Metsäkyliltä : Kertomuksia

By Hilda Tihlä

The Project Gutenberg eBook of Metsäkyliltä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Metsäkyliltä
        Kertomuksia


Author: Hilda Tihlä

Release date: February 27, 2024 [eBook #73054]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1909

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK METSÄKYLILTÄ ***





METSÄKYLILTÄ

Kertomus


Kirj.

HILDA TIHLÄ





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1909.




SISÄLTÖ:

Kulkuri.
Noidan neuvo.
Tellu.
Kaupustelija.
Ystävän murha.
Rahaa.




Kulkuri.


I.

— Mitä se tyttö taas siellä kiukaalla itkeä jollottaa?

Se oli Rajaportin isäntä, joka niin kysyi.

— No sitä äitiään, vastasi emäntä.

— Mokomaakin äitiä!

— Niin, sanopa muuta, mokomaakin äitiä!

Hetu, pieni, itkevä tyttönen, lopetti itkunsa ja alkoi hiljaa
nyyhkytellä. Hän ei olisi tahtonut kuulla keskustelun jatkoa, joka aina
oli samallaista, hän ei olisi tahtonut kuulla mitään äidistään. Mutta
emäntä oli mieliaineessaan ja jatkoi:

— Sellainen äiti ei ole itkun arvonen, joka jättää lapsensa maailmaan
ja katoaa kuin mikäkin teille tietymättömille...

Emännän puheessa oli kuitenkin jotakin, joka tällä kertaa kiinnitti
Hetun huomiota. Hän oli aina kuvitellut äidin menneen valtamaantietä
pitkin etelään päin, sillä sinne oli tie suorin. Sinne päin näkyi
porstuan portailta maailmaa laajalta, näkyi Yläniemen niitty, jonka
poikki maantie vaaleana juovana kiemurteli ja niityn takaa häämötti
metsä, johon tie katosi. Tietymättömät tiet sitävastoin, joista emäntä
mainitsi... Olisikohan äiti kadonnut, kuin Eljilän hullu suutari... tai
kentiesi oli äitiä alkanut piru kulettaa, kuten ennen Haalaan hovin
ylpeätä tytärtä. Hetun valtasi kauhu äidin kohtalon johdosta ja ensi
kertaa hän itse alkoi ihmisten kanssa äidistään puhua. Nukelleen ja
Rajaportin vanhalle kissalle hän joskus oli hänestä jutellut.

— Tietääkö emäntä, hän nyt varoen kysyi, missä ne tietymättömät tiet
ovat?

— Mistäpä minä ne tietäisin, vastasi emäntä naurahdellen.

— Eiköhän äiti mennytkään tätä tavallista maantietä, Hetu jälleen kysyi.

— Tätä kai. Mitäpä muita teitä se olisi mennyt?

— Niitä tuntemattomia...

— Tämä tie on juuri se tuntematon tie, joka johtaa maailman synnin
kuiluihin ja vihdoin helvettiin.

Helvettiin!

Hetu kauhistui. Kiuas, jossa hän makasi, oli kylmä ja hämärä, ja
laskeutuva aurinko loi kolkkoa punaa sen kulmille.

Tie kulkee Rajaportin sivutse... ensin se kulkee kirkonkylään, läpi
kuusikoiden, koivikoiden, yli mäkien, poikki soiden ja rämeiden. Se
käy kauas, se johtaa suuriin kaupunkeihin ja niihin maihin, joista
Venäjän reppuryssät tuovat koreita helmiä, silkkisaleteita, kampoja ja
muita kauniita tavaroita ja joista Viipurin miehet tuovat renikoita
ja mesileipiä. Ja sitten se jatkuu, jatkuu... Ihminen, joka jättää
lapsensa ja karkaa kotoaan, kulkee sitä jatkuvaa maantietä yhä
eteenpäin, kunnes tie loppuu äkkinäiseen jyrkänteeseen, jonka alla on
helvetti, palava helvetti kiehuvine kattiloineen.

— Onko tätä tietä sinne helvettiin hyvinkin pitkältä, rohkeni Hetu
vielä kysyä.

— Toisille pitkältä, toisille lyhyeltä, vastasi emäntä, — miten Herra
kunkin tien pituuden on määrännyt, ho-hoo.

Aurinko painui metsän taa ja Rajaportin väki kävi levolle. Kiukaalle
loikkasi Hetun toveri ja uskottu, vanha Mirre ja asettui hyrräten ja
hyväellen hänen viereensä nukkumaan. Lapsi silitteli sen karkeaa,
takkuista karvaa ja supisi sille hiljaa:

— Valtamaantien toisessa päässä on sellainen suuri, tulinen järvi,
johon...

Hän ei voinut jatkaa, sillä sanomaton kauhistus valtasi hänet. Sydän
oli pakahtua ja Hetu alkoi jälleen ääneensä itkeä.

Rajaportin isäntä heräsi hänen itkuunsa ja ärjäsi:

— Oletko jollottamatta!

Hetu vaikeni jälleen, mutta tuskaa, joka sielua poltti, hän ei voinut
tyynnyttää.

Oman pienen tyttärensä Helmin oli Rajaportin emäntä opettanut
aina illalla maata mentäessä rukoilemaan ja Hetu koetti tuskansa
lievikkeeksi käyttää samaa keinoa:

— Rakas taivaan isä, niinkuin sinä ruokit kaarneen poikaset, jotka,
jotka...

Sen enempää Hetu ei osannut. Rukouksesta lähti kuitenkin se apu, että
ajatukset sekaantuivat äidistä ja helvetistä kaarneen poikasiin.

Minkälaisiahan ne kaarneen poikaset ovat, joita itse Jumala ruokkii...

Kaarneen hän aavisti linnuksi. Varmaankin olivat sen poikaset hyvin,
hyvin kauniita kultalintuja, joilla on sievä pesä vuoren rotkossa,
mihin itse Jumala taivaasta ruokaa kulettaa. Hetu oli nähnyt Jumalan
kuvan raamatussa. Se oli Yijälän vaarin näköinen ukko kasvoiltaan,
mutta se kulki paitasillaan, kun taas Yijälän vaarilla oli housut ja
takki kuten muillakin miehillä. Jospa hänkin, Hetu, olisi kultanen
kaarneen poika, niin hän pyytäisi Jumalan tuomaan äidin hänen
luoksensa...

Vihdoin lapsi nukahti ja näki unta. Hän oli olevinaan pieni, kultanen
lintu vuoren rotkossa. Aurinko paistoi niin ihanasti, Yijälän vaari
lensi ilmassa ja toi hänelle ruokaa, suuren voileivän ja maitoa.
Sellaista herkkua! Kun hän sitten nousi pesänsä laidalle syömään,
huomasi hän, että pesä olikin maailman lopun jyrkänteellä. Siellä
alhaalla kiehui ja kuohui tulinen järvi ja hänen äitinsä oli liekkien
keskellä. — Äiti, äiti, alkoi Hetu kaikin voimin kirkua.

— Jos et sinä ole hiljaa, niin et saa olla meillä enää yhtään yötä,
kuuli hän emännän sanovan ja kipeä tukkapölly seurasi sanoja. Hän
heräsi.

— Kun, kun, kun minä näin äidin siellä kiehuvassa järvessä, sopersi
Hetu.

— Siellä sen paikka onkin ja sinunkin, ellet ole hiljaa, torui emäntä
poistuessaan kiukaalta.

Hetu nukkui pian jälleen ja kun emäntä hänet aamulla herätti lehmiä
metsään viemään ei hän yöllisestä unestaan mitään muistanut.

Aamukaste oli kylmää, ja aurinko, joka punasena helotti taivaan
reunalla, oli kylmä. Hetun jalkoja paleli. Lehmät olivat kömpelöitä ja
tottelemattomia, ne eivät tahtoneet mennä tietä pitkin, vaan pyrkivät
niittylepistöön, johon ne eivät saaneet mennä. Hetu vihasi niitä. Ne
olivat ilkeitä elukoita ja niiden takia täytyi hänen aina paraasta
unestaan herätä kylmään, kosteaan aamuun.

Ne olivat melkein yhtä vihattavia kuin Hellasen pikku vauva, jota Hetu
edellisenä talvena oli saanut tuudittaa ja joka aina itki kun kehto
hetkeksikin pysähtyi ja jonka takia Hellasen emäntä Hetua usein tukisti
ja löi. Eivät lehmät sentään niin pahoja olleet kuin vauva...

Kun Hetu oli saanut lehmät metsään, oli aurinko jo alkanut lämmittää
maata. Märät tiekivet höyrysivät ja tyttösen jalkoja kuumotti. Hänen
tuli lämmin ja hyvä olla ja hän alkoi poimia mansikoita suuhunsa.

Niitä oli paljon. Hän valikoi suurimmat ja mehevimmät, mutta sitten
tuli hänen sääli pieniä ja raakuleita. Hän ei hennonut heittää niitä ja
lopulta hän poimi pelkkiä raakuleita. Suuria hän ei säälinyt, ne olivat
niin kypsiä ja ylpeitä. Hetun oli sääli vain niitä, joita hylittiin.
Erkkilän hajotetusta mökistä oli muuri jälellä. Se seisoa törötti
yksinäisenä autiolla aholla...

Rajaporttiin oli tällä välin tullut muuan kulkueukko ja Hetun saapuessa
huoneeseen se paraallaan povasi emännälle kahvin porosta:

— Paljon teille tulee iloa lapsistanne, puhui eukko. — Niistä tulee
kaikista rikkaita talollisia ja te itse elätte onnellisena hyvin
korkeaan ikään. Kuolemanne on levollinen ja rauhaisa.

Ihania asioita eukko emännälle näki kahvikupin pohjasta. Se ihmetytti
Hetua ja hän meni lähemmäksi, kurotti kaulaansa katsoakseen. Silloin
vieras eukko huomasi hänet ja sanoi:

— Herran terttu, kuinka kaunis lapsi emännällä on!

— Ei se ole minun lapseni, sanoi emäntä. — Tässä minun tyttöni on.

Emäntä näytti Helmiä, joka seisoi hänen vieressään.

— Suuri tyttö, kehui eukko silittäen emännän lapsen päätä, mutta hän ei
sanonut sitä kauniiksi ja se tuntui Hetusta hauskalta. — No kenen se
tämä sitten on, hän jatkoi ottaen Hetun syliinsä.

— Se on, selitti emäntä, erään hetkaleen tytär ja sen äiti karkasi
tässä toissa kesänä yhden miehen kanssa ja jätti tuon lapsen tänne
ihmisten vastukseksi.

Hetu luuli, että vieras sen kuultuaan heittäisi hänet sylistään
lattialle. Mutta eukko puristi hänet hellästi rintaansa vastaan ja
virkkoi: lapsi raukka!

Se oli aivan outoa ääntä Hetulle ja hän rupesi katkerasti itkemään.

— Älä itke, lapseni, kyllä Jumala sinusta murheen pitää, lohdutti
vieras. — Onko lapsen ikävä äitiä?

— On, nyyhkytti Hetu.

— Lapsi rukka, virkkoi eukko puristaen Hetua uudelleen rintaansa
vastaan.

Eukko oli tullut kaukaa ja hän kertoi emännälle nähneensä paljon
maailmaa. Hän oli ollut ja asunut Helsingissä ja nuorena ollessaan oli
hän palvellut merilaivoissa ja käynyt ulkomailla.

— Onko sinne pitkältä, kysyi Hetu ihmetellen.

— On, sinne on hyvin pitkältä, vastasi eukko.

Ja nähdessään lapsen kummastelevan katseen hän kertoi:

— Siellä on aina kesä ja lämmin, siellä ei koskaan ole talvea.

— Onko minun äitini siellä, kysyi Hetu.

— En tiedä, kenties, vieras virkkoi.

— Ettekö ole nähnyt häntä?

—- Siitä on kulunut jo paljon aikaa, kun minä siellä olin. Olin silloin
nuori tyttö ja sinun äitisi oli silloin vielä pieni lapsi.

— Mutta mistä te nyt tulette?

— Maailmalta, lapseni.

Se oli ihmeellistä. Sellaista Hetu ei ollut ennen kuullut. Maailmassa
oli siis kaksi maailmaa, lämmin ulkomaa ja tämä. Kaukana Yläniemen
niityn takana, metsien ja järvien tuolla puolen, siellä varmaankin on
se ulkomaa. Hetu olisi mielellään tiedustellut lisää, mutta emäntä
käski hänet kitkemään kaalimaata ja hänen täytyi mennä.

Hetken kuluttua tuli eukkokin kaalimaan luo ja antoi Hetulle muistoksi
pienen hopearahan.

Hetulla ei ollut koskaan ennen ollut penniäkään rahaa. Sen hän vain
tiesi, että rahalla saa vaikka mitä, ja että hopearaha on arvoltaan
suurempi kuin kupari. Hän meni huoneeseen, kätki rahansa kiukaan koloon
ja tunsi sydämessään suunnatonta riemua.

Kokemuksestaan hän tiesi, että köyhän on paha olla, sen kun täytyy
totella rikkaan käskyä. Rikkaan taas ei tarvitse ketään totella eikä
mitään tehdä.

Nyt ei hänenkään tarvitse enää mitään tehdä... mutta miten oli tämä
toteutettava elämässä? Hetu ei edes uskaltanut odottaa uutta käskyä,
vaan palasi kiireesti kaalimaan luokse.

Kun emäntä käskee työhön, on käskyä toteltava ... raha kiukaan kolossa
ei lainkaan auta. Olisikohan se ilmaistava ihmisille? Sekin oli
vaarallista, ne voisivat ryöstää sen häneltä.

Mutta vaikka kukaan ei tietänyt Hetun aarteesta, oli hän seuraavien
päivien kuluessa onnellisempi kuin ennen. Hänen arvonsa oli kasvanut
hänen omissa silmissään ja hän ihmetteli itse itseään. Usein kun emäntä
tylysti käski hänet tekemään jotakin, tuppasi Hetua naurattamaan. Se
oli niin hullunkurista! Emäntä pitää häntä yhä vielä köyhänä Hetuna,
eikä tiedä, että hän on rikas.

Eräänä iltana, kun Hetu kiukaalla hypisteli rahaansa, tuli hänen
mieleensä jälleen äiti. Jos äiti olisi täällä, niin se kyllä tietäisi,
miten Hetu voisi ilmaista rahansa maailmalle kadottamatta sitä. Hän
antaisi äidille rahansa ja äiti kyllä osaisi sen avulla hankkia
itselleen etuja. Mutta äiti oli kaukana, kenties ulkomailla, siellä
siintävän metsän takana, siellä missä ei koskaan ole talvea, — tai ehkä
äiti yhä kulkee eteenpäin kunnes tie loppuu siihen tuliseen järveen...
kulkee, eikä lainkaan tiedä, että pikku-Hetulla on hopearaha. Jospa se
sen tietäisi! Mitähän se sanoisi? Varmaankin se tulisi kovin iloseksi,
ottaisi Hetun syliinsä ja pitäisi oikein hyvänä. Näyttääkseen miten
hyvänä äiti häntä pitäisi, Hetu otti Mirren syliinsä ja puristi sitä
rintaansa vastaan. Mutta Mirre ei tänä iltana ollut hyvällä tuulella,
se sähähti vihasesti ja iski kyntensä Hetun poskeen.

— Mikä melu siellä kiukaalla taas on, ärjäsi emäntä.

— Kun Mirre raapasi minua, itki Hetu.

— Mitä sinä sille teit?

— Halasin sitä kaulasta.

— Senkään sikiö, ettet sinä anna sen kissan olla rauhassa. Purisi
kurkkusi poikki!

Silloin suuttui Hetu Mirreen, tähänastiseen ainoaan ystäväänsä.
Kun sekin oli sellainen, aivankuin toisetkin, vaikka Hetu oli sitä
ystävänään pitänyt! — Pure nyt sitten kurkkuni poikki, kun olet noin
ilkeä, pure, pure!

Mirre katui tekoaan. Se kihnasi päätään ja selkäänsä Hetun poskeen ja
pyysi anteeksi. Ystävyys oli jälleen solmittu.

Mutta hopearaha ja äiti päilyivät Hetun mielessä estäen unen tuloa.
Hetulla oli hallussaan pieni viisikolmattapenninen sitä valtaa, joka
maailmaa hallitsee. Itse oli hän ihmisenä vielä pienempi, kuin hänen
rahansa rahana. Onneksi hän ei sitä tietänyt. Hänen tietonsa oli näitä
kahtakin pienempi. Jospa äiti olisi täällä, jospa, jospa... tuli
yhtenään hänen mieleensä. Sitten hän muisti rahan antajaa, — sekin oli
mennyt. Hän yksin oli jälellä Rajaportin kolkolla kiukaalla ja täällä
saa hän olla aina, aina, eikä hän koskaan saa nähdä äitiä...

Aamulla emäntä hänet jälleen paraasta unesta herätti lehmiä viemään.
Oi miten Hetua nukutti! Juuri, niin tuntui hänestä, juuri nyt oli hän
nukahtanut ja samassa täytyi jo lähteä. Entä jos silmänräpäyksen vielä
nukahdan! Hetu painoi päänsä alas.

— Nousetko sinä, vai mitä, kuului emännän kova ääni alhaalta.

— Heti, heti, höpisi lapsi ja rapsutteli jaloillaan päreitä, että
emäntä luulisi hänen heräävän, ja nukkui jälleen sikeästi.

— Noinko sinä nouset? — Emäntä oli kiivennyt kiukaalle ja ravisti Hetua
tukasta.

Kiireellisesti ja vapisten etsi Hetu koloa muurin välistä pannakseen
siihen rahansa, joka oli ollut yötä hänen vuoteellaan, mutta häntä
värisytti niin oudosti, silmiä huikasi ja rinnan alle pani niin
pahasti, ettei hän löytänyt koloa ja raha jäi hänen käteensä.

Itse asiassa se olikin hyvä, sillä nyt saisi hän rauhassa kirkkaan
päivän valossa kyllikseen katsella aarrettaan. Sinä aamuna Hetu
tavallista kiireemmin ajoi lehmiä karjapihasta ulos metsään päin. Vasta
kun oltiin tultu Rajaportin suvitoukopellon luo, hän pysähtyi rahaansa
katselemaan.

Voi, miten se oli soma ja kiiltävä auringon paisteessa! Hän laski sen
maahan polulle ja oli löytävinään sen siitä. Hän piilotti sen pienen
kiven taa. Nyt oli hän sen kadottanut! Mutta hän ei malttanutkaan etsiä
sitä, vaan otti sen pian jälleen ylös, sillä hän pelkäsi todellakin
hukkaavansa sen.

Hetun huomio oli niin kiintynyt rahaan, että hän kokonaan unohti
tehtävänsä. Suvitoukopellon aita oli vanhaa, monesta kohden kulunutta
ja lehmät olivat menneet peltoon.

Hän kauhistui. Veri syöksähti pois hänen kasvoiltaan.

Kiireesti alkoi hän ajaa lehmiä ulos toukopellosta. Mutta se ei
onnistunut. Lehmät eivät olleet huomaavinaankaan aidan rikkinäisiä
paikkoja, juosta lonkottivat vaan Hetun edellä pitkin ja poikin peltoa.
Hädissään Hetu niitä piiskasi, torui, kirosi, — kirosi karkeasti, tunsi
vaikutuksen itsessään, ei lehmissä. Sillä lehmille oli yhdentekevää
kirosi Hetu tai ei, ne juosta lonkottivat yhä ja tallasivat viljaa.
Piru, p----le, s--tana, tulvasi Hetun suusta täysin voimin. Vihdoin hän
lakkasi turhasta työstään. Pirut, tuhannen tulimmaiset sa-aa-tanat,
syökää nyt sitten!

Juoksemisesta ja mielenliikutuksesta voimattomana hän istahti pellon
pientareelle ja alkoi miettiä, mitä nyt pitäisi kotona sanoa. Hän
keksi: sanoisinko, että susi tuli metsästä ja ajoi lehmiä, — mutta
miten hän selittäisi, ettei susi syönyt lehmiä, tai häntä itseään?
Oi, jospa tulisi oikein suuri sudenvotkale ja söisi yhden lehmän, tai
vaikka kaikki!

Nyt hän varmaankin saa armottomasti selkäänsä monena päivänä, tai
ajavat hänet pois talosta. Mihin hän sitten joutuu? Äkkiä kävi maailma
Hetulle niin pieneksi, niin sanomattoman pieneksi. Hän pelkäsi,
sydäntä ahdisti ja pellolla lehmät yhä tekivät tuhoaan. Ne söivät,
söivät ja niiden vatsat paisumistaan paisuivat. Entä jos ne syövät
itsensä pilalle? Hetu oli kuullut puhuttavan, että lehmät toukoon
päästessään usein syövät itsensä kuoliaiksi. Hänen mielestään niiden
vatsat jo olivat luonnottoman suuret, se oli kamalaa! Tuossa tuokiossa
ne halkeavat! Mustikin silmät mulkoilivat oudosti ja Sunnikki ähkyi
ilkeästi. Taivaan isä! Hetu juoksi sinne ja tänne hädissään. Lähtisikö
hän etsimään apua? Hänet tapetaan, kun hän on laskenut lehmät
peltoon. Voi onnettomuutta! voi onnettomuutta! Mitä on tehtävä, kun
Rajaportin kaikki lehmät kuolevat? Mistä saavat rajaporttilaiset
maitoa? Epätoivossaan hän laskeutui aidan viereen polvilleen ja alkoi
rukoilla... Hän ei ehtinyt pitemmälle, kuin: rakas Jumala, — kun
onnellinen, pelastava ajatus välähti hänen mieleensä: raha! Olihan
hänellä raha! Sen antaa hän Rajaportin isännälle lehmien hinnaksi.
Kuolkoot nyt sitten, senkin ilkiöt! — — —

       *       *       *       *       *

Herra Jumala, missä se on! Hetu katseli käsiään, — rahaa ei ollut
missään, se oli kadonnut kuin kesäaamun sumu. Hän ei ensin tahtonut
uskoa, että se oli totta. Kuinka se olisi voinut kadota, hänen rahansa,
hänen kiiltävä hopearahansa, jota hän vast'ikään oli kädessään
pitänyt, katsellut, ihaillut? Missä se oli? Hetu katsoi pilviin — ja
sitten painui katse maahan. Maa oli köyhä ja eloton, ei se rikkauksia
luvannut. Vihdoin hän alkoi lähemmin tarkastella jälkiään laihossa,
missä oli juossut, nosteli kalikoita, käänteli kiviä, mutta rahaa ei
näkynyt, se oli kadonnut olemattomiin. Jos se jossakin olisi ollut,
olisi sen täytynyt näkyä, sillä se oli niin valkonen, ihmeellinen ja
kirkas!

Lehmät yhä söivät laihoa, mutta siitä ei Hetu enää välittänyt.
Syökööt laihon, tallatkoot ja kuolkoot, se on heille oikein ja se on
parahiksi Rajaportin väelle. Hänen elämänsä oli mennyttä ja hänelle oli
yhdentekevää, mitä ympärillä tapahtui.

Hetu ei enää välittänyt mistään, koko maailma sai hänen puolestaan
tallaantua, kaikki lehmät ja kaikki ihmiset kuolta ja hän itsekin
tahtoi kuolta, juosta kauas maailman loppuun asti ja pudota
jyrkänteeltä alas syvyyteen.

Hän alkoi kulkea metsää pitkin. Hän kulki, kulki, joutui yhä syvemmälle
tuntemattomiin seutuihin, suureen hongikkoon, aholle, niitylle... eikä
hän lainkaan pelännyt. Hänelle oli samantekevää, mikä hänet peri,
kunhan vain eteenpäin pääsi.

Vihdoin aukeni hänen eteensä leveä tie, oikea valtamaantie
sanomalankoineen ja tolppineen, tuttu sileä tie, joka oli aivan
samallainen kuin se, mikä Rajaportin sivutse kulki. Hän pysähtyi
hetkeksi ja mietti, miten tekisi: menisikö ylitse sen jälleen metsään,
vai alkaisiko kulkea sitä pitkin. Metsä näytti synkältä ja nielevältä,
tie oli tuttua ja kutsuvaa. Minne päin hän kulkisi? Yhtäänne oli ahoa,
toisaanne kuusikkoa ja hän lähti kulkemaan kuusikkoa kohden.

Tyttönen tunsi itsensä vapaaksi ja milt'ei onnelliseksi. Mietteet ja
kuvitteet alkoivat kulkea hänen mielessään. Mitähän Rajaportin väet
sanovat, kun lehmiä illalla ei kotiin kuulu? Ne käyvät etsimään, —
lehmiä, ei Hetua, mitä ne Hetusta välittävät, kiittävät kun ovat
päässeet, — mutta lehmiä ei löydy mistään. Väki etsii, etsii,
huutavat: hoi Rusina, hoi Mustikki, Sunnikki hoi! Ei kuulu Rusinan
kellonkalketta. Ne kuuntelevat, itkevät, juoksevat ympäri metsää, mutta
mitään ei löydy. Vasta toisena päivänä isäntä keksii, että laiho on
tallattu, se aavistaa, — Hetun sydän sykki rajusti, — se aavistaa! ja
siellä pellon pientareilla ja ojissa makaavat lehmät kuolleina. Isäntä
pui nyrkkiä, lyö jalkaansa, repii tukkaansa ja kiroaa. Emäntä itkee ja
valittaa ja Helmi ei saa maitoa. Ähä, eipä saa Helmi maitoa, ähä! Kuka
käski kiusotella rieskavoileivällä ja lämpösellä maidolla! Ähä, kutti,
parahiksi, — ja minä en saa selkääni!


II.

Minä en saa selkääni, minä en saa selkääni, — jalat kulkivat tahdissa
sen ajatuksen kanssa.

    Pois minä lähden, jos minä olen
    seuran pahentaja,
    jos minä olen tämän kylän akkojen
    rangin alentaja,

oli Hetu kuullut naapurin piian laulavan ja nyt se laulu aivan
itsellään johtui hänen huulilleen. Hän lauloi sitä täysin voimin ja
metsä täyttyi hänen äänestään. Uudelleen ja uudelleen hän sen lauloi,
se tuntui vastaavan todellisuutta. Hän oli ollut seuran pahentaja,
kaikki ihmiset olivat olleet ilkeitä hänelle ja nyt hän poistui heidän
seurastaan kauas muille maille.

Laulellen oli Hetu kulkenut kappaleen matkaa tietä pitkin, kun hän
muisti, ettei hänellä ollut mitään syötävää. Ja samassa kun hän sen
muisti, alkoi nälkä kovasti ahdistaa. Kotona Rajaportissa sai hän
tavallisesti aamiaiseksi kovaa leipää ja silakansuolavettä piimän
kanssa. Hän järsi leipäkannikkansa ympyriäiseksi kuin munan, nuoleskeli
sitä, kastoi suolavesikuppiin ja järsi jälleen. Emäntä usein torui
häntä siitä, mutta hänen mielestään oli leipä niin syöden oikein
maukasta... Nyt söisi hän järsimättäkin...

