The Project Gutenberg EBook of Pikku Eyolf, by Henrik Ibsen
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Pikku Eyolf
Kolminäytöksinen näytelmä
Author: Henrik Ibsen
Translator: Teuvo Pakkala
Release Date: February 18, 2006 [EBook #17788]
Language: Finnish
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU EYOLF ***
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
PIKKU EYOLF
KOLMINÄYTÖKSINEN NÄYTELMÄ
Kirjoittanut
Henrik Ibsen
Suomentanut
Teuvo Pakkala
Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1895.
Henkilöt:
ALFRED ALLMERS, tilanomistaja, kirjailija, entinen tuntiopettaja.
ROUVA RITA ALLMERS, hänen vaimonsa.
EYOLF, heidän lapsensa; 9 vuotias.
NEITI ASTA ALLMERS, Alfredin puolisisar.
INSINÖÖRI BORGHEJM.
ROTTA-ULLA.
Tapahtumapaikka Allmerssin maatilalla, vuonon rannalla, pari penikulmaa
kaupungista.
Ensimmäinen näytös.
(Kauniisti ja rikkaasti varustettu huone, puutarhaan päin. Paljo
huonekalustoa, kasveja ja kukkasia. Perällä avonaiset lasiovet
verantaan. Laaja näköala vuonolle. Etäällä metsäisiä harjanteita.
Kummallakin sivuseinällä ovi; oikeanpuoleinen on kaksoisovi ja on
etäämmällä perälle. Edessä oikealla sohva löysine patjoineen ja
päällyksineen. Tuoleja ja pieni pöytä sohvanurkassa. Edessä vasemmalla
suurempi pöytä nojatuoleja ympärillä. Pöydällä avonainen matkalaukku.
Varhainen, lämmin, päiväpaisteinen kesäaamu).
(Rouva RITA ALLMERS seisoo pöydän ääressä, selin oikealle, ja purkaa
matkalaukkua. Hän on kaunis, kookas, muhkea nainen, vaaleaverinen, noin
30 vuotias. Vaaleassa aamupuvussa).
(Vähän myöhemmin tulee neiti ASTA ALLMERS oikean puoleisesta ovesta;
yllään vaaleanruskea kesäpuku, päällysröijy, hattu ja parasolli.
Kainalossa suurehko, lukittu kirjesalkku. Hän on solakka, keskikokoinen,
tukka musta ja syvälliset, vakavat silmät. 25 vuotias).
ASTA,
(oven suusta).
Hyvää huomenta, rakas Rita!
RITA,
(kääntää päätään ja nyökyttää hänelle).
Mitä näen, -- sinäkö, Asta! Tuletko kaupungista näin aikaseen? Tänne
meille saakka?
ASTA,
(panee päällysvaatteensa tuolille ovensuussa).
Minä en saanut sielun rauhaa. Minusta tuntui, että minun täytyy lähteä
tänne näkemään pikku Eyolfia tänään. Ja sinua myöskin (panee salkun
pöydälle sohvan luona). Ja niin lähdin minä höyrylaivalla.
RITA,
(hymyilee hänelle).
Ja laivalla tapasit jonkun hyvän ystävän, vai mitä? Tarkoitan, että
aivan sattumalta.
ASTA,
(rauhallisesti).
En ainoatakaan tuttua (huomaa matkalaukun). Mutta, Rita -- mikä tuo on?
RITA,
(lappaa yhä tavaroita).
Alfredin matkalaukku. Etkö tätä tunne?
ASTA,
(ilahtuneena, menee lähemmäksi).
Mitä? Onko Alfred tullut kotia!
RITA.
On, ja ajatteleppas, -- hän tuli ihan odottamatta yöjunalla.
ASTA.
Ahaa, _se_ se olikin, jota minä tunsin! _Se_ minua tänne vetikin! --
Mutta eikö hän ollut mitään kirjoittanut tulostaan? Edes kirjekorttia?
RITA.
Ei sanaakaan.
ASTA.
Eikö hän sähkösanomaakaan lähettänyt?
RITA.
Tuntia ennen kuin tuli. Hyvin lyhyen ja kylmän (nauraa). Eikö
sinustakin, Asta, ole se niin Alfrediksi?
ASTA.
Niin on. Hän on kaikessa niin umpimielinen.
RITA.
Vaan sitä suloisempaa oli, sitte kun sain hänet taas luokseni.
ASTA.
Niin, sen arvaan.
RITA.
Minä kun jo neljätoista päivää ennemmin olin häntä odottanut!
ASTA.
Ja hän voi hyvin? Ei hän alakuloinen ole?
RITA,
(lupsauttaa matkalaukun kiinni ja hymyilee hänelle).
Hän oli aivan kuin kirkastettu, kun hän astui ovesta.
ASTA.
Eikö ollut väsyksissäkään?
RITA.
Oli. Hyvinkin väsyksissä, uskon. Vaan hän, raukka, olikin taivaltanut
jalkasin suurimman osan matkaa.
ASTA.
Ja tunturi-ilmakin ehkä oli tekeytynyt liian ankaraksi hänelle.
RITA.
En usko. En ole kuullut hänen yhtä kertaa rykivän.
ASTA.
Kas niin. Siinä sen nyt näet! Oli siis hyvä, että lääkäri sai hänet
taipumaan tuolle matkalle.
RITA.
Niin, nyt kun se on vihdoinkin ohi, niin --. Vaan usko pois Asta, se on
ollut kauhea aika minulle. Minä en ole koskaan tahtonut sitä sanoa. Ja
sinähän kävitkin niin harvoin täällä, minun luona --
ASTA.
Niin, siinä minä en tehnyt oikein. Vaan --
RITA.
Niin, niin, niin, -- sinullahan oli koulusi siellä kaupungissa
(hymyilee). Ja meidän tienrakentaja -- hänkin oli mennyt matkalle.
ASTA.
Oh, anna nyt, Rita sen olla sinään!
RITA.
Niin, niinpä kyllä. Antaa tienrakentajan mennä. -- Vaan se ikävä, mikä
minulla on Alfredia ollut! Autiota! Tyhjää! Huu, ihan tuntui kuin olisi
tänne ollut elävältä haudattu!
ASTA.
Mutta, herra jumala, -- ainoastaan kuus -- seitsemän viikkoa --
RITA.
Niin, niin, vaan muista, ettei Alfred ole koskaan ennen ollut poissa
kotoa. Ei edes yhtä ainoata vuorokauttakaan. Koko kymmeneen vuoteen --
ASTA.
Eipä ei, vaan senpä vuoksi juuri olikin minusta aika hänen päästä vähän
liikkeelle tänä vuonna. Hänen olisi pitänyt mennä tunturimatkalle
jok'ainoa kesä.
RITA,
(puolittain hymyillen).
Kyllähän sinun on hyvä sanoa. Jos minä olisin niin -- niin järkevä kuin
sinä, niin olisin hänet laskenut -- ehkä. Vaan minusta, Asta, tuntui,
että en voi. Mieleeni kuvasti, että en milloinkaan voi häntä saada
takasin. Etkö sinä voi _sitä_ ymmärtää?
ASTA.
En. Syynä siihen lienee ettei minulla ole ketään, jonka menettämistä
pelkäisin.
RITA,
(ilkamoivalla, hymyllä).
Eikö todellakaan ole ketään --?
ASTA.
Ei, minun tietääkseni (keskeyttäen). Vaan kuule, Rita, -- missä Alfred
on? Taitaa nukkua vielä?
RITA.
Ei aikoinkaan. Hän nousi tänäänkin tavallisella ajalla.
ASTA.
No, sitte hän ei ole ollutkaan kovin väsyksissä.
RITA.
Oli hän, yöllä. Tullessaan. Vaan nyt on Eyolf ollut hänen luonaan toista
tuntia.
ASTA.
Poika raukka, pieni ja kalpea Eyolf parka! Täytyykö hänen taas ruveta
opiskelemaan ja opiskelemaan.
RITA,
(kohauttaen olkapäitään).
Alfredhan se niin tahtoo, sen sinä tiedät.
ASTA.
Niin, vaan, minusta nähden, sinä voisit asettua sitä vastaan.
RITA,
(vähän kärsimättömästi).
Eei -- tiedätkös -- siihen en voi minä sekaantua. Alfred ymmärtänee kai
ne asiat paljoa paremmin kuin minä. -- Ja mihin, mielestäsi, Eyolf voisi
ryhtyä. Eihän Eyolf voi juosta ympäriinsä ja leikkiä -- niinkuin muut
lapset.
ASTA,
(päättävästi).
Minä tästä puhelen Alfredille.
RITA.
Niin, rakas Asta, teepäs vainkin se. -- No, siinähän --
(ALFRED ALLMERS, kesäpuvussa, taluttaen Eyolfia, tulee
vasemmanpuoleisesta ovesta. Hän on miellyttävä, solakka mies, 36--37
vuoden ikäinen, lempeät silmät, harva, ruskea tukka ja parta. Vakava ja
miettivä ilme kasvoilla. -- Eyolfilla on univormun tapainen puku,
kultanauhoilla ja kiiltonapeilla. Hän ontuu ja käy kainalosauvalla
vasemmassa kainalossa. Jalka on tarmoton. Hän on pienikasvuinen,
kivuloisen näköinen, vaan silmät kauniit ja älykkäät).
ALLMERS,
(irrottautuu Eyolfista, menee ilahtuneena ja ojentaa molemmat kätensä
Astalle).
Asta! Rakas Asta! Sinä täällä! Että heti sain sinut nähdä!
ASTA.
Minusta tuntui, että minun _täytyi_ --. Terve tulleeksi taas kotia!
ALLMERS,
(pudistaa hänen käsiään).
Kiitos!
RITA.
Eikö hän ole muhkean näköinen?
ASTA,
(tuijottaa herkeämättä häneen).
Uljas! Kerrassaan uljas! Silmistä virkeys loistaa! Sinä varmaan olet
kirjoittanut hyvin paljo matkallasi (ilahtuneena huudahtaen). Ehkäpä
koko kirja on valmis, mitä Alfred?
ALLMERS,
(nostaa olkapäitään).
Kirja --? Jaa, _se_ --
ASTA.
Niin, minä ajattelin, että siellä matkalla sinun on sitä helppo
kirjoittaa.
ALLMERS.
Niin ajattelin minäkin. Vaan näes, -- kävikin aivan toisin. En ole
kirjoittanut kirjaani yhtä ainoatakaan kirjainta.
ASTA.
Et ole kirjoittanut --!
RITA.
Vai niin! Minä ihmettelinkin, kun kaikki paperi matkalaukussa oli ihan
koskematta.
ASTA.
Vaan, rakas Alfred, mitä sitte olet koko sen aikaa tehnyt.
ALLMERS,
(hymyilee).
Olen vain kuleksinut ja ajatellut, ajatellut yhtä mittaa.
RITA,
(panee kätensä hänen olkapäilleen).
Ajatellut vähän niitäkin, jotka olivat kotona?
ALLMERS.
Niin olenkin, tiedätkös. Olen ajatellut paljonkin. Joka ainoa päivä.
RITA,
(laskee kätensä).
No, sittehän on hyvin kaikkityyni.
ASTA.
Vaan et ole kirjoittanut kirjaasi? Ja kuitenkin voit olla noin iloinen
ja tyytyväinen? Sepä ei ole muuten sinun tapaistasi. Tarkoitan, silloin
kun kirjoittamisesi käy työläästi.
ALLMERS.
Siinä olet oikeassa. Sillä olen, näetkös, ennen ollut tyhmä. Ajatellessa
liikkuu itsekunkin mielessä parasta, mitä hänessä on. Mitä paperille
tulee, se ei isosti kelpaa.
ASTA,
(huudahtaen).
Sekö ei kelpaa!
RITA,
(nauraen).
Vaan, oletko tullut hulluksi, Alfred!
EYOLF,
(katsoo luottavasti häneen).
Johan toki, isä, -- se kelpaa, mitä _sinä_ kirjoitat.
ALLMERS,
(hymyilee ja silittää hänen tukkaansa).
Niin niin, kun _sinä_ sen sanot, niin --. Vaan usko sinä minua, -- minun
jälestäni tulee eräs, joka on tekevä sen paremmin.
EYOLF.
Ken se olisi? Sano!
ALLMERS.
Annahan ajan kulua. Hän on tuleva ja ilmoittava itsensä.
EYOLF.
Ja mitä sinä aijot sitte tehdä?
ALLMERS,
(totisena).
Sitte menen taas tuntureille --
RITA.
Hyi häpeä, Alfred!
ALLMERS.
-- ylös vuorille ja avaroille aavikoille.
EYOLF.
Kuule isä, etkö uskokin minun parantuvan pian, että minäkin saan olla
sinun mukanasi?
ALLMERS,
(tuskaa tuntien).
Ehkä, pieni poikaseni.
EYOLF.
Se minusta olisi reipasta, jos minäkin voisin kiivetä tuntureita.
ASTA,
(muuttaen puheainetta).
Hei vain, miten sievä ja soma sinä tänään olet, Eyolf!
EYOLF.
Niin, enkö olekin, täti?
ASTA.
Oletpa kuin oletkin. Isänkö vuoksi olet saanut tuon uuden puvun
päällesi?
EYOLF.
Niin, minä pyysin äidiltä. Sillä minä halusin, että isä näkee minut
tässä puvussa.
ALLMERS,
(hiljaa Ritalle).
Sinun ei olisi pitänyt antaa hänelle tuollaista pukua.
RITA,
(tukahtuneesti).
Niin, vaan hän kiusasi minua niin kauan. Pyysi niin hartaasti. En saanut
häneltä rauhaa.
EYOLF.
Ja, kuule isä, -- Borghejm on ostanut minulle jousipyssyn. Ja on
opettanut minua ampumaankin sillä.
ALLMERS.
Vai niin, sehän on oikein erinomaista sinulle, Eyolf.
EYOLF.
Ja kun hän tulee taas ensikerran, niin pyydän, että hän opettaa minua
uimaankin.
ALLMERS.
Uimaan! Minkä vuoksi nyt uimaan tahdot oppia?
EYOLF.
No kun kaikki pojat siellä rannalla osaavat uida. Minä ainoa, joka en
osaa.
ALLMERS,
(liikutettuna, kiertää kätensä hänen ympäri). Sinä saat oppia kaikkia
mitä tahdot! Kaikkia, mitä vain itse haluat.
EYOLF.
Arvaatko isä, mitä enin haluan?
ALLMERS.
Noo? Sanopas.
EYOLF.
Kaikista mieluimmin haluan oppia sotamieheksi.
ALLMERS.
Voi, pikku kulta Eyolf! On monta muuta parempaa kuin se.
EYOLF.
Niin, vaan minunhan pitää mennä sotamieheksi suureksi tultuani. Senhän
tiedät.
ALLMERS,
(hieroo käsiään).
Niin, niin, niin; sittepähän nähdään --
ASTA,
(istuu pöydän ääreen vasemmalle).
Eyolf! Tulepas tänne minun luo, niin kerron sinulle jotakin.
EYOLF,
(menee sinne).
Mitä sinulla, täti, on kerrottavaa?
ASTA.
Kuulehan Eyolf, -- minä olen nähnyt Rotta-Ullan.
EYOLF.
Mitä! Oletko nähnyt Rotta-Ullan! Et ole, sinä vain narraat!
ASTA.
Ei, tosi se on. Minä näin hänet eilen.
EYOLF.
Missä sinä näit?
ASTA.
Minä näin hänet tiellä, vähän matkaa kaupungista.
ALLMERS.
Minä myöskin näin hänet jossakin maalla.
RITA,
(istuen sohvaan).
Ehkä mekin, sitte saamme nähdä hänet.
EYOLF.
Täti, eikö ole kummallinen hänen nimensä: Rotta-Ulla?
ASTA.
Ihmiset sanovat häntä sillä nimellä, kun hän kiertelee maat ja mantereet
ja karkottaa kaikki rotat.
ALLMERS.
Oikeastaan hänen nimensä on kai Hukkanen, muistaakseni.
EYOLF.
Hukkanen? Sehän on pieni susi.
ALLMERS,
(taputtaa hänen päätään).
Tiedätkö sinä, Eyolf, senkin?
EYOLF,
(miettivästi).
Mutta tosiaan! Jos hän kummitteleekin öisin sutena? Uskotko isä?
ALLMERS.
Eikö mitä! -- Vaan menehän nyt puutarhaan vähän leikkimään.
EYOLF.
Eikö sinusta olisi parempi, jos ottaisin jonkun kirjan mukaani?
ALLMERS.
Ei, ei ollenkaan kirjoja tästä lähtien. Mene ennemminkin rantaan toisten
poikain luo.
EYOLF,
(neuvottomana).
Ei, isä, minä en mene poikain luo tänään.
ALLMERS.
Minkä vuoksi et?
EYOLF.
En, kun minulla on nämä vaatteet.
ALLMERS,
(rypistää otsaansa).
Tekevätkö he ehkä pilkkaa sinun -- sievistä vaatteistasi!
EYOLF,
(karttaen).
Ei, sitä he eivät uskalla. Muuten silloin minä löisin heitä.
ALLMERS.
No niin, -- mikäs siinä sitte on --?
EYOLF.
Vaan ne ovat niin raakoja, ne pojat. Ja sitte he sanovat, että minusta
ei milloinkaan tule sotamiestä.
ALLMERS,
(hillityllä mielipahalla).
Minkä vuoksi luulet heidän sitä sanovan?
EYOLF.
He ovat kai kateellisia minulle. Sillä nehän, isä, ovat niin köyhiä,
että heidän täytyy olla avojaloinkin.
ALLMERS,
(hiljaa, tuskan äänellä).
Oo, Rita, -- kuinka tämä kaivelee sydäntäni.
RITA,
(tyynnyttävästi, nousee).
So-so-so!
ALLMERS,
(uhkaavasti).
Vaan ne pojat, ne saavat kerran tuta, kuka on herra, siellä rannalla!
ASTA,
(kuunnellen).
Siellä joku koputtaa.
EYOLF.
Varmaan Borghejm!
RITA.
Käykää sisään!
(ROTTA-ULLA tulee hiljaa ja verkalleen sisään oikean puoleisesta ovesta.
Hän on pieni, henturoinen, kumarainen olento, vanha ja harmaja, terävät
ja tuikeat silmät. Pukunaan vanhanaikainen korjankirjava hame, musta
säpsähattu ja kauhtana. Kädessä suuri, punanen sateensuoja ja
käsivarrella nuorassa riippuu musta pussi).
EYOLF,
(hiljaa, tarttuu Astaa hameesta).
Täti! Tuo on varmaan _se_!
ROTTA-ULLA,
(niijaa oven suussa).
Nöyrimmästi anteeksi, -- onko herrasväen talossa semmoista, joka
nakertaa?
ALLMERS.
Meilläkö? Ei, ei luullakseni.
ROTTA-ULLA.
Minä näettekös niin erittäin mielelläni auttaisin herrasväkeä pääsemään
sellaisesta.
RITA.
Niin, niin, me ymmärrämme. Vaan meillä ei ole yhtään sitä lajia.
ROTTA-ULLA.
Sepä oli sangen ikävä, se. Sillä nyt olen juuri kierrosmatkallani. Ja
kuka sen tietää, milloin taas tulen näille perukoille. -- Ooh, miten
väsyksissä olen!
ALLMERS,
(osoittaa tuolin).
Niin, siltä näyttää.
ROTTA-ULLA.
Eihän sitä muuten koskaan väsyisi tekemään hyvää noille pienille
raukoille, joita vihataan ja hätyytetään niin ankarasti. Vaan se niin
kovin kuluttaa voimia.
RITA.
Ehkä haluatte istua ja vähän levätä?
ROTTA-ULLA.
Tuhansia kiitoksia (istuu muutamalle tuolille oven ja sohvan välillä).
Sillä koko yön olen ollut toimessa.
