Kesätoverit: Meren säveliä

By Hilja Haahti

The Project Gutenberg EBook of Kesätoverit, by Hilja Haahti

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Kesätoverit
       Meren säveliä

Author: Hilja Haahti

Release Date: September 8, 2019 [EBook #60266]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KESÄTOVERIT ***




Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen








KESÄTOVERIT

Meren säveliä


Kirj.

HILJA HAAHTI





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1905.




I


Vettä, vettä, vettä loppumattomiin asti! Se välkkyy ja kimaltelee kuin
kulta, se lepää tasapintana aavikon lailla, uneksivana ilta-auringon
loisteessa. Saaret ahtavat sen tuon tuostakin kaitaiseksi valotieksi,
mutta se laajenee jälleen, ojentautuu joka suunnalle ja kurottaiksen
kaukaisuutta kohti, kunnes unelmissaan syleilee äärettömän avaruuden
rantaa, sulaen pilvien hehkuun.

Saaret, te kääpiöt -- mitä voittekaan jättiläiselle? Mitä voitte sen
nukkuessakaan?

Vastaukseksi ne terhakkoina kohottavat harmaita kallioharjojansa. --
Samaa me voimme kuin merikin meitä vastaan! Taistella, puolustautua,
varjella vapauttamme. Olemme tasaväkiset. Kunnia meille! Kääpiö ja
jättiläinen -- oikein sanoit. Ja kääpiö kuitenkin kestää, ylivoiman
alle sortumatta.

Mutta kova on taistelu ollut. Sileiksi huuhdotut kivet kertovat siitä.
Samoin männyt kallioilla. Ne ovat kuin hartevia tanakoita sotaurhoja;
tuuli niitä tuivertaa, vaan ei taita. On sellaisiakin, jotka ovat
käppyröihin taipuneet, ja toisia, joiden on täytynyt kiertyä kiven
povelle viheriäiseksi havumatoksi, minkä keskeltä tynkä turhaan
pyrkii korkeammalle. Ei onnistu. Tuuli painaa alas jälleen, ja meren
suolaiset pisarat ilkamoiden pirskuvat lannistetun yrittelijän päälle.
Yksi vaipuu, toiset nousevat. Vaan kalliosaari kantaa niitä kaikkia,
tyynenä, uljaana, järkähtämättömänä.

Aurinko mailleen mennessänsä suutelee karkeata kiveä ja rosoisia
mäntyjä niin hellästi kuin ulapan silopintaakin. -- Nyt on rauha, se
kuiskaa. -- Älkää muistelko menneitä, älkää tuleviakaan taisteluita!
Samaahan te tavoitatte eri lailla, yhteiseen jaloon päämäärään pyritte.
Sinä, mereni, etsit valoa, kurkottaen eteenpäin; sinä kallio mäntyinesi
kohoat ylös päivää kohti. Te saatte syleilyni kumpainenkin. Kaulatkaa
nyt ystävinä toisianne myöskin! Hyvää yötä.

Hiljallensa hehku sammuu ja kulta himmenee taivaalta, vesiltä,
kallioilta. Puiden huipuilla kajastus vielä hetkisen viipyy, sitten
väistyy ja katoaa.

Kuulakas, harsoinen hämy laskee yli meren ja maan. Kaikki on hiljaa,
hiljaa.

Silloin kuuluu äkisti kumea puhallus. Saarien lomasta ilmestyy jotakin
valkoista, joka ui kuin jättiläisjoutsen. Se kantaa liikkuvia olentoja,
myttyjä, koppia, arkkuja määrittäin. Kuorma on suuri, mutta eipä näytä
painavan. Uusi puhallus -- ja kaikki katoaa kiviniemen taakse, keveästi
kuin siipien lehahtamalla.

Mutta lahdenpoukaman kummallakin rannalla, siellä missä kaksi asumusta
seisoo vastatusten, selät kallioitten suojaamina, etuseinät veden
tyynessä kuvastellen -- siellä on syntynyt vilkas liike, kun laivan
puhallus kuului.

Itärannan mökin ovi lentää rempahtaen auki, ja ulos syöksyy kokonainen
liuta pellavapäitä. Edellä vanhin, Atlanta, sitten William ja Kolumbus,
sitten kaksoiset Iisakki ja Taavetti. Ulla ei pääse kynnyksen yli
ja alkaa huutaa, ja Hellu säestää kätkyessä. Äiti, pitkä, laiha,
huolimattomasti pukeutunut nainen, sieppaa kiivaasti tyttösen ovelta
tupaan takaisin ja huutaa toisten jälkeen:

-- Atla, kuuletkos -- älkää nyt kaikki sinne lentäkö! Viljo ja Kolu!

Mutta Atlan tukka liehuu jo metsän reunassa, Viljo on sivuuttanut
sisarensa ja kadonnut kivikkoon, ja Kolu vähän kääntää päätänsä,
juosten kohta edelleen. Pikku pojat äiti saa kiinni, ravistaa
käsivarsista ja juoksuttaa toruen sisälle. Lapset parkuvat kaikki
neljä, äiti lupaa piiskaa, jos eivät vaikene, mutta uhkaustaan
toteuttamatta hän sitten heittäytyykin penkille istumaan epätoivoisena
valittaen:

-- Kyllä teidän kanssanne käskee!

Toista on naapurin Annin, joka asuu poukaman tuolla puolen. Hänellä
ei ole joukkoa harmina ja vaivoina, ei muuta kuin yksi tyttö.
Kummankin mies on kalastaja. Mutta Länsirannan Erkin asuntoa sanotaan
"huvilaksi", ja hänellä on neljänsadan markan arvoinen vene, osa
nuottaan kaksitoista silakkaverkkoa ja vielä muita pyydyksiä.
Itärantalaisilla ei ole kuin kuusi vanhaa verkkoa, ja monta suuta
syötettävänä.

Anni astuu juuri ulos ovesta taluttaen seitsenvuotista Lainetta. Hän
on nuori, siisti ja soma, ja lapsi on perinyt hänen kullanruskeat
hiuksensa ja suuret, kirkkaat silmänsä, joiden väri on omituisen
epämääräinen.

-- Äiti, mennään laiturille asti, pyytää tyttönen.

-- Ei, nyt on jo ilta myöhäinen. Huomenna te ehditte tavata toisenne.
Mutta veräjältä saat katsella vaunuja.

-- Viljokin meni, huoahtaa pikku Laine kiivetessään veräjän
poikkipuulle. Hänen äitinsä vetäytyy puiden varjoon ja istahtaa kivelle.

Jo kuuluu kuminaa, ja kahden mustan hevosen vetäminä vaunut vierivät
tietä pitkin; jäljessä kääsit notkuvat ja rattaat ratisevat.

Tämä on saaren ainoa kunnollinen ajotie. Paroni Einar von Stern,
Helsingissä asuva arkkitehti, on teettänyt sen laivarannasta
"Valkamaansa", ihanaan kesäkotiin, joka on rakennettu kaikkien
taiteen vaatimusten mukaan. Saarelaisten mittakaavan mukaan tila käy
kartanosta, vaikka viljelykset eivät laajuudessa voita mantereen
suurimpien torppien maita. Päärakennuksen tornit ja parvekkeet ja
ruokasalin korokkeinen ikkunakomero ovatkin paronille suuremmanarvoiset
kuin pellot, niityt ja karja -- laskematta lukuun mustia hevosia.

Vaunuissa istuu itse paroni rouvinensa. Sorja, uljas pari! Voi kuinka
Anni rakastaa paronitarta, ja kuinka paroni on ylhäinen ja ryhdikäs!
Entä kuka heitä vastapäätä? Valkoisiin vaatetettu tyttönen, Sigrid,
paronin velivainajan tytär. Anni on kolme vuotta palvellut paronilla
sisäneitsyenä ja tuntee kyllä ne perheen sukulaiset, jotka Suomenmaassa
asuvat.

Vaunut kulkevat ohi. Paronitar nyökkää herttaisesti päätänsä Laineelle,
joka veräjältä kurkistelee. Annia hän ei puiden takia huomaa. Paroni ei
huomaa ketään.

-- Mikä nyt on? kysyy renki kohoten takaistuimelta, jolla istuen hän
joka hetki pitää tietä ja hevosta varalla.

Siinä ajavat paronin pojat, Valio Waldemar ja Aarre Thorolf.
Jälkimmäiset nimet on isä valinnut -- hänen sukunsa on peräisin Tanskan
ja Saksan rajoilta --, edelliset äiti, suomalainen maalaajatar, joka
ihan huomaamatta on muuttanut paroninkin jo puolittain suomalaiseksi.
Pojat ovat merimiespuvuissa, ja nuorempi, kahdeksanvuotias Aarre,
hoitaa ohjaksia. Hän se hevosen pysähdytti niin äkisti, että Viljo,
joka on kääsien takana riippunut, pudota töksähti maahan.

Valio luo veljeensä yhtä kummastuneen katseen kuin renki, mutta he
eivät ehdi sanaakaan lausua, ennenkuin Aarre jo on hypännyt maahan ja
juossut suoraan veräjälle. Siinä tuokiossa on Lainekin kavunnut ylitse,
muistamatta enää äidin määräystä.

-- Laine, Laine, hyvää päivää! riemuitsee Aarre, heittäen kätensä tytön
kaulan ympäri.

Mitä ne nyt nauravat, renki ja Viljo?

Eiväthän he muuta tehneet kuin suutelivat toisiansa...

-- Aarre! huutaa Valio.

-- Minä tulen huomenna, vakuuttaa Aarre Laineelle, rientäessään
takaisin kääseihin.

Ne vierivät pois, samoin kuormarattaat, ja Atla ja Kolukin ehtivät jo
läähättäen paikalle. Anni on hehkuvin poskin kiirehtinyt noutamaan
Lainetta, ja nyt he palaavat polkua pitkin kotiin.

Viljo ei enää naura. Hän tuuppaa Lainetta kyynärpäällään ja sanoo
totisesti:

-- Hyi sinua!

Laine katsoo hämmästyneenä ja vastaa sitten huulet pitkinä:

-- Hyi _sinua!_

-- Lapset, lapset, hillitsee Anni heitä. Ja Kolu ja Atla eivät voi
ymmärtää, mitä tämä merkitsee, sillä pitkin talveahan Viljo ja Laine
ovat parhaina tovereina leikkineet.

Itärannan Liinu on kovasti äkäinen, kun lapset liian myöhään tulevat,
eikä lupaa antaa iltapuuroa. Atla ei ole kuulevinaan, nauraa vain
veikeästi, lappaen puuronjäännöstä kupin kukkuralleen. Kolukin saa
raappeita, mutta äiti ehtii käsipuolesta rytyyttää Viljon pois, jotta
hän jää ilman.

Mutta Anni Länsirannalla toimittaa Laineen nukkumaan ja katselee häntä
omituisen hellästi ja huolekkaasti, silmin, joissa kyynel väräjää,
vierähtämättä esille. Sitten hän keveästi huoahtaen kääntyy pois ja käy
ikkunan ääreen.

Meri on tyyni ja kaunis. Tänä yönä kalastajien on hyvä nukkua
avoveneissään.

Anni ei koskaan voi olla värisemättä, kun myrsky ulvoo ja sade
pieksää lämpimän tuvan seiniä. Liinu ja muut vaimot ovat oikeassa,
kun ylenkatseellisesti sanovat häntä vennokkaaksi ja herrasmaiseksi.
Onhan hän Helsingin lapsi, monta vuotta istunut koulunpenkillä ja
sitten kulkenut pehmeillä matoilla paronin huoneissa... Erkki yksin ei
moiti. Hän kutsuu kukkaseksensa ja kantaa kuin kämmenillä eikä vielä
milloinkaan ole vienyt vaimoansa rajuilmoihin ponnistelemaan. Muita
Erkki ei paljon säästä, eikä itseänsä myöskään, oli sää millainen
tahansa, ja siitä Annille on johtunut monta unetonta yötä.

Jumalan kiitos tyynestä merestä!

Laine on kasvatettava kalastajatytöksi. Mereltä hänellä on nimensäkin.

Oi äidin sydänkäpystä! Jumala, siunaa, siunaa häntä! Varjele kareilta,
joita voi piillä kotilahden tyvenessäkin... ja auta meren vihureissa!

Anni osaa rukoilla, ja se on hänen rauhansa. Hän on sen oppinut
paronittarelta.

Monelle on paronitar jo saanut opettaa sen taidon. Ei vielä
miehellensä. Mutta Valio on nukkunut kädet ristissä pieneen
vuoteeseensa Valkaman lastenkamarissa, ja paraikaa äiti istuu toisen
sängyn luona, lapsen kielellä. Huone on tilava ja miellyttävä,
laudoituksen yläpuolella leveä reunus hevosia, koiria, oravia ja muuta
hauskaa. Poika ei kuitenkaan niitä katsele tällä hetkellä, hän katsoo
äitinsä silmiin. Siinä hän on hyvin herttainen pitkässä, puhtoisessa
yöpaidassaan, tummine kiharoineen, kasvot eloisina ja kumminkin
vakaina. He pyytävät Jumalaa siunaamaan isää ja äitiä ja Valio veikkoa
ja Sirkkua ja alustalaisia ja palvelusväkeä ja kaikkia ihmisiä --

-- Ja Lainetta, jatkaa Aarre. -- Ja anna meille oikein hauska kesä ja
hyvin paljon kaloja.

Äiti suutelee häntä hymyhuulin. Kun Aarre on kömpinyt peiton alle,
menee hän pois hiljaa hyräillen:

    -- "Polvella äidin hartaana
    hän rukoili pienoinen,
    niin puhdas kuin kaste aamulla,
    ja silmä kuin tähtösen..."

Hän pysähtyy kesken. Ei, ei sitä laulua. Se on tuhlaajapojan
lapsuudesta. Mutta sanat tulivat välittömästi hänen mieleensä.

Ruokasalissa, josta ovi vie avonaiselle parvekkeelle, Sigrid
sipsuttelee tätiänsä vastaan.

-- Tuletko sanomaan hyvää yötä, Sirkkuseni? paronitar kysyy
ystävällisesti: --

-- En vielä, minä menen kukkia katsomaan.

Ne heloittavatkin puutarhassa kauniina, keltaiset esikot, tulipunaiset
tulpaanit, ja krookukset, jotka hohtavat valkoiselta kuin lumi. Paroni,
joka päärakennuksen on laatinut suurenmoiseksi, hän on puutarhankin
suunnitellut; mutta kukkien valinnasta ja hoidosta paronitar pitää
huolen.

-- Sehän on hauskaa, että pidät minun lemmityistäni, hän sanoo
ystävällisesti tyttöselle. -- Entäpä jos kuitenkin nyt käännyttäisin
sinut takaisin ja veisin Nukku-Matin luokse? Sinä tarvitset paljon
punaa poskiisi.

Sirkku luo paronittareen kummastuneen katseen, selittäen tosissaan:

-- Meillä Viipurissa ei kukaan mene aikaisin nukkumaan. Mamma ei saa
unta, hänen päätänsä kivistää, ja sentähden hänen täytyy lukea hauskoja
kirjoja.

Paronitar ei voi olla naurahtamatta. -- Vai niin. Äitisi lähtikin
Norjaan, koska hän on sairas. Mutta me täällä koetamme pysyä terveinä,
nukumme yöllä ja nousemme aamulla katsomaan, kuinka meri loistaa
auringonpaisteessa ja kalaveneet palaavat rantaan.

Sirkun silmät kiiltävät ja hän empii, pidellen kiinni oven
kädensijasta. Mutta sitten hän sen jättää, juosten tädin luo
vakuuttamaan, että hän kyllä tahtoo nukkua, kunhan herätetään _oikein_
varhain... Hän ei ole koskaan sitä koettanut, se olisi niin uutta ja
hauskaa!

Pian Sirkku on Höyhensaarille purjehtinut, ja paronitar, kuullessaan
parvekkeen oven käyvän, palaa ruokasaliin, johon hänen miehensä on
ulkoa tullut. Einar von Stern on hilpeä ja raitis, heittää hattunsa
tuolille ja pyyhkäisee kaunista, korkeata otsaansa, jolle on valahtanut
samanlainen musta kihara kuin pikku Aarteen. Pojat ovat ulkomuodolta
isäänsä kumpainenkin. Äiti on hyvin vaaleaverinen, oikea Hämeen tytär,
hienostunein piirtein.

-- Missä olet ollut? paronitar kysyy herttaisesti mieheltänsä.

-- Pienellä kiertoretkellä. Kaikki hyvin! Paitsi tallin ovi ja
purjeveneen kiinnitys, hän lisää nauraen.

Paroni tuntee itsensä erinomaisen tyytyväiseksi. Kyllä kelpaa päästä
pääkaupungin tomusta saaristoilmaa hengittämään! Ja lisäksi tämä
taiteellinen asunto, hänen henkensä luoma -- on se toista kuin
Helsingin vuokrakasarmit. Oikein hänen täytyy poikamaisessa ilossa
kiepauttaa vaimoansa vyötäisistä. Mutta sitten hän pysähtyy, pidellen
hänen kättään omassansa.

-- Tule, Mailis, katsomaan, hän pyytää. -- Siellä on niin ihanaa
ulkona. Sinä toimit ja puuhailet, ja ympärillämme on eläviä, vaihtuvia
kuvia, joista jokainen pitäisi kankaalle kiinnittää.

He ovat astuneet porrasaskeleen ylös komeroon leveän ikkunaryhmän
ääreen; sitten paroni avaa sivuoven ja vie hänet parvekkeelle,
kesäillan hienoon hämärään, joka kuultohuntuunsa kiertää meren ja maan.

Einar ja Mailis, he ymmärtävät luonnon verhottuakin kieltä. Meren
syvyys päilyy salaperäisenä, tallentaen piilossa povessaan auringon
yöhyväisiä, ja hiljaa, hellästi se kietoutuu saarien ympärille,
ikäänkuin pyytäen anteeksi ja sovittaen kiihkopäiviänsä. Saarien
varjot sulavat veteen; ei tiedä, missä maa loppuun ja meri alkaa.
Yksi piste vain on kirkas. Jokin kalastajaryhmä on vetämässä nuottaa
täällä sisävesissä; rannalle on tehty tuli, ja nyt vietetään rattoisaa
lepohetkeä sen ympärillä, kunnes uudelleen on potkettava nuotta
apajalle.

-- Eikö tämä ole suurta sopusointua? lausuu paroni ihaillen, kun he
hetken ovat seisoneet ääneti.

-- Minä soisin sen siirtyvän sieluuni, kuiskaa Mailis. -- Ja lastemme
sieluun.

Hänen miehensä ei vastaa. Mailis luo jälleen katseensa kauas meren ja
taivaan yhtymille ja huomaa äkkiä pilvenlongan, joka luoteesta kohoaa.

-- Tuleekohan myrsky? hän kysyy, tuntien kylmän puistatusta.

-- Tulee kalailma ja purjehdusilma, arvelee paroni iloisesti.

Mailisin ajatukset siirtyvät merestä kalastajiin ja kalastajista kauas
pois. Jumalan kiitos, että kaikki säät ovat _hänen_ vallassaan, niin
meren kuin elämänkin...

He palaavat sisälle ja kulkevat ohi palvelustytön, joka asettaa pestyjä
pöytäastioita ruokasalin uusmuotiseen kaappiin. Paronitar taputtaa
keveästi hänen olkapäätänsä, kiitokseksi päivän työstä. Paroni hiukan
kääntää päätänsä, kysäisten, onko purjevene jo käskyn mukaan köydellä
kiinnitetty.

-- On, herra paroni. Ja huomenna seppä tuo rautavitjat.

-- Hyvä, kuuluu lyhyt, jyrkkä vastaus.

Tukahdutettu huokaus tunkee paronittaren rinnasta. Miksi hän huokaa?

Ulkona meren povi alkaa hiljalleen kohota ja laskea, ja tuuli kohisee
hillitysti, salaperäisesti. Miksi kohisee?

Levottomuutta, kysymyksiä, joihin yö ei saata vastausta antaa.

       *       *       *       *       *

Yön helmasta valkeni kirkas ja kaunis päivä, kuten paroni oli
ennustanut. Myrskyn siivet leijailivat ohitse, ja aamuaurinko valoi
loistoansa aalloille, jotka tasaisesti lipatellen rantaa hyväilivät.

Kello kahdeksan tienoissa kalastajaveneet palasivat täysin purjein, ja
rannalta huudettuihin kysymyksiin Erkki jo kaukaa vastasi, että taisipa
kaloista kertyä joku tynnyrillinen. Lapset riemuitsivat. Kaikki he
olivatkin sinne ennättäneet: Laine äitinsä mukana, Liinu, sylissä Hellu
ja jäljessä Itärannan koko liuta, Tuuleman Oiva, jonka isä oli toisena
apumiehenä Erkin veneessä, Syrjälän vaimo, Senja, Jusu ja Sanelma
hökkelistä mäen takaa, ja vielä lisäksi Valio ja Aarre. Sirkkua oli
herätelty, mutta hän vain hiukan siristi silmiänsä, kääntyi seinään
päin, ja luomet sulkeutuivat kohta jälleen. Paraikaa hän näki unta
kukkaisesta rannasta, joka hohti kuin tähtikoristeissa. Kun hän juoksi
tähtiä katsomaan, olikin jokainen niistä pieni, kimalteleva kala, niin
kaunis, että --

Kalastajan lapset olivat odotellessa hiukan kierrelleet kaarrelleet
paronin poikia. Nämä tuntuivat vierailta pitkän talven eron jälkeen,
varsinkin Valio, joka oli paljon kasvanut ja pysytteli syrjemmällä.
Mutta Aarre ei kauan aprikoinut. Tuskin oli Erkin vene laituriin
törähtänyt, ennenkuin hän jo hyppäsi keulatuhdolle. Toiset lapset
tunkivat ympärille, ja siinä iloisessa mylläkässä, kalojen paljoutta
ihastellen, he parissa tuokiossa muuttuivat tuttaviksi taas.

-- Nyt perkaamaan! käski Erkki.

Astiat, suolat ja muut tarpeet oli jo tuotukin valmiiksi rannalle.
Vanhemmat ottivat johdon, ja lapset pantiin aputyöhön. Kolu pääsi
Mäentaustan Jusun kanssa puikahtamaan tiehensä, ja Atla yritti mukaan,
mutta Itärannan Janne komensi hänet niin tuimasti takaisin, ettei
auttanut muu kuin totteleminen.

Hellu oli herännyt jo aamuyöstä ja alkoi itkeä unillansa. Ulla söi
santaa, ja kaksoiset nyppivät silakoita veneestä, koetellakseen,
vieläkö ne osaisivat uida.

-- Aina te olette pahanteossa, tuskitteli Liinu. -- Mihinkä se Kolukin
on mennyt, että katsoisi edes tuota lasta? Viljo, vie Hellu maata!

Poika vilkaisi vastahakoisesti pikku siskoon, jonka Liinu oli laskenut
hiekalle, ryhtyessään perkuuseen. Mutta lapsi itki yhä kovemmin, ja
silloin isän kärsivällisyys loppui.

-- Vie se juuri joutuun, hän ärjäisi Viljolle, -- ja nuo toiset
myöskin! Ja pysykää sitten alallanne.

Ei se hauskaa ollut. Lapsenpiian toimi oli kaikkein viheliäisintä, mitä
Viljo tiesi. Mieluummin hän olisi kalojakin perannut, sillä vaikka
siinä täytyikin pari tuntia istua paikallansa, niin saihan kumminkin
olla ulkona ja toisten seurassa.

Tupa oli kuuma ja ilma raskas vielä yötiseltä. Ulla ja kaksoiset olivat
surkealla päällä, kun heidät ajettiin pois, ja Viljo murjotti kätkyen
ääressä, tuutien jotta permanto kolisi. Oven hän oli heittänyt auki, ja
rannalta tunki vietteleviä ääniä hänen korviinsa.

-- Se oli nähnyt kaloja, niin isoja kuin tuo vene, kuului Syrjälä
kertovan.

Sitten Hellun itku katkaisi häneltä jatkon. Viljo puri huultansa ja
keikutti kehtoa oikein vihan kyydillä.

Taas hän kuuli vähän:

-- Mutta onpa siellä pieniäkin elukoita, jos on suuria. Kerran
Sööterpummin laiva oli tarttunut kiinni semmoiseen saareen, jossa
ei ollut tavallista maata ollenkaan, vaan pelkkiä pieniä itikoita
paksuissa kasoissa.

-- Muurahaisiako?

-- Ei, eihän nyt. Semmoisia merieläviä, ettei niitä nähnyt ilman
kiikaria. Ja koreilta ne olivat näyttäneet, kun lasin läpi katsoi.

Voi sitä onnellista Sööterpummia! Viljo löi yhtäkkiä kämmentä
polveensa. Se oli totinen tosi! Merelle hänkin tahtoi mennä kaikkia
ulkomaan eläviä ja muita kummia ihmettelemään. Sitten ei ikipäivinä
tarvitsisi Hellua tuutia.

Samaa päättelivät kaikki pojat, jotka rannalla suu auki ja silmät
selällään läheltä kuuntelivat, mitä Syrjälä tiesi Sööterpummin
seikkailuista. Merimiehiä heistä piti tulla. Se mahtoi olla ihanaa
elämää!

-- Ja minä tuon sinulle näkinkenkiä ja niitä merieläviä, lupasi Aarre
innostuneena Laineelle, työntäen peukalonsa silakan vatsaan. Valio oli
mennyt pois, mutta Aarre opetteli kaloja perkaamaan.

-- Mitäs nuori herra sitten sanoo, jos sattuu haaksirikko? tokaisi
Tuuleman Oiva virnistellen.

-- Minä uin lautojen päällä rantaan. Niin teki Roobinson, ja hän pääsi
ihmissyöjäin saarelle.

-- Kerro vielä! Eiväthän he sinua syö? Laine innostui ja jännittyi,
jotta silmät loistivat.

-- Siunatkoon! päivitteli Liinu. -- Luuleeko Aarre, että mamma ja pappa
laskevat merelle? Aarre koulutetaan korkeaksi herraksi.

Toiset nauroivat lapsille, mutta Anni sanoi: -- Meidän Aatu otti hyyryn
kohta ripille päästyänsä, siitä on jo kolme vuotta, eikä ole kuulunut,
onko kuolleena vai elossa. Hän pyyhki silmiänsä esiliinan kulmalla. --
Jumala sen tietää, mihin poika parka on joutunut. Kun ei vaan olisi
pahuuteen vietelty, juomiseen ja muuhun. Se oli niin nuori, ja mitä ne
sitten muistavat varoituksia...

-- Niin, mitäs ne nuoret, vielä vai, säesti Liinu huojutellen
ruumistansa.

-- Ei nuoret, kun ei vanhatkaan, sanoi Erkki terävästi, katsahtaen
Janneen ja Syrjälään.

-- Pojalla isän elkeet, kikatti Mäentaustan Senja Tuuleman Oivan
korvaan.

Janne iski Erkkiin vihaisen silmäyksen ja murahti, ettei ryyppy
miestä tapa. Mutta Syrjälän ukko, kylän kuulu "tuulestansa", tekeytyi
kuuroksi keskustelulle ja alkoi hoilata "kapteenia joka seilasi
Valsterporeiviin".

Täysikasvuisten puhe ei enää lapsia huvittanut. Aarre ensiksi
pitkästyi, nykäisi Lainetta ja sanoi:

-- En minä huoli niin kauan perata. Tule pois!

Tyttö nousi kohta, ja he pistivät yhtaikaa kätensä veteen, huuhtoen,
nauraen ja loiskuttaen. Pinta välkkyi kuin täynnä kipenöiviä tähtösiä,
ja kirkas säde leikki mustissa ja kullanruskeissa kutreissa.

-- Mennään laivoja uittamaan, ehdotteli Aarre.

-- Mennään, mennään! riemuitsi Laine. -- Ja Viljo myöskin. Hän veistää
kauniita laivoja -- voi, sinun olisi pitänyt nähdä --

-- Viljo rallattaa, sanoi Aarre, kääntäen päätänsä.

Siellä Viljo istui tuvan kynnyksellä. Hän ei katsonut kehenkään, hän
vain tähysteli merelle, silmät tuimina. Kuin ajatuksissaan hän veteli
harvakseen ja totisesti:

    -- Laivurin nimi oli Sööterpummi,
                      Sööterpummi --


-- Voi, Viljo rukka on yksin ja hänen on ikävä, huudahti Laine. --
Tule, me noudamme hänet --

-- Eikö mitä, keskeytti Erkki, joka nyt vasta huomasi hankkeet. --
Tänne vain takaisin, Laine, kaloja on vielä paljon! Mikä apulainen se
on, joka juoksee kesken työstä?

-- Ja Aarretta mamma ja pappa tuolla kaipaavat, sanoi Liinu, viitaten
poukaman taa.

Paroni ja paronitar seisoivat kalliolla, puolittain puitten
varjostamina. Jo kotvan he olivat siinä seisoneet. Mailis ei voinut
silmiänsä irroittaa eloisasta ryhmästä tuolla lahden rannalla, ja
varsinkin hän omaa pikku poikaansa ja Lainetta ihasteli, siinä kun he
välkkyvän veden äärellä ilakoivat.

-- Minä maalaan heidät! hän huudahti miehellensä. -- Siitä tulee
suloinen taulu. Hehku kohosi hänen poskillensa, ilon hehku odottamatta
löydetystä aiheesta ja luomisinnon polttava tuli.

Mutta paroni ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hän lausui muutaman
epämääräisen sanan siitä, ettei ollut ensinkään tyypillistä asettaa
Aarretta siihen ympäristöön.

-- En sitä aiokaan. Oi tiedätkö, kuva on aivan elävänä silmäini edessä.
Tällainen: aava, kirkas meri, ja rannan hietikolla ainoastaan kaksi
herttaista lasta, mustakutrinen ja kultatukkainen, jotka loiskivat
vettä käsillänsä, ja he hymyilevät viattomassa onnessa, ja vesi
välkähtelee... noin -- katso!

Taitelija-ajatus ei voinut olla herättämättä vastakaikua toisen
taiteilijahengen sisimmässä. Sentähden paroni vastustamatta vaikeni,
vaikka katse, jonka hän loi paljasjalkaiseen tyttöön, ei juuri
suopea ollut. Nyt jo rikkoutuikin elävä kuvaryhmä, ja Aarre juoksi
vanhempainsa luo.

-- Me menemme pois purjerantaan, Lokin siipiä kastamaan, virkkoi
paroni, silittäen pojan sekaisia kiharoita. Ja Aarre riemastui,
unohtaen kaikki kalanperkaajat.

Polulla he kohtasivat Sirkun, jota Valio opasti rantaan.

-- En jaksanutkaan nousta, hän selitti. -- Nyt juoksemme pian
kalastajien luo, ja sitten Valio vie minut lammelle.

-- Entä purjehtimaan? Me aiomme juuri lähteä.

-- Huh, minä pelkään! Ja säikähtyen Sirkku karkasi pois, Valio
uskollisena saattajana. Paroni ja Aarre nauroivat, mutta Sirkku ei sitä
enää kuullut.

Pettymys siitä tuli. Eihän siellä ollut ensinkään sellaista kuin hän
oli kuvitellut. Ei kukkakenttiä eikä tähtikiiltoa, paha löyhkä vain ja
perkeitä hiekalla. Ja kaikki väki katseli häntä, ja hän katseli heidän
likaisia käsiänsä, peräytyen loitommalle ikäänkuin koskemista peläten.

-- Mennään lammen rantaan, hän pyysi hiljaa, hätäisesti. Mutta
kalanperkaajat arvelivat, että sepä oli ylpeä pikku röökinä, kun ei
päivääkään sanonut.

Tähtilampi oli ainoastaan muutaman kivenheiton päässä Valkamasta,
piilossa jyrkkien äyräittensä sylissä, tiheän kaislavyön varjoamana.
Se katseli ympärillensä kuin viaton, kirkas silmä, kysyvänä ja
uteliaana. Mikä on se kohina, joka tänne kuuluu? Tuuli on kuiskannut
sen noille suurille koivuille, jotka täällä suojassa ovat jaksaneet
kohota korkealle yli kaislikon ja ulottuvat kuvasteleimaan selkeässä
tähtisilmässä. Ne kumartuvat kuiskaamaan, että meri se kohisee, suuri,
ääretön, ihana meri. Ja lampi lapsukainen katsoo yhä kysyvämmin kahta
ihmislasta, jotka kevein askelin rientävät rinnettä alas. -- Te
tietäisitte varmaankin kertoa, mitä meri oikein on? Voiko olla ihanata
semmoinen, mikä on niin äärettömän suurta? Semmoinen, mikä välistä
pauhaa niin kummallisesti? Eikö se hirvitä?

Ja lapset vastaavat tähtisilmälle.

Sirkku huudahtaa haltioissaan, kun lampi vastaan välkkyy:

-- Tämäpä kaunista onkin! Oi kuinka kaunista! Täällä minä uskallan
soudella.

-- Meri on suuri, mutta lammesta minäkin pidän enemmän. Tule, Sirkku,
tuosta on paras astua ruuheen. Nyt airo lipuu hyvin, mutta syksymmällä
pinta on kokonaan pitkien, hienojen vesiruohojen peitossa. Äiti sanoo
niitä Aallottaren hiuksiksi. Silloin valkoiset lummekukatkin kukkivat
-- tuolla, katso, noiden isojen lehtien joukossa.

Sirkku istuu ruuhessa onnellisena, ihastuneena, unohtaen varoa sinistä
musliinipukuansa ja vaaleita kenkiänsä. Hän kuvittelee, kuinka
elokuussa poimitaan lummekukkia Tähtilammesta, ja hän kuuntelee, mitä
Valio kertoo metsästä ja linnuista ja kilteistä hevosista, joille voi
aivan pelkäämättä tarjota leipää. Vasta he havahtuvat mielikuviensa
maailmasta, kun joku rannalta huhuilee.

Aamiaiskello oli soinut, purjehdus siirtyi, ja paroni ja paronitar
poikkesivat noutamaan lapsia lammelta. Aarre oli pettynyt ja pahoillaan
eikä lähtenyt mukaan.

Siellä lammen kaltaalla paroni sanoi vaimollensa:

-- Tuossa, Mailis, on sinulle hieno taulun aihe. Maalaa _heidät_ minun
ilokseni!

Hän näytti surulliselta eikä heti vastannut. Pian kuitenkin hänen
katseensa kirkastui:

-- Taidanpa saada niin paljon työtä, että tuskin koko kesänä ehdin
valmiiksi. Minä maalaan molemmat aiheet, ne täydentävät toisiansa.

-- Niin, meri ja lampi? Kentiesi.

-- Aarre on minun levoton mereni, Valio tyyni lampeni. Jumala
siunatkoon kumpaistakin!

Hetken äänettömyys. Valio meloi rantaan takaisin, ja lapset hyppäsivät
maalle. Lähdettiin astumaan kotiin. Aarretta vaan ei näkynyt missään,
eikä hän vastannut, kun Mailis huuteli rantaan päin.

-- Mitä... mitä tuo on? virkkoi paroni äkkiä, viitaten merelle.

-- Lokki ulkona! huudahti Mailis.

Valkoiset purjeet viipottivat levällään, ja tasaisesti keinuen vene
eteni sinertävällä, aavalla tiellä. Ei se kuitenkaan vielä kaukana
ollut. Kun he rantaan ehtivät, näkivät he selvästi pojan, joka perässä
istui purjenuoria pidellen, leveälierinen hattu niskassa, katse
tarkkana ja tähystävänä.

Mailis säikähti ja huolestui, mutta paroni työnsi reippaasti
soutuveneen teloilta, hyppäsi siihen ja lausui helkähtävin äänin:

-- Kas siitä minä pidän! Muista, Mailis, että häntä ei nuhdella! Me
voimme olla ylpeät Aarteestamme.

Pian karkuri oli onnellisesti rannalla, punoittavin poskin ja iloisena.

-- Osasinpa minä yksinkin! hän kehui.

Valio ja Sirkku katselivat häntä vallan hämmästyksissään, ja äiti sulki
hänet syliinsä. -- Mutta kultaseni, jos vene olisi kaatunut?

-- Saattaapa se lammellakin kaatua.

Riemuiten isä taputti mustaa kutripäätä:

-- Se on oikein. Sinusta tulee mies!

       *       *       *       *       *

Taulujen maalaaminen oli kesän suurin tapahtuma, tai oikeammin
tapahtumain sarja. Aarre ja Laine pantiin rakentelemaan sulkuja ja
kivisiltoja meren rannalle, ja lammen ruuhessa Valio ja Sirkku saivat
huviksensa meloa tai lukea hupaisia kertomuskirjoja. Kun toinen pari
pääsi irti, tuli heti kiire katsomaan, miten toista maalattiin. Ei
heitä kauan saanut paikoillaan pysymään, varsinkaan meren paria, ja
siksi molemmat taulut olivatkin yhtaikaa tekeillä. Suuri esiliina
edessä, hihat ylös käärittyinä, koko olento työn iloa uhkuvana Mailis
maalasi. Olikin niin paljon kirkkaita päiviä. Auringonpaistetta,
vedenvälkettä, onnen loistoa lasten silmissä... Se heitti
heijastuksensa äidin ja taiteilijattaren sydämeen, ja värit saivat
lämpöä ja siveltimeen tuli sykkivää elämää, joka tulvehtivin aalloin
virtasi kankaalle. Ihastuen täytyi paroninkin sitä ihmetellä, kun hän
purjeveneestään, tallistaan tai rakennuspiirustuksistaan irtautuen tuli
vaimonsa työtä katselemaan.

Länsirannan Erkki vaan ei moisia temppuja ymmärtänyt. Eihän tuo ihme
ollut, että Anni oli luvannut, kun paronitar pyysi; mutta joutavaa
sentään oli katsella, kuinka tyttö pyhäpuvussaan rannassa huppuroitsi
pitkät arkipäivät paronin pojan kanssa.

Oli toinen, joka ei iloinnut eikä ihastellut, ja se oli Itärannan
Viljo. Hän oli kadottanut leikkitoverinsa, eikä mikään ollut enää
hauskaa. Mäentaustan Jusun kanssa hän tappeli, Kolu oli hänen
mielestään pieni ja tyhmä Atla kanteli ettei hän viitsinyt raapustaa
Hellua mukanaan, ja siitä isä antoi selkään. Eikä kalakaan purrut
onkeen, kun Iisakki ja Taavetti puhua läpättivät veneessä, ja päivä
paistoi vasten silmiä, kun Ulla oli rikkonut lipan hänen lakistansa.
Kaikki, kaikki oli hullusti. Viljo ei lähestynyt sitä paikkaa, jossa
paronitar maalasi; kaukaa hän vain murjotteli.

-- Tule veistämään meille laivoja! huuteli Laine.

-- Älä vallan likelle tule, ettet sekoita äidin taulua, lisäsi Aarre
pikkuviisaasti.

-- Ei hän sekoita, sanoi paronitar hymyillen. -- Viljo poika, tule
tänne vain leikkimään!

Mutta Viljo vastasi yrmeänä:

-- En minä.

Silloin Laine unohti, että hänen piti pysyä paikallansa, juoksi Viljon
luo, katsoi häntä kirkkailla silmillään ja kysyi pyytävästi:

-- Mikset sinä tahdo tulla?

-- En minä ole herraslaakainen, kuului vastaus.

Laine katsoi uudestaan, ja silmät, jotka äsken hohtivat sinisiltä,
näyttivät kummastuksesta tummenevan.

-- Sinä siellä purjeitasi pullistat, jatkoi Viljo suu mutussa.
Kerrankin hän pääsi purkamaan täyden sydämensä. Mutta samassa hän jo
katui, sillä Laine rupesi katkerasti itkemään. Viljo joutui kovin
ymmälle, ja vielä enemmän, kun toisaalta raikas nauru kiiri häntä
vastaan. Vilkaistessaan ylös hän hämmästyksekseen huomasi itse kartanon
herran vallan likellä.

-- Tuo ei ole tyhmä poika, sanoi paroni saksaksi. Häntä huvitti
suunnattomasti se lausetapa, jota Viljo oli käyttänyt. Ja Mailis näki
hänen tekevän jotain ihan tavatonta: lähenevän poikaa ja kysyvän mistä
hän oli.

-- Tuoltahan minä, virkkoi Viljo, viitaten Itärannan mökkiä, hämillään
kunniasta ja samalla ällistyksissään, kun ei paroni häntä tuntenut,
vaikka melkein joka päivä näki.

-- Käytkö sinä koulua?

-- Enkä.

Paroni pyörähti pois, sanoen saksaksi: -- Se on niin heidän tapaistansa.

-- Ei heillä ole varoja, koetti paronitar puolustaa, vaikka hän
punastui, lausuessaan ne sanat omasta alustalaisestansa. -- Mitä
arvelisit, jos me --

Paroni keskeytti hänet torjuvalla, huolettomalla kädenliikkeellä: --
Eihän se ole meidän asiamme. Minua vain tuo nulikka miellytti.

Siihen jäi paronin ja Viljon tuttavuus. Mutta tästä lähtien poika oli
suopeammalla tuulella ja alkoi hiipiä rantaan asti maalauspaikalle.
Ennenkuin taulu oli valmis, hän jo lauhtui leikkimään.