Tien vieressä kasvoi punasenaan mansikoita. Niitä Hetu söi nälkäänsä.
Mutta jota enemmän hän söi, sitä rajummaksi nälkä muuttui. Se raivostui
mansikoista ja itsekin hän huomasi, etteivät ne olleet hyviä, ne kun
olivat vetisiä, lotkeita ja karvaita.

Maantie yhä jatkui. Hetua jo hiukan pelotti. Entä jos hän onkin
joutunut sille väärälle tielle, joka... Ajatus oli kauhistava. Hän
koetti laulaa, mutta ääni tuntui heikolta ja ruumista vapisutti. Metsä
kahden puolen tietä oli kummallisen hiljasta ja tuonnempana oli syviä,
mustia varjoja... Hetu pelkäsi katsoa niitä, mutta vielä enemmän
pelotti olla katsomatta. Entä jos sieltä äkkiä ilmestyy joku... tai jos
maantie loppuu... tai jos takaapäin joku tulee! Hän oli kuulevinaan
salaperäisiä askeleita aivan selkänsä takana. Hän kiiruhti kulkuaan,
askeleet selvenivät, kävivät yhä nopeammiksi... ne juoksivat! Hetu ei
tohtinut pysähtyä, ei katsoa taaksensa, hän juoksi kuin vimmattu.

Tyttönen oli juossut hengästykseen asti, kun metsästä maantielle
ilmestyi mies kirves olalla. Hetu säikähti tunnottomaksi, eikä
ensin voinut liikahtaa paikaltaan. Se varmaankin oli murhamies!
Jaakkolan patruunan olivat murhamiehet tappaneet metsäisellä tiellä
ja ryövänneet. Nopeasti kuin salaman välähdys ja hirvittävän selvästi
kulki Hetun kuvituksen läpi, miten käy, kun murhamies hänet murhaa...
Se nostaa kirveensä ylös, tähtää Hetua päähän, lyö, ja veri alkaa
virrata ja Hetu jää liikkumatta makaamaan maantielle. Murhaaja jatkaa
matkaansa, pysähtyy joskus katsomaan taaksensa, jatkaa jälleen
kulkuansa ja saapuu muille maille, mutta Hetu ei enää nouse ylös. Tulee
pimeä yö, hän yhä viruu verissään, hän on kuollut...

Mies läheni lähenemistään, se oli jo hyvin likellä ja se oli kauhean
näkönen. Sen kasvot olivat mustat ja julmat ja se ontui... Hurjasti
ponnistaen pääsee Hetu irti huumauksesta ja hyppää maantien ojan
ylitse metsään ja piiloutuu kiven taakse, — sillä hän ei tohdi juosta,
murhaaja kun voisi ajaa häntä takaa ja iskeä... parempi toki näinkin,
maantien vieressä kuolla...

Pahantekijä saapui jo kiven kohdalle, jonka takana Hetu oli piilossa.
Hetu kuulee sen askeleet, ne ovat raskaat, onnettomuutta ennustavat,
salaperäiset. Rakas taivaan isä, rakas taivaan isä...

Kiven kohdalla murhamies pysähtyy. Hetun sydän lyö kuuluvasti ja
kätösillään hän painaa sydäntään, ettei se ilmaisisi murhaajalle
piilopaikkaa.

— Mitä se pikkutyttönen sinne kiven taakse? Pelkäätkö sinä minua, kysyi
murhamies.

Sen ääni oli ystävällinen ja rauhottava.

— Tule pois vaan, en minä sinulle mitään tee!

Hetu uskalsi jo kurkistaa kiven takaa pahantekijää, jonka ääni oli niin
ystävällinen. Se ei ollenkaan näyttänyt pelottavalta. Hiukan häpeissään
tyttö hiipi esiin piilopaikastaan.

— Kenen sinä olet tyttö? mies kysyi.

— Minä olen sen Ananiaksen tytär, jonka muija karkasi sen pohjalaisen
timpermannin kanssa.

Hetu oli sillä tavoin kuullut itseään esiteltävän.

— Vai sen tytär, kyllä minä isäsi ja äitisi tunnen. Mihin sinä olet
menossa?

Hetu ei vastannut. Mitäpä hän olisi voinutkaan vastata, sillä eihän hän
tietänyt matkansa suuntaa, ei päämäärää, eikä edes seuraavaa pitäjää.

— Oletko sinä kululla, kysyi mies.

— Olen, Hetu vastasi.

— Tuonne päinkö sinä aiot? — Mies osotti kädellään suuntaa, johon Hetu
oli menossa.

— Niin.

— Seuraavaan kylään on tästä toistakymmentä virstaa ja yö jo kohta
saapuu, puhui mies. — Tule minun kanssani meille yöksi, niin voit
aamulla jatkaa kulkuasi. Mökkini on tässä aivan likellä.

Hän otti Hetua kädestä ja talutti hänet metsäpolulle, jota myöten
mökkiin ei ollut pitkältä.

Asunto oli vähäinen ja se oli täynnä pieniä ja vielä pienempiä lapsia.
Nuorenpuolinen vaimo laittoi leipää, kaljaa ja suolavettä pöytään
miehelleen illalliseksi. Hetua huimasivat ne herkut.

— Kenen sinä olet mukanasi tuonut, kysyi vaimo nähdessään Hetun.

— Pienen kulkijan, joka piiloutui kiven taa minut nähdessään. Sen oli
aikomus vielä tänä iltana kylälle.

-— Vai kylälle, ihmetteli vaimo. — Hyvänen aika, mistä sinä tulet?

— Rajaportista. — Melkein heti Hetua kadutti, että oli maininnut sen
nimen. Hänellä oli omat syynsä pitää se nimi salassa, mutta hän ei
ollut vielä tottunut maailmaan, eikä tietänyt, miten sen kanssa on
meneteltävä. Kuitenkin hän aavisti, että vastaisuudessa oli paras pitää
monet asiat salassa ja keksiä niiden tilalle uusia.

— Rajaportista asti, huudahti vaimo jälleen. Oletko sinä tullut sieltä
asti tänään?

— Olen.

— Se on sen Ananiaksen tytär, selitti mies, sen, jonka...

— Vai sen, ehätti vaimo aivankuin tahtoen estää miehensä selittelyä. —
Ovatko rajaporttilaiset ajaneet sinut pois?

— Ovat, vastasi Hetu.

Se kävi mainiosti. Hän oikein ihmetteli, miten sujuvasti se sana
solahti hänen suustansa.

— Mitä varten ne sinut ajoivat, jatkoi vaimo tiedustelujaan.

Hetu ei tietänyt, miten vastata, sillä hän ei ollut tottunut monta
kertaa perätysten valehtelemaan.

— Kun lehmät... kun, kun lehmät sotkivat kauramaan.

— Kyllä minä sen Rajaportin joukon tunnen, äityi vaimo puhumaan, ne
ovat ilkeitä ja kovasydämisiä ihmisiä. Varmaankin ovat lähettäneet tuon
lapsen kauramaata lehmiltä varjelemaan ja sitten... eikö olekin niin?

— On, todisti Hetu.

— Ja sitten kun sinä et voinut sitä varjella, antoivat sinulle selkään
ja ajoivat maantielle?

— Niin.

— Arvasinhan minä sen. Kyllä minä ne tunnen! Ei sääliä ollenkaan
turvatonta kohtaan...

— Älä sinäkään turvatonta turhilla puheilla ravitse, vaan kysy, onko
sen nälkä, keskeytti mies.

— Onko sinun nälkä?

— On.

Vaimo antoi Hetulle suuren kimpaleen leipää, kaatoi kalakupista
suolavettä pienempään astiaan, toi suuren kipollisen kaljaa ja käski
syömään.

Hetua ei tarvinnut kahdesti käskeä.

— Etkö sinä ole saanut ruokaa koko päivänä, kysyi vaimo nähdessään
miten Hetu ahmi.

— En, vastasi lapsi.

— Minullekin suuri leivänkimpale, tuli nyt pieni pojantyllerö pyytämään.

— Ja minullekin! — Ja minulle!

— Oletteko siinä mankumatta, torui äiti.

— Kun vieras tyttökin sai niin suuren palan! Miksi äiti vieraalle antoi
enemmän kuin meille, napisivat lapset.

— Hyi teitä, että turvatonta kadehditte, ärjäsi isä ja muuttui aivan
valkoseksi kasvoiltaan.

— Jumala voi rangaista teitä ja tehdä teidätkin turvattomiksi, säesti
äiti.

Lapset olivat hiljaa. Katein silmin he katsoivat, miten leipäkannikka
Hetun käsissä nopeasti pieneni.

— Mihin sinä, kultaseni, oikein aiot mennä, vaimo Hetulta kysyi.

— En tiedä.

Vaimo huokasi. Hän istuutui akkunan ääreen, otti pienimmän lapsensa
syliinsä ja kääntyi katselemaan ulos metsään.

Illallinen oli syöty. Vaimo toi olkia huoneeseen, hajotti ne
permannolle, levitti raidin niiden päälle ja käski lapset nukkumaan.
Pian oli Hetukin sikeässä unessa.

Aamulla hän heräsi siihen, että mies sanoi vaimolleen:

— Anna sen raukan nukkua rauhassa, kauanko se tästä kirkolle kulkee.

— Nukkukoon, vastasi vaimo hiljaa.

Hetu piti silmiään kiini ja oli nukkuvinaan, vaikka uni jo oli
kaukana hänestä. Milloinkaan ennen ei hän ollut tuntenut itseään niin
virkeäksi kuin tänä aamuna, huolimatta siitä, että aurinko paistoi
akkunasta huoneeseen tuolla kylmällä tavallaan, joka ennen oli tehnyt
ylösnousemisen vastenmieliseksi.

— Anna tämä sille raukalle, kun se lähtee, sanoi jälleen mies kuiskaten.

Hetu olisi mielellään heti herännyt nähdäkseen mitä se oli, jota mies
käski hänelle antaa, mutta hän ei kehdannut näyttää uteliaisuuttaan,
vaan oli yhä nukkuvinaan.

— Mitä sinä näin paljon, kun itselläkin on puute, kuuli hän vaimon
sanovan.

— Eriika, — miehen ääni tuntui vakavalta ja hiukan vihaselta, — jos
minun lapseni joskus mieron teitä kulkevat, niin toivoisin heille
osotettavan armeliaisuutta... Miten voisin toivoa omilleni sitä, jota
en itse toisille osottaisi?

— Anna anteeksi, virkkoi vaimo.

Mies lähti ulos, vaimo seurasi häntä ja samassa Hetukin jo oli ylhäällä.

Hetken kuluttua vaimo tuli takaisin huoneeseen ja alkoi laitella tulta
takkaan.

— Joko sinä heräsit, hän virkkoi. — Etkö ole väsynyt? Olisit nukkunut
vielä hetken.

Hän ei puhunut mitään siitä, mitä mies oli käskenyt antaa ja Hetua
epäilytti, tokko se antaisikaan.

— Nyt minä lähden! Hyvästi!

— Odota, sanoi vaimo, minä annan sinulle ruokaa, ennenkuin lähdet ja
keitän päälle kuumaa kahvia.

— Minullekin, minullekin, — ja minulle! Äiti kulta, minullekin kahvia,
alkoi kuulua lattialta ja kaikki lapset olivat siinä tuokiossa yläällä
ja kiekkuivat äidin ympärillä.

— Kylläpä herättiin, kun oli kahvista puhe, nauroi äiti.

Kun Hetu oli syönyt ja juonut, lähti vaimo saattamaan häntä maantielle.
Hetu aprikoitsi, mitä se mies oli käskenyt antaa, jota vaimo ei
antanut. Maantiellä vaimo vihdoin antoi: se oli aivan samallainen
hopearaha, kuin se, minkä Hetu oli kadottanut.

— Onko tämä aivan minun omani, kysyi lapsi ilosta menehtyen.

— On, vastasi vaimo. — Jumala olkoon kanssasi ja suojelkoon sinua
kaikilta vaaroilta ja vastuksilta, ja johtakoon askeleesi armeliasten
ihmisten luo.

Hetu tarttui vaimon kaulaan ja puristautui kiihkeästi hänen syliinsä.

— Hyvästi lapsi, sanoi vaimo itkien. — Jos tiesi joskus tästä kulkee,
niin poikkea meille ja muista aina, että miten kova ja kolkko olleekin
maailman tie, niin yksinäsi et sinä koskaan kule, Jumala on aina
kanssasi. Älä pelkää mitään. Hän on heikkojen ja pienten turva.
Hyvästi, läpsi!

Hetu alkoi astella eteenpäin. Hän oli ilonen ja tyytyväinen, sillä
olihan hän taas rikas. Mies oli varmaankin löytänyt hänen rahansa
ja nyt se oli jälleen oikealla omistajallaan. Se oli Jumala, joka
rahan oli Hetulle toimittanut miehen käden kautta. Jumala, Jumala...
Maailman tie on kolkko ja kova. Kolkko se oli ollut eilen, jalkoja
oli pakottanut, päätä huimannut. Kovempi se oli, maailman tie, kuin
tavalliset metsäpolut, mutta ei sentään niin eksyttävä... Jumala kulki
mukana kovalla maailman tiellä, sen oli Hetu kokenut, koska Jumala oli
rahankin takaisin toimittanut kaurapellon kalikoiden alta. Olipa hauska
että oli metsästä tälle tielle osunut. Hetu uskoi Jumalaan ja oli
hänelle kiitollinen.

Tyttönen kulki ja kulki ja tie oli pitkä. Se oli äärettömän pitkä.
Varmaankin oli hän jo kulkenut ulkomaan ohitse ja minne lienee
tullutkaan, kun suuri monitaloinen kyläkunta aukeni hänen eteensä.
Kylän keskellä oli korkea, tornikattoinen talo. Se oli kirkko.

Oli jälleen ilta ja Hetu poikkesi komeaan, punaseksi maalattuun taloon
ja pyysi yösijaa itselleen. Hänet osotettiin pirttiin, missä talonväki
parhaillaan aterioitsi. Kukaan ei siellä huomannut pientä tulijaa, joka
pysähtyi ovensuuhun seisomaan.

Hetua hiukan pelotti suuri pirtti ja se väen paljous, joka siinä oli.
Hänen oli kova nälkä, mutta hän ei uskaltanut ilmaista sitä. Tuntui
aivan mahdottomalta sanoa mitään niin laajassa huoneessa outojen
ihmisten parissa. Varmaankin pirtti kamalasti kumahtaisi, tahi jotakin
muuta ihmettä tapahtuisi, jos Hetu jotakin puhuisi.

Väen syötyä eräs nainen korjasi ruokia pois pöydältä, miehet
ojentelivat itseään, haukottelivat ja vetäytyivät vähitellen ulos,
naiset jäivät pirttiin. Muuan kipeäsilmäinen eukko tuli Hetun luo ja
kysyi, kenen tyttö hän oli ja mitä hänellä oli asiaa.

Viimeiseen kysymykseen Hetu vastasi ensin, sanoen ettei hänellä
ollut mitään asiaa. Ensimäiseen hän ei heti vastannut. Mutta vaimo
ei lopettanut tiedustelujaan ja kun Hetu ei ollut keksinyt itselleen
sopivampaa esittelytapaa, täytyi hänen sanoa:

— Minä olen sen Ananiaksen tytär, jonka vaimo karkasi sen pohjalaisen
timpermannin kanssa.

— Vai sen, virkkoi kipeäsilmäinen eukko ja näytti ikäänkuin ihastuvan.
— Kuulkaa, hän milt'ei huutaen selitti toisille pirtissä oleville
naisille, tämä on sen Ananiaksen tytär sieltä Kailaan kylästä, jonka
vaimo pari vuotta sitten karkasi sen korean pohjalaisen kanssa!

Sen kuultuaan toisetkin naiset vilkastuivat ja tulivat katsomaan Hetua.

— Vai sen tytär! Oletko sinä kuullut mitään äidistäsi? — Mitä isäsi
sanoo äidistäsi? — Onko sinun ikävä sitä?

Sitten alettiin arvostella Hetun äitiä.

— Se olikin semmonen harakka aina, se ihminen. Ananias parka, kai
se sen takia juodakin alkoi ja varastaa. Eikö isäsi ole istunut
varkaudesta linnassakin?

— On, vastasi Hetu.

— Mitä se taas varastikaan?

— En minä tiedä.

— Miks'et sinä tiedä, muuten vain et sano! Tyttö on vanhempiensa
puolella!

— Kuinkas muuten, säesti joku.

— Onpa sillä tytöllä vanhemmat, ihmetteli kolmas. — Mihin sinä olet
menossa?

— En tiedä.

— Etkö tiedä? Mitä sinä täältä haet?

Viimeinen kysymys tuntui Hetusta ilkeältä ja häneltä pääsi itku.

— Älkää nyt kiusatko tyttöparkaa, kyllähän tuon tiedätte, mitä se
hakee, virkkoi joku naisista. — Tyttö on kerjuussa.

— Oletko sinä kerjuussa?

— En, sai Hetu itkun lomasta sanotuksi.

— No mitä sinä sitten haet?

— Pyytäisin yösijaa ja ruokaa.

— Pyytäisit yösijaa ja ruokaa, matkivat naiset, — etkö sinä sitten
kerjää?

— Minä maksaisin, vastasi Hetu ja näytti rahaansa.

Naiset alkoivat yhteen ääneen nauraa. Se loukkasi kovin Hetua. Mitä
nauramista hänen rahassaan oli.

— Et sinä pitkälle tuolla rahalla pääse, sanoi kipeäsilmäinen eukko. —
Ole nöyrästi kerjäläinen, jos et voi isompaa rahaa näyttää!

Hetu olisi mielellään ollut vaikka mikä, sillä nälkä ahdisti kovin.

Kukaan ei käskenyt häntä istumaan, ei jäämään yöksi, mutta kukaan ei
kieltänytkään. Hän istuutui penkille ja odotteli siinä muiden levolle
menoa. Pöydältä oli korjattu kaikki muu ruoka paitsi röykkiö leipiä ja
kalakuppi, jotka olivat siihen jätetyt aamiaista varten.

Hetu ryhtyi suunnittelemaan.

Saa nähdä jääkö keitään yöksi huoneeseen ja jos jää, niin keitä?
Kipeäsilmänen eukko valmisteli vuodetta uunin nurkkaan. Näkyyköhän
pöytä vuoteelle ja kuorsaakohan eukko nukkuessaan?

Ennen oli Hetu kauhistunut kuorsaavia ihmisiä. Ne muuttuivat nukuttuaan
hirviöiksi, jotka suustaan päästelivät ahmivaa, uhkaavaa murinaa. Nyt
hän toivoi, että eukko kuorsaisi hyvin kovaa.

Hänen toiveensa toteutuivat. Pirttiin ei jäänyt ketään muita, kuin
hän ja eukko, joka tuota pikaa alkoi raskaasti ja jyrisevästi vedellä
henkeään.

Hetu hiipi pöydän luo. Mutta kun hän ojensi kätensä ottaakseen leipää,
taukosi eukko yht'äkkiä. Kauhusta tyttönen aivan jähmettyi, veti
kätensä pois ja odotti... Jumalan kiitos! Eukon hengitys oli vain
hiukan salpaantunut, jälleen se karheasti tuhisten pääsi irralleen ja
jatkui entistä voimakkaammin. Hetu otti leipää, se sattui olemaan suuri
kimpale. Hän pisti kätensä kalakuppiin, — käsi tuli täyteen kuivia,
suolasia särkiä. Hän hiipi entiselle paikalleen ja alkoi syödä.

Se oli Hetun ensimäinen varkaus ja ihanilta maistuivat sen hedelmät.
Antakoon se Jumala, joka kovalla maailman tiellä kulkee hänen
kanssansa, hänelle anteeksi, sillä Hetu oli niin pieni ja nälkäinen.


III.

Hetu oli vaeltanut useita päiviä, kulkenut ohitse kolmen kirkon ja
ollut yötä monessa paikassa.

Eräässä talossa, jossa hän itselleen yösijaa pyysi, oli emäntä katsonut
tuikeasti silmiin ja kysynyt:

— Rakastatko sinä Jeesusta?

Kyllähän Hetu tiesi, miten sellaisiin kysymyksiin vastataan, mutta hän
ujosteli. Tuntui oudolta ja arveluttavalta vastata, kun ei varmasti
tiennyt, osaisiko hän sen tehdä jumalisella äänellä. Tavallisella
äänellä jumaliseen kysymykseen vastaaminen taasen oli syntiä, jota Hetu
ei suurin surmin tahtonut tehdä.

— No, rakastatko sinä Jeesusta, kovensi emäntä.

— Rakastan, vastasi Hetu hiljaa.

— Kenen tyttö sinä olet?

— Jumalan.

— Niin, niin, ja kenen kanssa?

— En minä tiedä.

— Ohhoo tyttö parkaa, virkkoi emäntä. — Entä osaatko sinä rukoilla?

— Osaan.

— Miten sinä teet kun sinä rakoilet?

— Minä panen käteni ristiin, käyn polvilleni ja rukoilen, selitti Hetu.

— Se on oikein. Sinä olet hyvä tyttö, kun sinä rukoilet. Jumala ei
koskaan hylkää sinua, jos sinä aina rukoilet.

Siinä talossa emäntä piti Hetua hyvänä ja antoi ruokaa, mutta toisessa
paikassa, kun emäntä kysyi »kenen tyttö sinä olet» ja kun Hetu vastasi
»Jumalan», alkoi emäntä nauraa ja sanoi itsekin tietävänsä, että
Jumala on kaikkien isä, ja kysyi, että eikö Hetulla sen parempaa isää
ollutkaan. — Entä onko sinulla äitiä?

— Ei. - Hetu ei enää esitellyt itseään.

— Tyttö parka! Kyllä on kurjaa, kun noin pienellä tytöllä ei ole muuta
turvaa eikä omaista kuin Jumala.

Hetu mietiskeli tätä asiaa astellessaan jälleen metsäistä tietä.

Hänelle oli sanottu, että Jumala on varma suoja, ja nyt sanottiin, että
kyllä on kurjaa, kun ei ole muuta turvaa kuin Jumala. Ja totta se oli.
Eihän Hetulla ollut mitään tietoa tai käsitystä Jumalasta. Milloinkaan
hän ei ollut häntä nähnyt, ei koskaan kuullut hänen ääntänsä. Ihmiset,
jotka hänestä puhuivat, eivät varmaan itsekään olleet häntä nähneet.

Hetulla ei ollut muuta turvaa kuin tämä Jumala, — ja se oli heikko
turva. Tyttösellä oli pieni rahansa vielä tallella todistamassa
taivaallisen isän huolenpitoa, mutta kulkiessaan oli hän tullut
tuntemaan rahansa arvon: se oli niin vähäinen ja mitätön, ettei siitä
kukaan välittänyt. Hän oli yksin ja turvaton ja sellaisenaan oli hänen
tultava toimeen.

Jumalisten parissa piti olla jumalinen, ilosten joukossa ilonen,
rohkeiden rohkea, se oli ainoa apu.

       *       *       *       *       *

Pitkällä taipaleella Hetu jälleen tapasi miehen. Sitä hän ei ollenkaan
pelännyt. Hän ei enää pelännyt murhamiehiä, eikä varkaita: mitäpä ne
häneltä varastaisivat ja murhattavaksi hän oli liian pieni ja turvaton.
Hän alkoi rohkeasti astella miehen rinnalla ja oli ilonen, että oli
saanut seuraa, sillä pitkät erämaat olivat ikäviä, kun kyliä ei
näkynyt, eikä taloja, ja kun usein epäilytti, tokko niitä enää tulikaan.

Mutta miten lie ollut, — hetkisen kuluttua Hetua sittekin alkoi
pelottaa. Miehessä oli jotakin outoa.

Se naurahteli itsekseen, katseli häneen niin omituisesti, ei kysellyt
Hetun nimeä, eikä mitään muutakaan, itse vaan puhui ja lisäksi ylen
kummallisia asioita. Sanoi nähneensä metsässä suuren karhun ja
jalopeuran, kertoi olevansa niin rikas ja mahtava, että puut hänelle
tuulessa kumarsivat ja ihmiset hänet nähdessään pakoon juoksivat.
Mies kertoi hirmu-olennoista, joita hän oli metsässä tavannut, ja
enkeleistä, jotka olivat muuttuneet piruiksi, kun hän niiltä pyysi
rahaa.

— Kaikki enkelit, jotka eivät anna rahaa, ovat piruja, puhui mies.
— Kun minä saan itselleni paljon rahaa, niin minä ostan itselleni
maailman ja olen itse sen maailman kuningas, ja kaikkien enkelien,
jotka eivät anna rahaa, pitää kuolemalla kuoleman. Ha-haa! Kuolemalla
kuoleman! Kuka sinä olet, kuka, kuka?

Miehen muoto oli muuttunut kamalan näköiseksi ja hänen silmänsä
verestivät. Hän sieppasi maasta käteensä suuren kiven.

Hetu pelästyi, mutta ei tohtinut liikahtaa paikaltaan.

— Oletko sinä piru-enkeli, kysyi mies.— Oletko? Jos sinä olet
piru-enkeli, pitää sinun kuolemalla kuoleman!

— En minä ole kuin ihminen, vastasi Hetu.

— Sinä olet enkeli! Minä näen sen. Sinun ohimoillasi on kultanen kruunu
ja sinun silmäsi ovat kuin tulipatsaat!... Oletko sinä enkeli, niin
anna minulle rahaa, että minä saan ostaa maailman ja sen kunniani
Hetu ojensi miehelle rahansa.

Mies heitti kiven metsään, tarttui kiihkeästi rahaan, pisti sen
suuhunsa ja nielasi. Sitten hän polvistui ja alkoi rukoilla Hetua, kuin
Jumalaa.

— Rakas Jumalan enkeli, kun minä olen syönyt sinun rahasi, muutun minä
rahaksi ja minulla on valta koko maailman ylitse. Rakas taivaan enkeli,
rakas taivaan enkeli!

Mitenkähän se pitää minua enkelinä, ajatteli Hetu, joka ei ollut
koskaan nähnyt mielipuolta ihmistä. Olisinkohan minä muuttunut enkelin
näköiseksi?

Mies katsahti vielä kerran arasti tyttöseen ja lähti sitten juoksemaan
metsään.

Jännitys laukesi Hetu huoahti syvään.

Mutta sitten tulvahtivat hänen päällensä kaikki ne hirmutunteet, jotka
vaaran suuruus oli kätkenyt, ja kauhistuneena lähti hänkin juoksemaan
eteenpäin pitkin tietä.

Milloinkaan ei taival ollut tuntunut niin pitkältä kuin nyt, ei metsä,
ei aho, ei niitty niin satumaiselta. Milloin tahansa voi niistä ilmetä
kummajaisia, paholaisia, piru-enkeleitä ja vaikka mitä. Hetu ikävöi
kylää ja ihmisiä.

