Tine

By Herman Bang

The Project Gutenberg eBook of Tine
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Tine

Author: Herman Bang

Translator: Anna-Maria Tallgren

Release date: January 2, 2025 [eBook #75022]

Language: Finnish

Original publication: Otava, 1919

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TINE ***

language: Finnish




TINE

Kirj.

Herman Bang


Tanskankielestä suomentanut

Anna-Maria Tallgren


Runot suomentanut

Toivo Mähönen





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1919.




ÄITINI MUISTOLLE.


Tämä kirja kuuluu Sinulle.

Silloin kun Sinä vielä olit voimakas ja onnellinen, lähdimme
kerran — niinkuin usein hämärissä, kun minä olin pikkupoika —
»toivomus-matkalle» kaupungin katuja pitkin: puotien ikkunoissa
osoitimme kaikkea sitä, jota toivoimme itsellemme, jaoimme nuo
ihanuudet, jotka eivät olleet meidän, ja kiistelimme niistä. Sinä
päivänä pysähdyimme myös kirjakaupan ikkunan ääreen, ja Sinä luit
kaikki kirjojen nimet ja sanoit: »Kun _Sinä_ kerran kirjoitat kirjan,
niin pane _minun_ nimeni sen kansilehdelle.»

Ja sitten, kun Sinä jo olit sairas ja me niin usein kuljimme »Lundenin»
harventunutta puistikkokujaa — Sinä tarvitsit syyskuun myöhäistä
aurinkoa — tartuit eräänä päivänä käteeni ja sanoit äänelläsi, joka
oli tullut niin täyteläiseksi tuskasta ja hyväilyistä: »Kun minä olen
kuollut ja sinusta, poikani, kerran on tullut taiteilija, tahdotko
silloin pitää huolta, lupaa minulle pitää huolta, että ihmiset — eivät
vallan minua unhota?»

Ja Sinä itkit, äiti, että Sinun piti kuolla.

Mitä Sinä pyysit, en ole milloinkaan unohtanut.

Nyt kirjoitan niinesi tämän kirjan kanteen. Minä tiedän, se ei ole
Sinun rakkautesi, ei myöskään Sinun sydämesi tai henkesi arvoinen.
Mutta tämä kertomus on orastanut mielessäni, kun muistelin Sinua ja
sitä paikkaa, jossa minut synnytit. Kuolemaasi asti sanoit sitä paikkaa
kodiksesi.

Vainon aika ja vieras valta hävitti piankin sen valoisan seudun, jossa
Sinun oli viihtyisä ja hyvä olla Sinun, jonka olisi pitänyt saada
elää ilossa ja auringossa. Niinkuin viholliset vanhaan kotiimme, niin
tulivat onnettomuudet meidän päällemme.

Ja nyt, kun Sinä jo aikoja olet ollut kuollut, piirrän minä nimesi
tähän kirjaan, joka puhuu tappiomme ajasta ja kadotetusta kodistamme.

       *       *       *       *       *

Teen sen nyt, jolloin nuoruuteni on mennyt, ja jolloin kaikki, mitä
kymmenen vuoden kestäessä olen kirjoittanut, kirjoittanut elääkseni
ja kirjoittanut kirjoittaakseni, näkyy minulle usein niin äärettömän
kaukaisena ja niin äärettömän selvänä.

Kaksi taistelee — eikä taistelu kai milloinkaan täysin taukoa —
kaikissa näissä sanoissa: minun vanha sukuni ja Sinä, joka tulit
siihen, uutena ja vieraana. Sinä kannoit sen nimeä intomielisellä
hellyydellä. Sinä rakastit sitä niinkuin minäkin. Sata vuotta oli
se kasvattanut valtiomiehiä, joita maa ei ole unhottava, kuuluisia
lääkäreitä, jotka polvesta polveen olivat suurimmat ja enimmin
rakastetut pohjoismaissa.

Mutta sittemmin tulivat sen pojat papeiksi, sillä he pyörtyivät
nähdessään verta, ja toimettomiksi raukoiksi, joitten tyhjät aivot
vaativat keinotekoista lämmitystä.

_Sinä_ kerroit minulle usein sukuni kunniasta. Eräs sen suuria
lääkäreitä jätti minulle kertomuksen kaikista sen erheistä ja
sairauksista: hän tahtoi punoa — opiksi — lankansa sukuhistoriaan.

Oma sukuni se varmaan minussa kirjoitti niin paljon, paljon —
nuoruudessani.

Mutta myös Sinä, Äiti, kirjoitit oman osasi.

Stella Høeg ja Nina ja Agnes neiti ja Katinka rouva — he ovat sinun
vertasi. He ovat sinua ja vain sinua. He ovat Sinun riemusi ja Sinun
surusi lapsia. Heillä on Sinun kasvosi ja Sinun äänesi. Kun he
rakastavat ja kärsivät, rakastaa ja kärsii Sinun sydämesi. He menivät
nuorina hautaan kuten Sinä, Sinun murheesi takia.

Ja jos _he_ elävät — edes jonkun lyhyen vuoden — et _Sinä_ sillä aikaa
saa joutua unhotukseen.

Tämän kirjan lehdelle piirrän nimesi, muistoksi siitä valoisasta ajasta
ja kodista, joka häämöttää aivan kuin äkkiä suljetun oven takaa.
Niinkuin vainon aika tuhosi vanhan kotimme, niin tulivat piankin
onnettomuudet ja kuolema meidän luoksemme.

_Herman Bang_.




I.


Tine juoksi juoksemistaan, itkien, vaunujen kupeella, ja rouva Berg
huusi viimeiset sanat kovalla äänellä pimeään ja tuuleen:

»Panettehan kuntoon — sinisen huoneen — — — illalla — — vielä tänä
iltana.»

»Panen, panen», vastasi Tine; hän ei voinut puhua kyyneliltään.

»Ja sano terveisiä — sano terveisiä», huusi rouva Berg itkunsa
keskeltä; tuuli vei hänen sanansa. Vielä kerran juoksi Tine vaunujen
viereen tahtoen tarttua hänen ojennettuun käteensä, mutta ei yltänyt
siihen enää. Sitten hän pysähtyi, ja vaunut katosivat äkkiä pimeyteen,
ikäänkuin suuri varjo. Niiden ääntä ei enää kuulunut.

Tine palasi kotiin puistotietä, pihan poikki, jossa metsästyskoirat
ulisivat hiljaa. Hän avasi oven käytävään: se oli niin autio tyhjine
naulakkoineen ja Herlufin leikkikalunurkkauksineen, josta kaikki oli
viety pois. Hän meni keittiöön, jossa käryävä talikynttilä lekotti
illallisjäännösten keskellä.

Renkituvassa istui väki hiljaa pöydän ympärillä, Lars pöydänpäässä.

»Minulla on terveisiä», sanoi Tine puoliääneen, ja taas tuli hiljaista.
Vain Maren, joka esiliina päähän kiedottuna oli kuin tutiseva nyytti,
päästi uunin luota pari pitkäveteistä valitusta.

»Niin», sanoi Lars miettiväisenä kotvan kuluttua: »he ovat siis
poissa», sanoi hän, ja torppari nyykäytti myönnytykseksi.

»Sitte kai meidän on pantava kuntoon metsäherraa varten», sanoi
Tine, matalalla äänellä kuin ennen, ja lähti huoneesta sisäkkö Sofin
seuraamana, jonka piti olla apuna.

Käytävässä hän avasi oven arkihuoneeseen. Lamppu paloi rauhallisesti
tyhjällä pöydällä, ja ovet, jotka veivät muihin huoneisiin, olivat
avoinna: aukot ammottivat kuin kolme hiljaista ja tummaa kitaa autiota
huonetta päin.

»Ompelupöydän hän otti mukaansa», sanoi Sofi. »Niin», huokasi Tine.
Paikka korokkeella oli tyhjä. »Ja kuvat», sanoi Sofi osoittaen
sormellaan.

Peilin ympärillä näkyi tapetissa vaalenneita läikkiä; niiltä kohdin oli
kuvat otettu alas.

Itku oli nousta Tinenkin kurkkuun, ja hän kääntyi pois: »Ehkä me sitte
alkaisimme», sanoi hän, ja he nousivat kynttilät kädessä portaita
pitkin makuuhuoneeseen. Parivuoteet seisoivat vierekkäin; niitä
verhosi yhteinen peite, sama, jonka Tine oli virkannut viime jouluksi.
Jalkopäässä seisoi Herlufin sälevuode tyhjennettynä.

Nähdessään tuon tyhjän vuoteen alkoi Sofi uudestaan itkeä. Talikynttilä
kädessä rupesi hän muistuttele maan poikasen ensi aikoja; hän oli ollut
Herlufin ensimmäinen hoitajatar, eikä hänelle koko maailmassa ollut
muuta poikaa kuin Herluf.

»Hän oli tuskin syntyny, kun minust tuli hänen lapsenpiikans», sanoi
hän juutinmaanmurteellaan, johon kuului merkillisen puristettu
puhetapa: oli kuin hänen olisi ollut vaikea oikein saada auki suunsa,
ja hän nielaisi kielen useimmat e-äänteet.

»Hän ei antanu muiden kantaa itteäns kuin minun ja rouvan» — hän
nyyhkytti joka sananvälissä — »ei, hän ei antanu...»

»Minä olen sitt kantanu hänet kerran jos toisenkin rouvan tykö», sanoi
hän, »aamuisin... silloin hän tahtoi päästä rouvan tykö» — hän hymyili
äkkiä kyynelten lomitse — »sinne lämpimään, pojanressukka», lopetti hän
ja itki taas.

»Niin», sanoi Tine, joka istui vuoteen syrjällä.

Hän ajatteli talviaamuja, jolloin hän huivi päässä juoksi tänne, päivän
sarastaessa. Hän löi kämmenellään kolme kertaa makuuhuoneen oveen,
herättääkseen rouva Bergin ja Herlufin, jotka nukkuivat makeassa
unessaan.

Rouva Berg pääsi unisena istumaan vuoteessaan. »Se on Tine, se on
Tine», huusi hän lyöden käsillään tyynyyn.

»Kahvia —-kah —vi—a», huusi hän iloisella äänellään, niin että se
kuului aina alas, keittiöön asti, ja Herluf alkoi riemuissaan hyppiä
vuoteessaan kuin orava, pitkässä yöpaidassaan.

Heidän jutellessaan sai Tine kengät jalasta ja pääsi Bergin vuoteen
jalkopäähän; hänellä oli tyyny päällään pysyäkseen lämpimänä.

Noin saattoivat he istua ja pakista tuntikaupalla. Herluf leikki
»kiinalaista» ja harritti sormiaan, Herluf heitti kuperkeikkaa
kaikkien tyynyjen yli; rouva Berg ja Tine nauroivat, niin että vuoteet
heilahtelivat ja keinuivat; Sofi asettui ovensuuhun kahvitilkka
kipossaan, saadakseen olla hänkin ilonpidossa mukana.

Mutta vihdoin Sofi saattoi närkästyä Herlufin puolesta ja sanoi
seistessään siinä oven pielessä: »Ei kai lapsen tartte sill laill
teuhata ja näytellä tiatteria», sanoi hän ja poimi pojan vuoteesta,
kantaakseen hänet arkihuoneeseen ja pukeakseen lämpimässä vaatteet
päälle.

Rouva Berg ja Tine jäivät vuoteisiin, jutellen idät ja lännet; rouva
Bergin suu ei koskaan pysynyt kiinni hänen ollessaan lukkarin Tinen
kanssa — kunnes Tine äkkiä kimposi kohona vuoteesta: käytävän ovessa
kuljettiin!

»Metsäherra!» huusi hän ja löysi tuskin kenkiään kiireessä.

»Sulje ovi, sulje», huusi rouva Berg, »suljehan toki!» Ja Tine sai
avaimen kierretyksi ympäri.

»Niin, niin, Henrik, minä puen päälleni», huusi hän Bergille, joka
kolkutti, ja hän käski Tinen kolistella pesuvehkeitä, niin että mies
saattoi luulla hänen olevan jo ylhäällä.

‒ ‒ ‒ Sofi seisoi yhä kynttilöineen sälevuoteen edessä ja jutteli
Herlufistaan ja vuodatti kyyneleitä muistellessaan sekä hyvää että
pahaa.

»Mutta aika vintiö hän vain oli», sanoi hän- »Niin, se hän oli»,
kertasi hän.

Tine istui vielä vuoteen reunalla ja hymyili: »Niin, kyllä vain rouva
Bergillä oli päähänpistonsa», sanoi hän.

Hän ajatteli sitä aamua, jolloin metsäherra juuri kulki käytävänovessa,
heidän istuessaan vuoteissaan kesken parasta pakinaa, ja rouva Berg oli
tarttunut äkkiä hänen molempiin sääriinsä — metsäherra oli jo portaissa
— ja työntänyt hänet metsäherran tyynyn alle — metsäherra oli jo
ovessa. — »Ole hiljaa, ole hiljaa», kuiskasi rouva Berg — —

Metsäherra astui huoneeseen: Tine makasi kuin hiiri.

Ja rouva Berg kertoi ja jutteli metsäherran kanssa, joka kuunteli ja
nauroi ja istuutui — keskelle vuodettaan.

»Sinä istut _Tinen_ päälle, sinä istut _Tinen_ päälle», huusi rouva
Berg vallan hengästyneenä naurusta... ja Tine ryömi vuoteesta,
tulipunaisena kasvoiltaan, itku kurkussa, ja ryntäsi ulos huoneesta,
alas portaita, juoksi koululle saakka, eikä tullut metsäherrantaloon
kolmeen päivään, niin häntä hävetti.

— — — Tine nousi, ja he alkoivat tyhjentää makuuvaatteita metsäherran
vuoteesta ja koota ne oven ulkopuolelle.

»Ota kynttilä», sanoi Tine. Hän ei voinut katsella tyhjennettyä
huonetta.

He kantoivat tyynyt ja patjat portaita alas ja huoneitten läpi, joiden
kaikki ovet jäivät auki heidän jälkeensä.

»Tääll on niin tyhjää, niinkuin me kaikk oltais menty», sanoi Sofi.

»Niin», sanoi Tine, päästäen patjan putoamaan.

Sininen vierashuone oli kylmä kuin kellari, kukaan ei ollut asunut
siellä sitte suven. Toinen vierassänky kannettiin pois ja toinen
asetettiin pitkittäin seinää vasten.

Sillä aikaa kuin Tine ja Sofi vielä järjestelivät paikoilleen lakanoita
ja pesuvehkeitä, tulivat vanhat Bøllingit hakemaan tytärtään.

Kun matami Bølling tuli arkihuoneeseen, jossa tuntui vetoa kaikista
ovista, jäi hän seisomaan käytävämatolle ja katseli ympärilleen
kyynelet silmissä: »Niin, nyt he ovat poissa», sanoi hän ja pani
kätensä ristiin.

Molemmat vanhukset istuutuivat hiljaa tavallisille paikoilleen,
kahdelle tuolille sohvapöydän viereen, hiukan ulompana lattialla — he
eivät koskaan tahtoneet istua sohvaan metsäherran talossa, sen tuli
olla rouva Bergin paikka — ja Tine jatkoi kulkuaan ulos ja sisään,
ja Sofi toi puita siniseen uuniin: hän oli käynyt välillä kietomassa
liinan päähänsä.

Liina oli merkkinä siitä, että matka oli aiheuttanut »hänen
päänsärkyns». Hän sai säännöllisesti päänsärkynsä viitenä viikon
seitsemästä päivästä, ja silloin oli miltei mahdotonta houkutella
hänestä muita sanoja kuin »ei» ja »niin» taikka saada häntä tekemään
muuta kuin kaikkein välttämättömintä. Suurpyykin jälkeen Sofi lepäsi
viikon päivät päänsäryssään ja piti kurissa koko taloa.

Tine näyttäytyi metsäherran huoneen ovessa: »Tahdotteko tulla
katsomaan», sanoi hän, »nyt olemme valmiit».

»Niin, käydäänpä katsomassa», vastasi vanha Bølling, ja he menivät
metsäherran huoneen kautta siniseen kamariin, jossa toinen kapea vuode
seisoi yksinään vaaleansinistä seinää vasten ja jossa oli niin kylmä,
että molempia vanhuksia hytisytti.

He seisoivat kaikki kolme vuoteen vieressä — Tine oli ripustanut
seinälle rouva Bergin kuvan, päänaluksen yläpuolelle.

»No, tässähän hän nukkuu oikein komeasti», sanoi Bølling koettaen
nauraa hiukan: he olivat kaikin aivan näännyksissään alakuloisuudesta.

»Niin, kun tämä vain saadaan hyvin lämmitetyksi», sanoi matami, »kun
täällä tulee lämmin, auttaa se paljon».

He palasivat arkihuoneeseen ja istuutuivat jälleen, Tine kohokkeelle,
ompelupöydän vanhalle paikalle. He eivät puhuneet paljon, vain jonkun
sanan silloin tällöin, ja kaikki istuivat samoissa ajatuksissa.

Matami Bølling istui ja keinutti yhä päätään ja katseli huonetta.

»Niin — tämä oli totisesti ihana koti», sanoi hän. Molemmat vanhat
Bøllingit käyttivät lakkaamatta sanaa »totisesti», se tuli heiltä
ikäänkuin viran puolesta, ja se johtui Bøllingin uutterasta raamatun
viljelyksestä.

Matami istui jälleen hetkisen, hänen ajatuksensa kääntyivät toisaanne:
»Tulihan kaikki hyvin mukaan, ja oliko kaikki hyvin pakattua?» kysyi
hän. »Oliko karhunmarjat sidottu lujasti kiinni laatikkoon?»

Karhunmarjat olivat kaksi ruukkua hilloa, jotka matami Bølling oli
keittänyt rouva Bergille Kööpenhaminaan vietäviksi.

»Sillä se on hänen parasta hilloaan, Tine», sanoi matami, »parasta
hilloaan... ja sanotaan, ettei niitä ole saatavissa siellä,
karhunmarjoja...»

»Metsäherra itse köytti ne kiinni, äiti», sanoi Tine.

»Me olemme sitte kerran jos toisenkin» - matami Bølling puhuu yhä
samalla hiljaisella äänellä — »syöneet karhunmarjoja tässä talossa — ja
marmelaatia — Ja korppuja», lopetti hän, pienen vaitiolon jälkeen.

»Niin olemme», sanoi Tine katsoen ulos suoraan eteensä.

Hän ajatteli iltoja, jolloin heille tuotiin sana koululle — useimmiten
silloin kun metsäherra oli poissa — ja he saivat teetä, ja hilloruukut
ja korput tulivat pöytään, ja he söivät teevadeilta, ja juttelivat, ja
rouva Berg ja hän nauroivat ja lauloivat.

»Lauletaan jotain, Tine, lauletaan jotain», huusi rouva Berg ja löi
sohvanselkämykseen; ja he kajauttivat »Herra Pederin» ja »Lennä, lintu,
yli Furejärven aaltojen» ja »Kuningaslehdossa», kunnes sävel, liukui
valssiksi ja he kiepahtivat ympäri lattiamatolla, ja rouva Berg pyysi
hengästyneenä maitopunssia, joka kannettiin sisään kiviruukussa.

»Niistä on sentään muutamiksi illoiksi, Tine», sanoi matami Bølling,
joka yhä ajatteli karhunmarjoja, »niin että he sielläkin voivat olla
kuin kotonaan».

Ja vanha Bølling, joka istui kädet ristissä eikä kuullut mitä toiset
puhuivat, vaan hautoi omia ajatuksiaan: nyt oli jo kolmetoista otettu
tästä pitäjästä, sen hän oli itsekseen laskenut — vanha Bølling sanoi:

»Niin, niin, tapahtukoon Herran tahto», sanoi hän ja nousi tuoliltaan.

Vanhusten piti lähteä kotiin: Tine jäisi vielä, odottamaan metsäherraa.
Mutta Tine ei antanut heidän vielä mennä, ensin oli heidän autettava
häntä; hän ei voinut sietää niitä silmiinpistäviä ammottavia läikkiä
peilin ympärillä, heidän _täytyi_ ripustaa jotain muuta sijalle —
jotain joka peittäisi. Hän otti »Kuningas Fredrikin» ja »Istedin
taistelun» ja »Frederician» puutarhahuoneesta, ja molemmat vanhat
kannattivat kuvia, hänen irroittaessaan peiliä.

Matami Bøllingillä oli kädessään Istedin sankarit, jotka taistelivat
yhä, valkeat siteet otsalla. Hän vaipui katselemaan niitä, ja pari
kyyneltä putosi lasille: hän ajatteli niitä, jotka nyt menettäisivät
liikuntakykynsä ja henkensä.

»Tule, Mutter», sanoi Bølling ja otti kuvan, mutta hänkin piteli sitä
niin kauan, että Tinen itsensä oli otettava se hänen käsistään.

Kuvat saatiin seinälle, ja vanhukset, joilla jo oli päällysvaatteet
yllään, istuutuivat uudestaan tuoleilleen ja katselivat Istedin
sankareita ja »Kuningasta».

Tine oli mennyt ulos ja tuli takaisin, kantaen neljättä kuvaa, joka
oli riippunut eräässä toisensa vierashuoneessa. Se esitti Kristian
kuningasta perintöruhtinaana, hevoskaartin univormussa. Tine löi naulan
Kuningas Fredrikin kuvan alle ja ripusti Kuningas Kristianin tyhjälle
paikalle.

Hetken seisoivat he kaikki kolme äänettöminä noiden neljän kuvan edessä.

»Niin, niin, Tine, se on vallan oikein», sanoi Bølling vihdoin, »hän on
kuitenkin _kuningas_».

Vanhukset astuivat käytävään. Talikynttilä keittiössä oli
sammumaisillaan. Tine asetti sen ikkunaan, jotta se hiukan voisi
valaista pihaa vanhemmille. Panimohuoneesta kuului aika melu; Maren oli
sulasta surusta alkanut pestä lattiaa keskellä pimeintä yötä ja veisasi
murheellisella virren nuotilla, niin että kaiku, vastasi ladon seinästä:

    Kuningas Fredrik kuolon unta
    jo nukkuu tyyninä paareillaan:
    nyt itkee koko valtakunta
    menoa uljaan ruhtinaan,
    mi aina lausui: »Muistakaa,
    ett' isäin muisto velvoittaa!»

Vanhemmat olivat jo tiellä, mutta Tine jäi seisomaan portaille. Hän
kuulosti, metsästyskoirat murisivat kopissaan.

Tine hymyili äkkiä: hänpä ottaa ne sisälle arkihuoneeseen; se ilahuttaa
metsäherraa hänen tullessaan kotiin; edes joitakin eläviä olentoja
ottamassa vastaan.

Ja hän astui pihan poikki ja avasi ovet, sekä luhdin että koirakopin.
Ajax ja Hektor hypähtivät häntä vastaan hiljaa ynisten ja kimposivat
sitten hänen edellään avointa käytävän ovea kohti.

Arkihuoneessa Tine istahti tyhjälle korokkeelle. Hänestä tuntui,
niinkuin hän ei milloinkaan ennen olisi ollut niin surullinen, niin
lamautunut ja surullinen kuin nyt siinä tuijottaessaan ulos autiolle
pihalle. Kynttilä keittiön ikkunassa hulmahti vielä kerran ja
valaisi ladon valkeata seinää; sitten sammui sekin, ja hän näki vain
pähkinäpuun varjon keskellä pimeätä pihaa.

Eilen illalla istui rouva Berg hänen vieressään tässä korokkeella ja
katseli lehdetöntä puuta: »Voinkohan palata tänne silloin kun se taas
on lehdessä?» oli hän sanonut ja itkenyt ja kietonut kätensä Tinen
kaulaan.

Ulkona panimohuoneessa Maren veisasi yhä, niin että kaikui pimeässä
yössä:

    Ja siksi itkee kaikki kansa,
    on kiinni portit riemujen;
    sydämet kiitos-uhrinansa
    sitovat iki-seppelen:
    näät kuole muisto milloinkaan
    ei Tanskan Fredrik-autuaan!

Tine istui ristityt kädet helmassaan, ja Ajax ja Hektor makasivat
silmät valppaina lattiamatolla hänen jalkojensa juuressa. — — —

Koirat ponnahtivat pystyyn, ja vaunut vierivät portaiden eteen.
Metsäherra palasi kotiin. Hän tuli käytävään, jossa Sofi piteli
kynttilää, ja toi terveisiä Herlufilta ja rouvalta.

»Ja minäkin olen saanut kutsun», sanoi hän lyhyesti.

Hän astui huoneeseen, ja Tine seurasi. Tine kulki hitaasti ja sammutti
kynttilät pianon päältä, toisen toisensa jälkeen, jotka hän oli
sytyttänyt.

»Kaikki tulee yht'aikaa», sanoi Berg.

_Se_ oli ollut Tinen ainoa ajatus: kaikki tulee yht'aikaa; ja sitten
hän ajatteli ja kysyi: »Tietääkö rouva?»

»Tietää — Jessen toi sanan höyrylaivalle.»

He istuutuivat pöytään, jonka Tine oli kattanut, ja alkoivat puhua
hiukan hitaalla ja verhotulla äänellä siitä, kuinka talonhoidon saisi
järjestetyksi ja jokapäiväiset askareet: työvoimia oli vaikea saada,
Larsin piti ehkä lähteä mukaan, ja useimpien torpparien oli niinikään
mentävä.

Metsätöiden piti kai enimmäkseen jäädä; niihin ei liikenisi käsiä.

»Ei», sanoi Tine.

He puhuivat niistä, jotka olivat saaneet kutsun. Pian ikään oli mies
talosta. Heidät otettiin keskellä kiireisintä aikaa kodeistaan.

Niin, Anders katonpanijan kotona oli surkeata. Ane oli ollut tänään
koulussa, molemmat pienoiset sylissään — — kuinka hän itki, kuinka hän
itki... Sillä nyt oli Andersin lähdettävä — — ja miten tulisi Ane yksin
toimeen?... Kuinka hän itki...

Lausuessaan tuon sanan alkoivat Tinen omatkin huulet vavahdella.

»Niin», sanoi Berg, »heidän luonaan asuu veli, joka oli mukana
viimeisessä sodassa hänen molemmat säärensä ovat poisammutut...»

»Niin», sanoi Tine hiljemmin, ja äänettömyyden jälkeen: »juuri nuo
raajarikot saattavat toiset pelkäämään».

He istuivat hetkisen vaiti: Koirat kulkivat hyväilynkipeinä
edestakaisin, mutta kumpikaan ei huomannut niitä. Berg alkoi jälleen
puhua talonhoidosta. Sijaisesta ei ollut hätää. Käsipuoli parooni Staub
oli vapaana, hän olisi kyllä käytettävissä.

»_Hänhän_ on jo saanut _osansa_», sanoi hän, »vahingonlaukauksesta».
Ja miltei samaan menoon, nojautuen seinään ja katsoen suoraan eteensä
valoon, sanoi hän: »Nyt he ovat jo kaukana merellä.»

Tinestä tuntui, niinkuin metsäherra, sitä sanoessaan, seuraisi heitä
silmillään meren yli; ja hän _tahtoi_ keksiä jotain kerrottavaa, joka
virkistäisi Bergiä, saisi hänet valoisammalle mielelle. »Juuri siksihän
sinä istut täällä», puhui hän itsekseen, »se vielä puuttuisi, että
sinäkin rupeaisit valittamaan». Mutta hän ei keksinyt mitään. Eiväthän
he yleensäkään olleet vaihtaneet kovin monta sanaa, metsäherra ja hän;
hän ei koskaan uskaltanut jutella metsäherran kanssa niin mutkattomasti
kuin jonkun toisen, ruununvoudin tai Götsche kappalaisen tai muiden
kanssa, joita kohtaan hän ei tuntenut sellaista arvonantoa: kun oltiin
metsäherrantalossa, niin rouva Bergin kanssa juteltiin. Viimein hän
sanoi äänellä, joka oli olevinaan reipas:

»Ja me, jotka juuri hommasimme sinisen kamarin kuntoon — olisimmepa
voineet säästää sen vaivan itseltämme, Sofi ja minä!» Hän nousi.

»_Joko_ se on kunnossa! Te saatte sitten kaikki tehdyksi, Tine.»
Berg otti hänen kätensä, ja veri syöksyi Tinen kasvoihin — niinkuin
yleensäkin kaikista pikkuseikoista, kun hän vain oli metsäherrantalossa.

»Eikö metsäherra tahtoisi nähdä sitä?» sanoi hän ja avasi oven, mutta
pysähtyi yht’äkkiä työhuoneeseen, ja Berg meni yksinään vieraskamariin.

»Miten siellä oli somaa ja lämmintä», sanoi Berg tullessaan takaisin.

Tine tahtoi lähteä. Hänestä oli niin omituisen painostavaa, aivan kuin
he olisivat olleet kahden koko talossa -— autiossa talossa. Mutta
metsäherra lähestyi pöytää ja sanoi:

»Uusissa lehdissä on selostus hautajaisista. Emmekö lue sitä ensin?»

Tinelle oli juhla, kun metsäherra luki ääneen sanomalehtiä, jotka
tulivat keskiviikko- ja lauantai-iltoina, taikka jotain kirjaa, joka
otettiin hyllyltä — siellä oli Oehlenschlägerin kaikki murhenäytelmät.

»Kiitos», sanoi hän. »Mutta varmaan Sofikin tahtoisi kuunnella.» Ja hän
meni hakemaan palvelijatarta, joka istui ja nukkui pää siteessä uunin
vieressä. Sofi seurasi Tineä ja istui nurkkaan kirjakaapin viereen,
jossa hänen oli tapa istua ja kuunnella, kun luettiin ääneen.

Berg avasi hitaasti surureunuksisen lehden ja laski hetkeksi kätensä
sen päälle: »Nyt hän on siis päässyt lepoon», sanoi hän liikutetulla ja
matalalla äänellä.

Puoliääneen alkoi hän lukea selostusta »Kuninkaan viimeisestä
matkasta».. Koko talossa oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin
hänen hillitty äänensä.

Tine ei seurannut sanoja, kuunteli vain ääntä, jonka hän muisti niin
monista hiljaisista illoista, ja hän näki edessään rouva Bergin,
sellaisena kuin tämä istui siinä lampun valossa, ja hän kuuli rouvan
nauravan, niinkuin hänen tapansa oli nauraa Tinen virtaaville
kyynelille, kyynelille, jotka taas purkautuivat esiin, toinen toisensa
jälkeen.

... »pian sytytettiin lyhdyt ja soihdut, jotka valaisivat kuninkaan
viimeistä matkaa, ja asukkaat pitkin tietä kilpailivat osoittaakseen
vainajalle viimeistä kunniaa. Kaikissa torneissa soitettiin kelloja, ja
kaikissa taloissa ja mökeissä — köyhimmissäkin — oli kynttilöitä joka
ikkunassa. Moneen paikkaan oli kokoontunut äänetön katselijajoukko,
keskellä hiljaista yötä.»

Nurkassa muuttui Sofin nyyhkytys äänekkääksi itkuksi, mutta metsäherra
luki edelleen:

— — — »Vaunut pysähtyivät aivan aseman eteen; nuo kahdeksan mustalla
peitettyä hevosta riisuttiin valjaista, ja tallipalvelijat, jotka
jalkaisin olivat seuranneet korkeata herraansa, kuljettivat ne pois;
purjekangasvaate pingotettiin yli vaunujen, jotta se suojaisi niitä ja
arkkua hienolta sateelta, jota oli alkanut vihmoa. Husaarit suorittivat
viimeistä yövartiopalvelusta kuningas Fredrik VII:lle.»

Berg pysähtyi hetkeksi; hänen äänensä alkoi käydä käheäksi.

Tine istui ja katseli suoraan eteensä: hän ajatteli niitä
murhenäytelmiä, joita he olivat lukeneet uudestaan ja uudestaan,
murhenäytelmää Akselista ja myös kuningatar Zoésta... Viidennessä
näytöksessä alkoi rouva Bergkin itkeä, ja kun tuli jokin oikein kaunis
kohta, puristivat he toistensa käsiä pöydän alla.

Berg luki edelleen viimeisestä saattueesta ja puheista. Hänen äänensä
oli käynyt niin liikutetuksi, että sitä tuskin kuuli:

... »Hän on nyt kutsuttu pois kansansa keskuudesta, mutta sen rakkaus
seuraa häntä hautaan sydämellisin jäähyväisin. Niihin yhtyvät
kaikki puolueet, sotilas, joka taisteli hänen ja isänmaan puolesta
tantereella; jokainen, joka rauhan työssä tunnustaa, että uutteruus
ja hyvinvointi on elpynyt hänen hallituskaudellaan; talonpojan
kunniallinen sääty, jolle Fredrik seitsemäs on saanut valmiiksi sen,
minkä Fredrik kuudes aloitti...»

»Niin», sanoi Berg, »se on totta».

Tine hätkähti hänen pysähtyessään, ja kun Berg jatkoi kuunteli hän
sanoja; tämä oli siis viimeinen ilta, kun he lukivat yhdessä — pitkiksi
ajoiksi, ties kuinka pitkiksi ajoiksi...

... »Taas nostettiin arkku paikoiltaan ja kannettiin kappeliin, jonka
portaille airuet ja osa saattojoukkoa oli asettunut. Kirkonmiehet
etumaisina kulki saattue kappelin pääkäytävästä, arkku asetettiin
paikoilleen, Sjaellandin piispa piti mustalla verhotulta puhujalavalta
rukouksen, viimeiset menot suoritettiin, ja tervehdyslaukaukset kirkon
ulkopuolella julistivat, että kuningas Fredrik oli nyt laskettu
hautaan.»

Sofi peitti käsillä kasvonsa, Tine katseli vain Bergiä, joka luki:

... »Urkujen soidessa siirtyi saattojoukkue äänettömänä kirkosta, ja
Majesteetit palasivat Kööpenhaminaan.»

Berg taittoi lehden kokoon; kukaan ei puhunut, ja Tine nousi mennäkseen.

Silloin sanoi Berg, nojatessaan päätään seinään ja katsoen kauas
eteensä — kuten kerran ennenkin:

»Kuinka poika itkikään, kun tuli laivaan.»

Sofin piti saattaa Tineä, ja he saivat lyhdyn sytytetyksi. Sen
lekottava valo lankesi epätasaisesti aitaukseen ja piilipuihin.

Sofi puhui ennustuksista ja tunnustähdistä:

»Niit kyll oli — — nyt suvell ei mar ollu hyvä asua mettäherran taloss
— yönaikaan oli niitten peli käynyt.»

»Vaunut» oli hän kuullut, yksin ne, jo kolmeen kertaan — »niin selväst
oli ne vieriny rappuja ylös viime kerrall. Ja kun mentiin ulos, ei
siell ollu vaunuja enempää kuin käden seläll — — enempää kuin tämän
käteni seläll, sanoi myös rouva.»

»Ja _sen_ kyliä tietää», lopetti Sofi ja nyyhkytti, »mitä ajaminen
merkittee — — kun sen kuulee kolmeen kertaan...»

Tine ei puhunut, ja he kulkivat eteenpäin pimeässä. Per Eriksenin
pihalla haukahti koira, ja sisällä Jessenin neitien huoneessa heräsi
Moppe.

»Niin, Jumala pitäköön kätens sekä herran että rouvan pääll», sanoi
Sofi sellaisella äänellä, kuin hän heittäisi multaa molempien arkuille.

Tine veti henkeään kuin se, joka herää viluisena.

»Kuinka Dannevirken luona tulee _kylmä_», sanoi hän.

He olivat saapuneet tien taitteeseen kievarin kohdalle, ja Tine tiesi,
että Sofi pelkäsi tulla _liian_ likelle kirkkomaata yönaikaan.

»Nyt minä jo voin mennä yksinkin, Sofi», sanoi hän. »Kiitos nyt, Sofi.
Ja pidäthän sinä huolta, että metsäherran tee on sellaista kuin sen
pitää — etkös vaan?»

»Kyllä, hyvästi, Tine neitsy.»

»Hyvästi.»

Tine kuuli, kuinka koirat haukahtivat taas Sofin mennessä — — ja
hitaasti hän kulki kotiinsa koululle päin..

       *       *       *       *       *

Tine kolkutti ja kuuli ensin Daggen, joka alkoi haukkua, ja sitten
äidin, joka nousi vuoteesta ja tuli ulos.

»Minä täällä olen, äiti», sanoi Tine.

Matami Bølling avasi oven; hän oli puettu yönuttuun ja poimutuksella
koristettuun myssyyn. »Metsäherra on saanut kutsun», sanoi Tine vain,
hänen tullessaan käytävään.

»Oi Herrajumala, oi Herrajumala», valitti matami ja antoi ovien olla
avoinna Bøllingin vuoteelle saakka.

»Oi Herrajumala — oi Herrajumala!»

»Sitähän saattoi odottaakin», sanoi Bølling, joka istui vuoteessaan.

Tinen täytyi selittää kuinka kaikki oli käynyt ja kuinka Jessen oli
tuonut sanan laivalle. »Siis sai rouva sen tietää, siis sai rouva sen
tietää», toisti matami lakkaamatta, »vai sai hän sen tietää, raukka...»

»Niin, Jumala olkoon kanssamme», sanoi Bølling kädet ristissä, kun
vihdoinkin oli hiljaista.

Tine oli väsynyt ja sanoi hyvää yötä. Hän tarttui »koulun» oveen,
koettaakseen oliko se lukossa; ja mennessään ylisten poikki piteli hän
kynttilää varovaisesti, olkien varalta, joille Gravenstener-omenat oli
rivitetty.

Sisällä huoneessa hän veti herätyskellon, jotta se soisi aamulla, ja
muutti kultalakat ikkunalta lattialle.

Alhaalla juttelivat vanhemmat vielä hiljalleen; kuului siltä, kuin he
olisivat olleet samassa huoneessa.

»Niin, Jumala varjelkoon meitä kaikkia», sanoi isä vielä kerran, »nyt
on neljätoista kutsuttu tästä pitäjästä».

Vähitellen vanhukset asettuivat, ja Tine kuuli heidän tutut
hengenvetonsa, rauhallisina ja melkein samassa tahdissa, ylös ullakolle.

Hän ei voinut nukkua. Hän makasi ja ajatteli erästä syyspäivää —
viimeistä, jolloin he olivat olleet metsässä, metsäherran väki ja hän...

Heidän piti mennä Pikkumetsään, evästä mukana, ottamaan vastaan
metsäherraa ensimmäisen aukeaman luona. Tiellä tuli heitä vastaan
Rønhaven vuokraajanväki, vaunuissa — he olivat matkalla piispalle, ja
he juttelivat kaikin keskellä tietä ennenkuin erosivat.

He kulkivat edemmäs. Herluf haki karhunmarjoja jokaiselta ojanviereltä.
Pähkinöitä riippui kaikissa pensaikoissa. Tine näppäsi niitä
ohikulkiessaan.

Heidän piti oikaista pellon poikki, mutta Herluf ulisi heidän takanaan:
hän oli takertunut kiinni varpuihin ja piti pahaa ääntä, kasvot mustina
karhunmarjoista.

»Katsos poikaa, katsos poikaa», huusi rouva Berg ja antoi Tinen
irroittaa Herlufin; itse juoksi hän mäenkummulle.

»Tule! tule!» huusi hän ylhäältä. »Kuinka täällä on ihanaa.»

Oli kuin koko saari olisi näkynyt tänään, kirkkaassa ilmassa — vuoret
ja laaksot — niin vehreänä ja vehmaana. Kaukana siinsivät metsät
kuin sinertävät pilvet, ja talot katselivat hymyten kaikesta siitä
vehreydestä. Ja taivas oli aivan pohjaton.

»Kuinka ihanaa, ihanaa täällä on», sanoi rouva Berg.

Mutta Herluf ei suonut rauhaa; hän tahtoi tulla »vangiksi», ja he
juoksivat, juoksivat, kaikki kolme, ylt'ympäri kumpua.

»Niin, tämä on kaikkein ihanin saari», huusi Tine, joka nosti vangitun
Herlufin korkealle ilmaan. Ja kaikki kolme heittäytyivät syksyiseen
apilaaseen.

He kulkivat peltoja pitkin metsää kohti, jossa he istuutuivat
halkopinon viereen, aukeaman laitaan; aurinko paistoi vielä ja oli
hyvin lämmin.

Käsityöt otettiin taskuista, ja he juttelivat niitä näitä:

»Kylläpäs ne rønhavelaiset käyvät usein piispalla tätä nykyä — se oli
jo toistamiseen...»

»Kolmas kerta se jo oli — kahden viikon aikana.»

»Ja ruununvouti kiikkui takana — hänen piti kai olla neljäntenä
L’hombressa.»

He juttelivat juttelemistaan; Herluf teki pikkuvanhasti huomautuksiaan
keskustelun kuluessa. Ja hyvin olivat he _selvillä_ kaikesta, sillä
koulussa tiedettiin, minne päin vaunut kulloinkin vierivät: tienristeys
oli aivan oven edessä; ja siinä vaihdettiin nyökkäyksiä ja tervehdyksiä
tai pysähdyttiin, kun Bølling tai matami tai Tine tuli ulos portaille.

Sitten rouva Berg ja Tine vaikenivat hetkiseksi ja ompelivat
äänettöminä puitten alla.

»Kuinka kauan metsä pysyikään vihreänä!»

»Se johtui sateesta, koko suven oli satanut.»

»Niin oli. Mutta muistiko Tine viime vuotta» — he antoivat molemmat
ompeleensa vaipua ja katselivat ruskeahkoon metsänreunaan päin — »kun
metsä oli keltainen syyskuussa».

He puhuivat puhumistaan metsästä: milloinka he olivat olleet viimeisen
kerran täällä _sinä_ ja _sinä_ vuonna...

»Ei — viime vuonna saatiin tuskin pähkinät poimituiksi!»

»Mutta vuonna 1859 teimme metsäretken vielä lokakuussa», sanoi rouva
Berg.

Herluf huusi, vähän matkan päästä, puitten välistä: Tulisiko Tine,
Tinen täytyi tulla sinne. Siellä oli merkillinen ja taipunut oksa, joka
riippui niinkuin keinu, miltei maassa kiinni. Herluf tahtoi päästä
istumaan sinne, ja Tine keinutti, niin että poika itki ja nauroi.
Sitten piti Tinen kiivetä siihen, rouva Berg kiikuttaisi häntä.

»Ylös, Tine — ylös!»

»Se katkeaa — se katkeaa», huusi Tine — ja siinä _olikin_ aika paino
— ja rouva Berg keinutti oksaa, niin että Tilien hameet hulmusivat
säärien ympärillä.

Yht’äkkiä ponnahtivat Ajax ja Hektor esiin vesakosta ja haukkuivat
Tinen pumpulisukkaisia pohkeita päin.

»Metsäherra», huusi hän ja tuli alas niin että jymähti, kyyhkysilleen.
Rouva Bergin piti saada nauraa tarpeekseen selkä puuta vasten,
ennenkuin hän saattoi tulla esiin ja ottaa osaa illalliseen, jonka Tine
oli kattanut pienelle pöytäliinalle.

Berg, joka oli sukeltautunut esiin vesakosta koiriensa takaa, istui
jo puunkannolla ruuan ääressä ja puhui Tinen kanssa kotipuutarhan
ruusuista: oli jo pian aika ottaa ne sisään. Yöt olivat käyneet niin
kylmiksi.

Puutarha oli Bergin ja Tinen yhteinen työmaa. Metsäherra rakasti
ruusuja ja myöskin verenpisaroitten ristisiitosta; ja rouva Berg,
joka oli Horsenista, ei koskaan oppinut oikein käteväksi puutarhassa.
Yleensä saikin Tine olla apuna minkä missäkin. Kevätiltoina oli
kiireisintä. Rouva Berg istui vain vaippaansa kietoutuneena ylhäällä
puutarhaportailla ja katseli ja jutteli kentän poikki noiden kahden
kanssa, jotka olivat touhussa ja leikkasivat ja kastelivat. Viimein
olivat he vain kuin pari varjoa ruusujen välissä, hämärässä.

... He olivat panneet tavarat koriin lähteäkseen. Herluf ja Tine
juoksivat hippasilla aukeaman poikki, ja Berg ja rouva Berg tulivat
jäljessä käsikoukkua.

He saapuivat maantielle: valoisana ja kirkkaana lepäsi iltailma
kynnettyjen maitten yllä: Kuinka Tine nauroikaan tienpolven takana!

»Tinen _kuulee_ tämmöisessä ilmassa», sanoi Berg pysähtyen. Metsäherra
sanoi aina, että Tinen ääni oli luotu ulkoilmaan, niin raikkaan soinnun
oli Herramme sille antanut.

»Tule, Tine», huusi rouva Berg, »niin laulamme jotain». Rouva otti
Tineä vyötäisiltä, ja he kulkivat hitaasti tietä pitkin ja lauloivat.

Kun he olivat ehtineet keskelle säkeistöä, yhtyi heihin Bergin hillitty
basso, niin että laulu kaikui ylt'ympäri:

    Lennä, lintu, lennä yli honkaholvisalon!
    yön peittyy varjoihin maa:
    jo haipuvi hehku auringon valon
    metsien nukkuvain taa;
    riennä nyt kotiin luo puolison ainiaan,
    untuva-pienoisten luo;
    mut aamun tullen kun palajat varmaan,
    minulle terveiset tuo!

Iltarauha laskeutui yli tienoon. Taloista ja mökeistä lappautui miehiä
ja torppareita; he seisoivat riveissä ja polttivat hiljalleen piippua.

»Hyvää iltaa, hyvää iltaa», kuului polttajaparvista verkkaan tien yli
heitä vastaan.

»Hyvää iltaa, Anders Nils. Hyvää iltaa, Lars Peter.» Tine tervehti
heitä kaikkia nimeltä.

Lars Erikin kotituvan eteen hän pysähtyi hetkeksi — vanhusta vaivasi
ankara luuvalo —: »No, mitenkäs teillä voidaan?» kysyi Tine veräjälle
päin.

»Onhan se vähän niinkuin parempaa taas», vastasi puhuteltu harvakseen.

»No, Jumalalle olkoon kiitos.»

»Niin, hyvää yötä sitten, Hans Lorents», sanoi Tine ja lähti.

Muut olivat jatkaneet lauluaan, ja Herluf oli tarttunut isän käteen.
Heidän edessään oli kirkko ja koulu. Taivas alkoi punertaa vanhan
tornin takana.

    Lennä, lintu, lennä yli virpiviidakoiden,
    luo armaan kiiruhtaos;
    siell' oksalla istuin, lehdikon soiden,
    lempesi julistaos!
    Soutaa jos voisin ma ilmoja siivin,
    lentoni tietäisin tien;
    nyt vainen lehdossa kaihoten hiivin,
    pauloissa lemmen ma lien.

He vaikenivat. Loppumatkan he kulkivat äänettöminä pensasaitojen
välissä. Hans torpparin Sine, joka antoi lehmänsä syödä viimeisen
suupalan vihreää tienreunasta, ennenkuin ajoi elukan kotiin, niiasi,
kudin käsissään, kun he kulkivat ohi.

Koulun portailla istui vanha Bølling piippu suussa; hän tuli alas
tervehtimään. Matami odotti heitä ovessa, sukankudin kädessä: hänellä
oli voirinkeleitä, tuoreita, tänään leivotulta; ja rouva Berg ja Herluf
kävivät sisään ja istuivat penkille, mutta Bølling jäi ulos Bergin
kanssa puhumaan metsähuutokaupasta.

Alhaalla suomaan luona lukittiin paja, ja ylempää kievarin luota
tuli matami Henrichsen, leveänä ja voimallisena, ja istui penkilleen
valkeitten pilarien väliin. He tervehtivät kaikkia avonaisen paikan yli
— vieläpä valtavaa Knut seppääkin, joka kulki kotiinpäin koirineen.