ALLMERS.
Vai niin, onko --?
ROTTA-ULLA.
Niin, tuolla saarilla (nauraa kitkattaa). Sinne oli minua niin totisesti
kutsuttu. He kyllä vaikeroivat kovasti sitä. Vaan ei ollut muuta
neuvona. Heidän täytyi, se vieköön, kiltisti haukata muikeaa omenaa
(katsoo Eyolfia ja nyökyttää). Muikeaa omenaa, pieni herra. Muikeaa
omenaa.
EYOLF,
(ehdottomasti, vähän alakuloisesti).
Minkä vuoksi heidän täytyi --?
ROTTA-ULLA.
Mitä?
EYOLF.
Haukata sitä?
ROTTA-ULLA.
Joo, sillä he eivät voineet enään toimeentulla. Rottain ja kaikkien
pienten rottasikiöitten vuoksi, ymmärtäähän nuori herra.
RITA.
Uh! Ihmisparkoja, -- oliko heillä niin paljon _niitä_?
ROTTA-ULLA.
Joo, niin että vilisi (nauraa hiljaa tyytyväisenä). Sängyissä kapusivat
ja kuppelehtivat yökaudet. Maitoastioihin huprahtelivat. Lattioilla
vinkuivat ja ränkyivät juosta, piristäen pitkin ja poikin.
EYOLF,
(hiljaa Astalle).
Minä en mene sinne, täti.
ROTTA-ULLA.
Vaan sitte tulin _minä_ -- ja eräs toinen. Ja me otimme mukaamme ne
kaikki. Nuo pienet, sievät olennot! Me kahden saimme ne kaikki
taltumaan.
EYOLF,
(huutaen).
Voi! Isä! -- kas, kas!
RITA.
Herra jumala, Eyolf sinä!
ALLMERS.
Mikä nyt on?
EYOLF,
(osoittaa).
Tuolla pussissa joku potkii!
RITA,
(vasemmalle, huutaa).
Uh! Toimita hänet ulos, Alfred!
ROTTA-ULLA,
(nauraa).
Noo, ihana, suloisin rouva, elkäähän toki pelätkö tällaista pikkuista
lakkipölkkyä.
ALLMERS.
Vaan mikä se sitte oikeastaan _on_?
ROTTA-ULLA.
Se on vain Tiistimies (aukasee pussin). Tulepas ulos pimeydestä, sinä
rakkahin ystäväni.
(Pieni, leveä- ja mustakuonoinen koira pistää päänsä pussista).
ROTTA-ULLA,
(nyökyttää ja viittaa Eyolfia tulemaan).
Tulkaa huoleti lähemmäs, pieni runneltu sotilas! Ei tämä pure. Tulkaa
tänne! Tulkaa vain tänne!
EYOLF,
(pysyttelee Astan luona).
En, minä en uskalla.
ROTTA-ULLA.
Eikö nuori herra tykkää, että tällä on lempeä ja rakastettava muoto?
EYOLF,
(hämmästyneenä, osoittaa).
Tuollako!
ROTTA-ULLA.
Niin, tällä justiin.
EYOLF,
(puoliääneen, katsoo tuijottaen lakkaamatta koiraa).
Minusta sillä on kauhein -- muoto, mitä olen nähnyt.
ROTTA-ULLA,
(panee pussin kiinni).
Noo, somistuu se. Somistuu se kyllä.
EYOLF,
(lähestyy ehdottomasti, menee aivan lähelle ja silittää hiljaa pussia).
Viehättävä -- viehättävä se on sittekin.
ROTTA-ULLA,
(varovalla äänellä).
Vaan nyt se on niin väsynyt ja uuvuksissa, raukka. Niin ylen väsynyt
(katsoo Allmersia). Sillä se kuluttaa voimia, -- sellainen leikki,
uskokaa herra.
ALLMERS.
Mitä leikkiä tarkoitatte?
ROTTA-ULLA.
Houkuttelu-leikkiä.
ALLMERS.
Ahaa, koirako se houkuttelee rotat?
ROTTA-ULLA,
(nyökyttää päätään).
Tiistimies ja minä. Me molemmat olemme siinä yhdessä. Ja se käy niin
sievästi. Sitä kelpaa nähdä. Tälle vain nuora kaulanauhaan. Sitte
talutan minä sitä kolme kertaa ympäri talon ja soitan huuliharppua. Ja
kun ne sen kuulevat, niin _täytyy_ niiden ylös kellareista, alas
ullakoista ja ulos reijistään -- kaikki nuo siunatut, pienet otukset.
EYOLF.
Pureeko, tuo ne sitte kuoliaaksi?
ROTTA-ULLA.
Ei sinnepäinkään! Ei, vaan me menemme rantaan, tämä ja minä. Ja ne
seuraavat meitä. Sekä aikaiset että niiden pienet penekset.
EYOLF,
(jännitettynä).
Entä sitte --? Kertokaa!
ROTTA-ULLA.
Sitte me menemme vesille. Minä meloskelen ja soitan huuliharppua. Ja
Tiistimies uipi jälessä (silmät säihkyen). Ja kaikki seuraavat mukana
nuo nakertajat ja nikertäjät, seuraavat meitä syvälle vedelle. Niin,
sillä niiden _täytyy_!
EYOLF.
Minkävuoksi niiden _täytyy_?
ROTTA-ULLA.
Juuri sen vuoksi, kun ne eivät _tahdo_. Sillä ne niin kauheasti
pelkäävät vettä, -- sen vuoksi _täytyy_ heidän veteen.
EYOLF.
Hukkuvatko ne?
ROTTA-ULLA.
Jok'ikinen, jok'ikinen (hiljempaa). Ja sitte niillä on niin rauhallinen
ja hyvä ja pimeä olla, minkä suinkin voivat toivoa, -- nuo sievät
pienokaiset. Nukkuvat siellä alhaalla niin suloisesti ja pitkän unen.
Kaikki nuo, joita ihmiset vihaavat ja hätyyttävät (nousee). Niin,
entiseen aikaan minä en tarvinnut Tiistimiestä. Silloin houkuttelin
itse. Minä yksin.
EYOLF.
Mitä te houkuttelitte?
ROTTA-ULLA.
Ihmisiä. Yhtä enite.
EYOLF,
(jännitettynä).
Mikä se oli se yksi, sanokaa!
ROTTA-ULLA,
(nauraa).
Se oli minun rakkaimpani, se, pieni sydänkäpyseni!
EYOLF.
Missä hän nyt on?
ROTTA-ULLA,
(ankarasti).
Alhaalla kaikkien rottain luona (taas lempeästi). Vaan nyt täytyy minun
taas lähteä toimeen. Aina vain menon muassa. (Ritalle). Eikö
herrasväellä ole minulle vähintäkään tointa tänään? Sillä voisin sen
tehdä nyt samalla kertaa.
RITA.
Kiitoksia; ei ole tarvista.
ROTTA-ULLA.
Niin -- niin, suloinen, kulta rouva, -- sitä ei niin tiedä --. Jos
herrasväki huomaisi täällä jonkun, joka kaivelee ja jäytää, -- jyrsii ja
nakertaa, -- niin koettakaa vain saada minut ja Tiistimies käsiinne. --
Jääkää hyvästi, hyvästi tuhansin kerroin.
(Menee oikeanpuoleisesta ovesta).
EYOLF,
(hiljaa, riemuiten Astalle).
Täti, minäkin olen nähnyt Rotta-Ullan!
(Rita menee verantaan, viilytteleikse leyhyttäen nenäliinalla. Vähä
jälemmin menee Eyolf varovasti ja huomaamatta oikeanpuoleisesta ovesta).
ALLMERS,
(ottaen salkun pöydältä sohvan luona).
_Sinunko_ tämä on, Asta?
ASTA.
Niin. Minulla on siinä muutamia vanhoja kirjeitä.
ALLMERS.
Ahaa, perhekirjeet --
ASTA.
Sinähän pyysit minua järjestämään ne sinulle matkalla olosi aikana.
ALLMERS,
(taputtaa häntä päähän).
Ja _siihenkin_ sinulla on riittänyt aikaa!
ASTA.
Olen järjestänyt ne osaksi täällä ja osaksi kotonani kaupungissa.
ALLMERS.
Kiitos, Asta rakas --. Oliko niissä mielestäsi mitään erinomaisempaa?
ASTA,
(pintapuolisesti).
Noh -- ainahan sitä on yhtä ja toista tuollaisissa vanhoissa papereissa,
sen arvaat (hiljemmin, vakavasti). Nuo tuossa salkussa, ovat kirjeitä
äidille.
ALLMERS.
No, ne sinä tietysti saat ottaa itsellesi.
ASTA,
(hillitysti).
En ota. Vaan lue sinäkin, Alfred, ne. Joskus -- sitte toiste --. Nyt
minulla ei ole salkun avainta mukanani.
ALLMERS.
Ei tarvitakaan, rakas Asta. Sillä en kuitenkaan lue koskaan äitisi
kirjeitä.
ASTA,
(kiinnittää katseensa häneen).
Sitte minä joskus, -- jonakin rauhallisena iltahetkenä, kerron sinulle
jotakin niistä.
ALLMERS.
Niin, se on toista. Vaan pidä sinä vain äitisi kirjeet. Eihän sinulla
olekaan kovin monta muistoa hänestä.
(Hän ojentaa salkun Astalle, joka ottaa sen ja panee tuolille
päällysvaatteensa alle).
(Rita tulee taas huoneeseen).
RITA.
Uh, minusta tuntui aivan kuin kalmanhaju olisi kulkenut tuon inhottavan
vaimon mukana.
ALLMERS.
Niin, oli hän vähän inhottava.
RITA.
Tunsin itseni melkeen sairaaksi, kun hän oli huoneessa.
ALLMERS.
Muuten minä hyvin ymmärrän tuon pakottavan ja puoleensavetävän voiman,
josta hän puhui. Yksinäisyydessä tuntureilla ja aavikoilla on jotakin
samanlaista.
ASTA,
(katselee tarkastavasti häntä).
Mitä sinulle on tapahtunut, Alfred?
ALLMERS,
(hymyilee).
Minulleko?
ASTA.
Niin, jotakin se on. Niinkuin joku muutos. Rita myöskin on sen
huomannut.
RITA.
Niin, minä näin sen sinusta heti, kun sinä tulit. Vaan se on kai vain
hyväksi, eikö niin, Alfred?
ALLMERS.
Sen pitää olla hyväksi. Ja sen täytyy ja se on oleva hyväksi.
RITA,
(huudahtaen).
Sinä olet kokenut jotakin matkallasi! Elä kielläkään! Sillä minä näen
sen sinusta!
ALLMERS,
(pudistaa päätään).
En tämän taivaallista -- ulkonaisesti. Mutta --
RITA,
(jännityksissä).
Mutta --?
ALLMERS.
Sisällisesti minussa on kylläkin tapahtunut pieni mullistus.
RITA.
Ah Jumala --!
ALLMERS,
(rauhoittaen, taputtaa hänen kättään).
Se on vain hyväksi, rakas Rita. Siihen voit huoleti luottaa.
RITA,
(istuu sohvaan).
Tämä sinun lopultakin täytyy heti kertoa meille. Kaikkityyni!
ALLMERS,
(kääntyy Astaan).
Niin, istutaan mekin. Niin minä koetan kertoa. Miten parhaiten voin.
(Hän istuu sohvaan Ritan viereen. Asta ottaa tuolin ja istuu Allmersin
luo. Lyhyt äänettömyys).
RITA,
(katsoo häneen odottavasti).
No niin --?
ALLMERS,
(katselee eteensä).
Kun minä ajattelen kulunutta elämääni -- ja kohtaloani -- viimeisten
kymmenen -- yhdentoista vuoden aikana, niin on se melkeen kuin joku
seikkailu tahi uni. Eikö sinustakin, Asta, tunnu siltä?
ASTA.
Monessa suhteessa tuntuu minusta siltä.
ALLMERS,
(jatkaen).
Kun minä, Asta, ajattelen, mitä me kaksi olimme ennen. Me kaksi köyhää
orporaukkaa --
RITA,
(kärsimättömänä).
No, mutta siitähän jo on niin kauan.
ALLMERS,
(kuulematta häntä).
Ja nyt minä istun tässä keskellä varallisuutta ja komeutta. Olen voinut
noudattaa kutsumustani. Olen voinut työskennellä ja harjoittaa tieteitä,
-- aivan mieleni mukaan (ojentaa kätensä). Ja koko tämän suuren,
aavistamattoman onnen -- sen luemme sinun ansioksesi, rakkahin Rita.
RITA,
(puolittain pilalla, puolittain vastenmielisesti, hyväilee hänen
kättään).
Herkeä nyt lavertelemasta siitä.
ALLMERS.
Minä mainitsenkin sen ainoastaan jonkunlaisena johdantona. --
RITA.
Noo, jätä koko johdanto --!
ALLMERS.
Rita, -- sinä luulit, että minä lääkärin kehotuksesta lähdin
tunturimatkalle. Mutta niin ei ollut.
ASTA.
Eikö?
RITA.
No mikä se sinut sitte sai matkalle?
ALLMERS.
Se, että minulla ei ollut enään rauhaa työpöytäni ääressä.
RITA.
Rauhaa! Mutta, kultaseni, kuka sinua häiritsi?
ALLMERS,
(pudistaa päätään).
Ei kukaan ulkoapäin. Vaan minussa liikkui tunne, että minä suorastaan
väärinkäytin -- tahi -- ei, jätin käyttämättä parhaat lahjani. Että olen
tuhlannut aikani hukkaan.
ASTA,
(silmät suurena).
Kirjaasiko?
ALLMERS,
(nyökäyttää).
Sillä minulla ei ole kykyä ainoastaan _siihen_ yksistään. Pitää kai
minun kyetä toimittamaan jotakin muutakin, yhtä tahi toista.
RITA.
_Sitäkö_ sinä mietiskelit istuissasi?
ALLMERS.
Niin, sitä etupäässä.
RITA.
Ja sen vuoksi olit niin tyytymätön itseesi viime aikoina. Ja meihin
muihin myöskin. Niin, sen vuoksi sinä olitkin, Alfred!
ALLMERS,
(katselee eteensä).
Tuossa minä istuin kumarassa pöytäni ääressä ja kirjoitin päivät
pääksytysten. Usein puoliyöhönkin. Kirjoitin ja kirjoitin suurta paksua
kirjaa "*Ihmisen vastuunalaisuudesta*". Hm!
ASTA,
(laskee kätensä hänen käsivarrelleen).
Vaan, rakas Alfred -- se kirjahan on oleva sinun elämäntyösi.
RITA.
Niin, sitähän sinä olet useinkin sanonut.
ALLMERS.
Minä ajattelin niin. Siitä saakka kun tulin aikaiseksi (lämmin katse
silmissä). Sitte sinä laitoit minulle tilaisuuden, jotta saatoin siihen
ryhtyä, sinä rakas Rita --
RITA.
Lorua!
ALLMERS.
-- sinä (hymyilee hänelle) kultinesi ja maine, mantuinesi --
RITA,
(puolittain nauraen, puolittain suutuksissa).
Virkahan vielä siitä, niin minä sinua lyön.
ASTA,
(katsoo huolestuneena Alfredia).
Vaan kirjasi, Alfred?
ALLMERS.
Se rupesi aivan kuin etenemään minusta. Vaan nousemistaan nousi ajatus
korkeammista velvollisuuksista, joilla oli vaatimuksensa minulta.
RITA,
(säihkyvin silmin, tarttuu hänen käteensä).
Alfred!
ALLMERS.
Ajatus -- Eyolfista, rakas Rita.
RITA,
(pettyneenä, päästää käden).
Oh -- Eyolfista!
ALLMERS.
Yhä syvemmällä on pikku Eyolf raukka vallannut sijan minussa. Sen
jälkeen kun tuo onnettomuus tapahtui, että hän putosi pöydältä --. Ja
varsinkin sitte, kun oli varmaa, että se on auttamaton --
RITA,
(kiihkeästi).
Vaan teethän sinä, Alfred, minkä suinkin voit hänen hyväkseen.
ALLMERS.
Niin, koulumestarina. Vaan en isänä. Ja juuri isänä tahdon minä tästä
lähtien Eyolfille olla.
RITA,
(katsoo häneen ja pudistaa päätään).
Minä totta tosiaan en ymmärrä sinua.
ALLMERS.
Minä tarkoitan, että minä kaikin voimin koetan tehdä hänelle sen, mikä
on auttamatonta, niin lieveäksi ja keveäksi kuin suinkin on mahdollista
ajatella.
RITA.
No mutta, -- jumalan kiitos, minä en usko, että hän tuntee sen niin
syvästi.
ASTA,
(liikutettuna).
Kyllä, Rita.
ALLMERS.
Niin, saat olla varma, että hän tuntee sen syvästi.
RITA,
(kärsimättömänä).
Vaan, rakas Alfred, -- mitä voisit sinä enempää tehdä hänen hyväkseen?
ALLMERS.
Minä koetan valaista kaikki ne monet mahdollisuudet, jotka hämärtyvät
hänen lapsen sielussaan. Kaikki jalot taimet, jotka ovat hänessä idulla,
koetan minä saada kasvamaan -- kukkimaan ja tekemään hedelmää
(lämpöisemmin ja lämpöisemmin, nousee). Ja vielä _sitäkin_ enemmän! Minä
autan häntä saamaan sopusointua hänen toiveittensa ja sen välillä, mikä
hänelle on saavuttamattomissa. Sillä siihen hänestä ei ole _nyt_! Kaikki
hänen halunsa menevät sitä suuntaa, mikä koko hänen elämänsä ijäksi jää
hänelle saavuttamattomaksi. Vaan minä luon onnellisuuden tunteen hänen
mieleensä.
(Hän kulkee pari kertaa edestakasin lattialla. Asta ja Rita seuraavat
häntä katseillaan).
RITA.
Sinun tulisi ottaa nämät asiat tyynemmin, Alfred.
ALLMERS,
(pysähtyy pöydän luo vasemmalla ja katsoo heitä).
Eyolf on ottava minun elämäntyöni tehdäkseen. Jos niin tahtoo. Tahi saa
hän valita, mikä on täysin hänen omaistaan. Ehkä mieluumminkin _sen_. --
No, kaikessa tapauksessa annan minä oman työni jäädä.
RITA,
(nousee).
Vaan, Alfred rakas, -- etkö voi molempia, tehdä omaa työtäsi ja
työskennellä Eyolfin hyväksi?
ALLMERS.
En, sitä en voi. Mahdotonta. Minä en voi itseäni jakaa tässä. Ja sen
vuoksi väistyn minä. Eyolfista on tuleva, täysikelpoinen suvussamme. Ja
minä panen uuden elämäntyöni _siihen_, että saan tehdyksi hänestä
täysikelpoisen.
ASTA,
(on noussut ja menee hänen luo).
Tämä on vaatinut ankaraa taistelua, Alfred.
ALLMERS.
Niin onkin. Täällä kotona en olisi koskaan saanut itseäni taipumaan. En
koskaan olisi voinut pakottaa itseäni kieltäytymään. En koskaan täällä
kotona.
RITA.
Senkö vuoksi siis sinä lähdit nyt kesällä matkalle?
ALLMERS,
(loistavin silmin).
Niin! Ja minä tulin äärettömään yksinäisyyteen. Sain nähdä nousevan
auringon paistavan tuntureille. Tunsin kuin olevani lähempänä tähtiä.
Aivan kuin keskinäisessä liitossa ja yhteydessä niiden kanssa. Ja
silloin voin minä kieltäytyä.
ASTA,
(katsoo raskaan alakuloisesti häneen).
Vaan et koskaan enään aijo kirjoittaa kirjaasi "Ihmisen
vastuunalaisuudesta"?
ALLMERS.