Heinäkuun hellittelevässä päivänpaisteessa paronitar viimeisteli lammen
lapsinensa, mutta elokuun keltaiset lehdet jo lentelivät syystuulessa,
kun hän siveltimellään siroitteli viimeiset hohtohelmet meren laineille
ja niille pisaroille, joita pienet kädet ilmaan loiskuttivat.

Hän ei vielä koskaan ollut maalannut mitään niin kaunista. Sen
paronikin myönsi. Pieni Sirkku huudahteli ihastuksesta, ja Valio
kuiskasi äidille suuren salaisuuden: että hän kerran tahtoi tulla
maalaajaksi hänkin. Mutta Aarre ja Laine nauraen nyökkäsivät päätänsä
kuville, osoittivat niitä sormellansa ja sanoivat: -- Katso, ihan
sellainen kuin sinä! Ja sellainen kuin minä!




II


Kuusi vuotta oli kulunut, ja kesä oli jälleen.

Meri kävi, korkeina aallot vyöryivät, kuohut taittuivat kiviriuttoihin,
kauas räiskyi valkoinen vaahto. Tiirat parkuivat ja lokit huusivat,
valkoisten siipien välähtäessä taivaan ja meren tummalla taustalla.

Silloin purjevene laski luodon rantaan, sinne missä kalastajat avomeren
rinnassa ennen veneissänsä nukkuivat, mutta jonne nyt oli kyhätty maja
suojaksi ilmoja vastaan.

Ensin hyppäsi maalle kuusitoistavuotias ketterä Itärannan Viljo,
tarttui lujilla ruskeilla kourillansa keulan nokkaan ja koetteli pitää
tasapainossa ankarasti kiikkuvaa venettä. Hänen jäljessään hoippelehti
pitkä tytönhuitukka, Mäentaustan Senja. Sitten soljahti rannalle toinen
tyttö, kultatukkainen ja kirkassilmäinen. Häntä seurasi Aarre von
Stern, ja viimeisenä peränpitäjä, Tuuleman Oiva, nuoren joukon vanttera
johtomies.

-- Hyvinpä meni, virkkoi Viljo reippaasti; ja Oiva lisäsi
itsetietoisena: -- Mikä jottei?

-- Kyllä minä vain pelkäsin, sanoi Senja, suu naurussa nyt, kun oli
kuivalle päästy. -- Ai ai sentään, kun sillä tavalla löi vettä sisään
ja keinutti...

-- Se vasta hauskaa olikin, kehui Aarre iloisena ja punaposkisena.

Mutta nuorin tyttö hymyili jo kalamajan ovella.

-- Tahdotte kaiketi kahvia ensin? Viljo hoi, tuopas minun korini sieltä
veneestä! Minä alan risuja kerätä. Kuka tulee mukaan?

Aarre tietysti. Ei aivan heti kuitenkaan, sillä uteliaisuus vei hänet
kurkistamaan sisälle majaan. Hän oli jo kauan ikävöinyt tähän paikkaan,
josta kalastajat aina puhuivat.

Kallio oli lattiana, kivistä seinät. Lomapaikat oli tukittu sammalilla
ja veden tuomilla rojuilla. Ovi oli oikein hyvä, mutta ikkunan virkaa
teki luukulla varustettu aukko, ja katto oli turpeista kyhätty puitten
ja nojalautojen avulla. Huonekaluja ei ollut kehumoiksi; kiviä
tuoleina, pöytänä samoin, ja maassa olkisäkkejä makuupaikkoina.

-- Vuota vain, kohta näyttää hauskemmalta, lohdutteli Laine. Mutta ei
ollut lohdutusta tarviskaan, sillä Aarre oli mitä parhaalla tuulella.

Pian he istuivat risuvalkean ympärillä, nokisen pannun ääressä, jossa
kahvi kiehua porisi. Tuuli ulvoi ulkona, meri kohisi ja pärskyi,
mutta majassa oli hyvä olla. Laine emännöi, sillä Senjan mielestä oli
mukavampi vetelehtiä ja tarinoida. Pitihän tässä taas kohta voimiansa
ponnistella verkkoja laskiessa.

-- Onko Atla kirjoittanut? hän kysyi Viljolta.

-- Ei ole pitkään aikaan.

-- Mahtaa hänellä olla hauskaa. Eiköhän siellä Helsingissä tarvittaisi
enemmänkin tyttöjä lastaamaan? Kai sinne summattomasti laivoja tulee.

-- Menisitkö sinä?

-- Menisin, jos vain ottaisivat.

-- Et sinä jaksaisi tehdä lastaustyötä, sanoi Oiva suorasukaisesti. --
Eihän sinusta kalastajaksikaan ole.

-- Vai ei, vastasi Senja noppeissaan. -- Mitä sitten tahdoittekaan
minua mukaanne? Olisitte muita hankkineet. Missä sinun isäsi on, Viljo?

-- Ei samasta paikasta kahta tarvita, vastasi Viljo kierrellen.

-- Juo relluttelee taas parhaalla työajalla, vastasi Oiva hänen
puolestaan.

-- Suu kiinni! kivahti Viljo, silmät synkkinä. Mutta Laine ehätti
keskeyttämään:

-- Minun avuksenihan Senja lähti. Kyllä te sen tiedätte. Isä on
kartanon päivätöissä, ja äiti pelkäsi että minä olen liian nuori
työhön, kun tuli näin kova ilma. Neljässä hengessä me hyvin tulemme
toimeen.

-- Olenhan minäkin viidentenä, huomautti Aarre.

Oiva ja Viljo vetivät suutansa nauruun, vaihtaen merkitsevän
silmäyksen, ja Senja hätäili:

-- En minä vain tule verkoille, jos veneessä on niin monta. Kuulkaa
nyt, eikö tuuli ylly. Menemme pohjaan että molahtaa.

-- Kyllä se on parasta, että nuori paroni jää kivelle kokottamaan,
tuumi Oiva leveästi. -- Kuinkas teitä laskettiinkaan vesille tänään?
Eikö mammanne pelännyt?

-- Minäpä lähdin luvatta. Enkä minä maalle jää. Senja jääköön, jos
tahtoo.

-- Luvatta! hämmästeli Laine. -- Mutta Aarre --

-- Vähät minä välitän tuulesta ja Sirkusta ja vieraista!

-- Onko kartanossa vieraita? uteli Senja.

-- Entäpä sitten. Laine, muistathan sinä Sirkun, joka oli Valion
toverina taulussa? Hänkin on siellä äitinsä kanssa. Hän on semmoinen
sipsu ja lellikki, että minä en siedä häntä ollenkaan.

-- Mutta mitä paroni ja paronitar sanovat? kysyi Laine aivan ymmällä.

-- Isä varmaan sanoo, että se vasta on mies, joka tietää mitä tahtoo
eikä pelkää.

Oiva ja Viljo eivät enää näyttäneet ivallisilta. Taisipa hän tosiaankin
olla miehen alku, tuo herraspoika. Tulkoon sitten Senjan sijasta
verkkoja laskemaan. Mukamakin hoilakka se Senja. Paras apu hänestä, jos
toimittaa illallista.

Kun he astuivat ulos majasta, puhalsi ankara puuska heitä vastaan,
tuoden suuria sadepisaroita. Laine katsoi Aarretta ja Oiva Viljoa,
epäilevinä kumpainenkin.

-- Sinä kastut, sanoi Laine.

-- Ei haittaa, vastasi Aarre reippaasti.

-- Tokkohan tuuli yltyy niin, että rikkoo verkot? tuumi Oiva.

Viljo tähyili merta ja ilman rantoja ja vastasi varmasti:

-- Lasketaan muutamia, mutta ollaan varuillamme.

Ankara, tuima työ nuorille voimille. Aarre kyllä huomasi pian, ettei
hänestä tottumattomasta mihinkään ollut, mutta uhallakin hän koetti
reutoa mukana. Oiva ponnisteli airoissa, Viljo ja Laine laskivat verkot
mereen. Yhtenään aallot löivät laitojen yli, ja kiivaasti sade pieksi
kasvoja. Uupuneina ja aivan läpimärkinä he vihdoin pääsivät majaan
takaisin.

-- Sinä olet aika tyttö, sanoi Viljo ihaillen Laineelle. Aarre ajatteli
samaa, mutta häpesi ja harmitteli omasta puolestansa. Nuo kaksi
näyttivät tällä hetkellä olevan kaukana hänestä, aivan toista maata.
He olivat väsymyksestään huolimatta iloisia ja innostuneita, hän nolo
ja vieras koko hommassa. Hetken aikaan he eivät häntä muistaneetkaan
ensinkään, häärivät vain keskenänsä, nauroivat ja puhelivat. Äkkiä
häntä melkein kadutti, että olikaan tänne lähtenyt. Mitähän äiti
ajatteli kotona? -- Huh, tuota vettäkin, joka virtaili niskasta selkää
pitkin... Tuntui niin kylmältä ja ilkeältä...

-- Voi Aarre, sinähän olet ihan sininen, kuuli hän silloin Laineen
huudahtavan. -- Tule pian tänne lieden luo vaatteitasi kuivaamaan!
Viljo, etkö sinä vähän hieroisi hänen käsiänsä? En hän ole tämmöiseen
tottunut.

-- Jyskytän vaikka selkääkin, murahti Viljo. -- Johan minä sitä
arvelin, etteivät paronit kalastajiksi kelpaa.

-- Älä tulekaan hieromaan! hän kielsi kiivaasti, kun Viljo yritti
käsiksi käydä. -- Vai painitaanko? Kyllä minä --

Oiva torui, mutta Laine nauroi, ja painiessa poikien tuli lämmin. Pian
sopukin palasi illallista syödessä ja pakinoidessa. Oiva ja Laine
tiesivät monta hupaista merikaskua. Senja oli Atlan kautta kuullut
Helsingin ihmeistä, ja uteli Aarteelta, oliko totta, että siellä
jossakin hevoset tanssivat ja siat hyppelivät vanteitten läpi. Lopuksi
Viljo alkoi kertoa, mistä kukin heidän perheessään oli nimensä saanut.
Atlanta johtui valtamerestä, jota eno vainaja oli purjehtinut; William
oli englantia, sillä hänellä oli kummina Jussilan Ville, joka oli
muuttanut nimensä Englannissa; ja Kolu --

-- Minä kyllä tiedän, keskeytti Aarre. -- Kristoffer Kolumbus löysi
Amerikan. Kunpa pääsisinkin laivalla purjehtimaan kauas merien taakse!
Minä en tahtoisi käydä koulua. Te onnelliset, joiden ei enää tarvitse!

Viljo ei vastannut, vaan huokasi huomaamattansa. Hän muisti kuin
eilispäivän sen aamun, jona paronitar neljä vuotta takaperin tuli
Itärantaan ehdottamaan, että hänet lähetettäisiin kansakouluun.
Se oli niin suuri onni, ettei hän voinut sitä todeksi uskoa eikä
mahdolliseksi kuvitella. Kova nousikin vastus, mutta vihdoin isä ja
äiti suostuivat, kun paronitar lupasi kustantaa. Hän, pitkä poika,
joutui sinne pikku Laineen kanssa yhtaikaa. Entäpä sitten! Hän oli
ilosta aivan hurjana, teki kommelluksia, luki kuin vimmattu, edistyi
hyvin ja oli onnellisempi kuin koskaan ennen. Sunnuntaiksi hän pääsi
kotiin Länsirannan Erkin mukana, kun tämä nouti Laineen, syksyin
keväin veneessä, talvisin hevosella. Jos ei näitä matkoja olisi ollut,
ei hän suinkaan olisi halunnut kirkonkylästä pois, sillä kotona
hän sai pelkkää harmia. Opettajan kauniiden puheiden jälkeen äidin
riiteleminen ja isän juoppous tuntuivat kahta kauheammilta, ja hänellä
oli käynneistänsä muistoja, jotka saattoivat hänet värisemään. Niin,
merelle -- vaikka kuinka kauas kotoa -- mutta koulu, se oli maailman
paras paikka!

Laine ikäänkuin jatkoi ääneensä Viljon ajatusta:

-- Sinä onnellinen olet, Aarre, kun saat lukea vielä monta vuotta. Minä
olen pyytänyt kaupunkiin kouluun, mutta isä ei tahdo siitä kuullakaan.

-- Parasta ettei kuule, mutisi Viljo, vaikka hän ei ääneensä saanut
lausutuksi niin itsekästä ajatusta. Se vain oli varma, että koska
kerran hänkään ei päässyt, niin... niin... Kuinka hän oli paha! Hän
hypähti pystyyn kuin itseänsä paetakseen ja selitti, että nyt oli aika
katsoa, miten verkkojen oli laita.

Oiva nousi hitaasti ja tyynesti. Hän arveli, että Aarre, herraspoika,
ja Laine, nuorin, voivat tällä kertaa jäädä maihin. Senja jouti nyt
vuorostaan tulemaan mukaan.

Viljo ei virkkanut mitään, vaan astui kiireesti ulos, toiset jäljessä.
Aarre puri huultaan, sillä herraspoika oli hänestä kuin haukkumasana,
mutta jäi sentään jotenkin mielellänsä sateensuojaan, kun ei Lainekaan
verkoille lähtenyt.

Kuohui, kohisi merellä, vaikka hiukan hiljemmin kuin äsken. Sadekin
rapisi tasaisemmin. Ei liene verkoilla hätää.

Oli hiljaista luodolla toisten lähdettyä. Aarre ja Laine istuutuivat
oven lähelle, jättäen sen auki, niin että voivat katsella ulos synkälle
merelle, jota jo pimeä peitti. Laine alkoi laulaa hyräillä:

    -- "Siell' ei merta pauhaavaa,
    mikä lohtu on se heille,
    jotka kamppaella saa
    lähteneinä myrskyn teille..."

-- Mitä sinä laulat? kysyi Aarre.

Laine vavahti ajatuksistansa. Tuskin hän itsekään oli huomannut, mitä
lauloi.

-- Äidin laulua, hän vastasi. -- Siinä sanotaan, että taivaassa ei ole
merta.

-- Sitten minun tulee ikävä taivaassa, nauroi Aarre. -- Minkätähden
siellä ei olisi merta?

-- Niin minäkin kysyin kerran. Äiti selitti sen minulle. Hän oli
oppinut laulun sinun äidiltäsi, kun hän eräänä myrskyisenä iltana
pelkäsi isän hukkuvan merellä. Paronitar oli sanonut, että se laulu
lohduttaa, sillä taivaassa ei ole eroa eikä pelkoa.

-- Meri siellä kuitenkin saisi olla, intti Aarre puoleksi tosissaan. --
Minä en pidä tuollaisista lauluista.

-- Ehkä siellä onkin aava vesi, tyyni ja kaunis.

-- Myrsky on parempi kuin tyyni. -- Jos vain ei sada, hän lisäsi
nauraen jälleen. Mutta sitten hän jatkoi vakavasti ja kiihkeästi: --
Minä tahtoisin merimieheksi. Katso, katso nytkin merta, kuinka komea se
on! Ajattelepas, aina vain purjehtia päivän toisensa jälkeen, kauas,
kauas pois... Minun täytyy päästä koulusta. Sinä et ymmärrä, kuinka
minä siellä ikävöin.

-- Onhan Helsinki meren rannalla.

-- Onhan se -- mutta voi kuinka toista on täällä! Laine keskeytti
puhelun, viitaten vilkkaasti merelle päin.

-- He palaavat, näetkö? Verkot olivat siis turvassa. Sitten hän juoksi
ulos sateeseen. -- Hyvä että tulitte niin pian! Lyöden kätensä Viljon
märkään käteen hän sanoi hämillään: -- Arvaa mitä: minä oikein olin
vähän levoton...

Tuli maatapanon aika. He rupesivat vetämään nurkasta olkisäkkejä
vuoteiksensa. Oiva ja Viljo heittäytyivät vieritysten toiselle
seinustalle, Senja ja Laine toiselle, ja Aarre säkkeinensä jäi
oviseinämälle yksinään. Kaikki he olivat täysissä vaatteissa, mutta
hyvin tarvittiin vaippojakin suojaksi yökylmää vastaan. Joka rakosesta
sen henkäykset tuntuivat, tulen päästyä riutumaan.

Olihan tämmöinen yö tavallaan hauska... Mutta Aarre ei voinut auttaa
sitä, että mieli alkoi vähän kolkoksi kääntyä, kun hiillos hiipui,
maja pimeni, ja tuuli vinkui ovea natistellen. Kotona äiti aina tuli
hänen ja Valion luo illalla, nytkin vielä, kun he olivat suuria poikia,
luki heidän huoneessansa kappaleen raamatusta ja rukoili ääneen. Tänä
iltana, kun äiti tuli, oli toinen vuode tyhjä. Äiti kulta, olikohan
hän pahoillaan? Annilta hän kyllä oli saanut tietää, että Aarre lähti
luodolle... Mutta entä jos hän kovin pelkäsi ja jos hän itki...

Aarteelle tuli tuska. Hän nousi istumaan. Jokohan toiset nukkuivat? Ei
ollut kuitenkaan ihan pimeä, hän saattoi erottaa heidät. Oiva kuorsasi
suu selällään. Senja oli kääntynyt seinään päin, ja Viljon silmät
olivat kiinni, mutta Laine valvoi istuen vuoteellansa kädet ristissä.

Uskaltaisiko hän häiritä?

-- Laine, etkö sinä nuku? kuiskasi Aarre epäröiden.

-- Minä rukoilen Isä meidän.

-- Jos nuo eivät heräisi, niin sinä laulaisit vielä sen... sen...

Laine nousi alttiisti ja kävi istumaan säkille Aarteen viereen. Hiljaa
hän lauloi:

    -- "Siell' ei ole taistoja,
    viimaisia vihureita,
    seuraa lepo rauhaisa
    Herran nimeen nukkuneita..."

-- Hyvää yötä, hän sitten kuiskasi, hiipien säkillensä takaisin. Eivät
he tietäneet kenenkään muun laulua kuulleen, eivät huomanneet kahta
polttavaa silmää, jotka Viljon vuoteelta seurasivat heitä. Kohta he
nukkuivat suloisen unen helmoihin.

       *       *       *       *       *

Kotona Valkamassa valvottiin vielä. Ikkunoista heijastui kirkas valo
ulos sumealle rannalle, ja kauniisti poimuteltujen, hentojen verhojen
lomasta pilkisti silloin tällöin vilkkaita päitä. Sitten ne jälleen
vetäytyivät pois, jonkin parvekkeen lasiovi avattiin varovasti,
koetettiin ihailla luontoa läpi vesiusman ja laskettiin rakosesta
tulvimaan hilpeätä humua, joka outona sekaantui sateen ja meren
ääniin. Paitsi kapteenska von Sterniä ja Sirkkua oli joukko muitakin
vieraita saapunut, ja Valkaman runollinen erakkoisuus oli hävinnyt kuin
taikaiskusta. Paroni itse oli aivan erikoisen hauska ja kohtelias, ja
paronitar liikkui iloisten ryhmien keskellä nuorekkaana, herttaisena ja
ystävällisenä; mutta hän oli kalpea ja tavallista vakavampi.

-- No, Valio, osaatko huvittaa nuoria vieraitamme tässä sadeilmassa?
kysyi paroni, taputtaen olalle sorjaa poikaansa, vasta valmistunutta
ylioppilasta.

-- Koetan parastani, hymyili Valio.

Hän oli hienon näköinen, silmissä puhdas ja hyvä, hiukan haaveksiva
ilme. Tällä hetkellä niistä kuitenkin loisti harvinaisen paljon
vilkkautta ja intoa.

-- Vai mitä sinä arvelet, Sirkku? Ehkäpä olenkin huonosti toimittanut
virkani. Kun itse on iloinen jo pelkästään tervetulleitten vieraitten
läsnäolosta, silloin helposti unohtaa --

-- Sinäkö unohtaisit? Setä kulta, meillä on äärettömän hauskaa!
ilakoi Sirkku, hento, siro kuusitoistavuotias, jonka vaaleat hiukset
poltettuina kiharoina liehuvat otsan ympärillä.

-- Vai niin -- no mistäpä se hauskuus, tyttöseni?

-- En tiedä... kaikesta. Täällä Valkamassa on niin paljon muistoja.

-- Heittäkää täksi illaksi muistot unholaan ja tanssikaa meidän
silmäimme iloksi! Eihän teitä ole monta paria, mutta sitä enemmän
saamme ihailla sulavia liikkeitänne. Pas d'Espagne!

Ja paroni istui pianon ääreen soittamaan.

Mailis tunsi huoneen pyörivän silmissänsä. Kiinteästi hän nojautui
sohvan kulmaan, ja haikea, äänetön huuto kohosi hänen rinnastansa
leikaten tanssin säveltä:

    "Miss' on tän'iltana poikani,
    laps huoleni hellimmän,
    rukousteni lapsi, mun riemuni,
    mun toivoni -- missä on hän?"

Paronitar ei ollut mukana, kun viinilaseja kilisteltiin, mutta se ei
herättänyt huomiota, sillä siinä hän ei ollut mukana milloinkaan.
Kukaan ei aavistanut hänen mielentilaansa, hän kesti hyvin.

Vasta myöhään yöllä erottiin, kukin huoneisiinsa levolle. Valio yksin
sai äidin suudelman. Hän ei surrut, eipä edes paljon huolta tuntenut
Aarteen poikamaisuuksista, joihin hyvin oli totuttu ennestään. Toruja
hän kyllä olisi tarvinnut, pikku veli veitikka -- mutta tuskin
niistäkään olisi tänä iltana mitään syntynyt Valion puolelta.

Hän istui ikkunan ääreen hetkeksi ennen maatamenoansa. Sade
rapisi ruutuihin ja tuuli vinkui, mutta Valion ajatukset kulkivat
aurinkoisissa ilmapiireissä. Hän oli ahkerasti ja tunnollisesti tehnyt
työtä koko kouluaikansa, istunut priimuksena viimeiset vuodet ja tuonut
ylioppilastutkinnosta luokkansa korkeimman laudaturin. Oliko ihme, että
mieli nyt tuntui keveältä ja iloiselta ja tulevaisuus ruusunhohtoisena
kajasti? -- Hyvä Jumala, kiitos elämän onnesta! Minä tahtoisin joka
silmänräpäykselle sanoa niinkuin Faust: Viivy, hetki, sinä olet niin
ihana! Varsinkin tänä iltana...

Ajatuksissaan hän piirteli jotakin valkoiseksi maalattuun pöytään,
havahti samassa, punehtui ja alkoi hieroa sitä kastetulla nenäliinan
kulmalla. Ensimmäiseksi hävisivät pienet jalat suippokenkineen,
sitten hennon vartalon ääriviivat ja vihdoin pää, joka ei ollut
oikein valmiskaan. Hämillään hän nousi mennäksensä levolle. Kun hän
istui vuoteen laidalla, sattuivat hänen silmänsä korttiin, jonka äiti
oli ripustanut seinälle sänkyjen yläpuolelle: "Etsikää niitä, jotka
ovat ylhäällä." Hän jätti riisumisen kesken, palasi pöydän luo ja
avasi raamatun. Ajatukset haihattelivat kuin kesähattarat taivaalla,
mutta silmät olivat kirjaan kiinnitetyt, ja hän ponnisteli vakavasti
pysyäksensä mukana. Neljännestuntia myöhemmin hän oli jo riisuutunut,
katseli hetkisen hellästi "pikku veljen" vuodetta, jonka Aliisa neitsyt
tavan mukaan oli valmistanut yöksi, ummisti sitten silmänsä ja uinahti
pian kesäisiin unelmiin.

Vihdoin paroni ja paronitarkin pääsivät makuusuojaansa. Hetken he
ääneti katsoivat toisiansa, sitten Mailis peitti kasvonsa käsillään
ja purskahti hillittömään itkuun. Paroni samoin repäisi rikki ilonsa
tehdyn naamarin, asteli kiivain askelin edestakaisin lattialla,
pysähtyi ja sanoi jyrkästi:

-- Tämä ei kelpaa. Me olemme pilanneet pojan. Tai sinä, Mailis. Minä
kyllä olen ollut veltto, sokea, herkkäuskoinen, mutta sinä häntä olet
työntämällä työntänyt pois säädystänsä, noiden ihmisten pariin. Näin
pitkällä nyt ollaan.

-- En minä ole tahtonut opettaa häntä tottelemattomaksi, kuiskasi
Mailis nyyhkien.

-- Mitä ajattelevatkaan Edith käly ja muut vieraat? Kerrankin saamme
sukulaisia ja ystäviä luoksemme, ja juuri silloin poika karkaa merelle
kalastajani kanssa. Oivaa kohteliaisuutta!

-- _Siksikö_ vain sinä olet pahoillasi? kysyi Mailis hiljaa, kohottaen
kasvonsa. -- Oi, Einar, jos ei meillä muuta olisi surtavaa!

-- Turhia. Minä olen monta kertaa pahemmassakin tuulessa purjehtinut.
Ei hän siellä huku, kyllä he itsensä hoitavat.

-- Jumala sen suokoon. Ja hoitakoon hän myös lapseni sydäntä, joka
ennen oli pehmeä kuin vaha... Nyt ei äidin kielto enää tunnu siihen
painuvan.

-- Sinä taivutat häntä väärillä syillä. Tuulee muka liiaksi. Mitä
reipas poika semmoisesta joutavasta huolisi? Olisit sanonut, että hänen
ei sovi lähteä tänään.

-- Sanoin senkin.

-- Vai niin. Eikä auttanut.

Paronin kauniit piirteet näyttivät tällä hetkellä niin kovilta, että
Mailis tunsi sydämensä värisevän, ja kovalta kalskahti äänikin, kun hän
päättäväisesti sanoi:

-- Vieraitten lähdettyä saa Aarrekin lähteä loppukesäksi. Sen hän on
hyvin ansainnut.

-- Minne? kysyi Mailis säpsähtäen.

-- Minne tahansa, kunhan joutuu erilleen kalastajista. Hienoon
perheeseen, jossa ei hemmotella ja jossa vaaditaan sivistynyttä
käytöstä. Ehkä Edith voi suosittaa sellaista.

Päättävällä kädenliikkeellä hän työnsi syrjään pylväisiin kiinnitetyt
verhot, jotka vuoteita kaihtoivat. Nyt hän tiesi tahtonsa.

Mailis ymmärsi, ettei vastaaminen kannattanut tänä yönä. Huomenna, kun
Einar oli tyyntynyt. Silloin hän oli taisteleva rakkautensa hehkuvalla
voimalla, ja Einarin päätöksen hän oli varmasti peruuttava, sillä --

-- Jos tätä pitkittyy muutamia vuosia, tuo hän jonakin kauniina päivänä
morsiamensa noista mökeistä, jatkoi ivallinen ääni vuodekomerosta.

Pikku Aarre? Morsiamen?

Mailis oli vähällä nauraa kesken huoltansa, mutta samassa eräs ajatus
iski kuin salama hänen mieleensä.

Hän näki edessänsä nuoren Laineen kuvan, suloisena, säteilevänä. Lapsia
he olivat kumpainenkin, mutta lapset kasvavat... Einar, Einar, oletko
oikeassa kuitenkin?

Mailis valvoi vielä, kun aamu sarasti. Hän rukoili poikansa puolesta.

       *       *       *       *       *

Yhä satoi ja tuuli siihen aikaan, jolloin veneitten piti palata.
Vieraat nukkuivat syvässä unessa, mutta Mailis oli jo kauan seisonut
verannalla odotuksesta sykkivin sydämin, tähystellen kaukoputkella
merelle. Huoahtaen hän kääntyi menemään, kun häntä sisälle kutsuttiin.

Juuri silloin vene liiti esille niemen takaa. Sen näki paroni, joka
sadetakkiinsa verhottuna käveli edestakaisin rannalla.

Aarteen sydämeen hän ei nähnyt. Se oli tällä hetkellä taas vahan
pehmoinen, hellä ja ikävöivä. Hän kaipasi päästä äidin luo, häntä
hyväilemään, pyytämään anteeksi ja kertomaan, ettei ollut mitään hätää.
Hiljaa hän aikoi kuiskata äidin korvaan senkin, että hän illalla
oli muistellut kaikkia heitä ja _melkein_ toivonut kotiin... Tai ei
sentään, ei hän sitä viimeistä sano edes äidille, sillä sehän ei ole
miehekästä. Isälle vielä vähemmin. Isä on ylpeä hänen reippaudestaan,
aivan niinkuin silloin, kun hän pikku poikana lähti luvatta yksin
purjehtimaan...

Jo oli rannalle tullut väkeä kalastajatuvistakin. Nuoret viittoivat
keinuvasta veneestä: -- Täällä ollaan onnellisesti! Mutta kaloja on
vähän vain. Emme me siihen mitään voineet.

Aarre näki jo kaukaa harmaan sadetakin huppupäähineineen. Veneestä hän
hyppäsi niin hätäisenä, että toinen jalka pulskahti veteen, ja ryntäsi
suoraan isän luo.

-- No, no, sanoi Einar huomattavan kylmästi, -- noinko kiire sinulla on
nuhteita saamaan sopimattomasta käytöksestäsi?

Aarre oli kuin puusta pudonnut. Vahasydän alkoi hyvää vauhtia kovettua,
Tiellä se ehti jo niin kovaksi käydä, ettei kotona sulanut enää äidin
kyynelistäkään.

Vai talonpoikamainenko hän muka oli? Ja poisko hänet lähetettäisiin
tapoja oppimaan? Eipä hän tahdokaan oppia toisia tapoja, eikä hän
välitä vieraista ollenkaan, ei ollenkaan...

Kaikki hienohelmat olivat juuri nousseet ja ilkkuivat märkää,
ryvettynyttä poikaa merisankariksi. Kipin kopin Aarre riensi
vaatteita muuttamaan, pahalla tuulella, sydän harmista kuohuen. Valio
tuli puhuttelemaan häntä. -- Aarre, tuhmahan sinä olet. Kuka nyt
leikinlaskusta noin suuttuu? Tule sisälle ja ole oikein ystävällinen
-- tulethan? Mutta Aarre tyrkkäsi hänet pois kyynärpäillään. Hän ei
tahtonut enää nähdä koko joukkoa, ei vaikka. Uhallakin hän juoksi
Länsirantaan, niin pian kuin Valio oli hänet jättänyt. Vähät siitä, jos
torutaan. Aikoohan isä toimittaa hänet pois joka tapauksessa. Mutta
hänpä karkaakin merelle ainiaaksi, karkaa ihan varmaan!

Länsirantalaisten kalaosuus oli silloin jo perattu, sillä eihän se
suuri ollut. Ja sen pienen erän tähden Laineen oli täytynyt merellä
ponnistella! Anni oli tuskissansa valvonut melkein koko yön, kuunnellen
tuulen ulvontaa. Vaan ei auttanut. Erkki kyllä rakasti tyttöä, mutta
oli kova vaatimuksissansa. Anni oli ja saikin olla kukkanen kämmenellä;
Laineen piti karaistua kallion nuoren männyn lailla.

Anni kutoi lämmintä sukkaa, Laine oli vaihtanut pukua ja söi juuri isoa
voileipää, kun Aarre tuli. Huoneessa oli siistiä ja sievää: valkoiseksi
maalatut huonekalut, valkoiset uutimet ikkunoissa, katajanhavuja
lattialla ja kukkia pöydällä.

Siellä Aarre sai tyhjentää uhman ja surun sydämestään, ja päätös oli
sama kuin tullessa: -- Minä en tahdokaan hienoksi herraksi. Jos en saa
olla teidän kanssanne, niin minä karkaan!

Annin sukkapuikot olivat pysähtyneet. Vasta nyt hän asian ymmärsi.

-- Aarre herra, hän sanoi vakavasti, -- menkää suosiolla, mihin
vanhempanne päättävät. He kyllä tietävät, mikä teille on paras.

Poika äimistyi. Ei hän täällä olisi odottanut moista kuulevansa.
Kaikkiko nyt liittoutuivat häntä vastaan? Paitsi Laine. Ei suinkaan
Laine?

Silloin joku koputti ovelle. Aarre peräytyi: se oli hänen äitinsä,
vakavana ja surullisena. Laine loi häneen suuret, hätäiset silmänsä,
vakuuttaen: -- Ei Aarre ole aikonut pahaa. Saahan hän jäädä tänne?
Kyllä hän pysyy hienona kuitenkin...

Hämmästyen paronitar käänsi katseensa tyttöön, ja Anni kiirehti
häpeissänsä nuhtelemaan:

-- Laine, kuinka sinä noin rohkea olet?

Laine painoi alas päänsä. Ei hän koskaan muistanut, miten ylhäinen
paronitar oli, siitä ajasta asti, jolloin tauluja maalattiin.

-- Ei, lapsi, se on oikein, sanoi paronitar liikutettuna. -- Älä pelkää
minua! Ja voimakkaan tunteen valtaamana hän sulki Laineen syliinsä.

Sitten hän sanoi Aarteelle: -- Mene nyt kotiin, mene äitisi tähden!
ja Laineelle: -- Juokse Itärantaan, sano että paronitar pyytää Viljoa
viemään kirjettä laivalle iltapäivällä.

Paronitar ja Anni jäivät kahden. Heidän ei tarvinnut mitään selitellä,
he ymmärsivät ajattelevansa samaa.

-- Me emme ole voineet estää heidän ystävyyttänsä, sanoi Anni nyyhkien.
-- Mutta älkää, hyvä paronitar, sentähden lähettäkö Aarre herraa
mihinkään. Minä puhun Erkille, että pannaan Laine palvelukseen. Ei
Aarre herra sitten tule niin paljon meikäläisten joukkoon, jos Laine on
poissa.

Armas pieni Laine! Mailis tunsi sanomatonta hellyyttä häntä kohtaan.
Hänen olisi tehnyt mieli huudahtaa: -- Antakaa hänet minulle, ei
palvelukseen, vaan koulutettavaksi. Sitten johtukoon lasten ystävyys,
niinkuin Jumala tahtoo! Mutta Einarin kylmä, ylhäinen katse kuvastui
hänen eteensä. Ei koskaan, ei koskaan _hän_ voisi sitä sallia. Paras
oli ajoissa erottaa heidät -- niin, Einarin tahto oli tapahtuva.
Einarin tahto: kalliovuori; Mailisin rakkaus: lämpöinen aalto. Hiljaa
aalto huuhtelee ja kovertaa, mutta liian heikko on sen voima vuorta
puhkaisemaan. Musertavasti Mailis nyt sen tunsi, ja samassa hän
tappiolle joutuneena antautui. Siksi hän sanoi ainoastaan:

-- Ei Laine oli syypää Aarteen tottelemattomuuteen. Ole huoletta, Anni
rakas, ja pidä tyttö luonasi.

Iltapäivällä meni kirje eräälle luutnantille, Edith von Sternin
lähimmälle naapurille Saimaan kanavalla. Viikkoa myöhemmin saapui
vastaus, ja kohta sen jälkeen sukulaiset lähtivät, vieden Aarteen
mukanansa.

-- Kunpa _minä_ olisin päässyt, sanoi Valio surumielisesti, katsellen
etenevää laivaa, josta nuorten liinat liehuivat, Sirkun ylinnä. --
Aarre on pahoillaan, mutta minä olisin mielelläni mennyt. Tuntuu kovin
yksinäiseltä, kun he ovat lähteneet.

-- Ensi kesänä saatte molemmat matkustaa, lupasi isä. -- Käymme
Saksassa taas kerran pitkästä ajasta.

       *       *       *       *       *

Ei Aarre merelle karannut, mutta monta harmia ja vastusta hän tuotti
luutnantille. Sitten talvella opettajat häneen tuskastuivat. Hyväpäinen
poika, ja niin laiska ja vallaton! -- Seuraavan kesän koko perhe vietti
ulkomailla. Aarre oli seitsemännellätoista, kun he toisen talven
jälkeen palasivat Valkamaan.

Silloin isä oli häneen jotenkin tyytyväinen. -- Poika on tasaantunut,
hän arveli hyvillänsä. Mutta Mailis näki, että se kaikki oli vain
pakotettua tyyntä. Hän ymmärsi, että Aarre ulkonaisesti taipui,
koska hän ei enää kestänyt eroa merestä ja Valkamasta. Joskus, kun
Laine, Viljo ja muut entiset kesätoverit yhdessä purjehtivat rannasta
tai lauantai-iltoina joutessaan kisailivat sileällä kalliolla,
silloin saattoi Aarteen muoto näyttää sellaiselta, että äidin sydän
vavahti. Ei ollut siinä suvipäivän aurinkoa, joka hänen iällensä
kuului, vaan synkän, uhkaavan pilven varjo. Pitkillä, yksinäisillä
purjehdusretkillä, ankarassa kamppailussa aaltojen kanssa hän tuon
tuostakin etsi purkausta sille kuohulle, joka muuten ahdistui poven
pohjaan.

Tuli sitten rippikoulun aika ja ylioppilastutkinnon vuosi. Äidin
rukoukset kävivät palavaa palavammiksi. Hän oli kyllä kerran
antautunut, mutta alistuneenakin pitänyt aseensa. Toivossa hän taisteli
näkymätöntä taistelua, ja häntä tuki herttaisella osanotollaan
Valio, isän hieno poika, äidin vakava poika, hän, joka oli paljon
epäröinyt, rupeisiko taiteilijaksi vai papiksi, mutta lopuksi valinnut
jälkimmäisen tien, koska se oli turvallisempi. Tyyni lampi ja kuohuva
meri! Aarre, hän tarvitsi rukouksia.

He näkivät iloksensa, miten hänen olentoonsa niinä aikoina palasi
jotakin lapsuuden avonaisesta herttaisuudesta, samalla kuin lähestyvä
tutkinto terästi hänen tahtoansa työhön. Isänkin sydän alkoi taipua
häntä kohti entisyyden uljailevalla hellyydellä. Kun sitten valkoinen
lakki keväisenä iltana painettiin hänen päähänsä, kiinnittivät isä,
äiti ja veli yhtä rajattomalla riemulla kilvan ruusuja hänen rintaansa.
Kuten juhlakulku oli Aarteelle sen kevään matka Valkamaan.

Olihan nyt kaikki tuleva hyväksi jälleen?




III


Silloin oli suven armahin aika. Tuomet ja mansikat kukoistivat,
koivujen täysi lehti oli hento ja vaalea, ja aalloilla läikehti ilo,
vapautuksen ensimmäisen kulta-ajan luoma, sellainen, joka säilyy vain
juhannukseen asti, pian tasoittuakseen ja vihdoin vaihtuakseen syksyn
raskaiksi huokauksiksi.

Viljo ja Laine laskivat pitkääsiimaa kotivesiin. Naapurukset olivat
aina yksissä kalastushankkeissa, ja siksipä ihmisten mielestä nuorten
olisi sopinut liittyä yhteen kokonaan, nyt kun he jo alkoivat siihen
ikään ehtiä.

Samaa Viljokin ajatteli. Hänen oli edellisenä talvena ollut äärettömän
ikävä Lainetta, joka oli mantereella kansanopistoa käynyt. Aina täytyi
pelätä, että kunhan se vain ei unohtaisi. Nyt hän itse vuorostaan
hiukan aprikoi lähteäksensä kotoa, ja silloinen ahdistus tuli taas
mieleen. Kylläpä pitäisi puhua, jos saisi sanat suustansa.

Laine huomasi, kuinka Viljo häntä katseli ja katseli hievahtamatta.
Hän loi suloisesti silmänsä alas, heitti viimeisen koukun veteen ja
sovittausi joutilaana istumaan, kädet helmassa. Aallot lipattivat
somasti laitoihin, kun Viljo käänsi veneen, ja sitten kuului vain
airojen tasainen tahti.

Viljo souti väärään, eikä Lainekaan perää pitänyt. Sitten airot äkisti
pysähtyivät, ja Viljo sanoi:

-- Minä taidan nyt mennä merelle.

-- Merelle!

-- Niin, katsos, johan Kolu ja Iisakki tulevat kalassa toimeen.

Hän veti taas airoja muutaman kerran ja pysähtyi uudestaan.

-- Et sinä taida välittää, vaikka minä menenkin.

-- Voi, välitänhän minä hyvinkin. Me olemme aina yhdessä tehneet työtä.
Minun tulee ikävä Kolun ja Iisakin kanssa, niin ikävä sinua...

Viljo rohkaisihe.

-- Mutta jos... jos ei erottaisikaan. Jos laittaisimme oman tuvan ja
omat verkot, vaikkapa velaksi ensin --

-- Mitä sinä puhelet? katkaisi Laine punastuen.

-- Niin, jos sinä tulisitkin minun vaimokseni... Laine, Laine, etkö
sinä siis ole ymmärtänyt, että minä jo kauan --

-- Mehän olemme niin nuoria, minä vasta seitsemäntoista. Älä nyt vielä
semmoisia ajattele.

-- Kuinka vanhaksi sinun pitää tulla? kysyi Viljo puoleksi leikillään,
puoleksi pahalla mielellä.

Laine helkähti nauramaan. Viljon korvia viilsi yhtaikaa sen naurun
kirkas helinä ja toinen kumea odottamaton ääni, joka kuului sivulta
edempää.

Laiva puhalsi.

Molemmat käänsivät päänsä sitä kohden. Viljo rupesi taas rivakasti
soutamaan, mutta laiva läheni suuremmalla vauhdilla. Ennenkuin he
ehtivät niemen suojaan kotilahdelle, sivuutti se heidät vallan läheltä.
Kaksi sorjaa nuorukaista seisoi kannella, molemmat tervehtien nostivat
lakkiansa -- tai oikeammin vain toinen, sillä toinen sitä liehutti
ja viipotteli, kuin riemulla näyttääksensä, että tässä se oli nyt
vihdoinkin voitettuna.

