Rakentaja Solness: Kolminäytöksinen murhenäytelmä

By Henrik Ibsen

The Project Gutenberg EBook of Rakentaja Solness, by Henrik Ibsen

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license


Title: Rakentaja Solness
       Kolminäytöksinen murhenäytelmä

Author: Henrik Ibsen

Translator: Joel Lehtonen

Release Date: June 5, 2014 [EBook #45889]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK RAKENTAJA SOLNESS ***




Produced by Tapio Riikonen






RAKENTAJA SOLNESS

Kolminäytöksinen murhenäytelmä


Kirj.

HENRIK IBSEN


Suom. Joel Lehtonen


Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1918.






HENKILÖT:

 _Rakennusmestari Halvard Solness_.
 _Rouva Aline Solness_, hänen vaimonsa.
 _Tohtori Herdal_, perheen kotilääkäri.
 _Knut Brovik_, entinen arkkitehti, nykyään Solnessin apulainen.
 _Ragnar Brovik_, Knut Brovikin poika, piirustaja.
 _Kaija Fosli_, Solnessin sisarensa tytär, konttoristi.
 _Neiti Hilde Wangel_.
 Eräitä vallasnaisia.
 Väkeä kadulla.

(Tapahtumapaikka: rakennusmestari Solnessin talo.)




ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


(Vaatimattomasti sisustettu työhuone _rakennusmestari Solnessin_
talossa. Vasemmalla kaksoisovi, joka vie eteiseen. Oikealla ovi talon
sisähuoneisiin. Taustalla ovi auki piirustushuoneeseen. Etualalla
vasemmalla pulpetti, jolla on kirjoja, papereita ja kirjoitusneuvoja.
Ovea taempana uuni. Nurkassa oikealla puolella sohva, pöytä ja pari
tuolia. Pöydällä vesikarahvi ja laseja. Pienempi pöytä, keinutuoli ja
nojatuoleja etualalla oikealla. Piirustushuoneen pöydällä,
nurkkapöydällä ja pulpetilla lamput, joihin on jo pantu tuli.)

Piirustushuoneessa istuvat _Knut Brovik_ ja hänen poikansa _Ragnar_,
laatien piirustussommitelmia ja laskelmia. Työhuoneessa pulpetin
ääressä seisoo _Kaija Fosli_, kirjoitellen pääkirjaan. _Knut Brovik_ on
vanha, heikonnäköinen mies; tukka ja parta valkeat. Hänellä on yllään
musta, hieman nukkavieru, mutta hyvin hoidettu takki. Päässä
silmälasit, kaulassa valkea, hiukan kellastunut liina. _Ragnar Brovik_
on noin kolmekymmen-vuotias, hyvin puettu, vaaleatukkainen: hänen
asentonsa on hieman kumara. _Kaija Fosli_ on heikonnäköinen, nuori
tyttö, vähän yli kahdenkymmenen, siististi puettu, mutta sairaloisen
näköinen. Hänellä on silmiensä suojana viheriä varjostin. -- Kaikki
kolme työskentelevät jonkin aikaa ääneti.

KNUT BROVIK (nousee yhtäkkiä, aivan kuin kovassa tuskassa,
piirustuspöydän äärestä, hengittää raskaasti ja vaivaloisesti ja tulee
taustaovelle). Ei. nyt minä en jaksa tätä enää!

KAIJA (menee _Knut Brovikin_ luokse). Sinä voit varmaan hyvin huonosti
tänä iltana, eno?

BROVIK. Oh, minusta tuntuu kuin kävisin huonommaksi päivä päivältä.9

RAGNAR (on noussut paikaltaan ja tulee lähemmäksi). Sinun pitäisi mennä
kotiin, isä. Koettaa hiukan nukkua --

BROVIK (kärsimättömästi) Sänkyynkö muka? Pitäisikö minun mielestäsi
suorastaan tukehtua!

KAIJA. Mutta menisit hiukan kävelemään.

RAGNAR. Niin, teepäs se. Minä tulen sinun _kanssasi_.

BROVIK (kiivaasti). Minä en mene ennenkuin hän tulee. Tänä iltana minä
tahdon puhua hänelle suorat sanat --. (Piintyneellä katkeruudella.)
Hänelle -- päämiehelle.

KAIJA (tuskissaan). Oi ei, eno, -- odota nyt vielä.

RAGNAR. Niin. parempi on odottaa, isä.

BROVIK (vetäen henkeään vaivaloisesti). Ha, ha! _Minulla_ ei ole enää
liioin aikaa odottaa!

KAIJA (kuunnellen). Hyst! Tuolia hän kuuluu jo tulevan portaissa!

    (Menevät kaikki kolme takaisin työnsä ääreen. Hetki hiljaisuutta
    _Rakennusmestari Halvard Solness_ tulee sisään eteisen ovesta.
    Hän on jo iäkäs mies, terve ja voimakas; hänellä on lyhyeksi
    leikattu, kiharainen tukka, tummat viikset ja tummat, tuuheat
    kulmakarvat. Yllä harmaan-viheriä takki, kaikki napit kiinni;
    takissa on pystykaulus ja leveät rintapielet. Päässä on hänellä
    pehmeä, harmaa huopahattu ja kainalossa pari piirustussalkkua.)

RAKENNUSMESTARI SOLNESS (seisoo ovella, osoittaa piirustushuoneeseen ja
kysyy kuiskaten). Ovatko he lähteneet?

KAIJA (hiljaa, pudistaen päätänsä). Eivät.

    (Ottaa verhon silmiltään pois.)

    (_Solness_ menee läpi huoneen, heittää hattunsa tuolille,
    asettaa piirustussalkut sohvapöydälle ja lähestyy jälleen
    pulpettia. _Kaija_ jatkaa yhä kirjoittamistaan, mutta
    näyttää hermostuneelta ja levottomalta.)

SOLNESS (kuuluvasti). Mitä Te nyt merkitsette kirjoihin, neiti Fosli?

KAIJA (hätkähtää). Oh, se on vain eräs asia, joka --

SOLNESS. Antakaas minun katsoa, neiti. (Kumartuu konttorineidin
puoleen, on katsovinaan pääkirjaan ja kuiskaa:) Kaija!

KAIJA (kirjoittaen, hiljaa). Niin?

SOLNESS. Miksi Te otatte aina pois verhon, kun minä tulen?

KAIJA (samaan tapaan kuin äskenkin). Siksi, että minä näytän se
silmillä niin rumalta.

SOLNESS (hymyillen). Ettekö sitten tahdo siltä näyttää. Kaija?

KAIJA (vilkaisee hiukan ylös _Solnessiin_). En millään ehdolla
maailmassa. En _Teidän_ silmissänne.

SOLNESS (silittää hieman hänen tukkaansa). Pikku, pikku Kaija-rukka --

KAIJA (painaa päänsä kumaraan). Hyst, -- he voivat kuulla.

    (_Solness_ menee verkalleen oikealle puolelle huonetta,
    kääntyy ja pysähtyy piirustushuoneen ovelle.)

SOLNESS. Onko täällä käynyt ketään minua tiedustamassa?

RAGNAR (nousee ylös). On, se nuori pari, joka aikoo rakennuttaa huvilan
sinne Lehtirantaan.

SOLNESS (murahtaen). _Nekö_? No, he saavat odottaa. Minä en ole vielä
siitä suunnitelmasta aivan selvillä.

RAGNAR (tullen lähemmäksi; hieman vitkastellen). Heistä oli niin
tärkeää saada piirustukset pian.

SOLNESS (kuten äskenkin). Niin. Jumala paratkoon, -- sitähän ne
tahtovat kaikki.

BROVIK (katsoo ylös työstään). Sillä he kaipaavat niin kovasti muuttaa
omaan kotiinsa, sanoivat.

SOLNESS. Kyllä, tietysti. _Se_ nyt on tuttu asia. Ja siksi he ottavat
ensimäisen kodin, mitä eteen sattuu. Saavat itselleen jonkinlaisen --
asunnon. Jonkin tyyssijan ainoastaan. Mutta eivät mitään kotia. Ei,
koreat kiitokset! Sitä varten kääntykööt jonkun toisen puoleen. Sanokaa
heille niin, kun he tulevat uudestaan.

BROVIK (työntää silmälasit otsalleen ja katsoo ällistyneenä
Solnessiin). Jonkun toisen puoleen? Aiotteko Te antaa sen työnne
toisille?

SOLNESS (kärsimättömästi) Aion; niin juuri, piru vie! Jos nyt ei kerran
muu ole edessä, niin --. Parempi sekin kuin rakennella tuuleen!
(Välittömästi purkaen.) Sillä enhän minä edes tunnekaan vielä noita
ihmisiä!

BROVIK. He ovat kyllä vankkaa väkeä. Ragnar tuntee heidät. Hän käy
siinä perheessä. Varsin vankkaa väkeä.

SOLNESS. Oh, vankkaa -- vankkaa. _Sitä_ minä en laisinkaan tarkoita.
Herra Jumala, ettekö Tekään edes minua nyt ymmärrä? (Kiivaasti.) Minä
en tahdo olla missään tekemisissä vieraiden ihmisten kanssa. Kääntykööt
minusta nähden kenen muun puoleen tahansa.

BROVIK (nousee ylös). Onko tämä täyttä totta?

SOLNESS (yrmeästi). On, ihan totta. -- Kerta kaikkiaan sanottu.
(Astelee edestakaisin.)

    (_Brovik_ ja _Ragnar_ katsahtavat toisiinsa; _Ragnar_ tekee
    varoittavan merkin. Sitten tulee Brovik etumaiseen huoneeseen.)

BROVIK. Saanko minä puhua pari sanaa Teidän kanssanne?

SOLNESS. Saatte.

BROVIK (_Kaijalle_). Mene sinä siksi aikaa _tuonne_.

KAIJA (levottomana). Oh, mutta eno --

BROVIK. Tee niinkuin sanon, lapsi. Ja sulje ovi mennessäsi.

    (_Kaija_ menee vitkastellen piirustushuoneeseen, vilkaisee
    tuskissaan ja rukoilevasti _Solnessiin_ ja sulkee oven.)

BROVIK (alentaen hieman ääntänsä). Minä en tahdo, että lapsi-raukat
tietävät, miten huonosti minun laitani on.

SOLNESS. Niin. Te olette näyttänyt kovin heikolta viime päivinä.

BROVIK. Minä olen pian mennyttä miestä. Voimat vähenevät -- päivä
päivältä.

SOLNESS. Istukaahan.

BROVIK. Kiitoksia, -- saanko minä?

SOLNESS (tempaisee nojatuolin ja kääntää sen sopivammin esille). Tässä
on. Olkaa hyvä. -- No?

BROVIK (on asettunut vaivaloisesti istumaan tuolille). Niin, sehän se
on, se Ragnarin asia. _Se_ se on minusta kaikista vaikein. Mihinkä hän
vielä joutuu?

SOLNESS. Poikanne? Hän jää tietysti tänne luokseni, niin kauan kuin hän
vain tahtoo.

BROVIK. Mutta _siinäpä_ se juuri onkin, että hän _ei_ tahdo. Ei voi
mielestään, -- nyt enää.

SOLNESS. No, mutta onhan hänellä luullakseni hyvä palkka. Mutta jos hän
toivoisi enemmän, niin en ole taipumaton --

BROVIK. Ei, ei. Siitä ei ollenkaan ole kysymys. (Kärsimättömästi.)
Mutta hänen täytyy nyt viimeinkin saada tilaisuus työskennellä omin
päin, hänenkin!

SOLNESS (katsomatta _Brovikiin_). Luuletteko Te, että Ragnarilla on
siihen tarvittava kyky?

BROVIK. En, niin, siinähän se kauhea onkin. _Se_, että minä olen
alkanut poikaa epäillä. Sillä Te ette ole koskaan sanonut yhtään --
yhtään ainoaa rohkaisevaa sanaa hänestä. Ja kuitenkin tuntuu minusta
sekin mahdottomalta. _Täytyyhän_ hänellä olla kykyä.

SOLNESS. Niin, mutta kun hän ei ole mitään opiskellut --
perinpohjaisesti, nimittäin. Paitsi piirustamisen.

BROVIK (katsoo _Solnessiin_ salavihaisesti ja virkkaa käheästi). Tekään
ette ollut liioin oppinut sillä ammattialalla silloin, kun olitte
minulla apulaisena. Mutta Te pääsitte eteenpäin kuitenkin, Te. (Vetää
henkeään raskaasti.) Ja kohositte. Ja tempaisitte voiton sekä minulta
-- että niin monelta muulta.

SOLNESS. Niin, katsokaas, -- minulle se nyt sattui onnistumaan.

BROVIK. Te olette oikeassa. Kaikki Teille onnistui. Mutta siksipä
Teillä ei voikaan olla sydäntä antaa minun mennä hautaan -- näkemättä,
mihin Ragnar pystyy. Ja sitäpaitsi minä tahtoisin nähdä heidät
mielelläni naimisissakin -- ennenkuin menen pois.

SOLNESS (terävästi). Kaijako sitä tahtoo?

BROVIK. Ei niin paljoa Kaija. Mutta Ragnar puhuu siitä joka päivä.
(Rukoilevasti.) Teidän täytyy, -- Teidän täytyy auttaa häntä johonkin
itsenäiseen työhön! Minun täytyy saada nähdä jotain, minkä poika on
tehnyt. Kuuletteko Te!

SOLNESS (ärtyneenä). Mutta en suinkaan minä, piru vie, voi hankkia
kuusta tilauksia hänelle!

BROVIK. Hän voi saada hyvän tilauksen juuri nyt. Suuren työn.

SOLNESS (levottomana, hätkähtäen). Saisiko hän?

BROVIK. Jos _Te_ puolestanne suostuisitte siihen.

SOLNESS. Mikä työ _se_ on laatuaan?

BROVIK (hiukan vitkastellen). Hän voisi saada rakentaa sen huvilan
sinne Lehtirantaan.

SOLNESS. _Senkö_. Mutta senhän minä rakennan itse.

BROVIK. Oh, mutta eihän se Teitä erikoisesti haluta.

SOLNESS (kuohahtaen). Ei haluta! Minuako! Kuka sitä tohtii sanoa?

BROVIK. Tehän sanoitte itse äsken niin.

SOLNESS. Oh. älkää koskaan kuunnelko, mitä minä joskus -- _sanon_ --.
Saisiko Ragnar rakennuttaa sen huvilan?

BROVIK. Saisi. Hänhän on tuttu siinä perheessä. Ja lisäksi on hän, --
noin vain huvin vuoksi, -- tehnyt jo piirustukset ja laskelmat ja
kaikki --

SOLNESS. Ja niihin piirustuksiin he ovat tyytyväisiä? Nuo, jotka
rakennuttavat itselleen sitä asuntoa.

BROVIK. Kyllä. Jos Te vaan katseleisitte niitä piirustuksia ja
hyväksyisitte ne, niin --

SOLNESS. Niin antaisivat ne Ragnarin rakentaa kodin heille?

BROVIK. He pitivät niin kovasti siitä, mitä hän koetti saada
piirustuksissa esille. Heidän mielestään se oli jotakin aivan uutta,
tämä, sanoivat he.

SOLNESS. Ohoh! _Uutta_! Ei mitään vanhanaikaista joutavuutta, kuten ne,
joita _minä_ rakennan.

BROVIK. Heidän mielestänsä se oli jotakin toisenlaista.

SOLNESS (masentaen salaista katkeruuttaan). Ragnarin puheille he siis
tulivat tänne -- sillä välin kuin minä olin kaupungilla.

BROVIK. Tulivat Teitä tervehtimään. Ja kysymään, olisitteko Te halukas
vetäytymään --

SOLNESS (kuohahtaen). Vetäytymään! Minä!

BROVIK. Jos Teidän mielestänne Ragnarin piirustukset --

SOLNESS. Minä! Vetäytymään Teidän poikanne edestä!

BROVIK. Vetäytymään sopimuksesta, he tarkoittivat.

SOLNESS. Oh, sehän on sama asia. (Naurahtaen katkerasti.) Vai niin
siis! Halvard Solness, -- hänen on nyt alettava peräytyä syrjään.
Annettava paikka niille, jotka ovat nuorempia. Kaikkein nuorimmillekin
ehkä. Ei kuin anna paikka! Tie auki! Auki!

BROVIK. Herra Jumala, on kai täällä nyt tilaa useammallekin, ei
ainoastaan yhdelle --

SOLNESS. Oh, ei täällä sitä nyt _niinkään_ avaralta ole. No, _oli_
miten _oli_. Mutta minä en peräydy koskaan! En väisty kenenkään edestä!
En vapaasta tahdostani. En sinä ilmoisna ikänä!

BROVIK (nousee vaivaloisesti paikaltaan). Täytyykö minun siis lähteä
elämästä saamatta sitä varmuutta? Ilman iloa? Ilman luottamusta ja
uskoa Ragnariin? Näkemättä ainoaakaan hänen työtään? Täytyykö minun
tehdä se?

SOLNESS (kääntyy melkein syrjittäin ja mutisee). Hm, -- älkää enää
kyselkö.

BROVIK. Kysyn, vastatkaa minulle _tähän_. Täytyykö minun lähteä niin
köyhänä elämästä?

SOLNESS (näyttää taistelevan itsensä kanssa; viimein sanoo hän
matalalla, mutta lujalla äänellä). Te saatte lähteä elämästä semmoisena
kuin itse voitte ja parhaaksi näette.

BROVIK. Olkoon sitten niin.

    (Kulkee poikki huoneen)

SOLNESS (menee _Brovikin_ perästä puolittain epätoivossa). Niin, sillä
minä en _voi_ muuta, ymmärrättekö! Minä olen nyt kerran se, mikä olen!
Ja en kai minä voi itseäni uudestaan luoda.

BROVIK. Ei, -- ette tiettävästi voi. (Horjuu ja pysähtyy sohvapöydän
ääreen.) Saanko minä tästä juoda lasin vettä.

SOLNESS. Olkaa hyvä.

    (Kaataa vettä lasiin, jonka ojentaa _Brovikille_.)

BROVIK. Kiitoksia.

    (Juo ja asettaa lasin eteensä pöydälle.)

SOLNESS (menee ja avaa piirustushuoneen oven). Ragnar, -- saatte tulla
ja viedä isänne kotiin.

    (_Ragnar_ nousee nopeasti. Hän ja _Kaija_ tulevat Solnessin
    työhuoneeseen.)

RAGNAR. Miten teidän nyt on, isä?

BROVIK. Tue minua, niin menemme.

RAGNAR. Kyllä, isä. Ota vaippa päällesi sinäkin, Kaija.

SOLNESS. Neiti Fosli saa jäädä hiukan tänne. Ainoastaan
silmänräpäykseksi. On eräs kirje, joka täytyy kirjoittaa.

BROVIK (katsoo _Solnessiin_). Hyvää yötä. Nukkukaa hyvin -- jos voitte.

SOLNESS. Hyvää yötä.

    (_Brovik_ ja _Ragnar_ poistuvat eteisovesta. _Kaija_ menee
    pulpetin ääreen. _Solness_ seisoo pää kumarassa oikealla puolella,
    nojatuolin luona.)

KAIJA (epävarmasti). _Oliko_ Teillä mikä kirje --?

SOLNESS (lyhyesti). Ei, ei tietenkään. (Katsoo tuikeasti neiti
_Fosliin_.) Kaija!

KAIJA (tuskissaan, hiljaa). Niin?

SOLNESS (osoittaa käskevästi eteensä permantoon). Tulkaa tänne! Heti!

KAIJA (vitkastellen). Kyllä.

SOLNESS (samaan tapaan kuin äsken). Lähemmäksi!

KAIJA (tottelee). Mitä Te minusta tahdotte?

SOLNESS (katselee hetken neiti _Fosliin_). Teitäkö minun on kiittäminen
tästä jutusta?

KAIJA. Ei, ei, älkää luulko sitä.

SOLNESS. Mutta naimisiin -- sitähän Te nyt tahdotte.

KAIJA (hiljaa). Ragnar ja minä olemme olleet kihloissa neljä, viisi
vuotta, joten --

SOLNESS. Joten siis mielestänne siitä pitäisi tulla loppu. Eikö niin?

KAIJA. Ragnar ja eno sanovat, että minun _täytyy_. Niin että onhan
minun taipuminen.

SOLNESS (lempeämmin). Kaija, ettekö Te pohjaltanne pidäkin hiukan
Ragnarista?

KAIJA. Minä pidin Ragnarista hyvin paljon kerran. -- Ennenkuin tulin
tänne Teille.

SOLNESS. Mutta ette nyt enää? Ette yhtään?

KAIJA (intohimoisesti, panee kätensä ristiin ja ojentaa niitä
_Solnessia_ kohti). Oh, tehän tiedätte, että minä pidän nyt vain
yhdestä ainoasta koko maailmassa! En tule koskaan kenestäkään
toisesta pitämään!

SOLNESS. Hm, niin Te sanotte. Ja kuitenkin Te lähdette minun luotani.
Jätätte minut tänne yksin, keskelle kaikkea.

KAIJA. Mutta enkö sitten saisi jäädä luoksenne, vaikkakin Ragnar --?

SOLNESS (kieltävästi). Ei, ei, se ei käy päinsä. Jos Ragnar menee
tiehensä ja ryhtyy töihin omin päin, niin hän tietysti tarvitsee itse
teidät.

KAIJA (vääntelee käsiään). Voi, minä en ymmärrä, miten minä _saatan_
erota Teistä. Se on suorastaan mahdotonta, mahdotonta, tunnen!

SOLNESS. No, pitäkää sitten huoli, että Ragnar heittää nämä typeryydet
päästään. Menkää naimisiin hänen kanssaan, miten paljon tahdotte --.
(Muuttaa puheensa sävyä.) Niin, niin, tarkoitan, -- saakaa hänet
pysymään täällä, hyvässä paikassaan luonani. Sillä sitenhän minä saan
pitää _Teidätkin_, rakas Kaija.

KAIJA. Oi, kuinka ihanaa olisi, jos se voisi käydä päinsä!

SOLNESS (sulkee hänen päänsä käsiinsä ja kuiskaa). Sillä minä en voi
olla ilman Teitä, käsitättekö. Minun täytyy saada pitää Teidät
lähelläni, jok'ainoa päivä.

KAIJA (hermostuneesti, hurmauksissaan). Oi Jumala! Jumala!

SOLNESS (suutelee neiti _Foslin_ tukkaa). Kaija. -- Kaija!

KAIJA (vaipuu _Solnessin_ eteen maahan). Voi kuinka kiltti Te olette
minulle. Kuinka sanomattoman kiltti!

SOLNESS (kiivaasti). Nouskaa ylös! No, nouskaa nyt, saak...! Olin
kuulevinani, joku tulee.

    (Auttaa neiti _Foslia_ nousemaan. Neiti _Fosli_ menee horjuen
    pulpettinsa luokse.)

    (_Rouva Solness_ tulee oikeanpuolimmaiselle ovelle. Hän on laiha
    ja vaivautuneen näköinen; huomaa hänen ennen muinoin olleen
    kauniin. Vaaleat riippukiharat korvallisilla. Hienossa, kokonaan
    mustassa puvussa. Puhuu hieman pitkäveteisesti ja valittavalla
    äänellä.)

KOUVA SOLNESS (ovelta). Halvard!

SOLNESS (kääntyy). Ah. sinäkö se olit, rakas --?

ROUVA SOLNESS (katsahtaen Kaijaan). Minä tulen kyllä sopimattomaan
aikaan, huomaan.

SOLNESS. Et suinkaan, neiti Foslin on kirjoitettava ainoastaan eräs
pieni kirje.

ROUVA SOLNESS. Niin näkyy.

SOLNESS. Mitä sinulla sitten oli asiaa. Aline?

ROUVA SOLNESS. Tulin ainoastaan sanomaan, että tohtori Herdal istuu
tuolla nurkkahuoneessa. Tuletko sinäkin sinne. Halvard?

SOLNESS (katsoo epäluuloisesti vaimoonsa). Hm, -- tahtooko tohtori niin
välttämättä puhella minun kanssani?

ROUVA SOLNESS. Ei juuri välttämättä. Hän pistäysi ohimennessään minua
katsomaan. Ja silloin hän luonnollisesti tahtoi käväistä sinuakin
näkemässä.

SOLNESS (naurahtaa itsekseen). Sen nyt arvaa, tietysti. No, saatpa
pyytää häntä odottamaan hiukan.

ROUVA SOLNESS. Ja sitten sinä kai tulet hänen puheilleen?

SOLNESS. Ehkäpä. Sitten, -- sitten, hyvä Aline. Hetkisen päästä.

ROUVA SOLNESS (katsahtaen jälleen _Kaijaan_). Niin, mutta älä nyt vain
sitä unohda, Halvard.

    (Vetäytyy huoneesta pois ja sulkee oven mennessään.)

KAIJA (hiljaa). Oi hyvä Jumala, -- rouva ajattelee varmaan minusta
jotakin pahaa!

SOLNESS. Oh. ei suinkaan. Ei ainakaan muuta kuin tavallisesti. Mutta on
parasta että nyt menette, Kaija.

KAIJA. Niin, niin, nyt minun _täytyy_ mennä.

SOLNESS (ankarasti). Ja sitten Te muistatte pitää huolen asiasta, josta
puhuin. Kuuletteko!

KAIJA. Oi. jos se suinkin _minusta_ riippuisi, niin --

SOLNESS. Minä tahdon nyt sen asian kuntoon, tietkää! Ja sen täytyy
tapahtua jo huomenna.

KAIJA (tuskissaan). Jos se ei muuten käy, niin puran mielelläni
kihlaukseni.

SOLNESS (kiivastuen). Puratte kihlauksenne! Oletteko suorastaan hullu!
Aiotteko purkaa kihlauksenne?

KAIJA (epätoivoissaan). Niin, parempi sekin. Sillä minun _täytyy_, --
minun _täytyy_ saada olla täällä Teidän luonanne! En voi Teistä erota!
Se on aivan -- aivan mahdotonta!

SOLNESS (kuohahtaa). Mutta. piru vieköön, -- entä Ragnar! Ragnarin
tähdenhän minä juuri --

KAIJA (katsoo _Solnessiin_ pelästynein silmin). Etupäässä Ragnarin
tähdenkö Te -- Te --?

SOLNESS (jälleen hilliten itsensä). Oi, ei suinkaan, ei! Kun tekään
ette nyt ymmärrä mitään! (Lempeästi ja hiljaa.) _Teitähän_ minä
luonnollisesti tahdon. Ennen kaikkea Teitä, Kaija. Mutta juuri siksi
Teidän täytyy saada Ragnar jäämään paikkaansa. No, kas niin, -- menkää
nyt kotiin.

