Kaunis päivä : ynnä muita kertomuksia

By Herman Bang

The Project Gutenberg eBook of Kaunis päivä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kaunis päivä
        ynnä muita kertomuksia

Author: Herman Bang

Translator: Juha Ahava

Release date: November 5, 2024 [eBook #74685]

Language: Finnish

Original publication: Pori: G. Romeliuksen kirjakauppa

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAUNIS PÄIVÄ ***

language: Finnish




KAUNIS PÄIVÄ YNNÄ MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

Herman Bang



Suomentanut

Juho Ahava [Lauri Soini]


Porissa,
G. Roneliuksen kirjakauppa,
1908.




SISÄLLYS:

Pappi
Katkelma
Chopin
Voi ihmistä, jonka kautta pahennus tulee!
Rakkautta
Franz Pander
Kaunis päivä
"Sinä kyllä muistat minut"
Rosenbergin puutarhassa




PAPPI


Taloon vei rinnettä alaspäin pieni sivutie, jonka molemmin puolin
rehottivat salavat ja joka oli täpötäytenään aika suuria kiviä,
jotta sitä myöten olisi ollut vaarallista ajaa vaunuilla; se muuten
ei pohjaltaan merkinnyt mitään, sillä tietä eivät koskaan vaunut
kulkeneet. Pastori Skeel ei pitänyt hevosia eikä vaunuja, ja milloin
hänen oli mentävä pitäjälle tai hänen vaimonsa ostoksille kaupunkiin,
täytyi heidän aina kulkea jalkaisin, jollei kirkkoherra tarjonnut
hänelle paikkaa vaunuissaan korvaukseksi niistä kotikasteista, joita
hänen toverinsa oli hänelle toimittanut. Kirkkoherra oli pyyleähkö,
mukavuutta rakastava mies, joka oli mieluummin valinnut pienemmän
yksikirkkoisen seurakunnan kuin toisen suuremman, jossa oli kaksi
kirkkoa, ja hän ei pitänyt kotikasteista. Sitä paitsi ei kuuron
Skeelin tarvinnut sentähden lyödä mitään laimiin: hänen grönlantilainen
virsikirjansa tuli kyllä vielä valmiiksi. Sentähden nähtiin aika
tiheään pastori Skeelin kumaran olennon täydessä virkapuvussaan
kulkevan pitäjälle ja kotiin pientä sivutietä salavain välitse ja
suurten kivien ylitse, milloin kastamaan, milloin myöskin viemään
jollekin köyhälle kuolevalle viimeistä lohdutusta. Ja milloin
hän näinikään meni pyhän virkansa tehtäviin, näytti hän melkein
onnelliselta, niin että kirkkoherran täytyi myöntää olevan melkein
oikeassa, kun hän, hieman erimielisenä lääkärin kanssa, arveli että oli
hyvä työ ajaa tämä kuuro mies koiranilmaan, lumipyryyn ja raesateeseen
ja kirvelevään pohjoistuuleen.

Muuten oli pastori Skeel melkein aina kotona. Hänen kuuroutensa rasitti
häntä eikä hän mielellään tahtonut olla kenellekään taakaksi. Siitä
syystä oli hän viime talvena sanoutunut irti L'homme-illoistakin, joita
hänellä oli ennen ollut kirkkoherran ja lääkärin kera. Oikeastaan
rakasti hän peliä, mutta hänen vaimonsa oli huomannut hänen olevan
toisille rasitukseksi. Niinpä päätti hän alistuvalla huokauksella
lähettää epuun lähimmäksi tiistaiksi, ja siitä pitäen tuli maanmittari
kuuliaisemmaksi kolmanneksi mieheksi.

Skeel oleskeli kotona kansatieteellisessä museossaan, kuten lääkärin
nuori rouva sukkelasti nimitti hänen asuintaloaan. Ja tosiaankin se
oli melkein museo, kummallinen kokoelma vanhanaikuisia, epämukavia
huonekaluja: tuoleja suurine korkeine selustoilleen; karkeatekoisia,
koleita kaappeja ensimäisen keisarikunnan aikana tavallisille
leikkauksineen; vanhoja kellastuneita kuvia piirteineen, joita
tuskin saattoi erottaa; kiinalaisia vääntösoittimia, joita eräs
hänen vaimonsa sukulainen oli tuonut Confuciuksen maasta mukanaan
kotiin; päivänvarjostimia ja natisevia rasioita, joissa aina
oli pienempi sisällään, ja kiinalaisen kaunottaren silkkipuku;
hiilipiirros merimiehestä, jolla olivat kiinalaiset silmät; rivit
pitkiä piippuja, joiden koppiin oli maalattu hullunkurisia päitä,
jotka olivat kuvaavinaan Napoleonia, Josefinaa ja Marecal Ney'tä.
Sitte kaikki grönlantilaiset esineet: haahkanuntuvamattoja ja
linnunsulista taiteellisesti tehtyjä viuhkoja; suuria linnunmunia
ja pehmeitä nahkoja; veitsiä ja talouskaluja, ja sitte kuva hänen
pappilastaan, joka oli puuhun leikattu pitkinä talvipäivinä
raanilampun valossa yhdellä ainoalla veitsellä; katto on irtonainen,
ja jos sen nostaa pois, näkee arkihuoneessa jokaisen esineen tarkoin
jäljennettynä oikealla paikallaan. Samoin kirkko penkkiriveilleen
ja saarnatuoleineen, vieläpä seinille merkittynä samat virretkin,
joita seurakunta lauloi hänen viime kerran saarnatessaan. Mikä
suunnaton, kärsivällisyyttä koetteleva työ laittaa tämä kaikki
tavallisella veitsellä! Ennen kaikkea, mitä lapsellista hartautta
vaadittiinkaan tämän tekemiseen! Niin, talo oli museo, mutta hänelle
ja hänen vaimolleen oli jokainen esine, yksinpä pienin linnunmunakin,
persoonallinen muisto. Sanankuulijat täällä ylämaassa olivat häntä
rakastaneet niin suuresti — mutta sitte tuli kuurous, ja nyt istui
hän täällä pienen tien varressa 300 riikintaalarin eläkkeineen ja
grönlantilaisine virsikirjoineen.

Hän oli eräällä pitkistä matkoistaan täällä ylhäällä lumen maassa,
missä reki kulkee milloin jäätyneen maan ylitse, milloin, kun saavutaan
vuonoon, jäätyneen meren ylitse. Hän tahtoi mennä muutamiin yksinäisiin
majoihin, uudisasutuksen eteläpuolelle. Oli jotakin uutta, että pappi
näinikään taivalsi jokaiseen eri majaan kertomaan hänestä, joka köyhiä
vapahtaakseen tuli köyhimmäksi ja pienimmäksi kaikista. Mutta pastori
Skeel teki niin... Eräällä näistä matkoista, hänen ollessaan vuonolla,
läksi jää äkkiä liikkeelle... Hänet pelastettiin, ja hän vaelsi myöskin
edelleen uudisasutuksen eteläpuolisiin majoihin, mutta kun hän palasi
kotiin, oli hänen kuulonsa melkein kokonaan mennyttä kalua. Hän olikin
viettänyt kahdeksan tuntia koko alaruumiiltaan peittyneenä jääkylmään
veteen.

Ja hänen vaimonsa kärsi nähdessään ijänikuista lunta, joka kimmelteli
ja välkkyi kuten tuhannet jalokivet. Hän oli tullut melkein sokeaksi.
Ja he vetäytyivät erilleen maailmasta kotioloihin, ja kukaan ei
tuntenut heidän kieltäymystään eikä ihaillut heidän uhriaan. Mutta sitä
eivät he kaivanneetkaan.

Lehtimajassa vihreine pöytineen ja vihreine penkkeineen on viileää.
Villit viinimarjapensaat ovat kasvaneet rehevästi ja varjostavat
tiheinä aurinkoa vastaan. Tänne menevät he sentähden iltapäivin...
Aamupäivä kuluu virsikirjan kääntämisessä; hän kääntää verkalleen,
eihän hänellä ole mitään kiirettä; ja kun virsi on valmis, lepää hän
kauvan sen jälkeen. Silloin ottaa hän usein käsille käsikirjotuksen,
pitkien tuntien hartaan työn, ja hän hiljaisesti iloitsee siitä, että
kaikki nämä ihanat laulut ovat nyt lauletut täällä ylhäälläkin pitkien
öiden maassa...

Vaimo puuhailee huoneessa ympärinsä, keittää ja laittaa ruokaa.
Tulee sitte ruok'aika, ja hän tuo ruuan pöytään — aina miehensä
yksinkertaisia mieliruokia, jotka muuten aikojen kuluessa ovat
vähitellen tulleet hänen omikseenkin.

Syötyään siirtyvät he lehtimajaan, ja pastori lukee ääneen. Hän lukee
yksitoikkoisella äänellä, siten kuin tavallisesti kuurot, jotka
näyttävät kuulevan oman äänensä ainoastaan epäselvänä muminana,
nukuttavana ja ilman vivahduksia. Mutta hänen vaimonsa mielestä lukee
hän aina yhtä kauniisti kuin silloin, kun hän heidän kihlausaikanaan
luki hänelle ensi kerran "Akselia ja Valborgia".

Väliin hän pysähtyy lukemisessaan ja kysyy yhtä ja toista. Hän
tietää aina, mitä toinen tulee vastaamaan, mutta hän kysyy kuitenkin
ainoastaan kuullakseen vastauksen, jonka arvaa ennallaan.

"Olipas se tuhma juttu, Jakob", sanoo vaimo.

"Mitä sanot?" kysyy toinen käsi korvalla.

"Sanon, että se on tuhraa juttu... sellainen ei minuun pysty"'.

Pastori nauraa. "Päätät kai meistä itsestämme, vaimo", sanoo hän.
"Mutta kyllä se kävi meiltäkin jokseenkin yksinkertaisesti. Sinut oli
helppo pyydystää, äiti".

Hän puhuttelee usein vaimoaan "äidiksi", siitä pitäen, jolloin poika
vielä eli — heidän ainoa poikansa, joka heidän täytyi haudata tänne
ylhäälle lumeen.

"Se ei ole totta, Jakob", sanoo vaimo ja punastuu. "Sinulla vain ei
ollut rohkeutta, ja minä tahdoin auttaa sinua..."

"Niinpä kyllä. Ja kun minä silloin poimin sen punaisen ruusun ja annoin
sen sinulle, suutelit sinä sitä muitta mutkitta..."

"No, niin, ja mitä sitte?"

"Silloin olimme kihlatut..."

"Oletko minulle siitä vihainen, Jakob?" kysyy vaimo veitikkamaisesti
aivan hänen korvaansa. Ja kun hän on kerran tullut niin lähelle, sulkee
mies hänen suunsa suukkosella.

Mutta pastori puhui totta. Hän oli ollut tytön isän apulaisena silloin.
Tyttö oli kaksissa kymmenissä, oli solakka ja vaaleaverinen ja virkeä;
hänen silmänsä säteilivät, ja hänen poskensa olivat punaiset, täyteläät
ja pyöreät kuin kypsät omenat. Ja hän, nuori apulainen, rakasti tyttöä
arasti ja tuskallisesti kuten lapsi. Pöydässä lukiessaan rukousta ja
kirkossa saarnatessaan katsoi hän ainoastaan tyttöön, ja usein pyysi
hän jumalalta anteeksi, että hän ajatteli enemmän Marien kauneutta kuin
oman sielunsa autuutta. Mutta hän ei tohtinut tyynnyttää rauhatonta
sieluaan kysymällä tytöltä ja pyytämällä hänen kättänsä...

Niin kohtasivat he eräänä päivänä alhaalla pappilan puutarhassa.
Tyttö kantoi käsivarrellaan koria täynnään puutarhamansikoita, jotka
hän aikoi viedä eräälle sairaalle. Mutta kun nuori pappi näki hänet
puistokäytävällä puutarhan alimmaisessa reunassa, pelästyi hän ja
tahtoi kääntyä takaisin. Tyttö oli kuitenkin nähnyt hänet ja huusi
hänelle — tuli sitte reippaasti käytävää ja käveli hänen rinnallaan.
Kuinka hän oli kaunis! Pyöreät kasvot, vaalea tukka, joka valui vapaana
korvien takana — suloisten, vaaleanpunaisten korvien — ja nenä, joka
oli pikkuruisen pystyssä, aivan pikkuruisen. Ja sitte hymy, joka
melkein aina leikki hänen huulillaan ja joka aina teki hänet niin
pelottavaksi.

Nuori pappi tahtoi sanoa jotakin — yhtä tai toista. Mutta hän ei saanut
suustaan yhtä eikä toista; kentiesi siksi, että hän todellisuudessa
tahtoi puhua vain _yhtä_ — ja tämä ei kohonnut hänen kurkustaan.

"Mitä te ajattelette?" kysyi tyttö heidän ollessaan keskellä käytävää.

"En mitään", sanoi toinen ja käänsi päänsä kokonaan pois, sillä hän
tunsi punastuvansa.

"Ette mitään", kertasi tyttö hymyillen ja vilkasi sivulleen, johon
toinen oli jäänyt seisomaan, repien ruusuja ja sirotellen niiden lehtiä
maahan.

"Mutta Skeel, tehän ryöstätte ruusut aivan ilman aikojaan..."

Toinen tuli yhä punaisemmaksi ja lakkasi yht’äkkiä.

"Niin..." sanoi hän koneellisesti.

"_Voihan_ ruusuja käyttää paremminkin kuin repimällä niistä lehdet
pois", sanoi tyttö ja hymyili yhä, sellaista veitikkamaista hymyä, joka
piili alhaalla suupielissä ja jota hän ei voinut hillitä.

"Niin", sanoi toinen ja kääntyi ikäänkuin jysäyksen saatuaan. "Voisihan
sitä, voisihan sitä..." Hän kompasteli sanoihin, painiskeli niiden
kanssa uudelleen ja avasi suunsa puoleksi... Mutta, ei, ne eivät
tahtoneet tulla esiin. Silloin jätti hän koko seikan silleen.

"Antaisit niitä esimerkiksi minulle", sanoi Marie, ja astui askeleen
esiin. Hymy oli nyt päässyt kokonaan valloilleen.

"Niin". Hän tahtoi kääntää pois katseensa, tahtoi katsoa maahan tai
taivaalle, ei vain tyttöön. Mutta tyttö veti hänen katseensa puoleensa,
ja hän kohotti sen arasti ja rukoillen.

"Niinpä tee se sitte", nauroi tyttö ja meni aivan hänen lähelleen ja
vaaleanpunaiset korvat punottivat paljo helakammin.

Poika taittoi ruusun ja ojensi sen tytölle vapisevin käsin. Mitä
ihmettä? Veikö tyttö sen huulilleen, suuteliko se hänen kukkaansa?

Niin — niin olivat he kihlatut. "Poimin ruusun", oli pastorilla tapana
sanoa, "niin, ja silloin oli hän minun..."

Illan suussa kävelevät he pienellä tiellä, vaimo kiertyneenä miehensä
käsivarteen. Alhaalla sillan luona istuutuvat he jäkälikölle ja
katsovat länttä kohden... iltaruskon punaamiin pilviin.

Näin kuluvat päivät valkoisessa talossa pienen tien varrella, kesien
ja talvien, talvien ja kesien yhä vaihdellessa. Ja toivottavasti kuuro
pappi ehtii päättää grönlantilaisen virsikirjansa, ennenkuin hänen
silmänsä sulkeutuvat.

Sillä on ainoastaan harvoja, jotka rakastavat työtä, mistä kiittävät
ainoastaan muutamat eskimot, ja jonka palkka on ainoastaan itsessään.




KATKELMA.


Tässä huoneessa oli kummallinen tuoksu, ei hyasinttien eikä
heliotropien eikä ruusujen eikä ylipäätään minkään kukkien — ei,
oli kuin tässä viehättävässä huoneessa jokainen uudin, jokainen
tummanpunainen oviverho, jokainen paksu pöytäliina ja leposohvan tyyny
huokuisi imelänkirpeää sulotuoksua, jotta ilma tuli raskaaksi ja oli
vaikea hengittää.

Myöhään elokuulla, kesän lähetessä loppuaan, on päiviä, jolloin
kuumuus on tukehduttava, ukkonen raskauttaa ilman; ja kaikki kukat
tuoksuvat väkevämmin, heliotropit ja myöhäiset jasminit, huumaavammin,
hurmaavammin. Ja nämä päivät ovat samalla kertaa kesämme jäähyväiset ja
sen pääseminen täydellisyyteensä.

Korkeain lamppujen valo hämmentyy oviverhojen tummanpunaiseen
atlakseen, välkkyy ja kipenöi hyllypöytien pikkuesineillä, laskeutuu
hyväillen pehmeille divaneille, ja tummanpunainen atlas leikkii ja
ilvehtii valon ja sen säteiden kera ikäänkuin hehkuvat rypäleet, jotka
säkenöivät auringon heijastusta yksinpä viiniköynnösten varjostavassa
hämärässäkin. Niin hehkuvat himmeässä valossa oviverhot, pöytäliinat ja
tuolien silkkipäällystät. Tulenloimotus kaminista läikkyy edestakaisin,
iloisesti leikkien mattojen kukkavihkoilla. Valo ja varjo vaihtelevat
tiikerinnahkalla kaminin edessä, pimeyden rajaviiva kiemurteleksen
eteenpäin ja peräytyy jälleen.

Ainoastaan pöydälle ja _häneen_, joka istuu kirjansa ylitse
kumartuneena, valaa korkea lamppu täyttä valoaan. Hän on vielä lapsi
pehmeine piirteilleen ja poskineen, jotka ovat untuvanvienot kuin
naisen posket. Silloin kun muinoisen mestarin oli veistettävä nuori
Augustus, antoi hän hänelle tämän otsan ja nämä huulet. Ja suuret
silmät katsovat unelmoiden eteensä, ikäänkuin alituiseen odottaisivat
vastausta johonkin kysymykseen. Lapsi vielä — hänen äänensäkin helähtää
verhotusti kuin naisen ääni, houkuttelevasti kuin lapsen ääni, kun se
rukoilee...

Rouva istuu nojautuen taaksepäin sohvan tyynyä vasten ja kuuntelee
varaten päällänsä käsivarteensa ja silmät puoleksi sulettuna: Juno
näöltään. Kaulan kellertävän helakka valkeus pilkistää mustien
nypläysten takaa ja rinta kaareutuu korkeana tumman atlaksen alla.
Käsivarsi on liukunut taaksepäin; ja ranteesta, joka on pyöreä ja
tasainen, seuraa katse täytelästä käsivartta myöten kyynäspäähän. Hänen
kasvonsa lepäävät varjossa. Täyteläät, pyöreät huulet, suora nenä,
matala otsa, joka piilotteleksen aaltoilevan tukan alla. Ja silmät
tuikahtelevat pitkien silmäripsien takaa ja vaipuneiden luomien alta
kuten leimahtelevat liekit, jotka pikaisesti syttyvät ja sammuvat
jälleen.

Mutta rouva on vaiti ja uinailee enemmän kuin kuuntelee.

He lukevat kirjaa "Jason med detgyldne Skind".

Kävelyjä puutarhassa, lemmenkohtauksia eläintarhan puiden alla.

Rouva tietää, että siinä, mitä poika lukee, kerrotaan rakkaudesta,
ja ääni helkkyy hänen korviinsa kuin aaltoileva sävellys, johon hän
itse sovittaa sanat. Mutta kun poika kääntää lehteä ja kohottaa
silmänsä, yhtyvät heidän katseensa äkkiä, pojan katse aran, miltei
tuskallisen kysyvänä, rouvan katse säteilevän loistavana, kehottavana.
Ja lukiessaan poika kuulee sydämensä sylkyttävän, kuten levottomassa
ristiaallokossa, ja hänen kurkkunsa kuristuu kokoon.

Vähitellen muuttuu hänen äänensä hiljaisemmaksi, ikäänkuin
tukehtuneeksi, ja poskien punotus vaihtelee kalpeuden kera. Silmien
loiste tulee, kosteaksi, ikäänkuin uivaksi...

Hänen ympärillään kimmeltää tummanpunainen atlas ikäänkuin hämärän
pyhäkön himmeässä, uinailevassa valaistuksessa, ja milloin hän kohottaa
katseensa, kohtaa hän rouvan katseen.

Hän pitelee suonenvedon tapaisesti kirjan lehtiä, häntä äkkiä vilustaa,
hän näyttää olevan melkein pyörtymäisillään.

Rouva nojautuu enemmän selkäkenoon ja punoo hiuskiharoitaan sormiensa
ympärille.

Poika on ehtinyt Felixin päiväkirjaan. Kirjaimet karkeloivat hänen
silmiensä edessä, huoneen raskas ilma hämmentää hänen mielensä, hän
ikävöi ulkoilman raittiutta, viileyttä; hänen hampaansa kalisevat,
kuitenkin on hänellä kuuma. Ja hänestä tuntuu, että hänen on
huudettava ääneen tukehduttaakseen verensä suhina, joka panee
hänen korvansa soimaan, mutta sanat tukehtuvat hänen kurkkuunsa...
Hän on purskahtamaisillaan itkuun — hänen on ylen vaikea pidättää
kyyneleitään...

Rouva sulkee silmänsä kokonaan, silmäripset värähtelevät ja sieramet
vavahtelevat.

"Kuten suolavesi elvyttää haaksirikkoisen janoa, samoin elvyttää hänen
rakkautensa minun janoani'.

"Felix raukka", kuiskaa poika.

"Miksi? Hänen _täytyi_ kuolla",

"Täytyi kuolla?" Poika sulkee kirjan ja suuntaa katseensa rouvaa
kohden. Hänellä on ikäänkuin harso silmiensä edessä.

"Niin, olihan hänen rakkautensa ainoastaan unelma".

Rouva nousee hymyillen.

"Mutta mitä te muuten ymmärrättekään rakkaudesta, te, lapsi!"

Lapsi, ei, hän ei ole mikään lapsi; hänhän rakastaa, kuten mies,
rakastaa, tietäähän sen toinenkin, hänen täytyy se tietää.

Kas, kuinka hän kulkee hiljalleen lattian ylitse keinuttaen lanteitaan,
pyöreitä, tukevia lanteita. Ja keskellä huonetta kääntyy hän hymyillen.
Voiko joku muu nainen hymyillä noin? Noin viehättävän hurmaavasti,
kuten hän! Painaa ainoakaan suudelma näille huulille, jotka
hymyilevät... Pojan posket palavat, ja hänen huulensa ovat kuivat,
suonet hänen otsallaan paisuvat. Oi, kuinka hänen huuliaan kuivaa!

Rouva istuutuu puoleksi lepäävään asentoon tulen ääreen.

"Rakkauden täytyy elää", sanoo hän hiljaa, nähtävästi enemmän itsekseen
kuin pojalle. "Rakkaus on elämää — hänen rakkautensa oli vain unelma".

Hän vaikenee. Pojan korvat soivat, mutta huminan lävitse kuulee hän
rouvan sanat kuin oudon helinän jostakin kaukaa. Hän katsoo tätä
kohden. Tämä lepää leposohvalla, varaten kyynäspäähänsä, puoleksi
selällään, kaminin loimotuksen suudellessa hänen hiuskutrejaan. Kas,
kuinka valo liitelee edestakaisin!... Kunpa saisi vain nähdä hänen
silmänsä — niin loistavina kuin äsken... mutta hän on kääntänyt
kasvonsa poispäin ja tuijottaa tuleen... Kuinka poikaparkaa vilustaa,
ja koko ajan tuntee hän olevansa tukehtumaisillaan, ja on kuin julma
käsi puristaisi häntä kurkusta pitkillä sormillaan.

Mitähän, jos hän pakenisi? Ulos, pois, raittiiseen ulkoilmaan... tai
mitä, jos hän...? Ei, mahdotonta, hän ei tohdi, ei tohdi sitä...

Mutta hänen täytyy puhua. Tämä äänettömyys täytyy katkaista,
sitä ei voi sietää. Ja hetki hetkeltä, minkä se kestää, käy se
sietämättömämmäksi... eikä toinen puhu mitään, ei kerrassaan mitään.

Mutta nyt kääntyy hän ja hymyilee. Poika näkee hänet ikäänkuin sumun
lävitse, näkee hänet kaukaa, kaukaa... kaukana lepää hän hymyillen,
liekehtivä tulenloimo kasvoillaan...

"Niin, rakkaus on elämää", sanoo hän hymyillessään.

Ja vaikenee tuokion.

— Elämää.

— Elämää.

— Hengitystä ja elämää.

Se helkkyy uudestaan ja uudestaan kuin sammuva kaiku pojan korvien
huminan lävitse. Mutta — hänhän tarvitsi tuskin muuta kuin ojentaa
kätensä koskettaakseen toisen tukkaa...

Tämä katsoo häneen pitkään, nojaa päällänsä käsivarteensa ja sanoo:

"Lapsi."

Tuhansia hyväilyjä oli tässä ainoassa äännähdyksessä, tuhansia
suudelmia ja tuhansia hyväilyjä.

"Suuri lapsi te olette, suuri lapsi." Ikäänkuin poikaa viihdytelläkseen
silittää hän kädellään hänen päätänsä. Mutta poika tempaa hänen kätensä
luoksensa, ja höpisten joitakin sanoja, joita hän tuskin itsekään
ymmärtää, peittää hän hänen kätensä janoisten huultensa tuhansilla
suudelmilla... lapsiraukan ensimäisillä lemmensuudelmilla...

"Hengitystä ja elämää."




CHOPIN.


Olin saapunut sinne tutkiakseni muutamia vanhoja kuvateoksia
vanhassa lääninkirjastossa, ja tutkimukseni kestivät, kuten melkein
aina, kauvemmin kuin olin odottanut. Oikeastaan ei ollut vieraan
erittäin hauskaa puolijoutilaana viettää aikaansa pienessä,
helteisessä kaupungissa; vapaahetkinään istua torkutellen kirjan
ääressä epämukavalla tuolilla majatalon huoneessa, jossa ei ollut
aavistustakaan vuosisatamme mukavuuksista, jonka seinät olivat
valkaistut ja istuimet verhotut jouhikankaalla ja täytetyt heinillä,
jonka ainoa taiteellinen koristus oli vanha Fredrik kuudennen
muotokuva, jonka vuode oli hirviömäinen kummitus täynnä suuria
tyynyjä, jotka kesäisen kuumuuden keskellä peittivät onnettoman,
hikisen asukkaan hanhenhöyheniin ja kotitekoisiin reivaskankaihin kuin
mihinkin mereen; nojata taivastellen ulos ikkunasta ja katsella alas
kirkkaalle kadulle, missä konsulin punainen talo lepäsi ja levittelihe
päiväpaisteessa ja pöyhisteli peililaseineen ja lipputankoineen. Kadun
alapäästä näkyi apteekkarin likaisenharmaa talo monine valkoisine
ulkoakuttimineen ja kauppias Lundin vanhanaikuiset kiviportaat sekä
oikealta nuoranpunojan ja parturin kilvet. Parturi oli tosin kuollut,
ja leski oli lopettanut liikkeen, mutta keltainen kilpi oli jäänyt
seinälle. Leski ei hennonut sitä poistaa eikä se tehnyt mitään, vaikka
se riippuikin siellä: tiesihän koko maailma, että parturi oli kuollut —
ja kilpi koristi katua. Ei muuta mitään, ei kerrassaan mitään nähtävää
koko helteisellä, hiljaisella kadulla pitkin pituuttaan. Ja päätään
käännettyään näki edessään pölyisen ja helteisen maantien, muutamia
poudittuneita vainioita ja kaukana taivaan rantaa vasten mäen, joka
lepäsi kesantona kynnöksellään. Vinoon ikkunastani oli pikku näköala
"kujalle". Kujan reunalla vihersi muutamia puita, jalkakäytävän
lehmuksia.