Näytti siltä, kuin kaikki olisivat viihtyneet tässä naapuripiirissä
»torin» varrella, tulleet pyöreiksi ja terveiksi — niin hyvinsyötettyjä
olivat kaikki sekä Bøllingillä että kievarissa ja sepällä.

Kellot alkoivat soida, ja he istuivat kaikki äänettöminä. Vain
Berg ja Bølling puhuivat kuiskaten portaiden edessä. Sine ajoi
hiljalleen lehmänsä yli torin, juomaan. Se joi ja ammui, umeasti ja
pitkäveteisesti, yli suomaan.

Kellojen soitto taukosi.

»Kai meidän on mentävä kotiin», sanoi rouva Berg, ja taivas puunsi
tummanpunervana pensaikkojen ja maitten yli. Tine seurasi heitä.

Kotona arkihuoneessa rouva Berg lauloi kotvasen hämärissä, soittokoneen
ääressä — laulun »pikku Gretestä». Metsäherra antoi huoneensa oven
jäädä raolleen.

Herluf oli uninen ja nukahti jakkaralleen, nojaten päätään sohvan
reunaan; rouva Berg siirtyi hänen luokseen, ja vähän ajan perästä
nukahti hänkin. Hän havahti puolittain.

»Tine pitää kyllä huolen ruuasta», sanoi hän unisella äänellä, ja Tine
nousi mennäkseen katsomaan mitä Sofi hommasi. Rouva Berg pääsi harvoin
täysin hereille, ennenkuin lamppu oli sytytetty ja tee sisällä.

»Kas, joko pöytä on katettu», sanoi hän silloin, aivan
hämmästyksissään, ja kohottautui vallan reippaasti istumaan sohvassa.

Teen jälkeen hän kiusasi Bergiä pelaamaan vistiä kuvitellun neljännen
kanssa. Tine kävi kierros kierrokselta hehkuvaksi kuin sauna, siitä
että hänen piti pelata metsäherran kanssa.

Taikka myös Berg luki ääneen, isossa puolipimeässä huoneessa, jossa oli
valoisaa vain lampun ympärillä. Useimmiten hän luki Oehlenschlägeriä,
taikka myös Paludan-Mülleriä — Tinellä oli nenäliina esillä helmassaan.

Sen jälkeen, kun Tinen piti mennä, juoksivat hän ja rouva Berg kesken
kaikkea ruokasäiliöön, saivat kiireessä hilloruukun hyllyltä ja söivät
samasta kupista.

»Kyllä, kyllä, kyllä, Berg, me tullaan nyt», sanoi rouva Berg ja
puhalsi kynttilän sammuksiin', ennenkuin he olivat saaneet viimeisen
suuntäyden nielaistuksi: »Tässähän me jo ollaan, mies.»

Berg odotti lyhtyineen käytävässä. Oli jo myöhäinen, hän tahtoi itse
saattaa Tinen kotiin. He kulkivat tietä pitkin, jonka varrella talot
ja torpat olivat kuin mitäkin mustaa hiljaisessa pimeässä. Koirat
heräsivät vain puolittain ja murahtivat unisesti heidän jälkeensä.

Berg kohotti lyhtyä löytääkseen kuivimman tien rapakossa.

»Kas täällä on hyvä, Tine», sanoi hän, ja Tine seurasi visusti lyhtyä,
hameet kohotettuina; kunniakkainta mitä hän tiesi oli kotiatulo
metsäherran »saattamana».

»Näkemiin», hyvästeli Berg heidän erotessaan.

»Metsäherra on saattanut minua», sanoi Tine yhteen hengenvetoon,
ennenkuin ovi tuskin oli aukaistukaan. Mutta Bøllingin matami oli
nyreissään. Eihän sittenkään sopinut tulla kotiin keskellä pimeätä yötä.

Mutta kun vanhukset kerta olivat valveilla, piti Tinen joka tapauksessa
tulla vuoteen viereen: aina oli jotain puhelemista tai kysyttävää
metsäherran talosta.

Tine kiipesi huoneeseensa, sill'aikaa kun vanhukset yhä juttelivat.
Matami Bøllingille oli tullut tavaksi, että jos kerta hänet herätettiin
yöllä ja hänen täytyi nousta ylös alushameisillaan, oli hänellä
kymmenet hommat, mentävä keittiöön ja taas tultava takaisin, samalla
kun hän koko ajan puheli Bøllingin kanssa.

»Niin, totisesti he ovat siunattuja ihmisiä», vakuutteli Bølling
alhaalla.

»Tine», sanoi matami Bølling ylisille.

»Niin, äiti.»

»Tine, kuules, muista ottaa se voinokare huomenna, lapsi, panin sen
syrjään — kirnuaminen onnistui niin hyvin, että panin sen syrjään... se
saattaisi maistua niille tuolla alhaalla.»

»Kyllä, äiti», sanoi Tine ja nukahti vanhempien puhelu korvissaan.

»Niin, hyväsydämisiä he ovat», lopetti matami Bølling; hän riisui
vihdoinkin alushameensa ja pääsi Bøllingin viereen. — — —

       *       *       *       *       *

Tine ei voinut päästä uneen kiinni tänä yönä. Vanhempien rauhallinen
hengitys kuului herkeämättä rakennuksen halki. Mutta Tine ei nukkunut.
Hän ajatteli kaikkia näitä vuosia, metsäherran taloa, jossa kaikki nyt
oli hajallaan, Herlufia ja rouva Bergiä, jotka olivat matkustaneet
pois, ja omaa lapsuuttaan.

Hän muisti talviaamuja, jolloin kaikki »isän lapset» tulivat kouluun,
pimeässä, ja äiti kehitti heidät esiin kaikista vaatteista sisällä
makuuhuoneessa, Tinen sitä ihmetellen katsellessa omasta vuoteestaan.
Ja sitten he veisasivat aamuvirren, ja hän sai kahvikupin tyynylleen.

Sunnuntaisin oli papin vaunuissa lasiseinä, ja ajomiehet istuivat
ämpärin vieressä keittiönpenkeillä ja saivat torpparinvaimojen kipoissa
kahvia lämpimikseen, sill'aikaa kun pappi saarnasi.

Mutta vähitellen pitenivät päivät, ja lumiukko kävi mustaksi ja
pehmeäksi. Ompelukoulussa neiti Jessenin luona ei enää sytytetty valoa
iltapäivällä. Iltatunnit olivat ohi, ja viimeisen kerran kiitivät isän
poikaset poikki »torin»; sitä saivat Tine ja kievarin Katinka nyt
yksin pitää omanaan — he hyppäsivät »jatulintarhan» hämärissä.

Äiti ja matami Henrichsen tulivat kudotut huivit päässä esiin
oviaukkoihinsa, ja isä poltti piippua portailla.

»Talvi on nyt menossa», puheli hän sepälle torin poikki.

»Menossa on», vastasi seppä, ja kengitti Lars Erikin kimoa.

Kottaraiset palasivat koulun kaikkiin pönttöihin, ja vihdoin tulivat
haikaratkin; kievarin haikara suoraa tietä päätyharjalle. Pojat ja
tytöt lauloivat sille välitunneilla, suurissa joukoissa, monina
päivinä. Jokainen, kuka vain oli menossa kievariin tai kirkkoon, teki
huomautuksensa siitä. Sillä kaikki ne olivat merkkejä ja tunnustähtiä
ja ennustuksia, lensikö se korkealla vai matalalla, ja milloin se lensi
suolle, — siitä voi päättää millaiseksi tuli suvi ja vilja ja satoiko
ennen juhannusta.

»Se tuli myöhään, se tietää lämmintä», sanoi Bølling. Hän tiesi
jokaisen päivämäärän, milloin kievarin haikara kulloinkin oli tullut,
aina vuodesta 1839, jolloin hän itse tuli kouluun. Hän »piti kirjaa»
sekä haikarasta että kottaraisista saksalaisessa almanakassaan.

Kevät tuli, ja koulun ikkunat avattiin.

Torin yli kuului kiireisenä surinana raamattua ja maantiedettä ja
katkismusta.

Lopuksi he lauloivat korkeilla äänillään, Bøllingin lyödessä tahtia
suurella osoituspuikollaan. Matami Henrichsen seisoi usein ovessaan
ihan vain kuunnellakseen sitä.

»Aivan ne virkistävät sydäntä», sanoi hän, »nuo vanhat sävelet».

Sekä isänmaanlaulu että virsi kaikuivat yli torin, kunnes lapset
vihdoin riemuiten pääsivät vapaiksi, ja Bølling tuli portailleen hiukan
vilvoitellakseen, päivän hikoilun jälkeen.

Illalla, kun kellonsoittaja meni kirkkoon, otti Tine häntä kädestä
ja seurasi mukana. Kellonsoittaja kiipesi torniin soittamaan, ja
sillä aikaa istui Tine kivellä oven luona, puksipuuaitauksen takana,
mietiskelevänä ja hiljaisena.

Kaikki vaunut pysähtyivät tähän aikaan koululle, kun ilma oli niin
kaunis. Maakauppias ja Gammelgaardin väki ja matami Esbensen, kätilö,
joka sai kahvia hyllyviin kieseihinsä.

»Tässä pitäjässä on aina keväisin kiirettä», jutteli Esbensenin
matami... »Tämä on parhaita pitäjiämme koko alueella — näin
toukokuussa.»

»Se tulee siitä», selitti matami edelleen, »että täällä on reipasta
väkeä, joka osaa saada valmista syksyisin».

Matami Esbensen sai vohveleja kahvin lisäksi, ja portaitten edessä
rupateltiin puolia tunteja sekä synnytyksistä että ristiäisistä.

»Niin, niin, siitä lähtee lantteja», nyykäytti matami Esbensen
jäähyväisiksi ja keinui edelleen kieseissään. Tine vei kupin ja
lautasen sisään, sillä matami Bøllingin piti ensin kertoa kaikki matami
Henrichsenille, joka tuli ulos kuullakseen _missä_ se oli ja mitenkä
siellä jaksettiin.

»Hans Lorentzilla? — — Sitähän minä ajattelinkin. Olihan jo se aika...»

»No niin — _siellä_ se sitten tapahtuu joka ainoa vuosi», sanoi matami
Henrichsen.

»Niin», sanoi matami Bølling ja huokasi hiukan, »sehän on Jumalan
tahto».

Ja matamit kävivät sisään.

Suvi-iltoina, kun piika-Ane palasi maitoastioineen, istuivat matami
Bølling ja Tine rappusilla. Haudankaivaja tuli lapio kädessä
kirkkomaalta ja kulki kotia päin.

»No, Niels Lars», sanoi matami Bølling, »joko se on valmis?»

»On, matami», vastasi hän, »sija on valmis».

»Niin, Jumalalle kiitos, hänellä oli kova kilvoitus... niin, Jumalalle
kiitos... niin, no hyvää yötä, Niels Lars», nyykäytti matami Bølling.

»Hyvää yötä, matami.»

Ja haudankaivaja meni, lapio kädessä, katua alas, kievarin taa, ja
torilla tuli hiljaista, ja sen ilma lemusi puksipuulta, seljalta ja
lehmukselta.

Seuraavana aamuna siroteltiin torille lehtiä ja santaa. Kantajat
ponnistelivat raskaine arkkuineen kievaririvin ohi; he lepäsivät
keskellä toria, asetettuaan arkun mustalle telineelle. Sitten he
kulkivat edemmäksi, kirkkomaalle. Hauta oli aivan kirkkomaan aidan
vieressä, ja matami Bølling ja Tine kuulivat puheet sisään keittiöön.

Illalla meni matami Bølling katsomaan seppeleitä. Katselmuksen jälkeen
hän istuutui portaille sukankutimineen. Matami Henrichsen istui
kotonaan valkoisten pilarien välissä.

»Hän on siis päässyt», sanoi matami Bølling: »ja Jumalan kiitos, hän
kilvoitteli taistelunsa».

»Niin, se raukka», todisti matami Henrichsen.

»Mutta Jumala kirvoittaa aikanaan», lopetti matami Bølling, ja he
kutoivat ääneti edelleen.

Tine ja Katinka tulivat käsitysten kievarin ohi. He kävivät molemmat
rippikoulua tätä nykyä. He lauloivat, juostessaan hiekan ja
puksipuunlehväin yli.

       *       *       *       *       *

Vuodet vierivät.

Pyhät ja aret ja syksyt — viikko viikon jälkeen — sunnuntaista
sunnuntaihin.

Lukkarilasta käytiin nykyisin vuoron perään kirkossa, äiti ja Tine;
toisen täytyi aina jäädä kotiin: pitihän pastorin saada kunnolleen
kahvinsa toimituksen jälkeen.

Tänään oli niin lämmintä ja tyyntä, että Tine oli avannut kaikki
ikkunat kirkonkäynnin ajaksi. Aurinko paistoi pöydälle ja
damastipäällysteiselle sohvalle; kaikki huoneet olivat täynnä ruusujen
ja kultalakkain lemua.

Virrenveisuu, monta ääntä diskantissa, kaikui puutarhan halki.
Laulettiin »Maa on niin kaunis»; Tine yhtyi siihen ja lauloi mukana,
kulkiessaan huoneissa.

Eräs kirkoteltava vaimo tuli veräjästä, ja kuoripojat ryntäsivät ulos
asehuoneesta, laukaten täyttä karkua puksipuuaitauksen läpi.

»Älkää häiritkö pastoria», huusi Tine heille. Pojat alensivatkin hiukan
ääntään ja alkoivat heittää noppaa kirkonseinää vasten.

Tine itse istuutui korokkeelle, saatuaan valkean pöydän katetuksi; hän
istui siinä niin hartaana, kuin olisi kuullut kappalaisen saarnan aina
sisälle asti.

Kun hän oli kirkossa nuorta pappia kuulemassa, istui hän urkujen
takana ja itki kuin särkynyt ruukku, niin kauan kuin pappi oli
saarnastuolissa. Kaiken kaikkiaankin olivat hänen kyyneleensä sangen
löyhässä tänä suvena, kaikki koski häneen ja painoi häntä niinkuin
todellinen suru, ja kievarin Katinka nauroi hänelle ihan läkähtyäkseen.

»Pikku sydänsurut, tyttöseni», sanoi Tinka ja lyödä läiskäytti
kädellään Tineä suoraan rintaan: »saisit hävetä, kun otat kaiken niin
surkeasti».

Tine istui yhä korokkeella. Tori oli aurinkoinen ja hiljainen.
Kuoripojat olivat puolinukuksissaan pökertyneet seinän viereen, ja
kievarinpenkillä näkyi vain papin Nils, paitahihasillaan ja punaisissa
liiveissä, syljeksien kauas eteensä auringossa.

Virrenveisuu alkoi taas, ja ensimmäiset miehet tulivat varovaisesti
ja hiukan venytellen kirkosta, panivat piippuun portin vieressä ja
painoivat päälle peukalollaan. Heitä tuli enemmänkin, muutamat menivät
kievariin, jossa kahvipunssi ja kortit ilmestyivät pöytään, avoimien
ikkunoiden taa.

Ulkona torilla hajaantuivat nuoret miehet suureen kehään, sytytetyt
piiput hampaissa, mutta tyttölapset pysyttelivät yhä kirkkotarhan
portin sisäpuolella, kainossa ryhmässä.

Lukkarilla istutettiin neljä viisi pönäkkää talonemäntää matami
Bøllingin kermakannun ympärille; he juttelivat matalilla äänillä, Tinen
tarjotessa kahvia heille ja kappalaiselle. Tinen olkapäissä tuntui niin
merkilliseltä, hän kävi vallan kankeaksi käsivarsistaan, kun hän vain
oli samassa huoneessa kappalaisen kanssa. Ja silmät ihan harrittivat
hänen päästään, jos pappi puhutteli häntä, niinkuin nytkin.

Silloin kuului vaunujen räminää kievarin takaa, ja Tinka, joka tirskui
torilla Notmarkin maakauppiaan poikain kanssa — sillä hän näki
kappalaisen ja Tinen ikkunassa — väistyi Gammelgaardin Ruskon tieltä,
joka tuli täyttä ravia koulua päin. Kortinpelaajat kievarin ikkunassa
kääntyivät katsomaan: »Vai niin — hänkö se on liesussa elikkoineen»,
sanoi Knut seppä, ja miehet jatkoivat peliään.

Paksu Sten pääsi ähkyen ja hikisenä alas vaunuista ja oikoi sääriään
koulun portailla pitkän istumisen jälkeen. »Onhan sitä muutoin
uutisiakin», sanoi hän tultuaan sisään ja annettuaan kättä kaikille ja
päästyään istumaan: »teille on nimitetty metsäherra — toissapäivänä.
Berg on hänen nimensä», ja hän antoi kappalaiselle lehden
tarkastettavaksi.

»Vai ei se graasteniläinen päässytkään», sanoi Bølling.

»Ja parasta taisikin olla», selitti matami Bølling.

Kappalainen luki ääneen nimityksen: H.R. Berg oli hänen nimensä,
yliluutnantti nostoväessä; ja sitten alettiin pohtia kuka hän saattoi
olla ja mistä hän oli. Hän _saattoi_ olla Gramin Bergejä, arveli
Bølling; siellä oli eräs metsäneuvos Berg v. 1829.

_Sen_ muisti matami... Oikeastaanhan he olivat kotoisin Koldingista..

»Se oli totisesti ihana perhe», sanoi Bølling.

Syrjimmäisinä istuvat talonemännät rupesivat myös puhumaan puolittain
kuiskaamalla — _entisestä_ metsäneuvoksesta: he olivat molemmat olleet
läsnä, kun metsäneuvoksetar-vainajaa pestiin viimeistä kertaa — hänellä
oli päänsä alla sekä raamattunsa että virsikirjansa... Ja he jatkoivat
puhettaan ruumishuoneesta ja »pukemisesta» ja hautajaisista, kunnes
tulivat sangen liikutetuiksi ja pyyhkivät silmiään kokoonlasketuilla
nenäliinoillaan, samalla kun keskimmäinen vaimo lakkaamatta kasteli
voirinkilöitä, harvakseen mutta pysähtymättä, matami Bøllingin kahviin
ja söi ne suuhunsa.

»Ei, kyllä hän on kotoisin Kööpenhaminasta», kertoi Sten, jolle Tine
parhaillaan tarjosi kahvia: »nuori mies, sanoi kruununvouti...»

»Mutta naimisissa hän on, neitsyt Bølling», sanoi Sten ja tarttui
Tineä käsivarteen. Ja Tine, joka kappalaisen läsnäollessa oli vain
kuudenneksitoista osaksi tietoinen ympäristöstään ja heräsi aivan
pelästyneenä jokaisen puhutellessa, sanoi hätkähtäen:

»Onko hän?» — — niin että kaikki nauroivat, ja keskimmäinen emäntä sai
viimeinkin kuppinsa tyhjäksi ja pani sen verkalleen takaisin pöydälle.

Stenin ajomies, jolle oli ojennettu maitopunssia ikkunasta, vei uutisen
kievariin, ja kortinpelaajat, jotka hehkuivat kuumuudesta ja punssista,
sanoivat sanansa asiasta. Niinpä saataisiin kai vihdoin aikaan
huutokauppa metsäneuvoksen jälkeen. No niin — mitään erikoista ei tuo
nimitys ollut.

»Mutta kimot, ne saattaisivat ehkä kuitenkin sopia vetojuhdiksi»,
arveli Knut seppä.

Lukkarilla alettiin jättää hyvästejä. »Hän on jumaliste ampunut
taikanuolen lukkarin Tineen, tuo papinpoikanen», sanoi Sten
ajomiehelleen, heidän ajaessaan kotiin Gammelgaardiin.

... Tori alkoi vähitellen tyhjentyä. Pienissä ryhmissä vaeltelivat
nuoret kotiinsa, pensaikkojen takana.

Matami Bølling huusi Tineä läpi koko talon: hän tahtoi hetkeksi mennä
ulos, kertoakseen matami Henrichsenille asian oikean laadun. Mutta
hän ei saanut vastausta. Tine seisoi kirkkomaan kulmassa ja katseli
kappalaisen poisvyöryviä ajopelejä. Nyt ne katosivat aitauksen taakse.

Tine kääntyi takaisin ja meni koulusaliin valitakseen pakasta
laulukirjan. Hän kirjoitti niin monta laulua sinä kesänä pieneen
sinikantiseen kirjaan. Ylhäällä huoneestaan hän aukaisi laulukirjan
»Ridder Aagen» kohdalta, Aagen, joka otti »arkun selkäänsä». Sen
kirjoitti hän itselleen, kaunokirjoitus-käsialalla, säkeistö
säkeistöltä.

Alhaalla torilla löi kylän miesväki keilaa, ja kortinpelaajain äänet
kaikuivat iltailmaan.

Matami Bølling tuli kirkkomaalta, juuri kun kellot soivat. Hän oli
ollut katsomassa metsäneuvoksen hautaa. Mutta olihan synti ja häpeä,
että kellonsoittaja nyt jo saattoi pitää sitä siinä kunnossa; nyt oli
hän puolestaan istuttanut edes leukoijan ristin juurelle.

Kortinpelaajat olivat vähitellen menneet kotiin, ja majatalon miehet
kuiskailivat hiljaa penkillään, sillä aikaa kun molemmat matamit
seisoivat valkoisissa, laskostetuissa myssyissään oviensa edessä ja
kutoivat äänettöminä.

Tine ei nähnyt enää, hän istuutui ikkunaan. Ilta oli viileä ja
kasteraikas. Kukkien lemu nousi kirkkomaalta ja puutarhoista. Jokainen
ääni kuului — jokainen nauru teiltä ja rasahdus pensaikoissa kirkkomaan
aidan takana, »paratiisipolulla», jolla parit lempivät.

Vaunut vyöryivät torin poikki ja pysähtyivät koululle. Tine kuuli
äänet: taas puhuttiin metsäherran väestä.

»Niin, heistä ja meistähän tulee naapurit», sanoi matami Bølling
mietiskellen.

Ja vaunut vyöryivät edemmäs, ja äänet häipyivät. Lepakko lehahti ohi,
vai oliko se pöllö. Yli niittyjen ja pensaikkojen lepäsi äänetön ilta;
ainoastaan paratiisipolulla kahisivat pensaat hiljaa.

»Tine», huusi matami Bølling portailta.

»Niin, äiti» — Tine hätkähti ja sai nenäliinansa esiin; hänen täytyi
pyyhkiä silmiään.

»Hyvää yötä sitten, matami Henrichsen», kuului alhaalta.

»Hyvää yötä, matami Bølling.»

Ja ylt'ympäri suljettiin ovet...

       *       *       *       *       *

Syksyn tullen saapui metsäherran väki; ja Herluf syntyi ja kasvoi, ja
talvet kuluivat, ja kesät.

Juhannukseksi saapui metsäherralle talon täydeltä vieraita, sekä
kööpenhaminalaiset että kaikki Horsenista. Tine tuli useimmiten vain
pikkuhetkeksi aamuisin, hän toi joitakin puutarhatuotteita tai kannun
paksua kermaa. Olisi saattanut luulla, että Bøllingin neljästä lehmästä
herui enemmän kuin metsäherran neljästätoista, ja matami Bølling
vaivasi päätään niin kauan kuin lomaa kesti miettimällä »mitä se pikku
raukka saattoi keksiä pitääkseen kaikki nuo ihmiset muassa».

»Se ei ole niinkään helppoa sellaiselle kaupunkilaiskasvatille», sanoi
hän.

Kun Tine saapui metsäherran talolle aamuvarhaisella, olivat
käärekaihtimet vielä alhaalla kaikissa vieraskamarin ikkunoissa.
Rouva Berg avasi hiljaa oven makuuhuoneesta ja tuli yöpaidassaan
porrasaskelmalle.

»Onko se Tine?» kuiskasi hän.

»On.»

Tine hiipi ylös; rouva Berg istui vuoteessa. Hän ei ollut saanut
unenhiventäkään silmiinsä, sanoi hän, koettaessaan kuulostella Tinen
tuloa. Vesirinkeli oli saatava uuniin.

»Ja tiedäthän, Tine, että vesirinkelit aina» — ja rouva Berg löi
avuttomasti peitteeseensä — »epäonnistuvat minulta».. (oli paljon
muutakin, mikä »aina epäonnistui» rouva Bergiltä).

Saattaisihan Tine tuota pikaa leipoa sen pikku rinkelin...

»Voi kiitos, Tine, sinä olet hyvä», sanoi rouva Berg ja ravisteli
itseään vuoteessaan.

»Ja sitten — avaathan ikkunan, Tine», pyysi hän ja nyykäytti päätään,
sukeltaen peiton alle.

Rouva Berg veti niin mielellään viimeiset unet raikkaan suvi-ilman
löyhytellessä vuoteen yli.

Tinen seistessä leipomapöydän ääressä saapui metsäherra kotiin ja
seisahtui pihalle keittiön ikkunan alle.

»Mutta missä te olette ollut piilossa niin kauan, Tine?» sanoi hän ja
jäi hetkeksi katsomaan Tineä, joka vaivasi taikinaa niin reippaasti
pyöreillä käsivarsillaan.

»Tiedätkös, Marie», sanoi hän väliin rouva Bergille, »Tine voi
todellakin olla oikein soma — noin aamuisin.» Iltapäivisin istuivat
matami Bølling ja Tine juhlahuoneen ikkunoissa; Bølling oli enimmäkseen
ulkona palstallaan, nyt kun ei pidetty koulua.

»Tine, Tine», huudahti matami Bølling tyttärelleen, joka vahasi lankaa;
»rønhavelaiset tulevat...»

Kievarin kulmauksesta kääntyivät juuri rønhavelaisten isot ajopelit,
vieraita täynnä.

»Nyt heillä on pian tusina täynnä», sanoi matami Bølling. »Mistä he
saavat sijaa, kuulehan... minne he panevat ne kaikki, Tine», sanoi hän.
Ja hän laski, kuinka he oikein voisivat majoittaa kaikki vieraansa
Rønhavessa.

Tine vain nyykäytteli nyykäyttämistään, kunnes vaunut olivat ajaneet
ohi.

»Nuo kolme hattupäistä eivät olleet siellä viime torstaina», selitti
matami Bølling lopuksi ja kutoi jälleen.

Notmarkin väki ajoi ohitse ja metsäherran; heidän »saaliinsa» oli
sijoitettu heinärattaille. Kiehutettiin ja nyykäytettiin, ja rouva Berg
huusi ylös ikkunaan:

»Isometsään — Isometsään», huusi hän, ja vieraat lauloivat:

    Maa armaampi miss' ois:
    miss' siintävämmät salmet,
    niin lehti vihannois,
    ja mistä löydät naiset
    niin armaat, miehet uljaat
    kuin Tanskan saarelaiset?

»Entäs tuo tumma? onko se hänen veljensä?» kysyi matami Bølling.

»On... huomasitko, että metsäherra nyykäytti päätään?» sanoi Tine, joka
oli antanut ompeleen vaipua helmaansa.

Viimein saapuivat piispalaiset, kaksi vanhaa aatelisnaista
umpivaunuissaan; matami Bølling tervehti korokkeellaan ja niiasi,
helmat maata viistäen. Ja steniläiset ajoivat ohi ylioppilaineen: koko
saaren väellä näytti olevan vieraita nyt.

Katinkan, joka ei jättänyt kievaripenkkiään koko pitkänä iltapäivänä,
täytyi tulla keventämään sydäntään. Hänellä oli kovat ajat näin
suvisin: »Ne kööpenhaminalaiset, matami Bølling, ne vallan ahdistavat»,
sanoi hän.

Oh — nuo Stenin ylioppilaat ja sitte se mustapintainen, hän ei oikein
tietänyt kuka se oli — Rønhavesta.

»Nuo ihanat miehet», sanoi hän ja pani kätensä reimasti puuskaan, niin
että seisoi siinä kuin kaksikorvainen ruukku.

Matami Bøllingin mielestä, häpeä kyllä, eivät nuo hyväkkäät olleet
mitenkään merkillisiä.

»Mutta metsäherra on kaunis», sanoi hän, »metsäherra on kaunis...» _Se_
oli aina matami Bøllingin loppukerto, olkoon että oli kyseessä miten
paljon miehiä hyvänsä.

Fangelilaiset ajoivat kievarin sivu ja näyttivät eväsvasujaan koulun
ikkunoihin: heidän piti ajaa Pikkumetsään huvimatkalle.

»Kylläpäs ne nyt ajavat», sanoi matami Bølling. »Mutta, Jumalan kiitos,
niin, Jumalan kiitos. Totisesti, onhan tämä ihana maa.»

»Kunhan ne nyt vain olisivat muistaneet ruokalusikoita puuron varalta»,
sanoi Tine. Hän ajatteli yhä vain metsäherran väkeä.

»Juoksisit sinne noin pikimmältään, etkös vain?» sanoi äiti. »Siellä
voisi olla yhtä ja toista... ei ole niinkään helppoa pitää talon
täydeltä yövieraita.»

Tine meni pitämään »katselmusta» metsäherran taloon, sillä aikaa kuin
he olivat Isometsässä.

Illalla Tine istui pitkät ajat portailla. Aina vähän päästä ajoivat
vaunut sivu unisine vieraineen.

»Iltaa», tervehti ajomies puoliääneen.

»Iltaa», vastasi Tine.

Ja vieraat nyykäyttivät päätään — puolinukuksissa, ja vaunut vierivät
pois.

Vihdoin Tine kiipesi ullakolleen; vanhemmat olivat jo makuulla.

Kaukaa kuului vaunujen ratinaa ja laulua; vaunut lähestyivät ja ajoivat
ohi:

    Tanska, tanner ihanainen,
    aaltoin morsian,
    sieltä urho tanskalainen
    lähtee sotahan...

»Tine», kuului alhaalta, hillitysti ja venytetyllä äänellä, ettei
Bølling, joka nukkui, heräisi: »kuuletko?»

»Kuulen, äiti.»

»Ne ovat metsäherran.»

»Niin ovat, äiti.»

Tine seisoi ikkunassaan; laulu kuului heikommin ja heikommin:

    ... Vendiä ja Saksaa vastaan,
    minne maa vain käskee lastaan —
    tiensä vaikka ilman laivaa
    merten poikki raivaa.

Nyt he olivat metsäherran talon luona — nyt ajoivat pihaan.

Ja vihdoin ei kuulunut muuta ääntä hiljaisessa yössä kuin Notmarkin
maakauppiaan ajopelien räminä — hevoset ponnistelivat niin raskaasti
kievarinmäkeä ylös.

... Kun rouva Berg palasi kotiin Sønderborgista, saatettuaan viimeiset
kesävieraat, vaipui hän istumaan lukkarin vanhaan sohvaan. — »Kas niin
— nyt ne ovat poissa», sanoi hän ja veti henkeään: »Ja Jumalan kiitos»,
nauroi hän. »Jumalan kiitos.»

Kahvi tuli pöytään; keittiössä kypsenti matami Bøllingin rauta
ilomielin lämpimiä vohveleita.

Sitten tuli syksy ja omenankorjuu ja vihdoin suuri teurastus.

Metsäherran talo tuoksui kauttaaltaan inkivääriltä, ajuruoholta ja
pippurilta. Rouva Berg ja Tine ja kaikki palvelustytöt istuivat
kiedottuina liiveihin ja huiveihin pesutuvassa verisaavien ympärillä ja
täyttivät makkaroita. Rouva Berg kertoi makkarajuttuja ja Marenin piti
laulaa.

Hän lauloi laulun loppuun kuin torvesta puhaltaen ja täytti samalla
pyörömakkaroita parilla ravakalla sysäyksellä. Rouva Berg yhtyi
loppukertoon niin että raikui:

    Kolminainen elon hempi:
    viini, makkara ja lempi!

Tine sekoitti sisällystä valkoisiin makkaroihin, ja Sofi oli saanut
osalleen mantelit, joita piti kuoria. Hän oli kaksinverroin runsaammin
»kääritty» kuin toiset, huivi kiedottuna pään ympäri, niin että hän
näytti pahasti haavoittuneelta.

»Me kaupunkilaiset emme juur ymmärrä tätä teurastust», sanoi Sofi, joka
oli Horsenista. Hän seisoi enimmäkseen ja katseli, kädet pujotettuina
esiliinan alle.

Ryydit piti panna valkeaan sisukseen, ja rouva Berg tahtoi saada siihen
pikkuhiukan vaniljan makua. Hän ja Tine juoksivat kynttilät kädessä
etsimään sitä kaapista, jonne se oli pakattu laatikkoon, hienoimpain
hopeatavaroitten joukkoon.

Heidän hakiessaan seisoi kynttilä alaslasketulla kaapinkannella.

Rouva Berg jutteli ja veti laatikot auki ja lykkäsi kiinni — vaniljaa
he vain eivät löytäneet. Tuolla oli vain nenäliinoja, ja tuolla taas
hänen kirjeitään... Hän jäi seisomaan, kirjelipas alaslaskettavalla
kaapinlevyllä, ja nauroi:

»Tuossa ovat Bergin kirjeet _ensi_ vuodelta, jolloin olimme
kihloissa...» Hän hajoitti pinkan ja levitti suuret siniset
kirjepaperit kaapinlevylle ja luki, talikynttilän valossa. Hän nauroi
ja alkoi lukea ääneen: vain tähtiä ja lemmenkukkia ja runokatkelmia —
kaikkea.

Tine nauroi mukana, heidän seistessään moniin huiveihinsa kiedottuina
talikynttilän edessä. »Voi hyvä Jumala — niin, niin — se oli _silloin_
se», sanoi rouva Berg ja taukosi äkkiä lukemasta.

»Ja _sitä_ luultiin rakkaudeksi», sanoi hän lyöden kädellään
kirjepinkkaan ja nauroi.

He hakivat jälleen ja vihdoin löytyi vanilja. Keittiössä olivat
rasvapadat tulella, ja savupiipusta näkyi leveä sauhu.

Torpparinvaimot, jotka olivat tulleet ämpäreineen, istuivat penkillä
oven edessä ja odottivat; kun metsäherralla oli teurastus, oli kuin
jokaisella torpparilla olisi myös teurastettu.

»Kas, hyvää iltaa, hyvää iltaa — niin, nyt ovat padat tulella», huusi
rouva Berg.

»Tine, nyt tuomme makkarat.»

He menivät ruoka-aittaan, jossa valmiit ja pyöreät makkarat loistivat
pitkissä riveissä, oljille leviteltyinä, ja jakoivat ne ryhmiin kutakin
varten.

»Antaa sen mennä mukaan», sanoi rouva Berg ja lennätti viimeisen mustan
makkaran, aivan kuin paksun tarhakäärmeen, katonpanijan Anen kasaan.

»Heillä on monta suuta», sanoi hän, ja he jakoivat annokset
torpparinvaimoille, jotka kietoivat visusti makkarat pumpulivaatteisiin
ja suutelivat sekä »Rouvaa» että »Neitsyttä» kädelle.

»Niin, niin, Ane», sanoi rouva Berg, joka mieluimmin veti kätensä pois:
»nauttikaa terveydeksenne».

»Nyt saatte rasvan ämpäreihin.»

He ammensivat suurella kauhalla ämpärin toisensa jälkeen täyteen.

»Mikä autuas haju», sanoi eräs vaimo ja hykerteli niin kotoisasti kuin
kissa tulen edessä.

»Niin, niin, ihan nenää kutkuttaa», sanoi rouva Berg, joka lakkaamatta
nauroi ilosta ja tyytyväisyydestä.

Viimeinen oli saanut osansa, ja vaimot alkoivat vähitellen lähteä.

»No niin, niin, — no niin, niin», Tine sai Anen kiitokset loppumaan —
hän meni viimeisenä ämpäreineen ja makkaroineen, jotka olivat pakatut
nyytiksi.

Kun he tulivat takaisin pesutupaan, oli Sofi asettunut kunniapaikalle —
rouva Bergin tuolille, aivan lampun alle.

»Niin — olen kuullu siit ennen», sanoi hän. »Olen ennen kuullu siit»
— ja hän kurkotti päänsä veriämpärin yli himoten kuulla siitä vielä
kerran.

Toinen palvelustytöistä kertoi Lars Eriksenin valekuolleesta
tyttärestä: hän oli noussut istumaan paareilla, aivan yht’äkkiä
keskellä ruumishuonetta, kirjailluissa käärinliinoissaan.

... Kun Tinen oli mentävä kotiin, tahtoi metsäherra saattaa häntä.
Mutta hän juoksi yksinään: olihan kuutamo ja aivan valoisa.

Kuinka merkillistä: hänen juostessaan näin ulkona, raikkaassa ilmassa,
johtui lauseita metsäherran vanhoista kirjeistä uudelleen hänen
mieleensä; osasihan hän ne ulkoa, kauttaaltaan.

       *       *       *       *       *

Joulu lähestyi. Viime aikoina piti Tinen auttaa rouva Bergiä ja ommella
hänen lahjojaan. Rouva Berg ei milloinkaan saanut lahjojaan valmiiksi,
ja joulupöydällä oli aina kosolta puoliksi ommeltuja tavaroita.

»Mitäpäs siitä», sanoi rouva Berg, »voihan ne ommella uudenvuoden
jälkeen».

Mutta Tine otti joka tapauksessa muutamia lahjoja kotiinsa ja ompeli
niitä yöllä kynttilän valossa, kanavalangat hajallaan tyynyllä. Hänen
sormensa kohmettuivat, niin oli kylmä.

Ja joulu tuli ja meni.

Oli loppiainen. Tine tuli hämärissä metsäherrantaloon. Rouva Berg
oli istunut kirjoineen ikkunassa ja koettanut varastaa viimeisen
valonpilkkeen.

»Kuinka ne lörpöttelevätkään siitä rakkaudesta», sanoi hän paiskaten
kirjan kiinni. Hän siirtyi ja etsi mukavan paikan uunin luota Tinen
lähettyviltä.

»Niin», sanoi Tine hitaasti ja katsoi tuleen. »Mutta mitä se sitte
oikein on?» kysyi hän.

Rouva Berg nauroi ääneen; kysymys oli tullut niin hullunkurisen
mietiskeleväisesti. Mutta sitten hän lakkasi nauramasta ja sanoi,
katsoen tuleen hänkin:

»Että kaksi on yhdessä, luulen — ja ovat iloisia», sanoi hän hiljemmin.
Ja he istuivat molemmat ääneti, tulen edessä, kunnes menivät sisään
sytyttämään kuusta.

Metsäherra ja rouva Berg ja Tine istuivat ja juttelivat, kunnes
viimeiset kynttilät olivat palaneet loppuun: he puhuivat joulupidoista
ja uudenvuodenvierailuista; nyt vasta oli vallan villittyä, nyt
uudenvuoden jälkeen ajohevoset eivät kerinneet seisomaan päivääkään
tallissa.

Rouva Berg alkoi hyräillä virttä, ja he lauloivat puoliääneen, hän ja
Tine, virren »kolmesta kuninkaasta», katsoessaan kuusta.

Herluf istui ääneti isän jalkojen juuressa ja katseli katselemistaan
kynttilöitä.

»Isä, nyt joulu on mennyt!» huudahti hän samassa; jäljellä olivat
vain kaikkein viimeiset kynttilät, ne, jotka hänen oli puhallettava
sammuksiin. Mutta Sofin piti tulla sisään katsomaan sitä — ja kaikkien
muiden niinikään: hän juoksi ulos ja toi kaiken väen tullessaan, aina
Hans torpparia myöten. He tervehtivät »hyvää iltaa» ja jäivät seisomaan
rykelmässä oven suuhun, sinisissä tallukoissaan.

Puu ja huone olivat puolipimeät; kuusi tai kahdeksan ainokaista
kynttilää lekotti vielä.

Berg nosti Herlufin ylös, ja poika puhalsi: »Puh — puh — nyt on joulu
mennyt...»

»Puh nyt on joulu mennyt», puhalsi hän, ylpeästi, ikäänkuin hän
jokaiselta kynttilältä, minkä sammutti, kaikkivaltiaasti olisi
johdattanut joulua ovelle. Toiset katselivat herkeämättä kynttilöitä.

»_Viimeinen!_» huusi rouva Berg. »Viimeinen.»

Nyt oli viimeinen sammutettu, ja oli pimeä, kun isä hiljaa laski
Herlufin takaisin lattialle. Rouva Berg tarttui metsäherraa
käsipuoleen, ja ääneti lähtivät kaikki huoneesta.

He olivat syöneet marjahilloa ja leivoksia lampun valossa, ja Tinen
piti mennä kotiin. Rouva Berg tahtoi kernaasti hiukan kävellä kauniissa
ilmassa, ja he menivät yhdessä, kaikin kolmen. Oli heleä pakkanen, lumi
peitti kaikki tiet.

Poikaset olivat laitelleet liukuratoja suuria ojia pitkin. Rouva Berg
ja Tine liukuivat — Tine edellä. Rouva Berg liukui, nauroi ja kaatui.
Tine lähti menemään niin pönäkkänä ja leveänä kuin fregatti, joka
lasketaan vesille.

Sitten he kulkivat jälleen hiljakseen, lumen narskuessa heidän
jalkainsa alla. Kaukaa yli kenttäin kuulivat he viulun ja huilun ääniä.

»Anders Larsilta kuuluu tanssimusiikki», sanoi Tine.

Torilla oli valoisaa, lunta aidalla ja kirkon kummallakin päädyllä.
Koulu ja kievari olivat hiljaa, kiinni ja sammuksissa.

»Niin», sanoi Berg, »niin on siis tämä joulu ohi».

He olivat seisahtuneet kaikki kolme ja seisoivat nyt hiljaa aivan
jäätyneen suomaan vieressä.

»Niin», sanoi rouva Berg, ja hänen äänensä värähti hiukan.

»Mutta täällä, Henrik, tuntuu sentään aina jollakin tavoin joululta...»

Tine nyykäytti päätään: »Niin», sanoi hän, »täällä on ihanaa».

Ja kaikki kolme seisoivat tuokion ajan liikutuksen vallassa, antaen
katseen levätä valkeilla kentillä tähtikorkean taivaan alla.

Se oli viime joulu.

       *       *       *       *       *

Tine painoi kasvot tyynyyn ja alkoi nyyhkyttää. Pitkän ajan hän itki ja
itki.

Raskaat vaunut kuuluivat tulevan kievarinmäessä ja hän kuulosti. Ne
olivat maakauppiaan. Aamu oli jo koittamassa.

Vähitellen vaipui Tine vihdoinkin rauhalliseen uneen.




II.


Yksikätisellä paroonilla oli vieraita. He olivat tulleet aikaisin,
kohta päivällisen jälkeen — ihmiset hakivat kernaasti toistensa seuraa
noina Dannevirken päivinä — ja syöneet puutarhamajassa. Nyt he istuivat
punssilaseineen arkihuoneessa, joka oli täynnä piipunsavua.

L'hombre-pöydät oli asetettu kuntoon ikkunoiden eteen, mutta kukaan muu
ei ollut seurannut niiden kutsua kuin tohtori Fangel ja maanmittari,
jotka puoleksi torkkuivat kolmannen pelitoverin puutteessa. Toiset
eivät koskeneet kortteihin, vain kulkivat ja kulkivat, edestakaisin,
nurkasta nurkkaan, pysähtyivät pieniin ryhmiin ja puhuivat yhä,
äänekkäästi, Bustrupista ja varustuksista ja Mysundista ja viime
sodasta.

Yli kaikkien muitten kuului kappalaisen Graan ääni; hän seisoi
Gammelgaardin Stenin edessä ja ylettyi tätä tuskin puoliväliin vatsaa.
Hän puhui Istedin taistelusta ja rakkaasta ruhtinaasta, tarkoittaen
sillä kuningas Fredrik VII vainajaa. Hän lopetti pitkään sanatulvaan,
jonka kestäessä paljon sylkeä oli lentänyt Stenin liiveille, ja sanoi
ikäänkuin jonkinlaisena yhteenvetona:

»Niin, silloin voitti Tanskan sydänvoima.»

Kappalainen jäi seisomaan ja hymyili leveätä uskon hymyä. Hän oli
grundtvigilainen ja kurnutti kuin mikäkin sammakko.

Kauempana, kirjakaapin nurkkauksessa, oli eräs joukko ryhmittynyt
Augustenborgin postimestarin ympärille, joka kertoi Frederitsin
päivistä — _silloin_ oli _hän_ ollut mukana: valleilla oli käynyt kuin
myrsky ja varustukset olivat tulessa ja iloisen rummunpärrytyksen
kaikuessa olivat joukot syöksyneet eteenpäin pistimineen. Pommituksen
kestäessä he antoivat sotilasmusiikin soida, ja ryhtyessään hyökkäämään
he lauloivat.

He olivat pukeutuneet niittäjiksi ja napanneet preussilaiset keskellä
viljapeltoa.

Kaikki yhtyivät keskusteluun kirjakaapin luona. Kuljettiin
Frederitsistä Istediin, ja Istedistä Boviin: se oli kulkua voitosta
voittoon. Gammelgaardin Sten oli ollut mukana hänkin, taistellen
Helgesenin johdolla.

»Tulinen mies, tuo Helgesen», sanoi hän, »ja tappeli kuin
ryöväripäällikkö».

He puhuivat yhä ja muistuttelivat mieleen Ryen sanoja: »se _on_
otettava ja _nyt_ eteenpäin»; Schleppegrelliä, de Mezaa, joka muutti
hansikkaita keskellä kuulasadetta. Jokainen kertoi kovalla äänellä
_omaansa_ — lukuunottamatta kamariherraa, rovastia ja yksikätistä; _he_
seisoivat yhdessä keskellä huonetta ja puhuivat hallituksesta, joka
tunsi vastuunalaisuutensa.

Muutoin siinä vain pidettiin ääntä ja iloa — preussilaiset piikin
päässä — niin että sota kuulosti kuin fanfaarilta, paljasta remuavaa
rynnistystä ja mehevää pilanpitoa ja iloisia merkinantoja. Kunnes
Fredrik Klint, ylioppilas, joka oli vieraisilla, kun ei voinut mennä
mukaan puuttuvan sormensa vuoksi — se oli ammuttu poikki erään
ampumaseuran aseharjoituksissa — tarttui lasiinsa ja huusi, sodan ja
punssin kuumentamana:

»Niin, tull ootpa vain, kyllä heidät otetaan vastaan!»

He huusivat kaikin mukana, loistavin silmin, ja yht'aikaa alkoivat
he laulaa laulua »Urheasta maasotilaasta», kovin meluavin äänin,
kaikki — paitsi rovasti, joka rupesi kulkemaan edestakaisin lattialla,
levottomana kuin suurina uhripäivinä sakaristossaan, ja kamariherra,
joka seisoi valkeassa paidanrinnuksessaan ja hymyili.

Vanha Fangel havahtui torkuksistaan kuullessaan laulua. »Niin, Jumalan
nimessä», sanoi hän — tuolla lauseella oli hänen tapana jatkaa
elämäntyötään jokaisen uinahduksen jälkeen — ja alkoi hyräillä muiden
myötä, jotka lauloivat kovemmin ja kovemmin (ylioppilas seisoen
tuolilla), painostamalla painostaen jokaista »saksalaista», jota
lauloivat, aivan kuin olisivat nuijineet heidät nyrkeillään jalkojensa
juureen.

Sofi tuli sisään, pää siteissä, tuoden sanomalehdet ja postin,
heidän vielä laulaessaan, ja he pysähtyivät kaikin äkkiä, ikäänkuin
nykäisemällä.

»Vihdoinkin, vihdoinkin», sanoi rovasti, joka hengästyneenä tarttui
sanomalehtiin. He olivat odottaneet postia tuntikaupalla.