KAIJA. Niin, niin; hyvää yötä sitten.

SOLNESS. Hyvää yötä. (Kun neiti _Fosli_ aikoo mennä.) Ah. kuulkaas!
Ovatko Ragnarin piirustukset tuolla?

KAIJA. Kaiketi, en nähnyt hänen ottavan niitä mukaansa.

SOLNESS. No menkää ja hakekaa ne minulle. Voisinhan kuitenkin hiukan
niitä silmäillä.

KAIJA (iloisena). Oi niin, tehkääpä se!

SOLNESS. Teidän tähtenne, rakas Kaija. No, tuokaa ne nyt, tuossa
paikassa!

    (_Kaija_ rientää piirustushuoneeseen, kaivelee siellä hädissään
    pöytälaatikkoa, löytää erään piirustusvihkon ja tuo sen
    Solnessille.)

KAIJA. Tässä ovat ne kaikki piirustukset.

SOLNESS. Hyvä. Pankaa ne tuonne pöydälle.

KAIJA (asettaa salkun pöydälle). Hyvää yötä sitten. (Rukoilevasti.) Ja
ajatelkaa kauniisti ja kiltisti minua.

SOLNESS. Oh, niinhän teen aina. Hyvää yötä, rakas, pikku Kaija.
(Vilkaisee oikealle.) Menkää nyt!

    (_Rouva Solness_ ja _tohtori Herdal_ tulevat sisään oikealla
    olevasta ovesta. _Tohtori Herdal_ on ikämies, täyteläinen ja
    pyöreä; hänen kasvonsa ovat tyytyväiset, parrattomat; hänellä
    on ohut, vaalea tukka, ja kultasankaiset silmälasit.)

ROUVA SOLNESS (virkkaen jo ovelta). Halvard, nyt minä en voi viivyttää
tohtoria enää.

SOLNESS. No, tulkaa vain sisään.

ROUVA SOLNESS (_Kaijalle_, joka kääntää paraikaa pulpettilamppuaan
sammuksiin). Kirje on jo valmis, neiti?

KAIJA (sekaannuksissaan). Kirje --?

SOLNESS. Niin, se oli aivan lyhyt.

ROUVA SOLNESS. Se mahtoi olla kovin lyhyt.

SOLNESS. Nyt Te voitte mennä, neiti Fosli. Ja tulkaa säntilleen
huomenna.

KAIJA. Kyllä minä tulen. -- Hyvää yötä, rouva.

    (Poistuu eteisovesta.)

ROUVA SOLNESS. Lienee hyvä sinulle, Halvard, että sait toimeesi tämän
neidin.

SOLNESS. Kyllä. Hän kelpaa kaikenlaiseen, hän.

ROUVA SOLNESS. Siltä hän näyttää.

TOHTORI HERDAL. Pystyvä kirjanpitäjäkin?

SOLNESS. No, -- on jo oppinut melkoisesti näinä kahtena vuotena. Ja
lisäksi hän on kiltti ja taipuisa mihin vain tarvitaan.

ROUVA SOLNESS. Niin, se kyllä mahtaa olla hyvin mukavaa --

SOLNESS. On se. Varsinkin, jos ei ole siinä suhteessa tottunut
liikoihin.

ROUVA SOLNESS (lempeän moittivasti). _Voitko sinä_ sanoa niin, Halvard?

SOLNESS. Oh, en, en, rakas Aline. Minä pyydän anteeksi.

ROUVA SOLNESS. Ei mitään. -- Niin, tohtori, Tehän tulette siis sitten
takaisin, juomaan teetä kanssamme?

TOHTORI HERDAL. Kun olen vain käynyt sen sairaan luona, niin tulen.

ROUVA SOLNESS. Kiitoksia siitä.

    (_Rouva Solness_ poistuu oikealle.)

SOLNESS. Onko Teillä kiire, tohtori?

TOHTORI HERDAL. Ei suinkaan.

SOLNESS. Saanko niin ollen puhua hiukan Teidän kanssanne?

TOHTORI HERDAL. Kyllä; varsin mielellänne.

SOLNESS. No istutaanpa sitten vähän. (Viittaa tohtoria asettumaan
keinutuoliin ja istahtaa itse nojatuoliin. Katsoo tutkivasti tohtori
Herdaliin.) Sanokaapas, -- huomasitteko Te mitään Alinessa?

TOHTORI HERDAL. Nytkö, kun hän oli täällä, tarkoitatte?

SOLNESS. Niin, minuun nähden. Huomasitteko Te mitään?

TOHTORI HERDAL (hymyillen). No, peijakas vie, -- eihän sitä voinut olla
huomaamatta, että Teidän vaimonne, -- hm --

SOLNESS. Hm?

TOHTORI HERDAL. -- että Teidän vaimonne ei pidä erikoisesti tuosta
neiti Foslista.

SOLNESS. Ettekö muuta. Sen minä olen itsekin huomannut.

TOHTORI HERDAL. Eikähän se ole kummakaan.

SOLNESS. Mikä?

TOHTORI HERDAL. Ettei hän ole aivan mielissään, että Teillä on alinomaa
seurassanne toinen nainen.

SOLNESS. Ei kyllä; siinä saatatte olla oikeassa. Ja samoin Alinekin.
Mutta se seikka, -- se ei nyt voi toisin olla.

TOHTORI HERDAL. Ettekö sitte voisi ottaa miehistä konttoristia?

SOLNESS. Ensimäisen hölmön, mitä eteen sattuu? Ei. kiitoksia, --
sellaisista minulle ei ole apua.

TOHTORI HERDAL. Mutta kun nyt Teidän vaimonne --? Niin heikko kuin hän
on --. Koska hän kerran ei siedä nähdä tätä?

SOLNESS. Niin; se on, Jumalan nimessä, yhdentekevää, -- olin vähällä
sanoa. Minun täytyy pitää Kaija Foslia. En voi käyttää siinä toimessa
muita kuin juuri häntä.

TOHTORI HERDAL. Ette ketään muita?

SOLNESS (lyhyesti). En; en ketään.

TOHTORI HERDAL (nykäisee tuolinsa lähemmäksi Solnessia). Kuulkaahan
nyt, rakas herra Solness. Saanko minä tehdä Teille erään tuttavallisen
kysymyksen?

SOLNESS. Olkaa hyvä.

TOHTORI HERDAL. Naisilla, -- niillä on, nähkääs, eräissä asioissa niin
peijakkaan tarkka vainu --

SOLNESS. Kyllä. Se on varsin totta. Mutta --?

TOHTORI HERDAL. No niin. Kuulkaa minua. Kun nyt vaimonne ei mitenkään
vai sietää tuota Kaija Foslia --?

SOLNESS. Niin mitä sitten?

TOHTORI HERDAL. -- eikö hänellä silloin ole joku -- sellainen pienen
pieni syy suureen vastenmielisyyteensä?

SOLNESS (katsoo tohtori Herdaliin ja nousee paikaltaan). Ohoo!

TOHTORI HERDAL. Älkää nyt panko pahaksenne. Mutta _eikö_ hänellä ole?

SOLNESS (lyhyesti ja jyrkästi). Ei.

TOHTORI HERDAL. Ei pienintäkään syytä?

SOLNESS. Ei minkäänlaista muuta kuin oma epäluulonsa.

TOHTORI HERDAL. Tiedän, että Te olette tuntenut yksiä ja toisia naisia
elämässänne.

SOLNESS. Kyllä, olenhan.

TOHTORI HERDAL. Ja pitänytkin eräistä heistä melkoisesti.

SOLNESS. Aivan, sekin on totta.

TOHTORI HERDAL. Mutta tämä, mitä neiti Fosliin tulee --? Tässä ei siis
ole mitään sellaista alla?

SOLNESS. Ei. Ei yhtään mitään -- _minun_ puoleltani.

TOHTORI HERDAL. Mutta entä hänen?

SOLNESS. Sitä ei Teillä mielestäni ole lupa minulta kysyä, tohtori.

TOHTORI HERDAL. Me alotimme pakinamme puolisonne vainusta.

SOLNESS. Kyllä, sen teimme. Ja mitä siihen tulee --. (Alentaa
ääntänsä.) Alinen vainu, kuten sanoitte, -- se on tavallaan kestänyt
kokeensa.

TOHTORI HERDAL. Kas niin, -- _siinäpä se oli_!

SOLNESS (asettuu jälleen istumaan). Tohtori Herdal, -- nyt kerron
Teille erään kummallisen tarinan. Jos nimittäin haluatte sitä
kuunnella.

TOHTORI HERDAL. Minä kuuntelen mielelläni kaikkea kummallista.

SOLNESS. No hyvä, _Te_ muistatte kai, että minä otin Knut Brovikin ja
hänen poikansa luokseni työhön, -- siihen aikaan kuin ukon asiat
menivät niin takapajulle.

TOHTORI HERDAL. Sen minä tiedän jossakin määrin.

SOLNESS. Sillä he ovat pohjaltaan sangen pystyviä miehiä, nuo kaksi,
ymmärrättekös. Heillä on kykyä, kummallakin omalla tavallaan. Mutta
sitten pisti pojan päähän mennä kihloihin. Ja sitten, luonnollisesti,
piti hänen mennä naimisiin, -- ja alkaa itse rakentaa. Sillä kaikkihan
ne ajattelevat sitä, ne nuoret.

TOHTORI HERDAL (naurahtaen). Niin, heillä nyt on se paha tapa, että
haluavat yhteen.

SOLNESS. No niin; mutta se ei mitenkään sopinut _minulle_, sillä
minähän tarvitsin itse Ragnaria. Ja hänen isäänsäkin. Hän osaa näet
erinomaisesti laskea kuormitukset ja kuutiosisällykset, -- ja kaiken
muun penteleen, näettekös.

TOHTORI HERDAL. Kyllä: ja kai sekin asiaan kuuluu.

SOLNESS. Kuuluu kyllä. Mutta Ragnar, hänen piti ja hän aikoi alkaa omin
päin. _Siinä ei mikään_ auttanut.

TOHTORI HERDAL. Mutta kuitenkin hän jäi Teidän toimistoonne.

SOLNESS. Niin; nyt sen saatte kuulla. Eräänä päivänä tuli hän, Kaija
Fosli, heidän luokseen asialle. Ei ollut käynyt koskaan ennen täällä.
Ja kun minä huomasin, miten tavattoman hullaantuneet he olivat
toisiinsa, pälkähti aivoissani yhtäkkiä ajatus: jos voisin saada Kaijan
tänne konttoriin, niin ehkä Ragnarkin jäisi tänne luokseni.

TOHTORI HERDAL. Se oli varsin käsitettävää.

SOLNESS. Mutta minä en hiiskunut ainoaakaan sanaa siitä -- sillä
kertaa. Minä seisoin vain ja katsoin neitiin -- ja toivoin oikein
hellittämättä, että saisin hänet tänne. Sitten puhelin minä hetkisen
hänen kanssaan ystävällisesti sitä ja tätä, aivan tavallisista
asioista. Ja sitten hän meni pois.

TOHTORI HERDAL. No, entä sitten?

SOLNESS. Mutta seuraavana päivänä, tuossa iltapuolella, kun ukko Brovik
ja Ragnar olivat menneet kotiin, silloin tuli Kaija takaisin tänne
luokseni ja käyttäytyi kuin minä olisin tehnyt hänen kanssaan
sopimuksen.

TOHTORI HERDAL. Sopimuksen. Mistä asiasta?

SOLNESS. Juuri _siitä_, jota minä olin ainoastaan itsekseni ja
mielessäni toivonut. Mutta josta minä en ollut virkkanut yhtään ainoaa
sanaa.

TOHTORI HERDAL. Se oli koko omituista.

SOLNESS. Niin, eikö ollut? Ja nyt tuli neiti kysymään, mitä hän täällä
tekisi. Ja saisiko hän alottaa kohta seuraavana aamuna. Ja muuta siihen
tapaan.

TOHTORI HERDAL. Ettekö luule hänen tehneen sitä saadakseen vain olla
sulhasensa seurassa?

SOLNESS. Niin ajattelin minäkin ensin. Mutta ei, asia ei ollut _sillä_
tavoin. Hänestä Kaija ikäänkuin luisui erilleen, -- kohta, kun oli
ehtinyt tänne luokseni.

TOHTORI HERDÄL. Luisui Teidän puoleenne?

SOLNESS. Aivan täydellisesti. Olen huomannut, että hän tuntee, kun
katson takaa häneen. Hän värisee ja vavahtaa, kun minä vain joudun
hänen läheisyyteensä. Mitäs Te _sellaisesta_ arvelette?

TOHTORI HERDAL. Hm, -- sen nyt kyllä voi selittää.

SOLNESS. Niin, mutta entä se toinen seikka? Se, että hän luuli minun
puhuneen jotakin sellaista, jota minä olin ainoastaan _toivonut_ ja
tahtonut -- aivan vaiti. Omissa ajatuksissani. Itsekseni. Mitäs siitä
sanotte? Voitteko Te sellaisen selittää, tohtori Herdal?

TOHTORI HERDAL. En, siihen yritykseen en puutu.

SOLNESS. Sen minä jo arvasinkin. Siksi minä en ole siitä koskaan ennen
tahtonut puhuakaan. -- Mutta ajan pitkään se käy minulle kirotun
kiusalliseksi, ymmärrättekö. Täällä minun täytyy olla alinomaa,
ikäänkuin minä --. Ja sehän on synti häntä kohtaan, raukkaa.
(Kiivaasti.) Mutta minä en muuta _voi_! Sillä jos _hän_ karkaa minun
luotani, -- niin menee myöskin Ragnar matkaansa.

TOHTORI HERDAL. Ja Te ette ole puhunut vaimollenne, miten tämän asian
laita oikeastaan on?

SOLNESS. En.

TOHTORI HERDAL. Minkä ihmeen tähden Te ette sitä tee?

SOLNESS (katsoo tohtori _Herdaliin_ lujasti ja sanoo hillitysti).
Sentähden, että minusta tuntuu ikäänkuin -- ikäänkuin jonkinlaiselta
terveelliseltä itseni kiduttamiselta, se nimittäin, että annan Alinen
tehdä itselleni vääryyttä.

TOHTORI HERDAL (pudistaen päätään). Tästä minä en ymmärrä tuon
taivaallista.

SOLNESS. Niin, katsokaas, -- sillä se on hiukan kuin loppumattoman,
suunnattoman velan lyhennystä.

TOHTORI HERDAL. Velan vaimollenne?

SOLNESS. Niin. Ja sehän keventää mieltä. Saa hengähtää edes hetkisen,
ymmärrättekö?

TOHTORI HERDAL. En, jumaliste, en rahtua --

SOLNESS (keskeyttää, nousee jälleen paikaltaan). No, niin niin, -- emme
nyt puhu siitä enää. (Kuljeksii edestakaisin, palaa äskeiselle
paikalleen ja pysähtyy pöydän ääreen. Katselee tohtoriin tyynesti
hymyillen). Te luulette kai saaneenne minun nyt oikein luisuvalle
pinnalle, tohtori?

TOHTORI HERDAL (hiukan harmissaan). Luisuvalle pinnalle? Tästäkään en
ymmärrä mitään, herra Solness.

SOLNESS. Sanokaa suoraan vain, sillä kyllä minä olen sen hyvin
huomannut.

TOHTORI HERDAL. Mitä Te sitten olette huomannut?

SOLNESS (hillitysti, verkkaisesti). Että Te aivan yksinkertaisesti
olette niin rauhallista miestä ja pidätte minua silmällä.

TOHTORI HERDAL. _Minä Teitä silmällä!_ Minkä kumman tähden minä
pitäisin?

SOLNESS. Sentähden, kun luulette, että minä --. (Kuohahtaen.) No, piru
vie, -- luulette minusta samaa kuin Alinekin luulee?

TOHTORI HERDAL. Ja mitä _hän_ sitten muka Teistä luulee?

SOLNESS (halliten jälleen itseään). Hän on alkanut luulla, että minä
olen sellainen -- noin -- sairas.

TOHTORI HERDAL. Sairas! Tekö! Siitä hän ei ole koskaan hiiskunut
minulle sanaakaan. Mikä Teitä sitten vaivaisi, hyvä ystävä?

SOLNESS (kumartuu yli tuolin selkänojan ja kuiskaa). Aline se luulee,
että minä olen hullu. _Niin_ luulee.

TOHTORI HERDAL (nousee paikaltaan). Mutta hyvä, rakas herra Solness --!

SOLNESS. Kyllä, niin totta kuin elän --! Sillä tavoin on asia. Ja sen
hän on pannut Teidänkin päähänne. Oh, minä voin vakuuttaa, tohtori,
minä huomaan sen _erinomaisesti_ Teistä. Sillä minä en annakaan
helposti vetää itseäni nenästä, tietkää se.

TOHTORI HEKDAL (katselee kummissaan Solnessiin). Koskaan, herra
Solness, -- koskaan ei ole sellaista ajatustakaan päähäni pälkähtänyt.

SOLNESS (hymyillen epäuskoisesti). Vai ei? Eiköhän tosiaan?

TOHTORI HERDAL. Ei, todentotta! Eikä varmaan vaimonnekaan päähän. Sen
minä uskon voivani vaikka vannoa.

SOLNESS. No, parasta on jättää valat. Sillä tavallaan, katsokaas, ehkä,
-- ehkäpä hänellä onkin syynsä luulla jotakin sellaista.

TOHTORI HERDAL. Ei. mutta, nyt minä --!

SOLNESS (keskeyttää huiskaisevalla kädenliikkeellä). Niin, niin, hyvä
tohtori, -- ei syvennytä enää tähän seikkaan. Parasta, että kukin pitää
_omat_ arvelunsa. (Yhtäkkiä hiljaisen iloisesti.) Mutta kuulkaahan nyt,
tohtori -- hm --

TOHTORI HERDAL. Niin?

SOLNESS. Kun Te siis ette luule, että minä olen -- noin -- sairas -- ja
hassu -- ja hourupäinen ja niin edespäin --

TOHTORI HERDAL. Niin mitä sitten, tarkoitatte?

SOLNESS. Niin täytynee Teidän ainakin kuvitella, että minä olen kovin
onnellinen mies?

TOHTORI HERDAL. Olisikohan se pelkkää kuvittelua?

SOLNESS (nauraen). Ei, ei, -- sehän on selvä! Jumala varjelkoon!
Ajatellakin nyt, -- kun on rakennusmestari Solness! Halvard Solness.
Vieläkö muuta.

TOHTORI HERDAL. Niin, minun täytyy tosiaan sanoa, että minusta tuntuu
kuin Teillä olisi ollut onni mukananne aivan uskomattomassa määrin.

SOLNESS (tukehuttaen raskasmielistä hymyään). Niin _on_. Minulla ei ole
syytä valittaa _sitä_.

TOHTORI HERDAL. Paloihan Teiltä ensin tuo vanha ruma rosvoluola. Ja se
oli tosiaan suuri onni.

SOLNESS (vakavasti). Se oli Alinen lapsuudenkoti, se, joka paloi. Älkää
unohtako _sitä_.

TOHTORI HERDAL. Hm, _hänelle_ se kyllä mahtoi olla raskas suru.

SOLNESS. Hän ei ole voittanut sitä vielä nytkään. Ei näiden kahden-,
kolmentoista vuoden päästäkään.

TOHTORI HERDAL. Se, mikä sitten tuli, oli hänelle ehkä pahin isku.

SOLNESS. Molemmat yhtä pahat.

TOHTORI HERDAL. Mutta _Te, -- Tehän_ pääsitte sillä tavoin vauhtiin.
Olitte alkanut köyhänä maalaispoikana, -- ja nyt olette täällä
ensimäinen mies alallanne. Niin, niin, herra Solness. Teillä on tosiaan
ollut onni matkassanne.

SOLNESS (katsoo arasti tohtori _Herdaliin_). Niin, mutta _sitäpä_ minä
juuri täällä nykyään niin kauheasti pelkään.

TOHTORI HERDAL. Pelkäätte? Sitä, että _Teillä_ on ollut onni
matkassanne?

SOLNESS. Aina ja alinomaa minua niin peloittaa, -- peloittaa. Sillä
kerranhan täytyy käänteen tulla, ymmärrättehän.

TOHTORI HERDAL. Oh, mitä turhia! Mistä se käänne tulisi?

SOLNESS (lujasti ja varmasti). Se tulee nuorisosta.

TOHTORI HERDAL. Pyh! Nuoriso! Ette suinkaan Te nyt vielä ole
virkaheitto, luulisin! Oh, ette ole! Te seisotte nyt niin vankalla
pohjalla kuin ehkä koskaan ennen.

SOLNESS. Käänne tulee. Minä aavistan sen, ja minä tunnen, että se
lähestyy minua. Yksi tai toinen alkaa vaatia: väisty syrjään tieltäni.
Ja sitten ryntäävät kaikki muut hänen perästään, ja uhkaavat ja
huutavat: tietä, -- tietä, -- tilaa meille. Niin, saattehan vaan nähdä,
tohtori. Kerran tulee nuoriso kolkuttamaan ovelle --

TOHTORI HERDAL (nauraen). Herra varjele, entäpä sitten?

SOLNESS. Entäkö sitten? Silloin on rakentaja Solness mennyttä miestä.
(Kolkutetaan vasemmalla puolella olevaan oveen. _Solness_ lyhähtää
kumaraan.) Mitä tuo oli? Kuulitteko mitä?

TOHTORI HERDAL. Joku koputtaa.

SOLNESS (kuuluvalla äänellä). Tulkaa sisään!

    (Hilde Wangel_ tulee sisään eteisovesta. Hän on keskikokoinen,
    notkea ja hienorakenteinen. Hiukan päivänpaahtama. Turistipuvussa,
    helmukset koholle kiinnitetyt, matruusinkaulus levällään ja pieni
    merimieshattu päässä. Reppu seljässä, hihnaan kääritty matkahuopa
    ja pitkä vuoristosauva kädessä.)

HILDE WANGEL (menee ilosta kimaltavin silmin _Solnessia_ kohti). Hyvää
iltaa!

SOLNESS (katsoo epävarmasti neiti _Wangelia_). Hyvää iltaa --

HILDE (nauraen). Luulenpa melkein, ettette tunne minua enää!

SOLNESS. En, -- minun täytyy tosiaankin sanoa, että -- näin ensin --

TOHTORI HERDAL (menee lähemmäksi neiti _Wangelia_). Mutta _minä_ tunnen
Teidät, neiti.

HILDE (iloissaan). Oh, oletteko Te se, joka --

TOHTORI HERDAL. Niin juuri minä. (_Solnessille_.) Me tapasimme toisemme
tänä kesänä ylhäällä eräällä tunturimajalla. (_Hildelle_.) Minnekä ne
muut naiset sitten sieltä joutuivat?

HILDE. Oh, he lähtivät länteen päin.

TOHTORI HERDAL. He eivät kai oikein pitäneet, että me niin
hulluttelimme sinä iltana.

HILDE. Eivät tosiaan.

TOHTORI HERDAL (pudistaa uhkaavasti sormeaan). Eikä voinekaan kieltää,
että Te hiukan veikeilitte meille!

HILDE. Se nyt kai oli hauskempaa kuin istua sukkia parsimassa noiden
eukkojen parissa.

TOHTORI HERDAL (nauraen). Siinä olen aivan samaa mieltä kuin Te.

SOLNESS. Tulitteko Te kaupunkiin tänä iltana?

HILDE. Tulin, nyt suoraan.

TOHTORI HERDAL. Aivan yksinkö, neiti Wangel?

HILDE. Aivan.

SOLNESS. Wangel? Onko nimenne Wangel?

HILDE (katsoo hullunkurisen kummastuneena _Solnessiin_). Kyllä, se kai
se on!

SOLNESS. Sitten Te olette ehkä Lysangerin piirilääkärin tytär?

HILDE (samaan tapaan kuin äskenkin). Ja mikäpä muu minä olisinkaan?

SOLNESS. No, siinä tapauksessa me olemme tavanneet toisemme siellä
ylämaassa. Sinä kesänä, jolloin minä kävin rakentamassa tornin siihen
vanhaan kirkkoonne.

HILDE (vakavammin). Niin, silloin se oli.

SOLNESS. Ja siitä -- on pitkä aika.

HILDE (katsoo lujasti _Solnessiin_). Siitä on täsmälleen kymmenen
vuotta.

SOLNESS. Ja siihen aikaan Te olitte aivan lapsi, muistaakseni.

HILDE (sutkauttaen). Aina toki kaksi-, kolmetoista vuotias.

TOHTORI HERDAL. Ensi kertaako olette käymässä tässä kaupungissa, neiti
Wangel?

HILDE. Aivan ensimäistä.

SOLNESS. Ja ette kai ketään täällä tunne?

HILDE. En ketään, paitsi Teidät. Niin, ja Teidän vaimonne.

SOLNESS. Te tunnette siis _hänetkin_?

HILDE. Hiukkasen vaan. Me olimme yhtaikaa muutaman päivän
sanatoriossa --

SOLNESS. Siellä vuoristossa.

HILDE. Hän pyysi minua hartaasti käymään luonansa, jos tulisin tänne
kaupunkiin. (Hymyilee.) Sitä hänen ei muuten olisi tarvinnut sanoa.

SOLNESS. Kas, ettei hän ole siitä minulle puhunut -- (_Hilde_ asettaa
keppinsä uuninnurkkaan, riisuu reppunsa ja panee sen ja matkahuovan
sohvalle. _Tohtori Herdal_ auttelee häntä alttiisti. _Solness_ seisoo
ja katselee _neiti Wangelia_.)

HILDE (käy _Solnessia_ kohti). No, sitten pyytäisin, että saisin jäädä
tänne yöksi.

SOLNESS. Se sopinee kyllä.

HILDE. Sillä minulla ei ole muuta pukua kuin tämä. Ja hiukkasen
alusvaatetta repussa. Mutta ne täytyy pestä. Sillä ne ovat niin kauhean
likaisia.

SOLNESS. Oh, siitä kyllä selvitään. Nyt minä vain ilmoitan
vaimolleni --

TOHTORI HERDAL. Ja minä käyn sillä aikaa potilaani luona.

SOLNESS. Niin, käykää. Ja sittenhän Te tulette takaisin.

TOHTORI HERDAL (kujeilevasti, katsoen _Hildeen_). Kyllä, siitä voitte
panna päänne pantiksi. (Nauraen.) Te ennustitte sittenkin oikein, herra
Solness.