Kaupunki oli ylpeä näistä jalkakäytävistään, ja sillä saattoi olla
syytäkin ylpeyteensä. Siellä olikin muutamia kauniita puistokäytäviä;
kauniita aamupäivällä, kun kesähelteen utu häilyvänä harsona
peitti vuonon ja rannikon, kun helle paahtoi rannan kiviä ja pani
uimahuoneiden katot miltei tulta liekehtimään. Silloin istui mielellään
viileään varjoon piiloutuneena ja katseli päivänpaisteen leikkiä,
kuinka se taittui kesäpäivän utuun, liukui eteenpäin liplattelevaa
vedenpintaa myöten ja karkeloi vienon vihurin väreiden kera. Säteet
säkenöivät ja taistelivat, taittuivat tuhansin heijastuksin, ikäänkuin
kietoutuen utuun, jonka olivat itse luoneet... Mutta itse istui katsoja
varjossa. Suloiset olivat puistokäytävät myöskin illalla. Helottava
hämärä peittää kuin hohtava usva, kuin huntu päivän, joka on tuleva,
kaikkialla lammeilla ja vuonoilla, jotka ovat sumunhuurteiset kuin
mikäkin väräjävä peili, joka on hengityksestä tullut kosteiseksi. Mutta
kosteisen huounnan alla leikkii sentään välkkyvä peilipinta säteiden
ja valon kera. Aallot kimaltelevat ja välkkyvät, väikkyvät loistetta
paeten, haipuvat pimeyteen, joka rusottaa kuin tummankiiltävä metalli,
taittaen kokoamansa monenväriset säteet orvokinväriseen vivahdukseen ja
heittäen ne lannistettuina takaisin taistelemaan tuhansien kimallusten
kera, jotka leimahtelevat ja sammuvat ja telmivät valoväikkeessä. Mutta
täällä lehmusten tiheikössä piilee pimeys tuoksahtelevana ja viileänä.
Kuinka onkaan tämä pimeys salamyhkäinen — uhkuessaan lehmusten imelää
tuoksua, veden raikkautta, oksien kuiskailevaa kahinaa ja kesäillan
unelmia.

Ja puistokäytävät kiertävä viheriänä vyönä koko kaupungin ympäri. Ne
kulkevat pitkin vuonoa, rantapengermän vartta aina kirkkotarhaan.
Kuinka se onkaan ihmeen hiljainen kirkkotarha, tuuhea ja vihreä kuin
rauhan lehto! Juuri rauhan! Kaupunkilaiset eivät kuleksi täällä
eivätkä lapset saa myllertää hautakivien keskellä. Kaikki on aivan
hiljaa. Jokunen yksinäinen sureva astelee hautojen välitse salavain
riippu-oksien ja alakuloisten lehmusten alla, laskee seppeleensä
haudalle ja menee hiljaa, kuten on tullutkin.

On kuin arasteltaisiin tätä paikkaa, pyhällä, kunnioittavalla
arkuudella. Silloin tällöin avaa haudankaivaja suuren, rautaristikoilla
varustetun portin, ja kellojen soidessa virtaavat kaikki kaupunkilaiset
kokoon, niin miehet kuin naisetkin: kirkkotarha on saanut haudan
lisää. Tullaan sanomaan jäähyväisiä sukulaiselle — täällä ovat kaikki
sukulaisia keskenään — omaiselle, joka on lähtenyt pitkälle matkalle.
Ja kun pappi, kaikkien paljastaessa päänsä, on siunannut hänen
lähtönsä, menevät kaikki hiljaa kuten tulivatkin. Sitte suljetaan iso
portti ja kirkkotarhan rauhanlehto uinailee jälleen yksinäisyydessä ja
äänettömyydessä.

Kohtasin joka ilta neidin puistokäytävällä vuonon rannalla. Hän kulki
verkalleen, pysähtyi usein tykkänään, katseli vuonon ylitse, käveli
edelleen hieman, kuunteli kelloja, jotka soivat auringon laskiessa,
kulki jälleen yhtä omituisen, rauhallisen ryhdikkäänä, joka juuri
oli jo ensi näkemältä pistänyt silmääni. Hän laskeutui aina tänne
"kujalta" ja käveli kaksi kertaa edestakaisin ja kiersi sitte samaa
tietä kotiinsa. Totuin pian häntä odottamaan. Tämä solakka, rauhallinen
olento pehmeine, hiljaisine käyntineen suli kummallisesti pimeän
puistotien, tuoksuvan hiljaisuuden ja unelmoivan rauhan kuvaani. Emme
puhuneet koskaan keskenämme. Tervehdimme toisiamme vaieten, ja hän
liukui ohitseni. En tiedä miksei minua haluttanut edes kuulla hänen
ääntään tai nähdä kasvoja, jotka hän peitti ruskean harson verhoon. Hän
soveltui sellaisenaan tähän kuvaan, kentiesi ei hänen äänensä ollut
sointuva eivätkä hänen kasvonsa kauniit. Silloin olisi vain suloinen
harhakuva ollut poissa...

Mutta sellaisessa pienessä yhteiskunnassa eivät kaksi ihmistä, jotka
kohtaavat toisensa samaan aikaan neljänätoista päivänä perätysten, voi
enää jatkaa vaikenemistaan. On totuttu puhumaan...

En muista enää kuinka puutuimme keskusteluun. Eräänä päivänä nosti
hän harson kasvoiltaan ja puhui. Ne olivat jo elähtäneet kasvot,
tummat silmät ja alaspäin kaareutuva suu. Leuvassa oli kuoppa. Hän
puhui hillitysti, oli kuin itseensä vetäytynyt surumielisyys olisi
väreillyt enimpäin sanojen takana. Mutta mitä hän sanoi, oli raitista
ja luontevaa.

Neiti Simony oli kuin kotonaan tässä viileässä puistokäytävässä, missä
kesäyön unelmat valvoivat ja rannan aallot kuiskivat alakuloisina
auringosta, joka vaipui mailleen, ja päivästä, joka häipyi pois.

Juttelimme aina vilkkaasti. Pakinamme aiheena oli joukko kaupungin
asukkaita; hän ei seurustellut kenenkään kanssa, sanoi hän, äitinsä
kuoleman jälkeen; viimeiset neljä vuotta oli hän elänyt hyvin
hiljakseen; oikeastaan ei hän nähnyt koskaan muita kuin tohtorin.

"Brandt on hyvin miellyttävä", sanoi hän, "mutta hän on
vapaa-ajattelija".

"Ja se on tietysti sangen pahoin?"

"Niin", sanoi hän hieman pysähtyen, "sangen pahoin. Mitä tahtovat he
antaa meille sijaan? Meikäläisissä pienissä oloissa tarvitsee ihminen
jotakin kaivattavaa — jotakin tätä korkeampaa. Ja niinpä on meillä
kuolemattomuus."

"Mutta voihan hyvin uskoa kuolemattomuuteen, vaikkei olekaan kristitty."

"Ei meidän kuolemattomuuteemme. Olen hoitanut monia sairaita — he ovat
kuolleet turvallisina, sillä he uskoivat kuolemattomuuteen. On kaiketi
meillä kaikilla jotakin anteeksi anottavaa..."

"Tietysti."

Kävelimme jälleen hieman. Vesi liplatteli rannikkoa vasten, se kuului
ikäänkuin soiton säveliltä.

"Mutta pidän paljo Brandt’ista; tavattoman paljo hänestä. En luule,
että voisin olla niin rakastettava kuin hän, jollen uskoisi."

Minua pyrki naurattamaan.

"Ette saa nauraa", sanoi hän vakavasti ja käveli nopeammin, joutuen
hieman edelle. "Kaikki paha pyrkisi valloilleen minussa."

Hän oli aina tyyni, ja hänen omituinen malttavaisuutensa johti
keskustelua silloinkin, kun hän vaikeni. Sillä hän "kuunteli" usein.
Itse Brandtkin, jonka väliin kohtasimme, antautui useimmiten mukaan
tähän surumieliseen vaiteliaisuuteen, joka painoi naisolentomme
luonteeseen erikoisen leimansa. Mutta väliin saattoi Brandt tulla
taistelunhaluiseksi, kiihotti häntä silloin päähänpälkähdyksillään,
kiusoitelii häntä pikku hyökkäyksillään. Silloin saattoi hän väliin
tuohtua ja innoissaan mennä pitemmälle kuin tavallisesti, saattoi
tuntea levottoman pohjavirran aaltoilevan hänen sanojensa lävitse.

Puhuimme kerran Chopinista.

"En soita häntä koskaan", sanoi hän melkein kiihkeästi. "Hän on
sairaloinen."

"Niin, epäilemättä", vastasin. "Jokseenkin herkkähermoinen luonne,
niitä ihmisiä, joita täytyy sääliä, koska he niin sanoakseni ovat aina
kärsimyksille alttiina.

"Kärsimyksille alttiina? Sanokaa pikemmin: he tahtovat kärsiä. Ja
sitte jälkeenpäin säveltävät he tuskistaan valsseja. Chopin leikkii
kärsimyksillään..."

Hän puhui nopeasti, puoleksi pidättäen hengitystään, kuten aina,
milloin hän innostui tai kiihtyi. Puistokäytävän hämärä oli melkein
kuin yö, jotten voinut nähdä hänen ilmettään; ja jouduttuamme valoon
puiden välissä, laski hän harsonsa.

"Soitatte häntä sentään väliin", kuului Brandtin ääni pimeästä.
Äänensävy helähti terävältä.

Neiti käännähti äkkiä: "Sitä ette ole kuulleet koskaan" — — —

"Kyllä, neiti, kerran" —

"Silloin olette..." hän pysähtyi äkkiä, veti syvään henkeään ja sanoi
hiljemmin: "Olette kuulleet väärin, tohtori Brandt."

Brandt kakisti kurkkuaan.

En tiedä kuinka keskustelu kääntyi ja Brandt tuli puhuneeksi
Lassallesta.

"Tunnen häntä kovin vähän", sanoi neiti Simony.

"Silloin olisi teidän opittava häntä tuntemaan. Meidän on tosiaankin
hyvä edes lukea suurista taisteluista täällä, missä kaikki taistelu on
olematon ja tuntematon."

"Suurista taisteluista? Mitä niillä tarkotatte?" kysyi hän hieman
pysähtyen.

"Yhteiskunnallisia taisteluja, myrskyjä merellä eikä meidän mitättömiä
poreitamme vesilasissa.

"Käytätte aina niin merkillisen suuria sanoja, tohtori Brandt."

"Ah, puhun totta. Hapuilemme täällä pilkkopimeässä ja nukumme."

"Kuinka voitte sanoa niin? Te, joka olette lääkäri? _Täällä_
taistellaan myös — _pieniä_ taisteluja, olkaa varma siitä!"

Lainoset läikkyvät alhaalla rantakivien välissä, vieno suviyön
tuulahdus, joka kuuluu ikäänkuin huokaukselta, häilyttelee lehmuksien
lehviä hiljalleen. Pysähdymme valoisampaan puistotien aukeamaan.

"Kumpi taistelu on suurempi, sanoi hän, kääntyen Brandtiin, sekö,
jota kukin ihminen taistelee hiljaa itsekseen vai yhteiskunnallinen
taistelu, josta puhutte? Molemmat karkaisevat elämää — ja molemmissa
vuotaa verta..."

"Mutta se on niin kirotun persoonallista. Suuressa näytelmässä
näyttelee oma minäni niin surullisen pientä osaa", vastaa Brandt.

"Ei teille itsellenne, Brandt."

Hänen kasvonsa ovat levolliset, mutta niiden piirteillä on innostuksen
ilme. Hän näyttää surupukuiselta voiton jumalattarelta.

"Älkää tuomitko hiljaisia yhteiskuntia, jotka _elävät_
hiljaisuudessaan. Olettehan itse kertonut minulle, ettei luonto
koskaan nuku, ja että itse tänä iltanakin, jolloin kaikki on
niin sopusointuista ja tyyntä, käydään itsepintaista, pelottavaa
taistelua... Pienten yhteiskuntain laita, Brandt, on sama kuin luonnon
laita tänä iltana: niiden elämä peittyy vain hiljaisuuteen ja hämyyn...
Siitä voitte olla varma..."

Hänen äänessään oli omituisen pehmeä ja viehkeä helähdys, joka suli
puistotien pimeänhämärään. Hämärä peitti vuonon kauttaaltaan, hiljaista
kaikkialla. Oli kuin kesäyön äänettömyys olisi saanut puhevuoron.

"On jo myöhä", sanoi neiti ja meni edellemme. "Tulkaa teelle luokseni,
niin soitan teille hiukkasen."

"Kaste on jo langennut", sanoi hän päästyämme pikkuportille. "Puutarhan
voitte nähdä toiste". Hän avasi verannan oven ja pyysi meitä astumaan
arkihuoneeseen. Heti tuotaisiin sinne valoa.

Huoneessa oli vahva kukkien tuoksu, resedojen ja ruusujen. Koko
huumaava tuoksumeri, joka kasteen langetessa lemuaa ruusujen
kukkasmaljoista ja jasminien kalkeista, virtasi tukehduttavina aaltoina
sisään verannan ovista ja laskeutui tummanviheriäin uudinten poimuihin
ja villaisille lattiamatoille.

Hän saapui itse sisään lamppu kädessään ja asetti varjostimen sen
ylitse.

"Jasmiinit turmelevat ilman", sanoi hän, "se on oikeastaan inhottava
kasvi."

Huone tuntui hieman synkältä. Raskaat uutimet, oviverhot ja matot
— ne tuntuivat painostavilta. Mutta vähitellen tottui huoneeseen.
Soma sopukka! Eräässä nurkassa oli vihkonen vapaasti järjestettyjä
metsäkukkia, sanajalkoja, kamelisainiota ja voikukkia, kaisloja
ja ruohoja, vuohensilmiä ja kämmekköjä, kaikki sikin sokin. Ja
takimmaisena muutamia metsäruusun oksia, joiden kukat olivat
kuihtuneet. Pianon yläpuolella Beethovenin kuva, suuri ja tummassa
kehyksessä; Mozart ja Schubert rinnatusten Beethovenin alla. Pianon
takana, sen ja seinän keskivälillä, seisoo rintakuva jalustallaan —
en voi nähdä, kuka se on. Lampunvalo on heikko, se häipyy nurkkien
hämärään, himmentyy vahvoihin mattoihin ja vakaviin väreihin, vilkkuu
ja keskittyy yksinkertaiseen, kullattuun kehykseen suurella seinällä,
häiläkehtää sinne tänne maalauksen ylitse sohvan yläpuolella...

Tämä taulu kuvaa pitkää, solakkaa, mustapukuista naista, joka eräältä
parvekkeelta tuijottaa yöhön.

"Kaunis kuva, eikö totta? Ostin sen Wienissä."

"Mutta mitä maalari oikeastaan tahtoo esittää?" kysyn minä.

"Yhden tai toisen pikku jutun", vastaa hän hymyillen.

Illallisen jälkeen soitti hän. Ruokakamarissa olimme jutelleet
iloisesti ja vilkkaasti. Brandt oli kertonut kaskuja kaupungista, ja
neiti oli nauranut merkillisen nuorekasta nauruaan.

Täällä sisällä palasi alakuloisuus takaisin. Täällä oli jotakin
painostavaa kaikessa, väreissä, ilmassa, hämärässä. Hän oli sytyttänyt
pianon kynttilät. Minä seisoin ikkunan luona, josta näin hänet
syrjävinoon. Brandt istui nurkassa painautuneena nojatuoliin. Ulkona
puutarhassa lehahti tuontuostakin tuulenhenkäys huokaillen pensaiden
oksille.

Hän soitti erään Beethovenin katkelman. Majesteetillisen tyyniä
säveliä; ikäänkuin keinuvia maininkeja, meren vaipuessa levolle
rajuilman jälkeen. Aavistaa myrskyä, joka on pieksänyt aaltoja,
ajanut niitä edellään ja kattanut vaahdolla niiden harjat. Mutta nyt
on rajuilma mennyt, ja tämä keinuva hiljaisuus on rajuilman kuolevaa
kuminaa. Pitkäveteistä, yksisävyistä, melkein yksiäänistä. Haavoja,
jotka sulkeutuvat, arpia, jotka paranevat. Puita, joiden latvat
liehuvat, yötuulen tuudittamina...

Katselen syrjävinoon soittajan kasvoja. Suoraa nenää, suuta, joka
on lujasti supussa, kuoppaleukaa. Vako nenävarresta suupieliin
näyttää syvemmältä kuin tavallisesti, sen saanee aikaan varjo hänen
poskillaan. Tumma puku kiertyy aivan pyöreitä olkapäitä, täyteläitä
rintoja, kaarevia lanteita myöten ja valuu pehmeänä virtana matolle.
Kohotan katseeni. Valon lepattava kajastus leikkii metsäkukkavihkolla,
pujahtelee edestakaisin suurten meriruohojen välissä ja pysähtyy
kuihtuneihin ruusuihin. Nyt näen rintakuvan: lepatteleva valo liitelee
edestakaisin Nioben kasvojen piirteillä, joiden tuska näyttää virkoavan
elämään tässä väräjävässä kajastuksessa... suu, joka on avoinna
huutaakseen... katse tuskainen ja kauhistunut...

Puutarhan puut näyttävät tummilta röykkiöiltä taivaan hämärää valoa
vasten.

"Ettekö laula meille?" kysyy Brandt nurkasta.

"Jos tahdotte". Hän kumartuu eteenpäin ja ottaa nuottivihkoa käsille,
avaa sen ja alkaa soittaa. Tässä alkusoitossa on jotakin uutta, jotakin
vahvaa, jotakin päättävää, jotakin vierasta.

Sitte laulaa hän. Hänellä on altto; miltei laulavaa puhetta, viehkeän
mielistelevää ja himmeän väräjävää. Laulu on kentiesi hieman
yksisävyinen, aaltoilevine säestyksineen se liitelee ja keinuu...
Tunnelma kohoaa. Nainen pyytää rakastajaansa muistamaan, mitä antoi
hänelle, sydämensä, kunniansa, elämänsä. Sävelissä on kuumeista
levottomuutta, se kuuluu kuin katkonaiselta huudolta, nainen melkein
huutaa miehen nimeä, kuiskaa viimeiset jäähyväiset... Sitte loppuu
kaikki lyhyeen ja vihlaisevaan ääneen...

Laulajatar nousi äkkiä ja pysähtyi selin meihin verannan ovelle...

"Kaunis sävelmä", sanoi Brandt.

"Ja kauniit sanat", lisäsin minä.

"Vahinko vain, että niin suuri runoilija on niin suuri kuhnus". Brandt
nousi ja tuli nurkastaan keskemmälle huonetta. Neiti Simony kääntyi
nopeasti. "_Tunnetteko hänet?_" Hän oli kalpea — aivan valkonen —
harmaan valkonen.

"Jaa, minulla on kunnia — tuntea häntä hieman..."

"Hieman? Brandt, se ei riitä, jotta olisi oikeutettu ihmistä
tuomitsemaan." Neiti puhui terävästi ja pisteliäästi, saattoi tuskin
tuntea enää hänen ääntään. "Tuomitsette aina liian nopeasti". Neiti
tempasi hienoja kellonperiään — muuan rengas katkesi.

"Nyt saatte kuulla galopin." Se oli eräs Rubinsteinin konserttitanssi,
iloista liritysten, juoksutusten ja äänilajin vaihdosten vilinää.

Sitte läksimme.

Brandt oli vaiti ja mietteissään. Kävelimme moneen kertaan edestakaisin
puistokäytävää puutarhan edustalla.

"Kuinka kauvan neiti Simony on asunut täällä kaupungissa?" kysäsin minä.

"Kuusi vuotta. Hän tuli tänne äitinsä kera, joka osti tämän huvilan..."

"Ja sitä ennen?"

Brandt ei vastannut heti. En tiedä miksi, mutta minä en rohjennut kysyä
uudestaan.

"Matkusteli hän paljon", sanoi hän vihdoin.

"Ettekö tunne mitään muuta hänen entisyydestään?"

"Miksi ylipäätäin luulette olevan entisyyttä?"

"Tuntuu siltä."

"Olette oikeassa. Tuntuu siltä..." Hän vaikeni jälleen, sanoi sitte
tuokion jälkeen puoleksi pilkallisella äänellä: "Oh, kaiketi vain joku
yksinkertainen tarina." Vaikenimme jälleen. Brandt käveli verkkaan,
hieman kumarassa. Kun hän puhui, kuulosti se ikäänkuin ääneensä
ajatellulta katkelmalta pitkästä ajatusjaksosta.

"Mennä vuonna, kun täällä oli rokko, johti hän kaikkea. Hän ilmottautui
ensiksi toimintaan ja oli viimeinen menijä. Ja kaikki lankesi hänestä
kuin luonnostaan"... Hän pysähtyi kuunnellen. "Kuuletteko?" kuiskasi
hän. "Kuuletteko? Opus 34. Nyt soittaa hän Chopinia" — Ja sulavan
valssin sävelet helkkyivät keinutellen meitä vastaan yöhön.

Minun oli lähdettävä. Matkatavarani oli hilattu majatalon
yhteisvaunujen katolle. Brandt tuli juoksujalkaa viimeisessä
hengenvedossa "sanomaan jäähyväiset ja antamaan siunauksensa".

"Sanokaa terveisiä neiti Simonylle", huusin vaunuista, "en tavannut
häntä kotoa."

"Hän on mennyt hoitamaan erästä mökinleskeä, joka makaa kuolemaisillaan
lavantaudissa. Käski tuoda sinulle paljon terveisiä."

Vaunut vierivät portista tasaiselle, kivitetylle kadulle. Sivuutimme
konsulin talon välkkyvine ruutuineen ja lipputankoineen, apteekin
tuulessa liehuvine ulkoakuttimineen, parturin kilven. Kauppias Sund
tervehti portailtaan. Olemme jo maantiellä, ajamme vuonon rantaa
myöten, käännymme kukkulan juurella.

Siellä seisoo hän. Pitkänsolakka olento ruumiinmukaisessa puvussa,
ruskeine harsoineen. Hän viittaa kädellään, huutaa jäähyväiset.
Kumarrun pitkälle vaunun ikkunasta.

Silloin käännymme — — — Näen harson... näen valkosen taskuliinan,
vetäydyn takaisin vaunuihin.

Näen arkihuoneen tummanviheriöine mattoineen, metsäkukat, tunnen
ruusuntuoksun, joka virtaa avonaisista ikkunoista. Brandt on
piilottunut varjoon. Beethovenin sävelmä keinuu kuin loiskuvina
aaltoina, yksisävyisenä syvässä majesteetillisuudessaan, — — hän
itse... hänen äänensä, kun hän lauloi. Ja sitte se pehmeä äänensävy,
jolla hän sanoi: "Niiden elämä peittyy hiljaisuuteen ja hämyyn." Ja
Nioben kasvot, joiden tuskaa huutavat piirteet näyttävät väräjävässä
valossa virkoavan elämään.

Palasin kotiin, vanhoihin oloihin, totutuihin tapoihin, entiseen
elämään — oli lähellä etten unhottanut puistokäytävää ja parturin
kilpeä. Itse neiti Simonyakin ajattelin harvemmin. Kului muutamia
viikkoja. Sitte sain muuanna päivänä kirjeen Brandtilta.

Se oli hyvin lyhyt, kiireessä kirjotettu ja hieman epävarmalla
käsialalla.

"Hän on kuollut", kirjotti hän. "Lavantauti, johon hän sairastui
mökinleskeä hoitaessaan, voitti minun taitoni. Odotan teitä
hautajaisiin ensi lauvantaina 12 aikaan."

Läksin taipaleelle ja saavuin kaupunkiin aamulla. Brandt oli maalla
sairaskäynneillään ja näin hänet vasta kirkossa. Koko kaupunki oli
siellä. Veisattiin virsi, kirstu kannettiin ulos ja me seurasimme
perästä jalkaisin. Kuiskailtiin keskenään, ihmeteltiin ja kyseltiin,
miksei oltu pidetty puhetta kirkossa. Jouduttiin niin kirkkomaalle.

Syyskuu oli jo loppupuolillaan, sellainen kirkas syyspäivä, jolloin
kesän lämpö yhtyy syksyn ihmeelliseen kuuleuteen. Poikkesimme eräälle
sivukäytävälle.

Näin kirstun aivan edessäni, se oli kokonaan sanajalkojen peitossa.
Olipa joukossa tammiseppelekin... Hautausmaalla kukkivat vielä ruusut
— — — kuinka kuoripojat kirkuvatkaan... Hänen vanha palvelijattarensa
kulki kirstun rinnalla itkien. Hänen nyyhkytyksensä kuului kaiken
aikaa... Missä oli Brandt? No, aivan jälessäni. Hänen silmänsä
punottivat... Hän kai oli valvonut paljo —.

Pysähdyimme jo haudan reunalle.

Pappi astui esiin paljain päin.

"Tämän haudan reunalla ei pidetä puheita. Hän, joka on mennyt pois,
tahtoi, että hänet tuomitsisi Jumala yksin...Kukaan ei tunne toista",
sanoi hän usein minulle. "Mutta luulen tällä hetkellä voivani
todistaa, että saatamme tässä lepoon naisen, joka kuului niihin, jotka
uskollisesti kilvoittelevat, ja niihin, jotka hiljaisessa taistelussa
voittavat kaikessa hiljaisuudessaan. Ottakoon Herra hänen sielunsa
huomaansa! — Isä meidän, joka olet taivaissa..."

Syyspäivän kuuleus ympärillämme. Ylinnä haudan reunalla papin leveä
olento. Kuinka rukouksen sanat sentään kuuluvat hartailta, ne ikäänkuin
vierähtelevät hänen huuliltaan... Kuulen vanhan palvelijattaren
lakkaamatta nyyhkyttävän. Se on kuin mikäkin säestys.

"Odottakaamme vähän", sanoo Brandt.

Kävelemme puhelematta edestakaisin. En rohennut kysyä, olin varma,
ettei hän olisi voinut puhua purskahtamatta itkuun. Vihdoin hän
rauhottui.

"Oli olemassa entisyys", sanoi hän äkkiä pysähtyen". Hän pyysi minua
järjestämään asioitaan niin teinkin eilen illalla. Silloin löysin
tämän"... Hän taisteli ankarasti liikutustaan vastaan. "Kirje hänelle,
jonka laulun hän lauloi taannoisena iltana..."

"Runoilijalle?"

"Niin — ja sitte tämä kääre."

Otin kääreen käteeni. Siitä putosi muutamia kukkia.

"Ne ovat lapsen haudalta", sanoi hän, kääntyi ja kulki parisen kertaa
edestakaisin. "Emmeköhän jo lähde?"