Laine punastui hiusmartoon asti. Hän tempasi huivin päästänsä ja
heilutti sitä kerran, veti sitten kätensä takaisin ja painoi alas
päänsä. Viljo souti tuimasti, ja samassa jo niemi erotti laivan ja
veneen.

He eivät enää kumpikaan sanaa vaihtaneet. Laineelle oli kuin sähköä
Aarteen avomielinen ilo, tuo entisajoista tuttu, jota hän niin kauan
oli turhaan kaivannut. Viljolla oli omat syynsä murjotella äänetönnä.

-- Hyvästi, hän sanoi rannassa.

-- Mennään kai aamulla kokemaan yhdessä? kysyi Laine.

-- Mennään kai, vastasi Viljo. Mutta kun aamu tuli, seisoikin Kolu
veneen luona Lainetta odottamassa.

Ei ollut vielä kesä puoliväliin kulunut, ennenkuin jo kalamökeissä
sohistiin Laineen tähden.

-- Kuules, sanoi Syrjälän Sere Itärannan Liinulle noin hiukan kautta
rantain, -- onko se totta, että teidän Viljo on ottanut paikan laivaan?

-- On niinkin, "Pilvi" nimiseen kuunariparkkiin. Kas, meidän Atla
on hyvin paljon laivamiesten kanssa tekemisissä siellä Helsingissä,
niin että hän sai asian toimitetuksi suoraan vain. Harvoin köyhälle
lykästää, mutta sattui se nyt meillekin kerran.

-- Kova se semmoinen onni on huokasi Sere. -- Aatukin on aina vaan
teillä tietämättömillä. Hän niisti nenäänsä ja rykäisi. -- Jos
menee sinunkin poikasi iäksi päiväksi... Tai ehkä Viljolla on tyttö
katsottuna täällä, hän lisäsi tutkien, -- niin kyllä sitten sentään --

-- Mikä tyttö? ärjäsi Liinu. -- Tuoko Laine letukka? Herrain hempu!

Sere näytti kauhistuneelta ja kumartui Liinun puoleen kuiskatakseen:

-- Ne kertovat, että Aarre paroni käy Länsirannassa. Käykö se?

-- Käy, sanoa paiskasi Liinu täyteen ääneen, niin että Sere
säikähtyneenä kimmahti koholle.

Ja sitten alkoi päivitteleminen.

-- Jaa, jaa, semmoista siitä tulee, kun on niin hieno ja olevinaan.

-- Annikin niin jumalinen muka. Hyi sentään! Ulos minä ajaisin että
koivet soikkaa. Ihme oikein, ettei edes Erkki pidä parempaa kuria.
Mutta hän on aina poissa kotoa, kalassa tai kartanon päivätöissä, kun
se paroni suotta ei ota useampia renkejä.

-- Mitä Erkistä, laskihan se tytön opistoonkin. Varokoon vain, ettei
kapsahda katajaan, kun kuuseen kurkottelee. Teidän Viljo vasta mies on,
ei ole oppinut ryyppäämäänkään, vaikka Janne... Niin, tuota noin, hullu
tyttö, kun ei ymmärrä onneansa!

-- Viljo ei ikinä häntä ottaisi, vakuutti Liinu, niskaansa nytkähyttäen.

Viljo korjasi verkkoja rannalla ja hyräili hampaitten välistä:

    -- "Hoi on, hoi on, huolettaa ja hulluksi taidan tulla:
    Kultani on vallattuna, jok' oli ennen mulla.

    Sinä olit oma kultani, olit monta vuotta;
    miksipä nyt vierastuit ja hylkäsit mun suotta?"

Viljo suri, mutta Aarre oli onnellinen, äärettömän onnellinen pitkistä
ajoista jälleen. Oli kuin valkoinen lakki olisi isän silmissä
kelvannut vapauden avaimeksi, sillä pojan askeleita ei yritettykään
vartioida enää eikä kysellä missä hän kesäiset päivänsä vietti. Hän
tunsi hillitöntä riemua, kuten irtipäästetty ilmojen tuuli. Vapautta
luvuista, vapautta pakon kahleista, vapautta vetää keuhkoihinsa suven
ja nuoruuden nautintoa täysin henkäyksin...

Sirkku oli taas sinä kesänä Valkamassa. Hänen äitinsä lähetti hänet
mielellään, ja vielä mieluummin hän itse tuli. Tiedettiin kyllä
miksi. Valio viihtyi hänen seurassaan ja hän Valion. Heillä oli
paljon yhteisiä harrastuksia: he ihailivat luontoa tai liitelivät
mielikuvituksen maihin, selailivat suuria taidehistorioita ja
keskustelivat milloin kreikkalaisista Veenuksista, milloin
renessanssiajan kirkoista tai Rafaelin ja Murillon madonnatauluista.
Usein isä ja äitikin innostuivat mukaan, kypsyneellä arvostelullansa
kypsymättömiä ohjaamaan. Mutta Aarre pitkästyi heitä kuunnellessaan,
ja vallankin Sirkku oli hänen mielestänsä "tyhjää ilmaa". Ja Valiokin
oli aina niin tasainen ja säännönmukainen, juuri niinkuin hyvin
kasvatetulle paronille ja vastaiselle papille soveltui, että Aarteen
olisi tehnyt mieli kerran kunnollisesti ravistaa häntä tai niskasta
nostaen pistää kylmään kylpyyn, kuten Edith tädin valkoisen sylikoiran.

Ei, toista oli kalastajien parissa, kun pursi vetten kantamana liiti
suolatuoksuisessa, raittiissa tuulessa -- toista silloinkin, kun meri
nukkui, kun nuotiotulet välkähtelivät rannoilta ja ilo kallioilta
kajahteli. Siellä oli luontoa ja vilpasta elämää, juuri sitä,
mihin Aarre janoten kaipasi. Ja Laine, hänen lapsuutensa kesäinen
päivänpaiste, oli kauniimpi entistään ja viehkeämpi ja armaampi
kainossa tuttavallisuudessaan, joka puoleksi kartteli ja puoleksi
lähestyi, niinkuin säde, joka lehvikössä leikkii.

He olivat paljon yhdessä. Laine epäröi ja sanoi "maisteri", Aarre
nauroi ja vastasi "mamselli". Sitten he nauroivat kumpikin ja olivat
jälleen vain Aarre ja Laine. Mitäpä he olisivat huomanneet pahansuopien
katseiden ukkossähköä ja panettelevien sanojen etäisiä salamoita.
Kaksi oli, jotka huolella tähyilivät taivaanrantoja, aavistaen, että
jotakin oli tulossa. Mailis ja Anni. Mutta he olivat vielä vaiti, sekä
toisilleen että lapsillensa.

Sitten eräänä elokuun iltapäivänä tapahtui, että Valio ja Sirkku
onnesta loistavina kertoivat menneensä kihloihin. Isän mielestä se sopi
hyvin; äiti suuteli heitä, lausumatta ilmi ajatustaan, että he olisivat
vielä jonkun vuoden saaneet kehittyä ja odottaa; ja Aarre -- niin,
Aarre tunsi, kuinka veri karkasi hänen poskiinsa ja sydän löi rajussa
tahdissa.

Valio ja Sirkku. Miksi ei hän ja Laine? Tulkoon mitä tuli, hänkin
oli ottava omansa, vaikkapa kymmenen kallioista isäntahtoa seisoisi
vastassa!

       *       *       *       *       *

Ihana ilta. Meri oli hurmaava valkotäpläisessä, hulmuavassa vaipassaan,
ja lampi koreili sekin, kuvastellen ensimmäisiä tähtiä ja hiljaa,
hiljaa tuuditellen uneksivia lummekukkiansa.

Mailis istui lammen kaltaalla Sirkun ja Valion kanssa. Kauan he olivat
aivan ääneti istuneet. Vihdoin Sirkku sanoi, syvään hengähtäen:

-- Ovatko kauneus ja onni yhtä vaikeat kuvailla? Täällä on niin
kaunista ja minä olen niin onnellinen, mutta kummallekaan tunteelle en
löydä sanoja.

-- Minkätähden maailmaa sanotaan pimeäksi laaksoksi? puhkesi Valiokin
puhumaan. -- Onhan elämä niin ihana. Iloja enimmiten, ja jos surut
tulevat, ei kaikki kauniit tähdet sammu. Me emme pelkää elämää,
emmehän, Sirkku?

Hän katsoi Valiota hämmästyen:

-- Mitä me pelkäisimme?

-- Elämän vakavuutta, vastasi Mailis Valion puolesta. -- Niin, se
ei olekaan leikin asia. Mutta kenellä on Jumala kanssansa, hänen ei
tarvitse pelätä.

-- Täti kulta, sanoi Sirkku, painautuen häntä lähemmäksi, -- minä
olen niin nuori ja lapsellinen vielä. En minä ole sellainen vakava
ja hurskas... mutta kyllä minä tahtoisin tulla sinun ja Valion
kaltaiseksi. Hyvä täti, pidäthän minusta kuitenkin vähäisen?

-- Paljon, rakkaani. Pidän kaikesta kauniista, niinkuin sinäkin,
ja onhan valoisassa onnessasi jotakin hentoisen ihanaa. Tiedätkö,
mihin vertaisin sinua? Hohtosiipiseen perhoon, joka liitelee
päivänpaisteessa. Mutta rakas pieni perhoseni, sinä palellut, kun talvi
tulee. Siksi toivon ja odotan aikaa, jona voisin verrata sinua johonkin
kestävämpään.

-- Olenko minä toinen perhonen? kysyi Valio puoleksi leikillään.

Äiti katsoi häneen hellästi: -- En luule.

-- Minä tiedän mikä Valio on, huudahti Sirkku. -- Hän on lummekukka.
Katso tuonne, Valio! Eivätkö ne ole kauniita?

-- Tyttöjähän kukkasiin verrataan, nauroi Valio. Mutta Mailis sanoi: --
Ehkä Sirkku on oikeassa.

Ne uneksivat valkeita unelmia niinkuin sinäkin. Niiden lailla sinä
tunnet vain lammen ja laakson, et vuoria, merta etkä suurta maailmaa.
Allasi on pohja, mutta kiintein juurin et ole juurtunut siihen...

-- Mitä tarkoitat, äiti?

-- Tarkoitan, että sinulla on taistelut vielä jäljellä. Ei kukaan pääse
ilman niitä. Sinä olet vakava poika, Sirkku kepeä keijunen, mutta sama
kauneus, sama vajavaisuus on teissä. Ymmärrän niin hyvin, että juuri te
rakastatte toisianne.

-- Sinä olet ihmeellinen, täti, sinä ymmärrät kaikkia ihmisiä! huudahti
Sirkku ihastuneena.

-- Niinpä neuvo, äiti, kuinka me pääsisimme kalliolle, sanoi Valio.

-- Tiedätkö kallion, lapseni?

-- Sinä, äiti, olet siihen viitannut aina.

    -- "Mä kalliooni uskon
    ja sille rakennan..."

-- Minä uskon, sanoi Valio vakavasti.

-- Opi siis rakentamaan sille kalliolle!

Syntyi jälleen äänettömyys. Tuuli vain humisi puissa ja tähdet
väreilivät lammen kalvossa.

-- Entä jos minä en kelpaakaan papiksi, sanoi Valio äkkiä. -- Ihan
varmasti minä en kelpaa.

-- Minä vielä vähemmin papin rouvaksi. En ole sitä ajatellut koskaan
ennen. Täti kulta...

-- Nöyrille Jumala antaa armon. Ken on pieneksi tullut, hän voi kasvaa.

-- En minä talonpoikien seurassakaan osaa olla, jatkoi Sirkku
hätääntyneenä.

-- Jos minä... jos minä jättäisin sen uran ja seuraisin isän jälkiä,
sanoi Valio epäröiden. -- Miksi ei minustakin voisi tulla arkkitehti?
Kyllä se olisi helpompaa.

Silloin Mailis tuli hyvin totiseksi.

-- Helppoa tai vaikeata -- pääasia, että kukin seuraa kutsumustansa. Se
nöyryys ei ole oikea, joka päämäärästä tinkii. Juuri siinä on elämän
vakavuus, että meidän tulee muodostua Jumalan tarkoitusten mukaisiksi,
maksoi mitä maksoi. Ja siinä on elämän ihanuus, että hän muodostaa
meidät.

-- Nyt minä käsitän, että voi puhua pelkäämisestä, vaikka on äärettömän
onnellinen, sanoi Sirkku värähtäen.

-- Sitäkö suurta elämänkysymystä sinä pelkäät? kysyi Valio.

-- Ja pientä ja kaikkea. Myöskin talonpoikia, hän lisäsi naurahtaen. --
Voi, minun täytyy tulla ihan toiseksi, sen minä huomaan.

-- Lapsena sinä leikit Länsirannan Laineen kanssa, kun tauluja
maalattiin. Kävihän se silloinkin.

-- Niin, silloin, Sirkku huokasi. -- Mutta se tyttö olikin erilainen
kuin muut. En minä voi mitään siihen, että talonpoikaiset ihmiset eivät
huvita minua.

-- Kyllä minä ihmettelen äitiä, joka niin hyvin ymmärtää heitä,
ja Aarretta, joka ei muiden kanssa viihdykään. Minä tunnen kaikki
kyläläiset, mutta vieras olen heille sentään, melkein niinkuin sinäkin.
Mistähän se oikein johtunee? Varmaankin luonteiden erilaisuudesta.

-- Rakkaus on sydänten avain, vastasi Mailis.

Ja Valio ja Sirkku, joiden rinta oli rakkauden runsautta tulvillaan,
tunsivat sinä hetkenä syvästi, että heiltä kumminkin juuri rakkautta
puuttui.

Pieninä he palasivat suurten unelmien mailta elämän
todellisuuteen. -- -- --

Kun Mailis heidän luotansa tuli kotiin, olivat huoneet tyhjät. --
Kaikki lintuni lennossa, hän hymyili. Ilta olikin hyvin ihana. Hän
alkoi siirrellä teekuppeja ruokasalista verannalle, odottaakseen heitä
siellä.

Ei mitään kuulunut. Jos hän olisi varhemmin tullut, olisi kaukaisena
helinänä soinut hänen korviinsa laulu rannan viidakosta kallioitten
juurelta. Sitä ääntä kohden oli Aarre rientänyt, sinne myöskin Einar.

Lehdet kahisivat, oksat taipuivat, Aarre astui tytön luo, joka haravoi
ja lauleli. Sävel oli kirkas, mutta surullinen. Laine muisteli Viljoa,
jonka oli määrä jo seuraavana aamuna lähteä Helsinkiin ja sitten kauas
Suomen rannoilta.

-- Mitä sinä toimit, Laine? kysyi Aarre.

-- Haravoin. Etkö näe? Lehtiä teidän lampaillenne. Tämä on päivätyötä.

Aarteen povessa kuumotti. Kiivaasti hän sieppasi pois haravan hänen
käsistään, jotta tyttö hämmästyen jäi toimetonna seisomaan.

-- Mitä aiotkaan, Aarre? Aivanhan sinä säikytät minua.

-- Lehtiä meidän lampaillemme! Niitä kootkoon ken tahtoo, mutta sinä
-- laula, laula vielä! Kuinka sinun äänesi kantaa ja helkkyy yli meren
kohinankin!

-- Yksi "Laine" laulaa, toiset säestävät, yritti tyttö leikkiä laskea,
vetäytyen viidakosta rantaa kohti. -- Käy tänne, kuuntele säestystä! Se
on kauniimpaa kuin laulu.

He olivat nyt ihan veden äärellä, kapealla hietakaistaleella, jota
valkopäiset aallot huuhtoivat. Laine siirtyi yhä poispäin, oikealle,
siihen suuntaan missä koti sijaitsi. Ei hän itsekään tietänyt miksi,
mutta sen hän tunsi, kuinka sydän aivan seisattui, kun Aarre äkisti
pysähdytti hänet, tarttuen hänen käteensä.

-- Laine, nyt on lammen pari kihloissa.

-- Valio herra ja Sirkku neiti? Todellako...

-- Miksi sinä olet niin kalpea? Ja vavahdat? Laine, meren tyttö, minun
tyttöni --

-- Laske minut, laske! Jokin rapsahti tuolla viidakossa...

-- Aalto vain taittui rantaan vastaan. En laske sinua, ennenkuin olen
saanut sanoa, että riistän sinut omakseni kaikista huolimatta, että
olet minun, Laine, rakkahin --

Silloin oksat risahtivat aivan heidän takanaan. Laine huudahti, Aarre
hellitti kätensä, ja nuolena pakeni tyttö. Mutta Aarre ja hänen isänsä
seisoivat silmästä silmään vastakkain.

Hetki ja leimaus -- hurjan kiivastuksen leimaus paronin mustista
silmistä.

-- Sinä kelvoton! hän pusersi huuliltaan, ja samassa hänen kohotetusta
kädestään läimähti lyönti Aarteen poskelle.

Toinen leimaus, ristituli toisesta mustasta silmäparista.

-- Isä! hän ainoastaan sai vastatuksi raivosta vapisevin äänin.

Sen kuuli Laine, muuta hän ei enää kuullut. Hän peittyi viitaan, ja
hengästyneenä, itkusilmin hän ennätti kotirannan aukealle.

Ensimmäiseksi hän näki Viljon, joka veneen luona askarteli, valmistaen
sitä matkakuntoon. Tuntui samassa turvalliselta, aivan kuin hän olisi
saattanut juosta Viljon luo suojaan. Viljo katsoi häntä kummastellen,
silmissä luonnollinen kysymys: -- Mikä nyt? Mutta sitten siinä vilahti
jotain muutakin, jotain ivansekaista, melkein halveksivaista. Laine
sävähti eikä lähestynytkään, kuuli Viljon viheltävän, riensi kotiovesta
sisälle ja purskahti ääneen itkemään.

-- Mikä sinun on? tutki äiti.

-- En tiedä, en tiedä, en ymmärrä mitään...

Vähitellen selitykset tulivat.

-- Hän rakastaa minua, minä kuulin sen nyt, mutta minun on niin
kummallinen olla... Äiti, enhän minä voi paronittareksi tulla, en
koskaan...

-- Et tietenkään, sanoi Anni hämmästyen. -- Kyllä minä levoton olen
ollut, mutta en osannut aavistaa tällaista. Voi Laine, Laine, mitä sinä
oletkaan mielessäsi kantanut!

-- Paroni _löi_ Aarretta, kun hän näki meidät yhdessä, jatkoi Laine,
närkästyksestä tummenevin silmin, tuskin kuunnellen äidin puhetta.

Säikähdys ja tuska raastoivat Annin sydäntä. Hyvä Jumala, auta! Joko
nyt paronikin tämän tiesi!

-- Ja mitä teit sinä? hän kysyi jännittyneenä.

-- Pakenin... Oliko se kehnoa? Mutta en minä pelosta paennut... en
_siitä_ pelosta. Olisin kyllä voinut katsoa paronia suoraan silmiin ja
antaa hänen minua lyödä, jos sillä olisin Aarretta suojellut...

-- Onneton tyttö, sinä siis häntä rakastat? Oletko todellakin tähän
päivään asti kuvitellut, että voisit päästä hänen vaimokseen? Sinä
lapsi parka --

-- En ole kuvitellut mitään! huudahti Laine kiihkeästi ja
loukkaantuneena. -- En milloinkaan ole sellaista ajatellut, en
kertaakaan!

-- Ja rakastat häntä sentään? Sehän on --

-- En tiedä... en ole sitä kysynyt itseltäni... Usein häntä pelkään
-- niinkuin tänään. Kyllä hän on minun kesätoverini, minun rakas
ystäväni... Mutta paronittareksi? Ei, ei, kuinka minä sitä voisin?
Kuinka tahtoisinkaan? Voi äiti, minun on niin tuskallinen olla. Mitä
minun pitää tehdä?

-- Jumala sen tietäköön huokasi Anni. Silloin ovea kiireesti
koputettiin, ja vastausta odottamatta Aarre astui sisälle. Suoraan
Annin ja Laineen eteen hän punoittavin poskin astui.

-- Oletko kertonut? Olet, minä näen sen. Minun olet sinä kuitenkin!
Anni, minä rakastan häntä, minä lähden vaikka minne ja vien hänet
mukanani...

-- Älkää noin puhuko, Aarre paroni, koetti Anni tyynesti sanoa. --
Ettehän te vielä moneen vuoteen voi naimisiin mennä, ja sitten kun
voitte, on Laine aikaa unohtunut teiltä.

-- Ei milloinkaan, niin totta kuin --

Laine keskeytti hänet tuskaisen levottomana:

-- Aarre, Aarre, älä vanno!

Hämmästyneenä Aarre kääntyi päin:

-- Etkö sinäkään usko minua? Minä tiedän mitä teen. Isää en kärsi
nähdä, merelle lähden, ja sinä tulet mukaan. Älkää kieltäkö, Anni,
sillä me rakastamme toisiamme. Me emme voi enää erota! Minä näytän,
että olen totta tarkoittanut.

-- Voi mitä te puhutte, Aarre herra! Ettekö edes ollenkaan ajattele
äitiänne?

Kysymys pisti, ja taistellen hän vastasi:

-- Laine on minulle äitiäkin kalliimpi.

-- Entä sinä, Laine lapseni, onko sinullekin Aarre herra rakkaampi kuin
äitisi?

Tyttö kääntyi pois, kätkien kasvot käsiinsä.

-- Näethän sen, Anni...

-- Ei, ei! sai Laine sanotuksi. -- Rakas olet minulle, sen tietävät
kaikki, Aarre, minun ystäväni, minun iloni... En ymmärrä, miten kestän,
että lähdet minun vuokseni pois... mutta lähde, lähde kuitenkin! Minä
en voi...

-- Äitisi tähden? Oi Laine... Niinpä muistele minua ja ole omani! Minä
noudan sinut, kun palajan.

Hän astui kohti, hän tahtoi sulkea tytön syliinsä, mutta estäen Laine
väistyi. Hän kysyi miksi, mutta ei vastausta tullut. Uudestaan hän
kysyi, ja silloin ratkesivat tytön kyynelten kaikki kahleet.

-- Sentähden... sentähden... Minä luulen, etten _niin_ rakasta sinua
kuin sinä minua...




IV


Niin oli Aarre kokenut elämänsä ensimmäisen suuren surun. Kesti kotvan,
ennenkuin hän jaksoi sitä käsittää, ja kun hän oli käsittänyt, tuntui
mahdottomalta kantaa sen todellisuutta.

Uhma, kiivaus, vihakin oli monesti hänen rinnassansa kuohunut, mutta
nyt tuli ensi kerran masennus kuin outo, synkkä painajainen. Mitä
tehdä? Mihin mennä? Pahantekijän tavoin hän piilotteli rannalla metsän
varjossa, tuntien, että hän ei voinut nöyrtyä astumaan isän eteen,
joka oli hänelle korvapuustin antanut, ei taipua lähtemään jonnekin,
minne hänet suvaittiin rangaistukseksi lähettää, tai kotona alistua
lakkaamattoman valvonnan alaiseksi. Miksi häntä olisikaan vartioinut?
Tytön tähden, joka ei luvannut tulla hänen omakseen? Voi Laine, Laine,
mitä teitkään ystävällesi! Kuinka oli mahdollista jäädä tänne _häntä_
näkemään päivä päivältä? Nytkin oli sydän pakahtua katkeruudesta, kun
pelkkä ajatus vain lensi tuonne, mistä valo vaikeitten uudinten takaa
heijastui metsän rintaan. Muualla oli pimeätä, kaikkialla pimeätä.
Tähtiä taivaalla -- mutta niin kaukana... Ja kuolon hiljaista! Meri
vain kohisi taukoamatta.

Tuttu, rakas ääni kutsuu... Meri laulaa, meri houkuttelee:

    -- Minä lemmin, lemmin sua!
    Poikani uljas, poikani sorja,
    täällä on vapaus, siell' olet orja.
       Lemmi, lemmi mua!

       Surut tuuditan, haihdutan pois,
    kuohujen keinussa kauas kannan,
    riehuni rinnoilla unhoa annan.
       Tullos, tullos pois!

       Olit armaani lapsesta asti.
    Työnnä jo, lemmitty, purtesi uimaan,
    tullos telmehen riemuun huimaan,
       rientäös joutuisasti!

Aarre sipaisi otsaansa kuin heräten pahasta unesta. Niin, merelle!
Sinne, mihin hän aina oli ikävöinyt! Nytkö tosiaan oli koittava pääsön
hetki, hurmaavan, täyden vapauden kultainen päivä, jota hän ainoastaan
mielikuvituksessan oli rohjennut pitää mahdollisena?

Kuin vesilintu syvyydestä sukeltaa, niin hän äkkiä kohosi toivottoman
ikävänsä pimeästä. Samassa masennus oli kuin pyyhkäisty pois, tarmo
palasi ja mieli terästyi. Ajatus alkoi salaman nopeudella toimia,
tuumat risteilivät sinne ja tänne. -- Viljohan lähtee huomenna!
johtui hänen mieleensä. Siinä tuokiossa hän jo reippain askelin astui
Itärantaa kohti. Hän oli taas täysin oma itsensä.

Hän koputti ovea ja kutsui ulos Viljon, joka tuli jokseenkin yrmeän
näköisenä. Viljo ei voinut Aarretta sietää, ei tosiaan, varsinkaan
tänään, jolloin hän oli nähnyt Laineen itkien juoksevan kotiin. Sitten
vielä päälliseksi Aarre oli niin kauan viipynyt Länsirannassa, ettei
Viljo päässyt hyvästi jättämään. Oliko nyt sanottu, että siellä oltiin
hereillä neljän aikaan, kun hänen piti lähteä?

Mitä Aarre herra nyt sitten tahtoi?

-- Viljo, hän sanoi kiireesti, -- etkö voisi lähteä matkaan heti, jo
tänä iltana, ja ottaa minut mukaasi?

Viljon silmät lensivät selälleen.

-- Mitä varten niin? hän kysyi.

-- Älä minulta tiedustele, kysy isältäni, kysy Laineelta... Sano vain,
etkö voi? Minun pitää päästä merelle, joutua niin pian kuin suinkin.
Vie minut samaan laivaan, johon itsekin menet.

Ensin Viljo tuijotti häntä hämmästyksissään, mutta vähitellen hän alkoi
käsittää, mistä oli kysymys. Aarteella oli siis ollut tosi aikeita
Laineen suhteen, hän oli puhunut paronille ja saanut kiellon, tiesi
kuinka ankaran. Sitä Laine oli itkenyt. Onnellinen Aarre, jonka tähden
Laine itki! Viljo tunsi mustasukkaisuuden taas kohoavan kuin kyyn
kolostansa, mutta samassa sen pää painuikin takaisin. Tällä hetkellä
Aarre mahtoi tuntea tuskaa, niin suurta, että Viljon täytyi hävetä
pahoja ajatuksiansa. Kyllä hän tahtoi auttaa, vaikka Aarre olikin
häneltä varastanut Laineen sydämen.

Aarre kävi kärsimättömäksi, kun Viljo vaikeni.

-- Miksi et vastaa? Minun on kiire. En tahdo, että vanhempani tulevat
pidättämään, ennenkuin liikkeelle ennätän.

Viljon silmistä loisti vähän veitikkaa kesken kaiken. Niinkö sitä
vain piti lähdettämän, ilman passia ja papinkirjaa, ilman rahoja ja
varustuksia, ilman paikkaa missään laivassa? Moisia saattoi kuvitella
ainoastaan nuori paroni, joka ei tosi elämästä mitään tietänyt.

Niin, tuota kaikkea Aarre ei todellakaan ollut ottanut lukuun. Hetkeksi
hän hämmästyi Viljon huomautuksesta, mutta pian uusi tuuma pälkähti
hänen päähänsä.

-- Anna sinä minulle paperisi, saata minut veneellä mantereelle ja
ilmoita Atlan osoite Helsingissä! Rahoja minulla on ensi hätään. Se on
totta, nehän ovat kotona... Ja päällystakkini ja muut vaatteeni myös...
Kyllä minun täytyy käydä siellä, ei auta muu. Ehken olisikaan voinut
lähteä, näkemättä äitiä ja Valiota vielä kerran...

-- Ettäkö luovuttaisin teille paikkani "Pilvessä"? Tiedättekö kuinka
paljon pyydätte?

-- Viljo, sanoi Aarre, tarttuen molemmin käsin hänen ruskeaan
kouraansa, -- auta nyt minua tämä kerta! Voihan Atla pian hankkia
sinulle uuden paikan -- jos vielä tahdot... Ja minkä voin, sen teen
toiste hyväksesi, luota siihen.

-- Siinä saavat juuri oivallisen William Rantasen laivaansa, murahti
Viljo, puristaen Aarteen kättä tukevasti kuin karhun käpälällä.

Aarre ymmärsi, että se oli ystävän lupaus. -- Kiitos, sanoi hän
sentähden sydämellisesti. -- Odota minua täällä alhaalla kello
kahdentoista aikaan.

       *       *       *       *       *

Kuun syrjä oli kohonnut ja valaisi tummaa vettä. Keinuen pursi eteni
rannasta.

    "Kuin ystävä kutsuvi rantani tuttu
    takaisin kodin metsien rauhaan...
    Siintävä tie, mua vie!

    Pois mua tuutien kantavat laineet
    kauaksi maasta vilkuttavasta,
    lapsuuden lahdesta pois.

    Mit' etsit sä kaukaa, siivekäs sielu?
    Tuollako siintää kaihosi saaret
    vai kotilahdessa lie?" [L. Stenbäck.]

Aarre ei itseänsä ymmärtänyt. Hän olisi lähtenyt, hän olisi palannut.
Isän ylpeä katse, äidin lempeä katse vaati ja veti, toinen pois,
toinen luo. Valion tyyni onni ja Sirkun heleä hymy kuohuttivat hänen
mieltänsä; Lainetta hän kiihkoisasti ikävöi ja kuitenkin tahtoi paeta
merten ääriin asti; ja Viljoa, tuota poikaa tuossa, joka peräsintä
hoiti, hän tunsi yhtaikaa kunnioittavansa ja vihaavansa, vaikka syy
vain hämärästi hänen kuvituksissaan väikkyi. Ja luontokin puheli.
Kotilahti, armas lahti, jonka ympärillä liihotteli lapsuuden rauha!
Aarre kuuli sen aaltojen kutsun ja kuiskauksen. Mutta toisaalta soi
suuren meren kiehtova kohina, se soi, se soi vastustamattomasti. Ja
tunteiden risteillessä vene yhä eteni ja eteni, kotivalkama häipyi
häipymistään, ja rannat kietoutuivat yön utuihin.

Kuinka äiti oli katsellut häntä tutkivasti ja murheellisesti, ja sitten
hyväillyt kädellään hänen kutrejansa ja hellästi sanonut: -- Jumala
sinua, rakkaani, siunatkoon ja kätkeköön kaikesta pahasta! -- Oi äiti,
et tiedä, mitä Aarteesi on tehnyt sinulle... Hyräiletkö huomisaamuna
itkusilmin sitä laulua, joka aina niin kummallisesti on koskenut hänen
sydämeensä:

    "Missä, missä on poikani,
    laps huoleni hellimmän,
    rukousteni lapsi, mun riemuni,
    mun toivoni -- missä on hän?"

Aarre ei itse huomannut, että kuuma pisara putosi hänen poskellensa.
Hän sävähti vasta, kun Viljo sanoi:

-- Ehkä minä käännänkin kotiin, vai kuinka?

Hän katsoi Viljoon, ja tämän suu oli naurussa. Silloin Aarre suuttui
sekä toverilleen että itselleen.

-- Ole vaiti ja anna mennä, hän sanoi kovalla äänellä. Eikä yksikään
kyynel tipahtanut enää.

Kohisten keula halkoi laineita, ja kohta heidän ympärillään ei näkynyt
muuta kuin avara taivas ja hyrskyävä meri.

       *       *       *       *       *

Kun mökeissä aamulla noustiin, oli Viljo jo palannut. Liinu piti kovaa
suukopua. -- Vai sinäkin yöjuoksuun! Ja vielä viimeisenä yönä ennen
lähtöäsi. Ennätätkö nyt enää ajoissa matkaan? Mutta suureksi kävi
ällistys, kun Viljo enemmittä selityksittä lyhyesti sanoi, että asia
oli kääntynyt eikä hän lähtenytkään vielä.

Myöhemmällä paronitar sai tietää, mitä oli tapahtunut. Alun hän kuuli
mieheltänsä, jatkon Annilta. Loppuna oli ainoastaan, että Aarre oli
poissa, ja Viljon epäiltiin tietävän jotakin, vaikka hän pysyi vaiti
kuin kala.

-- Kyllä Aarre on mennyt merelle, nyyhki Laine. -- Ehkä juuri
"Pilveen", johon Viljo aikoi. Miksi Viljo muuten olisi jäänyt kotiin?

Niin sen täytyi olla. Kalpeana Mailis sanoi miehellensä: -- Minä lähden
heti Helsinkiin.

Einarin mieli oli yhtä levoton. Syyttävä tuska ja polttava rakkaus
raastoivat hänen rintaansa -- mutta ennen kaikkea oli kunnia
säilytettävä.

-- Ei mitään melua, hän sanoi. -- Lähde ja ota Valio mukaasi. Ne, jotka
täällä jotakin aavistavat, me vaiennamme, ja muille selitetään, että
saimme kiireistä asiaa Helsinkiin. Jos Aarre jo on ehtinyt pitemmälle,
lähti hän ulkomaille sukulaisten luo, koska -- No niin, sinä ymmärrät...

Mailis ei vastannut, vaan riensi Valiota etsimään ja löysi hänet
puutarhasta meren partaalta, kokonaan hämmästyksen ja tuskan
valtaamana. Hän oli kyllä tottunut siihen, että Aarre pani toimeen
hurjia yllätyksiä -- olihan "pikku veli" oikea villivarsa, se oli
tunnettu asia niin kotona kuin koulussa -- mutta Valio ei koskaan
omasta puolestaan ollut ymmärtänyt pitää sitä vaarallisena. Pikemmin
hän oli ihaillut Aarteen suurta reippautta ja tarmoa, noita
ominaisuuksia, jotka häneltä itseltään puuttuivat, ja milloin hän
oli hetkellisesti huolta tuntenut, se oli johtunut osanotosta äitiä
kohtaan. Ja nyt -- mitä merkitsi tämä kaikki, tämä odottamaton yöllinen
tapaus, tämä suru, joka ei enää ollut huolehtivan mielen kuvittelua,
vaan täyttä todellisuutta? Oliko hän siis ollut sokea tähän aamuun
asti? Miten se oli mahdollista? Siten, valitettavasti, että hän ei
koskaan ollut oikein osannut lähestyä veljeänsä eikä koskaan voittanut
hänen sydämensä avonaista luottamusta. Ja nytkö se oli auttamattomasti
myöhäistä?

-- Äiti, mihin aiot ryhtyä? Tai miksi _minä_ sitä kysyn -- minunhan
pitäisi keksiä, minunhan pitäisi olla apuna ja tukena...

-- Niin, sinä tulet minun tuekseni. Me etsimme ja löydämme Aarteen, me
lähdemme yhdessä matkalle nyt kohta.

Mailis selvitti hänelle asian, ja Valio sai oikean lähtökuumeen, vaikka
olikin kysymyksessä ero Sirkusta ja Valkaman rauhasta. Tietysti hän
tahtoi tehdä kaikki mitä voi, ja nopeasti ja toimekkaasti hän ryhtyi
äitiänsä matkahankkeissa auttamaan.

Mutta aamujuna oli monta tuntia ennen vienyt Aarteen mukanansa, ja
parhaillaan hän jo käveli pitkin Helsingin syrjäkatuja, tähystellen
epävarmana kauppojen ikkunoihin. Yhteen puotiin, jossa myytiin
käytettyjä vaatteita, hän oli astunut sisälle, kysyen työmiehen pukua.
Myyjä katsoi häntä oudoksuen, mutta näytti sitten oivaltavan asian. --
Herra on hyvä ja käy tännepäin. Rengille varmaan... Onko se lyhyt vai
pitkä mies? -- Minun mittaiseni, vastasi Aarre punehtuen. Mutta pukua
hän ei saanut ostetuksi. Se oli hiukan nuhrainen, tuoksui tupakalta ja
hieltä... Mitä hänen piti tehdä?

Vihdoin hän päättävästi palasi keskikaupungille, osti öljytakin ja
lämpimän sinisen trikoopuseron valkoisine ankkureineen, valitsi
hauskan, pehmeän urheilulakin ja lähti kotiin pukeutumaan.

Kaupunki oli kuin puolikuollut näin kesäiseen aikaan. Pari tuttavaa
tuli vastaan, ja Aarre aivan säpsähti heitä. Ajaessaan tavaroinensa
Sörnäisiin hän tuskin uskalsi sivulleen katsoa.

Nyt piti olla työväen päivällisaika. Silloin on Atla asunnossaan, oli
Viljo sanonut.

He pysähtyivät ränsistyneen puurakennuksen eteen, ja Aarre käski ajurin
odottaa. Ovella oli kaksi likaista, raamusteltua korttia: Atlanta
Rantanen, Xenia Mäkeliin. Mutta sisältä kuului muitakin ääniä kuin
naisten.

Vastenmielinen näky kohtasi Aarretta. Hän häpesi silmiänsä. Tuoko
oli Mäentaustan Senja -- surkea tyttö, joka veltosti loikoi penkin
kulmassa, pää retkallaan, miehiä ja olutpulloja tovereinaan? Ja Atlako
tuo, punoittavin poskin, käherretyin pörröpäin, käsi meripojan kaulalla?

Miesten kesken nousi hälinää, Senja koki raottaa punaisia luomiansa,
ja Atla hypähti notkeasti pystyyn, käyden Aarretta kohti rohkein ja
mielistelevin elein.

-- Atla, te ette tunne minua, sanoi Aarre tavallista totisempana, yhä
seisoen kynnyksellä. -- Tulkaa hetkeksi ulos, niin puhun asiani. Olen
Aarre von Stern, hän jatkoi kuiskaten.

Tyttö joutui nähtävästi hämilleen, iski silmää huoneeseen päin, koetti
naurahtaa ja livahti sitten Aarteen mukana ovesta, hylätyn meripojan
huutaessa "Atlaa, senkin likkaa, joka karkasi".

Tilanne oli pian selvitetty. Käskemättä Atla hyppäsi paljain päin
Aarteen viereen issikkaan, ja niin sitä hurautettiin rantaan. Aarre oli
sellaisella mielellä, että hän olisi halunnut työntää tytön päistikkaa
tien ojaan. Tämmöisen välittäjänkö kanssa hänen oli pakko saapua
laivallensa -- ties millaiselle?

"Pilvi" oli uusi ja siisti alus, sen Aarre mielihyväkseen huomasi ensi
silmäyksellä. Mutta jo rannassa, odotellessaan Atlaa, joka lähti
kapteenia kajuutasta etsimään, hän kuuli eräältä matruusilta uutisen,
joka vähemmän miellytti. Laiva ei mennyt suoraan Englantiin, sen oli
määrä käydä Kööpenhaminassa ohimennen. Maa poltti hänen jalkojensa
alla. Tiesi mitä esteitä sukeutuisi. Niin pian kuin mahdollista niin
kauas kuin suinkin! Missä nyt viipyivät Atla ja kapteeni? Vihdoin he
tulivat.

Kapteeni, lyhyt, tanakka mies, näytti arveluttavan punakalta, räpytti
pieniä kalansilmiään ja sammalsi puhuessaan.

-- William Rantanen, niinkö? Atla neidin veli? Komea poika, niinkuin
tyttökin, helluseni...

Atla vastasi kapteenin leveään hymyyn vallattomalla naurulla.

-- Ei hän olekaan veljeni. Minun veljeni on Kolumbus, ettekö nyt taas
muista? Tuttava tämä on, hyvä tuttava vain! Sanoinhan minä sen jo
hyyryä toimittaessani, mutta te sekaannuitte liikanimen tähden. Aina
te joudutte päästänne sekaisin kun... kun... sanonko?... kun hän näkee
minut, jatkoi Atla veikistellen Aarteelle. Mutta Kapteeni sen kyllä
kuuli, niinkuin oli tarkoitus, heristi sormeaan ja nauroi hänkin:

-- Vaiti sinä! Käymme ylös nyt. Rantanen tuo arkkunsa ja näyttää
paperinsa. Mennään sitten merimieshuoneelle sopimusta tekemään.

Aarre kätteli ja kiitti lyhyesti Atlaa, puri huultaan ja kiipesi
astimia myöten kannelle, vaivalla pysyen tasapainossa kantamuksinensa,
niin tottunut urheilija kuin hän olikin. Aurinko loi kirkkaan valonsa
hänen hienopiirteisille kasvoilleen, ja kapteeni räpytteli silmiänsä
yhä enemmän. Äkkiä hän laski kätensä Aarteen olkapäälle, kysyen
puoliääneen:

-- Kuka te oikeastaan olette?

Se tuli odottamatta. Aarre ei vastannut, vaan ojensi paperinsa.
Kapteeni katsoi niitä, vilkaisi Aarteeseen, tutki taaskin papinkirjaa
ja näytti epäilevältä.