SOLNESS. Kuinka niin?

TOHTORI HERDAL. Nuoruus tuli kuin tulikin oveenne kolkuttamaan.

SOLNESS (vilkastuen). Kyllä, mutta aivan _toisella_ tavalla.

TOHTORI HERDAL. Toisella, sitä ei voi kieltää.

    (_Tohtori Herdal_ poistuu eteisovesta. _Solness_ avaa oikealla
    olevan oven ja puhuu vierushuoneeseen.)

SOLNESS. Aline! Ole kiltti ja tule tänne. Täällä on neiti Wangel, jonka
sinä tunnet.

ROUVA SOLNESS (ilmestyy kynnykselle). Kuka siellä on, sanoit? (Näkee
_Hilden_.) Oh, Tekö se olitte, neiti? (Menee lähemmäksi ja ojentaa
neiti Wangelille kätensä.) Te siis tulitte kaupunkiin kuin tulittekin.

SOLNESS. Neiti Wangel on saapunut juuri nyt. Ja hän pyytää jäädä tänne
yöksi.

ROUVA SOLNESS. Tänne meille? Kyllä, mielelläni.

SOLNESS. Saadakseen asunsa hiukan kuntoon, näetkös.

ROUVA SOLNESS. Minä koetan pitää siitä huolta niin hyvin kuin suinkin
voin. Se on ainoastaan velvollisuuteni. Matkalaukkunne tulee kai
perästä?

HILDE. Minulla ei _olekaan_ matkalaukkua.

ROUVA SOLNESS. No, kyllä selvitään. Mutta nyt saatte viihtyä mieheni
parissa sen aikaa. Niin minä koetan hommata Teille huoneen,
viihdyttävään kuntoon.

SOLNESS. Mutta emmekö voi majoittaa vierasta johonkin lastenkamareista?
Sillä nehän ovat jo valmiit.

ROUVA SOLNESS. Kyllä. _Siellä_ on paikkaa liiaksikin. (_Hiidelle_.)
Istukaa nyt ja levätkää hiukkasen.

    (_Rouva Solness_ poistuu oikealle. _Hilde_ kiertelee kädet
    seljän takana huoneessa ja katselee minkä mitäkin. _Solness_
    seisoo pöydän ääressä, samoin kädet seljän takana ja seuraa
    neiti Wangelia katseillaan.)

HILDE (pysähtyy ja katsoo _Solnessiin_). Onko Teillä montakin
lastenkamaria?

SOLNESS. Tässä talossa on niitä kolme.

HILDE. Sepä tavatonta! Teillä on siis julman paljon lapsia?

SOLNESS. Ei. Meillä ei ole yhtään lasta. Mutta nythän voitte Te olla
lapsena jonkin aikaa.

HILDE. Tämän yön, niin. Minä en huuda. Koettelen, enköhän nyt makaa
kuin tukki.

SOLNESS. Niin, olette kai kovin väsynyt.

HILDE. Enkö mitä. Mutta kuitenkin. -- Sillä on niin hurjan ihanaa maata
ja nähdä unta.

SOLNESS. Näettekö Te usein yöllä unta?

HILDE. Näen. melkein aina.

SOLNESS. Mistä Te sitten näette _enimmän_ unia?

HILDE. Sitä minä en sano tänä iltana. Ehkä -- toisen kerran.

    (Kiertelee jälleen edestakaisin huoneessa, pysähtyy pulpetin
    ääreen ja selailee siinä olevia kirjoja ja papereita.)

SOLNESS (menee lähemmäksi neiti _Wangelia_). Etsittekö tai
tahtoisitteko jotakin?

HILDE. Ei, minä vain katselin tässä kaikkea. (Kääntyy.) Enkö _saisi_
sitten?

SOLNESS. Äh, olkaa hyvä.

HILDE. Tekö kirjoitatte tähän suureen protokollaan?

SOLNESS. En, vaan kirjanpitäjä.

HILDE. Nainen?

SOLNESS (hymyillen). Tiettävästi.

HILDE. Sellainen, joka on täällä luonanne?

SOLNESS. Niin.

HILDE. Onko hän naimisissa?

SOLNESS. Ei, hän on neiti.

HILDE. No, _niin_?

SOLNESS. Mutta hän menee luultavasti pian naimisiin.

HILDE. Se on hyväksi hänelle.

SOLNESS. Mutta ei kovin hyväksi minulle. Sillä silloin ei minulla ole
apulaista.

HILDE. Ettekö voi saada toista, joka on yhtä hyvä?

SOLNESS. Ehkäpä Te tahtoisitte jäädä tänne -- kirjoittamaan tuohon
protokollaan?

HILDE (katsoo _Solnessia_ päästä jalkoihin). Kyllä kai, sen nyt arvaa!
Ei kiitoksia, -- siitä ei puhetta. (Kiertelee jälleen edestakaisin ja
asettuu sitten keinutuoliin. _Solness_ menee pöydän luokse. Aivan kuin
jatkaen äskeistä lausettaan.) Sillä täällä kai on muutakin tekemistä
kuin tuo. (Katsoo hymyillen _Solnessiin_.) Eikö niin _Teistäkin_?

SOLNESS. Luonnollisesti. Ensinnä Teidän täytyy tietysti rientää
kauppoihin ja somistaa itsenne oikein hienoksi.

HILDE (ilvehtien). Luulenpa melkein, etten tee sitä.

SOLNESS. Kuinka?

HILDE. Sillä minä olen tuhlannut kaikki rahani, näetkös.

SOLNESS (nauraen). Ei siis rahaa eikä matkalaukkuakaan!

HILDE. Ei kumpaistakaan. Mutta viis siitä, -- se onkin samantekevää.

SOLNESS. Kuulkaa, tuosta minä teissä oikein pidän.

HILDE. Siitä pelkästään?

SOLNESS. Siitä muun muassa. (Asettuu nojatuoliin). Elääkö Teidän isänne
vielä?

HILDE. Kyllä, isä elää.

SOLNESS. Ja nyt Te kai aiotte jäädä lueskelemaan tänne?

HILDE. Ei, se ei ole pälkähtänyt päähäni.

SOLNESS. Mutta kai Te jäätte tänne joksikin aikaa?

HILDE. Aivan miten nyt sattuu. (Istuu ja keinuu hetkisen ja katsoo
_Solnessiin_ puolittain vakavana, puolittain hillitty hymy huulillaan.
Sitten ottaa hän hatun pois päästänsä ja asettaa sen eteensä pöydälle).
Herra Solness?

SOLNESS. Niin?

HILDE. Oletteko hyvin huonomuistinen?

SOLNESS. Huonomuistinenko? En tietääkseni.

HILDE. Te ette siis tahdo puhua minun kanssani, miten oli siellä
_ylämaassa_?

SOLNESS (hätkähtää hieman). Lysangerissa? (Välinpitämättömästi.) No,
siitä ei liene paljon puhumista, mielestäni.

HILDE (katsoo moittivasti _Solnessiin_). Mitenkä Te voitte sanoa niin?

SOLNESS. No puhukaa Te sitten minulle siitä.

HILDE. Kun torni tuli valmiiksi, oli meillä kaupungissa suuret juhlat.

SOLNESS. Niin, sitä päivää minä en aivan hetkessä unohda.

HILDE. Ettekö? Sepä on _kiltisti_ tehty.

SOLNESS. Kiltisti?

HILDE. Kirkkotarhassa soitti musiikki. Ja satoja, satoja ihmisiä. Me
koulutytöt olimme valkeissa puvuissa. Ja kaikilla meillä oli liput.

SOLNESS. Ah niin, ne liput, -- ne minä hyvin muistan.

HILDE. Sitten Te kiipesitte ylös telineille. Suoraan, kaikkein
korkeimmille. Ja Teillä oli kädessä suuri seppele. Ja sen seppeleen Te
ripustitte ylös viiriin.

SOLNESS (lyhyesti keskeyttäen). Niin, minulla oli se tapa siihen
aikaan. Se on näet vanhan kansan menoja.

HILDE. Oli ihmeellisen jännittävä seistä siellä alhaalla ja katsella
Teihin. Ajatella, että jos hän nyt putoaisi! -- Hän, itse rakentaja!

SOLNESS (aivankuin vältellen keskustelun ydintä). Niin, niin, niin, se
olisikin voinut helposti tapahtua. Sillä yksi noista valkopukuisista
paholaisista, -- _metelöi_ kuin mikä -- ja huusi sinne ylös minulle --

HILDE (kiihkeän iloisena). "Eläköön rakentaja Solness!" Niin juuri!

SOLNESS. -- ja heilutti ja huiskutti lippuaan niin että minä, -- minun
päätäni alkoi melkein huimata sitä nähdessäni.

HILDE (hiljaisemmalla äänellä, vakavasti). Se pieni paholainen, -- se
olin _minä_.

SOLNESS (katsoo kiinteästi neiti Wangeliin). Siitä olen nyt varma. Sen
täytyi olla _Te_.

HILDE (jälleen elävästi). Sillä se oli hirvittävän ihanaa ja
jännittävää. Minä en saattanut ymmärtää, miten voi koko maailmassa olla
mies, joka osasi rakentaa niin tavattoman korkean tornin. Ja se, että
Te seisoitte siellä itse ylimpänä! Ilmi-elävänä! Ja ettei Teitä
ollenkaan huimannut. Se ajatus se oli -- noin -- huimaavinta ajatella.

SOLNESS. Mistä Te sitten niin varmaan tiesitte, ettei minua --?

HILDE (kieltävästi). Oh ei! Hyi! Sen minä tunsin sisällisesti. Sillä
muutenhan Te ette olisi siellä seissyt ja laulanut.

SOLNESS (katselee kummissaan neiti Wangeliin). Laulanut? _Minäkö_
lauloin?

HILDE. Kyllä, Te tosiaan lauloitte.

SOLNESS (pudistaa päätänsä). Minä en ole koskaan eläissäni laulanut
nuottiakaan.

HILDE. Kyllä, silloin Te lauloitte. Ilmoissa soivat kuin kanteleet.

SOLNESS (ajatuksissaan). Tämä on jotain merkillistä, -- koko juttu.

HILDE (on vaiti hetkisen, katsoo _Solnessiin_ ja sanoo hillitysti).
Mutta sitten, sen jälkeen, -- sitten tuli se _oikea_.

SOLNESS. Oikea?

HILDE (säkenöivän vilkkaasti). Niin, _siitä_ kai ei minun tarvitse
Teille muistuttaa?

SOLNESS. Kyllä, muistuttakaa nyt hiukan _siitäkin_.

HILDE. Ettekö muista, että Teille pidettiin suuret päivälliset
klubilla.

SOLNESS. Kyllä. Se oli kai saman päivän iltapuolella. Sillä seuraavana
aamuna minä matkustin sieltä.

HILDE. Ja klubilta pyydettiin Teitä illaksi meille.

SOLNESS. Aivan oikein, neiti Wangel. Merkillistä, kuinka tarkoin Te
olette painanut kaikki nämä pikkuseikat mieleenne.

HILDE. Pikkuseikat! No, Te nyt vasta olette! Oliko ehkä sekin
pikkuseikka, että minä olin yksin salissa, kun Te tulitte?

SOLNESS. Olitteko?

HILDE (vastaamatta Solnessille). Silloin Te ette sanonut minua pieneksi
paholaiseksi.

SOLNESS. En, sitä en uskottavasti tehnyt.

HILDE. Sanoitte, että minä olin kaunis siinä valkeassa puvussani. Ja
että minä olin kuin pieni prinsessa.

SOLNESS. Niin Te olittekin, neiti Wangel. Ja vielä lisäksi, -- kun
tunsin niin kevyeksi ja vapaaksi itseni sinä päivänä --

HILDE. Ja sitten Te sanoitte, että kun minä tulen isoksi, täytyy minun
olla Teidän prinsessanne.

SOLNESS (vetää suutansa hiukan hymyyn). Ohoh, -- sanoinko minä niinkin?

HILDE. Niin sanoitte. Ja kun minä kysyin, miten kauan minun täytyy
odottaa, sanoitte Te tulevanne takaisin kymmenen vuoden päästä, -- kuin
peikko, -- ryöstämään minut. Viemään Espanjaan tai jonnekin. Ja siellä
Te ostaisitte minulle kuningaskunnan, lupasitte.

SOLNESS (äskeiseen tapaan). Hm, kunnon päivällisten päälle ei liioin
kolikkoja lasketa. Mutta _sanoinko_ minä tosiaan tuota tuollaista?

HILDE (hiljaa hymyillen). Kyllä. Ja sanoitte myöskin, mikä sen
kuningaskunnan piti olla nimeltään.

SOLNESS. No mikä sitten?

HILDE. Se oli Appelsiinia, sanoitte.

SOLNESS. No, sehän oli maistuva nimi!

HILDE. Ei, minä en siitä ollenkaan pitänyt. Sillä tuntuihan kuin
olisitte ilveillyt kustannuksellani.

SOLNESS. Jota minä en kai _tarkoittanut_.

HILDE. Ette. sehän minun oli ymmärrettävä. Siitä päättäen, mitä Te
sitten teitte --

SOLNESS. Mitä kummaa minä sitten vielä tein?

HILDE. Sekö vielä puuttuisi, että _senkin_ olisitte unohtanut! Sillä
ainakin sellainen on muistettava, tietääkseni.

SOLNESS. Kyllä, kyllä, auttakaahan minua vaan hiukan uralle, niin
ehkä --. No?

HILDE (katsoo lujasti _Solnessiin_). Te suutelitte minua, rakentaja
Solness.

SOLNESS (katselee neiti _Wangeliin_ suu auki, nousee paikaltaan).
_Niinkö_ tein!

HILDE. Niin, niin, sen Te teitte. Te kiedoitte minut syliinne,
taivutitte taaksepäin ja suutelitte minua, monta kertaa.

SOLNESS. Oh. mutta rakas, hyvä neiti Wangel!

HILDE (nousee ylös). Sitä Te ette kai aio kieltää?

SOLNESS. Kyllä, sen minä jyrkästi kiellän!

HILDE (katsoo pilkallisesti _Solnessiin_). Vai niin!

    (Kääntyy ja menee hitaasti uunin luokse, jonka eteen hän asettuu
    ja seisoo siinä kääntyen katsomaan poispäin, liikkumatta ja kädet
    seljän takana. Lyhyt hiljaisuus.)

SOLNESS (menee varovasti neiti _Wangelin_ luokse ja jää seisomaan hänen
viereensä). Neiti Wangel --?

HILDE (on vaiti eikä liikahda).

SOLNESS. Älkää nyt seiskö siinä kuin kivipatsas. Tuo, mitä puhuitte,
mahtaa olla jotakin, jota olette uneksinut. (Laskee kätensä neiti
_Wangelin_ käsivarrelle.) Kuulkaa nyt --

HILDE (liikauttaa kärsimättömästi käsivarttaan).

SOLNESS (aivan kuin jokin ajatus välkähtäisi hänen päässään). Tahi --!
Odottakaas! -- Tässä piilee takana jotakin syvempää, saattehan nähdä!

HILDE (ei liikahdakaan).

SOLNESS (hillitysti, mutta merkitsevällä tavalla). Minun on täytynyt
silloin _ajatella_ tätä tällaista. Minä olen varmaan sitä _tahtonut_.
Sitä _toivonut_. Halunnut sitä. Ja niin ollen --. Eiköhän asia ole
sillä tavoin?

HILDE (on yhä ääneti).

SOLNESS (kärsimättömästi). No, piru vie, -- silloin minä sen olen
varmaan _tehnytkin_!

HILDE (kääntää hiukan päätänsä, mutta ei katso _Solnessiin_).
Myönnättekö sen nyt?

SOLNESS. Kyllä. Kaikki, mitä vain tahdotte.

HILDE. Että otitte ja kiedoitte minut syliinne?

SOLNESS. Niin!

HILDE. Taivutitte minua taaksepäin?

SOLNESS. Kovasti taakse.

HILDE. Ja suutelitte minua?

SOLNESS. Niin, sen minä tein.

HILDE. Monta kertaa.

SOLNESS. Niin monta kuin vain tahdotte.

HILDE (käännähtää nopeasti _Solnessiin_ päin, silmissään jälleen
kimaltava, iloinen ilme). No näittekös, että viimeinkin sain teidät sen
myöntämään.

SOLNESS (vetäen suutaan hymyyn). Niin, ajatelkaas mokoma, -- että minä
voin sellaisen unohtaa.

HILDE (tullen jälleen hiukan nyrpeäksi, väistyy kauemmaksi
_Solnessista_). Oh. Te kai olette suudellut eläissänne niin monta, sen
arvaan.

SOLNESS. Ei, sitä Teidän ei pidä minusta uskoa. (_Hilde_ asettuu
nojatuoliin. _Solness_ seisoo nojaillen keinutuolin selustaan. Katselee
tarkkaavasti neiti _Wangeliin_.) Neiti Wangel?

HILDE. Niin?

SOLNESS. Kuinka se nyt olikaan? Miten kävi sitten tämän asian, -- tämän
meidän keskisen?

HILDE. Eihän siitä sen enempää tullut. Sen kai hyvin tietänette. Sillä
sittenhän tulivat toiset vieraat, ja sitten, -- uh!

SOLNESS. Aivan niin! Toiset tulivat. Ihme, että olen _senkin_ voinut
unohtaa.

HILDE. Oh, totta puhuen Te ette ole unohtanut mitään. Ainoastaan
hiukkasen hävennyt. Ei suinkaan ihminen sellaista unohda, sen tiedän.

SOLNESS. Ei, niinpä luulisi.

HILDE (jälleen elävästi, katselee _Solnessiin_). Vai oletteko ehkä
unohtanut, mikä päivä se oli?

SOLNESS. Mikä päiväkö --?

HILDE. Niin, se päivä, jolloin nostitte seppeleen torniin? No, sanokaa
nyt?

SOLNESS. Tarkkaa päivämäärää en siunaamakseni enää muista. Tiedän
ainoastaan, että siitä on kymmenen vuotta. Syyspuolella se tapahtui.

HILDE (nyökäyttää monta kertaa hitaasti päätänsä). Se tapahtui kymmenen
vuotta sitten. Syyskuun 19:s päivä.

SOLNESS. Ahaa, vai _sinä_ päivänä! Kas vain, senkin Te muistitte.
(Keskeyttää.) Mutta malttakaahan! -- Aivan niin, -- tänään on samoin
syyskuun 19:s päivä.

HILDE. Niin on, ja ne kymmenen vuotta ovat lopussa. Ettekä Te tullut,
-- vaikka minulle lupasitte.

SOLNESS. Lupasinko? Peloittelin kai Teitä, tarkoitatte?

HILDE. Minun mielestäni ei _sellaisella_ voinut peloitella.

SOLNESS. No, ilveilin sitten hiukan laskuunne.

HILDE. Sitäkö pelkästään halusitte? Ilveillä laskuuni?

SOLNESS. No, tehdä pientä pilaa! Sitä en, Jumala sen tietää, tosiaan
muista. Mutta jotakin sellaista se mahtoi olla. Sillä Tehän olitte
siihen aikaan vasta lapsi.

HILDE. Oh, en minä ehkä niinkään lapsi ollut. En sellainen tytön
typykkä kuin _Te_ luulette.

SOLNESS (katselee tutkivasti _Hildeen_). Oletteko Te siellä aivan
tosissanne ajatellut, että minä tulisin takaisin?

HILDE (salaten puolittain ilveilevää hymyä). Kyllä! Minä odotin sitä
Teiltä.

SOLNESS. Ettäkö minä tulisin kotiinne ja ottaisin teidät sieltä?

HILDE. Aivan kuin peikko, niin!

SOLNESS. ja tekisin Teistä prinsessan?

HILDE. Tehän lupasitte minulle.

SOLNESS. Ja antaisin kuningaskunnankin Teille?

HILDE (katsoo kattoon). Ja miksikä ette? Sillä eihän sen tarvinnut olla
juuri tuollainen tavallinen, oikea kuningaskunta.

SOLNESS. Mutta jotakin muuta, ehkä yhtä hyvää?

HILDE. Niin, _ainakin_ yhtä hyvää. (Vilkaisee _Solnessiin_.) Jos Te
kerran voitte rakentaa maailman korkeimman kirkontornin, niin totta kai
teillä oli keino hommata jonkinlainen kuningaskuntakin, ajattelin.

SOLNESS (pudistaa päätänsä). Minä en oikein pääse perille Teistä, neiti
Wangel.

HILDE. Ettekö? Minusta se on niin selvää.

SOLNESS. En, minä en voi käsittää, tarkoitatteko sitä, mitä sanotte.
Vai istutteko Te siinä ja laskette pilaa --

HILDE (hymyillen). Lasken pilaa kustannuksellanne? Minäkin muka?

SOLNESS. Aivan niin. Pilaa meidän kummankin kustannuksella. (Katsoo
tutkivasti neiti _Wangeliin_.) Oletteko Te tiennyt kauan, että minä
olen naimisissa?

HILDE. Kyllä, sen olen aina tiennyt. Miksi Te sitä kysytte?

SOLNESS (nopeasti). Ei ei, pälkähti vain päähäni. (Katsoo vakavasti
_Hildeen_ ja sanoo matalalla äänellä.) Miksi Te tänne tulitte?

HILDE. Siksi, että minä tahdon kuningaskuntani. Nyt on määräaika
tullut.

SOLNESS (nauraa väkistenkin). Oh, kyllä olette hyvä!

HILDE (ilvehtien). Tänne minun kuningaskuntani, rakentaja. (Naputtaa
sormellaan pöytään.) Kuningaskunta pöytään!

SOLNESS (työntää keinutuolin lähemmäksi ja asettuu siihen). Vakavasti
puhuen, -- miksi Te tulitte tänne? Mitä Te oikeastaan aiotte täällä
tehdä?

HILDE. Oh, ensinnäkin kävelen katselemassa kaikkea, mitä Te olette
rakentanut.

SOLNESS. Silloin saatte juosta enemmän kuin tarpeeksenne.

HILDE. Niin, Tehän olette rakentanut niin hirveän paljon.

SOLNESS. Olen. Enimmät viime vuosina.

HILDE. Myöskin monta kirkontorniako? Sellaisia suunnattoman korkeita?

SOLNESS. En, minä en rakenna kirkontorneja enää. Enkä kirkkojakaan.

HILDE. Mitä Te nyt sitten rakennatte?

SOLNESS. Koteja ihmisille.

HILDE (aprikoivasti). Ettekö Te voisi rakentaa -- ikäänkuin -- kuin
kirkontorneja noihin koteihinkin?

SOLNESS (hätkähtää). Mitä Te tarkoitatte tuolla?

HILDE. Tarkoitan sellaista -- jotakin, mikä viittaa -- aivan kuin
vapaihin ilmoihin. Viiri huimaavan ylhäällä.

SOLNESS (mietiskelee hetkisen). Kummallista, että Te noin sanotte.
Sillä sitähän minä itse kaikkein mieluimmin tahtoisin.

HILDE (kärsimättömästi). Mutta miksi Te ette sitä sitten tee?

SOLNESS (pudistaen päätänsä). Siksi, että ihmiset eivät sellaista
tahdo.

HILDE. Kummallista. -- etteivät he sitä tahdo!

SOLNESS (keveämmin). Mutta nyt minä rakennan itselleni uuden kodin.
Tuonne lähelle, vastapäätä.

HILDE. Itsellenne?

SOLNESS. Niin. Se on jo melkein valmis. Ja _siinä_ on tornikin.

HILDE. Korkea torni?

SOLNESS. Niin.

HILDE. Hyvin korkea?

SOLNESS. Ihmiset sanovat kai kyllä, että se on hyvin korkea. Kodin
korkeudeksi nimittäin.

HILDE. Sitä tornia minä lähden jo varhain huomisaamuna katsomaan.

SOLNESS (istuu poski käden nojassa ja tuijottaa neiti _Wangeliin_).
Sanokaa, neiti Wangel, -- mikä Teidän nimenne on? Ristimänimenne,
tarkoitan.

HILDE. Minähän olen Hilde.

SOLNESS (samoin kuin äsken). Hilde? Niinkö?

HILDE. Ettekö sitten sitä muista? Sanoittehan Te itse minua Hildeksi.
Sinä päivänä, jolloin käyttäysitte niin sopimattomasti.

SOLNESS. Olinko sellainenkin?

HILDE. Mutta sillä kertaa Te sanoitte: _Pikku_ Hilde; enkä minä pitänyt
siitä.

SOLNESS. Vai ette siitä pitänyt, neiti Hilde?

HILDE. En, _siinä_ tilaisuudessa. -- Muuten -- "prinsessa Hilde". Se
kuuluu sangen komealta, mielestäni.

SOLNESS. Se on totta. Prinsessa Hilde von -- von --. _Mikäs_ se
kuningaskunta nyt _olikaan_ nimeltään?

HILDE. Uh taas! Siitä kuningaskunnasta en tahdo enää kuullakaan. Minä
vaadin aivan toisenlaista, minä.

SOLNESS (nojautuu tuolin selkämykseen ja katselee yhä edelleen
_Hildeä_). Eikö tämä olekin merkillistä --? Kuta enemmän minä nyt sitä
ajattelen, -- minulle selkenee niinkuin minä monet pitkät vuodet olisin
täällä kiusannut itseäni -- hm --

HILDE. Millä?

SOLNESS. Löytääkseni jälleen jotakin -- jotakin sellaista, _elettyä_,
jonka olin unohtanut, siltä tuntui. Mutta josta en mitenkään päässyt
perille, mitä se oli.

HILDE. Olisitte pistänyt nenäliinanne solmuun, rakennusmestari.

SOLNESS. Silloin taas olisin mietiskellyt, mitä varten se solmu oli
tehty.

HILDE. Niin, niin, sellaisiakin peikkoja taitaa maailmassa olla.

SOLNESS (nousee hitaasti). Oli siunatun hyvä, että Te tulitte minun
luokseni.

HILDE (katsoo syvästi _Solnessiin_). _Oliko_ se hyvä?

SOLNESS. Sillä minä olen ollut täällä niin yksin. Ja tuijottanut
iki-avuttomana joka asiaa. (Hiljaisemmalla äänellä.) Minäpä tunnustan
Teille, -- minä olen alkanut niin peljätä, -- kauheasti peljätä
nuorisoa.

HILDE (puhaltaen huultensa välitse halveksivasti). Pyh, -- mitä
nuorissa on pelkäämistä.