Vihdoin alkoi kyläkunta näkyä. Se oli kaukana vielä, mutta yksinäinen
talo oli likellä. Hetu kuuli takanaan kovaa mölinää ja askeleita, ja
kun hän katsoi, näki hän äskeisen miehen juoksevan luoksensa. Hetu
juoksi jälleen, niin että maa vilisi jalkojen alla ja ehti parahiksi
taloon, ennenkuin mies hänet saavutti. Tyttönen meni pirttiin ja vaipui
tunnottomana permannolle. — — —

— Olipa hyvä, että se ehti tänne, kuuli hän jonkun sanovan.

— Sen olisi voinut käydä pahoin, vastasi toinen.

Hetu yritti nousta istumaan, mutta hänen päätänsä huimasi ja silmiä
painosti ja hän nukkui jälleen.

Kun hän heräsi, oli hän täysin levännyt ja raitis. Hänestä tuntui kuin
olisi kaikki ollut pahaa unta.

Ystävällinen vaimo tarjosi Hetulle ruokaa ja kysyi, mitä se mies
oli sanonut. Hetu kertoi ja vaimo selitti hänelle, että se raha
oli se, joka auttoi ja että Jumala oli sen rahan kautta pelastanut
Hetun hengen. Mies oli hullujenhuoneesta karannut ja oli jo tappanut
yhden lapsen metsässä. Nyt oli hän jälleen saatu kiinni ja viety
hullujenhuoneeseen.

Sitten vaimo kysyi, mistä Hetu oli kotoisin ja kenen hän oli lapsi.

Mutta säikähdyksestä oli pieni vaeltaja unohtanut hiljattain opitun
kekseliäisyytensä ja hän vastasi entiseen tapaansa, että hän oli sen
Ananiaksen tytär, jonka vaimo karkasi sen pohjalaisen timpermannin
kanssa.

— Senkö, huudahti vaimo ihmeissään ja kertoi toisillekin tuvassa
olijoille, kenen tyttö Hetu oli.

— Siellähän se on Ananiaksen akka Lahdessa, tiesi eräs ilkeän näköinen
mies kertoa. — Siellähän se Lahdessa harjottaa seulakauppaa, hän
nauraen lisäsi.

Oliko äiti kauppiaana Lahdessa! Voi, miten Hetu ihastui! Nyt hän
meneekin sinne!

— Eikö siinä äidin kaupassa myydä muuta kuin seuloja? hän kysyi.

Kaikki räjähtivät nauramaan hänen kysymykselleen.

Varmaankin oli se hyvin tyhmä kysymys. Mutta mistä hän olisi tiennyt,
ettei seulakaupassa saanut myydä muutakin, kuten rintasokeria,
rusinoita, veskunoita, ja renikoita? Kaiketi niitä toki oli edes
kaupanpäällisiksi äidin puodissa.

— Onko sinne Lahteen kuinkakin pitkä matka? Hetu kysyi.

— Kyllähän sinne matkaa on, vastattiin.

— Minne päin on mentävä tullakseen Lahteen? kysyi tyttö jälleen.

— Tästä vain tuonne päin, viikon matka.

— Tyttö on menossa oppimaan äidistään seulakauppaa, sanoi äskeinen
ilkeä mies ja kaikki jälleen nauroivat.

— Se on vielä liian pieni, virkkoi muuan vanha mies katsoen säälien
Hetuun.

— Nuorena oppii, vanhana muistaa, vastasi ilkeä.

Hetu ihmetteli, miten ne niin nauraen ja pilkallisesti puhuivat hänen
äitinsä seulakaupasta. Ja mistä syystä olisi hän liian pieni seuloja
myymään? Kun joku tulee puotiin ja pyytää ostaa seulan, antaa hän sen,
ottaa rahan ja panee laatikkoon. —

Iloisin mielin lähti Hetu talosta, lähti vaeltamaan viikon mittaista
taivalta äidin luo Lahteen. Nyt hän oli saanut matkalleen määrän, joka
oli viikon päässä. Hetu osasi laskea sataan ja hän tiesi, että viikossa
on seitsemän päivää. Jokaisen päivän illalla on hän yhtä päivää
lähempänä matkansa loppua.


IV.

Suloista oli kulku äitiä ajatellessa, tie oli valkonen, kukat sen
varsilla kirkkaita. Aina oli äiti ollut hyvä Hetulle ja tyttönen
muisteli, millaista oli ennen ollut äidin kanssa. Nytkin äiti ottaa
hänet syliinsä, silittelee päätä, syleilee, suutelee, eikä kukaan enää
saa lyödä tai tukistaa Hetua, sillä äiti toruu Hetun puolesta.

Niin saapui hän hellän herkissä kuvitelmissa Lahteen. Se oli iso kylä,
suurempi kuin mitä Hetu koskaan ennen oli nähnyt.

Hän alkoi ihmisiltä tiedustella, missä hänen äitinsä seulakauppa oli.
Ihmiset nauroivat, eivätkä tietäneet ja Hetua jo epäilytti, tokko äitiä
Lahdessa olikaan.

Vihdoin eräs vaimo selitti, että lähellä sahaa, Korven mökissä asui
muuan lutka, varmaankin se on sinun äitisi, koskapa olet hänen
näkösensä. Vaimo neuvoi tien ja Hetu meni sinne.

Hän löysi äidin.

Huone oli pieni. Äiti makasi sängyssä ja muuan juopunut mies istui
pöydän ääressä ja lauloi.

— Äiti, äiti, huudahti Hetu ja hänen sydämensä sykki ilosta ja onnesta.

Äiti säikähti, eikä tullut ollenkaan iloseksi. Mies hämmästyi ensin,
rupesi sitten nauramaan ja kysyi:

— Onko neidillä noin suuri tyttö?

Siihen äiti ei mitään vastannut ja mies lähti nauraen pois.

Silloin äiti otti tytön syliinsä ja alkoi itkeä.

— Voi sinua, lapsiparka, mitä varten sinä tulit minun luokseni? Olisit
pysynyt siellä oikeiden ihmisten luona. Enhän minä voi sinua kanssani
kulettaa. Mene, pieni kultani, takasin!

— En minä tahdo mennä, äiti, minä tahdon olla sinun luonasi. Äiti on
niin hyvä, muut ihmiset ovat olleet niin pahoja, puhui lapsi. — Minä en
koskaan enää eroa äidistä, en koskaan. Siellä yhdessä kylässä sanoivat
äidillä olevan seulakaupan, sanoivat minua liian pieneksi, — enhän
minä liian pieni ole, etten minä osaisi seuloja myydä? Enhän olekaan,
äiti? Suuri tyttöhän minä olen! Mitä äiti itkee? Eikö äidillä olekaan
kauppaa? Minä kerjään äidille ruokaa ja olen niin kiltti, enkä syö
paljon, vaan annan äidille osani. Minun on ollut niin ikävä äitiä, niin
kovasti ikävä, mutta nyt ei minun ole koskaan enää ikävä, — älä itke,
äiti! Onko äidin ollut ikävä, kun äiti itkee?

Hetu oli onnellinen.

Hän oli onnellinen saadessaan jäädä äidin luo, olla joka päivä hänen
kanssaan, nähdä häntä, kuulla hänen ääntänsä.

Ei hän ollenkaan vihotellut, vaikka äiti joskus, kun vieraita tuli,
telkesi hänet konttoriin. Tiesihän Hetu, että vieraiden mentyä äiti
ottaa hänet pois konttorista ja on sitten niin hyvä. Hän ei voinut
käsittää, miksi äiti häntä hyväillessään aina itki, niin että oli
kuolta. Oliko äiti kipeä?

Äiti oli käskenyt, että Hetun piti vieraiden aikana kutsua häntä
tädikseen, ja sanonut, että jos joku kysyy, kenen tyttö hän oli, niin
pitää Hetun sanoa olevansa äidin veljen tytär. Se oli Hetun mielestä
niin mukavaa, että ihan nauratti. Ihmiset luulevat äitiä hänen
tädikseen.

Sattui sitten eräänä iltana, kun äiti oli ulkona, että huoneeseen tuli
kaunis, hyviin vaatteisiin puettu mies ja kysyi, oliko Fanny kotona. -—
Äidin nimi oli Saara, mutta vieraat kutsuivat häntä Fannyksi.

— Fanny ei ole kotona, vastasi Hetu.

— Kenen tyttö sinä olet, kysyi vieras.

— Minä olen äidin veljen tyttö.

— Vai niin, vai olet sinä äidin veljen tyttö. Entä kuka se äiti on?

Hetupa ei sanonut. Hän keksi miehen tahtovan tietää, oliko äiti hänen
äitinsä, vai ei.

— Oletko sinä Fannyn veljen tytär, kysyi vieras.

Siihen Hetu kyllä uskalsi vastata:

— Olen.

— Entä kuka sinun äitisi on?

— Enkä sano.

— Ei sinulla äitiä olekaan!

— Onpa!

— Eipä.

— Onpa! — Hetua alkoi kovasti naurattaa. Kinaaminen vieraan kanssa oli
niin mukavaa.

Vihdoin tuli äiti. Hän muuttui vieraan nähtyään iloseksi, mutta
mies oli synkistynyt. Hän työnsi äidin pois luotansa ja sanoi äitiä
valehtelijaksi ja huonoksi naiseksi. Äiti itki ja puhui kauniisti sille
vieraalle ja vihdoin he leppyivät.

Kun mies oli mennyt pois, otti äiti Hetun syliinsä ja oli parempi kuin
milloinkaan ennen, puhui kuolemasta ja muista surullisista asioista,
hyväili ja suuteli. Sitten äiti asetti Hetun maata, polvistui vuoteen
ääreen, itki ja rukoili. — — —

Aamulla ei äitiä ollut missään. Kaikki äidin vaatteet olivat pois
seiniltä ja huone tuntui vieraalta.

Hetua pelotti.

Kiireesti nousi hän ylös vuoteeltaan, pukeutui ja lähti ulos. Pihassa
oli mökin emäntä, jolta äiti oli huoneen vuokrannut, ja se ilmotti
Hetulle, että äiti oli mennyt pois, teille tietymättömille sen miehen
mukana, joka illalla oli käynyt.

— Mihin äiti meni? kysyi Hetu tuntien jäytävää tuskaa.

— Jumala sen tietää. Kyllä se nyt niin pakeni, ettet sinä sitä löydä.

Äiti oli poissa. Se oli kamala totuus. Poissa jälleen ja hän, Hetu,
jälleen yksin. Hetu meni huoneeseen, mutta se oli kolkko kuin sieluton
ruumis ja hän pelkäsi sitä. Hän meni ulos, siellä oli tyhjää ja
vierasta.

Ihmisiä kertyi hänen ympärilleen ja kaikki ne katsoivat ja säälivät
häntä ja puhuivat pahaa äidistä. Siinä oli paljon ihmisiä, mutta
Hetusta tuntui kuin olisi hän ollut yksin synkällä, öisellä
taipaleella, ihmiset vain lisäsivät sen autiutta, aamu-aurinko sen
mustuutta. Hän ei voinut itkeä, vaikka rinnassa alituiseen itku
kierteli. Häntä ahdisti, sydämeen kävi kipeää ja hän olisi tahtonut
kovasti huutaa, kirota, tahi itkeä, mutta mitään hän ei voinut.

Minkätähden äiti jätti minut, vaikka minä olin niin kiltti, sai Hetu
tuskaisten tunteittensa lomitse ajateltua. — Jätti minut, oman, pienen
tyttönsä ja vei mukanaan sen miehen. Miksi äiti jätti... mistään ei
tullut vastausta lapsen vaikeroimiseen.

       *       *       *       *       *

Oli tullut ilta.

Hetu yhä pysyttelihe äitinsä asunnon läheisyydessä. Hän ei tiennyt
minne mennä. Kotopuoleen hän ei enää tahtonut, eikä voinut lähteä,
matka sinne oli liian pitkä.

Hänen oli lähdettävä kulkemaan pois päin, eteen päin, sinne kai oli
äitikin mennyt... Ehkä tapaakin hän äidin!... Hetu tuli milt'ei
iloseksi siitä ajatuksesta. Hän tapaa äidin! Ja kun hän vielä kerran
pääsee äidin luo, niin pyytää hän oikein kauniisti, ettei äiti
hylkäisi, vaan pitäisi hänet aina luonansa, eikä hän sitten koskaan
enää nuku sikeästi, ettei äiti pääse karkaamaan...

Hetu oli juuri lähtemäisillään yön selkään, kun eräs mies, jonka
lakissa oli keltanen merkki ja vyöllä miekka, tuli kutsumaan häntä
vallesmannin puheille. Hetu tiesi, että vallesmanni on sellainen,
joka sakottaa, ja hän ei tahtonut lähteä. Mies houkutteli ja sanoi
vallesmannin antavan Hetulle kahvia ja vehnästä ja ruokaa.

— Jos se sakottaa, epäili lapsi.

— Ei se sakota, vastasi mies, se on niin kiltti, tule nyt!

— Minä menen äidin luo, virkkoi Hetu päättäväisesti, minä en tule
teidän kanssanne!

— Se lähettää sinut hevosella äidin luo!

Hetu seurasi poliisia nimismiehen luokse.

Siellä Hetu sai kahvia ja paljon vehnästä ja niin hyvää ruokaa, ettei
hän ollut uneksinutkaan sellaista.

Aamulla otti nimismies häntä kädestä kiinni, talutti ulos ja nosti
rattaille, sen rouva toi ison nyytin evästä ja käski ajajan pitää hyvää
huolta lapsesta.

— Viekö se nyt minut äidin luo? kysyi Hetu.

— Vie, — ja samassa lähti hevonen liikkeelle.

Hetua ihan nauratti, niin hauskalta tuntui, kun sai istua rattailla ja
ajaa jyryyttää äidin luokse. Hän säästää kaikki eväänsä äidille, mutta
sille miehelle, joka äidin vei, hän ei anna mitään. Hetu vihasi sitä
miestä, se oli niin ilkeä...


V.

Kun tuskat nousevat yli sen määrätyn rajan, minkä ihminen niitä jaksaa
kantaa, silloin loppuu tuskien tunto ja kuoleman kaltainen tyyneys
tulee sijalle.

Pieni Hetu ei vielä ollut täyttänyt kymmentä vuotta, kun hän
huomatessaan istuvansa kruunun rattailla, jotka veivät häntä
kotipuoleen, — siihen paikkaan maailmassa, joka monelle ihmiselle on
niin rakas, — jo oli tyhjentänyt pohjaan kärsimysten kalkin. Hän ei
tuntenut mitään, ei ajatellut, eikä välittänyt mikä kohtalo häntä
perillä uhkaisi Rajaportin lehmien takia. Eikä hän enää ikävöinyt
äitiään, ei vihannut sitä miestä, joka äidin oli vienyt. Elämä oli
sammunut hänen sielustaan.

Sellaisessa tilassa hän oli, kun kyyditsijä ilmotti, että oltiin tultu
perille, Hetun kotipitäjän vallesmannin taloon. Ja kun kyytimies käski
Hetun nousta rattailta ja mennä sisään huoneeseen, totteli lapsi
vähintäkään pelon merkkiä osottamatta. Herra, jonka eteen hän joutui,
oli suuri ja tuimannäkönen ja muulloin olisi Hetu vapissut sellaisen
edessä, mutta nyt oli hänelle yhdentekevää, minkä näkönen se oli.

— Kuinka sinä olet Lahteen joutunut? kysyi nimismies käyden aivan
punaseksi kasvoiltaan.

Hetu oli vaiti.

— Vastaa, kun minä kysyn!

Tyttönen ei puhunut mitään. Hän milt'ei toivoi, että vallesmanni niin
vihastuisi, että löisi häntä. Vaistomaisesti Hetu halusi saada tuntea
edes tuskaa.

— Etkö sinä saa sanaa suustasi! ärjäsi nimismies tuimasti.

Silloin astui kansliaan nuori, lempeä rouva, joka tyttöseen viitaten
virkkoi miehelleen:

— Lapsiparkahan on puolikuollut pelosta. Kohtele sitä hyvin ja puhu sen
kanssa kauniisti.

— Sano nyt, miten sinä jouduit Lahteen, uudisti nimismies koettaen
hillitä ääntään.

— Minä kävelin sinne, vastasi Hetu tuskin kuuluvasti.

— Mitä varten sinä sinne kävelit?

— Äitiäni hakemaan.

— Mistä sinä tiesit, että äitisi oli Lahdessa?

Jälleen oli Hetu vaiti.

— Mitä varten sinä karkasit Rajaportista?

— Kun ne lehmät repesivät kuoliaiksi, vastasi Hetu hiljaa.

— Mitä, mitkä...?

— Ne Rajaportin lehmät.

Rouva alkoi puhua vallesmannin kanssa ruotsia, tämä naurahti ja muuttui
ystävällisemmäksi.

— Luulitko sinä, että ne lehmät kuolivat siihen pieneen kauramaan
pahaseen?

— Luulin. Eivätkö ne kuolleetkaan?

— Eivät. Ja nyt sinä olet turhan takia tehnyt kunnalle sellaisen
vahingon, että sen täytyy maksaa sinun kyytisi Lahdesta tänne, — torui
nimismies, mutta hänen äänensä ei ollut enää vihanen.

Kuulustelun jälkeen Hetua kestittiin, kuin olisi hän ollut hyväkin
vieras. Hetu muuttui vähitellen avomieliseksi ja kertoeli matkastaan ja
seikkailuistaan. Mutta kun nimismies sanoi lähettävänsä hänet takasin
Rajaporttiin, alkoi Hetu itkeä, eikä sanonut enää koskaan menevänsä
sinne, ei suurin surmin. Jos hänet sinne viedään, niin karkaa hän heti
jälleen ja kulkee kauas, niin kauas, että maailma loppuu ja hän putoaa
jyrkänteeltä alas tuliseen järveen. Kysymykseen, miksi ei hän tahtonut
mennä Rajaporttiin, ei Hetu muuta vastannut, kuin ettei hän tahdo, ei
vaikka mikä olisi.

Nimismies keskusteli hetkisen rouvansa kanssa, rouva vei Hetun kamariin
ja alkoi siellä kahden kesken tiedustella syytä, minkä tähden Hetu
pelkäsi Rajaporttia.

— Ne ovat niin pahoja minulle, uskoi Hetu.

— Lyövätkö ne sinua, tiedusteli rouva osaaottavasti.

— Lyövät ja repivät tukasta.

— Miksi? Oletko sinä paha ja tottelematon?

Siihen ei Hetu sanonut mitään.

Rouva silitti hänen päätänsä ja kiitti häntä totuutta rakastavaksi
lapseksi.

— Kerro nyt minulle oikein tarkkaan, miten ne sinua kohtelevat, niin
ehkäpä sinun ei tarvitsekaan mennä sinne. Minä uskon sinua. Kerro nyt!

Hetulla oli vilkas mielikuvitus ja matkalla oli hän oppinut yhtä
ja toista ihmisten suhteen. Hänen ei tarvinnut paljoakaan miettiä
kerätäkseen koko joukon kaskuja siitä, miten häntä oli kohdeltu. Toivo
siitä, ettei hänen enää tarvitsisi mennä Rajaporttiin, lisäsi valeiden
vauhtia.

— ... ja kerrankin löi se isäntä minua kirveellä, kun minä ikävöin
äitiäni.

— Suuri Jumala, mitä puhut sinä, lapsi?

— Löi se.

— Mihin se sinua löi?

Hetu oli vastaamaisillaan: »päähän», kun hän muisti jalassaan olevan
arven, joka oli syntynyt ärtyneestä ajoksesta.

— Se löi minua jalkaan.

— Näytä, mihin paikkaan.

Hetu näytti. Rouva vaaleni mielenliikutuksesta. Hän heittäytyi sohvalle
ja alkoi itkeä. Oi, miten se Hetua huvitti! Näin oli aina meneteltävä
tällaisissa tapauksissa!

Rouva meni pois, mutta palasi hetken kuluttua miehensä kanssa ja
yhdessä he alkoivat tarkastella arpea.

— Ei sinun enää tarvitse mennä Rajaporttiin, siitä pidän minä huolen,
— sanoi vallesmanni vihasella äänellä, mutta Hetu tiesi, ettei se enää
ollut vihanen hänelle vaan rajaporttilaisille. Jospa se sakottaisi
niitä!

Toistaiseksi Hetu sai jäädä nimismiehen luokse.

Eräänä päivänä ajoi Rajaportin isäntä sisään vallesmannin pihaan.
Hetu näki hänet jo kaukaa ja säikähti kovasti, sillä nyt arvasi hän
joutuvansa tilille puheistaan. Mutta sitten meni pelko ohitse ja sen
sijalle tuli jälleen tunteeton kylmyys. Tyynesti hän alkoi suunnitella
uutta karkuretkeä. Kun tulee pimeä yö ja kun toiset nukkuvat, hiipii
hän alas kiukaalta, ottaa mukaansa leipää ja kalaa ja katoaa yön
pimeyteen iäksi, iäksi...

Kansliasta kuului nimismiehen ja Rajaportin isännän äänet vihasina,
kiihtyneinä.

Ovi aukeni, nimismies tuli ja talutti Hetun kansliaan ja näytti arpea
tytön jalassa.

— No, entä tämä, hän ärjäsi, entä tämä? Miten voitte te tämän selittää?

— Siinä oli vihelmöivä ajos, jota se poti monta viikkoa, vastasi
isäntä. — Näkeehän sen hullukin, ettei se mikään kirveen jälki ole.

Nimismies tarkasti kauan arpea ja kysyi vihdoin Hetulta, oliko siinä
ollut ajos.

— Olenko minä lyönyt sinua kirveellä, hä? kysyi osaltaan Rajaportti.

Kysymyksiä seurasi pitkä hiljaisuus.

— Milloin minä olen sinua kirveellä lyönyt, sano! ... Minä en ole
ikinä tuohon tyttöön kynnellänikään kajonnut, sen minä teille, herra
vallesmanni, ilmotan. Mutta se tyttö on niin konsteihinsa oppinut, että
se panee viisaimmankin pään pyörälle. Kyllä siitä tulee toinen äitinsä,
sanokaa minun sanoneeni ja vielä te itsekin, herra vallesmanni, tulette
sen huomaamaan, jos ette ennen, niin ainakin sitten, kun sen kahleisiin
kytkette.

— Puhu nyt, Hetu, virkkoi vallesmanni koettaen olla ystävällinen. —
Sano nyt tämän isännän läsnäollessa, onko hän lyönyt sinua?

Hetu ei vastannut.

— Kun ei ole lyönyt, ei ole mitä valittaa, uhosi isäntä. — Tulkoon
yksikään ihminen ja todistakoon että minä olen sitä lyönyt...

— Onko emäntänne lyönyt sitä, keskeytti nimismies.

— Jos tuota joskus lie kohlassut... lyö se omaakin lastaan, silloin kun
se on kurin tarpeessa. Sen enempää ei vaimonikaan ole sitä hakannut,
kuin mitä ristillinen velvollisuus perheen äidiltä vaatii. Minä en ole
koskaan ollut oikeuden kanssa missään tekemisissä, niinkuin arvoisa
herra vallesmanni sen hyvin tietää, ja jos minä nyt tekemisiin joudun,
niin kunnialla siitä selviydyn.

Nimismies tiesi sen ja siksi hän tyynesti virkkoi:

— Velvollisuutensa voi ihminen helposti niin täyttää, ettei laki niistä
pääse mitään sanomaan, mutta läheskään kaikki ei ole siinä. En tahdo
sanoa, että olette kirveellä lyönyt tuota lasta, — sen hän on itse
keksinyt, — mutta minä tiedän varmasti, että te olette syypää siihen,
että lapsen on täytynyt moinen vale keksiä. Hän on pieni, turvaton
taimi ja sellaista pitää kohdella hellävaroen ja kasvattaa rakkaudessa.

Isännän katse kulki paikasta toiseen ja hän oli vetäytynyt ovensuuhun.
Siinä hän kovensi itsensä:

— Herra vallesmanni on hyvä ja koettaa itse rakkauskasvatustaan tuohon
lapseen, minä en sitä kiellä. Mutta minulle ei herra vallesmannin
tarvitse sellaista opettaa, ei se teidän virkaanne kuulu. Pitäjässä on
kallis pappi. Vast'ikään minä vein sille kymmenykset.

Isäntä poistui hyvästiä sanomatta ja keskustelut Hetun suhteen
raukesivat siihen. Tyttönen jäi yhä edelleen lainvalvojan turviin.


VI.

Hetu oli kaunis lapsi, varsinkin herrasväen mielestä. Hänellä oli
vaalea tukka, kalpea, hiukan tummahko hipiä ja suuret, totiset silmät,
joiden väri oli epämääräinen. Väliin ne silmät olivat vaaleansiniset,
väliin vihertävät, illalla, valkean valossa ne näyttivät mustilta.

Nimismiehen oli sääli niin kaunista lasta, josta, jos se saisi rauhassa
kehittyä, epäilemättä tulisi ihastuttava ihminen. Toisaalta hän hyvin
tunsi Rajaportin kaltaiset maalaisisännät: ei mitään sääliä, ei
ainuttakaan hyvää sanaa turvatonta kohtaan.

Sentähden päätti nimismies hankkia Hetulle kodin kokonaan toiselta
taholta.

Kylässä asui muuan vanhanpuoleinen säätyläisneiti. Se oli harras
uskovainen ja hänen huvilansa oli kaikkien kuleskelevien saarnamiesten
tyyssija. Vallesmannin mielestä oli tämä neiti itse täydellisyys
ihmishaamussa ja hänen luoksensa hän rouvansa mukana lähetti Hetun
muutamana kauniina päivänä.

Mitä Hetuun tulee, ei hän lainkaan saanut yhtä ihanaa kuvaa neidistä,
kuin mikä vallesmannilla oli. Hetusta tuntui, kuin olisi ilma neidin
huoneissa haissut joltakin pilaantuneelta herkkuruoalta ja neidin
silmissä hän oli näkevinään jotakin, jota aikaihminen kutsuisi vaivatta
syntyneeksi kärsimykseksi. Mutta Hetu oli tehnyt melkosia kokemuksia
elämässään, — hän tunsi liian hyvin erotuksen entisen elämänsä ja
nykyisen välillä ollakseen tyytymätön pikkuseikkoihin. Hän oli tullut
tuntemaan, miten sulosta on nukkua puhtaalla vuoteella puhdas paita
yllä ja miten hauskaa on aamulla saada kahvia ja oikeata ruokaa
oikealta pöydältä. Sydän sykkien uutuuksien odotuksesta hän tukahdutti
ensimäisen vastenmielisyyden tunteen, jonka hänen tuleva kotinsa
hänessä synnytti.

Mutta kun neiti oli niin liian lempeä, liian hyvä ja kun se alituiseen
hymyili, hymyili... hymyili ihan ilman syytä, — ei Hetu voinut sille
mitään, että hänet väkisin valtasi mieliala, joka oli kuin katumusta
siitä, ettei ollut mennyt takasin Rajaporttiin.

