Isänmaattomat : Romaani

By Herman Bang

The Project Gutenberg eBook of Isänmaattomat
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Isänmaattomat
        Romaani

Author: Herman Bang

Translator: Uuno Kailas
        Anna-Maija Tallgren

Release date: February 10, 2025 [eBook #75336]

Language: Finnish

Original publication: HelsinkiHelsinki: OtavaOtava, 1927

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ISÄNMAATTOMAT ***

language: Finnish




ISÄNMAATTOMAT

Romaani


Kirj.

HERMAN BANG


Suomentanut

Anna-Maria Tallgren


Avustajina runokatkelmain suomentamisessa

Uuno Kailas ja Alvari Rinne





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1927.






I




1.


Joán Ujházy katseli junavaunun ikkunasta. Kuva pysyi samana. Junan
lähtiessä jyskyttämään edelleen nosti asemamies maitoastiat ja
saapasteli raskaasti tiehensä likaista asemasiltaa pitkin. Tuolla asui
räätäli ja suutari, ja kelloseppä. Tämän ikkunassa riippui kello:
niin, luodit olivat liikkeessä, mutta iso taulu oli tyhjä ja viisarit
puuttuivat. Ja tuolla puuseppä. Hänen kylttinään oli musta arkku. Mutta
savupiippu oli meijerin.

Ja tuolla taas painuivat puhelinlangat aivan peltoa myöten, jonka multa
oli väritöntä. Ne riippuivat niin velttoina sateen painosta, aivan
kuin niillä ei olisi ollut suuriakaan kerrottavana, paalusta paaluun,
pylväästä pylvääseen, painuessaan maata kohden.

Joán Ujházy kertasi kertaamistaan, tapansa mukaan, nimitellen kaikkia
näkemiänsä esineitä, äitinsä kielellä:

»Maa, maita, tasaista maata; talo, matala talo; kaksi lintua, kaksi
harmaata lintua... ja sadetta.»

Ja äkkiä, etsien turvaa toisesta kielestä ja ojentaen molemmat kätensä
ilmaan hän sanoi:

»_Ah, la pluie, cette pluie morne_!» [Oh, sadetta, tätä kolkkoa
sadetta!]

Kääntäessään päätään hän näki vain Hans Haacken, joka istui nurkassa
vastapäätä, valkeat pianistinkädet ristissä, tuijottaen pyöreillä
silmillään suoraan eteensä — kuin näkyisi koti Brüxissä, leipurintytär,
rakastettu, naapurintytär Brüxissä.

Joán Ujházy käänsi jälleen päätään, joka oli hiukan liian pieni, ja
tuijotti samoja seutuja:

»Maa, maita, tasaista maata. Kolme lintua — harmaita lintuja.»

Ajatuksissaan hän kertasi vielä kerran nuo tanskalaiset sanat —
äitinsä kielen sanat. Kuinka omituista, hän oli saattanut unohtaa sen
ja huomannut sen vasta sattumalta aamuisessa hotellilaskussa: 8/III,
maaliskuun kahdeksantena.

Siellä kotona Ane oli jo ajanut kylään, niinkuin aina äidin
syntymäpäivänä, kaikkine seppeleineen. Hän solmi ne vuokoista.
Niitä kasvoi niin viljalti niityllä, sen mäenrinteen alla, jossa
Dmeterillä oli viiniköynnöksensä. Ja kumaraisena ja raihnaisena hän
oli ajanut kirkkotarhaan ja istunut pienellä rautapenkillä, muurin
vieressä, vaakunakilven alla, laulaen virsiään haudan yli. Ane osasi
kaksi virttä. Niissä ei ollut säveltä eikä melodiaa. Mutta Ane istui
paikoillaan, liikahtamatta, nojaten muuriin ja laulaen laulamistaan:

    Jouluyö, juhlayö,
    lauluin helkkyy tähtivyö;
    enkel-äänen kuuli sen
    muinoin parvi paimenten.
    Iäti laulu se soi,
    iäti laulu se soi.

Kun Joán oli lapsi, istui hän aina Anen vieressä penkillä. Hänestä Anen
laulu kuului melkein kuin Nikin ulvonta, venäläisen vinttikoiran, joka
kuoli siksi, että sen oli niin vilu talvisin.

Ruteenilaiset tytöt, jotka pesivät pyykkiä kaupungin kaivolla,
tirkistelivät Anea matalan muurin ylitse, ja tullinhoitajan
romaanialainen rouva, joka vetelehti ikkunassaan ja nojasi paljaita
käsivarsiaan nuhjaantuneisiin ikkunapatjoihin, nauroi unkarilaisille
santarmeille.

Mutta Ane lauloi, puristaen kätensä nyrkkiin, toisen virren, taikka
sehän ei ollut mikään virsi, toisen laulun, jonka hän osasi — haudan
yli.

    On maa niin armainen,
    sen pyökkirantaa kaartain
    käy aalto suolainen,
    käy aalto suolainen.
    Maa kumpujen ja laaksojen
    on meidän vanha Tanska,
    ja se on Frejan maa,
    ja se on Frejan maa.

Ruteenilaiset tytöt koputtivat nauraen kurikoillaan muuriin niin että
kaikui, mutta Ane ei sitä kuullut.

    Maa kumpujen ja laaksojen
    on meidän vanha Tanska...

Tytöt riemuitsivat ja koputtivat kurikoillaan ja rallattivat ja
nauroivat, laulaen omalla kielellään:

    Niin Veetu vei Susannan,
    Susannan, Susannan,
    Susannan valkopovisen,
       Susannan.

He taputtivat käsiään ja osoittivat sormillaan:

    Susannan, Susannan,
    Susannan valkopovisen.

»Laula mukana, laula mukana!» huusivat tytöt muurilta, jonka
puoliväliin he olivat kiivenneet, ja irvistelevät santarmit yhtyivät
heidän lauluunsa, niin että Anen ääntä ei kuulunut, ja he taputtivat
käsiään:

    Kun yhden nai,
    hän kaksi sai:
    Susannan lempiväisen,
       Susannan.

Anen käsi lepäsi Joánin hiuksilla. Kyynelet valuivat viljalti pitkin
hänen poskiaan — oli kuin hänen kasvoissaan olisi ollut uurteita, joita
pitkin kyynelet voivat valua — ja hän lauloi:

    Ja se on Frejan maa,
    ja se on Frejan maa.

Ane vaikeni, ja tytöt olivat lörpötellen palanneet kaivolleen, ja pimeä
tuli niin äkkiä, että näytti kuin tumma vaate olisi nostettu virrasta.

»Mennään nyt», sanoi Ane, »sillä nyt ei rouva sitä unhota».

»Mitä äiti ei unhota?» kysyi Joán.

Mutta Ane ei vastannut.

»Tule nyt», sanoi hän, kuljettaen Joánia hautojen välitse, niin että
pojan jalat viistivät helmiseppeleitä.

He ajoivat takaisin »hoviin». Ane ei puhunut mitään, ja Joáninhan
täytyi huutaa niin kovalla äänellä, jos hän tahtoi jutella Anen kanssa.
Oli kuin Ane olisi menettänyt kuulonsa, eikä hän voinut seurata, mitä
nuo vieraat ihmiset sanoivat — sen jälkeen kuin äiti oli kuollut.

Mutta kotona seisoi englantilainen kotiopettajatar kiviportailla
pilarien välissä ja torui, kun he palasivat liian myöhään...

... Joán Ujházy oli jälleen kääntänyt romaanialaista päätään.
Istuessaan noin, silmät ummessa, hän saattoi niin selvästi nähdä
äitinsä — sellaisena kuin tämä oli istunut matalalla tuolillaan,
Dmeterin rinteellä, auringossa, viiniköynnösten välissä. Hänen kasvonsa
olivat niin pienet, ja hiukset valuivat ohimoille aivan kuin vanhoissa
kuvissa, ja Ane ja Joán istuivat hänen jalkojensa juuressa.

Joán nojasi tuoliin päätään, ja äiti silitti sitä hiljaa kädellään
— äidillä oli niin paljon sormuksia sormissaan, eikä hän koskaan
katsellut niitä —:

»Kuinka paksut hiukset hänellä onkaan», sanoi hän.

»Unkarilaiset hiukset», sanoi Ane.

»Niin», vastasi äiti, ja hänen kätensä jäi lepäämään Joánin päälaelle.

Isä tuli esiin viiniköynnösten välistä. Hänellä oli rypäleterttu
kädessään.

»Katso, kuinka se on kaunis», sanoi hän ja laski sen äidin helmaan,
keltaisena ja raskaana.

»Niin, se on ihana.»

Isä seisoi ja katseli keltaista rypäleterttua äidin helmassa.

»Tuollaisia ovat hiomattomat topaasit», sanoi hän.

»Niin ovatkin», vastasi äiti nostaen silmänsä.

»Tänään täällä on oikein lämmin köynnösten välissä», sanoi isä. Hän
puhui äidin kanssa merkillisen selvästi kuin lapselle, tai kovalla
äänellä kuin ihmiselle, joka ei kuule hyvin.

Äiti nyökäytti päätään, samalla kuin isä hiveli hänen kaulallaan
riippuvaa helminauhaa — äidillä oli monta helminauhaa, ja hän sai
alituiseen uusia.

»Ne ovat niin kauniit», sanoi äiti äänellä, joka aina tuntui olevan
muualla kuin hänen sanansa, ja hän tunnusteli itse helmiä kädellään.

Mutta isä kumartui ja suuteli häntä hiuksille, hyvin äkkiä.

»Olitko ratsastamassa?» kysyi äiti.

»Olin», vastasi isä ja löi piiskalla unkarilaisia saappaitaan, joita
hän yhä käytti palveltuaan aikoinaan toisessa husaarirykmentissä
Budapestissa.

»Sinä palasit pian.»

»Tämän ehtii pian ratsastaa ympäri», sanoi isä, ja hänen silmiensä ilme
oli vaihtunut.

Kaikki olivat vaiti, ja isä katosi köynnösten väliin. Aurinko säteili
ja kimalsi äidin helminauhalla ja hänen Sormustensa kivissä. Hän jäi
tuijottamaan, kauas katsovilla silmillään, yli virran veden.

»Ane», sanoi hän liikahtamatta; »muistatko, kuinka sininen Vejlen vuono
oli?»

Ane oli kääntänyt päätään.

»Siellä kulki pieni höyrylaiva», sanoi hän, ja silmiin syttyi äkillinen
valo.

»Niin, niin, se oli 'Pääsky'», sanoi äiti. »Kuinka tiukkaan ahdettuina
me istuimmekaan siinä, sunnuntaisin.»

»Ja kuinka se heilui, aallokossa», sanoi Ane. »Mutta vain Munkebjergin
kohdalla oli syvää.»

Äiti hymyili kuten Ane.

»Ei, _siellä_ ei ollut vaaraa», sanoi hän.

Mutta Ane sanoi:

»Ja entäs Frederitsin musiikki!»

Äiti ei enää vastannut, vaan tuijotti jälleen virtaan, joka juoksi
hänen jalkainsa juuressa.

»Ota saali, Ane», sanoi hän.

»Viluttaako äitiä?» sanoi Joán ja kohotti suuret silmänsä.

»Viluttaa hiukan...»

Ane oli ottanut saalin ja kietonut sen äidin jalkojen ympäri.

»Mutta, Ane», sanoi äiti, »täällä ei aurinko lämmitä oikealla tavalla».

»Ei», sanoi Ane, »se vain _pistää_!»

Myöskin Joán peitteli äitiä, katsoen tätä samalla kiinteästi kasvoihin
— hänen silmänsä katsoivat aina suurina ja lapsellisen kauhistuneina,
kun äitiä vilutti ja tämä tuli »valkeaksi kasvoiltaan».

»Kas näin, kas näin», sanoi hän ja sulloi peitettä tiukemmalle, niin
kauas kuin kätensä yltivät.

»Kiitos, kiitos, kiitos, pikku Josse», sanoi äiti; »nyt minun on niin
hyvä olla».

Joán oli istuutunut jälleen, mutta hän katseli yhä salassa äitiä: äidin
kasvot olivat aina vielä valkeat.

»Ane», sanoi äiti, »huomenna ajamme myllylle, jos aurinko paistaa».

»Niin, rouva.»

»Sinä suvena täällä oli hauskaa», sanoi äiti, »kun Thomsenit rakensivat
myllyä».

»Niin oli», sanoi Ane. »Thomson oli niin iloinen. Mutta hänhän olikin
sjellantilainen.»

»Niin», nyökäytti äiti päätään, »hän oli Slagelsesta. Sieltä ovat
kaikki Thomsenit.»

He istuivat jälleen ja katselivat virran vettä.

Ignáz ja Dmeter kulkivat ohi, palattuaan viinitarhasta, ja nostivat
isoja hattujaan tervehdykseksi.

»Nyt menemme sisään», sanoi äiti.

Hän nojautui kevyesti Aneen, taluttaen sormuksista raskaalla kädellään
Joánia.

»Mutta Ane», sanoi hän, ja äkillinen valonhäivähdys valaisi hänen
kasvojaan, »tänä iltana me lämmitämme — omaa uuniamme».

Vanha Ignáz ja Dmeter painoivat nojatuolin kokoon rouvan lähdettyä.

»Kuinkahan hänen laitansa oikein lienee?» sanoi Ignáz ja loi katseen
menevien jälkeen.

»Niin», sanoi Dmeter.

»Hän istuu niin hiljaa», sanoi Ignáz.

»Niin», sanoi Dmeter.

»Hän istuu niin hiljaa kuin pyhäinkuvat», sanoi Ignáz.

Ignáz-palvelija puhui usein yht'aikaa Hänen Armostaan ja pyhäinkuvista
— ehkäpä sen vuoksi, että myös Veronikalla kirkossa, haavoitetulla
pyhimyksellä, oli niin monta helminauhaa kaulallaan ja kultasormuksia
vahasormissaan.

»Mutta», sanoi hän ja pureskeli puupiippuaan, »minulla on se usko, että
naisväen ei pitäisi matkustaa niin kauas».

»Ee-ei», sanoi Dmeter.

Ignáz kantoi lepotuolin sisään.

Illalla tehtiin tuli uuniin — isoon, mustaan, jalkaniekka-uuniin. Äiti
istui ja tuijotti punakeltaisiin liekkeihin. Joán oli kiivennyt hänen
syliinsä.

Isä tuli sisään ja istui heidän viereensä.

»Nyt sinun on hyvä olla», sanoi hän ja nauroi, »täällä oman uunisi
edessä».

Äiti kätki pienet kasvonsa hänen olkaansa vastaan.

»Niin, nyt täällä on ihanaa», sanoi hän, »nyt täällä on kuin kotona».

»Niin», vastasi isä ja käänsi kasvonsa tulen kajosta, niin että ne
peittyivät pimeään.

He istuivat kauan, lähekkäin. Joán oli siirtynyt isän syliin ja nukkui,
kasvot takin rintapielen peitossa.

»Joán, Joán», sanoi äiti ja kohotti kädellä hänen niskaansa. »Nyt sinun
on mentävä maata.»

Joán oli yht'äkkiä havahtunut ja nähnyt hänen kasvonsa.

»Äidin on kylmä», sanoi hän.

»Onko sinun?» kysyi isä, yhtä äkkiä.

»On, äidin on kylmä», sanoi Joán, joka oli ottanut tämän käden omaansa.

»Ei, ei», sanoi äiti irroittaen kätensä. »Nyt Joánin pitää mennä maata.»

»Hyvää yötä. Hyvää yötä.»

Mutta huuletkin olivat kylmät, kun hän suuteli Joánia, ja Joán katsoi
katsomistaan hänen kasvojaan.

»Hyvää yötä», sanoi hän, ja oli kuin hänen kurkussaan olisi kulahtanut.

»Ei», sanoi äiti, »kiltti poika ei itke, kun hänen on mentävä maata».

Mutta Joán puri hampaansa yhteen ja lähti Miss Tekerin kanssa.

Miss Teker riisui hänet ja rukoili englantilaisen iltarukouksen, istuen
Joánin vuoteen ääressä. Sitten siirtyi hän lampun viereen ja kirjaili
isoa kanavakankaista koruommeltaan.

Joán makasi, silmät suurina ja avoimina, ja tuijotti lampun yläpuolella
olevaa avaraa valo kehää. Miss Teker kohotti päätään:

»Nyt Joánin täytyy nukkua.»

»Niin.»

Mutta Joán makasi ja tuijotti yhä; peitteet liukuivat hänen yltään,
sen vuoksi että hän liikehti levottomasti, ja Miss Teker peitti hänet
jälleen.

»Nuku nyt», sanoi hän.

Mutta Joán kysyi — ja yht'äkkiä hän puhui romaaniankieltä:

»Minkä vuoksi äitiä palelee?»

»Joán tietää, että Joánin täytyy puhua englantia.»

_»Yes.»_

Ja Joán kertasi, koneellisesti ja nopeaan, samalla äänenpainolla:

_»Why does mamma always feel cold?»_

»Joánin täytyy nukkua», vastasi Miss Teker.

Ja hiukan myöhemmin kuuli Miss Teker, että Joán nukkui, aivan kuin
tämän silmäluomet yht'äkkiä olisivat painuneet umpeen.

Joánin tapoihin kuului, ettei hän puhunut paljoa; hän vain istui
merkillisen hiljaa joko leikkimässä leluillaan tai aivan toimetonna.
Mutta yhtäkkiä hän saattoi puhjeta kysymään: »Minkä tähden?» jota
kysymystä hän toisti ja jolla hän ahdisti koko talon väkeä. Aivan kuin
hänen aivoissaan ei olisi ollut sijaa millekään muulle, hän juoksi
kaikkien luo kysyen tuota yhtä ja samaa — isän luo ja äidin luo ja
kotiopettajattaren luo ja molempien tallimiesten ja keittiöihmisten ja
vanhan Hanan luo.

Vanha Hana oli serbialainen perunankuorijatar. Hän asusti keittiön
viereisessä huoneessa. Hän oli hiukan päästä vialla, ja hänen nenänsä
valui. Hän istui aina, pää heiluen, ja hyräili. Vanhoja lauluja,
serbialaisia jokilauluja. Joán otti jakkaran ja istuutui Hanan viereen.
Hän saattoi istua tuntimääriä ja kuunnella Hanan laulua. Hänen päänsä
heilui niinkuin Hanankin.

Mutta yht'äkkiä hän sanoi ja katsahti Hanaan niinkuin Miss Tekeriin:

»Hana.»

»Mitä nyt?»

»Hana, minkä tähden ne kietovat äidin saaleihin?»

Hana silmäsi häntä eikä ymmärtänyt.

»Niin, täällä on Raabelin torni», sanoi hän ja jatkoi laulamistaan.

Molemmat romaanialaiset kokit juoksivat edestakaisin. Heidän suunsa
eivät koskaan olleet kiinni, ja he söivät aina tomaatteja, jotka
olivat yhtä punaisia kuin heidän huulensa. Miss Teker haki koko talon
läpikotaisin eikä löytänyt Joánia. Vihdoin hän löysi pojan Hanan
luota. Siellä oleiluun hän ei ollut saanut lupaa, ja Miss Teker sanoi
peljättääkseen häntä, että Hanan luona oli rottia. Rotat olivat pahinta
mitä Joán tiesi. Virran rannalla oli niitä niin paljon, isoja, joilla
oli paksut ja pitkät hännät.

Joán oppi tavaamaan Miss Tekerin johdolla. Mutta Ane tuli usein
hakemaan häntä — rouvan luo.

Äiti ei enää käynyt ulkona. Sillä nyt oli talvi, ja virrassa kävi
suuret laineet, kun Joán katseli ikkunasta.

Äiti istui aina uunin edessä, eikä Ane saanut koskaan mennä pois hänen
luotaan.

»Sinun täytyy istua hiljaa», sanoi Ane Joánille.

»Niin», kuiskasi poika.

Äiti kyyristyi kokoon peitteensä alla.

»Pyökkipuut lämmittävät paremmin», sanoi hän.

»Niin», sanoi Ane, »niitä ei voida verratakaan täkäläisiin».

»Munkebjergissä», sanoi äiti, »pyökit olivat niin uhkeita».

»Niin olivat», vastasi Ane.

Joán kohotti päänsä kuvakirjasta:

»Minkä tähden äiti puhuu alituiseen Tanskasta?»

»Sen vuoksi, pikku Josse — että äiti _on_ sieltä.»

Äidin ääni oli niin hiljainen, ja katsellessaan tulta hän vei
sormenpäänsä yhteen aivan kuin Marinka, kamarineitsyt, teki
sunnuntaisin.

Mutta yht'äkkiä hän nosti päätään ja sanoi aivan toisella äänellä,
vallan iloisesti:

»Nyt sinun pitää laulaa, Josse.»

»Niin», sanoi Joán. Hauskinta mitä Joán tiesi, oli saada laulaa äidille.

Hän alkoi laulaa pienellä hennolla äänellään; katsoen tuleen hän lauloi
kaikki Hanan laulut — ja löi tahtia jaloillaan. Mutta sanoja hän ei
laulanut, sillä hän ei ymmärtänyt serbiaa.

»Näin laulaa Hana», sanoi hän, ja katsoen tuleen hän lauloi yhä
voimakkaammin.

Äiti oli sulkenut silmänsä. Mutta väliin hän avasi ne ja katsahti
kuviinsa, jotka riippuivat niin lähellä hänen omaa uuniaan — kaikkia
Vejlen kuvia ja »Hämärää».

»Nyt tulevat äidin laulut», sanoi Joán ja aloitti samalla hennolla
äänellään hämärälauluja, joita äiti lauloi, polkien edelleen tahtia
molemmilla jaloillaan. Mutta niissäkään ei ollut sanoja, sillä
laulaessaan hän ei osannut pysyä tanskalaisissa sanoissa.

Äidin kasvoille häivähti hymy:

»Niin, niin, se se on», sanoi hän. »Se se on.» Ja miltei tietämättään
hän kuiskasi sanat, Joánin laulaessa säveltä:

    Ritari Aage, ratsain
    hän ajoi saarehen
    ja kihlaa kauniin Elsen,
    tuon neidon suloisen.

»Mitä sinä oikeastaan sanoit?» kysyi Joán, joka yht'äkkiä oli lakannut
laulamasta.

»Se on Aage-ritarista.»

»Mutta mitä?» sanoi Joán.

Äiti hiveli hänen hiuksiaan.

»Et sinä voi sitä ymmärtää», sanoi hän, »se tapahtui Tanskassa».

Mutta Joán sai jälleen kiinni sävelestä ja lauloi — katsoen tuleen:

    Niin kihlas kauniin Elsen
    hän kultasormuksin.
    Kuu vieri, haudattihin
    mies mustiin multihin.

»Hss», kuiskasi Ane, »nyt Joánin täytyy olla hiljaa».

Äidin silmät olivat menneet umpeen. Hän nukahti kädet helmassaan,
vaaleat hiukset valuivat ohimoille.

»Tule nyt. Äiti nukkuu», sanoi Ane.

Ovi kävi. Isä tuli sisään.

»Hss», kuiskasi Joán, »äiti nukkuu».

Joán jäi seisomaan oveen ja piti varoittaen sormeaan pystyssä aivan
nenänsä edessä, samalla kuin isä kulki lattian poikki ja katseli äidin
kasvoja. Oli kuin ne olisivat olleet vahaa — siinä tulen valossa.

Samoin kuin äiti oli istunut sinä päivänä, sormukset helmassaan, istui
hän myös silloin, kun Ane yht'äkkiä oli hypähtänyt pystyyn ja kaatanut
tuolinsa ja pudistanut äidin käsivartta ja huutanut:

»Rouva, rouva!» ja kirkaissut ja juossut salin läpi ja jättänyt kaikki
ovet selälleen ja huutanut:

»Herra, herra!»

Mutta Joán oli tarttunut äidin käsiin:

»Nukkuuko äiti?»

Eivätkä kädet liikahtaneet.

»Nukkuuko äiti? Nukkuuko äiti?»

Eivätkä kasvot värähtäneet.

»Nukkuuko äiti?»

Ja äkkiä hän päästi kädet eikä voinut huutaa, mutta juoksi, käsivarret
ojolla, Anen perässä ja kaatui portaissa ja jäi makaamaan, kun taas Ane
juoksi samaa vauhtia pihan poikki.

»Herra, herra!»

Hän heilutti käsivarsiaan aivan kuin ne olisivat olleet pyöriä — juoksi
hevosten ohi, jotka karkasivat pystyyn ja riuhtautuivat irti Josefin
käsistä.

»Herra, herra!» huusi hän.

»Mitä on tapahtunut, mitä on tapahtunut?» huusi Josef. »Kirottu haaska,
mitä on tapahtunut?» huusi hän ja viskasi unkarilaisten haukkumasanojen
tulvan Anen jälkeen, joka huusi:

»Herra, herra...»

»Tanskalaistamme», huusi Josef, joka rimpuili hevosten kanssa, samalla
kuin puoliarabialaiset juoksijat laukkasivat sisälle talliin, loistavat
ruumiit vavahdellen, ja piiloutuivat, värisevät kuonot vaahdossa,
kiinteästi toisiinsa painautuneina ja vapisten, pilttuiden hämärään.

Miss Teker riensi alas portaita, eteishalliin, tukka oli valtoimena, ja
hän piti kädessään hiusharjaa, viskasi sen luotaan ja huusi:

»_She is dead, she is dead. Mistress is dead_» —, ja Marinka, [Hän on
kuollut, hän on kuollut. Rouva on kuollut.] lasittunein silmin, seisoi
ja hieroi kuolleen valkeita käsiä, aivan kuin olisi tahtonut niitä
lämmittää — eikä tietänyt mitä teki, ja parahti epätoivoissaan:

»Herättäkää hänet henkiin, herättäkää hänet henkiin», sanoi hän ja
alkoi äkkiä nyyhkyttää, pää kaatunutta tuolia vastaan.

Ja nousi jälleen ja riensi eteishallin halki ja nosti maasta Miss
Tekerin harjan ja juoksi Hanan ohi ja huusi kuin Ane:

»Herra... herra!»

»Mikä on, mikä on?»

Kokit juoksivat esiin, puolinukuksissaan, kesken päivällisuntaan,
alastomina:

»Mikä on?»

Mutta ikkunasta, jonka verhot hulmusivat, huusi Miss Teker pihaan, ja
peitti käsillään kasvonsa:

»_She is dead... she is dead..._»

»Herra, herra...»

Joán oli noussut pystyyn; vailla ajatuksia, pelokkaana kuin öisin,
herätessään pimeässä, hiipi hän sisään ja katseli kuollutta äitiä —
ovenraosta.

Sitten tuli isä ja työnsi Marinkan syrjään ja puutarhurin, joka oli
juossut sisään, ja Ignázin.

Hän nosti äidin käsivarsilleen, korkealle, ja kantoi sisään.

Talossa oli hiljaista. Makuuhuoneessa naulasi Ane valkeita lakanoita
seinälle. Silloin tällöin hän kiipesi alas portaikkoa ja katseli
kuollutta. Luomet olivat kohonneet ja paljastivat särkyneet silmät.

Ane meni huoneeseensa ja avasi arkkunsa. Hän otti esiin pari vanhaa
killinkiä. Ne olivat Fredrik seitsemännen ajoilta. Molempiin oli
kaiverrettu reikä.

Kun Ane sai ne käteensä, alkoi hän itkeä.

Sitten hän meni jälleen kuolleen luo ja lukitsi oven. Ja itkien, niin
että kyynelet valuivat ruumiin valkeille käsille, hän pani rahat
kuolleen silmäluomille.

Joán, jota kukaan ei huomannut, istui Hanan luona. Keittiössä oli
hiljaista, niinkuin ei syötäisi sinä päivänä.

»Hana», kuiskasi Joán.

»Pikku herra.»

»Hana», kuiskasi Joán ja katsoi tätä kasvoihin. »Minkä tähden äiti on
kuollut?»

Ja hän sanoi _kuollut_ aivan kuin vieraan sanan, jotakin, jota ei
ymmärretä.

»Pikku herra», sanoi Hana vain ja tuijotti huoneeseen puolisokeilla
silmillään.

Mutta äkkiä tuli Marinka juosten sisään.

Hän oli kokonaan mustissa.

»Pater tulee», huusi hän ja juoksi jälleen eteishalliin.

Joán seurasi häntä. Hän painoi käsivartensa kiinteästi kupeisiin.
Molemmat kuoripojat kulkivat aivan papin perässä valkeissa paidoissaan.
Ja Marinka avasi kaikki ovet ja kolkutti ylimpään.

Hän kolkutti uudelleen:

»Ana, Ana.»

Mutta ovi oli lukittu.

»Ana, Ana», toisti hän kovemmalla äänellä. »Ana, pater on tullut.»

Mutta äkkiä oli Ane kiskaissut oven auki, ja seisoen keskellä kynnystä,
mielettömänä, nojaten ovipieliin kummallakin kädellään, aivan kuin
epätoivonsa olisi purkautunut raivoon tuota vierasta, tonsuuripäistä
miestä kohtaan — hän syöksi suustaan villejä kirouksia tanskaksi ja
murteellisella unkarinkielellä, pappiin kohdistuvia kirouksia — ja
löi jälleen kiinni oven, niin että tyhjät pyhäsavuastiat vavahtivat
poikasten käsissä...

Joán oli juossut ulos.

Koko ruumis vapisten hän painautui Hanan polveen:

»Hana, Hana, miksi pappi lähti?»

»Pikku herra, pikku herra.»

       *       *       *       *       *

Mutta sitten isä matkusti pois ja Joán sai ranskalaisen neidin. Mutta
Ane rukoili hänen kanssaan iltaisin.

»Ane, missä isä on?» kysyi Joán kesken »Isämeitää».

»Hän matkustaa», sanoi Ane ja jatkoi rukousta:

»Anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme
niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.»

»Miksi?» sanoi Joán ja ajatteli isää.

»Äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta», jatkoi
Ane.

»Miksi?» sanoi Joán jälleen ja vaipui samassa uneen. Joán ei enää
oikein ymmärtänyt mitä Ane puhui, sillä hän unohti tanskan nyt, kun
äiti oli poissa. Väliin Joán kavahti unestaan ja kuuli, kuinka Ane itki
lampun ääressä.

»Miksi sinä itket?» kysyi hän ja nosti päätään.

Ane vavahti.

»Jossen pitää nukkua», sanoi hän.

»Mutta miksi sinä itket?»

Ane sai kyynelet pyyhityksi kätensä selkämyksellä.

»En minä itke, pikku Josse», sanoi hän, »minä vain istun ja suren...»

Päivisin istui Joán enimmäkseen Hanan luona tai talli-Josefin, sen
vuoksi että tämä soitti viulua.

Suvella tuli taloon opettaja. Hän oli kreikkalainen ja niin pitkä, että
hänen täytyi kumartua ovessa astuessaan koulusaliin. Ollessaan kotona
isä kirjoitti ison lukujärjestyksen ja merkitsi siihen kaikki, mitä
Joánin piti oppia. Mutta herra Christopulos unohti usein lukemisen.
Hän vain istui, Joán polvillaan, ja hiveli hivelemistään tämän tukkaa
ja tuijotti ilmaan. Joán ei koskaan ollut nähnyt sellaisia silmiä kuin
herra Christopuloksen — niin suuria ja sinisiä, eivätkä ne silmät
olleet milloinkaan iloiset.

»Mutta nyt meidän täytyy lukea, Joán», sanoi hän ja kertoi jälleen
kaikista maapallon paikoista.

»Missä sinä asut?» kysyi Joán.

»Minäkö? Minä asun Hellaassa.»

»Missä se on?»

Herra Christopulos osoitti kapealla kädellään Kreikkaa.

»Tuossa on Hellas», sanoi hän.

»Hm.» Ja Joán katseli Hellasta.

»Ja missä minä asun?» kysyi hän.

Herra Christopulos sanoi etsineensä »saarta».

»Mutta sitä paikkaa ei ole merkitty kartalle.»

»Miksikä ei?»

Mutta opettaja ei vastannut. Hän katseli Kreikkaa, ja hänen kätensä
hiveli Joánin tukkaa.

»Nyt sinun täytyy soittaa», sanoi Joán.

Herra Christopulos meni pianon ääreen ja alkoi soittaa. Sävelet
paisuivat hänen pitkien ja kapeitten käsiensä kosketuksesta, ja hänen
silmänsä tuntuivat katsovan niin kauas pois. Joán oli istuutunut ja
nojasi päätään pianoon. Mutta samassa hän makasi oikoisenaan lattialla,
aivan niinkuin hän suvisin makasi maassa viiniköynnösten välissä,
auringossa.

»Soita vielä», sanoi hän.

Tallissa, Josefin luona, hän soitti itse. Hänen käsivartensa olivat
liian lyhyet käsittelemään Josefin isoa viulua. Sävelet pulppusivat
esiin, toinen toisensa jälkeen, Hanan laulut ja äidin laulut, mutta hän
sekoitti ne toisiinsa, ne sulautuivat yhteen, ja hän tuli punaiseksi ja
kuumaksi aivan kuin ratsastaessaan »Capricella» isän seurassa.

Kun isä oli kotona, ratsastivat he joka päivä. Poni ei osannut
nelistää, mutta se juoksi kuin iso koira, Joán selässään, »Amourin»
rinnalla. He ratsastivat virran viertä, puutalojen ohi ja ketojen
poikki. Talonpojat tervehtivät, ja isä kutsui heitä nimeltä, ja Joán
nyökäytti päätään.

Carol, kylänvouti, joka seisoi punaisen talonsa päädyn luona, otti
hatun päästään.

»Mitä kuuluu, Carol?» kysyi isä.

»Huonoa, herra», sanoi Carol ja seisoi hattu kädessä; »koko vatsa on
pöhöttynyt».

Carol puhui vaimostaan, joka oli sairas.

»Hakisit lääkärin», sanoi isä.

Carol väänteli hattuaan.

»Mutta virran yli tulohan maksaa kaksikymmentä guldenia, herra», sanoi
hän.

»Niin, sen se maksaa. No niin, jos tarvitset jotakin, mikä voi
helpottaa, saat käydä hakemassa meiltä.»

He ratsastivat edelleen virran vartta pitkin.

»Isä», sanoi Joán, »miksi Carolilla on niin isot hopeanapit takissaan?»

»Sen vuoksi että hän on romaanialainen», sanoi isä.

Iwo seisoi pihalla, harmaan asuinrivinsä edessä, sikojensa keskellä.

»Nyt ovat sikasi pian parhaimmillaan», sanoi isä.

»Niin, niin ovat», vastasi Iwo.

»Menet kai sitten markkinoille?»

»Virta on liian vuolas, herra», sanoi Iwo ja katseli sikoja, »niitä ei
uskalla kuljettaa yli».

»Voihan olla», vastasi isä.

Viinitarhuri Dmeterin äiti seisoi vähän matkan päässä ojanreunalla,
kirjavassa paidassaan.

»Kuinka tuo pikku herra kasvaakaan, armollinen herra», sanoi hän.

»Niin», sanoi isä ja katsahti Joániin, joka istui hyvin suoraselkäisenä
poninsa selässä, »mutta hänhän onkin jo kahdeksanvuotias».

»Ja hänellä on isän kasvot, herra», sanoi vanhus. »Ei, vieras veri ei
koskaan näy siinä suvussa.»

Oli aivan kuin isän kasvot olisivat värähtäneet.

»Niin, ehk'ei», sanoi hän, ja he ajoivat edelleen, ja Dmeterin äiti
niiasi.

Tie kulki aivan pitkin virtaa, joka oli väkevä ja musta. He ratsastivat
saaren itäkolkkaan, joka oli kapea kuin riutta. Molemmin puolin kuohui
virta.

Isä pysähdytti hevosensa ja katseli kauan yli veden.

»Isä», sanoi Joán. »Isä, miksi vesi on niin mustaa?»

»Siksi että virta on syvä», sanoi isä.

Mutta ratsastaessaan edelleen Joán näki Simonin, kulkukauppiaan, joka
käveli jalkaisin kantaen isoa laatikkoa selässään, ja Joán huusi —
sillä kulkukauppias ja kaikki tämän tavarat, kellot ja liinat ja piiput
ja lakit ja ketjut, olivat hauskinta mitä hän tiesi —:

»Isä, isä, tuolla on Simon.»

Simon oli pysähtynyt aivan keskelle ketoa ja kumarsi niin syvään,
että hänen pitkä takkinsa vallan viisti ruohoa. Mutta isä ajoi hänen
ohitseen.

»Isä, isä», kertasi Joán yhä, »se oli Simon. Se oli Simon Orsówasta.»

Mutta isä ei katsahtanutkaan Simoniin.

Joán kääntyi moneen kertaan hevosen selässä, samalla kuin Orsówan Simon
kulki eteenpäin.

He eivät enää seuranneet virtaa, vaan ratsastivat peltojen poikki,
viidakkoon saakka, joka Josefin sanojen mukaan oli kaikkien veijareiden
ja salakuljettajien olinpaikka. Kun he saapuivat »linnaan», laskeutui
isä hevosen selästä ja sitoi kiinni »Amourin» ja »Capricen». Joán
tarttui isän käteen heidän astuessaan raunioihin. Se oli hänen tapansa.
Ainoastaan kolme paksua muuria oli jäljellä. Neljännestä ei ollut muuta
kuin vuoren tapaisia soraläjiä. Isä astui rapistuneita kiviaskelmia
ylös ja nojasi käsivarsillaan muurin reunaan.

»Saanko istua lähelle sinua?» sanoi Joán, ja isä nosti hänet ylös, niin
että hän istui muurin reunalla.

Joán istui ja käänteli päätään: tuolla oli Carolin talo, ja tuossa
rappeutuneessa talossa asui Josefin mielitietty, ja tuolla kotona
olivat herra Christopuloksen ikkunat. Täältä näkyi koko saari ja kaikki
talot, aivan »äidin myllyn» sivuitse.

Isä katseli kauan sen hitaasti liikkuvia siipiä.

»Tuolla oli äidin tapana istua», sanoi Joán ja osoitti penkkiä myllyn
edessä.

»Niin oli», kuiskasi isä.

Mutta alhaalla, kaikkein alimpana, oli kylä ja sen keskellä kirkko.
Portin vieressä oli äidin hauta.

Joán katseli aina äidin hautaa.

»Isä», sanoi hän, »makaatko sinäkin kerran samassa paikassa kuin äiti?»

»Makaan.»

»Makaanko minäkin kerran siellä niinkuin te?»

»Makaat — kerran.»

»Miksi?» kysyi Joán.

Isä tuijotti virran yli.

»Sen vuoksi», sanoi hän, »että siellä makaavat kaikki Ujházyt».

Ja hiukan myöhemmin hän sanoi — eikä itse ehkä tietänyt puhuvansa
ääneen:

»Missä ihminen on syntynyt, sinne hänet myös haudataan.»

Joán ei enää kuunnellut. Hänen pojanajatuksensa olivat äkkiä palanneet
Simoniin — kun isä ei ollut tervehtinyt Simonia.

Mutta jälleen hän käänsi päätään. Tuolla kauimpana, viidakon takana,
olivat salakuljettajien talot. Kaikkien niiden ikkunat olivat niin
pienet.

»Miksi emme koskaan ratsasta salakuljettajien talojen sivu?» kysyi Joán.

Isä ei vastannut.

Ja äkkiä pääsi Joánilta:

»Josef sanoo, että salakuljettajat vievät kauneimmat tytöt.»

Isä kääntyi:

»Olenhan sanonut, ettet saa oleskella tallissa.»

»Niin», sanoi Joán nöyrästi.

Mutta kohta sen jälkeen hän sanoi, ehkä päästäkseen Josefista ja
salakuljettajien tytöistä:

»Peter Georgewitshin talo on iso.» Ja hän katseli Peter Georgewitshin
taloa, joka näkyi leveänä ja suurena, valkeine pilareineen, aivan
kirkon kupeella.

»Niin, se on iso.»

»Onko se isompi kuin hovi?» kysyi Joán.

»Ei, hovi on suurin.»

»Vai niin.»

Joán istui tuokion. Sitten hän sanoi:

»Mutta silloin, kun turkkilaiset tulivat, oli linna suurin.»

»Niin, silloin linna oli suurin», vastasi isä.

Mutta Joán kysyi turkkilaisista ja pashasta, joka oli hirtetty, kun
hän oli hävinnyt taistelussa ja kun koko hänen väkensä, kaikkien
turkkilaisten, täytyi paeta.

»Minne he pakenivat?» kysyi Joán.

»Virran yli.»

»Kuka voitti turkkilaiset?»

»Joán Ujházy voitti heidät.»

»Joán Ujházy», kertasi poika aivan hiljaa. Hänen kasvonsa olivat vallan
valkeat.

»Ja _hirttikö_ hän pashan?» kysyi hän jälleen.

»Hirtti.»

Aurinko oli alhaalla taivaanrannalla. Harmaan saaren yli loivat talot
pitkät varjonsa. Joánia vilutti siinä muurin reunalla, ja hän sanoi
kuin kerran aikaisemmin:

»Isä, kuinka virta on musta!»

»Niin.»

»Ja se juoksee aivan ylt'ympäri.»

»Niin», sanoi isä ja pui nyrkkejään Ujházyjen muuria päin.

Joán katseli yhä mustaa virtaa suurilla silmillään. Sitten hän sanoi
äkkiä:

»Isä, virta on aivan kuin vaate siellä ullakolla.»

»Mikä vaate?»

Mutta Joán ei vastannut. Oli kuin hän äkkiä olisi pelästynyt tai
niinkuin häntä olisi suudeltu. Sillä vaate ullakolla tarkoitti niitä
isoja kangaspakkoja, jotka levitettiin lattioille ja portaille sinä
päivänä kun äiti oli kuollut ja hänet kannettiin ulos — etumaisena oli
kulkenut Ignáz, heidän kantaessaan äidin valkeata arkkua.

»Tule», sanoi isä, »nyt palaamme kotiin».

He jättivät linnan. Mutta Joán ajatteli jälleen Orsówan Simonia, johon
isä ei ollut katsahtanutkaan.

Heidän saapuessaan kotiin sai Joán nuorimmalta kokilta kaksi
sokeripalaa »Capricea» varten. Hän hiipi ikkunoiden alitse talliin,
jossa »Caprice» sai sokerin.

»Me näimme Simonin», sanoi Joán.

»Vai niin», sanoi Josef, »onko hän nyt taas liikkeellä kirjavine
kamssuineen. No niin, täällä saarella tarvitsevat kyllä tytöt, senkin
lutkat, esiliinoja vatsojansa peitoksi.»

Joán seisoi hetkisen.

»Josef», sanoi hän, »miksi isä ei tervehdi Orsówan Simonia?»

»Ei», sanoi Josef, »herra ei häntä tervehdi. Kukaan kunnon kristitty ei
tervehdi juutalaisheittiöitä.»

Joán seisoi hetkisen, kunnes hän sanoi matalammalla äänellä:

»Josef, tiedätkö, se joka hirtti pashan, oli myös Joán.»

Pihalta kuului kauhea huuto, ja Josef riensi tallin ovelle.
Romaanialaiset kokit tappelivat paimenpoikien kanssa. Serbialaisten
nenät vuosivat verta. Kaikki pesutytöt tulivat esiin, hameet
sonnustettuina, ja huusivat, ja padasta nouseva höyry täytti pihan.

Romaanialaiset karkasivat niinkuin kissat serbialaisten poikien
kimppuun, ja ruteenilaiset pesutytöt ulvoivat.

»Suut kiinni, ruteenilaistammat», huusi Josef.

»Päin vaan, päin vaan», huusi Dmeter ja juoksi auttamaan kokkeja.

»Puskekaa päin, puskekaa päin», huusi Josef, kädet hautautuneina
unkarilaisiin housuihinsa, »päin noita serbialais-sikoja!»

Serbialaiset ulisivat, sillä romaanialaiset olivat puraisseet heitä
paljaisiin käsivarsiin.

»Puskekaa, puskekaa...»

»Auttakaa, auttakaa!»

Näin kirkuivat piikatyöt.

»_Hiljaa!_ Oletteko hulluja?»

Isän ääni kaikui ikkunasta — kaiken melun yläpuolella.

Ja yht'äkkiä kuului Anen ääni toisesta ikkunasta, puolipimeässä,
huutojen halki:

»Josse, Josse!»

»Missä on Joán-herra?» huusi isä.

Oli tullut hiljaista. Kuin varjot hiipivät kaikki pois—pimeään. Mutta
Joán juoksi, kauhistuneena, portaita ylös herra Christopuloksen
huoneeseen.

»Josse, Josse!» Ane koputti ovea.

Ane aukaisi oven ja tarttui Joánin käsivarteen ja melkein laahasi hänet
mukanaan, pitkää käytävää myöten Joánin huoneeseen.

»Ja mikä siinä on, minähän olen kieltänyt ettet saa juosta ja rännätä
niin että toinen saa istua henki kurkussa. Sietäisit vitsaa, kun
rillaat noitten helvetin penikoitten kanss', jotka ovat Isän Jumalan
kirous... Sukat jalasta, olenhan sen sanonut. Kun rouva näkis sen
rapakon, jossa me vaellamme täällä... Sukat jalasta, olenhan sen
sanonut, mutta rouva pääsi kotiin Isän Jumalan luo, ja se olikin
viisainta... sillä tämä on kirouksen maa ja ruton pesä, niinkuin
kirjoitettu on. Mutta rouva meni kotiin Jeesuksen rauhaan, ota sukat
jalastas.»

Äkkiä hän puhkesi itkuun ja polvistui vuoteen luo.

»Ja meidän toisten pitää jäädä tänne. Ja mitä sitä voi tehdä? Ei yhtään
mitään, ja ihminen on luontokappale Jumalan viheriäisen maan päällä
eikä voi muuta kuin rukoilla... Josse, pikku Josse, ymmärrätkö mitä
minä sanon...»

»Ymmärrän», kuiskasi Joán, »ymmärrän».

Hän itki itsekin, pelosta ja kauhusta, niin että kyynelet valuivat
hänen poskilleen.

»Ei, ei, et sinä ymmärrä» — ja Ane itki äänekkäämmin — »hän ei ymmärrä
_äidin_ kieltä».

»_Äidin_ kieltä, _äidin_ kieltä», kertasi hän yhä.

Ja hän kertasi vieraita sanoja, sekoittaen yhteen serbiaa ja
unkarinkieltä ja romaaniaa ja ruteenilaisten pesijättärien
haukkumasanoja. Ja jälleen hän puhui tanskaa, kiroten kaikkia, sekä
pakanoita että juutalaisia ja kreikkalaisia, jotka ottivat häneltä
Jossen, hänen Jossensa.

»Minkä sille taitaa, minkä sille taitaa, yksinäinen ihminen, joka on
jätetty yksin maan päälle.»

Ane puhui kuin kirja, hän, joka ei koskaan puhunut, ja hän sekoitti
sanoihinsa raamatun kieltä, raamatun, joka oli ainoa mitä hän luki.

Hän kietoi Joánin peitteisiin ja vaali ja hoivaili häntä ja itki
jälleen rouvaa, joka oli taivaassaan.

»Ja me, me jotka olemme täällä vaivassa», sanoi hän.

Joán ei nukkunut. Värähtelevien silmäripsiensä lomitse hän tuijotti
Aneen, joka istui lampun ääressä, iso raamattu edessään. Ane pani lasit
nenälleen ja otti ne jälleen pois, ja hänen oli vaikea nähdä sanoja,
sillä silmiä hämärsi:

»Sentähden niinkuin tulen hehku korren kuluttaa, ja liekki sivaltaa
akanat pois: aivan niin pitää heidän juurensa mätänemän, ja heidän
vesansa hajoaman pois niinkuin tomu; sillä he katsovat Herran Zebaothin
lain ylön, ja pilkkaavat Israelin pyhät sanat.»

Ane luki kovemmalla äänellä ja selaili suurta kirjaa, jossa oli niin
monta punaista ja valkeata nauhaa merkkeinä.

»Älä pelkää, palvelijani Jaakob, sanoo Herra, äläkä pelkää, Israel,
sillä katso, minä pelastan sinut kaukaisesta maasta ja siemenesi
vankeutesi maasta, ja Jaakob on tuleva takaisin ja asuva rauhassa, eikä
kenkään ole häntä ahdistava.»

Anen itku oli tyyntynyt, ja hän oli ristinnyt kätensä.

»Oi Herra Jumalani, oi Herra Jumalani», sanoi hän.

Joán nukahti. Mutta hänen ruumiinsa nytkähteli vielä unessakin.

... Mutta kun isä oli uudelleen lähtenyt matkalle, soudatti
Mademoiselle itsensä virran poikki Orsówaan, ja Joán oli mukana, ja
he kävivät kaikkien Mademoisellen ystävättärien luona. Useimmiten he
kävivät komendantin rouvan luona, jonka hameet valuivat niin pitkinä
lattialle ja jolla oli keltainen tukka ja isot punaiset läikät
poskilla. Joán istui ikkunassa, nojaten päätä käsiinsä, ja katseli
kaikkia sotilaita, jotka olivat valkeita ja keltaisia ja punaisia ja
joilla oli paljon kultaa.

Komendantin poika, joka oli punatukkainen, seisoi hänen vieressään.
Hänellä oli terävät kynnet, jotka hän salaa painoi Joánin sääriin.

Rouva ja neiti istuivat heidän takanaan isoissa tuoleissa — mutta
päällinen oli repaleinen — ja he nauroivat ja kuiskailivat ja joivat
pienistä laseista ja istuivat niin lähellä tulta, että se poltti heitä.
Heille tuotiin myös leivoksia, joissa oli paljon korintteja, ja rouva
kehoitti Joánia tulemaan lähemmä ja syömään niitä heidän kanssaan.

»_C'est bon ça, c'est bon_» [Kas tämä maistuu hyvältä], sanoi hän ja
tunki kakkua Joánin suuhun.

»_Ah, qu'il est beau, le petit Sans-patrie_» [Voi kuinka kaunis
tuo pieni isänmaaton on], sanoi rouva ja syleili häntä paljailla
käsivarsillaan, joita Joán pelkäsi.

Ja Joán meni takaisin ikkunaan ja katseli sotamiehiä, jotka lakkaamatta
marssivat edestakaisin.

»Uh», sanoi komendantin rouva omalle pitkäkoipiselle jälkeläiselleen,
»siirrä pois tuo teerenpilkkuinen naamasi».

Ja poika palasi ikkunan ääreen.

Mutta väliin he kävivät Marinkan luona, joka asui torin toisella
puolen. Hänen ikkunansa olivat Orsówan suurimmat, ja niihin oli
asetettu viheriäkantaisia ananas-hedelmiä ja lasimaljoja ja valkeita
pulloja. Mutta sali oli täynnä upseereja, jotka joivat teetä ja joiden
kanssa Mademoiselle jutteli. Teetä tarjoili kaksi neitiä, joiden kasvot
olivat hyvin valkeat ja joita upseerit suutelivat.

Mutta Marinka oli saanut mustat kulmakarvat ja seisoi itse valkean
tarjoilupöydän takana, joka oli täynnä hopeamaljakoita ja pieniä,
hopeajaloilla seisovia tynnyreitä, ja kaikki kimalsi.

Mademoiselle meni usein pieneen huoneeseen, jonka ovi oli kiinni, ja
Joán kierteli yksinään salissa ja katseli upseereja, jotka pelasivat
korttia.

Mutta heidän joukossaan oli eräs, joka ei koskaan puhellut ja joka
aina istui samassa nurkassa tarjoilupöydän luona ja suuteli Marinkaa
jokaiselle sormelle, aina kun tämä kulki ohi. Joán asettui seisomaan
hänen pöytänsä ääreen ja katseli häntä — sen vuoksi ettei hän
milloinkaan puhellut.

»Oletteko ollut sodassa?» kysyi Joán.

»Olen», vastasi nuori mies, »olen ollut sodassa».

»Niinkö.»

»Ketä vastaan taistelitte?» kysyi Joán jälleen.

»Turkkilaisia», vastasi upseeri.

»Niinkö.»

Hiukan jälkeenpäin sanoi Joán, puristaen käsillään heleänsinisen
puseronsa nahkavyötä:

»Minäkin tahdon tulla sotamieheksi.»

Nuori mies katsahti häneen soikeilla silmillään.

»Mutta sinähän et ole serbialainen.»

Ranskalainen neiti tuli ulos pienestä huoneesta. Hän oli hyvin punainen
kasvoiltaan.

»_Dépéche-toi_», sanoi hän. _Dépéche-toi — nous sommes pressés._»
[Joudu — meidän on kiire!]

Virralla oli pimeätä, ennenkuin he saapuivat kotiin.

Joán hiipi talliin. Hän kiipesi kaurahinkalolle »Amourin» pilttuun
eteen.

»Josef», sanoi hän.

»Mitä?»

»Onko Marinkalla mies?»

»Hänellä on jumal’auta monta miestä», sanoi Josef ja sylkäisi terävien
hampaittensa välitse.

Joán istui hetkisen. Ja seuraten lapsen merkillistä ajatuskulkua hän
sanoi:

»Mutta Marinka on ollut meillä.»

»Niin, se on totta», sanoi Josef, »sillä tännehän ne pesiytyvät kaikki
naikkoset ja kaikki ne lutkat, joiden täytyy karata omalta maaltaan».

»Kuinka niin?» sanoi Joán.

»Niin se vain on», sanoi Josef ja istuutui kaurahinkalolle.

»Dépéche-toi... Allons, nous sommes pressés...»

       *       *       *       *       *

Mademoiselle oli vihainen. Oli tullut hyvin myöhä, ja hän melkein
juoksi torin poikki ehtiäkseen kotiin ennen täyttä pimeätä.

»Joudu, joudu», sanoi hän ja töykkäsi Joánia ohimoon.

Mutta äkkiä juoksi iso poikaparvi heitä vastaan, monta poikaa, satoja
poikia, he juoksivat päin ja huusivat, ja heidän edellään juoksi David,
Simonin poika, ja hänen vaatteensa olivat kaikki riekaleina.

»Juutalainen, juutalainen!» huusivat he.

»Juutalainen, juutalainen!» huusivat he ja vihelsivät kouraansa.

Mutta David kääntyi, aivan Joánin kohdalla, ja heristi nyrkkiin
puristettuja käsiään kaikkia heitä päin, kaikkia satoja päin.

»Juutalainen, juutalainen, selkään sille, juutalaiselle!»

»Selkään sille, juutalaiselle!» huusivat he.

Ja äkkiä he lauloivat kuin mitäkin loppukertoa, pojat:

»Selkään, selkään, selkään, juutalaiselle!»

Ja David juoksi jälleen, kädet ojossa, ja tarrautui neitiin, joka
huusi, ja pojat ulvoivat:

»Tänne tomaatit, selkään juutalaiselle! Tänne tomaatit! Selkään
juutalaiselle!»

David oli kompastunut, ja tomaatit lensivät; ne rusentuivat rikki hänen
paljasta ruumistaan vastaan, hänen kasvojaan ja hiuksiaan vastaan,
joten näytti kuin veri olisi vuotanut.

»Selkään sille, selkään, selkään, juutalaiselle!»

»Tule, tule», sanoi neiti ja kompastui jälleen, joukon sysiessä ja
painaessa ja tyrkkiessä — pojat tunkivat hänen päälleen.

»Tule, tule!»

»Selkään sille, selkään, lyökää juutalaista!»

David makasi maassa, hänen kätensä olivat ojossa ja sormet harallaan.
»Potkikaa häntä, potkikaa häntä, sitä juutalais-aasia!»

He potkivat häntä, he astuivat hänen päälleen, he tallasivat häntä.

»Tule, tule», huusi Mademoiselle.

Mutta äkkiä Joán tunkeutui esiin — poikien säärien välitse, heidän
kohotettujen käsivarsiansa välitse, Davidin luo.

»Juokse, juokse!» huusi hän.

»Juokse!» huusi hän, ja hänen koko ruumiinsa vapisi, kasvot ja nyrkkiin
puristetut kädet ja sääret:

»Juokse!»

Ja David luikerteli kuin ankerias, kuin käärme, heidän sääriensä
välitse, maata pitkin, ja pojat vihelsivät ja huusivat, ja Mademoiselle
alkoi juosta Marinkan portaille päin, ja hän, tuo valkea upseeri, joka
milloinkaan ei puhellut, nosti Joánin käsivarsilleen ja kantoi hänet
sisään:

»_Il est fou. Il est fou, le Sans-patrie_» [Hän on hullu, tuo
isänmaaton], huusi Mademoiselle, joka oli raivoissaan, sen vuoksi että
koko hänen pukunsa oli nuhjaantunut.

Joán ei puhunut venheessä. Valkea upseeri oli saattanut heitä ja
kietonut Joánin isoon peitteeseen. Hän makasi sen alla ja vapisi yhä.
Kotirannassa seisoivat Josef ja herra Christopulos ja Ignáz, ja he
huusivat pimeään, virran yli, venhettä päin.

Mutta Mademoiselle sanoi vain:

»Mehän tulemme.»

Ja siinä samassa hän vuodatti odottajien ylitse bulevardien
haukkumasanojen tulvan.

       *       *       *       *       *

Viikko oli kai kulunut.

Kun he iltapäivällä tulivat venheellä Orsówaan ja lähestyivät
aallonmurtajaa, jolla pojat loikoivat onkivavat käsissään, huusi pari
heistä:

»Tuossahan ne tulevat... Tuossahan ne tulevat, saarelaiset.»

Tynnyrintekijän pitkä poika hypähti pystyyn:

»Niin, jumaliste, tuossahan ne tulevat, saaren rakkarit.»

Ja hän juoksi toisten etunenässä kiviportaille, jonne kaikki
pojat olivat kokoontuneet rykelmään, Joánin noustessa askelmia.
Tynnyrintekijän poika tuli töytänneeksi Joánia harteisiin, ja räätälin
poika potkaisi häntä sääreen. Joán kulki vain eteenpäin, neidin
perässä, puristaen käsillään nahkavyötään. Hänen silmänsä olivat
puoliummessa.

Kun Joán oli vähän matkan päässä, alkoi räätälin poika viheltää
kouraansa ja muut kirkuivat. Mutta tynnyrintekijän pojan latteat kasvot
olivat kuin kaltatut, ja hän huusi:

»Mikä hän oikein on olevinaan, mikä piru hän oikein on olevinaan, tuo
umpisilmä.»

He jatkoivat kirkumistaan, kunnes Joán kääntyi kulmasta.

Siitä päivästä asti pojat pitivät varalla venhettä, ja kun he sen
näkivät, alkoivat he vihellellä:

»Tuolla ne tulevat, tuolla hän tulee...»

Ja he viskasivat soraa ja kiviä venhettä päin.

Mademoiselle oli kalpea paksun puuterikerroksensa alla, mutta Joán
seisoi suorana keskellä venhettä.

»Laskekaa rantaan», sanoi hän ja kulki kirkuvan poikalauman ohi, silmät
puoliummessa.

Pojat huusivat heidän takanaan. Mademoisellen polvet ihan tutisivat.
Hän vallan juoksi torin poikki.

»Rakkariprinssi, rakkariprinssi!» huusivat pojat torin poikki.

»_Viens, viens_», [Tule, tule!] huusi Mademoiselle Joánille.

»Saarelainen, saarelainen...»

»_Viens, viens!_»

»Rakkariprinssi, rakkari...»

»_Viens, parbleu, viens Sans-patrie!_» huusi neiti ja juoksi Marinkan
portaita pitkin, missä komendantin punainen poika oli kiivennyt
kaiteelle.

»Iskekää päihin, iskekää päihin — tuota isänmaatonta!»

Komendantinvesan kimeä ääni kaikui yli torin: »Päihin, päihin, päihin
tuota isänmaatonta.» Ja niinkuin sana olisi löytynyt ja nimi annettu ja
häpeä leimattu, huusivat he kaikki kirkuen Joánille:

»Päihin, päihin, päihin tuota isänmaatonta!»

Etumaisena oli tynnyrintekijän poika.

»Saatkos nyt silmäsi auki?» huusi hän ja iski tynnyrintekijännyrkkinsä
Joánin niskaan.

»Taivuttakaa hänen selkänsä», kirkui komendantin poika. »Isänmaaton
prinssi!»

»Isänmaaton, isänmaaton!»

He ryntäsivät ylös portaita ja hyppäsivät kaiteen yli ja vihelsivät
ja kiljuivat. Tynnyrintekijän poika makasi Joánin päällä, joka oli
kompastunut. Marinka juoksi ikkunaan.

»Auttakaa, auttakaa, auttakaa Joán-herraa!»

Mutta upseerit pyörittivät häntä ympäri ja nauroivat.

»Päihin, päihin, serbialaiset!» huusivat he ja nauroivat nauramistaan:

»Päihin häntä, tuota isänmaatonta!»

Joán jäi makaamaan kompastelevien poikien alle, ja he löivät häntä ja
tallasivat häntä ja löivät häntä.

Everstinrouva oli kiskaissut auki ikkunansa ja viittaili paljaine
käsivarsilleen.

»_Sans-patrie, pauvre Sans-patrie_», huusi hän torin poikki.

»Hävetkää, hävetkää», huusi Marinka ja juoksi ulos ovesta portaille.

»Joán-herra, Joán-herra!» huusi hän ja löi nyrkeillään tappelevia
poikia.

»Isänmaaton, isänmaaton!»

Mutta yht'äkkiä Joán oli riuhtaissut itsensä irti tynnyrintekijänpojan
alta ja hypähtänyt pystyyn ja kiilautunut kiljuvan joukon lomitse, ja
seisoi ylimmällä askelmalla. Veri valui hänen paljastuneesta rinnastaan
vyölle ja käsivarsia pitkin.

Sitten Marinka tarttui häneen ja nosti hänet molemmille käsivarsilleen,
jotka vapisivat, ja kantoi hänet sisään.

Kun Joán heräsi, istui valkea upseeri hänen vuoteensa ääressä.

»Makaa hiljaa», sanoi hän, »makaa hiljaa».

Joán puri huulensa yhteen.

»Minä tahdon kotiin», sanoi hän ja alkoi äkkiä nyyhkyttää, aivan kuin
hänen pojanruumiinsa olisi ollut särkymäisillään.

»Niin, sinä pääset kotiin», sanoi valkea upseeri.

Mademoiselle oli mennyt levolle eikä tahtonut lähteä. Marinka ja valkea
luutnantti ajoivat Joánin kanssa venheelle. Joán makasi pohjalla,
peitteihin kiedottuna, ja Dmeter ja Ignáz soutivat. Kun he tulivat
kotiin, kantoivat he paareilla Joánin hoviin.

Ane palasi rouvan haudalta.

»Mitä Herran nimessä onkaan tapahtunut? Mitä on tapahtunut? Oi Herra
Jeesus, he ovat lyöneet hänet kuoliaaksi, he ovat lyöneet hänet
kuoliaaksi. Josse, Josse, he ovat lyöneet hänet kuoliaaksi...»

Ja hän heittäytyi vuoteelle, ulvoen kuin koira ruumiin ääressä.

Joán ei puhunut, hän vain hieroi kuumalla kädellään vasenta kylkeään,
jota kirveli viileän liinan peitossa, aivan kuin hänen jyskyttävää
sydäntänsä olisi polttanut.

»Antakaa hänen maata», sanoi herra Christopulos. »Hänen täytyy saada
maata rauhassa.»

Yöllä oli Joánilla kuumetta. Hän nukahti ja heräsi jälleen. Ane istui
lampun ääressä, iso raamattu edessään. Hän luki niin kovalla äänellä,
että profeettain sadatukset sekaantuivat kuumesairaan unennäkyihin.

»Ja pitää häijy löyhkä hyvän hajun edestä oleman, ja nuora vyön edestä,
ja paljas pää kähäräin hiusten edestä, ja ahdas säkki avaran hameen
edestä. Nämät kaikki sinun kauneutes sijaan.

Sinun miehes kaatuvat miekan kautta, ja sinun väkeväs sodassa...»

»Mikä sinun on, Josse? Josse, koskeeko?»

»Ei, ei paljoa.»

Ane painoi päänsä Joánin tyynylle.

»Minua helpottaa, kun itken», sanoi Joán ja kietoi käsivartensa Anen
kaulaan.

Kun Joán jälleen heräsi, oli aamupäivä. Ane istui yhä vuoteen vieressä.
Joán makasi hiljaa, silmät suurina ja tuijottavina. Mutta sitten hän
kävi levottomaksi.

»Ane, minä tahdon nousta», sanoi hän ja tahtoi nousta vuoteestaan.

»Mutta ethän sinä voi, Josse, sinun täytyy maata hiljaa.»

»Ei, minä tahdon nousta.»

Ane auttoi häntä saamaan vaatteet ylleen. Joán oli hyvin levoton, mutta
silmät olivat pyöreät ja aivan selkoselällään.

»Tahdon lukea», sanoi hän.

Hän luki aina suurista säveltäjistä — punakantisia kirjoja, joita
lähetettiin Budapestista.

Mutta hän laski kirjan hajamielisenä käsistään.

»Minä menen yläkertaan», sanoi hän.

»Minne?» sanoi Ane ja nousi. Hän oli peloissaan, sillä Joánin kasvot
olivat jähmettyneet.

»Menen yläkertaan», sanoi hän.

Joán koputti hiljaa herra Christopuloksen oveen.

»Sinäkö se olet?» kysyi herra Christopulos, ja yht'äkkiä hän lisäsi —
sillä Joánin silmät olivat niin omituiset, aivan kuin ne eivät olisi
mitään nähneet, ja hän näytti niin pieneltä vaatteittensa sisässä:
»Miten on laitasi, Joán?»

»Kiitos», sanoi Joán.

Hän istuutui lattialle ja nojasi päätään — se oli niin raskas — pianon
jalkaan.

»Ettekö soittaisi?» sanoi hän.

»Hyvin kernaasti», sanoi herra Christopulos. Ja hän alkoi soittaa, ja
Joán katseli häntä aivan kuin pakottautuen kuuntelemaan.

Mutta ei. Se se vain oli. Se vain aivan kuin särki hänen päässään,
särki koko hänen ruumiissaan — vain se:

He olivat kirkuneet hänelle aivan kuin Davidille. He olivat repineet
vaatteet hänen yltään, aivan niin kuin he olivat repineet Davidin,
Simonin pojan, vaatteet.

Isänmaaton.

Isänmaaton.

Niin — aivan kuin David...

Oli aivan kuin hän ei olisi jaksanut ajatella, kuin hänen päänsä olisi
tullut niin isoksi, ettei hän voinut ajatella. Mutta kun hän nojasi
otsansa pianon jalkaa vastaan, joka oli kylmä, oli kuin hän olisi
muistanut:

Sillä Josef oli sanonut, talli-Josef: Tänne pesiytyy kaikki isänmaaton
roskaväki. Sen oli Josef sanonut. Ja neiti. Ja Ane oli sen sanonut. Ja
komendantin rouva oli sen sanonut.

_Petit Sans-Patrie._

»Mikä sinun on?» kysyi herra Christopulos, joka taukosi soittamasta.
»Mikä sinun on, Joán?»

»Ei mikään», sanoi Joán ja katseli häntä silmillään, jotka eivät
nähneet.

»Miksi sinä sitten huokaat?»

Joán keinutteli päätään.

»Onko rintasi kipeä?»

»Ei.»

»Mutta mikä sinun sitten on?»

Herra Christopulos silitteli hänen hiuksiaan. Mutta Joán työnsi käden
syrjään, aivan kuin hänen päähänsä olisi koskenut.

Isänmaaton.

Niin, niin oli komendantin rouva sanonut. Ja neiti sanonut. Ja Josef.

Niin se oli — se oli totta.

Mutta miksi — miksi?

He olivat huutaneet sitä.

He olivat kirkuneet hänelle kuin Davidille, Simonin pojalle. He olivat
repineet vaatteet hänen yltään niinkuin Simonin pojalta, Davidilta.
Mutta Ane oli sanonut syyn, minkä vuoksi he olivat kirkuneet Davidille:
Sillä hän on juutalaisen poika, ja se on häpeä. Ja neiti oli sanonut
niin ja irvistellyt: »_Ah pjui, le juif_» — hyi, juutalainen. Ja Josef
oli sanonut sen tallissa, ja pojat olivat viheltäneet, kaikki Orsówan
pojat: juutalainen — juutalainen...

Sillä se oli häpeä.

»Joán, miksi sinä itket?»

»En minä itke.»

Joán ei hievahtanutkaan. Oli kuin hänen silmissään, kyynelten takana,
olisi asunut suuri, kauhea tuska.

»Särkeekö sinun rintaasi noin kovin?»

»Särkee, nyt sitä särkee.»

Joán jäi istumaan, tuijottaen kuin ennen.

Mutta komendantin poika ei ollut huutanut Simonille. Mutta komendantin
poika oli huutanut hänelle, Joánille: _Sans-Patrie — Sans-Patrie_,
isänmaaton, isänmaaton... Ja upseerit — kaikki, jotka pelasivat korttia
Marinkan luona — — kaikki he olivat huutaneet hänelle: _Sans-Patrie —
Sans-Patrie_... ja olivat nauraneet... nauraneet niinkuin rengit — —
niinkuin rengit nauroivat kyttyräselkää, Peteriä, kyttyräselkä-Peteriä,
jonka kolme rakastettua oli jättänyt, sen vuoksi että mies oli hulttio.

He olivat huutaneet hänelle niinkuin Davidille, juutalaisen pojalle, ja
niinkuin _kyttyräselälle_, Peterille...

»Joán, sinun täytyy mennä maata. Sinullahan on kuumetta. Sinun täytyy
mennä maata.»

Joán vavahti.

»Ei, ei», sanoi hän ja pudisti päätään, »en tahdo mennä maata».

»Silloin menemme hiukan kävelemään», sanoi herra Christopulos.

»Voimmehan mennä.»

Ane seisoi eteishallissa portaitten luona.

»Minne hän menee? Minne hän menee?» valitteli hän kuin äsken.

»Me menemme hiukan ulos», sanoi herra Christopulos.

»Mutta, mutta älkää liian kauas», pyysi Ane. »Voi, älkää menkö liian
kauas hänen kanssaan, hän ei jaksa.»

»Me vain kävelemme hiukan», sanoi herra Christopulos.

He kävelivät äänettöminä, hovin viertä, edestakaisin. Yht'äkkiä kysyi
Joán ja katseli opettajaansa kasvoihin:

»Onko kaikki merkitty kartalle?» Kreikkalainen melkein hätkähti.

»On», sanoi hän, »kaikki on merkitty kartalle».

»Kaikki maat?» kysyi Joán jälleen.

»On, kaikki maat on merkitty kartalle.»

Joán oli jälleen ääneti.

Siis se oli totta. Sillä herra Christopulos oli sanonut — kolme kertaa:
»Sitä paikkaa, jossa sinä asut, Joán, ei ole merkitty kartalle.»

Maaton — isänmaaton.

_Sans-Patrie._

Joku kulki heidän ohitseen, ja herra Christopulos nyökäytti päätään.

»Se oli Peter», sanoi hän.

Mutta herra Christopulos tarttui Joánin käsivarteen, sillä poika oli
valkea kuin muuri.

»Ei, tule Joán», sanoi hän ja kuljetti Joánin sisään, »sinä tulet
kipeäksi».

He aterioivat isossa ruokasalissa, he kahden, ääneti.

»Missä Mademoiselle on?» kysyi Joán.

»Hän on Orsówassa», vastasi herra Christopulos.

Joánin kasvot vavahtivat.

He nousivat jälleen portaita ja astuivat herra Christopuloksen
huoneeseen. Joán istuutui entiselle tuolilleen. Alkoi hämärtää, ja
huone oli varjoa täynnä. Herra Christopulos nousi ja laski kirjan
kädestään.

Sitten Joán sanoi pimeästä:

»Herra Christopulos.»

»Mitä niin?»

Tuokion oli hiljaista, mutta sitten tuli hyvin nopeaan:

»Onko romaanialaisilla isänmaata?»

»On, heillähän on Romaania.»

»Ja serbialaisilla — heillähän on Serbia?»

»Niin, heillä on Serbia.»

Tuli jälleen äänetöntä, kunnes Joán kysyi jälleen — ja herra
Christopuloksesta tuntui melkein siltä, kuin poika olisi puhunut
unissakulkijan tavoin tai kuin joku, jonka äänen kuulee puhelimessa:

»Ja äidillä oli Tanskansa?»

»Niin, hänellähän oli Tanska. Mutta hänhän matkusti pois.»

Joán istui tuokion. Ja äkkiä hän kysyi nopeasti — niiden omituisten
ajatusten valtaamana, jotka olivat nuorempia ja vanhempia kuin hänen
ikänsä —:

»Senkö vuoksi hän kuoli?»

»Sinun äitisihän tuli kipeäksi», sanoi herra Christopulos.

»Niin.»

Ja vähän ajan perästä hän sanoi kohottaen päätään:

»Juutalaiset — onko niilläkin isänmaa?»

»Ei», vastasi kreikkalainen, »juutalaisilla ei ole isänmaata».

»Miksi ei?»

Herra Christopulos sanoi:

»Tiedäthän, että Jumala kirosi juutalaiset.»

»Niin», sanoi Joán, hyvin hiljaa ja miltei soinnuttomasti.

»Nyt minä sytytän lampun», sanoi herra Christopulos, jota nuo
»niin»-sanat ja kaikki kysymykset äkkiä alkoivat vallan peloittaa. Ja
sytyttäessään hän sanoi:

»Joán, mistä sinä oikein jouduit riitaan Orsówan poikien kanssa?»

Mutta Joán ei vastannut.

Jumala kirosi heidät.

Hänen kasvonsa olivat liikkumattomat, hänen siinä istuessaan.

Jumala kirosi heidät.

»Nyt sinun pitää mennä levolle», sanoi herra Christopulos ja laski
kätensä hänen harteilleen.

»Tahdotteko istua vuoteeni vieressä?» pyysi Joán.

»Kyllä, tahdon istua vieressäsi.»

He menivät Joánin huoneeseen. Kiivettyään vuoteeseen vaipui Joán uneen,
yht'äkkiä, aivan kuin ihminen iskun saatuaan.

Mutta herättyään aamulla hän nousi hätkähtäen istumaan, ikäänkuin joku
olisi sanonut aivan hänen poskensa vieressä, aivan hänen korvaansa:

»Jumalan kiroomat... Tiedäthän, että Jumala kirosi heidät.»

Niin, sen hän tiesi — ja Joán nyökäytti tuskaisena päätään — hän tiesi,
että he olivat kirottuja. Juuri heistähän Ane luki ääneen yöllä, isosta
raamatusta, kaikista heidän rangaistuksistaan. Ja heitä hän itki,
juutalaisia, sen vuoksi että he olivat kirottuja ja että Jumala oli
ottanut heidän isänmaansa.

Ottanut heidän isänmaansa!

Niiltä, jotka Jumala kirosi, hän otti isänmaan. Niille, jotka Jumala
kirosi, hän ei antanut isänmaata... mutta heille vihellettiin ja
heidän jaloilleen astuttiin ja heidän kupeitaan nipisteltiin ja heidän
polviaan potkittiin ja heidän rintaansa raavittiin — aivan samoin kuin
Orsówan pojat olivat tehneet hänelle.

Jumalan kirooma. Jumalan kirooma.

Ja äkkiä hän nousi ja heittäytyi polvilleen; kyynelet virtasivat hänen
silmistään, jotka olivat selällään; hän ryömi vuoteessaan ja pyöri
siinä ja rukoili rukoilemistaan eikä osannut mitään rukouksia ja
sekoitti toisiinsa kaikki kielet:

»Oi pikku Jumala ja pyhimykset... ja Josef ja Maria ja Stefan...
Stefan ja Maria ja Josef... minä en tahdo olla kirottu, en tahdo olla
kirottu...»

Ja äkkiä hän nousi vuoteestaan ja laskeutui polvilleen paljaalle
lattialle, niinkuin Anen oli tapana, ja rukoili kädet ristissä niinkuin
Ane.

Hän rukoili niinkuin Ane, Jumalaa ja Isämeitää, joka olet taivaissa, ja
Josefia ja pyhää Iwoa ja Barbaraa, joka istuu kirkossa, ja Jumalaa —
että he antaisivat hänelle isänmaan, ja ettei hän olisi kirottu.

Hän itki taas ja rukoili taas:

»Oi, pikku Jumala, pikku Jumala, ja pyhä Neitsyt ja lapsi — etkö voi
auttaa minua. Isä meidän ja sinä, joka olet taivaissa... etkö voi
auttaa minua, Isä meidän, Isä meidän... etkö voi auttaa minua.»

Vihdoin hän nousi ja pyyhki kyynelensä. Hänen polviaan pakotti, ja hän
oli hyvin väsynyt.

Mutta niiltä, jotka Jumala kirosi, hän otti isänmaan.

... Oli aika mennä kouluun, ja hän kokosi kirjansa.

»Kuinka nopeaan sinä nukahditkaan eilen illalla», sanoi herra
Christopulos, kun Joán astui sisään.

»Niin», sanoi Joán ja istuutui pöydän ääreen.

Herra Christopulos pyöritti maapalloa solakoilla käsillään ja kertoi
valtameristä, joiden syvyyksiä kukaan ei tuntenut, ja maapallosta,
jonka sisus oli täynnä tulta, ja navoista, joiden suuret meret
jäätyivät.

»Ja Jumala on kaikki luonut?» sanoi Joán hiljaa.

»Niin», sanoi herra Christopulos ja katseli maapallon yli, »suuri
Jumala loi kaiken maailman».

Joán istui tuokion, ja herra Christopulos puhui edelleen. Sitten Joán
sanoi äkkiä, katsoen kreikkalaiseen:

»Voiko Jumala kaikkea?»

»Voi.»

»Voiko hän antaa meille kaikki?» sanoi Joán ja katseli yhä
kreikkalaista.

Herra Christopulos ei vastannut. Mutta Joán sanoi:

»Ane sanoo hänen voivan, kun vain rukoilemme.»

Herra Christopulos katseli häntä — oli kuin Joánin silmissä olisi
kuvastunut kärsimys taikka liian suuri ponnistus.

»Kyllä, Joán», sanoi hän, »suuri Jumala voi kaikki».