SOLNESS. On, juuri heissä. Siksi minä olen sulkeutunut lukittujen ovien
taakse. (Salaperäisesti.) Tietäkää, että nuoriso aikoo tulla
jyskyttämään minun oveeni! Se murtautuu sisään.

HILDE. Minun mielestäni Teidän pitäisi mennä ulos ja avata ovi
nuorisolle.

SOLNESS. Avata?

HILDE. Niin. Että nuoriso pääsisi Teidän luoksenne. Aivan hyvällä.

SOLNESS. Ei, ei, ei! Nuoriso, -- tämä on tilintekoa, näettekös. Se
tulee ja tuo mukanaan käänteen. Ikäänkuin uuden lipun alla.

HILDE (nousee, katsoo _Solnessiin_; hänen suupielessään käy vavahtava
nykäys, ja hän sanoo). Voitteko Te käyttää johonkin _minua_, rakentaja?

SOLNESS. Kyllä, voin todellakin, juuri nyt! Sillä _Tekin_ tulette --
ikäänkuin uuden lipun alla. Nuoruutta vastaan nuoruus --.

    (_Tohtori Herdal_ tulee sisään eteisovesta.)

TOHTORI HERDAL. No, -- täälläkö te ja neiti vielä olette?

SOLNESS. Niin, meillä on ollut monenlaista puhelemista, meillä.

HILDE. Sekä vanhaa että uutta.

TOHTORI HERDAL. Tosiaanko?

HILDE. Oi, se on ollut niin hirveän hauskaa. Sillä rakennusmestari
Solnessillahan on niin tavattoman hyvä muisti. Kaikenlaiset pikkuseikat
hän muistaa pilkulleen.

    (_Rouva Solness_ tulee sisään oikealla olevasta ovesta.)

ROUVA SOLNESS. Niin, nyt, neiti Wangel, on huone kunnossa Teitä varten.

HILDE. Oh, kuinka kiltti Te olette minulle!

SOLNESS (vaimolleen). Lapsenkamariko?

ROUVA SOLNESS. Niin, keskimmäinen. Mutta ensin kai me mennään
aterialle.

SOLNESS (nyökkää _Hildelle_). Hilde nukkuu lastenkamarissa, niin.

ROUVA SOLNESS (katsoen mieheensä). Hilde?

SOLNESS. Niin, neiti Wangelin ristimänimi on Hilde. Minä olen tuntenut
hänet lapsena.

ROUVA SOLNESS. _Niinkö_, Halvard? No, olkaa nyt hyvä, pöytä on katettu.

    (_Rouva Solness_ laskee kätensä _tohtori Herdalin_ käsivarrelle
    ja poistuu hänen kanssaan oikealle. _Hilde_ on sillä välin
    kokoillut matkatamineitaan.)

HILDE (hiljaa ja nopeasti _Solnessille_). Onko se totta, mitä Te
sanoitte? _Voitteko_ Te käyttää _minua_ johonkin?

SOLNESS (ottaa tamineet _Hilden_ kädestä). _Te_ olette se, jota olen
kipeimmin kaivannut.

HILDE (katsoo _Solnessiin_ iloisin, kummastuvin silmin ja lyö kätensä
yhteen). Mutta oi, suuri, ihana maailma --!

SOLNESS (jännityksessä). Niin --?

HILDE. Minullahan siis _on_ kuningaskunta.

SOLNESS (huudahtaen tahtomattaankin). Hilde --!

HILDE (jälleen vavahtavin suupielin). Melkein, tarkoitin sanoa.

    (Poistuu oikealle. _Solness_ menee hänen perästään.)




TOINEN NÄYTÖS.


Kauniisti sisustettu, pieni sali _rakennusmestari Solnessin
talossa_. Taustalla lasiovi, joka vie verannalle ja puutarhaan.
Oikeanpuolimmainen takanurkka on taitettu niin, että se aukeaa
ulkonemaksi, jossa on suuri ikkuna; tähän ulkonemaan on asetettu
kukkia. Samanlainen taitettu kulmaus on vasemmalla takanurkassa; siinä
pieni tapettiovi. Kummallakin sivuseinämällä tavallinen ovi. Etualalla
oikealla suuri kuvastin, siihen kuuluvine pöytineen. Kukkia ja kasveja
runsaasti kaikkialla. Etualalla vasemmalla sohva, pöytä ja tuoleja.
Kauempana taemmalla kirjakaappi. Keskellä permantoa, ulkoneman aukon
edessä, pieni pöytä ja pari tuolia. On aivan aamupuoli päivää.

(_Rakennusmestari Solness_ istuu pienemmän pöydän ääressä, edessään
avattuna Ragnar Brovikin piirustussalkku. Hän selailee piirustuksia ja
katselee tarkoin eräitä niistä. _Rouva Solness_ kiertelee äänettömin
askelin huoneessa, pikku vesikannu kädessä, vaalien kukkia. Hän on
mustassa puvussa niinkuin edellisessäkin näytöksessä. Hänen hattunsa,
päällysvaippansa ja päivänvarjonsa ovat tuolilla kuvastimen luona.
_Solness_ katsoo hänen huomaamattansa pari kertaa tarkastavasti häneen.
Kumpikaan heistä ei puhu mitään.)

(_Kaija Fosli_ tulee hiljaa sisään vasemmalla olevasta ovesta.)

SOLNESS (kääntää päätänsä ja virkahtaa välinpitämättömästi). Noo, tekö
se olette?

KAIJA. Minä tahdoin ainoastaan ilmoittaa, että olen tullut.

SOLNESS. Hyvä, hyvä. Eikö Ragnarkin ole siellä?

KAIJA. Ei vielä. Hänen täytyi jäädä hiukan odottamaan lääkäriä. Mutta
sitten aikoi hän tulla tiedustamaan --

SOLNESS. Kuinka vanhus voi tänään?

KAIJA. Huonosti. Hän pyysi anteeksi, että hänen täytyi jäädä täksi
päiväksi kotiin pois työstä.

SOLNESS. Turhia. Olkoon rauhassa. Mutta menkäähän nyt työhönne.

KAIJA. Menen. (Pysähtyy ovelle.) Tahtoisitteko te jutella Ragnarin
kanssa, kun hän tulee?

SOLNESS. En, -- minulla ei ole mitään erikoista.

    (_Kaija_ menee takaisin ulos vasemmalle. _Solness_ istuu
    yhä paikallaan ja selailee piirustuksia.)

ROUVA SOLNESS (seisten kukkien luona). Saas nähdä, eikö hänkin vielä
kuole.

SOLNESS (katsahtaa vaimoonsa). Hänkin vielä? Kukas muu sitten?

ROUVA SOLNESS (vastaamatta). Niin; vanha Brovik -- kyllä hän nyt kai
kuolee, Halvard. Saathan nähdä.

SOLNESS. Rakas Aline, etköhän menisi ulos hiukan kävelemään?

ROUVA SOLNESS. Niin, pitäisihän sitä mennä. (Jää yhä paikalleen
hoitelemaan kukkia.)

SOLNESS (katsellen kumarassa piirustuksia). Nukkuuko hän vielä?

ROUVA SOLNESS (katsoen mieheensä). Neiti Wangeliako sinä siinä
ajattelet?

SOLNESS (välinpitämättömästi). Satuin vaan hänet muistamaan.

ROUVA SOLNESS. Neiti Wangel on ollut ylhäällä jo kauan.

SOLNESS. Vai niin, onko?

ROUVA SOLNESS. Kun minä kävin siellä, istui hän korjailemassa
vaatteitaan. (Menee kuvastimen eteen ja asettaa hitaasti hattua
päähänsä.)

SOLNESS (lyhyen vaitiolon jälkeen). Sittenkin me tarvittiin siis
lastenkamaria, Aline.

ROUVA SOLNESS. Niin, tarvittiinhan.

SOLNESS. Ja minun mielestäni on parempi näin kuin että ne ovat aivan
tyhjinä.

ROUVA SOLNESS. Tämä tyhjyys, se on suorastaan kauheaa. Siinä olet
oikeassa.

SOLNESS (sulkee piirustussalkun, nousee ylös ja menee lähemmäksi
vaimoaan). Saathan nähdä, Aline, tämän jälkeen tulee meille varmaan
parempi. Paljon kodikkaampaa. Helpompi elää. -- Varsinkin sinulle.

ROUVA SOLNESS (katsoo mieheensä). Tämän jälkeen?

SOLNESS. Niin. usko pois. Aline --

ROUVA SOLNESS. Tarkoitatko -- sen tähden, että _hän_ tuli tänne?

SOLNESS (salaten mielensä). Tarkoitan tietysti -- sitten, kun muutamme
uuteen taloon.

ROUVÄ SOLNESS (ottaa päällysvaippansa). Uskotko sinä sellaista,
Halvard? Että tulee parempi sitten?

SOLNESS. En suinkaan minä uskomatta voi olla. Ja totta kai _sinäkin_
sen uskot?

ROUVA SOLNESS. Minä en usko yhtään mitään tuosta uudesta talosta.

SOLNESS (masentunein mielin). On tosiaankin ikävä kuulla tällaista.
Sillä etupäässä sinua vartenhan minä sen rakensin. (Tahtoo auttaa
päällysvaippaa vaimonsa ylle.)

ROUVA SOLNESS (vetäytyy hänestä erilleen). Oikeastaan sinä teet liian
paljon minun tähteni.

SOLNESS (huomattavasti kiihtyneenä). Ei ei, niin sinä et saa sanoa,
Aline! Minä en siedä kuulla suustasi sellaista!

ROUVA SOLNESS. No, sitten minä en enää sillä tavoin sano, Halvard.

SOLNESS. Mutta minä vain _pidän_ pääni. Saathan nähdä, että sinulle
tulee hyvä olla siellä uudessa rakennuksessa.

ROUVA SOLNESS. Herra Jumala, -- hyvä minulle --!

SOLNESS (innokkaasti). Kyllä! Aivan varmaan! Luota _siihen_ vain. Sillä
siellä -- sinne tulee niin tavattoman paljon sellaista, joka muistuttaa
sinua omasta, entisestä --

ROUVA SOLNESS. Jossa isä ja äiti asuivat. -- Ja joka paloi -- kaikki.

SOLNESS (hiljaisella äänellä). Niin, niin, Aline-parka! Se oli kauhea
isku sinulle, se.

ROUVA SOLNESS (alkaen yhtäkkiä katkerasti valittaa). Rakenna miten
paljon tahansa. Halvard. -- minulle et voi enää koskaan rakentaa mitään
kotia!

SOLNESS (astelee yli permannon). No, no, ei sitten. Jumalan nimessä,
puhuta enää tästä.

ROUVA SOLNESS. Eihän meillä muutenkaan ole tapana siitä puhua. Sinähän
syrjäytät sen aina --

SOLNESS (pysähtyy jyrkästi ja katsoo vaimoonsa). Minäkö? Miksi minä
muka niin tekisin? Syrjäyttäisin?

ROUVA SOLNESS. Oi, minä ymmärrän sinut aivan hyvin, Halvard! Sinähän
tahtoisit minua niin säästää. Ja tahtoisit puolustaakin minua! --
Mikäli suinkin voit.

SOLNESS (ällistynein silmin). _Sinuako!_ Sinusta, -- itsestäsikö sinä
puhut, Aline?

ROUVA SOLNESS. Niin, minusta kai täytyy nyt puheen olla.

SOLNESS (väkistenkin itsekseen). _Tämäkin_ vielä!

ROUVA SOLNESS. Sillä se vanha rakennus -- sen sai nyt käydä miten
tahansa. Herra Jumala, -- kun nyt kerran onnettomuus tuli, niin se
tuli, --

SOLNESS. Niin, siinä olet oikeassa. Minkäpä ihminen onnettomuudelle
voi, -- sanotaan.

ROUVA SOLNESS. Mutta se kauhea, jonka tulipalo toi mukanaan --! Se se
on! -- Se juuri se on!

SOLNESS (kiivaasti). Ei pidä ajatella _sitä_, Aline!

ROUVA SOLNESS. Mutta juuri sitä täytyy ajatella. Ja saada puhella
siitä, viimeinkin. Sillä minä tunnen, että minä en jaksa enää sitä
kantaa. Ja etten minä koskaan voi antaa sitä itselleni anteeksi --!

SOLNESS (huudahtaen). Itsellesi --?

ROUVA SOLNESS. Niin, sillä minullahan oli silloin velvollisuuksia
kahdelle taholle. Sekä sinua että pikkuisia kohtaan. Minun olisi
pitänyt tehdä itseni kovaksi. Ei antaa pelon saada sellaista valtaa
itsessäni. Eikä surunkaan, että koti minulta paloi. (Vääntelee
käsiään.) Oi, jos minä sen vain olisin _voinut_, Halvard!

SOLNESS (hiljaa, järkkyneenä, mennen lähemmäksi vaimoaan). Aline, --
sinun täytyy luvata minulle, että sinä et enää koskaan ajattele niitä
asioita. -- Lupaa minulle se kerrankin!

ROUVA SOLNESS. Herra Jumala, -- lupaa! Luvata, voihan ihminen luvata
mitä hyvänsä --

SOLNESS (pusertelee käsiään ja kävelee edestakaisin). Oh, tämä vie
aivan epätoivoon! Ei koskaan ainoaa auringonsädettä! Ei
valonpilkahdusta kotiin!

ROUVA SOLNESS. Tämähän _ei_ ole mikään koti, Halvard.

SOLNESS. Ei; sinäpä sen sanoit. (Raskaasti.) Ja Jumala tietää etkö ole
siinäkin oikeassa, ettei meille tule parempaa uudessakaan talossa.

ROUVA SOLNESS. Sitä ei tule koskaan. Yhtä tyhjää. Yhtä autiota _siellä_
niinkuin _täälläkin_.

SOLNESS (kiivaasti). Mutta minkä ihmeen vuoksi me sitten sen
rakensimme? Voitko sen minulle sanoa?

ROUVA SOLNESS. En; siihen saat itse vastata.

SOLNESS (katsoo syrjästä ja epäluuloisesti vaimoonsa). Mitä sinä sillä
tarkoitat, Aline?

ROUVA SOLNESS. Mitäkö minä tarkoitan?

SOLNESS. Niin, hitto soi --! Sinä sanoit sen niin merkillisesti.
Niinkuin sinulla olisi siinä jokin sala-ajatus.

ROUVA SOLNESS. Ei, minä vakuutan sinulle -- todellakin.

SOLNESS (menee lähemmäksi). Oh, koreat kiitokset, -- minä tiedän kyllä,
mitä tiedän. Ja minä sekä näen että kuulen, Aline. Ole sinä varma
siitä!

ROUVA SOLNESS. Mutta mitä nyt? Mitä ihmettä?

SOLNESS (asettuu vaimonsa eteen). Etkö sinä muka keksi salattua,
kätkettyä ajatusta kaikkein viattomimmassakin sanassa, mitä minä sanon?

ROUVA SOLNESS _Minäkö_? Mitä puhut? Minäkö keksin?

SOLNESS (nauraa). Hahahaa, se onkin ymmärrettävää, tietysti, Aline! Kun
saat kitua saman katon alla sairaan miehen kanssa --

ROUVA SOLNESS (kovin huolestuneena). _Sairaan_ kanssa? Oletko sinä
sairas, Halvard!

SOLNESS (purkaen tuskaansa). Puolihassun miehen sitten! Heikkopäisen!
Sano minua miksi haluat.

ROUVA SOLNESS (tavoittelee tuolin selustaa ja vaipuu istumaan).
Halvard, -- Jumalan tähden, mitä tämä --!

SOLNESS. Mutta te erehdytte kumpikin, sekä sinä että tohtori. Minun
laitani ei ole niin. (Kävelee edestakaisin permantoa pitkin _Rouva
Solness_ katselee häntä tuskallisin silmin. Sitten menee _Solness_
vaimonsa luokse.)

SOLNESS (rauhallisesti). Pohjaltaan ei minua vaivaa yhtään mikään.

ROUVA SOLNESS. Niin, eikö totta! Mutta mikä sinulla sitten on --?

SOLNESS. Se on se, että minä olen monta kertaa nääntyä tämän kauhean
velkakuorman alle --

ROUVA SOLNESS. Velkakuorman? Mutta ethän sinä ole velkaa kenellekään,
Halvard!

SOLNESS (hiljaa, liikutettuna). Loputtomasti velkaa sinulle, --
sinulle, -- sinulle. Aline.

ROUVA SOLNESS (nousee hitaasti ylös). Mitä tässä on alla? Sano se kohta
suoraan.

SOLNESS. Ei, ei siinä mitään alla ole! Minä en ole koskaan tehnyt
sinulle pahaa. En ainakaan tieten taiten. Ja kuitenkin -- tuntuu siltä
kuin minua painaisi ja murskaisi rikos.

ROUVA SOLNESS. Rikos, _minuako_ vastaan?

SOLNESS. Pahimmin sinua kohtaan.

ROUVA SOLNESS. Niinpä -- sinä olet kuitenkin sairas, Halvard.

SOLNESS (raskaasti). Kaiketikin. Tai jotakin sen tapaista. (Katsoo
oikean puolimmaiseen oveen, joka nyt aukenee.) No, nyt tulee valoa.

    (_Hilde Wangel_ tulee sisään. Hän on muutellut eräitä
    pikkuseikkoja puvussaan. Helmukset ovat lasketut suoriksi.)

HILDE. Hyvää huomenta, rakennusmestari!

SOLNESS (nyökäyttää päätänsä). Hyvin nukkunut?

HILDE. Erinomaisesti, ihanasti! Aivan kuin kehdossa. Ah, olen
ojennellut itseäni ja lekotellut kuin -- kuin prinsessa!

SOLNESS (hieman hymyillen). Siis voitte oikein hyvin.

HILDE. Se on tietty.

SOLNESS. Ja olette kai untakin nähnyt?

HILDE. Aivan. Mutta se oli pahaa.

SOLNESS. Niinkö?

HILDE. Niin, sillä näin unta, että putosin alas hirveän korkean vuoren
jyrkänteeltä. Ettekö te näe joskus sellaista unta?

SOLNESS. Kyllä, -- joskus kyllä, niin että --

HILDE. Se on kauhean jännittävää -- kun niin syöksyy yhä alas, alas.

SOLNESS. Minusta se tuntuu aivan jäätävältä.

HILDE. Vedättekö te jalat ylös allenne silloin, kun sitä kestää?

SOLNESS. Vedän, niin korkealle kuin saan.

HILDE. Niin teen minäkin.

ROUVA SOLNESS (ottaa päivänvarjonsa). Nyt minun täytyy tästä lähteä
kaupungille, Halvard. (_Hildelle_.) Ja sitten minä koetan tuoda yhtä ja
toista, jota te ehkä voitte tarvita.

HILDE (tahtoo heittäytyä hänen kaulaansa). Voi, rakas, rakas rouva
Solness! Kuinka kiltti Te olette! Hirveän kiltti --

ROUVA SOLNESS (torjuen, vetäytyy irti Hildestä). Kaukana siitä. Sehän
on ainoastaan minun velvollisuuteni. Ja siksi minä teen sen niin
mielelläni.

HILDE (ärtyneenä, suipistaen suutaan). Muuten arvelen, että minä
voinkin lähteä ulos kaduille, -- näissä somistuksissa, joita olen nyt
pukuuni saanut. Vai _enkö_ voi sitten?

ROUVA SOLNESS. Suoraan sanoen, luulenpa, että yksi ja toinen vilkuisi
Teihin hiukan kummakseen.

HILDE (puhaltaa välinpitämättömästi). Pyh! Eikö muuta? Sehän on pelkkää
hauskaa, se.

SOLNESS (koettaen salata pahaa tuultaan). Niin, mutta ihmiset voisivat
luulla, että _Tekin_ olette hullu, ymmärrättekös.

HILDE. Hullu? Onko tässä kaupungissa sitten niin paljon hulluja?

SOLNESS (osoittaa sormellaan otsaansa). Tässä näette ainakin yhden.

HILDE. _Te_, rakentaja Solness!

ROUVA SOLNESS. Oh! Mutta kuules nyt, rakas, hyvä Halvard!

SOLNESS. Ettekö te _sitä_ ole vielä huomannut?

HILDE. En, sitä en todellakaan ole tehnyt. (Aprikoi hetkisen ja
hymyilee hienosti.) Kyllä, ehkä kuitenkin yhdessä seikassa.

SOLNESS. Siinä sen nyt _kuulit_, Aline.

ROUVA SOLNESS. Ja mikä se seikka sitten on, neiti Wangel.

HILDE. Oh, sitä minä en sano.

SOLNESS. Sanokaa nyt.

HILDE. Koreat kiitokset, -- _niin_ hullu en minä ole.

ROUVA SOLNESS. Kun sinä ja neiti Wangel jäätte yksin, niin kyllä hän
sen sanoo, Halvard.

SOLNESS. Vai, -- niinkö _luulet_?

ROUVA SOLNESS. Varmaankin. Sillä sinähän olet hänet tuntenut niin
hyvin. Aina siitä saakka kuin hän oli vielä lapsi, -- kerroit.

    (Poistuu vasemmalla olevasta ovesta.)

HILDE (hetkisen vaiti oltuaan). Eikö teidän vaimonne suorastaan _voi_
minua _sietää_?

SOLNESS. Oletteko te hänessä mitään sellaista huomaavinanne?

HILDE. Ettekö Te itse sitten voinut _sitä_ huomata?

SOLNESS (vältellen). Aline on tullut niin kovin ihmisaraksi näinä viime
vuosina.

HILDE. Onko hän sellainenkin?

SOLNESS. Mutta jos Te vain saisitte oppia häntä oikein tuntemaan --.
Niin, sillä hän on kiltti -- ja niin hyvä -- ja kunnollinen
pohjaltaan --

HILDE (kärsimättömästi). Mutta kun hän kerran sitä on, -- kuinka
saattaa hän ryhtyä puhumaan tällaista: velvollisuudesta!

SOLNESS. Velvollisuudesta?

HILDE. Niin, sanoipa hän lähtevänsä kaupungille ostaakseen jotakin
minulle. Siksi, että se on hänen _velvollisuutensa_, -- hän sanoi. Oh,
minä en jaksa kärsiä tuollaista ilkeää, rumaa sanaa!

SOLNESS. Miksikä ette sitten?

HILDE. En, siksi, että se kuuluu niin kylmältä ja teräkkäältä ja
pistävältä. Velvollisuus -- velvollisuus -- velvollisuus. Eikö
Teistäkin tunnu siltä? Että se ikäänkuin pistää?

SOLNESS. Hm, en ole tullut sitä niin tarkoin ajatelleeksi.

HILDE. Niin se on! Ja kun hän on kerran niin kiltti, -- kuten Te
sanotte hänen olevan, -- niin miksi piti hänen mainita sellaista?

SOLNESS. Mutta, hyvä Jumala, mitä hänen sitten olisi pitänyt sanoa?

HILDE. Hän olisi voinut sanoa, että hän halusi tehdä sen siksi, että
hän piti kovasti minusta. Jotakin sellaista olisi hän voinut sanoa.
Jotain oikein lämpöistä ja sydämellistä, ymmärrättehän.

SOLNESS (katsoen Hildeen). _Sillä_ tavoinko _Te_ sitä tahtoisitte?

HILDE. Juuri sillä tavoin.

    (Käyskentelee edestakaisin, pysähtyy kirjakaapin eteen
    ja katselee kirjoja.)

HILDE. Teillä on vankasti kirjoja täällä.

SOLNESS. Oh, jonkun verran on tullut hankituksi.

HILDE. Luetteko Te oikein kaikkia noita kirjoja?

SOLNESS. Ennen muinoin koettelin. Entä Te, luetteko kirjoja?

HILDE. En toki! Johan nyt -- en enää. Sillä minä en löydä niistä
selvyyttä kuitenkaan.

SOLNESS. No juuri samoin on minunkin laitani.

    (_Hilde_ kiertelee huoneessa, pysähtyy pienen pöydän ääreen,
    avaa piirustussalkun ja selailee piirustuksia.)

HILDE. Tekö olette piirustanut kaikki nämä?

SOLNESS. En, ne on tehnyt eräs nuori mies, joka minulla on täällä
apuna.

HILDE. Joku, jonka Te itse olette opettanut?

SOLNESS. No, niin, kyllä kai hän on jotain minultakin oppinut.

HILDE. (asettuu istumaan). Sitten hän mahtaakin olla kovin taitava?
(Katselee hetkisen erästä piirustusta.) Eikö olekin taitava?

SOLNESS. Oh, ei hullumpi miehekseen. _Minun_ tarpeihini, kyllä --

HILDE. On varmaan! Hän on tavattoman etevä.

SOLNESS. Luuletteko sen huomaavanne piirustuksista?

HILDE. Pyh, -- variksenvarpaita! Mutta kun hän kerran on ollut Teidän
opissanne, niin --

SOLNESS. Oho, _senkö_ vuoksi --. Niitä on paljon, jotka ovat olleet
minulla opissa. Ja heikkoja heistä on _silti_ tullut.

HILDE (katselee _Solnessiin_ ja pudistelee päätänsä). Ei, vaikka surma
perisi, minä en ymmärrä, että te voitte olla niin tuhma.

SOLNESS. Tuhma? Olenko minä sitten niin kovin tuhma?

HILDE. Kyllä, sitä te todella olette. Että te viitsitte uhrata aikaanne
opettaaksenne noita nuoria nulikoita, se minua --

SOLNESS (hätkähtää). Entä sitten? Ja miksi se ei kelpaisi?

HILDE (nousee, puolittain vakavasti, puolittain hymyillen). Hyi
sellaista; ei toki, rakentaja! Mitä _se_ toimittaa! Kenelläkään muulla
kuin Teillä ei pitäisi olla lupaa rakentaa. Teidän pitäisi saada tehdä
sitä aivan yksin. Tehdä itse kaikki. Nyt sen saitte kuulla.

SOLNESS (tahtomattaankin huudahtaen). Hilde --!

HILDE. No niin?

SOLNESS. Mistä ihmeestä te olette johtunut sitä ajattelemaan?

HILDE. Onko se Teidän mielestänne pähkähassu ajatus?

SOLNESS. Ei. ei _silti_. Mutta nytpä sanon teille jotakin.

HILDE. No niin?

SOLNESS. Minä täällä -- alinomaa -- hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä
-- haudon yhä sitä samaa ajatusta.

HILDE. Niin, se nyt minusta on varsin ymmärrettävää, se.

SOLNESS (katselee hieman pälyvästi _Hildeen_). Ja sen kai Te jo olette
huomannut?

HILDE. En, en tosiaan.