Nimismiehen rouvan lähdettyä alkoi neiti heti kertoa Jeesuksesta,
joka rakastaa kaikkia hyviä lapsia, sellaisia, jotka sitä rukoilevat.
Senjälkeen hän kertoi, miten Jumala ihmeellisellä tavalla auttoi köyhää
leskeä, jolla oli kahdeksan lasta.

Vanhin lapsista oli nimittäin jumalinen ja kun perheen ainoa lehmä oli
kuollut ja kun suuri kurjuus vallitsi mökissä, alkoi se uskovainen
lapsi rukoilla Jumalaa. Se rukoili, rukoili niin kauan, että väsyi ja
kun se sitten nousi ylös polviltaan, niin sanoi se äidilleen, että älä
sure, äiti, kohta tulee apu.

— Ei, lapseni, vastasi epä-uskoinen äiti, ei meille apua tule. Jumala
on meidät hylännyt.

— Äiti ei saa noin puhua, sanoi tyttö. — Jumala ei ole hylännyt meitä.
Rukoillaan, rakas äiti, yhdessä!

Äitiä liikutti tytön puhe ja yhdessä he lankesivat polvilleen. Siinä
heidän rukoillessaan aukeni ovi ja huoneeseen astui eräs suuren
kartanon omistaja, pitäjän rikkain mies. Kun hän näki äidin ja lapsen
polvillaan rukoilemassa, vuotivat suuret kyyneleet hänen silmistään ja
hän sanoi:

— Jumala varmaankin on johdattanut askeleeni tänne. Oletteko puutteessa?

— Olemme, vastasi vaimo. — Meillä on suuri hätä, kun mökissä ei ole
palaakaan leipää ja kun ainoa lehmämme kuoli eilen.

— Älkää surko, vastasi se rikas isäntä, minä lähetän teille toisen
lehmän ja säkillisen jauhoja.

Näin pelastui kokonainen perhe nälkään kuolemasta yhden pienen tytön
rukouksen avulla, lopetti neiti kertomuksensa. — Eikö ollutkin se pieni
tyttö oikea jumalanlapsi, hän lisäsi ja katsoi Hetuun nähdäkseen, minkä
vaikutuksen kertomus oli tehnyt.

Hetu aikoi vastata, mutta hillitsi samassa itsensä ja oli vaiti.

— Mitä sinä aioit sanoa? kysyi neiti hymyillen.

— Minkätähden Jumala antoi sen lesken lehmän kuolta? lapsi arkaillen
tiedusteli.

— Jumala koettelee sillä tavoin ihmisten uskoa. Kärsimysten kautta usko
vahvistuu.

— Niin, intti Hetu rohkeammin, mutta mitä varten se Jumala sen rikkaan
lähetti?

— Kun sillä oli antaa.

— Miks'ei se koetellut sen rikkaan uskoa?

Neiti ei käsittänyt, mitä Hetu oikeastaan tarkotti ja Hetu puolestaan
ei osannut selvästi selittää. Kysymys painui hiljaisuuteen.

Mutta itsekseen Hetu mietti asiaa ja hänen sydäntään viiltelivät
vihaset ajatukset. Kun hän illalla neidin kanssa rukoiltuaan meni
levolle, hautoi hän yhä vielä samaa ajatusta, että mitä varten Jumala,
jolla on valta ja voima, antoi lesken lehmän kuolta... Olisihan se
voinut tappaa siltä pitäjän rikkaimmalta mieheltä sen yhden lehmän...
tai vaikka kaikki! Ja miks'ei Jumala, kun se sai tietää, miten kovasti
se pieni tyttö osasi rukoilla, lähettänyt suoraan taivaasta paljon,
paljon rahaa, miksi se lähetti sen rikkaan... Hetu kuvitteli, miten
hyvä se rikas oli olevinaan, kun se antoi lehmän köyhälle, — vaikka sen
tietysti _täytyi_ antaa, koska kerran Jumala niin tahtoi.

       *       *       *       *       *

Aamulla neiti tuli Hetun vuoteen ääreen.

— Nouse nyt kauniisti ylös, hän virkkoi, pese kasvosi ja pue päällesi.
Sitten me rukoilemme!

Pienen orvon kasvatus oli alkanut.

Rukouksen jälkeen mentiin neidin huoneeseen, jossa kaksi nuorta,
haikeannäköstä miestä istui.

— Tässä nyt on se tyttö, josta olen puhunut, esitteli neiti Hetua.

Miehistä oli toinen vakava ja totinen. Hän istui hiljaa kädet ristissä,
ei puhunut paljon, eikä muutenkaan herättänyt erityistä huomiota. Mutta
toinen, josta neiti näytti pitävän enemmän, oli vilkas ja levoton.
Hänellä oli suuri, terävä nenä, leveät, keltaset hampaat ja hänen
silmänsä kulkivat alinomaan esineestä esineeseen.

He istuivat koko kesäisen päivän huoneessa, veisasivat, rukoilivat
ja vähän väliä heille tarjottiin kahvia tai ruokaa. Silloin kun he
söivät ja joivat ja myöskin pisempien virsien aikana sai Hetu olla
kyökissä auttamassa palvelijaa, mutta rukouksien ajaksi käskettiin
tyttönen sisään, jossa piti polvistua ja kuunnella, miten neiti ja
terävänenäinen vuoron perään rukoilivat.

Hetun mielestä se oli hauskaa.

Rukouksien sisällöstä hän ei tosin paljon ymmärtänyt. Saarnaaja vain
alinomaan puhui emännästä, jolla se tarkotti neitiä, ja rukoili hänelle
Jumalan siunausta, koska hän niin paljon tekee Jumalan valtakunnan
hyväksi. Ja neiti puolestaan pyysi taivaan isää muistamaan etenkin
näitä veljiä, jotka koko elämänsä ovat isälle uhranneet.

Mutta joskaan sanat eivät Hetuun tehneet suurta vaikutusta, niin
vaikutti rukoilijain ääni ja olento sitä enemmän. Siinä oli jotakin
pitkää, venyvää, itkunsekaista, joka vaikutti sen, että kuulijan
nenänvartta alkoi kirvellä ja sieramista tippua vettä.

Varsinkin muuttui saarnaaja rukoillessaan oudon näköseksi. Ensin se
pani silmänsä kiinni, sitten se hiukan niitä raotti ja silmien sijasta
näkyi jotakin kellertävää, talista, kiiltävää, joka liikkui, liikkui...
Joskus välähtivät silmät esiin, naama on venynyt puolta pitemmäksi
ja suusta sataa. Tuon tuostakin se nielasee jotakin, silloin lakkaa
satamasta, mutta alkaa pian jälleen.

Kun saarnaaja illalla, pois lähtiessään puhui Hetulle Jeesuksesta ja
käski hänen olla kiitollinen neidille, joka oli ottanut hoitoonsa hänen
sekä sielunsa että ruumiinsa, pärskytti se suustaan niin paljon sylkyä
Hetun kasvoille ja vaatteille, että tyttösen tuli paha ja ilkeä olla.

       *       *       *       *       *

Milt'ei joka päivä kävi saarnaajia ja heidän mukanaan kulki paljon
muitakin ihmisiä, kansaa kaikenlaista, niin että ensi aikoina
jonkunlainen markkinatunnelma alituiseen vallitsi Hetun sielussa.
Ihmiset olivat aina pyhävaatteissa, söivät hyvää ruokaa, joivat
ehtimiseen kahvia ja kaikesta sai Hetukin osansa. Siitä edestä oppi
pieni kulkutyttö rukoilemaan, veisaamaan ja kuuntelemaan jumalisia
keskusteluja. Kun vieraat hänelle sanoivat »halleluja», vastasi Hetu
»amen». Ensin hän kaihtoi sitä sanaa, niiasi vain ja punastui, mutta
kun vieraat ja neiti itse käskivät hänen rohkeasti vastata, tottui hän
pian.

Siten tuli Hetusta jumalanlapsi. Hän rukoili, veisasi ja kuunteli, —
ajatuksilla oli silloin niin hyvä tilaisuus vapaasti harhailla.

Ne ajatukset, ne olivat sangen häilyviä. Syyskesä kului, tuli talvi,
ja kun ei mitään erinomaista hauskuutta enää ollut nähtävänä, eivät
mietteet juuri milloinkaan pysähtyneet Hetun luokse, vaan samoilivat
kaikkialla. Väliin ne olivat oman maan metsissä, kedoilla, maanteillä,
väliin kaukana ulkomaalla... siellä lämpösessä maassa, missä ei
milloinkaan ole talvea ja missä lintuset vuoden ympäri laulavat ja
kukat kukkivat. Tai jos ajatukset joskus pysähtyivätkin Hetun luokse,
olivat ne kovin vallattomia, kinasivat keskenään ja tekivät yhden
kepposen toisensa jälkeen. Mitähän Jumala ajattelee, kun sitä noin
kehutaan, saattoivat ne kesken hartainta rukousta sanoa, — onkohan se
mielissään? Ajatukset olivat silloin täynnä naurua.

Itse oli Hetu totinen ja vakava, ei lainkaan mietteidensä kaltanen.
Neidillä oli toiveita hänen suhteensa, sillä tyttö saattoi väsymättä
lukea pitkiä kappaleita postillasta ja ympärilleen vilkumatta seurata
saarnojen juoksua. Hetu näytti niin luontevasti kasvavan elämäänsä, hän
oli niin nöyrä ja tyytyväinen, eikä hän nähtävästi kaivannut elämälleen
mitään muutosta tai vaihtelua.

Osakseen oli tyttö vähitellen saanut kaikki palvelijan tehtävät, mutta
siitä huolimatta hän sentään oli enemmän kuin palvelija. Neiti sanoi
pitävänsä Hetua kuin omaa lastansa ja kaikki myönsivät, että niin oli.


VII.

Kuleksija Hetussa kätkeytyi, jumalanlapsi kasvoi ja varmistui. Mutta
vuosien vieriessä kasvoivat myöskin ajatukset ja ne olivat kuleksijan
puolella.

Jota hiljasempaa ja jumalisempaa ympäristö oli, sitä enemmän mietteet
villiintyivät, — ne eivät enää hetkeksikään pysähtyneet Hetun luokse.

Eivät ne enää kulkeneet ulkomailla, eivät kovin kaukana kotimaassakaan,
ne pyrkivät omaan kylään, vertaistensa seuraan.

Akkunaan näkyi järventaus keinuineen, illoin kuului järven yli raikasta
naurua, hälinää ja laulua. Siellä ajatukset viihtyivät. Talvi aina
vaimensi kuohuvaa voimaa, talvi oli pitkä ja pimeä, saarnoille sopiva,
mutta jälleen ja jälleen tuli kevät, uudelleen ja uudelleen ajatukset
yltyivät ja yhä herpaisevammalla voimalla ne sieluun tunkeutuivat.

Kun tytöt ja pojat tulivat keinulta, he ikäänkuin ivaten katsoivat
Hetuun.

Varmaankin oli niillä ollut kovin hauskaa!

Heidän joukossaan oli muuan kaunis poika. Se ei milloinkaan katsonut
ivaten Hetua, vaan näytti olevan pahoillaan siitä, ettei Hetu ollut
mukana. Sen katse oli surullinen ja houkutteleva.

Varmaankin oli siellä ihana olla!

Mutta neiti ja neidin ystävät puhuivat hyvin pahaa järventaustan
keinusta ja rukoilivat, että Herra armahtaisi niitä, jotka siellä
kulkivat. Keinu oli neidin mielestä suuri synnin ja saastan paikka ja
pimeyden ruhtinasta nuoriso siellä palveli.

— Kiitä sinä, lapseni, Jumalaa, hän Hetulle puhui, kiitä Jumalaa,
joka sinut kuin kekäleen on maailman synnin tulesta siepannut. Näes,
lapseni, sielua eivät maailman lasten riemut tyydytä, se kaipaa... se
kaipaa jotakin parempaa, jotakin pyhempää.

Hetun sielu kaipasi keinulle nuorten joukkoon. Se inhosi parempaa ja
pyhempää.

— Tekeekö sinun mielesi keinulle? kysyi neiti.

— Ei, vastasi Hetu huoaten.

— Niin, huokaa, huokaa vain, lapsi, maailman syntien suuruutta!

Kun Hetu täytti viisitoista vuotta, alkoi neiti valmistaa häntä
rippikouluun. Neiti puhui niinä aikoina paljon rippikoulun
merkityksestä ja sakramenttien suuresta pyhyydestä.

— Sinä olet tähän asti ollut lapsi, hän puhui, mutta kun sinä saat sen
armon, että pääset osalliseksi siitä kalliista sakramentistä, joka on
herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri, niin astut sinä ulos
lapsuuden maailmasta Jumalan valtakunnan todellisuuteen. Sinä teet
liiton Jumalan kanssa ja olet itse vastuunalainen jokaisesta sanasta,
askeleesta ja teosta, joka ei ole Jumalan mielen mukanen. Mutta kaikki
me ihmiset olemme heikkoja, eikä meidän elämämme, vaikka se hyväkin
olisi, ole täydellisyydelle otollinen, sille täydellisyydelle, joka
on Jumala, ja sentähden on meillä hänen kallis poikansa Jeesus, jonka
kautta armo on meille annettu. Siis joka hetki, jok'ainoa silmänräpäys
tulee sinun huoata Jeesuksen puoleen että hän armahtaisi sinua ja olisi
laupias sinun heikkoutesi tähden.

Neiti oli aina ollut hyvä Hetulle, mutta mitään hellyyttä Hetu ei
häntä kohtaan tuntenut. Heidän välinsä oli aina pysynyt uskonnollisen
kylmänä, eivätkä vanhuksen sanat nytkään mitään vaikuttaneet. Hetu ei
tuntenut mitään juhlallista jumalanliiton lähestymistä, tunsi vain
tulevansa aika-ihmiseksi.

Rippikoulua kesti kaksi viikkoa ja Hetu oli siellä paras. Hän osasi
aina antaa oikean vastauksen papin kysymyksiin ja hänen käytöksensä
oli mallikelpoista, hän kun oli tottunut hiljaa kuuntelemaan. Joka
ilta tuli neiti häntä vastaan, kun hän palasi kirkosta. Vanhus pelkäsi
ja varoi, ettei tyttö vain joutuisi maailman lasten viettelysten
pauloihin. Ja kotona sai Hetu kertoa, mitä pappi kunakin päivänä
oli häneltä kysynyt ja miten hän oli papille vastannut. Neiti oli
tyytyväinen vastauksiin, joskus vain sanoi: olisit vastannut niin ja
niin, se olisi ollut vielä parempi.

Huonoin ja vallattomin oppilas rippikoulussa oli se sama poika, joka
Hetua katseillaan oli keinulle houkutellut. Häntä kutsuttiin isäksi,
syystä että hän oli jo kahdeksantoista täyttänyt ja kävi toista vuotta
rippikoulua. Milloinkaan se ei osannut oikein vastata, mutta sen
vastaukset olivat enimmäkseen sukkelia ja naurua herättäviä.

Pappi ei ollut milloinkaan ankara sitä kohtaan.

Eemeli Ahola, se oli pojan nimi, oli suuren kotitalonsa ainoa poika ja,
kuten kerrottiin, vanhempainsa ainainen surun esine. Miten syvää tuo
suru hänen suhteensa oli, sitä ei varmasti voitu päättää, sillä usein
sai äiti pakahtuakseen nauraa pojan kujeille ja isää taas lohdutti se
usko, että poika vanhemmiten kyllä talttuu. Sellainen oli hänkin, isä,
nuorena ollut.

Hetu oli huomannut, että Eemeli katsoi häneen useammin kuin muihin
tyttöihin. Usein heidän katseensa kohtasi toisensa ja Hetun sydän alkoi
silloin oudosti sykkiä. Kun sitten saapui se suuri hetki, jolloin Hetu
ensi kertaa polvistui alttarin ääreen, ei hän ollenkaan enää muistanut
hetken pyhyyttä. Hän ajatteli koko ajan, että tuleekohan Eemeli samaan
pöytään, vai kaukaako katselee. Hän oli tuntevinaan Eemelin katseen ja
hänen kasvojansa poltti.

Neidin kysymykseen, miltä hänestä tuntui, kun pappi niitä juhlallisia
sanoja sanoen hänelle ehtoollisen ojensi, vastasi Hetu:

— Minä en osannut ajatella mitään, minusta tuntui kuin olisin ollut
poissa maailmasta.

Neiti hymyili rakkaasti. —

Nyt oli Hetu aika-ihmisten kirjoissa... Mitään muutosta ei kuitenkaan
tapahtunut hänen elämässään, hän luki, veisasi ja rukoili, kuten
ennenkin. Mutta ajatukset olivat saaneet päämäärän, ne kohdistuivat
Aholan Eemeliin.

Eräänä pyhänä, kun Hetu palasi kirkosta, hän tapasi Eemelin. Se
pysähtyi ja alkoi kävellä tytön rinnalla.

Hetu oli hämillään eikä tietänyt mitä sanoa. Hän oli oppinut puhumaan
vain jumalisista asioista, eikä ollenkaan tietänyt, miten maallisista
asioista keskustellaan. Hänen vastauksensa olivat lyhyitä ja hän tunsi
itsensä tyhmäksi ja kömpelöksi.

Eemeliltä sitävastoin riitti puhetta. Hän näytti tietävän koko maailman
asiat, hän muisti hyvin, miten pappi oli saarnannut, lasketteli
sukkeluuksia saarnan johdosta ja sanoi papin turhan päiten niin paljon
pirua haukkuvan. Hänen, Eemelin mielestä oli ihmisen paras pysyä
hyvissä välein niin Jumalan kuin paholaisenkin kanssa. Sillä kyllähän
Jumala auttaa, kun sitä avuksensa huutaa, mutta piru on hätäisempi...
ja joskus on hätäinenkin apu tarpeen.

Hetun mielestä tuo oli niin sukkelaa. Eemeli oli ihmeellinen mies, kun
se noin uskalsi puhua pyhistä asioista. Siten ei Hetu edes ajatellakaan
uskaltanut... Tien käänteessä tyttö pysähtyi, sillä hän ei tohtinut
antaa Eemelin saattaa itseänsä kotiin asti.

— Pelkäättekö te sitä Sionin harppua? kysyi Eemeli nähdessään epäröivän
ilmeen tytön kasvoilla.

— Kuka se on?

— Neiti, tiedän mä.

54

Sionin harppu...! Hetua niin nauratti.

— Enkö saa jälleen joskus tavata teitä? jatkoi Eemeli pitäen Hetun
kättä kauan omassaan.

— En tiedä.

— Miks'ette? Eikö teidän ole ikävä niiden hurskaiden seurassa?

— On, vastasi Hetu vapisevin äänin.

— No niin, arvasinhan minä sen. Tulkaa joskus keinulle meidän kanssa!

— En minä tohdi.

— Olkaa menevinänne jonnekin muualle.

— Kantelevat vielä ja silloin minut paha perii.

— Se on tosi se. — Eemeli mietti. — Tulkaa minun kanssani kahden
kesken, minä en kieli.

— Minä en milloinkaan pääse.

— Yöllä!

Hetua hirvitti sellainen ehdotus ja hän aikoi jo suuttua ja lähteä
tiehensä.

— Kuulkaa, virkkoi Eemeli, minä en tarkota mitään pahaa. Minun on
sääli teitä, kun te ette koskaan pääse nuorten seuraan. Minä en ole
milloinkaan voinut unohtaa teitä, — hän kiihkeästi jatkoi, — siitä
asti, kun teidät ensi kerran näin, olen minä teitä aina muistanut...
Ettehän usko minusta mitään pahaa, kun pyysin teitä edes yöllä ottamaan
itsellenne vapautta? Sanokaa, ettehän?

— En, vastasi tyttö tahdottomasti.

— Ettekö uskalla luottaa minuun?

— Kyllä, mutta...

— Mennään sitten joskus yöllä!

— Minä en tohdi.

— Niin, te ette luota minuun ja minä kun pidän teistä enemmän kuin koko
maailmasta!

Se oli Hetun mielestä mahtava vertaus, sellaista hän ei ollut koskaan
kuullut. Eemeli pitää hänestä enemmän kuin koko maailmasta!

— Tuletteko?

— Minä en pääse...

— Akkunasta!

— Niin, akkunasta, välähti Hetun ajatuksiin ja sanat pääsivät itsestään
irti.

— Missä teidän akkunanne on, kysyi Eemeli.

Hetu selitti. Se oli puutarhaan päin ja neidin makuuhuoneen akkuna oli
aivan toisaalle.

— Minä tulen, alkoi Eemeli selittää, teidän akkunanne alle ja autan
teidät alas. Te jätätte akkunan hiukan raolleen, että jälleen pääsette
sisään ja minä raivaan jäljet pois nurmikolta ja katson, ettei seinään
tule naarmuja.

Poika tuntui tietävän keinot liiankin hyvin, mutta Hetu ei siinä
huomannut muuta kuin suurinta kekseliäisyyttä. Eemeli määräsi ajan ja
yön, jolloin he tapaisivat toisensa, ja niin he erosivat.

       *       *       *       *       *

Seuraavina päivinä Hetu ei ollut oma itsensä. Hän oli hermostunut ja
häntä kadutti, että oli luvannut mennä yöllä ulos Eemelin kanssa. Siinä
oli jotakin ilkeätä... kuitenkin hän odotti sitä hetkeä.

Aika kului hiljaa. Hetu kaipasi ja ikävöi. Suuri salaisuus painosti
häntä ja vaikkei hän ollut tehnyt mitään varsinaista rikosta, tunsi hän
omantunnon soimauksia rukoillessaan neidin kanssa. Teeskentely hävetti
Hetua. Hän olisi tahtonut heti paikalla kiiruhtaa syntisten joukkoon,
lukeutua heihin, elää heidän laillansa, mutta hän oli liian kauan
ollut jumalinen, ei käynyt laatuun noin yht'äkkiä muuttua. Yhä vielä
hänen täytyi rukoilla itselleen Jumalan varjelusta maailman syntien
ja viettelysten suhteen. Rukoileminen oli vastenmielistä, se kiusasi,
tuskastutti ja painoi hänen mieltänsä.

— Etkö sinä enää rakastakaan Jumalaa samalla lapsellisella
luottamuksella kuin ennen? alkoi neiti tiedustella. — Minusta tuntuu,
kuin olisi sinun sydämesi kylmentynyt.

Hetun sydän ei ollut kylmentynyt, mutta Jumalaa hän ei ollut koskaan
rakastanutkaan.

Rakastiko yleensä kukaan Jumalaa? Neitikin vain enemmän puhui
rakkaudesta, kuin sitä tunsi, ja samoin tekivät kaikki muutkin
uskovaiset.

Hetu ei ketään rakastanut, hän ei _tahtonut_ ketään rakastaa.

Hän ei tietänyt sitä pelkoa, mikä hänellä oli, sitä vavistusta ja
tuskaista odotusta heräävän rakkauden oireeksi.

Vihdoin tuli odotettu yö.

Neidillä oli vieraana muuan saarnaaja ja hän jäi keskustelemaan sen
kanssa. Hetu valitti päänsärkyä ja meni aikaseen levolle.

Hänen mielensä kuohui, rinta oli pelvosta särkyä, sydän vavahteli niin
kovin joka kerta kun pieninkin rasahdus kuului puutarhasta.

Aivan vain kiusalla neitikin valvoo ja juttelee saarnamiehen kanssa...
Voi, miten Hetu vihasi saarnaajia...

Iltayön hetket kuluivat verkalleen, Hetu on menehtyä tuskaansa. Jospa
se ei tulisi! Mitä varten oli hän luvannut mennä yöllä ulos Eemelin
kanssa... nyt olisi niin ihanaa nukkua rauhassa...

Tai jos se koputtaa akkunaan niin kovaa, että neiti kuulee!

Mutta onko hänen pakko lähteä ulos? On nukkuvinaan, eikä välitä, vaikka
Eemeli miten jyskyttäisi! Voihan sitten selittää, että neiti aavisti
jotakin ja valvoi koko yön. Olkoon... hän ei ole tietävinään mistään,
vaan nukkuu! Onko se hänen vikansa, jos hänen akkunaansa koputetaan...
Hetu rauhottui hiukan, ummisti silmänsä, mutta samassa hän kuuli
liikettä puutarhasta.

Kiireesti hän nousi ylös ja meni akkunan luo katsomaan. Siellä ei
näkynyt mitään... vain hämärä syyskesän yö.

Neiti oli mennyt maata. Hänen hengityksensä kuului selvästi Hetun
huoneeseen. Saadakseen tietää, miten sikeästi se nukkui, Hetu yskäsi,
ensin hiljaa, sitten kovempaa. Neiti yhä nukkui.

Hetu oli päättänyt olla menemättä ja nukkua, kun Eemeli tulee, mutta
varovaisuuden vuoksi hän sentään aukasi akkunan haasta ja raotti sitä
hiukan. Sitten hän hiljaa puki yllensä ja alkoi odottaa.

Voi, jospa se ei tulisi! Hyvä taivaan isä, ettei se tulisi!

Yö oli kulunut puoliväliin, eikä ketään kuulunut. Jumalan kiitos!

Kello löi yksi. Vieläkään Eemeliä ei näkynyt. Mitähän sille oli
tapahtunut, kun se ei tullut? Entä jos se vain narrasi, piti
pilkkanaan...

Hetu yhä odotti. Tuulen kohina puutarhassa saa hänen ruumiinsa
värisemään pelon ja onnen sekaisesta tunteesta.

Ketään ei tule...

Hetu oli jo epätoivon partaalla, hän itki, väänteli käsiään, ikävöi.
Jospa Eemeli edes hetkeksi tulisi hänen akkunansa alle, että hän saisi
nähdä hänet, puhutella häntä... Hän puhuisi sille paljon, paljon
asioita... Hetu kuvitteli kauniita sanoja, ihmeellisiä tunteita, jotka
hän Eemelille ilmaisisi.

Kuvitteiden keveään horrokseen vaipuneena hän kuuli keveän kosketuksen
akkunaan. Hän kavahti ylös, hiipi akkunan luo ja raotti sitä henkeään
pidättäen.

— Minä, kuului yön hämärästä ääni. Hetu työnsi akkunan auki. Eemeli oli
kyyrysillään akkunan alla seinään litistyneenä. — Tule ulos!

Hän tarttui Hetun vyötäisiin ja nosti hänet ulos akkunasta.

He pysähtyivät hetkeksi kuuntelemaan, mutta kaikki oli hiljaista. He
hiipivät puutarhasta maantielle, rantaan, veneeseen.


VIII.

Neiti ei ollut mitään huomannut. Hän ei huomannut vielä toisena, ei
kolmantenakaan kertana. Hetu ei enää ollut edes varovainen.