-- Kalastajan poika? Itse samoin ammatilta kalastaja?

Aarre ei kestänyt enää tätä näytelmää. Ojentuen suoraksi hän lausui:

-- En ole väittänyt mitään; olen lupauksen nojalla ja Atlanta Rantasen
välityksellä tullut laivaanne, tuoden mukanani tarpeelliset paperit.
Työhön, niihin käskette, olen valmis. Tarvitseeko teidän kysyä enempää?

Kapteenin pienet silmät saivat viekkaan ilmeen. Hän kumartui Aarteen
puoleen, kysyen vieläkin hiljaisemmalla äänellä:

-- Mitä maksatte?

-- Mitäkö maksan? huudahti Aarre ääneen, hämmästyksen, inhon ja
levottomuuden vallassa.

-- Vaiti...

-- Minä luulin, että te maksaisitte minulle työstä, jonka rehellisesti
aion tehdä, kuten merimiehen tulee. Hyvä herra, minulla on taskussani
kirje, jossa luvataan...

-- Käyttäkää nöyrempää kieltä, varoitti kapteeni, tarttuen hänen
käsivarteensa ja kumartuen niin likelle, että ääni sähisten tunki
Aarteen korvaan: -- Jos ette ole näitten paperien oikea omistaja, voin
minä antaa teidät ilmi. Satamarkkanen käteen! Se ei ole suuri summa
tämmöisessä tapauksessa.

Aarteen täytyi ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen mielenkuohunsa
sen verran, ettei hän nyrkillänsä iskenyt vasten noita turpeita huulia
ja punakkaa, kavalaa naamaa, jonka hymy oli muuttunut uhkaukseksi. Mitä
auttoi raivo ja ylpeys? Hän oli kuin olikin miehen vallassa.

-- Minulla ei ole kuin muutamia markkoja, hän sanoi kalpeana. --
Vakuutan teille, että olen kunniallinen nuori mies, en mikään vekselin
väärentäjä tai muu rikollinen karkulainen. Vaan ellette luota
työkykyyni, suostun palkatta palvelemaan Kööpenhaminaan asti.

Kapteeni päästi Aarteen käsivarren irti ja nauroi.

-- Kööpenhaminaan? Sanokaa New-Castleen. Muussa tapauksessa kutsun
poliisin.

-- Olkoon menneeksi New-Castleen, vastasi Aarre vapisten vihasta ja
nöyryytyksestä.

Kapteeni nyökkäsi päätään merkitsevästi. Hän oli arvannut oikein. Tämän
nuoren miehen saattoi vaikka kiertää sormiensa ympäri, sillä hän ei
ollut oikeilla retkillä. Mutta Aarteelle hän sanoi ainoastaan: -- Hyvä
on. Siis emme myöskään lähde merimieshuoneelle. Minä suoritan asian
ilman teitä... ymmärrättehän? Määrätkää nimi mikä tahansa.

-- Ei ole kuin yksi nimi, jolla minut on tänne otettu, vastasi Aarre,
astuen suorana alas kajuutan portaita.

Muutamaa tuntia myöhemmin alkoi miehistö olla koossa. Aarre näki Atlan
jälleen rannassa sen nuoren matruusin rinnalla, joka oli ollut hänen
luonaan. Mies nousi "Pilveen", ja tyttö heitti häikäilemättä pari
sormisuukkosta.

-- Täällähän minun kilpaveljenikin on, ilvehti matruusi Aarteelle.
Mutta Aarre ei pilaan vastannut, hän tunsi pelkkää harmia ja inhoa.

Alettiin avata purjeita, päästellä köysiä, hilata ankkuria. Virkeä
koillistuuli puhalsi, purjeet nostettiin, ja illan hiljaa hämärtyessä
"Pilvi" leijaili sinisestä salmesta kohti etäisiä ilmanrantoja.

Samaan aikaan juna tulla puhisi Helsingin asemalle. Siitä astui
hätäisesti ulos kalpea rouva nuoren ylioppilaan saattamana. Mailis ja
Valio saapuivat -- liian myöhään.




V


    Voipiko rakkaus haihtua,
    kun se on täyttänyt rinnan?
    Voivatko tuntehet vaihtua
    aaltona lahden pinnan?

    Ehkäpä voivat -- ehkä ei.
    En sitä tiedä nytkään:
    Ehkä mun lempeni tuuli vei --
    taikka en lempinytkään!

    Tunnetko ristiaaltoset
    salmien läikkehessä?
    Kenpä tutkisi tuntehet
    nuoressa sydämessä!

Laine istui rantakalliolla illan rauhan vaipuessa yli meren ja maan.
Kaikki unelmoi hänen ympärillänsä, ja hän unelmoi itsekin. Luonto
kertoi sydänten satua:

-- Nuori koivu kasvoi meren rannalla, ja meri oli jäässä pitkän
talven. Silloin tuuli lensi koivun luo laulamaan kotoisia säveleitä.
Koivu kuunteli, sillä hän rakasti laulua, mutta vähin hänestä tuntui,
kuin sävelet olisivat olleet liian tuttuja ja tavallisia. Unelmana
hän muisti toisen laulun, joka kauan sitten oli vaiennut. Se oli
vetävä, salaperäinen, uljas kuin kotkan siipien souto ja hellä kuin
kevätpäivä lapsuusaikoina. Mutta siitä oli kauan, se unohtui enemmän
ja enemmän. Ja aurinko paistoi, ja tuuli lauloi yhä tuttavammin.
Silloin koivu eräänä aamuna heräsi ryskeeseen ja solinaan. Hän ei
ollut huomannutkaan, kuinka heikoksi oli jää käynyt, ja nyt oli yön
myrsky murtanut sen. Outo, kertomaton sävel alkoi soida -- outo ja
tuttu kuitenkin, koivun unelmien kaihottu sävel. Suuri meri lauloi.
Koivu kumartui kuin lumottuna kuuntelemaan eikä kuullutkaan enää muita
ääniä, ei kotituulenkaan, joka koko talven uskollisesti oli laulanut
hänelle. Päivä lämmitti, lehti puhkesi, oli kesä jälleen. Pohjolan
kesä on lyhyt... Kerran aallot korkeina kävivät, löivät yli partaan,
huuhtelivat koivun juurta. Ei koskaan koivu unohda sitä myrskylaulua...
Meri tahtoi vetää hänet helmaansa, upottaa iäksi aaltojen säveliin.
Koivu vapisi ja vastusti. Kotituuli, hyvä tuuli, auta, käännä aallot!
Mutta se vihelteli kuin pilkaksi eikä kuunnellut. Yksin täytyi nuoren
koivun taistella ja voittaa...

Laine kohottausi hiukan kallion kanervapeitteeltä, luodakseen suuret,
surulliset silmänsä merelle.

-- Voi ajattelematonta koivu raukkaa, joka eli hetkessä eikä kysynyt
muuta! Ei koskaan hänen mieleensä johtunut, että meri kerran avaisi
sylinsä ja pyytäisi laulujensa palkkaa... Eikö se tuottanut riemua
silloin? Miksi koivu ei tahtonut? Ah, niin suuri, niin syvä oli meri,
niin mahtava, että pyörrytti... Se oli lähellä ja kaukana sentään, niin
kaukana kuin pilvi lintusesta, kuin tähti metsän latvoista. Koivu ei
koskaan olisi voinut vaipua meren syleilyyn irtautumatta juurineen,
kuihtumatta, kuolematta...

Hiljainen ilmanhenkäys värähti yli uinuvan luonnon. Tuuli! Kotoinen
tuuli!

Laine havahti unelmistaan, ja sydän tuntui äkkiä keventyvän,
kuin taakka olisi pudonnut pois. Oliko tämä nyt järkevää? Reipas
kalastajatyttö ei saanut heittäytyä haaveiden valtaan. Ja hän puisteli
kerran palmikoitansa ja lauloi jotta kalliot kajahtivat:

    -- Tuttava tuulonen, rientäös, riennä,
    valkaise oksani, aurinko armas,
    välkkyös, rannan vuori!
    Ilmojen keinuhun vihreät lehvät!
    Laulua täynnä on maailma sentään,
    riemukas mieleni nuori!

Hypellen hän joutui kalliolta alas. Isä ja äiti jo varmaan odottivat
levolle, täytyi rientää.

Kuka tuli vastaan tuolla? Viljoko? Laine asteli vielä kiireemmin ja
iloisemmin. Mutta Viljon muoto ei ollut iloinen, se oli yhtä jäykkä
kuin viime aikoina tavallisesti.

-- Sinä lauloit, hän sanoi. -- Minä kuulin ja tulin sanomaan hyvästi.

-- Miten niin? Mitä tarkoitat?

-- Sain Atlalta kortin. Nyt minun tulee lähteä heti yöllä.

-- Mutta sano, menihän "Pilvi" silloin, kolme päivää takaperin? Eikö
mennyt? Ja Aarre? Kuinka sinä siis --

-- Ota selvää siltä, jota se koskee. Ensi yönä lähden minä enkä vastaa
muista kuin itsestäni. Mitä siitä huolisit, lähdenkö "Pilvellä" vai
millä. Hyvästi nyt, Laine.

Hänen äänensä oli kova ja karkea, mutta se ei tuntunut oikein varmalta.
Sen kovuus oli sitä laatua kuin louhikon, jonka lomasta lähteensilmä
joka hetki on pulpahtamaisillaan esille.

Laineen olennosta oli ilo jo paennut. Se oli ollut kuin päivän pilke
sumusäällä.

-- Anna anteeksi, että olen pahoittanut mieltäsi, hän sanoi hiljaa.

-- Eihän sitä tarvitse anteeksi pyytää, vastasi Viljo.

-- Voi, älä puhu minulle tuolla äänellä! Etkö voi leppyä enää
milloinkaan, rakas Viljo? Ensin lähti Aarre ja nyt sinäkin tahdot
lähteä, ja sitten on yhdentekevää, onko kesää vai eikö...

Silloin Laine näki Viljon silmissä tulen, jommoista hän ei koskaan
ennen ollut niissä nähnyt. Se oli loukatun ylpeyden ja ylenkatsovan
miehekkyyden leimu, joka katkeran kirvelevänä leiskahti hänen ylitsensä.

-- En minä hätävaraksi rupea, sanoi Viljo kääntäen selkänsä. Ja sitten
hän meni. Louhikon lähteensilmä oli tukkeutunut. Eikä tyttö voinut
muuta tehdä kuin suuressa tuskassa seisoa paikallaan, katsoen hänen
jälkeensä.

-- Voi Viljo, Viljo, kuinka kipeästi se koski... Jumala antakoon
sinulle anteeksi! Hänestä tuntui kuin sydän olisi tahtonut pakahtua.

Silloin alkoi rannalta kuulua laulua. Se lähti Länsirannasta päin ja
eteni, hukkuen kartanon puolelle metsään.

    -- "Siell' ei merta pauhaavaa,
    mikä lohtu on se heille..."

Kuka lauloi? Äiti. Niinhän he aina laulelivat kilvan kuin lintuemo
ja poikanen vihreillä oksilla. Ehkä se oli iltakutsu, ehkä äiti etsi
häntä. Mutta hän ei voinut vielä tulla, ei tällä hetkellä... Kiitos,
äiti, laulusta kuitenkin!

    "_Siell'_ ei merta pauhaavaa!"

Nyt Lainekin vasta tunsi, mitä ne sanat sisälsivät. Kiihkeästi itkien
hän nojautui kallion kylkeen. Oi ihanaa aikaa, jolloin ei enää ero eikä
erehdykset eikä mikään myrsky ota rauhaa pois!

-- Jumala, anna anteeksi minulle myöskin, sillä minäkin olen syntiä
tehnyt. En tahdollani, en, en, vaan tietämättäni ja ymmärtämättäni.
Minä olen Laine, meren tyttö, niinkuin Aarre sanoi, ja minä käsitän
hänen tarkoituksensa. Minua pelottaa... Voi, kunhan se ei olisi
onnettomuuteni -- minun ja muiden...

Hän muisti runon, jonka joku oli kirjoittanut hänen muistokirjaansa
kansanopistoaikana:

    "Sydän sulla on aallon lainen,
    niin lieto ja läikkeinen,
    vaan helmiä katkoksissa
    on syvyydessä sen."

Voi sitä huoletonta, raitista, vapaata "aaltosydäntä"! Oli jo
tosiaankin aika etsiä sen syvyydestä helmet, jos niitä löytyi.

-- Jumala, minut on opetettu tulemaan tykösi. Olisin tahtonut olla
sinun hyvä lapsesi, ja nyt huomaankin, että sydämeni ei ole vakaa,
niinkuin sen tulisi olla! Se oli niin kaunista, mitä runossa sanottiin
helmistä... Hyvä Jumala, tee minun sydämeni sellaiseksi... sinun
helmeksesi!

Hän nosti päänsä käsien varasta ja huomasi hämmästyen, että oli jo
melkein pimeä. Mitä ajattelivatkaan isä ja äiti, kun hän näin kauan oli
viipynyt? Juoksujalkaa hän kiiruhti kotiin.

Vanhemmat puhuivatkin hänestä juuri, vieläpä niin innokkaasti, että
unohtivat oudoksua hänen poissaoloansa. Annin laulaessa Erkki oli
tullut kartanon leikkuupellolta, mieli kovin kuohuksissa.

-- Oletko sinä kuullut, minkätähden Aarre herra lähti pois? hän kysyi
tiukasti.

Anni säikähti. Hän ei ollut uskaltanut kertoa Erkille. Varmaan hän
siinä oli pahasti tehnyt.

-- Oletko _sinä_ kuullut? kysyi hän vuorostaan, luoden pelokkaat
silmänsä Erkkiin.

Silloin Erkki alkoi kertoa. Paronitar ja Valio herra olivat tulleet
Helsingistä, ja paronitar kuului olleen hyvin suruissaan ja itkeneen
paljon. Paroni oli ollut synkkä ja totinen, ja Aliisa neitsyt
oli kuullut oven takaa, että he olivat valittaneet Aarre herran
karkaamista. Karannut hän oli eikä sukulaisiin lähtenyt! Johan sitä
heti vähän supistiin, mutta nyt se tiedettiin, vaikka paroni ja Sirkku
neiti olivat puhuneet toisella tavalla. -- Mikä hänen karkaamaan pani?
oli Erkki kysynyt. Silloin miehet olivat vaienneet, akat katsoneet
toisiinsa ja tytöt tirskuneet. Erkki ei ollut viitsinyt udella sen
enempää; mutta sitten Länsirannan Janne, joka taas oli juonut, oli
tullut aivan hänen nenänsä eteen ja härnännyt:

-- Oliko se nyt sen parempi, oliko? -- Mikä? kysyi Erkki. -- Janne,
tuletkos siitä, oli joku toinen sanonut ja koettanut vetää häntä pois.
Mutta Janne otti vastuksen ja rupesi puhumaan "Länsirannan röökinästä,
joka jäi kuin nalli kivelle". -- Ei meillä ole mitään röökinää, sanoin
minä. -- Mikä se sitten on? sanoi Janne. Ja taas tytöt virnistelivät
ja tirskuivat, Sanelma ylinnä, se Mäentaustan pieni räpätäti. -- Ole
sinäkin ääneti ja katso omat elkeesi, sanoin minä hänelle. -- Silloin
äkämystyi Mäentaustan akka, ja siltä kyllä sanoja riittää. Laine muka
ei mihinkään kelpaa, käy opistoissa ja ompelee kotona kuin herrasneiti,
ja Sere ja Liinu ovat kertoneet hänestä asioita, joita ei kukaan kehtaa
tytön omalle isälle puhua. Semmoinen Laine on, mutta hänen Senjansa
ansaitsee Helsingissä viisitoista markkaa viikossa, ja Sanelma -- No
sehän nyt on kuin Herran enkeli, sanoin minä, ja kaikki purskahtivat
nauramaan. Akka vaikeni koreasti, ja tyttö samoin. Pilkka sattui omaan
nilkkaan.

Anni oli ylpeä Erkistä. Niin piti isän tytärtänsä puolustaa!

-- Se oli oikein! Itärantalaiset ja Mäentaustalaisetkin juuri parhaita
puhumaan pahaa sellaisesta tytöstä kuin Laine.

-- Eikö siis ole syytä? keskeytti Erkki ankarasti, jotta Anni varsin
hämmästyi.

-- Mutta itsehän sinä uljaasti annoit heille vasten silmiä!

-- Se on eri asia. _Heiltä_ en tahdo kuulla uutisia tyttärestäni;
sinulta tahdon, jos tiedät. Ja minusta näyttää kuin tietäisit...

Erkin otsalla pilvi synkkeni, ja Anni hengitti hätäisesti.

-- Anteeksi, Erkki, etten ole kertonut. Se on totta, että Aarre herra
lähti hänen tähtensä...

Pilvi puhkesi:

-- Vai niin! Meitä onnettomia! Minun selkäni takana täällä liikutaan,
ja oma vaimoni ja tyttäreni pettävät minua. Anni, sinäkin! Ja missä nyt
on Laine? Kunnoton tyttö, jota kilpaa olemme hemmotelleet, ja palkaksi
saamme ikuista harmia ja häpeää! Älä sanokaan mitään --

Anni sai vihdoin keskeytetyksi hänet:

-- Erkki, Erkki, älä puhu pettämisestä ja häpeästä! En ole muuta
salannut kuin sen, että Aarre herra pyysi häntä omaksensa, vapaasti ja
avonaisesti, mutta paroni ei sallinut ja Laine itse sen kielsi.

Syntyi hiljaisuus, Erkki tuijotti Anniin.

-- Laine -- kielsi?

-- Niin. Omin korvin sen kuulin.

Vieläkin Erkki oli vaiti, ikäänkuin hän tuskin olisi käsittänyt, että
se oli totta. Sitten hän käänsi päänsä pois ja pyyhkäisi silmäänsä
hihallaan.

-- Jumala... lasta siunatkoon...

Annin täytyi kietoa kätensä Erkin kaulaan. Eihän se ollut heikäläisten
tapoja, vanhojen ihmisten, mutta Erkki sai pitää hyvänään. Ja Erkki
hymyilikin, mutta se ei estänyt häntä päättävästi sanomasta:

-- Nyt pannaan tyttö syyskalastukseen. Ei tarvitse kenenkään panetella,
että hän on hieno kuin herrasneiti!

Anni huolestui ja koetti lieventää: -- Niin, sopiihan hänen mennä
joskus, kuin ilma vielä on lämpimämpi...

-- Koko syksyksi ja täyteen työhön! Ei auta nyt, Anniseni! Jumalan
kiitos, että sain silmäni auki.

Silloin tuli Laine.

-- Tuossahan tyttö onkin. Tiedätkö, mitä me olemme tässä äidin kanssa
puhuneet? Sinä olet jo täysikasvuinen, ja minä aion ottaa sinut koko
syksyksi merelle.

Hän laski kätensä tytön olalle ja katseli häntä hyvin hellästi. Kaunis
hän oli, mutta terve ja kukoistava eikä mikään hienohenkinen. Kyllä hän
kestää ja karaistuu.

-- Olenko minä ankara mielestäsi? sanoi Erkki värähtävin äänin, kun
tyttö ei mitään puhunut.

Isässä oli jotain outoa, sitä Laine kummasteli. Nyt hän huudahti
kiihkeästi:

-- Ei, se on hyvä. Mielelläni minä tulen, ottakaa minut, pankaa
kovimpaan työhön! Kalastajatyttö tahdonkin olla enkä mitään muuta!

       *       *       *       *       *

Se jäi kuitenkin toistaiseksi. Seuraavana aamuna Sirkku tuli
Länsirantaan kertomaan, että paronitar oli yöllä sairastunut ja toivoi
Lainetta hoitajaksensa.

-- Eihän hän ole tottunut, arveli Anni. Hänen sydämensä sykki alttiista
rakkaudesta, hän olisi mielellään itse tarjoutunut. Mutta Laine ei
epäröinyt.

-- Jumala on auttava minua, hän sanoi varmasti. -- Kun paronitar on
niin hyvä, että hän minua pyytää, menen vaikka tuleen hänen tähtensä.
Kyllä se käy. --

Mikä Mailista vaivasi? Hän ei voinut selittää. Pyörrytti vain ja
raukaisi niin äärettömästi, että olisi saattanut vaipua alas, syvälle
maan poveen. Einar tahtoi lähettää mantereelle lääkäriä noutamaan,
ja Valio lupasi heti rientää purjeveneellä, mutta silloin Mailis sai
niin paljon voimia, että jaksoi jyrkästi kieltää. Ei, tässä ei lääkäri
auta, lepo vain ja Jumalan rauha, joka laskeutuu sydämen kirveleville
haavoille...

Lainetta pyytäessään hän ei tahtonut loukata toisten mieltä. -- Älä ole
pahoillasi, Aliisa, kyllä minä tiedän, kuinka kiltti ja palvelevainen
sinä olet; mutta kuka pitää huoneet kunnossa, kuka pöydän kattaa ja
kastelee kukkaset, jos sinä minut hoidat? -- Sirkku pieni, nyt olet
sinä emäntänä. Koeta viserrellä sedän mieli iloisemmaksi ja auta
Valiota voittamaan raskaat ajatukset! -- Siinähän sinä oletkin, Valio
poikani. Älä istu niin paljon yksinäsi, älä liiaksi mieti ja murehdi,
vaan avaa luottavaisesti sydämesi Jumalalle. Sinä minun hyvä poikani,
kiitos, että jaksat muistaa äitiäsi kuitenkin. Jumala sinua siunatkoon!

Mutta hartaimmin hän kääntyi miehensä puoleen: -- Einar, rakkahin, älä
katso häntä synkin silmin! Hän piti rakkaana meidän Aarrettamme, mutta
ei tahtonut tulla hänen omaksensa. Hän on lohduttava minua. Sallithan
sen?

Ja Laine istui pylväsuudinten taakse vuoteen ääreen, ja Mailis silitti
pehmeätä kultatukkaa. -- Rukoiletko sinä hänen puolestaan, lapsi?
Teethän sen usein? Olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa siitä
miten menettelit, siitä että olit luja ja puhdassydäminen. Puhtaat
muistot varjelevat pahoilta teiltä minun Aarrettani...

Sitten hän kohotti päätänsä toisinaan: -- Tuuleeko? Minusta on kuin
kuulisin kohinaa. Mene katsomaan, Laine, käykö meri korkeana!

-- Sade kohisee kovimmin, vastasi Laine vältellen ja loi silmänsä alas.

-- Lapsi, älä peittele! Minun täytyy tietää, mihin rukoustani
tarvitaan. Ja sinun myöskin...

Laineella ei ollut paljon tehtävää, ainoastaan pieniä palveluksia
silloin tällöin. Paronitar ei pyytänyt muuta kuin pitää hänet luonansa
ja katsella häntä. Sydänverensä Laine olisi tahtonut antaa saadakseen
hänet terveeksi, mutta hän näytti heikontuvan päivä päivältä. Ei
auttanut lääkärikään, jonka paroni ja Valio toimittivat kielloista
huolimatta.

-- Niin se on, sanoi paronitar Laineelle. -- Ellei tule kirjettä, en
kestä kauan. Tiedätkö, lapseni, että rakkauskin voi murtaa...

-- Oi paronitar, älkää sanoko niin! Se pistää kuin puukko sydämeeni.
Minunhan on syy.

-- Älä koskaan sellaista kuvittele! Olisitko sinä minun iloni ja
lohdutukseni, jos sinun tähtesi kärsisin? Ei, lapsi, syy oli maailman.
Ehkäpä sinä olit luotu hänelle -- sitä ei voi kenkään tietää --
mutta se ei voinut tapahtua kuitenkaan. Jumala on sinulle kääntävä
kaikki parhaaksi, ja kerran hän varmaan valmistaa elämällesi toisen
onnen. Mutta rukouksissa sinä olet aina muistava häntä, minun poika
raukkaani...

-- En unohda häntä koskaan, kuiskasi Laine.

Joku seisoi silloin ovella, mutta poistui kuulumattomin askelin. "Syy
oli maailman." -- Minun, minun se oli! huusi ääni hänen sydämessään. --
Poikani on minulta mennyt, ja nyt otetaan vaimoni. Jumala, sinä joka --
Hän ei ollut sitä nimeä rukoillen lausunut nuoruuden päivistä asti. Pää
vaipui käsien varaan, ja voimakas vartalo vapisi nyyhkytyksistä. Siitä
hän ei noussut, ennenkuin hiljaa koputettiin ovea.

-- Paronitar kutsuu, täällä on kirje Aarre herralta.

Paroni syöksyi ylös ja riensi vaimonsa luo, ikäänkuin elämä olisi ollut
kysymyksessä. Valio ja Sirkku saapuivat toisesta ovesta. Uutimet oli
vedetty syrjään, jotta valo vapaasti tulvi vuodekomeroon, ja Mailis
lepäsi tilallansa hymyhuulin, loistavin kasvoin, vaikka kyyneleet
silmissä välkkyivät. Liikutukselta hän ei voinut puhua, hän vain ojensi
kuoren ja paperin miehellensä.

Siinä oli Kööpenhaminan leima ja ainoastaan muutamia rivejä:

    "Oma äitini!

    Voitko antaa anteeksi pojallesi, joka on tuottanut sinulle
    murhetta? Luulen, että olet minulle rakkaampi kuin koskaan ennen,
    mutta jäädä en voinut ja palata vielä vähemmin. Sinun laulusi on
    soinut korvissani lakkaamatta. Rakasta minua aina! Muista minua
    usein! Hyvästi!

                                                  Aarteesi."

Laine oli saanut oman kirjeen, mutta se oli piilossa hänen povellaan.
Se oli vieläkin lyhyempi, siinä oli vain viisi sanaa: "Meren tytölle
viimeiset hyvästit Aarteelta."

Ei muille sanaakaan, ei edes tervehdystä. Se koski Valion sydämeen; se
koski paroniinkin, kovemmin kuin hän edes olisi saattanut ajatella.
Tuo pieni kirje paljasti hänelle hänen poikansa sydämen toisenlaisena
kuin yhdeksäntoista vuoden yhdessäolo. Mailis oli aina sanonut häntä
helläksi, Einar oli nähnyt vain uljuutta tahi itsepintaista uhmaa.
Ja samassa johtui hänen mieleensä, että Aarre varmaankin oli juuri
yhtä paljon isäänsä tuntenut. Miksi he eivät olleet löytäneet avaimia
toistensa sydämiin? Mikä oli ollut välissä?

Paroni ei sitä voinut tällä hetkellä harkita, hän tunsi vain suurta,
masentavaa surua. Jumalan kiitos, että oli jotakin lievennystä, että
Mailis hymyili jälleen!

Siitä hetkestä paronitar alkoi virkistyä. Toisena aamuna Laine
sai auttaa häntä hetkeksi pukeutumaan aamupukuunsa ja siirtymään
nojatuoliin ikkunan luo, josta näkyi kauas merelle.

-- Jätä minut nyt yksin, sanoi hän sitten. -- Odota lähellä, minä
soitan, kun tunnen väsyväni.

Uneksien Mailis katsoi ohi saarien, sinne, missä meri ja taivas
yhtyivät. Hän hyräili hiljaa:

    -- "Ah jos sun vielä näkisin
    kuin muinoin niin herttaisna,
    kun leikkis ja riemus kotihin
    loi auringonpaistetta..."

Viikkoa myöhemmin Mailis jo Valion ja Sirkun kanssa käveli puutarhassa
kukkiensa keskellä. Oli myrskynnyt paljon, mutta kerran yöksi
tyyntynyt; silloin halla oli käynyt, ja hennot, kirkkaat terälehdet
riippuivat paleltuneina. Hellästi hän nosti pieniä painuneita päitä ja
iloitsi, missä löysi karaistun, koskemattoman kukkasen. Harvoja niitä
oli enää, auttamattomasti oli kesäinen kenttä hävitetty. Mailis käänsi
katseensa kukkasista merta kohden, ja taaskin silmiin tuli uneksiva
ilme. Siinä oli surua, mutta siinä oli varmaa, syvää rauhaa.

Pian sen jälkeen Laine seurasi isäänsä ulos syksyisille vesille,
sillä paronitar ei tarvinnut häntä enää. Hän oli hyvin reipas, mutta
jotakin uutta oli hänessä sen ohella, jotakin ylevää ja vakavaa, jonka
hän paronittaren vuoteen äärestä oli mukanansa tuonut. Anni katseli
häntä vielä, kun hän seisoi purjepuun luona, ja tunsi, ettei tarvinnut
hänestä huolehtia, sillä hänellä oli hyvä suoja.




VI


Kun "Pilvi" lähti, oli Aarteella se tunne, että kaikki kohtalon voimat
olivat liitossa häntä vastaan. Matkalle hän kyllä oli päässyt, mutta
millaisissa olosuhteissa! Hän inhosi kapteenia niin, että tuskin
tahtoi katsoa häneen, ja miesten puheita hänen ei paljoakaan tarvinnut
kuunnella, huomatakseen kuinka raakoja ja irstaita ne olivat. Aarre
määrättiin "oikean puolen" vahtivuoroon, jossa päällikkönä oli toinen
perämies ja miehistönä paitsi häntä, "jungmannia", ylipursimies ja
kaksi matruusia. Toinen näistä oli se, joka oli ollut Atlan seurassa,
Aku Valli nimeltään. Häneen Aarre alusta alkaen katsoi syrjäsilmällä,
mutta hän oli kumminkin ainoa, joka tuttavallisesti lähestyi uutta
toveriansa jo ennen yötä.

He olivat syöneet illallisen, jota vastaan ei ollut mitään
muistuttamista, ja tulleet ylös kannelle. Ylipursimiehellä oli
ensimmäinen ruorivuoro, toinen matruuseista oli tähystäjänä, mutta
Aarre ja Valli seisoivat jouten, koska yövuorolla ei tehty laivan töitä.

-- Tämä on kaunis ja luja laiva, alkoi Valli.

-- Onhan edes jotakin hyvää, vastasi Aarre kuivasti.

-- Entäs palkka sitten? Kapteenin täytyy maksaa hyvästi, sillä hän on
huonossa huudossa. Palkan tähden minäkin lähdin uudelle matkalle vielä.
Mitä sinä saat?

-- Ruokani, vastasi Aarre, koettaen nauraa. Toinen luulikin sen
leikiksi.

-- No siitä ei paljon kostu. Kyllä nyt vielä ensi iltana kelpasi, ja
ehkä huomenna myöskin, mutta tavallisesti ei saa haikailla, jos leipä
pölähtää tomuksi ja hernerokka elää.

Samassa mies horjahti lyönnistä, jonka hän odottamatta sai vasten
kasvojansa. Kapteeni oli lähestynyt takaapäin ja kuullut joka sanan.

-- Pidä suusi kurissa toiste, hän sanoi. -- Ja sinä korvasi, hän lisäsi
uhkaavasti Aarteelle, käyden ohi.

Aarre tunsi, että jos hän Vallin sijassa olisi iskun saanut, hän ei
olisi voinut itseänsä hillitä. Seurauksia kysymättä hän olisi ryhtynyt
käsiksi kapteeniin. Mutta Valli ei tehnyt mitään, loi vain vihaisia
silmäyksiä ja kiroili puoliääneen.

-- Kyllä sitä saat koettaa tuon saatanan kanssa, sanoi hän, painellen
ajettuneita huuliansa.

Aarre muisti ainoata lyöntiä, jonka hän elämässään oli saanut,
korvapuustia isän kädestä. Siitä kiihottuneena hän oli lähtenyt kenties
saamaan korvapuusteja raa'alta vieraalta mieheltä...

Ylipursimies helähytti edessään olevaa kelloa merkiksi, että hänen
tuntinsa oli kulunut loppuun. Aarre meni vuorollensa ruoriin, edeltäjä
sanoi suunnan ja antoi neuvoja. Niin pian kuin Aarre pääsi työhön
kiinni, keveni hänen ahdistunut ja kiihtynyt mielensä. Hän tarkkasi
kompassia ja piteli peräsintä varmasti ja vakavasti. Vahtipäällikkö
tuli katsomaan hänen viereensä ja oli tyytyväinen.

Sitten tähystystunti, sitten tunti vapautta jälleen. Oli jo aivan
pimeätä, kuun syrjä vain paistoi hiukan suurempana kuin viime yönä ja
tähdet loistivat yhtä kirkkaasti.

Viime yönäkö se oli? Aarteesta tuntui viikkoja vierineen siitä kuin
hän Valkamasta lähti. Hänen ajatuksensa palasivat sinne, ensimmäiseksi
pieneen asuntoon, jonka ikkunoista kukkaset heloittivat valkoisten
uudinten takaa.

-- Nukkuuko hän? Ehkä hän valvoo ja muistaa minua. Minä tiedän, että
hän ei voi olla muistamatta; minä ymmärsin sen, kun hän itki. Ja
kuitenkin, kuitenkin...

Hän sanoi, että minä olen hänen ystävänsä, että hän ihailee minua ja
katsoo kuin matalasta maasta korkealle. Minä vihaan ystävyyttä, kun se
asettuu rakkauden sijaan! Ja miksi hän katsoo ylös minuun? Tietysti
sentähden, että minua sanotaan paroniksi. Minä vihaan sitä, että olen
paroni!

Aarre naurahti. -- Enhän minä olekaan paroni, olen William Rantanen,
joka tekee työtä viheliäisestä ruoasta ja saa tyytyä potkuihin ja
lyönteihin, jos kapteeni näkee hyväksi. Enkö minä _nyt_ kelpaisi
hänelle?

Mieletönhän minä olen. Ei nimi muuta minua sen oikeaksi omistajaksi...
Kuinka ihmeellistä sentään, että "meren pari" ei kuulunutkaan yhteen!

Aarre tunsi vihlovaa katkeruutta, mutta samassa hän ponnisti sen pois
ja nousi uhmailemaan. -- Jos hän ei tahdo, voin minäkin olla ilman.
Olen mies, ja minun täytyy olla voimakas. Kaunis on meri, joka ympäröi
minua, suuri ja hurmaava. Eikö riitä, jos meri on morsiameni!

Meri lauloi jälleen:

    -- Minä lemmin, lemmin sua!
    Kauan mä kutsuin ja kauan mä vuotin;
    saavuitko turhaan ja turhaanko luotin?
       Etkö sä lemmi mua?

Aarre kuunteli, ja hänen poskensa alkoivat hehkua. Mutta hyrskeen läpi
hän kuuli toisenkin valittavan äänen:

    "Miss' on tän' iltana poikani?"

Hän näki mielikuvissaan selvästi äidin kasvot ja tunsi hänen äänensä.
Se oli niin suloista ja pyhää, että sydän suli, mieli heltyi, ja meren
kiehtovat sävelet kuolivat pois etäisen kaiun lailla. Aarre huokasi
syvään. Lyötiin "kahdeksan lasia", ja vahtivuoron muutto. Hän nousi,
mennäkseen toisten mukana levolle. Ruhvin kovalla, kapealla vuoteella
hän äitiä ajatellen lapsellisesti rukoili iltarukouksen. Hän ei voinut
olla lupaamatta, että hän kohta satamaan saavuttua kirjoittaisi pyytäen
anteeksi.

Aarre oli hyvin väsynyt ja nukkui pian epämukavuudesta huolimatta,
mutta uni loppui lyhyeen, sillä varhain joku survaisi häntä kylkeen,
ilmoittaen että oli aamukahvin aika. Kello neljältä piti olla työssä
jälleen. Se oli virkeätä, hauskaa puuhaa. Korjailtiin purjeita ja
vanttiportaita, tervattiin köysiä, öljyttiin mastoja ja valkaistiin
raakain neniä. Aarre sai käskyn kiivetä mesanimaston latvaa maalaamaan,
ja hän oli iloinen kuin koulupoika, pyrkiessään ylös maaliastioineen.

-- Varo, ettet kupsahda sieltä kuperkeikkaa, huusi Valli. Mutta Aaretta
ei pyörryttänyt vähääkään. Hän teki työnsä ripeästi ja pysähtyi vain
joskus luomaan pitkän silmäyksen aavalle, viheriänhohteiselle merelle.

Kuinka ihanaa, kuinka ihanaa! Nyt hän oli valmis vastamaan meren
lemmenlauluun:

    -- Sua rakastan!
    Muistot on muistoja, kaikki ne heitän,
    mennyt on mennyttä, helmaas ne peitän,
       meri, morsian! -- --

Aamupäivän lepovuorolla miehet jatkoivat kesken jäänyttä yöunta,
mutta iltapäivällä enimmäkseen istuskeltiin ruhvissa tupakoiden ja
pitäen hauskaa. Aarre oli usein saaristossa kalamatkoilla laskenut
leikkiä iloisena poikana muiden joukossa, ja nytkin hän lyöttäytyi
tovereittensa pariin, koettaen unohtaa epämieluisan vaikutuksen, jonka
heidän puhetapansa ensi kuulemalta oli tehnyt häneen. Hän oli paljon
hilpeämmällä mielellä tänään ja näki kaikki asiat paremmassa valossa.
Kapteenikin oli pysynyt kajuutassansa suurimman osan päivää eikä ollut
häntä kiusoittanut inhottavalla pöhönaamallaan.

Siellä kerrottiin muistelmia entisiltä matkoilta. Toinen matruuseista,
Nelsson, oli kulkenut kaukaisilla etelävesillä ja kokenut seikkailuja
jos jonkinlaisia. Aarteen mieleen johtuivat kotirannan muinaiset
kalanperkuut, joissa Sööterpummi oli tarinain sankarina, ja merielävät,
joita hän oli luvannut kerran tuoda Laineelle tuliaisiksi. Hän
innostui muistoistansa ja otti vilkkaasti osaa kertomukseen, kysellen,
huomauttaen, pistäen joukkoon hupaista höystettä. Puolessa tunnissa hän
oli voittanut miesten suosion. Mutta sitten tuli toisenlaisia juttuja.
Ylipursimies, liukaskielinen ja vilkkusilmäinen veitikka, pani alkuun,
Valli säesti, ja nyt vasta Nilssonin kielenkanta oikein vapautui.
-- Olisittepa nähneet Intian mustasilmiä! Ja teuhanneet siellä ja
sielläkin... Voi sun --

-- Taisivat olla vähän kauniimpia kuin se vanha viirusilmäinen akka
Hampurissa, muistatkos Valli? Ylipursimies iski nauraen silmää.

-- Hiiteen minä akat heitän, naljaili Valli samaan nuottiin. -- Minulla
on kaunis tyttö Helsingissä. Se on se, jota meidän kapteenimmekin
hyvittelee -- ja tämä myös, hän nyökkäsi Aarteelle, -- niin, eikö
kannata, vai mitä?

-- Kannattaa mennä hengittämään puhdasta ilmaa, vastasi Aarre, nousi
ja lähti ulos. Hän ei sillä hetkellä välittänyt kompasanoista, joita
sateli hänen jälkeensä. Koko hänen olemuksensa oli kuohussa ja
kapinassa.

Kannelta jo hänen vastaansa kaikui karkeita kirosanoja, ja hän näki
vasemman puolen vahtipäällikön, ensimmäisen perämiehen, käsipuolesta
ravistelevan nuorta, kalpeata poikaa. Aarre ei vielä paljon tuntenut
näitä miehiä, jotka työskentelivät eri aikaan kuin hänen vuorokuntansa.
Hän kysyi "timperiltä" ja sai kuulla, että poika oli Jaakko Ahvenainen
nimeltään, jo kuusitoistavuotias, vaikka niin pieni ja hento. --
Ensikertalainen ja kopelo, pudotti maalipöntön, kun piti kiivetä
mastoon, ja siitä roiskui pilkkuja perämiehen housuihin. Poika pahanen,
kyllä hän nyt itse saa housuillensa!

Aarre ei tietänyt, minne kääntyisi; hän ei tahtonut katsella
selkäsaunaa. Mikä kauhea luola tämä laiva olikaan! Tuskalla hänen
täytyi ajatella: -- Se on minulle Jumalan rangaistus. Minä tein väärin,
kun lähdin vanhempaini tietämättä; siksi jouduin tällaiseen paikkaan.
En milloinkaan ole aavistanut, kuinka paljon merimies voi saada kärsiä.

Ei hän sitä aavistanut vieläkään. Seuraavina päivinä oli suloinen,
tyyni ilma, merenkululle kyllä haitallinen, sillä laiva ei edennyt
paikastaan, mutta miehille mukava ja vaivaton. Ruoka oli edelleen
joltisenkin kunnollista, kapteeni ryypiskeli itsekseen tai ensimmäisen
perämiehen kanssa eikä häirinnyt ketään, ja omasta vahtipäälliköstään,
toisesta perämiehestä, Aarre oppi pitämään paljon. Eniten hän
pelkäsi iltapäivän sisävuoroa, sillä hän ei saattanut tottua
toveriensa liukkaisiin juttuihin, ja pilkanalaiseksi joutumista hänen
kunniantuntonsa ei ajan pitkään sietänyt. Mutta hän koetti näyttää
urhealta ja tokaista sattuvia sukkeluuksia, ja ne pystyivätkin koko
hyvästi, varsinkin kun hänen notkeutensa työssä ja hänen henkensä
luontainen ylemmyys vaikutusta tukivat. Ylipursimies ja Valli alkoivat
vähän hillitä kieltänsä hänen kuten vahtipäällikönkin läsnäollessa, ja
Aarre tunsi itsetietoista tyydytystä siitä. Silloin voi sattua, että
Nilsson ryhtyi kujeeseen: syyti törkeyksiä niin paksulta, että Aarre
suuttuneena poistui; ja sitten remahti nauru, ja huvitus alkoi jälleen
ilman ohjia ja pitimiä. Aarre puolestaan lauhdutti kannella harmiansa
juttelemalla hyväntahtoisen timperin kanssa, joka teki hänelle selkoa
"vasemman puolen" miehistä, varsinkin nuoresta Jaakosta.