Oli kuin Joán olisi rauhoittunut. Mutta lukiessaan ja kirjoittaessaan
ja taivuttaessaan kaikkia verbejä hän ajatteli vain, että hän siis
rukoilisi, rukoilisi lakkaamatta Jumalaa ja pyhimyksiä ja pyhää
Neitsyttä ja Barbaraa, joka istui kirkossa, ja pyhää Annaa, jota
Ignáz rukoili, ja Josefia. Mutta Mademoisellella oli rukousnauha,
joka oli lippaassa hänen hajuvesipullojansa joukossa. Mademoiselle
rukoili niin usein, heidän palattuaan kotiin Orsówasta, ja itki ja
rukoili joka ikisen helmen kohdalla. Mutta sen jälkeen hän oli iloinen
taas ja nauroi romaanialaisten kokkien kanssa. Joán tahtoi lainata
Mademoisellen nauhan ja rukoilla joka ikisen helmen kohdalla, kuten
Mademoiselle teki palatessaan kotiin Orsówasta.

Sillä hän tahtoi, tahtoi saada isänmaan — niinkuin serbialaisilla ja
romaanialaisilla ja Hansilla, jolla oli Siebenbürgen, ja äidillä Tanska
eikä voinut olla kirottu.

Ja hän rukoili aamuin ja illoin, Anen ollessa polvillaan hänen
vuoteensa ääressä:

»Isä meidän, joka olet taivaissa.»

»Sano se uudelleen», sanoi Joán ja tarttui hänen ristissä oleviin
käsiinsä.

»Isä meidän, joka olet taivaissa.»

»Isä meidän, joka olet taivaissa», kertasi Joán ja äänsi vaivalloisesti
puolittain unohtamansa tanskalaiset sanat.

»Pyhitetty olkoon sinun nimesi», sanoi Ane.

»Olkoon sinun nimesi», kuiskasi Joán.

»Iankaikkisesti, amen», lopetti Ane.

Joán makasi ääneti. Sitten hän käänsi päätään.

»Ane», sanoi hän, »rukoilevatko juutalaiset?» Ane seisoi hetken. Sitten
hän sanoi:

»Se ei auta heitä.»

»Miksikä ei?» sanoi Joán ja katseli häntä silmiin.

»Sillä Jumala on kironnut heidät iankaikkisiksi ajoiksi.»

Joán heräsi lyhyestä unestaan, ja lamppu oli sammutettu. Vain pieni
yölamppu paloi. Joán nousi istumaan vuoteessaan, kokoonkyyristyneenä,
nojaten päätään polviinsa; oli kuin koko hänen olemuksensa olisi
valittanut ja huohottanut, niin että hän vapisi:

Se ei auttanut heitä. Ja hän kohotti päätään, joka nytkähteli
paidankaulamuksessa:

Se ei auttanut heitä, se ei auttanut heitä.

Sillä Jumala oli kironnut heidät — iankaikkisiksi ajoiksi.

Äkkiä hän nousi vuoteeltaan ja sytytti lampun vapisevin käsin, ja
asetti kuvun paikoilleen ja tarttui isoon raamattuun ja avasi sen ja
luki sitä niiltä kohdin, missä Anen merkit olivat, punaiset ja valkeat
merkit.

Hän luki eikä ymmärtänyt sitä ja luki ääneen kuten Ane, ja sanat soivat
tutuilta — kaikki Jumalan kiroukset ja kuinka Jumala oli riistänyt
juutalaisilta heidän isänmaansa...

Joán meni takaisin. Raamattu oli auki, kaikkine punaisine ja valkeine
merkkeineen.

Mutta yht'äkkiä hän sanoi, kovalla äänellä ja kimeästi ja
epätoivoisena, huoneen tyhjyyteen:

»Äiti, äiti, voi äiti...»

Ja nyyhkytti nojaten päätään kylmään seinään.

... Muutamia päiviä myöhemmin sanoi herra Christopulos oppitunnin
aikana:

»Minä lähden Orsówaan. Tuletko mukaan?»

Joán painoi äkkiä päänsä alas ja hänen kasvonsa värähtivät.

»Tulen», sanoi hän. »Tulen, kiitos.»

»Me lähdemme kello kahdelta.»

»Kiitos», toisti Joán.

Joán oli hyvin tyyni, niin hiljainen ja tyyni kuin silloin, kun hän
oli Budapestissa lääkärin luona, jonka piti leikata hänen silmänsä.
Hän istui venheessä ja kuuli jokaisen aironvedon. Nyt hän näki
ankkuripoijun, ja nyt aallonmurtajan.

»Onko sinun vilu, Joán?» kysyi herra Christopulos.

»Ei», sanoi Joán.

Nyt hän näki pojat, jotka makasivat maassa onkivavat käsissään.

»Sinä olet niin kalpea, Joán.»

»Niin.»

Mutta pojat eivät nousseet pystyyn, he makasivat yhä, onkivavat
käsissään.

»Istu hiljaa, Joán.»

»Niin.»

Tuolla oli tynnyrintekijän poika.

»Mitä sinä tahdot, Joán?»

»Minä vain tässä vähän käännyin.»

Nyt he soutivat ohi ja laskivat rantaan.

»Tuletko, Joán?»

»Tulen.»

Joán nousi venheestä ja seisoi portaiden askelmalla.

Nyt se tuli. Räätälin poika sen huusi, ja se osui Joánia selkään kuin
viskattu kivi — samalla kuin äänekäs nauru kajahti häntä vastaan.

Joán oli äkkiä painanut sormiensa päät vastakkain, mutta sitten hän
puristi molemmat kätensä nyrkkiin.

»Mitä nuo pojat oikein huutavat?» kysyi herra Christopulos, joka ei
ymmärtänyt serbiaa.

»En tiedä», sanoi Joán, ja he kulkivat edelleen.

He pääsivät torin poikki. Eikä kukaan huutanut enää.

Mutta katukäytävällä, Marinkan talon ulkopuolella, tuli pari
pikkutyttöä, joilla oli kukkasia hiuksissaan. Ja yht'äkkiä toinen
sysäsi toista:

»Kas tuossa, kas tuossa, se on hän, isänmaaton.»

Joán kulki aivan pitkin seinän viertä.

Upseereja kulki ohi, ja rouvia kulki ohi. He taivuttivat päänsä yhteen.

»Minkähän vuoksi ihmiset katsovat meihin noin?» sanoi herra
Christopulos ja nauroi.

»En tiedä», vastasi Joán. Hän ei nostanut silmiään maasta.

... Kuukaudet kuluivat. Joka iltapäivä herra Christopulos näki Joánin
menevän pihan poikki kädessä kukkakimppu, jonka hän oli poiminut
kasvihuoneesta.

Kerran kreikkalainen avasi ikkunansa:

»Minne sinä menet, Joán?»

»Kirkkomaalle.»

Joán kulki peltoja pitkin kylään. Hän melkein juoksi kirkkomaan poikki,
kirkkoon. Oli puolipimeätä sisällä, jossa kaikki monet pyhimykset
istuivat alttareillaan.

Joán hiipi äänettömästi ja laski kukkakimpun Pyhän Annan jalkojen
juureen. Kaikilla alttareilla oli kukkia. Muutamat olivat hiukan
lakastuneita. Joán oli tuonut ne kaikki.

Joán oli painanut päänsä rukoustuoliin. Hän ei enää rukoillut ääneen.
Hän vain kuiskasi rukouksensa.

Kun Joán tuli kotiin, soitti hän herra Christopuloksen kanssa. Hän oli
löytänyt vanhan viulun niistä huoneista, joiden uutimet olivat olleet
alhaalla äidin kuolemasta asti.

Herra Christopulos soitti hänen kanssaan tuntimääriä.

Herra Christopulos katseli Joánia. Hän soitti seisaaltaan, mutta pää
painuneena.

»Voisi luulla, että sinä kannat surua sydämessäsi», sanoi herra
Christopulos.

Joán ei vastannut. Kun hän soitti, värähtelivät aina hänen huulensa.

Kun Joán meni kasvihuoneisiin, kulki hän puuvajan ohitse.

Sisällä oli niin hiljaista, eikä sahan ääntä kuulunut. Kerran Joán
hiipi sisään.

»Peter», huusi hän, »Peter, oletko täällä?» Kukaan ei vastannut.

»Peter», sanoi Joán, jota alkoi peloittaa; oli kuin höylänlastukossa
jokin olisi vaikeroinut ja piipittänyt — aivan kuin koira eikä ihminen.

»Peter», kuiskasi Joán, ja nimi takertui hänen kurkkuunsa.

Sillä siinä _oli_ Peter, joka makasi kaivautuneena lastuihin, pää
lastujen alla, niin ettei ollut näkyvissä muuta kuin kyttyräinen
selkä...

»Peter», toisti Joán.

Mutta lastut liikahtelivat yhä kyttyräselän nyyhkytyksistä.

Joán oli kääntynyt ja meni. Kirkkoon aiotut kukat olivat pudonneet
hänen kädestään.

Hän meni talliin, jossa Josef seisoi ja suki »Amouria».

Mutta se ei enää maksanut vaivaa, kun kerta herra ei ollut milloinkaan
kotona, sanoi Josef. »Piru täällä olkoon. Missähän herra tätä nykyä on?»

»Isä on Lontoossa», sanoi Joán.

»Lontoossa?» sanoi Josef. »Se on kaukana.» Ja vähän ajan perästä hän
lisäsi, sukiessaan hevosta:

»Niin, maailma on suuri, ja sentään joudumme kaikki hautaan.»

Joán istui kaurahinkalolla.

»Josef», sanoi hän, »mikä Peteriä vaivaa?»

»Luultavasti sama kuin tavallisesti», sanoi Josef ja suki edelleen.
»Nyt se on Iwona.»

»Iwona on kaunis», sanoi Joán.

»Niin on», sanoi Josef, »jumaliste kaunis» — ja hän kuljetti hitaasti
sukaa omaa unkarilaista säärtään pitkin — »jos hänet oikein on nähnyt».

Hän suki jälleen »Amourin» välkkyvää ruumista ja sanoi:

»Mutta väärin olisi syyttää ketään naista siitä, ettei hän pidä hyvänä
moista pelättiä, jonka Jumala on sillä tavoin merkinnyt.»

Joán astui alas kaurahinkalolta.

»Herra Joánkaan ei enää koskaan ratsasta», sanoi Josef. Hän oli
vaistomaisesti sanonut »herra» katsoessaan Joánia kasvoihin.

Mutta Joán oli jo kulkenut pihan poikki ja portaita ylös niihin
huoneisiin, joiden ikkunaverhot aina olivat alhaalla.

Kerran, kun Joán istui kirjojensa ääressä, koputettiin oveen.

»Sisään», huusi hän.

Kun ovi aukeni, seisoi Peter siinä. Hän oli riisunut saappaansa, ja
liian pitkät käsivarret riippuivat hervottomina pitkin kupeita, aina
polviin saakka.

»Mitä tahdot, Peter?» kysyi Joán.

Peter astui kaksi askelta sukkajaloin.

»Minä tahdoin... tahdoin sanoa herra Joánille, kun kerta herra itse ei
ole kotona... tahdoin sanoa, että...»

Peter nosti silmänsä — hän puhui niin omituisesti, ääni tuli kuin
fonografista —:

»Sanoa, että nyt minun täytyy lähteä pois.»

»Tahtooko Peter lähteä pois?»

Kyttyräselkä seisoi yhä entisessä asennossaan, mutta näytti kuin vinot
hartiat olisivat vaipuneet alemmaksi.

»Niin, nyt minun täytyy lähteä.»

Hän puhui yhä samalla äänellä, ja poskilla paloi pari läikkää.

»Minne sinä sitten lähdet?» sanoi Joán, joka oli astunut kolme askelta,
ja kysyi hyvin hiljaa: »Minne?»

Peter oli kääntänyt päätään kuin eläin kuullessaan äkillisen äänen,
jota ei ole odottanut.

»Niin», sanoi Joán, »minne sinä sitten lähdet?»

Kyttyräinen Peter' seisoi hetkisen hiljaa:

»Kotiin. Kotiin, kotimaahan.»

Joán oli kokonaan sulkenut silmänsä — tuokion ajaksi.

»Minä lähden pois», sanoi Peter tuijottaen ilmaan.

Mutta yhtäkkiä Peter oli heittäytynyt maahan ja jälleen noussut
puolittain ja istui kyyrysillään leuka teräviin polviin nojattuna ja
kädet kampaamattomissa hiuksissa ja nyyhkytti nyyhkyttämistään, aivan
kuin olisi korissut.

Ja nyyhkytysten lomitse virtasi hänen sanatulvansa:

»Voi, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua, pikku herra,
auttakaa minua.»

Joán ei itse tietänyt mitä sanoi:

»Nouse pois — nouse pois, Peter puunhakkaaja, Peter puunhakkaaja,
nousehan siitä!»

Hän tahtoi mennä Peterin luo ja auttaa häntä nousemaan, mutta äkkiä,
tuntien hyvin nuorten ihmisten lailla pelkoa tai vastenmielisyyttä
kaikkia viallisia kohtaan, hän jäi seisomaan ja sanoi pelästyneellä
äänellä:

»Nouse pois, nouse pois!»

Villiytyneenä, mutta tottuneena tottelemaan, Peter nousi lattialta.

»Niin, niin», sanoi hän raskaasti, ja nuo pitkät käsivarret putosivat
pitkin kupeita, velttoina kuin ennenkin.

Ja yht'äkkiä muistaen, minkä vuoksi oikeastaan oli tullut, hän alkoi
valittaa — köyhien aivan kuin ammattimaista valitusta.

Voi, hänellä ei ollut mitään, voi, pikku herra, ja hän oli kuin alaston
maan päällä... herra, kuin alaston maan päällä... »Mutta jos pikku
herra suvaitsisi olla niin armelias ja hyvä, niin hyvä ja armelias, ja
antaisi minulle takiksi ja puseroksi — puseroksi matkalle...»

Mutta aivan kuin tuo viimeinen sana olisi pakottanut kaikki entiset
ajatukset kiertämään takaisin, hän alkoi nyyhkyttää kuten ennenkin, ja
silmät pullistuivat hänen päästään, ikäänkuin hänen sydämensä lyönnit
olisivat pakottaneet ne ulos aukoistaan:

»Oi, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa minua, pikku herra, auttakaa
minua!»

Hän tarttui viallisen käsillään Joánia kyynärpäähän, ja Joán sai
vaivoin sanotuksi:

»Me kyllä autamme sinua, me kyllä autamme sinua.»

Ja kun Peter yhä itki, sanoi hän lohduttaakseen häntä, seisoen
kuitenkin yhä vielä kolmen askelen päässä:

»Kuulehan, kuulehan, me ostamme sinulle kaiken Orsówasta.»

Äkkiä, lohduttamishalun vallassa, hän sanoi:

»Me ostamme sinulle puseron ja ostamme sinulle takin — tänään,
Orsówassa — soudamme sinne ja ostamme sinulle kaikki. Nyt iltapäivällä,
Orsówassa.»

Peter seisoi yhä pää painuksissa.

»Iltapäivällä», sanoi Joán, »lähdemme Orsówaan».

Kyttyräselkäinen oli mennyt. Hän ei ollut sanonut juuri mitään. Hän oli
vain hetken verran nojannut ovipieleen.

Mutta Joán huusi Josefia ja Dmeteriä ja antoi määräyksen venheestä,
yhtäkkiä jollakin tavoin innostuneena voidessaan järjestää ja hommata
niinkuin aikuiset.

»Minne menet?» sanoi Ane, joka tuli juosten alas eteishalliin.

»Me menemme Orsówaan», sanoi Joán.

»Kutka — mitä on tapahtunut? Miksi?» Ane näki Joánin ottavan
päällysvaatteet. Äkkiä Joán sanoi:

»Peter ja minä.»

»Siinä tapauksessa minä tahdon tulla mukaan. Tahdon tulla mukaan. Sinä
et saa mennä yksin.»

»Minä tahdon mukaan», sanoi hän ja juoksi ylös portaita, Joánin
mennessä pihalle. Peter oli jo siellä. Hänellä oli yllään likainen
turkki, joka oli nuoralla solmittu vyötäisiltä. Hän oli kuin
sahajauhoilla täytetty säkki seisoessaan siinä.

»Virta on voimakas, herra Joán», sanoi Josef, joka odotti venheessä.

»Olkaa varovainen, herra», sanoi Dmeter ja auttoi Joánia.

Ane tuli juosten tietä pitkin. Hän oli pyntätty kuin mennäkseen ripille
Vejlen kirkkoon.

»Tuleeko tuokin mukaan?» kysyi Josef.

»Tulee», vastasi Joán.

He astuivat kaikki venheeseen. Virta oli niin voimakas, että se oli
viedä venheen muassaan.

Ane istui kädet ristissä mustine hansikkaineen. Tuuli oli puhaltanut
hänen hattunsa vinoon. Peter ei liikahtanutkaan. Leveät kasvot
sukeltautuivat esiin turkin likaisesta villasta, liikkumattomina kuin
kuolleen kasvot.

Aallonmurtajalla istui vain kaksi vanhaa miestä, jotka katselivat omia
teräviä polviaan. Mutta linnoituksen vartiomiehet kääntyivät ympäri ja
katselivat heitä. Joán kulki kyttyräselän vieressä, heidän takanaan
tuli Ane. Tuuli oli pörröttänyt hänen tukkansa, niin että se piipotti
tupsuina otsalla vejleläis-hatun alla.

Peter nilkutti Joánin perässä, parin askelen päässä. Hän käveli niin
merkillisesti, kuin hölkkyvä nauta, jota vedetään köydestä.

Kujassa ei ollut ketään.

Mutta yht’äkkiä syöksyi räätälin poika esiin kadunpuolisesta ovesta ja
jäi seisomaan Joánin ja Peterin eteen, suu ammollaan, ja juoksi jälleen
toria kohti ja vartiota päin:

»Hei, hei, nyt se tulee, isänmaaton!»

Räätälin poika huusi:

»Hohoi, hohoi, hän on lähtenyt ryntäämään väkineen!»

Pari kersanttia ilmestyi vahtikojun ikkunaan alkaen nauraa, ja sotilaat
juoksivat ulos, kädet taskuissa, ja nauroivat. Toinen kersantti
oli avannut ikkunan ja nauroi niin, että makasi pitkin pituuttaan
ikkunalaudalla:

»Hän ryntää, hän ryntää kaarteineen!»

Ja sotilaat, jotka nauroivat niin että pitelivät sivujaan, toistivat
huutaen esimiehensä sanoja:

»Kas saarelaiskaartia, kas saarelaiskaartia!»

Tynnyrin tekijän poika oli tullut portaille ja huusi kimeällä äänellä
yli katukäytävän:

»Kas, kas, se on se hullu piika — kas, kas, hullu ja kyttyräselkä!»

»Eläköön, eläköön isänmaattoman kaarti!»

Sotilaat huusivat sen ensiksi — sitten huusi sen tynnyrintekijän poika:

»Eläköön, eläköön isänmaattoman kaarti!»

Joánin jalat eivät oikein tahtoneet löytää maata. Mutta hän kulki
eteenpäin.

Sitten juoksi räätälin poika kuin nuoli suoraan häntä vastaan, ja
heiluttaen hattuaan, aivan kuin se olisi ollut lippu, hän huusi suoraan
päin Joánin kasvoja:

»Eläköön isänmaattoman kaarti!»

Ane oli jäänyt seisomaan: hattu vinossa ja hiussuortuvat törröttävinä
hän seisoi siinä kuin vähämielinen, kunnes juoksi päin räätälin poikaa,
käsi ojossa, ja huusi:

»Siitä saat, ryökäle!»

Mutta Joán oli tarttunut hänen käteensä:

»Ane, anna olla», ja Ane antoi käden painua ja oli tuntenut, että Joán
vapisi kuin ihminen, joka vapisee sydänjuuriaan myöten.

»Eläköön kaarti!»

He vihelsivät ja lauloivat.

»Josse, Josse», sanoi Ane. Hän oli yhtäkkiä käynyt vallan tyyneksi.
»Josse, mennään. Mennään.»

Mutta pojat huusivat ja kiljuivat edessä ja takana ja portailla:

»Kas hullua piikaa. Se on hänen imettäjänsä, se on isänmaattoman
imettäjä.»

Joán oli uudelleen tarttunut Anen käteen.

»Tule», sanoi hän.

Hän ei tietänyt, että kyynelet vierivät hänen silmistään ja
jähmettyivät, sillä niin kylmät olivat hänen poskensa.

»Josse, pikku Josse.»

»Eläköön kaarti!»

Sitten hän alkoi tarkastaa maan kiviä ja omia jalkojaan. Hänen täytyi
astua kivien yli. Mutta kuitenkin hän näki — eikä tietänyt kuinka —
kaikki ikkunat, everstin ikkunat ja komendantin ikkunat ja Marinkan
ikkunat, joissa kaikki kasvot nauroivat.

Ja äkkiä hän käänsi päätään, ja yhdessä silmänräpäyksessä hän näki
ikkunan ikkunan vieressä, oven oven vieressä, ja jokaisessa nauravat
ihmiskasvot — kuin renkaan —, ja kyttyräselkä kulki niin hitaasti hänen
perässään.

Mutta äkkiä Joán seisahtui ja aukaisi suunsa kuin ihminen, joka tahtoo
huutaa, eikä huutanut, taikka huusi vain yhden ainoan kerran, mutt’ei
saanut ääntä.

Tuolla kulmassa, Simonin kulmassa, tuolla portailla seisoi rouva Simon,
paksu rouva Simon ja David ja koko Simonin perhe, juutalais-Simonin
lapset... ja huusivat... ja nuorin vihelsi... ja he huusivat:

»Kas tuota, kas tuota, isänmaatonta!»

He huusivat äänekkäimmin.

»Kas tuota, kas tuota isänmaatonta ja hänen kaartiaan!»

Juutalainen Simon, David ja kaikki juulalaislapset!

Oli kuin Joán ei enää olisi nähnyt eikä kuullut. Niin, hän kuuli, että
Ane itki hiljaa.

Sitten hän seisoi vaatetusliikkeen portailla.

Molemmat nuoret miehet myymäläpöydän takana hymyilivät toinen
toiselleen peilissä, samalla kuin he palvelivat kohteliaasti. Joán
kulki heidän kanssaan vaatenaulakoiden välitse, missä valmiita
vaatteita riippui pitkinä riveinä.

Ane tarttui hänen käsiinsä.

»Josse, Josse», sanoi hän, »emmekö voi jäädä tänne, kunnes tulee pimeä?»

Mutta Joán tempautui irti.

Puodin ovessa käytiin; valkea upseeri astui sisään.

»Hyvää päivää, kreivi Joán», sanoi hän ja puristi Joánin kättä hoikilla
sormillaan.

Kun Joán kosketti upseerin kättä, vavahtivat hänen hartiansa yht'äkkiä,
ja hänen päänsä painui siinä samassa upseerin käsivarrelle — raskaasti,
kuin se olisi ollut jokin kuollut kappale.

Mutta upseeri päästi Joánin käden — ehkä hän pelkäsi, että Joán muuten
voisi ruveta itkemään — ja sanoi:

»Tahtoisin parin hansikkaita», ja hän tutki kauan hansikkaiden nahkaa.

»Palaatteko venheeseen, kreivi Joán?» kysyi hän, kun kaikki tarpeet oli
ostettu kyttyräselälle.

»Palaan», sanoi Joán, ja hänen kätensä tarttuivat äkkiä myymäläpöydän
kulmaan yhtä kiinteästi kuin äsken venheen laitaan.

»Silloin menemme yhtä matkaa», sanoi upseeri; »minun tieni vie
samallepäin».

He lähtivät.

Joán ei tietänyt kulkevansa valkean upseerin rinnalla, suorana kuin
sotilas rivissä, torin poikki. Peter kulki perässä, kaikki uudet
vaatteet isoon myttyyn kiedottuina. Ane tuijotti jäykästi Joánin
selkään.

Keskellä toria Joán pysähtyi.

»Hyvästi sitten, Peter», sanoi hän selvällä, kuin opetellulla äänellä.

Valkea upseeri oli katsahtanut Joániin. (Ketä hän muistuttaa? välähti
äkkiä hänen päässään, ja samassa hän ajatteli nuorta majesteettia:
niin, häntä juuri.)

»Lähde siis, hyvästi», sanoi Joán ja tarttui kyttyräselkäisen käteen,
jota hän aina oli pelännyt.

»Hyvästi.»

Peter tahtoi sanoa jotakin, mutta Joán oli kääntynyt ja he kulkivat
eteenpäin — samalla kuin kyttyräselkä, keskellä toria, äkkiä alkoi
heiluttaa myttyään, joko sitten eräänlaisessa epätoivossa taikka ehkä
äärettömän riemun vallassa.

Vahtisotilaat olivat suoristuneet ja tervehtivät valkeata upseeria,
joka oli pysähtynyt kujassa, antaen katseensa hipaista ikkunasta
ikkunaan ulottuvaa töllistelevien päitten ketjua.

»Hyvästi, kreivi Joán», sanoi hän. »Nyt minä matkustan.»

»Minne?»

»Pois.»

Ja vähän ajan perästä sanoi valkea upseeri:

»Isäni on kuollut, joten nyt olen niin rikas, että saatan paeta — —»

»Paeta?» sanoi Joán eikä häntä ollenkaan ymmärtänyt.

»Niin», sanoi luutnantti ja kohotti kasvonsa päin torin nauravaa
kasvoketjua, joka oli jännitetty talosta taloon. »Paeta niitä elukoita,
jotka sanovat itseään ihmisiksi.»

»Hyvästi, kreivi Joán», sanoi hän ja kätteli vaistomaisesti Joán
Ujházya niinkuin olisi kätellyt toveriaan Hänen Majesteettinsa
henkivartiokaartissa.

Joán oli sulkenut silmänsä aivan kuin pakottamalla pakottaakseen
itsensä ymmärtämään.

»Hyvästi», sanoi hän sitten.

»Jääkää hyvästi.»

Ja vaikka hän ei _tahtonut_ juosta, juoksi hän kuitenkin — kujaa
pitkin, ensi askelet:

»Tule, Ane.»

»Tulen, Josse, tulen, Josse.»

He istuivat venheessä.

Mutta äkkiä, aivan kuin maasta kasvaneina törmäsivät kaikki pojat, koko
joukko, aallonmurtajalle, ja he päästivät kuorossa pitkän, viiltävän
vihellyksen venhettä päin — aivan kuin luodit olisivat viuhuneet veteen.

Joán istui keskellä venhettä. Hänen kasvonsa olivat kohotetut, mutta
nyrkkiin puristuneet kädet lepäsivät hänen polvillaan.

»Eläköön hullu imettäjä, eläköön hullu imettäjä!»

Ja he vihelsivät jälleen, samalla kuin Josef ja Dmeter nostivat
aironsa, aivan kuin olisivat ulottuneet lyömään.

»Soutakaa», sanoi Joán.

»Niin, kreivi Joán», sanoi Josef, ja he soutivat. Josef ei milloinkaan
ollut nähnyt nuoren herran kasvoja sellaisina.

Joán ei liikahtanutkaan. Hän piti yhä kasvojaan ylöspäin kohotettuina,
ja hänen silmänsä olivat niin seposelällään, kuin hän olisi tahtonut
tuijottaa itse taivaan sydämeen.

»Soutakaa kylään», käski hän, siirtämättä silmiään.

»Kyllä, kreivi Joán», sanoi Josef.

Huudot häipyivät.

»Minne me menemme?» voivotteli Ane, jonka kasvot pelko ja pakkanen oli
kohmettanut, aivan kuin hänellä olisi ollut hammassärky. »Minne me
menemme?»

»Sinä menet kotiin», sanoi Joán.

He laskivat maihin kylän siltaan.

»Mene nyt kotiin», sanoi Joán Anelle.

Ane ei uskaltanut vastata.

Joán kulki niin varmoin askelin, pää pystyssä.

Hän kulki poikki torin ja avasi kirkkomaan veräjän. Kirkossa oli pimeä,
mutta hän ei huomannut sitä, ja tie oli hänelle tuttu. Yksitellen
hän poimi kylmin käsin ja katsoen pyhimyksiä maalattuihin kasvoihin,
kukkavihot kuolleilta alttareilta.

Sitten hän meni kotiin.

»Kuinka kauan te viivyittekään», sanoi herra Christopulos, joka tahtoi
nähdä, kertoisiko Joán kaiken sen, mitä Ane jo oli kertonut.

»Niin viivyimmekin», sanoi Joán ainoastaan ja istuutui.

Hän ei puhunut enempää. Mutta yht'äkkiä hän kohotti kasvonsa ja loi
silmänsä herra Christopulokseen.

»Olemmeko todellakin rikkaita?» sanoi hän.

Herra Christopulos vallan hämmästyi.

»Olette», sanoi hän, »kyllä te olette rikkaita».

»Hyvinkö rikkaita?» kysyi Joán taas.

»Olette, hyvin rikkaita.»

»Vai niin», sanoi Joán eikä puhunut muuta.

       *       *       *       *       *

Mutta pian tuli kesä. Herra Christopulos matkusti pois, ja syksyllä
Joánin piti joutua kouluun, herra Dupierren kotiopistoon Parisissa.

Joán ratsasti isänsä rinnalla. He ratsastivat saaren ympäri. Hämärä
alkoi laskea, ja virta tummui. Talonpojat, jotka istuivat piiput
suussa päätyjensä edustalla, nousivat tervehtimään, niin että heidän
kauhtanansa viistivät maata.

Kylänvouti otti lakin päästään:

»Hyvästi, herra.»

»Hyvästi, Carol.»

Joán tervehti kaikkia.

Mutta vanha Maria tuli aitauksensa ulkopuolelle ja suuteli Joánin kättä.

»Hyvästi, Maria.»

Pari tyttöstä pesi pyykkiä virran rannalla, ja heidän karttunsa
paukkuivat. Uloimpana niemellä pyöritti »äidin mylly» purjeilla
koristettuja siipiään illan pimenevässä ilmassa.

Joán oli nostanut päätään: akaasiat hänen päänsä päällä tuoksuivat niin
suloisesti. Puiden varjossa valuivat hänen kyynelensä hiljaa pitkin
poskia.

He ratsastivat linnalle ja sitoivat kiinni hevoset. Joán nousi
muurinviereiselle sorakummulle ja antoi silmäinsä harhailla
salakuljettajien taloista pitkin tietä yli kylän ja kirkon ja »hovin»
myllylle.

»Mitä nyt?» sanoi Joán ja oli kääntänyt päänsä, samalla kuin isä oli
kumartunut eteenpäin, muurin yli.

»Hiljaa!» huusi hän. »Hiljaa — eikö täällä nyt ikinä ole rauhallista?»
samalla kuin kimeät äänet huusivat yhä:

»Antakaa päihin, antakaa päihin, serbialaista sikaa!» ja joukko
romaanialaisia miehiä juoksi täyttä karkua pitkin tietä, ajaen takaa
Ignázia, ajaen häntä takaa, kaikki.

»Hiljaa!» huusi isä jälleen, ja miehet kohottivat päätään ja painoivat
ne jälleen alas, aivan kuin olisivat saaneet selkäänsä venähdyksen, ja
hiipivät ääneti tiehensä, perätysten, muurin kuvetta pitkin, jolla isä
seisoi.

»Isä», sanoi Joán, »Ignázin kasvot olivat veriset».

»Niin», vastasi isä ja puristi kätensä nyrkkiin, »täällä me revimme
silmät toinen toisemme päästä, kunnes kaikki olemme sokeat».

Hän kääntyi:

»Tule, lähdetään kotiin.»

He nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat äänettöminä, kunnes isä
sanoi, aivan kuin olisi päässyt pitkän ja salaisen ajatusketjun päähän:

»Mutta nythän sinä lähdet täältä.»

Joán ei vastannut. Hänen kurkkunsa vavahteli ja nyki korkean kauluksen
suojassa.

Isä puhui jälleen ja sanoi, katsoen hevosen pään yli:

»Ja Ranskassa ollaan ystävällisiä ulkomaalaisille.»

Joán piteli kiinteästi ohjaksia ja sanoi hiljaa:

»Isä, minne sinä matkustat — tänä talvena?» Oli aivan kuin isä ei olisi
kuullut. Hän oli vaiti tuokion verran. Mutta sitten hän sanoi:

»Nyt minä jään; nyt olen palannut — palannut tänne», sanoi hän.

Joán ei milloinkaan ollut kuullut isänäänen vavahtavan niin, ja hän
tahtoi tarttua isän käsivarteen, mutta ei voinut, ja hänen kätensä
painui alas.

Mutta yht'äkkiä, samalla kuin verivirta tulvahti hänen poskilleen, hän
sanoi — ja ääni kuului siltä, kuin hän olisi puristanut esiin sanat:

»Isä, miksi meillä ei ole isänmaata?»

Isä oli vastannut:

»Ujházyt eivät ole sellaista saaneet.»

He eivät puhuneet enää. Portailla pilareitten välissä he erosivat.

Joán meni huoneeseen. Kuu oli purjehtinut esiin, ja sen valo tulvi
kamariin. Joán seisoi selin ikkunaan. Vanha vejleläinen piironki ja
munkebjergiläinen taulu seinällä ja valkea lamppu ja »Hämärä» ja Anen
raamatunlause vuoteen yläpuolella — kaikki näkyi niin selvästi, kuun
valossa, selvästi niinkuin se, mikä on hyvin etäällä, taikka niinkuin
usein se, jonka näkee kyynelten lomitse.

Joán katseli jokaista esinettä ja jokaista kuvaa. Kuinka korkeat
olivatkaan Partenonin pylväät! _Siellä_ oli herra Christopulos nyt —
omassa maassaan.

Joán kääntyi ikkunaan päin.

Kuinka kirkasta olikaan valo! Vain poppelien varjot lankesivat pihan
poikki, rakennusta päin aivan kuin tummat, ojennetut käsivarret.

Joán meni vuoteeseen, mutta ei saanut unta. Tukkimiestenkö ääni kuului?
Niin, nyt he laskivat alas virtaa, kun oli kuutamo. Kuinka piironki
suureni, kun kuu paistoi — aivan kuin se olisi tullut toista vertaa
suuremmaksi. Kun äiti eli, oli jokaisessa laatikossa pieniä kuihtuneita
kukkaskiehkuroita, pieniä kuihtuneita kukkaskiehkuroita hänen
vaatteittensa välissä... Hän itki niin usein, istuessaan myllynsiipien
alla ja katsoessaan tukkilauttojen menoa — lauttojen, jotka liukuivat
pitkin virtaa...

Ovi aukeni hyvin hiljaa.

Tulija oli Ane.

Hän hiipi sukkasillaan, ovesta, joka oli raollaan, lattian poikki.

Mutta Joán — eikä hän itse tietänyt minkä vuoksi — oli ummistanut
silmänsä.

Hän kuuli Anen kulkevan takaisin lattian poikki, ja hän avasi silmänsä.

Ane oli istuutunut lattialle, nojaten selkäänsä piironkiin. Painunein
hartioin, liikkumattomana, keskellä kuunvaloa, hän oli kuin särkynyt
savikuva.




2.


Luxembourgin puisto oli herra Dupierren oppilaitoksen puutarhana.

Joán meni sinne päivällislomalla ja istuutui puiden alle. Siellä
oli vielä hiljaista, ja kyyhkyset kuhertelivat kuningattarien
kivikruunuilla, samalla kuin valkopukuiset lapset laskivat lammikkojen
reunalta laivansa purjehtimaan auringonvalossa ja hoitajattaret
istuivat, suorina, liikkumattomin kasvoin, ylt'ympäri varjossa. Mutta
vähitellen tulla törmäsivät ylioppilaat sisään, laumoissa, ja he
puhelivat ja juttelivat ja puhuivat eri kieliä — ja sitten tulivat
englantilaisen koulun oppilaat, ja akatemioiden. He olivat univormuissa.

Joán istui yksinään. Mutta ihmisten kasvot hän oli tullut tuntemaan
istuessaan täällä jok'ainoa päivä.

Ryhmät hajaantuivat, ja ihmiset kulkivat kaksittain ja puhelivat
puitten varjossa.

Nuo kaksi olivat kreikkalaisia, niin, Joán oli kuullut, että he
puhuivat herra Christopuloksen kieltä. Nyt hän oli kuollut, herra
Cristopulos. Hän oli usein sanonut, silloin kotona:

»Joán, kreikkalaisveri on maailman punaisinta.»

Nyt hänet oli surmattu tuolla Makedoniassa ja hän oli vuodattanut
verensä...

Kotona oli niin monta kuollut — myöskin Josef, tallimies, oli kuollut.
Kukahan saisi hänen rahansa, joita hän aina kokosi, nyt kun hän
milloinkaan ei joutunut kotiin, mennäkseen naimisiin Unkarissa?

Tuolla menivät molemmat japanilaiset. Mutta prinssi Chira ei ollut
heidän kanssaan. Hm, kaikki japanilaiset käyttivät silmälaseja. Herra
Lemaistre sanoi, että he tahtoivat peittää silmiään.

Ylt’ympärillä juteltiin. Silittäjättäret Rue de l'Abbé de l'Epéeltä
kulkivat ohi kuin valkea parvi. Heillä oli vuokkoja rinnassa. Kuinka
ne huiskivat ja keinuivat tyttöjen kulkiessa. Kotona olivat vuokot jo
lakastuneet viiniköynnösten alla.

»Joán.»

Joán Ujházy käänsi kasvonsa. Huudahtaja oli Harald Nissen.

»Lippu on saapunut. Se on tässä.»

Harald Nissen heilutti kääröä kädessään.

»Tule kotiin», sanoi hän, »niin ripustamme sen seinälle».

»Tulen, kohta», sanoi Joán, mutta Harald juoksi eteenpäin, heiluttaen
valkeata kantamustaan ja huutaen kaikille, jotka hän tunsi — ja Harald
Nissen tunsi satoja —:

»Nyt on lippu tullut — nyt on lippu tullut!»

»_Oui, oui, le drapeau de la Norvège_.» [Niin, niin, Norjan lippu.]

Pari kolme ylioppilasta tuli vastaan, ja he kuulivat sen. He huusivat
ja nauroivat:

»Hei, hei, näytähän sitä.»

Ja muutkin nauroivat:

»Niin, katsotaan sitä.»

»Nähdä saatte», huusi Harald. Pesijättäret olivat juosseet lähemmä ja
muutamat ylioppilaat, monta ylioppilasta.

»Me tahdomme nähdä sen», huusivat he.

»Nähdä saatte», huusi Harald, »nähdä saatte —»

Hän oli riuhtaissut lipun kääreestään ja hypähti ylös penkille. Lippua
hän piteli edessään, molemmin käsin, ja heilutti sitä heidän päittensä
päällä auringossa.

»Se on Norjan lippu!» huusi hän ja kohotti päätään, jonka tukka oli
oljenkarvainen. »Tässä on Norjan lippu.»

Ylioppilaat, naiset ja tytöt nauroivat ja huusivat:

»Eläköön Norjan lippu — _vive la Norvège!_»

»Niin, eläköön, eläköön», huusi Harald melkein kirkumalla, ja neljä
nuorta miestä riuhtaisi hänet penkiltä ja nosti hänet harteilleen ja
kantoi hänet kastanjapuiden alle, samalla kuin he lauloivat ja koko
parvi nauroi.

»_Vive le drapeau de la Norvège!_»

Mutta Harald hypähti alas ja juoksi eteenpäin lippu kädessään.

Joán oli noussut ja tuijottanut hulmuavaan lippuun. Sitten hän painoi
päänsä ja kulki — suoraan paria ihmistä päin.

»Oletteko sokea?» kysyi toinen.

Mutta Joán ei kuullut ja kulki vain eteenpäin. Hän kääntyi käytäville,
joilla ei ollut kulkijoita — vain muutamat työmiehet istuivat
penkeillä ja puhalsivat paperossiensa sinistä sauhua siniseen ilmaan.
Vaaleanvihreillä ruohonurmilla olivat puutarhurit jättäneet työnsä,
ja pari palmua odotti valkoisissa jättiläissammioissaan joutuakseen
istutetuiksi keväiseen multaan.

Ainoastaan eräs puutarhuri kulki vielä, mittaillen, ja kierteli muuatta
palmuryhmää — väliin lähempää, väliin taas loitommalta, punniten
silmillään puitten valoja ja varjoja. Hän tervehti Joánia. Joán oli
oppinut rakastamaan kaikkia puita. Ne seisoivat niin hiljaa. Ne ottivat
vastaan aurinkoa ja ottivat vastaan räntää ja olivat hiljaisia. Joán
keskusteli niiden vaalijoiden kanssa ja tunsi heidät kaikki.

»Kuinka kaunista täällä on», sanoi Joán.

»On», sanoi nuori mies, »täällä on kaunista. Mutta puistot ovat vielä
paljon kauniimmat Lontoossa. Niin, Englantiin olisi pitänyt jäädä.
Siellä ansaitsin viikossa kaksin verroin...»

»Miksi ette siis jäänyt Englantiin?»

Nuori puutarhuri seisoi tuokion.

»En tiedä, mistä se johtuu», sanoi hän, ja hymyili yht’äkkiä valoisaan
ilmaan. »Mutta ranskalainen viihtyy ainoastaan Ranskassa.»

He olivat vaiti tuokion. Sitten Joán sanoi: »Nyt tulee noiden palmujen
vuoro.»

»Niin tulee. Nekin ovat kauniita, ja kuitenkin mitä puita ne ovat..?
Ei, vain Algeriassa on palmuja.»

»Oletteko ollut Algeriassakin?» sanoi Joán.

»Ettenkö olisi» — ja nuori mies puhui äkkiä kuin piiskalla viuhtaisten,
ylpeänä kuin kaikki parisilaiset, jotka ovat nähneet jonkin vieraan
maan —: »olen oleskellut siellä kahdeksan kuukautta».

»Sepä oli pitkä aika.»

Puutarhuri seisoi ja katseli palmujaan.

»Mutta», sanoi hän, »tällaisia puita ei saisi siirtää siitä maaperästä,
johonka ne kuuluvat. Kaikkien tulisi jäädä sinne, mistä ovat kotoisin.»

»Se on totta», sanoi Joán, ja jokin hänen äänessään sai nuoren
puutarhurin kääntämään äkkiä silmänsä häneen:

»Mitä puita kasvaa herran isänmaassa?»

»Minun maani», sanoi Joán, »minun maani on niin kaukana täältä».

Ja puutarhuri tervehti häntä jälleen.

»Hyvästi, monsieur», sanoi hän.

Joán astui ulos portista, kulki kadun poikki ja nousi oppilaitoksen
portaita. Luokkahuoneet olivat tyhjät, ja kiviportaat uhoivat vielä
kylmää talven pitkän pakkasen jälkeen.

Seurusteluhuoneen ovi oli avoinna, ja hän näki Josef Aponyin istuvan
erään naisen edessä, jonka harmaa laahus viisti lattiata.

Harald Nissen seisoi seuraavan kerroksen porrasaskelmalla.

»Minne sinä jäit?» kysyi hän. »Meidän täytyy ripustaa lippu seinälle.
Sen tulee riippua vuoteeni yläpuolella.»

»Sitä se ei saa», sanoi Joán.

»Kuka sen kieltäisi?»

Joán juoksi oppilaitten huoneitten ohitse.

»Herra Dupierre.»

»Pyh», sanoi Harald, »tuohon se pannaan».

Hän tempasi auki erään oven.

»Holstein, Holstein», huusi hän, »nyt ripustamme lipun seinälle!»

»Minkä lipun?» sanoi Holstein, joka ilmestyi oveen. Hän teki liikkeitä
ikäänkuin olisi aina oikonut jäseniään.

»Norjan.»

»Onko se puhdas?»

»Pidä suusi!» Harald Nissen oli makuuhuoneessaan kiivennyt vuoteelleen.

»Tähän se on ripustettava», sanoi hän ja levitti molemmin käsivarsin
lippukankaan valkealle seinälle.

»Sinullahan ei ole nauloja», kiusoitteli Holstein, joka koetteli
pysytellä tasapainossa vuoteen päätypylväällä. Mutta nauloja oli Joán
tuonut.

»Tässä on», sanoi hän ja puhui niin hiljaa.

»Kiitos.»

»Auta minua», sanoi Harald, joka takoi naulojaan lippuvaatteeseen.
»Pidä sitä.»

Joán nousi vuoteelle. Hän tarttui lippuun lujasti molemmin kourin.

»Lippu on kaunis», sanoi Holstein pylväältään, jolla hän keinui.

»Lippuko?» sanoi Harald ja vasaroi. »Se on kaunein koko maailmassa.»

»Kas noin, nyt se on seinällä.» Harald juoksi alas ja katseli
levitettyä vaatetta.

»Meidän kaikilla runoilijoillamme on lippu vuoteensa yläpuolella.»

»No niin, teidän runoilijoillanne», sanoi Holstein ja keikautti itsensä
yht'äkkiä pylväältä vuoteelle, jonne hän putosi niin että mätkähti,
jääden makaamaan selälleen. »Ne ovat jumaliste liian omituisia minulle.»

»Norjan runoilijat ovat maailman suurimmat», sanoi Harald ja takoi
korkojaan vuoteeseen, jolla hän istui.

»Hm», sanoi Holstein, joka makasi oikoisenaan, »me tanskalaiset, Joán,
emme sentään kerskaile noin suuriäänisesti...»

Kiivaasti, osittain sen tiedottoman mustasukkaisuuden takia, jota he
kaikki tunsivat suhteessaan Joániin, huusi Harald:

»Eihän Joán ole tanskalainen.»

»Hänen äitinsä oli ainakin», vastasi Holstein.

»Eihän ihmisellä ole puolinaista isänmaata», sanoi Harald ja oikaisihe
vuoteeseen, kuten Holstein.

Joán ei ollut puhunut eikä liikahtanut — hän istui siinä, Haraldin
vuoteen jalkopäässä, ja vieraan lippuvaatteen heijastus osui hänen
kasvoihinsa tummana punerruksena.

Sitten hän sanoi, aivan kuin ei olisi kuullut, mistä viimeiseksi oli
puhuttu:

»Mutta miksi he eivät asu isänmaassaan?»

»Kutka?» sanoi Harald.

»Runoilijat.»

Harald huipensi huuliaan kuten aina, puhuessaan isästään, suuresta
maalarista:

»Isä sanoo, että paras taide syntyy silloin, kun ihminen kaipaa.
Senvuoksi kaikki me, jotka jotakin merkitsemme, asumme ulkomailla.»

Joán painoi ristiin liitetyt kätensä polviaan vastaan, ja Holstein,
joka äkkiä käänsi päätään (kun hän oli valveilla, käänteli hän
lakkaamatta päätään, väliin oikealle ja väliin vasemmalle, aivan kuin
hänen olisi pitänyt nähdä sata ja kaksikymmentä seikkaa minuutissa)
sanoi:

»Kuinka Joánin kädet ovat kauniit!»

Harald hymähti pilkallisesti:

»Piru tietäköön, mikä ei sinusta olisi kaunista Joánissa?»

»Höpsit», sanoi Holstein.

Mutta Harald sanoi hitaammin:

»Sitäpaitsi sanoo isäkin, että Joánilla on ihmeelliset kädet. Hän
painaa ne yhteen, sanoo isä, yhtäkkiä, aivan kuin häneen koskisi.»

Holstein käänsi nopeaan kasvonsa.

»Se on jumaliste totta», ja jälleen kääntäen kasvonsa ja ojentaen
ilmaan omat käpälänsä, jotka olivat valkeat, mutta liian kömpelöt,
sanoi hän:

»Meillä kaikilla, jotka olemme kotoisin maataloista, on
talonpoikaiskädet.»

Hän makasi tuokion, ja äkkiä palaten runoilijoihin — ajatukset lensivät
aina hänen aivoissaan edestakaisin, aivan kuin heinäsirkat — hän sanoi:

»No niin, he eivät asu Kristianiassa, sillä se on mahdoton pesä.»

»Lorua, ethän ole koskaan ollut siellä...»

»En, Jumalan kiitos.»

Joán sanoi ja tuijotti eteensä:

»Talvisinhan koko maa on valkea.»

Holstein makasi tuokion ja keinutteli suoria sääriään, joiden housut
sopivat kuin valetut. Sitten hän sanoi:

»No niin, jokainen pitää kai enimmän omasta maastaan.»

»Niin tietysti», sanoi Harald sellaisella äänellä, kuin olisi tehnyt
rauhan.

Kaikki olivat vaiti. Harald ja Erik makasivat ja tuijottivat kattoon.
Korkeitten katupuitten kajo täytti huoneen vihertävällä hämärällä,
jossa vain lipun värit loistivat, ja kasvot näkyivät aivan valkeina.

Harald sanoi hiljaa:

»Mutta missään ei ole niin paljon lippuja kuin Bergenissä toukokuun
seitsemäntenätoista päivänä.»

Erikin silmät näyttivät suuremmilta ja vuokonsinisiltä valkeissa
kasvoissa, jotka olivat kohotetut ylöspäin, kun hän sanoi:

»Mutta kaunista on myös suvisin kotona, kun olemme purjehtimassa
ja laivapoika ottaa alas lipun kohta kun aurinko on laskenut, ja
me paljastamme päämme, sillä 'kreivi' tahtoo niin... Taasinge on
suoraan edessä, ja on aivan hiljaista, kun lippu laskeutuu... Se on
ihastuttavaa...»

Erik vaikeni, ja huoneessa oli jälleen hiljaista. Joán oli painanut
päänsä.

Äkkiä kaikui kimeä kellonsoitto rakennuksen halki, ja huudahtaen: »Kas
niin!» ponnahti Harald vuoteesta.

»Nyt meillä on laiskanläksy saksankielessä», sanoi hän.

»Milloin?» kysyi Holstein, joka vielä makasi vuoteella.

»Neljännestä vaille yhdeksän — ja myös kirjoitusta», sanoi Harald, joka
oli ovessa. Mutta siinä hän kääntyi:

»Se on hyvällä paikalla», sanoi hän ja huiskutti kättään lipulle,
ennenkuin juoksi tiehensä.

»Menetkö soittamaan?» kysyi Holstein, joka seisoi ja oikoi sääriään.

»Vasta huomenna», sanoi Joán.

Holstein seisoi molemmat kädet taskuissa.

»Niin, jos me jokainen liputtaisimme vuoteemme päällystän, kukin
rievullamme, syntyisi siitä aika kirjava teltta.»

»Revoir», sanoi hän.

Ja meni.

Joán seisoi keskellä tyhjää huonetta. Ja yht'äkkiä hän kohotti molemmat
käsivartensa hiljaisessa huoneessa, ja ne valahtivat jälleen alas.

Hän astui ulos käytävään. Prinssi Chiran huoneen ovi oli avoin. Nojaten
päätään seinään istui nuori intialainen ja tuijotti liikkumattomin
silmin vihreihin puihin.

»Chira», sanoi Joán, »nyt on jo soitettu».

Intialainen kohotti kasvonsa, joissa ainoakaan piirre ei muuttunut.

»On soitettu, Chira», sanoi Joán jälleen ja tarttui prinssin käsiin,
jotka aina olivat kylmät.

Ja aivan kuin hänen surumielisyytensä äkkiä olisi tahtonut tulvata
yli reunojensa tämän toisen viluisen käden kosketuksesta, Joán painui
silmänräpäyksen ajaksi aasialaisen olkaa vastaan.

»Kiitän sinua», sanoi Chira ja kiinnitti tummat silmänsä häneen.

Joán kulki portaita alas luokkahuoneeseen. Eteisessä seisoi nuori
nainen. Hän oli sama, joka oli käynyt tervehtimässä Josef Aponyita. Hän
kääntyi Joánin puoleen ja sanoi ranskaksi:

»Nyt kai tunnit alkavat?»

Ja Joán, joka ääntämisestä kuuli, että kysyjä oli magyaritar, vastasi
unkariksi:

»Niin, rouva, nyt alkavat tunnit.»

Nuori nainen hymyili:

»Oletteko unkarilainen?»

»Olen, rouva.»

Nainen astui pari askelta ja sanoi nopeaan:

»Mistä osasta Unkaria?»

Joán vastasi, ja sanat kompastelivat hiukan: »Unkarin eteläosasta.»

Josef Aponyi, joka oli ollut hakemassa serkun ajopelejä, näkyi ovessa,
ja Joán kumarsi jäähyväisiksi:

»Hyvästi, rouva.»

Hän astui pari askelta, vain viisi tai kuusi, ja kuuli Josef Aponyin
sanovan kovalla äänellä:

»Puhutteliko hän sinua?»

»Minä kysyin jotakin tuolta nuorelta mieheltä -— hän on unkarilainen.»

Mutta Josef puhui jälleen, vielä kovemmalla äänellä — ja Joán puristi
suonenvetoisesti käsiään.

»_Hän_ ei ole mikään unkarilainen. Eräs Ujházy Kirottujen Saarelta.»

Molemmat olivat saapuneet ovelle, ja äänet haipuivat.

Joán tuki itseään käsillään, jotka hän oli painanut kylmää
kiviseinää vastaan, aivan kuin ihminen, jota pyörryttää ja joka on
kaatumaisillaan. Sydän takoi hänen rinnassaan kuin kylmä ja raskas
kivi, jälleen pysähtyäkseen, aivan kuin se olisi tahtonut pysähtyä
ikiajoiksi.

»Ei mikään unkarilainen -— eräs Ujházy Kirottujen Saarelta.»

»Eräs Ujházy — Kirottujen Saarelta.»

Joánin silmät tummenivat kuin tuskanhuumeessa; niin kuolleet ne olivat,
kuin olisivat olleet pelkkiä jänteitä, kuolleita jänteitä, aivan kuin
sokealla, — ja samalla hän vielä kerran muisteli, vielä, vielä kerran,
ensimmäistä päivää jolloin Aponyi saapui oppilaitokseen ja herra
Dupierre mustassa takissaan sanoi hänelle, pysähtyen Joánin eteen:

»Tässä on eräs maanmiehenne, kreivi Aponyi — Joán Ujházy.»

Ja Josef Aponyi, joka tiesi kuka Joán oli ja että hän oli täällä,
tuskin avasi paksuja huuliaan vastatessaan:

»Ujházy. Erehdytte, hyvä herra, hän ei ole magyari eikä maanmieheni.»

Askelia kuului. Josef Aponyi tuli takaisin. Ja sekunnissa Joán oli
juossut häntä vastaan ja iskenyt nyrkeillään, jotka olivat kovat kuin
kuulat, hänen kasvoihinsa, hänen leukaansa, hänen niskaansa ja jälleen
hänen leukaansa mielettömässä raivossa.

»Roisto, roisto, roisto!» huusi hän ja löi yhä — mutta taukosi äkkiä ja
meni sisään. Ja Josef Aponyi ei edes ollut ajatellut puolustaa itseään.

»Tulette liian myöhään», sanoi opettaja, Joánin saapuessa
luokkahuoneeseen.

»Niin tulen», vastasi Joán ja istuutui paikalleen.

»Missä on Aponyi?» kysyi opettaja.

»Hänellä on vieras», sanoi Harald.

Opettaja sanoi ja katsoi kirjaansa:

»Tämä koulu ei ole olemassa sitä varten, että oppilaat oppisivat
jotakin.»

»Ei», mutisi Holstein, »se on olemassa, jotta herra Dupierre
ansaitsisi».

Josef Aponyi ei tullut...

»Miksi et soita?» sanoi Holstein, kun tunnit olivat päättyneet ja hän
tuli musiikkisaliin.

Joán, joka seisoi ikkunassa, ei kääntynyt.

»Soita jotakin omaasi», jatkoi Holstein ja istuutui pianon ääreen.

Joán oli tarttunut viuluun. Hän ei itse tietänyt soittavansa Hanan
lauluja, Holsteinin poimiessa leveillä käsillään sointuja tapansa
mukaan.

»Missä Aponyi on?» sanoi Holstein ja jatkoi säestämistään.

»En tiedä.»

»Hän on käynyt johtajan luona ja sitten mennyt», sanoi Holstein ja
soitti soittamistaan.

Joán ei vastannut. Sävel oli vaihtunut. Se oli eräs äidin lauluja — se
saapui kaukaa ja hiljaisena.

»Niin, soita se», sanoi Holstein, ja tietämättä minkä vuoksi
ajatuksensa yhä askartelivat Josef Aponyissa, hän lisäsi:

»Aponyi on suuruudenhullu.»

Kolmannen kerran Joán kuuli Aponyin nimen ja tunsi sen kuin
neulanpistoksena kynsiensä alla. Hän ei tietänyt yhä soittavansa samaa
laulua, vaikkakin aina vain hurjemmin, nopeammin ottein, aivan kuin
sävel olisi ollut särkymäisillään — joko sitten tuskan paineesta tai
uhmasta.

Holstein kohotti silmänsä. Musiikki ja naisten näkeminen sytytti niiden
pohjimmaisissa sopukoissa samanlaisen välkähdyksen, ja se oli melkein
kuin hulluutta.

Joán soitti yhä äidin lauluja, ne kaikki. Oli kuin hän olisi viskannut
ne luotaan, aivan niinkuin laivuri heittää painolastin laivansa laidan
yli.

Holstein säesti häntä, sävelten pannessa hänen kasvonsa värähtämään,
ja hän sanoi äänellä, joka aina oli omituisen samea, joko sitten
turtuneisuudesta tai ainaisesta, salatusta kiihtymyksestä:

»Sinä soitat kyllä tanskaa, mutta soitat sitä kuin mustalainen.»

Joán taukosi äkkiä soittamasta. Viimeinen ote oli niin kiihkeä, kuin
hän olisi tahtonut katkoa kielet.

»Niinkö sinusta», sanoi hän ja kääntyi pois.

Mutta Holstein, joka yhä poimi sointuja, sanoi, ajatuksissaan palaten
Haraldin lippuun ja makuuhuoneeseen:

»Norjalaiset, ne nyt aina kerskuvat niin äänekkäästi tuolla
'norjalaisuudellaan'.»

Joán oli vaiti, ja Holstein sanoi:

»Sinähän voisit oikeastaan saada kansalaisoikeuden Tanskassa.»

»Kansalaisoikeuden?»

»Niin», sanoi Holstein, joka ei ollut tauonnut soittamasta, »senhän voi
lunastaa. Ja Tanskahan on sentään melkein isänmaasi.»

Joán taivutti yht'äkkiä, selin häneen, viulunsa käyrän niin, kuin se
olisi ollut pajuvitsa.

»Mutta 'kreiviä' tuskin saisit tunnustetuksi.

Sillä kreivinarvosi on unkarilainen.»

Holstein oli jälleen vaiti, kunnes hän äkkiä löi väkevillä käsillään
koskettimiin.

»No niin, ihmiset _puhuvat_ isänmaasta. Mutta jumaliste, eihän kenkä
siitä purista.»

»Minne menet?» sanoi hän, mutta oli melkein pysähdyttää sanansa, kun
näki Joánin kasvot.

»Sisään», sanoi Joán ja meni.

Harald juoksi hänen ohitseen käytävässä.

»Missä pirussa se Aponyi on?» huusi hän ja juoksi edelleen.

Joán kulki eteisen kautta ja kadun poikki Luxembourgin puistoon. Sen
käytävät olivat autiot ja Ranskan kivikuningattaret yksinään. Joán
kulki kastanjain alitse Maria Medicin suihkukaivolle.

Kohottaessaan silmänsä hän näki Chiran istumassa kivireunamalla. Hattu
oli hänen edessään maassa.

Intialainen taivutti nuoren päänsä tavanmukaiseen hitaaseen
tervehdykseensä, hitaasti kuin olisi tervehtinyt alamaistaan. Ja
vihreässä hämärässä, joka ympäröi suihkukaivojen vettä, istuivat
molemmat vaiti.

»Miksi sinä aina istut täällä, Chira?» kysyi Joán ja puhui hiljaa.

Intialainen ei heti vastannut. Sitten hän sanoi:

»Täällä on pimeätä, ja paikka on vanha. Sellaista on meidän
metsissämme.»

Hän oli jälleen vaiti, ja he kuuntelivat veden lirinää.

»Chira», sanoi Joán, »minkä vuoksi sinä matkustit niin kauaksi, kun
ikävöit niin paljon?»

Intialainen käänsi kasvonsa:

»Matkustin niin kauaksi?» sanoi hän. »Sen vuoksi, että minun _täytyi_.»

»Täytyi?»

»Niin.»

He olivat jälleen vaiti, kunnes Joán kumartui eteenpäin kivireunalla:

»Chira, miksi et sinä milloinkaan puhu? Sinä kulut ja palat, siksi että
et puhu.»

Intialainen ei vastannut, katseli vain vaahtoisaa vettä.

»Minulle voisit kyllä puhua», kuiskasi Joán, »minä olen vielä vieraampi
kuin sinä».

Intialaisen silmät kääntyivät häneen, nopeammin.

»Niin», sanoi hän, »kuinka sinä keltainen olet valkoihoisten parissa?»

Joán oli pingoittanut silmänsä seposelälleen ja äkkiä painanut ne
jälleen puolittain kiinni.

»Niin», sanoi hän, »se minä olen. Keltainen valkoihoisten parissa.»

Nuori ruhtinas tarkasteli Joánia ja sanoi:

»Miksikä minun täytyy?... Me emme _lähde_. Veljeskunta lähettää meidät.
Aasian maassa ei ole ainoatakaan paikkaa eikä ainoatakaan soppea, josta
meitä ei tule. Veljeskunta lähettää meidät, ja me tottelemme.»

Joán pudisti päätään ja sanoi:

»En ymmärrä sinua.»

Yht'äkkiä nauroi intialainen — lyhyesti, niinkuin Eurooppa oli häntä
opettanut:

»Ei», sanoi hän, »te ette ymmärrä».

»Mutta», sanoi hän, ja hänen sieraimensa laajenivat ja värähtivät,
»päivä on tuleva, jolloin te ymmärrätte, ja jolloin se jo on liian
myöhäistä».

»Veljeskunta?» sanoi Joán. »Mitä tarkoitat sillä, ja missä se on?»

»Isänmaassamme», sanoi intialainen.

Ruhtinas kohotti kasvojaan, jotka olivat kuin pronssiin valetut, ja ne
näyttivät ikivanhan pronssirahan kuvalta.

»Intia», sanoi hän, »on vain kotipaikkani. Isänmaani on Aasia.»

»Aasia?»

Intialainen ei sitä kuullut. Mutta hän tuijotti suihkukaivon virtaavaa
vettä, puhuen hitaasti, ja hänen huulensa kaartuivat valkeitten
hampaitten päällitse:

»Me olimme vanhat. Vain Jumala on vanhempi. Välinpitämättöminä,
niinkuin vanhat ovat, me näimme valkoiset muurahaiset emmekä
liikahtaneetkaan. Kymmenen vuosituhatta on pitkä ajanjakso, ja
meidän päivämme ei ollut tullut. Valkoiset ottivat vainiomme, ja
temppeleillemme kynnyksillä he pilkkasivat Aasian pitkämielistä
Jumalaa, ja hartiamme köyristyivät rauta-ikeitten painosta. Mutta me
emme liikahtaneetkaan. Ja he ajoivat leijonia metsissämme ja hävittivät
elefantit sukupuuttoon suopungeillaan, mutta niiden veren huutoa
emme totelleet, vaikka ne olivat meille pyhiä. Sillä päivä ei ollut
koittanut.»

»Päivä?»

Intialainen puhui nopeammin, omituisesti kähisten, aivan kuin hänen
huuliltaan olisi puhjennut tukahdutettuja uhkauksia:

»Eikä teillä ole silmiä nähdäksenne eikä korvia kuullaksenne. Mutta
setripuut puhuvat, ja veljeskunta on kokoontunut niiden runkojen
ympärille, ja miljoonat puristavat kätensä nyrkkiin ja kohottavat
vannoen käsivartensa. Minkäkö vuoksi minun täytyy? Veljeskunta
lähettää meidät, sen vuoksi että meidän tulee varastaa teiltä. Te
riistitte meiltä valtakunnat verisin käsin, ja pellot te riistitte, ja
maat. Ja virtojen, joita me rakastimme, täytyi valittaa kantaessaan
teidän turhamaisuutenne taakkoja. Nyt me varastamme teidän murenevat
näpertelynne ja hiotut lasinne me panemme silmillemme, jotta ette
huomaisi vinosilmäisten katsetta, joka on teihin suunnattu.

»Miksikä minun täytyy? Meitä on tuhansia ja kymmeniätuhansia, ja me
olemme Aasian opetuslapsia. Valkoiset varastivat kaikki, vain Jumalan
he jättivät istumaan temppeleihin. Sillä hän oli liian vanha. Nyt on
Aasia varas, joka tekee työtä. Ja laiskat valkoiset antavat auringon
nousta eivätkä huomaa merkkejä, jotka on kirjoitettu seiniin.»

Joán oli käynyt kalpeaksi.

»Chira», sanoi hän, »mitä siis sinun Aasiasi tahtoo?»

Intialainen pudisti päätään, ja tumma tukka kohosi hänen otsallaan kuin
rautainen kruunu.

»Teidän jumalanne on sen ymmärtänyt. Pyhistä kirjoistanne olen
lukenut, että hän on sen tietänyt. Hän julisti onnettomuutta vuorilta,
ja aikoja, jolloin aurinko sammuisi. Mutta teidän jumalanne silmät
vetistivät, eikä hän tietänyt päivän kauheutta. Sillä virrat kantavat
kerran veristä vaahtoa, ja ruumiit täyttävät merenne, ja teidän
lörpöttelevä jumalanne on kauhuissaan sulkeva aina liikkuvan suunsa.
Mutta valkoiset jalat ovat kylmenevät viluisella maalla, ja uuninne
sammutamme kuin ne olisivat pieniä kynttilöitä, ja kaikki tulenne on
palava kuin roviolla lastut.»

Intialainen vaikeni. Hänen suustaan pursusi kevyt vaahto.

»Jumalanne on sen tietänyt. Mutta te ette häntä kuunnelleet. Mutta
korpit kerran kiertelevät peltojanne, ja teidän muurinne sortuvat
soraläjiksi.»

Prinssi Chira vaikeni, eikä Joán uskaltanut puhua. Mutta vihdoin hän
sanoi:

»Tiedätkö siis, että te voitatte?»

Intialainen sanoi:

»Miehet voittavat. Oletteko te valkoiset miehiä? Teillä on suonissanne
kiima, joka polttaa kuiviin verenne.»

»Entä teillä?» sanoi Joán.

Prinssi Chira vastasi:

»Meillä on monta vaimoa, jotta _yksi_ ei voisi meitä tuhota. Teidän
sydämenne riippuu liian alhaalla ruumiissanne. Siksi me voitamme.»

Joán kysyi, vaikka ei kohta, ja sanoi:

»Luuletko siis, että sinä saat sen nähdä?»

»Isänmaa saa sen nähdä», vastasi Chira.

»Aasia», sanoi Joán.

»Niin.»

Joánista tuntui, kuin hän olisi ollut pyörtymäisillään ja kuin veri
olisi paennut aivoista.

»Sitä sinä ajattelet, Chira», hän sanoi.

»Niin, sitä me ajattelemme.»

Joán oli noussut.

»Mutta mitä _sinä_ ajattelet?» kysyi Chira ja kiinnitti silmänsä
valkoihoiseen.

Joán hämmästyi tätä äkkikysymystä, ja miltei tietämättä, mitä vastasi,
hän sanoi:

»Minäkö? Pikkuseikkoja.»

Nuori intialainen hymyili hymyä, jota Joán ei nähnyt.

Mutta Joán sanoi, ja löysi uudessa kysymyksessä jonkinlaisen tuen
hämmennykselleen:

»Mutta kun kerran olette voittaneet — entä sitten?»

Intialainen katseli kiinteästi vihreätä lehtikattoa.

»Silloin kaikki käy hiljaiseksi», sanoi hän. »Ja Jumala saa rauhan
temppeleissään. Te häiritsitte ajatuksiamme. Sitten ette enää niitä
häiritse.»

Mutta Joán sanoi:

»Mutta sitten — mitä sitten _tapahtuu_?»

Chira hymyili:

»Kuinka valkoinen sinä olet, Joán. Mitään ei tapahdu. Kaikki
lyhytaikainen on kuollut.»

»Menetkö kotiin?» sanoi hän, kun Joán kääntyi.

»Menen», sanoi Joán ja lähti, intialaisen taivuttaessa päätään samoin
kuin äsken.

Mutta äkkiä Chira huusi:

»Joán, Joán!»

»Mitä tahdot?»

Intialainen oli noussut ja tarttui Joán Ujházyn käsiin:

»Minä olen puhunut. Miksi et sinä tahdo puhua? Ehkä aasialainen
ymmärtäisi sinua.»

Joán säläsi luomiinsa pari kyyneltä ja päästi nuoren intialaisen hienot
ja keltaiset kädet.

»Ei», sanoi hän, »et sinäkään».

Ja meni.

Kun Joán tuli kotiin ja sisälle ruokasaliin, olivat täyshoitolaiset jo
istuutuneet päivällispöytään. Joán asettui paikalleen Erik Holsteinin
viereen. Erik istui ja pudisti päätään.

»Missä on Aponyi?» sanoi hän ja loi silmänsä Josefin tyhjän lautasen
ylitse ilmaan, heiluttaen yhä päätään, aivan kuin mehiläinen olisi
häntä pistänyt.

»Ja Chira, missä on Chira?» sanoi hän.

»Prinssi Chira tulee», vastasi Joán eikä tietänyt liittäneensä
»prinssin» toverinsa nimen eteen.

»Aasialaiset tulevat aina liian myöhään», sanoi Erik ja oikoi jalkojaan.

Äkkiä Joán naurahti.

»Mitä pirua sinä naurat?» pääsi Holsteinin suusta.

»Sinua», sanoi Joán ja kävi äkkiä vakavaksi.

»Todellako? Voitko selittää minulle», sanoi Erik, »mitä Chira
oikeastaan ajattelee, kun hän istuu noin ja tuijottaa eteensä?»

»Ehkä hän ajattelee tulevaisuutta», sanoi Joán, ja näin sanoessaan hän
kalpeni kuin paleleva, kuten äsken suihkukaivon luona.

»No niin, samaahan me kaikki ajattelemme», sanoi Erik.

»Mitä sinä ajattelet tulevaisuudesta?» sanoi Joán.

Erik Holstein istui tuokion:

»Minä ajattelen usein, kenenkähän kanssa joudun naimisiin.»

Joán nauroi taas ja sanoi:

»Kuinka 'valkoinen' sinä olet.»

»Minä olen tanskalainen», sanoi Erik ja jatkoi syöntiään.

»Siinähän Chira on», sanoi hän, kun intialainen astui sisään.

»Mutta missä on Aponyi?» sanoi hän jälleen ja silmäsi taas Josefin
paikkaa, jossa Aponyin böömiläinen juomalasi upeili, granaattikivisine
upotuksineen.

»Kas mikä iso, komea lasi», veisteli hän.

Mutta vihdoin he söivät torttua ja hedelmiä, eikä Aponyi tullut.

Kun he tulivat luokkahuoneeseen, laiskanläksylle, oli Aponyi siellä.
Hän oli iltapuvussa, ja hänen mustat silkkiliivinsä olivat kovaan
nyöritetyt kuin budapestilaisen ratsuväenupseerin univormu. Hänen
leukansa oli ajettunut.

»Oletko satuttanut itsesi?» sanoi Holstein, kun he istuutuivat.

Josef Aponyi ei vastannut.

Opettaja astui sisään, reserviluutnantti Reinin-maakunnasta, pitkä
ja vaalea, joka vasta oli tullut koulun palvelukseen ja joka puhui
luokalle aivan kuin olisi komentanut joukko-osastoaan.

Nuoret herrat vastasivat hänelle huultensa uloimmilla päillä.

»Puhukaa kovemmin, herra.»

Nuoret herrat puhuivat vieläkin epäselvemmin.

»Kreivi Holstein ei ole parantunut.»

»Ei tuhat tulimmaista olekaan», sanoi Holstein tanskaksi.

Opettaja viskasi kysymyksiään seuraamatta järjestystä. Kaikki
vastasivat väärin, kasvot tyyninä.

»Herrat tahtovat siis uuden laiskanläksyn», sanoi reserviluutnantti
joukko-osastolle.

»Kuusi», sanoi paroni Albutieri hyvin kovalla äänellä keskeltä luokkaa.

Kaikki nauroivat.

Opettajan silmät kävivät valkeiksi.

»Hiljaa», sanoi hän.

Seurasi »keskustelu» samalla kielellä.

Hän kääntyi Joánin puoleen.

»No», sanoi hän, »kertokaa meille jotakin...»

Josef Aponyi nousi ja astui keskelle lattiaa.

Kädet taskuissa hän tuijotti Joánia suoraan kasvoihin.

»Jotakin... jotakin isänmaanne asutusoloista?

Esimerkiksi väestön tiheydestä?»

Intialainen oli nostanut silmänsä ja katseli Aponyista Joániin.

Joán oli avannut huulensa vastatakseen.

Mutta Aponyi nauroi jälleen, viisi askelta hänen edessään.

Ja änkyttäen, harminsa vallassa tehden kielivirheitä, sanoi Joán:

»Ich habe die Kenntnissen nicht...»

Ja jälleen hän kuuli Aponyin nauravan — nähdä häntä ei Joán kyllä
voinut, sillä keltaiset läikät tanssivat hänen silmissään.

»Kenntnissen!» huusi luutnantti. »Ettekö osaa edes omaa äidinkieltänne?»

Aponyi nauroi jälleen ja sanoi äkkiä, aivan kuin olisi lyönyt miekalla:

»Äidinkieltä? Saksakaan ei ole hänen äidinkielensä.»

Ja tempaisten äkkiä kädet taskuista ja kohottaen ne, kuten magnaatit
huutaessaan eljeniä, hän sanoi:

»Ujházyilla ei ole mitään äidinkieltä.»

»Scheint so», sanoi luutnantti.

Joán ei ollut ymmärtänyt.

»Kreivi Aponyi», sanoi opettaja, »käsitelkää te ainetta».

Ja Joán kuuli Aponyin puhuvan, ja heränneenä, ymmärtäen kaiken hän
näki yht'äkkiä, selvinä kuvasarjoina, jotka tuupertuivat toistensa
päällitse ja liukuivat kankaalle ja punoutuivat yhteen — näki koko
elämänsä, äidin ja Anen. He istuivat paikoillaan hämärässä. »Mitä hän
sanoo, mitä hän sanoo?» sanoi Ane eikä ymmärtänyt. Ja Hana, valkeana,
verestävin silmin, tarttui hänen päähänsä ja sanoi: »En ymmärrä» — kun
hän tahtoi puhua Hanan serbiaa. Ja Mademoiselle huusi olkansa yli,
juostessaan pitkin ojanviertä: »Puhu niin että sitä ymmärtää.» Ja herra
Christopulos kohotti silmänsä kirjasta: »Puhutko sinä unkaria? Puhu
englantia, niin että minä ymmärrän.» Marinka, voi kuinka hän nauroi!
»Mitenkä hän murtaakaan ruteeniksi», oli hän sanonut. Romaanialaiset
nauroivat, kaulatusten, kun Joán selitti ja selitti, tahtoi selittää
romaaniaksi. Ja Josef nauroi, kädet puuskassa: »Oletko sinä
unkarilainen, joka puhut noin?» sanoi hän. Kaikki nauroivat Orsówassa,
kaupoissa ja muualla, kun hän puhui serbiaa... aivan kuin ketjussa
nauroivat kaikki, kasvot lähekkäin, suut lähekkäin, hampaat lähekkäin...

Sillä hänen kielensä ei ollut heidän. He nauroivat, kokit ja Josef ja
Marinka, serbialaiset ja romaanialaiset ja ruteenilaiset ja hattuniekka
kylänvouti.

Ja Ane ja äiti.

Sillä hän ei osannut heidän kieltään.

Hänellä ei ollut mitään omaa kieltä.

Hän ei tietänyt jääneensä seisomaan. Hän ei kuullut, että kolme kertaa
oli sanottu:

»Professori Dupierre tahtoo puhua kreivi Ujházyn kanssa tunnin jälkeen.»

Mutta kun hän neljännellä kerralla oli sen kuullut, kulki hän ovea
kohti ja opettaja huusi:

»Tunnin _jälkeen_. Oletteko tullut kuuroksi?»

Ja hän kääntyi takaisin, eikä hänen järkensä toiminut enemmän kuin
sammakon, joka hyppää, vaikka sen pää on hakattu poikki.

Mitään kieltä.

Hänellä ei ollut mitään äidinkieltä.

Yht'äkkiä, istuessaan, hän pani kätensä ristiin eikä sitä tietänyt.
Eikä hän tietänyt etsivänsä, etsivänsä, Jumalaa... _Jumalaa_... sitä
Jumalaa, jonka hän oli unohtanut...

Yht'äkkiä hän näki kirkon — kotikirkon, ja itsensä. Siltä ajalta.
Silloin, kun he olivat riistäneet häneltä hänen isänmaansa. Hän oli
rukoillut ja rukoillut ja rukoillut yhä — niin, kaikilla kielillä,
joita osasi...

Eikä Jumala ollut häntä kuullut, sillä hän oli kirottu.

Kirottu, niin että oli vailla isänmaata.

Niin oli kai Jumala ottanut häneltä myöskin hänen kielensä, joten
mikään hänen rukouksistaan ei voinut kantaa perille.

Eihän hänellä ollut mitään äidinkieltä...

Erik oli koskettanut häntä pariin kertaan.

»Sinunhan täytyy mennä johtajan puheille», sanoi hän, »miksi sinä
oikein istut tuolla tavoin?»

»Niin», sanoi Joán eikä tietänyt, mitä hänen piti tehdä.

Sitten hän muisti ja lähti.

Herra Dupierre istui työhuoneessaan, jossa vihreät lasikuvut
varjostivat sähköliekkejä.

Hän osoitti tuolia pöydän toisella puolen ja sanoi, katsellen käsiään,
joita hän levitteli edessään:

»Kreivi Ujházy, minun on täytynyt kutsua teidät», ja hän lisäsi, silmät
kiinnitettyinä Joániin:

»Te —»

Ja keskeytti puheensa äkkiä sanomalla:

»Te kyllä ymmärrätte.»

Joán ei ymmärtänyt.

Herra Dupierre liikehti tuolillaan ja muutti jalkojensa asentoa. (»Tämä
oli ikävää, hyvin... sangen ikävää... mutta käykäämme asiaan... sangen,
erittäin ikävää.»)

Hän sanoi:

»On tapahtunut jotain — jotain perin ikävää.»

Ja vaikeni jälleen, saamatta vastausta.

Mutta äkkiä harmistuneena (sillä hän tunsi olevansa »kiikissä») hän
sanoi vihaisesti ja hyvin kovalla äänellä:

»Ja ymmärrättehän, etten voi sallia mitään pahoinpitelyitä
laitoksessani.»