»Että hän toki vihdoinkin tuli», sanoi parooni kuumeisena ja etsi
lehteään pakasta.

»Ei kai sitä voi lennoss tulla», sanoi Sofi, »kun tie on min liukas
ett' tuskin pysyy pystyss, jos ei tahdo ottaa olkitossuja jalkaans.»

»Niin, he tulevat kaatumaan, he tulevat kaatumaan», huusi Klint ja
puristi yhdeksän sormeaan nyrkkiin.

He seisoivat kaikin lampun ympärillä, kaksi tai kolme piteli aina samaa
lehteä, niin ettei kukaan voinut lukea. »Antakaa rovastin lukea», sanoi
Sten.

»Niin, tahtoisiko teidän korkea-arvoisuutenne lukea», pyysivät kaikki,
istuutuen pöydän ympärille, ja rovasti sai avatuksi kolmannen päivän
lehden. Sähkösanomat olivat vanhat, mutta siellä oli kirjeenvaihtajan
kuvaus Dannevirkestä — senhän hän voisi lukea.

»Niin, lukekaa; lukekaa», huusivat kaikki.

Hänen korkea-arvoisuutensa piti harmaata, leijonaharjaista päätään
pystyssä, ja arvokkaalla, täyteläisellä äänellään, joka kauniisti
täytti huoneen, hän luki selvään ja leveästi ääntäen kirjeenvaihtajan
sanat, ikäänkuin olisi lukenut jotain julistusta. Toiset istuivat
sill'aikaa ääneti ja antautuneina, katseet tähdättyinä hänen
kasvoihinsa, muutamat ristissä käsin — ja rovasti jatkoi lukuaan.

Sofi oli jäänyt seisomaan soittokoneen ääreen ja itki.

Kirjeenvaihtaja kirjoitti vaunuista, jotka olivat täyteenlastatut
»mainiota lihaa» ja leipää ja ryyniastioita, ja »uskovien» sotilaitten
rohkeudesta. Sitten hän siirtyi puhumaan »asemasta», ja rovasti korotti
vaistomaisesti ääntään, painostaen ja viipyen sanoissa ikäänkuin
runoilija, joka, hyväillen, lukee ääneen omaa teostaan.

»Te tiedätte joka tapauksessa, millainen asema on, ensin pitkä
vallitus, vanha rakas Dannevirke, josta me vuosituhannen kuluessa
olemme taistelleet ja jota kukaan vielä ei ole voinut meiltä riistää.
Tiedätte myöskin, että tätä vallitusta vastaan on rakennettu
varustuksia, ja että tulvavesi tukee asemaa. Ja enempää ei ole
tarviskaan tietää: enempää ei ole tarvis kertoa. Riemuista on seisoa
näitten vallitusten takana, joista jokainen on jyhkeä linnoitus, joista
kuoleman ja hävityksen tulikuilu on avautuva vihollistemme riveille,
silmätä niitten yli ja ajatella, että meidän tulemme on pyyhkivä
teitä, joita myöten viholliset marssivat eteenpäin. Tulkoot he vain!
Vastaanotto on oleva lämmin...»

Sten oli pannut kouransa Vollerupin vuokraajan käteen, joka puristi
sitä itse siitä tietämättään. Ylioppilas oli jälleen noussut, ja
herra Graa istui ja huitoi tyhjää ilmaa, pienillä pyöreillä, nyrkkiin
puristuneilla käsillään.

Rovasti jatkoi lukuaan:

»Niin, katseeni on riemuinnut mitatessani asemaa, mieleni ja korvani
iloinneet todetessani sitä halua ja intoa, jolla sotilaat tekevät
taisteluvalmistuksiaan. Tiet olivat liukkaat, kynnetyt pellot, joiden
yli ratsastin, olivat kovaksi jäätyneet, ja hevosen oli usein vaikeata
päästä eteenpäin kasaantuneitten multakokkareitten välistä. Mutta kuta
mahdottomampi tie oli, sitä iloisempi olin minä. Sillä nämä vaikeudet
on vihollisen voitettava. Hänen ei ole niinkään helppoa päästä
eteenpäin kuormastoineen ja sotajoukkoineen pitkin näitä teitä, ne kun
ovat avoimia vallihautojen tulelle, joka askel askeleelta on rikkova
hänen rivinsä. Vihollisen on vaikeata rynnätä eteenpäin...»

»Niin, niin», mumisi ylioppilas purren hampaitaan.

— »kun hänen sotilaansa liukastuvat jäällä ja kompastuvat
multakokkareihin, samalla kun luotimme tekevät puhdasta jälkeä hänen
riveissään, ja hänen verensä punaa valkeat maat...»

Rovasti pysähtyi. Mutta hiiskaustakaan ei kuulunut; oli kuin kaikki
loistavin silmin olisivat nähneet edessään maat ja veren.

»Moni voimakas mies» — jatkoi hän jälleen — »on löytävä hautansa täällä
vieraalla maalla, moni hellä äidinsydän saava sen tiedon, joka on
raskain kaikista. Mutta se olkoon lohdutuksenamme, että onnettomuus on
kovimmin kohtaava vihollistamme, ja että paljon enemmän kyyneleitä on
vuotava heidän kodeissaan kuin meillä. Älköön luottamuksemme joutuko
häpeään, saakoon rohkeutemme palkkion, niin että seuraava tiedonantoni
voisi olla: voitto. _Minä_ toivon niin, ja niin toivomme _kaikki_,
mutta ratkaisu on Jumalan kädessä.»

Rovasti taukosi lukemasta ja laski lehden polvelleen, mutta kappalainen
sanoi silmät selällään:

»Niin, Jumala on varjeleva Tanskaansa.»

Nyt nousi rovasti seisomaan, leveänä ja suurena hän antoi cesarinpäänsä
hetkisen nyökkiä yli pöydän: »Niin», puhkesi hän puhumaan ja pani
kätensä arvokkaasti liinalle, »äsken lukemamme sanat kuvastavat
_kansakunnan luottamusta_. Lohdutuksemme ja toivomme on» — hän
suoristihe, niin että valkea rintamus oli kohona kuin panssari — »että
Dannevirken päivä on herättävä vanhan maamme. Viisitoista vuotta
olemme odottaneet, niin että vihdoin olimme odotuksessamme joutua
unen helmaan. Olemme taipuneet» — ja rovastin ääni aleni, se saattoi
helposti saada keinuvien jambien rytmin — »kunnes meistä vihdoin on
tullut miltei kumaraniskainen joukkio.»

»Niin, niin», huudettiin, ja ne jotka vielä istuivat, nousivat
seisomaan.

— »jolla ei ollut omaa tahtoa omassa talossaan. Ja myönnytyksien aaveet
kulkivat surullisesti maan halki. Mutta päivä koitti, jolloin kansan
parhaat miehet riensivät kansan epäilysten edelle, ja nyt on hetki
tullut, se hetki, jota nämä miehet ovat _tahtoneet_. Niin» — ja rovasti
korotti ääntään, ja äkillinen vavahdus värähdytti kaikkia näitä miehiä,
jotka kuuntelivat, olka olassa — »meillä on heidän sanansa panttina
siitä, mitä he tieten ovat tahtoneet. Sillä Tanskan sydänasia — sen he
tiesivät — on saatava ratkaisuun. Nyt ei enää kauemmin voitu — sen he
ymmärsivät — ryömiä koirina saksalaisten pöytien ääressä, sillä silloin
kadottaisimme kalleimman omaisuutemme ja — _itsekunnioitus_ jäisi
unhoon tässä maassa...»

He huusivat kaikin »hyvä» ja »kuulkaa» ja kuumeisia sanoja, joita
kukaan ei ymmärtänyt, ja katsoivat häneen suut avoinna.

»Niin», huusi hän ja nosti hiukan kättään, raskaasti hengittäen, »_sen_
he ovat tahtoneet pelastaa tätä tietä. Tanskan itsekunnioitus on se,
jota tänä hetkenä varjellaan.»

Hän vaikeni.

He eivät enää huutaneet, he seisoivat hetken ääneti, ja Sten ja
Vollerupin vuokraaja kohottivat äkkiä käsivartensa, aivan kuin olisivat
heiluttaneet mahtavia punnuksia käsissään. Sitten hajaantuivat joukot
pikku ryhmiin ja puhuivat jälleen — »Slesvigistä» ja »voitosta»
ja »oikeudesta». »Niin», kuului Graan ääni yli kaiken, »Jumala on
suojeleva Tyra Danebodin valleja». Kamariherra taas, joka seisoi aivan
kokoonvaipuneen rovastin vieressä ja tahtoi »sanoa jotakin». mutta
ei keksinyt sanoja, kääntyi vihdoin postimestarin puoleen ja virkkoi
nenä-äänellään:

»Hyvä herra — moiset puhujat ne ovat luoneet meidän maamme».

He joivat ja puhuivat yhä. Klint avasi ikkunat: ulkona oli tuuli
yltynyt. Huoneessa oleva paksu savu muodostui vedossa suuriksi
liehuviksi kielekkeiksi, ne olivat kuin pilviä, jotka levenivät heidän
päittensä päällä.

Pihalla alkoivat ajajat valjastaa hevosia kotimatkaa varten. Mutta
sisällä huoneessa jatkoi herrasväki meluaan ja suuriäänistä puhettaan,
kehässä isännän, paroonin ympärillä, joka tahtoi puhua. Hän tahtoi
puhua sodasta ja nousi tuolille:

»Sota, ystäväni, on koettelemus, mutta se on koettelemus» — huusi hän
— »joka vahvistaa itsetuntoa; sota on koettelemus, mutta koettelemus,
joka karkaisee tahtoa; sota on kansojen puhdistava elementti...»

»Niin, niin», huusi Vollerupin vuokraaja. Ja Sten, joka istui keskellä
huonetta ja alituiseen laski puristetun nyrkkinsä rotevalle polvelleen,
toisti yhä:

»Niin, me voitamme heidät — me voitamme heidät.»

Vain kamariherra ja rovasti kuuntelivat enää, toiset kulkivat
edestakaisin, punoittavina, keskeyttäen toisiaan, kädet toistensa
kaulalla, puhuen kilpaa, tuhansista seikoista, sotajoukosta,
kenraaleista, saksalaisista, ja äkkiä he alkoivat solvata kuningasta,
kuningas Kristiania.

»Sillä hänellä ei ole tanskalaisen sydäntä rinnassaan.»

Postimestari huusi näin ensimmäiseksi, ja sittenkös huudettiin.

Mutta parooni, nousten tuolilleen, jatkoi yhä sanatulvaansa, joka vuoti
hämmentyneitten päitten ylitse — sodasta ja Tanskan Jensistä, joka
vaati ratkaisua oikeata tietä; ja tyhjä hiha, joka lepatti tuulessa,
löi heikosti päin rovastin kasvoja.

Ikkunan ääressä syntyi meteli, kaikki riensivät sinne, niin että
parooni taukosi keskellä puhettaan. Klint ja kappalainen Graa ojensivat
parhaillaan punssia torppareille ja ajajille, lasin toisensa jälkeen:
myöskin heidän oli kai juotava malja Dannevirken luona taistelevien
veljiensä terveydeksi.

Kaikki parveutuivat yhteen, he saivat viimeisetkin ikkunat auki;
ulkona pihalla näkyivät torpparit ja ajajat kehässä, ikäänkuin
varjot. Kasvoja ei erottanut. Mutta yht'aikaa olivat he kaikin
kohottaneet ja tyhjentäneet lasinsa, ja pimeästä, myrskyn halki, kaikui
sisälläolijoita vastaan yhdeksän pitkää, hillittyä hurraahuutoa —
ikäänkuin vala.

Herrat ikkunan luona vaikenivat, heitä liikuttivat omien ajomiestensä
hurraahuudot, ja rovasti, joka seisoi kamariherran vieressä, sanoi
värähtelevällä äänellä, osoittaen ulos pimeään:

»Herra kamariherra, ne ovat Istedin miehiä.»

Vanha tohtori Fangel, joka hiljaisuudessa pyyhkäisi pari kyyneltä
poskeltaan, sanoi vierusmiehelleen, maanmittarille:

»Nuo tuolla — _heidän_ on kuoltava.»

He tahtoivat kaikki mennä takaisin huoneeseen, kun Klint yht'äkkiä
hypähti tuolille ikkunan edessä; kalpeana, pää viskattuna taaksepäin
hän puhui — hajanaisesti, kourien savuista ilmaa runnellulla kädellään,
ikäänkuin olisi tahtonut tarttua joihinkin näkyihin — ja he jäivät
seisomaan ja kuuntelivat häntä.

»On puhuttu _johtajista_» — hän pikemmin huusi kuin puhui — »niistä,
jotka johdattivat vanhempia — mutta meitä, _meitä_ nuoria, meitä
joiden nyt on taisteltava, meitä ovat johtaneet toiset: meille ovat
runoilijat antaneet uudet silmät ja ennustaneet uusista ajoista... Hän
joka on laulullaan yhdistänyt Pohjoismaat yhdeksi kokonaisuudeksi, hän,
joka on antanut pohjoismaiselle nuorisolle sen yhteistunnon — _hänen
näkemyksensä on johtanut meidät tähän päivään_...»

»Älkääkä sanokokaan» — ja kärsimättömästi löi hän kädellään ilmaan —
»että nuo näyt ovat rauenneet — ne voivat vielä kerran olla tosia... Ja
vielä, hyvät herrat, olkoon että ne olisivatkin olleet vain mielikuvia,
ne mielikuvat ovat meitä ravinneet, olleet leipänämme... Ja kun nyt»
— hän kääntyi puolittain pihaan päin, ja miehet, jotka eivät mitään
ymmärtäneet, mutta kuulivat hänen nuoren äänensä ja näkivät valon hänen
kasvoillaan, kurkottivat käsivarttensa varassa aina ikkunalautaan
saakka, tuijottaen puhujaan loistavin silmin — »Tanskan valleilla
seisoo vartiona parvi, joka säteilevin silmin halki yön katsoo Tanskan
ryöstäjiä kasvoihin, on se _hän_ ja hänen sanansa, joka on elvyttänyt
tuon parven toivoa ja johtanut sen paikalleen: _hänen_ on edesvastuu ja
kunnia — eläköön siis _hän_ ja hänen sanansa.»

Klint ei voinut puhua enempää, viimeiset sanat olivat tukahtua hänen
kurkkuunsa; mutta ikäänkuin runoilijan nimi olisi ollut kaiken
heidän toivonsa ja uskonsa symbooli, huusivat he sitä, sisällä ja
ulkonaolijat, hurraahuutojen säestämänä, niin että kaiku vastasi
ladosta ja kiiti niityn yli aina aitaukselle asti — uudelleen ja
uudelleen.

Miehet eivät kuulleet, he tuskin kääntyivätkään katsellakseen
Bøllingiä, joka juoksi heidän ohitseen, hatutta päin, ja huusi jo
pihalla:

»Missä Tine on? Missä Tine on?» ja juoksi ylös portaita yhä huutaen
kimeästi:

»Tine? Tine? Missä on Tine?»

Sisällä käytävässä hän luhistui ullakonportaille voimatta puhua,
keinuen edestakaisin, sanaa sanomatta, harmaanvalkein kasvoin:

»Voi Herra Jumala, mitä lukkarilass on mahtanu tapahtua?» huusi Sofi
ja alkoi pyöriä oman itsensä ympäri kädessään »liina», jonka hän
kauhistuksissaan oli irroittanut.

»Isä, isä» — Tine tuli rientäen kynttilä kädessä ja kumartui hänen
ylitseen — »isä», huusi hän tuskissaan, »isä — — onko äidille
tapahtunut jotain?»

Mutta Bølling ei vastannut, kunnes hän yht'äkkiä tarttui Tinen päähän
ja taivutti sitä suunsa kohdalle ja kuiskasi jotakin; ja Tine lysähti,
valkeana hänkin, seinää vasten ja kohotti kätensä, jotka jälleen
valahtivat alas.

Bølling ei vielä voinut puhua taikka nousta ylös, viittasi vain ovea —
arkihuoneenovea.

Tine meni alas ja sai oven auki, antoi sen jäädä avoimeksi ja vaipui
istumaan tuolille kirjakaapin ääreen. Jalat eivät enää häntä kantaneet.

Rovasti ja Klint seisoivat kehän keskessä.

»Ovatko vaunut ajaneet esiin?» kysyi rovasti Tineltä. Ja Tine vastasi —
eikä tietänyt, kuinka, sillä sanat olivat ilman sointua —:

»Sanotaan — sanotaan että ne... ovat peräytyneet Dannevirkestä.»

»Mitä te puhutte? mitä te puhutte?» huusi rovasti. Tine näki vain
rovastin ja tämän kasvot, jotka kääntyivät hänen puoleensa, valkeina
kuin lakana, kaikki muu hävisi hänen silmistään — mutta hän ei voinut
puhua enempää, viittasi vain isään, joka istui, lamassa, portailla
yksinäinen kynttilä vieressään.

»Mitä te kerrotte, mies?» huusi rovasti ja tarttui Bøllingiä hartioihin.

»Oletteko hullu? oletteko hullu?» ja hän vapisi itse, niin että tuskin
saattoi seisoa. »Mitä te sanotte mies — selittäkää.»

Mutta lukkari ei kuullut; hän tiesi vain yhden lauseen, ja sitä hän
toisti, kahdesti, ikäänkuin mies, joka on saanut halvauksen, tai
niinkuin mielipuoli:

»Ne ovat menneet, ne ovat menneet», toisti hän konemaisesti, koettaen
nostaa kättään, jossa piteli kirjettä — se oli sähkösanoma, jonka
rovasti otti ja luki ja pudotti lattialle, jääden seisomaan portaille,
kankein käsin, kaikkien muitten yläpuolella, jotka olivat tulvanneet
ulos.

Sitten rovasti astui alas ja meni saliin; Sten tuki häntä. He tiesivät
sen kaikki jo, mutta kukaan ei puhunut — noin puoleen minuuttiin ehkä
ei lausuttu sanaakaan. Sitten juoksi Vollerupin vuokraaja väristen kuin
lehti, ja löi nyrkeillään seinään ja nyyhkytti kuin mielipuoli.

Ja yht'äkkiä alkoivat kaikki nyyhkyttää, kalpeina ja voimattomina ja
katkeroina; ja Augustenborgin postimestari juoksi edestakaisin ja sanoi
innokkaasti: »Mutta se on mahdotonta — se on mahdotonta — armeija —
armeija», lakkaamatta toistellen tätä ainoata sanaa: »Armeija», ja
viittoillen käyrillä sormillaan.

Ulkona kuultiin palvelustyttöjen itkevän; miehet menivät ääneti
takaisin ajopeliensä luo.

Sten, joka istui vastapäätä kappalaista, löi molemmilla käsillään
hänen hartioihinsa ja tuijotti epätoivoisena tuon pienen jumalanmiehen
kasvoihin: »Tämä häpeä, mies, tämä häpeä», sanoi hän, ja antoi päänsä
vaipua pöytää vasten, ikäänkuin ei olisi jaksanut kannattaa sitä
kauempaa. Mutta äkkiä kävi kuin jokin sysäys rovastin läpi, ja hän
nousi seisomaan heidän keskessään:

»Tänä yönä Tanska on _kavallettu_», sanoi hän, jälleen suoraryhtisenä,
joukkonsa keskessä.

Ja ikäänkuin tämä sana olisi tarjonnut suojaa kaikkien epätoivolle
ja häpeälle, ikäänkuin se olisi saanut purkautumaan kaiken heidän
neuvottoman epätoivonsa, huusivat he sitä kaikin, sanatulvassa,
väitellen, hurjina, hehkuvin kasvoin — sanaa: petosta. Ja äkkiä syöksyi
Klint esiin nurkastaan ja, suunniltaan, viskasi luotaan punssilasinsa
niin että viuhui; se lensi hänen runnellusta kädestään kuin kuula,
aivan läheltä rovastin päätä suoraan vasten kuningas Kristianin kuvaa,
joka meni sirpaleiksi.

Silmänräpäykseksi tuli hiljaista, lasi helisi ja kuva liukui naulastaan
— Dannebrogin liput kuningasvainajan yläpuolella irtautuivat
tärähdyksestä ja putosivat sohvalle, samaten kuin eternelli-kukat —;
mutta he alkoivat kohta huutaa jälleen, syyttäen kaikkia, kenraaleita,
Scheel Plesseniä, Bluhmea, Blixen-Fineckeä, kaikkia poikkeuksetta — ja
rovasti, joka näytti päässeen tasapainoon, sanoi, pöytään nojaten ja
suurella liikkeellä:

»Mutta kansa on vaativa heidät tilille, kansan päivä on tuleva.»

Kukaan ei ollut huomannut oven käyvän, mutta he kääntyivät kaikki
vieraan äänen kuullessaan ja jäivät seisomaan hämmentyneinä kuin
ihmiset, jotka äkkiä herätetään:

»Ah, täällä on vieraita!»

Se oli piispa, heiveröisenä ja pienenä, keltakasvoisena ja
valkopartaisena; hän loi silmäyksen pöytien ja lasien ja
kumoonkaadettujen tuolien yli: »Paljon vieraita», sanoi hän ja
katseli ikäänkuin olisi nähnyt läpi rovastinsa, joka oli jäänyt
valtiomiesasentoonsa pöydän ääreen.

Toiset seisoivat kaikin avuttomina, keskellä taistotannerta;
kappalainen tapaili hiljaa, pöydän takana, majesteetin kuvaa — mutta
_päästi_ sen: piispa oli nähnyt.

»Ja tekin, herra kamariherra», sanoi piispa vain ja kääntyi.

Kamariherra kääntyi omituisesti ympäri hyvinsorvatuilla säärillään,
joita hän sai kiittää asemastaan — »Louise tahtoo nähdä ne sääret
tiukoissa housuissa», oli kuningasvainaja sanonut hänelle nimittäessään
hänet kamariherraksi, ja tätä joviaalista kuninkaansanaa kerrattiin
usein kihlakunnassa, — ja piispa Dahl katseli hetkisen ajan noita
levottomia sääriä.

Sitten hän sanoi aivan toisella äänellä, lempeästi ja sangen painavasti:

»Niin, hyvät herrat, nyt tulee meille kaikille paljon tekemistä, ja
meillä kaikilla on paljon kärsimyksiä kestettävänä.»

Hän vaikeni jälleen.

Muutoin oli hän tullut puhuakseen vain paroonin kanssa, sanoi hän
sitten: pian voitiin kai ruveta odottamaan »joukkoja». Hänen äänensä
värähti äkkiä sanoessaan sen sanan, ja hän lisäsi: »Mutta saattakaa
kuitenkin ensin vieraanne ulos.»

He pääsivät ulos, ja käytävässä he koettivat saada turkkeja päälleen.
Ovi paukkui myrskyssä, pihalla ei ollut mitään valoa — lyhdyt olivat
sammuneet tuulessa — ja heidän jalkojaan livetti maalla, joka oli
liukas kuin peili, heidän hapuillessaan vaunujen välissä. Ylt'ympäri
kuului ajajien huutoja; Sten seisoi ja itki jälleen, ruskeihin
hevosiinsa nojautuneena.

Ensimmäiset olivat kiivenneet vaunuihin ja alkoivat ajaa; hevoset
kompastelivat ja kulkivat käyden; toiset seurasivat, päin myrskyä,
pitkin pimeää puistokujaa, vaivalloisesti ja hitaasti.

Tine istui isänsä kanssa keittiössä, uunin kupeella; hän oli vienyt
isänsä _sinne_.

»Kas niin, pikku isä, kas niin, pikku isä», oli hän sanonut ja
taputtanut vanhusta yhä uudelleen ja uudelleen — hän oli kuin eloton,
vanha Bølling — kunnes vanhus puhkesi itkuun, uuniin nojautuen. Niin
olivat he istuneet ääneti yhdessä, kauan.

Nyt Tine veti pois kädet, joilla oli tukenut päätään, ja ikäänkuin tuo
uusi hiljaisuus olisi hänet herättänyt, sanoi hän:

»Silloin tulee metsäherra kotiin.»

Ja hän jäi istumaan isänsä viereen, tuijottaen eteensä suurin silmin.

Fangel oli viimeinen, joka sai turkin ylleen; hänen oli vaikea löytää
hiha-aukkoja. Kun hän tuli pihaportaille, kompastui hän johonkin
porrasaskelmalla. Se oli kappalainen joka istui kokoonlyyhistyneenä
keskellä portaita.

»Mutta, hyvä ihminen», sanoi tohtori, »aiotteko paleltua kuoliaaksi?
Ihminen — nouskaa toki ylös!» Ja hän ravisteli toista.

Mutta oli kuin pieni kappalainen ei olisi sitä huomannut. Kääntäen
kääpiökasvonsa, jotka olivat kuin valvomisen kuihduttamat, miltei
Fangelin kasvoihin kiinni, sanoi hän vain:

»Mutta — mitä Jumala siis tahtoo tehdä Tanskalsilleen?»

Ja vanhan Fangelin omia silmiä kirveli, kun hän astui vaunuihinsa,
autettuaan kappalaisen matkalle.

Piispa oli vielä yksin. Kauan aikaa hän seisoi ja katseli hävitettyä
huonetta, jossa uutimet olivat irtautuneet tuulessa, jossa jätetyt
lasit ja maljat ja piiput olivat sirotettuina ylt'ympäri — aivan kuin
ensivuoden keltanokka-ylioppilaiden jäljiltä. »Lehti» oli pudonnut
lattiaan ja lepatti vedossa ylös ja alas. Piispa otti sen ja luki sitä
tuokion ajan, ja samalla kun tuon vanhan »taantumusmielisen» kasvot
vääntyivät ivasta tai tuskasta, käänteli hän kääntelemistään lehteä
kädessään, niin että siitä muodostui kuin pitkä piiska, ja hän antoi
sen jälleen vaipua, alas tyhjien lasien väliin.

Sitten hän havahtui ajatuksistaan ja meni sohvan viereen.
Kunnioittavasti hän nosti ylös kuninkaan kuvan, varovaisesti, lampun
valon langetessa kasvoilleen, hän irroitti lasisirpaleet, pala palalta,
ja ripusti kuninkaankuvan paikoilleen.

Pienet liput hän kiinnitti sen yläpuolelle.

Sitten hän kohotti katseensa ja antoi sen levätä kuningas Fredrikin
kuvassa.

Kauan tarkasteli piispa autuasta majesteettia — merkillisesti, ei
täysin kunnioittavasti hymyillen.

Ikkunat löivät edestakaisin myrskyssä. Kaukaa tieltä kuului
vaunujen raskas ja hidas vyöryntä — aivan kuin suuren, poiskulkevan
ruumissaattueen.




III.


Oli päästy päivälliseltä, ja ylt’ympäri metsäherrantalossa, latojen
ja tallien ovissa ja veräjillä, makaili ja istui äänettömiä sotilaita
piiput suussa. Lars voudin piti jälleen lähteä, ja kun hän toimevana
sai hevoset esiin ja valjasti ne ja lähti matkaan, seurasivat kaikki
silmillään hitaasti hänen liikkeitään, kunnes hän oli kadonnut
näkyvistä ja piha jälleen oli tyhjä. Ladon vaiheilla seisovat miehet
vaihtoivat pari sanaa hevosista.

Sofi ilmaantui pesutuvan kynnykselle, sanko kädessä, matkalla kaivolle.
Hän oli tätä nykyä miltei aina ilman »liinaansa», ja hänellä oli pari
pientä Aleksandrankiharoiden alkua korviensa juuressa, hiusverkon
ulkopuolella.

»Pääsisköhän täst menemään?» kysyi hän portailla seisovilta sotilailta;
hän oli saanut aivan erikoisen, makean ja mielistelevän puhetavan,
ikäänkuin hänen suunsa aina olisi ollut supussa; ja miehet seurasivat,
kukin paikoiltaan, »hameen» liikehtimistä pihan poikki.

Kaivollakin seistä roikkui pari sotamiestä, ja he rupesivat auttamaan
Sofia nostamalla vettä.

»Niit miehii sitt on joka paikass», sanoi Sofi kymmenesti päivässä
Tinelle, ja sirkutti: »Vallan sitä kaatuu niihin.»

Hän sai ämpärinsä täyteen ja meni takaisin pihan poikki, jossa sotilaat
taas, äänettöminä, tuijottivat hänen jälkeensä, kunnes hän oli pääsyt
sisään.

»No — kerran kai se paukahtaa», sanoi eräs kapteeni arkihuoneen
sohvassa ja suoristi kärsimättömästi pitkiä sääriään; he puhuivat
kai tuhannetta kertaa »niistä», jotka olivat tuolla edempänä, ja
toimettomuudesta.

»Eiköhän vain», vastasi verkalleen vierustoveri, nousi ja liittyi
kolmen neljän muun upseerin seuraan, jotka keskellä huonetta kiersivät
aina samaa kehää, omituisesti vaappuen, ikäänkuin keinuvalla
laivankannella.

Muutoin ei kuulunut muuta kuin korttien ikuinen läiske; ikkunan
luona oli jälleen alettu pelata päivällisen jälkeen. Tine tuli
kahvitarjottimineen.

»Kiitos, herra luutnantti», sanoi hän, »kiitos». Ovien kohdalla oli
aina sivuutettava joku pari luutnantinsääriä, kun oli mentävä tai
tultava.

Pihalla syntyi äänekäs nauru, ja upseerit tulvasivat ikkunoihin.
Wrangel oli kadottanut kiväärinsä. »Wrangel» oli eräänlainen
linnunpelätti, jonka väki oli kyhännyt katonharjalle parista seipäästä,
hatusta ja vanhasta vaipasta; luuta oli ollut kiväärinä — nyt oli tuuli
repinyt sen irti ja heittänyt maahan.

Sotilaat pihalla nauroivat täyttä kurkkua ja samoin upseeritkin, kunnes
palasivat paikoilleen ja keskeytetty whisti-peli aloitettiin uudelleen.

Tine oli kahvineen ehtinyt puutarhamajaan, jossa pari kapteenia istui
vuoteillaan, tuijottaen tylsinä ojennettuihin sääriinsä taikka johonkin
olemattomaan; puutarhassa kiersi kaksi upseeria ympäri kenttää, väliin
myötä-, väliin vastapäivää, ettei alkaisi pyörryttää, kädet taskussa
ympäri, aina vain ympäri. Nyt he olivat kiertäneet kenttää tunnin ajan.

Kapteenit havahtuivat Tinen tulosta. Upseereilla oli aina jotain
sanottavaa hänelle, ja hänellä vastattavaa. Pari heistä, joilla oli
olkalaput, tuli aina hänen luokseen ja jutteli hänen kanssaan; missä
työssä hän ikinä olikin, ulkona tai sisällä — aina he olivat läsnä.
»Tässä saa kukin olla tulessa, tyttöseni», sanoi kievarin Tinka Tinelle
ja löi rintaansa. Tusinan verta luutnantinsilmiä oli aina heihin
kiinnitettynä.

»Ja miksikäs ei ne sitä saisi?» sanoi Tinka ja kohotti hartioitaan. Hän
antautui anteliaasti suudeltavaksi ovien takana.

»Niin, tänään se siis tapahtuu, neitsyt Bølling» sanoi toinen
kapteeneista ja pääsi vuoteesta.

»Niin — kello kuudelta, eikö niin?» sanoi Tine ja hymyili siinä
seisoessaan.

Kapteeni nyökäytti päätään ja ojensi itseään hiukan: »Niin, ja se
on hyvä», sanoi hän. »Saadaan ainakin jotain muutosta», selitti hän
matalammalla äänellä; ja hän seisoi siinä tuokion katsoen eteensä,
ikäänkuin olisi nähnyt ne ikuiset vallitukset, joita he nyt, viikosta
viikkoon, olivat lähteneet puolustamaan ja joilta he olivat palanneet
kotiin; myrskyssä ja sateessa ja pakkasessa, tähystelypaikoilla
päivisin, vartiopaikoilla öiseen aikaan — aina vain odottaen, tuskin
laukaustakaan ampuen.

»Mutta kerran se ainakin tapahtuu», sanoi hän ja laski kupin hiukan
tylysti luotaan.

»Tänään on sitten luutnantti Bergin vuoro päästä majoitukseen», sanoi
toinen kapteeni.

»Niin», sanoi Tine ja hätkähti hieman, »tänään tulee metsäherra kotiin
— kello kuudelta», ja hän nyykäytti päätään kaksi kertaa, katsoen
suoraan eteensä ilmaan.

Tine kääntyi ja meni tarjottimineen. Käytävässä, joka oli täynnä
päällysvaatteita ja laukkuja ja matkatavaraa, istui pari upseeria
laukulla häntä odottamassa; heidän oli tapana pysäyttää Tine
hetkiseksi siellä ja laskea leikkiä hänen kanssaan, kun hän noin kulki
edestakaisin. Mutta tänään hän riensi heidän ohitseen.

»Minä menen kotiin», sanoi hän vain ja nauroi, irroittaen jonkun
käsivarren; hän sai aina niin helposti jonkun luutnantin käsivarren
puolittain ympärilleen.

Vähän myöhemmin tuli hän pihan poikki, harteillaan liina, jota tuuli
liehutti. Kun hän oli päässyt puistokujan päähän, juoksi luutnantti
Appel puutarhan aidan yli hänen luokseen: »Saanko saattaa teitä?» kysyi
hän kovalla, miltei lapsekkaalla äänellä ja alkoi kulkea Tinen sivulla.

Appel oli kaikkein nuorimpia, oli juuri tullut armeijaan, niin ettei
hän ollut vielä ollut Dannevirkessä eikä koskaan tulessa. Muitten
upseerien parissa hän ei milloinkaan avannut suutaan, istui vain,
hämillään tai uneksuen, itsekseen, ja hymyili min omituisesti suurine
silmineen, ikäänkuin olisi nähnyt jonkun näyn; taikka myöskin nousi hän
ja meni äkkiä ja ilman mitään syytä huoneesta, alas lammelle, jossa oli
yksinäistä, kiertäen sitä, lakkaamatta.

_Siellä_ hän oli kerran tavannut Tinen, tämän tullessa kotoa, yli
aidan, ja hänen kanssaan oli nuorukainen alkanut puhua — puolittain
pelokkaasti taikka viipyen _siitä_, josta hän aina ja lakkaamatta
puhui. Viborgista ja kodista.

»Siellä kulkee tie järven ympäri — millainen ihana järvi», sanoi hän
ja hymyili, ikäänkuin olisi äkkiä nähnyt sen edessään, auringossa
päilyvänä; »se on nuorien tyttöjen kävelytie, he kulkevat siellä
iltapäivisin tai sunnuntaina, kirkosta tullessaan, aina parittain — he
kulkevat aina parittain Viborgissa», sanoi hän...

Sitten hän vaikeni, hetkeksi, yhä hymyillen.

»Voi, nuoret tytöt ovat niin kauniita Viborgissa», lopetti hän sitten
harvakseen ja vaikeni taas.

Sen päivän jälkeen hän saattoi aina Tineä; useimmiten hän tuli
hämärissä; Tine istui metsäherran huoneessa — _siellä_ hän sai edes
_hiukan_ rauhaa — ja oli koettanut kirjoittaa rouva Bergille; sitten
tuli Appel ja istuutui ja jutteli, ja Tine jäi istumaan kädet sylissä,
ajatellen itsekseen kirjettä ja sitä, oliko hän vain muistanut kertoa
kaikesta: metsäherrasta ja kaikesta muusta...

Appel istui ja kertoi:

Oli joulun aika; he olivat olleet tanssiaisissa; yö oli tähtikirkas
ja he olivat kulkeneet kotiin — herrat ja naiset — kaikki suuressa
ryhmässä — sillä niin oli tapana Viborgissa — — kotiin Appelin
vanhempien luo, juomaan viiniä, kaikin... Ja he jäivät sinne, aamuun
asti...

»Niin, niin», sanoi Tine, kun Appel vaikeni, »_hän_ ja te sovitte kyllä
yhteen, luutnantti».

Hän naurahti, kunnes Appel nousi äkkiä ja alkoi kulkea edestakaisin,
aina pimeään nurkkaan saakka; häntä vaivasi uudestaan tuo ajatus, josta
hän ei uskaltanut puhua — ei kenellekään, ja joka lakkaamatta häntä
kalvoi: ajatus »tulesta» ja »kun se tapahtuu», ja millaista silloin
lienee, kun se tapahtuu.

»Milloinkahan hyökkäys inahtaa alkaa?» sanoi hän ja jatkoi kulkuaan.

Hän istuutui jälleen, mutta kauemmaksi Tinestä, ja sanoi taas:

»Sillä joskus sen toki täytyy alkaa!» Ja he olivat molemmat vaiti,
hämärässä.

... Tänään he kulkivat ääneti pitkin tietä. Tine kulki niin nopeaan,
että miltei juoksi.

»Ja nyt on siis meidän vuoromme», sanoi Appel äkkiä, kuin nykäisemällä.

»Niin», sanoi Tine vain. »Nyt on teidän mentävä.»

»Ja sanotaan että 'heitä’ odotetaan», sanoi Appel, joka kulki hitaasti
ja katsoi alas maahan.

Tine ei kai oikein kuunnellut. Oli niin monta asiaa, jotka piti muistaa
juuri viimeisinä tunteina, ennenkuin metsäherra tuli kotiin; ja
osastothan marssivat aina pois ja palasivat jälleen; ja nyt oli jo niin
kauan sanottu, että heitä voitiin odottaa...

»Missä osastossa te menette?» kysyi hän vain.

»Toisessa», sanoi Appel, ja polttava puna puhkesi äkkiä hänen
kasvoilleen.

Hän vaikeni ja he kulkivat hetkisen aikaa; sitten hän sanoi, katsellen
eteensä ilmaan, kaksi kertaa:

»Sittenhän siellä kerran on — sittenhän siellä kerran on.»

Tine juoksi koulunportaita ylös, ja Appel kääntyi ja kulki
kievarinkujaa pitkin. Hän ei tahtonut tavata ketään — hän tahtoi
olla yksin; hän ei ollut varma itsestään; ja hän kulki kulkemistaan,
edestakaisin, samaa lyhyttä välimatkaa molempien pikku talojen välissä
edestakaisin, aivan kuin olisi askeleillaan tahtonut mitata sen, ja
hänen päässään oli vain yksi ainoa ajatus: nyt se on edessä, nyt on
mentävä — — tuli, tuli, — ja hän tarrautui kiinni tähän sanaan.

Tine meni sisään huoneeseen, jossa istui upseereja niinkuin
metsäherrantalossakin. Vierashuoneessa, jonka ovi oli avoinna, makasi
pari kapteenia vuoteilla, virkatakit auki napitettuina.

Matami Bølling pesi keittiössä. Hän näytti niin lopen väsyneeltä,
silmänympärykset täynnä pieniä ryppyjä. Hän oli lakkaamattomassa
sodassa »kaikkea sitä likaa» vastaan kodissaan — sitähän kulkeutui
saappaitten mukana lattioille ja päällystakeista seiniin ja piipuista
pöydille — nurkkia myöten.

»Tässä ei kohta ole mitään paikkaa missä itse olla», sanoi hän: »Mutta
eihän meidän pitäisi valittaa, eihän meidän pitäisi valittaa.»

Hän oli istuutunut, mutta nousi jälleen. Hän oli muistanut jotakin,
mitä hänellä oli metsäherraa varten:

»Hänhän tulee kotia tänään», sanoi matami, »hänhän tulee kotia tänään».

_Sitä_ varten Tine olikin tullut. Matami Bøllingin oli tapana valmistaa
jotakin erikoista niinä päivinä, jolloin metsäherraa odotettiin;
metsäherran talossa ei sellaiseen voinut olla aikaa, siksi paljon
majoitusväkeä oli _siellä_.

Äiti toi kulhon. »Eihän se ole juuri mitään», sanoi hän. »Mutta mitenkä
sitä laittaisi, tyttöseni, mitenkä sitä laittaisi?»

»Ja Bølling, ja Bølling» — matami sanoi nyt _kaikki_ asiat kahteen
kertaan, se johtui aivojen väsymyksestä — »menehän hänen luokseen,
tyttöseni, menehän hänen luokseen».

Vanha Bølling istui makuuhuoneessa — ainoa paikka joka oli jäänyt heitä
itseään varten — ikkunan luona. Hän ei ollut jaksanut toipua siitä
yöstä, seitsemättä päivää vasten — hän laahasi niin raskaasti oikeata
jalkaansa, ja luomi ei tahtonut nousta oikealta silmältä.

Tine istui metsäherran kulho sylissään. »No, kuinka te tulette toimeen
siellä alhaalla?» sanoi isä; myöskin puhunta oli käynyt hiukan
kankeaksi.

Tine kertoi kaikesta reippaalla äänellä, kietoen vaippaa paremmin isän
säärien ympärille. »Sinä et saa vilustua, isä», sanoi hän, »sinun
täytyy pitää vaippa ympärilläsi».

Ja hän kertoi.

Sisähuoneissa alettiin varustautua matkaan; koko talosta, ylhäältä ja
alhaalta, kuului melua.

»Heidänhän on nyt lähdettävä rintamalle, isä», sanoi Tine hänen
korvaansa.

Mutta Bølling, joka ei kuunnellut enää, sanoi vain kankealla kielellä:
»Niin — mikähän tästä kaikesta tulee?» ja tuijotti Tineen tyhjin
katsein.

Tine seisoi ja silitti hänen tukkaansa ja hymyili: »No, isä, kaikki voi
käydä hyvin vielä — täytyy ainakin toivoa.»

Tine meni ulos portaille. Kievarin edusta oli täpötäynnä sotilaita,
jotka viime hetkessä tinkivät tupakkaa ja saivat kenttäpullonsa
täyteen. Pensaikkojen takaa, kaikista taloista, tuli osastoja, ja
merkinannot kaikuivat, kutsuvina ja äänekkäinä, yli seutujen.

Alhaalla, sepän pienen peltotilkun kohdalla, seisoi kansanjoukko. Komea
vihreä ruis aaltoili tuulessa, miesten pohtiessa viljan laatua.

»Lihavaa maata tämä», sanoi eräs painavasti.

»Nii-in», vastasi toinen verkkaan.

»Mutta niin hedelmällistä kuin Lollannin maa ei se sentään ole», lisäsi
kolmas.

»E-ei, niin hedelmällistä kuin Lollannin ei se sentään ole», toisti
toinen hitaasti, ja he seisoivat kaikin hetkisen ääneti, katsellen
vihantaa peltoa, kivääreihinsä nojautuneina.

»Hyvästi, äiti», huusi Tine, jonka jälleen piti mennä, portailta.

»Hyvästi, terveisiä metsäherralle», vastasi matami Bølling, joka juuri
katosi ovesta.

Tine kulki torin poikki, tervehtien ja nyykäyttäen päätään hyvästiksi —
hänhän tunsi ainakin puolet kaikista kasvoista. Tiellä marssi komppania
komppanian jälkeen hänen ohitseen; metsäherran puutarhan läpi kuului
kiväärien kalina ja marssivien askeleet ja upseerien huudot.

Metsäherrantalo oli jo tyhjä. Tine kulki kierroksen ja aukaisi ikkunat
savuttuneissa huoneissa. Lakanat oli otettava esiin metsäherran
vuodetta varten. Ulkoa kaikui komennushuutoja; jokin osasto alkoi
laulaa.

Appel tuli juosten, vaippa yllään, puutarhan kautta. Hän tuli sisään,
hätäisenä ja kalpeana, ja riensi Tinen luo.

»Niin, heitä voidaan odottaa», sanoi hän saattaen tuskin puhua ja otti
Tineä kalvosesta niin että teki kipeää. »Ajutantti on sanonut, että
heitä voidaan odottaa.»

Ja hän seisoi tuokion ajan tuijottaen Tineen, hurjasti, Tinen käsi
suonenvetoisesti omaansa puristettuna, ja riensi jälleen pois, pihan
poikki, vaippa hulmuten — _hänen oli vain täytynyt nähdä joku ihminen
ja sanoa se_, ennen lähtöään sinne.

Tine kulki ehdottomasti hänen perässään, ulos portaille ja pihan
poikki. Mutta sitten hän kääntyi ja meni veräjästä. Kummulta saattoi
nähdä kotiapalaavat rykmentit.

Aurinko oli laskemaisillaan, ja ilma oli viileä ja kirkas. Niin etäälle
kuin silmä kantoi yli aukean maan, näki hän mäillä ja teillä ja
pensaikkojen takana sotajoukkojen tummat ja liikkuvat rykelmät, jotka
lähtivät sotaan ja palasivat kotiin. Ilma oli täynnä komennussanoja ja
merkinantoja, ja joukkojen töminä häipyi kumeana kukkulain taakse.

Tuolla oli Appel — keskellä tietä hän heilutti sapeliaan.

Kukkuloilla välkkyivät pistimet kuin salamat, ja etäältä hän kuuli
kotiapalaavain laulua. Sitten lauloivat myöskin ne, jotka lähtivät —
lyhyemmissä erin.

Tine ei tietänyt laulavansa mukana, hänkin, korkealla äänellä, ylhäällä
huipulla. Ilma kaiku sotilaitten tahdikasta marssia, aseitten kilinää
ja laulua, ja aurinko laski.

Sitten hän näki metsäherran joukon — _tuolla_ läheisellä mäellä — oli,
oli, _se_ se oli. Kuinka he lauloit aikaan!

Ja Tine juoksi kukkulaa alas ja kotiin.

       *       *       *       *       *

Upseerit olivat istuutuneet pöytään, höyryävien vatien ääreen, ja
lautasten kalina ja nauru ja puhe kaikui halki talon, kun Sofi kulki
ulos ja sisään. Renkituvassa söivät aliupseerit illallista, ja heitä
palveli Maren; ulkona pihalla hääräsivät iloiset sotilaat edestakaisin.

Berg istui, sääret riippuen, lihatukilla uunin vieressä, likellä Tineä,
joka seisoi ja paistoi munia. Se oli tullut hänen lempipaikakseen, tämä
kolkka uunin luona, ihanassa lämpimässä, jossa Tine hyöri hehkuvin
kasvoin. Hänellähän oli niin paljon kysymistä, paljon sellaista, mitä
hänen piti saada tietää; ja täällä he saivat myös koko lailla olla
rauhassa.

»Mutta Tine», huusi Berg ja veti häntä pois käsivarresta; näytti siltä,
kuin liekit pesästä olisivat hulmunneet aina Tinen hameeseen asti.

Mutta Tine nauroi ja kertoi edelleen.

Renkituvassa alkoivat kersantit laulaa, ja käytävään tulvasi paksu,
paistetun silavan ja omenain käry, kun Maren kulki ovessa.

»Heitä ei saa kylläisiksi», sanoi Sofi, joka tuli upseerien puolelta,
vadit tyhjinä.

»Kas tässä, tässä», sanoi Tine ja ojensi hänelle uuden vadin täynnä
munia. Berg luki ääneen, talikynttilän valossa, vaimonsa kirjettä. —
alakulmaan oli Herluf kirjoittanut — joku toinen oli johtanut kynää —
kahden rivin väliin: »Terveisiä Tinelle», suurilla kirjaimilla.

He puhuivat rouva Bergistä — kauan, puoliääneen. He puhuivatkin melkein
aina hänestä.

»Mutta hän ei viihdy siellä», sanoi Berg.

»Ei, hän ei saa kylliksi aurinkoa», sanoi Tine.

»Sehän se on», nyykäytti Berg ja tuijotti tuleen: »Marie tarvitsee niin
paljon aurinkoa.»