Päivät pitkät hän työtä tehdessään, rukoillessaan, veisatessaan
muisteli Eemeliä ja hänen kanssansa vietetyitä öitä. Iltasin hän
puristeli ja hyväili itseään tunteakseen uudelleen, miten Eemeli oli
häntä puristellut ja hyväillyt. Kaikki se hellyyden kaipaus, joka hänen
sydämessään oli lapsuuden kovilta ajoin kätkeytyneenä, koko se tunteen
voima, joka luostarin tapaisissa oloissa kasvaneen nuoren tytön sieluun
oli salpautunut, oli rajuna ja vastustamattomana raivannut itselleen
tien, etsinyt itselleen keinot ilmentyäkseen. Eikä koko maailmassa
ollut niin onnellista tyttöä kuin Hetu, ketään naista ei mies
milloinkaan niin käheästi ollut rakastanut, kuin Eemeli häntä rakasti.
Hetun kävi sääli neitiä, joka ei lainkaan aavistanut mitä oikea
rakkaus oli, vaan joka haaveili jotakin sellaista, jota ei milloinkaan
saanut nähdä, eikä tuntea. Neiti parka oli niin onneton, sen lempi oli
niin kurjaa ja köyhää. Jospa Hetu olisi saanut hänelle puhua omasta
rakkaudestaan ja virsien sijasta laulaa omia lemmenlaulujaan! Mutta
hän ei saanut, neiti ei olisi voinut sitä käsittää, — suuri ero oli
heidän lempensä välillä. Neidin oli kalpeaa, hämärää, sen esine kaukana
ja korkealla, Hetun oli kuumaa, voimakasta ja hän sai usein olla
rakastettunsa luona, joka silloin kiihkeästi painoi hänet polttavaa
sydäntänsä vastaan. —

Neidiltä ei voinut jäädä huomaamatta se palo ja hehku, mikä tytössä
oli. Mutta oman nuoruutensa oli hän aikoja sitten unohtanut ja kun hän
itse oli kylmä kaikelle tämän maailman hekumalle, ei hän aavistanut
asian oikeata laitaa. Hän lainasi omat silmänsä Hetulle ja luuli tytön
niiden lävitse maailmaa ja sen synnillistä menoa katselevan. Kun Hetu
lauloi taivaallisia lauluja neidin ja tämän uskotoverien seurassa, oli
hänen laulussaan lämpöä ja tunnetta ja se lämpö ja tunne sokasi neitiä.
Hän luuli Hetun kasvaneen uskossaan.

Eräänä päivänä tuli sinne vieraaksi eukko, joka ei ollut uskovainen.
Kamala epäluulo heräsi Hetussa. Entä jos eukko tuntee salaisuuden!

Vieras oli kovin ystävällinen Hetulle, mutta pyysi kahden kesken saada
puhutella neitiä.

He keskustelivat kauan ja kun Hetu avaimen reiästä kuunteli, erotti hän
neidin sanat:

— Se ei ole totta! Te valehtelette!

Eukon poistuttua viipyi neiti vielä kauan kamarissaan ja kun hän
vihdoin tuli ulos, olivat hänen silmänsä punaset itkusta. Hetulle hän
oli ystävällinen, eikä puhunut mitään vieraan käynnistä.

— Oliko sillä jotakin asiaa neidille? Hetu varoen kysyi.

— Oli kai... mitä lie ollut ikäviä asioita, vastasi vanhus,

— Lienee puhunut minusta jotakin, — Hetun ääni värähti levottomuudesta.

— Mitäpä sillä lienee ollut sinusta puhuttavaa, neiti tyynesti virkkoi.

Hetun epäluulo katosi.

Kuitenkin, kun Eemelin jälleen piti tulla, oli Hetu jälleen varovainen.
Hän öljysi salaa akkunan saranat, kiersi maatamennessään ovensa lukon
kahteen kertaan ja kuorsasi niin kovaa, että neidin piti kuulta.

Puolen yön aikaan tuli Eemeli hiljaa ja varoen.

Heikko koputus kuului ikkunaan. Hetu meni neidin oven luo kuuntelemaan,
mutta vastoin tavallisuutta vanhuksen hengitystä ei kuulunut. Tyttö
hiipi takasin akkunan luo ja pyysi Eemelin odottamaan akkunan alle
kyyristyneenä. Sitten hän jälleen alkoi kuunnella.

Vanhuksen vuode ratisi.

Miten saada tietää, nukkuiko neiti, vai ei? Hetu asetti korvansa oven
raon kohdalle ja kuunteli koko sielullaan. Vihdoin alkoi sisältä kuulua
raskas, tasanen hengitys. Neiti siis nukkui.

Hetu hiipi ulos akkunasta.

       *       *       *       *       *

Ilkeämielinen nainen oli tahtonut turmella tytön mainetta ja häiritä
pyhäin rauhaa, ajatteli vanha neiti mennessään sinä iltana levolle.
Kuunneltuaan tytön oven takana, — sieltä kuului kuorsausta, — hän
tavallista myöhempään toimitti iltahartautensa ja vaipui pian kevyeen
uneen.

Hän heräsi siihen, että puutarhan puolelta kuului hiljasta rapinaa.
Hänen tarkka korvansa erottaa akkunan aukeavan.

Hän kuunteli.

Hänen sydämensä löi rajusti, kiihkeämmin kenties kuin koskaan ennen.

Vanhus on juoksemaisillaan ulos. Hän tahtoo estää sen, mitä tapahtuu, —
mutta sitten hän hillitsee itsensä. Hän tahtoo saada selvyyden, nähdä
asia kaikessa alastomuudessaan ja vasta sitten rangasta...

Neiti menee hiipien alas portaille. Siitä hän näkee, miten kaksi
nuorta, notkeata olentoa juoksee rantaan.

Se sielu, jonka Herra oli uskonut hänen huostaansa, luisui pois hänen
kädestänsä maailmalle. Portailta hän erotti, miten he irrottivat veneen
irti laiturista ja alkoivat soutaa keinulle päin, — hänen vihaamalleen
keinulle!

Neitiparan sydän oli murtua surusta. Hän meni kamariinsa ja alkoi
rukoilla. Mutta rukous ei auttanut, ajatukset eivät jaksaneet kiintyä,
vaan harhailivat sinne tänne...

Uskon takia vangiksi otettu järki pääsi hetkeksi irralleen. Neiti alkoi
tutkistella itseään ja sitä, miten hän oli kasvattanut lasta. Oliko
hän ehkä laimin lyönyt jotakin, ollut liian lempeä, tai liian ankara
kasvattiansa kohtaan. Hän muisteli Hetun käytöstä. Se oli aina ollut
hyvää, se oli ollut mallikelpoista! Kasvatuksessa ei _voinut_ olla
vikaa!

Ihmissydämen salaisuuksia ei neiti tuntenut. Hän oli vanha, varakas
neitonen ja hän oli aina katsellut ja arvostellut ihmisiä pinnalta.
Häntä ei kukaan ollut koskaan loukannut, koskaan hän ei ollut pettynyt
kenenkään suhteen. Ei koskaan oltu hänelle tehty lupauksia, joita
ei olisi täytetty. Hänen sydämessään ei ollut haavottuman arpea.
Neiti vanhus luuli ihmisiä sellaisiksi, kuin miltä ne näyttivät. Hän
luokitteli niitä: yhdet olivat jumalisia, s.o. siveitä, puhtaita,
toiset vähemmän jumalisia ja siitä aina alaspäin synnin ja saastan
kuiluihin. Joskus tosin synnin saasta kuohahtaa korkealle, mutta
harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ei milloinkaan jumalisiin asti.

Hän oli hyvä nainen. Nuorena oli äiti häneen istuttanut
uskonnollisuuden idun, joka pian oli alkanut kasvaa ja rehottaa.
Milloinkaan hän ei ollut horjahdellut, sillä äidin silmä oli varoen
valvonut hänen askeleitaan keski-iän toiselle puolelle asti. Puhdas ja
viaton, hän oli kuin lapsi ja hänen oli vaikea käsittää muuta elämää
kuin puhdasta ja viatonta.

Ja nyt tällainen tapaus! Tällainen lankeemus hänen ohjaamassaan ja
kasvattamassaan ihmissielussa!

Vanhus aukasi akkunan saadakseen raitista ilmaa, sillä synnin saasta,
joka niin läheltä oli häneen koskenut, uhkasi tukahduttaa.

Neiti tiesi, että pahan siemenen täytyi olla lapsessa itsessään, sillä
mitkään ulkonaiset olot eivät sitä olleet voineet kylvää. Mutta milloin
se oli oraalle päässyt, milloin kasvanut ja kuka oli sitä hoitanut?
Hän luuli oras oraalta repineensä irti kaikki paheet juuriaan myöten
tytön sielusta, — ja nyt oli niitä kasvanut kokonainen viljamaa. Hän
kauhistui pahan valtaa, joka nyt ensi kerran itsensä täydellä todella
näytti. Oliko pahuus niin suuri, että se ulottui hänen kotiinsa asti!
Hetu oli aina näyttäytynyt hartaaksi, kuten kaikki muutkin, jotka
neidin kanssa seurustelivat. Vanhus luuli, että hänen ympäristönsä
olisi ollut Herran valittua, maailmasta erotettua kansaa ja nyt... Ehkä
oli siellä paljon likaa, jota hän ei aavistanutkaan...

Vaistomaisesti kaipasi vanhus yksinäisyyttä, hänessä heräsi kaipaus
entisajan luostarielämään, harmaiden munkkikammioiden kolkkoon
yksinäisyyteen, koska kirkkaan taivaan alla, ihanan luonnon helmassa
rehotti synti. Hän sulki akkunansa päästäkseen näkemästä alkavan
aamuruskon vaaleaa kajastusta, päästäkseen kuulemasta heräävien
lintujen ensimäisiä viserryksiä ja tuntemasta aamutuulen virkeätä
huountaa.

Samassa muisti hän akkunan, josta Hetu oli mennyt ulos. Hän aikoi mennä
sulkemaan sitä, mutta ovi oli sisästä päin sulettu.

Milloinkaan ei neiti ollut vihastunut, sillä hän tiesi, että joka
tyhmästi vihastuu, se tekee murhan. Pienenä, kun hänen luontonsa joskus
kuohahti, oli äiti sen jumalansanan avulla taltuttanut ja vähitellen
oli luonto tottunut pois kaikesta vihasta.

Mutta nyt!

Hetu oli tohtinut sulkea ovensa omalta kasvattajaltaan voidakseen
paremmin toteuttaa ilkeät aikeensa. Se ei ollut solvaus vain
kasvattajaa vastaan, se oli solvaus Jumalaa ja kotiakin vastaan!
Millä oikeudella tohti kukaan sulkea hänen omaa oveansa hänen omassa
kodissaan...!

Neiti riuhtasi ovea. Se ei auennut.

Akkuna, niin... Hän meni ulos, kiersi rakennuksen ja saapui Hetun
akkunan alle. Se oli raollaan. Hirveätä alennusta tuntien kömpi vanhus
sisään akkunasta tytön tyhjään huoneeseen... aivan kuin pahantekijä.
Nyt oli hänen mittansa täysi.


IX.

Aurinko oli jo noussut, mutta sen säteet eivät vielä olleet kuivanneet
puiden ja ruohojen tuhansia kimaltelevia kastehelmiä. Puutarhassa oli
kylmää ja kosteaa.

Eemeli ja Hetu hiipivät hiljaa puutarhan aidan ylitse. Poika painoi
viimeisen suudelman tytön huulille ja nosti hänet sitten akkunaan.

Akkuna oli sisältäpäin sulettu. — — —

— Herra Jumala, mitä minä nyt teen?

Eemeli ei vastannut mitään. Hetu huomasi, että hän oli hätäinen ja
pyrki pois.

— Sano Jumalan takia, mitä minä nyt teen?

— Mistäs minä sen tietäisin, vastasi Eemeli kylmästi.

Hetu tarttui epätoivoisena hänen hihaansa.

— Tule minun kanssani neidin luo! Sano hänelle kaikki ja sano, että
menemme naimisiin!

— En minä... mene sinä vaan yksin, eihän se sinulle mitään voi.

— Minä en uskalla... Rakas, oma ystäväni, tule minun kanssa!

— En, hitto vie, tulekaan! Laske irti! — Eemeli riuhtasi irti hihansa.

Hetu tarttui hänen käsivarteensa.

— Sano edes, mitä minun pitää tehdä!

— Jumaliste, minä en tiedä! Laske helkkarissa irti!

— Kuule, rukoili Hetu, vie minut kotiisi...

— En ikinä! Siellähän se melu vasta nousisikin!

Tyttö kalpeni.

— Sano, milloin me tapaamme toisemme?

— Saa nähdä.

Hetu päästi hänen kätensä. Eemeli pujahti taakseen katsomatta
puutarhasta maantielle.

Tyttö jäi yksin seisomaan akkunansa alle.

Huoneista ei kuulunut mitään liikettä. Hetu meni etehiseen odottamaan
neidin ylösnousua.

Entisiltä ajoin tuttu välinpitämättömyys oli vallannut hänet, sama
tunne, jota hän silloin oli tuntenut, kun hän kruunun rattailla,
vangittuna oli tuotu äidin luota kotipitäjään. Ajatustoiminta oli
tauonnut, sydämen sykintä seisattunut, painunut niin syvälle, ettei se
ollenkaan enää tehnyt kipeää. Täysin tyynenä hän odotti mitä tuleman
piti.

Senjälkeen valtasi mielen uhma. Mitä varten häh masentuisi? Miksi tunsi
hän kuoleman jäykkyyttä jäsenissään, sydämessään?

Eikö hän jo silloin, kun muut lapset äitiensä selän takana mörköjä
pelkäävät, ollut kulkenut halki monien pitäjäin ja kerjäten etsinyt
omaa äitiään? Tätäkö hän nyt aika-ihmisenä pelkäsi! Se, mitä oli
tapahtunut siitä asti, jolloin nimismiehen rouva hänet toi neidin
luokse, oli ollut tyhjää unta, turhaa, vaivaista, ummehtunutta elämää,
josta hänen nyt näin raa'asti täytyi herätä kulkeakseen kohti sellaisia
kohtaloita, jotka hänelle sopivat.

Mutta seisoessaan siinä porstuan ovea vastaan nojautuneena alkoi
rohkeus yhä enemmän pettää. Muistot liikahtelivat, menneisyys
kulki kuvina ohitse. Jälleen tuli mieleen äiti... sekin oli hänet
hyljännyt... Ja kun hetkisen kuluttua askeleita alkoi kuulua sisältä ei
Hetu enää uskaltanut jäädä paikalleen vaan juoksi pois ja piiloutui.

Neiti tuli ulos ja katseli ympärilleen. Hän ei huomannut Hetua, joka
oli piiloutunut piharakennuksen sivuun. Neidin mentyä tuli Hetu jälleen
esille ja asettui odottamaan.

Monta kertaa hän tarttui oveen astuakseen sisälle, uudelleen ja
uudelleen rohkeus petti.

Sisältä kuului neidin laulu:

    Kuule sa, syntinen kärsivä,
    ristille tie vapaa on.
    Eestäsi kärsi hän kuoleman,
    ristille tie vapaa on.

Usein oli Hetu entisinä aikoina laulanut sitä laulua, mutta sen
merkitystä hän ei ollut huomannut ja nyt se tuntui uudelta. Sydämeen
tuli omituinen hellyys, neidin ääni oli niin surullinen ja rakas:

    Ma olen niin suuri syntinen,
    — ristille tie vapaa on, —
    täynnänsä saastaa maailman,
    — ristille tie vapaa on.

Veisaajan ääni tärisi, se oli kuin kyynelten tukahduttama. Hetu olisi
tahtonut olla mukana veisaamassa, olisi tahtonut rukoilla, itkeä, mutta
hän ei tohtinut.

Silloin aukeni ovi. Hetu ei ehtinyt juosta piiloon, vaan jäi paikalleen
seisomaan.

Neidin kasvot olivat kalpeat, sen silmät ajettuneet ja itkettyneet, —
mutta ne liekehtivät vihaa ja kiihkoa. Hän katsoi pitkäänsä Hetuun ja
tyttö painoi katseensa alas.

Vihdoin vanhus katkasi äänettömyyden. Hänen ruumiinsa värisi.

— Ulos!

— Rakas neiti, rukoili Hetu polvistuen ja käsiään ojentaen, antakaa
Jumalan nimessä anteeksi!

— Pois... Ulos minun huoneestani, portto!

— Antakaa Jeesuksen nimessä...

— Älä mainitse sitä nimeä! Mene! — Neiti teki liikkeen kuin olisi
tahtonut heittää tytön alas portaista.

— Saanko minä ensin selittää...

— Ei sanaakaan! Sinä kurja ja saastanen, äitisi vertanen portto, että
sinä kehtaatkin näyttäytyä minulle!

— Jeesuksen...

— Minä olen jo sanonut sinulle, — kirkasi neiti, — että älä mainitse
saastasilla huulillasi sitä nimeä! Mene heti pois minun huoneestani,
sinä valheen ja saastan pesä!

Hetu olisi mielellään mennyt, mutta hän ei kehdannut käskien lähteä, se
olisi ollut niin koiramaista. Välinpitämättömyys, joka jo alussa oli
näytellyt itseään, valtasi nyt todenteolla hänet.

— Mitä sinä odotat?

— En mitään. — Hetu seisoi liikahtamatta ja katsoi neitiä silmiin.
Tuntui helpommalta, kun oli voittanut pelon.

— Etkö sinä aio lähteä?

— En vielä.

— Etkö! — Neiti aikoi tarttua häneen.

— Älä koske, virkkoi Hetu uhkaavasti.

— Vai et sinä lähde... portto...

— Minäkö portto! — Tytön silmät välähtivät vihertävinä. — Minäkö? Te
itse olette! Te, jokaisen saarnaajan... hamasta nuoruudestanne!

Vanhus horjahti ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.

Hetu oli menettänyt malttinsa. Hän tiesi valehtelevansa, mutta hän ei
enää ajatellut, mitä sanoi.

Neiti toipui, meni huoneeseensa ja telkesi oven. Nyt oli Hetulla hyvä
tilaisuus poistua, kun ketään ei ollut näkemässä eikä ajamassa.

Hän lähti.

Jonkun askeleen päässä hänen tuli paha olla siitä, mitä oli sanonut
neidille, ja hän kääntyi takasin. Neiti oli sillä välin pukeutunut ja
tuli Hetua vastaan portailla.

— Antakaa anteeksi, neiti, — yritti tyttö sanoa, mutta vanhus käänsi
päänsä pois ja lähti kiireesti kulkemaan nimismiehen taloa kohti. Se
menee vallesmannilta apua hakemaan, tuli Hetun mieleen ja hänkin alkoi
kiirehtiä pois, pois...

Tiellä tuli kaksi eukkoa häntä vastaan.

Toisen niistä hän tunsi samaksi, joka oli käynyt neidin luona. Se
tervehti nauraen Hetua:

— Mihin se Aholan tuleva emäntä näin varhaisena aamuhetkenä kiiruhtaa?

Siihen toinen eukko:

— Aholan Eemelillä taitaa niitä emännän ehdokkaita olla joka kyynärän
päässä.

Hetuun ei eukkojen puhe tehnyt mitään vaikutusta, paitsi että hän
johtui ajattelemaan Eemeliä kulkiessaan kirkonkylän läpi kohti
lapsuuden ajoilta tuttua metsää. Hän muisteli, koetti mieleensä johtaa
ne lyhyet onnen hetket, joita hänellä oli ollut Eemelin kanssa, mutta
uudelleen ja uudelleen Eemeli sekaantui niihin sellaisena, kuin hän oli
ollut viime yönä, kylmänä, arkana, kepsumaisena. Ajatukset alkoivat
harhailla. Ne kulkivat yhdestä toiseen, mihinkään pysähtymättä, mitään
tulosta saavuttamatta. Mitä varten hän oli rakastanut... ja ketä...
kenen takia menettänyt kauniin kodin neidin luona...

Neitiä hän ei ajatellut, ei surrut, että oli menettänyt opettajan,
kasvattajan, äidin. Hetu oli koditon ja kotia hän kaipasi.

Kylän laitaan päästyään hän pysähtyi, sillä metsä näytti niin tutun
kammottavalta. Joskus ennen, kauan, kauan sitten oli hän tutustunut
siihen... kamalaan, hämärään, salaperäiseen olentoon, jonka syleilyä
hän nyt pelkäsi. Epätietoisena jäi Hetu katselemaan sinne päin, josta
oli tullut. Siellä oli kirkko järven rannalla, nimismiehen talo oli sen
lähellä ja neidin puutarha tuonnempana, missä koivujen latvat huojuivat
taivasta vastaan.

Hetu ei sinne ikävöinyt. Neitiä hän ei ollut oppinut rakastamaan, sen
menettäminen ei ollut minkään menettämistä. Eemeli jätti joistakuista
onnen hetkistä surkean muiston.

Kukaan ei siellä ollut pahoin kohdellut Hetua, katkeruutta hän ei
tuntenut, mutta ei kaipaustakaan, tyhjyyttä vain.

Edessä oli metsä pitkine luikertelevine teineen. Sinne oli hänen
kadottava, mentävä tyhjyydestä suureen tyhjyyteen.

Hän meni, kulki eteenpäin, niinkuin kulkee sellainen, jota ei kukaan
odota, eikä kukaan kaipaa, kulki niinkuin yksinäinen erämaan eläin,
jonka ainoana johtona on suojan- ja ravinnon-etsimisen vaisto.




Noidan neuvo.


I.

Talon tuvassa asuu Nikki, iäkäs kestiukko. Hän kuuluu tupaan, on
muodostunut sen mukaiseksi. Pirtin akkunat ovat pienet, päivän
polttamat, Nikin silmät ovat pienet, iän himmentämät. Harmaa on pirtti,
laaja ja ränsistynyt, harmaa on Nikkikin, leveäselkäinen ja kulunut. Ne
ovat yhtä.

Pöydällä palaa pieni tuikku, valaisee heikosti talvi-illan pimeyttä
ja luo heiluvia, mustia varjoja. Nikki torkkuu. Talon piika, nuori,
punaposkinen tyttö tuo sisälle toisen lampun, ison, kirkkaasti
valaisevan. Varjot silloin katoavat ja Nikki kömpii kiukaalle. Hän ei
siedä kirkasta valoa, keksintöä uuden ajan.

— Mitä se Nikki sinne kiukaalle? Täällähän alkaa taas rukousten pito
tänä iltana.

— Hm, hymähtää Nikki ja kömpii jälleen alas. — Kyllähän rukous hyvää
tekee itsekullekin.

— Sylvester saarnaa tänä iltana, tyttö virkkoi poistuessaan.

— Vai Sylvester, vai se.

Nikki on istahtanut pankolle. Hänen ajatuksensa harhailevat. Koko
talven, syksystä alkaen on hän kuullut rukouksia, mutta vieläkään hän
ei oikein käsitä, mitä niillä tarkotetaan. Sanotaan emäntävainajan
kummittelevan, isäntä on nähnyt sen...

Paljon vainajien varjoja on Nikki nähnyt pimeinä öinä harmaassa
pirtissä, — sangen paljon, ja emäntä on niistä tuorein. Viime talvena
vielä hääräili tervennä ja ahkerana, nyt jo vainajien valtakunnassa
asustaa. Paljon on Tuonen mailla ihmisiä, jotka Nikki on nähnyt
terveinä, kukoistavina kukkakedoilla ja tanhuilla kulkevan. Iloset
naurut, leikit ja laulut ovat lakastuneet, nuoruus on kuihtunut, nyt
kaikki on varjoja vain, häilyviä haamuja ja rukouksia...

Eivät selvene vanhuksen ajatukset, ne eivät saa muotoa. Hän ei
käsitä, miksi varjoja rukouksin tahdotaan poistaa. Nehän ovat
elämää nykyhetken, rauhaisaa, leppeää illan utua. Näin on paras.
Tämä on vienoa sabbatin soittoa, joka lepoon ja rauhaan kutsuu
päiväpalkkalaisen.

Vaikka kyllähän rukous hyvää on itsekullekin.

Nikki panee kätensä ristiin ja huokasee syvään. Se huokaus ei ole
rukousta, ei anteeksi pyyntöä. Se on yhdeksänkymmenisen kestiukon
tervehdys uuden aamun sarastukselle.

       *       *       *       *       *

Pirttiin tuli kaksi eukkoa virsikirjat kädessä. He menivät peräpenkille
ja alkoivat arasti katsella ympärilleen.

— Kuka olisi uskonut!

— Jaa, sanopa muuta!

— Niin se on ihmisen laita! Ei tiedä jumalanluoma, kunne sielu kuoltua
joutuu, iloonko vai ikuiseen piinaan.

— Ho-hoo.

— Ho-hoo, säesti Nikki pankolta.

— Eipä tietänyt emäntävainajakaan, virkkoi jälleen ensimäinen eukko,
eipä tajunnut, ettei sielu kuoltua sijaa saa, vaan rauhatonna vaeltaa
ihmisten ilmoilla.

— Ei tajunnut, ei, sanoi toinen huoaten.

Mikähän sen sielua painanee?

Puhuteltu muuttui salaperäiseksi, hartaus katosi hänen kasvoiltaan ja
sijalle tuli kielevyyden pahansuova ilme.

— Kyllä minä tiedän syyn, hän virkkoi, vaan taitaa olla parasta, että
pidän suuni kiini.

— Voithan tuon minulle ilmaista, pyysi toinen hartaasti.

— Mitäpä se ilmasemisesta paranee.

— Ei niin. En minä sen vaivanen ole.

— Kukin pitäköön huolen omista asioistaan.

— Niin, ja katsokoon omaan poveensa.

Puhe oli oikeata ja hillittyä, mutta itse he tunsivat sanojensa
kärjen. Viha ja uteliaisuus poltti eukkojen rintaa, sillä toinen tiesi
salaisuuden, eikä ilmaissut sitä toiselle.

Mutta ulkoa alkoi kuulua jalkojen töminää. Lisää kylänväkeä oli tulossa.

Patalassa emäntävainaja kummitteli ja sen johdosta talossa usein
pidettiin rukouksia ja raamatunselityksiä. Emäntä oli ollut hurskas
ja jumalaapelkääväinen ihminen, varsinkin viimeisinä päivinään.
Sairasvuoteella oli hän ottanut ripin ja pappi oli kaikkien kuulten
vakuuttanut hänen kuolleen uskossa. Sitä suurempi oli kauhistus, kun
hän heti hautauksen jälkeen oli alkanut rauhatonna talossansa vaeltaa.
Se oli tehnyt koko tuohon pieneen metsäkylään elähyttävän, oudon
vaikutuksen, oli lyönyt leimansa sekä vanhoihin että nuoriin.

Ovi avautui ja pirttiin sylvähti paksu, kylmä höyrypilvi täyttäen koko
ovensuun. Hiljalleen pilvi ohentui, siihen syntyi pyörteitä, jotka
kiemurtelivat kattoa kohden ja katosivat. Oven suu oli täynnä väkeä,
miehiä, vaimoja ja lapsia. Hetkisen ne jalkojaan tömistellen ja käsiään
hieroen puistelivat kylmästä, rauhottuivat vihdoin ja kävivät istumaan
penkeille.