Joán vastasi liikahtamatta:

»Voin jättää koulun nyt kohta.»

Herra Dupierre melkein hätkähti — joko sitten sulasta hämmästyksestä
taikka ilosta — ja sanoi:

»Rakas nuorimies... ymmärrättehän että...»

Mutta laskelmien äkkiä käydessä ristiin (Aponyin suku oli laitoksen
tukipylväitä, ja herra Dupierre sai kiittää erästä Aponyita
unkarilaisesta ritarimerkistään) hän sanoi:

»Minne aiotte mennä?»

Joán vastasi kuten äsken:

»Professori Legat’lla on oppilaita asumassa luonaan.»

Hän nousi — hän muistutti jollakin tavoin tinasotilasta, joka koettaa
liikkua:

»Lähden siis tänä iltana.»

Myöskin herra Dupierre oli noussut. Hän oli ennen kaikkea aivan
hämmentynyt.

»Mutta, rakas nuori ystävä... täytyyhän sentään... teidän herra
isänne...»

Ja samassa silmänräpäyksessä hän päätti mielessään, että hän siis
kirjoittaisi kreivi Aponyi vanhemmalle: »Teidän Ylhäisyytenne voi
käsittää, että vaadin nuorukaisen viipymättä lähtemään.»

Joán oli mennyt lattian poikki.

»Hyvästi», sanoi hän.

Herra Dupierre oli ojentanut erikoisen hyvin hoidetun kätensä. Mutta
Joán ei sitä huomannut. Hän oli jo mennyt.

Hän meni huoneeseensa ja otti esille pitkän silkkikukkaron
pulpetistaan. Hän laski rahat. Sen yön hän saattoi asua Grand
Hotelissa, jossa hänet tunnettiin. Ja huomenna muuttaa professori
Legat’n luo, joka aina oli sitä esittänyt. Ja sitenhän kävisi myös
varmaksi, että hän saisi täydellisen koulutuksen.

Hän jäi seisomaan tuokioksi — kultarahat yhä vielä kädessään.

Niin, siis oli päätetty:

Että hän saisi täydellisen koulutuksen.

Hän ajatteli vain aivan käytännöllisesti. Pani kokoon erinäisiä
tavaroita ja otti käsilaukkunsa. Juomarahat hän voisi lähettää.
Erikille ja Haraldille hän voisi kirjoittaa.

Hän meni ulos, laukku kädessään, eikä tavannut ketään.

Eteisessä seisoi intialainen. Hän käänsi päätään.

»Minne menet?» kysyi hän.

»Pois», sanoi Joán, jonka ääni äkkiä värähti hänen sanoessaan tuon
ainoan sanan.

Intialainen sanoi vain:

»Mistä te kiistelitte?»

Joán tuijotti hänen ihaniin kasvoihinsa.

»Sitä sinä et ymmärtäisi.»

Mutta äkkiä ruhtinas sanoi:

»Odota kadulla. Tahdon saattaa sinua.»

Kun Chira tuli takaisin, nousivat he kadun kulmassa ajoneuvoihin.

He ajoivat Seinen sillan yli ja Louvren pihan kautta. Kultaiset pallot
loistivat hiljaa pilareillaan. He eivät olleet puhuneet mitään.

Sitten Joán sanoi:

»Milloin sinä matkustat?»

»Milloin?»

»Niin, kotiin. Kotiin Intiaan.»

»Ei ole varmaa, että matkustan Intiaan.»

»Minne sitten?»

Intialainen vastasi:

»Sinne, minne Aasia minut lähettää.»

Niinkuin jokin, joka katkeaa, jonka kirves katkaisee, putosi Joán
intialaisen ruumista vastaan ja alkoi yht'äkkiä nyyhkyttää — aivan kuin
olisi nyyhkyttänyt tyhjiin koko elämänsä.

Intialainen siveli käsillään hänen hiuksiaan.

»Joán, miksikä sinä itket?» sanoi hän. »Kaikki tämä tehdään kerran
autioksi.»

Joán ei häntä kuullut. Bulevardien valo ympäröi heitä.

       *       *       *       *       *

Joánilla oli tunti professori Legat’n luona.

Vanha mies oli vaipunut kuuntelemaan. Paksu ja harmaa tukka oli
painunut hänen otsalleen kuin varjostin.

Sitten hän kohotti päätään, nopeasti kuten tapansa oli.

»Sinä kerrot tänään niin paljon viulullesi, Joán» sanoi hän.

»Kuinka niin, mestari?»

»Sinä uskot sille niin paljon tuskaa...»

Herra Legat katseli häntä.

»Mutta... minä en oikein ymmärrä tuskaasi. — Se on niin erikoista, tuo
sinun tuskasi.»

Herra Legat nousi.

»Mutta se johtunee siitä, että minä olen ranskalainen, ja sinä» — hän
nauroi hiukan — »epätoivoinen kuin unkarilainen».

»Minä en ole unkarilainen», sanoi Joán.

Herra Legat hymähti:

»Mitä sitten olisit? — No niin, soita eteenpäin.»

Mutta Joán jäi seisomaan, liikkumattomana, mykkä käyrä kädessään.




3.


Palvelija ilmoitti toistamiseen, että päivällinen oli valmis, ja Joán
nousi osastonsa sohvalta ja kulki Idän junan jyskyttävien vaunujen
halki.

Hänen säestäjänsä, Henry Collyett, austraalialainen, seisoi
ravintolavaunun ovella ja odotti häntä.

»Tiedättekö?» sanoi säestäjä. »Jens Lund on mukana. Hän nousi junaan
Münchenissä.»

Joán käänsi päätään hiukan liian nopeasti korkean kauluksen yli.

»Vai niin», sanoi hän, ja hitaammin: »Missä hän soittaa?»

»En tiedä», vastasi austraalialainen, ja pyöreät siniset silmät
seposelällään hän lisäsi:

»Kuinka omituiselta hän näytti. Hänen kasvonsa ovat veistetyt kuin
puukuva kirkon kuorituolissa.»

Hajamielisenä Joán sanoi:

»Se on totta.»

Mutta äkkiä hän sanoi ja nyökäytti päätään:

»Se on totta. Hänen tahtonsa on ne veistänyt.»

Henry Collyett oli avannut ruokasalin oven.

»Mutta hän on liiaksi pyntätty», sanoi hän. Ja lisäsi, ajatukset
harhaillen, korvissaan Joánin viimeisten sanojen äänenpaino:

»Kuinka te sentään ihailette häntä!»

Hymyily häivähti Joánin kasvoilla, tai ehkä ne vain vavahtivat.

»Niin», sanoi hän. Ja he istuutuivat.

Joán loi katseen yli tyhjien pöytien ja taivutti päätään herra
Bizot’lle, joka istui eräässä nurkassa vaimonsa vieressä. Säveltäjä,
joka jo kymmenisen minuuttia oli odottanut ruokaa, sanoi äänellä, joka
pihisi kurkkukatarrista, mikä oli ihmisiän aikana koottu kolmesta
maanosasta:

»Niin, täällä sitä siis ollaan.»

Hänen liian iso päänsä heittelehti äkäisesti sen pienen vaatemytyn
yllä, joka oli olevinaan hänen vartalonsa.

»Ja nyt sitä taas saa tavata rakkaan yleisönsä», sanoi hän.

Rouva Bizot sanoi, ja hänen hymyilynsä muistutti huolestunutta
perheenemäntää — hän oli seitsemänkolmatta vuotta johtanut herra
Bizot'n maailmanmaineen päivittäistä valmistusta:

»Rakkaani, Wienissähän meillä on paljon ystäviä.»

Herra Bizot ojensi käsiään, jotka aina olivat kylmänvalkeat, aivan kuin
hän olisi turhaan lämmitellyt niitä oman kuuluisuutensa rovion ääressä,
joka oli sammumaisillaan.

»Ystäviä, ystäviä», sanoi hän; »niin, rouva

Bizot kätkee huolellisesti heidän kasvonsa albumiinsa, tunteakseen
rakkaat silloin, kun hän niitä jälleen tarvitsee».

»Rakas ystäväni», sanoi rouva, ja painoi leikkisästi kätensä miehen
suulle, samalla kuin hän hymyili Joánille.

Mutta tuikeasti — äänenpainolla, joka oli haastattelijoiden ihastus ja
osa hänen maailmanmainettaan — herra Bizot sanoi:

»Säästä suupieliäsi. Emme vielä ole perillä. Rouva Bizot'n ei tarvitse
hymyillä ennen kuin kantajille.»

Oven käydessä herra Bizot keskeytti puheensa ja kysyi tarjoilijalta,
joka seisoi vaunun keskellä, minkä vuoksi matkustajia kutsuttiin
pöytään, kun ei kuitenkaan tarjottu ruokaa.

Joán, joka oli istuutunut vastakkaiseen kulmaan, vastapäätä
austraalialaista, nousi jälleen ja kumarsi sille hyvin hoikalle
naiselle, joka oli astunut sisään, kietoutuneena niin pitkään
kaulapuuhkaan, että sen päät viistivät lattiaa.

»Kas tekö siinä olette», kreivi Ujházy», sanoi tulija, »matkustamme
siis yhdessä. Minä nousin junaan Münchenissä. Olemme oleskelleet Cap
Martinilla.»

»Prinsessa asuu siellä kaiket talvet», sanoi Joán, joka
iltapäiväpuvussaan seisoi hyvin suoraryhtisenä (ehkä liiankin
suoraryhtisenä) niinkuin aina, tavatessaan ihmisiä siitä seurapiiristä,
jossa hän oli syntynyt ja josta asemansa oli puolittain hänet
loitontanut. »Cap Martin onkin rauhallisin paikka koko rannikolla.»

Prinsessa vastasi muutamia sanoja ja virkkoi mennessään edemmä:

»Mutta olen iloinen joutuessani kotiin teidän konsertteihinne. Tilasin
liput sähköteitse, kohta kun olin lukenut 'La Roumanie'n.»

Joán vastasi taivuttamalla päätään, miltei huomaamattomasti, niin että
näytti siltä, kuin hän ei olisi jaksanut muuta kuin painaa umpeen
silmäluomensa:

»Prinsessa on liian rakastettava.»

Ja ruhtinatar istuutui erääseen pöytään, molempien seuranaistensa
kanssa.

Sali oli jo täysi, ja kaikkia kieliä puhuttiin, samalla kuin edeskäyvät
tarjoilivat lihalientä kupeissa.

Herra Haagemester, seuranaan aivan nuori pohjoissaksalainen
sellonsoittoja, jonka suu oli täsmälleen niin iso kuin kirsikka, oli
jäänyt paikatta ja pyysi saada istuutua Joánin pöytään.

Hän sanoi, ottaessaan esiin raakasilkkisen nenäliinan hihastaan:

»No niin, täällä on siis häkki täynnä arvoisia virkaveljiä.» (Hän
lausui tämän sanan, aivan kuin herrat virkaveljet olisivat olleet
olioita, jotka hänen katsottavikseen oli asetettu näytteille
väkiviinaan.) Hän tervehti Bukarestissa asuvaa Saksan lähettilästä,
jonka hän tunsi kruununprinssin hovista Potsdamista, samalla kuin
ministerin rouva, joka mieheltään oli kysynyt hänen nimeään,
tarkasteli herra Haagemesteria lornjettinsa läpi, aivan kuin tämä jo
olisi konserttilavalla lyömässä ensimmäisiä sointuja Händel-Brahmsin
variatsioneista.

Jean Roy, Parisin Suuresta Oopperasta, oli äänessä yli kaikkien muiden.
Hän nukkui makuuvaunussa erinomaisen hyvin—suurenmoisesti. Eikä hän
jumaliste voinut käsittää, miksi wagon-lit'ssä ei saattaisi nukkua yhtä
hyvin kuin hotellissa.

Mutta se häntä harmitti — »ja vielä enemmän kuin voi sanoa», lisäsi hän
hyvin äänekkäästi — että makuuvaunut eivät enää olleet ranskalaisia.

Madame de Stein, hänen säestäjättärensä, jonka kasvot olivat niin
puuterin peittämät, että sitä oli tarttunut silmäkulmiinkin, sanoi:

»Yhtiön päämaja on kuitenkin Brüsselissä.» Mutta herra Roy vastasi:

»Ei, ei, siinäpä se onkin — aivan huomaamatta, aivan huomaamatta se on
siirtynyt Berliniin, niinkuin kaikki, kaikki siirtyy Berliniin.»

Joán kumartui lautasensa yli, samalla kuin Saksan ministeri, hyvin
matalalla äänellä, saksankielellä pyysi edeskäypää tuomaan hänelle
vielä kaksi haarukkaa.

Keskusteltiin yleisesti hotelleista ja makuuvaunuista, ja madame de
Stein sanoi:

»Minusta on aivan yhdentekevää, missä sitä nukkuu» — ja hän katsoi
herra Royta suoraan kasvoihin — »myöskin junassa voi tehdä itselleen
olon mieluisaksi».

Mutta kun Henry Collyett kysyi sellonsoittajalta tämän mielipidettä
makuusijoista, sanoi nuori mies, joka aikaisemmin oli ollut ihmelapsi:

»Minä olen ollut kaksi vuotta kiertueella.»

Joán kysyi, ehkäpä päästäkseen rauhaan makuusijoista, jotakin herra
Haagemesterilta, joka kultaisella lyijykynällään piirteli koukerolta
lautasliinaansa. Koukeroista muodostui salaisia numerolukuja ja
palkkiotarjouksia, joita hän muiden huomaamatta laski yhteen.

Pianisti taukosi laskelmistaan ja vastasi Joánin kysymykseen:

»En, metsästyskaudella en soita ollenkaan.»

Ja hän alkoi kertoa — koettaen vaunun poikki vetää ministeriä mukaan
keskusteluun — viimeisestä metsästysmatkastaan Galitsiassa, jossa hän
oli vieraillut suuriruhtinas Paulin luona.

Mutta lähettiläs, joka hymyten väisti herra Haagemesteria, taivutti
päätään Joánia kohti ja sanoi:

»Olettehan kreivi Ujházy —? Tiedän jo, että saamme ilon kuulla teitä
Bukarestissa.»

Mutta hiukan myöhemmin kuuli Joán, joka istui ulommaisena, ministerin
rouvan sanovan miehelleen:

»Onko hänkin virtuoosi?» — äänenpainolla, josta huomasi, että puhuja
hiljaisuudessa oli määritellyt Joánin enemmänarvoiseksi.

Oli kuin Joánin sormenpäitä olisi särkenyt niiden kosketellessa liinaa.

Prinsessa sanoi pöydästään, jolla oli sijansa ministerin ja herra ja
rouva Bizot'n pöytien välissä ja jossa keskustelu yhä vielä kosketteli
hotellivuoteita ja junavuoteita:

»Mitä uneen tulee, rouva, niin oikein hyvin voin nukkua vain
Romaaniassa.»

»Oi niin, niin», sanoi rouva Bizot, ja hänen kasvoilleen häivähti
äkillinen hymy, »siinä olette oikeassa. Jos minä tahdon nukkua oikein
perinpohjin, täytyy sen tapahtua Le Bourg'issa.»

»Madame Bizot nukkuu kaikkialla kuin murmeli», sanoi herra Bizot.

»Niin, niin, ystäväni», sanoi rouva Bizot kuin hätkähtäen, ja hän
vakuutteli prinsessalle, että jos hän nukkui rauhallisesti, oli se
sen päänaluksen ansio, jota hän aina kuljetti mukanaan ja joka oli
täynnä yrttejä, mitkä hän itse oli poiminut heidän huvilansa läheiseltä
niityltä, Seinen luota.

Haagemester, joka oli noussut ja tervehtinyt prinsessaa, johon hän oli
tutustunut tämän ollessa kuningatar Elisabethin hovinaisena, palasi
pöytäänsä ja sanoi:

»Vaimo ei totisesti kaipaa muuta unipulveria kuin miehensä musiikkia»;
ja hän alkoi puhua uusranskalaisesta säveltaiteesta, joka hänen
mielestään miltei kauttaaltaan oli todistuksena ranskalaisesta
dekadenssista.

»Olettehan tekin samaa mieltä?» sanoi hän hyvin äänekkäästi Joánille.

Joán vastasi:

»Olen saanut kasvatukseni Ranskassa.»

Ehkäpä harmistuneena Joánin äänenpainosta herra Haagemester sanoi
hänelle suoraan päin silmiä:

»Niin, sen kyllä kuulee.»

Mutta Henry Collyett, joka lakkaamatta piti silmällä ovea, sanoi
Joánille:

»Eiköhän Mr. Jens Lund syökään muiden seurassa?»

Jean Roy, joka oli kuullut Haagemesterin sanat ja oli hehkuvan punainen
kasvoiltaan, sanoi hyvin kovalla äänellä:

»Ketä Jumala tahtoo rangaista, sen hän luo hollantilaiseksi.»

Ja madame de Stein nauroi, niin että hänen täytyi peittää hampaittensa
kulta lautasliinallaan.

Herra Haagemester, jonka otsa hetkiseksi vetäytyi ryppyyn, sanoi
Joánille:

»Ja 'Ooppera' on ranskalaisen dekadenssin todellinen hautapatsas.»

Joán vastasi, samalla etäisellä kohteliaisuudella:

»Se on kuitenkin muutamien suurimpien taiteilijoitten tyyssija tätä
nykyä.»

»Jotka laulavat mestari Bizot'n oopperoita», sanoi herra Haagemester,
joka edelleen puhui hyvin kovalla äänellä, samalla kuin Jean Roy,
lautasliina kaulansa ympärillä, rummutteli pöytää molemmin käsin ja
pohjoissaksalainen sellonsoittoja nauroi.

Ruhtinatar, joka tahtoi puhua vaimentaakseen koroitettuja ääniä,
kääntyi puolittain tuolillaan ja sanoi ministerille:

»Herra ministeri ei ehkä tunne minua enää, ja rouva von Benckendorfia
ei minulla koskaan ole ollut onni tavata.»

Ministeri nousi puolittain tuoliltaan: hän oli kohta tuntenut
ruhtinattaren, sanoi hän, ja esitteli vaimonsa, kun taas Jean Roy nousi
paikaltaan ja tuli lasi kädessä Bizot'n avioparin luo.

»Ranskan mestaruuden malja», sanoi hän ja kilisti lasia herra Bizot'n
kanssa, samalla kuin pari nuorta romaanialaista, jotka istuivat
piilossa vastakkaisessa nurkassa ja jotka smokingeissaan vaikuttivat
pukemattomilta, tekivät sormuksilla koristetuilla käsillään liikkeen,
aivan kuin olisivat tahtoneet osoittaa suosiotaan.

Herra Bizot oli noussut, ja ulottaen laitoksensa myös molempiin
romaanialaisiin hän sanoi, aivan kuin olisi vastannut juhlassa
esitettyyn maljaan, ja viittasi kädellään:

»Rakas toverini, me teemme kaikki pitkiä matkoja tehostaaksemme
johtaja-asemaamme.»

Ministeri kumartui hymyillen prinsessan puoleen ja sanoi:

»Täällä on melkein samanlaista kuin diplomaattikutsuissa.»

»Paitsi mitä muotoihin tulee», sanoi hänen rouvansa, ja he nauroivat
kaikki kolme, samalla kuin prinsessa sanoi:

»Oh, en juuri osaisi kuvitella mitään pahempaa kuin että vielä
kuuluisimme siihen joukkoon.»

»Eikö totta», jatkoi hän, »koti on sentään aina koti. Ja sitäpaitsi,
kun noin lakkaamatta matkustaa paikasta paikkaan ja kaikkialla huomaa
uusia naurettavuuksia, käy lopulta koko ihmiskunta naurettavaksi...»

Joán, joka kuuli prinsessan sanat, tuijotti silmänräpäyksen ajan
häneen, ja ministeri sanoi, yht'äkkiä hyvin vakavana:

»Se on aivan totta. Meidän elämässämme on jotain kirouksenalaista.»

»Mutta», jatkoi hän samaan sävyyn, »maa, jota kukin voimiensa mukaan
palvelee, ei kysy, mitä tuo palvelus meille maksaa».

Joán istui yhä kasvot ministerin pöytään kääntyneinä, ja hienot rypyt
hänen silmiensä ympärillä vavahtelivat heikosti.

»Se on totta», vastasi prinsessa; »mutta minä olen hyvin iloinen siitä,
että Paul voi palvella Romaaniaa perustamalla raakasokeritehtaita».

»Ah, ruhtinatar», sanoi rouva Benckendorf, »se ei ole niin vaikeata
kuin luulette. Ja aiommehan sitäpaitsi kuolla Darmstadtissa. Kun
mieheni tulee kuusikymmenvuotiaaksi, ostamme talon 'Prinsessan
puistotien' varrelta ja viljelemme parsaa.»

»Niin, se on vaimoni unelma», sanoi ministeri.

»Ah, miten hyvin voin sen ymmärtää», sanoi rouva Bizot äkkiä
ruhtinattaren takana, »minäkään en tunne mitään niin suurta iloa kuin
minkä artisokkani tuottavat minulle Le Bourg'issa».

Ministerin rouva kääntyi äkkiä, päästäen lornjettinsa, ruhtinattaren
puoleen ja sanoi hiljaa:

»Mutta tiedättekö, ruhtinatar, tuota nuorta miestä minä säälin.»

Ruhtinatar oli seurannut hänen katsettaan, ja hänenkin silmänsä
hipaisivat Joánin kasvoja, samalla kuin rouva Benckendorf sanoi:

»Hän on siis köyhä?»

Prinsessa vastasi:

»Oh, ei suinkaan. Mutta luulen hänen surevan isäänsä.»

Joán oli kuullut nimeään mainittavan ja kumartui miltei liian äkkiä
Henry Collyettin puoleen, joka puhui sellonsoittajan kanssa, ja kysyi:

»Mitä herra Collyett kertoo teille?»

Sellonsoittoja, jonka hyvin pienet kasvot lakkaamatta vaihtoivat väriä,
sanoi:

»Mr. Collyett sanoo, että hän katselee kaikkea, museoita ja muuta,
matkoillaan. Ja minä taas en katsele yhtään mitään... sillä täytyyhän
toki harjoitella, eikö totta?»

Joán hymyili:

»Henrykään ei suuria katsele. Hän harjoittelee kymmenen tuntia, ja kun
hän tulee kadulle, sanoo hän, että hänen on ikävä Melbournea.»

Herra Haagemester, joka söi, sanoi pöydän yli: »Ja mitä te ikävöitte
Melbournesta?»

Henry kohotti kasvonsa.

»Aurinkoa», sanoi hän ja aukaisi suunsa hyvin suureksi, »se ei koskaan
oikein paista muualla kuin Melbournessa».

»Miks'ette jää aurinkoon», sanoi hollantilainen, joka puhutteli nuoria
taiteilijatovereitaan kuin joitakin kruununprinssiensä jääkäreitä.

»Niin», sanoi Collyett, »kyllä vielä jäänkin — voitettuani».

Hollantilainen kohotti päänsä kuullessaan hänen äänenpainonsa:

»Ja kenet tahdotte voittaa?»

»Ehkäpä teidät», sanoi Joán, joka jälleen tuijotti eteensä.

»Onneksi olkoon», sanoi pianisti ja siirteli kultakynäänsä pöydällä.

Mutta Henry Collyett sanoi äkkiä — ja näkyi, että hänen pyöreät
silmänsä saattoivat muuttua metallinkarvaisiksi:

»Ne, jotka ovat voittaneet, eivät koskaan ymmärrä, että muut tahtovat
voittaa.»

Joán sanoi, ja hänen äänensä soi hiljaisena:

»Voitetutkaan eivät ymmärrä, Henry, että itse ovat tahtoneet, tai että
toiset tahtovat.»

Sellisti käänsi äkkiä nuoret kasvonsa Joániin:

»Voitto on sentään voitto», sanoi hän, ja pelästyen omaa äänensävyhän
hän karahti punaiseksi kaulaa myöten.

»Ja rahoja», huudahti Henry, joka pudisti hiuksiaan.

Roy oli kuullut hänen sanansa ja nauroi ääneen:

»Austraalialainen on viisas.»

Ja yhä nauraen, niin että pieni pöytä tärisi, hän huusi vaunun poikki:

»Maljanne, herra Bizot!»

Hän nauroi yhä ja sanoi madame de Steinille: »Bizot-muorin artisokissa
on jumaliste kultaiset lehdet, ja Ranskan pankin kellari on syvä.»

Mutta madame de Stein kääntyi puolittain tuolillaan ja sanoi:

»Mutta te, kreivi Ujházy, joka olette unkarilainen, tehän kai tunnette
nuo paperit.»

Ja hän alkoi puhua joistakin galitsialaisista osakkeista ja
arvopapereista.

Ja samassa alkoivat kaikki arvoisat virkaveljet puhua rahoista ja
rahojensijoituksista ja obligatsioneista ja papereista ja koroista — ja
kaikki äänet piirittivät pörssiä ja liikeyrityksiä, ja Joán oli mykkänä
ministerinrouvan lornjetin edessä, lornjetin, joka hämmästyneenä oli
siirtynyt toisesta pörssihuijarista toiseen — jotka olivat Joánin
taiteilijatovereita.

Madame de Stein oli kääntänyt tuolinsa ympäri, herra Haagemesterin
puoleen, joka suositteli Montan-papereita tai venäläisten ostamista.
Jean Roy työnsi lautasen etäälle luotansa liinaa pitkin ja sanoi
Joánille, ettei mikään, mikään sentään ollut ajan pitkään niin
edullista kuin tonttisijoitus New Yorkissa.

»Rakas ystävä», sanoi hän, »Amerikka on tulevaisuuden maa. Vielä me
näemme sen päivän, jolloin New York on Lontoota suurempi.»

Ja hän puhui kaduista ja ajoteistä ja tonteista ja pilvenpiirtäjistä,
aivan kuin hänellä olisi ollut New Yorkin kartta edessään pöydällä.

Herra Haagemester teki selvää kursseista ja otti esiin kurssilistan,
joka hänellä oli Hendschelinsä välissä, ja levitti sen lautaselleen.
Madame de Stein ei uskonut häntä ja nousi tuolillaan tullakseen
vakuutetuksi. Liikkuessaan hän levitti kirpeätä Blossom-tuoksua
kautta koko vaunun, ja hän tutki listaa hollantilaisen vieressä, joka
tarkasteli hänen hiukan kuihtunutta poveaan, mikäli sitä kuulsi esiin
hänen ruusunpunaisen puseronsa pitsikoristeen läpi.

Jean Roy jatkoi puhettaan Amerikasta. Jotkut toiset taas luottivat New
Orleansiin. Mutta koskaan ei pitäisi kiinnittää rahaansa maa-alueeseen,
jota ei tuntenut.

Herra Haagemester teki yhä selvää kursseista, samalla kuin madame de
Stein otti toimessaan esiin oman kultakantisen taskukirjansa.

»Rakas ystävä», sanoi hän hollantilaiselle, »te olette järkevä mies».

Ja hän alkoi merkitä muistiin osakkeita, herra Haagemesterin sanelun
mukaan.

Koko vaunu oli täynnä numeroita, jotka surisivat pöytien päällitse
kuin hyttysparvet, samalla kuin herra Bizot, pää tutisten, lakkaamatta
kuljetti sinertävänkylmien käsiensä harrittelevia sormia edestakaisin
pöytälevyllä, aivan kuin olisi siirrellyt näkymättömiä rahaläjiä —
ehkäpä niitten ilotalojen kuukausivuokria, joita tämä Cecilialegendan
säveltäjä ansaitsi Etelä-Ranskan pikkukaupungeissa.

Herra Haagemester käänsi kokoon kurssilistan ja sanoi:

»Keinottelun koko taito on siinä, rouva, että asianomaisella on
todellisia poliittisia suhteita.»

Ministeri kuuli tämän, huomaamatta prinsessaa, joka sanoi:

»Minusta ei maailmassa ole mitään niin kauheata kuin raha. Minä
puolestani en saata erottaa toisistaan markkaa ja frangia.»

»Kreivi Ujházy, tuossa hän on.»

Tämän kuiskasi austraalialainen, samalla miltei nousten pöydästä.

Joán oli kääntänyt päätään ja nähnyt Jens Lundin, joka seisoi avoimessa
ovessa. Viuluniekan käsi nojasi ovipieleen. Joán ei siirtänyt silmiään
tuosta kädestä: sen muodosta näkyi, että se oli tottunut käyristymään
otteeseen.

»Eihän hänellä ole kasvoja ollenkaan», sanoi Henry ja nojautui syvään
pöydän yli.

Joán, joka oli siirtänyt katseensa Jens Lundin kädestä tämän päähän,
tarkasteli viuluniekan kasvoja, jotka väkivaltaisten ajatusten
laannuttua olivat kivettyneet liikkumattomiksi ja sanoi:

»Hänen kasvonsa, Henry, ovat kääntyneet sisäänpäin.»

»Se on totta», sanoi austraalialainen.

Ja kun Jens Lund astui heidän ohitseen — hän kulki molemmat kädet
nyrkissä — sanoi Joán:

»Hänen kätensä ovat kuin ruorimiehen.»

»Se on totta», sanoi Henry, ja yht'äkkiä hämmästyneenä kreivi Ujházyn
äänensoinnusta, sanoi nuori austraalialainen kuten äsken:

»Kuinka te sentään häntä ihailette!»

Ja äkillistä ajatuskulkuaan seuraten:

»Olenpa iloinen, ettei ole ketään pianistia, jota minä ihailisin — noin
paljon.»

»Miksikä niin?»

»Niin», sanoi austraalialainen ja nauroi ja taukosi nauramasta, »sillä
silloin kai minä lakkaisin soittamasta».

Joán katsahti Henry Collyettiin välähdys silmäkulmassaan, loi alas
katseensa ja kuuli madame de Steinin sanovan:

»Te, kreivi Ujházy, ette ole huvitettu kurssilaskelmista.»

Joán sanoi ja kääntyi häneen:

»En, rouva, en ole koskaan keinotellut. — Ja sitäpaitsi olen nähnyt
niin harvojen taiteilijoiden kuolevan varakkaina.»

Äkkiä kaikki pöydät hiljenivät. Madame de Stein teki liikkeen
kädellään, aivan kuin olisi pyyhkäissyt jonkin hiuksen otsaltaan, jossa
ei ollut hiusta, samassa kuin junan häiritsevä melu yht'äkkiä ympäröi
heitä ja he tajusivat kaikki vaunujen ja ovien ja lattioiden äänekkään
tärinän.

Sitten sanoi Jean Roy, jonka suuret ja avoimet kasvot, vaikkakin hieman
liian lihavat, kuvastivat kaikkia mielenliikkeitä:

»Niin, se on totta — ja merkillistä.»

Ja äkillistä ajatusyhtymää seuraten hän alkoi puhua eräästä kuuluisasta
toverista, laulajasta, joka vasta oli kuollut.

»Niin», sanoi hän, »hän oli ihmeellinen ihminen. Kesken erästä
kiertuettaan Amerikassa hän lopetti... ja istuutui. Hän ei enää
tahtonut.»

»Hän oli kai sairas», sanoi Haagemester.

»Ei hituistakaan. Hän vain ei tahtonut enää. Ja niin hän jäi istumaan
sinne, viideksitoista vuodeksi, pieneen kaupunkiin viiden tunnin matkan
päähän New Yorkista... hän vain istui ja nousi ja meni maata, vieraiden
keskuudessa.»

Pari ryppyä oli uurtautunut Joánin otsaan niinkuin ihmisen, joka
väkisin koettaa seurata jotakin ajatusta.

»Mutta kuolemansa jälkeen», sanoi Jean Roy, »hän tahtoi tulla viedyksi
Ranskaan. Vaikka näet matkustaisi kuinka etäälle hyvänsä, Père
Lachaisella tahtoo jumaliste jokainen levätä.»

Madame de Stein sanoi — äänessä hiven hautausmaasentimentaalisuutta:

»Ystäväni, Père Lachaise on ihanin paikka maailmassa. Ah, eniten
pidän siitä muistomerkistä, joka kuvaa surevaa hengetärtä... sehän on
kokonainen murhenäytelmä... nuori mies... nuori mies keisarikunnan
ajoilta — ainoa poika... mikäli olen kuullut, oli isä ministeri. Ja
sitten kerran hän ampui itsensä — ilman syytä, rakas ystävä — kukaan ei
tuntenut syytä, ja hän oli kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäinen.»

Joán oli kääntänyt päätään, jota hän tuki käsillään:

»Tiedättekö hänen nimeään?» kysyi hän.

»En, mutta hän oli sentapainen mies», sanoi madame de Stein, »jollaisen
nainen toivoisi tuntevansa».

Jean Roy nauroi. Mutta madame de Stein sanoi:

»Ah, on kaunista uskaltaa kuolla nuorena!» Jean Roy sanoi ja nauroi yhä:

»Chère, siihenhän tekin vielä ehditte.» Madame de Stein kohotti
harteitaan:

»Uh, älkää laskeko leikkiä. Minä voin herätä keskellä yötä pelosta —
että kuolisin siinä samassa, hotellissa.»

Rouva von Benckendorf kääntyi puolittain, niin äkkiä, että hänen
käsivartensa pyyhkäisi lautasliinan lattialle.

»Madame», sanoi Jean Roy ja nosti sen ministerin pöydälle.

»Kaunis ystävätär», sanoi hän madame de Steinille. »Te kuolette
kahdeksankymmentä vuotiaana — viidenkymmenenviiden vuoden kuluttua».

Madame de Stein kääntyi jälleen Joánia päin ja sanoi:

»Kreivi Ujházy, milloin tahtoisitte kernaimmin kuolla?»

Joán saattoi nähdä, ohi kaikkien muiden, Jens Lundin, joka istui
ja söi noiden kahden romaanialaisen pöydässä. Herra Lund söi kuin
henkilö, joka kaikella muotoa koettaa syödä sievästi, mutta unohtaa sen
toisinaan.

»Minäkö?» sanoi hän. »Silloin, kun minulla on vielä järkeni tallella.»

Madame de Stein teki saman äkillisen liikkeen harteillaan kuin äskenkin:

»Kreivi Ujházy... en tiedä... te puhutte aivan kuin kummitus jossakin
komediassa.»

Herra Haagemester oli äkkiä hieraissut oikealla kädellään otsaansa,
kolmeen kertaan. Ja Jean Roy katseli Joánia aivan suoraan kasvoihin.

»Tiedättekö», sanoi hän, ja hänen silmiinsä tuli tuskan ilme, jonka
hän siinä samassa jälleen karkoitti, »olin silloin läsnä siinä Lontoon
teatterissa, jossa Mr. Thomson yht'äkkiä tuli hulluksi. Hän näytteli,
näytteli sangen järkevästi, ja äkkiä keskellä kohtausta... keskellä
repliikkiä hän nousi tuoliltaan ja meni kulissien taa — ja oli hullu.»

»Koskaan en voi sitä unohtaa», sanoi Jean Roy.

Jens Lund oli lakannut syömästä. Hän istui pää etukumarassa ja
silmissään ilme kuin nuuskivalla vinttikoiralla.

Prinsessa sanoi Jean Roylle:

»Niin, se mahtoi olla kauheata. Serkkuni on siitä kertonut — hän oli
silloin läsnä.»

»Ruhtinatar», sanoi laulaja, »se oli kauheata».

Ja äkkiä toisessa äänensävyssä, miltei pakottautuen, hän sanoi kohta
tunteneensa prinsessa Stourdzan — »oopperasta, jossa tunnemme kaikki
vuositilaajamme».

L'Opéra, sanoi prinsessa, ei ollut ainoa paikka, missä hän oli kuullut
herra Royta. Hän oli kuullut herra Royn »Lohengrinin» kaikkialla, missä
suinkin oli mahdollista.

Jean Roy kumarsi, ja yht'äkkiä hän alkoi nauraa niin sydämensä
pohjasta, että myöskin ministeri alkoi hymyillä. Laulaja sanoi:

»Englannissa on piirretty pilakuva minun 'Lohengrinistani'. Se on
hullunkurisinta mitä olen nähnyt.»

Myöskin rouva von Benckendorf oli nähnyt tuon englantilaisen pilakuvan,
eikä hän voinut olla nauramalta, ja prinsessa sanoi:

»Mutta serkkuni, kreivitär Greffulhe, on kertonut minulle omista
piirustuksistanne, herra Roy.»

»No niin», sanoi Jean, »tuhrinhan minäkin paperia».

Rouva Bizot, joka aina vain istui hymyillen, kääntyneenä prinsessaan
päin, jonka nimen hän tunsi, sanoi — ja sanat tulivat hiukan kömpelösti
niinkuin sen, jonka mielipidettä kukaan ei ole kysynyt:

»Herra Royn albumit ovat kuuluisia kautta Parisin.»

Madame de Stein sanoi:

»Herra Roylla on ne matka-arkussaan.»

»Te saatte kernaasti katsella niitä», sanoi herra Roy ilman enempiä
muodollisuuksia ja poistui hakeakseen albuminsa, samalla kuin herra
Haagemester sanoi Joánille:

»Niin, kyllähän laulajilta jää aikaa paljoon muuhun... kun he vain itse
sen huomaavat.» Ja rouva Bizot, jonka kasvoilla oli yhä sama hiukan
hämmentynyt hymy, alkoi kertoa ruhtinatar Stourdzalle, että hänen
miehensä, herra Adolphe Bizot — ja hän teki kädellään liikkeen, aivan
kuin olisi tahtonut esitellä miehensä — että tämä par'aikaa kirjoitti
muistelmiaan.

»Mutta asia on niin», sanoi rouva Bizot, »ettemme saa olla rauhassa.
Mutta sitähän olen yhä ja aina sanonut, ettei olisi pitänyt antautua
orkesterinjohtajaksi...»

Prinsessa, joka ei oikein tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa,
vastasi:

»Valitettavasti ei Romaanialla koskaan ole ollut kunniaa nähdä
vieraanaan herra Bizot’ta.»

»Ei», sanoi rouva Bizot, ja teki liikkeen hintelällä yläruumiillaan,
aivan kuin olisi nykäissyt onkeaan sunnuntaisella Seinellä, »siellä
emme ole käyneet. Mutta me molemmat olemme kuulleet niin paljon teidän
ihanasta maastanne.»

»Ihanasta Romaaniasta», lisäsi rouva Bizot.

Jean Roy palasi luonnoskirjoineen ja ojensi erään niistä prinsessalle.

Ruhtinatar avasi sen.

»Kas vain», sanoi hän, »sehän on Romaaniasta», ja kun hän oli kääntänyt
pari lehteä, alkoi hän nauraa:

»Herra Roy, tämä on erinomainen, aivan suurenmoinen. Juuri tuo ilme on
hänen majesteetillaan kuningattarella, kun hän lukee oopperatekstejään
hovinaisilleen.»

Rouva von Benckendorfkin tahtoi nähdä, ja molemmat nauroivat,
kumartuneina yli kuvan, joka esitti Carmen Sylvaa aitauksen takana
keskellä hovin pihaa, kolmijalalla istumassa, puettuna togaan ja päässä
laakeriseppele, soittaen harmonikkaa romaanialaisille aatelismiehille,
jotka innostuneina, kansallispukuun puettuina, hyppelivät niin että
pohjat näkyivät heidän anturattomista saappaistaan.

»Herra Roy, teidän pitäisi asettaa näytteille Bukarestissa», sanoi
prinsessa ja nauroi vielä äänekkäämmin. Mutta nostaessaan päätään ja
huomatessaan smoking-pukuiset maanmiehensä, jotka molemmat heristivät
korviaan — toisen hän tunsi: erään viinatehtailijan poika Konstanzasta
— hän sanoi:

»Olette aivan oikeassa, herra Roy, hänen majesteettinsa kuningatar on
harvinaisen musikaalinen.»

Ja hän ja rouva Benckendorf saivat yht'äkkiä aivan samanlaisen ilmeen
kasvoihinsa.

Luonnoskirjat levisivät kaikille pöydille, ja kaikki nauroivat eri
kansakuntien naurettavuuksia.

»Kas vain, kas vain», huusi Collyett ja löi nauraen urheilijasääriinsä,
»tuosta kuvasta olen kuullut puhuttavan... Katsokaapas, kreivi Ujházy,
katsokaapas.»

Kuva esitti Mr. Schurmannin karusellia; herra Schurmann itse oli
janitshaari, ja herra Strakosch puhalsi torvea, samalla kuin
englantilaiset ja yankeet ja espanjalaiset ja saksalaiset hyökkäsivät
karuselliin. Taimpana tuli pari hollantilaista.

»Katsokaas rumpua», huusi Collyett, »katsokaas, rumpu on tanskalainen».

Rumpua pärrytti pieni miespahainen, hiukset otsalla ja hikihelmiä
nenän alla. Hän rummutti omilla ohuilla ja hiukan vinoilla säärillään.
Rumpuun oli kirjoitettu: tanskalainen sanomalehdistö.

Kaikki nauroivat, jokainen selaillen omaa kirjaansa. Vahtimestarit,
jotka tarjoilivat parsaa, jäivät seisomaan ja kurkistelivat kuvia
naisten ja herrojen olkapäitten välitse.

»Tuohan on synti ja häpeä», sanoi madame de Stein. »Tanska on
ihastuttava. Se on toki maa, jossa sanomalehdet osaavat antaa arvoa
taiteelle.»

Jean Roy nauroi:

»Uskallanpa sanoa», virkkoi hän, »että Tanska on ainoa maa, jossa
madame de Steiniin on suhtauduttu vakavasti».

»Jean...»

Mutta Jean Roy jatkoi:

»Niin vähän vakavaa on siinä maassa ajateltavana...»

Henry Collyett käänsi kasvonsa madame de Steiniä kohden ja herkesi
samassa nauramasta.

»Onko niin», sanoi hän; »minä taas olen kuullut, että on esiinnyttävä
Kööpenhaminassa juuri ennen Amerikkaa».

»Siinähän on preussilaisia», sanoi ministeri ja kumartui Jean Royta
päin, osoittaen pilakuvaa, jossa rivi miehiä, samanlaisin askelin ja
samanlaisissa puvuissa, selät ja parrat samanlaisina, marssi esiin
aivan kuin kuulumattoman komennuksen mukaan.

Pohjoissaksalainen sellonsoittaja nauroi piirustusta, jonka nimenä oli
»Bach-intoilu» ja jossa rivi töllisteleviä herrasmiehiä taputti käsiään
herra Borwickille, joka soitti niin taivaallisesti, etteivät hänen
sormensa kajonneetkaan koskettimiin.

Mutta Jean Roy sanoi:

»Itse asiassa minä ihailen saksalaisia.»

»Mutta ette sokeasti», sanoi ministeri ja hymyili.

»On niin helppoa olla näkevä», sanoi Jean Roy; »ainakin jossain määrin
näkevä, kun kerran kaikkea katselee hotellinikkunasta».

»Eikö totta, Ujházy», jatkoi hän ja käänsi kasvonsa Joánia päin: »Me,
jotka aina kiertelemme maailmaa, näemme aina naurettavuudet, senvuoksi
ettemme koskaan täysin ymmärrä toisten tunteiden laatua.»

Joán taivutti päätään, ja rouva Benckendorf sanoi Jean Roylle:

»Aivan niin se on, luulen.»

»Herra ministeri», sanoi Jean Roy, ja hänen voimakkaat ja iloiset
kasvonsa näyttivät äkkiä väsyneiltä, samalla kuin hän viittasi
kädellään luonnoskirjoihin, jotka olivat levällään. »Juuri se, että voi
nähdä kaiken tuon, tekee ihmisestä kodittoman maan päällä.»

»Jokaisella on isänmaansa», sanoi ministeri, »jonne hän palaa».

Joán painoi tietämättään kiinni luonnoskirjan, joka oli hänen edessään,
ja kaikki kävivät äkkiä hyvin äänettömiksi — kunnes Jean Roy sanoi:

»Niin, madame de Stein on syntynyt Rue de l'Abbé de l'Epée'n varrella,
ja hän sanoo ostavansa talon samalta kadulta ennen kuolemaansa.»

»Rakas ystävä», vastasi madame de Stein, »se ei ensinkään ole
naurettavaa. Rue de l'Abbé de l'Epée on aivan Luxembourgin puiston
vieressä, ja siellä minä leikin pikku tyttönä.»

Joán oli nojannut päätään seinään ja sulkenut silmänsä. Pitkät
silmäripset vaikeitten luomien alla muodostivat kuin leveän mustan
reunan.

»No niin, madame de Stein», sanoi Jean Roy, »tulettehan sitten joskus
tervehtimään minua Marseilleen. Sieltä minä ostan talon — satamasta
oikeanpuoliselta rinteeltä, tiedän aivan mistä...»

Hänen äänensävynsä vaihtui:

»Olen kotoisin Marseillesta, prinsessa», sanoi hän ja kumartui
eteenpäin, »ja tiedättekö, aina kun laulan kaikkein parhaiten, on aivan
kuin kuulisin jonkin vanhan eteläranskalaisen laulelman... joku kuiskaa
sitä rinnassani...»

»Myöskin 'Lohengrinissa'», sanoi prinsessa nauraen.

»Kunniani kautta, siinäkin», sanoi Jean Roy, »ja juuri siksi pidänkin
kaikkein enimmän Don Josésta».

Ministeri ja rouva olivat nousseet pöydästä, ja herra von Benckendorf
ojensi Jean Roylle kätensä.

»Näkemiin», sanoi herra Benckendorf ja hymyili Joánille, joka hätkähti
aivan kuin hänet olisi herätetty.

Ja herra ja rouva von Benckendorf menivät.

»Hän on itse asiassa varsin miellyttävä», sanoi rouva Jean Roysta, kun
he kulkivat pitkin käytävää.

»Mutta kreivi Ujházya», sanoi hän jälleen, »minä säälin. Sellaisessa
seurassa täytyy ihmisen lopulta käydä vallan kaistapäiseksi.»

Prinsessa oli noussut ja kumarteli joka taholle, yht'äkkiä (nyt kun
tämä ateria rautatievaunussa oli ohi) aivan vieraana, ikäänkuin ei
olisi vaihtanut viittä sanaa näiden naisten ja herrojen kanssa. Mutta
siinä samassa hän kääntyi, ehdittyään jo ovelle, ja sanoi toiselle
seuranaiselleen:

»Oh, tästä saisi hauskan levyn.»

Ja samalla reippaalla, suorasukaisella äänellä kuin päivällisen aikana
hän sanoi:

»Hyvät herrat ja naiset, saanko tuoda kamerani?» Joán oli hätkähtänyt.

»Harvoin sattuu», jatkoi ruhtinatar, »yhteen niin monen eurooppalaisen
kuuluisuuden kanssa samalla kertaa...»

Kaikki vastasivat yht'aikaa, ja kun toinen seuranaisista kävi hakemassa
valokuvauskonetta, sanoi prinsessa viinatehtailijan pojalle, puhutellen
tätä kohteliaasti kuin kantajaa asemasillalla:

»Herra Brazzi, kun te pysyttelette oikein hiljaa, voin asettaa koneen
selkänne varaan.»

Valokuvauskone tuotiin, ja kaikkien kasvot kääntyivät romaanialaista
päin, jota prinsessa siirsi ja asetteli ikäänkuin tämä olisi ollut
rautajalus. Herra ja rouva Bizot'n täytyi muuttaa paikkaa ja istua
pöytään, josta prinsessa oli noussut, ja rouva Bizot asettui aivan
mestarin viereen molemmat kädet miehen olkapäillä.

»Siitä tulee mainio, mainio — varsin mielenkiintoinen», sanoi
ruhtinatar, katsoen koneen pieneen peiliin, ja virkkoi toiselle
smoking-pukuiselle: »pidättehän te huolta valaistuksesta — olette kai
ennenkin sitä tehnyt?»

Nuoren miehen oli pidettävä huoli magnesiumvalosta, ja hänen sormensa
vapisivat.

»Mainiota, mainiota», huusi prinsessa jälleen.

Naiset ja herrat olivat kukin asettuneet asentoon.

Etumaisen pöydän ääressä istui nuori sellonsoittoja, joka oli
kumartanut jakaukselle kammatun päänsä kuin Magdaleena, ja madame de
Steinin suu ylöspäinkohotetuissa ja täyteläisissä kasvoissa oli avoin
kuin traagillisen naamarin, samalla kuin hän kohotti vasenta kättään
olkapäälle, ikäänkuin olisi työntänyt luotaan jotakin näkymätöntä
huntua.

Mutta Jens Lund, jonka ateria vielä oli kesken, oli joutunut kuin
sattumalta keskelle kuvaa, kädet pullollaan olevissa taskuissa,
ikäänkuin niissä molemmissa olisi ollut pommi.

»Mainiota, mainiota», huusi prinsessa ja kumartui jälleen, nähdäkseen
peilistä.

Austraalialainen, jonka heikkouksiin kuului saada säärensä
valokuvatuiksi (reklaamilehdet puhuivat aina hänen
urheiluharrastuksistaan), oli vihdoinkin saanut ne asetetuiksi tuolin
selkämykselle.

»Mutta te, kreivi Ujházy», sanoi prinsessa innokkaasti — ja vaikeni
äkkiä.

Joánia ei näkynyt. Vain hänen hartiansa. Ehkä hän ei tietänyt, että
austraalialainen urheilija peitti hänet.

»No nyt», huusi prinsessa.

Kaikki hätkähtivät, kun valo leimahti, ja madame de Stein kirkaisi.

Paksu savu pöllähti vaunun täydeltä, ja prinsessa riensi pois
huudahtaen: »kiitos, hyvät herrat», joka aivan kuin sulki oven hänen
jälkeensä — ikäänkuin hän ei olisi aavistanutkaan, minkä kiusan oli
aiheuttanut.

»Kas noin», sanoi Jean Roy ja suojeli tenoriaan kamaripalttinaisella
nenäliinallaan, »se oli siis kärsittävä, jotta Bukarestiin olisi avoin
pääsy».

Ja äkkiä raivostuneina (ja hermostuneina savusta ja vedosta) salaisesta
nöyryytyksestä, jonka he vaistomaisesti tunsivat ja johon he olivat
alistuneet sen vuoksi, että olivat ammattilaisia, he puhuivat kaikki
yhteen ääneen, romaanialaisen seisoessa mustuneet sormet harallaan.

Madame de Stein sanoi niin ääneen, että prinsessan seuranaiset, jotka
kantoivat »laatikkoa», saattoivat sen kuulla: »Kunpa oppisi tulemaan
puoliksikaan niin hävyttömäksi kuin nuo ihmiset.»

Mutta kun Jean Roy kulki herra Haagemesterin ohitse, sanoi hän
hollantilaiselle:

»Mutta te, herra, olette kai siihen tottunut — tulemaan
valokuvatuksi... hoveissa.»

Kun Joán ja austraalialainen palasivat omaan osastoonsa käytävää
pitkin, törmäsi impresaario Ledock heitä vastaan. Hän oli puettuna
turkkiin ja villaröijyyn. Hänellä ei koskaan ollut aikaa syödä.
Matkoilla ollessaan hän hoiti lehtileikelmänsä ja kirjeenvaihtonsa.

»Voiko tässä viheliäisessä junassa saada wieniläisleikkelettä?» huusi
hän ja ryntäsi eteenpäin.

Herra ja rouva Bizot riitelivät kovalla äänellä puoleksi suljetun oven
takana järjestäessään matkatavaroitaan, jotka tuntuivat pääasiallisesti
käsittävän lukemattomia raitaisia villahuiveja, jotka muistuttivat
vatsavöitä.

»Enkö ole oikeassa», huusi herra Bizot, »minäkö tunkeuduin hänen
suosioonsa? Joko ihmisellä on itsekunnioitusta taikka ei ole.
Tuollaiset henkilöt kohtelevat toista ikäänkuin tämä olisi krokotiili
'Jardin des Plantes’issa.»

»Rakas Bizot — matkustammeko siis huvin vuoksi?... Hänen setänsä on
'Soitannollisen seuran' presidentti.»

»Pötyä. Mistä sen tiedät?»

»Adolphe, sinä tiedät, että minulla on hyvä muisti... kuulin hänen
nimensä, ja olimmehan viime vuonna kirjeenvaihdossa noiden henkilöiden
kanssa.»

Australialainen alkoi nauraa, mutta Joán kulki edelleen. Prinsessa
istui ovi avoinna, tummasti sinipunervien silkkityynyjen keskessä. Koko
vaunuosasto tuoksui verveine-hajuvedeltä, jossa hän oli peseytynyt
vapautuakseen savun hajusta.

Hän kohotti kasvonsa kirjasta ja sanoi, katsoessaan Joániin:

»Ette tehnyt kauniisti, kreivi Ujházy, kun ette tahtonut olla mukana
kuvassani.»

Joán vastasi:

»Minä en kuulu Euroopan kuuluisuuksiin, prinsessa.»

Prinsessa hymyili ja sanoi — ja tahtoi olla kohtelias:

»Mihinkä te sitten kuuluisitte?»

Yhtäkkiä Joánin kasvot värähtivät ja hän sanoi:

»Olette aivan oikeassa, prinsessa, en mihinkään.»

Ruhtinatar Stourdza tahtoi pidättää häntä, pyytää hänet takaisin —
jokin Joánin äänessä oli yllättänyt häntä. Mutta Joán oli poissa.

Hän istui kirja kädessä, kun Henry Collyett astui sisään.
Australialainen istuutui, ojensi urheilijansäärensä ja pani ne ristiin.

»Luetteko?» sanoi hän ja ojensihe.

»En.»

»Sielläkös puhuttiin pötyä!»

»Niin kyllä.»

»Mutta Roy on mainio piirustaja.»

»Niin on.»

»Hän voisi elää piirustuksella.»

»Aivan varmasti.»

Australialainen sujutti yhä sääriään.

»Tiedättekö mitä ajattelin syödessämme?»

»En.»

»Että teidän oikeastaan pitäisi istua noiden toisten pöydässä.»

»Kuinka niin?»

»Niin», sanoi australialainen, »olettehan sentään kreivi — vaikka
soitattekin».

Joán vain tuijotti eteensä.

Sitten hän sanoi:

»Ei kai siellä olisi enää sijaa.»

Kaikki päivällispöydän keskustelukatkelmat sekautuivat toisiinsa Henry
Collyettin vilkkaissa aivoissa. Ja jälleen ajatellen Jean Royta ja sitä
mitä tämä oli sanonut eteläranskalaisista lauluista, jotka soivat hänen
sisässään, hän sanoi:

»Mutta kerran saa Austraaliakin oman musiikkinsa... musiikki kasvaa
maasta — maasta ihmisiin, eikö totta? Mutta siihen tarvitaan aikaa,
sillä ihmisten täytyy asua kauan siellä.»

Henry Collyett katseli saappaitaan.

»Mutta», sanoi hän, »ennenkuin australialaiset sävelet kasvavat maasta,
eivät australialaiset voi tulla oikeiksi musiikkitaiteilijoiksi — vai
miten? Taikka ehkä ette ymmärrä mitä tarkoitan?»

Joán tuijotti ilmaan:

»Ymmärrän, Henry», sanoi hän liikahtamatta.

Australialainen löi kantansa yhteen.

»Mutta siitä huolimatta saattaa sentään tulla kuuluisaksi
pianonsoittajaksi», sanoi hän.

Hän istui tuokion ja — päivällispöydän keskustelut yhä mielessä — sanoi:

»Mutta ehkä pitäisi ajatella Kööpenhaminaa...»

»Tanskassa en ole koskaan soittanut», sanoi Joán, joka istui äskeisessä
asennossaan.

»Hm, sepä merkillistä, kun kerran olette puolittain tanskalainen.»

Tuokio kului. Sitten Joán sanoi:

»Siellä olen aina ajatellut soittaa — viimeksi.»

Henry Collyett sujutti yhä urheilijansääriään, ja ajatukset harhaillen
hän sanoi — nyt ne olivat valokuvaamisessa:

»Mutta olemmehan kerta kaikkiaan ilveilijöitä.»

Äkkiä Joán hymyili:

»Niin olemme, Collyett», sanoi hän ja nousi.

»Mutta niin ovat nuo toisetkin», sanoi Henry, hiukan kiihkeästi.

»Ehkäpä kyllä», sanoi Joán, »mutta he näyttelevät osiaan paremmin ja
pitävät vähemmän melua».

Australialainen istui tuokion.

»Niin», sanoi hän, »se voi kyllä olla totta. — Mutta ihmisestä tulee
kai se, miksi hän on syntynyt.»

Joán nojasi tuokion kyynärpäätään hänen olkaansa:

»Te olette viisas tänään, Collyett... Mutta niitäkin on, Henry, jotka
syntymästään ovat viallisia. Niiden ei olisi pitänyt syntyä.»

Räikeä ja valkea valo lankesi heidän kasvoilleen. Se tuli Wienin
asemasillan lyhdyistä, korkealta. Junankuljettajat juoksivat
edestakaisin ja painoivat alas ikkunaruutuja, samalla kuin kantajat
heittivät huopapeitteitä ja laukkuja ja matka-arkkuja ja turkkeja
sisään ikkunoista. Matkustajat juoksivat vaununaskelmia alas,
saadakseen jaloitella kiinteällä maaperällä, ja kaiken maailman kielet
tulvailivat katkonaisina lauseina ovista, joista veti ja jotka olivat
avoinna. Jean Roy seisoi, nenäliina kaulan ympäri kiedottuna ja
liehuvin takinhelmoin, paljain päin pahimmassa tungoksessa, kuorien
appelsiinia ja huutaen yhtä kovalla äänellä kuin lastinpurkaja hänen
rakkaan Marseillensa satamassa, kun taas madame de Stein (nyökäyttäen
päätään Joánille ja sanoen: _oh, monsieur, on se promène_) painoi
parisilaiskenkiensä messinkikannat kevyesti asfaltille ja antoi
silkkipukeisten sääriensä sukeltaa melko ylhäällä hameittensa häilyviin
helmoihin.

Rouva Bizot, kalosseissa, haki lakkaamatta hymyillen, mutta levottomin
silmin johtokunnan herroja.

»Sillä tietysti he ovat meitä vastassa», sanoi hän, »he ovat täällä,
rakas Adolphe, voit olla varma, että he ovat täällä». Mutta herra
Bizot, jonka turkki oli sidottu kiinni harmaalla villahuivilla, sanoi:

»Se on minusta aivan yhdentekevää. Kunhan vain pääsemme lähtemään
— mikä se olikaan majapaikkamme nimi?» niin vihaisena, että silmät
pullistuivat päästä.

»Kultainen Karitsa, Adolphe, Kultainen Karitsa. Mutta he ovat täällä,
ystäväni, he ovat täällä.»

Impresaario juoksi heidän ohitseen, seitsemäntoista sähkösanomaa
kädessään: »Vanha herra», sanoi hän herra Bizot’lle, »tuolla on pari
henkilöä, jotka etsivät teitä»; ja hän juoksi edelleen, pudottaen
reklaameja ja sanomalehtiä täyteensullotuista taskuistaan niinkuin
papanoiva lammas.

»Takki kiinni!» huusi hän Jean Roylle, samalla kuin herra Bizot jäi
paikoilleen, käsi puristettuna villaliinan ympäri, sotaisena ja
hampaattomana, muistuttaen jotakuta vahakuvanäyttelyn kääpiöeverstiä.

»Adolphe, Adolphe», huudahti rouva Bizot miltei laulaen; hän oli
tuntenut nuo 'pari henkilöä', joiden läheisyydessä herra Haagemester,
punoksilla koristetussa metsästysturkissaan, vaihtoi tervehdyksiä erään
vastaantulleen lähetystövirkamiehen kanssa, joka sanoi:

»Niin, hänen kuninkaallinen korkeutensa kirjoitti kohta arkkiherttuatar
Valérielle...»

Impresaario juoksi takaisin kädet tyhjinä, ja pahimmassa tungoksessa,
jossa surupukuinen perhe — seitsemän suruharsoista — ympäröi
vaaleaveristä miehenpuolta, joka hukkui tuliaissuudelmiin aivan kuin
myllyn viemänä, huomasi hän kynsiensä olevan puhdistamisen tarpeessa
ja alkoi raaputtaa niitä kääntöveitsellä. Sittenhän riensi jälleen
eteenpäin, nyökäytellen päätään, tuntien jokaisen, huutaen, aivan
kuin olisi ollut asemapäällikkö, joka jakeli ohjeita yhteentörmäyksen
sattuessa, samalla kuin molemmat romaanialaiset, mistään huolimatta,
käsikoukkua keinuskelivat, ilman päällystakkia, amerikkalaisilla
matka-arkuillaan, ja madame de Stein, päätyneenä Jean Royn käsipuoleen,
tuuditteli naisellisia sulojaan kuin jokin rappeutumiskauden Venus-kuva.

»Eihän toki, hyvät herrat, eihän herra Bizot ole väsynyt. Saapuessaan
Wieniin ei ihminen voi olla muuta kuin onnellinen», lauloi rouva Bizot
ja nuori baijerilainen lähetystövirkamies kuului sanovan:

»Mikään ei ole niin mieluista kuin voida tehdä ystävilleen jokin
palvelus. Arkkiherttuatar Valérie ottaa teidät kohta vastaan.»

Joán ei ollut puhunut eikä liikahtanut. Nojaten päätään vaunun
ovenpieleen hän seisoi liikahtamatta, tuijottaen asemasillalle.

Ja äkkiä hän kuuli jälleen impresaarion äänen, joka kaikui yli kaikkien
muiden:

»Hyvät herrat, minulla on kunnia, matkustan Budapestiin, herra Jean
Roy. Mutta ainahan sitä pitää olla toimessa. Hyvät herrat, kaikki
riippuu siitä, että osaa käyttää hyväkseen tulevaisuutta. Olen saanut
hänet pyydyksiin! junassa, hyvät herrat, _junassa_. Uuden ilmiön,
herra, sanon ilmiön, sillä taiteilijoita on yllinkyllin... voitaisiin
pian ruokkia sikoja monellakin herrasta käyvällä, joka muka tahtoo
esiintyä. Mutta herra Jens Lund, hyvät herrat, tahdotteko nähdä hänet?
Kun olen jättänyt herra Royn, uhraan itseni kolmeksi vuodeksi herra
Lundille. Mutta, hyvät herrat, hän on kallis, hän on sangen kallis.
Elämme aikaa, jossa nerot ovat muuttuneet liikemiehiksi. He kahlaavat,
hyvät herrat, aina kaulaansa myöten pörssilistoissa...»

»Hän on _tuolla_, hyvät herrat... tuolla vaunussa... hän ei teitä näe»
(herra Jens Lund istui ikkunansa ääressä, jonka uutimet oli vedetty
syrjään, syventyneenä _Courrier universel'iin_, joka oli hänen elämänsä
ainoa luettava), »hän on niitä, jotka lukevat, hän on älyniekka, hyvät
herrat, omaperäinen älyniekka; häntä odottamassa on kirjapakkoja,
kirjarykelmiä kaikissa Euroopan pääkaupungeissa.»

Herrasmiehet, jotka kuuluivat sanomalehdistöön, katsahtivat äkkiä
Joániin ja tervehtivät.

»Niin», sanoi impresaario yhtä kovalla äänellä kuin äsken, »se on
_hän_»; ja kulki edelleen luomatta Joániin edes puolta katsetta.

Joán oli käynyt tulipunaiseksi _hän_-sanan äänenpainosta, aivan kuin
olisi saanut nyrkiniskun päin kasvojaan.

Hän ei ollut huomannut, että juna oli lähtenyt liikkeelle.

»Vedämmekö ikkunaruudun ylös?» sanoi austraalialainen hänen takanaan.

Ja Henry Collyett veti ruudun paikoilleen, kun Joán istuutui.

»Te ette puhu mitään tänään», sanoi austraalialainen, jonka aina oli
oltava äänessä.

»Olen kuullut niin paljon ja ajatellut niin paljon viime tunteina»,
sanoi Joán.

»_Mitä?_» kysyi austraalialainen ja oikoi sääriään. »Paljon», sanoi
Joán ja ummisti silmänsä.

Ovi riuhtaistiin auki. Tulija oli Jens Lund. Joán hätkähti. Sitten hän
ajatteli, toisen viipyessä siinä ovella: kuinka lyhyt hän oikeastaan
on...

»Te olette Ujházy», sanoi Jens Lund ja nyökäytti päätään. »Saanee kai
tähän istuutua?»

Kättään hän ei ojentanut.

Joán sanoi:

»Tässä on herra Henry Collyett.»

Jens Lund nyökäytti jälleen päätään.

»Piano», sanoi hän, »on maailman viheliäisin soitin. Olen melkoisen
haluton uskomaan, että nerokaan voisi päästä oikeuksiinsa pianoa
soittamalla. Minulla on täysi syy olla iloinen siitä, että olen
laivassa syntynyt. _Siellä_ ei ollut sijaa pianolle.»

»Te luette siis?» sanoi hän ja antoi katseensa vaeltaa Joánin kirjoja
pitkin, joita oli kaikkialla.

»Niin, täytyyhän ihmisen jollakin askarruttaa aivojaan», sanoi Joán.

Jens Lund oli pannut käsivartensa ristiin.

»Aivoja on ani harvalla», sanoi hän, joko tahtoen aina olla hävytön
taikka tietämättään ollen hävytön. »Minä puolestani en lue milloinkaan.
Kun ihmiset lukevat, todistaa se, että he tuntevat itsensä tyhjiksi.
Minä en kaipaa kirjoja. Riitän itse itselleni. — Sitäpaitsi en edes
puhu kenenkään kanssa.»

Herra Jens Lund puhui omituisen katkonaisesti, aivan kuin olisi
hakannut jokaisen lauseen erikseen ja asettanut sen eteensä:

»Suoraan sanoen en tiedä, kenenkä kanssa voisi puhua. Useimmat elossa
olevat ihmisethän lakkasivat elämästä miespolvi sitten.»

»Minne matkustatte?» kysyi hän sitten äkkiä ja katsahti Joániin.

»Bukarestiin», vastasi Joán.

»Te myös?» sanoi Jens Lund ja kääntyi Collyettiin.

»Niin.»

»No niin», sanoi Jens Lund, joka yhä istui käsivarret ristissä, »en
ole koskaan kuullut teidän soittavan enkä siis voi lausua teille
kohteliaisuuksia».

»Ei ole tarpeenkaan», sanoi Joán ja tiesi, että Lund valehteli.

Ja yhä katsoen Jens Lundin kasvoihin hän tunsi — ja niin voimakkaasti,
että häntä melkein pyörrytti — uudelleen, kuin kylmänä virtana, sen
puuduttavan tuskan, jota hän oli tuntenut tuona iltana Lontoossa, kun
hänen impresaarionsa oli sanonut:

»Tiedättekö, kuka täällä on? Jens Lund on piiloutunut erääseen aitioon.»

Hänen mielestään olivat hänen sormensa silloin juuttuneet kiinni
toisiinsa, aivan kuin liimattuina, ja hänen sielunsa oli voimattomana
kiilautunut kurkkuun...

Kuuntelematta katseli hän yhä Lundin kasvoja, joissa hampaat loistivat,
aivan kuin ne olisivat ahnaasti pureutuneet jokaiseen lausuttuun sanaan.

Joán ajatteli erästä toista iltaa, erästä iltaa Brüsselissä. Kun
hän, purren rystysiään niin että veri valui, ajoi kotiin Jens Lundin
konsertista. Hän oli maannut polvillaan vaunuissa ja tietänyt — että
nyt hänet oli voitettu. Hän oli nyyhkyttänyt ja lyönyt nyrkeillä
niskaansa. Ja suunniltaan, miltei tiedottomana hän oli sanonut:

»Ja nyt en koskaan enää soita.»

Ja kolme vuorokautta hän oli ollut kuin juopunut — nöyryytyksestä
juopunut...

Juopunut siitä tietoisuudesta, ettei ollut suurin. Ettei hänestä
koskaan tulisi suurinta.

Kuinka omituista, että taide, joka milloinkaan ei ollut tuottanut
hänelle iloa... saattoi tuottaa hänelle niin paljon tuskaa.

Ja kuitenkin hän oli jatkanut soittamistaan...

Joán kuuli Jens Lundin puhuvan Collyettille, ja Jens Lund sanoi:

»Melbourne, Melbourne, isänmaa — isänmaa, minua kiukuttaa, kun kuulen
puhuttavan isänmaasta. Minkä vuoksi minä olen suurin? Sen vuoksi ettei
minulla ole isänmaata. Niin, suokaa anteeksi, herra pianonsoittaja,
että puhun itsestäni, mutta olen niin rehellinen, että myönnän sen
olevan ainoan, mikä minua huvittaa. Mikä teitä huvittaa? Naiset? No
niin, yöllä. Mutta mitä ihminen soittaa? _Itseään_.»

Ja palautuen aikaisempaan ajatuksenjuoksuunsa hän sanoi ja nauroi
lyhyeen:

»Isänmaa? Minun vanhempani olivat miellyttävämmät. He eivät antaneet
minulle mitään isänmaata. Isänmaaton on vapaa, ja minä synnyin merellä,
joka yhdistää kaikki maailmat. Isänmaa — mitä se on? Pyörimistä yhden
ja saman pöydän ympärillä, jossa me pyöritämme peukaloamme samassa
vaossa, minkä isiemme peukalot kerran piirsivät. Yksi isänmaa minulla
_on_. Sen nimenä, herra, on _minä_. Ja siinä maassa olen sekä kuningas
että kansa ja neuvosto ja lainsäätäjä. _Minä_ olen isänmaani, ja siinä
olen itse hallitsija.»

Jens Lund käänsi äkkiä kasvonsa Joánia päin:

»Te olette kuin minä — ette koskaan kuuntele.»

»Kuuntelen», sanoi Joán, »minä kuuntelen».

»Ette siltä näytä», sanoi Jens Lund ja nauroi taas. »En pidä
Euroopasta. Kuinka moneen pitäjään se on jaettu? Yhtykäämme roduittain.
Minä soitan valkoisille. Sen otan minä tehdäkseni. Kiinassa on
ehkä minun veroiseni, joka soittaa keltaisille ja huutaa _niille_:
Kuunnelkaa, piru vie, tässä soitan minä, oma kuninkaani ja oma
jumalani, oma valtakuntani ja itse oma elämäni — _minä_. — Kas niin,
piru vie — ette puhu mitään...»

»En, sillä kuuntelen», sanoi Joán ja ajatteli taukoamatta sitä samaa:
»Nyt en enää soita»... ja oli kuitenkin jatkanut soittamistaan.

Jens Lund oli ollut tuokion vaiti. Sitten hän sanoi:

»Olen muutoin hämmästynyt. Pöydässä istuessamme. En luullut
ammattiveljissäni olevan niin viisaita, että saattoivat pelätä
tulevansa hulluiksi.»

Joán ei vastannut. Hän näki vielä kerran edessään ruokasalin ja
ammattiveljet, joita prinsessa Stourdza valokuvasi, ja asemasillan,
jonka he juuri olivat jättäneet ja jolla nuo naiset ja herrat olivat
avoimesti näytelleet itseään permantoyleisölle, jona oli kaksi
sanomalehtimiestä.

»Nyt en enää tahdo soittaa...»

Mutta Jens Lund, joka lakkaamatta kertasi samoja asioita, sanoi
Collyettille:

»Isänmaa, herra... mikä nimenne olikaan? Isänmaa — minun minäni on
viirini ja päämaalini — ja jos ihmiset ovat naurettavia, niin se on
minusta yhdentekevää...»

Ja ensimmäistä kertaa hän nauroi pitkään ja sydämellisesti:

»Sillä ehkä he eivät ole sen naurettavampia kuin minäkään.»

»Mutta isänmaa? Äitini synnytti minut päiväntasaajan kohdalla, ja isäni
oli kätilönä. Isänmaa» — Jens Lund nousi seisomaan, ja oli kuin naamari
yht'äkkiä olisi liukunut hänen kasvoiltaan ja suonet paisuneet hänen
elävällä otsallaan, samalla kuin hänen suunsa vääntyi ja tuli leveäksi
hänen ivaillessaan —: »Isänmaa? Se on kymmenkertainen kahle, jonka
esi-isämme ovat kietoneet kaulaamme ja jalkojemme ympäri. Isänmaa — se
on säännöksiä, jotka repivät polvemme verille ja sokaisevat silmämme.
Isänmaa — isänmaa on vankila ja kaivo. Isänmaa — niin, se on maneesi,
jossa me juoksemme kujanjuoksua, kepiniskujen jäljet ajettuneessa
selässämme. Isän maa, hyi saatana, isänmaa on paikka, jossa me kaikki
olemme spitaalisia ja kyttyräselkäisiä. — Ujházy, nouskaa vuorille.
Kiivetkää ylös, niin rajoja ei näy, ne ovat hävinneet, ja valtakunnat
ovat lakanneet olemasta. Eikä ole olemassa lakikirjoja, eikä rikos ole
rikos, eikä häpeä ole häpeä, ei ole lakikirjoja eikä pykäliä. Mutta
_minä_ olen — eikä ketään muuta...»

Jens Lund oli tuokion vaiti:

»_Minä_ olen, ja tähdet ovat.»

»Soittakaa niille, herra, mikä nimenne olikaan, sillä jumaliste ne
kuuntelevat yhtä hyvin kuin ihmiset. Meidän yllämme ovat tähdet, ja
kuolema. Mutta nyt minä _elän_ ja olen vapaa, ja soitan elämääni sekä
tähdille että kuolemalle päin naamaa...»

»Mutta te, kreivi Ujházy» — ja Jens Lund oli pyörähtänyt ympäri
kannoillaan — »te olette jumaliste menneeltä vuosisadalta».

»Niin», sanoi Joán, jonka ohimoissa veri takoi.

Jens Lund nauroi jälleen:

»Kaikki mitä minä puhun on pelkkää pötyä, mutta mitä minä ajattelen on
totta.»

»Niin», sanoi Joán ja puhui hiljaa: »Totta sille, joka _voi_ niin
ajatella.»

Jens Lund seisoi tuokion. Sitten hän sanoi äkkiä Joánille:

»Tiedättekö mitä te itsestänne luulette? Että olette tuskan ylimys. —
Mutta, hyvä herra, tuska ei ketään aateloi. _Uskaltaminen_ aateloi...
meidän vuosisadallamme...»

»Milloin soitatte Bukarestissa?» kysyi hän yht'äkkiä.

»Maanantaina», sanoi Joán eteensä tuijottaen.

»Hm, minä taas tarjoilen sieluani Pestissä.»

»Uutta sieluanneko?» sanoi Joán.

»En» — ja Jens Lund löi yhteen ylöspäin kohotetut kätensä —
»iankaikkisen sieluni minä tarjoilen pankinjohtajien rouville Pestissä».

Tuokion oli hiljaista. Sitten Joán sanoi:

»Mutta teillä oli kuitenkin äiti, joka synnytti teidät päiväntasaajan
kohdalla.»

»Ja isä, joka hedelmöitti hänet Arkangelissa. Mutta parahin Ujházy,
eikö se ole tuiki yhdentekevää? Kysynpä, kuka muistelee herra Bonaparte
vanhempaa? Historia alkaa herra Napoleonista. Isäni oli kotoisin
Lögstöristä ja meni naimisiin rudköbingiläisen purjelaivan kanssa.
Laivaväkeen kuului Jensine Jensen, joka tuli raskaaksi Jäämerellä ja
synnytti minut maailmaan päiväntasaajan kohdalla.»

»Rudköbing?» sanoi Joán.

»Niin. Sitä ette tunne.»

»Ettenkö tuntisi», sanoi Joán ja puhui hiljaa kuin ennen. »Se on
Tanskassa».

»Sekin Tanskassa?» sanoi austraalialainen ja katseli vuorotellen
molempia, aivan kuin olisi tahtonut ottaa heistä mittaa.

»Niin, sitä sanotaan Tanskaksi», sanoi Jens Lund. »Rudköbing on
Langelantia, ja Langelanti on viiru meressä. Sähkö ja minä, me tulimme
Langelannista. [Hans Kristian _Örsted_, kuuluisa tanskalainen fyysikko
ja sähköopin tutkija, synt. 1777 Rudköbingissä. _Suom._] Ujházy,
ihmisellä ei ole mitään alkuperää. _Minä synnyin ja olen_. Kenellä
olisi oikeutta kutsua meitä? En tottele ketään. _Olen mikä olen_. Ja
minä synnyin aamupäivällä onneatuottavien tähtien merkeissä...»

»Uskotteko tähtiin?» hymyili Joán.

»Kuka osaa sanoa mihinkä uskoo? Sille, joka elää, ei kuolemaa ole
olemassa. Mutta mitä sille on olemassa, joka on kuollut, voitteko
sen sanoa, herra Ujházy, anteeksi, kreivi Ujházy? Olen lukenut, että
maapallo on pienin maailmojen joukossa ja että jokainen tähti on
maailma. _Siellä_ on tilaa monille kuolleille, jotka tulevat pienestä
maasta...»

»Ja kun _te_ kerran olette kuollut», sanoi Joán ja puhui
puolittain laulavin äänenpainoin, »annatteko silloin laivan lähteä
päiväntasaajalle, jossa tuhkanne levitetään kuten pöly valtameren
pinnalle?»

»En», sanoi Lund.

»Ettekö?»

»En» — ja Jens Lund punastui tahtomattaan sen merkillisen
ristiriitaisuuden johdosta, jota hän vaistomaisesti, sielunsa pohjalla
tunsi. »En, tahdon levätä äitini vieressä, ja hän lepää Langelannissa.»

Hymy oli häivähtänyt Joánin kasvoille.

»Tanskassa», sanoi hän.

Ja ehkäpä vapautuakseen omista ajatuksistaan hän sanoi vähän ajan
kuluttua:

»Budapestin naiset ovat kauniita, herra Jens Lund.»

»Naiset», sanoi tämä ja potkaisi jalallaan lattiaa, aivan samoin kuin
australialainen. »En tunne heitä. Kun tulen tuntemaan heitä, niin
nähtävästi rakastun heihin. — Sitten tahdon rakastaa monta, jotta
_yksi_ ei pääsisi minua lannistamaan.»

Joán nauroi:

»Saman, mitä juuri sanoitte, sanoi minulle kerran eräs intialainen.»

»Siis on totta, että intialaiset ovat viisaita», sanoi Jens Lund.

»Hän oli viisas. Hän puhui päivästä, jolloin keltaihoiset tulvivat
ylitsemme kuin hyökyaalto ja peittävät meidät kuin santa.»