Sisällä arkihuoneessa olivat upseerit lopettaneet aterian. Soitettiin
pianoa, ja uunin luona kolistettiin haloilla säestykseksi. Renkituvasta
kuului kersanttien laulua. Koko talo oli täynnä ruuanlemua ja iloista
hälinää. Ulkona pihamaalla seisoi pari sotilasta ja kuulosti. He imivät
veräjän luona hitaasti piippujaan, ennenkuin menivät latoon nukkumaan.

Berg jäi istumaan tukilleen — hoitihan parooni isännyyttä — ja siinä
alkoi hän syödä Bøllingin matamin kanakeittoa.

»Ruoka tekee vallan ihmeitä», sanoi Sofi, luovien keittiöstä
renkitupaan. Siellä oli hänen päämajansa. Hän alkoi aina, antautuessaan
puheisiin kersanttien kanssa, selittämällä:

»Niin, nähkääs, minä olen Horsenista», ja seisoi, kädet esiliinan alla,
sipsuttaen sotilaiden edessä; hän muistutti hiukan jotain kanalintua
soitimen aikaan.

»Kiitos ruuasta, Tine», sanoi metsäherra ja puristi Tinen kättä. Nyt
hän oli saanut loppuun matamin kanakeiton.

»Senhän on äiti lähettänyt», sanoi Tine. »Terveydeksenne!»

Berg nojasi päänsä taaksepäin ja katseli Tineä, jolla oli totivesi
kiehumassa ja joka otti laseja esiin.

»Niin, te olette niin hyviä, molemmat», sanoi hän pehmeästi ja hitaasti.

Ja hän tuskin hennoi jättää hyvää soppeaan siinä tulen loimossa.

Sisällä arkihuoneessa istuivat upseerit kehässä, suurien savupilvien
keskessä, kylläisinä ja suloisen lämpiminä. He eivät enää keskustelleet
niin innokkaasti, istuivat vain ja nauttivat itsekseen sisälläolosta ja
tulesta ja hyvistä paikoistaan, Tinen kulkiessa heidän keskuudessaan,
valkea esiliina yllään, terveenä ja voimakkaana, tarjoten kaikille
totivettä. Upseerit kumartuivat hänen puoleensa ja kuiskasivat hänen
kulkiessaan ohitse, ja luutnantti Løvenhjelm takoi lakkaamatta »El
Olea» pianolla.

Uunin luona puheli pari kapteenia kööpenhaminalaisen kirjeenvaihtajan
kanssa — juutalaisen näköisen henkilön, joka täksi yöksi riisti Bergin
hyvän vuoteen, saadakseen tilaisuuden »nähdä maalaista majoitusta»
— eilisestä taistelusta: Kahdeksas rykmentti oli ollut tulessa ja
tehnyt tehtävänsä hyvin. Mutta kapteenit eivät tietäneet, tunsiko hän
yksityiskohtaisesti tiedonannot.

»Kolme kuollutta, herra kapteeni», sanoi Løvenhjelm ja herkesi hetkeksi
soittamasta.

Vanha majuri, joka puhui oikein puhdasta »holstenilaista», istui
sohvassa ja valitteli Bergille: hänen molemmat tyttärensä tahtoivat
välttämättä päästä tänne, ambulanssiin.

»Ja mite tekee frouvasväki tääll? Teme ei ole mike paikka frouvasväkee
varte», toisteli majuri lakkaamatta, huolestuneena — kunnes he äkkiä,
koko huoneen halki, kuulivat Tinen sanovan korkealla, iloisella
äänellään Løvenhjelmille, pianon ääressä:

»Ei kiitos, herra luutnantti» — — ‒, ja kaikki nauroivat kohti
kurkkuaan, Tine myöskin. Majuri eksyi »tyttäristään» ja pani kätensä
vieressä istuvan Bergin polvelle.

»Ah, suloinen, suloinen», sanoi hän seuraten silmillään Tineä
loistavassa esiliinassa — samoin kuin Berg, joka hänkään ei irroittanut
silmiään Tinestä.

Majuri nousi mennäkseen, ja muut seurasivat esimerkkiä. Nytkös juostiin
ylös portaita, ja ylhäällä vierashuoneissa hälistiin; talo kaikui,
kun kaikki saappaat viskattiin jalasta. Puutarhamajassa luutnantit,
hupsuina loma-ilosta, takoivat kämmenillään seiniin, merkinannoiksi.
Oli kuin kaikki elämän henget nyt vasta oikein olisivat kirvonneet, kun
jälleen sai riisuutua ja pääsi hyviin vuoteisiin, puhdas paita päällä,
liinalakanain väliin. Iloinen hälinä vallitsi joka huoneessa, ja joka
sopessa ryömittiin vuoteisiin.

— — — »Eikös tunnu hyvältä jäsenissä», huusivat toiset puutarhamajasta
ja takoivat seiniin. Ylhäällä kolistettiin sapeleilla lattiaan ja
vaadittiin hiljaisuutta.

Tine hallitsi ulkona varastohuoneessa: se oli tullut hänen huoneekseen.
Hän kiskoi patjan vuoteestaan: ainakin se täytyi metsäherran saada
alustaksi sohvalleen.

Hän alkoi tehdä sijaa laatikkosohvaan, kuninkaitten alle. Huoneessa
ei ollut muita kuin käsipuoli parooni ja kirjeenvaihtaja. Parooni
piti hänelle seuraa ja puhui englantilaisistaan. Nuo käsipuolen
englantilaiset olivat kaksi nahkapukuista ja vakavaa »gentlemannia»,
jotka olivat Alsissa »nähdäkseen sotaa» ja joita parooni kuljetti
mukanaan yötä päivää, saarella ja valleilla, kieli pitkänä, innokkaana
kuin jokin markkinaopas.

»Niin — rakas ystävä», sanoi hän, »eikö ole liikuttavaa... he sanovat:
_meidän_ joukkomme, _meidän_ haavoitettumme, aivan kuin ne olisivat
heidän omiaan, rakas ystävä, heidän _omia_ maanmiehiään — niin eikö ole
liikuttavaa...»

Parooni pysähtyi silmänräpäykseksi, ja kirjeenvaihtaja sanoi:

»Niin, nuo herrat ovat myötätuntoisia asiallemme.»

»Niin, voitte huoleti mainita heidät lehdessänne», sanoi parooni,
»voitte huoleti mainita heidät, hyvä herra, heillä ei voi olla mitään
sitä vastaan», kertasi yhä parooni, ikäänkuin nahkapukuiset olisivat
suoneet kuninkaallisen myönnytyksensä, että heidät saisi mainita
lehdessä.

Kirjeenvaihtaja kirjoitti muistiin heidän nimensä, ennenkuin laskeutui
metsäherran vuoteeseen.

Tine oli saanut metsäherran sijan valmiiksi; talo oli vähitellen käynyt
hiljaiseksi. Ainoastaan puutarhamajassa juteltiin vielä ja tupakoitiin;
upseerit istuivat vuoteillaan. Eräs luutnantti, joka kuuli jotain
pientä melua arkihuoneesta, avasi oven vuoteensa jalkopään vieressä,
huutaen: »Kuka siellä?» arkihuoneeseen.

»_Minä_», huusi Tine ääneen ja juoksi nauraen tiehensä; hän oli jo niin
tottunut leirielämään.

Käytävän ovessa tuli metsäherra häntä vastaan. Hän pelkäsi aina
tulenvaaraa, nyt kun oli niin paljon ihmisiä talossa, ja teki aina
kierroksen latojensa ympäri.

He seisoivat hetken yhdessä portailla. Yö oli pimeä, rakennukset
häämöttivät vain varjoina, ja kaikki oli hiljaista; vain jokin elukka
kuului liikahtelevan pilttuussaan. Silloin rasahti äkkiä pesutuvan
puolelta.

»Mitä se oli?» kysyi Berg; oli kuin hän olisi hiukan hätkähtänyt.

»Oh, se kai oli pesutuvan ovi», vastasi Tine ja kävi samassa —
silmänräpäykseksi — hämilleen. Iltaisin kuului ainainen rapina ja
supina pesutuvan luota, jossa Marenilla oli vuoteensa.

He seisoivat hetken vielä, äänettöminä, pilkkopimeässä.

»Hyvää yötä», sanoi Berg sitten ja tapaili hänen kättään.

»Hyvää yötä.»

Tine meni sisään, hän istui vielä vuoteensa reunalla, kun joku tarttui
hänen ovenripaansa.

»Tine» se oli metsäherran ääni — »nyt taas olette ottanut patjanne ja
antanut sen minulle...»

Tine sävähti: »En», sanoi hän, »enhän toki».

»Olette», sanoi ääni pehmeästi, »ja se on aivan liikaa — aivan
liikaa... Kiitos.»

Siinä istuessaan vuoteensa reunalla hän kuuli metsäherran askelien
häipyvän; hän oli saanut kyyneleet silmiinsä. Sitten hän riisuutui ja
kävi vuoteeseensa, hitaasti ja hiljaa.

Tuntui niin hyvältä ja turvalliselta, nyt kun metsäherra oli kotona.
Muina iltoina, metsäherran ollessa poissa, Tine saattoi niin usein
pelätä, oikein noin tuhmasti pelätä kaikkien näitten monien ihmisten
keskuudessa, jotka nukkuivat ja hengittivät ylhäällä ja alhaalla; oli
kuin talo itse olisi käynyt eläväksi, siltä hänestä tuntui, tuo kuollut
talo.

Ja metsäherra, hän oli »siellä», eikä kukaan hänestä tietänyt.

Mutta nyt oli niin turvallista, tänä iltana oli täällä hiljaista ja
turvallista...

Tine makasi ja hymyili. Hän ajatteli kirjettä ja Herlufin »terveisiä»
ja metsäherraa, joka oli istunut siellä uunin edessä.

Että kaikki olikin voinut käydä niin: nyt ei hän toki enää pelännyt
metsäherraa!

... Joku hiipi sukkasillaan käytävässä renkitupaan päin. Se oli Maren.

Sitten kävi koko talo aivan hiljaiseksi.

       *       *       *       *       *

Tine hypähti vuoteesta, alas lattialle, ulos keittiöön, paljain jaloin,
yöasussaan.

Ensimmäisen torventoitotuksen hän oli kuullut unessaan ja havahtunut
kohta.

Niin — se oli — se _oli_ hälyytysmerkki...

Kaikki kiirehtivät vuoteistaan, ylhäällä ja alhaalla. Pihalla
juostiin minkä ennätettiin. Tine ei löytänyt kynttilää, sai vaatteita
ympärilleen ja huusi käytävään:

»Sofi, Sofi!»

Askeleita kuului sisältä ja ulkoa. Ääniä ylt'ympäri. Tine huusi taas:

»Sofi, Sofi», ja riensi takaisin. Hän sai sytytetyksi kynttilän, joka
sammui vedossa.

Käytävässä juoksivat upseerit sivu, pimeässä. Palvelijat riensivät
huoneitten läpi, hulmuavin kynttilöin. Keskellä lattiaa seisoi
Løvenhjelm; kalpeana ja neuvottomana hän napitti takkiaan ja avasi sen
jälleen.

»Tine, Tine», huusi Berg, joka tuli keittiöstä: »Pankaa kynttilöitä
ikkunoihin. Nopeaan; nopeaan!»

»Panen, panen», vastasi Tine, »panen...»

»_Alkaako se nyt_?» kysyi hän hiljaa Bergiltä, joka äkkiä oli
pysähtynyt.

»_Ehkä!_» Ja Berg meni.

Hälyytysmerkit kaikuivat huonerivien takaa, kaikkialta, hevosia
talutettiin ulos pihalle.

Tine sytytti kynttilät, toisen toisensa jälkeen. Upseereita ja
sotilaita riensi pihamaalla, kalpeina kynttiläin kajossa. Ylhäältä
kuului vielä ääniä avoimesta ovesta, jota tuuli heitteli; pihalta
kaikuivat majurin komennussanat, jotka vihuri vei.

Ja patooni huusi vaunujaan.

Kirjeenvaihtaja riensi pyöräpäisenä edestakaisin, pukeutuen keskellä
salia, hyörien ja sipsuttaen ja hykertäen käsiään, sanoen:

»Siitä tulee kova paikka, siitä tulee kova paikka.»

»Luuletteko?» kysyi Tine tuskaisena ja kääntyi kynttilöistä poispäin.

»Tulee, kaikki uskovat että nyt se paukahtaa», sanoi lehtiherra eikä
ollut sipsutukseltaan saada liivejä ylleen.

»Tine, hyvästi», sanoi Berg äkkiä hänen selkänsä takana ja puristi
hänen kättänsä, silmänräpäyksen ajan, lujasti omassaan.

Tine vain katseli metsäherraa; sitten hän seurasi lähtevää, kunnes tämä
oli ulkona.

Talo oli tyhjä. Puistokujalta kuului vain askeleita, jotka nopeasti
etenivät...

Sofi tuli sisään, yönutussa ja kynttilä kädessä.

Hän sanoi:

»Että heidän pitää antaa elämäns — että heidän pitää antaa elämäns», ja
hän pyöri edestakaisin ja itki, kulkien käytävästä saliin.

Tine ei kuunnellut häntä. Hän juoksi pihalle, puutarhaan. Hän ei
milloinkaan ollut tuntenut sellaista tuskaa. Hän törmäsi pimeässä puuta
vasten, pensaaseen, mutta juoksi yhä — kukkulalle.

Sotajoukko näytti vain suurelta varjolta, edetessään tietä pitkin.

Hän seisoi kauan; hän tahtoi erottaa _eräät_ kasvot, mutta ei nähnyt
mitään. Ääneti liukui tuo suuri, tuntematon varjo ohi — ohi ja ohi,
ulos pimeään, jossa askeleet häipyivät.

Sitten Tine meni alas, sisälle. Kynttilät paloivat vielä ruutujen
takana; kaikista ovista kävi veto. Korjaamatta jätettyjen vuoteitten
edessä seisoi pari lekottavaa kynttiläpahasta.

Keittiössä oli Sofi istunut tukille; hän istui ja nuokkui; ja
renkituvassa makasi Maren kaappisängyssä, kasvot pöhöttyneinä, nukkuen,
pitkin pituuttaan kynttilänsä vieressä.

Tinellä ei ollut rauhaa, hän ei saattanut nukkua. Hän sammutti
ikkunakynttilät ja koetti kirjoittaa — rouva Bergille kirjettä, jonka
hän jo oli aloittanut.

Mutta hän ei kirjoittanut; kumartuneena lampun valossa hän vain luki
ennen kirjoittamaansa.

Niin, kaikki oli metsäherrasta, joka lause — _kaikki_.

Ja äkkiä hän jätti kirjeen sikseen, päästi sen käsistään ja meni
sisään, pimeään puutarhasaliin. Siellä hän nojasi päänsä kylmään
marmoripöytään ja itki...

Aamun ensimmäinen sarastus syttyi. Harmaana hiipi päivä esiin valaisten
korjaamattomia vuoteita ja hävitettyä ja autiota taloa.

Ovet olivat vielä auki; ne paukkuivat ylhäällä ja alhaalla.

Mutta Tine ei noussut paikaltaan. Hiljaa istui hän harmaassa aamussa.

Ulkoa kuului taas torvien törähdyksiä; tuuli hajoitti ne, niin että ne
kuuluivat lintujen kirkunalta.

Äkkiä hän hymyili: hän ajatteli metsäherran sanaa: »hyvästi». — — —

       *       *       *       *       *

Sen päivän aamuna alkoivat tykit soida Broagerissa.




IV.


Rauha oli poissa.

Tykit valoivat syvää, kauhistavaa ääntänsä aaltoilevaan ilmaan,
tuntimääriä, samalla kun tie kaikui marssivien askeleita ja lähetit
karauttivat täyttä laukkaa puolikuolleilla hevosillaan: kahteen erään
oli annettu hälyytysmerkit saman vuorokauden aikana.

Kaikki rakennusrivit metsäherrantalossa vavahtivat silloin tällöin —
lattiat ja seinät — aivan kuin olisivat olleet kuumetautisia, eläviä
olentoja.

Kaikki jokapäiväinen työ tuli tehdyksi. Ruoka kannettiin sisälle ja
tuotiin ulos. Joukkoja saapui ja lähti.

Oli ilta. Tine tuskin tiesi, että hän vaistomaisesti viipyi
viipymistään sisällä, kulkien ympäri ryhmästä ryhmään ja vain
_kuunteli_, voimatta irtautua; hänen _täytyi_ jäädä sinne, hänen
_täytyi_ kuunnella.

Huoneissa oli hälinää. Upseerit puhuivat äänekkäästi, miltei iloisesti:

»Viisisataa granaattia oli ammuttu», huusi eräs.

Toinen arveli, että niitä oli ollut seitsemänsataa. Ja kuitenkaan eivät
varustukset olleet saaneet mitään vaurioita.

»Ei edes ruudin arvosta», sanoi muuan ajutantti.

Uunin vieressä seisoi suurin ryhmä. Eräs kapteeni, jonka parta oli
Napoleonin mallinen ja jolla oli piippu suussa, sanoi:

»Aliluutnantti Appel on haavoittunut.»

»Onko? — Hänkö, se tulokas?»

»Niin», vastasi piippuniekka. Ja toinen, joka lämmitteli selkäpuoltaan,
lisäsi:

»Tiedättehän, se hintelä, vaalea —»

Keskellä lattiaa seisoi toinen ryhmä. Parhaasta päästä nuoria
luutnantteja, jotka pureskelivat pieniä viiksiään ja keskustelivat
tapahtumista käyttäen sangen ammattimaisia sanantapoja.

Tine kulki heidän ohitseen.

Kirjakaapin vieressä puhuttiin jostakin paaluvarustuksesta, joka oli
räjäytetty. Kolmekymmentä miestä oli mennyt aivan mäsäksi ja lyttyyn
parrujen ja paalujen alle.

Tine seisoi likellä ja kuunteli kauan.

»Kuinka kalpea te olette, neitsyt Bølling», sanoi eräs kapteeni, joka
kääntyi hänen puoleensa ja eristäytyi ryhmästä.

»Niinkö kapteenin mielestä?» sanoi Tine ja jäi yhä kuuntelemaan:
Kaksikymmentäneljä kuollutta oli joku laskenut.

Tinessä eli vain yksi ainoa ajatus:

»Ja ne ampuvat yhä... ne ampuvat yhä.»

Vihdoin hän kiskaisi itsensä irti ja meni ulos, pitihän totivesi panna
tulelle, ja yösijat oli valmistettava, kaikille sohville.

Käytävässä makaili eräs luutnantti matka arkulla, käryävän lampun alla.
Hän puhutteli Tineä ja kertoi.

Hän oli ollut aivan eturintamassa — paalumajan luona. Tine jäi
seisomaan; hän ei kuullut tavuakaan siitä mitä toinen sanoi. Äkkiä
kysyi hän vain puoliääneen ja katseli luutnanttia:

»_Oliko se niin hirvittävää?_»

Luutnantti jatkoi kertomustaan — todellisuudessa hän oli kuulunut
kymmenenteen rykmenttiin, jonne vuorokauden mittaan oli pudonnut kaksi
granaattia.

»Kuumaa se oli», sanoi hän, »mutta tuleen tottuu».

Hän sojotti sääriään ja jutteli juttelemistaan, samalla kun hän,
ikäänkuin ajatuksissaan, otti Tinen tahdottoman käden ja kosketteli
sillä polveaan.

»Näittekö kuolleet?» sanoi Tine vain eikä liikahtanut.

Joku tuli vierashuoneesta, ja luutnantti kirosi hiljaa.

Tine meni ja pani toti veden tulelle ja vei sen sisään ja sai kaikki
sijat tehdyksi; häneltä kysyttiin ja hän antoi vastauksia.

Sofista ei ollut mihinkään. Hän vain istui, käärittynä, koko päivän
sopessaan ja valitteli.

Nyt hän ryömi Tinen luo kamariin.

»Eihän sitä enään kulje turvass maan pääll», sanoi hän ja valitteli
tykkien jymistessä. »Se tulee meidän kaikkien pääll... ennenkuin
tiedämmekään», kertasi hän ja korotti ääntään: »Ei ole varmaa paikkaa
maan pääll.»

Tine istui uunin ääressä. Hänestä oli kuin tykkien jymy vain olisi
kasvanut sitä mukaa kuin yö kului.

Sofi jatkoi yhä itkevällä, alituisesti nousevalla ja laskevalla äänellä
puhettaan metsäherrasta ja »kaikest täst surkeudest» ja Marenista,
»joka ei oikein tietäny kuink hän aina vaan sais värvätyks housuparin
sänkyyns».

»Ei, sitä hän ei tiedä», sanoi Sofi ja alkoi taas puhua rouvasta:

»Kuink enkelimäisen hyvält hän näyttää tuoss noin», hän katsahti rouva
Bergin kuvaa, joka riippui vuoteen yläpuolella, ja Tine seurasi Sofin
katsetta.

»_Siin_ hän istuu», valitteli palvelija, »ja näyttää niin sydämellisen
iloselt... niin, kukaan ei tiedä» (Sofin ääni nousi) »mitä voi
sattua... ja kuka on vointi vetää viime huokauksens...»

Sofi alkoi itkeä ääneen.

»Se on sitt rouvan näkönen», toisti hän yhä, »se on sitt rouvan
näkönen, tuommonen juur hän oli — — noin hän liikku tääll joka päivä...»

Tine irroitti kuvan ja katseli sitä kauan.

»Niin, se on näköinen», sanoi hän ja piteli kuvaa, lujasti, aivan
kuin olisi ristinyt kätensä sen yli. Kyynelet valahtivat esiin hänen
silmistään — ensi kertaa näiden vuorokausien aikana.

Ylt'ympäri talossa rupesivat upseerit hankkiutumaan levolle. Tine
kietoutui huiviinsa. Hän teki saman kierroksen kuin metsäherra, nyt kun
tämä oli poissa. Olihan metsäherran turvallista tietää, että edes joku
piti vartiota.

Käytävässä istui luutnantti yhä.

Tine kiersi lyhty kädessä kaikkien huonerivien ympäri. Sisällä oli
hiljaista, kauttaaltaan. Mutta maa tuntui heikosti vavahtelevan,
tykkien jyristessä. Veräjän luona tuli jokin haamu häntä vastaan. Se
oli käytävän luutnantti, jonka mielestä oli edullista tehdä »kierros»
tänä iltana.

Mutta hän väistyi syrjään, nähdessään Tinen kasvot, kalpeina ja
jäykkinä, lyhdyn valossa.

Tine meni pesutuvan kautta. Keskellä lattiaa paloi lekottava kynttilä,
jonka Maren taaskin oli jättänyt.

Sisällä huoneessa Tine riisuutui hitaasti. Maatessaan hän muisti
yht’äkkiä:

»Mutta Appelhan on haavoittunut» — ja unohti sen samassa jälleen.

Ikkunaruudut helisivät heikosti. Ulkona tallissa valvoivat eläimet.
Silloin tällöin ne ynisivät, umeasti, aivan kuin rajuilman edellä.

       *       *       *       *       *

Pommituksen kolmas päivä koitti, eikä Bergin rykmentti ollut palannut.

Myöhään yöllä oli jälleen annettu hälyytyskäsky. Tunti tunnilta kului,
kaikki rykmentit olivat menneet.

Parooni oli vaunuissaan lähtenyt matkaan päivän ensi kajossa.

Nyt ei koko suuressa, autiossa talossa kuulunut pienintäkään melua,
eikä kukaan ollut lähtemässä. Tine ei kestänyt sitä, hän meni kotiin.

Siellä oli matami Bølling ottanut ajasta vaarin; hänellä oli kaikki
lattiaämpärinsä esillä. Kaksi torpparinvaimoa hankasi sannalla ja
paljain käsin. Tine ryhtyi auttamaan, sitaisten hameensa ylös.

»Mutta mitä se auttaa tyttöseni», sanoi matami Bølling, joka saippuoi
tuolien selkämyksiä vanhoilla käsillään. »Lika tunkee kuitenkin sisään
kaikista raoista. Se tulee kaikkien kynnyksien yli.»

Matami Bølling loi katseensa torille, joka oli syvän loan vallassa.

»Ja se käy aina vain pahemmaksi», sanoi hän ja jatkoi jälleen
saippuoimistaan.

»Niin, äiti, niin», sanoi Tine vain hän hankasi lujasti ovipiellä — kun
äidin puhetulvassa tuli pieni seisahdus.

Kievarinovessa näyttäytyi Tinka, pilareitten välissä.

»Teillä on mahdoton urakka!» huusi hän torin poikki.

»Ei, me annamme lian pesiä!»

Tine alkoi juosta kievariin päin, niin että loka roiskui hänen
ympärillään.

Aamupäivällä yltyi tykkien jymy. Niin ankaraa ei se ollut vielä koskaan
ennen ollut. Ruudut, joita matami Bølling kiilloitti, helisivät hänen
käsissään.

»Oi Herra Jumala tätä surkeutta — oi Herra Jumala tätä surkeutta»,
sanoi hän, liikuttaessaan käsiään vapisevia ruutuja pitkin.

Tine jätti ovipielet silleen; kalpeana, tuijottavin silmin hän vaipui
tuolille.

Pesän vieressä riitelivät torpparinvaimot, mistään välittämättä,
kiehuvasta vedestä.

He saivat kaikki valmiiksi, ja matami Bølling tahtoi saattaa Tineä. Hän
tai toi nähdä, kuinka siellä alhaalla tultiin aikoihin. Tori ja tie oli
yhtenä liejukkona. Matami Bølling nosti hameitaan eikä tietänyt mihinkä
astua.

»Tine, Tine», huusi hän melun halki ja kääntyi katsomaan tytärtään,
joka aina jäi jälkeen.

Eikös ollut ihan kuin Tine olisi kulkenut vallan unessa... ja laihaksi
hän oli käynyt — vallan laihaksi.

»Oi voi — oi voi, tätä surkeutta», huokasi matami Bølling ja jatkoi
matkaansa.

Hän kulki huoneitten läpi sukkasillaan. »Ettemme toisi likaa mukanamme
sisään», sanoi hän, »täällä on sitä kyllin — täällä on sitä kyllin».

Matami Bølling katseli huokaisten lattioita ja kattoja. Ja huonekalut
olivat saaneet naarmuja ja seinät kolhaisuja, eikä mikään ollut
paikoillaan.

»Oi Herrajumala — oi Herrajumala», valitti matami Bølling kaiken tämän
hävityksen nähdessään. Hän puhui »tästä ihanasta talosta», millainen se
oli ennen ollut:

Ja nyt — ja nyt! Matami Bølling pysähtyi ja alkoi itkeä.

»Tuossa oli hänen ompelupöytänsä», sanoi hän ja jatkoi kulkuaan.

Hän kulki notkuvien lattiapalkkien yli: joka sopessa näkyi hävityksen
merkkejä.

»Mutta Tine, sinun pitäisi toki koettaa hiukan varjella tätä», sanoi
matami Bølling hiukan kiihkeästi.

»Niin, äiti, niin», vastasi Tine.

Näkihän hän kyllä, kuinka lika pesiytyi talon kaikissa sopissa, että
kaikki kului ja joutui rappiolle, eikä hän sittenkään tehnyt mitään...
Eihän hän voinut sille mitään...

Matami Bølling kulki paikasta paikkaan ja torui:

»Voisihan sitä tehdä jotain — pitää koossa...»

»Ja sinun pitäisi kovistaa piikoja», sanoi hän.

»Niin, äiti, niin.»

»Mutta kaikki» — ja äkkiä särkyi Tinen ääni, oli kuin hän puhkeisi
nyyhkytyksiin — »on poissa tolaltaan..»

»Niin, niin, tyttöseni», sanoi matami Bølling hiljaa ja alkoi itse
uudelleen itkeä, taputtaen tyttären käsiä.

... Matami Bølling oli kulkenut pihan poikki, veräjälle.

Väsyneenä istuutui Tine tuolille uunin viereen: toiset puhuivat eikä
hän kuunnellut heitä, he kulkivat hänen sivutseen eikä hän huomannut
heitä, sillä hänellä oli vain yksi ajatus, yötä päivää yksi ainoa
ajatus, joka vaimensi tuhannet muut:

_Kun he tuovat hänet verisenä — haavoitettuna ja verisenä_.

       *       *       *       *       *

Kun matami Bølling oli veräjän ulkopuolella, oikaisi hän peltojen
poikki. Hän tahtoi mennä katsomaan Per Erikin väkeä. Vanhus oli viime
aikoina ollut niin heikko, kenelläkään ei ollut nykyään aikaa vaalia
sairaspoloista.

Mutta ylhäällä kummulla hän näki äkkiä Bøllingin, aivan korkeimmalla
huipulla, ja hänen vieressään oli Lars työnjohtaja auroineen.

Mutta että Bølling oli päässyt kiipeämään tuonne ylös — matami Bølling
riensi miltei juoksujalkaa kynnettyä peltoa myöten —: oliko se nyt
sopiva paikka, vetoinen ja tuulinen, sairaalle miehelle, niin huono
kuin hän oli.

»Bølling, Bølling», huusi matami.

Mutta hän ei kuullut enää — ei edes omaa ääntään, joka
silmänräpäykseltä, hänen juostessaan kummulla seisovaa Bøllingiä päin,
kävi tykkien jymy yhä ankarammaksi.

Niinkuin ääretön vaippa, pattereista suihkivien salamain lävistämänä,
makasi vyöryvä savupilvi yli tienoon. Ja sitä vastaan erottuivat,
ikäänkuin maan syvyydestä kohoavina, valtavat mustat savupatsaat, joita
liekit kiertelivät, suunnattomat, taivaaseen kohoavat tukipylväät— ne
nousivat taloista ja kylistä, jotka paloivat perustuksiaan myöten.

Matami Bølling ei puhunut. Kauhistuneena rupesi hän vapisemaan ja vei,
ikäänkuin rukouksessa, ristityt kätensä väliin ylös ja taas alas.

Bølling oli nähnyt vaimonsa. Mutta hän ei liikahtanut.

Hän otti vain keppinsä ja ojensi sen vapisevalla kädellään savupatsaita
päin, puhuen kankealla kielellään:

»Tuo on Ransgaarde.»

»Tuo on Staugaarde.»

»Tuo on Dybbøl.»

Matami Bølling ei voinut puhua. Mutta hän ei myöskään itkenyt. Hän
kuljetti vain ristittyjä käsiään avuttomasti edestakaisin, ylös ja alas.

»Se on Dybbøl», sanoi Bølling jälleen.

»Sinä et saa olla täällä», sanoi matami Bølling äkkiä ja _kiskoi_ hänet
mukanaan, juosten sairaan kanssa kynnetyn maan yli, puolittain kantaen
häntä.

»Et saa seisoa täällä.»

Oli kuin tykkien jyry olisi heikentynyt. Bølling kulki hiljaa
vaikeroiden, pää täristen. Ja tukien miestään, itse kuin puutuneena,
ei matami kauhistuksissaan keksinyt mitään sanoja ja kertasi vain kuin
Tine äsken — kahteen erään:

»Niin, kaikki on poissa suunniltaan.»

Ylhäällä kummulla käänsi Lars vouti hevosensa.

       *       *       *       *       *

Tine oli noussut tukilta. Hän kulki portaita ylös ja meni sisään
entiseen makuuhuoneeseen: _siellä_ oli epäjärjestys suurin.

Mutta hän ei saanut itseään pakotetuksi siivoustoimiin; voimattomana
hän istuutui vain rouvan vanhalle vuoteelle ja tuijotti tyhjiin
tyynyihin.

Vaunut vyöryivät pihamaalle. Hän tunsi paroonin ja rovastin äänet.

He menivät sisään.

Patooni saapui Sonderborgista. Hän oli haltioissaan, aivan haltioissaan
englantilaistensa takia.

»He riensivät eteenpäin, teidän korkea-arvoisuutenne, vallitusten
edessä, keskellä kuulasadetta — he suorastaan _hakevat_ kuolemaa»,
sanoi hän.

Patooni oli aivan suunniltaan.

Mutta hänen korkea-arvoisuutensa oli vähemmän huvitettu
englantilaisista. Hän puhui vain Sonderborgista, pommituksesta. Hän oli
liikutettu, hän eksyi käyttämään voimakkaita sanoja:

»Se on kansojen oikeuden loukkaamista — varustamatonta kaupunkia — se
on koko vuosisadan pilkkaamista...»

Tine kuuli hänen leveän ja käskevän äänensä, joka kaikui
katkeroituneena kanuunain jylinää vasten ja kantautui aina hänen
luokseen, makuuhuoneeseen asti:

»Mutta he eivät myös jää vastausta vaille. Me vastaamme heille», sanoi
hän ja mitteli lattiaa »olemmehan toki herroja merellä. Me ryhdymme
kostotoimenpiteisiin... hallituksemme on toimiva...»

Hän jatkoi yhä, puhuen aina vain kovemmalla äänellä, suunnaten
uhkauksiaan kaikkia Itämeren kaupunkeja vastaan, kaikkia kauppalaivoja,
kaikkea vastaan, mikä saattoi olla arvokasta, ja lakkaamatta hän
mitteli lattiaa, tykkien aivankuin vastatessa kumealla jyminällään.

»Ja Europa ei ole sitä sietävä. Mitta on täytetty. Se on pisara — se on
se pisara joka puuttui — Europa on nouseva — olkaa siitä vakuutettu...»

Ja hän seisahtui äkkiä paroonin eteen ja kysyi:

»Mitä sanovat englantilaisenne?»

Panooni kertoi molempien gentlemannien raivosta ja toisti kaikki näiden
nahkapukuisten valat. Ja rovasti nyykäytti ääneti päätään, seisoen
keskellä huonetta, katsellen eteensä, ikäänkuin olisi nyt jo nähnyt
silmäinsä edessä kaikki ne joukot, jotka syöksyivät esiin eri maanosien
kaikilta kulmilta.

»Niin», sanoi hän, »vapautta rakastavat kansat nousevat, liberaalit
ryhmittyvät ympärillemme.»

Patooni puhui hänkin, ylipäällikkyydestä ja puolustuksesta, viuhtoen
ainoalla käsivarrellaan.

»Arvostelua ei voitu sitoa», sanoi hän, »kun mitään ei tapahtunut. Kun
_he_ eivät uskaltaneet, olisi _meidän_ pitänyt opettaa heille tarmoa.
Kysymys oli hyökkäyksestä.»

»Mutta meillä ei ole mitään aloitekykyä», sanoi patooni. »Mitä me
teemme? mitä me teemme?» — ja patooni harritti ilmassa viittä sormeaan,
aivan kuin viittä kysymysmerkkiä: »Niin, _seisomme_ siinä. Odotamme
että meitä ammuttaisiin — _se_ on meidän sodankäyntitapaamme, jonka
kuitenkin olisi pitänyt tapahtua hyökkäyksen merkeissä.»

Paroonin hengitys katkesi; hänen piti vaieta.

»Niin», sanoi rovasti. »Hallitukselta ei puutu tarmoa; _ei rohkeutta
Kööpenhaminassa puutu_. Mutta», lisäsi hänen korkea-arvoisuutensa
terävästi, »totta on: hallitus luuli olevansa tekemisissä toisenlaisen
sotajoukon kanssa...»

Tine kuuli käytävänoven paukahtavan auki ja taas kiinni ja Sofi tuli
juosten pitkin käytävää ja huusi:

»Ne tulevat, ne tulevat!»

»_Kutka?_» huusi Tine portailta.

»Haavoittuneet tulevat!» ulvoi Sofi juosten edestakaisin. »Oi
Herrajumala — oi Herrajumala — haavoittuneet tulevat. Mimmoinen joukko
mimmoinen joukko!»

»_Missä? missä?_» huusi Tine ja ravisti häntä.

»Oi Herrajumala — oi Herrajumala», valitteli Sofi vain, »jos mettäherra
on haavoittani, niin Herluf on (hänen äänensä kohosi kimeäksi
valitukseksi) _isätön_...»

Tine ei kuunnellut enää. Hän ryntäsi portaita alas, ulos tielle; hänen
takanaan, pihamaalta, huusi parooni.

Mutta Tine juoksi yhä, Sonderborgin tietä päin, lähettien sivu,
piispan vaunujen sivu, yhä eteenpäin. Mutta kun hän kuuli raskaitten
vaunujen lähestyvän mäessä — _niitten_ vaunujen — pysähtyi hän, Anders
katonpanijan majan viereen: täällä ulkona, tiellä, ei hän saattanut
katsoa niitä, täällä ei hän saattanut seisoa.

Hän kääntyi ja meni sisään

»Haavoitetut», sanoi hän vain.

Ane nousi, molemmat pienokaiset käsivarrellaan. »Niin, heidän on kai
mentävä Horupiin», sanoi hän hitaasti ja sai kaappisängyn kannen
puhdistetuksi esiliinallaan.

»Niin, nyt _he_ ovat menettäneet liikuntakykynsä», sanoi raajarikko,
joka istui uunin luona Tinen takana.

Tine kääntyi äkkiä lankomiestä päin ja katseli tuskaisena häntä: kasvot
olivat omituisesti käpertyneet kuin kääpiöllä, ja molemmat säärenpätkät
riippuivat istuimelta kuin mitkäkin nyytit.

»Aa — ah, Jumala, aa», voihkasi hän hiljaa ja vaipui istumaan penkille.

He kuulivat vaunujen lähestyvän; oli kuin olisi ajettu raskaita
rahtikuormia. Raajarikko laahautui kainalosauvojensa varassa lattian
poikki ikkunaan.

»Ne ne ovat», sanoi hän. »Katsokaas, ajomiehet — ne kulkevat.»

Tine kohotti päänsä, valkeana, kaikki veri oli kadonnut hänen
kasvoiltaan: pörröiset hevoset vetivät juuri siitä ohi ensimmäisiä
vaunuja. Hän nousi, kiskoi syrjään kukkaruukut ikkunalta. Hänestä
tuntui, kuin olisi häämöttänyt joitakin valkeita kasvoja punaisen
verhon takaa — valkeita kasvoja — vieraita, yhä vain vieraita...

Hiljainen valitus kuului. Raajarikko oli uteliaana hypellyt kivelleen
tien varteen.

Tine seisoi yhä — kukkaruukut sormissaan: oi mikä vaikerrus
kuuluikaan... Ja vaunut vaunujen jälkeen vyöryivät ohi.

Ane tuli hänen taakseen, molemmat pienokaiset käsivarrella.

»Niin, niin — ah niin — — nyt _he_ saavat ristinsä — nyt he saavat
ristinsä! Oh ei, oh — ei, kas, hyvä Jumala, kas kuinka tippuu verta...»

Tine näki heidät — vaunut vaunujen jälkeen.

Ane seisoi takana ja puhui lankomiehestä; hän olisi tahtonut, että
lanko rupeaisi kuljettamaan lämmintä olutta — se saattaisi tuottaa
vallan tavattomasti nyt, lämpimän oluen kuljetus...

»Ja sellainen raajarikko», sanoi Ane, »hänen tavarallaan olisi nyt
ainakin menekki...»

»Oh ei, oh ei — oh ei, Herra Jumala» — Ane juoksi toiseen ikkunaan —
»tuossa on pahasti haavoitetut... ne ovat peitetyt ne...»

Tine ei ollut enää siellä. Hän törmäsi raajarikkoa vastaan tiellä, hän
ei enää nähnyt mitään. Hän tuskin tiesi siitä, että meni katettujen
ajopelien viereen ja sanoi ajomiehelle: »emmekö voisi sijoittaa heitä
paremmin, sijoitetaan heidät paremmin» — ainoastaan saadakseen nostaa
vaippoja ja nähdä heidät, toisen toisensa jälkeen, nuo harmaankalpeat
kasvot.

»Yleensä on kai jotenkin yhdentekevää, mitenkä ne makaavat», sanoi
ajomies tyynesti.

Tine päästi otteensa, hän seurasi joukkuetta ilman päämäärää, kyynelet
valuivat hänen poskiansa pitkin.

Hän kuuli englantilaisten nauravan takanaan. Ja häntä puistatti, kun he
menivät hänen ohitseen. He juoksivat ympäri ja pysähdyttivät vaunuja
saadakseen puristaa haavoitettujen käsiä ja tirkistelivät hiljaa
voihkivia kasvoihin ja toistivat:

»Noita urheita miehiä, urheita poikia.»

Kuin etäältä näki Tine rovastin seisovan paroonin vieressä, kukkulalla
metsäherran puutarhassa. Kulkue pysähtyi vallan — englantilaiset
puhelivat yksikätisen kanssa — ja vaunusta vaunuun kuului pitkä
voihkina äkkinäisen pysähdyksen johdosta, mutta rovasti sanoi, nostaen
suuren kätensä:

»Niin, nuo urhot ovat antaneet verensä syntymämaan edestä.»

Ja vaunut alkoivat jälleen vyöriä, ja Tine kulki konemaisesti mukana,
kun parooni huusi alas tielle:

»Neitsyt Bølling, luutnantti Bergiltä on tullut sana, että hän on terve
ja reipas... Mr. Arboun toi tiedon.»

Tine pysähtyi; hän ei ymmärtänyt kohta. Sitten hän vei kätensä
silmilleen, hitaasti, ja jäi seisomaan. Oli kuin hän äkkiä olisi saanut
näkönsä — nähnyt haavoittuneet ja risaiset ajomiehet ja pörrökarvaiset
eläimet — ja hän hymyili.

Ja nopeasti — yhä hymyillen — hän meni ensimmäisten ajopelien luo:
pahasti haavoittunut ähkyi hiljaa, lautapohjalla maaten; Tine kulki
vaunujen kupeella, kohotti ja tuki häntä lempeästi käsivarrellaan.

»Onko näin parempi?» kysyi hän.

»On», kuiskasi haavoittunut ja hymyili.

Tine kulki vieressä, tukien häntä käsivarrellaan.

»Mutta kuinka minulla on jano», sanoi sairas.

»Vettä on saatavissa», sanoi Tine, laskien hänet varovaisesti maata.
Hän juoksi pensasaitauksen viertä Jens torpparin mökille ja sai vettä
kannuun ja ruukkuun.

»Oliko siitä apua?» kysyi hän. Hän oli jo tukemassa äskeistä
haavoittunutta käsivarrellaan, vapaalla kädellään hän otti tyhjennetyn
ruukun vastaan.

»Kyllä — kiitos.»

Sairas aukaisi väsyneet silmänsä: »Mutta muillekin», sanoi hän aivan
hiljaa.

»Kyllä, kyllä», sanoi Tine, joka sai kyyneleet silmiinsä. Hän
laski haavoittuneen jälleen levolle ja kulki vaunujonoa pitkin. Ja
hymyillessään noille raukoille, suoraan kasvoihin, ja korjatessaan
heidän olkialustojaan ja puhellessaan heille kaatoi hän vettä ja
tarjosi sitä kullekin, vuoroonsa. Hän juoksi etumaisten vaunujen ohi,
kievarille asti, ja huusi kirkkaalla äänellään pilarikon kautta:

»Vettä ja laseja tänne, Tinka! Vettä ja laseja!»

Tinka riensi ulos, ja kaikki kievarin palvelustytöt tulivat
juoksujalkaa. He ammensivat vettä ämpäristä laseihin ja kuppeihin.

Tine korjaili ja Tine auttoi. Matami Bølling tuli alas hänkin, hänellä
oli parissa maljassa vettä ja mehua.

Tinkaa ja palvelustyttöjen piti kääntää päätään — aina silloin tällöin
— kun haavoittuneet kiitollisina puristivat heidän käsiään.

Hitaasti solui jono torin poikki; hetkeksi virvoittaneina istuivat ja
makasivat haavoittuneet rauhallisesti.

Matami Bølling oli jälleen mennyt ylös. Hän seisoi avoimessa ikkunassa
Bøllingin vieressä. »Noita nuoria ihmisiä, noita nuoria ihmisiä», sanoi
hän seuraten silmillään viimeisiä vaunuja, jotka katosivat hitaasti
näkyvistä.

Tine seisoi keskellä toria, tyhjät ämpärit vieressään. Silloin hän näki
vanhempiensa seisovan tuolla ylhäällä, samassa ikkunassa.

Ja äkkiä hän jätti kaikki ja meni sisään.

Hän ei tahtonut nukkua metsäherrantalossa tänä yönä. Hän tahtoi jäädä
kotiin ja viettää taas kerta iltansa siellä ja nukkua sohvalla —
se ei aiheuttaisi mitään vaivaa. Bølling istui vanhassa sopessaan,
Tinen kädet omissaan. Hän oli niin iloinen, aivan kuin olisi saanut
tyttärensä kotiin pitkältä matkalta.

Alkoi hämärtää, ja Tine kääriytyi huiviin ja istuutui penkille
portailla. Tykkien viimeinen jymy oli häipynyt ja kaikki oli nyt ääneti
— hiljaa kuin virvoitus. Vain pajasta kaikui tuttu kodikas kalke.

Sitten taukosi sekin; renki sulki oven ja lukitsi sen, ja seppä kulki
torin poikki koirineen.

»Lopettivathan ne toki vihdoin», sanoi hän ja tervehti ylös ikkunaan
Tineä.

»Niin», vastasi tämä.

»Ja Herran rauha niille, jotka ovat menneet», sanoi seppä hitaasti.

»Hyvää yötä, neitsyt.»

»Hyvää yötä, Knut seppä.»

Seppä kulki eteenpäin, kievarin sivu, koira vieressään. Tine jäi
istumaan. Hiljaa kohottivat piilipuut oksiaan, pimenevää taivasta päin.

... Tee oli juotu. Bølling oli päässyt lepoon tuoliinsa ja matami kutoi
kantapäätä. Tine istui korokkeella, kädet sylissään.

Matami Bølling puhui heistä, jotka olivat »siellä kaukana» — rouvasta
ja pikku Herlufista.

»Niin, kuinka hän mahtaakaan kärsiä — istua _siellä_ voimatta seurata
mukana — niin, kuinka hän mahtaakaan kärsiä.»

»Niin», sanoi Tine hitaasti ja lempeästi.

Hän nojasi päätään taaksepäin, vanhaa piironkia vasten, joka oli
ikkunain välissä, ja alkoi puolittain hyräillä, puolittain laulaa —
laulua »Pikku Gretestä»:

    Ah, kultaseppä rakkain, mult' ehtyi riemu maan,
    mun Gretein lähtee luotain pois Kööpenhaminaan.
    Nyt pyydän, sormus kultainen, oi arvon mestar' Sven,
    se tehkää mulle piirtäin nää sanat sisään sen:
    Jää hyvästi nyt, Grete pieni!

Matami Bølling hyräili mukana loppukertoa, kantapäätään kutoen.

»Kuinka ihanasti hän lauloikaan tuon laulun», sanoi hän sitten, kun he
olivat päässeet päähän.

Tine istui ääneti; hän oli puristanut kätensä lujasti ristiin sylissään.

»Niin, nyt kai meidän on mentävä levolle», sanoi hän sitten ja nousi ja
suuteli isäänsä.

       *       *       *       *       *

Tine oli vielä kotona koululla, kun joukot saapuivat kello kuusi. Hän
kulki ympäri ja auttoi missä milloinkin.

»Mutta Tine, siellä alhaallahan on täysi talo», sanoi matami Bølling
— mutta kyllä oli _hänenkin_ talonsa täysi —: »ja kyllähän me tullaan
aikoihin, ja kyllähän me tullaan aikoihin...» Hän tahtoi, että Tine
olisi mennyt sinne.

»Kyllä, äiti», sanoi Tine hoidellen Bøllingiä, joka jälleen oli huonona.

»Kyllä, äiti, kyllä, nyt minä menen.»

»Hyvästi sitte, isä», sanoi hän ja silitti isänsä päätä — Tinen
liikkeet olivat niin erikoisen lempeät ja hiljaiset nyt —: »hyvästi.»

