Väkevin: Kummallinen kertomus

By Herman Bang

The Project Gutenberg EBook of Väkevin, by Herman Bang

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Väkevin
       Kummallinen kertomus

Author: Herman Bang

Translator: Juho Ahava

Release Date: July 5, 2005 [EBook #16212]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VÄKEVIN ***




Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.









VÄKEVIN

KUMMALLINEN KERTOMUS


Herman Bang


Tanskasta suomentanut
Juho Ahava


Ensimmäisen kerran julkaissut
Arvi A. Karisto 1908.




_Herman Bang_ (s. 1858) on herkkähermoinen ja tuulien tuutima
tanskalainen kirjailija, julaissut runoja, romaaneja, kertomuksia ja
näytelmiä. Sitä paitsi on hän toiminut kriitikkona, luennoitsijana,
näyttelijänä ja teatteriregissörinä. Aikaisemmin kuulunut realistiseen
suuntaan, tietysti silloinkaan voimatta kieltää hermokasta ja
haavemielistä luonnettaan, mutta on viimeaikaisissa teoksissaan, joihin
kuuluu 1907 julaistu novelli "Väkevin" (Staerkest) syventynyt yhä
enemmän mystillisyyteen.




Istuimme "eläintieteellisessä puutarhassa" ravintolan edessä. Valkoset
kukat loistivat mailleen vaipuvan auringon paisteessa omituisella ja
räikeällä hohteella -- kukat saavat fosforin hohteen ukkosilman edellä
-- kuten missäkin tulihelyissään. Edessämme suuressa lammikossa
leikkivät flamingot levottomina lepattavine, vaaleanpunaisine siipineen,
jotka olivat kuin kämmekät vedenpinnan ylitse kohonneina ja liehuivat
tuulenhenkäyksissä. Ja korppikotkien kirkuna -- kun kumarruimme
eteenpäin pöytämme ylitse, saatoimme nähdä ne, pimenevissä, varjojen
kietomissa häkeissään, joissa ne ojentelivat paljaita,
kummituksennäköisiä kaulojaan -- viilteli kuin vääntökairan vinkuna
torvisoittokunnan melun lävitse.

François Carville, joka alinomaa (levotonna kuin nainen rajuilman
edellä) siveli koneellisesti ja hermostuneesti otsaansa kädellään,
sanoi:

-- Mitä ne soittavat?

-- Salomea.

Vastaaja oli Raolo Bratianu.

-- Kuinka salamat ovat vaaleita, sanoi Francis Ewelyn ja siirsi viheriää
lasiaan.

Leimahti uusi salama -- vain valkosena juovana väräjäväin lehtien yllä,
ja kerjäläiset ammottelevine kurkkuineen päästivät uuden ja jälleen
uuden salaman välähtäessä nurisevan valituksen, ja saukot palavine
silmineen ja vavisten kauttaaltaan limaisine ruumiineen, valittivat
mäkättävällä äänellä.

-- Mitä ne soittavat? kysyi François Carville uudestaan ja liikutteli
lakkaamatta käsiään.

-- Salomea, sanoi Raolo uudestaan ja puhalteli alinomaa egyptiläisen
paperossin savua sulettujen huultensa välitse, ikäänkuin tahtoisi
täyttää ukkosilman sen vaaleansinisillä ja moninkertaisilla kiemuroilla.

-- Kuinka koivut loistavat, sanoi Ewelyn hiljaa.

-- Niin, sanoi Raolo, jalopeurain valituksen kohotessa rautahäkeistä,
korahdellen kuin sotaurhon hengitys, kun hänellä painajainen ratsastaa.

-- Koivut ovat neroja puiden keskuudessa.

-- Tulkaa!

François se näin huusi puoliääneen ja vaikeni jälleen -- samassa kuin
repeävä räjähdys iski alas jyrisevältä taivaalta, pannen kaikkien
häkkien rautaristikot rämäjämään ja kitajamaan. Ja yhdellä kertaa,
kaikista rautaverkoista, kaikista häkeistä ja lammikoista ja tuhansista
suojuksista parahti esiin tuhansien eläinten, petojen, lintujen ja
matelijain huuto, _yksi ainoa_ huuto parahti esiin ja hajosi jälleen
tuhansiksi ääniksi elefanttien väristen nostaessa vapisevat kärsänsä ja
koleasti mylviessä, ja norsunluuhampaiden välkkyessä välähtelevissä
salamoissa.

Lammikkojen ylitse räpyttivät flamingot lamautuneine siipineen, ja
pelästyneet korppikotkat piilottivat paljaat päänsä ja laahasivat
ruumiitaan häkkien santaa myöten.

-- Istukaa, sanoi Raolo tuimasti, ja musiikin yhä kaikuessa torvista,
sanoi hän:

-- Kuulkaa toki Salomea.

Uuden salaman leimahtaessa nostivat kaikki sadat pöllöt äänettömät
siipensä ja vinkuivat kuin rutonlyömät rotat -- ja maakotka putosi häkin
huipulta, putosi halki ilman, sillä siipensä eivät sitä kantaneet,
putosi kuin mikäkin kuollut.

Ja loitommalla valitti kamelikurki kuten ulvova koira, ja Menelikin
leijona oli noussut kauhistuneena riippumaan häkkinsä rautaristikoista
-- helakanpunaisena, ikäänkuin valuen verta.

Olimme kaikki vaiti.

Sitte kuulimme vielä hirvien hennon vingunnan -- kun soitto vaikeni.

-- Tulkaa, menkäämme sisälle, sanoi Ewelyn.

-- Nyt alkaa sataa.

Ensimäiset pisarat putoilivat raskaina pöydän pintaa vastaan, ja me
nousimme.

-- Tule, Carville, sanoin ovelta.

-- Tule, Carville, toistin, ja hän tuli.

Ainoastaan Raolo Bratianu jäi seisomaan valkoisen häkin eteen ja antoi
sateen virtailla ylöspäin käännetyille kasvoilleen, jalopeurain
mylvinnän kuollessa äkillisessä hiljaisuudessa kuin hitaasti haihtuva
huokaus.

Istuuduimme erääseen nurkkaan, tilasimme ruokaa, ja se tuli, ja me emme
syöneet, mutta unhotimme ruokalajit lautasillemme -- kun François
Carville, joka istui perimmäisenä nurkassa, hyvin solakka ruumis
painuneena kokoon melkein myttyyn, alkoi puhua Ceylonista, merkillisen
kiihtyneenä (me olimme kaikki kiihtyneitä, ikäänkuin kaikkien
pelonvärisyttämäin eläinten parunta ja tummat varjot olisivat kutsuneet
kaikki kasaankietoutuneet salaisuudet esiin; ja kaikki muistelmat, ja
kaikki muistot, joilla ovat turvonneet huulet, olivat ne kutsuneet esiin
rämeistä, joissa nämä lepäävät: ja ne ojenteleikse tietoisuudessamme,
kuten käärme ojenteleikse mutaisessa virranuomassa, lipoen kieltä
suussaan) -- François Carville alkoi puhua Ceylonista ja Intiasta ja
budhalaisten kasvoista ja fakireista, itsensä kiduttajista, jotka
hautauttivat itsensä elävinä.

-- Heidän tahtonsa, sanoi hän (ja valkoset kädet, joita hän piti
puristettuna polviensa ympäri, näyttivät vielä valkosemmilta): Heidän
tahtonsa tappaa heidän oman ruumiinsa, jotta se muuttuu jäykäksi ja
kylmäksi. Ja tarvitsematta vetää henkeään, he eivät tarvitse mitään
ruokaa eivätkä auringon valoa.

-- Niin, niin, olen nähnyt sen, sanoi hän kiihkeästi Raoloon kääntyen.

-- Mutta minä uskon teitä, vastasi Bratianu hymyillen, mutta
pohjoismaalainen herra oli kääntänyt ruskettuneet kasvonsa François
Carvilleen ja katseli häntä lakkaamatta.

Mutta François Carville jatkoi kertomustaan:

-- Olen nähnyt, kuinka heidät haudattiin ja kuinka he olivat aivan
kuolleen näköisiä -- kuolleen, vaikka he kuitenkin elivät.

Pohjolan mies liikutti huuliaan:

-- Tahto on väkevä. Se voi tappaakin.

-- Kuolevain tahto on väkevä, sanoi Ewelyn (ja hänkin puhui omituisen
hätiköivästi, ikäänkuin sanat olisivat tulleet ilman että hän oikeastaan
tahtoi niitä sanoa ja vastoin hänen tahtoaan):

-- Se selittää kaikki kummitusjutut.

-- Kummitusjutut, sanoi Raolo. Kuinka tarkotatte?

-- Joo, vastasi Ewelyn ja hän istui nyt melkein samoin kuin Carville
ennen: enteet -- enteet esimerkiksi, ne voivat olla kuolevan tahdon --
hänen ajatuksensa luomia. Ajatuksen voima kasvaa, kun sen täytyy haihtua
tyhjiin.

Hän vaikeni tuokion, ennenkuin hän taasen jatkoi samaan tapaan:

-- *Minun* kuoleva äitini valtasi muut ajatuksellaan -- voitti
välimatkan -- kolme peninkulmaa, kolmen peninkulman päästä ilmaisi hän
ajatuksensa ystävilleen...

-- Näkivätkö he hänet? sanoi Carville ja hänen äänensä kuului siltä kuin
olisi valoisassa ravintolassa ollut aivan pimeä yö.

-- Eivät, vastasi Ewelyn. Se onkin ihmeellistä... Mutta ajattelen usein,
että ajatusten näkymättömät aallot -- ajatustemme salatut langat,
vierivät matkallaan toisiin aaltoihin ja lankoihin ja niin saapuvat ne
vääristyneinä määräänsä, sen luo, jota ajatellaan -- mutta perille ne
saapuvat...

-- Mutta oikeastaan, sanoi Ewelyn (ja hänen silmänsä tuijottivat
häipyvinä salin sähköruunuun) ei tämä kuulu asiaan, olen vain sitä
ajatellut...

-- Sillä äitini ajatus ilmeni aivan selvään sävelmässä.

-- Mutta kerro siis, sanoi Raolo ja sysäsi lasiaan pöytää vasten.

Ewelyn sanoi:

-- Siinä on vain vähän kertomista. On vain se: kun äitini kuoli -- hänen
vuoteensa vieressä oli urkuharmonio, pieni urkuharmonio aivan vuoteen
vieressä, ja vähää ennen kuolemaansa, vain muutamia minuutteja ennen,
pyysi hän siskoaan soittamaan erään virren erään virren, jota hän aina
oli rakastanut... Minä istuin vuoteen vieressä hänen kätensä kädessäni.
Oli kuin kylmyys olisi valunut hänen käsivarrestaan hänen jäykistyvään
käteensä. Silloin liikutti hän sormiaan aivan hiljaa ja hän tahtoi avata
silmänsä -- mutta ne olivat niin raukeat...

-- Mitä tahdot?

-- Mitä tahdot? kuiskasin aivan hänen korvaansa.

-- Sano terveisiä myös Rock Hillille, kuiskasi hän ja tahtoi kohottaa
käsivartensa eikä voinut sitä enää.

-- Roch Hiilillä asuivat parhaat ystävämme. Sinne oli kolme
peninkulmaa... He istuivat *kaikki* aamiaisella. He olivat jutelleet
joutavista asioista -- tuulista ja ilmoista. Silloin he yhdellä kertaa
ja kaikki kuulivat kolme, neljä säveltä, äänekästä, täytelästä säveltä,
urkujen säveltä, soivan, humajavan huoneen lävitse -- virren säveliä ...
ja sammuvan pois...

... Silloin sanoi emäntä:

-- "Nyt kuoli Mrs. Ewelyn..."

