteen
kevään lempilauleloihin. —
Tuota miettiessä vallan
vaipua voi unelmoihin.
1906.
KEVÄT-ÄÄNIÄ.
Suli hanki.
Meri vanki
vapaana jo läikkyy.
Metsiköissä
viherjöissä
kultajuovat välkkyy.
Taivahalta,
korkealta
tulvii valovirta.
Yli tienoon
helskyy vienoon
kevättären pirta.
Kevät keito,
sorja neito
kutoo kankaitansa,
vihantihin
kukkasihin
verhoo kumpujansa. — —
Kevätlehto,
luonnon kehto
meitä viehätyttää,
unten maille,
loistokkaille
rinnan kaihot syttää.
Elon mailla,
mutkikkailla
talvi yhä kestää.
Mutta unta
ihmiskunta
näkee keväimestä
Hehku, loista
hallat poista
valo veljeys-aatteen.
Ylös naiset,
suomalaiset
alle punavaatteen.
Yhteisvoimin,
tositoimin
kohoo köyhäin huomen!
Vapahaksi,
ihanaksi
luomme armaan Suomen.
Keväällä 1906.
ARPA LANKEAA.
Hetki vain ja arpa lankeaa,
arpa Suomen kansan kohtaloista.
Enempikö tuskaa katkeraa,
vaiko välkkehiä aamun koista
sorretuille tuopi vastaisuus?
Siitä arvotaan.
Hetki suuri voittoon vieköhön!
Tappiomme onnettuus ois' Suomen.
Köyhät ihmisarvoon! — Valta ylhäisön
kun on maassa, eipä koita huomen.
— Mitä maalle tuopi vastaisuus? —
Siitä arvataan.
Maalisk. 12 p. 1907.
KANSANEDUSKUNNAN KOKOONTUESSA.
Elä ärsytä Suomen leijonaa
se seisovi paikallansa.
Tuliliekein säihkyvät silmät sen. —
Sä näätkö, valvovi kansa!
Syvät rivit jo nousevat kuilustaan.
Vait! Kenpä nyt kansoa parjaa,
kun leijona jänteret pingoittaa
ja uhmaten nostavi harjaa.
Ken tallata uhkaa tahtoa sen
kavahtain nähdä sen saapi,
kun leijonan silmät liekehtii
käden iskuun se ojentaapi. --
Tule sortaja. Nuolesi tähtäile!
Ei osu ne! Turha on koitos!
Kun Suomen on leijona valveillaan,
vihamiehet se häätävi loitos. —
Suur leijona sua mä tervehdin,
noin aina sun seistä on määrä
ja valvoa, ett'ei valtaa saa
kotimaassamme halpa ja väärä.
Suur leijona vartiopaikaltas
sinä ellös väistykö ikään.
Tulisilmin Suomea suojaile,
sit' ett'ei sortane mikään!
Siis terve! Uhkuva voimas tuo
ajan uuden enne on varmaan,
ajan, jolloin veljeys, vapaus
luo maallemme elämän armaan.
22.V.1907.
ELÄMÄN MYRSKYISSÄ
IHMISMERI.
Ihmismeri myllertää
kuohuu, kiehuu, vyöryää.
Syvyys kätköjään tuo esiin,
taas ne uppoo pohjavesiin.
Kevyt vaahto pinnalla
hajoo ilmaan kuplina.
Muta musta, loka, ryönä
kiertää pintaa saastavyönä.
Heittää aalto toisinaan
ylös helmen piilostaan,
harvoillepa helmet siintyy,
valhekupliin katseet kiintyy.
Ihmismeri myllertää,
kuohuu, kiehuu, vyöryää. —
Kuulen kohinata tuimaa,
katson siihen, päätä huimaa.
MYRSKYSSÄ KULKIJA.
Mylvivi myrsky,
hyökyvi hyrsky,
ulvoen ulappa myllertää.
Multakin kiehuu,
rinnassa riehuu
vaivojen vihuri viimapää.
Aaltojen teitä
purttani heitä
tuuli sä hyökyhyn hurjimpaan.
Kuoloa silmiin
katson, ja ilmiin
tuskani huudot soikoot vaan.
Aalto ja tuuli
yksin ne kuuli
rintani riehut myrskyiset.
— Lentäissä venhon
kuoleman tenhon
kuulen kutsuvat kuiskehet. —
Rintani vaivat
lieskahan saivat,
millä sen liekkejä sammuttais?
Aaltojen viivan
allako kilvan
Ahtolan neitten jos uida sais?
Elämän hyörre,
kuohujen pyörre
vihloen leikkovat sydäntäin.
Lentäös venho, —
kuoleman tenho
väikkyvi alati mielessäin.
Joutsenen tumman
nään minä kumman,
kaartuen kaula se vettä ui.
— Lujasti ruoriin,
purjehen nuoriin!
Hurjaksi tuuli jo tuimistui! —
Mastoko murtuu,
käteni turtuu?! —
Rintani tuskia helpoittaa.
Kamppailla täällä
kuoleman säällä
täähän on suurta ja — kamalaa.
— Harvoin se tuhlaa
riemua, juhlaa
kohtalo saita, se suruja sois.
Nyt sitä kostan
lohtua ostan
vaikka se hinnalta kallista ois.
Mylvivä myrsky,
hyökyvä hyrsky
kuoleman hymniä soittakaa.
Purteni lennä
aaltoja ennä,
tahdon tuskani kuolettaa.
TAISTELIJA.
Vait, nyt on juhlaa
on juhlaa ja riemua rinnassain.
En rahtua tuhlaa
mä kalliista, suuresta onnestain.
Ja ainapa, ainapa soisin
mä laulaa rintani unelmille
ja eheän riemuni välkkehille
jos voisin — —
Olen saapunut kotiin
nyt jäljestä raskahan harhailun.
Mä läksin sotiin
ja hengen taistohon innostuin.
Ja monta mä taistoa kovaa kestin
ja monta mä halua halpaa estin. —
Muut voitin, itseeni kompastuin.
Niin — maata ja merta
mä kummia retkiä retkeilin,
ja uhrasin verta,
sydänvertani suurihin taistoihin.
Mä luotin voimahan ikuisehen
ja tähtäsin valohon, totuutehen,
muut voitin — itseeni kompastuin.
Mä pieni ja halpa
olin tullessa ottelun vaikeimman.
Jo taipui kalpa,
mä sokaisin kilpeni kirkkahan.
— Muut tietänyt ei,
miks' tummeni silmäini palo.
Ja minne mun vei
oman henkeni virvavalo.
— Mut aateluutta
ja uskoa uutta
mä janosin, itkin ja ikävöin,
sitä etsin toimin ja töin.
Ja tuskaini öistä
uus puhtaampi into heräs'
ja päiväini töistä
mun mieleni toivoa keräs'
Kunis säilän ja kilpeni kallihin
taas uusiksi kirkastin.
— Olen saapunut kotiin. —
Niin ehyt ja kirkas on mieleni vaan.
Ei hukkunut sotiin
tuo hehku mun rintani riehakkaan.
Kotikumpuja kalliita taas
voin huoleti tervehtää.