— Onpa siellä pakkanen, muuan mies virkahti.

Hänelle ei kukaan vastaa.

— Huh-huh, vahvisti mies sanojaan, sillä häntä itseäänkin hirvitti,
että oli äänellään särkenyt pyhän hiljaisuuden.

Naisista muuan selailee virsikirjaansa, virittää sitten haikean
kimeällä äänellä virren, johon kaikki yhtyvät. Virren aikana tulevat
sisähuoneista esiin Patalan isäntä ja Sylvester. Isäntä on suuri,
tuimannäkönen mies, Sylvester taasen, kylän räätäli ja saarnaaja, on
pieni, punatukkanen ja liukas. He asettuvat pöydän taakse veisaamaan.
Viimeistä värsyä laulettaessa yhtyy virteen Nikkikin. Hänen äänensä on
heikko ja tärisevä, mutta se kuuluu erikseen, ei sekaannu toisiin.

Veisuun aikana on Sylvester tuon tuostakin luonut silmänsä kattoon.
Virren loputtua hän astuu pöydän päähän, panee kätensä ristiin, luo
alas katseensa ja rukoilee hiljaa, — jolla ajalla naiset keskenänsä
supisevat omia asioitansa.

Vihdoin kohottaa saarnaaja vartalonsa, rykäsee ja alottaa tuimalla
äänellä:

— Oo pyhä kolminaisuus yhdessä olemuksen muodostuksessa! Sinä olet
meidän autuudensarvemme ja iankaikkinen turvamme! Me kiitämme sinua
ylitse kaiken sydämellämme ja suullamme ja mielellämme, ettäs niin
ylenpalttisen voimallinen ja laupias meitä kohtaan olet ollut. Nyt me
rukoilemme sinun tykösi, ettäs armollisesti peittäisit meidän pahat
tekomme, erinomattainkin ne, joilla me sinua ja sinun pyhiä käskyjäsi
vastaan rikkoneet olemme tylyillä ja kelvottomilla ajatuksilla,
puheilla ja töillä, panetuksilla, parjauksilla ja epäuskolla. Varjele
meitä kaikesta vaarasta ja vahingosta, sillä yksin sinuun me luotamme,
yksin sinuun me turvaamme, sinä yksin voit auttaa meitä. Sinähän olet
meidän herramme ja sinun käsiisi me itsemme annoimme jo hamasta äitimme
kohdusta. Niin siunaa siis nyt meitä, oo taivaan majesteetti, suojele,
oo pyhä kolminaisuus, kätke, oo käsittämätön laupeus! Se korkein totuus
peittäköön meitä, se korkein viisaus virvottakoon meitä ja se korkein
pyhyys holhotkoon meitä. Tämä vakaa ja vankka kolminaisuuden korkea
olemus olkoon vahva muuri meidän ja näkymättömien henkien välillä...

— Kiesus, kuului uunin puolelta hermostunut kiljaus.

Kaikki säpsähtivät, mutta rauhottuivat pian. Lapset hiipivät lähemmäksi
äitejään.

Kissa oli hypännyt päreorsilta kiukaalle.

— ... henkien välillä, pauhasi Sylvester, — etteivät ne saisi lähestyä
meitä meille pahaa tekemään...

— Se pyrkii sinne lämpöseen, polonen, höpisi Nikki ääneensä, kissaa
ajatellen.

Sylvester loi ukkoon julmistuneen katseen, pyhkäsi otsaansa ja jatkoi:

‒ Niinkuin pilven patsas ennen muinoin korvessa asettui Israelin lasten
ja Epkyytin julman joukon välille, ettei pyhälle kansalle mitään pahaa
tapahtuisi, niin ole nytkin, oo suuri väkevyys, tulinen muuri sen
levottoman hengen ja tämän talon välillä, ettei se saisi tulla tänne
pelottelemaan isäntää ja hänen palvelusväkeänsä. Ylitsevoipa pyhyys,
mittaamaton korkeus, kaitse voimakkaalla kädelläsi tätä taloa, amen, ja
se tapahtukoon!

Sylvester oli rukoillessaan käynyt hikiseksi ja punaseksi. Hän
heiluttaa ruumistaan kuin seinäkellon heiluri, katsoo hetkisen aikaa
äänetönnä kattoon, luo sitte terävän katseen sanankuulijoihinsa ja
alottaa tavallisin puhe-äänin:

— Rakkaat ystävät! Kuten te tiedätte ja kuulleet olette, tulee tämän
talon emännän haamu joka yö puoliyön aikaan tähän pirttiin ja isännän
kamariin suureksi kauhuksi isännälle ja kauhistukseksi koko kylälle.
Sen tähden on isäntä antanut papin jo ennen siunata tätä taloa,
vaan koska sekään ei ole auttanut, on hän kääntynyt minun puoleeni
pyynnöllä, että minä sekä siunaisin, että manaisin sen hengen pysymään
täältä pois. Ja sen kaikkein korkeimman nimessä minä tahdonkin sen
tehdä. Vainajan minä tunsin silloin, kun hän eli maan päällä ja
minun mielestäni hänen vaelluksensa oli hurskasta. Mutta me ihmiset,
hengenmiehetkin meidän seassamme, olemme taipuisat tuomitsemaan
silmänäön mukaan. Meidän katseemme ei uletu sydämiin eikä munaskuihin.
Mikä lienee ollut salainen sokkelo vainajan sydämessä, joka häneltä
rauhan riistää. Tutkimattomat ovat Herran tiet, tutkimattomat ovat
tuonen salaisuudet. Moni kuolee lihallisiin synteihinsä ja kuitenkin
saa levon haudassa. Emäntä taas lepoa ei saa, vaan rauhatonna
kummituksena kulkee jälkiänsä. Mikä lieneekin syynä... Suuri on juopa
elämän ja kuoleman välillä, kuka uskaltaa sen yli kulkea!

Sylvesterin katse oli käynyt uhkaavan näköseksi. Hän astui keskelle
lattiaa ja katon rajaan katsoen kiljasi:

— Minä herran palvelija kiellän sinua, rauhaton henki, koskaan enää
astumasta yli kuoleman rajan! Isän, pojan ja pyhänhengen nimeen, amen!

Manaus oli toimitettu. Saarnaaja tarttui isännän käteen ja sanoi
siunaten:

— Minä siunaan sinun sisälle- ja uloskäyntisi, amen! Ja ole nyt hyvässä
turvassa, ei se enää tänne tule!

— Tulee se kun tuleekin, kuului naisten joukosta kimeä, epäjuhlallinen
ääni.

Isäntä kävi rauhattomaksi ja etsi katseillaan puhujaa. Nainen jatkoi:

— Ei siunaukset, eikä muut höpinät haamuja ja kummituksia vastaan auta.
Turha on aina turhaa! Mutta menkääpä, isäntä, Mellan puheille, niin...

— Se on tosi, keskeytti joku röheä-ääninen eukko, Mellan noita se
auttaa, jos kukaan. Se mies se osaa hallita vaikka itse pelsepuupia.
Muistanhan minä, miten tässä kerran menneinä vuosina tuonne
naapuripitäjään niinikään ilmestyi piru...

— Eihän emäntävainaja mikään piru ole, virkkoi muuan nuori tyttö
vilkasten arasti kiukaan nurkkaan.

— Eikä noitiin saa luottaa, sanoi Sylvester loukkaantuneena. — Ne ovat
pahan palvelijoita ja niiden voima on itsestään perkeleestä. Jos ei
tällaisissa tapauksissa Jumala auta, niin ei sitte mikään.

— Onhan tässä nähty, mitä se on auttanut, jyrähytti joku tuimannäkönen
mies.

— Vaikka on käynyt papit ja pipit, säesti nainen, joka puheen oli
alkanut.

Se oli jo liikaa Sylvesterin mielestä, hänen muotonsa muuttui ja
vihasella äänellä hän tiuskasi:

— Minuako sinä, Amanta, pipität?

— Kun sattui, niin kohdalle osui, vastasi mies Amantan puolesta. —
Kyllä se Mellan noita on ainoa, joka näissä asioissa voi auttaa, — eikä
se paljon maksa.

— Jumalan sana on paras apu!

Sylvester on jo hillinnyt itsensä ja on jälleen hiljan en ja nöyrä,
kuten Herran palvelijan sopii.

— Niin muka, alkoi Amanta pistellä. — Sylvester pitää sanaansa papin
sanaa parempana, vaikk' on oman kylän lapsi, Tuulispään saunassa
syntynyt. Tuskin olisit saanut sanallasi Aattolan Esankaan sydäntä
kääntymään akkansa puoleen, mutta Mella sen teki.

Naiset, jotka tarkkaavaisina olivat kuunnelleet keskustelua,
alkoivat supista keskenään Aattolan pariskunnasta. Esa, se entinen
naisviehkaaja, on äitynyt ihmisittäin elämään vaimonsa kanssa...

Tosiasioita vastaan ei Sylvester mitään voinut. Tiesihän hän, että
Mellan noita pimeiden voimien avulla vuodessa teki enemmän ihmeitä,
kuin hän ja pappi yhteensä koko elämässä. Mutta syy ei ollut
Sylvesterin eikä jumalansanan, vaan tämän kovakorvaisen niskurikansan.
Hän ei enää puolustanut asiataan, vaan pani kätensä ristiin ja huokasi
syvään ja hartaasti. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi tässä henkisesti
raaistuneessa joukossa.

— Niinkuin jo äsken sanoin, alkoi röheä-ääninen ukko jälleen puhua,
ilmestyi siihen taloon niinikään piru. Mellehti pirtissä öisin ja
näytteli itseään päivälläkin, vaikk' oli kesänen aika. Heitti kalikoita
rukiin seasta sirppien eteen ja tuppasi kiviäkin heittämään, kun
ihmiset iltasin saunaan menivät. Sen talon isäntä niinikään siunuutti
taloansa jos jonkinlaisilla papeilla. Mutta sitten, kun rukouksista ei
apua, lähti se isäntä Mellaan ja apu tuli. Sen koommin ei piru itseään
näytellyt.

Ukon puhuessa oli Patalan isäntä käynyt hajamieliseksi. Näytti siltä,
kuin ei hän olisi kuullut, eikä nähnyt, mitä ympärillä tapahtui.

Sylvester laski kätensä hänen olalleen:

— Luota ja usko sinä Jumalaan, siitä todellinen apu tulee.

Lienee Sylvester kuitenkin tuntenut, ettei isäntä tähän todelliseen
apuun oikein luottanut. Hän veti kätensä äkkiä pois isännän olalta ja
sanoi:

— Tai jos tahdot, niin mene Mellaan, sieltä ehkä avun saat.

— Olisikohan tuota mentävä, vastasi isäntä.

Siihen ei saarnaaja mitään sanonut, pyhkäsi vain hiuksiaan, huokasi
syvään ja poistui.

Hänen lähdettyään katosi hartauden painostus pirtissä olijoista. Heidän
kielensä kantimet pääsivät irti ja kilvan he isännälle Mellan noidan
ylistystä lauloivat.

— Saisihan tuota koettaa, tuotakin, oli isännän lopullinen, verkkaisa
päätös.

Oli jo melkein puolenyön aika, kun vieraat alkoivat tehdä poislähtöä.
Ovi avautui, ulkoa tuli jälleen sisälle valkonen huurrepilvi. Ihmiset
sekaantuivat siihen tummina kiemuroina, pilvi katosi ja kyläläiset sen
mukana. Pirtti oli jälleen harmaa ja autio.

       *       *       *       *       *

Nikki on kömpinyt kiukaalle ja asettunut päreiden päälle nukkumaan.
Hänen unensa ei ole syvää, eikä sikeää, hän tuskin tietää nukkuvansa.
Vanha ruumis vain lepää, henki askaroitsee valveillaan. Sen asuntona ei
ole harmaa kiuas, se kulkee entisiä teitään: ketoja, metsiä, kuokituita
peltoja, lemmenlehtoja, — vallaton, vapaa sielu, joka elämän varrella
ei mitään kahletta ole itselleen takonut, ei turhaa romua niskoillensa
kerännyt.

Isäntä meni kamariinsa, asettui leveään leskisänkyynsä. Hän ei tohtinut
nukahtaa ennen aamun koittoa.

Sängyssään pirtissä nukkuu palvelustyttö väsyneen unta, uneksii
saarnoista ja haamuista, kääntyy joskus, valittaa ja voihkii.

Navetta on täynnä lihavaa karjaa, vilja-aittojen laarit kukkuroillaan
jyviä. Vaate-aitassa on emäntävainajan omaisuus uutta omistajaa
odottamassa. Sadottain liinavaatteita on orsilla yhteen pakkautuneina,
alimmissa jo ruosteen alkua. Orsi on painanut valkoset vaatteet
sinteiksi ja hauraiksi ja seinillä riippuviin hameisiin on koiperho
rakennellut pesiään.

Emännän haamu kulkee kylmänä ja valjuna jälkiään. Se menee isännän
huoneeseen, isäntä parkasee kauhusta. Se menee navettaan, karja
vapisee. Se menee pirttiin, tyttönen nukkuu sikeästi, mutta voihkii
unissaan. Nikki hymyilee, ei näe haamua, eikä pääse aave hänen
lähellensä, sillä ajatusten ja muistojen virta sulkee tien valjulta
varjolta.


II.

Mellan noidan mökki oli kaukana kyläkunnasta, kahden järven ja suuren
metsän takana.

Sinne ei kuulu maailman humu, edistyksen ääni ei pääse tunkeutumaan
noidan vaiheille. Hän elää pakanallisten esi-isiensä hengessä ja
vihaa kaikkia, jotka entisyyden tavoista ja menoista ovat poikenneet.
Hän tietää olevansa yksi niistä harvoista jälelle jääneistä, joilla
noituuden salaiset viisaudet oli hallussaan. Maailman hän näkee
kasvavan vieraiden jumalten palveluksessa ja siksi hän vieroo sitä ja
sen heikkoja henkiä.

Hän ei välitä edistyksestä, ei kaipaa valoa, sillä hän ei pelkää
pimeyttä. Pimeydestä on hän kotoisin ja sinne hän jälleen menee, —
suureen olemattomuuteen, tuonen hämäriin tupiin.

Mella oli yksin ja rakasti yksinäisyyttä, — kukapa nykyajan ihminen
olisi kyennyt hänen kanssansa seurustelemaan. Pilkkaa ja naurua herätti
nuorisossa hänen maineensa, pelkoa hänen olentonsa.

Hän on hyvin vanha. Kukaan ei tietänet hänen ikäänsä. Ikäloput ukot
olivat nähneet hänet aina yhtä vanhana. Satoja vuosia sitten jo Mellan
noidasta puhuttiin ja silloinkin oli hän ollut vanha. Hänen ruumiinsa
on pieni ja kuivaksi kopristunut, hänen hiuksensa ovat vaaleankeltaset,
leuka pitkä ja terävä.

Hän on sokea, sanovat ihmiset, kun hän ei näe, miten mahtavat hongikot
kaatuvat ihmisvoiman kautta ja miten peikkovuoret komeiksi linnoiksi
muuttuvat.

Noidan silmät kyllä näkevät, mutta hän katselee mieluisammin vuoria,
joilla hongat humisevat, kuin linnoja, joita vuorten juurille
rakennetaan.

Hän on kuuro sanotaan.

Noita on sulkenut korvansa uuden tiedon ylistyslauluille.

Hän kuolee pian, ennustavat nuoret ja siinä he ennustavat oikein. Noita
kuolee pian ja hänen kanssaan entisyys ja pakanuus. Uusi aika peittää
hänet unhon multaan. — — —

Patalan isäntä oli Sylvesterin poistuttua jäänyt kahden vaiheille.
Saarnamiehen manaukseen hän ei uskonut, mutta toisaalta hän ei suurin
luottanut noitaankaan.

Saihan tuota kuitenkin koettaa, eihän se paljon maksa, vaikka
kallistakin olisi.

Ja kun yö Sylvesterin saarnan jälkeen oli vain kahta kamalampi, haamu
manauksen jälkeen vain entistä selvempi, niin lähti isäntä seuraavana
aamuna, tietäjän pakeille.

Samaan aikaan noita vainusi vieraita. Hän tunsi tulijan mahtavaksi ja
rikkaaksi, sillä sokeain silmäin edessä kierteli kultasia renkaita.
Rengas toisensa jälkeen syntyi, säteili hetkisen omaa valoaan, muuttui
sitten vihertäväksi vaahdoksi, joka katsoi syvään, mustaan pohjaan.
Musta pohja näytti äärettömän suurelta, — siitä suuruudesta näkevällä
silmällä ei ole aavistustakaan, — sinne katosivat renkaat ja pimeä
tausta jäi liikkumattomaksi. Se odotti.

Noitakin odotti.

Hän tiesi, että milloin suuri, ääretön pimeys on selvää ja tyyntä,
silloin siinä näkyy sen ihmisen kohtalo, joka apua etsii, — mutta jos
pimeyden yli kulkee keveitä aaltoja, silloin on ennustusten taito
kätketty.

Suuri pimeys oli hiljaa tietäjän katseiden edessä.

... Syvyyden keskus värähtää. Siihen ilmestyy hieno, kiiltävän
valkonen, kiemurteleva lanka. Se taas vetäytyy kokoon, kiertyy
valkoseksi palloksi, joka laajenemistaan laajenee muodostellen kuvia
epämääräisiä, häilyviä, rauhattomia.

Noita yhä odottelee.

Hetkisen vielä kuvat liehuvat sinne ja tänne, sitten ne yht'äkkiä
yhdistyvät, saavat selvyyden ja keskellä pimeyttä on Patalan
emäntävainajan varjo.

Tietäjä kiinnitti siihen tahtonsa voimaa, ei päästänyt sitä hajoamaan.

— No, kysyi hän äänettömin sanoin vainajalta, mikä sinua vaivaa, kun et
saa rauhaa tuonelassa?

Vainaja vastasi:

— On kylmää ja vierasta. Ei täällä ole mitään, jota rakastaisin.

— Ketä etsit? kysyi jälleen noita.

— Sitä mitä rakastan.

— Mitä sinä tahdot?

Haamu horjui ja vavahteli. Noidan oli vaikeata saada sitä pysymään
koossa.

— Mitä tahdot? uudisti tietäjä ponnistaen tahtonsa voimaa.

— Siunausta... kuului epäselvä, häipyvä vastaus.

Kun Patala saapui Mellan mökille, makasi noita uupuneen näköisenä
lavitsalla. Niin hän aina makasi, kun avun-etsijöitä tuli. Patala tiesi
sen ja istahti odottamaan.

Kauan hänen ei tarvinnut odottaa, kun noita virkosi, käänsi sokeat
silmänsä Patalan isäntää kohden ja virkkoi:

— Vaimosi kaipaa siunausta.

— Siunausta! Vieläkin siunausta! Ja kun sitä on niin paljon ja
moniapäin siunattu, ihmetteli isäntä.

— Ostettu rukous ei auta tuonelassa, vastasi noita.

— Mikä sitten, kun kukaan ei ilmaiseksi rupea...

Syntyi hetken äänettömyys. Noidan elottomat silmät tuijottivat
Patalaan. Näkikö se niillä? Patala tiesi, että Mella oli sokea, — ei se
mitään näe, katsoohan vain sinne, minne silmät sattuvat olemaan ja nyt
ne sattuivat olemaan häneen päin.

— Ja siunasihan pappi sen, kuten muutkin ruumiit, jatkoi isäntä,
jota noidan ilmeetön katse kolkostutti. — Siunasi ja piti kauniin
ruumissaarnan...

Mella yhä katsoi.

Jälleen oli suuri, pohjaton pimeys ilmestynyt hänen eteensä. Pimeyden
keskellä oli nyt Patala, mutta tämä varjo ei häily, ei vapise.

— Mitä haluat? kysyi tietäjä äänettömin sanoin.

Varjo ei liikahtanutkaan.

— Mitä haluat?

Pimeys laajeni, vihertävä usva sen vaiheilla vapisi, mutta haamu on
paikallaan kovana ja jäykkänä kuin kallion syrjä.

— Ja pappi vakuutti vainajan kuolleen uskossa, puhui Patala.

— Vainajalta puuttuu siunausta, virkkoi noita ääneen.

Sitä ei Patala voinut käsittää, vaan katsoi kysyen tietäjään.

— Jokainen ihminen, puhui noita, tarvitsee lähimmäisensä sydämestä
lähtenyttä siunausta voidakseen saada rauhaa manan majoilla. Sitä
sinulta ja sinun vaimovainajaltasi puuttuu.

— Minkä minä sille mahdan, sanoi Patala. — Olisi eläessään huolehtinut
sielunsa asioita, nyt se jo on myöhäistä.

— Mistä sen tiedät?

— Jumalan sanassa sanotaan.

Noidat eivät kärsi Jumalan nimeä, he kun ovat pahan liittolaisia.
Niinpä Mellakin, kun kuuli vieraansa mainitsevan Jumalan nimeä, kadotti
salaperäisen mahtinsa ja muuttui tavalliseksi sokeaksi ukonrähjäksi ja
alkoi ihmisten tavoin jutella isännän kanssa.

— Miten se isäntä nyt näille maille on joutunut? hän kysyi.

— Hm, tuota, olisi vähän niinkuin asiaa.

— Vai asiaa...

— Niin. — Kun se akka-vainaja tuppaa kummittelemaan.

— Vai niin, vai kummittelemaan.

— Niinhän se öisin...

— Vai öisin...

— Tuota, olisin vähän niinkuin kysynyt teiltä neuvoa, miten sen saisi
pois. Ei sen puolesta, että minä sitä pelkäisin, pois se. Mutta onhan
se ikäänkuin ilkeää... Ja eihän siihen saa toista emäntääkään, kun se
vanha...

— Emäntä taitaa olla talossa tarpeen. Joko tuo on katsottu?

— Eihän se talo, enempää kuin isäntäkään vielä huutavaa tarvetta ole
tuntenut, eikä se uuden otto vielä ole varmassa tiedossa. Leuston
isäntähän se sitä tytärtään vähän on kaupitellut, mutta mitä uudesta
puhetta, kun se vanha...

— Vai Leuston. Onko tuo minkäkinlainen ihminen?

— Eihän sillä paljon ole, joku satanen vain, jos sitäkään.

— Vai on se niin köyhä.

— Köyhä peräti. — Muuten korea ihminen ja nuori. — Ja onhan sitä
aikansa vanhaa ja rikastakin koetettu, niin että jos tuon olisi
ottaakseen, kun ensin saisi sen vanhan... Tuota olisiko teillä joitakin
keinoja?

Huoneen seinällä riippui punasista langoista tehty verkko. Se oli
taikaverkko, josta tietäjä tietojansa lateli.

Mella otti verkon syliinsä, alkoi hapuillen kulettaa sormiansa sen
silmissä ja hiljalleen höpistä. Patalasta tuntui tuo meno paljoa
juhlallisemmalta kuin kaikki ne pyhät menot, joita asian takia oli
pidetty. Tarkkaavaisena hän seurasi ukon sormien liikkeitä ikäänkuin
hän olisi ymmärtänyt niiden tarkotuksen.

Vihdoin noita heitti verkon lavitsalle ja alkoi puhua:

— Ota arvoton esine, sellainen, joka ei omaisuuttasi vähennä, eikä
tuntoasi kirvele ja jota vaimovainajasi eläessään on käyttänyt. Anna se
vaivaselle, — jos vaivanen siitä kiitoksen lausuu, on vainajan henki
hyvitetty, jos ei, niin etsi arvokkaampi esine, tee sen kanssa samoin,
jatka eteenpäin, kunnes kiitoksen olet saanut. Mutta älä huolehdi, —
vähästä vaivanen kiittää.

— Auttaakohan se? kysyi isäntä muodon vuoksi, itse asiassa oli hän jo
varma.

— Auttaa, kuului vanhuksen vastaus.

Kevennetyin mielin palasi isäntä kotia.

Vanha Nikki pilstoi pärepuita pirtin pankolla, kun isäntä astui
sisään oman kynnyksensä yli. Nikillä oli ainaisena ilettävänä tapana
syleskellä pitkiä tupakkasylkyjä permannolle. Sellainen oli muuten
tapa isännän ja renkienkin, mutta Nikin syleskely tuntui nuoremmista
ihmisistä ilkeältä, hän kun oli vanha ja kuolainen. Pahaksi onneksi
sattui Nikki nyt isännän tullessa sylkäsemään tavallista mehevämmän
sylyn ja tavallista keskemmälle permantoa.

Isäntä oli ilosella tuulella, mutta silloin kun hän oli ilonen, ei hän
kärsinyt mitään tuskastuttavaa. Nikki olikin jo aikansa saanut olla ja
asua aivankuin omainen talossa, siitä piti tulla loppu ja paikalla! Ei
ikäloput rahjukset taloa hyödytä, aina se kuhnijakin kuluttaa.

— Sinun aikasi on jo lähteä ruotiin, tervehti hän Nikkiä. — Oletkin jo
aikasi ollut tässä talossa.

Isännän kolkko tervehdys ei Nikkiin mitään vaikuttanut. Hän jatkoi
päreiden kiskomista. Samahan tuo on, missä hän jälellä olevat jotkut
päivänsä viettää, tässäkö, vai toisessa talossa.

Samassa muistui isännän mieleen noidan neuvo: vaivasen kiitos. Mistä
sen nyt tässä tuokiossa vaivasen löytää ja mitä sille antaa? Hän katsoi
Nikkiin. Olisiko tuo vaivanen? Sen pää tutisi vanhuuden heikkoudesta,
kädet olivat känsäiset ja jäykät, mutta muuten oli se ehjäraajainen.
Kulkisikohan tuo vaivasesta...

Lähimain ei raajarikkoja ollut.

Isäntä meni sisähuoneisiin, otti esille raamatun ja alkoi etsiä
erotusta vaivasen ja köyhän välillä. Mutta ei löytynyt niitä paikkoja,
missä vaivasista ja köyhistä puhutaan. Eräästä paikasta kyllä
aukeni »autuaat ovat henkisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan
valtakunta». Olihan Nikki jo vanhuuden höperö, mutta hulluksi häntä ei
voi sanoa. Toisesta paikasta aukeni: »teillä on aina köyhät, mutta en
minä aina teidän luonanne ole». Jaa, Jumala paratkoon, Jeesus sanoi
siinä kohden aivan täsmälleen oikein. Eikö se Nikkikin ole tässä
talossa aina ollut!

Ei, — ei löytänyt tällä kertaa silmä sellaista paikkaa, missä
vaivaisista mainittiin.

Lienee siis parasta koettaa Nikkiä, kenties se tekee saman asian, — jos
ei, niin saattaahan sitten etsiä vaivasta kauempaa.