-- Ja he tiesivät, että hän oli kuollut.

Ewelyn vaikeni jälleen eikä kukaan meistä puhunut ennenkuin hän taasen
sanoi:

-- Hän oli saanut heille lähetetyksi viimeisen ajatuksensa, hän oli
pakottanut heidät sen tuntemaan -- mutta sävelten avulla.

François Carville nyökkäsi, mutta Ewelyn oli tuokioksi sulkenut
silmänsä:

-- Kuinka paljo on sellaista, mitä emme tiedä, sanoi hän.

Pohjoismaalainen herra katsoi eteensä samalla tuijottavalla katseella:

-- Niin, ihmisen tahto on väkevä, sanoi hän.

Mutta Raolo Bratianu sanoi:

-- Ei tarvitse olla kuolemaisillaan voidakseen nähdä "enteitä"...

-- Mitä tarkotatte? kysyi François Carville omituisen aralla liikkeellä,
ikäänkuin olisi pelännyt uusia salatietoja.

Raolo Bratianu vastasi:

-- Tarkotan, että minulla oli ystävä -- nyt on hän kuollut, kaksi vuotta
sitte, hän eli vain seitsemänkolmatta vuotiaaksi -- hän voi, milloin
tahtoi, näyttäytyä ystävilleen...

Minä hymähdin:

-- No, Raolo, romanialaisilla on nyt vilkas mielikuvitus...

-- Hän voi näyttäytyä, toisti Raolo ja kääntyi minuun. Kun hän ponnisti
kaikki voimansa ja istui kokoonkyyristyneenä, eteenpäin kumartuneena --
sillä niin hänen täytyi istua -- ja tuijotti terävästi ilmaan, aivan
kuin sen kasvoihin, jota hän ajatteli -- -- kun hän istui siten -- voi
hän näyttäytyä sille, jota ajatteli. Olen itse valvonut, valvonut
keskellä yötä, ja kun avasin silmäni, seisoi hän vuoteeni vieressä,
jalkapäässä -- ilmielävänä, niin elävänä kuin hän itse eli ja liikkui...

-- Ja seuraavana päivänä, kun kohtasimme toisemme kahvilassa, sanoi hän
minulle nauraen täyttä kurkkua:

-- No, näithän minut eilen illalla? Ajattelin sinua.

Raolo Bratianu vaikeni tuokion ja sanoi sitte hieman muuttuneella
äänellä:

-- Mutta ainoastaan omille ystävilleen, ainoastaan niille hän voi
pinnistää kuvansa esiintymään. Vieraita ei hän voinut saavuttaa.

Vaikenimme kaikki, kunnes François Carville sanoi aivan yhtäkkiä
vaalealla äänellään (mutta taivas tiesi, mitä teitä hänen ajatuksensa
olivat tulleet tähän):

-- Kuinka hän kuoli?

-- Kuoliko? kysyi Raolo hämillään. Hän ampui itsensä.

-- Kas, sanoi Carville ja nousi puoleksi; salamoi jälleen.

-- Niin.

Katsoimme kaikki ulos ikkunoista, kuinka parisen salamaa ja taasen muuan
välähti koivujen välissä, ja flamingot lepattelevin siivin ajelehtivat
ympäri lammikkoa -- häämöttävinä, kaulat ojolla, kuin lintujen kalpeat
haamut...

-- Kuulkaas, kuinka pöllöt laulavat, sanoi Bratianu ja hymyili jälleen.

Korppikotkat kirkuivat, koikkuen kauloineen ja avoimine kitoineen aivan
salamoita vasten, mutta pöllöt, liikkumattomina ja keltaiset silmät
muljollaan, piipittivät hiljaa.

-- Tulkaa, menkäämme kotiin, sanoi Carville. Miksi tulimmekaan tänne?

Raolo Bratianu nauroi:

-- Katselemaan, sanoi hän.

Mutta pohjoismaalainen herra ei varmaankaan ollut mitään kuullut, oli
vain istunut omiin ajatuksiinsa hautautuneena.

Hän sanoi yhä tuijottaen eteensä:

-- Niin, tahto on väkevä. Se voi tappaakin.

Raolo Bratianu vastasi:

-- Sanotte sen jo toisen kerran.

Hän nauroi:

-- Sanotte sen kuin kertosäkeen -- kertosäkeen ballaadissa.

Pohjolaisen silmät kiiluivat:

-- Kentiesi, sanoi hän, sillä minun tahtoni joutui murhaajaksi.

Olimme kaikki kääntyneet pohjolan mieheen.

-- Mitä te sanoitte? kysyi Carville.

Pohjolainen vastasi liikahtamatta lainkaan:

-- Että tahtoni kerran voitti ja tappoi. Ja muisto siitä on
sietämättömin muisto elämässäni.

-- Sillä murha oli tahallinen.

-- Kuules nyt, sanoi Ewelyn ja teki liikkeen ikäänkuin tarttuakseen
pohjolaisen käsivarteen; Carville puolestaan, kokonaan painautuneena
nurkkaansa, tuijotti pohjolaisen kasvoihin, ja Raolo, kiristäen hieman
silmiään, hymyili eteensä paperossinsa savukiemuroihin.

Pohjolainen sanoi:

-- Niin, tiesin että tulisin tappamaan ja tapoin.

Raolo Bratianu hymyili yhä sinisiin savukiemuroihinsa:

-- No, paras ystävä, sellaiset nyt ovat asioita, joita kuvittelee
jälkeenpäin ja sommittelee kokoon yksikseen öinä, jolloin ei voi nukkua.

Pohjolainen oli noussut nurkastaan. Ojentautuen pöydän ylitse, nojasi
hän päänsä molempiin käsiinsä:

-- Voitte itse arvostella, sanoi hän. Mutta kertomus on pitkä.

Minä olin kääntänyt kasvoni ikkunaan päin. Salamat välähtelivät vielä
alituiseen puiden ylitse, sateen virtaillessa ruutujen takana rajuna ja
tiheänä melkein kuin seinä.

Pohjolainen, joka istui yhä samassa asennossa, leuka nyrkkiin puristetun
käden varassa (en ollut koskaan pannut merkille, että hänen käsissään
oli niin paljo voimaa), sanoi:

-- Se tapahtui Parisissa. Samana vuonna, jona asetimme näyttämölle niin
paljo norjalaisia näytelmiä. Minä olin tavallaan heidän johtajansa.
Vastuu yrityksestä oli raskas. Minun hartioillani lepäsi vastuu ennen
muita eikä takanani ollut ketään -- paitsi niitä, jotka olivat valmiit
käymään kimppuuni, jos ajoin kantoon. En sano sitä suurennellakseni mitä
toimitin, vaan ainoastaan siksi, että voisitte ymmärtää mielentilani ja
päästä selville olosuhteista, joissa (pohjolainen vaikeni sekunnin)
joissa siis -- toimin.

-- Minulla oli kaikki puolustettavanani eikä ketään puolustuksenani, jos
kompastuin -- ei ketään. Sellainen oli siis asema.

-- Sitäpaitsi olivat puolustuskeinot pienet. Vaikkakin runoilijat olivat
suurimmat, olivat näyttelijät tottumattomat ja nuoret. Teatteri oli
köyhä. Yleisö oli levoton ja epäluuloinen.

-- Niin oli.

Pohjolainen vaikeni tuokion ja minä sanoin:

-- Olen kuullut siitä hieman.

Pohjoismaalainen herra muutti asentoaan ja pani kätensä ristiin
polviensa ympäri:

-- Niin oli meidän esitettävänä "Yli voimain".

-- Se oli kaikista näytelmistämme vaikein ja siinä saatoimme saavuttaa
suurimman voiton. Kuivimmat mielet enimmän janoavat sadetta ja
epäuskolla on suurin ihmeiden nälkä.

-- Mutta mistä saatiin näyttelijät? Olin jo tottunut heitä
perehdyttämään vieraan kansan käsitystapoihin. Mutta tässä heidät oli
vietävä kokonaan toiseen maailmaan. No, lopuksi olimme saaneet ne
haalituksi kokoon. Ainoastaan Eliasta ei meillä ollut. Muistatteko
hänet? Hän on Sangin poika. Hän, "jonka vaatteet polttavat häntä", hän,
kaikkein enimmän ikävöivä, kaikista uskottomista uskovaisin. Niin, niin,
te muistatte kyllä, hänet, joka näytelmän toisessa osassa räjähdyttää
kapitalistien salin epätoivoisena uskovaisena, ja hän on näytelmän
tärkein henkilö. Hän on joka tapauksessa sen vaarallisin. Sen tiesin, ja
meillä ei ollut häntä. Me olimme koettaneet konservatorion kymmentä
oppilasta ja kahtakymmentä oppilasta. He olivat mahdottomat. Olimme
koettaneet kymmentä harrastajaa ja kahtakymmentä harrastajaa Parisista
ja esikaupungeista ja Wersaillesista. Hekin olivat mahdottomat eivätkä
ymmärtäneet tavuakaan. Ja meidän täytyi jättää se sikseen, jättää kaikki
sikseen, jollemme saaneet Eliasta.

Pohjolan mies pysähtyi tuokioksi ikäänkuin saadakseen ilmaa:

-- Niin sanoi tirehtööri eräänä päivänä ja puri hampaansa ohuihin
huuliinsa:

-- Meidän täytyy panna Crangier koetteelle.

-- Kuka on Crangier? kysyin minä.

-- Hän on muuan oppilas, vastasi tirehtööri. Hän saa siis näytellä osan.

-- Mutta miksi koetamme häntä sitte näin myöhään?

-- Koska hän on mahdoton -- ja tirehtööri sätkytteli pitkine säärineen,
kuten hänellä oli tapana, milloin kaikki tyyni oli luhistumaisillaan
hänen ylitsensä:

-- Hän on mahdoton. Mutta te saatte siis harjottaa hänet. Ja *hänellä*
on se veressään.

-- Kuinka vanha hän on? kysyin.

-- Hän kai on tuossa yhden- tai kahdenkolmatta korvilla -- mistä minä
tiedän!

-- Ja hän ei tietenkään ole koskaan pelannut komediaa? huomautin.

Tirehtööri nauroi.

-- Oi, mutta saatte nyt hänet nähdä huomenna.

-- Seuraavana päivänä aamupäivällä, kun saavuin tirehtöörin konttoriin,
seisoi siellä oven pielessä nuori ihminen. Hän seisoi aivan oven
pielessä. Luulin, että hän on jonkun kauppaliikkeen juoksupoika enkä
pannut merkille muuta kuin että hän oli tavattoman laiha. Istuuduin
lukemaan kirjeitä, kun tirehtööri tuli sisään. Juoksupoika, hän seisoi
yhä siinä...

-- No, hyvää huomenta, sanoi tirehtööri ja (muistan sen hyvin) sanoi
koko joukon sellaista kuin mies, joka on kiusaantunut ja hämillään,
ennenkuin hän hujautti hieman kättään ovea kohden, juoksupoikaa kohden:

-- Niin, sanoi hän, siinä on siis hra Crangier.

Minä olin kääntynyt.

Tuo -- *tuo* oli hra Crangier, *tuo* oli Elias.

Juoksupoika oli Elias.

Olin sanomaisillani jotakin -- mutta pysähdyin: raukka, kuinka
pelästyneeltä hän näyttikään. Hänellä olivat hyvin suuret silmät (hän on
nälissään, tuumin itsekseni) ja hänen kaulansa oli niin hoikka kuin
linnun kaula tai vanhan ukon. Ei, niin pelästyneitä silmiä ja käsiä en
ole nähnyt ikinäni...

-- Hänkö on hra Crangier? sanoin minä vain.