»Hyvästi sitte, äiti», sanoi hän keittiössä ja juoksi pois.

Hän kiipesi yli aidan ja meni pesutuvan läpi. Käytävässä hän tapasi
Sofin, joka vei ruokaa sisälle.

»Voi Jumala, kun taas näki mettäherran — niin reippaana ja terveenä —
se oli sitt ilonen näky» — Sofi unohti ruuan pelkästä liikutuksesta —
»voi Jumala, jos rouva vain sais nähdä hänet, niin reipas ja terve kuin
hän on.»

»Onko hän?» sanoi Tine vain ja hymyili.

Sofi meni ulos ja sisään ja tarjoili; keittiössä nyyhkytti hän: »Kuinka
mettäherra on kaunis — hänellä on Herlufin silmät — Herlufin silmät»,
toisti hän yhä. »Mutta Løvenhjelm» — ja hän hymyili äkkiä — »hänell on
joka tapauksess komee varsi.»

»Ajatelkaas, ne tulevat takaisin vallan kuoleman maalt, ihan suoraan
kuoleman maalt ja ovat hyväss talless» — Sofi meni sisään ja tuli ulos.

»Niin, Løvenhjelmill on sitt vasta komee varsi», selitti hän taas.
Sofi oli yleensä sangen valmis tunnustamaan kauneuksia heissä, »jotka
tulivat suoraan kuoleman maalt».

Tine antoi Sofin rupatella, hän ei puhunut itse mitään. Hän kulki vain
ääneti ja hommasi — valmisti ruokaa, ja kun ovi avattiin, kuuli hän
silloin tällöin Bergin äänen.

Nyt hän istui huoneessaan, jossa oli pannut puita pieneen pesään,
ikkunan luona; ja hän kuuli Bergin askeleet puutarhassa, ja jonkun
toisen — ja _näki_ hänet, niin suorana ja voimakkaana.

Berg tuli ikkunaan ja sanoi: »Missä _te_ olette ollut kätkössä?»
(vaikk'ei hänkään ollut etsinyt Tineä). Ja kun Tine avasi ikkunan,
seisoi Berg hetken:

»Eikö korvissanne ole soinut?» sanoi hän jääden katsomaan Tineä. »_Olen
teitä ajatellut_.»

Hän ei irroittanut silmiään Tinestä. Tine ei vastannut hänen
kysymyksiinsä. Hän sanoi vain lempeästi ja hiljaa, hymyillen:

»Että olettekin tullut kotiin.»

Berg tuli sisään ja istuutui pesän viereen ja puheli. Mutta hän tuskin
kuuli sanoja, joita puhui. Hän vain katseli Tineä, taukoamatta, Tineä,
joka istui _tuossa_, voimakkaana ja terveenä ja puhtaana, sellaisena
kuin hän näki hänet edessään, kaikkialla, ulkona pakkasessa ja yössä ja
liejussa, vallihaudoissa.

»Saitteko terveiseni?» kysyi hän irroittamatta katsettaan.

»Sain.»

Berg ei tietänyt, minkä vuoksi hän nousi niin äkisti, jonkun koskiessa
oveen — nopeasti, ikäänkuin olisi istunut liian lähellä Tineä. »Sisään!»

Se oli vain matami Bølling. »Hän oli edes saanut leivotuksi
vesirinkelin, jonka hän tahtoi tuoda tänne...»

»Siihen täytyy oikein varastaa aikaa, metsäherra», sanoi hän, »kun
talo on täysi ja Bølling... ja Bølling on sekaisin. Ja Tine — hänkin
pyörii ja häärii ja kadottaa hyvän tuulensa — sinä teet sen, Tine —
hän kulkee aivan sydän kourassa — se näkyy silmistä — kun nuo kanuunat
jyrisevät...»

»Mutta kun te vain olette terve», lopetti matami Bølling ja mittaili
Bergiä kiireestä kantapäähän hyvillä silmillään. »Sanon aina
Bøllingille: kun metsäherra vain on terve.»

Hän katseli katselemistaan metsäherraa. Berg tarttui hänen käteensä,
hiukan äkisti, ja meni.

Matami Bølling ja Tine menivät ulos keittiöön: _siellä_ oli rinkeli.
Ulkona pihalla kulki Berg ohitse, upseerijoukossa.

»Tuo näky pitää sentään rohkeutta yllä, tyttöseni», sanoi matami
Bølling, joka oli ikkunassa ja katseli noiden terveiden, suorien
miehien jälkeen.

Tine seisoi ikkunassa; hän ei vastannut.

... Hiukan myöhemmin hän saattoi matami Bøllingiä kotiin päin.

Ylhäällä kievarin pihalla huusi matami Henrichsen karanneita
palvelustyttöjään, ja iltakellot alkoivat soida.




V.


Torilla polttivat sotamiehet piippua auringossa. Sekä kievarin että
koulun avoimissa ikkunoissa lojui upseereja.

Tine sai Bøllingin alas portaita ja koetti olla tukena, hänen
taaperrellessaan seinää pitkin.

»Ei, Bølling on sekapäinen», sanoi matami Bølling, joka seisoi ja
katseli heitä kievarinovessa: hän oli käymäsiltään matami Henrichsenin
luona tänä leppoisana iltana.

Matami seisoi yhä ja katseli miehensä ja tyttärensä menoa; hänestä ei
Tinekään ollut oikein sen näköinen kuin olisi pitänyt; hän istui vain
parhaasta päästä Bøllingin luona ja hoivaili häntä varhain ja myöhään.

»Hänhän tulee tänne sekä puolipäivältä että iltaisin», sanoi hän,
»ja sehän on rakasta meille, oikein niin rakasta... voi, hän on
niin hyvä... hän hoitaa isäänsä...eikä kukaan voi panna tyynyä niin
Bøllingin mieliksi kuin Tine».

»Mutta _siellä_», sanoi matami Bølling — metsäherran ääni kaikui juuri
yli torin, hän tuli tätä nykyä niin usein iltapäivällä tervehtimään
upseereja, jotka asuivat koulusalissa — »mutta _siellä_», sanoi hän,
»saavat kaikki katot mustua».

Matami Henrichsen ei vastannut; _hän_ taas kuulosteli ääniä
vierassalista, jossa Tinka nauroi ja piti iloa.

»Ja sittenkin hän puhuu sairashuoneeseen menosta», sanoi matami Bølling
hetken vaitiolon jälkeen, »voi Herra Jumala, sairaanhoitajaksi...
niinkuin ei täällä olisi...voi Jumala auttakoon... olisi sairashuonetta
yllin kyllin...»

Matami Bølling istui ja pudisti päätään niinkuin ihminen, joka ei
ymmärrä.

»Niinkuin hänen muka pitäisi mennä Augustenborgiin saakka löytääkseen
sairaita, joita olisi hoidettava», sanoi hän. »Mutta me pyörimme kaikin
tässä ja käymme vallan sekapäisiksi», jatkoi hän.

»Niin», sanoi matami Henrichsen, joka seurasi omaa ajatuksen juoksuaan
ja kuulosti toisella korvallaan Tinkaa vierashuoneessa; »tänä vuonna
saavat monet hauraat ruukut naarmuja».

... »Ja sen minä sanon», sanoi matami Bølling, jonka ajatukset
kiersivät yhtä ja samaa eivätkä oikein tahtoneet päästä selvyyteen,
»sen minä sanon hänelle, että metsäherra tulee _tänne_, kun hän kerta
ei saata viihtyä kotona...»

»Mutta Tine», lopetti matami Bølling, »on käynyt niin vaiteliaaksi,
ikäänkuin lukko olisi pantu hänen suulleen».

Molemmat matamit seisoivat ääneti ja katselivat eteensä. Sisällä
kievarinsalissa paukautti Tinka hymyillen oven kiinni, aivan parin
luutnantin nenän edessä.

Ulkona torilla alkoi päivänvalo vähitellen häipyä. Pari
ratsuväensotilasta ratsasti, likaisissa nutuissaan, juottamaan
hevosiaan suolle. Matami Bølling palasi kotiin, askareihinsa.

Berg istui ikkunassa, joka oli lähinnä portaita: _siitä_ saattoi nähdä
koko talorivin ja Bøllingin, joka Tinen tukemana kompuroi edestakaisin,
auringon viimeisessä valossa.

»Niin, siellä hän kompuroi», sanoi matami, joka oli noussut portaita ja
seurasi Bergin katsetta: »saahan hän edes nuolaista hiukan aurinkoa».

Berg meni ulos, torin poikki.

»Täällä on suojaa, metsäherra, täällä on suojaa», sanoi Bølling ottaen
hänen kätensä omiinsa. »Ja Tine tukee minua. Hänellä on voimia,
Tinellä.»

He lähtivät taas liikkeelle, Berg Bøllingin kupeella. Vanhus ei antanut
kankean kielensä seisahtua. Hän puhui puhuttuaankin »vanhasta hyvästä
ajasta»:

»Niin, niin — te ette voi sitä muistaa — se tapahtui ennen teidän
tuloanne — sehän oli vuotta ennen metsäneuvoksettaren kuolemaa — Tine
ei ollut _tuota_ suurempi — — se oli sinä vuonna kun uusi kievarintalo
paloi, muistathan, Tine — sinulla oli ne valkeat kyyhkyset, ne kaksi
valkeata kyyhkystä, jotka lensivät liekkeihin — ne söivät kädestä,
silloin kun sinä vielä et ollut _tuota_ pitempi...»

»Niin, isä, niin», sanoi Tine kuin häntä pidättääkseen; hänen pyöreä
käsivartensa oli kiedottuna isän vartalon ympärille heidän palatessaan
torin poikki.

Mutta Bølling jatkoi jutteluaan, hän saattoi aloittaa puheen mistä
hyvänsä, Tineen kaikki lopuksi päättyi. Berg sai selville koko hänen
elämänsä, istuessaan noin iltapäivät Bøllingin luona.

»Niin, Tinessä on voimaa», sanoi hän — Tine miltei kantoi hänet ylös
koulunportaita —: »hänessä on voimaa».

»Hän ei tosin ole kaunis», sanoi hän pysähtyen askelmalle ja katseli
Tineä, »mutta hän on terve, metsäherra, hän on terve».

»Kas niin, isä», sanoi Tine, »kas niin, isä».

»Ja _hyvä_», sanoi Bølling, laskien kätensä hänen hiuksilleen.

Soittaja kulki torin poikki ja sotilaat kokoontuivat kirkkotarhan oven
eteen suureksi rykelmäksi. Harvakseen alkoivat kellot soida. Vanha
Bølling oli kompuroinut sisään, portailla seisoivat Berg ja Tine,
vierekkäin.

Torilla oli hiljaista, jotkut miehet olivat panneet kätensä ristiin
kellojen soidessa.

Ainoastaan kievarilasta kuului Tinkan ääni; hän hyöri ja pyöri kuin
ainaisessa »ota-kiinni»-leikissä.

Kellot taukosivat soimasta. Pienissä ryhmissä alkoivat sotilaat vaeltaa
kotiin päin.

»Jäättekö tänne?» kysyi äkkiä Berg, joka oli lähtenyt alas portaita.

»En...tulen kai sinne...»

Molempien kasvoille oli valahtanut äkillinen puna; he punastuivat
nykyään niin helposti, puhuessaan toistensa kanssa puoliääneen, arasti;
ennen kaikkea silloin kun joku kolmas oli läsnä.

»_Kiitos_», sanoi Berg vain lyhyeen ja lähti, torin poikki.

Tine pistäysi mennessään kievarilaan, saadakseen Tinkan mukaansa.

»Mielelläni, tyttöseni», sanoi Tinka ja heitti huivin harteilleen.

»Ryyppypaikkojahan ne nyt ovat kaikki», sanoi hän, »mutta teillä on
hauskinta».

»Niin», sanoi Sofi, jonka Tine ja Tinka yllättivät kersantin seurassa
pesutuvan ovessa. »Nyt sitä ei enää hätäile. Pommitus ei vahingoita
varustuksia...» Sofiin tarttui peloittavassa määrin kaksimielisiä
sukkeluuksia kersanttien asuntolasta.

Tinka nauroi kohti kurkkuaan sukkeluudelle ja istuutui Tinen kamariin.

»Kas vaan», sanoi hän, »nyt on siis koko perhe vartiopalveluksessa».
Rouva Bergin kuva vuoteen yläpuolella oli saanut vierustoverin;
Herlufin, joka ratsasti metsäherran polvella.

Mutta Tinka ei pysynyt kauan yhdessä kohti — hän kuuli että Løvenhjelm
oli Tinen kanssa ruokahuoneessa. Savustettu kinkku oli saatava alas
ylisiltä, ja Tinka syöksyi ylös portaita, luutnantti kintereillä.

Tine kulki edestakaisin ja teki valmistuksia; ovet olivat auki, ja hän
näki metsäherran, joka istui ja kirjoitti lamppunsa valossa.

Eräs upseeri kutsui ruualle, jymisyttämällä käytävässä jotain vanhaa
tarjotinta, ja Tinka tulla tupsahti alas portaita, kinkku ja sammutettu
kynttilä kädessään. Tinka oli aina hengästynyt ja kuumeinen, kun oli
ollut hakemassa jotakin etäisimmistä sopista, ja pudisteli itseään kuin
mikäkin sorsa, joka sukeltaa esiin vedestä.

Majuri, joka tuli sisään, kutitteli ohimennen, setämiehen-tapaan, Tineä
leuan alle hänen vanhat sormensa eivät yltäneet pitemmälle.

»Se se vasta on pehmeä kaula», sanoi hän, »pehmeä kaula» — ja hän
istuutui pöytään, Tinen huutaessa Sofia, joka yhä viipyi kersanttiensa
luona.

»Niistä sotamiehistä ei ole niinkään helppo päästä», sanoi hän
vihdoinkin tullessaan ja viedessään ruuan sisälle.

Tinka istuutui hajasäärin hakkuutulolle ja hengitti syvään.

»Niiden elämähän on niin raskasta, tyttöseni», sanoi hän Tinelle;
hän vaistosi ehkä, että hänen tilansa saattoi vaatia jonkinlaista
anteeksipyyntöä.

Aterialta päästyä istuivat Tine ja Tinka kamarissa. Berg tuli sisään.
Ensin hän jäi pitkäksi aikaa seisomaan, nojaten ovipieleen ja
tupakoiden, kunnes Tine sanoi, pää taipuneena:

»Eikö metsäherra sentään tahtoisi istua?» ja hän nousi itse tuoliltaan.
Mutta Berg istuutui siinä samassa, yht'äkkiä, hänen vuoteensa laidalle.
»Jääkää toki istumaan», sanoi hän.

Tinka ja hän puhelivat kahden — enimmäkseen metsäherra. Hän kertoi
tätä nykyä miltei aina nuoruudestaan: kouluajastaan ja luutnantiksi
tulostaan — niistä »ensi vuosista», »iloisista päivistä», sanoi hän.

»Kun tunsi sen voimakkaan sydämen sykkivän, herra metsäherra», sanoi
Tinka ja läimäytti tuntuvasti omaa vasemmistoaan.

Ja Berg nauroi ja kertoi edelleen.

Tine oli vaiti ja johdatti hiljaa neulaansa edestakaisin pienen lampun
valossa, onnellisena tietäessään, että metsäherran puhe oli tarkoitettu
hänelle.

Hän nousi ja toi sisään maitopunssin ja kolme lasia; ja he joivat,
pienen pöydän ympärillä, jota peitti valkea verkkoliina, ja Tinka ja
Berg jatkoivat jutteluaan.

Halki talon kaikui Løvenhjelmin piano ja majurin ääni.

»Että _sinne_ on vain niin lyhyt matka», sanoi Berg. Oli ollut hetken
vaitiolo.

»Kuinka täällä on rauhallista», sanoi Berg luoden katseen ympärilleen
pienessä huoneessa.

»On, täällä on _suloista_», sanoi Tinka lyöden käsillään hamettaan
vastaan.

Berg nousi jälleen, mutta jäi nytkin seisomaan pitkäksi aikaa
kynnykselle, ennenkuin meni.

»Nyt hänet voi 'käsittää'», sanoi Tinka Bergistä tämän mentyä;
»miesväki saa aivan toisen ryhdin näin sota-aikana, Tine».

»Mutta lokaa he tuovat mukanaan kaikkialle», sanoi hän ja läimäytti
vuodepeittoa, jolla metsäherra oli istunut.

Tine otti taskustaan rouva Bergin kirjoittaman kirjeen. Hän luki ne
tätä nykyä niin levottomasti ja hätäisesti, niiden ensin tullessa,
ikäänkuin olisi hypännyt joka toisen rivin yli. Hän piti niitä sitten
pitkät ajat taskussa, odottaen päivää, jolloin voisi »rauhassa» lukea
ne. Ja useimmiten kävi niin, että hän yht’äkkiä. Tinkan ollessa siellä,
otti ne esiin ja luki ne ääneen.

Sisällä arkihuoneessa alkoi luutnantti Løvenhjelm laulaa. Sanat
kuuluivat selvästi tänne:

    »Hei, vahdit! missä taistellaan?»
    — Ylhäällä kulmalla Aabenraan!
    »Jumala, saako kalkin sen
    Pjaltenborg juoda nyt kaunoinen!»
       Julia, Julia, Julia, Julia Hopsasa!

Kirje oli enimmäkseen täynnä tuskaisia kysymyksiä sekä muisteloita
»entisistä» ajoista, ja niissä toistui lakkaamatta »muistatko sitä» ja
»muistatko sitä?»

Tinka istui, keinutellen lanteitaan Løvenhjelmin laulun tahtiin, mutta
Tine luki yhä tuota pitkää kirjettä, sivu sivulta.

»Niin, Tine», sanoi Tinka, kun toinen pääsi loppuun ja veti henkeään,
»siitä on pitkä aika».

»Niin», huokasi Tine ja päästi kirjeen, »pitkä aika».

Ei, hän ei enää erottanut rouva Bergin äänenpainoa hänen sanoissaan,
ei enää nähnyt rouva Bergin kasvoja rivien välissä, miten hyvänsä
koettikin. Kaikki oli niin kaukana. Oli kuin muistot eivät enää olisi
antaneet mitään turvaa.

Sisällä arkihuoneessa lauloi Løvenhjelm ja löi koskettimia; Tinka
hyräili mukana ja nauroi:

    Ken sängyss' sattui makaamaan,
    jalkaansa tuskin sai housujaan,
    mut seisaallaan ken nukkui — hei!
    henkensä, hynttyynsä turvaan vei.
       Julia, Julia, Julia, Julia, Hopsasa!

Laulu taukosi.

»Kuules», sanoi Tinka ja teki liikkeen kädellään arkihuonetta päin:
»_Hän_ on ihana.»

Tine kohotti katseensa kirjeestä, joka vielä oli hänen edessään. Hän ei
tietänyt lukevansa ja yhä uudelleen lukevansa samoja sanoja siinä:

»Minkä vuoksi Henrik kirjoittaa niin harvoin ja silloin kun hän
kirjoittaa, niin lyhyeen ja hätäisesti? Tuntuu siltä, Tine, kuin hänen
kirjeensä eivät sisältäisi yhtään mitään, nyt viime aikana.»

»Ehkä me sitten tekisimme tilat», sanoi hän pannen punssin pois.

... Hän astui metsäherran huoneeseen, siivotakseen siellä.

Lampun alla, avoimessa salkussa, oli vielä rouvalle aiottu kirje — se,
jota hän kirjoitti ja kirjoitti eikä saanut valmiiksi.

Tänäänkään ei hän ollut saanut sitä valmiiksi ja lähetetyksi.

Tine seisoi lampun valossa hehkuvin poskin — ja onnellisena hän sulki
salkun.

... Tinkan piti lähteä, ja Tine tahtoi että Sofi menisi saattamaan.

»Ei kiitos, tyttöseni, me teemme rynnistyksen pimeässä», huusi Tinka ja
juoksi tiehensä.

Puutarhan kummun luona juoksi Løvenhjelm aidan yli, saattamaan.

... Sinä iltana kulki Berg — kuin ajatuksissaan — kahteen kertaan
rakennusten ympäri. Yö oli hiljainen. Vain joskus vyöryi yksinäinen
jymy raskaana halki ilman. Vihollinen valvoi.

       *       *       *       *       *

Kaikki tiet olivat täynnä rykmenttejä, jotka lauloivat. Kärventyneinä,
kalpeina, harventuneina palasivat joukot kotiin, laulaen.

Ilo vaikeni vain haavoittuneiden pitkän kulkueen ympärillä, sen
vyöryessä hiljaa halki maan.

Mutta laulu virisi jälleen, se kaikui voimakkaana kevätraikkaassa
ilmassa, ja kaikki väki, lapsia myöten, tulvasi ulos taloista ja
rakennuksista, paljain päin ja huiskuttaen lakkeja:

    Nyt lähdemme preusseja vastaan taas,
    ja kohta nyt nähdä hän saapi:
    yhä vieläkin uhmata Tanskan maass’
    mies kymmentä uskaltaapi.
    Mut taistoon kun käyn, avo-otsin sen teen,
    salajuoniin en turvaa ja viekkauteen.
    Ole ukkonen pieni ei haitaksi lain,
    sen jäljestä ilma on puhtaampi vain!
         Enää turvata ei
         ajan tuomiohon.
         Käsi kalpahan hei,
         apu ainut se on.
         Saksan orja ken ois!
         Vapaa ain' on Tanskan maa.

Tine seisoi kummulla ja liehutti huiviaan. Hyökkäys Dybbølin luona oli
pysäytetty.

Talo oli nyt jo melua täynnä. Pihalla juoksi parooni ylt'ympäri ja
puristi jokaisen kättä, kysyen kultakin sotamieheltä:

»Miltä tuntui? Miltä se tuntui teistä, ystäväni?» ja lupasi punssia.

Sofi, joka liehakoiden juoksi sinne ja tänne, hymyillen jokaista päin
kasvoja, sanoi:

»Niin, nyt pitää sotamiesten saada ilonen ilta; ne on ansainnu ilosen
illan.»

Ylt’ympäri huoneissa heittäytyivät upseerit vuoteilleen, täysissä
pukimissaan ja lopen uupuneina, puhuen kuitenkin toisilleen — huoneesta
huoneeseen, äänekkäästi ja iloisesti. Ulkoa tieltä kuului joukkojen
laulua.

Berg oli mennyt Tinen huoneeseen. _Siellä_ näki Tine hänet, tullessaan
sisään. Metsäherra istui pienen uunin edessä.

Tinen loistavat silmät valahtivat kyyneleitä täyteen, ja metsäherra
tarttui hänen molempiin käsiinsä.

»Niin», sanoi metsäherra ja piteli hänen vapisevaa kättään: »tämä on
ollut onnellinen päivä».

Tine oli hetkisen vaiti, hän ei voinut puhua. Sitten hän sanoi
lempeästi ja hiljaa:

»Kuinka rouva tuleekaan iloiseksi.»

Berg seisoi hetkisen.

»Kuinka te olette hyvä», sanoi hän. Ja hän päästi Tinen kädet. Tine ei
tietänyt, että kyyneleet valuivat pitkin hänen omia poskiaan.

... Parooni oli kievarilassa, ostamassa rommia punssiin. Tinka ja
Jessenin Augusta laahasivat itse ankkuria molemmista korvista.
Sotilaat, jotka keittivät soppaa huonerivin ulkopuolella, tervehtivät
heidän tuloaan pitkällä eläköönhuudolla.

Tinka ja Gusta joutuivat auttamaan, tullessaan keittiöön: vaahtolusikat
ja kauhat olivat ahkerassa liikkeessä kaikissa vadeissa. Pesutuvan
ovesta saattoi nähdä Marenin, joka seisoi keskellä sakeinta käryä.

Ulkona lauloivat sotilaat laulamistaan. Nuotiot, joiden ääressä he
keittivät, loistivat pimeässä.

    Ja nyt tahdon taistella kuin sotamies
    ja henkeän' en minä säästä;
    saa raivota saksat kuin hornan lies',
    yläkyntehen heitä en päästä.
    Ja luotien tuiskeessa vihollisen
    kun kentällä kohtaan, niin niskahan sen
    käyn kiinni — se juhlista juhlavin he
    kun näytän mä vieraalle, mistä käy tie.
         Enää turvata ei
         ajan tuomiohon.
         Käsi kalpahan hei,
         apu ainut se on.
         Saksan orja ken ois!
         Vapaa ain' on Tanskan maa.

»Nopsasti sen pitää käydä, nopsasti sen pitää käydä», huusi Tinka,
joka oli työssä hihat ylöskäärittyinä, ja vatkauskauha vallan helisi
munakuohussa, hänen ruvetessaan laulamaan Løvenhjelmin laulua:

    Ken säugyss' sattui makaamaan,
    jalkaansa tuskin sai housujaan,
    mut seisaallaan ken nukkui — hei!
    henkensä, hynttyynsä turvaan vei.
       Julia, Julia, Julia, Julia Hopsasa!

»Se oli oikein, se oli oikein», sanoi Sofi, joka kokoili lautasia ja
laski ne jälleen luotaan: »Heille on hankittava ilonen ilta.»

Tine seisoi ruokahuoneessa ja leikkasi paistia; hiljaa ja hymyillen
hyräili hän, tietämättään, Tinkan laulua hänkin.

Patooni — odottaen englantilaisiaan, joiden piti matkustaa piakkoin
ja jotka ajoivat paikasta paikkaan jättämässä jäähyväisiä — alkoi
valmistaa punssia, samalla kun upseerit söivät, ja Tinka ja Gusta ja
Sofi kantoivat juomaa luhtiin, jonne Lars vouti oli ripustanut lyhtyjä
parrujen alle.

Sotilaitten pitkät eläköönhuudot kajahtivat ulos iltaan aina kun he
saivat uusia virvokkeita.

Sofi tarjoili kaikille vuoron perään ja rohkaisi heitä nyykäyttäen
alituiseen päätään.

»Tyhjentäkää vain pikari», sanoi hän, »niin että pohja paistaa».

Kolme neljä sotilasta sai hanurit esiin, jokainen soitti omassa
tahdissaan, ja kaikki toiset jatkoivat laulamistaan. Kukaan ei
kuunnellut, hanurit vetivät valssia, ja Maren lauloi.

Äkkiä alkoivat kaikki sotilaat tanssia toistensa kanssa, keskellä
luhtia, niin että tomu pölisi ja täytti koko vanhan suojan, aina
heiluvia lyhtyjä myöten.

Upseerit tulivat ovelle katsomaan.

Joku oli pyytänyt Sofia; Marenin kavaljeeri piti tanssitoveriaan
kaulasta.

»Täss saa lentää kädest käteen», puhkui Sofi, joka tuskin jaksoi
seisoa, ja lähti kernaasti uuden kanssa pyörimään. Hanurit ulvoivat ja
sotilaat löivät jalalla tahtia.

»Olishan synti kieltää», sanoi Sofi Gustalle; hän pyöri jälleen
lattialla.

Ulos pihalle kaikui ikkunasta Løvenhjelmin piano.

Tine kantoi pois astiat arkihuoneesta, ja Tinka ja Gusta tulivat
auttamaan. Oli kuin upseerit vasta nyt olisivat oikein heränneet; ovet
olivat auki kaikkiin huoneisiin; nauru ja melu kaikui ylt'ympäriltä.

Majuri oli saanut Tinkan johonkin soppeen, ja Tinka oli nääntyä
naurusta. Ylhäältä luhdista kuului sotilaitten ilakointi.

»Jensen, polkkaa!» huusi Løvenhjelm ja juoksi pois pianonsa luota.

Luutnantti Jensen istui soittamaan, ja Løvenhjelm kieputteli Tinkaa
lattialla. Upseerit siirsivät tuolejaan taemmas, seiniä päin,
antaakseen tilaa. Gustakin vietiin, ja Tine; nyt tanssi kolme paria.

Ylt'ympärillä juttelivat upseerit. Kaksi kapteenia seisoi, totilasi
kädessä, puutarhamajan ovessa. He puhuivat jälleen kahdeksannesta
rykmentistä, joka niin pontevasti oli pitänyt puoliaan.

Luutnantti Jensen siirtyi valssiin, herrat vaihtoivat parejaan, taas.
Bergin huoneessa istuvat upseerit lauloivat mukana. Ja hälinästä
huolimatta nukkui puutarhamajassa muuan nääntynyt upseeri, täydessä
rauhassa, vuoteelleen ojentuneena.

»Ja nyt on kai meidän vuoromme», sanoi Berg, joka äkkiä oli ilmestynyt
Tinen eteen.

Tineä pyörrytti, hän näki vain Bergin kasvot.

»Niin», sanoi hän vain, ja he alkoivat tanssia.

Hänen pyörtymyksensä hälveni, hän näki ja kuuli kaiken ympärillään
ikäänkuin sadoilla aistimilla — ja näki kuitenkin yksinomaan sen, jonka
katseet lepäsivät hänen kasvoillaan, heidän tanssiessaan kauan.

Majuri kertoi jälleen juttujaan, ja Tine kuuli molempien kapteenien
äänet. Sisällä Bergin huoneessa paisui upseerien hyräily lauluksi.

Ja parooni vaelsi ulos ja sisään. Hänen englantilaisensa olivat
saapuneet vaunuissa.

Berg ei puhunut, hän katseli vain taukoamatta Tineä kasvoihin, heidän
tanssiessaan. Luhdista kaikui jälleen äänekkäitä eläköönhuutoja.

Silloin Berg pysähtyi — tuokion ajan hän piteli suonenvetoisesti Tinen
käsiä omissaan.

Englantilaiset olivat saapuneet käytävästä ovelle ja puristivat
kaikkien käsiä.

»Viatonta iloa, viatonta iloa», huusivat he yhä. Løvenhjelm kiepsautti
Gustaa lattian yli.

Tine meni vieraitten ohi; hitaasti hän meni ulos huoneeseensa.

... Luhdissa oli hiljaista, ja sisällä huoneessa taukosi soitto. Tinka
tuli sisään ja istuutui keskelle vuodetta; hän sai pari röijynnappia
auki ja puuskutti, jutellessaan ja kysyessään.

Tine vastasi hajamielisesti »niin», »niin», mutta Tinkan suu oli tuskin
hetkeäkään hiljaa.

Sitten hän sanoi äkkiä, irroittamatta silmiään palavasta kynttilästä:

»Tinka — etkö sinä saattaisi — etkö sinä saattaisi katsoa perään
täällä?»

»_Missä_?» sanoi Tinka, joka oli aivan toisissa maailmoissa, antaen
käsivarsiensa vaipua sääriä pitkin.

»_Täällä_», sanoi Tine samalla hiljaisella äänellä, irroittamatta
silmiään kynttilästä. »Minä tahtoisin päästä sairaalaan.» Ja vielä
hiljemmin hän sanoi: »He tarvitsisivat apua sinne.»

Tuli hetken äänettömyys. Sitten Tinka sanoi:

»Niin, kaipa sitä saisi kotiin hankituksi jonkun naisihmisen.» Hän
napitti kiinni röijyään.

»Niin — herranen aika, tyttöseni», sanoi hän, »sairaala voisi olla
_terveellisempi!_»

Hän puhui nyt aivan toisella äänellä, ja hänkin tuijotti kynttilään.

»Täytyyhän ihmisen pelastaa itsensä», sanoi hän. »Sillä he käyvät
tunkeileviksi.» Tinka heitti huivin ympärilleen päättävällä liikkeellä,
ikäänkuin olisi tahtonut puolustaa itseään.

»Hyvää yötä sitten», sanoi hän.

Tine nousi ja saattoi Tinkaa käytävää pitkin. Kaikki oli hiljaista,
kuului vain parin koiran louskutusta ja Tinkan askeleet, kauempaa
tieltä.

Tine palasi taloon. Hän väistyi nopeasti varjoon, tullessaan luhdin luo.

»Tekö siinä olette?» kysyi Berg, joka teki tavanomaista kierrostaan.

»Minä.»

Oli kuin he molemmat olisivat viivähtäneet aivan liki toinen toistaan,
sadasosan silmänräpäystä.

»Hyvää yötä», sanoi Berg sitten ja meni edelleen.

»Hyvää yötä.»

Tine meni sisään. Hän alkoi askaroida keittiössä.

Hän pani voin pyttyyn ja kokosi leivät »tynnyriin» ja kietoi vaatteen
juuston ympäri.

Sillä levolle hän ei saattanut mennä — hänen täytyi olla toimessa.

Sitten hän muisti pesun, joka oli saatava likoon aamuvarhaisessa. Hänen
täytyi herättää Sofi ja antaa tälle lisäohjeita.

Hän meni ulos pesutuvan käytävään renkihuoneen kautta ja avasi oven
palvelijattaren huoneeseen.

Suuret parivuoteet olivat tyhjät.

Tine heittäytyi äkkiä polvilleen kivipermannolle ja, pää painettuna
likaiseen, rutistettuun, pahoinpideltyyn vuoteeseen, puhkesi
hillittömiin nyyhkytyksiin.

Pesutuvan ovet heiluivat lakkaamatta sinne tänne saranoillaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä saapui kouluun pari sotalääkäriä. Koulusaliin täytyi
majoittaa sairaita. Tinen piti hommata kaikki.

Sairaat saapuivat iltapäivällä.

Ne olivat haavoittuneita, jotka aikaisemmin olivat maanneet
Augustenborgissa; vaunuista kannettiin heitä paareilla ylös portaita,
luutnantti Appel oli heidän joukossaan.

Tine ei ollut tuntea häntä. Pyöreät posket olivat vajonneet kuopille,
ja silmät olivat samenneet kuin sen, joka on itkenyt yötä päivää. Hän
oli haavoittunut kupeeseen ja keuhkot olivat pilalla.

Kaikki kuusi olivat pahasti haavoittuneita, ja kuljetus oli tuottanut
heille kuumetta. Silloin tällöin kaikui heidän valituksensa talon
halki, ja haavojen inha haju tunkeutui ulos käytävään.

Tine ei nyttemmin jättänyt koulusalia hetkeksikään.

»Ja sentään hän puhuu Augustenborgista», sanoi matami Bølling, joka
kulki ulos ja sisään, makuuhuoneesta keittiöön ja puhui Bøllingille,
itsekseen ja torpparin Petralle — sillä nyt oli sitten kaikki irti
liitoksistaan, nyt ei hän enää tietänyt, mitä pahaa vielä voisi
tapahtua.

»_Tuolla_ istuu hän ja saattaa tuskin liikuttaa jalkaa», sanoi hän, »ja
ylhäällä he ovat valmiina heittämään henkensä — ja talo on täysi, talo
on täysi. Ja Tine tahtoo lähteä pois.» Matami pysähtyi sadannen kerran
torpparin Petran eteen, pää vapisten.

_Sitä_ hän ei saattanut ymmärtää, sen ympäri kiersivät hänen
ajatuksensa.

»Ja verta heiltä hyytyy portailleni», sanoi hän, jatkaen taas
vaellustaan.

Sitä oli valunut paareista, vanhan veren tahrimista, jotka
sairaanhoitosotilaat olivat nostaneet pystyyn rakennusta ja portaita
vasten.

Vihdoin pysähtyi matami Bøllingin suukin. Hän oli _vallan_ masentunut
ja huojutteli itseään Bøllingin vieressä, vuoteen toisella puolen.

Sitten hän johtui yhtäkkiä ajattelemaan metsäherraa: hänen luokseen
saattaisi mennä. Hän voisi vaikuttaa Tineen — niin, hänen luokseen
saattaisi tässä mennä. Ja hän antoi kaiken jäädä silleen ja meni; hänen
oli kohta tavattava metsäherra.

Hän heitti vain huivin myssynsä yli ja läksi.

Hän jutteli yhä itsekseen Bøllingistä ja haavoittuneista ja tiestä.

»Sinne ei ole raivattua tietä», sanoi hän, »sinne ei ole raivattua
tietä.» Ja hetken kuluttua jatkoi hän yhä:

»Ja kuitenkin Tine tahtoo lähteä pois...» ikäänkuin _sillä_ olisi ollut
jotain tekemistä tien ja portaita peittävän veren ja kaiken maailman
kysymysten kanssa.

Berg kiersi ympäri huoneessaan, kun matami Bølling tuli sisään.

»Tekö siinä olette?» sanoi hän nopeasti ja pysähtyi kulussaan.

Matami Bølling pyysi pyytämistään anteeksi, ennenkuin sai painetuksi
puuta, »kun hän nyt aina tuli vaivaamaan metsäherraa, vaikka kullakin
oli omat huolensa..»

»Mutta _nyt_ on kysymyksessä, että Tine tahtoo lähteä», puristautui
hänen sydämestään. »Ja _mitä_ meidän on tehtävä?»

»Lähteä?» sanoi Berg; hän sanoi tämän sanan nopeasti, erikoisen
ihmeellinen ja valoisa sävy äänessään.

»Niin, sairaalaan.»

Tuli hetken hiljaisuus, ja matami Bølling odotti. Mutta Berg puhui yhä
samalla nopealla äänellä ja kääntyi:

»Niin, siellä tarvittaisiin apua.»

Matami Bølling nosti silmänsä, ikäänkuin ei olisi häntä ymmärtänyt.

»Tarvitsevat? tarvitsevat?» kertasi hän. »Kuka? kuka? Sairaatko?
sairaatko? ikäänkuin Bølling ei olisi sairas?»

Ja matami Bølling alkoi äkkiä puhua kovalla, toruvalla, epätoivoisella
ja kimakalla äänellä, jota Berg ei ollut milloinkaan kuullut:

»Kuka täällä auttaisi, jos hän lähtee pois? _kuka?_ Eikö _täällä_
sitten ollut ketään autettavaa? täällä — sekä täällä että meillä?
_kuka?_ Eikö metsäherra siis huomannut, kuinka hänen kotinsa yhä
ränstyi? jokainen soppi oli täynnä likaa, jokainen seinä täynnä tahroja
— ja rouvan, rouvan ihanat kalut hävitettiin...»

Hän puhui yhä, kiihkeästi, viitaten uutimiin, jotka olivat harmaita,
lattiamattoon, joka oli loppuunkulumassa, pöytiin, jotka olivat pölyn
peittämät, vuodattaen vihaansa kalpean Bergin edessä, joka pui nyrkkiin
puristettuja käsiään rintansa kohdalla voimatta puhua — kunnes matami
yht’äkkiä puhkesi itkuun:

»Oi ei, oi ei, mutta kukaan ei jaksa sitä kestää, mutta kukaan ei jaksa
sitä kestää», valitti hän itkiessään.

»Mutta hänenhän on toki jäätävä, mutta hänen pitää jäädä», sanoi Berg
ja kertasi samoja sanoja, hämmentyneenä, kiusaantuneena, tietämättä
mitä itse puhui, saadakseen vain tämän itkevän ihmisen tyyntymään,
saadakseen loppumaan tämän itkun, sietämättömän itkun.

»Hänenhän täytyy jäädä Bøllingin luo», sanoi hän, »sehän on selvää».

Hän mitteli lattiaa, edestakaisin.

»Ja Tinellähän ei ole mitään _syytä_ lähteä pois», sanoi hän lopuksi.

Oli kuin Berg itse yht’äkkiä olisi rauhoittunut monta tuntia kestäneen,
pitkän kiihotuksen jälkeen, omista sanoistaan.

»Ei, olenhan minäkin sitä sanonut.» Myöskin matami Bølling rauhoittui
yht’äkkiä ja alkoi pyyhkiä silmiään ikäänkuin anteeksipyytäen hän
lisäsi:

»Ah — niin — katsokaas, metsäherra, ihminen suurentelee
pikkuseikkoja... Mutta kuka olisi nyt oikein tajuissaan — kuka on
oikein täysissä tajuissaan? Näinä päivinä», sanoi hän.

Matami Bølling kulkea vaappui kotiapäin. Metsäherra oli luvannut
puhutella Tineä.

Hän oli seisonut portailla, matami Bøllingin mennessä, ja katsonut
eteensä ilmaan.

»_Ei, emme tule toimeen ilman häntä_», oli hän sanonut.

»Ei, emme tule», oli matami Bølling vastannut.

Ja sitten hän oli mennä vaappunut kotiapäin.

... Tine istui Appelin vuoteen ääressä, kun Berg tuli. Hän näki kuinka
kalpea Berg oli.

»Saatatteko lähteä tunniksi kävelemään kanssani?» sanoi Berg hiukan
nopeasti. »Te tarvitsette raikasta ilmaa.»

»Onko kaunis ilma?» kysyi Appel.

»On», vastasi Berg ja ajatteli: »Miten hän on kärsinyt.»

»Paistaako aurinko?»

»Paistaa.»

»Menkää toki — menkää toki», sanoi Appel. Ja Tine nousi, sanaakaan
sanomatta.

He menivät ulos ja kaarsivat toria, jolla sotilaat melusivat, kulkivat,
pitkin kirkkomaan aitausta, jossa oli hiljaista, mitään puhumatta.

Mutta samassa Berg pysähtyi. Ja kuin äkillisestä nykäyksestä hän
alkoi puhua — hajanaisesti, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen. Hän
puki sanoiksi kaikki ne ajatukset, jotka piinasivat häntä, ja esitti
puolustuksekseen kaikki ne seikat, joita hän pitkän yön kuluessa oli
kerännyt. Hän selitti sitä intohimoa, jota hän ei maininnut nimeltä;
hän kuvasi sen kehittymistä siitä hetkestä saakka, jolloin se oli
syntynyt hänen aivoissaan, — hän puolustihe kaikelta, syyttäen yötä,
juoksuhautoja, vahtivuoroja, sotaa, joka ei ollut sotaa, päivää, joka
ei ollut työntekoa, yötä, joka ei antanut unta.

Hän oli jälleen alkanut kulkea kiireesti, niin että Tine tuskin kykeni
häntä seuraamaan; ääneti ymmärsi Tine kaiken. Mutta ikäänkuin Bergiä
hillitäkseen, ikäänkuin haihduttaakseen puolustelut, joita hän ei
kaivannut, sanoi hän pehmeästi ja melkein nuhdellen:

»Minkä vuoksi sanotte minulle kaiken sen?»

Berg pysähtyi — kahdesti hän mainitsi Tinen nimen.

»Minkä vuoksi tahdotte siis matkustaa pois?» sanoi hän sitten,
nopeasti, ikäänkuin hengästyneenä. »Minä olen puhunut äitinne kanssa.»

»Eihän meidän kahden», sanoi hän, »tarvitse toki pelätä toisiamme».

»Ei», kuiskasi Tine ja nosti päätään.

He eivät puhuneet enempää, kulkivat vain äänettöminä toistensa
vieressä. Ilma oli lauha ja taivas punersi valoisana auringonlaskua
päin, aivan kuin kevään tullessa. Tykit olivat vaiti. Ainoastaan jokin
yksinäinen jymy kantautui kirkkaan ilman halki, aivan kuin ratisevat
vankkurit olisivat raskaina vyöryneet heidän ohitseen.

He kulkivat niityn poikki ja astuivat aitauksen sisäpuolelle He näkivät
lammen ja huvihuoneen valkoisine pilareineen, joita pitkin ruusujen
varret riippuivat alastomina — ja ajattelivat samaa.

Puksipuuaitauksen veräjästä he tulivat rakennuksen eteen.

Arkihuoneesta kuului pianon ääni; Sofi, joka keimaili puoliavoimessa
pesutuvan-ovessa, siirsihe nopeasti edemmäksi kersantistaan. Mutta
Maren jäi seisomaan mistään huolimatta veräjän luo, äänekkäästi
tirskuen, keskellä sotilaspiiriä — hän oli laskenut maahan täysinäiset
ämpärit.

»Tule pois sieltä ämpäreinesi», huusi Berg kuin äkillisessä
vihanpuuskassa. Ja Maren sai jalat alleen — sanaakaan hiiskumatta hän
lähti juoksuun, niin että helmat hulmusivat ja maito loiskui. Upseerit,
jotka maleksivat pikaportailla, nauroivat kohti kurkkuaan hänen
juostessaan.

Berg ja Tine erosivat.

Tine palasi käytävää pitkin koululle. Haavoittuneiden huoneesta
tunkeutui äitelän painostava ilma ulos käytävään. Arkihuoneessa
pelasivat upseerit korttia.

Matami Bølling oli keittiössä; hän valmisti kananlihalientä »niille
tuolla vastapäätä».

»Siellä on huonosti asiat — siellä on huonosti asiat», sanoi hän.

»Minä olen puhunut metsäherran kanssa», sanoi Tine hiljaa.

»Oh, no Jumalan kiitos, oh, no Jumalan kiitos», sanoi matami Bølling ja
istuutui pelkästä mielenliikutuksesta.

»Ja onhan täälläkin tarpeeksi tekemistä», sanoi Tine kuin ennen.

»Oi niin — eikö totta? Oh — no Jumalan kiitos... Bølling, Bølling»,
huusi matami toiseen huoneeseen, iloisesti ja korkealla äänellä,
»me saamme pitää hänet ‒ oh, tiesinhän sen, oh, tiesinhän sen, kun
metsäherra kerran lupasi.»

»No, tyttöseni, no, tyttöseni», sanoi vanha Bølling viihdyttäen. Tine
oli vallan suonenvetoisen kiihkeästi kietonut kätensä hänen kaulaansa.

... Tine oli tuonut liemen sisään ja istui Appelin vuoteen ääressä.

Sairaat ylt'ympäri alkoivat raueta lepoon.

Mutta yhden ikkunan edessä kirjoitti eräs sairaanhoitaja, kumarassa,
talikynttilän valossa, ja haavoittunut, joka saneli hänelle kirjettä
rakastettuaan varten, istui puoleksi makaavassa asennossa vuoteessaan.
Sekä ajatteleminen että kirjoittaminen kävi hitaasti.

Appel oli kertonut Viborgista ja kotolaisista. Nyt hän makasi ummessa
silmin.

Ikkunan luota kuului haavoittuneen ääni, joka mainitsi erikseen
jokaisen kirjaimen, ikäänkuin olisi tavannut.

Appel avasi silmänsä.

»Oi — ette voi tietää, kuinka ihanat silmät hänellä on», sanoi hän
katsoen ylös lampun hiljaiseen valokehään ja hymyili.

Vähän myöhemmin hän nukahti, ja Tine nousi hiljaa.

Hän meni kotiin metsäherran taloon. Ilta oli lauha. Sepän aitauksen
luona törmäsi eräs kievarin tytöistä esiin, sotilas kintereillä.

Käsirattaat seisoivat pimeässä keskellä tietä. Ne olivat raajarikon
rattaat ja oluttynnyri — hän oli matkalla kotiin. Hän tunsi Tinen ja
alkoi jutella hänelle, istuen pyörien välissä, tyhjän tynnyrin edessä.

»Kyllä, kauppa kävi hyvästi — — kun nyt vain saisi sen pysymään
käynnissä. — ‒ Ane, hän se ymmärsi sekoittaa ohueen olueen...»

Raajarikko jatkoi jatkamistaan jutteluaan.

Tine meni hänen luotaan: mies oli viettänyt iltaa kievarissa.

       *       *       *       *       *

Kaksi yötä myöhemmin tultiin Tineä hakemaan kotiin.

Matami Bølling itse koputti hänen ruudulleen. Bøllingin tila oli vallan
kauhea. Hän oli aivan kuin saanut puhelahjansa takaisin, mutta pään
laita oli hullusti. Hän puhui sekaisin eikä tahtonut pysyä vuoteessa.

Paikalle saapunut lääkäri sanoi, että aivoihin oli tullut verisolmu.

Tinen piti jäädä kotiin.




VI.


Tine istui toista yötä isänsä luona.

Isä puhui lakkaamatta ja rukoili ja tahtoi kuulla luettavan, virsiä ja
raamattua. Tine luki ja luki.