SOLNESS. Mutta kun Te -- sanoitte uskovanne, että minä olin noin --
päästä vialla? Noin, eräässä seikassa --?

HILDE. Oh, minä ajattelin silloin aivan toista.

SOLNESS. Mitä toista sitten?

HILDE. Mitäpä siitä, olkoon se yhdentekevää.

SOLNESS (astelee yli permannon). Niin, niin, -- miten vain tahdotte.
(Pysähtyy ulkoneman aukkoon). Tulkaahan tänne, niin näytän teille
jotakin.

HILDE (menee lähemmäksi). Mitä sitten?

SOLNESS. Näettekö, tuolla puutarhassa --?

HILDE. Niin, mikä siellä?

SOLNESS (osoittaa ulos). Aivan tuon suuren kivenlouhospaikan
yläpuolella --?

HILDE. Tuo uusi talo, sitäkö tarkoitatte?

SOLNESS. Niin, rakenteilla oleva talo. Jo melkein valmis.

HILDE. Siinä on tavattoman korkea torni, mikäli näen.

SOLNESS. Telineet vielä ympärillä.

HILDE. Onko se teidän uusi talonne?

SOLNESS. On.

HILDE. Se, johon te pian muutatte?

SOLNESS. Niin.

HILDE (katsoo _Solnessiin_). Onko siinäkin talossa lapsenkamareita?

SOLNESS. Kolme, niinkuin täällä.

HILDE. Eikä lapsia.

SOLNESS. Ei tulekaan.

HILDE (suu puolittain hymyssä). Hm. eikös ollutkin niinkuin jo
aavis --!

SOLNESS. Aavistitte, että?

HILDE. Että Te olette -- hiukan -- hullu kuitenkin.

SOLNESS. Tätäkö asiaa Te ajattelitte.

HILDE. Niin, noita lapsenkamareita, tuolla, jossa olin yötä.

SOLNESS (alentaen ääntänsä). Meillä _on ollut_ lapsia. -- Alinella ja
minulla.

HILDE (katsoo jännityksessä _Solnessiin_). On _ollut_ --!

SOLNESS. Kaksi pikku poikaa. Molemmat he olivat saman ikäisiä.

HILDE. Kaksoiset siis.

SOLNESS. Niin, kaksoiset. Siitä on nyt yksitoista -- kaksitoista
vuotta.

HILDE (hellävaroen). Ja ne molemmat ovat siis --? Niitä kaksoisia ei
Teillä ole enää?

SOLNESS (sisäisesti liikutettuna). Meillä oli ne ainoastaan noin
kolmisen viikkoa. Tahi tuskin sitäkään. (Välittömästi huudahtaen.) Oi,
Hilde, miten sanomattoman hyvä on, että tulitte tänne! Sillä nyt
viimeinkin olen saanut jonkun, jonka kanssa voin puhua!

HILDE. Ettekö sitten voi tehdä sitä -- _hänenkin_ kanssaan?

SOLNESS. En tästä asiasta. En sillä tavoin kuin minä tahdon ja minun
_täytyy_. (Raskaasti). Enkä monesta muustakaan.

HILDE (hillitysti). _Sitäkö_ Te vain tarkoititte, kun sanoitte, että
tarvitsitte minua?

SOLNESS. Lähinnä kai _sitä_. Eilen nimittäin. Sillä tänään en tiedä
enää aivan varmaan -- (keskeyttäen puheensa). Mutta, tulkaa tänne
istumaan. Asettukaa tuohon sohvaan, -- niin näette puutarhaan. (_Hilde_
istuutuu sohvan kulmaan. _Solness_ vetää tuolin lähemmäksi _Hildeä_.)
Haluatteko Te sitä kuulla?

HILDE. Kyllä, minä kuuntelen Teitä kovin mielelläni.

SOLNESS (istuutuu). Sittenpä minä kerron Teille kaikki.

HILDE. Nyt näen minä sekä puutarhan että Teidät, rakentaja Solness.
Kertokaa siis minulle! Heti!

SOLNESS (osoittaa kulma-ikkunaa). Tuolla mäellä, tuolla, -- jossa
näitte äsken tuon uuden rakennuksen --

HILDE. Niin?

SOLNESS. -- siellä asuimme, Aline ja minä, ensimäiset vuotemme. Sillä
siellä oli siihen aikaan vanha talo, joka oli ollut hänen äitinsä oma.
Ja sen saimme äidin kuoleman jälkeen. Ja koko tuon suuren puiston
saimme.

HILDE. Oliko siinäkin talossa torni?

SOLNESS. Ei tornin rahtuakaan. Se oli suuri, ruma puulaatikko ulkoa
katsoen. Mutta kuitenkin sievä ja kodikas sisältä.

HILDE. Revittekö Te tuon vanhan ramun pois?

SOLNESS. Ei. Se paloi meiltä.

HILDE. Kaikkineen?

SOLNESS. Niin.

HILDE. Oliko se Teille suuri onnettomuus?

SOLNESS. Miten sen ottaa. Rakennusmestarina minä pääsin vauhtiin sen
tulipalon avulla.

HILDE. No, entä --?

SOLNESS. Me olimme juuri siihen aikaan saaneet ne kaksi poikaa --

HILDE. Niin, nuo poloiset kaksoiset.

SOLNESS. Ne tulivat niin terveinä ja viihtyvinä maailmaan. Ja päivä
päivältä ne kasvoivat, niin että saattoi ihan silmillä nähdä.

HILDE. Pikkulapset kasvavat nopeasti ensi aikoina.

SOLNESS. Oli ihanin näky, mitä olla voi, kun Aline lepäsi vuoteessa
niiden kanssa. -- Mutta sitten se tulipalo-yö --

HILDE (jännityksessä). Mitä tapahtui? Sanokaa! Paloiko kukaan?

SOLNESS. Ei; ei palanut. Kaikki pelastettiin talosta vahingotta --

HILDE. No, mutta mitä sitten --?

SOLNESS. Peljästyminen oli täristänyt Alinea niin kauhean kovasti.
Tulipalon hälinä, -- pako talosta -- suin päin, -- ja keskellä
jäätävän-kylmää yötä --. Sillä täytyihän heidät kantaa ulos
sellaisinaan, niinkuin he vielä olivat vuoteessa. Sekä hän itse että
pikkuiset.

HILDE. Eivätkö ne kaksi sitten sitä kestäneet?

SOLNESS. Kyllä, _ne_ kestivät sen. Mutta Aline sairastui kuumeeseen. Ja
se meni maitoon. Sillä hän tahtoi välttämättä imettää niitä. Sillä se
oli hänen velvollisuutensa, sanoi hän. Ja meidän molemmat pikku
poikamme, ne -- (pusertelee käsiään) ne -- oih!

HILDE. Ne eivät kestäneet _sitä_?

SOLNESS. Niin, ne _eivät_ sitä kestäneet! _Se_ riisti ne meiltä.

HILDE. Se mahtoi olla teistä kauhean kovaa.

SOLNESS. Kauheaa minustakin. Mutta kymmenen kertaa kovempaa Alinesta.
(Puristaa kätensä nyrkkiin sisäisestä salatusta raivosta.) Oh, että
sellaista saa tapahtua tässä maailmassa! (Lyhyesti ja lujasti.) Siitä
päivästä alkaen, jolloin ne kadotin, olen rakentanut kirkkoja peräti
vasten mielin.

HILDE. Ehkette mielellänne sitäkään kirkontornia siellä meidän
puolessa?

SOLNESS. En. Tiedän sanoa, että minä olin sangen iloinen ja tuntui
kevyeltä, kun olin saanut sen käsistäni pois.

HILDE. Sen _minäkin_ tiedän.

SOLNESS. Ja nyt minä en rakenna enää koskaan -- koskaan mitään
sellaista! En enempää kirkkoja kuin niiden tornejakaan!

HILDE (nyökäyttää verkalleen päätänsä). Ainoastaan taloja, joissa
ihmiset voivat asua..

SOLNESS. Koteja ihmisiä varten.

HILDE. Mutta sellaisia koteja, joissa on korkeat tornit ja viirit
huipussa.

SOLNESS. Mieluimmin sellaisia. (Alkaa puhua keveämmällä sävyllä.) Niin,
katsokaas, -- kuten sanottu, se tulipalo se auttoi minut siivilleni.
Rakennusmestarin alalla, nimittäin.

HILDE. Miksi ette sano itseänne oikeaksi arkkitehdiksi, niinkuin
muutkin?

SOLNESS. En ole opiskellut tarpeeksi perinpohjaisesti, joten en sitä
ole. Mitä osaan, olen enimmäkseen itse mietiskellyt ja keksinyt.

HILDE. Mutta siivillenne te pääsitte?

SOLNESS. Tulipalon jälkeen, niin. Melkein koko puiston paloittelin
huvilapalstoiksi. Ja siellä sain rakennella aivan miten itse tahdoin.
Ja sitten edistyin tietysti vinhaa vauhtia.

HILDE (katselee tutkivasti Solnessia). Te mahdatte olla tavattoman
onnellinen mies, te, jolla on tällaista.

SOLNESS (synketen). Onnellinen? Puhutteko _Tekin_ sillä tavoin?
Niinkuin kaikki muutkin.

HILDE. Kyllä, sillä mielestäni teidän pitäisi olla. Kun Te vain
voisitte olla ajattelematta noita kahta pikkulasta, niin --

SOLNESS (verkalleen) Niitä kahta, -- niistä ei ole helppo päästä
erilleen Hilde.

HILDE (hiukan epävarmasti). Ovatko ne yhä niin kovasti haittana? Niin
pitkät, pitkät ajat myöhemmin?

SOLNESS (katsoo tiukasti Hildeen, vastaamatta). Onnellinen mies. Te
sanoitte.

HILDE. Hm. mutta _ettekö_ Te sitä ole, -- muussa suhteessa?

SOLNESS (katselee yhä edelleen Hildeä silmiin). Kun minä kerroin Teille
tästä tulipalosta --

HILDE. Niin?

SOLNESS. Eikö siinä ollut eräs erityinen ajatus, johon Teidän huomionne
voi kiintyä?

HILDE (miettii ympäri päänsä). En. Mikä ajatus se sitten olisi ollut?

SOLNESS (hillityn painokkaasti). Ainoastaan sen tulipalon avulla minä
sain tilaisuuden rakentaa koteja ihmisille. Kodikkaita, lämpöisiä,
valoisia koteja, joissa isä ja äiti ja lapsiliuta saattoivat elää siinä
turvallisessa ja iloisessa tiedossa, että on ylen suuri onni elää
maailmassa. Ja varsinkin onni, että on toistensa oma -- kaikissa,
suurissa ja pienissä asioissa.

HILDE (innokkaasti). Niin, mutta eikö se Teille ole suuri onni, että Te
voitte luoda sellaisia ihania koteja?

SOLNESS. Entä tuo hinta, Hilde! Kauhea hinta, jonka _minä_ sain maksaa
_päästäkseni_ niitä rakentamaan.

HILDE. Mutta eikö sitä sitten voi mitenkään saada mielestä pois?

SOLNESS. Ei. Sillä päästäkseni rakentamaan koteja muille täytyi minun
luopua, -- luopua ainaiseksi itse omasta kodista. Tarkoitan: saamasta
kotia lapsiparvelle. Ja myöskin isälle ja äidille.

HILDE (varovasti). Mutta täytyikö Teidän siitä luopua? Ainaiseksi
sanoitte?

SOLNESS (nyökkää verkalleen). Sen maksoi se onni, josta ihmiset
juttelevat! (Hengittää raskaasti.) Se onni, -- hm, -- sitä onnea ei
annettu halvalla, Hilde.

HILDE (samaan sävyyn kuin äskenkin). Mutta eikö sitä asiaa enää voisi
korjata?

SOLNESS. Ei koskaan maailmassa! Ei koskaan. Sekin on tulipalon seuraus.
Ja myöskin Alinen sairauden sittemmin.

HILDE (katsoo _Solnessiin_ epämääräisin ilmein). Ja kuitenkin Te
laaditte noita lastenkamareita.

SOLNESS (vakavasti). Ettekö ole koskaan huomannut, Hilde, että kaikki
mahdoton -- ikäänkuin houkuttelee, kutsuu Teitä?

HILDE (aprikoitsee asiaa). Mahdotonko? (Vilkkaasti). Kyllä! Onko
Teidänkin laitanne niin?

SOLNESS. Kyllä, niin on.

HILDE. Niinpä on sitten pikku peikkoa _Teissäkin_?

SOLNESS. Miksi peikkoa?

HILDE. Miksi Te sitten sellaista nimittäisitte?

SOLNESS (nousee). Niin, ehkäpä olette oikeassa. (Kiivaasti.) Mutta eikö
minusta _tulisi_ peikko, -- kun minulle aina ja alinomaa käy kaikessa
näin! Aivan kaikessa!

HILDE. Kuinka tarkoitatte?

SOLNESS (hilliten sisäistä järkkymystään). Huomatkaa nyt, Hilde, mitä
Teille sanon. Kaikki, mitä minä saavutin toimimalla, rakentamalla,
luomalla jotakin kauneutta, lämpöistä ja turvallista kodikkuutta
tarkoittavaa, -- jopa jotain suurenmoistakin -- (puristaa kätensä
nyrkkiin.) Oh, eikö sitä ole kauhea ajatellakin --!

HILDE. _Mikä_ se niin kauhea on?

SOLNESS. Että minun täytyy nyt kaikkea sitä alinomaa mitata ja punnita.
Maksaa siitä. Ei rahalla. Vaan ihmisonnella. Eikä pelkästään omalla
onnellani. Vaan muidenkin. Niin, niin, huomaatteko sen, Hilde! _Sen_ on
minun taiteilijalinnani maksanut minulle -- ja muille. Ja jok'ainoa
päivä täytyy minun täällä nähdä, että se hinta maksetaan puolestani yhä
uudestaan. Ja yhä uudestaan, -- samaa kiertoa!

HILDE (nousee ja katselee päätänsä kääntämättä yhä _Solnessiin_). Nyt
Te ajattelette varmaankin _häntä_.

SOLNESS. Kyllä. Lähinnä Alinea. sillä hänelläkin oli elämäntehtävä.
Aivan yhtä hyvin kuin minullakin omani. (Vapisevin äänin.) Mutta hänen
elämäntehtävänsä, sen täytyi pilautua, sen täytyi pirstoutua,
murskautua, -- että _minun_ tehtäväni pääsisi eteenpäin jonkinlaiseen
suureen voittoon. Sillä, kuulkaapas, Alinellakin -- hänelläkin oli
rakentajan lahjat.

HILDE. Hänelläkin? Rakentajan?

SOLNESS (pudistaa päätänsä). Ei talojen eikä tornien tai viirien, --
taikka muun sellaisen, mitä minä täällä harjoittelen --

HILDE. Niin, mutta _minkä_ sitten?

SOLNESS (hellästi liikutettuna). Lahjat rakentaa pieniä lapsensieluja,
Hilde. Rakentaa lapsensieluja sellaisiksi, että niistä varttuisi
sopusuhtaisia ja muodoiltaan jaloja ja kauniita. Että niistä nousisi
soleita, täysikasvuisia ihmisiä. _Siihen_ Alinella oli taipumukset. --
Ja kaikki se, se on nyt tuossa! Käyttämättä -- ja käyttämättä
ainaiseksi. Eikä hyödyksi mihinkään maailmassa! -- Aivan kuin sorakasa
tulipalon perästä.

HILDE. Niin, mutta vaikka nyt niin olisikin --?

SOLNESS. Se _on_ niin. Se on. Minä tiedän sen.

HILDE. Niin, mutta _Te_ ette toki ole siihen millään tavoin syynä.

SOLNESS (luo häneen katseensa ja nyökäyttää hitaasti päätänsä). Siinäpä
se onkin, se suuri ja kauhea kysymys. Siinä piilee se epäilys, joka
kalvaa minua aina, -- yötä ja päivää.

HILDE. Ettäkö Te --

SOLNESS. Niin, oletetaan, että minä olisin siihen syynä. _Jollakin_
tavalla nimittäin.

HILDE. Tekö! Syynä tulipaloon!

SOLNESS. Kaikkeen. Aivan kaikkeen. -- Ja kuitenkin kai -- aivan
viattomasti.

HILDE (katsoo huolestuneena _Solnessiin_). Oh, rakentaja Solness. --
kun Te tuollaista voitte puhua, niin Tehän olette -- sairas kuitenkin.

SOLNESS. Hm, -- en tule koskaan maailmassa oikein terveeksi _siinä_
suhteessa.

    (_Ragnar Brovik_ avaa varovasti vasenta nurkkaovea.
    _Hilde_ kävelee jälleen edestakaisin.)

RAGNAR (nähdessään _Hilden_). Oh --. Anteeksi, herra Solness -- (aikoo
vetäytyä takaisin ovesta)

SOLNESS. Ei ei, tulkaa vain. Niin siitä tulee selvä.

RAGNAR. Niin kyllä, -- se olisi hyvä!

SOLNESS. Isänne ei voi paremmin, kuulin täällä.

RAGNAR. Isäni menee nopeasti menojaan. Ja siksi pyydän Teitä hartaasti.
-- kirjoittakaa pari hyvää sanaa puolestani johonkin piirustuksistani!
Jotakin isän lukea ennenkuin hän --

SOLNESS (kiivaasti). Te ette saa puhua minulle enää noista
piirustuksistanne!

RAGNAR. Oletteko niitä katsellut?

SOLNESS. Kyllä, -- olen katsellut.

RAGNAR. Ja niistä ei ole mihinkään? Eikä _minusta_ ole mihinkään?

SOLNESS. (karttelevasti). Jääkää Te vain tänne, Ragnar, Te saatte
kaikki niinkuin itse tahdotte. Niin voitte naida Kaijan. Elää huolia
vailla. Ehkä onnellisinakin. Kun ette vain ryhdy rakentelemaan.

RAGNAR. Niin, niin, sitten minun täytyy mennä kotiin ja sanoa se
isälle. Sillä minä lupasin sen hänelle. _Täytyykö_ minun sanoa isälleni
tällaista juuri ennen hänen kuolemaansa?

SOLNESS (sieluntuskissaan). Oh, sanokaa hänelle, -- sanokaa mitä
tahdotte, minusta nähden! Parasta, ettette sano hänelle mitään.
(Purkaen välittömästi.) Minä en voi menetellä muutoin kuin nyt
menettelen, Ragnar.

RAGNAR. Saanko sitten ottaa mukaan piirustukset?

SOLNESS. Kyllä, ottakaa ne, -- ottakaa vain! Ne ovat tuossa pöydällä.

RAGNAR (menee pöydän luokse). Kiitoksia.

HILDE (laskee kätensä piirustussalkulle). Ei, ei antaa niiden olla.

SOLNESS. Miksikä niin?

HILDE. Sillä _minäkin_ tahdon katsella vähän niitä.

SOLNESS. Mutta Tehän _olette_ jo -- (_Ragnarille_.) No, jättäkää ne nyt
sitten tänne.

RAGNAR. Mielelläni.

SOLNESS. Ja menkää heti kotiin isänne luokse.

RAGNAR. Niin, kai minun täytyy.

SOLNESS (aivan kuin epätoivon vallassa). Ragnar, -- Te ette saa vaatia
minulta mitään sellaista, jota minä en _voi_! Kuuletteko. Ragnar!
Teette _saa_!

RAGNAR. En, en. Anteeksi -- (kumartaa ja poistuu).

    (_Hilde_ menee kuvastimen luo ja istuutuu sitä lähelle tuolille.)

HILDE (katsoo vihastuneena _Solnessiin_). Nyt Te teitte oikein pahoin.

SOLNESS. Niinkö _Teidänkin_ mielestänne?

HILDE. Niin, oikein rumasti ja pahoin teitte. Ja kova ja häijy ja julma
teko se oli.

SOLNESS. Te ette ymmärrä, minkälaista _minun_ on.

HILDE. Sittenkin --. Ei, Te ette saa olla sellainen. Te.

SOLNESS. Sanoittehan itse äsken, että ainoastaan _minun_ piti saada
rakentaa.

HILDE. Niin voin kyllä _minä_ sanoa. Mutta ette _Te_.

SOLNESS. Minä kai parhaiten. Minä, joka olen niin kalliisti paikkani
ostanut.

HILDE. Kylläkin, -- jollain jota Te sanotte kotoiseksi onneksi -- ja
muulla sellaisella.

SOLNESS. Ja päällepäätteeksi sieluni rauhalla.

HILDE (nousee paikaltaan). Sielunne rauhalla! (Sydämellisesti.) Niin,
niin, siinä olette oikeassa! -- Rakentaja-raukka. -- Tehän
kuvittelette, että --

SOLNESS (naurahtaen hiljaista, omituista kurkkunaurua). Istukaa nyt
jälleen tuohon, Hilde. Niin kerron Teille hullunkurisen asian.

HILDE (jännityksessä istahtaa jälleen). No niin?

SOLNESS. Se kuuluu naurettavalta seikalta. Sillä koko juttu koskee vain
pientä savupiipun halkeamaa, näettekös.

HILDE. Niinkö, eikö muuta?

SOLNESS. Ei aluksi.

    (_Solness_ siirtää tuolinsa lähemmäksi _Hildeä_ ja istuutuu.)

HILDE (kärsimättömänä iskee polveensa). Se savupiipun halkeama siis!

SOLNESS. Minä olin huomannut sen halkeaman jo kauan, kauan ennenkuin
tuli pääsi irti. Joka kerta, kun kävin ullakolla, katsoin oliko se
siinä vielä.

HILDE. Ja se oli?

SOLNESS. Oli, sillä kukaan muu ei siitä tiennyt.

HILDE. Ettekä Te puhunut siitä kenellekään?

SOLNESS. En: en puhunut.

HILDE. Ettekä aikonut savupiippua korjatakaan?

SOLNESS. Aioin kyllä, -- mutta siitä ei tullut mitään. Joka kerta kun
aioin siihen ryhtyä, tuntui aivan kuin jokin käsi olisi työntynyt
väliin. En vielä tänään, ajattelin. Huomenna kyllä. Ei siitä tullut
mitään.

HILDE. Mutta miksi Te sitten sillä tavoin kuhnustelitte?

SOLNESS. Siksi, että päässäni pyöri omituisia tuumia. (Pitkään ja
hillitysti.) Sen pienen mustan halkeaman avulla, joka oli savupiipussa,
saatoin minä ehkä päästä siivilleni -- rakentajana.

HILDE (tähystää eteensä). Se mahtoi olla jännittävää.

SOLNESS. Melkein vastustamatonta. Suorastaan voittamatonta. Sillä
silloin näytti se minusta niin helpolta ja yhdentekevältä. Minä
tahdoin, että sen piti tapahtua talviseen aikaan. Vähää ennen
päivällistä. Minun piti muka olla ulkona ajeluttamassa hiukan Alinea
pukkireellä. Palvelijat kotona, he olivat muka lämmittäneet kovasti
uuneja.

HILDE. Tietysti, sillä olihan sellaisena päivänä kova pakkanen?

SOLNESS. Aivan viiltävä -- niinkuin tavallisesti siihen aikaan, ja
palvelijat tahtoivat, että Alinella piti olla oikein hyvä ja lämmin
kotiin palatessa.

HILDE. Sillä tietysti _hän_ on yleensä viluinen.

SOLNESS. Sitä hän on, ja sitten piti meidän nähdä savu kotimatkalla.

HILDE. Ainoastaan savu?

SOLNESS. Ensin savu. Mutta kun me tulimme muka puistoportille, niin
koko vanha talo-rämä loimusi jo liekkien vallassa. Sillä tavoin minä
sitä ajattelin.

HILDE. Mutta, hyvä Jumala, ettei sen pitänyt tapahtua juuri sillä
tavoin!

SOLNESS. Niin, ihmetelkääpä sitä, Hilde.

HILDE. Mutta kuulkaahan, rakennusmestari Solness. Oletteko nyt tosiaan
aivan varma, että tuli pääsi irti siitä pienestä savupiipun
halkeamasta?

SOLNESS. En laisinkaan, päinvastoin. Minä olen aivan varma siitä, ettei
savupiipun halkeamalla ollut mitään syytä koko tulipaloon.

HILDE. Mitä kummaa!

SOLNESS. Saatiin täysin selville, että tuli pääsi irti eräässä
vaatekonttoreista, -- aivan toisessa päässä taloa.

HILDE. Mutta mitä te sitten loruilette tuosta haljenneesta
savupiipusta!

SOLNESS. Saanko puhua hiukan enemmän Teidän kanssanne, Hilde?

HILDE. Kyllä, jos puhutte järkevän tavalla, niin --

SOLNESS. Minä koettelen.

    (Siirtää tuolinsa lähemmäksi _Hildeä_.)

HILDE. No antaa tulla nyt, _Solness_.

SOLNESS (tuttavallisesti). Ettekö Tekin, Hilde, usko, että on muutamia
erityisiä, valittuja ihmisiä, jotka ovat saaneet armon ja vallan ja
voiman toivoa jotakin, haluta jotakin, _tahtoa_ jotakin -- niin
sitkeästi ja niin -- niin horjumattomasti -- että he lopulta sen
_saavat_. Ettekö Te niin usko?

HILDE (määrittelemätön ilme silmissään). Jos niin on asian laita,
saadaan kerran nähdä -- olenko minä niitä valittuja.

SOLNESS. _Yksinään_ ei ihminen niin suuria saa aikaan. Oh, ei,
apulaiset ja palvelijat, -- niiden siinä täytyy olla mukana, heidänkin,
että siitä jotakin tulisi. Mutta hepä eivät tule koskaan itsestään.
Heitä täytyy oikein hellittämättä kutsua. Sisäisesti, ymmärrättehän.

HILDE. Mitä apulaisia ja palvelijoita ne ovat?

SOLNESS. No, siitä voimme puhua toisena kertana. Pysykäämme nyt tässä
tulipalo-asiassa.

HILDE. Ettekö luule, että se tulipalo olisi tullut ilmankin, vaikka Te
ette olisi sitä toivonut?

SOLNESS. Jos talo olisi ollut vanhan Knut Brovikin oma, niin kuunaan se
ei olisi palanut _hänelle_ näin sopivasti. Siitä minä olen aivan varma.
Sillä hän ei osaa kutsua apulaisia, eikä palvelijoitakaan. (Nousee
rauhattomana paikaltaan.) Nähkääs nyt, Hilde, -- minä se siis kuitenkin
olen syynä siihen, että molemmat pikkupojat saivat maksaa sen
hengellään. Ja enkö minä ole syynä siihenkin, ettei Alinesta tullut
_sitä_, joka hänestä olisi pitänyt tulla ja voinut tulla. Ja joksi hän
enimmin halusi.