Jens Lund nousi:

»Niin, siitähän kirjoitetaan sanomalehdissä. Muuten en koskaan lue
sanomalehtiä. Keltaihoiset? Ne tulevat ja peittävät ne, jotka silloin
elävät. Ja nyt elämme me. — Hyvää yötä, kreivi Ujházy. Hyvää yötä,
herra... jonka nimeä en muista.»

»Collyett», sanoi Henry.

»Collyett, aivan niin. Nukutteko hansikkaat kädessä?»

»Hansikkaat kädessä?»

»Niin öisin. Minä ainakin. Hieron käsiäni ihovoiteella ja maatessani
käytän hansikkaita. Niin pitäisi teidänkin tehdä — sormienne takia. —
Hyvästi, Ujházy. Tiedättekö mitä luulen — te kuulutte niihin, jotka
muistavat liian hyvin, ja liian paljon. Ei pidä muistaa — on vain
mentävä eteenpäin. Nyt minä menen Budapestiin. — Hyvää yötä.»

Jens Lund nyökäytti päätään ja lähti.

Tuokion verran istuivat molemmat vaiti. Sitten Collyett sanoi:

»Hän oli merkillinen.»

»Niin oli.»

He olivat jälleen vaiti, kunnes austraalialainen virkkoi:

»Hän puhui niin paljon. Mutta en voi muistaa, mitä hän sanoi.»

Taas oli hiljaista.

»Mutta kenties», sanoi Henry, »muistan sen vuoden kuluttua».

»Kenties.»

Austraalialainen sytytti savukkeen.

»Mutta mitenkä hän siis soittaa?» sanoi hän ja katseli Joánia.

Joán, joka istui silmät ummessa, ei vastannut kohta.

»Soittaa?» sanoi hän sitten. — »Hän soittaa vuorelta, jonka huipulla
hän seisoo ja josta on näköala yli maan.»

Kohta sen jälkeen hän nousi:

»Nyt minä annan heidän laittaa kuntoon yötä varten.»

Kun konduktööri astui sisään, seisoivat he käytävässä ja katselivat
ulos pimeään.

»Nyt kai olemme Unkarissa», sanoi Henry.

»Niin», sanoi Joán, »nyt olemme Unkarissa».

Heidän tupakkansa savu muodosti kehiä, jotka haihtuivat jälleen.

»Kuinka merkillisesti ne haihtuvat», sanoi austraalialainen ja seurasi
kehiä silmillään.

»Niin.»

»Olen usein koettanut», sanoi Henry, »muodostaa ne sellaisiksi kuin
tahdon. Mutta siihen en kuitenkaan pysty.»

Joánin silmät seurasivat savua.

»Ehkä herra Jens Lund pystyy», sanoi hän.

Mutta Henry Collyett nauroi ja sanoi.

»Ei kai hän sentään osaa mitä hyvänsä, piru vie.»

He erosivat, ja Joán meni omaan osastoonsa. Hän sytytti molemmat
vahakynttilät, jotka hänellä aina oli matkoillaan mukana, ja asetti ne
pöydälle kahteen pieneen jalustaan. Sitten hän sammutti sähkölampun ja
meni levolle.

Hän oli maannut kauan, enemmän kuin kaksi tuntia, kun oveen koputettiin.

Tulija oli austraalialainen.

»Nukutteko?» sanoi hän. »En tiedä miksi en saa unesta kiinni. Saanko
istua tuokion täällä?»

»Kernaasti», vastasi Joán.

He eivät kuulleet mitään muuta kuin junan jyminää — nyt se kulki sillan
yli, nyt yli lakeuden, nyt jonkin tuntemattoman kaupungin ohitse.

Joán ei liikahtanut. Keltaisen kynttilänvalon kajo lankesi hänen
hiljaisille kasvoilleen.

»Minusta tuntuu», sanoi austraalialainen hiljaa, tuijottaen punaiseen
kattoon, »että tämä päivä on ollut ihmeellinen. Eikä sentään ole mitään
tapahtunut.»

Joán sanoi avaamatta silmiään:

»Mitä te sanotte tapahtumiseksi, Henry? Että uppoamme juninamme
päivinemme virtaan taikka että joku rosvo ryöstää meiltä
pankkiosoituksemme?»

Hän makasi hiljaa. Sitten hän sanoi ja avasi silmänsä:

»Nyt minä lähden Tanskaan.»

»Tanskaan?» sanoi Henry ja hätkähti.

»Niin. _Sinne_, jossa tahdon soittaa — viimeksi.»

»Joán», sanoi Henry, eikä hän koskaan ennen ollut käyttänyt Joánin
etunimeä.

Mutta Joán ei puhunut enää. Ja austraalialainenkin oli vaiti.

Hän istui hyvin suorana molempien vahakynttilöiden ääressä — aivan kuin
vartiossa.

       *       *       *       *       *

Joán Ujházy käänsi jälleen päätään, joka nojasi Tanskan
valtionrautateiden punaisiin patjoihin. Hänen säestäjänsä oli kysynyt
jotakin.

»Mitä tahdotte?» sanoi hän.

Hänen päänsä oli raskas. Oli kuin hän näitä lakeita ja sateisia
tienoita matkatessaan olisi uudelleen elänyt koko menneen elämänsä.

»Kohta olemme perillä», sanoi pikku pianisti joka täsmällisenä kuin
kello järjesteli ja sulki matkalaukkuja nyt kuten aina ennenkin.

»Joko nyt?» sanoi Joán, ja näki asemayhdyskunnan ensimmäisen
rakennuksen. »Missä meidän on soitettava täällä?»

»Jossakin Naisyhdistyksessä.»

»Vai niin.»

Joán nousi.

»Vieläkin sataa hiukan», sanoi hän ja katseli taloja, joita alkoi näkyä
enemmän.

Sitten juna pysähtyi.

Joán sai auki vaununoven.

»Onko tämä 'Raja'?» kysyi hän junapalvelijalta, joka ei kuullut
kysymystä; hän olisi yhtä hyvin voinut sanoa »Länsipuolella kuuta».

Keskikokoinen mieshenkilö seisoi aivan heidän vaununsa edessä,
nahkalakki päässään.

»On, tämä on 'Rajaa'», sanoi keskikokoinen mies ja nosti lakkiaan. »Ja
te olette ehkä herra Ujházy?»

»Niin olen.»

»Minä olen puheenjohtaja», sanoi äkkiä eräs aivan nuori tyttö, joka
astui esille keskikokoisen miehen takaa, samalla kuin kaikki veri
valahti hänen valkeille kasvoilleen. »Ja tässä on isäni.»






II




1.


Joán jäi, hiukan hämmentyneenä, seisomaan vaunun astuimelle.

Sitten hän sanoi ja alkoi äkkiä nauraa, katsellessaan noita pieniä
kasvoja, jotka punastuneinakin kävivät vielä punaisemmiksi:

»Te olette nuori, neiti.»

Keskikokoinen isä sanoi:

»Niin hän on, mutta jonkun on kai uskallettava... ja tyttäreni uskalsi.»

He alkoivat kulkea asemasiltaa pitkin. Nuori tyttö siirtyi isänsä
toiselle puolelle. Kaikki tervehtivät, mutta tuo keskikokoinen ja
tanakka mies vain nyökäytti päätään vastaukseksi.

»Mutta niinhän se on», sanoi hän, »että olosuhteet ovat pienet».

Ja Joán, joka yhä vielä oli jollakin tavoin hämmentynyt tietämättä
miksi, ajatteli kutsun lähettänyttä yhdistystä ja sanoi:

»Niin, pitäähän toivoa, että konserttiin tulee väkeä.»

Nuori tyttö käänsi päätään ja katsoi isäänsä. Mutta isä vastasi
niinkuin se, joka ei ole edes ajatellutkaan asiaa:

»Enpä tiedä. Mutta saattaahan tulla.»

»Toivottavasti, sillä muutenhan koituu yhdistykselle tappiota», sanoi
Joán neidille.

Neiti Gerda Johansen ei vastannut, jatkoi vain kulkuaan katse luotuna
tiehen, jota hänen jalkansa astuivat. (Kuinka somat jalat hänellä on,
ajatteli Joán.)

Ja isä kertasi vähän ajan perästä samat sanat:

»Mutta olosuhteet ovat pienet», ja katsoi suoraan eteensä, aivan kuin
olisi tahtonut mitata, seisoivatko puhelinpylväät suorina.

He olivat vaiti kaikki kolme, kulkiessaan eteenpäin pitkin tietä, ja
Joán, joka ei tietänyt mitä puhuisi, kääntyi katsomaan Hans Haackea.
Tämä tuli perässä kantaen toalettilipasta ja sateenvarjoa, joista hän
ei koskaan luopunut, sillä ne olivat lahjoja rakastetulta.

»Tässä on pianisti Haacke», sanoi Joán.

Ja kun tervehdykset oli suoritettu, kuljettiin jälleen eteenpäin eikä
kukaan puhunut nytkään mitään. Mutta palvelija, joka tuli takimmaisena
eikä koskaan ollut millänsäkään, kuului viheltelevän.

Mutta äkkiä sanoi neiti, aivan kuin vahingossa tai niinkuin hän olisi
salaa tahtonut nykäistä jotakuta:

»Mutta kaikkein pahin on matkustajakoti.»

Tanakka isä käänsi aivan vähän päätään Joániin päin ja sanoi:

»Senvuoksi olemmekin laittaneet kuntoon pari huonetta meillä... jos
niinkuin te ja herra Haacke tahtoisitte...»

Mutta Joán lausui ja hänen sanansa tulivat miltei liian äkkiä:

»Paljon kiitoksia. Mutta minun täytyy aina levätä ennenkuin soitan.»

»Sehän on selvää se», sanoi isä aivan samalla äänellä kuin ennen.
»Tahdoin vain ilmoittaa.»

He tulivat kadulle, joka oli pitkä ja kurainen.

»Niin, kivitys puuttuu», sanoi herra Johansen, joka oli katsellut
Joánin wieniläisjalkineita.

»Mutta sen sijaan on meillä sähkövalo», lisäsi hän.

»Ja se on ylpeytemme», sanoi neiti ja naurahti äkkiä joko tuntien
kevennystä siitä, ettei Joán tullut heidän vieraakseen, tai tahtoen
salata pettymystään.

»Niin», sanoi Joán. »Tanskassa on kaikki niin edistynyttä.»

»Niinhän sitä sanotaan», lausui kauppias Johansen.

»Mutta tästä kulkee siis raja?» kysyi Joán.

»Tästä», sanoi keskikokoinen isä, ja äänenpaino oli vallan toinen hänen
sanoessaan tuon ainoan sanan.

»Kas tuolla», sanoi neiti ja ojensi käsivartensa, »tuolla on raja».

»Tässä on siis majatalo», sanoi herra Johansen, pysähtyen pitkän
punaisen huonerivin eteen, jonka portti oli kuin mikäkin myrskyn
murtama aukko.

»Kiitos», sanoi Joán. »Näkemiin.»

»Me syömme puoli seitsemän», sanoi kauppias »jos saamme tarjota mitä
on».

Hän ojensi kätensä, ja myös Gerda-neiti ojensi omansa — pienen käden,
tunsi Joán. Ja vierekkäin, äänettöminä, mutta aivan kuin molemmat
olisivat astuneet askelensa hyvin varmasti, he menivät, isä ja tytär.

Tuuli oli rikkonut ruudun ulko-ovesta, ja kun Joán astui ensimmäiseen
huoneeseen, näki hän ränstyneen biljardipöydän, joka seisoi yksinään
autiolla lattialla. Hans Haacke istuutui tuolille, pidellen lipasta
ja sateenvarjoa sääriensä välissä, niinkuin mikään ei olisi häntä
liikuttanut, kun taas palvelija, jonka berliniläissilmät vilkkuivat
vahingonilosta, sanoi palvelevalla äänellä ovelta:

»Soitanko, herra kreivi?»

Berliniläinen soitti.

»Ketään ei tule», sanoi hän ja soitti jälleen — ja samassa ponnahti ovi
auki ja sisään syöksyi mieshenkilö, joka nähdessään Joán Ujházyn alkoi
sukia pörröistä tukkaansa — hätäisin, harittelevin sormin.

»Olemme tilanneet huoneet», sanoi Joán.

»Niin, kyllä» — ja äkkiä lennähtivät miesolion sormet tukasta
nenäliinaan, joka hänellä oli kaulassaan kauluksen asemesta. »Mutta me
luulimme, että herrat olisivat jääneet Johansenille.»

Joán sanoi:

»Olin halunnut jäädä tänne.»

Ovi nykäistiin auki viereiseen huoneeseen (»Kuinka täällä vetää», sanoi
Hans Haacke, joka aina pelkäsi saavansa luuvaloa sormiinsa), ja kimeä
ja kova naisääni kaikui huoneiden halki:

»Jensen, vie herrat seurusteluhuoneistoon.»

Edeskäypä, joka kaiken aikaa aivan kuin nytkäytteli lanteitaan, sanoi:

»Niin, ehkä herrat tahtovat käydä tänne», ja hän kulki edellä, käytävää
pitkin, joka vei kolmeen huoneeseen. Niiden työntöovet olivat leveät ja
valkeiksi lakatut ja ne olivat halkeilleet kaikista liitoksistaan.

»Niin, jos herrat voivat tässä odottaa», sanoi edeskäypä ja sysäsi
esiin pari tuolia, jotka olivat valkeiksi lakatut ja vinoon halkeilleet
kuten ovetkin.

»Te kai pidätte huolen matka-arkuista», sanoi Joán berliniläiselle,
joka lähti edeskäyvän mukana.

Kun nuo kaksi tulivat käytävään, sanoi edeskäypä ja keikautti päätään,
katsoen toista ylhäältä alas:

»Mistäs te olette, jos niinkuin uskaltaa kysyä?»

»Olen berliniläinen.»

»Vai niin, niistähän saa usein kuulla», sanoi herra Jensen ja alkoi
aiheettomasti nauraa.

Palvelijatar tuli heitä vastaan, pinkka kosteita lakanoita
käsivarrellaan. Hän oli avokaulainen ja hänellä oli koralleja.
Otsakiharansa hän oli ehtinyt kähertää, mutta pään takaosa oli
kokolailla epäjärjestyksessä.

»Tähän sijoitamme herrat», huusi hän ja avasi oven erääseen huoneeseen,
ensimmäisessä kerroksessa.

Mutta edeskäypä juoksi ylempään kerrokseen ja paukautti jonkin oven
perässään kiinni.

Berliniläinen seisoi keskellä huonetta, jossa palvelijatar alkoi
levittää lakanoita siniseen, keltaisilla arabeskimaalauksilla
koristettuun sänkyyn.

»Täällä täytyy lämmittää», sanoi berliniläinen, joka takaapäin mittaili
silmillään naispuolista palvelusväkeä.

»Niinpä sitä täytyisi», sanoi palvelijatar ja läimäytti punaisilla
kämmenillään lakanoita. »Mutta kaakeliuuni on hajoitettu, ja
lämpöjohtoa» (hän osoitti jotakin rautakalteria, joka viersi
ikkunalautaa) »eivät ne koskaan ole saaneet kuntoon. Mutta voimmehan
laahata öljykamiinan tänne herroja varten.»

Seurusteluhuoneistossa istui Hans Haacke yhä pidellen lipasta pyöreillä
polvillaan.

»Milloin se alkaa?» sanoi hän ja katseli suoraan eteensä.

»Luultavasti kello kahdeksalta», vastasi Joán, mittaillen silmillään
sinisiä fajanssimaljakoita, jotka koristivat valkeita seinähyllyjä.

»Missä?» kysyi Hans Haacke taas ja katseli yhä suoraan eteensä.

»Täällä», vastasi Joán jälleen ja huomasi, että fajanssimaljakot
olivatkin puuta.

Hans Haacke istui hetken vaiti ja sanoi sitten:

»Eivätkö ne ihmiset kutsuneet teitä?»

»Kutsuivat kyllä», vastasi Joán ja näki jälleen edessään pienen
puheenjohtajattaren, sellaisena kuin tämä oli sukeltautunut esiin
rautatieasemalla.

»Tyttö oli sievä.»

»En huomannut häntä», sanoi Hans Haacke.

Joán alkoi hymyillä, tietämättä itsekään pikkuneidin punaisille
kasvoilleko vaiko Hans Haackelle.

»Ette, Haacke», sanoi hän, »sillä te ette koskaan huomaa mitään».

»Mitäs huomaamista siinä on», sanoi Haacke ja istui ennalleen.

Ovi avautui, ja berliniläinen tuli sanomaan, että kaikki oli kunnossa.

»Sikäli mikäli», lisäsi hän.

Joán ja Haacke menivät ulos ja tapasivat portailla edeskäypä Jensenin,
joka paljon vettä ja vahaa tuhlattuaan oli saanut jakauksen päähänsä ja
näytti siltä, kuin hänen hiuksissaan olisi ollut pari valkkia.

Palvelijatar huusi toisesta huoneesta:

»Jensen, tänne panemme toisen»; ja piika näyttäytyi erään huoneen
ovella, jonka kalustuksena oli ruskeaksimaalattu sänky suurine
höyhenpatjoineen.

»Niin, tässä se olisi, herra», sanoi herra Jensen, joka oli saanut
käsiinsä öljykamiinan ja laahasi sitä Joánin huoneeseen.

»Niin, herra katselee ikkunoita», sanoi hän, »kyllähän minä olen
yritellyt tukkia niitä paperilla... Sillä rakennus laskee ja laskee,
niin että on vallan surkeata. Mutta sehän rakennettiinkin suorastaan
niitylle, niinkuin sanotaan, kun tämä kaupunki perustettiin. Mutta
Thomsenin täytyikin luopua koko puuhasta, ennenkuin se valmistui, ja
huonekalut kun oli piirustettu Kööpenhaminassa ihan. Ja Olesenin olo
on vähän huononpuoleista, niin että nyt alkaa kaikki ränstyä käsiin...
Kyllähän minä», ja herra Jensen törmäsi ikkunaan, jota Joán yritti
sulkea tiukempaan.

»Kiitos», sanoi Joán.

Mutta herra Jensen jutteli juttelemistaan, lakkaamatta sormiellen
pehmeätä paidanrintamustaan, joka oli niin ohueksi kulunut, että paljas
rinta kuulsi läpi.

»Mutta sali on hieno», sanoi hän, »se jossa herra soittaa... Se saatiin
näet valmiiksi ennenkuin Thomsenille tuli lähtö, ja salihan se on, joka
koko laitoksen pystyssä pitää.»

»Kuinka niin?» sanoi Joán, joka kiilloitti kynsiään.

»Herra nähköön, tällä paikkakunnallahan pidetään niin monenlaisia
kokouksia ja esitelmiä» — puhuessaan herra Jensen hieroi hiustupsujaan
edestakaisin kuin jokin hyväilyhaluinen vuohi — »tämä paikkakuntahan
on valistunutta, ja maalaiset ovat nekin, Herra nähköön, _mukana_,
niinkuin sanotaan... vaikka vaikeaksi se käy semmoiselle, joka on
tottunut toisenlaiseen ja parempaan... minähän olen Kööpenhaminasta. Ja
yksitoikkoistahan täällä on, kaikin tavoin.»

»Niin», sanoi Joán, joka oli saanut kyntensä valmiiksi.

»Ja olihan sitä alkujaan muutakin mielessä», sanoi herra Jensen.
»Laulanhan minä tenoria ja olin aikonut teatteriin.»

»Teatteriin aikovat monet tässä maassa», sanoi Joán.

Herra Jensen hymyili.

»Niin», sanoi hän, »ja maa on pieni, niin että kaikki eivät voi päästä
esiin. Mutta eihän sitä luonnolleen mahda, ja kansa on valistunutta.»

Joán seisoi ja katsoi ikkunasta. Puhelinpylväät seisoivat rivissä
pitkin pitkää katua.

»Mutta mehän luulimme, että herrat olisivat jääneet Johansenille»,
sanoi herra Jensen jonkinlaiseksi päätökseksi. »Herra Johansenin talo
on hieno... mutta herra Johansen onkin niin sanoakseni jonkinlainen
puheenjohtaja täällä.»

»Mutta kai herra menee sinne vieraisille», jatkoi herra Jensen, joka
vihdoinkin suvaitsi siirtää tiukkoihin housuihin kätketyt säärensä
oveen päin.

Joán kääntyi. Öljykamiina kärysi niin että koko huone oli katkua täynnä.

»Menen», sanoi hän koneellisesti. »Tahdotteko käskeä palvelijani tänne.»

Herra Jensen meni.

Joán pani pitkäkseen sohvalle. Erikoispiirustusten mukainen sohva ei
oikein soveltunut makaamiseen. Ja öljykamiina kärysi yhä. Mutta hän ei
uskaltanut sitä sammuttaa, sillä sitten tulisi kai niin kylmä, että
hänen sormensa kohmettuisivat.

Joán makasi ja tuijotti eteensä huoneeseen. Oviruutu oli haljennut
ja paikattu paperilla, jossa oli sana »Folketidende». Tässä talossa
korjattiin kaikki puutteet sanomalehtipaperilla.

Kun berliniläinen tuli sisään, ponnahti Joán sohvalta, niin että hänen
sheviottitakkinsa jäi kiinni erääseen taiteellisesti taottuun nastaan,
jommoisilla päällinen oli kiinnitetty.

»Ei», sanoi hän, »kyllä täällä tulee liian kylmä. Menkää sinne
Johansenille ja sanokaa, että pyytäisin saada olla tunnin verran
siellä. Missä Haacke on?»

»Herra Haacke on pannut maata.»

»Vai niin.»

Berliniläinen seisoi tuokion.

»Tässä talossa se on ainoa mahdollisuus», sanoi hän. »Ihmissuvun
täytyy pyristellä täällä lakanain välissä, voidakseen säilyttää
ruumiinlämpönsä. — No niin, menen siis», lopetti hän.

Kun Joán vähän ajan kuluttua astui ulos hotellinportista, ajoivat eräät
umpivaunut ohitse. Etupenkillä istui nuori tanakka mies. Joán kääntyi
katsomaan herran kasvoja, jotka hänestä näyttivät tutuilta.

Sitten hän kulki viistoon tien poikki, kauppias Johansenin punaiselle
talolle. Ovessa ei ollut kylttiä eikä nimeä. Iso rakennus kohosi
leveänä ja raskaana maasta.

Joán astui sisälle kauppaan, jossa nenätön puotipalvelija seisoi pitkän
naarmuisen myymäläpöydän takana, ja hän kysyi, pääseekö tätä tietä
herra Johansenille. Puotipalvelija oli jo nostanut pöydän levyn ja
sanonut — Joánista näytti, että tuon ihmisen oli vallan hiki:

»Joo, pääseehän herra tästä» — kun sisään astui eräs vaaleapartainen
herra.

»Taivas varjelkoon, ei, saanko näyttää teille tietä», sanoi tulija.

Ja hän kuljetti Joánin jälleen kadulle ja sisään portista. Portaat
olivat täynnä kukkia.

»Olkaa hyvä», sanoi vaaleaverinen herra, »tuonne ylös».

Kun Joán oli noussut portaita, avasi pikku neiti itse ovet suoraan
huoneisiin.

»Terve tuloa», sanoi hän ja puristi Joánin kättä aina peukalonjuurta
myöten. »Sitähän me ajattelimmekin, että majatalomme on liian mahdoton.
Hyi, siellä on aivan kauheata. Mutta täällä ei teitä kukaan häiritse.
Nyt vain suljemme nämä» — ja hän alkoi sulkea toisiin huoneisiin vieviä
kaksoisovia, aivan kuin olisi tehnyt jotakin, josta jo ennen on sovittu
— »ja tuolla sisällä on makuuhuone».

Hän heitti pikaisen silmäyksen huoneeseen, ja meni. Joán olisi tahtonut
sanoa jotakin, pyytää anteeksi. Mutta tyttö oli ehtinyt mennä —
kaksoisovesta, jonka hän sulki.

Joán ei voinut olla hymyilemättä seisoessaan siinä: totisesti, täällä
saattoi olla rauhassa. Se oli ihanaa. Hän hymyili yhä (miten somasti
varma hän oli, tuo pieni puheenjohtaja-neitonen), kulkiessaan pöydän
ympäri, kattolampun alla. Kaikki nuo sohvan ja pianon yläpuolella
olevat, mustiin kehyksiin ja harmaalle kartongille kiinnitetyt kuvat
olivat valokuvasuurennuksia. Voimakkaita kasvoja, miehillä maalaiset
kaulahuivit aina leukaa myöten. Tuossa oli merkilliset kasvot. Niin,
mitä ne oikein muistuttivat, nuo silmät, tai tuo otsan rakenne? Mitä
se oli, ja missä? Ja ketä? Voi, häntä, Kultaisen Sarven emäntää
Montreuilissä... sellaisena kuin tämä istui iltaisin keittiössään,
takkatulen edessä. Hänellä oli samanlaiset silmät.

»Kertokaa vielä», sanoi hän aina, »kertokaa vielä».

Ja Joánin täytyi kertoa kertomistaan, samalla kuin vanhus istui ja
katseli ihmeellisinä silmineen (niin, silmät olivat samat) takkatuleen.

»Mutta miksi ette itse matkusta Parisiin, madame Chabou?» oli hän
kysynyt.

Mutta vanhus oli vastannut:

»Meikäläiset eivät matkusta. Meikäläiset jäävät tänne. Minä rakensin
talon siihen missä satuin olemaan. Mutta lupa ajatella on kullakin.»

Ja iltamyöhään täytyi hänen istua ja kertoa Chabou-muorille suurista
kaupungeista ja avaroista maista.

»Niin, herra», sanoi vanhus, »maailma on suuri».

»Suuri ja pieni, madame Chabou.»

Mutta tämä katseli häntä liian suurilla silmillään.

»Suuri sille, joka ei sitä tunne», sanoi hän.

... Joán oli jäänyt seisomaan kuvan eteen. Aikoessaan kulkea eteenpäin
oli hän kaatamaisillaan kölninvesipullon, joka oli pienellä pöydällä.
Pullo heilahti, mutta hän sai siitä kiinni. Tuo tuoli oli mukava.
Kaikki huonekalut olivat oikeastaan uusia, mutta näyttivät kuitenkin
siltä, kuin olisivat jo kauan olleet tässä huoneessa. Erään pienen
pöydän alla oli pari kolme hyllyä — ai niin, valokuva-albumit.

Joán otti yhden ja avasi sen.

Siinä hän oli taas, ensisivulla, »talonpoikaisvaimo» seinältä. Hän
se oli. Mutta tämä pieni kuva oli parempi. Kuinka vallitsivatkaan
silmät noita kasvoja! Mutta suu kulki vahaisena viivana kasvojen
alaosan poikki. Joán käänsi lehteä. Samoja kuvia kuin seinilläkin.
Samoja. Ja kaikilla oli samanlaiset silmät kuin vanhuksellakin. Mutta
kasvot kapenivat, leuka ei enää ollut niin varma. Ja oli kuin silmät
olisivat kasvaneet. Tuo nuori tyttö oli pelkkiä silmiä, hän. Ja suu
kävi täyteläiseksi, kaartuvin huulin. Joán avasi vaistomaisesti jälleen
ensimmäisen sivun. Niin, tuo vanhus oli _polttanut_ silmänsä koko
sukuun, kauttaaltaan...

Niin, se oli totta, puheenjohtaja-neidillä oli ollut sama katse nyt
äsken, kun hän seisoi ja katseli huonetta.

Vanhus oli siis — ja Joán lehteili edelleenkin albumia —
äidinäidin-äiti. Ja _tuossa_ oli äidinäiti, silkkipuvussa ja kaulassa
kultasolki. Mutta tuo oli äiti, hiukan avorintaisena ja medaljonki
kaulassa.

Niin, silmät olivat kyllä samat. Mutta niiden ilme oli muuttunut. Tuon
nuoren tytön katse (siinä hän oli jälleen ylioppilaslakissaan) oli
suorastaan kuumeinen...

Hm, nuo toiset kuvat, ne esittivät varmaan isän sukua. Oikein
miellyttäviä, vaaleaverisiä ja kunnollisia... Tuo esimerkiksi oli
sen meijeristin näköinen, jonka he kymmenen vuotta sitten saivat
saarelleen, kun Joánin isä tahtoi perustaa meijerin. Hän valitti aina,
ettei saarella voinut saada lasillista oikeata olutta, ja sepitti
säkeitä runokirjaan — »jos ehkä herra kreivi suvaitsisi niitä lukea».

Jokin ovi kuului käyvän, ja Joán sulki vaistomaisesti albumin.

Hän nousi ja astui pianon luo.

Mutta mikä se oli? Todellakin valopainos, Corot’ta: murheellisia ja
tummia Corot’n puita.

Ja tuolla ikkunakomerossa riippui myös pari. Omituista, kuinka
ne olivatkaan saattaneet joutua tänne. Ja tuo, tuolla — ja Joán
kumartui eteenpäin voidakseen nähdä — se oli, totisesti, se oli »_Le
Crépuscule_».

Joán jäi seisomaan ja vei vaistomaisesti käden silmilleen. Omituista,
hän oli saattanut unohtaa, että tänään oli äidin syntymäpäivä.
Ensimmäinen kerta, jolloin hän oli sen unohtanut — kaikkina näinä
vuosina...

Hän muisti hyvin, että isä oli ottanut »_Le Crépusculen_» paikaltaan
kaakeliuunin vierestä kohta äidin kuoleman jälkeen ja ripustanut sen
huoneeseensa kirjoituspöytänsä viereen...

Ehkä tuossa ranskalaisessa kuvassa oli jotakin »tanskalaista» — tuossa
hämärässä.

Äiti istui niin usein ja tuijotti siihen — sen hämärään, joka aivan
tuntui sulkeutuvan.

Joán käänsi päätään. Hän saattoi majatalon viimeisen ikkunan kautta
nähdä suoraan sisälle erääseen huoneeseen. Edeskäypä Jensen seisoi
keskellä lattiaa ja käänteli ja väänteli vartaloaan — ai niin, hän
seisoi peilin edessä.

Joán kohotti silmänsä: majatalon pääty oli hiukan vino. »Hotel
Danmark», luki Joán. Kirjaimet olivat punaiset valkealla pohjalla.
Mutta pari niistä oli hiukan vaillinaista, sillä kalkkirappausta oli
pudonnut pois. Joán piti yhä silmänsä kiinnitettyinä tuohon punaiseen
valkealla pohjalla, kunnes hän antoi niiden liukua rakennuksen seinää
pitkin. Edeskäypä seisoi aina vain ja tähysteli itseään, edestä ja
takaa, peilinsä edessä.

Mutta Joánin katse liukui »Danmarkista» alemma.

Siinä aukossa, joka oli olevinaan portti oli saranoita — neljä isoa,
alastonta saranaa...

Kun Joán palaisi kotiin, muuttaisi hän isänsä huoneisiin. Flyygelin
hän sijoittaisi siihen, missä isän työpöytä oli. Ne huoneet olivatkin
pohjoiseen. Kuinka vähän hän oikeastaan oli tuntenut isäänsä tai tiesi
hänestä. Mutta hänhän olikin aina puhunut niin vähän, isä. Varsinkin
niinä vuosina, jolloin hän aina vain luki, myöhään ja varhain —
monia monituisia kirjoja, lääketieteellisiä teoksia ja filosofeja ja
»muistelmia», luki lukemistaan.

Joán muisti, miten hän kerran loma-ajalla oli tullut sisään isän
huoneeseen.

»Täällä sinä istut kaiket päivät, isä», oli hän sanonut, »emmekö
matkustaisi jonnekin? Voisimmehan lähteä Konstanzaan...»

»Matkusta sinä», sanoi isä.

»Entäs sinä? Sinä istut täällä ja luet yhtä mittaa...»

»Niin» ja isä tuijotti jälleen kirjaansa — »täytyyhän ajan kulua»,
sanoi hän. »Ja sitäpaitsi, ehkäpä saattaisi löytää jonkin selityksen.»

»Selityksen?» oli Joán kysynyt.

»Niin», vastasi isä, »tarkoituksettomuuden selityksen».

Ja isä oli jatkanut lukemistaan.

Mutta viimeisinä vuosinaan hän ei edes lukenut. Hän vain ratsasti,
aina ja yhä, aamuin ja iltapäivin, aamupäivällä ja auringon laskettua,
ratsasti yksinään, ympäri saarta, aivan kuin olisi ratsastanut ainaista
ympyränkehää. Ja nyt hän oli kuollut, yksinään.

Tietämättään Joán oli kääntänyt kasvonsa ja tuijotti jälleen Corot’n
»Hämärään».

Kuinka rajattomasti hänen isänsä olikaan mahtanut rakastaa äitiä. Mutta
äiti oli kuin hänen verensä hiljaa, aivan hiljaa olisi valunut kuiviin,
kunnes hän vihdoin kuoli tuona päivänä. Kuinka hyvin hän muistikaan
kuolinpäivän, ja hän oli sentään ollut silloin niin pieni. Hän oli
juossut rakennuksen halki, ihmisestä toiseen, ja tahtonut tarttua heitä
kädestä ja kysynyt: »Miksi, miksi äiti on kuollut?»

Joán lähti jälleen ikkunan luota — kulki huonekalujen ohitse,
vaistomaisesti ja niitä näkemättä, aivan kuin olisi jo kauan liikkunut
huoneessa.

Tuossa oli viikkolehti. Se oli sunnuntain kuvalehti »Illustreret
Tidende». Sitä hän ei ollut nähnyt.

Joán avasi lehden.

Oh, siinä oli hänen kuvansa — se kuva, joka aina oli lehdissä.

Oveen koputettiin.

»Sisään», sanoi Joán ja seisoi vielä »Tidende» kädessään.

Tulija oli pikku neiti, joka kantoi tarjotinta.

»Tahdoin vain tuoda hiukan teetä», sanoi hän hyvin tyynellä äänellään,
ja laskien tarjottimen pöydälle hän lisäsi, aivan hiukan hymyillen:

»Niin, siinä on teidän kuvanne.»

Joán päästi hyvin äkkiä lehden käsistään ja sanoi:

»Olen istunut ja katsonut valokuvianne, neiti.»

Neiti levitti pienen teeliinan pöytäliinalle.

Hänen hiuksensa olivat palmikoidut ympäri pään, ja niihin oli pistetty
hopeaneula.

»Se ei ole voinut teitä huvittaa», sanoi hän, »ne ovat vain
sukulaisiani».

»Päinvastoin. Tuolla vanhalla (Joán etsi tuokion verran sanaa ja sanoi
sitten:) rouvalla on niin ihanat kasvot.»

Neiti katsahti äkkiä ylös:

»Niinkö teidän mielestänne?»

»Mutta seinäkuva», sanoi Joán, joka otti valokuva-albumin, »ei ole yhtä
hyvä...»

»Ei» — ja rauhallisin liikkein tyttö järjesteli yhä pöytää — »se onkin
vain suurennus».

Joán katseli albumista.

»Mutta tässä kasvot ovat ihanat», sanoi hän.

Neiti oli jatkanut pöydän kattamista.

»En tiedä, saako tee olla väkevää», sanoi hän ja puhui yhä samalla
hiljaisella, varmalla äänellä.

»Kiitos, kernaasti», sanoi Joán ja hymyili, »juon väkevää teetä».

»Sitä ajattelinkin», sanoi neiti ja hymyili silmänräpäyksen verran
hänkin. »Kunpa se nyt vain olisi tarpeeksi hyvää. Näin maalla on kovin
vaikeata saada hyvää teetä, vaikka meillä onkin oma kauppapuoti.»

Joán oli luonut silmänsä vanhuksen kuvasta neidin kasvoihin: ne olivat
melkein järkähtämättömät rauhallisessa somuudessaan.

»Näin talonpojille tee sitäpaitsi on vähän outoa», lisäsi neiti.

Mutta hänen tarjoillessaan Joán huomasi — eikä tietänyt, miksi hän
tunsi sen johdosta äkillistä iloa — että neidin käsi vapisi, niin että
hänen oli vaikeata kaataa kuppeihin.

Ja hiukan äkkiä hän sanoi:

»Ettekö itse aio juoda, neiti?»

»En tahdo häiritä», sanoi Gerda.

»Oh, ette te häiritse. Päinvastoin — silloinhan minulla on vähemmän
aikaa pelätä...

»Pelätä?»

»Niin.»

»Pelätä soittaa meille, jotka emme ole muuta tehneet kuin iloinneet
näinä kolmena viikkona!»

Joán oli noussut, sen levottomuuden ahdistamana, joka aina valtasi
hänet ennen konserttia, kun hän ajatteli, että hänen piti soittaa.

»Juuri siksi, neiti», sanoi hän ja lisäsi, antaen katseensa vaeltaa
ympäri huonetta: »Tahtoisin todellakin niin mielelläni soittaa hyvin
täällä.»

»No niin, siinä tapauksessa käyn hakemassa itselleni kupin», sanoi
neiti ja meni.

Hänen mentyään ajatteli Joán, eikä itse tietänyt miksi: nämä ihmiset
mahtavat olla hyvin varakkaita.

Kun neiti jälleen tuli sisään, viittasi hän avoimeen albumiin. »Tämä
on äidinäidin äiti», sanoi hän, ja oli kuin hän olisi puhunut vähän
kovemmin tai eri äänellä.

»Ja tämä», sanoi Joán ja seurasi kuvia, »on äidinäitinne».

»Niin on», sanoi neiti ja nauroi.

»Ja tämä on äitinne... ja tämä sisarenne.» »Niin.»

»Sisarenne opiskelee? Hän on ylioppilas...?»

»Niin» -— hän epäröi hetkisen, ja äänen väri vaihtui jälleen —
»sisareni on ylioppilas».

»Ja tämä on veljeni», sanoi hän, ja oli kuin hän olisi vetänyt henkeä,
»ja siinä ne sitten ovatkin».

»Veljenne, missä hän on?» kysyi Joán.

Neiti joi teetään.

»Veljenihän on kerran perivä kaupan... hän on nyt Vejlessä.»

»Vejlessä», kertasi Joán.

Hänen äänensävynsä yllättämänä sanoi Gerda, nopeammin:

»Voi, eikö Vejlessä ole ihanaa? Minusta se on kaikkein ihanin paikka...
siellä on niin sinistä ja viheriää.»

»En ole koskaan nähnyt sitä suviseen aikaan», sanoi Joán.

»Mutta teidän pitäisi nähdä... minä taas käyn niin usein Vejlessä.
Vejlen puissakin on niin kauan lehti — ja vesi rannassa on
niin päilyvää. Olemme siellä usein vesillä, käytyämme syömässä
Munkebjergissä.»

Joán sanoi:

»Äitini oli syntynyt Vejlessä.»

Tuokio kului.

»Vejlessäkö?» kysyi neiti ja puhui matalammalla äänellä.

»Niin, Vejlessä», kertasi Joán, ja hänen äänensä oli hyvin matala.

Oli kuin jokin Joánin äänessä olisi tarttunut Gerdaan, ja hän sanoi
melkein samalla äänenpainolla:

»Ja sitten hän joutui matkustamaan niin kauas?»

Joán katsahti häneen yht'äkkiä.

»Niin, kauas», sanoi hän.

Mutta ehkä rikkoakseen tunnelman sanoi Gerda ja puhui hiukan
katkonaisesti, mutta iloisesti:

»Mutta kyllä siellä on ihanaa talvisinkin. Minusta siellä on kaikki
niin elävää, Vejlessä... ihmiset kulkevat niin varmoina ja puhuvat
ääneen kaduilla... Minä puolestani pidän melkein enemmän Vejlestä kuin
Kööpenhaminasta.»

»Kuin Kööpenhaminasta?»

»Niin, ehkä siksi, että Kööpenhamina on liian suuri tämmöiselle
maalaiselle... taikka en tiedä, ehk'ei se ole kyllin suuri.»

»Ei kyllin suuri?»

Joán katsahti hänen pieniin kasvoihinsa, jotka äkkiä punastuivat
punastuttuaankin — kuten asemalla.

»Niin, enhän ole koskaan nähnyt mitään suurempaa... Mutta ihminen
odottaa niin paljon kun sanoo itselleen: Suuri kaupunki...»

»Niin.»

He olivat vaiti, ja neidin kasvot olivat jälleen käyneet kalpeiksi.

»Te olette nähnyt kaikki kaupungit», sanoi hän.

»Monta», sanoi Joán, »ja jokainen kaupunki on toisensa kaltainen».

Neiti käänsi päätään:

»Onko?»

Hän painoi jälleen päänsä.

»Mutta te olette kuitenkin nähnyt ne», sanoi hän ja lisäsi, hymyillen,
niin että huulet heikosti värähtivät: »useimmat eivät saa koskaan niitä
nähdä».

Mutta jälleen vaihtaen sävyä hän sanoi:

»Mutta veljeni on nähnyt paljon — niinä vuosina kun hän oli merillä.»

»Onko hän ollut merillä?»

»On, kolme vuotta. Mutta hänenhän piti tulla kaupan perijäksi, eikä hän
ehkä ollut kyllin rohkeakaan, en tiedä, jäädäkseen merille.»

Tuokion aikaa oli äänetöntä, kunnes Joán kysyi, vain jotakin sanoakseen:

»Missä hän oli?»

»Kaliforniassa» — neiti lausui nimen niin venytellen, että kuulosti
kuin se olisi ollut hyvin etäällä — ja Shanghaissa».

»Shanghain Settlementissä on kuulemma hyvin kaunista», sanoi Joán.

Ja äkkiä hän kysyi:

»Mikä teidän nimenne oikeastaan on, neiti?»

»Minunko nimeni» — ja tyttö nauroi tehden pieniä liikkeitä käsillään —
»minun nimeni on Gerda».

»Gerda», sanoi Joán ja kertasi sen, »se on helppo lausua».

»Niin» — ja Gerda nauroi yhä —, »ja teidän nimeänne ei kukaan osaa
lausua. Me olemme oikein harjoitelleet sitä. Mutta emmehän ollenkaan
tietäneet, miten se on lausuttava.»

»Joán», sanoi Joán, »Joán, sanokaa niin».

»Joán. — Joán», kertasi Gerda-neiti.

Mutta Joán alkoi nauraa:

»Te lausutte sen niinkuin Ane.»

Gerda-neiti nauroi:

»Kuka on Ane?»

»Minun vanha hoitajani... hän on myös Vejlestä.»

»Te olette kaikki Vejlestä», sanoi Gerda ja hymyili.

»Niin olemme.»

Ja äkkiä Joán ojensi kätensä ja painoi pianon koskettimia:

    »Ma Vejlessä synnyin,
    on kotini siellä...»

»Voi, osaatteko te laulujamme, sehän on ihanaa...»

Joánin kädet putosivat koskettimilta.

»Äiti lauloi sitä», sanoi hän.

Gerda oli noussut.

»Ane seurasi äitiä sinne», sanoi Joán.

»Isänmaahanne.»

Joán istui äänettömänä.

»Unkariin», sanoi Gerda ja puhui matalalla äänellä kuin Joánkin.
»Siellähän on niin kaunista, Unkarissa. Eräs serkkuni on ollut
Unkarissa.»

Joán oli siirtynyt pianotuolille.

»Mitä te kaikkein mieluimmin tahtoisitte nähdä?» sanoi hän.

»Mieluimmin?» Gerda kertasi sanan hyvin hitaasti, ja halki hiljaa
laskeutuvan hämärän näki Joán hänen liian suuret silmänsä, jotka aivan
kuin harhailivat pitkin huonetta. »Mieluimmin vuoret.»

Joán sanoi:

»Minun kotini likellä on vuoria.»

»Onko?»

Sitä tuskin kuului.

Joán kääntyi pianotuolilla.

»Ja kun te siis ette ole Vejlessä tai Kööpenhaminassa, istutte kai
täällä?»

Gerda oli istuutunut, hiukan etäälle hänestä, ikkunan luona olevalle
tuolille.

»Niin, nythän minun täytyy olla isän luona, nyt, kun hänellä ei ole
muita kuin minä.»

»Mutta sisarennehan tulee loma-ajoiksi kotiin...»

Tuokion oli hiljaista. Sitten Gerda sanoi:

»Sisareni on kuollut.»

»Kuollut?» Joán oli vaistomaisesti hätkähtänyt.

»Niin, hän kuoli viime vuonna.»

Gerda nousi jälleen.

»Mutta nyt kai minun on vietävä tee pois.»

»Miksi?»

Gerda ei vastannut, keräili vain teekaluja.

»Enkö sytytä lamppua?»

»Voi älkää, istun niin mielelläni hämärässä. Hämärä on pitkä Tanskassa.»

»Niin on. Voi, se on minusta päivän paras aika.»

Ja hän nauroi jälleen.

»Sillä silloinhan ei ole tarvis mitään tehdä.»

»Mitä teillä oikein on tekemistä, neiti Gerda?»

»Minullako, kreivi Ujházy» — ja hän nauroi nimeä, jota ei osannut
ääntää.

»Ujházy», oikaisi Joán.

»Ujházy», tavaili Gerda.

Joán nauroi:

»Nyt se oli melkein oikein.»

»Niin, melkein», sanoi Gerda, joka seisoi tarjotin käsivarrellaan.

»Mutta mitä teillä siis oikein on tekemistä, neiti Gerda?»

»Paljon. Minullahan on talous» — hän huipensi huuliaan — »ja sitten
minun on huolehdittava hiukan kirjanpidostakin. Kaupanhoitaja sanoo,
että minun pitää isän vuoksi ottaa edes vähän osaa liikkeen hoitoon.»

»Kaupanhoitaja... kuka on kaupanhoitaja?»

»Se herra, joka näytti teille tietä.»

Äkkiä sanoi Joán, miehille ominaisen tutkimishalun vallassa:

»Hän oli hauskan näköinen.»

Gerda vastasi:

»Hän on ollut täällä kaksi vuotta. Isähän ei ehdi hoitaa kauppapuotia,
hänellä kun on puutavaraliike... ja viinikauppa.»

Gerda avasi oven. Viereisessä huoneessa paloi lamppu, niin että valo
lankesi Joániin, ja neiti sanoi ja katseli häntä valonkajossa:

»Minä en oikein voi ymmärtää, että te todellakin olette tullut.»

»Ettekö», sanoi Joán, »tässä minä nyt sentään seison».

Yht'äkkiä Gerda-neiti kumarsi syvään.

»Niin», sanoi hän nopeasti ja punastui jälleen. »Kiitos tästä hetkestä.»

Ja hän sulki oven.

Joán jäi seisomaan, ovipieleen nojaten: kuinka pehmeätä tanskankieli
olikaan, äänenpaino. Hänestä tuntui, niinkuin se usein, näinä vuosina,
olisi soinut sävelenä hänen päässään, laulunsävelenä, josta hän ei
oikein saanut kiinni tai jonka hän puolittain oli unohtanut.

Mutta hän oli menetellyt typerästi, nyt kun hän kerran oli tullut
Tanskaan. Hänen olisi pitänyt kohta, ensi päivästä alkaen, seurustella
oikeiden ihmisten kanssa. Ja hän oli vain ollut tekemisissä
taiteilijoiden kanssa, jotka olivat samanlaisia kuin taiteilijat
ylimalkaan. He olivat vain köyhempiä, kuluneempia, ja heidän vaimojensa
puvuista näkyi, että kangasta oli säästetty. Joánia hymyilytti —
hänen ajatuksensa kulkivat sinne tänne niinkuin aina hänen ollessaan
hyvillä mielin — ja hän ajatteli juhlaa Kööpenhaminassa. Nuo ihmisethän
olivat olleet niin ystävällisiä kutsuessaan hänet juhlaan. Miehet,
vinoissa puoliliinaisissa paidanrintamuksissaan, istuivat kuin ne,
jotka harvoin istuvat juhlapöydässä, ja kun he kerran olivat tulleet,
tahtoivat he jumalista syödä koko rahan edestä. Mutta rouvat,
silmät kuopalla ja granaattikäädyt kuihtuneen kaulan ympärillä,
istuivat hajamielisinä ja hypistellen pestyjä hansikkaitaan. »Niin
se on, herra kreivi», oli Joánin vierustoveri kohta sanonut, kun he
istuivat pöytään (hänen päänsä oli kuin senilia-kaktus, siinä määrin
harittivat hänen hiustupsunsa), — »ihminen menee vallan sekaisin silmiä
myöten, kun on ensinnä toimitettava viisi lasta levolle ja sitten
saatava vaatteet ylle». Taiteilijoiden rouvat olivat muistuttaneet
Orsówan upseerinrouvia niiltä vuosilta, jolloin hallitus ei maksanut
upseeristolle palkkoja. Mutta hänen vierustoverinsa oli jatkanut
puhettaan: »Niin, anteeksi, anteeksi, tiedän hyvin että saksankieleni
on päin seiniä. Ja sitä on sentään opiskellut Leipzigissä mutta
kaikki unohtuu, ja kun kerta on tehnyt sen tyhmyyden, että on mennyt
naimisiin, niin taide joutuu hunningolle, ja jäljelle jää vain
_talous_, vaikka siitä ei totta totisesti saa keltään kiitosta...»

Ja äkkiä hän oli hieraissut molempia ulkonevia poskipäitään ja sanonut:

»Niin, mitä te oikein ajattelette elämästä, te, kuuluisuus?»

... Joán hymyili yhä, kulkiessaan lattian poikki:

Ei, kielitaito ei kai ollut heidän vahvin puolensa, tanskalaisten. He
eivät kai matkustelleet. Pysyivät kotona, Tanskassa. Äitikään ei ollut
koskaan oikein oppinut unkaria. Isä oli aina puhunut tanskaa hänen
kanssaan. Kuinka hyvin hän muistikaan äidin äänen! Se olikin niin
pehmeän hiljainen ja kuin jollakin tavoin pelokas.

Joán oli istuutunut soittokoneen ääreen. Eräs sävel, kasvoi hiljaa
esiin hänen sormiensa alta... kuinka olivatkaan sanat? Äiti kuiskasi
niitä usein, kun Joán hyräili säveltä, kaikkia noita säveliä, mustan,
jalkaniekkaisen kaakeliuunin edessä:

    Kuu vieri, haudattihin...
    Kuu vieri...

Joánin kädet putosivat koskettimilta...

Kadulla oli pari lyhtyä sytytetty. Niiden kajo lankesi ikkunalla
olevien kukkasten välitse seinille ja tauluille. Kuinka täällä oli
hiljaista. Hän kuuli jalankulkijoiden hitaat askelet kadulta. Nyt kai
ihmiset palasivat työpaikoistaan ja pelloiltaan.

Joán tavoitteli yhä sanoja:

    Kuu vieri, haudattihin
    mies mustiin multihin.

Äiti oli usein iltaisin istunut ikkunassa, kädet leuan alla, ja
tuijottanut ulos.

»Mitä sinun katseesi oikein hakee, Maria?» oli isä kysynyt.

»Kotia.»

Ei, ei, hän ei niitä löytänyt... kuinka ne kuuluivatkaan:

    Ritari herra Aage...
    Ratsasti herra Aage...

Mutta pikku neiti kai ne tiesi. Luonnollisesti hän ne tiesi.

Joán nousi ja koputti oveen, ennenkuin hän sen avasi. Sisimmässä
huoneessa seisoi eräs naishenkilö, lampun alla. Nainen kääntyi, hänen
kasvonsa olivat luisevat:

»Suokaa anteeksi», sanoi Joán, »mutta eikö neiti ole täällä?»

»Kyllä kutsun», vastasi nainen ja siirsi luisevaa ruumistaan.

»Voi, neiti», sanoi Joán, kun Gerda tuli sisään

— Gerda jätti oven auki, niin että lamppujen valo lankesi
soittokoneeseen—, »tulin tässä ajatelleeksi erästä säveltä... mutta en
saa kiinni sanoista».

Ja hän alkoi jälleen soittaa:

    Ratsasti herra Aage...

»Ritari Aage», sanoi Gerda.

»Niin.»

»Aage», korjasi Gerda ja naurahti.

»Aage», sanoi Joán, »en ole koskaan osannut ääntää sitä».

»Aage», kertasi Gerda ja avasi suunsa ihan auki:

    Ritari Aage, ratsain
    hän ajoi saarehen...

»Niin», sanoi Joán, joka koskettimilla seurasi hänen viipyvää ääntään.

    Ja kihlaa kauniin Elsen,
    tuon neidon suloisen.

Joán jatkoi soittamistaan, samalla kuin Gerda-neiti saneli, puolittain
laulamalla.

    Niin kihlas kauniin Elsen
    hän kultasormuksin.
    Kuu vieri, haudattihin
    mies mustiin multihin.

Tuokion oli äänetöntä. Sitten sanoi Gerda-neiti:

»Se on surullinen laulu.»

»Niin on», sanoi Joán.

Hänen kätensä lepäsivät vielä koskettimilla. Jalankulkijoiden askelet
kaikuivat tieltä.

»Kuinka täällä on hiljaista», sanoi Joán.

»Niin.»

Joán soitti jälleen.

»Tätä minun äitini lauloi usein.»

Gerda ei vastannut, eikä kumpikaan heistä puhunut.

Sitten sanoi Gerda-neiti, ja hän puhui lujemmalla äänellä:

»Nyt minä sytytän lampun.»

Joán nousi ja katseli hänen käsiään, niiden sytyttäessä lamppua. Sitten
sanoi Joán ja tuijotti lamppuun — ja hän puhui samanlaisella äänellä
kuin äsken:

»Tänään on äitini syntymäpäivä. On niin ihmeellistä, että juuri
tänään... jouduin tänne.»

Gerda piteli lampunkupua kädessään.

»Niin», sanoi hän samalla äänellä kuin Joán, »se oli ihmeellistä».

Gerda pani kuvun paikalleen — ja ehkä jonkin ajatusyhtymän johdosta,
ehkä myöskin vain ohjatakseen Joánin ajatukset toisaanne — hän sanoi
reippaalla äänellä:

»Nyt näytän teille paikan, missä olen syntynyt... suuri se ei ole.»

Ja hän nauroi.

Hän otti seinältä erään valokuvan, joka esitti hyvin pientä taloa:
siinä oli vain neljä ikkunaa ja ovi kadulta.

»Nuo kaksi ikkunaa kuuluivat puotiin», sanoi hän.

Hän viittasi kuvaan.

»Tämä on äitini», sanoi hän, »ja tuo tuossa hänen sylissään olen minä».

»Ja tuossa on sisarenne», sanoi Joán.

Gerda-neiti vastasi hiukan nopeasti:

»Niin, se on sisareni.»

Ja hän jatkoi:

»Äitihän oli niin nuori, kun hän kuoli — kohta kun olimme muuttaneet
tähän uuteen taloon. Hän oli niin toivonut päästä tänne, kertoi isä.
Mutta sitten hän kuoli — vain neljä kuukautta myöhemmin.»

Joán ei puhunut.

»Ja myöskin äidinäiti kuoli nuorena. Mutta äidinäidin äiti, hän eli
kauemmin kuin he kaikki. Hän kuoli, kun minä olin yhdeksänvuotias.»

»Silloin hän oli vanha», sanoi Joán ja hymyili, tietämättä miksi.

Myöskin Gerda-neiti hymyili.

»Oli, hän oli yhdeksänkymmenenkolmen vuoden vanha», sanoi hän, »ja
viimeiseen päiväänsä saakka hän seisoi myymälässä».

Hän ripusti kuvan paikalleen.

»Mutta sitten tuli täti taloon.»

»Hän tuolla on tätinne», sanoi Joán ja viittasi päällään toisiin
huoneisiin.

»Niin, se on täti.»

Joán nauroi.

»Hän on kuin Ane», sanoi hän.

»Onko? Täti on niin kiltti.»

Mutta Joán nauroi yhä, aivan kuin Gerdaa kiusoitellakseen:

»Mutta hän on kuin Ane.»

Ja yht'äkkiä hän sanoi:

»Voi, tahdon sähköttää Anelle. Siitä hän tulee niin iloiseksi. Missä on
sähkösanomakonttori?»

»Aseman luona, mutta renki saattaa viedä sähkösanomanne.»

»Ei, tahdon mennä itse.»

»Konttori on aivan lähellä asemaa», sanoi Gerda-neiti. »Mutta minä voin
saattaa teitä.»

»Tahdotteko?»

»Mielelläni.»

»Mutta ensin minun pitää ruiskuttaa.» Hän otti letkulla varustetun
hajuvesipullon ja ruiskutti kölninvettä ylt’ympäri huonetta, ja Joán
nauroi:

»Miksikä teette noin?»

»Ilma käy muuten niin huonoksi.»

Gerda ruiskutti yhä.

»Ilma käy aina huonoksi, jos samassa rakennuksessa on kauppapuoti.»

»Täti», huusi hän sisähuoneisiin, »me menemme asemalle».

Ja hän puki ylleen kapan ja hatun, eikä Joán tullut häntä auttaneeksi.

He kulkivat alas portaita, ja Gerda avasi erään oven ja huusi siitä:

»Menen vain asemalle. — Sanoin sen isälle. Hän tahtoo aina tietää,
missä olen. Hän on tullut niin levottomaksi viime vuonna...»

He olivat tulleet kadulle. Joán kääntyi yhtäkkiä: kaupanhoitaja seisoi
myymälän ovella.

»Tuolla on kaupanhoitaja», sanoi Joán.

»Vai niin», sanoi neiti, ja he kulkivat edelleen.

»Tämä on sama tie, jota te tulitte», sanoi Gerda-neiti.

»Mutta nyt se näyttää hauskemmalta», sanoi Joán.

»Niin näyttääkin», sanoi Gerda ja katseli lamppuja, jotka olivat
ripustetut kadun poikki, »sillä nyt täällä on sähkövalo. Se on
ylpeytemme, sähkövalo.»

Hän katseli punaisia taloja tien varrella ja nauroi jälleen:

»Mutta tuskin kukaan sitä käyttää, sillä heillä ei ole varaa. Emmekä
mekään sitä käytä. Sillä emme voi käyttää sitä huoneissa, ellemme ota
sitä samalla kauppapuotiin... Eikä isä tahdo ottaa sitä kauppapuotiin.»

»Mutta miksikä ei?» sanoi Joán.

»Ei» — ja Gerda nauroi yhä — »sillä isä sanoo, että sellaisia halpoja
tavaroita, joita meidän on myytävä, ei ostajien pidä nähdä liian hyvin».

»Isänne on viisas», sanoi Joán ja nauroi.

»Niin on», sanoi neiti ja nyökäytti päätään, äkkiä vakavana.

Tie kävi pimeämmäksi, ja parit vaunut ajoivat heidän ohitseen.

»Ne aikovat konserttiin», sanoi Gerda-neiti puhuen vaistomaisesti
kuiskaamalla.

Puolipimeässä ajajat näyttivät suurilta, tummilta patsailta.

»Ne ovat sieltä etelästä», sanoi Gerda.

»Etelästä?»

»Niin, rajalta», kuiskasi Gerda.

He tulivat asematielle.

»Se on täällä», sanoi hän.

He kulkivat pientä siltaa, joka vei leveän ojan yli.

»Se keinuu», sanoi Gerda ja jäi seisomaan keskelle siltaa.

»Niin», sanoi Joán ja polki lautoja.

Kun he astuivat konttoriin, sanoi Gerda-neiti:

»Kreivi Ujházy» — oli kuin hän olisi ottanut vauhtia sanoakseen nimen —
»tahtoo sähköttää».

»Olkaa niin hyvä», sanoi virkailija, joka oli katsahtanut häneen, ja
ojensi Joánille sähkösanomalomakkeen.

Joán meni pienen pulpetin ääreen ja kirjoitti.

Kone puhui lyhyesti ja reippaasti nakutellen.

Gerda-neiti sanoi:

»Täältä voi puhua koko maailman kanssa.»

»Niin», sanoi Joán. »Täällähän tekin puhuitte ensimmäisen kerran
minulle.»

Neiti hymyili.

»Niin — että uskalsinkin.»

Joán näytti kirjoittamaansa lomaketta.

»Onko tämä oikein?» kysyi hän.

Gerda otti lomakkeen ja luki:

»Ane Jensen. Chateau Ujházy. Orsówa. Serbie. Lähetän sinulle, vanha
Ane, sydämellisen tervehdyksen Tanskasta. Joánisi.»?

»On», sanoi Gerda, »mutta sanassa 'lähetän' on vain yksi t-kirjain».

»Ei, minä en osaa kirjoittaa tanskaa», sanoi Joán melkein kiivaasti.

Hän repi sähkösanoman palasiksi ja kirjoitti uuden — hitaasti kuin se,
joka tavailee jokaista sanaa.

»Onko se nyt oikein?» kysyi hän ja ojensi jälleen lomakkeen Gerdalle,
ja tämä luki: »Lähetän sinulle, vanha Ane, sydämellisen tervehdyksen
Tanskasta. Jossesi.»

»On», sanoi Gerda ja nauroi, »nyt se on oikein».

»Josse», sanoi Joán, »se tekee hänet iloiseksi».

Joán maksoi, ja he astuivat ulos.

Gerda-neiti seisahtui silmänräpäyksen ajaksi sillalle.

»Sepä oli kallis», sanoi hän. »Mutta sinnehän onkin matkaa» — — ja hän
katsoi eteensä pimeässä.

Sitten hän sanoi:

»Mutta minusta ei ole hauskaa saada sähkösanomia.»

»Miksikä ei?»

Gerda alkoi jälleen kulkea.

»Ei, sillä olen kerran saanut erään, joka oli liian surullinen.»

He kulkivat aseman ohi, ja Joán sanoi:

»Onkohan kaikki tavarani lähetetty hotelliin?» (Hän tiesi että niin oli
laita.)

»Voimmehan kysyä», sanoi Gerda.

Joán meni eteiskäytävän kautta asemasillalle. Gerda-neiti seurasi.
Siellä ei ollut ketään, kaikki oli hiljaista. Sähkölangat ne vain
lauloivat heidän päittensä päällä. He seisoivat asemasillan reunalla.
Kiskojen teräs häipyi pimeään.

Gerda-neiti puhui matalalla äänellä:

»Käyn niin usein täälläpäin — yöllä.» (Hän koetti nauraa.)

»Yöllä?»

»Niin, kun pikajuna ajaa ohi... Minunhan ei pitäisi... Mutta kun joka
tapauksessa istun valveilla. Ja se on niin kaunista — kaikki valaistut
vaunut ja ihmiset, joita koskaan ei saa nähdä... Mutta te olette nähnyt
satoja tuhansia ihmisiä.»

Ja kuin katkaistakseen puheensa hän osoitti yht'äkkiä kädellään pimeään:

»Tuolla on vuori.»

»Vuori?»

»Niin, mäennyppylä, jota me nimitämme vuoreksi», sanoi hän ja nauroi.

»Voiko sille vuorelle kiivetä?» sanoi Joán ja nauroi hänkin.

»Voi kyllä»... ja Gerda alkoi kulkea. »Mutta mehän syömme puoli
seitsemältä.»

Hän melkein juoksi.

He kulkivat kiskoja myöten, ja Gerda hiljensi käyntiään.

»Minä vallan hengästyn.»

Mutta Joán sanoi hyvin lempeästi:

»Kun te sitten kerran joudutte näkemään ne sadat tuhannet ihmiset...»

»En koskaan», sanoi Gerda ja pudisti päätään. »Isä sanoo, että Theodor
— Theodor, veljeni — on matkustellut meidän kaikkien osalta.»

»Täältä», sanoi hän, ja he kääntyivät radalta pellolle.

»Kun olimme lapsia» — Gerda käänsi päätään, ja Joán näki hänen hymynsä
pimeän halki — »leikimme aina 'vieraita maita'. Sitä leikittiin pihalla
— sillä se on niin laaja — ja tynnyrit olivat kaupunkeja ja ajoportti
oli Rooma. Mutta niitty oli Aasia. Oletteko ollut Aasiassa?»

»En», vastasi Joán.

He alkoivat kiivetä mäkeä ja saavuttivat sen huipun. Heidän edessään
lepäsi peltojen pimeys. Yksityiset puut vain seisoivat ylt’ympäri,
niinkuin varjojen kaarti.

He 'seisoivat' äänettöminä 'hiljaisessa' pimeässä... aivan lähekkäin...

»Mutta», sanoi Joán hitaasti ja vain puoliääneen, »kun te istutte
ylhäällä ja valvotte, Gerda-neiti, mitä te silloin toimitatte?»

Gerda puhui samaan tapaan:

»Istun lampun ääressä. On niin ihanaa, kun kaikki nukkuvat eikä mistään
ikkunasta loista valoa. Silloin on yksinään ja voi ajatella...»

»Mitä?»

»Oh, en tiedä. Mitä kerran tulee tapahtumaan...»

Joán hymyili.

»Onko sitten jotakin tapahtunut?» kysyi hän.

Gerda käänsi kasvonsa Joániin.

»Ei, ei mitään», sanoi hän ja pudisti päätään.

He olivat tuokion verran vaiti, hiljaisessa pimeydessä.

Sitten Joán sanoi:

»Mistä te olette löytänyt 'Hämärän', joka teillä on huoneenne seinällä?»

»Olen ostanut sen», vastasi Gerda-neiti, hiukan hätkähtäen.

»Äidillänikin oli se kuva.»

»Oliko hänellä?» kuiskasi Gerda.

»Oli — se riippui uunin vieressä. Se oli Tanskasta.»

Joán oli jälleen vaiti. Sitten hän sanoi, aivan kuin olisi kulkenut
äänettömien ajatuksien halki:

»Mutta musiikkia saatte kuulla?»

Ja ikäänkuin heidän ajatuksensa olisivat yhtyneet, sanoi Gerda,
äänessään aivan sama sointu kuin hänellä:

»Niin, kyllä joskus.»

Mutta hänen äänensävynsä vaihtui äkkiä:

»Musiikkiyhdistyksessä. Mutta sehän on rouva Raabelin.»

»Rouva Raabelin?»

»Niin, lääkärin rouvan... Mutta viime vuonna herra Green soitti siellä.
Se oli ihanaa.»

»Kuka on herra Green?» kysyi Joán.

»Hän on ensiviulumme. Voi, hän soitti Mendelssohnia. Se oli ihaninta
mitä olen kuullut.»

Joán näpäytti äkkiä sormiaan pimeässä.

»Oliko se _niin_ ihanaa?» kysyi hän, ja Gerda ei huomannut, että hän
hymyili.

He seisoivat jälleen vaiti. Sitten sanoi Gerda-neiti yht'äkkiä:

»Mitä Josse on?»

Joán vastasi ja oli kääntänyt kasvonsa:

»Se oli lapsuudenaikainen nimeni. Anehan on ollut meillä kaiken aikaa.»

»Niin», sanoi Gerda-neiti.

Hiljaisilta pelloilta ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Niiden takaa
loistivat pienten majojen valot. Vaunut vyöryivät jossakin etäällä, ja
ääni häipyi. Joán oli kääntynyt ja tuijotti puitten hiljaisia varjoja.

»Tämä on Tanskaa», sanoi hän.

Gerda-neiti nosti kätensä — hän ei tietänyt, minkä vuoksi hänen äänensä
vapisi.

»Ja tuolla Etelä-Jyllanti», sanoi hän. »Etelä-Jyllannin pellot.»

»Niin lähellä?» sanoi Joán.

He olivat jälleen vaiti, kunnes Joán sanoi:

»Onko se teistäkin surullista?»

»Mikä?»

»Se että Etelä-Jyllanti...»

»On» (ja hän nyökäytti päätään). »Sillä he ovat niin uskollisia —
kaikesta huolimatta.»

»Kaikesta huolimatta...?»

Gerda ei vastannut kysymykseen, mutta sanoi:

»Ja totta on mitä isä sanoo, että meitä on niin vähän... Mutta» — ja
hän puhui hiukan nopeammin — »sitä ei se voi ymmärtää, jonka isänmaa on
niin laaja».

Joán sanoi:

»Minun isänmaani on pienempi Tanskaa.»

»Unkariko?» sanoi Gerda.

Joán ei liikahtanut.

»Unkari ei ole isänmaani. Isänmaani on vain saari.»

»Saari?»

»Niin. Sitä nimitetään 'Kirottujen saareksi'.»

Gerda käänsi valkeat kasvonsa. Mutta Joán nosti kätensä silmilleen.

»Kaikesta siitä puhun teille kerran.»

»Kerran», sanoi Gerda.

Joán tahtoi puhua, mutta oli vaiti — saman ajatuksen kahlitsemana.

»Nyt meidän pitää mennä kotiin», sanoi Gerda ja alkoi kulkea — hänen
edellään ja nopeasti. Joán jouduttautui hänen kohdalleen. He astuivat
tietä, joka oli lyhyempi. Se kulki pensasaitaa pitkin.

»Tuolla on kirkkomaa», sanoi Gerda-neiti.

»Mitä _suloinen_ merkitsee?» kysyi Joán äkkiä.

»Suloinen?» sanoi Gerda ja hätkähti. »Se on — suloinen.»

Ja hymyillen hän lisäsi:

»Se kai merkitsee jotenkin samaa kuin kaunis.»

Ja äkkiä hämmentyneenä, tietämättä miksi, sanoi hän:

»Miten kauan olemmekaan olleet poissa.»

»Puoli tuntia», sanoi Joán.

Gerda katsoi eteensä.

»Emmekö enempää?»

Ja olivat jälleen vaiti.

He kääntyivät kadulle, jolla sähkölamput paloivat.

»Kello puoli seitsemältäkö me syömme?» sanoi Joán ja puhui iloisella
äänellä.

»Niin.»

»Monta vierasta, neiti?»

»Muutamia.»

Gerda nauroi:

»Se tekee teille hyvää. Ette ehdi pelätä.»

»Silloin muutan pukua nyt.»

»Niin», sanoi Gerda-neiti.

He olivat »Hotel Danmarkin» kohdalla.

»Näkemiin siis», sanoi Joán ja puristi hänen kättään. »Ja kiitos
kävelystä.»

»Vuorillemme», sanoi Gerda-neiti ja nauroi kuten hänkin. »Hyvästi,
kreivi Ujházy.»

Gerda-neiti meni. Mutta Joán huusi:

»Se oli melkein oikein. Hyvästi, neiti Johansen.»

»Aivan väärin», vastasi Gerda-neiti. »Hyvästi.»

Joán jäi seisomaan majatalon portille. Yhtäkkiä virkkoi edeskäypä
Jensen hänen takanaan:

»Niin, neiti on miellyttävä.»

Joán oli kääntynyt nopeasti ja aikoi vastata.

Mutta menikin edeskäyvän ohi, ylös portaita.

       *       *       *       *       *

»Missä sinä oikein olet ollut?» sanoi täti, kun Gerda-neiti tuli sisään.

»Me olimme kaukana», sanoi Gerda.

Ja äkkiä hän nosti kätensä ja hyväili tädin molempia poskin.

Kaupanhoitaja ilmestyi ovelle. Hän meni ruokasaliin ja alkoi avata
pulloja.




2.


Joán meni eteiseen, jossa paksu mies seisoi vedossa pyyhkien vuolaana
virtaavaa hikeä sinisellä nenäliinallaan.

»Niin, minä olen Olesen», sanoi hän.

Joán nyökäytti päätään.

»Olen isäntä», sanoi mies ja pyyhki itseään yhä.

Joán nyökäytti jälleen päätään. »Tulee täysi huone», sanoi Olesen.

»Sehän on hyvä», sanoi Joán.

»Onko?» sanoi Olesen. »Mitä se hyödyttää?»

Ja katsoen Joánia sivulta hän sanoi ja jätti nenäliinan rauhaan:

»Tuleekos väliaikoja?»

»Kaksi väliaikaa», sanoi Joán ja alkoi nousta portaita.

»Tuleeko?» sanoi Olesen, jonka elämän heilahdukset olivat totuttaneet
suhtautumaan kaikkeen kysyvästi. »Mutta sali on lämmin, ja sievästi se
on koristettu. »Neiti Johansen, hän on sen koristanut.»

Joán mittaili katseellaan porraskäytävää ja sanoi:

»Kuinka paljon vaivaa onkaan neiti Johansen nähnyt!»

»Niin on», sanoi herra Olesen ja pyyhki itseään jälleen. »Mutta niillä
on kyllä varaa siihen.»

Yht'äkkiä hän sai jalat alleen ja syöksyi ikkunaan, huutaen särkyneen
ruudun kautta Jensille, joka kantoi kolmea olutkoria:

»Ne on vietävä saliin», huusi hän. Herra Olesen oli Johansenin
»varoista» tullut ajatelleeksi, että tässä saattoi olla
ansiomahdollisuuksia, koska konsertissa oli väliaikoja.

Joán oli tullut huoneeseensa, jossa öljykamiina oli siirretty keskelle
lattiaa ja kaksi isoa matka-arkkua oli avaamattomina seinävierellä.

Joánin kintereillä kulki herra Jensen. Kun hän tervehti, näytti melkein
siltä, kuin hän olisi niiannut.

»Missä on palvelijani?»

»Herra palvelija on mennyt ulos.»

Joán näki arkkujen avaimet pöydällä ja sanoi: »Tahdotteko avata nuo
arkut?»

Samalla kuin herra Jensen askarteli matka-arkkujen kimpussa, jotka Joán
sai lopuksi itse avata, hän laverteli taukoamatta.

Joán seisoi ikkunassa. Nyt olivat kierrekaihtimet alhaalla
Johansenilla, kaikissa ikkunoissa. Kuinka paljon kukkia siellä olikaan!
Niitä hoitivat neiti Gerda ja hänen tätinsä.

Ane ei saanut sähkösanomaa tänään. Mutta huomisaamuna varhain hän saisi
sen. Kuinka pelästyneenä olikaan neiti Gerdan ääni kaikunut, hänen
sanoessaan: »Kerran sain sähkösanoman, joka oli liian surullinen...»

Joán kuuli takanaan herra Jensenin äänen:

»Minun ajatukseni on, että perhe on miellyttävä. Mutta surua heillä
on ollut, ja tietäähän sen, että puhetta riittää, kun jotakin sattuu
maaseudun pikkuoloissa.»

Joán aikoi kääntää päätään — ehkä kysyäkseen. Mutta äkkiä sanoi herra
Jensen:

»Mutta varjelkoon, suokaa anteeksi, hovijahtimestarihan oli täällä ja
kysyi herra kreiviä.»

Ja hän otti esille nimikortin, jota hän oli pitänyt paidanrintamuksensa
alla:

»Kreivi Holstein lupasi tulla takaisin», sanoi hän.

»Holstein!» pääsi Joánilta miltei huudahduksena. Ja käteensä
ottamastaan kortista hän luki:

»Erik... Niin, niin, Erik Holstein. Se oli Erik...»

»Asuuko kreivi Holstein täällä?» kysyi hän ja tuli aivan Jensenin luo.

»Asuu, kreivihän omistaa Höjerupin... Sinne on vain puoli penikulmaa,
voi Herrajumala miten kaunis ja upea paikka...»

»Tosiaanko, tosiaanko?» sanoi Joán vaistomaisesti. Kaikki muistot ja
kaikki ajatukset pyörivät sikin sokin hänen päässään. Siis hän saisi
nähdä Erikinkin... tavata Erikinkin tänään...

Pelkästä ilosta hän aukaisi matka-arkun kannen, ja hän, joka ei
milloinkaan itse koskenut omiin tavaroihinsa, alkoi heitellä huiskin
haiskin koruommeltuja liivejä ja silkkiliivejä ja iltapukuja: nyt hänen
oli pukeuduttava.

»Onko hän naimisissa?» kysyi hän äkkiä.

»Jumala nähköön, on toki» — ja herra Jensen väänteli takaruumistaan.
»Mutta kreivitär on vain harvoin kotona, hän on jossakin ulkomailla,
missä lie. No niin, näissä pikkuoloissa puhutaan aina yhtä ja toista...»

Sammalteleva juorupuhe valui herra Jensenistä kuin likavesi
räystäskourusta.

Joán ei enää kuunnellut.

»Minun on muutettava pukua», sanoi hän, »tahdotteko etsiä palvelijani».

Herra Jensen oli äkkiä keskeyttänyt puhetulvansa — eräs ajatus oli
tullut hänen mieleensä: hän tahtoi koetella noita vaatteita ja katsoa,
miten ne pukivat häntä, nyt illalla, kun kaikki olivat poissa.

»Mielelläni», sanoi hän ja lyyhistyi syvään ovessa, töytäisten
berliniläistä, joka harmistuneena katsahti matka-arkkuihin.

»Miksi herra kreivi on ottanut esiin tavarat?»

»Sen vuoksi että minun on pukeuduttava.»

»Nyt?»

»Niin. Tahdon lontoolaisen vaatekertani.»

Berliniläinen veti täyteläiset sieraimensa kokoon.

»Täällä?»

»Niin.»

»Hyvä on», sanoi berliniläinen niinkuin se, joka kerta kaikkiaan
tietää olevansa pakotettu tottelemaan hölmöä, joka oli kyllin tyhmä
maksaakseen hänelle puolitoista sataa kuukaudessa.

Joán kulki edestakaisin riisuutuessaan. Hän kaatoi Eau de Lubinia
pesuveteensä ja hieroi sitä yläruumiiseensa. Kuinka somalta pikku
neiti olikaan näyttänyt seisoessaan noin ja ruiskuttaessaan ylt’ympäri
hajuvettä! Mutta siellähän oli ilma todellakin raskasta — ikäänkuin
vanhojen viinitynnyrien hajua. Kuinka pitkä aika siitä olikaan, kun hän
viimeksi oli nähnyt Erik Holsteinin — kolmetoista vuotta, kolmetoista
pitkää vuotta. Erik oli siis joutunut naimisiin. Ja Joán nauroi,
kumartuessaan pesuvadin yli; oli kuin hän eilen olisi kuullut Erikin,
pitkän ajan tuijotettuaan, sanovan tutut sanansa: »Niin, kenenkähän
kanssa minä menen naimisiin.»

Joán kääntyi.

»Missä Haacke on?» sanoi hän ja valeli itseään vedellä niin että
räiskyi. Kaikki hänen liikkeensä olivat niin nopeat ja kaikki kävi
pikaisesti — toiset housut pois ja toiset päälle hänen puhellessaan.

»Hän nukkuu», sanoi berliniläinen.

»Herätä hänet», sanoi Joán. — »Ei noita liivejä. Ota ne koruommellut.»

»Hyvä on», sanoi berliniläinen, aivan kuin ennenkin.

Mutta kuinka Erik olikaan rakastanut musiikkia! Sokean Hansin kasvoissa
siellä kotona oli sama ilme, kun Joán yritti kuvailla hänelle värejä ja
aurinkoa.