Haudankaivaja odotti meitä sulkeakseen portin. Hän löi sen kiinni,
jotta rämähti.

Menimme vainajan asuntoon illan suussa, auringon lähetessä laskuaan.

Ei, hän ei voinut olla kuollut. Tuossa tuokiossa saapuu hän sisälle
ja puhuttelee meitä ja hänen äänensä helähdys herättää uinailevat
henget; hän istuu pianon ääreen ja soittaa, ja kaikki herää hänen
soittaessaan. Nyt on kaikki vaipunut uneen. Kukat kuiskivat unissaan,
viimeiset sävelet, jotka hän soitti, olivat laskeutuneet levolle,
uinaillen keinuivat ne uutimien laskoksissa... kuolivat pois verannan
viiniköynnösten lehtiin.

Huoneessa hämärtyi hämärtymistään. Kaikki uinaili, nukkui, unelmoi,
muistot, sävelet, hänen äänensä helähdys... kaikki...

Mutta hän ei tullut koskaan sitä herättämään.




VOI IHMISTÄ, JONKA KAUTTA PAHENNUS TULEE!


Pappi nosti kasvonsa, ja hän näki, että oli päivä. Päivänpaiste
virtaili puutarhan ylitse.

Tylsänä tuijotti hän kultasateen loisteeseen ikkunansa luona, ja hän
katseli kukkapengermiä pitkävartisine ruusuineen ja sanoi: Niin —ne
tarvitsevat vettä. Mutta päivän kilo häikäisi hänen unettomia silmiään
ja herätti hänet tylsyydestään. "Oli jo päivä". Ja karvain mielin tunsi
hän elämän taakan hartioillaan.

Mutta äkkiä hänen sisunsa kuohahti; ja vihoissaan kohotti hän
nyrkkiin puristetut kätensä uhaten valoa kohden. Hän uhmasi päivää ja
aurinkoa. Hän nousi ja tempasi käärekaihtimen alas; jok'ainoan päivän
pilkahduksenkin sulkivat huolellisesti hänen vapisevat kätensä. Sitte
heittäytyi hän sohvalle nurkkaan ja kyyristyi pimeässä kokoon kuin
hautova kana.

Epätoivosta masentumaisillaan oli hän väännellyt käsiään, kurjana
kuin pahoilla paisumilla lyöty Job oli hän huutanut Jumalalle. Hän
oli repinyt tukkaansa Herran ruoskan alla, ja hän oli kutsunut häntä
Jehovaksi ja kaikkivaltiaaksi ainoaksi. Nöyrtyneenä oli hän rukoillut
Jesuksen syvien haavojen tähden; vaivaisena oli hän ryöminyt ristin
juurelle vapahtajansa luo. Ja kaikki rukoukset, joita oli rukoiltu, ja
jokaisen syntien ahdistaman tuskanhuudon oli hän lähettänyt taivasta
kohden tänä yönä.

Mutta kun päivä tuli, silloin hautoi hän kostoa. Hän makasi kokoon
kyyristyneenä, ja hän rukoili napistessaan, samalla hautoen kostoa.

Hänen ajatuksissaan kuvasteli verta, ja hän halusi tuntea lämpimän
kurkun sormiensa välissä; tämä julmuus miltei niellyt hänen
kostonhimoaan ja pannut häntä voimatonna kiroamaan itseään. Ja väliin
mateli hän kostonhimossaan Jumalan edessä kuten liehittelevä koira, ja
väliin kielsi hän sen.

Ei — ei — ei sittekään ollut mitään jumalaa. Näin ei mikään laupias
olento rankaisisi, näin ainoimmasta ainoimmassa — ei, mitään laupeutta,
mitään armoa ei ollut olemassa.

Ja jälleen näki hän _sen_ näyn, joka ajeli hänen ajatuksiaan: kuinka
vaimo kumartui eteenpäin, kuinka hän hymyili onnellisena ja toinen
— hänen nuori serkkunsa — painoi suudelman toisensa jälkeen hänen
vaimonsa kaulalle.

Ei — ei — sittekään ei ollut mitään Jumalaa! Ei vanhurskautta, ei
ikuista elämää, ei mitään jumaluuteen vivahtavaakaan...

Valhe, valhe!

Pappi kielsi Jumalan. Hän tallasi jok'ainoan pyhän nimen jalkojensa
alle, hän väänteli jok'ainoan sanan, jotka oli itse puhunut; hän kirosi
uskontunnustuksensa. Ja tuska kiihtyi tulikuumaksi raudaksi, joka
poltti hänen sieluaan.

Mutta kostoa — kostoa!

Hän oli rakastanut niin lämpimästi, rakastanut yhden ainoan kerran,
rakastanut puhtaasti, kuten sopii rakastaa isän Jumalan kasvojen edessä
—.

Jesus, o, Jesus!

Ja hän kuulee suustansa tämän vanhan nimen, ja hän sylkäisee sen kuin
inhoittavan sammakon kieleltään.

Pappi pilkkasi Jumalaa. Hän nimitti häntä jokaisella halveksivalla
nimellä, jokaisella haukkumasanalla, mitä hänelle tuli mieleen. Ja
tämän puolustukseen oli hän uhrannut elämänsä.

Hän heittäysi eräälle tuolille, ja hänen päänsä vaipui rinnalle. Hän
näki silmiensä editse liukuvan koko elämänsä, päivästä päivään, aina
aikaisimmasta lapsuudestaan alkaen. Hän oli elänyt äitinsä kera,
kaksin, isän kuoleman jälkeen, ja he olivat jakaneet kaikki tyyni
keskenään, pienet surut ja pienet ilot, ja lapsuutta oli seurannut
nuoruus, ja hän oli alkanut vaeltaa samaa tietä kuin isänsäkin... Hän
ei ollut koskaan ajatellut tulla muuksi kuin papiksi...

Sitte kohtasi hänet ensimmäinen surunsa: äitinsä kuolema. Hän oli
kuollut Jesuksen nimi huulillaan...

Ja papin pää vaipui syvemmälle, ja kyyneleet virtasivat hänen
silmistään. Ja hänen itsensäkään tietämättä mutisivat hänen huulensa
jälleen vanhoja nimiä... Koko hänen elämästään tulvivat nämä nimet
häntä vastaan, hän rukoili, hänen _täytyi_ rukoilla, ja hän itki —
kuinka hän itki...

Mutta kuinka — kuinka! Nyt täytyi hänen erota vaimostaan.

Silloin heräsi tuska uudelleen, mutta lievempänä, ilman riehuvaa
voimaa; ja hoippuen, hiljaa valittaen, ryömi hän Jumalansa luo. Mutta
erota, erota täytyi heidän — hänen ja hänen vaimonsa. Ei päivääkään, ei
tuntiakaan saanut hän jäädä tänne.

Oi — Jesus — Jesus!

Hän rukoili eikä tiennyt mitään neuvoa; hän hoki samoja sanoja eivätkä
ne tuoneet lohdutusta.

Ei ketään, ei mitään mihin tarttua.

Raamattu — raamattu — eikö se voinut koota hänen ajatuksiaan! Ja hän
luki, käänsi lehden toisensa jälkeen — mutta ei käsittänyt niiden
sanoja.

Mitä tuskia, mitä tuskia sentään! Hänen täytyi siis pois. Ja miksi?
Silloinkos udeltaisiin ja kyseltäisiin ja arvailtaisiin! _Täältä_
leviäisi levottomuus — rauhattomuus kaikkiin sieluihin, täältä —
paimenen majasta.

Suonenvedon tapaisesti käänsi hän lehteä, luki koneellisesti, luki
saman jälleen.

Hän nosti käärekaihtimen ylös, luki kirkkaassa valossa, hien juostessa
pitkin kasvojaan. Hänestä tuntui, että hän niin täydestä sydämestään
vajosi sanaan, eikä mitään lieventävää, lohduttavaa, ei mitään; aina
vain tätä yhtä ja samaa. — — ‒

Ja sellaista tulisi olemaan monet pitkät vuodet.

Ei — silloin hypähti hän pystyyn — ei, hän oli kunnianhimoinen mies.

Hän käveli kävelemistään, tunsi olevansa väsyksissä, tarttui jälleen
tylsästi suureen kirjaan ja luki.

Kun kaikki kävi ympäri — ja hän vaikeni — ja hän kärsi.
Suuttumuksestaan vapautuneena hän ainoastaan kärsi.

Hän tunsi huimausta, kaikki tuntui soluvan pois — hänen silmänsä
paloivat. Pappi palasi jälleen pyhäänsä; seisoi huoneessa ennallaan
pystyyn kohotetuin käsin.

Ja viime kerran syöksähti hän raamatun ääreen — kuten nälkäinen eläin.

Hän etsi, avasi paikan, ja vauhdikkaasti luki hän kerta kerralta nämä
sanat:

"Voi ihmistä, jonka kautta pahennus tulee; parempi hänelle olisi, että
myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren
syvyyteen kuin että hän yhden näistä pienistä pahentaa."

Ja jatkaessaan lukuaan hengitti pastori Holck yhä raskaammin, vaipui
eteenpäin kirjan ylitse, ja vihdoin painuivat hänen silmäripsensä
ristiin ja hän nukahti keskellä päiväpaistetta.




RAKKAUTTA


Kentiesi on tämä kertomus liian vähäpätöinen eikä siinä oikeastaan
kerrota mitään. Tässä ei ole helliä hymyilyjä eikä lemmensuudelmia eikä
kaihoja puettu sointuviin sanoihin, joilla runoniekkojen päähän on
pistänyt jäljitellä musikia ja säveliä. Tässä on henkilöinä vain kaksi
sisarusta eikä tämä sisällä mitään näytelmällistä. Kuitenkin kerrotaan
tässä sankarittaresta, sillä sankarittaria on olemassa myöskin siinä
hiljaisessa elämässä, jota jokapäivä eletään, — vieläpä paljo suurempia
kuin romanien jumalattaret ja lemmenhymnien ylistämät... Ja tämä
tyttönen kuului heihin.

       *       *       *       *       *

Nämä kaksi sisarusta rakastivat toisiaan sanomattoman suuresti. Yhdessä
olivat he leikkineet lapsuutensa leikit, yhdessä eläneet jokaisen
päivän pienet tapahtumat. Heidän leikkiessään sirkusta suurella
ullakolla, oli hän ollut olevinaan miss Flora ja esiintynyt soreissa
asennoissa suurella keinuhevosella; heidän leikkiessään laivasilla,
oli hän ollut sekä kokkipoikana että matruusina. Häntä tosin pelotti
kovasti riippuessaan sillä tavoin yhdestä jalastaan trapetsissa ja hän
olisi halunnut mieluummin, heidän leipuria leikkiessään, seista tiskin
takana valkosessa esiliinassa eikä aina pestä suojuslaudan takana.
Mutta _täytyihän_ hänen sekä riippua jalastaan että pestä kuppeja.
Pojat pihalla taputtivat niin kovasti, kun Henrik teki hänen kanssaan
temppuja trapetsilla, ja eihän heidän leipurisilla ollessaan Henrik
tosiaankaan voinut pestä kuppeja.

Henrikin ollessa taikatemppujen tekijänä, istui hän lautasineen, johon
toiset lapset panivat lanttinsa, ja hän veti esiripun syrjään ja eteen
jälleen. Hän teki aina pienimmät työt; ja kerran kun he näyttelivät
kometiaa ja hän oli näytellyt niin kauniisti, että heidän vanhempiensa
vieraat huusivat esiin hänet ja _ainoastaan_ hänet tuli hän vetäen
Henrikiä kädestä mukanaan ja itku kurkussa ja tulipunaisin poskin huusi
hän heille:

"Mutta senhän on hän kirjottanut!"

Sunnuntaisin jälkiruuan aikaan ei hän kääntänyt silmiään kakusta, kun
sitä leikattiin, ja huomattuaan suurimman palasen, osotti hän sitä
kuiskaten veljelleen:

"Ota tuo!"

Henrikin suorittaessa tutkintojaan ja pyrkiessä ylioppilaaksi, valvoi
hän öisin — ja kun hän näki veljensä pään alkavan nuokkua ja painua
kirjaa vasten, karkotti hän oman unisuutensa ja ryhtyi veljeään
kuulustelemaan ja nauroi ja kertoili kaskuja.

Niin rakasti Ingeborg veljeään.

Mutta nyt hän oli sairas, kuolemaisillaan. Leinikuumeen hirveät
tuskat kalvoivat häntä, ja leini oli lähennellyt sydäntä. Mikään ei
lieventänyt hänen tuskiaan. Pää syrjään vääntyneenä, kalpeana lepäsi
hän haukkoen henkeään kuin pikkulintunen.

Ainoastaan silmät elivät näissä kasvoissa. Raskaana kuvastui niistä
kärsimys, ne paloivat kuumeesta, ja kun tuskat näyttävät tuhansina
kaivelevina tikareina tahtovan pysähdyttää hänen sydämensä lyönnit
sanomattomaan polttoonsa, värisivät hänen huulensa.

Mutta hän huusi vain harvoin. Silloin pusertui yhtäkkiä tuskanhuudahtus
hänen huuliltaan, ja sitte kuiskasi hän hiljaa:

"Elkää olko vihaisia — ettehän? Mutta se tekee niin kipeää."

Ja kun äiti kumartui hänen ylitsensä, kysyi hän heikosti:

"Onko Henrik ulkona?"

Sillä hän ei tahtonut huutaa, kun veli oli saapuvilla.

Veli tuli vuoteen luo, huolissaan, ja katsoi hänen kasvoihinsa, joille
kuolo oli painanut leimansa, ja vaikka hänelle tuotti tuskia jokainen
sana, jonka puhui, sanoi hän sentään:

"Oi, minun on hyvä olla."

"Pian tulen paremmaksi..."

Sitte tuli viimeinen yö.

Lääkäri ei antanut enää mitään toivoa. Muutamien tuntien kuluttua olisi
kaikki ohitse.

Koko talon ylitse lepäsi raskas äänettömyys, joka masentavana laskeutuu
kaikkialle kotiin, jossa kuolemaa odotetaan.

Toisessa huoneessa istuivat kaikki muut rinnatusten. Ainoastaan äiti
valvoi vuoteen ääressä.. Kautta kaikkien huoneiden kuului kellojen
lakkaamaton naksutus, ja jokainen ääni kuului pelottavalta ja
tuskalliselta.

Ingeborg oli kyyristynyt kokoon. Silmät piilivät luomiensa alla kuten
kaksi sammunutta hiiltä eikä hän nähnyt enää. Mutta tuontuostakin
väristyni kuolinkamppailu hänen kuihtuneita jäseniään ja hän huusi
kovasti.

Niin kuluivat tunnit ja henki teki lähtöään.

Aamun koitteessa nousi hän yhtäkkiä vuoteessaan istualleen, ja kimeästi
kirkaisten vei hän kätensä sydämelleen — sitte kaatui hän takaperin..

Henrik juoksi sisään. Hän luuli, että kaikki oli ohitse. Mutta hänen
seistessään vuoteen jalkopäässä vavisten, ikäänkuin häntä itseään
olisi koskettanut kuolema, joka kulki hänen ohitsensa, avasi Ingeborg
silmänsä ja tunsi hänet.

Sairas hymyili ensin: hän tunsi veljensä. Mutta sitte sanoi hän:

"Oletko täällä? Mikset ole vuoteessasi? Mene, et saa nähdä minua."

Ja kun Henrik oli mennyt, ponnistautui hän pystyyn äitinsä rintaa
vasten ja sanoi:

"Mikset sanonut, että hän oli täällä. Hänelle tekee niin kipeää, kun
minä huudan."

Kouristukset kovenivat. Häntä väristytti hirveästi. Mutta kiinnittäen
silmänsä oveen, lepäsi hän levollisesti, huutamatta, eivätkä
kuolintuskat saaneet häntä päästämään ainoaakaan huokausta...

Se olisi surettanut _häntä_.

Lopulta pyysi hän nähdä veljeään. Tämä tuli, ei voinut puhua;
viimeisellä voimiensa ponnistuksella nosti kuoleva kuihtuneen
käsivartensa ja kietoi sen veljensä kaulaan.

"Älä itke, minun on hyvä olla."

Sitte painui hän kokoon.

Hän lepäsi kuolleena, pää syrjään vääntyneenä, kuten kukka, joka on
katkaistu; hän oli kuollut viimeiseen hyväilyynsä.




FRANZ PANDER


Franz Panderin äiti oli pesijätär. Hänen miehensä oli ollut puuseppä ja
juonut itsensä kuoliaaksi.

Kentiesi ei tämä samainen puuseppä ollutkaan Franzin isä. Matami Pander
otti tuontuostakin Franzin pikku käden pykeilleiden kouriensa väliin,
ja hän leikki hänen merkillisen ohuilla sormillaan ja ihaili niiden
kaarevia kynsiä, jotka olivat vienon vaaleanpunaiset. Ja hän sanoi,
matami Pander näet, että sellaiset olivat olleet _hänen_ sormensa ja
_hänen_ kyntensä. Ja ne olivat tuskin puusepän.

Mahdollisesti oli Franz sekasikiö. Hän oli lellipoika ja ärtyinen kuten
lempilapset ovat. Ja hän tiesi enemmän kuin kukaan muu poika "Kleine
Dammstrasse'lla."

Pojat kutsuivat häntä "neitsyeksi". Nimen huusi eräänä päivänä, kun
kansakoululapset uivat Elbessä, luokan sukkelin pää: _niin_ heleän
valkoinen oli Franzin iho — ja siitä päivin piti hän nimen.

Se sopikin hyvin. Franz ei leikkinyt koskaan, ei kiroillut eikä
tupakoinut. Hiisi tiesi oikeastaan mitä hän hommaili. Kleine
Dammstrasselle vievällä ulko-ovella missä toiset pojat heittivät
nappia kuoppaan ja pyörittivät myllyä ja rähisivät ja tappelivat, ei
hän ollut koskaan. Eikä kotonakaan ullakkokamarissa. Äiti Pander sai
istua iltaisin huolissaan ja odottaa tuntikausia, ennenkuin Franz-herra
saapui kotiin.

"Missä ihmeellä olet ollut, Franz?"

"En missään".

"Sinä et tee koskaan mitään."

"Antoiko konsulitar sinulle jotakin?"

"Kyllä, siellä on ollut pidot eilen. Tämä on herkkua kerrassaan".

Matami Pander otti piirakat esiin uuninkorvalta, missä ne olivat kahden
lautasen välissä. Franz söi niitä niuhasti maistellen kielellään kuin
sulhasmies.

"Nämä ovat herkkusienistä", sanoi hän. Hän piti jätteistä, joita äiti
toi "hyvistä" taloista, joissa hän kävi pesemässä, ja kyseli äidiltään
tarkoin nimet ja kuinka kutakin eri lajia syötiin. Niinä päivinä,
jolloin hänen täytyi tyytyä dammstrasselaiseen ruokaan, söi Franz
ainoastaan vähän, ja sen vähän, minkä hän söi, höysti hän niin
vahvasti pippurilla, että matami Panderia aivastutti kun hän vaan näki
sen — tuolla tavoin pilasi poika hyvän makkaran.

Koko iltapäivän vetelehti Franz pitkin Neitsytpolkua. Tuntikausia
seisoi hän suurten korutavarakauppojen ikkunan edessä. Enimmän piti hän
välkkyvistä kullatuista bronssiesineistä ja korutavarain näyttelyistä,
joissa pitkät silkkikankaat riippuivat sulavan näköisinä. _Siellä_
seisoi hän suu selällään. Mutta kauvimmin hän kuitenkin töllisteli
kirjakauppojen ikkunain edessä. Hän piti kansilehtien öljypainoksista,
kuvista, joissa samettipukuiset miehet istuivat pöydässä, rinnallaan
naisia silkkipukuineen ja punaisine hetuleineen, ja pöydällä oli
kultaisia maljoja.

"Neuerwall'in" nurkalla riippui eräs kuva: nainen keltaisessa
atlaspuvussa, jonka rinta oli syvältä avoimeksi leikattu, kaksi
helmiriviä sysimustissa kutreissaan, ojensi pyöreäsormisen, timanttien
peittämän kätensä valkopukuiselle hovipojalle, joka kumarsi syvään
— tämän kuvan edessä seisoi Franz pitkiä tuntikausia, kunnes hän
kokonaan kuumeni ja tuli aivan punaseksi kasvoiltaan. Sillä hän oli nyt
nelitoista vuotias.

Talvi-iltoina luki hän; hän luki kaikki ne romaanit, joissa hurja
mielikuvitus pusertaa ilmoille herttuattaria, joilla on hohtokiviä
ylpeän kaulansa ympärillä, ja markiiseja, jotka riutuvat ruusutarhoissa.

Tai taivasteli hän ympäri rikasten kaupunginosan puistokatuja ja
tähysteli kerroksiin, joissa juhlatulet sytytettiin. _Siellä_ odotteli
hän porttien edustalla, kunnes ajoneuvot saapuivat, ja hänen sydämensä
nousi kurkkuun sentähden, että oli niin lähellä hienoja naisia, kun
he hypätä hipsahtivat vaunuista silkkisukissaan, ja solakoita herroja
niskajakauksineen ja hiusvoiteen tuoksuineen.

Franz oli aivan hullaantunut kaikesta, mikä haisi hyvälle. Mitä matami
Pander sai kähvelletyksi — noin vaan silloin tällöin — kaikessa
viattomuudessa (mitä siitä, jos ottaa siltä, kellä on? sanoi hän matami
Fürstille vaatteita kaulatessa) milloin miltäkin pukeumapöydältä
Eau de Lubin'illa tai Es-Bouquet'illa, pienessä pullossa, jota hän
huolellisesti (Herra Jumala — sehän oli pojalle) kantoi taskussaan,
_sitä_ käytti Franz ylenmäärin.

Mutta niinhän teki _hänkin_ — hän, jonka kädet ja kynnet Franz oli
perinyt.

Ja muuten koko kuvansa. Sillä Franz kasvoi ripeästi, ja oli
tulemaisillaan pulskaksi pojaksi. Siniset silmät, joista ei oikein
tiennyt, olivatko ne alakuloiset vai tylsät, pieni suu — oikeastaan
liian pieni miehiselle miehelle — punaisine huulineen, ja tämä ylhäinen
suuri nenä, sieramineen, jotka niin helposti alkoivat värähdellä.

Solakka ja notkea vartalo.

Sellaiselta hän näytti.

Senpätähden tahtoikin äiti saada hänet tehtaaseen. Herra Schaltz oli
suostuvainen hänet ottamaan.

"Näihin aikoihin täytyy ostaa sileitä kasvoja", sanoi herra Schaltz,
"ja katsoa, kuinka ne kulmittuvat, kuten eksyksiin joutuneella
prinssillä. Muuten — Jumala paratkoon, saa nähdä tämän vaimoihmisen
ovensa suussa aamusta iltaan".

Mutta Franz ei tahtonut mennä tehtaaseen. Viime talvena, kun hän eräänä
iltana vetelehti Neitsytpolulla, oli hän pysähtynyt suuren hotellin
edustalle. Jollakin klubilla oli siellä tanssiaiset. Hän oli nähnyt
ajoneuvojen vierivän esiin ajoneuvojen jälkeen ja hienojen naisten
laskeutuvan niistä ja viinurien parveilevan loistavassa eteisessä
mustine hännystakkeineen ja valkosine rintoineen. Hän oli nähnyt,
kuinka he kumartuivat hienojen naisten yli ottaessaan silkkikappoja
näiden hartioilta ja puhuivat näille kuiskaillen ja menivät näiden
edellä läpi salin, joka säteili valoa.

Sinne tahtoi Franz päästä.

Hän pääsi oppiin erääseen ravintolaan Schaumburgerstrassella. Se oli
synkkä sopukka, johon parisen tusinaa helteestä nääntymäisillään olevia
vakituisia vieraita tuli tyhjentämään seidelejään. Franzia kidutti tämä
työ: Kaikkien näiden tahmaisten olutlasien huuhtominen sameassa vedessä
hänen _omine_ käsineen; ja häntä kidutti tämä ilma, joka oli oluen ja
tupakan löyhkää täytenään.

Mutta hän tiesi että näistä vuosista tulisi kerran loppukin, ja hän
odotti. Mutta hän oli iloinenkin, sillä hän näki tulevansa päivä
päivältä pulskemmaksi. Iltasin, kun hän väsymyksestä nääntymäisillään
meni koppiinsa, saattoi hän istua kauan pienen peilin edessä
kynttilänpätkä kädessään, ja hän katseli onnellisena kasvojaan. Hän
hoiti huolellisesti kaikkia kauneita puoliaan, ja saatuaan juomarahoja
osti hän käsiään varten liljanmaitoa ja muuta hyvää.

Isännän poika saapui kotiin. Hän matkusteli ympäri maailmaa
viiniasioitsijana ja oli nyt täällä Lontoosta käsin ainoastaan
käymätieltä. Hälläkös oli juttuja loistavista hotelleista
sylenkorkuisine peileineen ja pelkkine marmoriportaineen ja silkkisine
oviverhoineen. Ja ylhäisistä nimistä ja viineistä, joiden hintoja Franz
ei ollut ikinä aavistanutkaan, ja pitkistä table d'hôte-jonoista pitkin
kukitettuja pöytiä...

Franz aivan ahmimalla ahmi näitä kuvauksia.

Kerran aamupäivällä, kun isäntä ja hänen poikansa lojuivat sohvalla ja
kapakka oli tyhjä, kertoi laajalta matkustellut poika kaskuja ylämaan
puolelta. Franz pesi olutlaseja nurkassaan.

"Siellä on ihmisellä monia onnellisia hetkiä — siellä Lontoossa"
— viiniasioitsija lausui Lontoon englantilaisella äänenpainolla
ja puhalsi sikarinsavua sieramistaan. "Perhanan aristokraattisia
ne englantilaiset — yks' kaks' häikäisee miehen silmät tuollainen
kultakutrinen missi, soreassa puvussa — anna sen vain katsoa kolmisen
nelisen kertaa miehen luomukseen, niin hiipoo se selkäpiitä hemmetin
tavalla, ja on kuin sähköä ilmassa, kun tulee heidän lähettyvilleen...
Niin — onhan sitä yhtä ja toista koettu ja tunnetaanhan sitä numerot..."

Isäntä ja poika hymyilivät ymmärtäväisesti toisilleen, ja poika kertoi
parista "perhanan hauskasta poikavekarasta" — "tietty se, hän oli
pulska poika, John Jennings — kerrassaan mies miehiään... Mutta että
lady Haverland aivan häikäilemättä juoksi hänen kerallaan ja otti
mukaansa melkein koko kauppansa, niin että lordi sai pitkin silmäripsin
kurkistella maantien kilometripylväihin — jumalan nimessä oli se niin
— ja se poika, hän on nyt _nainut_ miljoonatytön siitä saa hän kiittää
koipiaan..."

Franz oli tullut esiin nurkastaan. Hihat käärittynä kyynärpään
yläpuolelle seisoi hän parin askeleen päässä pöydästä ja tuijotti
laajalti matkustaneeseen mieheen.

"Se siis tapahtui".

Värit vaihtelivat hänen kasvoillaan, kun hän kuunteli. Talon poika
kääntyi äkkiä ja katsoi häneen.