En, Asta, en koskaan. Minä en voi paloitella itseäni kahdelle,
tehtävälle, sanoinhan. Vaan minä tahdon toteuttaa ihmisen
vastuunalaisuuden -- elämässäni.
RITA,
(hymy suupielissä).
Uskotko todellakin, että voit pysyä niin suurissa aikeissa täällä
kotona?
ALLMERS,
(tarttuu hänen käteensä).
Minä voin liittoutuessani _sinun_ kanssasi (ojentaa toisen kätensä). Ja
sinun kanssasi myös, Asta.
RITA,
(vetää pois kätensä).
Siis _kahden_ kanssa. Sinä siis _kuitenkin_ voit jakaa itsesi.
ALLMERS.
Vaan rakas Rita --!
(Rita menee pois hänen luotaan ja asettuu ovelle puutarhaan päin).
(Koputetaan keveästi ja kiivaasti oikeanpuoleiselle ovelle. Insinööri
Borghejm astuu reippaasti sisään. Hän on nuorekas, 30 vuotinen mies.
Puheensa hilpeää ja rohkeaa. Käytös sujuva).
BORGHEJM.
Hyvää huomenta, hyvää huomenta, rouva! (pysähtyy ilahtuneena nähdessään
Allmersin). Mitä minä näen! Te jo kotona, herra Allmers?
ALLMERS,
(pudistaa hänen kättään).
Niin, minä tulin yöllä.
RITA,
(hilpeästi).
Hänellä, herra Borghejm, ei ollut enään lupaa.
ALLMERS.
Mutta eihän se ole totta, Rita --
RITA,
(tulee lähemmäs).
Tottapa hyvinkin. Hänen loma-aikansa oli loppunut.
BORGHEJM.
Vai niin, te, rouva, pidätte miestänne niin kiinteästi ohjaksissa?
RITA.
Minä pidän kiinni oikeuksistani. Ja tuleehan toki kaikella olla
loppunsakin.
BORGHEJM.
Noo, ei kaikella, -- toivon minä. -- Hyvää huomenta, neiti Allmers!
ASTA,
(karttamalla).
Hyvää huomenta.
RITA,
(katsoo Borghejmia).
Ei kaikella, sanoitte?
BORGHEJM.
Niin, minä uskon ja luotan, että kaikessa tapauksessa on kuitenkin tässä
maailmassa jotakin, jolla ei ole loppua.
RITA.
Nyt ajattelette varmaankin rakkautta -- ja jotakin sellaista.
BORGHEJM,
(lämpöisesti).
Minä ajattelen kaikkea, mikä on kaunista.
RITA.
Ja, jolla ei koskaan ole loppua. Niin, ajatelkaamme sitä. Toivokaamme
kaikki sitä.
ALLMERS,
(menee heidän luo).
Tienrakennus kai nyt pian loppuu täällä?
BORGHEJM.
Minulta on jo loppunut. Loppui eilen. On sitä ollutkin kotvaksi aikaa.
Vaan, jumalan kiitos, _se_ loppui kuitenkin.
RITA.
Ja te olette siitä niin ylen iloissanne.
BORGHEJM.
Niin, olen oikeinkin!
RITA.
Noo, mutta sen minä sanon --
BORGHEJM.
Mitä niin, rouva?
RITA.
Että se ei ole enään juuri kauniisti, herra Borghejm.
BORGHEJM.
O--hoo? Miksikä ei?
RITA.
Ei, sillä te ette arvatenkaan vastaisuudessa tule hyvinkään usein näille
maille.
BORGHEJM.
En tulekaan, se on totta. Sitä en tullut ajatelleeksi.
RITA.
Noo, mutta kuitenkin aina joskus käytte täällä luonamme.
BORGHEJM.
En voi. Se on minulle, sen pahempi, aivan mahdotonta nyt pitkiin
aikoihin.
ALLMERS.
Vai niin? Minkätähden?
BORGHEJM.
Sillä nyt olen saanut uuden, suuren rakennustyön, johon on heti
ryhdyttävä.
ALLMERS.
Vai niin? (puristaa hänen kättään). Se ilahduttaa minua suuresti.
RITA.
Onneksenne, onneksenne, herra Borghejm!
BORGHEJM.
Shy, Shy! -- minulla oikeastaan ei ole lupa siitä vielä puhua ääneen!
Vaan minä en voi pysyä aisoissani! -- Se on muuan vaikea tienrakennustyö
-- pohjoisessa. Ylikäyntejä vuoriin -- ja muita uskomattomia vaikeuksia
voitettavina! (innostuneena) Oo, sinä suuri, ihana maailma, -- mikä onni
on olla tienrakentaja!
RITA,
(hymyilee ja katsoo häneen kiusottavasti).
Yksistäänkö tienrakennustyön takia te tulette tänään niin rajun
iloisena?
BORGHEJM.
En sen takia yksistään. Vaan kaikkien valoisien ja lupaavien toiveitten
takia, joita ilmaantuu minulle.
RITA,
(kuten edellä).
Ahaa, siinä on ehkä jotakin vielä ihanampaa takana.
BORGHEJM,
(katsoo syrjäsilmällä Astaa).
Ken tiesi! Kun onni tulee, niin sehän tavallisesti tulee kuin kevättulva
(kääntyy Astaan). Neiti Allmers, eikö tehtäisi pieni kävelyretki
yhdessä? Sellainen, joita tavallisesti olemme tehneet?
ASTA,
(reippaasti).
Ei, ei kiitos. Ei nyt. Ei tänään.
BORGHEJM.
Noo, lähtekää nyt! Ainoastaan pienen pieni kierros! Minusta tuntuu, että
minulla on niin paljon puheltavaa kanssanne, ennenkuin matkustan.
RITA.
Se on kai jotakin, jota ette saa vielä ääneen puhua?
BORGHEJM.
Hm, se nyt riippuu --
RITA.
Niin, sillä tehän osaatte myöskin hyvin kuiskata (puoliääneen). Asta,
mene hänen kanssaan.
ASTA.
Vaan, rakas Rita --
BORGHEJM,
(pyytäen).
Neiti Asta, -- ajatelkaa, että tämä olisi viimeinen kävelyretkemme,
jäähyväisretki -- pitkiksi, pitkiksi ajoiksi.
ASTA,
(ottaa hattunsa ja päivänvarjonsa).
Niin niin, mennään sitte vähäksi aikaa kävelemään ympäriinsä
puutarhassa.
BORGHEJM.
Kiitos, kiitos siitä!
ALLMERS.
Ja silmätkää vähän Eyolfia samalla.
BORGHEJM.
Niin, Eyolf, tosiaan! Missä Eyolf on tänään? Minulla on jotakin hänelle.
ALLMERS.
Hän on siellä jossakin leikkimässä.
BORGHEJM.
Todellako! Vai niin, että hän on alkanut leikkiäkin nyt? Muutenhan hän
tavallisesti istui vain sisällä lukemassa.
ALLMERS.
Se on loppuva. Hänestä on tuleva oikein vapaanilman lapsi.
BORGHEJM.
Kas, _se_ on oikein! Ulos vapauteen _hänkin_, poika parka! Hyvä jumala.
Ei voi mitään parempaa tehdä kuin leikkiä tässä siunatussa maailmassa.
Minusta elämä on kerrassaan kuin leikkiä! -- Niinpä lähdemme, neiti
Asta!
(Borghejm ja Asta menevät verantaan ja puiston läpi).
ALLMERS,
(seisoo ja katsoo heidän jälkeensä).
Kuule Rita, -- luuletko olevan jotakin välejä noilla kahdella?
RITA.
Minä en tiedä, mitä sanoa. Aluksi minä sitä luulin. Mutta Asta on
muuttunut niin kummalliseksi, etten ymmärrä häntä -- näinä viime aikoina
hän on muuttunut.
ALLMERS.
Vai niin? Silläkö aikaa kun minä olin poissa?
RITA.
Niin näinä kahtena viime viikkona olen sen huomannut.
ALLMERS.
Ja sinä luulet, että hän ei nyt enämpi välitä Borghejmista?
RITA.
Ei todenteolla. Ei kokonansa antautumalla. Ehdottomasti. Sitä en usko
(katsoo tarkastavasti häntä). Olisiko sinulla jotakin sitä vastaan, jos
hän pitäisi Borghejmista?
ALLMERS.
Ei minulla oikeastaan sitä vastaan olisi. Mutta kieltämättähän se olisi
huolestuttava ajatus --
RITA.
Huolestuttava?
ALLMERS.
Niin, sillä sinun tulee muistaa, että minä olen vastuunalainen Astasta.
Hänen elämänsä onnesta.
RITA.
Mitä vielä -- vastuunalainen! Onhan Asta aikaihminen! Kyllä kai hän siis
ymmärtää itse valita, sen uskon.
ALLMERS.
Niin, toivokaamme sitä, Rita.
RITA.
Minä puolestani en luule mitään pahaa Borghejmista.
ALLMERS.
Ei, rakkaani, -- enhän minäkään. Päinvastoin. Vaan kuitenkin --
RITA,
(kiinteästi).
Ja minä hyvin mielelläni näkisin, että heistä tulisi pari.
ALLMERS,
(tyytymättömänä).
Jaa, no minkätähden oikeastaan?
RITA,
(lisääntyvällä mielenliikutuksella).
Sen vuoksi, että hän matkustaisi sitte pois Borghejmin kanssa! Eikä
sitte koskaan voisi tulla tänne meille samalla tavoin kuin nyt!
ALLMERS,
(tuijottaa hämmästyksissään häneen).
Toivoisitko pääseväsi Astasta kuitiksi?
RITA.
Sitä juuri toivon, Alfred!
ALLMERS.
Vaan hyvä ihme minkä vuoksi --?
RITA,
(käärii kiihkoisesti kätensä hänen kaulaansa). Sen vuoksi, että sitte
vihdoinkin olisit sinä minulle yksistään! Vaikka -- et sittekään! Et
kokonansa minulle! (purskahtaa kouristusitkuun). Oh, Alfred, Alfred,
minä en _voi_ luopua sinusta.
ALLMERS,
(irrottautuu varovasti hänestä).
Vaan rakkahin Rita, -- olehan toki järkevä!
RITA.
En, minä en välitä rahtuakaan järkevä ollakseni! Minä välitän ainoastaan
sinusta! Sinusta yksin koko maailmassa! (heittäytyy taas hänen
kaulaansa). Sinusta, sinusta, sinusta!
ALLMERS.
Päästä, päästä, -- sinä kuristat minut --!
RITA,
(päästää hänet).
Hyvä jumala, että minä todellakin voisin (katsoo säihkyvin silmin
häntä). Oo, jospa sinä tietäisit, miten olen vihannut sinua --!
ALLMERS.
Vihannut minua --!
RITA.
Niin, -- kun sinä istuit tuolla sisällä itseksesi. Ja haudoit työtäsi.
Pitkälle -- pitkälle yöhön (valittaen). Niin pitkälle -- niin
myöhäiseen, Alfred. -- Ooh, kuinka vihasin sinun työtäsi!
ALLMERS.
Vaan sehän on nyt loppunut.
RITA,
(nauraen viiltävästi).
Johan vain! Kun nyt olet ryhtynyt toiseen, joka on vielä pahempi.
ALLMERS,
(kauhistuneena).
Pahempi! Kun on kysymys lapsesta, sanotko sitä pahemmaksi?
RITA,
(kiivastuneesti).
Sanon, minä sanon. Meidän kahden suhteeseen nähden sanon minä sitä
siksi. Sillä lapsi, -- lapsi, sehän on päälle päätteeksi elävä ihminen
(nousevalla kiihkolla). Vaan minä en kärsi sitä, Alfred! Minä en kärsi,
-- sen sanon sinulle!
ALLMERS,
(katsoo kiinteästi häntä ja sanoo tukehdutetulla äänellä).
Minä monta kertaa olen melkeen peloissani sinun tähtesi, Rita.
RITA,
(synkästi).
Minä itsekin usein pelkään itseäni. Ja sen vuoksi juuri sinun ei pidä
herättää pahaa minussa.
ALLMERS.
Vaan Jumalan tähden, -- teenkö minä sitä!
RITA.
Sinä teet, -- kun sinä pirstot paloiksi pyhimmän välissämme.
ALLMERS,
(liikuttavasti).
Vaan ajattelehan toki, Rita. Onhan se oma lapsesi, -- meidän ainoa
lapsi, josta tässä on puhe.
RITA.
Lapsi on ainoastaan puolittain minun omani (taas syöksevällä äänellä).
Vaan _sinun_ pitää olla minun yksistään! Kokonaan minun! Minulla on
oikeus sitä vaatia sinulta!
ALLMERS,
(kohottaa olkapäitään).
Rakas Rita -- eihän auta mitään vaatia. Kaikki annettakoon vapaalla
tahdolla.
RITA,
(jännitetyin katsein).
Ja sitä et sinä ehkä voi tästälähtien.
ALLMERS.
En, en voikaan. Minun täytyy jakautua Eyolfille ja sinulle.
RITA.
Vaan jos Eyolf ei olisi koskaan syntynytkään? Entä sitte?
ALLMERS,
(kiertelemällä).
Niin, se olisi eri asia. Sittehän minulla olisi ainoastaan sinä, josta
pitää.
RITA,
(hiljaa vavisten).
Sittepä toivoisin, että en koskaan olisi häntä synnyttänyt.
ALLMERS,
(hypähtää istumasta).
Rita! Sinä et tiedä, mitä sinä itse sanot!
RITA,
(vapisee mielenliikutuksesta).
Minä synnytin hänet maailmaan sanomattomalla tuskalla. Vaan minä kestin
sen kaiken ilolla ja riemulla sinun tähtesi.
ALLMERS,
(lämpöisesti).
Oo niin, niin, sen minä kyllä tiedän.
RITA,
(päättävästi).
Vaan siinä saa olla sen loppu. Minä tahdon elää elämää. Yhdessä sinun
kanssasi. Kokonaan sinun kanssasi. Minä en voi oleskella ollakseni
ainoastaan Eyolfin äiti. Ainoastaan se. Eikä mitään muuta. Minä en
_tahdo_, sanon minä! Minä en _voi_! _Minä tahdon_ elää ja olla sinulle
kokonaan! Sinulle Alfred!
ALLMERS.
Vaan niinhän sinä _olet_, Rita. Lapsemme kautta --
RITA.
Oo, -- imeliä, mietoja lauseparsia. -- Ei hituakaan muuta. Ei, kuule
sinä, sellainen ei ole _minulle_ niin kerrassaan mitään! Minä olin
sopiva tulemaan äidiksi. Vaan en olemaan äitinä. Sinä saat ottaa minut
semmoisena, kuin olen.
ALLMERS.
Ja sinä olet ennen pitänyt niin sydämmellisesti Eyolfista.
RITA.
Minulla oli niin sääli häntä. Sillä sinä et pitänyt hänestä väliä.
Annoit hänen vain lukea ja hautoa. Etpä häntä melkeen huomannutkaan.
ALLMERS,
(nyökyttää pitkäveteisesti).
Niin; minä olin sokea. Aikani ei ollut vielä tullut --
RITA,
(katsoo häntä).
Vaan _nyt_ se siis on tullut?
ALLMERS.
Niin, nyt vihdoinkin. Nyt näen minä, että ylevin tehtäväni, täällä
maailmassa on, olla oikea isä Eyolfille.
RITA.
Ja _minulle_? Mikä aijot olla _minulle_?
ALLMERS,
(lempeästi).
Sinulle olen sellainen, joka sinusta pitää? Sydämmeni hiljaisuudessa
(hän tavottaa Ritan käsiä).
RITA,
(karttaen häntä).
Minä en välitä sydämmesi hiljaisuudesta. Minun pitää saada sinut
kokonaan, kerrassaan! Ja yksinäni! Sellaisena, kuin sinut omistin
suloisina, tulvehtivina ensi aikoina (kiihkeästi ja ankarasti). Minä,
Alfred, en ilmoisena ikänä anna ruokkia itseäni jäännöksillä.
ALLMERS,
(tyynellä mielellä).
Minusta täällä voisi olla niin runsaasti onnellisuutta meille kaikille
kolmelle, Rita.
RITA,
(halveksivasti).
Vai olet sinä niin vaatimaton (istuu pöydän ääreen vasemmalla).
Kuulehan.
ALLMERS,
(lähestyy).
No? Mitä niin?
RITA,
(katsoo häneen mieto hohde silmissä).
Kun sain sähkösanomasi eilen illalla --
ALLMERS.
Niin? Niin mitä sitte?
RITA.
-- niin pukeusin vaaleaan pukuun.
ALLMERS.
Niin, minä näin, että sinä olit vaaleissa, kun tulin.
RITA.
Olin pannut hajalle tukkani --
ALLMERS.
Tuuhean, lemuavan tukkasi.
RITA.
-- niin että se valui yli niskan ja selän --
ALLMERS.
Minä näin. Minä näin sen. Oh miten olit kaunis, Rita!
RITA.
Molemmissa lampuissa oli ruusunpunaiset suojukset. Ja me olimme
kahdenkesken. Ainoat valveillaolijat koko talossa. Ja pöydällä oli
samppanjaa.
ALLMERS.
Sitä en maistanutkaan.
RITA,
(katsoo katkerasti häneen).
Et, se on totta (nauraa kimakasti). "Samppanjaa sull' oli, vaan koskenut
et siihen" -- niin kuin on runossa.
(Hän nousee nojatuolista ja kulkee melkeen kuin väsyksissä paneutuen
sohvalle puolittain pitkäkseen).
ALLMERS,
(kulkee pitkin lattiaa ja pysähtyy hänen eteensä).
Minä olin niin vaipunut vakaviin ajatuksiin. Minä olin päättänyt, Rita,
puhella sinun kanssasi vastaisesta elämästämme. Ja ennen kaikkea
Eyolfista.
RITA,
(hymyilee).
Niinhän sinä teitkin, rakas --
ALLMERS.
Minä en päässyt asiaan. Sillä sinä rupesit riisumaan.
RITA,
Niin, ja sitte sinä puhelit Eyolfista sillä aikaa. Etkö muista? Sinä
kysyit, miten pienen Eyolfin vatsa jaksaa.
ALLMERS.
(katsoo nuhtelevasti häntä).
Rita --!
RITA.
Ja sitte menit sinä sänkyysi. Ja nukuit erinomaisen hyvin.
ALLMERS.
(pudistaa päätään).
Rita, -- Rita!
RITA.
(heittäytyy kokonaan maata ja katsoo Alfrediin).
Alfred?
ALLMERS,
Niin?
RITA,
"Samppanjaa sull' oli, vaan koskenut et siihen."
ALLMERS,
(melkeen ankarasti).
En. Minä en koskenut siihen.
(Hän menee Ritan luota ja asettuu puisto-ovelle. Rita makaa hetkisen
liikkumatta, silmät sulettuna).
RITA,
(hypähtää äkkiä ylös).
Vaan erään asian tahdon sanoa sinulle, Alfred.
ALLMERS,
(kääntyy ovella).
No?
RITA.
Sinun ei pitäisi olla niin levollinen!
ALLMERS.
Levollinen?
RITA.
Niin. Sinun ei pitäisi olla niin välinpitämätön! Niin varma siitä, että
sinä omistat minut!
ALLMERS,
(tulee lähemmäs).
Mitä _sillä_ tarkoitat?
RITA,
(vapisevin huulin).
En ole milloinkaan, ainoallakaan ajatuksella ollut uskoton sinulle,
Alfred! En koskaan silmänräpäykseksikään.
ALLMERS.
Et, Rita, sen minä tiedänkin. Minä tunnen sinut niin hyvin.
RITA,
(säihkyvin silmin).
Vaan jos halveksit minua --!
ALLMERS.
Halveksin --! Minä en ymmärrä, mitä sinulla on mielessä.
RITA.
Ooh, sinä et tiedä mitä kaikkea minussa voisi nousta, jos --
ALLMERS.