-- Lesken poika, hyvä ja siivo, hän kertoi, luoden säälivän silmäyksen
sinnepäin, missä Jaakko auringon paahteessa kutoi kaapelia. -- Se on
ikävä ja se pelkää; sentähden kai se on vähän päästänsä pyörällä. Eikö
tuostakin nyt sopisi siirtyä varjoisampaan paikkaan?

Aarteen sydämen hellät kielet värähtivät. Hän meni Jaakon luo ja vietti
koko lepoajan hänen kanssaan.

Jo kolme päivää oli kestänyt tyyntä ja kuumaa. Illalla alkoivat
taivaanrannat muuttua sinisestä lyijynvärisiksi, ja miehet pudistelivat
päätänsä. -- Tämä ei tiedä hyvää, saamme myrskyn. Kapteeni vain ei
huolehtinut. Hän oli juuri sen verran humalassa, että oli parhaalla
tuulellaan, jopa niin erinomaisella, että kutsui koko miehistön
ottamaan "tuulennostoryyppyjä". Se oli harvinaista huvia. Kapteeni teki
veljellistä seuraa, halpa konjakki vuoti virtana laseihin, Nilsson löi
nyrkkiä pöytään, ja Valli ilmoitti kohti kurkkuaan, että

    "En minä meripoika rimputtele,
    vaan laulan minä heliästi --"

-- No pojat, jungmannit, juokaa, juokaa, sopersi kapteeni. -- Sinäkin,
herrasmies, eikö kelpaa?

Huomio kääntyi Aarteeseen ja Jaakkoon, jotka seisoivat oven luona,
aikeissa vetäytyä kannelle. Jaakko ei ollut maistanutkaan, Aarre oli
juonut jonkun pisaran.

-- Ei kiitoksia, sanoi Jaakko arasti, ja Aarre vastasi: -- Minä jo join.

-- Mokomaa juomista! huusi Nilsson. -- Se on niin hemmetin pyhä, että
jätti lasinsa tuohon noin, juuri tuohon, ja nyt minä sen otan, ssaa --

-- Mutta sinun pitää juoda, herraskarkuri, rähisi kapteeni, hoiperrellen
pöytänsä äärestä.

Aarre säikähti kapteenin käyttämää nimitystä ja huomasi jälleen
parhaaksi turvautua vanhaan voittokeinoonsa. Reippaasti hän otti lasin
ja tyhjensi sen yhdellä kulauksella. Entäpä tätä, yksi lasi... Oli
hän joskus kotonakin maistanut, kun oli vieraita, sillä isä ei ollut
ehdoton raittiusmies. Äiti sitävastoin --

Ei sitä nyt ollut aikaa ajatella. -- Kippis! hän sanoi mahdollisimman
iloisesti. -- Heleijaa, veikot, minun on ruorivuoroni. Vahtipäällikkö
varmaankin siellä janoon kuolee. Ja sitten hän livahti ulos.

Hän hämmästyi katsoessaan taivasta. Tavattomalla nopeudella pilvet
olivat joka haaralta vetäytyneet kokoon, ja ilma näytti jo mustalta ja
öiseltä, vaikka aurinko tuskin oli saattanut laskea. Nuorat kitisivät
hiljaa, ikäänkuin valittava sairas uhkaavien kouristusten edellä. Meri
kohosi vasta verkalleen, liikutellen laivaa melkein huomaamattomasti,
mutta sen katsanto oli synkkä ja kammottava, täynnä turman ennettä.

Peränpitäjän merkinlyönnit helisivät yhtämittaa. Juostessaan kohti
Aarre ehti vetää kellonsa esiin ja huomata, ettei aika vielä ollut
ummessa. Samassa hän ymmärsi, miksi ne soivat.

-- Jumalan tähden, riennä hälyttämään miehiä! Tämä on meidän
perikatomme, elleivät joudu. Minä en voinut hievahtaa, paikka on karien
tähden kaikkein vaarallisimpia...

Juosten Aarre palasi, syöksyi alas portaita ja temmattuaan oven auki
törmäsi Jaakkoon ja kapteeniin. Hän kuuli samean äänen tyrkyttävän: --
Vielä yksi! No, ole kiltti poika nyt... Kaksi jo meni, kyllä kolmaskin
menee... No, etkös juo? Vai et? Pidä kiinni, Nilsson, älä laske...

-- Myrsky uhkaa! Rientäkää pian kannelle! huusi Aarre yli rähinän ja
melun. -- Tulkaa! Joutukaa!

Hätäännyksissään hän ennätti omassatunnossaan tuntea polttavan
pistoksen siitä, että oli unohtanut Jaakon. Poika oli kauheassa
tuskassa, vapisi kuin haavanlehti ja voi kovasti pahoin. Yleisen
liikkeen syntyessä Aarre kiireesti kuljetti hänet ruhvin vuoteelle,
katseli häntä silmänräpäyksen, kun hän kalpeana lepäsi, taputti häntä,
sanoen "Jaakko parka", ja sitten hän ryntäsi pois, sillä henkensä
edestä täytyi kiiruhtaa. Toinen perämies jo jakeli nopeita komentoja;
kapteeni ja ensimmäinen perämies olivat kykenemättöminä. Entä miehet?
Aarre tiesi heidän tilansa ja käsitti samalla, että häntä, ainoata
täysin selvää, odotti raskain edesvastuu työstä, niin ensikertalainen
kuin hän olikin.

Hirvitti katsella, kuinka humalaiset miehet mastoihin kiipesivät.
Mutta Aarre ei joutanut heitä seuraamaan silmillänsä; hän itse oli
saanut vaikean tehtävän, suuren latvapurjeen kiinnisitomisen. Salamat
jo sinkoilivat ilmassa, jyräys pamahti, vettä alkoi kaatamalla sataa.
Se oli taistelua elämästä ja kuolemasta; joka hermo oli pingoitettuna,
joka jäsen jänteessä. Se onnistui. Syvästi huoahtaen Aarre nojautui
hetkeksi lepäämään, uupuneena, läpimärkänä, osaamatta ajatella muuta,
kuin että se nyt oli tehty, hän ei itsekään ymmärtänyt millä voimalla.
-- Miten minun olisi käynyt, jos en olisi ennen niin paljon purjehtinut
kaikissa säissä? hän ajatteli.

Sihinää, suhinaa. Ankara vihuri kallisti laivaa, jotta alimmat
raakapuut sattuivat mereen. Aarre tarttui kiinni käsin ja jaloin,
tuntien himmeästi, että varmaankin oli viimeinen hetki käsissä. Hänen
täytyi sulkea silmänsä, eikä hän sitten tajunnut mitään, kuuli vain
kuohua, kohinaa, veden pauhua ja ukkosen jylinää ympärillänsä. Mutta
hänen sydämensä läpi värähti jotain muutakin, jotain salaperäistä ja
ihmeellistä. Oliko mahdollista, että hän kuuli laulua?

    "Suojaa mun eksynyt lapseni,
    jos millä hän tiellä lie..."

Aarre ei tietänyt, kuinka pitkä aika oli kulunut. Hänestä se tuntui
mittaamattomalta, mutta se saattoi olla vain silmänräpäys. Laiva oli
pystyssä jälleen, ja kiirehtien hän laskeutui mastosta kannelle. Hän
oli pelastunut kuin ihmeen kautta, ja hän ymmärsi, mikä sen oli saanut
aikaan: äidin rukous.

Alhaalla oli kaikki huiskin haiskin ja surkeassa tilassa. Kannella
vesi läikkyi, uitellen astioita, puita, nuoria ja romua sekä päälle
päätteeksi pöhöistä kääröä, joka kieri laidasta laitaan, huutaen
haikeasti apua kapteenin käheällä äänellä. Näky oli säälittävän
hullunkurinen. Missä muut miehet olivat, kun ei kukaan auttanut? Aarre
katsoi ympärilleen ja sitten ylös. Purjeiden kimpussa kaikki tyynni.
Hän ei kovin kiirehtinyt mennessään kääröä nostamaan, mutta menihän
kuitenkin ja auttoi hänet kajuuttaan. Samassa hän muisti Jaakon. Poika
raukka, kuinka mahtoikaan hänen laitansa olla? Hänen luoksensa täytyi
rientää, odotti kannella työ mikä tahansa.

Vesi lainehti ruhvinkin lattialla, ja siitä Aarre tapasi pojan,
ei päihtyneenä, vaan sairaana, kovin sairaana. Hänen kasvonsa
kirkastuivat, kun hän tunsi tulijan.

-- Kuinka te olette hyvä, sanoi hän, kun Aarre häntä hoivaili hellästi.
-- Noin minun äitinikin tekisi, jos voisi...

-- Minullakin on rakas äiti, sanoi Aarre hiljaa, kostuvin silmin.

-- Äiti on köyhä ja meitä on monta... Minä en voi olla kotona enkä minä
tätä kestä... Voi, jos saisin kuolla!

Hän itki katkerasti, ja Aarre koetti lohdutella.

-- Älä sano niin, kyllä se käy. Jumala antaa sinulle voimia.

Poika nosti päänsä, pyyhkien kyyneleitä. -- Oletteko te uskovainen? hän
kysyi epäröiden ja arasti, mutta iloinen odotus kajasti kasvoilta.

Sitä kysymystä ei kukaan ollut ennen tehnyt Aarteelle, eikä hän koskaan
ollut sitä ajatellut. Se tuli pistona sydämeen, hän ei voinut sitä
väistää.

-- Ei, en luule, hän sopersi, pudistaen päätänsä. -- Ei, en minä ole...

Poika tunsi varmaankin suurta pettymystä, ja Aarre kävi surulliseksi
itsekin. He näkivät toisensa selvästi ainoastaan salamain risteillessä.
Oli pelottavan juhlallista. Mutta ulkoa kuului huutoja ja kovaäänisiä
käskyjä, levotonta liikettä ja myrskyn mylvinää. Aarre käsitti,
että hänen täytyi mennä, ja hän jätti hyvästi Jaakon, joka hymyili
kärsivällisesti, sanoen voivansa jo paljon paremmin.

Se oli kauhea yö, täynnä kuoleman vaaraa ja äärimmäisiä voimain
ponnistuksia. Aamupuoleen pääsi uupunut toinen perämies levolle;
ensimmäinen perämies oli jotenkin selvinnyt ja käynyt ruoriin, ja
kapteenikin oli jalkeilla jälleen, huutaen itse komentoja. Aarre
tunsi melkein menehtyvänsä väsymyksestä, vilusta ja hiukaisevasta
pahantunteesta. Hän nojautui mastoon, koko laivan pyöriessä hänen
silmissään. Silloin hän säpsähti kapteenin ääntä, joka kuului sillalta:
-- Ahvenainenko sieltä kömpii esille? Ylös prammiin! Etkö näe, vetelys,
että purje on haljennut? Ei Valli yksinään sille mitään mahda.

Aarre selvisi pyörryksistään ja juoksi paikalle. -- Jaakko, sinä täällä?

-- Minun tuli vilu, koetin liikkua...

-- Sinä et voi kiivetä prammiin, minä menen. Samassa Aarre jo kiiti
ylös.

Mutta kapteeni suuttui; hän oli nyt jälkihumalan pahalla päällä. -- Vai
et sinä tottele, Ahvenainen? Ylös heti! Kyllä siellä kolmellekin on
tekemistä. Vai pitääkö sinua köydenpätkällä opettaa työhön?

Myrskyn kohinalta Aarre ei kuullut, mitä kannella puhuttiin, mutta kun
hän katsoi alas, näki hän kauhukseen Jaakon kiipeämässä. Hän koetti
huutaa, mutta myrsky tukahutti äänen. Äkillinen tempaus kallisti
laivaa, poika horjui, kädet heltisivät, kuului huuto: "Herra Jeesus!"
-- pyörteet kuohuivat, eikä Jaakkoa näkynyt enää. Seuraavassa tuokiossa
laiva oli jo monen sylen päässä siltä paikalta.

Aarre ryntäsi alas kuin poissa suunniltansa. Silmät säihkyivät hän
huusi kapteenille vasten kasvoja: -- Murhaaja! Te olette murhaaja!

Kapteeni tukahutti hämärät tunnonnuhteet raivoon, joka puhkesi kuin
villieläimen. -- Sitokaa kiinni tuo mies! hän kiljui käheästi. Aarre
seisoi uljaana ja uhkaavana eikä pelännyt; hän olisi sillä hetkellä
antanut lyödä itsensä kuoliaaksi ennemmin kuin vaiennut. Mutta koko
miehistö oli järkytetty eikä kukaan liikuttanut kättänsä, ei edes
Nilsson. Toiset seisoivat mykkinä kauhistuksesta, toiset mutisivat
synkästi keskenään. Vihdoin timperi astui esiin.

-- Siunaus nyt on luettava, hän sanoi vesissä silmin.

-- Tahtooko kapteeni kirjan? kysyi vasemman vuoron matruusi.

-- Käske perämiestä, vastasi kapteeni, kirosi ja kääntyi pois.

Hetkeä myöhemmin puolihumalainen ensimmäinen perämies seisoi
komentosillalla, kädessä virsikirja, joka hänelle oli tuotu, lukien
kuin huonoa konetta vääntämällä: -- "O sinä kaikkivaltias, laupias ja
ijankaikkinen Jumala, sinä joka synnin tähden olet ihmiselle määrännyt,
että hänen kuoleman pitää..."

Meren mahtava pauhu säesti hautarukousta. Mustille, vaahtoharjaisille
laineille heitti nouseva aurinko verenhohtoisen kajastuksen. Ne
pitelivät poikaa helmassaan jo kaukana, kaukana hurjasti kiitävästä
"Pilvestä".

Sitten timperi aloitti virren ainoasta kirjasta, mikä löytyi. Aarre
seisoi hänen vieressään, Valli ja toinen matruusi kurkistivat olan
takaa. Se oli kaunis virsi hautauksesta merellä.

    -- -- "Merehen meiltä ruumis tää
    nyt jääpi hautanansa,
    mut Jeesus Kristus herättää
    sen sieltä aikanansa.
    Kun kaikki kerran koottu on
    etehen Herran tuomion,
    hän myös on silloin kanssa -- --"

-- Hän on syyttämässä kahdenkertaista murhaajaansa ja itse Jumalaa
myöskin, ajatteli Aarre. Hänen mielensä ei ollut hellyksissä, se oli
synkkä ja kapinoiva. -- Poika uskoi Jumalaan, ja miksi nyt tällainen
vääryys sai kuitenkin tapahtua? Mutta sitten hän pelästyi omain
ajatustensa juoksua. -- Niin, ehkä juuri siksi, että hän uskoi...
Kuinka hän itki, toivoen kuolemaa! Elämä olisi ollut ehkä pelkkää
kärsimystä hänelle, mutta hänen rukouksensa kuultiin, ja nyt hänen on
hyvä olla...

Aarre koetti rauhoittua, mutta kauhun kuvat kulkivat yhä hänen
väsyneissä aivoissaan. Myrsky oli hiukan hiljennyt, ja ne miehistä,
jotka koko yön olivat valvoneet, päästettiin nukkumaan. Hän ummisti
silmänsä, mutta kuvat väikkyivät lakkaamatta ympärillä. Se oli kuin
aaltojen tanssia, hurjaa kuolemantanssia, nousua, laskua, kuohua,
pyörrettä, kietomista vilpoisiin käsivarsiin ja sulkemista mustaan
syliin. Meri, meri, sinä joka kerran hohdit hurmaavana vihreässä,
kimaltelevassa puvussa ja vaahtoisessa morsiushunnussasi -- kuinka
petollinen sinä olitkin, hymyilevä kauhun henki, hääyön syleilyyn
tukehduttava morsian!

Meri hätääntyy, kuullessaan syytöksiä rakkaimmaltaan. Lemmenkateisena
se pelkää laskea käsistään laivaa, joka nopeasti ja varmasti liitää
kohti läheistä määräänsä. Tuuli yltyy taas, heittäytyen vastaiseksi.

Oi niitä tuskan ja kärsimyksen päiviä! Nälkää, sillä vesi tunki
säiliöön, turmellen ruokavarat; vilua, sillä vaatteet olivat märkinä
aamusta iltaan ja illasta aamuun; työtä yli voimien, kipua, kirouksia,
iskujakin sopivissa tilaisuuksissa, sillä kapteeni vihasi Aarretta ja
väijyi kostoa sille, joka häntä oli julkisesti solvaissut. Aarre ei
uhmannut eikä kuohahdellut enää. Ylenmääräinen kärsimys väkisinkin
taltutti, epätoivo lamasi, heikkous tylsistytti vihdoin. Hänen piti
menehtyä, se näkyi olevan ennakolta määrätty.

Ensimmäisestä myrsky-yöstä satamaan -- neljä vuorokautta, ei enempää.
Valkamasta Kööpenhaminaan -- ei täyttä kahta viikkoa. Mutta Aarteesta
tuntui, että hän oli kestänyt vuosien kokemukset ja äkkiä vanhentunut
toisen verran.

Oli aamu, kun rantaan saavuttiin, ja Kööpenhamina, Itämeren kaunis
kuningatar, heräsi hymyilevänä auringon paistaessa; mutta kukaan
miehistä ei pyytänyt muuta kuin ruokaa ja lepoa. -- Ja konjakkia! huusi
Valli, kun näki kapteenille tuotavan. Toiset yrittivät nauraa, mutta
ei se oikein maittanut. -- Illalla menemme maihin ja sitten latkimme,
vakuutti Nilsson.

Se oli susien ahmintaa ja karhujen unta. Terveydeksi varmaan, koskapa
he jo iltapuoleen olivat virkeämpiä ja huvinhaluisempia kuin konsanaan.
Maissa piti viivyttämän ainoastaan muutamia päiviä, sillä sinne oli
poikettu kapteenin yksityisten asiain tähden eikä lastia purkamaan;
täytyi nyt ahnehtien käyttää aikaa hyväksensä ja kukkuramitalla korvata
menneet vaivat.

Laivan ympärillä tunkeili väkeä kaikenkaltaista: salaperäisiä
kuiskuttelijoita, koreita katutyttöjä, joutilasta satamakansaa. Yhden
miehen vakava ryhti erottui muista. Hän astui "Pilveen" ja puhutteli
väestöä ystävällisesti tanskankielellä, kutsuen jumalanpalvelukseen
Bethel-laivalle. Enimmät eivät häntä täysin ymmärtäneet; siten Aarre
joutui hänen kanssaan puheisiin. -- Tervetultua, odotan teitä varmaan,
hän sanoi sydämellisesti. -- Jumalan rauhaa, nuori ystävä!

Aarre oli ennen käynyt vanhempainsa kanssa Kööpenhaminassa, ja häntä
pelotti, että joku tuttava tai sukulainen hänet tapaisi ja tuntisi.
Mutta sitten hän katsoi pellinpalaseen. -- Ei, ei se ole mahdollista,
niin kurjalta näytän. Huoletta voin mennä kaikkialle, mihin muutkin
merimiehet.

Kutsujan käytös oli ollut aivan yksinkertainen, eikä hän mitään
erinomaista puhunut, mutta Aarre ei käsittänyt, mikä siinä lämmitti,
elvyttäen hänet tylsän synkkyyden tilasta, johon hän oli vaipunut.
Kohta lensi hänen mieleensä kirje äidille. Niin, se oli kirjoitettava
nyt ensiksi. Mutta miten? Millä sanoilla? Ei hän voinut valehdella,
mutta vielä mahdottomampi hänen oli kertoa kamalasta merimatkastaan.
Rakas äiti raukka, hän olisi varmaan kuollut, jos olisi aavistanut
poikansa kärsimyksiä. Aarre tunsi sydämensä täyttyvän sanomattomalla
hellyydellä ja kaipauksella, ja sen kaiken hän sulki muutamiin köyhiin
riveihin.

-- Siinä ei ole paljoa, mutta äiti ymmärtää, oi kyllä hän ymmärtää
minua...

Äidin kuvaa seurasi toinen kuva: pieni tyttö, joka maalattiin
samalle kankaalle kuin tumma poikanen; tyttö, jonka olento oli
auringonpaistetta ja laulu linnun viserrystä; hänen kesäinen riemunsa,
hänen nuoruutensa unelma, hänen tulevaisuutensa toivo -- joka oli
särkynyt ainiaaksi...

-- Kiitos kuitenkin siitä, mikä oli, ja hyvästi, kallis, hyvästi, oma
"meren tyttöni"!

    "Niin, kiitos kaikesta! Kerranhan
    me lasna leikimme rakkahasti.
    Ah, luulin leikin sen jatkuvan
    vanhuuden päivihin asti..."

Aarre ei enää ollut sama kuin tunti sitten. Hän eli jälleen, eli
muistoissa ja tunteissa. Samalla nykyhetki ja tulevaisuuskin heräsivät
hänelle uusina. Ensiksi hänet valtasi halu noudattaa merimiespastorin
kutsumusta, ja vähän siistittyään itseänsä hän lähti astumaan kanavan
rantaa pitkin, sitten vilkasliikkeisen sillan yli ja edelleen Annan
toria kohden. Hän ajatteli, kuinka kummallista oli sentään, että hän
vielä kulki tässä, että hän oli säilynyt vahingoittumattomana eikä
sortunut ja nääntynyt ylivoimaisen taakkansa painoon. Oliko siinä
erityinen varjelus? Kenties... Mutta sitten nousi voimakkaana toinen
ajatus: -- Olen säilynyt tähän asti, mutta nyt en enää lähde merille
siinä laivassa. Minä karkaan! Miksi en karkaisi? Hän tunsi kuin sähkön
kosketusta, hän innostui ja kiihtyi. Kuinka se vain kävisi päinsä? Sen
täytyi käydä. Hän kouraisi taskuunsa. Olihan siellä paperit? Onneksi!

Hän oli nyt saapunut siihen paikkaan, missä lepäsi vanha laiva,
"Bethel", tanskalaisen merimieslähetyksen "kirkko". Hän alkoi
epäröidä. Hukkaisiko hän aikaa menemällä sinne? Kuitenkin hän astui
alas, pysähtyi ovelle ja silmäili ympärillensä. Laivan sisusta oli
muodostettu suureksi, yksinkertaiseksi saliksi, joka oli täynnä
penkkejä. Jumalanpalvelus oli jo alkanut, pastori puhui paraikaa, mutta
miehiä oli vain kymmenkunta etumaisilla penkeillä. Aarre huomasi, että
syvä, vakava katse kiintyi häneen. -- Tuo mies ei päästä minua, hän
kysyy kuka minä olen, tuli sinä hetkenä hänen mieleensä, ja samalla
kuin hän peräseinältä puhujan pään yläpuolelta luki tanskankieliset
sanat: "Mestari on täällä ja kutsuu sinua", samalla kuin hän huomasi
käden viittaavan häntä lähemmäksi, hän vetäytyi taapäin, poistui ovesta
ja pakeni. Hän häpesi itseänsä, hänen poskensa kuumottivat ja sydän
löi rauhattomana -- mutta hän ei tahtonut, hän _ei_ tahtonut... Sillä
kun Mestari kutsui karkulaista, kutsui hän kotiin, ja se merkitsi
nöyrtymistä sydämen syvimpiä pohjia myöten...

Ei, hän tahtoi itse auttaa itseään, hän tahtoi karata laivastansa;
niin, sen hän oli tekevä. Kun tietäisi yhdenkin, jolle uskaltaisi puhua
siitä!

Aarre oli ehtinyt vain vähän matkaa "Bethelistä", kun hän huomasi
Vallin ja ylipursimiehen kiertävän esille kulman ohitse. Hän huusi
heille, ja he kääntyivät. Näillä seuduilla varmaan useimmat toisistakin
liikkuivat, sillä täällä katujen varret olivat täynnä kapakoita ja
merimiesten ilopaikkoja.

-- Kas, kas, sanoi ylipursimies. -- Meidän siveä, kiltti poikamme
kulkee yksikseen huvittelemassa, jotta me vanhat paatuneet luulisimme
hänen istuvan kirkossa!

-- Älä välitä hänen loruistaan, sanoi Valli. -- Tule mukaan saamaan
ryyppy, joka vahvistaa!

-- Tulen, sanoi Aarre. Hän oli uhkapäällä jälleen. Kyllä hän tiesi
kestävänsä lasin, kaksikin.

Siinä oli heidän edessään korkea rakennus, jonka alakerran ikkunat
olivat verhotut ja ulkoseinät likapilkkuiset, kuten viinin jäljiltä.
-- Tuonneko? kysyi Valli, vaihtaen silmäystä ylipursimiehen kanssa.
Tämä viittasi olkansa taakse toiseen taloon. -- Etkö muista, silloin
Hampurista tullessa? Se oli -- Hän kuiskasi jotakin, jota Aarre ei
kuullut. Valli nyökkäsi päätään, ja sitten he menivät.

Oven auettua oli Aarteella aivan sama tunne kuin tullessansa
Sörnäisissä Atlan huoneeseen tai ensi kertaa kuullessansa Nilssonin
juttuja. Mieli kuohahti, hän olisi halunnut heti kääntyä takaisin.
Mutta ylipursimies näytti niin häijyn vallattomalta ja ivalliselta,
että Aarre pakotti itsensä rauhallisen näköiseksi. -- Yksi lasi, hän
päätti. -- Sitten menen pois, menen vaikka valkean läpi.

Ylipursimies nauroi jälleen, vilkutti silmää yhdelle koreahepenäisistä
tarjoilijatytöistä, viittasi Aarretta ja sanoi merkitsevästi
ruotsinkielellä, jota hän osasi: -- Ensikertalainen! Valli katsoi
toveriinsa miltei nuhtelevasti, sitten epäröiden Aarteeseen, mutta
tyttö hymyili, jotta hampaat välkähtivät, ja ylipursimies ihan uhkui
vallatonta iloa.

Juomat tuotiin, kullekin omansa. Valli katsoi jälleen Aarteeseen,
mutta ei puhunut mitään. Tämä oli ottanut lasin tyhjentääksensä sen
yhtä kyytiä ja lähteäksensä heti tästä inhottavasta pesästä. -- Nyt
nousen... Mitä? Jalat eivät kanna... Huone pyörii... Mitä minä sain?
Kuule sinä, mitä minä sain?... Aarre hapuilee, yrittää ravistaa
ylipursimiestä kauluksesta, mutta mies väistää nauraen, ja Aarre tapaa
käsiinsä kimpun kiharoittua tukkaa... Sitten hän ei paljon muistanut,
mitä tapahtui. Hämärästi hän tiesi, että oli yö ja tuli aamu; että
Valli koetti saada häntä pois, mutta hän ei lähtenyt; että joku vieras
tarttui häntä niskaan ja työnsi kadulle... Hän astui pari askelta,
hoipertui... Missä hän oikein olikaan? Hukkunut. Hän oli varmaankin
hukkunut, sillä pyörteet kohisivat... Nyt joku huusi, kun näki hänen
vajoavan... Aarre, Aarre! Kuka huusi _sitä_ nimeä? Joku liikutti, joku
nosti... Hän raotti vaivalla silmänsä ja luuli katsovansa tuttuihin
kasvoihin. Eihän se Viljo ollut? Ei, vai Viljo? Itsehän hän oli Viljo
Rantanen ja hukkunut syvän meren pohjaan...

Hän sulki silmänsä eikä tietänyt mitään enää. Joku kantoi hänet
ajurin vaunuihin. Päivä oli jo korkealla taivaalla, kaupat avattiin,
aamulehtiä tarjottiin, torit vilisivät vilkkautta, ja satamissa laivat
puhalsivat. Silloin ajuri pysähtyi Annan torin merimieskodin eteen.




VII


Se oli Viljo kuitenkin. Aarre näki hänet vuoteensa lähellä, herätessään
monen tunnin perästä. Pää tuntui raskaalta, ja rintaa ahdisti epäselvä
tuskan tunne. Mikä paikka tämä oli? Siisti, ystävällinen kammio,
puhtaat, valkoiset lakanat -- ja Viljo, suurin ihme kaikesta! Hän luki
eikä huomannut hoidokkaansa heränneen. Ilmoittaisiko Aarre itsensä?
Häntä hävetti niin, että hän olisi tahtonut kääntyä seinään päin
ja ainiaaksi sulkea silmänsä Viljolta, mutta samalla hän ei oikein
tietänyt, mikä häntä hävetti. Toisaalta hän oli utelias, hämmästynyt ja
syvimmässä sydämessään iloinen kohtaamisesta, joka hänet oli pelastanut
jostakin kauheasta. Mistä? Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Hämärät
muistot alkoivat palata kuin paha uni, hän liikahti tuskallisesti,
Viljo kohotti katseensa kirjasta ja kohtasi hänen avoimet silmänsä.

-- Missä minä olen? Ja kuinka sinä olet täällä? kysyi Aarre ensiksi.

-- Minä tapasin teidät katuojasta, vastasi Viljo nuhtelevan suoraan.

Aarre ei voinut sanaakaan lausua.

-- Kuinkako minä olen täällä? jatkoi Viljo. -- Sehän on yksinkertainen
asia. Tulin höyrylaivan lämmittäjänä ja ehdin ennen "Pilveä", vaikka
myöhemmin läksin. Sitä minä enemmän ihmettelen, että "Pilvikin" tuli
tänne. Kirjeessä oli sanottu, että se menee New-Castleen.

-- Se meneekin. Mutta minä en enää astu siihen jalkaani, en vaikka
henki menisi. Viljo, se on kauhea laiva. Mitä minun pitää tehdä? Neuvo,
auta minua! Mutta ensin -- missä minä olen nyt?

-- Lähetyksen merimieskodissa. Ette voi viipyä kauan enää, teitä
voidaan kaivata. Minun taaskin pitää pian lähteä konsulaattiin.

-- Kuulithan, että minä en laivalle palaa. Se on mahdotonta! Mutta minä
en osaa ajatella, kaikki pyörii päässäni. Olin päättänyt karata. Nyt en
muista, joko suunnittelin jotakin...

Aarre oli noussut ja koetti järjestää pukuansa. Hän oli niin hervoton
ja pahoinvointinen, että ainoastaan vaivalla sai sen salatuksi hiukan.
Viljo katsoi häntä terävästi; kyllä hän ymmärsi, kuinka oli laita.

-- Tokkohan olette ihan selvillä vieläkään, Aarre herra. Muuten te
tietäisitte, ettei se ole mies eikä mikään, joka karkaa. Tietäisitte
senkin, että karkurit usein saadaan kiinni, ja heitä kohtaa ankara
rangaistus. Minkätähden te karkaisitte?

Aarre alkoi kertoa kapteenista ja oloista "Pilvellä". Hän virkeni
kiihkosta, ja kuva toistaan räikeämpi vieri esille. -- Viljo, Viljo,
auta minua pelastumaan sieltä!

Viljo oli hyvin totinen. Yksi kohtaus vaikutti häneen tärisyttävästi --
kertomus nuoresta pojasta, jonka suuhun konjakkia kaadettiin.

Hän muisti jotakin toista. Siitä oli monta vuotta kulunut, hän kävi
kansakoulua siihen aikaan. Hänen oma isänsä oli juovuksissa ja väkisin
juotti hänellekin. Sitä vihaa, sitä pohjatonta inhoa, jota hän oli
tuntenut sillä hetkellä ja sitten toinnuttuansa! Ei kukaan muu kuin
kotiväki tullut tapauksesta tietämään, mutta itse hän tiesi, ja se
ratkaisi ainiaaksi hänen vastaisen suuntansa. Kyläläiset ihailivat
ja kehuivat häntä, joka oli raitis, vaikka isä joi, eikä yksikään
aavistanut, minkä kamalan kokemuksen hinnalla se oli voitettu...

_Hän_ voisi kestää, sillä hän oli karaistunut voitettuaan kiusauksissa,
nuoruusvuosien synkässä taistelussa, jonka kolkon kovuuden hän yksin
tunsi. Aarre oli oikeassa, "Pilvi" ei ollut hellän, hyvän kodin
kokemattomalle suojatille mahdollinen.

-- Niin se on, minä käsitän nyt. Teidän täytyy päästä paikastanne
tavalla millä tahansa ja palata kotiin, äitinne luo, Laineen luo...

Viljon ääni oli katkera, mutta Aarre ei siihen pannut huomiota. Kun
ne kolme sanaa mainittiin -- koti, äiti, Laine -- silloin hän vasta
selvisi tajuamaan, silloin hän äkkiä muisti kaikki, joutuen epätoivoon,
joka rajuna puhkesi.

-- Kotiinko? En koskaan voi nähdä heitä tämän jälkeen... Voi minua
kurjaa onnetonta! Sinä minut löysit, Viljo, sinä näit ja tiedät, mutta
puoleksi vain... Se on hirmuista!

Hän kätki kasvonsa käsiinsä eikä enää koettanutkaan hillitä ja peitellä.

-- Mutta minun syyni se ei ollut, ei, Viljo. Yhden ainoan lasin olin
päättänyt ottaa, aivan niinkuin laivallakin tein, ja sitten olisin
lähtenyt. He pettivät minut, he juottivat jotakin huumaavan väkevää,
joka sai minut heti pois tajustani. Siitä seurasi kaikki. Olin heidän
vallassaan, he juottivat lisää, he tekivät mitä tahtoivat. Tiedätkö
sinä, millaisia he ovat? He ovat helvetin henkiä ihmishaamussa. Jospa
voisin kirota heitä niinkuin tahtoisin -- sillä heidän yksin oli synti
ja syy! Minun ei tarvitsisi tuntea syyllisyyttä; kurja juopunut oli
toinen -- en minä... eikä minun tahdostani... Mutta Viljo... se on
kauheata kuitenkin, niin pohjattoman kauheata että minä en jaksa sitä
kestää... Minussa on tahra, joka ei koskaan mene pois. Se on väärin!
Minä syytän Jumalaa, nyt on minulla oikeus, jos ei ennen ollutkaan, kun
kapinanhenki nousi. Sillä minä olin ja olen viaton! Minkätähden se siis
tapahtui?

-- _Yhden lasin tähden_, vastasi Viljo.

Mykistyen, säikähtyen Aarre kohotti katseensa häneen. Viljon silmissä
ei ollut armoa, niissä oli tuomio. Aarteen pää painui alas jälleen;
äskeinen epämääräinen syyllisyydentunto, jota hän kapinoiden oli
koettanut vaimentaa, palasi selvänä ja ankarana. Puolustelut hälvenivät
kuin lintuparvi hajoaa säälimättömän laukauksen pamahtaessa, ja hän
yksin jäi jäljelle suojatonna, satutettuna. Tällä hetkellä hänen ei
johtunut enää mieleensä vierittää syytä viettelevien, petomaisten
ihmisten niskoille, vielä vähemmin Jumalalle. Ei hän sitäkään
ajatellut, että "yksi lasi" hienon, puhdastapaisen isän kädessä oli
häntä totuttanut pitämään sitä vaarattomana. Hän käsitti vain, että
Viljo sanoi syylliseksi häntä itseänsä, koska hän oli tahallaan mennyt
kapakkaan, ja niissä sanoissa oli julma, lahjomaton totuus.

Aarre tunsi käden olallansa ja katsahti ylös avuttomassa tuskassa.
Viljon muoto oli sulanut melkein lempeäksi, kun hän pyytäen sanoi:

-- Tehkää niinkuin minä neuvon ja lähtekää kotiinne! Minä astun
teidän paikallenne, sillä minunhan se oikeastaan onkin. Uskon
varmasti, että voin saada kapteenin suostumaan. Asiassa on kyllä
monta mutkaa, nimenvaihtonne ehkä vaikein, ja sitten myöskin minun
oma palvelussitoumukseni. Olisi helpompaa, jos minun olisi määrä
lämmittäjänä palata takaisin samassa laivassa, jossa tulin, mutta
nyt se on myöhäistä... Niin, se on totta, en ole vielä kertonut. Jo
Helsingissä sovin kapteenin kanssa siten, että saan Kööpenhaminassa
erota toimestani, jos minun onnistuu hankkia itselleni toinen paikka
ja sijalleni kunnollinen mies. Ei ollut paljon toivoa, mutta sallimus
johti ihmeellisesti. Tuskin maihin pääsimme, kun tapasin erään meidän
pitäjän pojan, joka sanoi mynstränneensä täällä ja lähtevänsä kohta
Austraaliaan. Minä kävin katsomassa hänen laivaansa, ja hän kertoi
silloin, että hän oli ollut suuressa pulassa ja työnpuutteessa ja
tullut iloiseksi saadessaan vihdoinkin hyyryn; mutta kovin häntä
pahoitti lähteä niin kauas, kun oli nuori vaimo kotona Suomessa. Minä
kohta ehdotin paikkojen vaihetusta, hän ihastui kovasti, ja kapteenit
myöntyivät ilman vaikeuksia. Sopimus konsulaatissa on tehtävä tänä
iltana. Siinä nyt ollaan.

-- Miksi sinä tahdoit laivastasi muuttaa? Oliko sielläkin paha olla?

-- Ei, ei ensinkään... Viljo epäröi jatkaessaan: -- Tahdoin alusta asti
pitkän veden laivaan, ja sitäpaitsi purjelaiva on aina toista kuin
höyrylaiva ja oikea merimies toista kuin lämmittäjä. Mutta oli siinä
muutakin... Se on tässä asiassa yhdentekevää, olkoon sanomatta. Teitä
minä nyt ajattelen. Olisi sopinut hyvin, että teidän kanssanne olisin
paikkaa vaihtanut, mutta eihän se enää ole mahdollista...

-- Minä lähden Austraaliaan! huudahti Aarre. -- Nythän se juuri
mahdollista onkin. Sillä kotiin... ei, ei, Viljo... Ei nyt! Minä en
voisi nähdä heitä, minä en kehtaisi katsoa silmiin äitiä enkä...
enkä... Jumalan kiitos, että pääsen matkaan -- kauas, kauas pois! Mikä
laiva se on? Milloin --?

-- Odottakaa, malttakaahan, hillitsi Viljo. -- Teidän pitää syödä
nyt, että voimistutte, ja sillä aikaa minä koetan tuumata. Kuuletteko
päivälliskellon? Tarvitsisi kai minunkin vähän syödä, mutta muut asiat
ovat kiireisempiä. Menkää nyt vaan.

Aarre hätääntyi. Ei hänen nälkä ollut, mutta voimia hän tarvitsi.
Viljo oli oikeassa. Mutta entä jos hän täällä tapaisi sen eilisen
syväkatseisen miehen -- sen, jonka olento oli niin velvoittava ja
kiinnipitävä? Ja voisiko hän tahraantuneine vaatteineen mennä yhteiseen
ruokasaliin näin siistissä majalassa? Yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi,
että hänellä oli ainoastaan kymmenkunta markkaa eilen -- ja mitä lienee
kulunut? Hän kouraisi taskuansa. Missä kukkaro? Ei kukkaroakaan!

-- Viljo... minulla ei ole yhtään penniä...

-- Älkää huolehtiko. Köyhä minä olen kuin kirkonrotta, mutta sainhan
vähän palkkaa. Minä maksan, Aarre herra --

-- Aarre herra! Älä sano niin, se on kuin ivaa. Kätesi tänne! Aarre
vain. Niin, se nimenmuutos -- miten siitäkin suoriudumme...

-- Minä teen parastani ja koetan keksiä jonkin keinon. Itselläni
minulla on oma nimeni; hain uuden papinkirjan heti lähdettyänne ja
sanoin entisen joutuneen pois, vaikka en kertonut miten. Puhutaan
sitten enemmän, tulkaa nyt vaan, minä lähden mukaan, jos se on parempi.

-- Aarre Rantanen, Viljo Rantanen -- kaksi veljeä. Sopiiko niin?

-- Hyvä. Muista sitten myös, etten ole "herra" enkä "te"!

He nauroivat ja Aarrekin tuli hyvälle tuulelle, heittäen menemään
arvelut ja epäilykset. Olipa tämä somaa.

-- Kuinka hän on nuori ja lapsellinen, ajatteli Viljo. Hänen tuli kovin
sääli, hänen täytyi voittaa vaikeudet Aarteen tähden.

Ruokasali oli hyvin siisti, kuten makuuhuoneetkin, mutta niin perin
yksinkertainen, että Aarre unohti hävetä huonoa asuansa. Ystävällinen
emännöitsijä tervehti Aarretta, ikäänkuin ei olisi ennen nähnytkään
häntä -- sinä surkeana hetkenä, jolloin Viljo tajuttoman kantoi
sisälle. Pöydän ympärillä aterioitsi monta miestä. Viljon rinnalla
Aarteen oli helpompi istua joukkoon, mutta parhaalta tuntui kuitenkin,
kun kaikki oli onnellisesti ohi, maksu suoritettu ja he molemmat
kadulla kulkemassa satamaa kohti.