"No — poika — olethan aivan poissa nahkoistasi..." sanoi hän ja jäi
katsomaan häneen. Ja puoliääneen naureskeli hän isälleen:

"Der Bub' wird Glück haben." [Sillä pojalla tulee olemaan onnea.]

Lasit kilisivät aikatavalla ympäri Franzin pesusoikkoa sen päivän
iltapuolella.

Franz oli kaksissa kymmenissä, kun hän tarjoutui Neitsytpolun hotelliin.

Tirehtöri vääntelehti tuolissaan ja katseli hänen teräväkyntisiä
käsiään, mutta hän oli lukevinaan hänen suosituksiaan.

"Schön — — — Eine dritte Stellung im Restaurant vacant. Sie können
Morgen anfangen." [Hyvä — kolmas paikka ravintolassa on avoinna. Voitte
huomenna alottaa.]

Franzin mentyä ulos ovesta — kalpeaksi oli hän tullut — sanoi tirehtöri
kirjanpitäjälle, joka vuorotellen kirjotteli laskuja ja kaiveli
nenäänsä:

"Na, ein netter Zugvogel — nicht?" [No, sievä muuttolintu — vai?]

Ensi päivät kulki Franz onnellisessa ihmettelyssä. Hän hiipi
ravintolasta ulos leveille portaille haluten tuntea matot jalkojensa
alla ja hiveli käsillään porraskaiteen mustaa marmoria pitkin
päästään. Hän pysähtyi porrasten käännekohtaan, missä hienot naiset
kulkivat aivan hänen lähitsensä hymyillen ja kukkavihkot käsissään,
ja hän seurasi silmillään heidän vartalonsa muotoja ja hänen
sydämensä jyskytti melkein kuuluvasti, kunnes he katosivat seuraavaan
porraskäänteeseen, ja hän näki vain heidän pukunsa ja tunsi heidän
vaatteidensa tuoksun eikä oikeastaan ajatellut heitä itseään.

Hän palasi ravintolaan ja meni sisälle suureen table d'hôte-saliin.
Tässä salissa tunsi hän herpaisevaa sulotunnetta. Valo, joka himmeänä
lankesi sisään suuren suurista, kirjavista ikkunaruuduista, korkeat
holvit kaarevine marmoripylväineen ja kynttiläkruunuineen olivat
loistavat kuin kirkossa.

Hän vaipui unelmiinsa, kunnes eräs toveri herätti hänet:

"Mitäs täällä taivastelet, toveri? — Talo on vieraita täynnä..."

Hän alkoi jälleen tarjoilla, kanneksia ruokalistan ruokia pöytään ja
pöydästä takaisin, toimittaa viinitilauksia ja viedä niitä vieraille.
Hyvillä mielin hengitti hän ruokien tuoksua ja oli melkein päihtynyt
pelkästä viinien lemusta, ja ilman mitään erikoista syytä kulki hän
ympärinsä ikäänkuin ensilemmen sulohuumauksessa.

Iltaisin, kun salit vihdoinkin suljettiin ja toiset viinurit
riensivät kammioonsa heittäytyäkseen heti levolle, väsyneinä kuin
voimistelutaiturit, jäi hän vielä ravintolan suureen saliin; eikä hän
voinut tempautua irti täällä vallitsevasta hämärästä, jossa vesisäiliön
suihkulähteet lirisivät niin hiljaa keskellä suuria kasveja, jotka
pimeässä kohosivat kattoholveja kohden.

Hän harhaili kauan hämärissä käytävissä ja hyräili hiljaa itsekseen,
ja kun hän vihdoin tuli kammioon, missä hänen toverinsa nukkuivat suut
auki ja kuumuudesta punottavin poskin, lepäsi hän vielä monet tunnit
valveilla ja tunsi päässänsä viinihumalan tapaista huminaa.

Kuitenkaan ei hän ollut väsyksissä päivisin.

Sellaista oli ensiaikoina. Vähitellen tottui Franz uuteen elämään.
Silloin tapahtui käänne, ja hän oli aina sangen väsynyt ja uninen.

Hänen toverinsakaan eivät olleet hauskoja. He puhelivat omista
asioistaan, paikoista, joissa olivat olleet, ja kuinka paljon
ansaitsivat. Heillä oli rakastettunaan, toisella sisäkkö, toisella
kyökkipiika, ja muuten nukkuivat he kaiken vapaa-aikansa.

Vieraista puhuivat he harvoin.

Ja juuri se huvitti Franzia.

Johanne, toisen kerroksen sisäkkö, pitkä ja korkearintainen wienitär,
oli kauan varustaunut Franzin tielle, joka kerta, kun tämä aamupäivisin
meni "somistautumaan", ja niin mielellään hosui häntä hienosittain ja
kutitteli hänen kaulaansa ja tappeli hänen kanssaan milloin missäkin
huoneessa, jossa oli puhdistamassa.

Eräänä päivänä heitti tyttö hänet pitkälleen avonaiseen sänkyyn, jonka
reunalla hän istui, ja löi häntä tomuviuhkalla vasten kasvoja.

Ja yhtäkkiä kumartui hän ja pidellen poikaa kiinni suuteli häntä
kaulalle.

— Franz hypähti pystyyn aivan kalpeana.

"Päästä minut", sanoi hän, "minä en tahdo."

Johanne sysäsi hänet vihaisesti luotansa.

"Mitähän se tyhmä nulikka oikein luuleekaan?" sanoi hän ja lisäsi
ivallisesti: "Louis, wie du bist, Louis."

Siitä pitäen juorusi Johanne Franzista paljon pahaa kaikille muille
tytöille. Pohjaltaan kantoivat he kaikki hiljaista kaunaa Franzia
kohtaan. He tahtoivat kaikki olla hänen parissaan, mutta _hän_ ei
nähnyt heitä. Ei koskaan edes silmäniskua, ei pienintäkään tyrkkäystä
käytävien seinää vasten, ei nipistystä käsivarresta — ei mitään! Aivan
kun eivät he olisi naisväkeäkään! Sellainen oli hän; se oli sentään
ärsyttävää.

Franz ei heitä huomannut lainkaan.

Mutta saman päivän iltana, kun Johanne oli häntä pyöritellyt sängyssä,
tapahtui jotakin hänen ja miss Ellinorin kesken.

Ellinor oli ylhäisen englantilaisen perheen ainoa tytär, joka asui
hotellissa vanhempiensa kera.

Perhe oli asunut täällä jo jonkun aikaa. He istuutuivat aina Franzin
pöytään, vaikkakin oven suussa oli vetoa, ja miss Ellinorilla oli
kymmeniä asioita kysyttävinä ja kymmeniä esineitä noudettavina; niinpä
hän pudotti milloin rannerenkaansa milloin lautasliinansa aivan
jalkojensa viereen.

Franz oli ihastunut. Pienessä tarjoilupöydässä oven luona oli jokin
lumous. _Siellä_ näki hän missin kasvot syrjästäpäin. Ja hän vitkasteli
aina mahdollisimman kauvan, kun hän tarjoili pöydän ääressä: Kun hän
ojensi lasin, kun hän toi ruokia, kun hän puhui, kun hän kumartui
esiin. Ja hänellä oli työ ja tuska missin luota poistuessaan, ja hän
paloi halusta saada häntä koskettaa.

Hänen katseensa lepäsi missin vartalolla käännähtämättä ja useammin
kuin olisi ollut luvallista, ja joka kerta hänen lähetessään lakkasi
hänen sydämensä sykkimästä.

Muualla liikuskellessaan oli hän rauhaton; hän ei voinut pysähtyä
mihinkään ja hajalla mielin otti hän käsiinsä mitä sattui eikä nähnyt
ketään eikä mitään.

Hänen sydämensä sävähti, kun hän näki missin saapuvan ovesta.

Hän ei tervehtinyt — kaikkia muita tervehti hän; tyttö hymyili ja
hieman hengästyneenä pyysi soodavettä ja sanomalehden. Aina hän
virkahti parisen sanaa, ja pojan piti pudistaa joku tomuhiukkanen hänen
puvustaan tai hoidella hänen päivänvarjoaan. Tämä kapine oli aina ylen
oikukas eikä kuunaan tahtonut osua oikein laskoksilleen.

Sillä jos se olisi osunut, olisi heidän ollut erottava toisistaan.

Franz uskoi eikä uskonut, hän ei odottanut eikä toivonut mitään. Mutta
hänen täytyi olla hänen lähellään.

Kunhan tyttö vain istui _täällä_, hänen pöytänsä ääressä, pitkin
päivää, ja hän leikitteli noin, soitellen sormillaan pöydän reunaan,
samalla hiljaa hyräillen! Siinä oli Franzille kylliksi.

Mutta hän tuli yhä levottomammaksi. Ja hän alkoi huomaamatta tyttöä
lähennellä — hänen _täytyi_ tehdä niin — hänen täytyi sivellä hieman
pöydän reunaa, jolla tytön käsi niin usein lepäsi; hänen täytyi
katsella kauan pientä paljasta paikkaa tytön valkosesta kaulasta.

Miss Ellinor söi pienellä suullaan ja katseli häntä ja hymyili; hän
maisteli somasti ja katseli häntä ja hymyili; hän laski kätensä pöydän
reunalle aivan hänen kätensä viereen ja katseli häntä ja hymyili.

Franz ajatteli vain yhtä seikkaa: saisipa hän koskettaa tytön kättä.

Mutta vähitellen — sillä herrasväki viipyi täällä päivä päivältä —
tunsi hän olevansa tukehtumaisillaan. Koko hänen olentonsa _imeytyi_
tyttöön. Tyttö yksin täytti hänen mielensä päivin ja öin: pieni käsi,
joka oli levännyt tuossa, ja kuinka monta kertaa tyttö oli puhutellut
häntä — ja katsellut häneen — niin, varmaankin...

Öisin ei hän nukkunut, kierittelihe pois peitteistään ja kääriytyi
niihin jälleen, yhäti uudestaan.

_Siellä_ oli hänen kätensä levännyt — _tahtoiko_ tyttö niillä koskettaa
häntä?

_Niin_ oli hän hymyillyt, _niin_ oli hän sanonut — näitä kaikkia vatvoi
hän kaiken yötä kuumeisessa mielessään.

Ja istuessaan vuoteensa reunalla tuli hän yhtäkkiä katsoneeksi
tovereitaan, jotka makasivat puolipimeässä alasväännettyjen
kaasulamppujen alla lihavahkoina ja potkiskellen. Hänestä näyttivät he
niin inhottavilta, että hän olisi voinut lyödä heitä.

Miss Ellinor oli aina laatuisensa. Hän leikki pojan palavassa mielessä
kuin kissanpoikanen nurmikossa helteisenä kesäpäivänä.

— — ‒ Niin oli laita _sinäkin_ iltana. Franz oli palveluksessaan
ensimmäisessä kerroksessa. _He_ olivat ulkona suurissa vieraspidoissa.

Franz harhaili ympärinsä eikä saanut rauhaa minutiksikaan. Hän
käveli edestakaisin tarjoiluhuoneessa, kosketteli kaikkia esineitä
eikä toimittanut mitään. Lakkaamatta juoksi hän portaita ylös ja
alas: Vihdoin saapuivat he. Hän tunsi tytön äänen — sillä oli tapana
lörpötellä kovanlaisesti käytävissä — ja Franzin sydän lakkasi
sykkimästä.

Hän otti kynttilän ja meni käytävään.

"Te täällä", sanoi tyttö.

"Niin — tänään". Pojan ääni petti. Tyttö vilkasi häneen, ennenkuin meni
ovesta sisälle, jonka oli avannut.

"Miksi niin?" sanoi hän.

"Toverini on sairas", sanoi Franz puuhaillen kamiinin edessä.

Vanhus meni ohitse huoneeseen. Ovi oli puoliavoimia.

Miss Ellinor riisui riviérahattuaan peilin edessä. Franzin olisi ollut
mentävä, mutta hän jäi seisomaan kynttilä kädessä.

Silloin kohtasivat peilissä heidän katseensa. Ja ainoassa sekunnissa
oli Franz tarttunut tytön käsivarteen ja kumartui eteenpäin ja suuteli
hänen niskaansa. Hän poistui ja tunsi ainoastaan, että tytön valtimo
oli sykkinyt hänen huultensa alla..

Mutta hänet valtasi hillitön ilo. Hän ei voinut hillitä itseään; hän
nauroi ja lauloi, hän hullutteli unenpöpperössä olevain toveriensa
kanssa, jutteli kaikenlaista tietämättä itsekään mitä sanoi.

Hän harhaili ympäri käytäviä ja kolisteli kenkineen, jotta jymisi.

Vihdoin meni hän kammioonsa; hän riisuutui omituisella
juhlallisuudella, ja sirosti laski hän kunkin vaatekappaleen tuolille
vuoteen viereen ja asettui levolle. Hän lepäsi niin hiljaa ja hymyili.

Mutta miss Ellinor matkusti seuraavana päivänä.

Aamuteen aikana, kun Franz kumartui hänen puoleensa, katsoi hän äkkiä
pojan kasvoihin ja sanoi:

"Me matkustamme tänään."

"Matkustatte, — miksi?"

"Luulitteko, että jäisin tänne?" Ja miss Ellinor nauroi.

Enempää eivät he puhuneet, eivätkä he nähneet enää toisiaan.

Näinä päivinä ei Franz tuntenut itseään. Hän eli lakkaamatta
muistoissaan ja askarteli koneellisesti samoilla paikoilla, missä häntä
ei ollut enää.

Jokin kova melu, jotkut uudet kasvot herättivät hänet äkkiä, ja
silmänräpäyksen ajan hän _näki_ salin, ja tutut pöydät ja ihmiset
ympärillään. Sitte vajosi hän takaisin horroksiinsa haluttomana
kaikkeen ja tuntien pistävää tuskaa rinnassaan.

Sellaista oli jonkun aikaa, kunnes hän eräänä kauniina päivänä heräsi,
ja äkkiä näytti hänestä että tämä kaikki oli niin kaukana ja tapahtunut
jo aikoja sitten tai ei ollut tapahtunut laisinkaan _hänelle_ tai oli
hän uneksinut.

Ja jos hän tahtoi saada jälleen kiinni muistoistaan, tuntui kuin
hänellä olisi pitkä tie kulettavanaan, ja kun hän oli saanut ne kiinni,
jäi hän seisomaan unelmissaan aarrettaan tuijottaen.

Hän palasi jälleen itsensä jumaloimiseen. _Se_ oli ohitse.

Hän kulki ympärinsä jokapäiväisissä askareissaan, velttona ja mitään
ajattelematta.

Vähitellen valtasi hänet myös viinurille ominainen hiukaisu. Hän kärsi
kantaessaan maustettuja ruokia edestakaisin. Tuoksu houkutteli häntä,
niin että hän sai aikatavalla taistella, jottei äkkiä kävisi ruokiin
käsiksi ja alkaisi niitä ahneesti hotkia.

Hän saattoi tuntea raivoa, kun hän juomarahan edestä hymyillen
suositteli herkkusuisille vieraille ruokalajeja, joita hän ei itse
saanut maistaa, ja kaukaa nurkastaan seurasi hän himokkaasti jokaista
palaa, jonka vieraat nauttivat.

Viinurit söivät huoneessa pesukellarin yläpuolella — ilma oli täytenään
keittohöyryjä ja hikisinä riisuivat toverit hännystakkinsa ja istuivat
ruuan ääreen liivinnapit auki — ja silloin pani hän lusikan pois
tympeällä inholla.

Tylsinä istuivat viinurit rinnatusten pitkän pöydän ääressä ja koskivat
tuskin paksuun puuroon ja lihaliemeen.

Mutta kun Franz palasi jälleen saliin, parkui nälkä vatsassa. Ja
kalpeana kanteli hän ruokalajeja edestakaisin, maistellen niitä
kuivalla kielellään.

Oven ulkopuolella, porraskäänteessä, pisti hän muutaman kuorukan
suuhunsa, repäsi jalan kananpojalta ja särpäsi kastiketta nopeasti ja
arasti.

Tiistaisin ikäpuoleen, jolloin hän oli vapaana, pukeutui hän ja meni
erääseen ravintolaan, jossa häntä ei tunnettu. Hän miltei juoksi
koko matkan ja saapui perille kuumana, hikisenä ja nälkäisenä.
Sitte hillitsi hän haluaan ja söi sangen verkalleen ja nautti
mahdollisimman kauan jokaisesta suuntäydestä, kunnes hän ikäänkuin
päihtyneenä halusi yhä enemmän ja enemmän ja söi nopeasti ja
ylenmäärin; kerrankin tullakseen ravituksi ja kylläiseksi ja istuakseen
puoleksi tyhjennettyjen ja kuohuvain lasien ääressä, tuntien raukeaa
sulotunnetta.

Ja sitte meni hän kotiin ja nukkui, kuorsaten, sikeää unta.

Eräänä tiistai-iltana palasi hän aikaisin kotiin, ja hän istuutui
eräälle penkille hotellin edustalla lyhtyjen alla.

Hän oli kylläinen ja hieman huumaantunut.

Oli äskettäin satanut ja viereisellä pienellä torilla oli runsaasti
vesilätäköitä. Naiset sipsuttelivat helmukset koholla ja puikkelehtivat
lätäköiden yli ja ympäri.

Franz katseli heidän erilaisia jalkojaan, tämän ohkaisia, tuon
lyhkäisiä jalkoja ja kolmannen kenkiä, jotka olivat läntällään...
Uteliaana kohotti hän katseensa jaloista notkuviin vartaloihin. Kasvot
olivat niin raittiit harsojen alla.

Hän tahtoi kiinnittää jonkun katseen itseensä. Eikö _tuo_ katsonut
häneen? Hän nousi ja läksi jälkeen.

Levotonna seurasi hän tyttöä, tähystellen silmillään solakkaa vartaloa
ja niskaa, joka häämötti ylöspäin suitun tukan alta... Mutta tämä
kääntyi eräästä portista pihaan ja katosi näkyvistä.

Franz harhaili jälleen.

Eräs katumetsästäjätär pysähtyi hänen eteensä. "Mitä tahdot, pikku
ystäväni?" kysyi hän. Franz säpsähti ja katsoi hänen kasvoihinsa.

Sitte pisti hän kätensä hänen käsivarteensa, ja he kulkivat
katukäytävää eräästä puistopaviljongista loistavaa valoa kohden.

"Kolottaako naimahammasta?" Tyttö tuli oikein imeläksi.

Mutta äkkiä päästi Franz hänen käsivartensa ja juoksi tiehensä.

"Mitä — tekeekö hän pilkkaa" — marisi tyttö — "tietääkö hän mitä
tahtoo, nulikka... Tuollainen — ottaa tytön — eikä tahdo mitään..."

Silloin joutui Franz kuulomatkan ulkopuolelle.

Hän melkein juoksi koko matkan kotiin. Kotona heittäytyi hän heti
levolle. Mutta koko yön heittelehti hän vuoteessaan ja nukkui huonosti
ja levottomasti.

Hän uneksi lakkaamatta Ellinorista.

Aamunkoitteessa nousi hän. Hän ei voinut kauemmin jäädä vuoteeseensa.
Hän oli levoton, ikäänkuin jokin häntä odottaisi ja jotakin täytyisi
tapahtua. Hän meni hämärään käytävään; täällä harhaili hän sinne tänne,
hän pysähtyi ovien eteen, ja hän kosketteli hellävaroen naisten kenkiä
ja katseli niitä pitkään; ja kun hän pisti kätensä niiden sisään, luuli
hän tuntevansa jalkojen suloista lämpöä.

Sinä päivänä vapisi hän, milloin vain joutui naisten lähelle.
Kaartuvasta kaulasta tuntui lemahtavan tuoksua häntä vastaan, ja veri
syöksähti tulvanaan hänen kasvoihinsa. Ja hänestä tuntui kuin hänellä
olisi tusina silmiä nähdäkseen heidän kaikki kauneutensa.

Hän katseli hienoja hiuskutreja heidän ohimoillaan, heidän poskiensa
siroa pyöreyttä, lanteita ja vyötäröä, joille saattoi laskea
käsivartensa; vain vilahduskin atlaspuvun peittämästä rinnasta riitti
saattamaan hänet kiusaukseen.

Näinä päivinä saapui eräs kookas, valkoverinen rouvashenkilö hotelliin.
Ensikerralla, jolloin hän astui tarjoiluhuoneeseen, tarkasteli hän —
Franz näki sen — viinureita kultasankaisten silmälasiensa lävitse.
Sitte valitsi hän Franzin.

Franz meni luo ja odotti että hän tilaisi jotakin. Franzilla oli
omituinen tapa seistä, pää hieman kumarassa ja kädet puoleksi ristissä
edessä.

Rouvan mies saapui myös ja istuutui.

"No, — otammeko illallista?" sanoi hän kääntyen. "Hm — hm" — ja hän
nauroi — "sepäs vasta viinuri!" sanoi hän. "Oo — viinuri — kaksi
illallista..."

"Hyvä"... Franz oli mennyt parisen askelta, kun hän kuuli rouvan
sanovan eikä niinkään hiljaa:

"Hänen paidanrintansa oli puhtain"...

Franz vietti kolme yötä tämän rouvan oven edessä; arkana, painautuneena
oviaukkoon kuten varas, peläten kohtaavansa kengänpuhdistajia, jotka
kulkivat käytävän lävitse karjoineen; hänen hampaansa kalisivat vilusta.

Hän meni vuoteeseensa, mutta hänen allansa poltti ja hän hiipi jälleen
tiehensä; hän istuutui tarjoiluhuoneeseen, ja hän avasi ikkunan
saadakseen ilmaa hengittääkseen. Hän kiroili itseään eikä hänen
aivoissaan ollut muuta ajatusta kuin tämä nainen.

Hän palautti mieleensä rouvan välinpitämättömät katseet, ja niihin
perusti hän toiveen, niin tuhman, että hän nauroi sille. Hän näki hänen
muotonsa ja kuuli hänen äänensä, hän näki hänen sormensa, pyöreät kuin
valkoiset käärmeet. Ja hän palasi takaisin ovelle ja seisoi siellä
kunnes päivä valkeni. Hän tiesi, että se oli aivan hullua, mutta hän
jäi sinne.

Ja kun tämä matkusti pois, tuli toinen. Hän ei voinut enää pysähtyä.
Hän rakasti tuskin naisia, hän rakasti suita, kauloja, kauneusmerkkejä,
ruumiita.

Hän tähysteli jokaisen naisen jälkeen. Jok'ainoaan heitti hän
toivonsa uudelleen. Hän oli aina valmiina, aivan kuin tarjolla.
Koko kauneutensa, joka aina veti vertoja muille miehille, _heidän_
miehilleen — tarjosi hän heille. Mutta he eivät nähneet häntä lainkaan.

Mutta öisin saapuivat häipyvät muistot, silmistä, jotka katselivat
hänen kasvojaan, lämpimästä kädestä, josta hän sai juomarahoja. Ja hän
kiihotti itseään tällä pikkupisaralla, joka ainoastaan lisäsi hänen
janoaan...

Usein pujahti Franz ulos tarjoiluhuoneesta ja hiipi käytävien lävitse.
Hän väjyi ovien edessä. Hän kurkisteli avaimenreijistä sisään.

Päivällisellä, jolloin herrat ja naiset istuivat rivissä vieretysten,
saattoi tapahtua, että jokin herroista, joka hymyillen oli kumartunut
naapuritartansa kohden, horjahti hämmästyksestä. Hänestä olivat
näyttäneet niin kummallisilta kasvot tarjottimen yläpuolella, kun Franz
tarjoili. Pojalla oli ikäänkuin _vihaa_ silmissään.

Päivällisen jälkeen, kahvia juodessa, saattoi joku herroista, sikarinsa
sytytettyään, sanoa vaimolleen tai sisarelleen:

"Hiton kaunis mies."

Franz kuuli sen.

Ja nainen kohotti katseensa ja katsoi häneen kuten kuvapatsaaseen ja
sanoi:

"Menetteleehän tuo — alallaan."

Niin meni päivä päivän perästä. Hän ei ajatellut mitään muuta paitsi
_sitä_.

Hän varasti heiltä pikaisia kosketuksia; he eivät sitä huomanneet
lainkaan. Hän melkein loukkasi heitä — he eivät tunteneet sitä lainkaan.

Ja kun uusi päivä oli laahautunut esiin ja kulunut illoilleen ja sali
tyhjeni, seisoi Franz tuntikaudet nojaten porrasten käsitankoa vasten;
ainoa takaan jäsentänsä liikauttamatta tuijotteli hän kalpeana eteensä
sähkövalossa.

Hänen mielensä täytti kolkko epätoivo, voimaton raivo, joka etsi
vastausta eikä löytänyt mitään eikä tiennyt mihin kääntyä.

Väliin kävi hän kotona. Hänestä tuntui, että se lievensi.

Matami Pander istui itkeä nyyhkyttäen.

"Tuossa hän istuu", sanoi hän vaimolle, joi auttoi häntä vaatteiden
kaulaamisessa, "ja hänen kasvonsa ovat kuin itse surkeus eikä hän
puhunut niin luotuista sanaa. Mutta kyllä tiedetään mitä se on — hohoi
— kyllä tiedetään mitä se on"...

Franz ei tahtonut valoa — parasta oli pimeässä. Hän riisui vaatteensa
ja istui nurkassa vanhalla sohvalla. Matami Pander otti tuolin ja
istuutui hänen eteensä. Hän otti pojan kädet omien käsiensä väliin ja
taputteli niitä hiljaa. Ja poika hymyili hänelle väsyneesti ja vaieten
ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.

"Mitä se on, poikani — pikkupoikani — mikä poikaani vaivaa?"

Mutta kun Franz oli mennyt, sadatteli matami Pander apulaisvaimolle
koko naisväkeä.

"Heidän tähtensä, letukoiden, hän on sellainen, ja — herran nimessä —
eipä hän olekaan niin kaukainen hienolle maailmalle."

Eräänä tiistai-iltana meni Franz teatteriin katsomaan muuatta operettia.

Se oli pieni satu turkkilaisesta prinsessasta.

Eräs paksu möhömaha eunukki teki lemmenkujeitaan, jotta koko huone
raikui. Hänet huudettiin esiin uudestaan ja uudestaan, ja hän teki
temppunsa yhä ovelammin ja lauloi laulunsa jälleen:

    Aber — es hat keinen Verth —
    es hat keinen Verth.

Franz istui pimeässä eräässä aitiossa. Hän heitti päänsä takakenoon ja
itki.

Näytöksen loputtua poistui hän.

Hän poikkesi Gänsemarkiin päin ja erääseen tämän kaupunginosan kapeista
kujista. Sinne jäi hän koko yöksi.

Mutta kun hän heräsi aamunkoitteessa ja puolihämärässä näki naisen
vieressään, hypähti hän pystyyn ja juoksi tiehensä.

Häntä tympäisi niin, että häntä aivan yökötti. Häntä poltti ja hänen
päätänsä särki. Inho kidutti häntä niin, jotta hänen täytyi aivan
parahtaa.

Hän meni kotiin, vaikkei halunnutkaan levolle. Takaportaista hän hiipi
ravintolaan.

Alkoi jo olla valoisaa, ja harmaa kajastus lankesi lasikatosta sisään.

Franz istuutui kiviportaille pää painuneena käsiin.