Nyt hellien silmä
syyslehvillä kalpeilla lentää.
Ja kaunis on ilma,
ja tanssien pilvet entää.
Ja kaikki suurta ja sointuisaa,
on loistava taivas, maa.
Vait, nyt on juhlaa,
on juhlaa ja riemua rinnassain.
En rahtua tuhlaa
mä kalliista, suuresta onnestain.
Ja ainapa, ainapa soisin
mä laulaa rintani unelmille
ja eheän riemuni välkkehille,
jos voisin. —
1904.
IHANTEET.
Niin hohtavi taivas, kukkii maa,
ja välkkyvät kirkkaat veet.
Ja rintani ovella kolkuttaa
sulokuiskehin ihanteet.
Te tulkaa, rintani tenhotkaa
vuoks' aattehen uhraamaan.
Minä tahdon uskoa, uskaltaa
päämäärä kun kaunis on vaan.
Ja se määrä on orjien vapautus,
sille rintani sykkäilee. —
Pois toivoton suruihin sortumus,
nyt päivyt jo valkenee!
EI ITKEÄ!
Saako itkeä ihmispolo
maan mustia murheita noita,
kun on ristiriitainen olo
eikä toivojen aamu koita?
Saako itkeä ihmisen lapsi,
ilon ruusut kun kalvoi mato
ja nuorena harmein' hapsi,
suur' puhkesi surujen sato?
Saako itkeä ihminen täällä,
kun unelmat pyhät ja armaat
sai iskuja inhalla säällä —
ja eessä on muurit harmaat?
Saako itkeä ihminen heikko,
kun aikehet kasva ei töiksi,
kun hyödyn hirveä peikko
teki satoja kääpiöiksi?
Saako itkeä, toinen kun tallaa
sun pyhintäs lokahan halpaan,
kun kohtalo henkii hallaa
ja ystäväs kaatuvat kalpaan?
Saako itkeä aika kun kiitää
ja eessä on ehtoopuoli? —
Kas raskahat pilvet liitää,
elon taivahan peittää huoli?
Ei itkeä! Itku on inhaa
Sitä tehkööt raukat ja heikot.
Me tahdomme taistoa vinhaa.
Se on lohtumme siskot, veikot.
Pois riisumme murhevaatteet,
ja tahtohon kasvaa teräs. —
Nyt liikkuu valtavat aatteet,
jo tuhannet, tuhannet heräs.
Ei sanoilla, mut tositoimin
me tahdomme huolet poistaa.
Ylös työhön jo yhteisvoimin,
ajan uuden jo aurinko loistaa!
Ylös työhön, jos huolia se antaa,
niin aattehen kultamaasta
miel' ihmisen intoa kantaa,
ja paina ei ainehen saasta!
SYNNYINSEUTUUN KULKEVA.
Se humisi, se huokaili
ja itkuäänin valitti
tuo synkkä sydänmaa.
Puut vapisi ja suruisen
loi metsä kaihon katsehen —
en voi sit' unhoittaa.
Nuo töllirähjät matalat
ja peltotilkut pienoiset,
tuo suuri hallasuo,
ja kansa huolten painama
niin juro, vakaa, ahkera, —
kenp' unhoittaisi nuo!
En seutuja noit' unhoita,
vaan usein illan varjossa
ne sieluun kangastaa.
Ja on kuin kutsu kaukaa sois:
»oi, tullos korven helmaan pois,
se vain sun rauhoittaa!
Vain heimolaistes joukossa
sun paikkasi on taistella
eest' onnen yhteisen. —
Sä katso, kuinka taivaan vyö
on pimeä, ja korven yö
on syvä, hiljainen.
Sä louhikoita silmäillös,
suon raakaa ilmaa henkiös,
sen toki kestää saat.
Pois kevyt ilo! Sijaa suo,
kun puhkee murhelaulun vuo
ja tuskat voimakkaat! —
Se humisee, se huokailee. —
Sun veljes siellä kärsinee,
niin synkkä ompi yö». —
— Mä nousen, ylös kiiruhdan
ja korpehen taas taivallan
ja taajaan sydän lyö.
Siell' alkaa jylhä totisuus,
pois elon pintapuolisuus,
se pahaa unta vain!
Jo kauvan kotiin kyynelöin,
Pois melskehestä ikävöin. —
Nyt lähtö-innon sain.
TERVEHDYS MERIKOSKELLE.
Merikosken vaahtopäisen
ranta kaunis, kaukainen
sua mailla vierahilla
aina muistan kaihoten.
Miten muinen mieltä hurmas
Oulun vetten uljas vuo,
Sotkamon ja Hyrynsalmen
uhkapäiset kuohut nuo.
Kuinka voittokulkuansa
kulki kimmeltävät jäät.
Kiuru lennossansa lauloi:
nyt on Pohjan keväthäät.
Kuinka luonas' sydän nuori
innon huumehesta löi,
suurta työtä, taisteloa
mieli kaihos' ikävöi.
Silloin tuli rintaan syttyi,
tuli sammuttamaton,
jolle lauloi kehtovirttä
vedet Kuhmon, Paltamon.
Monta unetonta yötä
tulta tuota vartioin,
hiivin kosken kaltahalle,
kyynelsilmin unelmoin.
— Merikoski kuohuvainen
nuoren tytön haaveet näit.
— Tyttö kulki kaukomaille. —
Koski armas sinne jäit.
Mutia vielä on kuin kuuluis
vuolaan virran kuohinaa,
joka huutaa vapautta,
hengen valtaa korkeaa.
Ja mä lausun: soios koski
yli suuren Suomenmaan
innostusta, uskallusta
kansaan kaihon kalpeaan.
Soios koski vaahtoharja,
pyhä virta Jumalten
suurten unten kaunis sarja
naisten, miesten mielihin.
Unelmista uljahista
teot suuret puhkeaa.
Onnekas ken aikanansa
unelmoida uskaltaa.
Sytä tuli taivahainen
Pohjan impein povihin.
Anna rintaan nuorukaisten
vakaa mieli sankarin.
Ja kun aika vierähtelee
kansan mieltä kysellen,
silloin kosken syntysanat
viittana on jokaisen.
Näinpä sulle Merikoski
Karjalassa laulelen,
konsa kevät maille saa, ja
sulaa neitos talvinen.
Maaliskuulla 1903.
POIS RIUTUMUS!
Pois riutumus ja vaikerrus
nyt eteen hurja ponnistus.
Kas tuolla nousee vuoret ylhät
niin pyhät jylhät,
päin korkeutta huimaavaa.
Te nähkääs, kuinka hohtoisat
siell' onkaan huiput, kukkulat.
Hei, sinne suunnatkaa!
Kuin riento kotkain lentäväin
meill' olkoon mieli ylöspäin.
On rintaan luotu halu, huuma
ja polte kuuma,
jok' ei voi lepoon hervata.
Ja tiemme kautta vaarojen
vain käykään kunhan kaunoinen
on määrä matkalla.
Pois riutumus ja vaikerrus
nyt eteen hurja ponnistus.