Niin, hän tahtoi muuttaa koko ohjelman... »Missä on kaulanauhani?» Hän
soittaisi Mendelssohnia (ja Joán nauroi jälleen), saman kappaleen,
jonka kööpenhaminalainen herra Green oli soittanut niin ihanasti.

»Herätä Haacke.»

»Hyvä on.»

Berliniläinen meni.

Mutta kansanlaulut — joita hän niin usein oli soittanut Erikin kanssa
yhdessä, osaisikohan hän ne vielä? Hän tempasi viulukotelon auki ja
otti esiin viulun, ja käyrä liiti yli kielien... ne olivat hänen
äitinsä lauluja.

Ovi oli avautunut hänen kuulemattaan.

Tuo iso, paksu mies, joka äkkiä seisoi huoneessa, oli Erik...

»Joán!»

»Sinun kunniaksesi!» sanoi Joán ja heilautti käyräänsä, niin että
»Lennä, lennä lintuseni» helähti kieliltä ja Holstein jäi seisomaan,
molemmat käsivarret ojennettuina.

»Sinä olet sama kuin ennenkin», sanoi hän ja oli jälleen vaiti eikä
liikahtanutkaan.

Joán jatkoi hetkisen soittamistaan, samalla kuin Holstein sanoi hiukan
värähtävällä äänellä:

»Kuinka oletkaan tapaisesi.»

Mutta Joán lennätti viulun menemään ja kietoi käsivartensa Holsteinin
ympäri.

»Mutta kylläpä sinä olet lihonnut», sanoi hän ja suuteli Erik
Holsteinia molemmille poskille »Kuinka hauskaa, hauskaa on nähdä sinut
jälleen!»

»Totta tosiaan», sanoi Holstein.

Ja äkkiä he seisoivat tuokion verran vaiti ja hämmentyneinä, aivan kuin
heillä olisi ollut liian paljon sanottavaa toisilleen, tahi ei mitään
sanottavaa.

»Mutta istu nyt sentään», sanoi Joán, »vaikka minulla onkin kiire.
— Ajatteles, että siitä on kolmetoista vuotta, kun olemme nähneet
toisemme», sanoi hän vetäessään hännystakkia ylleen.

Ja he alkoivat puhua nopeaan, aivan kuin peittääkseen yhteistä
hämmennystään. He kysyivät »Muistatko?» ja vastasivat »Muistatko?» — ja
olivat molemmat vaiti, kunnes Joán sanoi:

»Mutta nythän sinä olet naimisissa.»

»Niin olen», sanoi Holstein ja katseli polviaan.

»Ja kenen kanssa sitten?» sanoi Joán ja nauroi.

»Serkkuni», sanoi Holstein.

»Saanko minäkin nähdä hänet?» kysyi Joán, joka oli tarttunut viuluun.
Käyrä kosketti kieliä.

»Kreivitär ei ole kotona.»

Joán seisoi ja soitti ja oli tuskin kuullut mitä toinen sanoi.

»Erik», sanoi hän eikä pysähtynyt soitossaan,

»tiedätkö, tänään on äidin syntymäpäivä. Luulen, että minulle juuri sen
vuoksi tapahtuu niin paljon ihanaa».

»Tokkopa?» sanoi Holstein ja nauroi niinkuin ennen muinoin.

»Niin luulen», sanoi Joán, »sillä täällä on ihanaa».

Holstein oli nojannut päänsä seinään ja hyräili hiljaa, seuraten viulun
säveliä:

    Ja kihlaa kauniin Elsen,
    tuon neidon suloisen.

Joán jatkoi yhä soittamistaan, ja Erik hyräili hiukan kovemmin:

    Kuu vieri, haudattihin
    mies mustiin multihin.

Erikin otsaan oli ilmestynyt pari ryppyä, kuin varjoja.

»No niin, mitä siitä», sanoi hän äkkiä ja löi yhteen voimakkaat
säärensä.

»Nyt meidän täytyy mennä», sanoi Joán ja heitti pois viulun.

»Täytyykö sinun mennä? Minne?»

»Alas saliin ja sitten Johansenille», sanoi Joán, joka puhui nopeaan ja
pujotteli sormukset sormiinsa ja lukitsi viululaatikon ja oli jälleen
Holsteinin luona — kaikki yhdessä tuokionsa.

»Silloin minä tulen mukaan», sanoi Holstein.

»Tokkopa?» sanoi Joán ja matki Erikiä. »Ravintoloitsijakin sanoo
'tokkopa', nauroi hän.

»Kaikki tanskalaiset sanovat ’tokkopa'», sanoi Erik, »mutta minä tulen
sinun kanssasi Johansenille».

»Ole hyvä», sanoi Joán ja löi häntä niskaan, niin että Holstein joutui
tervehtimään omaa itseään peilissä, jonka edessä he seisoivat.

He katsoivat lasiin, kumpikin, seisoessaan siinä vierekkäin.

»Hm», sanoi Holstein ja nauroi. »Sinusta on jumaliste tullut uusi
ihminen.»

Joánia itseään ihmetytti, kuinka hienoilta ja nuorilta hänen kasvonsa
näyttivät Erikin kasvojen rinnalla, joiden piirteet olivat käyneet
raskaiksi.

»Tokkopa?» sanoi hän ja nauroi jälleen, iloisena.

»Ja minusta on tullut vanha patruuna», sanoi Erik.

He astuivat alas portaita, ja Erik sanoi, hiukan hitaasti:

»Mutta tämä on sentään ikävää, eikö totta, sillä meillä olisi niin
paljon puhumista, sellaista, jota ei noin vain saa sanotuksi.»

»Niin», sanoi Joán, ja he kulkivat edemmä.

Mutta yht'äkkiä hän kääntyi:

»Mitä surua heillä oikeastaan on ollut?» kysyi hän.

»Kenellä?»

Joán oli vaiti silmänräpäyksen verran, ennenkuin sanoi:

»Noilla Johanseneilla.»

Mutta siinä samassa he seisoivat salin kynnyksellä ja näkivät
Gerda-neidin keskellä näyttämöä.

»Tekö täällä, neiti?» sanoi Joán äänellä, joka kajahti läpi koko
huoneen.

»Vain pikimmältään», sanoi Gerda-neiti. »Nyt minä lähden.»

Joán kulki nopeasti salin poikki ja avasi näyttämön pikku oven.

»Voi, miten täällä on somaa», sanoi hän.

Kulissien takainen huone oli sisustettu kamariksi, jossa oli isot
nojatuolit ja pronssinen lamppu ja kukkia.

»Vain muutamia huonekaluja minun kamaristani», sanoi Gerda-neiti.
»Pitäähän täällä olla hiukan kodikasta.»

»Ja 'Hämärän' te olette ripustanut tänne», sanoi Joán, joka äkkiä näki
Corot’n kuvan edessään seinällä.

»Niin, ajattelin, että...» mumisi Gerda.

Hän keskeytti puheensa, ja hämmentyneinä taikka liikutettuina he
vaikenivat tuokioksi Erik Holsteinin ilmestyessä ovelle.

»Hyvää iltaa, neiti.»

»Niin, olen sanonut Joánille», jatkoi hän, »että minäkin tulen teille».

»Kreivi on tervetullut», sanoi Gerda-neiti ja hymyili, vaikka hän
siinä samassa ajatteli, että jo ilman häntäkin oli ruokapöydässä hyvin
ahdasta.

»Mutta tulen vasta sitten kun on syöty», sanoi Holstein.

»Miten kreivi vain tahtoo», sanoi Gerda-neiti ja hymyili jälleen vasten
tahtoaan. »Hyvästi.»

Ja hän juoksi näyttämölle. Mutta sieltä hän sanoi Joánille:

»Kohta me syömme», ja poistui.

Erik Holstein seisoi ja alkoi keinuttaa päätään, yht'äkkiä, kuten ennen
muinoin.

»Enpä jumaliste ole ennen huomannut, että hän on niin soma», sanoi hän.

Mutta samassa Joán tuli ajatelleeksi, ettei hän ollut puhunut Haacken
kanssa. Ja huutaen »suo anteeksi» hän riensi salin poikki ja ylös
portaat kuudella askelella, laulaen säveltä »Kisten paa hans Bag»,
ikäänkuin se olisi ollut jostakin operetista.

Hän riuhtaisi auki huoneen oven ja näki Haacken, joka kirjoitti
postikortteja.

»Minä soitan Mendelssohnia», sanoi Joán.

»Mitä?»

»Me soitamme Mendelssohnia illalla», sanoi Joán. »'Konsertin'. —
Hyvästi.»

Ja hän paiskasi oven kiinni aivan Haacken nenän edessä.

Kun Joán tuli takaisin, istui kreivi Erik ja tuijotti Corot’n
»Hämärään».

»Muistatko», sanoi hän, »tuota sinä niin usein katselit Parisissa
taidekauppojen ikkunoissa?»

»Niin katsoin», sanoi Joán.

Erik ei siirtänyt silmiään kuvasta.

»Nyt ymmärrän sen paljon paremmin», sanoi hän hitaalla äänellään (mutta
hänen otsalleen nousivat samat varjot kuin äsken). »Se on hiivatin
kaunis.»

Joán hymyili:

»Neiti Johansen on sen ripustanut tänne», sanoi hän.

»Kuinka hitossa nuo ihmiset tulevat ripustaneeksi tämäntapaista
seinilleen», sanoi Erik. »Myrkynsekoittaja ei totisesti ymmärrä siitä
mitään.»

»Myrkynsekoittaja?»

»Niin, sen nimen ovat hänelle antaneet.»

»Mutta miksi?»

»No niin», sanoi Erik, »sitä en tiedä. Meillähän, Herra paratkoon,
käytetään niin paljon haukkumanimiä tässä maassa, ja hänhän on varakas
— täkäläisten mittasuhteiden mukaan.»

Kreivi Erik ripusti »Hämärän» entiselle paikalleen.

»Jumaliste kuinka sieväksi se neiti on tullut», pääsi häneltä äkkiä.

»Mutta nyt minun pitää mennä», sanoi Joán. »Näkemiin siis, ja kiitos,
että tulit.»

Hän kietoi molemmat käsivartensa Erikin hartioitten ympäri ja meni.

Erik jäi seisomaan pieneen oviaukkoon ja huusi hänen jälkeensä:

»Minä en totisesti ole koskaan nähnyt sinua näin elävänä.»

»Se johtuu siitä, että olen tullut Tanskaan», vastasi Joán salista.
»Mutta sinnekö sinä jäät istumaan?»

»Tänne», sanoi Erik, »täällä voin rauhassa tyhjentää lasin whiskyä».

Joán oli poissa. Erik meni pilarin luo, joka oli näyttämön vieressä,
ja painoi sitä soittokelloa, jolla yleisö kutsuttiin sisään — ja koko
rakennus raikui.

»Lasi whiskyä», huusi hän herra Jensenille, joka tupsahti sisään.

Erik Holstein istui yksinään puolihämärässä ja joi, tuijottaen omiin
sääriinsä.

       *       *       *       *       *

Johansenilla odotti kaupanhoitaja portaitten alapäässä.

»Suvaitseeko kreivi nousta portaita», sanoi hän ja seurasi Joánia.

Arkihuoneen ovi oli avoin, ja äänten sorina kaikui porraskäytävään asti.

»Täällä on paljon vieraita», sanoi Joán.

»Niin, onhan niitä tullut koko joukko», vastasi kaupanhoitaja ja
taivutti jälleen päätään.

Kauppias Johansen tuli kynnyksen yli vastaan.

»Hauska että tulitte», sanoi hän puristaen Joánin kättä. »Niin, täällä
on vain muutamia ystäviä» (koko huone oli täynnä), »mutta nimiä
kannattaa tuskin mainita».

Kaikki olivat kääntyneet oveen päin, mutta vain tuokioksi. Sitten he
alkoivat jälleen puhella, samalla kuin herra Johansen esitteli lähinnä
seisovat ja sanoi viimein, tehden aivan pienen liikkeen vasemmalla
kädellään, jonka hän kohta sen jälkeen pisti jälleen taskuun:

»Ja tämä on kaupanhoitajani.»

Pari vierasta saapui, joiden kättä Johansen puristi, samalla kuin
leveäharteinen mies, jolla oli täysiparta ja jolla vitjat riippuivat
rinnoilla, sanoi Joánille:

»Niin, tehän matkustatte paljon — nimeni on Laarentzen ja olen kutomon
omistaja», mainitsi hän ikäänkuin ohimennen — »mutta meille on tietysti
merkkitapaus nähdä sellainen mies kuin te. Tämä on vaimoni», jatkoi
hän samaan hengenvetoon ja osoitti vierellään olevaa naista, jonka
kasvot olivat pyöreät kuin täysikuu ja jonka hiukset olivat kireällä
sykkyrällä niskassa.

»Niin, illaksi tulee paljon väkeä», sanoi rouva Laarentzen.

Samassa Joán huomasi Gerda-neidin — nurkassa, sinipukuisen naisen
seurassa. Hän oli kumartanut kahteen erään sinnepäin, ennenkuin sanoi,
ja melko kovalla äänellä:

»Hyvää iltaa, neiti.»

Ja Gerda-neiti vastasi — keikauttaen päätään veikeän nokkelasti, sillä
hän joutui hämilleen:

»Hyvää iltaa.»

Joánin aikoessa mennä edelleen pysähdytti hänet pienikasvuinen,
smoking-pukuinen herra jolla oli punareunaiset silmät lasien takana ja
joka sanoi:

»Minä olen lääkäri — niin, toivottavasti ette tule minua tarvitsemaan.»

Ja jatkoi samaa kyytiä:

»Niin, tämä paikkakunta on vallan kauhea. Mutta missäpä ei olisi
kauheata, kun ei saa olla Kööpenhaminassa? Mutta tätä rakasta
paikkakuntaa ei kreivi onneksi joudu näkemään.»

»Minä olen jo ollut vuorella», sanoi Joán.

»Tosiaanko, onko herra kreivi», puuttui puheeseen pieni laiha
naishenkilö, jolla oli kukkastupsu korvallisellaan ja jolle tohtori
teki nopean kumarruksen.

»Saanko esitellä: Madame», sanoi hän Joánille.

»Vuori on tämän paikkakunnan paras sukkeluus», sanoi Madame, samalla
kuin rouva Laarentzen tuntui imevän hiukan hölliä suupielihän ja neiti
Gerda lähestyi.

»Iltaa, neiti», sanoi Joán jälleen, ja heidän kätensä yhtyivät tohtorin
ohi.

»Meilläpä on kaunis näköala kutomostamme», sanoi rouva Laarentzen.
»Voimme nähdä aina Riben kirkolle saakka. Me kutomolaiset panemme niin
suuren arvon sille näköalalle.»

»Niin», sanoi tohtori ja nauroi. »Riben luona kuningas Valdemar
vastaanotti kuningatar Dagmarin.»

Gerda-neiti sanoi, puhuen hitaammin kuin toiset:

»Riben tornista näkee niin kauas.»

Sisimmässä huoneessa soi puhelin lakkaamatta.

»Kysyivät pääsylippuja», sanoi kaupanhoitaja, joka oli käynyt
vastaamassa.

»Ne ovat loppuneet», sanoi Gerda.

»Niin, pääsyliput ovat todellakin loppuunmyydyt», huusi eräs
naishenkilö, se sinipukuinen.

He nauroivat kaikki, hilpeinä ihmistulvasta, iloisina siitä, että
huone oli täysi, aivan kuin se olisi ollut heidän kaikkien ja jokaisen
yksityinen ansio, ja eräs nurkassa seisova möhömaha taputti Johansenia
olalle sanoen:

»Niin, sanoinhan sen, pitää tulla liikepaikoille, sanoinhan sen,
_siellä_ asiat järjestetään, jumal'avita, vai mitä, Johansen, eikö niin
että liikepaikoille — niissä on pontta ja puhtia ihmisissä.»

Ja samalla kuin Gerda-neiti meni puhelimeen, puhuivat kaikki
äänekkäämmin, iloisesti: ihmisten pitäisi vähitellen oppia ostamaan
pääsylippunsa ajoissa — aina vain lykätään kaikki viime hetkeen.

»Kun me vain olisimme osanneet arvata, että tämä paikkakunta kerrankin
on herätettävissä», sanoi tohtorin rouva Joánille, »kun me sen olisimme
arvanneet, niin tietysti Musiikkiyhdistys... mutta sen kassa on laiha.
Minun mieheni on puheenjohtaja, ja minä itse olen rahastonhoitaja.»

»Gerda se vasta on oikea aarre», huusi möhömaha, niin että hänen
äänensä kaikui yli kaikkien muiden, ja lääkärinrouva sanoi Joánille:
»Soitattehan tietysti painetun ohjelman mukaan?»

Joán nauroi, samalla kuin Gerda-neiti jälleen tuli näkyviin oviaukossa.

»En, rouva», sanoi hän, »olen muuttanut koko ohjelman».

»Ettehän toki?» sanoi rouva. »Ja me musiikki-ihmiset, jotka niin olimme
iloinneet Bachista.»

»Olen, olen muuttanut», nauroi Joán, samalla kuin sinipuseroinen nainen
sanoi paksulle Larsenille:

»Minusta hän on suurenmoinen.»

»Isä, isä», kuului Gerda Johansenin ääni hälinän keskeltä. »Siellä ovat
Fiskedammenin Holckit. Mutta eiväthän he enää voi saada paikkaa.»

»Eivät, eivät he voi saada», huusi sinipuseroinen nainen.

»Eivät, eivät, nyt se on jo jumaliste liian myöhäistä», huusi Larsen.

Ja he nauroivat jälleen, mutta Joán sanoi äkkiä Gerda-neidille — aivan
kuin naurun ja melun huumaamana:

»Voivat, voivat, neiti, antakaa minun tulla puhelimeen.»

»Mitä te aiotte?»

»Mennä puhelimeen. Noiden ihmisten on päästävä mukaan», sanoi Joán.

Kaikki lakkasivat nauramasta, mutta jäivät seisomaan ja hymyilivät, kun
Joán kulki lattian poikki toiseen huoneeseen. Sitten kaikki alkoivat
jälleen puhella, Joánista, melkein kilpaa.

»Hän on vasta suurenmoinen», sanoi sinipuseroinen nainen ja vei kädet
lanteilleen, samalla kuin lääkärinrouva tunkeutui kandidaatti Ussingin
luo ja sanoi, suoraan päin tämän parrattomia kasvoja:

»_Minä_ tahdoin koko ajan, että Musiikkiyhdistys olisi järjestänyt
konsertin. Rakas kandidaatti, hänen kasvonsahan ovat musiikkia täynnä.»

Kansanopistonjohtaja, joka seisoi kahden kookkaan miehen välissä,
joiden mustat verkakaulukset olivat napitetut leukaa myöten, sanoi:

»Hän ääntää todellakin hyvin kauniisti äidinkieltään.»

Mutta Larsen, joka hikisenä juoksi ympäri, miehestä toiseen, sanoi
kaupanhoitajalle:

»Hän on jumaliste verraton, vai kuinka, Petersen?»

Kaupanhoitaja Petersen ei vastannut (hän seisoi niin, että saattoi
silmillään seurata Joánia ja Gerda-neitiä, jotka kulkivat huoneitten
läpi), mutta eräs pieni nainen hänen vieressään painoi yhteenpuristetut
kätensä poskilleen ja sanoi:

»Ah niin, tänään on niin ihanaa... on kuin ilmassa olisi juhlaa.»
Ja kun kauppias Johansen kulki hänen ohitseen, tarttui hän tätä
käsivarteen ja sanoi puoliääneen ja hyvin nopeasti:

»Kiitos, että sain tulla mukaan.» —

Joán seisahtui sisällä, ruokapöydän ääressä.

»Täällä on paikkoja monelle.»

»Uh niin», sanoi Gerda ja kohotti hartioitaan ja hytisteli kuin se,
jonka on mentävä veteen, »kunpa he kaikki jo istuisivat paikoillaan».

»Pelkäättekö?» hymyili Joán.

»Oh en», sanoi Gerda, ja he saapuivat puhelimen luo.

He sulkivat oven puolittain, niin että muitten äänet tuskin kuuluivat.

»Mikä numero se on?» kysyi Joán.

»Ensin keskukseen», sanoi Gerda, ja Joán soitti.

»Minä olen niin taitamaton puhelimessa», sanoi Joán.

»Oletteko?»

Ja he hymyilivät kaiken aikaa.

»Keskus», huusi Joán puhetorveen, ja pääsi sinne.

»Mikä heidän nimensä olikaan?» sanoi Joán seisten kuulotorvi kädessään.

»Holck, Fiskedammenista», sanoi Gerda, aivan kuin olisi ollut kuiskaaja
teatterissa.

Mutta »Fiskedammenia» Joán ei osannut ääntää.

»Fiskedammen», kertasi Gerda ja alkoi nauraa, hyvin hiljaa.

»Fiskedam», sanoi Joán torveen.

Hän sai »Dammenin».

»Kuka puhuu?» kuiskasi Gerda ja kohotti pikku päätään.

»Eräs naisääni», kuiskasi Joán hänelle.

»Mitä hän kysyy?»

»Kenen kanssa hän puhuu», kuiskasi Joán, ja heidän kasvonsa olivat
hyvin lähekkäin.

»Joán Ujházyn», sanoi Joán puhetorveen.

»Mitä ne sanovat?» kuiskasi Gerda, ja hänen silmänsä loistivat.

»Niin, Joán Ujházyn», kertasi Joán puhetorveen.

»Mitä ne sanovat?» kysyi Gerda jälleen ja hyppeli kuin lapsi.

»Mutta teidän täytyy istua aivan lavan vieressä», sanoi Joán torveen.

»Mitä ne sanovat?» kuiskasi Gerda jälleen.

»Hyvästi», sanoi Joán puhetorveen.

Joán soitti loppusoiton, ja pienen kellon kilahdus häipyi.

»Miten he mahtoivatkaan hämmästyä», sanoi Gerda-neiti katsoen eteensä.

»Hämmästyivät kyllä», sanoi Joán, jonka käsi yhä vielä lepäsi
puhelimella.

Sitten Gerda-neiti sanoi, siirtämättä silmiään:

»Te mahdatte olla hyvin hyvä.»

»Kuinka niin?»

»Niin», sanoi Gerda ja nyökäytti päätään — hänen nyökkäyksensä oli aina
niin hidas ja vakava. »Minusta tuntuu siltä.»

»Tänään minä olen hyvä», sanoi Joán ja puhui hiljaa, hänkin.

Hiljaisuutta kesti tuokion verran.

»Tämä on Isänne huone», sanoi Joán ja antoi katseensa vaeltaa vanhasta
sohvasta — isoon rahakaappiin.

»Niin, tämä on isän huone», sanoi Gerda-neiti.

»Nyt me rupeamme syömään», keskeytti hän itsensä ja juoksi ruokasaliin.

»Emmekö kohta rupea syömään?» sanoi hän tädille.

»Aivan heti», sanoi täti.

Ja Gerda meni sinisen naisen luo.

»Voi kun he vain istuisivat», sanoi hän ja työnsi käsivartensa toisen
kainaloon.

»Hui hai», sanoi sininen rouva, »eivät he huomaa, vaikka saisivatkin
polviaan vastaan pari pöydänjalkaa». Ja Joánin kulkiessa ohi kääntyi
hän tämän puoleen.

»Te ette voi aavistaakaan, miten me kaksi olemme iloinneet», sanoi hän,
ja lisäsi, huokaisten syvään:

»Nyt on vain kysymys siitä, voivatko he istua hiljaa.»

»Mutta Ida...», sanoi Gerda.

»Niin, siitä on kysymys», sanoi rouva, »sillä eiväthän he ole tottuneet
kuulemaan soittoa».

Mutta kansanopistonjohtaja sanoi, seisoen parin askelen päässä:

»He ovat kuitenkin tottuneet lauluun.»

Ja sininen rouva esitteli kansanopistonjohtajan, samalla kuin hilpeä,
hiukan ruostunut ääni sanoi ovelta:

»Mutta tämäpä on kitsasta tilansäästämistä Johansen, onpa jumaliste.»

Tulija oli toinen Larsen, kaksoinen, pyöreäpäinen, jonka tukka oli
koneella leikattu ja joka oli vartaloltaan yhtä pyöreä kuin veljensäkin.

»Vai niin, hän on täällä», sanoi hän, nähdessään kaksoisveljensä, »hän
se täyttää paikat».

Kaikki nauroivat, ja kaksoisveli kiilautui esiin toisien välitse.

»Kas noin, siinähän on konsertinantaja», sanoi hän Joánille. »Niin,
niin, terve tuloa. Tunnemme teidät jo etukäteen — sillä tällaisilla
paikkakunnilla ihmiset ovat aina nenä ruudussa... Nimeni on kelloseppä
Larsen, käsityöläisyhdistyksen puheenjohtaja. Mutta Herra nähköön,
emmehän me uskaltaneet pyytää teitä tulemaan! Ja niin saimme pitkän
nenän — eikö niin, Gerda?... sillä te tuotatte, jukoliste, ylijäämää,
herra konsertinantaja —»

Kelloseppä pyyhki koko päätään, kuten kaksoisvelikin.

»Nyt on vain kysymys siitä, ymmärrämmekö me teidän soittoanne»,
sanoi hän ja nauroi, »sillä mehän olemme vain talonpoikia, vaikkakin
Musiikkiyhdistys pitää huolta kasvatuksestamme — mikäli varat
riittävät», lisäsi Larsen.

Pari herraa rupesi nauramaan, mutta herra Johansen sanoi hiukan
äänekkäästi:

»Niin, nyt kai me sitten käymme pöytään.»

»Sehän oli oivallista», sanoi tupakkakauppias, ja kun kaikki alkoivat,
hiukan nuhjustellen lähteä liikkeelle, tarjosi Joán Gerda-neidille
käsivartensa.

»Ei», sanoi Gerda, »täällä ei ole tapana mennä pöytään parittain».

»Nyt me, jumaliste, kuljemme parittain», sanoi kelloseppä.
»Puheenjohtajan täytyy istua konsertinantajan vieressä, jumaliste...»

Ja nauraen lyhyttä nauruaan, joka kuulosti siltä, kuin hän olisi
ähkäissyt, työnsi hän Gerdan käsivarren Joánin kainaloon.

»Hän on kummityttöni», sanoi hän, »ja hyvä onkin».

He tulivat kaikki ruokasaliin, jossa heidän täytyi painautua pitkin
seiniä, ja kolistelivat tuoleja. Oven suussa seisottiin rykelmässä.

»Älkää ollenkaan hätäilkö», sanoi kauppias tyynellä äänellään, »niin
saamme kaikki tilaa».

Muutamat istuutuivat.

»Ei ei, rouva Laarentzen», huusi toinen kaksoisista, »tänne. Meidän
täytyy istua kuin _char-à-bancissa_, niin, että molemmat puolet
painavat yhtä paljon.»

Naurettiin, ja tuolit raappivat lattiaa.

Kansanopistonjohtaja, joka pysytteli Joánin läheisyydessä, sanoi:

»Niin, tilat ovat ahtaat, se on tuttua kansanopistosta, jossa
mielellään otamme vastaan ystävämme.»

»No, nyt se onnistui», sanoi tupakkakauppias, joka sai ahdetuksi paksut
pylväänsä rouva Raabelin kuihtuneen alaosan viereen, niin että puolet
pöytää tärisi.

»Tehän pelkäätte», kuiskasi Joán, joka äkkiä oli tuntenut Gerda-neidin
käsivarren vapisevan kainalossaan.

»Niin pelkäänkin», sanoi Gerda melkein hengästyneenä ja käänsi kasvonsa
Joánia päin. Hänen silmissään kuvastui suoranainen kauhu.

»Kun he vain istuisivat», sanoi hän jälleen.

»Mutta hehän istuvat», sanoi Joán yhtä hiljaa kuin äsken. (Kuinka Gerda
muistuttikaan linnunpoikaa!)

»Ettehän te», sanoi Gerda ja käänsi silmänsä pois, »voi tuntea...
meidän maalaistapojamme».

Joán tuskin tiesi ottaneensa Gerda-neidin käden omaansa.

»Ja nyt me istumme», sanoi hän.

»Ei, ei, kaupanhoitaja», huusi kelloseppä pöydän toisesta päästä.
»Konsertinantajan on jumaliste istuttava molempien puheenjohtajien
välissä».

Ja kaupanhoitaja poistui Gerda-neidin toisella puolella olevan tyhjän
tuolin äärestä, jonne sinipukuinen nainen siirtyi.

»Nythän me istumme vallan suurenmoisesta, sanoi hän ja riisui
hansikkaana.

Gerda seurasi silmänräpäyksen verran kaupanhoitajaa katseellaan.

»Niin rouva Suurenmoinen», sanoi hän äkkiä ja alkoi nauraa unohtaen
kaiken pelkonsa.

»Gerda nimittää minua niin», sanoi sininen rouva.

»Niin», sanoi Gerda, »sillä hän sanoo aina 'suurenmoista'».

Rouva nauroi, niin että kaksikymmentä valkeata hammasta näkyi.

»Mutta eikö täällä Tanskassa olekin suurenmoista?»

»On kyllä», sanoi Joán.

»Mutta nyt meidän pitää syödä», sanoi Gerda.

Kaikki söivät, ylt'ympäri pöytää; puhuttiin vähän, ja haarukat
kilisivät hiljaa.

»Antakaa pullojen kiertää», sanoi herra Johansen, joka muutoin ei
siirtänyt silmiään naapureistaan tai lautasestaan — aivan kuin isäntä,
joka hyvin tietää, että kun asiat ensin on saatu alkuun, niin ne
sujuvat itsestään.

Kaksi mustapäähineistä palvelustyttöä kantoi vateja, ja täti, ohuena ja
heiveröisenä, kulki edestakaisin.

»Istuisit nyt, täti», kuiskasi Gerda.

»Muutoin on minun nimeni rouva Jespersen», sanoi sinipukuinen nainen,
»pastorinrouva Jespersen. Mieheni on kappalainen täällä.»

»Kappalainen?» sanoi Joán.

»Niin, luterilaisen kirkon kappalainen», sanoi rouva Jespersen.

»Mutta pastori ei ole läsnä?»

»Ei», sanoi rouva Jespersen, »juuri kun meidän piti lähteä tänne,
käytiin häntä hakemassa ripittämään —»

»Ripittämään?» Joán ei ymmärtänyt sanaa.

Mutta Gerda sanoi:

»Niin, ajatelkaahan. Vanhaa neiti Luckowia. Juuri hän tuli ensimmäisenä
ostamaan pääsylippua: 'Sitä viuluniekkaa tahdon minä vanha kuulla',
sanoi hän. Ja hän on sentään niin köyhä...»

Gerda-neiti aukaisi silmänsä, niin että ne näyttivät vieläkin
suuremmilta.

»Ja nyt hän kuolee tänään.»

Joán katseli hänen kasvojaan: kuinka nopeasti niiden väri vaihtelikaan,
hän saattoi tulla aivan valkeaksi — otsaa myöten.

»Kuinka ihmeellistä», sanoi Joán.

Ylt'ympäri alettiin puhua äänekkäämmin, samalla kuin rouva Jespersen
sanoi, pitäen päätään hiukan kallellaan:

»Ja nyt ei ehkä miehenikään saa teitä kuulla. Sillä hän tahtoo
kernaasti jäädä heidän luokseen, kunnes kaikki on ohitse. 'Voihan sitä
ainakin istua ja pitää heidän kättään', on hänen tapansa sanoa.»

»Niin», sanoi Gerda, ja vain Joán kuuli sen, mutta rouva Jespersen
sanoi toisella äänellä, miltei kuin huokaisemalla:

»Eikä täällä olekaan monta, jotka kutsuvat häntä luokseen.»

Hän oli vaiti tuokion verran ja sanoi jälleen:

»Mutta tällä paikkakunnalla ihmiset kuolevat yleensä niin
rauhallisesti.»

»Niin», sanoi kansanopistonjohtaja, joka istui vinottain vastapäätä
häntä. »Ihmiset elävät täällä enimmäkseen vanhoiksi. Ja kun heidät
sitten kirvoitetaan, on kuin Hän tuolla ylhäällä sallisi sen tapahtua
oikeaan aikaan.»

Tuli tuokion hiljaisuus, ja he kuulivat, kuinka rouva Raabel, joka
istui kandidaatti Ussingin vieressä (he istuivat hyvin lähekkäin),
puhui Mendelssohnista.

»Niin», sanoi tohtori, joka käytti tilaisuutta hyväkseen. »Mehän
soitamme usein häntä yhdistyksessämme. Meidän on, herra kreivi, sen
pahempi viljeltävä helppotajuisempaa musiikkia näillä mailla.»

»Ja oma maku sentään on lähinnä César Franck», sanoi rouva Raabel, joka
lakkaamatta leyhytteli käsinmaalattua viuhkaansa, »mutta kaikki se saa
jäädä omaksi huviksi».

»Emmehän me _kaikki_ voi olla musikaalisesti sivistyneitä, rouva
Raabel», sanoi rouva Laarentzen pöydän yli.

Molemmat naiset hymyilivät toisilleen, kunnes rouva Raabel hiukan
odottamatta palasi taas Mendelssohniin ja alkoi puhua kapellimestari
Greenistä ja konsertin finaalista, jonka kapellimestari viime vuonna
oli soittanut yhdistyksessä.

»Se oli ihanaa musikaalista nautintoa», sanoi hän.

Joán kumartui hiukan eteenpäin ja sanoi:

»Sen minä soitan tänä iltana, rouva.»

Gerda oli painanut päänsä:

»Soitatteko sen?»

»Soitan», sanoi Joán, eikä Gerda tietänyt, miksi Joán nauroi ja
näpäytti sormiaan. »Sen minä soitan.»

»Ylimääräisestikö?»

»Niin, Gerda-neiti, ylimääräisesti.»

Lääkärinrouva sanoi:

»Niin, se on riemun musiikkia.»

»Taikka odotuksen», sanoi rouva Jespersen.

Mutta Joán ei ymmärtänyt sanaa, ja Gerda neidin täytyi se tulkita.

»Sanokaa se uudelleen», pyysi Joán.

»Odotuksen», kertasi Gerda-neiti hitaasti.

»Odotuksen», toisti jälleen Joán.

Mutta sitten hänen äänensävynsä vaihtui.

»Voi, minä puhun niin huonosti», sanoi hän.

»Te puhutte erinomaisesti», vastasi rouva Jespersen, ja
kansanopistonjohtaja, joka aina oli tarpeettoman monisanainen, lisäsi:

»Minusta tuntuu päinvastoin, että on ihailtava, kuinka kauniisti te
olette säilyttänyt äidinkielenne.»

Joán sanoi katsoen eteensä:

»Äiti kai puhui sitä kauniisti, olen tullut ajatelleeksi sitä tänään.
Mutta minä osaan puhua vain aivan ulkopuolisista asioista...»

»Ulkopuolisista asioista», sanoi rouva Jespersen ja nauroi.

»Niin», jatkoi Joán loisella äänensävyllä, »minä en osaa sanoa
sellaista mitä ajattelen».

Gerda virkkoi — ja sanat tulivat hiukan äkisti —:

»Minä ymmärrän niin hyvin» (ja äkkiä hän painoi päänsä lautasen yli)
»mitä... mitä te sanotte...»

Mutta rouva Jespersen taukosi syömästä ja sanoi:

»Oi, voiko kukaan milloinkaan sanoa mitä ajattelee? Minä en ainakaan
koskaan ole voinut sanoa miehelleni, kuinka paljon hänestä pidän.»

»No niin», sanoi tupakkakauppias Larsen, »me naimattomat, pikku Gerda,
emme ymmärrä sitä rakkautta».

Mutta tohtorinrouva, joka jätti musiikkikeskustelun ja kandidaatin,
sanoi hymyillen:

»Te, herra Larsen, ette sentään koskaan muusta puhu.»

»Vain totiveden ääressä, pikku rouva... Mutta mitäpä meillä miesväellä
olisi muutakaan puhumista — vai kuinka, Laarentzen —, ja naisväki on
jumaliste mielellään ovenraossa kuuntelemassa.»

Gerdan silmät hakivat isää. Mutta Johansen hoiteli, katsomatta
tyttäreensä, pöydänpäässä tottuneesti ja varmasti isännyyttään, aivan
kuin konttorityötä pulpettinsa takana.

Kansanopistonjohtaja oli ryhtynyt keskustelemaan noiden kahden
mustakauluksisen miehen kanssa jostakin karkoituksesta, mutta
kelloseppä kohotti lasinsa — sillä hänen läheisyydessään oli alettu
puhua musiikista, jota hän ei ymmärtänyt — ja sanoi:

»No, terve tuloa siis, herra konsertinantaja...»

»Niin, Larsen», keskeytti Johansen ja kohotti päänsä.

»Ei», jatkoi kelloseppä, »sinun ei tarvitse pelätä, Johansen... en aio
pitää puhetta. Sillä sen on Gerda kieltänyt.»

Rouva Jespersen alkoi nauraa, mutta Gerda istui nieleskellen,
veripunaisena kasvoiltaan.

»Niin, hän on kieltänyt», sanoi kelloseppä.

»Mutta tahdoin vain sanoa» — jatkoi Larsen — »tervetuloa,
konsertinantaja. Te olette tullut köyhään maahan... mutta pieneen kelpo
maahan, jossa sydän on hyvä ja jossa päätäkään ei mikään vaivaa. Ja
me olemme tyytyväisiä oloomme ja suomme muillekin hyvää. Maljanne,
konsertinantaja.»

He kohottivat kaikki lasinsa, ja samassa eräs iso pää yht'äkkiä
kurkottautui esiin pöydän toiselta puolen, ja ääni, joka oli hiukan
kurnuttava, sanoi Joánille:

»Terve tuloa Euroopasta, kreivi Ujházy.»

»Kuka hän on?» sanoi Joán hätkähtäen. Ääni oli lausunut Ujházyn aivan
virheettömästi.

»Mefisto», sanoi rouva Jespersen.

Mutta Joán sanoi puoliääneen —ja hänen silmänsä ilkamoivat:

»Gerda-neiti, miksi herra Larsen ei saanut puhua?»

Gerda-neiti painoi kättään pöydän reunaan.

»Voi, se nyt ei ollut ollenkaan totta», sanoi hän, »Larsen on niin,
kiltti... mutta tänään...»

Hän pysähtyi, mutta Joán, arvaten Gerdan ajatukset, sanoi:

»Mutta minunhan mielestäni täällä on niin ihanaa.»

»Todellako?» Gerdan kasvoille levisi niin valoisa hymy, että Joánista
tuntui, kuin hän ei olisi koskaan ennen nähnyt hänen hymyilevän — koko
päivänä.

Ja vähän ajan kuluttua Joán lisäsi:

»Juuri täällähän on Tanska, sen ymmärrän.»

Hänen silmänsä suuntautuivat äkkiä toisaanne ja kohtasivat
kaupanhoitajan katseen.

»Mikä kaupanhoitajanne nimi olikaan?»

»Hänen nimensä on Petersen», sanoi Gerda niinkuin ihminen, jonka
ajatukset ovat harhailleet kaukana.

»Hänellä on niin terävä katse», sanoi Joán, ja rouva Jespersen lisäsi:

»Ja hiljainen tahto.»

Mutta Gerda-neiti ei vastannut... hän istui pää painuksissa. Mutta
palaten yhtäkkiä kielikysymykseen Joán lausui:

»Mitä merkitsee sana 'suloinen'?»

Hän oli kohdistanut kysymyksensä rouva Jespersenille, joka jälleen
alkoi nauraa.

»Suloinen?» sanoi hän. »Hyväinen aika, kuinka tulitte ajatelleeksi
sitä? Suloinen?» jatkoi hän... se on kai kaunis, vai mitä sinä sanot,
Gerda?»

Myöskin Joán käänsi katseensa Gerda-neitiin, tai ehkäpä hän olikin
katsonut kaiken aikaa häneen. Mutta Gerda ei sanonut muuta kuin (ja oli
kuin hänen silmänsä äkkiä olisivat seuranneet vain suurta, vihreillä
herneillä täytettyä vatia, joka huojui hiukan merkillisesti kellosepän
käsissä):

»En tiedä» — ja hän oli vaiti tuokion verran — »niin, eiköhän se ole
'kaunis'».

»Ei, ei 'kaunis'», sanoi Joán siirtämättä katsettaan, »se merkitsee
jotakin enempää».

»Mutta sen tietää kansanopistonjohtaja», sanoi rouva Jespersen ja
kysyi. Kansanopistonjohtaja sanoi, että sanaa oikeastaan on vaikea
kääntää...

Samassa rouva Laarentzen yhtyi keskusteluun. Hän sanoi, että »suloinen»
merkitsi samaa kuin »sievä».

»Mutta mistä te oikeastaan johduitte siihen?» kysyi rouva Jespersen
nauraen.

»Eräästä laulusta», sanoi Joán kääntämättä katsettaan.

»Ei se ole 'sievä'», sanoi kandidaatti, jonka silmät hipaisivat rouva
Raabelin poskea, »'sievä' ei riitä. Paremminkin 'viehkeä'.»

»Tunnen niin monta vanhaa laulua», sanoi Joán, »joita äitini lauloi —
ja Ane».

Yht'äkkiä Gerda hymyili:

»Josse», sanoi hän ja aikoi kohottaa katseensa, mutta ei
kohottanutkaan, »miten sievältä se kuuluu...»

Kansanopistonjohtaja esitti niin monta säettä, joissa 'sulo'-sana
esiintyi, että ne aivan kuin kietoivat koko seuran, kunnes yht'äkkiä
vinoharteinen mies pisti esiin' päänsä ja sanoi:

»Ranskankielessä, kreivi Ujházy, on aivan vastaava sana: _C’est
charmant_.»

Oli kuin tuo ranskalainen sana olisi vain odottanut Joánia.

»_Oui, monsieur_», sanoi hän ja hymyili jälleen: _La charmante —
charmante, C'est ça_.

Mutta kelloseppä, joka ei ollut niin kielitaitoinen, kohotti lasinsa:

»Mitä te arvelette, Petersen? — Puhu sinä, Laarentzen», sanoi hän,
»tässä alkaa vähän kihota päähän».

»Puhu sinäkin, kaksoisveli, ja sinä, tohtori Knaabel...»

»Niin», jatkoi hän kääntyen Joániin puoleen, »täällä me olemme veljiä
kaikki, konsertinantaja, kuin samaa perhettä. Sillä mehän olemme
nähneet, useimmat meistä, tämän paikkakunnan aivan autiomaana.»

»Täällä ei jumaliste ollut paljoakaan yhdeksäntoista vuotta sitten —
vai kuinka, Johanson, ei paljon muuta kuin sinun puotipahasesi, ja
pieni se oli. — Mutta me olemmekin tehneet työtä olan takaa. Maljanne,
rouva Laarentzen...»

»Niin», sanoi herra Laarentzen, »miten vanha kutomo oikeastaan on?»

»Viisitoista vuotta, vai kuinka, Laarentzen?» sanoi rouva.

»Niin», sanoi tupakkakauppias, »sen perustamisesta on nyt viisitoista
vuotta — sillä se tapahtui samana vuonna, jolloin vaimosi kuoli,
Johansen... mutta silloin täällä oli vain yhdeksän rakennusta,
lukuunottamatta majataloa ja meijeriä...»

»Kuoliko äitinne niin varhain?» sanoi Joán.

»Kuoli, niin varhain.»

»Kun olitte seitsemänvuotias?»

»Niin, vain seitsemänvuotias.»

»Mutta jumaliste, sitten kun oli päästy vauhtiin — rakennuksia syntyi
kuin ne olisivat hujahtaneet maasta... ei, kaupanhoitaja, te ette voi
sitä muistaa, sillä tehän olette vain uusi tulokas näillä mailla...»

Tohtori sanoi olleensa täällä yhdeksän vuotta, mutta silloin oli jo
ollut yksi katu...

»Kansanopisto oli siis täällä aikaisemmin», sanoi rouva Raabel
taivuttaen käsinmaalattua viuhkaansa johtajaan päin.

»Niin, olihan opisto täällä jo olemassa», sanoi johtaja, »nykyisellä
paikallaan, Söndenaassa».

»Kuinka kauan on kaupanhoitaja ollut täällä?» kysyi Joán.

»Kaksi vuotta, muistaakseni», sanoi Gerda.

»Niin», sanoi kelloseppä, »katu täällä kyllä oli» — ja hän nauroi —
»mutta muistatko, Laarentzen, miltä se näytti?»

Kaikki nauroivat ajatellessaan katua.

»Kauhea se oli», sanoi Laarentzen.

»Kauhea se on vieläkin», sanoi Johansen pöydän päästä.

»On kuin onkin, jumaliste», sanoi tupakkakauppias, »ja sinä tässä olet
kunnanvaltuuston esimies».

Kaikki puhuivat — taloista, joita oli rakennettu, tonteista, joita oli
laajennettu, ja ihmisistä joita tänne oli muuttanut.

»Niin», sanoi rouva Laarentzen Joánille, »meillä oli alussa vain
seitsemän työmiestä».

»Ja nyt on kaikkiaan puolitoista sataa», sanoi hänen miehensä.

Ja puhe jatkui — kuitenkin tyynesti — apteekista ja puhelinkeskuksesta
ja teknillisestä koulusta.

»No, kylläpäs nyt juttu käy», sanoi tupakkakauppias hykerrellen käsiään.

»Hautuumaa sen sijaan on ihana», sanoi kelloseppä, »mutta kun
sitä ruvettiin laittamaan, niin minäpä käytin puheenvuoroa
kunnanvaltuustossa...»

»Niin käytit», sanoi Johansen ja kohotti katseensa, »sinähän vasta
käytit».

»Mutta teknillinen koulu on meidän valitimme», sanoi tupakkakauppias,
»maljanne, kaupanhoitaja. Tehän istutte vallan tuppisuuna.»

Ja puhelu jatkui. Mutta rouva Jespersen kääntyi Joániin päin:

»Voi, mutta ihanaa on ollut — me muutimme tänne vastanaineina — elää
täällä silloin, kun vasarat kalkkoivat ja kun muurattiin ja kaivettiin
perustuksia ja rakennettiin. Herättiin aamulla ja nähtiin kattojen
kohoavan... tiilikivi tiilikiven vieressä, punaisina riveinä. Ja
joka ikinen aamu, kun avasi ikkunan, kuului muurauslastan laulu...
Tiedättekö, minusta ei mikään maailmassa ole niin ihanaa kuin
muurauslastan pieni kilkatus... se on minusta, ja eikö teistäkin,
ikäänkuin luomisen riemulaulu...»

Hän oli vaiti tuokion verran, ja hänen äänensä sävy oli muuttunut.

»Henrik... mieheni... ja minä olemme usein aamuisin seisoneet
päätyikkunassamme... se on ihana, vaikkakin se on pohjoiseen päin... ja
katselleet, kuinka työmiehet siellä alhaalla naulasivat, muurasivat ja
Jakoivat auringon paisteessa. Ja kaukana kanervakankaan keskellä näkyi
valoisia, viheriäisiä läikkiä... se oli kaikkein kauneinta.»

»Niin», jatkoi hän, »siunattua se on ollut, kaikesta huolimatta».

»Kaikesta huolimatta?» kysyi Joán.

Rouva Jespersenin kasvot olivat muuttuneet.

»Niin, kaikesta huolimatta», toisti hän.

Mutta äkkiä papinrouva alkoi jälleen nauraa.

»Mutta kaikkea tätä ette tietysti te saata tuntea», sanoi hän.

»Saatanpa kyllä», sanoi Joán hiljaisella äänellä. »Saatan tuntea sen.»
Ja hän lisäsi: »Onhan tämä äitini isänmaata.»

»Ei, mutta _minun_ suurin iloni on se», sanoi kelloseppä, ja hän puhui
harvakseen ja työnsi tuolinsa hiukan etäämmälle pöydästä, sillä nyt
hän oli melkein kylläinen, »_minun_ suurin iloni on se, kun vaunut
vyöryvät pitkin katuja... Silloin minun täytyy jumaliste päästä ovelle,
kun ne ajavat katuja ja kääntyvät porteista sisään — — sitä tietä
niiden on mentävä... Mutta silloin, kun ne ensimmäistä kertaa saapuivat
Höjerupista ja Holdingista... kun minä näin nuo kuudettoista vaunut,
sillä kuusitoista niitä oli, Johansen, jotka ajoivat pihaasi — — —
silloin minulla jumaliste oli kyynelet silmissä.»

»Kyynelet silmissä oli kai kreivilläkin», kuiskasi tohtori Ussingille.

Muutamat nauroivat.

Mutta kelloseppä painoi käsiään paksuja polviansa vastaan.

»Niin, mutta minulla oli kyynelet silmissä», sanoi hän.

»Maljasi, filosofi», sanoi hän vinoselkäiselle miehelle.

»Mutta tehän tunnette Höjerupin kreivin», sanoi rouva Jespersen ja
kääntyi Joániin päin.

»Mistä sen tiedätte?» sanoi Joán ja nauroi.

»Hänhän on käynyt luonanne. Onhan puhelin toki olemassa», sanoi rouva
Jespersen, »ja ihmiset tietävät, mihin sitä on käytettävä...»

Vieraat puhelivat äänekkäämmin kunnanvaltuustosta ja pankista ja
säästökassoista. Niitä oli paikkakunnalla nykyään kolme.

Mutta Joán sanoi hiljaa, kumartuen Gerda-neidin puoleen:

»Ja keskellä kaikkea tätä te olette elänyt?»

»Niin olen.»

»Elänyt elämänne», sanoi Joán.

Mutta rouva Jespersen, joka oli kuullut, sanoi:

»Voi ei, Gerda on sekä elänyt siinä että ollut elämättä. Minusta sinä
olet mukana ja olet olematta. Jokin osa sinua, Gerda, kulkee aina
syrjästäkatsojana...»

»En tiedä», sanoi Gerda, »minkä ihminen näkee, se ei minusta koskaan
ole niin merkillistä...»

»Kuin mikä?» nauroi rouva Jespersen.

»Kuin mitä hän voi kuvitella», sanoi Gerda.

»Se on totta», sanoi Joán.

»No niin, pienokainen, se voi olla totta se, tässä maailmassa on kai
vain yksi ihme», sanoi rouva Jespersen.

»Ja mikä se on?» kysyi Joán ja hymyili.

»Se, että kaksi ihmistä pitää toisistaan», sanoi rouva Jespersen ja
tyhjensi äkkiä punaviinilasinsa, ikäänkuin olisi juonut jonkun maljan.

»Istuisitte nyt, neiti Johansen», sanoi hän sitten kääntyen tädin
puoleen, joka lakkaamatta hääriskeli — aivan kuin hänessä olisi ollut
perintönä levottomuus niiltä ajoilta, jolloin naiset eivät istuneet
mukana pöydässä.

»Te olette elämänfilosofi, rouva Jespersen», sanoi Joán.

Papinrouva vastasi:

»Niillä, jotka istuvat hiljaa — eikö totta? — on aikaa elää.»

»Se on totta», sanoi Joán.

»Henrik sanoo aina», lisäsi rouva Jespersen jatkaen syöntiään, »että
ne, jotka aina hyörivät ja pyörivät, kadottavat lopulta todellisen
onnensa».

»Ja oman itsensä», lisäsi hän, suu ruokaa täynnä.

»Mitä te sanotte, Gerda-neiti?» kysyi Joán.

Mutta rouva Jespersen nauroi:

»Voi, Gerda ei hyöri... hän vain haluaisi hyöriä... Aivan niinkuin
silloin, kun hänen pitää olla mukana näytelmäkappaleessa, yhdistyksen
iltamissa. Hänellä on ollut kolme osaa...»

»Ole nyt jo vaiti», sanoi Gerda.

»Joita hän itse pyysi», jatkoi rouva Jespersen, »eikä hän ole näytellyt
yhtään niistä».

»Mutta kuinka niin?» kysyi Joán.

»Niin», sanoi Gerda, »kun harjoitusten piti olla... en minä sentään
uskaltanutkaan...»

»Niin», sanoi rouva Jespersen, »sellainen on hänen luonteensa... ja sen
vuoksi hän ei koskaan joudu naimisiinkaan...»

»Eikö?» sanoi Joán, ja tuo hiljainen sana pääsi miltei vaistomaisesti
hänen huuliltaan.

He puhuivat vielä, uudesta voimistelulaitoksesta, jossa oli ollut
näytös, ja maanviljelyskoulun koeviljelyksistä, ja sitten taas
kutomosta — kunnes rouva Laarentzen sanoi:

»Mutta me ystävät tiedämme, mistä siemen ja itu on saatu.»

Ja yht'aikaa alkoivat kaikki puhua kansanopistosta, ja keskustelu
kohdistui johtajaan, joka ehkä hiljaisuudessa olikin odottanut
aikaansa, mutta joka nyt vain sanoi, nyökäyttäen päätään leveän ja
valkean paidanrintamuksensa yli:

»Niin, tuskinpa kreivi tuntee opistoamme.»

Mutta Joán sanoi, että kansanopisto oli tunnettu kautta Euroopan.

»Ehkä voitaneen sanoa kautta maailman», sanoi johtaja. »Niin, jumalan
kiitos, meillä on paljon ystäviä, ja suurin ilomme on nähdä heidän
jatkavan työtämme.»

Ja hän puhui sorretusta Suomesta, jossa meillä oli paljon oppilaita.

»Niin, aina satujen Islantia myöten he tekevät ilolla työtä», sanoi hän.

Hän puhui hyvin rauhallisesti (mutta kaikki olivat kuitenkin vaiti)
ja kertoi Joánille (ehkä hiukan hymyillen, kuten se, joka kertoo
jotakin sellaiselle, joka ei ollenkaan tunne asiaa), että — varsinkin
kesäkursseillemme, joilla kävi vuoroin poikia vuoroin tyttöjä, saapui
osanottajia Hollannista ja Englannistakin.

»Kymmenen vuotta sitten saapui eräs intialainen.»

»Niin», sanoi johtaja ja hymyili entiseen tapaansa, »hän oli kuullut
meistä Intiassakin».

»Intialaiset», sanoi Joán, »kuulevat enemmän kuin luullaankaan. Minulla
on ollut eräs intialainen ystävä.»

»Onko?» sanoi Gerda, joka oli kääntänyt päätään.

»On... hän oli koulutoverini Parisissa.» Gerda istui tuokion.

»Kuinka monissa paikoissa te olettekaan elänyt», sanoi hän.

»Niin», jatkoi johtaja esitystään, samalla kuin kaikki olivat vaiti,
vaikka he ehkä olivat kuulleet kaiken ennenkin, »oli merkillistä nähdä,
kuinka tarkasti hän tahtoi tietää ja miten hyvin hän ymmärsi... Vieraat
kielethän eivät ole meidän vahva puolemme... mutta toimeen tultiin, ja
se ilahdutti meitä... Hän osoitti harrastusta vieläpä kudonnaisiammekin
kohtaan.»

»Kudonnaisia?» sanoi Joán. »Mitä se on?»

Hän oli kysynyt Gerdalta. Mutta rouva Jespersen vastasi:

»Kudonnaiset, ne ovat eräs laji kotiteollisuutta.»

»Miten paljon he saavatkaan täällä oppia», sanoi Joán.

»Niin», sanoi johtaja ja taivutti päätään, »me tahtoisimme vaikuttaa
niin laajalti kuin suinkin — isänmaan hyväksi voidaan kylvää niin
monella tavalla. Mutta kaikkein tärkeintä on avata sydämet.»

Rouva Raabel kysyi johtajalta jotakin kutomakoulusta, ja johtaja
vastasi laveasti ja rauhallisesti, kunnes hän lopuksi sanoi:

»Mutta kutomakoulu on vielä vain polku, pienoinen polku. Nuorille
tytöille tuottaa kutominen hyötyä. He kutovat pukunsa, he kutovat
morsiuskapionsa — he kutovat koko kotinsa. Kangaspuut voivat rakentaa
uudelleen kotilieden.»

Joán oli ajatuksissaan nojannut päätään käteensä, mutta hätkähti
yht'äkkiä; kaupanhoitaja sanoi kuiskaamalla, mutta terävästi pöydän
toiselta puolen:

»Neiti, isänne.»

»Niin», sanoi Gerda-neiti säpsähtäen ja katsahti isäänsä, joka antoi
hänelle merkin silmillään.

»Voi, minähän unohdan vieraani», kuiskasi Gerda.

»Niin teetkin», sanoi rouva Jespersen, »eikä sitä juuri satu».

»Ei», sanoi Gerda vallan hämmentyneenä..

Mutta Joán sanoi, samalla kuin johtaja jälleen oli ruvennut puhumaan:

»Kaupanhoitaja pitää teitä silmällä, Gerda-neiti.»

»Oh... ei.»

»Pitää kyllä. — Onko hän miellyttävä?» kysyi Joán.

»Hän on kunnon mies», sanoi Gerda katse lautaseen luotuna.

Ja äkkiä, innostuneena, hän lisäsi:

»Voi, tahtoisin niin kernaasti, että hänestä tulisi isäni
liikekumppani.»

»Minkä tähden?»

»Silloin isä voisi hiukan vapautua — — — ja me voisimme olla joskus
poissa, ja matkustaa...»

»Ja nähdä vuoret», sanoi Joán.

»Niin», sanoi Gerda ja hymyili. »Ja Unkarin.»

»Ja Oopperan porraskäytävän», nauroi Joán.

Gerda katsahti häneen ja ymmärsi.

»Vejlessä käydessäni saan ostaa niitä kirjakaupasta.»

Toiset puhuivat vielä kutomakoulusta. Mutta johtaja sanoi — viitaten
kädellään herra ja rouva Laarentzeniin:

»Mutta tässäkin suhteessa kuljemme käsityksin ystäviemme kutomolaisten
kanssa.»

Ja hän puhui kutomon piirustussaleista ja niistä taiteellisista
kyvyistä, joita tehtailija Laarentzen käytti sommittelemaan mailojaan —
samalla kuin Raabel hymyillen kysyi parin tehtaantytön terveydentilaa
ja Laarentzen vastasi... puhumalla parista uudesta työläisasumuksesta.

»Ja noita Vejlestä hankkimianne kuvia te sitten katselette», sanoi Joán.

»Niin, usein ennen hämärän tuloa.»

»Niin olen minäkin usein tehnyt», sanoi Joán, »kotona».

He olivat vaiti molemmat eivätkä sentään kuulleet muiden puheita.

»Onko talonne suuri?» kysyi Gerda katsoen eteensä.

»On, se on suuri.»

»Onko siinä torneja?» jatkoi Gerda samaan sävyyn.

»Ei, siinä ei ole torneja. Mutta oven edessä on neljä pilaria. Neljä
valkeata pilaria.»

Gerda nyökkäsi.

»Pilaria», sanoi hän, »pilarit ovat niin kauniita».

»Ja kun minä nyt tulen kotiin, olen aivan yksinäni siinä rakennuksessa.»

Gerda hymyili, hymyä, joka häipyi ja jäi vain kuin varjoksi kasvoille.

»Yksinänne Anen kanssa.»

»Niin, Anen kanssa.»

Rouva Jespersen, joka juuri otti hedelmähilloa ja alkoi iloisesti ahmia
sitä minkä ennätti, sanoi:

»Voi, Gerda, tämä on pitäjän ainoa ruokapaikka. Muualla on ravinto
enimmäkseen vain henkistä laatua.»

Ja hän lisäsi palaten äkkiä matkakeskusteluun, koska ei ollut kuullut
pöytätoverien viimeisiä sanoja:

»Niin, Gerda tahtoo mielellään matkustaa. Mutta kun äskettäin
matkustimme yöjunassa Fredericiaan, eksyi hän väen tungoksessa, ja kun
me jälleen löysimme hänet, vapisi hän pelosta. — Maljasi, tyttöseni»,
sanoi rouva Jespersen ja huuhtoi hedelmähillon alas.

Toiset jatkoivat puhettaan kutomosta, ja kelloseppä sanoi:

»Niin, Laarentzen, työläistesi pienokaisia on jumaliste hauska nähdä.
Minusta on aina hauska kulkea heidän asuntojensa ohi. — Eikö niin,
tohtori, sitä sairaskassaa on mukava hoitaa?» jatkoi hän. »Maljanne,
tohtori, teillä on piru vie hienot napit paidassanne...»

»Niin onkin», sanoi tohtori ja pullisti paidanrintaansa, jota koristi
kaksi isoa porsliininappia maalattuine lemmenkukkineen. »Ne ovat
Madamen käsialaa...»

»Niin», sanoi tupakkakauppias, »tepä olettekin taitava maalaamaan,
rouva Raabel. Mutta mitä kuvia saamme keväällä Taideyhdistykseen?»

Rouva Raabel ei vielä tietänyt. Mutta hän toivoi voivansa hankkia
jotakin »nuorta taidetta».

Laarentzen sanoi, että vähitellen tultaisiin ehkä niin pitkälle, että
työläiset pääsisivät maalle, parempaan ilmaan.

Rouva Jespersen kääntyi Joánin puoleen.

»Mitä te ajattelette?» sanoi hän, aivan kuin olisi tuupannut Joánia
selkään.

»Mitäkö ajattelen?» sanoi Joán. »Minä kuuntelen ja ajattelen kotia.»

»Ah», sanoi rouva Jespersen, »minä en tiedä Unkarista muuta kuin Mauri
Jókain ja czárdásin, jota näin tanssittavan Koldingin kesäteatterissa».

»Unkari ei ole minun kotimaani», sanoi Joán, »kotimaani on vain saari».

»Niin, sen te olette sanonut», sanoi Gerda ja katsahti Joániin.

»Saariko?» sanoi rouva Jespersen. »Mikä saari? Sehän on kuin tarua.»

»Niin», sanoi Joán ja puhui hiljemmin. »Kirottujen tarua.»

Gerda kertasi:

»Kirottujen?»

»On olemassa eräs serbialainen taru», sanoi Joán, ja hänen puoleksi
suljetut silmänsä katsoivat eteensä, »lumotusta saaresta, jossa ei
kukaan nainen voi elää, vaikka kaikki miehet siellä kaipaavat».

»Miksi he eivät hanki itselleen naisia?» sanoi rouva Jespersen nauraen.

»He eivät voi», sanoi Joán, »naisen täytyy tulla heidän luokseen. Mutta
seitsemän kuolemansyntiä vartioi heitä.»

»Mutta nainen tulee kuitenkin», sanoi rouva Jespersen.

»Niin», sanoi Joán, »jos nainen voi rakastaa sellaista miestä, joka on
mykkä ja sokea ja korvaten — silloin lumous on poissa».

»Kyllä nainen voi», sanoi papinrouva, äkkiä vakavana.

He olivat tuokion vaiti.

»Missä teidän saarenne on?» sanoi Gerda.

»Tonavassa», sanoi Joán, ja hänen äänensä sävy vaihtui. »Mutta sitä ei
näy kartalla.»

Ja hän kertoi, hitain lausein, missä se oli, eri maiden rajalla. Kertoi
linnasta ja viiniköynnöksiä kasvavasta kummusta, jossa vuokot kukkivat
keväisin, ja myllystä, joka oli ulommaisella niemellä. Ja onnettomista,
jotka olivat lain turvaa vailla ja etsivät tyyssijaa.

Joán jatkoi puhettaan, aivan kuin olisi puhunut itsekseen, taikka
niinkuin ei olisi tietänyt puhuvansa toiselle.

»Ja tuo saari on sukunne oma?» sanoi rouva Jespersen.

»On», sanoi Joán, »se on ollut meidän kuusisataa vuotta».

»Ja sinne isänne vei teidän äitinne — Vejlestä?»

»Niin.»

Rouva Jespersen istui vaiti tuokion. Sitten hän sanoi:

»Kuinka onnellisia voikaan kaksi ihmistä olla tuolla teidän
saarellanne!»

Kummastuneena, ikäänkuin olisi kuullut jotakin uutta, Joán Ujházy avasi
silmänsä ja lausui:

»Onnellisiako?»

Ja hetken kuluttua hän lisäsi:

»Aivan niin.»

Gerda ei ollut puhunut mitään. Mutta hänen silmäripsensä värähtelivät
kuin ihmisen, joka katselee valoon, tai kuin sen, joka on
purskahtamaisillaan itkuun.

Mutta mielialan vaihtuessa, nopeammin kuin koskaan ennen hänen
elämässään — ja tietämättä oikein kuinka ja miksi — Joán puhui jälleen
kodistaan, nopeammin ja lyhyemmin.

Kielistä, jotka sekaantuivat toisiinsa ja joita kukaan ei täysin
osannut, ainoatakaan, ja vihasta, joka leimahti ilmi, ja tappeluista
noiden kaikkien maanpakolaisten välillä. Kuinka mehu imettiin maasta,
joka ei ollut kenenkään isänmaa ja jota kaikki kirosivat.

»Huh», sanoi rouva Jespersen, »te säikytätte meitä saarellanne».

Mutta Joán, joka oli ollut hetkisen vaiti, sanoi:

»Mutta ettekö siis voi käsittää... nyt kun tunnen äitini isänmaan...»

»Voin kyllä», sanoi papinrouva.

Ja Joán, jonka äänen sävy jälleen vaihtui, sanoi hymyillen:

»Täällä ihmiset voisivat tulla onnellisiksi.»

»Se on totta», sanoi kansanopistonjohtaja, joka vain puolittain oli
kuunnellut, »tässä maassa voisivat kaikki olla onnellisia. — Mutta»,
jatkoi hän, »söndenaalaiset, ne ovat hyvinvointimme vartijoita».

Hän kumartui molempia mustakauluksisia miehiä ja pöydän päässä istuvia
naisia kohti, joiden kasvojen ilmeet pysyivät yhä samoina.

He olivat kaikki olleet vaiti silmänräpäyksen verran, kun tehtailija
Laarentzen alkoi puhua eräästä uudesta karkoitustapauksesta.
Mustakauluksiset miehet vastasivat hitaasti, omituisen yksikantaan,
aivan kuin olisivat lukeneet kirjasta.

Joán oli kumartunut eteenpäin, tarkastellen muuttuneita kasvoja pöydän
molemmin puolin.

»Keitä he ovat?» kysyi hän.

Ja Gerda-neiti sanoi, ja hänen äänessään oli toinen sävy:

»He ovat eteläjyllantilaisia.»

Rouva Jespersen lisäsi puoleksi kuiskaten:

»Sieltä on tullut monta. Mutta kai rajasantarmit kirjoittavat heidän
nimensä muistiin.»

Joán sanoi — eikä itse tietänyt, että hänen äänessään oli sama sointu
kuin toisilla:

»Äiti ja Ane puhuivat niin usein sodasta... hän oli silloin lapsi,
mutta hän muisti sen niin hyvin.»

Joán katseli jälleen eteläjyllantilaisten kasvoja.

»Kuinka he mahtavatkaan kaivata», sanoi hän.

»Kuinka niin?» sanoi rouva Jespersen.

»Niin», sanoi Joán (mutta rouva Jespersen ei voinut häntä ymmärtää),
»_onhan heidän isänmaansa olemassa_, ja he ovat vain siitä erotetut».

Aivan kuin tuo yksi ainoa sana olisi tunkeutunut hänen tietoisuuteensa,
sanoi Gerda kääntämättä päätään:

»Kaipasiko äitinne paljon?»

»Kaipasi», sanoi Joán, »paljon».

Ja he olivat molemmat vaiti, ja kansanopistonjohtaja sanoi kahteen
kertaan:

»Söndenaatakaan ei herra kreivi saa nähdä.»

Vasta johtajan toistaessa sanansa kuuli Joán ne ja sanoi hyvin
sointuvalla äänellä:

»Kyllä, herra johtaja, tullessani ensi kerralla.»

Gerda-neiti oli äkkiä kohottanut molemmat kätensä melkein kasvojensa
tasalle, samalla kuin rouva Jespersen puhkesi sanomaan:

»Voi, niin, teidän pitäisi tulla uudelleen — joskus kesällä. Silloin
täällä on niin kaunista.»

Ja johtaja sanoi:

»Niin, teidän pitäisi todella nähdä äitinne maa kesäaikaan.»

Kaikki tarttuivat kiinni tähän ajatukseen puhuen Joánille ja kutsuen
häntä luokseen; ainoastaan kauppias Johansen jatkoi keskusteluaan
karkoituksista molempien naisten kanssa, jotka istuivat aivan latteina
mustissa silkkipuseroissaan, niinkuin olisivat olleet miehiksi
kuivettuneita.

»Tulla teidän täytyy, jumaliste», huusi kelloseppä, »me olemme oikein
kilttejä teille».

»Ja tehtaalla on vierashuoneita», sanoi rouva Raabel ja kääntyi
mairitellen rouva Laarentzeniin päin.

»Niin, sydänkomeroita meillä on», sanoi rouva Laarentzen ja nyökäytti
vastaan.

Kaikki puhuivat kesästä ja huvimatkoista ja Skibelundin metsästä ja
»Modersmaalet'ista».

»Se laitos saatiin pystyyn oikeaan aikaan», sanoi kansanopistonjohtaja.

Mutta lääkäri sanoi:

»Ei, ei, myönnän, että siinä ei mikään auta: kesällä kalpaan kotiin
Skodsborgiin.»

Ja kelloseppä Larsen sanoi:

»Niin, kyllä minäkin joskus otan vapaapäivän ja lähden katsomaan
Dyrehavenia. Siellä on sievää aamupäivin, kun metsäkauriit ovat
laitumella.»

Mutta tupakkakauppias sanoi toiselle eteläjyllantilaiselle:

»Minun mielestäni Christiansfeldtissä on hemmetin kaunista.»

He puhuivat kaikki Dyrehavenista ja Eremitagesta ja kesäpaikoista.
Rouva Raabelhan oli viettänyt elämänsä valoisimmat päivät enonsa
valtioneuvoksen luona Springforbi’ssa, jossa koko talo oli musiikkia
täynnä.

Mutta rouva Jespersen, joka itse kuitenkin oli Kööpenhaminasta,
puolusti Jyllantia:

»Ei, ei, minä pidän Jyllannin puolta. En tiedä... mutta Jyllanti on
niin suuri. Se kuuluu muuhun maailmaan... ja silmä kantaa niin kauas,
aina kanervanummille saakka.»

»Ei, maailmassa ei ole mitään ihanampaa», sanoi hän, »kuin seisoa
'Vuorella' auringon laskiessa».

Joán oli hymyillyt.

»Entä te», sanoi hän ja kääntyi Gerdan puoleen, »missä teidän
mielestänne on ihaninta kesällä?»

»Minun mielestäni», sanoi Gerda (eikä hän ehkä ollut kuullut suuria
siitä mitä puhuttiin)... »minun mielestäni... niin... on kauneinta, kun
sumupilvet häilyvät soiden yllä».

Hän oli tuokion vaiti.

»Sillä silloin ajattelee niin paljon... taikka ei ajattele yhtään
mitään.»

Joán oli nyökäyttänyt päätään.

»Mutta kauneinta on kuitenkin Munkebjergin luona», sanoi hän.

»Niin on», sanoi Gerda ja koetti nauraa, »siellä on kauneinta».

Yht'äkkiä oli kuin keskustelu olisi ehtynyt, ja kuultiin, kuinka
rouva Raabel, joka puhui kandidaatin kanssa, yhä vielä puhui
»Springforbi'sta», samalla kuin kelloseppä kohotti lasinsa:

»No niin», sanoi hän, ja koko hänen pallomaisen pyöreä päänsä hikosi,
»eräs malja meidän on kuitenkin juotava. Karen Postia emme jumaliste
saa unohtaa. Kunnia hänelle!»

»Niin», sanoi veli, »kunnia hänelle».

Molemmat veljet joivat, ja toiset seurasivat esimerkkiä, joten
huoneessa tuokion ajan oli äänetöntä.

»Niin», sanoi tupakkakauppias, »sitkeä hän oli, ja uskollinen».

»Hänen luokseen sitä mentiin, kun oli tiukat paikat», sanoi kelloseppä
ja nyökkäsi Gerdalle.

»Niin», sanoi Gerda hiljaa.

»Kuka on Karen Post?» kysyi Joán ja kääntyi häneen.

»Sehän on äidinäidin-äiti.»

»Niin», sanoi kelloseppä, »muistan hänet varsin hyvin. Oli viimeinen
ilta, jolloin hän oli jalkeilla. Minä tulin sisään puotiin, ja
hän seisoi siellä; hän oli juuri laskenut kassan ja sytyttänyt
talikynttilänsä... hänhän tahtoi aina panna levolle talikynttilänsä
valossa.»

Hänen äänensävynsä vaihtui:

»'No, Karen Post, te olette yhä pystyssä', sanoin minä, 'ette vain
hellitä', sanoin minä... 'En, Jörgen Larsen', sanoi hän, 'jaloillaan
sitä on pysyttävä kunnes kaatuu', sanoi hän ja oli yhtä varma
kasvoiltaan. — Ja sitten hän nousi yläkertaan... kynttilänpätkä
kädessään... Ja aamulla hän oli kuollut. Se oli jumaliste kaunein
kuolema, mistä olen kuullut. Ja hän se on, jumaliste, joka tämän
kauppapuodin on pystyttänyt», lopetti kelloseppä.

Äänettömyyttä kesti. Tohtori vain sanoi pari sanaa — ja silloin
kauppias Johansen nousi.

»Niin, sitten kai saamme lopettaa», sanoi hän.

Mutta noustessaan pöydästä Gerda katsahti Joániin ja sanoi — ja oli
kuin hän koko ajan olisi ajatellut vain sitä —:

»Kuinka ihanaa mahtaakaan olla omistaa teidän saarenne!»

»Omistaa...?»

Gerda hymyili:

»Siellähän täytyy voida tehdä kaikki onnellisiksi.»

»Onnellisiksi?»

Joán oli kumartunut, ja näytti kuin pöydän kaikki valot olisivat
säteilleet hänen kasvoillaan.




3.


»Kiitos ruoasta», sanoi rouva Jespersen ovessa ja hymyili Joánille.

»Kiitos ruoasta», kertasi Joán eikä nähnyt hänen kättään.

Jokainen huusi kiitoksensa ruoasta, ja he puristivat toistensa käsiä.

»Terveydeksenne», kreivi», sanoi kelloseppä.

»Terveydeksenne», sanoi Joán eikä itse sitä kuullut.

»Niin, tämähän on maan tapa», sanoi rouva Raabel, joka soittokäsineen
oli tunkeutunut Joánin luo.

»Terveydeksenne», sanoi Joán, ja hänen silmissään viipyi yhä sama
kimmel.

Rouva Raabel oli jo alkanut puhua niinkuin ainakin ihminen,
joka vihdoinkin pääsee vauhtiin, puhua kunniasta, joka tapahtui
näin pienelle paikkakunnalle, ja ilosta, että saataisiin kuulla
Mendelssohnia:

»Onnen sävelmiä, sanoi kapellimuusikko Green.»

Joán purskahti nauramaan, ylimielisesti, melkein hävyttömästi, kuin
kaksikymmenvuotias.

»Onko hän koskaan ollut onnellinen?» sanoi hän, molemmat peukalot
liivin kainaloaukoissa.

Rouva Raabel alkoi hänkin nauraa, ehkä hieman hämillään, samalla kuin
kelloseppä, joka oli kuullut Joánin nauravan, tuli hänen luokseen.

»Terveydeksenne, konsertinantaja», sanoi hän ottaen kouriinsa Joánin
molemmat kädet, »te olette, jumal’auta, mainio ihminen».

»Niin tekin», sanoi Joán pitäen omissaan kellosepän hikisiä käsiä.

»Sen päälle on juotava», sanoi kelloseppä.

»Olkoon menneeksi, mutta minun on soitettava, herra Larsen», sanoi Joán
muistaen vieraita nimiä niinkuin ihminen, jonka aivot samalla kertaa
voivat muistaa tuhansittain asioita.

»Me vain maistelemme», sanoi Larsen ja kaatoi pariin pieneen lasiin.
»Tämä on Johansenin parasta lajia; täällä sitä ollaan jumaliste itse
lähteillä.»

»Maljanne, konsertinantaja... hei, kaupanhoitaja, te saatatte olla
todistajana... vai niin, hän ei kuule. Maljanne siis, konsertinantaja.»

»Maljanne, herra Larsen.»

Herra Larsen joi pohjaan. Ylt'ympäri puhuttiin ja juotiin ja
naurettiin. Tohtori, joka oli tuhattaituri, teki temppuja parilla
likööripullolla.

»Älkää pudottako, älkää pudottako», sanoi Gerda, jonka kasvot loistivat.

Sikarit oli sytytetty, ja nyt leijaili jo savu huoneessa kuin kevyt
harso.

»Älkää pudottako, älkää pudottako.»

Toinen kaksoisista löi takaapäin Joánia olalle.

»Niin, konsertinantaja, täällä sitä oppii olemaan iloinen.»

»Niin», sanoi Joán ja nauroi jälleen, aivan kuin hänellä alituiseen
olisi ollut tarve nauraa.

»Siinä olette oikeassa, Larsen», huusi tohtori, joka huiskautti pullon
menemään kainalonsa alta ja otti kiinni sen olkapäänsä kohdalta. »Se
johtuu siitä, että meillä on hyvä omatunto.»

Joán oli kääntänyt kasvonsa Gerdaan päin.

»Älkää pudottako», huudahti hänkin, vaistomaisesti.

Ja hän ja Gerda-neiti purskahtivat nauruun — samalla kertaa,
katsellessaan likööripulloa, joka alituiseen oli lennossa. Silloin
yhtäkkiä joku kosketti Joánin käsivartta, ja rouva Jespersen sanoi,
esitellessään erään hoikan miehen, jolla oli parrattomat kasvot:

»Mieheni.»

»Te pääsitte sentään, herra pastori.»

»Niin, ehdin kuitenkin tänne», sanoi pappi, »tahdoin niin kernaasti
olla yhdessä vaimoni kanssa».

Ja rouvaan kääntyen hän sanoi:

»Tiedätkö, hänen lähtönsä oli niin hiljainen ja kaunis.»

Gerda tuli heidän luokseen.

»Teidän täytyy saada jotakin syödäksenne, herra pastori.»

»Hän on kuollut», sanoi rouva Jespersen.

»Onko?» sanoi Gerda — mutta sama hymyily säteili yhä hänen kasvoillaan.
»Voi, hän oli niin kiltti ja herttainen. Hän ajatteli aina muita.»

»Niin, hän rakasti ihmisiä», sanoi pappi.