Nyt oli isä hiukan vaipunut lepoon, päivän sarastaessa. Mutta
nukkuessakin vaappui hänen päänsä tyynyllä kuin sairaitten eläinten.

Tine oli puolihorroksissa, pää nojautuneena kylmään seinään. Matami
Bølling oli laahannut jonkun tyynyn keittiön lattialle, saadakseen
hiukan lepoa.

»Kuinka nyt jyrisee», sanoi hän, »kuinka nyt jyrisee!»

»Niin, äiti, mutta nuku nyt.»

Ikäänkuin rajuilma kantoi myrsky tykkien jylinän yli vapisevan
rakennuksen. Tuuli viskasi rankkaa loppumatonta sadetta ruutuja ja
seiniä vasten, niin että se kuulosti kuin kiväärien rätinä. Ja pimeältä
tieltä, melun keskeltä, kaikui epämääräisiä ääniä — pakenevain parvi
laahusti ohi. Sonderborgista se oli tullut kahdessakymmenessäneljässä
tunnissa.

»Kuule, se yhä yltyy», valitti matami Bølling keittiössään.

»Niin, se yltyy, mutta nuku nyt. Päivä koittaa kohta, etkä sinä vielä
ole nukkunut.»

Matami Bølling nukahti ja ähki hiljaa unessaan. Harmaa päivä alkoi
sarastaa. Myöskin Tine uinahti hiukan, nojautuneena vavahtelevaan
seinään.

Ympärillä nukkuivat kaikki, upseerit ja sotilaat ja sairaat, samassa
unessa, kuullen tykkien jymyn kumeasti unen halki.

Päivä oli valjennut. Sairas nukkui vielä, ja Tine nousi paikaltaan.

»Minun täytyy mennä sinne», sanoi hän; puoleentoista vuorokauteen
oli hän tuskin ollut ulkona huoneesta, sill'aikaa kun tykit ja
hälyytysmerkit kaikuivat.

»Niin, mene, mene, lapsi», sanoi matami Bølling, joka ryhtyi
päivittäiseen aherrukseensa eikä juuri tajunnut enempää kuin nääntynyt
juhta, joka tuntee valjaiden painon ja raataa.

»Ja se vain yltyy — ja se vain yltyy», sanoi hän.

Portaitten askelmakin, jolla Tine seisoi, vavahteli maan tärinästä.
Kuormia ajoi loppumattomana jonona kievarin sivuitse. Naiset ja
lapset istuivat epävarmoilla alustoillaan niinkuin riippuvat nyytit,
unenpöpperöisinä keskellä melua. Vanhat vaimot, jotka tuskin jaksoivat
seisoa, ponnistelivat tajuttomina eteenpäin, vaunujen kupeilla,
kompastuen niihin likomärkiin tyynyihin, joita raahasivat mukanaan.
Lapset, joita sade sokaisi, törmäsivät vaunuja ja puita vasten ja
itkivät rientäessään eteenpäin.

Kukaan ei tuntenut naapuriaan, eikä ääniä erottanut tykkien jylistessä.

Tine meni joukon ohi ja kiipesi metsäherrantalon aidan ylitse. Talo
oli kuin menneitten maja. Koko yön olivat ovet käyneet. Parooni oli
sallinut kaikkien pakolaisten vapaasti saapastaa sisään, niin ettei
kukaan saanut unta tai lepoa. Huoneet kaikuivat saapuvien askeleita ja
kirouksia.

Pihalla seisoi isännättömiä muuttokuormia, keskellä sadetta. Tinen
tullessa makasi kolme miestä käytävässä, yllään pari aukilevitettyä
kaapua, ja kaksi eksynyttä lasta oli vaipunut uneen luhdin portailla,
huiviin kääriytyneinä.

Kaikki ovet olivat auki, ja loka, jota oli kulkeutunut sisään satojen
kulkijain jaloissa, oli kuivunut kynnyksille. Arkihuoneen uunin edessä
seisoi pari vieraita, jotka koettivat sytyttää tulta.

Kaikkialla istui pakolaisia, naisia ja lapsia, jotka eivät edes
tietäneet missä olivat, ja jotka etsivät lepoa raskaalle ja turtuneelle
päälleen nojaamalla sitä seinään, joka tärisi. Harva puhui. Bergin
huoneesta kuului kimeä naisenääni, joka kertaamistaan kertasi — samalla
kun puhuja lakkaamatta, tajuttomana ja valittaen, löi levitetyillä
käsillään helmaansa:

»Kaikki mitä meillä on — voi, kaikki, kaikki mitä meillä on!»

Tine meni ulos. Palvelijat eivät olleet löydettävissä. Pesässä,
jota kukaan ei hoitanut, oli tuli sammunut, ja myrsky tarttui
pesutuvan aukinaiseen oveen, ikäänkuin olisi tahtonut kiskoa sen irti
vavahtelevasta reunuksestaan, tykkien jylistessä.

Tine huusi, ja pauhina hukutti hänen äänensä. Vihdoin hän löysi Sofin
— kokoonlyyhistyneenä, vuoteen vierestä, nurkkaan painuneena, pää
kiedottuna huiviin.

»Voi, onko tämä tuomion päivä?» valitti Sofi ja heittäytyi vuoteelleen:
»voi, kolm'yhteinen Jumala — voi, kolmiyhteinen Jumala!»

Tine meni ja huusi jälleen:

»Maren, Maren!»

Ei vastausta.

Mutta yht’äkkiä Maren ponnahti esille pesutuvasta, kuin ammuttu eläin,
yli pihan, aivan kuin kaikki sivurakennukset olisivat olleet tulessa,
hakeakseen suojaa Lars voudin ja Anders torpparin luota. Hekin olivat
juosseet ulos. He seisoivat kummulla, katsoen kauhuissaan palavaa maata.

Myrsky ajoi savua niinkuin hurjaa kaatosadetta yli maan; taloja oli
tulessa ja niiden valo sammui jälleen, Ikäänkuin ne olisivat olleet
mitättömiä kynttilöitä, ilmassa näkyi granaattien punaisia kaaria, ja
maa vapisi jalkojen alla ikäänkuin eläin, joka tuskissaan vaikeroi.

Ylt'ympäri kaikilla kummuilla seisoi rankkasateessa miehiä ja naisia,
kuin kuvapatsaat, samalla kun pakenevain parvi, ikäänkuin kasvava
virta, peitti alleen tiet ja polut.

»Se on tuomion päivä, se on tuomion päivä», kertasi Sofi lakkaamatta;
hän seurasi Tineä kantapäillä, minne hyvänsä tämä kulkikin, ja pani
tulta pesään ja sai keitetyksi maitoa ja leipää (talossa ei ollut
muuta ruokaa, yö oli ryöstänyt kaikki), ja antoi pienimmille lapsille
syötävää.

»Herra varjelkoon mettäherraa», kertasi Sofi yhä, seuratessaan Tineä:
»hän oli sisäll teidän huoneessaan sanomas hyvästi rouvan kuvall» —
Sofi valitti ääneen — »se on paras kaikist kuvist — se on kaikist
kuvist enin hänen näköisens — _siell_ oli hän jättämäss jäähyväisiä —
ennenkuin lähti...»

»Ota nämä, Sofi», sanoi Tine ammentaen maitoa lautasille, joita Sofin
piti tarjota ympäri.

»Oi Jumala, oi Jumala», valitti Sofi hiukan hiljaisemmin; hän tarttui
puheisiin kaikkialla, minne vei lautasen: hänen piti uudelleen ja
uudelleen kuulla »kaikesta siitä surkeudesta».

»Ja se vain yltymistään yltyy», sanoi hän ja pää vapisi.

Se yltyi. Aivan kuin nousuveden pauhina tulvivassa virrassa kaikui
tykkien jymy rakennuksen yli.

Uudet pakolaisjoukot alkoivat kolkuttaa oville. Parooni antoi kaikkien
tulla sisään. Itse seisoi hän arkihuoneen ovessa, toimellisena kuin
edeskäypä hautajaisissa, ja jokainen jätti hänelle pääsylipun:
kuvauksen pommituksen kauhuista.

Huoneissa ei enää ollut sijaa, nääntyneet eivät enää mahtuneet istumaan.

»Mutta täällä on ainakin lämmintä», sanoi parooni, joka hikoili tuossa
pilaantuneessa ilmassa, missä saapuvien likomärät vaatteet höyrysivät.

Eräs kirjeenvaihtaja, joka oli pakomatkalla kirjailtu matkalaukku
kädessään, hääräili, levottomana pommituskuvauksensa puolesta, aivan
kuin naaraskissa ennen synnyttämistä, ja pyysi vain jotain lautaa
minkä panisi polvilleen, että saisi kirjoittaa. Hän pääsi Tinen
huoneeseen, jossa jo oli kaksi lasta nukkumassa vuoteella, ja poimi
esiin kaksitoista lyijykynää, jokaisen terä huolellisesti kiedottuna
pumpuliin, ja asetti ne riviin ikkunalaudalle.

Uusia saapui alituiseen; likomärkinä, loan peittäminä seisoivat he
käytävissä täpötäysien huoneitten ulkopuolella, ja tylsinä, sanaakaan
sanomatta, kääntyivät he takaisin sateeseen ja teille. Muutamat
pyysivät vain saada istua hetkisen, puoli tuntia, ja istuutuivat,
lapset sylissään, luhdin portaille, pesutuvan käytävän paljaalle
lattialle, ja vaipuivat uneen siinä samassa kun olivat päässeet
istumaan.

Ei ollut yhtään tyhjää paikkaa, ei yhtäkään saatavissa. Eräs sairas
sijoitettiin palvelijoitten vuoteeseen.

Sisällä huoneissa alkoivat eksyneet »sulaa», he heräsivät tajuntaansa:
He valittivat, mitaten tappioittensa suuruutta, itkien kotejaan —
kuuntelematta toisiaan, jokainen ajatellen omaansa, syytäen suustaan
omaisuudet, rahasummat, tavarat, uskoen itsensä kenelle hyvänsä, joka
ei mitään kuunnellut, vaan puhui itse, saman kohtalon yllättämänä,
kiihkeinä ja epätoivoisina kuin petetty juutalainen markkinoilla,
joka laskee pelastamiaan arvopapereita — ja äkkiä pysähtyen, voimatta
ajatella, uudelleen kivettyneinä kaiken kodittomuuden eteen: heidän
talonsa oli luhistunut kokoon, heidän kylänsä oli pantu autioksi,
heidän kotinsa oli ammuttu rikki.

Kun taas äidit, lapset vierillään, vain itkivät hiljaa, lakkaamatta.

He puristautuivat yhteen, puhuivat hiljaa, täyttivät kaikki sopet,
pakkautuen kaikkialle, ikäänkuin olisivat tulleet markkinoille,
missä koti oli myytävänä — samalla kun parooni yhä touhusi,
purppuranpunaisena, udellen »uusia yksityistietoja», kehittäen edelleen
näkökohtiaan; ja mustapintainen kööpenhaminalainen kirjeenvaihtaja,
kalpeana ja kiihtyneenä, kertoi kertomistaan jotain jota kukaan ei
kuunnellut:

»Ei, se ei ollut mieluisaa», sanoi hän. »Tosiaankaan, se ei ollut
mieluisaa.»

Jokin granaatti oli illalla pudonnut siihen asumukseen, jonka hän juuri
oli jättänyt, aivan siihen paikkaan, jossa eräs hänen englantilainen
virkaveljensä tavallisesti makasi.

»Hänen vuoteensa kohdalle, aivan hänen vuoteensa kohdalle», sanoi hän.
Ja hän kertasi, keskellä näitä ihmisiä, jotka valittivat kaikkensa
menettämistä:

»Ei, se ei tosiaankaan ollut miellyttävää.»

Pari kauppiasta puhui vakuutuksesta: _heitä_ oli onnistanut
vakuuttaessaan niin korkeasta nuo vanhat asuntorähjänsä: sotakorvausta
oli joka tapauksessa maksettava. Mutta kaikkien puheitten ja valitusten
yli kaikui Bergin huoneesta lakkaamatta sama kimeä ääni, joka toisti
samoja sanoja — lakkaamatta, ikäänkuin mielenvikainen — alituisena
kertona:

»Kaikki mitä meillä on...»

Tine tahtoi lähteä pois. Tänne ei hän saattanut jäädä: hän ei enää
tuntenut tätä taloa; täällä hän vain kulki kuin kuuro, keskellä
vierasta tuskaa.

Tine kulki paroonin ohi, joka seisoi aivan oven vieressä, ja kuuli
tämän huutavan:

»Mitäkö ne tahtovat? Ne tahtovat ampua sillat murskaksi. Silloista
nyt on kysymys... Olenhan sen sanonut, olenhan sen sanonut... Pitäkää
huolta paluutiestä, olen sanonut. Sillat ne nyt ovat kysymyksessä... Ja
nyt sataa granaatteja silloille...»

Pihalla seisoivat lopen väsyneet hevoset nuokkuvina ja kuitenkin
heristetyin korvin keskellä melua, valjastettuina pakolaisten surkeiden
kuormien eteen. Tine meni niiden ohitse ja sisälle talliin hän tahtoi
tavata Larsin tai Marenin —: kaula pitkänä mölisivät elikot häntä
vastaan, lyhyesti ja tuskaisesti, suurin, pelokkain silmin, ja kytkyet
kalisivat hiljaa.

Muuan lehmä pisti ulos kielensä nuollakseen Tinen kättä. Se oli
piirtopäinen Fanny, Herlufin vanha lehmä.

Ja masentuneena, voimattomana, elikkojen keskellä, jotka pelkäsivät
kuin hän ja jotka hän tunsi, Tine itki epätoivoisesti, piirtopää-lehmän
nuollessa nuolemistaan hänen käsiään.

Hän meni ulos, ja lehmät seurasivat häntä suurilla silmillään. Kopista
luhdin luota kuului Hektorin ja Ajaxin hiljaista ulvontaa. Hän meni
sinne ja päästi ne ulos, ja ne painoivat vapisevat kylkensä hänen
ruumistaan vasten, aivan niin kuin ne joskus, yöllä metsällä oltaessa,
tuntevat salaperäistä kammoa ja puristautuvat metsästäjän jalkoihin.

Puistokujalla tuli taas pakolaisia häntä vastaan, ajaen ja käyden.

»Siellä ei ole tilaa», sanoi Tine väsyneesti ja teki liikkeen
käsillään. Ja vastaansanomatta, ääneti he kääntyivät ympäri, aivan kuin
Tine olisi ajanut heitä edellään — ikäänkuin tahdoton lauma.

Tiellä ei kukaan enää päässyt eteenpäin. Sotilaat, jotka palasivat
kotiin vallituksista, kulkivat ajopelien välissä, turtuneina,
nokeentuneina, kalpeina. Esikuntaupseerit ajoivat pellolle tien
viereen, voidakseen edetä.

Koulun portailla seisoi eräs esikuntaupseeri ja lääkäri. Tine kysyi:

»Missä paikoin on kolmas rykmentti?»

»Kolmas? Siltojen välissä», vastasi upseeri.

Tine jäi seisomaan — molemmat toiset olivat jo kadonneet, kellot
alkoivat soida, papin kuomuvaunut saapuivat, Tine seisoi yhä samassa
paikassa.

_Hän_ oli siltojen läheisyydessä...

Tine kuuli, että äiti huusi hänen takanaan, ja hän erotti tuskin äidin
ääntä.

»Tine, Tine», huusi äiti uudelleen, tuskaisesti, ja Tine kääntyi.

Isä se oli vallan suunniltaan siitä, tahtoi ylös, kuuli kellojen äänen
ja tahtoi nousta vuoteesta.

Tine juoksi sisään ja piteli isäänsä kaikin voimin, molemmilla
käsillään, tämän huutaessa:

»Rukoile, rukoile, nouskaamme ja rukoilkaamme.»

»Niin — niin», hän piteli isäänsä vuoteessa.

»Anna jumalattomien rukoilla...»

»Niin, niin!» Tine painoi hänet makaamaan. Isä, äiti, kappalainen, joka
vuoteen toisella puolen pukeutui kauhtanaan, näkyivät hänelle kuin
verhon takaa, eikä hän kuullut heitä.

_Hän_ oli siltojen lähettyvillä.

»Lue, lue», huusi sairas korkealla äänellä; hän nousi istumaan, hänen
lasittuneet silmänsä verestivät. »Lue, lue», ja hän rutisti tyynyllään
olevaa raamattua.

Kellot kaikuivat taas, halki tykkien jylinän. Ulkona keittiössä
nyyhkytti matami Bølling ääneen.

»Tästä, tästä», huusi mielipuoli, kellojen äänen kiihottamana. »Lue,
etkö kuule, lue... rukoilkaamme, kaikin.»

Tine polvistui. Kirjaimet kasvoivat suuriksi sivuilla, hänen silmiensä
edessä, ja hän luki ja luki eikä tietänyt mitä luki:

»Herra, ole meille armollinen, sillä me odotamme Sinua: ole heidän
käsivartensa varahin, niin myös meidän autuutemme murheen ajalla.»

»Niin, niin», huusi sairas silmät selko selällään: »Rukoile,
rukoilkaamme. Jumala on kaikkivaltias.»

»Ja koko taivaan joukko pitää mätänemän, ja taivas pitää käärittämän
kokoon niinkuin kirja; ja kaikki hänen joukkonsa putoaman niinkuin
lehti putoo viinapuusta, ja niinkuin kuivettunut lehti viinapuusta.»

»Jumala on kaikkivaltias, Jumala on kaikkivaltias...»

Tine luki yhä, ja sairas huusi huutamistaan. Tine itse ei kuullut
profeetan kaikkia kirouksia; raamatun sanat soivat hänen korvissaan
vain tyhjänä äänenä.

Hän oli siltojen lähettyvillä...

Isä toisti sanat Tinen lukiessa. He lausuivat ne yhdessä, isä
äänekkäämmin, melkein voitonriemuisena huusi hän kaikki Esaiaan
peloitukset:

»Herran miekka on verta täynnä, ja on paksu lihavuudesta, karitsain ja
kauristen verestä, ja jääräin munaskuitten lihavuudesta; sillä Herralla
pitää oleman uhri Botsrassa, ja suuri teurastaminen Edomin maalla...»

Kirkossa alkoi veisuu. Oli kuin sairas olisi kuulostanut sitä ja puhui
hiljaisemmalla äänellä:

»Jonka ei pidä päivällä eikä yöllä sammuman, mutta savun pitää siitä
ijankaikkisesti nouseman; ja se pitää hävitettämän suvusta sukuhun,
niin ettei yhdenkään pidä käymän sen läpitse, ijankaikkisesta
ijankaikkiseen.»

Vähitellen Bølling nukahti, hänen kuumeiset kätensä kävivät hiljaisiksi.

Tine oli vaipunut kirjan yli. Kirkosta kuului sotilaitten veisuu:

    Turha on oma voimamme,
    ei voi se meitä auttaa,
    mut pimeyden vallat me
    voitamme Herran kautta;
    sotija verraton
    its’ Jeesus Kristus on,
    Hän, Herra Sebaot
    helvetin joukkiot
    lyö maahan, voiton saattaa.

Sairas äännähti unissaan, mutta Tine ei kuunnellut; kuinka äänekkäästi
veisasivatkaan ne tuolla sisällä — _ne, joiden oli kuoltava_:

    Maailma vaikk' ois täynnänsä
    pimeyden enkeleitä,
    päällemme syösten päänänsä
    he eivät voita meitä.
    Juur turhaan kiukuissaan
    nyt maailman päämies vaan
    pauhaapi, saanut on
    hän nyt jo tuomion:
    yks sana hänen kaataa.

Ne jotka saavat kuolla — kuolla ja saada rauhan!

... Tine nousi. Isä nukkui vielä, ja pappi oli jo palannut ja riisui
papinkauhtanaansa vuoteen toisella puolella.

Matami Bølling toi hänelle kahvia ja rinkilöitä.

»Oi, eihän sitä nyt olisi tarvittu, matami», sanoi hän lempeästi,
»tällaisena päivänä».

Ja hän nautti kahvia ja mitä siihen kuului, istuen jalkopäässä ja
katsoen liikutettuna nukkuvaa sairasta.

»Mutta kuinka siunattua onkaan julistaa sanaa näille kuulijoille»,
sanoi hän ja viittasi kirkkoon.

»Niin, herra pastori», vastasi Tine, joka ei tietänyt mitä toinen sanoi.

Hän vei papinkauhtanan odottaviin vaunuihin, mutta ajopelit eivät
voineet päästä eteenpäin. Siellä ei enää ollut mitään jonoa; kievarista
koululle oli kaikki vain yhtä ainoata kamppailevaa massaa. Vaunut
vaipuivat jalankorkuiseen lokaan, ja hevoset pysähtyivät vapisten,
puolisokeina. Perheittäin pyrkivät ihmiset eteenpäin, lapset ja vaimot
ja miehet, kyyristyneinä myrskyssä ja sateessa, joka pieksi heidän
kasvojaan, turtuneina — kunhan vain pääsivät eteenpäin, aina vain
eteenpäin.

He laahautuivat ohi tykkien ja ähkivien eläimien, ohi haavoittuneiden,
jotka valittivat oljettomien vaunujen pohjalla, ohi eksyneiden lapsien,
jotka itkivät tien varrella, ja he eivät nähneet niitä, sillä ne eivät
olleet _heidän_.

Heidän valituksensakin olivat kuolleita. He eivät myöskään kantaneet,
eteenpäin kamppaillessaan, varsinaista omaisuuttaan; he raahustivat
vain, tiedottomina, mitä kammo sattumoisin oli pannut heidän käsiinsä,
lapset kantoivat arvottomia talousesineitä, vanhat naiset pitelivät
suonenvetoisesti, niinkuin jotain aarretta, haljenneita peilejä, joista
rankka sade pyyhki jäljettömiin heidän kauhistuneitten kasvojensa
kuvan. Äidit pyysivät suojaa, vain lapsilleen, Jesseniltä, sepältä,
kievarista, ja kulkivat ovelta ovelle, sillä ei _ollut_ tilaa.

Kaiken halki, myrskyn ja tykkien jyskeen, joka saattoi torinkin
vapisemaan, kuului, terävänä kuin veitsi, haavoittuneiden huuto —
kun nuo paljaat vaunut joskus pysähtyivät mylläkässä, vaunut, joihin
sairaanhoitosotilaat, lopen väsyneinä kaikesta tästä surkeudesta,
olivat sääliä tuntematta heittäneet silvotut.

Paja oli täysi. Pikkutyttöjä lepäili kirkkomaalla, kylmillä
hautakivillä. Veräjän edessä tukki eräs myyskentelijätär kaikilta
tien ja möi rattailtaan, toimeliaana huudellen kiskomahintojaan,
ja nälkäiset lapset söivät ahneesti rajuilman keskellä. Vaunujen,
eläinten ja ihmisten välissä puikkelehti ontuva, kaupiten oluttaan, ja
täysinäinen nahkakukkaro löi kilisten hänen kainalosauvojaan vastaan.

Kauhistuneena seisoi pappi yhä vielä portailla, Tinen vieressä, kun
eräät vaunut karahuttivat esiin kievarin luota. Lapset kaatuivat ja
itkivät, ja vaunut työntyivät toisiaan vastaan.

Sitten väkijoukko tunsi matami Esbensenin, joka istui keinuvissa
kieseissään. Hän oli matkalla toimitukseensa.

Ja äkkiä, keskellä kaikkea surkeutta, alkoivat ihmiset nauraa ja
laskea leikkiä ja huutaa matamin ympärillä, joka istui, leveänä ja
hymyilevänä, muita ylempänä, kieseissään. Ja he antoivat tilaa ja
puristautuivat yhteen, yhä nauraen. Pastori astui nopeasti alas
portaita ja nousi vaunuihin seuratakseen vanavedessä matamia, jonka
ajopelit vyöryivät eteenpäin, pakenevien välissä.

Rivit sulkeutuivat jälleen. Sotilaat tarttuivat tykkien pyöriin
vääntääkseen niitä eteenpäin ja armahtaakseen lopen uupuneita hevosia,
ja kievarin takaa ponnistelivat pörrökarvaiset vaunuhevoset, tuoden
uusia haavoitettuja.

Eräissä ajopeleissä oli pahasti silvottuja. Sijaa _oli_ hankittava.
Heitä ei _saattanut_ kuljettaa etäämmälle. Lähimmät pysähtyivät
kuullessaan huudot, haavoitettuja kannettaessa koulun portaita ylös.

Lääkäri seurasi mukana. Nääntyneet sairaanhoitajat juoksivat hätäisinä
hakemaan vettä ja astioita. He siirsivät sairaitten vuoteita
likemmäksi, vastasaapuneiden viruessa valittaen ja ähkien lattialla.
Siteitä ei ollut saatavissa, eikä haavavanua.

Tine juoksi hakemaan, hälisevän joukon halki, kievariin. Lattioiden
täydeltä, levitetyillä oljilla, makasi siellä lapsia ja vaimoja,
vierekkäin. Viluiset lapset itkivät pesän ympärillä kivilattialla.

Matami Henrichsen sai käsiinsä liinaa ja riepuja, istuen
puhtaaksiriistetyssä ruokailuhuoneessaan ja etsien kauan, Tinen
odottaessa kärsimättömänä, silvottujen valitus korvissaan.

Mutta matami tarkasteli riepujaan, mittasi ja tarkasteli, ja keskellä
kaikkea tätä tuskaa hän antoi suun käydä:

Koko talossa ei ollut mitään syötävää, ei mitään; mistäpä se olisi
otettu? Ja kenellä oli apua palvelijoistaan? Niitä ei voinut edes
pidättää lypsyn ääressä, ei vaikka ne olisi sitonut kiuluihin kiinni...

Ja samalla kun hän yhä etsi riepujensa joukosta, puhui hän uudelleen
pahaa palvelijoistaan — salattu tuska Tinkan puolesta lisäsi päivä
päivältä hänen ärtyisyyttään:

Josko he makasivat yksinään tämänkaltaisina öinä! Katto olisi voinut
pudota heidän ylleen, ja he makasivat miesten kanssa, missä vain
löysivät tukonkin heiniä. »Retkaleita, retkaleita», huusi matami
Henrichsen, työntäen rievut syrjään.

Tine otti ne. Hitaasti, aivan kuin olisi unohtanut asian, minkä vuoksi
oli tullut, kulki hän huoneitten läpi, kuullen taas melun torilta.
Aivan kuin sokko kulki hän ihmisjoukon halki, ja äkkiä, kesken
jähmettävää väsymystään, hän oli mielestään näkevinänsä — vilaukselta
Bergin kasvot edessään, keskellä sotamiesten parvea, kalpeina ja
vääntyneinä, ja täydellisesti vakuutettuna hän sanoi:

»Hän on kuollut.»

Hän nousi portaita. Hän antoi lääkärille siteet ja liinat. Lääkäri oli
työssä: eräs haavoittunut ähki suurella äänellä lääkärin käsissä:

»Oi — oi, älkää koskeko minuun — rukoilen teitä — älkää koskeko minuun,
rukoilen teitä, rukoilen teitä...»

Lääkärin käsivarret olivat veressä kyynärpäitä myöten. Tine seisoi
rauhallisena hänen vieressään ja auttoi häntä.

»Te siedätte nähdä verta», sanoi lääkäri ryhtyen toiseen.

»Niin», sanoi Tine vain ja seurasi.

Seuraava oli kersantti. Hänen kasvonsa olivat harmaankalpeat, ja hän
korisi.

»Peittäkää hänet», sanoi lääkäri ja kulki ohitse. Sairaanhoitaja heitti
kaavun kuolevan yli.

... Lääkärin työ oli päättynyt. Tuskaisina, puhumatta, olivat sairaat
vuoteistaan seuranneet hänen liikkeitään. Vastatuodut haavoittuneet
lepäsivät paareilla, jotka riippuivat pukkitelineiden varassa. Matami
Bølling oli tullut sisään lääkäriä hakemaan. Bølling oli jälleen
hereillä ja sangen levoton.

»Ja kun nyt kerta lääkäri on talossa», sanoi hän; hän ei nähnyt
silvottuja eikä sairaita, hän ajatteli vain Bøllingiä, jonka tila oli
niin tuiki huono.

Lääkäri meni sisään ja jätti Tinen sinne.

Alkoi pimetä. Yhä useammin avattiin ovea, pakenevat raukat pyysivät
vain yösijaa — turhaan.

»Tekö siinä olette?» kuiskasi Appel vuoteeltaan.

»Minä.»

Tine istuutui sairaan vuoteen laidalle, ja Appel tarttui hänen
käteensä. Sitten vaipui haavoittunut jälleen kuumehorrokseensa.
Houreissa hän oli kotona, aina kotona, Viborgissa, meren rannalla —
»nuorien tyttöjen kanssa».

Ulkona eivät tykit vaienneet, ja myrsky ei hellittänyt; ohi vapisevien
ikkunaruutujen kuului pakenevain ikuinen vaellus, niinkuin nousuveden
kohina.

»Annie, Annie», sanoi Appel puoliääneen kuumeessa. »Kiitos että tulit.»

»Kohta tulee täällä vilpoista» — hänen äänensä kaikui niin lempeänä —
»aurinko laskee... täällä on niin kaunista, kun aurinko laskee... ja me
olemme yhdessä..»

Hän hymyili ja puristi Tinen kättä, jota hän yhä piteli.

»Kuinka hyvä sinä olit, kun tulit», sanoi hän hyväillen kättä — »sinä
olet niin hyvä... kuinka hyvä sinä olet...»

Sairaanhoitaja käänsi päätään:

Ei, ne naiset eivät sitten koskaan kestäneet loppuun. _Tuossahan_
makasi tuokin pitkin pituuttaan — vallan riepuna.

Lääkäri astui sisään, ja Tine nousi.

»Teidän isänne laita on huonosti», sanoi hän. »Hän tahtoo välttämättä
nousta vuoteesta. Mutta myöntykää vain hänen pyyntöihinsä, eihän se voi
vahingoittaa sen pahempi. Ja _menkää_ nyt.»

       *       *       *       *       *

... Bølling oli noussut vuoteesta. Hän ei tahtonut enää jäädä sinne.
Lakkaamatta jutellen hän istui vuoteen reunalla. Matami Bølling ei
saanut sukkia hänen jalkoihinsa.

»Oi Jumala, oi Jumala» — hän ei saanut niitä hänen jalkoihinsa
vapisevilla käsillään.

»Anna minun, äiti, anna minun», sanoi Tine kietoen kätensä sairaan
ympäri.

»Minä tahdon ylös, tahdon ulos, _meidän_ kaikkien on mentävä ulos»,
puhui sairas lakkaamatta, hänen kielensä kävi herkeämättä.

»Niin, isä, niin.»

Mielipuolella oli kymmenen miehen voimat, hän aukaisi kaikki mitä
puettiin hänen ylleen; Tine kamppaili hänen kanssaan kaikin voimin.

»Minä tahdon ylös, meidän on mentävä, aika on tullut!» — — Tine hamuili
käsillään, sairas sai vaatteet nurin ylleen.

»Meidän on noustava torniin, meidän on noustava torniin», kertasi hän
yhä, hengästyneenä: »Kaikki ylös torniin.»

»Sillä _maa polttaa_», sanoi hän ja alkoi itsekin vavista.
»Ymmärrättekö, se on maa joka polttaa...»

»Niin, isä, niin.»

»He ovat sytyttäneet maan palamaan», sanoi hän nopeasti, kuiskaten ja
hengästyneenä: »Maassa on tulta — Luuletteko — Luuletteko... maa on
tulessa?»

Ja äkkiä, pelon vallassa, hän riistäytyi irti — matami Bøllingin
huutaessa — käärien kaikki ympärilleen, vaatteet ja peitot, lakkaamatta
huutaen, pyytäen suurella äänellä lyhtyä:

»Lyhty, lyhty, emmekö mene katsomaan kuinka maa palaa?» Ja hän alkoi
nauraa.

»Kyllä, isä, kyllä.»

»Oi Jumala, oi Jumala, oi Jeesus, Jumala», nyyhkytti matami Bølling.

»Hakekaa Tinka», sanoi Tine hengästyneenä, seuraten isää, joka hääri
edestakaisin.

»Niin, voi niin.» Matami Bølling pyöri ympäri miltei tajuttomana.

»Lyhty, lyhty», huusi sairas.

»Kyllä, isä, kyllä.» Tine sai sen esille ja sytytti sen.

Tinka saapui. »Hän tahtoo ylös torniin», sanoi Tine kuiskaten ja
nopeaan, »pysy lähelläni, pysy lähelläni ja pidä varalta».

Sairas nauroi ääneen, kauan, keskellä melua.

»Me tahdomme nähdä kuinka maa palaa... Jumala on sytyttänyt maan
palamaan», sanoi hän selittäen ja piteli lyhtyä vapisevan Tinen edessä.

Hän meni ulos. Hän ei sallinut itseään tuettavan. Hän nosti, seisoen
portailla, keinuvaa lyhtyä korkealle, niin että valo lankesi pakenevien
kasvoille.

»Tule, isä, tule», sanoi Tine, joka tahtoi saada hänet pois.

Ihmisiä ja ajopelejä ja eläimiä laahusti heidän jalkainsa juurella,
ikäänkuin sekavien varjojen kulkue. Äänet ja valitukset ja huudot
kuuluivat hiljaiselta valitukselta tykkien jymistessä.

Bølling ei kulkenut edemmäksi. Hän seisoi, mumisten, korkealla,
ylimmällä porrasaskelmalla. Hatun hän otti päästään, ikäänkuin se olisi
ollut liian ahdas.

»Isä, tule.»

He kulkivat ja töyttivät pakenevia, päästäkseen ohi. Bølling kulki
ensimmäisenä; myrsky oli vallan sammuttaa valon. He törmäsivät
kirkkotarhan pensasaitaa vasten ja kompastelivat kiviin.

»Kuuletteko, kuuletteko», huusi sairas. Oli kuin maa olisi järissyt.

Vinkuen juoksivat Ajax ja Hektor heidän jaloissaan.

Tuuli ponnisti kirkontornin ovea vasten ja piteli sitä kiinni. Mutta
Bølling riuhtaisi sen auki. Siellä sisällä oli kuin haudan ilma.

Ovi paukahti kiinni ulvovien koirien edessä.

»Äiti, ota lyhty ja kulje edellä», sanoi Tine.

Matami Bølling sai lyhdyn. Hän oli kalpea ja kankea kuin
kouristuksissa, ottaessaan sen.

Portaat kohosivat heidän edessään, ylös pimeään. Askelmat olivat liian
kaukana toisistaan niiden välissä oli yö, ikäänkuin se olisi tahtonut
heidät nielaista.

»Käy taimpana», sanoi Tine Tinkalle.

He kulkivat perimmäisinä, voidakseen ottaa kiinni Bøllingistä, jos
hän putoaisi. Mutta hän kiipesi ylös, tarrautuen käsillään askelmiin,
lakkaamatta puhuen, kellojen kaikuessa heidän päittensä päällä
kumeasti, melun ja myrskyn halki. Sade löi luukkuihin niinkuin rakeet.

»Tinka, ole varoillasi, ole varoillasi.»

Bølling horjahti pimeässä, ja he yrittivät tarttua häneen. Mutta
samassa hän oli ylhäällä ja he myöskin tukevalla permannolla.

»Luukut täytyy aukaista, luukut meidän täytyy aukaista!» Bølling kiskoi
luukkuja, ja Tine riuhtaisi ne auki. Pöllöt lehahtivat pelästyneinä
heidän ohitseen, lyhyesti huutaen, ja kellojen kielet läppäsivät,
myrskyn tempomina, malmikylkiin niinkuin tulipalon aikana.

Sairas ei puhunut enää. Kauhistuneina seisoivat kaikki avattujen
luukkujen edessä.

He näkivät, halki sateen ja yön, vain yhden ainoan liuskan punaista
— aivan kuin merenrannan, ja sen takana, kukkuloilla, talot paloivat
perustuksiaan myöten synkeästi loimoten, ikäänkuin punainen tuli
olisi tahtonut valua alas mäkien rinnettä pitkin. Ja tuo paksu ilma,
tulipalo-ilma, joka lepäsi yli maan, oli täynnä granaatteja niinkuin
hehkuvia ja nopeita palloja, ja äänet — kuormaston ja sotilaitten,
jotka olivat pakomatkalla, vaunujen ratina, tuhansien vaeltajien
askelet — kantautuivat heidän korviinsa niinkuin mahtavan rovion räiske.

Hiljaa valitellen, kädet ristiin puristettuina, vaipui matami Bølling
luukkua päin miehensä viereen.

»Koko saari palaa», kuiskasi hän.

Luukut, löivät äänekkäästi tornin seinään; oli kuin taivas olisi
lähettänyt kaikki vesivirtansa yli maan, samalla kun savun varjot
liikkuivat punaista raitaa vasten kuin mitkäkin kääpiöt.

Tornin ovea nykäistiin, taas. Koirat töyttäsivät riemuisina sisään
tuolla alhaalla.

Tine oli kääntynyt. Hän tarttui lyhtyyn — hän luuli sydämensä
pysähtyvän.

»Tämä ihana saari, tämä ihana saari», kuiskasi matami Bølling moneen
kertaan.

Tine oli nostanut lyhdyn, korkealle portaitten yli hän valaisi
Bergille, joka nousi niitä pitkin.

Se oli hän, se oli hän.

Hän ei puhunut, ei myöskään liikkunut. Hän vain vapisi, päästä
jalkoihin asti, seisoen samalla paikalla, kun Berg tarttui hänen
käsiinsä.

Toiset tuskin kääntyivät.

Berg seisoi aivan hänen vieressään, ja itse siitä tietämättään Tine
vaipui Bergiä vastaan, huokaisten. Ja luukkujen edessä, vanhempien
selän takana, hän _otti_ Tinen, peittäen hänet suudelmilla.

Bølling oli noussut, ja he olivat jälleen kolunneet alas. Koirat
seurasivat riemuiten heitä.

Lääkäri oli koululla. Hän tahtoi antaa Bøllingille unilääkettä.

»Mutta _te_ tarvitsette myös unta», sanoi hän kääntyen Tineen, jonka
silmät olivat kiiltävät ja selkosen selällään, ikäänkuin hän olisi
nähnyt näyn.

»_Niin, hän lähtee minun kanssani_», sanoi Berg.

He menivät.

Hevoset ja vaunut ja ihmiset sulautuivat yhteen yössä. Berg ja Tine
_juoksivat_ halki rajuilman ja tungoksen, haukkuvien koirien seuraamina.

Ja keskellä kotinsa raunioita, vaimonsa kuvan alla, Berg tyydytti
tuskaisen, kalvavan, epätoivoisen pyyteensä.

       *       *       *       *       *

Likomärkänä riensi Maren ulos luhdista ja yli pihan. Sofi oli pannut
maata ja heräsi puolittain, kun Maren paneutui hänen viereensä
vuoteeseen, jota ei oltu kohennettu.

Hän nousi istumaan ja mutisi.

»Se on Jumalan pilkkaamista.»

Mutta Maren kaatui makaamaan kuuntelematta häntä ja nukkui kuin kivi.

Sade oli tauonnut. Liekit Sonderborgista loimusivat yli maan.




VII.


Nyt se oli unhotettu, kaikki, mitä hän näinä kuutena päivänä oli
kärsinyt metsäherran lähdön jälkeen; tulihan metsäherra jälleen kotiin!

Tine juoksi Lars torpparille; siellä hän tahtoi seisoa kun _hän_ tuli.

Ylt'ympäri valmistautuivat sotilaat lähtöön; laulamatta, raskaasti he
marssivat lokaisella tiellä. He käänsivät päätään, kun Tine juoksi
heidän ohitseen: hänen kasvonsa olivat niin raikkaat tuulessa, ja
hänellä oli pieni nauharuusuke, kiinnitettynä tukkaansa huivin alla.

Taloon vievän polun päähän oli raajarikko asettanut vaununsa. Hänellä
oli nyttemmin kaksi »haaraliikettä», ja hän möi olutta, sokeroitua
oluttaan, yli koko saaren.

Hän puhui kurnuttavalla äänellään — Tine katseli ylös valoisaa taivasta
päin, ilma oli niin leuto ja kaikki linnut livertelivät —.

»Niinpä kyllä, Niels raajarikko, niinpä kyllä», sanoi Tine korkealla,
kirkkaalla äänellään ja juoksi sisään Anen luo.

Ane istui pöydän ääressä, molempien lapsien konttaillessa permannolla,
ja järjesteli monia kuparikillinkejä paperitötteröihin.

»Kas vaan», sanoi Tine, »nuoko olette ansainneet».

»Niin», sanoi Ane, »Jumalan kiitos, se on oluesta».

Tine löi kädellään noita monia rasvaisia rahoja.

»Sehän lyö siis leiville, Ane», sanoi hän iloisesti ja kääntyi sitten
ikkunaan päin:

»Mutta _ilmaa_ tänne on saatava.»

Tuvan raskas ilma oli tukehduttaa hänet. Ikkuna oli saatava auki, mutta
se oli naulattu.

»Kuka nyt pitää tähän aikaan ruutunsa naulittuina?» sanoi hän ja sai
naulat irti parilla ripeällä nykäisyllä. »_Kas niin!_»

Raikas ilma tulvahti sisään ja nuoren mullan lemu. Tine jäi seisomaan
ikkunan ääreen; merkkitorvet soivat niin koreasti ja reippaasti
valoisan taivaan alla.

»Tänään tulee metsäherra kotiin», sanoi Tine hitaasti ja puoliääneen.

Ane ei kuunnellut.

Hän puolittain makasi pöydällä saadakseen pinonsa lasketuiksi.
Laskiessa hän käytti apunaan sekä sormiaan että liituviivoja.

Toinen pienokaisista oli löytänyt kadonneen killingin eikä tahtonut
luopua siitä ja ulvoi, kun Ane otti sen häneltä.

»_Tule_», sanoi Tine ja nosti poikasen lattialta; hän juoksi tuvan
poikki ja piteli poikasta ilmassa, käsivarret koholla:

    Ei, katsos': herra Ro,
    hei terve, herra Rap —
             tip-tap.
    Ei katsos': herra Snip,
    hei terve, herra Snap —
             tip-tap.

Poikanen nauroi, kun Tine laulaen nosti hänet korkealle.

»Ja jos sinä taistelet preussilaisia vastaan, ja jos sinä taistelet
preussilaisia vastaan», huusi hän ja keinutti poikasta laulun tahdissa.

Sitten hän kävi jälleen hiljaiseksi ja istuutui avatun ikkunan ääreen,
poika sylissään.

Ane laski yhä rahapinojaan.

»Kuinka taivas onkaan korkea», sanoi Tine, lakkaamatta katsellen ulos
kirkkaaseen ilmaan.

Poismarssivien merkkitoitotukset olivat häipyneet, ja aurinko oli
laskemaisillaan.

Tine nosti yht'äkkiä poikasen sylistään.

»Siellä ne tulevat», sanoi hän ja nousi seisomaan.

Ane ei ollut kuullut mitään. Mutta ahteen takaa kuului lähestyvän
joukon askeleita.

»Nyt he saapuvat ahteelle, kuuletko?»

»Niin, nyt ne tulevat», sanoi Ane hitaasti.

Tine kuulosti, ne tulivat lähemmäksi, raskain ja väsynein askelin, nyt
ne kulkivat alas ahdetta.

»_Ne eivät laula_», sanoi hän hiljemmin ja painoi päänsä hiukan
alemmaksi, kukkien taa. Oli kuin hänet olisi vallannut jonkun lähenevän
tuskan varjo.

»Niin, _ne_ ne ovat», sanoi Ane ja katsahti ylös killingeistään.

Ensimmäiset rivit menivät ohi, harventuneina, alakuloisina. Upseerit
kulkivat suorina etumaisina, kasvot kalpeina pölyn ja noen alla. Rivi
riviltä kulki sivu, raskaasti, äänettöminä; kukaan ei tervehtinyt
tuttua majataloa.

»Kuinka hiljaisiksi he ovat käyneet», sanoi Ane.

Tine oli vallan vaipunut kokoon kukkien takana — nyt hän suoristihe
jälleen:

_Tuolla_, tuolla! _Tuolla_ näkyi hän, metsäherra, — — yhtä kalpeana
ja äänettömänä kuin nuo toisetkin... ei, Berg ei kääntänyt päätään;
ei nähnyt häntä, ei huomannut että hän oli täällä; kulki vain yhtä
väsyneesti kuin toisetkin — ohi niinkuin toisetkin.

Kaikki olivat kulkeneet ohi, ei kuulunut muuta kuin raajarikon kimeä
ääni ja pari äkillistä tykin jymäystä yli tienoon — oli kuin ne
olisivat tahtoneet tervehtiä auringonlaskua.

»Hyvästi», sanoi Tine, joka seisoi oven suussa; hän kulki kotiin yli
niittyjen. Mutta äkkiä, kesken selittämätöntä tuskaa, joka oli hänet
vallannut, hän sanoi:

»Kuinka metsäherra onkaan kärsinyt!» Ja hän hymyili kuvaamattoman
riemun vallassa: hänpä lohduttaa, hoitaa ja lohduttaa Bergiä...

Hän juoksi kovemmin, niin kovasti kuin jaksoi, kotiin yli niittyjen.

Hän ei huomannut, että pihassa oli aivan äänetöntä, vaikka se oli
täynnä sotilaita, ja että talo, vaikka kaikki sotilaat olivat sisällä,
oli kuollut ja hiljainen.

Hän sivuutti Sofin, joka istui lihatukilla ja itki, ääneti, puhumatta,
ja hän, meni sisälle huoneeseensa, joka tuoksui viheriöiltä lehviltä ja
jossa sinisiä, vastapoimittuja vuokkoja oli ikkunalaudalla.

Hän otti käsille tähtiliinan, jonka oli pannut talteen, ja peitti sillä
pienen pöydän. Hän poimi esiin lautaset, kattoi pöydän ja lämmitti
metsäherran mieliruuan, jonka oli myöhään eilen illalla valmistanut,
kun kaikki toiset jo olivat menneet levolle; otti esiin lasit, joista
metsäherra saisi juoda.

Hän kierteli yhä valkeata pöytää, hommaten jotain, vaikka kaikki oli
valmista; hän ei ajatellut että metsäherra viipyi, — hän oli vain
onnellinen askaroidessaan täällä, jossa he saisivat olla yhdessä.

Sitten hän kuuli askeleet ja meni vastaan ovelle.

Hän ojensi molemmat kätensä ja hymyili, mutta antoi äkkiä niiden
vaipua — metsäherra ei ollut niitä huomannut; ja sanat, jotka hän oli
tahtonut sanoa, jäivät kurkkuun eivätkä päässeet esiin. Hän seisoi
vain, puhumatta, odotti selittämättömässä tuskassa, kun näki Bergin
hajamielisen katseen, joka ei mitään nähnyt, ei tuntenut huonetta, ei
tervehtinyt häntä.

Hän liikahti vain kerran — äkkiä, ehkäpä tiedottomasti: hän meni
takaisin ja asettui tuon pienen pöydän eteen, niin että hän peitti sen,
ja metsäherra istuutui väsyneenä uunin viereen, tuijottaen eteensä.

Tine jäi seisomaan — halki ajatuksien moninaisuuden ja tuskan tunkeutui
(ja ehkä myös toivon kajastuksena) esiin tuo sama: Kuinka hän onkaan
kärsinyt! Ja pelokkaasti, tuskin hivellen kädellään Bergin harteita,
sanoi hän hiljaa:

»Oliko se niin kauheata?»

Oli kuin metsäherra olisi herännyt Tinen äänen kaiusta.