Ja hän, juoksupoika, nypelöi edelleen kurjaa huopahattuaan, jonka
lävitse kyllä voi nähdä, siitä olin varma, ja tirehtöri sanoi:

-- Puhukaa nyt siis Crangierin kanssa, rakas ystävä. Hän osaa roolin.

Ja tirehtöri meni, ja me, me toiset jäimme kahdenkesken ja minä kehotin
ihmistä istumaan. (Niin, kerron sen näin seikkaperäisesti, jotta
ylipäätään voisitte ymmärtää koko jutun ja hänen -- kenen minä sitte
jouduin tappamaan.) Hän istui aivan vastapäätä minua, tuolin
äärimmäisellä reunalla (niin, noista silmistä kuvastuu nälkä, tuumin
jälleen itsekseni) ja minä kysyin häneltä:

-- Ettekö ole koskaan ennen näytellyt?

-- Kyllä, herra.

-- Missä?

-- Maaseudulla.

-- Missä maaseudulla?

-- Seurueissa.

Hän ikäänkuin vavahti joka sanalle, jotta sanoista ei tullut mitään
sanoja, vaan ainoastaan korahduksia, jotka takertuivat hänen laihaan
kurkkuunsa.

Ja äkkiä sanoin minä, sillä minua alkoi säälittää tämä kurja olento ja
juoksupoika, joka istui lakkaamatta nypelöiden pääkappalettaan (niin ...
sääliä se oli. Se oli alusta alkaen sääliä, joka minua kannusti ja jäi
yhä kannustamaan, vaikka minä tiesin ... tiesin mihin se oli päättyvä --
--) minä sanoin ja yhtäkkiä sangen ystävällisesti:

-- Mutta nyt on teidän oltava levollinen -- eikä pelättävä, hra
Crangier. Menemme sitte harjotussaliin ja katsomme, kuinka se käy.

-- Niin, kiitos, sanoi hän ja hypähti pystyyn kuin vieterien
ponnahduttamana, mutta jäi seisomaan.

-- Tuletteko sitte? kysyin ollen jo ovella.

-- Kyllä, sanoi hän ja jäi seisomaan.

Ja yhtäkkiä sanoi hän -- ja minä käännyin ehdottomasti:

-- Voitte ymmärtää, että tämä tulee minulle olemaan ääretön onni.

-- Niin, niin, sanoin minä (ja ajattelin jälleen; Herra Jumala, kuinka
se mies on nälissään): Nyt menemme.

Me koetimme. Hän oli mahdoton. Mutta hän ymmärsi Eliaksen. Hänellä oli
aivan varmaan leivän nälkä, elämäntehtävän nälkä ja juuri kuin
Eliaksella ihmeiden nälkä. Jokaista sanaa lausuessaan katsoi hän minuun
niin peloissaan kuin häneltä leikattaisiin pää pois, ja jokainen lause
takerteli hänen suussaan kuin venhe, joka on auttamattomasti uponnut,
takertelekse kivikossa.

Sanoin itsekseni: Sillä miehellä on lahjoja ja hänestä ei tule koskaan
näyttelijää. Hän on Elias ja hän on perin naurettava.

Ja hän jatkoi, ensinäytöksen, toisen näytöksen, koko osan loppuun --
kuten hengästynyt ja epätoivoinen uija, joka kuohujen keskellä koettaa
saavuttaa laudan. Hän ei kääntänyt silmiään minusta, kunnes hän lopetti
ja -- odotti rautalankasormet puristettuna kämmeneen.

-- Jaa, jaa, sanoin minä: Voitte pitää osan. Tahdomme koettaa (ja
sydämessäni sanoin: Hän on Elias ja tulee turmelemaan kaiken) -- silloin
yhtäkkiä tunsin hänen luisten sormiensa tarttuvan käteeni:

-- Oi, kiitos, taivas palkitkoon teille sen, sanoi hän ja puristi
edelleen kättäni.

Ja minä sanoin itsekseni, niin minä sanoin sen -- miksi ja kuinka se oli
mahdollista? -- mutta minä sanoin, kuten kummitus olisi ollut povessani,
kentiesi olikin:

-- Jos sanoisit: ei, tappaisit hänet silloin myös.

-- Tappaisit *silloin myös*...

Pohjolan mies nosti yhtäkkiä kätensä polviensa ympäriltä ja hänen
katseensa liukui kasvojemme ylitse.

-- Tappaisin silloin myös. Tiesin sen siis jo silloin. Tiesin siis jo,
kun ensi kerran kohtasimme, mitä tuli tapahtumaan. Minä olin saanut
varotuksen -- varotuksen, kuten merkkilippu olisi nostettu sisimmässä
tietoisuudessani -- -- hätämerkki ratapengermällä -- -- ja minä en
välittänyt merkistä.

Hän vaikeni tuokioksi.

Kuten mies, joka levähdettyään taasen alkaa kävellä, verkalleen, sillä
matkan määrä on vielä etäällä, jatkoi hän:

-- Mutta kertomus on pitkä.

Hän oli mennyt, ihminen, ja tirehtööri tuli sisään.

Hän sanoi vain: Millainen hän sitte oli? Hän oli mahdoton -- vai?

Tirehtöri jäi seisomaan ja siirteli jalkojaan lattialla (Niin, se on
merkillistä -- hänkin oli kummallisen levoton sinä päivänä, ikäänkuin
hänkin, niin hänkin olisi tuntenut käsiensä olevan pyörän välissä):

-- Ja sitte?

-- Koetamme häntä, vastasin minä.

Ja äkkiä nauroi tirehtöri.

-- No jaa, hitolla, te saatte vastata, sanoi hän.

Minä nauroin tai tahdoin nauraa:

-- Mutta, vastasin minä, harjotusten aikana täytyy teidän herran tähden
antaa hänelle ruokaa. Se mies on nähnyt nälkää liian kauvan.

Menimme harjotuksiin. En tiedä kuinka koko päivän olin niin hajamielinen
tai näytin niin hajamieliseltä. Mutta Bratt sanoi kaksi kertaa minulle:

-- "Onko tämä oikein?" -- aivankuin hän olisi huomannut, että kuulin
vain puolittain. Ja, nyt muistan sen hyvin, lopetin harjotukset paljo
aikaisemmin kuin tavallisesti.

Kun ne olivat lopussa, sanoi Bratt ja kaikki näyttelijät olivat vielä
läsnä:

-- Olemmeko saaneet Eliaksen?

-- Joo, sanoi tirehtöri.

-- Olipa jo aikakin -- ja kuka siksi on tullut?

Tirehtöri vaikeni kotvan:

-- Hän on hra Crangier, vastasi hän.

-- Mitä kummaa (Rakel se näin huusi) -- Crangier -- se ei ole
mahdollista -- hän, joka naurettiin ulos konservatoriosta...

Ja he alkoivat nauraa, kaikki yhdessä kuorossa -- ja joku huusi:

-- Crangier, se on hän, joka takoo nauloja seiniin.

Aivan oikein, aivan oikein. Harjotellessaan oli ihminen huitonut
lakkaamatta nyrkkiin puristettuja käsiään omien olkapäidensä edessä,
ikäänkuin hän olisi molemmin käsin takonut nauloja seiniin.

Näyttelijät jatkoivat nauramistaan, kun tirehtöri sanoi:

-- Näyttämöohjaaja on hänet valinnut.

Enhän ollut häntä valinnut, olin sanonut, että tahdoin häntä koettaa,
olin itse sanonut, että hän oli mahdoton. Mutta nyt, kun nämä ihmiset
jatkoivat nauruaan, sanoin äkkiä kuten mies, jolla on nyörit kädessä:
jaa, niin olen tehnyt, ja toivon että olen tehnyt oikein hänet
valitessani.

Ja minä läksin.

Kadulle tultuani olin johtunut ajattelemaan muita asioita. Silloin
yhtäkkiä -- tiedättehän, että niin voi käydä -- sattuivat silmäni
muutamaan ihmiseen kadun toisella puolen. Oli uskomatonta, miten se
ihminen käveli säärillään ja nosteli niitä aivan liian korkealle -- noin
vain ylös ilmaan huippaillen. Hän käveli kuin sieluton ruumis mahtaisi
kävellä, kun sielu lentäisi pois ja ruumis jatkaisi kävelyään. Ei, se
oli naurettavinta mitä olen nähnyt... Se oli...

Silloin näin, että hän oli Crangier, minun ihmiseni.

Näin, että hän tuli luokseni vinoon kadun ylitse, -- ja jäin katselemaan
hänen jalkojaan. Mutta äkkiä käveli hän toisin. No, luojankiitos,
ajattelin minä: hän osaa siis kävellä kuten ihminen.

-- Tahdoin vain, sanoi hän, kysyä teiltä...

-- Kysyä teiltä, vieläkö se pitää paikkansa, että minä saan näytellä
osan?

Katsoin häneen ja jälleen hänen silmiinsä.

-- Kyllä, vastasin minä, tietysti se pitää paikkansa.

Ja yhdellä nytkäyksellä luhistui ihminen taasen kasaan, kuten äsken,
kuten konttorissa ja tarttui käteeni ja rutisti sormiani yhteen ja
juoksi sanaakaan sanomatta katua poispäin.

Jäin katsomaan hänen jälkeensä, kun hän juoksi -- polvet ylhäällä
ilmassa. Eräs hermolääkäri sanoi kerran minulle, että sellainen tapa
kävellä on eräänlaisen hulluuden merkki tai sen oire.

-- Niin, sanoin itsekseni, mies on puolihullu ja hänet olet sinä siis
määrännyt näyttelemään Eliasta...

Kotiin tultuani löysin pöydältäni kirjeen. Se oli norjalaisen runoilijan
kustantajalta. Herra oli kuullut niistä vaikeuksista, jotka alkoivat ja
uhkasivat näytäntöä.

"Mutta", kirjotti hän, "jos nyt jättäisi jotakin sikseen, olisi samaa
kuin jättää kaikki sikseen. Minä en suinkaan tahtoisi ottaa sellaista
vastuuta hartioilleni."

Luin kirjeen kahteen kertaan ja voin vielä nähdä joka kirjaimen niin
selvästi kuin kirje lepäisi vielä edessäni tässä pöytäliinalla. Sitte
istuuduin pöytäni ääreen ja vastasin: "Esteet, joista olette kuullut,
ovat onnellisesti kaikki voitetut. Kappaleen esittävät henkilöt, jotka
itse olen hyväksynyt ja näytäntö tapahtuu alusta alkaen määrättyyn
aikaan."

Ja kirjottaessani tiesin, että nyt olin siis sitonut itseni hra
Crangieriin...

-- Se on siis ratkaistu, sanoin itsekseni, ratkaistu -- mitä tulleekin
tapahtumaan.

Harjotukset alkoivat, harjotukset meidän kahden kesken. En tohtinut
antaa hänen harjotella muiden mukana. Puhua hän osasi osansa. Kun
katsoin häneen tiukasti, kääntämättä silmiäni hänestä, puhui hän oikein
ja levollisesti. -- Ota se nyt harvakseen, sanoin katsoen hänen kahteen
silmäteräänsä -- eikä hän sammaltanut eikä kähissyt, mutta puhui kuten
Elias, kuten se, joka tahtoi antaa kymmenen elämää voidakseen uskoa ja
joka ei voinut sitä...

Ja minä sanoin itsekseni: Se käy. Hänestä tulee Elias.

Kunnes hänen puhuessaan hänet yhtäkkiä tapasi tanssitauti -- vieras
tahto, joka ei ollut hänen eikä minun, tempoi ja riuhtoi hänessä, jotta
hänen kaikki jäsenensä vapisivat ja hän tanssi hullunkurisilla
säärillään.