Isäntä alkoi miettiä, mitä hän emäntävainajan tavaroista Nikille
antaisi. Hän meni aittaan. Orret olivat lengollaan tavarain painosta
ja ummehtunut haju tunkeutui häntä vastaan. Hän säpsähti. Tavarat
olivat hoitajan puutteessa! Hänen mieleensä tuli Leuston nuori ja
kaunis tytär... Jos ei se tulollaan tavaraa juuri lisääkään, niin onhan
kuitenkin hauskaa nähdä vanhan tavaran hoitajana nuori nainen.

Isäntä niin mielistyi siihen kuvaan, joka hänen ajatuksiinsa kulki,
että unohti, mitä varten hän aittaan oli tullut. Vasta kun hän oli
sulkenut ja kun hän jo seisoi lumisella, huurteisella pihalla, hän
muisti asiansa. Uudelleen hän avasi oven ja meni sisälle.

Mitä hän nyt ottaisi? Orsi likinnä ovea oli täynnä sukkia, sillä emäntä
oli käyttänyt kaiken joutilaan aikansa niiden kutomiseen. Pari toisensa
jälkeen oli valmistunut ilman että vähääkään oli hukkaantunut kallista
työaikaa...

Kömpelönä kulkee isännän käsi sukkien välitse. Kaikki ne ovat lujia,
laheita ja pehmosia, surko on kajota... Mutta vihdoin sattuvat sormet
pariin, joka tuntuu huonompiaineiselta kuin toiset, — aineen laadun
suhteen on hänellä peräti tarkka tunto. Tämä pari on varmasti tehty
lampaiden käpälävilloista. Niin, eikö olekin! Hän tarkastaa niitä
ovesta tunkeutuvan talvipäivän hämärässä valossa. Nämä hän ottaa!

Orteen on syntynyt pieni vajaus. Se tekee pahaa isännän silmälle.
Villanen tavara on kallista ja se on tarpeellista kylminä talvina,
pitäisikö sitä joutavaan kuluttaa? Hän punnitsee Nikille aiottua lahjaa
kädessään. Huonommasta aineesta nämä ovat kuin toiset, mutta hyvin
kudotut, tiiviit ja painavat, — mitä joutavia! Mies on heittämäisillään
sukat takaisin orrelle, kun hän huomaa niistä rapisevan koin syömää
villapehua... Hän kauhistuu. Onko turmio päässyt tähän suureen tavaran
paljouteen? Sitä ei emäntä vainaja koskaan olisi sallinut! Näinkö
häpäisee isäntä ahkeran vainajansa hien ja vaivan, että antaa tavarain
lahoa hoidon puutteessa! Jälleen tuli sydäntä hivelevänä mieleen
Leuston nuori tytär, — miten se virkeänä peuhtoo ja puhdistaa vaatteet
ja koko talon, miten se asettaa vaatteet oman mielensä mukaan orsille,
tekee uusia eikä vanhoja kuluta...

Kun isäntä koinsyömät sukat kädessä saapui pirttiin, oli Nikki
korjannut päreet yhteen kokoon uunin nurkkaan ja itse kömpinyt
kiukaalle. Isännän viittaus siihen, että hänen oli lähdettävä ruotiin,
oli sittekin koskenut, jos ei juuri kipeästikään, niin kuitenkin sen
verran, että sydänala oli käynyt oudoksi. Nikki oli nuoruutensa ajan,
edesmenneen isännän eläessä, palvellut talossa, oli tehnyt työnsä
tunnollisesti kuin omaan kotiinsa. Hän oli tottunut pitämään taloa
kotinaan...

— Nikki, kuului isännän ääni alhaalta, onko sulia sukkia?

— Häh? kysyi Nikki, jonka kuulo ei enää ollut varsin tarkka.

— Onko sulla sukkia?

— Ei ole. En minä ole kenenkään sukkia ottanut. Onko isännältä hukkunut
sukkia?

— Älä höpise! Tule alas, niin saat sukat.

— Sukat, keltä? kysyi Nikki. Häntä ei oltu lahjoilla pilattu.

— Minulta, vastasi isäntä.

Vaivalloisesti tuli Nikki alas. Hänen oli helpompi kömpiä ylös, kuin
tulla alas kiukaan jyrkkiä ja korkeita portaita.

— Tässä on sukat sinulle, pistä jalkaasi, virkkoi isäntä hiukan
röyhkeillen anteliaisuudellaan.

Nikki otti sukat käteensä ja katseli niitä totisena.

— Mitä varten se isäntä melkein uudet sukat minulle, kysyi hän vihdoin
ja loi ihmettelevän katseen antajaan.

— Saathan ne saada.

— Kost' Jumal' antajaa, kiitti Nikki istahtaen pankolle ja alkaen vetää
sukkia jalkaan.

— Kylläpä tuntuvat hyvältä, ääh, jutteli hän sitten raajojaan
ojennellen. Hyvältä tuntuvat, niin lahealta, että koko ruumista
hivelee, ääh. Ihan se antaa lämpöä koko raajalle.

Vanhus vilkastui, hän aivankuin nuortui lahjasta ja lämpösestä, ja
muuttui puheliaaksi.

— Olihan minullakin ennen sukkia. Freedrika vainaja niitä aina minulle
pisteli... Kerrankin, — olin silloin Freedrikan sulhaspoika, — se
minulle pisteli oikein huikean rannulliset pitkävartiset... siniset,
punaset... jaha, missä lienevät nyt nekin, — sukkia meinaan, — en ota
yhtään muistaakseni miten niiden kävi. Kuluneina en niitä muista,
enkä liioin muista niiden kadonneenkaan. Ohhoo, niin ne menivät, kuin
tuuli, ne sukat meinaten. — Mutta kuinka se isäntä melkein ehjät sukat
minulle? No kun antaa, niin antaa ja Jumala antajaa siunatkoon...

Nikki ei ottanut sukkia pois jaloistaan illallakaan, maata mennessään.
Vaikka kiuas oli kuuma, piti hän ne jalassaan, ne tekivät niin hyvää
vanhalle ruumiille. Hän katsoi jalkojaan, oikoi niitä ja ihmetteli
vieläkin, että miten se isäntä hennoi...

Se tuntui kummallisen hyvältä. Hän, Nikki, on vanha, työkulu ihminen,
isäntä on nuorempi, paljoa nuorempi, ja mahtava. Heidän välillään ovat
nyt lämpöset sukat...

Ajatukset sekaantuivat, ne kiersivät sinne ja tänne, pysähtyivät minne
sattuivat, lähtivät jälleen kulkemaan.

Isäntä oli jo mennyt maata, väki oli käynyt levolle mikä minnekin, —
pirtissä ei tänä yönä maannut muita kuin Nikki. Palvelustyttökin, joka
tähän asti osittain omaa rohkeuttaan, osittain pakosta tilan puutteen
takia oli maannut pirtissä, oli vetäytynyt muualle. Tupa oli hiljanen
kuin hauta.

Vanhus nukkui tavallista ikälopun unta, puoleksi horroksissa, puoleksi
valveillaan. Sukat ovat muuttuneet huikean rannullisiksi ja Freedrika
kutoo niitä... Vikkelään kulkevat vartaat ja vartta syntyy. Se on jo
hyvin pitkä ja yhä vain kutoo Freedrika. Nikkiä sanomattomasti huvittaa
se kudoksen paljous. Huone alkaa jo tulla täyteen siitä... hänen
henkeänsä jo ahdistaa tavaran paljous.

Nikki nousee ylös... hei... parilla askeleella hän hyppää alas
kiukaalta. Tämähän on kummaa, hän on niin nuori ja voimakas.

Sukka katosi, mutta yhä vain Freedrika kutoi. Nikki katsoi ulos ovesta:
sukan varsi oli pihassa pitkin pituuttaan ja se lisääntyi vaateaittaa
kohden. Vaateaitan portailla seisoi emäntävainaja ja syötti yhä
kasvavaa sukkaa aittaan. Nikin jalkoja palelee, ne ovat paljaat ja hän
kovenee Freedrikalle...

Sitte hän muisti mitä isäntä oli sanonut, että hänen piti lähteä
ruotiin... Isäntä on pihassa ja tarjoo sukkia. Nikki ottaa ne ja
yrittää vetää jalkaansa, mutta sukat kutistuvat olemattomiin. Samassa
ajaa vyöryää pihaan komeat ajopelit.

Nikki ymmärtää, että hänen oli niissä lähdettävä ruotiin. Voimakkain
hypyin astui hän vaunuihin ja lähti ajamaan. Metsät, niityt, kylät
kulkivat siintävänä hänen ohitsensa. Hän muisti joskus ennenkin näin
ajaneensa näillä samoilla ajopeleillä, mutta milloin, se ei selvene.
Ahaa, kun tullaan vuoren luo, jossa on punanen kivi, niin siinä
muistan...

Vaunut katosivat, mutta yhä vain Nikki kulki tuhotonta vauhtia yli
vuorien ja järvien. Hänen päätänsä huimasi. Hän koetti voimansa
painolla päästä takaisin maan pinnalle, saada pohjaa jaloilleen. Joskus
hän pääsi likelle, sai varpaillaan kiinni maasta, mutta sitte jälleen
joku vastustamaton voima alkoi viedä ylöspäin. Menköön, tuumi Nikki ja
ponnahutti itsensä irti maasta...

Mielen valtasi rauhallinen tunne. — Näin minä ennenkin olin, vaan
milloin se taas olikaan...

Niin... ainahan näin on ollut.

Nikki unohti koskaan olleensakaan maan päällä.

       *       *       *       *       *

Sinä yönä ei emäntävainaja näyttäytynyt. Mellan noidan neuvo oli ollut
tehokas: isäntä oli saanet vaivasen kiitoksen. Ja Nikki oli ollut oikea
henkilö.

Aamulla isäntä heräsi siihen, että palvelustyttö kolkutti oveen ja
huusi:

— Isäntä, isäntä, nouskaa pian ylös. Nikki on kuollut kiukaalle. Sitä
se emäntävainaja täältä hakikin.




Tellu.


Tellu oli viime aikoina tuntenut vaistomaista rauhattomuutta. Mistä
se johtui, sitä eivät hänen ajatuksensa kyenneet selvittämään.
Sitä liikkui ympäristössä, kuohui ilmassa ja siitä se sieramien
kautta tunkeutui hänen olemukseensa. Tämän sisäisen levottomuuden
vaikutuksesta Tellu tuon tuostakin päästi pitkiä, valittavia ääniä,
jotka pahoina enteinä vuorostaan tunkeutuivat Peltosen ja hänen
perheensä viisaisiin sydämiin.

— Kunhan ei vain matkalla mitään onnettomuutta tapahtuisi, sanoi
Peltoska miehelleen, — tuo koirahan ulvoo kuin kuoleman edellä.

— Mitä vielä, muuten se vaan ulvoo omaa ulvomistaan, vastasi mies.

Mutta rauhallinen hän ei itsekään ollut. Kaukana siitä. Koiran ulvonta
muistutti hänelle jotakin, jonka hän oli kadottamaisillaan, jotakin
kaukaista, ylen rakasta, ikuisesti erottamatonta; siinä oli valittavien
henkien tuskaa, pitkien talviöiden kylmää liikkumattomuutta synkissä
erämaissa.

Peltonen ei ollut taikauskonen. Kuitenkin sokaisi Tellun haikea
valitus sen kauniin kuvan, jonka hän oli itselleen luonut Amerikan
kultakentistä. Se toi jo edeltäkäsin mieleen kotimaan salot, talviset
viimat, — rakkaina mieleen juuri ne, joita pakoon Peltonen ensi tilassa
oli päättänyt lähteä.

Täytyi oikein karaista luontoansa.

Hän oli päättänyt tulevana keväänä muuttaa Ameriikkaan, oli myynyt
osan tavaroistaan, elukkansa, taloustarpeensa ja kaikki tarpeettomat
vaatteet, — koira ei saanut olla matkan esteenä.

Mutta Tellu ei saanut lepoa, ei rauhaa. Se kulki huoneiden ja
ulkorakennusten väliä, nuuski jälkiä, vainusi, etsi sitä olematonta,
näkymätöntä, jonka kolkko olemus oli rikkonut kodin rauhan. Tellu
nuuski isäntää, emäntää, pientä lasta; niissä oli entinen, tuttu haju
ja kuitenkin virtasi niistä jotakin... Hän töykkäsi tuvan oven auki,
istui selkä köyryssä portaille, nosti kuononsa ylös ja päästi pitkän,
haikean valituksen ylös taivaisiin.

Hän ei voinut olla sitä tekemätä, sillä muuten olisi henki salpautunut
rintaa täyttävän ahdistuksen painosta. Hän ulvoi yöt ja päivät ja yhä
painostavammaksi kävi tunne rinnassa, yhä haikeammaksi valitus.

Talven selkä alkoi taittua, aurinko alkoi jo heikosti lämmittää
Tellun kylkeä hänen loikoessaan portaalla. Entisinä aikoina, menneinä
kevättalvina oli aurinko tullessaan tuonut ilosen mielialan. Tellu oli
auringon kohotessa alkanut elää, laajat hongikot olivat olleet ilosia
temmelkenttiä, joissa varjo oli kilvan kiitänyt hänen rinnallaan. Nyt
ei hän tuntenut auringon houkuttelevaa voimaa, hänen rintansa alta ei
päivänpaiste voinut poistaa selittämätöntä, kaihovaa tuskaa. Ja jota
korkeammalle päivä kohosi, sitä pimeämmäksi muuttui mieli.

Tuli kevät. Mökissä alkoi ennen kuulumaton elämä. Sen sijaan, että
isäntä olisi alkanut peltoja viljellä, hän nyt tavaroita — samoja,
joihin Tellun luvatta ei kukaan vieras ollut saanut kajota ja joista
ennen oli niin hyvää huolta pidetty, — näitä samoja tavaroita isäntä
nyt antoi vieraille ihmisille ja potkasi Tellua, kun se ikenet irvessä
koetti estää vieraan niitä ottamasta. Jotakin tavatonta, järjellisestä
elämästä poikkeavaa oli tekeillä, jota Tellu ei käsittänyt. Ennen
oli toisin. Ei ollut sitä tekoa, jota Tellu ei olisi ymmärtänyt, ei
askelta, jonka tarkotusta hän ei olisi tietänyt, hän oli ymmärtänyt
isännän ja emännän toiminnan täydellisesti. Nyt ei enää ollut niin...

Eräänä aamuna pukeutuivat isäntä, emäntä ja lapsi matkavaatteisiin.
Tellu oli niinikään lähtöhommissa. Se hyppeli, liehakoi ja haukkui
pelkästä innosta.

Mutta isäntä asetti hänen kaulaansa nauhan ja sitoi Tellun kiinni
pihakoivuun...

Käpristyneenä, vapisevana Tellu siinä makasi, kun vieras ihminen hänet
vihdoin irti päästi ja vieressä seisovalle naiselle virkkoi:

— Voi sitä raukkaa. Tuo sille voileipä.

Vieraat ihmiset kantoivat sisään vieraita esineitä ja vieras nainen
tarjosi voileipää.

Tellu oli aivan sekasin hämmästyksestä. Murahtaen sieppasi hän
voileivän, hotkasi sen yhdellä kerralla... mutta sitten toi tuuli
tieltä päin tutun tuoksun, isäntäväen! Hän oli kytkyestä vapaa ja
kiihkeästi hän lähti juoksemaan hajua kohden. Hän juoksi kuono tiehen
painuneena, juoksi yhä hurjemmin, yhä selvemmäksi muuttui haju.
Selvästi hän erotti tuoreet jäljet. Niitä myöten hän menee vaikka
maailman ääriin ja löytää omaisensa...

Hän saapui laivasillalle. Sen reunaan jäljet loppuivat. Koira kohotti
kuononsa, haisteli kaikkiin ilmansuuntiin, mutta haju oli kokonaan
kadonnut, kaukaisinta värähdystäkään ei tuntunut, ei ilmassa ei
maassa... vesi oli kaiken haudannut. Tellu istahti laivasillan
äärimmäiselle reunalle, katseli tuokion veden hiljaisia laineita,
päästi sitten äänen niin vihlovan, niin valittavan, että se vieri
kauaksi yli koko kylän. Se sai ihmiset kauhistumaan, kukin alkoi
ajatella kuolemaa, tulipaloa, nälkävuosia, ruttotauteja ja muita
rangaistuksia, joilla Herra ihmissukua kurittaa.

Tellu seisoi laiturilla ja veteen katsoen ulvoi. Hänen vaistomainen
surunsa oli saanut selvyyden. Vesi, jonka lävitse haju ei tunkeudu,
kätki hänen rakkaansa. Kadonnut oli kaikki, loppunut ilo ja elämä ja
hän oli yksin suruineen.

Poislähtöä Tellu ei ajatellut, hän oli unohtanut, että maailmaa
olikaan. Kun hän ei enää jaksanut ulvoa, vaipui hän hervottomana ja
vapisevana laiturille ja uikutti hiljaa.

Monta päivää hän jo oli maannut laivasillalla. Ihmisiä tuli ja meni.
Jotkut pysähtyivät katsomaan, toiset silittivät, — jolloin koira
kohotti silmäkulmaansa, katsoi verestävin silmin hyväilijää, — toiset
taas potkasivat. Silloin hän nousi seisomaan, köyristyi yhä enemmän ja
muutti paikkaa.

Ei Tellu mitään ajatellut, ei harkinnut, eikä suunnitellut. Ikävä ja
kaipaus olivat hänessä muodostuneet olemukseksi, joka oli yhtä hänen
olemuksensa kanssa. Eikä Tellu muistellut entisiä onnellisia aikoja,
— hajun kadotessa olivat kaikki muistotkin kadonneet. Hän vain suri,
sillä suru oli hänen elämänsä.

Hänen maineensa alkoi levitä ympäri pitäjää, ihmiset puhuivat säälien
siitä ihmeen viisaasta koirasta, joka laivasillalla isäntäänsä suree.
Tellua tultiin vartavasten katsomaan ja tullessaan ihmiset toivat
ruokaa, jota koira kaikkien suureksi ihmeeksi ahmien söi. Ettei
hän hylkinyt ruokaa ja ollut nälissään, se hiukan himmensi hänen
uskollisuutensa ja viisautensa mainetta, sillä ihmiset olisivat
säälineet vielä enemmän ja vuodattaneet vielä katkerampia kyyneleitä,
jos Tellu olisi lakannut syömästä ja kuollut nälkään. —

Laivasilta oli nyt hänen varsinainen kotinsa. Siihen oli haju hänet
kulettanut ja siihen oli hän jäänyt, hän ei voinut siitä irtautua.
Ketään ei hän siinä odottanut, mitään erinomaista ei hän kaivannutkaan.
Hän eli, kun hän ei kuollut, — kuolemaakaan hän ei kaivannut, enempää
kuin elämääkään rakasti. Aurinko paistoi kylkeä, silloin ojensi hän
jalkansa, läähätti kieli suusta ulkona ruumiillisesta hyvinvoinnista.
Kun taas satoi, silloin hän käpristyi kokoon ja pani kuononsa vatsan
alle lämmittämään. Tuo kaikki kävi koneellisesti, se oli suuren luonnon
itsetiedotonta työskentelyä ilman että Tellu vähintäkään ajatteli
itsensä suojelemista tai omaa hyvinvointiansa.

Mutta vihdoin ilmestyi uusi henkilö Tellun elämän näyttämölle. Se ei
ollut potkija eikä hyväilijä, vaan se oli mies, joka tuntui tutulta.

Tellu kohotti päätään ja katsoi odottavana mieheen, joka häntä
tarkasteli.

— Teelu, Teelu!

Kaukainen hämärä muisto, tai pikemmin vaisto ilmaisi, että tuolle
miehelle hän usein oli haukkunut.

— Teelu, seh!

Hämärinä kulki koiran mieleen aavistuksia, että tuon miehen ja jonkin
kaukaisen menneisyyden välillä oli jotakin yhteyttä. Hän nousi ylös ja
takkuinen häntä alkoi itsestään heilua. Mies taputti koiraa päähän ja
silitteli sen pörröistä karvaa. Samassa solahti miehen selästä alas
nahkanen reppu ja silloin Tellu tunsi hänet. Tellun oli ollut tapana
ankarasti haukkua reppuryssälle aina kun se oli tullut Peltosen mökille.

Reppuri tuntui omaiselta, se oli ainoa tuttu entisiltä ajoilta ja sen
takia oli hän saanut kaikkein eniten murista...

— Teelu, Teelu, kutsui venäläinen murteellisesti ja kun hän lähti
kulkemaan kylää kohden, piti Tellu aivan luonnollisena seurata häntä.

Taloon tultua levitti mies laukkunsa lattialle. Koira asettui laukun
viereen, seurasi katseillaan talonväkeä ja murisi jokaiselle, joka
epäilyttävällä tavalla läheni. Mies nauroi ja Tellu ymmärsi, että se
oli hyvillään.

Koiran varjelemisvaisto oli herännyt ja se kohdistui kaikella
voimallaan kulkukauppiaan tavaroihin. Kun venäläinen nosti laukun
hartioilleen, nousi Tellukin ylös ja lähti vaeltamaan hänen mukanansa.
Siitä syntyi heidän välilleen yhteiset pyrkimykset.

Uusi isäntä oli hellä ja hyvä, antoi maata vieressään ja syötti omalla
ruoallaan. Mutta aina kun matka sattuu tutulle sillalle, katsahtaa
Tellu veteen, aukasee kitansa ja päästää pitkän, valittavan ulvonnan.




Kaupustelija.


Ovi aukeni ja pirttiin melkein hypähti vanha, pikkunen, kurttunaamainen
eukko.

Hän oli kaikkien kylänväkien suosima kaupustelija ja hän toi aina
tullessaan tietoja muualta maailmasta.

— Hyvää päivää, hyvä emäntä, ostetaanko mitään? ... Katsokaahan, mitä
minulla on! Nähkääs näitä!

Eukko levitteli koristaan esiin kirkkaita, halpahintaisia
silkkinauhoja, pummulisia käsineitä, monivärisiä helmiä ja muuta
rihkamaa.

— Eihän sitä nyt, esteli emäntä.

— Ostakaa pois vaan, minä myyn halvalla. Tietäähän emäntä, ettei
Loviisa suuria voittoja kisko.

Emäntä sen kyllä tietää, mutta hänellä ei satu olemaan rahaa.

— Niin, niin, huonot ovat raha-ajat nykyään, valitteli Loviisa. —
Ei tahdo kauppa enää kannattaa, niinkuin ennen. Mutta eihän emännän
tarvitse rahalla ostaa, ruokakin kelpaa... Ohhoo, toiseen toimeen olisi
ryhdyttävä, ei tahdo kauppa enää elättää, vaan mihinkäpä ryhtyä kun
terveys on mennyttä ja voimat huonot.

— Ketterähän se Loviisa vielä on, virkkoi emäntä, ketterä kuin nuori
ikään.

— Kyllähän se muuten menisi... enhän minä muuten... mutta kun tuolla
rajapitäjän kartanossa koira puri, niin siitä päivin en ole tervettä
päivää nähnyt.

Loviisan ympärille kertyi talonväkeä kuuntelemaan. Kun Loviisa alkoi
kertoa, silloin kannatti kuunnella. Ei se muija koskaan turhia
laverrellut, niinkuin muut kuleksijat, tosia asioita se aina puhui.

— Miten se kävi, tiedusteli emäntä, puriko pahastikin?

— Ei se luun vammaa tainnut aikaan saada, mutta sydämeni vavahti pois
sijoiltaan, eikä ota enää asettuakseen, nykyttää, hytkyttää vaan aina
ja väliin se lyö niin kovasti että siihen paikallaan luulee kuolevansa.
Huimoo ja kiertää alituiseen sydänalassa ja vapistus on aina jäsenissä.

— Kenen se oli koira? kysyi isäntä.

— Kartanon koira se oli.

— Mitä te sille teitte, tiedusteli renkipoika, jonka tapana oli
ärsytellä koiria.

Kuulijain ihmeeksi alkoi Loviisa sydämellisesti nauraa.

Renkipoika nauroi mukana pelkästä myötätuntosuudesta, sillä hän aavisti
Loviisan tehneen jotakin perin hullunkurista.

— Nähkääs, kertoi eukko nauraen, en minä tehnyt muuta kuin yritin mennä
siitä ovesta sisälle, josta paremmat ihmiset kulkevat... enkä yhtään
huomannut isoa koiranjuutikasta, joka makasi kynnyksellä. Astuin kuin
mikäkin rouva ylös paraatirappusia ja tartuin oveen, mutta äläpäs
niin vaan koske, tuumi koira ja karahutti minua niskaan. Eiköstä ole
koirakin viisas jumalanluoma, kun ottaa ja erottaa, kuka köyhä on!
Niinhän sen on järki kuin viisaan ihmisen! En olisi uskonut elukalla
olevan sellaista ymmärrystä... Piiat sitten jälestäpäin kertoivat,
ettei se koskaan karkaa parempain ihmisten niskaan, huonompain vain ja
kerjäläisten. Sanottakoon sitte, ettei koiralla ole sielua...

— Tuliko ketään hätiin? kysyi emäntä.

— No veikkoset! Itse patruuna ja patrunessa juoksivat minkä
ennättivät... Vieläkin korvissani kaikuu kepin läiske, kun sitä koiraa
hakattiin, että saivat sen eroamaan niskastani.

Isäntä alkoi kävellä edes takaisin pirtin permannolla. Hänen otsansa
oli vetäytynyt kurttuun ja hän näytti miettivän ja harkitsevan,
jotakin. Vihdoin hän pysähtyi Loviisan eteen ja kysyi tärkeän näkösenä:

— Oliko siinä ketään näkemässä?

— Oli. Koko kartanon väki siihen meluun tuli.

Isäntä alkoi jälleen miettiä. Toiset seurasivat tarkoin hänen
ilmeitään. He aavistivat, mitä hänen mielessään liikkui. Vihdoin hän
rykäsi, pisti kätensä housujen taskuun ja virkkoi ankaralla äänellä:

— Patruuna on vietävä oikeuteen ja häneltä on vaadittava kipurahoja!
Teidän on paikalla lähdettävä lääkäriin, minä annan hevosen.

— Niin, yhtyi emäntä, patruunan on maksettava teille ikuinen eläke
menetetystä terveydestä.

— Ja sitte ei teidän tarvitse enää kaupustella, säesti renkipoika. —
Elätte vaan kuin herra rahoillanne!

Loviisa tuumi hetken aikaa asiata. Sitten hän virkkoi:

— Miten sen asian laita oikeastaan lie... Ei kait oikeus mitään mahda
elukalle... viisaimmallekaan?

— Ei elukalle, mutta sen omistajalle, selitti isäntä.

— Jaa, mutta eihän patruuna minua purrut.

— Elukka on patruunan omaisuutta ja hän on vastuunalainen siitä.

— Niinhän se taitaa olla, myönsi Loviisa, mutta olisihan se minulta
ikäänkuin oikeuden väärinkäyttämistä, jos patruuna joutuisi viattoman
elukan takia vastuuseen.

— Saisitte hyvät rahat, sanoi renkipoika.