»Kauheata», sanoi hän vain.

Ja aivan kuin hän vasta nyt olisi muistanut _sen_, painoi hän Tinen
päätä olkaansa väsyneellä kädellä, äänettömänä, ja Tine painoi
kasvojaan Bergin poskea vasten, kyynelten puhjetessa hänen silmistään.

Sitten Berg kumartui — ja puolittain ajatuksissaan, puolittain
sääliväisenä — hän suuteli Tinen poloisia kasvoja kylmillä huulillaan.

Tine suoristihe hiljaa ja alkoi puhua niinkuin ihminen, jolla on kylmä,
pelokkaasti: öistä, vallituksista, kaatuneista.

Berg vastasi lyhyeen, elottomalla äänellä.

Oli kuin jokainen vastaus olisi saattanut Tinen yhä kalpeammaksi ja
hänen seuraavan kysymyksensä yhä soinnuttomammaksi.

Hän ajatteli vain yhtä: kuinka saada pois pöytä, vuoteen taakse.

Heidän päittensä päältä kuului upseerien väsynyt astunta; heidän
väsynyt keskustelunsa oli vallan tauonnut, ja Berg, ikäänkuin hänestä
kuitenkin olisi tuntunut hyvältä tuntea Tinen ruumiin kosketus omaansa
vasten, istui yhä painaen hänen päätään rinnalleen.

Tine irroitti hänen kätensä ja nousi.

»Ettekö lähde syömään toisten kanssa?» sanoi hän elottomalla äänellä.
Hän ei itsekään tietänyt, minkä tähden hän niin oli tarrautunut kiinni
tähän ainoaan ajatukseen.

»Niin, kai nyt on aika», sanoi Berg ja meni.

Tine seurasi. Hän pani kaikki kuntoon keittiössä. Upseerit laskeutuivat
äänettöminä portaita, renkituvassa alkoi Sofi tarjoilla kersanteille,
jotka söivät ahneesti, mutta saamatta ilmettä kirveleviin silmiinsä.

Tine oli saanut upseerien ruuan valmiiksi, ja Sofi alkoi tarjota sitä.

»Metsäherran ruokalajin» vei Tine itse sisään.

Upseerit istuivat hiljaa pöytään ja alkoivat syödä Sofin tarjoillessa
äänettömälle joukolle koko ajan hiljaa äännähdellen aivan kuin olisi
valitellut, ja Tine seurasi, jäykkänä ja liikkumattomana.

Joku puhui silloin tällöin, mutta oli sen näköinen, kuin ei olisi
kuullut omia sanojaan eikä myöskään vastausta. Sitten istuivat he
jälleen äänettöminä, kaikilla merkillisen sama ilme silmissään —
tuijottava, lakkaamaton mietiskely.

Tine tarjosi »ruokalajia» kaikille ja ehti Bergiin asti. Tämä katsahti
häneen, mutta hän oli vallan tyyni. Oli vain kuin hän hitaasti olisi
käynyt yhä kalpeammaksi ja kalpeammaksi, niinkuin kaikki veri olisi
hävinnyt hänen ruumiistaan.

»Ah, sen on äitinne tuonut», sanoi Berg.

Nopea värähdys kulki Tinen kasvojen yli, ja hän koetti hymyillä
myönnytykseksi.

Upseerit nousivat pöydästä ja, harvapuheisina istuutuivat kuka kunnekin
ja seurasivat silmillään sikareistaan kohoavaa savua. Silloin tällöin
nousi joku heistä ja alkoi kulkea lattialla edestakaisin, aivan kuin
olisi unohtanut toiset, koneellisesti, niinkuin jokin, joka ajaa takaa
aina samaa, määrättyä ajatusta — ja istui jälleen paikalle, jonka juuri
oli jättänyt.

Tine meni ulos ja tuli sisään ja palasi aina takaisin, odottaakseen
katsetta tai ehkä vain kuullakseen hänen ääntään ja ollakseen siellä
missä hän oli.

Ulkoa luhdista alkoi kuulua sotilaitten laulua — vain muutamat
lauloivat, ja liian kimeästi.

Eräs kapteeneista otti sikarin suustaan:

»Ne ovat niitä _uusia_», sanoi hän raskaasti Bergille.

Ulkona laulettiin yhä — useammat äänet yhtyivät, sitten sanoi majuri ja
nousi seisomaan:

»No, luutnantti, oletteko unohtanut laulutaitonne? Laulakaa miehille
jotain vastaan.»

Løvenhjelm meni soittokoneen ääreen ja avasi sen. Hän istui niin
merkillisen jäykkänä — kuin automaatti — laulaessaan:

    Lienette varmaan lukenut
    Berlingin sanomista
    vaimonsa että on murhannut
    muuan herttua Pariisista.
    Rouva jo sängyssä pitkällään
    nukkui ja miehestänsä
    uneksi, — Choiseul Praslin
    tää oli nimeltänsä.

Parooni tuli sisään, pari kirjeenvaihtajaa seurassaan — eräs
englantilainen ja tuo mustapintainen, joka tuli päämajasta; he
tervehtivät, ja Løvenhjelm jatkoi lauluaan, johon nuoremmat yhtyivät,
suut koneellisesti avoinna, nojaten päätään seinään ja tuijottaen ulos
ilmaan.

    ... Kamarineiti sipsutti sisähän:
    »Tässä, herrasväki!»
    Mutta aivan jo oven suulta hän
    rouvan ruumiin näki.
    Herttua se roisto, hyi,
    parakillaan peseytyi,
    sitten myrkkyruokaa söi,
    niin että läkähtyi.
    Tralala, lalala, tralala.

Laulu taukosi, kenenkään sitä huomaamatta tuskin niidenkään, jotka itse
olivat laulaneet.

Ja huoneessa, joka äkkiä oli käynyt aivan hiljaiseksi, kuului vain
englantilaisen ääni, joka sanoi: »Niin, tuo kanuunain savu peittää
vallan taivaan auringon.»

Tine ja Sofi valmistivat tiloja sohville, ja kaikki alkoivat laittautua
levolle. Ylt'ympäri kuului raskaita askeleita; kukaan ei puhunut
toiselleen.

Arkihuoneessa istui vain kööpenhaminalainen kirjeenvaihtaja, joka
hellittämättä piti kiinni eräästä kapteenista ja lopetti kaikki
lauseensa sanomalla:

»Ei, vakuutan teille, en uskalla enää mennä siltojen yli.»

»Aivan niin, aivan niin», sanoi kapteeni, joka ei mitään kuullut; hänen
korvissaan kaikui vain, lakkaamatta, taistelupaikan huumaava melu.

»Ei», vakuutti lehtiherra jälleen, »minä en enää mene siltojen yli».

Tine oli asettanut kaikki paikoilleen varastohuoneessa ja keittiössä,
hitaasti kuin ihminen, joka tahtoo saada ajan kulumaan.

Hän kuuli Bergin askeleet käytävästä ja meni vastaan ovelle, mutta Berg
lähti vain kiertokululleen, ja Tine palasi huoneeseensa.

Hän ei enää ajatellut pikku pöytänsä korjaamista, ei muistanut liinaa,
joka loisti hänen vuoteensa vieressä — ei nähnyt sitä enää; hänen
_elämänsä_ oli hervottoman odotuksen varassa.

Oveen lyötiin pari kertaa. Se oli Tinka, joka tuli meluavasti sisään.

»Kuules tyttöseni», sanoi hän, »minun piti nähdä oliko talo vielä
pystyssä — tulen Per Erikin luota».

Tine nyökkäsi vain; hän ei olisi voinut puhua.

»No täällähän ovat melkein kaikki levolla», sanoi Tinka irroittaen
huiviaan. »Niin — aivan kuin meilläkin. Mutta — missä metsäherra?»
kysyi hän sitten.

»Kai tuolla sisällä», sanoi Tine liikahtamatta.

Nyt vasta Tinka katseli häntä — kuullessaan tuon ikäänkuin kuolleen
äänen kaiun — ja äkkiä hän vaikeni: hän näki pöydän, jota peitti valkea
liina ja jonka ääressä ei kukaan ollut syönyt, ja seinällä peilin, joka
oli lehvien koristama, ja Tinen itsensä, elottomana, verettömänä.

»Tine», sanoi hän tuskaisena ja vaikeni jälleen.

Oli kuin Tine nyt vasta olisi kuullut, kun hänen nimensä mainittiin;
mutta äkkiä hän kääntyi jälleen, kuulostellen, ikkunaa päin.

Berg kulki ohi.

Tinka oli ruvennut vapisemaan. Äänettömänä hän lähestyi ystävätärtään
ja otti käsiinsä tämän kädet, jotka olivat kylmät ja kankeat, ikäänkuin
ne olisivat olleet elottomat. Hän ei löytänyt sanoja, hiveli vein Tinen
tukkaa ja silitti sitä silittämistään.

»Tine, Tine», sanoi hän.

Tine vain nosti raskasta päätään, ja tuokion ajan hän katsoi Tinkaa
— silmin, jotka muistuttivat kaurista, joka kuolee, _ymmärtämättä_
kuolemaa.

Tinkan kädet vaipuivat, ja vielä kerran hän antoi katseensa kiertää
huonetta, jossa lehväseppeleet ympäröivät peiliä.

»Hyvästi», sanoi hän. »Nythän on jo myöhäinen.»

Hän tarttui Tinen käsiin, jotka eivät vastanneet hänen puristukseensa;
ääneti hän meni ulos.

Kulkiessaan ulkohuonerivin ohi hän tapasi Bergin.

»Tekö siinä olette?» sanoi Berg. »Mistä te tulette?»

»Tinen luota», vastasi Tinka kovasti.

»Hyvää yötä.»

Tinka juoksi puistokujaa pitkin, ja ajatellessaan Løvenhjelmiä ja sitä
toista, vierasta, joka oli ollut majatalossa vain yhden ainokaisen yön,
hän nosti äkkiä kätensä aivan kuin suojaksi taikka kuin epätoivossa.

Berg kulki edemmäksi; kaikissa huoneriveissä oli hiljaista, kaikki
olivat menneet levolle.

Portailla seisoi eräs upseeri, joka oli niin lopen väsynyt, ettei enää
voinut nukkua.

»Tulee ankara yö», sanoi hän ja viittasi vallituksien suuntaan.

»Ankara», vastasi Berg.

Tykit lauloivat yön pilkkopimeydessä, niin että kumea kaiku vastasi
maasta, ja portaat, joilla he seisoivat, vapisivat heidän allaan.

»Eikä unikaan suo virkistystä», sanoi upseeri hitaasti.

Berg ei vastannut. Mutta molemmat ajattelivat sitä raskasta horrosta,
joka valtasi lopen väsyneet, kun päivän tunnus: »Suojatkaa Dybbøliä
— suojatkaa Avnbjergiä — suojatkaa Ragebøliä», alituiseen herätti
uupuneet unestaan.

»Ei», sanoi Berg, »_tuskin voi nukkua enää_».

He menivät sisään ja erosivat puristaen toinen toisensa kättä — ne
olivat käyneet niin lujiksi, kädenpuristukset toverusten kesken.

Berg avasi oven arkihuoneeseen, ja Tine kuuli kamariin hänen
askeleensa, jotka häipyivät.

Hän ei liikahtanut, istui vain hiljaa ja värähteli ikäänkuin olisi
palellut.

Kaikki eivät vielä olleet levolla — talossa ei vielä ollut hiljaista —
hän odottaa, kunnes kaikki on hiljaista.

Tykkien jymy kasvoi, ja joku yksinäinen uneton kuului mittelevän
lattiaa edestakaisin ullakolla. Muutoin oli talo äänetön.

Paroonin huoneesta, joka sijaitsi päädyssä, kuului askeleita, ja Tine
erotti kirjeenvaihtajan äänen portailta:

»Ei, urheinkaan kirjeenvaihtaja ei enää lähde kaupunkiin», sanoi
mustapintainen.

Ja parooni vastasi: »Kuten sanottu — kuten sanottu — nyt voidaan
odottaa suuria tapahtumia.»

Ovi suljettiin jälleen, ja myöskin paroonin askelet häipyivät. Vain
yksinäinen uneton kulki edestakaisin ullakolla.

Ehkei Tine enää edes toivonut. Mutta hän nousi kuitenkin, otti huivin
ja kietoi sen ympärilleen ja istuutui jälleen — »jos hän sentään
tulisi».

... Hän hätkähti -— ne olivat Bergin askeleet. Hän heitti huivin
luotaan ja seisoi keskellä huonetta — hän hymyili Bergiä vastaan, kun
tämä astui sisään.

Berg syleili häntä ja puristi häntä vastaansa, niin että Tinen
lanteisiin teki kipeää.

Tine hymyili ja sanoi:

»Tulitte sentään.»

»Niin, kuka voisi nukkua nyt?» sanoi hän painautuen Tinen puoleen.

... Ja hän jäi Tinen luokse. Mutta kaikki oli kylmää ja kuollutta.
Hän ei puhunut, hyväili vain, ja Tine lepäsi hänen sylissään niinkuin
paleleva — elotonna.

Ja tuijottaen lakkaamatta näiden tuntien kärsimykseen, jonka syytä hän
ei ymmärtänyt, kuiskasi hän hiljaa, aivan kuin olisi pyytänyt tuhansia
kertoja anteeksi — hän, joka oli kaikkensa antanut ja jolta kaikki oli
riistetty —

»_Oletteko vihainen?_» kuiskasi hän hyvin hiljaa.

»Miksi?» kysyi Berg eikä edes ymmärtänyt hänen kysymystään.

Mutta Tinen ääni herätti uudelleen lamautuneen himon — ja kanuunat
lauloivat.

       *       *       *       *       *

Päivä oli jo koittanut.

Mutta kuitenkaan ei Sofi vielä ollut päässyt pitemmälle, vaan istui,
vaatteet puoliksi kiinninapitettuina, ison vuoteen vieressä. Hän oli
vaipunut siihen ja istui nuokkuen.

Maren herätti hänet.

Sofi tuli tajuihinsa ja sai ilmituoduksi harminsa:

»Mitä sinä oikein ajattelet — onhan jo täysi päivä...»

»Nehän eivät _uskalla_ enää maata _yksin_», sanoi Maren vain,
puolittain ylenkatseellisesti, ja sai ylleen vaatteensa, istuen vuoteen
uloimmalla syrjällä.

Maren ei enää riisunut vaatteitaan.




VIII.


Seuraava aamupäivä:

Tine kääntyi pois ikkunasta, nähdessään äitinsä tulevan pihan poikki.

Hän tahtoi mennä — pois — päästä näkemästä äitiään. Näinä seitsemänä
päivänä hän ei ollut käynyt kotona.

Hän juoksi huoneeseensa, mutta kuuli jo äidin äänen keittiöstä ja avasi
oven.

»Tässä minä olen», lausui hän äänellä, joka äkkiä kuulosti
kärsimättömältä tai vihaiselta.

»Voi Tine, kuinka pitkä aika siitä on, kun viimeksi sinut näimme»,
sanoi matami Bølling, joka tuli sisään. »Ja isäsi on ollut niin sairas
— niin kauan, niin kauan... Voi — meillä on ollut niin vaikeaa — meillä
on ollut niin vaikeaa.»

Sanat eivät tulleet syyttävinä, ainoastaan niin huolestuneina. Mutta
vanhenevan äidin edessä — kuinka hän harmenikaan päivästä päivään —
tämän äärettömän kärsimyksen painamana, sanoi Tine samalla äänellä,
kärsimättömästi ja tylysti:

»Luuletko, että täällä on ollut sen helpompaa?»

»Oi ei, ei», sanoi matami Bølling, ja eksyen hänkin Tinen äänensävyyn,
toruvaan ja kiihkeään, virkkoi hän:

»Mutta onhan koulu sinun oikea kotisi, ja voisithan sinä ainakin
näyttää itseäsi.»

Tine vastasi, ja he jatkoivat puhetta, kiihkeästi, mitättömästä
pikkuseikasta; he korottivat ääntään, niin että tora kuului oven läpi.

Matami Bølling nousi mennäkseen.

Kynnyksellä hän mainitsi, että rouva Appel oli saapunut, ja että
luutnantti muutoin tahtoisi mielellään tavata Tineä.

Tine ei pidättänyt äitiä. Hänestä tuntui äidin mentyä, että vain
epämieluisuuden tunne oli kasvanut. Ja vähän ajan perästä oli hänestä,
niinkuin kaikki olisi tapahtunut vieraalle, jollekin toiselle
ihmiselle, taikka aikoja sitten...

Hänen ympärillään kävi kaikki menojaan. Upseerit kulkivat ja
kulkivat, ikäänkuin heillä ei olisi ollut rauhaa pysähtyä minnekään.
Pari esikuntaupseeria saapui ratsain taloon; he tulivat _sieltä_,
huumautuneina ja masentuneina hummasta ja melusta. Kalpeina, lyhyesti
tervehtien, he menivät sisään majurin luo.

Upseerit kokoontuivat ryhmiin, ja yht'aikaa — kukaan ei tietänyt niistä
huhut tulivat kuiskasivat kaikki, miehestä mieheen, että rykmentit,
yksi, kaksi, olivat kieltäytyneet menemästä siltojen yli.

Tykkien jyly ei tauonnut hetkeksikään. Kapteenit kutsuttiin sisään,
majurin huoneesta kuului lyhyitä, nopeita ääniä, ja nuoret odottivat,
neuvottomina ja ääneti.

Rovastin vaunut vyöryivät pihalle. Hänen korkea-arvoisuutensa oli
kiihtynyt ja tahtoi tavata majuria, mutta hänen täytyi odottaa, ja
hän käveli edestakaisin nuorien joukossa; kaikki kuulostivat ääniä
tuolta sisältä, ja sotilaat pihalla tekivät tehtäviään, katsomatta ja
ajattelematta.

Ja keskellä kaikkea tätä hätäännystä ja melua he söivät ja joivat,
osastoittain, ja Sofi toi ja vei ruokia, ulos ja sisään. Majurin
huoneen ovi aukaistiin, ja rovasti oli syöksymäisillään noiden kahden
esikuntaherran päälle. Mutta he vain tervehtivät ja sivuuttivat hänet,
ja se tyrehdytti äkkiä hänen sanatulvansa, ja upseerit menivät takaisin
hevostensa luo. He eivät enää tunteneet eläimiä allaan, eivät edes omia
jäseniään, ja heidän silmänsä polttivat kuin luotsin, joka taistelee
pimeyttä vastaan.

Kapteeni palasi ulos, mutta kukaan ei uskaltanut kysyä. Majurin
huoneesta kuului rovastin ääni, kovana ja kiihkeänä. Hän oli kuullut,
kuullut päämajasta, että linnoitukset, että asema oli jätettävä.

Hän ei tahtonut sitä uskoa, se ei ollut mahdollista, ja sitä ei
uskaltanut ajatella: kansan luottamus ei voinut toistamiseen tulla
petetyksi.

Rovasti puhui yhä, mutta majuri ei vastannut hänelle. Hän istui vain,
katse suunnattuna ikkunaan: käytävässä kulkivat kumaraiset, hiljaiset
sotilaat, ja tiellä ponnistihe vastahaavoitettujen saattue hitaasti
eteenpäin auringossa.

Rovasti ei nähnyt mitään. Hän kulki vain kiihtyneenä edestakaisin,
pitkin askelin niinkuin »uhripäivinä» sakaristossaan, puhuen yhä
kovemmalla ja kovemmalla äänellä: Rynnistykseenhän oli kaikki toivo
pantu, ja nyt puhuttiin peräytymisestä.

»Mutta hallitus tietää velvollisuutensa — _se ei tule väistymään_ — se
ei ole kärsivä uutta Dannevirkeä — _se_ on antava määräyksensä.»

»_Sehän se juuri on ne antanut, herra pastori_», sanoi majuri, joka ei
voinut irroittaa silmiään kuolevien saattueesta, joka kulki kotiin,
auringonpaisteessa.

Molemmat herrat vaikenivat, ja rovasti nousi hiukan hämmentyneenä
lähteäkseen; hän tahtoi ajaa päämajaan.

Hän kulki huoneitten halki, jotka olivat täynnä äänettömiä upseereja,
käytävään, jossa hän kohtasi Bergin ja paroonin. Talon äänettömyys
painosti rovastia. Oli kuin kukaan ei enää olisi uskaltanut puhua
oikein ääneen: vain _hänen_ puhujaäänensä kaikui täyteläisenä kuin
ennenkin, yhdessä tykkien kanssa.

Keittiön ovi oli auki; pöydän ääressä hommasivat Tine, Sofi ja Maren;
he pesivät käytettyjä lautasia parissa soikossa ja kaatoivat likaveden
pois.

Rovasti puhutteli Tineä ja tiedusteli Bøllingin tilaa.

Tine vain kohotti kasvonsa ja katseli häntä aivan kuin ei olisi
ymmärtänyt, ja hänen katseensa oli kuin ihmisen, joka vaeltaa
salaisessa mieliharhassa.

Ja rovasti sanoi paroonille, antaen katseensa hipaista Sofin ja Marenin
kuluneita kasvoja:

»Niin — naisetkin ovat ottaneet kantaakseen osan taakasta.»

Kirkonmies kääntyi ja meni vaunuilleen. Parooni ajoi mukana — pitihän
hänen toki saada tietoja.

»Niin», sanoi rovasti, heidän kääntyessään puistokujalta ajotielle,
»kunhan vain armeija olisi samalla tasolla kuin hallituksemme tarmo».

Berg ei kuullut poisvyöryvien vaunujen ratinaa — hän näki vain Tinen
kasvot, sellaisina kuin ne olivat hänen kohottaessaan ne rovastin
puoleen. Turhaan kulki hän kaksi kertaa valoisan pihan poikki; Tine ei
häntä nähnyt eikä liikahtanutkaan. Berg ei sietänyt, hän ei kestänyt
nähdä tuota asentoa ja noita kasvoja.

Ja hän naputti ruutuun:

»Tulkaa», sanoi hän, »niin käymme kummulle».

Tine vain lähetti yhä saman silmäyksen ikkunaan, ja konemaisesti, aivan
kuin olisi seurannut jonkun käskyä, jota ei voinut vastustaa, hän jätti
työnsä ja kietoutui huiviinsa.

Tine ei kuullut mitä metsäherra sanoi kulkiessaan polulla hänen
takanaan; ei edes metsäherrankaan ääni kantautunut enää hänen
korviinsa. Hänen harhailevat ajatuksensa tapailivat vain tuota yhtä
samaa: metsäherra ei rakastanut häntä enää. Ja sielu ja ruumis tunsivat
vain yhden ainoan tuskan: viimeöisen kauhun.

Linnut lauloivat nurmikoiden yllä, pensaitten kaikki tahmaiset nuput
loistivat — puhkeamaisillaan — auringossa.

Vähitellen oli Berg väsyneenä lakannut puhumasta; hänhän ei saanut
mitään vastausta. Ja kulkiessaan Tinen takana — Tine astui niin
raskaasti, pää painuksissa — hän vain kysyi itseltään, kuinka oli
milloinkaan saattanut himoita tuota ihmistä.

He saapuivat kummun juurelle, ja joka askelelta kasvoi tykkien jyske.
Ylhäältä huipulta he näkivät hävitetyn maan, seistessään siinä toinen
toisensa kupeella.

Viheriä laiho oli astuttu lakoon, ja parvi isännättömiä elukoita
juoksenteli pelloilla. Tiet olivat kuin mustia soita, ja poltettujen
talojen mustat seinät törröttivät heitä vastaan.

Metsän takaa kohousi Rønhaven tulipatsas niinkuin surusoihtu, joka ylti
taivaaseen.

Merkinannot alkoivat kaikua, ne kuuluivat niin voimattomilta tykkien
jyskeessä. Vallituksista paiskautui savu paksuna yli maan, aivan kuin
se olisi tahtonut kietoa koko tienoon yöhön.

Berg seisoi ääneti; äkillisen mielijohteen vallassa hän sanoi hiljaa,
antaen katseensa kulkea yli raiskatun saaren:

»Kuinka Marie rakastikaan tätä paikkaa.»

Tine kuuli sen ja ymmärsi niin hyvin. Mutta hän ei tuntenut mitään
uutta tuskaa. Hänestä tuntui vain, että aurinko teki kipeää, ja taivaan
sini viilsi hänen silmiään.

Armeija alkoi kokoontua, ja vähitellen saapuivat osastot esiin
kukkivain pensaikkojen välistä. Tiet täyttyivät joukko-osastoista,
jotka äänettöminä, ikäänkuin pitkä ruumissaattue, marssivat pitkin
jymisevää maata, ja tykit kaikuivat heidän päittensä päällä,
aurinkoisessa ilmassa, juuri kuin tuhannet äärettömät malmikellot.

Tine alkoi laskeutua kummun kuvetta.

»Minne menette?» kysyi Berg, aivan kuin vasta olisi havahtunut.

»Kotiin», vastasi Tine vain ja osoitti koulua.

Hän laskeutui kummulta.

Oli kuin tuo ainoa sana olisi sattunut Bergiin, aivan kuin äkillinen,
vapiseva isku, ja hän tahtoi pyytää Tineä takaisin, mutta ei voinut.
Miltei sietämättömän tuskan vallassa hän näki kaikki mitä oli tehnyt.

Satoja kuvia — ja jokaisen nähdessään viilsi häntä kuin neulanterällä
— nousi hänen eteensä: vanhan, tylsämielisen miehen, matami Bøllingin
ja hänen silmiensä, noiden silmien, jotka eivät enää voineet itkeä,
ja Tinen, joka oli eloton, ikäänkuin sielu olisi ollut kuollut hänen
ruumiissaan.

Koko heidän elämänsä, joka oli eletty häntä ja hänen omiaan varten;
heidän kotinsa, joka kuului hänelle ja hänen omilleen — kaiken sen näki
Berg, kohta kohdalta; ja hän näki heidän kasvonsa, nuo hyvät kasvot; ja
kuuli heidän äänensä, nuo vanhat äänet.

Häntä, häntä he olivat rakastaneet kuin omaa poikaa...

Oli kuin hänen sielunsa olisi saanut haavan; tykkien jyske kantautui
hänen korviinsa kaukaisena meluna, joka ei tehnyt mitään vaikutusta, ja
sotajoukot näkyivät hänen silmiinsä pienenä matelijaparvena.

_Häntä_ he olivat rakastaneet kuin omaa poikaa.

Eräs upseeri kosketti hänen käsivarttaan.

»Tykkien tuli yltyy», sanoi hän.

Berg käänsi kiihtyneet kasvonsa häneen.

»Niinkö?» sanoi hän.

Ja hän laskeutui kukkulalta.

Upseeri katsoi häneen — Berg vallan hoippui mennessään.

»Vai _hänkin_», sanoi upseeri itsekseen ja katsoi poistuvaa
asetoveriaan.

Berg kulki peltojen poikki. Hän oli kirkkotarhassa. Hän oli
»paratiisitiellä». Kaksi tuntia hän harhaili ylt'ympäri ja piti
silmällä koulun sytytettyjä valoja.

Sitten hän palasi kotiin.

Ja päästyään omaan huoneeseensa hän rupesi kirjoittamaan, pitkälti,
täyttäen monet sivut, helliä, polttavia sanoja vaimolleen.

... Tine oli kulkenut niityn poikki, pihan halki, tullut
puistikkokujalle, ohi upseerien ja sotilasten, joita hän ei nähnyt.

Tiellä pysähdytti hänet vaunujono.

Luonnontuotteita siinä kuljetettiin, vaununlastittain lihaa ja jauhoja
ja leipää. Miltei tietämättään tarkasteli Tine hevosia, jotka kulkivat
lähinnä. Ne kiskoivat kuormiaan, uupuneina ja hoitamattomina, vaappuen
eteenpäin, silmät väsyneinä ja himmeinä, ja tylsät ajomiehet hosuivat
niitä piiskoillaan yhtämittaa.

Mutta hevoset kulkivat kuin ennen, samaa väsynyttä menoa, ikäänkuin
lyönnit eivät enää olisi tehneet kipeää.

Tine jäi seisomaan ja seurasi silmillään tuota poisvyöryvää vaunujonoa.

Kaukaa tieltä hän kuuli vielä ajomiesten laimeat huudot, heidän
antaessaan piiskaniskujen sataa hevosten selkiin.

Äkkiä puhkesivat kyyneleet esiin hänen kuumista silmistään.

       *       *       *       *       *

Hän saapui torille. Se oli tyhjä, ja kievarissa oli hiljaista.

Ainoastaan sepän palstalla, jossa tuoreet höylänlastut sekaantuivat
maahan tallattuun rukiiseen, työskenteli viisi-kuusi sotilasta. He
liittivät yhteen lautoja ja sivelivät niitä mustalla.

Tine nousi portaita, avasi säpin ja tuli kouluhuoneeseen, jonka ilma
oli tukahduttava ja äitelä. Rouva Appel istui poikansa vuoteen ääressä.

Hän ei ollut liikahtanut tuntikausiin, aina siitä asti kun oli tullut,
ei syönyt eikä juonut: hän istui vain mykkänä, katsellen pojan kasvoja,
jotka olivat käyneet pieniksi kuin ennen lapsuudessa, ja käsiä, noita
levottomia käsiä.

Matami Bølling tassutteli ulos ja sisään; hän tahtoi niin kernaasti
auttaa.

Mutta rouva Appel istui vain, liikahtamatta, ja matami Bølling seisoi
avuttomana liemikulho käsissään ja hiipi jälleen pois.

Vain kerran oli rouva Appel nostanut päänsä ja, kyynelten syöksyessä
silmistä, sanonut:

»Hänhän on niin nuori.»

... Tine oli istuutunut — hän ei tiennyt, huomasiko rouva Appel häntä,
sillä rouva ei ollut tervehtinyt eikä liikahtanut. Mutta sitten rouva
Appel sanoi:

»Hän on kysynyt teitä. Mutta nyt hän nukkuu.»

Ja uudelleen syöksähtivät kyyneleet hänen silmistään, ikäänkuin
jokainen hänen puhumansa sana olisi pakottanut ne esiin.

Tine ei vastannut; ääneti istuivat molemmat, kuin yhteisen tuskan
täyttäminä, ja tuijottivat kalpeihin kasvoihin.

Sairaanhoitaja toi haavoittuneille ruokaa. Iltakellot alkoivat soida,
mutta niiden ääni miltei upposi tykkien jymyyn.

Sitten kävi huone jälleen hiljaiseksi; vähitellen alkoi hämärtää.

Rouva Appel istui vain kuin ennenkin, nukkuvan poikansa vuoteen
vieressä.

Matami Bølling tuli sisään; hän tuskin uskalsi kuiskata. Mutta hän
sanoi sentään Tinelle, aivan hiljaa, huolestuneella äänellään:

»Tulet kai sentään sisälle?»

Ja hän meni jälleen. Kuinka kalpeana ja jäykkänä Tine istuikaan!

»Voi — niin, voi — niin», sanoi matami Bølling, »kyllä sitä kurjuutta
riittää meille kaikille».

Oli tullut miltei täyspimeä. Vuoteesta kuului haavoittuneen hiljainen
huokaus. Tine ei noussut. Hänestä oli täällä paras. Täällä oli rauhaa,
täällä, missä ihminen juuri teki kuolemaa — — ja elämä oli ohi.

»Hän herää», sanoi rouva Appel.

Puoliunissaan alkoi haavoittunut valittaa.

Tine nousi ääneti, sytytti hiljaa lampun ja istuutui jälleen.

Kuoleva avasi silmänsä, mutta ei nähnyt enää — nuo suuret silmät olivat
särkyneet, ja hän valitteli heikosti, hiljaa koristen.

Äiti polvistui hänen vuoteensa viereen.

»Niin, niin, Max — koskeeko niin kovasti? koskeeko niin kovasti?»
kuiskasi hän.

»Niin, niin, Max — koskeeko niin kovasti?»

Ovessa käytiin. Tulija oli nytkin matami Bølling. Hän tahtoi vain nähdä
Tinen — tämä oli kai vielä vihoissaan siitä aamuisesta, koska ei tullut
sisälle.

Hän tuli vuoteen viereen. Hän seisoi näin, lampun valokehän
ulkopuolella, ja katseli tytärtään, lähtien jälleen hiljaa pois.

Kuoleva valitti äänekkäämmin.

»Niin, niin, Max, koskeeko niin kovasti? koskeeko niin kovasti?»

Appel nukahti jälleen ja heräsi taas.

Ulkona kasvoi tykkien ääni kuin rajuilman pauhu. Mutta vuoteen
ympärillä tuntui kaikki niin merkillisen hiljaiselta.

»Auttakaa häntä istumaan, auttakaa häntä istumaan», kuiskasi äiti —
itse piteli hän poikansa käsiä.

Kuinka hänen hengityksensä kävi heikoksi ja hänen kätensä jäykiksi!

»Annie, Annie», kuiskasi kuoleva aivan hiljaa.

»Niin, Max, niin.»

He kuulostivat molemmat hengitystä, joki kävi niin vaikeasti, niin
raskaasti; äiti oli noussut — sitten kuoleva jälleen hervahti
taaksepäin.

»Laskekaa hänet alas.»

He asettivat hänet jälleen makaamaan. Sitten koetti hän kohottaa
päätään ja tuntui tapailevan sanoja:

»Annie — Äiti — Annie — kuuletteko lintuja?»

Ja ojentaen kangistuneita käsiään ja hymyillen sanoi hän:

»Niin, kuinka kauniiksi elämä tuleekaan!»

Suu sulkeutui huokaukseen — nuori pää painui raskaasti alas.

Rouva Appel vaipui huutaen elottoman poikansa yli. Tine sulki kuolleen
silmät.

Rouva Appel istui jälleen ja alkoi hyväillä poikansa käsiä, jotka
olivat kangistuneet, ja kasvoja, jotka olivat kylmät — kauan, tunti
tunnilta.

Tine oli noussut. Verkkaan poistui hän vuoteen luota; _hän_ ei tietänyt
mitään lohdutusta.

Matami Bølling ei ollut mennyt maata. Hän istui keittiöntuolilla oven
takana. _Siinä_ hän saattaisi kuulla, milloin Tine menee.

Se oli hän — ei — hän ei tullut sisään.

Matami tarttui kynttilään — nopeasti, ja meni ulos pikku käytävään,
jossa Tine jo oli, oven ääressä.

»Etkö mene isää katsomaan?» sanoi hän.

»Äiti, minunhan on mentävä kotiin», sanoi Tine vain.

Matami Bølling meni hänen luokseen.

»Voi, Tine, pitääkö meidänkin nyt olla vihaisia toisillemme», sanoi
hän, »pitääkö meidänkin nyt olla vihaisia toisillemme».

»Ei, äiti, ei» — Tine riuhtaisihe irti — »mutta nythän on jo myöhä...
Hyvää yötä.»

Hän puhui samalla kärsimättömällä tai kiusaantuneella äänellä kuin
aamulla, ja ovi paukahti kiinni. Hän oli poissa.

Matami Bølling palasi sisään. Hän ei päässyt kauemmas kuin tuolille
oven suuhun. Siihen hän vaipui istumaan. Äänetön, epämääräinen tuska
piti tuota raskasta pääraukkaa hereillä. Ylt'ympäri kuului unettomain
askeleita; upseerit eivät enää saaneet lepoa.

Tietämättään alkoi matami Bølling vaeltaa kuten hekin — kuin vapiseva
varjo edestakaisin käryävän kynttilän edessä: hän ei ymmärtänyt enää
mitään, hän ei ymmärtänyt enää.

Tykit eivät levänneet minuuttiakaan. Koulu tärisi perustuksiaan myöten,
ikäänkuin katto olisi ollut putoamaisillaan.

Vain rouva Appel istui ääneti ja rauhallisena vuoteen vieressä,
kuolleen poikansa luona.

       *       *       *       *       *

Metsäherrantalossa oli hiljaista.

Tine kuuli vain muutamia rauhattomia askeleita päätyhuoneen lattialta
mennessään talon halki.

Hän kulki ylt'ympäri, asetellen minkä mitäkin paikoilleen. Sitten hän
ihmetteli äkkiä, minkä vuoksi hän teki kaikkea tätä — ja antoi kaiken
olla, ajattelematta mitään.

Hän avasi arkihuoneen oven ja väistyi äkkiä takaisin.

Metsäherra istui lamppunsa ääressä ja kirjoitti.

Tine ymmärsi kenelle se oli, eikä hän kuitenkaan kärsinyt enää. Hiljaa
meni hän takaisin huoneeseensa.

Kulkien edestakaisin — ja välistä äkkiä pysähtyen, ikäänkuin olisi
tahtonut malttaa mieltään taikka edes saada kiinni jostain ainoasta
ajatuksesta — kokosi hän tavaroitaan, kappale kappaleelta, kuten
ihminen, joka on lähdössä matkalle.

Kohta päivännousun jälkeen hän meni, kotiin.

»Tuletko sinä», sanoi matami Bølling, joka oli keittiössä, ja kietoi
käsivartensa äänettömän tyttärensä ympäri. »Niin, minä olen vasta
noussut, niin, _minä_ olen vasta noussut», sanoi hän; hän ei tahtonut
kertoa, ettei hän ollut vuoteessa ollutkaan, sehän olisi vain tehnyt
Tinen levottomaksi.

Tine meni sisään isänsä luo.

Vanhus oli löytänyt uuden ajanvietteen. Tinen vanhat kirjoitusvihot
oli otettu esiin, ne joiden kausissa oli kuvia tiikerin- ja
leijonanmetsästyksestä.

Hän istui ja luki niitä — tuntikaupalla.

Tine istui hänen jalkojensa juureen — istui ja tuijotti suuriin
lapsenkirjaimiin.

»Älköön sinulla olko muita jumalia minun edessäni», oli siihen
kirjoitettu, useita rivejä.

Bølling seurasi rivejä vapisevalla sormellaan. Tinen piti kääntää sivu:

»Kunnioita isääsi ja äitiäsi» — »kunnioita isääsi ja äitiäsi», luki
vanhus moneen kertaan, vaivalloisesti.

»Hän kirjoitti hyvää käsialaa — hän kirjoitti hyvää käsialaa», sanoi
hän luoden katseensa matami Bøllingiin.

»Niin, Bølling, niin, sinähän opetit häntä kirjoittamaan», sanoi matami.

»Niin, hän kirjoitti hyvää käsialaa», toisti vanhus.

Sitten hän jatko jälleen lukuaan.




IX.


Neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin eivät kanuunat olleet vaienneet.

Puolipäivä oli jo ohi. Kello kuudelta piti rykmentin lähteä.

Tungos kievarin edessä kävi yhä tiheämmäksi. Oli niitä, joiden
kenttäpulloja täytettiin toistamiseen: ensimmäinen annos oli noin vain
hävinnyt, ennenkuin menovalmistukset oli saatu suoritetuiksi — se kävi
hitaanlaisesti — ja unohtivatpa he kerran tykkänään koko hommansa,
istuessaan ja kuunnellessaan »musiikkia». Se yltyi muutamien mielestä
yhä voimakkaammaksi.

Raajarikko hääräsi kaikkialla — mutta tänään oli hänen oluensa liian
ohutta; väliin huusi hän torilla ja väliin kujalla, lakkaamatta.

Pari upseeria kierteli ympäri ja puhutteli miehistöä. He suuntasivat
askeleensa mieluimmin sinne, mistä saattoivat odottaa sukkeluuden
vastaukseksi.

Neljä lollantilaista piti suurinta ääntä; he pelasivat korttia,
maatessaan pitkin pituuttaan vatsallaan.

Mutta ilonpito tuli vain lyhyinä puuskauksina, ja tori oli jälleen
aivan äänetön, mutta tykkien jyly kuului sitä voimakkaampana.

Eräs upseeri oli puhutellut leikkisästi muuatta joukkoa, joka seisoi
aivan lähellä sepän riihtä, missä arkut olivat rivissä, aina kaksi ja
kaksi päällekkäin; silloin sanoi muuan sotilas, vakaasti ja hiljaa:

»Niin, herra luutnantti, tiedämmehän että meidän _on_ mentävä.»

Ja piiri kävi aivan äänettömäksi; upseeri meni menojaan.

... Metsäherrantalossa olivat upseerit hajaantuneet kuin tuulen
vieminä. Heitä kuljeskeli puutarhassa, taikka he kulkivat talleissa,
sisään ja ulos. He kirjoittelivat ja jättivät työnsä jälleen. He
tulivat huoneisiin ja poistuivat.

Kahdettakymmentä kertaa kysyi Berg keittiöstä, eikö Tine jo ollut
palannut.

Hänen päässään, oli vain tämä ainoa ajatus: missä Tine oli, mitä
koululla tapahtui?

Tine ei ollut saapunut.

»Ei, ei hän ole palannu», sanoi Sofi, joka samassa alkoi vaikeroida:

»Kaipa lukkari jaksaa huonost. Sill se tok on sanottava Tinest, ett
kyll hän muutoin uskost vaalii tätä taloa.»

»Niin kyllä», sanoi Berg.

»Hän on uskollisest rakastanu sekä Herlufia että rouvaa aina ensi
päiväst saakka», sanoi Sofi.

»Niin», sanoi Berg, ikäänkuin olisi lyönyt itseään jokaisella
niin-sanallaan...

Neljännestunniksi ja pitemmäksikin aikaa hän jäi siihen ja antoi
Sofin juttelun kiduttaa sieluaan, aivan kuin ei ilmankin olisi kyllin
kärsinyt.

»Ja uskollisest sitäpaitti koko lukkarin talo», itki Sofi edelleen.

»Aina viimeiseen päivään asti», lopetti hän.

»Niin», sanoi Berg. Oli kuin hänen sieluaan olisi käärme jäytänyt.

Hän nousi ja meni ulos.

Kului neljännes, ja hän kysyi jälleen, oliko koululta tuotu mitään
sanaa.

Mutta mitään ei ollut kuulunut.

Silloin hän lähti.

Hän tahtoi nähdä heidät, hän tahtoi mennä sinne.

Mutta jälleen alkoi hän harhailla sinne tänne — hän oli
»paratiisitiellä», kujalla, kunnes vihdoin yhytti lääkärin ja meni
samaa seuraa ylös portaita.

Tine kuuli ensimmäisenä hänen tulonsa, mutta ei noussut paikaltaan.

»Tine, Tine», huusi matami Bølling, ja hänen äänensä kävi vallan
kirkkaaksi ja valoisaksi ilosta, »metsäherra on täällä — metsäherra on
täällä».

»Ei — että vielä saamme teidät nähdä, ei, että saamme teidät nähdä»,
kertasi hän kertaamistaan.

»Tine, Tine», huusi hän jälleen: »Metsäherra on täällä!»

Tine tuli huoneesta. Tuokion ajan hän tunsi viihdytystä nähdessään
metsäherran kasvot, jotka olivat kärsivät ja uurteiset ja kalpeat.

»Hänellä on sentään paha olla», ajatteli hän.

Berg ei ollut virkkanut mitään. Nyt hän, sanoi ja tuntui kuin hänen
olisi ollut vaikea irroittaa huuliansa toisistaan:

»Bølling on kuulemma niin sairas.»

»Oi niin, Bølling — hänen tilansa käy yhä huonommaksi.»

Oli kuin Berg olisi karttanut katsoa huoneeseen, jossa Bølling istui;
hänen katseensa pyyhkäisi vain pikimmältään kaikkea keittiössä.

»Mutta menettehän toki hänen luokseen, menettehän toki hänen
luokseen», sanoi matami Bølling, joka lakkaamatta hykerteli käsiään
mielenliikutuksensa vallassa. Oli niin pitkä, oikein pitkä aika siitä,
kun metsäherra oli käynyt täällä sisällä.

»Niin, pitäähän minun saada nähdä hänet», sanoi Berg kuin ennen.

Tine ei tietänyt, minkä vuoksi hän seurasi mukana, metsäherran mennessä
sisään.

Berg näki Bøllingin, joka pienenä ja näivettyneenä istui vuoteensa
ääressä; hän ei ollut tuntea vanhusta.

»Tässä on metsäherra», huusi matami, »joka on tullut katsomaan sinua»...

»Niin, niin», sanoi sairas vain, kankein kielin, kohottamatta päätään
vanhoista vihkosista. Käden hän ojensi konemaisesti esiin.

»Oi Herra Jumala — oi Herra Jumala, hän antaa teille kutakin kättä»,
sanoi matami Bølling ja tuli uudelleen aivan liikutetuksi.

Bergin täytyi ottaa tuo kylmä, ikäänkuin sienimäinen käsi ja pidellä
sitä hetkinen.

»Niin, niin», sanoi sairas vain ja käänsi kättä.

Berg ei saanut sanaakaan huuliltaan. Oli kuin kaikki, mitä hänessä oli,
olisi kärsinyt ja kitunut: silmät, jotka näkivät tuon tutun huoneen,
korvat, jotka kuulivat heidän tutut äänensä, käsi, jonka oli täytynyt
tarttua Bøllingin käteen.

»Mutta Tine», sanoi matami Bølling, joka lakkaamatta kulki
edestakaisin, »pitäähän metsäherran toki saada jotain
virkistyksekseen... Eihän teidän aivan kohta ole mentävä?»

Matami sai pöytälevyn nostetuksi toisella puolen vuodetta, ja Tinen
täytyi levittää liina sille, eikä Berg sanonut mitään vastaan. Osasipa
hän vastatakin, vaikka ei itse tietänyt kuinka; hän näki vain Tinen,
joka tuli ja meni ja kattoi pöytää, kalpeana kuin kuolema ja viipyvin
liikkein, aivan kuin jokaista lihasta olisi särkenyt ja niinkuin ne
olisivat tahtoneet kieltäytyä palveluksesta.

»Herra Jumala, tässä on tuskin enää istumapaikkaa» — matami Bølling
ei mahtunut pöydän ja vuoteen väliin. — »Ja mitä sitä enää saa
ruuaksikaan? eihän ole aikaa laittaa... Mutta palanen täytyy teidän
toki ottaa, niinkuin entisinä päivinä.»

Berg tuli pöytään, ja hänen täytyi ottaa eteensä.

»Tämähän oli teidän mieliruokaanne», sanoi matami Bølling ja pani lisää
hänen lautaselleen. Hän istui tuolille kaapin viereen, ja nuo vanhat
kasvot vallan loistivat ilosta, kun hän puheli rouvasta ja Herlufista...

»Mutta Tine, istuisit toki», sanoi hän, »istuisit toki».

Tine kulki yhä edestakaisin, niinkuin kuvapatsas, joka liikkuu, ja Berg
istui — jokainen suupala oli hänelle vaikea nielaista — pakotettuna
aterioimaan matami Bøllingin silmien edessä.

»Mutta tarjoa toki hänelle, mutta tarjoa toki hänelle», sanoi äiti,
nousten innoissaan seisomaan.

Tine tarjosi; Bergistä tuntui, niinkuin hänen kätensä, jotka
tarjosivat, olisivat olleet kalpeat, ja hän otti eteensä toistamiseen.

»Hän kirjoittaa hyvin, hän kirjoittaa hyvin», sanoi vanhus uudelleen
vuoteen toiselta puolen.

»Niin, Bølling, niin.»

»Niin — Herra Jumala, — niin, Herra Jumala, se on nyt hänen
ilonsa», selitti matami Bølling. »Minä olin unohtanut nuo vanhat
kirjaset...Bølling itsehän on häntä opettanut...hänhän on itse
opettanut Tinen kirjoittamaan...ja Tinen käsiala on aina ollut oikein
sievä... niin se on ollut... Ja nyt Bølling istuu aina ja katselee
noita vanhoja kirjoja — eihän hän kykene enää mihinkään, metsäherra.»

Matami Bølling tarjoili yhä ruokiaan.