-- Hiljaa, hillitkää toki itseänne, ihminen, huusin minä, ja hän,
näyttäen niin pelokkaalta kuin se, jonka silmät ovat puhkeamaisillaan,
tuijotti tuijottamistaan minuun eikä voinut hillitä ruumistaan, joka
vapisi kauttaaltaan.

-- Lakkaa toki, huusin minä: lakkaa!

Ja kalmankalpeana, seinään nojaten, seisoi hän ja hujaroi pystyyn
nostettuja käsiään edessään -- naulojen takoja.

-- Alas käsivarret, huusin minä, poissa suunniltani (Ei, ei, tämä ei
käynyt, se ei käynyt koskaan) ja hänen käsivartensa ikäänkuin kuolivat
halvaukseen.

-- Istukaa, sanoin koettaen tyyntyä. Istukaa ja puhukaa istuallanne.

Hän istuutui nojatuoliin yhä vielä vavisten.

-- Odottakaa parisen minuuttia, sanoin minä, ja hän odotti, silmät
liisteröityinä minuun, kuin katsoisi hän lasihelmeen.

-- No, niin, puhukaa nyt.

Kumarruin hänen ylitsensä, nojaten molemmilla pingotetuilla
käsivarsillani tuolin selkänojaan.

-- No.

Ja hän puhui sammaltaen.

-- Pankaa käsivartenne ristiin.

Hän pani käsivartensa ristiin...

-- No, puhukaa nyt.

-- Kyllä.

Ja hän puhui sammaltamatta, vapisematta -- kuten pitikin...

Äkkiä puuskahti Carville sinisenharmain kasvoin:

-- Teidänhän täytyi tappaa hänet.

Pohjolan mies käänsi vitkalleen päätänsä:

-- Niin, sanoi hän, minä tapoin hänet.

Vaikenimme kaikki. Itse Raolo Bratianukin oli nojannut niskansa seinää
vasten, ja hiljainen värinä kulki yli hänen kasvojensa, joiden silmät
olivat suljetut.

Pohjolan mies istui taasen leuka kädessään:

-- Crangier istui tuolilla tunnin, ja minä en helpottanut, vaan jatkoin.

Lopuksi tuli mies aivan levolliseksi.

-- Nouse nyt, sanoin minä hänen ollessaan keskellä lausetta ja hän nousi
ja jatkoi puhumistaan ja liikkui ja käveli ja puhui -- ja oli Elias ja
aivan rauhallinen.

-- Taivaan kiitos, sanoin itsekseni ja seurasin häntä tuuma tuumalta
enkä hellittänyt.

-- Se käy, se käy, sanoin itsekseni:

-- Sinä murrat hänet -- mutta se käy.

Pohjolan mies käänsi kasvonsa yhdellä nytkähdyksellä ja sanoi Carvillea
kohden:

-- Niin, sanoin itsekseni: sinä murrat hänet -- mutta se käy, sanoin
huolettomasti. Tahi olin vain sanovinani huolettomasti, sillä minä
tahdoin, että sen *täytyi* käydä.

Sillä ensiksi ja viimeksi oli voitettava. Sen tiesin ja tahdoin niin.

Raolo Bratianu sanoi, liikahtamatta, suoraan ilmaan:

-- Kerro edelleen.

Mutta ikäänkuin voimatta irtautua omista ajatuksistaan, jatkoi
pohjolainen:

-- Ja kuitenkin, joka kerta kun kaikkina näinä vuosina, tyynesti ja
*asiallisesti*, olen ajatellut kaikkea, olen kuitenkin tullut
päätökseen: "Menettelyni lisäsyynä oli sääliväisyys". Toimintaani
vaikutti (minä en valehtele) myös myötätunto. Mutta mistä syistä me
ylipäätään toimimme, tai tiedämmekö niinkutsutut ihmiset milloinkaan,
mikä meitä ajaa eteenpäin? ja jos me tietäisimme oman toimintamme syyt,
eivätkö "vetovoimamme" meitä niin kauhistuttaisi, että meiltä katoaisi
rohkeus ja voima toimia? Ja kuitenkin vaikutti myöskin sääli siihen,
että tein mitä tein. Voin todistaa sen: Eräänä päivänä, kun olin
keskeyttänyt harjotukset, kun äkkiä olin paiskannut keppini lattiaan ja
olin sanonut:

-- Tämä ei hyödytä mitään. Voitte mennä... ja käännyin ympäri, seisoi
Crangier nurkassa kauhuissaan, ikäänkuin ovea vasten rusennettuna, kuten
mies, joka on saanut rajun nyrkiniskun kylkeensä.

-- Mikä teitä vaivaa, ihminen? kysyin.

-- Ei mikään, vastasi hän ja oikaisihe, mutta hänen silmänsä näyttivät
koiran silmiltä, joka on ruoskittu kuoliaaksi.

-- Ja hieman myöhemmin sanoi hän hennon hennolla äänellä -- oi, se oli
tuskin ihmisen ääni:

-- Siis ... onko se nyt minulta otettu pois?

Ja minä vastasin arastellen näitä kasvoja ja tätä avuttomuutta ja
nälkää:

-- Ei, ei, Crangier... Mutta tehän ette voi.

-- Kyllä, vastasi hän ja nyökkäsi kuten kymmenvuotias lapsi (sillä hän
nyökkäsi aina siten):

-- Jollette te vain väsy.

Ja minä sanoin hyvin lempeästi, hänen uskonsa ja hänen hätänsä
voittamana, mikäli tiedän:

-- Ei, ei, tiedättehän hyvin, etten väsy.

Ja leikkisästi lisäsin:

-- Mutta syöttekö nyt mitään, Crangier?

-- Kyllä, kiitos, vastasi hän ja nyökkäsi onnellisena: Kyllä, kiitos.

-- No, menkää sitte kotiin ja syökää jotakin ja -- tulkaa huomenna
jälleen.

Pohjolainen vaikeni uudelleen. Mutta kohta jatkoi hän minuun kääntyen:

-- Ja jokaisen harjotuksen jälkeen olivat näyttelijät yhdessä sikermässä
ja he väijyivät minua karsaasti hymyillen, ja kysyivät niin
osanottavasti kuin kysyisivät läheisestä sukulaisesta, joka makaa
kuolemaisillaan ja jonka he tulevat perimään: kuinka naulojen takoja
edistyy?

-- Kiitos, vastasin, se käy mainiosti.

Ja minä päätin itsekseni, etteivät he saaneet olla oikeassa eivätkä
päästä voitolle.

-- Ja muuten -- se kävikin. Se kävi niin hyvin, että minä eräänä päivänä
uskalsin näyttää, kuinka se kävi. Pyysin Brattia seuraavana aamuna
katsomaan Crangieriä. Aamu tuli ja Crangier ei tiennyt, että joku tulisi
häntä katsomaan. Brattin saavuttua sanoin vain:

-- Koetamme siis. Tänään on meillä yleisöä, Crangier. Koettakaa nyt
parastanne.

-- Crangier hytkähti ikäänkuin koko hänen ruumiinsa olisi kutistunut
kokoon, ei, kuin hänen sydämensä olisi kutistunut kokoon ja muuttunut
pienen nyrkin kokoiseksi nystyräksi. Kaikki hänen verensä syöksi hänen
kasvoihinsa -- silloin näin ensi kerran, että hänessä oli vertakin...

-- Alkakaa, sanoin minä (enkä minä tiennyt itsekään, että siten kuin
puhuin, lujasti ja sysäten sanat suustani, siten puhuu hypnotisoija
mediolleen, kun näytäntö on annettava. -- Bratt taasen oli istuutunut
loitommalle seinän viereen, yläruumis etunojassa, kuten urheilija istuu
lavalla kilpa-ajoissa.)

Pohjolainen kohotti molemmat kätensä kasvoilleen ja hieroi ohimoitaan
kahteen kertaan yhteenpuristetuilla sormiensa päillä:

-- Se kävi. Hän näytteli aivan hyvin. Ensi näytös loppui... Hän oli,
seisoi ja liikkui ja puhui kuten pitikin -- sikäli kuin hän voi, kun
kulki unissaan. Sillä mies kulki unissaan...

-- Hän kulkee unissaan, sanoin itsekseni.

-- Ja pelon, hirveän pelon valtaamana tämän mahdottomuuden tai
luonnottomuuden johdosta, pelon, joka jähmetytti kieleni puupuikoksi
suussani, jotta tuskin saatoin puhua (ja minäkin esitin puhelut ja tein
sen päästämättä ääntäkään eikä hän sitä huomannut) sanoin itsekseni:
Sinun täytyy herättää hänet -- sinun on saatava hänet hereille ...
vaikka se maksaisi hänen henkensä, on sinun saatava hänet hereille...

Mutta hän yhä puhui ja vastaili ja liikuskeli ympärinsä kuten
unissakävijä kulkee ja liikuskelee.

Ja minä rauhotin mieltäni: Niin, mies kulkee unissaan, mutta kentiesi ei
sitä kukaan huomaa. Hänhän näyttelee oivallisesti. Jääköön herättämättä.
Olisi synti häntä herättää.

Mutta hänen silmänsä tekivät minut yhä levottomaksi. Hänen silmänsä
eivät tienneet mitä hän sanoi. Oli kuin ne olisivat painuneet vielä
syvemmälle kuoppiinsa ja ne paloivat siellä kuin kaksi pientä uunia --
ne paloivat syvällä kuopissaan poroksi, ja minä vain ajattelin
itsekseni: Kunpa ei Bratt näkisi hänen silmiään -- --

Mutta hän oli varmaankin nähnyt ne.

Sillä kun koeharjotus oli lopussa (en katsonut Crangieriin, kun se oli
päättynyt, en tahtonut katsoa häneen) ja me olimme tulleet konttoriin ja
seisseet kotvan, sanoi Bratt äkkiä:

-- Niin, se tulee siis menettelemään. Jollette ole sitä ennen miestä
tappanut.

Minä naurahdin:

-- Sitä ennen -- en, vastasin minä.

-- Mutta tietysti se on mainiota, sanoi Bratt. Ja jonkun muunkaan
löytäminenkin on kai mahdotonta.

-- Niin, eikö totta, se tulee olemaan mahdotonta? sanoin minä ja katsoin
Brattin kasvoihin, kuten se, joka tahtoo saada hyväksymistä ja
kannatusta, ja sitäpaitsi olisi sääli ottaa osaa häneltä...

Toistin samat sanat, juuri samat sanat, jotka olin sanonut ennen
itsekseni: että se "olisi sääli", ja Bratt vastasi (mutta hän ei
katsonut minuun, vaan tuijotti vinoon ulos ikkunasta, harmaata muuria
vasten, kun hän sanoi):

-- Niin, se kai olisi säälikin.

-- Niin vastasin minä, minä ainakaan en tohdi ottaa sellaista vastuuta
hartioilleni; ja minä taputin käsiäni:

-- Harjotukset alkavat, sanoin minä.

Ja me harjottelimme kaikki yhdessä Crangierin kera. Nuoralla tanssijalla
on sama tunne tai tunteettomuus kuin minulla oli harjotuksen aikana.

Pohjolainen ojensi kätensä lasiaan kohden:

-- Onko täällä lainkaan viiniä? kysyi hän.

-- Tässä, vastasi Raolo ja kaasi hänen lasiinsa. Pohjolan mies joi:

-- Harjottelimme koko ensi näytöksen, mutta minä pysähdyin siinä, missä
lumivyöry vierii tunturilta. Sillä "huutoa" ei Crangier vielä ollut
oppinut. Harjotusten aikana oli ollut aivan äänetöntä kulissien välissä
(äkkiä olin minä sanonut, keskellä touhuani sanonut itsekseni: miksi he
hiipivät ympärinsä, -- kuten pedot manesissa rautaristikkojen takana) ja
harjotusten loputtuakin oli aivan hiljaista: "Niin, harjotukset ovat
lopussa", toistin minä eikä kukaan puhunut mennessäänkään. Crangier oli
voittanut...