Jos --?
RITA.
Jos minä joskus huomaisin, ettet sinä enään välittäisi minusta. Et enään
pitäisi minusta niin kuin ennen.
ALLMERS.
Vaan, Rita, rakkaimpani, -- se on inhimillinen muutos vuosien kuluessa,
-- täytyyhän sen joskus tapahtua, meidänkin yhteiselämässämme. Aivan
niinkuin kaikkien muidenkin.
RITA.
Ei koskaan tapahdu se minussa! Ja minä en tahdo tietää mistään
muutoksesta sinussakaan. Minä en voisi sitä kestää, Alfred. Minä tahdon
pitää sinut itselleni kokonaan.
ALLMERS,
(katsoo huolestuneena häntä).
Sinulla on kauhean mustasukkainen luonne --
RITA.
En voi muuksi muuttua, kuin mikä olen (uhkaavasti). Jos sinä jaat itsesi
minun ja jonkun toisen kesken --
ALLMERS.
Mitä sitte?
RITA.
Niin minä sinulle kostan, Alfred!
ALLMERS.
Millä sinä voisit kostaa?
RITA.
En tiedä. -- Kyllä, kylläpä minä tiedänkin!
ALLMERS.
Noo?
RITA.
Minä menen ja heittäydyn --
ALLMERS.
Heittäydyt, sanot sinä?
RITA.
Niin, niin minä teen. Minä heittäydyn suoraan ensimmäisen syliin --
kenen tahansa.
ALLMERS,
(katsoo hellästi häntä ja pudistaa päätään).
Sitä sinä et tee koskaan sinä, minun rehellinen, ylevä, uskollinen
Ritani.
RITA,
(käärii kätensä hänen kaulaansa).
Ooh, sinä et tiedä, mikä minusta voisi tulla, jos sinä, -- jos sinä et
tahtoisi minusta enään tietää.
ALLMERS.
En tahtoisi sinusta tietää, Rita? Tuollaista voit sanoakin!
RITA,
(puolittain nauraen, päästää hänet).
Minähän voisin verkkoni laskea tuon, -- tuon tienrakentajan eteen, joka
käy meillä.
ALLMERS,
(keveintynein mielin).
Ah, jumalankiitos, -- sinä siis lasket leikkiä.
RITA.
En lainkaan. Miksikä ei yhtä hyvin hänen eteensä, kuin jokaisen muunkin?
ALLMERS.
Ei, sillä hän on jo varmaan siksi siteissä.
RITA.
Sitä parempi! Sillä siinä tapauksessa ottaisin hänet toiselta. Ja sehän
on ihan tarkalleen samaa, minkä Eyolf on tehnyt minulle.
ALLMERS.
Sanotko sinä, että meidän pieni Eyolf on sen tehnyt?
RITA,
(etusormi suorana).
Kas niin! Kas niin! Heti kuin vain mainitsetkaan Eyolfin nimen, niin
hellyt sinä ja äänesi vapisee (uhkaavasti puristaen kätensä nyrkkiin).
Oo, sinä voisit melkeen kiusata minut toivomaan -- ooh!
ALLMERS,
(katsoo tuskallisesti häntä).
Mitä voisit toivoa, Rita --!
RITA,
(kiihkeästi, menee hänen luota).
Ei, ei, ei -- sitä en sano sinulle. En koskaan!
ALLMERS,
(menee lähemmäksi).
Rita! Minä rukoilen sinua, -- oman itsesi ja minun tähden, -- elä anna
kiusata itseäsi mihinkään, mikä on pahaa.
(Borghejm ja Asta tulevat puutarhasta. Molemmat näyttävät hillitsevän
mielenliikutustaan. Ovat vakavia ja noloja. Asta jää seisomaan
verantaan. Borghejm tulee huoneeseen).
BORGHEJM.
Kas niin. Nyt olemme, neiti Allmers ja minä, olleet viimeisen kerran
kävelemässä yhdessä.
RITA.
(katsoo säpsähtäen häneen).
Ohoo! -- Eikö kävelyretkeä seuraakaan pitempi matka?
BORGHEJM.
Kyllä. Minä lähden.
RITA.
Te yksinänne?
BORGHEJM.
Niin, minä yksinäni.
RITA,
(katsoo syrjäsilmällä synkästi Allmersia).
Kuulitko, Alfred? (kääntyy Borghejmiin). Minä uskallan panna vetoa, että
pahat silmät ovat tehneet teille kepposen.
BORGHEJM,
(katsoo häneen).
Pahat silmät?
RITA,
(nyökäyttää).
Pahat silmät, niin.
BORGHEJM.
Uskotteko pahoja silmiä, rouva Allmers?
RITA.
Minä olen nyt ruvennut uskomaan pahoja silmiä. Varsinkin pahoja lapsen
silmiä.
ALLMERS,
(liikutettuna, kuiskaa).
Rita, -- kuinka sinä voit --!
RITA,
(puoli ääneen).
Sinä itse, Alfred, teet minusta pahan ja häijyn.
(Etäistä, sekavaa hälinää ja huutoja kuuluu rannalta)
BORGHEJM,
(menee lasiovelle).
Mikä melu siellä on?
ASTA,
(ovelta).
Katsokaa, ihmisiä juoksee laiturille!
ALLMERS.
Mitäpä se voisi olla? (katsahtaa pikimmältään ulos). Poikarakit siellä
telmimässä taas.
BORGHEJM,
(huutaa yli aitauksen).
Pojat hoi! Mikä siellä on?
(Useat vastaavat yhtä aikaa, mikä estää mitään selvästi kuulumasta).
RITA.
Mitä he sanovat?
BORGHEJM.
Sanovat, että siellä on muuan lapsi hukkunut.
ALLMERS.
Lapsi hukkunut?
ASTA,
(levottomana).
Pieni poika, sanovat he.
ALLMERS.
Eikö mitä, nehän osaavat kaikki uida.
RITA,
(huutaa tuskallisesti).
Missä on Eyolf!
ALLMERS.
Ole rauhassa. Rauhassa. Eyolfhan on puutarhassa leikkimässä.
ASTA.
Ei hän puutarhassa ollut --
RITA,
(nostetuin käsin).
Ooh, kunhan se vain ei olisi _hän_!
BORGHEJM,
(kuuntelee ja huutaa alas).
Kenen lapsi se on?
(Sekavia ääniä kuuluu. Borghejm ja Asta päästävät tukehdutetun huudon ja
syöksevät puiston läpi).
ALLMERS,
(tuskassa).
Se ei _ole_ Eyolf! Se ei ole Eyolf, Rita!
RITA,
(verannassa, kuunnellen).
Shyy; ole nyt hiljaa! Anna minä kuuntelen, mitä he sanovat.
(Rita korvia vihlovalla huudolla pakenee huoneeseen).
ALLMERS,
(hänen jälessään).
Mitä ne sanoivat?
RITA,
(vaipuu nojatuoliin vasemmalla).
Sanoivat: sauva uipi!
ALLMERS,
(melkeen tarmotonna).
Ei! Ei! Ei!
RITA,
(käheästi).
Eyolf! Eyolf! Oo, vaan heidän _täytyy_ pelastaa hänet!
ALLMERS,
(puolihurjana).
Muusta ei kysymystäkään! Niin kallis henki! Niin kallis henki!
(Hän rientää puutarhan läpi).
Toinen näytös.
(Pieni, kapea laakso Allmersin metsässä, rannalla. Vasemmalla korkeita,
vanhoja puita nojallaan. Perällä kallionuomassa virtaa puro, joka katoaa
kivien väliin metsänrinteessä. Polku kiemurtaa puron vartta. Oikealla
ainoastaan yksityisiä puita, joitten välistä vilkkuu vuono. Edessä näkyy
venevalkaman nurkkaa veneineen. Vasemmalla vanhojen puitten juurella
pöytä, jonka ääressä rahi ja pari tuolia, jotka kaikki ovat tehty
hienoista karsikoista. On raskas, sateinen päivä, kiitäviä kuuropilviä).
(Alfred Allmers, samassa pukineessa kuin edellä, istuu rahilla
lynkäpäisillään pöytää vasten. Hattu pöydällä edessä. Hän tuijottaa
liikkumattomana ja tajuttomasti vuonolle).
(Vähän myöhemmin tulee Asta Allmers metsätietä. Hänellä on sateensuoja
avattuna).
ASTA,
(menee hiljaa ja varovasti hänen luo).
Alfred, sinun ei pitäisi istua täällä tässä rumassa ilmassa.
ALLMERS,
(nyökäyttää pitkäveteisesti vastaamatta mitään).
ASTA,
(sulkee sateensuojan).
Olen kauan aikaa kuleksinut hakemassa sinua.
ALLMERS,
(väreettömästi).
Kiitos.
ASTA,
(siirtää tuolin ja istuu hänen luo).
Oletko kauankin istunut täällä? Koko ajanko?
ALLMERS,
(ei vastaa. Vähän ajan kuluttua sanoo hän).
Ei, minä en voi sitä käsittää. Minusta on kerrassaan mahdotonta, --
tämä.
ASTA,
(osanottavasti laskee kätensä hänen käsivarrelleen).
Sinua Alfred parka.
ALLMERS,
(tuijottaa häneen).
Onko se siis ainakin totta, Asta? Vai olenko tullut hulluksi? Vai
uneksinko minä? Niin, jospa se olisikin vain unta! Ajattele, miten
suloista, jos minä nyt olisin herännyt!
ASTA.
Oh, jospa tosiaan voisin sinut herättää.
ALLMERS,
(katsoo vuonolle).
Miten säälimättömältä vuono näyttää tänään. Se on niin raskas ja
horruksissa. Lyijyn harmaa, -- kellanvälkkeellä, -- ja kuvastaa
kuuropilvet pintaansa.
ASTA,
(rukoilevasti).
Elä istu, Alfred, tässä tuijottamassa vuonolle!
ALLMERS,
(kuulematta häntä).
Sellainen se on pinnaltaan. Mutta syvällä, -- _siellä_ kulkee äkeä
pohjavirta --
ASTA,
(tuskalla).
Vaan Jumalan tähden, -- elä ajattele syvyyttä!
ALLMERS,
(katsoo lempeästi häneen).
Sinä luulet, että hän makaa tuossa aivan lähellä? Vaan ei, Asta. Elä
usko sitä. Sinun tulee huomata, että tässä käy väkevä virta. Mereen
asti.
ASTA,
(heittäytyy, nyyhkyttäen, pöytää vasten, kädet kasvoilla).
Hyvä Jumala, -- hyvä Jumala!
ALLMERS,
(raskaasti).
Sen vuoksi on pikku Eyolf joutunut niin kauas -- kauas pois meistä
muista.
ASTA,
(katsoo pyytävästi häneen).
Voi, Alfred, elä puhu mitään sellaista!
ALLMERS.
Sinähän voit itse sen laskea. Joka olet niin terävä --. Kahdeksan --
yhdeksänkolmatta tunnin --. Odotahan --! Odotahan --!
ASTA,
(huutaa ja panee kädet korvilleen).
Alfred!
ALLMERS,
(hieroo käsiä lujasti pöytään).
Vaan voitko käsittää tarkoitusta siinä, mitä?
ASTA,
(katsoo häneen).
Missä niin?
ALLMERS.
Siinä, mikä on tehty minua ja Ritaa vastaan.
ASTA.
Tarkoitusta siinä?
ALLMERS,
(kärsimättömästi).
Niin, tarkoitusta, sanon minä. Sillä joku tarkoitus kai siinä lienee.
Elämä, olemassaolo, -- sattuma ei voi olla niin aivan aiheetonta.
ASTA.
Niin, kuka voi sanoa mitään varmaa niistä asioista, rakas Alfred?
ALLMERS,
(nauraa katkerasti).
Tosiaan, sinä voit olla oikeassa. Ehkä kaikki menee siis umpimähkään.
Hoitaa itsensä kuin ajelehtiva laivanhylky peräsittömänä. Totta tosiaan,
niin voi yhtähyvin ollakin. -- Siltä se ainakin näyttää.
ASTA,
(ajatuksissaan).
Jospa se nyt ainoastaan näyttäisi --?
ALLMERS,
(kiihkeästi).
Vai niin? _Sinä_ voit siis ehkä selittää minulle. _Minä_ en voi
(lienteämmin). Täällä on Eyolf ja on juuri alkamassa henkisesti
itsetietoista elämää. Hänessä on niin monet mahdollisuudet. Ja suuret
mahdollisuudet. Olisi täyttänyt minun elämäni ilolla ja ylpeydellä. Ja
sitte ei tarvita muuta kuin että vanha hupsu nainen tulee -- ja näyttää
koiraa pussissa --
ASTA.
Vaan emmehän tiedä, miten se oikeastaan on tapahtunut.
ALLMERS,
Tiedämmehän. Pojathan näkivät hänen soutavan vuonon yli. He näkivät
Eyolfin seisovan yksinään laiturin partaalla. Näkivät hänen tuijottavan
hänen jälkeen -- ja aivan kuin pyörtyvän (vavisten). Ja niin Eyolf
syöksähti alas -- ja katosi.
ASTA.
Niin, niin. Vaan kuitenkin --
ALLMERS.
Hän on vetänyt Eyolfin syvyyteen. Siitä saat olla varma.
ASTA.
Vaan, rakas Alfred, minkä vuoksi hän olisi sen tehnyt?
ALLMERS.
Niin -- _siinäpä_ juuri se onkin kysymys! Minkä vuoksi hän? Siinä ei ole
mitään kostoa takana. Ei mitään sovitusvaatimusta, tarkoitan. Eyolf ei
ole koskaan tehnyt hänelle mitään pahaa. Ei ole ärsytellyt tuota naista.
Ei ole viskellyt kivillä hänen koiraansa. Ei ollut nähnytkään koko
olentoa eikä hänen koiraansa ennen kuin eilen. Ei mitään kostoa siis.
Niin aiheetonta kaikki. Niin järjetöntä, Asta. -- Ja kuitenkin
maailmanjärjestys on sen tarpeessa.
ASTA.
Oletko puhellut Ritan kanssa näistä asioista?
ALLMERS,
(pudistaa päätään).
Minusta tuntuu, että voin puhella tällaisesta paremmin _sinun_ kanssasi
(hengittää syvään). Ja kaikesta muustakin.
(Asta ottaa taskustaan neulomatarpeita ja pienen paperikääryn, Allmers
istuu ja tajuttomasti katselee).
ALLMERS.
Mitä sinulla on siinä, Asta?
ASTA,
(ottaa hänen hattunsa).
Vähän mustaa harsoa.
ALLMERS.
Oh, mitä sillä?
ASTA.
Rita pyysi minun laittamaan sinulle. Laitanko?
ALLMERS.
No niin, kernaasti minun puolestani.
(Asta ompelee harsoa hattuun).
ALLMERS,
(istuu ja katselee häneen).
Missä Rita?
ASTA.
Hän on kävelemässä puutarhassa, luulen minä. Borghejm on hänen kanssaan.
ALLMERS,
(vähän ihmetellen).
Vai niin. Onko Borghejm täällä tänäänkin?
ASTA.
On. Hän tuli puolipäivän junalla.
ALLMERS.
Sitäpä en olisi luullut.
ASTA,
(ompelee).
Hän piti niin sydämmellisesti Eyolfista.
ALLMERS.
Borghejm on uskollinen sielu, Asta.
ASTA,
(hiljaisesti, lämmöllä).
On; _hän_ on todellakin uskollinen. Se on varma.
ALLMERS,
(kiinnittää katseensa häneen).
Sinä pidät hänestä.
ASTA.
Pidän.
ALLMERS.
Vaan et kuitenkaan voi suostua --?
ASTA,
(keskeyttäen).
Hyvä Alfred, elä puhu _siitä_!
ALLMERS.
Niin vaan -- sano minulle ainoastaan, minkä vuoksi et voi --?
ASTA.
Minä pyydän sydämmestäni. Elä utele minulta. Sillä se on niin kiduttavaa
minulle. -- Kas niin. Nyt on hattu valmis.
ALLMERS.
Kiitos.
ASTA.
Vaan sitte vielä vasempaan käsivarteen.
ALLMERS.
_Siihenkikö_ harso?
ASTA.
Niin, se kuuluu asiaan.
ALLMERS.
Noo, kun niin tahdot.
(Asta siirtyy lähemmäs ja alkaa ommella).
ASTA.
Pidähän kätesi yhdessä kohti. Niin että en pistä sinua neulalla.
ALLMERS,
(puolittain hymyillen).
Tämähän on niinkuin ennen muinoin.
ASTA.
Niinkö sinustakin?
ALLMERS.
Silloin kuin olit pieni tyttö, niin istuit näin ja laittelit
vaatteitani.
ASTA.
Minkä osasin.
ALLMERS.
Ensimmäinen, minkä minulle ompelit -- sekin oli musta harso.
ASTA.
Vai niin?
ALLMERS.
Ylioppilaslakkiini. Sillä kertaa oli isä meiltä kuollut.
ASTA.
Ompelinko minä _silloin_? -- Ajattelepas, kun en sitä muista.
ALLMERS.
Niin; sinähän olitkin niin pieni silloin.
ASTA.
Niin, pieni olin vielä.
ALLMERS.
Ja sitte kaksi vuotta sen jälkeen, -- kun äitisi kuoli, -- ompelit
suuren harson hihaan _minullekin_.
ASTA.
Minusta niin piti olla.
ALLMERS,
(taputtaa hänen kättään).
Niin, niin, niinhän piti ollakin, Asta. -- Ja kun me niin olimme jääneet
yksinämme maailmaan, me kaksi -- Joko se on valmis?
ASTA.
Jo (kokoo ompelutarpeet). Se oli kuitenkin suloinen aika, Alfred. Me
kaksi yksinämme.
ALLMERS.
Oli se. Niin kovasti kuin saimmekin kärsiä.
ASTA.
_Sinä_ se kärsiä sait.
ALLMERS,
(virkistyneempänä).
Kärsiä sait sinäkin, tavallasi, -- (hymyilee) sinä minun rakas,
uskollinen -- Eyolfini.
ASTA.
Uh, -- elä muistuta minulle tuota tyhmää hölpätystä nimellä.
ALLMERS.
Jos vain sinä olisit ollut poika, niin olisi nimesi ollut Eyolf.
ASTA.
Niin, niin, _jos_. Vaan kun sinä sitte tulit ylioppilaaksi -- (hymyilee
ehdottomasti). Ajattele, että sinä sittekin vielä olit niin lapsellinen.
ALLMERS.
_Minäkö_ se olin lapsellinen!
ASTA.
Niin se minusta nyt todellakin tuntuu, kun muistelen sitä. Sillä sinä
häpeilit sitä, kun sinulla ei ollut yhtään veljeä. Ainoastaan sisar.
ALLMERS.
Ei, kuule! _Sinä_ se häpeilit.
ASTA.
Ehkäpä minä myöskin. Ja minun kävi sinua sääliksi --
ALLMERS.
Niin, niin. Ja sitte sinä löysit minun vanhat vaatteeni, joita
poikasempana olin pitänyt --
ASTA.
Sievät pyhävaatteet. Muistatko, sininen pusero ja polvihousut?
ALLMERS,
(katseensa viipyy Astassa).
Muistan aivan selvään sinun, kuin sinä puit ne päällesi ja kulit niissä.
ASTA.
Niin, vaan minä pukeusin niihin ainoastaan silloin, kun olimme kotona
kahden.
ALLMERS.
Ja niin tosissamme olimme. Ja minä kutsuin sinua aina Eyolfiksi.
ASTA.
Vaan, Alfred, et suinkaan ole tätä kertonut Ritalle?
ALLMERS.
Kyllä minä muistelen kertoneeni sen hänelle erään kerran.
ASTA.
No mutta Alfred, miten olet voinut kertoa sellaista!
ALLMERS.
Niin, näetkös -- vaimolleenhan kerrotaan kaikki tyyni.