— Jaa, jaa, tuumi eukko, jos niinkuin määrättäisiin, että patruunan
pitää minulle maksaa koiran puremasta, niin sehän se minusta
vääryydeltä juuri tuntuisikin, — ja minä kun en ole näihin päiviin asti
vääryydellä penniäkään ansainnut. Näin vanhana olisi sellainen ansio
peräti outoa.

— Ei se ole vääryyttä, ärjäsi isäntä, kyllä minä tunnen lain ja
oikeuden joka pienimmänkin pykälän, — kyllä minä siksi usein olen sen
kanssa tekemisissä ollut, enkä koskaan ole alakynteen jäänyt!

— Tietäähän isäntä, tietäähän isäntä, lepytteli Loviisa, mutta kun
minä en ole ikänäni lakia tarvinnut. Paljon minua on elämäni varrella
tuupittu ja usein on ihminenkin niskaani karannut ja aina sentään on
ilman lakia toimeen tultu... niin olisi näin vanhana hiukan ilkeätä
ruveta käräjöimään koiran kanssa...




Ystävän murha.


Eliina vietti kahdeksatta syntymäpäiväänsä, kun äiti hänelle lahjotti
pienen, hontelokoipisen vasikan.

— Saanko minä sen ihan omakseni? kysyi Eliina ylen onnellisena moisesta
arvokkaasta lahjasta.

— Aivan omaksesi, vastasi äiti. — Ruoki ja hoida sitä hyvin, niin saat
siitä suuren lehmän. Se, näes, kasvaa kuten sinäkin.

Eliina juoksi navettaan, meni vasikkansa luo ja sitä kaulalle taputtaen
pieni emäntä nyt esitteli itsensä pienelle lehmälleen.

— Sinä olet nyt minun oma lehmäni, äiti antoi sinut minulle omaksi!

Ja siitä asti alkoi heidän ystävyytensä, joka oli niin lämmin ja syvä
kuin vain kahden viattoman ja hyvänsuovan olennon välillä voi olla.

Eliina antoi vasikalleen nimen Sunnikki, syystä että hän tahtoi pitää
sitä kunniassa ja Sunnikki-nimi kuulosti niin arvokkaalta ja aito
lehmämäiseltä.

Nimeen taisi liittyä jonkunlainen ennustus, sillä kauan ei Sunnikki
tahtonutkaan olla vasikkana. Se kasvoi, kehittyi ja paisui ylen
nopeasti. Se sai ennen pitkää arvonimen mullikka, kun Eliina yhä vielä
oli pieni tyttönen. Tämä ei kuitenkaan heidän ystävyyteensä mitään
vaikuttanut. Sunnikki kohteli emäntäänsä aivan kuin vertaistaan, se
tepasteli, ravisteli päätään, mylvi, möyrysi ja oli kuin ennenkin.

Sunnikki oli Eliinan mielestä kyläkunnan kaunein lehmä. Sen pää
oli musta, mykyräinen ja sarveton, vatsan alus tumman-, selkä
vaaleanruskea, takaraajat valkoset. Ihmiset sanoivat sitä rumaksi ja se
teki kovin pahaa Eliinan sydämelle... sillä Jumalahan sen Sunnikin oli
sellaiseksi luonut.

Keväällä kun lehmät laskettiin laitumelle, huomasi äiti, että Sunnikki
oli lihavampi ja kiiltäväkarvasempi kuin toiset lehmät. Äiti arveli,
että Eliina oli anastellut toisten lehmien ruoka-annoksista omalleen,
vaikka siinä hän erehtyi. Eliina oli suoraan aitasta ottanut leipää ja
jauhoja, joita talon ei ollut vara lehmille syöttää.

Eliina oli vanhempiensa ainoa lapsi. Hänellä ei näin ollen ollut muita
uskotuita, eikä tovereita kuin Sunnikki. Sille hän kertoi kaikki pienet
surunsa ja huolensa, kuten ilonsakin. Sunnikki oli hienotunteinen
ja uskollinen, ei koskaan nauranut, ei ilveillyt, eikä pilkannut,
vaan käsitti että pienellä tyttösellä on tässä maailmassa paljon
kärsimyksiä, jos on ilojakin.

Sunnikki tiesi, ettei Eliina tahallaan astioita särkenyt, ne putoilivat
vahingossa käsistä, aivan samalla tavalla kuin valeetkin pikku suusta.
Paljon sellaista, joka äidin mielestä oli ihan käsittämätöntä, oli
Sunnikista päivän selvää ja täysin luonnollista ja anteeksiannettavaa.

Toisaalta taas kun kylän lapset alkoivat Eliinaa kutsua
»mullikka-Eliinaksi», ei tyttönen ollenkaan loukkaantunut, sillä
kutsuivathan ne Sunnikkiakin Eliinan mullikaksi. Mutta kun naapurin
poika sepitti tällaisen laulun, että:

    sarveton lehmä ja pennin raha
    löytyy vaikka kellä,
    ja jolla ei muuta tavaraa ole
    sen ei passaa rehennellä,

niin siitä Eliina suuttui, — suuttui niin kovasti laulun sepittäjälle,
että päätti aina olla hänelle vihanen. Sillä paitsi sitä, että laulu
kovasti solvasi Sunnikin arvoa, joutui Eliina sen kautta jokaisen
ihmisen suuhun ympäri maailmaa. Aina kun kylän lapset näkivät hänet,
alkoivat he hoilata:

— Kuules, mullikka-Eliina, että sarveton lehmä ja pennin raha...

Ne olivat kuitenkin vain pieniä kiusoja verrattuina siihen iloon, mikä
Eliinalla ja Sunnikilla oli keskinäisestä ystävyydestä. —

Sinä kesänä, jolloin Sunnikki ensi kerran laskettiin toisten lehmien
kanssa laitumelle, tuli huono heinävuosi; kuivuus ensin keväällä
näivetytti ruohon oraan ja heinäkuulla taas alkoivat ylettömät sateet.
Heiniä ei tullut latoihin kuin nimeksi.

Isä jutteli äidille että elukkain lukua oli vähennettävä, jos
tahdottiin talven yli päästä, ja Eliina kuvitteli mielessään miten
autio ja kolkko navetta on, kun ei siellä ole muita lehmiä kuin
Sunnikki yksin. Hänen oli paha ja ikävä olla ystävänsä tähden, jonka
täytyisi pitkät, talviset yöt yksin viettää pimeässä navetassa.
Mutta olihan sekin sentään parempi kuin nälkä, jota Sunnikki-polosen
täytyisi kärsiä, jos muita lehmiä eloon jäisi. Muilla lehmillä ei
Eliinan mielestä ollut mitään arvoa, ne olivat tavallisia elukoita
vain, nautoja, joita ruokittiin maidon takia ja tapettiin aina tarpeen
tullen. Toisin oli Sunnikki. Se oli olento, jolla oli sydän, tunto,
sielu ja ymmärrys.

Tuli syksy.

Eräänä syyspäivänä äiti houkutteli Eliinan korpisuolle karpaloita
poimimaan. Se oli aina ennen ollut hauskaa työtä. Oli niin mukavaa
kulkea routaisella suolla, jossa korret ratisten taittuivat jalan alla
ja jossa tuokkonen pian täyttyi kovista, ympyriäisistä marjoista.

Mutta tällä kertaa Eliinaa ei mikään huvittanut. Hän tunsi painostusta
sielussaan ja metsä niin sanomattomasti pelotti. Se tuntui kuolleelta,
susien asuinsijalta ja jos miltä. Hän lähti pian kotiin.

Kun hän saapui pirttiin, näki hän miten isä ja kaksi muuta miestä
kauheasti ärjyen tepastelivat Sunnikin kanssa. Heillä oli nähtävästi
aikomus kaataa Sunnikki liisterekeen, joka oli permannolla. Äiti istui
pankolla sanko kädessä ja odotti.

— Mitä, mitä te teette minun Sunnikilleni, kysyi tyttönen hätäisesti ja
pirtti alkoi samassa pyöriä hänen silmissään.

Sunnikki äänen kuultuaan riuhtasi itsensä irti ja meni ystävänsä luo.
Eliina tarttui sen kaulaan ja alkoi itkien vakuuttaa:

— Oma, hyvä Sunnikkini, sinulle ei kukaan saa tehdä mitään pahaa
niinkauan kuin minä elän. Pieni Sunnikki-parka, elä pelkää, minä olen
tässä ja minä puolustan sinua, soo, soo...

Isä tarttui lasta olkapäähän ja talutti nurkkaan.

— Ei, ei, ei! Sunnikkia ei tapeta niin kauan kuin minä elän, kirkasi
tyttö kauhun ja tuskan valtaamana ja juoksi Sunnikin ja isän väliin.

Syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta. Isä koetti saada tyttöä
nurkkaan, mutta tyttönen ponnisti kaikin voimin vastaan, kirkui,
repi ja polki jalkaa. Mutta mikään ei auttanut, isä ja äiti olivat
väkevämmät.

— Siinä sikiössä asustaa itse paha henki, sanoi isä ja heitti Eliinan
tukasta nurkkaan.

Miehet sitoivat Sunnikin jalat; se ei enää tehnyt vastarintaa, vaan
kaatoi itse itsensä rekeen. Isä otti pankolta käteensä suuren, terävän
veitsen ja oli juuri pistämäisillään sitä Sunnikin kurkkuun, kun Eliina
jälleen hyökkäsi esiin ja tarttui murhaajan käteen:

— Isä-kulta, isä-kulta, älkää tappako Sunnikkia, minä vien sen muualle,
ettei se syö heiniä... isä, minä olen niin hyvä, rakas, kulta isä...

— Onko tuo kakara riivattu! oli isän vastaus.

— Isä, valitti tyttö kasvoillaan kuoleman tuska, jos ei se pääse
taivaaseen kun, kun...

— Hyvänen aika tuota tyttöä, nauroi äiti, eihän elukoilla ole sielua!

Sunnikin kaulasta virtasi veri. Viimesen kerran se loi katseensa
ystävään, rakkaan, surullisen, avuttoman silmäyksen. Sanomaton kaiho,
tuska ja kostonhimo täytti lapsen sydämen.

Isä piti verisankoa Sunnikin kaulan alla ja äiti hämmensi verta. Isän
kädet olivat veriset ja verinen oli puukko lattialla.

— Älä ole milläsikään, Eliina, lepytteli äiti, huomenna sinä saat
oikein makeita verilättyjä...




Rahaa.


Se tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten. Koliseva oli silloin
metsämökki, josta lähimpään naapuriin oli pari penikulmaa.

Kolisevan Aatami palasi kirkolta kotia. Hän oli kovin harmistuneella
tuulella sen vuoksi, että oli unohtanut pyytää kauppamieheltä
lapsilleen rintasokeria. Ei ollut hauska tulla kotiin ilman tuomisia.

Aina silloin kun Aatami oli suutuksissaan, morkkasi hän Maijaliisaa,
eukkoaan. Niinpä hän nytkin kulkiessaan maantiellä riiteli itsekseen:

— Senkin akka, kun opettaa ne lapsensa niin persoiksi... sekö
niiden kanssa tässä elämässä toimeen tulee, kun ne aina ovat suut
lerpallaan ottamassa! Toista oli minun äitini. Ei ollut pyytämistä, —
eikä sitä mitään osannut odottaakaan, kun ei ollut siihen tottunut.
Mutta nämä!... Hitto kun tuli unohdettua! Muuta siinä vaan höpisin
puodissa, enkä muistanut tenavia. Nyt ne nenät akkunalla odottavat ja
pieni Iida hyppii kimpussani... Senkään akka kun ei opeta lapsiaan
paremmille tavoille! Hampaatkin kuulema, mustuvat rintasokerista ja
vatsa pilaantuu... Voi minua höperöä, kun unohdin... Toinen komento
siitä tulla pitää, ei se kelpaa, että ne aina kimpussa, jos jostakin
tulee!... Mikä hitto pani minut unohtamaan rintasokerin... Mutta mikä
tuo on?

Maantiellä oli nahkanen laukku. Aatami jäi hetkeksi sen ääreen
seisomaan, ennenkuin otti sen ylös. Hänellä oli lapsuudesta asti
periytynyt vaistomainen epäluulo keskellä maanteitä olevia kukkaroita,
nyyttejä ja ruutteja vastaan. Hän oli itse niitä poikasena usein
asetellut tielle, täyttänyt kivillä ja lialla ja piiloutunut sitte
pensaan taakse odottamaan, kuka korjaa, ja näkemään löytäjän
hämmästystä.

Aatami vilkasi ympärilleen. Paikka oli kaukana kylästä, — lasten tekoa
tuo ei ollut. Ehkä joku miehen veitikka...

Hän tarkasti välinpitämättömän näkösenä laukkua. Sitä iloa hän
vekkulille ei suo, että se näkisi hänen ihastuvan. Ei!... Mutta laukku
oli lähemmin katsoen jokseenkin hyvä. Eihän kukaan leikin vuoksi
sellaista tielle heitä. Varoen otti hän sen ylös, teki muotonsa
entistäkin tyynemmäksi ja kuletti laukkua hetkisen aikaa sormissaan
ikäänkuin poisheittämisen aikeissa.

Vihdoin, kun ketään ei piilopaikasta ilmestynyt, alkoi hän lähemmin
tarkastella löytöänsä. Se oli hyvässä kunnossa oleva, syrjistään hiukan
kulunut, paljon käytetyn näkönen nahkalaukku. Hän aukasi sen. Sisällä
oli aivan irrallaan kolme markkaa hopeata, sekä kaksi viiden ja yksi
kymmenen markan seteli. Lisäksi suuri tukku koreita papereita.

Paperit pisti Aatami palttoonsa lakkariin, — ne antaa hän lapsilleen
sokerin sijasta, lapset pitävät sellaisista, — rahat taasen,
kaksikymmentä kolme markkaa ynnä laukun hän visusti kätki poveensa.

Kotona lapset odottivat, kuten hän aavisti, nenät akkunassa hänen
tuloaan. Jos ne eivät nyt tyydy koreisiin papereihin, tuumi Aatami,
niin selkään minä niille annan. Mutta sittekin häntä harmitti, että oli
unohtanut rintasokerin.

— Itä, itä, tokeria... pikku Iida kävi jo kynnyksellä isänsä kimppuun
ja isommat säestivät minkä ennättivät.

Mutta isä ei ollut leikkituulella ja lapset alkoivat aavistaa, ettei
hän sokeria tuonutkaan. Heidän silmänsä kävivät vetisiksi, huulet
venyivät ja pieni Iida alkoi ankarasti itkeä.

— Opettaisit nuo lapset ihmisiksi, neuvoi Aatami vaimoansa, etteivät
ne aina suuna päänä joka paikassa!... Jos ette ole hiljaa, niin ette
saa mitään! Isä osti kauppiaalta koreita kuvia, mutta jos itkette, niin
ette saa.

Sen jälkeen isä veti lasten suureksi riemuksi palttoonsa taskusta niin,
niin kauniita kuvia ja jakeli ne kullekin tasan.

Lapset eivät olleet turmeltuneita kuvien suhteen, sillä harvoin heille
sellaisia osui. He levittelivät ihastuneina papereitaan. Se vain
harmitti, että ne olivat kaikki aivan toistensa näkösiä.

— Oikeinko sinä olet ne ostanut? kysyi äiti pilkuttaen isälle silmää.

Isän pitäisi lasten takia uudelleen vakuuttaa ostaneensa, että lahja
tuntuisi arvokkaammalta.

Mutta Aatami, jota rintasokerin unohtaminen yhä harmitti, ei
pilkuttanut silmää vastaukseksi, vaan virkkoi vakavasti:

— Ostin minä ne kun ostinkin.

Tavallisesti hän ei koskaan valehdellut, mutta milloin hän sen teki,
ei hän liioin häikäillyt. Miehen pitää tehdä kaikki, mitä tekee,
täydellisesti ja reilusti, oli Aatamin mielipide. Siksipä hän varmuuden
vuoksi vielä vahvisti:

— Ostin minä ne, kun ostinkin ja viisikolmatta penniä ne maksoivatkin.

— Viisikolmatta penniä, ihmetteli vaimo. — Viisikolmatta penniä! Sillä
rahallahan sinä olisit saanut rintasokeria koko vuodeksi.

Se oli kipeä muistutus. Vaimo aivan säikähti, niin punaseksi Aatami
lensi.

— Rintasokerillako sinä sikiöitäsi elätät, karjasi Aatami vihdoin. —
Rintasokeria, rintasokeria! Opettaa lapsensa persoiksi kuin sudet...
mutta minä sanon, että se pitää loppua ja paikalla, kun minä sanon!

— Itsehän sinä sitä tavallisesti olet lapsille tuonut, harvoinhan minä,
rohkeni vaimo huomauttaa.

— Ole vaiti ja tule kamariin. Minulla on tärkeitä asioita sinun
kanssasi keskusteltavana, vastasi Aatami.

Kamariin tultua hän veti povestaan laukun, näytti sen sisältöä
vaimolleen ja kertoi löydöstään.

— Voi, voi sitä raukkaa, joka tuollaisen summan on kadottanut,
surkutteli Maijaliisa.

— Mitä meidän on tämän kanssa tehtävä, kysyi Aatami. — Pidetäänkö se
itse vai annetaanko kuuluuttaa?

— Kuinka me toisten ihmisten rahoja pidettäisiin? Mutta jos sentään
annetaan hukuttajan kuuluuttaa.

— Niin onkin, myönsi mies ihastuneena vaimonsa terveisiin
oikeuskäsitteisiin. — Tässä tapauksessa on hukuttajan velvollisuus
ensin kuuluuttaa ja vasta sitten, jos hän sen laiminlyö, löytäjän.

— Luonnollisesti, sillä hukuttajahan tässä on pääsyyllinen!

— Ei löytäjää voida lainkaan laskea syylliseksi, selitti Aatami, sillä
eihän löytäjä sille mitään voi, jos raha hänen eteensä tielle ilmestyy.
Ei hän ole velvotettu jättämään sitä siihen varkaiden ja ryöväreiden
saaliiksi. — Mutta sitten tulee toinen kysymys siitä, miten voimme
kuuluutuksia seurata, sillä kirkkoon on pitkä matka. Kuka meiltä sinne
joka pyhä lähtee?

— Kyllä minä lähden, vastasi Maijaliisa, sittehän tulee kerrankin
kuultua jumalansanaa talvenkin varaksi.

Seuraavana sunnuntaina odotti Aatami hartaasti vaimoaan kirkosta
palaavaksi. Kun vaimo vihdoin palasi, ei Aatami malttanut häntä
huoneessa odottaa, vaan meni lasten kanssa vastaan.

— Kuuluutettiinko? huusi hän jo kaukaa vaimolleen.

— Kuuluutettiin, kuuluutettiin, oli Maijaliisan vastaus.

— Kuka hukutti?

— Annahan olla, kyllähän kerron, kun lähemmäksi pääsen.

Sitte vaimo kertoi:

— Kyllähän siellä kuuluutettiin, vaan ei sinun löytöäsi. Joku on
kadottanut laukun, jossa oli kymmenentuhatta puhdasta rahaa ja
rehelliselle löytäjälle luvataan kahdensadan markan palkinto, jos
ilmottaa löytönsä pitäjän nimismiehelle.

— Saakeli, virkkoi Aatami korvallistaan raapien. Se teki onnen retken,
joka sen löysi. Hitto vie, olisinpa minä sattunut löytämään!

— Kunpa olisi rehellinen ihminen sattunut löytämään, tuumi vaimo.

— Niinpä niin, mutta jos roisto löysi, niin omanaan piti ja rikkaaksi
jäi, vaikk'eihän se heti uskalla ruveta niitä käyttämään... Jos oli
viisas niin matkusti toiseen valtakuntaan ja elää siellä herrana
rahoillaan.

— Hirveää luulisi sentään olevan sellaisia rahoja pitää, joita ei ole
itse ansainnut, arveli vaimo.

— Heh, niin se on, myönsi Aatami, eikä sitä moni poika kykene
tekemäänkään; mutta maailmassa on ihmistä monenlaista ja jos huonoin
laji kohdalle osui, niin kyllä meni rahat sen siloisen tien.

Pitkäksi aikaa kesti puolisoille keskustelua suuren rahasumman
katoamisesta ja monena sunnuntaina kulki vaimo kirkolla kuulemassa,
tulisiko ilmotusta Aatamin löytämistä rahoista. Vihdoin, kun kadottaja
ei ilmottanut, lähti Aatami itse tekemään kuulutusta kahden kymmenen
kolmen markan löydöstä. Pappi kiitti Aatamin rehellisyyttä ja
jutteli samalla sen suuren summan katoamisesta. Se oli mennyt kaiken
maailmantietä, löytäjää ei ollut ilmaantunut.

— Olipa se rohkea mies, joka uskalsi omanaan pitää sellaisen summan,
ihmetteli Aatami.

       *       *       *       *       *

Lapset aikansa ihailtuaan koreita papereitaan liisteröivät ne vihdoin
tallin seinään, missä heidän leikkipaikkansa oli. Mutta pikku-Iida,
joka usein tahtoi katsella omiaan, teki ruisjauhoista pöperöä ja
kiinnitti omansa pirtin seinään.

Aika kului tavalliseen tapaansa hiljaa ja rauhallisesti. Kauniit
paperit unohtuivat seinille mustumaan ja olisivat siihen jääneetkin,
ellei niiden määrä olisi ollut jälleen joutua maailmalle.

Aatamin vaimo nimittäin sairastui ja halusi puhutella pappia
mahdollisesti sattuvan kuolemantapauksen varalta. Pappi oli siitä
saakka, kun Aatami kävi tekemässä ilmotusta rahalöydöstään, pitänyt
Aatamia rehti miehenä ja sen vuoksi hän mielellään lähti sairaan
luo. Lohdutettuaan sairasta jumalansanalla ja virvotettuaan häntä
sakramenteilla, istahti pastori penkille ja alkoi katsella ulos
akkunasta. Hänen silmänsä sattuivat silloin paperiin, joka akkunan
luo seinään oli kiinnitetty. Hän katsoi lähemmin koreata paperia...
silmäili vielä tarkemmin... sitte aivan likeltä.

— Mikä paperi se tuo on, kysyi hän välinpitämättömästi.

— Aatamihan se niitä tässä viime kesänä osti lapsille viidenkolmatta
pennin edestä, vastasi vaimo.

— Kuka niitä möi? kysyi pappi Aatamilta.

Aatami naurahti häpeissään ja sanoi:

— Pois se, että minä yhden asian takia kahdesti valehtelisin. Se nyt
on sillä tavalla, että nuo kuvat olivat samassa laukussa, jossa ne
kaksikymmentä kolme markkaakin, jotka löysin ja jotka minä sain itse
pitää, kun omistajaa ei ilmaantunut. Annoin nuo kuvat lapsilleni
tuomisiksi.

— Onko näitä enemmän kuin tämä yksi, kysyi pappi varoen, aivankuin
olisi pelännyt niiden hukkuvan äkillisestä puheesta.

— Onhan niitä lapset tahrineet tuonne tallin seiniin.

Pappi halusi nähdä niitä ja Aatamin kanssa hän lähti talliin. Siellä
oli kulmistaan seiniin kiinnitettyinä samallaisia papereita kuin se,
mikä tuvasta oli löytynyt.

Pastori alkoi varovaisesti irrottaa niitä seinästä.

Kun hän vihdoin oli pirtin seinästäkin saanut irti sen, jonka hän ensin
oli nähnyt ja pari muuta sen lisäksi, laski hän niiden luvun. Niitä oli
kaikestaan kaksikymmentä. Hän otti yhden niistä, asetti sen Aatamin
nenän eteen ja sanoi:

— Lukekaapa leikillänne, mitä tuohon on painettu?

Aatami, jonka heikoimpia puolia oli juuri lukeminen, tunsi tuskan
päivän tulleeksi. Ponnistaen itseään maineensa takia äärimmäisyyksiin
asti sai hän hiki otsassa vihdoin selväksi:

— Suo-men pankki maksaa tästä se-te-lis-tä viisisataa Suomen markkaa.

— No, kysyi pappi, tiedättekö, mikä lappu se on?

Aatami tarkasteli ja luki seteliä ja luki uudestaan.

— Suomen pankki maksaa tästä setelistä viisisataa Suomen markkaa.

— Ettekö vieläkään tiedä?

— Eihän tämä vaan liene rahaa, tuumi Aatami.

— Rahaa se on. Se on viidensadan markan seteli.

— Entä ne toiset.

— Samallaisia jok'ikinen.

— Vai on tämä niin paljon rahaa, ihmetteli Aatami. Jos sen olisin
tiennyt, niin olisinhan niitä paremmin varjellut... On aina, rahaa
se on, ei siitä mihinkään pääse... Jos tuon olisin tiennyt, mutta
enhän minä osannut niitä lähemmin tarkastaa. Kyllä minä heti viiden
ja kymmenen markan setelin tunsin ja olisinpa kai tuntenut sadankin
markan, jos joukossa olisi ollut. Onhan minulla kerran itsellänikin
ollut sata markkaa.

— Milloin? kysyi vaimo, joka pelkäsi Aatamin jälleen rupeavan
valehtelemaan.

— Olipahan kerran nuorena miehenä, vastasi Aatami. — Mutta katsopa
sinäkin, Maijaliisa, minkä näkönen viisisatanen on, tuskin sinä
sellaista olet ennen nähnyt.

Vuorotellen Aatami ja Maijaliisa katselivat rahaa, joka vuosikauden oli
ollut tallin seinällä. Vihdoin antoi Aatami sen takaisin pastorille ja
sanoi tyynesti:

— Jos minä olisin tietänyt tuollaisen hirveän rahasumman olevan
seinieni sisällä, en olisi saanut yön enkä päivän rauhaa.

— Teille tulee kaksisataa markkaa löytöpaikkaa, niinkuin näiden rahojen
omistaja on luvannut, ilmotti pappi.

Aatami tuumi hetkisen ja sanoi sitte vaimolleen:

— Mitä ajattelet siitä, Maijaliisa? — Jos paranet ja jos Jumala
elonpäiviä suo, niin kyllähän raha hyvää on, vai kuinka? Ja
tarvitsevathan lapset, jos niinkuin mekin kuoltaisiin.

— Kyllähän raha on hyvää, myönsi Maijaliisa, eikä minulla mitään
ole itseään rahaa vastaan, vaan kun niitä on tullut niin huonosti
säilytettyä, niin...

— Oikein sanottu, keskeytti Aatami. — Näistä rahoista ei minun sovi
ottaa löytöpalkkaa, koska minä en niitä rahoina korjannutkaan. — Mutta,
— hän pappiin kääntyen lisäsi, — ne kaksikymmentä kolme markkaa minä
pidän, joiden omistajaa ei kuulunut.

Kolisevan Aatami ei lähtenyt nimismieheltä löytöpalkkiotansa hakemaan.
Myöhemmin se kuitenkin hänelle annettiin.







        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK METSÄKYLILTÄ ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.