Mentyäni konttoriin, sanoin tirehtöörille, joka seisoi siellä:

-- Ei, miksi rooli otettaisiinkaan häneltä?

-- Rooli, keneltä? kysyi tirehtööri.

-- Crangierilta, tuumin minä.

-- Mutta rakas ystävä, oletteko hullu? Kuka puhuu roolin ottamisesta
häneltä? Olemme suorastaan hämmästyneet... Onhan aivan uskomatonta, mitä
olette siitä ihmisestä saaneet tehdyksi.

Ja äkkiä elähtyen lisäsi hän:

-- Mutta tiesinhän sen jo, kun annoin hänelle roolin. Sanoin itsekseni:
Siinä on vihdoinkin osa Crangierille. Crangier, hän on mies omiaan.

Ja äkkiä riensi hän säteilevänä avaamaan ovea ja huusi käytävään:
Crangier, Crangier, oletteko siellä, tulkaa tänne.

Mutta kun Crangier tuli sisään, ponnahti tirehtööri hieman takaperin:

-- Mikä teitä vaivaa? kysyi hän (sellaiselta ihminen näytti) -- --

-- Ei mikään, vastasi ihminen.

-- Sehän oli oivallista -- mutta kuinka on laitanne? Oletteko sairas?
Nythän saatte syödä -- syödä kunnollisesti...

-- Kyllä.

-- Tulevaisuudessa, sanoi tirehtööri (ja minä huomasin hyvin, että hän
yhtäkkiä tuli levottomaksi jälleen ja muutteli jalkojaan ja katsoi ulos
ikkunasta muuria vasten) ... tulevaisuudessa tulette todennäköisesti
saamaan varoja, että voitte syödä kylliksenne...

-- Niin, niin tulette, rakas Crangier, sanoin minä, äkkiä lisäten: Ja
siitä saatte kiittää tirehtööriä...

Tirehtööri oli kääntynyt pois ja hän teki torjuvan liikkeen käsillään:

-- Ei, ei, sanoi hän, hra Crangier on teidän miehenne. Ja sen tietää hra
Crangier hyvin hänkin.

Crangier oli katsonut minun kasvoihini.

-- Kyllä, sanoi hän vain ja oli taivuttanut päänsä.

Ja näiden kasvojen edessä sanoin minä (muistakaa, että sanoin sen)
sanoin äkkiä:

-- Mutta, Crangier, jos luulette, jos itse luulette, ettette voi...

-- Mutta paras ystävä, sanoi tirehtööri: etteikö hän voisi -- ei voisi.
Olemmehan nähneet, että hän voi.

-- No, hyvästi Crangier, sanoi hän viitaten kädellään. Saatte kassasta
nostaa viisikymmentä francia.

Olin sanonut itsekseni, katsoessani Crangierin kohotettuihin silmiin:
Ei, hän näyttelee siis. Et voi tehdä hänelle sitä surua ... antaa hänen
näytellä.

Mutta kun ovi oli sulkeutunut, sanoi tirehtöri (missä ajatusyhteydessä
-- oliko hän tosiaankin arvannut kaikki ajatukseni?):

-- Nähkääs, rakas ystävä, kaikessahan on suuri vaaransa tarjolla ... ja
hän alkoi puhua muutamasta ensi-illasta Ambigussa...

Pohjolainen vaikeni.

Palvelijat olivat avanneet kaikki salin ovet. Mutta vaikka sade yhä
virtaili pysyi ilma yhtä raskaana. Francis Ewelyn oli kääntänyt päänsä
ja sanoi:

-- Tämä rajuilma taitaa kestää kaiken yötä.

-- Niinpä taitaa, vastasin minä, kun ei kukaan muu halunnut puhua.

Pohjolan mies tuijotti eteensä, ja kun hän puhui uudelleen puhui hän
kuivasti ja verkalleen, ikäänkuin hän selostaisi jotakin tai kuten joku,
joka sanelee jotakin pöytäkirjaan:

-- Harjottelimme edelleen, joka aamu harjottelin säännöllisesti
Crangierin kera kahden kesken... Olin lopulta oppinut, miten voimme
joutuisammin päästä eteenpäin. Asetin hänet rinnalleni, olkapäätäni
vasten. Seisoimme siten, ja minä pitelin kädelläni hänen käsivarrestaan:

-- Puhu nyt, sanoin minä.

Ja hän lausui roolin sanat, hänen ruumiinsa vavistessa ja meidän
seistessämme koko ajan olkapää olkapäätä vasten.

Se meni mainiosti.

Meillä oli vain "huuto" jälellä. Ihminen ei voinut oppia tätä huutoa.
Hän huusi niin (ja hänen piti huutaa pelästyksestä), että olisi saanut
itse kellarirotatkin nauramaan. Lopuksi keksin keinon. Harjotussalissa
oli suuri kaappi, taivas tiesi, kuinka se oli tullut sinne. Se oli suuri
ja mustaksi maalattu ja näytti vanhalta ruumiskirstulta, joka seisoi
pystyssä seinää vasten.

Eräänä päivänä avasin kaapin oven:

-- Menkää kaappiin, sanoin.

Crangier seisoi hievahtamatta.

-- Menkää kaappiin, toistin, mutta sitte äkkiä sanoin -- oi, kuinka jo
Olinkaan oppinut teeskentelemään ja olemaan olevinani: --

-- Jos nimittäin tohditte.

-- Jos vain tohditte, sanoin vielä kerran, pidellen kaapin ovea, ja olin
varma, tahdoin panna pääni pantiksi siitä, että hän pelkäsi pimeää
kuollakseen.

-- Kyllä, tohdin kyllä, vastasi hän nostellen jalkojaan ... niin, hän
nosteli niitä aivan yhtä korkealle kuin taanoisena päivänä kadulla -- ja
hän meni kaappiin ja minä lukitsin oven.

-- Huuda nyt, huusin minä.

-- Hän huusi.

-- Vielä, huusin minä.

-- Hän huusi jälleen.

-- Kovemmin...

-- Jaa.

-- Vielä...

Niin opetti pimeänpelko hänet lopulta huutamaan.

Pohjolan mies nyökäytti verkkaan päätänsä, ja hymähtäen virkkoi hän:

-- Ihmiselle voi opettaa kaikkea.

Ja vilaisten kaikkiin läsnäolijoihin sanoi hän:

-- Tahdotteko kuulla enemmän?

Kukaan meistä ei vastannut. Carville oli peittänyt kasvonsa käsillään.

-- Oli sitte -- ja pohjoismaalainen herra oli nojannut leukansa käsiensä
rystyihin -- ensi-ilta, joka vihdoinkin oli tullut. Saavun aina
teatteriin niinä iltoina aikaisin, kun siellä ei vielä ole ketään ja on
pimeää eikä kukaan voi nähdä kasvojani. Ainoastaan näyttämökoneiston
hoitajat hiipivät ympärinsä kuulumattomin askelin kuin mitkäkin varjot.
Hekin kuiskivat, kunnes äkkiä sanavirta saattaa syöksähtää heidän
suustaan kuin likainen suihkuvesi, ja sitte he vaikenevat jälleen ja
hiipivät edelleen.

Sinäkin iltana olin saapunut aikaisin, ja näyttelijät, jotka eivät
tunteneet minua pimeässä, olivat pujahdelleet ohitseni tervehtimättä,
sulkeutuakseen pukuhuoneihinsa kukin huolineen -- minun mittaillessani
näyttämöä edestakaisin.

Jatkoin kuljeskeluani edestakaisin, kunnes eräässä nurkassa sysäsin
pimeässä ihmiseen ja tartuin hänen käsivarteensa.

-- Kuka se on? sanoin ja säpsähdin; käsivarsi oli niin kylmä, että se
tuntui rautakangelta ohuiden vaatteiden lävitse.

-- Minä, Crangier, tuli huulilta, jotka tuskin voivat aueta.

Minä vastasin vain:

-- On jo aika pukeutuaksenne.

-- Niin, vastasi ääni; mutta tahdoin vain nähdä teidät.

-- Nyt oli jo aika, sanoin minä ja tempaamalla tempasin käteni hänestä
(tapahtuiko se siksi, että tunsin tarvetta viime hetkessä päästä hänestä
eroon, heittää hänet kaikkine hyvineen syrjään, kuten jonkin, joka ei
liikuttanut eikä saanut liikuttaa minua?)

-- Nyt oli jo aika luottaa itseenne.

Crangier oli jäänyt seisomaan pimeään.

-- Niin, sanoi hän hyvin hiljaa.

Ja hän oli mennyt.

-- Se mies tekee minut hulluksi, sanoin itsekseni. Ja minä hillitsin
kasvonilmeeni ja tervehdin valaistusmiestä, joka oli alkanut askaroida
pöytänsä ääressä, ja konemestaria ja regissööriä. Ensi-iltoina on aina
jotakin kummallista heidän silmissään. Kaikkien silmät ovat kuin
mitkäkin pyöreät, kuolleet lasikuulat.

-- Niin, sanoi regissööri, ja käsi, jonka hän ojensi minulle, tuntui
siltä kuin olisi ottanut kalan käteensä: kaikki tulee riippumaan hra
Crangierista.

-- Niinkö luulette? vastasin minä. (Minun ei siis pitänyt poistua
Crangierin luota, ja samassa ajattelin itsekseni: Ja nyt olet lisäksi
saattanut ihmisen epätoivoon).

Puhuttelin koristemaalaria, joka jutteli tunturistaan taustalla. Ne
muistuttivat kolmea sokeritoppaa huippuvuorilta. Ja puhuttelin
hankkijaa, joka lakkaamatta juoksi ulos ja sisälle käsiään huiskuttaen
ja ylisti muutamia mahdottomia huonekaluja, jotka näyttivät siltä kuin
olisi hän noutanut ne patagonialaisilta.

-- Eikö, herraseni, eikö, herraseni, tämä sisustus ole norjalainen,
sanoi hän: eikö se ole tosinorjalainen?

Minä sanoin itsekseni:

-- Sinun täytyy ennen kaikkea lohduttaa Crangieria, ja minä käännyin
aivan tirehtöörin edessä (joka oli pukeutunut vastaanottaakseen
esiinhuutoja) ja menin näyttelijäin käytävään.

-- Oletteko siellä, Crangier! huusin hänen ovensa edessä.

-- Kyllä, vastasi hän.

Menin sisään, missä hän istui peilinsä edessä. Hänen yläruumiinsa oli
alaston. Hänen olkapäänsä muistuttivat kahta taitettua puunkalikkaa.

Menin hänen luoksensa:

-- No, sanoin tehden ääneni tavattoman lempeäksi: Kuinka se käy?

-- Kiitos.

-- Pelottaako kovasti?

-- Kyllä.

-- Marcel, sanoin (mistä tiesin, että hänen nimensä oli Marcel -- no,
olin kai kuullut sen):

-- Rakas Marcel! sanoin minä ja pakottauduin laskemaan käteni hänen
päänsä päälle (hänen tukkansa oli hyvin ohut eikä näyttänyt kasvaneen
hänen päähänsä, vaan ainoastaan oli siihen tarttunut): Nyt ei teidän ole
enää pelättävä, ei vain pelättävä, kuuletteko?

-- Kyllä, kuiskasi hän, ja minä tunsin käteni alla hänen ruumiinsa
nytkähtelevän kuin lapsen, joka on puhkeamaisillaan itkuun.

-- Sehän meni niin hyvin eilen pääharjotuksissa, sanoin minä.

-- Niin, kiitos, kuiskasi hän kuten ennen.