»Voi hyvä Jumala, kun me oltiin siellä kahvilla» — ja rouva Jespersen
ihan naurahti — »ja hän oli istunut korokkeelleen ja alkanut puhua sitä
ainaistaan: 'Niin, Gerda-kulta on herttainen... pikku rouva Jespersen,
eikö hän olekin herttainen?... mutta meidän olisi saatava hänet
naimisiin'.»

»Ihan niinkuin Ane», sanoi Joán.

»Ane?» kysyi pappi.

»Niin, lapsuudenaikainen hoitajani.»

Ylt'ympäri puhuttiin ja naurettiin yhä. Kelloseppä kierteli salia ja
joi maljoja, pysähtyen lasi kädessä vuoroin jokaisen ryhmän luo.

»Tiedättekö, hän on mainio ihminen», sanoi hän ja nyökäytti päätään,
katsoen jokaista suoraan kasvoihin.

»Maljasi, Laarentzen.»

Ja kulki edemmä.

Hälinä kasvoi heidän ympärillään, ja rouva Jespersen kysyi Joánilta:

»Tahtooko Anekin naittaa teidät?»

Gerda oli astunut pari askelta, mutta pappi seisoi paikoillaan ja
Gerdakin pysähtyi.

»Voi», sanoi Joán, ja hänen ääneensä tuli siinä yleisessä sorinassa
aivan erikoinen kaiku, »aina kun minä tulen kotiin ja hän on minua
vastassa Orsówassa, katsoo hän minuun ja kurottaa ison kuuron korvansa
suutani päin, ja minä huudan — sillä tiedän mistä on kysymys —:
'Ei, pikku Ane'... 'Voi hyvä Jumala', sanoo silloin Ane, 'voi hyvä
Jumala'...»

»Ane rukka», sanoi rouva Jespersen.

»Niin, Ane rukka!»... ja Joán naurahti äkkiä, hiljaa.

Myöskin pappi nauroi, tietämättä miksi. Mutta Gerda sanoi tarttuen
hänen käteensä:

»Nyt pastorin pitää saada ruokaa...»

»Niin, minun on tullut nälkä», sanoi herra Jespersen. »Kuinka teidän
kätenne ovat kylmät!»

»Eiväthän.»

Mutta rouva Jespersen, joka Joánin kanssa seurasi heitä, sanoi:

»Gerda, sinun tulee aina kylmä ilosta.»

Kelloseppä-kaksoisveli oli ehtinyt edemmä. Hän seisoi Petersenin
edessä ja nyökkäsi tälle, katsoen häntä suoraan kasvoihin samalla
vakaumuksella:

»Maljanne, kaupanhoitaja. Mutta tiedättekö, hän on mainio ihminen.»

Rouva Jespersen ja Joán olivat pysähtyneet ruokasalin kynnykselle.
Pöydän kulmaan oli katettu papille. Kaiken tuli käydä nopeasti, ja
Gerda, joka seisoi vieressä, levitti voita leivälle, pastorin syödessä.

Grethe-täti tarjoili, hiljaisena ja luisevana, kaikkia lajeja samalla
kertaa.

»Kiitos, pikku neiti, kiitos, pikku neiti», sanoi pappi.

Joán nojasi ovenpieleen ja katseli aterioivaa pappia. Gerdan kädet
liikkuivat niin kodikkaan tottuneesti valkealla liinalla. Rouva
Jespersen kysyi mieheltään hautajaisista:

»Milloin ne pidetään?»

»Eiköhän maanantaina», sanoi pappi.

»Ei», sanoi rouva, »saatpa nähdä, että ne ovat sunnuntaina. Sillä
Koldingin sukulaiset voivat parhaiten tulla juuri sunnuntaina.»

»Kiitos, kiitos, pikku neiti», sanoi pappi tädille; kaikki vadit oli
tuotu uudelleen sisään.

»Rouva», sanoi Joán siirtämättä katsettaan, »kuinka elämä ja kuolema
ovatkaan hyviä ystäviä täällä».

Rouva Jespersenin kasvot kävivät äkkiä vakaviksi:

»Mutta eikö juuri se ole tarkoitus?»

»On», sanoi Joán, ja he olivat vaiti.

»Ei, ei, herra pastori, tätä lihaa teidän täytyy maistaa, se on
Koldingista.»

»Niin, Henrik» — ja rouva Jespersen nauroi jälleen — »ruokaa on
tuotettu kaikkialta...»

»Eihän...»

»Onpa niinkin, tyttöseni, sitä on tuotettu, ja voi miten sinä olet
pelännyt! Mutta minä sanoin» — hän kääntyi jälleen Joániin — »ellei
kreivi halua syödä, niin olkoon syömättä».

»Pelkäsittekö minua?»

»Pelkäsin», sanoi Gerda ja kuiskasi nopeasti: »ettekä te syönytkään
mitään».

»Mutta nyt minun on nälkä», sanoi Joán istuutuessaan tuolille.

»Onko se totta?» — ja Gerdan kasvot loistivat. »Tahdotteko voileipää?»

»Tahdon, kiitos.»

Gerda nauroi:

»Sepä oli hauskaa... ja minkälaisen?»

»Minkälaisen hyvänsä.»

He nauroivat molemmat, ja Gerda levitti voita leivälle — vuoroin
pastorille ja vuoroin Joánille.

»Nyt on Gerdan hauska», sanoi rouva Jespersen.

»Niin onkin», sanoi Gerda ojentaessaan veitsellä voileivän Joánille.

»Tämä on melkein yhtä hauskaa kuin keittiössä syöminen», nauroi rouva
Jespersen.

»Niin», sanoi Gerda ja lisäsi, kuin selvitykseksi, Joánille: »Minun
mielestäni on niin hauska syödä keittiössä.»

»Niin minustakin», sanoi Joán, »sillä sitä en saanut tehdä —lapsena.
Mutta minä juoksin aina ulos kokkien luo.»

»Kokkien?» kertasi Gerda, aivan kuin kokit olisivat olleet hyvin
merkillisiä.

»Niin, meillä oli kaksi», sanoi Joán syödessään.

»He olivat romaanialaisia.»

»Sanotaan että romaanialaiset ovat niin kauniita», lausui rouva
Jespersen. »Rakas neiti», jatkoi hän samassa, »minun tulee uudelleen
nälkä nähdessäni toisten syövän».

Ja käsivarsi ojossa alkoi rouva Jespersen sivellä voita leivälleen.

»Heidän kielensä on kuulemma melkein kuin latinaa», sanoi pappi, joka
puhui romaanialaisista.

»Niin, se on melkein kuin latinaa.»

»Kuinka monta kieltä te osaattekaan!» sanoi Gerda puhuen samassa
äänensävyssä, jota hän oli käyttänyt sanoessaan »kokkien».

»Monta enkä ainoatakaan.»

Rouva Jespersen, joka pani lihaviipaleen voileivälleen ja tomaatteja
lihaviipaleelle, sanoi:

»Te olette nyt jo edistynyt tanskankielessä.»

»Olenko?» sanoi Joán ja katseli hymyillen pöydän yli. »Nyt meidän
pitäisi sammuttaa kynttilät ja istua vain lampun valossa.»

»Niin», sanoi Gerda, »tehdään niin».

Ja hän ja Joán juoksivat pöydän ympäri ja sammuttivat kaikki kynttilät.

  Puh,
  puh,
  puh,

puhaltaen voimakkaasti jokaiseen liekkiin.

»Mutta mitähän isä ajattelee?» sanoi Gerda äkkiä ja pysähtyi
viimeisen-edellisen kynttilän eteen.

»Ja Petersen?» sanoi rouva Jespersen.

»He ajattelevat, että meillä on hauskaa», selitti Joán, joka jälleen
oli istuutunut pöydän ääreen.

»Niin», sanoi Gerda ja teki liikkeen huulillaan, aivan kuin olisi
puhaltanut saippuakuplan.

Oven kautta kuuluivat vieraitten äänet. Kaksoiset puhuivat yli muiden.

Joán katseli pöydän yli, missä lampun luoma valokehä loisti
damastitähtineen.

»Voi, nyt Anen pitäisi nähdä meidät!»

Yht'äkkiä työnnettiin tuoli Joánin viereen — ja kreivi Holstein, jonka
tuloa kukaan ei ollut kuullut, istahti sille niin että jysähti.

»Täälläpä sinun on hyvä olla», sanoi hän.

»Erik!»

»Hyvää iltaa, neiti. Hyvää iltaa, herra pastori» — ja rouva
Jespersenille hän nyökäytti päätään. »Niin, tulin tätä tietä. Salissa
oli puheensorina aivan liian paksua.»

»Kreivi on tervetullut», sanoi Gerda ja taivutti päätään.

Kreivi Holstein nauroi ja katseli yli vatien:

»Kas, tämähän näyttää hauskalta!»

»Tahdotko sinäkin syödä?» sanoi Joán nauraen.

»Tahdon, kiitos», sanoi Holstein, »jos vain tarjoat».

»Tarjoamme kyllä», sanoi Joán kääntäen tuolinsa ja avasi astiakaapin
ottaen sieltä lasin ja lautaset — ja toiset nauroivat.

»Haarukka myös», sanoi Gerda-neiti.

»Ja veitsi», sanoi Erik.

»Ne ovat tässä», sanoi Joán, joka oli löytänyt ne eräästä laatikosta.

Erik söi, ja rouva Jespersen jutteli. Joán istui ja katseli Erikiä:
hänen otteensa olivat entiset, ja syödessään hän vei vielä nytkin
ruoan kuin nykäyksittäin suuhunsa, mutta hänen sormensa olivat käyneet
kömpelömmiksi.

»Tiedätkö, Joán, tämä muistuttaa Micheliä, eikö totta...? kun me
livistimme täyshoitolasta ja söimme ravintolassa.»

»Kiitos», sanoi rouva Jespersen.

»Se oli parasta mitä tiesimme», sanoi kreivi Erik.

Ja hän kertoi ravintolan peräkamarista. »Muistatko, muistatko» — se
oli aivan Luxembourgin vieressä, ja sinne he kätkeytyivät, niin ettei
kukaan heitä löytäisi, ja söivät savustettua normandialaista silliä,
koska se tuoksui Tanskalle.

»Mutta enimmäkseen hän kulki itsekseen, uneksien», sanoi kreivi
Holstein ja katsahti Joánia, nyökäyttäen päätään hiukan tyytymättömästi
kuten poikana.

Gerda-neiti oli nojannut leukansa käteen, niin että hänen pienet
kohotetut kasvonsa olivat lampun valaisemat.

»Sinä elit aina, Joán, jollakin tavoin ulkopuolella meidän piiriämme.»

Gerda-neidin pitkät silmäripset olivat hitaasti painuneet alas.

»Mutta joka tapauksessa me pidimme hänestä, jumaliste. Maljasi, Joán.»

Kreivi Holstein joi, ja laskiessaan lasin kädestään hän sanoi:

»Kuulkaahan, neiti Johansen, jokohan reininviinini on tullut?»

Äkillinen punerrus lehahti Joánin kasvoille, mutta Gerda-neiti sanoi
vain, kääntäen päätään miltei huomaamattomasti:

»Petersen kai sen tietää, herra hovijahtimestari.»

Joán nauroi kuin poika — ilosta, jonka syytä hän itse tuskin ymmärsi.

»Mille sinä naurat?» kysyi Holstein, joka itse oli vallan hämillään.

»Sinulle.»

»Vai niin», sanoi Holstein (ja näytti isolta ja kiltiltä koiralta),
»siihen sinulla voi olla syytäkin».

Ja yhä vielä hämmennyksissään oman tahdittomuutensa vuoksi hän sanoi:

»Mutta hauskinta oli kuitenkin silloin, kun sinä soitit.»

»Niin», sanoi Joán, »ja sinä säestit minua niin mainiosti. Sinä olet
aina ymmärtänyt musiikkia, Erik.»

»Sen kai olen oppinut sinulla», sanoi Erik. Ja hänen sormensa alkoivat
soittaa pöydällä aivan kuin se olisi ollut piano.

»Kuinka se nyt taas olikaan, Hanan laulu...»

Joán hyräili sitä, ja Erik hyräili mukana, samalla kuin hän yhä
liikutteli sormiaan liinalla — siirtyen sävelmästä toiseen, hyräillen
uutta, ja Joán yhtyi siihen ja rouva Jespersen, puolittain naurusuin,
lauloi mukana:

    Tanskan maata mairehinta
    saartaa sinivyö,
    siellä miesten uljas rinta
    taiston tahtiin lyö...

He lauloivat äänekkäämmin, iloisesti, ja kelloseppä ilmestyi ovelle:

»Kreivit ne laulavat täällä, jumaliste», huusi hän toisille.

Ja äkkiä yhtyivät kaikki lauluun, ryhmittyivät yhteen, molemmissa
huoneissa — lauloivat kovalla äänellä ja voimakkaasti, samalla kuin
Holstein taukosi ja Joán nousi seisomaan:

    Saksit, slaavit, vendit muistaa,
    lupaa kerran maahan suistaa.
    Yks on vika tällöin vainen:
    rivi horjuvainen.

Joán oli noussut paikaltaan. Ruokasalin puolipimeästä hän katseli
laulajia. Useimmat istuivat. Kasvot kääntyneinä ruokasalia päin he
lauloivat katsoen suoraan eteensä.

Eteläjyllantilaiset olivat nousseet seisomaan. He lauloivat, kasvot
kohotettuina, ja hyvin hitaassa tahdissa. Toinen vaimoista oli pannut
molemmat kätensä päällekkäin litteälle rinnalleen.

Joán ei liikahtanutkaan.

Kelloseppä oli jäänyt istumaan, käsi puolittain koholla ja siinä lasi,
jonka hän oli unohtanut.

    Maa on nyt kuin yksi aava
    pelto tähkivä,
    Luojalta se avun saava
    ompi hädässä...

Gerda ei tietänyt hiipineensä varpaillaan Joánin luo.

He lauloivat yhä, kaikki liian hitaassa tahdissa, ja laulu kaikui
hämärän raskaassa ilmassa niin omituiselta, melkein kuin se olisi
kaikunut hautaholvissa:

    Miesten kunto kansan mahti,
    siinä Tanskan valpas vahti.
    Senpä turvin maa käy työhön,
    sortumatta yöhön.

Laulu taukosi, mutta kukaan ei puhunut.

Kauppias Johansen seisoi molempien huoneitten välisessä ovessa. Oli
kuin hän olisi kasvanut, seisoessaan siinä kynnyksellä.

Sitten sanoi Gerda, aivan kuin olisi arvannut Joánin ajatukset, nostaen
kasvonsa puolittain häntä kohti:

»Sillä isän isä kaatui Dybbölin luona.»

»Kaatuiko hän?» kysyi Joán yhtä hiljaisella äänellä.

»Kaatui, viidentenätoista päivänä huhtikuuta.»

Ja vähän ajan perästä hän lisäsi, nyökäyttäen hitaasti päätänsä:

»Hän sai kuulan.»

»Valleillako?» kysyi Joán, puhuen hiljaa kuten Gerdakin.

»Valleilla.»

Sisähuoneissa ei kukaan puhunut. Sitten rouva Laarentzen aloitti
jälleen erään laulun. Hänen äänensä oli kirkas ja varma. Rouva
Jespersen yhtyi lauluun, istuen miehensä vieressä. Molemmat lauloivat,
kasvot kohotettuina lamppua kohti.

Vähitellen yhtyivät kaikki, ja laulu paisui:

    Mun Tanska synnytti ja kodin antaa,
    on siellä juureni, jos kunne kulkenen.
    Sen kieli äidin äänen kaiun kantaa,
    niin siunaten se syttää sydämen —

»Sen osaan minäkin», kuiskasi Joán.

»Osaatteko?» sanoi Gerda hymyillen.

»Osaan. Äiti lauloi sitä.»

Ja Joán hyräili mukana, aivan hiljaa — vain säveltä, ilman sanoja:

    Sa ranta raikkahin,
    maa urhoin hautakumpuin,
    maa viljamerten, heelmäin, nuorten umpuin,
    sua lemmin — Tanska, maani armahin.

He lauloivat hiukan nopeammin, ja kansanopiston johtaja löi tahtia.

275

»Sanokaa minulle sanat», kuiskasi Joán.

»Sanatko?»

»Niin.»

He lauloivat jälleen, samalla kuin Gerda hiljaa kuiskasi laulun sanat,
seisoen aivan Joánin vieressä, ja Joán, tapaillen ne hänen huuliltaan,
lauloi mukana:

    Ja miss' on kukkanurmet ihanammat
    kuin täällä, mereen asti aleten,
    ja missä kuutamot on kiehtovammat
    kuin maassa apilan ja pyökkien!

Toinen eteläjyllantilainen oli pannut käsivartensa vaimonsa
vyötäisille; Gerda yhä kuiskasi runon sanoja:

    Sa ranta raikkahin,
    maa dannebrogin ylvään...

»Laulakaa tekin», kuiskasi Joán.

»En osaa laulaa.»

»Osaatte kyllä.»

Ja vienolla äänellä, aivan kuin peloissaan — ja sama valonkajo lankesi
molempien kasvoille — hyräili Gerda:

    Sen Luoja meille soi, Hän voiton suo,
    sua rakastan — sa Tanska, isäin maa.

Holstein istui, nojaten päätään molempiin käsiinsä ja katseli Joánia,
joka lauloi:

    Sa synnyinmaa, mi mulle kodin annat
    ja missä juuren' on, jos kunne kuljenkin,
    kielessäs äidin äänen kaiun kannat,
    se kuullaksein on soitto suloisin.

Erik Holstein istui yhä katsellen Joánia.

»Ei, sitä ei jumaliste koskaan osaa arvata, _kenen_ pöydän elämä kattaa
linnunpaistilla.»

Joán oli kumartunut kuullakseen Gerdan kuiskatut sanat. Heidän kasvonsa
olivat aivan lähellä toisiaan — ja samassa laulu taukosi.

»Seuraava säkeistö?» kysyi Joán.

»Enempää ei ole.»

»Eikö?» sanoi Joán hymyillen yhä.

Mutta siinä samassa hän kääntyi:

»Nyt minun on mentävä soittamaan.»

»Niin», sanoi Gerda ja oli jo unohtanut sen, mistä hän niin kauan oli
iloinnut, »nyt on jo aika».

»Kiireen kaupalla», sanoi kreivi Holstein nousten tuoliltaan.

»Hyvästi siksi», sanoi Joán ja otti äkkiä omiinsa Gerda-neidin molemmat
kädet.

»Hyvästi», sanoi Gerda, lisäten äkkiä: »Ja kiitos.»

Hän oli sanonut tuon ainoan sanan hyvin hiljaisella äänellä, ja Joán
katsoi Gerdaan ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt. Mutta sitten hän sanoi —
hänkin hyvin äkkiä:

»Ei, nythän _minun_ täytyy kiittää.»

Ja aika vauhtia hän alkoi hyvästellä ja ojensi kätensä, kaikille
kätensä — olisi voinut luulla, että hän tunsi helpotusta päästessään
lähtemään, mutta niin oli tuskin laita, koskapa hän puristi kaikkien
käsiä. Mutta kauppias Johansenin eteen hän pysähtyi ja katsoi tätä
kasvoihin, ikäänkuin olisi tahtonut lukea niistä hänen ajatuksensa.

»Nyt minä menen soittamaan», sanoi hän jälleen. »Mutta kiitos», lisäsi
hän.

Ja taaskin hän kätteli kaikkia huoneessaolijoita.

»Hyvästi, herra Petersen», sanoi hän ja jatkoi: »Hyvästi, hyvästi...»
kunnes oli poistunut Holsteinin kanssa.

Äänet jäivät sorisemaan heidän taakseen.

Joán ja Erik tulivat kadulle. Sähkölamppujen valaisema katu oli täynnä
miehiä ja helmojansa kantavia naisia.

»Hei, hei.»

Neljänistuttavat vaunut vyöryivät hotellin porttia päin, niin läheltä,
että pyörät melkein sivusivat kreivi Erikin säärtä. Mutta vaunuista
huusi pari naisääntä:

»Tekö, herra hovijahtimestari? Hyvää iltaa — hyvää iltaa.»

»Hyvää iltaa, neiti Holck», huusi kreivi Holstein. »Aiotteko ajaa
ylitseni?»

Takana tulivat vielä toiset vaunut, ja etumaiset pysähtyivät.

Portinaukosta kuului Olesenin käheä basso, ja eräs herra, joka
kunnioittavasti paljasti päänsä, sanoi:

»Täälläpä on elämää, herra hovijahtimestari.»

»Hyvää iltaa, herra tarkastaja, — niin, tuhat tulimmaista, millainen
karuselli.»

Erik oli pysähtynyt ja katsoi taakseen katua, jota pitkin ihmiset yhä
tulvivat — ryhmittäin — talonpojat ja talonpoikaisvaimot saaleissa ja
kalosseissa, sähkölamppujen valossa.

»Niin», sanoi hän, »tämä on totisesti merkillinen maa — tämä meidän
maamme».

»Suurenmoinen maa», sanoi Joán kohottaen kätensä. »Mutta jouduhan.»

Hän puikkelehti sisään portista, jonka vaunut tukkivat.

Johansenin luona oli alettu soittaa. Pianon äänet kantautuivat
avonaisista ikkunoista kadun yli.

Joán oli pysähtynyt; varjot vaihtuivat tuolla, alaslasketuilla
uutimilla.

»Se on rouva Raabel», sanoi Erik, »tunnen hänen 'Kesäyönunelmansa'».

»Nyt me pääsemme», sanoi Joán juosten portista, seuraavien vaunujen
edellä.

Pihalla hevoset tömistelivät, ajokalut rämisivät ja ihmiset juoksivat
lyhdyt käsissä.

»Käyn hakemassa viulun. Mene sinä edeltä», sanoi Joán. Hän puhui lyhyin
lausein ja riensi eteiseen. Portaat hän juoksi parilla harppauksella.

Hänen allaan karjui Olesenin basso:

»Jensen — piru vieköön — Jensen!»

Ja herra Jensen juoksi eräästä sopesta Joánia vastaan ja pyörähteli
varpaillaan kuin mikäkin tanssijatar.

»Anteeksi— Herra Jumala, minkälainen väenpaljous tänne tulee», sanoi
herra Jensen.

Joán tuli asuinkerrokseen. Ovet olivat avoinna, ja huoneissa riisuivat
naiset päällysvaippojaan yltään ja levittelivät niitä vuoteille.
Kynnyksellä seisoi pari nuorta tyttöä vetäen valkeita hansikkaita
käsiinsä.

»Hyvää iltaa, hyvää iltaa», tervehti Joán.

Ja nuoret tytöt huomasivat hänet ja vaikenivat ja unohtivat
hansikkaansa, ja kaikki kurkistivat ovista. Mutta nuo kaksi juoksivat
säikähtyneinä äitinsä turviin.

Joán avasi ovensa.

»Kreivi tulee myöhään», sanoi berliniläinen piilottaen palavan
savukkeen selkänsä taa.

Joán astui ikkunan ääreen; niin, kadun toiselta puolelta kuului yhä
vielä soittoa. Varjot liukuivat valkeita uutimia pitkin. Joán oli
avannut ikkunan. Mutta sävelet häipyivät kulkijoiden askeliin.

Pari tähteä loisti heikosti hyvin siniseltä taivaalta. Yksi ainoa, tuo
tuolla, säteili niin voimakkaasti.

Ja aivan kuin tahtoen oikein imeä itseensä koko taivaan ja sen kalpeat
tähdet ja tuijottaa suoraan Isän Jumalan itsensä helmaan, Joán taivutti
päätään taaksepäin, samalla kuin yksi ainoa ajatus täytti koko hänen
olemuksensa. Tuo ainoa ajatus, joka oli _siitä_ asti kaikunut hänen
hennoissaan ja sydämessään ja aivoissaan (ja hän luuli, että juuri se
siivitti hänen jalkansa): »Siellä ihmisen täytyy voida tehdä kaikki
muut onnellisiksi. Kaikki onnellisiksi. Luoda onni ja isänmaa.»

Se ei ollut tie eikä se ollut päämaali. Se ei ollut ajatusta eikä
suunnitelmaa — vain laulua joka täytti hänen sydämensä:

Luoda onni ja isänmaa.

»Kreivi vilustuu», sanoi berliniläinen aivan hänen vieressään.

»Niin», sanoi Joán ja tarttui viululaatikkoonsa, jota hän heilutti.

»Onko teillä samppanjaa?»

»On», sanoi berliniläinen ja lisäsi: »Flottes Weingeschäft hier...
haben alte Marken... sonderbar.»

Joán meni pihan poikki ja salin läpi huomaamatta ketään.

Erik istui sisähuoneessa sääret levällään.

»Kas vain, oletko täällä», sanoi Joán. »Missä Haacke on?» kysyi hän
eikä ajatellut omaa kysymystään.

»Tuolla», sanoi Erik.

Ja Joán näki Haacken (eikä kuitenkaan nähnyt häntä), Haacken,
joka seisoi toisella puolen huonetta soittotelineen ja avattujen
nuottivihkojen ääressä ja lakkaamatta taivutteli harittelevia sormiaan,
aivan kuin olisi tahtonut loihtia esiin herra Mendelssohnin hengen.

»Mitä pirua tuo tekee?» kysyi Erik katsellen herra Haackea niinkuin
ihme-eläintä.

Mutta Joán ei vastannut. Hän seisoi viulu kädessään »Hämärän» edessä,
hymyillen.

Berliniläinen kaatoi samppanjaa laseihin.

»Onpa ihanaa, että täällä on tuoli», sanoi Erik tyhjentäen lasinsa.

»Niin», sanoi Joán, ja hymyillen samaa hiljaista hymyä hän katseli
ympärilleen.

Holstein oli istunut ja katsellut Joánia, joka seisoi niin solakkana ja
kaunisryhtisenä. Sitten hän joi kulauksen ja sanoi:

»Missä teetät pukusi?»

»Nämä ovat Lontoosta», sanoi Joán, joka käveli viulu kädessään ja
ikäänkuin siirtyi huonekalulta toiselle ja tuolilta tuolille.

»Niin, huonekalut ovat kauniit», sanoi Erik.

»Tosiaankin.»

Ja aivan kuin heidän ajatuksensa olisivat kohdanneet toisensa
puolitiessä, sanoi hän, äänessä jonkinlaista tunnustusta:

»Itse asiassa he sopivat aika hyvin huoneisiinsa, nuo ihmiset.»

»Ketkä?» Joán tiesi varsin hyvin, keitä hän tarkoitti.

»Nuo Johansenit.»

Joán ei vastannut. Salista kuului äänten sorinaa ja puhetta.

»Hänen otsansa on kaunis», sanoi Holstein, joka puhui silloin tällöin
pysähtyen, aivan kuin entisaikoina, jolloin he makasivat vierekkäin
vuoteissaan makuuhuoneessa.

»Mutta sisarella oli kauniimmat silmät», sanoi hän.

Joán tapaili hiljaa viulun kieliä.

»Ja sulavampi selkä.»

Joán tapaili kieliä, aivan kuin etsien säveliä, jotka tahtoivat
punoutua yhteen:

    Vihanta maa, sa syämen sytät silloin.
    Sua lemmin, Tanska, armas isäin maa.

»Jokohan he ovat tulleet?» sanoi Joán äkkiä nousten tuoliltaan.

»Tuo nyt auttaisi», sanoi Erik.

Joán tirkisti oven tähystysaukosta saliin, tarkastellen etupenkkien
vaaleapukuisia naisia.

»He eivät ole vielä tulleet», sanoi hän.

»Kutka sitten?» kysyi Erik.

»Ne naiset», sanoi Joán ja katseli yhä salia.

Kauempana näkyi rivejä, joissa miehet istuivat erikseen ja naiset
erikseen. He olivat kaikki mustiin puetut. Mutta taimpana,
yhteensullottuina, istui yksinomaan nuoria, tyttöjä ja poikia, päät
kurotettuina tai leuka käsien varassa kuin kuuntelijat ainakin, aivan
kuin he jo nyt olisivat totutelleet kuuntelemaan.

Mutta tuskin kukaan puhui.

»Kuinka hiljaa he ovat!» sanoi Joán.

»Niin», sanoi Erik, »sisään päästyään he ovat varovaisia».

Mutta nyt _he_ tulivat: kelloseppä — miten hauskat hänen kasvonsa
olivatkaan! Ja tupakkakauppias, joka vatsoineen kiilautui tungoksen
läpi sivuseinää pitkin, ja tohtori, kantaen tuolia, ja rouva Raabel...

»No totisesti, nyt he ovat täällä», sanoi Erik, joka seisoi ovessa
hänkin tähystellen toisesta reiästä.

»Niin ovat», sanoi Joán, lainkaan kuulematta mitä toinen sanoi, mutta
tirkisteli kuitenkin edelleen taukoamatta salia.

Rouva Jespersen seisoi yksinään oven vieressä, salin perällä.

Mutta tuollahan, toisessa penkissä, istui jo herra Johansen.

Eräs herra, jolla oli hyvin oudonväriset liivit ja punainen rusetti
leuan alla, oli saapunut näyttämöltä heidän luokseen:

»Joko sytytetään?» kysyi hän saksaksi. Hän oli itzehoelainen
sähköteknikko.

»No mutta Gerda», sanoi rouva Jespersen oven suussa, »kuinka myöhään
sinä tulet».

»Niin tulenkin.»

»Miksi sinä oikeastaan muutit pukua?» sanoi rouva Jespersen, samalla
kuin hänen ajatuksensa tekivät hyppäyksen. »Sehän meni vallan
suurenmoisesti, tyttöseni.»

»Todellako?» sanoi Gerda ja lisäsi (ja sanoi mitä oli ajatellut, ainoan
ajatuksen, mitä oli ajatellut näinä kolmenakymmenenä minuuttina):

»Hän lähti niin äkkiä...»

»Gerda kulta», sanoi rouva Jespersen, ja nyt he kulkivat pitkin
keskikäytävää, »niin käy aina, kun heissä herää taiteilija...»

Ja kun he istuutuivat, Gerda-neiti isänsä viereen, kuiskasi rouva
Jespersen, joka oli luonut silmäyksen ympäri salin:

»He ovat täällä kaikki — vieläpä rouva Raabelin kananpojatkin.»

»Sytytämmekö?» toisti tuo outoliivinen herra.

»Sytyttäkää», sanoi Joán, kääntymättä. — »Kuinka kalpea hän on.»

»Hän on suloinen», sanoi Holstein, ja äänenpainolla, aivan kuin olisi
hämmästyksekseen punninnut Johansenin perheen ihmeellisyyksiä, lisäsi
hän: »Ja sopii jumaliste pukuunsa.»

Kauppias Johansen nousi paikaltaan, meni näyttämön ovelle ja aukaisi
sen.

»Niin», sanoi hän hitaalla äänellään. »Luullakseni kaikki ovat nyt
tulleet.»

»Kiitos. Mutta tulettehan sitten sisään» — ja Joán hymyili —
»puheenjohtajan kanssa».

»Kiitos», sanoi kauppias, »ellemme vain häiritse».

Ja poistuessaan hän sanoi:

»Niin, kun he nyt vain osaisivat istua hiljaa.»

»Osaavat kyllä», sanoi Joán ja nauroi.

Hän kohotti käsivartensa.

»Missä Haacke on?» sanoi hän kuin sotapäällikkö, joka kokoaa joukkojaan.

»Täällä.»

»Hyvästi», sanoi Joán, toinen jalka pikku portailla.

»Onneksi olkoon», sanoi Erik ja oli sylkevinään kolmasti Joánin jälkeen.

Mutta Joán nauroi hänelle ja katsoi häntä säteillen suoraan kasvoihin.

»Tulkaa nyt», huusi hän Haackelle.

Kreivi Erik meni ulos, paikalleen.

Mutta hänen mentyään huusi Joán aivan näyttämön partaalta,
berliniläiselle:

»Alex, lisää samppanjaa—-takaoven kautta — ja laseja.»

Ja nyt hän oli lavalla.

Hän haki katseellaan jotakuta, näkemättä kuitenkaan ketään. Parrasvalot
erottivat hänet niistä, jotka istuivat tuolla pimeässä.

Pianon ääni kutsui häntä.

Niin, _tuolla_ istui Erik... ja _tuolla_ — toiset.

Gerda istui kädet ristissä ja pää kumarassa.

Nyt viulu yhtyi pianoon.

Hän ei tietänyt mitään, ei ajatellut mitään, kuuli vain sävelten
kohoavan — paisuvan paisumistaan ja levittävän laajat siipensä:

Leveys — leveys, jota hän tähän asti ei koskaan ollut saavuttanut...

Onnellisena hän seurasi sävelten siivenlyöntejä päänsä päällä — ne
nousivat kuin lintuparvi.

Ja yht'äkkiä iski hänen mieleensä — ja viulu lauloi yhä korkeammin —
yksi ainoa ajatus:

»Pääsetkö vielä ylemmäksi, Jens Lund?»

Ja seuraavassa hetkessä hän tahtoi nähdä — _heidät_, mutta ei voinut ja
jatkoi soittoaan...

Omien säveltensä lieskojen ympäröimänä, aivan kuin olisi seisonut
loimuavalla roviolla.

Kaikki oli ohi. Hänen kohtalonsa oli ollut hänen käsissään.

Huoneessa näyttämön takana oli hän heittäytynyt tuolille.

Erik seisoi hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat.

»Onko sinusta tullut _niin_ suuri?» sanoi hän, ja silmäripsissä riippui
pari kyyneltä.

»On», sanoi Joán, »tänä iltana soitin voittaakseni».

»Huutavatko ne eläköötä?» sanoi hän hymyillen väsymyksestä, melkein
kuin pieni lapsi.

Salissa jymisytettiin ja huudettiin ja tömistettiin jalkoja.

»Esiin, esiin», huusi Haacke.

Joán seisoi lavalla.

Tuolla istui _hän_ — kuin ennen, aivan kuin ei olisi ollut
liikahtanutkaan, pää painuneena. Ei, hansikkaat hän oli riisunut
käsistään. Paljaat kädet olivat ristissä. Ne olivat yhtä kalpeat kuin
hänen kasvonsa — hänen pienet kasvonsa.

Joán oli jälleen sisähuoneessa.

»Esiin, esiin», huusi Haacke.

»Ei, nyt en enää tahdo», sanoi Joán, joka seisoi Erikin kanssa
näyttämölavan vieressä.

Ja Holstein sanoi:

»Kuinka ihanaa se oli», ja yhä vielä haltioituneena hän laski
käsivartensa Joánin vyötäisille, puristaen häntä silmänräpäyksen verran
aivan kuin naista.

»Alex, samppanjaa», huusi Joán sivellen Erikin tukkaa.

»Nyt meidän pitää juoda puheenjohtajan kanssa.»

Ovi avautui. Mutta tulija oli herra Jensen. Hän kantoi suurta
tarjotinta, joka oli täynnä kukkia, ja hän väänteli yläruumistaan aivan
kuin käärme.

»Kas miten hieno», sanoi Joán ja nosti orkideakimppua kasvojaan kohti.

»Niin, se on jumaliste kaunis», sanoi Holstein, miltei hämmästyneenä.

Joán oli lukenut orkideoja seuraavasta kortista:

»Kiitollisena — Johtokunta.»

Kuinka pientä käsiala oli, ja aivan kuin viipyvää. Mutta jokainen
yksityinen kirjain oli kaunis.

»Se on johtokunnalta», kiemurteli herra Jensen.

»Ja tämä on rouva Raabelilta», sanoi Holstein ja tarttui kolmeen
hyasinttiin, jotka oli sidottu yhteen niinellä.

Joán seisoi yhä orkideakimppu kädessään, kun ovi jälleen avautui.

»Kaikkihan istuivat hiljaa», sanoi hän nauraen kauppiaalle. Mutta hänen
silmänsä tapasivat neiti Gerdan.

Mutta kauppias Johansen meni Joánin luo ja sanoi, tarttuen tämän käteen:

»Se oli ihanaa, kiitos.»

Miehen äänessä oli jotakin, joka sai Joánin posket värähtämään,
silmänräpäykseksi.

»Ihanaa se oli», sanoi Erik, joka ei ollenkaan tahtonut päästä irti
tunnelmasta.

Kauppias ja Erik alkoivat puhua keskenään, mutta Joán sanoi — ja oli
kai koko ajan katsellut Gerdaa —:

»Oliko teidän kylmä salissa, neiti?»

»Minunko? Oi ei», sanoi Gerda — ja hän pyyhkäisi käsillään silmiään
aivan kuin pyyhkäistäkseen pois kyyneliä, joita ei ollut, ja hänen
kasvoilleen puhkesi hymy. »Minä olin vain niin iloinen.»

»Minusta näytti, että teidän oli vilu», sanoi Joán ja hymyili — hänkin.

Ja äkkiä he jäivät seisomaan eivätkä tietäneet mitä sanoa,
kumpainenkaan — eivät yhtään mitään.

»Ja kiitos kukista», sanoi Joán.

»Ne ovat johtokunnalta», sanoi Gerda-neiti.

»Siis teiltä», nauroi Joán.

»Niin, ja myös rouva Jesperseniltä», nauroi Gerda.

»Myös?» sanoi Joán.

Mutta he olivat jälleen vaiti kuin äsken, ja samalla kertaa hiipivät
molemmat tähystysrei'ille.

»Nytpä niiden suut käyvät», sanoi Joán.

Kaikki puhuivat ja juttelivat, toisiinsa kääntyneinä, penkistä
toiseen, raikuvilla äänillä, joten koko sali oli yhtä ainoata surinaa.
Taimmaisina istuneista nuorista oli moni noussut seisomaan. Kaksi
nuorta miestä seisoi; he takoivat molemmilla käsillään penkin selustaa,
aivan kuin heillä olisi ollut tarve lyödä jotakin. Mutta keskellä
salia, keskikäytävällä, seisoi eräs vaaleaverinen neito, joka siveli
taukoamatta vasemmalla kädellään otsaansa, aivan kuin pyyhkäistäkseen
pois hiuskiehkuraa, jota siinä ei kuitenkaan ollut.

Ja kaikki puhuivat.

»Sepä ihmeellistä», sanoi Joán katsellen ulos, »hehän ovat aivan kuin
ällistyneitä».

»Niin he ovatkin», sanoi Gerda-neiti.

Joán hymyili hänen äänensävynsä päättäväisyydelle ja sanoi:

»Mutta mikä teistä sitten oli kauneinta?»

Gerda-neiti käänsi kasvonsa.

»Kaikki», sanoi hän.

Oli kuin Joánin käsi, joka piteli ovenripaa, olisi hiukan värähtänyt.
Sitten sanoi Gerda-neiti — ja äänet nousivat yhä aaltojen lailla ulkona
salissa —:

»Se on ihmeellistä, on kuin olisimme kaukana...»

»Niin olemmekin», sanoi Joán hyvin hiljaa.

Mutta Gerda-neiti ei kai ollut sitä kuullut, sillä hän viittasi, hiukan
nopeasti, saliin sanoen:

»Tuolla istuvat eteläjyllantilaiset.»

He istuivat keskellä salia, liikkumattomina, selät suorina, niin
suorina, että näytti miltei siltä, kuin he olisivat tahtoneet
eristäytyä kaikista muista.

»Niin», sanoi Joán, »siellä he istuvat».

Ja vähän ajan kuluttua:

»Heillä on kalastajien kasvot.»

»Kalastajienko?»

»Tulin sitä ajatelleeksi syödessämme. Näin kerran muutamia kalastajia
Adrianmeren rannalla. Heillä oli samanlainen ilme ja samanlaiset laihat
kasvot...»

Hän oli vaiti tuokion. Sitten hän sanoi, silmissään ilme aivan kuin
olisi nähnyt tuon ihanan meren:

»Adrianmeren rannalla on niin kaunista.»

»Onko?»

Molempien äänessä oli sama sointu, ja Joán sanoi:

»On niin monta ihanaa paikkaa, jotka teidän pitäisi saada nähdä.»

Gerda oli tuokion ääneti. Sitten hän sanoi ja hymyili hymyä, joka ei
oikein tahtonut totella:

»Mutta minulla on monta kuvaa Venetsiasta.»

»Te pidätte niin paljon kuvista», sanoi Joán.

»Niin», sanoi Gerda ja käänsi kasvonsa hänen puoleensa, »sillä kuvat
ovat niin hiljaisia».

»Niin ovat.»

Mutta Gerda-neiti katseli saliin, ja jälleen puhuessaan
eteläjyllantilaisista hän sanoi — aivan kuin olisi tahtonut pyytää
anteeksi heidän jäykkyyttään keskellä toisten iloa:

»Mutta hehän pitävät eniten tanskalaisesta musiikista.»

»Voi niin, minunkin olisi pitänyt soittaa jotakin tanskalaista.»

»Niin, niin», sanoi Gerda, ja hänen kasvonsa loistivat. »Osaatteko?»

Erik huusi heidän takanaan:

»Joán.»

»Mitä», sanoi Joán ja kääntyi hätkähtäen.

»Mitä nyt seuraa?» sanoi Erik, kädessään lasi.

»Niin, nyt seuraa jotakin», sanoi Joán nauraen. »Maljasi», huusi hän
näyttämölle. »Haacke, antakaa mennä. Chopinia, antakaa mennä.»

»Mutta silloin meidän on lähdettävä», sanoi Gerda.

»Ei, päinvastoin», sanoi Joán ja riensi hoitamaan pulloja ja laseja.
»Haacke kyllä ymmärtää asian.»

Hän järjesteli kaikki, lasit ja pullot, ja viskasi äkkiä rouva Raabelin
hyasintit keskelle jäähdytintä.

»Kas noin», sanoi kauppias Johansen, joka äkkiä myhähti omituista,
hiljaista naurua, ikäänkuin olisi nauranut kaksinverroin sydämessään.
»Se oli niille parhaaksi.»

»Haacke, peli käyntiin!» huusi Joán. »Mutta missä on rouva Jespersen?»

He nauroivat kaikki, samalla kuin kreivi Erik vihelsi kuiskaamalla
tähystysreikään:

»Rouva Jespersen, rouva Jespersen!»

Ja herra Haacke oli alkanut soittaa.

»Rouva Jespersen!»

»Hss», sanoi Gerda.

Ovi avautui, ja rouva Jespersen kuiskasi heille, hyvin selvästi,
niinkuin teatterissa on tapana:

»Mitä minun pitää tehdä?»

»Sulkea ovi», kuiskasi Erik samaan tapaan.

»Ja ottaa lasi», sanoi Joán.

Rouva Jespersen hiipi esiin.

»Hss», sanoi Erik, ja he nauroivat taas, aivan kuin olisivat koettaneet
tukahduttaa nauruaan nenäliinoihinsa.

Rouva Jespersen löysi tuolin.

»Maljanne», kuiskasi Joán, ja he joivat.

Herra Haacke soitti pari voimakasta akordia.

»Se on jokin poloneesi», sanoi rouva Jespersen.

»Niin on», sanoi Joán ja huipensi huuliaan.

»Ja te olette kuullut sen jo ennen», kuiskasi rouva Jespersen.

»Niin olen», kuiskasi Joán vastaan.

He kuiskailivat kuin koululapset tunnilla, opettajan valmistaessa
seuraavaa läksyä. Kun herra Haacke soitti kovimmin, vihelsi kreivi Erik
hiljaa säestykseksi.

»Hss, hän saattaa kuulla», sanoi Gerda.

»Hän ei kuule muuta kuin itseään», kuiskasi Holstein vastaan.

»Se on totta», ja Joán nyökäytti päätään kuin koulupoika ja töyttäsi
yht'äkkiä rouva Raabelin hyasintteja, niin että ne hypähtivät
jäädytyssammiossa.

»Niin, ne ovat suurenmoiset», sanoi kauppias ja nauroi kuten äskenkin.
Häntä huvitti yhä rouva Raabelin nolo kukkaslahja.

»Kas niin», sanoi Erik.

Poloneesi oli lopussa.

»Nyt tulee valssi», sanoi Joán, kuiskaillen edelleen, vaikka kukaan ei
soittanut.

»Niin tulee», sanoi Gerda ja nyökäytti päätään.

»Sillä hän ei muuta ohjelmaa», sanoi rouva Jespersen kumartuen
eteenpäin.

»Ei», sanoi Joán nauraen.

Valssi alkoi, ja he kuuntelivat tuokion.

»Katsokaa häntä, katsokaa», sanoi Erik, joka oli noussut puolittain ja
tarkasteli herra Haackea, jonka sormet kiitivät koskettimilla.

He nousivat kaikki puolittain ja katselivat sormi taituria.

»Nyt minä jumaliste tahdon nähdä rouva Raabelin», sanoi kreivi Holstein
hiipien tähystysreiän ääreen.

»Rouva Jespersen», kuiskasi hän, »rouva Jespersen», ja hän kohotti
harteitaan mielihyvästä tirkistellessään reiästä rouva Raabelia.

Rouva Jesperseninkin täytyi mennä, ja he nauroivat molemmat,
äänettömästi, niin että selät hytkyivät.

Kauppias Johansen oli mennyt aivan näyttämön reunaan ja katseli
soittajan hyppeleviä sormia.

Sitten Joán kohotti lasinsa Gerda-neitiä kohti.

»Nyt kiitän — johtokuntaa», sanoi hän nopeasti.

Ja äkkiä kalpeana kasvoiltaan, yhtä kalpeana kuin Gerda, lisäsi hän:

»Kaikesta.»

Valssi oli loppunut.

»Taivasten tekijä, miten pirunmoisesti hän soittaa», sanoi Holstein.

Mutta salissa taputettiin käsiä.

Sisällä huoneessa olivat kaikki jälleen istuutuneet.

»Mutta viimeisen numeron hän osaa», sanoi Joán.

»Onko sekin Chopinia?» kysyi Erik.

»On, masurkka.» He kuiskailivat jälleen.

Hans Haacke oli kumartanut, pyyhkinyt kasvonsa ja alkanut.

»Tuota minä olen soittanut», sanoi Erik oikaisten puolittain selkänsä,
»ennen maailmassa».

»Niin», sanoi Joán.

»Mutta mitä pirua — mitä se on?»

Erik oli kumartunut eteenpäin ja kuiskasi aivan hiljaa, samalla kuin
hänen silmiinsä tuli sellainen ilme kuin metsästäjällä, joka vainuaa
saalista.

»Mitä se on, Joán?»

Hans Haacke soitti kuin jotakin pilkkoisen pimeätä, samalla kuin hän
korosti erästä aivan pientä johtoaihetta, niin omituista ja aavemaista,
kuin kuolleet olisivat hiipineet esiin ja tanssineet hänen masurkkaansa.

Kaikki kuuntelivat.

»Niin, eikö ole ihmeellistä», kuiskasi Joán, eikä hänkään tahtonut
jättää ainoatakaan säveltä kuulematta.

»Kuka on opettanut sen hänelle?» kuiskasi Holstein Joánille kuunnellen
pelkkänä korvana.

»Hän itse», nyökäytti Joán.

Tuo pieni johtoaihe toistui kuuluvampana. Gerda-neiti oli pannut
kätensä rouva Jespersenin olkapäälle.

»Niin, eikö se ole ihmeellistä», sanoi Joán.

»Että hän, joka on niin tavallinen...»

»Millainen?» sanoi Erik, joka äkkiä alkoi tuntea mielenkiintoa Haackea
kohtaan.

»Hän, joka on syntynyt Brüxissä ja rakastaa erästä Brüxin tyttöä ja
vain ajattelee brüxiläistä rakastettuaan ja soittaa jo seitsemättä
vuotta kokoon morsiuskapioitaan.»

»Saattaako taiteilija olla niin uskollinen?» kuiskasi rouva Jespersen
Joánille, joka vastasi:

»Ne, jotka eniten liikkuvat paikasta toiseen, ovat kenties
uskollisimpia.»

Johtoaihe toistui viimeistä kertaa. Gerda-neiti oli avannut silmänsä.

Masurkka oli loppunut.

Esirippu nousi ja laski. Kaikki menivät näyttämölle herra Haacken luo.

»Mitenkä te oikein otatte sen?» huudahti Holstein ja istuutui pianon
ääreen. »Se on suurenmoinen... mutta kuinka se oli?»

Ja Erik alkoi soittaa samalla kuin Haacke seisoi hänen vieressään.

»Näinkö? Vai miten?»

Erik jatkoi soittoaan.

Toiset juttelivat. Rouva Jespersen seisoi esiripussa olevan reiän
ääressä.

Gerda-neiti astui hitaasti esiin, tuijottaen soittokoneeseen.

»Mitä te ajattelette?» sanoi Joán ja taivutti äkkiä päänsä hänen
olkansa yli.

Gerda-neiti pyyhkäisi kädellä silmiään ja sanoi äänellä, joka oli kuin
lapsen:

»En tiedä. Minusta kaikki on kuin unennäköä.»

»Mikä?» kysyi Joán.

»Kaikki», sanoi Gerda ja hymyili yht'äkkiä katsoen häntä suoraan
silmiin.

Mutta rouva Jespersen oli kääntynyt pois reiän äärestä.

»Mutta Gerda», huusi hän, »mitä meidän olisi tehtävä noille
eteläjyllantilaisille?»

»Niin, rouva Jespersen», sanoi Joán kohottaen päänsä (ja kaikki
nauroivat, sillä hän ei osannut sanoa »Jespersen»). »Nyt me soitamme
eteläjyllantilaisille.»

»Erik», lisäsi hän, »nyt _me_ jatkamme».

»Jatkamme? Ketkä?» sanoi Erik yhä soittaen.

»Sinä ja minä», sanoi Joán.

»Mitä sitten?» sanoi Holstein.

»Niin», huudahti Gerda, joka oli ymmärtänyt.

»Me soitamme, sinä ja minä.»

»Oletko hullu», sanoi Erik ja pudotti kätensä koskettimilta.

»Ei, ei», sanoi Joán, »me soitamme vain vanhoja lauluja — aivan kuin
täysihoitolassa, aivan kuin herra Dupierren luona».

»Sehän olisi suurenmoista», sanoi Johansen, »se olisi vasta jotakin,
kaikille».

»Mutta enhän minä osaa, jumaliste», sanoi Erik, jonka kädet olivat
vallan hikiset.

»Osaatte kyllä», sanoi rouva Jespersen.

Joán alkoi järjestää: he aloittaisivat sillä ja ottaisivat sitten sen.

Joán näppäili kieliä, ja Erik oli istuutunut.

»Mitä puheenjohtaja sanoo?» sanoi hän onnettomalla äänellä.

Mutta Gerda seisoi soittokoneen ääressä ja nauroi:

»Hän kiittää hovijahtimestaria.»

»Voi Herra varjelkoon. — Mutta silloin meidän on otettava asia
vakavasti», sanoi hän, koko ruumis hien vallassa, ja sittenkin hänen
teki mieli.

»No tule sitten», sanoi hän, ja hän ja Joán sopivat järjestyksestä ja
eri numeroista.

Toiset juttelivat.

»Suu kiinni», huusi Erik.

»Niin», sanoi rouva Jespersen.

Sävelet kaikuivat.

»Mutta kuka sen ilmoittaa?» sanoi Erik kesken kaikkea.

»Ilmoittaa?» kysyi rouva Jespersen.

»Niin, yleisölle», murahti Erik, »sehän on ilmoitettava».

»Se on totta», sanoi kauppias.

»Tietysti Raabel», sanoi rouva Jespersen.

»Niin, se sopii tohtorille», sanoi kauppias.

Ja hän meni pikkuovelle ja huusi saliin: »Herra Raabel, herra Raabel»,
melkein niinkuin olisi kutsunut kauppapalvelijaansa.

Tohtori pyörähti sisään.

»Se on suuren maailman taidetta», sanoi hän, »suuren maailman taidetta,
ja sen edessä täytyy kumartua».

»Niin», sanoi Johansen. »Nuo tahtovat puhua kanssanne», sanoi hän ja
viittasi lavalle.

Tohtori tulla pyrähti ylös.

»Niin, vaimoni palaa», sanoi hän, »palaa halusta kiittää. — Niin, on
kai typerää sanoa, on kai typerää sanoa», jatkoi hän, kääntyneenä
Joánin puoleen. »Mutta se on suuren maailman taidetta. Sen edessä
kumartuu.»

Joán vastasi:

»Me soitamme muutamia kansanlauluja, hovijahtimestari ja minä», sanoi
hän, »ja pyytäisimme teitä ilmoittamaan yleisölle».

»Hovijahtimestariko?»

»Niin», sanoi Erik yhtä surkeasti kuin ennenkin.

»Mutta sehän on suurenmoista» — tohtori oli aivan hämmästynyt ja alkoi
painella paidanrintamuksensa maalattuja nappeja — »olen aivan samaa
mieltä... ja se juuri kuului tehtäviini ylioppilasyhdistyksessä».

»Mutta mitä — mitä hovijahtimestari tahtoo minun sanovan?» virkkoi
tohtori, saavuttaen täyden tasapainonsa kahden viime sanan kohdalla.

»Valmistaa skandaalia», sanoi kreivi Erik, joka lakkaamatta löi
sointuja, samalla kuin Joán soitti, hillitysti.

Tohtori nauroi kuin hauskalle pilalle ja sanoi, aivan eläytyneenä omaan
osaansa:

»Siis tanskalaisia kansanlauluja?»

»Kaikenlaisia», sanoi Joán. »Mutta lopetamme tanskalaisilla.»

»Siis kansanlauluja... pianon säestyksellä.» Tohtori puhui, aivan kuin
olisi merkinnyt muistiin puheen pääkohtia.

»Niin, minä olen valmis», sanoi hän, ja viitaten kädellään, aivan kuin
seuranäyttämön johtaja, sanoi hän: »Näyttämö tyhjäksi.»

»Jumaliste, tuo mies sai minut tolalta», sanoi Erik ja nousi flyygelin
äärestä.

»Näyttämö tyhjäksi», sanoi rouva Jespersen ja juoksi taustalle, jossa
Gerda kulki edestakaisin.

»Mitä, hyräiletkö sinä?» kysyi hän vallan ihmeissään.

»Mitä, hyräilinkö?» sanoi Gerda pudistaen päätään.

Mutta Joánille, joka seisoi näyttämölaitteiden keskessä, hän sanoi
säteilevin kasvoin, samalla kuin esirippu nousi:

»Nyt olemme muuttaneet koko ohjelman.»

»Niin», sanoi Joán ja katsoi hänen loistavia kasvojaan, kerraten Gerdan
viimeiset sanat, aivan kuin olisi sanonut neidolle jotakin vallan
toista:

»Koko ohjelman.»

»Mitä pirua tuo mies oikein sanoo?» sanoi Erik, joka mitteli
taiteilijahuonetta pitkin ja poikki ja jonka askelet tuska oli tehnyt
vallan keveiksi.

Herra tohtori Raabel piti puheen, johon hän punoi paikkakunnan
ja Musiikkiyhdistyksen kiitokset. Mutta kun hän mainitsi
hovijahtimestarin, herra kreivi Erik Holsteinin, kuului salissa leveä
ja äänekäs:

»No jumaliste, se mies vasta on suurenmoinen.» Tämän sanoi kelloseppä.
Rouva Raabel oli noussut tuoliltaan.

Johansen seisoi näyttämölaitteiden takana — oikea käsi oli hänellä
taskussa — ja katseli herra tohtoria, kunnes esirippu laski.

»Kas niin, herra hovijahtimestari, nyt te olette kiikissä», sanoi rouva
Jespersen.

Salista kuului surinaa, aivan kuin kuuttakymmentä seitsemää
mehiläiskekoa olisi ärsytetty.

»Tule, Erik», sanoi Joán, »niin otamme lasin».

»Ei, nyt ei kai minulla ole varaa tärvellä lahjojani», sanoi Erik, joka
ei tietänyt, seisoiko hän jaloillaan vai eikö.

»Hyvästi», sanoi Joán Gerda-neidille ja otti tätä kiinteästi kädestä.

»Hyvästi.»

»Kas niin, Erik», sanoi Joán, »alamme siis Hanan laululla».

»Tahdon _istua_ tuolla», sanoi Erik ja riensi soittokoneen ääreen.

Olisi voinut kuulla höyhenen putoavan ilmassa, esiripun noustessa.

Mutta Joán alkoi heti. Hellävaroen kaikui Hanan laulu salissa,
viulunäänien kantamana, ja Erik Holsteinista tuntui, että hänen
sormensa kävivät pehmeämmiksi koskettimilla. Ja sitten tuli Josefin
laulu, Talli-Josefin, ja sen jälkeen herra Christopuloksen hauraat
melodiat, aivan niinkuin ne kerran olivat sointuneet hämärissä, ja
viininkorjuulaulu, viininkorjuulaulu mäen rinteeltä, missä hänen
äitinsä oli tapa istua, aivan viiniköynnösten alla, tuijottaen yli
virran:

    Sana vain
    luopi rintaan hurman.
    Sana vain,
    mulle toi se turman.
    Sana vain.

Viulu lauloi aivan kuin se olisi ollut hänen äitinsä hento ääni:

    Sana vain
    itkemähän saapi.
    Sana vain...

Herra Hans Haacke oli noussut nojatuolistaan.

Mutta viulu lauloi yhä voimakkaammin, ja kesken hymniä »Maa on niin
kaunis» raikui orsówalainen marssi — äkisti, kuin uhitellen. Aivan
kuin kovat kannat, jotka iskivät kiviin, kaikuivat sävelet kaikessa
armottomuudessaan, kunnes »Der er et yndigt land» hiipi hiljaa esiin —
kuin kirkkomaan rauha.

Erik seurasi viulua, viipyen. Hänen silmänsä olivat käyneet
syvänsinisiksi kuin herra Dupierren aikoina.

Mutta Marseljeesi kaikui, ja hillitysti, aivan kuin kodinkaipuuta
tulkiten, lauloivat täyteläiset kielet kuin kertoen jotakin muistoa:

    Lemmin, muistan kuni juhlaa
    isää, emoa,
    satuyötä, joka tuhlaa
    maalle unensa,
    satuyötä, joka tuhlaa,
    tuhlaa maalle sulounensa.

Erik oli kääntänyt kasvonsa, samalla kuin hänen kätensä seurasivat
säveltä pianolla. Hän ja Joán hymyilivät toisilleen.

Mutta yht'äkkiä, viitattuaan Erikille, että tämä taukoaisi, Joán kietoi
Godardin »Berceusen» äskeisiin säveliin, ja viulu lauloi yksin.

Salissa oli hiljaista.

Oli kuin äänetön, pelonsekainen onni varovaisesti olisi kantautunut
esiin, avannut silmänsä, katsonut ympärilleen ja kysynyt, oliko se
valveilla vai uneksiko se. Ja se löysi itsensä ja tiesi, että onni oli
olemassa ja sulki jälleen silmänsä — onnesta.

Joán oli kohottanut kasvonsa.

Nyt hän painoi ne alas.

Tuolla istui hän...

He eivät tietäneet, että sama hymy valaisi heidän molempien kasvoja.

Mutta samassa Erik yhtyi soittoon, ja käyrä lauloi laulua »Aage
ritarista».

    Ja kihlas kauniin Elsen,
    tuon neidon suloisen,

kaikui kuin riemuiten viulun kieliltä.

Se toistui uudelleen ja uudelleen, aivan kuin kummuten soittokoneen
syvyyksistä. Ja yhä, aivan kuin särkymäisillään ja murtumaisillaan,
lauloi viulu:

    Niin kihlas kauniin Elsen...

kunnes Joán keskeytti laulun, ja vakavana kuin virsi, mutta kuin
kiitosvirsi, kaikui salissa:

    Sa synnyinmaa, mi mulle kodin annat
    ja missä juuren' on, jos kunne kuljenkin,
    kielessäs äidin äänen kaiun kannat,
    se syämellein on soitto suloisin.
    Sa ranta raikkahin,
    miss' joikuu joutsen illoin,
    vihanta maa, sä syämen sytät silloin,
    sua rakastan, sa Tanska, isäin maa.

Joán oli kohottanut päänsä, ja ujházylaiset silmät olivat aivan avoimet:

_Siellä_ voinevat kaikki tulla onnellisiksi.

Kaikki onnellisiksi.

Luoda onni ja isänmaa.

    Vihanta maa, sä syämen sytät silloin,
    sua rakastan, sa Tanska, isäin maa.

... Erik oli noussut, mutta Joán tarttui hänen käteensä...

Salista ei kuulunut vain suosionosoituksia, siellä huudettiin ja
kiljuttiin, yhtenä myllerryksenä.

»Nyt sinä soitit tanskaksi», sanoi Erik puristaen Joánin kättä.

»Soitinko?»

Ja esirippu laski ja nousi.

Tuolla kulki kaupanhoitaja Gerdan takana...

Esirippu nousi jälleen.

»Kuka hän on?» kysyi Joán, samalla kuin kumarsi yleisölle.

»Kuka?»

»Kaupanhoitaja...»

»Hänkö... hän on kaupanhoitaja», vastasi Erik.

Ja esirippu laski, mutta sen täytyi jälleen nousta. Oli kuin he
olisivat huutaneet vain huutamisen itsensä vuoksi, ja he paukuttivat
kohotettuja käsiään. Mutta äkkiä, keskellä salia, kiipesi kelloseppä
penkille — kahden piti häntä auttaa —ja hälinän ja huutojen täyttämässä
ilmassa kaikui hänen äänensä kuin torvi:

»Ja sitten, eläköön puheenjohtaja!»

»Voi ei», pääsi Gerdalta, ihan ääneen, ja hän painui aivan isänsä selän
turviin.

Mutta Erik nauroi.

»Niin, eläköön puheenjohtaja», huusi hän heiluttaen kättään, ja Joán
yhtyi:

»Eläköön puheenjohtaja! Eläköön!» huusi hän yli koko salin. Kaikki
nousivat ja heiluttivat hattu jaan:

»Eläköön hän!»

Joán huusi sen vielä kerran.

Mutta kelloseppä, joka seisoi penkillään, punaisena ja topakkana kuin
kukko, huusi jälleen:

»Nostakaa hänet!»

Ja eläköönhuudot raikuivat, ja ihmiset nauroivat.

Mutta Gerda juoksi taiteilijahuoneeseen.

»Nyt saa riittää», sanoi Erik, ja esirippu laski.

Joán oli juossut pieniä portaita alas ja seisoi Gerdan edessä.

»Heräsivätkö he?» kysyi hän.

»Ketkä?»

»Eteläjyllantilaiset.»

Salissa taputettiin käsiä — ja alettiin uudelleen, aivan kuin tahdissa.

»Ettekö nähnyt heitä?» sanoi Gerda, ja oli kuin hymy olisi valaissut
kaikkea, mitä hän tai Joán sanoi.

»En», sanoi Joán, »olin unohtanut heidät».

Ja jälleen hämmentyneinä tai liian iloisina he olivat taas vaiti,
samalla kuin hälinä salissa häipyi — kunnes Gerda sanoi, ja hänen
puhuessaan äkillinen surumielisyys verhosi hänen äänensä:

»Niin, tämän illan — muistamme kauan.»

Ja aivan kuin pelästyneenä oman äänensä sävyä, jonka hän itse oli
kuullut, hän lisäsi ja koetti hymyillä:

»Täällähän niin harvoin tapahtuu mitään.»

Ylhäällä lavalla Erik tapaili jälleen äskeistä pientä masurkkaa.

Gerda (joka ehkä Joánin tavoin ajatteli satoja ajatuksia eikä ehkä
ainoatakaan, ja kuuli eikä kuullut) sanoi kääntäen päänsä flyygeliin
päin:

»On kuin he itkisivät tanssiessaan.»

»Niin», sanoi Joán, mutta hänen äänensä kuului onnelliselta.

Pöydällä oli ohjelmalehti: _Joán Ujházy-konsertti_ oli siinä, isoin
kirjaimin. Gerda otti sen, ja aivan toisella äänensävyllä (ehkä Joánin
lausuman »niin»-sanan kaiku oli sen muuttanut) hän luki hymyillen:

»Joán Ujházy.»

Joán seisoi hänen olkansa takana ja katseli kuten hän valkeata lehteä.

»Joán Aage Ujházy», sanoi hän hymyillen.

»Aage?» Gerda oli kääntänyt kasvonsa.

»Niin», sanoi Joán, »minun nimeni on myös Aage».

»Aage», kertasi Gerda.

»Niin.»

Gerda päästi kädestään valkean lehden, ja se putosi liinalle.

»Nyt kai meidän pitää mennä.»

»Niin», sanoi Joán ja huusi ääneen: »Erik, nyt menemme kotiin.»

Erik Holstein ei sitä kuullut, ja tuokion he kuuntelivat molemmat
Chopinin masurkkaa. Joán oli ottanut orkideat käteensä...





III




1.


»Erik», huusi Joán, ja vielä iloisemmin, »mennään kotiin».

»Niin», sanoi Erik hypähtäen pystyyn, »olemmeko kutsutut?»

»Kyllä, tahdotteko tulla?» sanoi Gerda.

»Kyllä vain, jumaliste», sanoi Erik, syöksyi alas portaita ja kulautti
kurkkuunsa viimeisen-edellisen samppanjapisaran, samalla kuin ovi
aukaistiin ja rouva Jespersen tuli sisään, miehensä seuraamana.

»Saako miehenikin teitä kiittää?» sanoi hän.

»Hän tekee sen lyhyesti.»

»Niin», sanoi pastori, »kiitos», ja hän puristi ensin Joánin kättä.
»Mutta niin ette te soitakaan joka päivä.»

»En, herra pastori, se on totta», sanoi Joán, »sitä en tee».

»Kiitos, pikku Gerda», sanoi pappi ja puristi hänenkin kättään, samalla
kuin rouva Raabel, joka oli nähnyt taiteilijahuoneen oven avoimena,
luiskahti sisään, kuumeisen innostuksen puna poskipäillään, ja sanoi,
hiukan kostein suupielin:

»Se oli sitä mitä odotimmekin, suuren maailman taidetta... suuren
maailman taidetta», ja hän piteli Joánin molempia käsiä liian pitkän
ajan käsissään.

Tohtori oli tullut perässä, ja kauppias piteli ovea
kansanopistonjohtajalle ja herra ja rouva Laarentzenille. Koko huone
täyttyi, ja kaikki kiittelivät.

»Se oli ihana hetki», sanoi johtaja, »tanskalaiset sävelet tekivät
hyvää. Nehän ovat sentään meitä lähinnä.»

»Niin, ne olivat sydänsointuja», sanoi rouva Laarentzen.

Kreivi Holstein sai käsiinsä berliniläisen.

»Kaksi pulloa», sanoi hän osoittaen samppanjaa.

Pastori Jespersen oli pysähtynyt hänen eteensä.

»Teidän pitäisi vaalia lahjojanne, herra hovijahtimestari.»

»Vaalia ja vaalia, herra pastori...»

»Niin, minusta tuntuu», sanoi pastori, »että sillä ainakin
rikastuttaisi omaa itseään».

Mutta rouva Raabel sanoi Joánille melko äänekkäästi:

»Niin, me musiikki-ihmiset saamme kai kuitenkin myöntää, että
Mendelssohn sentään on ennen kaikkia muita...»

Tohtori Raabel seisoi herra Laarentzenin edessä.

»Rakas tehtailija», sanoi hän, »minä istuin ja sanoin itselleni toistin
sitä itselleni: meidän eteemme on avautunut maailma».

He seisoivat kaikki vierekkäin ja puhelivat. Joán oli mennyt aivan
seinän viereen (mutta hymyili taukoamatta ja kuunteli, vaikk'ei
mitään kuullut), kun taas rouva Raabel, jolla oli ainainen tarve
saada kosketella hänen käsiään, puhui Mendelssohnin kappaleen
yksityiskohdista, jotka tuo rakas kapellimestari todellakin oli
tulkinnut toisin.

»Mutta senhän määrää jokaisen oma käsitystapa», sanoi hän.

Berliniläinen oli ollut alhaalla ja huutanut, että tuotaisiin
samppanjaa, ja herra Jensen toi sitä juoksujalkaa.

»Kuka sen on tilannut?» huusi herra Olesen auttamaan tarjoilussa.

»Kreivi», huusi Jensen.

»Niin kyllä», huusi Olesen, »mutta kumpi?» Mutta herra Jensen oli jo
poissa.

»Kirjoitamme sen konserttimestarin laskuun», sanoi Olesen sisäkölle,
joka oli kutsuttu sinne tarjoilupöydän ääreen.

Ja pari vierasta, jotka olivat kaivaneet puput esille, alkoi nauraa
hohottaa tarjoilukaapin edessä.

Kreivi Holstein kaatoi laseihin.

»Herra tehtailija. Olkaa hyvä, herra johtaja.»

Kansanopistonjohtaja seisoi herra Haacken vieressä, joka vakuutti
tulleensa syvästi liikutetuksi vanhoista sävelistä.

»Dänische Lieder», sanoi hän, »alte dänische Lieder — nicht wahr?»

Rouva Raabel, joka oli saanut lasin hänkin, sanoi Gerdalle, joka seisoi
isänsä vieressä:

»Kiitos, neiti Johansen, kiitos — sillä teitähän meidän on kiitettävä,
ikävä kyllä. Mutta ensi kerralla on Musiikkiyhdistyksen vuoro. Sillä
nyt me uskallamme.»

»Mutta», sanoi hän ja hymyili herra Johansenille, »kaikki kädet eivät
osaakaan muuttaa kullaksi kaikkea, mihin ne koskevat».

Joka sopessa juteltiin. Opistonjohtaja jatkoi herra Haacken kanssa
puhettaan kansanlauluista. »Nehän ovat meidän omiamme», sanoi hän,
»eikä vieras luonnollisestikaan» — mutta siinä samassa tohtori
kilisti lasiaan: hän tahtoi tällä paikalla, niin, itse paikalla, itse
taistelupaikalla vielä kerran...

Tohtori ei päässyt pitemmälle.

Kelloseppä tulla tupsahti portaita alas.

»Niin, minä täällä», sanoi hän ja tarttui lasiin. »Kiitos», sanoi hän
Joánille, »se oli suurenmoista... Mutta te, herra hovijahtimestari,
olette sankari, kerrassaan.»

Hän kohotti lasinsa.

»Niin, sillä ne me tunsimme», sanoi hän, ja kaikki nauroivat, ja
tohtori yritti jatkaa:

»Ehkä me näin, vielä taistelupaikalla ollessamme, vielä kerran...»

»Juomme hovijahtimestarin maljan», sanoi Joán.

»Ei, mutta kuulkaahan», huusi Larsen.

»Niin, herra hovijahtimestarin maljan», sanoi Gerda.

»Tietysti», sanoi tohtori, joka oli nykäissyt kalvosintaan niin että
se oli irtautunut, samalla kuin Joán kohotti lasiansa kolme kertaa
niinkuin unkarilainen, joka huutaa 'éljen', ja huusi:. »Eläköön Erik!»
Ihmiset huusivat eläköötä ja kilistelivät laseja. »Hurrataanpas vielä»,
huusi Larsen, ja kaikki hurrasivat kolmesti.

»Jumaliste», sanoi Larsen ja kilisti lasia, »minä en vaan koskaan osaa
kuunnella tuota laulua Elsestä ilman että vedet tulee silmiin».

»Terve, herra, konserttimestari.»

He joivat maljoja, kaksittain.

Joán painoi yhä lasiaan Erikin lasia vastaan.

»Niin, kiitos tästä päivästä, Joán», sanoi Erik.

Hovijahtimestarin kasvot värähtivät äkkiä, ja hän huipensi huuliaan,
ennenkuin joi siemauksen:

»Sillä, Josse, eivät ne kaikki päivät ole juhlapäiviä — tässä maassa.»

»Herra hovijahtimestari» — tulija oli rouva Raabel, kädessä lasi — »se
oli _musiikkia_... se oli musiikkia... nyt te ette enää voi välttää
Musiikkiyhdistystä».

Tohtori Raabel, joka oli kohottanut pulloa ja katsonut, oliko siinä
vielä ainetta, kaatoi laseihin ja sanoi:

»Se oli hämmästyttävää, aivan hämmästyttävää. Vaimoni kertasi
lakkaamatta: se on todellista musiikkia, todellista musiikkia.»

Rouva Laarentzen, joka seisoi pöydän ääressä, sanoi äkkiä rouva
Raabelille, hitaasti ja ystävällisesti ja osoittaen hyasintteja:

»Nuo ovat neiti Luckowin hyasintteja... tunnen ne väristä.»

»Niin, rouva Laarentzen», vastasi rouva Raabel ja näytti liikutetulta,
»ne olivat neiti Luckowin viimeinen ystävällinen lahja lääkärilleen».

»Ja nyt ne ovat koristaneet pientä juhlatilaisuutta. Niin, me
_kuulimme_», sanoi rouva Raabel kääntyen Gerdaan, joka oli kiskaissut
kukat esiin herra Olesenin jäähdyttimestä.

»Ehkä me nyt mennään», ehdotti kauppias, joka ei pitkään aikaan ollut
puhunut mitään.

»Niin», sanoi Joán, »mennään».

Toiset menivät edellä salin poikki.

»Täällä on pimeää», kuiskasi Joán, »varokaa».

Ja hän törmäsi penkkejä vastaan.

»Minä tunnen paikat», sanoi Gerda.

»Siinä on penkki!» Ja Joán ojensi käsivartensa, aivan kuin olisi
tahtonut tarjota sitä Gerdalle.

»Minä kuljen seinäviertä.»

»Missä te olette?» huusi Holstein heidän takanaan.

»Täällä», sanoi Joán.

»Hitto vieköön, miksi täällä on sammutettu?» kiroili Erik.

»Kun kaikki nyt on ohi», sanoi Gerda, joka oli sulkenut silmänsä.

Hänen rinnallaan, pimeässä, vastasi Joán kuiskaten:

»Ei.»

Mutta hän ei tietänyt, kuuliko Gerda, eikä hän voinut nähdä tytön
kasvoja.

»Olitteko kukat?» sanoi Erik heidän takanaan.

»Otimme», sanoi Joán puristaen kädessään orkideoja.

»Mistä te saatte sellaisia kukkia, niin kauniita?» kysyi Joán pimeässä.

»Vejlestä.»

»Tehän saatte Vejlestä ihan kaikki.»

»Niin saamme.»

Ja äkkiä, erilaisella äänellä, matalasti, Gerda lisäsi:

»Nyt teidän äitinne syntymäpäivä on kohta loppunut.»

»Niin on.»

He olivat aivan oven suussa.

»Kuka siinä?» kysyi Joán, joka oli koskettanut miehen hartioihin.

»Petersen», vastasi eräs ääni. »Kauppias Johan sen lähetti minut
näyttämään teille tietä.»

Kaupanhoitaja raapaisi tulta tulitikkuun.

»Tässä on kaksi askelmaa», sanoi hän, ja tulitikun valo valaisi kolmia
kasvoja.

»Kiitos», sanoi Joán, ja neiti Gerda seurasi heitä.

Rouva Jespersen seisoi vielä eteisessä, jossa oli valoisaa, ja puki
vaatteita ylleen.

»Entä herra Haacke?» kysyi Gerda äkkiä ja kääntyi katsomaan, aivan kuin
valo olisi tehnyt hänet emännäksi jälleen.

»Oi, hänet on rouva Raabel kutsunut.»

»Kotiinsako?» sanoi Erik ja nauroi, tunkien käsivarttaan päällystakin
hihaan.

»Ei», sanoi rouva Jespersen ja nauroi kuin Erik. »Johanseneille.»

He tulivat pihalle, herrat ja naiset pyörivät ajopelien ympärillä, ja
hevoset kuopivat.

»Hyvää iltaa, rouva Jespersen», kaikui eräs naisääni vaunuista. »Voi
kuinka se oli... »

Ja nainen vaikeni äkkiä nähdessään Joánin.

Rouva Jespersen nauroi. »Niin», sanoi hän osoittaen vaunuja, »nyt on
matkavaivat edessä. Nyt he saavat ajaa muutamia peninkulmia.»

»Ihmisparat», sanoi Joán.

»Ei toki», sanoi papinrouva, ja aivan kuin olisi seurannut kokonaista
ajatusjaksoa, hän lisäsi: »Oikeastaan taiteilijat eivät ole
kiitollisia.»

»Kuinka niin?»

»Niin, sillä miten siunattua mahtaakaan olla, kun voi antaa toisille
niin paljon iloa.»

Valonhäivähdys kulki Joánin kasvojen yli, ja hän kääntyi:

»Neiti, missä te olette?»

»Täällä», sanoi Gerda, joka antoi ohjeet kaupan hoitajalle, mitä
viinejä oli noudettava kellarista herroille.

He tulivat kadulle. »Danmark»-hotellin ikkunat olivat avoimet, niin
että äänet kaikuivat tielle. Sisimmäisestä huoneesta kantautui pianon
ääni.

Joán oli pysähtynyt heidän alkaessaan laulaa:

    Ja yö se muistiinne palautuu,
    kun läksimme linnasta;
    häly silloin vaikeni kaikki muu,
    kun yö oli puolessa.
    Hän huusi: Ennenkuin kello lyö
    taas kakstoista, meidän se on,
    me voitamme, kerran kaikkoo yö,
    uus huomen on huoleton.
    Näät kentällä nukkuu Olaf Rye.

»Mitä ne oikein laulavat?» kysyi Joán, joka seisoi Gerdan ja rouva
Jespersenin välissä.

»Laulua Olaf Ryestä», vastasi rouva Jespersen.

»Sitä ne aina laulavat — nuo tuolta etelästä.»

»Hänestäkö, joka kaatui?»

»Niin.»

Sisällä-olijat kertasivat säkeistön, ja nuo kolme jäivät seisomaan
kadulle.

»Millaiset sanat siinä on?»

Rouva Jespersen lausui ne:

    Me voitamme, kerran kaikkoo yö,
    uus huomen on huoleton.
    Näät kentällä nukkuu Olaf Rye.

»Katsokaa, tähtiä», sanoi hän kohottaen kasvonsa, »miten paljon niitä
on!»

»Niin», sanoi Gerda, eivätkä hänen kosteat silmänsä niitä nähneet.

He seisoivat tuokion.

Sitten sanoi Joán, ehkäpä vain jotakin sanoakseen:

»Kuinka loistava onkaan yksi niistä.»

»Niin», sanoi rouva Jespersen, ja he seisoivat kaikki kasvot
kohotettuina, »se on Venus».

»Niin on», sanoivat Gerda ja Joán yhteen ääneen.

»Mutta milloinkaan» — ja Joán melkein kuiskasi — »en ole nähnyt niin
ihania tähtiä kuin Bosporilla».

»Kaikkialla te olettekin ollut», sanoi rouva Jespersen, joka
taukoamatta tuijotti taivaalle.

»Olen»... ja Joán hymyili. »Mutta nyt tahdon jäädä kotiin.»