-- Minä pelkäsin merimiessaarnaajan tulevan, sanoi Aarre. -- Kerroinko,
että eilen olin hänen kokoushuoneensa ovella? Voi, jospa olisinkin
mennyt sisälle silloin, niin, voi jos olisin! Nyt en tahtoisi häntä
lähestyä, en mistään hinnasta -- mutta eikö ollut ihmeellistä
kuitenkin, että sinä veit minut juuri lähetyksen majalaan?

-- Sehän on ainoa kunnollinen, vastasi Viljo.

Aarteen täytyi ihmetellä Viljon älyä ja käytännöllisyyttä. Hän oli
vasta muutaman päivän ollut Kööpenhaminassa, ja kaikesta hän oli
jo ottanut selvää. Ensikertalainen suuressa maailmankaupungissa,
ymmärsi tanskaa huonosti ja puhui ruotsia väärin ja kankeasti, kuten
useimmat hänen kotipitäjässään, ruotsalaisen ja suomalaisen asutuksen
rajaseudussa -- ja kuitenkin hän tuli toimeen kuin tottunut matkustaja,
ja kartan avulla, jota hän kadunkulmissa levitteli tuon tuostakin, hän
reippaasti kuljetti Aarretta "Diana" laivalle, johon hän oli saanut
paikan.

-- Nyt tiedän, huudahti Viljo, kun laiva jo näkyi. -- Sinun
papereistasi me sievästi raapimme pois etunimen ja panemme omasi
sijaan. Sillähän asia on suoritettu!

Aarre innostui, he kääntyivät takaisin kappaleen matkaa, asettuivat
rähmälleen erään satamasillan portaalle ja ryhtyivät toimeen. Viljo
antoi terävän puukkonsa, Aarre keveämmin käsin suoritti työn. Ihmisiä
kulki ympärillä edestakaisin, ja joku heitti oudoksuvan katseen
molempiin nuorukaisiin, mutta enimmät tuskin huomasivatkaan heitä,
sillä rantajätkiin he kyllä olivat tottuneet. Pienessä, kurjassa
satamakahvilassa Aarre kirjoitti nimensä Williamin sijalle, taitavasti
matkien vierasta käsialaa. Sitten he olivat valmiit.

Kuinka "Diana" oli uljas ja mahtava, kuinka toisenlainen kuin "Pilvi"
pahanen, joka sentään ei ollut lajissaan huono sekään! Kapteenikin teki
erittäin hauskan ja edullisen vaikutuksen. Ensin hän kyllä närkästyi,
kun ehdotettiin vaihtoa vielä kerran, mutta hän leppyi pian, Viljon
puhuessa suoraan ja totuudenmukaisesti, miten asiat olivat.

-- Herra kapteeni, minä pyydän, että ottaisitte hänet huostaanne.
Pieni palkka riittää aluksi, kunnes näette, kuinka hän tulee toimeen.
Pääasia on, että hän pelastuu huonosta seurasta ja vaikeista oloista,
joita hän ei kestä, sillä hän on hienon perheen poika-... Hän on
lähtenyt merelle, koska hänen ylhäinen isänsä ei sallinut hänen kihlata
tyttöä, jota hän rakastaa. Ristimänimi papereissa on oikea, mutta
sukunsa tähden hänen täytyy pitää vierasta liikanimeä. Niin, se on
minun nimeni, minä olen häntä auttanut. Herra kapteeni, teette suuren
hyväntyön, jos otatte hänet vastaan ja suojelette häntä kaikesta
pahuudesta... Kotiinsa hän ei kumminkaan palaja.

Punehtuneena, ääneti ja häpeillään Aarre kuunteli Viljon selvityksiä,
mutta samalla hänen tuli hyvä olla, ikäänkuin hän olisi vapaaksi
päässyt, kun valheiden verkkoa hänen ympäriltänsä revittiin rikki.
Kapteeni katseli tutkivasti nuorta tarjokasta, kun Viljo mainitsi
suojelemista pahasta.

-- Juotteko? hän kysyi kääntyen Aarteeseen.

-- Ei hän sitä tee, riensi Viljo Aarteen puolesta vastaamaan. -- Eikö
totta, Aarre, sinä lupaat kapteenille, ettet väkevän pisaraa pane
huulillesi koskaan?

-- Lupaan, vastasi Aarre syvästi liikutettuna.

-- Olkoon menneeksi, sanoi kapteeni ojentaen kätensä. -- Te tulette
siis toverinne asemesta, jos saatte eron entisestä palveluksestanne.
Mutta tämä on viimeinen vaihdos, johon suostun, hän lisäsi
leikillisesti. -- Muuten ehkä saisin ennen iltaa kymmenesti miehiäni
muutella. Nuori mies, nyt saatte pitää hyvänänne, ei auta! Rientäkää
heti entiselle laivallenne. Puolentoista tunnin perästä teidän tulee
olla konsulaatissa.

Aarre kumarsi kohteliaasti. -- Herra kapteeni, en mitään niin hartaasti
toivo kuin palvella teitä. Kiitos, tuhat kiitosta! Nyt riennämme
edellisen kapteenin luo, ja varmaan kaikki käy hyvin, koska alku oli
näin onnellinen. --

He lähtivät ulos, Viljo tyytyväisenä, Aarre täynnä onnea.

-- Viljo rakas, en tiedä kuinka kiittäisin sinua. Olenko minä hirveän
itsekäs? Sinä olisit päässyt tällaisen hyvän kapteenin laivaan, ja nyt
menet minun viheliäiseen "Pilveeni" kärsimään. En voisi ottaa niin
suurta uhria vastaan, ellei --

-- Älä puhu turhia. Mitään kärsimystä ei voi verrata siihen, jota
viimeisessä paikassani sain kokea, ja siksi jokainen vaihetus on etu
minulle...

-- Mitä sinä oikein tarkoitat, Viljo? Sanoithan että laiva oli hyvä
ja kapteeni samoin. Ei voi olla kurjempia oloja kuin "Pilvellä". Ehkä
kuitenkin sinä saat parempaa, kun kapteeni kuulee, että olet Atlan veli.

-- Atlan veli? Viljo pysähtyi, käyden kovasti kiinni Aarteen
käsivarresta. -- Miksi sanoit sen sanan? Minkätähden se voisi
vaikuttaa? Sano totuus, Aarre, minä vaadin sinua!

Hänen muotonsa oli niin muuttunut, että Aarretta pelotti. Empien hän
vastasi:

-- Kapteeni näkyi pitävän Atlasta.

-- Sano mieluummin, että kapteeni näkyi pitävän häntä -- Ja Viljo
työnsi huuliltaan ruman, karkean nimityksen. -- Niinkö? Niinkö? Voi
Jumala, armahda meitä!

Viljo piteli ohimojansa, ikäänkuin olisi pelännyt järkensä sekaantuvan.
Aarre oli kauhusta mykkänä. Hän ei koskaan ollut aavistanut tyynen,
juron Viljon kätkevän niin riehuvia tunteita povessaan.

-- Nyt, jos tahdot, kuule entiset kärsimykseni! Perämies oli suhteissa
Atlaan, ja kaikki toisetkin hänen tunsivat, nuorinta myöten. Huomasin
sen jo ennen lähtöä, ja siksi tein sopimukseni vain tänne asti. Olisin
kuollut mieluummin kuin sitä seuraa kestänyt! He eivät kuitenkaan
olleet pahoin paatuneita miehiä. Onneton tyttö, kuinka minä näin hänen
rannassa kietovan ja houkuttelevan! Emmekä me kotolaiset ole mitään
tietäneet näinä vuosina... Hän on mennyttä kalua, hän ei enää anna
itseänsä pelastaa. Luuletko, etten pyytänyt ja puhunut? Olisin palannut
takaisin ja vienyt hänet kanssani, mutta hänkö olisi tahtonut! Voi,
miksi ei meille kukaan ilmoittanut ajoissa? Nyt en muuta voinut kuin
kirjoittaa kotiin ja sitte koettaa paeta kauas, niin pitkälle kuin
maailmata riittää. Helvetin tuskaa se oli, jota laivalla kärsin, kun
miehet hänestä puhuivat. Luulin jo päässeeni siitä -- ja sinä sanot,
että "Pilven" kapteeni --

-- Viljo parka! Olen pyytänyt sinulta mahdottomia, nyt sen ymmärrän.
Minun tuulentupani kaatuu, minun täytyy jäädä, ja sinä lähdet
Austraaliaan, Aarre huokasi syvään. -- Se on kohtalon rangaistus, minä
en voi välttää. Mutta yksi asia --

-- Odota, anna minun tyyntyä! Ei, minä otan paikkasi kuitenkin...
Mies jaksaa kantaa, kun hän on karaistu. Koskapa maailma ennen olisi
armahtanut minua...

-- Siitä ei tule mitään, Viljo, jos tuolla mielellä aiot lähteä. Ei
kapteenikaan suostu. Ajattele, että minä olen palkatta palvellut, ja se
on suuri säästö hänelle.

-- Minäkin voin palvella palkatta, edestakaisin. Ei ole elämäni paljon
arvoinen. Jos sinä nuhtelet miesten törkeyksiä tai suorastaan vastustat
kapteenia, kun hän pakottaa juomaan, silloin sinua voidaan kohdella
siten, että taivut tai kuolet. Se olisi vahinko, toinen tai toinen.
Minä en taivu, ja henkenikin on sitkeämmässä, mutta jos sen piinaavat
ulos minusta, ei sekään ole niin vaarallista.

-- Viljo, sinä kauhistutat minua! Miksi puhut noin? Jos oletkin katkera
Atlan tähden, niin onhan sinulla --

-- Mitä sitten? keskeytti Viljo, kiihtyen yhä katkerammaksi, sitä
myöten kuin vuosikausia seisoneet sulut aukenivat, purkaen ulos kaiken
pidätetyn, piilotetun sisällyksensä. -- Sinä paroni, rikas lellipoika,
ymmärrätkö sinä mitään semmoisen köyhän hylyn kohtalosta kuin minä
olen? Meitä oli monta, ja minä vanhin kuormaa kantamaan, jos en ota
lukuun Atlaa, joka aina osasi liukkaasti livahtaa pois ja syytää pahat
minun niskaani. Tiedätkö sinä, miltä maistuu, kun reipas poika vuosi
vuodelta saa istua ahtaassa tuvassa kehtoa keinuttamassa, vaikka ulkona
meri pauhaa ja toiset lapset leikkivät rannalla? Tiedätkö, onko silloin
hyvä olla, kun vatsassa nälkä kurisee, koska isä on ainoilla rahoilla
ostanut viinaa? Tai siitäkö mieli iloiseksi tulee ja luonto helläksi,
kun tuuppaukset ja tylyt sanat ovat jokapäiväistä leipää ja selkäsaunat
päällisherkkuja, syystä ja syyttömästi. Siksihän se minun parkittu
nahkani kyllä laivaköyttäkin sietää! Aavistatko sinä, miltä raakuus
ja huono elämä tuntuu, kun täytyy sitä aina nähdä ja kuulla, ja on
koulussa oppinut ikävöimään parempaa? Minä en olisi kestänyt, olisin jo
aikaa lähtenyt pois, ellei olisi ollut jotakin, joka pidätti... Siitä
ei kannata puhua, nyt ei ole sitä enää. Kaiken kukkuraksi minun piti
nähdä sisareni langenneena viettelijänä, pahennuksena itselleen ja
muille. Sano nyt, onko elämälläni arvoa? Sano, onko mitään, jota varten
säästäisin itseäni?

-- On paras kuitenkin -- Laine.

Maksoi ponnistuksen lausua sitä nimeä Viljolle. Aarre ei tietänyt
mitään varmaa, mutta hän aavisti ja pelkäsi. Vaistomaisesti hän oli
tuntenut vastenmielisyyttä Viljoa kohtaan tähän päivään asti, jona
hän näki hänet uudessa valossa, pelastajanansa ja hyväntekijänänsä.
Nyt saattaisi hän puolestaan olla jalo ja uhrautuvainen, nyt oli
hänellä ehkä mahdollisuus vuorostaan lohduttaa ja nostaa... Mutta
tuskin oli kallis nimi tullut hänen huulilleen, kun hän jo katui. Ei,
hän ei sitä kestäisi. "Meren tyttö" yksin Länsirannassa, valkoisten
uudinten varjossa, kyynelin kastamassa kukkiansa, jotka ikkunalaudalla
seisoivat, tai ulkona vapaalla rannalla, auringossa kultahiuksineen,
siellä, missä kerran kaksi lasta rakenteli siltoja hiekkaan -- se oli
kaihoisaa, se oli katkeraa, mutta sitä muistoa saattoi kestää, kun
ponnisti kaiken tarmonsa ja miehuutensa. Vaan tietää hänet toisen
rakkaaksi -- ei, se oli mahdotonta! Ja itse kehoittaa toista menemään
hänen luoksensa -- mahdottomampaa vieläkin, liikaa, yli-inhimillistä...
Pelonalaisena kuin se, joka tuomariltansa odottaa kuolemantuomion
lankeamista tai armahduksen ihmettä, hän katsoi Viljon kasvoihin.
Niissä ei ollut toivoa eikä iloa. Aarre hengähti helpotuksesta, ja
Viljo näytti lukevan hänen tunteensa, sillä synkkä, katkera piirre
hänen muodossaan muuttui syvästi ylenkatseelliseksi.

-- Sinä mainitset minulle hänen nimensä -- sinä! Tiedätkö, mitä hän
oli minulle lapsuudesta asti? Elämäni kolkossa pimeydessä hän oli
valon säde, mutta aina se uhkasi himmetä, kun sinä tulit. Osaan yhden
kertomuksen raamatunhistoriasta paremmin kuin kaikki muut: sen, jossa
profeetta kertoi kuningas Daavidille rikkaasta miehestä, joka otti
köyhältä ainoan lampaan. Hän oli minun ainoani, jonka sinä otit. Älä
pane kiveä kuormalle, älä tee pilkkaa! Minä tiedän kaikki...

-- Viljo, Viljo, älä pane kiveä kuormalle sinäkään! Eihän hän ole minun.

-- Ei, ei vielä -- tiedän senkin. Mutta _minulta_ sinä hänen sydämensä
varastit. Eikä siinä kyllin. Puhtaasta, hyvästä tytöstä teit liehakon,
joka paroniansa odotellessaan voi heittää hellän silmäyksen moukka
raukallekin... Olen puhunut sinulle kärsimyksistäni, mutta en siitä
kauheimmasta, että se alenee, joka oli kaunein ja korkein, ja että sitä
täytyy halveksia, jota rakasti enemmän kuin omaa elämäänsä...

Aarre hämmästyi. Hän ei enää tuntenut Viljoa eikä ymmärtänyt, mitä hän
puhui.

-- Mitä sinä tarkoitat, Viljo? Me rakastamme häntä molemmat -- ja hän?

-- Itkee sinua arvatenkin, mutta mairitellen hymyilee minulle...

-- Niinkö se siis kuitenkin oli... Minä luulin, että menehtyisin, jos
saisin sen kuulla, ja nyt sinä sen sanot... Viljo, Viljo, sinä nimität
itseäsi onnettomaksi, ja hän rakastaa sinua!

-- Aarre!

-- Niin, se on totta, sillä minut hän karkoitti pois...

-- Aarre! Viljo pysähtyi läähättäen ja tuijotti häneen hurjasti, kuin
epäillen kauheata pilkkaa. Mutta vilpitön suru Aarteen kasvoilla puhui
totuuden kieltä. Viljo herpaantui sen edessä. Odottamaton onni tulvi
niin voimakkain aalloin hänen ylitsensä, että hän menetti kaiken
tasapainon.

-- Nyt minä suostutan "Pilven" kapteenin vaikka millä voimalla. Nyt
minä menen kärsimyksiin niinkuin juhlaan. New-Castleen vain -- ja
sitten kotiin, suoraan kotiin! Aarre, Jumala sinua siunatkoon...

Aarre näki suuret kyyneleet Viljon karkeilla poskilla. Itse hän oli
oudossa mielentilassa: ei riehunut, ei valittanut, oli vain hiljaa,
luonnottoman hiljaa.

"Pilven" kapteeni oli humalan hyvällä päällä. Viljo kävi reippaasti
hänen luokseen ja esitti paperinsa, selittäen olevansa oikea William
Rantanen, joka tahtoi vieraalta sijaiselta paikkansa pois.

-- Atlanta Rantasen veli? kysyi kapteeni, siristäen silmiänsä.

-- Niin olen, vastasi Viljo hilliten itseänsä. -- Minä tunnen
tämän toisen, joka sai paperini; hän on ylhäinen herra, huvitettu
seikkailemisesta. Laskekaa hänet menemään, hän on jo saanut kyllikseen.
Kuulin että hän on palkatta palvellut, ja minä suostun samaan, jotta
ette joutuisi vahinkoon.

-- Aa, sinä lurjus, sanoi kapteeni Aarteelle, -- missä olit koko yön?
Jos et täksi yöksi olisi palannut, olisin ilmoittanut poliisille. Vai
ylhäinen herra? Mitä? Kyllä minä semmoiset herrat opetan! Ajetaan
herruus nahasta ulos, se on hänelle parahiksi!

-- Saattaa olla, sanoi Viljo rauhallisesti. -- Jättäkää se kumminkin
tällä kertaa muiden tehtäväksi. Mitä hauskaa teillä on vastahakoisesta
työntekijästä, kun saatte toisen innokkaan ja alttiin? Minullehan
vahinko tulee, mutta en siitä välitä. No, herra kapteeni, eikö sovita?

-- Atlan veli, niinkö sinä sanoit? kysyi kapteeni uudestaan, vetäen
suutansa ystävälliseen hymyyn.

-- Niin, toisti Viljo.

-- Pikku Atlan tähden, hän sanoi makeasti. -- Kas niin, poikaseni, hyvä
on. Ja sinä, hän kääntyi Aarteen puoleen, -- laita luusi täältä ja
kiitä että ne ovat eheinä!

Se oli hyvästijättö. Aarre vastasi samalla mitalla, kääntäen selkänsä
sanaa virkkamatta, sillä välin kuin Viljo keskusteli vaihdoksen
vaatimista toimenpiteistä. Tovereista Aarre ei tavannut ketään, kun hän
ruhvista tavaransa nouti.

Viljolla ei ollut kiirettä, koska "Pilvi" viipyi vielä vuorokauden.
Konsulaatista palattua hän lähti saattamaan Aarretta Dianalle ja
maksoi melkein viimeisillä penneillänsä ajurin, jolla tavara-arkku
kuljetettiin. Kun se oli paikallaan tilavassa, hauskassa ruhvissa eikä
mitään enää ollut tehtävää, silloin molemmat nuorukaiset ojensivat
toisilleen kätensä, yhdistäen ne puristukseen, joka kertoi, että
kumpikin tunsi olevansa toiselle paljon velkaa, syvää kiitollisuutta ja
uskollista ystävyyttä, joka oli säilyvä eronkin yli.

-- Sinä pelastit minut, sanoi Aarre.

-- Sinä annoit minulle toivon katkeruudessani, sanoi Viljo.

-- Sinä säälit ja autoit minua, vaikka luulit että olin ottanut "ainoan
karitsasi"...

-- Sinä viittasit minua hänen luokseen, vaikka rakastit häntä...

-- Viljo, sanoi Aarre silloin äkkiä, -- älä siitä kiitä! Sinä olet
parempi ja voimakkaampi minua. Ei se ollut jalo uhri niin kuin
ajattelet, sillä en sitä vapaaehtoisesti antanut, ja minä pelkään,
että jos se tapahtuu, minä suruuni sorrun... Älkäämme puhuko siitä
enempää, en jaksa nyt... Vie terveisiä äidilleni, vie kaikille, myös
Länsirantaan... Hyvästi, hyvästi! Kiitos, Viljo, vielä kerran!

Päivä oli ollut liian vaiherikas ja liian täynnä mielenliikutuksia.
Aarre oli heikko edellisen yön jälkeen, ja kun hän jäi yksin ja
jännitys laukesi, tunsi hän voimansa olevan kokonaan lopussa. Hän oli
ollut niin turvassa Viljon luona, niin iloinen uudesta paikastansa,
niin huolissaan siitä, miten "Pilvellä" kävisi, ja sitten osaaottava
Viljon tuskaan ja epätoivoinen Laineen tähden, että kaikki muu oli
vähäksi aikaa unohtunut. Nyt uupumuksen ja hylätyn yksinäisyyden
tunteen mukana palasi omantunnon kalvava vaiva. Hän olisi tahtonut
rukoilla, mutta Jumala tuntui paenneen kauas pois. Hän ajatteli
äitiänsä, mutta häpeä vain kasvoi, sillä hän oli pettänyt rakastavan
luottamuksen. Kuinka onnellinen hän olisi voinut olla, päästessään
merta kyntämään suuressa, kauniissa laivassa, hyvän kapteenin
komennossa, kauas, kauas vieraisiin ihmemaihin! Kaikki muu suru olisi
ehkä saattanut siellä vaimeta ajan aaltoihin -- mutta synnin varjo oli
seuraava häntä minne hän menikin, vaikka merten ääriin. Hän katseli
tummaa vettä, ja hänen silmistäänkin vesikarpalot alkoivat vierähdellä.
Hän muisti runoilijan valitusta:

    "Vuoskausia kärsimys kalvaa voi
    ilon tyhjän ja kurjan tähden,
    ja tahra, min hetken huumaus toi,
    ei kuumin kyynelin lähde.
    Punaruusuista tuskaa, murhetta vuotaa..."

-- Mutta se ei ollut minulle ilo! Ne eivät olleet punaruusuja!

Hän kohotti päänsä, ja piirteisiin tuli jälleen uhmaa ja terästä. --
Minä voitan surun, sillä tästedes olen voittava synnin ja vaaran,
nyt kun minä ne tunnen. Houkka joka lannistuu! Kun on yksin suuressa
maailmassa, voi pian tulla haaveilijaksi... Mutta minäpä näytän, etten
sittenkään ole mikään huono mies enkä mikään raukka!




VIII


Einar von Stern oli heti Mailisin palattua Helsingistä kirjoittanut
New-Castleen, pyytäen viranomaisia tarkastamaan "Pilvi" nimistä
kuunariparkkia sen saapuessa, ottamaan selkoa, oliko siinä mukana
ylioppilas Aarre von Stern, pidättämään hänet kaikessa hiljaisuudessa
ja kohta sähköttämään isälle. Kööpenhaminan leimalla varustettu kirje
saattoi paronin ymmälle, sillä paronitar ja Valio eivät poikkeamisesta
mitään tietäneet; mutta sitten hän sähkötti sinne samalla tavalla
kysyen "Pilveä" ja poikaansa. Saapui vastaus, että mainittu laiva oli
satamassa käynyt, mutta jatkanut matkaa propsilastissa New-Castleen. Se
oli hyvä sanoma. Varmaan he olivat oikeilla jäljillä Aarteen suhteen ja
saattoivat pian odottaa varmoja tietoja.

He aikoivat viipyä saaristossa, kunnes saisivat toivomansa varmuuden
Aarteesta. Tänne tosin oli postin ja sähkösanomain saanti hankalampi;
mutta paroni ja paronitar eivät kumpikaan nyt halunneet nähdä
helsinkiläistä tuttavapiiriä, joka aina oli valmis kyselemään ja
huhuamaan. Jos Aarre tavattiin New-Castlessa, aikoivat he yhdessä
matkustaa sinne noutamaan hänet takaisin. Einar oli heltynyt, ja
Mailis luotti rakkautensa voittoon. He päättivät myöntyä Aarteen
merimiesunelmiin ja hankkia hänelle paikan taattuun laivaan, siinä
toivossa että kaikki lopulta oli kääntyvä hyväksi, kun he ymmärsivät
ja tunnustivat hänen halunsa ja taipumuksensa. Mailis tahtoi
haudata pelkonsa ja kaipuunsa, Einar toivonsa nähdä hänet ylhäisenä
virkamiehenä, joka kyllä sen ohessa huvikseen olisi saanut ohjailla
kauniita kilpa-aluksia. Suuriin uhrauksiin hänkin oli valmis poikansa
tähden, joka oli kallis heille molemmille.

Mutta sitten oli jäljellä vaikein pulma: Laine.

Paroni oli paljon häntä katsellut, kun hän oli Valkamassa. Hän oli
kaunis tyttö ja harvinaisen miellyttävä. Vahinko, että hän oli vain
kalastajatyttö. Paras ratkaisu olisi epäilemättä, jos hän talven
kuluessa joutuisi jonkun vertaisensa vaimoksi -- ja sopivia ehdokkaita
kyllä saattoi rahalla hankkia -- mutta suostuisiko siihen sellainen
ihmeellinen tyttö, joka vastasi kieltävästi nuoren paroninkin kosintaan?

Paronitar teki työtä ylhäällä "maalauskammiossa", ja paroni istui
hänen luonansa, kertoen tuumiaan. Ne loukkasivat Mailista syvästi: --
Kuinka vähän sinä tunnet kansaa, kuinka alentavia sinun ajatuksesi
ovat! Etkö luule, että jaloluonteisen kalastajatytön tunteet ovat yhtä
koskemattomat ja pyhät kuin sinun ja minun?

-- Niin, sanoi Einar surullisesti hymyillen, kun samassa Sirkku
henkäyksen tavoin hulmahti sisälle, vaaleanvihreässä puvussa kuin
lammen kaisla, -- kyllä minä paremmin ymmärrän sellaista keijukaista
kuin tämä. Eikö niin, tyttöseni?

-- Mitä, setä kulta? En kuullut, mistä te puhuitte.

-- Eipä sillä väliäkään. Paroni vaihtoi keskusteluainetta. -- Pikku
perhonen, mistä sinä tänne lensit? Tule tänne viereeni, tule kertomaan,
mitä puuhailet. Ehkä sinun jo on ikävä?

-- Aioin pyytää tädin luonnoskirjaa katsellakseni. Kyllä se on totta,
setä, aika käy pitkäksi, kun ei Valiota kuulu. Onko se mikään ihme?

-- Ihan joutavia ne hänen esitelmämatkansa, sanoi paroni. -- En käsitä,
mikä into häneen yhtäkkiä on tullut. Viime viikolla hän juuri puhui, ja
nyt taas. Se mahtoi onnistua hyvin, koska se on niin mieluisaksi käynyt.

-- Voi, sedän olisi pitänyt kuulla! kehui Sirkku loistavin silmin. --
En koskaan ennen ole osannut ajatellakaan, että Valio on sellainen
kaunopuhuja. Hän selitti, kuinka tieto on voimaa ja kuinka jo
esi-isämme etsivät syntyjä syviä. Minä innostuin niin, että olisin sen
puheen vaikutuksesta halunnut vaikka lukea ylioppilaaksi, ellen olisi
kihloissa. Se oli aivan liian etevä puhe ompeluseuraan.

Mailis, jonka alakuloisille kasvoille Sirkun kertomus loi onnen
hetkellisen heijastuksen, pysähdytti siveltimensä ja kääntyi tytön
puoleen: -- Ei milloinkaan, ei missään voi työmme olla liian etevää.

-- Sentähden kai häntä pyydettiin kirkonkylän juhlaankin, arveli
paroni. -- Saattaahan Valio joskus esiintyä, mutta minusta tämä
on liikaa. Noilla ihmisillä ei ole mitään hienotunteisuutta eikä
kohtuutta, ja Valio on liian hyväntahtoinen. Ensi kesänä häntä varmaan
pyydetään joka viikko juhliin ja ompeluseuroihin. Kansa on nykyään
niin huvinhaluista, ettei sille riitä mikään, mutta Valion asia ei ole
ryhtyä sitä tyydyttämään. Hänellä on parempaakin tekemistä.

-- Niin, sanoi Sirkku kiihkeästi, -- kyllä hänellä onkin. Sillä
jospa te tietäisitte... Kerronko, setä ja täti? He ovat niin tyhmiä,
niin tyhmiä! Kun Valio oli lopettanut puheensa, kuulin kahden muijan
keskustelevan siitä. "Eikö tuon Valkaman nuoren paronin pitäisi
tulla papiksi?" kysyi toinen, ja toinen vastasi, että niin sanotaan.
"Minkätähden hän sitten puhui pelkkää tyhjää koreutta eikä oikeata
Jumalan sanaa?" kysyi taas se edellinen muija. Mutta toinen sattui
kääntämään päätänsä, huomasi minut, tyrkkäsi toista kylkeen, ja hänkin
kääntyi minua katsomaan. Sitten he eivät enää puhuneet mitään. Minä
olin hirveän suuttunut ja päätin, etten kerro Valiolle, sillä hänen
käy mielensä pahaksi. Ei minä kuitenkaan voinut olla kertomatta, kun
kuulin, että rovasti oli pyytänyt häntä esiintymään pyhäkoulujuhlassa.
"Älä mene", sanoin hänelle, "sinä olet liian viisas ja puhut liian
hyvin, he eivät ymmärrä. He tahtoisivat muka puhdasta Jumalan sanaa!"
Mutta voittoko arvata, mitä Valio vastasi? Hän sanoi: "Ehkä muija parka
oli oikeassa. Minä koetan tällä kertaa selittää heille, että Jumalan
pelko on viisauden alku."

-- Vahinko, että sinä et ollut kuulemassa, mitä he nyt kuiskuttelivat,
hymähti paroni.

-- Niin, kun pääni oli kipeä eilen, ja täti arveli sen tulevan tuulesta
pahemmaksi. Älä naura, setä kulta, en minä pelkoni tähden olisi
jäänyt kotiin, kun Valionkin täytyi lähteä. Olihan Länsirannan Erkki
perämiehenä. Mutta kyllä minä sen sanon, että nämä saaristopaikat ovat
hirveitä! Onko nyt laitaa, että yhden esitelmän tähden pitää nähdä niin
paljon vaivaa ja olla poissa kaksi päivää ja yö?

-- No, no, älähän pane kukkuraa; tämä päivä ei ole vielä puolessakaan.
Mutta liikaa se sittenkin on, siitä olemme yhtä mieltä. Pikku morsian,
pidä kiinni hänestä paremmin! Ja sitten paroni nauraen poistui.
Alhaalla salin läpi kulkiessaan hän ei enää nauranut, vaan muoto kävi
totiseksi ja syvä ryppy ilmestyi silmien väliin. Hän seisahtui hetkeksi
pitkän seinän luo, jota koristi kaksi taulua, "meren lapset" ja "lammen
lapset". Hän katsoi ja katsoi, mutta ainoastaan toista niistä. Sitten
hän huokasi hyvin syvään ja astui hitaasti pois huoneeseensa, missä
suurella pöydällä oli hujan hajan papereita ja purjehduspaviljongin
piirustuksia. Hän silmäili niitä hajamielisenä, työnsi ne syrjään ja
huokasi jälleen. Mailis saattoi innolla tehdä työtä -- aiheen tähden --
mutta hän...

Mailis maalasi jälleen kaksoistaulua. Se oli vasta niin alussa,
että siitä ei saanut mitään selvää. Sentähden Sirkku otti käteensä
luonnoskirjan, alkaen sitä selailla.

-- Aarre ja vain Aarre, hän sanoi osaksi hiukan nyrpeänä, osaksi
leikillään. -- Miksi täti ei ole piirtänyt Valiota myös? Eikö hän tule
kumpaankaan kuvaan?

-- Onko se ikävää? Sinullahan on elävä kuva, ja se on paljon parempi.

-- Täti, sanoi Sirkku epäröiden, -- pidätkö Valiosta ihan niin paljon
kuin Aarteesta? Minun mielestäni sinä aina olet hellinyt Aarretta
enemmän, vaikka Valio on kymmenen vertaa herttaisempi ja hienompi.

Mailisin silmiin kyynelet kihosivat. Hän vastasi hiljaa: --
Vapahtajamme sanoi: kenellä teistä on sata lammasta ja hän yhden niistä
kadottaa, eikö hän jätä yhdeksänkymmentä yhdeksän korpeen ja etsi
eksynyttä, kunnes hän sen löytää? Sirkku, ymmärrätkö, että sellainen on
äidinkin sydän?

-- Anteeksi, täti rakas, että pahoitin sinua! huudahti Sirkku
katuvaisena. -- Minä ymmärrän _jotakin_ siitä, ellen täysin käsitäkään.
Sinä pelkäsit jo kauan, että Aarre kerran lähtisi, eikö niin, täti?
Kuinka kummallista sentään! Minä katselen tätä luonnosta, jossa hän
on työntänyt venheen teloilta ja seisoo sen vieressä, katse täynnä
syvintä ikävöimistä. Niin voi katsoa ainoastaan sitä, jota rakastaa yli
kaiken. Sinä tiesit jo monta vuotta, että hän siten rakasti merta --
etkö tietänyt? Niin, nyt minä ymmärrän sen... Tämähän on oma kuvasi --
sinä istut portailla mustiin puettuna ja käännät kasvosi pois, pyyhkien
kyyneleitä... Kuinka kaunis siitä mahtanee tulla! Mutta mitä taulun
toiseen osaan on aiottu? Tämäkö? Ei, sehän on eri luonnos samasta
aiheesta. Entä tämä? Niin, niin, se on oikea täydennys. Oi täti, jospa
hän tulisi pian ja kuivaisi kaikki kyyneleet silmistäsi!

Nyt ne kirkkaina kiilsivät kumpaisenkin silmissä, myöskin Sirkun.
Hän katseli piirrosta, joka kuvasi Aarteen kotiintuloa. Äiti seisoi
verannan kaiteen luona ojentaen käsivartensa syleilyyn, ja portaita
ylös riensi merimiespukuun puettu nuorukainen, valmiina seuraavassa
tuokiossa heittäytymään hänen helmaansa. Siinä aivan kuin odotti
jatkoa, odotti näkevänsä hänet lepäämässä äidin rintaa vasten, autuaan
riemun kirkastaessa heitä molempia.

Sitä katsellessaan Sirkku unohti mielipahansa siitä, ettei kirjassa
ollut Valion kuvaa. Mutta samassa hän huudahti ilosta, sillä elävän
Valion ääni kuului porraskäytävästä. Samassa jo ovi aukeni.

-- Vihdoinkin, vihdoinkin! ilakoi Sirkku. -- Et usko, kuinka me jo
olemme ehtineet kaivata! Nyt en sinua enää laskekaan, vaikka kuka
pyytäisi ensi pyhäksi.

-- Minä luulen, että he jo saivatkin minusta tarpeeksensa, sanoi Valio.
Hän hymyili, vastatessaan hellästi Sirkun tervehdykseen, mutta siinä
hymyssä oli jotakin väsynyttä ja alakuloista.

-- Sinä et näytä reippaalta, Valio, sanoi Mailis tutkivasti. -- Ehkä
olet pitkästä purjehduksesta väsynyt?

-- Olivatkohan he taas tyhmiä? huudahti Sirkku kiivaasti. -- Kerro
pian, minä en saa mitään rauhaa. Puhuithan sinä hyvin? Kävihän kaikki
onnellisesti, eikö käynyt?

-- Ei minusta ole kansanpuhujaksi, sanoi Valio surullisesti.

Mailis oli laskenut siveltimen syrjään, pyyhkinyt kätensä ja riisunut
suuren esiliinansa. Aliisa neitsyt tuli ilmoittamaan, että kahvi oli
pöydällä, mutta paroni oli mennyt ulos.

-- Tulkaa, lapset, me odotamme häntä ruokasalissa, ja sinä kerrot
matkastasi, Valio, siellä kodikkaassa sopessamme...

He asettuivat kiinteille, kuosikkaille penkeille ikkunakomeroon, joka
oli kaikkien perheenjäsenten lempipaikka. Valio huokasi: Äiti rakas,
Sirkku pieni -- mitähän he hyötyivät hänen kertomuksestaan?

-- Niin, minä saavuin perille ja menin suoraan juhlapaikkaan. Ensin
puhui vanha rovasti. Lämpöä ja vakavuutta siinä oli kyllä, mutta
tiedättehän, ettei hänellä ole suuria lahjoja. Hartaasti kansa
kuitenkin kuunteli, ja se rohkaisi minua. Varmuuden vuoksi minun ehkä
olisi pitänyt kirjoittaa puheeni, mutta enhän ole sitä Helsingissäkään
koskaan tehnyt. Astuin lavalle, etsin kauneimmat sanat muististani...
Näin lasten liikkuvan levottomina paikoillaan, muutamat nuorista
nousivat lähtemään, ja aivan edessä eräs vaimo torkkui...

-- Hävyttömät! suututteli Sirkku.

-- Älä sano niin. Rovasti oli puhunut hyvin pitkään, pienessä
koulusalissa ilma kävi tukalaksi, he olivat väsyksissä, se on
luonnollista. En minä ketään moiti, mutta mieleni kumminkin
masentui ja intoni laimeni, sillä olin toivonut ja odottanut, että
puheeni heitä kiinnostaisi. En osannut enää pitää säikeitä koossa,
hämmennyin ja tempasin täytteeksi, mitä sillä hetkellä keksin. Sen
olisi pitänyt tulla sydämestä, mutta sydämeni tuntui aivan tyhjältä
ja sanat helisevältä vaskelta ja kiliseviltä kulkusilta. Kun olin
lopettanut, oli minulla se tunne, että yritykseni oli mennyt kokonaan
hukkaan: ainoastaan toinen puoli väestä oli kuunnellut, ja ne, jotka
kuuntelivat, eivät siitä mitään hyötyneet.

-- Sitä ei voi tietää, lohdutteli Mailis. -- Kun hyvää tahdoit,
siunaa Jumala sen varmaan ja antaa jonkun siemenen itää. Ehkä myöskin
nöyryytys oli sinulle itsellesi opiksi.

-- Oli kyllä, sanoi Valio vakavasti. -- Minä opin sen, etten ole luotu
tällaiseen tehtävään. En sovi puhumaan kansalle, sillä siinä on välillä
juopa, jonka yli en pääse hartaimmalla tahdollanikaan. Se on yksi asia.
Toinen on se, etten itse omista sitä, mitä minun pitäisi muille antaa.
Äiti, älä tule murheelliseksi, minä en voi siihen mitään... mutta minun
on mahdoton tulla papiksi!

-- Aina se ajatus onkin vaivannut sinua, sanoi Sirkku.

Mailis oli ensin ääneti. Sitten hän kysyi, kiinnittäen syvän katseen
Valioon:

-- Miksi siis olet sitä aikonut tähänkään asti?

-- Tiesinkö sen? Sinua, äiti, minä lapsesta asti olen rakastanut ja
ihaillut yli kaiken, vielä enemmän kuin isääkin, vaikka paljon ihailen
häntä myös. Minusta sinä olet pappi ja taiteilija yhtaikaa... Sirkku
nauraa -- mutta se on totta. Kun ajattelin elämäntehtävääni, oli aina
mielessäni, että tahdoin pyrkiä äidin kaltaiseksi, ja silloin silmäini
eteen kuvastui ainoastaan nämä kaksi uraa. Toinen tai toinen. Minä
luulen, että olisin voinut piirtää ja maalata, jos olisin täydellä
innolla ja luottamuksella ryhtynyt siihen, mutta en uskaltanut. Täytyy
omistaa uskoa ja rakkautta, voidakseen jotakin. Silloin ajattelin,
että helpommin kykenisin sanoissa tuomaan ilmi sydämeni kaiken
kauneuskaipuun...

-- Sinunhan olisi pitänyt ruveta runoilijaksi! huudahti Sirkku.

-- Jospa olisinkin saanut! Mutta siihen ei voi ruveta, sen täytyy
pulpahtaa esille. Ajatella minä voin, puhua minä voin, ja siksi
uneksuin, että kokoaisin sieluni täyteen viisautta ja kauneutta ja
toisin sen ilmi ihmisille.

Mailis kuunteli keskeyttämättä, mutta Sirkku huomautti jälleen: -- Minä
en ymmärrä, miten sen johdosta toivoit papiksi. Sinusta olisi tullut
esteetikko.

-- Kenties... Mutta syvimmällä sydämessäni asui kaunis ja pyhä kuva,
jonka täydellisyyttä ikävöin. Sinä Sirkku, joka rakastat kauneutta
myöskin -- etkö koskaan ole tuntenut sitä ikävää? En tehnyt sitä
itselleni täysin selväksi, vaikka valitsinkin urani, sillä niinä olin
sellainen kuin äiti sanoi: uneksija, joka ei ole taistellut... Sinä
iltana, jona siitä puhuimme lammen rannalla, heräsi jotakin minussa.
Silloin annettiin taistelun merkki.

-- Ja nytkö jo tahtoisit heittää sen kesken? kysyi Mailis hiljaa.

-- En milloinkaan, sillä sydämeni nääntyy janosta ja ikävöimisestä...
Mutta voinko antaa valmista muille, kun itselläni ei ole muuta kuin
kaipaus?

-- Siinä olikin vika, että koetit antaa valmista. Sinä olisit
rakkaudessa antanut kaipauksesi!

Valio viipyi vaiti, syvissä mietteissä. Sitten hän sanoi:

-- Kun puhuin edellisellä kerralla, annoin sellaista, mitä omistin.
Silloin en lentänyt korkeammalle kuin siipeni kannattivat, mutta niin
korkealle lensin, etten tavannut kuulijaini sydämiä.

-- Sentähden, ettet tuntenut etkä ymmärtänyt kuulijoitasi.

-- Siinäpä se on! Olen koettanut, mutta en kykene.

-- Olet koettanut velvollisuudentunnosta, vaan et rakkaudesta.