-- Nyt kysytään vain rohkeutta, ja sivelin yhä hänen tukkaansa,
havaittuani, että hän rauhottui käteni alla.

-- Rohkeutta vain, Marcel, sanoin (ja ajattelin: Tämän teet viisaasti.
Sinä käsittelet häntä aivan kuin magnetisoija).

-- Kiitos, kuiskasi hän ja kohotti silmänsä minua kohden, kun otin
käteni hänen päästänsä.

-- Mutta nyt täytyy minun mennä, sanoin ja menin ovea kohden; samassa
käänsi Crangier päänsä:

-- Missä seisotte? kysyi hän äkkiä terottunein silmin.

-- Seison ensimäisen kulissin suojassa, vastasin: mutta elkää nyt vain
hätääntykö.

Suljin oven, ja mennessäni ajattelin aivan tyyntyneenä: Niin, hallitsen
häntä kuin magnetisoija. Kun siis seison kulissien välissä, menee se
varmaan hyvin. Ja mitä tulee jälkeenpäin, se tulkoon, kun on tullakseen.
Mikä on välttämätöntä, on välttämätöntä. Minulla on vastuu ennen muita,
ja minun on vastattava -- kaikkien puolesta.

Ja siitä hetkestä tiesin, että minun täytyi tappaa Crangier.
Välttämättömyyden pakosta täytyi minun hänet tappaa.

François Carville teki käsillään pöydän ylitse liikkeen, jota pohjolan
mies ei nähnyt.

Mutta hän jatkoi:

-- Niin oli laita. Siitä hetkestä, jolloin tunsin hänen päänsä käsieni
alla, tiesin, että surmaisin sen ihmisolennon ja minulla olivat jo
kaikki syyt selvillä, kaikki ne syyt, joiden tähden minun _täytyi_ tehdä
se.

Mutta rauhottunut minä olin. En ole koskaan, niin kauvan kuin kaksi
silmääni ovat katselleet jotakin toista kasvoihin, ollut niin
rauhallinen.

Tultuani näyttämölle, oli siellä jo kaikki kunnossa. Tirehtööri tuli
luokseni, minun kävellessäni ympäri antaen viimeisiä määräyksiä.

-- On sangen lämmin tänään, sanoi hän.

-- Niin, vastasin.

Hän oli mennyt esiripun luo. Kuulimme sen takaa huminaa salista. Se on
kuin tuulenhumina hietasärkkien välissä...

-- Tirehtöri katsoi saliin pienestä reiästä.

-- Dumas on siellä, sanoi hän.

-- Ja Henri Besque.

-- Ja Sarah...

Hänen katseensa hipoi aitioita.

-- Ja Réjane.

-- Portorichen kera.

-- Sehän on vain hyvä, vastasin minä ja äkkiä vapisivat jalkani, mutta
kasvoni pysyivät rauhallisina.

Tirehtööri loittoni esiripusta ja kääntyi minuun päin.

-- Missä seisotte tänä iltana.

-- *Tuolla*, vastasin viitaten kulissien väliin.

Tirehtöri nauroi:

-- Siellä voitte pitää silmällä Crangieria, sanoi hän ja kysyi:

-- Joko soitetaan?

-- Jaa...

Regissööri saapui ja sähkökellot soivat. Hannah ja rouva Sang tulivat
sisään. Rouva Sang pyysi minua avukseen järjestämään vuodettaan.

-- Kyllä, rouva, vastasin minä ja järjestin peitteitä.

Hän paneutui maata ja kysyi äänellä, joka kuului kuin hampaat
kalisisivat hänen suussaan:

-- Makaanko kuten pitää?

-- Makaatte oivallisesti, rouva.

Hän laski päänsä jälleen tyynyille:

-- En ole koskaan ollut niin peloissani, sanoi hän

-- Sitä ei teidän tarvitse, sanoin minä, ja äkkiä lisäsin -- jyrkästi:

-- Ettehän te ole se, joka kuolee.

Pohjolan mies pyöritti kolmea sormustaan pikkusormessaan ja nyökkäsi:

-- Ette ole se, joka kuolee -- sanoin nuo sanat enkä tahtonut lainkaan
niitä sanoa. Olin siis päättänyt, että minun oli otettava se
niskoilleni, että minun, maksoi mitä maksoi, oli otettava rikos
niskoilleni, ja olin jo tullut niin pitkälle, että minun täytyi ilmaista
salaisuuteni ja puhua siitä. Mutta rouva, hän ikäänkuin heräsi hädissään
ja sängyssään ja tuijotti, mulkoili minuun -- kunnes hänen ilmeensä
muuttui jälleen ja hän varmaankin oli ajatellut itsekseen: No, hän on
siis todellakin hullumpi kuin me kaikki muut...

-- Puhukaa vain lujalla äänellä, sanoin minä, ja toisen kerran kuulin
regissöörin kellon soivan.

-- Onko kaikki paikallaan?

-- Kyllä, herra.

Silmäni kiitivät kulissien ympäri. Niin, siellä seisoi Crangier,
ensimäisen kulissin vieressä, pää ojennettuna eteenpäin ja jäykät silmät
kiinnitettyinä minuun: Oi, jospa edes voisin *ruiskuttaa* eloa noihin
silmiin!

-- Hyvä, esirippu.

Esirippu värisi (muistatteko äänen?) ... ja se oli kohonnut; silloin
joku ihminen tarttui käsivarteeni. Hiljaa! sanoin ja luulin, että se oli
Crangier. Mutta se olikin tirehtööri. -- En tiedä, missä olisin, sanoi
hän, ja näin hikipisarain helmeilevän kuin seppeleen hänen
kulmakarvoissaan. -- Hiljaa, toistin, ja hän meni. Näyttämöllä oli
alettu puhua. Minä kuulin enkä kuullut -- niin, heidän äänensä salista
minä kuulin.

-- He rykivät, sanoi regissööri, enkä minä tiennyt, että olin ruvennut
kävelemään lattiaa edestakaisin.

-- He lakkaavat pian, vastasin enkä tiennyt, että olin jälleen siirtynyt
toiseen paikkaan -- Crangierin luo sinne missä hän seisoi, rouva Sangin
yhä puhuessa näyttämöllä.

-- He rykivät, sanoin minä.

-- Niinkö? vastasi Crangier säpsähtäen, ja kasvoihini tuijottaen sanoi
hän: Niin. Ja samana sekuntina kuin hän oli sen sanonut, sanoin minä
itsekseni -- enkä kuullut mitään siitä mitä näyttämöllä oli ja tapahtui:
Crangierin silmät näyttävät mielettömiltä.

-- Hänen ajatuksensa häipyvät. Hänen silmänsä näyttävät mielettömiltä.

Yhtäkkiä kuulin takanani regissöörin kuiskauksen:

-- Kuulkaas, nyt on hiljaista.

-- Ja minä kuulin yhtaikaa salin hiljaisuuden ja että Sang oli sisällä,
että Sang puhui kuten pitikin ja että salissa vallitsi hiljaisuus -- yhä
edelleen kulettaen kuten olin tehnyt jo kauvan (nyt tiesin, että olin
tehnyt niin kauvan) kulettaen kämmentäni ylös ja alas Crangierin selän
takana, ylös ja alas hänen selkärankansa kohdalla. Tuuman päässä hänen
selkärangastaan.

-- Kuulkaa, he ovat hiljaa.

Tirehtööri se näin puhui.

-- Niin, he ovat hiljaa, vastasi regissööri, ja lähellä toisiaan seisten
näyttivät molemmat herrat siltä kuin heidän kasvonsa ahmisivat ääniä
salista.

Hannah tuli ulos noutamaan lapsia.

-- Nyt on teidän vuoronne Crangier, sanoi tirehtööri.

-- Niin, vastasi Crangier, ja minun käteni sipaisi nopeasti hänen päänsä
ylitse.

Näyttämöllä puhuivat edelleen, salissa kuuntelivat edelleen, kuuntelivat
yhä tarkkaavammin. Sang meni ulos ja Hannah jälleen sisään:

-- Reippaasti, reippaasti, huusin hänen jälkeensä, hyvähuutojen
kaikuessa.

-- Nyt, nyt.

Olin tarttunut Crangierin ranteeseen ja puristanut, kuten puristetaan
kaulaa, joka tahdotaan tukehduttaa.

-- Nyt, nyt.

-- Jaa, jaa, vastasi hän ja hänen silmänsä elpyivät:

-- Kuiskatkaa se minulle.

-- Jaa, vastasin minä ja päästin hänet ja kumartausin eteenpäin, ja
aivan hänen korvaansa kiinni kuiskasin minä: Äiti, äiti, -- jotka ovat
hänen ensimäiset sanansa.

-- Kiitos, kiitos.

-- Nyt.

-- Rientäkää, sisään -- ja varokaa kynnystä.

Hän oli sisällä ja oli huutanut "äiti-äitinsä".

-- Hyvä, vastasin minä ja heittäysin pylvästä vasten siinä, missä
seisoin.

-- Se meni, sanoivat tirehtööri ja regissööri yhtaikaa -- kaksi
konemiestä olivat äkkiä menneet kulissien väliin niin pitkälle, että he
saattoivat näkyä saliin.

Mutta äkkiä läksin minä liikkeelle ja tyrkkäysin heidän välitsensä --
esiin.

Kuinka hän puhui? Millainen oli hänen äänensä...

Oh .... helvetissä ... hän puhui kuin gramofooni...

He olivat kaikki jääneet seisomaan, konemiehetkin, kuunnellen
kaikkityyni.

-- Kuinka Crangier puhuu, kuiskasi tirehtööri.

Silloin käännyin minä (samalla tuntien miten selkäpiitäni karmi):

-- Hän puhuu täydelleen oikein, sanoin minä.

-- Niin, melkein, vastasi tirehtööri, joka oli muuttunut
harmaanvalkoiseksi kuin fajanssikappale.

Minä en liikahtanut:

-- Menkää pois, jotta hän voi nähdä minut, sanoin minä.

Crangier oli noussut äitinsä vuoteen äärestä ... samalla kuin salista
kuului kohinaa, ikäänkuin ihmiset olisivat muutelleet asentoaan. -- --

Nyt oli Crangier kääntynyt ... nyt katsoi hän minuun -- minun paikkaani
kohden -- -- ja hän puhui oikein. Mutta silmät, silmät ... en voinut
siis hallita hänen silmiään.

-- Minun täytyy, sanoin itsekseni, minun täytyy saada hänen silmänsä
valtaani.

Ja kooten kaikki tahtoni ja hermojeni voiman harasormisiin käsiini,
liikuttelin minä niitä edessäni, samalla tuijottaen Crangieriin, ja koko
ruumiini värisi.

Regissööri ei ollut mennyt. Hän seisoi takanani ikäänkuin tahtoisi minua
väijyä (ja niin hän tahtoikin, olen varma siitä, hän ja Bratt, he
molemmat tiesivät, mitä tapahtui, he tiesivät mitä minulla oli tekeillä
Crangieriin nähden). Yhtäkkiä sanoi hän:

-- Te otatte hengen siltä mieheltä. Mutta se menee.

-- Minun täytyy, sanoin itsekseni, silmät seivästettyinä Crangieriin,
joka puhui kuten pitikin, ja salissa oli jälleen hiljaista ...
hiljaista, aivan hiljaista, kunnes taputukset tulivat...

Kohtaus oli lopussa ja Sang oli mennyt kirkkoon. Tunturin piti vyöryä --
tunturi oli suuri sälekaihdin, jonka laudat kolisten ja jyskyen
luhistuivat kokoon kulissien välissä. Näytös riippui tunturista, ja
minun täytyi juosta sälekaihtimen luo. Minun täytyi myöskin viitata,
viitata Crangierille, milloin hänen oli huudettava -- ylhäältä näyttämön
sillalta, missä hän seisoi, oli hänen huudettava: "isä -- isä -- isä"
... ensin peloissaan, sitte epätoivoissaan, sitte riemuissaan.