Ja istuessaan siinä hiljaa katsellen avonaisesta ovesta saliin, jossa
hän eli elämäänsä, liukui kaikki pohjattoman syvään ja mittaamattomaan
kuiluun Hän katseli pitkin käsitankoa — tuolit lepäsivät käännettyinä
kumolleen pöydänreunaa vasten, pöytiä peittivät puolilikaiset liinat...
Keinotekoiset palmut töyhdöttivät majolika-astioissaan.

Franz ei ajatellut mitään, ei tuntenut mitään Mutta hänen mieleensä
heräsi jotakin ikäänkuin tukahdutettua kummastusta, että tämä oli
elämää.

Lamppujen sammuttaja oli unhottanut tänne pitkät tikapuunsa
sammuttaessaan eilen illalla. Niiden portaalla seisoi Franz sitoessaan
kaulansa tankoon oven yläpuolelle.

Akat, jotka lakaisivat huoneita, löysivät hänet, ja nousi aika hälinä,
ja yövartija saapui paikalle. Hän näytti kamalalta, kieli riippui
ulkona suusta.

Tirehtöri saapui yöpuvussaan ja kiroili, jotta sali kaikui. Parisen
toveria laahasivat hänet kolmanteen kerrokseen erääseen huoneeseen,
jossa säilytettiin ravintolan vierasten matkatavaroita.

He raivasivat eräältä pöydältä vaatelaukut ja hatturasiat ja laskivat
hänet sinne matka-arkkujen väliin. Pari akkaa, jotka ravintolassa
kuorivat perunoita, pesivät ruumiin ja peittivät sen lakanalla.

Aamupäivällä tuli Johanne sisään. Hän tahtoi nähdä vainajan.

Verkalleen nosti hän lakanaa, jättäen ainoastaan pään peittoon. Hän ei
itkenyt, mutta katsoi hiljaa ruumista.

Tämä oli valkea kuin marmori. Johanne ei ollut ikinään nähnyt mitään
niin ihanaa.

Ja katsoessaan tätä kuollutta ruumista, jota kohtaan hän oli turhaan
tuntenut niin suurta hellyyttä, ojensi Johanne — hän ei tiennyt
itsekään miksi — nyrkkiin puristetun kätensä taivasta kohden.




KAUNIS PÄIVÄ.


I.

Kukaan ei käsittänyt, kuinka se oli ollut mahdollista.

Kun kenraali af Varén oli saanut päähänsä, että nyt _tahtoi_ hän saada
rouva Sofie Simonin'in esiintymään täällä syrjäisessä sopukassaan, ja
sähkösanoma oli saapunut, että rouva suostui siihen kunniaan — 6,000
frangin korvausta vastaan, maksettava Suomen pankissa — oli Etvöksen
pariskunta tietysti heti listojen kera liikkeellä.

He kiersivät listojen kera joka kerta, kun tarkotusta varten
valittu toimikunta pani toimeen keräyksen tai myyjäiset tai tilatut
tanssiaiset; joka kerta oli toimikunnissa sekä järjestäjänä että
juoksijana rouva Etvös: pieni, kutistunut ja kaitahartiainen olento,
ylhäältä alas asti litteä kuin lauta; kaikki hänessä oli liikkeessä,
pää ja kädet ja jalat ja suu myös; silmät olivat ainoat, jotka eivät
olleet mukana kaikessa tässä liikkeessä eivätkä näyttäneet tietävän
mitä suu soitti, ne paloivat aina ikäänkuin muissa huolissaan syvällä
kuopissaan.

Ja apuopettaja, housut ylen ylhäällä hoikissa kintuissaan ja
kirjotusvihkoja taskut pullollaan — kuinka hännystakki leiskuikaan
hänen juostessaan leveine rintoineen ja niska jäkässä kuten
jäärällä, joka puittaa myrskyä pakoon. Leveä rintakehä ja jäkkäniska
olivat oikeastaan ainoat, mitä oli jäänyt jälelle helsinkiläisestä
ylioppilaslaulajasta Jakob Etvöksestä, jota sanottiin sankariksi...

Etvöksen pariskunta, oli nyt kuten sanottu, juossut keräämässä Sofie
Simonin-konsertin ennakko-tilauksia tapansa mukaan, ja he olivat
asemasillalla hänen tuloaan odottamassa kuten kaikki muutkin: Muutamat
toimikunnan jäsenet seisoivat aivan liikkumattoman jäykkinä, toiset
sipsuttelivat edestakaisin; ainoastaan kenraalitar, kädessään suuri
kukkavihko, joka oli aijottu tervetulijaisiksi, näytti aivan yhtä
ylhäisen uniselta kun hänellä oli tapana.

Ja sitte oli rouva Simonin saapunut, pieni, hauska ja hymyilevä olento,
ja hän oli nyökkäillyt ja tervehtinyt ja puhunut — ja ajoi; kenraalin
vaunuissa, "seurueineen", johon kuului kaksi herraa ja apulainen
kolmantena kenraalin tavallisella paikalla vaunuissa.

Herra tiesi, kuinka Etvös oli tänne vaunuihin joutunut; rouva Simonin
oli vain nauranut ja seurueen herrat olivat nauraneet ja ovi oli
lyöty kiinni, jotta Etvöksen villainen kaulahuivi jäi väliin — rouva
Etvöksen virkkaamat villaiset kaulahuivit olivat muuten Etvöksen
perheen pääasiallinen suoja talvea vastaan, vaikkakin ne rajoittuivat
suojelemaan etupäässä vain kaulaa —; kenraali seisoi katsoen jokseenkin
pitkään poistuvain omien vaunujensa jälkeen, _hän_ ei ollut ehtinyt
muuta kun tehdä monia kumarruksia vaununoven edessä.

Tällä ajomatkalla se kai tapahtui, tai kentiesi heidän erotessaan.
Rouva Simonin oli sanonut sydämensä viattomuudessa:

"Jaa — syömme siis huomenna teillä."

Mistä herrannimessä hän tiesi, kuka toimikunnassa oli päänä ja kuka
häntänä.

Herra Etvös seisoi hattu kädessä hotellin portilla vielä kauan sen
jälkeen, kun rouva Simonin oli noussut pois vaunuista ja mennyt
sisälle. Hän ei oikein tiennyt, _käsittikö_ hän.

He tahtoivat syödä heillä huomenna.

He tahtoivat tehdä hänelle sen kunnian ja syödä heillä huomenna.

Hän ei voinut saada enää mistään selvää käsitystä, mutta hän vain
juoksi kotiinpäin, kotiin Adolfan luo, kotiin saadakseen sen
sanotuksi... sillä olihan sentään jotakin painavaa tämän kunnian
mukana: herra Etvöksestä tuntui että hän alkoi tulla aivan kuumaksi
juostessaan.

"Mutta Jakob, mutta Jakob", huusi rouva; hän oli vielä parhaimmassa
puvussaan ja hoiteli kaikkein pienintään. Rouva Etvöksestä oli sangen
vaikeaa muutella yhä pukujaan, sillä aina täytyi hänen kesken kaiken
juosta johonkin nurkkaan hoitelemaan yhdeksästä pienokaisestaan
jotakuta, joka lankesi ja pillahti itkemään.

Etvös istuutui vain jäykkänä eräälle tuolille. Hän tunsi tulevansa
miltei hengästyneemmäksi täällä sisällä, jossa kahdeksan
merenruokotuolia seisoivat katsellen pitkään toisiaan ja tapetit
(Etvös näki sen nyt) olivat paikatut niin monilla kiinniliimatuilla
paperipaloilla.

"Mutta Jakob, mutta Jakob — mikä nyt on?"

Rouva jäi huolestuneena seisomaan pienimpänsä käsivarrellaan.

"He syövät täällä huomenna", sanoi Etvös jyrkästi, kuten mies, joka
jättää kaiken oman onnensa nojaan.

"Ketkä? He?" kysyi rouva Etvös, joka ei ymmärtänyt lainkaan. Heillähän
eivät syöneet koskaan muut kuin nämä kymmenen tässä — ja sitte hän itse
ja apulainen sen, mikä jäi näiltä kymmeneltä tähteeksi.

"Sepä rouva — rouva Simonin — hän tahtoo syödä meillä."

Ja kentiesi etupäässä hieman tuulettaakseen painostavaa ilmaa, alkoi
herra Etvös puhua sangen kovalla äänellä — mutta jokseenkin katkonaisin
lausein — kunniasta, tästä suuresta kunniasta; olivathan he suorastaan
päässeet kenraalin edelle.

Mutta rouva Etvös ei kuullut. Hän oli ensin lysähtänyt istualleen,
katsellen. Etvökseen tavattoman pelästynein silmin. Sitte sanoi hän
hiljaisella valittavalla äänellä:

"Oi, mutta Jakob, kuinka se voi olla mahdollista? Oi, mutta Jakob,
kuinka se olikaan mahdollista?"

Rouva Etvös ei oikeastaan epäillyt hetkistäkään, että se _oli_
mahdollista. Hän oli niin perinpohjin tottunut siihen, että pelätyt
asiat aina tapahtuivat.

Etvös vaikeni kunnioineen ja kuivaili otsaansa: hän ei tiennyt
itsekään, kuinka se oli ollut mahdollista.

"Hän sanoi tahtovansa syödä meillä", kertasi hän huohottaen.

"Joko huomenna, sanot sinä?" kysyi rouva Etvös.

"Niin — tyttöni."

Rouva Etvös siveli istuessaan laihalla kädellään ohutta tukkaansa
alaspäin ohimoille. Hänellä oli sellainen tapa, kun tapahtui jotakin
erittäin kiusallista. Näytti kuin hän olisi vuosien vieriessä kaivanut
ohimoparkoihinsa pari hautaa, niin kuopallaan ne olivat. Nyt kivisteli
hän kivistelemistään:

"Oi — mutta, Jakob, _täällä_ — oi — mutta, Jakob, _täällä_", sanoi hän
ja levitti molemmat kätensä.

Hän katseli huonetta seinästä seinään: ei, täällähän ei ollut
ainoatakaan säällistä huonekalua.

Etvös ei vastannut. Hän katsoi vaikenemisen parhaaksi.

Syntyi hetkisen äänettömyys, rouva Etvös oli alkanut kävellä edes
takaisin.

"Etkö voi saada lykkäystä?" kysyi hän hyvin hiljaa.

"Kyllä kai, tyttöni, kyllä kai, tyttöni", — se herätti toivon idun
Etvöksen mielessä. "_Voinhan_ saada, _voinhan_ saada,” kertaili hän.

"Mutta kaksisataa markkaa, mutta kaksisataa markkaa, (rouva Etvös
sanoi sen sellaisella äänellä kuin ei mikään inhimillinen mahti voisi
saada summaa kohoamaan), sellaista ei saada aikaan vähemmällä kuin
kahdellasadalla markalla..."

Rouva Etvös mainitsi summan suuruuden aivan sattumalta; todellisuudessa
ei hän aavistanutkaan, mitä sellainen maksoi: heillä ei ollut käynyt
vieraita senjälkeen kuin kolmas näistä yhdeksästä oli kastettu, ja
silloinkin oli ollut vain Etvöksen opettajatovereita "ottamassa
voileipää."

Rouva Etvös jatkoi kävelyään edestakaisin. Hän oli jo aivan iloissaan
tämän viime käänteen jälkeen.

"Silloinhan täytyy kutsua koko komitea", sanoi hän väsähtäneellä
äänellään.

"Niin, tyttöni", vastasi Etvös, joka oli tullut sangen hiljaiseksi
sitte kun oli puhuttu lykkäyksestä.

Rouva Etvös ajatteli: Ruoka ei ollut pahin, he voivat ottaa
keittäjättären... Mutta kaikki muu, kaikki muu... yksistään
pöytäliinatkin — — rouva Etvös luuli tosiaan, ettei hänellä ollut
kahtakaan liinaa.

"Menetkö siis, Jakob", sanoi hän samalla hiljaisella äänellä,
"hommaamaan... rahoja?"

"Kyllä, tyttöni", vastasi Etvös. Hän aivan hikoili. Lykkäyksestä ei
voinut olla puhettakaan eikä hän tiennyt enää, mistä ne kaksi sataa
olivat otettavat, sillä viimeksi syntynyt yhdeksästä pienokaisesta
parkui keskellä lattiaa.

"Lapsi, lapsi", asetteli edestakaisin kävelevä rouva Etvös. Kysymys oli
kahdeksannesta, joka peuhasi ruokahuoneessa.

"Jaa, niinpä menen sitte", sanoi Etvös nousten, hänen pitkät jalkansa
olivat sangen raskaat.

Rouva Etvös pysähtyi hieman.

"Ne kaksi sataa voi kai lainata Cerlachiukselta", sanoi hän viivytellen.

"Olin ajatellut sitä", sanoi Etvös. Hän ei ollut ajatellut niin mitään.
Mutta nyt meni hän koettamaan.

Hänen mentyään painausi rouva Etvös tuokioksi samalle tuolille, jonka
hän oli jättänyt — kun päivisin tapahtui vain harvoin, että hän pääsi
istumaan, näytti siltä kuin hän olisi pyörällä päästään.

"Oi — ei, ei, ruoka ei ole pahin — oi, ei, ruoka ei ole pahin", puheli
hän istuessaan päätään nyökytellen.

"Mitä se on?" kysyi hän hypähtäen pystyyn. Ruokahuoneesta kuului
jymähdys, jotta puutalo heilahti saumoillaan. Yksi yhdeksästä oli
pudonnut jostakin.

"Silla, Silla", huusi rouva Etvös tytölle.

"Sil — — la..."

"Ja minullahan on vielä kappa ylläni", sanoi rouva Etvös ja tarttui
hämillään tukkaansa. Rouva Etvökselle oli tavallista että näin
äkillisesti huomasi olevan yllään, hieman sopimattomaan aikaan, tämän
tai toisen vaatekappaleen.

"Silla, Silla", jatkoi hän huutamistaan riisuessaan kappaansa.

Silla näyttäytyi lattiariepuineen: yksi tai toinen nuorimmista pujahti
aina aavistamatta johonkin nurkkaan.

"Niin, niin", sanoi rouva Etvös (hän oli jälleen kokonaan liikkeessä),
"nyt on kysymys muusta..."

Sillan oli mentävä lehtorin rouvalta kysymään keittäjättären osotetta.


II.

Apuopettaja Etvös oli saanut lainaksi 100 markkaa, jotka hän sai maksaa
myöhemmin, sanoi herra Cerlachius kylläkin hyväntahtoisesti.

Kun hän palasi kotiin, oli koko talo mullin mallin. Eteiseen olivat
kaikki huonekalut kasatut kokoon — ne olivat vähällä painua ruttuun
toistensa alla. Kaikki pienokaiset tölmäilivät ulos ja sisälle,
ikäänkuin koko talo olisi ollut jokin kilparata. Sisällä hankasi Silla
lattiaa, ja hänellä oli eräs määrätty vaatekappale ympäri korvien,
ja äärimmäisen keveästi puettu takapuoli keikkui korkealla ilmassa —
pelkästä innosta.

Rouva Etvös istui ruokahuoneessa "pöytäliinakankaan" keskellä.

"Saitko sinä ne?" kysyi hän hätiköiden ja kohotti katseensa Jakob’iin.

Apulaisessa oli jotakin omituisen leveää, jotta rouva tiesi heti, että
hänellä oli _jotakin_.

"Satanen tälle päivälle!" sanoi Etvös ja lähetti viisi kahdenkymmenen
markan kultarahaa pöydälle.

"No — luojan kiitos..."

Sanat tulivat huoaten: tämä tieto oli kuin toivonpisara hänen huoltensa
mereen.

"Mene sitte sisälle Etvös", sanoi rouva. "Sinullahan on vihkoja."

Apulainen ei mennyt, hän oli tullut niin ylpeäksi ja puheli kaikista
niistä, jotka heidän täytyi kutsua.

"Ja sitte täytyy meidän koristella", sanoi hän, "tietysti täällä on
somistettava." Hän löi kuvaavasti pitkällä käsivarrellaan ammottavaan
seinään, ikäänkuin kiinnittäisi siihen näkymättömiä koristeita.

"Kultaseni, kultaseni", sanoi hän, "vähällä voi saada paljon aikaan."

"Niin, Etvös, niin — — mutta mene nyt sisään."

Yhdenkään huoneen lattiassa ei ollut kuivaa paikkaa. Silla pesi,
jotta vesi vaahtosi, ja Emmeline, vanhin pienokaisista, kulki kovine
kenkineen ja kuivaili sisälle jätettyjä suurempia huonekaluja —
etvökseläisten huonekaluissa piili ympärinsä niin monia pienten sormien
jälkiä.

Rouva Etvöksellä olivat lasit pöydällä tarkastusta varten. Se oli
surkean sälöinen kokoelma; rouva Etvös laski väsyneenä kätensä
helmaansa.

"Kultaseni", sanoi Etvös, "lasit me lainaamme."

Rouva Etvöksen mielestä ne _täytyi_ lainata.

"Niin", sanoi hän, "mutta se maksaa, Jakob."

Herra Etvös meni.

Pian näyttäytyi mustapukuinen, tavattoman pitkänhuiskea olento, jonka
rouva Etvös suuresti peläten sai sijotetuksi eräälle tuolille keskelle
märkää lattiaa.

Hän oli keittäjätär, matami Börner.

Hän jäi istumaan äänetönnä ja odotti silmät tähdättynä rouvaan
ja pää keikistettynä torjuvasti taaksepäin, ja rouva Etvös tuli
pelästyneemmäksi: hän luuli että vaimo oli jo loukkaantunut. Sitä
saattoi matami Börneristä helposti ajatella katsoen hänen päänsä
omituiseen asentoon; todellisuudessa oli se vain hänen ammatistaan
johtunut tapa, sillä hänen täytyi pitää päänsä mahdollisimman kaukana
paistinpannusta.

"Niin", sanoi rouva Etvös, "luultavasti" — hän puhui, ikäänkuin
pyytäisi anteeksi jotain erehdystä — "näemme huomenna luonamme joitakin
vieraita... meidän pitäisi laittaa..."

"Illallinen", lisäsi hän äänellä, jota tuskin kuuli.

Matami Börner nyökäytti vain päätänsä. Sitte kysyi hän heikolla
painolla, hyvänsävyisellä äänellä ja katsellen laseihin:

"Kuinka monelle hengelle?"

"Niin — tuota —" sammalsi rouva Etvös, jonka kysymys, ja ääni, jolla se
oli tehty, saattoi yhä enemmän hämilleen: Hänestä näyttää se kai _aivan
mahdottomalta_, tuumi hän itsekseen.

"He — tuota", sanoi hän, "he ovat toivottuja vieraita, sangen
toivottuja vieraita, matami."

"Sitte heitä kai on vähintäin kuusi", sanoi matami Börner samalla
laimealla äänellä. Matami Börnerissä oli aina jotakin, ikäänkuin hän
puhuisi kädet ristissä.

"Jaa", vastasi rouva Etvös, joka lakkaamatta kiehenteli tuolillaan; hän
olisi vastannut myöntävästi, vaikkapa matami olisi sanonut kuusitoista.

Matami Börner alkoi laittaa ruokalistaa ja mainitsi ruokalajeja ja
jälkiruokia ja "reunakoristeita" sellaisella äänellä kuin lukisi
julistusta maansurusta kirkkomäellä (ääni johtui matami Börnerin
sairaudesta: hänellä oli alati haavoja suolissaan, sillä keittäessään
oli hänen pakko ylenmäärin maistella ruokien makua), rouva Etvöksen,
joka ei mitään ymmärtänyt, niin vähän hänellä oli keittotaitoa yli
jokapäiväisen, hokiessa hokemistaan:

"Jaa — kunhan siitä vaan tulee kaunista, kunhan siitä vaan tulee
kaunista..." Ja äkkiä löi hän käsivartensa ikäänkuin suojellen
onnettomain lasien ympärille; hänestä näytti ettei matami aikonut
niistä silmiään kääntääkään.

"Lasit me lainaamme", sanoi hän sammaltaen.

Mutta matami Börner veteli hyvänaikaa edelleen surullista nuottiaan,
rouva Etvöksen, joka yhä luuli että matamia painoi niin raskaasti
erityisesti _heidän_ asemansa, masentuessa yhä enemmän ja enemmän — jo
niistä uimistakin, joita keittäjätär lasketteli suustaan.

"Niin, se käy vaikeaksi, se käy tosiaankin vaikeaks..." sanoi rouva
Etvös valittaen.

"Ja mitä kaikkea se sitte maksaa?" kysyi hän samaan hengenvetoon.

Hänen silmänsä seurasivat huolestuneina matamin kovapintaisia sormia,
jotka alkoivat liikkua laskien pöydän reunalla, ikäänkuin hän soittaisi
harjotuksia pianolla.

"No, olemme tänä iltana autetut seitsemälläkymmenellä markalla, ensi
aluksi..."

Rouva Etvöksen selkärankaa hiipaisi, se vei satamarkkasen jokseenkin
lopuilleen.

"Jaa", sanoi hän "ne tahdon antaa teille heti", ja hän pani kultapalat
pöydälle, yhden toisensa jälkeen — mutta äkkiä sai hän kyyneleet
silmiinsä.

Matami Börner otti ne.

"Missä sitte aijotaan syödä?" kysyi hän samalla äänensävyllä kuin
ennenkin.

Oli mahdotonta sanoa, kuinka tämä matamin alituinen huolellisuus
tuskastutti rouva Etvöstä.

"Syödäkö?" — sana ikäänkuin sysäytyi hänen suustaan. — "Syödäkö? Niin,
täällä tietysti syödään."

"No — niin", sanoi matami Börner, joka kentiesi ei kuullut lainkaan,
mutta näytti kuitenkin siltä, kuin jokainen vastaus olisi uusi
jobinposti hänen mielestään.

"Ei, näettekös, ei, emme ole vielä valmistuneet, se on tullut niin
äkkiä, kaikki tyyni niin äkkiä", sammalteli rouva Etvös.

Matami Börner pyysi ainoastaan saadakseen nähdä kyökkiä.

Rouva Etvös oli hiljaisuudessa kauan vavissut kyökkiä ajatellessaan —
kyökkiaskareet eivät olleet Sillan parhaita puolia, eikä voinut sanoa,
että se juuri loisti.

"Niin — kyökkiä", sanoi hän, "tietysti..."

Hän nousi tuoliltaan.

"Lapset, lapset", asetteli hän. "Lapset..."

Yhdeksän pienokaista olivat vähitellen kerääntyneet yhteen kasaan
märälle lattialle ja peuhasivat hälisten ja telmivät tavattomassa
sekamelskassa toistensa selässä: he ymmärsivät että oli kysymys
ruuasta, paljosta ruuasta.

"Emmeline, valaise meille", sanoi rouva Etvös; "tätä tietä, olkaa hyvä,
tätä tietä... niin emmehän ole vielä valmistuneet..."

Kyökissä oli Sillalla vaatteita kuivamassa neljällä nuoralla.

"Oh, Sillalla on luullakseni ollut yhtä ja toista pientä pesussa",
nauroi rouva Etvös ja alkoi hämillään tempoa puolimärkiä pikkupaitoja
alas, keskelle kyökkiä.

"Missä on hella?" kysyi matami Börner vain.

"Niin, näytä, Emmeline, valoa..."

Emmeline piti kynttilää lähellä kaitaa laitosta, mikä enimmäkseen oli
peitettynä muutamilla kummallisilla säkkikankaan kappaleilla, joita
Silla nimitti esiliinoiksi; tämä oli hella.

"Neljä reikää", sanoi matami Börner, joka suunnitteli sotaretkeä ja
kumartui katsomaan tulisijaan huolestuneine silmineen.

"Niin, se on hieman ruosteinen; valaise Emmeline; se on hieman
ruosteinen", sanoi rouva Etvös, jonka sydän oli puristunut kokoon:
hänestä tuntui tämä vieras vaimo näkevän heidän köyhyytensä pohjaa
myöten tämän käyttämättömän ja hoitamattoman hellan ääressä.

"Se on hieman ruosteinen..." (kolmen reiän renkaat olivat aivan
punaiset, Etvöksellä riitti keittämiseen yksi ainoa reikä).

"Mutta posliineja meillä on", sanoi hän aivan aiheettomasti;
"täydellinen pöytäkalusto kahdeksalle, kronbergiläinen kalusto",
kertaili hän, takertuen kalustoon, kokonaan maahanlyötynä tämän
punaiseksi ruostuneen hellan ääressä.

"Morsiuslahja", jatkoi hän "kronbergiläisestä talosta."

Ja hän aikoi äkkiä kertoa tästä kronbergiläisestä talosta,
jossa hän oli ollut ottotyttärenä (rouva Etvös oli ollut siellä
kotiopettajattarena), kun vanha kreivi vielä eli ja _matkusteli_ —
kertoi innokkaasti ja kuumeentapaisesti, kerskuen, virtanaan, ikäänkuin
tahtoisi koristaa kaikilla kronbergiläisillä antimilla tämän tyhjän
kyökin.

"Niin, hyvää yötä sitte", sanoi matami Börner, jonka kärsimyksiä ei
Kronbergin kreivillinen perhe näyttänyt lieventävän. "Tulen siis
seitsemän aikaan."

"Hyvää yötä — näytä Emmeline valoa."

"Hyvää yötä."

Emmeline näytti valoa matami Börnerille. Rouva Etvös jäi kylmään
kyökkiin — hän istui ja itki vanhalla pölkyllä kylmän tulisijan ääressä.

Sitte tuli joku hiipien pimeässä.

Hän oli Emmeline. Hän pysähtyi hieman syrjään itkevästä äidistä. Sitte
kietasi hän kätensä hänen kaulaansa.

"Äiti", kuiskasi hän, "miksi ne vieraat meille tulevat?"

Rouva Etvös otti hänen kätensä pois kasvoiltaan.

"Vaiti", sanoi hän, "kuulen isän äänen;" ja he menivät sisään.

Etvöksen ääni oli helppo kuulla, sillä hän huusi kautta kaikkien
huoneiden juostessaan sinne ja tänne, jotta housut leiskuivat.

"Niin, he tulevat, he tulevat", huusi hän, ikäänkuin olisi vielä
epäillyt tätä ihmettä; "olen ollut hotellissa _hänen luonaan_", sanoi
hän ja ikäänkuin alensi ääntään.

"Mutta, Etvös..."

"He pyysivät minua, hehän pyysivät minua, tyttöni", puolusti Etvös
itseään.

"Mutta Adolfa, kuinka hän soitti" sanoi hän äkkiä aivan toisella
äänensävyllä ja istuutui kahdareisin eräälle tuolille, jäkkäniska
kumarassa, ikäänkuin hän kuulisi vielä soittoa...

Etvös oli hotellissa rouva Simoninin luona — turkkien ja matkakirstujen
ja lippaiden ja puoleksi nautitun aterian keskellä — istunut
kuunnellen, silmissään ilme kuten nälkäisellä koiralla.

"Te pidätte musiikista?" oli rouva sanonut aivan välinpitämättömästi,
sormin juoksuttaen Liszt’in kappaleiden sävelikköjä.

Hän, Etvös, oli ainoastaan nyökännyt, silmät rouvan kasvoissa.