ASTA.
Niin, niin taidetaan tehdä, luulen minä.
ALLMERS.
(aivan kuin heräten, lyö otsaansa ja hypähtää ylös).
Ooh, -- että minä voin istua tässä ja --
ASTA,
(nousee, katsoo huolestuneena häntä).
Mikä sinulla on?
ALLMERS.
Hän melkeen joutui pois. Kerrassaan pois joutui hän.
ASTA.
Eyolf!
ALLMERS.
Tässä minä istuin ja elin muistoissa. Eikä hän ollut mukana.
ASTA.
Oli, Alfred, -- pikku Eyolf oli taustana kaikessa.
ALLMERS.
Ei hän ollut. Hän liukui pois mielestäni. Ajatuksistani. Minä en nähnyt
häntä edessäni silmänräpäystäkään sillä aikaa, kun istuimme ja puhelimme
yhdessä. Unohutin hänet koko siksi pitkäksi aikaa.
ASTA.
Vaan täytyyhän sinun saadakin vähän levätä surussasi.
ALLMERS.
Ei, ei, ei, -- sitä juuri en saa! Siihen minulla ei ole lupaa. Ei ole
oikeutta. -- Eikä sydäntäkään (menee liikutettuna oikealle). Minun on
vain viipyminen tuolla, missä hän makaa ja ajelehtaa syvyydessä!
ASTA,
(hänen jälkeen, pitää kiinni hänestä).
Alfred, -- Alfred! Elä mene vuonolle!
ALLMERS.
Minun _täytyy_ hänen luo! Päästä minut Asta! Minun täytyy saada vene.
ASTA,
(kauhuissaan).
Elä mene vuonolle, sanon minä!
ALLMERS,
(taipuen).
Ei, ei, -- minä en mene. Anna minun vain olla.
ASTA,
(vie hänet pöydän luo).
Sinun täytyy leväyttää ajatuksiasi. Tule tänne istumaan.
ALLMERS,
(aikoo istua rahille).
Niin, niin -- miten tahdot.
ASTA.
Ei, elä istu _siihen_.
ALLMERS.
Anna minun istua tähän.
ASTA.
Ei; elä siihen! Sillä sitte sinä istut vain ja katselet tuonne --
(pakottaa hänet istumaan tuolille, selin oikealle). Kas niin. Nyt sinun
on hyvä istua (istuu itse rahille). Ja nyt puhelemme vähän yhdessä.
ALLMERS,
(huokaa).
Tekisi hyvää saada haihdutetuksi kaipuu ja suru hetkiseksi.
ASTA.
Sinun _täytyy_, Alfred.
ALLMERS.
Vaan enkö minä sinusta ole kauhean veltto ja tarmoton, -- kun minä
voinkin unohuttaa.
ASTA.
Et olekaan. Sillä onhan ihan mahdotonta alinomaa kiertää ajatuksillaan
yhtä ainoaa asiaa.
ALLMERS.
Niin, minulle se on mahdotonta. Ennen kuin sinä tulit minun luo, istuin
minä täällä ja tuskailin sanomattomasti tässä ahdistavassa ja jäytävässä
surussa --
ASTA.
Niin?
ALLMERS.
Ja uskotko, Asta --? Hm --
ASTA.
Niin mitä?
ALLMERS.
Keskellä tuskaa takerruin arvailemaan, mitä on päivälliseksi tänään.
ASTA,
(tyynnytellen).
Niin, niin, kunhan se vain on leväykseksi, niin --
ALLMERS.
Niin, ajattele sinä, -- minusta tuntui, että Siinä _oli_ aivan kun
leväystä (ojentaa hänelle kätensä yli pöydän). Miten onkaan hyvä, että
sinä olet minulla, Asta. Siitä minä olen niin iloinen. Iloinen, iloinen
-- keskellä surua.
ASTA,
(katsoo vakavasti häneen).
Ennen kaikkea tulee sinun olla iloinen siitä, että sinulla on Rita.
ALLMERS.
Niin, se on selvä itsestään. Vaan Ritan kanssa minä en ole sukua. Hän ei
ole sama kuin sisar.
ASTA,
(jännitettynä).
Arveletko niin, Alfred?
ALLMERS.
Niin, meidän suku on jotakin aivan erikoista (puolittain leikillä). Aina
meillä on ollut kirkkaita kirjaimia nimessä. Olemmehan usein ennenkin
_siitä_ puhelleet? Ja sukulaisemme -- kaikki ovat he yhtä köyhiä. Ja
kaikilla meillä on samanlaiset silmät.
ASTA.
Onko minullakin --?
ALLMERS.
Ei, _sinä_ olet aivan äitiisi. Et ole muitten näköinen ollenkaan. Et
edes isänkään näköinen. Vaan kuitenkin.
ASTA.
Kuitenkin --?
ALLMERS.
Niin, minä luulen, että yhteiselämä on muodostanut meidät molemmat
toistemme kuvan mukaan. Henkisesti, tarkoitan.
ASTA,
(hellästi liikutettuna).
Elä sano, Alfred. Minä se olen muodostunut sinun mukaasi. Ja sinulle
minä olen velassa _kaikesta_, -- kaikesta _hyvästä_ maailmassa.
ALLMERS,
(pudistaa päätään).
Sinä et ole velassa minulle mistään, Asta. Päinvastoin --
ASTA.
Kaikesta minä olen sinulle velassa! Se sinun täytyy tunnustaa itsellesi.
Mikään uhraus ei ole ollut sinulle raskas --
ALLMERS,
(keskeyttäen).
Mitä -- uhraus! Elä virka mitään sellaista. -- Minä olen ainoastaan
pitänyt sinusta, Asta. Siitä saakka, kun olit vielä pieni lapsi (lyhyen
äänettömyyden jälkeen). Ja minusta aina tuntui, että minulla oli niin
paljon väärintekoa hyvitettävä.
ASTA,
(ihmetellen).
Väärintekoa! Sinulla?
ALLMERS.
Ei juuri omasta puolestani. Vaan --
ASTA.
Vaan --?
ALLMERS.
Isämme puolesta.
ASTA,
(nousee puolittain, rahilta).
Isän --! (istuu taas). Mitä sillä tarkoitat, Alfred?
ALLMERS.
Isä ei ollut koskaan oikein hyvä sinulle.
ASTA,
(kiihkeästi).
Oo, elä sano sitä!
ALLMERS.
Sanon, sillä se on totta. Hän ei sinusta pitänyt. Ei niin, kuin hänen
olisi tullut pitää.
ASTA.
(välttäen).
Ei ehkä niin, kuin hän sinusta piti. Sehän olikin luonnollista.
ALLMERS,
(kiinteästi).
Ja äidillesikin oli hän usein ankara. Kaikin puolin viime vuosina.
ASTA.
(hiljaa).
Äiti oli paljo, niin paljoa nuorempi kuin hän. Muista se.
ALLMERS.
Luuletko, että he eivät oikein sopineet toisilleen?
ASTA.
Ehkä eivät sopineet.
ALLMERS.
Niin, vaan kuitenkin --. Isä joka muuten oli niin lempeä ja
lämminsydämminen --. Niin ystävällinen kaikille ihmisille --
ASTA,
(hiljaa).
Äitikään ei aina ollut, niinkuin hänen olisi pitänyt olla.
ALLMERS,
Äitisikö ei olisi ollut --!
ASTA,
Ei ehkä aina.
ALLMERS.
Isää kohtaanko, tarkoitat!
ASTA,
Niin.
ALLMERS.
En minä koskaan huomannut mitään sellaista.
ASTA,
(taistellen itkua vastaan, nousee).
Oh, rakas Alfred, -- anna heidän levätä, -- jotka poissa ovat.
(Hän menee yli oikealle puolelle).
ALLMERS.
(nousee).
Niin, antaa heidän levätä (vääntää käsiään). Vaan ne, jotka poissa ovat,
-- ne eivät anna meidän levätä, Asta. Ei yöllä eikä päivällä.
ASTA,
(katsoo lämpöisesti häneen).
Ajan ollen on kaikki tuntuva helpommalle, Alfred.
ALLMERS.
(katsoo avuttoman näköisenä häneen).
Niinkö, _sinäkin_ luulet? -- Vaan millä tavoin voin elää nämä kauheat,
ensimmäiset päivät (käheästi). Sitä minä en jaksa ajatella.
ASTA,
(pyytävästi, panee kätensä hänen olkapäilleen).
Mene Ritan luo. Minä pyydän hartaasti.
ALLMERS.
(kiivaasti, vetäytyy pois).
Ei, ei, ei, -- elä puhu _siitä_! Sillä minä en _voi_, näetkös
(rauhallisemmin). Anna minun olla täällä sinun kanssasi.
ASTA.
Minä en lähde luotasi.
ALLMERS,
(tarttuu hänen käteen ja pitää siitä).
Kiitos (katsoo jonkun aikaa vuonolle). Missä minun pikku Eyolfini on
nyt? (hymyilee raskaasti Astalle). Voitko minulle _sitä_ sanoa --
_sinä_, minun suuri, viisas Eyolfini? (pudistaa päätään). Ei kukaan koko
maailmassa voi minulle sitä sanoa. Minä tiedän ainoastaan sen kauhean
seikan, että minulla ei ole Eyolfia enään.
ASTA,
(katsoo vasemmalle ja vetää pois kätensä).
Nyt tulevat he.
(Rouva Allmers ja insinööri Borghejm tulevat metsätietä; rouva Allmers
edellä; Borghejm jälessä. Rouva Allmers on mustissa, musta harso pään
yli. Sateensuoja kainalossa).
ALLMERS,
(menee vastaan).
Miten on sinun laitasi, Rita?
RITA.
(menee hänen ohi).
Oh, älä kysele.
ALLMERS.
Mitä sinä tänne tulit?
RITA.
Tulin katsomaan sinua. Mitä sinä teet?
ALLMERS,
En mitään. Asta tuli minun luo.
RITA.
Vaan ennen kuin Asta tuli? Olet ollut poissa luotani koko
edeltäpuolisen.
ALLMERS.
Minä olen istunut täällä ja katsellut vuonolle.
RITA,
Uh, -- että voitkin!
ALLMERS.
(kärsimättömästi).
Minä olen mieluummin _nyt_ yksin!
RITA,
(kuleksii rauhattomana ympäriinsä).
Voit istua liikkumatta yhdessä kohti!
ALLMERS,
Minullahan ei ole tämän taivaallista toimitettavaa.
RITA.
_Minä_ en voi saada rauhaa missään. Vielä vähemmin täällä, -- kun vuono
on juuri tuossa.
ALLMERS.
Sepä se onkin, että vuono on niin lähellä.
RITA.
(Borghejmille).
Eikö teistäkin hänen pitäisi tulla, sisään meidän toisten kanssa?
BORGHEJM,
(Allmerssille).
Minä luulen, että se olisi teille parasta.
ALLMERS.
Ei, ei, -- antakaa minun olla, missä olen.
RITA.
Sittepä jään minä sinun luo, Alfred.
ALLMERS.
Jää vain. -- Jää sinäkin, Asta.
ASTA,
(kuiskaa Borghejmille).
Antaa heidän jäädä kahden!
BORGHEJM.
Neiti Allmers, -- mennäänkö vähän kävelemään -- pitkin rantaa?
Vihoviimeisen kerran?
ASTA,
(ottaa sateensuojansa).
Tulkaa. Mennään vähän kävelemään.
(Asta ja Borghejm menevät yhdessä venevalkaman taakse).
(Allmers kulkee vähän aikaa ympäriinsä. Istuu sitte muutamalle kivelle
puitten alle etualalla, vasemmalla).
RITA,
(tulee lähemmäksi ja seisoo hänen edessään kädet ristissä riippuen).
Voitko sinä, Alfred, ajatella sitä -- että me olemme menettäneet
Eyolfin?
ALLMERS,
(katsoo raskaasti eteensä).
Saamme tottua sitä ajattelemaan.
RITA.
Minä en voi. Minä en voi. Ja tuo kauhistava näky, joka on vaivaava minua
koko elämänikäni.
ALLMERS,
(katsoo ylös häneen).
Mikä näky? Mitä sinä olet nähnyt?
RITA.
Minä en itse ole nähnyt mitään. Olen kuullut vain kerrottavan. Oh --!
ALLMERS.
Kerro se suorastaan heti!
RITA.
Minä sain Borghejmin lähtemään kanssani laiturille --
ALLMERS.
Mitä sinä sinne?
RITA.
Kyselemään pojilta, miten kaikki oli käynyt.
ALLMERS.
Senhän tiesimme jo.
RITA.
Me saimme lisää tietoja.
ALLMERS.
No mitä?
RITA.
Ei se ole totta, että hän katosi heti.
ALLMERS.
_Nytkö_ he _sen_ tunnustavat?
RITA.
Niin. He kertoivat nähneensä Eyolfin makaavan pohjassa. Syvällä
kirkkaassa vedessä.
ALLMERS,
(hammasta purren).
Eivätkä pelastaneet häntä!
RITA.
Eivät kai voineet.
ALLMERS.
He osaavat uida, -- jok'ikinen. -- Kertoivatko he, millä tavoin hän
makasi silloin, kun he näkivät hänen?
RITA.
Kertoivat. Sanoivat, että hän makasi selällään. Ja suuret silmänsä auki.
ALLMERS.
Silmät auki. Vaan aivan liikkumatta?
RITA.
Niin, aivan liikkumatta. Ja sitte tuli joku ja sieppasi mukaansa hänet.
He sanoivat sitä virrankäynniksi.
ALLMERS,
(nyökyttää pitkäveteisesti).
_Se_ siis oli viimeinen näky.
RITA,
(itkun tuskalla).
Niin.
ALLMERS,
(jysähtelevällä äänellä).
Eikä koskaan, -- ei koskaan enään saa kukaan häntä nähdä.
RITA,
(voivotellen).
Yöt päivät on hän silmissäni, makaavana siellä pohjassa.
ALLMERS,
Suuret silmänsä auki.
RITA,
Niin, suuret silmänsä auki. Minä näen ne! Minä näen ne edessäni!
ALLMERS,
(nousee hitaasti ja katsoo Ritaa tyynen uhkaavasti).
Olivatko ne pahat, ne silmät, Rita?
RITA,
(kalpenee).
Pahat --!
ALLMERS,
(menee aivan lähelle häntä).
Olivatko ne pahat silmät, jotka tuijottivat ylös? Sieltä syvyydestä?
RITA,
(väistyy takasin).
Alfred --!
ALLMERS,
(seuraa).
Vastaa minulle! Olivatko ne pahat lapsensilmät?
RITA,
(huutaa).
Alfred! Alfred!
ALLMERS.
Nyt olemme sen perille päässeet, -- mitä sinä, Rita, toivoit.
RITA.
_Minä_! Mitä _minä_ toivoin?
ALLMERS.
Että Eyolfia ei olisi.
RITA.
En sinä ilmoisna ikänä minä ole sitä toivonut! Vaan sitä minä toivoin,
että Eyolf ei olisi meidän kahden välissä.
ALLMERS.
No niin, -- ei hän enää olekaan.
RITA,
(hiljaa, tuijottaa eteensä).
Ehkä hän nyt vasta onkin (luhistuu kokoon). Oo, tuo kauhistava näky!
ALLMERS,
(nyökyttää).
Niin, nuo pahat lapsensilmät!
RITA.
Elä, elä, Alfred! Minä pelkään sinua! Tuollaisena en ole koskaan ennen
sinua nähnyt.
ALLMERS,
(katsoo ankarasti ja kylmästi häneen).
Suru tekee kiusalliseksi ja häijyksi.
RITA,
(peloissaan, vaan kuitenkin uhkamielisenä).
Siltä minustakin tuntuu.
(Allmers menee oikealle ja katselee vuonolle. Rita istuu pöydän ääreen.
Lyhyt äänettömyys).
ALLMERS,
(kääntää kasvonsa häneen).
Sinä et koskaan ole pitänyt hänestä oikein täydellisesti. Et koskaan!
RITA,
(kylmästi, itsensä hillitsevästi).
Eyolf ei koskaan tahtonut kiintyä minuun kokonaan.
ALLMERS.
Sillä sinä et sitä halunnutkaan.
RITA.
Minä halusin. Hartaasti halusin. Vaan siinä oli joku tiellä. Aivan
alusta alkaen.
ALLMERS,
(kääntyy kokonaan).
_Minäkö_ olin tiellä, sitäkö tarkoitat?
RITA.
Et sinä. Et ensi alussa.
ALLMERS,
(menee lähemmäs).
Kukas sitte?
RITA.
Täti.
ALLMERS,
Asta?
RITA.
Niin juuri. Asta oli sulkemassa minulta tien.
ALLMERS.
Sanotko niin, Rita?
RITA.
Sanon. Asta, -- hän kiinnitti Eyolfin itseensä -- aina siitä saakka kuin
tapahtui -- tuo onnettomuus.
ALLMERS.
Jos hän sen tekikin, niin teki hän sen rakkaudesta.
RITA,
(kiihkeästi).
Sepä se juuri! Minä en kärsi mitään jakamista toisen kanssa --
rakkaudessa.
ALLMERS.
Me kahden olisimme jakaneet hänen välillämme rakkaudessa.
RITA,
(katsoo halveksivasti).
Me? Oh, sinä oikeastaan et ole koskaan tuntenut rakkautta häneen. Et
sinäkään.
ALLMERS,
(katsoo hämmästyneenä häneen).
Minäkö en ole --!
RITA.
Niin, sinä et ole. Sinähän olit niin kokonaan kiintynyt tuohon kirjaasi
-- vastuunalaisuudesta.
ALLMERS,
(voimakkaasti).
Niin, niin olinkin. Vaan senpä sitte, niinkuin tiedät, -- uhrasin minä
Eyolfin takia.
RITA.
Et rakkaudesta häneen.
ALLMERS.
Minkäs takia luulet, sen tehneeni?
RITA.
Siitä syystä, että sinua jäyti luottamattomuus itseesi. Sinä olit
alkanut epäillä tuota uskoasi, että sinulla oli muka joku suuri
kutsumus, jonka eteen elää täällä maailmassa.
ALLMERS,
(tutkivasti).
Oletko voinut huomata jotakin sellaista minusta?
RITA.
Olen -- aina vähin erin. Ja sitte sinä tarvitsit jotakin uutta, joka
voisi tyydyttää sinua. _Minä_ en enään ollut sinulle kylliksi.
ALLMERS.
Se on muuttuvaisuuden laki, Rita.
RITA.
Sen vuoksi sinä olisit tehnyt ihmelapsen pikku Eyolf-parasta.
ALLMERS.
Se ei ollut aikomukseni. Minä tahdoin, tehdä hänestä onnellisen olennon.
Sitä ainoastaan tarkoitin.
RITA.
Vaan et rakkaudesta häneen. Mene itseesi! (synkkyys äänessä). Ja tutki
kaikkea sitä, mitä on siinä alla -- ja takana.
ALLMERS,
(karttaa hänen katsettaan).
Siinä on jotakin, josta sinä tahdot päästä.
RITA.
Sinä myöskin.
ALLMERS,
(katsoo miettiväisenä häneen).
Jos niin on, kuin sinä ajattelet, niin me kaksi emme ole todellakaan
koskaan omistaneet omaa lastamme.
RITA.
Emme olekaan. Emme täydellisesti rakkaudessa.
ALLMERS.
Ja kuitenkin me tässä nyt olemme ja suremme niin katkerasti häntä.
RITA.
Niin, eikö se ole ihmeellistä ajatella? Surra tällä tavoin pientä
ventovierasta poikaa.
ALLMERS,
(huudahtaen).
Mutta elä nyt kuitenkaan sano häntä ventovieraaksi!
RITA,
(pudistaa raskaasti päätään).
Me emme voittaneet koskaan pojan rakkautta, Alfred. En minä. Etkä
sinäkään.