HILDE. Niin, mutta kun ne nyt ovatkin ne apulaiset ja palvelijat, jotka
sen --?

SOLNESS. Kuka apulaisia ja palvelijoita kutsui? Sen tein _minä_! Ja
silloin ne tulivat ja alistuivat minun tahtooni. (Yhä levottomampana.)
Sitä se on, mitä kunnon ihmiset sanovat eräiden hyväksi onneksi. Mutta
minäpä sanon teille, minä, miltä se onni maistaa. Se on niinkuin suuri
nahkaton läiskä tuossa rinnassa. Ja ne apulaiset ja palvelijat nylkevät
nahkakappaleita toisten ihmisten ruumiista tukkiakseen _minun_
haavaani! -- Mutta se haava ei parane kuitenkaan. Ei koskaan, --
koskaan! Oi, jos Te tietäisitte, kuinka sitä joskus kalvaa ja kirvelee.

HILDE (katsoo tarkkaavasti _Solnessiin_). Te olette sairas, rakentaja
Solness. Sangen sairas, melkein luulen.

SOLNESS. Sanokaa: _Hullu_! Sillä sitähän tarkoitatte.

HILDE. Ei, en luule, että teidän järjessänne on juuri vikaa.

SOLNESS. _Missäs_ sitten? Sanokaa.

HILDE. Haluaisinpa tietää, ettekö Te ole syntynyt maailmaan hintelällä
omallatunnolla varustettuna.

SOLNESS. Hintelä omatunto? Mikä peijakas se on?

HILDE. Tarkoitan että Teillä on omatunto kovin heikkotekoinen. Niin
arkarakenteinen. Ei siedä kouraisua. Ei nostaa ja kantaa sitä, mikä on
raskasta.

SOLNESS (murahdellen). Hm! Minkälaisen pitäisi sitten omantunnon
mielestänne olla, jos saan kysyä?

HILDE. Teillä soisin omantunnon olevan toisenlaisen -- oikein
rotevatekoisen.

SOLNESS. Mitä? Rotevatekoisen? Ja onko Teillä sitten rotevatekoinen
omatunto?

HILDE. Kyllä, sen uskon. Niin olen ainakin huomannut.

SOLNESS. Se ei liene ollut varsin kovassa kokeessakaan.

HILDE (värähtävä nykäys suupielessä). Oh, ei ollut niinkään helppoa
lähteä isän luota, josta minä pidän niin hirveästi.

SOLNESS. Kuinka! Näin parin kuukauden ajaksi --

HILDE. Minä en koskaan enää tule sinne takaisin.

SOLNESS. Ette koskaan? Miksi Te sitten matkustitte hänen luotaan?

HILDE (puolittain vakavana, puolittain kujeillen). Oletteko Te taas
unohtanut, että ne kymmenen vuotta ovat lopussa?

SOLNESS. Oh, joutavia. Tapahtuiko Teille kotona jotakin haitallista?
No?

HILDE (täysin vakavana). Kyllä, _tuo_, täällä _sisälläni_, joka ajoi ja
suomitsi minut tulemaan tänne. Ja houkutteli ja veti tulemaan.

SOLNESS (kiihkeästi). Siinä se on! Siinä se nyt on, Hilde! Teissäkin
asuu peikko. Aivan kuin minussa. Sillä peikko, näettekö, -- _peikko_ se
on, joka kutsuu ulkopuolella olevia voimia. Ja silloin _täytyy_ ihmisen
taipua, -- tahtoi tahi ei.

HILDE. Minä luulen melkein, että olette oikeassa, rakentaja Solness.

SOLNESS (käyskentelee edestakaisin). Oi, maailmassa on niin
suunnattoman paljon paholaisia, joita ihminen ei näe, Hilde!

HILDE. Paholaisiako vielä?

SOLNESS (pysähtyy). Kilttejä paholaisia ja häijyjä paholaisia.
Kultatukkaisia ja mustapäitä. Kunpa ihminen vain tietäisi, vaaleatko
vai tummat ovat meihin tarttuneet! (Kiertelee sinne tänne huoneessa.)
Ho hoi, silloinpa ei olisi mitään hätää!

HILDE (seuraa häntä katseillaan). Tai jos ihmisellä olisi oikein
rehevä, uhkean terve omatunto. Niin että hän _uskaltaisi_, mitä
mieluimmin tahtoisi.

SOLNESS (pysähtyy kuvastinpöydän ääreen). Minä puolestani luulen, että
enimmät ovat siinä suhteessa yhtä raihnaistekoisia kuin minä.

HILDE. Saattaa olla mahdollista.

SOLNESS (nojailee pöytään). Saduissa -- Oletteko lukenut vanhoja
satukirjoja?

HILDE. Kyllä. Siihen aikaan kuin yleensä kirjoja luin --

SOLNESS. Niissä saduissa kerrotaan viikingeistä, jotka purjehtivat
vieraihin maihin; ryöstivät ja polttivat ja löivät hengiltä miehet --

HILDE. Ja ottivat naiset vangiksi --

SOLNESS. -- ja pitivät heidät --

HILDE. -- ja veivät kotiinsa laivoillaan --

SOLNESS. -- ja kohtelivat heitä niinkuin -- niinkuin pahimmat metsän
peikot.

HILDE (katsoo eteensä puolittain hämärtyvin silmin). Se mahtoi olla
jännittävää.

SOLNESS (naurahtaen lyhyesti, murahtavalla äänellä). Nimittäin ottaa
naisia vangiksi?

HILDE. Ei, _joutua_ otetuksi.

SOLNESS (katsoo tuokion Hildeen). Vai -- niin.

HILDE (aivan kuin keskeyttääkseen). Mutta mitä Te aioitte sanoakaan
tällä jutullanne noista viikingeistä?

SOLNESS. Niin; sitä, että niillä miehillä, _niillä_ oli rotevatekoinen
omatunto. Kun he palasivat kotiin, kelpasi heille sekä ruoka että
juoma. Ja iloisia he olivat kuin pienet lapset. Ja naiset sitten! He
eivät monesti tahtoneet pois näiden miesten luota. Voitteko moista
ymmärtää, Hilde?

HILDE. Sellaisia naisia minä voin erinomaisesti ymmärtää.

SOLNESS. Ohoh! Ehkäpä itsekin voisitte olla sellainen?

HILDE. Miksikä sitten en?

SOLNESS. Elää yksissä -- vapaasta tahdosta -- sellaisen väkivallan
tekijän kanssa?

HILDE. Jos hän olisi väkivallantekijä, josta minä olisin alkanut oikein
pitää, niin --

SOLNESS. Voisitteko Te sitten pitää moisesta miehestä?

HILDE. Hyvä Jumala, eihän sille itse mitään voi, kenestä on alkanut
pitää.

SOLNESS (katsoo aprikoivasti neiti Wangeliin). Niin, ei; _se_ asia
riippuu kai siitä peikosta, joka ihmisessä asuu.

HILDE (lyhyesti naurahtaen). Ja noista monista siunatuista
paholaisista, joiden hyvä tuttu _Te_ olette. Sekä kultatukkaisista että
mustapäistä.

SOLNESS (lämpöisesti ja hiljaa). Niin ollen minä toivon, että
paholaiset ovat sääliväisiä Teitä kohtaan valinnassaan, Hilde.

HILDE. Minulle ovat ne jo valinneet. Kerta kaikkiaan.

SOLNESS (katsoo syvästi _neiti Wangelin_ silmiin). Hilde, -- Te olette
kuin kesytön metsänlintu.

HILDE. Kaukana _siitä_. En piiloudu pensaihin.

SOLNESS. Ette, aivan niin. Paremminkin Teissä on petolintua.

HILDE. Paremmin -- ehkä. (Ylen kiivaasti). Ja miksi ei olisi
petolintua! Miksi en ajaisi riistaa, minäkin? Ottaisi saalista, jota
tahdon! Jos saan kynteni siihen isketyksi. Jos saan sen voitetuksi.

SOLNESS. Hilde, -- tiedättekö, mikä Te olette?

HILDE. Hm, olen jokin sellainen ihmelintu.

SOLNESS. Ei, Te olette kuin päivänsarastus. Kun katselen Teitä, --
tuntuu kuin katselisin auringonnousuun.

HILDE. Sanokaa, rakentaja Solness, -- oletteko varma, ettette joskus
ole kutsunut minua? Sillä tavoin, sisäisesti, nimittäin?

SOLNESS (hiljaa ja verkkaan). Luulen melkein, että olen sen tehnyt.

HILDE. Mitä Te tahdoitte minusta?

SOLNESS. Te olette nuoruus, Hilde.

HILDE (hymyilee). Nuoruus, jota Te niin kovasti pelkäätte?

SOLNESS (nyökäyttää hitaasti päätänsä). Ja jota kohti minä pohjaltani
hartaasti pyrin.

    (HILDE nousee, menee pienen pöydän luo ja tuo sieltä
    Ragnar Brovikin piirustussalkun.)

HILDE (ojentaen vihkoa _Solnessille_). Näihin piirustuksiin Teidän
siis --

SOLNESS (lyhyesti kieltäytyen). Pankaa nuo vehkeet pois. Minä olen ne
jo katsellut.

HILDE. Niin, mutta Teidänhän on _kirjoitettava_ niihin hänen hyväkseen.

SOLNESS. Kirjoitettava! En ilmoisna ikänä.

HILDE. Mutta kun tuo vanhus-parka makaa kuolemaisillaan! Ettekö voi
tehdä sitä iloa hänelle ja hänen pojalleen ennenkuin he eroavat? Ja
ehkäpä poika saisi sitten rakentaakin näiden piirustusten mukaan.

SOLNESS. Niin, siinäpä se juuri onkin, että hän _saisi_. Siitä hän on
kyllä pitänyt huolen, -- se hyvä herra.

HILDE. Mutta taivahinen, -- jos niin on, -- ettekö sitten voisi
hiukkasen valehdella?

SOLNESS. Valehdella? (Raivostuen.) Hilde, -- viekää heti pois nuo
hiiden piirustukset!

HILDE (vetäisee salkkua hieman lähemmäksi itseään). Kas kas, --
älkäähän nyt purko. -- Te puhuitte äsken peikoista. Minun mielestäni Te
itse käyttäydytte kuin peikko. (Katselee ympärilleen.) Missä Teillä on
mustetta ja kynä?

SOLNESS. Ei ole tässä huoneessa.

HILDE. Mutta tuolla neidin pöydällä kai on --

SOLNESS. Pysykää siinä, Hilde! -- Enkö voisi hiukan valehdella,
sanoitte. Kyllä, hänen vanhan isänsä vuoksi sen voisin tehdä. Sillä
hänet minä olen kerran nujertanut. Nakannut syrjään.

HILDE. Hänetkin?

SOLNESS. Minun täytyi saada paikka itselleni. Mutta tämä Ragnar, --
hänen ei pidä millään ehdolla päästä esille.

HILDE. Raukka, se yritys lieneekin turha. Kun hän ei kerran pysty
mihinkään, niin --

SOLNESS (tulee lähemmäksi Hildeä, katsoo häneen ja sanoo kuiskaamalla).
Jos Ragnar Brovik pääsee esille, niin lyö hän maahan _minut_! Murskaa
minut, -- aivan kuin minä ennen hänen isänsä.

HILDE. _Teidätkö_ murskaa? Pystyykö hän sitten johonkin?

SOLNESS. Kyllä, siitä saatte olla varma, että _hän_ se juuri pystyykin!
Hän on sitä nuorisoa, joka on valmis kolkuttamaan oveen, ja tekee
tyhjäksi koko rakennusmestari Solnessin.

HILDE (katsoo hiljaisen moittivasti _Solnessiin_). Ja kuitenkin Te
tahdoitte sulkea häneltä oven. Hyi sellaista rakentajaa!

SOLNESS. Se on maksanut minulle paljon sydänverta, se taistelu, jonka
olen taistellut. -- Ja sitäpaitsi minä pelkään, etteivät nuo apulaiset
ja palvelijat tottele enää minua.

HILDE. Silloin saatte koettaa siivosti ominpäin. Ei ole muuta neuvoa.

SOLNESS. Toivottoman turhaa, Hilde. Käänne tulee. Ennemmin tai
myöhemmin. Sillä kosto on armoton.

HILDE (tuskissaan, pitelee korviansa). Älkää puhuko noin! Tahdotteko
aivan surmata minut! Ottaa minulta kaiken, joka on kalliimpi henkeäni!

SOLNESS. Ja mikä se sitten on?

HILDE. Nähdä Teidät _suurena_. Nähdä Teidät seppele kädessä. Korkealla,
korkealla tornissa. (Jälleen rauhallisena.) No, antakaa nyt tänne
lyijykynä. Sillä lyijykynä kai Teillä on.

SOLNESS (ottaa esille taskukirjansa). Tässä on.

HILDE (avaa piirustussalkun sohvapöydällä). Hyvä. Ja sitten me asetumme
tähän istumaan. Me kahden, rakentaja Solness.

    (_Solness_ istuutuu pöydän ääreen.)

HILDE (seisoo _Solnessin_ takana, nojautuen tuolinsa selkämykseen).
Ja nyt kirjoitetaan piirustuksiin. Oikein, oikein kauniisti ja
lämpimästi kirjoitetaan. Tämän häijyn Roarin hyväksi -- vai mikä hänen
nimensä olikaan?

SOLNESS (kirjoittaa muutaman rivin, kohottaa päätänsä ja katsoo
_Hildeen_). Sanokaapas minulle eräs seikka, Hilde.

HILDE. Niin?

SOLNESS. Kun Te olette odottanut minua siellä kymmenen vuotta, --

HILDE. Niin, sitten?

SOLNESS. Miksi ette kirjoittanut minulle? Että olisin ehkä saattanut
vastata Teille.

HILDE (nopeasti). Ei ei, ei! _Sitähän_ minä juuri en tahtonutkaan.

SOLNESS. Miksikä ette?

HILDE. Minä pelkäsin, että kaikki olisi silloin saattanut särkyä
käsiini. -- Mutta meidänhän piti kirjoittaa piirustuksiin.

SOLNESS. Niin. tosiaankin.

HILDE (kumartuu eteenpäin ja katsoo, kun _Solness_ kirjoittaa). Noin
hyvää ja sydämellistä. Oh, kuinka minä vihaan -- kuinka vihaan tuota
Roaldia --

SOLNESS (kirjoittaen). Ettekö ole koskaan pitänyt jostakin henkilöstä,
oikein, Hilde?

HILDE (kovalla äänensävyllä). Mitä Te sanoitte?

SOLNESS. Sanoin, ettekö ole koskaan pitänyt jostakin henkilöstä.

HILDE. Jostakin toisesta kai tarkoitatte?

SOLNESS (katsoo ylös _Hildeen_). Niin, jostakin toisesta. Ettekö
koskaan? Näiden kymmenen vuoden kuluessa? Ette kertaakaan?

HILDE. Olen, kerran kylläkin. Kun olin oikein raivoissani Teille,
siksi, että ette tullut.

SOLNESS. Silloin välititte toisistakin?

HILDE. Hiukkasen. Viikon päivät ehkä. Herranen aika, rakentaja Solness,
Tehän tiedätte, mitä sellainen on.

SOLNESS. Hilde, -- mitä varten Te tänne tulitte?

HILDE. Älkää hukatko aikaa loruihin. Tuo vanha mies-parka voisi ehkä
sillä välin kuolla.

SOLNESS. Vastatkaa minulle, Hilde. Mitä Te minusta tahdotte?

HILDE. Minä tahdon kuningaskuntani.

SOLNESS. Hm -- (vilkaisee vasemmalla olevaan oveen ja kirjoittelee yhä
edelleen piirustuksiin).

    (_Rouva Solness_ tulee samassa sisään. Hänellä on
    tavarakääröjä mukanaan.)

ROUVÄ SOLNESS. Tässä toin jo hiukan mukanani Teille, neiti Wangel.
Suuret paketit lähetetään perästä.

HILDE. Oh kuitenkin, kuinka sanomattoman kiltisti teitte siinä.

ROUVA SOLNESS. Ainoastaan velvollisuuteni. Ei mitään muuta.

SOLNESS (silmäilee kirjoittamaansa). Aline!

ROUVA SOLNESS. Niin?

SOLNESS. Näitkö, oliko hän -- konttoristineiti siellä?

ROUVA SOLNESS. Näin, tietysti _hän_ siellä oli.

SOLNESS (sulkee piirustusvihkon). Hm --

ROUVA SOLNESS. Seisoi pulpetin ääressä, niinkuin hän seisoo aina, kun
minä menen läpi huoneen.

SOLNESS (nousee paikaltaan). Niinpä minä siis annan tämän hänelle. Ja
sanon hänelle, että --

HILDE (ottaa laukun _Solnessilta_). Oh ei, sallikaa se ilo minulle.
(Lähtee ovea kohti, mutta kääntyy vielä.) Mikä hänen nimensä on?

SOLNESS. Hän on neiti _Fosli_.

HILDE. Uh, tuohan kuuluu niin kylmältä. Ristimänimi, tarkoitin?

SOLNESS. Kaija, -- luullakseni.

HILDE (Hilde avaa oven ja huutaa toiseen huoneeseen). Kaija! Tulkaa
tänne. Kiireesti! Herra Solness tahtoo puhutella Teitä.

    (_Kaija Fosli_ tulee salin ovelle.)

KAIJA (katsoo pelästyneenä _Solnessiin_). Tässä minä --?

HILDE (ojentaa _neiti Foslille_ piirustussalkkua). Kas, tässä Kaija. Te
saatte nyt ottaa tämän. Sillä nyt on mestari niihin kirjoittanut
suosituksensa.

KAIJA. Oh, viimein!

SOLNESS. Antakaa ne vanhukselle niin pian kuin suinkin.

KAIJA. Minä vien ne kotiin heti paikalla.

SOLNESS. Niin, tehkää se. Joten nyt Ragnar pääsee rakentamaan.

KAIJA. Oi, saako hän tulla kiittämään Teitä kaikesta --?

SOLNESS (tylysti). Minä en tahdo mitään kiitoksia. Viekää ne terveiset
hänelle minulta.

KAIJA. Kyllä, minä vien --

SOLNESS. Ja sanokaa hänelle, että tästä alkaen en minä voi häntä enää
käyttää. Enkä Teitäkään enää.

KAIJA (hiljaa ja vavahtaen). Ette minuakaan!

SOLNESS. Saattehan Te nyt muuta ajattelemista. Ja muuta huolta. Ja
sehän on pelkkää hyvää, se. Niin, lähtekää nyt piirustuksinenne kotiin,
neiti Fosli. Heti! Kuuletteko!

KAIJA (äskeiseen tapaan). Kyllä, herra Solness. (Poistuu.)

ROUVA SOLNESS. Hyvä Jumala, kuinka kavalat silmät hänellä on.

SOLNESS. Hänellä? Tuolla pienellä typeryksellä!

ROUVA SOLNESS. Oh, -- kyllä minä näin, minä näin, Halvar. -- Sanoitko
sinä heidät tosiaan irti?

SOLNESS. Sanoin.

ROUVA SOLNESS. Kaijankin?

SOLNESS. Etkö sinä juuri _sitä_ tahtonut?

ROUVA SOLNESS. Mutta ethän sinä voi olla ilman _häntä_? Oh, niin,
sinulla kai on joku varalta, Halvard.

HILDE (ilveillen). No, _minä_ en ainakaan kelpaa seisomaan
konttoripulpetin ääressä.

SOLNESS. No no, se pula kyllä selviää, Aline. Nyt sinun pitää ajatella
vain muuttoa uuteen kotiin -- niin pian kuin voit. Tänä iltana me
ripustamme torniin seppeleen -- (kääntyy _Hilden_ puoleen) aivan viirin
huippuun. Mitäs Te siitä sanotte, Hilde-neiti?

HILDE (tuijottaa _Solnessiin_ loistavin silmin). On hirveän ihanaa
nähdä Teitä taas niin korkealla.

SOLNESS. Minua?

ROUVA SOLNESS. Hyvä Jumala, neiti Wangel, älkää ajatelkokaan sellaista!
Minun mieheni --! Hän, jonka päätä niin _huimaa_!

HILDE. Huimaa! Ei, sellainen ei hän voi olla!

ROUVA SOLNESS. Kyllä, se on aivan totta.

HILDE. Mutta minähän olen itse nähnyt hänet erään kirkontornin
huipussa.

ROUVA SOLNESS. Niin, ihmiset ovat kyllä sitä puhuneet, mutta sehän on
suorastaan mahdotonta.

SOLNESS (kiivaasti). Mahdotonta, -- mahdotonta, tietysti! Mutta minä
kun seisoin siellä huipussa, minä!

ROUVA SOLNESS. Kuinka sinä niin voit sanoakaan, Halvard? Sinähän et
siedä mennä edes ulos parvekkeelle täällä toisessa kerroksessa. Ja
olethan sinä ollut sellainen aina.

SOLNESS. Ehkä saat nähdä toista tänä iltana.

ROUVA SOLNESS (tuskissaan). Ei, ei, ei! Sitä minun ei Jumalan avulla
tarvitse koskaan nähdä! Sillä minä kirjoitan heti tohtorille. Ja hän
saa sen kyllä pois päästäsi.

SOLNESS. Mutta, Aline, mitä sinä --!

ROUVA SOLNESS. Kyllä, sillä sinähän olet sairas. Halvard! Tämähän _ei_
voi olla muuta! Voi hyvä Jumala, -- Jumala! (Poistuu kiireesti
oikealle.)

HILDE (katsoo jännityksissä _Solnessiin_). Onko se niin, vai eikö ole?

SOLNESS. Että minua huimaa?

HILDE. Että minun rakentajani ei uskalla, -- ei voi nousta niin
korkealle kuin hän rakentaa?

SOLNESS. Siltä kannaltako katsotte asiaa?

HILDE. Niin.

SOLNESS. Luulenpa, ettei yksikään sieluni sopukka ole turvassa Teiltä.

HILDE (katsoo kulma-ikkunaan). Tuolla ylhäällä siis. Aivan huipussa.

SOLNESS (menee lähemmäksi _Hildeä_). Ylimmässä tornikammiossa voisitte
Te asua, Hilde. -- _Siellä_ Te olisitte kuin prinsessa.

HILDE (epämääräisesti, puolittain vakavana, puolittain leikillä). Niin;
niinhän olette minulle luvannut.

SOLNESS. _Olenko_ tosiaankin?

HILDE. Hyi, rakentaja! Tehän sanoitte, että minusta tulisi prinsessa,
ja että minä saisin Teiltä kuningaskunnan. Ja sen jälkeen Te minua --
no!

SOLNESS (varovasti). Oletteko aivan varma, ettei se ole jokin uni, --
kuvitelma, joka on juurtunut Teihin?

HILDE (terävästi). Te ette kai sitä muka _tehnyt_?

SOLNESS. Tiedän tuskin itse sitä --. (Hiljaisemmin.) Mutta sen tiedän
nyt ainakin, että minun --

HILDE. Että teidän --? Sanokaa!

SOLNESS. -- että minun _olisi pitänyt_ se tehdä.

HILDE (uljaasti, välittömästi huudahtaen). Ilmoisna ikänä Teitä ei
huimaa!

SOLNESS. Tänä iltana me siis ripustamme torniin seppeleen, -- prinsessa
Hilde.

HILDE (katkera piirto kasvoissa). Teidän uuden kotinne torniin.

SOLNESS. Uuteen kotiin. Josta ei koskaan tule _kotia minulle_.

    (Poistuu ulos puutarhaoven kautta.)

HILDE (katselee harsoutunein silmin suoraan eteensä ja kuiskaa jotakin
itseen. Kuuluvat ainoastaan sanat:) -- -- -- hirveän jännittävää -- --




KOLMAS NÄYTÖS.


(Suuri, leveä kuisti _rakennusmestari Solnessin_ talossa. Vasemmalta
näkyy osa rakennusta, josta tuo ovi kuistille. Vastapäätä ovea,
oikealla puolella, kuistin kaide. Kauempaa taustalta, kuistin päästä,
vievät portaat alas matalammalla olevaan puistoon. Puiston suurten,
vanhain puiden oksat kaartuvat yli kuistin, vasemmalle rakennuksen
seinää kohti. Kauempaa oikealta puolelta pilkottaa puiden välitse uuden
huvilarakennuksen alaosa ja telineet, jotka ovat torni-kohdan
ympärillä. Taustalla rajoittaa puistoa vanha säleaita. Aidan takana
katu; sen varrella mataloita, rappeutuneita pikku taloja.)

Iltataivas; auringon valossa hohtavia pilviä.

Kuistilla, rakennuksen seinämällä, puutarhapenkki ja penkin edessä
soikea pöytä. Pöydän toisella puolella nojatuoli ja muutamia
taburetteja; kaikki korihuonekaluja.

_Rouva Solness_ lepäilee iso, valkea kreppisaali hartioilla
nojatuolissa ja tuijottaa oikealle päin.

Hetken päästä tulee _Hilde Wangel_ portaita myöten ylös puistosta.
Hänellä on sama puku kuin edellisessäkin näytöksessä ja hattu päässä.
Povella on hänellä pieni kimppu tavallisia pikkukukkia.

ROUVA SOLNESS (kääntää hiukan päätänsä). Oletteko ollut kävelemässä
puistossa, neiti Wangel?

HILDE. Olen, kävin sitä katsomassa.

ROUVA SOLNESS. Ja olette löytänyt kukkiakin, näen minä.

HILDE. Kyllä. Niitä on siellä tavattomasti pensaitten välissä.

ROUVA SOLNESS. Ihanko _totta_? Yhä vielä? Minä kun en käy siellä juuri
koskaan.

HILDE (tullen lähemmäksi). Kuinka sanoitte? Ettekö Te lehahda
puutarhaan jok'ikinen päivä?

ROUVA SOLNESS (heikko hymy huulilla.) Minä en "lehahda" yleensä
minnekään. Nykyisin enää.

HILDE. Mutta ettekö kuitenkin silloin tällöin mene alas ihailemaan
kaikkea kaunista, mitä siellä on?

ROUVA SOLNESS. Se on tullut minulle niin vieraaksi, kaikki. Minua
melkein peloittaa sitä nähdä.

HILDE. Omaa puutarhaanne?

ROUVA SOLNESS. Minusta tuntuu, ettei se ole _minun_ enää.

HILDE. Oh, mitä _tuo_ on --?