Rouva oli nauranut sormiensa kiitäessä; ja tenoristi oli purkanut
matkakirstuista laahushameita ja levittänyt paitoja tuoleille ja
löytänyt tohvelit laakeriseppeleeseen käärittynä... rouva oli
hypännyt yhtäkkiä erääseen marssiin ja soittanut vielä erään finalin
koettaakseen sormiaan matkan jälkeen.

"Hat nichts gelitten", oli hän sanonut hyvin tyytyväisenä ja antanut
käsiensä vajota helmaansa.

"Sie lieben das?" oli hän sanonut hyväntahtoisella
välinpitämättömyydellä ja nostanut oikean polvensa vasemman päälle,
kääntyessään tuolillaan Etvökseen katsomaan — hän oli unhottanut koko
miehen.

Apulainen oli tuijottanut liikkumatonna eteensä turkkien ja
laahushameiden keskellä — vetreät vedet olivat juosseet hänen
poskilleen.

... Rouva Etvös ei ollut valmis ottamaan osaa tähän innostukseen. Hän
sanoi vain:

"Keittäjätär oli täällä."

"No", sanoi Etvös ja keinutteli päätään.

"Hän meni, mukanaan seitsemänkymmentä markkaa — ensi aluksi..."

Oli kuin Etvös olisi herännyt. Mutta sitte hän sanoi:

"Meillä kai on vielä _luottoakin_ — suuremmissa kaupoissa."

Tavallisesti ei perhe juuri tehnyt ostoksiaan suuremmissa kaupoissa —
sinne ei heillä siis ollut velkaa.

Rouva Etvös oli jo sitä ajatellut: Jakob Svenssonilta voivat he saada
velaksi, ja Jakob Svenssonilla oli melkein kaikkea.

"Jakob Svenssonilla on _viiniäkin_", sanoi apulainen mietteissään.

"Niin, Jakob", myönsi rouva Etvös nyökäten; "mutta sehän täytyy kerran
maksaakin."

Apulainen tiesi sen.

"Mutta nyt on kysymys kunniasta, tyttöni", sanoi hän ja alkoi kävellä
edes takaisin.

"Meitä tulee kuusitoista?"

"Niin", vastasi rouva Etvös, "jos _tahdomme_ ottaa lehtorin rouvineen
mukaan."

Apulainen pysähtyi keskelle huonetta ojennetuin käsin, ja hän sanoi
jälleen silmissään aivan sama katse kuin ennen:

"Adolfa, kuinka hän soitti!"

       *       *       *       *       *

Rouva Etvös oli saanut Etvöksen levolle ja samoin kahdeksan
pienokaistaan.

Etvös oli vain vastuksena valveilla ollessaan. Hän joko muisteli
jotakin tai sai "aatteen" joka viides minuutti ja käveli sitte sitä
kehittäen edes takaisin märän lattian ylitse.

Mutta nyt oli hän mennyt levolle, ja ainoastaan Emmeline oli jäänyt
valveille.

Hän auttoi astiain kuivaamisessa ja kuivasi niin varovasti ja
näppärästi, suussaan ja silmissään innokkaan lapsen jäykkä ilme —
lautasen lautasen jälkeen.

"Lista, lista — missä on nyt lista?"

Oli kysymys keittäjättären tarvitseman "soikon" piirroksesta. Se löytyi
vihdoin kaapista ja aprikoiden kumartui rouva Etvös "listan" ylitse.

Niitä ei voinut lainata.

"Äiti", sanoi Emmeline ajattelevaisen tai pikemmin salaperäisen
näköisenä — oli niin monia asioita, joista hänen ja äidin oli tapana
kuiskailla ja joita ei kukaan muu saanut kuulla —.

"Klubissa on Gerdalla niin monta soikkoa."

Mutta rouva Etvös ei kuullut. Tänä iltana tunkeutuivat kaikki
ajatukset hänen mieleensä sekamelskassa, unhotetut ja puoliunhotetut
jo aikoja sitte. Hän ajatteli kronbergiläistä aikaansa, jolloin he
matkustelivat... Ja hän ajatteli talvea, jolloin he kohtasivat ensi
kerran, kun hän lauloi soloa kaikissa konserteissa juhlasalissa...

"Niin, äiti", sanoi Emmeline jälleen; "niitä on klubissa." Hänen
huolestuneet ajatuksensa askartelivat lakkaamatta soikon kerällä.

"Niin, tyttöseni."

Rouva Etvös heräsi.

"Oi Jumala", sanoi hän. "Kunhan emme vain unhottaisi toimittaa
pulikkaa pianon koholla olevan jalan alle." Tämä oli ajatusyhteydessä
konserttien kera juhlasalissa.

"Ja mene nyt sisään, Emmeline, mene nyt sisään."

Emmeline nousi ja asetti näppärästi kaikki yhteen kasaan. Sitte sanoi
hän jääden seisomaan äitinsä rinnalle:

"Äiti — uskotko, että keittäjätär on rehellinen?"

"Meidän täytyy toivoa niin", huokasi rouva Etvös. "Hyvää yötä,
tyttöseni."

Rouva Etvös nousi. Hän tahtoi nähdä, oliko arkihuoneen lattia jo kuiva.
Kynttilä kädessään seisoi hän keskellä huonetta ja katseli kaikkialle
ympärilleen.

Koskaan ei huone ollut näyttänyt hänestä niin köyhältä.

Kovotetut uutimet, jotka kuitenkaan eivät olleet silitetyt, verhotut
tuolit, mutta ei kuitenkaan mitään täytettä verhojen alla, ja peitellyt
käsiliinoilla, joilla tyttölapset kunnioittivat häntä jouluna — kaikki
niin mitätöntä, niin naurettavaa...

Niin — niin — aivan niin. Täällä oli hän ahertanut elämänsä. Täällä
oli hän synnyttänyt lapsia, turhaan laskien niiden lukua, ja imettänyt
ja tuudittanut ja synnyttänyt jälleen ja turhaan säästellyt; ja
synnyttänyt uudelleen ja aina "varonut" turhaan — ja kaikki tuli
kuluneeksi ja rappiolle...

Ja Etvös — tämä taivutti selkänsä kuten hänkin. Vaimo eli elämäänsä
ruok'ajasta ruok’aikaan, mies mennen kouluun ja tullen koulusta...
Mutta rakastivathan he toisiaan. Oi — rakastivatko he? Hän ei enää
tiennyt mitään. Kuului kai rakastamiseen ajatuksiakin. Ja rouva
Etvöksestä tuntuivat ne ainoastaan tylsyvän, huolehtiessa veloista ja
näistä yhdeksästä, jotka piti vaatettaa ja ravita.

Väsyneenä kääntyi rouva Etvös ja meni sisälle makuuhuoneeseen.
Apulainen heräsi ja nousi istualleen sängyssään.

"Kuules", sanoi hän; "hänen kuvansa ripustamme me pianon yläpuolelle."
Se oli eräs Sofie-Simonin-kuvista valopainoksena, jollaisia oli
reklaamiksi levitetty taloihin.

"Niin, Etvös", vastasi rouva ja koht’sillään nukahti apulainen jälleen.

Rouva Etvös istui sängyn reunalla kun Emmeline nosti päänsä tyynystään.

"Onhan Joakimin säästölaatikossa kolmetoista markkaa."

Rouva Etvös oli ajatellut tätä Joakimin yksityisomaisuutta.

"Niin, niin, lapsi", sanoi hän; "mutta nuku nyt. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä."

Rouva Etvös makasi tuijottaen pimeyteen; nyt eivät he enää juoksisi
toimikuntain asioilla eivätkä listojen kera — nyt saisi siitä tulla
loppu...

Mutta asianlaita oli _niin_, että musiikki oli ollut aina heidän
yhteinen ilonsa... silloin itkivät he aina yhdessä vetreitä vesiä.

Rouva Etvös oli nukkumaisillaan puoliavoimin silmin; tavallisesti hän
nukkui jäniksen unta: kolmetoista vuotta oli hän kuulostellut kehtoon,
nukkuen käsi riipuksissa vuoteen reunan ulkopuolella.

"Inga voisi ottaa valkean hameen", tuumaili hän vielä. Hänen
ajatuksissaan kangasteli että yhdeksästä voisi parinen tulla sisään
jälkiruuan ajaksi — kuten tuli Kronbergilläkin.

Vihdoin nukahti hän.

Emmeline lepäsi hiljaa ja kuunteli äitinsä hengitystä. Hänen sydäntään
ahdisti niin pistävän katkera tunne.


III.

Astiat olivat klubista saapuneet ja kyökissä oli matami Börner täydessä
touhussa: hän käveli ympärinsä valmisteidensa keskellä omituisen
arvokkaalla lempeydellä, kuten diakonissa sairasvuoteidensa keskellä.

Silla hakkasi ja Silla leikkasi.

"Ettehän taida muuta osatakaan kuin pistellä sitä suuhunne", sanoi hän,
kun matami Börner vähitellen perehtyi paikallisiin olosuhteihin: hän
antoi Sillalle yhtäjaksoisen esityksen sairautensa kehityksestä patojen
ääressä.

Rouva Etvös vain häiritsi asian rauhallista kulkua.

Hän juoksi ulos ja sisälle jokaisen viiden minuutin perästä ja kysyi,
joko tavarat olivat Svenssonilta tulleet.

Etvöksellä ei ollut aikaa kuulla edes rahoista (hän vain kulki ja
"koristeli"); rouva Etvös palasi takaisin ruokahuoneeseen.

"Äiti — ovatko ne tulleet?" kuiskasi Emmeline.

"Eivät vielä."

Ja he istuivat jälleen, odottaen, nenä ikkunassa kiinni, tyhjin käsin —
he eivät voineet ryhtyä mihinkään.

Rouva Etvös lähti jälleen; hän ei tahtonut enää kysellä, hän kulki vain
hieman meluten ja kohotteli astiain kansia.

Matami Börner ymmärsi kaiken niin hyvin: hän oli keittänyt niin monessa
talossa.

"Tarvittaisiin vähän juomarahaa", sanoi hän. "Sillä poika neuvotaan
varmaankin tänne kyökkiin, kun hän saapuu."

"Niin, niin", sanoi rouva Etvös, jonka kasvot kirkastuivat, kun hän
etsi muutamia lantteja.

"Oi, kiitos, oi, kiitos", ja tarttui matamin ranteeseen — hän lienee
tahtonut puristaa hänen kättään; tästä hetkestä ymmärsivät he toisensa.

"Pahinta on, että ihminen menettää makunsa", sanoi matami Börner. Hän
jatkoi Sillalle esitystänsä sairaudestaan, kun rouva Etvös oli jälleen
mennyt.

Rouva Etvös oli ottanut hameensa esille — mustan silkkihameen ja toisen
valkoisen — ja levittänyt ne tarkasteltavaksi parille tuolille.

"Äiti", huusi Emmeline, "tuolta tulee hän."

Poika tuli todellakin tavaroiden kera. "Tätä tietä, tätä tietä", sanoi
rouva Etvös, joka tunsi koko vanhan tuskansa saattaessaan tavaroita
hilaavaa poikaa ruokahuoneen lävitse; ja he kuuntelivat molemmat,
Emmeline ja hän, kunnes poika oli mennyt — juomarahoineen.

Oli kuin rouva Etvös olisi herännyt, kun tavarat olivat onnellisesti
kotona. Hän meni sisälle Etvöksen luo ja katseli koristuksia — niihin
kuului valopainos ja pari kummallista nurkkasohvaa, joiden pääaineksina
oli vuodepatjoja ja muita sellaisia tavaroita.

"Niin, kun ne vain saisi peitetyksi... menisivät ne kyllä mukiin,
menisivät ne kyllä mukiin..." Hän oli jo kyökissä ja hilpeällä mielellä.

"Niin, nythän on jotakin tarjottavaa", sanoi hän onnellisena
tunnustellen tavarapaketteja ja nosteli viinipulloja säteilevin silmin.
"Oikea herransiunaus", sanoi hän.

Hän vaelsi takaisin Etvöksen luo, joka verhoili sohvia.

"Niinpä niin, Etvös", sanoi hän ja istuutui hetkiseksi ja katsoi
suoraan eteensä. "Onhan tämä vaihtelua elämässämme."

"Adolfa", sanoi Etvös, joka käveli edestakaisin katsellen valmistunutta
työtään. "Tämä on _kunnia_ — verraton kunnia."

Herra Etvöksen otsalla oli rakeenkokoisia hikipisaroita.

Katuovella soitettiin ja rouva Etvöksen täytyi mennä avaamaan. Siellä
oli hovioikeudenpresidentin tytär: hieno, sileähansikkainen daami,
joka nyt kaksikymmenvuotiaana kulki ympärinsä presidentin ylhäisessä
virka-asunnossa ja emännöi. Hän tuli kiittämään kutsusta siinä
salaisessa toivossa, että saisi tarjota yhtä tai toista apua.

Mutta kun hän oli päässyt istumaan keskelle sekamelskaa — rouva Etvös
juoksi erään tuolin ympäri, hokien: "täällä on niin törkyistä, täällä
on niin törkyistä, sillä Etvös koristelee", — ilmaisi hän hiljaa
ajatuksensa:

"Olisi parempi, jos kaikki olisi samansuuntaista."

Etvös meni hänen tuolinsa taakse nähdäkseen, miltä laitteet näyttävät
hänen paikaltaan.

"Niinhän se on, mutta me teemme, mitä voimme", sanoi hän ja nytkytteli
tyytyväisenä jäkkäniskaansa.

Emmeline tähysteli eräästä nurkasta epäluuloisesti
hovioikeudenpresidentin tytärtä niinkauan kuin tämä oli huoneessa.

Neidin täytyi tulla sisään katsomaan pöytäkalustoa, joka näytti aivan
huutokaupasta ostetulta etvökseläisen ruokahuoneen pitkällä pöydällä.

"Kaikkihan käy hyvin", sanoi neiti, "kun on kalustot, kuten teillä."

Hän palasi kotiin kalpeana pelästyksestä etvökseläisten valmistusten
johdosta.

"Oikea kaupungin häväistys", sanoi hän isälleen presidentille.

Rouva Etvös oli palannut takaisin kahden hameensa luo. Sai olla niin,
että Inga tulisi sisälle jälkiruuan ajaksi.

       *       *       *       *       *

"Emmeline — onko hän palannut?"

Rouva Etvös oli liivisillään ja hän juoksi makuukamarista ulos
ja takaisin sisälle. Kysymys oli Sillasta, joka oli lähetetty
presidentille noutamaan serviettejä.

"Onko hän palannut?"

Silla ei ollut palannut. Hänen täytyi pysähtyä jokaiselle portille,
jossa jokin ystävätär tahtoi häneltä laajan selonteon asioista.

"Ja talia syövät ne myös", lopetti Silla halveksivasti ja jatkoi
juoksuaan (hän tarkotti niitä monia stearinijalustoja, joita matami
Börner taitavasti hakkasi kannattamaan herkkutaiteellisia ihmetöitään).

"Nyt hän tulee, äiti!" huusi Emmeline ikkunasta.

"Oi — Luojan kiitos", huokasi rouva Etvös, joka makuuhuoneessa katseli
peilistä mustaa silkkihamettaan, joka oli ratkennut useimmista
ompeleistaan.

Emmeline tarkasteli sitä myös — äänetönnä, edestä ja takaa. Sitte sanoi
hän arvelevaisella äänellään:

"Äiti, voimmehan sen paikata."

"Oi ei, oi ei", väitti rouva Etvös vastaan väsyneesti ja napitti
liivinsä ylimpiä nappeja: parin nenäliinan kulma pisti esiin liivien
alta. Rouva Etvöksen täytyi välttämättä hieman paikata litteyttään, kun
hän pukeutui silkkihameeseensa.

"Mutta rintaneulasi, äiti", muistutti Emmeline.

Rintaneula pantiin paikoilleen. Sen lehdellä istui suuri punalakkinen,
kivikudoksinen Amor, joka ojensi nuolensa katsojaa kohden. — Rouva
Etvös kantoi sitä kaikissa juhlatilaisuuksissa.

Etvös tempasi oven auki. "No — etkö jo ole valmis?" sanoi hän ja
tyrkkäsi toista pois peilin edestä.

"Niin — kunpa he vain olisivat täällä", lisäsi hän, "olisivatpa vain
kaikki täällä..."

Apulaisen ainoa huoli oli, ettei hän saisi koko joukkoa kasaan.

Rouva Etvös oli ruokahuoneessa: hän järjesteli sadatta kertaa niitä
katajanlehviä, joilla hän oli täyttänyt kronbergiläiset kukkajalustat.

Ulko-ovelle lyötiin parisen kovaa iskua. Siellä oli Cerlachius, joka
sanoi tulleensa vain vähän vilkasemaan ennenkuin pukeutui juhlapukuunsa.

Hän maisteli kielellään vahvaa ruuantuoksua, ja aikoi mennä jälleen.

"Toden totta, pikku rouva", sanoi hän, "tänne tulee mies tuoden
muutamia pulloja. Ajattelin, ettei se olisi haitaksi: Börner tietää,
mitä sitä on juotava..."

Hän oli tullut ainoastaan tämän sanoakseen. Cerlachius ei paljoa
luottanut etvökseläisiin viinilajeihin.

Rouva Etvös seurasi häntä ulos.

"Äiti, varros vähän", sanoi Emmeline hänen palattuaan sisälle. Hän pani
sentään pienen paikan, ja sen pani hän hihan juureen, josta pilkkui
valkosta.


IV.

Ovikelloa oli soitettu.

He _olivat_ siellä.

Etvöksen majassa jymisivät yhtaikaa kaikki ovet auki kuten
maanjäristyksessä, jotta lattia tärisi.

"Tyttöni", huusi Etvös; "sinun kai on paras pysyä sisällä." Itse juoksi
hän ulos.

"Niin, niin, Etvös — mutta Inga..."

Oli ikäänkuin he kaikki pyörisivät toistensa ympäri — tolkuttomina
kuten lampaat ukkosilmalla.

"Äiti", kuiskasi Emmeline; "panisit palvelijan avaamaan ovea."

"Niin — niin, lapsi, mutta missä hän on?"

Eriksson joka oli vartavasten täksi päiväksi pestattu, löydettiin
kyökistä, missä hän sai lukemattomia komentoja matami Börneriltä; hän
oli pukeutunut jäykkään kaapuun tarjoilua varten; lopulta tuli hän ja
meni avaamaan.

Rouva Simonin saapui seurueineen. Hän tuli aina täsmälleen; se oli
konserttitapa, jota hän noudatti yksityiselämässäänkin. Hän ja
kaksi herraa täyttivät koko eteisen turkeilla ja tulivat vihdoinkin
huoneeseen, jossa ei ollut ketään. Rouva Simonin katseli tuokion
ympärilleen.

"No, se on täällä", sanoi hän kääntyen viuluniekkaan ja alkoi
jokseenkin tuimasti tallata edestakaisin lattiaa atlaskakenkineen —
ikäänkuin toiset olisivat syypäät koko hökötykseen.

Rouva Etvös tölmähti sisään — hän luuli Etvöksen olevan täällä; hän
tervehti niijata lyyhähtäen pariin kertaan ja koetti, molempain
herrojen kumarrellessa, sanoa jotakin... "kunniasta — kunniasta"
ja "niin kauvas kylmään pohjolaan", sanoi hän änkyttäen ja nypelöi
avutonna kivikudoksista Amoria litteällä rinnallaan.

"Niin, kuva meillä on", sanoi hän suunnattomasti riemuissaan siitä,
että rouva Simonin pysähtyi valopainoksen eteen.

"Ich sehe das", sanoi rouva Simonin sangen kuivasti ja jatkoi
häiriintymättä kävelyään edestakaisin, ikäänkuin olisi kysymys
lämpimänä pysymisestä asemasillalla: hän oli yhä enemmän ja enemmän
taipuvainen pitämään etvökseläistä salonkia loukkauksena, ja itsensä
hillitseminen ei suinkaan ollut hänen erikoisia luonteenominaisuuksiaan.

Rouva Etvös oli jo nähnyt, päästyään tuskin ovesta sisälle, että uuni
oli unhotettu — tai oliko hän ajatellut, että lämpöä tulisi kylliksi
niistä monista ihmisistä, jahka he saapuivat?...

Hän ei sitä tiennyt. Mutta nyt _oli_ se unhotettu...

Etvös astui sisään hansikkaat käsissään ja kumarteli — pitkän aikaa;
mutta rouva Etvös ei kuullut lainkaan, mitä hän sanoi, sillä itse
seisoi hän puhuen toisen herran kera engelskaa omituisella, ikäänkuin
piilottuneella korolla.

Tämä oli tenoristi, nuori norjalainen, jonka rouva Simonin
oli yhyttänyt Pietarissa ja joka umpimähkään vastaili jotakin
äidinkielellään.

Ketään muita ei saapunut vieläkään, ja he jatkoivat jutteluaan. Rouva
Etvös kuuli herra Etvöksen sanovan: Rubinstein.

Hieman myöhemmin olivat he molemmat joutuneet ruokasaliin jälleen — he
eivät tienneet itsekään minkä vuoksi —.

"Näetkös", sanoi Etvös, joka oli aivan kuumeessa. "Hän on sangen
miellyttävä nainen."

Rouva Etvöksestä hän ei juuri ollut miellyttävä, mutta hän ei
ylipäätään ollut odottanutkaan mitään miellyttävää; hän seisoi pöydän
ääressä ja hieroskeli käsiään yhteen.

"Uunissa ei ole ollut tulta", sanoi hän vain. Mutta kohta hän säpsähti.
"_Jonkun_ sentään täytyy olla sisällä", sanoi hän ja meni.

"Was meinen denn eigentlich die Kerls?" kuuli hän rouva Simoninin
sanovan ääneensä loitommalla ikkunan luona, jossa hän toraili
tenoristin kera.

Soitettiin; kenraalin herrasväki tuli.

"Nyt he ovat täällä", sanoi Etvös, joka harhaili edestakaisin
ruokapöydän vierustalla. Hän ei tohtinut mennä sisälle.

Yhä soi kello jo tuli enemmän vieraita — enemmän ja enemmän, Etvös
kuuli ääniä eteisestä.

"Nyt täytyy jotakin tarjota", sanoi rouva Etvös, joka tuli ulos
tulipunaisena kasvoiltaan. Herra Etvös välitti vähät tarjoamisesta,
sanoihan vain:

"Kuinka se käy, Adolfa?"

"Niitä on tullut kaksitoista", sanoi rouva vain ja meni kyökkiin.

Pienessä pimeässä käytävässä seisoi Emmeline, joka ei voinut olla
sisällä muiden luona: "Onko kenraalin herrasväki siellä, äiti?"
kuiskasi hän.

"On", vastasi rouva Etvös ja meni kyökkiin.

"Nyt odotamme enää vain lehtorin herrasväkeä", sanoi hän hätiköiden.

"Ja niitä pieniä vesileivoksia", sanoi matami Börner, jonka ääni sai
ikäänkuin terävämmän helähdyksen, kun pöydänkattamisen aika läheni.

"Eivätkö _ne_ ole täällä?" kysyi rouva Etvös päästään pyörällä; hän
ei tiennyt missä hänen oli oltava; jotakin hullua oli kaikkialla,
ja hän meni ruokasaliin jälleen ja nosteli lautaskasoja ja pulloja
aiheettomasti ympäri tarjoilupöytää nurkassa.

"Minä kyllä muistan Anderssonin", sanoi hän (Andersson oli tämä
vikuroiva leipuri) "toisella kertaa, toisella kertaa", sanoi hän,
ikäänkuin Etvöksellä olisi jälleen illalliset ensi viikolla.

"Äiti", kuiskasi Emmeline, joka oli seurannut häntä ja kuunteli
vierashuoneen ovella; "kukaan ei puhu sisällä."

"Ei", sanoi rouva Etvös vakuutettuna.

"No — nyt puhuu neiti Zelchen", ilmotti Emmeline.

"Tuon alle olisi pitänyt panna paperia", sanoi rouva Etvös mitään
kuulematta ja katseli tarjoilupöydän jalkaa, joka horjui.

Ovi liikkui. Etvös tuli.

"Puuttuu vain lehtorin herrasväki", ilmotti hän hikisenä ja
hengästyneenä, ikäänkuin tuoden uutisia.

"Niin, mutta ole siellä sisällä", sanoi rouva Etvös. Emmeline oli
mennyt hiljaa ja laittanut paperimytyn tarjoilupöydän jalan alle.

Ovi sulkeutui uudelleen Etvöksen jälkeen, joka jälleen meni
Cerlachiuksen ja herrojen luo, jotka, mikäli odotusaika jatkui,
ikäänkuin poistuivat, olivat kuin seuran ulkopuolella, selät seuraan
käännettyinä ja kasvot seinäänpäin.

"En minäkään voi lainkaan käsittää, kuinka tämä on ollut mahdollista",
sanoi Cerlachius, sillä hänkin aivan hikoili apuopettajan tähden.

"Vanha ystävä", sanoi Etvös, "kunpa edes tietäisimme itse."

Kotvaan aikaan ei taasenkaan puhunut kukaan muu kuin neiti Zelchen,
joka keskellä lattiaa alituiseen piti vireillä laihaa keskustelua parin
kolmen paikkakuntalaisen kera. Kenraali pysyttäytyi alituiseen rouva
Simoninin sivulla, aivan äänetönnä ja liikkumatonna ikäänkuin seisoisi
henkivartijana.

Ja pieni Tanskan varakonsuli, hintelä ja tyttömäinen olento, joka
alituiseen kävellä piipotteli kiiltosaappaineen, sanoi ainakin
kymmenennen kerran:

"Mutta kentiesi hän mieluimmin puhuu ranskaa?"

Silloin saapui lehtorin herrasväki. Seuran keskuuteen puhalsi heti
ikäänkuin raittiimpi ilma — tiedettiin, että he olivat viimeiset —
ja lehtoritar, harvinaisen leveä rouva, jolla oli bronssinvärinen
atlaspuku yllään ja omatekoinen point de laze povellaan, kulki erittäin
ylevänä läpi koko salin ja sanoi kenraalille ratkaisevalla äänellä,
joka piti kaikkien kuulla:

"Etteköhän tahtoisi esittää minut?"

Rouva Etvös avasi ruokasalin oven, ja he näkivät, että pöydällä
paloivat tulet. Herrat alkoivat liikkua löytääkseen naisiaan, ja
Etvös puristeli käsiään. Rouva von Linden, vaalea ja paksu, maalainen
aatelisrouva, joka suunnilleen riitti pituudessa kenraalille, nousi
hieman raskaasti etvökseläiseltä ruokotuolilta.

— "No — Luojan kiitos, se menee mukiin", sanoi hän sulimmalla
hyväntahtoisuudella ja asettui presidentin sivulle. Etvöksen oli
mentävä edellä rouva Simoninin kera. Tämä seisoi "seurueen" keskellä
— hän oli tullut hieman leppeämmälle tuulelle kuullessaan niin monia
helähtäviä nimiä, ja olihan hän muuten sangen tottunut yllätyksiin
seuraelämässä.

"Na — lustiges Nest", sanoi hän olkapäitään kohauttaen baierilaisella
murteellaan viuluniekalle, ja meni Etvöksen keralla.