Hei sinne, missä tuulet liehuu,
ja myrsky riehuu
ja suuret voimat myllertää.
Kas siellä alla taivahan
tuon vapahan ja korkean
voi elää, hengittää!
HYVÄSTIKSI.
Mä ennen olin ystäväs
mua etsit matkain takaa
ja nyt ei meillä halua
oo hetkeäkään jakaa.
Sä »uskossa» oot löytänyt
sen rauhan tyynen rannan.
Mä taistohalun ainaisen
vain povessani kannan.
Sä ihmis-elon kurjuuden
näät hiljaa tyytyväisnä.
Yl' laitojen mä myrskyilen
kuin meri uhkapäisnä.
En ymmärrä sun uskoas,
en dogmein ihannetta
Mä tahdon elää, hengittää
vapaana, kahlehetta.
En povehes voi pilkistää,
en näe alle pinnan
Tuo kuolonrauha voiskohan
jo tyyntää kaihot rinnan?
En tilaas' tiedä, tiedän vain
ett' ihanint' on tälleen,
ain' taistelossa temmeltää
sortua, nousta jälleen.
Siks' hyvästi! Sä tyynelään.
Mä syleilyhyn myrskyn.
Ja pisarana meressä
uin kera hyökymyrskyn.
TE MENKÄÄ.
Te puoliluonteet kehnot, poloiset,
joit' aate viehättäis', vaan kahlehet
tapojen vanhain, kehnon seurapiirin
pidättää luuta punaviirin.
Teill' epäröiden liikkuu aatokset,
ja sumuvuori silmien on eessä.
Koi sydäntänne syö ja askelet
te taappäin käytte jyrkänteessä.
Te menkää porvarien joukkioon,
siell' vuottaa nautinnot ja joutilaisuus.
Ei teidänlaiset kelpaa taisteloon
kun kyseessä on urhokkaisuus.
KANKAAN HONKA.
Suistuu suvi, taittuu talvi,
vaihtuu hyvät, huonot säät,
katso hongan kankahalla
vankkumatta aina näät.
Lyöpi länsi, iskee itä,
puree kylmä pohjoinen,
tutjuttaapi tuulen voima
oksia ja latvaa sen.
Suur' on uhka luonnonvoimain
mutt' on sitkas vanha puu,
voittosilla ottelee se,
kunnes tuuli lannistuu.
Noin se honka kankahalla
suistumatta juuriltaan
kestää aikain vaihtehessa
vihantana ainiaan.
Niinkuin kankaan aarnihonka
mieleni myös olkohon
vankkumatta, vaipumatta,
kun lyö iskut kohtalon.
KUUSTEN SIIMEKSESSÄ.
Konsa musta murhe lyö,
repii tuskan tuulet,
kasvaa huoli, arkityö,
kalvaa kateen huulet,
silloin tempaan kanteleen,
kuljen kuusten siimekseen.
Täällä laulu laajaks' saa,
korkealle karkaa.
Innon tuli tuudittaa
sydäntäni arkaa.
Kuusi heljä huminoi,
sinitaivas soi ja soi.
Enpä enään muistakkaan
kylän kääpiöitä.
Enkä jouda suremaan
huolta, arkitöitä.
Mairemailla unelmain
kaikuu kummat laulut vain.
ILTAINEN SÄVEL.
Kuutamo kaunis valuvi vesiin,
istun koitossa illansuun.
Tuntehet hellät hiipivät esiin,
vaivun vienohon haaveiluun.
Ehyt on onneni, mieleni tyyni,
ilossa henkeni karkeloi.
Unhoss' on entiset erheet ja syyni,
soreat soitot sieluuni soi.
Soios, soios, harppuni vieno,
soios kauvaksi yli veen.
Onneni lanka se on niin hieno,
sitä mä kosketan hiljalleen.
Näin minä soitan, ja kuuhuen hohto
seudun kultahan välkehtii.
Kuvat ne kulkee, ja mieleni johto
kummia teitänsä kuljeksii.
Enkä mä tiedä, miksikä silloin
kyynelet vierivät poskellein;
miksikä juuri kun onnesta milloin
soittaa ja sykkivi sydämein.
En minä tiedä, miksikä aina
itku ja ilo on rinnakkain. —
Soios soittoni, taivahan laina
vierellä rantojen hohtavain.
PÄIVÄNPAISTEELLE.
Aatoksissa raskahissa,
uuvuksissa monta päivää
olin istunut.
Kynä yksin seuranani,
kenkään luokseni ei tullut.
— Siitä huokailut. —
Silloin ikkunasta tulvit
päivänpaiste, riemunhellä.
Terve armahin!
Otsaani sä hyväellös,
kulmiani kultaellos.
ilost' itkenkin.
Helohohtos otsaltani
ajatusten raskaan painon
nostaa, keventää.
Hetkinen — ja taasen jälleen
orpous ja elon kurjuus,
luokseni mun jää.
MUN TÄYTYY.
En tiedä, antaisko aatoksen
kevätpäivihin palata jälleen,
vai rinnanko riutuvan tyynnyttäis
ja miettisi: »paras on tälleen».
Mut kevät ja aika se armainen
lumohohdolla järjen voittaa,
taka-ajoilta muistojen säveleet
niin kummasti mulle soittaa.
Ne kertoo hetkistä menneistä
ja ajasta eloni aamun.
Niin, kenpä se silloin nähnyt ois
tosi-olojen harmajan haamun.
Sitä nähnyt en, silloin mä hengitin
kevätruusujen runsahan sulon. —
Nyt on toisin, nyt minä kaikessa nään
syysluonnon kalpean kulon.
On itkuja elämä ihmisten,
ken tuskat tutkia taitaa.
Kas kohtalo iloja antaessaan
kovin käyttävi mittaa saitaa.
Ja elämän ankara todellisuus
taas työhön, toimehen säätää. —
Mun tahtoa täytyvi pingoittaa...
sulohaavehet kauuas häätää...
KOHTALO.
Suomennos ADA NEGRI'ltä.
Ol' ilta myöhä, vuoteelleni hiipi
yön haamu synkkeä,
huu — teräskatse, irvistys ne riipi
mun mieltäni — Kolkon kuulin äänensä:
»Sun kohtalosi oon.»
»En sua koskaan heitä impi sorja
sä kevätajastas
oot elon-iltaas' kahleitteni orja
ja aina vaellan sun varjonas.»
— Mä nyyhkin: armahda!
Hän viivähti ja virkkoi mulle vastaan:
»kas rikos, kuolema
ja tuska tuuti maailmalle lastaan,
kun synnyit sä, surujen kukkana
siks' kov' on kohtalos!»
Mä rynnistin: »oi toivon ääntä vainen
mun kaihoo rintani!
Mä maistaa tahdon mit' on riemu mainen
ja neron, valon suudelma. Mua kutsuvi
nuor', rikas elämä.»
Hän lausui: »vuodattaa ken sydänvertaan
se laulut parhaat luo.
Ja surun syleilystä monta kertaa
ken nousee, muita suurempi on tuo.»
— Mä virkoin: »luoksen jää».
NUORILLE TOVEREILLE!