»Kotiinko?» Gerda oli kääntänyt kasvonsa. »Kuinka niin?»

»Sillä nyt tahdon tehdä ihmisiä onnellisiksi», sanoi Joán katsoen häntä
kasvoihin.

Rouva Jespersen katseli yhä taivasta:

»Voiko ihmisiä tehdä onnellisiksi?»

Muudan mies, joka kulki heidän perässään, livahti hiukan ontuen heidän
ohitseen.

»Niin, minä menen teille, neiti Johansen», sanoi hän, »tulen
kutsumatta. Mutta isänne luo, sen tiedän, olen aina tervetullut.»

»Niin», sanoi Gerda, joka oli hätkähtänyt, »nyt mekin tulemme».

Ontuva kulki edelleen, Johansenin portille.

»Kuka hän oli?» kysyi Joán, seuraten katseellaan vinoselkäistä miestä.

»Maisteri», vastasi Gerda kulkien nopeaan, »hänellä on talo täällä».

Mutta Joán sanoi, katsahtaen Johansenin ikkunaruutuihin:

»Kunpa siellä ei olisi niin monta!»

»Kyllä siellä on», sanoi Gerda yhtä matalalla äänellä kuin hänkin.

Ehkä he luulivat, ettei rouva Jespersen kuulisi mitä he sanoivat, mutta
tämä sanoi rehevällä äänellään:

»Siellä on koko paikkakunta. — Niistä, kreivi Ujházy, ei niinkään pääse
irti.»

He tulivat käytävään, ja portaitten alapäässä sanoi Gerda (aivan
kuin täällä, portaitten ensiaskelmilla, kaikki hänen huolensa illan
onnistumisesta olisivat olleet häntä vastassa) vetäen syvään henkeään:

»Mutta he tulivat sentään, kaikki.»

»Kuinka niin, kaikki?» kysyi Joán, jääden seisomaan.

»Niin», sanoi Gerda pyörittäen päätään, »emmehän tietäneet, tahtoivatko
Musiikkiyhdistyksen jäsenet tulla, kun konserttia ei pidetty siellä».

»Kuinka paljon teillä onkaan ollut ajateltavaa», sanoi Joán.

»Niin», hymyili Gerda;

Kulkiessaan ylös portaita sanoi Joán:

»Mutta onko tämä kaikki ollut sitä — mitä te kuvittelitte?»

Gerda viivytteli.

»Se on ollut toista», sanoi hän, ja sanat tulivat hiukan kompastellen.

»Tai», sanoi hän, ja puhui hieman hengästyneenä, liikutettuna tai
tunteen vallassa, josta hän tuskin oli tietoinen ja jota vastaan hän
kuitenkin taisteli. »Ehkä tiedän sen vasta — — — parin viikon kuluttua.»

»Parin viikon?» ja Joán nauroi hyvin hiljaa.

»Niin», sanoi Gerda kuin äsken, »minä tarkoitan... eihän koskaan tiedä
millaista jokin on ollut, ennenkuin sitä on saanut ajatella».

Mutta Joán sanoi, ja jokainen sana tuli nopeasti, mutta selvään:

»Sen tietää mitä on _tapahtunut_.»

Joánin huulet olivat avoimet, ja hän hengitti syvään.

»En minä — — — niin luulen», sanoi Gerda, ja he olivat ovella.

»No, Jumalan kiitos», sanoi rouva Jespersen, »nyt täällä on enemmän
tilaa».

Kaikki ovet olivat auki, ja herrat istuivat ylt'ympäri
virvoitusjuomalasiensa ääressä. Oli kuin he olisivat olleet
hengästyneitä, ja he oikoivat jäseniään eivätkä puhuneet paljoa.

»Ettekö tahtoisi levätä hiukan?» kysyi rouva Jespersen.

»Kiitos», sanoi Joán kuin ihminen, jonka ajatukset ovat muualla, ja hän
näki äkkiä kaikki kasvot ympärillään. »Täällä on enemmän kuin tuonoin.»

»Ei», sanoi rouva Jespersen (kurkistettuaan toisiin huoneisiin, jonne
naiset, hiukan siistittyään itsensä, olivat saapuneet), »täällä on
samat kuin äskenkin».

»Niinkö?»

He menivät kauppiaan huoneeseen, jossa ei ollut ketään.

»Täällä on hiljaista», sanoi Joán ja antoi katseensa vaistomaisesti
vaeltaa pitkin noita vanhoja ja jykevätekoisia huonekaluja.

»Niin on», sanoi rouva Jespersen. »Tuossa on paikkakunnan rahakaappi.»

»Ja tuossa Karen Postin sohva», jatkoi hän viitaten kädellään.

Hän astui ikkunan luo. Hotellista kuului lakkaamatonta äänten sorinaa
ja laulua. Vielä yhdet ajopelit vyöryivät pois. Ihmiset istuivat niissä
äänettöminä.

Rouva Jespersen sanoi Joánille, joka seisoi hänen vieressään:

»Nyt he istuvat ja ajattelevat kaikkea mitä on tapahtunut.»

»Ajattelevat kaksi viikkoa», sanoi Joán, eikä rouva Jespersen
ymmärtänyt hänen äänenpainoaan.

»Ah, tällainen ilta tuulettaa koko paikkakunnan.»

Joán, joka hillitsi olemuksensa levottomuutta sanoi:

»Mutta täkäläiset ihmisethän harrastavat kaikkea, vai kuinka?»

»Harrastavat», sanoi rouva Jespersen, piirtäen aivan kuin ympyrän
ikkunapieleen.

»Kaikkea.»

»Mutta tämä on ollut ihanaa Gerdalle», sanoi hän ja katsoi eteensä, »ja
sitä hän saattaa tarvita. Olo tässä talossa on käynyt hänelle raskaaksi
sen jälkeen kuin onnettomuus tapahtui.»

»Onnettomuus tapahtui?»

»Niin, kun Emilie lopetti päivänsä.»

»Sisarko? Surmasiko hän itsensä?»

Rouva Jespersen kääntyi:

»Voi, ettekö sitä tietänyt—no niin, miten olisittekaan...»

»Mutta», sanoi hän taas, puhuen hitaasti, »Gerda on käynyt hyvin
läheiseksi isälle, ja hänen vaikutuksestaan on isän luonteen kovuus
paljon pehmennyt. Ja mitä mieheeni ja minuun tulee — totisesti en
tiedä, kuinka jaksaisin kaiken kantaa, ellei meillä olisi Gerdaa. Niin
ihanaa kuin täällä onkin, on mieheni asema hyvinkin vaikea.»

Hän oli vaiti tuokion ja sanoi, ajatukset jälleen Gerdassa:

»Kunpa hän vain tulisi onnellisemmaksi kuin talon muut lapset. — Oletko
siellä, Gerda?» rouva Jespersen kääntyi.

Gerda-neiti seisoi kynnyksellä ruiskuttaen hajuvettä.

»Tuo on jo sairaalloista, Gerda, tuo ainainen ruiskuttaminen», nauroi
rouva Jespersen.

Mutta Joán oli kurottanut kätensä häntä päin.

»Annatteko hiukan minullekin?»

Gerda astui hitaasti lähemmä ja ruiskutti eau de colognea hänen
käsilleen.

»Ei, kasvoihin», sanoi rouva Jespersen, »sitten sen tuntee».

Gerda kohotti pulloa, ja hieno sadesuihku valeli Joánin poskia.

»Kiitos, kiitos», sanoi Joán ja katseli Gerdan pieniä kasvoja.

»Ei, ei, silmiä kirvelee», huudahti hän ja hieroi niitä kosteilla
käsillään, niin että silmiä kirveli vielä enemmän.

»Niin» — ja rouva Jespersen nauroi — »mutta vähän ajan perästä ne
tulevat niin kirkkaiksi».

»Niin», huusi kreivi Holstein kynnykseltä, »koettakaa saada hänet
aukaisemaan silmänsä, neiti. — Kaikilla Ujházyilla», jatkoi hän, »on
silmät puoliummessa».

»Ja koko Gerda-neidin suvussa on silmät suuret», sanoi Joán, ja oli
kuin hänen äänensä olisi tahtonut pidättää Gerdaa tämän mennessä.

Erik ja Joán jäivät kahdenkesken ikkunan viereen.

Sitten sanoi Joán, käsi ikkunanlaudalla:

»Kuinka sen asian laita oikein oli — tiedäthän — neiti Gerdan sisaren?»

»Hänen sisarensa... niin, hän hukuttautui. Se oli kai jossakin
Espergærdessä— tai mikä sen paikan nimi oikein oli.»

»Niin kyllä — — mutta miksi hän hukuttautui?»

»Sitä en jumaliste tiedä. Hänen asiansa eivät liene olleet mitenkään
hullusti. Mutta hän oli jostakin saanut päähänsä tulla ylioppilaaksi.
Ja kun hän oli tullut ylioppilaaksi ja kun hänen piti opiskella
edelleen, ei hän enää voinutkaan _enempää_, kertovat ihmiset.»

»Ja sitten hän teki itsemurhan», sanoi Joán hitaasti.

»Niin», sanoi Erik, »sitten hän hukuttautui».

Erik oli vaiti tuokion.

»Se oli kyllä surullista. Mutta Johansen saattoi kyllä ansaita
rangaistuksen — vaikka hänellä tosin on jo pojassaan rangaistusta
kyllin. — Niin», jatkoi Erik katsoen tielle, »kukapa ei olisi ajatellut
hukuttautua... seisoessaan ja tuijottaessaan joskus yli veden... ja
elämän».

Joán ei luultavasti kuunnellut, vaan seurasi toista ajatusyhtymää.

»Neiti Gerda raukka», kuiskasi hän.

Ja hän astui pari askelta, aivan kuin olisi aikonut mennä Gerdan luo.

»No niin», sanoi Erik seuraten perästä, »eihän _hänen_ pidä suorittaa
sitä tutkintoa».

»Hänen kohtalonsa on kai jo ratkaistu», jatkoi hän.

Joánin kasvot sävähtivät äkkiä.

»No nyt sinä olet kiikissä», kuiskasi Erik. Sillä ovessa he törmäsivät
suoraan rouva Raabelia vastaan.

»Ah», sanoi rouva, »täällähän on vilpoista».

»Niin, täällä on ilmaa», sanoi Erik ja hiipi »ilman» kohdalla tiehensä.

»Ah niin», sanoi rouva, »on kuin veri pakkaisi päähän monien ajatusten
mukana, mutta ne nousevat jälleen ja tulevat vastustamattomasti...
tämäntapaisina iltoina».

»Niin, rouvahan on itse opiskellut musiikkia?» sanoi Joán, jonka
silmät, etsien, harhailivat muissa huoneissa.

»Olen», sanoi rouva Raabel, »Leipzigissä, kaksi vuotta. Se oli ihanaa
aikaa — silloin ihminen toivoi. Mutta sekin, jolla on _lahjat_,
tarvitsee hyvää onnea. Beethoven oli minun suurmestarini. Ja kun ei
kuulu niihin, jotka ovat valmiit tinkimään vaatimuksistaan, ja kun asuu
pienessä maassa, missä monet tuntevat itsensä kutsutuiksi ja missä
kutsumattomat usein tuppautuvat enimmin esiin, jää toisten alle.»

»Niin, niin voi tapahtua», sanoi Joán rouva Raabelille, joka puhui kuin
ihminen, joka on saanut odottaa kauan.

»Ja lahjakkaat jäävät pienimmiksi», sanoi hän. »Tietysti minäkin annoin
pari konserttia... mutta sitten sitä sanoo itselleen, kun ei tahdo
tinkiä vaatimuksistaan: kätke mieluummin leiviskäsi — omaa itseäsi
varten, eikö totta, kalliiksi omaisuudeksesi... Mutta tietysti, joskus,
silloin kun kuulee muita — sen ymmärrätte parhaiten te, joka olette
kuullut niin paljon niinsanottua musiikkia silloin nousevat ajatukset
jälleen mieleen ja alkavat hiljalleen kalvaa: niin, elämän tiet ovat
ihmeelliset.»

»Niinpä kyllä», sanoi Joán (_tuolla_ Gerda puheli Erikin kanssa),
»elämä voi kuljettaa meitä merkillisesti».

»Niin», sanoi rouva Raabel, ja Joánin äänenpaino teki hänet aivan kuin
sydämellisemmäksi; »elämä on kuin nuotta... siinä on silmiä, joihin me
jäämme riippumaan... niin, sitä ette te saata ymmärtää, sillä tehän
kuulutte niihin, joita kohtaan elämä on ollut hyvä. Se kävi ilmi — se
kävi ilmi tänä iltana, soitostanne... Sillä korva, se on toki säilynyt,
herra kreivi...»

Rouva Raabel oli vaiti tuokion verran. Ehkäpä hän odotti tunnustusta
korvasta...

»Mutta», sanoi hän, huiskuttaen koko ajan omituisesti päätään, aivan
kuin kärpäset olisivat kiusanneet häntä ohimoilla. »Mutta sitten sitä
joutui naimisiin...Minulle, _kaksinaisine_ lahjoineni, oli valinta
aivan erikoisen vaikea, sillä minähän myös maalaan ja vieläpä asetin
näytteille Charlottenburgissa. Ah, saatoin herätä yöllä, ja silloin
kutsui Beethoven — — oletteko sitä kokenut? — — voi niin, tietysti, kun
jokin sävelmä ei anna rauhaa ja kun siitä ei pääse eroon...»

»Mutta», jatkoi hän, tehden ajatuksissaan jälleen hyppäyksen, »isäni
sanoi usein, ja Jumala tietää oliko hän ehkä oikeassa: sinä hapuilet
ja siirryt yhdestä toiseen, tyttöseni, sen vuoksi ettet uskalla tehdä
lopullista ratkaisua».

»Kaikki riippuu uskaltamisesta», sanoi Joán.

»Niin», sanoi rouva Raabel.

»Mutta nythän minä olen naimisissa», alkoi hän jälleen, »ja elämä kuluu
yhteisissä harrastuksissa — sillä Jumalan kiitos, meillä on yhteisiä
harrastuksia».

»Niin», sanoi Joán (Gerda seisoi nyt pianon luona, ja Erik oli
istuutunut sen ääreen).

»Ja sittenhän meillä on Musiikkiyhdistys, joka minun onnistui perustaa,
myöskin mieheni vuoksi, sillä aika on vaikea lääkäreille, ja siihen
uhraan työni. Niin, paha kyllä, emmehän me — tänä iltana, emme
uskaltaneet, ovathan olosuhteet pienet ja sitäpaitsi, senhän voi sanoa,
pikku neiti Johansenin ei ollut tarvis mitään _uskaltaa_. Kun _he_
panevat jotakin alkuun, niin monet, valitettavasti, ovat mielestään
pakotetut menemään mukaan — sehän riippuu olosuhteista — siellä, missä
rahakaappi seisoo ja minne panttisitoumukset keräytyvät, siellä on
valta, vaikka toisella voikin ehkä olla halua ja lahjoja...»

Rouva Raabelin ääni oli käynyt hieman terävämmäksi.

»Minä puhun ja puhun», sanoi hän, ja hänen äänensävynsä vaihtui, »ja
pidätän teitä ja herätän kai vain kateutta, sen vuoksi että suuri
mies ja päivän sankari» (ja rouva Raabel puristi liikutettuna ja
kaikkien nähden Joánin molempia käsiä) »suvaitsee minua kuunnella...
Mutta, ymmärrättehän: kun täytyy elää täällä, saattaa mieli janota
ymmärtämystä...»

»Niin», sanoi hän siirtyen jälleen uuteen asiaan, »juuri siksi, että
ymmärtämystä puuttuu, valtaa väsymys usein mielen yhdistyksessä...
sillä siinä, missä kukaan ei ymmärrä arvoja, tarkoitan todellisia
musiikkiarvoja, te kyllä käsitätte minut, on vaikeata saada mitään
kannatusta. Ja tällä paikkakunnalla — kansanopistosta ja _sieltä_ —
ei meillä ole mitään odotettavaa. Olettehan kuullut heidän lauluaan
— älkäämme puhukokaan siitä... _se_ on heidän harrastustaan»
(tohtorinrouva Raabel tuntui piirtävän käsinmaalatulla viuhkallaan
paksun rajaviivan ilmaan) »ja kaikki mikä ei ole Hartmannia on
pahasta. Rakas mestari, voittehan ymmärtää, rakastaa Wagneria ja elää
henkilöitten parissa, jotka eivät ole ehtineet Beethoveniin!»

Joán oli nojautunut ovipieleen. Erik istui vielä pianon ääressä, ja
Gerda seisoi sen luona, »Weyse»-vihkonen kädessään.

Rouva Raabel, joka oli ollut vaiti tuokion verran, sanoi.

»Niin sitä jää istumaan lahjoineen... jää istumaan lahjoineen ja
kuivettuu...»

Erik alkoi soittaa. Se oli laulu Aage-ritarista, ja veri huuhtoi äkkiä
rouva Raabelin poskiluita.

»Ja tänä iltana, mestari, sitä en edes kiellä, _vapisivat_ sormeni,
kun hovijahtimestari alkoi soittaa. Sehän oli sangen sievää, ja ehkei
sitä voinut vaaliakaan muuta. Mutta hänen kätensähän ovat heikot...
vaikkakin ehkä kreivi Holsteinilla saattaa olla joitakin lahjoja — on
ollut...»

Erik jatkoi soittoaan:

    Ja kihlas kauniin Elsen,
    tuon neidon suloisen.

»Mutta minä ajattelin, ymmärrättehän minut, mestari, minä ajattelin:
jospa tuo ilo yhden ainoan kerran olisi tullut minun osakseni...»

Joán oli astunut kolme askelta.

    Kuu vieri, haudattihin
    mies mustiin multihin.

Rouva Raabel oli äkkiä huomannut Joánin katseen, joka suuntautui
soittokonetta päin, ja varmaankin ymmärtänyt väärin Joánin hymyn, sillä
hän alkoi puhua hovijahtimestarista, joka aina hämmästeli terävästi
yhdistystä ja hänen Beethoveniaan.

»Niin», sanoi hän, hymyillen yhteisymmärryksen hymyä, »tässä maassa on
paljon uneksijoita, ja kun he puolittain heräävät unelmistaan, hierovat
he silmiään ja ovat arvostelijoita».

»Niin, tietysti on rouvasta tullut arvostelija» sanoi Joán äkkiä,
mennen menojaan, ja rouva Raabel jäi seisomaan pää heiluen, aivan kuin
olisi saanut vettä päin kasvojaan.

Sisähuoneissa ihmiset olivat kerääntyneet pieniin ryhmiin.
Kansanopistonjohtaja, joka oli seisonut ja puhunut rouva Laarentzenin
ja noiden kahden eteläjyllantilaisen vaimon kanssa, istuutui Ane-tädin
tuoliin — korkeaan nojatuoliin, jossa istuinpatja oli heinillä täytetty
ja päällinen taidekudontaa — ja sanoi:

»Niin, tämä on oikein minun tuolini. Me ja meikäläiset pidämme eniten
kovasta istuimesta.»

Ja hän puhui siitä iloisesta edistyksestä, joka voitiin panna merkille
meidän veistokoulussamme.

»Niin», sanoi hän, »me käymme eteenpäin vain askel askelelta, mutta
honkapuumme ja vanhat mallimme pääsevät jälleen kunniaan. Me voimme
nyt jo iloksemme ajatella, että monet kodit, kodit ja talot ylt’ympäri
maata, käyttävät kauniita talousastioitamme — ja se _muistuttaa_
kaikkia, siinähän onkin asian ydin — muistuttaa kaikkia kutsumuksesta
sinänsä, ja kiinnittää heitä yhä lähemmä siihen...»

Joán oli ehtinyt rouva Laarenzenin ohi, kun pastori Jespersen
pysähdytti hänet.

»Kas vain, olettehan päässyt irti», sanoi pappi. »Vaimoni lähetti minut
muuten vapauttamaan teitä 'lahjasta'.»

Joán hymyili, ehkäpä hiukan hajamielisesti, mutta äkkiä hän sanoi ja
suuntasi kulkunsa erääseen ikkunasyvennykseen:

»Kuinka rakastettava teidän rouvanne onkaan — ja kuinka hyvä, että hän
on ollut Gerda-neidin tukena.»

Kappalainen silmäsi häntä hetkisen.

»Niin», sanoi hän, »nuo kaksi auttavat toinen toistaan. Ihmiset
tarvitsevat kyllä toistensa apua, kreivi Ujházy. Täällä ainakin on
tarpeeksi kantamista — ja ellei meitä olisi kaksi, vaimoni ja minä,
sitä kantamassa, olisin kai jo aikoja sitten hakenut toista paikkaa.
Mutta kun on _kaksi_ kantamassa, niin kestää paremmin. Sehän on niin
suuri siunaus.»

»Niinpä mahtaa olla», sanoi Joán matalalla äänellä.

»Jakaminen merkitsee rauhan saavuttamista», jatkoi pappi.

»Niin», sanoi Joán ja aikoi jälleen mennä — _sinne_, kun samassa tuo
lyhykäinen ontuva mies tunki päänsä hänen ja papin väliin.

»Mistä herrat puhuvat?» sanoi hän kurnuttaen kolmesti.

»Elämän huolista, herra maisteri.»

»Huu», sanoi maisteri, »aine on rikas ja näillä mailla monipuolinen.
Mutta vierasta varten ei se ole. Herra Ujházy, teidän on säilytettävä
matkailijavaikutelmanne, nimittäin Tanskan laidunmaat ja
kansansivistys... Mutta ehkäpä sallitte minun kiittää teitä. En ole
soitannollinen, mutta, kiitos olkoon viulunne, uneksin tunnin ajan
maailman kultaiseksi ja muutamia unia näin uudelleen...»

Joán kohotti päätään.

»Niin, niin, hyvä herra», sanoi maisteri, »eiväthän unet ole paljonkaan
arvoiset... niin, eivät ole. Mutta unet, joita me näemme, ovat
kuitenkin meidän uniamme.»

Joán, joka ehkä seurasi aivan toista ajatusyhtymää, sanoi:

»Tämä on viimeinen viulumatkani.»

»Niin», sanoi pappi, »olen kuullut puhuttavan, ettei kreivi aio enää
soittaa».

»Kuinka niin?» kysyi maisteri.

Joán katsoi pianoon päin.

»Siksi että luulen», sanoi hän, »että minun nyt on toimittava».

Maisteri loi katseensa salin poikki.

»Mihin puolueeseen aiotte liittyä?» sanoi hän ja vääntäytyi tiehensä
ontuvin kannoin.

Erik istui vielä ja löi sointuja puhuen yhä Gerdalle Joánista:

»Ei, ennen maailmassa ei hänen ollut niinkään helppoa... hän oli
useimmiten hyvin alakuloinen eikä hän myöskään osannut purkaa mieltään.
Mutta hänellä tuskin oli mitään oikeata kotia siellä saarellakaan.
Sillä äitihän oli kuollut, eikä hänen elämänsä kai ollut _oikein_
onnellista, luullakseni.»

Gerda sanoi äkkiä:

»Eikö äiti ollut onnellinen?»

»No niin, enpä tiedä. Hänhän oli Vejlestä», sanoi kreivi Holstein,
aivan kuin olisi näin antanut riittävän selityksen.

Ja kotvan ajan perästä hän sanoi, tuijottaen pianoon:

»Eihän minun vaimoni ole etäämpää kuin Lauenburgista, neiti Johansen.»

»Ei, en luule» — ja hän löi jälleen muutamia sointuja — »että rakkaus
on mitään vientitavaraa, jota sopii kuljettaa rajojen yli».

Gerda nojasi päätään pianoon, mutta Erik jatkoi soittamistaan.

»Ja sitten hän on joutunut viettämään elämänsä kaikissa noissa
vieraissa maissa», sanoi Gerda hitaasti.

»Niin», sanoi Holstein kääntyen pianotuolillaan.

»Hyvää iltaa, maisteri», ja hän nyökäytti päätään ontuvalle.

»Me istumme ja aprikoimme, neiti Johansen ja minä, kaikkea sitä, minkä
ihmiset tietävät jälkeenpäin.»

»He-hei», sanoi maisteri, »vasta jälkeenpäin voi kaiken ymmärtää... Me
puhumme, emmekä itse tiedä mistä sielun osasta se tulee. Ja itse sanat,
joita me puhumme, vievät meitä eteenpäin — askelen eteenpäin päämaalia
kohti,-joka meille ei ole selvillä...»

»Niin se oikeastaan on», sanoi Erik, »koko elämä on yhtä ainoata
pilkkopimeää».

»Niin», sanoi maisteri, »ja ihmiset töytäävät vastakkain tai rientävät
toistensa ohi. — Mitä neiti sanoo?»

»En mitään», sanoi Gerda pudistaen päätään. Mutta maisterin ontuessa
eteenpäin hän sanoi, — eikä ehkä ollut koko aikana ajatellut muuta kuin
niitä sanoja:

»Mutta entä jos hän jäisi tänne?»

»Kuka? Joánko?»

Kreivi Erik huipensi huuliaan.

»Onko siis teistä täällä niin ihanaa istua — niidenkään, jotka ovat
_syntyneet_ istumaan täällä?»

Mutta samassa hän kääntyi Joánia kohden, joka tuli lattian poikki, ja
sanoi hymyillen:

»Neiti Gerda sanoo, että hänen mielestään sinun pitäisi jäädä tänne.»

Ja hän nousi seisomaan.

Joánin silmät olivat välähtäneet, kun hän sanoi:

»Mutta minun paikkani ei ole täällä.»

Gerda oli jälleen painanut kasvonsa.

»Minun on matkustettava kotiin», sanoi Joán, ja yht'äkkiä kirposi hänen
huuliltaan: »Mutta Tanskan minä vien mukanani...»

»Niin, näytä, että sen teet», sanoi Erik.

He puhuivat hetkisen, ja Joán tuskin tiesi mistä — hän kuuli vain
Erikin äänen, ja Gerdan.

»Joko menette, neiti?» sanoi hän sitten.

»Minähän olen talon tytär», vastasi Gerda hiljaa ja koetti hymyillä.

»Miksi neiti Gerda oli pahoillaan?» kysyi Joán hänen mentyään.

»Sitä en jumaliste ymmärrä», sanoi Erik, »mutta auta armias, mehän
kaikki läikymme tänään ylös ja alas, aivan kuin olisimme elohopeaa
maanjäristyksessä. — Tule nyt. Me tarvitsemme jotakin juotavaa...
Missähän ne korkea-arvoiset pullot ovat?» kysyi hän tohtorilta, jota
hän tahtoi paeta.

»Tässä talossa», sanoi tohtori, »on niitä sekä ensimmäisessä
kerroksessa että kellarissa». Ja hän nauroi omalle pilapuheelleen.

Mutta kun kreivi Holstein oli mennyt, sanoi hän niin nopeasti kuin
olisi valmistunut vetämään pois hammasta:

»Te puhuitte Madamen kanssa, herra kreivi — niin, sitä hän kaipasi.
Eihän täällä totisesti ole niin hauskaa — eikä varsinkaan Madamelle...
Jokainen seurustelee noitten talonpoikien kanssa oman temperamenttinsa
mukaan — eikö totta? — ja kun sattuu onneksi olemaan kööpenhaminalainen
ja sitä vuosikertaa, joka on tottunut irvistelemään miltei kaikelle...
Ja jos ihminen ylipäätään, hyvä herra, päättää kestää loppuun siinä
laitoksessa, jota avioliitoksi sanotaan — näillä mailla ei muuten ole
montakaan, joita kannattaisi ylläpitää — niin, mitä piti minun sanoa,
niin, jos siinä on pysyttävä, niin on sentään yhteisistä harrastuksista
jotakin apua... sen toisen puolen voi mitenkuten järjestää, ainakin me
miehenpuolet, eikö totta?»

»Mutta toiselta puolen», puhua paasasi tohtori edelleen, samalla
kuin hänen äänensä kävi hieman mietiskeleväiseksi, »toiselta puolen
sellainen kyky kuin Madamen — tarkoitan, kyky joka ei tule käytäntöön
— kalvaa aina mieltä, eikö totta? Joku toinen tietysti suhtautuisi
siihen — no niin, Madame on tietysti kertonut sen teille — kevyemmin...
_Minun_ paikkani oli Opéra comiquessa», jatkoi hän. »Ääni oli pieni,
mutta ihmiset sanoivat: _näyttelijäkyky_. Mutta kun suku oli vastaan,
niin... Madame on kai kertonut teille... Lyhyesti sanoen, minusta tuli
lääkäri.»

Herra Raabel maiskutti huuliaan.

»Tälle paikkakunnalle.»

»Kiitos», sanoi hän tädille, joka kulki ylt'ympäri ja tarjoili viiniä
tarjottimella. Kun ei Joán ottanut lasia, lisäsi hän nyökäyttäen
tuttavallisesti päätään (tohtori Raabel oli itse asiassa tuttavallinen
mies, joka puhui toisista ja itsestään aivan kuin kuulija tietäisi
kaiken ennakolta):

»Tässä talossa on otettava vastaan kaikki, mitä sisimmästä kellarista
tarjotaan.»

»Ja oma viini on tilattava Monsterilta», sanoi hän nauraen. Mutta
hän palasi nopeasti hiukan epämääräiseen ajatuskulkuunsa ja jatkoi
lääkäriksi tulemisestaan:

»No niin, kukapa tietää mitä etua siitä on ollut? Hyvä herra, pieni
maa ja suuri pääkaupunki ja huomattava kulttuuri — kulttuuri, joka
tavallaan ulottuu kautta koko maan, sillä tuo määkyjä» (ja tohtori
heilautti päätään kansanopistonjohtajaan päin) »edustaa kai hänkin
jonkinlaista kulttuuria — lyhyesti, tällainen maa muodostuu helposti
eräänlaiseksi kasvihuoneeksi. Katsokaas, monet kyvyt saadaan näin
kasvamaan johonkin määrään — vissiin määräänsä, eikö totta, mutta
ei siitä edemmä. Mutta arvostella osaavat kaikki, ja tulokset, hyvä
herra — no niin... Mutta avioliitossa... ihminenhän tuntee itsensä,
eikö totta? Hän jää niin helposti 'vaille tunnustusta' — ja _kaksi_
tyytymätöntä _yhdessä_ avioliitossa... no niin. Oletteko _te_ tavannut
yhtäkään onnellista avioliittoa? Minä en, rakas ystävä», vastasi
tohtori itselleen. »No niin, kaikeksi onneksi en siitä välitä», jatkoi
hän ja joi jälleen kulauksen.

Ja ilman mitään järjellistä yhteyttä hän lisäsi: »En anna koskaan
mitään muistomerkkeihin. Mutta jumaliste, Hörupiin minä annoin. Sen hän
oli ansainnut.»

»Mutta» — ja tohtori Raabel hypähti jälleen toiseen asiaan —
»tietysti Madamesta oli ikävää, ettei hän saanut kunniaa soittaa
yhdessä 'kuuluisuuden' kanssa. Epäilemättä olisi väärin väheksiä
herra hovijahtimestaria — se ei tulisi mieleemmekään. Hän saa muuten
tuntea mistä kenkä puristaa — kreivitär joka on Potsdamissa ja...
'myrkynsekoittaja' täällä...»

Joán näki Gerdan, joka ruokasalissa asetti esiin vateja pöydälle. Sille
oli jälleen levitetty liina.

»Hän on suloinen», sanoi tohtori äkkiä, »ja hänessä on jotakin
puoleensa vetävää. Madame ja minä olemmekin jumaliste tehneet monta
yritystä saadaksemme hänet piiriimme, jossa sentään on paljon
harrastuksia. Mutta en tiedä, kun häntä puhuttelee, on aivan kuin
heittäisi sanansa kaivoon.»

»Se on totta», sanoi Joán katsahtaen äkkiä tohtoriin.

»Niin, eikö ole? Teistäkin tuntuu siltä. Oikeastaan kylläkin
omituinen perhe... no niin, en ole heidän lääkärinsä... minähän olen
Kööpenhaminasta.»

Herra Raabel puhalsi savukkeestaan tulevan savun ulos nenän kautta ja
sanoi:

»Menemmekö muiden joukkoon?»

Joán meni sisään.

Kaikkialla syötiin, muutamat istuivat lautaset sylissä ja toiset
seisoivat ikkunasyvennyksissä, samalla kuin Gerda-neiti ja täti
kulkivat ympäri ja tarjoilivat vadeilta. Kreivi Holstein seisoi
kynnyksellä käsitellen salaattilautasta.

Molemmat eteläjyllantilaiset rouvat mittelivät lautastensa yli huoneita
ja tarjoilua terävillä silmillään, ja toinen sanoi rouva Laarentzenille:

»Tässä valtakunnassa on monenlaisia tapoja.»

Rouva Laarentzen, joka söi hitaasti, sen vuoksi että hänen tapanaan oli
_maistella_ toisten talojen ruokaa, sanoi:

»Niin, he ovat tahtoneet kutsua paljon ihmisiä, mutta meillä on
tehtaassa tapana istua pöydän ympärillä...»

»Niin meilläkin», sanoi toinen eteläjyllantilainen rouva ja lisäsi:
»tanskalaisen väestön keskuudessa».

Mutta opistonjohtaja, jolle kandidaatti Ussing kantoi uuden vadin,
sanoi:

»Vierasta juhlitaan vierain menoin.»

Kauppias, joka verkalleen vaelsi ympäri, sanoi Joánille:

»Kreivin täytyy ottaa jotakin.»

»Niin, teidän täytyy jumal'avita syödä palanen», sanoi kelloseppä ja
vaapersi hakemaan lautasta Joánille. »Gerda, konsertinantajalla ei ole
mitään, ja jumaliste hän tarvitsee jotakin.»

Gerda-neiti toi vadin ja seisoi Joánin edessä.

»Kuinka hyvä emäntä te olettekaan», sanoi tämä.

»Eikö totta», sanoi kelloseppä, »hänestä voisi saada...»

Gerda liukui pois, hänen kasvonsa olivat painuneet vadin yli, ja hän
hymyili jokaiselle tarjotessaan — mutta hymy ei jaksanut nousta hänen
silmiinsä.

Mutta kelloseppä, joka palasi siihen, että Joán saattoi olla syömisen
tarpeessa, sanoi:

»Voi Herra siunaa ja varjele, kuinka se mahtaa olla rasittavaa...»

Hän tarkoitti soittamisia.

»Moni muu vankka mies ei totisesti sitä kestäisi.»

He istuivat kaksin erääseen nurkkaan.

»Te juttelitte pastorin kanssa, näin mä», sanoi kelloseppä. »Niin,
siinä on verraton mies, sanokoot ihmiset mitä hyvänsä. Minun ja
veljeni on totisesti tapana käydä häntä kuulemassa, silloin tällöin.
Mutta siellä on surkeata istua kymmenen muun kanssa. Senvuoksi
sanonkin joskus Johansenille: voisit sinäkin tulla mukaan, sanon,
joukon jatkoksi... sillä Johansenhan on riippumaton, niinkuin mekin,
sillä kauppa käy hyvin. — No niin, kansanopistolaiset, niistä ei ole
taloudellisen sodan synnyttäjiksi — avoimen sodan ainakaan... ennemmin
he _perustavat_ kauppoja tukemaan valtaansa...»

»Mutta», jatkoi kelloseppä, »mitä pastori Jesperseniin tulee, se
on synti ja häpeä. Sillä sanokaapas minulle, konsertinantaja, mitä
hyödyttää se, että hän saarnaa, kun kukaan ei kuule hänen saarnojaan...
eihän hän näin saa mitään aikaan. Mutta toiselta puolen... sillä meidän
aikanammehan täytyy asioita tarkastaa kaikilta puolin, vai kuinka?
Hänhän ei kuulu mihinkään puolueeseen, tuo mies ei lähetyspuolueeseen
eikä grundtvigilaiseen... ja ketkä siis kävisivät kuulemassa häntä,
näillä main?»

Kelloseppä nauroi, ja hypähtäen jälleen entiseen ajatusmenoonsa hän
sanoi:

»Mutta Johansen, hän kuuluu kerta kaikkiaan niihin, jotka antavat
naisväen hoitaa uskon asiat...»

Kauppias kulki heidän ohitseen, käsi taskussa. Rystyset näkyivät, aivan
kuin käsi olisi ollut nyrkissä.

Hän seisahtui ja silmäsi yli huoneen:

»Petersen, te voisitte ottaa jonkin vadeista.»

Ja kaupanhoitaja otti pöydältä vadin ja tarjoili puoleen ja toiseen —
tuolla kulki herra Petersen, aivan Gerda-neidin jäljessä.

Kelloseppä loi katseen heihin heidän mennessään, ja kaikki puhelivat
ylt’ympäri, ja herra Johansen itse oli alkanut täyttää laseja.

»Niin», sanoi kelloseppä, »kyllähän minä soisin Johansenille, että
kaikki kävisi hänen mielensä mukaan...»

»Gerda», jatkoi hän, »on verraton tyttö, ja Johansen ansaitsisi sen,
kaikkine vikoineenkin. Sillä kovakourainen otus hän on, ja viime
aikoina hän on käynyt yhä jyrkemmäksi. Ja poikalurjuksestaan siellä
Vejlessä ei Johansen koskaan saa mitään iloa, luullakseni.»

Joán, jonka kasvoihin oli tullut levoton, melkein pingoittunut ilme,
sanoi:

»Kuinka niin, herra Petersen?»

»Larsen minun nimeni on», sanoi kelloseppä ja virnisti, takoen
kämmeniään polviinsa.

»Höm», sanoi hän sitten. »Siinä lurjuksessa ei jumal’avita ole mitään
selkärankaa...vaikka hän saattaa olla hyvinkin jäykkä, toisella tavoin.
Mitä Theodorin _pitäisi_, sitähän ei voi sietää, ja mitä hän tahtoisi,
sitä hän ei kestäisi. — Mutta nythän se jo saattaa olla yhdentekevää —
kun Petersen kerta sen ottaa...»

»Kaupanhoitaja?»

»Niin, se kai on tarkoitus», sanoi kelloseppä, ja sanoi, tarttuen
lasiinsa: »Oletteko kilistänyt tupakkakauppiaan kanssa?»

Kauppias, joka kaatoi laseihin bordeauxviiniä, oli ehtinyt kreivi
Holsteinin kohdalle, joka seisoi rouva Jespersenin vieressä.

»Tämän salaatin paineeksi, Johansen», sanoi kreivi Erik puhuen hiukan
harkitsemattomaan sävyyn, »voisitte oikeastaan kustantaa kuuluisaa
bourgogneanne».

»Se on oikein, herra hovijahtimestari», sanoi kauppias nauraen, samalla
kuin hänen silmistään leimahti aivan lyhyt salama, »hovijahtimestari
tilaa itse puolestaan näin talonpoikaispaikoissa. — Mutta», jatkoi hän
ja hillitsi äänensä, »hovijahtimestari saa kernaasti haluamaansa, jos
hovijahtimestari itse käy sitä hakemassa. Hovijahtimestari tietää,
missä sitä on.»

Kreivi Holstein oli puraissut huultaan.

»Sehän on suurenmoista, Johansen», sanoi hän ja lisäsi äkkiä:
»Sittenhän kreivi Ujházy saa nähdä kellarin.»

»Joán», huusi hän, »me kaksi menemme kellariin».

Ja hän lisäsi, ehkäpä salaisena vastauksena kauppiaalle:

»Ja neiti Gerda ehkä näyttää meille valoa — vai kuinka, neiti Gerda?»

Tuokion verran vallitsi hiljaisuus — ja Joán nousi.

»Gerda?» sanoi Johansen, ja tuo lyhyt nimi kuului niin terävästi. »No
niin, Gerda, näytä valoa herroille. Rouva Jespersen tulee kyllä mukaan.»

Kaupanhoitaja oli pysähtynyt ruokasalin nurkkaan, vati ojennetuissa
käsissään.

»Kiitos vain, meillä on», sanoi kandidaatti, joka oli seurannut hänen
katsettaan, ja hymyili rouva Raabeliin päin.

Mutta rouva Raabel sanoi kaupanhoitajalle:

»Niin, minulla myös, mutta kiitos vain», samalla kuin rouva, joka
ei ollut unohtanut, kuinka kreivi Ujházy oli riistäytynyt hänen
seurastaan, jatkoi kandidaatille:

»Mutta, rakas kandidaatti, _minä_ olen kyllin rehellinen sanoakseni
— keskellä juhlahumua tunsin jotakin pettymyksen tapaista. Herra
varjelkoon, sehän on suuren maailman taidetta — täytyyhän sen olla
sitä... mutta merkillistä on, että monet niistä, joita _pidetään_
suurimpina, eivät itse asiassa ollenkaan käsitä todellisia arvoja...»

Joán oli mennyt Gerdaa kohti:

»Tahdotteko näyttää meille valoa?»

»Kyllä» —ja väkevä punerrus hulvahti tytön kasvoille.

»Kiitos.»

»Mutta muuten en koskaan käy kellarissa.»

»Kuinka niin?» sanoi Joán, ja hänen silmänsä näyttivät ikäänkuin
ahmivan Gerdan kasvoja.

»Niin», sanoi Gerda ja hän puhui — Joánin katseen kajossa — omituisen
väistyvällä äänellä, joka oli toinen kuin hänen sanansa: »Isoäidinäiti
ei pitänyt siitä.»

»Nyt kai menemme», sanoi rouva Jespersen, joka oli tullut heidän
luokseen.

»Minne he nyt menevät?» Rouva Laarentzen kääntyi ja katsoi heidän
jälkeensä. Hän puhui melkoisen kovalla äänellä.

Samalla kuin kandidaatti kumartui rouva Raabeliin päin ja kuiskasi
nopeasti:

»Milloin voimme tavata?»

»Tätä nykyä on niin vähän sairaita», sanoi rouva Raabel katsoen
lautaseensa.

Molemmat eteläjyllantilaiset, jotka olivat aterioineet oikein
ruokapöydän ääressä, olivat nousseet ja kulkivat edestakaisin, ääneti,
aivan kuin ihmiset jotka odottavat — ehkäpä sitä, että herättäisivät
huomiota.

Rouva Raabel kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:

»Ja miltä se teistä tuntui, herra Mathiesen?»

»Olivathan sävelet tanskalaisia», sanoi herra Mathiesen.

»Niin olivat, rakas tilanomistaja, ja kastike unkarilaista.»

... Nuo neljä laskeutuivat alas portaita. Gerda kulki edellä kynttilä
kädessä ja Joán hänen perässään: kuinka monta eri väriä syttyikään
Gerdan hiuksiin, mustasta ruskeaan, kynttilän valossa.

Toiset juttelivat heidän takanaan, ja Gerda avasi konttorinoven.

»Meillähän täytyy olla lyhty», sanoi Erik.

»Niin täytyy», sanoi Gerda ja otti hyllyltä lyhdyn, mutta ei saanut
sitä auki.

»Antakaa minun!»... Ja Joán avasi sen.

Tulitikku vapisi Gerdan kädessä, hänen koettaessaan sytyttää.

»Teidän kätenne vapisee, Gerda-neiti...»

»Niin», sanoi hän ja koetti nauraa, »olen aina pelännyt kellaria».

»Kuinka niin?» kysyi Joán ja sytytti, samalla kuin Holstein aukaisi
kellarin oven.

»Niin, isoäidinäiti kertoi, että siellä kummitteli, sillä hän ei
tahtonut että menisin sinne.»

»Niin, _minä_ en sinne tule», sanoi rouva Jespersen.

»Tulet kyllä», keskeytti Gerda nopeasti.

»En, minä jään tänne», sanoi papinrouva ja istui pulpetin ääreen
huudahtaen samassa:

»Mutta, rakas lapsi, täällähän on sähkösanoma!»

»Eihän toki», sanoi Gerda ja teki liikkeen, aivan kuin olisi tahtonut
painaa kädet kasvoilleen, ja sanoi nopeasti: »Mistä se on?»

»Kööpenhaminasta», sanoi Holstein, joka oli lukenut sen rouva
Jespersenin olan yli.

»No sitten...!» ja Gerda veti syvään henkeään.

»Nyt menemme manalaan», sanoi Erik kovalla äänellä, aivan kuin
katkaistakseen.

»Niin, otatko lyhdyn, Erik?»

Erik otti sen ja laskeutui pari ensimmäistä askelmaa.

»Kylläpä täällä on pimeätä», sanoi Joán. »Tulkaahan nyt, neiti Gerda.»

»Tulen», sanoi Gerda ja astui pari askelmaa.

Kostea kellari-ilma löyhähti heitä vastaan, viinihöyryjen kyllästämänä,
samalla kuin Joán rappusilta, käsi ojennettuna, oli kääntynyt
puolipimeässä:

»Tulkaahan nyt.»

»Kyllä...»

»Tarttukaa käteeni.»

Alhaaltapäin tulevassa lyhdynvalossa Joán näki hänen valkeat kasvonsa:

»Tässä on käteni...»

»Voi ei» (ja yht'äkkiä Gerda pudisti päätään, ja oli melkein kuin hän
olisi puhunut kyynelten tukahduttamana, lapsen kyynelten), »teen kai
tuhmasti... mutta te saatte mennä yksin».

»Neiti Gerda... Kuinka arka te olettekaan!»

»Niin», sanoi hän ja oli juossut ylös nuo viisi porrasaskelmaa, aivan
kuin paeten — — ja ovi sulkeutui.

Joánin käsi oli vaipunut, melkein kuin se olisi hakattu poikki.

»Tuletko?» sanoi Erik.

Joán ei tietänyt ehtineensä alas portaita ja astuvansa maakivillä.

»Kuinka täällä on raskas ilma.»

»Niin», sanoi Erik ja nauroi, kohottaen lyhtyä, niin että nuo valtaiset
viinitynnyrit melkein näyttivät laivanhylyiltä puolipimeässä. »Eihän
tämä rypälemehu _kauttaaltaan_ ole niin vallan väärentämätöntä, täällä
kansanomaisemmassa osastossa...»

Hän kohotti lyhtyä korkeammalle.

»Mutta tahdotko nähdä, suurenmoisen paljon täällä on pirtua. Täällä ne
myrkyt sekoitetaan, jumaliste.»

Äkkiä hän käänsi lyhtynsä.

»Hän luuli, että se oli Vejlestä», sanoi hän pysähtyen.

»Mikä? Sähkösanomako?»

»Niin», sanoi Erik kulkien edelleen, »tuolta pojanhulttiolta... sillä
kai sieltä saapuu erinäisiä pikasanomia, sieltäpäin».

»Mutta kuinka hänen laitansa oikein on?» kysyi Joán.

»Enhän minä sitä oikein tiedä», sanoi Holstein ja avasi lautaoven. »Kun
hän oli merillä ei hän kestänyt, ja nyt kun hän on maalla, hän tekee
tyhmyyksiä sen vuoksi, ettei hän ole merillä.»

»Täällä jumaliste on sitten se kaikkein pyhin» jatkoi Erik
laskien lyhdyn kädestään. »Katsos, vanha ystävä, ne ne vasta ovat
viinitynnyreitä ja tuolla ovat pullot...»

Erik viittasi pitkiin hyllyriveihin, joilla ylhäältä alas asti oli
pulloja, vieri vieressä, kaulat ojossa.

»Katsos», sanoi hän, »eikö ole suurenmoista».

»Mutta sinähän olet vallan kalpea», jatkoi hän vetäen itse syvään
henkeä; »niin, tämä ilma nousee kyllä päähän».

Hän huipensi huuliaan ikäänkuin mietiskellen ja sanoi:

»Tämä ilma kai se juuri on 'vaikuttanut' perheeseen.»

»Kuinka niin?» sanoi Joán hätkähtäen.

»Niin, ajattelin vain, että kun heidän aina ja ikuisesti on elettävä
kaikessa tässä viinanhöyryssä, joka täyttää koko talon — sehän voi
niin sanoakseni keinotekoisesti kehittää kykyjä ja taipumuksia — — ja
samalla jäytää tahtoa ja muutakin.»

»Niin», sanoi Joán, »sen ymmärrän. — Mutta», kysyi hän nopeammin,
»neiti Gerda?»

»Niin, onhan hän kyllä herttainen, mutta hänen pitäisi jumaliste päästä
heti paikalla talosta pois.»

»Niin», sanoi Joán ja puristi kätensä nyrkkiin.

»No niin, tässähän on bourgogne!... Otatko sinä nämä pari pulloa?...
tuota myrkynsekoittajaa ei jumaliste kannata säästää. Joko ne ovat
sinulla? Kiitos!»

Erik nosti jälleen lyhdyn maasta.

»Ja sitten mentiin», sanoi hän.

He kulkivat takaisin kellarin halki, ja Erik sulki lautaoven.

»Niin», sanoi Erik ja antoi jälleen katseensa harhailla pitkin noita
valtavia tynnyreitä, »enin osa kaikesta tästä viinasta virtaa rajan
tuolle puolen... Ja osa Höjerupiin», jatkoi hän, »kun kaikki on oikein
päin helvettiä».

Äkkiä Erik oli nojautunut erästä viinitynnyriä vastaan, ja seisoen,
otsa puuhun nojaten, hän nyyhkytti niin että vapisi.

»Erik, Erik», huusi Joán.

»Erik», sanoi hän hiljemmin, »Erik, mikä sinun on?»

»Voi, kaikki on päin helvettiä!»... Ja Erik nyyhkytti yhä.

»No niin», sanoi hän kääntyen, mutta äänessä kuului vielä itku, »se ei
ole mitään... ei sinun tarvitse siitä välittää...»

Hän pyyhki nenäliinallaan koko kasvonsa.

»Näin maan alla on kai meillä kaikilla kiusauksemme — Tule nyt», sanoi
hän, mutta kuljettuaan pari askelta hän pysähtyi, ja puhuakseen jotakin
ja jostakin muusta hän sanoi:

»Mutta kun tuo rakkarisakki» (sanat tulivat hitaasti, aivan kuin hän
vielä olisi hakenut ajatusta) »kerran nujertaa Johansenin, joka kyllä
on sen ansainnut, kieltämättä, niin opistonjohtajan sikuna on vielä
pahempaa kuin Johansenin myrkky...»

»Kansanopistonjohtajanko?»

»Niin, johtaja ja koko hänen elämänkatsomusanniskelunsa ei tosiaan ole
parempaa sekään. Ja hänen valistuspirtunsa löyhkä täyttää koko maan...»

He olivat saapuneet rappusille. Alimmalla askelmalla Erik kääntyi ja
laski kätensä, joka vielä vapisi, Joánin harteille.

»No niin, pikku Josse, elämä on kai sellaista, että toinen tulee
iloiseksi ja toinen vähemmän iloiseksi. — Ja nyt me olemme ylhäällä»,
sanoi hän ja juoksi ylös portaita.

»Kyllä te nyt katselitte kaikkea», sanoi rouva Jespersen, »kun olitte
niin kauan poissa».

»Niin», sanoi Erik.

Mutta Gerda oli suunnannut silmänsä vain Joánia kohti.

»Ja Joánilla on voittosaalis», nauroi Erik osoittaen pulloja. »Mutta
nyt me sammutamme», sanoi hän ja puhalsi avattuun lyhtyyn.

»Niin», kuiskasi Gerda tuijottaen sammutettuun valoon.

»Sähkösanoma», sanoi rouva Jespersen ja otti sen.

Joán aikoi asettaa lyhdyn hyllylle, mutta Gerda sanoi:

»Ei, tänne...! » ja hän siirsi sen, samalla kuin hän merkillisen
väsyneesti lisäsi: »Täällä on kaikki paikallaan...»

Holstein oli avannut ensimmäisen kerroksen oven, ja äänten sorina
kaikui heitä vastaan. Kauppias seisoi aivan oven edessä, ikäänkuin
olisi odottanut.

»Tässä on mehu», sanoi Holstein kohottaen pullot ilmaan.

»Eikö hovijahtimestari tarkoittanut, että me kaikki saisimme lasin?»
Kauppias Johansenin silmiin syttyi sama välke kuin tuonaan, ja hän
pyysi kaupanhoitajaa tuomaan _riittävästi_.

»Ja lasit», sanoi hän Gerdalle, joka tuli Joánin kanssa.

»Niin, isä.»

»Huutokaupasta ostetut», määräsi kauppias, jonka käsi oli jälleen
taskussa.

»Niin, isä», sanoi Gerda, joka aivan kuin pelokkaana oli kääntänyt
kasvonsa.

Erik Holstein oli pyörähtänyt kannoillaan ympäri.

... Vieraat olivat lopettaneet syönnin ja hajautuivat puhelemaan.
Kaikki huoneet olivat täynnä sikarinsavua.

Joán meni ruokasaliin, jossa Gerda seisoi asettamassa laseja
tarjottimelle. Hän ei varmaan edes nähnyt niitä, asetellessaan
kultareunaisia laseja toisen toisensa viereen.

»Mitä te ajattelette, neiti Gerda?»

Gerda ei katsonut häneen.

»Nyt ajattelin äitiänne», sanoi hän.

Joán seisahtui.

»Luulen että te ajattelette liian monta raskasta asiaa», sanoi hän.

»Raskasta?» toisti tyttö.

»Te olette sielussanne niin säikähtänyt», sanoi Joán, ja he puhuivat
samalla äänellä.

Gerda nyökäytti päätään — kerran.

Ja Joán sanoi, kiireesti:

»Ja kaikesta siitä — — — teidän pitäisi tempautua irti — — — ja päästä
pois.»

Gerda-neiti oli tarrautunut lasiin.

Mutta Joán virkkoi, ikäänkuin olisi sanonut liian paljon tai liian
äkisti ja tahtonut paeta muihin asioihin:

»Teidän sisarennekin...»

»Sisareni?» Joán tuskin kuuli sen.

»Niin, tarkoitan... tarkoitan, että sen ei pitäisi aiheuttaa teille
niin paljon raskaita ajatuksia.»

Hänen silmänsä tuijottivat tytön rintaan, joka nousi ja laski kiivaasti.

»Ihminen hallitsee elämäänsä», sanoi Joán.

Ja sitten hän lisäsi äkkiä, toisella äänellä: »Tekin omaanne.»

Silmänräpäyksen seisoi tyttö kuin kaatumaisillaan.

Sitten hän sanoi, ja sanat tulivat vaivalloisesti, mutta ne tulivat
selvinä.

»Ei se sitä ole, että hän kuoli.»

»Mitä sitten?»

Gerda oli puolittain kohottanut kasvonsa.

»Että hän oli ottanut kantaakseen sellaista mitä ei jaksanut.»

»Gerda», sanoi Joán ja tarttui hänen käteensä — ja samassa tyttö oli
vastannut hänen puserrukseensa kuin hukkuva.

»Tahdotteko ehkä kaataa laseihin, rouva Raabel», sanoi Gerda
lääkärinrouvalle, joka kynnykseltä lähetti katseen kauas yli viuhkansa.
»Kaupanhoitaja auttaa teitä», jatkoi hän ja meni pois.

Rouva Raabel alkoi kaataa laseihin, Joánin jäädessä seisomaan.

Rouva Raabel puhui noista ihanista laseista:

»Niin, tässä talossa kootaan tulevaisuutta varten. Nämä lasit on
hankittu Höjerupista.» Hän nauroi: »Se on kai jonkinlainen kiitos
hovijahtimestarille avusta...»

Mutta äkkiä hän hypähti asiasta toiseen ja sanoi:

»Nyt on ehkä aika, olisi kenties aika — saada vähän musiikkia.»

Joán, joka tuskin oli kuullut, sanoi:

»Emmekö ole saaneet jo liiaksikin musiikkia, rouva?» — ja meni. Rouva
Raabelilta läikähti hopeatarjottimelle...

Pastori seisoi yksinään erään ikkunan luona

»Ah, tekö siinä olette, herra pastori», sanoi Joán, joka äkkiä näki
hänen kasvonsa.

»Niin», sanoi pappi, ja ikäänkuin selittääkseen Joánin kalpeutta hän
lisäsi:

»Niin, ilma on raskas tuolla kellareissa. — Mutta kreivi Holstein» — ja
hän hymyili hyvin vähän — »tietää, missä viinit ovat».

Joán ei vastannut, ja kappalainen sanoi hetken päästä:

»Me, vaimoni ja minä, pidämme niin paljon hänestä. Hän auttaa niin
mielellään ja hän auttaa kauniisti.»

»Ja niille», jatkoi hän, »joita vaimoni ja minä tahtoisimme auttaa, ei
ole aina niinkään helppoa hankkia apua. He ovat melkein aina jollakin
tavoin muukalaisia — niinkuin me itsekin. Mutta Höjerupissa ei koskaan
käydä turhaan.»

Sitten pappi huomasi, että Joán ei kuunnellut, mutta hän puhui
kuitenkin:

»Kun te, kreivi Ujházy, niinkuin vaimoni sanoo, jonakin kesänä tulette
tänne takaisin — —»

»Tulen takaisin?»

»Niin...»

Pastorin äänensävy vaihtui:

»Niin voisitte kenties tehdä hyvän työn...»

»Tehdä hyvän työn?»

»Enkö voi puhua avoimesti teille?» sanoi pappi »Näkeehän sen, kuinka
paljon hovijahtimestari pitää teistä — — ja luulisin, että viettämällä
kesän Höjerupissa voisitte tehdä hyvän työn. Hovijahtimestarilla on...
on niin paljon suuria lahjoja. Mutta ne olisi kutsuttava esiin.»

Joánin huomio oli herännyt.

»Niin.»

Ja äkkiä hän sanoi:

»Mutta — niin, antakaa anteeksi, herra pastori» (ja hän näki taaskin
Erikin edessään sellaisena kuin tämä oli seisonut viinitynnyriin
nojaten, nyyhkyttäen, alhaalla kellarissa)... »mutta mikä sitten on
hullusti Höjerupissa?»

»Sitä ei kai koskaan tiedä», sanoi pappi, »tarkoitan, toinen ihminen ei
tiedä toisesta, minkälaiseksi elämä on muodostunut. Me ihmiset luulemme
näkevämme emmekä näe edes sitä, mikä tapahtuu suoraan silmäimme
edessä...»

Joán oli nyökäyttänyt päätään.

»Mutta kreivitärhän on... niin, hänen serkkunsa kylläkin — — mutta
hänhän on toisesta maasta, joka kai yhä on jäänyt _hänen_ maakseen...»

»Jäänyt...»

»Niin», jatkoi pastori Jespersen. »Tiedättehän, kreivittären isä on
keisarin kenraaliadjutantti. Kreivitär on lähtöisin aivan toisista
oloista... ja tänne hän ei koskaan ole oikein kotiutunut — ei edes
Höjerupiin — —»

Joán tuijotti eteensä, ilmaan.

»Ja hovijahtimestari on aivan liian paljon yksinään — — ja — —»

»Niin», sanoi pastori ja hänkin katsoi ilmaan. »Kahden ihmisen suhde
voi niin monella tavalla särkyä.»

»Ja jos tämä edes», sanoi hän hetken kuluttua, »olisi toista
paikkakuntaa, jossa mies saa pitää omat ajatuksensa —- sillä
hovijahtimestarilla on ajatuksia — jossa hän saisi... Mutta täällä...»

Rouva Jespersen tuli heidän luokseen.

»Emmekö avaa ikkunaa?» sanoi hän. »Savua kokoontuu niin hirveästi.»

Pappi avasi, ja rouva kumartui hetkiseksi ulos ikkunasta.

Hotelli »Danmarkista» kuului taas laulua.

»He ottavat ajasta vaarin», sanoi rouva Jespersen.

Joán nojasi niskaansa seinään — tuolla ylhäällä laulettiin:

    Se maa on kaunis maa,
    sen saartaa siniaava,
    ja viita vihoittaa.
    Ja miehet, pojat uljahat
    ja kelpo naiset, neidot
    on Tanskan turvaajat...

»Mutta sähkösanoma», sanoi rouva Jespersen ja otti sen taskustaan.

»Mikä sähkösanoma?» kysyi pappi.

»Johansenille», sanoi rouva ja meni.

»Mitä se voi olla?»... Pappi näytti levottomalta.

»Se on Kööpenhaminasta», sanoi Joán hajamielisesti.

»No, Jumalan kiitos, sitten se koskee vain liikeasioita.»

Laulu kuului yhä:

    Tanskassa kaikuu sydämen kieli,
    ja vilpitön on sen miesten mieli.
    — — — — —
    — — — — —
    Tanskass' on lempi hehkuvainen,
    rauhassa kypsyy kultaomenainen,
    ja viisasten kivi on siellä vain — —

Joán Ujházy kuunteli vielä...




2.


»Mitä se oikein on?»

»Mitä siinä sanotaan?» kysyi kelloseppä kauppiaalta, jolle rouva
Jespersen oli antanut sähkösanoman ja joka luettuaan antoi sen
kansanopistonjohtajalle.

»Uudet suostunnat on hyväksytty», sanoi kansanopistonjohtaja.

»He ovat nyt myöntäneet määrärahat», toisti kauppias kaksoisveljelle.

»Vai niin», sanoi kelloseppä ja istahti taas, »niin, sitähän tietä
meidän on käytävä».

Mutta rouva Laarentzen sanoi kansanopistonjohtajalle:

»Sitähän me juuri toivoimmekin.»

Kauppias, joka oli saanut sähkösanoman takaisin ja taittanut sitä
käsissään, kunnes se oli kuin leija, sanoi:

»Nyt Kööpenhaminan herrat saavat raivota!»... Ja hän alkoi kulkea
nopeammin lattian poikki, kansanopistonjohtajan vastatessa rouva
Laarentzenille:

»Tietenkin, tietenkin, sitähän meidän piti toivoa. Mutta toisaalta, kun
niinkuin mekin olemme kosketuksessa kansaan... sellainen ehdotus kuin
tämä, joka on välttämätön, tietysti, mutta kaikilta puolilta katsoen,
se hajoittaa. Se hajoittaa — — nyt kun kaikkien hyvien voimien pitäisi
olla mukana kokoamassa — — —»

»Kokoaminen on hyvää», sanoi tehtailija tuimasti, »mutta ensin maan
viholliset esiin».

»Rakas tehtailija», puhkesi kansanopistonjohtaja sanomaan, »te nyt
kuulutte oikeistoon...»

»Suostunnoistako on kysymys», huusi Raabel, joka oli juossut huoneeseen
kultareunainen lasi kädessään.

»Juuri niistä», sanoi kauppias ja meni hänen ohitseen herra Raabelin
nauraessa:

»Olemme siis suoraan menossa silkkaan hulluuteen. Mutta muuta ei
tietysti voinut odottaakaan noilta herroilta.»

Tehtailija vastasi, ollen puhuvinaan kansanopistonjohtajalle:

»Puolustusasia on hyvä. Se pakottaa esiin maan viholliset, niin että
heidät saa nähdä.»

»Puhuuko tehtailija minulle?» huusi Raabel.

Mutta kansanopistonjohtaja, joka seisoi piirin keskellä, sanoi:

»Niin, tällähän paikkakunnalla ei ajatus puolustuksettomasta isänmaasta
koskaan ole saanut vastakaikua.»

»Mutta meillä on vanha ohjelmamme», sinkautti Ussing jostakin nurkasta.

»Ohjelma täytyykin olla niillä, jotka tahtovat koota», vastasi
kansanopistonjohtaja.

Raabel teki liikkeen kielellään aivan kuin häntä olisi ellottanut:

»Ja perästäpäin sitä voi käyttää pyyhkeenä vatia kuivattaessa.»

Kelloseppä ähki lasinsa takana — ja lakkasi äkkiä.

»Mutta me nuoret emme aio kokoontua tinkimään», sanoi Ussing, joka
seisoi kädet taskussa.

Mutta Raabel sanoi:

»Oh, tässä maassa on asetettu palkinto sellaisesta.»

Joán oli äkkiä nostanut päänsä ja katsoi suuriäänisiin herroihin.

»Mistä he puhuvat?» sanoi hän Erikille niinkuin ihminen, joka herää.

»He _puhuvat_», vastasi Erik.

»Mutta mistä?»

»Isänmaan puolustamisesta, ystäväni», sanoi Erik hymyillen, »se on
tässä maassa politiikkaa».

Mutta Ussing, joka puhui nopeasti ja punaisena kasvoiltaan, sanoi,
että yksi asia olisi muistettava: että nuoret oli kasvatettu vanhoissa
periaatteissa.

Rouva Laarentzen keskeytti hänet toistamalla sanan »periaate», ja
hänen leukansa kävi leveäksi kultavitjojen päällä ja hänen silmänsä
siirtyivät kandidaatista rouva Raabeliin, joka oli ilmestynyt
kynnykselle ja seisoi siinä käsinmaalattu kokoonpantuna ja kohollaan
kuin puikko.

»Mutta», huusi Raabel, »antaa mennä — antaa mennä vain. Tänään
kaksisataatuhatta kruunua sinistä housuparia varten ja huomenna me
marssimme suoraan linnoitukseen... Hörup on kuollut, hyvät herrat, ja
kavalluksesta maksetaan palkinto. — Niin», puhui hän tehtailijaan päin,
»minä vastaan sanoistani».

Tupakkakauppias meni Joánin selän taakse ja sanoi virnistellen hänen
olkansa yli:

»Eipäs jumaliste vastaakaan, konsertinantaja.»

»Tiedämme että vastaatte», sanoi tehtailija punniten kultavitjojaan
käsissään.

»Vanha ohjelma», sanoi Ussing tehtailijalle: »puolueettomuus
ilmoitetaan ulkovalloille ja asetetaan poliisivartiosto».
Kansanopistonjohtaja puheli, että tosiaan hänkin näin pulmallisessa
kysymyksessä toivoi oltavan maltillisia ja että, mitä hän ei epäillyt,
väestöä soveliaasti valmistettaisiin.

»Kansallishenkeä valmistettaisiin», sanoi kansanopistonjohtaja.
»Kansallishenkeä, joka, kerran herättyään, ei koskaan ole Tanskanmaassa
pettänyt.»

Kreivi Holstein, joka seisoi supisuorana nojaten seinään, savuke
huulien välissä, sanoi toisien äänten yli:

»Entä sillä aikaa kuin te valmistatte, herra johtaja?»

Kansanopistonjohtaja suoristautui.

»Mitä meihin tulee, herra hovijahtimestari», sanoi hän ja hänen äänensä
vapisi vähän, »meidän Herrallamme on aina ollut _oma_ tarkoituksensa
pienen Tanskanmaamme suhteen».

»Se tarkoitus oli muutamina vuosisatoina: hakkaa pois kantapää ja
leikkaa varvas.»

»Kenties», sanoi kansanopistonjohtaja, jonka aataminomena liikkui ylös
ja alas, »kenties eivät kaikki näe mitä on saatu säilymään».

»Eivät kyllä, herra johtaja!» — ja Erik tuijotti savukkeestaan nousevaa
pilveä. »Minä en sitä näe.»

»Mutta», sanoi kansanopistonjohtaja oman piirinsä keskeltä, »ennen
kaikkea on lujitettava isänmaanrakkautta».

»Ja sitten vedetään esiin kanuunat», huusi Raabel ja nauroi. »Ja kun
kanuunat ovat esillä, rakennamme ruutitorneja, ja kun ruutitornit ovat
rakennetut, varustamme vallit, ja kun vallit on varustettu — kaadumme
isänmaan puolesta...»

Hän heilautti kättään ilmassa, ikäänkuin olisi antanut rantajätkälle
korvatillikan.

»Jumaliste, sen teemme. Hyvä herra, muistatteko ylimenoa Alsiin?»

Maisteri oli noussut eräästä nurkasta.

»Dybböl tuli ensin», sanoi hän.

»Sen te, maisteri, olette huomannut kovin myöhään», sanoi tohtori, ja
kauempana huoneessa naurettiin.

Joán oli mennyt melkein keskelle huonetta ja kysyi taaskin Gerdalta ja
samalla äänellä kuin ennenkin:

»Mutta mistä he puhuvat?»

Gerda vastasi:

»Vain politiikasta», sanoi hän.

»Mutta mitä se koskee?» sanoi Joán.

»Tällä paikkakunnalla aina puolustuskysymystä», sanoi Gerda niinkuin
ihminen, joka puhuu asiasta, mitä ei itse koskaan ole ajatellut.

»Puolustus?» kysyi Joán. »Maanko puolustus — itse maan?»

»Niin», vastasi Gerda ja katsoi häneen, puoliksi ihmeissään hänen
äänensä soinnista.

Joán meni hänen luotaan, pari askelta, omituisen jännittynyt ilme
kasvoillaan — jännittynyt kenties siksi, että hän koetti ymmärtää
kaikkia tanskalaisia sanoja. Mutta Raabelille, joka vielä viipyi
torneissa, sanoi tehtailija suoraan poikki huoneen:

»Mutta puolustus ei ole puolustusta. Itse _asia_ se — »

»Mitä?» Tohtori kohosi kuin huippu.

»Erottaa ne, jotka tahtovat olla meidän kanssamme, niistä, jotka ovat
meitä vastaan», sanoi Laarentzen.

Lääkäri loi ivallisen silmäyksen — suoraan tehtailijaan, ennenkuin
sanoi:

»Missä sitten, tehtailija?»

Oli kuin tehtailija olisi liukastunut saappaisiinsa, mutta
kansanopistonjohtaja oli kääntynyt Raabeliin.

»Ystävä Laarentzen on oikeassa», sanoi hän »tämä asia on suurempien
asiain merkkinä».

Tupakkakauppias seisoi Joánin takana.

»Kas vaan», sanoi hän virnaillen Joánin olan yli. »Nyt Laarentzen tuli
matiksi. _Sen_ miehen kyllä Raabel hoitaa.»

Ja tupakkakauppias jäi seisomaan keskelle ottelua, kädet selän takana,
hikoillen tyytyväisyydestä.

Mutta Raabel oli taas kääntynyt kansanopistonjohtajaan ja — tehden
puhetaidollisen kuperkeikan — huusi:

»Minä en tunne tässä maassa mitään tarkoituksenmukaisempaa toimintaa
kuin kavalluksen...»

Rouva Raabel tyrkkäsi käsinmaalatulla aviomiestä selkärankaan, ja kun
mies kääntyi, kuiskasi hän:

»Sinä siis _olet_ hullu?»

»Olen, Madame», kuiskasi Raabel takaisin, »olen mennyt naimisiin teidän
kanssanne».

Ja hän kääntyi taas kuin tuuli — kreivi Holsteiniin.

»Mutta», sanoi hän, »meillä on, Herran kiitos, valitsijat».

»Niin», sanoi Erik puoliääneen, »karja on vielä toistaiseksi tallissa».

Se vähän hätkähdytti tohtoria, mutta sitten hän hihitti:

»Voitte jumaliste olla oikeassa», sanoi hän ja kohautti olkapäitään.
»Mutta valitsijat ovat sentään valitsijoita, eikö niin? Ja valitsijat
tahtovat puhua. Jyllannin talonpojalla on tervettä järkeä, ja Jyllannin
talonpoika on radikaali.»

»Niin on», sanoi kandidaatti, joka käveli edestakaisin.

»Niin», pisti rouva Laarentzen väliin, »kandidaatti on samaa mieltä
kuin tohtori».

»Te, herra tohtori», sanoi kansanopistonjohtaja puhuen ystävällisesti
kuin se, joka haluaa päätöstä asiaan. »Te sentään tuskin tunnette
rakasta kansaamme niinkuin me, joilla on kosketusta sen kanssa niin
monella taholla. Yhtä Jyllannin kansalla on — sillä on luottamusta.
Sillä se tietää, että miehet, jotka nyt hallitsevat, ovat sen omia.»

»Jane ovat jyllantilaisia», sanoi kauppias Johansen sinkauttaen tuon
ainoan sanan kuin kiven.

Mutta kansanopistonjohtaja oli kääntynyt eteläjyllantilaisiin,
jotka hänen mielestään olivat vähän yksikseen, ja hän puhui
ampumayhdistyksistä, jotka hänen mielestään kylläkin olivat
jonkinlainen keino.

»Kunnes se päivä koittaa», sanoi hän, »jolloin oikeus käy väkivallan
edellä».

Rouva Raabel oli kulkea viipotellut yli lattian (hänen hameessaan oli
kaksi hakasta auki) ja liukui kandidaatin ohi.

»Ussing», kuiskasi hän, »varokaa rouva Laarentzenia».

»Jokaisella on vakaumuksensa», tiuskaisi kandidaatti.

»Sinun pitää kai ajatella myös toimeentuloasi», sanoi rouva Raabel, »ja
sinä tunnet sen naisen».

»Puhuisit kovempaa», sanoi kandidaatti kärtyisesti.

Rouva Raabel liukui eteenpäin — kohti Joánia.

»Kaikesta tästä», sanoi hän ystävällisesti — ja toivoi vielä kerran
Kesäyönunelmaa nelikätisesti — »ette te ymmärrä mitään».

»En», vastasi Joán, kasvoilla vieläkin sama ilme. »Minä en ymmärrä
sitä.»

»En minäkään», sanoi rouva Raabel nostaen katseensa häneen.
»Todellisuutta me pakenemme — me meidänlaatuiset.»

Koko ajan virtasi kansanopistonjohtajan tasainen puhetulva
ampumaliikkeestä ja ampumaliitoista, joihin nyt, sanoi hän,
poikayhdistyksetkin näkyvät tahtovan liittyä, mikä kylläkin voisi
koitua siunaukseksi, jos ne vain onnistutaan pitämään erillään
epäterveestä vaikutuksesta...

Ja sillä välin Raabel puhui äänekkäästi ylempänä nurkassa ja kääntyi
vihdoin tupakkakauppiaaseen, sanoen:

»Pähkähulluus ei sentään voi voittaa!» ja äkkiä hän pyörähti
kantapäillään ja sanoi Joánille:

»Mistä Madame puhuu?»

»Me puhumme», sanoi rouva, »että kaikki tämä on jotakin, jota me emme
ymmärrä».

»Ei», sanoi tohtori, »sen uskon».

»Muukalainen, rakas kreivi», ja hän nauroi, »joka joutuu tähän maahan,
mahtaa luulla joutuneensa hulluinhuoneeseen... Täällähän terve järki on
kuollut», jatkoi hän. »Vieras ei voi sitä käsittää.»

Hän tarttui Joánia takinrinnuksiin ja vei hänet, koko ajan puhuen, pois
Madamen luota.

»Mutta puolustus, rakas kreivi, onko kuultu mokomaa hullutusta? Tämän
maatilkkusen puolustus — puolustus meidän sotilaittamme avulla.
Oletteko nähnyt sotilaitamme? Ettekö? Te ette uskoisikaan silmiänne.»
Ja tohtori nauroi. »Hyvä herra, mehän asumme kahden suurvallan välissä.
Suurvallan, suvaitkaa katsoa kartasta. Ja me ajattelemme puolustaa
itseämme? Jos nuo herrat voivat uskoa sellaista, pitäisi heille panna
käsiraudat, eikö totta? Ja mitä me sitten tahdomme, me, joilla on järki
tallella, on vallan selvää, selvää ja yksinkertaista: me annamme maan
jäädä avoimeksi. Ja jos maa on avoin, kenen mieleen silloin juolahtaisi
vallata se, eikö totta? Ja jos se vallattaisiin, eikö totta! — silloin
me teemme hälyytyksen, rakas kreivi, ja yhdistynyt Eurooppa pitää
meistä huolta...»

»Mutta toiselta puolen», (tohtori kohautti olkapäitään) »toiselta
puolenhan eivät nuo ihmiset olekaan niin tosissaan kuin näyttävät. Voi
avata joka ainoan aivokopan Gedseristä Skageniin — eikö totta? — eikä
löydy ristinsieluakaan, joka ottaisi koko asiaa vakavalta kannalta.
Rakas kreivi, me tanskalaiset olemme sentään, Jumalan kiitos, ironinen
kansa. Mutta puolueella pitää tietysti olla jokin asia ajettavanaan.
Ja meillä muilla», jatkoi tohtori nauraen, »pitää olla jotakin, jota
vastaan taistelemme...»

Hän nauroi.

»Puolustusasia, rakas kreivi, näin meidän kesken, jos puolustusasia
kuolisi — — — se olisi kuoleman isku itse radikalismille.»

Tohtori katsoi Joánia, jonka kasvot näyttivät väsyneiltä tai melkein
kiusaantuneilta, ja sanoi: »Mutta kaiken tämän te tietysti tunnette
omasta rakkaasta isänmaastanne?...»

»Minulla ei ole isänmaata», sanoi Joán hitaasti.

»Ei, ei», tohtori hymyili, »teidänlaisestanne miehestä tulee
kosmopoliitti, se on selvää...»

Ja kuin ihminen, joka vihdoinkin on löytänyt samanmielisen, jolle voi
puhua kaiken, hän sanoi:

»Mutta, rakas ystävä, kodissamme ja neljän seinän sisällä olemme kai,
Jumalan kiitos, sitä kaikki. Aika vierii sentään eteenpäin, eikö totta?
ja jos _minulla_ olisi poika — mutta Madame on lahjoittanut minulle
vain tyttäriä — soisin... mutta sellaistahan ei voi sanoa... soisin
hänen tähtensä täysin vilpittömästi, että Saksa olisi nielaissut meidät
kaikki. Sehän olisi hänen onnensa — suuri maa, eikö totta? Suuri maa
tarjoaa sentään suuret mahdollisuudet...»

»Mutta niin kerran käykin», sanoi hän. »Meidän sukupolvemme on sentään
edistynyt ja lapsillamme» (tohtori maiskautti kieltään) »ei ole
taipumusta liikatunteellisuuteen».

»Minun syntymäsaareni», sanoi Joán ja puhui niinkuin ennenkin, »on
veren peittämä».

»Vai niin, vai niin», sanoi Raabel ikäänkuin ymmällään Joánin äänestä.

»Se on esi-isieni veren peittämä.»

Tohtori nauroi, mutta epävarmaa naurua.

»Niin, toiset ajat ja, eikö totta, toiset käsitykset... Ja toinen rotu,
toiset rodut, paras herra. — Mutta me tanskalaiset ja veri, rakas
herra kreivi, me tanskalaiset ja verenvuodatus... Meidän taipumuksemme
eivät totisesti ole siihen suuntaan. Jospa tietäisitte, kuinka monet
virkaveljistäni jättävät opintonsa kesken sen vuoksi, että heitä
pyörryttää leikkaussalissa... Niin, te nauratte», sanoi hän. »Te
nauratte», toisti hän ja katsoi Joániin, joka oli hymähtänyt.