Minä juoksin. Nyt kukistui sälekaihdin. Silloin viittasin minä ja hän
huusi...

Se onnistui. Ja kuten myrskytuuli pyyhälsi Crangier minun ohitseni
näyttämölle ja huusi jälleen:

-- "Isä, isä!"

Minä kuuntelin, kuuntelin jälleen: gramofoonin ääni -- gramofooni. Ja
nopeammin kuin ajatus seisoin minä jälleen kulissien välissä ja näin
Crangierin ... kohotetuin käsivarsin "takovan nauloja" nukkuvan äitinsä
vuoteen ääressä.

Pohjolan mies nauroi lyhyeen ja äkillisesti:

-- Mutta sälekaihdin oli pelastanut meidät, ja katsojapaikoilla huusivat
he hyvähuutojaan, raivoisasti kuin tulivuori...

-- Ylös, ylös, huusi tirehtööri ja esirippu nousi, laski ja nousi.

-- Ylös, ylös, huusi hän ja suuteli minua yhtäkkiä molemmille poskille
-- ja kerran vielä, kunnes hän äkkiä huusi kulissien välistä, jossa
seisoimme, näyttämölle:

-- Ulos, ulos, menkää ulos, huusi hän Crangierille. Ja minä näin
ihmisen, joka seisoi näyttämöllä, yhä keskellä joukkoa, Rakelin
rinnalla, lähellä äitinsä vuodetta, viistävän selkäänsä, lyyhistyvän
kokoon kuin ruoskan iskusta, ja menevän kädet edessään, suoraan
eteenpäin kuten sokea -- niin meni hän.

-- Crangier, Crangier, huusin minä -- mutta hän ei kuullut.

-- Ylös, ylös, huusi tirehtööri.

Esirippu nousi ja hyvähuudot kasvoivat.

-- Tulkaa, tulkaa, huusi tirehtööri, ja iloissaan melkein juosten, sanoi
hän nauraen:

-- Niin, rakas ystävä, kumpa vain saisimme ensi kohtauksen väistetyksi.

Toisen näytöksen ensi kohtaus oli Crangierin. -- Hän alottaa näytöksen
-- -- hän on yksin, kun hän alottaa näytöksen.

Minä kaivoin etusormeni kynnen peukalooni, mutta sanoin levollisesti
hänelle:

-- Miksi? hänen edelleen nauraessaan:

-- No, onhan lupa hymyillä, sanoi hän ja avasi rautaoven portaille,
josta pari raskaita käsivarsia lennähti hänen kaulaansa ja
teatterisuudelma läiskähti hänen poskelleen: Rakas ystävä, rakas ystävä,
mikä voitto... Hän oli planche Pierson, joka punaisena ja puuteroituna,
ruusunvärisillä nauhoilla nyöritettynä (hän muistutti atlaskapuvussaan
laskiaistynnyriä) syleillen oikealle ja syleillen vasemmalle, samalla
kuin pienen pieni mieshenkilö, *niin* suuri, puikkelehti hänen
helmojensa ympärillä kuten iloinen koira, joka takakäpälällään seisten
hyppeli hänen pitsinypläyksiään vasten.

-- _Oh, c'est beau -- tres cher -- c'est etrange._

Me emme päässeet lävitse. Koko portaat surisivat, naisia, joilla olivat
laahukset käsivarsillaan, tyrkittiin ja sysittiin, ja herrat ylhäällä ja
alhaalla huutelivat heidän hartiainsa ylitse eteen- ja taaksepäin,
huiskuttaen hattujaan -- ja Björnsonin tuntemattomat nimet, Sang ja
Bratt, vilahtelivat surinan ylitse kuin pistoolin laukaukset, ja muuan
sana kaikui, muuan sana yli kaiken, muuan sana sadoista suista, joka
ilmaisi heidän kaikkien ihmettelynsä, innostuksensa, ja kummastelunsa:

-- _Etrange, etrange_, soi kaikilta huulilta, -- ja äkkiä näin minä
Réjanen, Cabrielle Réjanen, keskellä portaita -- puoli alastonna,
vapisevin sieramin, kiihtyneenä kuin kilpajuoksija, joka kuulee
palkintotuomarin kellon, veteli hän lakkaamatta salamoivia sormiaan
punaisen tukkansa lävitse; ja minä näin kaksi japanilaista, kummissaan
ammottelevine suineen, pyöreine kuin imukalan kita, seisoivat he,
helmuksiin kietoutuneena, mustissa redingoteissaan, kuin kaksi
kysymysmerkkiä keskellä vilinää -- silloin Robert Rumiéres tarttui
ranteeseeni vapisevalla vasemmalla kädellään:

-- _Etrange, etrange._

Robert Rumiéres oli painanut suunsa lähelle korvaani:

-- Tule, tule, se on voitto, kuiskasi hän ja lisäsi nopeasti: Onko
hänellä vielä paljo sanottavaa?

-- Kenellä? (Ja minä tiesin, ketä hän tarkotti.)

-- Hänellä, Eliaalla -- hän on hullu.

-- Crangier.

Ja maalari, hän, olen unhottanut hänen nimensä hän, joka on maalannut
uudet kirkonikkunat Reimsissä, hän oli kuullut sen ja kääntyi minuun
sanoen:

-- Niin, rakas ystävä. Mielipuolisuus kuvastaa hänen silmistään.

-- Niin, kuiskasi Rumiéres päästämättä rannettani: Tämä Crangier on
hullu. Voisin lyödä hänet kuoliaaksi.

Silloin sanoin minä -- kuinka minä uskalsin, sitä en tiedä -- mutta minä
uskalsin sentään. Pelasin korttini ja sanoin:

-- Minusta on hra Crangier paras kaikista.

-- Paras... Robert puri huultaan, ja minä sanoin jälleen ja
äänekkäämmin, kovasti, niin kovasti että se kuului seinästä seinään yli
kaikkien äänien:

-- Niin, epäilemättä hra Crangier minusta on paras.

He olivat kaikki kuulleet sen, ja oli kuin hetkiseksi olisi kaikki
hiljentynyt ja kahdet- tai kolmetkymmenet kasvot kääntyivät minua kohden
-- minun lakkaamatta pyörittäessäni hattuani ja katsoessani kasvoista
toisiin ... oi, en tule koskaan unhottamaan niitä kasvoja. (Ja minä
sanoin itsekseni: onnistuukohan sinulta sekin? Voitko tukehduttaa myös
terveen järjen?)

Kunnes toistin jälleen kovalla äänellä:

-- Niin, hra Crangier on varmaan lähinnä skandinaavista käsitystä.

-- Mihin menet? kysyi Rumiéres.

-- Minun täytyy mennä näyttämölle.

Ja minä tunkeuduin seitsemän laahuksen ylitse ja viiden arvostelijan
ohitse, ja kuulin kahden herran nauravan: Ah Crangier -- ja minä
tunkeuduin yhä eteenpäin, ylös portaille, yhä eteenpäin kuin
unissakävijä, joka kulkee räystäskourua myöten, kunnes äkkiä näin rouva
Morgenstjernen aivan edessäni kultaisessa vaipassaan, ja kuulin hänen
äänensä korvissani:

-- Se menee päin mäntyyn, kuiskasi hän: lyökää aasi kuoliaaksi.

Minä nyökkäsin vain ja avasin rautaoven, jolle olin päässyt. Menin
käytävään ja kolkutin Crangierin ovelle:

-- Crangier, Crangier...

Ei vastausta.

-- Crangier, Crangier, huusin ja kolkutin jälleen eikä mies vastannut.
Silloin menin sisään.

Pohjolan mies vaikeni puolen sekuntia ja kun hän jatkoi jälleen, puhui
hän kuin purisi hampaillaan jokaista sanaansa:

-- Hän makasi lattialla, lattialla pitkin pituuttaan ... tahdoin huutaa,
kutsua häntä nimeltään, vaan en voinut: Crangier, Crangier. Laskeusin
lattialle, jotta olin polvillani, hänen vieressään, polvillani:
Crangier, Crangier...

Ei, hän oli mennyttä miestä...

Vaahto pursui hänen suustaan, ja minä tartuin hänen tikkumaisiin
hartioihinsa: Crangier, Crangier.

Ei, hän oli mennyttä miestä. --

Nostin hänen yläruumistaan ja jysäytin sen takaisin lattiaa vasten:

Crangier, Crangier.

Ei, hän oli mennyttä miestä. Hän oli ainaiseksi mennyt.

Sitte nousin ja ojensin selkäni.

Vaikkapa hän olisi kuollutkin, täytyi hänen nousta. Hänen *täytyy*
herätä, poika ei saa turmella koko hommaa. Hänen täytyy nousta. Hänen on
näyteltävä.

-- Minä tahdon voittaa.

Niin, niin sanoin. Nyt en leikkinyt. Tiesin, miksi toimin ja miksi olin
toiminut. Nyt tiesin sen.

Pohjolan mies asetti kätensä pöydän syrjää vasten ja puhui nopeammin:

-- Oli kysymys minuuteista. Niin, kahdeksan minuutin perästä nousi
esirippu. Näinä minuutteina toimin niin varmasti kuin murhaaja, joka ei
koskaan tule ilmi.

Pyörittelin sormiani ja asetuin hänen jalkojensa luo:

-- Crangier, huusin jälleen: Crangier -- ja minä huusin niin selvällä
äänellä, kuin tahtoisin herättää ruumiin, enkä minä kääntänyt silmiäni
hänen kasvoistaan.

-- Crangier.

Hän ei liikahtanut.

Minä kumarruin ja nostin hänen kätensä ja pitelin niitä omieni välissä:

-- Crangier.

Nyt, nyt...

-- Crangier.

Niin, hänen kasvonsa alkoivat vavahdella ... oi, hän herää. Hän kuolee
-- mutta hänen *täytyy* herätä:

-- Crangier.

-- Minä se olen.

-- Kuuletteko, Crangier, minä se olen.

Ja pitäessäni kasvoni tuuman päässä hänen kasvoistaan, avasi hän
silmänsä. (Se onnistuu, se onnistuu, ajattelin minä).

-- Crangier, tunnetteko minua? Minä se olen.

Hänen perin laihtunut ruumiinsa vavahti kuin kuolinkamppailussaan.

-- Jaa, kuiskasi hän.

-- Nouskaa sitte, sanoin ja nousin itse.

-- Nouskaa (ja minun silmäni tuijottivat hänen kasvoihinsa). On jo aika.

Hän nousi.

-- Istukaa, sanoin.

Ja hän istuutui.

-- Kuuletteko, mitä sanon? kysyin seisten hänen edessään.

Minun katseeni oli temmannut hänen katseensa mukaansa.

-- Jaa, minä kuulen.

-- Ja ymmärrättekö minut?

Hän pani kätensä pöytänsä reunalle ikäänkuin siihen nojatakseen.

-- Jaa, minä ymmärrän.

-- Tointukaa sitte, Crangier, sanoin puhuen yhä samaan tapaan:

-- Teidän on näyteltävä toinen näytös.

-- Jaa, nyt.

Ja vielä kovemmin sanoin:

-- Ja te olitte mahdoton ensimäisessä.

Hänen ruumiinsa vapisi:

-- Jaa, sanoi hän.

Hän puhui, kuten kerjäläinen, niin, kuten kerjäläinen, jonka usein näin
Rue Lacepidessa, erään ystäväni portilla, niin puhui hän:

-- Sillä en saanut nähdä teitä.

-- Ette, sanoin; sillä minä menin pois. Se oli minun syyni.