VALITSE.
Nuorukainen valitse
kumman tahdot:
pohjaveden syvyyksien aarteet
vaiko vahdot,
kuplat haihtuvaiset
päällä elon suuren
valtameren.
Nuorukainen valitse
kumpi parhain:
elonmatka tyyni, vaiko
kuolo varhain
eestä aatteen, surmattuna
inhan sortomahdin
miekan terin.
Nuorukainen valitse
sankar'elo
köyhän taistelijan,
tahi velo
elämältä halpa lepo
päällä narrimaisen
keinottelun luomain
kultakasain.
Nuorukainen valitse
valta aineen
maahan maatuvainen
tahi maineen
uljas, jalo
sankar-elämä.
— Nuorukainen valitse!
UUDEN AJAN AIRUEILLE.
He monta kertaa ennen
on kansaa pettäneet,
ja palkaks aikain mennen
sai kansa kyyneleet.
He lupas paljon aina,
vain kahleet kansa sai,
nuo raskaat, eikö paina,
ja kansa herää kai.
Niin luulis, mutta jälleen
he tuhlaa valheitaan,
kansalle riistämälleen
taas laatii verkkojaan.
On heillä summan määrä
vain loisto, mahtavuus
ja toisten etu väärä,
nautinto, joutiluus.
Mut kansa hujan, hajan
kuin sokko haparoi.
Koittoa uuden ajan
vain harvat nähdä voi.
Airueet aamun koiton
nyt teitä tarvitaan,
alkavan aatteen voiton
eest' tarmoin toimimaan.
Te paljastakaa valheet
ja totta puoltakaa,
kukistain juonet alheet
ja pelastakaa maa.
Te kansa pelastakaa
petoksen kuilusta.
Se vielä maassa makaa
vaan koht' on nouseva!
Te pimeys, tuo kipein
jo täältä luokaa pois,
he ett' ei kielin lipein
sokaista kansaa vois.
Te nuoret, joille aate
ylevä kangastaa,
ihanteen punavaate
korkeelle nostakaa!
KIRJOTA KILPEES!
Kirjota kilpees, toveri nuori:
»vapaiksi orjat», ja riennä,
taistele vankkana niinkuin vuori,
kansasi murhetta liennä.
Korkeella toveri kilpesi kanna,
tahratta eespäin vie se.
Tinkivät! — Hituista pois elä anna!
Kunniakasta on tie se.
Kirjota kilpees, valitse ura,
määrähän uurtaa se koita.
Ellös alkamaas kesken purra,
köyhille voittoja voita!
KAPINOITSIJOILLE.
Terve teille, jotka kapinoitte
vastaan aatossuuntaa kehnoa,
joka toiset täällä orjiks' painaa,
tukee sortovaltaa yläluokan.
Terve teille, jotka kysytte:
mikä oikeus on toisten täällä
kukat niittää kansan kärsiessä,
mikä oikeus on toisten yksin
elon päivänpuolla lämmitellä,
veljein värjyessä pakkasessa.
Terve teille, jotka kapinoitte
pappein pimitystä inhaa vastaan.
Kapinoikaa, että vanha laulu
»täällä kärsikää, suo palkan taivas»
vihdoin vaikenee ja hyödylliseen työhön
komennetaan prelaattien lauma.
Terve teille, jotka kapinoitte,
aivokopat ahtaat tuuletatte,
että uutta valoa ja ilmaa
hengen ikkunoista sisään virtaa.
NUORISON KESKELLÄ.
Nään nuorisojoukon intoisen,
on hehkua katselussa.
Puna kaino poskia varjostaa,
sydän kumpuvi kukkasissa.
Te nuoret uskotte aatteeseen,
te juhlitte toiverinnoin.
Te tahdotte poistaa kurjuuden
ja päivähän päästä innoin.
Te nuoret, teihin mä silmäilen
kun kevähän ensi koittoon.
Mä tiedän: toivoni kauneimmat
käy teidän työstänne voittoon.
Mä tiedän, sen mitä parhainta
ajan henki on kuiskinut teille,
se on johtanut teitä astumaan
jalon aattehen askeleille.
Mä tiedän, rintanne pohjassa
soi sävelet lemmen taijan,
sovun, yhteishengen kuiskehet
ja toivehet vastais-aian —
Nään nuorisojoukon intoisen,
on hehkua katsehissa.
Puna kaino poskia varjostaa,
sydän kumpuvi kukkasissa.
Mä katson ja mulla rinnassa
niin hellästi värähtääpi.
Ja kun minä poistun, rintaani
jotain hyvää, lämmintä jääpi.
ELÄMÄN TAISTELOON.
I.
VALA.
On kevätpäivä. Meren aava selkä
jääkahleistansa vapahana välkkyy,
ja riehakasti ulapalla kiitää
nuo aallot vaahtoharjaiset ja uljaat.
— Mutt' hiljallensa tyyntyy vauhti vauhko,
ja lepohon jo laineet laskeuupi.
Siin' illansuussa istuu nuorukainen,
veen kalvoon kuvastuu sen varsi norja.
Hän yksin on, pää käteen vajonneena,
ja katse haaveisena kauvas lentää.
On kaunis hän. Kas kutrit tuuheaiset,
kuink' kaartaa otsaa tyyntä, korkeata
ja kuinka ympäröipi ohimoitaan
niin hellän lempeä ja vakaa loiste.
Hän istuu itsekseen, ja on kuin mietteet
nyt liikkuis' valtavasti mielessänsä.
— Kas, pään hän nostavi, ja silmissänsä
nyt leimahtaapi liekki jumalainen.
Hän mitä miettinee? Miks' sävy kasvoin
on jännitetty, totinen ja luja?
Hän ylös kavahtaa ja puhkeaapi
nyt sanat intoiset nää huuliltansa:
»sen vakuutan mä kautta meren, taivaan,
sen vannon kautta auringon ja tulen,
ett' ihanteilleni mä elän, kuolen
ja taivas kostakoon jos tehnen toisin».
Hän lausui näin ja vaikeni ja istui, —
niin viipyi rantamalla yöhön myöhään.
Ja illan hämärään kun seutu hukkui
hän vihdoin kotiin nähtiin palaavaksi.
II.
IMMEN LUONA.
On nuorukainen luona impyen
tuon valittunsa, jota lempii.
He kuiskii tuntehista sydämen
ja armastellen toistaan hempii.
Mutt' sulho syleilyssä neitonsa
luo silmät hänehen ja haastaa:
»Oon onnekas, mut oi! en unhoita
ett' onnettomuus muita raastaa.
En kärsimystä unhoittaa mä voi,
sen nähnyt olen tuhat kertaa.
Mä kuulin kurjien kun itku soi
ja tuskalla ei ollut vertaa.
Näin osattoman katseen suruisen,
kun loppui työ, ja toivo kuoli.
Kun unen riisti, valtas' aatoksen
vain synkkä, harmaa leipähuoli.
Ah, silloin aattelin mä: 'rintani
nyt soita pyhää lemmenkieltä,
ett' toimeni ois' köyhän tueksi,
ja työni henkis' veljesmieltä.'