Sananmukaisesti keskellä ovea pistäytyi vaalea huippunenä, joka kantoi
silmälaseja ja jota varakonsuli talutti pöytään, rouva Simoninin ja
kenraalittaren väliin, joista viimeksi mainittua saattoi tullilaitoksen
virkamies kreivi Silfverhjelm ja joka mittaili katseillaan rouva
Simoninia ja hänen timanttisolkiaan kuin olisi koko ilmiö ollut aivan
eloton ja kuulunut johonkin muistopatsaaseen.

Rouva Etvöksen osaksi tuli tenoristi. Mutta ensin meni hän ja pisti
äänetönnä laihan kätensä takaapäin neiti Zelchenin kyynäskoukkuun.

"Kiitos", sanoi hän hiljaa. Hänen silmänsä paloivat kuin kuumeen
kielissä.

Kronhergiläiset aarteet keinuivat kokolailla juhlapöydällä ennenkuin
kaikki olivat päässeet paikoilleen ja istuivat kahdessa hieman
epätasaisessa rivissä — etvökseläiset tuolit olivat näet hieman
erikorkuisia.

Eriksson tarjoili soppaa suurella juhlallisuudella.

Rouva Etvöksen takana sulettiin ovi hiljaa. Sen teki Emmeline, joka oli
raahannut koivupuita sisälle eteisen kautta ja tahtoi ruok'aikana panna
uunin lämpiämään.

Pari ruokalajia oli jo tuotu ja viety.

Kaupungin asujamet enimmäkseen istuivat ikäänkuin heidät olisi kutsuttu
kuulijoiksi ja odottivat mitä oli tuleva; ja seurue söi.

Etvöksen kuultiin sanovan: "Mutta ettehän juo, rakas ystävä. Ettehän
juo", ja teki monia pukkeja vieraissa kielissä, jotka _nekin_ osaltaan
tyrehdyttivät keskustelun, jotta siitä syntyi vain muutamia nilkuttavia
sirpaleita.

Rouva Etvöksellä oli hikipisaroita otsallaan: hän näki kaiken ikäänkuin
harson lävitse.

"Ei ole lainkaan oikeaa hilpeyttä", sanoi hän hämillään ja kohotti
lasiansa lehtoritarta kohden.

"Oo, siitäkö teistä tuntuu", vastasi lehtoritar eräänlaisella
ystävällisyydellä, joka vaikutti kuin tikarinpistos.

Seurue oli kyllä kertonut parisen pilajuttua, kumpikin herroista yhden
— kaikkien, paitsi neiti Zelchenin ja kenraalin, lakatessa syömästä —
mutta sitte seurasi pitkäaikainen äänettömyys.

"Joisitte jotakin! Juodaanko mitään siellä toisessa päässä?" sanoi
rouva Etvös nyt, hänkin vuorostaan.

"Joutuisammin, ystäväni, joutuisammin!" kuiskasi hän Erikssonille.

Eriksson oli taipuvainen hieman pysähtelemään tarjotessaan ja
kuulostelemaan mitä puhuttiin.

Silla kulki ympärinsä kastikkeiden kera: hän jätti oven auki pieneen
käytävään, jotta matami Börnerin työpajasta pöllysi paksuja pilviä
huoneeseen, jossa ennaltaankin oli kyllin kuuma, ja herrojen kasvot
alkoivat kaikessa hiljaisuudessa ruveta punottamaan.

Lasten äänet alkoivat myös kuulua: he olivat ryhtyneet johonkin, herra
tiesi mihin; he melusivat niin, että tuoli poltti rouva Etvöksen alla.

"Minun taitaa pitää nousta", sanoi hän yli pöydän rouva von Lindenille,
kun yhtäkkiä kuului jymähdys, ikäänkuin eteisessä olisi pässi puskenut
oveen.

"Oi — siellä ovat lapset", sanoi rouva Etvös hypähtäen seisoalleen.

Loiskahduksen jälkeen tuli jokseenkin hiljaista, niin että kaikki
kuulivat rouva Simoninin sanovan — muutapa hän ei vielä ollut juuri
puhunutkaan —:

"Sie haben Kinder?" sanoi hän vähääkään häikäilemättä.

"On, yhdeksän", sanoi Etvös.

"_Neun._"

Rouva Simonin laski veitsensä ja kahvelinsa pöydälle ja katsoi rouva
Etvökseen teeskentelemättömällä hämmästyksellä.

"Sie Unglückliche", huudahti hän sitte sydämensä syvyydestä.

Kaikki purskahtivat tahtomattaan yhtaikaa nauramaan, jotta hyrskyi vain
pöydän ympärillä, mutta rouva Simonin, joka ei huomannut siinä olevan
mitään hauskaa, huusi häiriytymättä melun sekaan:

"Ja, ich meine das."

Ja kaikki nauroivat jälleen kovemmin kuin ennen.

He eivät voineet lakata lainkaan. Cerlachius, jatkaen hakatustaan,
sanoi:

"Jaa — totta tosiaan hän voi olla oikeassa", ja joi apulaisen kera.

He nauroivat jälleen ja alkoivat nauraessaan puhua. Oli kuin olisi kivi
pudonnut rouva Etvöksen sydämeltä: presidentti joi hänen kanssaan ja
kenraali nosti myös lasinsa; rouva oli ilosta punainen kuin verenpisara.

Mutta rouva Simonin päästi pois timanttirannerenkaansa ja pisti
ne erääseen lasiin: hän oli päässyt mieliaineeseensa: ihmissuvun
kehitykseen.

Hänen mukava baierilaismurteensa kaikui kaiken ylitse — hän ryhtyi
iloisena aineesensa ja ojensi kauniit käsivartensa kokonaan pöydän
ylitse, ja hänen puhuessaan katselivat herrat häntä kuin suuren
valkoisen kukan terää hetuleidensa yllä, kun hän puhui. Kenraalitar
ja neiti Zelchen ikäänkuin loittonivat ja viuhtoivat juhlallisesti
kasvojaan.

Huippunenä istui, kuten aina siitä hetkestä, jona tuli pöytään,
hansikkaat vierellään ja varustettuna silmälaseilla, ikäänkuin olisi
sijottunut johonkin puistoon.

Lehtoritar sanoi jäykästi herralleen, joka ei kuullut:

"Tätä saattoi odottaakin tuollaisilta kierteleviltä naisilta."

"Gott, dass die Weiber sich dazu hergeben", jatkoi rouva Simonin ja
kohotti käsivartensa hämmästyksissään.

Rouva Linden nauroi kilpaa herrojen kera ja asetti molemmat
kyynäspäänsä pöydälle. "Hauska henkilö", sanoi hän presidentille, joka
oli sysännyt lasisilmänsä ylös ja katseli rouva Simoninia paljain
silmin.

Tuli Cerlachiuksen hyvän bourgogneviinin vuoro, ja kaikki kilistelivät
Etvöksen kera, joka onnesta painuneena istui tuolillaan. "Kiitos, hyvät
ystävät, kiitos hyvät ystävät", sanoi hän ja levitteli käsiään.

Ja rouva Etvös sanoi tenoristille vienosti, vielä hieman pelokkaasti
hymyillen:

"Nyt en sentään luule, että hän kovin pahasti ikävystyy", ja kun
tenoristi oli varma, että hän päinvastoin oli hyvin huvitettu, sanoi
rouva Etvös hymyillen niin onnellisesti koko avoimella suullaan:

"Oi Luojan kiitos — niinkö luulette, niinkö luulette?..."

Silfverhjelm kilisti ymmärtäväisesti Cerlachiuksen kera — hän tunsi
bourgognen — ja viuluniekka pisti kaskuksi, jota kaikki kuuntelivat
nauraen. Rouva Simoninilla oli pöydän yläpäässä Etvöksen ja kenraalin
välissä niin mukavaa kuin uunin nurkassa.

"Ja, wer nur jetzt ein gutes Glas Bier hätte", sanoi hän ikäänkuin se
olisi kaikkien herkkujen herkku.

Etvös katsoi hieman epävarmana häneen.

"Mutta sitähän voidaan hankkia", sanoi hän nousten; jaloillaan seisten
näytti hän hieman epävarmalta.

"Mitä? Mitä, Etvös?" kysyi rouva Etvös levotonna pöydän alapäästä.

Ja huippunenä, joka hänkään ei ollut kuullut, kysyi ääneen ja
kurkottaen kaulaansa:

"_Mitä_ hän tahtoo?"

"Ach — a' Glas Bier", sanoi rouva Simonin tavattoman tyynesti.

Etvös oli ulkona. Ovet jätti hän auki.

"Onko täällä olutta?" sanoi hän ja juoksi ympärinsä ikäänkuin
löytääkseen olutta yhdeltä tai toiselta pöydältä. "Onko meillä olutta?"

"_Mitä_?" kysäsi matami Börner imelän putinkinsa äärestä.

"Hän haluaa olutta", sanoi Etvös, joka hämillään kouri tyhjiä laskujaan.

Ja toiset kertailivat sitä, kokonaan puusta pudonneina kuultuaan tämän
joutavan sanan, kunnes hekin alkoivat tolkuttomasti haparoida ympärinsä.

"Niin — Sillalla on kai rahaa", joku äkkiä keskeytti. "Mutta nopeaan —
nopeaan — — —" sanoi hän ja juoksi sisälle.

Sisällä oli rouva Etvös saanut Erikssonin käsiinsä.

"Emmelinellä on rahaa", oli hän kuiskannut ja lähettänyt tämän ulos.
Gustav Adolf yhdeksästä oli mennyt olutta noutamaan.

Pöydässä oli tullut jälleen ikäänkuin hieman hiljaisempaa, ja
rouva Simonin, joka oli vilkaissut alaspäin kenraalittaren
puolelle (kenraalitar oli synnynnältään prinsessa Trubetzkoi ja
vietti suomalaista maanpakolaisuuttaan kasvoillaan ilme ikäänkuin
hallitsijattarella, joka vierailee pikkuserkkunsa luona ja
kuulee kieltä, jota ei ymmärrä), puuttui puhumaan ranskaa ja toi
kenraalittarelle terveisiä ruhtinatar Chikalta, jota hän tuskin oli
tavannut Pariisissa.

Hän puhui edelleen ranskaa, hypäten juttelussaan Rumaniaan ja kertoen
kuningatar Elisabetista — _la charmante femme!_ — ja Bukarestin
hovista.

"Pelkkiä varkaita siinä pesässä", sanoi viuluniekka lyhyesti ja
alkoi kertoa kaskua Rumanian hovimarsalkasta, joka oli varastanut
rannerenkaan, minkä kuningatar oli aikonut lahjottaa rouva Simoninille:
rouva Simonin ei kuullut: hän jatkoi keskusteluaan kenraalittaren kera,
joka ojensihe pystyyn vähän kerrallaan ja kysyi, kuuluiko rouva Simonin
olalla oleva helmisolki erääseen historialliseen pukuun — johon se ei
kuulunut, vaan oli lahja hänen majesteetiltaan Espanian kuningattarelta:

"_Des perles exquises — n'est-ce-pas, madame?_"

Kenraalitar yltyi ylistämään helmiä. Ja rouva Simonin nurisi. — Etvös
oli jälleen mennyt tiedustamaan olutta.

"Ótez ça", sanoi rouva Simonin, ja Etvös tuli ja irrotti solen, joka
alkoi kiertää ympäri, rouva Simoninin siirtyessä jälleen puhumaan
saksaa ja kertoessa, kuinka hän oli pelannut biljardia kuningas
Alfonsin kera.

Solki kulki kädestä käteen, rouva Simoninin jatkaessa kertomustaan,
jotta surisivat vainen kuninkaalliset nimet kronbergiläisten
kukkajalustain ympärillä, ja kaikki kuuntelivat ilosta loistavin
kasvoin, ikäänkuin kaikki hovin päivänpaiste lankeaisi heidän yllensä,
kun he saivat olla pöydässä tämän kuuluisuuden kerällä.

Yksi ja toinen tunsi jälleen tarvetta juoda isännän kera, ja niin
oli alituista nyökkäilyä ja kilistelyä yli pöydän kiittelyineen ja
vastakiittelyineen — ainoastaan lehtoritar istui järkkymättä ja piteli
solkea itsestään loitolla, ikäänkuin se haisisi pahalle.

"No, sanokaamme mieluummin, että se on joltakin _prinssiltä_", sanoi
hän ja antoi sen kiertää edelleen, jotta rouva Etvös sai sen vihdoin
laihoihin sormiinsa: hän ei tuntenut enää elämää entisekseen, hän,
rouva Etvös.

"Oi — että sen pitikin voida tapahtua meillä", sanoi hän ja istui
pyöritellen helmikoristetta kädessään.

"_Mais, madame, vous oubliez votre bock_", sanoi kenraalitar ja
viittasi salamyhkäisesti hymyillen vihdoinkin saapuneeseen pulloon,
jonka rouva Simonin jätti koskematta.

He olivat päässeet käsiksi paistiin, jonka Eriksson, joka oli
tyhjentänyt erinäisiä viinintähteitä kulkiessaan pienen käytävän
lävitse, tarjoili kehottavasti nyhjäten tuttujensa olkapäihin —
Erikssonilla oli tapana pitää suosikkiensa puolta tarjoillessaan — ja
rouva Etvös muisti yhtäkkiä Ingan ja nousi hiljaa, kun Etvös kohosi
seisoalleen; ja hän istuutui jälleen, ikäänkuin maahan painettuna.

— Etvös tahtoi puhua.

"Nyt koolaa opettaja", huusi Silla, joka kantoi hilloketta, ohitse
mennessään ja avasi oven makuukamariin, missä Emmeline istui vuoteen
reunalla pullonsuuhun pistetyn kynttilän ääressä.

"Nyt koolaa opettaja", kuului Sillan ääni kyökistä.

Emmeline istui juhlallisen jäykkänä kynttilän ääressä, kädet helmassaan
— hän kuuli kaiken avoimesta ovesta.

Etvös seisoi hetkisen, sitte sanoi hän hyvin matalalla äänellä ja
ikäänkuin kuiskaten rouva Simoninin korvaan:

"Tahdon ainoastaan kiittää teitä — kiittää teitä siitä, että olette
meille tänään tuoneet iloa ja loistoa — — ja loistoa", kertasi hän
vielä hiljemmin, tuijottaen eteensä pöydän ylitse ja vaikeni jälleen,
hän ei löytänyt useampia sanoja.

Oli hiljaista tuokion. Sitte huusivat he kaikki hurraata ja kaikki
herrat hyökkäsivät meluten pystyyn, kilistääkseen rouva Simoninin kera.

Rouva Etvös istui katsellen häneen, joka hymyili kaikkien näiden
kummastelevain kasvojen ylitse — kenraalitarkin oli noussut
silkkipuvussaan.

"Kuinka teidän täytyykään olla onnellisia", sanoi rouva Etvös hiljan
verkkaan tenoristille, kääntämättä silmiään rouva Simoninista.

"Oi, ei", vastasi tämä vain pitkäveteisesti ja tuijotti hänkin eteensä
— mutta toiseen suuntaan.

Inga oli sisällä jälkiruuan aikana. Hänen kulkiessaan sylistä syliin,
muisti rouva Simonin solkensa. Se oli pysähtynyt varakonsulin daamille;
hän ei ollut voinut siitä erota.

Noustiin pöydästä, ja äänekäs kiittely kuului kaikista huoneista,
kaikki puhuivat, iloisina ja kylläisinä, ja Etvös kulki sylistä syliin.

"Kiitos, veli", sanoi Silfverhjelm ja tarrasi kiinni apulaisen
molempiin olkapäihin.

Rouva Etvös kulki naisten kesken kädestä käteen.

"Kaunis päivä", sanoi rouva Linden ja puristi hänen sormiaan lihavalla
kädellään, ennenkuin hän heittäytyi raskaasti eräälle Etvöksen
laittamalle sohvalle.

"Oi, luojan kiitos", sanoi rouva Etvös huoaten syvään ja vapautuneena.

Rouva Etvös kulki edelleen. Mitä kukin sanoi ei hän kuullut lainkaan,
mutta hän näki heidän hymyilevän ja tiesi heidän olevan ystävällisiä —
kulkiessaan ikäänkuin liukumalla piiristä piiriin. Lehtorittaren luona
seisoi kaksi muutakin naista, jotka pitelivät pitkään hänen kättään ja
puhuivat siitä, kuinka hyvästi kaikki oli käynyt.

"Ja se ei ole helppoa, kun suorastaan kaikki täytyy lainata", sanoi
lehtoritar.

"Oi, ei", huudahti rouva Etvös ja puristi lujasti hänen kättänsä, hän
oli liian onnellinen tunteakseen mitään pistoksia. Hän kulki rouva
Simoninin ohitse — tämä oli seurueineen vetääntynyt hieman syrjään
ikkunan luo. "Na, Kinder", sanoi hän, "schwer mit so verschiedenen
Wölfen zu heulen" — ja hän meni ja tarttui Cerlachiuksen molempiin
käsiin. Hän ei sanonut mitään, mutta seisoi katsoen kiitollisesti
punaisiin ja pyöreihin kasvoihin.

Nousi aika hälinä. Herrat olivat jo täydessä vauhdissa konjakin kera,
ja viuluniekka teki käteviä temppuja eräällä aluskupilla muutaman
naispiirin keskellä. Silla, jonka oli kerättävä kahvikuppeja kasaan,
tähysteli, kannattaen täyttä tarjotinta mahaansa vasten, tarkoin
jokaisen pukua, ja kreivi Silfverhjelm tahtoi Erikssonin saattamana
mennä matami Börneriä kiittelemään.

Kaikki ovet olivat avoinna, oli kuin koko talo olisi kauttaaltaan uinut
juhlailossa. Sisimmäisestä huoneesta näkyi tuokion ajan Emmeline,
joka jakeli kahdeksalle sisarukselleen pieniä annoksia pullon suuhun
pistetyn kynttilänsä valossa, vuoteen jalkopäässä...

"Nyt olette te tyytyväinen", sanoi pieni tenoristi, joka seisoi rouva
Etvöksen rinnalla.

"Niin", sanoi rouva Etvös ja hymyili hänelle vasten kasvoja, kuten
lapsi.


V.

Rouva Simonin haukotteli tuontuostakin viuhkansa takana.

Nyt oli hän vaihteeksi siirtynyt uunin luo — se oli nyt hehkuvan kuuma,
kiitos siitä Emmelinelle — ja seisoi parin herran kera, joista toinen
oli varakonsuli:

"Altes Ding", sanoi hän päästäkseen jälleen vapaaksi ja viittasi
pianoon.

Hän iski parisen ääntä kulkiessaan ohitse ja vielä parisen.

"Sie Berg", sanoi hän yhtäkkiä virittynein mielin; "hören Sie doch, es
klingt wie eine Spinette."

Hän sysäsi pianotuoiin esiin ja istuutui ottaen muutamia akordeja.

Kukaan ei tiennyt, kuinka neiti Blanck, huippunenä, oli äkkiä
tullut ensimmäiseksi ja istui parin askeleen päässä kaikkien muiden
etupuolella lasisilmineen eräällä ruokotuolilia.

Kaikki oli yhdellä iskulla hiljentynyt. Etvös seisoi vaimonsa rinnalla.

"Adolfa, Adolfa", kuiskaili hän, puristaen suonenvedontapaisesti tämän
rannetta.

Rouva Simonin soitti erään Haydnin pikkukappaleen.

"Klingt doch lustig? was?" sanoi hän sen mentyä.

Kukaan ei vastannut, ja hän soitti jälleen — erään Scarlattin
pikkukappaleen. Rouva Etvös oli sennäköinen kuin näkisi hän jonkun
raamatullisen ilmestyksen keskellä omaa arkihuonettaan.

Rouva Simonin lopetti ja kosketteli enää ainoastaan hieman näppäimiä.

"Singt denn hier Niemand?" kysyi hän äänellä, ikäänkuin olisi pitänyt
yhtä mahdollisena kysyä, kävelikö seurassa kukaan käsillään.

"Juu — herra Etvös laulaa..."

"Herra Etvös on paikkakunnan tenori", sanoi varakonsuli haukotellen.

"Dann singen Sie doch etwas", sanoi rouva Simonin aivan samalla äänellä
ja näppäili edelleen.

Etvös oli tullut valkoiseksi kuin palttina.

"Eihän sellaisesta voi olla lainkaan puhettakaan", sanoi hän hykertäen
hikisiä käsiään yhteen: laulaa _hänen_ edessään (hän voi tuskin saada
sanoja suustaan) — "niin, jospa hänellä vain olisi jotakin, — olisipa
hänellä jotakin."

"Mutta" — ja hän meni lähemmäksi pianoa — "kaikki, mitä hänellä oli,
oli niin vanhaa..."

Seura lausui laimeita kehotuksia. Rouva Etvös seisoi miehensä selän
takana ja tepasteli samoin kuin hänkin ja hänen huulensa höpöttivät
sanoja, joita ei kukaan kuullut.

"Jollei hän tahdo laulaa", sanoi rouva von Linden väsyneesti ja laski
kätensä raskaasti helmaansa.

"Ja nyt ruuan jälkeen", sanoi Etvös, "tässä raskaassa ilmassa... Ja
kuka sitte säestäisi?"

"Ah — ich", sanoi rouva Simoni samalla äänellä kuin ennenkin.

"Laula, _Alfredo_", sanoi rouva Etvös, joka yhä seisoi aivan miehensä
takana ja oli niin liikutettu, että sai tuskin sanoja suustaan.

"Niin, niin", sanoi Etvös, joka ei nähnyt nuotteja; "mutta missä ovat
ne?"

Rouva Etvös oli poissa. Hän oli mennyt noutamaan pastilleja ja raitista
vettä, jotta niillä voisi virkistää suutansa.

"Mutta tässä ilmassa", sanoi Etvös, "ja täällähän on lämmitettykin."

Hän aikoi avata ruokasalin ikkunan, ja hän juoksi hämmennyksissään
kautta kaikkien huoneiden makuukamariin.

"Kuka siellä on lämmittänyt?" huusi hän. "Aivanhan siellä tukehtuu."

"Minä, isä", sanoi Emmeline.

"No — aina sinunkin täytyy tehdä mitä kukaan ei sinulta ole pyytänyt."

Etvös poistui peilin edestä, jossa hän oli laittautunut ikäänkuin
näyttelijä lämpiössään.

"Aina", sanoi hän jälleen ja meni.

Emmeline ei ollut vastannut. Vähitellen alkoivat hänen silmänsä vettyä,
ja sitte itki hän hiljaa nurkassa vuoteensa ääressä — hän oli tuntenut
niin monia mielenliikutuksia näinä neljänäkolmatta tuntina.

Rouva Etvös tuli raittiine vesineen.

"Oi, Emmeline", sanoi hän puolustaen. "Isä aikoo laulaa."

Isä oli jo alkanut, ja rouva Etvös jäi seisomaan. He kuuntelivat
molemmat, äiti ja tytär, kaulat ojossa ja korvat hörössä.

"Hänen äänensä on hyvässä juoksussa", kuiskasi rouva Etvös hymähtäen,
ja he kuuntelivat jälleen.

"Nyt tulee se paha paikka", sanoi rouva Etvös ja tarttui Emmelinen
käsivarteen. Se oli eräs säveljuoksutus, jonka ohi Jakob Etvöksen oli
vaikea päästä kurkkuäänelläkään.

"Niin, hänen äänensä on hyvässä juoksussa", toisti hän jälleen
hymyillen: pahan paikan ohi oli päästy.

Etvöksen lakattua taputtivat kaikki käsiään ja rouva Etvös päästi
Emmelinen käsivarren vavisten mielenliikutuksesta; ikäänkuin äkkiä
kaivaten hälinää sisällä avasi hän oven ja astui valoon. Etvös säteili
ilosta ja sanoi:

"Niin, — kun on tuollainen säestys", ja hapuili uusia nuotteja.

"Er hat gelernt", sanoi viuluniekka kulkien rouva Etvöksen ohitse.

"Niin — kyllä mieheni on paljo opiskellut", sanoi rouva Etvös.

Ainoastaan Silfverhjelm sanoi Cerlachiukselle:

"Niin — en ole musikaalinen", ja palasi ruokasaliin, jossa Emmeline oli
hiipinyt esiin: hän tahtoi nähdä isänsä.

Etvös alkoi laulaa jälleen — kääntyneenä seuraan päin — tulipunaisena,
keikuttaen ruumistaan, puserrellen käheitä ääniään yhä kovemmin,
säteilevin kasvoin, kokonaan poissa suunniltaan, rouva Simonin
vähitellen muuttuessa ikäänkuin automaatiksi — pää lerpullaan — ja
ainoastaan kulutellen käsiään edestakaisin näppäimillä.

Tenoristi livisti piiloon. Hän pujahti Etvöksen huoneeseen missä paloi
himmeä lamppu.

Mutta oven takana törmäsi hän rouva Etvökseen, joka istui piilossa
tirkistäen oven raosta päätänsä nytkytellen mieheensä, joka lauloi.

Tenoristi joutui hämilleen ja tahtoi sanoa jotakin — jonkun laatusanan
laulajasta, mutta ei saanut aikaa, sillä rouva Etvös nousi äkkiä
pystyyn ja houkutteli hänet eräälle tuolille ja alkoi puhua — hänelle,
vennonvieraalle, välinpitämättömälle, heidän elämästään, ahtaasta
elämästä, heidän olosuhteistaan, niin pienistä, niin pienistä, sanoi
hän.

"Eikä mitään muutosta", jatkoi hän, "ei vuosikausien pitkään." Hän
toisteli sanoja ikäänkuin puhuisi itsekseen, ja hän katsoi jälleen
tenoristiin, kasvoista kasvoihin, jatkaen jutteluaan, kuumeisesti ja
hätiköiden kertoen nuoruudestaan, kuinka hän oli matkustellut — "ulkona
maailmalla", sanoi hän; Etvöksestä, mitä tämä aikoi, mitä oli ajatellut.

"Tempautua irti maailmaan — sillä voimia hänellä oli", sanoi rouva
Etvös ja huiskutteli laihoja käsiään kuin kahta raskasta vasaraa ylös
ja alas polveaan vasten.

"Ja kuitenkin istutaan täällä", sanoi hän äkkiä ja tuijotti toista
kasvoista kasvoihin silmillä, jotka eivät mitään nähneet: "täällä..."

Hän tyrkkäsi oven kiinni — sisällä jatkoi Etvös laulamistaan,
lauloi aarian toisensa jälkeen, kaikki herrat olivat nyt siirtyneet
ruokasaliin — ja rouva Etvös pidätti edelleen tenoristia samalla
sanavirrallaan, nojautuen eteenpäin häntä kohden ja pidellen hänen
käsistään.

"Sitte tulee ikävä, ymmärrättekö, pitkä ikävä, ymmärrättekö, kun
istutaan täällä vuodet vuosien jälkeen..."

Äkkiä purskahtivat kyynelet hänen silmistään, ja hän itki, hiljaa ja
taukoamatta, yhä kasvot käännettyinä tenoristin kasvoja kohden.

Pieni tenoristi ei ollut liikahtanut, hän ei tiennyt mitä sanoisi,
sanoi sentään puoleksi kumartaen:

"Niin, ymmärtäähän sen... että täällä on rajotettua, rouva."

Vierashuoneessa oli Etvös lakannut laulamasta, ja kaikki ihmiset
puhuivat yhteen suuhun. Yhtäkkiä tyrkkäsi rouva Etvös jälleen oven
aivan auki.