ALLMERS,
(vääntää käsiään).
Ja nyt se on myöhäistä. Myöhäistä.
RITA.
Ja niin aivan lohdutonta -- kaikki.
ALLMERS,
(äkkiä nousten).
_Sinä_ tässä olet syyllinen!
RITA,
(nousee).
Minä!
ALLMERS.
Niin, juuri _sinä_! _Sinun_ on syysi, että hänestä tuli -- sellainen
kuin tuli! _Sinun_ on syysi, että hän ei voinut pelastaa itseään
hukkumasta.
RITA,
(torjuen).
Alfred, -- elä _sinä_ sysää syytä _minuun_!
ALLMERS,
(enemmän ja enemmän kiihottuneena).
Vaan minä syytän sinua sittekin! Sinä annoit pienen lapsen maata ja olla
oman onnensa nojassa pöydällä.
RITA.
Hän makasi niin hyvästi pehmoisissa patjoissa. Ja näytti siinä niin
turvalliselta. Ja sinähän olit luvannut pitää huolta hänestä.
ALLMERS.
Niin olinkin -- (matalammalla äänellä). Vaan sitte tulit sinä, sinä,
sinä, -- ja houkuttelit minut luoksesi.
RITA,
(katsoo uhkamielisesti häneen).
Ohoo, sano paremminkin, että sinä unohutit sekä lapsen että kaiken
muunkin.
ALLMERS,
(hillityllä raivolla).
Niin, se on totta (hiljempaa). Lapsen unehutin minä -- sinun
syleilyissäsi.
RITA,
(liikutettuna).
Alfred! Alfred, -- se on sinulta inhottavasti!
ALLMERS,
(hiljaisesti, puristaa kätensä nyrkkiin Ritaa vastaan).
Sillä hetkellä tuomitsit sinä pikku Eyolfin kuolemaan.
RITA,
(hurjasti).
Sinä myöskin! Sinä myöskin, -- jos kerran niin on!
ALLMERS.
Niin, -- vaadi sinä minua myöskin tilille, -- jos niin tahdot. Me
molemmat olemme rikollisia. Ja sen vuoksi _oli_ Eyolfin kuolemassa siis
kuitenkin kostoa.
RITA.
Kostoa?
ALLMERS,
(enemmän itseänsä hilliten).
Niin. Tuomitse itsesi ja minut. Nyt olemme saaneet, mitä olemme
ansainneet. Salaisen, pelkurimaisen mielipahan annoimme pelottaa itsemme
hänestä hänen eläissään. Meidän oli paha nähdä _sitä_, -- sitä, jota
hänen täytyi laahata mukanaan --
RITA,
(hiljaa).
Sauvaa.
ALLMERS.
Niin juuri, sauvaa. -- Ja mitä me nyt tässä sanomme suruksi ja
kaipaukseksi, -- se on, Rita, omantunnon tuskaa. Eikä mitään muuta.
RITA,
(tuijottaa neuvottomana häneen).
Minusta tuntuu, että tämä vie epätoivoon, -- saa meidät molemmat
suorastaan hulluiksi. Sillä emmehän voi koskaan, -- emme milloinkaan voi
saada sitä sovitetuksi.
ALLMERS,
(tyynemmässä mielentilassa).
Minä näin unta Eyolfista viime yönä. Näin hänen tulevan laiturilta. Hän
juoksi aivan kuin muutkin pojat. Hänelle ei ollut siis mitään
tapahtunut. Ei sitä eikä tätä. Kalvaava todellisuus oli siis ainoastaan
uni, ajattelin minä. Oh, kuinka kiitin ja ylistin -- (keskeyttää) hm --
RITA,
(katsoo häneen).
Ketä?
ALLMERS,
(välttäen).
Ketä --?
RITA.
Niin; ketä kiitit ja ylistit?
ALLMERS.
Minähän makasin ja uneksin, kuulithan --
RITA.
Kiitit ja ylistit jotakin, johon et itse usko?
ALLMERS.
Minulle kuitenkin tuli mieleen sellaista. Minähän olin unessa.
RITA,
(syyttävästi).
Sinun ei olisi pitänyt tehdä minusta epäilijää.
ALLMERS.
Olisinko tehnyt oikein, jos olisin antanut sinun elää elämäsi tyhjissä
luuloissa?
RITA.
Se olisi ollut minulle parempi. Sittehän olisi minulla ollut, millä
lohduttaa itseäni. Nyt minä olen ja elän enkä tiedä ajatella sinne enkä
tänne.
ALLMERS,
(katsoo terävästi häneen).
Jos nyt sinä voisit valita --. Jos voisit seurata Eyolfia sinne, missä
hän nyt on --?
RITA.
Niin. Niin mitä sitte?
ALLMERS.
Jos sinä olisit aivan varma, että tapaisit hänet taas -- tuntisit hänet
-- ymmärtäisit häntä --?
RITA.
Niin, niin; mitä sitte?
ALLMERS.
Tahtoisitko vapaaehtoisesti mennä hänen luo? Vapaaehtoisesti luopua
kaikesta täällä? Jättää koko maallinen elämä? Tahtoisitko, Rita?
RITA,
(hiljaa).
Nytkö heti?
ALLMERS.
Niin. Tällä hetkellä. Vastaa. Tahtoisitko?
RITA,
(viivytellen).
En tiedä, Alfred. -- En tahtoisi. Ensin tahtoisin olla jonkun aikaa
täällä sinun luonasi.
ALLMERS.
Minun tähteni?
RITA.
Niin, ainoastaan sinun tähtesi.
ALLMERS.
Vaan sittepä? Tahtoisitko sitte --? Vastaa!
RITA.
Vaan mitä minun pitää vastata siihen? Enhän _voisi_ mennä sinun luotasi.
En koskaan! En koskaan!
ALLMERS.
Vaan jos nyt minä menisin Eyolfin luo? Ja sinä tietäisit varmaan, että
sinä tapaisit hänen ja minun. Tahtoisitko tulla meidän luo?
RITA.
Tahtoisin. Niin mielelläni! Niin mielelläni! Vaan --
ALLMERS.
Vaan --?
RITA,
(huokaa hiljaa).
En voisi, -- sen tunnen. En, en; minä kerrassaan en voisi! En vaikka
kaiken taivaan suloisuuden perisin.
ALLMERS.
En minäkään.
RITA,
Niin. Sinäkään et voisi, Alfred. Niinkö?
ALLMERS.
En voisi. Täällä maailmassa on meidän elävitten koti.
RITA.
Niin, täällä on onni, jota ymmärrämme.
ALLMERS,
(synkästi).
Onni, -- onni --
RITA.
Sinä arvelet varmaan, että onni -- on meiltä ijäksi mennyt (katsoo
tutkivasti häneen). Vaan jos --? (kiihkeästi). Ei, ei; minä en uskalla
sanoa sitä! En ajatellakaan.
ALLMERS.
Vaan sanohan kuitenkin. Sano vain, Rita.
RITA,
(vitkastellen).
Emmekö voisi koettaa --? Eikö olisi mahdollista meidän voida unohuttaa
hänet?
ALLMERS.
Unohuttaa Eyolf?
RITA.
Ei, vaan unohuttaa katumus ja tuska, sitä tarkoitin.
ALLMERS.
Toivoisitko sitä?
RITA.
Jos vain se olisi mahdollista (huudahtaen). Sillä tätä -- en voi kestää!
Emmekö voi keksiä mitään, joka saisi unohtamaan?
ALLMERS,
(pudistaa päätään).
Mitähän voisi olla sellaista?
RITA.
Jos koetteeksi lähtisimme matkalle, johonkin hyvin kauas?
ALLMERS.
Kotoa pois? Sinä kun et viihdy missään muualla kuin täällä.
RITA.
Jos kutsuttaisiin paljon vieraita meillä käymään. Elettäisiin suuresti.
Heittäytyisimme johonkin, mikä voisi huumata ja lieventää.
ALLMERS.
Sellaiseen elämään ei minusta ole. -- Ei, -- vaan mieluumminkin voin
taas koettaa ryhtyä työhöni.
RITA,
(terävästi).
Työhösi? Joka on niin usein ollut sulkuna ja muurina meidän välillämme?
ALLMERS,
(vitkaan, katsoo jäykästi häneen).
Tästä lähtien täytyy aina olla sulku ja muuri meidän kahden välillä.
RITA.
Minkä vuoksi --?
ALLMERS.
Kuka tietää, eikö suuret, avonaiset lapsen silmät katso meihin yöt
päivät.
RITA,
(hiljaa, vavisten).
Alfred, -- se on kauheaa ajatella!
ALLMERS.
Rakkautemme on ollut kuin kuluttava tuli. Nyt se saa sammua --
RITA.
Sammua!
ALLMERS.
Se on sammunut, -- _toisessa_ meistä.
RITA,
(kuin jähmettyneenä).
Ja _sitä_ rohkenet sanoa minulle!
ALLMERS,
(lempeämmin).
Se rakkaus on kuollut, Rita. Vaan siinä, jota minä nyt rikostoverinasi
ja katumuskumppaninasi tunnen sinua kohtaan -- näen minä hämärtävän
aivan kuin ylösnousemisen --
RITA,
(rajusti).
Minä en välitä mistään ylösnousemisesta.
ALLMERS.
Rita!
RITA.
Minä olen lämminverinen ihmislapsi! Minä en kuleksi torkuksissa, --
kalan veri suonissa (vääntelee käsiään). Olla kahlehdittuna elämänsä
ijäksi -- katumukseen ja suruun! Kahlehdittuna senlaisen kanssa, joka ei
enään ole minun, minun, minun!
ALLMERS.
Sen täytyi niin päättyä joskus, Rita.
RITA.
Täytyikö sen niin päättyä! Sen, mikä alkoi molemminpuolisella
vastarakkaudella.
ALLMERS.
_Minä_ en alussa tuntenut vastarakkautta.
RITA.
Mitä sinä tunsit kaikkein ensiksi minua kohtaan?
ALLMERS.
Kammoa.
RITA.
Sen ymmärrän. Vaan miten sinut sittekin voitin?
ALLMERS,
(matalalla äänellä).
Sinä olit niin hurmaavan kaunis.
RITA,
(katsoo kysyvästi häneen).
Silläkö yksinään? Sano suoraan, Alfred. Silläkö vain?
ALLMERS,
(rohkaisten itsensä).
Ei yksistään sillä; vaan siinä oli sivussa muutakin.
RITA,
(huudahtaen).
Minäpä aavistan mitä siinä oli! "Kullat ja maat, mannut", niinkuin sinä
sanot. Eikö niin, Alfred?
ALLMERS.
Niin.
RITA,
(katsoo hyvin syyttävästi häneen).
Kuinka saatoit, -- miten voitkin, Alfred, sillä tavoin menetellä!
ALLMERS.
Minun oli ajatteleminen Astaa.
RITA,
(kiihkeästi).
Astaa, niin! (katkerasti). Siis Astan vuoksi me yhdyimme.
ALLMERS.
Hän ei tiennyt siitä mitään. Ei hän aavista sitä vielä tänäkään päivänä.
RITA,
(vastustavasti).
Vaan Asta kuitenkin kaikitenkin! (hymyilee halveksivalla katseella).
Tahi ei Asta, vaan -- pikku Eyolfhan se oli. Pikku Eyolf, niin!
ALLMERS.
Eyolf?
RITA.
Niin, etkö kutsunut häntä ennen Eyolfiksi? Kerroithan siitä erään kerran
-- muutamana salaperäisenä hetkenä (menee lähemmäs). Muistatko sitä
hurmaavaa hetkeä?
ALLMERS.
(väistyy takaisin aivan kuin kauhistuksissaan).
En muista mitään! Enkä tahdo muistaakaan!
RITA,
(seuraa häntä).
Sillä samalla hetkellä -- sinun toisesta pikku Eyolfistasi tuli rampa.
ALLMERS,
(lysähtyy, nojautuu pöytää vasten).
Kostoa.
RITA,
(uhkaavasti).
Niin, kostoa!
(Asta ja Borghejm tulevat venevalkaman luota. Astalla on lummekukkia
kädessä).
RITA,
(hillitysti).
Noo, Asta ja herra Borghejm, oletteko nyt saaneet puhella oikein
tarpeeksi?
ASTA.
Kyllä -- jotenkin.
(Laskee sateensuojan kädestään ja panee kukat tuolille).
BORGHEJM.
Neiti Allmers on ollut hyvin niukkasananen.
RITA.
Ohoo, niinkö? Vaan me Alfredin kanssa olemme saaneet puhutuksi, niin
että riittää --
ASTA,
(katsoo jännityksellä molempia).
Mitä sanot --?
RITA.
-- niin että riittää koko ijäksi, sanon minä (keskeyttäen). Vaan mennään
nyt sisälle, kaikki. Meillä pitää olla seuraa nyt tästä lähtien, Alfred
ja me emme voi suoriutua yksinämme.
ALLMERS.
Niin, menkää vain edellä, te muut (kääntyy). Vaan sinulle, Asta, pitää
minun saada puhua muuan sana.
RITA,
(katsoo Alfrediin).
Vai niin? -- No niin, tulkaa te minun kanssani, herra Borghejm.
(Rita ja Borghejm menevät metsätietä).
ASTA,
(tuskassa).
Alfred, mitä on tapahtunut?
ALLMERS,
(synkästi).
Minä en enään voi tulla toimeen täällä.
ASTA.
Täällä! Ritanko kanssa, tarkoitat?
ALLMERS.
Niin. Rita ja minä emme voi jäädä elämään yhdessä.
ASTA,
(pudistaa häntä käsivarresta).
Vaan Alfred, -- elä puhu niin kauheita.
ALLMERS.
Totta se on, mitä sanon. Me vain kiusaamme ja ärsytämme toisiamme.
ASTA,
(tuskallisesti, liikutettuna).
En olisi koskaan -- en milloinkaan aavistanut mitään tällaista!
ALLMERS.
Tämä tunne ei olekaan minussa syntynyt ennen kuin nyt vasta.
ASTA.
Ja nyt sinä aijot --! Niin, mitä sinä oikeastaan aijot, Alfred?
ALLMERS.
Aion mennä pois. Kauas täältä.
ASTA.
Ja jäädä ehkä yksiksesi maailmassa?
ALLMERS,
(nyökäyttää).
Niin, niinkuin ennenkin olin.
ASTA.
Vaan sinusta ei ole yksinäsi olemaan!
ALLMERS.
On kyllä. Olinhan minä ennenkin.
ASTA.
Niin, ennen. Olinhan minä luonasi silloin.
ALLMERS,
(yrittää tarttumaan hänen käteensä).
Niin. Ja sinun luonasi, Asta, minä taas saan kotini.
ASTA,
(karttaa häntä).
Minun! Ei, ei, Alfred! Se on ihan mahdotonta.
ALLMERS,
(katsoo raskaasti häneen).
Borghejm on siis esteenä?
ASTA,
(kiivaasti).
Ei, ei; hän ei ole esteenä! Siinä erehdyt!
ALLMERS.
Hyvä. Sittepä minä tulen sinun luoksesi -- sinä rakas sisarkulta. Minun
täytyy sinun luo. Kotia sinun luo puhdistuakseni ja jalostuakseni
yhdyselämästäni --
ASTA,
(liikutettuna).
Alfred, -- sinä rikot Ritaa vastaan!
ALLMERS.
Minä _olen_ rikkonut häntä vastaan. Vaan en riko tässä. Ajattelehan
vain, Asta! Minun ja sinun yhdyselämä. Eikö se ollut alusta loppuun kuin
suuri juhlapäivä?
ASTA.
Niin oli, Alfred. Vaan sitä ei voi enään elää uudelleen.
ALLMERS.
Tarkoitatko, että avioliitto on niin perin turmellut minun?
ASTA,
(rauhallisesti).
En sitä tarkoita.
ALLMERS.
No niin, sittepä me kahden elämme muinaisen elämämme uudelleen.
ASTA,
(päättävästi).
Vaan me emme _voi_, Alfred.
ALLMERS.
Mutta me voimme. Veljen ja sisaren rakkaus --
ASTA,
(jännitettynä).
Niin mitä se?
ALLMERS.
Se suhde on ainoa, mikä ei ole muuttuvaisuuden lain alainen.
ASTA,
(hiljaa, vavisten).
Vaan jos nyt _meidän_ suhteemme ei --
ALLMERS.
Mitä ei --?
ASTA.
-- jos _meidän_ suhteemme ei ole sellainen?
ALLMERS,
(tuijottaa hämmästyneenä häneen).
Eikö olisi? Mitä sinä tarkoitat, rakas Asta?
ASTA.
Parasta on, että sanon sen sinulle heti suoraan.
ALLMERS.
Niin, niin, sano vain!
ASTA.
Nuo kirjeet äidille. -- Ne, jotka ovat salkussa --
ALLMERS.
Niin mitä niistä?
ASTA.
Lue ne -- matkustettuani täältä.
ALLMERS.
Minkä vuoksi?
ASTA,
(taistellen mielessään).
Sitte näet, että --
ALLMERS.
Että?
ASTA.
-- että minulla ei ole oikeutta pitämään -- isäsi nimeä.
ALLMERS,
(horjuu taaksepäin).
Asta! Mitä sinä, Asta, sanot!
ASTA.
Lue kirjeet. Niin näet. Ja ymmärrät. -- Ja ehkä annat anteeksi --
äidillekin.
ALLMERS,
(tarttuu käsin päähänsä).
Minä en voi tajuta tätä. En voi pitää ajatuksiani koossa. Sinäkö, Asta
-- et siis olisi --
ASTA.
Sinä et ole minun veljeni, Alfred.
ALLMERS,
(rohkeasti, puolittain uhalla katsoo häneen).
Mutta mitä se oikeastaan muuttaisi suhdettamme? Ei ollenkaan itse
asiassa.
ASTA,
(pudistaa päätään).
Se muuttaa kerrassaan. Meidän suhteemme, Alfred, ei ole veljen ja
sisaren suhde.
ALLMERS.
Eipä ei. Vaan yhtä pyhä sittekin. Ja on aina pysyvä yhtä pyhänä.
ASTA.
Muista, -- että se on muuttuvaisuuden lain alainen -- niinkuin äsken
sanoit.
ALLMERS,
(katsoo tutkivasti häneen).
Tarkoitatko sillä, että --?
ASTA,
(tyynesti, lämpöisesti).
Ei sanaakaan enään siitä, -- rakas, rakas Alfred -- (ottaa kukat
tuolilta). Katsopas näitä lummekukkia.
ALLMERS,
(nyökäyttää pitkäveteisesti).
Ne ovat kukkia, jotka kasvavat syvältä -- veden pohjasta.
ASTA.
Minä otin ne purosta, aivan tuolta vuonon luota (ojentaa ne hänelle).
Tahdotko nämä, Alfred?
ALLMERS,
(ottaa).
Kiitos.
ASTA,
(kyyneleet silmissä).
Ne ovat viimeiset tervehdykset -- pikku Eyolfilta.
ALLMERS,
(katsoo häneen).
Eyolfilta tuolla? Vai sinultako?
ASTA,
(hiljaa).
Meiltä molemmilta (ottaa sateensuojan). Tule nyt Ritan luo.
(Hän menee metsäpolkua).
ALLMERS,
(ottaa hattunsa pöydältä ja kuiskaa raskaasti).
Asta. Eyolf. Pikku Eyolf --!
(Menee Astan jälessä metsäpolkua).
Kolmas näytös.
(Pensikkokumpu Allmersin puutarhassa. Jyrkkä rintuus kaidepuineen
perällepäin, portaat vasemmalle puolen. Avara näköala vuonolle, joka on
syvällä alhaalla. Kaidepuiden vieressä lippuriuku nuorineen ilman
lippua. Etualalla oikealla huvimaja, köynnös- ja villiviinikasvien
peitossa. Penkki majan edessä. Myöhäinen kesäilta, sekeinen ilma.