»Ja armas, löysinhän mä sinussa
myös saman kaihon, saman uskon.
Kas ihanteemme tuo on korkea:
uus' aika onnen, aamuruskon.»
Näin sulho haasteli ja neitonsa
hän vastauksen riemuin kuuli:
»Ah, kaksin kaunista on taistella,
jos tulkoon sees tai vastatuuli!»
III.
ÄITI SUUNNAN VIITOITTI.
Tuo hopeahapsinen vanhus ken
niin henkevä, kirkassilmäinen? —
Hän on äiti. — Poikansa hältä kai
tuon mielen puhtahan sai?
Kai äiti se istutti aatokset
pojan mielehen hellät ja lämpöiset?
Kai äiti se innosti lapsestaan
toden puolesta taistelemaan?
Kai äiti se suunnan viitoitti,
mitä sitten poikanen asteli?
Ja poika ei äitiä pettävän näy
vaan varmana tietään käy.
Tuo äiti, jo hopeahapsinen
on joutunut haudan partaallen,
mut vieläkin silmänsä kirkkahat
pojan kulkua seuraavat.
RAATAJANUORISOLLE.
Vanhat hautahan horjukoon,
kuoleman enteet heille jo soittaa.
— Nuoriso astuos taisteloon,
sinussa alkava aamu koittaa.
Pois sumu silmästä, nuorist' ei saa
pylväitä lainkaan kaatuva aika.
Eespäin nuoria kannustaa
veljeys-aatteen tenhova taika.
Nuoret ei ihanteitansa myy
helyjen loistoon, kurjahan kultaan,
vanhoilla kyllä on hävetä syy
ammoin he vaihtoi aatteensa multaan.
Taistohon nuoret, kerta ken vain
tinkii, toistekin tinkii, myöntää.
Eespäin kellä ei pyrkimys ain!
vastalaine sen taappäin työntää.
Taistohon! Lippunne nostakaa
vartiojoukkona luona sen seisten.
Vannokaa, siihen ei koskea saa
iskut sortajain halpojen peisten.
Raatajanuoriso, pystyhyn pää,
Orjiksi ei! Se vannokaatte.
Taistohon! Köyhille kunnes jää
voitto, ja oikeutenne te saatte.
POIS HYLKÄÄ MALJA.
Tämä aika sun vaativi kasvattamaan
jaloks', suureksi tahtosi, tuntos.
Tämä aika sun vaativi uhraamaan
isänmaallesi intosi, kuntos.
Vaan vieläkö raukka sä viipyä voit
ilomaljojen kurjien luona?
Sä henkesi hehkunko sammua soit,
kuin halpa se ois vain kuona.
Nyt juuri kun tarmoa tarvittais,
sinä etsitkö huumetta hurjaa?
Nyt juuri kun kahleita katkoa sait,
sinä suositko orjuutta kurjaa?
Sinä maljasi juotko, kun kansamme jo
väkijuomien orjana huokaa?
Se raataa, sä tuhlata saatatko,
kun sillä ei kylliksi ruokaa?
Noin, nuoriso, noinko sä heikko liet,
ja pienetkö pyytehes yhä?
Oi konsa sä huomaat aattehen tiet
ja kussa on kutsusi pyhä?
Niin konsapa sumu sun silmistäs
on poistuva päivän tieltä?
ja konsapa tuntenet itsessäs
sinä intoa, urhojen mieltä?
— Kas silloin maljat sä hylkäät pois
ja riennät hoivaksi heikon.
Ja jos kuka kurjana sortunut ois,
näät hänessä ihmisveikon.
Mut tuntosi tervehen, nuorekkaan
sinä uhraat suurehen taistoon.
Ja turvaat uskoa oikeaan,
luot tietoa kansasi vaistoon.
Ja työstäsi jalosta kerran on
niin kasvava kaunis laiho. —
Ylös, nuoriso! Tulkosi taistelohon,
kun maassa on murhe ja kaiho!
JUHLARUNOJA
KUOPION TYÖVÄENTALON VIHKIÄISIIN.
1 P. MARRASK. 1901.
I.
Ken nähnyt ompi köyhän miehen surun,
sen kädet känsäiset ja kehnon nutun.
Ken tietävi sen niukan leipämurun
ja arvaapi sen ahdistuksen tutun,
hän varmaan kylmempi on hyistä hallaa,
jos heikon oikeutta sortain tallaa.
Ja ken on tiennyt, miten alle pinnan
tuon mustan moni kultajyvä vaipuu.
Ja moni sykähtely nuoren rinnan
kuin säkene vain hämärähän haipuu,
hän varmaan kylmä on kuin pohjatuuli,
jos itkutta sen näki tahi kuuli.
Ja ken on aavistanut toivottuutta,
min nääntynehen synkkä silmä näyttää,
tai nähnyt kuntoa ja tarmokkuutta,
kun puute matalaisen majan täyttää,
hän varmaan sydämett' on kokonansa,
jos tulta tuntene ei rinnassansa,
jos tult' ei tuntene ja pakoilusta,
mi ajaa köyhälistön suuren luoksi
ja vaatii toimintaa ja uhrausta
vain noiden unhotettuin onnen vuoksi.
Oi, syttyköön tuo tuli mielten yöhön
ja nostakoon se tuhansia työhön!
Nyt aik' on roudan sulaa rinnan suosta
ja suuren suvipäivän meille koittaa
ja vuolahitten veljesvirtain juosta
ja kukkain puhjeta ja lämmön voittaa.
Jo aik' on katsoa sen kansan puoleen,
mi on nääntymässä tuskaan, huoleen.
II.
Valtava voima on hengen voima,
konsa se koskena mielihin lyö,
kalveten kaatuvi sorto ja soima,
juuretta horjuvi arvoton työ.
Hengen voima se korkean sielun
toimiin suurihin innostaa.
Halpain pelvoksi mittaa se nielun,
jonneka heikot ne herpoaa.
Hengen voima se velvoittaapi
puhdasta lippua kantamaan.
Työssään ken aatteensa unhoittaapi,
kuolee kuin autio kaiku vaan.
Hengen voima se aateliskilven
sankarin otsahan painaltaa;
hällä on usko, mi huolien pilven
päivänpaisteeksi kirkastaa.
Hengen voima se antaa uskon
vastais-aikahan parempaan,
jolloinka hehkulla aamuruskon
oikeus täyttävi kaiken maan.
Silloin syömmissä ihmislasten
asuvi verraton sointuisuus,
kuuluvi huulilta voimakasten
rauhan julistus aina uus.
Valtahan silloin ei astu kukaan
heikkoa, raukkaa sortaakseen.
Jokainen ilolla rientää mukaan
avuksi ollen veljelleen. —
— Hengen voima jo koskena kulje!
Tulvana suurena syöksähdä!
Alheat pyyteet salpaa ja sulje,
mielet nosta ja virkistä!
III.
Nouskohon Suomeni kaikkiin ääriin
aatteen uljahan linnat
Heimomme kallihin lunastimeksi
suokaamme korkeat hinnat.