ROUVA SOLNESS. Ei ei, se ei ole minun. Se ei ole sellainen kuin isän ja
äidin aikana. Ne ovat lohkaisseet niin surullisen paljon pois
puistosta, neiti Wangel. Ajatelkaas, -- ovat pirstoneet palstoiksi, --
ja rakentaneet taloja vieraille ihmisille. Ihmisille, joita minä en
tunne. Ja saattavat istua siellä ja katsella minua ikkunoista.

HILDE (kirkas ilme kasvoillaan). Kuulkaas, rouva Solness?

ROUVA SOLNESS. Niin?

HILDE. Saanko minä olla hetkisen tässä luonanne?

ROUVA SOLNESS. Kyllä, mielelläni, jos haluatte.

    (_Hilde_ siirtää taburetin nojatuolin luokse ja istuutuu.)

HILDE. Ah, -- tässähän paistattelee päivää kuin kissa.

ROUVA SOLNESS (asettaa kätensä kevyesti _Hilden_ niskalle). On kilttiä,
että tahdotte olla _minun_ luonani. Minä luulin, että Te olitte menossa
sisään mieheni luokse.

HILDE. Mitä minä hänen luoksensa?

ROUVA SOLNESS. Auttamaan häntä, ajattelin.

HILDE. Kiitokset! Muuten ei hän olekaan sisällä. Hän on tuolla
työmiesten parissa. Mutta hän näytti niin häijyltä, etten uskaltanut
puhutella häntä.

ROUVA SOLNESS. Oh, pohjaltaan hän on niin lempeä ja helläsydäminen.

HILDE. Hän!

ROUVA SOLNESS. Te ette vielä tunne häntä oikein, Te, neiti Wangel.

HILDE (katselee lämpöisesti _rouva Solnessiin_). Oletteko nyt iloinen,
kun pian saatte muuttaa uuteen taloon?

ROUVA SOLNESS. _Pitäisihän_ minun olla iloinen. Sillä Halvardhan tahtoo
sitä --

HILDE. Oh, ei minun mielestäni juuri sen vuoksi.

ROUVA SOLNESS. Kyllä, juuri sen vuoksi, neiti Wangel. Sillä onhan
ainoastaan velvollisuuteni taipua _hänen_ tahtoonsa. Mutta monesti on
niin vaikeaa pakottaa itseään tottelevaisuuteen.

HILDE. Niin, _se_ on varmaan vaikeaa.

ROUVA SOLNESS. Sen saatte uskoa. Kun ei ole sen parempi ihminen kuin
minä, _niin_ --

HILDE. Kun on kokenut niin paljon raskasta kuin _Te_ --

ROUVA SOLNESS. Mistä Te sen tiedätte?

HILDE. Miehenne on kertonut minulle.

ROUVA SOLNESS. Minun kanssani puhellessaan koskettelee hän harvoin
_niitä_ asioita. -- Niin, saatte uskoa, että minä olen kokenut
elämässäni enemmän kuin tarpeeksi kovaa, neiti Wangel.

HILDE (katselee säälien _rouva Solnessiin_ ja nyökkää hiljalleen).
Rouva Solness-raukka. Ensin Teiltä paloi --

ROUVA SOLNESS (huoaten). Niin, paloi kaikki _minun_ omani.

HILDE. Ja sitten tuli toinen vielä pahempi.

ROUVA SOLNESS (katsoo kysyvästi _Hildeen_). Pahempi?

HILDE. Niin, kaikkein pahin.

ROUVA SOLNESS. Mitä Te nyt tarkoitatte?

HILDE (hiljaa). Tehän kadotitte molemmat pikku poikanne.

ROUVA SOLNESS. Ah, ne, niin. Niin, se nyt oli _muuta, se_. Sehän oli
ylempi sallimus. Ja sellaiseen saa ihminen alistua. Ja vielä kiittää.

HILDE. Kiitättekö Te sitten?

ROUVA SOLNESS. En aina, ikävä tunnustaa. Tiedänhän kyllä hyvin, että se
olisi minun velvollisuuteni. Mutta minä en voi sitä tehdä kuitenkaan.

HILDE. Ette toki, se on minusta aivan luonnollista.

ROUVA SOLNESS. Ja usein täytyy minun sitäpaitsi sanoa itselleni, että
sehän oli oikeutettu rangaistus minulle --

HILDE. Mistä?

ROUVA SOLNESS. Siitä, etten ollut kyllin vahva onnettomuudessa.

HILDE. Mutta minä en ymmärrä, kuinka --

ROUVÄ SOLNESS. Oi, ei, ei, neiti Wangel, -- älkää puhuko minulle enää
noista pikku pojista. Niiden osasta meidän tulee olla ainoastaan
iloisia. Sillä _heillä_ on niin hyvä, -- niin hyvä nyt. Ei, pienet
tappiot elämässä, nehän ne leikkaavat niin syvälle sydämeen. Menettää
kaikki sellainen, jota muut ihmiset eivät pidä juuri minään.

HILDE (nojautuu käsivarsin _rouva Solnessin_ polveen ja katselee häntä
lämpöisesti silmiin). Kiltti rouva Solness, -- kertokaa minulle, mitä
ne sellaiset ovat.

ROUVÄ SOLNESS. Niinkuin sanoin. Pelkkiä pikku asioita. Siellä paloivat
nyt esimerkiksi kaikki vanhat muotokuvat, joita oli seinillä. Ja kaikki
vanhat silkkipuvut paloivat. Jotka olivat olleet suvussa ammoiset ajat.
Ja kaikki äidin ja mummon pitsit -- nekin paloivat. Ja ajatelkaas, --
korut sitten. (Raskaasti.) Ja kaikki nuket.

HILDE. Nuket?

ROUVÄ SOLNESS (itkuisella äänellä). Minulla oli yhdeksän kaunista
nukkea.

HILDE. Ja _nekin_ paloivat?

ROUVÄ SOLNESS. Kaikki tyyni. Oh, se oli niin vaikeaa, niin vaikeaa
minusta.

HILDE. Olitteko Te sitten säilyttänyt kaikki nukkenne kätkössä?
Pienestä tytöstä asti?

ROUVÄ SOLNESS. En kätkössä. Minä ja nuket elimme sittemminkin aina
yhdessä.

HILDE. Sitten kun olitte jo suuri?

ROUVÄ SOLNESS. Niin, kauan sen jälkeen.

HILDE. Senkin jälkeen kun menitte naimisiin?

ROUVA SOLNESS. Aivan niin. Kun hän vain ei nähnyt, silloin minä --.
Mutta sittenhän ne paloivat taloon, poloiset. Ei ollut ketään, joka
olisi ajatellut niitä. Oi, sitä on niin surullinen muistella. Niin, Te
ette saa nauraa minulle, neiti Wangel.

HILDE. Minä en laisinkaan naura.

ROUVA SOLNESS. Sillä olivathan nekin tavallaan eläviä olentoja. Minä
kantelin niitä sydämelläni kuin pieniä syntymättömiä lapsia.

    (_Tohtori Herdal_, hattu kädessä, tulee kuistille ovesta
    ja näkee _rouva Solnessin ja Hilden_.)

TOHTORI HERDAL. No, rouva, Te istutte täällä ulkona ja vilustatte
itsenne?

ROUVA SOLNESS. Minusta täällä oli niin hyvä ja lämmin tänään.

TOHTORI HERDAL. No niin. Mutta onko täällä jotakin tapahtunut? Minä
sain Teiltä kirjelapun.

ROUVA SOLNESS (nousee paikaltaan). On, oli asia, josta minun täytyy
puhella Teidän kanssanne.

TOHTORI HERDAL. Hyvä. Ehkäpä siis mennään tuonne sisään. (_Hildelle.)
Tunturiasussa tänäänkin, neiti?

HILDE (iloisesti, nousee ylös). Aivan! Täydessä komennossa! Mutta
tänään minä en aio yläilmoja kohti niskojani taittamaan. Me jäämme
sievästi alas katselijoiksi, me, tohtori.

TOHTORI HERDAL. Katselijoiksi? _Mitä_ katsomaan?

ROUVA SOLNESS (hiljaa, pelästyneenä _Hildelle_). Hyst, hyst, -- Jumalan
tähden! Nyt hän tulee. Koettakaa vain saada häneltä se päähänpisto
pois. Ja olkaamme hyviä ystäviä, neiti Wangel. Emmekö me voi?

HILDE (heittäytyy kiivaasti _rouva Solnessin_ kaulaan). Oh, jos me vain
voisimme.

ROUVA SOLNESS (vetäytyy _Hildestä_ soveliaan jäykästi irti). No, no,
no! Tuolla hän tulee, tohtori! Sallikaa minun puhella kanssanne.

TOHTORI HERDAL. Koskeeko asia _häntä_?

ROUVA SOLNESS. _Häntä_ juuri. Tulkaa vain sisään.

    (_Rouva Solness ja tohtori_ poistuvat ovesta sisälle.)

    (Melkein samassa tulee _rakennusmestari Solness_ ylös puistosta
    portaita myöten. _Hilden_ kasvoille ilmestyy vakava sävy.)

SOLNESS (vilkaisee kuistin oveen, joka suljetaan varovasti
sisällepäin). Oletteko Te, Hilde, huomannut, että heti kun minä
_tulen_, niin hän _poistuu_.

HILDE. Olen huomannut, että heti kun Te tulette, _saatte_ hänet
poistumaan.

SOLNESS. Ehkäpä niin. Mutta minä en voi sille mitään. (Katselee
tarkkaavasti _Hildeen_.) Onko Teillä kylmä, Hilde? Minusta näyttää
siltä.

HILDE. Tulin juuri hautakammiosta.

SOLNESS. Mitä _tuo_ merkitsee?

HILDE. Että olen saanut vilun ruumiiseeni, rakentaja Solness.

SOLNESS (verkkaisesti). Luulen Teitä ymmärtäväni --

HILDE. Miksi Te tulitte tänne ylös?

SOLNESS. Näin sieltä, että Te olitte täällä.

HILDE. Mutta silloin Te kai näitte myöskin hänet?

SOLNESS. Minä tiesin, että hän lähtisi heti, jos minä tulisin.

HILDE. Onko Teistä kovin vaikeaa, että hän niin väistyy edestänne?

SOLNESS. Tavallaan tuntuu se helpotukseltakin.

HILDE. Ettei hän aina ole silmienne edessä?

SOLNESS. Niin.

HILDE. Ettei Teidän tarvitse nähdä alinomaa, kuinka raskasta hänestä on
tuo pikku poikain asia?

SOLNESS. Niin. Enimmäkseen sen vuoksi.

HILDE (astelee verkalleen yli kuistin, kädet selän takana, pysähtyy
kaiteen ääreen ja katselee puistoon päin).

SOLNESS (lyhyen vaitiolon jälkeen). Puhelitteko Te kauan hänen
kanssaan?

HILDE (seisoo liikahtamatta eikä vastaa).

SOLNESS. _Kauan_, kysyin?

HILDE (on yhä vaiti).

SOLNESS. Mitä hän sitten puhui, Hilde?

HILDE (yhä vain ääneti).

SOLNESS. Aline-parka! Pikku pojista hän varmaan puhui.

HILDE (hänen ruumistaan väristää hermostunut nykäys; sitten nyökkää hän
pari kertaa nopeasti).

SOLNESS. Hän ei pääse vapaaksi siitä koskaan. Ei voita sitä ilmoisna
ikänä. (Menee lähemmäksi _Hildeä_.) Nyt Te seisotte siinä taas kuin
kivipatsas. Niin Te seisoitte eilisiltanakin.

HILDE (kääntyy ja katsoo _Solnessiin_, silmät suurina ja vakavina).
Minä matkustan pois.

SOLNESS (terävästi). Matkustatte!

HILDE. Niin.

SOLNESS. Ei, sitä Te ette saa tehdä!

HILDE. Mitä minä nyt _täällä_ teen enää?

SOLNESS. Ainoastaan _olette_ täällä, Hilde!

HILDE (katselee _Solnessia_ päästä jalkoihin). Kauniit kiitokset.
_Siihen_ se tosiaan ei jäisi!

SOLNESS (välittömästi). No, se olisi sen parempi!

HILDE (kiivaasti). Minä en _voi_ tehdä mitään pahaa sellaiselle, jonka
_tunnen_. En ottaa mitään, mikä on hänen.

SOLNESS. Kuka sitten sanoo, että Teidän olisi se _tehtävä_.

HILDE (jatkaa). Vieraalta kyllä! Sillä se on jotakin aivan toista!
Joltakulta, jota en koskaan olisi silmieni edessä nähnyt. Mutta
ihmiseltä, jota aivan lähelle on joutunut. -- Ei mitenkään! Oh!

SOLNESS. Mutta enhän minäkään ole mitään muuta sanonut.

HILDE. Oh, rakentaja Solness, Te tiedätte hyvin, miten kävisi. Ja siksi
minä matkustan.

SOLNESS. Ja miten _minun_ sitten käy, kun Te olette lähtenyt? Mitä
varten minä _sitten_ elän? Sen _jälkeen_?

HILDE (määrittelemätön ilme silmissään). _Teillä_ kai ei ole mitään
hätää. Teillähän on velvollisuutenne häntä kohtaan. Eläkää niitä
velvollisuuksia varten.

SOLNESS. Liian myöhäistä. Nämä salaiset voimat, -- nämä -- nämä --

HILDE. -- paholaiset --

SOLNESS. Niin, paholaiset. Ja sisäinen peikkoni. Ne ovat vuodattaneet
kaiken elämänveren hänestä. (Epätoivon hymy huulillaan.) _Minun_ onneni
tähden ne sen tekivät! Niin, niin! (Raskaasti.) Ja nyt hän on kuollut
-- minun tähteni. Ja minä olen kahlittu elävänä kuolleeseen. (Hurjassa
tuskassa.) _Minä -- minä_, joka en voi elää elämää ilman iloa!

    (_Hilde_ kiertää pöydän taakse ja istuutuu penkille nojaten
    kyynärpäänsä pöytään ja kasvojaan käsiinsä.)

HILDE (istuu ja katselee hetkisen _Solnessiin_). Mitä Te nyt ensi
kerralla aiotte rakentaa?

SOLNESS (pudistaa päätänsä). Luullakseni ei siitä suuria nyt enää
synny.

HILDE. Ei sellaisia lämpöisiä, onnellisia koteja, äidille ja isälle. Ja
lapsiliudalle?

SOLNESS. Mikä tietää, tarvitaanko sellaisia enää tästä lähtien.

HILDE. Rakentaja-raukka! Ja kun olette uhrannut kokonaista kymmenen
vuotta -- uskaltanut henkenne -- ainoastaan _sitä_ toteuttaaksenne.

SOLNESS. Niin, sanokaapa muuta, Hilde.

HILDE (huudahtaen välittömästi). Oh, kuinka minun mielestäni kaikki on
hullua, hassua, -- aivan kaikki!

SOLNESS. Mikä kaikki?

HILDE. Ettei ihminen uskalla kaapata onneaan itselleen. Omaa elämäänsä!
Pelkästään sen vuoksi, että tiellä on joku, jonka tuntee.

SOLNESS. Joku, jota ei ole oikeus syrjäyttää.

HILDE. Kuka tietää, eikö pohjaltaan olisi oikeus? Mutta kuitenkin --
Oh, jos voisi nukahtaa pois koko touhusta. (Asettaa käsivartensa pitkin
pöytää eteensä, nojaa vasemman poskensa käsiinsä ja sulkee silmänsä.)

SOLNESS (kääntää nojatuolia ja istuutuu pöydän ääreen). Oliko Teillä
lämmin, onnellinen koti -- siellä kotipuolessanne, isänne luona, Hilde?

HILDE (liikahtamatta, vastaa aivan kuin unenhorteessa). Häkki se vain
oli.

SOLNESS. Ja Te ette tahdo mitenkään siihen takaisin?

HILDE (samaan sävyyn kuin äskenkin). Metsälintu ei koskaan tahdo
häkkiin.

SOLNESS. Mieluummin liitää ja ajaa saalista ilmoissa --

HILDE (yhä äskeiseen sävyyn). Petolintu ajaa mieluummin saalista --

SOLNESS (katse pysähtyneenä Hildeen). Kunpa ihmisellä olisi
viikinkiuhmaa -- ja --

HILDE (tavallisella äänellään, avaten silmänsä, mutta liikahtamatta).
Ja mitä muuta? Sanokaa, mitä _se_ oli?

SOLNESS. Rotevatekoinen omatunto.

    (Hilde ojentautuu eloisasti pystyyn. Hänen silmissään
    on jälleen iloinen, säteilevä ilme.)

HILDE (nyökäyttää _Solnessille_ päätänsä). Minä tiedän, mitä Te ensi
kerralla rakennatte, minä!

SOLNESS. Tiedätte siis enemmän kuin minä, Hilde.

HILDE. Niin, rakennusmestarithan ovat niin tuhmia.

SOLNESS. Ja minkä minä sitten rakentaisin?

HILDE (nyökäyttää jälleen päätänsä). Linnan.

SOLNESS. Minkä linnan?

HILDE. _Minun_ linnani, tietysti.

SOLNESS. Tahdotteko Te nyt _linnan_?

HILDE. Ettekö Te ole minulle velkaa kuningaskunnan, saan luvan kysyä?

SOLNESS. Hm, niinhän ainakin sanotte.

HILDE. Hyvä. Te siis olette minulle velkaa kuningaskunnan. Ja
kuningaskunnassa on toki linna, tiedän minä!

SOLNESS (yhä enemmän vilkastuen). Kyllä, se on tavallista.

HILDE. Hyvä; rakentakaa se siis minulle! Heti!

SOLNESS (nauraen). Ihanko tuossa paikassa?

HILDE. Niin. Sillä nyt ovat ne kymmenen vuotta menneet. Ja minä en
tahdo enää odotella. Siis, -- linna tänne, rakennusmestari!

SOLNESS. Ei ole leikinasia olla Teille velkaa, Hilde!

HILDE. Se Teidän olisi pitänyt muistaa jo ajoissa. Nyt se on liian
myöhäistä. Siis -- (Paukuttaa kädellään pöytään.) -- Linna pöytään! Se
on _minun_ linnani. Minä tahdon sen _heti_!

SOLNESS (vakavammin, kumartuu lähemmäksi _Hildeä_, nojaten käsivarsin
pöytään). Millaiseksi Te olette ajatellut sitä linnaa, Hilde?

    (Hilden katse verhoutuu vähitellen. Hän tuijottaa
    ikäänkuin omaan sieluunsa.)

HILDE (verkalleen). Minun linnani pitää olla korkealla. Hyvin korkealla
sen täytyy olla. Ja vapaata joka taholle. Niin että voin nähdä
avaralle, -- kauas kaikkialle.

SOLNESS. Ja korkea torni siinä kai täytyy olla?

HILDE. Hirvittävän korkea torni. Aivan tornin huipussa parveke. Ja
sillä parvekkeella tahdon minä seistä --

SOLNESS (tapailee vaistomaisesti kädellään otsaansa). Että Te tahdotte
seistä niin huimaavan korkealla --

HILDE. Niin juuri! Siellä ylhäällä tahdon seistä ja katsella muihin, --
muihin, jotka rakentavat kirkkoja. Ja koteja äidille ja isälle ja
lapsiliudalle. Ja _sitä_ saatte Tekin tulla ylös katselemaan.

SOLNESS (hillitysti). Saako rakennusmestari nousta prinsessan luokse?

HILDE. Jos mestari _tahtoo_.

SOLNESS (matalammalla äänellä). Niinpä luulen, että mestari tulee.

HILDE (nyökäyttää päätänsä). Mestari, -- hän tulee.

SOLNESS. Mutta ei saa koskaan enää rakentaa, -- rakentaja-parka.

HILDE (innokkaasti). Kylläpäs! Meitä on sitten työssä kaksi. Ja sitten
me rakennamme ihanimman, -- kaikkein ihanimman, mitä koko maailmassa
löytyy!

SOLNESS (jännityksissä). Hilde, -- sanokaa minulle, mitä se on?

HILDE (katselee hymyillen _Solnessiin_, pudistaa hiukan päätänsä,
pistää suunsa suppuun ja puhuu aivan kuin lapselle). Rakennusmestarit
-- ovat hyvin, hyvin tyhmiä olentoja.

SOLNESS. Niin, ovathan ne tyhmiä. Mutta sanokaa nyt minulle, mitä se
on! Se, joka on ihaninta maailmassa. Jonka me kaksi yhdessä rakennamme?

HILDE (on hetkisen vaiti, ja sanoo sitten, silmissään määrittelemätön
ilme). Ilmalinnoja.

SOLNESS. Ilmalinnoja?

HILDE (nyökäyttää päätänsä). Ilmalinnoja, niin! Tiedättekö, mitä
tuollainen ilmalinna onkaan?

SOLNESS. Sehän on ihaninta maailmassa, sanoitte.

HILDE (nousee kiivaasti ylös ja huitaisee aivan kuin torjuen
kädellään). Aivan niin, tietysti! Ilmalinnoihin on niin mukava
turvautua. Ja ne ovat niin helppoja rakentaa -- (katsoo ivallisesti
_Solnessiin_) -- varsinkin rakennusmestarien, joiden omaatuntoa huimaa.

SOLNESS (nousee paikaltaan). Tästä päivästä lähtien me rakennamme
yhdessä, Hilde.

HILDE (puolittain epäilevä hymy huulillaan). _Oikeanko_ ilmalinnan?

SOLNESS. Niin. Ja perustusten nojaan.

    (_Ragnar Brovik_ tulee ulos kuistille. Hän kantaa suurta, vihreää
    seppelettä, joka on koristettu kukilla ja silkkinauhoilla.)

HILDE (ilonpuuskassa). Seppele! Ah, siitä tulee hirveän ihanaa!

SOLNESS (kummastellen). Tekö tuotte seppelettä, Ragnar?

RAGNAR. Minä lupasin tehdä sen työnjohtajalle.

SOLNESS (keventyneenä). No, sitten kai isänne voi paremmin?

RAGNAR. Ei.

SOLNESS. Eikö se häntä virkistänyt, mitä minä kirjoitin?

RAGNAR. Se tuli liian myöhään.

SOLNESS. Liian myöhään!

RAGNAR. Kun Kaija toi sen, ei sairas ollut enää tajussaan. Hän oli
saanut halvauksen.

SOLNESS. Mutta menkää sitte hänen luokseen! Hoitakaa isäänne!

RAGNAR. Hän ei tarvitse minua enää.

SOLNESS. Mutta Teidän kai tarvitsee olla hänen luonansa.

RAGNAR. _Hän_ istuu siellä vuoteen ääressä.

SOLNESS (hiukan epävarmana). Kaijako?

RAGNAR (katsoo synkästi _Solnessiin_). Niin, -- Kaija juuri.

SOLNESS. Menkää kotiin, Ragnar. Sekä vanhuksen että Kaijan luokse.
Antakaa seppele _minulle_.

RAGNAR (kätkee ivallista hymyään). Ette suinkaan Te itse aio --?

SOLNESS. Minä vien sen tuonne alas, minä. (Ottaa _Ragnar Brovikilta_
seppeleen.) Ja Te menette nyt kotiin. Me emme tarvitse Teitä tänään.

RAGNAR. Tiedän kyllä, että Te ette minua tästä lähtien tarvitse. Mutta
tänään minä jään.

SOLNESS. No jääkää sitten, koska niin haluatte.

HILDE (kuistin kaiteen ääressä seisten). Rakentaja, -- tässä minä aion
seistä ja katsoa sinne Teihin.

SOLNESS. Minuun!

HILDE. Se on hirveän jännittävää.

SOLNESS (hillitysti). Siitä me puhumme sitte kahden, Hilde. (Menee
seppelettä vieden alas ja poikki puutarhan.)

HILDE (katselee _Solnessiin_; sitten kääntyy hän _Ragnarin_ puoleen).
Te olisitte edes voinut häntä kiittää, mielestäni.

RAGNAR. Kiittää häntä? Olisiko minun pitänyt kiittää _häntä_?

HILDE. Olisi, toden totta!

RAGNAR. _Teitä_ minun kai olisi pitänyt kiittää.

HILDE. Kuinka Te sellaista voitte sanoa?

RAGNAR (vastaamatta _Hildelle_). Mutta varokaa itseänne, neiti! Sillä
Te ette tunne _häntä_ vielä oikein.

HILDE (tulisesti). Oh, _minä_ tunnen hänet kaikista parhaiten, minä!

RAGNAR (nauraa katkerana). Kiittää häntä, joka on painanut minua
vuosikausia alas. Häntä, joka on saanut isäni epäilemään minun kykyäni.
Ja minut epäilemään itseäni. Ja tehnyt kaiken vain siksi, että --.

HILDE (ikäänkuin aavistaen jotakin). Siksi, että --? Sanokaa se!

RAGNAR. Että olisi saanut pitää luonaan hänet.

HILDE (ponnahtaen _Ragnariin_ päin). Pulpettineidinkö!

RAGNAR. Niin.

HILDE (uhkaavasti, puristaen molemmat kätensä nyrkkiin). Se ei ole
totta! Te panettelette häntä.

RAGNAR. Minäkään en tahtonut uskoa sitä ennenkuin tänään, -- kun Kaija
itse sen sanoi.

HILDE (aivan kuin suunniltaan). _Mitä_ hän sanoi? Minä tahdon sen
tietää! Heti; heti paikalla!

RAGNAR. Hän sanoi, että tuo on ottanut hänen sielunsa --
erkanemattomasti. Ottanut kaikki hänen ajatuksensa itselleen. Hän
sanoo, ettei hän koskaan voi hänestä päästä. Että hän tahtoo jäädä
tänne, missä _hän_ kerran on --

HILDE (säkenöivin silmin). Sitä hän ei saa!

RAGNAR (ikäänkuin tutkivasti). Kenen tähden hän ei saa?

HILDE (nopeasti). Ei _hänenkään_ tähtensä!

RAGNAR. Oh ei, -- minä ymmärrän nyt kaiken hyvin. Tulisihan Kaijasta
tästä alkaen -- pelkkä haitta.

HILDE. Mitään Te ette ymmärrä -- koska Te voitte puhua noin! Ei,
_minäpä_ kerron Teille, minkätähden hän pidätti neiti Foslia täällä.

RAGNAR. Ja minkätähden sitten?

HILDE. Saadakseen pitää _Teidät_.

RAGNAR. Onko hän sanonut Teille niin?