»Ottaisit sinäkin palasen, Tine», sanoi hän — »Tine ei maistakaan
ruokaa, metsäherra.»

Berg ei tietänyt, minkä vuoksi hän puolittain pakotti Tineä syömään,
minkä vuoksi hän _tahtoi_, että Tine söisi niinkuin hänkin. Mutta Tine
söi, ja he istuivat vierekkäin matami Bøllingiä vastapäätä.

»Että kerrankin ollaan yhdessä — että ollaan yhdessä», sanoi hän, mutta
äkisti hän katsoi vuorottain noita kalpeita, tuijottavia kasvoja, ja
hän vaikeni, saman epämääräisen ja selittämättömän tuskan vallassa kuin
viime yönä, ja virkkoi aivan toisella äänellä, istuutuen:

»Niin, niin, kuinka ovatkaan ajat muuttuneet. Kuinka vaikeaksi meille
kaikille on käynyt...»

Muutamaan hetkeen ei puhuttu mitään; Tinestä ja Bergistä tuntui, kuin
he olisivat lakanneet hengittämästä.

Berg ei ymmärtänyt, kuinka hän niin äkkiä sai itsensä irti
riuhtaistuksi ja pääsi tuoliltaan ja lähti ulos. Matami Bølling seisoi
portailla ja viittoili, ja metsäherra kääntyi vielä kerran katsomaan
taakseen.

Tine oli jäänyt istumaan; hän ei noussut eikä siirtänyt katettua
pöytää. Hän ei nähnyt äitiä, joka oli palannut, eikä kuullut isää, joka
luki ääneen noita vanhoja vihkoja.

Tykkien ääni muistutti vuolaan virran mahtavaa pauhinaa; torilta kuului
huutoja ja merkinantoja, jotka kutsuivat kokoontumaan.

Melu yltyi; Tine kuuli komennushuudot, jotka sitä leikkasivat — hänestä
oli kuin hän olisi tuntenut jokaisen äänen erikseen.

Ja jälleen kuuluivat merkinannot ja komennushuudot ja sitten askeleet —
poismarssivien askeleet.

Matami Bølling seisoi jälleen portailla ja meni uudelleen sisään.

»Oi Jumala, oi Jumala», sanoi hän ja lysähti istumaan, »_että niiden
täytyy mennä kuolemaan_».

Tine kuuli vain askeleet — ne kävivät aina vain heikommiksi.

Nyt hän oli poissa.

Ja hetkisen tuntui hänestä siltä, kuin koko turtumus olisi väistynyt
pois. Hän puhui äidilleen, nopeasti, ja sanoi: »On kai parasta että
menen sinne. Sofi ei tee mitään.»

Ja hän kiiruhti ulos ja juoksi kujaa pitkin — kuinka nopeasti hänen
varjonsa liukuikaan! — yli niittyjen. Siellä hän tapasi Tinkan.

»Minne sinä menet?» kysyi Tinka.

»_Tuonne_.»

Tine ei pysähtynyt, vain juoksi.

Kauan seisoi Tinka ja katseli, kunnes Tine katosi yli aidan, lammen luo.

Tine juoksi puutarhaan, sisälle huoneisiin: hänen täytyi nähdä ne taas.
_Täällä_ hän tahtoi olla.

»Ja niin ne siis lähtivät» — Sofi, joka itkien juoksi hänen
kintereillään, kertasi lakkaamatta näitä sanoja.

Tine istuutui _hänen_ paikalleen kirjoituspöydän ääreen, lampun lähelle.

»Nyt ne ovat siell», itki Sofi, joka istui viereisessä sohvassa, »oi
Jeesus, nyt ne on siell...»

Avoimessa kirjesalkussa oli esillä kirje. Tine luki päiväyksen: 16 p.
huhtikuuta.

»Ja kuka tietää, kuka tunnin peräst on kuoleman kouriss», sanoi Sofi.

Tine käänsi ensimmäisen lehden. Hän tuskin itse liesi lukevansa: sen
kirjeen hän _tunsi_, siinä toistuivat samat sanat kuin vanhoissa
kirjeissä, niissä, joita rouva Berg niin usein oli lukenut. Tässä oli
sävy ja sointu sama, joka rivillä palasivat kaikki vanhat nimitykset —
rouvaan kohdistuen.

Ja Sofin yhä uikuttaessa vaipui Tine Bøllingin pää raskaasti
metsäherran pöytää vasten:

Berg oli vain _ottanut_ hänet — noin vain ohimennen.

Hämärä täytti huoneen. Sofi oli nukahtanut sopessaan.

Tykkien jymy ei milloinkaan ennen ollut kaikunut niin helvetillisenä.
Talleissa mylvivät pelästyneet elukat, pitkäveteisesti ja tuskallisesti
kuin, kesälaitumella, kun salama äkkiä iskee lauman keskuuteen.

Tine makasi polvillaan, pää nojautuneena rouvan kirjeeseen. Hän tunsi
jotain lämmintä käsillään:

Ajax ja Hektor olivat paneutuneet maata matolle.

Ne nuolivat hänen kättään.

       *       *       *       *       *

Hänen korkea-arvoisuutensa piispan vaunut vyöryivät koulun eteen. Hän
tahtoi vain nähdä vanhan Bøllingin.

Hän kulki takaisin, ohi niiailevan matami Bøllingin, ja oli juuri
nousemaisillaan vaunuihinsa, kun eräs korkea esikuntaupseeri ratsasti
torin poikki, seurueenaan pari miestä.

Esikuntaupseeri laskeutui hevosen selästä, ja vaihdettuaan tervehdyksiä
menivät he kirkkomaalle, hän ja piispa.

Kummulta »paratiisitien» yläpuolelta he katselivat länttä päin.

»Peräännytäänkö sieltä?» kysyi piispa.

»Ei, _me jäämme_. Meitä _tahdotaan_ jäämään.»

Upseerin ääni oli merkillisen selvä, ja hän katseli eteensä,
vallituksia päin.

Piispa oli hetkisen ääneti; hänen huulensa värisivät hiukan. Sitten hän
sanoi:

»Niin, ne miehet totta tosiaan ovat tietoisia vastuunalaisuudestaan.»

Hetkisen aikaa he seisoivat puhumatta.

Aurinko oli laskemaisillaan. Se painui liekehtivään punaan, ikäänkuin
kylmä taivas olisi itseensä imenyt kaiken veren maasta.

Sitten he kääntyivät, ja puhumatta sen enempää kulkivat he pois
hautojen välitse.

Piispa nousi vaunuihinsa, mutta upseeri ei päästänyt hänen kättään.

Sitten lausui piispa matalalla äänellä hyvästinsä ja ajoi pois.

Tunnin perästä saapui uusi joukko torille. Kievari oli hetkisen aikaa
piiritettynä. Sotilaat olivat suuresti janoissaan.

Sitten kävi äkkiä hiljaiseksi.

Vain kievarin vierastavasta kaikui matami Henrichsenin kimeä huuto,
pilarien välissä olevan oven kautta. Hänen palvelustyttönsä eivät
tulleet, ja hänen huutonsa kaikui kohta myöhemmin pihamaalla.

... Tykit jylisivät taukoamatta kaiken yötä.

Koulun ovelle kolkutettiin; se oli jo lukossa.

»Minä olen», sanoi Tine.

Matami Bølling aukaisi. Hän näki tyttärensä vain varjokuvana pimeyttä
vasten.

       *       *       *       *       *

Yö kului ja päivä valkeni.

Oltiin miltei puolipäivässä, ennenkuin torilla tiedettiin, että
hyökkäys koski Dybbøliä.




X.


... Viime yöhön saakka he olivat kuulleet haavoittuneiden valitusta;
niitä kuljetettiin ohi, Hørupiin. Jokainen ähkinä kuului kauas
hiljaisuudessa.

Ja sitten oli kaikki käynyt äänettömäksi.

Päivä koitti. Oli kuin tori olisi ollut kuollut. Paja oli tyhjä, ja
seppä ei tullut toimeensa. Kukaan ei avannut kievarin suljettua ovea.

Matami Bølling ja Tine istuivat huiveihinsa käärittyinä, tunti tunnin
jälkeen, tuijottavin silmin ja äänettöminä. Silloin tällöin nousi
matami Bølling ja neuvottomana kulki edestakaisin sopessaan tuolinsa
edessä, aivan kuin jokin sairas eläin.

»Etkö tahtoisi syödä?» kysyi hän.

»En, kiitos.»

Jälleen istuutui matami Bølling. Bølling heräsi. Sanat tulivat hänen
suustaan vain epäselvänä lallatteluna, ja hän haparoi saarnakirjaa,
kunnes Tine otti sen ja luki raamatunlauseita, joita Bølling ei
ymmärtänyt ja joita hän itse ei kuullut.

Isä uinahti. Kerran toisensa jälkeen nousi matami Bølling ja kulki
ympäri sopessaan, ilman päämäärää.

»Etkö tahdo mennä _sinne_!» sanoi hän.

»Mitäpä minä siellä, äiti?» sanoi Tine samalla kuolleella äänellä.

Ja jälleen he istuivat sopissaan.

Niin oli päivä mennyt, aivan kuin he olisivat valvoneet jonkun kuolleen
luona.

Nyt oli pian ilta.

Tine meni ulos.

Kujalla, torilla, taloissa, niityillä, missään ei ollut elämää.
Arkkujen tekoon aiotut laudat olivat koskemattomina sepän riihessä,
tallattujen rukiiden seassa. Vain isännättömät lehmät ammuivat
levottomina vierailla niityillä.

Tine kulki tietä pitkin. Hänellä oli vain yksi ainoa ajatus: Hän tahtoi
_nähdä hänet_, joka oli kuollut. Berg ei ollut palannut — siis hän oli
kuollut.

Kaikki oli hiljaista.

Linnutkin olivat vaiti. Ja lokainen maa, jolla kukaan ei enää kulkenut,
oli jähmettynyt, kuin rypistynyt matto.

Koirat hyppäsivät esiin, yli metsäherrantalon aidan, ja seurasivat
Tineä; hän ei huomannut niitä. Hän kulki ohi talojen ja rakennusten
eikä nähnyt niitä. Hänen halunsa paloi vain Ulkebøliin, jonne esikunta
oli majoittunut; esikunnasta hän saisi tiedot.

Mutta Ulkebølissä oli kaikki hylättyä, ja pappila oli autio kuin tyhjä
majatalo. Vahtikoira ei haukkunut, vaikka Tine kulki ylt'ympäri.

Kirkkotarhan veräjän edessä ammui pari eksynyttä elukkaa. Tornissa
alkoivat kellot soida.

Tine meni sisään; hän näki että kirkon pääovi oli avoinna. Kuorissa
makasi ruumiita, toinen toisensa vieressä. Tine kulki käytävää pitkin;
hän katseli jokaista kuollutta suoraan kasvoihin ja kulki jälleen
eteenpäin.

Alttarin luona hän törmäsi erästä vierasta miestä vastaan; hän näki
tätä tuskin.

»Nuo urheat», sanoi mies vieraalla kielellä — Tine ei sitä kuullut.

Hän tarkasteli seuraavaa riviä — kulki ruumiilta ruumiille; koirat
nuoleskelivat hitaasti kuolleitten paljaita jalkoja.

Hän meni jälleen ulos; vieras irroitti hevosensa kirkon takana ja
katseli Tinen jälkeen, niin kauan kuin häntä näkyi.

Tine kulki vain edemmäksi, pois kylästä.

Ehkä oli esikunta siis Augustenborgissa — esikunnasta hän saisi tiedot.

Tine kulki kulkemistaan, ja koirat seurasivat. Aurinko oli laskenut,
ja pensasaitojen välissä alkoi hämärtää. Mutta kukaan ei toivottanut
»hyvää iltaa» talojen lukittujen ovien edessä.

Yht’äkkiä alkoivat Ajax ja Hektor haukkua. Me juoksivat eteenpäin
pitkin tietä. Ne seurasivat jälkiä ja juoksivat jälleen takaisin — yli
niittyjen, likimmäistä taloa kohden. Ne juoksivat takaisin, hyppäsivät
Tineä päin ja ulvoivat.

Hän kääntyi ja seurasi niitä; hän ei tietänyt, että hänen polvensa
notkahtelivat pariin kertaan niinkuin ontuvalla.

Huoneessa ei ollut ketään, hiljaa hän nosti ovisäpin. Tuvassa
liekuteltiin kehtoa, ja talonpoikaisvaimo nousi seisomaan uunin luona.
Nainen tunsi Tinen ja alkoi itkeä.

»Onko metsäherra täällä?» kysyi Tine vain.

Vaimo itki yhä, ja koirat ulvoivat.

»Minne olette hänet panneet?» kysyi Tine taas.

Vanhus avasi oven välikamariin, ja Tine tunsi tympeän verenhajun
_siellä_ hän makasi, vuodekomerossa.

Tine näki vain hänen harmaankelmeät kasvonsa. Vaimon hän sysäsi
tieltään ja otti tämän käsistä pesuvadin, jonka vesi oli punaista
metsäherran verestä.

»_Onko hän puhunut?_» kysyi Tine.

Vaimo itki.

»Oi kyllä, oi kyllä, hänhän huutaa rouvaa — poikaa ja rouvaa — ne
kaksi, ne ovat hänen ajatuksissaan — oi Jumala, tätä murhetta — oi
Jumala, tätä murhetta.»

Tine istui kuin kotonaan, aivan vuoteen vieressä — vääjäämättä hän
tuijotti metsäherraa kasvoihin.

»Hän herää», sanoi hän.

Hänen elämänsä oli vain yhtä ainoata toivoa: että metsäherra tuntisi
hänet.

Mutta kuoleva loi silmänsä auki ja katseli häneen niinkuin tyhjään
seinään.

»Marie, Marie», kutsui hän heikolla äänellä, »Marie, ota Herlufia
kädestä — hän itkee — hän itkee...»

Hän kuiskaili kuiskailemistaan. Koirat kohottautuivat kuullessaan hänen
äänensä ja ynisivät hiljaa.

»Katsokaa noita, jotka eivät voi puhua», itki emäntä.

Oli kuin kuoleva olisi huomannut koiransa ja tahtonut kääntää
haavoittunutta päätään: hän miltei hymyili.

Tine ei liikahtanut.

Tunnin hän istui siinä. Hän odotti, että metsäherra mainitsisi hänen
nimensä, vain kirouksessa, joka paljastaisi hänen häpeänsä.

Mutta metsäherra ei muistanut häntä enää.

Sitten hän nousi. »Jääkää», sanoi hän vaimolle. »Tahdon tuoda apua.»

Ja hän lähti, yksin. Koirat jäivät metsäherran vuoteen viereen.

Yö oli pimeä ja tähdetön. Hän kompastui virstapatsaaseen ja nousi
jälleen.

Äiti oli ylhäällä, kun hän saapui kotiin. Kalpeana ja masentuneena
istui matami Bølling samassa paikassa.

»Kuinka kauan sinä viivyit, lapsi», sanoi hän.

»En ole kuullut mitään», sanoi Tine riisuen huiviaan.

Äiti kaatoi kahvia ja ojensi hänelle kupin.

»Kiitos», sanoi Tine ja joi ahneesti.

»Kuinka kalpea sinä olet», sanoi äiti.

Hän alkoi poimia sänkyvaatteita esiin ja asettaa niitä sohvalle —
vuoteeksi Tineä varten.

»Ei, äiti», sanoi Tine, yhäti samalla äänellä joka niin peloitti matami
Bøllingiä: »minä nukun ylisillä».

Hän valmistautui menemään levolle. Ajatuksissaan hän asetti tuolit niin
kuin ne olivat olleet hänen lapsuudessaan. Hän otti hyllyltä kynttilän
ja sytytti sen; ja äkkiä oli kuin hän olisi herännyt: hän _näki_ kaikki
ympärillään, ja tiesi, että _kaikki oli tapahtunut_.

Hän näki tuvan ja vanhat tutut huonekalut, ensimmäistä kertaa moniin
aikoihin — isänsä ja äitinsä, heidät, jotka hän nyt oli jättävä.

»Kuinka sinä huokaat, lapsi», sanoi matami Bølling ja siveli lempeästi
hänen hiuksiaan: »kuinka sinä huokaat».

Tine painoi äidin käsiä lujasti hiuksilleen, ikäänkuin pitkään
hyväilyyn.

»Niin, äiti, niin, äiti», kuiskasi hän ilmaan.

Kauan aikaa seisoi hän isän vuoteen ääressä. Kaikki hänen liikkeensä
olivat hitaita ja viipyviä, ikäänkuin hän olisi hillinnyt niitä ja itse
pitänyt niitä silmällä.

Hän suuteli äitiä hyvästiksi ja viivyttelihe vielä hetkisen; sitten
hän nousi ylisille. Hän kantoi varovaisesti kynttilää kulkiessaan
ulkovinnin poikki — lattialle levitettyjen olkien takia — ja saapui
huoneeseensa.

Hän katseli kaikkea, uutimia, jotka olivat käyneet harmaiksi ja
likaisiksi, lattiaa, joka oli kulunut monien askeleista, vuodettaan,
jossa vieraat miehet olivat maanneet.

Täällä hän oli elänyt koko elämänsä.

Hän jäi istumaan vuoteensa kidalle, palavan kynttilän ääreen. Hän kuuli
kuinka äiti liikehti ja jutteli itsekseen tuolla alhaalla ja viimein
pääsi levolle.

»Oletko vuoteessa?» kysyi matami Bølling kuiskaten, ettei Bølling
heräisi.

»Olen!» vastasi Tine.

»Hyvää yötä sitten, lapsi.»

»Hyvää yötä, äiti.»

Kaikki kävi hiljaiseksi. Tine jäi istumaan vuoteelleen. Hän kuuli vain
molempien vanhusten äänekkään hengityksen talon halki.

       *       *       *       *       *

Päivän ensi harmaa sarastus lankesi huoneeseen, ja kynttilä oli miltei
palanut loppuun, kun Tine nousi ja sammutti sen. Hän kulki hiljaa alas
portaita ja avasi varovaisesti oven. Hän näki kievarin ja kirkon ja
sepän asumuksen ja kääntyi viimeistä kertaa koulua päin:

Tuolla, ikkunaruudun takana, näkyi äidin paikka ja kulma hänen tuoliaan.

Hitaasti kulki hän tietä pitkin; kummun kohdalla hän kiipesi aidan yli
metsäherran puutarhaan, jossa puut ja pensaat ja ruusut, mattoihin
kiedottuina, törröttivät aavemaisina hämärässä.

Tine kulki puutarha rappusia ylös ja katseli ovesta. Jok‘ainoan paikan
hän tunsi, ja jok'ainoa paikka oli hävitetty.

Ajatuksia ei hänellä ollut — ne kai olivat jo kuolleet. Ei hän myöskään
rukoillut keneltäkään anteeksi. Hän tiesi vain: _nyt_ täytyi tulla
loppu.

Hän oli jo mennyt puutarhaportaita alas, mutta kääntyi vielä kerran
takaisin; hän nojasi otsaansa oman huoneensa ikkunaruutuun ja katseli
pitkän aikaa sisään.

Hän kulki palvelijattarien huoneen ohi. Sofi, moniin huiveihinsa
kietoutuneena, nukkui yksin suuressa vuoteessa.

Hän kuuli, että elikot alkoivat levottomasti liikehtiä tallissa, ja
kukko kiekaisi äänekkäästi; nopeaan hän kulki lammikkoa päin.

Yht'äkkiä muistui hänen mieleensä tuhat seikkaa; oli kuin kaikki ne
äänet, joita hän rakasti, olisivat puhuneet hänelle samalla kertaa. Hän
ajatteli Herlufia ja iltaa, jolloin he matkustivat, ja päivää, jolloin
Berg ja hän kulkivat tästä ohitse, aidan yli; ja aamulaulua, jota he
lauloivat koulussa, kun hän oli vallan pieni, ja Appelia, joka oli
kuollut, ja isää ja äitiä, jotka nyt jäivät istumaan yksin.

Kammo valtasi hänet ja nostatti kaikki hermot kapinaan — tähänkö siis
piti kuolla — kuolla.

Ei, hän ei _voinut_, hänen _täytyi_ saada elää — ei voinut — tuhat
mahdollisuutta, tuhat veruketta johdatti hänet takaisin elämään siinä
tuokiossa...

Mutta sitten hän pudisti hitaasti kengät jalasta. Kammo oli kuollut,
hänen sydämensä väsynyt tuska voitti.

Kädet hän oli pannut ristiin, huulet hän painoi lujasti kiinni. Katse
suunnattuna pieneen huvimajaan hän laskeutui alas liejuun.

... Nyt oli lampi tyven.

Päivä koitti.

       *       *       *       *       *

Matami Bølling oli herännyt; Bølling oli nukkunut rauhallisesti ja
makasi tyynesti yhä vielä.

Tinen luota ei myöskään kuulunut mitään. Matami Bølling lepäsi itsekin
neljänneksen lisää, ennenkuin kopisti kepillä kattoa, herättääkseen
Tinen.

Mutta vastausta ei tullut.

Matami Bølling nousi vuoteestaan. Tine saattoi kyllä tarvita unta.
Ihmekös se, jos hän kerrankin nukkui kylläkseen. Äiti tahtoi keittää
kahvin ja viedä sitä Tinelle, samalla kun herättäisi tyttärensä — siten
hän saisi juoda sen vuoteessaan.

Usein ennen oli hän vienyt kahvia yliskamariin, talviaamuina, kun oli
hyvin kylmä ja Tine mielellään makasi hiukan pitempään.

Matami Bølling kulki ja puheli itsekseen, hommatessaan kaiken
valmiiksi. Mutta sitten heräsi Bølling, ja hänen oli ensin saatava
aamujuomansa.

»Oi Herra Jumala, oi Herra Jumala — miten pökerö hän on» — matami
Bølling puhui itsekseen — »kohta häntä on ruokittava — niinkuin lasta —
kas niin, Bølling, kas niin —»

Bølling ei enää tarttunut kuppiin, hän ei enää voinut pitää mistään
kiinni.

Vihdoin Bølling vaipui jälleen horroksiin, ja matami sai kahvin
tarjottimelle ja kulki ylisten poikki.

Hän näki tyhjän, koskemattoman vuoteen, ja hetkisen seisoi hän
hämmentyneenä, ymmärtämättä mitään, kunnes hänen polvensa alkoivat
tutista, ja hän juoksi ylisten poikki ja huusi, mielettömänä, sisään
päätyhuoneeseen, ulos luukusta:

»Tine, Tine!»

Sitten hän vaikeni jälleen. Hän ajatteli: »Bølling saattaa kuulla.»

Hän koetti rauhoittua, tarttua kiinni yhteen ainoaan ajatukseen:

»Tietysti hän on mennyt sairaitten luo», sanoi hän. »Häntä on käyty
hakemassa sairaitten luo.»

Hän meni portaita alas, jalat eivät olleet kantaa häntä. Hän avasi
oven ja näki, ettei Tine ollut siellä. Hän kysyi: »Oletteko nähneet
tytärtäni?» eikä hän odottanut vastausta.

Hän sanoi yhä uudelleen:

»Tine tekee väärin antaessaan minun peljästyä näin.» Ja uuden tuskan
valtaamana hän sanoi:

»Mutta missä hän sitte on? mutta missä hän sitte on?»

Hänen järkensä oli pysähtynyt, ja hän alkoi juosta läpi koko
rakennuksen, ikäänkuin olisi etsinyt hukattua neulaa. Sittenhän jätti
äkkiä kaikki ja riensi torin poikki, sisälle kievariin.

»Missä Tinka on?» huusi hän, ikäänkuin Tinka olisi voinut sanoa Tinen
olinpaikan.

Ja kun Tinka tuli, ei hän enää saanut esiin sanoja, seisoi vain
avuttomana, pää tutisten.

»Mitä on tapahtunut? mitä on tapahtunut?» huusi Tinka.

»Tine — missä Tine on? — Tine ei ole...» Ja äkkiä alkoi matami Bølling
itkeä.

»_Missä_ hän ei ole?» sanoi Tinka, valkeana kuin lakana »_Missä_ ei?»

»Niin — missä? missä?» toisti matami Bølling, ja hän kertoi,
soinnuttomasti, toistaen samoja sanoja, tolkuttomissa lauseissa:

»Että hän ei ollut siellä — että hän oli mennyt ylös — eilen illalla
— eikä ollut siellä enää — hän tahtoi nukkua ullakkohuoneessa — eilen
illalla — ja nyt ei hän ollut enää siellä — nyt ei hän ollut enää
siellä..»

»Silloin hän kai on metsäherran talossa», sanoi Tinka, tempasi huivin
ja kietoutui siihen; hänen koko ruumiinsa värisi.

Matami Bølling suoristihe hetkiseksi — ja alkoi nauraa
vilunpuistatusten keskellä.

»Niin, niin, niin», sanoi hän puolittain laitattaen, »siellä hän onkin,
siellä hän onkin.. Ettei se kohta tullutkin mieleen. — Hän on tahtonut
saada tietoja, onko — metsäherra — metsäherra —»

Hän alkoi kulkea, seuraten Tinkaa, juostessaan toistaen samoja sanoja:
»Metsäherra, metsäherra, metsäherra...»

Mutta äkkiä hän pysähtyi ja löi käsillään harmaaseen päähänsä: epäluulo
syntyi hänessä koleana ahdistuksena.

Hän tarttui Tinkan molempiin käsivarsiin ja hurjistuneena katseli tätä
suoraan kasvoihin, aivan kuin tahtoen puhua, kysyä: Totuus lävisti
hänet aivan kuin äkillinen miekan isku.

»Tulkaa, tulkaa», pyysi Tinka tuskissaan.

Mutta matami Bølling kiskaisihe irti — hiljaa uikuttaen niinkuin eläin,
johon kuula on sattunut ja joka kaatuu — ja juoksi.

Hän oli ymmärtänyt.

Niin, nyt hän ymmärsi kaikki, ja kaikki hän muisti. Nyt oli kaikki
romahtanut.

Metsäherra se oli — _hän_ se oli, joka oli ottanut hänen lapsensa.

Hän juoksi pihamaan poikki, portaita ylös, oven hän kiskaisi auki.

_Hän_ oli ottanut hänen lapsensa.

Hän lysähti tuolille ja istui autiossa huoneessa. Hän vaikeroi
itsekseen, toistaen sanoja, tietämättä siitä itse; sitten hän kirosi
_heidät_, sitten hän vaikeroi _Tineä_; sitten hän pyysi »rouvalta»
anteeksi — kohottaen vapisevat kätensä:

»Oi Jumala, oi Jumala, _minun_ tähteni — hän ei kai ole tietänyt mitä
teki — Jumala, oi Jumala, minun tähteni... hän ei ole tietänyt mitä on
tehnyt.»

Hän sekoitti Jumalan ja »rouvan» ja rukoili molempia samoilla sanoin:

»Jumala, oi Jumala, rukoilen, rukoilen, minä joka olen hänet
synnyttänyt, minä joka olen hänet synnyttänyt, rukoilen — minä
rukoilen.»

Ja hänen lakkaamatta toistaessaan näitä sanoja kirposivat kyynelvirrat,
ja hän nyyhkytti, pää pöytää vasten painuneena, rukoillen yhä.

       *       *       *       *       *

Tinka oli huutanut Larsia. He etsivät — torppari kolmantena —
rakennuksesta, puutarhasta. Sofi juoksi perässä, vaikeroiden, molemmat
liinat kädessä.

Hän se löysi Tinen kengän ruohikosta.

Lars haraili seipäillä sitkeää mutaa. Torppari auttoi, ja niin he
saivat ruumiin rannalle.

Tinka polvistui nyyhkyttäen viheriälle nurmelle ja pyyhkäisi hiukset
pois pöhöttyneiltä kasvoilta: »Tulkaa nostamaan häntä», sanoi hän, ja
he nostivat kuolleen purjeelle, jonka olivat tuoneet.

Tinka irroitti päähuivinsa ja levitti sen ystävättären kasvoille.

He kantoivat hänet sisälle; mutavettä tippui pitkin lattioita.

Sofi juoksi — hän ei uskaltanut koskea ruumiiseen. Mutta Tinka ja
Maren järjestivät huoneessa, johon kuollut oli tuotu: hän lepäsi kädet
ristissä vuoteellaan, rouvan kuvan alla.

Tinka meni sisään matami Bøllingin luo. Oli kuin matami Bølling olisi
yhdessä tunnissa tullut vanhemmaksi. Pää vaappui sinne tänne, ja ääntä
ei ollut tuntea.

Hän vain katseli Tinkaa ja nousi pystyyn.

»Missä hän on?» kysyi hän.

Tinka ei voinut vastata.

Äiti näki vesilätäköt käytävässä ja kysyi:

»Onko hän huoneessa?»

»On», kuiskasi Tinka.

Molemmat menivät sisään. Matami Bølling kohotti lakanaa tyttärensä
kasvoilta.

»Lapsi, lapsi», kuiskasi hän aivan hiljaa. Pienet kyynelet valuivat
pitkin hänen poskiaan, ja aivan kuin olisi tahtonut lohduttaa
kuollutta, sanoi hän, hivellen käsillään Tinen hiuksia:

»_Sehän on ollut hän_.»

Ja äiti oli antanut kaikki anteeksi.

Hiljaa valittaen, sanattomasti hän itki, pää painettuna tyttären
vuodetta vasten.

Sitten hän nousi, ja soinnuttomalla äänellä, ikäänkuin unessa puhuen,
hän sanoi:

»Nyt hänen täytyy päästä kotiin.»

Hän levitti itse lakanan paareille, Larsvouti ja Anders torppari
kantoivat Tinen kotiin, talojen taitse, yli hiljaisten maitten.

       *       *       *       *       *

Koulussa oli hyvin hiljaista. Rakennuksen halki kaikui jokainen
vasaranlyönti, kun Tinka ja Gusta salissa kiinnittivät valkeat lakanat.

Sofi hiipi keittiöön, jossa torpparinvaimo hommaili, aristellen
pienintäkin melua.

»Kai hän saa oikeat ruumisvaatteet?» kuiskasi Sofi, aivan kuin olisi
pelännyt omaa ääntään. »Olis se nyt sentään kuoleman synti, jollei hän
sais oikeit ruumisvaatteit.»

»Tuollahan ne jo pukevat häntä», kuiskasi torpparinvaimo vastaan.

»Herra Jumala, pukeeko ne», uikutti Sofi hiljaa, äänessä omituinen
mielihyvän kaiku, keskellä surua. Hän sai kengät jalastaan, samalla kun
Bøllingin pitkäveteinen lallattelu kaikui rakennuksen halki. Hän hiipi
sisään arkihuoneen kautta ja avasi äänettömästi salin oven.

Tinka ja Gusta järjestelivät, kalpeina monien lakanoiden luomassa
omituisessa hohteessa.

»Saaks ruumiin nähdä?» kuiskasi Sofi peloissaan ja arkana.

Tinka ja Gusta eivät vastanneet, käänsivät vain päätään valkeita
paareja päin.

Sofi itki hetkisen, nostaessaan lakanan hiljaisilta kasvoilta. Sitten
hän kiersi vuoteen ympärillä ja katseli pitkän ajan »pukemista».

»Sitt kai pannaan lakanoit kaiken peitoks?» sanoi hän kuiskaten.

Mutta he eivät vastanneet hänelle.

Luutnantti Appelin hautajaiskellot alkoivat soida, ja kievarin
kulmauksessa laskeutui rouva Appel vaunuistaan, pitkiin huntuihin
peittyneenä.

Matami Henrichsen tuli ulos häntä auttamaan ja sanoi, että »koulun
Tine» oli kuollut aamulla. Rouva Appel kysyi: »Milloin?», sen
näköisenä, kuin ei kuulisi, ja odottamatta vastausta, aivan kuin
hänelle ei olisi ollut olemassa muita kuolleita kuin oma poika.

Sofi palasi keittiöön.

»Niin — nyt he ovat pukeneet ruumiin», sanoi hän itkien ja sai jälleen
kengät jalkaansa. »Hän makaa kyll oikein sieväst — — vallan valkosiss
peitteiss.»

Hän pyyhki silmiään, ja äkkiä hän sanoi aivan toisella äänellä:

»Eiks tääll annet kuppi kahvia? Vallan sitä järki sekoo kaikest täst
murheest.»

Torpparinvaimo alkoi valmistaa juomaa syvällä pesän perällä, siltä
varalta että matami tulisi ulos.

Mutta matami Bølling ei tullut ulos. Hän istui Bøllingin luona ja
silitteli ja silitteli tämän hapuilevia, levottomia käsiä. Mieluimmin
hän olisi mennyt hautaan — kaukana, kaukana. Hän oli sellaisessa
ahdistuksessa ja pelossa kaikkien niiden ihmisten takia, jotka nyt
kokoontuisivat yhteen, ja pappien, jotka tulisivat, — nyt »kaikki
lausuisivat tuomionsa hänen Tinestään».

Ulkona torilla alkoivat vaimot ja nuoret tytöt kokoontua. He olivat
ryömineet esiin taloista ensimmäisen kerran Dybbølin-päivän jälkeen
ja saivat nyt kuulla onnettomuudesta. He hiiviskelivät hiljaa ympäri,
aivan kuin eivät olisi uskaltaneet ottaa tavallisia askeleita, ja
kuiskailivat arkoina ja pelokkaina noiden kolmen ikkunan edessä, joita
lakanat peittivät. Sofi oli tullut ulos taivasalle ja kierteli itkien
parvesta parveen. Hän selitti jokaiselle asiantilan, lakkaamatta
nyyhkytellen.

»Ja sitt minä näin hänen kenkäns ruohikoss — — ja sitt minä rupesinkin
koht _huutamaan_ — — Oi — Jumala, sitä näkyä — Jumala, sitä näkyä...»

Ne kolme talonemäntää, jotka sunnuntaisin joivat kahvia koululla,
nousivat ääneti ja jäykkinä ylös portaita. He jäivät, sanaakaan
puhumatta, etuhuoneeseen, kunnes Tinka saapui, ja etenivät
hanhenmarssia ruumiin luo, juhlallisina ja äänettöminä. He eivät
itkeneet, olivat vain sen näköisiä kuin olisivat ottaneet mittaa
seinistä, kunnes palasivat etuhuoneeseen, jonne istuivat riviin. Heidän
kasvoissaan oli koko ajan sama ilme.

Gusta oli paljastanut nuo hiljaiset, tyynyllä lepäävät kasvot.

Ulkoa torilta kuului ääniä: kunniakomppania lähti matkaan, ja
ensimmäisten pappien vaunut pysähtyivät koulun eteen.

Tinka otti heidät vastaan; mutta matami Bølling oli jo ehtinyt
keittiöön — kuullessaan vaunujen saapuvan: Heidänhän oli saatava kahvia
— heidänkin piti saada kahvia — kaikkien pappien.

»Onko heitä monta, Tinka?» kysyi hän ja aivan vapisi kysyessään. Hän
pelkäsi joka ainoaa.

»Niin, niin, iso kannu on kai otettava... voi, otatteko sen... Ja
sunnuntaikupit... niin, teettehän sen...»

Matami Bølling oli suuressa ahdistuksessa pappien takia.

»Tinka», sanoi hän ja veti Tinkan syrjään, katsoen tätä pienillä
silmillään, jotka tuskin enää olivat mitkään silmät: »Mitä he ovat
_sanoneet_?» kysyi hän tuskaisena ja pelokkaana.

Papit eivät olleet puhuneet paljon. Itsemurha lukkarilassa oli sentään
hiukan ikävä asia, ja he nauttivat kahvin, jota Tinka kanniskeli
ympäri, kaikessa hiljaisuudessa.

Vanha pastori Götsche sanoi Tinkalle eräässä nurkassa:

»Hän kai lepää tuolla sisällä? Antakaa minun nähdä hänet.»

Ja hän meni sisään Tinkan kanssa. Vanha pastori katseli noita valkeita
kasvoja.

»Oi Herra Jumala», sanoi hän. »Minä laskin hänet Ehtoolliselle. Niin,
ei varpunenkaan putoa maahan meidän taivaallisen Isämme tahtomatta.»

Hän niisti nenäänsä ja palasi toisten luo, kädet ristissä.

Ulkona torilla oli paljon naisia ja sotilaita, jotka tulivat
joukkueittain idästä päin. Sofi oli kiertomatkallaan ehtinyt kievarin
luo, jossa hän oli lopettanut selostuksensa, ja sanoi hetken
hiljaisuuden jälkeen:

»Niin, Jumala tietäköön, minkä vuoks hän tahtoi sinne mustaan veteen.»

Matami Henrichsen seisoi ovessaan joukon takana. Hän oli sen näköinen
kuin hänellä olisi ollut suuri halu lyödä Sofia.

»Niin, hän oli se viheriä puu», sanoi matami ja katseli taukoamatta
koulun valkeihin lakanoihin. Matami Henrichsen ei juuri hevillä etsinyt
turvaa raamatunsanoista.

Ulkona syntyi liikettä, kun rovastin vaunut ilmestyivät. Rovasti oli
ajatellut, että virkaveljet ehkä kokoontuisivat, ja niin oli hänkin
saapunut. Hetki oli tärkeä, oli hyvä tietää mikä sävy vallitsi, jotta
sitten voisi johtaa kykynsä mukaan.

Portailla kuiskasi eräs kappalainen hänelle tiedon onnettomuudesta.

Rovasti seisoi pari sekuntia ällistyneenä ja hyvin epävarmana. Mutta
sitten hän meni sisään, jossa kaikki papit ääneti ottivat hänet vastaan.

»Minähän saan kuulla suuren surun», sanoi hän tervehtien
lähinnäseisovia... »Niin — _mielenvika_ saattaa vallata heikot. Ja
myöskin naisille on Jumala antanut tämän koettelemuksien ajan... tämän
vaikean ajan», lopetti rovasti.

Papit myönsivät, aivan kuin keventyneinä, ja kellot alkoivat jälleen
soida.

Rovasti ja useat papit menivät sisälle saliin, jonka ovi jäi auki,
niin että valkeat kasvot siinä pieluksellaan näyttivät kiinteästi
tuijottavan molempien huoneitten halki.

Hänen korkea-arvoisuutensa mumisi jonkun raamatunlauseen, ja papit
olivat ristineet kätensä.

Sitten rovasti kääntyi, ja ikkunain luona, virkatovereittensa
ympäröimänä, hän puhui sotajoukon liikehtimisestä ja Lontoon
neuvotteluista. Hän puhui puoliääneen, huolestuneella äänellä,
heiluttaen cesarinpäätään edestakaisin.

»Kun nyt vain voisi olla varma siitä, että meidän valtuutettumme
tapaavat sen oikean _sävyn_», sanoi hän. »Nyt on ennen kaikkea kysymys
siitä, että kansakunnan kunnia on säilytettävä.»

Hän jatkoi puhettaan, äänekkäämmin, hiljaisen pään lähettyvillä, joka
tuntui kuulostavan pielukseltaan.

»Sillä vielä ei meitä ole nöyryytetty», sanoi hän.

»Ja jokainen jalanala tätä maata on maksava verta.»

Ulkona torilla oli miltei tungos. Raajarikko oli saapunut ja liikkui
vaunuissaan, huutaen, tarjoten oluttaan joukosta joukkoon.

»Mutta hän makaa kauniist», sanoi Sofi, joka nyt oli ehtinyt takaisin
koulunportaiden läheisyyteen: »Vait, ne on tulin.»

Rovasti ja kaikki papit laskeutuivat alas portaita. Heidän jäljessään
tulivat ne kolme talonemäntää, jotka tähän asti eivät olleet
liikahtaneet paikoiltaan.

Kaikki menivät kirkkotarhan halki sisälle kirkkoon. Sofi palasi
kernaammin keittiöön: Tässä saattoi tarvita kupin kahvia — nyt taas.

Aurinko paistoi keittiöön, ja Sofi sai ikkunan auki.

»Ehkä sitä kuulis vähän puhettakin», sanoi hän.

»Rovastill on nyt niin ylösrakentava ajatusmeininki kaikiss
ruumispuheiss», lisäsi hän kuin sulkumerkkien välissä.

»Ja taitaa se muutenkin tehdä hyvää ett istuu hiljaa auringoss»,
lopetti hän.

Hän sai kahvia.

Matami Bølling oli makuuhuoneesta kuullut, että nyt oli kaikki jälleen
hiljaista. Arkana hän avasi oven; ei, nyt ei siellä ollut ketään.

Oli kuin hän olisi hengittänyt keveämmin... Ja vihdoinkin hän meni
tyttärensä luo ja lukitsi oven.

Tinka oli istuutunut makuuhuoneeseen Bøllingin viereen.

Kirkossa alettiin veisata. Myöskin Tinka oli avannut ikkunat: oli kuin
voimakas laulu olisi pyrkinyt täyttämään hiljaisen rakennuksen:

    Ken tietää, kosk' on lähtö mulla?
    Näät aika on kuin virran vuo,
    niin helposti voi hetki tulla,
    mi matkakutsun mulle tuo.
    Oi Luoja, aino-Pojassas'
    suo mulle kuolo autuas.

Vanhan Bøllingin hapuilevat kädet vaipuivat hetkeksi lepoon, ja näytti
miltei siltä, kuin hän olisi kuulostanut.

Matami Bølling oli noussut; hän avasi kaikki ikkunat lakanain takana
nopein, vapisevin käsin, aivan kuin olisi varastanut jotain: saisihan
hän antaa tuon _vieraan_ laulun tulvata tyttärensä luo.

    Ain' auta täällä kulkeissani
    mua tietä synnin välttämään,
    niin vastaan kutsun saadessani:
    »Oon, Herra, valmis lähtemään.»
    Oi Luoja, aino-Pojassas'
    suo mulle kuolo autuas.

Nopeasti vyöryivät vaunut koulun edustalle, ja Sofi paasi ylös ja meni
ulos katsoakseen kuka siellä saapui niin myöhään.

»Lise, Lise», huusi hän ja oli niin kiihdyksissä, että hänen täytyi
istuutua vallan oven viereen: »Se on piispa, se on piispa.»

Lise juoksi sisään, makuuhuoneen halki, sisälle saliin, aivan
pyörryksissä.

»Matami, matami», sanoi hän hengästyneenä, »se on piispa».

Matami Bølling nousi hitaasti tyttärensä luota, hän ei ymmärtänyt
mitään. Sitten hän sanoi: »Piispa», ja alkoi vapista.

Jalat kantoivat hänet tuskin makuuhuoneeseen Tinkan luo: Hän ei
saattanut tavata piispaa — hän ei saattanut tavata häntä — ei...

Mutta hänenhän täytyi: Se oli _piispa_.

Ja hänen täytyi ottaa musta myssy päähänsä...

He etsivät sen esille; mutta matami Bølling ei ollut saada sitä
päähänsä käsiraukoillaan.

Se oli piispa, piispa — _kaikki_ saapuivat siis lausumaan tuomionsa.

Vihdoin hän meni sisään. Piispa seisoi etuhuoneessa. Matami Bølling ei
voinut puhua, eikä hän uskaltanut katsoa piispaa kasvoihin.

»Minä kuulin surustanne ja tahdoin tulla teitä katsomaan», sanoi piispa
hitaasti ja lempeästi ja puristi hänen molempia vapisevia käsiään. »Se
lapsi parka teidän lapsi parkanne.»

Matami Bølling kohotti silmänsä piispan puoleen, ja kuvaamaton hymy
levisi kuin äkillinen valo hauen kasvoilleen...

»Oi Jumala, oi Jumala», kuiskasi hän ja suuteli piispan käsiä.

Piispa veti kätensä pois ja astui Tinen luo. Kauan aikaa seisoi hän
näin, silmät kiinnitettyinä noihin jäisiin kasvoihin, aivan kuin
tuskaiseen hartauteen vaipuneena.

»Niin», sanoi hän ja nosti ristityt kätensä miltei päänsä tasalle:
»Jumala antakoon meille anteeksi — Jumala antakoon meille kaikille
anteeksi.»

Matami Bølling oli painanut päänsä kuolleen tyttärensä tyynylle. Ja
pelokkaana ja hyvin hiljaa, ikäänkuin olisi saanut itse korkeimman
tuomioistuimen vapauttavan tuomion, kuiskasi hän, painaen jälleen
huulensa piispan käsille:

»Ja saavatko kellotkin soida?»

Piispa nosti päätään.

»Miksi eivät soisi?» sanoi hän. »Pitäähän hänen saada kuulla omat
kellonsa viimeistä kertaa.»

Matami Bølling lyyhistyi maahan ja itki, ja piispa taputti häntä päähän.

Kirkossa veisattiin jälleen — voimakkaina kaikuivat nuo monet äänet.
Piispa ei liikahtanut.

    »Entä uhrikaritsainen?»
    kysyi Isak huolissaan,
    vaikka itseänsä vainen
    oli tultu uhraamaan.
    Oman nuoren elämän
    tähden uhriveistä hän
    säikkyi häntä uhkaavaista,
    kysyi uhrikaritsaista.

    Täss' on uhrikaritsainen,
    kuuluu Jeesuksemme ään',
    säätänyt on taivahainen
    isä uhripäivän tään.
    Syömmessäni vapisen
    vuoksi hetken hirmuisen.
    Mutta koko mailman tähden
    verikuoloon, syytön, lähden.

Laulu taukosi, mutta piispa seisoi yhä hiljaisen vuoteen ääressä.
Kirkkotarhasta kaikuivat rätisevät kunnialaukaukset yli haudan.

Kansaa tulvasi pois kirkkomaalta, ja torilta alkoi kuulua ääniä. Papit
tulivat takaisin, vähäpuheisina ja hämmästyneinä. He olivat tunteneet
piispan vaunut.

Mutta kun kaikki vielä seisoivat etuhuoneessa, avasi hänen
korkea-arvoisuutensa oven ja astui ulos. Hän nyykäytti hiljaa päätään
kaikille, ja papit kumarsivat äänettöminä.

Piispa ojensi kätensä vanhalle Götschelle ja sanoi lempeästi:

»Bølling-raukkamme.»

Ja alentaen ääntään, äkillisen liikutuksen valtaamana, hän sanoi,
vieden nopeaan ja miltei suonenvetoisesti kätensä silmilleen:

»Niin, niin — katso, me olemme vain Sinun palvelijoitasi — _auta meitä
ymmärtämään Sinun todistuksesi_.»

Hän lähti huoneesta, nyykäyttäen pari kertaa hiljaa päätään, ja nousi
vaunuihinsa.

Joukko oli poissa, ja ylt’ympäri oli jälleen hiljaista. Jähmettynyt maa
lepäsi kuin kuollut.

Eräät vaunut vyöryivät miltei piispan vaunuihin kiinni, niin että
piispa pisti päänsä esiin, katsoakseen kuka se oli.

Se oli matami Esbensen, joka siinä määrin kauhistui nähdessään
piispan, että suorastaan alkoi niiata heiluvissa kieseissään. Hän oli
tulipunainen ja rehkiintynyt. Hän oli alituiseen toimessa: näinä kauhun
aikoina tapahtui kaikki yhteen menoon.

Hän niiaili niiailemistaan, kunnes oli ehtinyt sivutielle.

Mutta piispa veti päänsä takaisin, tuntematta häntä.

Hänen edellään ajoi rouva Appel. Hän istui yksin korkeissa,
eriskummaisissa ajoneuvoissa, ja tuuli tarttui hänen pitkään huntuunsa,
nostaen sen korkealle — yli tien.

Mutta matami Esbensen istui ja käänteli yhä päätään nähdäkseen vielä
»hänen korkea-arvoisuuttaan», ja ajaa keinutteli täyttä vauhtia
kieseissään tietä pitkin, — pois omiin toimiinsa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TINE ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.