Tuokaamme uhria tuhansittain
kansamme kohottimeksi;
itsemme työlle vihkikäämme
ajaksi ainaiseksi.
Takokaa, takokaa, Suomen sepot,
ahjossa hiilos kiiltää.
Ulkona pakkanen uhmailee ja
heikkojen sydäntä viiltää.
Lietsoen hehkuu yhäti hiilos,
elkäämme säästäkö kättä.
Mies se, ken pajassa paljehtiipi
helteestä väsähtämättä.
Aattehen linnoja, ahjoja näitä
saakoon Suomehen monta!
Suojatkoot jalot vartiojoukot
Kansaamme onnetonta!
KUOPION KAUPPA-APULAISYHDISTYKSEN 10-VUOTISJUHLASSA
13 P. MARRASK. 1904.
I.
Elämän taivaalla pilvisarjat
yhtyy ja pirstoiksi hajoo.
Katsohan patsaat hopeaharjat,
kuinka ne nousee ja vajoo.
Elämän taivaalla värit ne vaihtuu,
tumma valkean voittaa.
Heleä hohde hetkessä haihtuu —
konsa se jälleen koittaa.
Elämän taivaalla mustat on pilvet,
suuret surujen sumut.
Kaikkosi riemun kirkkahat kilvet,
ilojen hurmat ja humut
Elämän taivaalta ukkoisnuolet
maisia majoja lyöpi.
Murtava murhe ja haikeat huolet
sydäntä jäytää ja syöpi,
Elämän taivaalla tuulet suuret
rajusti kulkevat aina.
Kellä on syvällä sitkeät juuret,
sit' ei ne maahan paina.
Ihminen, jaksatko rohkeasti
kulkea elämän maita?
Jaksatko kulkea kuoloon asti,
vaikka on onnetar saita.
Jaksatko alla tän synkän taivaan,
lyödessä tuulen vinhan?
Etkö jo väsy sä maiseen vaivaan
taistohon elämän inhan.
Ihminen jaksatko niin kuni kukka
tuo joka kevättä vuottaa.
Iskut jos lyö, niin ei peri hukka
sitä ken valohon luottaa.
Ihminen, nouse, jos taivas on musta,
terästä tahtosi pontta!
Ilman intoa, uskallusta
ois elo tyhjää ja ontta.
Ihminen, noin jos luottaen lähdet
joskin taivas on musta.
Kerta ne koittaa sullekin tähdet
antaen lohdutusta.
II.
Mik' onkaan sulompaa kuin mielentenho
tuo, joka syttyy, konsa näköpiiriin
taas luonto kuviansa piirteieepi.
Jo silmä kirkastuu ja mieli elpyy
veen välkkehestä, kumpuin kukkasista
ja sydänkin taas nuortuvansa tuntee.
Noin astuttaissa myöskin hengen mailla
luo heijastusta sieluun kuvasarjat
niin lumoavan kauniit, luonnonraikkaat
niin väririkkaat, ihanat ja suuret.
Kas aatteen mailta sopusoinnun kummut
ja ihanteiden lehtorannat rakkaat
sun katsettasi kaihoisata kohtaa.
Mik' onkaan sulompaa, ja lumottuna
tuon näyn eessä seisot inehmoinen.
Ja on kuin näkymätön käsi vetäis
sun askeleitas Hiljallensa eespäin
ja ääni kuiskaellen sua kutsuis'
päämäärään etäisehen samoomahan
halk' elon autioiden erämaiden.
Mik' onkaan sulompaa kuin moinen tenho,
mi johtaa ihanteiden kukkuloille.
Tie raskas lie ja ponnistusta paljon,
mut vaikeudet rohkeutta luovat
ja miesi se, ken matkaltaan ei väisty.
Mik' onkaan kauniimpaa kuin moinen kulku
noin konsa sadat samaan määrään pyrkii
ja veljesmielin rinnatusten ryntää
toin' toistaan rohkaisten ja kehoitellen —
— Niin, suloista on konsa näköpiiriin
uus ihannemaa kaunis heijastaapi.
Mut kauneinta on konsa inehmoiset
yön halki sinne askeleitaan suuntaa.
III.
Vain valoon, vapautehen
ja hengen valtakuntaan
nuo joukot nostaa tahdomme,
jotk' uinuvat nyt untaan.
Me tahtoisimme osoittaa
mi elämän on määrä,
ja kuinka elo riennoton
on itsekäs ja väärä.
Nyt työtä vaatii isänmaa
ja tulevaisuus Suomen.
Ken tietää yökö odottaa
vai uusi, kirkas huomen.
Pois pikkuhuolet yksilön
ja yhteishyvä huoleks'.
Ja se kuin joukoin kannetaan
niin hupenee se puoleks'.
Pois ajatusten ahtaus
ja pienuus näköpiirin,
kun kokoonnumme ympäri
tuon valon valtaviirin!
Ja tarkastakaa joukot myös,
ett' ei lie rivit heikot,
vaan jokainen on sankari,
näin taistoon siskot, veikot.
Siis eteenpäin, vain taistellen
on elo ihaninta.
Ja voitto se on arvokkain
min kalliiks' nousee hinta.
JUHLARUNO MIKKELIN TYÖVÄENYHDISTYKSEN 15-VUOTISJUHLASSA
13 P. ELOKUUTA 1905.
I.
Käy itään, etelään tai pohjan periin,
maaseudulle tai kaupunkihin kulje,
näät kaikkialla saman eroituksen
mi jakaa rikkahat ja köyhälistön,
suo tuolle etuja ja tälle puutteen,
tuon loistoon, voimahan ja valtaan nostaa
ja tämän kurjuutehen painaltaapi.
Kun kodin kasvatti on rikkaan lapsi,
niin mieron kiertäjänä köyhä kulkee.
Kun rikkahalle elon aamu aukee
ja kukat nuoruuden ne puhkeaapi,
niin kyyneltyypi köyhän elon taivas. —
Ja miehuus-ijän taisteloissa vielä
tie rikkahan vie kultaan, kukoistukseen,
mut köyhän edessä on synkkä muuri. —
Ja vihdoin rikkahalla elon ilta
niin huoleton on lempeä ja lauha,
vaan ruoturina köyryselkä köyhä
käy pitäjätä, kunnes korjaa tuoni.
Sä silmäs aukaise, ja kaikkialla
on edessäsi eroitus se sama. —
Sä kysyt: »miksi näin — vai ihmisetkö
ne toinen toistaan oisi huonompia,
yks' ylhäiseksi luotu, toinen kurja
vain kantamahan kahlehia orjan».
Sä kysyt noin ja etpä ensimmäisnä
sä vaadi vastausta ongelmahan.
Sun laillas tuhannet jo ennen tutki
ja heille vastauskin valmistettiin
tuo jota soitetahan nytkin korviin.
Näin lausutaan: »se Jumalan on sääntö
ja laki ikuinen ja järkkymätön
niin viisaus se tutkimaton sääsi,
siks' siihen parast' ompi alistua,
mut napina ja niskoittelu vainen
on turhan ihmisluonnon itsekkyyttä,
mi henkemme vie tyyten perikatoon,
— se autuas ken täällä tyytyy, kärsii».