Ja äkkiä sanoi tohtori itselleen — sillä Joánissa oli jotakin oudon
jähmeistä, aivan kuin mikään ei olisi elänyt hänen lontoolaisen
paidanrinnuksensa takana —:

»Hän ei jumaliste ole ymmärtänyt sanaakaan. — Se pahus ei ole
ymmärtänyt sanaakaan.»

Ja keksimättä mitään sanottavaa tuijotti herra Raabel omaan
savukkeeseensa, kunnes pyörähti kantapäillään ympäri.

»Hänhän on tyhmä», sanoi hän rouvalleen joka seisoi ovessa.

»Senhän minä olen nähnyt koko ajan», vastasi rouva.

»Pässinpää», sanoi tohtori.

Kääntyessään hän näki Hans Haacken, joka istui miltei unohtuneena erään
verhon takana ja tuijotti omiin vähän liian isoihin jalkoihinsa.

»Teitä kai raukaisee», sanoi tohtori ja nauroi. »Niin, tuollainen matka
ei mahda olla yksinomaan hauska.»

»Eikä varsinkaan», sanoi rouva, »sille, jonka pitää olla numero kaksi
matkalla».

»Mutta», lisäsi hän, »ei kai sentään joka paikassa juhlitakaan
kulissien takana niinkuin täällä. _Minun_ kävi teitä sääliksi.»

»Sie meinen, gnädige Frau», sanoi Hans Haacke.

»Minä ihailen teitä, _minun_ hermoillani ei olisi päästy kappaleen
loppuun sen — samppanjametelin aikana.»

»Sitä tottuu asemaansa», sanoi Haacke, joka ei ollut kuullut mitään
meteliä, mutta jota toisen sääli mairitteli.

»Niin, miellyttävää se ei mahda olla», sanoi tohtori.

Gerda oli taaskin kaatanut laseihin ja tuli ovessa näkyviin kantaen
tarjotinta, kun rouva Jespersen kohtasi hänet.

»Gerda», sanoi hän puoliääneen, »miksi olet ottanut ne lasit — tänä
iltana, kun kreivi Holstein itse on täällä?»

»Se oli isän vaatimus», vastasi Gerda kohottamatta katsettaan.

»Sitä ajattelinkin», sanoi rouva Jespersen, ja kääntyen Joániin hän
jatkoi:

»Te väsytte, kreivi Ujházy, mutta kun miehet kerran alkavat puhua
politiikkaa, tulee siitä aina iso pyykki.»

»Minä ajattelen niin paljon muuta», vastasi Joán.

»Niin teen minäkin», sanoi rouva Jespersen hymyillen. »Ja kuitenkin
oli aika» — ja hänen äänensävynsä vaihtui — »jolloin minäkin olin
mukana keräämässä rahoja kanuunoihin. Mutta siitä asiasta on nyt
puhuttu kaksikymmentä vuotta. Ja — niin, minä uskon, eiköhän meillä
tanskalaisilla ole taipumusta nähdä asioita kaikilta puolilta ja antaa
kaikille oikeutta eikä kenellekään oikeutta? Me istumme ja venytämme ja
venytämme lankaa, kunnes kerä putoaa syliimme ja koko lankavyyhti on
sotkeutunut.»

»Tai», jatkoi rouva Jespersen huoaten, ikäänkuin jättäen asian, »ehkä
se on vain sitä, ettei minulla suorastaan ole voimia ajatella, mitä
tulee tapahtumaan puolensadan vuoden päästä».

»Ei voimia?» toisti Joán.

»Niin, ehkä juuri niitä puuttuu», sanoi rouva Jespersen. »Me
tanskalaiset olemme keskittäneet kaiken voimamme yhteen asiaan.»

Joán oli pitänyt silmänsä suunnattuina suoraan Gerdaan.

Ehkä hänen ajatusviivansa vaikutuksesta rouva Jespersen äkkiä muutti
aihetta ja siirtyi Gerdaan:

»Mutta Gerdalla ei ainakaan ole helpointa — hän istuu kauppiaan ja
kaupanhoitajan välissä.»

»Niinpä neiti Gerda nouskoon», sanoi Joán ja yritti nauraa.

Kansanopistonjohtaja oli palannut kansankasvatukseen ja »renkaaseen».

»Jos vain nimittäisimme puolustustamme rauhan turvaamiseksi», sanoi
hän, »ja tekisimme sen renkaaksi terveen ja oikean kasvatuksen
ketjuun...»

»Siitä tulee kallis rengas», huomautti Ussing.

»Kallis ja kallis», sanoi johtaja, »kun kansamme vain löytäisi
yhtymisen tien...»

»Sitä tietä ei nuoriso koskaan kulje», sanoi kandidaatti.

»Olkoon sitten kulkematta», puuttui kauppias Johansen puheeseen.

Mutta Ussing sanoi, seuraten herkeämättä silmillään rouva Raabelia ja
Haackea:

»Teidän kantanne kyllä tiedetään, kauppias Johansen.»

»Tietääkö kandidaatti sen?»

»Tiedän», huusi Ussing yhä kiihkeämpänä (nyt menivät rouva Raabel ja
Haacke pianon luo). »Että te olette vasemmistolainen, joka kannattaa
linnoittamista.»

Raabel oli kääntynyt ja nauroi:

»Arvoisa isäntämme kannattaa linnoittamista» sanoi hän, »sillä silloin
me kööpenhaminalaiset menetämme Dyrehavenin».

»Ehkä tohtori on oikeassa», sanoi kauppias, ja hänen silmänsä
välähtivät puhujaa kohti.

Kansanopistonjohtaja oli ikäänkuin liukunut pois piiristä ja
avustajansa luota, ja rouva Laarentzen sanoi kynnykseltä:

»Niin, me tehtaalaiset olemme kyllä sitä mieltä kandidaatti Ussingista,
että hänen paikkansa ei ole... siinä, missä se on... »

Ja rouva Laarentzen tarttui kultavitjoihinsa.

»Rakas ystävä», sanoi kansanopistonjohtaja, »uskon, että tunnette
minun ajatukseni, minun persoonallisen ajatukseni. Mutta
nuorisoa on vaikea... hyvin vaikea pitää koolla. Kuinka monta
kahdestasadastaviidestäkymmenestä oppilaastamme, niin, siihen lukuun
olemme tänä lukukautena päässeet, nuoria miehiä ja tyttöjä... mutta
kuinka monta luulette meidän saavan pitää, jollemme ottaisi monta
seikkaa huomioon?»

Rouva Laarentzen ei vastannut. Mutta kansanopistonjohtaja sanoi
lujemmin:

»Siinä juuri on meidän henkinen voimamme, että tajuamme eri
vivahdukset.»

Ja kun rouva Laarentzen vieläkään ei sanonut mitään, lisäsi
kansanopistonjohtaja ja katsoi suoraan hänen punatäpläisiin kasvoihinsa:

»Mutta se on totta, tohtorin talosta ei kaiken kaikkiaan tule mitään
hyvää.»

Rouva Laarentzen päästi vitjat. Mutta Ussing, jonka silmät alituiseen
olivat rouva Raabelissa (tämän hiuksissa oleva kukkatupsu suorastaan
läpsäytteli Hans Haackea poskelle), sanoi heittäen äkäisen
syrjäsilmäyksen kansanopistonjohtajaan:

»Me nuoret vaadimme tässä asiassa vihdoinkin selvän kannan.»

Kansanopistonjohtaja oli suoristautunut ja teki liikkeen kädellään,
ikäänkuin olisi soittanut kelloa.

»Tämä on meidän kantamme», sanoi hän: »Asiassa, jota me maallikot emme
voi täysin hallita, seuraamme ajan tullessa niitä, joilla on vastuu.»

He olivat äkkiä kaikki ruvenneet kuuntelemaan, ja tupakkakauppiaskin
oli noussut whiskylaseineen.

»Ja ne, jotka siihen mennessä», jatkoi kansanopistonjohtaja, »eivät ole
kanssamme, ne eivät enää kuulu meihin».

Oli hiljaista tuokion verran. Sitten sanoi tohtori maisterille, joka
oli pistänyt päänsä esiin:

»Kas, _siinä_ puhui päämaja.»

Ja hän potkaisi halkeilevalla kiiltonahkakengällään.

»Ja sillä tavalla päästiin vastuusta!»... hän sylkäisi
rotanhampaittensa lomitse.

»Niin pääsevät kaikki muutkin», sanoi maisteri.

»_Siinä_ kandidaatti sai lähtöpassit», sanoi tupakkakauppias, joka oli
mennyt ruokasaliin.

»Saanko sitten kreivin laseista yhden», pyysi hän ja kääntyi Gerdaan.

»Kas vain», ilmoitti rouva Jespersen äkisti, »nyt hän _on_ siellä».

Kuului pianonsoittoa.

»Ahaa», virnisteli tupakkakauppias, »vai jo hän pääsi tuolille — no
niin, hänen sormiaan onkin jo kauan syyhynyt...»

Rouva Raabel ja Hans Haacke siellä soittivat nelikätisesti.

»Mutta se minun pitää _nähdä_», sanoi rouva Jespersen ja meni.

»Emmekö istuisi, herra konsertinantaja», ehdotti tupakkakauppias, »tämä
kyllä tulee kestämään...»

Äänet ympärillä vaimenivat, kun tohtori syöksyi huoneitten läpi.

»Hss.»

»Kuulkaas, tämä kaikki ei ole juuri tainnut naurattaa vierasta», sanoi
tupakkakauppias ja tyrkkäsi Joánia raskaalla kyynärpäällään. »Mutta nyt
kai he jo ovat riidelleet loppuun noista mielipiteistään.»

Tupakkakauppias nauroi hiljaa ja tyhjensi lasin:

»Mutta totta vieköön, mielipiteet ja mielipiteet— entä sitten?
Ihmisellä on tiskinsä, ihminen elää tiskinsä takana.... _siinä_ on
jumaliste keskus... puhukoot sitten mitä tahtovat. No, tietysti
jokaisella on mielipiteensä — Gerda minne panit pullon? — mutta sen
minä sanon, konsertinantaja, että mitä kannattaa puhua ja puhua siitä
vaarasta ja siitä vaarasta?»

»Vaarasta?» sanoi Joán ja katsoi yli lasien.

Gerda oli istahtanut ja kuunteli ikkunaverhoon painautuneena
Beethovenin sonaattia.

»Niin, vaara ja vaara, jota ne tyrkyttävät meille oikealta — minä olen
kyllä oikeistolainen, konsertinantaja, sydämessäni — mutta eihän sitä
nyt sentään voi päivästä päivään vilkuilla vaaraa, yhtä hyvin voisi
menettää kaiken elämänsä ilon ajattelemalla vain kuolemaa ja hautaa...»

Ja ikäänkuin hauta-sana olisi vienyt hänen ajatuksensa eteenpäin, hän
sanoi ja joi taas:

»Ja sitäpaitsi jumaliste voi sanoa niinkuin Vesterbrolla asuva serkkuni
— minä ja veljeni pistäydymme usein Kööpenhaminassa, noin vuoron
perään... sillä täällähän sitä on porvari eikä voi hummata niinkuin
pitää, kun kerran on miehenpuoli... Mutta serkkuni, hän on oikea Odd
Fellow, sanoo usein: No niin, sanoo hän, kun olemme vain me keskenämme,
no niin, sanoo hän, no niin, kun me kerran makaamme maan alla, on kai
meille samantekevää, kuka kulkee maan päällä.»

Kauempana, pöydän toisella puoleen, seisoi tehtailija puhuen toisen
eteläjyllantilaisen kanssa.

»Niin», sanoi eteläjyllantilainen, »me olemme käyneet katsomassa kahta
taloa Skiven varrella».

»Täällä soitetaan», sähähti tohtori ja poistui taas kiireesti.

»Niin kyllä», kuiskasi tupakkakauppias lasinsa yli, ja kun hän näki,
että tohtori oli poissa, kuiskasi hän pöydän yli:

»Mistä sinä aiot ostaa, Mathiesen?» Eteläjyllantilainen toisti: »Skiven
varrelta.»

»Niin, te saatte hyvät hinnat tavaroistanne toisella puolen jokea,
maamiehet.»

»Hss», sanoi tehtailija.

»Niin», sanoi Larsen hieroen kyynärpäätään, »tohtori saa totta vieköön
ihmiset vaikenemaan, tehtailija».

He vaikenivat kaikki, ja soitto kaikui läpi huoneitten. Mutta äkkiä
kurkottautui tupakkakauppias lasinsa yli ja virnaili Joánille
tuttavallisesti:

»Tohtoriahan siinäkin tarvitaan, kun Laarentzenin piikaset alkavat
tulla liian paksuiksi.»

Joán oli kaksi tai kolme kertaa pyyhkäissyt kädellään silmäluomiaan,
ikäänkuin silmiä olisi kirvellyt.

Sitten hän nousi.

Sävelet kaikuivat yhä, mutta Joán ei erottanut niitä.

Lähellä Gerda-neitiä hän oli nojannut päänsä seinään ja tuijotti
kaikkiin noihin ihmiskasvoihin ympärillään. Sitten hän sulki silmänsä
Oli kuin hänen sydämensä olisi seisahtunut, tulvillaan murhetta, jolle
hän ei löytänyt nimeä.

He soittivat yhä.

Gerda oli kääntänyt kasvonsa ylöspäin. Silmänsä hän oli sulkenut.

Joán antoi katseensa puoliksi ummistettujen silmäluomien alta levätä
hänen kasvoillaan.

»Neiti Gerda», sanoi hän.

Tyttö ei liikahtanut, eikä hänen hiljaisissa piirteissään näkynyt
värähdystäkään.

»Neiti Gerda», sanoi Joán taas.

Kaksi kyyneltä pusertui tytön silmäripsien alta.

Mutta ikäänkuin kyynelten näkeminen olisi karkoittanut Joánin murheen
ja tuonut sijaan hillittömän ilon tai toivon, hän sanoi:

»Nyt ette saa itkeä.»

Gerda ei liikahtanut. Kuin ihminen, joka on sidottu eikä voi nousta,
hän antoi kyynelten vieriä poskilleen.

»Miksi itkette?» kysyi Joán.

Mutta äkkiä hän vaikeni, ikäänkuin itse olisi vastannut omaan
kysymykseensä, ja hänet valtasi taas sama tuska, joka oli voittamaton
ja voimaton.

»Nyt saamme kai kohta tarpeeksemme musiikista», sanoi kauppias, joka
kulki huoneen läpi konttoriansa kohti.

»Rouva ei ainakaan anna pysähdyttää itseään, jumaliste», sanoi
tupakkakauppias irvistellen.

»Onkohan Skive tuottavaa seutua», sanoi tehtailija jatkaen taas
keskustelua »Söndenaan» kanssa.

Gerda oli noussut miltei konemaisesti tai kuin unessa kutsuttuna —
kauppiaan äänen kutsumana.

Joán lähti liikkeelle. Oli kuin hän olisi kuullut puhujien äänet
hyvin kaukaa, ja kuitenkin ne koskivat hänen korviinsa. Hän tuskin
tiesi menneensä pastori Jespersenin luo, ja kuitenkin hän oli kenties
hakeutunut tämän luokse kuin viisaan ystävän.

Pastori seisoi maisterin seurassa.

Ja lähestyessään Joán kuuli pastorin sanovan:

»Minua niin ilahdutti osaksenne tullut kunnia.»

»En tiedä», sanoi maisteri, »uskallanko minä iloita siitä».

»Rakas maisteri», sanoi pappi. »Ranskan Akatemian palkinto on sentään
hyvin harvinainen kunnianosoitus.»

»Niin, juuri siksi.»

Ja käheän äänen särähtäessä sanoi maisteri, keneenkään katsomatta:

»Mitä suurempi nimestäni tulee, sitä enemmän vahinkoa voi siitä olla.»

Hänen sammakkomainen suunsa vääntyi:

»Se on koko _minun_ elämäni summa.»

»Rakas herra maisteri», sanoi pappi, »te näette asian liian mustana».

»Ei, paras pastori» — ja maisteri pudisti päätään tuijottaen ilmaan
— »minä katson vain totuutta suoraan silmiin. Eikö minunlaiseni
laskumestari osaisi tehdä omaa tiliänsä?»

Kauppias Johansen tuli takaisin huoneitten läpi ja seisahtui.

»Maisteri on niin vaitelias tänä iltana» sanoi hän käsi taskussa.

»Niin, rakas kauppias», sanoi maisteri nauraen, »narrilla ei ole mitään
syytä puhua kun kansa itse ottaa puheenvuoron».

Ja hän lähti Johansenin mukaan.

Joán seurasi häntä katseillaan ja kysyi:

»Mikä onkaan masentanut tuon ihmisen?»

Väsynyt tuska Joánin äänessä sai papin kääntämään päänsä.

»Masennettu, niin, se hän on», sanoi hän ja näytti itse liikutetulta.

Hän oli vaiti hetkisen ja virkkoi sitten:

»Ja mikä pahinta, oikeastaan oman itsensä masentama.»

»Oman itsensäkö?»

»Niin, minä tarkoitan», sanoi pappi, »masentunut sen takia, että hän
ei voinut — että hän ei jaksanut. Maisteri kuului eturivin miehiin
kaikkina niinä vuosina, jolloin yleisenä huutona oli eurooppalainen
kulttuuri ja vain kulttuurille rakentaminen. Ja kun hän oli melkein
kuuluisin heistä kaikista, tuli hänestä luonnollisesti johtomies, jonka
nimestä ja maineesta puolue ylvästeli — hän on muuten matemaatikko...»

»Mutta sitten?» sanoi Joán.

»Niin», sanoi pappi, »sitten kai hänen käsityksensä kulttuurista
muuttui sitä mukaa kuin hän näki sen vaikutukset. Enkä minä tiedä
oikein kuinka se kävi, en ollut sillä kertaa Kööpenhaminassa, ja
sitäpaitsihan kuulun nuorempiin — mutta luulen, että hän eräässä
kokouksessa tunnusti muuttaneensa mieltä, nimittäin juuri tuohon
onnettomaan puolustusasiaan nähden. Sitten hän piti useita kokouksia,
ja puolue, jonka piti valita se ase, joka tässä maassa tappaa nopeimmin
— nauroi hänet ulos...»

»Ja nauru karkoitti hänet», jatkoi pappi. »Hän meni ja jätti kaiken.»

»Nyt hän asuu täällä — pienessä talossa, jonka hän on rakennuttanut.
Ja hänen entinen puolueensa on vähitellen ottanut hänen nimensä
luetteloihinsa takaisin ja käyttää sitä aseena kaiken sen puolesta,
mikä ei enää ole hänen ajatuksensa, ja hän _vaikenee_ — eikä jaksa
enää...»

Joán ei puhunut mitään, ja pappi sanoi:

»Nauru on tuhonnut paljon voimia tässä maassa.»

Joán, joka mahdollisesti ei kuullut hänen viimeisiä sanojaan, virkkoi
kuin itsekseen.

»Täällä on niin paljon epäröiviä.»

»Se on veressä.»

Ja äkkiä pappi naurahti ja sanoi:

»Oi, eräs asia juolahti mieleeni... teidänlaisenne mies, kreivi Ujházy,
saa matkallaan varmaan monta mutkallista kysymystä vastattavakseen.
Me tavalliset ihmisethän istumme kukin nurkassamme ja haudomme
kukin omaamme ja sanoa pölähdytämme sen ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa... Minä tulin ajatelleeksi Hamletia.»

»Hamletia?»... Joán hymyili vaistomaisesti.

»Niin, Hamlet oli minulla nuoruudessani jonkinlainen tutkimusaihe —
tarkoitukseni ei aina ollut tulla papiksi — ja Hamletin ja Ofelian
suhdetta oli mielestäni aina vaikein ymmärtää.»

»Ofelian?» sanoi Joán katsoen pappiin — äkisti.

»Niin, voihan niin kauan elää jonkun runohenkilön kanssa, että hänestä
ikäänkuin tahtoisi tietää kaiken. Ja minä tarkoitan, että eiköhän se
ollut Hamletin suurin tappio, että hän ei» — pappi tapaili hetkisen
sanaa, ikäänkuin pelästyneenä — »ottanut Ofeliaa...»

»Mikäli Ofelia oli otettavissa», sanoi Joán.

Mutta kun hän oli sanonut tämän, valaisi äkillinen hymy hänen kasvojaan.

»Eikö hän ehkä kuollut», jatkoi herra Jespersen, »siksi, että Hamlet ei
ollut ottanut häntä?»

Ja sitten hän lisäsi, vähän hämmentyneenä ja ikäänkuin hänen _pappina_
pitäisi jotenkin pyytää anteeksi.

»Niin, vanha esteetikko tässä kysyy. Me olemme kaikki tässä maassa
pohjaltamme esteetikkoja.»

Kun Joán ei vielä vastannut, kääntyi pappi ja sanoi, kenties kokonaan
päästäkseen Hamletista ja Ofeliasta:

»Rouva Raabelilla on paljon taituruutta.»

»Niin», sanoi Joán, joka äkkiä kuuli, että he soittivat vielä, »minä en
ole oikeastaan kuunnellut».

Ja hän kiirehti lisäämään:

»Emmekö istuisi?» ja meni naisten luo, jotka istuivat puoliympyrässä
kattolampun alla.

Tohtori Raabel oli kuullut Joánin sanat ja jätti ovipielensä.

»Rajansa pitäisi sentään olla», sanoi hän Ussingille,
»salonkimustalaisellakin».

»Miehenne ja minä», sanoi Joán, joka istuutui rouva Jespersenin
viereen, »olemme puhuneet Hamletista — Hamletista ja Ofeliasta.»

Gerda seisoi nojaten tuoliin.

»Ettekö istu, neiti?» kysyi Joán, ja Gerda istahti.

He soittivat vielä, kun rouva Jespersen sanoi hiljaa, eteenpäin
kumartuneena:

»Kreivi Ujházy, te voisitte tuottaa Gerdalle suunnattoman ilon.»

»Minkä sitten?»

»Jos antaisitte hänen katsella tuota sormusta», sanoi rouva osoittaen
Joánin pikkusormea. »Hän on aivan hullaantunut kiviin ja sormuksiin.»

»Mutta rouva Jespersen», kuiskasi Gerda.

Joán nauroi, vähän liian kovaa, niin että rouva Raabel suoristi
selkäänsä pianon ääressä.

»Kun vain olemme Koldingissa», sanoi rouva Jespersen, »ei häntä
mitenkään saa pois kultaseppien ikkunoista».

»Tässä se on», sanoi Joán ojentaen Gerdalle sormuksen.

»Kuinka kaunis se on!... » Ja Gerda tuijotti jalokiveen, mutta itse
sormusta hän piti sormiensa välissä kuin jotakin vierasta tai kuin se
olisi painanut liiaksi.

»Niin, se on kaunis», sanoi rouva Jespersen.

»Pidättekö niin paljon jalokivistä?» kysyi Joán, joka näki vain Gerdan
kasvot.

»Pidän.»

»Minkätähden?»

»Oi, sen hän on saanut romaaneista», nauroi rouva Jespersen.

»Katsos, Henrik», sanoi hän miehelleen, joka otti sormuksen ja katseli
sitä iloisen tuntijan tavoin.

»Niin, sen välke on puhdas», sanoi Joán.

»Harvinainen», sanoi pappi.

»Olen saanut sen eräältä ystävältä, joka hiljattain kuoli.»

Ja äkkiä hän sanoi vähän kovemmin ja kuin ihminen, joka toimii jonkin
tarkoituksen mukaan:

»Hän kaatui kaksintaistelussa.»

Gerda oli kohottanut katseensa.

»Kaksintaistelussa?» sanoi rouva Jespersen.

»Niin, hän sai surmansa, hän oli viimeinen Monthieun herttua.»

»Sai surmansa?» huudahti Gerda.

»Mutta kuka surmasi?» kysyi rouva Jespersen.

»Eräs suuri maalari», sanoi Joán, jonka ääni puhui vain _eräälle_,
»maalari Adelskjold, jonka vaimoa hän rakasti».

Rouva Laarentzen oli saanut sormuksen ja piti sitä edessään kuin
sipulia.

Mutta Joán jatkoi, ja oli kuin hänen puolittain kuiskaava äänensä olisi
seurannut pianon säveliä:

»François'n suvussa oli ennustus, että viimeinen Monthieu saisi maksaa
elämän onnen kuolemalla.»

Rouva Laarentzen antoi sipulin kansanopistonjohtajalle, joka oli tullut
heidän luoksensa.

»Kuinka vanha hän oli?» kysyi rouva Jespersen puoliääneen ja
kumartuneena eteenpäin.

»Yhtä vanha kuin minä», sanoi Joán ja näki vain Gerdan, jonka silmät
olivat kiinnittyneet avaruuteen kuin hän kääntäisi lehtiä lukiessaan
kirjaa.

Kansanopistonjohtaja, joka oli katsellut sormusta, antoi sen pois ja
sanoi:

»Niin, meidän pieni maamme ei tunne sellaisia kalleuksia eikä noita
olosuhteita.»

»Ei», sanoi rouva Jespersen ja hymyili hymyä, jota kansanopistonjohtaja
ei nähnyt, »kaikki tuo on hiukan kaukana meistä».

»Se oli kai Parisissa», sanoi rouva Laarentzen, ikäänkuin jokainen tuon
sanan yhdeksästä kirjaimesta haisisi pahalta.

Mutta Joán, jonka ääni yhä oli kuin hiljaisesti kutsuva, seurasi
ihmeellistä haluaan asettaa kuollut ystävänsä tai kenties itsensä
kehyksiin:

»Monthieu oli hienoin ihminen, mitä olen tuntenut. Hän oli Guy de
Maupassantin ystävä... »

»Oletteko tekin tuntenut Maupassantin?» kysyi rouva Jespersen.

»Guy de Maupassantin? Kyllä näin hänet kerran hänen elämänsä viimeisinä
vuosina.»

»Oletteko _te_ lukenut hänen kirjojaan?» kysyi hän Gerdalta.

»Olen, olen lukenut ne», sanoi Gerda, tuo sama etäinen ilme silmissään.

Kauppias, joka oli katsellut Joánin sormusta, antoi sen takaisin ja
sanoi, äänessään hiven rahamiehen suuttumusta korkoatuottamattoman
arvon vuoksi:

»Niin, ulkomaillahan pannaan paljon rahaa tuollaisiin tavaroihin.»

»Meillä ei ole silmää sellaisille», sanoi kansanopistonjohtaja.

»Neiti Gerda pitää kuitenkin paljon jalokivistä», sanoi Joán hymyillen.
Hän oli nähnyt Gerdan silmien seuraavan sormusta, joka liukui takaisin
hänen sormeensa.

»Hänellä on jotakin sellaista luonteessaan», sanoi kauppias samalla
puoleksi vihaisella äänellä.

Soiton sävelet kaikuivat voimakkaampina, ja rouva Jespersen sanoi leuka
käden varassa:

»On omituista, että niin monet suuret romaanikirjailijat menettävät
järkensä.»

»Kai se johtuu heidän elämästään», sanoi rouva Laarentzen, jonka suu
muistutti makkaran sidottua päätä. »Kyllähän sitä kuulee, millä tavoin
ulkomailla eletään.»

Rouva Jespersen ei varmaankaan ollut sitä kuullut, sillä hän mainitsi
vain samalla kunnioittavan hiljaisella äänellä Dostojevskin nimen.

»Sen olen nähnyt eräässä jatkonovellissa», sanoi toinen jyllantilainen
rouva. »Kööpenhaminalaisessa lehdessä.»

Mutta rouva Laarentzen sanoi paikaltaan »Söndenaan» vierestä, missä
naiset olivat kääntyneet ja muodostivat kuin rintaman:

»Sehän tiedetään, että pappilassa ollaan kaikkiruokaisia.»

Kansanopistonjohtaja puuttui puheeseen.

»_Meidän_ runoilijamme ovat onneksi terveitä. Ja minä myönnän, etten
halua tutustua paljoonkaan siitä, mitä tähän aikaan lähetetään maahan
rajan takaa. Ulkomailla on kai toiset tavat, ja henkisesti katsoen on
siinä vain niukalti uutta.»

Mutta rouva Jespersen, joka tahtoi kääntää keskustelun kulkua, taputti
äkkiä Gerdaa polvelle ja sanoi nauraen:

»Nukutko, Gerda?»

»Sillä Gerdan on tapana», sanoi hän Joánille, »vaipua uneen prinsessa
Ruususen lailla».

Joánin kasvot värähtivät.

»Korkeitten ruusupensaitten taakse», sanoi hän.

Soitto oli äkkiä tauonnut, ja kaikki vaikenivat kuin hätkähtäen, niin
että kuultiin, kuinka rouva Raabel, joka nousi pianon äärestä, sanoi
herra Hans Haackelle, joka oli yltänään hiessä:

»Niin, kyllä sen tuntee, _missä_ todelliset musiikkiarvot ovat», ja
ovelle tullessaan hän sanoi huulillaan hymy, joka värisi hivenen:

»Mutta kuulijain mielestä sitä oli liikaa.»

Kaikki olivat nousseet ja yhtyivät kiittämään, kovaäänisesti,
monisanaisesti — rouva Laarentzen etunenässä. Heidän ylistyspuheensa
muodostivat piirin Hans Haacken ja rouva Raabelin ympärille, ja rouva
Laarentzen puristi käsiä kuin ystävien kokouksessa, ja nuo kaksi
eteläjyllantilaista selkää olivat kääntyneet Joániin päin kahden mustan
patsaan tavoin.

Joán, joka seisoi, oli kumartanut rouva Raabelille.

Ja tohtori, joka oli nähnyt sen, sanoi melko kovalla äänellä:

»Niin, viisainta onkin, ettei sano mitään siitä, mitä ei ole kuullut.»

Mutta rouva Laarentzen, jonka salaisesti kokoontunut sappi valui
nektarina ja hunajana rouva Raabelin ylitse, sanoi:

»Teidän pitäisi toki useammin liittyä meihin tehtaalla.»

Rouva Raabel, joka vaatimattoman näköisenä liikuskeli
leukoijavihkoineen, sanoi:

»Niin, ehkäpä mekin raukat täällä kotona osaamme _jotakin_. —
Hiukkasen», lisäsi hän.

Kansanopistonjohtaja, jonka rouva Laarentzenin sydämellisyys rouva
Raabelia kohtaan oli tuokion ajaksi saattanut ymmälle, kiirehti
sanomaan:

»Tämä kotoinenhan se on sitä, mitä meidän sydämemme ymmärtävät...»
Ja hän oli samassa hetkessä niin perin iloinen, kun hän äkkiä tuli
ajatelleeksi, että yhteistyö Ussingin kanssa, ymmärtämyksellinen
yhteistyö, saattoi jatkua.

Mutta Joán, joka oli istuutunut nopeasti ja tahtoi puhua nyt, kun
kaikki ihmiset olivat menneet, kysyi Gerdalta:

»Miksi ette te koskaan sano mielipidettänne?»

»Mitä?»

»Mielipidettänne», toisti Joán.

Gerda, joka yhä istui pää koholla, mutta vartalo ikäänkuin painuneena
tuolin sisään, sanoi:

»Mielipidettä... minulla ei kai ole mitään mielipidettä... sellaista
vain, mitä ajattelen...»

»Ruusunen», nauroi rouva Jespersen, eikä hänen naurunsa ollut täysin
iloinen. »Ruusunen.»

Mutta sitten hän sanoi:

»Oma mielipide, kreivi Ujházy, ettekö luule, että se vähitellen kuolee?»

Ja katsoen eteensä hän jatkoi:

»Luulen, että meillä tässä maassa on vain viisi tai kuusi
mielipidettä... täällä ei ole tilaa useammille. Ja mikään muu ei täällä
pääse kasvamaan.»

»Ei», sanoi pappi, joka oli asettunut vaimonsa viereen. »Tässä maassa
monet parhaat vaikenevat ja kaikki lähinnä pahimmat nauravat —»

»Nauravat?»

»No niin», sanoi pappi, »tällä paikkakunnalla vain hymyillään. Mutta
hymy voi tehdä saman asian.»

Rouva oli ojentanut kätensä yli olkapäänsä:

»Rakas ystäväni.»

Ja nuo kaksi yhtyivät kädenpuristukseen.

Joán oli silmillään seurannut heidän käsiään. Ja ikäänkuin ponnahtaen
keskeytyneeseen kertomukseensa takaisin hän alkoi puhua François de
Monthieusta ja Guy de Maupassantista ja Paul Hervieustä, ystävästään,
jonka puheita hän oli kuullut akatemiassa, ja M:me Viardot’sta, jolle
Turgenjev oli laulanut: hän oli kahdeksankymmenvuotias ja kaunis vielä
— Garcia.

Ja hän puhui Versaillesista, jossa hän oli niin mielellään kuljeskellut
Monthieun ja nuorimman Mac Mahon'in kanssa. Kastanjakäytävät olivat
niin kauniit, lokakuussa, kastanjain lehdet tuoksuvat, kun ne varisevat.

»Siellä asui rouva de Monthieu niin kauan kuin François eli.»

Joán kertoi juhlasta herttuattaren talossa, missä Medicit olivat
heränneet henkiin yhdeksi yöksi ja missä koko Firenzen nuoriso, miekat
koholla, tervehti rouva Adelskjoldia, kun tämä saapui viininpunaisessa
sametissaan, koristeenaan Rohan-suvun jalokivet.

Joán puhui puhumistaan, nopeasti, aivan kuin hän olisi tahtonut
sanoillaan äkkiä piirtää ilmaan — kuin kultasauvalla — koko tuon
elämän, elämän tuolla ulkona, joka oli suurimpien ja hänen...

Rouva Jespersen oli taivuttanut päätään.

Gerda istui kuten ennenkin. Vain hänen olkapäänsä vaipuivat kokoon,
kuin hän olisi tullut pienemmäksi, eikä Joán siirtänyt katsettaan hänen
kasvoiltaan.

Ja hän puhui yhä. Hän puhui Berlinistä, missä kaikki elämän ovet ovat
avoimina ja missä Länsi kohtaa Idän, ja Aasian miehiä näkee siellä ja
naisia, jotka ovat tulleet yli Atlantin...

Hän puhui nopeammin, sekoitti kieliä, haki sanoja, jatkoi — ja näki
vain Gerdan kasvot, jotka ikäänkuin loittonemistaan loittonivat hänen
silmistään. Ja kuitenkin hän jatkoi. Ja sisässään, jossakin kohden
sisässään hän kysyi äkkiä itseltään: miksi puhut kaikesta tuosta, jota
inhoat? Ja hän tiesi miksi, ja tiesi — tiesi kerta kaikkiaan varmasti,
että se oli turhaa, turhaa, ihan turhaa. Ja kuitenkin hän jatkoi:
Gerdan edessä (ja tämä muistutti lyyhistynyttä lasta) hän yhä puhui ja
kiehtoi. Kunnes hän äkkiä vaikeni ja kuuli Erikin sanovan — ikäänkuin
ystävä olisi tahtonut keskeyttää:

»Kaikki tuo on nyt mennyttä.»

Joán oli äkisti siirtänyt silmänsä kaikkiin niihin, jotka kuuntelivat,
ja kompastui omiin viimeisiin sanoihinsa... ja Erik rupesi nauramaan,
joko hyväntahtoisesti peittääkseen hänen pulansa tai keskeyttääkseen
hänet.

Joán näki kansanopistonjohtajan kasvot jotka hymyillen lepäsivät
perityn kansallisvapaamielisen juhlakauluksen yllä, ja
tupakkakauppiaan, joka veti suunsa niin leveään virnistykseen, ettei
silmiä näkynyt, ja kandidaatin, joka oli puolittain vääntynyt rouva
Laarentzenia kohti — ja samassa tohtori nauroi kauempaa ja sanoi:

»Puhukaa saksaa, herra kreivi, se käy paremmin.»

Siinä hetkessä, vähemmässä kuin sekunnissa, kun hän kuuli tuon naurun,
oli kuin kaikki hänen elämyksensä, kaikki hänen muistonsa, hänen
lapsuutensa, nuoruutensa ja koko elämänsä muistot olisivat tulvehtineet
hänen ylitseen, hänen, Joán Ujházyn — hänen, jota oli naurettu ja
ivattuja joka oli vihelletty ulos, hänen, Joán Ujházyn, täällä keskellä
vieraita.

Ja ikäänkuin tuska vielä kerran olisi antanut hänelle kymmenet korvat,
hän kuuli rouva Raabelin naurahtaen sanovan Hans Haackelle:

»Nyt hän tahtoo ajaa ohitsemme — meidän molempien raukkojen.»

Ja samassa kansanopistonjohtaja sanoi kauluksensa yli tehtailijalle:

»Niin, tuo kaikki on kai sitä niinsanottua Eurooppaa», mutta Ussing oli
kohottanut olkapäitään ja sanoi rouva Laarentzenille:

»Nuo unkarilaiset käyttävät aina niin runsaasti kirjailua takeissaan.»

Mutta rouva Jespersen, joka ei ollut kuullut mitään, oli kohottanut
päänsä ja sanoi:

»Tuo kaikki on sellaista, mitä me kaksi, Gerda, emme ikinä saa nähdä.»

Gerdan silmät olivat ummessa.

Mutta samassa Johansen oli nostanut nyrkkinsä (arvasivatko hänen vahvat
aivonsa äkkiä verkon tuossa huoneessa, verkon, joka kutoutui kahden
ihmisen väliin?) ja sanoi vihaisesti:

»Ei, me tyydymme pieniin oloihimme.»

Kun kaikki samassa vaikenivat, kuultiin rouva Laarentzenin oikein
mielinkielin pyytävän Hans Haackea, että tämä sentään vielä soittaisi
hiukan, »ennenkuin meidän kaikkien pitää lähteä.»

»Niin, nyt kai meidän pitäisi lähteä», sanoi Erik.

Tuo ainoa sana sattui Joániin kuin isku.

»Niin», sanoi hän ja koetti nousta.

Tohtori seisoi kynnyksellä ja katsoi häneen kellosepän vierestä.

»Mitä se mies on juonut?»

»En totisesti tiedä», sanoi kelloseppä ja hihitti.

»Mutta Johansenin juomat ovat aina väkeviä vai mitä?»

Hans Haacke oli mennyt pianon luo. Hän alkoi soittaa masurkkaa.

He istuivat kaikki hiljaa, kenties näyttääkseen, että nyt he
kuuntelivat. Johansen seisoi keskemmällä huonetta. Nyrkkiin puserrettu
käsi oli liivin kainalossa.

Mutta ikäänkuin jonkun näkymättömän pakottamana ja tuskin kuullen tai
tajuten omia sanojaan Joán puhui taas, »saaresta» — siitä Kirottujen
saaresta, johon hän tahtoi luoda onnea...

Ja hän puhui, kuinka siitä tulisi turvapaikka kiusatuille ja kuinka
onnettomat otettaisiin sinne vastaan ja paenneet rikolliset ja ne
monet, joihin elämä oli iskenyt haavoja, kaikki ne otettaisiin
vastaan...

Hän puhui tietämättä itsekään, mistä hän sai monet ajatuksensa —
sairaalasta, jonka he rakentaisivat hänen äitinsä myllyn luo —
Munkebjerg pantaisiin sen nimeksi...

Gerdan silmät lepäsivät mykkinä hänen kasvoillaan.

»Munkebjerg on sen nimi oleva, ja sataman nimi Vejle — —»

Joán oli äkkiä keskeyttänyt puheensa.

»Äitinne muistoksi», sanoi rouva Jespersen, yhtä hiljaa kuin hän.

»Niin, muistoksi», sanoi Joán äkkiä — ja hänestä tuntui, kuin hän olisi
käsillään repinyt lehdet kokonaisesta puusta.

Mutta rouva Jespersen veti äkkiä olkapäänsä kokoon kuin väristen
vilusta. (Tajusiko hänkin, että täällä tapahtui jotakin, täällä, missä
ei mitään tapahtunut?)

»Tuossa masurkassa», sanoi hän, »tanssivat haamut».

Pappi, joka yhä seisoi vaimonsa takana, sanoi hitaasti:

»Niin, kyllä taide sentään on rikas. Minusta tuntuu, kuin olisimme tänä
iltana saaneet lahjaksi kokonaisen elämän.»

»Ehkä olettekin, herra pastori», sanoi Joán ja oli noussut seisomaan.

Kauppias ei ollut irroittanut silmiään tyttärestään.

Masurkka oli päättynyt.

Johansen oli kutsunut kaupanhoitajaansa.

»Kaatakaa lasi kullekin ja ottakaa Gerda auttamaan.»

Tarjottaisiin vielä viimeinen lasi.

Hetkiseksi oli Joán nojautunut Erikin olkapäähän.

»Sinä olet totisesti puhunut liian paljon», sanoi tämä tuntiessaan
Joánin ruumiin painon. »Ja ihmisen on pidettävä puoliansa kynsin
hampain, ennenkuin antautuu», lisäsi hän nauraen.

Ja hänen nauraessaan nauroi Joánkin — äänekkäästi, äkkiä.

Tohtori kuiskasi Johansenille, jonka kasvoille oli leimahtanut liekki:

»Nyt herrat kreivit nauravat rahvaalle.»

»Taitavat nauraa», sanoi kauppias ja iski äkkiä ilmaan
nyrkkiinpuserretulla kädellään, kuin vasaralla.

»Mutta on kai niitäkin, jotka voisivat riistää heiltä naurunhalun»,
sanoi herra Raabel imarrellen.

Johansen ei vastannut enää, meni vain pois — ja hänen silmänsä
seurasivat kiinteästi tytärtä — lattian poikki naisten luo, jotka
seisoivat ryhmässä ikäänkuin valmiina lähtemään.

»Joko naiset ovat lähdössä?» sanoi hän.

Naiset puhuivat iltaompelukoulusta, jonka rouva Laarentzen oli
perustanut työläisnaisia varten.

Mutta tehtailija sanoi äänekkäästi toiselta puolen huonetta:

»Niin, meillä on yhdistyksiä kylliksi, ja kaikki käy sentään
hullusti...»

»Yhdistyksistä», sanoi kansanopistonjohtaja, ja ikäänkuin silitti ilmaa
käsillään, »on sentään paljon hyötyä hiljaisessa ja hyvässä työssä».

Mutta eteläjyllantilainen herra Mathiesen oli kysynyt, minkälaiset
työläisolot kehruutehtaalla olivat, ja herra Laarentzen vastasi
äänellä, joka äkkiä muistutti kauppiaan ääntä:

»Minkälaisetko? Me muutimme maalle saadaksemme työrauhaa ‒ mutta
maanturmelijat muuttavat perässä. Koldingissa on roskaväki kohta
pahempaa kuin Kööpenhaminassa.»

»Niin», sanoi Johansen, ja oli kuin hänen kiehuva kiukkunsa, joka
ei tuntenut aihetta eikä esinettä, äkkiä olisi raivannut tiensä ja
purkautunut tuohon ainoaan sanaan Kööpenhamina, »kauppalat eivät ole
muuta kuin Kööpenhaminan istukkaita... pikku Kööpenhaminoita...»

»Mutta saamme kai ne nujerretuiksi», sanoi hän ja takoi kädellään ylös
ja alas, kasvojen punertuessa. »Seisautamme pienet pyörät ja suurimmat
myös ja panemme niihin tapin, niin että ne eivät enää tempaa ketään
mukaansa...»

Hän oli kääntänyt kasvonsa Erikiin ja Joániin, ja hänen silmänsä
välähtelivät omituisen epävarmoina.

»Mutta se kai auttaa», sanoi hän ja nauroi äkkiä tavalla, jota
Joán ei ollut koskaan kuullut, »se kai kyllä auttaa, kun ensin
saamme rautarenkaan niiden ympärille. Me kai kyllä voisimme saada
linnoituksen, ja ehkä jyllantilaiset voisivat sen rakentaa.»

»No nyt Johansen kehräilee», sanoi Raabel Ussingille ja pyörähti
kantapäällään ympäri.

»Kas vaan, nyt on päästy Kööpenhaminaan, herra hovijahtimestari», sanoi
kelloseppä Holsteinille.

Mutta eteläjyllantilainen, joka tehtailijan kanssa jatkoi puhettaan
työläisoloista, sanoi:

»Niin, onhan meillä lain koura vahvempi, sitä ei voi kieltää.»

Ja kun keskustelu samassa virisi kuin tuli kuivaan puuhun, ja kaikki
äänet kaikuivat kimeinä ja erikoisen korkeassa äänilajissa, sanoi
tehtailija: »Kenties tulee aika, jolloin lapsemme ymmärtävät, että he
kuuluisivat mieluummin... _sinne_, missä hallitus on luja ja missä
liian korkealle nostetut nokat saavat asianmukaisen näpsäyksen.»

Mutta rouva Laarentzen sanoi nopeasti ja ikäänkuin lievittääkseen:

»Jospa vain ei olisi noita sanomalehtiä.»

Ja heidän iskiessään äkkiä painetun sanan kimppuun ja purkaessaan
vihansa sanomalehtiin ja sanomalehtikurjuuteen, puhui kauppias yli
kaikkien muiden, silmissään sama omituinen ilme kuin äskenkin:

»Niin, sanomalehdet, senkin saastaiset, valavat öljyä akseliin,
niin että pyörä voi pyöriä ja temmata mukaansa», sanoi hän pitäen
pääsemättömästi kiinni samasta pyörän mielikuvasta, joka oli sairaasti
sattunut hänen vahvoihin aivoihinsa ja pitänyt ne loitolla pojan
rappiotilasta ja tyttären kuolemasta.

He jatkoivat puhetta sanomalehdistä, ja Raabel sanoi kreivi
Holsteinille:

»Kas, nyt jyllantilaiset nousevat. Mutta, rakas hovijahtimestari,
mitähän me ulkolaisraukat tekisimme, jollei meillä olisi aamulehteämme,
joka pitää naurun raikkaana joka päivä...»

Mutta kelloseppä sanoi Joánille, joka mielestään kuuli kaikki äänet ja
sanat kuin fonografissa:

»Kas nyt Johansenia... kas. Niin, hän on poikaa hän. Mutta
Kööpenhaminaa kohtaan hän on vähän liian ankara — yks kaks hän voi
ajaa kööpenhaminalaisen pois — aika poika se mies vain on — ja ostaa
saksalaiselta, kun niitä matkustaa täällä...»

»Mutta», sanoi Larsen, »minä meinaan vain, että pitäisi kai ihmisen
olla omiensa puolella... kun he kerran myyvät samaan hintaan... ja olla
isänmaallinen...»

Samassa puuttui Ussing puheeseen:

»Mutta vapaamielinen sanomalehdistömme ei ole lahjottavissa...»

Maisteri sukelsi näkyviin kreivi Erikin vierestä.

»Minä soisin», sanoi hän, ja hänen äänensä kuului siltä, kuin hän
olisi heittänyt kourallisen kiviä muuria vastaan, »että se olisi
lahjottavissa. Silloin sen ehkä voisi _ostaa_ palvelemaan suurta
päämäärää.»

»Ja kukahan sen päämäärän asettaisi, maisteri?» pääsi Erikin suusta.

Mutta kansanopistonjohtaja sanoi koroittaen ääntään:

»Meidän pieni kansamme on hiljainen kansa. Suuretkin päämäärät, herra
hovijahtimestari, saavutamme hiljaisuudessa.»

»Mutta ulkoa tulleet vaikutukset», jatkoi kansanopistonjohtaja,
ja hänen katseensa hipoi maisteria, »ovat panneet monta
rikkaruohonsiementä itämään. Nyt alamme sentään oppia sulkemaan hyvät
tanskalaiset kotimme ja olemaan uskollisia omallemme.»

Kauempana Raabelin nurkassa oli keskustelu taaskin kääntynyt
puolustukseen, ja tohtori sanoi Ussingille:

»Vaara, rakas ystävä, vaara — jättäkää meidät rauhaan vaaraltanne. Me
olemme sentään pieni kansa, joka osoittaa olemassaolo-oikeutuksensa...
missä on enemmän lahjakkuutta, rakas ystävä?»

Äkkiä hän rupesi nauramaan.

»Ja vaara — vaara... Oletteko lukenut sen, kandidaatti? Mainiota! Minä
luin äskettäin... eräs hiton veitikka kirjoittaa: Kuolemaa ei ole,
kirjoittaa hän. Eikö totta, rakas ystävä, ihminen vain kuupertuu:
kuolemaa _ei ole_ — sillä hyvä... Mutta mieshän on oikeassa. Siinä on
se kysymys ratkaistuna. Ja vaaraa, rakas kandidaatti, vaaraa ei ole
myöskään, kun emme näe sitä.»

Kelloseppä puhui koko ajan Joánille, jonka silmät seurasivat vain
Gerda-neitiä: kaikki värit tytön kasvoissa olivat ikäänkuin sammuneet,
kun hän kaupanhoitajan rinnalla tarjosi kauppiaan viiniä kulkien
miehestä toiseen.

Tehtailija huusi terävällä äänellään kansanopistonjohtajalle:

»Kaikki nuo rikkaruohon idut on tukahdutettava.» Ja samassa hetkessä
pyörähti tohtori ympäri ja nauroi vasten tehtailijan naamaa.

Rouva Jespersen oli mennyt Joánin luo.

»Nyt meidän täytyy lähteä», sanoi hän, »mieheni ja minun».

»Ja sitten», sanoi hän ja katsoi jonnekin eteensä... »sitten emme ehkä
enää koskaan näe toisiamme».

Joán ei voinut vastata. Mutta rouva Jespersen seurasi hänen katsettaan.

»Niin, niin, nyt pitäisi kaikkien lähteä. Gerda parka on todellakin sen
näköinen kuin ei hän enää jaksaisi olla.»

Hän käänsi päätään ja katsoi Joániin:

»Mutta tekin olette väsynyt, kreivi Ujházy, nyt teidän pitää levätä.»

»Niin», sanoi Joán, »nyt minä saan aikaa lepoon».

Hän tarttui papinrouvan käteen.

»Ja jospa saisitte elää onnellisena», sanoi hän.

»Onni on niin suuri sana», sanoi rouva Jespersen. »Hyvää yötä ja
nukkukaa hyvin, kreivi Ujházy.»

Joka taholta kaikui vielä kiisteleviä ääniä, ja yli kaikkien kuului
kandidaatti Ussingin huuto:

»Kansan elämä riippuu sen moraalisesta oikeudesta.»

Mutta kansanopistonjohtaja, joka viimeisten minuuttien aikana oli
niin omituisesti vaappunut länkisäärillään, ikäänkuin olisi seisonut
keinuvalla laivankannella, kilautti lasiinsa — kerran ja kahdesti, ja
rouva Laarentzen ja muut naiset vaimensivat ääniä, ja kaikki vaikenivat.

»Niin, rakkaat ystävät», sanoi kansanopistonjohtaja, »minä tiedän
kyllä, että täällä ei saa pitää puheita. Sillä kauppias Johansen, rakas
ja hyvä isäntämme, ei ole sanojen ystävä. Hän kuuluu, sen tiedämme
kaikki, niihin, jotka iskevät ilman pitkiä puheita, ja hänenlaisiaan
miehiä on kunnioitettava. Mutta me olemme kai kaikki tänään tunteneet
mielessämme monenlaista nousua, vierastakin nousua, jonka suhteen
saamme olla varuillamme, nousua sen suuren taiteen ääressä, joka meille
tänään on tuotu ulkoa, sieltä, mitä kernaasti sanotaan suuremmaksi
maailmaksi — kaikkien niiden muukalaisten sävelten herättämää nousua,
jotka rakas vieras» — kansanopistonjohtaja kääntyi Joániin — »toi
meille ja joista kiitämme, sydämen lämmöllä kiitämme häntä.»

»Ja kenties», jatkoi kansanopistonjohtaja, »eniten juuri vieraista
sävelistä. Ne eivät ole omiamme. Mutta hänelle ne ovat läheisimmät.
Ja meidän pieni sana- ja sävelaarteemme, se on niin kokonaan omaamme,
ja _se_ kai puhuu tanskalaiselle mielelle parhaiten, kun sen meille
kaiuttaa vanha tanskalainen soitin...»

Kansanopistonjohtaja kohotti lasiaan. Mutta hän ei nähnyt sitä.
Yksitellen, kuin pisara pisaralta, olivat johtajan sanat sattuneet
hänen korviinsa.

Rouva Raabel oli lähestynyt laseineen.

»Niin», sanoi hän hymyillen lämpimästi Joánin kasvoihin, »niinhän
sanottiin Kuvalehdessäkin teidän kuvanne alla: Vieraan käden on tuotava
vieraita lahjoja... Mutta kiitos sentään», sanoi rouva Raabel, ja hänen
silmänsä katsoivat suoraan Joánin silmiin — kahden miekanterän tavoin.

Mutta kansanopistonjohtaja oli jatkanut:

»Niin, monet ajatukset ovat varmaan tänään heränneet — ja nyt kutsui
Ussing-ystävän hyvä sana minua, se sana, joka äsken lausuttiin. Se oli
hyvä ja mieleenpantava sana: Moraalinen oikeus ... niin, ystävät, ja
tämä sana käänsi ajatukseni ensi sijassa teihin, te rakkaat uskolliset
ystävät Söndenaan takaa, haavojen joen — — —»

Nuo neljä eteläjyllantilaista astuivat kuin rintaman eteen.

»Niin, te rakkaat ja uskolliset... teidän oikeutenne se antaa
teille rohkeutta, niin että kestätte vahtipalveluksessanne vanhan
maan puolesta — kestätte väkivallan ja ahdistavan saksalaisen lain
uhallakin, ja säilytätte tanskankielen puhtaana lastenne huulilla. Ja
te teette oikein. Oikeus vie lopultakin voittoon — sillä missä vain
on oikeus, siinä on Hän tuolla ylhäällä, Hän, joka ei koskaan jätä
Tanskanmaataan, niinkuin emme mekään tahdo jättää Häntä.»

Nuo neljä Etelä-Jyllannin edustajaa seisoivat suorina, ihan lampun
alla, ja tohtori kuiskasi Ussingille vilkuttaen toista silmää:

»Vahti seisoo jumaliste komeana.»

Mutta Ussing, jonka kasvot olivat muuttuneet ja joka piti käsiään
keveästi ristissä liivinreunan kohdalla, sanoi puoliääneen:

»Mitä tarkoitatte?»

Mutta kansanopistonjohtaja oli jatkanut:

»Niin, me olemme vain pieni kansa, ja ne, jotka vierailla kielillä
tahtovat saarnata vieraista tavoista, meille vieraista ja oudoista
tavoista — ne ovat sanoneet vanhaa maatamme pienviljelijän pelloksi.
Mutta se nimi on kunniamme. Vieraitten temppuja me emme osaa. Kaikkea
sitä vastaan, mikä ei ole meidän, vaan ainoastaan muukalaisten tapoja
ja muukalaisten puheita, on meillä varalla hyvä tanskalainen hymymme.
Ja, ystävät, tuo hymy on meidän turvamme.» (Kansanopistonjohtajan
puheesta henki eräänlainen puoleksi pidätetty harmi, joka kohdistui
joko johonkin, mikä näinä tunteina oli kiihdyttänyt häntä, tai
johonkin, mitä hän ei ollut pystynyt ymmärtämään.) »Säilyttäkäämme vain
tuo terve ja valoisa hymymme, me tanskalaiset pienviljelijät.»

»Oikein», sanoi tohtori astuen esiin.

Kansanopistonjohtaja oli kääntynyt hyvin nopeasti ja teki kädellään
mieliliikkeensä, ikäänkuin olisi piirtänyt ympyrän ilmaan.

»Rakas Raabel», sanoi hän, »mekin kaksi voimme ymmärtää toisiamme, ja
se ilahduttaa kaikkia. Sillä yhden hyvän lahjan me omistamme, me, jotka
olemme tanskalaisia — meillä on kyky yhtyä. Ja jos me taistelemme, on
se vain sanasotaa — — sotaa sanoilla, ja se ei ylety sydänjuuriin asti.»

Kaikki olivat pakkautuneet yhteen, ja rouva Laarentzen oli pujottanut
raskaan käsivartensa miehensä kainaloon.

Rouva Laarentzen nyökäytti kultavitjainsa yli, mutta
eteläjyllantilaisten katse alkoi harhailla, ikäänkuin
kansanopistonjohtaja heidän mielestään olisi vähän poikennut »aineesta».

»Mutta tahtoisin vielä sanoa sanan», jatkoi kansanopistonjohtaja
tuijottaen savuntäyttämään ilmaan, »yhden sanan, ja se sana koskee
unelmia».

Joánin kasvot erottuivat valkeina kuin marmori seinästä, johon hän
nojautui.

»Unelmia ja lahjoja. Sillä, ystävät, ne kaksi sanaa kuuluvat yhteen.
Unelmapuolta meidän on suojattava Tanskanmaassa, sillä unelmapuoli on
kallisarvoinen ja pohjautuu syvälle. Ja hyvät unelmat tekevät meidät
voimakkaiksi, unelmat maalaavat kauniita kuvia seinillemme. Unelmapuoli
— niin, runosäkein ja laulunsävelin me varjelemme kotimme ja suojaamme
pesämme pienessä Tanskanmaassamme. Ja silloin meidän pieni kotimme
kyllä myöskin _kokoo_. Sillä niitähän on, jotka mielellään lähtevät
muualle, ja niitä on, jotka tahtovat repiä. Mutta Tanska tenhoo nekin,
jotka tahtoivat pois — he palaavat kotiin, ja ne, jotka tahtoivat
repiä, nekin tulevat mukaan rakentamaan, ja kaikki kokoontuvat pieneen
tanskalaiseen kotiin, isien kotiin, jota me kaikki tahdomme palvella...
Isien koti, ystävät, tanskalaisten miesten ja tositanskalaisten naisten
koti — sitä me tahdomme suojella.»

Kansanopistonjohtaja kääntyi taas ja sanoi vähän muuttuneella äänellä:

»Niin, tohtori, huudammeko sitten kaikki: eläköön pieni isänmaa!»

Tohtori, Ussing ja kansanopistonjohtaja kohottivat eläköönhuudon, ja
nuo neljä eteläjyllantilaista virittivät äkkiä laulun, joka yht'aikaa
kajahti kahdeksan huulen välistä:

    Vielä on yllämme häpeän häivät;
    enteitä taivaalta tarkatkaa!

Kansanopistonjohtaja oli odottanut hetkisen.

Mutta nyt hän lauloi mukana, ja rouva Laarentzen yhtyi:

    Kestäen katkerat, pimeät päivät
    aamuun on aukeeva Tanskanmaa.

Ussing löi tahtia, ja rouva Raabel lauloi myös:

    Tuulet rantoja tuivertaa,
    ukkonen käypi ja herättää, kostaa,
    silloinpa jälleen isien maa
    hartiat kumarat nostaa.

Gerda oli seisahtunut viinikannu kädessä. Hänen huulensa liikkuivat
äänettömästi sanojen mukana, joita hän oli laulanut lapsuudestaan
saakka.




3.


Tohtori oli hypännyt tuolille ja huusi: »Eläköön Tanska», ja
kansanopistonjohtaja johti kohotetulla kädellään uusia eläköönhuutoja —
ja he kaikki, miehet ja naiset, näyttivät savuisessa ilmassa huutavalta
varjojen joukolta.

Mutta rouva Raabel, joka oli lähestynyt kansanopistonjohtajaa, sanoi
eläköönhuutojen vielä raikuessa:

»Niin, sen minä olen aina sanonut, että johtajalla on sentään _lahjat_.»

Tohtori hyppäsi tuolilta alas.

»Niin», sanoi hän, »kun teitä kuulee, niin teitä uskoo, rakas herra
johtaja».

»Ja», sanoi hän kohauttaen olkapäitään, »mistähän tässä sitten
oikeastaan riidellään?»

»Ei», sanoi kansanopistonjohtaja, »kaikkihan me sentään tahdomme samaa».

Ja hän puristi lääkärin kättä.

»Mutta suuria puhujia meillä on vielä», sanoi Raabel.

»Niin», sanoi kansanopistonjohtaja ja katseli itseään vaistomaisesti
peilistä. »Sanan lahjaa ei kai meiltä tanskalaisilta ole kielletty.
Mutta paljon riippuu myöskin kasvatuksesta. Me olemme aina harrastaneet
sanan vaalintaa.»

Kaupanhoitaja oli tullut Gerdan taakse.

»Antakaa minun kantaa viinikannua», sanoi hän.

»Kiitos.»

Ja Gerda oli antanut sen hänelle.

»Lähdemmekö sitten pidoista», sanoi Erik Joánille. »Tämä oli viimeinen
näytös.»

»Niin», sanoi Joán eikä kääntänyt päätään. »Nyt minä sanon hyvästi.»

Ja suorana kuin haamu hän kulki huoneitten läpi. Ihmisiä hän ei nähnyt
eikä kuullut heidän puheitaan. Mutta huoneet hän näki, ja oli kuin
kaikki veri olisi kadonnut hänen sydämestään. _Tuossa_ oli kauppiaan
kaappi, ja _tuossa_ oli hänen paikkansa, jossa hän istui raskaitten
kirjojensa ääressä. Jonakin päivänä jatkaisi kaupanhoitaja samaa
kirjanpitoa.

_Tuossa_ he olivat istuneet. Tuossa oli juhlapöytä. Nyt olivat liinat
tahratut...

Sata vuotta — sata vuotta oli siitä kulunut.

Tässä oli isoäidinäidin tuoli, ja täällä oli hänen jakkaransa... ja
_tuolla_ riippuivat ne, kaikki taulut... Vejlestä tuodut taulut.

Tuossa oli »Hämärä» riippunut. Huomenna se tulisi taas paikoilleen.

_Huomenna._

Oli kuin Joánin silmät olisivat revähtäneet auki: _huomenna_.

Mutta sitten hän rupesi kättelemään eikä nähnyt kasvoja ja puhui
ranskaa niille, jotka eivät sitä ymmärtäneet, ja heräsi vasta
seisoessaan pianon ääressä ja kuullessaan tupakkakauppiaan hapuilevan
koskettimia ja soittavan »Ritari Aagea» yhdellä sormella.

»Siihenkö se nyt loppuu», sanoi Larsen, »niin, tämä on ollut ihana
päivä».

Mutta sitten Larsen rupesi nauramaan, niin että pyöreät silmät kokonaan
katosivat.

»Mutta te olette aika kettu, konsertinantaja», sanoi hän ja takoi
»neitoa» yhdellä sormella, »tuolla 'yllätyksellä' te saatte kahden
kuukauden ajan täydet huoneet kautta koko Jyllannin».

Joán oli ymmärtänyt hänet, ja verivirta syöksähti hänen kasvoilleen.

»Niinkö luulette?» sanoi hän vain ja kulki edelleen.

Tuolla seisoi _hän_ oven luona, josta Joánin oli mentävä ulos...

»Joko tulet?» sanoi Erik.

»Nyt tulen», sanoi Joán.

Gerda ei liikahtanut — Joánin oli astuttava viimeiset askelet.

Nyt hän oli siinä (ja Joán tunsi, että kaikki valo lankesi _hänen_
kasvoilleen ja että Gerda oli kätkenyt omansa).

»Hyvästi, neiti.»

»Hyvästi.»

Mutta sitten maisteri sukelsi jostakin heidän viereensä ja sanoi
linnunäänellään:

»Niin, kyllä me muistamme _teidät_ kauan...»

Joán oli kääntänyt kasvonsa Gerdaan:

»Muistatteko tekin?»

Hetkiseksi oli Gerda (ja hänen katseensa oli kuin haavoitetun hirven,
jonka kyljestä vuotaa veri) nostanut silmänsä häneen.

Ja Joán oli mennyt ja ovi sulkeutunut. Ja Joán tiesi, että noita kahta
sanaa »Muistatteko tekin» hän katuisi ja olisi onnellinen, että oli ne
lausunut — koko elämänsä ajan.

Erik ja hän tulivat kadulle, joka oli pimeä, ja äkkiä he kuulivat
aika hälinää ikkunoista. Vieraat olivat riuhtaisseet auki ruudut.
Rouva Raabel oli siepannut puoleksi kuihtuneet kukat ruokapöydältä
ja nojautuen herra Ussingiin heitti ne alas Joánin päälle, kun taas
Raabel tuolilla seisten huusi hurraata ulos kadulle, ja hotelli
»Danmarkissakin» juoksivat kaikki ihmiset ikkunoihin.

»Joudu», sanoi Erik, ja ikäänkuin olisi saanut suuhunsa jotakin
iljettävää hän lisäsi:

»Uh, mikä inhoittava teatteri tämä maa on. Ja kuiskaajankopissa istuu
ilkeys.»

Takana huudettiin vielä, kun Erik ja Joán astuivat sisään hotelli
»Danmarkin» avoimesta kidasta. Vierashuoneet olivat vielä täynnä.

Ylhäällä takasalissa oli muutamia ihmisiä, jotka tanssivat. Ikkunoista
näkyi pareja, jotka riippuen toisissaan, kieppuivat pitkin pölyistä
lattiaa.

»Niin», sanoi herra Jensen, joka liehui Erikin edessä portaita ylös ja
jonka vaatteet näyttivät siltä, kuin ne olisi illan mittaan riisuttu
pois ja pantu ylle kymmenen kertaa. »Ne ovat raittiusväkeä. Jotakinhan
täytyy niilläkin olla, ja tämän ne sitten keksivät.»

Herra Jensen kääntyi taas ja nauroi:

»Portaat huojuvat, se johtuu tuosta vilkkaasta pyörimisestä. Talon
pohja antaa perään.»

»Olkaa hyvä», sanoi hän ja avasi oven Joánin huoneeseen.

Herra Jensen meni, ja Erik oli istahtanut sohvalle. Meteli alhaalla
kantautui hataraliitoksisen lattian läpi kuin markkinahumu.

Joán seisoi ikkunan luona.

»Mitä katselet?» sanoi Erik ja nousi väsyneesti.

Joán oli tuijottanut kauppiaantalon laskettuihin uutimiin.

»Varjoja», sanoi hän.

Viululaatikko oli pöydällä, ja Joán avasi sen.

»Niin olen _minä_ soittanut soittoni», sanoi hän.

»Mitä se merkitsee?»

Joán yhä katsoi viuluun, mutta hänen tyhjissä silmissään ei ollut surua.

»Että minä en enää soita.»

»Mutta hyvä mies, sinähän soitat huomenna Esbjergissä», sanoi Erik,
joka ei tietänyt, oliko tuo ihminen vallan järkensä menettänyt.

Mutta Joán pudisti päätään hiljaa.

»Ei, tähän loppui matkani.»

Erik, joka ei ymmärtänyt sanaakaan, oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten:

»Mutta mitä sitten aiot?»

»Nyt matkustan kotiin», sanoi Joán ja sulki viululaatikon.

Huoneessa oli hiljaista. Vaunut ajoivat portille.

Erik oli istahtanut taas ja sanoi:

»Ja mitä aiot siellä?»

Joán ei vastannut, ja Holstein kysyi taas työntäen huulensa eteenpäin:

»Aiotko rakentaa 'sairaalasi'?»

Joán pudisti päätään.

»Niitä ei koskaan rakenneta.»

Hän seisoi tuokion. Sitten hän sanoi:

»Eikö mennä hetkiseksi ulos? Ilma on raskas täällä sisällä.»

Kun he tulivat portille, vierivät vaunut juuri pois. Ne olivat pitkät
vankkurit, joissa istui paljon ihmisiä. Kauempana pimeällä tiellä he
alkoivat laulaa, ja sävelet kantautuivat halki pimeyden:

    Se maa on kaunis maa,
    sen saartaa siniaava,
    ja viita vihoittaa.
    Ja miehet, pojat uljahat
    ja kelpo naiset, neidot
    on Tanskan turvaajat...

»Ne ovat nuo 'Söndenaan' ihmiset», sanoi Erik.

»Niin», sanoi Joán, ja samalla kuin laulu kokonaisuudessaan äkkiä
tunkeutui hänen tajuntaansa, hän näki Anen edessään, kun tämä istui
tuolla kaukana kotona ja lauloi hänen äitinsä haudalla.

»Niin», sanoi hän hiljaa, »se on se laulu».

Mutta ylimalkaan jotakin sanoakseen ja jotakin puhuakseen sanoi Erik,
jolla koko ajan oli sellainen tunne, kuin tien poikki äkkiä olisi
auennut kuilu:

»Ja nyt he laulavat rajapatsaalle saakka, ja santarmi kuulee sen — — ja
nolaa heitä... toiste.»

Joán ei vastannut.

Mutta Erik jatkoi:

»Mutta toivottavasti he kuolevat sydämeltään tanskalaisina eivätkä
joudu olemaan mukana kansanäänestyksessä — —»

»Toivottavasti?» sanoi Joán ja käänsi päätään.

»Niin», sanoi Erik ja yritti nauraa, »sillä ovathan he enimmäkseen
agraareja».

Joán ei ollut varmaankaan ymmärtänyt häntä. Laulun häipyessä yli maiden
he kulkivat ääneti eteenpäin.

»Mennään vuorelle», sanoi Joán.

He lähtivät kulkemaan polkua. Taivas oli vielä sininen, ja monta tähteä
oli näkyvissä.

»On melkein kuin syksy-yö», sanoi Erik.

Joán ei vastannut. Kenties hän muisteli tuhansia asioita tai kenties
hän oli jo haudannut ne kaikki.

He tulivat ylös pienen kukkulan reunalle He näkivät vain pienen matkaa
pimeässä.

Erik, joka aina halusi puhua, jollei muuta niin katkaistakseen
painostavaa hiljaisuutta, sanoi:

»Tähän saakka ulottuivat kerran minun tilukseni.»

»Ulottuivat?» sanoi Joán ja rupesi äkkiä kuuntelemaan.

»Niin, sillä minun täytyi ruveta myymään... »

»Miksi _täytyi_?» kysyi Joán, joka oli unohtanut omat ajatuksensa.
»Onko se huonoa maata?»

»Ei», sanoi Erik. »Mutta minun asiani ovat huonosti.»

»Niin, Erik, mutta miksi?»

Se oli tullut nopeasti, mutta Joán pysähtyi taas — niin äkisti kuin
ihminen, joka on kysynyt jotakin, jonka tietää.

»Hm», sanoi Erik, »sen kai kyllä tiedät. Tässä maassa ei olla kolmea
tuntia ystävän ystävien seurassa saamatta tietoa.»

Hän seisoi tuokion. Sitten hän sanoi, ja hänen äänensä värisi:

»Tahtoisinpa tietää, onko tässä maassa yhtäkään selkää, joka ei
vuotaisi verta ystävien iskuista.»

Ja sitten hän lisäsi, ikäänkuin Joánin vaiteliaat kasvot, jotka olivat
kääntyneet häneen, olisivat kysyneet:

»Se on maan tapa.»

»Me olemme leikillisiä täällä Tanskanmaassamme», jatkoi hän, »ja
leikillisimmin suhtaudumme lähimmäisen maineeseen ja elämään... »

»Mutta sinähän pidät sentään niin paljon hänestä», sanoi Joán, joka
koko ajan ajatteli Erikin vaimoa.

»Niin... ja ehkä hänkin minusta.»

»Mutta», jatkoi hän, »asiat ovat kuitenkin hullusti».

»Niin», kuiskasi Joán, ja molemmat katselivat pimeyttä.

He vaikenivat taas, kunnes Joán sanoi katkaisten hiljaisuuden:

»Kuka osti maasi?»

»Kauppias.»

»Hänkö?»

»Niin», sanoi Erik, »hänellä on voimakas käsi ja... hän kai ottaa
rippeetkin. Me kartanonomistajat saamme pitää vain päärakennukset
moukkakauppiaan armosta.»

Hän vaikeni. Sitten hän sanoi:

»Ja sitten jonakin päivänä kaupanhoitaja jatkaa liikettä, mutta ensin
hän saa palvella — seitsemän vuottaan.»

»Sen olen ymmärtänyt», sanoi Joán pimeyteen.

Erik käänsi päätään kuullessaan hänen äänensä soinnin. Mutta hän ei
puhunut heti. Kaukainen humina kantautui heidän korviinsa.

»Mutta kuule, Joán — emmehän me ole vanhoja — miksi et hae itsellesi
vaimoa?»

»Minäkö?» sanoi Joán.

Molemmat katselivat yöjunan kulkua ja veturin valoa, joka tulisilmän
tavoin tuijotti heihin pimeydestä.

»Minäkö?» sanoi Joán, ja hänen äänensä oli yhtä valju kuin hänen
kasvonsa. »Erik, minun täytyy kuolla yksin.»

»Mutta miksi niin?»

»Saarella ei ole naisia. Ketä minä siis rakastaisin?»

Ja voimakkaammin, kuin tutkimattoman tuskan pakosta, Joán sanoi:

»Ja jos rakastaisin, kuinka osaisin silloin puhua? Minullahan ei ole
äidinkieltä.»

Erik oli ojentanut kätensä häntä kohti:

»Joán.»

Hän ei löytänyt sanoja, hänen nimensä vain.

Mutta hetken kuluttua hän sanoi hiljaa:

»Ja soittaa et enää tahdo?»

»En», sanoi Joán puhuen taaskin rauhallisesti.

»Tämä oli viimeinen matkani, ja tänään se on päättynyt.»

»Mutta miksi?»

»Siksi, että olen kuullut suuremman soittoa.»

Erik katsoi häneen:

»Ja sinä tahtoisit olla suurin?»

»En, mutta toinen soittaa _suurempaa_.»

»Mitä?»

»Hän soittaa uutta riemua.»

Erik jäi katsomaan häneen — kuin se, joka ei ymmärrä.

Mutta Joán sanoi vain:

»Hän raivasi itselleen tien yli orjantappuramuurin.»

Pimeys oli heidän yllään kuin vaippa, joka kätki heidän hahmonsa.

»Mutta mitä nyt aiot?»

Joán vastasi pimeydestä:

»Meidän täytyy pysyä saarella ja kuolla saarella, kaikkien meidän,
joiden nimi on Ujházy.»

Mutta Erik sanoi, ja hänen äänensä värisi:

»Mutta täällä, Joán, täällähän oli äitisi koti — ota täältä isänmaasi.»

Joánin ääni sointui kovemmalta, kun hän vastasi hitaasti:

»Jos tämä on isänmaa, ei se ole minun.»

Ja tuskaisemmin, yöhön tuijottaen, hän sanoi:

»He eivät rakasta sitä, koska se vielä on heillä. Ja jos olisi joku,
joka rakastaisi sitä, kivittäisivät he hänet.»

Hän seisoi hetkisen.

»Meidän pitää mennä», sanoi hän.

»Anna minun ohjata sinua», sanoi Erik ottaen häntä käsivarresta.

He kulkivat vaiti. Molemmat tunsivat, että toisen ruumis värisi — kuin
vilusta.

He tulivat kirkkomaan-aitauksen ohi.

»Se on kirkkomaa», sanoi Erik.

»Niin.»

»Ovatkohan _he_ saaneet rauhan?» sanoi Erik.

Joán ei vastannut, eivätkä he puhuneet enää.

Mutta kun he seisoivat »Danmarkin» portin edustalla, sanoi Erik, ja
sanat puhkesivat esiin:

»Joán, minusta tuntuu, että tämä on liian surullista.»

»Mikä?» sanoi Joán.

Ja hän jatkoi hymyillen:

»Kun minä nyt vaikenen, niinkuin niin suuresti olen toivonut, on
vahinko vain vähäinen. Mitäpä minä annoin ihmisille, jota kannattaa
muistaa?»

»Mutta elämä, Joán, elämä?»

Joán oli nostanut silmänsä kauppiaan taloa kohti, jossa valot oli
sammutettu:

»Niin tanskalainen olin ehkä sentään, Erik, että minäkin voin vain
uneksia onnesta — ja uneksia onnen luomisesta toisille.»

Erikin kasvot värähtivät.

»Ja emmekö näe toisiamme enää koskaan?»

»Kenties.»

Hän painoi suunsa Erikin poskea vastaan.

»Hyvää yötä», sanoi hän ja meni.

Melu talossa oli hiljennyt. Vain piharakennuksessa remusi vielä
muutamia miehiä.

Kun Joán tuli huoneeseen, istui Hans Haacke tuolilla.

»Ettekö ole mennyt levolle?»

Hans Haacken pyöreät kasvot lehahtivat kokonaan punaisiksi.

»En», sanoi hän, »sillä oli eräs asia, jonka tahdoin sanoa teille
heti, kreivi Ujházy. Vaikka ihminen onkin säestäjä, voi silti olla
taiteilija, ja minä en enää alistu teidän pilkkaanne...»

»Pilkkaani, paras herra Haacke?»

»Niin, pilkkaan... Silloin ei sovi pitää juominkeja, kun _minä_
soitan...»

Joán kohautti olkapäitään!

»Rakas Haacke, te olette mennyt vallan sekaisin tässä maassa.»

»Niin», sanoi Haacke, »sillä täällä löytää ystäviä, jotka sanovat
totuuden ja kertovat, minkälaista kohtelua tässä saa osakseen».

Joán oli hymyillyt.

»Niin», sanoi hän hitaasti, »tanskalaiset sanovat totuuden. Siinä
olette oikeassa.»

Hän soitti kelloa.

»Mutta me, paras Haacke, puhumme keskenämme huomenna.»

Herra Hans Haacke tahtoi sanoa jotakin, mutta menikin sitten.

Kun berliniläinen oli tullut sisään, sanoi Joán:

»Me matkustamme puoli kahdeksalta.»

»Puoli kahdeksalta?» sanoi berliniläinen, »puoli kahdeksalta... se juna
lähtee etelään».

»Niin.»

»Lähdemmekö... etelään?»

»Lähdemme pois», sanoi Joán.

Berliniläinen oli sytyttänyt kaksi vahakynttilää sängyn viereen.

»Hyvää yötä», sanoi hän ja meni.

Joán Ujházy riisuutui. Talossa oli hiljaista.

Viimeiset vaunut vierivät kadulla. Siinä olivat viimeiset
eteläjyllantilaiset, ja he lauloivat.

Join makasi vuoteellaan. Vahakynttilöiden valo lankesi keltaisena hänen
kasvoilleen.

    Ja yö se muistiinne palautuu,
    kun läksimme linnasta,
    häly silloin vaikeni kaikki muu,
    kun yö oli puolessa.
    Hän huusi: Ennenkuin kello lyö
    taas kaksitoista, meidän se on,
    me voitamme, kerran kaikkoo yö,
    uus huomen on huoleton ...

Laulu häipyi.

Joán oli ojentanut käsivartensa sängyn päänalukselle. Hän makasi
kämmenet ylöspäin, kynttiläin valossa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ISÄNMAATTOMAT ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.