Taas Valio jäi vaiti. Mutta Sirkku kysyi: -- Voiko rakkauttakin oppia?

-- Sen täytyy herätä pyhästä kipinästä, mutta me voimme lietsoa tulta.

-- Sitä kipinää ei kukaan ole antanut minulle milloinkaan, sanoi Sirkku
surullisesti. -- Kentiesi sinulle, Valio. Tädillä on niin kauniita
ajatuksia, ne sytyttävät.

-- En tiedä, lausui Valio tavallista kiihkeämmin. -- Minusta tuntuu
kuin olisin puoli-ihminen tai kaksoisihminen; ainakaan en ole mitään
selvää ja eheätä. Minussa on jotakin joka sytyttää ja jotakin joka
sammuttaa.

Mailis huokasi syvään, syvään. Hänen katseensa kiintyi Einariin, joka
juuri silloin astui sisälle. He olivat kaikki ääneti. Paroni katsoi
kummastuneena ympärilleen, oudoksuen moista juhlallisuutta, ja nauraen
hän sen keskeytti:

-- No tehän olette niinkuin kirkossa. Hyvää huomenta, Valio! Katsoppas,
Sirkku, tässä sinun kaivattusi nyt on eheänä, mutta iloiselta hän
ei näytä, etkä sinäkään, vaikka kahvi-Kaisakin pöydällä odottaa --
sinun ystäväsi, pikku Sirkku. Joko akat taas tahtovat viedä Valion
ompeluseuraan?

Valio sävähti, niinkuin jokin olisi koskenut, ja ensi kerran Sirkku ei
voinut hymyillä, kun paroni laski leikkiä.

-- Setä, niinhän sinä puhut minulle kuin lapselle. Olenko minä niin
tyhmä?

-- Oho? sanoi paroni kummastuksissaan. -- Mikä sinun on ja teidän
kaikkien?

-- Me keskustelimme vakavista asioista, sanoi Mailis, siirtyen pöydän
ääreen. Hänen kätensä värisi, hän ojensi kahvikannun Sirkulle, joka
ryhtyi emännöimään.

Paronikin kävi heti hyvin vakavaksi. -- Aarteestako?

Valio pudisti päätään.

-- Kyllä minä olen häntä paljon ajatellut, vaikka en usein puhu
hänestä. On ihmeellistä, kuinka vieraat me olimme toisillemme. Sekin on
suuri suru, joka sydäntäni painaa.

-- Te olette niin eriluonteiset, sanoi paroni. -- Sinä olet perinyt
enemmän äidiltäsi, Aarre minulta.

-- Eipä, päinvastoin, arveli Sirkku.

-- Kuinka niin? Aarrehan on reipas ja iloinen niinkuin minä, ja Valio
-- kuuleppas, nyt sanon hänestä jotakin kaunista! -- niin, hän on
runollinen, miettiväinen, syvämielinen... Keltä se lienee perintöä? Ei
minulta.

-- Mutta Valio on ylimys, selitti Sirkku. -- Me puhelimme siitä juuri.
Hän tahtoisi mielellänsä rakastaa kansaa, mutta se on hänelle vaikeata
niinkuin minullekin. Nyt minä käsitän syyn.

-- Ja minäkin, sanoi Valio äänellä, joka sointui syvästi surulliselta.
He nousivat pöydästä, ja Valio heti poistui Sirkun seuraamana.

Mailis ja Einar jäivät kahden. Einar tunsi vakavaa painoa ilmassa, ja
Mailis seisoi katsellen ulos ikkunasta, taistellen sydämessään, peläten
ja halaten tilinteon hetkeä. Niin, sen täytyi tulla -- lasten tähden.
Hän kääntyi hitaasti, lausuen hellimmällä äänellänsä, jossa kärsimys
värähteli:

-- Sopusointu ja epäsoinnut -- sano, kuinka ne voivat yhtaikaa olla
olemassa? Sinä et ollut täällä, kun Valio murehtien valitti, että
hänessä kaksi maailmankäsitystä taistelee eikä hän löydä eheyttä.
Miten on Aarteemme laita? Purjehtisiko hän nyt vieraita vesiä, jos
ristiriidat eivät olisi häntä ajaneet? Ne vastakkaiset voimat eivät ole
hyvä ja paha, sillä sellainen taistelu käydään joka sydämessä. Tämä on
jotakin toista.

-- Niin, sanoi Einar äkkiä ja päättäväisesti, -- luuletko, etten ole
alkanut sitä aavistaa? Minä tahdon säästää sinut sanomasta, mitkä
voimat heissä taistelevat: _sinä ja minä!_

Mailis hämmästyi. Sitten mielenliikutus ankarana hänet valtasi, ja
kietoen kätensä Einarin kaulan ympäri hän purskahti itkemään.

-- Ja kuitenkin me rakastamme toisiamme niin paljon! Einar, Einar, mitä
tästä on tuleva?

-- Mitä tulee köydestä, jota kaksi tempoo eri suuntaan? Toinen tai
toinen voittaa, vetäen sen puoleensa.

-- Tai köysi katkeaa... Einar, voitko sen sallia?

-- Enkö minä saattaisi kysyä samaa? Sinä vieno Mailis, joka kuitenkin
olet niin itsenäinen -- tahtoisitko, ettei miehesi olisi mikään luonne,
että hän olisi -- nolla vain?

Mailis ei ehtinyt vastata, kuului koputus ja Aliisa neitsyt toi
sähkösanoman. -- Kaksi miestä tuli veneellä manterelta, hän kertoi. --
He ovat soutaneet niin, että huohottavat väsymyksestä.

Paroni kalpeni. Sitten veri palasi hänen kasvoihinsa, jotta posket
polttivat kuin tulessa. Hän viittasi Aliisaa poistumaan:

-- Mene, anna heille ryyppy tai muuta, kunnes saavat maksunsa -- no,
joudu nyt!

-- Aseta kahvia heille, huusi Mailis hänen jälkeensä. Itse hän ei
ymmärtänyt, kuinka sai sanotuksi sellaista jokapäiväistä. Hän vapisi
niin, ettei hän olisi voinut avata sähkösanomaa, mutta sen tekikin
Einar kuumeisena, hätäisenä.

"New-Castle, England. 'Pilvi' saapunut. Von Stern _ei_ mukana.
Ilmoitetaan lähteneen Kööpenhaminasta Austraaliaan."

He katsoivat toisiinsa tyrmistyneinä, aivan kuin ukonnuoli olisi
heihin sattunut. Tuntui mahdottomalta käsittää, että kaikki toivo nyt
oli turha, että he täydellä todella, auttamattomasti olivat Aarteen
kadottaneet. "Köysi katkeaa"...

Tavallisesti Mailis ei rukoillut miehensä läsnäollessa, sillä hän tunsi
sen Einaria vaivaavan. Nyt hän ei mitään kysynyt eikä ajatellut. Hän
vaipui vasten ikkunapenkin kulmaa ja peitti kasvonsa patjaan, huoahtaen
tuskassa kerran toisensa perästä:

-- Herra, auta minua, vahvista minua! Minun uskoni horjuu, minä en
jaksa luottaa...

Einar kumartui hänen ylitsensä: -- Nouse, Mailis, nouse! Ja kun Mailis
ei liikahtanut, hän sanoi syvästi surullisella äänellä: -- Sinäkin
olet epätoivoinen, vaikka hän kirjoitti muistavansa sinun laulujasi ja
rakastavansa sinua niin paljon... Minulle ei ollut riviäkään...

Silloin Mailis kuin havahtuen kohosi pystyyn. -- Anna anteeksi, Einar,
rakas Einar! Niin, minä olen häpeällisen heikko, ja itsekkäästi tunsin
vain oman tuskani. Ah, mikä vaara onkaan, ettei lapsi tule äidin
epäjumalaksi... Mutta Jumala tietää sen... että voisin kestää eroa...
voisin antaa hänet poiskin, Isän syliin -- mutta en synnin valtaan!

Sitten valoisampi ajatus välähti hänen murheensa pimeydessä:

-- Einar, tämä suru yhdistää meidät. Minkätähden pyrintöjen yhtyminen
tekisi toisen meistä tyhjäksi, niinkuin sinä sanoit? Ei, vaan me
ponnistamme täysin voimin, mutta _samaan suuntaan_, sillä kumpikin
pyydämme nyt yhtä vain: tuhlaajapoikamme löytämistä ja palauttamista,
olkoon hintana mikä uhraus hyvänsä. Minä tunnen, että jaksan uskoa
jälleen. Kyllä hän palaa, sillä rakastava Isä kuitenkin kaikkea johtaa,
eikä rukousten lapsi voi joutua hukkaan!

-- Rukousten lapsi! toisti Einar synkästi. -- Jos löytyy Jumala, joka
rukouksia kuulee, tahtoisin minäkin häneltä pyytää poikaani. Kulkekoon
hän missä tahansa, sinun hän on aina -- mutta minä, joka sentään
rakastin häntä myös, oi niin paljon ettei hän sitä aavistanut, minä
saatoin hänet vihaamaan itseäni...

-- Sydäntä särkee, kun sinä puhut noin! Mailisin silmissä oli
kyyneleitä. -- Hän on sinua rakastava, jokainen salpa on aukeava
väliltänne, sillä kun hän tulee, olet oppinut häntä ymmärtämään.

Hetkeksi Einarin ääneen tuli katkera ivallinen väre, hänen lausuessaan:
-- Ja jospa olisin "ymmärtänyt" häntä alusta alkaen, jos kaikki olisi
käynyt sinun ohjelmasi mukaan -- olisiko se ollut onneksi? Hän olisi
saanut meidän piikamme sivistymättömän tytön vaimokseen -- tai ehkäpä
ei olisi saanut häntä sittenkään!

-- Ei niin, vaan "piian tyttö" olisi kasvatettu poikamme arvoiseksi
sivistykseltäänkin, niinkuin hän on sydämeltään. Ellei Aarteen toivo
silloin olisi toteutunut, olisi hän kestänyt sen kuin mies. Hän olisi
lähtenyt merelle, sillä sinne hän aina on ikävöinyt; mutta me olisimme
valmistaneet hänen matkansa ja tasoittaneet hänen tiensä, niinkuin
aioimme nytkin, ja yhteinen siunauksemme olisi häntä saattanut.

Einar pudisti päätänsä. -- Olkoon miten tahansa, se on korjaamatonta.

-- Niin, kuiskasi Mailis. -- Ei siis puhuta siitä. Tehkäämme nyt mitä
voimme, saattakaamme häntä siunauksillamme ja rukouksillamme siellä
missä hän kaukana purjehtii! Einar...

-- Siis sinä voitat köyden omalle puolellesi, hän sanoi kääntyen pois.
Hänen äänensä värisi, hän tunsi uljuutensa pettävän.

-- Ei, Einar, vaan sinä tulet minun avukseni. Oi Jumalalle kiitos,
silloin me vedämme hänet luoksemme, sillä yhdistetyissä käsissä on
voimaa!

"Yhdistetyissä käsissä on voimaa!" Melkein samat sanat oli Valio
sanonut Sirkulle, sillä hekin tekivät tiliä.

-- On raskasta, kun silmät aukenevat ymmärtämään sellaista, mikä
minulle selvisi äsken. Sen täytyy tulla opiksi. Jos minä nyt en
tinkisikään päämäärästäni, jos olisin rohkea ja pyrkisin siihen, mihin
ensimmäinen ihanteeni viittasi, sano, Sirkku, pyrkisitkö mukana?

-- Kaikkialle, mihin sinäkin!

-- Käsitätkö todella, mitä lupaat? Entä jos se tulisi liian raskaaksi
sinulle? Sirkku, me olemme yhdessä uneksineet monta vuotta; onko aivan
varma, että jaksamme myöskin taistella tasarinnoin?

Sirkku alkoi nyyhkyttää.

-- Mitä sinä tarkoitat, Valio? Etkö sinä rakastakaan minua?

-- Voi, älä ymmärrä väärin. Minä muistan mitä äiti kerran sanoi: että
sinä olet perhonen ja voisit paleltua. Kuinka paljon olen elänyt
lyhyessä ajassa! Juuri siksi että sinua rakastan, minä pelkään...

Silloin Sirkku nosti päätänsä.

-- Mutta minä en! Jos sinä vaan rakastat minua, en palellu. Olen
minäkin jotakin ajatellut sen illan jälkeen, vaikka minun on vaikea
puhua siitä. En sanoisi kellekään muulle kuin sinulle ja ehkä
tädille... Eikö se ole katkeraa: minä en enää iloisesti palaa omaan
kotiini! Kun täti ensin puhui elämän vakavuudesta, oli se minusta uutta
ja pelottavaa, mutta nyt minua enemmän pelottaa, että kaikki entinen
alkaisi uudestaan -- tyhjäntoimittaminen ja ainaiset huvitukset.
Voi Valio, ei minusta ole niinkään hauskaa olla aina vain lapsi tai
perhonen. En tahdo pysyä sellaisena.

Valion silmät loistivat. -- Oma Sirkkuni, kuinka sinä teet minut
onnelliseksi!

-- Sinä olet niin hyvä, sinä koetat ymmärtää minua. Enhän minä ole
sinnepäinkään kuin pitäisi, mutta te nostatte minua ylöspäin. Kysyit
äsken, enkö ole koskaan kaihonnut... En tiedä, tuskin lienen; tyhjyyttä
olen kyllä tuntenut joskus -- mutta sinulta ja tädiltä olen nyt vasta
oppinut ajattelemaan ja pyrkimään.

-- Niinpä me pyrimme iloisesti yhdessä, ja silloin ei ole hätää.
Kiitos, Sirkku! Nyt minä uskallan toivoa, että Jumala antaa minulle
vielä varmuuden tehtävästänikin, ja mieleni saa rauhan.

Heidän keskustelunsa keskeytyi, kun Mailis tuli kertomaan saapuneesta
sähkösanomasta. Hän oli nyt jo tyyni, mutta Valio käsitti, että hän
kärsi sanomattomasti. Sirkku muisti kaunista taulunluonnosta. Eikö
se toteutuisikaan Aarteelle ja hänen äidillensä? Hän kiersi kätensä
Mailisin ympärille ja itki kuin omaa suruansa. Valio näki ikkunasta,
miten aallot vyöryivät ulos, kauas ulapalle, ja hän ajatteli syvällä
murheella "pikku veljeä". Kuinka vähäiseksi hyödyksi hän koskaan
oli Aarteelle ollut! Ja nyt ei sitä enää voinut korjata, ehkei
milloinkaan...

       *       *       *       *       *

Sitten tuli muuton aika. Paronin perhe siirtyi Helsinkiin, kun
syystuulet rajusti puhalsivat Valkaman ympärillä, ja Sirkku matkusti
kotiinsa lujin päätöksin, että hän nyt alkaisi opetella keittämään
ja ompelemaan. Aarteesta ei kuulunut mitään, kunnes eräänä sateisena
lokakuun päivänä läpimärkä, ryvettynyt vieras nuorukainen ilmaantui
paronin keittiöön pyytäen tavata herrasväkeä. Keittäjätär tiuskasi
hänelle ja käski pois, mutta hän seisoi yhä ovensuussa suorana ja
hätääntymättä, sanoen että paronitar varmaan tahtoi ottaa vastaan Aarre
herran terveiset. Silloin tuli esille Aliisa neitsyt, tunsi miehen ja
huudahti hämmästyneenä: -- Itärannan Viljo!

Nyt ei enää katsottu hänen huonoa asuansa. Sana vietiin sisälle,
Mailis syöksyi keittiöön, ja Viljon estelyistä huolimatta hän vei
hänet kauniiseen, sähkövalossa loistavaan ruokasaliin, jonne jo
Valiokin oli ehtinyt. Kohta tuli paroni ja puristi Viljon kättä kuin
rakkaan vieraan. Kaikki oli niin ihmeellistä, että reipas meripoika
joutui aivan hämilleen, katseli saappaittensa jälkiä eikä saanut sanaa
suustansa. Mutta hänen ei tarvinnutkaan alkaa, sillä kysymyksiä sateli,
ja vähitellen ystävällisyys ja merimuistot sulattivat roudan.

Kun hän pääsi kertomisen vauhtiin, vallitsi hiiskumaton hiljaisuus,
ja kuulijat tuskin tohtivat hengähtää. Sitten mielenliikutus valtasi
heidät; Mailis itki, Valiokin pyyhki kyyneleitä, ja paroni nojasi
otsaansa kättä vasten. Rakas Aarre, heidän lemmittynsä, kuinka hän oli
kärsinyt! He vapisivat vaaroja, joissa hän oli ollut, he kauhistuivat
merimiesten kiusauksia ja avuttomuutta ihmispetojen luolissa, he
kuulivat viattoman lankeemuksesta, mutta he iloitsivat siitä, että
ihan kuitenkin oli sama kuin ennen, heidän puhdas Aarteensa. Itseänsä
Viljo ei paljon maininnut; hän vain yksinkertaisesti sanoi löytäneensä
Aarteen ja vaihtaneensa paikkaa hänen kanssansa.

-- Kaikille hän käski sanoa terveisiä, lopetti Viljo kertomuksensa.
Silloin vierähti kauan pidätetty kyynel paroninkin poskelle. Mailis
tahtoi kiittää Viljoa, mutta ei voinut liikutukseltansa. Valio teki
sen hänen sijastansa, niin sydämellisesti kuin veljelle. Hänelle ei
johtunut mieleenkään, että Viljo oli yksi "kansasta", jota oli vaikea
lähestyä.

Sitten Viljo nousi lähteäkseen.

-- Ei, ei, illallinen ehtii kohta, ja yösijasta me myöskin pidämme
huolen.

Mutta hän ei jäänyt. Läpi yön hän tahtoi matkustaa, sillä kotiin oli
kiire. Paroni tarjosi hänelle rahaa; hän kiitti, vaan ei ottanut. --
Enhän minä ole tehnyt mitään, josta pitäisi maksaa.

Hänen mentyänsä Valio sanoi vanhemmilleen: -- Nyt tiedän, mihin
tahtoisin elämäni käyttää. Suoritan tutkintoni, ja sitten, jos sallitte
sen, lähden vieraisiin satamiin Aarretta etsimään. On niin kummallista
nyt ajatella merimiehiä... Luulen, että voisin rakastaa heitä kaikkia,
hyviä ja huonoja, sillä jokainen heistä on jonkun poika ja jonkun veli.

-- Suuret päätökset vaativat kypsymistä, sanoi Einar.

-- Minä siunaan sinua, jos lähdet, kuiskasi Mailis.

Einar huokasi. -- Niin, en tahdo minäkään enää koskaan estää, jos
lasteni sydän heitä vaatii johonkin...

Seuraavan illan hämärtyessä Viljo saapui kotirantaan. Siellä syntyi
yhtä suuri hämmästys kuin von Sternin keittiössä. Lapset huusivat ja
hyppelivät hänen ympärillään, Liinu uhosi ja päivitteli; mutta Janne
oli juovuksissa, retkotti pitkällään vuoteella ja sopersi kerran
toisensa perästä, että "mitäs täällä teet, olisit pysynyt siellä"...

Vielä samana iltana Viljo kävi Länsirannassa, mutta Laine oli poissa,
ulkona merellä. Kalastajat olivat lähteneet kauas, niin että heitä
odotettiin takaisin vasta lauantaina. Oli mahdotonta tietää tarkkaan,
missä he liikkuivat; Viljon täytyi malttaa mielensä. Hän jäi istumaan
Annin luo, tuli seuraavinakin päivinä ja kertoi kertomistaan. Anni
ihmetteli, että merielämä lyhyessä ajassa oli muuttanut harvasanaisen
Viljon puheliaaksi, katseli häntä tutkivasti ja näki ahvettuneitten,
karkeitten poskien peittyvän ujolla punalla. Sitten Anni ei enää
ihmetellyt eikä sanonut mitään. Hän päätti kuunnella tarkkaan, panna
kaikki mieleensä ja kertoa Laineelle.

Kun kyläläiset lauantai-iltana kokoontuivat rantaan ottamaan vastaan
kalastajia ja heidän saalistansa, oli Viljo kävellyt siellä jo toista
tuntia. Mutta kun veneet ilmestyivät niemen takaa, ei hän voinutkaan
jäädä siihen seisomaan, hiipi tyhjään kotitupaan ja istui ikkunan
ääreen. Sydän löi lyömistään ja silmä tähysteli. Ne lähenevät,
lähenevät yhä... Nyt! Tuossa hän hyppää veneestä... kuinka hän
on punaposkinen ja notkea... hän hymyilee, tervehtii... onko hän
koskaan ollut noin ihana? Mutta miksi hän äkkiä käy totiseksi, katsoo
ympärilleen, vilkaisee nopeasti ylös Itärannan ikkunaan ja sitten taas
poispäin, lähtien kiireesti rannalta? Onko Anni sanonut --?

Vasta aamulla he tapasivat toisensa ulkona rantakalliolla. Oli
auringonpaisteinen sunnuntai, meri tyyni ja maa kuurassa. Kanervat
kimaltelivat valkoisissa helmikoristeissa, ja punaiset puolat oli
härmä sokeroinut. He kättelivät toisiansa kuin kaksi onnellista lasta.
Kumpaisellakin oli sama tunne: kuinka me koskaan olemme voineet
erota? Eikä kulunut puolta tuntia, ennenkuin he olivat sen sanoneet
toisillensa, ja kun he puhuivat, puhui luontokin ympärillä.

Tuuli lehahti puuhun ja kuiskasi sille:

    -- Yli mustien merien retkeilin,
    läpi synkimmän syksysäänkin;
    nyt paistaa aurinko vihdoinkin,
    ja luoksesi rauhaan jäänkin.

Puu humisi vastaan:

    -- Minä tunnen tuttuni entisen,
    muut muistot huuruna haipuu;
    kotituulen laulua kuunnellen
    on täyttynyt koivun kaipuu.

Pienet laineet liplattelivat, vaipuen kallion juurelle kanervikkoon:

    -- Pois toistemme tieltä kilvaten
    me riensimme tyhjän vuoksi;
    tien päätämme hellästi yhtyen
    saman rantakallion luoksi!

Mutta kun nuoret onnelliset katsoivat ulos merelle, joka niin aavana ja
auringonpaisteisena levisi heidän eteensä, muistivat he kumpikin häntä,
joka purjehti etäisillä vesillä ja varmaan ajatuksineen seurasi heitä.
Laine tuli surulliseksi ja kysyi Viljolta:

-- Mitä luulet sen vaikuttavan häneen, kun hän saa tiedon?

Yhtä surullisesti Viljo vastasi: -- Erotessamme hän sanoi: "Pelkään,
että jos se tapahtuu, minä suruuni sorrun."

-- Niinkö hän sanoi? Ja minä joka lupasin hänen äidillensä, että
rukoilen hänen puolestaan, että teen mitä voin hänen hyväksensä...
Olihan hän minun ystäväni.

-- Minäkin olen hänen ystävänsä.

He eivät pitkään hetkeen puhuneet mitään enää. Alakuloisuuden varjo
laski heidän ylitsensä, raskas tunto siitä, että heidän onnensa oli
kolmannen sydänsuru.

-- Viljo, sanoi Laine vihdoin, ja hänen silmänsä näyttivät niin
suurilta ja posket kalpeilta, -- luotatko minuun täydellisesti? Pidätkö
minusta aina, etkö epäile ja hylkää minua, vaikka en tahtoisi vielä
pian mennä naimisiin?

-- Miksi et tahtoisi? Aarteenko tähden?

-- Voisitko sinä... nyt kun hän on poissa, yksin suurten viettelysten
keskellä, joista sinä äidille kerroit? Jos hän sortuisi meidän
tähtemme...

-- Aina hän tulee minun tielleni! huudahti Viljo kiivaasti. -- Minua
kiusataan viimeiseen asti, ja lopultakin ehkä sinut kadotan, vaikka jo
ihan pitelin kiinni ja luulin omakseni. Se on liikaa, on tottakin!

-- Nyt sinä jo suutut minuun, sanoi Laine hiljaa.

-- Enhän minä sinuun suutu, virkkoi Viljo lauhkeammin. -- Tiedänhän
minä, että sinä olet oikeassa, ja itse ajattelin samaa asiaa. Mutta
minkätähden juuri minun aina pitää kärsiä ja kieltää itseäni? Entä jos
minäkin kerran sanoisin, etten kestä?

-- Epäiletkö siis kuitenkin, etten pysy uskollisena? Laine tuli yhä
surullisemmaksi. -- Niin, se on minun rangaistukseni. Mutta jos lupaan,
jos vakuutan... Ellet luota minuun nyt, luottaisitko vastakaan? Silloin
emme koskaan ole onnellisia.

-- Luotanhan minä... Älä vain rupea itkemään! Kauanko minun nyt sitten
täytyisi olla ilman sinua? Ehkä harmaapääksi asti?

-- Oi, Viljo, olenhan minä nytkin sinun!

Hän oli liikuttavan suloinen, hänen silmänsä olivat kirkkaat ja
viattomat, kun hän ne loi Viljoon. Ei milloinkaan Viljo ollut tuntenut
itseään sellaiseksi kömpelöksi karhuksi kuin sillä hetkellä. Hänen
olisi tehnyt mieli sulkea tyttö syliinsä, mutta hän ei osannut
koskettaa hänen sormenpäätänsäkään. Silloin Laine itse tarttui Viljon
käteen ja kuiskasi ujosti:

-- Minä luulen, että meidän ei tarvitsekaan kovin kauan odottaa...
ja nythän minä vielä olisinkin liian nuori. Me rukoilemme hartaasti,
että Jumala antaisi Aarteen pian palata hyvänä ja voimakkaana. Sitten
perustaisimme oman kodin, kun hän on turvassa ja voi sen kestää!




IX


Meri, sinä ikinuori, ihanainen! Et väsy ja vanhene konsanaan, et voivu
ja lannistu voitteloissa, ei himmene heleä hymysi, ei selviä syvyytesi
arvoitus. Riehua, kuohua ja jälleen tyyntä; suurta ikävöimistä ja
suuria unelmia... Rajaton pyrkimys ja rajaton rauha -- siinäkö
ikinuoruutesi lähde?

Kolme vuotta oli kulunut -- Einarille ja Mailisille kolme pitkän
odotuksen vuotta. Lyhyessä ajassa Einarin mustat hiukset olivat
harmenneet ja Mailisin poskilta kukoistus kadonnut. Mailis oli
ennustanut oikein; suru oli heidät yhdistänyt sisäisesti, sillä Einar
oli murheen ja nöyryytyksen ahjossa, tuskaisten taistelujen helteessä,
taipunut niitä lähteitä lähemmä, joista Mailis ammensi rauhaa. Mutta
siitä huolimatta lepäsi yhä kuin suruharso yli kevään loistossa
helottavan Valkaman. Aarre oli vielä poissa, missä -- ei kenkään
tietänyt.

Kolme odotuksen vuotta myöskin Viljolle ja Laineelle. Itärannasta oli
isäntä kuollut, suistunut kerran humalapäissään lahdella syyshyhmään.
Liinu oli huono ja kivulloinen, joten Viljo nyt sai raataa joukon
elättäjänä. Kyllä Kolu ja Iisakki olivat merillä, Taavetti ja Ulla
palveluksessa, mutta riitti vielä kotiinkin parvi pieniä, jotka
pyysivät kalaa ja leipää. Kuinka hän olisikaan voinut tarjota kotia
Laineelle? Ei, vaikka Aarrekin olisi palannut, hän, jota kesä kesältä
turhaan odotettiin. Viljo oli näennäisesti tyven ja tasainen, mutta
raskas pilvi lepäsi usein hänen otsallansa. Laine huolestui ja sanoi
hänelle: -- Vielä vuosi! Minäkin lähden työansiolle. Aarre on viipynyt
kylliksi kauan, minä uskon, että hän on unohtanut. Nyt me vain hankimme
vähän rahaa aluksi, ja vanhemmiltani minä saan hyvät myötäjäiset.
Älä sure, kyllä sinun pikku siskosi kasvavat pian, ja siihen asti me
yhdessä jaksamme pitää heistä huolta.

Laine piti sanansa ja meni Valiolle ja Sirkulle palvelukseen.

He olivat olleet jo vuoden naimisissa; olipa heillä ilonansa pieni
pulska Einokin, isoisän suomalainen kaima, joka tarvitsi Lainetta, kun
Sirkun hennot käsivarret väsyivät. Sirkku oli jäänyt orvoksi ja ollut
aivan yksin ja turvatonna. Silloin he perustivat kodin, vaikka Valiolla
vielä oli viimeiset tutkinnot suorittamatta. Heidän toimeentulonsa
oli kyllä alusta aikain taattu, sillä Sirkku sai rikkaan perinnön,
ja Valionkin vanhemmat varustivat poikansa mitä parhaiten. Sentähden
Valion ei tarvinnut valmistuttuansakaan heti ajatella virkaa. Hän
siirsi papiksivihkimisensä, osittain koska hän sitä edelleenkin
arkaili, osittain ollaksensa vapaa matkustamaan mihin tie johti. Isän
ja äidin äänetön, hillitty suru kalvoi ja rasitti häntä oman kaipauksen
ohessa; hän tahtoi rientää Aarretta etsimään tai ainakin tutustumaan
työhön merimiesten hyväksi -- nyt vihdoinkin. Sirkku luonnollisesti
halusi seurata Valiota, ja niin he lähtivät, pieni Einokin mukana ja
Laine hänen hoitajanansa. -- Älä ikävöi, kirjoitti Laine Helsingistä
Viljolle. -- Kun palaan, vietämme häämme.

       *       *       *       *       *

He matkustivat laivalla Hampuriin ja pysähtyivät sinne. Kuinka
suuria laivoja! Mikä pauhu ja ihmisvilinä! Kannatti jäädä muutamaksi
päiväksi tätä katselemaan ja samalla näkemään skandinaavilaisten
merimieslähetystä. Suomalaisia ei ollut Hampurissa vielä siihen aikaan.
-- Täältä heidän oli määrä matkustaa Englantiin ja toistaiseksi asettua
Lontooseen.

Elben vesi velloi harmaanruskeana, ikävä tihrusade kostutti nokista
satamasiltaa, koneet jyskyttivät raukeammin ja purjeet riippuivat
lotkallaan. Oikea lokakuun tunnelma kesäkuussa.

-- Ei auta, sanoi tanskalainen merimiespastori, nyökäten päätänsä
Valiolle. -- Tänään on lähdettävä etsimisretkelle, sillä illalla on
jumalanpalvelus. Tulkaa mukaan, niin saatte nähdä heitä keskellä
elämää, jota he viettävät.

Valio katsoi ikkunasta ulos sameaan ilmaan, katsoi sitten ympärilleen
hauskassa huoneessa, jonka hän parhaasta hotellista oli vuokrannut,
häpesi hetkellistä haluttomuuttaan ja riensi toisen huoneen ovelle,
raottaen sitä hiukan. -- Hyvästi, Sirkku, minä lähden pastorin kanssa.
Hän puhui rakosesta, hiljaa pienokaisen tähden. Sirkku jo hymyillen
heristikin sormeansa. Kahdessa hengessä oli poikaa uneen uuvutettu,
eikä tahtonut onnistua, sillä hän oli pieni itsevaltias, joka vain
halusi huutaa. Laine hyräili Sirkku pyysi, että hän laulaisi kovemmin,
mutta Laine ujoksui vierasta pastoria. Nyt alkoi Einon konsertti
jälleen. Sirkku näytti jo melkein epätoivoiselta, ja silloin Laine
voittaen ujoutensa helkähti laulamaan. Ovi kävi, varmaankin oli
viereinen huone jäänyt tyhjäksi.

Mutta ovessa kääntyikin merimiespastori, pysähtyi ja sanoi Valiolle: --
Kuinka kirkas, heleä ääni! Minun meripoika raukkani ymmärtävät sävelten
kieltä usein paremmin kuin sanoja. Rohkenisinko pyytää, että rouvanne
illalla laulaisi heille jonkin laulun?

-- Valitettavasti ei vaimoni ensinkään laula, enkä minäkään. Te
kuulitte palvelustyttömme äänen.

-- Todellako? Niin, Suomen kansahan on kuuluisa laulutaidostansa.
Minua kuitenkin ihmetyttää... Onko hän aivan tavallinen oppiakäymätön
palvelustyttö?

-- Ei aivan. Hän on käynyt kansakoulun ja kansanopiston, hän on
hienotunteinen ja kehittynyt, meidän lapsuudentoverimme, melkeinpä
seuralaisemme nytkin. Niin, ei olisi mahdotonta antaa hänen laulaa...
Mutta hän ei rohkene.

-- Onko hän vakava mieleltään? Tahtoisiko hän kutsua merimiehiä
Jeesuksen luo?

-- Hän rukoilee lakkaamatta yhden puolesta, joka purjehtii
tietämättömillä teillä, vastasi Valio punehtuen.

Pastori palasi takaisin.

-- Kuulkaa, maisteri von Stern. Minun saamani jälkeen te puhutte tänä
iltana ja hän laulaa. Satamassa on nykyään eräs suomalainenkin alus,
ja ulkomaalaisissa palvelee usein suomalaisia miehiä. Me kutsumme
nekin, ja kerran he saavat kuulla omaa äidinkieltänsä jälleen. Ei, ei
vastustusta. Minä uskon, että Jumala on sen johtanut. Saanko puhutella
tyttöä?

Laine tuli ujona ja suloisena. Hän hämmästyi, kun pastori Valion
välityksellä esitti asiansa. -- Minäkö? Vieraalle miesjoukolle? Mutta
pastori kääntyi päättäväisenä Valion puoleen: -- Sanokaa, että hän
ajattelisi sitä yhtä, josta puhuitte, veljeä tai ystävää... Sanokaa,
että hänen tulee laulaa ikäänkuin sen ystävän sydämeen, ikäänkuin
rakkaimman pelastus riippuisi tästä laulusta...

Laine sävähti ja punastui, vielä enemmän kuin Valio äsken. Täynnä
kysyvää ihmetystä hän loi silmänsä vieraaseen pastoriin, ja häntä
kohtasi katse niin läpitunkeva ja velvoittava, että puna katosi
ja hän kalpeni sen edessä. Hän ei uskaltanut kieltää, tuntui kuin
korkeampi ääni olisi vaatinut häntä tottelemaan. Ei hän ehtinytkään
paljon arvella, sillä samassa jo pastori kumarsi, lähtien ulos Valion
seuraamana.

Sade oli kiihtynyt ja ilma oli käynyt entistä kolakammaksi.
Ehdottomasti Valion mieleen johtui: kuinkahan kauan hän aikoo olla
liikkeellä? He astuivat rantaa kohti, veden virtana valuessa.
Raitiovaunut sulloutuivat väkeä täyteen, kävelijät kiirehtivät
askeleitansa, mutta satamassa tehtiin työtä hidastamatta ja
hätäilemättä, tasaisesti kuten aina. Täällä lastattiin, tuolla
purettiin lastia. Miehet kantoivat laivasta lankkuja, pitkiä ja
raskaita; joku hetkeksi pysähtyi, pidellen rintaansa, mutta seuraavassa
tuokiossa hän jo taas astui toisten jäljessä taakkoinensa. Sade valeli
heitä, eivätkä he edes pyyhkineet pois kasvoihinsa räiskyviä pisaroita.

-- Tunnetteko muodosta, että nämä ovat teidän kansalaisianne? kysyi
pastori Valiolta. -- Katsokaa tuota yhtä, joka näyttää heikolta ja
väsyneeltä. Kun hän on laskenut lankkunsa paikoilleen, silloin on hyvä
puhutella häntä ja kutsua kokoukseen. Kello seitsemän, jos hän ymmärtää
tanskaa --; muuten kello kahdeksalta. Nyt -- rientäkää!

Ja Valio kutsui sekä häntä että toisia. Nuorukaisen silmät loistivat,
kun hän kiitti, ja useat muutkin lupasivat tulla; joku oli ääneti,
mutta kaikki käyttäytyivät vakavasti.

-- Nuo lienevät äskettäin purjehtineet kotirannasta, sanoi pastori. --
Merellä ja vieraissa satamissa villiydytään.

Valio huokasi syvään, muistaen Aarretta. Sydämestään hän oli iloinen
siitä, että oli edes koetteeksi lähtenyt etsimisretkellensä, niin
toivoton kuin se oikeastaan olikin. Ehkäpä hän kuitenkin saattoi
jotakuta hyödyttää. Häntä liikutti syvästi kiitos, jonka merimiesten
silmät lausuivat vielä selvemmin kuin sanat, ennenkuin hän
todellisuudessa oli mitään tehnyt heidän hyväksensä. Valio ei vielä
koskaan ollut tuntenut sellaista palvelemisen ja antamisen halua kuin
tällä hetkellä.

-- Noilla laivoilla kävin jo eilen ja toissapäivänä, kertoi pastori,
kun he jatkoivat kulkuansa toiseen suuntaan. -- Tuo on Tanskasta. Minun
täytyy kohta ehtiä konsulinvirastoon, jossa miesten palkat jaetaan.
Silloin muistutan heille, että vanha äiti tai vaimo ja lapset ehkä
kärsivät puutetta kotona... Olen saanut lähettää tuhansia kruunuja,
jotka muuten olisivat soluneet runnarin taskuun.

-- Runnarin? Nekö ovat kapakkain isäntiä?

-- He ovat huonomaineisten majalain palveluksessa ja ansaitsevat
tavallisesti kymmenkunnan markkaa jokaisesta meripojasta, jonka
suostuttavat mukaansa. Mutta usein ovat isännätkin liikkeellä pauloja
virittämässä. Siinä paha, missä puhutaan. Tässäpä joudumme taajimpaan
tungokseen.

Suuri purjelaiva oli juuri saapunut, laskien aivan lähelle laituria.
Valio tarkasteli uteliaasti sekä sitä että kirjavaa ihmisjoukkoa, joka
rannalla parveili. Pastori puhutteli erästä viranomaista, kääntyen
sitten Valion puoleen.

-- Se on Karoliinien saarelta, purjehtii Espanjan lipun alla. Ei
ole toivoa tavata sieltä pohjoismaalaisia. Näettekö noita ruskeita
malaijeja, jotka kiinnittävät ketjuja paaluihin? Niin, täällä
Hampurissa saa nähdä kaikkia rotuja ja kansoja. Vaan tuolla... onhan
joukossa valkoihoisiakin. Tahtoisitteko odottaa hetken, minä kuitenkin
ohimennen käyn kuulustamassa, olisiko siellä joku, joka minua ymmärtää.

Valio seisoi laiturilla eikä ajatellutkaan kastavaa rankkasadetta nyt
enää. Hän katseli muita odottelijoita ja kuunteli puheen sorinaa. --
Kirottu pappi! -- hän kuuli yhden sanovan, -- joka paikkaan hän ehtii.
-- Taitaa käydä sinunkin vieraanasi? kuului ivallinen ääni. -- Hah
hah haa, nauroi kolmas häijysti. -- Minä en päästä kynnystä edemmäksi
sellaisia mustatakkeja. Halolla päähän, jos koettaa! Mutta piru
vieköön, kuinka kauan he noita ketjujansa kopeloivat!...

Valiota puistatti. Kauheata joukkoa nämä runnarit.

Samassa jo pastori palasi iloisena. -- Löysinpä yhden! Hän tulee
illalla. Niin se on, ei koskaan saa sivuuttaa mitään laivaa. Tein
kysymykseni tanskankielellä, ja hän astui joukosta esiin. Hän katsoi
minua omituisen tutkivasti... ihmeellistä, näytti kuin hän olisi
minut tuntenut. Mutta minulla ei ollut aikaa kyselyihin, kello on jo
paljon. Tulkaa, tuosta pääsemme sähkövaunuun. Kunhan en myöhästyisi
konsulinvirastosta.

Heti raitiovaunuun päästyä Valio huolekkaana alkoi varoittaa
toveriansa. -- Kuulin rannalla raakoja, uhkaavia puheita. Eräs mies
oli punapartainen ja rokonarpinen, hirveä näöltänsä. Karttakaa häntä,
pastori! Hän sanoi lyövänsä puulla päähän, jos tulette lähelle.

-- Sen kyllä uskon, hän on lyönytkin kerran, vastasi pastori
reippaasti. -- Tiedän kyllä, ketä tarkoitatte. Hänen boardinghuoneensa
on Kastanienalleen varrella, niinkuin meidän lähetyksemme työpaikkakin.
Oh, se on vähin paha, mitä hän voi tehdä. Mutta ajatelkaa merimies
raukkoja! Niin kauan kuin ketjuja kiinnitetään, ei runnarien ole lupa
astua laivaan, mutta kenties he jo tällä hetkellä piirittävät tuonkin
vieraan laivan väestöä kuten petojen lauma.

Konsulinvirastoon he eivät pääse sisään, mutta ulkopuolella saatte
nähdä heidän väijyvän. Voitte aavistaa, mikä sitten seuraa... Me
taistelemme elämästä ja kuolemasta, Kristuksen ja perkeleen palvelijat
taistelevat...

-- Kumpainenko valta on voittanut Aarteen? ajatteli Valio
vavistuksella. Mitä enemmän hän näki ja kuuli, sitä lähemmäksi veljen
kohtalo tuli hänen sydäntänsä. Hänestä tuntui, ikäänkuin hänelle
elävissä tauluissa olisi näytetty, mitä Aarre oli kokenut eron vuosina.