Vuossadat korviimme noin soitettihin
tok' aina eli epäilijät, jotka
ei kansaa suostunehet syöksemähän
tuon sorron orjuutehen, kahlehisin
vaan oikeutta heikoillekin vaati.
Niin nousi harvat nuo, ne uraa uursi
ja veljillensä valon tietä viittoi.
He vapauden aatteen marttyyreinä
sai kestää pakkovallan vainon, vihat
ja kantaa taakan usein raskahimman,
kun eestä totuuden he taistelivat.
Mut sankarit ne taisteli, ne kesti,
ja työnsä hedelmän sai köyhälistö.
Työn heelmä se on veljeyden oppi,
mi käskee kaatamahan raja-aidat
ja poistamahan eroituksen väärän,
tuon, jok' on kansan kadotus ja surma,
kun käskijät ja orjat luo se maahan.
Ken sisko, veli liet sä, mieles avaa
ja tutki olemuksen salaisuutta
ja kärsimysten siemen esiin etsi.
Sä henkes harhailla suo vapahasti
kas itsekullekinhan oma taival
on kuljettavaks' suotu, miksi sitten
ois kytkyessä tarvis tallustella,
se tapa tuskin sopii ihmiselle.
Pois vanha virsi siis ja uusi soimaan.
Nyt kansan pohjakerrokset jo havaa
ja tasa-arvohon on kulkemassa
tie joskin jyrkkä lie ja louhikkoinen.
Ei enää muutamat vaan miljoonat
on heränneet ja tenhoton on lumo
mi muinen unehen sai orjalaumat
On orjat heränneet ja kautta maiden
he toisillensa veljeskättä tarjoo,
se rauhanlämpöinen on kädenlyönti
niin voimakas ja rintaa riemastava.
Näin veljyet ja siskot liitto luodaan,
mi ihmisyyden vaatimukset täyttää
ja tekee lopun vääryydestä maassa,
se ompi proletaarein veljesliitto.
Pois vanha virsi siis ja kautta maiden
halk' idän, etelän ja pohjan kulman
nyt soikoon vapauden valtalaulu.
II.
Ihminen,
ihminen
vapaaks' korkeaks' on luotu
eikä madoks' maan.
Ilmoihin,
korkeihin
aatosten on nousta suotu
lentoon ioistoisaan.
Kaukana,
kaukana
siintää vetten siniseljät
saaret kaihojen.
Lainehet
tuuloset
kummun koivahaiset heljät
soittaa kutsuen.
Vapaus,
vapaus
sua aatellessa aivan
mieli hurmaantuu.
Ies pois,
kenpä vois
elää alla tuskan, vaivan
orja vain, ei muu.
Kutsut soi,
kutsut soi
mielet syttyy sankartöihin
eestä kansan, maan.
Peikot vaan
kauhuissaan
sitois' meitä hornan öihin,
kuoloon kauheaan.
Ies pois,
inha ois
kestää orjan ikeen kauhu. —
Nyt se murskataan.
Tuulet soi,
huminoi,
vapauden taiston pauhu
kaikuu yli maan.
Kahleita,
kahleita
kuulkaa kuinka kalskuttaa ne
naurain, irvistäin.
Kytkyet
rautaiset
toisten ympäri jo saa ne
vieden tyrmään päin.
Taisteluun,
taisteluun
sinne miss' on aaltoin hyrske,
miss' on mustin yö!
Eteenpäin
kiirehtäin!
Valitus ja itkun tyrske
raukkojen on työ.
Katkotaan,
ratkotaan
toki tyrmän, manan mahdit,
lyödään estehet.
Nousemme,
tietkää se
niinkuin vapauden vahdit
uljaat, urhoiset.
Hetki lyö,
loppuu yö,
eteenpäin nyt siskot, veikot
valoon hulmutaan.
Aika on
tuomion,
vapisten jo hornan peikot
surmaa aavistaa.
III.
Käsityksin, rinnatusten
luona punavaatteen
uurahasti toimikaamme
eestä veljesaatteen.
Louhikkoa lonkeroista
raivatkaamme joukoin.
Suur' on eessä perkaamaton
pelto veljestoukoin.
Vasta kun on korvet syvät,
suokin hallanpesä
raivattuna, silloin koittaa
köyhälistön kesä.
Poistukoon nyt väsymys ja
epätoivo, pelko.
Että työ vie määrän päähän
siit' on meillä selko.
Toivon kaukorantamalla
näkyy onnen kuvat,
jotka veljestyömme kautta
kerran toteutuvat.
Käsityksin, rinnatuksin
raatajain käy retki.
Eteenpäin, jo kohta lyöpi
vapautuksen hetki.
JUHLARUNO HELSINGIN PITÄJÄN SUOMELAN KANSAKOULUN 10-VUOTISJUHLAAN
TOUKOKUUSSA 1906.
I.
Luonnon kehto
kotilehto
soittaa äänin tuttavin.
Kukkain tertut
sirkut, kertut
kutsuu mielin herttaisin.
Kotoisasti,
ihanasti
täällä tuulet leyhkävät.
Ääntä tätä
lempeätä
inehmoinen ymmärrät.
Kuusten kuiske,
latvain huiske
suloist' on kuin suomenkiel',
kieli oma,
armas, soma
lemmekäs kuin äidinmiel'.
Nouse kaiju,
lennä raiju
kahlehitta korkeuteen.
Suomen kieli,
Suomen mieli
juurru kansan sydämeen.
Valtaa vailla
näillä mailla
Väinön kiel' ei olla saa.
Terve sulle,
kaihotulle
Sua kansas' puolustaa.
II.
Kuink' usein lentää aatos kauvas vaan
ja monenlaisen seudun silmä tapaa.
On uljaat maisemat ja laulujaan
niin myrskyisiä soittaa tuuli vapaa.
Ja viehättyypi silloin ihminen
nyt ilmaretkeilyihin loistokkaisiin.
Hän elon ongelmata miettien
nyt etsii selvitystä pulmiin maisiin.
Mut pysähtyypi kotka lennossaan
ja valtaa asuakseen peränsijan.
Myös ihminen, jos elää mielii vaan
hän työhön ankarahan ryhtyy pian.
Mut työssä tyhmyys pois ja korkea
ain olkoon ajatus mi suuntaa ohjaa.
Työ hapuileva vain on vaivana
ja tuloksitta hukkuu, vailla pohjaa.
Ja tehtävä, min vaatii nykyisyys
se heti suorittakaa käsin varmoin.
Pois velttous ja mielen hämäryys
Ja mukaan jokainen nyt täysin tarmoin.
Ja kun näin käsitämme, aattehen
me silloin elämähän sovitamme.
Ja oikeuden voitoks' taistellen
me uutta aikaa kohti vaellamme.
III.
Puolla kansasi kieltä,
maasi armahan oikeutta,
elä vieraille valloille horju.
Elä kumarra inhaa sortajaa,
vaan kunnolla raivaa ties,
niin sinua kunnioitetaan.