Kasvava hämärä).
(ASTA istuu penkillä kädet sylissä. Hattu päässä ja päällystakki yllä,
päivänvarjo vierellä ja pieni matkalaukku riippuu kupeella hihnassa
olkapään yli).
(BORGHEJM tulee perältä vasemmalta puolen. Hänellä on matkalaukku
niinkuin Astalla. Käsivarrella kääritty lippu).
BORGHEJM,
(huomaa Astan).
Ahaa, täälläkö te olettekin?
ASTA.
Minä istun tässä katselemassa seutua viimeisen kerran.
BORGHEJM.
Olipa hyvä, että _tännekin_ kurkistin.
ASTA.
Oletteko etsineet minua?
BORGHEJM.
Olen. Halusin hartaasti saada sanoa teille hyvästit -- tälle kertaa. En
viimeistä kertaa, toivon ma.
ASTA,
(hymyilee vähän).
Te olette sitkeä.
BORGHEJM.
Niinhän pitää tienraivaajan ollakin.
ASTA.
Näittekö Alfredia? Tahi Ritaa?
BORGHEJM.
Molemmat näin.
ASTA.
Yhdessä?
BORGHEJM.
Ei. Kumpikin on itsekseen.
ASTA.
Mitä te tuolla lipulla?
BORGHEJM.
Rouva Rita käski minun nostaa tämä liehumaan.
ASTA.
Lippu liehumaan nyt?
BORGHEJM,
Puoliriukuun. Sen pitää liehua yöt päivät, sanoi hän.
ASTA,
(huokaa).
Rita parka. Ja Alfred parka.
BORGHEJM,
(puuhaten lippua).
Onko teillä sydäntä matkustaa nyt heidän luotaan? Kysyn sen vuoksi, kun
näen teidän olevan matkapuvussa.
ASTA,
(matalalla äänellä).
Minun _täytyy_ matkustaa.
BORGHEJM,
Niin, no kun teidän _täytyy_, niin --
ASTA.
Ja tehän myöskin lähdette nyt yöllä.
BORGHEJM.
Minunkin _täytyy_. Minä matkustan junalla. Junallako tekin?
ASTA.
Laivalla minä menen.
BORGHEJM,
(katsoo syrjäsilmällä häneen).
Kukin siis omaa tietään.
ASTA.
Niin.
(Hän katselee, kun Borghejm nostaa lipun puoliriukuun. Kun Borghejm on
saanut sen tehdyksi, menee hän Astan luo).
BORGHEJM.
Neiti Asta, -- ette voi uskoa, miten suren pikku Eyolfia.
ASTA,
(katsoo häneen).
Niin. Olen varma siitä, että surette kovasti.
BORGHEJM.
Tuntuu niin tuskalliselle. Sillä minusta oikeastaan ei ole suremaan.
ASTA.
(kääntää katseensa lippuun).
Ajan ollen menee ohi -- kaikkityyni. Kaikki, surut.
BORGHEJM.
Kaikkiko? Niinkö luulette?
ASTA.
Niinkuin tuulenpuuskakin menee. Kunhan pääsette kauas pois --
BORGHEJM.
Sinne lienee melko pitkältä, sinne asti.
ASTA.
Ja sittehän teillä on se uusi, suuremmoinen tienrakennustyökin.
BORGHEJM.
Vaan ei ole ketään auttajakseni siinä.
ASTA.
Tottahan teillä on auttajiakin.
BORGHEJM,
(pudistaa päätään).
Ei ketään. Ei ketään jakamaan iloa. Sillä ilon osallista enimmän
tarvitsen.
ASTA.
Eikö vaivain ja vastusten?
BORGHEJM.
Pyh, niistä sitä aina suoriutuu yksikseenkin.
ASTA.
Vaan ilo, -- se täytyy saada jakaa jonkun kanssa, niinkö arvelette?
BORGHEJM.
Niin, eihän siinä muuten mitään onnellisuutta ilossa ole.
ASTA.
Eikö mitä, -- kyllä siinä siltä voi olla.
BORGHEJM.
No, luonnollisesti voi kyllä jonku aikaa olla onnellinen ja iloinen
itsekseenkin. Vaan ei sitä riitä pitkältä. Ei, vaan ilossa pitää olla
kaksi.
ASTA,
Ainako vain kaksi? Eikö koskaan useampia? Eikö koskaan paljon?
BORGHEJM.
Niin, nähkääs, -- se on taas aivan toista. -- Neiti Asta, -- ettekö siis
todellakaan voi suostua jakamaan onnen ja ilon ja -- ja vaivat ja
vastukset yhden -- yhden ainoan kanssa yksistään?
ASTA,
Minä olen sitä kokenut -- kerran.
BORGHEJM.
Oletteko!
ASTA,
Olen, koko sen aikaa, kun veljeni, -- kun Alfred ja minä asuimme
yhdessä.
BORGHEJM.
Niin, mitäs kun veljenne kanssa. Sehän on aivan eri asia. Minusta sitä
voi sanoa paremmin rauhaksi kuin onneksi.
ASTA.
Ihanaa se kuitenkin oli.
BORGHEJM.
Kas niin, -- se jo tuntui teistä ihanalta. Vaan ajatelkaapas, -- ettei
hän nyt olisi ollut veljenne!
ASTA,
(yrittää nousemaan, vaan jää kuitenkin istumaan).
Sittehän emme olisikaan koskaan eläneet yksissä. Sillä minä olin silloin
vielä lapsi. Eikä isosti ehompi ollut hänkään.
BORGHEJM,
(vähän ajan kuluttua).
Oliko se aika niin ihana?
ASTA,
Oli se, sen saatte uskoa.
BORGHEJM.
Saitteko sitte kokea jotakin hyvin hauskaa ja onnellista silloin?
ASTA,
Voi, niin paljon. Niin sanomattoman paljon.
BORGHEJM.
Kertokaapas minulle siitä vähän, neiti Asta.
ASTA,
Itse asiassa vain vähäpätöistä kaikki.
BORGHEJM.
Niinpä kun --? Noo?
ASTA,
Niinpä kun Alfred oli suorittanut tutkintonsa. Ja oli suoriutunut hyvin.
Ja kun hän sitte vähän väliä sai virantoimitusta milloin missäkin
koulussa. Tahi kun hän istui sepustamassa kirjoitusta. Ja luki sen
minulle. Ja sitte sai sen painetuksi sanomalehteen.
BORGHEJM.
Niin, minä todellakin käsitän, että se on mahtanut olla suloinen,
rauhaisa aika. Veli ja sisar jakamassa ilonsa (pudistaa päätään). Minä
en voi käsittää, miten veljenne saattoi erota teistä, Asta!
ASTA,
(hillityllä liikutuksella).
Alfredhan meni naimisiin.
BORGHEJM.
Eikö se teistä tuntunut raskaalle?
ASTA,
Tuntui, alussa. Minusta tuntui, että olin kerrassaan menettänyt hänet.
BORGHEJM.
Vaan, onneksi, niin ei käynyt.
ASTA,
Ei.
BORGHEJM.
Vaan kuitenkin. Miten hän voi. Mennä naimisiin, tarkoitan. Kun hän olisi
saanut pitää teidät luonansa yksinään!
ASTA,
(katsoo eteensä).
Hän oli muuttuvaisuuden lain alainen, ajattelen.
BORGHEJM.
Muuttuvaisuuden lain?
ASTA.
Alfred käyttää sitä nimitystä.
BORGHEJM.
Pyyh, -- se mahtaa olla tyhmä laki! Minä senlaiseen lakiin en pane uskoa
hituakaan.
ASTA,
(nauraa).
Ajan pitkään voitte tekin ruveta uskomaan.
BORGHEJM.
En tässä maailmassa! (liikuttavasti). Vaan kuulkaahan nyt, neiti Asta!
Olkaa nyt järkevä -- kerrankin. Tässä asiassa, tarkoitan minä --
ASTA,
(keskeyttäen).
Ei, ei, ei, -- ei puututa _siihen_!
BORGHEJM,
(kiinteästi).
Vaan, Asta -- minun on mahdotonta päästää teitä niin vähällä. Nythän on
veljenne saavuttanut kaikki, mitä hän hartaimmin on halunnut. Elää
elämäänsä varsin tyytyväisenä ilman teitäkin. Ei kaipaa teitä ollenkaan.
-- Ja se vielä lisäksi -- mikä yhdellä iskulla muuttaa koko teidän
asemanne täällä --
ASTA,
(säpsähtää).
Mitä sillä tarkoitatte?
BORGHEJM.
Lasta, joka on temmattu pois. Mitä voisin muuta tarkoitttaa?
ASTA,
(rohkaistuna).
Pikku Eyolf on poissa, niin.
BORGHEJM.
Mitä teillä sitte oikeastaan on enään täällä tekemistä? Teillä ei ole
enään pikku Eyolf parasta huolenpitoa. Ei minkäänlaisia velvollisuuksia,
-- ei tehtäviä mihinkään suuntaan --
ASTA.
Minä pyydän, herra Borghejm, -- elkää ahdistako niin ankarasti minua!
BORGHEJM.
Minähän olisin hullu, jos en koettaisi äärimmäisyyteen saakka. Ensi
päivinä matkustan kaupungista. Kentiesi en saa teitä siellä tavata. En
ehkä saa nähdä teitä taas pitkiin, pitkiin aikoihin. Ja kuka tietää,
mitä sillä aikaa voi tapahtua?
ASTA,
(hymyilee vakavasti).
Pelkäättekö siis kuitenkin muuttuvaisuuden lakia?
BORGHEJM.
En, en hitustakaan (nauraa katkerasti). Eikähän ole mitään
muuttumistakaan. Teissä, tarkoitan. Sillä te ette paljoa välitä minusta,
sen olen huomannut.
ASTA.
Sen te hyvin tiedätte, että minä välitän.
BORGHEJM.
Niin, mutta ette läheskään _kylliksi_. Ei siinä määrässä kuin minä
haluaisin (kiihkeämmin). Herra jumala, Asta, -- neiti Asta, -- tämä on
niin hullua, kuin ajatella voi! Ihan tuossa, tämän tahi huomispäivän
takana, lepää ehkä koko elämänonni ja odottaa meitä. Ja me annamme sen
levätä rauhassa. Emmeköhän vielä kadu _sitä_, Asta?
ASTA,
(hiljaa).
Ei tiedä! Vaan ainakin kaikki loistavat mahdollisuudet saamme antaa
levätä rauhassa.
BORGHEJM,
(hilliten itseään, katsoo häneen).
Siis minä saan rakentaa teitäni yksinäni?
ASTA,
(lämpöisesti).
Jospa minä vain voisin olla teidän kanssanne siinä mukana! Auttaa teitä
vaivoissa. Jakaa ilo kanssanne --
BORGHEJM.
Tahtoisitteko, -- jos voisitte?
ASTA.
Tahtoisinpa tosiaan.
BORGHEJM.
Vaan ette _voi_?
ASTA,
(luo katseensa alas).
Tyytyisittekö omistamaan minut _puoleksi_?
BORGHEJM.
En. Kokonaan täytyy minun saada teidät omistaa.
ASTA,
(katsoo häneen ja sanoo hiljaa).
Sitte en voi.
BORGHEJM.
Hyvästi siis, neiti Asta.
(Aikoo mennä. Allmers tulee kummulle vasemmalta perällä. Borghejm
pysähtyy).
ALLMERS,
(noustessaan portaita, matalalla äänellä, viittaa).
Onko Rita tuolla huvimajassa?
BORGHEJM.
Ei ole. Täällä ei ole ketään muita kuin neiti Asta.
(Allmers tulee lähemmäs).
ASTA,
(Allmersia vastaan).
Menenkö etsimään Ritaa? Ja noutamaan tänne?
ALLMERS,
(torjuvasti).
Ei, ei, ei, -- anna olla (Borghejmille). Tekö olette nostaneet tuon
lipun?
BORGHEJM.
Minä. Rouva Rita käski. Sitä varten minä tänne tulin.
ALLMERS.
Ja ensi yönä te lähdette matkalle?
BORGHEJM.
Niin. Ensi yönä minä lähden todenteolla.
ALLMERS,
(katsahtaen Astaan).
Ja olette turvanneet itsellenne hyvää seuraa matkalle, arvaan ma.
BORGHEJM,
(pudistaa päätään).
Minä matkustan yksinäni.
ALLMERS,
(hämmästyy).
Yksinänne?
BORGHEJM.
Ypö yksin.
ALLMERS.
(hajamielisesti).
Vai niin?
BORGHEJM.
Ja jäänkin yksikseni.
ALLMERS,
Yksinolossa on jotakin kammottavaa. Tuntuu minusta aivan kuin jäätyisin
--
ASTA,
Mutta, Alfred, ethän sinä ole yksin!
ALLMERS.
_Siinä_ myöskin, Asta, voi olla jotakin kammottavaa.
ASTA,
(ahdistuksissa).
Elä puhu tuolla tavoin! Elä ajattele semmoista!
ALLMERS.
(kuulematta häntä).
Vaan kun et sinä siis mene mukaan --? Kun sinua ei ole mikään sitomassa?
Niin minkä vuoksi et sitte halua jäädä tänne minun luo -- ja Ritan luo?
ASTA,
(levottomana).
En, minä en voi. Minun välttämättömästi täytyy nyt kaupunkiin.
ALLMERS.
Vaan ainoastaan kaupunkiin, Asta. Kuuletko!
ASTA.
Kyllä.
ALLMERS,
Ja sinä lupaat, että tulet taas pian tänne.
ASTA.
(rohkeasti).
En, en, sitä minä en uskalla luvata.
ALLMERS.
Hyvä. Niinkuin tahdot. Sitte tapaamme siis kaupungissa.
ASTA,
(pyytävästi).
Vaan, Alfred, sinun täytyy jäädä kotia Ritan luo!
ALLMERS.
(vastaamatta, kääntyy Borghejmiin).
Lienee parasta teille, ettei teillä vielä ole seurakumppania matkalle.
BORGHEJM.
(vastenmielisesti).
Ohoo, miten voitte sellaista tuumailla!
ALLMERS.
Sillä arvaamattanne voisi ehkä joku tulla jälestänne. Yllättää matkalla.
ASTA.
(ehdottomasti).
Alfred!
ALLMERS.
Oikea matkatoveri. Kun on myöhäistä. Liian myöhäistä.
ASTA.
(hiljaa, liikutuksissa).
Alfred! Alfred!
BORGHEJM,
(katsoo vuoroon kumpaakin).
Mitä se merkitsee? En minä ymmärrä --
(Rita tulee vasemmalta perällä).
RITA,
(valittelevasti).
Elkäähän toki kaikki jättäkö minua yksin!
ASTA.
(menee vastaan).
Sinähän tahdoit mieluummin olla yksinäsi, sanoit sinä --
RITA.
Niin, vaan minä en uskalla. Pimenee niin huimasti. Minusta tuntuu, että
suuret avonaiset silmät katselevat minua!
ASTA.
(vienosti, myötätuntoisesti).
Jos niin olisikin, Rita, niin niitä silmiä ei pitäisi pelätä.
RITA.
Kaikkia sinä voit sanoakin! Ei pelätä!
ALLMERS.
(liikuttavasti).
Asta, minä pyydän sinua -- kaikin mokomin -- jää tänne -- Ritan luo!
RITA.
Niin! Ja Alfredin luo myöskin! Jää nyt! Jää nyt, Asta!
ASTA,
(taistellen itsekseen).
Minä tahtoisin niin sanomattoman mielelläni --
RITA.
Niinpä jää sitte! Sillä Alfred ja minä emme _jaksa_ yksinämme kestää
surua ja ikävää.
ALLMERS.
(synkästi).
Sano paremminkin -- omantunnon vaivaa ja tuskaa.
RITA.
Niin, sano sitä miksi haluat, -- niin emme kestä sitä yksinämme, me
kaksi. Asta, minä pyydän sydämmestäni! Jää tänne ja auta meitä! Ole
meille Eyolfin sijassa --
ASTA.
(väistyy).
Eyolfin --!
RITA.
Niin, eikö niin sinustakin, Alfred?
ALLMERS.
Jos hän haluaa ja voi.
RITA.
Sinähän kutsuit häntä ennen pikku Eyolfiksesi (tarttuu Astan käteen).
Tästä lähtien, Asta, olet _meidän_ Eyolf. Eyolf, niinkuin olit ennen.
ALLMERS.
(salatulla liikutuksella).
Jää tänne -- ja jää elämään kanssamme, Asta. Ritan kanssa. Minun
kanssani. Minun -- veljesi kanssa!
ASTA,
(päättävästi, tempaa kätensä pois).
Ei. Minä en voi (kääntyy). Borghejm, -- mihin aikaan laiva lähtee?
BORGHEJM,
Nyt pian.
ASTA.
Minun pitää joutua siihen. Tahdotteko tulla mukaan?
BORGHEJM,
(hillityllä riemastuksella).
Tahdonkoko! Tahdon, tahdon, tahdon!
ASTA,
Niinpä tulkaa.
RITA,
(verkalleen).
Vai sillälailla. Niin no, _sittepä_ et voikaan jäädä meille.
ASTA,
(heittäytyy Ritan kaulaan).
Kiitos kaikesta, Rita! (menee ja tarttuu Allmersin käteen). Alfred, --
hyvästi! Tuhansin, tuhansin kerroin -- jää hyvästi!
ALLMERS,
(hiljaa, jännityksissä).
Mitä tämä on, Asta? Tämähän näyttää aivan siltä kuin lähtisit pakoon.
ASTA,
(hiljaisella tuskalla).
Niin, Alfred, -- niin _teenkin_.
ALLMERS.
Pakenet -- _minua_!
ASTA,
(kuiskaten).
Sinua -- ja itseäni.
ALLMERS,
(väistyy takasin).
Ah --!
(Asta kiiruhtaa perälle. Borghejm heilahuttaa hattua ja menee jälkeen).
(Rita nojaa huvimajan ovipieleen. Allmers, ankarassa
mielenliikutuksessa, menee kaidepuun luo ja seisahtuu sinne tuijottamaan
alas. Äänettömyys).
ALLMERS,
(kääntyy ja sanoo palautetulla mielenmaltilla).
Nyt laiva tulee. Katso, Rita, _tuolla_.
RITA.
Minä en uskalla katsoa.
ALLMERS.
Et uskalla?
RITA.
En. Sillä kun on punanen silmä. Ja viheriä silmä myös. Suuret hehkuvat
silmät.
ALLMERS.
Mutta eiväthän ne ole kuin lyhdyt.
RITA.
Tästä lähtien ne ovat silmät. Minusta. Ne tuijottavat tuijottamistaan
pimeydestä. -- Ja pimeyteen.
ALLMERS.
Nyt laskee se rantaan.
RITA.
Mihin kohti se laskee nyt tänä iltana?
ALLMERS,
(tulee lähemmäksi).
Laituriin tietysti, niinkuin ennenkin.
RITA,
(ojentautuu suoraksi).
Miten _voi_ se _siihen_ laskea!
ALLMERS.
Siihenhän sen _pitääkin_.
RITA.
Vaan _siinähän_ Eyolf --! Miten he _voivat_ sitte siihen laskea
laivansa?
ALLMERS.
Niin, Rita, elämä on sydämmetön.
RITA.
Ihmiset ovat sydämmettömiä. He eivät välitä mistään. Ei elävistä eikä
kuolleistakaan.
ALLMERS.
Siinä olet oikeassa. Elämä menee menoaan. Täsmällisesti aivan kuin ei
mitään maailmassa olisi tapahtunutkaan.
RITA,
(katsoo eteensä).
Siellähän ei olekaan mitään tapahtunutkaan. Muille. Vaan ainoastaan
meille kahdelle.
ALLMERS.
(heräävällä mielikarvaudella).