Konsulinviraston ulkopuolella oli vilkas liike. Ulos ovesta riensi mies
toisensa jälkeen, ja vastaanottajat olivat valmiina odottamassa, kuten
pastori oli kertonut. Hänen otsansa synkistyi, kun hän raitiovaunusta
hypäten näki tämän kaiken. Oliko hän tosiaankin myöhästynyt? Hän katsoi
kelloansa -- hänen olisi pitänyt ehtiä aivan parahiksi. Selityksen
antoi ilkkuva runnari: -- Ähä, saittepa pitkän nenän! Palkat jaettiin
jo puolen tuntia sitten! Hän oli siis erehtynyt, tai jakamisaika oli
jostakin syystä muutettu. Ei nyt auttanut muu kuin koettaa puhutella
niitä miehiä, jotka vielä seisoskelivat kadulla, ja sitten lähteä
boardinghuoneisiin toisia etsimään.

-- Teidän nimenne on Hansen, vai kuinka? Kas niin, tunsinhan kuitenkin.
Mihin nyt olette matkalla? Eikö teitä haluttaisi käydä lukemassa
Kööpenhaminan lehtiä? Sitten myöhemmällä, kello seitsemän ajoissa,
puhun Jumalan sanaa pikku kirkossamme. Tulettehan, eikö niin? Ja
tämä toverinne, kuka hän on? Larsen. Hyvää päivää! Niin nuori,
varmaankin ensikertalainen, ja ensimmäiset ansaitsemanne rahat käsissä.
Kuinka paljon? Nuoret ystävät, eiköhän olisi varminta heti lähettää
ainakin puolet niistä kotiin? Täällä on monta viettelystä; ennenkuin
huomaattekaan, kuluvat rahanne aivan turhaan, ja --

-- En minä tässä jouda odottamaan koko päivää, keskeytti röyhkeä ääni
pastorin ja merimiesten keskustelun. Siinä seisoi heidän takanaan
mustapartainen, kookas mies. Pastori tunsi hänet liiankin hyvin; hän
oli yksi Hopfenstrassen runnareista.

-- Oletteko tehnyt sopimuksen näiden miesten kanssa? kysyi pastori,
katsoen häntä vakavasti ja terävästi silmiin.

-- Olen kyllä. Eikä teillä ole oikeutta sekaantua minun asioihini.

-- Siis jo ennätitte sentään, pastori huokasi, kääntyen nuorukaisiin.

-- Niin, kas... emmehän me vielä vastanneet, tämä herra vain kysyi,
onko meillä kortteeria...

-- Tunteeko pastori häntä? kysäisi nuori Larsen ripeästi. -- Minä
ainakaan en ole luvannut mitään, eikä Hansen myöskään, jos oikein
kuulin. Voisiko pastori suositella meille paremman majapaikan?

-- Sen kyllä voin, oli tyyni vastaus, niin tyyni, että Valio ja
molemmat merimiehet eivät saattaneet aavistaa, mitä se hänelle maksoi.
Mutta kohta he saivat kuulla. Runnari puhkesi hirveisiin sadatuksiin,
puistellen nyrkkiänsä poistuvien jälkeen. -- Saatanan pappi, huomenna
haastan sinut oikeuteen! Dyre hoi! Sinä todistat, että hän vie mukanaan
minun vuokralaiseni. Kyllä minä näytän...

-- Turhia uhkailuja, sanoi Valio hengähtäen helpommin, kun he pääsivät
toiselle kadulle.

-- Eipä niinkään. Hän pitää sanansa, ellei Jumala tee ihmettä. Minut
kutsutaan oikeuden eteen ja tuomitaan sakkoihin.

-- Mahdotonta! Sehän olisi julkeinta vääryyttä! Te teitte hyvän työn,
pelastitte nämä nuoret miehet tiesi minkälaisen roiston kynsistä, eikä
mitään sitoumusta kuitenkaan rikottu, koska sitä ei ollut olemassakaan.

-- Se ei vaikuta asiaan. Laki kieltää tekemästä vahinkoa runnarien
ammatille, ja hän voi todistaa, että olen vahingoittanut häntä.

Valion mieli kuohui: -- Siis ei rosvoakaan saisi estää ryöstämästä!
Hansen kuunteli silmät selällään ja Larsen huudahti liikutettuna: --
Pitääkö teidän maksaa sakkoa meidän tähtemme?

-- Älkäämme siitä puhuko. Kas tässä majala, johon voitte asettua.
Siellä ei tarjota väkijuomia. Ehkä on paras ensin sopia isännän kanssa
ja tuoda tavarat paikalleen -- minullakin on toimia, en ehdi vielä
kotiin. Tervetuloa milloin vain haluatte, lukusali on kyllä avoinna.
Jumala kanssanne!

-- Tätä minä en koskaan unohda, sanoi Larsen toverillensa. -- Tahtoisin
hypätä vaikka veteen tuon pastorin tähden. Tietysti me menemme hänen
luoksensa. Odotammeko iltaan asti? Ei, tiedätkö, minä menen jo ennen!

-- Ei ole Jumala kiirettä luonut, arveli Hansen.

Mutta pastori ja Valio kulkivat kiirehtien tietänsä. Aika riensi, ja
vielä oli koetettava käydä ainakin muutamissa boardinghuoneissa. Sade
oli hiljennyt himmeäksi tihuksi, oli hiukan helpompi liikkua, mutta
väsymys alkoi jo vaivata suurkaupungin matkoihin tottumatonta. Valio
kuitenkin häpesi puhua siitä, nähdessään toverinsa yhä yhtä reippaana;
kupillinen kaakaota, jonka he ohimennen nauttivat eräässä kahvilassa,
virkisti häntä, ja harrastus ja tiedonhalu vetivät taas voimakkaasti
eteenpäin, sillä nyt oltiin St. Paulissa, merimiesten kaupunginosassa,
missä joka askelella uudet asiat kiinnittivät huomion puoleensa.

Tuolla ikkunat avoimina viipottivat, huolimatta koleasta ja kosteasta
ilmasta. Rämisevä soitto kaikui kadulle, ja parit pyörivät hurjassa
vilinässä. Täällä toisaalla kävi karuselli, puiset pedot ja kotieläimet
keikkuivat kiertäen ympäri ja meripojat ratsastivat selässä, pidellen
tyttöjä sylissään. Vähän matkan päässä näyteltiin "maailman kauneinta
naista", sitten seurasi ravintola, jossa lasit kilisivät ja päihtyneet
humusivat, sitten tanssipaikka jälleen.

-- Nuori mies, mitä hyvää toivotte sieltä löytävänne? kysyi pastori
saksaksi, koettaen pysähdyttää erästä sisälle aikovaa.

-- Huvia! Sitä nuori kaipaa niinkuin kala vettä ja lintu ilmaa, hän
lisäsi naurahtaen. Samassa ovi jo sulkeutui hänen jälkeensä.

Pastori huokasi ja Valio kauhistui. Ikkunoista vilahti keveästi
verhotuita vartaloita ja irstaita kasvoja.

-- Kääntykäämme tänne syrjäkadulle. Siellä on yksi niistä
boardinghuoneista, joissa aion käydä. Pastori meni edellä, Valio
seurasi.

Sileäkasvoinen, lipeä isäntä kumarteli kohteliaasti. -- Kerranhan
minulla taas on kunnia nähdä herra pastoriakin... Tervetuloa,
tervetuloa! Vieläpä vieraskin mukana. Kirkkoonko pastori tulee
kutsumaan minun asukkaitani? Jaa, kirkkoa minäkin suosin, se on hyvä
paikka. Tuota noin... täällä salissa on järjestys vähän niin ja näin...
en voi pyytää sinne... Minun kamariini tänne oikealle, tehkää hyvin!
Saanko luvan tarjota pienen lasin "helles" tai "dunkles" -- mitä vain
pastori suvaitsee?

Vihdoin pastori pääsi keskeyttämään hänen sanatulvaansa. -- Kiitos,
tiedättehän, että en maista väkeviä. Jos suositte kirkkoa, sallitte
minun ja toverini varmaankin puhutella miehiä, jotka ovat salissa.
Epäjärjestystä olen nähnyt ennenkin, ei se pidätä minua täyttämästä
velvollisuuttani.

-- Ei suinkaan, eihän mikään pidätä herra pastoria, ei pyyntö eikä
kieltokaan, herra pastori kun aina on niin ylenmäärin harras...
Muuten minä tarjoutuisinkin toimittamaan asian. Tehkää hyvin, istukaa
hetkiseksi, pieneksi hetkeksi vain. Kohta paikalla! -- Ja liukkaana
kuin ankeriainen hän liukahti ovesta, heittäen sen kiinni. Mutta Valio
halusi päästä asian perille, avasi oven jälleen ja ehti nähdä, miten
sorja nainen hajalla hapsin, puku epäkunnossa, solahti pitkään pimeään
käytävään. Silloin mies ensi kerran loi vieraisiinsa katseen, josta
viha säihkyi ja teeskentely oli unohtunut. Hetken perästä hän taas
täysin hallitsi itsensä, kumarteli, pyyteli anteeksi ja johti heidät
saliin.

Huone oli aution ja ikävän näköinen, kalustuksena ainoastaan pöytä,
joukko puutuoleja ja rivi vuoteita, joiden patjat ja peitteet oli
kiireessä viskelty hujan hajan. Pari miestä nukkui tai oli nukkuvinaan,
toiset saattoivat olla hiukan päihtyneitä, mutta niin selviä he
olivat, että hämillään ja kartellen vastasivat pastorin kysymyksiin ja
kehoituksiin, katsellen mikä kattoon, mikä lattiaan. Heistä ei tullut
tolkkua. Pastori jätti heille lehtisiä, sanoi vakavia varoituksen
sanoja ja viittasi Valiota lähtemään. Isäntä kumarsi kumartamistaan. --
Kiitos käymästä, herra pastori... Voititteko mitään? Ne mies poloiset
ovat huonoja kirkossakävijöitä! Hyvästi, herra... herra... Hyvin
kohteliasta, että halusitte tehdä kotitarkastusta... Minä saan olla
ylpeä niin hienoista vieraista. Tuhannet kiitokset!

Hän sulki oven, kuunteli, kunnes askeleet haipuivat pois, huusi pari
sanaa käytävään, ja nuori nainen juoksi esiin. He katsoivat toisiinsa
ja purskahtivat nauramaan.

-- Te näitte hänen vaimonsa, sanoi pastori kadulla Valiolle. -- Tähän
majalaan ei tule muita naisia, mutta yhdessäkin on kyllin. Kaikki
tapahtuu miehen ja vaimon keskinäisestä suostumuksesta... Poika parat,
synnin häpeä jo harhaili heidän katseessaan. Varma on, ettei yksikään
heistä halua tänä iltana jumalanpalvelukseen.

-- Voi, mitä lokaa ja kurjuutta täällä saa nähdä!

-- Saattaisi nähdä enemmänkin ja julkisempaa, mutta toisaalta on
sellaistakin, jonka läpi tunkee yksin musta yö. On paikkoja, joilla on
siveyden varjo, joihin ei nainen saa astua... ja sitten tulee pimeys ja
päihtymys, ja kokemattomat nuorukaiset kuljetetaan pois synnin pesiin
vastuksetta tai väkisin... Ah, se on hirmuista!

-- Mutta minkätähden? Mitä se hyödyttää heidän isäntiänsä? Valio oli
aivan kalpea mielenliikutuksesta.

-- Kaksikymmentä prosenttia runnarin kukkaroon. Niillä verirahoilla
paholainen rikastuttaa omiansa...

Valion sydäntä värisytti. Hän oli kuullut yhtä ja toista, mutta
todellisuus oli kamalampi kuin mikään kuvittelu, niin kamala, että
ajatus ei voinut sitä pohjata. Hän aikoi vielä kysyä jotakin, kun
kova rymäkkä herätti heidän huomiotansa. He lähenivät jälleen
boardinghuonetta. Oli jo niin pimeä, ettei voinut erottaa muuta kuin
tumman olennon, joka jysähti kadulle, ja päitä, jotka vetäytyivät
sisään. Melu hiljeni, mutta hillitysti se vielä kuului peitettyjen
ikkunoitten takaa.

-- Mikä minun nyt perii? kuuli Valio miehen voivottelevan selvällä
suomenkielellä. Oikein hän ilostui, että sai tilaisuuden hetkeksi
syrjäyttää kauhun ajatukset ja olla muunakin kuin toimettomana
katselijana ja kuulijana. Hän kumartui kohta miehen puoleen, auttaen
hänet jaloilleen.

-- Oletteko loukannut itsenne? Kuinka on laita?

-- Kah, suomalainen! sanoi mies hämmästyksissään, unohtaen vastata.

-- Niin, suomalainen ystävä, joka tahtoo teitä auttaa. Ette taitanut
sentään saada pahaa vammaa?

-- En taitanut. Mutta se juutas vei rahani, joka pennin. Minä sanoin,
että anna pois! eikä hän vaan antanut, hokisi jotakin venskaa, senkin
peto...

-- Tarkoitatteko isäntää? Kuinka hän sai teidän rahanne?

-- No kun lupasivat toimittaa hyyryn minulle, siitä on jo toista
viikkoa, mutta eivätpä ole toimittaneet. Tänään sanottiin, että niitä
ei ole saatavana yhtään. Vai niin, sanoin minä, anna sitten rahani
takaisin! Hän ei ollut kuulevinaan -- ja silloin minä suutuin. Tappelu
tästä tulee, sanoin minä, ja sitten kyllä Putikan Juha näyttää, kenen
puolella oikeus on. Mutta voiko niille rakkareille mitään, kun on
yhdeksän yhtä vastaan?

Valio kääntyi pastorin puoleen selittäen miehen kertomuksen. -- Hän
tuntuu yksinkertaiselta ja rehelliseltä, uskon hänen puhuvan totta.
Eikö tapausta voi ilmoittaa poliisille?

-- Poliisi vastaa, että juttu yhtä hyvin voi olla valhetta, koska ei
ole todistuksia. Ei runnareita hevillä saa vedetyksi edesvastuuseen,
varsinkaan kun kielentaitamaton heidän kynsissään on kärsinyt. Mennyt
on kyllä mennyttä, mies parka; mutta pyytäkää häntä tulemaan kanssamme,
ehkä voimme toisella tavalla häntä auttaa. Meidän täytyykin jo lähteä,
kello lähenee seitsemää.

Valiokin vilkaisi kelloonsa ja hämmästyi. -- Mehän olemme kulkeneet
monta tuntia! Voinko täältä jostakin telefoneerata vaimolleni? Hän jo
varmaan käy vallan levottomaksi. Otan sitten kiireimmiten ajurin ja
lähden vielä hotelliin, kootakseni vähän ajatuksiani ennen puhetta.
Tämä suomalainen jää siis huostaanne, kunnes tavataan? Siinä täytyy
tulla toimeen merkkikielellä. Pastori raukka, kylläpä saitte hankalan
tehtävän, hän lisäsi surullisen leikillisesti, nähdessään kuinka
Putikan Juhan huulet itsekseen liikkuivat ja silmät kysyvinä tähystivät
heidän huuliansa, joilta vieraskielisiä sanoja vierähteli.

-- Sanokaa: voi suomalaisia merimies raukkoja! Minun on jo kauan
ollut surku heitä, sillä he tosiaankin ovat täällä kuin paimenettomat
lampaat. Olen kuullut, että Hampuriin kohta lähetetään työntekijöitä
heitä varten, ja Jumalan kiitos siitä; mutta monta on satamaa, jossa
työvoimia ja varoja kaivataan -- en tarkoita yksin Suomesta, enhän
tunne teidän lähetystänne niin tarkkaan --

-- Oi, nyt minä tämän tarpeen oikein ymmärrän ja työn suuruuden,
keskeytti Valio innokkaasti. -- Lähdin kyllä matkalle varta vasten
siihen tutustuakseni, mutta en käsittänyt, en aavistanut... Suokaa
anteeksi, että saatoin estellä, kun pyysitte minua puhumaan heille! Nyt
on sydämeni niin täynnä... Jumala antakoon oikeita sanoja! Mielelläni
kuulisin teidän puheenne ensin, mutta nythän en voi. Näkemiin asti, ja
kiitos kaikesta, pastori!

He erosivat kumpikin suunnallensa, pastori suomalaisen Juhan kanssa,
joka luottavaisena seurasi tuntematonta opastansa. Olihan hänelle nyt
osotettu ystävällisyyttä ensi kerran sen jälkeen kuin hän kotimaan
rannasta lähti outoon maailmaan. --

Pastori ei huomannut, että heidän ohitsensa kulki tumma, päivänpaahtama
nuorukainen, sama, jonka hän vieraalla laivalla oli tavannut. Mutta
nuorukaiseen kohtaus vaikutti kuin sähkön isku. Äkkiä hän muutti
suuntaa, seurasi eteneviä jonkin matkan päässä Kastanienalleelle
asti, näki heidän katoavan ovesta porraskäytävään ja hiljensi silloin
kulkuansa, lähestyen taloa verkkaan, aivan kuin olisi toivonut tien
pitemmäksi. Vielä ovella hän seisoi empien ja taistellen, teki
sitte ripeän päätöksen ja riensi portaita ylös, nyt kiireisenä kuin
pidättäjää peläten. Se oli Aarre von Stern.

       *       *       *       *       *

Lampun valo sattui kirkkaana hänen kasvoihinsa. Pastori tarkasteli
häntä tutkivasti.

-- Olenko nähnyt teidät ennen?

-- Olette. Mutta ei ole mahdollista, että voisitte muistaa --

-- Muotonne muistan hämärästi, nimeä en.

-- Nimeäni ette kuullut milloinkaan.

-- Saanko siis kysyä sitä nyt?

-- Enkö saa jättää sitä sanomatta -- toistaiseksi?

-- Jos niin tahdotte, nuori ystävä. Ei luottamusta anneta vaatimalla.

-- Kiitos, minä luotan teihin. Sitä osottaakseni tahdon kertoa jotakin.
Olin Kööpenhaminassa noin kolme vuotta sitten, mutta silloin oli
syksy, nyt on kevät. Ensi kerran olin kotini jättänyt, olin melkein
lapsi vielä, puhdas, kokematon... Te kutsuitte minua, minä jo seisoin
Bethelinne ovella, mutta viitatessanne pakenin -- kiusaukseen ja
lankeemukseen. Sydämeni ei ollut syyllinen silloin -- sittemmin se
kyllä on ollut. Miksi kertaisin katkeria muistoja? Sen vain halusin
sanoa teille, että kun ensi kerran minua lähestyitte, heräsi kodin ja
äidin muisto niin voimakkaana, että kirjoitin sydän täynnä ikävöimistä
-- kirjoitin ensimmäisen ja viimeisen kirjeen. Oli vieläkin eräs,
jota muistin silloin... Hänet olen aikaa unohtanut. Mutta kun tänään
palasin kolmen vuoden matkalta vieraista maanosista, vaaroista,
vaiheista, synnistäkin, niin lähelle kotimaata, että ainoastaan kolmen
vuorokauden matka minut siitä erottaa -- silloin te olitte ensimmäinen
ihminen, joka astui eteeni -- te käsitätte, sen täytyi vaikuttaa minuun
ihmeellisesti -- ja entisyys heräsi jälleen, niinkuin kaikki muu olisi
veden vaahtona haihtunut. Ken voisi selittää tunteita, jotka sellaisena
hetkenä liikkuvat mielessä? Kun te kutsuitte, lupasin tulla, en muuta
voinut -- ja kuitenkaan en nyt olisi tässä, ellei kohtalo jälleen olisi
johtanut teitä tielleni, juuri kun olin aikeissa paeta vielä kerran.
Minkätähden? En tiedä itsekään, en ole milloinkaan tuntenut niin hurjaa
rauhattomuutta. Mutta kun teidät näin, en voinut mennä Casinoon... ja
nyt tahtoisin kirjoittaa kotiini jälleen, niinkuin silloin...

Pastori puristi sydämellisesti hänen kättänsä.

-- Niin, te kirjoitatte vielä tänä iltana. Ettekö tahtoisi olla
vieraanani ja käyttää huonettani? Siellä on rauhallista. Menemme
juomaan kupin teetä heti jumalanpalveluksen jälkeen. Nyt luulenkin,
että on aika aloittaa. En pyydä anteeksi, että keskustelumme keskeytyy,
sillä eihän se oikeastaan keskeydykään, kun puhun teille, juuri
teille...

Hän puhui siitä, että "nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät ja nuoret
miehet peräti lankeavat, mutta jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden
voiman". Hän puhui syntisten Vapahtajasta, joka antaa anteeksi ja
nostaa voittoon ja vapauteen.

-- Minulle? Onko tämä minulle? Niinhän oli hänellekin käynyt: hän
oli lähtenyt uhmaten ja luottaen itseensä, oli väsynyt taisteluun ja
antanut virran viedä. Mutta tuo uusi voima?

Aarre ei ollut avannut raamattua eikä kuullut Jumalan sanaa kolmeen
pitkään vuoteen. Jokainen sana soi kuin kotisävel, vaikka kieli ei
ollut hänen äidinkieltänsä. Mutta hän istui kuin huumaantuneena, kuin
taikakehässä, jossa ei ymmärrä, mitä tapahtuu, yliluonnollisten voimien
liikkuessa.

Vielä hän oli samassa tilassa, kun pastori ilmoitti, että tanskalaista
jumalanpalvelusta seuraa suomalainen puhe. Hän sanoi, että eräs ystävä
Suomesta oli luvannut puhua veljillensä, lausui ilonsa siitä ja pyysi
läsnäolevia suomalaisia jäämään, tanskalaisten poistuessa hänen
seurassansa lukusalin puolelle.

Iloisesti hämmästyneenä ja hiukan uteliaana Aarre katsahti ympärilleen.
Tosiaankin, noin kymmenkunta suomalaista oli koossa. Ja puhuja! Aarre
tuijotti hoikkaa, tummatukkaista ja hienohipiäistä nuorta miestä, joka
astui sisälle -- tuijotti ja kalpeni. Yllätys oli niin suuri, että
hetkeksi kaikki musteni hänen silmissään. Sitten hän sykkivin sydämin
painoi päänsä alas, kumartuen syvään toisten taakse.

Valio ei paljon ollut ehtinyt järjestää puhettaan, tuskin muuta kuin
ajatuksissaan matkalla hotelliin. Siellä hänellä oli ollut täysi työ
lohdutellessaan Sirkkua, joka silmät itkettyneinä heittäytyi hänen
syliinsä valittamaan levottomuuttansa ja tuskaansa. Ja nyt Valion
vielä uudestaan piti mennä pois ja viedä Lainekin mukana! Eihän Sirkku
päässyt, eihän Einoa voinut jättää. Silloin Valio hiljaisesti alkoi
kertoa näkemiänsä, ja kun hän vieritti esiin kuvan toisensa jälkeen,
suurenivat Sirkun silmät, ja sitten kyyneleet alkoivat uudestansa
vuotaa. -- Mene, mene, hän huokasi. -- He tarvitsevat sinua paremmin
kuin minä. Sitten hän oli uljas eikä hiiskunut sanaakaan siitä, että
hän pelkäsi jäädä yksin illaksi vieraaseen hotelliin.

Koko tien Valio sydämessään rukoili apua Jumalalta, ja nyt hän seisoi
tässä pienen kuulijakuntansa edessä, valmistumattomana, mutta ilman
pelkoa. Hän tunsi, että nyt ei ensi sijassa tarvittu valittuja sanoja,
vaan rakkautta, ja sitä hänellä oli paljon, oi niin ylivuotavasti,
koko sydän tulvillaan. Parhaan itsensä hän tahtoi antaa näille, joiden
katse janoten kiintyi hänen silmiinsä, ja hän puhui, puhui niinkuin
hän ei koskaan ennen ollut voinut puhua. Hänellä itsellään oli se
tunne, että tämä oli virkaanastujaissaarna, vihkimys hänen tulevalle
elämänurallensa. Ja merimiehet ymmärsivät häntä. Loistivathan hänen
silmänsä niin lämpimästi, sanoihan hän näkevänsä heissä veljiä, sillä
hänellä oli rakas veli, merimies niinkuin hekin, kaukana poissa...
Ei yksikään sydän jäänyt koskemattomaksi, kun hän kuvaili, mitä äiti
tuntee poikansa kyntäessä vieraita vesiä. -- Olen nähnyt oman äitini
kyyneleet ja kaipauksen, olen yhdessä hänen kanssansa rukoillut,
että Jumala varjelisi kaikesta pahasta meidän rakkaintamme... Kun te
kuljette viettelysten keskellä, muistakaa äitinne rukousta! Hän puhui
hänestä, jonka luoksi se rukous kohoaa, yksinkertaisesti, melkein
lapsellisesti; mutta suuret miehet tulivatkin lapsiksi, ja "sellaisten
on taivaan valtakunta"...

Kun puhe oli loppunut, vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Silloin astui
sivuovesta harmoonion luo yksinkertaiseen mustaan pukuun puettu ujo
tyttö. Valio painoi muutamia syviä sointuja. Laine loi silmänsä alas,
puna peitti hänen poskensa. -- Minun täytyy laulaa... oi jos voisin...
jos voisin ajatella, että kutsun häntä, että hänen äitinsä kutsuu...

Sävel helkähti hiljaa, lämpimänä kuin suvinen aalto, joka kotilahdella
väräjää. Niinkuin unessa Laine näki tummat kyyneleiset silmät,
säpsähti, mutta ei uskaltanut kääntää katsettansa. -- Harhaa vain...
mutta minun on nyt helpompi laulaa hänen äitinsä laulua. Tunnen että se
jo soi vapaammin, niinkuin kotona kalliolla...

    -- "Miss' on tän'iltana poikani,
    laps huoleni hellimmän,
    rukousteni lapsi, mun riemuni,
    mun toivoni -- missä on hän?

    Polvella äidin hartaana
    hän rukoili pienoinen,
    niin puhdas kuin kaste aamulla
    ja silmä kuin tähtösen.

    Ah jos sun vielä näkisin
    kuin muinen niin herttaisna,
    kun leikkis ja riemus kotihin
    loi auringon paistetta!

    Etsi tän'iltana poikani,
    jos millä hän tiellä lie!
    En hylkää, jos kuinka harhaili,
    vain lempeni helmaan vie!"

Kun hän lauloi kertosäettä:

    "Oi missä on poikani? --"

silloin joku alkoi ääneensä nyyhkyttää. Valio nousi, kääntyi
kuulijoihin ja lausui vakavasti:

-- Ottakaa tämän nuoren tytön laulu vastaan kukin tervehdyksenä
ikävöivältä äidiltänne!

Samassa hän pysähtyi, katsoen katsomistaan. Toisten takaa oli noussut
seisomaan tumma, päivänpaahtama nuorukainen. Hän riensi esiin, ja
seuraavassa hetkessä he itkien lepäsivät rinta rintaa vasten.

Silloin ei salissa yksikään silmä jäänyt kuivaksi. Kirkkaimpina pisarat
kiilsivät Laineen silmissä, hänen kätensä vaipuivat ristiin, ja hän
tunsi Siionin kansan tunteen: "Herra sen on tehnyt, ja me olemme kuin
uneksivaiset..."




X


Sinä aamuna taivas hymyili merelle ja meri rannan kallioille; kukasta
kukkaan kävi kuiske Valkaman puutarhassa, ja oksalta oksalle helkkyi
liverrys. Mailis laski kätensä rinnalleen: jaksaisiko hän kestää
onnensa äärettömyyttä?

Se oli tullut vähitellen. Ensin Hampurista sähkösanoma, että Valio
ja Sirkku keskeyttivät matkansa, koska olivat saaneet "toivottuja,
suotuisia tietoja"; sitten kirjekortti, jossa Valio ilmoitti, että
Aarre elää ja on terve sekä on palannut Austraalian matkaltansa
takaisin Eurooppaan. Kohta seurasi toinen kortti, johon Aarre itse oli
kirjoittanut: "Tervehdys kalliille äidille, tervehdys isälle, tervehdys
koko syntymäseudulleni!" Samana päivänä Valio jo sähkötti Helsingistä:
"Olemme saapuneet. Aamulla luonanne. Valmistukaa suureen iloon!"

Eikä Mailis kuitenkaan ollut valmistunut. Einar oli vaunuilla ajanut
laivarantaan, mutta hän ei voinut, hänen täytyi jäädä. Hän nojasi
verannan kaiteeseen, katsellen aavalle, ihanalle merelle, joka kerran
otti hänen ilonsa ja nyt oli antava sen takaisin. Jo solui valkoinen
laiva esille niemen takaa -- saaristolaisille tavallinen, jokapäiväinen
ilmiö, hänelle tänä hetkenä valtavinta, juhlallisinta, mitä hän oli
nähnyt milloinkaan. -- Oi Jumala, vahvista minua! Riemu huikaisee,
riemu pyörryttää... Mutta entäpä jos se ei olisikaan totta? Entä jos
tulisi pettymys viime hetkessä?

Ei, ei... he tulevat... Hevoset kapsahtavat pihaan, hän hyppää
vaunuista, hän näkee äitinsä ja rientää ylös portaita, hän levittää
käsivartensa, hän jo lepää syleilyssä -- lemmitty, ikävöity, kadotettu
ja takaisin saatu!

Silloin pakenevat ympäriltä meri ja manner ja kukkiva puisto ja kaunis
Valkama kesäisessä sulossaan. Silloin haihtuu mennyt ja tuleva, ja
nykyhetkeen sulautuu kaikki, mitä sydän tuntee autuainta ja surujen
laakso valoisinta tarjoaa -- pitkien öiden jälkeen synkissä syvänteissä.

Hetkeä myöhemmin he seisoivat salissa sillä kohdalla, mihin uusi
kaksoistaulu oli ripustettu. Kyyneleet sumensivat Aarteen silmän:

-- Oi äiti, äiti, kuinka sinä olet rakastanut minua!

-- Me molemmat, äiti vastasi, keveästi koskettaen hänen kättänsä. Hän
havahtui katselemasta taulua, kääntyi ja näki isänsä, jonka tummat
silmät säihkyivät hänen silmiänsä vastaan. Näin he olivat seisoneet
kerran kapealla hietakaistaleella meren vaahtojen räiskeessä, vihan
kuohujen kohinassa. Nyt syli hiljaa avautui sylille, ja Aarre tunsi
täysin, mitä hän jo laivan laskiessa rantaan oli aavistanut: entiset
olivat kadonneet ja kaikki uudeksi tulleet. Mutta kallis oli hinta
ollut: kolmen sydämen särkynyt onni.

Vasta myöhemmin he kolme kertoivat vuosien vaiheita toisillensa. Vasta
silloin sydänten syvyydet paljastettiin, ja silloin vasta Mailis kysyi:

-- Saanko pitää sinut?

Mutta varjo kulki ylin Aarteen kasvojen, ja hän loi syvän, apua
pyytävän silmäyksen Valio veljeensä, joka istui hiljaisena
kuuntelijana. -- Sinä sen tiedät, sinä sen tunsit kotimatkallamme. Sinä
noudit minut takaisin, mutta sinua auttoi toinen. Sano äidille, mitä
minä en voi sanoa, sillä minä olen jo tuottanut surua liian paljon...

Ja Valio sanoi, että Aarre ei saattanut jäädä.

-- Niin, se on mahdotonta. Kun hänet näin, lapsuuteni rakkaan, silloin
ymmärsin, että en unohtaisi koskaan, en muualla kuin toisen, odottavan
morsiamen sylissä -- ja sentähden riennän takaisin sen rinnoille --
meren, joka on ollut kärsimysteni lähde, mutta jota en ole lakannut
lempimästä kuitenkaan. Älkää minua tuomitko -- meidän täytyy erota
jälleen...

       *       *       *       *       *

Pian, liian pian eron päivä katkaisi yhdessäolon lyhyen ilon. Kaikki
oli taas kuin unelmaa, mutta se unelma sisälsi todellisuuden, joka
antoi voimaa.

Valio on polvistunut Herran alttarin juureen, hänen uskonsa kytevä
kipinä on leimahtanut tuleksi, ja hän lähtee sisimmästä kutsumuksesta,
Hengen vihkimänä, harhailevia veljiä pelastamaan. Aarre on syvään
taivuttanut ylpeän päänsä. Isän ja äidin katse, veljen katse,
Vapahtajan katse -- murheen ja rakkauden tulenliekit -- oi, ne ovat
polttaneet, mutta hänen omatuntonsa on saanut anteeksiantamuksen
rauhan. Jumalalle kiitos -- he lähtevät hänen nimessään ja voimassaan
turvattuina, ja silloin isä ja äiti eivät kadota heitä, vaikka meret
aukeavat heidän ja kodin välillä.

Tämä vakuutus kantoi Mailista kaihomielisenä elokuun iltana,
kun valkoinen saaristolaiva jälleen lepäsi laiturin ääressä ja
matkatavaroita kuljetettiin Valkamasta rantaan.

Aarre lähti ensin.

Päivän sammuessa mereen hän oli seisonut hietakaistaleella kaihon
juurella katsellen ulappaa, joka tyynenä kuvasteli taivasta.
Ensimmäinen tähti välkkyi syvällä veden sylissä. Silloin saapuivat
Viljo ja Laine, joita hän oli pyytänyt kohdata täällä.

Hän katsoi tytön syviin silmiin, ja hänestä tuntui, että sen täytyi
olla viimeinen kerta. -- Sinä olit nuoruuteni kaunein unelma... jää
hyvästi, Laine! Katso tähteä tuolla... ja taivasta meressä... Kiitos,
että viittasit siihen, minun tähteni... sillä nyt minä olen ymmärtänyt,
että -- Ääni hiljeni kuiskaukseksi: -- että taivas on minuakin varten!

Sitten Viljolle:

-- Ota, tämä on häälahja, rehellisellä työlläni ansaittu. Hän ojensi
kuoren täynnä seteleitä. -- Se oli vähällä luistaa Hampurin Casinoon,
olin unohtamaisillani vanhan velan. Kunnon toveri, pystytä nyt pian
uuden kodin nurkkakivi!

Hän tunsi äänensä kohta pettävän ja pyörähti äkkiä pois, kadoten
viidakkoon, ennenkuin Laine ennätti pyyhkiä kyyneleensä ja Viljo
tointua hämmästyksestään. Vasta illalla laivan luona he liikutettuina
saivat Aarretta kiittää. -- -- --

Koko taivas loisti jo täynnä tähtiä, koko syvyys väreili ja välkkyi.
Laivan viilettäessä eteenpäin Aarre miettiväisenä nojautui kaiteeseen,
katsellen tähtiä vesikuvastimessa.

-- Niinhän hän sanoi merimiessalissa: "Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät
ja nuoret miehet peräti lankeavat, mutta jotka Herraa odottavat, ne
saavat uuden voiman."

Hän kohotti katseensa ja ojentihe suoraksi. Hänen sydämensä uhkui
miehekästä luottamusta; hän ei pelännyt eikä epäröinyt.

-- Tämä on velvollisuuden tie, ei ollut valitsemisen varaa. -- -- --

Sen käsittivät myöskin neljä äänetöntä kulkijaa hiljaisella tiellä,
joka Tähtilammen kautta vei Valkamaan. Eivätkä hekään epäröineet. Valio
ihmetteli: kuinka kirkkaat ovat äidin silmät! Sirkku ihaili: kuinka
ylevä on isän olento! -- Lammen rannalle he pysähtyivät, hetkeksi vain,
ja silloin Sirkku huokasi.

-- Tätä me molemmat rakastimme niin paljon, eikä meistä kuitenkaan
tullut kotilammen lapsia.

-- Niinkö arvelet? Juuri sitähän menemme muille näyttämään kauniina
kaukokuvana, sellaisena kuin sitä itsekin ikävöimme.

-- Niin, ja palaammehan tänne jälleen, sanoi Sirkku iloisemmin.

-- Palaamme isän ja äidin illan iloksi. Täälläkin on meren poikia, ei
lähteneitä, vaan lähteviä, ja sitten kun olen ulkona kokemusta saanut,
voin ehkä varustaa heitä matkalle. Emme jätä isää ja äitiä yksin,
kun he tulevat vanhoiksi. Silloin rakennamme kesätupasen Tähtilammen
rannalle.

Mailis katsahti taaksensa, hymyillen kirkasta hymyä: -- Kiitos, poikani!

Mutta Einar sanoi vaimollensa:

-- Sinä et jää niin yksin kuin minä, sillä koko saaren kansa on sinun
perhettäsi. Mailis -- kovat kokemukset ovat taivuttaneet minua -- ja
sinä -- sinä olit voimakkaampi... Kun poikamme ovat poissa ja kesämme
yksinäiset, mitä arvelet, jos minäkin koettaisin... jos yhdessä
koettaisimme täällä tehdä työtä, "varustaa heitä matkalle"...

Sinä hetkenä Mailis tunsi, että jos hän paljon oli kadottanut, hän oli
voittanut enemmän. Viimeisen erottavan syvänteen yli kaartui silta,
Einar riensi ylitse, ja syksyisessä pimeässä laaksossa sydän sykähti
sydäntä vastaan täydemmin ja voimakkaammin kuin kerran nuoruuden ja
kevään riemuhetkenä uuden kodin kynnyksellä.

       *       *       *       *       *

Vielä jäätyänsä kahdenkesken Einar ja Mailis viipyivät Valkamassa
muutamia ihania syyspäiviä. Mailis tahtoi sitoa Laineen myrttiseppeleen
hänen hääpäivänsä aamuna.

Auringonpaistetta, heloisinta kimmellystä siintävällä ulapalla,
raitista tuulta häävenhojen viiletellä kirkolle ja oman kodin rantaan.
Morsian suloinen, sulho oiva, nuoret sydämet täynnä syvää, koetusten
kirkastamaa onnea, iloista toivoa, uhkuvaa elämää...

Mailis iloitsi iloisten kanssa koko päivän, mutta illalla hänet valtasi
outo, omituinen levottomuus. Viljon ja Laineen hääyönä hän näki unta,
ja uni oli selvä kuin elävien kuvien sarja.

Hyrskyävä meri, öinen kaamea pimeys, vain silloin tällöin salaman
tulikieliä synkän kaarroksen katkoksista... Myrskyn kourissa taisteleva
laiva -- voi, nyt se kallistuu, kaatuu -- ei, nousee jälleen... Purjeet
lepattavat repaleina, jalusnuorat katkeavat... Uljas poika kiipeää
mastoon -- kas niin -- Entä toinen tuolla? Salaman välke -- oi Jumala,
Aarre se on, minun poikani! Hän on halkaisijan puomilla, hän kiinnittää
purjetta, jota tuuli riuhtoo, ja jokaisen jättiläislaineen kuohuihin
puomi sukeltaa kuin vesilintu... Silloin aalto kurottaa päätänsä ja
valkea vaahto suutelee nuorukaisen huulia, silloin ilmassa tuulen
harput soivat, ja meri laulaa intohimoisin, voitonriemuisin sävelin:

    -- Minä lemmin, lemmin sua!
    Mainen rakkaus kuplana raukee,
    hääyö joutuu, helmani aukee,
       lemmi, lemmi mua!

Hän ei näe, hän tarkkaa vaarallista työtänsä; hän ei kuule, sillä
hän kuuntelee sisäisiä ääniä. Ulappa ja taivas sulavat yhteen, vieno
kajastus punaa aallot ja taivaanrannan. Mutta meri yltyy yhä hurjempaan
kiihkoon:

    -- Meri tahtovi, vaativi sun!
    Tunnetko, kutrisi vettä jo viistää?
    Lempi on voimakas, omansa se riistää...
    Nyt olet mun!
       mun -- -- -- mun -- -- --

Halkaisijan puomi kohoaa tyhjänä suunnattoman hyökylaineen sylistä.
Tuuli ulvoo ja kuohut tanssivat hurjassa riemussa. Silloin soi ääni
aivan selvään: -- Äiti, älä itke! Meren helmassa on taivas, ja taivas
on minuakin varten!

Kajastus on muuttunut heleäksi rusoksi ja ruso kirkkaiksi aamusateiksi,
jotka luovat hohteensa yli aavan, äärettömän ulapan... -- -- --

Kalpeana Mailis kulki seuraavat päivät, yhtä kalpeana myöskin
Einar. Kun saapui kirje Valiolta, he katsoivat vavahtaen toisiinsa.
Avaamattakin he tiesivät sisällyksen. Mutta he voivat sanoa: -- Meren
helmassa hän löysi taivaan, ja sama taivas on meitäkin varten!

Länsirannan tuvassa Anni lauloi:

    -- "_Siell'_ ei merta pauhaavaa,
    mikä lohtu on se heille..."

Silloin Viljo rannalla pysähtyi työstään, pyyhkäisi silmiänsä ja lausui
Laineelle:

-- Me päätimme kerran, ettemme viettäisi häitä, ennenkuin tiedämme,
että hän kestää sen...

-- Ja nyt hän sen kestää, vastasi Laine, puhjeten itkemään.

Meri huuhteli hiekkaa heidän jalkojensa juuressa -- tyyni, päilyvä,
hymyilevä meri, aina sama voimassaan ja tenhossaan...








End of the Project Gutenberg EBook of Kesätoverit, by Hilja Haahti

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KESÄTOVERIT ***

***** This file should be named 60266-8.txt or 60266-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/6/0/2/6/60266/

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org



Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.