"Nyt he ovat lopettaneet", sanoi hän ja koetti hillitä itseään,
tenoristi vain kumarsi ja meni sanomatta sanaakaan; Etvös oli mennyt
ruokasaliin, jossa kaikki taputtivat; hän huiskautti kättään ikäänkuin
lehtorin ja Cerlachiuksen _ylitse_.

"Nyt on muuten ensi kerran ääntä", sanoi hän lyöden kurkkuunsa.

Sitte kääntyi hän jälleen vierashuoneeseen, ja naiset kokoontuivat
piiriin sanoakseen hänelle jotakin miellyttävää.

"Mitäs siitä", sanoi hän, "eihän tuota ole vielä unhottanut kaikkea: se
pulpahtaa ilmoille innostuksen hetkenä."

Mutta äkkiä hän vaikeni ja seisoi tuijottaen ontolla silmäparilla,
kunnes hän syöksähti ulos piiristä kiireisesti höpisten: "Anteeksi."
Hän oli saanut näkyviinsä viuluniekan, joka ei vielä ollut antanut
lausuntoaan.

Hän tölmähti viuluniekkaa kohden nakellen omituisesti niskojaan, ja
hän alkoi keskustella taidelaulusta: hän ei tiennyt, kuinka tavalliset
laulajat muodostivat äänet.

Ja kesken kaikkea sanoi hän lyhyesti nyökäten — puoliääneen, kuten
ainakin toverusten kesken —:

"No — miltä se sitte kuului?"

Viuluniekka vilkui ensin häneen — hänellä ei ollut mitään ajatusta
Etvöksen esityksistä — ennenkuin hän sanoi:

"Niin, se oli tavattoman hyvin säilynyt ääni." Etvöksen kasvot
kirkastuivat.

"Eikö totta?" sanoi hän nyökäten ja sanomattoman tyytyväisellä
äänensävyllä.

"Tiedetäänhän sitä sentään hieman laulusta", sanoi hän ja puhui pitkään
siitä kuinka hän muodosti äänet.

Kenraalitar oli jo voittopuolillaan sanoakseen jäähyväiset, ja rouva
Simonin nousi tuoliltaan, hieman liian nopeasti.

"Ja — gehen wir", sanoi hän ja vetäsi hansikkaitaan ylemmäksi.

Kaikki naiset ponnahtivat kilvan pystyyn, rouva Etvöksen juuri tullessa
miehensä huoneesta.

"Joko nyt", sanoi hän, "joko todellakin nyt..."

"Kuinka kiire teille tuli", sanoi hän puristaen kättä toisensa jälkeen.

"No, teidän täytyy _tosiaankin_ olla väsynyt", sanoi rouva Linden
lyöden häntä molemmille olkapäille.

"Oi, ei, oi, ei", sanoi rouva Etvös pudistaen päätänsä ja piteli heitä
kutakin kädestä ikäänkuin ei tahtoisi päästää pois laisinkaan.

"Eihän nyt ole lainkaan myöhä", sanoi hän lehtorittarelle.

Ovi eteiseen oli avoinna ja ikäänkuin sumun lävitse näki hän naisten
yhden toisensa jälkeen katoavan suuriin kaapuihinsa.

Mutta herroja ei niin vain heti saatukaan mukaan, he joivat vielä ja
huusivat hänelle eläköötä, ja hän joi hetkisen mukana — kunnes hekin
olivat ulkona ja hän kuuli heidän tömistelevän ulkoeteisessä.

Cerlachiuksen ääni kuului sanovan:

"Niin on _nekin_ juhlamaljat juotu", sanoi hän.

Nyt sulkeutui katuovi.

Rouva Etvös kuuli vielä äänien hälinää pitkin katua. Sitte tuli
hiljaista sielläkin.

Kauvan kulki hän ympärinsä ikäänkuin vielä kuuntelisi hiljentyneitä
ääniä — sikinsokin seisoivat ruokotuolit hyljättyinä, pöydät olivat
täynnä puoleksi tyhjennettyjä pulloja.

Kynttilät sammutti hän yhden toisensa jälkeen — taloudellisen
tottumuksensa mukaan — jotta ainoastaan lamput jäivät palamaan ja tuli
jälleen puolihämärä.

Mutta sitte lysähti hän äkkiä kokoon ja itki jälleen, päänsä painaen
vanhaa pianoa vasten.

Silla tuli häntä vihdoin herättämään. Matami Börner odotti sanoakseen
jäähyväiset.

Rouva Etvös meni kyökkiin, jossa matami seisoi napitettuna hikistä
otsaansa myöten. Rouva Etvös kiitti niin monin, monin kerroin, sanoi
hän vielä itkusta värähtelevällä äänellään.

"Nehän olivat _suuret_ hääkekkerit", sanoi matami Börner liikahtamatta.

"Mutta eihän ole mitään kiirettä", sanoi rouva Etvös istuen pölkyllä ja
tarttuen keittäjättären käsiin. "Voimmehan vielä puhella hieman", sanoi
hän, "ei ole vielä niin myöhäinen..."

Mutta matami Börnerillä oli kiire: "Huvinsa vuoksi ei hän kulkenut
ympärinsä keittämässä — sairauksineen. Mutta oli lapsia, seitsemän
lasta, ja Börneriin, häneen ei ollut luottamista. Ja pahinta oli niinä
päivinä, joina hän oli poissa kotoa."

Matami Börner istui puhuen yksitoikkoisella äänellä ja silmät
helmassaan.

Rouva Etvös tuskin kuuli, hän istui ainoastaan kasvot matamin kasvojen
vierellä ja pudisti päätään; hän tiesi että se oli tavallaan kurjaa.

"Niinpä niin, niinpä niin", sanoi hän nyökytellen päätään.

Mutta sitte heräsi hän ja sanoi: "Oletteko edes saanut mitään?...
Ettehän ole vielä saanut mitään — mukaanne kotiin. Siellä on kyllä
suita, joiden täytyy saada maistaa..."

Ja hän alkoi koota pala palalta jäännöksiä koriin.

Sitte meni matami Börner, ja kyökissäkin oli autiota.

       *       *       *       *       *

Vieraat menivät koteihinsa pitkin katuja. Lehtoritar tarttui hieman
lujanpuoleisesti lehtorin käsivarteen.

"Hän oli kaunis, Louise", sanoi lehtori pysähtyen erään lyhdyn alla.

"Hän oli _alaston_, Kalle", vastasi lehtoritar vain.

Lehtori kulki allapäin ja äänetönnä edelleen.

Heidän päästyään katuovelle, sanoi lehtoritar päättävästi ja vääntäen
lujasti lukkoa:

"Maksaneen kuuluu Cerlachius."

Huippunenää saattoi Tanskan varakonsuli, jonka mieli nyt kotimatkalla
oli täytenään ranskalaisia laatusanoja.

"Sen sanon minä", sanoi neiti, "ettei hän olekaan mikään letukka."

... Kenraalitar kotiinpäästyään päästeli kukkia tukastaan peilinsä
edessä. Päästettyään viimeisen kukan, kääntyi hän kenraaliin ja sanoi
olkapäitään kohauttaen:

"C'est bonnet blanc et blanc bonnet."

Rouva Simonin lepäsi ylhäällä huoneessaan yöpukuun pukeutuneena.
Hän katseli pitkään pikku tohveliensa kärkiä: huomenna oli syötävä
kenraalin luona.

Sitte koputteli hän kantapäitään yhteen ja sanoi alistuen:

"Na — am End', sie haben ihr Geld bezahlt."

Etvös oli saattanut tenoristia, joka mieluimmin tahtoi mennä
hotelliinsa. Hän puhui edelleen taidelaulustaan eikä tiennyt miten
ihmiset menettelivät instrumentteineen.

Hän pysähtyi joka kymmenennellä askeleella.

Heidän vihdoinkin erotessaan hotellin portilla, sanoi Etvös äkkiä
katsoen kauvas tenoristin ylitse:

"Lieneeköhän vielä liian myöhä alottaa?"

Ja kun tenoristi ei silminnähtävästi ymmärtänyt, sanoi hän:

"Tarkotan: voikohan vielä tehdä jotakin tästä täällä?" ja viittasi
reippaasti kurkkuunsa.

"Mutta miksi ei?" sanoi tenoristi tullen tulipunaiseksi kasvoiltaan.

Etvös jäi kävelemään sinne tänne katuja, kauvan.

Palatessaan vihdoin kotiin, oli hän vielä haltioissaan, mutta lopuksi
menivät kaikki vuoteeseen.

Isä nukkui jo, kun Emmeline nousi puoleksi vuoteellaan.

"Äiti", kuiskasi hän.

"No?"

"Minä kuulin neiti Zelchenin sanovan jotakin."

"Mitä sitte?" kuiskasi äiti.

"Tämä oli merkillinen päivä, sanoi hän isälleen."

"Missä kuulit sen?" kuiskasi äiti jälleen.

"Olin hiipinyt portinpieleen, kun he menivät", sanoi Emmeline.

"Hyvää yötä, lapsi."

"Hyvää yötä."

       *       *       *       *       *

Rouva Simonin matkusti kolmannen päivän aamuna. (Hänen oli annettava
konsertteja Venäjällä. Seitsemäntoista konserttia kahdeksassakymmenessä
päivässä, sama ohjelma. Alku oli otettava Kiew'issä. Sitte seurasivat
muut kaupungit — hän ei tiennyt niiden nimiä.)

Rouva Etvös oli asemalla parisen ruusua staniolissaan — pari
harvalehtistä kalpeaa kukkaa, jollaisia melkein voi puhjeta
hautausmaalla joulun aikaan.

Etvöksellä ei tietenkään ollut aikaa — hän oli menossa kouluunsa.

Mutta eräällä kadulla, joka kulki rautatien poikki, seisoi pitkä olento
huiskuttaen hattuaan.

Tämä oli Etvös ja hänen mukanaan oli kaksi yhdeksästä juoksemassa
kouluun. Tuuli liehutteli pitkän villaisen kaulaliinan päitä kuten
harmaita lippuja.




"SINÄ KYLLÄ MUISTAT MINUT."


Olin tuntenut saksalaisen ystäväni hänen aikaisimmasta nuoruudestaan
saakka. Olin myöskin seurannut sitä intohimoa, joka hänet valtasi,
aivan ensi hetkestä alkaen.

Olin, sen pahempi, tuntenut myöskin naisen, jota hän rakasti — ja minä
tiesin paremmin kuin kukaan muu ja liian hyvin, ettei nainen ollut
ystäväni ajattelemisen arvoinen.

Ja sentään vaikenin. En sanonut hänelle mitään. Vaikenin —
hienotunteisuudesta ystävääni kohtaan tai naista — kuinka tietäisin?
Kentiesi vain hienotunteisuudesta itseäni kohtaan. Tekomme, jotka
voivat näyttää mitä jaloimmilta, ovat useinkin kaikessa salaisuudessa
kehnoimpia, raukkamaisimpia tekojamme...

Mutta saatuaan sen vihdoin tietää, meni hän metsään ja ampui itsensä.
Oli yö, ja hän ampui kuulan keskelle sydäntään, läpi naisen kuvan,
jonka hän oli pistänyt poveensa.

Tällainen juttu päättyy harvoin näin. Mutta tämä päättyi.

Kuullessani hänen kuolemastaan, oli minusta kuin olisin hänet tappanut
ja (se oli hirveintä kaikista) minä sain tietää että hän tosiaankin
olisi lähtenyt täältä kantaen sydämessään kaunaa minua kohtaan — —

Sillä ennen kuolemataan oli hän kirjottanut minulle kirjeen. Hän
kirjotti:

"Menen, koska kaksi ihmistä ovat minut pettäneet, hän ja sinä. Mutta
sinä kyllä muistat minut."

"_Sinä kyllä muistat minut!_"

Hän oli oikeassa. Hän oli oikeassa. Hänen elämänsä ja kuolemansa painoi
pitkät ajat raskaana ajatuksiani... kunnes aika verkalleen kulutti
hänen kuvansa pois. Sillä elävällä on tekemistä elävien kerällä.

Kuolleiden ystäviemme, oi, heidän varjonsa istuvat kuin kerjäläiset
tiemme varrella, (tien, jota me vielä elävinä kuljemme) ja kuinka usein
heitämme, ohimennen heitä muistaen, almun heidän ojennettuun käteensä?

Oli kulunut viikkoja ja oli kulunut kuukausiakin, joina en lahjottanut
ystävälleni ainoaakaan ajatusta.

Mutta sitte... niin, sitte tapahtui se. Se nimittäin, että eräänä yönä
näin hänet... tarkotan — ei, antakaas, jotta kerron sen juurta jaksaen.

Sillä luonnollisesti aivoni olivat toimineet huonosti, olin päästäni
vialla — juuri kun näytin terveimmältä. Mutta on kaikessa tapauksessa
eräs syrjäseikka, joka ei silloin voinut olla hämmentämättä mieltäni ja
joka panee pääni pyörälle vielä nyt, vielä nyt, milloin itseni pakotan
sitä ajattelemaan.

Olin viettänyt iltani lueskellen, ja ennen maatapanoani olin leikkinyt
isännän pikku koiran kerällä. Olin syönyt illallista ja ollut
täydellisessä ja häiritsemättömässä tasapainossa. Nukkuessani paloi
pieni lamppu, kuten tavallisesti, pöydällä vuoteeni vierellä.

Ja olin nukkunut aivan rauhallisesti, unia näkemättä, sangen
rauhallisesti.

Mutta äkkiä heräsin ja minusta tuntui, että jokin oli liikuttanut ovea
ja että joku oli astunut huoneeseen.

Käänsin päätäni ja sanoin (ja olin aivan huoleton):

— Tekö se olette, Andreas?

Sillä Andreas oli palvelija, ja luulin tulijaa häneksi.

Mutta ovella en nähnyt ketään, eikä kukaan vastannut minulle.

Silloin yhtäkkiä — ja taivas tietää, että ainoastaan sekuntia
aikaisemmin en ollut edes ajatellutkaan tehdä sitä — käännyin
vuoteessani ja nostin päätäni, ja tuossa, keinutuolissa, jossa tapani
oli istua lueskellen, tuossa, nurkassa, suoraan vastassani — istui hän,
hän, ystäväni joka oli ampunut itsensä, hän, jota en ollut muistanut
moniin viikkoihin — istui ilmielävänä.

Harmaassa univormussaan; parrattamme, sileine, alakuloisine kasvoineen,
liikkumatonna — istui hän tuossa keinutuolissa ja tuijotti eteensä
saappaidensa kärkiin, kuten hänellä oli tapana...

Ja minä sanoin ääneen, ilmaan, häntä kohden: — Tekö se olette, Arnold —
mitä tahdotte?

Minua ei pelottanut. Yhtä pelottomana pysyinkin. Näin vain että hän
istui siinä, ja ihmettelin.

Jäin häntä katselemaan tuntematta minkäänlaista pelkoa — kunnes hän
katosi.

Hänkö katosi? Hän, hän —

Varmaankaan ei. Eihän se ollut hän. Ei, ainoastaan harhakuva katosi.
Sillä, vaikka olinkin täysin tasapainossa, täytyihän minun sittekin
olla sairas... päästä pyörällä, pois suunniltani, olin kai jossakin
ulkosalla. Järkeni oli yhtäkkiä pettänyt. Voihan sellainen sumentuminen
tapahtua aivoissamme, aavistamattamme siitä mitään. Niin se on — ja
hänen kuvansa näin sellaisena sumentumisen hetkenä. Oi, varmaan,
varmaan!

Kuolleet ovat kuolleita. Hiukkanen tomua, niin vähän, ettei se riitä
peittämään kämmentänikään — niin vähän, hiukkanen tomua ei saata ottaa
ihmisen muotoa ja 'näyttäytyä' — eikä muistuttaakaan...

Vaikka...

Sillä oli olemassa myös syrjäseikka ja tämä syrjäseikka — — —

Mutta kuten olen sanonut, antakaas, jotta kerron juurta jaksain:

Aivojeni äkillisen sairauden täytyi olla tarttunut. Tai ehkä oli niin:
aivojeni pahoinvointi oli tarttunut eräihin toisiin aivoihin talossa,
jotta ne sekaantuivat samaan aikaan ja sairastuivat samaan aikaan.

Sehän se minua...

Mutta jahka kerron:

Tultuani seuraavana päivänä huoneestani, sanoi talon emäntä, jolle en
ollut virkkanut mitään öisestä taudinpuuskastani (sellaisista asioista
ei pidä puhua, ei edes lääkärillekään, hän voisi helposti ymmärtää
väärin, sitä vähemmän muille, aivan tavallisille ihmisille, jotka
saattavat helposti ymmärtää väärin maailman selvimmätkin sanat):

— Kuinka on laitanne? kysyi emäntä aamulla teetä juodessani. Olen ollut
niin levoton teidän tähtenne. Istuin illalla odotellen viimeisten
vierasten poistumista, istuin lukien ruokasalissa.

Mutta yht’äkkiä alkoi, en tiedä miksi, tuntua oloni niin
sietämättömältä että panin pois kirjan tuumien: "Istut mieluummin
vieraskamarissa. He kai pian menevätkin, ja niin pääset levolle..."

Silloin kulki yht’äkkiä puuska läpi talon, jotta kaikki ovet aukenivat.

Ja, "Vips", olihan se hirveää, syöksähti ulvoen nurkastaan. Se seisoi
ulvoen aivan edessäni kuin talossa olisi ollut ruumis...

("Kuin talossa olisi ollut ruumis", toistin itsekseni ja hiusteni
juuret tuntuivat jääpuikoilta päänahkassani.)

— Tosiaankin kävivät jääkylmät väreet lävitseni, sanoi emäntäni
(ja häntä näytti vieläkin palelevan), vaikkei tässä ollakaan
taikauskoisia...

Mutta sitte ajattelin että olipa se merkillistä — ja menin ulos pihalle
katsomaan, oliko tosiaankin yht’äkkiä ruvennut niin kovasti tuulemaan.
Mutta oli aivan tyyni. Oli ihka tyyni.

Sanoin silloin yksikseni: "Herra tiesi, eikö vain herra ole
sairastunut..."

Ja nousin rappusia ylöspäin — pääsin tuskin paikaltani, niin polveni
vapisivat — ja kuuntelin ovellanne. Mutta kun huoneessanne oli kaikki
hiljaa, palasin takaisin ja olin iloinen...

Kaikkihan on tietysti lasten lorua... (ja hän koetti hymyillä)
tuollaisina öinä saattaa saada niin monenlaisia ajatuksia päähänsä...
sanoi emäntäni.

Mutta minä kysyin vain:

— Mihin aikaan suunnilleen ovet aukenivat?

— Täsmälleen kymmentä vaille yksi, sanoi hän. Sillä katsoin juuri
bornholmalaista ruokasalissa oveltanne palattuani.

Kymmentä vaille yksi. Juuri sama hetki, sama silmänräpäys, jona olin
hänet nähnyt, ystäväni, vainajan — tai ei, ei, hänen kuvansa... sillä
minäkin olin katsonut kelloon: täsmälleen kymmentä vailla yksi...

Se oli kummallista, sangen omituista, sitä ei ollut helppo selittää, ei
sinne päinkään...

Mutta vaikkeipa jotakin asiaa voisi selvittää, eihän sitä siltä
tarvitse pelästyä.

Ja sitäpaitsi, olihan ajatus kerrassaan naurettava; jos hän tahtoi
minua "muistuttaa", miksi valitsisi hän juuri hetken, jona olin
tyytyväinen ja rauhallinen — ei suinkaan hän tahtonut juuri rauhaani
häiritä.

Mutta niin voi olla. Jos hän todellakin tuli, ei hän tullut hyvässä
mielessä. Mitä hän kirjotti, oli uhkaus. Ymmärsin hyvin, että hän oli
silloin uhannut minua — — —

Mutta, jos lakkaamatta vatvon mielessäni tätä juttua, alan lopulta
siihen uskoa — alan uskoa kummituksiin. Minä — — —

Mutta totta on, etten eläessäni ole elänyt niin tyyntä aikaa kuin
nähdessäni hänet ensi kerran ja toisen kerran.

Sillä olenhan nähnyt hänet — toisenkin kerran.

Kaksi kertaa olen hänet nähnyt. Ja se, aivan varmaan se... ei, älkäämme
vajotko tutkistelemuksiin. Antakaas, taivaan nimessä, jotta kerron
juurta jaksaen.

Mutta olen siis nähnyt hänet toisen kerran.

Hänen kuvansa, tarkotan, olen nähnyt.

Se tapahtui Pariisissa.

Olin palannut kotiin suurista pidoista. Eräs palvelija oli kyydinnyt
minut kotiin vaunuillaan. Olimme puhelleet joutavimmista asioista
maailmassa, ja meillä oli ollut sangen hauskaa. Juoneet, voin lisätä,
emme olleet mitään. Pariisilaisissa pidoissa ei saa juodakseen. Sen
muuten tietää kaikki ihmiset. Pariisilaisissa juhlissa täytyy tapella
tarjoilupöydän luo päästäkseen ja tapellenkin saa ainoastaan lasin
"Mercier'tä". Palvelijani oli laskeutunut vaunuistaan ja olimme vielä
vähän pakinoineet, seisten molemmat katuvierustalla asuntoni edessä.
Tarinoimme, mitä, sitä en tiedä...

Lopulta soitin ovikelloa ja katuovi avattiin, ja kulin viheltäen
käytävän lävitse, muistan hyvin, että vihelsin erästä valssia. Tulin
arkihuoneeseeni ja riisuin päällystakkini ja ajattelin vielä häntä,
palvelijaani, ja hänen hevosiaan — silloin käännyn ja _tuolla_,
nurkassa, keinutuolissa, kasvot suoraan vastassani istuu hän — hän,
saksalainen ystäväni, kuollut ystäväni, joka ampui itsensä...

Univormussaan, kasvot suoraan minua kohden... suoraan vasten kasvojani.

Niin, nyt hän oli kohottanut katseensa saappaiden kärjistä...

Mutta hätääntymättä, hämmästymättä — — kuin näky olisi ollut kauan
odotettu, sanoin:

— Tekö se olette, Arnold? Mitä tahdotte!

Hän ei liikahtanut, ja kuullen palvelijani vaunujen vierivän tiehensä,
ulkona kadulla (sillä sen kuulin), jäin häntä katselemaan — — kunnes
hän katosi.

Ei, ei, vaan kunnes hänen kuvansa katosi. Vaikkakin silmät, jotka
olivat tähdätyt suoraan minua kohden, suoraan vasten kasvojani — olisin
voinut vannoa, että ne elivät, ei tosin minun elämääni, vaan _toista_
elämää, paljon eloisampaa kun minun silmissäni on — mutta että ne
elivät...

Niin, sen puolesta olisin antanut kunniasanani ja itsekin kuollut...
En tiedä kuinka pitkä aika oli kulunut, kun säpsähdin siitä, että
ikkunaani koputettiin.

Mitä se oli?

Avasin — ja, sen tunnustan, käteni vapisivat sitä tehdessäni — ja
ulkona näin pariisilaisen palvelijani kasvot:

— Ette siis ole sairas, huusi hän ikkunan lävitse.

— En, en lainkaan. Miksi niin? vastasin sangen levollisesti,

(Kuten jo olen sanonut: tällaisia asioita ei ole ilmaistava kellekään,
ei edes ystävillensäkään. Sellainen ystävä näyttää osanottavalta
meidän kertoessamme, ja kun hän menee alas rappusista sanoo hän
itsekseen: "Kas niin, niinpäs kävi. Hohhoh, raukka — sitä olin jo kauan
odottanutkin.")

— Oi, sanoi palvelijani ikkunan takaa, se oli siis vain hullu
päähänpälkähdys... Mutta yht'äkkiä, vaunuissa Istuessani, tuumin
itsekseni, että olitte tullut sairaaksi — — — ja käskin kuskin odottaa.

— Mutta, niin, luojan kiitos, hyvää yötä... jatkoi hän.

Ja hän nousi vaunuihinsa jälleen ja ajoi pois.

Aivojeni sairaus oli siis _tarttunut_, tarttunut kuten ensikerrallakin,
tarttunut tähänkin suhteellisesti vieraaseen ihmiseen, tähän ihmiseen,
joka istui tyyneen iloisena vaunuissaan. — — —

Niin, se on kieltämättä ihmeellistä.

Mutta miksei aivojenkin äkillinen sairaus saattaisi tarttua? Sehän
näyttää olevan mitä luonnollisinta. Sehän on vaan ajatuksen siirto
(sairaan ajatuksen siirto), ajatuksen siirto melkein kuin monet muutkin.

Sairaus — ainoastaan sairaus, joka tarttuu.

Mutta kuitenkin, miksi en sitä tunnustaisi, kerrottuani kerran kaiken
muille. Niin, olen sanonut itsekseni: Jos hän "muistuttaa" minua
kolmannen kerran — eiköhän se silloin — — — eiköhän se silloin tapahdu
siksi, että hän, vihdoinkin, tahtoo _tuoda_ minulle rauhan?

Ja tämä kolmas kerta — jää viimeiseksi kerraksi...

Eiköhän hän silloin, viime kerralla, kentiesi kutsukin — viittaa
kalpealla kädellään (hänen kätensä oli aina kalpea; hänen eläessäänkin
se oli kalpea) ja kutsu?

Ja minä tahdon häntä seurata ja mennä hänen mukanaan, mennä pois hänen
mukanaan — mennä niinkuin meni veljenikin.




ROSENBORGIN PUUTARHAN LÄVITSE


Kevätkesällä kohtasin joka aamu, kun menin työhöni, nuoren miehen ja
nuoren naisen. Joka aamu kävelivät he kuninkaan puutarhassa nuorten
puiden alla.

He tulivat joka aamu samaan aikaan, ja aina katselin minä heitä. Sillä
aamu tuli ikäänkuin valoisammaksi heidän saapuessaan.

Yksistään heidän päidensä taivutuksesta, miehen pää kallistui alaspäin
naisen päätä kohden, saattoi nähdä, että he rakastivat toisiaan. Mutta
soittolavan edustalla pysähtyivät he aina tuokion, ja he tempasivat
ilmasta muutaman sulosoinnun hymyillen toisilleen.

Silloin seisoivat syreeenit kukassaan ja lukemattomat pensaat
tuoksuivat.

Sitte matkustin pois enkä enää kulkenut puutarhan lävitse.

Mutta tänä aamuna, kun jälleen kuljin tavallista tietäni tavalliseen
toimeeni, näin äkkiä saman naisen kulkevan edelläni — yksin. Menin
kiireesti luo, sillä tahdoin päästä varmuuteen.

Niin, se oli hän.

Mutta hän kulki paljo hitaammin ja hänen silmissään oli kuin
ihmettelevän surun ilme.

Soittolavan edessä — sillä minä seurasin häntä — pysähtyi hän kuten
ennenkin. Ja hänen kasvoillaan näin minä äkkiä hymyn, joka oli
tuskallisempi kuin kaikki kyyneleet.

Sitte meni hän.

Mutta minun täytyi tahtomattani kysyä itseltäni:

"Mitähän tietä mies nyt mahtaa mennä päivätyöhönsä?"








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAUNIS PÄIVÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.