HILDE. Ei, mutta se _on_ niin! Sen _täytyy_ olla niin! (Hurjasti.) Minä
tahdon, -- _tahdon_, että sen täytyy olla sillä tavalla!

RAGNAR. Ja juuri kun _Te_ tulitte, -- hän päästi hänet.

HILDE. _Teidät, -- Teidät_ itsenne hän päästi! Mitä Te luulette hänen
välittävän sellaisista vieraista neideistä, hänen?

RAGNAR (aprikoi). Olisiko hän tosiaankin peljännyt minua?

HILDE. _Hänkö peljännyt? Niin_ ylpeä ei Teidän mielestäni kannattaisi
olla.

RAGNAR. Oh, hän mahtoi jo kauan sitten huomata, että minä johonkin
pystyn, minäkin. -- Muuten, pelkäämisestä, -- _pelkuri_ hän juuri
onkin, tietkää se.

HILDE. _Hän_! Uskotelkaa muka minulle!

RAGNAR. Tavallaan hän _on_ pelkuri. Hän, tuo suuri rakennusmestari.
Riistää elämänonnen muilta ihmisiltä, -- niinkuin hän on tehnyt sekä
isälle että minulle, -- _se_ ei häntä peloita. Mutta kiivetäpä ylös
esimerkiksi telineille, siitä rukoilisi hän Jumalaa itseään
varjelemaan!

HILDE. Oh, jospa olisitte nähnyt hänet niin korkealla, -- niin
huimaavan korkealla kuin minä hänet kerran näin!

RAGNAR. Oletteko Te nähnyt sen?

HILDE. Kyllä, sen voin vakuuttaa. Niin vapaana ja ylpeänä hän seisoi ja
sitoi seppeleen kirkonviiriin!

RAGNAR. Tiedän, että hän on kerran elämässään sen uskaltanut. Yhden
ainoan kerran. Me nuoret olemme jutelleet usein siitä. Mutta mikään
mahti maailmassa ei saa häntä tekemään sitä uudestaan.

HILDE. Tänään hän tekee sen uudestaan!

RAGNAR (pilkallisesti). Ohoh, kyllä kai!

HILDE. Saamme nähdä!

RAGNAR. Ette enemmän Te kuin minäkään.

HILDE (kiivaasti ja hillittömästi). Minä _tahdon_ sen nähdä! Minä
_tahdon_ ja minun _täytyy_ se saada nähdä!

RAGNAR. Mutta hän ei sitä tee. Ei näet kauniisti _uskalla_! Sillä
hänellä on nyt se heikkous, -- tuolla suurella rakentajalla.

    (_Rouva Solness_ tulee sisältä ulos kuistille.)

ROUVA SOLNESS (katselee sinne ja tänne). Eikö hän ole täällä? Minnekä
hän meni?

RAGNAR. Rakennusmestari on tuolla työväen luona.

HILDE. Hän vei seppelettä.

ROUVA SOLNESS (kauhuissaan). Veikö hän seppelettä! Hyvä Jumala, --
Jumala, Brovik, -- Teidän täytyy mennä sinne hänen luokseen! Koettaa
tuoda hänet sieltä takaisin.

RAGNAR. Onko minun sanottava, että rouva tahtoo puhutella häntä?

ROUVA SOLNESS. Niin, tehkää se, olkaa nyt hyvä! -- Ei, ei, -- älkää
sanoko, että _minä_ tahdon häneltä mitään. Voitte sanoa, että täällä on
_joku_. Ja että hänen pitää tulla heti.

RAGNAR. Hyvä. Teen kuten tahdotte, rouva. (Poistuu alas portaita ja
loittonee puutarhan läpi.)

ROUVA SOLNESS. Oi, neiti Wangel, Te ette voi kuvitella, millaisessa
tuskassa hänen tähtensä olen.

HILDE. Mutta onko tässä nyt syytä pelkoon?

ROUVA SOLNESS. Oi, on kyllä, sen toki ymmärtänette. Ajatelkaa, jos hän
tekee sen! Jos hänen päähänsä pistää kiivetä telineille.

HILDE (jännityksissä). Luuletteko, että hän sen tekee?

ROUVA SOLNESS. Oh, eihän voi tietää, mitä hänen päähänsä pälkähtää.
Hänenlaisensa saattaa tehdä mitä tahansa.

HILDE. Ahaa, Tekin luulette siis, että hän on -- tuollainen --?

ROUVÄ SOLNESS. Niin, minä en tosiaan enää tiedä, mitä hänestä luulla.
Sillä tohtori puheli minulle niin monenmoista. Ja kun minä nyt sovitan
kaiken eräisiin seikkoihin, joita olen kuullut hänen suustaan --

    (_Tohtori Herdal_ katsoo ulos ovesta.)

TOHTORI HERDAL. Eikö hän kohta jo tule?

ROUVA SOLNESS. Kyllä, luulen. Ainakin on lähetetty häntä noutamaan.

TOHTORI HERDAL (tullen lähemmäksi). Mutta Teidän on nyt mentävä sisään,
rouva --

ROUVA SOLNESS. Ei, ei! Minä jään tänne ja odotan Halvardia.

TOHTORI HERDAL. Niin, mutta sinne tuli Teille naisvieraita --

ROUVA SOLNESS. Hyvä Jumala, _sekin_ vielä. Ja juuri nyt!

TOHTORI HERDAL. Sanovat nimittäin tahtovansa katsella tätä komeutta.

ROUVA SOLNESS. Niin, niin, kai minun sitten täytyy mennä sinne heidän
luokseen. Sillä sehän on velvollisuuteni.

HILDE. Ettekö sitten voi pyytää noita naisia poistumaan?

ROUVA SOLNESS. Ei, se on mahdotonta. Kun he kerran ovat tulleet tänne,
niin onhan velvollisuuteni ottaa heidät vastaan. Mutta jääkää Te tänne
ulos siksi aikaa, -- ja ottakaa vastaan hänet, kun hän tulee.

TOHTORI HERDAL. Ja koettakaa viivyttää häntä niin kauan kuin
mahdollista --

ROUVA SOLNESS. Niin, tehkää se, hyvä neiti Wangel. Pitäkää häntä kiinni
niinkuin Te suinkin voitte.

HILDE. Eikö olisi parempi, että Te itse sen tekisitte?

ROUVA SOLNESS. Hyvä Jumala, -- olisihan se velvollisuuteni. Mutta kun
ihmisellä on velvollisuuksia joka taholle, --

TOHTORI HERDAL (katselee puutarhaan). Nyt hän tulee!

ROUVÄ SOLNESS. Ja, ajatelkaa, -- juuri kun minun täytyy mennä sisään!

TOHTORI HERDAL (_Hildelle_). Älkää hiiskuko mitään, että minä olen
täällä.

HILDE. En! Minä kyllä keksin muita juttuja rakentajan kanssa.

ROUVÄ SOLNESS. Ja pitäkää häntä kaikin mokomin kiinni. Minä luulen,
että Te voitte sen tehdä parhaiten.

    (_Rouva Solness_ ja _tohtori Herdal_ menevät sisälle rakennukseen.
    _Hilde_ jää seisomaan edelleen kuistille.)

    (_Rakennusmestari Solness_ tulee portaita ylös puutarhasta.)

SOLNESS. Täällä joku tahtoi minua tavata, kuulin.

HILDE. Ja se olin minä, mestari.

SOLNESS. Ah, Tekö se olitte. Hilde. Minä pelkäsin, että se olisi Aline
ja tohtori.

HILDE. Te olette sangen pelkuri.

SOLNESS. Niinkö Te luulette?

HILDE. Niin, ihmiset puhuvat, että Teitä peloittaa kiivetä -- vähänkin
ylhäällä telineillä.

SOLNESS. No, _se_ nyt eri asia, se.

HILDE. Siis kuitenkin, -- Te pelkäätte?

SOLNESS. Kyllä, se on totta.

HILDE. Pelkäätte, että putoatte ja tapatte itsenne?

SOLNESS. En sitä.

HILDE. Mutta mitä sitten?

SOLNESS. Minä pelkään tilintekoa, Hilde.

HILDE. Tilintekoa? (Pudistaa päätänsä.) Tätä minä en ymmärrä.

SOLNESS. Istukaahan tuohon, niin kerron Teille.

HILDE. Niin, kertokaa! Heti!

    (_Neiti Wangel_ asettuu taburetille kaiteen viereen ja
    katsoo odottavasti _rakennusmestari Solnessiin._)

SOLNESS (heittää hattunsa pöydälle). Tehän tiedätte, että ensiksi aloin
rakentaa kirkkoja.

HILDE (nyökäyttää päätänsä). Sen tiedän hyvin.

SOLNESS. Sillä, näettekös, minä olin kasvanut poikana maalla hurskaassa
kodissa. Ja sen vuoksi tuntui minusta, että se kirkkojen rakentaminen
oli arvokkainta, mitä saatoin alakseni valita.

HILDE. Niin, niin.

SOLNESS. Ja sen uskallan sanoa, että minä rakensin nuo pienet, köyhät
kirkot niin rehellisellä, lämpöisellä ja hartaalla mielellä että,
että --

HILDE. Että --? No?

SOLNESS. Että hänen olisi mielestäni pitänyt olla minuun tyytyväinen.

HILDE. _Hänen_? Kenenkä hänen?

SOLNESS. Hänen, joka sai nuo kirkot, tietysti! Hänen, jonka kunniaksi
ja kiitokseksi ne rakennettiin.

HILDE. No, oletteko sitten varma, ettei -- ettei hän ollut, -- kuten
sanoitte, tyytyväinen Teihin?

SOLNESS (pilkallisesti). _Hänkö_ tyytyväinen _minuun_! Kun Te voitte
puhuakin, Hilde? Hän, joka antoi minussa peikolle vallan raivota
mielensä mukaan. Hän, joka käski ympärilleni ja minua yötä ja päivää
palvelemaan -- kaikki -- kaikki nuo --

HILDE. Paholaiset --

SOLNESS. Niin, kumpaakin lajia. Oh, ei, minä sain kyllä huomata, ettei
hän ollut minuun tyytyväinen. (Salaperäisesti.) Katsokaas, siinä oli
oikeastaan syy, että hän antoi palaa sen vanhan talon.

HILDE. Niinkö?

SOLNESS. Niin, ettekö tätä ymmärrä? Hän tahtoi toimittaa minulle
tilaisuuden, jossa tulisin alallani täydellisesti mestariksi --
rakentaisin vielä maineikkaampia kirkkoja hänelle. Ensin minä en
ymmärtänyt, mihin hän pyrki. Mutta yhtäkkiä se selvisi minulle.

HILDE. Milloin se tapahtui?

SOLNESS. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin minä rakensin sen
Lysangerin kirkon tornin.

HILDE. Sen minä jo aavistin.

SOLNESS. Sillä, katsokaas, Hilde, siellä ylämaassa, vieraassa paikassa,
_siellä_ minä saatoin antautua mietiskelemään ja aprikoimaan itsekseni.
Siellä näin minä selvästi, miksi hän oli ottanut minun pikkulapseni
minulta. Siksi, että minulla ei olisi mitään _muuta_, mihin voisin
kiintyä, ei mitään sellaista kuin rakkaus ja onni, ymmärrättehän. Minun
piti olla ainoastaan rakentaja. Ja sitten minun piti kaiken ikäni
rakentaa vain hänelle. (Nauraa.) Mutta _siitä_ nyt ei tullut _mitään_!

HILDE. Mitä Te sitten silloin teitte?

SOLNESS. Ensin tarkastin ja tutkin itseäni --

HILDE. Entä sitten?

SOLNESS. _Sitten_ tein minä mahdottoman. Minä niinkuin _hänkin_.

HILDE. Mahdottoman?

SOLNESS. Minä en ollut koskaan ennen voinut nousta aivan vapaasti
korkealle. Mutta sinä päivänä minä kykenin.

HILDE (kavahtaa pystyyn). Niin, sen Te teitte!

SOLNESS. Ja kun minä seisoin siellä korkeimmassa huipussa ja ripustin
seppeleen tornin viiriin, sanoin minä hänelle: kuulepas nyt, sinä
mahtava! Tästä päivästä tahdon minä olla vapaa rakentaja, minäkin.
Alallani, niinkuin sinä omallasi. Minä en tahdo enää koskaan rakentaa
sinulle kirkkoja. Ainoastaan koteja ihmisille.

HILDE (suurin, sädehtivin silmin). Se oli se laulu, jonka minä kuulin
ilmoista!

SOLNESS. Mutta sitten hän taas sai vettä myllyynsä.

HILDE. Mitä Te _tuolla_ tarkoitatte?

SOLNESS (katsoo lohduttomana _Hildeen_). Rakennella koteja ihmisille --
se nyt ei ole kolikon arvoista, Hilde.

HILDE. Niinkö _nyt_ sanotte?

SOLNESS. Kyllä, sillä nyt minä sen tiedän. Ihmiset eivät näitä koteja
tarvitse. Nimittäin ollakseen onnellisia. Ja minäkään en olisi
sellaista _kotia_ tarvinnut. Jos minulla olisi se ollut. (Naurahtaen
hiljaa ja katkerasti.) Kas, siinä on koko selvitys, niin kauas kuin
taakseni näen. Ei ole oikeastaan rakennettu mitään. Eikä mitään
uhrattu, että olisi _saatu_ rakentaa. Ei mitään -- ole mikään!

HILDE. Ja nyt ette koskaan tahdo rakentaa mitään uutta enää?

SOLNESS (vilkkaasti). Kyllä, nyt juuri minä alankin!

HILDE. Kuinka, mitä sitten? Sanokaa se nyt!

SOLNESS. Ainoan, johon minä luulen ihmisonnea mahtuvan, _sen_ nyt
tahdon rakentaa.

HILDE (katsoo kiinteästi _Solnessiin_). Rakentaja, -- nyt tarkoitatte
meidän ilmalinnojamme.

SOLNESS. Ilmalinnoja, niin.

HILDE. Pelkään, että Teitä huimaa ennenkuin pääsette puolitiehenkään
ylös.

SOLNESS. Ei, jos saan käydä käsi kädessä _Teidän_ kanssanne.

HILDE (kasvoillaan masentunut suuttumuksen piirre). Ainoastaanko minun
kanssani? Eikö meitä pidä olla suurempaa seuraa?

SOLNESS. Ketä muita tarkoitatte?

HILDE. Oh, -- hän, tuo pulpetti-Kaija. Tuo raukka, -- ettekö ota
häntäkin mukaan?

SOLNESS. Ohoh, hänestäkö Aline täällä Teille puheli.

HILDE. _Onko_ se niin vai eikö?

SOLNESS (kiivaasti). Minä en vastaa Teille tuollaiseen! Teidän täytyy
luottaa minuun ehdottomasti.

HILDE. Kymmenen vuotta olen minä luottanut teihin kuin kallioon.

SOLNESS. Teidän täytyy yhä minuun luottaa!

HILDE. Antakaa minun siis nähdä Teidät vapaana ja korkealla!

SOLNESS (raskaasti). Oi, Hilde, -- sellainen en minä ole arkipäivin.

HILDE (intohimoisen kiihkeästi). Minä tahdon sitä. Minä tahdon!
(Rukoilevasti.) Ainoastaan yksi, yksi kerta vielä, rakentaja! Tehkää
_mahdoton_ uudestaan!

SOLNESS (katsoo syvästi ja kauan Hildeen). _Jos_ minä vielä koetan.
Hilde, niin seison ylhäällä ja puhun hänelle niinkuin viime
kerrallakin.

HILDE (yhä kiivaammassa jännityksessä). Mitä Te aiotte hänelle sanoa?

SOLNESS. Minä sanon hänelle: kuule minua, mahtava herra, -- sinä saat
tuomita minua, miten parhaaksi näet. Mutta tästä alkaen minä tahdon
rakentaa ihanimman maailmassa --

HILDE (hurmauksissaan). Niin -- niin, niin!

SOLNESS. -- rakentaa prinsessan kanssa, josta minä pidän --

HILDE. Niin, sanokaa hänelle se, sanokaa!

SOLNESS. Sanon. Ja sitten vielä sanon hänelle: nyt minä menen alas ja
suljen hänet syliini ja suutelen häntä --

HILDE. -- monta kertaa! Sanokaa niin!

SOLNESS. -- monta, monta kertaa, sanon.

HILDE. Ja sitten --?

SOLNESS. Sitten heilutan hattuani -- ja laskeudun maahan -- ja teen
niinkuin hänelle sanoin.

HILDE (ojentaen kättään). Nyt näen Teidät taas samana kuin silloin, kun
ilmoissa lauloi!

SOLNESS (katselee _Hildeen_ vaipunein päin). Kuinka Te olette tullut
sellaiseksi, mikä olette, Hilde?

HILDE. Kuinka Te olette tehnyt minut sellaiseksi, mikä olen?

SOLNESS (lyhyesti ja lujasti). Prinsessa saa linnansa.

HILDE (riemun vallassa, taputtaa käsiään). Oi rakentaja --! Ihanan,
ihanan linnani! Meidän ilmalinnamme.

SOLNESS. Ja perustus alla.

    (Kadulle on kokoontunut _joukko ihmisiä_, joita näkyy ainoastaan
    epäselvästi puiden välitse. Puhallussoittimen ääniä kuuluu
    kaukaa uuden rakennuksen takaa.)

    (_Rouva Solness_, puuhka kaulassa; _tohtori Herdal_, rouva
    Solnessin valkea saali käsivarrellaan, ja _eräitä naisia_
    tulee ulos kuistille _Ragnar Brovik_ nousee samassa ylös
    portaita puistosta.)

ROUVA SOLNESS (_Ragnarille_). Tuleeko tänne musiikkiakin?

RAGNAR. Tulee. Se on rakennustyöläisten yhdistys. (_Solnessille_.)
Esimies pyysi sanomaan, että hän on nyt valmis viemään seppeleen ylös
torniin.

SOLNESS (ottaa hattunsa). Hyvä. Minä menen itse sinne alas.

ROUVA SOLNESS (ylen huolissaan). Mitä sinä siellä, Halvard?

SOLNESS (lyhyesti). Minun täytyy olla miesten luona.

ROUVA SOLNESS. Niin, mutta vain maassa.

SOLNESS. Sehän on tapani. Nimittäin arkipäivin. (Menee alas portaita ja
puutarhan läpi taustalle.)

ROUVA SOLNESS (huutaa hänelle kaiteen äärestä). Mutta sano toki sille,
joka nousee sinne ylös, että hän on varovainen! Lupaa se minulle,
Halvard!

TOHTORI HERDAL (rouva _Solnessille_). Näitte nyt, että olin oikeassa!
Hän ei ajattele enää sitä hullutusta.

ROUVA SOLNESS. Oi kuinka se helpoitti! Kaksi kertaa meillä on pudonnut
mies telineiltä alas. Ja molemmat kuolivat heti paikalla. (Kääntyy
_Hilden_ puoleen.) Hartaat kiitokset, neiti Wangel, että Te pidätitte
häntä kiinni niin hyvin. _Minä_ en olisi saanut häntä taipumaan.

TOHTORI HERDAL (veitikkamaisesti). Niin, niin, neiti Wangel, Te osaatte
kyllä pidellä, kun vain tahdotte.

    (_Rouva Solness_ ja _tohtori Herdal_ menevät naisten luo, jotka
    seisovat lähellä portaita ja katsovat puistoon päin. _Hilde_
    seisoo kaiteen ääressä etualalla. _Ragnar_ tulee Hilden luokse.)

RAGNAR (tukahuttaen nauruaan, melkein hiljaisella äänellä). Neiti, --
näettekö nuo nuoret tuolla alhaalla kadulla?

HILDE. Näen.

RAGNAR. Ne ovat tovereitani, tahtovat katsella mestaria.

HILDE. Mitä ne _hänessä_ tahtovat katsella?

RAGNAR. Katsella, kun hän _ei_ uskalla nousta omaan rakennukseensa.

HILDE. Ohoh, _sitäkö_ he tahtovat, poikaset!

RAGNAR (vihamielisesti ja pilkallisesti). _Hän_ on pitänyt meitä niin
kauan alhaalla. Nyt me tahdomme nähdä, että _hän_ vuorostaan saa
kauniisti pysyä alhaalla.

HILDE. Sitä Te ette saa nähdä. Ette tällä kertaa.

RAGNAR (hymyillen). Niinkö? Missäs me sitten hänet saamme nähdä?

HILDE. Korkealla, -- ylhäällä viirin vieressä Te hänet saatte nähdä!

RAGNAR (naurahtaen). Hänet! Kyllä kai!

HILDE. Hän tahtoo mennä huippuun. Ja siis Te saatte hänet siellä
nähdäkin.

RAGNAR. Niin, kyllä hän _tahtoo_! Sen minä hyvin uskon. Mutta hän ei
_voi_! Hänen silmissään alkaa mustua jo kauan ennenkuin hän pääsee
puolitiehen. Hän saa ryömiä nelinkontin takaisin alas.

TOHTORI HERDAL (osoittaa ulospäin). Katsokaa! Tuolla nousee jo esimies
tikapuita ylös.

ROUVA SOLNESS. Ja hänellä on kai se seppelekin. Oi, kun hän vain olisi
varovainen!

RAGNAR (tuijottaa ulos uskomatta silmiään ja huudahtaa). Mutta sehän
on --!

HILDE (purkautuvalla riemulla). Se on mestari itse!

ROUVA SOLNESS (huutaa kauhuissaan). Niin, se on Halvard! Oh, hyvä
Jumala --! Halvard! Halvard!

TOHTORI HERDAL. Hyst! Älkää huutako hänelle!

ROUVA SOLNESS (melkein tajultaan mennen). Minä tahdon hänen luokseen!
Saada hänet takaisin alas?

TOHTORI HERDAL (hillitsee rouva Solnessia). Älkää liikkuko kukaan! Ei
ääntä!

HILDE (liikkumatta, seuraa silmillään _Solnessin_ nousua). Hän nousee,
nousee. Yhä ylemmäksi. Ylemmäksi! Katsokaa nyt! Katsokaa!

RAGNAR (melkein tajuttomana). Nyt hänen täytyy tulla takaisin. Siinä ei
muu auta.

HILDE. Hän nousee, nousee. Pian hän on huipussa.

ROUVA SOLNESS. Minä kuolen pelosta, minä en voi tätä katsella!

TOHTORI HERDAL. Älkää siis katsoko häneen.

HILDE. Tuolla hän seisoo korkeimmilla telineillä! Aivan huipussa!

TOHTORI HERDAL. Kukaan ei saa liikahtaa! Kuuletteko!

HILDE (riemuiten hiljaisen syvästi). Viimeinkin! Viimein! Nyt näen
hänet jälleen suurena ja vapaana!

RAGNAR (saaden tuskin sanaa suustaan). Mutta tämähän on --

HILDE. Tällaisena olen nähnyt hänet kaikki nämä kymmenen vuotta. Kuinka
varmana hän seisoo! Hirveän jännittävää, toden totta. Katsokaa häntä!
Nyt ripustaa hän seppeleen viiriin!

RAGNAR. Tämä on kuin katselisin jotakin aivan mahdotonta.

HILDE. Niin, _mahdottoman_ hän nyt juuri tekee! (Jälleen
määrittelemätön ilme silmissään.) Voitteko Te nähdä erään toisen hänen
luonaan tuolla ylhäällä?

RAGNAR. Ei siellä muita ole.

HILDE. On eräs, jonka kanssa hän väittelee.

RAGNAR. Te erehdytte.

HILDE. Ettekö kuule laulua ilmoista?

RAGNAR. Tuuli mahtoi suhahtaa puiden latvoissa.

HILDE. _Minä_ kuulen laulun. Valtavan laulun! (Huutaa hillittömästi,
ilosta hurjana.) Katsokaa nyt! Nyt hän heiluttaa hattuaan! Hän
tervehtii tänne alas! Oh, tervehtikää hänelle takaisin. Sillä nyt, nyt
se on täytetty! (Tempaisee valkean saalin tohtorilta, huiskuttaa sitä
ja huutaa ylöspäin.) Eläköön rakentaja Solness!

TOHTORI HERDAL. Seis! Lakatkaa! Jumalan tähden --!

    (Kuistilla olevat naiset huiskuttavat nenäliinojaan ja kadulla
    olijat yhtyvät eläköön-huutoon. Sitten vaikenevat kaikki yhtäkkiä,
    ja kansa puhkeaa kauhun huutoon. Nähdään epäselvästi, miten
    ihmisruumis lankkujen ja puunkappaleiden seassa syöksyy alas
    puitten väliin.)

ROUVA SOLNESS ja naiset (yhtaikaa). Hän putoaa! Putoaa!

    (_Rouva Solness_ hoippuu ja horjahtaa pyörtyneenä selin naisten
    syliin, jotka rientävät häntä tukemaan, keskellä yleistä
    sekaantumista ja huutoa. Ihmistungos ryntää kadulta puistoon,
    murtaen aidan. _Tohtori Herdal_ juoksee myöskin alas. Vähään
    aikaan ei kuulu sanaa.)

HILDE (tuijottaa yhä ylöspäin ja lausuu kuin kivettyneenä). _Minun_
rakentajani.

RAGNAR (nojautuu vavisten kaiteeseen). Hän on varmaan murskana.
Hengettä heti paikalla.

ERÄS NAISISTA (sillaikaa kuin rouva Solness kannetaan sisään). Juoskaa
tohtorin luo --

RAGNAR. En voi jalkaani liikuttaa --

ERÄS TOINEN NAINEN. Huutakaa edes jollekulle!

RAGNAR (koettaa huutaa). Miten siellä on? Elääkö hän?

ERÄS ÄÄNI (alhaalta puistosta). Mestari Solness on kuollut!

TOISIA ÄÄNIÄ (lähempänä). Koko pää on murskana. -- Putosi suoraan
kivilouhokseen.

HILDE (kääntyy Ragnarin puoleen ja sanoo hiljaa). Nyt en voi nähdä
häntä ylhäällä enää.

RAGNAR. Hirveää tämä. Hän ei siis kuitenkaan sitä voinut.

HILDE (aivan kuin hiljaisessa, hurjistuneessa voitonriemussa). Mutta
aivan ylös hän nousi. Ja minä kuulin, kuinka ilmoissa soivat kanteleet.
(Heiluttaa saaliaan ylöspäin ja huutaa intohimoisen hellästi.) _Minun,
-- minun_ rakentajani!








End of the Project Gutenberg EBook of Rakentaja Solness, by Henrik Ibsen

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK RAKENTAJA SOLNESS ***

***** This file should be named 45889-8.txt or 45889-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/4/5/8/8/45889/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.