Ja samassa äkkiä muuttaen ääntäni panin käteni hänen tukalleen ja
sanoin:

-- Syy oli minun, rakas Marcel, se oli minun syyni.

-- Ei, ei, se oli minun, minulla ei ollut voimia, kuiskasi hän, ja hän
ojensi päänsä taaksepäin ikäänkuin saadakseen lähemmäksi kättäni: Te
olette niin hyvä minulle.

Katsoin omaa hymyäni peilistä, edelleen silitellessäni hänen tukkaansa:

-- Niin, niin, sanoin edelleen sivellen hänen päätänsä, Crangierin
sulkiessa silmänsä.

-- Teidän kätenne helpottaa, sanoi hän: on kuin se toisi elämää.

-- Tuntuuko siltä? sanoin hyväillen, samalla äänellä, enkä minä
kääntänyt silmiäni peilistä -- minä tahdoin, minun täytyi katsoa
itseäni, tahdoin nähdä, *miltä näytin*, murhatessani ihmisen.

-- Sanelkaa kohtauksenne, sanoin.

Crangier avasi silmänsä:

Ja, suonien selvästi kuvastuessa hänen värisevillä ohimoillaan, saneli
hän kohtauksensa kuin hän lukisi sana sanalta kivitaulusta -- ja minun
silmäni tuijottivat rävähtämättä hänen silmiinsä.

-- Hyvä, hyvä.

Nyt oli eloa myös hänen silmissään.

-- Oliko se hyvä. Kiitos.

-- Laittautukaa vain valmiiksi.

-- Ette sitte poistu, sanoi hän huolissaan.

-- En, vastasin minä (ja ajattelin: Ei, ole vain levollinen, en päästä
sinua enää, tulen kyllä pysymään lähelläsi).

-- Kiitos ... kuinka olette hyvä.

Hän tahtoi nousta jotakin ottamaan, mutta ei voinut, sillä jalat eivät
häntä kannattaneet.

-- Minulla ei ole voimia, sanoi hän uudestaan hädissään.

-- Odottakaas, sanoin. Ja minä avasin oven ja huusin pukijaa.

-- Tuokaa minun sampanjani, sanoin, ja odottaessani pitelin Crangierin
kättä, joka vapisi kädessäni kuin pelästyneen linnun ruumis.

-- Teidän on juotava lasi, sanoin minä: se antaa teille voimia.

Pukija tuli takaisin ja oven takaa, jonka sulin häneltä, sanoi hän
ojentaessaan minulle pullon ja lasin:

-- Regissööri kysyy, joko voi alkaa.

Otin kelloni esiin ja sellaisella äänellä kuin olisi ollut kysymys vain
näytännön pituuden laskemisesta, vastasin:

-- Kahden minuutin perästä voi alkaa

-- Juokaa siis, sanoin kaataen lasiin. Hän joi hieman, sähkökellon
kilinän väristessä huoneen lävitse: Vähän vielä, sanoin. Hän joi
uudestaan ja katsoi keltaiseen viiniin ja sanoi hymyillen:

-- Äiti on aina sanonut, että viini on myrkkyä, pidättääkseen minua
juomasta.

-- Kiitos.

-- Vähän vielä.

-- Kentiesi se niin onkin, vastasin minä katsellen itseäni peilistä.

Hän joi vielä.

-- Kas niin, joutukaa nyt.

Hän laittautui valmiiksi. Yhä edelleen oli hänen silmissään sama loisto
kuin ennenkin -- oikea.

-- Tulkaa sitte, sanoin.

-- Hän nousi ja minä seurasin. Hän kulki suorana. Hän meni näyttämölle
ja koetti kaidepuuta, johon hänen oli nojattava.

-- Tuolla minä seison, sanoin osottaen paikalleni -- viiden kyynärän
päässä siitä missä hän seisoi.

-- Kiitos, sanoi hän sennäköisenä kuin tahtoisi katseellaan mitata
askeleet, jotka meitä erottivat.

-- Kas niin, Crangier, sanoin ja sipaisin viimeisen kerran kädelläni
hänen tukkaansa. Hän tarttui siihen omallaan, joka oli kylmä kuin rauta,
ja hymyillen -- oi, hänen hymynsä oli lienteä kuin lapsen -- sanoi hän:

-- Oi, mestari, minusta tuntui kuin kuolisin. --

Mutta, ja hän terhistyi jälleen: nyt voin minä.

Regissööri tuli kello kädessä.

-- Esirippu voi nousta.

Crangier oli nojannut kaidepuuhunsa ja nyökännyt minua kohden -- lyhyeen
ja määrätysti. Oi, noin olin ennen nähnyt erään ihmisen nyökkäävän
päätään, Emil Henryn, kun hän juoksi guillotinille.

Esirippu oli ylhäällä, ja samassa, sekunnilleen samalla kertaa nousi
salista sekava levottomuus -- joku ryki, joku yritti nauraa, mutta se ei
päässyt ilmoille: he olivat nähneet Crangierin ja levottomuus oli
asettunut.

-- He ovat niitä, jotka ovat kuulleet, mitä sanoin skandinaavisesta
käsityksestä, ajattelin.

Ja Crangier käveli ja hän puhui ja hän *oli*...

Hän oli Sangin poika, Elias.

Pohjolan mies pysähtyi ja hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan
ikäänkuin hänen juuri nyt olisi pitänyt saada toisen voimaton ruumis
tottelemaan omaa tahtoaan ja sieluaan.

François Carville oli nojannut päänsä rumanialaisen olalle.

Pohjolan mies oikaisi ruumiinsa:

-- Nousi oikea ukkosilma, kun hän meni. Crangier oli tullut ulos --
kuten huumaantunut ja juopunut seisoi hän kulissiin nojaten: Kuules,
kuules, sanoin, kun salissa yhä huusivat, ja minä luulen, ettei hän
kuullut...

Ja minä käännyin ja menin. Oli siis jotakin tapahtunut ja ... (Pohjolan
mies rykäsi) koko iltana en enää uhrannut Crangierille ainoatakaan
ajatusta. Enkö tahtonut häntä muistaa vai olinko todellakin hänet
unhottanut -- kuten sen, joka saa mennä menojaan? Sitä en tiedä. Tiedän
vain, etten muistanut häntä lainkaan.

Kunnes kaikki oli ohitse ja näyttämö oli jo pimeä ja Rumiéres odotti
portaiden edessä -- silloin johtui mieleeni: Oh, Crangier; täytyyhän
sinun sanoa miehelle jäähyväiset...

Menin käytävään ja kolkutin. Ihminen teki juuri lähtöä. Hänellä oli
hattunsa, kehno hattunsa kädessään, -- Tahdoin juuri, sanoi hän, tahdoin
juuri... (enkä minä katsonut häneen, en uskaltanut katsoa häneen. En
ollut ajatellut häntä viime tunteina, siitä hetkestä, jolloin hänet
jätin -- -- ja nyt, kun olin tullut tähän nelisnurkkaiseen
huonepahaseen, en uskaltanut katsoa häneen, en katsoa hänen
kasvoihinsa).

-- Tahdoimme juuri, sanoi hän ja hän viittasi: Tämä on minun äitini --
tulla teitä kiittämään.

Ja minä katsoin pieneen vaimoon -- oi, ei, oikeastaan ei hän ollut pieni
tai oli hän vain *tullut* pieneksi ... hän näytti kuin polvilleen
langenneelta, kummallinen, riippuva vaippa hartioillaan, ja silmäpari
syvällä otsan alla, silmät, jotka näyttivät aivan kuivuneilta...

-- Niin, emme voi teitä kiittää, sanoi hän ja tarttui käteeni luisevine
sormineen: emmehän voi teitä kylliksi kiittää ... mutta hän on minun
ainoani. Meitä on vain kaksi ja hän on niin hyvä... Ja kyyneleet
putoilivat hänen poskiltaan käsilleni -- niin kuuma ei ole verikään kuin
nämä kyyneleet olivat...

-- En tiedä, mitä vastasin. Ajattelin vain: Täältä on sinun lähdettävä
pois -- sinun täytyy ulos. Ja katsoin vielä vilaukselta Crangieriin --
hän seisoi tuolinselustaan nojaten ja hänellä oli kaksi aivan liian
suurta pilkkua poskillaan.

-- Mutta nyt hän on väsynyt, kuulin äidin sanovan ja hyväilevän hänen
päätänsä.

-- Niin, vastasin: nyt on teidän levättävä, Crangier.

-- Hyvästi, rouva, ja minä hymyilin.

-- Hyvästi, Crangier -- --

-- Hyvästi...

-- Mihin sinä jäit? kysyi Rumiéres, joka oli mennyt ulos ja odotti
vaunujensa edessä.

-- Olen sanonut jäähyväiset, vastasin nousten vaunuihin.

-- Aja minut kotiin.

-- Meidän piti aterioida oopperahuoneella.

-- Olen liian väsynyt, vastasin.

Hän ajoi minut kotiin, ja minä nukuin koko yön kuin tukki. Seuraavana
aamuna matkustin St. Germainiin. Lääkärini oli tahtonut niin. Sitä
paitsi olen aina rakastanut St. Germainin terrasseja, sillä siellä
vihreät viiniköynnökset riippuvat kaikilla töyräillä. On kuin näiltä
terrasseilta katselisi yli koko valoisan Ranskanmaan. Olin siellä
päivän, ja kun seuraavana päivänä illan suussa palasin kävelyltäni,
sanoi ovenvartija: Seurusteluhuoneessa on eräs herra, joka odottaa
teitä.

-- Eräs herra -- en odottanut ketään.

-- Niin, eräs herra Parisista.

-- Menin sisään. Siellä oli tirehtööri. Hän seisoi katsellen ulos
ikkunasta.

-- Tekö se olette? sanoin. Mitä tahdotte?

-- Oletteko kuullut sen? kysyi hän.

-- Minkä?

-- Crangier on kuollut.

-- Minä en liikauttanut kasvojani, kun kysyin:

-- Vai niin. Mihin tautiin?

(Oi, olin niin levollinen, niin hämmästyttävän levollinen kuin
murhamies, joka ei *tahdo* tulla ilmi, on murhapaikalla, johon
viranomaiset ovat vieneet hänet tutkittavaksi.)

Mutta tirehtööri vain toisti pyyhäisten kädellään otsaansa:

-- Hän on kuollut...

Ja samassa hän katsoi minuun (ja yksistään hänen katseensa johdosta
sanoin minä itsekseni: Ahaa, nyt tahdot vieryttää vastuun hartioiltasi
-- vierittää sen minun niskoilleni):

-- Sanotaan, että hän kuoli aivotulehdukseen. Hän huusi teitä viimeiseen
saakka.

-- -- --

Pohjolan mies oli vaiennut. Kukaan meistä ei puhunut, ja ainoastaan
Raolo poltti, katsellen kiemurtelevia savupyörylöitä.

-- Lähtekäämme, sanoi François Carville.

-- Niin, sanoin minä: meidän täytyy lähteä. On jo myöhä.

Me nousimme ja menimme puutarhaan. Rajuilma oli kokonaan ohitse. Kukista
ja häkeistä ja puista nousi kummallinen tuoksu -- kirpeä tai karvas --
kaikkialta ympäriltämme.

Suuret sähkövalot olivat sammutetut. Ainoastaan pienet kellertävät
lamput paloivat vielä puiden välissä, kuten viisaudenlinnun kuihtuneet,
kuoltuakin vielä avoimet silmät.





End of the Project Gutenberg EBook of Väkevin, by Herman Bang

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VÄKEVIN ***

***** This file should be named 16212-8.txt or 16212-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        https://www.gutenberg.org/1/6/2/1/16212/

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.


Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
https://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at https://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]

Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit https://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     https://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

*** END: FULL LICENSE ***