Niin, Rita, -- niin hyödytöntä oli sinun synnyttää hänet onnettomuuteen
ja kurjuuteen. Sillä nyt hän on poissa -- jälkeä jättämättä.
RITA.
Sauva vain saatiin pelastetuksi.
ALLMERS,
(kiihkeästi).
Ole vait'! Minä en kärsi kuulla sitä sanaa!
RITA,
(valittaen).
Ooh, minä en voi kestää sitä ajatusta, ettei meillä enään ole Eyolfia.
ALLMERS,
(kylmästi ja katkerasti).
Sinä tulit toimeen ilman häntä, kun hän sinulla oli. Koko puolen päivää
saatoit olla näkemättä häntä.
RITA.
Minä kun tiesin, että näen hänen milloin vain halusin.
ALLMERS.
Niin, sillä tavoin olemme tuhlanneet sen vähän ajan, minkä Eyolf oli
luonamme.
RITA,
(kuuntelee, tuskallisesti).
Kuuletko, Alfred. Nyt soitetaan taas kelloja!
ALLMERS,
(katsoo vuonolle).
Laivan kello soipi. Laiva lähtee.
RITA.
En _sitä_ tarkoita. Koko päivän ovat kellot korvissani soineet. -- Nyt
taas soipi.
ALLMERS,
(kääntyy häneen).
Sinä kuulet väärin, Rita.
RITA.
En. Minä kuulen ihan selvään. Aivan kuin ruumiskellot. Harvaan. Ja aina
samat sanat.
ALLMERS.
Sanat? Mitä sanoja?
RITA,
(nyökyttää päällään tahtia).
"Sau--va ui--pi". "Sau--va ui--pi". Etkö sinä kuule sitä?
ALLMERS,
(pudistaa päätään).
En minä kuule mitään. Eikä mitään kuulukaan.
RITA.
Niin, niin, sano sinä mitä sanot. Minä kuulen aivan selvään.
ALLMERS,
(katsoo kaidepuun yli).
Nyt ovat he laivassa, Rita. Nyt lähtee laiva kaupunkiin.
RITA.
Etkö sinä kuule tuota! "Sau--va ui--pi". "Sau--va -- --"
ALLMERS,
(tulee hänen luo).
Elä sinä seiso siinä kuuntelemassa tyhjää. Minä sanon, että nyt ovat
Asta ja Borghejm laivassa. Matkalla siis. -- Asta on poissa.
RITA,
(katsoo arasti häneen).
Varmaan sinäkin, Alfred, siis menet pian pois?
ALLMERS,
(rohkeasti).
Mitä _sillä_ tarkoitat?
RITA.
Että menet sisaresi luo.
ALLMERS.
Onko Asta sanonut jotakin?
RITA.
Ei. Vaan sinä itse sanoit, että Astan tähden me -- me yhdyimme.
ALLMERS.
Niin, vaan sinä, sinä itse sidoit minut. Yhdyselämään.
RITA.
Vaan, mielestäsi en minä ole -- en ole niin -- hurmaavan kaunis enään.
ALLMERS.
Muuttuvaisuuden laki voisi ehkä kuitenkin pitää meitä yhdessä.
RITA,
(nyökyttää verkalleen).
Minussa on nyt muutos tapahtumassa. Tunnen sen tuskaa.
ALLMERS.
Tuskaa?
RITA.
Niin, sillä _siinäkin_ on jonkulainen synnytys.
ALLMERS.
Niin on. Tahi ylösnouseminen. Ylentyminen korkeampaan elämään.
RITA,
(katsoo lannistuneena eteensä).
Niin, -- koko, koko elämän onnen mennessä haaksirikkoon.
ALLMERS.
Haaksirikko, se juuri on voitoksi.
RITA,
(kiihkeänä).
Ooh, lauseparsia? Herra Jumala, olemmehan kuitenkin tämän ilman ihmisiä.
ALLMERS.
Me olemme myöskin vähän sukua merelle ja taivaalle, Rita.
RITA.
Sinä ehkä. En minä.
ALLMERS.
Olet sinäkin. Enemmän kuin itse tiedätkään.
RITA,
(askeleen lähemmäksi).
Kuule, Alfred, -- etkö voisi ajatella työhösi ryhtymistä uudelleen?
ALLMERS.
Työhönikö, jota sinä olet vihannut?
RITA.
Minusta on tullut nyt vaatimaton. Minä suostun kirjan kanssa jakamaan
sinut.
ALLMERS.
Minkä vuoksi?
RITA.
Sen vuoksi vain, että saan pitää sinut luonani. Niinkään lähellä edes.
ALLMERS.
Minä voin niin kovin vähän auttaa sinua, Rita.
RITA.
Vaan ehkä minä voisin auttaa sinua.
ALLMERS.
Työssänikö?
RITA.
Ei siinä. Vaan elämässä.
ALLMERS,
(pudistaa päätään).
Minusta tuntuu, että minulla ei ole mitään elämää elettävänä.
RITA.
Noo, sitte kärsimään elämää.
ALLMERS,
(synkästi, katsoen eteensä).
Minä uskon olevan parasta meille molemmille erota.
RITA,
(katsoo tutkivasti häneen).
Mihin aikoisit sitte mennä? Ehkä Astan luo?
ALLMERS.
En. En koskaan Astan luo tästä lähtien.
RITA.
Minne sitte?
ALLMERS.
Ylös yksinäisyyteen.
RITA.
Tuntureilleko? _Sitäkö_ tarkoitat?
ALLMERS,
Niin.
RITA.
Vaan sehän on vain uneksimista, Alfred! Ethän siellä voisi elää.
ALLMERS.
Sinne minua nyt halu vetää.
RITA.
Minkä vuoksi? Sano se!
ALLMERS,
Istu. Niin kerron sinulle jotakin.
RITA.
Jota sinulle siellä on tapahtunut?
ALLMERS.
Niin.
RITA.
Ja josta et ole puhunut Astalle etkä minulle?
ALLMERS.
Niin.
RITA.
Sinä olet kaikessa niin umpimielinen. Sinun ei pitäisi olla sellainen.
ALLMERS.
Istu tuohon. Niin kerron.
RITA.
Annahan kuulla!
(Istuu penkille huvimajan eteen).
ALLMERS.
Minä olin yksin siellä ylhäällä. Keskellä tuntureita. Niin tulin
muutamalle suurelle, yksinäiselle tunturijärvelle. Ja siitä piti minun
päästä yli. Vaan en voinut. Ei ollut venettä eikä ihmisiä.
RITA.
Noo? Ja sitte?
ALLMERS.
Laskeusin omin päini muutamaan laaksoon. Sieltä arvelin pääseväni yli
kukkulain ja huippujen välitse. Ja taas alas toiselle puolen järveä.
RITA.
Ja sinä eksyit, Alfred!
ALLMERS.
Niin, minä hairahduin suunnassa. Sillä ei ollut minkäänlaista tietä eikä
polkua. Minä kuleksin koko päivän. Ja koko seuraavan yönkin. Ja lopuksi
luulin, etten enään milloinkaan pääse ihmisten ilmoille.
RITA.
Et kotiasi, meidän luo? Minä olen varma, että ajatuksesi olivat täällä.
ALLMERS.
Ei, -- eivät olleet.
RITA.
Eikö?
ALLMERS.
Ei. Se oli kummallista. Tuntui minusta, että sinä sekä Eyolf olitte
joutuneet hyvin, hyvin kauas. Ja niinikään Asta.
RITA.
Vaan mitä sitte ajattelit?
ALLMERS.
Minä en ajatellut mitään. Kulin ja hinasin itseäni jyrkänteitä, -- ja
nautin kuoleman rauhaa ja suloutta.
RITA,
(hypähtää ylös).
Elä käytä tuollaisia sanoja moisesta kauhistuksesta.
ALLMERS.
Minä tunsin sillä tavoin. En mitään tuskaa. Minusta tuntui, että meitä
oli kaksi kuleksimassa, minä ja toisena kuolema, ja aivan kuin hyvät
matkatoverit. Minusta tuntui olevan luonnollista, -- niin asianmukaista,
kaikkityyni. Minun suvussanihan ei elä kukaan vanhaksi --
RITA,
Ole puhumatta tuollaista, Alfred! Selvisithän siitä kuitenkin hyvin.
ALLMERS,
Niin; yhtäkkiä olin perillä. Järven toisella rannalla.
RITA.
Se on ollut sinulle pelon ja kauhun yö, Alfred. Vaan nyt jälestäpäin et
tahdo sitä myöntää itsellesi.
ALLMERS.
Se yö sai minussa aikaan päätöksen. Ja sen vuoksi käännyin takasin.
Lähdin kotia. Eyolfin luo.
RITA,
(hiljaa).
Liian myöhään.
ALLMERS.
Niin. Ja -- toverini tuli ja otti hänet --. Siitä syntyi kauhu häntä.
Kauhu kaikkea. Kaikkea _sitä_, -- josta emme uskalla kuitenkaan luopua.
Niin olemme maailmaan kytketyitä molemmat, sinä, Rita, ja minä.
RITA,
(ilon värähdys äänessä).
Niin, eikö totta! Sinä myöskin! (menee lähemmäksi). Ooh, eletään
elämämme yhdessä, niin kauan kuin mahdollista!
ALLMERS,
(kohottaa olkapäitään).
Elää, niin! Kun ei ole mitään sisältöä siinä. Autiota ja tyhjää
kaikkialla. Katsonpa minne tahansa.
RITA,
(tuskallisesti).
Ennemmin tahi myöhemmin lähdet sinä luotani, Alfred. Minä tunnen sen! Ja
minä näen sen sinustakin! Sinä lähdet luotani!
ALLMERS.
Sen matkatoveriniko kanssa, tarkoitat?
RITA.
En sitä tarkoita, vaan mikä on vieläkin pahempi. Sinä menet
ominehtoinesi luotani. Sillä sinusta tuntuu, että ainoastaan täällä
minun tykönäni sinulla ei ole mitään, minkä eteen elää. Vastaa minulle!
Etkö ajattelekin niin?
ALLMERS,
(katsoo vakavasti häneen).
Ja jos niin ajattelisinkin --?
(Melua ja huutoja, vihasia ja kiihkeitä ääniä kuuluu etäältä alhaalla.
Allmers menee kaidepuun luo).
RITA.
Mitä se on (huudahtaen). Oo, he ovat löytäneet hänen, saat nähdä!
ALLMERS.
Ei löydy hän koskaan.
RITA.
Vaan mikä melu se sitte on?
ALLMERS,
(tulee takasin).
Tappelua vain, -- niinkuin tavallisesti.
RITA.
Rannallako?
ALLMERS.
Niin. Koko tuo ranta pitäisi puhdistaa. Nyt ovat miehet tulleet kotia.
Juovuspäissään, tapansa mukaan. Pieksävät lapsiaan. Kuule, kun pojat
kirkuvat! Vaimot itkevät ja ulvovat apua --
RITA.
Niin, emmekö saisi jonkun sinne auttamaan heitä?
ALLMERS,
(ankarasti ja suutuksissa).
Auttamaan heitä, jotka eivät auttaneet Eyolfia! Ei, antaa heidän vaikka
hukkua, -- niinkuin hekin antoivat Eyolfin!
RITA.
Alfred, elä puhu tuolla tavoin! Elä ajattele noin!
ALLMERS.
En voi muuta. Kaikki nuo vanhat hökkelit on revittävä.
RITA.
Ja mihin nuo kaikki köyhät ihmisparat sitte?
ALLMERS.
Hakekoot suojansa muualla.
RITA.
Entä lapset?
ALLMERS.
Aivan yhdentekevähän se on, missä nääntyvät.
RITA,
(hiljaa, nuhtelevasti).
Sinä pakotat itsesi tuollaiseen kovuuteen, Alfred.
ALLMERS,
(kiihkeästi).
Minulla on oikeus olla kova täst'edes! Ja se on _velvollisuutenikin_!
RITA.
Velvollisuutesi?
ALLMERS.
Velvollisuuteni Eyolfia kohtaan. Hän ei saa jäädä kostamatta. Lyhyesti,
Rita! Niinkuin sanon! Pane mieleesi se! _Saa_ kaikki nuo hökkelit
rannalla hajoitetuksi maan tasalle, -- kun minä olen poissa.
RITA.
Kun olet poissa?
ALLMERS.
Niin, sittehän sinulla on kaikessa tapauksessa _jotakin_, millä täyttää
elämääsi. Ja sitä sinulla täytyy olla.
RITA,
(vakavasti ja varmasti).
Siinä olet oikeassa. Sitä täytyy minulla olla. Vaan arvaapas, mihin
ryhdyn, -- kun sinä olet mennyt?
ALLMERS.
Mihin?
RITA,
(vitkallisesti, päättävästi).
Heti kun olet mennyt luotani, menen rannalle ja tuon kaikki köyhät,
turmeltuneet lapset tänne meille. Kaikki nuo raakalaislapset --
ALLMERS.
Mitä sinä niillä täällä?
RITA.
Otan ne luokseni.
ALLMERS.
_Sinä_ otat ne tänne!
RITA.
Niin, sen minä teen. Sinun lähtöpäivästäsi alkaen ovat he täällä kaikki,
-- aivan kuin olisivat omia lapsiani.
ALLMERS,
(liikutettuna).
Pikku Eyolfimme sijassa!
RITA.
Niin, pikku Eyolfimme sijassa. He saavat asua Eyolfin huoneissa. Saavat
lukea Eyolfin kirjoja. Leikkiä hänen kaluillaan. Heidät vaihdetaan
istumaan Eyolfin tuolilla pöydässä.
ALLMERS.
Tuohan on suoraa hulluutta! En tiedä ainoatakaan ihmistä maailmassa,
joka ei olisi sopivampi siihen kuin sinä.
RITA.
Saan kasvattaa itseäni siihen. Opetella. Tottua.
ALLMERS.
Jos tuo on vakanen tosi -- kaikki tuo, mitä puhut, niin on sinussa
täytynyt tapahtua muutos.
RITA.
Niin onkin, Alfred. Siitä olet _sinä_ pitänyt huolen. Sinä olet luonut
tyhjän aukon minuun. Ja se pitää minun koettaa täyttää jollakin.
Jollakin mikä voi olla rakkauden kaltaista.
ALLMERS.
(seisoo jonkun aikaa mietteissään; katsoo häneen).
Me emme todellakaan ole tehneet paljoksi mitään noitten köyhäin hyväksi.
RITA.
Emme ole tehneet niin mitään.
ALLMERS.
Tuskinpa ajatelleetkaan heitä koskaan.
RITA,
Emme koskaan myötätuntoisuudella.
ALLMERS.
Me, joilla on ollut "kullat ja maat, mannut" --
RITA,
Meillä on ollut kädet sulettuna. Ja sulettuna sydänkin.
ALLMERS,
(nyökäyttää).
Voihan siis ehkä ajatella olevan luonnollistakin, että he eivät panneet
henkeään alttiiksi pelastaakseen pikku Eyolfia.
RITA,
(hiljaa).
Otapas ajatellaksesi, Alfred. Oletko varma, että -- että meillä
itsellämmekään olisi ollut rohkeutta siihen?
ALLMERS.
(tuskallisesti eväten).
Elähän toki epäile _sitä_, Rita!
RITA,
Niin, niin, me olemme tämän ilman ihmisiä.
ALLMERS.
Mitä oikeastaan aijot tehdä kaikkien noitten turmeltuneitten lasten
hyväksi?
RITA.
Kaikista ensin tullenee minun koettaa, voisinko lauhduttaa -- ja
jalostaa heidän elämänkohtaloaan.
ALLMERS.
Jos _sen voit_ tehdä, niin ei ole Eyolf turhaan syntynyt.
RITA.
Eikä ole turhaan otettukaan meiltä.
ALLMERS.
(katsoo vakavasti häneen).
Sinulla, Rita, tulee olla selvillä _muuan_ seikka. Sinua tähän ei yllytä
rakkaus.
RITA,
Ei, -- ei rakkaus. Ainakaan vielä.
ALLMERS.
Mikä sitte oikeastaan?
RITA.
(puolittain välttäen).
Olethan niin usein puhellut Astan kanssa ihmisen vastuunalaisuudesta --
ALLMERS.
Tuosta kirjastani, jota vihasit.
RITA,
Vihaan sitä kirjaa vieläkin. Vaan minä istuin ja kuuntelin, kun sinä
selittelit. Ja nyt tahdon itse koettaa eteenpäin. _Omalla_ tavallani.
ALLMERS.
(pudistaa päätään).
Se ei ole tuon keskitekoisen kirjan vaikutusta --
RITA.
Ei, vaan minulla on oma aiheeni.
ALLMERS.
Mikä se on?
RITA.
(hiljaa, raskasmielisesti hymyillen).
Minä, näetkös, tahdon sovittaa suuria, avonaisia silmiä.
ALLMERS.
(lyödyllä mielellä, kiinnittää katseensa häneen).
Ehkä saisin minäkin olla mukana? Auttamassa sinua, Rita?
RITA.
Tahtoisitko sinä?
ALLMERS.
Tahtoisin, -- jos vain tietäisin kykeneväni.
RITA,
(viivytellen).
Vaan sittehän sinun täytyisi jäädä tänne.
ALLMERS.
(hiljaa).
Koetetaan, eikö onnistuisi.
RITA,
(tuskin kuultavasti).
Koetetaan, Alfred.
(Molemmat ääneti. Sen jälkeen menee Allmers lippuriuvun luo ja nostaa
lipun latvaan. Rita seisoo huvimajan luona ja katselee levollisesti
Alfredia).
ALLMERS,
(tulee takasin).
Meille, Rita, koettaa raskas työpäivä.
RITA.
Vaan saat nähdä, -- meille koittaa joskus pyhäinen rauhallisuuskin.
ALLMERS,
(hiljaa, liikutettuna).
Silloin tunnemme henkien liitävän luoksemme -- ehkä.
RITA,
(kuiskaten).
Henkien?
ALLMERS,
(niinkuin edellä).
Niin. Ne ovat ehkä silloin ympärillämme, -- ne, jotka olemme
kadottaneet.
RITA,
(nyökyttää vitkalleen).
Pieni Eyolfimme. Ja sinun suuri Eyolfisi.
ALLMERS,
(tuijottaa eteensä).
Kentiesi. me vielä silloin tällöin, -- elämämme tiellä -- saamme nähdä
aivan kuin vilahdukselta heitä.
RITA.
Minne meidän tulee luoda katseemme, Alfred --?
ALLMERS,
(kiinnittää katseensa häneen).
Ylös.
RITA,
(nyökyttää suostumukseksi).
Niin, niin, -- ylös.
ALLMERS.
Ylös, -- kohti huippuja. Kohti tähtiä. Ja kohti suurta hiljaisuutta.
RITA,
(ojentaa hänelle kätensä).
Kiitos!
End of the Project Gutenberg EBook of Pikku Eyolf, by Henrik Ibsen
*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU EYOLF ***
***** This file should be named 17788-8.txt or 17788-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/1/7/7/8/17788/
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.
Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties. Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research. They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.
*** START: FULL LICENSE ***
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States. If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed. Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work. You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in
a constant state of change. If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges. If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form. However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that
- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is
owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
has agreed to donate royalties under this paragraph to the
Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments
must be paid within 60 days following each date on which you
prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
returns. Royalty payments should be clearly marked as such and
sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
address specified in Section 4, "Information about donations to
the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
License. You must require such a user to return or
destroy all copies of the works possessed in a physical medium
and discontinue all use of and all access to other copies of
Project Gutenberg-tm works.
- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days
of receipt of the work.
- You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg-tm works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation. The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund. If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations. Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected]. Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org
For additional contact information:
Dr. Gregory B. Newby
Chief Executive and Director
[email protected]
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card
donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate
Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.
Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
http://www.gutenberg.org
This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
*** END: FULL LICENSE ***