Ole suora suomalainen,
elä salli maassa mitään orjuutta.
Ja aineen, hengen kahleilla
jos siskojamme, veljiämme ken sitoa tahtoo,
niin ollos valmis kahleet katkomaan.
Nouse jo,
nouse suorana suomalaisena
luomaan Suomen vastaisuutta.
Sitä vaatii nykyisyys!
JUHLARUNO LOIKKALAN TYÖVÄENTALON VIHKIÄISIIN
25 P. JOULUKUUTA 1906.
ETSIÖS!
Elämän taival on kehdosta multaan,
taistoja, tuskia täynnä.
Tuhannet täällä on turvaten kultaan
matkansa ainoan käynnä.
Monet ne päivyttä karttoi ja kaihtoi,
sortajan aseeksi taipui. —
Kurja ken aattehen etuihin vaihtoi,
Yöhön synkkähän haipui.
Etsiös tähteä elämän yössä!
Usko huomenen koittoon!
Köyhien jalossa yhteistyössä
taistele oikeus voittoon!
RIVEIHIN!
Pois halpa veljeskinailu
ja käsi käteen tartu,
sä nouse, kasva, varmistu,
lujaksi, vahvaks' vartu.
Työkansa! Voimas uinuvat
nyt taistovalmiiks' suori.
On sortovallat kauheat,
niit' ollos vastaan vuori.
On vaihe maassa valtias,
sun aik' ei maata unta.
Häpeään saata sortajas,
luo uusi yhteiskunta!
Pois kaikki mikä hämmentää,
meit' johtakohon aate.
Riveihin joukot rientäkää,
Liehumaan punavaate!
RUNO,
VIIPURIN KYLVETTÄJÄIN AMMATTI-OSASTON ENSIMÄISESSÄ
ILTAMASSA 4 P. HELMIK. 1906.
Me olimme kytketyt kahleisiin,
oli silmäimme päällä siteet,
ja sokeina vielä me harhailtiin,
kunis välkähti kirkkahat kiteet
Oli päivämme synkkä kuin musta yö,
kevättoivehet ammoin jo kuoli,
Ne tappoi raatajan raskas työ
ja vaivat, tuskat ja huoli.
Me olimme kytketyt kahleisiin,
muut kulkivat päivän teitä.
Me kohtalon alle taivuttiin,
vaan muistiko kenkään meitä?
Me »halpaa säätyä» oltiin kai,
siks' tarpeetont' oli surku.
Muru pieni se meille riittää sai,
oli syntiä napina, nurku.
Me olimme kytketyt kahleisiin. —
Elon suuruutta, ylevyyttä
me tiettynä ei, me harhattiin
ja oltiin orjia syyttä. —
Mut loppui yö, tuli päivän koi,
nous' köyhien suuri aika.
Ja aattehet mielihin päivää loi,
uus' puhkesi toivojen taika.
Sai päivyt uus, nous' aurinko
tasa-arvon ja veljes-uskon.
Tuhat sidettä silmiltä katkes jo,
näki ihmiset aamuruskon.
Ja silloin sanoma meillekin
lupas onnea, oikeutta.
Me nousimme katsehin säihkyvin
päin kevättä, vapautta.
Me nousimme kahlehet katkomaan.
— Tää on raatajanaisten hetki. —
Päämäärähän suurehen, jaloimpaan
on ylevä yhteisretki.
Pois pelko ja toivoton sortumus,
ne toimella karkoitamme.
Ja eespäin, köyhien oikeus
ain olkohon oppaanamme.
RUNO OMPELIJATARTEN EDUSTAJAKOKOUKSEEN
VIIPURISSA 12, 13 JA 14 P:NÄ HEINAK. 1906.
AAMUN ENSI KOITTEHESSA.
Aamun ensi koittehessa
ylös olkivuotehelta
ajaa huikaiseva nälkä.
Unta silmistänsä torjuin
nuori hento neito horjuin
rynnistääpi työhön, työhön,
kohta konetta jo polkee.
Kädet liikkuu kuumeisesti.
Alas, ylös lailla nuolen
tulineula tietään kiitää. — — —
Povi tuntee tuskan, huolen. —
Kone rämisevä julma
tajua ei surun kieltä.
Moni kurjan elon pulma
painaa nuoren tytön mieltä.
Mutta kuumeen tapaisesti
koneen rattaat pyörii, pyörii.
Aamun ensi koittehessa
kylmään, kolkkoon huone-ilmaan
neito huokauksen päästää.
Irvistääpi köyhyys, puute
huoneen joka sopukasta:
lattialla olkivuode,
risatuoli, pöytärähjä,
vielä vihdoin viimeiseksi
astioita pari, kolme —
enempää ei silmä keksi.
Aamun ensi koittehessa
jakkarallaan neito siinä
ompeleepi käsin nopsin. —
»Ahkerasti, ahkerasti»
elon kurjan kilpajuoksun
kuuluu säälimätön käsky.
Ei se kysy: sairas ootko,
oisko tarvis levähdystä,
tahi viihdytystä hieman,
hoivaa rinnan rohtumihin.
Ei! Mut yhä teräskielin
elon kilpalaulu soipi:
»ahkerasti, ahkerasti
ratastasi kierrä orja».
ON KESKIPÄIVÄ.
Keskipäiv' on loistavainen
Suviaik' on tullut jo.
Täällä kolkot muurit kohoo,
unt' on kukkanurmikko.
Paistaa päivä, pölypilvet
ikkunasta sisään lyö.
Tääll' ei sinilaineet välky,
kaiho vainen syäntä syö.
Muurit jylhät, katu kolkko
täry, rämy rattaiden. —
Miss' on lintuin liverrykset,
missä tuuli vilpoinen?
Kesäpäiv' on, mutta täällä
piinaksi se koituu vaan. —
Syksyn äänet sydämessä
kiertää orja ratastaan.
ILTA TUMMENEE.
Kuiva kannikka ja työtä, työtä
kahlehissa riutumista yhä
siinä orjattaren osa kurja.
Ilta tummenee ja vuoteellaan
miettii hän, miks noin on elo nurja.
Ilta tummenee ja uupuneen
unetar jo helmahansa sulkee.
Kuluu hetket yön, jo kammioon
oikeuden hengetär nyt kulkee
nukkuvalle korvaan kuiskuttaa,
veljeyden sanaa ihanaa.
Oikeuden valpas hengetär
sorrettujen sydämihin kylvää
itsetunnon hyvää siementä...
Ilta tummenee ja neitonen
uinuu untaan olkivuotehella.
VALVEUTUNEENA.
Päivän tietä pilvet esti,
riehui kalman peikot.
Kauvan kärsi, kauvan kesti
sortajaansa heikot
Vaan jo valo valistuksen
täytti sopet, loukot.
Missä näki aamun uksen,
sinne ryntäs joukot
Sitten punalipun alla
kävi yhteiskulku.
Tieltä ukkoispauhinalla
moni murtui sulku.
Vielä orjain sorto riehuu,
vaan he päätään nostaa.
Punavaate missä liehuu
kohtalonsa he kostaa.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAISTELON TUOKSINASTA ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
